Helgelannin sankarit

HELGELANNIN SANKARIT.

Näytelmä neljässä näytöksessä.

Kirj.

HENRIK IBSEN.

Alkuperäisestä Suomentanut
C. Edv. Törmänen.

Ensimmäisen kerran julkaissut
A. W. Lindgren 1878.

JÄSENET:

ÖRNULF VUONOILTA, piirikunnan vanhin Islannista.
SIGURD VÄKEVÄ, meri-ruhtinas.
GUNNAR HERSE, rikas talonpoika Helgelannissa.
THOROLF, Örnulf'in nuorin poika.
DAGNY, Örnulf'in tytär.
HJÖRDIS, Örnulf'in kasvate.
KÅRE, talonpoika, helgelantilaiaen.
EGIL, Gunnar'in poika, neljävuotias.
ÖRNULF'in kuusi vanhempaa poikaa.
ÖRNULF'in ja SIGURD'in miehiä.
VIERAITA, talonmiehiä, naisia, henkipattoja j. n. e.

Tapaus Eerikki Verikirveen aikana Gunnarin talossa ja sen
läheisyydessä, Helgelannissa Pohjois-Norjassa.

Ensimmäinen näytös.

(Korkea rantamaa, joka jyrkkänä äyräänä perältä sattuu mereen.
Vasemmalla maja, oikealla tuntureita ja havumetsää. Kahden sotalaivan
mastot näkyvät lahdella; kaukaa oikealta luotoja sekä korkeita saaria;
meri rauhattomana aaltoilee; on talvi, myrsky- ja kova pyry-ilma.)

(SIGURD tulee alhaalla, rannalta laivoistaan, puettuna valkoiseen
mekkoon hopea-vöineen, siniseen kappaan, kapeat metallivanteet säärien
ympärillä, karvaiset kengät, teräs-lakki, sivulla lyhyt miekka. ÖRNULF
näyttäikse samassa ylhäällä tunturien välissä, puettu tummaan
lammasnahkaiseen takkiin, rinta-verhoon ja rauta-säärystimiin, sekä
karvaisiin kenkiin, hartioilla ruskea sarka-kaapu, jonka päänpeite on
vedetty teräs-lakin ylitse, jotta osa kasvoista peittyy. Hänellä on
uljas sankarin vartalo, pitkä valkoinen parta; hän on vanha, selkä vähän
köykistynyt; aseina hänellä on ympyriäinen kilpi, miekka ja keihäs).

SIGURD (astuu ensin esiin, katselee ympärilleen, huomaa majan,
kiirehtii sen ovelle, jota koettaa auki murtaa).

ÖRNULF (huomaa sen tuntureilta, hämmästyy nähdessään Sigurdin, näkyy
tuntevan hänet, astuu alas, huutaa):

Väisty, rosvo!

SIGURD (kääntyy, kädellään pitäen kiini miekan kahvasta). Nyt
ensikerran elossani, jos niin tekisin!

ÖRNULF. Sinun pitää, täytyy! Minä tarvitsen tuon majan yö-suojaksi
vilustuneille miehilleni.

SIGURD. Ja minä uupuneelle vaimolle.

ÖRNULF. Minun mieheni ovat arvoisammat, kuin sinun vaimosi.

SIGURD. Siis ovat Helgelannin metsä-rosvot erinomaisessa arvossa!

ÖRNULF (Keihästään kohottaen). Tuon sanan saat sinä kalliisti maksaa.

SIGURD (miekkansa vetäen). Nyt, ukko, käy sun huonosti!

(Örnulf hyökkää Sigurdia vastaan, Sigurd puolustaikse).

(DAGNY ja Sigurdin miehiä rannasta; ÖRNULF'IN KUUSI POIKAA
tuntureilta, oikealta).

DAGNY (vähän edellä, puettu punaiseen hameesen, siniseen kaapuun ja
pääpeitteesen, huutaa):

Tänne kaikki Sigurd'in miehet! Isäntäni ottelee oudon kanssa!

ÖRNULF'IN POJAT. Ukon avuksi! (astuvat alas).

SIGURD (miehilleen). Olkaa alallanne; kyllä tulen yksinäni toimeen.

ÖRNULF (pojilleen). Antakaa mun taistella rauhassa! (ahdistaa
Sigurdia). Vertasi mä tahdon nähdä!

SIGURD. Näet ensin omasi! (haavoittaa häntä käsivarteen, jolta keihäs
putoo).

ÖRNULF. Sepä sankari-lyönti, retkeillä!

      Miehekkäästi miekkaas
      Käytät, kunnokkaasti;
      Sigurd väkevänkin
      Häpeään saat asti!

SIGURD (hymyillen). Siis on häpeä hänelle kunniaksi.

ÖRNULF'IN POJAT (hämmästyksellä). Sigurd! Sigurd väkevä!

ÖRNULF. Mutta terävämmin sattui lyöntis sinä yönä, jona multa tyttäreni
Dagnyn ryöstit (heittää pään-peitteen niskoilleen).

SIGURD MIEHINEEN. Örnulf vuonoilta!

DAGNY (iloisesti, vaan kuitenkin vähän levottomasti). Isäni ja
veljeni!

SIGURD. Astu taakseni.

ÖRNULF. Tarpeetonta (läheten Sigurdia). Minä tunsin sinut heti, kun
sun näin, senvuoksi aloinkin taistelun; koettaa tahdoin, oliko perää
huhussa, joka kertoi sinun olevan uljahimman sankarin Norjan-maassa. No,
nyt rauha ja sopu välillämme olkoon!

SIGURD. Paras olisi, jos niin olla voisi.

ÖRNULF. Tuossa käteni! Sinä olet uljas urho; niin jykeviä lyöntejä ei
vielä kukaan ole Örnulf-vanhuksen kanssa vaihtanut.

SIGURD (puristaa hänen tarjottua kättään). Olkoon se viimeinen
miekan-lyönti meidän välillä. Ja nyt tuomitse itse asia, joka välillämme
riidassa ollut on, tyydytkö näihin ehtoihin?

ÖRNULF. Tyydyn, ja pian kiista päätetään. (toisille) Niin tietäkää
siis kaikki, mistä kysymys on. – Viisi talvea sitten oli Sigurd ja
Gunnar Herse viikinki-retkillään Islannissa, ja oli heillä olopaikkansa
lähellä minun taloani. Silloin ryösti Gunnar kasvate-tyttäreni
Hjördis'in; vaan sinä, Sigurd, otit oman lapseni, Dagny'n, ja purjehdit
pois hänen kanssaan. Siitä ryöstöstä tuomitsen sinun maksamaan sakkoa
kolmesataa hopeassa, ja sillä olkoon paha työsi sovitettu.

SIGURD. Helpot ovat ehtosi; mainitut kolmesataa suoritan, lisäten niihin
vielä silkkikaapun; se on lahja Englannin Aedhelstan-kuninkaalta ja niin
hyvä, kuin Islannissa koskaan käytetty on.

DAGNY. Oikein, uljas isäntäni; vasta nyt on mieleni rauhainen!
(puristaa isänsä ja veljensä kättä, puhuttelee heitä hiljaa)

ÖRNULF. On siis sovinto välillämme voimassa, ja pidettäköön Dagny aivan
samassa kunniassa, kuin olisi hän laillinen vaimosi sukulaistensa
suostumuksesta.

SIGURD. Ja minuun saatat nyt luottaa, niinkuin omaan sukuusi ainakin!

ÖRNULF. Varmaan luulen saattavanikin, ja heti panen hyvyytesi mua
kohtaan koetukselle.

SIGURD. Valmis olen, milloin tahdot; sano suoraan, – mitä vaadit?

ÖRNULF. Apuasi työllä ja neuvolla. Tänne olen tullut etsimään Gunnar
Herseä, vaatimaan häneltä sakkoa Hjördis'in ryöstöstä.

SIGURD (hämillään). Gunnar'ia!

DAGNY (samoin). Ja Hjördis'iä, – mistä ne löytää?

ÖRNULF. Kotoaan Gunnarin talosta, luulisinma.

SIGURD. Ja se on – –?

ÖRNULF. Muutaman nuolen-lennon päässä tästä; etkö sitä tiennyt?

SIGURD (voitetulla liikutuksella). En todentotta! Aivan vähän olen
kuullut Gunnarista siitä saakka, kuin viimeksi yhdessä Islannista
purjehdimme. Ylt'ympäri olen vaeltanut viikinki-retkillä, palvellut
useata ulkomaan kuningasta; Gunnar on vain kotonaan viihtynyt. Tälle
rannikolle minut ajoi myrsky tänään, päivän koittaissa; että Gunnar'in
koti-talo oli täällä pohjan puolessa, sen tiesin kyllä, mutta – – –

DAGNY (Örnulf'ille). Ja senkö asian vuoksi lähdit kotoasi?

ÖRNULF. Sen. (Sigurd'ille) Meidän tapaamisemme oli vaikutus
voimallisten ylhäältä tuolla; se oli heidän tahtonsa. Jos aikomukseni
olisi ollut etsiä sinua, en olisi osannut aavistaakkaan, mistä sinut
löytäisin.

SIGPED (ajattelevasti). Totta sekin! – Mutta tuota Gunnar'in asiaa,
sanoppas, Örnulf, ai'otko ajaa sitä kaikella voimallasi, sekä hyvällä
että pahalla?

ÖRNULF. Niin mun täytyy. Kuuleppas, Sigurd, mitä sanon. Kesällä olin
käräjillä, siellä oli monta kunnon miestä koossa. Kun käräjät olivat
päättyneet, istuin minä juoma-pöytään, kihlakuntani miehien seuraan;
siinä tuli nais-ryöstö puheeksi; monta pilkkaa sain niellä, kun olin
antanut tuon loukkauksen niin kauvan olla kostamatta. Minä suutuin,
vannoin lähteä Norjaan, etsimään Gunnar'ia, vaatimaan häneltä sakkoa tai
kostamaan hänelle ilkityötään; vannoin, ett'en ennen palaisi Islantiin,
kuin olisin asiani täydellisesti toimittanut.

SIGURD. Niin, niin! Kun siten on laita, käsitän kyllä, että on asia
ajettava loppuun saakka ja kovuudella, jos tarve vaatii.

ÖRNULF. Niin on; kohtuuton en sentään ole, ja Gunnar on, kuten kuullut
olen, kunnon mies. Iloinen olen myöskin retkestäni tänne; aikani alkoi
vihdoin käydä pitkäksi; sikäläisten sinertävien vesien vaiheilla olen
vanhentunut ja harmaaksi käynyt; mielessäni syttyi halu vielä kerran
liikkumaan niiden aalloilla, ennenkuin ma –; no niin, – Bergthora,
vaimoni armas, kuoli jo aikoja sitten, vanhimmat poikani ovat
retkeilleet joka kesä viikinki-matkoillaan, ja kun Thorolf varttui – –

DAGNY (iloisesti). Onko Thorolf täällä? Missä hän on?

ÖRNULF. Laivalla tuolla (viittaa perälle, oikealle). Siellä saat nähdä
poikasen; suureksi, vahvaksi ja pulskaksi on hän tullut siitä, kun sinä
kotoa lähdit. Siitä pojasta kasvaa kelpo sankari, Sigurd; hänestä tulee
sinun vertaisesi.

DAGNY (hymyillen). Vielä ovat olot, näen, muinoisten mukaiset; yhä oli
Thorolf sydäntäsi lähinnä.

ÖRNULF. Hän on nuorin ja äitinsä kuvainen, siinä syy.

SIGURD. Mutta sanoppas, – asiaasi Gunnar Herse'n luona, ai'otko sitä jo
tänään – –?

