Teksasin lakeuksille sijoittuva seikkailuromaani on suoraa jatkoa teokselle Päättömälle ratsastajalle. Tarinassa seurataan Maurice Geraldin ja hänen palvelijansa joutumista lynch-oikeuden eteen murhaepäilyjen ja seudulla liikkuvan mystisen ratsastajan vuoksi.
Mayne Reidin 'Lakeuden laki' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2198. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.
LAKEUDEN LAKI
Seikkailuromaani Teksasista
Kirj.
MAYNE REID
Englanninkielestä ("The Headless Horseman III") suomentanut
Alpo Kupiainen
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1933.
ENSIMMÄINEN LUKU
Regulaattorit valamiehinä
Huuto, joka oli niin äkkiä kiidättänyt nuoren kreolittaren hänen
kumppaninsa luota, oli valamiehistön lausunto – johon myöskin sisältyi
tuomion julistaminen. [Romaani on suoranaista jatkoa Päättömälle
ratsastajalle.]Sana "hirttää" kaikui hänen korvissaan hänen poistuessaan paikalta.
Samalla kun hän oli olevinaan kiinnostunut hopeakalojen leikittelyyn, olivat hänen ajatuksensa kiintyneet majan edustalla tapahtuvaan, luonteeltaan ankarampaan kohtaukseen.
Vaikka puut estivätkin häntä näkemästä sen näyttämöä, tunsi hän siellä olevat esiintyjät ja osasi heidän puheistaan päätellä, miten näytelmä edistyi.
Siihen mennessä, kun hän laskeutui satulasta, oli sinne muodostunut kuvaelma, joka ansaitsee yksityiskohtaisen esityksen.
Hänen sinne jättämänsä miehet eivät enää seisoneet hajanaisissa ryhmissä, vaan olivat vetäytyneet yhteen joukkoon, joka muodoltaan suunnilleen muistutti ympyrän kehää.
Sen sisäpuolella pisti silmään kymmenkunta hahmoa – niiden joukossa regulaattorien kookasvartaloinen päällikkö ja hänen kolme tai neljä "airuettaan". Siellä oli myöskin Woodley Poindexter ja hänen kupeellaan Cassius Calhoun. He eivät enää näyttäneet toimivan määrääjinä, vaan pikemminkin katselijoina tai todistajina parhaillaan näyteltävässä oikeusdraamassa.
Sellainen kohtaus luonteeltaan todellisuudessa olikin. Se oli murhaa käsittelevä oikeudenkäynti, siinä oli puheenjohtajana tuomari Lynkkaus, jota kolkkoa arvoa edusti mieskohtaisesti regulaattorien päällikkö ja jonka valamiehinä olivat kaikki saapuvilla olevat henkilöt – kaikki paitsi vankeja.
Näitä on kaksi – Maurice Gerald ja hänen palvelijansa Phelim.
He ovat piirin sisäpuolella, molemmat pitkänään maassa ruohikolla, molemmat tiukasti sidottuina raakanahkaisilla hihnoilla, jotka estävät heitä liikuttamasta kättänsä tai jalkaansa.
Ei edes heidän kielensäkään ole vapaana. Phelimiä on sadateltu ja peloiteltu, niin että hän on vaiti, kun taas hänen isäntänsä puhuminen on tehty mahdottomaksi puukalikalla, joka kuolainten tapaan on kiinnitetty hänen hampaittensa väliin. Se on tehty, jotta hän ei voisi häiritä toimitusta mielettömillä hourailuillaan, joita hänen huuliltaan muutoin pursuaisi.
Eivät edes tiukalle kiristetyt hihnatkaan pysty pitämään häntä paikallaan. Kaksi miestä, yksi kummassakin olkapäässä, ja kolmas, joka istuu hänen polvillaan, painavat häntä maahan. Vain hänen silmillään on liikkumisvapaus, ja kuopissaan pyörien ne mulkoilevat hänen vartijoitaan, luoden heihin luonnottomia katseita, joiden näkeminen hirvittää.
Ainoastaan toista vankia syytetään henkirikoksesta; toista vain epäilevästi pidetään hänen rikostoverinaan.
Vain palvelijaa on kuulusteltu – vaadittu tunnustamaan kaikki, mitä tietää, ja puhumaan, mitä hänellä on sanottavaa puolustuksekseen. On hyödytöntä esittää kysymyksiä hänen isännälleen.
Phelim on kertonut kertomuksensa – liian kummallisen uskottavaksi, vaikka sen kummallisinta osaa – sitä, että hän on muka nähnyt päättömän ratsastajan – pidetään vähimmän epätodennäköisenä!
Hän ei osaa sitä selittää, ja hänen kertomuksensa vain vahvistaa jo herännyttä epäluuloa – nimittäin sitä, että tämä haamu-ilmestys on osa murhasuunnitelmasta!
"Pelkkää lorua hänen juttunsa tiikereistä ja intiaaneista!" väittävät ne, joille ne on kerrottu. "Rykelmä valheita, jotka on keksitty johtamaan meitä harhaan – ei mitään muuta."
Oikeudenkäyntiä on kestänyt tuskin kymmentä minuuttia, mutta kuitenkin valamiehistö on tehnyt päätöksensä.
Useimpien mielessä on jo ennakkovaikutelmana se ehdoton varmuus, että Henry Poindexter on vainaja ja että Maurice Gerald on vastuunalainen hänen kuolemastaan.
Kaikkia jo tunnettuja asianhaaroja on punnittu uudelleen, samalla kun niihin on lisätty majassa ilmi saadut uudet seikat – joista pahin on vaipan ja hatun löytäminen.
Galwaylaisen selitykset, sekavat ja muihin piirteihin soveltumattomat, eivät herätä luottamusta. Minkä tähden ne herättäisivätkään? Nehän ovat rikostoverin keksintöä.
Jotkut tuskin suostuvat niitä kuuntelemaan, vaan maltittomasti huutavat: "Hirteen murhaaja!"
Ikäänkuin tämä tuomio olisi ennakolta otettu huomioon, viruu maassa nuora, jonka päässä on silmukka. Se on vain lasso, mutta sitä parempaa hihnaa tähän tarkoitukseen ei voisi saada.
Lähistöllä kasvavassa sykomorissa on vaakasuora oksa – kyllin hyvä hirsipuuksi.
Äänestys suoritetaan viva voce.
Sadasta valamiehestä lausuu kahdeksankymmentä mielipiteenään, että Maurice Geraldin pitää kuolla. Hänen hetkensä näyttää tulleen.
Mutta tuomiota ei sittenkään panna toimeen. Nuoran sallitaan haitattomana virua ruohikossa. Ei kukaan näytä halukkaalta tarttumaan siihen!
Minkätähden sellainen kaihtaminen, ikäänkuin tuo hevosennahkainen hihna olisi myrkyllinen käärme, johon ei kukaan rohkene kajota?
Enemmistö on julistanut kuolemantuomion; jotkut ovat tehostaneet sitä karkeilla, jopa herjaavilla puheilla. Minkä tähden sitä ei toteuteta?
Minkä tähden? Sen yksimielisyyden puutteen vuoksi, joka kannustaa välittömään toimintaan – sen tähden, että puuttuu todistuksia sen saavuttamiseksi.
On tyytymätön vähemmistö – joka pitää vähemmän melua, mutta joka on yhtä vakavan ponnekkaasti vastannut: "Ei."
Juuri se on aiheuttanut sen, että väkivaltainen menettely on siirretty toistaiseksi.
Tässä vähemmistössä on itse tuomari Lynkkaus – Sam Manly, regulaattorien päällikkö. Hän ei ole vielä lausunut tuomiota eikä edes ilmaissut hyväksyvänsä huutoäänestystä.
"Kansalaiset!" huutaa hän, niin pian kuin hän saa sellaisen tilaisuuden, että hänen ääntänsä kuullaan, "minä olen sitä mieltä, että tässä tapauksessa on sijaa epäilykselle; ja minusta meidän pitäisi suoda syytetylle mahdollisuus käyttää sitä hyväkseen – nimittäin siihen saakka, kunnes hän pystyy itse puhumaan asiansa. Nyt on tuiki hyödytöntä kuulustella häntä, kuten kaikki näette. Hän on varmasti hallussamme, eikä hänellä ole paljoakaan mahdollisuuksia päästä vapaaksi – jos hän on syyllinen. Senvuoksi ehdotan tuomion lykkäämistä siihen saakka, kunnes –"
"Mitä hyödyttää sen siirtäminen tuonnemmaksi?" keskeyttää ääni, joka jo on meluisesti kannattanut tuomion toimeenpanoa ja joka tunnetaan Cassius Calhounin ääneksi. "Mitä hyötyä siitä on, Sam Manly? Teidän kelpaa kyllä puhella tuolla tavoin, mutta jos olisi katalasti murhattu teidän ystävänne – en tahdo sanoa serkkunne, vaan poikanne, veljenne – ette ehkä olisi niin pehmeämielinen. Mitä vielä kaipaatte osoitukseksi siitä, että tuo riiviö on syyllinen? Lisää todistuksiako?"
"Juuri niitä kaipaamme, kapteeni Calhoun."
"Voitteko te esittää niitä, herra Cassius Calhoun?" tiedustaa ulkoisesta piiristä ääni, jossa tuntuu irlantilainen murre voimakkaasti.
"Kenties voin."
"Antakaa tulla siis!"
"Jumala tietää, että olette saanut todistuksia kylliksi. Hänen omista typeristä maanmiehistään koottu valamiehistö –"
"Jättäkää pois sellaiset nimitykset!" kiljaisee se mies, joka on vaatinut lisätodistuksia. "Muistakaa vain, herra Calhoun, että olette Teksasissa ettekä Mississippissä. Pitäkää mielessänne! Muutoin saattaa kielenne laittaa teidät pulaan, niin terävä kuin se onkin."
"Tarkoitukseni ei ole loukata ketään", virkkaa Calhoun, peräytyen pinteestä, johon hänen irlantilaisia kohtaan tuntemansa vastenmielisyys on hänet johtanut, "en englantilaistakaan, jos täällä on joku sellainen".
"No, hyvä sitten – jatkakaa!" huutaa leppynyt irlantilainen.
"No niin, siis, kuten mainitsin, olemme saaneet todistuksia kylliksi – ja enemmänkin kuin kylliksi minun mielestäni. Mutta jos haluatte lisää, voin esittää niitä."
"Esittäkää – esittäkää!" huutaa vastaukseksi parikymmentä ääntä, jotka yhtyvät vaatimukseen, samalla kun Calhoun näyttää empivän.
"Hyvät herrat", lausuu hän, kääntyen miesjoukkoon päin ikäänkuin pitääkseen puheen. "Sen, mitä minulla on nyt sanottavaa, olisin voinut ilmaista teille jo aikoja sitten. Mutta en arvellut sitä tarpeelliseksi. Te kaikki tiedätte, mitä on tapahtunut tämän miehen ja minun välilläni, enkä suinkaan halua minua pidettävän kostonhimoisena. Kostonhimoinen en ole, ja jollen olisi varma siitä, että hän on tehnyt tihutyön – yhtä varma kuin siitä, että pää on hartioillani –"
Calhoun puhuu änkyttävästi, huomaten tämän huuliltaan vahingossa luiskahtaneen lauseen tehneen omituisen vaikutuksen kuulijakuntaansa – kuten häneen itseensäkin.
"Jollen olisi varma – en – en vieläkään hiiskuisi mitään näkemästäni tai oikeammin kuulemastani, sillä silloin oli yö, enkä nähnyt mitään."
"Mitä kuulitte, herra Calhoun?" kysyi regulaattorien päällikkö, alkaen jälleen käyttäytyä tuomarimaisesti, unohdettuaan sen vähäksi aikaa äänestyksen aiheuttamassa hämmingissä. "Teidän ja vangin välinen riita, josta luullakseni kaikki ovat kuulleet, ei voi olla millään lailla täällä esittämänne todistuksen yhteydessä. Ei kukaan senjohdosta syytä teitä väärästä valasta. Tehkää hyvin ja jatkakaa, sir! Mitä kuulitte? Ja missä ja milloin sen kuulitte?"
"Aluksi siis aika. Se tapahtui sinä yönä, jona serkkuni katosi, vaikka emme luonnollisesti kaivanneet häntä ennenkuin aamulla. Viime tiistain yönä."
"Tiistaiyönä. No?"
"Olin itse mennyt makuuhuoneeseeni ja luulin Henryn tehneen samoin. Mutta helteen ja hornamaisten moskiittojen tähden en saanut unta.
– Nousin jälleen vuoteestani, viritin sikaarin ja polteltuani sitä vähän aikaa huoneessani arvelin mennä kävelemään talon katolle.
– Otaksuttavasti tiedätte, että sedän vanhassa haciendassa on tasainen katto. No niin, menin sinne vilvoittelemaan ja imin edelleenkin sauhuja.
– Silloin täytyi olla suunnilleen keskiyö tai ei ehkä aivan niin myöhäinen hetki. En osaa sitä sanoa, sillä olin heittelehtinyt vuoteessani panematta merkille ajan kulumista.
– Kun olin parhaiksi ehtinyt polttaa sikaarini loppuun ja olin ottamaisillani toisen kotelostani, kuulin ääniä. Niitä oli kaksi.
– Ne kantautuivat joelta, kuten luulin, sen toiselta puolelta. Ne kuuluivat hyvän matkan päästä kaupungin suunnalta.
– En olisi kenties erottanut niitä, en kuullut niitä enkä erottanut niitä toisistaan, jos puhelu olisi ollut tavallista. Mutta se ei ollut. Se oli äänekästä ja äkäistä, ja saatoin erottaa, että siellä kaksi miestä riiteli keskenään.
– Otaksuin heitä juopuneiksi, Oberdofferin kapakasta kotiinsa palaaviksi räyhääjiksi, enkä olisi välittänyt sen enempää koko jutusta, mutta kuunnellessani tunsin ensin toisen äänistä ja sitten toisenkin. Ensimmäinen oli serkkuni Henryn – toinen tuossa viruvan miehen – sen miehen, joka hänet murhasi."
"Suvaitkaa jatkaa, herra Calhoun! Haluamme kuulla koko todistuksen, jonka lupasitte meille esittää. Sitten on kylliksi aikaa lausua mielipiteenne."
"No niin, hyvät herrat, kuten saattanette kuvitella, olin aika tavalla hämmästynyt kuullessani serkkuni äänen – otaksuttuani hänen nukkuvan vuoteessaan. Uskoin puhujan häneksi niin varmasti, ettei mieleenikään johtunut mennä hänen huoneeseensa katsomaan, oliko hän siellä. Olin varma siitä, että se oli hänen äänensä, ja ihan yhtä varma olin siitäkin, että toinen ääni oli hevostenpyydystäjän.
– Minusta oli tavattoman omituista, että Henry oli ulkosalla niin myöhään, koska hän ei ollut koskaan oikein taipuvainen sellaiseen. Mutta ulkosalla hän oli. Siitä en voinut erehtyä.
– Kuuntelin saadakseni tietää, mitä riita koski, mutta vaikka tunsinkin äänet, en erottanut, mitä kumpikaan heistä sanoi. Sen kuulin, että Henry käytti hänestä joitakuita voimaperäisiä nimityksiä, ikäänkuin serkkuani olisi ensiksi loukattu, ja sitten kuulin irlantilaisen uhkaavan, että hän saisi sitä katua. Kumpikin mainitsi äänekkäästi toisen nimen, ja se antoi minulle varmuuden siitä, että siellä olivat juuri he.
– Olisin mennyt ulkosalle ottamaan selkoa, mistä selkkaus johtui, mutta olin yötohveleissani, ja ennenkuin ehdin vetää jalkaani saappaat, kuulosti kaikki olevan ohitse.
– Vartosin puoli tuntia, että Henry tulisi kotiin. Häntä ei kuulunut; mutta koska otaksuin hänen palanneen Oberdofferin kapakkaan ja joutuneen joidenkuiden linnoituksen upseerien seuraan, päättelin hänen ehkä viipyvän siellä jonkun aikaa ja palasin vuoteeseeni.
– Nyt, hyvät herrat, olen kertonut teille kaikki, mitä tiedän. Serkku-rukkani ei enää koskaan tullut takaisin Casa del Corvoon – ei enää laskenut kylkeään vuoteelle – sen nimittäin havaitsimme mentyämme hänen huoneeseensa seuraavana aamuna. Sinä yönä hänen makuusijansa täytyi olla jossakin preerialla tai tiheikössä, ja tuossa on se ainoa mies, joka tietää, missä se oli."
Heilauttaen kättänsä puhuja voitonriemuisesti osoitti syytettyä – jonka hurjistuneesti pingoittuneet silmät osoittivat, ettei hänellä ollut aavistustakaan hirvittävästä syytöksestä eikä niistä kostonhimoisista silmäyksistä, joita häneen kaikilta tahoilta luotiin.
Calhounin kertomus esitettiin niin yksityiskohtaisesti, että se suuresti lisäsi kuulijoissa varmuutta vangin syyllisyydestä. Loppuponsi tuntui kaunopuheisesti tuovan julki totuuden, ja sitä seurasi äänekäs vaatimus, että ryhdyttäisiin panemaan tuomiota toimeen.
"Hirteen! Hirteen!" kajahtaa huuto kahdeksastakymmenestä kurkusta.
Itse tuomarikin näyttää horjuvan. Vähemmistö on supistunut – sadasta miehestä ei nyt enää ole huutoa toistamassa kahdeksankymmentä, vaan yhdeksänkymmentä. Maltillisempien äänet hukkuvat kostonhimoisten äänten valtavaan pauhuun.
Tungos huojuu sinne ja tänne – muistuttaen rajuilmaa, joka nopeasti yltyy myrskyksi.
Pian se saavuttaa huippukohtansa. Joku hylkiö syöksyy köyden luokse. Vaikka ei kukaan näy sitä huomanneen, on hän lähtenyt Calhounin viereltä – jonka kanssa hän on kuiskimalla keskustellut. Hän on niitä etelämaalaista syntyperää olevia rajaseutulaisheittiöitä, joita on aina valmiina ihmisystävien ja marttyyrien polttorovioiden ääressä – sellaisia, joita on tyypillisinä äskettäin esiintynyt Jamaikan sotilasmurhissa ja jotka ovat häpäisseet englantilaisten nimen aikojen loppuun saakka.
Hän tarttuu lassoon ja sovittaa vikkelästi sen silmukan tuomitun miehen kaulaan – jolla ei ole aavistustakaan oikeudenkäynnistä eikä tuomiosta.
Ei kukaan astu esille vastustamaan sitä toimenpidettä. Hylkiö, jonka vyössä törröttää metsästysveitsi ja pistooleja, saa puuhailla mielensä mukaan, tai oikeammin häntä auttamassa on toinen samanlaatuinen lurjus – muuan vangin äskeisistä vartijoista.
Katselijat seisovat syrjässä ja silmäilevät rauhassa heidän hommiaan. Useimmat tuovat julki äänettömän hyväksymisensä – jotkut rohkaisevat teloittajia vakavasti hokemalla: "Riippumaan hänet! Hirteen!"
Muutamat näyttävät hämmästyksen tyrmistämiltä; vähäinen joukko osoittaa myötätuntoa, mutta ei yksikään uskalla antaa siitä todistusta asettumalla puoltamaan vankia.
Nuora on hänen kaulassaan – nuoran se pää, jossa on silmukka. Toista parhaillaan viskataan sykomorin oksalle.
"Pian täytyy Maurice Geraldin sielun palata Jumalansa luokse!"
TOINEN LUKU
Sarja välinäytöksiä
"Pian täytyy Maurice Geraldin sielun palata Jumalansa luokse!"
Se oli jokaisen tässä puiden seassa tapahtuneessa murhenäytelmässä esiintyneen henkilön ajatus. Ei kukaan epäillyt, että seuraavalla hetkellä he näkisivät hänen ruumiinsa ilmaan hinattuna roikkuvan sykomorin oksalla.
Sattui välinäytös, jota ohjelmassa ei ollut otettu huomioon. Samanaikaisesti esitettiin ilveily, ja saattaisi sanoa, että se esitettiin samalla näyttämöllä. Tällä kertaa murhenäytelmä oli kiehtovampi, ja ilveily sujui edelleen ilman katselijoita.
Sen näyttelijät eivät olleet vähemmän vakavia. Niitä oli ainoastaan kaksi – mies ja tamma. Phelim järjesti vielä kerran sen kohtauksen, joka oli ällistyttänyt Isidoraa.
Viehättyneinä Calhounin perusteluihin – kostonhimoisiin pyrkimyksiin, jotka hänen kertomuksensa viritti – regulaattorit kiinnittivät huomiotaan ainoastaan päävankiin. Ei kukaan ajatellut hänen kumppaniaan – olipa hän rikostoveri tai oli olematta. Hänen läsnäoloaan tuskin havaittiin – sillä kaikkien katseet olivat äkäisen tarkkaavaisesti suunnatut toiseen.
Vielä vähemmän sitä huomattiin silloin, kun heittiö riensi esille ja alkoi sovittaa nuoraa. Galwaylaisesta ei silloin enää välitetty rahtuakaan.
Näytti tarjoutuneen tilaisuus karata, eikä Phelim vitkastellut käyttääkseen sitä hyväkseen.
Vääntelehdittyään irti siteistään hän ryömi tiehensä aaltoilevan tungoksen jalkojen välitse.
Ei kukaan näkynyt näkevän tai välittävän hänen liikkeistään. Vimmaisen kiihtyneinä he sysivät toisiaan – kaikkien silmät suunnattuina hirttopuuhun.
Jos olisi nähnyt Phelimin hiipivän tiehensä, olisi saattanut luulla hänen käyttävän hyväkseen karkaamistilaisuutta pelastaakseen oman henkensä, ajattelematta isäntäänsä.
Totta on, ettei hän olisi voinut tehdä mitään, ja hän tiesi sen. Hän oli ammentanut puolustustaitonsa kuiviin, ja jos hän olisi vielä sekaantunut asiaan, olisi se ollut turha yritys tai ainoastaan ärsyttänyt syyttäjiä. Olisi ollut hyvin lievää uskottomuutta, jos hän olisi ajatellut itsensä pelastamista – pelkkää itsesäilytysvaistoa – johon hän näytti mukautuvan hiipiessään puiden sekaan. Niin olisi näkijä arvellut.
Mutta sellainen arvelu ei olisi ollut oikeudenmukainen connemaralaista kohtaan. Paetessaan tämä uskollinen palvelija ei suinkaan aikonut hylätä isäntäänsä – saatikka jättää häntä oman kohtalonsa nojaan yrittämättäkään vapauttaa häntä niiden inhimillisten verikoirien kynsistä, joiden käsissä hän oli. Hän tiesi, ettei hän itse mahtaisi mitään. Hän pani toivonsa Zeb Stumpin kutsumiseen, ja nyt hän hiipi pois tältä sekä oikeudenkäynnin että teloituksen näyttämöltä antaakseen sen merkin, joka aikaisemmin oli osoittautunut niin tehokkaaksi.
Päästyään pois tungoksen liepeeltä hän oli pujahtanut puiden sekaan, ja pysyttäen niitä itsensä ja kiukkuisen miesjoukon välillä hän juoksi sinne, missä vanha tamma edelleenkin oli lieassa laitumella.
Muut hevoset, jotka oli sidottu oksiin, muodostivat jotenkin tiiviin rivin pitkin metsän reunaa. Sekin puolestaan auttoi häntä liikkumaan huomaamattomasti, joten hän pääsi tamman luokse kenenkään näkemättä.
Samassa hän havaitsi tulleensa ilman sitä vehjettä, joka oli välttämätön hänen tarkoitukseensa. Kaktuksen oksa oli pudonnut siihen paikkaan, jossa hänet oli pidätetty, ja singahteli vieläkin sinne tänne hänen vangitsijainsa sitä potkiessa. Hän ei voinut saada sitä käsiinsä antautumatta uuden vangitsemisen vaaraan, ja se estäisi häntä toteuttamasta haluttua aikomustaan.
Hänellä ei ollut veistä – ei minkäänlaista asetta – jolla hän saattaisi ottaa uuden nopalin.
Hän seisahtui, tuskaisen epävarmana aprikoiden, mitä hänen pitäisi tehdä. Mutta vain tuokioksi. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Hänen isäntänsä henki oli uhkaavassa vaarassa, se saattoi mennä millä hetkellä tahansa. Ei mikään uhraus olisi liian suuri hänen pelastamisekseen, ja tämä ajatus mielessään uskollinen Phelim kiiruhti kaktusta kohti ja tarttuen sen okaiseen oksaan paljaalla kädellään kiskaisi sen irti rungosta.
Hänen sormensa saivat kamalasti haavoja siinä tempussa, mutta mitäpä se merkitsi verrattuna hänen rakkaan isäntänsä henkeen? Yhtä huiman välinpitämättömästi hän juoksi tamman luokse ja sillä uhalla, että hevonen potkaisisi hänet loitolle, tarttui sen häntään ja pani taaskin kidutusvehkeen paikalleen!
Tähän mennessä oli silmukka sovitettu mustanginpyydystäjän kaulaan – huolellisesti sovitettu epäonnistumisen välttämiseksi. Toista päätä, puun oksan ylitse viskattua, pitelivät molemmat parrakkaat rehentelijät – joiden hyppysiä näytti syyhyttävän halu päästä siitä vetämään. Heidän silmissään ja ryhdissään oli hirveän päättäväisyyden tuntu. He vain odottivat komennusta.
Eipä silti, että kenelläkään olisi ollut oikeutta sitä lausua. Ja juuri senvuoksi se viipyikin. Ei kukaan tuntunut halukkaalta ottamaan niskoilleen vastuuta sen merkin antamisesta, joka lähettäisi toisen ihmisen viimeiselle matkalle. Vaikka he ehkä pitivätkin häntä rikollisena – vaikka he uskoivat hänet murhaajaksi – kaikkia kuitenkin kammotti sheriffin tehtävän suorittaminen. Jopa Calhounkin peräytyi vaistomaisesti.
Se ei tapahtunut tahdon puutteesta. Siitä ei ollut puutetta entisellä upseerilla eikä regulaattoreilla. He eivät mitenkään osoittaneet pyrkivänsä perääntymään astumastaan askeleesta. Pysähdys aiheutui yksinkertaisesti menettelyn epämuodollisuudesta. Se oli vain sellainen tyyni hetki myrskyssä, joka käy ankarimman ryskeen edellä.
Se oli syvän juhlallinen hetki – jokainen oli hiljainen kuin hauta. He olivat kuoleman läheisyydessä ja tiesivät sen – mitä kamalimmassa muodossa ja kolkoimmassa asussaan esiintyvän kuoleman. Useimmat heistä tunsivat olevansa sitä edistämässä. Kaikki uskoivat sen olevan likellä.
Ääni vaimennettuna ja eleet hillittyinä he seisoivat kankeina kuin heidän ympärillään kasvavat puunrungot. Varmastikin oli ratkaisun hetki tullut.
Se oli tullut, mutta ei sellainen kuin kaikki odottivat, kuin he kaikki olivat päättäneet. He eivät nähneet Maurice Geraldia kiskaistavan ilmaan, vaan joutuivat katselemaan tyyten toisenlaista näkyä – niin naurettavaa, että se vähäksi aikaa keskeytti kohtauksen juhlallisuuden ja siirsi tylyn toimituksen tuonnemmaksi.
Vanha tamma – jonka he tiesivät olevan Zeb Stumpin ratsun – näytti äkkiä tulleen hulluksi. Se oli alkanut tanssia ruohikolla, heitellä takajalkojaan korkealle ilmaan ja kirkua minkä jaksoi. Se oli antanut alkamismerkin niille sadalle hevoselle, jotka seisoivat puihin sidottuina, ja ne kaikki olivat alkaneet jäljitellä sen hurjia hyppyjä, samalla kun ne äänekkäästi yhtyivät sen kiljaisuihin.
Taikavoima olisi tuskin pystynyt suorittamaan vikkelämpää muutosta kuin majan edustalle muodostuneessa kuvassa tapahtui. Ei ainoastaan tuomion toimeenpano, vaan myöskin kaikki muut tuomittua vankia koskevat toimenpiteet keskeytyivät.
Eikä muutos ollut luonteeltaan koomillinen. Päinvastoin siihen liittyi levottomia katseita ja tyrmistyksen huudahduksia!
Regulaattorit syöksyivät aseittensa luokse – jotkut hevosiaan kohti.
"Intiaanit!" kajahti kaikilta huulilta, vaikka sitä ei kuultukaan melussa. Ei mikään muu kuin comanchien saapuminen olisi voinut aiheuttaa sellaista hälinää – joka uhkasi päätyä koko joukkueen silmittömään pakoon!
Jonkun aikaa miehiä juoksi luikkaillen vähäisellä nurmikolla tai seisoi paikallaan säikähdyksen ilme kasvoillaan.
Useimmat olivat rientäneet ratsujensa luokse ja kyyristelivät niiden takana – käyttäen niitä kilpinään mahdollisia intiaanien nuolia vastaan.
Saapuvilla oli ainoastaan muutamia, jotka olivat tottuneet tällaisiin preeriatemppuihin, ja kokemattomuus paisutti useiden pelon äärimmäiseksi kauhuksi.
Sitä jatkui siihen saakka, kunnes heidän ratsunsa oli kaikki rauhoitettu ja ne olivat lopettaneet hurjistuneen hirnuntansa eikä enää kuulunut muuta kuin yhden ääni – sen onnettoman eläimen, joka oli antanut alkamismerkin.
Silloin huomattiin hälytyksen oikea syy samoin kuin sekin, että connemaralainen oli hiipinyt tiehensä.
Onnekseen Phelim oli ollut kyllin järkevä piiloutuakseen pensaikkoon. Ainoastaan kätkeytymällä hän oli pelastanut nahkansa, sillä hänen henkensä oli nyt tuskin hänen isäntänsäkään hengen arvoinen.
Pariakymmentä pyssyä puristettiin kiukkuisen tarmokkaasti – niiden piiput suunnattiin vanhaa tammaa kohti.
Mutta ennenkuin ainoatakaan niistä ehdittiin laukaista, heitti sen likellä seisova mies lasson sen kaulaan ja tukehdutti sen hiljaiseksi.
Rauhallisuus on palannut, ja samalla ryhdytään uudelleen toteuttamaan surmaamisaikomusta.
Vaikka tämä naurettava kohtaus onkin ollut hämmentävä, ei se ole herättänyt heissä hilpeyttä, vaan päinvastaista tunnetta.
Jotkut häpeävät sitä, kuinka surkeasti he ovat esiintyneet väärän hälytyksen johdosta, kun taas toisia suututtaa juhlallisen toimituksen keskeytyminen.
He aloittavat sen uudelleen entistä kostonhimoisempina – mitä osoittavat heidän kirouksensa ja äkäiset huudahduksensa.
Taaskin kostoa uhkuva piiri sulkeutuu ympärille – hirvittävä kuvaelma muodostetaan uudelleen.
Taaskin hylkiöt tarttuvat nuoraan, ja toisen kerran valtaa kunkin mielen juhlallinen ajatus: "Pian täytyy Maurice Geraldin sielun palata Jumalansa luokse!"
Taivaan kiitos, tämä synkkä kuoleman toimitus keskeytyy vielä kerran.
Kuinka toisenlainen kuin kuolema onkaan tuo varjoissa lipuva kirkas hahmo – joka sujahtaa avoimelle paikalle päivänpaisteeseen.
"Nainen! Kaunis nainen!"
Se on ainoastaan äänetön ajatus, sillä kukaan ei yritä puhua. He seisovat yhtä jäykkinä kuin ennenkin, mutta heidän ilmeensä ovat omituisesti muuttuneet. Jopa karkeinkin heistä kunnioittaa tuon kauniin tunkeutujan läheisyyttä. Heidän ryhtinsä kuvastaa alistumista, ikäänkuin heitä painaisi syyllisyyden tunto.
Meteorimaisena hän pujahtaa heidän keskitseen – kiitää edelleen vilkaisemattakaan kumpaisellekaan puolelleen – hiiskumatta mitään – pysähtymättä – kunnes hän kumartuu tuomitun miehen puoleen, joka yhäti viruu ruohikossa suu kapuloituna.
Nopeasti hän tarttuu kiinni lassoon, jonka ällistyneet pyövelit ovat hellittäneet löyhäksi.
Siepattuaan siitä kiinni molemmin käsin hän kiskaisee sen irti heidän otteestaan.
"Teksasin miehet! Raukat!" huutaa hän, luoden ylenkatseellisen silmäyksen joukkoon. "Hävetkää! Hävetkää!"
Toiset kyyristelevät tämän vihlovan moitteen vaikutuksesta.
Hän jatkaa:
"Oikeudenkäynti totisesti! Kohtuudenmukainen oikeudenkäynti! Syytetty ilman puolustajaa – tuomittu häntä kuulematta! Ja moista nimitätte oikeudeksi? Teksasilaista oikeuttako? Halveksin teitä – ette ole miehiä, vaan murhaajia!"
"Mitä tämä merkitsee?" kiljaisee Poindexter, syöksyen esille ja tarttuen tyttärensä käsivarteen. "Olet hullu – Loo – hullu! Miten oikein olet täällä? Enkö käskenyt sinua menemään kotiin? Tiehesi – tällä hetkellä – tiehesi, äläkä sekaannu sellaiseen, mikä ei kuulu sinuun!"
"Isä, se kuuluu minuun!"
"Miten? Miten? Niin, oikein – sisareen? Tämä mies on veljesi murhaaja."
"En tahdo – en voi uskoa sitä. En ikinä – en ikinä! Hänellä ei ollut mitään syytä. Oi, miehet! Jos olette miehiä, älkää menetelkö raakalaisen tavoin! Suokaa hänelle kunnollinen tutkimus, ja sitten – sitten –"
"Häntä on tutkittu kunnollisesti", huutaa joukosta joku, joka tuntuu puhuvan yllytettynä. "Ei epäilystäkään, hän on syyllinen. Juuri hän on tappanut veljenne eikä kukaan muu. Eikä näytä hyvältä, neiti Poindexter – suokaa anteeksi, että sanon sen – mutta ei näytä olevan ihan paikallaan, että te koetatte suojella häntä saamasta sitä, minkä hän ansaitsee."
"Niin, ei näytä", säestävät useat äänet.
"Oikeuden pitää mennä menoaan!" kiljaisee joku, lausuen tuomioistuinten tavallisen lauseparren.
"Pitää – pitää!" yhtyvät muut.
"Olemme pahoillamme siitä, ettemme tee mieliksenne, neiti, mutta meidän täytyy pyytää teitä poistumaan. Herra Poindexter, teidän olisi parasta viedä tyttärenne pois."
"Tule, Loo! Tämä ei ole sopiva paikka sinulle. Sinun täytyy tulla pois. Sinä kieltäydyt! Hyvä Jumala, tyttäreni, onko tarkoituksesi olla tottelematta minua? Kas niin, Cash, tartu hänen käsivarteensa ja saata hänet pois täältä! Jollet suostu lähtemään vapaaehtoisesti, täytyy meidän käyttää väkivaltaa, Loo. Ole hyvä tyttö nyt! Tee, kuten käsken! Mene! Mene!"
"En, isä, en tahdo – en mene – ennenkuin lupaatte – ennenkuin nämä miehet lupaavat –"
"Emme voi luvata teille mitään, neiti – niin hartaasti kuin haluaisimmekin. Tämä kysymys ei ole naisten ratkaistava, ei. On tehty rikos – murha, kuten itse tiedätte. Oikeutta ei saa kiertää. Murhaajalle ei ole armoa!"
"Ei armoa!" säestää parikymmentä kiukkuista ääntä. "Hirteen hänet – hirteen – hirteen!"
Regulaattoreita ei enää pidätä kaunottaren läsnäolo. Kenties se on vain jouduttanut ratkaisevaa hetkeä. Cassius Calhounin sielu ei ole siinä joukossa ainoa kateuden hengen kannustama. Hevostenpyydystäjää vihataan nyt hänen onnensa tähden.
Kostonhaluisen intohimon myllerryksessä unohdetaan kaikki ritarillisuus – juuri se hyve, joka on teksasilaisissa erikoisen voimakas.
Nainen talutetaan syrjään – raahataan pikemminkin kuin talutetaan – hänet raahaa hänen serkkunsa hänen isänsä komennuksesta. Hän rimpuilee häntä piteleviä vihattuja käsivarsia vastaan – hurjasti itkien, pannen äänekkäästi vastalauseita epäinhimillistä tekoa vastaan.
"Hirviöt! Murhamiehet!" Sellaisia sanoja valuu hänen huuliltaan.
Hänen rimpuilunsa torjutaan; hänen sanoistaan ei välitetä. Hänet kannetaan pois miesjoukosta – joten hänellä ei ole toivoakaan päästä auttamaan sitä miestä, jonka puolesta hän on valmis uhraamaan henkensä!
Katkeria puheita on Calhounin pakko kuunnella – sydäntä särkeviä ne sanat, joita hänelle nyt syydetään. Parempi olisi hänelle ollut, ettei hän olisi tarttunut tyttöön.
Se häntä tuskin lohduttaa – se koston varmuus. Hänen kilpailijansa on pian lakannut olemasta; mutta mitäpä se merkitsee? Hänen otteessaan vääntelehtivää kaunista olentoa hän ei voi milloinkaan vastustelematta syleillä. Hän saattaa tappaa neidon sydämen sankarin, mutta ei voittaa osakseen sen lievintäkään hellyyttä.
KOLMAS LUKU
Vielä yksi välinäytös
Kolmannen kerran kuvaelma muodostuu uudelleen – kauhean draaman katselijat ja näyttelijät sijoittuvat entisille paikoilleen.
Lasso pujotetaan taaskin kaulaan; samat kaksi lurjusta tarttuvat kiinni sen irtonaiseen päähän – tällä kertaa vetäen sitä niin paljon puoleensa, että se kiristyy tiukalle.
Kolmannen kerran herää ajatus:
"Pian täytyy Maurice Geraldin sielun palata Jumalansa luokse!"
Onneton mies näyttää nyt olevan likempänä loppuaan kuin koskaan. Jopa rakkauskin on osoittautunut voimattomaksi pelastamaan häntä! Mihin voimaan maan päällä voidaan vedota tämän jälkeen? Ei mihinkään sellaiseen, mikä todennäköisesti auttaisi.
Mutta nähtävästi ei ole tilaisuutta auttaa – ei aikaa siihen. Regulaattorien tuimissa ilmeissä ei ole armon pilkahdustakaan – vaan kärsimättömyyttä. Myöskin pyövelit näyttävät kiirehtivän – ikäänkuin pelkäisivät uutta keskeytystä. He käsittelevät nuoraa taitavasti kuin kokeneet teloittajat. Kummankin kasvot antavat tukea sille otaksumalle, että he ovat perehtyneitä tässä ammatissa.
Vähemmässä kuin kuudessakymmenessä sekunnissa he ovat suoriutuneet tehtävästään.
"Nyt siis, Bill! Oletko valmis?" luikkaa toinen toiselle – kysymyksellään ilmoittaen, etteivät he enää mieli odottaa komennusta.
"Selvä on!" vastaa Bill. "Roikkumaan tuo haisunäädän penikka! Roikkumaan!"
Nuoraa kiskaistaan, mutta ei niin paljoa, että ruumis kohoaisi pystyasentoon.
Nuora tiukkaantuu kaulan ympärille, kohottaa päätä hiukan maasta, mutta ei mitään muuta!
Ainoastaan toinen hirttäjistä on vetänyt voimainsa takaa.
"Kisko, senkin vietävä!" kivahtaa Bill äälistyneenä kumppaninsa toimettomuudesta. "Minkä helvetin tähden et kisko?"
Billin selkä on tulijaan päin, jonka toinen on nähnyt ja joka on siten estänyt häntä auttamasta toveriaan. Hän seisoo ikäänkuin olisi äkkiä muuttunut kiveksi!
"Kas niin!" jatkaa pääteloittaja. "Käydään käsiksi uudelleen – molemmat yhtä aikaa! Hei – vain! Roikkumaan!"
"Ei, eipä pannakaan!" huutaa joku ukkosäänellä, samalla kun puiden välistä syöksyy esille jättiläiskokoinen mies kädessään kuuden jalan pituinen pyssy, harppaillen niin, että hän melkein heti on keskellä tiheintä tungosta.
"Niin, eipä pannakaan!" toistaa hän, kumartuen pitkänään viruvan miehen puoleen ja suunnaten pitkän pyssynsä piipun nuoraa piteleviä vintiöitä kohti. "Ei vielä sinnepäinkään, mikäli tämä poika arvelee. Jos te, Bill Griffin, vedätte sitä jouhipunosta millimetrinkään verran tiukemmalle, saatte vatsaanne sinisen pillerin, joka ei ole teille terveellinen. Hellittäkää nuora, tulimmainen! Hellittäkää se!"
Zeb Stumpin tamman kiljuminen oli tuskin saanut aikaan äkillisempää muutosta kuin Zebin itsensä ilmestyminen sai – sillä paikalle kiiruhtanut mies oli juuri hän.
Melkein kaikki saapuvillaolijat tunsivat hänet, useimmat häntä kunnioittivat, ja monet häntä pelkäsivät.
Viimemainittujen joukossa olivat Bill Griffin ja hänen hirttokumppaninsa. He eivät enää pidelleet nuoraa, sillä kuultuaan hellittämiskomennuksen he vikkelästi tajuten vaaran olivat molemmat päästäneet sen käsistään ja jättäneet lasson virumaan höllänä nurmikolla.
"Mitä vietävän mielettömyyttä tämä on, pojat?" jatkaa jättiläinen, puhutellen miesjoukkoa, joka yhäti on sanattomana ällistyksestä. "Ei kai tarkoituksenne ole hirttää häntä, vai onko?"
"On", vastaa tuima ääni.
"Ja minkä tähden emme sitä tekisi?" kysyy toinen.
"Minkä tähden ette! Mielisitte hirttää kansalaisen tutkimatta, niinkö?"
"Eipä hän juuri ole kansalaisemme, mitä siihen tulee. Sitäpaitsi häntä on tutkittu, oikeudenmukaisesti tutkittu."
"Todellakin! Ihminen tuomitaan aivojensa ollessa houreisina! Lähetetään pois maailmasta, vaikka hän ei tiedä siellä olevansakaan! Nimitätte sellaista oikeudenmukaiseksi menettelyksi, niinkö?"
"Mitä väliä sillä on, jos me kerran tiedämme, että hän on syyllinen? Olemme kaikki varmoja hänen syyllisyydestään."
"Ette, helvetti vieköön, olekaan! Huh! En aio tuhlata sanoja teidänkaltaisellenne olennolle, Jim Stoddars. Mutta te, Sam Manly, ja te itse, herra Poindexter – ette varmastikaan ole hyväksyneet tätä menettelyä, joka mielestäni olisi silkka ja suoranainen murha?"
"Ette ole kuullut kaikkea, Zeb Stump", huomauttaa regulaattorien päällikkö, aikoen puolustaa sitä, että oli hyväksynyt toimenpiteen. "On tosiseikkoja –"
"Pahus vieköön tosiseikat! Ja kuvittelut myöskin! En halua niitä kuulla. Siihen on kylliksi aikaa, sittenkun tämä asia joutuu kunnollisesti tutkittavaksi, mitä ei kukaan varmastikaan vastusta – katsoen siihen, ettei hänellä ole nyt mahdollisuuden häivettäkään livistää tiehensä. Kuka panee sitä vastaan?"
"Otatte liian paljon vastuullenne, Zeb Stump. Mitä tämä asia teitä liikuttaa, sen haluaisimme tietää. Murhattu mies ei ollut teidän poikanne, ei teidän veljenne eikä serkkunnekaan! Jos hän olisi ollut, ajattelisitte toisella tavalla, siitä olen varma."
Tämän välihuomautuksen on lausunut Calhoun, joka on aikaisemminkin käyttänyt sitä niin menestyksellisesti.
"En käsitä, miksi teitä liikuttaa", pitkittää hän, "miten me tässä asiassa menettelemme".
"Mutta minä käsitän. Se liikuttaa minua – ensinnäkin, koska tämä nuori mies on ystäväni, vaikka onkin irlantilainen ja muukalainen, ja toiseksi, koska Zeb Stump ei suostu seisomaan rauhallisesti syrjässä nähdessään katalaa peliä – vaikkapa sitä harjoitettaisiinkin Teksasin preerioilla."
"Katalaa peliä, pahus vieköön! Sellaista ei täällä ole ollut. Ja mitä syrjässä seisomiseen tulee, siitä kyllä pidämme huolta. Pojat, ette kai salli tällaisen rehentelijän säikyttää teitä luopumaan velvollisuudestanne! Lopettakaamme se, minkä olemme aloittaneet! Murhatun miehen veri huutaa meille. Käykää kiinni nuoraan!"
"Käykäähän! Kautta Iankaikkisen vannon, että ensimmäinen, joka sen tekee, pudottaa sen hieman nopeammin kuin siihen tarttuu. Pistäkää kyntenne siihen, kuka tahansa teistä, jos uskaltaa! Saatte hirttää tämän olento-poloisen niin korkealle kuin haluatte, mutta ette ennenkuin olette oikaisseet Zebulon Stumpin vainajaksi ruohikolle ja joitakuita teistä viruu hänen vierellään. Nyt siis! Näyttäkää minulle se haisunäätä, joka kajoaa nuoraan!"
Zebin puhetta seuraa syvä hiljaisuus. Miehet pysyvät paikoillaan – osittain hänen haasteensa uhmailemisen aiheuttaman vaaran tähden, osittain kunnioituksesta hänen rohkeuttaan ja jalomielisyyttään kohtaan. Osittain myöskin sen vuoksi, että regulaattorien mielessä vielä kytee epäilys siihen nähden, onko se menettely, johon Calhoun heitä yllyttää, sovelias ja oikeudenmukainen.
Kerkeällä vaistollaan vanha metsästäjä oivaltaa saavuttamansa edun ja tehostaa sitä.
"Suokaa tälle nuorelle miehelle oikeuden- ja kohtuudenmukainen tutkimus!" kehoittaa hän. "Viekäämme hänet asutuksille siellä tutkittavaksi ja tuomittavaksi! Teillä ei ole selviä todistuksia siitä, että hän on sekaantunut siihen mustaan juttuun; ja paha minut periköön, jos uskoisin sitä, ellen näkisi sitä omin silmin. Tiedän, millaiset tunteet hänellä oli nuorta Poindexteriä kohtaan. Hän ei suinkaan ollut vainajan vihamies, vaan päinvastoin täällä ei ole ainoatakaan miestä, josta hän olisi pitänyt enempää, vaikka hänellä olikin vähäinen tora tuon hänen arvokkaan serkkunsa kanssa."
"Ette ehkä tiedä, herra Stump", vastaa regulaattorien päällikkö tyynesti, "mitä olemme juuri äsken kuulleet?"
"Mitä olette kuulleet?"
"Todistuksen, joka osoittaa päinvastaista kuin te väitätte. Meillä on todistuksia siitä, ettei Geraldin ja nuoren Poindexterin välillä ollut ainoastaan kaunaa, että heidän keskensä oli riita juuri samana yönä –"
"Kuka sitä väittää, Sam Manly?"
"Minä", vastaa Calhoun, astuen hieman eteenpäin, niin että Stump hänet näkee.
"Oh, te, herra Cash Calhoun! Te tiedätte, että heidän välillään oli kaunaa? Te näitte mainitun riidan?"
"En ole väittänyt nähneeni sitä, Zeb Stump. Ja lisäksi, en aio alistua teidän kuulusteltavaksenne. Olen esittänyt todistukseni niille, joilla on oikeus kuulla se, ja se riittää. Luullakseni, hyvät herrat, olette varmoja tuomiostanne. En käsitä, minkä tähden tämän vanhan hupsun pitäisi keskeyttää –"
"Vanhan hupsun!" kertaa metsästäjä kiljaisemalla. "Vanhan hupsun! Helvetti ja pyörremyrskyt! Nimitättekö minua hupsuksi? Kautta iankaikkisen Jumalan, te vielä peruutatte ne sananne; muutoin en ole Zeb Stump Kentuckysta. Vähät siitä nyt; kaikella on aikansa, ja teidän aikanne saattaa tulla, herra Cash Calhoun, ennenkuin sitä aavistattekaan.
– Mitä tulee Henry Poindexterin ja tämän nuoren miekkosen väliseen riitaan", jatkaa Zeb, puhuen regulaattorien päällikölle, "en usko siitä sanaakaan; enkä usko sitä vastaisuudessakaan, niin kauan kuin siitä ei ole parempia todistuksia kuin hänen lörpöttelynsä. Mikäli tämä poika tietää, se ei ole järjenmukaista. Mainitsitte saaneenne selville uusia tosiseikkoja? Niin olen minäkin. Sellaisia tosiseikkoja, jotka suuresti edistävät tämän salaperäisen jutun selvittämistä, niin sotkuinen kuin se onkin."
"Mitä tosiseikkoja?" tiedustaa regulaattorien päällikkö. "Ilmoittakaa ne meille. Stump!"
"Niitä on useitakin. Ensinnäkin, mitä arvelette siitä, että tämä nuori miekkonen on itsekin haavoittunut? En puhu noista naarmuista, jotka näette; luultavasti hän on saanut ne kajooteilta, jotka ovat karanneet hänen kimppuunsa nähtyään, että hän oli haavoittunut. Mutta katsokaahan hänen polveaan. Sen on tehnyt joku muu eivätkä kajootit. Mitä te siitä päättelette, Sam Manly?"
"No niin, että – jotkut näistä pojista arvelevat, että on sukeutunut kamppailu hänen ja –"
"Hänen ja kenen välillä?" kysyy Zeb terävästi.
"Kah, kadonneen miehen välillä."
"Niin, juuri häntä tarkoitamme", sekaantuu puheeseen muuan "pojista", joihin on vedottu. "Me kaikki tiedämme, ettei Harry Poindexter ole alistunut ammuttavaksi vasikan lailla. He ovat kahakoineet, ja hän on langennut kivikossa. Siitä hänen polvensa on turvoksissa. Sitäpaitsi hänen päässänsä on iskun jälki – näyttää siltä kuin siihen olisi kolhaistu pistoolinnupilla. Mitä naarmuihin tulee, emme osaa selittää, mistä ne ovat aiheutuneet. Okaista mahdollisesti; tai susien hampaista ja kynsistä, jos niin haluatte. Se hänen hupakkomainen palvelijansa kertoi tarinan tiikeristä; mutta se ei kelpaa meille."
"Mistä palvelijasta puhutte? Tarkoitatteko irlantilaista Phelimiä? Missä on hän?"
"Livahti tiehensä pelastaakseen nahkansa. Etsimme hänet, niin pian kuin olemme järjestäneet tämän asian, ja vähäinen roikkuminen kai pusertaa hänestä totuuden."
"Jos tarkoitatte tiikerikertomusta, ette saa puserretuksi häneltä muuta totuutta kuin sen, jonka jo olette saaneet. Näin sen pedon itsekin ja ennätin parhaiksi ajoissa pelastamaan tämän nuoren miekkosen sen kynsistä. Mutta se ei ole tärkeä kysymys. Irlantilainen on otaksuttavasti ollut käsissänne. Eikö hän maininnut teille mitään muuta, mitä hän on täällä nähnyt?"
"Hän jaaritteli intiaaneista. Kuka sitä uskoo?"
"No niin, hän kertoi minulle saman tarinan, ja siinä näyttää olevan jonkun verran perää. Sitäpaitsi hän vakuutti heidän pelanneen korttia, ja tässä ne vehkeet ovat. Löysin ne virumassa hajallaan majan lattialla. Ne ovat espanjalaisia kortteja."
Zeb vetää taskustaan korttipakan ja ojentaa sen regulaattorien päällikölle.
Tarkastettaessa kortit osoittautuvat olevan meksikolaista tekoa – sellaisia, joita käytetään yleisessä monté-pelissä – ratsastava kuningatar, "cavallo" – miekan edustama pata, "espada" – ja risti-"baston" kuvattuna suunnattomalla nuijantapaisella vehkeellä, jollaisia kuvakirjoissa on karvaisen Orsonin kourassa.
"Kuka on koskaan kuullut intiaanien pelanneen korttia?" tokaisee se mies, joka on tarkastanut intiaaneja koskevaa todistuskappaletta. "Pahuksen naurettavaa!"
"Naurettavaa!" pistää väliin eräs iäkäs metsästäjä, joka on ollut kaksitoista kuukautta vankina comanchien parissa. "Se lienee naurettavaa, mutta totta se on siitä huolimatta. Olen nähnyt heidän pelaavan useita pelejä, pitäen peitottua puhvelintaljaa pöytänään. Myöskin tuota samaa meksikolaista monté-peliä. Otaksuttavasti he ovat oppineet sitä meksikolaisilta vangeiltaan, joita heillä on eri heimojensa keskuudessa kokonaista kolmetuhatta. Niin, herraseni!" lopettaa metsästäjä. "Comanchit pelaavat korttia – se on niin varma kuin minä tässä."
Zeb Stump on mielissään tästä todistuksesta, jota hän itse ei olisi osannut esittää. Se vahvistaa syytetyn asiaa. Se, että intiaaneja on ollut läheisyydessä, taivuttaa regulaattoreita näkemään asiat toiselta kannalta – sillä tähän saakka he ovat luulleet comanchien liikkuvan ryöstöretkellään ainoastaan uudisasutuksen toisella puolella.
"Ihan varmasti", pitkittää Zeb, korostaen tätä kohtaa saadakseen oikeudenkäynnin siirretyksi toistaiseksi, "täällä on ollut intiaaneja tai joitakin tulimmaisen samanlaisia – Jeesus ja Josafat! Mistäs hän on tulossa?"
Jyrkänteeltä kuuluva kavionkapse kantautuu kaikkien korviin samanaikaisesti.
Ei kenenkään tarvitse tiedustaa, mikä on saanut Stumpin päästämään äkillisen huudahduksensa. Törmän laella, pitkin sen reunaa, näkyy hevonen kiitävän täyttä neliä. Sen selässä on nainen, hattu ja hiukset liehuvat valloillaan hänen jäljessään – nauhan estäessä hattua lentämästä tyyten tiehensä!
Laukka on niin huimaa – niin vaarallista jyrkänteen likeisyyden vuoksi – että saattaisi luulla hevosen pillastuneen ja kiidättävän ratsastajatarta muassaan.
Mutta ei. Itse ratsastajattaren liikkeistä voi päättää, ettei niin ole asianlaita. Hän ei näy olevan tyytyväinen vauhtiin, vaan raipallaan, kannuksillaan ja äänellään hoputtaa ratsuaan lisäämään sitä!
Se on selvää alhaalla seisovista katselijoista, vaikka ratsastaminen niin likellä törmänreunaa panee heidät ymmälle ja aprikoimaan.
He seisovat äänettöminä ällistyksestä. Eipä silti, etteivät he tietäisi, kuka tulija on. Olisi kummallista, jolleivät he sitä tietäisi. Tuota ratsastajatarta – joka istuu miesten tavoin satulassa – ei kerran nähtyään koskaan unohda.
Hänet tunnetaan ensi silmäyksellä. Kaikki tietävät, että tämä huima nelistäjä on heidän oppaansa, josta he tuskin puoli tuntia aikaisemmin olivat eronneet preerialla.
NELJÄS LUKU
Comanchien ahdistamana
Juuri Isidora se oli näin kummallisesti ja äkillisesti ilmestynyt heidän näkyviinsä. Mikä kiidätti häntä takaisin? Ja minkätähden hän ratsasti niin vaarallista vauhtia?
Selittääksemme sen meidän täytyy palata niihin synkkiin aatoksiin, joista hän hätkähtäen heräsi kohdatessaan teksasilaiset.
Ratsastaessaan täyttä laukkaa poispäin Alamolta ei hänen mieleensäkään ollut johtunut katsoa taaksensa ottaakseen selkoa siitä, seurattiinko häntä. Syventyneenä kostosuunnitelmiinsa hän oli kiitänyt edelleen.
Hänelle tuotti vain vähäistä lohtua se ajatus, että Louise Poindexter oli näyttänyt yhtä jyrkästi päättäneen poistua majalta. Naisen kerkeän vaiston avulla hän aavisti syyn, vaikka hän tiesi liiankin hyvin, että se oli aiheeton.
Mutta jonkun verran iloa tuotti kuitenkin se ajatus, että hänen kilpailijansa kärsi kuten hänkin, tietämättä mitään onnestaan.
Hänessä kyti myöskin se toivo, että tämä tapaus saattaisi vieroittaa ylpeän kreolittaren sydäntä siitä miehestä, jota hän niin alentuvasti rakasti, vaikka se toivo olikin heikko, epämääräinen, ja vaikka siihen tuskin uskoi sekään, jonka mielessä se oli virinnyt.
Ottaen oman sydämensä mittapuuksi hän ei pannut paljoakaan merkitystä rakkauden alentumiseen; hänen oma elämäntarinansa oli todistuksena sen tunteen tasoittavasta voimasta. Vielä väikkyi hänen mielessään kuitenkin se ajatus, että hänen olonsa majassa oli aiheuttanut toiselle tuskaa ja saattaisi johtaa hänen vihatun kilpailijansa onnen tuhoutumiseen.
Isidora oli alkanut hautoa tätä mielessään, tuntien eräänlaista hillittyä nautintoa, jota jatkui esteettömästi, kunnes hän kohtasi teksasilaiset.
Hänen käännyttyään palaamaan miesten mukana tapahtui hänen mielialassaan muutos. Louisen olisi pitänyt ratsastaa samaa tietä, jota myöten hän itsekin oli tullut. Mutta sillä tiellä ei naista näkynyt.
Kreolittaren oli täytynyt muuttaa mieltänsä ja jäädä majalle – ehkä hän juuri tällä hetkellä suoritti sitä tehtävää, jonka Isidora oli niin hellästi hahmoitellut itselleen.
Nyt häntä lohdutti se ajatus, että hän tuottaisi häpeätä sille naiselle, joka oli tuhonnut hänen onnensa.
Poindexterin ja hänen kumppaneittansa lausumat kysymykset selvittivät tilannetta riittävästi. Vielä selvemmäksi sen tekivät Calhounin lopputiedustukset, ja sittenkun hänen kuulustelijansa olivat poistuneet, jäi hän tiheikön laitaan – puolittain epävarmana siitä, pitäisikö hänen ratsastaa edelleen Leonan varrelle vaiko palata katsomaan kohtausta, joka hänen oman juonensa nojalla tuskin voisi olla sukeutumatta kiihottavaksi.
Hän on chapparalin reunassa, parhaiksi puiden varjossa. Hän istuu harmaan ratsunsa selässä, joka seisoo sieraimet laajoina ja silmät levällään, ja silmäilee cavalladaa, joka äsken lähti paikalta – yksinäisenä ratsastajana muiden jäljessä. Hänen hevosensa kummastelee, minkä tähden sitä ohjaillaan tällä tavoin sinne tänne, mutta se on tottunut oikullisen ratsastajattarensa tahdon äkillisiin ailahteluihin.
Hän silmäilee samaan suuntaan – sykomoria kohti – jonka tumma latva kohoaa Alamon jyrkänteiden yläpuolelle.
Hän näkee etsijäin laskeutuvan laaksoon, ja heidän jälkeensä laskeutuu se mies, joka on niin yksityiskohtaisesti kysellyt häneltä. Miehen pään painuessa tasangon pinnan alapuolelle kuvittelee Isidora olevansa yksin siellä.
Näin kuvitellessaan hän erehtyy.
Hän pysyy epävarmana paikallaan jonkun aikaa – kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä minuuttia.
Hänen ajatuksensa eivät ole kadehdittavia. Ei tunnu kovinkaan suloiselta se kosto, jonka saavuttamisen välikappaleena hän itseään pitää. Jos hän onkin tuottanut nöyryytystä vihaamalleen naiselle, on hän samalla saattanut aiheuttaa rakastamansa miehen tuhon. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta hän ei voi olla rakastamatta Mauricea!
"Santissima Virgen!" jupisee hän palavan vakavasti. "Mitä olen tehnyt? Jos nämä miehet – los réguladores – pelätyt tuomarit, joista olen kuullut puhuttavan – jos he huomaisivat hänet syylliseksi, mihin se veisi? Hänen kuolemaansako? Jumalan äiti! Sitä en toivo. En heidän käsissään – en, en! Kuinka tuimia heidän ilmeensä ja eleensä – jyrkkiä – päättäväisiä! Ja kun osoitin heille tien, kuinka vikkelästi he lähtivätkään ratsastamaan enää lainkaan ajattelematta minua! Voi, he ovat tehneet päätöksensä. Don Mauricion pitää kuolla! Ja hän on muukalainen heidän keskuudessaan – niin olen kuullut. Ei heidän maanmiehensä eikä heidän heimolaisensa; vain samaa rotua. Yksin, ystävättömänä, useiden vihamiesten ympäröimänä. Santissima! Mitä ajattelen? Eikö se mies, joka juuri äsken lähti luotani, ole se serkku, josta olen kuullut puhuttavan? Ay de mi! Nyt ymmärrän hänen kyselynsä syyn. Hänen sydämensä, samoin kuin minun – samoin kuin minun!"
Hän istuu katse suunnattuna avoimelle tasangolle. Harmaa ratsu yhäti tuskailee hillittynä, vaikka cavallada on aikoja sitten kadonnut näkyvistä. Se vain noudattaa ratsastajattarensa mielialaa, jonka se tietää heilahtelevan – ärsyttävän epävarmuuden vallassa.
Hevonen ensimmäisenä havaitsee vaaran tai jotakin sellaista, mikä tuoksahtaa vaaralle. Se ilmaisee sen päästämällä hiljaisen, vavahtelevan hirnahduksen, ikäänkuin kiinnittääkseen neidon huomiota, samalla kun sen takaisin tiheikköä kohti käännetty pää osoittaa, että vihollinen on odotettavissa siltä suunnalta.
Kuka tai mikä se on?
Ratsunsa käyttäytymisen varoittamana Isidora kääntyy tiheikköön päin ja silmäilee polkua, jota myöten hän äsken tuli tiheikön lävitse. Se on Leonalle vievä tie tai polku. Siinä on ainoastaan parinsadan metrin pituinen suora, näkyvä taival. Kauempana sen piilottavat pensaat, joiden lomitse se mutkittelee.
Sillä ei näy ketään – ei mitään muuta kuin kaksi tai kolme laihaa kajoottia, jotka hiipivät puiden varjossa – nuuhkien kengitettyjen kavioiden jälkiä ja toivoen löytävänsä jonkun kiiruhtavilta ratsastajilta mahdollisesti tipahtaneen palasen.
Harmaa ratsu ei osoita sellaista kiihtymystä niiden tähden. Se näkee kyllä ne; mutta mitäpä niistä? Preeriasudet eivät ole siitä hätkähdyttäviä eivätkä harvinaisia nähtävyyksiä. On jotakin muuta – jotakin sellaista, minkä se on joko haistanut tai kuullut.
Isidora kuuntelee vähään aikaan erottamatta mitään levottomuutta herättävää. Shakaalien ulvomishaukunta ei herätä pelkoa milloinkaan – saatikka sitten riemullisessa päivänvalossa. Hän kuulee vain sitä.
Hänen ajatuksensa palaavat jälleen teksasilaisiin – erittäinkin siihen mieheen, joka viimeksi lähti hänen luotansa. Hän aprikoi, mikä miehen vakavan kyselyn tarkoitus saattoi olla, mutta taaskin hänen ajatuksensa keskeyttää hevosen liikehtiminen.
Eläin näyttää olevan maltiton senvuoksi, että sitä pidätetään paikallaan, nuuhkii ilmaa, korskahtelee ja vihdoin päästää kuuluville hirnahduksen, paljoa äänekkäämmän kuin aikaisemmin!
Tällä kertaa se saa vastauksen useilta muilta hevosilta, jotka nähtävästi etenevät tiellä – vaikka vielä piilossa puiden takana. Samalla kuuluu niiden kavionkapsetta.
Mutta ei sitten enää. Vieraat hevoset ovat joko seisahtuneet äkkiä tai poikenneet tieltä, astuen hiljaa ja meluttomasti!
Isidora otaksuu edellisen mahdollisuuden oikeaksi. Hän uskoo, että hevosilla on ratsastajat, jotka ovat pysäyttäneet hevosensa kuultuaan hänen ratsunsa hirnaisun.
Hän tyynnyttää ratsuaan ja kuuntelee.
Puiden lomitse kuuluu hyminää. Vaikka se on epäselvää, erottaa sen miesääniksi – jotka keskustelevat, hiljaa jupisten.
Pian se vaimenee, ja tiheikkö on taaskin äänetön. Ratsastajat, keitä he lienevätkin, seisovat edelleenkin paikallaan – kenties arkaillen etenemistä.
Isidora on siitä tuskin hämmästynyt eikä pahasti levotonkaan. Siellä on joitakuita matkamiehiä, kenties menossa Rio Grandelle – tai mahdollisesti joitakuita teksasilaisten joukosta harhaantuneita miehiä – jotka kuultuaan hevosen hirnuvan ovat pysähtyneet vaistomaisesta varovaisuudesta. Se on vain luonnollista – sellaisena aikana, jona intiaanien tiedetään olevan sotapolulla.
Yhtä luonnollista on olla varovainen kohdatessaan muukalaisia, keitä he lienevätkin, ja näin ajatellen hän ratsastaa hiljaa sivuun – sijoittuen ratsuineen mezquite-puun suojaan, johon hän taaskin jää istumaan ja kuuntelemaan.
Ennen pitkää hän havaitsee ratsastajien alkaneen edetä häntä kohti – ei pitkin käytettyä tietä, vaan tiheikön lävitse! Eivätkä kaikki yhdessä, vaan nähtävästi hajaantuneina, ikäänkuin koettaen kiertää hänet!
Hän saattaa päätellä sen kuullessaan kavionkapsetta eri suunnilta; kaikki tuntemattomat liikkuvat hiljaa, mutta ilmeisesti loitoten toisistaan, samalla kun ratsastajat pysyvät ihan äänettöminä, mikä merkitsee joko oveluutta tai varovaisuutta – mahdollisesti pahoja aikeita!
He ovat saattaneet huomata, missä hän on. Hänen ratsunsa hirnunta on sen ilmaissut. He saattavat ratsastaa kiertääkseen hänet – käydäkseen hänen kimppuunsa eri suunnilta ja ollakseen varmat hänen vangitsemisestaan.
Mistä hän tietäisi, ettei heidän aikomuksensa ole vihamielinen. Hänellä on vihamiehiä – joista hän yhden muistaa hyvin – Don Miguel Diaz. Ovathan sitäpaitsi comanchit – jotka aina ovat epäluotettavia ja jotka eivät enää ole rauhan kannalla.
Hän alkaa käydä levottomaksi. Levottomuus on herännyt vitkallisesti, mutta näkymättömien ratsastajien käyttäytyminen on ainakin epäilyttävää. Tavalliset matkamiehet olisivat samonneet edelleen tietä pitkin. Nämä hiipivät tiheikössä!