ÖRNULF. Mielemmin tänään, kuin huomenna. Kohtuulliseen sakkoon tyydyn;
jos Gunnar nämät ehdot hylkää, varokoon seurauksia. (KÅRE TALONPOIKA
kiireesti oikealta, puettuna harmaasen sarka-mekkoon, leveälierinen
huopa-hattu päässä; kädessä seipäästä murrettu sauva).

KÅRE. Hyvä kohtaama, retkeiliät!

ÖRNULF. Harvoin meikäläisten kohtaamisesta hyvää toivotaan.

KÅRE. Jos olette rehellisiä, niin luvatkaa minulle rauhaa ja suojelusta
nyt; Gunnar Herse'n väki vainoo henkeäni!

ÖRNULF. Gunnar Herse'n!

SIGURD. Sinä olet varmaankin tehnyt hälle vahinkoa, vääryyttä.

KÅRE. Oikein olen minä tehnyt, oikeuttani suojellut. Gunnar'in ja minun
karjani kävi samalla laitumella tuolla saarella, aivan lähellä
mannermaata, hänen väkensä vei parhaat härkäni, ja yksi hänen miehistään
haukkui mua orjaksi; minä tartuin aseihin ja kaadoin hänet.

ÖRNULF. Sehän oli laillista, se.

KÅRE. Vaan tänä aamuna hänen väkensä hyökkäsi päälleni; onneksi huomasin
minä sen ajoissa ja pääsin pakoon; mutta kuitenkin on henkeni vaarassa;
sillä he etsivät minua yhä.

SIGURD. Sua en uskoa voi! Ennen muinoin tunsin Gunnar'in yhtä hyvin,
kuin oman itseni, ja tiedän: Gunnar ei koskaan rauhan miehelle vääryyttä
tehnyt.

KÅRE. Gunnar'illa ei olekkaan vähintäkään syytä tähän rikokseen, hän on
ollut etelässä, matkoillaan; ei, mutta Hjördis, hänen vaimonsa – – –

DAGNY. Hjördis!

ÖRNULF (mutisten.) Niin, niin, se olisi juuri Hjördis'in mukaista!

KÅRE. Gunnar'ille tarjosin minä sakkoa murhaamastani orjasta, ja hän oli
siihen tyytyväinen, mutta samassa saapui Hjördis, kiihoitti miestään
pilkkalauseilla ja esti sovintomme; sitte matkusti Gunnar
etelä-puolelle, ja tän' aamuna – – –

SIGURD (katsellen vasemmalle). Tuolta tulee matkustavaisia
pohjan-puolelta, onhan se – – –?

KÅRE. Gunnar Herse!

ÖRNULF. Ole huoletta sinä vain, minä luulen voivani hieroa sovintoa
teidän välillänne.

(GUNNAR HERSE ja MUUTAMIA MIEHIÄ tulee vasemmalta. Gunnar on puettu
koti-vaatteisin, ruskeaan mekkoon, metallivaanteet säärien ympärillä,
leveään hattuun; aseena on hänellä ainoastaan pieni kirves).

GUNNAR (seisahtaa kummastellen ja epäillen, nähdessään edelliset).
Örnulf vuonoilta! Todellakin – –!

ÖRNULF. Sama mies.

GUNNAR (läheten). No, siis tervetultuasi tiluksilleni, jos
rauhan-tuumissa tulet.

ÖRNULF. Jos on sinun tahtosi niinkuin minunkin, ei mitään rauhattomuutta
kysymykseen tule.

SIGURD (läheten). Hyvä kohtaama, Gunnar!

GUNNAR (iloisesti). Sigurd – kasvin-veikko! (puristaa hänen
kättään). Niin, kun sinä olet Örnulf'in seurassa, on hän rauhan mies,
siitä olen varma; (Örnulf'ille). Anna mulle kätesi, vanhus! Helppo on
mun arvata asiasi täällä pohjan puolella; se koskee kasvatus-tytärtäsi,
Hjördis'iä.

ÖRNULF. Niinkuin sanot; suuresti loukkasit sinä minua, kun ilman
suostumustani veit hänet muassasi Islannista.

GUNNAR. Oikea ja kohtuullinen on tulosi tänne; nuoruuden-töistä saa
vanhuus vastata. Kauvan olen jo, Örnulf, odottanutkin sua tuon asian
tähden, ja jos sakko sen voi suorittaa, on sovintomme aivan helppo.

SIGURD. Niin ajattelen minäkin. Örnulf on kohtuullinen.

GUNNAR (innolla). Kohtuullinen sun pitääkin olla, vanhus; jos hänen
todellisen arvonsa mukaan minua sakottaisit, ei koko omaisuuteni
likimainkaan riittäisi!

ÖRNULF. Minä seuraan lakia ja tapojamme, ole varma siitä. Mutta asiasta
toiseen (osoittaen Kåre'en). näetkö tuota miestä?

GUNNAR. Kåre talonpoika! (Örnulf'ille). Sinä tiedät siis meidän
vainoavan toisiamme.

ÖRNULF. Sinun väkesi on ryöstänyt häneltä karjaa, ryöstöstä on sakko.

GUNNAR. Murhasta myöskin; hän murhasi mun orjani.

KÅRE. Kun se pilkkasi minua.

GUNNAR. Olenhan luvannut suostua sovintoon.

KÅRE. Mutta sitä ei myöntänyt Hjördis'in mieli, ja tän'aamuna, kun sinä
olit poissa, hyökkäsi hän päälleni ja vainoo nyt henkeäni.

GUNNAR (vihoissaan). Onko totta mitä sanot; onko Hjördis – –?

KÅRE. Totta jok'ainoa sana.

ÖRNULF. Siksi pyysi tämä talonpoika minun apuani, ja sen hän saapikin.

GUNNAR (hetkisen mielittyään). Rehellisesti olet käyttäinyt minua
kohtaan, Örnulf; velvollisuuteni on siis seurata sinun tahtoasi.
Kuuleppas, Kåre, minä suostun panemaan orjan murhan ja sinun kärsimäsi
vääryyden vastakkain, ja siten tehkäämme sovinto.

KÅRE (antaen kätensä Gunnar'ille). Hyvät ehdot; niihin suostun.

ÖRNULF. Siis suot sinä hänelle rauhan ja turvallisuuden omasta ja
omaisiesi puolesta?

GUNNAR. Rauhan ja turvallisuuden kotonaan ja missä ikinä hän liikkuu.

SIGURD (osoittaen oikealle). Ken tuo!

GUNNAR (tyytymättömästi). Hjördis!

ÖRNULF. Ja aseellisia miehiä muassa.

KÅRE. Hän etsii minua!

(HJÖRDIS ja joukko MIEHIÄ. Hjördis on puettu mustaan hameesen,
kaapuun ja pään-peitteesen; MIEHET varustetut miekoilla ja kirveillä,
Hjördis'illä on kevyt keihäs kädessä)

HJÖRDIS (pysähtyy sisäänastuessaan). Voimakkaan joukon kohtaamme
täällä; siltä näyttää!

DAGNY (rientää häntä vastaan). Terve, terve, Hjördis!

HJÖRDIS (kylmästi). Kiitos. Kuulinkin jo sinun olevan jossain täällä
likellä. (Lähenee, heittäen terävän silmäyksen läsnä oleviin). Gunnar
ja – Kåre, vihamieheni, – Örnulf poikineen, ja – (huomatessaan
Sigurd'in, voittuu hän melkein huomaamattaan, on vähän aikaa ääneti,
malttaa, sanoo). Kas, tääll' on monta, jotka tunnen, – vaan en tiedä,
ken niistä on suotuisin minua kohtaan.

ÖRNULF. Hyvin suotuisat olemme sinulle kaikki.

HJÖRDIS. Jos niin on asia, et kieltäne antaa Kåre'a mieheni valtaan.

ÖRNULF. Se ei ole tarpeen.

GUNNAR. Meidän välillämme on rauha ja sovinto.

HJÖRDIS (tukahdutetulla pilkalla). Sovinto? No niin, tiedänhän kyllä,
että sinä olet älykäs mies, Gunnar! Kåre on tavannut miehukkaita
ystäviä, ja minä älyän kyllä, että sinusta oli turvallisinta – – –

GUNNAR. Turhaa on kiihoittaa minua pilkka-lauseilla! (painavasti).
Kåre'lla on rauha ja turvallisuus meidän suhteen!

HJÖRDIS (pakoittaa itseään). Hyvä kaikki; kun sinä olet luvannut sen
hänelle, täytyy lupaus pitääkkin.

GUNNAR (kovaa, mutta tuimuudetta). Se täytyy – ja se pidetäänkin!

ÖRNULF (Hjördis'ille). Täällä tehtiin noin puoleksi yksi sovinto
lisää, ennenkuin sinä tulit.

HJÖRDIS (terävästi). Sinun ja Gunnar'in välillä?

ÖRNULP (nyykyttäen päätään). Se koski sinua.

HJÖRDIS. Hyvin kyllä tiedän, mitä se koski; mutta sen sanon sulle,
kasvatus-isäni, ei kuuna milloinkaan pidä sanottaman Gunnar Herse'n
peljästyneen siitä, että sinä aseellisine miehinesi tulit maahan; jos
olisit yksin matkustavaisna taloomme saapunut, olisi riita ollut piankin
ratkaistu.

GUNNAR. Örnulf poikineen tuli rauhallisissa aikeissa.

HJÖRDIS. Saattaa olla, vaan toisen äänen saapi se kansan suussa, ja etpä
sinä, Gunnar, itsekkään niin aivan varmasti rauhaan luottanut eilen,
lähettäissäsi Egil-poikamme eteläpuoleen, heti kun kuulit Örnulf'in
sotalaivoineen olevan vuonossa.

SIGURD (Gunnar'ille). Oletko lähettänyt poikasi eteläpuoleen?

HJÖRDIS. Niin, jotta se olisi turvassa Örnulf'in päällehyökkäyksistä.

ÖRNULF. Älä tähtää pilkkaasi sitä seikkaa kohti, Hjördis; mitä Gunnar
teki, oli varmaankin viisaan työtä, jos vain sinä särjet sovintomme.

HJÖRDIS. Onni elon johtaa. Tapahtukoon mitä tahansa; mutta kernaammin
minä kaadun, kuin pelastan henkeni pelkurin sovinnolla.

DAGNY. Sigurd maksaa sakkoa eikä ole sen tähden huonompi mies.

HJÖRDIS. Sigurd tietänee paraiten itse, mitä hänen kunniaansa kuuluu.

SIGURD. Sitä mun ei koskaan tarvis muistella.

HJÖRDIS. Sigurd on kuuluisa mies, mutta toki uljaamman työn teki Gunnar;
hän tappoi karhun huoneeni edustalla.

GUNNAR (häveliäästi katsahtaen Sigurd'iin). Niin, no olkoon se asia
sillänsä!

ÖRNULF. Totta kyllä, se on uljain työ, minkä kukaan Islannin miehistä on
tehnyt, ja sen vuoksi – –

SIGURD. No, sitä vähemmin häntä voi pelkuriksi mainita.

HJÖRDIS. Jos sakkoa maksetaan, niin sakkoa vaaditaankin; Gunnar,
muistathan, mitä kerran lupasit!

GUNNAR. Sen lupauksen tein ajattelemattomuudessa; vaaditko, että sekin
pitää pidettämän?

HJÖRDIS. Pidettämän se pitää, jos me molemmat tämän päivän jälkeen
ai'omme elää saman katon alla. Tiedä siis, Örnulf, jos kasvate-tyttäresi
ryöstöstä sakkoa maksettaman pitää, on sinun myöskin maksaminen sakkoa
siitä, että surmasit isäni Jökul'in ja otit hänen tilansa ja
omaisuutensa!

ÖRNULF. Jökul kaatui rehellisessä kaksintaistelussa; pahemman työn
tekivät minulle sinun sukulaisesi, kun lähettivät sinut ventovieraana
Islantiin ja saivat minun rupeamaan kasvattajaksi.

HJÖRDIS. Kunniaa, etkä suinkaan häpeätä, olet sinä saanut Jökul'in
tyttären kasvattamisesta.

ÖRNULF. Pelkkää rauhattomuutta ja riitoja on minulla siitä ollut, ei
muuta.

HJÖRDIS. Pahempi onni voipi kohdata sinua nyt, jos – – –

ÖRNULF. Min'en ole tullut tänne torelemaan vaimo-väen kanssa! – Gunnar,
kuule viimeinen sanani; suostutko maksamaan sakkoa nais-ryöstöstä?

HJÖRDIS (Gunnar'ille). Muista, mitä luvannut olet!

GUNNAR (Örnulf'ille). Kuulethan minun tehneen lupauksen ja se minun
pitää – – –

ÖRNULF (suuttuneena). Kylliksi, Kylliksi! Ei milloinkaan pidä
sanottaman minun maksaneen sakkoa rehellisestä surmasta!

HJÖRDIS (voimakkaasti). Emmekä me pelkää sinua, emmekä omaisiasi!

ÖRNULF (kovalla vihalla). Ja kellä on oikeus vaatia sakkoa Jökul'in
surmasta? Missä ovat hänen sukulaisensa? Niistä ei ole ainoatakaan
elossa! Ken on hänen laillinen jälkeisensä?

HJÖRDIS. Gunnar minun puolestani!

ÖRNULF. Gunnar! Niin, jos sinä olisit kasvatus-isäsi luvalla hänen
kanssaan naimisissa, tai jos hän olisi suorittanut sakon ryöstöstään,
niin olisi hän Jökul'in laillinen jälkeinen, mutta – –

DAGNY (pelokkaasti rukoillen). Isä, isä!

SIGURD (äkkiä). Älkää lausuko enää!

ÖRNULF (matalammalla äänellä). Se pitää lausuttaman kaikkien kuullen!
Ryöstetyllä naisella ei ole laillista puolisoa!

GUNNAR (tuimasti). Örnulf!

HJÖRDIS (hurjana raivosta). Pilkattu! Häväisty! (vapisevalla
äänellä). Tätä – tätä saat vielä katua!

ÖRNULF (jatkaen). Ryöstettyä naista pitää laki ainoastaan
jalkavaimona! Jos tahdot nauttia kunniallisia oikeuksia, pitää sinun –
–

HJÖRDIS (pakoittaen itseään). Ei, Örnulf, minä tiedän paremmin, mikä
sopivata on. Jos minua voidaan pitää ainoastaan Gunnar'in jalkavaimona,
– hyvä, niin pitää hänen sankaritöillä maineensa kohottaa, – kohottaa
niin korkealle, ett'ei nykyinen asemani minua häpeään saata! Ja ole
varoillas, Örnulf; tässä eroaa tiemme, mutta aseita varustan minä sinua
ja omaisiasi vastaan ja käytän niitä joka tilaisuudessa; turvaton on
henkesi, turvattomat jäsenesi, ja samoin jokainen, joka – – (terävä
silmäys Kåre'en). Kåre talonpoika! No niin, Örnulf puolusti asiaasi, ja
me olemme sovussa, mutta minä en toki neuvo sinua aivan heti kotiin
tulemaan; surmatulla on monta kostajaa, ja voisi helposti tapahtua, että
– niin, minä olen nyt varoittanut, kestä sitte seuraukset. Tule,
Gunnar, meidän pitää varustaida. Kuuluisan sankar-työn teit sinä
Islannissa, mutta mainiompi työ sun täällä tehdä pitää – muuten –
muuten jalkavaimosi saa hävetä sinun tähtesi ja itsensä tähden!

GUNNAR. Ole säädyllinen, Hjördis; sopimatonta on noin käyttäidä!

DAGNY (rukoillen). Jää, kasvin-sisko, – jää tänne; minä puhun isäni
kanssa!

HJÖRDIS (kuulematta häntä). Kotiin, kotiin! En koskaan olisi osannut
aavistaakkaan, että minun kurjana jalkavaimona piti elämäni viettää;
mutta jos minä vielä kärsin tätä elämää, tätä häpeällistä elämää, jos
kärsin sitä päivänkään enää, niin pitää puolisoni tekemän sankar-työn –
sankar-työn, joka saa hänet kuuluisammaksi kaikkia muita miehiä!
(oikealle).

GUNNAR (hilliten ääntään). Yksi seikka sinun pitää mulle luvata; me
puhelemme asioista vielä ennen, kuin lähdet täältä (menee miehineen
oikealle).

(Raju-ilma on edellisen puheen ajalla tauonnut; puoli-päivän aurinko
näyttäikse ympyriäisen punaisen levyn tapaisena taivaanrannalla).

ÖRNULF (uhaten). Kalliiksi käy sulle korskeutesi, kasvate-tyttäreni!

DAGNY. Isä, isä! Eihän sulla vain lienekkään pahoja mielessä!

ÖRNULF. Anna mun olla! Nyt, Sigurd, nyt pitää Gunnar'in suorittaa mulle
muutakin kuin sakkoja!

SIGURD. Mitä ai'ot tehdä?

ÖRNULF. Sitt'en tiedä; mutta kauvas pitää kuuluman, että Örnulf
vuonoilta on vieraillut Gunnar Herse'n luona!

SIGURD (tyynellä vakavuudella). Ehkä kyllä; mutta minä sanon sulle,
Örnulf, aseitas ei sun pidä liikuttaa häntä vastaan, niinkauvan kuin
minä olen hengissä!

ÖRNULF. Eikö! Mutta jos minä tahdon!

SIGURD. Ei saa se tapahtua, – vaikkapa tahdotkin.

ÖRNULF (kiivaasti). Hyvä; liity sinäkin vihamiehiini, minä uskallan
kuitenkin käydä teitä kaikkia vastaan!

SIGURD. Kuule minua, Örnulf; sitä päivää ei sinun silmäsi näe, jolloin
me taistelisimme toisiamme vastaan; rehellisen sovinnonhan olemme
tehneet; Dagny on mulle rakkaampi aseita ja kultaa, enkä voisi
milloinkaan unhoittaa, että sinä olet hänen lähin sukulaisensa.

ÖRNULF. Tuota sulta odotinkin, urhokas Sigurd!

SIGURD. Mutta Gunnar on kasvin-veljeni; me olemme vannoneet toisillemme
rauhaa ja ystävyyttä. Sekä sodan että rauhan vaiheissa olemme yhdessä
onneamme kokeneet ja Gunnar on minulle maailman miehistä mieluisin;
retkeily ei ole hänen mieleensä, vaikka hän onkin uljas; – no hyvä!
minut tunnette kaikki, tiedätte, ett'en pelkää taisteloa; mutta nyt,
Örnulf, nyt pyydän sovintoa Gunnar'in puolesta. Tee minulle mieliksi
tässä asiassa!

ÖRNULF. Sitä en saata; kaikkien sankarten pilkaksihan minä joutuisin,
jos tyhjin käsin Islantiin palajaisin!

SIGURD. Tyhjin käsin ei sinun tarvitsekkaan palata. Tuolla lahdella on
kaksi minun pitkää laivaani, niissä on kaikki omaisuus, jonka olen
voittanut viikinkiretkilläni. Siellä on monta kallisarvoista
kuninkaan-lahjaa, arkkuja, joissa on oivallisia aseita ja muuta aimo
irtaimistoa; ota sinä toinen laivoistani, valitse se, jota parhaimpana
pidät, se on sinun kaikkine tavaroineen, – ota se sakkona Hjördis'istä
ja anna Gunnar'in olla rauhassa.

ÖRNULF. Kunnon Sigurd, sinä teet tuon kaiken Gunnar'in hyväksi!

SIGURD. Totisesti, uskollisen ystävänsä hyväksi ei kukaan voi liian
paljon tehdä.

ÖRNULF. Annat puolet omaisuudestasi!

SIGURD (innolla). Ota koko omaisuuteni, molemmat laivani, kaikki mitä
minulla on, salli minun sitten seurata sinua Islantiin köyhimpänä
miehenä, laivallasi; mitä nyt annan, sen saatan jälleen ansaitsemalla
voittaa; mutta jos sinä nostat vainon Gunnar'ia vastaan, en minä voi
nauttia iloa enää milloinkaan. No, Örnulf, mitä vastaat?

ÖRNULF (mietiskellen). Kaksi oivallista pitkää laivaa, aseita ja
irtaimistoa, – ei kenkään omaisuutta liiaksi saa, mutta, –
(kiivaasti) en, en, – Hjördis on uhannut minua; minä en tahdo!
Epärehellisesti tekisin, jos ottaisin sinun omaisuutesi!

SIGURD. Mutta kuulehan toki ensiksi – –

ÖRNULF. En, sanon minä! Itse täytyy minun oikeuttani edistää; onni
kaikki ohjatkoon.

KÅRE (lähenee). Ystävällisiä neuvoja tarjoo sulle Sigurd, mutta jos
voimiesi takaa tahdot oikeuttasi edistää, saatan minä sulle parempia
neuvoja antaa. Älä toivokkaan sakkoja niinkauvan kuin Hjördis'illä on
sanan-valtaa; mutta kostaa saat, jos tottelet minua.

ÖRNULF. Kostaa? Mikä on sun neuvos?

SIGURD. Paha, sen huomaan kyllä!

DAGNY (Örnulf'ille). Älä häntä kuultele!

KÅRE. Hjördis on julistanut minut rauhattomaksi, viekkaasti vainoo hän
henkeäni; jos lupaat suojata minua sittemmin, menen minä tulevana yönä
Gunnar'in taloon ja poltan sen ihmisineen päivineen. Onko se mieleesi?

SIGURD. Konna!

ÖRNULF (tyyneesti). Minun mieleeni? Tiedätkö, Kåre, mikä on enemmän
mieleeni? (jyreästi). Hakata poikki sinun nenäsi ja korvasi, sä katala
rosvo! Huonosti tunnet sinä Örnulf-vanhuksen, luullessasi hänen yhtyvän
moiseen konnantyöhön!

KÅRE (on vetäytynyt taaksepäin). Ellet sinä hyökkää Gunnar'ia vastaan,
hyökkää hän sinua vastaan!

ÖRNULF. Käsilläni ja aseillani osaan minä puolustaida.

SIGURD (Kåre'lle). Ja nyt pois näkyvistämme! Kunnialliset miehet
saavat häpeätä sinun yhteydestäsi!

KÅRE (mennessään). Niin, niin, minun täytyy siis itse varjella
henkeäni niin hyvin, kuin voin; mutta minä sanon: Katua saatte, ellette
ankaruutta käytä; minä tunnen Hjördis'in – ja tiedän keinon, jolla
hänet masennan! (menee rantaan).

DAGNY. Hän uhkailee kostaa, Sigurd, se täytyy estää!

ÖRNULF (suuttuneena). Oo, antaa hänen tehdä mielensä mukaan; Hjördis
on sen ansainnut!

DAGNY. Sitä et sinä tarkoita; muistahan toki itsehän olet hänen
kasvattanutkin.

ÖRNULF. Onneton oli se hetki, jolloin hänet kattoni alle otin; Jökul'in
sanat alkavat käydä toteen.

SIGURD. Jökul'in?

ÖRNULF. Niin, Jökul'in, Hjördis'in isän. Kun hän minun kädestäni
kuollon-lyönnin sai, kaatui hän selälleen tanterelle, katsoi minuun ja
lausui:

      Surun saattaa surmaajalle
      Jökul'in sen jälkeläinen;
      Jolla Jökul'in on omaa,
      Sen ei ilo iäkkäinen!

Kun hän sai sen lausuneeksi, vaikeni hän hetkiseksi hymyten, sitte hän
kuoli.