Hän silmäilee ympärilleen, tarkastaen piilopaikkaansa. Tarkastus osoittaa sen epäluotettavaksi. Mezquiten harvat, sulkamaiset lehvät eivät piilota häntä läheltä sivuuttavan silmältä. Kavionkapse ilmaisee, että useampia kuin yksi ratsastaja on tulossa häntä kohti. Hänen täytyy pian joutua ilmi.
Sen ajatuksen kiihottamana hän painaa kannukset hevosensa kupeisiin ja ratsastaa pois tiheiköstä. Senjälkeen hän hoputtaa hevosensa raviin ja etenee avoimelle tasangolle, joka leviää Alamolle päin.
Hänen tarkoituksensa on loitota kaksi- tai kolmesataa askelta – pois luodin- ja nuolenkantamista – sitten seisahtua siksi, kunnes näkisi, millaista väkeä hänen jäljessään on tulossa – ystäviä vaiko pelättäviä miehiä.
Jos tulijat ovat jälkimäistä laatua, luottaa hän nopeaan, uljaaseen ratsuunsa ja uskoo sen kiidättävän hänet turvaan teksasilaisten luokse.
Hän ei pysähdykään, kuten aikoi. Sen estävät ratsastajat, jotka samassa syöksyvät esille pensaiden seasta kaikki yhtä aikaa ja melkein samalla kertaa kuin hänkin!
He kiitävät näkyviin eri kohdista ja ratsastavat ripeästi häntä kohti suppenevassa rivissä!
Yksi vilkaisu osoittaa, että he ovat pronssinvärisiä miehiä, puolittain alastomia – kasvot punaisiksi maalatut, tulipunaisia sulkia törröttämässä päässä.
"Los Indios!" jupisee meksikolaistyttö koneellisesti painaessaan kannukset ratsunsa kylkiin ja lähtiessään täyttä neliä sykomoria kohti.
Nopea katsaus taaksepäin osoittaa, että häntä ajetaan takaa, vaikka hän tietää sen ilmankin. Katsahdus ilmaisee hänelle enemmänkin – nimittäin sen, että hänen ahdistajansa ovat likellä häntä ja vakavia – niin vakavia, että nämä intiaanit vastoin tavallista tapaansa eivät kilju!
Heidän äänettömyytensä osoittaa heidän päättäneen vangita hänet – ja ikäänkuin jo etukäteen sovitun suunnitelman mukaisesti.
Tähän saakka hän ei ole kovinkaan paljon pelännyt kohtausta preerioiden punaisten rosvojen kanssa. Vuosikausia he ovat olleet rauhallisissa suhteissa – sekä teksasilaisten että meksikolaisten kanssa; ja ainoa heidän puoleltaan uhkaava vaara oli hiukan karkea kohtelu heidän ollessaan väkijuomien vaikutuksen alaisina – aivan samoin kuin naisesta saattaa sivistysoloissa olla vastenmielistä kohdata yksinäisellä tiellä merimiehiä, jotka ovat viettäneet päivänsä oluttuvassa.
Isidora on ollut tämänlaatuisessa vaarassa ja muistaa sen - tuntien vähemmän tuskaa ajatellessaan itse vaaraa kuin siitä johtunutta turmiota.
Mutta nyt hänen vaaransa on toisenlainen. Rauha on mennyt. Nyt on sotaa ilmassa. Hänen ahdistajansa eivät ole enää humalassa vihollistensa tulivedestä. He janoavat verta, ja hän pakenee sekä välttääkseen häväistystä että mahdollisesti kuolemaakin!
Yli avoimen tasangon niin vinhaa vauhtia kuin hän suinkin saa ratsustaan irti – niin nopeasti kuin raippa, kannukset ja ääni suinkin saavat ratsun häntä kiidättämään!
Ainoastaan hän puhuu. Hänen takaa-ajajansa ovat äänettömiä – hiljaisia kuin aaveet!
Vain kerran hän vilkaisee taaksensa. Ahdistajia on vielä vain neljä; mutta neljä on liian paljon yhtä vastaan – ja se yksi on nainen!
Hänellä ei ole vähääkään toivoa, jollei hän ehdi kuulomatkan päähän teksasilaisista. Hän hoputtaa hevostaan edelleen sykomoria kohti.
VIIDES LUKU
Los Indios!
Ahdistettu ratsastajatar on vajaan kolmensadan metrin päässä jyrkänteeltä, jonka ylitse puu kohoaa. Taaskin hän katsahtaa taaksensa.
"Dios me amparé!" (Jumala minua suojelkoon!)
Jumala häntä suojelkoon! Hän ei ennätä ajoissa!
Hänen etumainen takaa-ajajansa on irroittanut lassonsa satulannupista; hän pyörittää sitä päänsä yläpuolella.
Ennenkuin hän ehtii solan yläpäähän, on silmukka hänen kaulassaan, ja sitten –
Ja sitten välähtää hänen mieleensä äkkiä ajatus, joka lupaa hänelle pelastusta uhkaavasta tukehtumisesta.
Törmä, jolta näkyy Alamolle, on likempänä kuin rotko, jota myöten laakson pohjalle päästään. Hän muistaa, että sen harja näkyy majalta.
Nopeasti kiskaisten ohjaksista hän poikkeaa suunnastaan, ja nyt hän ei enää ratsasta sykomoriin päin, vaan kiitää suoraan jyrkännettä kohti.
Tämä muutos kummastuttaa hänen ahdistajiaan – mutta samalla hivelee heidän mieltänsä. He tuntevat hyvin maaston. He tietävät törmän mutkat ja ovat nyt varmat saaliistaan.
Johtaja korjaa lasso-otettaan, ollakseen varmempi heitosta. Häntä pidättää sitä sinkauttamasta vain se varmuus, ettei pakenija voi pelastua.
"Chingaro!" mutisee hän itsekseen. "Jos hän etenee vielä paljon kauemmaksi, suistuu hän jyrkänteeltä!"
Hänen mietteensä osuu harhaan. Isidora ratsastaa edelleen, mutta ei jyrkänteeltä alas. Nykäisemällä toisen kerran vikkelästi suitsista hän on muuttanut suuntaansa ja rientää pitkin sen reunaa – niin likellä sitä, että kiinnittää alhaalla seisovien teksasilaisten huomiota ja saa Zeb Stumpin huulilta kirpoamaan omituisen huudahduksen – joka kuullaan ainoastaan tavattomissa tilanteissa:
"Jeesus ja Josafat!"
Ikäänkuin vastaukseksi vanhan metsästäjän huudahdukseen tai oikeammin kysymykseen, jonka hän senjälkeen lausui, kajahtaa oudon, jyrkänteelle ilmestyneen ratsastajan huuto:
"Los Indios! Los Indios!"
Ei kukaan, joka on viettänyt kolme päivää eteläisessä Teksasissa, voi erehtyä niiden sanojen merkityksestä – olipa hänen äidinkielensä mikä tahansa. Se hälytyshuuto on kolmensadan vuoden aikana kuulunut yli neljäntuhannen kilometrin pituisella rajaseudulla kolmella eri kielellä – ranskan-, espanjan- ja englanninkielillä.
Tylsä olisi se korva ja hidas se äly, joka ei heti sitä tajuaisi ja samalla vaistoaisi siihen liittyvää vaaraa.
Jacalén lähellä seisovat miehet, jotka kuulevat sen, eivät kaipaa sen tulkitsemista. He arvaavat, että sen kajauttaja on intiaanien takaa ajama – yhtä varmasti kuin jos se seikka olisi ilmoitettu heille heidän omilla anglosaksilaisilla sanoillaan.
Heillä on tuskin aikaa kääntää sitä omalle kielelleen – edes ajatuksissaankaan – ennenkuin sama ääni kantautuu toisen kerran heidän korviinsa: "Teksasilaiset! Cavalleros! Pelastakaa minut! Pelastakaa minut! Los Indios! Minua ajaa takaa joukkue. He ovat jäljessäni – likellä – likellä –"
Vaikka hänen puheensa on yhtäjaksoista, ei se enää kuulu selvästi. Eikä sitä enää tarvita selittämään, mitä ylhäällä tasangolla on tekeillä.
Hän on tuskin ennättänyt kahdenkymmenen askelen päähän ensimmäisestä puuryhmästä, kun ensimmäinen raakalainen sujahtaa esille saman suojan takaa, kuvastuen täyttä laukkaa kiitävänä kirkasta taivasta vasten.
Kieppuna pyörii lasson silmukka hänen päänsä yläpuolella. Hän on niin innokas heittämään sen varmasti tähdättynä, ettei hän näytä kiinnittävän huomiota pakenijan sanoihin – jotka lausuttiin neidon rientäessä täyttä neliä, sillä hän ei pysähtynyt huutaessaan teksasilaisille. Intiaani mahdollisesti kuvittelee, että sanat on tarkoitettu hänelle – että ne ovat viimeinen armonpyyntö sellaisella kielellä, jota hän ei ymmärrä, sillä Isidora oli puhunut englantia.
Hänen harhakuvitelmansa romahtaa vasta sitten, kun pyssyn terävä pamahdus kajahtaa rotkosta – tai kenties hiukan aikaisemmin, kun pistävä tunne hänen ranteessaan saa hänet hellittämään lasson ja silmäilemään kummastelevana ympärilleen keksiäkseen syyn!
Hän havaitsee rikkimäisen savutuprahduksen kohoavan ilmaan alhaalla.
Yksi ainoa vilkaisu riittää muuttamaan hänen menettelynsä. Sen vilkaisun aikana hän näkee satakunta miestä ja sata välkkyvää pyssynpiippua!
Hänen kolme seuralaistansa näkee sen samanaikaisesti, ja ikäänkuin saman mielijohteen vaikutuksesta he kaikki neljä pyörtävät ympäri ja lähtevät täyttä neliä pois törmän reunalta – aivan yhtä nopeasti kuin ovat sitä lähestyneetkin.
"Se onkin vahinko", virkkaa Zeb Stump, ryhtyen panostamaan pyssyään uudelleen. "Jollei olisi pitänyt pelastaa häntä, olisin antanut heidän laskeutua alas rotkosta. Jos olisimme saaneet heidät vangituiksi, olisimme ehkä saaneet heiltä joitakuita tätä meidän omituista asiaamme koskevia tietoja. Nyt ei siitä ole mahdollisuuden hiventäkään. Nyt he selvästikin lähtivät tiehensä, ja siihen mennessä, kun me ehdimme tuonne ylös, ovat he jo hornassa."
Villien näkeminen on aiheuttanut uuden nopean muutoksen mustanginpyydystäjän majan edustalle muodostuneeseen kuvaelmaan – ja se muutos on ollut yhtä äkillinen niiden miesten ajatuksissa, jotka ovat kuvassa mukana.
Enemmistö, joka piti Maurice Geraldia murhaajana, on muuttunut vähemmistöksi, kun taas ne, jotka uskoivat häntä viattomaksi, ovat nyt sellaisia miehiä, joiden mielipidettä kunnioitetaan.
Calhoun ja hänen rehentelijänsä eivät ole enää tilanteen herroja, ja regulaattorien päällikön ehdotuksesta lykätään oikeudenkäynti toistaiseksi.
Uusi ohjelma sommitellaan kahta vertaa lyhyemmässä ajassa. Parikymmentä sanaa riittää sen kuvailemiseen. Syytetty päätetään kantaa uudisasutukselle – tutkittavaksi ja tuomittavaksi siellä maan lakien mukaisesti.
Ja sitten intiaanit – joiden sopivaan aikaan sattunut ilmestyminen on aiheuttanut tämän äkillisen muutoksen sekä mielipiteissä että aikomuksissa.
Ajetaanko heitä takaa? Tietysti.
Mutta milloin? Hetikö?
Järki kieltää.
Heitä on nähty ainoastaan neljä. Mutta todennäköisesti he eivät ole yksin. He saattavat olla nelisatamiehisen lauman jälkijoukko.
"Varrotaan siihen saakka, kunnes nainen ennättää alhaalle", ehdottaa muuan arkailevista. "Intiaanit eivät ole enää seuranneet häntä. Olen kuulevinani hänen ratsastavan tännepäin rotkossa. Hän tietysti tietää sen – koska juuri hän opasti meidät tänne."
Se ehdotus tuntuu järkevältä useimmista saapuvillaolijoista. He eivät ole pelkureita. Mutta heidän joukossaan on kuitenkin vain harvoja sellaisia, jotka ovat kohdanneet villejä intiaaneja todellisessa taistelussa, ja useat tuntevat vain intiaanien rappeutuneemmat veljet kauppasuhteiden nojalla.
Neuvo hyväksytään. He seisovat odottamassa Isidoran saapumista.
Kaikki ovat nyt hevostensa vierellä, ja jotkut ovat etsineet suojaa puiden seasta. Muutamia vaivaa sellainen pelko, että meksikolaisnaisen mukana tai ihan hänen kinterillään saattaa vielä tulla joukkue comancheja.
Vain harvat ovat muunlaisissa puuhissa. Heidän joukossaan on Zeb Stump. Hän ottaa kapulan pois lykkäystä saaneen vangin hampaiden välistä ja irroittaa siteet, jotka siihen saakka ovat puristaneet häntä liian tiukasti.
Häntä tarkkailee eräs henkilö omituisen kiinnostuneesti ottamatta kuitenkaan osaa puuhailuun. Hän on jo esittänyt osansa – kenties liian silmäänpistävästi. Hän kaihtaa sitä vaaraa, että joutuisi vielä esiintymään huomattavasti.
Missä don Silvio Martinezin sisarentytär viipyy?
Hän ei ole vielä saapunut paikalle! Hänen hevosensa kavionkapsetta ei enää kuulu! Hänellä olisi ollut aikaa – liiaksikin aikaa – saapua majalle!
Se, ettei häntä kuulu eikä näy, herättää hämmästystä – pahoja aavistuksia – levottomuutta.
Jotkut läsnäolijoista ihailevat meksikolaista neitoa – ei ole kummakaan, että he ihailevat – toiset ovat nähneet hänet aikaisemmin, ja toiset eivät ole nähneet häntä ennenkuin tänään.
Onko hänet mahdollisesti saavutettu ja vangittu?
Se kysymys kiertää miehestä mieheen. Siihen ei kukaan osaa vastata, vaikka vastaus kiinnostaa jokaista.
Teksasilaiset alkavat olla hieman niinkuin häpeissään. Heidän ritarillisuuteensa vedottiin ylhäältä kajahtaneissa sanoissa: "Teksasilaiset! Cavalleros!"
Onko niiden lausuja sortunut takaa-ajajiensa saaliiksi? Onko hänen kaunis hahmonsa maalilla tahritun raakalaisen syleilyssä?
He kuuntelevat korvat herkkinä – useiden suonet sykkivät rajusti, ja sydän jyskyttää kiihkeästä levottomuudesta.
He kuuntelevat turhaan.
Ei kuulu kavionkapsetta – ei naisen ääntä – ei mitään muuta kuin kuolaimien pureskelua ihan heidän viereltään!
Onko hänet mahdollisesti saatu kiinni?
Nyt, kun synkempi aikomus on heidän rinnassaan tukehtunut, siirtyy heidän oman rotunsa jäsentä kohtaan tunnettu vihamielisyys äkkiä miellyttävämpään uomaan.
Heidän uudelleen virinnyt kostonhimonsa loimuaa entistä rajummin – koska se on suunnattu perittyä vihollista vastaan.
Nuoremmat ja kiihkeämmät – joiden joukossa ovat meksikolaisen neidon ihailijat – eivät enää jaksa kestää epävarmuutta. He ponnahtavat satulaansa, äänekkäästi julistaen päättäneensä lähteä etsimään häntä – pelastaa hänet tai tuhoutua siinä yrityksessä.
Kukapa panisi heille vastaan? Neidon ahdistajat – mahdollisesti hänen vangitsijansa – saattavat olla juuri niitä, joita he ovat olleet etsimässä – Henry Poindexterin murhaajia!
Ei kukaan vastusta heidän aiettaan. He lähtevät etsimään Isidoraa – ajamaan takaa preerioiden rosvoja.
Jäljelle jää ainoastaan muutamia, mutta Zeb Stump on heidän joukossaan.
Vanha metsästäjä ei hiisku mitään intiaanien takaa-ajon tarkoituksenmukaisuudesta. Hän pitää ajatuksensa omina tietoinaan, hänen ainoa näkyvä huolensa on haavoittuneen vangin hoivaaminen. Vanki on vielä tajuton, ja regulaattorit vartioivat häntä edelleen.
Zeb ei ole ainoa ystävä, joka pysyy uskollisena mustanginpyydystäjälle tämän hädän hetkellä. On kaksi muuta yhtä uskollista. Toinen on kaunis olento, joka tarkkailee loitolta, huolellisesti salaten häntä kalvavaa kiihkeätä mielenkiintoa. Toinen on karkeatekoinen, miltei naurettava henkilö, joka pysyttelee ihan lykkäystä saaneen miehen vierellä ja puhuttelee häntä "isännäkseen". Jälkimäinen on Phelim, joka on juuri äsken laskeutunut maahan kätköpaikastaan varjoisan tammen loiskasvien seasta – jossa hän on jonkun aikaa piileskellyt – kaiken tapahtuneen äänettömänä näkijänä. Tilanteen muutos on houkutellut hänet takaisin maan pinnalle suorittamaan niitä tehtäviä, joita varten hän tuli Atlantin ylitse.
Enää ei näyttämömme ole Alamon varrella. Tunnin kuluttua on maja jätetty autioksi – eikä se kenties enää koskaan tarjoa suojaavaa kattoaan Mustangi-Mauricelle.
KUUDES LUKU
Pettyneet retkeläiset
Retki comancheja vastaan osoittautui mahdollisimman lyhyeksi – sitä kesti ainoastaan kolme tai neljä päivää. Kävi ilmi, etteivät nämä Lännen ismaelilaiset mielineet sotaa, eivät ainakaan suuressa mittakaavassa. Heidän hyökkäyksensä uudisasutusten kimppuun oli ainoastaan joidenkuiden sellaisten nuorten miesten mielijohde, jotka aikoivat päästä uskalikkojen arvoluokkaan ja halusivat tämän tapahtuman kunniaksi hankkia muutamia päänahkoja sekä anastaa joitakuita hevosia ja nautoja.
Tällaiset ryöstöretket ovat sangen tavallisia Teksasin intiaanien keskuudessa. Ne tehdään yksityisten laskuun – usein päällikön ja heimon vanhimpien tietämättä – aivan samoin kuin kunnianhimoinen kadetti tai vänrikki saattaa parinkymmenen kumppaninsa kanssa pujahtaa laivastosta tai leiristä vallatakseen satamasta vihollislaivan tai vangitakseen vihollisen etuvartioston. Näitä rosvoretkiä suorittavat tavallisesti metsästämässä olevat nuoret intiaanit, jotka haluavat kotiin palatessaan näytellä muutakin kuin metsästyssaaliitaan; eikä heimon enemmistö useinkaan tiedä niistä mitään ennenkuin kauan jälkeenpäin. Muutoin heitä saattaisivat kieltää heimon vanhemmat jäsenet, jotka yleensä vastustavat tällaisia haihatteluretkiä – pitäen niitä sekä ajattelemattomina että monesti myöskin vahingollisina yhdyskunnan eduille. Ainoastaan onnistuneina ne saavat suosiota osakseen.
Tässä tapauksessa olivat useat nuoret comanchit hankkineet sotilasdiploominsa viemällä kotiinsa joidenkuiden valkoihoisten naisten ja poikien päänahat. Myöskin hevosia ja sarvikarjaa oli koottu, mutta kun näiden kuljettaminen ei ollut yhtä mukavaa kuin kevyiden päänahkojen, oli ne anastettu takaisin.
Ratsastavan tarkka-ampujaosaston saavutettua punaihoiset touhuilijat San Saban kunnaiden keskellä oli näiden pakko hylätä nelijalkaiset saaliinsa, ja he pelastivat oman nahkansa vain pikaisesti pakenemalla "Llano Estacadon" vankkoihin turvapaikkoihin.
Jos mieli seurata heitä tämän karun seudun rajojen sisäpuolelle, tarvittiin muonavaroja, joiden hankkiminen ei käynyt niin hätäisesti kuin joukkojen lähtiessä liikkeelle linnoituksesta, ja vaikka päänahkansa menettäneiden uudisasukkaiden omaiset äänekkäästi vaativat kostoa, voitiin se luvata heille ainoastaan sopivan ajan ja valmistautumisen jälkeen.
Huomattuaan comanchien nyt peräytyneen puolueettoman alueensa ulkopuolelle ei setä Samulin sotilailla ollut muuta mahdollisuutta kuin palata tavallisiin tehtäviinsä – jokainen osasto omaan linnoitukseensa – odottamaan uusia määräyksiä sotaväenosaston päämajasta.
Fort Ingeen kuuluvat joukot – joille oli uskottu maan vartioiminen aina Rio Nuecesia myöten – hämmästyivät, kun majoituspaikkaansa palattuaan kuulivat ratsastaneensa väärään suuntaan, pyrkiessään ottelemaan intiaanien kanssa! Jotkut sotilaista olivat puolihulluja pettymyksestä, sillä heidän joukossaan oli useita – nuori Hancock muiden muassa – jotka eivät vielä olleet survaisseet miekkaansa punanahkaan, vaikka kiihkeästi halusivat päästä sitä tekemään.
Sellainen puhe, että he ovat maan alkuasukkaita – maaperän oikeita omistajia, joilta omistusoikeus on riistetty – on suoranaista hölynpölyä. Tämä mitä valheellisin sanasaivartelu on liian kauan vallinnut ihmisten mieliä. Koko ihmisrodulla on syntyperäinen oikeus koko maan pintaan; ja jos joku mitättömän vähäinen osa edellisestä turhanpäiten harhailee laajalla osalla jälkimäistä, on heidän yksinomainen omistusoikeutensa siihen melkein liian mieletön joutuakseen väittelyn alaiseksi – edes jonkun alkuasukasyhdyskunnan mitä ahdasmielisimmänkään opetuslapsen kanssa.
Jos se myönnetään – jos metsästäjälle luovutetaan viidentoista neliökilometrin laajuinen alue – sillä hän tarvitsee niin paljon tullakseen sillä toimeen – jos se jätetään hänen riidattomaksi omaisuudekseen ikuisiksi ajoiksi – niin miljoonia hehtaareja hedelmällistä maata täytyy jättää muokkaamatta tämän kansallisia oikeuksia koskevan eriskummaisen teorian noudattamiseksi. Niin, menen pitemmälle ja antaudun moitteiden vaaraan väittämällä, ettei ainoastaan niin sanotuilta raakalaisilta, vaan myöskin sivistyneiltä henkilöiltä pitäisi ehdottomasti riistää omistusoikeus – milloin he vain osoittautuvat kyvyttömiksi kunnollisesti käyttämään hyväksi niitä lähteitä, jotka luonto on sijoittanut heidän alueelleen.
Maan aarteiden hyväksikäyttäminen on sellainen kysymys, joka ei rajoitu kansakuntien mukaan. Se koskee koko ihmiskuntaa.
Kaikessa tässä ei ole agraaristen oppien hiventäkään – ei niiden hajuakaan. Näiden huomautusten laatija on viimeinen mies puolustamaan kommunismia.
Tosin kyllä niihin aikoihin, joista tässä puhutaan, Teksasissa oli lurjuksia, jotka eivät pitäneet punanahan henkeä suuremmassa arvossa kuin englantilainen metsänvartija pitää kärpän tai jonkun muun hänen aluettaan häiritsevän pedon henkeä. Epäilemättä sellaisia vintiöitä on siellä vieläkin, sillä kymmenen vuotta ei ole voinut aiheuttaa suurtakaan muutosta Teksasin rajaseudun siveellisyydessä.
Mutta voi, meidän täytyy nyt olla hieman varovaisia käyttäessämme huonoja nimityksiä. Meidän oma tarinamme Jamaikalta – kautta taivaan, se on mustimpia, mikä historian lehtiä on tahrannut – on valkaissut nämä rajaseudun vintiöt näennäisesti lumivalkean puhtaiksi!
Jos asioita tulee arvostella verrannollisesti, niin silloin ei näytä niin pirulliselta se seikka, että Fort Ingen nuoret upseerit olivat hiukan harmissaan, koska eivät saaneet tilaisuutta surmata pariakymmentä punanahkaa. Saatuaan tietää, että heidän poissa ollessaan intiaaneja oli nähty toisella taholla, elähdytti heitä uusi toivo. He saattoivat vielä saada tilaisuuden karaista miekkansa, jotka oli tahrattomina – ja teroittamattominakin – kuljetettu tänne West Pointin upseerikoulusta.
Heitä kohtasi uusi pettymys, kun samana päivänä saapui kotiin seurue – siviilimiehiä, jotka olivat lähteneet ajamaan takaa Alamon varrella nähtyjä raakalaisia – ja kertoi, ettei siellä ollut lainkaan ollut intiaaneja!
Heillä oli tullessaan todistuksia väitöstensä tueksi, joihin olisi muutoin saatettu suhtautua epäilevästi – katsoen siihen, mitä oli tapahtunut.
Todistuskappaleina oli kokoelma erilaisia esineitä – sekalaista, kuten huutokaupanpitäjä olisi lausunut – hevosenjouhisia peruukkeja, sinisiksi, vihreiksi ja tulipunaisiksi värjättyjä kukonsulkia, hirvennahkaisia housuja, samasta aineesta valmistettuja mokkasiineja ja useita kääröjä maalia, jotka kaikki he olivat löytäneet kätköstä onton saarnipuun rungosta!
Uutta retkeä intiaaneja vastaan ei voitu järjestää, ja Fort Ingen kunnianhimoisten nuorukaisten oli pakko toistaiseksi tyytyä sellaisiin tapauksiin, joita tilanne tarjosi.
Siitä huolimatta, että linnoitus oli kaukana kaikista sivistyselämän keskuksista, eivät sikäläiset tapaukset olleet siihen aikaan värittömiä eikä kiinnostamattomia. Oli useita seikkoja, joita kannatti miettiä ja joista sieti puhella. Olihan kauneimman, Alamon varrella milloinkaan nähdyn naisen saapuminen vielä äskeinen; hänen veljensä salaperäinen katoaminen ja otaksuttu murha; vielä salaperäisempi päättömän ratsastajan näyttäytyminen; kulunut kertomus "intiaaneja esittävistä" valkoihoisista; ja lopuksi se ei suinkaan vähimmin kiinnostava tieto, että murhaajaksi epäilty mies oli pidätetty ja oli nyt heidän oman vartiohuoneensa muurien sisällä – sekavana kuin mielipuoli!
Pettyneille retkeläisille kerrottiin muitakin tarinoita – kylliksi mielenkiintoisia estämään heitä arvelemasta, että he Fort Ingeen palattuaan olivat joutuneet ikävään majapaikkaan. Isidora Covarubio de los Llanosin nimi – ynnä hänen miesmäinen, mutta suurenmoinen kauneutensa – olivat tulleet keskustelunaiheeksi, ja mainittiin tai otaksuttiin jotakin sellaistakin, että hän oli jollakin tavoin sekaantunut kaikkien mieltä askarruttavaan salaperäiseen ongelmaan.
Alamon varrella sattuneiden outojen kohtausten yksityisseikat – mustanginpyydystäjän löytyminen vuoteesta – päätös hirttää hänet – Louise Poindexterin sekaantumisen aiheuttama viivytys – lykkäys Zeb Stumpin rohkean esiintymisen tähden – kaikki ne olivat mitä kiihottavimman kiintoisia asioita – jotka nostattivat mieleen mitä huimimpia arveluita.
Jokainen niistä joutui vuorostaan keskustelun ja huomautusten alaiseksi, mutta mitään niistä ei pohdittu vakavammin kuin sitä, oliko murhasta syytetty mies viaton vaiko syyllinen.
"Murha", lausui filosofinen kapteeni Sloman, "on sellainen rikos, jollaista Mustangi-Maurice ei mitenkään voi tehdä. Uskon tuntevani sen miehen kylliksi hyvin ollakseni siitä varma."
"Myöntänette", vastasi Crossman jääkärijoukoista, "että asianhaarat todistavat voimakkaasti häntä vastaan. Miltei sitovasti, sanoisin."
Crossmanin tunteet eivät olleet milloinkaan olleet ystävälliset nuorta irlantilaista kohtaan. Hänellä oli sellainen käsitys, että muonamestarin sisarentytär – linnoituksen kaunotar – oli kerran silmäillyt tätä tuntematonta seikkailijaa liian herttaisesti hymyillen.
"Minusta ne eivät suinkaan ole sitovia", huomautti Sloman.
"Epäilemättä nuori Poindexter on kuollut ja murhattu. Jokainen uskoo niin. No niin, kuka muu olisi todennäköisesti sen tehnyt? Serkku väittää kuulleensa hänen ja Geraldin riitelevän keskenään."
"Se oivallinen serkku olisi valmis vannomaan mitä tahansa, mikä edistäisi hänen tarkoituksiaan", pisti rakuunoihin kuuluva Hancock väliin. "Sitäpaitsi hänen oma toransa sen miehen kanssa herättää epäilyksiä – eikö totta?"
"Ja jos onkin ollut riita", puhui jalkaväenupseeri, "niin entä sitten? Siitä ei seuraa, että on tehty murha."
"Luuletteko siis, että mies on saattanut surmata Poindexterin rehellisessä taistelussa?"
"Jokin sellainen mahdollisuus on jopa todennäköinen. Sen myönnän."
"Mutta mistä heille tuli hankaus?" tiedusti Hancock. "Olen kuullut nuoren Poindexterin olleen ystävällisissä väleissä hevostenpyydystäjän kanssa – siitä huolimatta, mitä jälkimäisen ja Calhounin välillä on sattunut. Mistä he ovat saattaneet riitaantua?"
"Omituinen kysymys teidän lausumaksenne, luutnantti Hancock!" vastasi jalkaväenupseeri, merkitsevästi korostaen asemosanaa. "Ikäänkuin miehet riitaantuisivat mistään muusta kuin–"
"Kuin naisista", keskeytti rakuuna, nauraen.
"Mutta mistä naisesta? Eihän asia ole mitenkään voinut koskea nuoren Poindexterin sisarta!"
"Quien sabe?" vastasi Sloman, käyttäen tätä espanjalaista sanontatapaa ja samalla kaksimielisesti kohauttaen hartioitaan.
"Järjetöntä!" huudahti Crossman. "Hevostenpyydystäjä uskaltamassa kohdistaa ajatuksensa neiti Poindexteriin! Mieletöntä!"
"Kuinka kamala aristokraatti olettekaan, Crossman! Ettekö tiedä, että rakkaus on luonnostaan demokraatti ja nauraa keinotekoisille eristyskäsitteille? En väitä tässä tapauksessa olleen mitään senlaatuista. Neiti Poindexter ei ole ainoa nainen, joka on saattanut aiheuttaa riidan kysymyksessä olevien miesten kesken. Uudisasutuksella on muitakin neitoja, joiden tähden kannattaa suuttua – puhumattakaan täällä linnoituksessa olevista omista kaunottaristamme – ja miksipä ei –"
"Kapteeni Sloman", keskeytti jääkäriluutnantti uhkaavasti, "minun täytyy sanoa, että niin järkeväksi mieheksi puhutte kovin ajattelemattomasti. Linnoituksen naisten sietäisi olla teille kiitollisia vihjauksestanne."
"Mistä vihjauksesta, sir?"
"Otaksutteko, että heistä todennäköisesti yksikään alentuisi puhumaan mainitsemallenne henkilölle?"
"Kummalle? Olen maininnut kaksi."
"Ymmärrätte minua varsin hyvin, Sloman, ja minä teitä. Naisistamme epäilemättä tuntuu, että heitä on suuresti imarreltu, kun heidän nimensä on mainittu halvan seikkailijan, hevosvarkaan ja salamurhaajaksi epäillyn miehen nimen yhteydessä!"
"Mustangi-Maurice lienee viimemainittu – murhaajaksi epäilty, mutta siinä on kaikki. Ei kumpikaan edellisistä nimityksistä häneen sovi; ja mitä siihen tulee, etteivät naisemme mitenkään voisi alentua puhelemaan hänen kanssansa, siinä suhteessa kuten monissa muissakin lienette erehtynyt, herra Crossman. Olen ollut tämän nuoren irlantilaisen seurassa enemmän kuin te – kylliksi ollakseni varma siitä, että mitä sivistykseen ja käyttäytymiseen tulee, hän saattaa asettua parhaiden meikäläisten rinnalle. Meidän ylhäisten naistemme ei tarvitse säikähtää hänen tuttavuutensa ajatusta; ja koska kerran olette herättänyt tämän kysymyksen, en uskoisi heidän sitä kaihtavankaan – en ainakaan joidenkuiden heistä – jos sitä heille tarjottaisiin. Sitä ei ole tarjottu. Mikäli olen huomannut, on tämä nuori mies käyttäytynyt vaatimattomasti, mikä on todellisen herrasmiehen merkki. Olen useammin kuin kerran nähnyt hänet naisten seurassa, ja hän on heitä kohtaan esiintynyt ikäänkuin tajuaisi asemansa täydelleen. Mitä siihen tulee, en usko hänen välittävän rahtuakaan ainoastakaan heistä."
"Tosiaankin! Kuinka onnellista niille, jotka muutoin saattaisivat olla hänen kilpakosijoitaan!"
"Kenties on", vastasi jalkaväenkapteeni tyynesti.
"Kuka tietää", virkkoi Hancock, tarkoituksellisesti kääntäen arkaluontoisen keskustelun toisaalle, "kuka tietää, vaikka riidan aihe – jos riitaa on ollut – olisi se loistava señorita, josta niin paljon puhutaan? En ole itse häntä nähnyt; mutta selostuksista päättäen juuri hänen kaltaisensa nainen saattaa tehdä kaksi miestä mustasukkaisuudesta tiikerimäisen kiukkuisiksi."
"Niin saattaisi olla – kukapa tietää?" vastasi venyttelevästi Crossman, jolle tuotti tyydytystä se ajatus, että komean irlantilaisen lemmenkaihoiset ajatukset olivat kääntyneet mihin muuhun suuntaan tahansa kuin muonituslaitoksen taholle.
"Hänet on tuotu päävahtiin", huomautti Hancock, ilmoittaen asian, jonka hän oli juuri äsken saanut tietää, sillä edellä yksityiskohtaisesti selostettu keskustelu tapahtui kohta heidän palattuaan intiaaniretkeltä. "Hänen kummallinen palvelija-pahuksensa on hänen muassaan. Ja merkitsevämpää on, että majuri on äsken käskenyt sijoittaa kaksinkertaiset vahdit! Mitä se merkitsee, kapteeni Sloman – te, joka tunnette niin hyvin tämän miekkosen ja hänen asiansa? Ei suinkaan tarvitse pelätä, että hän yrittäisi pujahtaa pois vankilastaan?"
"Todennäköisesti ei", vastasi jalkaväenupseeri, "koska hänellä ei ole edes hatarinta aavistustakaan siitä, että hän on vankilassa. Kävin juuri äsken vartiohuoneessa katsomassa häntä. Hän on sekapäinen kuin maaliskuinen jänis eikä tuntisi kuvastimesta omia kasvojaankaan."
"Sekapäinen! Millä tavoin?" tiedustivat Hancock ja muut, jotka olivat saaneet vain puolinaiset tiedot mustanginpyydystäjän vangitsemisen yhteydessä sattuneista seikoista.
"Hänessä on aivokuume – hän hourii."
"Juuri sentähdenkö on sijoitettu kaksinkertaiset vahdit? Pahuksen omituista, jos niin on. Majurin itsensä on täytynyt tulla sekapäiseksi!"
"Kenties sen on ehdottanut – minun pitäisi pikemminkin sanoa määrännyt – majurin rouva. Ha! Ha! Ha!"
"Mutta mitä se oikein merkitsee? Pelkääkö majuri todellakin hänen pääsevän pois päävahdista?"
"Ei – ei sitä luullakseni. Todennäköisempi on se pelko, että joku toinen pääsee sinne sisälle."
"Ahaa! Tarkoitatteko, että –"
"Tarkoitan, että Mustangi-Maurice on paremmassa turvassa muuriemme sisällä kuin niiden ulkopuolella. Täällä liikkuu joitakuita outoja olentoja, ja on haasteltu uudesta lynkkaustuomiosta. Joko regulaattorit katuvat sitä, että ovat suoneet hänelle lykkäystä, tai sitten joku on ankarasti puuhassa muokatakseen yleisen mielipiteen tällaiseksi. Onneksi hänelle vanha metsästäjä oli hänen ystävänsä, ja vain hänen hyvän onnensa jatkumista on se, että me palasimme niin sopivaan aikaan. Päivän kuluttua olisimme mahdollisesti löytäneet päävahdin tyhjänä, mikäli sen nykyinen asukas on kysymyksessä. Jumalan kiitos, se mies-rukka joutuu nyt oikeudenmukaisesti tutkittavaksi ja tuomittavaksi."
"Milloin oikeudenkäynti pidetään?"
"Niin pian kuin hän on tullut kylliksi tajuihinsa käsittääkseen, että häntä tutkitaan."
"Siihen saattaa kulua viikkokausia."
"Mutta saattaa myöskin olla kysymys vain päivistä – tunneista. Hänen tilansa ei näytä kovin huonolta – nimittäin ruumiillinen tilansa. Huonossa tilassa on hänen mielensä – enemmän kenties jonkin vaivaavan huolen kuin minkään hänen saamansa vakavan vamman tähden. Yhdessä päivässä saattaa kaikki muuttua, ja mikäli olen kuullut, vaativat regulaattorit, että hänet tutkitaan ja tuomitaan niin pian kuin hän tulee jälleen tajuihinsa. He eivät lupaa suostua vartoamaan siksi, kunnes hän toipuisi haavoistaan!"
"Ehkä hän pystyy esittämään kertomuksen, joka puhdistaa hänet syytöksestä. Sitä toivon."
Tämän lausui Hancock.
"Minä epäilen sitä", tokaisi Crossman, ravistaen päätänsä epäilevästi. "Nous verrons!"
"Olen siitä varma", yhtyi Sloman. "Nos veremos!" lisäsi hän, ja hänen sävynsä tuntui vähemmän pohjautuvan varmaan uskoon kuin toivomukseen, joka oli ajatuksen isä.
SEITSEMÄS LUKU
Ongelmia ja murhetta
Casa del Corvon kartanossa vallitsee murhe, ja salaperäisyyttä on Woodley Poindexterin perheen keskuudessa.
Vaikka heitä nyt on ainoastaan kolme, ei heidän keskinäinen seurustelunsa ole yhtä ahkeraa kuin aikaisemmin, ja siinä on huomattavissa pidättymistä, jonka täytyy johtua jostakin syvällisestä syystä.
He kohtaavat toisensa ainoastaan aterioilla – keskustellen silloin ainoastaan sellaisista puheenaiheista, joita ei hevin voi välttää.
On yllin kyllin sellaista, mikä riittää selitykseksi murheelle ja suureksi osaksi juhlallisuudellekin.
Ainoan pojan, ainoan veljen kuoleman – nyt jo epäilemättömän – odottamattoman ja vieläkin selvittämättömän – pitäisi selittää sekä isän että tyttären alakuloiset ilmeet.
Se saattaa myöskin selittää sen varjon, joka alituisesti väikkyy serkun otsalla.
Mutta on muutakin. Jokainen tuntuu toimivan muiden seurassa vaivaavan pidättymisen estämänä – jopa niissäkin harvinaisissa tilaisuuksissa, joissa käy välttämättömäksi keskustella perheen onnettomuudesta!
Kaikille kolmelle yhteisen murheen lisäksi näyttävät heitä kalvavan erikoiset surut, jotka eivät sekaannu eivätkä voi sekaantua toisiinsa.
Aikaisemmin ylpeä tilanomistaja pysyttelee sisällä – astellen huoneesta toiseen tai kiertäen suljetussa käytävässä – kumaraisena sellaisen murheen painosta, joka on nujertanut hänen ylpeytensä ja uhkaa särkeä hänen sydämensä. Jopa hirvittävän menetyksen kärsineen isän voimakas kiintymyskään voi tuskin selittää niitä mutistujen kirousten monesti säestämiä ähkäisyjä, joita kuullaan kirpoavan hänen huuliltaan.
Calhoun ratsastelee entiseen tapaansa, ilmestyen näkyviin ainoastaan ruokailu- ja nukkuma-aikoina eikä silloinkaan säännöllisesti.
Kokonaisen päivän ja osan yötäkin hän on ollut poissa talosta. Ei kukaan tiedä, missä; ei kenelläkään ole oikeutta sitä tiedustaa.
Louise pysyttelee omassa huoneessaan, vaikka ei yhtä mittaa. Ajoittain hänen voidaan nähdä nousevan azotealle – yksin ja äänettömän miettiväisenä.
Siellä, likempänä taivasta, hän etsii lohdutusta niihin murheisiin, jotka ahdistavat häntä maan päällä – rakkaan veljensä menetykseen – toisen paljoa rakkaamman, vaikka toisessa mielessä rakkaamman henkilön menetyksen pelkoon – hiukan kenties myös hänen nimeensä jo liittyvän häväistysjutun ajatukseen.
Näistä kolmesta surusta toinen on vihlovin. Viimeinen vaivaa häntä vain vähän; ja ensimmäinen, jonkun aikaa ankarasti tunnettu, alkaa asteittain tyyntyä.
Mutta toinen tuska, kaikkein kovin, vain vahvistuu ja kiihtyy ajan mukana.
Hän tietää, että Maurice Gerald on teljetty vankilan muurien – sotilasaseman päävahdin vankkojen muurien sisälle. Häntä ei peloita niiden vahvuus. Päinvastoin häntä peloittaa niiden heikkous.
Hänellä on syytä huolestumiseensa. Hän on kuullut liikkeellä olevista huhuista, merkitykseltään uhkaavista huhuista. Hän on kuullut puhuttavan toisesta oikeudenkäynnistä, jossa puheenjohtajana olisi tuomari Lynkkaus, raakoine apureineen – ei sama lynkkaustuomari, joka oli Alamon varrella, eivätkä kaikki samat valamiehet, vaan vielä häikäilemättömämmistä aineksista kuin regulaattoreista koottu oikeus; sen jäseninä olisi vintiöitä, joita millä hetkellä hyvänsä voitaisiin koota rajaseudun uudisasutukselle, erittäinkin sotilasaseman läheisyydessä olevalle.
Tällaiset levinneet huhut ovat toisista yllättäviä. Maltilliset ihmiset eivät käsitä, minkä tähden vanki pitäisi uudelleen ottaa tutkittavaksi ja tuomittavaksi niin epäsäännöllisellä tavalla.
Viime aikoina ilmi tulleet tosiseikat eivät muuta asiaa – ne eivät ainakaan millään tavoin vahvista häntä vastaan esitettyjä todistuksia.
Joskin nähdyt neljä ratsastajaa eivät ole intiaaneja – ja sen osoitti valepukujen löytö selvästi – on silti aivan yhtä todennäköistä, että he ovat sekaantuneet nuoren Poindexterin kuolemaan. Sitäpaitsi ei heitä voi millään lailla liittää mustanginpyydystäjän yhteyteen sen enempää kuin jos he olisivat olleet oikeita comancheja.
Mistä siis johtuu, että lykkäyksen saanutta vankia vastaan vastenmielisyys taaskin yltyy?
Tämän seikan kummallisuus panee ymmälle sangen monet ihmiset.
Muutamat käsittävät tai epäilevät, mikä on syy. Hyvin harvat, kenties vain kolme henkilöä.
Kaksi heistä on Zeb Stump ja Louise Poindexter; kolmas on kapteeni Cassius Calhoun.
Vanha metsästäjä, jonka vaisto on herkän valppaana, on saanut selville joitakuita salaisia puuhailuja – toimijoina ovat Miguel Diaz ja hänen miehensä, joilla on apulaisinaan kymmenkunta samanlaista eri rotuihin kuuluvaa olentoa, asutuksen renttuja. Zeb on ottanut selkoa puuhasta sen alkuunpanijaa – vapaaehtoisen ratsuväen entistä kapteenia – myöten.
Hän on kertonut havainnostaan nuorelle kreolittarelle, joka pystyy sen ymmärtämään. Juuri se, että hän liiankin selvästi käsittää sen totuuden, herättää hänessä kiihkeätä huolestumista.
Levottomana hän odottaa vähäisimpiäkin tietoja – pitää silmällä linnoituksesta Casa del Corvoon tuovaa tietä, ikäänkuin hänen oma kuolemantuomionsa tai henkensä turvallisuus olisi sen varassa, mitä joku sitä tietä saapuva sanansaattaja puhuisi.
Hän ei uskalla näyttäytyä vankilassa. Siellä on vahtisotilaita ja katselijoita ympärillä – joukko joutilaita ja uteliaita, jotka kaikissa maissa tuntuvat saavan eräänlaista synkkää nautintoa suuria rikoksia tehneiden henkilöiden läheisyydestä.
Tähän rikokseen liittyvissä olosuhteissa on vielä lisämakua. Rikollinen on mieletön tai joka tapauksessa tällä hetkellä poissa järjiltään.
Päävahtia piirittävät alituiseen – vahtisotilaiden suureksi harmiksi – ihmiset, jotka innokkaasti kuuntelevat hourivan miehen mutinaa. Nainen ei pääsisi sisälle kymmenien kysyvien katseiden kohdistumatta häneen. Louise Poindexter ei voi kulkea näiden katseiden välitse panematta vaaraan mainettaan.
Jos hän olisi ollut ihan omassa vallassaan, olisi hän ehkä sitä yrittänyt. Mutta kun häntä vahtimassa on isä, jonka epäluulot ovat jo virinneet, läheinen sukulainen, joka yhtä hartaasti halusi säilyttää hänet tahrattomana maailman silmissä – ei hänellä ollut tilaisuutta tähän ajattelemattomaan tekoon.
Hän ei voi muuta kuin pysytellä kotona, milloin sulkeutuneena yksinäiseen kammioonsa, lohdutuksekseen muistellen niitä houreita, joita hän oli kuunnellut Alamon varrella, milloin azotealla virkistyksenään sen mezquitepuiden, täältä miltei näkymättömien, keskellä vietetyn, suloisen ajan muisto, jolloin hän oli antautunut sydämensä ylpeimmän intohimon valtaan, mutta surunaan se ajatus, että se mies, jolle hän oli sen lahjoittanut, on nyt nöyryytetty, häväisty, teljetty vankilaan, sieltä kenties vain kuolemaan päästettäväksi!
Hänestä oli iloinen uutinen, kun Zeb Stump neljännen päivän aamuna ilmestyi Casa del Corvoon, tuoden tiedon, että ratsujääkärit olivat palanneet linnoitukseen.
Tämä uutinen oli merkityksellinen. Nyt ei enää ollut sitä vaaraa, että suoritettaisiin tähän saakka pelätty katala teko, että vanki anastettaisiin vartijoiltaan, ei auttamis-, vaan tuhoamistarkoituksessa.
"Teidän ei tarvitse olla rauhaton sellaisen mahdollisuuden tähden", vakuutti Zeb, puhuen varmemmin kuin pitkään aikaan. "Enää ei tarvitse pelätä sen tapahtumista, neiti Louise. Olen ryhtynyt toimenpiteisiin sen varalta."
"Toimenpiteisiin! Millaisiin, Zeb?"
"No niin, ensiksi kävin majurin puheilla kohta hänen palattuaan ja esitin hänelle vähän ajatuksiani. Kerroin hänelle koko jutun, mikäli itse sen tunnen. Onneksi hän ei ole meidän nuorta miekkostamme vastaan, vaan luullakseni päinvastoin. No niin, kerroin hänelle, miten tämä koko joukkio touhuilee – amerikkalaiset, meksikolaiset ja koko lauma – unohtamatta puhua siitä Diaz-nimisestä katalasta espanjalaisesta, joka on ollut koko joukon touhuisimpia. Tuloksena oli, että majuri sijoitti vankilan ympärille kaksinkertaiset vartijat ja pitääkin ne kaksinkertaisina."
"Olen oikein hyvilläni! Luuletteko, ettei siltä taholta ole enää mitään pelkäämistä?"
"Jos tarkoitatte herra Miguel Diazia, niin voin sen vannoa. Ennenkuin hän ajatteleekaan saada ketään muuta pois vankilasta, pitää hänen itsensä ensiksi päästä sieltä pois."
"Mitä? Diaz vankilassa! Miten? Milloin? Missä?"
"Lausuitte yhteen rykelmään kolme eri kysymystä, neiti Louise. No niin, mielestäni on mukavinta vastata niihin kaikkiin ottamalla ne takaperin. Ja ensiksi paikka. Mitä siihen tulee, on näillä seuduin ainoastaan yksi vankila, jossa hän todennäköisesti pysyy. Se on linnoituksen päävahti. Hän on siellä."
"Yhdessä –"
"Arvaan, kenen nimen aiotte mainita – sen nuoren miehen. Juuri niin. He ovat samassa rakennuksessa, vaikka eivät aivan samassa huoneessa. Heidän välillään on seinä, vaikka siitä huolimatta he voivat keskustella, jos heitä haluttaa. Meksikolaisen seuraan on teljetty kolme muuta miestä – hänen omia vintiömäisiä kumppaneitaan. Niillä kolmella lienee jotakin puheltavaa keskenään, luulisin."
"Tämä on hyvä uutinen, Zeb. Eilen mainitsitte Diazin puuhaavan –"
"Puuhaavan itseään pinteeseen, mikä hänelle onkin onnistunut. Hän on laittanut itsensä koppiin, tai joku toinen on tehnyt sen hänen puolestaan."
"Mutta miten – milloin? Sitä ette ole ilmaissut minulle."
"Tulimmainen, neiti Louise! Suokaa minulle vähän aikaa! En ole vielä hengähtänyt sen jälkeen kun tulin sisälle. Toinen kysymyksenne koski aikaa. Siihen on helppo vastata. Se veijari napattiin kiinni ja teljettiin vankilaan noin tunti sitten. Olin ovea suljettaessa hänen takanaan ja tulin suoraan tänne, sittenkun se oli tehty."
"Mutta ette ole maininnut, minkä tähden hänet vangittiin."
"Minulla ei ole ollut tilaisuutta. Se on pitkähkö tarina, ja sen kertominen vaatii vähän aikaa. Tahdotteko kuulla sen nyt vai sitten –"
"Milloin sitten, herra Stump?"
"No niin, neiti Louise, tarkoitin vain sen jälkeen, kun – kun – saan tuon vanhan tammani talliin. Se seisoo tuolla sen näköisenä kuin sen mieli tekisi pureksia maissia ja ryypätä jotakin huuhdellakseen viljan alas kurkustaan. Sekä se että minä olimme pitkähköllä matkalla, ennenkuin ehdimme takaisin linnoitukseen, mikä tapahtui tuskin tunti sitten."
"Suokaa anteeksi, rakas herra Stump, etten sitä ajatellut. Pluto, vie herra Stumpin hevonen talliin ja huolehdi siitä, että sitä ruokitaan! Florinde! Florinde! Mitä haluatte syödä, herra Stump?"
"No niin, mitä siihen tulee, neiti Louise, kiitoksia yhtä kaikki, mutta minä en ole niin erikoisen nälkäinen. Ajattelin vain tammaa. Omasta kohdastani tulisin toimeen pari tuntia vielä ilman syömistä, mutta jos täällä sattuu olemaan hajuksikaan sellaista kuin monongahelaa, niin se tekisi tälle vanhalle ruholleni aika hyvää."
"Monongahelaako? Sitä on yllin kyllin. Varmastikin suvaitsette minun tarjota teille jotakin parempaa?"
"Parempaa kuin monongahelaa?"
"Niin. Kirsimarjaviiniä – samppanjaa – konjakkia, jos pidätte siitä enemmän."
"Juokoot konjakkia ne, jotka siitä pitävät ja saavat sitä juomakelpoista. Sitä lienee kylliksi hyvääkin, ja jos sitä on, niin varmasti sitä on Poindexterin talossa. Minä tunnen ainoastaan sen lajin, jota sotakapakoitsijalla on linnoituksessa. Jos koskaan on ollut lääkettä, niin se on sitä. Se mädännyttäisi sisälmykset alligaattoriltakin. Ei, pahus vieköön ne ranskalaiset liköörit ja erittäinkin heidän konjakkinsa. Antakaa minulle puhdasta ohramehua ja parasta kaikista, sitä, joka tulee Pittsburgista, monongahelaa."
"Florinde! Florinde!"
Palvelijattarelle ei tarvinnut ilmoittaa, mitä varten hänet tarvittiin. Zeb Stumpin läsnäolo ilmaisi, mihin palvelukseen hänet oli kutsuttu. Jäämättä kuulemaan määräystä hän poistui ja palasi tuokion kuluttua, tuoden karahvin sitä, mitä Zeb nimitti "puhtaaksi ohramehuksi", mutta joka itse asiassa oli ruisnestettä, sillä tästä viljasta kuuluisa "monongahela" tislataan.
Vitkastelematta Zeb nautti virvokettaan. Runsas kolmannes karahvin sisällöstä katosi pian näkyvistä – muiden kahden kolmanneksen jäädessä tulevia ryyppyjä varten, joita mahdollisesti tarvittaisiin nyt aloitettavan kertomuksen kuluessa.
KAHDEKSAS LUKU
Menkää, Zeb, ja Jumala teitä jouduttakoon!
Vanha metsästäjä ei koskaan hätäillyt mitään tehdessään. Ei edes hänen juomisensakaan ollut poikkeus; ja vaikka hän ei tuhlannutkaan aikaa, nieli hän monongahelansa muodollisen verkkaisesti.
Kreolitar oli kärsimätön kuulemaan, mitä kertomista hänellä oli, eikä malttanut varrota siihen saakka, kunnes hän alkaisi jälleen puhua.
"Sanokaahan minulle, rakas Zeb", hän virkkoi käskettyään palvelijattarensa poistua, "minkä tähden he pidättivät sen meksikolaisen – nimittäin Miguel Diazin? Muistelen tietäväni siitä miehestä jotakin. Minulla on syytä."
"Ettekä ole ainoa henkilö, jolla voi olla syytä tuntea hänet, neiti Louise. Veljenne – mutta älkää siitä huoliko – älkää ainakaan nyt! Zeb Stump tietää tai vakavasti epäilee, että tämä samainen Miguel Diaz on jollakin tavoin yhteydessä – Arvaatte, mitä tarkoitan?"
"Jatkakaa, herra Stump!"
"No niin, juttu on seuraavanlaatuinen. Sen jälkeen, kun poistuimme Alamo-joelta, huomasivat ne miehet, jotka lähtivät etsimään niitä intiaaneja, etteivät ne olleetkaan intiaaneja. Sen olette itsekin kuullut. Niiden lekkeiden nojalla, jotka löydettiin ontosta puusta, on selvää, että jyrkänteellä näkemämme seurue oli valkoihoisia. Minulla itselläni oli sellainen epäilys heti kun näin ne heidän majaan jättämänsä kortit."
"Ne olivat siis samoja miehiä, jotka kävivät majassa yöllä – ja jotka Phelim näki."
"Se on ihan epäilemätöntä. Juuri samoja meksikolaisia."
"Millä perusteilla oletatte heidän olleen meksikolaisia?"
"Mitä parhailla perusteilla. Sain sen selville; seurasin koko sitä joukkoa heidän piilopaikkaansa asti."
Nuori kreolitar ei vastannut mitään. Zebin tarina lupasi ilmaista sellaista, mikä saattoi olla edullista hänen toiveilleen. Hän seisoi alistuneena vartoamassa jatkoa.
"Nähkääs, kortit ja myöskin jotkut sanat, jotka irlantilainen saattoi lausua omalla tavallaan, ilmaisivat minulle, että miesten täytyi olla keltaihoista joukkoa; ja kun olin siitä varma, saatoin kutakuinkin arvata, mistä he olivat tulleet. Tunsin tämän seudun meksikolaisia kylliksi, osatakseni ajatella neljää miestä, joihin kuvaus sopi hyvin. Mitä intiaanien asuun tulee, ei se pystynyt minua ollenkaan pettämään. Senjälkeen olisin voinut mennä suoraa päätä kaikkien neljän miehen luokse ja erehtymättä osoittaa heitä. Yhden heistä tiesin ihan varmasti. Häneen olin tehnyt merkkini. Olin varma siitä, että olin sen tehnyt."
"Merkkinne! Miten, Zeb?"
"Muistatteko laukauksen, jonka ammuin majan ovelta?"
"Oh, tietysti! En nähnyt intiaaneja. Olin sillä hetkellä puiden juurella. Näin teidän ampuvan pyssyllänne jotakin."
"No niin, neiti Louise, tämä mies ei usein laukaise sitä asetta vuodattamatta verta. Tiesin luotini osuneen siihen vintiöön, mutta väli oli hieman pitkähkö aseen kantomatkaksi, ja otaksuttavasti luodin vauhti oli hiukan liian heikko. Kaikesta siitä huolimatta sen täytyi pistää häntä. Näin hänen vääntelehtivän laukauksen johdosta ja sanoin itsekseni: Jollei hänen nahassaan ole jossakin kohdassa reikää, niin tämä poika olisi valmis vaihtamaan ihoa hänen kanssansa. No niin, sittenkun etsijät kotiin saavuttuaan kertoivat miesten olleen valkoihoisia eikä punanahkoja, oli minulla jotensakin selvä käsitys siitä, keitä nämä vale-intiaanit olivat, ja olisin saattanut millä hetkellä tahansa iskeä kynteni heihin. Mutta sitä en tehnyt."
"Entä miksi ette, herra Stump? Ettehän toki ole sallinut heidän pujahtaa tiehensä? Juuri he voivat olla syyllisiä veliparkani –"
"Juuri niin ajattelin ja juuri sentähden sallin heidän livistää. Sitäpaitsi oli toinenkin syy. En mielelläni tahtonut loitota kauaksi linnoituksesta, jotta ei sattuisi mitään ilkeätä poissa ollessani. Ymmärrättekö? Oli vieläkin yksi syy, minkä tähden heitä ei kannattanut ahdistaa juuri silloin. Tahdoin olla varma asiastani."
"Entä oletteko nyt varma?"
"Ihan varma. Arvasin, ettei nyt sataisi, eikä sillä, mitä aioin tehdä, ollut senvuoksi välitöntä kiirettä. Niinpä odotin, kunnes etsijät palasivat ja saatoin pelkäämättä jättää nuoren irlantilaisen päävahtiin. Heti heidän saavuttuaan otin vanhan tammani ja ratsastin sinne, mistä miehemme olivat löytäneet valeasut. Löysin paikan helposti heidän kuvauksensa nojalla. No niin, koska he olivat saaneet oppaakseen vain sen Spangler-alokkaan, olin jotakuinkin varma siitä, että merkit oli ainoastaan puolittain tulkittu ja että minä saisin niiden nojalla jotakin selville sen lisäksi, mitä he olivat selvittäneet.
– Enkä pettynytkään. Hölmöinkin tomppeli, joka on milloinkaan astunut jalallaan preerialle, olisi voinut seurata niiden valecomanchien paluujälkiä. Kauppamieskin olisi pystynyt kulkemaan niitä myöten preerialla, vaikka nähtävästi herra Spangler ja ne toiset eivät sitä tehneet. Minusta se oli perin helppoa siitä huolimatta, että etsijät olivat ratsastelleet niiden kohdalla. Seurasin vale-intiaanien jokaisen hevosen jälkiä sen omalle tallille saakka."
"Entä sitten?"
"Sen tehtyäni puhelin majurin kanssa, ja enintään puolen tunnin kuluttua ne neljä kaunista kumppanusta olivat varmassa tallessa päävahdissa – ja heidän päällikkönsä siepattiin ensimmäiseksi, jotta hän ei mahdollisesti saisi vihiä siitä, mitä oli tekeillä, ja hiipisi tiehensä. En erehtynyt uskoessani, että herra Miguel Diazissa oli merkkini. Näimme kuulan riipaisseen reiän hänen oikean kätensä lihaosiin, ja juuri senvuoksi hän laittautui tiehensä niin vikkelästi."
"Hän se siis oli!" huomautti Louise koneellisesti, seisten aatoksissaan.
"Peräti kummallista!" jatkoi hän, edelleenkin jupisten sanat itsekseen. "Juuri hänet näin tiheikön aukeamalla! Niin, niin sen täytyi olla! Entä nainen – se meksikolainen – Isidora? Ahaa? Tässä kaikessa piilee joku syvän salaperäinen ongelma – joku ilkeä tarkoitus! Kuka osaa sen paljastaa?"
"Sanokaahan, rakas Zeb", pyysi hän, astuen likemmäksi vanhaa metsästäjää ja puhuen hieman empivästi. "Se nainen – nimittäin se meksikolainen nainen – joka – joka oli siellä majalla. Tiedättekö hänen usein käyneen hänen vieraanaan?"
"Hänen! Kenen hänen, neiti Louise?"
"Herra Geraldin, tarkoitan."
"Hän on saattanut käydä ja on saattanut olla käymättäkin – minun tietämättäni siitä mitään. En ole itse käynyt siellä monesti. Paikka on syrjässä tavallisilta metsästysmailtani ja käyn siellä ainoastaan silloin tällöin vaihteen vuoksi. Se joki on ensiluokkaista sekä hirvi- että kalkkunaseutua. Jos tiedustatte arveluani, niin sanon, ettei se tyttö ole koskaan ennen ollut siellä. Minä en ainakaan ole siitä kuullut, ja jos hän olisi käynyt, niin luullakseni irlantilaisella Phelimillä olisi ollut jotakin puhuttavaa siitä. Sitäpaitsi minulla on muitakin syitä uskoakseni niin. Olen kuullut ainoastaan yhden naishenkilön käyneen siinä majassa."
"Kenen?" kysyi kreolitar kerkeästi, heti senjälkeen katuen sitä tiedustaneensa – värin lehahtaessa hänen kasvoilleen, hänen huomattuaan, kuinka merkitsevästi Zeb katsoi lausuessaan loppuhuomautuksensa.
"Vähätpä siitä", lisäsi hän odottamatta vastausta. "Siis, Zeb", jatkoi hän, kääntäen keskustelun nopeasti toisaalle, "luulette näiden miesten olleen sen seikan yhteydessä, joka aiheuttaa surua meille kaikille – näiden meksikolaisten?"
"Totta puhuakseni, neiti Louise, en oikein tiedä, mitä ajatella. Se on salaperäisin juttu, mitä tällä preerialla on milloinkaan tapahtunut. Toisinaan minusta tuntuu, että meksikolaisten on täytynyt se tehdä, kun taas toisinaan ajattelen päinvastaiseen suuntaan, arvellen jonkun muun sekaantuneen tähän mustaan työhön. En tahdo sanoa, ketä epäilen."
"Ettehän häntä, Zeb, ettehän häntä!"
"En mustanginpyydystäjää. En ole koskaan epäillyt häntä rahtuakaan. Kaikesta siitä huolimatta, mitä häntä vastaan puhutaan, en vähääkään epäile hänen kunnollisuuttaan."
"Voi, miten hän voi sen todistaa? Väitetään kaikkien todistusten olevan häntä vastaan! Ei ketään ole lausumassa sanaakaan hänen puolestaan!"
"No, se ei ole niin kovin varmaa. Kun olen pitänyt silmällä muita ja hänen vankilaansa, ei minulla ole ollut paljoa tilaisuutta liikkua. Nyt minulla on tilaisuus, ja mielin sitä käyttää. Preeria on iso kirja, neiti Poindexter – ihmeellisen suuri kirja – niistä, jotka osaavat lukea sen painosta. Jos Zeb Stump ei olekaan kovin oppinut muissa suhteissa, on hän oppinut sitä lukemaan. Moskiittoruohikossa saattaa olla hajallaan joitakuita todistuskappaleita, joista on ehkä hyötyä – aivan kuten kuulin erään metodistipapin sanovan, että 'kivissä on saarnoja ja juoksevissa luontokappaleissa kirjoja'. Jos niin on, pitäisi Alamojoella olla jotakin sentapaista."
"Arveletteko kenties löytävänne joitakuita jälkiä?"
"No, aion lähteä sinne silmäilemään – erittäinkin sille paikalle, jossa löysin nuoren miehen täplikkään pedon kynsistä. Minun olisi pitänyt mennä jo aikaisemmin, mutta en tehnyt sitä jo mainitsemastani syystä. Kaikkivaltiaalle kiitos, ettei ole satanut, ei pisaraakaan; ja kaikki ne merkit, jotka tehtiin viikko sitten, voi tulkita yhtä helposti kuin jos ne olisi tehty eilen – nimittäin sellainen henkilö, joka osaa niitä lukea. Minun pitää lähteä nyt heti, neiti Louise. Pistäydyin vain täällä ilmoittamassa teille, mitä linnoituksessa on tehty. Ei ole ensinkään aikaa tuhlattavaksi. Tänä aamuna minut päästettiin katsomaan nuorta miekkostamme, ja olen varma siitä, että hänen päänsä alkaa selvitä. Niin pian kuin se on täydessä kunnossa, väittävät regulaattorit vaativansa hänen tutkimistaan ja tuomitsemistaan. Se saattaa tapahtua vähemmässä kuin kolmessa päivässä, ja minun täytyy ennättää takaisin, ennenkuin oikeudenkäynti alkaa."
"Menkää, Zeb, ja Jumala jouduttakoon teitä jalomielisessä tehtävässänne! Tuokaa palatessanne todistuksia hänen syyttömyydestään, ja vastaisuudessa olen aina teille kiitollinen enemmästä kuin – kuin hengestäni!"
YHDEKSÄS LUKU
Punaruskea raudikko
Tämän kiihkeän vetoomuksen kannustamana metsästäjä kiiruhti talliin, johon hänen ainutlaatuinen hevosensa oli viety.
Hän löysi "otuksen" soinnukkaasti pureksimassa maissintähkiä, joita Pluto oli pannut runsaasti sen eteen.
Pluto itse seisoi sen vierellä.
Vastoin tavallisuutta tallimies oli äänetön, vaikka hänen ilmeensä ei suinkaan näyttänyt rauhalliselta. Hän näytti pikemminkin surulliselta kuin kiihtyneeltä.
Sen saattoi helposti selittää. Hänen nuoren, Pluton suuresti rakastaman isäntänsä menetys – suru hänen yhtä suuressa arvossa pidetyn emäntänsä tähden – kenties jotkut halveksivat sanat, joita hän oli viime aikoina saanut osakseen Florinden huulilta – ja todennäköisesti vielä enemmän hänen kapteeni Cassiuksen saappaankärjestä saamansa potku (viimemainittu oli useiden päivien aikana anastanut koko kartanon komentovallan) – riittivät yllin kyllin selittämään hänen kasvoillaan havaittavan rauhattoman ilmeen.
Zebiä askarruttivat hänen omat ajatuksensa niin paljon, ettei hän pannut merkille palvelijan murheellista ilmettä. Hänellä oli lisäksi niin kiire, ettei hän malttanut sallia vanhan tammansa lopettaa maissiateriaansa, jota se olisi kipeästi tarvinnut.
Hän tarttui tamman turpaan, pisti ruosteiset kuolaimet sen hampaiden väliin, veti sen pitkät korvat päitsien säröisten nahkahihnojen välitse, käänsi sen tallissa ja aikoi lähteä taluttamaan sitä ulos.
Se oli vastahakoinen liike tammasta – kun sitä kiskottiin pois sellaisen muonan äärestä, jota se harvoin sattui saamaan leukapieliensä väliin.
Se ei kääntynyt rimpuilematta, ja Zebin oli pakko kiskoa pontevasti suitsista, ennenkuin sai sen turvan irti kaukalosta.
"Ho, ho, herra Stump!" sekautui Pluto. "Minkätähden lähdette pois noin kovin hätäisesti? Tuo vanha tamma-rukka ei ole ennättänyt syödä puolittainkaan kyllikseen. Minkätähden ette salli sen täyttää vatsaansa maissilla? Hohhoo! Se tekisi sille aika hyvää."
"Ei ole aikaa, neekeri. Olen lähdössä pikku retkelle. Minun pitää taivaltaa puolisentoistasataa kilometriä vähemmässä kuin parissa tunnissa."
"Ho, ho! Sepä peräti vinhaa matkustamista. Lasketteko pilaa, herra Stump?"
"En, en laske pilaa."
"Tulimmainen! Näillä preerioilla samoillaan ihmeellisesti. Luullakseni tuon hevosen oli täytynyt samota kolmesataa kilometriä tuonnoittain yöllä."
"Minkä hevosen?"
"Tuon vanhan raudikon – tuolla kauimpana ovesta olevassa pilttuussa – herra Calhounin hevosen."
"Mikä saa teidät ajattelemaan, että se on taivaltanut kolmesataa kilometriä?"
"Se, että se kotiin tullessaan oli yltä päältä vaahdossa. Sitäpaitsi se oli niin uupunut, että tuskin jaksoi kävellä, kun tämä lapsi talutti sen joelle juottaakseen sen. Se horjui kuin vasta syntynyt vasikka. Ho, ho! Se oli lopen väsynyt – niin se oli!"
"Mistä yöstä jaarittelette, Pluto?"
"Mistäkö yöstä? Malttakaas! Kah, tietysti siitä yöstä, jona herra Henry katosi kartanosta. Samana yönä, aamulla, noin tunti sen jälkeen kun aurinko nousi taivaalle. En nähnyt tuota vanhaa raudikkoa aikaisemmin, koska en poistunut kojustani ennen aamunkoittoa. Sitten tulin tänne talliin ja silloin näin tuon nelijalkaisen olevan yltyleensä hiessä ja vaahdossa – näytti sellaiselta kuin olisi uinut ison virran ylitse ja huohotti kuin olisi juuri juossut kuuden kilometrin matkan New Orleansin kilparadalla."
"Kuka sillä ratsasti sinä yönä?"
"En tiedä, herra Stump. Vain sen tiedän, ettei raudikolla ole sallittu kenenkään muun ratsastaa kuin herra Calhounin itsensä. Ho, ho! Ei ainoankaan ihmisen ole milloinkaan sallittu nostaa jalkaansa tuon otuksen ylitse."
"No, eikö juuri hän itse ollut nytkin sillä ratsastamassa?"
"En tiedä, herra Stump; en tiedä syytä enkä tarkoitusta. Tämä lapsi ei nähnyt kapteenin ottavan sitä tallista eikä tuovan sitä sisälle."
"Jos se väitteenne on tosi, että se oli niin hiessä, on jonkun täytynyt viedä se tallista ja ratsastaa sillä."
"Ha, ha! Jonkun on täytynyt se tehdä, se on varmaa."
"Kuulkaahan, Pluto! Te ette ole huonolaatuinen neekeri, vaikka ihonne onkin sysimusta. Otaksuttavasti puhutte totta ettekä tiedä, kuka raudikolla ratsasti sinä yönä. Mutta kenen luulette sen tehneen? Kysyn sitä vain sen tähden, että olen, kuten tiedätte, herra Poindexterin ystävä, enkä halua, että hänen omaisuuttaan käytetään väärin – sen enempää kuin kapteeni Calhouninkaan. Joku peltotöissä työskentelevä neekeri on kaiketi salaa vienyt eläimen tallista ja ratsastanut sillä ympäri seutua. Niin asia on, eikö totta?"
"No niin, ei, herra Stump. Tämä lapsi ei sitä usko. Peltotyöläisiä ei päästetä tänne. He eivät mitenkään uskalla tulla talliin. Ei ainoakaan tämän maatilan neekeri vienyt raudikkoa ulkosalle sinä yönä."
"Kuka vietävä sen sitten saattoi viedä. Kenties ylivalvoja? Hänenkö luulette sen tehneen?"
"Ei se ollut hänkään."
"Kuka se sitten saattoi olla, jollei se ollut hevosen omistaja itse? Jos niin on asia, päättyy se siihen. Hänellä on oikeus ratsastaa hevosellaan missä ikinä haluaa ja nelistyttää se vaikka helvettiin, jos se häntä miellyttää. Se ei ole minun asiani."
"Hohoo! Ei minunkaan, herra Stump. Toivoisin, että olisin ajatellut niin tänä aamunakin."
"Minkä tähden sitä toivoisitte? Mikä tämänaamuinen tapaus muutti mielenne?"
"Hoo! Mikä tämänaamuinen tapausko? Tälle neekerille sattui ankara onnettomuus. Hohoo! Hyvin suuri onnettomuus."
"Mikä niin?"
"Kamala, herra Stump; sain potkun – ihan tänä aamuna, tarkalleen noin tunti kello kahdentoista jälkeen päivällä."
"Potkun!"
"Niin että singahdin – ihan pöydän ympäri."
"Oh! Hevosiltako? Mikä niistä vintiöistä teitä potkaisi?"
"Hohoo! Olette erehtynyt! Minua ei mikään hevonen potkaissut, vaan niiden kaikkien muiden paitsi tuon pikku Täplikkään omistaja – se hevonen ei ole hänen. Minua potkaisi herra Calhoun."
"Lempo soikoon! Mistä syystä? Teidän oli täytynyt käyttäytyä huonosti, neekeri."
"Tämä neekeri ei käyttäytynyt lainkaan huonosti, ei oman käsityksensä mukaan. Tiedustin vain kapteenilta, mikä saattoi vanhan raudikon niin hirveään kuntoon sinä yönä ja minkä tähden se oli niin uupunut. Hän sanoi, ettei se ole minun asiani, ja sitten hän potkaisi minua, ja sitten hän suomi minua ratsuraipalla; ja senjälkeen hän uhkaili; ja sitten hän sanoi minulle, että jos vielä kerran puhuisin samasta asiasta, hän antaisi minulle sata sivallusta vaunuruoskasta. Hän sadatteli; voi, miten hän sadatteli! Tämä lapsi ei ole milloinkaan nähnyt herra Calhounia niin vimmastuneena – ei milloinkaan koko elämäni aikana!"
"Mutta missä hän on nyt? En ole nähnyt häntä missään talon alueella; eikä hän otaksuttavasti ole lähtenyt ratsastamaan, koska kerran raudikko on täällä."
"Pahus vieköön, herra Stump; hän on kuin onkin ratsastamassa tällä kertaa. Viime aikoina hän on poistunut hyvin usein talosta ja viipynyt pitkiä aikoja."
"Ratsainko?"
"Juuri niin. Hän ratsastaa teräksenharmaalla. Niin – niin, hän ei nykyisin paljoa ratsasta raudikollaan. Hän ei ole noussut sen selkään kertaakaan sen yön jälkeen, jona se hevos-parka oli ulkona – sen yön, josta olemme puhuneet. Kenties hän arvelee ratsun saaneen kylliksi tiukkaa ratsastusta silloin ja tarvitsevan pitkää lepoaikaa."
"Kuulkaahan, Pluto", virkkoi Zeb seisottuaan äänettömänä sekunnin tai pari, nähtävästi vaipuneena vaikeihin laskelmiin. "Sittenkin taitaa olla parasta antaa vanhan tammani vielä vähän aikaa pureksia maissia. Se sai samota pitkän taipaleen jo tätä ennen, ja se saattaisi nujertua matkalla. Hätäily merkitsee toisinaan hitaampaa nopeutta, ja senvuoksi minun on kaiketi paras myöntää eläimelle oma aikansa. Sen pureksiessa ruokaansa sopisi minun tehdä samoin. Mitähän, jos siis livistäisitte keittiöön katsomaan, onko siellä jotakin haukattavaa – kappale kylmää lihaa ja kyrsänen maissileipää riittää. Nuori emäntänne olisi halunnut minun syövän jotakin, mutta kun en tahtonut vitkastella, kieltäydyin. Nyt tammaa varrotessani saattaisin kai kaluta jonkun luun – vain aikani kuluksi."
"Varmasti teidän sopisi se tehdä, herra Stump. Minä käyn noutamassa ruokaa silmänräpäyksen sadasosassa."
Niin sanottuaan tämä mustaihoinen Jehu lähti pation poikki, jätettyään Zeb Stumpin yksin isännöimään tallissa.
Se välinpitämättömyys, jota Zeb oli osoittanut lopettaessaan kaksinpuheluaan Pluton kanssa, katosi heti viimemainitun ehdittyä ulos ovesta.
Se oli ollut täydelleen teeskenteltyä, mitä todisti se vakavuus, joka heti ilmestyi sen sijalle.
Astuttuaan molempia pilttuurivejä erottavan kivetyn käytävän poikki hän meni raudikon pilttuuseen.
Pelokkaasti eläin väistyi häntä ja jäi vapisevana seisomaan seinää vasten – kenties kaihtaen lähestyvän metsästäjän päättäväistä ilmettä.
"Seiso paikallasi, elukka!" torui Zeb. "Tarkoitukseni ei ole tehdä pahaa sinulle, vaikka näöstä päättäen taidat olla yhtä ilkeä kuin isäntäsikin. Seiso alallasi, sanon, niin että saan silmäillä sinun kenkälaitteitasi!"
Niin puhuttuaan hän kumartui ja yritti tarttua ratsun toiseen etujalkaan.
Se ei onnistunut. Äkkiä hevonen nosti kaviotaan ja alkoi takoa sillä kiveystä, korskuen, ikäänkuin peläten, että sille mielittiin kepposta.
"Pahus vieköön katalan ruhosi!" kivahti Zeb, päästäen sanat äkäisesti ilmoille. "Minkätähden et seiso hiljaa? Kukapa mielisi sinulle pahaa? Kas niin, elukka-kuoma!" jatkoi hän mairittelevasti. "Haluan vain katsoa, millaisessa kengässä olet."
Taaskin hän koetti nostaa kaviota, mutta sen esti hevosen äksyileminen.
"No, tällaista vaikeutta en otaksunut kohtaavani", mutisi hän, silmäillen ympärilleen keksiäkseen, miten sen voisi voittaa. "Mitä pitää tehdä? Minun ei mitenkään käy pyytäminen neekeriä avukseni – eikä edes sallia hänen nähdä puuhiani – minkä hän tekee, jollen selviydy asiasta nopeasti. Pahuksen hevonen! Miten saan sen kavion nostetuksi?"
Vähän aikaa hän seisoi miettivänä kasvojensa kuvastaessa kiukkuista maltittomuutta.
"Vietävän otus!" huudahti hän taaskin. "Mieleni tekisi kolhaista se tuohon paikkaan ketaroilleen. Ahaa! Nyt sen keksin, jos vain neekeri suo minulle aikaa. Toivottavasti tyttö viivyttää häntä. Sinä tulimmainen, pakotan sinut seisomaan hiljaa tai tukehdutan sinut kuoliaaksi, jollet sitä tee. Kun tämä on kaulassasi, et taida olla noin vauhko."
Puhuessaan hän oli irroittanut lasson omasta satulastaan, ja viskattuaan sen silmukan raudikon pään ylitse hän ravisteli sitä, kunnes se oli solunut eläimen kaulaan.
Sitten hän veti toista päätä, kiskoen sen tiukalle kuin jousen jänteen.
Jonkun aikaa hevonen edelleenkin syöksähteli sinne tänne ja korskui äkäisesti.
Mutta pian sen korskahdukset muuttuivat sihinäksi, joka vaivoin tunkeutui kuuluviin sen sieraimista, ja sen raivo raukeni peloksi. Muutoksen aiheutti sen kaulaa tiukasti kiristävä nuora.
Nyt Zeb lähestyi sitä pelottomasti, ja sidottuaan kiinni nuoran irtonaisen pään hän nosti eläimen jalkoja vuorotellen – tarkastaen niitä kutakin hyvin pikaisesti, mutta samalla riittävän huolellisesti. Hän näytti panevan merkille kavioiden muodon, kengitystavan, naulojen lukumäärän ja keskinäisen aseman, lyhyesti sanoen kaikki, mikä saattoi tuntua erikoiselta ja edistää kavioiden vastaista tuntemista.
Ehdittyään oikeanpuoliseen takajalkaan – mikä tapahtui viimeiseksi – hän päästi huudahduksen, joka kertoi tyydytyksensekaisesta hämmästyksestä. Se johtui siitä, että hevosenkenkä oli rikkinäinen – siitä oli neljännes poissa, ja katkeaminen oli tapahtunut toisen naulan kohdalla hokasta lukien.
"Jos olisin tietänyt mitään sinusta", jupisi hän, puhuen särkyneelle kengälle, "olisin saattanut säästää itseltäni muiden tarkastamisen vaivan. Ei paljoakaan mahdollisuuksia siitä, että erehtyisi niistä jäljistä, jotka sinä jätät. Varmuuden vuoksi otan kuin otankin sinut mukaani."
Päätöksensä mukaisesti hän veti esille ison metsästysveitsensä – jonka terä oli kahvan juuresta yli puolen sentimetrin paksuinen – pisti sen rautakappaleen alle ja väänsi sen irti kaviosta.
Huolehtien siitä, että naulat tulivat matkaan, hän siirsi kengän takkinsa avaraan taskuun.
Sujahdettuaan sitten ketterästi takaisin lasson luokse hän aukaisi solmun ja päästi raudikon jälleen hengittämään vapaasti.
Pluto saapui tuokion kuluttua, tuoden tullessaan runsaan määrän virvokkeita – muun muassa pikarillisen monongahelaa, ja niiden kimppuun Zeb kävi viipymättä, hiiskumatta sanaakaan tummaihoisen poissaollessa sattuneesta välikohtauksesta.
Viimemainittu havaitsi kuitenkin, että raudikko oli pahalla tuulella, sillä päästyään irti eläin seisoi värisevänä, tähyillen ympärilleen murheellisen kummastelevana kärsimänsä kovakouraisen kohtelun jälkeen.
"Vietävä!" huudahti neekeri. "Mikä tuota hevosta vaivaa? Hohoo! Se näyttää sellaiselta ikäänkuin pelkäisi teitä, herra Stump."
"Niinpä ky-kyllä!" vastasi Zeb venyttelevästi näennäisen välinpitämättömänä. "Otaksuttavasti se hieman pelkää. Se pyrki vanhan tammani kimppuun, joten annoin sille sivalluksen tai pari lassoni päästä. Juuri se on sitä kiihdyttänyt."
Pluto tyytyi täydelleen tähän selitykseen, ja se puheenaihe sai jäädä silleen.
"Kuulkaahan, Pluto!" virkkoi Zeb, aloittaen toisen asian. "Kuka teidän hevosenne kengittää? Palveluskunnassa on kaiketi joitakuita seppiä?"
"Hohoo! Kyllä niitä on. Keltainen Jake se suorittaa kengityksen. Minkä tähden sitä kysytte, herra Stump?"
"No niin, arvelin saada tamman takajalkoihin kengät. Jake kai tekisi minulle."
"Hohoo! Hän tekisi sen tuhannen mielellään – niin tekisi, siitä olen varma."
"Kysymys on siitä, riittääkö minulla odottamisaikaa. Kuinka kauan hän tarvitsee naulatakseen kiinni pari kenkää?"
"Se käy hyvin lyhyessä ajassa, herra Stump. Jake on ensiluokkainen työmies sillä alalla. Kaikki vakuuttavat niin."
"Entä jos hänellä ei ehkä ole tarpeita käsillä? Se riippuu siitä, onko hän kengittänyt hevosia viime aikoina. Kuinka kauan on siitä, kun hän viimeksi kengitti jonkun hevosenne?"
"Toista viikkoa luullakseni, herra Zeb. Hohoo! Viimeinen oli neiti Louisen ratsu – tuo kaunis täplikäs hevonen. Mutta se ei muuta asiaa lainkaan. Tiedän, että hänellä on kaikki tarpeet valmiina. Tiedän sen siitä, että hän aikoi kengittää raudikon. Siltä on toinen takakenkä rikki. Se on ollut rikki jo kymmenkunta päivää, ja herra Calhoun käski ottaa sen irti. Hohoo! Juuri tänä aamuna kuulin hänen käskevän Jakea tekemään sen."
"Sittenkään", vastasi Zeb ikäänkuin olisi äkkiä muuttanut mieltänsä, "minulla ei taida olla aikaa. Ehkäpä annan vanhan ratsuni tulla toimeen ilman sitä, kunnes palaan. Aikomallani retkellä joudun suurimmaksi osaksi ratsastamaan ruohopreerialla, eikä se sitä vahingoita.
– Niin, en ehdi nyt", lisäsi hän astuttuaan ulkosalle ja vilkaistuaan taivaalle. "Minun täytyy lähteä yhtä vikkelästi kuin vuohi heilauttaa häntäänsä. Kas niin, vanha tyttö, sinun pitää lopettaa raksuttelusi ja ottaa tämä rautapala hampaittesi väliin. Aukaisehan maissiloukkusi sitä varten! Kas niin, kiltti lemmikkini!"
Ja puhellen edelleen täten – milloin Plutolle, milloin tammalle - hän kiinnitti jälleen päitset paikalleen, talutti eläimen tallista, kapusi satulaan ja lähti miettiväisenä ratsastamaan.
KYMMENES LUKU
Zeb Stump nuuskimassa
Ehdittyään pois Casa del Corvon aitauksista metsästäjä ohjasi ratsunsa joen vartta ylöspäin – linnoitusta ja kauppalaa kohti.
Hän aikoi edelliseen paikkaan – johon hän saapui vähemmässä kuin neljännestunnissa.
Tavallisesti hän tarvitsi kolme neljännestuntia taivaltaakseen tämän matkan, mutta tässä tilaisuudessa hän oli tavattoman kiihtyneessä tilassa, ja hänen vauhtinsa oli senmukainen. Vanha tamma pääsi kylläkin nopeasti, milloin tarvittiin – milloin nimittäin Zeb sitä vaati – ja hänellä oli oma tapansa jouduttaakseen ratsunsa vauhtia, ja sen tunsi vain hän, käyttäen sitä harvinaisissa tilaisuuksissa. Hän yksinkertaisesti veti metsästyspuukkonsa vyöstään ja painoi noin pari sentimetriä sen kärkeä tamman lonkkaan, likelle selkärangan päätekohtaa.
Vaikutus muistutti taikavoimaa tai – jos se sanakuva tuntuu mieluisemmalta – sähkön vaikutusta. Niin kannustettuna Zebin "otus" saattoi suoltaa kilometrin taakseen kahdessa minuutissa, ja useammin kuin kerran oli sitä vaadittu näyttämään tätä kykyään, kun comanchit ajoivat takaa sen omistajaa.
Tässä tilaisuudessa ei sellainen yletön vauhti ollut välttämätön, ja linnoitukseen saavuttiin neljännestunnin kestäneen tiukan ravin jälkeen.
Sinne ehdittyään Zeb solahti pois satulasta ja asteli komentajan majapaikkaan, kun taas tamma jätettiin huohottavana harjoituskentälle.
Vanhan metsästäjän ei ollut lainkaan vaikeata päästä Fort Ingen sotilaallisen päällikön puheille. Upseerit pitivät häntä eräänlaisena etuoikeutettuna henkilönä, joten hän pääsi sisälle kaikkina aikoina, sai liikkua ilman tunnussanaa ja muita muodollisuuksia, joita tavallisesti vaadittiin muukalaisilta. Vahtisotilas salli hänen mennä, pitäen sitä luonnollisena asiana; vahtiupseeri vain vaihtoi hänen kanssansa tervehdyssanan, ja ajutantti ilmoitti heti hänen nimensä varusväkeä komentavalle majurille.
Ensimmäisten sanojensa nojalla viimemainittu tuntui odottaneen häntä.
"Kas, herra Stump! Olen iloinen nähdessäni teidät jälleen näin pian. Oletteko saanut selville mitään tätä kummallista juttua koskevaa? Pikaisesta paluustanne päättäen melkein osaisin väittää niin käyneen. Toivottavasti jotakin sellaista, mistä on etua tälle onnettomalle nuorelle miehelle. Siitä huolimatta, että kaikki seikat ovat voimakkaasti häntä vastaan, pysyn edelleenkin siinä vanhassa mielipiteessäni – että hän on viaton. Mitä olette saanut tietää?"
"No niin, majuri", vastasi Zeb osoittamatta kunnioitustaan muulla tavoin kuin yksinkertaisen kohteliaasti ottamalla hatun pois päästänsä, "en ole saanut selville kovinkaan paljoa, mutta kuitenkin riittävästi rientääkseni takaisin linnoitukseen, jonne en aikonut tulla, ennenkuin olisin hiukan samoillut preerialla. Tulin tänne takaisin puhellakseni teidän kanssanne."
"Tervetuloa! Mitä teillä on sanottavaa?"
"Se että siirtäisitte tätä oikeudenkäyntiä niin paljon tuonnemmaksi kuin kohtuullisesti suinkin voitte. Tiedän, että ulkopuolelta painostetaan, mutta tiedän myöskin, että teillä on valtaa vastustaa sitä, ja mikä on enemmän, majuri, että teillä on tahtoa tehdä se."
"Niin on. Puhutte siinä suhteessa aivan oikein, herra Stump. Ja mitä valtaan tulee, on minulla sitäkin eräässä mielessä. Mutta kuten tiedätte, tulee sotilaallisen vallan suuressa tasavallassamme aina alistua noudattamaan siviilivallan tahtoa – jolleivat sotalait ole voimassa, mitä, Jumala suokoon, ei milloinkaan tarvita meidän keskuudessamme – ei edes täällä Teksasissakaan. Saatan mennä niin pitkälle, että estän kaikki avoimet lainrikkomiset, mutta minun ei sovi itseni asettua lakia vastaan."
"En haluakaan teidän asettuvan lakia vastaan. Ei sinnepäinkään, majuri. Ainoastaan niitä vastaan, jotka todennäköisesti pyrkivät anastamaan sen käytön omiin käsiinsä ja vääntelemään sitä niin, että se sopisi heidän omiin tarkoituksiinsa. Tällä uudisasutuksella jotkut mielivät tehdä niin, jollei heitä hillitä. Erikoisesti eräs henkilö haluaisi tehdä sen, ja minä tiedän, kuka se eräs on – ainakin minulla on jotensakin hyvä aavistus siitä."
"Kuka hän on?"
"Säilytättehän salaisuuden, majuri? Tiedän teidän sen tekevän."
"Herra Stump! Kaikki, mitä täällä puhutaan, on luottamuksellista. Saatte lausua mielipiteenne vapaasti."
"Siispä mielipiteeni on, ettei tämän murhan tekijä ole Mustangi-Maurice."
"Se on minunkin uskoni. Sen jo tiedätte. Eikö teillä ole mitään muuta ilmoitettavaa?"
"No niin, majuri, kenties osaisin ilmoittaa vähän muutakin, jos te sitä vaaditte. Mutta aika ei vielä ole niin kypsä, että kertoisin teille, mitä olen saanut tietooni – ja mikä sittenkin on pelkkiä epäluuloja. Saatan olla väärässä ja mieluummin toivoisin teidän sallivan minun pitää ne omina tietoinani, kunnes olen käynyt lyhyellä retkellä Nueces-joella. Sen jälkeen ilmaisen mielihyvin teille, mitä tiedän, ja lisäksi sen, mitä ehkä saan selville preerialla."
"Omasta puolestani olen täysin tyytyväinen vartoamaan paluuseenne saakka sitäkin mieluummin, kun tiedän teidän toimivan oikeuden edistämiseksi. Mutta mitä haluaisitte minun tekevän?"
"Estävän oikeudenkäynnin aloittamisen, majuri – vain sen. Kaikki muu käy kyllä hyvin."
"Kuinka kauan? Tiedättehän, että se tavallisen menettelyn mukaan täytyy aloittaa rikosoikeudessa. Tämän piirikunnan tuomari ei ole minun käskyvallassani, vaikka hän mahdollisesti taipuu hieman noudattamaan neuvoani. Mutta on puolue, joka kiljuu kostoa, ja hän saattaa olla sen ohjattavissa."
"Tiedän, mistä puolueesta puhutte. Tiedän sen johtajan; ja ennenkuin oikeudenkäynti on lopussa on hän mahdollisesti rikollisena syytetyn paikalla."
"Ahaa! Te ette siis usko näiden meksikolaisten –"
"En osaa sanoa, majuri, ovatko he vai eivätkö ole. Uskon kyllä, että he ovat sekaantuneet asiaan, mutta en luule heidän toimineen sen alkuunpanijoina. Juuri hänet tahdon saada ilmi. Voitteko luvata minulle kolme päivää?"
"Kolme päivää! Mitä varten?"
"Ennenkuin oikeudenkäynti aloitetaan."
"Oh, luullakseni se ei tuota ollenkaan vaikeuksia. Hän on nyt sotalakien alaisena vankina. Vaikkapa ylioikeuden tuomari vaatisi hänen luovuttamistaan sen ajan kuluessa, saatan esittää huomautuksia, jotka viivyttäisivät hänen ottamistaan pois päävahdistamme. Sitoudun tekemään sen."
"Majuri, melkeinpä saatte miehen tyytyväiseksi siihen, että hän elää sotalakien alaisena. Epäilemättä ne joinakin aikoina ovatkin parhaat, vaikka me riippumattomat kansalaiset emme oikein niistä pidäkään. Minulla ei ole mitään muuta sanottavaa kuin se, että jos estätte oikeudenkäynnin alkamisen suunnilleen kolmen päivän aikana, syytettyjen paikalle joutuva vanki onkin toinen kuin se, jota nyt säilytetään päävahdissa – joku sellainen, jolla juuri tällä hetkellä ei ole hatarintakaan aavistusta siitä, että häntä itseään epäillään. Älkää tiedustako minulta, kuka hän on! Luvatkaa vain panna parastanne suodaksenne minulle kolme päivää!"
"Lupaan sen, herra Stump. Vaikka panen ehkä vaaraan asemani Amerikan armeijan upseerina, annan teille upseerinsanani takeeksi siitä, ettei Mustangi-Maurice kolmeen päivään lähde päävahdistani. Olipa hän viaton tai syyllinen, se aika häntä suojellaan."
"Te olette oikeata ainesta, majuri, ja pahus minut periköön, jollen vielä kerran näytä sitä tajuavani. Nyt minulla ei ole enää mitään muuta sanottavaa kuin se pyyntö, ettette ilmaise kenellekään muulle sitä, mitä olen teille puhunut. Jos jotkut ulkoiset henkilöt tietäisivät, mihin tämä miekkonen pyrkii, olisivat he valmiit myllertämään sekä taivaan että maan ehkäistäkseen hänen aikomuksensa."
"He eivät suinkaan saa apua minulta – kenestä puhunettekin, herra Stump. Saatte luottaa antamaani sanaan."
"Tiedän, majuri, tiedän sen. Jumala teitä siunatkoon, te kelpo ihminen. Olette oikealaatuinen mies Teksasin oloihin."
Nämä kohteliaat jäähyväiset lausuttuaan metsästäjä marssi pois päävahdista ja meni vanhan tammansa luokse.
Noustuaan taaskin sen selkään hän lähti nopeasti ratsastamaan.
Poistuttuaan harjoituskentältä ja sitten kauppalan laidoilta hän palasi samaa tietä, jota myöten oli tullut Casa del Corvosta.
Ehdittyään Poindexterin tilan liepeille hän poikkesi Leonan laakson alavalta alueelta ja kannusti vanhaa tammaansa, ohjaten sen ylemmälle tasangolle vievälle jyrkälle rinteelle.
Hän saapui sinne sellaisella kohdalla, jossa tiheikkö työntyi preerialle, ja seisautti siellä ratsunsa mezquitepuun varjoon. Hän ei laskeutunut ratsunsa selästä eikä millään tavoin osoittanut mielivänsäkään sitä tehdä, vaan istui satulassa etukumarassa katse tähdättynä maahan, silmissään miettimistä kuvastava merkityksetön ilme.
"Hitto vieköön!" mutisi hän venyttelevästi, puhuen verkkaisesti itsekseen. "Tämä seikka on hyvin merkityksellinen. Calhounin hevonen liikkeellä samana yönä ja kotiin tuotaessa yltyleensä hiessä. Mitä se saattaa merkitä? Tulimmainen, jollen epäile sen katalan tempun saaneen alkunsa siltä taholta! Olen sitä ajatellut koko ajan, mutta onhan naurettavaa otaksua, että hän olisi tappanut oman serkkunsa. Hän olisi valmis tekemään sen tai minkä muun roistomaisen teon tahansa, jos hänellä olisi syytä. Mutta sellaista ei ole – ei, mikäli osaan keksiä. Jos omaisuuden olisi pitänyt joutua nuorukaiselle, silloin kaikki olisi saattanut olla käsitettävissä. Mutta niin ei ollut asia. Vanha Poindexter ei omista tynnyrinalaakaan tästä maasta eikä ainoatakaan sillä toimivista neekereistä. Siitä olen varma. Ne kaikki ovat jo nyt sen vintiön omaisuutta; ja minkä tähden hän olisi halunnut päästä eroon serkustaan? Juuri tässä tämä poika menee sekaisin laskelmissaan. Heidän keskensä ei ole milloinkaan ollut kaunaa, mikäli olen kuullut. Hänen ja tytön välillä vallitsee sellainen suhde, josta hän ei pidä, sen tiedän. Mutta minkä tähden se viekoittelisi häntä tappamaan tytön veljen?
– Ja sitten on asiaan sekaantunut mustanginpyydystäjä ja se meksikolainen, josta tyttö itse minulle kertoi, sekä valeintiaanit ja se meksikolainen neitonen, jolla on karvoja huulessaan, ja päätön ratsastaja ja helvetti tietää, keitä kaikkia. Jeesus ja Josafat! Se riittäisi panemaan Louisvillen lakimiehen aivokopan ymmälle!
– No niin – ei ole aikaa käydä täällä aprikoimaan. Kun minulla on apunani tämä raudanpalanen, saatan osua näkemään jotakin, mikä antaa vihjauksen tähän veriseen juttuun, jollei selvitä sitä kokonaan, ja ennen kaikkea siitä, mihin suuntaan minun pitäisi pyrkiä."
Hän silmäili ympärilleen ikäänkuin olisi etsinyt jotakuta, joka olisi vastannut tähän kysymykseen.
"Ei ensinkään hyödytä aloittaa linnoituksen eikä kauppalan läheisyydestä. Molempien niiden ympärillä on maa hevoskavioiden polkema kuten karjatarha. Minun on parasta lähteä heti preerialle ja valita joku polku, joka vie poikittain Rio Granden tiestä. Niin menettelemällä saatan osua etsimilleni jäljille. Niin – ni-in! Se on järkevin ajatus."
Ikäänkuin saatuaan täyden varmuuden tässä suhteessa hän tarttui ohjaksiinsa, mutisi joitakuita sanoja tammalleen ja lähti etenemään pitkin tiheikön reunaa.
Samottuaan puolisentoista kilometriä Nueces-virtaa kohti hän muutti äkkiä suuntaa, mutta esiintyi niin kylmäverisesti, että se osoitti hänellä olevan edeltäkäsin määrätyn tarkoituksen.
Nyt hän taivalsi melkein suoraan länttä kohti ja suorakulmaisesti niitä monia polkuja vastaan, jotka veivät Rio Grandelle.
Samanaikaisesti tapahtui muutos hänen käyttäytymisessään – hänen kasvonilmeissään ja hänen ryhdissään – hänen istuessaan satulassa. Hän ei enää silmäillyt elottomasti ympärilleen, vaan istui etukumarassa, huolellisesti tähyillen nurmikkoa laajalta alalta, noudattamansa polun molemmilta puolilta.
Hänen ratsastettuaan noin puolitoista kilometriä uuteen suuntaan pani joku maassa nähty seikka hänet hätkähtämään ja samalla tiukkaamaan ohjaksiaan.
Perin mielellään "otus" seisahtui, ja samalla Zeb heittäytyi pois satulasta.
Jättäen vanhan tammansa märehtimään tätä omituista menettelyä hän astui askeleen tai pari ja laskeutui polvilleen.
Vedettyään sitten kaarevan rautakappaleen tilavasta taskustaan hän sovitti sen kavionjälkeen, joka silmäänpistävänä näkyi ruohikossa.
Se sopi.
"Sopii!" huudahti hän, elehtien voitonriemuisesti. "Pahus vieköön, jollei se sovi!"
"Se sopii tarkasti kuin punkinnahka!" jatkoi hän sovitettuaan murtunutta kenkää epätäydelliseen jälkeen ja otettuaan sen jälleen siitä pois. "Kautta Iankaikkisen, nämä jäljet ovat pettäjän – mahdollisesti murhamiehen!"
YHDESTOISTA LUKU
Preeriasaari
Satapäinen – tai kolme kertaa niin suuri hevoslauma – on ollessaan laitumella preerialla mitä suurenmoisin eläinkunnan tarjoama näky, mutta sellainen ei kuitenkaan tunnu teksasilaisesta rajaseutulaisesta kummalliselta eikä omituiselta. Hänestä olisi oudompaa nähdä yksi ainoa hevonen samassa tilaisuudessa.
Edellistä seuraisi yksinkertaisesti ajatus: "Lauma mustangeja." Jälkimäinen johtaa toisenlaiseen ajatussarjaan, johon liittyy vaihtoehtoisuutta. Yksinäinen hevonen saattaa olla joko karkoitettu ori, joka on potkittu pois omasta cavalladastaan, tai joku matkamiesten leiristä eksynyt harhailija.
Preerialaisen harjaantunut silmä pian ratkaisisi tämän kysymyksen.
Jos hevonen pureksisi ruohoa kuolaimet suussa ja satula selässä, ei olisi epätietoisuutta – ainoastaan se arvelu, miten se on päässyt ratsastajan hallusta.
Jos ratsastaja istuisi sen selässä ja se vielä söisi ruohoa, ei olisi tilaa arvailuille – vain sellainen ajatus, että edellinen on laiska, paksupäinen olento, joka ei vaivaudu laskeutumaan satulasta salliakseen eläimen syödä mukavammin.
Mutta jos ratsastajaa ei epäiltäisikään paksupäiseksi, vaan hänen nähtäisiin olevan tyyten päättömän, niin silloin tarjoutuisi tuhansia arveluja, joista ei yksikään osuisi lähellekään totuutta.
Sellainen hevonen ja aivan sellainen ratsastaja nähtiin lounaisen Teksasin preerioilla Herramme vuonna 185–. En ole varma täsmällisestä vuodesta – sen ykkösluvusta – vaikka ehdottoman varmasti muistan kymmenluvun.
Täsmällisemmin osaan puhua paikasta, vaikka siinä suhteessa minulle pitääkin myöntää liikkumatilaa. Noin kolmenkymmenen kilometrin laajuinen piiri sisältää kaikki ne paikat, joissa tämä aavemainen ilmestys näyttäytyi ihmissilmille – sekä preerialla että tiheikössä – sellainen maa-alue, jonka lävitse juoksee useita Rio de Nuecesin pohjoisia ja joitakuita Rio Leonan eteläisiä syrjäjokia.
Sitä eivät ainoastaan nähneet useat ihmiset, vaan se nähtiin myöskin useina eri aikoina. Ensiksi sen näkivät Henry Poindexterin ja hänen otaksutun murhaajansa etsijät; toiseksi sen näki Mustangi-Mauricen palvelija, kolmanneksi Cassius Calhoun ollessaan sydänöisellä tutkimusretkellään tiheikössä; neljänneksi sen näkivät vale-intiaanit samana yönä; ja viidenneksi sen näki Zeb Stump seuraavana yönä.
Mutta se näyttäytyi muillekin muualla ja eri tilaisuuksissa – metsästäjille, paimenille ja matkustajille – joita kaikkia ilmestys kammotti ja jotka se pani ymmälle.
Se oli tullut puheenaiheeksi, ei ainoastaan Leonan uudisasutuksella, vaan myöskin muilla, kaukaisemmilla. Sen maine ulottui jo toisaalta Rio Grandelle ja toisaalta oli nopeasti leviämässä Sabine-joelle. Ei kukaan epäillyt sitä, että sellainen olento oli nähty. Se olisi ollut kahdensadan silmäparin todistuksen epäilemistä, ja näiden kaikkien silmien omistajat olisivat olleet valmiit vannomaan tämän seikan todeksi – sillä sitä ei olisi voitu väittää kuvitelmaksi. Ei kukaan inttänyt, ettei sitä ollut nähty. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten voisi selittää niin omituisen näyn, joka osoitti luomakunnan kaikki tunnetut lait valheeksi.
Esitettiin ainakin kymmenkunta teoriaa, jotka olivat suuremmassa tai vähemmässä määrin mahdollisia – suuremmassa tai vähemmässä määrin mielettömiä. Jotkut nimittivät sitä "intiaanien kujeeksi", toiset uskoivat sitä "teennäiseksi hahmoksi"; toiset luulivat, ettei se ollut teennäinen, vaan todellinen ratsastaja, mutta sellaisessa valepuvussa, että sen pää oli sen hartioita verhoavan serapén alla, jossa kenties oli pari tähystysreikää, jotta hän saattoi nähdä ohjatakseen ratsuaan, samalla kun muutamat itsepintaisesti pitivät kiinni siitä hyvin aikaisin lausutusta otaksumasta, että päätön ratsastaja oli itse Lucifer!
Sen lisäksi, että suoranaisesti yritettiin selittää tätä epänormaalia ilmiötä, oli joukko sitä koskevia välillisiä arveluita. Jotkut kuvittelivat erottaneensa sen pään tai sen muodon sen rinnalla tai huovan alla; toiset väittivät todella nähneensä sen ratsastajan kädessä, samalla kun jotkut menivät vieläkin pitemmälle, vakuuttaen että näin nähdyssä päässä oli hattu – musta, kiiltävä, meksikolaismallinen sombrero, jonka lieren yläpuolella oli kultakudoksinen nauha!
Oli vielä muitakin arvailuja, jotka koskivat vähemmän itse ilmestystä kuin sen yhteyttä toisen senaikaisen tärkeän puheenaiheen – nuoren Poindexterin murhan – kanssa.
Useimmat uskoivat, että näiden kahden salaperäisen ongelman välillä oli jonkinlainen yhteys, vaikka kukaan ei osannut sitä selittää. Se mies, jonka kaikki luulivat voivan luoda jonkun verran valoa tähän kysymykseen, oli vielä painajaismaisen hourailun vallassa.
Ja tätä arvailua jatkui kokonainen viikko, jonka aikana aavemainen ratsastaja nähtiin useita kertoja, milloin kiitämässä ripeätä laukkaa, milloin etenemässä hidasta, rauhallista käymäjalkaa puuttomalla preerialla, hevosen milloin seisahtuessa epämääräisesti silmäilemään ympärilleen, milloin hampaat maassa uutterasti pureksiessa makeata gramma-ruohoa, joka tekee lounaisen Teksasin laitumet (mielestäni) maailman parhaiksi.
Hylkäämme useita päätöntä ratsastajaa koskevia tarinoita – joista useimmat ovat liian eriskummaisia selostettaviksi – mutta yksi todenperäinen kohtaus meidän tulee esittää, koska se muodostaa olennaisen luvun tässä kummallisessa jutussa.
Avoimen preerian keskellä on motte – lehto eli puuryhmä – pinta-alaltaan kenties kolme tai neljä tynnyrinalaa. Preerialainen nimittäisi sitä "saareksi", ja silmät suunnattuina sitä ympäröivälle suunnattomalle, viheriöivälle merelle ei voisi olla tajuamatta tämän vertauksen osuvuutta.
Amerikan alkuasukas ei sitä mahdollisesti oivaltaisi. Sen ajatuksen on siirtolainen jättänyt perinnöksi jälkeläisilleen, jotka eivät kenties ole koskaan silmäilleet aavaa valtamerta, mutta jotka siitä huolimatta ovat perehtyneet sen sanontatapoihin.
Kysymyksessä olevan puusaaren luona – noin kahdensadan askeleen päässä sen laidasta – on hevonen rauhallisesti laitumella. Juuri sen selässä on päätön ratsastaja, ja tämä kaamea outo ratsastaja ratsastaa sillä edelleenkin, eikä näytä tapahtuneen kovinkaan paljon muutoksia sen asussa eikä ryhdissä, sittenkun etsijät sen ensi kerran näkivät. Juovainen huopa riippuu vieläkin miehen hartioilla, verhoten hänen vartalonsa yläosaa, samalla kun arma-de-aguat, jotka ovat hihnoilla kiinnitetyt hänen jalkoihinsa, peittävät niitä lonkista kannuksiin saakka, piilottaen kaiken muun paitsi niiden ääriviivoja.
Hänen vartalonsa on hieman etukumarassa ikäänkuin tehdäkseen ratsulle helpommaksi kurkottaa turpansa ruohikkoon, minkä se saattaa tehdä, koska pitkät ohjakset ovat täysin höllällä, vaikka ne vielä ovatkin kiinni kädessä tai lepäävät satulan nupilla.
Ne, jotka ovat väittäneet nähneensä pään, ovat puhuneet vain totta. Näkyvissä on pää, ja kuten myöskin on väitetty, päässä on hattu – musta sombrero ja siinä kultakudoksinen nauha, kuten on kuvailtu.
Pää lepää vasemman reiden varassa, ja leuka on melkein ratsastajan polven tasalla. Kun se on vasemmalla puolella, voidaan se nähdä ainoastaan silloin kun katsoja on samalla puolella, eikä aina silloinkaan, koska se on ajoittain serapén liepeen peitossa.
Silloin tällöin nähdään vilahdukselta kasvotkin. Niiden piirteet ovat hyvin muodostuneet, mutta niillä on surullinen ilme; huulet ovat lyijynharmaat, hieman raollaan, joten näkyviin jää kaksinkertainen rivi valkeita hampaita, tuikeaan, kammottavaan hymyilyyn puristuneita.
Vaikka päättömän ratsastajan olemuksessa ei olekaan tapahtunut havaittavaa muutosta, on jotakin, mikä ansaitsee panna merkille. Tähän saakka hänet on nähty liikkumassa yksin. Nyt hänellä on seuraa.
Sitä ei voi nimittää miellyttäväksi, koska se on kokoonpantu susista, joita kyyröttelee puolikymmentä preerialla ja jotka silloin tällöin hyppelevät hänen ympärillään.
Hevonen ei varmastikaan niistä pidä, mikä käy ilmi siitä, että se korskuu ja polkee kavioitaan maahan, milloin joku niistä uskaltautuu liian likelle sen jalkoja.
Mutta se ei näytä yhtä suuresti välittävän paristakymmenestä linnusta – kookkaasta, tummasta linnusta, jotka kaartelevat varjomaisissa ympyröissä hänen hartioittensa ympärillä. Ei edes silloinkaan, kun joku muita rohkeampi on kyllin julkea laskeutuakseen istumaan hänen olkapäillensä, hän yritäkään sitä häiritä eikä kohota kättänsä karkoittaakseen sitä luotansa!
Kolmesti on eräs linnuista täten laskeutunut – ensiksi oikealle olkapäälle, senjälkeen vasemmalle ja sitten niiden keskiväliin – sille kohdalle, jossa pään pitäisi olla!
Lintu ei viivy ainutlaatuisella istumapaikallaan tai viipyy ainoastaan lyhyen tuokion. Jollei ratsastaja tunnekaan häväistystä, niin ratsu sen tuntee ja torjuu sen karkaamalla takajalkojensa varaan ja päästämällä kiukkuisen hirnahduksen, joka pelästyttää korppikotkat tiehensä – mutta ne palaavat uudelleen, oltuaan ainoastaan lyhyen ajan arkoina.
Näin syödessään, milloin rauhassa, milloin liian likelle tunkeutuvien susien, milloin taas lintujen rohkean esiintymisen häiritsemänä, ratsu kävelee, kuljettaen päätöntä ratsastajaa askelittain eteenpäin preeriasaaren ympärillä, seisahdellen pitkiksi toveiksi pureksimaan ruohoa.
KAHDESTOISTA LUKU
Yksinäinen hiipijä
Kuvailemamme omituinen näky, jota saattaisi nimittää tavattomaksi, oli liian vakava näyttääkseen naurettavan eriskummaiselta. Siinä oli jotakin, mikä tuntui toiseen maailmaan kuuluvalta. Ihmissilmät eivät olisi voineet katsella sitä ihmisruumiin värisemättä ja ihmisveren hyytymättä.
Näkivätkö ihmissilmät sen tässä uudessa vaiheessa – susien pälyillessä maan pinnalla ja korppikotkien leijaillessa ilmassa?
Näkivät.
Yksi pari silmiä, ja ne olivat sen ainoan Teksasissa olevan miehen, joka oli saavuttanut jonkinlaisen käsityksen tästä kaikkia ällistyttävästä salaperäisestä ongelmasta.
Se ei ollut vielä täydelleen selvinnyt hänelle. Jotkut kohdat olivat hänestä vielä visaista päänvaivaa. Hän tiesi ainoastaan sen, ettei se ollut teennäinen kuvatus eikä paholainen.
Hänen tietonsa ei poistanut hänestä yleistä kammon tunnetta. Siitä huolimatta, että hän käsitti, mikä olento oli, häntä puistatti hänen sitä katsellessaan.
Hän silmäili sitä preeriasaaren "rannalta", ollen itse näkymättömissä sen pimennoissa ja nähtävästi koettaen pysytelläkin näkymättömissä.
Mutta siitä huolimatta, että hän vapisi ja halusi pysyä piilossa, hän seurasi sitä yhä uudelleen saaren ympäri sisemmän piirin kehää pitkin, ikäänkuin jokin magneettinen voima olisi pakottanut häntä pysymään saman säteen kohdalla, jonka pitennyksellä oli päättömän ratsastajan olinpaikka!
Vielä enemmänkin. Hän oli nähnyt edellisen, ennenkuin meni saarelle. Hän oli nähnyt hänet etäältä ja olisi helposti voinut karttaa häntä. Mutta hän ei ollut sitä tehnyt, vaan lähtenyt heti pyrkimään lähemmäksi!
Hän oli yhä koettanut lähestyä, käyttäen puita verhonaan ja menetellen arkaa hirveä väijyvän miehen tavoin, mutta erotukseksi tuntien sydämessään pelkoa, jota hirven väijyjä ei milloinkaan saata tuntea.
Hän oli pitkittänyt samaa menettelyä, kunnes suojaava saari oli suonut hänelle vähäksi aikaa huojennusta, ei pelosta, vaan siitä huolesta, että hänen yrityksensä ei onnistuisi.
Hän ei ollut ratsastanut viittätoista kilometriä preerialla tarkoituksettomasti, ja juuri se pani hänet toimimaan niin varovaisesti – ohjaamaan ratsuaan pehmeimmässä ruohikossa ja tiheikön liepeillä – sillä tavoin, ettei hän itse joutuisi näkyviin ja ettei oksissa syntyisi edes kymmenen askelen päähän kuuluvaa kahinaa.
Ei kukaan, joka olisi tarkkaillut hänen liikkeitään hänen siirtyessään eteenpäin puusaarella, olisi voinut erehtyä niiden tarkoituksesta – ei ainakaan mikäli ne koskivat sitä esinettä, jota varten ne suoritettiin.
Hänen katseensa oli tähdätty päättömään ratsastajaan, hänen koko sielunsa oli viehättynyt tarkkailemaan viimemainitun liikkeitä – joiden mukaan hän näytti järjestävän omansa.
Aluksi näytti pelko olevan hänen vallitseva ajatuksensa. Senjälkeen seurasi maltittomuus, joka osittain rohkaisi häntä. Viimemainittu johtui selvästi siitä havainnosta, ettei päätön ratsastaja lähestynyt metsikköä, vaan pysytteli yhäti säännöllisesti noin kahdensadan askelen päässä sen laidasta.
Se, että se häntä harmitti, oli ilmeistä puolittain äänekkäästi jupistun yksinpuhelun sarjan nojalla. Siihen kyllä sekaantui herjausta, mutta se oli ominaista sille miehelle, joka sen lausui.
"Tuota kirottua hornan elukkaa! Jos se vain tulisi parikymmentä askelta likemmäksi, saisin sen. Pyssyni ei kanna noin pitkälle. Luotini ei varmastikaan osuisi siihen, ja silloin olisi kaikki mennyttä. En ehkä koskaan enää saisi uutta tilaisuutta. Sitä tulimmaista! Se on hyvinkin kaksikymmentä askelta liian kaukana." Ikäänkuin viimeiset sanat olisivat merkinneet epäilystä pikemminkin kuin varmuutta, näytti puhuja silmillään mittaavan häntä päättömästä ratsastajasta erottavaa välimatkaa – koko ajan pidellen kädessään lyhyttä metsästyspyssyä, jonka sankkiläven peite oli poistettu ja liipaisin viritetty valmiiksi viipymätöntä laukausta varten.
"Ei kannata", jatkoi hän äänettömän arvioinnin jälkeen. "Luotini saattaisi osua tuohon otukseen menetettyään vauhtinsa, mutta se vain säikäyttäisi eikä rampauttaisi sitä. Minun täytyy kärsivällisesti odottaa, kunnes se tulee vähän likemmäksi. Pahus periköön nuo sudet! Se voisi tulla tännemmäksi, jollei niitä olisi. Niin kauan kuin ne ovat sen ympärillä, kiertää se metsikön kaukaa. Sellainen on näiden teksasilaisten hevosten luonto – paholainen ne nylkeköön!
– Olisikohan mairittelusta ollenkaan hyötyä?" pitkitti hän oltuaan hetkisen ääneti. "Ehkäpä ihmisen äänen sointu saisi tuon eläimen seisahtumaan? Epäilyttävää. Se ei todennäköisesti ole kuullut sitä usein viime aikoina. Otaksuttavasti se ainoastaan pelästyttäisi sitä. Hevoseni näkeminen tekisi sen varmasti, niinkuin viime kerralla, vaikka se tapahtuikin kuutamossa. Sitäpaitsi sitä silloin ajoi takaa se ulvova hirvikoira. Eipä ihmekään, että se siis on vauhko, kun sillä ratsastaa – helvetti tietää, mikä, sillä eihän se voi olla – Pyh! Sen täytyy sittenkin olla joku juoni – joku pahuksen hornamainen juoni!"
Vähäksi aikaa puhuja pysäytti ratsunsa, tiukaten ohjaksia, kumartui eteenpäin nähdäkseen hyvin puiden lomitse ja tähyili edelleenkin sitä kummallista hahmoa, joka verkkaisesti lipui puiden laidalla.
"Se on hänen ratsunsa – se on varma kuin minä tässä! Hänen satulansa, serapénsa ja kaikki muu. Miten lemmon nimessä ne ovat voineet joutua tuon toisen haltuun?"
Taaskin äänettömyys miettimistä varten.
"Olipa se juoni tai oli olematta, ruma juttu se on. Kuka sen lieneekään suunnitellut, hänen täytyy tietää kaikki, mitä sinä yönä tapahtui; ja jumaliste, jos se vehje on tuossa ruhossa, täytyy minun saada se. Kuinka hullu olin kerskuessani siitä! Kirotun huono onni!
– Se ei mieli tulla likemmäksi. Se arastelee metsää ärsyttävästi. Samoin kuin kaikki rotunsa jäsenet sekin tietää olevansa parhaiten turvassa avoimella maalla.
– Mitä minun pitää tehdä? Koettaa kutsua sitä luokseni. Mahdollisesti se mielellään kuuntelee ihmisääntä. Jos se vain saa sen tulemaan kaksikymmentä askelta likemmäksi, olen tyytyväinen. Minut saa hirttää, jollen yritä."
Siirryttyään hiukan likemmäksi metsikön reunaa puhuja kajautti sen huudon, jota teksasilaiset tavallisesti käyttävät kutsuessaan harhautunutta hevosta.
"Proh – proh – proshow! Tule kiltisti! Tule, hevos-kuoma!"
Kutsu oli tehoton. Teksasilainen ori ei näyttänyt sitä ymmärtävän, ei missään tapauksessa pitävän sitä ystävällisen kumppanin kutsuna. Sillä oli päinvastoin se vaikutus, että se säikäytti hevosta, sillä niin pian kuin "proh" oli kantautunut sen korviin, se hellitti suustansa jo siihen kokoomansa heinät, keikautti päänsä pystyyn ja päästi korskahduksen, josta kuvastui paljon suurempaa pelkoa kuin se tunsi susia tai korppikotkia kohtaan!
Mustangina se tiesi, että sen pahin vihollinen oli ihminen – hevosen selässä istuva ihminen, ja tähän mennessä sen haju oli ilmaissut sille tällaisen vihollisen olevan läheisyydessä.
Se ei jäänyt katsomaan, millainen hevonen ja millainen mies siellä oli. Sen voimakkain vaisto oli vakuuttanut sille, että molemmat olivat vihollisia.
Kun sen ratsastaja oli tähän mennessä johtunut samaan päätelmään, ei ohjaksia tiukattu, ja ratsu sai vapaasti noudattaa omaa mieltänsä – joka kiidätti sen suoraapäätä preerialle.
Katkera kirous kirposi menestyksettömän hiipijän huulilta, hänen kannustaessaan ratsunsa avoimelle kentälle.
Vielä katkerammin hän kirosi nähdessään päättömän ratsastajan pikaisesti kiitävän pois hänen ulottuviltaan – vahingoittumatta siitä luodista, jonka hän oli niin vakavasti lähettänyt pakenijan jälkeen.
KOLMASTOISTA LUKU
Jäljillä
Zeb Stump viipyi vain lyhyen ajan sillä paikalla, jossa hän oli havainnut rikkinäisellä kengällä varustetun kavion jättämän jäljen.
Kuusi sekuntia riitti hänen varmistuakseen siitä, että jälki oli oikea, minkä jälkeen hän nousi pystyyn ja lähti jälleen etenemään hevosen jälkiä pitkin.
Hän ei noussut jälleen ratsaille, vaan asteli jalkaisin vanhan tamman pysytellessä kunnioittavan välimatkan päässä hänen jäljessään, totellen hänen antamaansa merkkiä.
Yli puolitoista kilometriä hän samosi tällä alkuperäisellä tavalla – milloin hitaasti jälkien käydessä epäselviksi, milloin taas jouduttaen askeliaan, voidessaan vaivatta erottaa epätäydellisen kengän painamat jäljet.
Samanlainen kuin arkeologi tulkitessaan historiallista hieroglyfitaulua, joka on kauan virunut tuhoutuneen suurkaupungin raunioissa ja jonka merkit näyttävät naurettavan eriskummaisilta kaikista muista paitsi hänestä – samanlainen oli Zeb Stump astellessaan eteenpäin ja tulkitessaan preerian "merkkejä".
Ollessaan syventyneenä siihen puuhaan ja siihen liittyviin arveluihin hän ei nähnyt mitään muuta. Hän ei vilkunut vihreälle ruohoaavikolle, joka levisi rajattomana hänen ympärillään, eikä siniselle taivaalle, joka ilman pilvenhattaraakaan kaareutui hänen yläpuolellaan. Hänen silmänsä ja huomionsa olivat kiintyneet ainoastaan hänen jalkojensa alla olevaan nurmikkoon.
Ääni – eikä näky – hätkähdytti hänet vireille hänen kaikki kiehtovasta puuhastaan. Se oli pyssyn pamahdus, mutta niin etäinen, että se kuulosti ainoastaan hukkaan palaneen nallin räjähdykseltä.
Vaistomaisesti hän seisahtui, samalla kertaa kohottaen katseensa maasta, mutta oikaisematta vartaloaan.
Nopea katse kiiti pitkin taivaanrantaa niissä puolessakymmenessä kohdassa, joista äänen olisi pitänyt kantautua.
Sinertävä savutäplä, joka oli vielä säilyttänyt pallomaisen muotonsa, oli hitaasti kohoamassa taivasta kohti. Sen alapuolella näkyvä tumma täplä osoitti metsäsaaren hahmopiirteitä.
Motte, savu ja ääni olivat niin etäiset, että ainoastaan kokeneen preerialaisen silmä saattoi erottaa edelliset ja vain hänen korvansa kuulla jälkimäisen siitä paikasta, jossa Zeb Stump seisoi.
Mutta Zeb kuuli toisen ja näki toiset.
"Pahuksen kummallista!" mutisi hän edelleenkin kumarassa, samanlaisessa asennossa kuin kaalintaimia istuttava puutarhuri.
"Vietävän omituista lievimmin sanottuna. Kuka vanhan kehnon nimessä saattaa olla metsästämässä tuolla - missä ei ole kylliksi riistaa edes panosten ruudin hinnaksi? Olen käynyt tuolla preeriasaarella, ja tiedän, ettei siellä ole mitään muuta kuin kajootteja. Mitä ne saavat elatuksekseen, sen osaa vain Ikuinen sanoa!"
"Huh!" jatkoi hän oltuaan lyhyen tuokion vaiti. "Joku kaupunkilaiskauppias retkellä, kuten hän sitä nimittäisi, ylpeänä päästessään ampumaan noita löyhkääviä peijakkaita, mennäkseen kotiin kertomaan sellaista tarinaa, että hän on ollut metsästämässä susia! No niin. Se ei ole minun asiani. Saakoon kyynäränheiluttaja metsästellä kyllikseen! Hei! Joku on tulossa tännepäin. Hevonen ja joku sen selässä – kiitäen ikäänkuin paholainen olisi kinterillä tulipunaisine salamahaarukkoineen! Mitä! Niin totta kuin elän, sehän on juuri päätön! Niin on, kautta hyppivän Josafatin!"
Vanhan metsästäjän huomautus piti täydelleen paikkansa. Ei mitenkään voinut erehtyä siitä, millainen oli se ratsastaja, joka oli juuri eronnut rikinpitoisesta savupilvestä – nyt painuvasta ja preerialle hajoavasta – ja tuli täyttä laukkaa Zebin seisomapaikkaa kohti. Se oli päätön ratsastaja.
Eikä myöskään voinut olla epäilystä siitä, mihin suuntaan hän ratsasti – niin suoraan Zebiä kohti kuin hän jo näkisi tämän ja olisi päättänyt saavuttaa hänet!
Tätä erämiestä urheampaa miestä ei olisi voinut löytää Teksasin rajojen sisältä. Puumaa tai jaguaria, karhua, puhvelia tai punaihoista intiaania hän olisi saattanut empimättä ryhtyä vastustamaan. Olisipa kokonainen joukko comancheja saanut laskettaa hänen kimppuunsa herättämättä hänessä puolittainkaan niin pahaa pelkoa kuin hän tunsi nähdessään tämän yksinäisen ratsastajan.
Siitä huolimatta, että Zeb oli tutustunut luontoon sen salatuimmissakin lymypaikoissa – siitä huolimatta, että nämä kokemukset olivat tehneet hänet tyyneksi ja lujaluontoiseksi – ei hän kuitenkaan ollut aivan vapaa taikauskoisista kuvitelmista. Kukapa on?
Vaikka hän olikin kyllin rohkea halveksiakseen inhimillistä vihollista – millaista luonnollisessa hahmossa, joko kaksijalkaisena tai nelijalkaisena, esiintyvää vihollista tahansa – ei hän kuitenkaan ollut kyllin tuimaluontoinen uhitellakseen epänormaalia; ja olisipa itse Bayardkin epäröinyt nähdessään tähän kohtaukseen kiitävän ratsumiehen, joka nähtävästi oli päättänyt, että siitä sukeutuisi kamppailu elämästä ja kuolemasta!
Zeb Stump ei ainoastaan epäröinyt, vaan vapisi pitkävartisissa, alligaattorinnahkaisissa saappaissaan ja pyrki piiloon.
Hän teki sen paljon ennen kuin päätön ratsastaja oli ehtinyt äänenkantamiin, jopa ennenkuin tulija, kuten hän otaksui, oli nähnyt hänet.
Likellä kasvavat pensaat tarjosivat hänelle piiloutumismahdollisuuden, jota hän vaistomaisen vikkelästi käytti hyväkseen.
Hänen vierellään satuloituna seisova tamma olisi kai kuitenkin voinut ilmaista hänet?
Ei toki. Hän ei ollut polvistunut sitä ajattelematta.
"Kyyristy maahan!" huusi hän, puhutellen mykkää kumppaniaan, jolla tosin ei ollut puhelahjaa, mutta joka osoitti täysin ymmärtävänsä. "Kyyristy, vanha elukka, tai kautta Iankaikkisen, sinut pyyhkäistään helvettiin!"
Ikäänkuin peläten jotakin sellaista hirveätä onnettomuutta laiha nelijalkainen laskeutui etupolvilleen, laski sitten takapuolensa alaspäin ja oikaisihe ruohikolle ikäänkuin arvellen päivätyönsä päättyneen ja saavansa vapaasti antautua levähtämään.
Tuskin Zeb oli ratsuineen sijoittunut uuteen asemaansa, kun päätön ratsastaja tuli täyttä neliä heidän kohdalleen.
Hän kiiti vinhaa vauhtia, ja Zeb oli vain liiankin mielissään havaitessaan hänen todennäköisesti jatkavan matkaansa samalla tavoin.
Hänet oli ohjannut tähän suuntaan pelkkä sattuma eikä se, että hän olisi nähnyt metsästäjän tai hänen surkean hevosensa.
Edellinen – jollei myöskin jälkimäinen – oli hyvillään siitä, että häntä kohdeltiin niin ritarillisesti; mutta kauan ennen kuin päätön ratsastaja oli kadonnut näkyvistä, oli Zeb pannut merkille hänen mittasuhteensa ja tarkastanut, millainen hän oli.
Vaikka hän saattoikin olla salaperäinen arvoitus kaikesta muusta maailmasta, ei hän enää ollut Zeb Stumpista.
Hevosen sujahtaessa ohitse nopeata laukkaa, liehautti tuuli serapén lievettä, paljastaen Zebin katseelle hyvin tutun hahmon – sellaisessa puvussa, jonka hän oli ennenkin nähnyt. Se oli sinisestä puuvillakankaasta valmistettu pusero, rinnasta punoksilla koristettu, ja vaikka sen kirkasvärisessä kankaassa oli veripunaisia tahroja, tunsi metsästäjä sen kuitenkin.
Hän ei ollut yhtä varma kasvoista, jotka näkyivät alhaalla satulassa, ratsastajan jalan varassa.
Ei ollut lainkaan omituista, ettei hän tuntenut niitä.
Äiti, joka oli usein hellästi silmäillyt niitä aikoinaan kauniita piirteitä, ei olisi tuntenut niitä nyt.
Zeb Stump tunsi ne vain päättelemällä. Hevonen, satula, kotelot, juovainen huopa, taivaansininen nuttu ja housut, jopa päässä oleva hattukin – ne kaikki olivat hänelle tuttuja. Niin oli myöskin vartalo, joka seisoi melkein pystysuorassa jalustimissa. Pään ja kasvojen täytyi kuulua samalle henkilölle – siitä huolimatta, että ne selittämättömästi olivat siirtyneet väärään asemaan.
Zeb ei suinkaan nähnyt niistä ainoastaan epävarmaa vilahdusta. Hän sai täydelleen ja kunnollisesti tarkastaa tätä kaameata näkyä.
Vaikka ratsu nelistikin, meni se hänen ohitseen vajaan kymmenen askelen päästä.
Hän ei yrittänytkään pysäyttää loittonevaa ratsastajaa – ei sanalla eikä eleellä. Ainoastaan silloin, kun hahmo paljastui hänen näkyviinsä ja sen todellinen merkitys välähti hänen mieleensä, mutisi hän hitaasti ja murheellisesti:
"Jo-sa-fat! Se on siis totta! Poloinen nuori miekkonen – kuollut – kuollut!"
NELJÄSTOISTA LUKU
Kadonnut kalkkipreerialle
Yhäti pitkittäen vinhaa neliään päätön ratsastaja kiiti preerialla – Zeb Stumpin seuratessa ainoastaan katseellaan, ja vasta sitten kun hän oli kadonnut joidenkuiden hajanaisten mezquiteryhmien taakse, nousi erämies pystyyn polviltaan.
Sittenkin hän seisoi suorana ainoastaan sekunnin tai pari – mielessään aprikoiden, miten hänen pitäisi menetellä.
Tämä välikohtaus – yhtä omituinen kuin odottamatonkin – oli jonkun verran sekoittanut hänen ajatuksiaan ja tuntui vaativan häntä muuttamaan suunnitelmiaan. Pitäisikö hänen edelleenkin samota niitä jälkiä myöten, joita hän jo parhaillaan tulkitsi, vaiko luopua niistä ja lähteä juuri äsken ohitse porhaltaneen ratsun jäljille?
Pysymällä edellisillä jäljillä hän voisi saada selville paljon, mutta siirtymällä jälkimäisille hän ehkä saisi tietää vielä enemmän.
Hän saattaisi saada kiinni päättömän ratsastajan ja häntä tarkastamalla ottaa selkoa siitä, minkä tähden ja mitä varten hän niin huimasti harhaili.
Vaivuttuaan näin pohtimaan, miten hänen pitäisi menetellä, hän oli unohtanut savuntuprahduksen ja kaukaa preerialta kuuluneen pamahduksen.
Mutta vain hetkiseksi kuitenkin. Ne olivat muistettavia seikkoja, ja pian hän ne muisti.
Käännettyään silmänsä siihen suuntaan, jossa savu oli näkynyt, hän huomasi sellaista, mikä sai hänet jälleen kyyristymään maahan ja sijoittumaan entistä visummin mezquitepuiden suojaan. Vanha tamma, joka nautti pitkänäolosta, oli pysynyt entisessä asennossaan, eikä ollut tarpeen enää huolehtia siitä.
Zebin nyt näkemä olento oli hevosen selässä istuva mies – todellinen ratsastaja, jonka hartioilla oli pää.
Hän oli vielä pitkän matkan päässä eikä ollut todennäköisesti nähnyt pensaiden seassa seisovan metsästäjän kookasta hahmoa, saatikka sitten niiden suojassa lepäävää tammaa. Hän ei millään merkillä osoittanut heitä havainneensa.
Päinvastoin hän istui kumarassa satulassaan rinta painettuna satulannuppia vasten, silmiensä toimeliaasti tähystäessä uraa, jota myöten hän ohjasi ratsuaan.
Ei ollut lainkaan vaikea arvata, mitä hän puuhasi. Zeb Stump käsitti sen yhdellä silmäyksellä. Hän seurasi päättömän ratsastajan jälkiä.
"Hei vain!" jupisi Zeb tehtyään tämän havainnon. "Ei ainoastaan minulla ole syytä pyrkiä selvittämään tätä ongelmaa! Kuka pentele hän saattaa olla? Mielelläni haluaisin sen tietää."
Zebin ei tarvinnut kauan varrota, ennenkuin hänen toivomuksensa toteutui. Kun jäljet olivat tuoreet, saattoi tuntematon ratsastaja niitä seuratessaan ajaa ravia, ja sitä vauhtia hän lähestyi.