SIGURD. Mitä siitä huolit?

ÖRNULF. Niin, niin, ken tietää! Tosi-tarinana kerrotaan Jökul'in kerran
antaneen suden sydämen lastensa syödä, jotta ne tulisivat
hurja-luontoisiksi; Hjördis on ainakin saanut osansa, se näkyy hänestä
(keskeyttää, katsoessaan oikealle) Gunnar! – Onko meidän jälleen
tässä keskusteloon ryhtyminen!

GUNNAR (tulee). Niin, Örnulf, ajattele minusta, mitä tahdot; mutta
minä en saata vihamiehenä erota sinusta.

ÖRNULF. Mikä on aikeesi?

GUNNAR. Tarjota sinulle käteni rauhan ja sovinnon merkiksi, ennenkuin
matkustat. Kuulkaapa mua kaikki; seuratkaa minua kotiini ja olkaa
vieraanani niin kauvan, kuin teitä haluttaa. Makuu-sijoja ja ravintoa ei
puuttuman pidä, riidastamme ei myöskään puhuta, ei tänään eikä huomenna,
sanaakaan.

SIGURD. Mutta Hjördis – –?

GUNNAR. Seuraa minun tahtoani; hänen mielensä muuttui kotimatkalla ja
hän arveli niinkuin minäkin, että me kyllä voimme sopia, jos te tulette
vieraiksemme.

DAGNY. Niin, niin; se tapahtukoon!

SIGURD (epäillen). Mutta minä en toki tiedä – –

DAGNY. Gunnar on sinun kasvin-veljesi; minä tuntisin sinut todella
huonosti, jos kieltäisit hänen pyyntöään.

GUNNAR (Sigurdille). Ystävyyttä olet mulle osoittanut kaikkialla;
ethän tälläkään kertaa vastustane toivoani!

DAGNY. Etkä lähde maasta, kun Hjördis kotonaan vihaansa keittää; – –
ällös, ällös tehkö niin!

GUNNAR. Suuresti olen tehnyt vääryyttä Örnulf'ille; ennenkuin sen olen
parantanut, en tunne mielessäni rauhaa.

SIGURD (innolla). Kaikki mitä tahdot voin tehdä, Gunnar, pait jäädä
tänne! (malttaa). Minä olen Aedhelstan-kuuinkaan uskottuja miehiä, ja
minun täytyy vielä tänä talvena päästä hänen luokseen Englantiin.

DAGNY. Mutta ehdithän sinne kuitenkin!

GUNNAR. Kenkään ei edeltäpäin tunne kohtaloaan; kenties, Sigurd, kenties
nyt tapaamme toisemme viimeisen kerran, ja jos niin olisi, katuisit sinä
vielä, ett'et ollut minulle avulias viimeiseen asti.

DAGNY. Et pitkään aikaan näe minuakaan iloisena, jos tänään jo purjehdit
täältä.

SIGURD (päättävästi). Hyvä, olkoon niin! Tapahtukoon teidän tahtonne,
vaikka – toki, päätetty; tuossa käteni; minä jään, ja tulen sinun ja
Hjördis'in vieraaksi.

GUNNAR (puristaen hänen kättään). Kiitos, Sigurd, sen tiesinkin.– Ja
sinä, Örnulf, sanot samoin, kuin Sigurd'kin?

ÖRNULF (jörönä). Sitä saadaan mietiskellä; katkerasti on Hjördis mua
loukannut; – tänään en voi varmaa vastausta antaa.

GUNNAR. Niin, niin, vanha uros, Sigurd ja Dagny saavat kyllä kurttuisen
otsasi sileäksi jälleen, Nyt menen minä juhlaa valmistamaan; jääkää
hyvästi siksi, ja tervetuloa talooni! (menee oikealle).

SIGURD. Hjördis'in mieli on muuttunut, sanoi hän! Siis ei Gunnar tunne
häntä ollenkaan; – ennemmin uskon Hjördis'in aikovan – (keskeyttää,
kääntyen miehiin). Nyt, kaikki seuratkaa mua laivoihin; kelpo lahjoja
valitsen Gunnar'ille ja hänen väelleen.

DAGNY. Lahjoja parhaita, mitä meillä on. Ja sinä isäni, – niin, sinua
en jätä rauhaan, ennenkuin myönnyt seuraamaan meitä Gunnar'in luo.
(Menee Sigurdin ja miesten kanssa rantaan, perälle).

ÖRNULF. Myönnyn? Niin, ellei Gunnar'illa olisi naisväkeä talossaan, niin
– haa, jos oikein mahdikkaasti voisin masentaa Hjördis'iä! – Thorolf,
tuletko sinä tänne!

THOROLF (on reippaasti astunut esiin). Kuten näet! – Onko totta mitä
sanotaan, oletko sinä ollut keskustelossa Gunnar Hersen kanssa?

ÖRNULF. Olen!

THOROLF. Ja olet nyt riidassa hänen kanssaan?

ÖRNULF. Hm, ainakin Hjördis'in kanssa.

THOROLF. Ole huoletta; nyt saat tilaisuuden kostaa!

ÖRNULF. Kostaa? Kenen kautta?

THOROLF. Kuulehan; minä seisoin äsken laivalla, eräs mies juoksi sauva
kädessä ohitse, huutaen: "Jos kuulut Örnulf'in miehistöön, niin sano
hälle terveisiä Kåre-talonpojalta, nyt minä kostan meidän kummankin
puolesta." Sen sanottuaan hyppäsi hän veneesen, alkoi soutaa, lausuen:
"Kaksikymmentä henkipattoa on nyt vuonossa; niiden kanssa menen minä
eteläpuolelle ja tänä iltana ei Hjördis'in enää tarvitse ylpeillä
perillisestään."

ÖRNULF. Niinkö hän lausui! Haa, haa, nyt älyän minä; Gunnar on
lähettänyt poikansa pois, Kåre on riidassa hänen kanssaan – –.

THOROLF. Ja nyt soutaa hän sinne – ja surmaa poikosen!

ÖRNULF (ripeä päätös). Eespäin kaikki, Kåre! Siitä saaliista
taistellaan!

THOROLF. Mitä ai'ot?

ÖRNULF. Älähän huoli; ei Kåre, vaan minä, kostan.

THOROLF. Minä seuraan sua!

ÖRNULF. Et, sinä seuraat Sigurd'ia ja siskoasi Gunnar'in taloon.

THOROLF. Sigurd'ia? Onko hän täällä?

ÖRNULF. Tuolla ovat hänen laivansa; me olemme nyt sovussa; – sinä
seuraat häntä.

THOROLF. Sinun vihamiestesi luo?

ÖRNULF. Mene sinä vain juhlalle. Nyt saa Hjördis oppia tuntemaan
Örnulf-vanhusta! Vaan kuule, Thorolf, sinä et mainitse kellekkään, mitä
minä nyt ai'on tehdä; kuuletkos, et kellekkään!

THOROLF. Sen lupaan.

ÖRNULF (tarttuu hänen käteensä, katsoen häneen lempeästi). Jää hyvästi
siis, uljas poikoseni; käytä itseäsi miehekkäästi juhlalla, jotta saan
sinusta kunniaa. Turhia ei sinun puhuman pidä; mutta se, mitä lausut,
olkoon terävää, kuin miekan kärki. Ole ystävällinen niin kauvan, kuin
sinulle hyvyyttä osoitetaan; mutta jos sua kiihoitetaan, älä vaikene.
Älä juo enemmän, kuin siedät, mutta älä myöskään osoita juomasarvea
ohitsesi, kun sitä kohtuudella tarjotaan, ett'eivät pitäisi sinua
naismaisena.

THOROLF. En, ole huoletta!

ÖRNULF. No, mene nyt juhlalle Gunnar'in luo. Minä tulen sinne myöskin,
tulen siten, kuin vähimmiten odotetaan (iloisesti toisille). Eespäin,
suden-pennut; hiokaa hampaitanne, nyt saatte kylliksi verta juoda!
(Menee vanhempien poikiensa kanssa oikealle, perälle).

(SIGURD ja DAGNY tulevat loistavissa juhlapuvuissa rannalla, heitä
seuraa kaksi miestä kantaen arkkua; miehet menevät heti rantaan
jälleen).

THOROLF (katselee isänsä jälkeen). Nyt menevät he kaikki taistelemaan,
vaan min'en saa seurata heitä; raskasta on olla suvusta nuorin. –
Dagny, terve, terve, sisarein!

DAGNY. Thorolf! Herrainen aika, – suureksihan sinä olet kasvanutkin!

THOROLF. Tottahan toki, viidessä vuodessa, luulisinpa – – –

DAGNY. Niin, niin, totta sekin.

SIGURD (tarjoo hälle kätensä). Sinusta saapi Örnulf urhean pojan,
ellen liioin erehdy.

THOROLF. Jos hän vain ottaisi koettaakseen minua, niin – –

DAGNY (hymyillen). Mutta hän säästää sinua enemmän, kuin mieleesi on;
minä muistan kyllä, hän rakastaa sinua melkein liiaksi.

SIGURD. Minne hän meni?

THOROLF. Laivaan; – lähtekäämme nyt, hän tulee jälestäpäin!

SIGURD. Minä odotan miehiäni, ne tuovat tavaroita ja sitovat laivat
kiini.

THOROLF. Minun pitää sinne avuksi! (menee rantaan).

SIGURD (vähän mietittyään). Dagny, armas vaimoni, nyt olemme kahden
kesken; minun on sinulle sanottava asioita, joita ei enää käy
salaaminen.

DAGNY (kummastellen). Mitä tarkoitat?

SIGURD. Vaaralliseksi muuttuu, luulen ma, tämä käynti Gunnar'in talossa.

DAGNY. Vaaralliseksi? Luuletko Gunnar'in – –?

SIGUKD. Gunnar on uljas, kelpo mies; ei, ei, – mutta parempi olisi
ollut, että olisimme lähteneet täältä käymättä Gunnar'in luona.

DAGNY. Sinä peloitat minua! Sigurd, mitä tarkoitat?

SIGURD. Vastaa ensin kysymykseeni. Missä on ranne-rengas, jonka kerran
sulle annoin?

DAGNY (näyttää sen). Kädessäni tässä; sinä käskit minun yhäti
kantamaan sitä kädessäni.

SIGURD. Heitä se meren pohjaan, niin syvälle, ett'ei sitä ikinä löydetä;
sillä se voipi vielä olla syynä monen miehen kuolemaan!

DAGNY. Rengas!

SIGURD (hilliten ääntään). Sinä iltana, jolloin nais-ryöstö tapahtui
isäsi luona, – sinä muistat kai –

DAGNY. Sitäkö en muistaisi!

SIGURD. Siitä ai'on nyt puhua.

DAGNY (kiinittäen huomiotaan). Mitä siitä; puhu!

SIGURD. Siellä oli juhla, sen tiedät; sinä menit aikaisin
makuu-huoneesesi; mutta Hjördis jäi miesten seuraan juoma-pöytään.
Ahkeraan kulki juoma-sarvi ympäri, ja kaikenlaisia lupauksia vannottiin.
Minä vannon vieväni kauniin immen muassani Islannista lähteissäni;
Gunnar vannoi samoin ja antoi juoma-sarven Hjördis'ille. Tämä nousi
seisoalleen ja teki lupauksen, ett'ei kukaan sankari saisi häntä
puolisokseen, pait se, joka menisi hänen huoneesensa, tappaisi karhun,
joka oli sidottu ovenpieleen, ja kantaisi hänet sylissään pois.

DAGNY. Niin niin, sen tiedän!

SIGURD. Mutta kaikki pitivät sitä mahdottomana; sillä karhu oli julmin
pedoista; ei kukaan muu kuin Hjördis uskaltanut lähetä sitä, ja sillä
oli kahdenkymmenen miehen voima.