Pian hän oli niin likellä, että hänet saattoi tuntea.
"Jo-safat!" mutisi eräläinen. "Olisin saattanut arvata, että juuri hän se on, ja jollen erehdy, sukeutuu tästä uusi luku samaan kirjaan – uusi rengas, joka auttaa minua täydentämään sen todistusketjun, jota kokoan. Viru hiljaa, otus! Jos vähänkin liikahdat – jos edes pudistat noita pitkiä korviasi – niin katkaisen kirotun kurkkusi!"
Viimeiset sanat olivat tarkoitetut tammalle, ja senjälkeen Zeb muuttui hiljaiseksi, pitäen päätänsä akaasian lehvien seassa ja tähyillen oksien lomitse, terävästi tarkastaen tulijaa.
Tämä oli sellainen mies, joka kerran nähtynä ei todennäköisesti pian unohtunut. Vaikka hän oli tuskin kolmikymmenvuotias, olivat hänen kasvonsa uurteiset, eivät siinä määrin huolista kuin huonojen intohimojen myllerryksestä.
Mutta nyt niistä kuvastui huolestuminen – huolestuminen, joka tuntui kertovan pelosta – voimakkaasta, pitkällisestä – ja josta hän kuitenkin näytti toivovan vapautuvansa.
Sen ohessa ne kasvot olivat kauniit, sellaiset, jollaisia herrasmiehen ei olisi tarvinnut hävetä, jollei niissä olisi ollut tuota synkkää ilmettä, joka ilmaisi hänen olevan roiston.
Puku – mutta minkätähden meidän tarvitsisi sitä kuvailla? Sininen, puolittain sotilasmallinen verkatakki – sotilashattu – vyö, joka kannatti metsästyspuukkoa ja paria revolveria – kaikkien niiden on jo aikaisemmin mainittu kuuluvan kapteeni Cassius Calhounin verhoukseen ja varuksiin.
Ratsastaja oli hän.
Zeb Stumpia eivät estäneet näyttäytymästä hänen pikku aseensa. Hän ei ensinkään pelännyt kamppailua entisen vapaaehtoisten kapteenin kanssa. Vaikka hän tunsikin vaistomaisesti vihamielisyyttä, ei hän toistaiseksi ollut antanut jälkimäiselle aihetta pitää häntä vihamiehenään. Hän pysyi varjoisassa piilopaikassaan voidakseen paremmin tarkkailla, mitä päivänpaisteessa oli tekeillä.
Calhoun ravasi hänen ohitsensa, yhäti tarkkaan tähyillen päättömän ratsastajan jälkiä.
Vielä visummin pysytellen akaasioiden seassa Zeb Stump silmäili hänen jälkeensä, kunnes sama puuryhmä, joka oli piilottanut näkyvistä päättömän ratsastajan, joutui vihreine lehvineen hänen ja entisen ratsuväenkapteenin väliin.
Erämiehen aivot olivat saaneet uusia ajatuksia, ja niiden piti taaskin käyttää älykkyyttään.
Jos hänellä oli ollut aikaisemmin syytä lähteä päättömän ratsastajan jäljille, oli syy nyt muuttunut kaksinkertaiseksi.
Kulutettuaan vain lyhyen ajan punnitsemiseen päätti Zeb niin, ja hän alkoi valmistautua lähtemään Cassius Calhounin jälkeen.
Valmistautuminen merkitsi sitä, että hän tarttui suitsiin ja antoi vanhalle tammalle potkun, joka pani hevosen heti ponnahtamaan seisoalleen.
Zeb seisoi sen vierellä, aikoen nousta satulaan ja ratsastaa avoimelle tasangolle – niin pian kuin Calhoun olisi kadonnut näkyvistä.
Hän ei ajatellutkaan pitää viimemainittua näkyvissään. Hän ei kaivannut sellaista opastusta. Molemmat tuoreet jäljet riittäisivät hänelle, ja hän uskoi yhtä varmasti osaavansa siihen suuntaan, johon ne molemmat veisivät, kuin jos olisi ratsastanut joko päättömän tai sydämettömän ratsastajan rinnalla.
Tämä varmuus mielessään hän poistui akaasioiden seasta ja lähti sille tielle, jota Calhoun oli juuri äsken mennyt.
Kerran elämässään Zeb Stump oli tehnyt erehdyksen. Kaarrettuaan sen mezquitelehdon ympäri, jonka taakse molemmat olivat kadonneet, hän havaitsi tehneensä sen.
Sen toisella puolella levisi alue kalkkipreeriaa, jonka ylitse toinen ratsastaja oli nähtävästi mennyt – päätön nimittäin.
Zeb arvasi sen nähdessään toisen jonkun matkan päässä edellään ratsastelemassa edestakaisin, tehden poikittaisia mutkia, samoin kuin pointteri risteilee sänkipellolla etsiessään peltokanaa.
Myöskin hän oli häipynyt jäljiltä ja koetti löytää ne jälleen.
Kyyristyneenä mezquitepuiden suojaan metsästäjä jäi hänen liikkeittensä äänettömäksi tarkkailijaksi.
Yritys ei onnistunut. Kalkkipinta uhmaili tulkintaa – ainakin kun taito oli sellainen kuin Cassius Calhounilla oli.
Risteiltyään useita kertoja edestakaisin hän näkyi luopuvan aikomuksestaan, ja kiukkuisesti käyttäen kannuksiaan hän lähti ratsastamaan täyttä neliä Leonaa kohti.
Niin pian kun hän oli loitonnut pois näkyvistä, yritti Zebkin löytää kadonneet jäljet. Mutta vaikka hänen jälkienseuraamistaitonsa olikin suurempi, täytyi hänen luopua yrityksestä.
Aurinko paistoi tulisen kuumasti liitupinnalle, ja ainoastaan salamanterin silmät olisivat voineet kestää sen säteiden heijastusta.
Melkein sokeaksi huikaistuneena erämies päätti vihdoin kääntyä takaisin ja uudelleen kiinnittää huomionsa niihin jälkiin, joilta hän oli joksikin aikaa viehättynyt lähtemään.
Hän oli saanut tietoja kylliksi käsittääkseen, että nämä jälkimäiset lupasivat runsaan palkkion tutkimisestaan.
Hän tarvitsi vain vähän aikaa päästäkseen jälleen niille.
Ja tuhlaamatta aikaa rahtuakaan hän lähti niitä seuraamaan. Hänellä oli liian voimakas vaikutelma niiden arvosta, ja tämän ajatuksen häntä kannustaessa hän asteli ripeästi eteenpäin, tamman seuratessa häntä kuten aikaisemminkin.
Ainoastaan kerran hän seisahtui – eräässä kohdassa, jossa kahden hevosen jäljet yhtyivät hänen seuraamiinsa jälkiin.
Tästä kohdasta alkaen nämä kolmet jäljet pysyivät yhdessä – ajoittain eroten toisistaan ja edeten yhdensuuntaisina parisenkymmentä metriä, mutta yhtyen jälleen ja sotkeutuen toisiinsa.
Hevoset olivat kaikki kengitettyjä – samoin kuin sekin, jolla oli rikkinäinen kenkä – ja metsästäjä seisahtui ainoastaan tarkastamaan, mitä hän saisi kavionjäljistä selville. Yksi oli "yhdysvaltalainen hevonen", toinen mustangi – vaikka isokokoinen ori, jonka kavio oli miltei yhtä laaja kuin amerikkalaisen hevosen.
Zebillä oli omat arvelunsa niistä molemmista.
Hän ei jäänyt pohtimaan, mikä niistä oli samonnut ensimmäisenä tiellä. Se oli hänelle yhtä selvää kuin jos hän olisi ollut katsomassa niiden mennessä ohitse. Etumaisena oli ollut ori – kuinka paljon edellä muista, sitä Zeb ei oikein osannut ratkaista, mutta varmasti niin paljon, etteivät ratsastajat mitenkään voineet kuulua samaan seurueeseen. Seuraava oli ollut yhdysvaltalainen hevonen; ja sen jäljessä oli tullut se ratsu, jolla oli rikkinäinen kenkä – sekin amerikkalainen.
Kaikki kolme olivat liikkuneet samoilla paikoilla ja jokainen yksikseen. Tämän osasi Zeb Stump päätellä yhtä helposti ja varmasti kuin kellosta katsotaan aika tai lämpömittarista astemäärä.
Mitä hänen mielessään lieneekään liikkunut, hän ei hiiskunut mitään, paitsi että päästi kuuluviin yksinkertaisen huudahduksen: "Hyvä!" Ja tyytyväisyyden ilme kasvoillaan hän marssi edelleen vanhan tamman näyttäessä pilkkaavan häntä, jäljittelemällä hänen askeliaan!
"Tässä he ovat eronneet toisistaan", tuumi hän, pysähtyen taaskin kerran ja silmäillen jalkojensa juuressa olevaa maata. "Ori ja yhdysvaltalainen ovat menneet yhdessä – nimittäin samaa tietä. Särkynytkenkäinen on poikennut toiseen suuntaan."
"Mikähän tarkoitus sillä on?" seisottuaan jonkun aikaa miettimässä. "Pahus minut periköön, jos olen milloinkaan nähnyt näin sekaannuttavia merkkejä. Ne panisivat ymmälle itse vanhan Daniel Boonenkin.
– Mitä niistä minun pitäisi ensiksi seurata? Jos lähden noiden kahden jälkeen, tiedän minne ne vievät. Ne joutuvat varmasti verilätäkölle. Seurataanhan tuota kolmatta ja katsotaan, onko hänkin ratsastanut sen läheisyyteen! Oikealle, vanha tyttö, ja pysyttele kinterilläni – muutoin saatat eksyä tiheikköön ja kajootit saattavat valmistaa illallisensa sinun rasvoistasi. Heh! Heh! Heh!"
Puhuteltuaan näin "otustaan" ja lopuksi naurettuaan sen rasvoja koskevalle kokkapuheelleen metsästäjä kääntyi noudattamaan kolmannen ratsastajan jälkiä.
Ne veivät häntä pitkin laajan tiheikköalueen reunaa, jota hän oli seuratessaan kaikkia kolmea lähestynyt hänen itsensä samoin kuin lukijankin hyvin tuntemalta kohdalta – siltä kohdalta, jossa sen jakaa kahtia jo aikaisemmin kuvaamamme aukeama. Uudet jäljet kulkivat metsikön laitaa myöten vain lyhyen matkan. Kahdensadan metrin päässä läpikäytävän aukosta ne painuivat tiheikköön, ja vielä viisikymmentä askelta kauempana Zeb saapui paikalle, jossa hevonen oli seisonut puuhun sidottuna. Zeb näki, ettei eläin ollut edennyt sen pitemmälle, sillä toinen jälkisarja osoitti sen kääntyneen takaisin preerialle, vaikka ei samaa tietä.
Ratsastaja oli mennyt kauemmaksi. Edempänä näkyivät miehen jalanjäljet– puolittain kuivuneen arroyon mudassa, jonka äärelle hevonen oli pantu liekaan.
Jätettyään "otuksensa" majailemaan siinä "tallissa", jossa särkynytkenkäinen oli jonkun aikaa kiukkuillut, vanha metsästäjä lähti etenemään ratsailta laskeutuneen miehen jälkiä pitkin. Pian hän havaitsi kahdet jäljet – toiset menevät – toiset palaavat. Hän seurasi edellisiä.
Hän ei hämmästynyt, kun ne veivät hänet kujalle – lähelle verilammikkoa, jonka kajootit olivat jo aikoja sitten nuolleet kuivaksi.
Hän olisi saattanut seurata niitä suoraan sille, jolleivät sadat hevoset olisi polkeneet maata lammaskarsinaa muistuttavaksi. Mutta ennenkuin hän loittoni niin pitkälle, viivästytti häntä uuden "merkin" havaitseminen – merkki oli liian kiintoisa huolimattomasti tarkastettavaksi. Eräässä paikassa, jossa alikasvullisuus kävi sakeaksi, hän joutui kohdalle, jossa mies oli seisonut jonkun aikaa. Siinä ei ollut heinikkoa, ja irtonainen multa oli painettu kovaksi ja sileäksi – nähtävästi saappaan tai kengän pohjalla.
Saman pohjan jäljet veivät edelleen veriläikkää kohti, ja toiset samanlaiset toivat sieltä takaisin. Mutta erään puun oksilla Zeb Stump havaitsi sellaista, mikä ei olisi välttänyt ainoastaan etsijäin, vaan myöskin heidän oppaansa Spanglerin huomiota – paperisuikaleen, mustuneen ja puolittain palaneen – ilmeisesti laukaistun pyssyn panostulpan!
Se oli takertunut akaasian oksaan, keihästynyt sen okaaseen.
Iäkäs metsästäjä irroitti sen piikistä, johon sade ja tuuli olivat sen takerruttaneet, levitti sen huolellisesti känsäisen kätensä kämmenelle ja luki sen tahraiselta pinnalta hyvin tuntemansa nimen, jonka ynnä siihen liittyvän arvonimen alkukirjaimet olivat: "C. C. C."
VIIDESTOISTA LUKU
Uusi rengas
Zeb Stumpin kasvoista kuvastui vähemmän hämmästystä kuin tyydytystä hänen luettuaan paperissa olleen kirjoituksen.
"Tämä on kirjeen kuori", mutisi hän. "Kertoo aikamoisen tarinan; luullakseni enemmän kuin sisällä oli. Käytetty pyssyn panostulpaksi! No, se on parahiksi sille vintiölle, koska hän on tunkenut luodin pyssynpiippuun kelvottomalla paperipalasella eikä kunnollisella ja parhaalla laitteella, joka on kappale rasvattua hirvennahkaa.
– Kirjoitus on naisen käsialaa", hän jatkoi silmäiltyään uudelleen paperikappaletta. "Eipä silti, että se merkitsisi mitään. Se on yhtä kaikki lähetetty hänelle, ja se on ollut hänen hallussaan. Se kannattaa ottaa visusti talteen."
Niin sanottuaan hän veti esille pienen nahkaisen pussin, joka sisälsi hänen tulustaulansa sekä piinsä ja teräksensä, ja pistettyään paperin huolellisesti sinne hän pani pussin takaisin taskuunsa.
"No niin", pitkitti hän yksinpuheluaan seisottuaan hiljaa mietteissään, "otaksuttavasti tämä mies pystyy kehittämään kunnollisen langan tästä ongelmakerästä, vaikka langasta lieneekin kappale poissa siellä täällä enkä oikein selvästi käsitä eräitä pulmallisia kohtia. Se mies, joka on murhattu, kuka hän lieneekin, oli tuolla verilammikon luona; ja se mies, joka sen tihutyön teki, kuka hän lieneekin, seisoi tämän akaasiapuun takana. Jollei niitä nahkapoikia olisi ollut, olisin voinut saada enemmän selville jäljistä. Nyt ei ole mahdollisuuden hajuakaan. He ovat polkeneet koko paikan vietävänmoiseksi sotkukseksi kiidellessään ja kirmaillessaan sinne tänne.
– No niin, ei ensinkään hyödytä mennä edemmäksi tuonne päin. Parasta on nyt seurata takaisin päin vieviä jälkiä, jos se on mahdollista, ja ottaa selville, mihin särkynytkenkäinen hevonen kantoi ratsastajansa tämän palattua vähäiseltä väijytykseltään. Siispä, vanha Zebulon Stump, marssihan takaisin kengänjälkien luokse!"
Näin naurettavasti puhuteltuaan itseään hän alkoi palata niitä jälkiä myöten, jotka olivat opastaneet aukeaman reunalle. Jalanjäljet olivat vain parissa paikassa ollenkaan näkyvissä. Mutta Zeb tuskin välitti niiden opastuksesta.
Pantuaan jo merkille, että se mies, joka oli ne jättänyt, oli palannut sinne, mihin hevonen oli jätetty, hän tiesi palausjälkien vievän hänet sinne.
Eräässä kohdassa nämä kahdet jäljet eivät kuitenkaan edenneet yhdessä. Sillä avoimella paikalla, jonka halki otaksuttu murhaaja oli mennyt, oli haarautuma. Sen oli aiheuttanut este – läpitunkematon tiheikköläikkä. Jäljet yhtyivät jälleen, mutta vasta sitten, kun ne, joita myöten metsästäjä palasi, olivat harhautuneet laajahkolle aukeamalle.
Varmistuttuaan siitä Zeb silmäili ympärilleen aukeamalla – vähäksi aikaa luopuen jalkamiehen jäljistä.
Lyhyen tarkastuksen jälkeen hän huomasi jäljet, täysin selvät ja toisenlaatuiset. Se oli selväpiirteinen polku, joka tuli aukeamalle toiselta ja poistui sieltä toisella laidalla – lyhyesti sanoen karjapolku.
Zeb näki, että joitakuita päiviä sitten oli sitä myöten kulkenut useita kengitettyjä hevosia, ja juuri se sai hänet palaamaan sitä tutkimaan.
Hän saattoi päivälleen – tunnilleen – määrätä, milloin hevoset olivat kulkeneet, ja tehdä sen juuri jälkien nojalla. Mutta tässä tilaisuudessa hänen ei tarvinnut turvautua kykyynsä. Hän tiesi kavionjälkien olevan niiden hevosten jättämiä, joilla Spangler seurueineen oli ratsastanut – erottuaan etsijäin pääjoukosta, joka oli lähtenyt kotiin majurin johdolla.
Hän oli kuullut täydellisen kertomuksen tästä lisätutkimuksesta – kuinka Spangler ja hänen kumppaninsa olivat seuranneet Henry Poindexterin hevosen jälkiä sinne, missä neekeri oli ottanut sen kiinni – maatilan ulkoliepeille.
Tavallisesta älystä tämä olisi saattanut tuntua tyydyttävältä.
Mitään muuta ei kukaan aluetta uudelleen tarkastava henkilö voisi saada selville.
Zeb Stump ei näkynyt ajattelevan siten. Hänen seisoessaan katselemassa sitä pitkin kuvastui hänen asennostaan epätietoisuutta.
"Jos vain olisin varma siitä, että minulla on aikaa", mutisi hän, "seuraisin niitä ensin. Varsin todennäköisesti löytäisin sieltäkin jonkun merkin. Mutta ajasta ei ole varmuutta, ja minun on parasta edelleenkin ottaa selkoa siitä eläimestä, joka on pudottanut neljänneksen kengästään."
Hän oli kääntynyt poistumaan aukeamalta, kun muuan ajatus taaskin pysäytti hänet.
"Joka tapauksessa sen voi helposti löytää milloin tahansa. Arvaan kyllä, mihin ne jäljet vievät yhtä varmasti kuin olisin ratsastanut sen lurjuksen rinnalla, joka ne teki – suoraa päätä Casa del Corvon talliin.
– On tulimmaisen sääli jättää silleen näitä – nyt, kun olen täällä paikalla. Se pakottaisi minut suorittamaan uuden viidentoista kilometrin matkan, eikä mahdollisesti olisikaan aikaa. Pahus vieköön, yritän kuin yritänkin vähän matkaa niitä pitkin. Vanha tamma saa odottaa, kunnes tulen takaisin."
Jännittäytyen uutta tutkimusta varten hän lähti samoamaan karjapolulla, jota Spanglerin ja hänen seurueensa hevoset olivat polkeneet.
Niiden kavionjälkiin hän ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota – ajoittain ei ensinkään. Hänen silmänsä etsivät ainoastaan Henry Poindexterin hevosen jälkiä. Vaikka muut jäljet olivat syntyneet myöhemmin ja usein tuhonneet ne jäljet, joita hän kiihkeimmin halusi tarkastaa, ei hänen ollut lainkaan vaikea tuntea jälkimäisiä. Kuten hän olisi itse sanonut, kuka tahansa nahkapoika olisi siihen pystynyt. Nuoren tilanomistajan hevonen oli kiitänyt polulla täyttä laukkaa. Jälkien seuraajat olivat ratsastaneet verkalleen.
Mikäli Zeb Stump havaitsi, eivät viimemainitut olleet pysähtyneet eivätkä poikenneet suunnastaan. Edellinen oli.
Se oli tapahtunut vähän toista kilometriä kujan alkupäästä.
Nelistävä hevonen ei ollut seisahtunut, vaan hieman poikennut suorasta suunnasta, ikäänkuin jokin, minkä se oli nähnyt – susi, jaguari, puuma tai joku muu petoeläin – olisi säikäyttänyt sitä.
Edempänä se oli pitkittänyt laukkaansa, virmaa ja huimaa kuten ennenkin.
Edempänä Spanglerin johtama seurue oli ratsastanut edelleen pysähtymättä ottamaan selkoa, minkätähden hevonen oli pelästynyt poikkeamaan suunnastaan.
Zeb Stump oli uteliaampi ja seisahtui tälle paikalle.
Se oli karua aluetta, kasvitonta, somerokivien ja hiekan peittämää. Sitä varjosti suunnattoman iso puu, jonka oksat ulkonivat vaakasuorasti. Yksi niistä ulottui sen polun poikki, jota myöten hevoset olivat menneet – niin alhaalla, että välttääkseen kolhaisemasta siihen päätänsä ratsumiehen täytyisi kumartua. Tätä oksaa Zeb Stump tähysti. Hän havaitsi kuoressa hankautuman, joka tosin oli hyvin vähäinen, mutta jonka oli täytynyt aiheutua siitä, että siihen oli osunut jokin esine, yhtä kova, jollei ehkä yhtä terve kuin se itsekin oli.
"Tuon on tehnyt ihmisolennon kallo", päätteli hän – "sellaisen ihmisolennon, jonka on täytynyt olla hevosen selässä oksan tällä puolella ja poissa selästä oksan toisella puolella. Ei ainoakaan elävä ihminen olisi jaksanut kestää tuollaista kolausta ja sittenkin pysyä istumassa satulassa."
"Hei vain!" huudahti hän voitonriemuisesti, tarkastettuaan maata puun alla hätäisesti. "Niin arvelinkin. Tuossa on pudonneen ratsastajan jälki. Ja tuosta hän on ryöminyt tiehensä. Nyt olen saanut selityksen siitä isosta kuhmusta, joka on tuottanut minulle päänvaivaa. Olin varma siitä, ettei se ollut johtunut minkään pedon kynsistä, eikä se näyttänyt aiheutuneen kiven eikä seipään iskusta. Tuo seiväs sen on kolhaissut."
Joustavin askelin ja kasvojensa säihkyessä riemusta vanha metsästäjä poistui puun luota, ei enää karjapolkua, vaan niin rajusti ratsailta paiskautuneen miehen käyttämää uraa myöten.
Tiheikköön perehtymättömästä hän olisi saattanut näyttää kulkevan ilman opastusta ja sellaista polkua pitkin, jota ihmisjalka ei koskaan ennen ollut polkenut.
Osittain sitä ei ehkä ollutkaan. Mutta Zebiä ohjasivat merkit, jotka tosin olisivat olleet hämäriä tavalliselle silmälle, mutta jotka olivat hänestä yhtä ymmärrettäviä kuin tienviitan maalatut kirjaimet. Ihmisen vartalolle tietä antamaan vääntynyt oksa – kiertokasvin kiinnityspaikoistaan irtaantuneet kärhet – raapiintunut maanpinta – kaikki se kertoi ihmisen samonneen sitä tietä. Merkit osoittivat enemmänkin – nimittäin sitä, että se ihminen oli heikossa tilassa – oli ryöminyt – oli raajarikko!
Zeb Stump pitkitti tutkimustaan, kunnes oli seurannut tämän raajarikon jälkiä solisevan puron partaalle.
Hänen ei ollut tarpeellista mennä pitemmälle. Hän oli tehnyt taaskin uuden liitoksen katkonaiseen lankaan. Vielä yksi, ja hänen lankansa olisi täydellinen.
KUUDESTOISTA LUKU
Hevosten vaihto
Huulillaan kirous, ilme kolkkona ja otsa niin synkkänä kuin pettymys sen suinkin saattoi tehdä Calhoun kääntyi poistumaan liitupreerian reunalta, jossa hän oli häipynyt päättömän ratsastajan jäljiltä.
"Ei kannata seurata kauemmaksi! Mahdotonta on tietää, mihin se nyt meni! Ei ole toivoakaan löytää sitä paitsi sattumalta! Jos palaan purolle, saatan nähdä sen uudelleen; mutta jollen pääse pyssynkantamiin, on lopputulos samanlainen kuin aikaisemminkin. Se mustangiori ei päästä minua likelleen – ikäänkuin se elukka tietäisi, mihin pyrin!
– Se on vieläkin ovelampi kuin sen villit sukulaiset – otaksuttavasti on mustanginpyydystäjä itse sen sellaiseksi opettanut. Yksi kelpo laukaus – kun vain pääsisin ampumaan sellaisen, lopettaisi sen juoksut.
– Ei tunnu olevan minkäänlaista mahdollisuutta päästä hiipimällä sen kimppuun; ja sen saavuttaminen ratsastamalla taas on mahdotonta näin hitaalla muulilla kuin minulla on.
– Raudikko ei ole paljoakaan parempi nopeudessa, vaikka onkin voimakkaampi kuin tämä eläin. Koettelen sitä huomenna, kun se on uudessa kengässä.
– Jospa vain saisin käsiini sellaisen hevosen, joka olisi kylliksi nopea saavuttamaan tuon mustangin! Olisin valmis uhraamaan sievät rahat siihen pystyvästä ratsusta.
– Uudisasutuksella täytyy olla joku sellainen. Otan siitä selkoa ehdittyäni kotiin. Jos siellä on, niin parisataa, niin, tai kolmesataa ei estä minua sitä saamasta."
Näin mutistuaan hän lähti ratsastamaan pois liitupreerialta, synkkien kasvojensa ollessa omituisena vastakohtana sen lumimaiselle hohteelle. Hän ratsasti ripeätä vauhtia, säästämättä hevostaan, joka oli jo väsynyt pitkästä matkasta – kuten saattoi erottaa sen hikisestä karvasta ja kannuksilla runsaasti viillellyissä kyljissä näkyvistä, puolittain hyytyneistä verikokkareista. Uusia pisaroita ilmaantui pian sen laukatessa raskaanpuoleisesti eteenpäin – pää Casa del Corvon kartanoa kohti.
Vajaan tunnin kuluttua sen omistaja talutti sitä tilaa reunustavien mezquitepuiden välitse.
Se oli Calhounille tuttu polku. Hän oli ratsastanut sitä myöten ennenkin, mutta ei samalla hevosella. Mennessään pitkällisen poudan kuivaaman arroyon uoman poikki hän hätkähti nähdessään mudassa toisen hevosen jäljet. Yhden niistä oli painanut rikkinäinen kenkä; se oli vanha kavionjälki, lähes kahdeksan päivän ikäinen. Hänen ei tarvinnut sitä tarkastaa varmistuakseen ajasta. Hän tiesi sen tunnilleen.
Hän kumartui sen puoleen mielessään toisenlainen ajatus – hämmästyksen tunne, johon sekaantui taikauskoa. Jälki näytti tuoreelta, ikäänkuin se olisi tehty edellisenä päivänä. Oli ollut tuulta, sadetta, ukkosta ja salamoita. Ei yksikään niistä ollut sitä hävittänyt. Jopa raivoisat luonnonvoimatkin näyttivät sivuuttaneen sen tuhoamatta sitä – ikäänkuin säästääkseen sitä todistukseksi luonnon – niiden Jumalan – lakien loukkaamisesta.
Calhoun laskeutui ratsailta tarkoituksenaan tuhota kolmeneljänneskenkäisen kavion jälki. Parempi hänelle olisi ollut säästää itseltään se vaiva. Hänen saappaankorkonsa kankeaan mutaan painama syvennys oli vain lisätodistus siitä, kuka oli ratsastanut särkynytkenkäisellä hevosella. Likellä hänen jäljessään tuli mies, joka osasi ottaa sen todistuksen talteen.
Noustuaan jälleen satulaansa entinen upseeri ratsasti edelleen – ajatellen omaa älykkyyttään.
Hänen ajatuksensa olivat tuskin ehtineet muisteloasteelle, kun hevosen – ei hänen omansa – kavionkapse kantautui äkkiä kuuluviin – tulijaa ei näkynyt, sillä hän oli vielä tiheikön peitossa.
Ilmeisesti tulija lähestyi; ja vaikka hevonen astelikin hitaasti, osoitti sen tasainen käynti, että sitä ohjattiin ja ettei se ollut harhaantunut karkulainen. Se oli sellainen hevonen, jonka selässä oli ratsastaja.
Seuraavalla hetkellä olivat molemmat näkyvissä, ja Calhoun näki edessään Isidora Covarubio de los Llanosin, joka samalla hetkellä huomasi hänet.
Oli omituinen sattuma, että nämä kaksi kohtasivat tällä tavoin toisensa – nähtävästi sattumalta, jota kuitenkin ehkä oli kohtalo ohjannut. Vielä kummallisempi oli heidän kummankin rinnassaan herännyt ajatus.
Calhounissa Isidora näki sen miehen, joka rakasti hänen vihaamaansa naista. Isidorassa Calhoun näki sitä miestä rakastavan naisen, jota hän vihasi ja jonka hän oli päättänyt tuhota.
Tämän keskinäisen tuntemuksen he olivat saaneet osittain kuulopuheista, osittain havainnoista ja osittain niistä epäilyttävistä olosuhteista, joissa he olivat useammin kuin kerran tavanneet toisensa. He molemmat olivat varmoja sen totuudesta. Kumpikin oli varma toisen ilkeästä sekaantumisesta, samalla kun molemmat luulivat, ettei toinen epäillyt mitään.
Tilanne ei ollut omiaan virittämään ystävällistä tunnetta heidän välilleen. Ei ole luonnonmukaista, että mies tai nainen pitää kilpailijansa ihailijasta. He voivat olla ystävyksiä ainoastaan sikäli kuin mustasukkaisuus kiihottaa mitä tuhoisimpaan kostoon; ja silloinkin se on vain nurjaa myötätuntoa.
Tähän mennessä ei sellaista suhdetta ollut kehkeytynyt Cassius Calhounin ja Isidora Covarubio de los Llanosin välille.
Jos olisi ollut mahdollista, olisivat molemmat mielellään välttäneet tätä kohtausta. Isidora varmasti olisi.
Hän ei ollut suinkaan mieltynyt entiseen rakuunaupseeriin; ja sen tiedon lisäksi, että tämä mies oli hänen kilpailijattarensa rakastaja, oli hänen mielessään toinenkin ajatus, joka nyt teki miehen läheisyyden ainakin epäsuotavaksi, jollei suorastaan vastenmieliseksi.
Hän muisti vale-intiaanien takaa-ajon ja sen päättymisen. Hän tiesi, että teksasilaisten keskuudessa oli lausuttu paljon arvailuja siitä, minkä tähden hän oli niin äkkiä kadonnut vedottuaan heihin, pyytäen suojelusta.
Hänellä oli siihen ollut oma vaikuttimensa, jota hän ei mielinyt selittää; ja tuon miehen, joka hänet nyt kohtaisi, saattoi tehdä mieli kysellä sitä seikkaa.
Hän oli halunnut mennä ohitse yksinkertaisesti tervehdittyään – sitä hänen ei sopinut jättää tekemättä. Ja kenties Calhoun olisi tehnyt samoin, jollei hänen mieleensä olisi samassa välähtänyt ajatus, joka ei ollut lainkaan siellä ennestään pyörivien mietteiden yhteydessä.
Sitä ajatusta ei herättänyt nainen itse. Isidoran loistavasta kauneudesta huolimatta ei Calhoun häntä ihaillut. Niin hillitön kuin hänen sydämensä lieneekin ollut, ei siinä ollut tilaa toiselle intohimolle – ei edes aistilliselle – sitä naista kohtaan, jonka hän näin kohtasi yksinäisessä tiheikössä luonnon kuiskiessa hurjia, ilkeitä vihjauksia.
Se, että hän seisautti ratsunsa keskelle polkua, otti hatun päästänsä, tervehti kohteliaasti ja aloitti keskustelun Isidoran kanssa, ei johtunut tämäntapaisesta ajattelusta.
Tällaisen vetoomuksen jälkeen jälkimäinen ei voinut välttää puhelua, joka alkoi heti – Calhounin tehdessä aloitteen.
"Suokaa anteeksi, señorita", hän lausui katse suunnattuna pikemminkin ratsuun kuin ratsastajattareen, "käsitän kyllä, että on kovin karkeata täten keskeyttää matkaanne, erittäinkin kun sen tekee tuntematon, kuten minun surukseni täytyy itseäni nimittää".
"Se ei kaipaa puolustelua, señor. Jollen erehdy, olemme kohdanneet toisemme ennenkin – preerialla likellä Nueces-jokea."
"Niin – oikein", änkytti Calhoun haluamatta viipyä niissä muistoissa. "En halunnut puhua siitä kohtauksesta, vaan siitä, mitä näin myöhemmin, kun tulitte täyttä neliä pitkin jyrkänteen reunaa. Me kaikki kummastelimme, miten teille kävi."
"Ei ollut paljoakaan syytä kummasteluun, cavallero. Se laukaus, jonka joku teistä ampui alhaalta, vapautti minut ahdistajistani. Huomasin heidän pyörtäneen takaisin ja yksinkertaisesti jatkoin matkaani."
Calhoun ei näyttänyt lainkaan harmistuneen siitä, että hänen tiedustelunsa näin torjuttiin. Se asia, johon hän tahtoi suunnata puhelun, ei ollut vielä tullut esille; ja siinä hänellä saattaisi olla parempi menestys.
Mikä se oli, sen olisi voinut arvata hänen katseistaan – puolittain tuntijan, puolittain kilparatsastajan katseista – jotka edelleenkin olivat tähdätyt Isidoran ratsuun.
"En väitäkään itse olleeni mukana kummeksimassa teidän katoamistanne, señorita. Otaksuin, että teillä oli omat syynne olla tulematta meidän seuraamme; ja kun näin teidän ratsastavan, kuten ratsastitte, en ollut ollenkaan huolissani turvallisuudestanne. Juuri teidän ratsastuksenne se hämmästytti minua kuten kaikkia kumppaneitanikin. Millainen hevonen teillä olikaan! Se näytti pikemminkin lipuvan kuin nelistävän! Jollen erehdy, olette parhaillaankin saman ratsun selässä. Olenko oikeassa, señora? Suokaa anteeksi, että utelen niin merkityksettömiä seikkoja."
"Samanko? Antakaas, kun katson. Käytän niin useita. Luultavasti ratsastin tällä hevosella sinä päivänä. Niin, niin, olen siitä varma. Muistan, kuinka se vintiö petti minut."
"Petti teidät! Miten?"
"Se teki sen kahdesti. Toisen kerran silloin, kun te seurueinenne lähestyitte. Toisen kerran, kun intiaanit – ay, Dios, eivät intiaanit, kuten olen myöhemmin kuullut – olivat tulossa tiheikössä."
"Mutta miten?"
"Hirnaisemalla. Sen ei olisi pitänyt sitä tehdä. Se on saanut kylliksi opetusta osatakseen menetellä paremmin. Vähät siitä. Kun kerran saan sen takaisin Rio Granden varrelle, jää se sinne. En enää ratsasta sillä. Se saa palata laitumilleen."
"Antakaa anteeksi, señorita, että puhun teille sellaisesta asiasta, mutta väkisinkin se tuntuu minusta vahingolta."
"Mikä on vahinko?"
"Se, että niin loistava ratsu kuin tuo hylätään niin kevyesti. Antaisin mielelläni paljon saadakseni sen omakseni."
"Laskette leikkiä, cavallero. Se on vain aivan tavallinen, kenties sievänlainen ja ripeäaskelinen. Isälläni on viisituhatta senlaatuista – monet sievempiä ja epäilemättä jotkut nopeampia kuin se. Se on hyvä matkahevonen, ja juuri senvuoksi ratsastan sillä nyt. Jollen olisi lähdössä kotiini Rio Granden varrelle ja jollei se matka olisi vielä edessäni, olisin ilomielin valmis luovuttamaan sen teille tai kenelle muulle tahansa, joka siitä pitää, kuten te näytte tekevän. Ole hiljaa, musteño mio! Huomaathan, että joku toinen pitää sinusta enemmän kuin minä pidän."
Viimeiset sanat lausuttiin mustangille, joka ratsastajattarensa tavoin näytti maltittomasti toivovan keskustelun päättymistä.
Calhoun kuitenkin näytti yhtä kiihkeästi haluavan jatkaa sitä tai joka tapauksessa johtaa sen toisenlaiseen loppuun.
"Suokaa anteeksi, señora", virkkoi hän, omaksuen asiallisen vakavuuden sävyn ja samalla puhuen puolustautuvasti, "mutta jollette pidä tuota harmaata mustangianne sen suuremmassa arvossa, olisin vain liiankin iloinen saadessani vaihtaa ratsuja kanssanne. Jos kohta hevoseni ei ole kaunis, pitävät teksasilaiset kauppiaat sitä arvokkaana eläimenä. Vaikka se onkin hitaanlainen juoksija, vakuutan teille, että se vie teidät turvassa kotiinne ja palvelee teitä hyvin senjälkeen."
"Mitä, señor!" huudahti nainen ilmeisesti hämmästyneenä. "Vaihtaisitteko uhkean amerikkalaisen frisoninne meksikolaiseen mustangiin! Se tarjous on liian aulis tuntuakseen muulta kuin pilalta. Tiedättehän, että Rio Granden varrella tuollaisella hevosella kuin teidän on yhtä suuri arvo kuin vähintään kolmella, joskus jopa kuudella meidän hevosellamme?"
Calhoun tiesi sen varsin hyvin; mutta hän tiesi myöskin, että Isidoran mustangi olisi hänelle yhtä arvokas kuin kokonainen tallillinen sellaisia eläimiä kuin se oli, jolla hän ratsasti. Hän oli omin silmin nähnyt, kuinka nopea se oli, ja oli sitäpaitsi kuullut siitä muilta. Juuri sellaista hän tarvitsi – juuri sellaista. Hän ei olisi ollut valmis luovuttamaan siitä ainoastaan omaa "uhkeaa frisoniansa", vaan myöskin mustangin täyden hinnan kaupanpäällisiksi.
Hänen onnekseen ei kiskomista yritettykään. Niin paljon hevosmiehen taipumuksia kuin meksikolaisen neidon luonteessa saattoikin olla, ei siinä ollut paljoakaan "hevoshuijaria". Kun hänen isänsä talleissa seisoi tai oikeammin isän tasangoilla harhaili viisituhatta hevosta, ei hänellä ollut juuri aihetta esiintyä ahnaan viekkaasti; ja minkä tähden hän epäisi niin mitätöntä hyvää työtä, vaikkapa sitä pyytävä mies olikin tuntematon – ehkäpä vihamieskin?
Hän ei evännyt.
"Jos olette tosissanne, señor", kuului hänen vastauksensa, "saatte kernaasti, mitä haluatte".
"Olen tosissani, senorita."
"Ottakaa se siis!" sanoi tyttö, keikahtaen pois satulasta ja alkaen irroittaa hihnoja. "Emme voi vaihtaa satuloita; teidän olisi ihan liian iso minulle."
Calhoun oli liian hyvillään keksiäkseen sanoja vastaukseksi. Hän kiiruhti auttamaan toista päästämään satulaa irti, minkä jälkeen hän irroitti omansa.
Vajaassa viidessä minuutissa hevoset olivat vaihdetut – satuloiden ja suitsien jäädessä entisille omistajilleen.
Isidorasta tässä vaihdossa oli naurettavuuden tuntu. Hän melkein nauroi ääneen sitä suoritettaessa.
Calhoun katseli sitä toisenlaisessa valossa. Hänen mielessään oli sillä tarkoitus – äärimmäisen tärkeä tarkoitus.
He erosivat toisistaan puhumatta enää paljoakaan – vain tavalliset jäähyväissanat – Isidoran lähtiessä ratsastamaan frisonilla, samalla kun entinen upseeri harmaan mustangin selässä jatkoi matkaansa Casa del Corvoon.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Väsymätön vainuaja
Zeb saapui hyvin pian lieassa olevan tammansa luokse. Tiheikön maasto oli hänelle tuttu, ja hän taivalsi sen halki oikoisemmin kuin raajarikkoinen mies oli tehnyt.
Taaskin hän lähti seuraamaan rikkinäisen kengän jälkiä, varmasti uskoen, etteivät ne veisi häntä sadan kilometrin päähän Casa del Corvosta.
Ne opastivat häntä pitkin tietä, joka kulki miltei suoraan eräältä Rio Granden poikkitieltä Fort Ingeen. Tie oli yli puolen kilometrin levyinen – mikä ei suinkaan ole harvinaista Teksasissa, jossa jokainen matkamies valitsee oman polkunsa, pitäen silmällä ainoastaan yleistä suuntaa.
Sen toisella reunalla oli edennyt särkynytkenkäinen hevonen.
Ei koko matkaa Fort Ingeen saakka. Noin seitsemän tai kahdeksan kilometrin päässä linnoituksesta jäljet poikkesivat tieltä juuri sellaisessa kulmassa, että jos sitä suuntaa olisi suoraan noudattanut, olisi joutunut Poindexterin maatilalle. Zeb oli tästä niin varma, että hän tuskin vaivautui tähyilemään maata, vaan ratsasti eteenpäin, ikäänkuin hänen vierellään olisi alituiseen ollut tienviittoja.
Hän oli aikoja sitten lakannut seuraamasta jälkiä jalkaisin. Vaikka hän väittikin halveksivansa ratsastamista, ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että kulkisi loppumatkansa satulassa – koska hän oli uupunut preerialla ja tiheikössä suorittamastaan pitkällisestä jälkien nuuskimisesta. Vain silloin tällöin hän vilkaisi maahan – vähemmin varmistuakseen siitä, että oli särkyneen kengän jäljillä, kuin tarkatakseen, eikö jäljistä ehkä selviäisi jotakin muutakin kuin niiden pelkkä suunta.
Preerian joillakuilla alueilla oli ruohikko niin kovaa ja kuivaa, ettei siihen ollut jäänyt lainkaan jälkiä. Tavallinen matkamies olisi saattanut otaksua olevansa ensimmäinen samoaja sillä paikalla. Mutta Zeb Stump ei kuulunut siihen luokkaan, ja vaikka hän ei aina voinutkaan erottaa kavionjälkiä, tiesi hän melkein sentimetrilleen, missä ne taaskin alkaisivat näkyä – preerian kosteammilla ja pehmeämmillä kohdilla.
Jos jossakin paikassa arvelu johti hänet harhaan, tapahtui se ainoastaan lyhyeksi välimatkaksi, ja hän oikaisi pian hairahduksensa ratsastamalla poikittain.
Tällä puolittain huolettomalla, puolittain varovaisella tavalla hän oli lähestynyt vajaan puolentoista kilometrin päähän Poindexterin maatilasta. Mezquitepuiden latvojen ylitse näkyi pykälälaitainen rintasuojus, kun hän havaitsi maassa jotakin, mikä aiheutti äkillisen muutoksen hänen käytöksessään. Myöskin muutoksen hänen ryhdissään, sillä sen sijaan, että hän olisi pysynyt tammansa selässä, hän heittäytyi pois satulasta, viskasi ohjakset sen kaulalle, astui nopeasti edelle ja alkoi tarkkailla jälkiä jalkaisin.
Tamma ei seisahtunut, vaan meni edelleenkin hänen jäljessään – alistuvaisen näköisenä niinkuin olisi tottunut sellaisiin omituisuuksiin.
Kokemattomalle silmälle ei näkynyt mitään, mikä olisi selittänyt tämän äkillisen maahanlaskeutumisen. Se tapahtui sellaisella paikalla, jossa maata ei näyttänyt ihminen eikä eläin polkeneen. Siitä saattoi saada vihjauksen ainoastaan Zebin puheesta, hänen heittäytyessään pois satulasta.
"Hänen jälkensä! Kotiin vievät!" kuuluivat hänen sanansa, hiljaisella, maltillisella äänellä jupistut; senjälkeen jalkaisin kävelevä metsästäjä meni edelleen jälkiä pitkin entistä vitkallisemmin.
Vähän ajan kuluttua se vei hänet tiheikköön ja vielä vähemmässä ajassa sellaiseen paikkaan, jossa hän pysähtyi – äkkiä, ikäänkuin okainen tiheikkö olisi muuttunut niin sakeaksi, ettei hän eikä hänen "elukkansa" päässyt siitä lävitse.
Syynä ei ollut se. Polku oli vieläkin avoinna hänen edessään – avoimempana kuin siihen saakka. Juuri sen avonaisuus oli tarjonnut hänelle syyn keskeyttää etenemisensä.
Polku vietti alavaan laaksoon – preerian notkelmaan, jonka pohjalla ajoittain juoksi vähäinen puro – arroyo. Nyt se oli kuiva tai siinä oli ainoastaan pitkien matkojen päässä toisistaan seisovavetisiä lammikoita. Mutapeittoisessa uomassa oli mies ja ihan hänen takanaan hevonen, jota hän talutti suitsista.
Hevosen käyttäytymisessä ei ollut mitään merkillistä; se yksinkertaisesti seurasi ratsailta laskeutunutta taluttajaansa.
Mutta mies – mitä hän puuhasi? Hänen liikkeissään oli jotakin omituista – jotakin, mikä olisi pannut ymmälle asioihin perehtymättömän katselijan.
Se ei pannut ymmälle Zeb Stumpia, tai jos panikin, niin vain sekunnin ajaksi.
Hän käsitti tempun merkityksen melkein heti, kun hänen katseensa osui siihen, ja lausui sen itsekseen, jupisten:
"Hävittämässä särkyneen kengän jälkeä tai yrittämässä sitä! Siitä ei ole vähääkään hyötyä, herra Cassius Calhoun – ei millään tavoin hyötyä. Olette painanut jalanjälkenne liian syviksi pettääksenne minua; ja kautta Iankaikkisen, minä seuraan niitä, vaikka ne johtaisivat minut helvetin tuleen!"
Eräläisen lopettaessa herjaavaa puhutteluaan oli se mies, johon se tähtäsi, lopettanut hävitystehtävänsä, keikahti jälleen satulaan ja kiiruhti edelleen.
Jälkiennuuskija seurasi jalkaisin, mutta osoittautumatta ollenkaan kiihkeäksi säilyttämään häntä näkyvissään.
Se ei ollutkaan tarpeen. Tuoreilla jäljillä juokseva vainukoira ei olisi voinut varmemmin uskoa saavansa uhrinsa uudelleen näkyviinsä kuin Zeb uskoi saavuttavansa oman vainuttavansa. Eivät minkäänlaiset tiheikön koukut ja juonet – eivät minkäänlaiset mutkittelut ja ristihypyt – voineet nyt pelastaa Calhounia.
Jälkienseuraaja eteni huolettomasti odottamatta enää pysähtyvänsä, ennenkuin saisi Casa del Corvon näkyviinsä.
Häntä ei juuri sovi moittia siitä, että hänen laskelmansa osoittautui vääräksi. Kukapa olisi osannut ennakolta aavistaa sellaista keskeytystä kuin se oli, jonka Cassius Calhounin ja Isidora Covarubio de los Llanosin välinen kohtaus aiheutti.
Mutta sen nähdessään – yllätyksen ja kenties vielä muunkin vaikutelman vallassa – Zeb ei kuitenkaan sallinut tunteittensa ilmaista hänen olevan likellä sitä paikkaa.
Päinvastoin se näkyi kiihottavan häntä entistäkin varovaisemmaksi.
Käännyttyään meluttomasti ympäri hän kuiskasi joitakuita salaperäisiä sanoja "elukkansa" korvaan ja hiipi sitten hiljaa eteenpäin akaasioiden suojassa.
Vastustelematta ja mitään hiiskumatta tamma seurasi häntä.
Pian hän seisahtui täydelleen – ja hänen eläimensä teki samaten, jäljitellen temppua niin täsmällisesti, että se näytti suoranaiselta jälkipainokselta.
Sakea ryhmä mezquitepuita erotti hänet noista kahdesta henkilöstä, jotka tällöin olivat syventyneet vilkkaaseen sananvaihtoon.
Hän ei voinut nähdä heitä antautumatta siihen vaaraan, että hänen salakuuntelunsa huomattaisiin, mutta siitä huolimatta hän kuuli, mitä puhuttiin.
Hän pysyi paikallaan – kuunnellen siihen saakka, kunnes hevoskauppa solmittiin, ja vielä jonkun aikaa senjälkeenkin.
Vasta sittenkun toiset olivat eronneet ja molemmat poistuneet paikalta, uskaltautui hän pois piilopaikastaan.
Seisoen sillä kohdalla, jossa hevosenvaihtajat olivat äsken olleet, ja katsoen molemmille tahoille samalla kertaa hän huudahti:
"Josafat! Miespuolinen ja naispuolinen paholainen ovat tehneet sopimuksen; ja pahus minut periköön, jos osaan sanoa, kumpi heistä teki paremman kaupan!"
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Hyvin silmällä pidetty portti
Kului jonkun aikaa, ennenkuin Zeb tuli esille piilopaikastaan, jossa hän oli ollut hevosten vaihdon todistajana. Hän tuli esille vasta sitten, kun molemmat asianomaiset olivat ratsastaneet täydelleen pois näkyvistä. Sittenkään hän ei lähtenyt kummankaan jälkeen, vaan jäi paikalleen ikäänkuin epätietoisena siitä, kumpaa hänen pitäisi seurata.
Häntä ei pidättänyt paikalla ainoastaan se, vaan tarve saada, kuten hänen tapanaan oli nimittää, "kunnon ajattelu".
Hänen ajatuksensa olivat kohdistuneet hevosten vaihtoon, sillä hän oli kuullut koko sitä koskevan kaksinpuhelun kuten senkin, että sitä ehdotti Calhoun. Juuri se pani hänet ymmälle tai oikeammin antoi hänelle miettimisen aihetta. Mikä saattoi olla vaikutin?
Zeb tiesi todeksi sen, mitä meksikolaisnainen oli sanonut – että nimittäin amerikkalaisen hevosen markkina-arvo oli paljoa suurempi kuin mustangin. Hän tiesi lisäksi, että kaikkein viimeksi juuri Cassius Calhoun antautui "nyljettäväksi" hevoskaupassa. Minkä tähden hän siis oli solminnut tämän "kaupan"?
Iäkäs metsästäjä sieppasi hatun päästänsä, harasi kampaamatonta tukkaansa kädellään kerran tai pari, suoritti saman hyväilyn harmaantuneelle leukaparralleen – koko ajan silmäillen maata, ikäänkuin tämän mielessä lausutun kysymyksen vastauksen olisi pitänyt putkahtaa esille ruohikosta.
"Sen voi selittää ainoastaan yhdellä tavoin", tuumi hän vihdoin. "Harmaa on nopeampi elukka niistä kahdesta – se on epäilemätöntä; ja herra Cassius tahtoo sitä sen nopeuden vuoksi – sillä minkä hemmetin tähden hän muutoin olisi antanut sellaisen hevosen, josta saisi neljän samanlaisen hinnan missä Teksasin osassa tahansa ja kaksi kertaa niin paljon Meksikossa? Arvattavasti hän teki kaupan jalkojen nopsuuden tähden. Mitä varten? Pahus minut periköön, jollen epäile syytä. Hän haluaa – hän – hei – siinä se – sellaisen ratsun, joka vetää vertoja päättömälle!
– Juuri sitä hän tavoittelee, niin totta kuin nimeni on Zebulon Stump. Hän on koettanut amerikkalaista hevosta ja huomannut sen hitaaksi. Sen tiedän itsekin. Nyt hän arvelee mustangilla mahdollisesti saavuttavansa sen toisen, jos vain löytää sen jälleen; ja varmasti hän lähtee etsimään.
– Nyt hän ratsasti Casa del Corvoon – kenties saadakseen jotakin syötävää. Hän ei viivy siellä kauan. Ennenkuin montakaan tuntia on kulunut, näkee joku hänet täällä preerialla; ja se joku on varmasti Zebulon Stump.
– Tules, elukka! jatkoi hän, kääntyen tammaan päin. Arvelit olevasi kotimatkalla, niinkö? Olet siinä erehtynyt. Sinun pitää olla täällä vielä tunti tai pari – jollei koko yötä. Älä siitä huoli, vanha tyttö! Ruoho näyttää aika hyvältä, ja saat mahdollisuuden painaa turpasi siihen. Kas niin nyt; syö mahasi niin vietävän täyteen!"
Lausuessaan tämän puhuttelun hän veti päitset tamman korvien ylitse ja viskattuaan ohjakset satulan esiinpistävän nupin ylitse salli hevosen syödä mielensä mukaan.
Pantuaan tamman kiinni tiheikköön, johon hän oli pysähtynyt, hän asteli edelleen, Calhounin noudattamaa polkua myöten.
Kaksisataa metriä kauempana viidakko päättyi. Sen toisella puolen levisi avoin tasanko, ja sen vastakkaisella laidalla näkyi Casa del Corvon hacienda.
Sen valkaistua julkisivua vasten erottui ratsastajan hahmo, joka seuraavassa tuokiossa katosi sisäänkäytävän tummiin puitteisiin.
Zeb tiesi, kuka meni sisälle.
"Tästä paikasta", jupisi hän, "näen hänen tulevan ulos; ja pahus minut vieköön, jollen vahdi siihen saakka, kunnes hän todella tulee – vaikka se tapahtuisi vasta tähän aikaan aamulla. Nyt siis alkaa kärsivällisyyden koetus."
Ensiksi hän laskeutui polvilleen. Vääntelehtien sitten, kunnes hänen selkänsä joutui kosketuksiin hunaja-akaasian rungon kanssa, hän sijoittui istuma-asentoon. Sen tehtyään hän veti tilavasta taskustaan esille pussin, jossa oli kannikka maissileipää, iso kimpale paistettua sianlihaa sekä pullo nestettä, jonka haju ilmaisi olevan monongahelaa.
Syötyään suunnilleen puolet leivästä ja yhtä paljon sianlihasta hän pani jäljelle jääneet puolikkaat pussiin, jonka hän ripusti kohdallansa olevaan oksaan. Siemaistuaan sitten tyydyttävän kulauksen wiskypullostaan ja viritettyään piippunsa hän nojautui akaasiaa vasten – käsivarret ristissä rinnalla ja silmät suunnattuina Casa del Corvon porttiin.
Tällä tavoin hän oli vahdissa runsaasti kaksi tuntia hetkeksikään muuttamatta katseensa suuntaa, ei ainakaan niin kauaksi, että kukaan olisi päässyt liikkumaan portista hänen huomaamattaan.
Hahmoja tuli ja meni, ja useat niistä olivat miehiä ja naisia. Mutta jo etäältäkin heidän niukat, vaaleaväriset pukimensa ja tumma ihonsa ilmaisi heidän olevan ainoastaan talon palveluskuntaa. Sitäpaitsi he kaikki liikkuivat jalkaisin; ja hän, jota Zeb tähyili, tulisi ratsain – jos ensinkään.
Hänen vahdinpitonsa keskeytyi ainoastaan auringon mennessä mailleen, ja silloinkin vain havaintopaikan vaihtoa varten. Kun hämärä alkoi luoda purppuraisia varjojaan tasangolle, nousi hän seisoalleen, ja verkkaisesti oikaistuaan kookkaan vartalonsa hän seisoi pystyssä puunrungon vieressä – ikäänkuin tämä asento olisi ollut suotuisampi miettimiselle.
"Onhan sellainenkin mahdollisuus, että se lurjus saattaa hiipiä talosta yöllä", aprikoi hän. "Joka tapauksessa ennen aamun valkenemista; ja minun pitää olla varma siitä, mitä tietä hän lähtee preerialle.
– Minun on turhaa raahata tuota tammaa jäljessäni", jatkoi hän, vilkaisten siihen suuntaan, johon oli jättänyt eläimen. "Siitä koituisi minulle vain kiusaa. Sitäpaitsi tulee kirkkaanlainen kuutamo, ja se saatettaisiin nähdä neekerien majapaikasta. Sen on parasta olla täällä – sekä ruohon että piilossapysymisen vuoksi."
Hän palasi tamman luokse, otti satulan pois sen selästä ja kiinnitti lasson sen kaulaan, sitoen toisen pään puuhun, ja irroitettuaan sitten vanhan huopansa satulan takakappaleesta hän viskasi sen vasemmalle käsivarrelleen ja asteli Casa del Corvoon päin.
Hän ei edennyt tasaisesti, vaan milloin vikkelämmin, milloin empivämmin – järjestäen nopeutensa hämärän mukaan – jotta hänen lähestymistään ei huomattaisi haciendasta.
Tällainen varovaisuus olikin tarpeen, sillä alue, jonka lävitse hänen täytyi mennä, oli kuin tasainen nurmikko ilman puuryhmiä tai minkäänlaista suojaa. Siellä täällä seisoi yksinäinen puu – kääpiötammi tai algarobia, mutta ne eivät kasvaneet kylliksi taajassa suojatakseen häntä näkymästä ikkunoista:– saatikka sitten azotealta.
Silloin tällöin hän seisahtui täydelleen – odottamaan hämärän pimenemistä.
Tällä tavoin hiipivästi edeten hän saapui vajaan kahdensadan askelen päähän muurista – auringonvalon viimeisen häiveen parhaillaan häipyessä taivaalla.
Hän oli ehtinyt matkansa määränpäähän siltä päivältä – ja siihen paikkaan, jossa hän todennäköisesti viettäisi yönsä.
Lähellä kasvoi matala, rungoton pensas, ja laskeuduttuaan pitkäkseen sen taakse hän aloitti uudelleen vakoilunsa, jonka tuskin saattoi sanoa keskeytyneenkään.
Koko elämänpituisena yönä Zeb Stump ei hetkeksikään sulkenut molempia silmiään samalla kertaa. Toinen oli aina vahdissa, ja hänen horjumaton vakavuutensa sen ohessa osoitti hänen toimivan tavallista voimakkaamman kannustimen vaikutuksesta.
Alkutuntien aikana oli kyllä ääniä ilahduttamassa tai ainakin huojentamassa hänen yksinäisen valvontansa yksitoikkoisuutta. Kuului äänten sorinaa orjien majoista, ja silloin tällöin kajahti naurunremahdus. Mutta kaikki se oli tavallista hillitympää, eikä sitä säestänyt vilkun kirkas sävel eikä banjon vilkas helkytys – mitkä äänet ovat melkein luonteenomaisia neekerien majapaikoille iltaisin.
Päärakennuksen yllä lepäävä synkkä hiljaisuus ulottui sen tummaihoisten käskyläisten sydämeen saakka.
Ennen sydänyötä äänet vaimenivat, ja kaikkialla vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan silloin tällöin kajahtava harhailevan koiran ulvonta sen vastatessa kaukana tasangolla visusti pysyttelevän kajootin ulvomishaukuntaan.
Tähyilijä oli viettänyt väsyttävän päivän ja olisi saattanut nukkua – jolleivät ajatukset olisi sitä estäneet. Kun ne kerran uhkasivat jättää hänet pulaan ja hän oli torkahtamisen vaarassa, ponnahti hän äkkiä pystyyn, käveli kerran tai pari edestakaisin ruohikolla, paneutui sitten jälleen pitkäkseen, sytytti uudelleen piippunsa, työnsi päänsä keskelle pensasta ja poltteli, kunnes piipun koppa oli tyhjä.
Koko tämän ajan hän piti katseensa tähdättynä kartanon isoon porttiin, jonka jykevä ovi – kuten hän erotti siihen paistavasta kuunvalosta – pysyi suljettuna.
Taaskin hän muutti havaintopaikkaa, mihin auringon nousu nähtävästi antoi hänelle viittauksen, kuten sen laskukin oli tehnyt.
Kun aamunkoiton ensimmäinen kajastus ilmestyi taivaanrannalle, nousi hän hiljaa seisoalleen, tarttui huovan nurkkiin, vetäen sen reunat vastakkain rinnalleen, käänsi selkänsä Casa del Corvolle ja käveli verkkaisesti poispäin – samoja jälkiä myöten, joita pitkin hän oli lähestynyt sitä edellisenä iltana.
Ja taaskin hän liikkui epätasaisesti, vähäväliä pysähtyen ja silmäillen taaksensa käsivartensa alitse tai olkansa ylitse.
Hän ei pysähtynyt kertaakaan pitkäksi aikaa ennenkuin saavuttuaan sen akaasian juurelle, jonka varjossa hän oli nauttinut illallisensa, ja siellä hän ihan samassa asennossa ryhtyi syömään aamiaistaan.
Kannikan toinen puolikas ja sianlihan jäljellä oleva puolisko katosivat pian hänen hampaittensa väliin, minkä jälkeen seurasi hänen pulloonsa jäänyt väkijuoma.
Hän oli taaskin täyttänyt piippunsa ja oli sytyttämäisillään sen, mutta samassa hänen näkyviinsä ilmestynyt esine sai hänet hätäisesti panemaan piikiven ja teräksen takaisin pussiin, josta hän oli ne ottanut.
Aamun sinertävän usvan lävitse Casa del Corvon sisäänkäytävä näytti tummemmalta kehrältä. Portti oli vedetty auki. Melkein samalla hetkellä näkyi siitä tulevan esille ratsumies pienen, harmaan hevosen selässä, ja portti suljettiin heti hänen jälkeensä.
Zeb ei siitä välittänyt. Hän katsoi vain nähdäkseen, mihin suuntaan varhainen matkamies lähtisi.
Vähemmän kuin kaksikymmentä sekuntia riitti antamaan hänelle siitä varmuuden. Hevosen pää ja ratsastajan kasvot kääntyivät häntä kohti.
Aikaa hukkaamatta hän koetti tuntea jommankumman. Hän ei epäillyt sitä, että ne olivat sama mies ja sama hevonen, jotka olivat sivuuttaneet sen paikan edellisenä iltana, ja yhtä varma hän oli siitä, että ne sivuuttaisivat sen nytkin.
Hän meni tammansa luokse, satuloitsi sen hiukan hätäisesti sekä pani suitset sen suuhun, tarttui lassoonsa ja talutti ratsunsa piiloon, josta hän näkisi tiheikköpolun olematta itse näkymisen vaarassa.
Sen tehtyään hän vartosi harmaalla hevosella ratsastavan matkamiehen saapumista – tietäen, että tulija oli kapteeni Cassius Calhoun.
Hän odotti vielä kauemmin – kunnes viimemainittu oli ravia ajaen sivuuttanut paikan, kunnes hän oli ehtinyt täydelleen tiheikkövyön poikki ja aamun utuisessa valossa vähitellen katosi preerialle.
Vasta sitten Zeb Stump kapusi satulaansa ja pani ratsunsa liikkeelle, sohaisten ainoalla kannuksellaan sen kylkeä.
Hän lähti Cassius Calhounin jälkeen, mutta osoittamatta lainkaan huolehtivansa siitä, että viimemainittu pysyisi näkyvissä.
Hän ei kaivannut sitä opastuksekseen. Kasteinen ruohikko oli hänestä tahraton sivu – harmaan mustangin jäljet olivat kirjaimia, joita oli yhtä helppo lukea kuin painetun kirjan rivejä.
Hän pystyi lukemaan niitä ratsunsa ravatessa; niin, jopa nelistäessäkin!
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Pää alaspäin – jalat ylöspäin!
Aavistamatta, että hänen poistumistaan talosta oli nähnyt kukaan muu kuin Pluto, joka oli satuloinut harmaan mustangin, Calhoun ratsasti preerialla.
Yhtä vähän hän aavisti mitään sivuuttaessaan sen kohdan, jossa Zeb Stump seisoi kyyristyneenä piilopaikassaan.
Hän otaksui, ettei ainoakaan ihmissilmä nähnyt häntä aamun himmeässä valossa, eikä hän mistään muusta välittänyt.
Poistuttuaan metsän reunasta hän suuntasi matkansa Nueces-jokea kohti, ratsastaen ripeätä ravia, jonka hän silloin tällöin kiihdytti lyhyeksi laukaksi.
Ensimmäisten kymmenen tai kahdentoista kilometrin taipaleella hän ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota koko ympäristöönsä. Silloin tällöin taivaanrannalle luotu silmäys näytti häntä tyydyttävän, ja hänen silmäyksensä kohdistuivat ainoastaan hänen edessään olevaan osaan tätä suunnatonta kehää. Hän ei tähyillyt oikealle eikä vasemmalle ja katsahti vain kerran taaksensa – ehdittyään jonkun matkan päähän tiheikön reunasta.
Hänen etupuolellaan oli se esine – vielä näkymätön – jonka ympärillä hänen ajatuksensa pyörivät.
Mikä se esine oli, sen tiesivät vain hän itse ja yksi toinen henkilö – se toinen oli Zeb Stump – vaikka Calhoun ei osannut kuvitellakaan, että ainoallakaan kuolevaisella oli aavistustakaan hänen varhaisen asiansa luonteesta.
Iäkäs metsästäjä oli ainoastaan arvannut sen; mutta sen arvauksen paikkansapitävyydestä hän oli niin varma kuin jos entinen kapteeni olisi ottanut hänet uskotukseen. Hän oli varma siitä, että Calhoun oli lähtenyt etsimään päätöntä ratsastajaa – toivoen saavansa uudistaa eilispäiväisen ajojahdin nyt, kun hänellä oli paremmat saavuttamismahdollisuudet.
Vaikka hänen ratsunsa olikin nopea kuin teksasilainen hirvi, ei Calhoun suinkaan ollut luottavaisen toiveikas menestyksestä. Oli useita mahdollisuuksia sitä vastaan, että hän saisi näkyviinsä tavoittelemansa otuksen – ainakin kaksi yhtä vastaan; ja juuri se oli hänen mietteittensä aiheena hänen ratsastaessaan.
Tämä epävarmuus vaivasi häntä, mutta häntä lohdutti aikaisempiin kokemuksiin pohjautuva toivo.
Eräällä määrätyllä kohdalla hän oli kohdannut etsimänsä otuksen kahdesti. Se saattaisi taaskin olla siellä.
Se oli heinäaavikon lahdekemainen, vihreää ruohoa kasvava ulkonema, jota tiheikkö reunusti, ja se oli likellä sen läpikäytävän suuta, jossa murhan otaksuttiin tapahtuneen.
"Omituista, että se aina pyrkii takaisin sinne!" mietti Calhoun pohtiessaan sitä seikkaa. "Pahuksen ilkeätä ja kummallista se on! Tuntuu siltä kuin se tietäisi – Pyh! Se johtuu vain siitä, että ruoho on siellä parempaa ja että lähellä on lammikko. No niin! Toivottavasti se on ajatellut siihen suuntaan tänäkin aamuna. Jos niin on, on minulla mahdollisuus löytää se. Jollei, täytyy minun mennä edelleen tiheikön lävitse, ja minut saa hirttää, jos siitä pidän – vaikkapa päivänvalossakin. Huh!
– Pyh! Mitäpä pelättävää siinä on – nyt kun hän on varmassa tallessa hornan esituvassa? Ei mitään muuta kuin lyijypalanen, ja se minun täytyy saada, vaikka minun täytyisi ratsastaa tällä otuksella, kunnes se vaipuu kuolleena maahan. Pyhä taivas! Mikäs tuo tuolla on?"