DAGNY. Mutta Gunnar tappoi sen kuitenkin, ja tuli siitä sankartyöstään
kuuluisaksi kaikkialla.

SIGURD (tukahdutetulla äänellä). Niin tuli, – mutta – *minä* sen
työn tein!

DAGNY (huudahtaen). Sinä!

SIGURD. Kun miehet olivat hälventyneet juhlahuoneesta, pyysi Gunnar
minua puheilleen kahden kesken makuu-huoneesen. Siellä sanoi hän:
"Hjördis on minulle rakkahin kaikkia naisia; min'en voi elää ilman
häntä." Minä vastasin: "No, mene hänen huoneesensa; tiedäthän Hjördis'in
ehdot." Mutta hän sanoi: "Rakastuneelle on elämä kallis; tietämätöntä
on, onnistuisiko mun tappaa karhu, ja minua peloittaa nyt uhrata
elämäni; sillä samassa kadottaisin myöskin Hjördis'in." Kauvan puhelimme
keskenämme, ja loppu oli se, että Gunnar valmisti laivansa lähtöön,
mutta minä vedin miekkani, pukeuduin Gunnar'in sota-asuun ja menin
Hjördis'in huoneesen.

DAGNY (ylevällä ilolla). Ja sinä – sinä tapoit karhun!

SIGURD. Minä. Huoneessa oli pimeä, kuni korpin siipien suojassa; Hjördis
luuli Gunnar'in olevan vieressään, – sima kiihoitti ja kuumensi häntä,
– hän otti rannerenkaan kädestään ja antoi sen mulle – se on tuo SAMA,
joka on sun kädessäsi.

DAGNY (vitkaan). Ja sinä makasit yön Hjördis'in vieressä?

SIGURD. Paljastettu miekka oli välillämme (lyhyt äänettömyys). Ennen
päivän koittoa kannoin minä Hjördis'in Gunnar'in laivaan; hän ei
huomannut viekkauttamme ja Gunnar purjehti pois hänen kanssaan. –
Sitten menin minä sinun makuuhuoneesesi, jossa tapasin sinut naisiesi
seurassa; – ja mitä sitten tapahtui, sen sinä tiedät; minä lähdin
Islannista, vieden kauniin immen muassani, kuten vannonutkin olin, ja
sinä olet siitälähtein uskollisesti seurannut minua kaikilla retkilläni.

DAGNY (liikutettuna). Uljas mieheni! Sinä teit tuon sankartyön; – oi,
ett'en sitä heti ajatellut; eihän kukaan muu ollut siihen kykeneväkään!
Tuon oivallisen, ylevän Hjördis'in olisit sinä voittanut, ja valitsit
kuitenkin minut! Kymmenenkertaisesti rakkaampi pitäisi sun olla minulle
nyt, ellet jo olisi ollut kaikkein rakkahimpani maailmassa!

SIGURD. Dagny, hyvä vaimoni, nyt tiedät kaikki – mitä sun tietämän
pitää. Minun täytyi sinua varoittaa; sillä rengasta, – älä koskaan anna
Hjördis'in nähdä sitä! Tekisit minulle mieliksi, jos heittäsit sen pois
– meren syvyyteen!

DAGNY. En, Sigurd, siksi on se minulle liian rakas; onhan se sinun
lahjoittamasi! Mutta ole huoletta, minä salaan sitä suurimmalla
tarkkuudella, enkä koskaan ilmaise mitä mulle äsken lausuit.

(THOROLF tulee rannasta SIGURD'IN MIEHIEN kanssa).

THOROLF. Kaikki on valmisna juhlaretkeä varten!

DAGNY. Tule Sigurd, – sä jalo, uljas sankari!

SIGURD. Tyynesti, Dagny, – tyynesti! Sinun vallassasi on nyt, päättääkö
tämän retken rauha vai surma! (ripeästi toisille). Eespäin kaikki,
juhlalle Gunnar'in taloon! (menee DAGNY'N kanssa oikealle; TOISET
seuraavat).

Toinen näytös.

(Juhla-huone *Gunnar Hersen* luonna. Ulosvievä ovi on perällä:
pienempiä ovia sivuilla. Etualalla, vasemmalla, suuri kunnia-istuin,
sitä vastapäätä, oikealla, pienempi. Keskellä lattiaa palaa tuli
muuratulla koroituksella. Perällä, kummallakin puolen ovea, koroituksia
naisia varten. Kummastakin kunnia-istuimesta, seiniä myöten, perälle
saakka kaksi pitkää pöytää, penkit kummallakin puolen niitä. Ulkona
pimeä; rovio valaisee tupaa).

(HJÖRDIS ja DAGNY tulevat oikealta).

DAGNY. En, Hjördis, min' en ymmärrä sinua; nyt olet näyttänyt minulle
koko tilanne ja talonne; min' en ymmärrä, mitä sinulta puuttuu; ja
kaikki mitä sinulla on, on kaunista ja oivallista; – kuinka saatat siis
valittaa?

HJÖRDIS. Hm, sulje kotka häkkiin, saat nähdä se pureksii puikkoja,
olkoot ne sitten joko raudasta tai kullasta.

DAGNY. Yhdessä kohdin olet sinä minua rikkaampi; sinulla on Egil, pikku
poikosesi.

HJÖRDIS. Parempi olisi, jos ei mulla olisi yhtään jälkeistä, kuin että
tuo yksikin on häpeässä syntynyt.

DAGNY. Häpeässä?

HJÖRDIS. Etkö muista, mitä isäs sanoi? Egil on jalkavaimon poika; niinpä
hänen sanansa kuuluivat.

DAGNY. Raivoisan lauseista ei pidä huolia.

HJÖRDIS Miks'ei; Örnulf oli oikeassa; Egil on hento; kyllä, näkyykin
että hän on äpärä-lapsi.

DAGNY. Hjördis, kuinka saatat sinä – –!

HJÖRDIS (huomaamatta sitä). Siten imee häpeä itsensä vereen, kuni
kärmeen myrkky. Kunniallisissa sankarlapsissa on toisenlaista malmia;
minä olen kuullut tarinan eräästä kuningattaresta, joka neuloi koltin
poikansa ihoon; eikä lapsi edes silmäänsä räpäyttänyt (ilkeällä
katsannolla). Dagny, samalla tavoin koetan minäkin Egil'iä!

DAGNY (kauhistuen). Hjördis! Hjördis!

HJÖRDIS (nauraen). Hahaha! Luulitko tarkoittavani totta? (muuttaa
äänensä). Mutta usko; jos tahdot, minua ahdistaa välin kummallinen –
kummallinen, kiusaava halu mokomiin tekoihin; se lienee sukuperäistä, –
sillä minun sanotaan olevan jötun'in sukua. – No, istuhan, Dagny; sinä
olet matkustellut kaukana, ylt'ympäri näinä viitenä, vuotena; –
sanoppas – kuninkaidenkin luona kai useasti vierailit?

DAGNY. Usein kyllä, – erittäinkin Aedhelstan'in luona Englannissa.

HJÖRDIS. Ja sua korkiasti kunnioitettiin kaikkialla; istuit ylimmäisenä
pöydässä?

DAGNY. Sehän tietty. Sigurd'in vaimona – –

HJÖRDIS. Niin, niin kai, – Sigurd on kuuluisa mies – vaikka Gunnar
onkin häntä kuuluisampi.

DAGNY. Gunnar?

HJÖRDIS. Yhden työn teki Gunnar, johon ei Sigurd tohtinut ryhtyä; – no,
mitäpä siitä; – mutta sanoppas, kun Sigurd oli viikinki-retkillään ja
sinä seurasit häntä, – kun kuulit kalpojen kalskeen tulisessa
taistelossa, kun purppura-punainen hurme laivan kannelle pirskahteli, –
eikö syntynyt mieleesi voittamaton himo taistelemaan miesten rivissä,
etkö pukeutunut sota-asuun, etkö tarttunut aseihin?

DAGNY. En milloinkaan! Mitä ajattelet? Minä, nainen?

HJÖRDIS. Nainen, nainen, – hm, ei kenkään tiedä, mitä nainen mahtaa! –
No, yhden seikan voit toki mulle sanoa, Dagny; sillä sinä sen varmaan
tiedät: Kun mies syleilee naista, jota se rakastaa, – onko totta, että
naisen veri silloin tuliseksi muuttuu, hänen povensa rauhattomasti
kohoilee, hän uinahtaa eriskummaisen sulon valtaamana?

DAGNY (punastuu). Hjördis, kuinka saatat – –!

HJÖRDIS. No mutta, sanohan toki – –!

DAGNY. Varmaan sinäkin sen olet saanut tuntea.

HJÖRDIS. Olen, yhden kerran, yhden ainoan kerran; sinä yönä, jolloin
Gunnar oli luonani huoneessani; hän puristi minua syliinsä, niin että
rautapaita ratkesi ja silloin, silloin –!

DAGNY (huomaamatta). Mitä! Sigurd –!

HJÖDIS. Sigurd? Ken puhuu Sigurd'ista? Minä puhuin Gunnar'ista, – sinä
yönä, jolloin nais-ryöstö – –

DAGNY (malttaen). Niin niin, muistan, – minä tiedän – –

HJÖRDIS. Se oli ainoa kerta; en milloinkaan, en milloinkaan sittemmin
ole moista autuuden suloa tuntenut! Minä luulin itseni lumotuksi; sillä
– että Gunnar niin taisi naista syleillä, sitä – (keskeyttää, katsoo
Dagny'yn). Voitko pahoin? Minusta sinä sekä kalvenet että punastut!

DAGNY. En suinkaan, en suinkaan!

HJÖRDIS (siitä huolimatta). Ei, hauskaan retkeilyyn olisi mun pitänyt
päästä; se olisi ollut parempi mulle ja – ehkä meille kaikille. Se
olisi ollut todellista, nautinto-rikasta elämää! – Etkö kummastele,
Dagny, tavatessasi minut vielä hengissä täällä? Etkö pelkää olla minun
kanssani kahdenkesken tuvassa, nyt kun on pimeä? Eikö juolahda mieleesi,
että minä muka olen kuollut jo aikoja sitten, ja että nyt ainoastaan
minun haamioni puhuttelee sinua?

DAGNY (häntä alottaa vähän kamottaa). Tule – menkäämme – toisten
luo!

HJÖRDIS (tarttuu häntä käsivarteen). Ei, jää toki! Dagny, käsitäthän
sen, että ihminen voipi elää, hiuduttuaan täällä viisi yötä pitkän
pitkää.

DAGNY. Viisi yötä?

HJÖRDIS. Täällä pohjanperällä on joka yö talven pituinen. (äkkiä
toisella äänellä). Älä toki luule muuta, kuin että täällä on ylen
kaunista! Täällä voit nähdä näkyjä, joita et Englannin
kuninkaan-kartanoissakaan nähnyt ole; – me olemme yhdessä, kuni siskot
ainakin, sen aikaa kuin vierailet luonani; me menemme meren rantaan, kun
raju-ilma nousee; saat nähdä aaltojen hyrskyvän vuoren-seinää vastaan,
entävän korkeille kallioille, kuni valko-harjaiset hevoset, – ja
valaskalat sitten etäällä, ulapalla tuolla! Ne ryntäävät vastakkain,
kuni haarniskoidut sankarit! Haa, kuinka riemuisaa olisi noitana istua
valaskalan selässä, ratsastaa meret halki, synnyttää myrskyjä ja
raju-ilmoja sekä loihtu-lauluilla viekoitella miehiä meren syvyyteen!

DAGNY. Hyi, Hjördis, kuinka voit puhua noin!

HJÖRDIS. Osaatko sinä laulaa loihtu-lauluja, Dagny?

DAGNY (kammolla). Minä!

HJÖRDIS. Niin, minä vain luulin, sillä – miten sinä Sigurd'in
viekoittelit?