Nämä viimeiset kuusi sanaa lausuttiin ääneen. Kaikki muu oli ollut ajatuksissa suoritettua yksinpuhelua.
Ne lausuessaan puhuja seisautti ratsunsa, melkein kiskaisten mustangin takajalkojensa varaan, ja silmiensä näyttäessä olevan pullistumaisillaan kuopistaan hän istui tuijottaen tasangon ylitse.
Hänen kiinteästä katseestaan kuvastui muutakin kuin hämmästystä – siitä kuvastui kauhua.
Eikä ihmekään, sillä se näky, johon se oli suunnattu, olisi pystynyt säikäyttämään uljaintakin sydäntä.
Aurinko oli kohonnut preerian taivaanrannan yläpuolelle ja oli nyt ratsastajan takana suoraan hänen etenemisviivallaan. Hänen edessään ulottui pitkin taivaan reunaa sinertävä usvavyö – tiheiköstä kohoavaa höyryä – jotensakin likellä. Itse puut olivat näkymättömissä – niitä peitti niiden yläpuolella leijaileva utu, joka purppuraharsoisen verhon tapaisena väikkyi melkoista korkeammalla niiden latvoja – vähitellen sulautuen taivaan syvempään sineen.
Liikkumassa tällä verholla tai sen takana – kuten läpikuultavissa näyttämökohtauksissa – näkyi hahmo, kylliksi outo herättääkseen katsojassa epäilyksiä, jollei hän olisi nähnyt sitä aikaisemmin. Se oli päätön ratsastaja.
Mutta ei samanlaisena kuin aikaisemmin – ei sellaisena kuin Calhoun tai kuka muu tahansa oli sen nähnyt. Ei. Nyt se oli tyyten toisenlainen. Muodoltaan samanlainen, mutta kooltaan se oli kasvanut kymmenkertaiseksi alkuperäisestään!
Enää se ei ollut ihminen, vaan kolossi – jättiläinen. Ei enää hevonen, vaan hevosen muotoinen eläin, jolla oli mastodontin tavaton korkeus ja suunnaton, jyhkeä ruho!
Eikä tämä ollut ainoa päättömässä ratsastajassa huomattava, uusi piirre. Vielä suurempi muutos ilmeni sen esiintymisessä; vieläkin selittämättömämpi, jos se suinkin olisi mahdollista. Se ei enää kävellyt maassa, vaan taivaalla; sekä hevonen että mies liikkuivat ylösalaisin käännettyinä! Edellisen kaviot näkyivät selvästi udun ylälaidassa, kun taas jälkimäisen hartiat – olin vähällä sanoa pää – oli ihan likellä taivaanrannan juovaa! Niitä verhoava serapé riippui oikeassa suunnassa – ei painolain mukaisesti, vaan miehen asentoon katsoen. Niin myöskin ohjakset sekä hevosen harja ja pitkä häntä. Kaikki ylöspäin!
Näyttäytyessään tämä aavehahmo – nyt aavemaisempana kuin konsanaan – liikkui verkkaista, ponnistuksetonta kävelyvauhtia. Jonkun aikaa se käveli edelleen – Calhounin silmäillessä sitä sydämensä ollessa tulvillaan kauhua.
Ihan äkkiä siinä tapahtui muutos. Sen säännölliset piirteet sekaantuivat nopean muuttumisen johdosta; hevonen kääntyi ja lähti ravaamaan päinvastaiseen suuntaan, mutta kaviot edelleenkin taivasta kohti!
Aave oli käynyt levottomaksi ja peräytyi!
Puolittain pelon rampauttamana Calhoun olisi pysynyt paikallaan ja sallinut sen poistua, jollei hänen oma hevosensa olisi juuri silloin vauhkona pyörähtänyt ympäri, joten hän joutui vastakkain selityksen kanssa.
Hänen kääntyessään ilmaisi kengitetyn kavion kapsahdus preerian ruohikkoon hänelle, että läheisyydessä oli todellinenkin ratsastaja – jos todelliseksi saattoi nimittää sitä olentoa, joka oli luonut niin hirvittävän varjon.
"Sehän oli kangastus!" kiljaisi hän, lisäten kirouksen purkaakseen harmiaan. "Kuinka hupsu olinkaan salliessani sen pettää itseäni! Tuossa on se kirottu otus, joka sen aiheutti – juuri se olento, jota etsin. Ja lisäksi niin likellä! Jos olisin sen tiennyt, olisin saattanut päästä siihen käsiksi, ennenkuin se näki minut. Nyt alkaa ajojahti, ja jumaliste, minä saan sen kiinni, vaikka minun pitäisi nelistää Teksasin toiseen ääreen!"
Ääntä, kannuksia ja raippaa käytettiin samanaikaisesti todistamaan puhujan vakavuutta, ja kaksi minuuttia myöhemmin kiiti kaksi ratsastajaa täyttä neliä preerialla, molemmat ratsastaen preerialla syntyneillä hevosilla, toisen ajaessa takaa toisen kinterillä – ahdistettu päätön, ahdistajalla sydän, joka sykki epätoivoisesta päättäväisyydestä.
Ajo ei sukeutunut pitkälliseksi – ei ainakaan sikäli kuin se kävi avoimella preerialla, ja Calhoun oli alkanut onnitella itseään tavoittamisen mahdollisuuden johdosta.
Hänen hevosensa näytti nopeammalta; mutta se saattoi johtua siitä, että sitä hoputettiin totisemmin, tai siitä, ettei toinen ollut kylliksi pelästynyt välittääkseen pyrkiä pakoon. Varmasti harmaa ratsu saavutti pakenijaa, vihdoin päästen niin lähelle, että Calhoun laittoi pyssynsä valmiiksi.
Hänen aikomuksensa oli ampua hevonen ja siten lopettaa takaa-ajo.
Hän olisi ampunut heti, jollei olisi pelännyt harhalaukausta. Mutta kun hän oli jo aikaisemmin ampunut harhaan useammin kuin kerran, pidättyi hän painamasta liipaisinta, kunnes ehtisi niin likelle, että tappava laukaus olisi varma.
Hänen näin empiessään ajettu äkkiä pyörsi pois puuttomalta tasangolta, syöksyen puiden väliseen aukeamaan.
Tämän liikkeen johdosta, jota takaa-ajaja ei aavistanut, hän jäi enemmän jälkeen, ja hänen koettaessaan saavuttaa takaisin menettämäänsä suoltui hänen taaksensa lähes kilometri.
Hän lähestyi paikkaa, jonka hän tunsi hyvin, liiankin hyvin – sitä paikkaa, jossa verta oli vuodatettu.
Missä muussa tilaisuudessa tahansa hän olisi kaihtanut sitä; mutta hänen sydämessään pyörivä ajatus esti häntä hautomasta entisyyden muistoja – terästäen sitä kaikenlaisia muita mietteitä paitsi kylmää tulevaisuuden pelkoa vastaan. Hänen pelkonsa voisi vaimentaa ainoastaan tuon kummallisen ratsastajan saavuttaminen – poistamalla hänen pelkäämänsä vaaran.
Taaskin hän oli saavuttanut takaa-ajettavaansa. Hänen ratsunsa laajentuneet sieraimet olivat melkein kiinni takaa-ajetun hulmuavassa hännässä. Hänen pyssynsä oli valmiina vasemmassa kädessä, ja oikean käden sormet peittivät liipaisimen suojusta. Hän tähyili kohtaa, mihin tähtäisi.
Seuraavana sekuntina laukaus olisi ammuttu, ja luoti olisi lähetetty pakenevan hevosen kylkiluiden väliin, mutta samassa jälkimäinen ikäänkuin aavisti vaaran, kaarsi vikkelästi oikealle puolelle, tähtäsi sitten potkun ahdistajansa turpaan ja syöksyi toiseen suuntaan!
Tämän mielenosoituksen äkillisyys ja siihen liittyvä terävä, uhmaileva hirnahdus – joka tuntui melkein kertovan yliluonnollisesta älystä – tyrmistytti tuokioksi Calhounin samoin kuin hänen hevosensakin.
Tämä seisahtui eikä suostunut lähtemään edemmäksi, kunnes kannukset upposivat syvälle sen kylkiluiden väliin ja pakottivat sen taaskin nelistämään.
Ja kiihkeämmin kuin koskaan ennen sen ratsastaja nyt hoputti sitä eteenpäin, sillä takaa-ajettu ei enää pysynyt tiellä, vaan pyrki suoraan tiheikköön. Ajo saattaisi päättyä siellä takaa-ajetun eläimen joutumatta ammutuksi tai kiinni.
Tähän saakka Calhoun oli ajatellut ainoastaan nopeuskoetusta. Hän ei ollut ottanut etukäteen huomioon sellaista loppua, joka oli nyt sekä mahdollinen että todennäköinen, ja entistäkin hillittömämmän päättäväisesti hän taaskin nosti pyssynsä laukausta varten. Tällöin molemmat olivat jo hyvin likellä pensaikkoa – päätön ratsastaja jo puolittain niiden lehväisten oksien peitossa, jotka suhisten lakaisivat hänen ratsunsa kylkiä. Ainoastaan hänen hevosensa lonkkiin saattoi tähdätä, ja niitä kohti pyssy suunnattiin.
Sen suusta tuprahti esille rikinpitoista savua; samanaikaisesti kajahti pamaus, ja ikäänkuin laukauksen johdosta pyöri pilven lävitse esille tumma esine, joka kumeasti jyskähtäen putosi maahan.
Se ponnahti, vierähti ja seisahtui Calhounin hevosen jalkojen väliin.
Seisahtui, mutta ei liikkumattomaksi. Se huojui edelleenkin puolelta toiselle kuten hyrrä, ennenkuin se lakkaa pyörimästä.
Harmaa ori korskahti ja karkasi takajaloilleen. Sen ratsastaja päästi kiihkoisen levottomuuden huudahduksen.
Eikä ihmekään. Jos hän olisi lukenut Shakespearen runoja, olisi hänen sopinut osuvasti toistaa sanat: "Älä kajoo noihin hurmeisiin kiehkuroihin!" Hänen allansa maassa oli nimittäin miehen pää, jossa hattu oli vielä kiinni jäykällä, pyöreällä lierellään estämässä sitä pysymästä liikkumattomana.
Kasvot olivat Calhouniin päin – kääntyneet ylöspäin parhaiksi niin paljon, että ne olivat suoraan häntä kohti. Piirteet olivat veritahraiset, riutuneet ja kuihtuneet; silmät avonaiset, mutta kylmät ja himmeät, lasipalloja muistuttavat; hampaat välkkyivät valkeina lyijynharmaiden huulien lomitse, joilla vielä näytti olevan huolettoman tyytyväisyyden ilme.
Kaiken tämän Cassius Calhoun näki.
Hän näki sen, peläten ja vapisten. Ei yliluonnollisen ja tuntemattoman, vaan todellisen ja oikein käsitetyn tähden.
Kauan hän ei viipynyt tämän äänettömän, mutta paljon puhuvan pään seurassa. Ennenkuin se oli tauonnut huojumasta sileällä nurmikolla, kiskaisi hän ratsunsa ympäri, painoi kannukset syvälle ja lähti täyttä neliä pois paikalta!
Hän ei enää pyrkinyt ajamaan takaa päätöntä ratsastajaa – – joka yhä kuului mennä räiskivän pensaikossa – vaan takaisin – takaisin preerialle ja edelleen – edelleen – Casa del Corvoon!
KAHDESKYMMENES LUKU
Outo käärö
Tultuaan esille tiheiköstä erämies lähti jälkiä myöten niin kiirehtimättä kuin hänellä olisi ollut koko päivä käytettävissään eikä hänellä olisi mitään erikoista kiiruhtamisen aihetta.
Mutta läheisesti tarkastaessaan hänen kasvojaan olisi saattanut havaita niillä kiihkeän innokkuuden ilmeen, joka oli sopusoinnussa sen kanssa, että hän vääntelehti hermostuneesti satulassaan ja loi tuontuostakin teräviä katseita eteensä.
Hän tuskin vaivautui vilkaisemaankaan Calhounin jättämiin jälkiin. Niitä hän saattoi tarkkailla silmänsä nurkitse. Mitä niiden seuraamiseen tulee, olisi vanha tamma osannut tehdä sen ilman häntäkin!
Häntä ei taivuttanut vitkastelemaan tämä tieto, sillä mieluummin hän olisi pitänyt Calhounin näkyvissään. Mutta jos hän sen tekisi, olisi jälkimäinen saattanut nähdä hänet ja siten tehdä tyhjäksi sen tarkoituksen, johon hän pyrki.
Tämä tarkoitus oli tärkeämpi kuin mitkään välillä mahdollisesti sattuvat tehtävät; ja tutustuakseen viimemainittuihin hän luotti pikemmin älynsä kuin aistiensa taitoon.
Edetessään hitaasti ja varovasti – mutta alituisesti, mikä takaa hyvän nopeuden – hän vihdoin saapui sille paikalle, jossa kangastus oli näyttäytynyt Calhounille.
Zeb ei nähnyt siitä merkkiäkään. Se oli haihtunut, ja taivas ulottui preeriaan saakka – sininen yhtyi vihreään pitkin suoraa, katkeamatonta juovaa.
Hän näki kuitenkin sellaista, mikä kiihdytti häntä miltei yhtä paljon kuin aave olisi tehnyt: kahdet hevosenjäljet, jotka etenivät yhdessä – jälkimmäisten ollessa Calhounin uuden hevosen – jotka Zeb oli jo mitannut.
Alemmista jäljistä hänen mielessään ei herännyt arvailuja – ei ainakaan niiden tuntemiseen nähden. Ne hän tunsi yhtä hyvin kuin jos ne olisivat olleet hänen oman tammansa tekemät.
"Se lurjus on osunut kohdalle!" kuuluivat hänen suustansa kirvonneet sanat hänen istuessaan, tähyillen kaksinkertaisia jälkiä. "Siitä ei seuraa", jatkoi hän yhtä huolettoman venyttelevästi, "että hän on saanut saaliin. Mutta kuka sittenkään tietää? Pahus vieköön, eikö hän saatakin! On aika paljon mahdollisuuksia, että hän saa. Mustangi on saattanut päästää hänet ihan likelleen – koska hänen ratsunsa on mustangin omaa lajia; ja jos se on päästänyt – niin, jos –
– Mitä tulimmaista seison täällä? Nyt ei ole aikaa tuhlattavaksi empimiseen. Jos hän on saanut käsiinsä sen otuksen ja sen, mitä hän siitä tahtoo, silloin minä saan viheltää sille, mitä minä tahdon, eikä minulla ole rahtuakaan mahdollisuutta saavuttaa sitä.
– Minun täytyy jouduttaa vauhtiani. Piristäydy, vanha tamma! Katsotaanhan, etkö pysty saavuttamaan sitä harmaata hevosta, joka kirmasi ohitsemme puoli tuntia takaperin. Nyt sitä nopeuttasi, jota osaat näyttää yhtä hyvin kuin joku muukin hevonen luullakseni – nimittäin, milloin sinua kiristetään. Hei vain!"
Käyttämättä sitä julmaa keinoa, johon hän turvautui halutessaan tammansa kiitävän parhaalla vauhdillaan, hän vain painoi vanhaa kannustaan sen kylkiin ja pani ratsun ravaamaan. Hän ei suinkaan tahtonut samota nopeammin kuin oli sopusoinnussa varovaisuuden kanssa, ja hevosen ravatessa hän piti terävästi silmällä edessään olevaa taivaanrantaa.
"Siitä, mihin suuntaan jäljet menevät", mietti hän, "osaan jotensakin tarkalleen päätellä, mihin ne vievät. Kaikki näyttää käyvän sille taholle, ja niin teki hänkin, nuori miekkos-poloinen – eikä koskaan palannut. Niin, no niin, ei ole mahdollista herättää häntä jälleen henkiin, mutta ehkä on mahdollista saattaa vastuuseen se roisto, joka hänet tuhosi. Sanassa sanotaan: 'Silmä silmästä ja hammas hampaasta!' ja luullakseni olen sulkenut erään ihmisen silmät ja turmellut hänen hampaittensa käytön, ennenkuin välimme ovat selvät. Erään sellaisen, joka ei sitä epäilekään ja joka juuri – Hei! Tuolla hän menee! Ja tuolla myöskin päätön, Josafat! Täyttä neliä molemmat; ja pahus soikoon, jollei harmaa ole saavuttamassa häntä!
– He eivät ole tulossa tännepäin, joten meidän ei lainkaan maksa kyyristellä, vanha tyttö. Seiso alallasi siitä huolimatta! Hän saattaisi nähdä meidät, jos liikkuisimme.
– Ei siitä pelkoa. Hän on liian viehättynyt huvitukseensa katsoakseen minnekään muualle kuin suoraan eteensä. Ahaa! Aivan kuten otaksuinkin – aukkoon! Suoraan sinne, minkä kavioista pääsee!
– Nyt, tammaseni lähdemme jälleen liikkeelle!"
Uusi ravipuuska vei Zebin metsikköön hänen koko ajan pitäessään silmänsä hievahtamatta tähdättyinä tiheikön aukkoon.
Vaikka ajettu ja ajaja olivat jo aikoja sitten sivuuttaneet läpikäytävän mutkan ja olivat nyt poissa näkyvistä, ei hän kuitenkaan edennyt avoimella maalla, vaan sitä rajoittavien pensaiden seassa.
Hän ratsasti niin, että aina näki avointa alaa jonkun matkaa eteenpäin, samalla varoen, ettei kukaan vastaiselta taholta tuleva voisi nähdä häntä ja hänen tammaansa.
Hän ei odottanut kohtaavansa ketään – ei ainakaan sitä miestä, joka kohta senjälkeen tuli näkyviin.
Hän ei kovinkaan pahasti hämmästynyt kuullessaan laukauksen, sillä hän oli kuunnellut, odottaen sitä aina siitä saakka, kun hän näki takaa-ajon. Häntä pikemminkin kummastutti se, ettei hän kuullut sitä aikaisemmin; ja kun pamahdus kajahti, tunsi hän sen metsästyspyssystä lähteneeksi ja tiesi, kenen pyssy oli laukaistu.
Pahemmin hän ällistyi nähdessään pyssyn omistajan palaavan kujaa myöten – vähemmän kuin viisi minuuttia laukauksen jälkeen – lisäksi palaavan niin nopeasti, että se ilmaisi hänen pakenevan!
"Tulossa jälleen takaisin – ja niin pian!" jupisi hän huomattuaan Calhounin. "Se on vietävän kummallista! Jotakin on luultavasti vialla, pahemmin kuin vialla. He, he, he! Ja menossa niinkuin helvetti olisi hänen kinterillään! Kenties se on itse Päätön, ja ehkä ajossa ovat osat vaihtuneet – takaisin samalla mitalla! Tulimmainen, siltä totisesti näyttää! Antaisin hopeisen dollarin nähdäkseni sellaista. He, he, he, ho, ho, hoo!"
Jo paljon aikaisemmin metsästäjä oli solahtanut pois satulasta ja varovaisuuden vuoksi piilottanut sekä itsensä että hevosensa, jotta palaava ratsastaja, joka pian näytti sivuuttavan heidän olinpaikkansa, ei mitenkään heitä näkisi.
Ja pian hän sen sivuuttikin, mennen sellaista vauhtia ja niin hurjistuneen, tarkkaamattoman näköisenä, että Zebiä tuskin olisi havaittu, vaikka hän olisikin seisonut selvästi näkyvissä läpikäytävällä.
"Josafat!" äännähti erämies mielessään, kun intohimojen vääntämät kasvot tulivat kyllin likelle tarkastettaviksi. "Jollei helvetti ole hänen kinterillään, niin se on hänen sisällään! Pahus minut periköön, jolleivät nuo kasvot ole rumin kuva, mitä tämä miekkonen on ikinä nähnyt. Säälisin sitä naista, joka saisi hänet miehekseen. Poloista neiti Poindexteriä! Toivottavasti hän osaa hoitaa asiat niin, ettei hänen tarvitse ottaa tuollaista hirtehistä herrakseen ja miehekseen.
– Mutta mitä oikein on tekeillä? Hänen jäljessään ei näytä tulevan mitään. Ja yhäti hän jatkaa menoaan! Minne hän nyt pyrkii? Minun pitää mennä perässä katsomaan.
– Kotiin taaskin!" huudahti metsästäjä mentyään tiheikön reunaan ja huomattuaan Calhounin edelleen kiitävän täyttä laukkaa kasvot kotia kohti käännettyinä. "Kotiin jälleen varmasti!
– Nyt, vanha tyttö!" hän jatkoi oltuaan ääneti, kunnes harmaa hevonen oli kadonnut näkyvistä. "Sinä ja minä lähdemme toiselle suunnalle. Meidän pitää ottaa selkoa, mitä varten se laukaus ammuttiin."
Kymmenen minuuttia myöhemmin Zeb oli laskeutunut tammansa selästä ja nostanut maasta esineen, johon tarttuminen olisi saattanut kammottaa uljaintakin sydäntä – ja johon kajoaminenkin olisi saattanut inhoittaa!
Niin ei metsästäjää. Siinä esineessä hän näki hyvin tuntemiensa kasvojen piirteet – ihon kuihtumisesta ja niiden ilmeitä niin pahasti vääristävistä verijuovista huolimatta – yhäti hänelle rakkaat, kuolemasta ja armottomasta silpomisesta huolimattakin.
Hän oli rakastanut niitä kasvoja niiden kuuluessa pojalle; nyt hän helli niitä, kun ne eivät kuuluneet kenellekään!
Tarttuen ohimoihin tiukasti sopivan hatun lieriin Zeb koetti ottaa sitä pois päästä. Se ei onnistunut. Pää oli turvonnut niin, että se oli vähällä katkaista sen ympärille kiedotun kultakudoksisen nauhan!
Pitäen päätä luonnollisessa asennossa Zeb seisoi jonkun aikaa, hellästi silmäillen kasvoja.
"Hyvä Luoja, voi, hyvä Luoja!" huudahti hän hitaasti. "Mikä lahja vietäväksi hänen isälleen puhumattakaan hänen sisarestaan! En taida viedä sitä. On parempi haudata tuo tänne ja olla hiiskumatta siitä mitään.
– Ei; sitä en, pahus vieköön, teekään! Mitä ajattelenkaan? Vaikka en oikein oivallakaan, miten se voisi edistää todistusketjun täydentämistä, saattaa siitä olla jonkun verran etua siinä suhteessa. Tulimmaisen omituinen todistuskappale se on esitettäväksi oikeusistuimelle!"
Ripustettuaan sitten oudon käärön satulansa nuppiin hän nousi jälleen tammansa selkään ja lähti aatoksissaan ratsastamaan.
YHDESKOLMATTA LUKU
Oikeuden edustajia
Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun Maurice Geraldista oli tullut sotilasvankilan asukki, oli kuume hänestä lähtenyt, eikä hän enää puhunut sekavasti. Neljäntenä päivänä olivat hänen terveytensä ja voimansa melkein ennallaan. Viides päivä oli määrätty hänen tutkimistaan ja tuomitsemistaan varten!
Tämä kiire, jota missä hyvänsä muualla olisi katsottu sopimattomaksi, ei tuntunut millään lailla omituiselta Teksasissa, jossa mies saattaa tehdä henkirikoksen, saada tuomion ja päästä hirteen niin lyhyessä ajassa kuin neljässäkolmatta tunnissa!
Hänen vihamiehensä, joita oli paljon, vaativat kiirehtimistä jostakin heidän tuntemastaan syystä, kun taas hänen ystävänsä, joita oli vähän, eivät osanneet esittää ainoatakaan kunnollista syytä sitä vastaan.
Väestön keskuudessa vaadittiin tavallisuuden mukaan mutkatonta ja nopeata oikeudenkäyttöä, ja sitä tehostettiin kiihottavalla huudolla, joka on yhtä vanha kuin itse luomakuntakin: "Murhatun ääni huutaa maasta kostoa!"
Nopean tuomitsemisen puoltajia suosi satunnainen seikka. Ylioikeuden tuomari sattui juuri silloin olemaan kiertomatkallaan, ja Fort Ingen rikosluettelon selvittämiselle omistetut päivät olivat määrätyt juuri siksi viikoksi.
Oli senvuoksi tavallaan välttämätöntä, että Maurice Geraldin samoin kuin muidenkin murhasta epäiltyjen jutut käsiteltäisiin suppeassa ajassa.
Koska ei kukaan pannut vastaan, ei ollut ketään pyytämässä lykkäystä, ja se oli senvuoksi juttuluettelossa merkitty kysymyksessä olevan päivän – kuukauden viidennentoista – kohdalle.
Syytetty saattoi vaatia itselleen lainopillista neuvonantajaa. Paikkakunnalla ei ollut säännöllistä asianajajaa, koska näissä rajaseuduissa nämä pitkävaippaiset herrasmiehet tavallisesti matkustavat oikeuden mukana; eikä oikeus ollut vielä saapunut. Siitä huolimatta oli saapuville ilmestynyt lakimies – tunnettu "asianajaja", joka oli tullut San Antoniosta saakka hoitamaan tätä juttua. Hän oli esiintynyt vapaaehtoisena tarjokkaana!
Se saattoi olla jalomielisyyttä tämän herrasmiehen taholta tai sitä, että hän siten pyrki kongressin jäseneksi, vaikka väitettiinkin kauniiden sormien antaman kullan taivuttaneen hänet lähtemään tälle matkalle.
Kun sataa, niin sataa. Tämä sanontatapa pitää Teksasissa paikkansa luonnonvoimiin nähden, ja tässä tapauksessa se piti paikkansa lakimiehiinkin nähden.
Mustanginpyydystäjän jutun käsittelypäiväksi määrätyn päivän edellisenä päivänä ilmestyi Fort Ingeen toinenkin lakimies, joka esitti vaatimuksensa saada olla vangin puolella.
Tämä herrasmies oli taivaltanut vieläkin pitemmän matkan kuin sanantoniolainen – todella pitkän matkan, koska hän oli tullut mahtavan Atlantin ylitse lähdettyään smaragdisaaren pääkaupungista. Hänen saapumisensa ainoana tarkoituksena oli neuvotteleminen murhasta syytetyn miehen kanssa.
Tosin ei hänen asiassaan ollut otettu huomioon tätä; ja dublinilainen asianajaja ällistyi aika tavalla, kun hänelle hänen vietyään matkatavaransa herra Oberdofferin hotellin katon suojaan ja tiedusteltuaan Maurice Geraldia ilmoitettiin, että nuori irlantilainen oli päävahtiin teljettynä.
Vielä voimakkaammaksi yltyi asianajajan ällistys hänen saatuaan tietää Mauricen vangitsemisen syyn.
"Munsterilaisen Geraldin poika syytettynä murhasta! Ballaghin linnan sekä sen kauniin puiston ja alueen perijä. Minullahan on paperit täällä salkussani. Vietävä! Opastakaa minut hänen luoksensa!"
Vaikka "teksasilainen" Bonifacius olikin taipuvainen pitämään äsken saapunutta vierastaan mielenvikaiseksi epäiltävänä henkilönä, suostui hän pyyntöön ja hankki hänelle oppaan saattamaan häntä päävahtiin.
Jos irlantilainen asianajaja oli hullu, näytti hänen hulluutensa olevan suunnitelmallista. Häneltä ei suinkaan evätty pääsyä rikoksesta syytetyn luokse, vaan tervetulleena hänen sallittiin käydä sotilasvankilassa niin usein kuin hän itse näki hyväksi.
Jotkut hänen komentavalle majurille esittämänsä asiakirjat olivat hankkineet hänelle tämän etuoikeuden, samalla saattaen hänet ystävällisiin kosketuksiin teksasilaisen "asianajajan" kanssa.
Irlantilaisen asianajajan saapuminen niin ratkaisevalla hetkellä antoi aihetta useille arvailuille linnoituksessa, kylässä ja koko uudisasutuksella. "Ankaran ja alttiin" tarjoiluhuoneessa aprikoitiin asiaa kiivaasti.
Miehen eräänlainen eriskummaisuus lisäsi kansallista arvailuvaistoa – jonka jotkut "vanhan Dufferin" ilmaisemat seikat olivat kiihdyttäneet tuskallisen voimakkaaksi.
Kaikesta siitä huolimatta Atlantin takainen lainedustaja osoittautui olevansa uskollinen ammattinsa perinnäistavoille. Lukuunottamatta jo mainittua mitätöntä ajattelemattomuutta – johon hän viehättyi hämmästyksen ensi hetkellä – hän ei myöhemmin kertaakaan tehnyt hairahduksia, vaan piti huulensa yhtä suljettuina kuin osteri on pakoveden aikana.
Hänellä ei ollutkaan paljoa aikaa käyttää kieltänsä. Hänen saapumisensa seuraavana päivänä piti oikeudenkäynti suorittaa; ja suurimman osan väliajasta hän oli joko päävahdissa vangin seurassa tai sulkeutuneena sanantoniolaisen asianajajan luokse.
Liikkeelle levisi huhu, että Maurice Gerald oli kertonut heille tarinan – kummallisen, kaamean tarinan – mutta sen yksityiskohdista pysyi ulkoinen maailma tukalassa tietämättömyydessä.
Ne tunsi muuan henkilö, sellainen, joka pystyi vahvistamaan ne oikeiksi – Zeb Stump, metsästäjä.
Niin olisi saattanut tehdä eräs toinenkin; mutta tämä toinen ei ollut syytetyn eikä hänen puolustajansa uskottu.
Zeb itse ei esiintynyt heidän seurassaan. Ainoastaan kerran hänet oli nähty neuvottelemassa heidän kanssansa. Senjälkeen hän oli poistunut – sekä päävahdista että uudisasutukselta, kuten kaikki otaksuivat, tavallisiin puuhiinsa – etsimään hirviä, karhuja ja kalkkunoita.
Kaikki olivat erehtyneet. Zeb oli toistaiseksi luopunut tavallisista puuhistaan tai joka tapauksessa ahdistamasta sitä riistaa, jota hän oli tottunut väijymään, pyydystämään ja surmaamaan.
Totta kyllä hän oli väijymisretkellä; mutta lintujen ja nelijalkaisten asemasta hän tavoitteli toisenlaista eläintä, sellaista, jota ei voinut lukea maanpinnalla tai ilmassa liikkuvien otusten luokkaan – päätöntä ratsastajaa!
KAHDESKOLMATTA LUKU
Hellästi kiintynyt sisarenpoika
"Tuomitaan huomenna – huomenna, Jumalan kiitos! Ei ole todennäköistä, että kukaan saa kiinni sitä kirottua otusta sitä ennen – toivottavasti ei se tapahdu koskaan.
– Vain sitä minun tarvitsee pelätä. Varmasti ei ilman sitä saada selville, mitä on tapahtunut. Minut saa hirttää, jos itsekään sitä tiedän! Tiedän kylliksi vain –
– Omituista tämän irlantilaisen suunsoittajan saapuminen!
– Omituista myöskin sen sanantoniolaisen miekkosen tulo! Kuka ja mikähän hänet on tänne kiikuttanut? Joku on luvannut suorittaa hänen kulunsa.
– Paha heidät vieköön! En välitä heistä, en hitustakaan. He eivät voi selvittää mitään muuta kuin sen, että Gerald on tehnyt tihutyön. Kaikki viittaa siihen suuntaan, ja kaikki niin uskovat. Heidän on pakko tuomita hänet.
– Zeb Stump ei sitä usko, se epäluuloinen vanha käärme! Häntä ei näy eikä kuulu. Mihinkähän hän lienee mennyt? Metsästämään, väitetään. Se ei ole todennäköistä tällaisena aikana. Entä jos hän on sitä tavoittelemassa? Entä jos hän saisi sen käsiinsä?
– Yrittäisin itsekin uudelleen, jos olisi aikaa. Sitä ei ole. Ennen huomisiltaa on kaikki ohitse; ja jos myöhemmin ilmenisi – Pahus vastaisuudesta! Tärkeätä on varmistua kaikesta nyt. Pitäköön tulevaisuus itse huolen itsestään. Kun yksi mies on hirtetty murhasta, ei todennäköisesti välitetä syyttää toista. Jos jotakin epäilyttävää tulisikin ilmi, kaihdettaisiin siihen takertumista. Se tuntuisi oman itsensä tuomitsemiselta!
– Luultavasti olen saanut regulaattorit oikealle mielelle. Sam Manly itse näyttää olevan jotensakin varma. Haihdutin hänen epäilyksensä kertomalla, mitä sinä yönä kuulin. Hiukan enemmän kuin kuulin, vaikka sekin olisi riittänyt tekemään ihmisen vimmaiseksi, mulkoilevaksi hulluksi. Kirottua!
– Ei kannata itkeä maahan kaatuneen maidon tähden. Louise on kohdannut sen miehen, ja siinä se. He eivät enää kohtaa toisiaan, ja siinä sekin – jollei se tapahdu taivaassa. No niin, se riippuu Louisesta.
– En usko heidän välillään sattuneen mitään. Louise ei ole senlaatuinen kaikesta huimuudestaan huolimatta; ja se saattaa olla, kuten se keltaihoinen neitonen minulle vakuutti – ainoastaan kiitollisuutta. Ei, ei, ei! Niin ei voi olla. Kiitollisuuden vuoksi ei nousta vuoteesta sydänyöllä – sovittuun kohtaukseen puutarhan alareunassa. Louise rakastaa häntä – rakastaa häntä! Rakastakoon ja olkoon kirottu! Hän ei ikinä saa sitä miestä. Hän ei ikinä enää näe häntä, jollei hän osoittaudu itsepintaiseksi, ja siinä tapauksessa hän näkee ainoastaan saattaakseen miehen tuomituksi. Louisen sana riittää toimittamaan hänet hirteen.
– Louisen pitää se lausua, jollei hän lausu toista sanaa, jota olen häneltä kahdesti pyytänyt. Kolmas kerta on viimeinen. Vielä yksi kieltäytyminen, ja minä näytän korttini. Tämä nuori irlantilainen ei ainoastaan saa tuomiotaan, vaan lisäksi Louise on hänen tuomitsijansa; ja maatila, talo, neekerit, kaikki – Ahaa, Woodley-eno, olen halunnut tavata sinut."
Edellä selostettu yksinpuhelu tapahtui huoneessa, jossa oli ainoastaan Cassius Calhoun.
Sen keskeytti Woodley Poindexter. Murheellisena ja äänettömänä harhailtuaan Casa del Corvon käytävissä hän oli astunut huoneeseen, jossa hänen sisarenpoikansa tavallisesti oleksi, pikemminkin sattumalta kuin edeltäpäin mietitystä aikomuksesta.
"Tavata minut! Mitä varten, sisarenpoikani?"
Murtuneen miehen puheessa oli nöyryyden, milteipä alamaisuuden sävy. Aikoinaan ylpeä Poindexter, jonka edessä kaksisataa orjaa oli vapissut elämänsä joka päivä – joka tunti – seisoi nyt käskijänsä edessä!
Tosin valta häntä nöyryyttää oli hänen omalla sisarenpojallaan.
Mutta se ei merkinnyt paljoakaan, kun otettiin huomioon tämän miehen luonne.
"Tahtoisin puhella kanssasi Loosta", kuului Calhounin vastaus.
Juuri sitä puheenaihetta Woodley Poindexter olisi mielellään kaihtanut. Hän pelkäsi sen asian ajattelemistakin, saatikka sitten siitä keskustelemista – erittäinkin sen miehen kanssa, joka nyt sitä vaati.
Siitä huolimatta hän ei osoittanut hämmästystä. Hän tuskin sitä tunsikaan. Jokin, mitä edellisenä päivänä oli sanottu tai tehty, oli johtanut hänet odottamaan keskustelun pyyntöä ja arvaamaan keskustelunaiheen laadun.
Se, miten Calhoun aloitti puhelun, ei vähentänyt hänen rauhattomuuttaan. Se kuulosti pikemminkin vaatimukselta kuin pyynnöltä.
"Loostako? Mitä hänestä?" tiedusti hän teennäisen levollisesti.
"No niin", virkkoi Calhoun, puhuen näennäisen vastahakoisesti, ikäänkuin olisi ujostellut asiaan kajoomista tai teeskennellyt ujostelevansa, "minä – minä – tahtoisin –"
"Olisin mieluummin", keskeytti tilanomistaja, käyttäen hyväkseen toisen empimistä, "olisin mieluummin puhumatta hänestä nyt".
Tämä lausuttiin miltei rukoilevasti.
"Entä minkä tähden, eno?" kysyi Calhoun toisen vastustuksen rohkaisemana.
"Tiedät syyni, sisarenpoika."
"No niin, käsitän, ettei aika ole mieluinen. Henry-parka kadoksissa – otaksuttavasti – Voihan hän joka tapauksessa vielä ilmestyä tänne, joten kaikki olisi hyvin."
"Ei koskaan! Emme enää milloinkaan häntä näe – emme elävänä emmekä kuolleena. Minulla ei enää ole poikaa!"
"Teillä on tytär, ja hän –"
"On häpäissyt minut!"
"Minä en sitä usko, eno – en."
"Mitä merkitsee kaikki se, mitä olen kuullut – mitä olen itse nähnyt? Mikä olisi voinut kiidättää hänet sinne – kolmenkymmenen kilometrin päähän – yksin – tavallisen hevoskauppiaan majaan – seisomaan hänen vuoteensa vierellä? Voi, hyvä Jumala! Ja minkä tähden hänen piti sekaantua pelastaakseen sen miehen – poikani, hänen oman veljensä murhaajan? Voi, hyvä Jumala!"
"Hänen oma kertomuksensa selittää ensimmäisen kysymyksen – mielestäni tyydyttävästi."
Calhoun ei ajatellut niin.
"Toinen on varsin yksinkertainen asia. Jokainen nainen olisi menetellyt samalla tavoin – jokainen Loon kaltainen nainen."
"Ei ole ketään hänen kaltaistaan. Minä, hänen isänsä, vakuutan niin. Oi, jospa voisin uskoa, että asia on, kuten väität! Tytär-rukkani, jonka pitäisi nyt olla minulle rakkaampi kuin koskaan ennen – nyt, kun minulla ei ole poikaa!"
"Hänen asiansa on hankkia teille poika – sellainen, joka jo ennestään on sukulaisenne ja joka voi luvata esittää poikanne osaa – ei kenties yhtä hellästi kuin hän, jonka olette menettänyt, mutta tarjoamalla kaikki, mitä hänellä on valta antaa. En tahdo puhua teille arvoituksia, Woodley-eno. Tiedätte, mitä tarkoitan, ja millaiset ajatukseni ovat tästä asiasta. Tahtoisin Loon omakseni!"
Tilanomistaja ei osoittanut hämmästystä tämän lakoonisen ilmoituksen johdosta. Hän odotti sitä. Kaikesta siitä huolimatta kävi varjo hänen otsallaan tummemmaksi. Ilmeisesti hän ei pitänyt ehdotetusta liitosta.
Tämä saattaa tuntua omituiselta. Viime aikoihin asti hän oli ollut sen puoltaja – omassa mielessään – ja useammin kuin kerran hellävaroen kuiskannut siitä tyttärensä korvaan.
Ennenkuin he muuttivat Teksasiin, hän oli tuntenut sisarenpoikaansa verrattain huonosti.
Mieheksi kasvettuaan Calhoun oli ollut Mississippin valtion asukas – enimmäkseen majaillut New Orleansin tuhlaavaisessa kaupungissa. Hänen enonsa oli nähnyt häntä ainoastaan hänen silloin tällöin käydessään lousianalaisella maatilalla – kunnes hänen serkkunsa Louisen kehkeytyvä kauneus houkutteli hänet tekemään näitä vierailumatkoja lyhyempien väliaikojen kuluttua ja joka kerta pitentämään niitä jatkuvaksi oleskeluksi.
Senjälkeen hän Meksikon kaksitoistakuukautisella sotaretkellä kohosi kapteenin arvoon; ja saavutettuaan voittoja sodassa hän oli palannut kotiin varmasti päättäneenä saavuttaa voiton rakkaudessa – valloittaa kreolitarserkkunsa sydämen.
Siitä alkaen hänen oleskelunsa enonsa katon alla oli muuttunut jotensakin alituiseksi. Jos nuori nainen ei hänestä oikein kovasti pitänytkään, oli hän tehnyt itsensä mieluisaksi isälle sellaisella keinolla, jonka harvoin tiedetään pettävän.
Aikoinaan rikas tilanomistaja oli nyt köyhä. Tuhlaavaisuus oli saattanut hänen tilansa toivottoman velkaiseksi. Hänen sisarenpoikaansa nähden oli järjestys päinvastainen – hän oli aikoinaan ollut köyhä, mutta oli nyt rikas. Sattuma oli tehnyt hänet varakkaaksi. Asiain niin ollen ei ole kummastuttavaa, että heidän keskensä oli käsitelty rahaa.
Syntymäseudullaan ja vanhojen naapuriensa keskuudessa Woodley Poindexteriä kohtaan tunnettiin vielä kylliksi kunnioitusta suojelemaan häntä siltä epäluulolta, että hän oli sisarenpoikansa alainen, sekä pidättämään jälkimäistä esiintymästä saamamiehen tavalliseen röyhkeään tapaan.
Vasta sitten, kun he olivat muuttaneet Teksasiin, alkoivat heidän välisensä suhteet saada velallisen ja velkojan välisen omituisen luonteen.
Se kävi selvemmäksi sen jälkeen, kun Calhoun oli tehnyt useita kosimisyrityksiä ja Louise oli joka kerta antanut hänelle hylkäävän vastauksen.
Tilanomistajalla oli nyt entistä parempi tilaisuus tutustua sisarenpoikansa todelliseen luonteeseen; ja heidän saavuttuaan Casa del Corvoon oli tämä miltei joka päivä kehittynyt hänelle epäedulliseen suuntaan.
Calhounin ja mustanginpyydystäjän välinen riita ja sen lopputulos eivät olleet vahvistaneet enon kunnioitusta edellistä kohtaan, vaikka hänen sukulaisena olikin pakko asettua hänen puolelleen.
Oli sattunut muitakin seikkoja, jotka aiheuttivat muutoksen Poindexterin tunteissa – saaden hänet pitämään kysymyksessä olevaa liittoa vastenmielisenä sen monista edullisista puolista huolimatta.
Voi, oli paljon myöskin sellaisia seikkoja, jotka eivät ehkä tehneet sitä miellyttäväksi, mutta jotka kuitenkin vaikuttivat sen, ettei sitä voinut halveksivasti syrjäyttää.
Hänen vastauksensa laadun saneli epäröinti – kenties pikemminkin kuin murhe hänen poikansa menetyksestä.
"Jos ymmärrän sinua oikein, sisarenpoika, tarkoitat avioliittoa. Nyt ei varmastikaan ole aika puhua siitä – kuoleman majaillessa talossamme! Sellaisen asian ajatteleminenkin nostattaisi häväistysjutun koko uudisasutuksella."
"Käsität minua väärin, eno. En tarkoita avioliittoa – en nimittäin nyt. Vain jotakin sellaista, mikä takaa sen varmaksi – kun sopiva aika tulee."
"En ymmärrä sinua, Cash."
"Kyllä ymmärrät, jos vain suostut kuuntelemaan minua minuutin."
"Jatka!"
"No niin, haluaisin sanoa seuraavaa. Olen päättänyt mennä naimisiin. Olen nyt miltei kolmikymmenvuotias, kuten tiedät; ja senikäisenä mies alkaa kyllästyä juoksentelemaan sinne tänne maailmassa. Minä olen siihen pahuksen kyllästynyt enkä aio enää pysyä naimattomana. Tahtoisin saada Loon vaimokseni. Kiirehtiminen on tarpeetonta. Haluan nyt vain hänen lupauksensa, kirjallisen lupauksensa, jotta ei enää olisi epävarmuutta. Tahdon saada sen asian järjestykseen. Kun nämä huolet menevät ohitse, on kylliksi aikaa puhua vihkimisestä ja muusta sellaisesta."
Sana "huolet" sen puheen yhteydessä, jonka osana se oli, karahti pahasti murhattua poikaansa surevan isän korvassa.
Woodley Poindexterin sisu nousi – niin että hän melkein sai takaisin entisen ylpeytensä ja siihen usein liittyneen harmistumisen.
Pian se jälleen lamaantui. Toisella puolella hän näki maata, orjia, varallisuutta ja yhteiskunnallisen aseman, toisella kadotukselta tuntuvan köyhyyden.
Hän ei taipunut täydelleen, kuten hänen vastauksestaan saattaa päättää.
"No niin, sisarenpoikani, olet puhunut kylläkin suoraan. Mutta en tiedä, millainen tyttäreni mieliala sinua kohtaan on. Vakuutat toivovasi häntä vaimoksesi. Haluaako hän sinua miehekseen? Otaksuttavasti sekin tulee kysymykseen?"
"Luullakseni se riippuu suuressa määrin sinusta, eno. Olet hänen isänsä. Varmastikin pystyt vaikuttamaan häneen."
"Minä en ole siitä niin kovin varma. Häntä ei niinkään helposti saada taipumaan vastoin tahtoaan. Sinä, Cash, tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin."
"No niin, tiedän vain sen, että aion 'leissata' itseni, kuten merimiehet sanovat, ja näkisin Casa del Corvon emäntänä mieluummin Loon kuin minkään muun naisen tältä uudisasutukselta – ja koko Teksasistakin."
Woodley Poindexter sävähti kuultuaan nämä tylyt sanat. Ensimmäisen kerran hänelle nyt oli lausuttu, ettei hän ollut Casa del Corvon isäntä! Vaikka se olikin tapahtunut epäsuorasti, ymmärsi hän sen.
Taaskin hänen sielunsa silmien eteen kohosi todellisuuskuva maasta, orjista, varallisuudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta – ja toinen kuva köyhyydestä ja yhteiskunnallisesta alennuksesta.
Jälkimäinen näytti kamalalta, vaikka ei sen kamalammalta kuin hänen edessään seisova mies, hänen oma sisarenpoikansa, joka pyrki hänen pojakseen!
Sellaisten tarkoitusten edistämiseksi, joita on mahdoton käsittää, Jumala usein sallii paholaisen voittaa hänet. Tässä tapauksessa asianlaita oli sellainen. Poindexterin sydämessä asuva hyvyys sortui pahan valtaan. Hän lupasi auttaa sisarenpoikaansa tuhoamaan hänen tyttärensä onnen.
"Loo!"
"Isä!"
"Tulin pyytämään sinulta palvelusta."
"Mitä niin, isä?"
"Tiedäthän, että serkkusi Cash rakastaa sinua. Hän on valmis kuolemaan puolestasi – ja mikä on vielä enemmän ja parempi, menemään naimisiin kanssasi."
"Mutta minä en ole valmis menemään naimisiin hänen kanssansa. Ei, isä; mieluummin minä kuolen. Se julkea lurjus! Tiedän mitä se merkitsee. Ja hän on lähettänyt sinut esittämään tätä kosintaa! Ilmoita hänelle vastaukseksi, että mieluummin kuin suostun tulemaan hänen vaimokseen, olen valmis lähtemään – preerioille – hankkimaan toimeentuloni pyydystämällä villejä hevosia! Ilmoita hänelle se!"
"Mieti, tyttäreni! Et ehkä tiedä, että –"
"Että serkkuni on velkojasi. Tiedän sen kaiken, rakas isä. Mutta tiedän myöskin, että sinä olet Woodley Poindexter ja että minä olen sinun tyttäresi."
Niin hienotunteisesti kuin vihjaus lausuttiinkin, oli sillä toivottu vaikutus. Tilanomistajan mieli nousi entiseen ylpeyteensä. Hänen vastauksensa kuului:
"Rakkain Louise, äitisi kuva! Olin epäillyt sinua. Anna minulle anteeksi, jaloluontoinen tyttöni! Unohtukoon entisyys! Jätän asian sinun valtaasi. Olet vapaa hylkäämään hänen kosintansa!"
KOLMASKOLMATTA LUKU
Hyväntahtoinen serkku
Louise Poindexter käytti täydelleen isänsä hänelle suomaa vapautta. Vajaan tunnin kuluttua Calhoun oli saanut ehdottomat rukkaset.
Tämä oli hänen kolmas kosintansa. Kahdesti aikaisemmin hän oli kosinut – epämuodollisesti ja pikemminkin sanakuvin kuin suoranaisesti esittämällä asiansa.
Nyt oli kolmas kerta, ja vastaus ilmaisi, että se olisi viimeinen. Vastaus kuului yksinkertaisesti: "Ei", ja sitä seurasi ponnekkaasti yhtä yksinkertainen: "Ei ikinä."
Nämä sanat olivat aivan mutkattomat – eikä niiden lausumista lainkaan pyydelty anteeksi.
Calhoun kuunteli epäävää vastausta osoittamatta kovinkaan suuresti hämmästyneensä. Mahdollisesti – hyvin todennäköisesti – hän sitä odottikin.
Mutta sellaisissa oloissa tavallisesti havaittavan tyrmistyksen sekaisen epätoivon ilmeen sijasta hänen piirteensä pysyivät lujina, eivätkä hänen poskensa kalvenneet.
Hänen seisoessaan kauniin serkkunsa edessä olisi katselijan mieleen saattanut muistua jaguari sen seisahtuessa hypähtääkseen saaliinsa kimppuun.
Hänen silmiensä ilme tuntui sanovan:
"Vähemmässä kuin kuudessakymmenessä sekunnissa sinä muutat sävyäsi."
Mutta hän lausui:
"Ethän ole tosissasi, Loo?"
"Kyllä olen, sir. Olenko puhunut pilailijan tapaan?"
"Olet puhunut ikäänkuin et olisi vaivautunut miettimään."
"Mitä?"
"Monia seikkoja."
"Mainitse ne!"
"No niin, ensiksikin sitä – miten rakastan sinua."
Tyttö ei vastannut mitään.
"Rakkauteni", jatkoi hän puolittain selittävästi, puolittain vetoavasti, "rakkauteni, Loo, on sellainen, ettei ainoakaan ihminen voi sitä tuntea ja jäädä henkiin sen jälkeen. Se saattaa loppua ainoastaan elämäni sammuessa. Se ei voisi loppua sinun kuollessasi."
Syntyi äänettömyys, mutta vastausta ei sittenkään kuulunut.
"Hyödytöntä on kertoa sinulle sen tarinaa. Se alkoi sinä päivänä – niin, sinä tuntina, jona sinut ensi kerran näin.
– En halua väittää sen käyneen voimakkaammaksi ajan mukana. Se ei voinut vahvistua. Muistanet, että kun ensi kerran kävin isäsi talossa – kuusi vuotta sitten – ja olin laskeutunut hevoseni selästä, pyysit minua kanssasi kävelemään puutarhassa – päivällistä valmistettaessa.
– Olit vain keskenkasvuinen tyttö; mutta oi, Loo, olit nainen kauneudessa – yhtä kaunis kuin olet tälläkin hetkellä!
– Epäilemättä et aavistanutkaan, että kun tartuit käteeni ja lähdit taluttamaan minua hiekoitetulla käytävällä, sormiesi kosketus värähdytti sieluani – samalla kun soma lepertelysi teki sydämeeni vaikutelman, jota ei aika, ei etäisyys eikä edes huikentelu ole kyennyt haihduttamaan."
Kreolitar kuunteli näyttämättä minkäänlaista merkkiä. Niin kaunopuheiset, niin vakavat ja suloista imartelua uhkuvat sanat saattoivat tuskin olla tehoamatta naiseen. Sellaisella puheella oli Luciferin onnistunut toteuttaa tarkoituksensa. Tytön ilmeestä kuvastui sääliä, jollei hyväksymistä.
Mutta kuitenkin hän pysyi äänettömänä.
Calhoun jatkoi:
"Niin, Loo, asia on, kuten sanoin. Olen koettanut kaikkia kolmea. Kuutta vuotta voi kohtuullisesti nimittää ajaksi. Mississippiltä Meksikoon oli välimatka, sillä sinne mennessäni oli yksinomaisena tarkoituksenani sinun unohtamisesi. Se osoittautui hyödyttömäksi, ja palattuani antauduin huikenteluun. New Orleans tietää sen.
– En tahdo väittää intohimoni voimistuneen minun näin yrittäessäni sitä tukahduttaa. Olen jo maininnut sinulle, että se oli mahdotonta. Siitä hetkestä saakka, jona ensi kerran tartuit käteeni ja nimitit minua serkuksesi – oi, sinä nimitit minua komeaksi serkuksesi, Loo – siitä hetkestä saakka en muista tunteeni palavuuden ollenkaan muuttuneen – paitsi silloin, kun mustasukkaisuus on saanut minut vihaamaan – jopa siinä määrin, että olisin saattanut tappaa sinut!"
"Hyväinen aika, kapteeni Calhoun! Puhut hurjasti. Jopa hupakkomaisesti!"
"Siitä huolimatta olen vakavissani. Olen ajoittain ollut niin mustasukkainen tähtesi, että itseni hillitseminen on ollut raskas tehtävä. Luontoani en ole voinut hillitä – kuten sinulla on syytä tietää."
"Voi, serkku, en mahda mitään sille, mitä on tapahtunut. En ole koskaan antanut sinulle aihetta luulla –"
"Arvaan, mitä mielit sanoa, ja sinun sopii jättää se lausumatta. Minä sanon sen puolestasi: 'Luulla sinun rakastaneen minua.' Juuri ne sanat pyörivät huulillasi.
– En väitäkään sinun antaneen aihetta", jatkoi hän yhä syvemmin epätoivoisena. "En syytä sinun viekoitelleen minua. Jokin sen teki. Jumala, joka lahjoitti sinulle sellaisen kauneuden, tai paholainen, joka ohjasi minut sitä katselemaan."
"Sanasi tuottavat minulle vain tuskaa. En otaksu sinun koettavan imarrella minua. Puhut liian vakavasti sitä varten. Mutta oi, serkku Cassius, siitä hurmauksesta parannut helposti. On muita tyttöjä, paljon kauniimpia kuin minä, ja useita sellaisia, joita tuollaiset sanasi imartelisivat. Minkä tähdet et puhu heille?"
"Minkä tähden en?" kertasi mies katkeran ponnekkaasti. "Kuinka joutavanpäiväinen kysymys!"
"Toistan sen. Se ei ole turhanpäiväinen. Kiintymyksesi minuun on nimittäin turhanpäiväisempi, sillä minun tulee olla sinulle vilpitön. En rakasta – en voi rakastaa sinua."
"Etkä siis tahdo tulla vaimokseni?"
"Se ainakin on turhanpäiväinen kysymys. Olen sanonut, etten rakasta sinua. Se varmastikin riittää."
"Ja minä olen sanonut rakastavani sinua. Esitin sen yhtenä niistä syistä, joiden tähden tahtoisin sinut vaimokseni; mutta on muitakin syitä. Haluatko kuulla ne?"
Calhounin lausuessa tämän kysymyksen häipyi hänen rukoilu-ilmeensä. Taaskin tuikki hänen silmistään jaguarin sisu.
"Mainitsit olevan muitakin syitä. Esitä ne! Älä vitkastele! En pelkää niiden kuulemista."
"Tosiaankin!" tokaisi toinen ivallisesti. "Et pelkää, etkö?"
"En tietääkseni. Mitä pelkäämistä minulla olisi?"
"En sano, mitä pelkäämistä sinulla on, vaan mitä isälläsi on."
"Anna kuulua! Hänen asiansa kuuluvat minuunkin. Olen hänen tyttärensä, ja nyt, voi, hänen ainoa – Jatka, serkku Cassius! Mikä varjo hänen yllänsä väikkyy?"
"Ei mikään varjo, Loo, vaan vakava ja todellinen vaara. Sellainen pulma, jolle hän ei enää mahda mitään. Pakotat minut puhumaan sellaisista asioista, joista sinun ei pitäisi tietää mitään."
"Ohoo, eikö? Olet väärässä, serkku Cash. Tiedän ne jo. Tiedän isäni olevan velassa ja sinun olevan hänen velkojansa. Miten olisin voinut olla sitä tietämättä? Röyhkeytesi talossa – vaativaisuutesi, jota näytät joka hetki ja palvelusväen nähden – on riittänyt todistamaan heillekin, että jotakin on vialla. Sinä olet Casa del Corvon isäntä. Tiedän sen. Minun isäntäni et ole!"
Tämä uhmaava puhe lannisti Calhounia. Kortti, johon hän oli luottanut, ei todennäköisesti tuottaisi voittoa. Hän luopui sitä lyömästä pöytään.
Hänellä oli vielä parempi kortti kädessään, ja sen hän löi esille enää vitkastelematta.
"Tosiaankin!" vastasi hän pilkallisesti. "No niin, jollen ole sydämesi, olen onnesi isäntä. Tiedän, mikä arvoton lurjus on saattanut sinut vastaamaan minulle epäävästi –"
"Kuka?"
"Kuinka viattoman tietämätön oletkaan!"
"Niin varmasti olenkin, jollet arvottomalla lurjuksella tarkoita itseäsi. Siinä mielessä osaan sinua ymmärtää. Se kuvaus on niin osuva, ettei siitä voi erehtyä."
"Olkoon niin!" kivahti mies, käyden harmaaksi raivosta, vaikka vielä jossakin määrin hilliten itseään. "No niin, koska pidät minua niin arvottomana, ei mielipiteesi minusta otaksuttavasti parane, kun ilmaisen sinulle, mitä aion sinulle tehdä."
"Tehdä minulle! Olet julkean röyhkeä, serkku Cash! Puhut ikäänkuin olisin suojattisi tai orjasi! En ole kumpikaan!"
Masentuneena tytön harmin purkauksesta Calhoun pysyi vaiti.
"Pardieu!" pitkitti toinen. "Mitä tämä uhkailu merkitsee? Ilmaise minulle, mitä aiot minulle tehdä! Haluaisin tietää sen."
"Saat sen tietää."
"Anna kuulua! Aiotaanko minut karkoittaa harhailemaan preerialle vai teljetä luostariin? Kenties vankilaan?"
"Viimemainitusta epäilemättä pitäisit – jos nimittäin saisit seuraksesi –"
"Jatka, sir! Mikä on kohtaloni? Odotan maltittomasti selitystä."
"Älä hätäile! Ensimmäinen kohtaus esitetään huomenna."
"Niin pianko? Ja missä, saanko sitä tiedustaa?"
"Oikeudessa."
"Miten, sir?"
"Siten, että seisot tuomarin edessä valamiesten ollessa saapuvilla."
"Suvaitset olla sukkelapuheinen, kapteeni Calhoun. Salli minun mainita sinulle, etten pidä sellaisista huvituksista."
"Huvituksista todellakin! Esitän yksinkertaisia tosiasioita. Huomenna juttu käsitellään. Herra Maurice Gerald tai McSweeney tai O'Hogerty tai mikä hänen nimensä lieneekään, on oikeuden edessä syytettynä veljesi murhasta."
"Se on valetta! Maurice Gerald ei ole –"
"Tehnyt sitä tihutyötä, aioit kai sanoa? No niin, se on todistettava. Se todistetaan; ja juuri sinun omilta huuliltasi lähtevät ne sanat, jotka sen todistavat – niin että jokainen valamies sen uskoo."
Kreolittaren isot gasellinsilmät levisivät mahdollisimman avoimiksi. Niistä kohdistui puhujaan sellainen katse, jollaisen gaselli itse usein luo – josta kuvastui yhtä paljon pelkoa, kummastusta ja kysymistä.
Kului joitakuita sekunteja, ennenkuin hän kykeni puhumaan. Ajatukset, arvailut, pelko, kuvitelmat, epäluulot, kaikki ne yhdessä pitivät häntä äänettömänä.
"En käsitä tarkoitustasi", vastasi hän vihdoin. "Väität, että minut haastetaan oikeuteen. Mitä varten? Vaikka olenkin sen miehen sisar, joka – en tiedä mitään – en osaa kertoa muuta kuin sen, mikä on kaikkien huulilla."
"Kyllä sinä osaat, aika paljon enemmän. Kaikkien huulilla ei ole se, että murhayönä soit Geraldille kohtauksen puutarhan alalaidassa. Eikä maailma myöskään tiedä, mitä tämän salaisen keskustelun aikana tapahtui. Kuinka Henry tunkeutui sitä häiritsemään; kuinka hän vimmastuneena siitä, kuten hänen hyvin sopi ollakin, ajatellessaan, että sellainen häpeä tuli – ei ainoassaan hänen sisarensa, vaan koko sukunsa niskoille – uhkasi tappaa sen miehen, joka oli sen aiheuttanut, ja kuinka hänet esti täyttämästä sen uhkauksensa ainoastaan niin kirotusti harhaantuneen naisen väliintulo!
– Koko maailma ei tiedä, mitä sitten seurasi; kuinka Henry hupakkomaisesti lähti sen katalan koiran jälkeen, ja mikä aikomus hänellä oli. Heidän itsensä lisäksi ainoastaan kaksi muuta henkilöä sattui näkemään sen lähdön."
"Kaksi – keitä he olivat?"
Kysymys lausuttiin koneellisesti – miltei rauhallisen kylmäverisesti.
Siihen vastattiin yhtä kylmästi.
"Toinen oli Cassius Calhoun – toinen Louise Poindexter."
Neito ei hätkähtänyt. Hän ei edes ainoallakaan merkillä näyttänyt hämmästyneensä. Se, mitä jo oli puhuttu, oli valmistanut häntä tähän paljastukseen. Hänen vastauksensa oli yksi ainoa sana, joka lausuttiin uhman sävyyn.
"No!"
"No!" kertasi Calhoun harmissaan sanojensa vähäisestä vaikutuksesta. "Otaksuttavasti ymmärrät minua?"
"En vähääkään paremmin kuin ennenkään."
"Haluatko minun puhuvan selvemmin?"
"Kuten suvaitset, sir."
"Puhun siis. Vakuutan sinulle, että vain yhdellä tavoin voi pelastaa isäsi tuhosta – itsesi häpeästä. Tiedätkö, mitä tarkoitan?"
"Kyllä; sen kyllä tiedän."
"Et kai nyt vastanne minulle kieltävästi."
"Nyt varmemmin kuin koskaan ennen!"
"Olkoon niin! Ennen tätä aikaa huomenna – ja kautta taivaan, tarkoitan sitä – ennen tätä aikaa huomenna seisot todistajain paikalla!"
"Halpamielinen urkkija! Missä tahansa, mutta en sinun läheisyydessäsi! Pois näkyvistäni, heti paikalla, muutoin kutsun isän!"
"Sinun ei tarvitse vaivautua. En aio enää kiusata sinua läheisyydelläni – joka on sinusta niin vastenmielinen. Jätän sinut miettimään. Kenties ennen oikeuden alkamista katsot sopivaksi muuttaa mieltäsi. Jos niin käy, toivon sinun ilmoittavan siitä minulle niin ajoissa, että ehdin peruuttaa haasteen. Hyvää yötä, Loo! Nukkuessani ajattelen sinua."
Huulillaan nämä pilkalliset sanat, jotka olivat melkein yhtä karvaat hänestä itsestään kuin niiden kuulijastakin, Calhoun poistui huoneesta vähemmän voitonriemuisen kuin syyllisen näköisenä.
Louise kuunteli, kunnes hänen askelensa häipyivät etäiseen käytävään.
Ikäänkuin hänen ylväät, äkäiset ajatuksensa, jotka siihen saakka olivat häntä tukeneet, olisivat äkkiä lauenneet, hän vaipui tuoliin ja painoi molemmin käsin rintaansa, koettaen vaimentaa niitä kauhuisia nytkähdyksiä, jotka nyt vaivasivat sitä pahemmin kuin koskaan ennen.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Teksasilainen oikeusistuin
On toisen päivän varhainen aamu. Ruusuisena Länsi-Intian merestä nouseva aamurusko luo suloisimman hymynsä Teksasin savannien ylle.
Melkein samalla hetkellä, jolloin rusottava valo suutelee Meksikon lahden valkeita hiekkasärkkiä, tervehtii se myöskin lähes viidensadan kilometrin päässä olevan Fort Ingen lippua, koska maa kohoaa juuri niin paljon Matagordan rannikolta Guadalupe-vuorten juurelle, jonka läheisyydessä tämä rajalinnoitus sijaitsee.
Aamurusko on juuri valaissut lipun, joka samalla kertaa alkaa hulmuta tangossaan ja levittää punaisen, valkean ja sinisen kirjavan pintansa aamuiseen, lauhaan länsituuleen.
Tuskin koko sinä aikana, jonka lipputanko on seisonut, on tähtilippu hulmunnut niin voimakkaasti kiinnostavan kohtauksen yläpuolella kuin se on, jota juuri tänä päivänä odotetaan.
Jopa näin varhaisena aamuhetkenä voidaan kohtauksen sanoa alkaneen. Aamuruskon ensimmäisten säteiden kajastaessa nähdään ratsastajia lähestyvän sotaväen majoituspaikkaa kaikilta suunnilta. He ratsastavat kaksi-, kolmi- tai puolikymmenmiehisissä ryhmissä, laskeutuvat satulasta saavuttuaan perille, kiinnittävät ratsunsa paaluaitaan tai panevat ne liekaan avoimelle preerialle.
Sen tehtyään he kerääntyvät ryhmiksi harjoituskentälle, seisoskelevat keskustelemassa tai hajaantuvat kylään, ja kaikki he johonkin aikaan pistäytyvät kapakassa tervehtimässä tarjoilupöydän takana seisovaa ravintoloitsijaa.
Tällä tavoin kokoontuvat miehet kuuluvat useihin eri tyyppeihin ja kansallisuuksiin. Melkein jokainen Euroopan maa on luovuttanut osansa, vaikka enemmistö on sitä jäntevää rotua, jonka esi-isät karkoittivat intiaanit "veriseltä alueelta", rakensivat hirsimajoja punanahkojen wigwamien paikalle ja kuluttivat elämänsä loppuosan kaatamalla metsää Mississippin varsilla. Jotkut heistä on kasvatettu viljelemään maissia, toiset ymmärtävät paremmin puuvillan viljelyä, samalla kun suuri joukko kauempana etelässä sijaitsevista kodeista on muuttanut Teksasiin keinottelemaan sokerin ja tupakan kasvattamisella ja valmistuksella.
Useimmat ovat ammatiltaan ja kutsumukseltaan maanviljelijöitä, vaikka joukossa on myöskin karjanhoitajia ja kalakauppiaita, metsästäjiä ja hevoskauppiaita, kauppamiehiä ja muita liikemiehiä – muun muassa sangen monta ihmiskauppiasta!
On lakimiehiä, maanmittareita ja maakeinottelijoita sekä muita keinottelijoita, joiden alaa ei ole ilmaistu – seikkailijoita, jotka ovat valmiit ryhtymään kaikkiin satunnaisiin puuhiin – olipa sitten kysymyksessä karjan leimaaminen, retki comancheja vastaan tai seikkailumatka Rio Granden toiselle puolelle.
Heidän pukunsa ovat yhtä vaihtelevia kuin heidän ammattinsakin. Heitä on jo kuvailtu, sillä Fort Ingen ympärille nyt kerääntyvät miehet ovat samoja, jotka olemme jo aikaisemmin nähneet koolla Casa del Corvon pihalla – samoja, mutta runsaslukuisempina.