DAGNY. Häpeällistä lausut sinä minusta; senvuoksi menen pois!

HJÖRDIS (estää häntä). Leikistä suuttuen! Ei, kuulehan vielä!
Ajatteleppas, Dagny, kuinka hupaista on iltasin istua tässä valkean
ääressä ja kuulla eriskummaisia ääniä; istua kuunnellen kuolleitten
kotiinsa kiiruhtavan; niiden on matkustaminen tästä pohjan kautta. Ne
ovat uljaita urhoja, jotka ovat taistelossa kaatuneet, sankarimaisia
naisia, jotka eivät viettäneet elämäänsä kodin yksinäisessä
hiljaisuudessa, niinkuin sinä ja minä; myrskyn, raju-ilman läpitse
entävät ne mustilla hevosillaan kulkusten helinässä! (hurjasti
likistäen häntä rintaansa). Haa, ajatteleppas, Dagny, semmoisella
vauhdilla päästä kulkemaan viimeisen retkensä!

DAGNY (repien itseänsä irti.) Hjördis! Hjördis! Päästä! Minä en tahdo
kuulla sinua enää!

HJÖRDIS (hymyten). Vienomielinen oletkin sä, helppo sua peloittaa!

(GUNNAR, SIGURD, THOROLF tulevat perältä).

GUNNAR. Todentotta, nyt on kohtaloni parhain; sinut, Sigurd, rehellinen,
uljas veikkoni, olen tavannut aivan yhtä uskollisena, kuin ennenkin;
Örnulf'in jälkeinen on huoneessani, ja pian ukko itsekin, eikö totta?

THOROLF. Sen hän lupasi.

GUNNAR. Siis ei puutu multa muuta, kuin pikku Egil kotoani.

THOROLF. Sinä rakastat poikosta hellästi, koska häntä yhä mainitset.

GUNNAR. Niin; hän on ainokaiseni; ja kaunis ja lempeä poika siitä
kasvaakin.

HJÖRDIS. Mutta ei urosta.

GUNNAR. No, no, – niin et saa sanoa.

SIGURD. Vaan miksi lähetit sinä hänet luotasi pois – –?

GUNNAR. Oi, jos en olisi tehnyt sitä! (puoliääneen). Mutta, sinä
tiedät sen, Sigurd, pelokkaasti käyttäikse toisinaan se, joka rakastaa
jotakin yli kaiken maailmassa, (ään.) Vähän oli mulla miehiä
talossani, eikä kukaan meistä ollut varma hengestään, kun kuulimme
Örnulf'in sotaisissa aikeissa laivoineen laskeneen rantaamme.

HJÖRDIS. Minä tiedän omaisuuden, joka on ennen henkeäkin pelastettava.

THOROLF. Ja se on?

HJÖRDIS. Miehen maine ja kunnia.

GUNNAR. Hjördis!

SIGURD. Kenkään ei voi sanoa Gunnar'in kadottaneen kunniansa
varovaisuutensa kautta.

GUNNAR (kiivaasti). Ei onnistu kenenkään kiihoittaa minua Örnulf'in
sukua vastaan!

HJÖRDIS (vilkuillen). Hm; sanoppa, Sigurd, – voipiko sinun laivasi
purjehtia joka tuulella?

SIGURD. Voipi, kun sitä älyllä johtaa.

HJÖRDIS. Hyvä, minä johdan laivaani älyllä, minäkin, ja saavun
varmaankin satamaani. (menee tuvan perälle).

DAGNY (hiljaa, levottomasti). Sigurd, lähtekäämme täältä – tänä
iltana vielä!

SIGURD. Nyt on jo myöhäistä; sinähän juuri – –

DAGNY. Silloin rakastin Hjördis'ia; mutta nyt –; minä olen kuullut
hänen lausuvan sanoja, joita pelkään ajatellakkin (SIGURD'IN MIEHET,
muita vieraita miehiä, naisia j. n. e. perältä).

GUNNAR (pieni äänettömyys, jonka aikana kummankinpuoliset tervehdykset
j. n. e.) Nyt juoma-pöydän ääreen! Ylimmäinen vieraani, Örnulf
vuonoilta, tulee sittemmin; sen on Thorolf vakuuttanut.

HJÖRDIS (talon väelle). Olutta ja simaa esille, jotta kieli irroittuu
ja mieli muuttuu iloiseksi!

(GUNNAR saattaa SIGURD'IN oikeanpuoliselle kunnia-istuimelle. DAGNY
istuu Sigurdin oikealle puolelle, HJÖRDIS saman pöydän toiselle
puolen, vastapäätä Sigurdia, THOROLF'ille osoitetaan samalla tavoin
paikka toisen pöydän ääreen, vastapäätä GUNNAR'IA, joka istuu
suuremmalle kunnia-istuimelle. Toiset asettuvat pöytien ääreen
perällepäin).

HJÖRDIS (äänettömyyden jälkeen, jonka ajalla juodaan ja puhutellaan
toisiaan hiljaa pöydän yli). Harvoin sattuu, että on näin monta
urhokasta miestä yhdessä, kuin tänä iltana tässä. Sopivata olisi siis
huvitellaida tapojemme mukaan: Kertokoon jokainen sankar-työnsä, niin
saapi kukin keskenään määrätä, ken on etevin urhoista.

GUNNAR. Se tapa ei ole hyvä juoma-seurassa; usein siitä kiista syntyy.

HJÖRDIS. Empä tähän saakka ole Gunnar Herse'ä pelkuriksi luullut.

SIGURD. Sitä ei varmaankaan luule kukaan; mutta liian pitkä aika
kuluisi, jos jokainen meistä kertoisi uros-työnsä. Kerro meille
ennemmin, Gunnar, matkastasi Permanmaalle; niin pitkä matka pohjoiseen
on kyllin uskaljas työ, sekin, ja kernaasti kertomustas kuultelemme.

HJÖRDIS. Perman-retki on kauppiaitten asioita ja vähemmin sopivat
sankarten keskustella. Ei, ala sinä, Sigurd! Muuten luulen, ett'et siedä
miestäni kiitettävän; ala! Sano suoraan; kerro uros-työsi, jota
suurimpana pidät.

SIGURD. No, koska mua pakoitat, niin olkoon sitten. Minä olin
viikinki-retkilläni Orknö'n lähellä; siellä hyökkäsi viholliset
päällemme, mutta me voitimme heiltä laivat, ja minä taistelin yksinäni
kahdeksaa miestä vastaan.

HJÖRDIS. Mainiota oli se; mutta olitko sinä täydessä asussa?

SIGURD. Täydessä asussa, varustettu kirveellä, keihäällä ja kilvellä.

HJÖRDIS. Mainiota se oli sittenkin. Nyt pitää sinun, Gunnar, sanoa
työsi, jonka pidät uljaimpana.

GUNNAR (vastenmielisesti). Minä surmasin kaksi berserkiä, jotka oli
ryöstäneet kauppalaivan; sitte päästin minä vangitut kauppiaat kotiinsa
ja annoin heille laivansa takaisin ilman lunastus-rahoitta. Englannin
kuningas piti tekoni hyvänä, sanoi minun käyttäineen rehellisesti,
kiitti mua ja antoi mulle lahjoja siitä.

HJÖRDIS. Totisesti, Gunnar, suurempiakin uros-töitä voisit mainita!

GUNNAR (kiivaasti). Muuta en voi kunniakseni lukea! Siitä kuin
viimeksi Islannista lähdin, olen elänyt hiljaisuudessa ja käynyt
ainoastaan moniailla kaupparetkillä. Tästä jo kylliksi!

HJÖRDIS. Jos itse salaat kunniaasi, täytyy vaimosi puhua.

GUNNAR. Vaiti, Hjördis – minä kiellän sua!

HJÖRDIS. Sigurd taisteli kahdeksaa miestä vastaan täydessä asussa,
Gunnar meni yön pimeässä minun huoneeseni, kaatoi karhun, jolla oli
kahdenkymmenen miehen voima, ja hänellä oli ainoastaan pieni, lyhyt
miekka kädessä.

GUNNAR (tunteittensa vallassa). Vaimo, ei sanaakaan enää!

DAGNY (hiljaa). Sigurd, voitko kärsiä – –!

SIGURD (samoin). Rauhoitu!

HJÖRDIS (toisille). Ja nyt, urheat miehet, – kumpi on urhokkaampi,
Sigurd'iko vai Gunnar?

GUNNAR. Hiljaa!

HJÖRDIS (hilliten ääntään). Sanokaa suoraan, sitä on oikeus vaatia!

VANHAMIES. (vieraista). Jos totuus sanottaman pitää, on Gunnar'in työ
uljain, mitä kenkään on tehnyt; Gunnar on urhokkain sankari ja hänen
jälkeensä Sigurd.

GUNNAR, (luoden silmäyksen pöydän yli). Haa, Sigurd, Sigurd, jos
tietäisit – –!

DAGNY (hiljaa). Tuo on liikaa – ystävänäkin!

SIGURD. Vaiti, vaimoni! (ääneen toisille). Niin, varmaan on Gunnar
kunnollisin kaikista; ja semmoisena pitäisin minä häntä, vaikk'ei hän
koskaan olisi tuota urostyötään tehnytkään; sillä sitä pidän minä
vähemmässä arvossa, kuin te.

HJÖRDIS. Tuo on kateutesi kieltä, Sigurd viikinki!

SIGURD (vilkuillen häneen silmillään). Suuresti erehdyt sinä nyt!
(ystävällisesti Gunnar'ille, juoden hänen maljansa pöydän yli). Terve,
jalo Gunnar; ystävyytemme on kestävä, vaikka ken tahansa koettaisi
murtaa sitä.

HJÖRDIS. Sitä ei koeta kukaan, minun tietääkseni.

SIGURD. Älä sano niin; melkeinpä voisi luulla sinun kutsuneen meidät
tänne juominkiin, voidaksesi kiihoittaa meitä riitaan.

HJÖRDIS. Tuo on sinun luonteesi mukaista, Sigurd; nyt kiukuittelet sinä,
kun et saanut olla etevin mies seurassa!

SIGURD. Aina olen minä pitänyt Gunnar'ia etevämpänä itseäni.

HJÖRDIS. No niin, – Gunnar'in jälessä on myöskin hyvä sia, ja –
(sivu-silmäys Thorolf'iin) jos Örnulf olisi ollut täällä, olisi hän
ehkä saanut kolmannen sian.

THOROLF. Siinä tapauksessa olisi isäsi Jökul joutunut liian alas;
(seuraava sananvaihto käypi kummaltakin nousevalla, mutta toki
tukahdutetulla kiihkolla.)

HJÖRDIS. Sitä sun ei pidä sanoa! Onhan Örnulf runoniekka, ja mutistaanpa
hänen ylistäneen olemattomiakin seikkojansa.

THOROLF. Onneton se, joka mokomata mutisee, niin kovaa, että minä sen
kuulen!

HJÖRDIS (pistävällä naurulla). Rupeaisitko sinä kostajaksi?

THOROLF. Kostajaksi, jonka kosto kauvas kuuluisi!

HJÖRDIS. No sitte juon minä maljasi, toivottaen sulle pikaista
parrankasvua.

THOROLF. Parratonkin mies on liian hyvä kiistelemään naisväen kanssa.

HJÖRDIS. Mutta hento miesten taisteloon; siksipä isäsi jättikin sinut
valkean vahdiksi Islantiin, lähteissään veljinesi viikinki-retkille.

THOROLF. Paha kyllä, ett'ei hän pitänyt sinua yhtä tarkasti silmällä;
sitten et olisi lähtenyt ryöstö-naisena Islannista!

GUNNAR. SIGURD. Thorolf!

DAGNY (yht'aikaa). Veikko!