Nykyinen kokous eroaa eräässä toisessakin suhteessa etsintäseurueesta. Sitä sulostuttavat läsnäolollaan naiset – miesten vaimot, sisaret ja tyttäret. Jotkut ovat ratsain ja pysyvät satulassa – heidän hunnulla varustetut puuvillahattunsa varjostavat heidän kasvojaan auringon hehkulta; toiset ovat sijoittuneet vielä mukavammin katsomaan näkyä – istuen valkoisten vankkuritelttojen suojassa tai loisteliaampien "carriole"- tai "jersey"-katosten alla.
Meneillään on näkemisen arvoinen kohtaus – tai sellaista ainakin odotetaan. Se on oikeudenkäynti, josta uudisasutuksella on kauan puhuttu.
Tarpeetonta on mainita, että kysymyksessä on oikeudenkäynti Mustangi-Mauricen nimellä tunnettua Maurice Geraldia vastaan.
Yhtä turhaa on lisätä, että se koskee Henry Poindexterin murhaa.
Tällaista väkijoukkoa ei ole saanut koolle rikoksen törkeä laatu eivätkä myöskään syytetyn tai uhrin mieskohtaiset ominaisuudet – he kumpikin olivat vain vähän tunnettuja ympäristössä.
Sama oikeusistuin – piirikunnan, Uvalden, ylioikeus – on ollut siellä aikaisemminkin istumassa, käsitellyt kaikenlaisia juttuja ja tuominnut kaikenlaisia ihmisiä – varkaita, huijareita, miehentappajia, jopa murhamiehiäkin – mutta niitä tilaisuuksia katsomaan ja tuomioita kuulemaan on tuskin viitsinyt tulla kahdeksaakymmentä henkilöä!
Se seikka ei ole kerännyt yhteen näin useita uudisasukkaita, vaan sen on tehnyt sarja kummallisia asianhaaroja, salaperäisiä ja melodraamallisia, jotka näyttävät olevan jollakin tavoin rikoksen yhteydessä ja ovat joitakuita päiviä olleet uudisasutuksen ainoana puheenaiheena.
Ei ole tarpeellista luetella näitä asianhaaroja; ne ovat jo tunnettuja.
Kaikki Fort Ingeen saapuneet ovat tulleet sinne siinä toivossa, että oikeudenkäynti luo valoa tähän kummalliseen kysymykseen, joka on siihen saakka uhmaillut ratkaisuyrityksiä.
Tietystikin jotkut kaikesta tästä riippumatta tuntevat mielenkiintoa vangin kohtaloa kohtaan. Toisia kannustaa vieläkin surullisempi mielenkiinto – murhatuksi otaksutun miehen sukulaisia ja ystäviä; muistaa nimittäin tulee, ettei rikoksen todellisesta tapahtumisesta ole vielä saatu todistuksia.
Mutta siihen nähden ei ole kovinkaan paljoa epäilyksiä. Useat toisistaan riippumattomat seikat ovat yhtyneet sitä vahvistamaan; ja kaikki uskovat, että katala tihutyö on tehty – yhtä varmasti kuin olisivat olleet omin silmin sitä näkemässä.
He odottavat vain, että heille selvitettäisiin yksityiskohdat, että he saisivat tietää, miten, milloin ja minkä tähden teko tapahtui.
Kello on kymmenen, ja oikeus istuu.
Väkijoukon kokoonpanossa ei ole tapahtunut paljoakaan muutoksia; vain sinne tänne on sotilasasuja sekaantunut siviili-ihmisten yksinkertaisempien pukujen joukkoon. Linnoituksen sotilaat on päästetty pois aamuparaatista, ja kun he saavat vapaasti etsiä itselleen senpäiväisiä huvituksia, ovat he hakeneet niitä siviilikatselijain seasta. Tuossa he seisovat vierekkäin – sotilaat ja yksityiset kansalaiset – rakuunoihin, jalkaväkeen ja tykistöön kuuluvat miehet tilanomistajien, metsästäjien, hevoskauppiaiden ja huimien seikkailijoiden seassa; he ovat juuri äsken kuulleet kuuluttajan alkuhuudon ja päättäneet seisoa paikallaan, kunnes kuulisivat tuomarin huulilta viimeisen juhlallisen, muodollisen lauseen: "Olkoon Jumala sielullenne armollinen!"
Saapuvilla on tuskin ainoatakaan, joka ei ennen iltaa odota kuulevansa tätä hirvittävää loppulausetta, joka lausutaan ihmiskumppanin kuolemantuomiota merkitsevän tumman lakin varjosta.
Vain harvat sitä toivonevat. Mutta hyvin monet ovat varmoja siitä, että oikeudenkäynti päättyy tuomioon ja että Maurice Geraldin sielu palaa Jumalansa luokse, ennenkuin aurinko on laskenut!
Oikeus istuu.
Sielunne silmien eteen kuvastuu avara sali, jonka toisella laidalla on koroke; lautaiset väliseinät erottavat tyhjän tilan; sen sisäpuolella on pöytä, ja tämän reunassa on arkkumainen tekele, joka muistuttaa luentohuoneen puhujalavaa tai kirkon saarnastuolia.
Näemme tuomarit kärpännahkaisissa vaipoissaan, asianajajat harmaissa peruukeissaan ja mustissa takeissaan ja heidän apulaisensa, sihteerit, airuet ja reportterit, siellä täällä seisovia sinitakkisia, kiiltonappisia poliiseja sekä takalistolla meren päitä ja kasvoja, jotka eivät aina ole kammattuja eivätkä puhtaita.
Lisäksi panette merkille eräänlaisen hillityn ilmeen katselijoiden piirteissä; se ei ole niin suuressa määrin johtunut säädyllisyydestä kuin siitä pelosta, että häirittäisiin oikeusistuimen säännöllisiä toimia.
Teidän täytyy haihduttaa kaikki tämä mielestänne, jos haluatte saada aavistuksen siitä, millainen oikeusistuin on Teksasin rajamailla, sillä se eroaa samannimisestä englantilaisesta laitoksesta yhtä suuresti kuin sissijoukkue eroaa kaartilaisprikaatista.
Täällä ei ole oikeussalia, vaikka onkin eräänlainen vierasmaja, jota käytetään sekä tähän että muihin tarkoituksiin. Mutta päivä lupaa sukeutua kuumaksi, ja oikeus on päättänyt istua puun varjossa!
Ja se on sijoittunut puun juurelle – jättiläiskokoisen rautatammen, jota espanjalainen sammal kiehkuroina koristaa ja joka seisoo harjoituskentän laidalla, ulottaen varjoaan laajalti viheriöivälle preerialle.
Sen juurelle on tuotu iso asiakirjapöytä ja sen ympärille on asetettu kymmenkunta nahkapohjaista tuolia; sillä viruu hajallaan muutamia arkkeja konseptipaperia, mustepullo, hanhensulkaisia kyniä, hyppysissä kulunut lakikirja tai pari, lasinen karahvi, jossa on persikkaviinaa, pari tavallista lasia, rasia havannasikaareja ja toinen rasia tulitikkuja.
Näiden välineiden takana istuu tuomari, jolta ei ainoastaan puutu kärpännahkainen viitta, vaan joka on suorastaan takittomana – koska päivän lämpötila on saanut hänet päättämään käsitellä asiaa paitahihasillaan!
Peruukin sijasta hänellä on panamahattunsa, joka on kallellaan toisella poskella vastapainoksi toisessa suupielessä törröttävälle, puoliväliin poltetulle, puolittain pureksitulle havannalaiselle.
Muissa tuoleissa istuu miehiä, joiden puku ei ilmaise heidän ammattiaan.
Heidän joukossaan on lakimiehiä – asianajajia ja neuvonantajia, kuten heitä siellä nimitetään – joiden yhteiskunnallisessa ja laillisessa asemassa ei ole vähääkään eroa; sheriffi ja hänen apulaisensa; linnoituksen sotilaallinen komentaja, kappalainen, lääkäri, useita upseereja sekä yksi tai kaksi henkilöä, joiden ammatti ei ole selvitetty.
Hiukan syrjässä on kaksitoista henkilöä yhdessä ryhmässä; suunnilleen puolet heistä istuu karkeatekoisella lankkupenkillä, muiden kyykötellessä tai loikoillessa ruohikolla.
He muodostavat valamiehistön – laitoksen, joka on yhtä ominainen Teksasille kuin Englannillekin ja joka Teksasissa on kymmenen kertaa uskollisempi luottamustehtävälleen, halveksivasti suostumatta alistumaan tuomarin määräyksiin – mihin Englannissa liiankin vapaasti myönnytään.
Teksasilaisen tuomarin ja valamiehistön ympärillä leviää väkijoukko, joka tungeksii ihan likelle oikeuden aluetta ja jota hyvin sopii nimittää epämääräiseksi. Hirvennahkaisia metsästyspuseroita, huopatakkeja – tukahduttavasta kuumuudesta huolimatta; juovaisesta karttuunista ja kentuckylaisesta parkkumista valmistettuja leninkejä; valkoisesta liina- tai taivaansinisestä puuvillakankaasta tehtyjä puseroita; punaisesta flanellista tai valkaisemattomasta "kotikutoisesta" laitettuja paitoja; rakuunoiden, jääkärien, jalkaväen ja tykistön asepukuja, kaikkia niitä on sekavana vilinänä tässä kirjavassa kokouksessa.
Siellä täällä näkyy säännöllisempi asu – tälle maalle luonnollisempi – meksikolaisen jaqueta ja calzonerot, joiden omistajan leveälierinen sombrero varjostaa hänen tummia, picaresque-ilmeisiä kasvojaan.
Oli aika – eikä niin kovin kaukainen – jolloin kaikki tälle samalle paikalle kokoontuneet miehet olivat sellaisessa asussa.
Mutta silloin ei ollut kaksitoistamiehistä valamiehistöä, ja tuomari – juez de letras – oli paljon tärkeämpi henkilö, jonka nyökkäys merkitsi kuolemaa ja jolta helposti saattoi saada anteeksiannon, jos pystyi pistämään onzoja hänen taskuunsa.
Tästä karkeasta epäsäännöllisyydestä huolimatta – siitä huolimatta, että puuttuu vaikuttavia kärpännahkaisia ja mustia silkkivaippoja, virka-asuisia alguazileja ja kirkasnappisia poliiseja – siitä huolimatta, että saapuvilla on miehiä, jotka sivistyneestä ihmisestä saattavat näyttää oudoilta – jopa villeiltäkin – väitän empimättä, että näiden punaisten flanellipaitojen ja kentuckylaisten parkkuminuttujen keskellä viaton mies saa varmasti – niin, paljon varmemmin – luottaa saavansa oikeutta ja syyllinen uskoa saavansa rangaistuksen kuin niin sanotun sivistyksemme muodollisissa ja hiuksiahalkovissa käräjätempuissa.
Älkää erehtykö pitämään noita teksasilaisen puun juurelle kokoontuneita miehiä – niin karkealta kuin heidän ulkoasunsa näyttäneekin teidän liiaksi arvostelevasta silmästänne – älkää erehtykö pitämään heitä omien "massojenne" muodostamana roskajoukkona, jota ylettömät verot ovat ihan syntymästä saakka säälittömästi rasittaneet. Älkää myöskään erehtykö luulemaan heitä teidänkaltaisiksenne olennoiksi – jotka ovat kaulaa myöten täynnä orjamaisuuden henkeä – kunpa se teidät tukehduttaisi! – ja jotka halveksivat kaikkea suurta ja edistysmielistä sekä kunnioittavat ainoastaan velttoa, pinnallista ja itsekästä!
Puhun sinulle, keskiluokkaan kuuluva ystäväni, joka kuvittelet olevasi tämän englantilaisen maamme kansalainen. Tosin sellainen kansalainen, jolla ei ole edes ensimmäistä, niukinta kansalaisoikeutta – oikeutta valita edustajaa parlamenttiin.
Kuvittelet, että sinulla on tämä oikeus. Minulla tuskin on kärsivällisyyttä vakuuttaa sinulle, että olet erehtynyt.
Niin, suuresti erehtynyt, kun kuvittelet olevasi samalla poliittisella tasolla, jolla nuo Teksasin muka karkeat rajalaiset ovat.
Ei sinnepäinkään. He ovat täysvaltaisia kansalaisia – sinun ylempiesi vertaisia tai niiden vertaisia, jotka tahtovat niin itseään nimittää ja joiden tahtoon sinä olet kyllin halpa suostumaan vastustelematta – milteipä vastalauseitta!
Useimmissa kokouksissa sisempi piiri on tarkemmin valikoitua. Helmi on löydettävissä keskeltä Fort Ingessäkin.
Nyt kerääntyneessä kokouksessa on asianlaita päinvastainen. Hienous ja sirous ovat ulkolaidalla. Naispuoliset kaunottaret seisovat paraisiin pukuihinsa verhottuina joustimilla varustetuilla rattailla tai komeammissa ajoneuvoissa, kylliksi korkealla nähdäkseen miespuolisten katselijoiden päiden ylitse.
Heidän katseensa eivät ole suunnatut tuomariin tai, jos ovat, niin ainoastaan ajoittain. Heidän katseensa ovat tähdätyt kolmen miehen muodostamaan ryhmään, joka on lähellä valamiehiä eikä kovin kaukana puun rungosta. Yksi heistä istuu, ja molemmat muut seisovat. Edellinen on syytettynä oleva vanki, jälkimmäiset ovat häntä vartioivat sheriffin apulaiset.
Alkujaan oli aikomus syyttää murhasta useita muitakin miehiä – Miguel Diazia ja hänen kumppaneitaan samoin kuin myöskin Phelim O'Nealia.
Mutta valmistavien kuulustelujen aikana meksikolaisen onnistui todistaa olleensa toisaalla samoin kuin hänen kumppaneittensakin. Kaikki neljä on senmukaisesti vapautettu syytöksestä.
He tunnustivat käyttäneensä intiaanien valepukua, sillä kun se kerran todistettiin, eivät he muuta voineet.
Mutta he väittivät, että se oli ollut pila – travestie; ja kun todistettiin muiden olleen kotonaan ja Diazin olleen tukkihumalassa sinä yönä, jona Henry Poindexter katosi, tyydyttivät heidän väitteensä niitä, joiden tehtäväksi kuulustelu oli uskottu.
Mitä connemaralaiseen tulee, ei ollut katsottu tarpeelliseksi haastaa häntä oikeuteen. Jos hän oli ollut apuna, oli hän toiminut ainoastaan isäntänsä yllytyksestä; ja hän saattaisi osoittautua hyödyllisemmäksi todistajain paikalla kuin syytettynä.
Syytettyjen paikalla seisoo siis ainoastaan yksi vanki – Maurice Gerald, jonka häntä katselevat ihmiset tuntevat Mustangi-Mauricen nimellä.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Väärä todistaja
Saapuvilla on ainoastaan muutamia sellaisia, jotka mieskohtaisesti lainkaan tuntevat syytettyä, vaikka vain harvoja on myöskin sellaisia, jotka eivät ole koskaan ennen kuulleet hänen nimeään. Kenties ei ainoatakaan.
Vasta viime aikoina oli Maurice Gerald tullut yleisesti tunnetuksi, sillä ennen hänen ja Calhounin välistä, kuusipanoksisilla revolvereilla suoritettua kaksintaistelua hänellä oli ollut ainoastaan taitavan hevosenpyydystäjän maine.
Kaikki myönsivät, että hän oli oivallinen nuori mies – komea, huima, hyvään hevoseen kiintynyt; ja pitämättä syntinä hellän katseen luomista kauniiseen naiseen hän oli avosydäminen, kuten useimmat irlantilaiset ovat, ja myöskin avopuheinen, mikä kernaimmin uskotaan.
Mutta eivät hänen hyvät eivätkä hänen huonot puolensa olleet kehittyneet ylenmääräisiksi. Hänen rohkeutensa ilmeni harvoin hillittömänä hurjapäisyytenä, samalla kun hänen puhelunsa yhtä harvoin rappeutui "pikku juoruiluksi".
Hänen toiminnassaan saattoi huomata eräänlaista kohtuullisuutta. Samoin hänen sanansa olivat maltillisia, ja niistä kuvastui jopa maljan ääressä istuessakin varovaisuutta, joka on jonkun verran harvinainen hänen maanmiestensä keskuudessa.
Ei kukaan tuntunut tietävän, mistä hän oli tullut, mistä syystä hän oli sijoittunut Teksasiin tai minkä tähden hän oli valinnut niin omituisen ammatin kuin villien hevosten pyydystäminen oli – ammatin, jota ei pidetty kaikkein kunniallisimpana.
Se tuntui vieläkin kummallisemmalta niistä, jotka tiesivät, ettei hän ollut ainoastaan sivistynyt, vaan ilmeisesti myöskin "syntyperäinen herrasmies" – jolla sanontatavalla oli kuitenkin vain vähäinen merkitys Teksasin rajaseudulla.
Siellä ei sitä myöskään pidetty kovinkaan ihmeteltävänä seikkana, sillä siellä voidaan usein tavata sekä Ranskasta että "isänmaasta" saapuneita "syntyperäisiä herrasmiehiä" hankkimassa rehellisesti elatustaan otsansa hiellä.
Se on näpsäys kaikille ylimyksellisille etuoikeuksille – paitsi niille, joiden valtakirjat on leimattu luonnon aidoilla leimoilla.
Sellaista on uudisasutus tässä kauniissa, vapaassa maassa.
Ja tällaisen vaikutelman nuori irlantilainen tekee mahdollisimman selvästi. Ei kukaan todennäköisesti voi epäillä häntä typeräksi eikä lurjukseksi.
Mutta kuitenkin hän seisoo sellaisen kokouksen edessä, joka on kutsuttu koolle pitämään häntä salamurhaajana, seisoo sellaisena miehenä, joka yön hiljaisena hetkenä on vuodattanut viatonta verta ja riistänyt hengen toiselta ihmiseltä!
Saattaako se syytös olla paikkansapitävä? Jos niin on, olkoon Jumala hänen sielulleen armollinen!
Sellaisia ajatuksia risteilee katsojien mielessä heidän seisoessaan katse suunnattuna häneen odottamassa oikeudenkäynnin alkamista.
Jotkut silmäilevät häntä yksinkertaisen uteliaasti, toiset kysyvästi, mutta useampien ilmeistä kuvastuu suuttumusta ja kostonhimoa.
Yhden häneen tähdätyn silmäparin ilme on tyyten toisenlainen kuin muiden – se on lempeä, mutta varma, ja siihen näyttää omituisesti sekaantuvan pelkoa ja hellyyttä.
Monet henkilöt panevat merkille tämän naiskatselijan ilmeen, jonka kalpeat, kaleesien verhojen puolittain piilottamat kasvot ovat liian kauniit välttääkseen huomiota.
Vain harvat osaavat sen selittää.
Mutta näiden harvojen joukossa on vanki itse; hän havaitsee sekä naisen että ilmeen, ja hänen sieluaan värähdyttävä ylpeä hurmaus melkein korvaa sen nöyryytyksen, johon hänen on pakko alistua. Se riittää saamaan hänet hetkeksi unohtamaan sen hirveän aseman, jossa hän on.
Tällä hetkellä hänen asemansa on nautinnollinen. Hänelle on kerrottu paljon siitä, mitä on tapahtunut unohduksen pimeinä hetkinä. Hän tietää nyt, että se, mitä hän on kuvitellut ainoastaan suloiseksi, taivaalliseksi näyksi, oli paljon suloisempi, maanpäällinen, todellinen kohtaus.
Ne naisenkasvot, jotka unikuvan tavoin hohtivat hänen vuoteensa yläpuolella, olivat samat, jotka nyt näkyvät kaleesien verhojen lomitse, ja niiden ilme ilmaisee hänelle, että uhkaavien katsojien joukossa hänellä on yksi ystävä, joka pysyy uskollisena loppuun saakka – vaikkapa se olisikin kuolema!
Oikeudenkäynti alkaa.
Sen alkamisessa ei ole kovinkaan paljoa muodollista juhlallisuutta. Tuomari ottaa hatun päästänsä, raapaisee tulitikulla tulta ja sytyttää sikaarinsa uudelleen.
Imaistuaan puolikymmentä sauhua hän ottaa sikaarin pois hampaittensa välistä, laskee sen vielä savuavana pöydälle ja lausuu:
"Hyvät herrat valamiehet! Olemme kokoontuneet käsittelemään asiaa, jonka yksityiskohdat luullakseni ovat teille kaikille tuttuja. On murhattu mies – kunnioitetuimpiin kansalaisiimme kuuluvan miehen poika; ja saapuvilla olevaa vankia syytetään tämän rikoksen tekijäksi. Velvollisuuteni on huomauttaa teille oikeudenkäynnin laillisista muodollisuuksista. Teidän asianne on – kuultuanne teille esitettävät todistukset – ratkaista, onko tämä syytös pidettävä voimassa vai eikö."
Tavallisen kaavan mukaan vangilta kysytään: "Syyllinen vai syytön?"
"Syytön", kuuluu vastaus, joka lausutaan varmasti, mutta vaatimattomasti.
Cassius Calhoun ja jotkut hänen ympärillään seisovat räyhääjät tekeytyvät epäilevän pilkallisiksi.
Tuomari ottaa sikaarinsa jälleen suuhunsa ja pysyy äänettömänä.
Joidenkuiden alustavien huomautusten jälkeen yleinen syyttäjä ryhtyy kutsumaan todistajia esiintymään.
Ensinnä kutsutaan esille Franz Oberdoffer.
Sittenkun häneltä on tiedustettu muutamia merkityksettömiä seikkoja, hänen ammattiaan ja muuta semmoista, vaaditaan häntä esittämään, mitä hän tietää asiasta. Sellainen on yleinen menettelytapa teksasilaisessa oikeudessa.
Oberdofferin todistus on yhtäpitävä kaiken sen kanssa, mitä hän on jo kertonut: sinä yönä, jona nuori Poindexter oli kadonnut, Gerald oli poistunut hänen talostaan myöhäisellä hetkellä – sydänyön jälkeen. Ennen lähtöään hän oli suorittanut laskunsa, ja hänellä oli nähtävästi ollut runsaasti rahaa. Oberdoffer ei ollut monesti nähnyt hänellä olevan niin runsaasti käteisvaroja. Hän oli lähtenyt asuntoonsa Nueces-joen varrelle tai missä se lieneekään ollut. Hän ei ollut maininnut, minne hän aikoi. Hän ei ollut kovin ystävällisissä suhteissa todistajan kanssa. Todistaja otaksui hänen lähtevän ainoastaan sen vuoksi, että hänen palvelijansa oli mennyt sinne edellisenä päivänä, vieden muassaan hänen kaikki tavaransa – kuormamuulilla – kaiken muun paitsi sitä, mitä mustanginpyydystäjä itse kuljetti ratsunsa selässä.
Mitä hän oli ottanut mukaansa?
Todistaja ei jaksanut muistaa paljoa erikoisesti. Hän ei ollut varma siitä, oliko syytetyllä pyssy, mutta luuli hänellä olleen sellaisen sidottuna meksikolaiseen tapaan hänen satulansa kupeelle.
Varmasti hän saattoi mainita nähneensä pistoolit koteloissaan ja metsästyspuukon mustanginpyydystäjän vyössä. Gerald oli puettu, kuten hän aina oli – meksikolaiseen asuun, ja hänellä oli raitainen meksikolaishuopa. Todistajan mielestä oli omituista, että hän lähti niin myöhäisenä yön hetkenä. Sitäkin omituisempaa, kun hän oli maininnut todistajalle aikovansa lähteä seuraavana aamuna.
Hän oli ollut ulkosalla koko alkupuolen yötä, mutta ilman ratsuaan, jota hän piti kapakan tallissa. Hän oli lähtenyt liikkeelle heti kotiin palattuaan. Hän viipyi talossa vain kylliksi kauan suorittaakseen laskunsa. Hän näytti kiihtyneeltä ja kiiruhtavalta. Se ei johtunut väkijuomista. Hän täytti pullonsa kirschenwasserilla, mutta ei juonut sitä ennen poistumistaan. Todistaja saattoi vannoa hänen olleen selvän. Geraldin esiintymisen nojalla hän tiesi hänen olevan kiihtyneen. Satuloidessaan hevostaan – minkä hän teki itsekseen – hän puheli koko ajan ikäänkuin olisi ollut suutuksissaan. Todistaja ei otaksunut hänen suuttuneen ratsulleen. Hän luuli jonkun kiukustuttaneen syytettyä, jonka hän arveli olevan vihoissaan jostakin, mikä hänelle oli tapahtunut, ennenkuin hän tuli hotelliin. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, missä Gerald oli ollut, mutta oli myöhemmin kuullut, että Geraldin oli nähty menevän pois kylästä ja joen vartta pitkin Poindexterin maatilalle päin. Hänen oli usein nähty menevän sille suunnalle viimeisten kolmen tai neljän päivän aikana hänen majaillessaan hotellissa – sekä yöllä että päivällä – sekä jalkaisin että ratsain – useita kertoja kummallakin tavalla.
Siinä pääkohdat Oberdofferin esittämästä, vangin liikkeitä koskevasta todistuksesta.
Häneltä kysellään Henry Poindexteriä.
Tunsi tämän nuoren herrasmiehen, mutta hyvin pintapuolisesti, koska hän kävi hotellissa hyvin harvoin. Hän oli siellä sinä yönä, jona hänet viimeksi nähtiin. Todistaja hämmästyi nähdessään hänet siellä – osittain koska hänen tapansa ei ollut käydä, osittain hänen käyntinsä myöhäisen ajan vuoksi.
Nuori Poindexter ei tullut sisälle taloon. Vilkaisi vain tarjoiluhuoneeseen ja kutsui todistajan ovelle.
Hän tiedusti herra Geraldia. Myöskin hän näytti selvältä, mutta kiihtyneeltä; ja kun hänelle oli ilmoitettu mustanginpyydystäjän poistuneen, kiihtyi hän vielä enemmän. Sanoi hyvin hartaasti haluavansa tavata Geraldin samana yönä ja kysyi, mihin suuntaan tämä oli lähtenyt. Todistaja opasti hänet Rio Granden tielle – arvellen mustanginpyydystäjän lähteneen sitä myöten. Nuori Poindexter vakuutti tuntevansa tien ja lähti liikkeelle ikäänkuin olisi aikonut saavuttaa mustanginpyydystäjän.
Vielä muutamia pintapuolisia kysymyksiä, ja Oberdofferin todistus oli lopussa.
Se oli kokonaisuudessaan epäsuotuisa syytetylle, erittäinkin se seikka, että Gerald oli muuttanut mieltään lähtöaikaansa nähden. Hänen esiintymisensä, kiihtyneeksi ja vihaiseksi kuvattu – jonkun verran liioiteltu kenties, koska mies naivisti tunnusti kantavansa hänelle kaunaa. Se on erikoisen epäsuotuisa. Oikeuspaikalla kuuluva hyminä ilmaisee sen tehneen vaikutuksensa.
Mutta minkä tähden myöskin Henry Poindexter oli kiihtynyt? Minkä tähden hän seurasi Geraldia niin kuumeisen kiirehtivästi ja niin tavattomaan aikaan – niin tavattomaan sekä hänen oleskelupaikkoihinsa että hänen tapoihinsa nähden?
Jos järjestys olisi ollut päinvastainen, jos Gerald olisi tiedustanut häntä ja lähtenyt hänen jälkeensä, olisi asia ollut selvempi. Mutta sittenkin olisi vielä puuttunut vaikutinta. Kuka osaa osoittaa sen valamiehiä tyydyttäväksi?
Useita todistajia kutsutaan esiintymään; mutta heidän useimpien lausuntonsa pikemminkin tukevat päinvastaista käsitystä. Jotkut heistä todistavat, että vangin ja sen miehen välillä, jonka murhasta syytettynä hän on, vallitsi ystävällinen suhde.
Vihdoin kutsutaan todistajain paikalle henkilö, joka todistaa päinvastaista. Hän oli kapteeni Cassius Calhoun.
Hänen kertomuksensa muuttaa täydelleen oikeudenkäynnin luonteen. Se ei ainoastaan paljasta murhan vaikutinta, vaan myöskin tekee tihutyön kymmenen kertaa mustemmaksi.
Ovelasti sommitellun alkulauseen jälkeen, jossa hän selittää olevansa vastahakoinen tekemään tätä paljastusta, hän lopulta kertoo kaikki: puutarhassa sattuneen kohtauksen, riidan, Geraldin poistumisen, johon hän väittää liittyneen uhkauksen, sen, että Henry lähti hänen jälkeensä – kaiken muun, paitsi tämän seuraamisen todellista aihetta ja hänen omaa menettelyään koko aikana. Nämä kaksi seikkaa hän visusti pitää omina tietoinaan.
Tämä häväistysmäinen paljastus herättää yleistä hämmästystä – sekä valamiehissä ja tuomarissa että katsojissa. Se ilmenee tavalla, josta ei voi erehtyä – toisaalla uhkaavina supatuksina, toisaalla kiukkuisina huudahduksina.
Nämä eivät ole kohdistuneet todistajana esiintyneeseen mieheen, vaan häneen, joka seisoo heidän edessään ja jota nyt röyhkeästi syytetään kaksinkertaisesta rikoksesta: pojan salamurhasta – tyttären häpäisemisestä!
Tämän hirvittävän todistuksen aikana oli kuulunut ähkäisy. Sen päästi yli keski-ikäinen mies, joka oli murheellisen ja masentuneen näköinen ja jonka kaikki tiesivät näiden molempien kovaonnisten isäksi.
Mutta katselijoiden katseet eivät viivy hänessä. He silmäilevät hänen taaksensa – verhoilla varustettuihin kaleeseihin, jossa näkyy istuvan nainen – niin kaunis, että hän jo paljoa aikaisemmin on herättänyt heidän huomiotaan.
Häneen luodaan omituisia silmäyksiä – omituisia, vaikka ei selittämättömiä, sillä ajoneuvoissa istuva nainen on Louise Poindexter.
Onko hän siellä omasta aloitteestaan – omasta vapaasta tahdostaan?
Niin kysellään väkijoukossa, ja sellaisia kuiskittuja ajatuksia seuraa sitä kysymystä.
Arvailuille ei suoda paljoa aikaa. Vastaus saadaan, kun kuuluttajan ääni lausuu nimen:
"Louise Poindexter'"
Calhoun on pitänyt sanansa.
KUUDESKOLMATTA LUKU
Vastahakoinen todistaja
Ennenkuin yksitoikkoinen kehoitus on toistettu kolmesti, nähdään naisen laskeutuvan vaunujen astuimilla.
Oikeudenpalvelijan saattamana hän sijoittuu todistajille varattuun paikkaan.
Säpsähtelemättä – nähtävästi pelkäämättä – hän katsoo oikeuteen päin.
Kaikkien katseet ovat kohdistetut häneen – joidenkuiden kysyvästi, muutamien ehkä halveksivasti, mutta useiden ihailevasti, huokuen sitä salaista hyväksymistä, jota naisellinen viehkeys herättää jopa syyllisyyteenkin liittyneenä!
Yhdellä häntä silmäilevällä henkilöllä on toisenlainen ilme kuin muilla; siitä kuvastuu mitä hellintä intohimoa, johon sekaantuu tuskin havaittavaa pelokkuutta. Tämä henkilö on vanki itse. Todistajan katse on luotu poispäin hänestä kuten kaikista muistakin.
Ainoastaan yhtä miestä hän näyttää pitävän huomionsa arvoisena – häntä, joka on juuri poistunut siltä paikalta, jolla tyttö nyt seisoo. Hän katsoo Calhouniin – omaan serkkuunsa – ikäänkuin tahtoisi surmata hänet silmillään.
Arkaillen hänen katsettaan mies pujahtaa taemmaksi, niin että tungos piilottaa hänet todistajan näkyvistä.
"Missä te, neiti Poindexter, olitte sinä yönä, jona teidän veljenne viimeksi nähtiin?"
Kysymyksen esittää yleinen syyttäjä.
"Kotona – isäni talossa."
"Saanko tiedustaa, kävittekö sinä yönä puutarhassa?"
"Kävin."
"Kenties olette hyvä ja ilmoitatte oikeudelle, mihin aikaan."
"Keskiyön aikaan – jos muistan oikein."
"Olitteko yksin?"
"En koko aikaa."
"Osan ajasta oli joku seurassanne?"
"Niin oli."
"Avomielisyydestänne päättäen, neiti Poindexter, ette kieltäydy ilmaisemasta oikeudelle, kuka se henkilö oli?"
"Varmasti en."
"Saanko tiedustaa sen henkilön nimeä?"
"Siellä oli useampia kuin yksi. Muun muassa veljeni oli siellä."
"Mutta ennenkuin veljenne saapui paikalle, eikö seurassanne ollut joku toinen?"
"Kyllä oli."
"Juuri hänen nimensä toivomme teidän mainitsevan. Toivottavasti ette pidä sitä salassa."
"Minkätähden pitäisin? Mielihyvin ilmaisen teille, että seurassani ollut herrasmies oli Maurice Gerald."
Tämä vastaus aiheuttaa hämmästystä ja jotakin muutakin. Kuulijat ilmaisevat halveksumistaan, johon sekaantuu harmia.
Erääseen mieheen se tekee tyyten toisenlaisen vaikutuksen – syytetyn paikalla olevaan vankiin – joka näyttää voitonriemuisemmalta kuin ainoakaan syyttäjänsä.
"Saanko kysyä, tapahtuiko tämä kohtaus sattumalta vaiko sopimuksesta?"
"Sopimuksesta."
"Nyt arkaluontoinen kysymys, neiti Poindexter; suonette anteeksi, että lausun sen – suorittaessani velvollisuuttani. Mikä oli tämän sovitun kohtauksen luonne – tarkoitus, kuten minun oikeammin pitäisi sanoa?"
Todistaja epäröi, ennenkuin vastaa.
Mutta ainoastaan tuokion. Hän oikaisee vartalonsa seisottuaan siihen saakka kumaraisessa asennossa, luo huolettoman katseen ympärillään oleviin kasvoihin ja vastaa:
"Vaikutin tai tarkoitus, aivan samantekevä. En suinkaan aio sitä salata. Menin puutarhaan kohtaamaan sitä miestä, jota rakastin – jota vieläkin rakastan, vaikka hän seisookin edessänne rikoksesta syytettynä! Nyt, sir, olette toivoakseni tyytyväinen."
"En aivan", jatkaa yleinen syyttäjä välittämättä ympärillään kuuluvasta mutinasta. "Minun täytyy esittää teille vielä yksi kysymys, neiti Poindexter. Se menettely, jota aion noudattaa, on tosin hieman epäsäännöllinen, mutta säästää oikeuden aikaa; eikä kenelläkään luullakseni ole mitään sitä vastaan. Kuulitte, mitä teidän edellänne esiintynyt todistaja puhui. Onko totta, että veljenne erosi suuttuneena syytettyjen paikalla olevasta vangista?"
"Aivan totta."
Vastaus panee oikeuden värähtämään – värähtämään harmista. Se vahvistaa Calhounin kertomuksen. Se selvittää murhan vaikuttimen!
Kuulijat eivät odota selitystä, jonka todistaja aikoo esittää. Kajahtaa huuto: "Hirteen – hirteen hänet!" Ja samalla näkyy merkkejä, että se mielitään tehdä vartoamatta valamiehistön lausuntoa.
"Järjestystä oikeudessa!" huutaa tuomari, ottaen sikaarin hampaittensa välistä ja silmäillen käskevästi ympärilleen.
"Veljeni ei seurannut häntä suuttuneena", jatkaa todistaja, vaikka häntä ei enää kuulustellakaan. "Hän oli antanut herra Geraldille anteeksi ja lähti hänen jälkeensä pyytääkseen anteeksi."
"Minulla on jotakin sanomista tuohon", pistää Calhoun väliin tekonsa säännönvastaisuudesta huolimatta. "He riitelivät myöhemmin. Kuulin sen seisoessani talon katolla."
"Herra Calhoun!" huudahtaa tuomari moittivasti. "Jos yleinen syyttäjä sitä haluaa, voidaan teidät uudelleen kutsua todistajain paikalle. Siihen mennessä, sir, suvainnette olla häiritsemättä käsittelyä."
Sittenkun neidolle on esitetty vielä muutamia kysymyksiä, joiden vastaukset selittävät hänen äskeistä väitettään, päästetään hänet pois vaivaavasta asemastaan.
Hänen palatessaan vaunuihin on hänen sydämensä kylmän raskas, sillä hän käsittää totta puhumalla vahingoittaneensa sen miehen asiaa, jota hän tahtoi palvella. Myöskin omaa asiaansa, sillä mennessään ihmisjoukon halki hän ei voi olla huomaamatta häneen suunnattuja silmiä, joiden ilme kovin likeisesti muistuttaa ylenkatsetta!
Hänen alentumisensa on loukannut "ritarillisuutta", hänen sydänöistä kohtausta koskeva avomielinen tunnustuksensa on tyrmistyttänyt siveellisiä tunteita, puhumattakaan niin rohkean tunnustuksen osakseen saaneen miehen hyvän onnen aiheuttamasta kateudesta.
Calhoun kutsutaan taaskin todistamaan ja esittämällä lisää vääriä todistuksia vahvistaa jo ennestään syytettyä kohtaan tunnettua vastenmielisyyttä. Hänen jokainen sanansa on valhetta, mutta hänen lausuntonsa tuntuvat liian todennäköisiltä ollakseen tekaistuja.
Taaskin puhkeaa väkijoukon kiljunta valloilleen. Taaskin kajahtaa huuto: "Hirteen!" – tällä kertaa entistä äänekkäämpänä ja vakavampana.
Tällä kertaa on myöskin toiminta rajumpaa. Miehet kiskaisevat takin yltänsä ja viskaavat hattunsa ilmaan. Rattailla seisovat naiset – jopa vaunuissakin istuvat hellemmän sukupuolen jäsenet – näyttävät myöskin tuntevan vimmaista kiukkua vankia kohtaan – kaikki paitsi sitä yhtä, joka istuu verhojen piilottamana.
Myöskin hän osoittaa olevansa harmistunut, mutta toisesta syystä. Jos hän vapiseekin hälinän vuoksi, ei se johdu pelosta, vaan siitä katkerasta tiedosta, että hän on osaltaan edistänyt sen kiihtymistä. Tällä synkällä hetkellä hän muistaa ne Calhounin merkitsevät sanat, että juuri hänen omilta huuliltaan pitäisi niiden sanojen lähteä, jotka todistaisivat Maurice Geraldin murhaajaksi!
Melua jatkuu, ja se käy yhä vakavammaksi. Lausutaan ääneen asioita – vihjauksia syytettyä vastaan – joiden tarkoituksena on kokoontuneiden ihmisten intohimojen lietsominen; ja joka hetki käy huutaminen rajummaksi ja kiukkuisemmaksi.
Tuomari Roberts – se on oikeuden puheenjohtajan nimi – on vaarassa joutua syrjäytetyksi, saadakseen sijalleen laittoman lynkkaustuomarin.
Entä mitä sitten täytyisi seurata? Maurice Geraldia ei enää tutkittaisi eikä tuomittaisi, sillä se on jo tehty. Ei myöskään rippiä, vaan pikainen tuomio, johon kuluisi vain niin paljon aikaa kuin kymmenkunta tottunutta nuoramiestä tarvitsisi kietaistakseen silmukan hänen kaulaansa ja kiskaistakseen hänet roikkumaan rautatammen vaakasuorana hänen päänsä kohdalla ulkonevaan oksaan.
Näin ajattelevat melkein kaikki saapuvillaolijat seisoessaan vartoamassa, että joku lausuisi sanan – joku ilkeä ja rohkea rajalainen, kylliksi uskalias tehdäkseen aloitteen.
Jumalan kiitos, kaikki katselijat eivät ole samaa mieltä. Muutamat ovat päättäneet saattaa jutun toisenlaiseen päätökseen.
Ryhmä sotilasasuisia miehiä näkyy syventyneen kiihkeään neuvotteluun. Siinä on linnoituksen upseereja, joiden keskellä on komentaja.
Heidän neuvotteluaan kestää vain parikymmentä sekuntia. Sen lopussa kajahtaa torven törähdys. Se on majurin komennuksesta annettu merkki.
Melkein samalla hetkellä näkyy linnoituksesta taaksepäin ulottuvasta paaluaitauksesta syöksyvän esille nelisenkymmentä rakuunaa ja yhtä monta ratsastavaa jääkäriä.
Tultuaan esille portista he etenevät avoimen kentän ylitse rautatammea kohti.
Äänettömästi, ikäänkuin vaiston ohjaamina toimien, he levittäytyvät riviin – muodostaen kolme sivua neliöstä, joka osittain sulkee sisäänsä oikeuspaikan.
Väkijoukko on tauonnut hälisemästä ja seisoo katsellen näkyä, jota olisi saattanut pitää teatterikohtauksena.
Sen seurauksena ei ole ainoastaan äänettömyys, vaan myöskin alistuminen, sillä he käsittävät selvästi sen tarkoituksen ja oivaltavat, että tämä temppu on sotilasasemaa komentavan upseerin taitavuudesta johtuva varokeino.
Yhtä selvää on, ettei lynkkaustuomion toimeenpano enää ole mahdollinen, vaan että maan lait ovat taaskin voimakkaammat.
Enemmittä vastusteluitta tuomari Robertsin sallitaan jälleen ruveta suorittamaan niin karkeasti keskeytettyjä tehtäviään.
"Kansalaiset!" huutaa hän, luoden kuulijakuntaansa katseen, joka nyt on pikemmin nuhteleva kuin vetoava. "Lain täytyy saada kulkea omaa rataansa – aivan yhtä hyvin Teksasissa kuin muuallakin Yhdysvalloissa. Minun ei tarvitse vakuuttaa sitä teille, koska luullakseni useimmat teistä ovat nähneet maissin kasvavan Mississippin toisella puolen. No niin, kun pidän tätä varmana, ette kai tahtoisi hirttää miestä ensin kuulematta, mitä hänellä on sanomista puolestaan. Se ei olisi lain eikä oikeuden mukaista, vaan suoranainen murha!"
"Entä eikö hän ole tehnyt murhaa?" tokaisee muuan Calhounin lähellä seisovista räyhääjistä. "Silloin häntä vain kohdeltaisiin samalla tavoin kuin hän kohteli nuorta Poindexteriä."
"Se ei ole ollenkaan varmaa. Ette ole vielä kuullut kaikkia todistuksia. Malttakaa, kunnes olemme kuulustelleet toisen puolen todistajia! Kuuluttaja", jatkaa hän, kääntyen asianomaisen henkilön puoleen, "kutsukaa esille syytetyn todistajat!"
Kuuluttaja tottelee, ja Phelim O'Neal saatetaan todistajain paikalle.
Entisen tallipojan kertomus, sekavasti esitetty, täynnä epäjohdonmukaisuutta – ja useilta osiltaan tyyten epätodennäköinen – pikemminkin vahingoittaa hänen isäntänsä niitä mahdollisuuksia, että häntä pidettäisiin viattomana.
Sanantoniolainen asianajaja haluaa vain liiankin kiihkeästi saada hänen todistuksensa lyhyeksi – sillä hän luottaa vankemmin lausuntoon, jonka eräs toinen henkilö esittäisi.
Tämä toinen kutsutaan esille seuraavaksi todistajaksi.
"Zebulon Stump!"
Ennenkuin kutsuvan viranomaisen ääni on lakannut kaikumasta rautatammen oksissa, nähdään kookkaan, jäntevän ihmiskunnan edustajan tunkeutuvan tungoksen lävitse – ja kaikki tuntevat hänet Zeb Stumpiksi, uudisasutuksen huomatuimmaksi metsästäjäksi.
Astuttuaan kolme tai neljä askelta eteenpäin erämies seisahtuu sille paikalle, joka on varattu todistajille.
Pyhä kirja ojennetaan hänelle asianmukaisen muodollisesti; ja Zebin toistettua hyvin tunnetut vannomissanat hänen käsketään suudella sitä.
Hän suorittaa tämän toimituksen, maiskauttaen niin kuuluvasti, että ääni kantautuu kokouksen ulomman piirin äärimmäisille liepeille.
Huolimatta kohtauksen juhlallisuudesta viriää kuuluva hihitys, jonka tuomari heti vaimentaa – ja sitä kenties edistää Zeb itsekin, luoden ympärilleen kysyvän katseen ja nähtävästi etsien jotakin henkilöä, jonka kasvoilla mahdollisesti näkyisi virnistys.
Miehen luonne on siksi hyvin tunnettu, ettei kukaan otaksu saavansa pitää hauskuutta hänen kustannuksellaan, ja hänen tutkivan katseensa edessä väkijoukko saa tai on saavinaan takaisin malttinsa.
Muutamien valmistavien kysymysten jälkeen Zebiä kehoitetaan esittämään toisintonsa niistä kummallisista tapahtumista, jotka ovat pitäneet uudisasutusta harvinaisen kiihtymyksen vallassa.
Katselijat herkistävät korviaan ja seisovat äänettömän odottavina. Yleisesti on saatu se vaikutelma, että Zebillä on tiedossaan koko tämän salaperäisen ongelman ratkaisu.
"No niin, herra tuomari", lausuu hän, katsoen suoraan tämän sikaaria polttavan virkamiehen kasvoihin, "minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kerron, mitä tästä asiasta tiedän; mutta jos teistä ja näistä valamiehistä on samantekevää, olisi mielestäni parempi, että tuo nuori miekkonen esittäisi oman kertomuksensa ensiksi. Senjälkeen sopisi minun esittää omani, joka saattaisi vahvistaa ja varmentaa todeksi hänen kertomustaan."
"Mistä nuoresta miekkosesta puhutte?" tiedustaa tuomari.
"Tuosta mustanginpyydystäjästä tietysti. Hänestä, jota syytetään nuoren Poindexterin murhasta."
"Se olisi jossakin määrin sääntöjenvastaista", vastaa tuomari. "Mutta joka tapauksessa on pyrkimyksenämme saada totuus selville. Omasta puolestani en paljoakaan luota vanhanaikaisiin muotoihin, ja jollei valamiehillä ole mitään vastaan, käyköön teidän ehdotuksenne mukaisesti."
"Kahdentoista" puolesta heidän puheenjohtajansa ilmoittaa, että he ajattelevat samoin. Rajalaiset eivät ole tunnettuja juhlallisten muotojen tiukasta noudattamisesta, ja Zebin ehdotukseen suostutaan kenenkään sitä vastustamatta.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Syytetyn tunnustus
Noudattaen asianajajansa neuvoa syytetty valmistautuu käyttämään hyväkseen hänelle näin myönnettyä etua.
Tuomarin kehoituksesta hän astuu esille sheriffin apulaisten jäädessä askelen tai parin verran hänen jälkeensä.
On tarpeetonta mainita, että vallitsee yleinen hiljaisuus. Jopa ne kolme sirkkaakin, jotka tähän saakka ovat sirkuttaneet rautatammen lehvien seassa, lopettavat kimakan kirskutuksensa ikäänkuin pelästyen alhaalla vallitsevaa hiljaisuutta. Kaikkien katseet ovat suunnatut vankiin, kaikkien korvat ovat herkistetyt kuulemaan ensimmäiset sanat, kuten saattaisi nimittää, hänen tunnustuksestaan.
"Herra tuomari ja herrat valamiehet", lausuu hän, aloittaen puheensa aito teksasilaiseen tyyliin, "olette kyllin hyväntahtoisia salliaksenne minun puhua puolestani, ja käyttäessäni hyväkseni tätä etuoikeutta en viivytä teitä kauan.
– Ensiksi haluan sanoa, että niistä monista seikoista huolimatta, jotka tätä asiaa käsiteltäessä on mainittu ja jotka teistä eivät tunnu ainoastaan omituisilta, vaan jopa selittämättömiltä, on kertomukseni varsin yksinkertainen ja selittää niistä joitakuita.
– Eivät kaikki kuulemanne lausunnot ole totuudenmukaisia. Jotkut niistä ovat valheellisia kuten ne huulet, joilta ne ovat lähteneet."
Puhujan Cassius Calhouniin suunnattu katse pakottaa jälkimäisen masentumaan, ikäänkuin hän olisi suonut kuusipanoksisen revolverin suun edessä.
"Totta on, että kohtasin neiti Poindexterin, kuten on kerrottu. Tämä ylevämielinen nainen on omalla jalomielisellä tunnustuksellaan pelastanut minut väärän valan synnistä – jonka olisin muussa tapauksessa saattanut tehdä. Kaikessa muussa pyydän teitä uskomaan minua.
– Totta on myöskin, että kohtauksemme oli salainen ja että sen keskeytti se mies, joka ei nyt ole täällä kertomassa, mitä senjälkeen tapahtui.
– Totta on, että meidän välillämme lausuttiin vihaisia sanoja, tai oikeammin, että hän lausui niitä minulle, sillä ne kaikki tulivat hänen puoleltaan.
– Mutta ei ole totta, että riita uudistettiin myöhemmin, eikä se mies, joka sellaista vannoi, uskaltaisi sitä väittää, jos minulla olisi vapaus väittää häntä vastaan niinkuin hän ansaitsee."
Taaskin syytetyn katse on tähdätty Calhouniin, joka edelleenkin lymyilee väkijoukon takana.
"Päinvastoin", jatkaa Gerald, "Henry Poindexterin ja minun väliseni seuraava kohtaus merkitsi anteeksipyyntöä hänen puoleltaan ja ystävyyttä – saattaisin sanoa kiintymystä – minun puoleltani.
– Kukapa olisi voinut olla pitämättä hänestä? Mitä tulee siihen, että annoin anteeksi hänen muutamat ajattelemattomuudessa lausumansa sanat, tarvinnee minun tuskin vakuuttaa teille, kuinka hyvilläni olin sovinnosta."
"Välillänne siis tapahtui sovinto?" tiedustaa tuomari, käyttäen hyväkseen kertomuksen keskeytymistä. "Missä se tehtiin?"
"Noin neljäsataa askelta siitä paikasta, jossa murha tehtiin."
Tuomari ponnahtaa seisoalleen. Valamiehet tekevät samoin. Katselijat, jotka jo ennestään seisovat, osoittavat merkkejä yhtä voimakkaasta kiihtymyksestä ja hämmästyksestä.
Ensimmäisen kerran on nyt kukaan varmasti puhunut siitä paikasta, jossa murha tehtiin, tai edes siitä, että murha on lainkaan tehty!
"Tarkoitatteko sitä paikkaa, josta verta löydettiin?" kysyy tuomari epäilevästi.
"Tarkoitan sitä paikkaa, jossa Henry Poindexter murhattiin."
Taaskin uusi hämmästyksen ilmaus oikeudessa – se tuodaan julki jupistuina sanoina ja hiljaisina huudahduksina. Muita äänekkäämpänä kuuluu ähkäisy. Sen päästää Woodley Poindexter, joka nyt vasta saa varmuuden siitä, ettei hänellä enää ole poikaa! Isän sydämessä on vielä piillyt toivo, että hänen poikansa saattaa olla elossa, että hän saattaa olla vain kadoksissa – että häntä pidättää poissa joku tapaturma, sairaus, intiaanit tai joku muu seikka. Tähän mennessä ei ole saatu varmoja todistuksia hänen kuolemastaan; sitä on pelätty ainoastaan olosuhteiden nojalla, ja niiden tuoma varmuus on ollut mahdollisimman hatara.
Tämä toivo on nyt kestämätön itse syytetyn todistuksen nojalla.
"Oletteko siis varma siitä, että hän on kuollut?" kuuluu yleisen syyttäjän vangille esittämä kysymys.
"Aivan varma", vastaa syytetty. "Jos olisitte nähnyt hänet sellaisena kuin minä näin, pitäisitte kysymystänne hyvin turhana."
"Näittekö ruumiin?"
"Minun täytyy esittää vastalauseeni tällaista kuulustelutapaa vastaan", pistää syytetyn asianajaja väliin. "Se on ihan sääntöjenvastaista."
"Totisesti! Vanhan maan oikeusistuimissa sellaista ei sallittaisi", säestää Atlantin tämänpuolinen lakimies. "Yleisen syyttäjän ei sallittaisi puhua, ennenkuin ristikuulustelu alkaisi."
"Sellainen on laki myöskin täällä", virkkaa tuomari, tehden ankaran eleen erehtyneeseen päin. "Syytetty, saatte pitkittää tarinaanne. Oma puolustajanne saa kysyä teiltä kaikkea, mitä hyväksi näkee, mutta ei kukaan muu, kunnes lopetatte esityksenne. Jatkakaa! Haluamme kuulla kaikki, mitä teillä on sanottavaa."
"Olen puhunut sovinnosta", alkaa syytetty uudelleen, "ja maininnut teille, missä se tapahtui. Minun pitää selittää, miten se johduttiin solmiamaan siellä.
– Teille on selostettu, miten erosimme – neiti Poindexter, hänen veljensä ja minä.
– Erottuani heistä uin joen ylitse, osittain sen tähden, että olin liian kiihtynyt välittääkseni siitä, miten poistuin, ja osittain sen vuoksi, etten halunnut Henry Poindexterin tietävän, miten olin päässyt puutarhaan. Minulla oli omat syyni siihen. Kävelin joen vartta ylöspäin kylää kohti. Yö oli hyvin lämmin – kuten monet teistä muistanevat - ja vaatteeni olivat melkein kuivuneet saapuessani hotelliin.
– Talo oli vielä auki, ja isäntä seisoi tarjoilutiskinsä takana; mutta koska minulle ei siihen päivään saakka ollut sattunut mitään syytä kiittää häntä ylenmääräisestä vieraanvaraisuudesta ja koska minua ei mikään enää kauempaa pidättänyt hänen kattonsa alla, päätin lähteä heti Alamon varrelle ja samota matkan yön viileinä tunteina.
– Olin lähettänyt palvelijani edellä ja aikonut seurata häntä aamulla; mutta se, mitä Casa del Corvossa sattui, herätti minussa halun päästä pois mahdollisimman pian, ja lähdin matkalle suoritettuani laskuni herra Oberdofferille."
"Entä rahat, joilla suorititte laskunne?" tiedustaa yleinen syyttäjä. "Mistä saitte –?"
"Panen vastalauseeni tätä vastaan!" keskeyttää syytetyn puolustaja.
"Tulimmainen!" huudahtaa irlantilainen lakimies, katsoen yleiseen syyttäjään perin kiukkuisesti. "Jos tuolla tavoin esiintyisitte galwaylaisessa oikeudessa, olisi hyvin todennäköistä, että teille vastattaisiin tyyten toisenlaisella tavalla!"
"Hiljaa, hyvät herrat!" komentaa tuomari käskevästi. "Sallikaa syytetyn jatkaa kertomustaan!"
"Taivalsin verkkaisesti. Minulla ei ollut lainkaan syytä kiirehtiä. En ollut sellaisella tuulella, että olisin käynyt nukkumaan sinä yönä, eikä mielestäni ollut väliä, missä sen viettäisin – preerialla vaiko majani suojassa. Tiesin ennättäväni Alamon varrelle ennen päivänkoittoa, enkä sitä ennen sinne halunnutkaan.
– Ei mieleenikään johtunut katsoa taakseni. En aavistanut, kenenkään olevan tulossa jäljessäni, ennenkuin olin ehtinyt lähes kilometrin verran tiheikköön – sillä kohtaa, jossa Rio Granden tie vie sen lävitse.
– Silloin kuulin hevosen kavionkapsetta, joka kuulosti kiiruhtavan perässäni.
– Olin kaartanut taipeen – siinä, missä tie tekee jyrkän mutkan – enkä voinut nähdä ratsastajaa. Mutta erotin hänen lähestyvän ravia.
– Tulija saattoi olla joku, jota en olisi halunnut kohdata.
– Niin mietin, vaikka en paljoakaan välittänyt siitä, kuka hän oli. Oikeastaan pelkästä tottumuksesta – koska olen asunut intiaanien läheisyydessä – vetäydyin puiden sekaan vartoamaan, kunnes tuntematon näyttäytyisi. Pian hän tulikin näkyviini.
– Voitte arvata hämmästykseni, kun tuntemattoman sijasta näinkin sen miehen, josta olin niin äsken eronnut äkäisesti. Kun sanon 'äkäisesti', en puhu itsestäni, vaan yksinomaan hänestä.
– Oliko hän vieläkin samanlaisella tuulella? Oliko ainoastaan hänen sisarensa läsnäolo estänyt häntä käymästä kimppuuni? Oliko hän päästyään siitä vapaaksi lähtenyt jälkeeni vaatimaan hyvitystä siitä vääryydestä, jonka alaiseksi hän otaksui sisarensa joutuneen?
– Hyvät herrat valamiehet! En intä, että juuri sellainen vaikutelma oli mielessäni, kun näin, kuka hän oli.
– Olin päättänyt välttää piileskelyä – raukkamaista kaihtelua. En tuntenut tehneeni minkäänlaista rikosta. Tosin olin kohdannut hänen sisarensa salaa; mutta se oli muiden syy – ei minun – eikä sisaren. Rakastin häntä puhtaasti, vilpittömästi, intohimoisesti, ja täydestä sydämestäni. En pelkää sitä tunnustaessani. Samalla tavoin rakastan häntä vieläkin!"
Vaunuissaan ulomman katselijapiirin takana istuva Louise Poindexter ei ole niin etäällä puhujasta, eivätkä verhot ole niin tiukalle vedetyt, ettei hän erottaisi jokaista Geraldin huulilta lähtevää sanaa.
Hänen sydämensä surullisuudesta huolimatta valaisee hänen kasvojaan riemuinen välke hänen kuunnellessaan toisen rohkeata vakuutusta.
Se on vain hänen omien sanojensa kaikua; eikä hänen poskilleen nopeasti lehahtava hehku johdu häpeästä, vaan se on ylpeän voitonriemun ilmaus.
Hän ei yritäkään sitä salata. Pikemminkin hän näyttää olevan valmis ponnahtamaan pystyyn istuimeltaan, syöksymään sen miehen luokse, jota syytetään hänen veljensä murhasta, ja osoittaen sellaista antaumusta, jonka ainoastaan rakkaus pystyy herättämään, uhmailemaan hänen rohkeintakin syyttäjäänsä!
Jos murheen merkit ilmestyvät pian jälleen näkyviin, ei niiden enää voi katsoa aiheutuneen mustasukkaisuudesta. Ne suloiset houreet ovat hyvin hänen muistissaan, ja nyt ne voi uskoa tosiksi. Niitä vahvistaa palautuneen järjen tunnustus – sellaisen miehen vakuutus, joka saattaa seisoa kuoleman kynnyksellä ja jolla ei voi olla minkäänlaista maallista aihetta sellaiseen petokseen!
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Nopeasti tyhjentynyt oikeuspaikka
Jos viimeiset sanat ovat tuottaneet tyydytystä Louise Poindexterille, niin vain harvat ovat yhtä mieltä hänen kanssansa. Useimpiin kuulijoihin ne ovat tehneet kokonaan toisenlaisen vaikutuksen.
Halpamaisen luontomme murheellisimpia piirteitä on se, että tunnemme tuskaa ajatellessamme rakkautta, josta emme voi päästä osallisiksi – eritoten silloin, kun se ilmenee suurena, kaikkinielevänä intohimona.
Tätä seikkaa ei ole niin kovin vaikea selittää. Tiedämme, ettei se henkilö, joka on näin suloisen tunteen vallassa, voi tuntea ensinkään mielenkiintoa meitä kohtaan.
Siinä on vain vanha tarina omanarvontunnosta, jota välinpitämättömyyden ajatus vihlaisee.
Jopa jotkut sellaisetkin katselijat, joihin kauniin kreolittaren viehätysvoima ei ole vaikuttanut, eivät jaksa pidättyä tuntemasta eräänlaista kateutta, kun taas toiset, joita asia syvemmin kiinnostaa, ovat sydänjuuriaan myöten harmissaan siitä, mitä he suvaitsevat nimittää julkean hävyttömäksi tunnustukseksi.
Jollei syytetyn kertomus sisällä parempia todistuksia hänen viattomuudestaan, olisi se parempi jättää esittämättä. Tähän mennessä se on vain avustanut hänen syyttäjiään kiihottamalla niiden vastenmielisyyttä, jotka muutoin olisivat olleet puolueettomia.
Taaskin kuuluu jupinaa miesten keskuudesta, ja näkyy liikettä Calhounin läheisyydessä seisovien räyhääjien joukossa. Taaskin Maurice Gerald näyttää olevan siinä vaarassa, että lakia polkeva roskajoukko sieppaa ja hirttää hänet sen enempää häntä kuulustelematta.
Se vaara on ainoastaan näennäinen. Vielä kerran majuri katsahtaa merkitsevästi hyvin harjoitettuun joukko-osastoonsa; käskevästi tuomari komentaa, vaatien hiljaisuutta, hälinä vaimenee, ja vanki saa jatkaa esitystään.
Hän puhuu edelleen:
"Nähtyäni, kuka tulija oli, ratsastin esille puiden seasta ja seisautin ratsuni hänen eteensä.
– Oli siksi valoisaa, että hän erotti, kuka olin, ja hän tunsi minut heti.
– Sen kiukkuisen kohtauksen sijasta, jota odotin – jota minulla ehkä oli syytä odottaa – huomasin riemuiseksi hämmästyksekseni, miten hän otti minut vastaan. Ensi sanoikseen hän kysyi minulta, antaisinko hänelle anteeksi sen, mitä hän oli minulle sanonut – samalla ojentaen kättänsä mitä vilpittömimmän ystävällisesti.
– Tarvitseeko minun mainita tarttuneeni siihen käteen? Tai kuinka sydämellisesti sitä puristin? Tiesin sen olevan vilpittömän; vielä enemmänkin, toivoin sen kerran tulevan veljen kädeksi.
– Se oli viimeisen edellinen kerta, jolloin puristin sitä elävänä. Viimeinen oli kohta senjälkeen – kun toivotimme toisillemme hyvää yötä ja erosimme toisistamme tiellä. En aavistanut sanovamme toisillemme ikuiset jäähyväiset.
– Hyvät herrat valamiehet! Ette kai halua minun kuluttavan aikaanne selostamalla keskusteluamme? Se koski sellaisia asioita, jotka eivät ole millään tavoin tämän jutun yhteydessä.
– Ratsastimme yhdessä vähän matkaa ja sitten seisahduimme erään puun varjoon.
– Tarjosimme toisillemme sikaareja ja poltimme niitä, ja vaihdoimme vielä muutakin – vielä tiukemmin vahvistaaksemme välillemme sukeutunutta hyvää ymmärtämystä. Vaihdoimme hattuja ja vaippoja.
– Se oli hetkellinen, minun ehdottamani päähänpisto – ja se johtui tavasta, johon olin perehtynyt comanchien keskuudessa. Lahjoitin Henry Poindexterille meksikolaisen sombreroni ja raitaisen huopani - ottaen hänen verkavaippansa ja panamahattunsa.
– Sitten erosimme – hän lähti ratsastamaan minun jäädessäni paikalleni.
– En osaa mainita, minkä tähden jäin sille paikalle, jollei se johtunut siitä, että pidin siitä, koska se oli sovintomme näyttämö – sovintomme, jota olin niin vähän odottanut ja niin hartaasti toivonut.
– Enää en välittänyt edetä Alamolle saakka sinä yönä. Olin kylliksi onnellinen jäädäkseni puun juurelle, laskeuduin ratsailta, panin hevoseni liekaan, kietouduin vaippaan ja laskeuduin hattu päässäni ruohikolle pitkäkseni.
– Kolmessa sekunnissa olin vaipunut uneen.
– Oli harvinaista, että uni tuli minulle niin herkästi. Puoli tuntia aikaisemmin se olisi ollut mahdotonta. Tämän muutoksen selitykseksi osaan esittää ainoastaan minut vallanneen tyytyväisyyden – kestämäni epämieluisan kiihtymyksen jälkeen.
– Uneni ei voinut olla kovinkaan sikeä, eikä se saanut kauan pysyä häiritsemättömänä.
– En ollut voinut olla tiedottomana kahta minuuttia kauempaa, kun minut herätti ääni. Se oli pyssyn pamahdus.
– En ollut ihan varma siitä, että se oli sellainen. Kuvittelin vain niin olevan.
– Ratsuni näytti tietävän sen paremmin kuin minä. Kun katsahdin sinne päin, seisoi se korvat pystyssä, korskuen, ikäänkuin sitä olisi ammuttu!
– Hypähdin seisoalleni ja kuuntelin.
– Mutta kun en enää kuullut mitään ja mustangi pian rauhoittui, johduin siihen päätelmään, että olimme molemmat erehtyneet. Hevonen oli kuullut jonkun harhailevan eläimen askelia; ja minun korviini oli saattanut kantautua oksan risahdus sen katketessa otuksen tiellä tiheikössä tai joku niistä monista salaperäisistä äänistä – salaperäisistä, koska ne ovat selittämättömiä – joita usein kuuluu tiheikön lymypaikoissa.
– Karkoittaen asian mielestäni laskeuduin jälleen pitkäkseni ruohikolle ja vaivuin uudelleen uneen.
– Tällä kertaa en herännyt, ennenkuin kolea aamu-ilma alkoi tunkeutua viluisena vaipan lävitse.
– Enää ei ollut miellyttävää viipyä puun juurella, ja noustuani jälleen ratsuni selkään aioin lähteä jatkamaan matkaani.
– Mutta laukaus tuntui vieläkin kaikuvan korvissani – jopa kovempana kuin se oli ollut kuullessani sen unenpöpperössä.
– Lisäksi se tuntui kuuluneen siltä suunnalta, johon Harry Poindexter oli lähtenyt.
– Olipa se kuvittelua tai ei, en voinut olla liittämättä sitä hänen yhteyteensä enkä vastustaa houkutusta kääntyä takaisin etsimään laukauksen selitystä.
– Minun ei tarvinnut mennä pitkälle saadakseni sen. Voi, armias taivas! Mikä näky!
– Näkyi –"
"Päätön ratsastaja!" kiljaisee ääni katselijain ulommasta piiristä, saaden kaikki yhtä aikaa kääntymään siihen suuntaan.
"Päätön ratsastaja!" kertaa viisikymmentä muuta ääntä samanaikaisena luikkauksena.
Onko se pilkkaa, tämä oikeuden näennäinen halveksiminen?
Ei kukaan ota sitä siltä kannalta, sillä tähän mennessä on kokouksen jokainen jäsen saanut tietää, mistä keskeytys on johtunut. Syynä on päätön ratsastaja itse, joka näkyy avoimella tasangolla koko kaameudessaan!
"Tuolla se menee – tuolla – tuolla!"
"Ei, se on tulossa tänne päin! Katsokaa! Se rientää suoraan linnoitusta kohti!"
Jälkimäinen väitös näyttää todenmukaisimmalta, mutta vain hetkisen. Ikäänkuin välttääkseen sitä vastaan kummallinen ratsastaja pysähtyy äkkiä preerialla ja jää seisomaan, silmäillen ympärille kertynyttä väkijoukkoa.
Nähtävästi hevonen ei pidä siitä, mitä sen edessä on, sillä se päästää sitten vastenmielisyytensä ilmoille äänekkäänä korskahduksena, jota seuraa vielä äänekkäämpi hirnaisu.
Syytetyn tunnustuksen herättämä kiihkeä mielenkiinto joutuu hetkiseksi varjoon.