HJÖRDIS (hiljaa vavisten kiukusta). Haa, malta – maltahan!

THOROLF (tarjoten Gunnar'ille kätensä). Älä ole vihoissasi, Gunnar; –
pahoja sanoja pääsi huuliltani; mutta vaimosi kiihoitti mua!

DAGNY (hiljaa, rukoillen). Kasvin-sisko, niin totta kuin minusta
koskaan olet pitänyt, älä riitaa haastele!

HJÖRDIS (hymyillen). Kuuluuhan leikki juominkiin, jos hauskuutta
halutaan.

GUNNAR (on puhellut hiljaa Thorolf'in kanssa). Sinä olet kelpo poika!
(antaa hälle miekan, joka riippuu kunnia-istuimen vieressä). Tuossa,
Thorolf, ota tuo. Käytä sitä kunnolla ja olkaamme ystävät aina.

HJÖRDIS. Aseitasi ei sinun pitäisi antaa pois, Gunnar; muuten sanovat
ihmiset sinun lahjoittavan senlaista tavaraa, jota et itse voi käyttää!

THOROLF (on tarkastellut miekkaa). Kiitos, Gunnar, lahjastas;
epä-rehellisissä toimissa ei sitä koskaan käytetä.

HJÖRDIS. Älä siis koskaan lainaa sitä veljillesi, jos tuon lupauksesi
pitää ai'ot.

GUNNAR. Hjördis!

HJÖRDIS (jatkaen). Mutta älä myöskään ripusta sitä isäsi tuvan
seinään; siellä se riippuisi epärehellisten miesten aseiden keskellä.

THOROLF. Totta sekin, Hjördis, – sun isäsi kirves ja kilpi on riippunut
siellä jo monta vuotta.

HJÖRDIS (hilliten itseään). Sinulla ei ole muuta suussasikaan, kuin
pistoksia siitä, että Örnulf surmasi isäni; mutta jos huhussa on perää,
ei se työ käynytkään niin rehellisesti, kuin sinä luulet.

THOROLF. Mitä huhua tarkoitat?

HJÖRDIS (viekkaasti hymyillen). Minä en tohdi sanoa sitä; sinä suutut.

THOROLF. No, ole vaiti sitten, – se onkin paras. (kääntyy pois
hänestä).

HJÖRDIS. No, saattaahan sen sentään sanoakin. Onko totta, Thorolf, että
isäsi kolme yötä peräkkäin istui Smalserhorn'in noidan luona keittämässä
loihtu-nesteitä, ennenkuin hän uskalsi käydä Jökul'in kanssa
kaksin-taisteloon? (Kaikki nousevat; liikutus).

GUNNAR. SIGURD. DAGNY. Hjördis!

THOROLF (raivoissaan). Niin häpeällistä valhetta ei sulle kukaan
kertonut ole Örnulf vanhuksesta! Sen olet itse keksinyt; sillä yhtä
myrkyllinen, kuin sinä, täytyisi sen olla, joka moista saattaa kertoa!
Isääni syytät sinä pahimmasta konnan työstä maailmassa! (heittää miekan
takaisin). *Tuossa*, Gunnar, *tuossa*, ota lahjasi jälleen; min'en ota
antimia talosta, jossa isääni pilkataan ja häväistään!

GUNNAR. Thorolf, kuulehan!

THOROLF. Päästä minut! Mutta varoillanne pitäisi teidän nyt olla, sekä
sinun että Hjördis'in; sillä juuri tällä hetkellä on isäni vallassa se,
joka on teille kallihin maailmassa!

HJÖRDIS (hämmästyen). Isälläsi on –!

GUNNAR (huudahtaen). Mitä sanot!

SIGURD (äkkiä). Missä Örnulf on?

THOROLF (pilkkanaurulla). Etelä-puolella – ja veljeni ovat muassa!

GUNNAR. Etelä-puolella!

HJÖRDIS (huudahtaa). Gunnar! Örnulf on surmannut poikamme Egil'in!

GUNNAR. Surmannut! – Egil surmattu! Onneton silloin Örnulf ja hänen
sukunsa! Thorolf, sano suoraan; – onko se totta?

SIGURD. Gunnar! Gunnar – kuulehan!

GUNNAR. Sano heti, jos henkesi on sulle rakas!

THOROLF. Peloittaa et mua voi! Odota, kunnes isäni tulee. Mutta sinä,
Hjördis, – iloitse sill'aikaa, minä kuulin tänään lausuttavan: "Tänä
iltana ei Gunnar Herse'n eikä hänen vaimonsa tarvitse ylpeillä
perillisestään enää!" (Menee perältä).

GUNNAR (syvimmässä tuskassa). Surmattu, – surmattu! Egil-pikkuiseni
surmattu!

HJÖRDIS (hurjana). Ja sinä – sinä annoit hänen mennä! Et kosta
ainokaisen jälkeisesi surmaa! Katala konna olet sinä, ellet – –!

GUNNAR (mieletönnä). Miekka, – kirves! Se oli viimeinen uutinen,
jonka hän kertoi! (sieppaa kirveen eräältä läsnä-olevista, syöksyy
ulos).

SIGURD (aikoo seurata). Gunnar, malta mieles.

HJÖRDIS (estää häntä). Jää, jää sinä vain! Miehet kyllä eroittavat
heidät; minä tunnen Gunnar'in! (huudahdus joukosta ovella).

SIGURD. DAGNY. Mitä se?

YKSI JOUKOSTA. Thorolf kaatui!

SIGURD. Thorolf! Haa, päästä!

DAGNY. Veikkoni! Voi, veikkoni!

(SIGURD aikoo syöksyä ulos; samassa hajoaa joukko; GUNNAR astuu
sisään, heittää tullessaan kirveen oven-suuhun).

GUNNAR. Nyt se on tehty. Egil'in surma on kostettu!

SIGURD. Onneksesi, ellet vain ollut liian hätäinen.

GUNNAR. Ehkä, ehkä; mutta Egil, Egil, kaunis pikkuiseni!

HJÖRDIS. Nyt meidän pitää tarttua aseihin ja etsiä apua ystäviltämme;
sillä Thorolf'illa on monta kostajaa.

GUNNAR (synkästi). Hän itse on pahin kostaja; yöt, päivät on hän
mielessäni.

HJÖRDIS. Thorolf sai ansaitun palkkansa. Suvun töistä suku vastatkoon.

GUNNAR. Tosi kyllä; mutta yhden seikan tiedän vain: Iloisempi oli
mieleni ennen Thorolf'in surmaamista.

HJÖRDIS. Veri-yö on aina vaikein; – kun sen vain kestää, on kaikki
ohitse. Katalalla kavaluudella on Örnulf kostoansa onnistumaan saanut;
julkiseen taisteloon meitä vastaan hän ei ryhtynyt, oletteli
sovinnollista mieltä, ja hyökkäsi sitten turvattoman lapsemme kimppuun!
Haa, minun huomioni oli tarkempi, kuin teidän; minä heti älysin
Örnulf'in ilkeän viekkauden; sen vuoksi olikin mulla kyllä syytä
kiihoittamaan sinua häntä ja koko hänen petollista sukuansa vastaan!

GUNNAR (kiiholla). Niin olikin! Mitätön on minun kostoni Örnulf'in
konnantyöhön verraten. Hän kadotti Thorolf'in, mutta kuitenkin on
hänellä kuusi poikaa jälellä, minulla ei ainoatakaan!

MIES. (entäen perältä). Örnulf vuonoilta tulee!

GUNNAR. Örnulf!

HJÖRDIS JA MUUTAMIA MIEHIÄ. Aseihin! Aseihin!

DAGNY (yht'aikaa). Isäni!

SIGURD (aavistus lensi päähän) Örnulf –! Voi Gunnar, Gunnar!

GUNNAR (vetäin kalpansa). Kaikki miehet! Kosto Egil'in surmaajalle!
(Örnulf tulee Egil käsivarrella).

GUNNAR (huudahtaa). Egil!

ÖRNULF. Täss'annan teille takaisin Egil-pikkuisenne!

KAIKKI (keskenään). Egil! Egil elää!

GUNNAR (antaa kalpansa pudota). Mua voi, mit' olen tehnyt!

DAGNY. Oi, Thorolf, veljyeni!

SIGURD. Tuot' aattelinkin!

ÖRNULF (laskien Egil'in lattialle). Tuossa, Gunnar, on kaunis
poikosesi jälleen!

EGIL. Isä! Örnulf-vanhus ei ollenkaan tahtonut tehdä minulle pahaa,
niinkuin sinä sanoit, viedessäsi minut täältä pois!

ÖRNULF (Hjördis'ille). Nyt olen suorittanut sakkoni isäsi surmasta;
nyt voimme, luullakseni, tehdä sovinnon.

HJÖRDIS (tukahdutetulla liikutuksella). Kenties!

GUNNAR (kuni heräten). Onko tämä kauhistava uni, joka mua harhaan vie!
Sinä – sinä saatat Egil'in vanhempiensa syliin!

ÖRNULF. Niinkuin näet; mutta tiedä, Egil ei ollut kaukana kuoleman
kourista.

GUNNAR. Sen tiedän.

ÖRNULF. Etkö enemmin iloitse, vaikka hän terveenä ja raittiina kotiisi
palajaa?

GUNNAR. Jos hän olisi ennemmin palannut, olisin enemmän iloinnut. Mutta
sanohan kaikki, – – mitä tapahtunut on!

ÖRNULF. Vähän siitä sanomista. Kåre-talonpojalla oli murhan-aikeet
mielessä perhettänne kohtaan; senvuoksi kokosi hän seurakseen moniaita
muita pahantekiöitä ja lähti eteläänpäin Egil'iä tavoittamaan.

GUNNAR. Kåre! (hiljaa) Haa, nyt ymmärrän Thorolf'in sanat!

ÖRNULF. Minä sain kuulla hänen aikeensa; mokoma konnan työ ei
milloinkaan saa onnistua. Sakkoa Jökul'in murhasta en tahtonut maksaa,
ja mielelläni, Gunnar, olisin kaatanut sinut kaksintaistelossa, jos
seikat olisivat vaatineet, – mutta sukuasi tahdoin toki suojella;
senvuoksi lähdin poikineni Kåre'n jälestä.

SIGURD (hiljaa). Onneton työ on täällä tehty!

ÖRNULF. Kun hänet saavutin, olivat Egil'in seuraajat jo köysissä,
poikasi vihamiehes vallassa, kauvan eivät he enään olisi säästäneet
häntä. Alkoipa tulinen taistelu! Terävämpiä iskuja olen harvoin
vaihdellut; Kåre ja kaksi seuralaistaan pakeni sydänmaahan; toiset
makaavat rauhallista unta, josta lienee heitä vaikea herättää.

GUNNAR (pingolla). Mutta sinä – sinä, Örnulf – –?

ÖRNULF (synkästi). Kuusi poikaani kävi kanssani kamppailuun.

GUNNAR (hengästyneenä). Mutta kotiin palasi?

ÖRNULF. Ei yksikään.

GUNNAR (kauhistuen). Ei yksikään! (hilj.). Ja Thorolf, Thorolf!

(Syvä liikutus joukossa. Hjördis näkyy olevan sisällisessä taistelossa;
Dagny itkee hiljaa oikeanpuolisen kunnia-istuimen vieressä. Sigurd
tuskallisessa liikutuksessa hänen vieressään).

ÖRNULF (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Raskasta on, korkean kuusen
lailla rehevänä kohottaen päätänsä, yhdessä ainoassa myrskyssä,
tykkänään tulla karsituksi. Toki – mies kestäköön miehen vaiheet; –
antakaa mulle juoma-sarvi, mulle juoma-sarvi; minä juon poikieni
muistoksi. (Eräs Sigurd'in miehistä antaa hälle juomasarven). Terve
teille pontevat poikani, jotka nyt ratsastatte sankarten viimeistä
tietä! Kupari-portit eivät sulkeudu teidän jälkeenne, sillä teitä seuraa
suuri joukko! (juo, antaa sarven pois). Ja nyt kotiin, Islantiin;
Örnulf'in sankar-retki on päättynyt; vankassa puussa on ainoastaan yksi
vihanta oksa jälellä enää, ja sitä pitää suojella. Missä on Thorolf?