Kaikilla on yleinen vaikutelma, että tuosta näin sopivaan aikaan ilmestyneestä aavemaisesta hahmosta löydetään kaiken tapahtuneen selitys.
Kolme neljännestä katselijoista poistuu paikalta ja syöksyy hevosiaan kohti. Jopa valamiehetkin ovat mukana tässä yleisessä hajaantumisessa; ja ainakin kuusi näistä kahdestatoista lähtee mukaan ajamaan takaa päätöntä ratsastajaa.
Viimemainittu on pysähtynyt vain tuokioksi – kyllin pitkäksi aikaa silmäilläkseen sitä kohti nyt kiitävää ratsastajaparvea. Senjälkeen se kajauttaa taaskin hurjan hirnaisunsa, pyörähtää ympäri ja lähtee nelistämään täyttä laukkaa – jäljessään sankka ryhmä kiljuvia ahdistajia!
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Takaa-ajo tiheikössä
Takaa-ajo vie suoraan preerian poikki – viidentoista kilometrin päässä olevaa tiheikköaluetta kohti.
Ennenkuin sinne ehditään ohenee ratsastajarykelmä mutkaiseksi juovaksi, kun toinen toisensa jälkeen jää jäljelle hevosensa hengästyttyä pitkän, hiostavan nelistyksen vaikutuksesta.
Vain harvat saapuvat tiheikön näkyviin, ja vain kaksi sukeltaa siihen pakenevan ratsastajan läheisyydessä, joka pysähtymättä syöksyy puiden sekaan.
Lähinnä sitä oleva takaa-ajaja ratsastaa harmaalla mustangilla, jota kiihdytetään äärimmäiseen vauhtiinsa, raipalla ja äänellä.
Toinen, joka rientää jälempänä – mutta pitkän välimatkan päässä – on kookas mies, jonka päässä on lerppahattu ja yllä huopatakki ja jonka romuluisen ratsun ei kukaan luulisi kykenevän juoksemaan sellaista vauhtia.
Sitä vauhtia ei saada aikaan kannuksilla, ei raipalla eikä äänellä, vaan julmemmalla kiihoitustavalla; sen ratsastaja pitää kädessään veitsenterää ja aika-ajoin painaa sen äänettömästi eläimen selkään, ihan lautasten taakse.
Nämä kaksi tällä tavoin takaa-ajoa johtavaa miestä ovat Cassius Calhoun ja Zeb Stump.
Harmaan mustangin nopeus on antanut Calhounille etusijan, ja sitä on edistänyt hänen päätöksensä pysyä ensimmäisenä, ikäänkuin joku epätoivoinen välttämättömyys olisi sitä vaatinut.
Vanha metsästäjä näyttää yhtä päättäväiseltä. Sen sijaan, että olisi tyytynyt etenemään tavallista vauhtiaan ja luottamaan jälkiennuuskimistaitoonsa hän näyttää pyrkivän säilyttämään toisen näkyvissään – ikäänkuin yhtä ankara pakko kannustaisi häntä siihen.
Lyhyessä ajassa ovat molemmat kadonneet tiheikköön ja häipyneet niiden näkyvistä, jotka ratsastavat heidän jäljessään vähemmän päättäväisesti.
Yhä edelleen halki tiheikön nuo kolme ratsastajaa kiitävät – eivät suoraviivaisesti, vaan harvakasvuisia kohtia ja karjapolkuja pitkin – milloin suoraan, milloin kaarrellen, milloin jyrkästi polvitellen välttääkseen esteinä olevia puita.
Yhä edelleen he rientävät välittämättä pensaikoista ja varvikoista – pelottomasti, saaden pistoja terävistä piikeistä ja mezquitein repivistä okasista.
Oksat katkeilevat ja räiskyvät heidän raivatessaan tietänsä niiden lomitse, samalla kun häikäilemättömän tunkeutumisen säikäyttämät linnut kirkuen lentävät turvallisemmille leposijoille.
Kaksi korppikotkaa, jotka ovat rääkyen kohonneet lentoon istumapaikaltaan kuivuneelta oksalta, leijailevat korkealle ilmaan. Vaisto ilmaisee niille, että niin kiivas takaa-ajo voi päättyä ainoastaan kuolemaan. Leveiden, varjoisten siipiensä varassa ne pysyttelevät sen kohdalla.
Nyt on takaa-ajossa ahdistetulla etupuoli ahdistajiin verrattuna. Hän voi itse valita tiensä, kun taas toisilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin seurata häntä.
Pian hän katoaa heidän kummankin näkyvistä, kuten he vuorostaan ovat poissa toistensa näkyvistä, ei niin suuresti välimatkan pitenemisen kuin välissä olevien puiden vuoksi.
Ei kukaan näistä kolmesta voi nähdä kumpaakaan muuta, vaikka he kaikki ovat korppikotkien silmien alla.
Ahdistetun päästyä pois takaa-ajajiensa näkyvistä hän on entistäkin edullisemmassa asemassa. Hän saattaa vapaasti samota edelleen täyttä vauhtia, kun taas toisten pitää alistua siihen viivytykseen, jonka jälkiä myöten ratsastaminen tuottaa. Sitä voidaan vielä seurata edestäpäin kuuluvan kavionkapseen nojalla ja oksien suhahtelun mukaan, hänen tunkeutuessaan niiden välitse, mutta kaikesta siitä huolimatta alkaa hänen etumainen ahdistajansa käydä epätoivoiseksi. Polun jokaisen taipeen jälkeen hän tuntuu jätättäneen takaa-ajajiaan, kunnes hänen kavionkapseensa vihdoin taukoaa kuulumasta.
"Pahus vieköön sen kirotun otuksen!" kiukkuilee Calhoun, tehden harmistuksen eleen. "Se pääsee taaskin karkuun käsistäni! Sillä ei olisi niin suuresti väliä, jollei sitä tavoittamassa olisi ketään muita kuin minä. Mutta tällä kertaa on. Se vanha hornan koira on tulossa tiheikössä. Näin hänet tullessani tänne – vajaan kolmensadan askelen päässä jäljessäni.
– Eikö ole minkäänlaisia mahdollisuuksia eksyttää häntä? Ei. Hän on liian hyvä jälkienseuraaja sitä varten.
– Jumaliste! Mutta yksi mahdollisuus on!"
Lausuttuaan nämä jumalattomat sanat puhuja seisauttaa ratsunsa, pyöräyttää sen puolittain ympäri ja tähyilee polkua, jota myöten hän on juuri tullut.
Hän tarkastaa sitä sennäköisenä kuin olisi keksinyt suunnitelman ja tutkisi maastoa nähdäkseen, onko se sopiva.
Samanaikaisesti hänen sormensa puristuvat hermostuneesti hänen pyssynsä ympärille, jota hän käsittelee kuumeisen maltittomasti.
Kuitenkin hänen ilmeestään kuvastuu epäröintiä, ja hän empii, ennenkuin asettuu varmalle kannalle.
Mietittyään asiaa hän hylkää suunnitelman.
"Se ei käy päinsä!" mutisee hän. "Jäljessä on tulossa liian paljon niitä miekkosia – lisäksi joitakuita sellaisia, jotka osaavat seurata jälkiä. He löytäisivät varmastikin hänen ruumiinsa – mahdollisesti kuulisivat laukauksen.
– Ei – ei. Se ei käy päinsä!"
Hän viipyy paikallaan vielä hetkisen ja kuuntelee. Ei kuulu ääntäkään, ei edestä eikä takaapäin – ainoastaan ylhäältä kantautuu korppikotkien siipien hiljaisen heilumisen suhina. Omituista, että linnut pysyttelevät hänen kohdallaan!
"Niin – hänen täytyy tulla eteenpäin. Kirotun kehno onni, että toiset ovat niin likellä hänen kinterillään! Ilman heitä olisi ollut paras aika lopettaa hänen minuun kohdistuva vakoilunsa! Ja lisäksi niin helposti!"
Ei niin helposti kuin luulet, Cassius Calhoun, ja ylhäällä leijailevat linnut saattaisivat ilmaista sinulle sen, jos niillä olisi puhekyky.
Ne näkevät Zeb Stumpin etenevän, mutta sillä tavoin, että se tekee tyhjiksi kaikki hänen murhaamiseensa tähtäävät suunnitelmat. Juuri se estää hänen askeliaan kuulumasta.
"Minulla olisi onni, jos hän häipyisi jäljiltä!" miettii Calhoun kääntyessään jälleen toisaalle. "Joka tapauksessa minun täytyy pysytellä niillä, kunnes eksyn niiltä, sillä muutoin jotakuta noista tomppeleista saattaisi onnistaa paremmin.
– Kuinka hupsu olenkaan ollut tuhlatessani niin paljon aikaa! Jollen pidä silmiäni visusti auki, saavuttaa se vanha vainukoira minut, eikä sitten olisi ensinkään hyödyksi, vaikka saisinkin tilaisuuden ampua. Helvetti! Se olisi kaikkein pahin tapaus!"
Kannustaen uudelleen harmaata mustangiaan hän lähtee ratsastamaan eteenpäin – niin nopeasti kuin mutkittelevat jäljet sallivat.
Kaksisataa askelta kauempana hän pysähtyy jälleen – hämmästyksen ja mielihyvän samanaikaisesti valaistessa hänen piirteitään.
Päätön ratsastaja on näkyvissä vähemmän kuin kahdenkymmenen askelen päässä!
Eikä hän edes etenekään, vaan seisoo paikallaan joidenkuiden matalien pensaiden seassa, jotka ulottuvat ainoastaan satulan liepukkoihin saakka.
Hänen hevosensa pää on alhaalla. Eläin näyttää pureksivan mezquitein palkoja.
Ensi näkemältä Calhoun arvelee niin.
Hänen pyssynsä lennähtää vikkelästi hänen poskelleen, mutta painuu yhtä vikkelästi jälleen alas. Hevonen, jota hän aikoo ampua, ei enää ole rauhallinen, eikä se pureksi palkoja. Se on alkanut rimpuilla suonenvedontapaisesti – pää puolittain hautautuneena pensaiden sekaan!
Calhoun huomaa, että sitä pidättävät siellä ohjakset – jotka kiskottuina satulannupin ylitse ovat sotkeutuneet mezquiten runkoon!
"Kiinni vihdoinkin! Jumalan kiitos – Jumalan kiitos!"
Hän jaksaa tuskin pidättää voitonriemuista luikkausta kannustaessaan ratsuaan paikalle. Häntä hillitsee ainoastaan se pelko, että jäljessätulijat kuulisivat sen.
Seuraavalla hetkellä hän on päättömän ratsastajan vierellä – sen aavemaisen hahmon, jota hän on niin kauan turhaan tavoitellut!
KOLMASKYMMENES LUKU
Vastahakoinen paluu
Calhoun tarttuu laahaaviin suitsiin.
Hevonen koettaa välttää häntä, mutta ei voi. Sen päätä pitävät takertuneet ohjakset kiinni, ja se voi ainoastaan hyppiä sinne tänne ympyrässä, jonka keskipisteessä sen kuono on.
Ratsastaja ei välitä mistään eikä yritä millään tavoin karttaa pidättämistä, vaan istuu jäykkänä ja mykkänä satulassa, sallien ratsunsa edelleen tepastella.
Lyhytaikaisen rimpuilun jälkeen hevonen joutuu kiinni.
Sen pidättäjä päästää riemuisen huudahduksen.
Tämän katkaisee äkkiä muuan ajatus. Hän ei ole vielä saavuttanut tarkoitustaan täydellisesti. Mikä hänen tarkoituksensa on?
Sen salaisuuden tuntee ainoastaan hän itse; ja hänen ympärilleen luomansa salavihkainen katse ilmaisee, ettei hän suinkaan halua kenenkään muun sitä tietävän.
Tähyiltyään tiheikön reunaan ja kuunneltuaan sekunnin tai pari hän ryhtyy jälleen toimimaan.
Se saattaisi tuntua omituiselta toimenpiteeltä sellaisesta, joka ei tiedä sen tarkoitusta. Hän vetää puukon esille tupesta, tarttuu serapén liepeeseen, kohottaa sen päättömän ratsastajan rinnan yläpuolelle ja kumartuu sitten häneen päin, ikäänkuin mielien upottaa terän hänen sydämeensä.
Käsi on koholla. Iskua ei todennäköisesti voida torjua.
Kaikesta siitä huolimatta sitä ei sivalleta. Sen estää luikkaus, joka kajautetaan tiheiköstä – jonka laitaan eräs mies on juuri nyt ilmestynyt. Mies on Zeb Stump.
"Pois se leikki!" kiljaisee metsästäjä, ratsastaen esille alakasviston seasta ja edeten ripeästi matalan pensaikon lävitse. "Pois se, tulimmainen!"
"Mikä leikki?" vastaa entinen upseeri säikähtyneen näköisenä, samalla vaivihkaa pistäen veitsen tuppeen. "Mitä pahusta oikein puhutte? Tämä elukka on takertunut kiinni ohjaksistaan. Pelkäsin sen pääsevän jälleen karkuun. Aioin katkaista sen kirotun kurkun – ollakseni siitä varma."
"Ahaa, sitäkö mielitte? No niin, luullakseni ei eläimen kurkun katkaiseminen ole ensinkään tarpeellista. Saamme sen kyllä hillityksi ilman moista veristä puuhaa. Otaksuttavasti tarkoitatte hevosen kaulaa?"
"Tietysti tarkoitan juuri sitä."
"Tietysti. Mitä mieheen tulee, on joku sen hänelle jo tehnyt – jos se on mies. Mitä te siitä arvelette, herra Cash Calhoun?"
"Pahus minut vieköön, jos osaan arvella siitä mitään! Minulla ei ole ollut aikaa tarkastaa sitä kunnollisesti. Tulin tänne juuri äsken. Armias taivas!" jatkoi hän, teeskennellen hämmästyneensä kovasti. "Luullakseni se on miehen ruumis – ja vainaja!"
"Tuo viimeinen otaksumanne on sangen todennäköinen. Todennäköisesti hän ei voi olla hengissä, kun hänen hartioillaan ei ole päätä. Eihän huovankaan alla ole päätä, vai onko?"
"Ei; luultavasti ei. Siellä ei voi olla!"
"Kohottakaa sitä hiukan ja katsokaa!"
"En mielelläni kajoa siihen. Se on niin kirotun kummallisen näköinen olento."
"Tulimmainen, ette ollut noin turhantarkka minuutti sitten. Mikä teihin on nyt mennyt?"
"Oh!" änkyttää Calhoun. "Olin kiihtynyt sen takaa-ajosta. Olin kiukustunut tuohon kirottuun vehkeeseen ja päättänyt lopettaa sen oikkuilemisen."
"Älkää sitten huoliko", keskeyttää Zeb. "Minä tarkastan sitä. Ni-in", jatkaa hän, ratsastaen lähemmäksi ja pitäen silmänsä suunnattuna kummalliseen hahmoon, "ni-in, se on ihmisen ruumis, siitä ei voi erehtyä! Kuollut kuin pukki ja kankea kuin kaadettu riista kovalla pakkasella!
– Kas! huudahtaa hän nostettuaan serapén lievettä. Sehän on sen miehen ruumis, jonka murhaa parhaillaan tutkitaan – teidän oman serkkunne – nuoren Poindexterin! Niin on, kautta iankaikkisen Jumalan!"
"Uskon teidän olevan oikeassa. Taivaan nimessä, hän se juuri on!"
"Josafat!" pitkittää Zeb teeskenneltyään ällistyneensä tämän havainnon johdosta. "Tämä on salaperäisin juttu kaikista. No niin, luullakseni meidän ei hyödytä viivytellä täällä aprikoimassa sitä. Parasta on meidän viedä ruumis takaisin ihan sellaisena kuin se on istumassa satulassa – kuten näyttää aika tukevasti. Tunnen myöskin hevosen, ja sen hiukan haisteltua vanhaa tammaani se luultavasti tulee mukaamme tarvitsematta paljoakaan houkuttelua. Hei, vanha tyttö, annahan oriin tuntea itsesi! Kas niin! Etkö oivalla, että se on vanha tuttusi, vaikka eläinpoloinen näyttää olevan ankarasti pidelty viime aikoina, ja sinulle sopii hyvin antaa anteeksi, ettet tunne sitä! On kulunut joku aika siitä, kun sen karvaa on viimeksi suittu."
Metsästäjän puhuessa veivät ruumiin ratsastama hevonen ja vanha tamma kuononsa vastakkain – vetäen ne sitten loitommaksi toisistaan ja nuuhkaisten tuntemuksesta.
"Niin arvelinkin", huudahti Zeb tarttuen takertuneisiin ohjaksiin ja irroittaen ne mezquite-puusta. "Ori tulee mukaan rauhallisesti – niin kauan kuin se on tamman seurassa. Missään tapauksessa ei ole tarpeen katkaista sen kaulaa karkaamisen estämiseksi.
"Ja nyt, herra Calhoun", jatkoi hän, vilkaisten hieman vaivihkaa toiseen nähdäkseen, minkälaisen vaikutuksen hänen puheensa ovat tehneet, "eikö meidän ole mielestänne paras lähteä heti? Oikeudenkäynti saattaa vielä olla meneillään, ja jos niin on, saatetaan meitä tarvita siihen osallisiksi. Otaksuttavasti olemme nyt saaneet mukaamme todistajan, joka tekee jotakin asian valaisemiseksi – joko saattaakseen mustanginpyydystäjän hirteen tai, mikä on todennäköisempää, vapauttaakseen hänet täydelleen syytöksestä. No niin, oletteko valmis lähtemään paluumatkalle?"
"Oh, varmasti. Kuten sanoitte, ei meillä ole mitään syytä viipyä täällä."
Zeb lähtee edellä, taluttaen vankiaan vierellään. Jälkimäinen ei ensinkään vastustele, vaan pikemminkin näyttää tyytyväiseltä, kun sitä kuljetetaan seurassa.
Calhoun ratsastaa jäljessä hitaasti – tarkka havaitsija saattaisi sanoa: vastahakoisesti.
Eräässä kohdassa, jossa tie kaartaa jyrkästi puuryhmän ympäri, hän seisauttaa ratsunsa, ja näyttää pohtivan, pitäisikö hänen mennä edelleen vaiko lähteä nelistämään takaisin päin.
Hänen kasvoistaan kuvastuu hirveä kiihtymys.
Kavionkapseen keskeytyminen varoittaa Zebiä, ja hän huomaa matkakumppaninsa pysähtyneen.
Hän seisauttaa tammansa, kääntyy katsomaan taaksensa ja silmäilee vitkastelijaa kysyvästi.
Hän panee merkille toisen kiihtyneen ilmeen ja ymmärtää täydellisesti sen syyn.
Sanaakaan hiiskumatta hän ottaa pitkän pyssynsä, joka on ollut hänen vasemman olkansa varassa, ja laskee sen kyynärtaipeelleen valmiiksi silmänräpäyksessä vietäväksi poskelle.
Tässä asennossa hän istuu, katsellen entistä ratsukapteenia.
Ei lausuta minkäänlaisia huomautuksia. Niitä ei tarvitakaan. Zebin ele riittää. Se ilmaisee selvästi: "Lähde takaisin, jos uskallat!"
Toinen ei näytä panevan sitä merkille, mutta käsittää vihjauksen ja lähtee äänettömästi eteenpäin.
Mutta hänen ei enää sallita ratsastaa jäljessä. Lausumatta sitä julki vanha metsästäjä on käynyt epäluuloiseksi ja esittää jonkun tekosyyn pysytelläkseen takana – mihin hänen matkakumppaninsa on pakko tyytyä.
Ratsuryhmä etenee verkalleen tiheikössä.
Se lähestyy avointa preeriaa.
Vihdoin tulee taivaanranta näkyviin.
Jokin, mikä näkyy etäisellä taivaanrannalla, herättää nähtävästi Calhounissa uudelleen pelon tunteen, ja taaskin hän pysäyttää ratsunsa ja istuu miettiväisenä.
Kauhu askarruttaa hänen mieltänsä toisena vaihtoehtona. Pitääkö hänen syöksyä tiheikköön ja piiloutua ihmisten näkyvistä vaiko mennä edelleen ja uhmailla sitä synkkää myrskyä, joka on nopeasti nousemassa hänen kohdalleen?
Hän olisi valmis antamaan kaikki, mitä hänellä on maailmassa – jopa itsensä Louise Poindexterinkin – päästäkseen eroon Zeb Stumpin inhoittavasta läheisyydestä, saadakseen olla kymmenen minuuttia kahden kesken päättömän ratsastajan kanssa!
Se on mahdotonta! Tuo vainukoira, joka on seurannut häntä tänne saakka, näyttää heltymättömämmältä kuin koskaan ennen. Vaikka hän ei mielellään sitä usko, vakuuttaa vaisto hänelle, että vanha metsästäjä pitää häntä varsinaisena vankina, ja jos hän vain yrittäisikään pujahtaa tiehensä, olisi tuloksena ainoastaan se, että hän saisi luodin selkäänsä!
Mutta mitä Zeb Stump sittenkään saattaa sanoa tai tehdä? Ei ole lainkaan varmaa, että erämies tietää mitään siitä seikasta, joka häntä, Calhounia, huolettaa.
Ja joka tapauksessa mahdollisesti ei olekaan mitään tietämistä!
Ilmeisesti Zeb epäilee jotakin. Mutta mitäpä siitä? Ainoastaan ystävättömän tarvitsee pelätä epäluuloja; eikä entinen upseeri ole ystävätön. Jollei sitä pientä kielijää löydetä, ei hänellä ole mitään pelättävää; ja mitä mahdollisuuksia on sen löytymisestä? Yksi kymmenestä. Hyvin todennäköisesti se ei pysähtynyt siihen, mihin se lähetettiin, vaan katosi tiheikön salaisiin sopukkoihin.
Tämän toivon innostamana Calhoun rohkaistuu jälleen, ja kasvoillaan välinpitämättömyyden ilme, pikemminkin teennäinen kuin todellinen, hän ratsastaa avoimelle preerialle – ihan kinterillään Zeb Stump "elukkansa" selässä – Henry Poindexterin kuolleen ruumiin tullessa viimeisenä!
YHDESNELJÄTTÄ LUKU
Mestattu ruumis
Kun kaksi kolmannesta katselijoista on lähtenyt pois – kun toinen puoli valamiehistä on luopunut paikaltaan – täytyy puun juurella käynnissä oleva oikeudenistunto pakostakin keskeyttää.
Istuntoa ei lykätä toistaiseksi – on vain väliaika, välttämätön väliaika, johon senvuoksi äänettömästi suostutaan.
Välikohtausta kestää noin tunnin verran, ja sen aikana tuomari polttaa pari sikaaria, ottaa suunnilleen kaksi kertaa yhtä monta ryyppyä persikkaviinipullosta, tarinoi tuttavallisesti asianajajain, valamiehistön jätteiden ja niiden katselijain kanssa, jotka ovat jääneet puun juurelle, koska heillä ei ole hevosta tai eivät välitä panna ratsuaan nelistämään.
Keskustelunaiheen keksiminen ei suinkaan ole vaikeata. Sen tarjoaa juuri äsken sattunut tapaus – kylliksi kummallinen keskusteltavaksi, ei ainoastaan tunnin, vaan kokonaisen miespolvenkin aikana.
Katselijat puhelevat siitä keskenään, samalla kun he tunteet kiihtyneinä vartoavat niiden miesten palaamista, jotka ovat lähteneet ajojahtiin.
He toivovat, että päätön ratsastaja saadaan kiinni. He uskovat, että sen kiinnisaaminen ei ainoastaan tuo selitystä sen olemuksen ongelmaan, vaan myöskin luo valoa murhatapaukseen.
Saapuvilla on eräs, joka osaisi selittää edellisen – vaikka ei olekaan selvillä toisesta. Syytetty voisi sen tehdä ja tekee sen, kun häntä kehoitetaan jatkamaan tunnustustaan.
Tuomarin määräyksestä ja neuvonantajansa kehoituksesta hän toistaiseksi pysyy ääneti.
Jonkun ajan kuluttua takaa-ajajat palaavat, eivät kaikki yhdessä, vaan hajanaisina seurueina – sitä mukaa kuin he epätoivoisina ovat luopuneet takaa-ajosta.
Kaikki kertovat palattuaan saman tarinan. Ei kukaan heistä ole päässyt kylliksi likelle päätöntä ratsastajaa voidakseen lisätä rahtuakaan siihen, mitä hänestä jo tiedetään. Hänen olemuksensa pysyy yhtä tarunomaisena kuin ennenkin.
Pian havaitaan, että lähteneistä miehistä kaksi ei ole tullut takaisin. He ovat iäkäs metsästäjä ja entinen vapaaehtoinen kapteeni. Jälkimäinen on viimeksi nähty ensimmäisenä takaa-ajajista, edellisen seuratessa jotensakin likellä hänen jäljessään. Ei kukaan ole myöhemmin nähnyt heitä kumpaakaan. Pitkittävätkö he edelleenkin ajoa? Kenties heitä on onnistanut.
Kaikkien silmät kääntyvät preerialle, ja kaikki tähyilevät sitä tutkivasti. Odotetaan, että poissa olevien miesten nähtäisiin tulevan takaisin – ja toivotaan päättömän ratsastajan olevan heidän seurassaan.
Tunti vierähtää, eikä heistä näy merkkiäkään – ei toivotun vangin seurassa eikä ilman sitä.
Pitääkö oikeudenistunto vielä lykätä?
Yleinen syyttäjä vaatii sen jatkamista, kun taas syytetyn puolustaja yhtä innokkaasti kannattaa sen lykkäämistä. Jälkimäinen ehdottaa asian käsittelyn siirtämistä huomiseksi, vedoten siihen, että poissa on tärkeä todistaja, Zeb Stump, jota ei vielä ole kuulusteltu.
Kuuluu ääniä, jotka vaativat, että juttu on käsiteltävä loppuun.
Teksasilaisen oikeudenistunnon katselijajoukossa on palkattuja kättentaputtajia, kuten niitä on pariisilaisten teatterien permannollakin. Todellisella murhenäytelmällä on kannattajansa yhtä hyvin kuin teennäiselläkin.
Huutajien onnistuu saada tahtonsa toteutetuksi. Oikeudenkäyntiä päätetään jatkaa – niin pitkälti kuin voidaan ilman poissaolevaa todistajaa. Hän saattaa palata, ennenkuin on aika kutsua hänet esiintymään. Jollei häntä kuulu, sopii oikeuden sitten pohtia lykkäämistä.
Niin päättää tuomari, ja valamiehet ilmaisevat suostuvansa siihen. Katselijat tekevät samoin.
Vangin käsketään taaskin nousta pystyyn pitkittämään niin odottamattomasti keskeytynyttä tunnustustaan.
"Aioitte juuri kertoa meille, mitä näitte", huomauttaa syytetyn asianajaja, puhutellen suojattiaan. "Jatkakaa ja täydentäkää lausuntonne! Mitä näitte?"
"Miehen, joka virui pitkänään ruohikolla."
"Nukkumassako?"
"Niin, kuoleman unta."
"Kuolleen?"
"Enemmän kuin kuolleen – jos se olisi mahdollista. Kumarruttuani hänen puoleensa näin, että hänen päänsä oli hakattu poikki!"
"Mitä? Hänen päänsä katkaistu poikki?"
"Juuri niin. En tiennyt sitä, ennenkuin polvistuin hänen viereensä. Hän lepäsi kasvoillaan – pää luonnollisessa paikassaan. Jopa hattukin oli vielä päässä.
– Toivoin hänen nukkuvan, vaikka minulla oli ennakkoaavistus, että jotakin oli vialla. Käsivarret olivat liian jäykästi ojossa nukkuvaksi mieheksi. Samoin olivat jalat. Sitäpaitsi oli ruohikossa jotakin punaista, mitä en hämärässä valossa ollut aluksi nähnyt.
– Kun kumarruin syvälle sitä silmäilemään, tunsin omituista hajua – ihmisverestä lähtevää suolaista hajua.
– En enää epäillyt sitä, että olin kumartunut kuolleen ruumiin puoleen, ja ryhdyin sitä tarkastamaan.
– Huomasin, että niskassa oli ammottava, puolittain hyytyneen veren täyttämä haava. Havaitsin, että pää oli irroitettu hartioista!"
Kauhuinen mielenliikutus valtaa kuulijat – ja siihen liittyy sellaisissa tilaisuuksissa tavallisia huudahduksia.
"Tunsitteko miehen?"
"Ikävä kyllä, tunsin."
"Näkemättä hänen kasvojaan?"
"Se ei ollut tarpeellista. Puku ilmaisi, kuka hän oli – liiankin varmasti."
"Millainen puku?"
"Hänen hartioitansa peittävä raitainen huopa ja hänen päässänsä oleva hattu. Ne olivat minun omani. Ilman suorittamaamme vaihtoa olisin saattanut kuvitella itse siinä viruvani. Mies oli Henry Poindexter."
Taaskin kuuluu voihkaus – kiihtyneiden kuulijoiden sorinaa voimakkaampana.
"Jatkakaa, sir!" kehoittaa asianajaja. "Kertokaa, mitä muita seikkoja havaitsitte!"
"Koskettaessani ruumista huomasin sen kylmäksi ja jäykäksi. Saatoin nähdä, että se oli ollut kuolleena jo jonkun aikaa. Veri oli hyytynyt melkein kuivaksi ja muuttunut mustaksi. Siltä ainakin näytti harmaassa valaistuksessa; aurinko ei nimittäin ollut vielä noussut.
– Olisin saattanut erehtyä kuoleman syystä ja luullut siksi pään katkaisemista. Mutta kun muistin yöllä kuulemani laukauksen, johtui mieleeni, että jostakin kohdasta löytyisi toinen haava – veitsellä tehdyn lisäksi.
– Osoittautui, että olin oikeassa. Käännettyäni ruumiin kasvot ylöspäin huomasin reiän serapéssa, joka sen ympäriltä oli veressä.
– Kohottaessani sitä ja silmäillessäni sen alle näin sinertävän täplän juuri rintalastan yläpuolella. Saatoin päättää luodin menneen siitä sisälle, ja koska selkäpuolella ei ollut vastaavaa haavaa, tiesin sen vielä olevan ruumiissa."
"Riittikö teidän mielestänne luodinhaava aiheuttamaan kuoleman ilman silpomistakin, joka arvelunne mukaan oli suoritettu myöhemmin?"
"Ihan varmasti riitti. Jollei silmänräpäyksessä, niin muutamien minuuttien – kenties sekuntien kuluttua."
"Mainitsitte, että pää oli leikattu poikki. Oliko se täydelleen irroitettu ruumiista?"
"Aivan täydelleen, vaikka se viruikin paikallaan, ikäänkuin ei ruumista eikä päätä olisi liikutettu silpomisen jälkeen."
"Oliko leikkaus tasainen – ikäänkuin terävällä aseella tehty?"
"Kyllä."
"Millaisella aseella arvelisitte?"
"Se näytti leveällä kirveellä sivalletulta, mutta saattoi olla tehty metsästyspuukollakin – sellaisella, jonka terän hamara on raskas."
"Panitteko merkille, oliko isketty useampia kertoja? Vai oliko katkaiseminen suoritettu yhdellä sivalluksella?"
"Mahdollisesti oli isketty useampia kertoja. Mutta hakkaamisesta ei näkynyt jälkiä. Ensimmäinen sivallus oli jättänyt tasaisen jäljen, ja sen oli täytynyt katkaista kaula melkein, jollei tyyten, poikki. Se oli lyöty niskasta päin ja suorakulmaisesti selkärankaa vasten. Siitä arvasin, että mies-paran oli täytynyt virua kasvoillaan maassa, kun isku annettiin."
"Oliko teillä epäilyksiä, minkä tähden tämä tihutyö oli tehty ja kuka sen oli tehnyt?"
"Ei silloin – ei hatarintakaan epäilystä. Olin niin kauhuissani, etten pystynyt miettimään. Saatoin tuskin pitää sitä todellisena.
– Kun rauhoituin ja näin varmasti, että kysymyksessä oli murha, en osannut selittää sitä muutoin kuin otaksumalla, että paikalla oli ollut comancheja ja että he kohdattuaan nuoren Poindexterin olivat surmanneet hänet pelkästä hillittömyydestä.
– Mutta hänen päänahkaansa ei ollut kajottu – jopa hattukin oli vielä hänen päässänsä!"
"Muutitteko mieltänne siihen nähden, että teko oli intiaanien suorittama?"
"Muutin."
"Kenen arvelitte sitten sen tehneen?"
"Silloin en ajatellut ketään. En ollut koskaan kuullut Henry Poindexterilla olevan vihamiehiä – sen enempää täällä kuin muuallakaan. Senjälkeen on minussa herännyt epäluuloja. Epäilen nytkin."
"Selostakaa epäluulonne!"
"Panen vastalauseeni tätä kuulustelutapaa vastaan", huomauttaa yleinen syyttäjä. "Emme halua tutustua vangin epäluuloihin. Varmastikin riittää, jos hänen sallitaan pitkittää hyvin uskottavalta kuulostavaa tarinaansa."
"Jatkakoon hän siis!" määrää tuomari, virittäen uuden havannalaisen.
"Kertokaa, miten te itse menettelitte!" kehoittaa kuulustelija. "Mitä teitte kuvailemanne havainnon jälkeen?"
– Vähään aikaan tuskin tiesin, mitä tehdä – minut pani niin ymmälle se, mitä näin vierelläni. Olin varma siitä, että oli tapahtunut murha, ja yhtä varma siitäkin, että se oli tehty laukauksella, samalla, jonka olin kuullut.
– Mutta kuka oli saattanut sen laukaista? Eivät intiaanit. Se oli minusta varmaa.
– Ajattelin preeriarosvoja, joilla oli mahdollisesti ollut aikomus ryöstää. Mutta se oli yhtä epätodennäköistä. Meksikolainen huopani oli sadan dollarin arvoinen. Se olisi viety. Sitä ei ollut viety eikä mitään muutakaan, mitä Poindexterilla oli ollut muassaan.
– Nähtävästi ei mihinkään ollut kajottu. Jopa kellokin oli vielä hänen liivintaskussaan, ja perät olivat hänen kaulassaan, kimallellen niiden ylitse purskahtaneen hurmeen lävitse.
– Johduin siihen päätelmään, että teko oli varmastikin tehty jonkun vanhan kaunan tai kostonhimon tyydyttämiseksi, ja koetin muistella, olinko koskaan kuullut kenenkään riidelleen nuoren Poindexterin kanssa tai kenelläkään olevan kaunaa häntä vastaan.
– Sellaista en ollut kuullut.
– Mitä varten sitäpaitsi pää oli leikattu irti?
– Juuri se herätti minussa hämmästystä – kauhua.
– Yrittämättäkään sitä selittää mietin, mitä minun olisi paras tehdä.
– Viipyminen vainajan luona ei hyödyttäisi mitään. Sen hautaaminen olisi ollut yhtä hyödytöntä.
– Sitten arvelin ratsastaa takaisin linnoitukseen noutamaan apua, kuljettamaan ruumista Casa del Corvoon.
– Mutta jos jättäisin sen tiheikköön, saattaisivat kajootit löytää sen, ja ne sekä korppikotkat olisivat sen kimpussa, ennenkuin me ehtisimme takaisin. Nyt jo korppikotkat olivat ilmassa varhaislennollaan. Ne näyttivät huomanneen sen.
– Vaikka nuoren miehen ruumis olikin silvottu, en voinut ajatella sellaista, että jättäisin sen vielä pahemmin silvottavaksi. Muistelin helliä silmiä, joiden pian täytyisi katsella sitä – kyyneltyneinä.
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU
Salaperäinen ongelma selvenee
Syytetty vaikenee hetkiseksi. Ei kukaan lausu minkäänlaisia huomautuksia – ei keskeyttääkseen eikä kiirehtiäkseen häntä.
Kaikki ovat vastahakoisia häiritsemään sellaisen kertomuksen juoksua, jonka he tietävät keskeneräiseksi ja jonka jokainen rengas on pakottanut heidät yhä tiukemman ja vakavamman tarkkaavaisiksi.
Tuomari, valamiehet ja katselijat pysyvät hengittämättömän äänettöminä, samalla kun heidän silmänsä – useilla suu auki – ovat tarkkaavaisesti suunnatut vankiin.
Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa hän saa jatkaa.
"Seuraava ajatukseni oli peittää ruumis vaipalla sekä serapélla, joka vielä oli hänen hartioittensa ympärillä. Sillä tavoin se olisi suojattu sekä susilta että korppikotkilta – ainakin siihen saakka, kunnes ennättäisimme takaisin kuljettamaan sitä pois.
– Olin sitä varten riisunut vaipan yltäni, kun mieleeni välähti toisenlainen suunnitelma – sellainen, joka tuntui joka suhteessa paremmalta.
– Sen sijaan, että palaisin linnoitukseen yksin, minun pitäisi ottaa ruumis mukaani. Kuvittelin voivani tehdä sen laskemalla ruumiin poikkipäin satulannupille ja sitomalla sen satulaan lassollani.
– Talutin hevoseni paikalle ja valmistauduin nostamaan ruumista sen selkään, kun havaitsin, että läheisyydessä oli toinenkin hevonen. Se oli sen miehen ratsu, jota ei enää ollut olemassa.
– Eläin oli likellä, pureksien ruohoa – yhä niin rauhallisesti kuin ei olisi tapahtunut mitään, mikä sitä häiritsisi.
– Koska ohjakset laahasivat pitkin maata, ei minun ollut ensinkään vaikea saada niistä otetta. Vaikeampi oli saada hevosta seisomaan alallaan – etenkin sitten, kun vein sen maassa viruvan esineen vierelle.
– Pidellen ohjaksia hampaitteni välissä nostin ruumiin maasta ja yritin panna sitä poikittain satulaan.
– Minun onnistui saada se sinne, mutta se ei tahtonut pysyä. Se oli liian jäykkä taivutettavaksi, eikä ollut mitään keinoa sen tukemiseksi.
– Sitäpaitsi hevonen kiihtyi pahasti nähtyään, kuinka omituista taakkaa se mielittiin panna kantamaan.
– Useiden yritysten jälkeen oivalsin, ettei siitä voinut tulla mitään.
– Aioin luopua aikomuksestani, kun mieleeni johtui uusi ajatus, joka lupasi parempaa menestystä. Sen toi mieleeni muisto siitä, mitä olin lukenut Etelä-Amerikan guachoista. Kun heistä joku kuolee tai saa tapaturmaisesti surmansa jollakin syrjäisellä asemalla pampasilla, vievät hänen kumppaninsa ruumiin kaukaiseen kotiinsa – sidottuna satulaan istumaan elävän ihmisen asentoon.
– Minkätähden ei minun pitäisi tehdä samoin Henry Poindexterin ruumiille?
– Yritin sitä – ensin koettaen sijoittaa häntä oman ratsunsa selkään.
– Mutta kun satula oli litteä ja hevonen oli edelleenkin vastahakoinen, ei se onnistunut.
– Oli enää ainoastaan yksi mahdollisuus meidän suorittaa kotimatka yhdessä – nimittäin hevosten vaihtaminen.
– Tiesin, ettei minun ratsuni panisi vastaan. Sitäpaitsi meksikolainen satulani syvine puuosineen soveltuisi ihailtavasti tähän tarkoitukseen.
– Lyhyessä ajassa olin saanut ruumiin siihen pystyasentoon istumaan – luonnolliseen asentoon. Sen kankeus, joka aikaisemmin oli ollut vastuksinani, auttoi nyt pitämään sitä paikallaan. Jäykät raajat oli helppo vetää oikealle kohdalleen; ja kun jalat oli sovitettu jalustimiin ja vesisuojukset kiinnitetty tiukasti reisien ylitse, oli ruumiilla vain vähän mahdollisuuksia liukua pois paikaltaan.
– Tehdäkseni sen pysymisen täysin varmaksi katkaisin lassostani kappaleen, kiedoin sen vainajan vyötäisten ympärille sekä sidoin toisen pään satulan nuppiin ja toisen takakappaleeseen.
– Toinen hihna, joka oli sidottu jalustimiin ja viety hevosen vatsan alitse, esti jalkoja heilumasta sinne tänne.
– Vielä oli jäljellä pää. Sekin tuli ottaa mukaan. Kun nostin sen maasta ja koetin irroittaa sitä hatusta, havaitsin, ettei se käynyt päinsä. Se oli turvonnut suunnattomasti, ja sombrero oli takertunut siihen – tiukasti kuin itse iho.
– Kun minun ei tarvinnut pelätä niiden irtaantuvan toisistaan sidoin hihnanpätkän nauhan solkeen ja ripustin sekä hatun että pään satulannuppiin.
– Siten olivat matkavalmistukseni täydellisesti suoritetut.
– Nousin murhatun miehen ratsun selkään, kehoitin omaa hevostani seuraamaan minua – se on tottunut tekemään sen taluttamatta – ja lähdin ratsastamaan uudisasutukselle.
– Vajaan viiden minuutin kuluttua sain kolahduksen, joka paiskasi minut pois satulasta – ja samalla menin tajuttomaksi.
– Ilman sitä seikkaa en nyt seisoisi tässä – en ainakaan siinä epämiellyttävässä asemassa, jossa nyt olen."
"Paiskasi teidät pois satulasta!" huudahti tuomari. "Miten se kävi?"
"Pelkkä tapaturma, tai oikeammin se johtui omasta huolimattomuudestani. Noustessani vieraan ratsun selkään en tarttunut ohjaksiin. Tottuneena ohjaamaan omaa hevostani usein vain äänelläni ja polvillani – olin oppinut olemaan välittämättä ohjaksista. En osannut edeltäpäin arvata sellaista tapausta kuin sitten sattui.
– Hevonen, jonka selässä istuin, oli edennyt vasta kolme omaa pituuttaan siitä paikasta, jossa olin noussut ratsaille, kun jokin sai sen sävähtäen ponnahtamaan sivulle ja lähtemään nelistämään.
– Minun ei tarvitse sanoa jokin, sillä tiedän, mikä sen teki. Hevonen oli katsonut taaksensa ja nähnyt perässään tulevan hevosen, jonka selässä oleva kummallinen hahmo oli nyt kirkkaassa päivänvalossa kylliksi outo säikäyttämään sekä hevosta että ihmistä.
– Hapuilin ohjaksia, mutta ennenkuin sain ne käsiini, oli ratsu kiitämässä täyttä vauhtia.
– Aluksi olin vain vähän huolissani, en oikeastaan ollenkaan. Otaksuin pian saavani ohjakset käteeni ja pystyväni pakottamaan pillastuneen ratsuni pysähtymään.
– Mutta pian havaitsin, ettei se käynyt niinkään helposti. Ohjakset olivat lipuneet eteenpäin, miltei eläimen korvien kohdalle, enkä ylettynyt niihin laskeutumatta pitkäkseni hevosen kaulalle.
– Koettaessani tarttua niihin en ensinkään tarkannut, mihin suuntaan ratsu minua kiidätti. Vasta sitten, kun tunsin vihlovia rapsauksia poskissani, huomasin sen poikenneen avoimelta alueelta ja nelistävän tiheikössä.
– Senjälkeen minulla ei ollut aikaa tehdä havaintoja – ei edes mahdollisuuksia tavoitella ohjaksia. Minulla oli kylliksi puuhaa väistellessäni mezquitenoksia, jotka ojentuivat okaisten käsivarsien tavoin, ikäänkuin haluten kiskoa minut pois satulasta.
– Minun onnistui suoriutua niistä, vaikka kyllä sain naarmuja.
– Mutta yhtä en voinut välttää – ison puun oksaa, joka ulottui polun ylitse. Olin hyvin kumarassa – pääni oli rintani tasalla – ja säikähtäen jotakin, mikä antoi sille uutta vauhtia, ratsuni syöksähti suoraan oksan alle.
– Minne se senjälkeen meni, sitä en yritäkään sanoa. Te kaikki tiedätte sen – luultavasti paremmin kuin minä. Voin vain kertoa, että lennähdettyäni ratsailta jäin virumaan oksan kohdalle maahan kuhmu otsassani ja polveni tuskallisesti turvoksissa; niistä kummastakaan en kuitenkaan tiennyt mitään ennenkuin kaksi tuntia myöhemmin.
– Tullessani jälleen tajuihini oli aurinko korkealla taivaalla, ja korppikotkia kaarteli kymmenittäin kohdallani. Siitä, miten ne kurkottelivat kaulaansa, saatoin päättää, mitä saalista ne toivoivat.
– Niiden näkeminen samoin kuin jano – joka alkoi käydä tuskalliseksi – kannustivat minua lähtemään sieltä liikkeelle.
– Noustuani pystyyn havaitsin, etten kyennyt kävelemään. Vielä pahempi oli se, että tuskin pystyin seisomaan.
– Paikallani pysyminen merkitsi tuhoutumista – niin ainakin silloin luulin.
– Sen ajatuksen kiihottamana jännitin kaikki jäljellä olevat voimani päästäkseni veden ääreen.
– Tiesin, että läheisyydessä oli puro, ja osittain ryömimällä, osittain nilkuttamalla tiheikössä tekemäni karkeatekoisen kainalosauvan avulla minun onnistui saapua sen partaalle.
– Tyydytettyäni janoni tunsin virkistyväni ja pian senjälkeen vaivuin uneen.
– Herätessäni huomasin olevani kajoottien ympäröimä.
– Niitä oli ainakin neljäkymmentä, ja vaikka en aluksi pelännytkään mitään – tuntien niiden pelkuruuden – johduin pian ajattelemaan toisin.
– Ne näkivät, että olin rampa, ja olivat siitä syystä päättäneet karata kimppuuni.
– Jonkun ajan kuluttua ne sen tekivätkin – ryhmittyen ympärilleni ja syöksyen kaikki samalla kertaa minua ahdistamaan.
– Minulla ei ollut muita aseita kuin veitseni, ja onni oli, että minulla oli se. Jos olisin ollut tyyten aseeton, olisivat ne varmasti repineet minut kappaleiksi ja ahmineet minut.
– Veitselläni pystyin torjumaan ne, sivallellen iskuja niin moneen otukseen kuin suinkin kunnollisesti yletin. Luulisin puolenkymmenen sillä tavoin saaneen surmansa.
– Siitä huolimatta olisi kahakka päättynyt minulle huonosti. Aloin käydä heikoksi veren nopeasti tulviessa suonistani, ja minun olisi piakkoin täytynyt sortua, jollei odottamaton sattuma olisi tullut avukseni.
– Minun sopii tuskin nimittää sitä sattumaksi. Paremmin minua tyydyttää se ajatus, että se oli Jumalan käsi."
Lausuttuaan nämä sanat nuori irlantilainen luo katseensa taivasta kohti ja seisoo jonkun aikaa hartaan miettivänä.
Hänen ympärillään vallitseva juhlallinen hiljaisuus ilmaisee, että hänen esiintymistään kunnioitetaan. Kaikkien, jopa karkeimpien kuulijoiden sydämeen näyttää tällä tavoin ilmaistu luottamus tehonneen.
"Se ilmestyi", jatkoi hän, "vanhan kumppanin hahmossa – sellaisen, joka monesti on uskollisempi kuin ihminen itse – hirvikoirani Taran.
– Koira oli harhaillut – ehkä minua etsimässä – vaikka olen myöhemmin kuullut siitä toisenlaisen selityksen, jolla minun ei tarvitse teitä vaivata. Joka tapauksessa se löysi minut ja parhaiksi ajoissa tullakseen pelastajakseni.
– Kajootit hajaantuivat sen saapuessa, ja minut oli pelastettu kauheasta kohtalosta – saattanen sanoa, kuoleman kidasta.
– Vaivuin toistamiseen uneen tai tajuttomaksi – kumpaa se lieneekään ollut.
– Herättyäni kykenin ajattelemaan. Tiesin, että koirani oli täytynyt tulla majaltani, jonka myöskin tiesin olevan moniaan kilometrin päässä. Sen oli sinne edellisenä päivänä vienyt palvelijani Phelim.
– Miehen piti olla vielä siellä, ja päätin lähettää hänelle sanoman – käyttäen hirvikoiraa sen viejänä.
– Kirjoitin muutamia sanoja käyntikortille, joka sattui olemaan muassani.
– Tiesin, ettei palvelijani osannut lukea, mutta nähtyään kortin hän tuntisi sen omakseni ja etsisi käsiinsä jonkun, joka pystyisi selittämään, mitä olin siihen kirjoittanut.
– Sitäkin todennäköisempää olisi, että hän tekisi niin, koska kirjaimet olivat piirretyt verellä.
– Kiedottuani kortin hirvennahkapalaseen, jotta se ei tuhoutuisi, kiinnitin sen Taran kaulaan.
– Hiukan vaivalloisesti minun onnistui saada koira lähtemään luotani. Mutta vihdoin se teki sen ja, kuten olin toivonut, palasi kotiin majalle.
– Sanomani kuuluu joutuneen kunnollisesti perille, vaikka vasta eilen sain tiedon tuloksesta.
– Kohta koiran poistuttua vaivuin uudelleen uneen – taaskin herätessäni huomasin läheisyydessäni vihollisen – pelottavamman kuin olin siihen saakka kohdannut.
– Se oli jaguari.
– Meidän välillämme sukeutui kamppailu, mutta miten se päättyi ja kuinka pitkän ajan kuluttua, sitä en osaa sanoa. Sen kertomisen jätän urhean pelastajani Zeb Stumpin asiaksi, joka toivoakseni pian palaa selostamaan sitä sekä paljoa muuta, mikä vielä on salaperäistä minusta kuten teistäkin.
– Senjälkeen muistan vain sarjan yhteydettömiä unia – tuskallisia haavekuvia – joihin sekaantui mieluisia näkyjä – oi, joitakuita taivaallisia – aina toispäivään saakka, jolloin heräsin vankilan asukkaana – murhasyyte pääni uhkana.
– Hyvät herrat valamiehet! Olen puhunut puhuttavani."
"Se non è véro, è ben trovato" [Italiankieltä: "vaikkei juttu
olisikaan tosi, on se ainakin hyvin keksitty". Suom.], miettivät
tuomari, valamiehet ja kuuntelijat vangin lopetettua esityksensä.He eivät tuo sitä julki niin hyvin muovatussa lauseessa; mutta siltä heistä tuntuu – heistä jokaisesta.
Ja varsin monet uskovat kertomuksen todeksi, hyläten ajatuksen keksimisestä. Tarina on liian yksinkertainen – liian yksityiskohtainen – ollakseen keksitty, lisäksi sellaisen miehen keksimä, jonka aivot ovat ihan äsken toipuneet kuumehoureiden sekasorrosta.
On perin epätodennäköistä, että hän olisi sommitellut sellaisen kertomuksen. Siten ajattelee niiden enemmistö, joille se on kerrottu.
Hänen tunnustuksensa – niin säännönvastainen kuin se lieneekin ollut – on edistänyt hänen puolustustaan enemmän kuin kaunopuheisin esitys, jonka hänen asianajajansa olisi saattanut lausua.
Mutta sittenkin se on vain hänen omaa puhettaan, ja tarvitaan muita todistuksia vapauttamaan hänet.
Missä on se todistaja, josta otaksutaan niin paljon riippuvan? Missä on Zeb Stump?
Viisisataa silmäparia kääntyy preerialle päin ja tähystelee taivaanrantaa kysyvästi. Viisisataa sydäntä sykähtelee mielettömän maltittomasti odottaessaan vanhan metsästäjän paluuta – joko Cassius Calhounin seurassa tai ilman häntä – joko päätön ratsastaja muassaan tai ilman häntä; viimemainittu ei enää ole tarumainen eikä salaperäinen, vaan luonnollinen ilmiö, selitetty ja ymmärretty.
Tänne kokoontuneille ihmisille ei tarvitse väittää, että sellainen on epätodennäköistä, saatikka sitten vakuuttaa sitä mahdottomaksi. He ovat lounaisen Teksasin asukkaita – heidän asumansa ylätasanko on sen "viitoitetun tasangon" rajalla, josta viehättävä Leona saa alkunsa ja jossa Nueces-joki muodostuu sadoista kristallikirkkaista puroista.
He ovat sellaisen maan asukkaita, jossa kuoleman tuskin voidaan väittää saavan seuraajakseen hajaantumista, jossa maahan kaadettu hirvi tai jonkun onnettoman sattuman johdosta sortunut villi hevonen – jolleivät pedot niitä ahmi – jonkun ajan kuluttua uhmailevat sekä mätänemisen lakeja että kajootin hampaita, jossa itse kuolevaisen ihmisen ruumiissa, joka on jätetty arkutta ja hautaamatta, niin lyhyen ajan kuin neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua näkyy Egyptin katakombeista äskettäin nostetun muumion kaltaisia merkkejä ja ominaisuuksia!
Saapuvilla on vain harvoja sellaisia, jotka eivät tunne tätä Teksasin ilmaston ominaisuutta – nimittäin sen Teksasin osan, joka on likellä Sierra Madrea ja erittäinkin Llano Estacadon tyviharjujen välissä.
Jos päätön ratsastaja tuotaisiin rautatammen juurelle, ei kukaan hämmästyisi nähdessään, että Henry Poindexterin kuolleessa ruumiissa tuskin on alkavan hajaantumisen merkkejä. Jos heille äskettäin kerrottua tarinaa kohtaan tunnetaan lainkaan epäilyksiä, eivät ne johdu tästä seikasta. Eivätkä he seiso maltittomasti vartoamassa sen tähden, että haluaisivat sille vahvistusta.
Heidän maltittomuutensa johtuu toisesta syystä – epäluulosta, joka heräsi oikeudenkäynnin alussa ja joka sen jatkuessa on käynyt asteittain voimakkaammaksi, kunnes se vihdoin on melkein muuttunut uskoksi.
Juuri saadakseen vahvistuksen sille tai haihduttaakseen sen melkein jokainen saapuvilla oleva mies – ja samoin myöskin nainen – harmittelee sen todistajan poissaoloa, jonka lausunnon otaksutaan tuottavan syytetylle takaisin vapauden tai toimittavan hänet hirteen.
Sellaisen vaikutelman vallassa he tarkastelevat tasaista juovaa – jota myöten taivas ja ruohoaavikko liittävät toisiinsa safiirin sinen ja smaragdin hilpeän vihreyden.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU
Viimeinen todistaja
Valppauden sävy säilyy hyvinkin kymmenen minuuttia ja samalla säilyy myöskin juhlallinen hiljaisuus. Viimemainitun katkaisee ajoittain sana tai huudahdus – kun joku näkee tai kuvittelee näkevänsä täplän preerialla. Silloin kuuluu kiihtymyksen hyminää, ja miehet nousevat varpailleen nähdäkseen paremmin.
Kolmesti on väkijoukkoa värähdyttänyt vääräksi osoittautunut hälytys. Sen kärsivällisyys alkaa ehtyä, kun korvaan kantautuu neljäs hälytys, äänekkäämmin ja varmempaan sävyyn lausuttu.
Tällä kertaa ilmoitus on tosi. Taivaanrannalla näkyy varjoja, jotka pian saavat muodon, käyvät aineellisiksi ja liikkuvat.
Huima luikkaus – vanha saksilainen "huzza!"-huuto – kajahtaa rautatammen oksien seassa, kun kolmen ratsastajan hahmot, jotka ilmestyvät auringonpaahteisen preerian usvasta, näkyvät tulevan puuta kohti!
Kaksi heistä on helppo tuntea Zeb Stumpiksi ja Cassius Calhouniksi. Kolmannen tunteminen on vieläkin helpompi, sillä niin kaukaa kuin silmä erottaa, ei tuosta fantastisesta hahmosta voi erehtyä.
Väkijoukon ensimmäistä huutoa, joka vain merkitsi molempien kaivattujen miesten paluuta, seuraa toinen, vielä merkitsevämpi – kun nähdään, että heidän seurassaan on olento, joka niin kauan on ollut kaameiden ajatusten ja kummallisten arvailujen kohteena.
Vaikka nyt tiedetään, mikä se on, ja ymmärretään, mistä se johtuu, tunnetaan sitä kohtaan vieläkin kammon ja kunnioituksen sekaisia tunteita.
Huutoa seuraa äänetön väliaika – keskeytymätön, kunnes nuo kolme ratsastajaa ovat ehtineet aivan likelle; ja sittenkin sitä häiritsee ainoastaan kuiskausten hyrinä, ikäänkuin katselijain ajatukset olisivat liian juhlallisia ääneen lausuttaviksi.
Monet lähtevät lähestyvää seuruetta vastaan ja saattavat sen takaisin oikeuspaikalle, silmäillen sitä ihmettelevästi.
Ratsastajakolmikko seisahtuu katsojapiirin ulkopuolelle, joka pian vaihtaa keskipistettään, kertyen kiihtyneenä tulijain ympärille:
Kaksi heistä laskeutuu ratsailta; kolmas jää istumaan satulassaan.
Calhoun taluttaa hevosensa syrjään ja sekaantuu väkijoukkoon. Sellaisen kumppanin läheisyydessä häntä ei enää ajatella. Kaikkien katseet samoin kuin ajatuksetkin ovat kohdistuneet päättömään ratsastajaan.
Zeb Stump hylkää vanhan tammansa oman onnensa nojaan, tarttuu hänen suitsiinsa ja vie hänet puun juurelle – oikeuden eteen.
"Nyt, tuomari", lausuu hän, puhuen tilannetta hallitsevan miehen tapaan, "ja te kaksitoista valamiestä, tässä on todistaja, joka todennäköisesti luo valoa ajatuksiinne. Mitä arvelette hänen kuulustelemisestaan?"
Kuuluu huudahdus, jota seuraavat sanat: "Voi, hyvä Jumala, se on hän!" Esille hoippuu kookas mies, joka seisahtuu päättömän ratsastajan vierelle. Se on hänen isänsä!
Kauempaa kajahtaa kirkaisu, joka äkkiä tukahtuu, ikäänkuin sen olisi päästänyt nainen ennen pyörtymistään. Se on hänen sisarensa!
Jonkun ajan kuluttua Woodley Poindexter talutetaan pois – vastustamattomana – ikäänkuin hän ei tietäisi, mitä hänen ympärillään tapahtuu.
Hänet viedään jonkun matkan päässä seisoviin vaunuihin ja sijoitetaan istumaan ainoan vaunussaolijan – tyttärensä – viereen.
Mutta vaunut pysyvät paikallaan. Ohjien komentajatar aikoo viipyä paikalla, kunnes oikeus on julistanut päätöksensä – niin, teloitushetkeen saakka, jos lopputulos on sellainen!
Zeb Stumpia kehoitetaan virallisesti sijoittumaan todistajain paikalle.
Tuomarin määräyksestä kuulustelua jatketaan syytetyn asianajajan johdolla.
Useita muodollisuuksia syrjäytetään. Vanhaa metsästäjää, joka on jo vannonut, kehoitetaan yksinkertaisesti kertomaan, mitä tietää, ja hänen sallitaan noudattaa omaa tapaansa kertoessaan sen, minkä hän tekee lyhyin lausein – ikäänkuin hän luulisi, että lain teknillinen puoli vaatii sitä!
Zeb puhuu seuraavaan tapaan:
"Kuulin ensi kerran tästä rumasta jutusta toisena päivänä nuoren Poindexterin katoamisen jälkeen. Kuulin siitä palatessani jokea alaspäin tekemältäni metsästysretkeltä. Kuulin, että mustanginpyydystäjän epäiltiin tehneen tämän murhan. Tiesin, ettei hänestä ollut sellaisiin töihin, mutta päästäkseni varmuuteen ratsastin hänen majalleen katsomaan häntä. Hän itse ei ollut kotona, vaikka hänen palvelijansa Phelim olikin siellä, ja kun kyselin tältä yhtä ja toista, ei hän osannut selittää mitään.
– No niin, meidän haastellessamme tuli koira sisälle jotakin sidottuna kaulaansa – ja kun tarkastimme sitä, osoittautui se mustanginpyydystäjän käyntikortiksi. Siihen oli kirjoitettu sanoja punaisella musteella, jonka huomasin olevan verta.
– Ne sanat ilmaisivat jokaiselle, joka ne luki, missä se nuori miekkonen oli.
– Lähdin sinne, ottaen mukaani ne molemmat – tämän Phelimin ja koiran.
– Ehdimme paikalle parhaiksi estämään sen, että meksikolaisten tiikeriksi nimittämä täplikäs otus olisi repinyt mustanginpyydystäjän suolet siekaleiksi – olen kuullut sen nuoren miekkosen itsensä nimittävän niitä petoja jaguareiksi.
– Lähetin luodin sen pedon lävitse, ja siihen se päättyi.
– No niin, veimme mustanginpyydystäjän hänen majaansa. Meidän täytyi kantaa hänet sinne eräänlaisilla paareilla, koska hän ei itse pystynyt painamaan jälkiä maahan. Sitäpaitsi hän oli yhtä järjettömänä kuin kalkkunakukko soitimella.
– Me veimme hänet kotiin, ja siellä hän oli, kunnes etsijät tulivat majalle ja löysivät hänet."
Todistaja vaikenee hetkiseksi ikäänkuin olisi itsekseen punninnut, pitäisikö hänen selostaa majassa viipyessään sattuneiden tavattomien tapausten sarjaa. Olisiko syytetylle parempi jättää ne mainitsematta?
Hän päättää olla vaitelias.
Se ei ole sopivaa yleisen syyttäjän mielestä, joka ryhtyy kuulustelemaan häntä.
Tuloksena on se, että hänen täytyy täydellisesti ja yksityiskohtaisesti selostaa kaikki tapahtumat – aina siihen saakka, kun vanki riistettiin hänen hoivastaan ja pantiin päävahdin koppiin.
"Kun nyt", virkkaa hän kuulustelun päätyttyä, "olette pakottaneet minut kertomaan kaikki, mitä tiedän jutun siitä osasta, on jotakin sellaista, minkä tiedustaminen ei ole johtunut mieleenne ja minkä tämä poika tahtoo tehdä täysin selväksi".
"Jatkakaa, herra Stump!" kehoittaa sanantoniolainen asianajaja, jonka huostaan suoranainen kuulustelu on uskottu.
"No niin, se, mitä aion nyt sanoa, ei koske niin suuresti syytettyä kuin sitä miestä, jonka minun mielestäni pitäisi seistä hänen paikallaan. En halua mainita, kuka se mies on. Kerron teille, mitä tiedän, ja mitä olen saanut selville, ja sitten te, valamiehet, saatte itse arvostella asiaa."
Vanha metsästäjä vaikenee tuokioksi, vetäisten syvän henkäisyn – ikäänkuin valmistautuen esittämään täydellisen tunnustuksen.
Ei kukaan yritä keskeyttää eikä hoputtaa häntä. Kaikki ovat saaneet sellaisen vaikutelman, että hän osaa selittää murhan ongelman. Päättömän ratsastajan arvoitus ei enää kaipaa selvitystä.
"No niin, kansalaiset!" pitkittää Zeb, omaksuen toisenlaisen puhuttelutavan. "Kaikesta siitä, mitä kuulin, ja vielä varmemmin siitä, mitä näin, päättelin, että nuori Poindexter oli sortunut – surmattu – pyyhkäisty pois maailmasta.
– Yhtä varma olin siitä, että sen raukkamaisen tihutyön tekijä ei ollut eikä voinut olla mustanginpyydystäjä – Maurice Gerald.
– Kuka se siis oli? Se kysymys pani minut ymmälle, kuten se pani teidät kaikki muutkin – nimittäin ne, jotka eivät ole tehneet ratkaisuaan mitään ajattelematta.
– No niin, koska uskoin irlantilaisen olevan viattoman, päätin ottaa selkoa totuudesta. En mieli väittää, ettei kaikki viitannut häntä vastaan. Kaikki viittasi tulimmaisesti hänen syyllisyyteensä.
– Kaikesta siitä huolimatta en aikonut luottaa näennäisiin seikkoihin ja niinpä lähdin preerialle silmäilemään merkkejä.
– Olin varma siitä, että täytyi olla hevosenjälkiä, jotka veivät paikalle, ja toisia, jotka veivät sieltä pois; ja pahus soikoon, niitä oli liiankin paljon joka suuntaan meneviä – muutoin koko asia olisi saattanut olla kylläkin helppo.
– Mutta eräisiin erikoisiin jälkiin olin kiinnittänyt huomioni ja niitä päätin seurata ihan luomakunnan loppuun saakka.
– Ne olivat amerikkalaisen hevosen jäljet, sellaisen, jolla oli kolme ehyttä kenkää, mutta jonka neljännestä kengästä oli kappale murtunut irti. Tässä on juuri se rautapalanen."
Todistaja vetää kätensä huopatakkinsa taskusta, johon se on ollut jonkun aikaa upotettuna. Hänen hyppysissään näkyy hevosenkenkä, josta on ainoastaan kolme neljännestä jäljellä. Hän pitää sitä korkealla – niin korkealla, että sekä tuomari että valamiehet ja katselijat näkevät, mikä se on.
"Ja, herra tuomari", pitkittää hän, "ja te, valamiehet, se hevonen, jolla tämä kenkä oli, juoksi preerian poikki sinä yönä, jona murha tehtiin. Se meni sen miehen jäljessä, joka murhattiin, samoin kuin senkin, joka on siitä syytettynä. Se meni ihan heidän molempien jälkiään pitkin ja seisahtui likelle sitä paikkaa, jossa rikos suoritettiin.
– Mutta se mies, joka sillä ratsasti, ei pysähtynyt siihen. Hän meni edelleen ihan likelle veriläikkää, ja juuri hänen vaikutuksestaan se paikka sittemmin tuli veriseksi. Juuri kolmas hevonen – se, jolla oli rikkinäinen kenkä – kantoi murhaajaa!"
"Jatkakaa, herra Stump!" kehoittaa tuomari. "Selittäkää, mitä tarkoitatte tällä tavattomalla lausunnollanne!"
"Tarkoitan, tuomari, seuraavaa. Se mies, josta puhun, seisahtui tiheikköön ja siellä seisoessaan ampui sen laukauksen, joka tappoi nuoren Poindexter-paran."
"Mikä mies? Kuka hän oli? Hänen nimensä? Ilmaiskaa hänen nimensä!" vaatii yhtäaikaisesti kaksikymmentä ääntä.
"Luullakseni löydätte sen tuolta."
"Mistä?"
"Mistäkö? Tuosta ruumiista, joka seisoo tuolla päättömänä ja silmäilee teitä mykkänä.
– Te kaikki näette", jatkaa todistaja, osoittaen äänetöntä hahmoa, "näette kaikki punaisen läikän raitaisessa huovassa rinnan kohdalla. Sen keskellä on reikä. Sen reiän takana on kaiketi toinen reikä nuoren miehen ruumiissa. Selässä ei näytä olevan vastaavaa reikää. Senvuoksi päättelen, että se luoti, joka sen teki, on vielä ruumiissa. Mitähän, jos riisumme vainajan yltä vaatteet ja katsomme?"
Tämä todistajan ehdotus hyväksytään äänettömästi. Kaksi tai kolme katselijaa – Sam Manly yksi heistä – astuu esille ja ryhtyy asianmukaisen juhlallisesti riisumaan serapéta.
Ikäänkuin paljastettaessa muistopatsasta – jonka elävä esikuva on saavuttanut sellaisen muiston oikeuden – katsojat seisovat kunnioittavan äänettöminä sitä tehtäessä, niin he seisovat nytkin teksasilaisen puun juurella, sillä aikaa kun serapé poistetaan päättömän ratsastajan hartioilta.
Vallitsee juhlallinen ja syvä hiljaisuus, jota ei edes kuiskauskaan häiritse. Supatusta kuuluu vasta sitten, kun riisuminen on suoritettu ja vainaja paljastuu kokoontuneiden ihmisten katseille.
Ruumis on puettu taivaansiniseen puuvillapuseroon, jonka rintamus on punoksilla koristettu ja jonka napit ovat kiinni kaulaa myöten.
Raajat ovat verhotut samanlaiseen kankaaseen, ja saumoja pitkin kulkevat vaaleammat juovat. Mutta näkyvissä ovat ainoastaan reidet, sillä jalkojen alaosia peittää täplikäs, niiden ylitse tiukasti vedetty nahka.
Vyötäisten ympärillä – kahdesti niiden ympäri kiedottuna – on kappale hevosenjouhista punottua nuoraa. Edestä ja takaa se on kiinnitetty satulan ulkonemiin. Se pitää ruumista pystyasennossa. Lisäksi sitä kannattaa palanen samaa nuoraa, joka on kiinnitetty jalustimiin ja menee mahavyön tapaisesti hevosen vatsan alitse.
Kaikki on, kuten syytetty on kertonut – kaikki muu paitsi päätä.
Missä se on?
Katselijat eivät jää sitä kyselemään. Zeb Stumpin sanojen ohjauksesta heidän katseensa ovat suunnatut ruumiiseen, ja he tarkastavat sitä huolellisesti.
Näkyy kaksi luodinreikää – toinen sydämen seudussa, toinen lävistää rintalastan ihan pallean yläpuolelta.
Katseet keskittyvät tähän viimemainittuun, koska sen ympärillä on veriympyrä, josta ulottuu juovia alaspäin. Ne ovat tahranneet pehmeän puuvillakankaan, joka nyt nähtävästi on kuivunut.
Toisessa luodinreiässä ei näy samanlaisia merkkejä. Se on ehytreunainen, pyöreä läpi kankaassa – suunnilleen niin laaja, että herne mahtuisi sen lävitse, ja sitä voi tuskin erottaa jonkun matkan päästä. Sen ympärillä ei ole veritahraa.
"Tuo!" virkkaa Zeb Stump, osoittaen pienempää reikää, "ei merkitse mitään. Se on sen luodin tekemä, jonka minä itse ammuin rotkosta; saman, josta olen teille kertonut. Huomaatte, ettei sen ympärillä ole verta, mikä merkitsee, että se tunkeutui kuolleeseen ruumiiseen. Toisen laita on toisin. Juuri se hänet surmasi, ja jollen ole pahuksenmoisesti erehtynyt, löydätte sen lyijypalasen vielä ruumiista. Mitähän, jos teette leikkauksen ja katsotte?"
Ehdotus ei kohtaa vastustusta. Päinvastoin tuomari määrää tehtäväksi, kuten Zeb ehdotti.
Tukinuora irroitetaan sekä edestä että takaa, kosteussuojukset hellitetään irti ja ruumis nostetaan pois satulasta.
Se tuntuu kankealta ja jäykältä niistä, jotka sitä käsittelevät – käsivarret ja jalat ovat taipumattomat ikäänkuin olisivat kivettyneet. Keveys osoittaa sen kuivuneen, sillä sen ominaispaino on tuskin suurempi kuin muumion.
Kunnioittavan huolellisesti se lasketaan pitkin pituuttaan ruohikolle. Käsittelijät kumartuvat äänettöminä sen puoleen – Sam Manlyn toimiessa johtajana.
Tuomarin määräyksestä hän tekee leikkauksen haavan ympärille – sen haavan, jonka ympärille on vuotanut verta.
Leikkaus ulottuu kylkiluiden poikki keuhkoihin.
Vasemmasta keuhkosta löytyy etsitty esine. Koettimeen – metsästysveitsen kärkeen – osuu jotakin, mikä on lujempaa kuin liha. Se tuntuu lyijyiseltä luodilta. Se on sellainen.
Se vedetään esille, hangataan puhtaaksi punaisesta päällystyksestään ja annetaan valamiesten tarkastettavaksi.
Kierteillä varustetun pyssynpiipun aiheuttamasta hankautumisesta huolimatta – sen osuessa murtuvaan kylkiluuhun syntyneestä pykälästä huolimatta – voi siinä vieläkin erottaa leimasimella painetun puolikuun ääriviivat ja kirjaimet C. C.
Voi noita kieleviä alkukirjaimia! Jotkut katselijoista muistavat kuulleensa niistä ennenkin. He saattavat todistaa merkittyä kuulaa koskevasta kerskauksesta – silloin, kun väiteltiin jaguarin surmaamisesta.
Sen kerskauksen lausujalla on nyt syytä sitä katua.
"Mutta missä hän on?"
Sitä aletaan kysellä.
"Miten te tämän selitätte, herra Stump?" kuuluu toinen, syytetyn puolustusasianajajan lausuma kysymys.
"Se ei mielestäni kaipaa paljoakaan selittämistä", on vastaus. "Se mies, josta ei olisi päivänselvää, että juuri tuo luoti tappoi nuoren Poindexterin, olisi tulimmaisen tomppelimainen nahkapoika."
"Kenen ampumaksi sitä arvelette?"
"No, se tuntuu yhtä selvältä. Kun mies merkitsee nimensä sanomaan, ei mitenkään voi erehtyä siitä, keneltä se tulee. Tuossa on ainoastaan alkukirjaimet, mutta ne ovat luullakseni kyllin selvät ja puhuvat itse puolestaan."
"Minä en käsitä mitään tästä kaikesta", sekaantuu yleinen syyttäjä puheeseen. "Tuossa on tosin merkitty luoti – tunnusmerkki ja pari kirjainta, jotka saattavat olla tai saattavat olla olematta tällä uudisasutuksella hyvin tunnetun herrasmiehen alkukirjaimet. Perustelun pohjaksi olettakaamme, että ne ovat hänen alkukirjaimensa ja että edessämme oleva luoti on hänen. Entä sitten? Ei olisi ensimmäinen kerta, jolloin murhan on tehnyt sellainen henkilö, joka on ensin varastanut aseen ja sitten käyttänyt sitä tihutyönsä suorittamiseen. Se on vain tavallisen oveluuden näyte – ihan tavallinen temppu. Kuka voi väittää, ettei tämä ole samanlaatuinen tapaus?
"Sitäpaitsi", jatkaa tämä loistava vetooja, "mikä olisi aiheena sellaisessa murhassa kuin tämä olisi – jos nimittäin sen tekijä olisi se mies, jota teitä on nyt kehoitettu epäilemään? Mainitsematta nimiä me kaikki tiedämme, kenen alkukirjaimet nuo ovat. Otaksuttavasti tämä herrasmies ei intäkään, etteivät ne ole hänen. Mutta se ei merkitse mitään, koska ei mikään muu seikka millään tavalla osoita hänen sekaantuneen tähän rikokseen."
"Eikö tosiaankaan?" tokaisee Stump, joka on maltittomasti odottanut lakimiehen puheen päättymistä. "Mitä sanotte tästä?"
Nämä sanat lausuttuaan Zeb ottaa tuluspussistaan paperipalasen – rypistyneen, reunoilta kärventyneen – ja ikäänkuin ruudista mustuneen.
"Tämän löysin", kertoo hän, luovuttaen paperin valamiehille, "takertuneena mezquitepuun okaseen, johon se oli singonnut pyssynsuusta. Se on lähtenyt samasta pyssystä, josta tuo luotikin lähti ja jonka panostulppana se on ollut. Tämän pojan arvelun mukaan se on kirjekuoren kappale. Siinä on nimi, joka omituisesti sopii yhteen lyijypalassa olevien kirjainten kanssa. Valamiehet voivat itse lukea nimen."
Puheenjohtaja ottaa paperikaistaleen, silittää rypyt ja lukee ääneen:
KAPTEENI CASSIUS CALHOUN.
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU
Tiehensä pujahtanut
Nimen lausuminen tekee eloisan vaikutuksen oikeuteen.
Siihen liittyy huuto, jonka katselijat kajauttavat niin yhtäaikaisesti, että se osoittaa yhteisen tunteen heitä elähdyttävän. Se ei ole hämmästyksestä, vaan kokonaan toisenlaisesta syystä johtunut. Sillä on myöskin kaksinainen merkitys – samalla kertaa se julistaa syytetyn viattomaksi ja sen miehen syylliseksi, joka on ollut innokkain syyttäjistä.
Zeb Stumpin todistus on tehnyt enemmänkin kuin suunnannut epäluuloja häneen. Se vahvistaa epäilyksen, joka jo on herännyt ja joka on käynyt yhä voimakkaammaksi sitä mukaa kuin tosiseikka toisensa jälkeen on paljastunut, kunnes se usko on käynyt yleiseksi, että Maurice Gerald ei ole oikea mies olemaan syytettynä Henry Poindexterin murhasta.
Samoin uskotaan, että syyllinen on Calhoun. Tahraantunut paperipalanen on tarjonnut viimeisen renkaan todistusketjussa, ja vaikka todistukset ovatkin vain välillisiä, asianhaaroihin perustuvia, ja vaikka vaikutin onkin käsittämättömän ongelmallinen, epäilee nyt tuskin ainoakaan henkilö sitä, kuka tihutyön on tehnyt.
Sittenkun on kulutettu lyhyt aika kirjekuoren tarkastamiseen – joka kulkee kädestä käteen valamiesten keskuudessa, kehoitetaan todistajaa, joka on vihjannut, että hänellä on vielä jotakin ilmaistavaa, jatkamaan kertomustaan. Hän puhuu edelleen, selostaen epäluulojaan – niitä, jotka alunperin kiihottivat häntä etsimään "merkkejä" preerialta. Hän kertoo laukauksesta, jonka Calhoun ampui metsiköstä, sitä seuranneesta takaa-ajosta ja sittemmin tapahtuneesta "hevoskaupasta". Viimeiseksi hän kuvailee kohtausta, joka tapahtui tiheikössä silloin, kun päätön ratsastaja saatiin kiinni – esittäen tämän viimeisen tapauksen hyvin yksityiskohtaisesti ja liittäen siihen oman tulkintansa. Sen tehtyään hän vaikenee ja jää seisomaan ääneti, ikäänkuin odottaen, että oikeus kuulustelisi häntä. Mutta kuulijakunnan katseet eivät enää ole tähdätyt häneen. Kaikki tietävät, että hänen kertomuksensa on lopussa; ja jollei se olekaan, eivät he kaipaa enempiä todistuksia ohjaamaan johtopäätöksiään. He eivät edes malta varrota oikeuden harkintaa sen nyt ryhtyessä seulomaan todistuksia. Sen toiminta on liian hidasta miehistä, jotka ovat nähneet oikeuden olleen niin vähällä joutua petetyksi – ja heidän itsensä sen mukana. Ja kannustimenaan katkera vastavaikutus – itsenuhtelusta johtuva kostonhimo – he vaativat sen ohjelman muuttamista. Oikeutta ahdistetaan huudoilla:
"Päästäkää irlantilainen vapaaksi – hän on viaton! Emme kaipaa enempiä todistuksia. Olemme siitä varmoja. Päästäkää hänet vapaaksi!"
Sellaisia sanoja kirpoaa kiihtyneiden katselijoiden huulilta.
Niiden jäljestä kuuluu toisia yhtä vakavia puheita:
"Vangitaan Cassius Calhoun, ja pannaan hänet tuomiolle! Juuri hän on tihutyön tekijä! Juuri sentähden hän on ollut niin kiukkuinen tätä toista vastaan! Jos hän on viaton, pystyy hän sen todistamaan. Häntä tutkitaan oikeudenmukaisesti, mutta tutkia ja tuomita hänet täytyy. Toimeen, tuomari, vartoamme käskyjänne! Määrätkää herra Calhoun tuotavaksi oikeuden eteen! Viaton mies on ollut siellä kyllin kauan. Joutukoon syyllinen hänen paikalleen!"
Tämä aluksi puolenkymmenen äänen lausuma vaatimus paisuu pian koko kokouksen kannattamaksi huudoksi. Tuomari ei uskalla kieltäytyä noudattamasta niin ponnekkaasti esitettyä ehdotusta; ja teon muodonvastaisuudesta huolimatta Cassius Calhoun kutsutaan oikeuden eteen. Kuuluttajan kolmesti toistama äänekäs huuto ei saa vastausta; ja kaikkien katseet kääntyvät etsimään Calhounia. Ainoastaan yksi silmäpari katsoo oikeaan suuntaan – Zeb Stumpin. Äskeinen todistaja näkyy äkkiä poistuvan siltä paikalta, jossa hän on esittänyt todistuksensa, ja rientävän vanhaa tammaansa kohti – joka vielä seisoo äsken kaameasta taakastaan vapautetun hevosen vierellä. Niin ketterästi, että se kummastuttaa kaikkia, vanha metsästäjä ponnahtaa tamman selkään ja kannustaa sen pois puun juurelta. Samassa katsojat havaitsevat miehen, joka liikkuu tasangolla lieassa olevien hevosten joukossa. Vaikka hän eteneekin salavihkaisesti ikäänkuin välttääkseen huomiota, loittonee hän ripeätä vauhtia – pyrkien määrättyä hevoslauman osaa kohti.
"Se on hän! Se on Calhoun!" kiljaisee muuan, joka on tuntenut hänet.
"Yrittää luikkia tiehensä!" säestää toinen.
"Ajakaa häntä takaa!" karjaisee tuomari tuiman komentavasti. "Ajakaa takaa ja tuokaa hänet takaisin!"
Tätä määräystä ei tarvitse toistaa. Ennenkuin sanat ovat kunnallisesti kaikuneet, kiiruhtaa niitä tottelemaan kymmenittäin miehiä, jotka samanaikaisesti syöksyvät hevosiaan kohti. Ennenkuin he ehtivät niiden luokse, on Calhoun saavuttanut ratsunsa – hevoslauman liepeillä seisovan harmaan mustangin. Juuri sillä hän äskettäin ratsasti ajaessaan takaa päätöntä ratsastajaa. Satula on vielä sen selässä, ja kuolaimet ovat hampaitten välissä. Puun juurella syntyneestä hälinästä ja siihen liittyvistä huudoista hän on erottanut peloittavan merkin – takaa-ajon päätöksen.
Piilotteleminen ei enää ole mahdollista, ja muutettuaan salavihkaisen astelunsa nopeaksi, innokkaaksi juoksuksi hän keikahtaa ratsunsa selkään. Vilkaistuaan hurjistuneena taaksensa hän suuntaa hevosensa preerialle – lähtien liikkeelle täyttä laukkaa. Viisikymmentä ratsua ohjataan pian hänen jäljilleen – ja niiden ratsastajat ovat joutuneet mitä huimimman kiihtymyksen valtaan joidenkuiden heidän lähtiessään lausuttujen sanojen johdosta.
"Tuokaa hänet takaisin – kuolleena tai elävänä!" kuuluvat nämä juhlalliset sanat, jotka otaksutaan majurin lausumiksi.
Lausujasta ei ole väliä. Takaa-ajajain kiihottamiseksi ei tarvita virallisen valtuutuksen leimaa. Katalan tihutyön heissä herättämä kammo riittää siihen – ja siihen liittyy uhria kohtaan tunnettu suuri kunnioitus. Jokainen kannustaa ratsuaan ikäänkuin ratsastaisi kostamaan jonkun sukulaisensa – veljensä kuolemaa, ikäänkuin jokainen innokkaasti pyrkisi olemaan oikeuden toimeenpanon välikappaleena. Entinen ratsuväen kapteeni ei koskaan eläissään ole ollut niin uhkaavassa vaarassa – ei kiitäessään Buena Vistan punertavalla taistelukentällä – ei viruessaan pitkänään Oberdofferin tarjoiluhuoneen hiekkaisella lattialla mustanginpyydystäjän pistoolinpiippu päätä kohti tähdättynä! Hän käsittää sen ja ratsastaa siinä tiedossa hirvittävää vauhtia – silloin tällöin luoden taaksensa silmäyksen, nopean, pelokkaan ja kiukkuisen.
Se katse ei ole epätoivoinen. Vielä ei ole johduttu niin pitkälle, vaikka nähdessään sellaisen seuraajajoukon – kuullessaan takaa-ajajain käheät, kostonhimoiset kiljaisut – saattaisi ihmetellä sitä, että hänellä voi olla toivon hiventäkään. Hänellä on. Hän tietää, että hänellä on nopeajalkainen ratsu ja että hänen edessään leviää metsäseutu.
Tosin se on noin viidentoista kilometrin päässä. Mutta mitä viisitoista kilometriä merkitsee? Hän kiitää kolmenkymmenen kilometrin tuntinopeudella, ja puolen tunnin kuluttua hän ehkä on suojassa tiheikössä. Tämä toiveko häntä tukee? Niin tuskin voi olla. Piiloutuminen tiheikköön – kinterillään puolikymmentä taitavaa jälkien nuuskijaa – Zeb Stump heidän etunenässään!
Niin, se ei voi johtua siitä. Hän ei voi piiloutua mihinkään, ja hän tietää sen. Mikä siis estää häntä rusentumasta epätoivon painosta ja alistumasta siihen, minkä täytyy olla hänen lopullinen kohtalonsa? Onko se pelkkä eläimellinen vaisto, joka ilmenee mahdottoman paon järjettömänä yrittämisenä? Ei sinnepäinkään. Henry Poindexterin murhaaja ei ole mieletön. Koettaessaan välttää nyt pelkäämäänsä oikeutta hän ei luota niin hatariin mahdollisuuksiin kuin nopea nelistys preerialla tai metsään piiloutuminen ovat.
Kaiken sen takana on vielä jotakin – rajaseutu. Sen ympärillä hänen ajatuksensa pyörivät, siihen hänen toiveensa ovat kiintyneet.
Rajaseutuja onkin kaksi. Toinen erottaa kaksi sivistyneiksi nimitettyä kansakuntaa toisistaan. Niiden välillä vallitsee sopimus pahantekijäin luovuttamisesta. Siitä huolimatta verikätinen murhamies saattaa välttää oikeutta – usein sen tekeekin – vikkelästi muuttamalla toisesta maasta toiseen – pelkästään vaihtamalla asuinpaikkaa ja kansallisuutta.
Mutta Calhoun ei aio noudattaa tätä menettelyä. Niin huonosti kuin Teksasin ja Meksikon välistä sopimusta pidetäänkin voimassa, ei hän mieli käyttää hyväkseen sen löyhää noudattamista. Häntä kammottaa sellaiseen vaaraan antautuminen. Ja kun hän käsittää rikoksen törkeyden, on hänellä siihen syytäkin.
Vaikka hän ratsastaakin Rio Grandelle päin, ei hänen aikomuksensa ole mennä sen ylitse. Hän on miettinyt toista rajaseutua – sitä, jonka toisella puolella villit comanchit harhailevat – preerioiden ismaelilaiset – joiden käsi on kohotettu kaikkia valkoihoisia vastaan, mutta vain kevyesti sellaista miestä vastaan, joka on vuodattanut valkoihoisen verta!
Intiaanin majassa murhamies ei ainoastaan mahdollisesti saa kotia, vaan hänellä on myöskin toiveita vieraanvaraisuudesta – kenties ylenemisestäkin omaksumallaan verisellä uralla!
Juuri näiden olosuhteiden ymmärtämyksen nojalla Calhoun näkee pelastumismahdollisuutensa – joka tukee häntä epätoivoa vastaan; ja vaikka hän on lähtenytkin suoraan Rio Grandea kohti, mielii hän tiheikön suojassa paeta Llano Estacadolle.
Hän ei pelkää tämän kammottavan aavikon eikä mitään muitakaan häntä mahdollisesti odottavia vaaroja. Niiden täytyy olla vähäisiä verrattuna siihen, joka häntä uhkaa takana.
Mahdollisesti hän tuntee pahoittelua pakolliseksi käyneen, hirvittävän maanpakonsa johdosta – varallisuuden, ystävien, yhteiskunnallisen aseman ja sivistyksen menetyksen tähden – ennen kaikkea sen vuoksi, että hänet erotetaan liian hurjasti, turmeltuneesti rakastetusta naisesta, jota hän ei ehkä enää koskaan näe!
Mutta hänellä ei ole aikaa ajatella edes häntä. Hänen halpamaiselle luonteelleen elämä on rakkautta kalliimpi. Hän kuvittelee elämän olevan vielä edessään, mutta kuvittelua ei ole se, että kuolema väijyy hänen takanaan – nopeasti taivaltaen hänen perässään!
Murhaaja kiiruhtaa – niin vinhasti kuin meksikolainen mustangi suinkin pystyy – ja hänen ratsunsa on nopea kuin arabialaiset hevoset, joiden jälkeläinen sillä on oikeus väittää olevansa. Jo tätä ennen hevosen pitäisi olla väsynyt. Aamun valjettua se on samonnut yli kolmekymmentä kilometriä – suurimmaksi osaksi täyttä neliä. Mutta siinä ei näy uupumuksen merkkiäkään. Samoin kuin kaikki rotunsa jäsenet – sitkeät kuin terrierit – se on valmis juoksemaan seitsemänkymmentäviisi – tarpeen vaatiessa sataviisikymmentä kilometriä horjumatta. Mikä onnenpotkaus – se hevosvaihto meksikolaisen neidon kanssa! Niin miettii sen ratsastaja. Ilman sitä hän saattaisi nyt parhaillaan seisoa rautatammen synkässä varjossa, tuiman tuomarin ja valamiesten edessä, joita häikäilemättömämmät lynkkaustuomion kannattajat ja regulaattorijoukko kehoittaisivat ja kiihottaisivat tuomitsemaan hänet.
Hän ei enää pelkää sellaista kohtaloa. Hän alkaa kuvitella selviytyneensä kaikesta vaarasta. Hän katsahtaa taaksensa tasangolle ja näkee ahdistajainsa olevan vielä kaukana jäljessään. Hän katsoo eteenpäin ja erottaa ruohoaavikon helakan vihreyden ylitse kohoavan tumman juovan, tiheikön. Hän ei lainkaan epäile sitä, että hän pystyy saapumaan sinne, ja silloin hänen pelastumismahdollisuutensa ovat miltei varmat. Jos hänen ei onnistuisikaan piiloutua tiheikköön, niin kukapa hänet saavuttaisi? Hän uskoo ratsastavansa nopeimmalla, preerialla kiitävällä hevosella. Kuka siis voisi hänet saavuttaa? Hän onnittelee itseään sen sattuman johdosta, joka lahjoitti hänelle tämän ratsun. Hän saattaa kiittää siitä paholaista. Jumalaa hänen ei sovi siitä kiittää! Entä salliiko Jumala tämän punakätisen roiston pelastua? Eikö hän ojenna kaikkivaltiasta kättänsä pysähdyttääkseen salamurhaajan paon?
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU
Salamurhaajan takaa-ajo
Salliiko Jumala tämän punakätisen roiston pelastua? Eikö hän ojenna kaikkivaltiasta kättänsä pysähdyttääkseen salamurhaajan paon?
Näin kyselevät ne, jotka ovat jääneet puun juurelle. Heille vastaa oikeuden vaisto – ensimmäiseen kysymykseen kielteisesti, toiseen myönteisesti. HÄN EI SALLI, JA HÄN OJENTAA.
Vastaukset ovat vain arveluja – epävarmoja Calhounin lähtiessä täyttä laukkaa ratsastamaan; hiukan vähemmän epävarmoja, kun Zeb Stumpin nähdään lähtevän hänen jälkeensä, ja yhä vähemmän, kun satakunta ratsastajaa – sotilaita ja siviilimiehiä – syöksyy ajamaan häntä takaa.
Epäilys käy vielä vähäisemmäksi, kun viimeisen takaa-ajajan nähdään poistuvan paikalta. Kaikki tuntuvat uskovan, että viimeinen lähtijä on ensimmäinen takaa-ajossa, sillä he huomaavat, että hän on Mustangi-Maurice sellaisen ratsun selässä, jonka nopeus on nyt saavuttanut laajan maineen.
Oikeuspaikalla äsken kajahdelleet huudahdukset eivät ole julistaneet ainoastaan hänen oikeudenkäyntinsä uutta lykkäystä, vaan myöskin sen lopullista keskeyttämistä. Kokouksen yksimielisestä suostumuksesta, joka on äänekkäästi tuotu julki ja johon on äänettömästi myönnytty, hän tuntee olevansa vapaa.
Ensimmäiseksi hän käyttää vapauttaan siten, että syöksyy äskettäin päättömän ratsastajan käyttämän hevosen luokse, joka – kuten kaikki tietävät – on hänen.
Hänen lähestyessään eläin tuntee isäntänsä – ilmaisee sen ravaamalla häntä kohti ja päästämällä kuuluviin iloisen hirnahduksen.
Pitkästä erosta huolimatta heillä on tuskin aikaa onnitella toisiaan. Yksi ainoa sana kirpoaa mustanginpyydystäjän huulilta vastaukseksi tuntemishirnahdukseen, ja seuraavalla hetkellä hän on punertavan raudikon selässä ohjakset kädessään.
Hän vilkaisee ympärilleen, etsien lassoa, pyytää sitä vetoavasti, kohdistaen sanansa lähellä seisoviin miehiin.
Lyhyen viivytyksen jälkeen viskataan hänelle sellainen, ja hän lähtee kiitämään.
Katselijat seisovat, silmäillen hänen jälkeensä. Ei ole enää epäilyksiä tuloksesta. Toivo, melkein yleinen, on muuttunut yleiseksi uskoksi. Jumala on päättänyt, ettei salamurhaaja pääse karkuun, vaan että hänet saavutetaan, vangitaan ja tuodaan takaisin saman oikeuden tuomittavaksi, jonka edessä hän niin äsken seisoi halukkaana todistajana!
Ja se mies, joka oli niin vähällä kärsiä kuoleman hänen väärän todistuksensa tähden, on tämän jumalallisen päätöksen toteuttajaksi valittu välikappale!
Jopa karkeihin regulaattoreihinkin, joilla on käytännölliset elämäntavat, mutta jotka vähän välittävät jumalallisen sekaantumisen ajatuksesta, tämä runollinen oikeudenmukaisuus tekee pakostakin vaikutuksen.
Kaikki tuovat sen julki punertavan oriin nelistäessä preerialla, kiidättäen Maurice Geraldia selässään.
Hänen poistuttuaan sattuu välikohtaus rautatammen varjossa. Huomiota ei estä siihen kiintymästä tammen varjo, vaan se, että kaikki ovat kääntäneet kasvonsa tasangolle ja tarkkailevat takaa-ajoa, joka nopeasti loittonee näkyvistä.
Eräs henkilö katselee sitä toisella tavoin kuin muut. Vaununverhojen lomitse jännittää katsettaan nainen – ja hänen silmänsä ilmaisevat, että niiden takana liikkuu toisenlaisia ajatuksia kuin tavallisten katselijain aivoissa. Pelkkä uteliaisuus ei pane hänen rintojaan kohoamaan ja laskeutumaan nopean, suonenvedontapaisen hengityksen tahdissa. Hänen silmissään, joista kuvastuu vielä murhetta, välkkyy voitonriemuinen kimallus niiden seuratessa takaa-ajajaa – ja sitä himmentää sääli hänen katseensa osuessa takaa-ajettuun, samalla kun hänen hieman raollaan olevilta huuliltaan kirpoaa rukous: "Jumala, ole syylliselle armollinen!"
Viivästyttyään vähän noustessaan ratsaille – ja kauemmin hankkiessaan lassoa – Maurice Gerald lähtee paikalta viimeisenä. Päästessään pois nyt kentälle hajaantuneen väkijoukon liepeiltä hän näkee toiset kaukana edellään – useiden satojen askelien välimatkan erottaessa häntä viimeisestä. Hän ei siitä välitä. Hän luottaa ratsunsa ominaisuuksiin ja on varma siitä, ettei hän kauan ole viimeisenä. Ja punertava raudikko on hänen odotuksiensa vertainen. Ikäänkuin riemuissaan päästyään eroon elottomasta kannettavastaan – sen mielestä selittämättömästä rasituksesta – ja isäntänsä polvien painamisen innostamana jalo hevonen kiitää preerian ruohikolla pitkin, jäntevin harppauksin, osoittaen ruumiinsa vielä säilyttäneen voimansa ja raajojensa joustavuuden. Pian se saavuttaa viimeisen takaa-ajajan, toisen, sitten taas toisen ja toisen, kunnes se on ehättänyt paljon edelle muista. Yhä edelleen aaltomaisten harjanteiden poikki – niiden välisten puronuomien ylitse – edelleen pehmeällä nurmikolla ja terävillä kivillä, kunnes sen kilpailijat vihdoin kadottavat sen näkyvistään, kuten ovat jo kadottaneet mustangin ja sen ratsastajan. Takaa-ajavasta seurueesta ainoastaan yksi säilyttää hänet näkyvissään – kookas mies sellaisen hevosen selässä, jota saattaisi luulla mitä surkeimmaksi ratsuksi – vanhan mustangitamman.
Sen vauhti puhuu toisenlaista kieltä, vaikka se onkin saatu aikaan mitä omituisimmalla kannuksella – metsästyspuukon terävällä kärjellä.
Tämä mies on Zeb Stump, joka käyttää tätä outoa, mutta julmaa hoputustapaa. Sittenkään vanha tamma ei jaksa pysyä mustanginpyydystäjän uhkean oriin rinnalla. Eikä Zeb sellaista odotakaan. Hän vain pyrkii säilyttämään jälkimmäisen näkyvissään, ja se hänelle on toistaiseksi onnistunut.
Vielä toinenkin henkilö katselee jäntevästi harppailevaa punertavaa raudikkoa. Hän katselee oritta olkansa ylitse. Hän on takaa-ajettu mies. Parhaiksi alettuaan toivoa pelastuvansa Calhoun vilkaisee taakseen ja näkee punertavan oriin, jonka selässä ei enää ole kummallinen hahmo, vaan yhtä tuttu ja hänestä vielä hirvittävämpi olento. Hän havaitsee ratsastajan olevan Mustangi-Mauricen – sen miehen, jonka hän olisi tahtonut uhrata – oli niin vähällä uhrata – mitä häpeällisimmälle kuolemalle! Hän näkee tämän miehen tulevan jäljessään – hänen omatuntonsa vakuuttaa hänelle niin – kostajana!
Jumalan käsikö on ohjannut tämän vihamiehen hänen jäljilleen? Hän vapisee kysyessään sitä itsekseen. Kenen muun ahdistajan kynsistä tahansa olisi hänellä mahdollisuus pelastua. Maurice Geraldin käsistä se on mahdotonta. Kylmä väristys puistattaa pakenijan vartaloa. Hänestä tuntuu siltä kuin hän taistelisi kohtaloa vastaan ja kuin hänen olisi turha pitkittää kamppailua. Hän istuu epätoivoisena satulassaan, tuskin välittäen käyttää kannuksiaan, uskomatta enää nopeuden voivan häntä hyödyttää.
Hänen pakonsa on nyt pelkästään koneellista – hänen ajatuksensa eivät nyt enää ole siinä mukana. Hänen sielunsa on kiintynyt kaamean kuoleman kauhuun – silti yhtä kauhean, vaikka hän tietääkin sen ansainneensa. Läheisen tiheikön näkeminen valaa häneen uutta toivoa, ja pakottaen väsyneen ratsunsa viimeiseen heikkoon ponnistukseen hän pyrkii sinne. Ilmestyy aukko. Hän syöksyy siihen ja pitkittää nelistystään vielä noin kolme neljänneskilometriä. Hän saapuu kohdalle, jossa polku pyörtää jyrkästi paksujen puiden ympäri. Sen toisella puolella hän saattaisi poiketa alakasviston sekaan ja pujahtaa pois takaa-ajajansa näkyvistä.
Hän tuntee paikan liiankin hyvin. Se on ollut jo aikaisemmin hänelle turmiollinen. Osoittautuuko se sellaiseksi uudelleen?
Kyllä. Hän tuntee, että niin käy, ja ratsastaa epäröivästi. Hän kuulee punertavan raudikon kavionkapseen ihan oman hevosensa kinteriltä ja samalla kertaa kostavan ratsastajan äänen, joka kehoittaa häntä pysähtymään! Hänen on liian myöhäistä kääntyä taipeesta – liian myöhäistä pyrkiä piiloon tiheikköön – ja parkaisten hän seisauttaa ratsunsa. Se on osittain epätoivon, osittain kiukkuisen uhman parkaisu – samanlainen kuin ahdistetun jaguarin kiljaisu sen asettuessa puolustautumaan verikoiria vastaan. Siihen liittyy liike, jota nopeasti seuraa välähdys, valkea savutuprahdus ja terävä pamahdus, joka kertoo revolverin laukauksesta.
Mutta kuula vinkuu vahinkoa tekemättä ilmassa, kun taas vastaisella suunnalla kuuluu suhinaa – ikäänkuin silmukan kieputtamisesta johtuvaa – ja pitkä käärme näyttää ojentuvan kierteistään ilmassa!
Calhoun näkee sen ohenevan savun lävitse. Se sujahtaa suoraan häntä kohti! Hänellä ei ole aikaa vetää liipaisinta toistamiseen – ei edes aikaa väistää lasson silmukkaa. Ennenkuin hän ehtii tehdä kumpaakaan, tuntee hän sen kietoutuvan hartioittensa ympärille, kuulee peloittavan kehoituksen: "Antaudu, salamurhaaja!", näkee punertavan oriin pyöräyttävän häntänsä häneen päin ja seuraavalla hetkellä kokee samanlaisen tunnelman kuin hänet olisi potkaistu pois hirttolavalta! Senjälkeen hän ei tunne, ei kuule eikä näe mitään. Hänet on kiskaistu pois satulasta, ja täräys hänen paiskautuessaan kovalle ruohikolle on salvannut hänen hengityksensä ja tehnyt hänet tajuttomaksi.
KUUDESNELJÄTTÄ LUKU
Ei vielä kuollut
Murhaaja viruu pitkänään maassa – käsivarret raakanahkaisen hihnan kietomina – näköjään kuolleena.
Mutta hänen vangitsijansa ei luota siihen. Hän uskoo miehen olevan ainoastaan pyörryksissä – mahdollisesti teeskentelevän – ja varmistuakseen siitä, ettei viimemainittu mahdollisuus ole kysymyksessä, hän pysyy satulassaan, pitäen lassoaan tiukalla.
Punertava raudikko tottelee hänen tahtoaan ja seisoo vankkana kuin puunrunko, valmiina peräytymään tai syöksymään eteenpäin vähäisimmästäkin merkistä. Tämä on kauhistava näky, vaikka ei suinkaan outo tässä veristen kiistojen seudussa, joka on Tamaulipasin ja Teksasin pitkän rajan reunamalla.
Usein – liiankin usein – on leijaileva korppikotka katsellut sellaista kohtausta – tähyillyt sitä riemuissaan, koska se on luvannut juhla-ateriaa sen saastaiselle nokalle. Nytkin kaartelee ilmassa puolikymmentä näitä ahnaita lintuja, jotka pistoolinpamahdus on houkutellut saapuville, alaston kaula kurkotettuna aterian innokkaassa odotuksessa. Satulassa istuvan miehen kannuksen painallus antaisi niille sen, mitä ne ikävöivät.
"Se olisi tuolle lurjukselle oikein", mutisee mustanginpyydystäjä itsekseen. "Suuri Jumala, ajatella hänen tekemäänsä rikosta! Tappoi oman serkkunsa ja sitten leikkasi irti hänen päänsä! Ihan epäilemättä juuri hän on tehnyt ne molemmat teot, vaikka mistä vaikuttimesta, sen saattaa yksin Jumala ilmaista – tai hän itse, jos hän on vielä hengissä.
– Minulla on siitä omat ajatukseni. Tiedän hänen rakastavan häntä, ja mahdollisesti veli oli hänen tiellänsä.
– Mutta miten ja minkätähden? Tämä kysymys kaipaa vastausta. Kenties siihen voivat vastata ainoastaan Jumala ja hän itse."
"Siinä erehdytte, nuori mies", pistää väliin ääni, keskeyttäen hänen yksinpuhelunsa. "Vielä yksi henkilö osaa sanoa, miten ja miksi, aivan yhtä hyvin kuin kumpikaan mainitsemistanne olennoista; ja se henkilö on vanha Zeb Stump, palvelukseksenne. Mutta nyt ei ole aikaa puhella sellaisista asioista, eikä tämä ole oikea paikkakaan. Meidän pitää viedä hänet takaisin rautatammen juurelle, jossa hän saa ansioittensa mukaisen kohtelun. Tulimmaista, kuinka rumana hän on! Olisi oikein tehdä hänet vieläkin rumemmaksi raahaamalla häntä vähän matkaa lassonne nenänpäässä. Vähätpä siitä! Meidän ei tarvitse vapaaehtoisesti pyrkiä Henry Poindexterin kostajiksi. Sen nojalla, mitä he nyt tietävät, voidaan se luullakseni uskoa regulaattorien tehtäväksi."
"Miten saamme hänet takaisin? Hänen hevosensa on nelistänyt tiehensä."
"Se ei ole ensinkään vaikeata, nuori herra Gerald. Hän on ainoastaan hiukan pyörtynyt tai mahdollisesti teeskentelee. Kummassakin tapauksessa herätän hänet pian. Jollei hän pysty itse tallustelemaan, saa hän istua hevosen selässä, ja tämä eläin kantaa häntä. Olen itse kyllästynyt satulaan, ja luullakseni vanha tyttö on hiukan kyllästynyt minuun – nimittäin sen kannuksen tähden, jolla olen sitä pistellyt. Olen päättänyt palata apostolien hevosilla, ja herra Cash Calhoun on tervetullut istuimelleni paluumatkaksi. Jollei hän lakkaa teeskentelemästä ja nouse istumaan, sopii meidän nostaa hänet poikkipäin satulannupille, kaadetun hirven ruhon tapaan. Hei vain! Hänessä alkaa näkyä elonmerkkejä! Hän tulee pian tajuihinsa – saa takaisin kaikki seitsemän aistiaan – ja sitten hänen sopii itsensä nousta tamman selkään.
– Hei, vanha kameli!" jatkaa Zeb, tarttuen Calhounin takinkaulukseen ja ravistaen häntä ponnekkaasti. "Nouskaa, sanon, ja tulkaa mukaamme! Teitä tarvitaan. Eräät henkilöt haluavat puhella kanssanne!"
"Kuka? Missä?" tiedustaa vanki, hitaasti tullen jälleen tajuihinsa ja tuijottaen epävarmasti ympärilleen. "Kuka minua kaipaa?"
"No niin, minä ensiksikin, ja –"
"Ahaa! Tehän siinä olette, Zeb Stump! Ja – ja –?"
"Ja tuossa on herra Maurice Gerald, mustanginpyydystäjä. Olette kaiketi nähnyt hänet ennenkin? Toiseksi hän kaipaa teitä. Sitäpaitsi on hyvä joukko muita, jotka haluaisivat nähdä teidät jälleen – tuolla linnoituksen luona. Niin ollen teidän olisi parasta nousta pystyyn ja lähteä mukaamme."
Onneton mies nousee seisoalleen. Niin tehdessään hän huomaa, että hänen käsivartensa ovat lasson kahlehtimat.
"Ratsuni?" huudahtaa hän, silmäillen kysyvästi ympärilleen. "Missä ratsuni on?"
"Vain vanha kehno tietää, missä se on tällä hetkellä. Hyvin todennäköisesti lähtenyt nelistämään takaisin Grandelle, jonka rannoilta se on tullutkin. Sen nelistyksen jälkeen, johon olette sen pakottanut, on se luullakseni kyllästynyt vaihtokauppaan ja poistunut hieman levähtämään synnyinlaitumillaan."
Calhoun silmäilee vanhaa metsästäjää jonkun verran enemmän kuin ällistyneenä. Vaihtokauppaan! Jopa senkin hän tietää!
"Nyt siis!" jatkaa Zeb, tehden maltittomuuden eleen. "Ei sovi antaa oikeuden varrota. Oletteko valmis?"
"Mihin niin?"
"Ennen kaikkea palaamaan minun ja herra Geraldin mukana. Toiseksi astumaan oikeuden eteen."
"Oikeuden eteen! Minä oikeuden eteen!"
"Te, herra Cash Calhoun."
"Mistä syytettynä?"
"Syytettynä Henry Poindexterin, serkkunne, murhasta."
"Se on valhe! Kirottua panettelua ja valhetta; ja jokainen, joka sitä väittää –!"
"Tukkikaa suunne!" kivahtaa Zeb, tehden käskevän eleen. "Tuhlaatte vain hengitysvoimianne. Jollei tämä poika ole pahasti erehtynyt, tarvitsette ne kaikki ennen pitkää. Kas niin, laittautukaa valmiiksi seuraamaan meitä! Tuomari odottaa, valamiehet odottavat, ja myöskin oikeus odottaa – kuudenkymmenen regulaattorin hahmossa."
"Minä en lähde takaisin", vastaa Calhoun itsepintaisesti. "Millä oikeudella te minua komennatte? Teillä ei ole valtuuksia."
"Eikö minulla ole?" keskeyttää Zeb. "Miksi tätä nimitätte?" lisää hän, osoittaen pyssyään. "Siinä on valtuuteni Jumalan armosta, ja samalla perusteella tämä poika aikoo sitä käyttää. Silleen siis kirottu jaarittelunne, sillä minunlaiseni mies ei sitä siedä. Valitkaa, herra Cash Calhoun! Nouskaa tuon vanhan tammani selkään ja tulkaa mukaamme rauhallisesti tai yrittäkää juonitella, missä tapauksessa teidät sälytetään sen selkään kuten kauppatavaramytty! Takaisin teidän nimittäin täytyy lähteä – vannon sen Iankaikkisen nimessä!"
Calhoun ei vastaa mitään. Hän katsahtaa Stumpiin – Geraldiin – epätoivoisesti ympärilleen; sitten vaivihkaa kuudestilaukeavaan revolveriin, joka pistää esille hänen takkinsa taskusta – samanlaiseen kuin se on, joka kirposi hänen kädestään hihnan kiristyessä hänen ympärilleen. Hän yrittää tarttua aseeseen – heikosti, koska puolittain epäröivästi. Häntä pidättää lasso, kenties suuremmassa määrin Zebin liike, sillä jälkimmäinen tekee merkitsevän eleen ja vie pitkän pyssynsä tähtäysasentoon.
"Vikkelästi!" kiljaisee metsästäjä. "Ratsaille, herra Calhoun! Tuossa on tamma teitä vartoamassa. Nouskaa satulaan, sanon!"
Ikäänkuin esittäjän nuoria totteleva nukke entinen ratsukapteeni noudattaa erämiehen komennuksia. Hän tekee sen tietoisena siitä, että niitä vastaan niskoitteleminen merkitsee kuolemaa – varmaa kuolemaa. Koneellisesti hän nousee tamman selkään ja sallii vastustelematta taluttaa sen pois paikalta. Zeb astelee jalkaisin edellä. Ohjaksien pituuden päässä seuraa tamma häntä. Mustanginpyydystäjä ratsastaa miettiväisenä jäljessä, ajatellen vähemmän häntä, jota talutetaan lasson nenässä, kuin häntä, joka ylevällä uhrautumisellaan on tänään kiinnittänyt hänen sydämensä ympärille kultaisen ketjun – vain kuolemassa särkyvän!
SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU
Murhayritys ja itsemurha
Toisen pakollisen keskeytyksen – ensimmäistä lyhyemmän – jälkeen oikeudenistunto on taaskin alkanut alati viheriöivän tammen juurella.
Nyt on ilta, ja vinosti tulevat auringonsäteet tunkeutuvat puun varjostamalle paikalle. Keskipäiväisestä kultaisesta kirkkaudestaan ne ovat muuttuneet kalpean punertaviksi – ikäänkuin taivas olisi ollut vihainen. Se on vain ilmastollinen sattuma – lähestyvän myrskyn oire. Siitä huolimatta pidetään omituisena, että myrsky nousee tällä hetkellä, koska se on tunnusmerkillinen katsojain tunteille heidän silmäillessään oikeudenkäynnin menoa sydän nyreänä ja katse synkkänä. Tuntuu melkein siltä kuin taivaan viha vaikuttaisi sopusoinnussa maallisten intohimojen kanssa.
Noiden uhkaavien silmien tähtäyspisteenä ei enää ole Maurice Gerald. Hänet oli melskeisesti vapautettu, ja tästä alkaen hän on ainoastaan todistaja. Hänen äskeisellä paikallaan seisoo toinen mies. Nyt on vankina syytettyjen paikalla Cassius Calhoun! Tämä on ainoa havaittava muutos. Tuomari on entinen, valamiehistö on sama, ja katsojat ovat samat kuin ennenkin, vaikka heillä onkin syytetyn rikollisuudesta täydelleen toisenlaiset tunteet.
Pohdittavana oleva kysymys ei enää koske hänen rikollisuuttaan. Se on todettu ilman epäilyksen varjoakaan. Todistukset ovat jo kaikkien tiedossa, ja vaikka ne ovatkin täydelleen välilliset – kuten useimmissa murhatapauksissa – muodostavat asianhaarat ehdottomasti sitovan ja täydellisen ketjun. On ainoastaan yksi puuttuva rengas – jos sitä sopii nimittää renkaaksi – vaikutin – sekä murhan että silpomisen vaikutin, sillä Geraldin todistuksen on vahvistanut ruumiin myöhäisempi tarkastus. Linnoituksen lääkäri on selittänyt, että asia on selvä ja että Henry Poindexterin kuoleman on täytynyt tapahtua miltei silmänräpäyksessä luodin häneen osuttua.
Minkä tähden Cassius Calhoun oli tappanut serkkunsa? Minkä tähden leikannut irti hänen päänsä?
Näihin kysymyksiin ei osaa vastata kukaan muu kuin murhaaja itse. Ei kukaan odota hänen ilmaisevan sitä – kenellekään muulle kuin Luojalleen. Hänen eteensä täytyy hänen pian joutua, sillä vaikuttimen tuntemusta ei pidetä välttämättömänä hänen tuomitsemisekseen, ja hänet on tuomittu.
Oikeudenkäynti on päättymässä, syyllisyyslausunto on annettu, ja pantuaan syrjään panamahattunsa tuomari on ottamaisillaan päähänsä mustan lakin – kuoleman pelätyn tunnusmerkin – valmistautuen julistamaan tuomion. Tavalliseen juhlalliseen tapaan kehoitetaan syytettyä pitämään viimeinen puheensa, ikäänkuin käyttämään hyväkseen viimeistä heikkoa pelastuksentoivoa. Hän hätkähtää kehoituksesta – joka kajahtaa kuolinkellojen lailla hänen korvissaan. Hän silmäilee hurjistuneena ympärilleen – käyden epätoivoiseksi, kun hän ei näe ainoillakaan häntä ympäröivillä kasvoilla myötätuntoista ilmettä. Niistä ei kuvastu edes sääliä. Kaikki näyttävät tuijottavan häneen synkän uhkaavasti. Hänen liittolaisensa – häntä siihen saakka kannattaneet palkatut lurjukset – ovat nyt tuiki hyödyttömiä, eikä heidän myötätuntonsa merkitse mitään. He ovat luikkineet pois näkyvistä – kaihtaen lain majesteettisuutta ja hänen syyllisyytensä rusentavia todistuksia.
Yhteiskunnallisesta asemastaan ja sitä tukevasta varallisuudestaan huolimatta hän näkee olevansa yksin, ilman ystäviä ja myötätuntoisia kannattajia, sillä sellainen on salamurhaajan kohtalo Teksasissa. Hänen käytöksensä on tyyten muuttunut. Korskean ylpeytensä sijasta – joka usein on esiintynyt julkeana, häikäilemättömänä rehentelynä – hän näyttää masentuneelta ja pelokkaalta. Eikä se ole kummakaan. Hän tuntee, ettei hänellä ole pelastumisen mahdollisuuksia, että hän seisoo ruumisarkkunsa vieressä – sellaisen ikuisuuden kynnyksellä, jonka ajatteleminen on liian kauhistavaa. Kun omatunto on siinä tilassa, jossa hänen on, ei se voi olla muuta kuin tyrmistävä. Ihan äkkiä näkyy hänen silmiinsä leimahtavan valo – vaikka ne ovatkin syvällä harmaiden renkaiden keskellä. Hän näyttää aikovan esittää tunnustuksensa. Tunnustaako hän syyllisyytensä? Aikooko hän huojentaa omaatuntoaan siitä taakasta, jonka täytyy sitä painaa? Katselijat arvaavat hänen aikomuksensa ja seisovat hengähtämättä häntä tarkkailemassa. Jopa sirkutkin ovat äänettöminä. Hiljaisuuden rikkoo tuomarin muodollinen kysymys:
"Onko teillä sanottavana mitään sellaista, minkä tähden teille ei pitäisi julistaa kuolemantuomiota?"
"Ei!" vastaa hän. "Ei ole. Valamiehet ovat antaneet oikeudenmukaisen lausunnon, tunnustan menettäneeni elämisoikeuteni ja ansaitsen hengenmenetyksen."
Katselijat eivät ole koko päivänä – sen monista kummallisista tapauksista ja hämmästyttävistä yllätyksistä huolimatta – olleet niin ällistyneet. He tyrmistyvät puhekyvyttömiksi ja sallivat äänettöminä tuomitun miehen jatkaa, kuten he nyt oivaltavat, tunnustustaan.
"On aivan totta", pitkittää hän, "että minä tapoin Henry Poindexterin – ammuin hänet kuoliaaksi tiheikössä".
Tähän selitykseen vastaa väkijoukon huuto. Se on ihan vaistomainen ja ilmaisee pikemminkin kauhua kuin harmia.
Yhtä vaistomainen on valitus, joka kajahtaa sen mukana; sen päästää yksi ainoa henkilö, jonka kaikki tietävät murhatun miehen isäksi ja joka taaskin on heidän keskellään.
Lukuunottamatta näitä ääniä, jotka pian vaimenevat, ei mikään estä tunnustuksen jatkamista.
"Tiedän, että minun täytyy kuolla", jatkaa vanki näennäisen huolettomasti. "Te olette niin päättäneet, ja ulkomuodostanne näen, ettette suinkaan aio muuttaa mieltänne.
– Tunnustukseni jälkeen olisin hupsu, jos odottaisin anteeksiantoa, enkä sitä odota. Olen ollut huono mies ja olen epäilemättä tehnyt kylliksi paljon ansaitakseni kohtaloni. Mutta niin huono kuin lienenkin ollut, en ole kyllin halpa poistuakseni maailmasta, jättäen jälkeeni sen kamalan syytöksen, että olen murhannut oman serkkuni. Olen riistänyt häneltä hengen, kuten jo mainitsin. Te kaikki kyselette syytä ja arvailette vaikutinta. Sellaista ei ollut."
Taaskin ilmenee kiihtymystä katselijain joukossa. Siihen liittyy hämmästystä, uteliaisuutta, epäilystä.
Ei kukaan virka mitään eikä millään tavoin yritä keskeyttää.
"Se ihmetyttää teitä. Se on helposti selitetty. Tapoin hänet erehdyksestä!"
Hämmästys huipentuu huudoksi, joka tukehtuu puhujan jatkaessa.
"Niin, erehdyksestä, ja Jumala tietää, että olin totisesti suruissani havaittuani sen. En itsekään tiennyt sitä, ennenkuin paljon myöhemmin."
Tuomittu mies katsahtaa ylöspäin, ikäänkuin toivoen koskettaneensa sääliväisyyden kieltä. Häntä ympäröivissä kasvoissa, jotka edelleenkin ovat juhlallisen synkät, ei ole siitä merkkiäkään.
"En väitä", jatkaa hän, "minun on tarpeetonta väittää sitä vastaan, että aioin tappaa erään toisen henkilön. Niin aioin. Enkä aio salata sitä, kuka hän oli. Hän oli se koira, jonka näen seisovan edessäni!"
Puhuja luo keskitettyä vihaa uhkuvan katseensa Geraldiin, joka vuorostaan silmäilee häntä rauhallisesti, milteipä välinpitämättömän näköisesti.
"Niin. Aioin tappaa hänet. Minulla oli omat syyni. En aio ilmaista, mitkä ne olivat. Se on hyödytöntä nyt.
– Luulin tappaneeni hänet, mutta helvetinmoisen kova onni oli pannut irlantilaisen koiran vaihtamaan vaippaa serkkuni kanssa.
– Loput tiedätte. Erehdyksestä ammuin laukauksen, joka oli tarkoitettu vihamiehelle, mutta joka tuotti tuhon ystävälle. Se oli varmasti tähdätty, ja Henry-rukka kellahti ratsunsa selästä. Mutta ollakseni vielä varmempi vetäisin esille veitseni, ja kun kirottu serapé edelleen harhautti minua, hakkasin hänen päänsä poikki."
Kiihtymys ilmenee taaskin puistatuksena ja huudahduksina – jälkimäisten venyessä kostonhuudoksi, johon sekaantuu tarinan päättymisen jälkeistä mutinaa.
Nyt ei enää ole mitään salaperäistä, ei murhassa eikä sen vaikuttimessa, ja vankia säästetään sen enempää kuvailemasta pirullista tihutyötänsä, joka jätti Henry Poindexterin kuolleen ruumiin päättömäksi.
"Nyt", huutaa hän, kun kiljunta vaimenee ja katselijat seisovat mulkoillen häneen, "tiedätte kaikki, mitä on tapahtunut, mutta ette sitä, mikä on tulossa. Vielä on yksi kohtaus. Näette minun seisovan hautani partaalla; mutta en mene siihen, ennenkuin olen lähettänyt hänet omaan hautaansa. En, jumaliste!"
Ei tarvitse arvailla tämän puheen – Calhounin elämän viimeisen – merkitystä. Sen selvittää siihen liittyvä teko. Puhuessaan hän on pitänyt oikeata kättänsä takkinsa povella vasemmalla puolella. Samalla kun hän kiroaa, tulee se esille, pidellen revolveria. Katselijat ehtivät parhaiksi nähdä pistoolin – sen välähtäessä vinoissa auringonsäteissä – kun kajahtaa kaksi laukausta nopeasti peräkkäin. Yhtä pitkän väliajan jälkeen kaatuu kaksi miestä kasvoilleen maahan, jääden virumaan päät likekkäin. Toinen heistä on mustanginpyydystäjä Maurice Gerald, toinen on Cassius Calhoun, entinen vapaaehtoisen ratsuväen kapteeni. Väkijoukko keräytyy heidän ympärilleen, luullen heitä molempia kuolleiksi, samalla kun seuranneessa hiljaisuudessa kuuluu naisen ääni, jonka hillittömän valittava sävy ilmaisee hänen sydämensä olevan pakahtumaisillaan.
KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU
Riemu
Riemu! Se vallitsi alati viheriöivän tammen juurella, kun havaittiin, että ainoastaan itsemurha oli onnistunut, mutta että murhayritys oli mennyt myttyyn. Se vallitsi Louise Poindexterin sydämessä hänen saatuaan tietää, että hänen rakastettunsa vielä eli. Vaikka niin nopeasti peräkkäin sattuneet murhenäytelmät olivatkin tehneet hänet murheelliseksi, oli hän ainoastaan ihminen; ja koska hän oli nainen, kuka voi moittia häntä siitä, että hän antoi perään sitten seuranneelle hillitylle onnelle? En minä ainakaan. Ettekä tekään, jos puhutte totta.
Häntä hallitseva intohimo ei ehkä ole suosittu tiukasti puritaanisen mittapuun mukaan. Mutta se on kuitenkin luonnon määräysten mukainen – yleinen ja vastustamaton – vakuuttaen meille, että isä, äiti, sisar ja veli, kaikki pitää hylätä tämän rajattoman rakkauden tähden, jonka maan päällä voittaa – joskus tuskin päästen sen vertaiseksikaan – ainoastaan omaan itseen kohdistuva rakkaus.
Älkää moittiko nuorta kreolitarta sen tähden, että tämä intohimo oli ylimpänä hänen sielussaan! Älkää moittiko häntä siitä, että hän tunsi iloa sellaisina hetkinä, jotka olisi muutoin pitänyt omistaa surulle. Älkää siitä, että hänen onnensa paisui hänen kuultuaan ällistyneiltä katselijoilta, miten hänen rakastettunsa henki oli pelastunut – kuten saattoi tuntua – ihmeellisesti.
Murhaajan tähtäys oli kylläkin ollut tarkka. Hänen oli täytynyt olla siitä varma, ennenkuin hän käänsi aseensa piipun omaan ohimoonsa ja laukaisi sen luodin, joka oli juuttunut hänen aivoihinsa. Hän oli ampunut aikomaansa uhria suoraan sydämen kohdalle, ja lyijyinen luoti olisi tunkeutunut sydämen lävitse, jollei sitä olisi torjunut ja saattanut kimmahtamaan syrjään rakkaudenpantti, sen henkilön lahja, joka yksin pystyi saamaan sen sellaiselle paikalle! Luoti ei kuitenkaan ollut tekemättä vahinkoa, koska se osui liian likellä seisovaan katselijaan. Se ei jättänyt tyyten vammattomaksi sitäkään miestä, jolle se oli aiottu.
Huumaava tärähdys sekä niin kauan kestetty sielullinen ja ruumiillinen kiihtymys tekivät vaikutuksensa, ja Maurice Geraldin mieli palasi taaskin houreiseen haaveiluun.
Mutta enää hänen ruumiinsa ei ollut vaarassa – tiheikössä susien ympäröimänä ja leijailevien korppikotkien varjostamana – majassa, jossa häntä hoidettiin vain huonosti – vankilassa, jossa hänestä huolehdittiin tuskin ollenkaan.
Tullessaan jälleen tajuihinsa hän havaitsi, ettei hänen uniensa ihana näky ollutkaan mikään näky, vaan viehättävä nainen – viehättävin Leonan varrella tai koko Teksasissakin, jos niin haluatte – nimeltään Louise Poindexter. Nyt ei kukaan huomauttanut mitään siitä, että Louise hoiti häntä, ei edes neidon oma isä. Ylimyksellisen tilanomistajan mieli – murheen ja kovan onnen nöyryyttämä – oli puhdistunut väärästä ylpeydestään, vaikka sitä ei olisi tarvittukaan saamaan hänet mielellään suostumaan sellaiseen avioliittoon, joka mitättömän ja nimettömän miehen sijasta antoi hänelle pojaksi aatelismiehen. Sellainen todellisuudessa oli sir Maurice Gerald – aikaisemmin tunnettu Mustangi-Mauricena!
Teksasissa arvonimellä olisi ollut vähäinen merkitys, eikä sen omistaja halunnut sitä käyttää. Mutta hyväksi onneksi – joka ei aina liity englantilaiseen baronetinarvoon – sen mukana tuli niin paljon omaisuutta, että sillä hyvin saattoi suorittaa sen lainan, jonka Cassius Calhoun-vainaja oli antanut ja jota hänen lähin sukulaisensa vaati maksettavaksi.
Tämä ei ollut Woodley Poindexter, sillä Calhounin kuoleman jälkeen kävi selville, että entinen kapteeni oli aikoinaan ollut avioliitossa, ja New Orleansissa oli hänen sukunsa nuori vesa, jolla oli oikeus väittää itseään hänen pojakseen!
Siitä ei välittänyt Maurice Gerald, joka nyt vapaana kaikista selkkauksista tuli kauniin kreolittaren puolisoksi.
Käytyään kotimaassaan – tehden samalla matkan Euroopan manterelle – se oli myöskin hänen kuherrusmatkansa – sir Maurice taipumustensa houkuttelemana palasi jälleen Teksasiin ja teki Casa del Corvon pysyväksi kodikseen.
Ballaghin linnan "sinisilmäisen neidon" oli täytynyt olla tarua – olla olemassa ainoastaan Phelimin harhaantuneessa mielikuvituksessa. Tai sitten se on saattanut olla nuoren rakkauden umppu, kuihtunut ennen kukkaan puhkeamista – poissaolon johdosta, joka usein on kohtalokas sellaisille hennoille tunnekasveille.
Olipa sen laita miten tahansa, Louise Poindexter – lady Geraldiksi häntä nyt pitää nimittää – ei oleskellessaan Smaragdisaarella nähnyt mitään sellaista, mikä olisi herättänyt hänessä mustasukkaisuutta. Vain kerran vielä tämä julma intohimo valtasi hänen mielensä ja silloinkin vain varjona, joka pian meni ohitse. Se tapahtui eräänä päivänä, jona hänen puolisonsa tuli kotiin kartanoon – kantaen käsivarsillaan kauniin naisen ruumista! Ei vielä kuollutta, vaikka hänen paljaaseen rintaansa isketystä haavasta tulviva veri osoitti, ettei hänellä ollut paljoa elonaikaa jäljellä.
Kysymykseen: "Kuka tämän teki?" hän kykeni vain vastaamaan: "Diaz – Diaz!"
Ne olivat Isidora Covarubio de los Llanosin viimeiset sanat!
Kun onnettoman señoritan sielu siirtyi ikuisuuteen, meni sen kanssa myöskin hänen onnellisemman kilpailijansa koko mielenkarvaus. Ei voi olla mustasukkaisuutta kuolleiden tähden. Lady Geraldin mustasukkaisuus oli rauhoittunut ja iäksi. Sitä seurasi voimakas myötätunto kovaonnista Isidoraa kohtaan, jonka tarinan hän nyt ymmärsi paremmin. Jopa hän auttoi miestään satuloimaan punertavan ruskean oriinsa ja kiihotti häntä ajamaan takaa murhamiestä. Hän oli riemuissaan nähdessään, että viimemainittu talutettiin takaisin lassolla, jota hänen puolisonsa käsi piteli, eikä sekaantunut estämään, kun joukko hätäisesti koolle kutsuttuja regulaattoreita rankaisi häntä lyhyesti ja mutkattomasti hirttämällä hänet puunoksaan!
Se ei ollut julmuutta – ainoastaan alkeellisinta oikeudenkäyttöä – "silmä silmästä ja hammas hampaasta".
Ja kuinka kehnolta korvaukselta se tuntuikaan niistä, jotka olivat olleet mukana sitä toimeenpanemassa! Heidän seisoessaan silmäilemässä roiston ja hänen uhrinsa jätteitä – ylhäällä oksassa riippuvaa, tummaveristä lurjusta ja alhaalla lepäävää kaunista hahmoa – olivat teksasilaisten sydämet liikutetut – kenties voimakkaammin kuin olivat koskaan olleet. Heidän mielessään liikkui outo ajatus – surullisuus, joka oli riippumaton murhan aiheuttamasta murheesta. Se oli katumusta sen tähden, että he olivat niin hätäisesti teloittaneet salamurhaajan!
Isidora oli kaunis kuolemassakin. Sellaisten piirteiden, kuin hänellä oli, ei tarvitse kiittää kaikesta elämän valoa. Sellaista hekumallista olemusta – todella jumalallista muotoa – saattaa ihailla kylmässä patsaassakin.
Miehet seisoivat, katsellen kuollutta ruumista – katsellen sitä pitkään – vastahakoisina poistumaan – vihdoin lähtien mielessään ajatuksia, jotka eivät olleet aivan pyhiä!
Fyysillisessä maailmassa aikaa pidetään tuhoajana, vaikka se siveellisessä maailmassa usein on elvyttäjä. Se ei ole missään saanut aikaan suurempia muutoksia kuin Teksasissa – viimeisen vuosikymmenen aikana – ja erittäinkin Nueces- ja Leona-jokien uudisasutuksilla. Viljelystiloja on kasvanut sinne, missä chapparal äskettäin peitti sakeana maan, ja kaupunkeja on siellä, missä villit hevoset aikoinaan harhailivat poluttomalla preerialla. Ihmisillä, paikoilla ja asioilla on uusia nimiä. Kaikesta siitä huolimatta jotkut osaisivat vieläkin opastaa teidät ikivanhaan haciendaan, joka vieläkin tunnetaan Casa del Corvon nimellä. Sinne kerran jouduttuanne saisitte osaksenne vieraanvaraisuutta, jolle Europan maissa ei löydy vertaistaan. Saisitte isännäksenne yhden Teksasin komeimmista miehistä, emännäksenne yhden kauneimmista sikäläisistä naisista – molemmat vielä keski-iän nuoremmalla puolella. Heidän kattonsa alla asumassa tapaisitte iäkkään, ylimystuntuisen ja kunnioitettavan näköisen herrasmiehen – perin puheliaan ja rattoisan – joka opastaisi teitä corralissa, näyttäisi teille karjan eikä koskaan kyllästyisi haastelemaan sadoista – niin, tuhansista hevosista ja nautaeläimistä, joita samoilee tilan laitumilla. Huomaisitte tämän vanhan herran hyvin ylpeäksi monessa suhteessa, mutta erittäinkin kauniista tyttärestään – kartanon emännästä – ja puolestakymmenestä somasta lepertelijästä, jotka takertuvat hänen liepeisiinsä ja nimittävät häntä "rakkaaksi isoisäkseen".
Erottuanne hetkiseksi hänestä joutuisitte kosketuksiin kahden muun talouteen kuuluvan henkilön kanssa.
Toinen on tallirenki – nimeltään Phelim O'Neal – jonka hoidossa hevoset täydelleen ovat. Toinen mustaihoinen, Pluto Poindexteriksi nimitetty kuski, joka halveksien kieltäytyisi katsomastakaan hevoseen muutoin kuin kuskipukilla istuessaan, sittenkun hän on näppärästi ottanut "nauhat" käsiinsä.
Sen jälkeen, kun viimeksi hänet näimme, on hilpeä Pluto kesytetty tasaiseksi ja maltilliseksi aviomieheksi – vaikka hän onkin musta. Muutoksen on saanut aikaan Florinde, joka nyt on hänen parempi puoliskonsa.
Casa del Corvossa on vielä yksi mies, johon ette voi olla tutustumatta. Kuulette hänen nimeään mainittavan melkein joka kerta istuutuessanne päivällispöytään, sillä teille kerrotaan, että pöydän päässä oleva kalkkuna tai vastaisessa päässä oleva riista ovat sellaisen pyssyn hankkimia, jonka luoti harvoin harhaantuu maalistaan.
Aterian kuluessa – mutta vielä useammin viinilasin ääressä – kuulette puhuttavan "Zeb Stumpista, metsästäjästä".
Ette tavanne häntä usein. Hän on poistunut haciendasta, ennenkuin te olette noussut vuoteestanne, ja palaa vasta sitten, kun te olette jo vetäytynyt levolle. Mutta "savustushuoneessa" näkyvä suunnaton kalkkuna ja sen vieressä riippuva riistaeläimen reisi todistavat siitä, että hän on ollut saapuvilla. Casa del Corvossa viipyessänne kuulette vihjauksia paikkaan liittyvästä kummallisesta tarinasta, joka nyt on melkein haalistunut legendaksi. Palvelijat kertovat teille siitä, mutta ainoastaan kuiskimalla, sillä he tietävät, että sitä puheenaihetta eivät suvaitse talon isäntä ja emäntä, joissa se herättää surullisia muistoja. Se on tarina Päättömästä ratsastajasta.