EGIL (isälleen). Niin, näytäppäs mulle Thorolf! Örnulf sanoi, että hän
laittaa mulle laivan ja siihen monta, monta meri-miestä.

ÖRNULF. Kiitos kaikille onnettarille, ett'ei Thorolf mua seurannut,
sillä jos hänkin, – – ei, vaikka väkevä olenkin, – se isku olisi toki
tuntunut tuiki raskaalta. Mutta miks'ei hän tule? Aina on hän ollut
ensimmäinen isäänsä vastassa; sillä meistä molemmista tuntuu, kuin emme
voisi elää päivääkään, näkemättä toisiamme.

GUNNAR. Örnulf, Örnulf!

ÖRNULF (kasvavalla levottomuudella). Haudan kolkko hiljaisuus
vallitsee tässä, näen mä; – mikä teidän on – missä on Thorolf?

DAGNY. Sigurd, Sigurd, – nyt hänen pitää katkerimman kalkkinsa juoda!

GUNNAR. Vanhus! – Ei – – ja kuitenkin, sitä on mahdoton salata – –

ÖRNULF (kiivaasti). Poikani! Missä on hän?

GUNNAR. Thorolf on surmattu!

ÖRNULF. Surmattu! Thorolf? Thorolf? Haa, sä valehtelet!

GUNNAR. Kuumimman sydän-vereni antaisin, jos hänet henkiin saisin!

HJÖRDIS (Örnulf'ille). Itse oli Thorolf syypää kohtaloonsa; synkillä
kertomuksilla ilmoitti hän sinun karanneen Egil'in päälle ja tappaneen
hänet; – puoleksi vihamiehinä erosimme viimeksi toisistamme; sinä olet
ennen surmannut sukulaisiani; ja paitsi sitä, – kuni avosuu nulikka
käyttihe hän juhlassamme; hän suuttui leikistä ja käytti ilkeitä sanoja;
– vasta silloin kiivastui Gunnar; vasta silloin hän poikasi surmasi; ja
luullakseni oli hänellä kyllin syytä siihen.

ÖRNULF (tyynesti). Sinä osoitat olevasi vaimo, sillä sinä käytät
turhia sanoja. Mitä se hyödyttää? Kun Thorolf on surmattu, niin siinä on
hänen satunsa loppu.

EGIL. Koska Thorolf on surmattu, en minä saakkaan merimiehiä.

ÖRNULF. Et, Egil, – nyt olemme kadottaneet miehemme kumpainenkin.
(Hjördis'ille) Isäsi lausui:

      "Surun saattaa surmaajalle
      Jökul'in – sen jälkeläinen."

Hyvin olet sinä pitänyt huolta siitä, että hänen sanansa toteutuivat.
(vaikenee hetkeksi, kääntyen erääsen mieheen). Minne sai hän
kuolin-haavan?

MIES. Keskelle otsaansa.

ÖRNULF (tyytyväisnä). Hm; se oli kunniallinen paikka; siis ei hän
ollut selin surmaajaansa. Kaatuiko hän kyljelleen, vai Gunnar'in
jalkoihin?

MIES. Puoleksi kyljelleen ja puoleksi Gunnar'iin päin.

ÖRNULF. Se ennustaa ainoastaan puolta kostoa; niin, niin, – saamme
nähdä!

GUNNAR (läheten). Örnulf, minä tiedän kyllä, ett'ei koko omaisuuteni
riitä sinun vahinkoasi palkitsemaan; mutta vaadi minulta, mitä tahdot –
–

ÖRNULF (kiivaasti, keskeyttäen). Anna mulle Thorolf'in ruumis, ja
salli minun mennä! Missä lepää Thorolf'ini?

GUNNAR (viittaa äänetönnä perälle).

ÖRNULF (astuu pari askelta, kääntyy, jyreästi Sigurd'ille, Dagny'lle ja
muille, jotka surkutellen aikovat seurata häntä). Jääkää! Luuletteko
Örnulf'ia seurattavan suru-huoneesta, kuni nyyhkivää naista! Jääkää,
sanon ma! – Thorolf'in jaksan minä yksinäni kantaa, (tyynesti,
voimalla). Surma sorti poikani kaikki; vaan ei kenkään toki näe minun
köykistyvän! (menee vitkaan ulos).

HJÖRDIS (teeskennellyllä naurulla). Niin, menköön hän vain mielensä
mukaan; nyt emme enää tarvitse liian suuria joukkoja, jos hän vielä
mielisi vaatia meitä taisteloon! Tämä, Dagny – tämä oli ehkä viimeinen
kerta, kuin isäsi lähti mokomien asioiden tähden Islannista!

SIGURD (liikutettuna). Voi, inhoittavaa!

DAGNY (samoin). Sinä saatat vielä pilkata häntä! Pilkata häntä –
huolimatta siitä, mitä täällä tapahtunut on!

HJÖRDIS. Tehtyä tekoa pitää kiitettämän! Vihaa ja kostoa vannoin minä
tän' aamuna Örnulf'ille; – Jökul'in surman voin kyllä unhoittaa, kaiken
muun, paitsi kohtaloni häpäisemistä. Hän kutsui minua jalkavaimoksi; jos
se olisinkin, ei mun sitä hävetä tarvitseisi; sillä Gunnar on sinun
isääsi mahtavampi; hän on sinun omaa miestäsi mainiompi, kuuluisampi!

DAGNY (vihassa). Erehdyt, Hjördis, – ja heti saavat kaikki tietää,
että sinä elät pelkurin katon alla!

SIGURD (kiivaasti). Dagny, mitä ai'ot!

GUNNAR. Pelkurin!

HJÖRDIS (pilkkanaurulla). Tiedottasi puhut sinä, ajelet tuulia takaa!

DAGNY. Sitä ei pidä salattaman enää; minä vaikenin, kunnes pilkkasit
isääni ja kaatuneita veljiäni; minä vaikenin, kun Örnulf oli läsnä;
sillä hänen ei pitänyt saada tietää Thorolf'in kaatuneen konnan iskusta;
mutta nyt; – älä enää milloinkaan korskaile Gunnar'in sankartyöstä
Islannissa; sillä Gunnar on pelkuri! Miekka, joka oli sinun ja
pedonsurmaajan välillä, se riippuu mieheni kupeella, – ja rannerenkaasi
lahjoitit sinä Sigurd'ille, (ottaa sen kädestään, pitää sitä ilmassa)
– se on tässä!

HJÖRDIS (raivossa). Sigurd'ille!

JOUKKO. Sigurd! Sigurd'ihan sankartyön siis tekikin!

HJÖRDIS (vavisten mielenliikutuksesta). Hän, hänkö! – Gunnar, onko se
totta!

GUNNAR (jalolla tyyneydellä.) Kaikki on totta; paitsi että minä olen
pelkuri – min'en ole pelkuri, enkä konnakaan.

SIGURD (liikutettuna). Et ole, Gunnar! etkä ole koskaan ollutkaan!
(toisille). Eespäin, mieheni! Pois täältä!

DAGNY (astuessaan ulos Hjördis'ille). Kumpi on nyt uljain mies
joukossa, minun mieheni vai sinunko? (Menee Sigurd'in ja hänen seuransa
kanssa).

HJÖRDIS (itseks.). Nyt on minulla ainoastaan yksi teko jälellä; –
yksi toimi täytettävä: Sigurd'in tai minun pitää kuolla!

Kolmas näytös.

(GUNNAR HERSE'N tupa. Päivä.)

(Hjördis istuu penkillä vastapäätä pienempää kunnia-istuinta, punoen
jousen-jännettä; pöydällä jousi ynnä moniaita nuolia).

HJÖRDIS (venytellen jännettä). Se on sitkeä ja vahva; (silmäys
nuoliin) kärjet raskaat ja terävät – (antaa käsiensä vaipua alas)
mutta missä on käsi, joka –! (kiivaasti). Hän on pilkanut minua,
pilkannut minua, hän – Sigurd! Minun täytyy vihata häntä enemmän kuin
muita, sen hyvin huomaan; mutta monta päivää ei enää kulukkaan,
ennenkuin minä olen – (mietiskellen). Niin, mutta käsi, käsi, joka
sen työn tekee –?

(GUNNAR äännetönnä; mietteissään perällä).

HJÖRDIS (pienen äänettömyyden jälkeen). Kuinka jaksat, mieheni?

GUNNAR. Huonosti, Hjördis; tuota eilistä en saa mielestäni; se yhä
sydäntäni vaivaa.

HJÖRDIS. Tee kuin minä; ota jotain työtä käsille.

GUNNAR. Niin kai pitää tehdäkin.

(Äännettömyys; Gunnar kävelee edestakaisin, huomaa, lähestyy häntä).
Mitä sinä teet?

HJÖRDIS (katsomatta häneen). Punon jousen-jännettä; näethän sen.

GUNNAR. Jousen-jännettä – omista hiuksistasi!

HJÖRDIS (omituisesti hymyillen). Nykyään tehdään suuria töitä joka
hetki; sinä surmasit kasvin-veljeni, ja minä olen punonut tätä
aamun-koitteesta saakka.

GUNNAR. Hjördis! Hjördis!

HJÖRDIS (katsoo ylös). Mitä nyt?

GUNNAR. Missä olit sinä viime yönä?

HJÖRDIS. Viime yönä?

GUNNAR. Sin'et ollut makuuhuoneessa.

HJÖRDIS. Mistä sen tiedät?

GUNNAR. Minä en saattanut nukkua; näin levottomia unia tuosta, – tuosta
Thorolf'in seikasta; minusta oli, kuin olisi hän tullut ja – no niin,
minä heräsin; silloin kuulin ihanan, kummallisen laulun hyrisevän; minä
nousin; ra'otin ovea; – täällä, täällä istuit sinä rovion ääressä, –
sen liekki oli sininen ja punainen, – sinä valmistit nuolia ja lausuit
loihtu-runoja niitä vahvistaaksesi.

HJÖRDIS. Se oli tärkeän tarpeellista; sillä kova on rinta, joka niiden
tänään lävistää pitää.

GUNNAR. Minä ymmärrän tarkoituksesi; sinä tahdot sortaa Sigurd'in.

HJÖRDIS. Hm, kenties.

GUNNAR. Sitä tahtoasi et milloinkaan perille saa. Sigurd'in kanssa elän
minä sovussa, vaikka sinä kuinka mua kiihoittaisit.

HJÖRDIS (kummallisella hymyllä). Luuletko niin?

GUNNAR. Siitä olen vakuutettu!

HJÖRDIS (tarjoo hänelle jänteen). Sanoppa, Gunnar, – voitko au'aista
tuon solmun?

GUNNAR (koeteltuaan). En, se on liian kova ja konstikkaasti punottu.

HJÖRDIS (nousee). Nornan langat ovat konstikkaammin punotut; niitä
vielä vähemmin voit auaista!

GUNNAR. Koukkuiset ovat voimallisten tiet; – niitä emme tunne
kumpainenkaan.

HJÖRDIS. Yhden seikan tiedän toki varmaan: Sigurd saattaa meidät
kumpaisenkin onnettomuuteen. (Äänettömyys; Gunnar syvissä mietteissä).

HJÖRDIS (on hiljaa pitänyt häntä silmällä). Mitä mietiskelet?

GUNNAR. Unta, jonka vast'ikään näin. Minä olin, näet, tehnyt pyytämäsi
työn; Sigurd makasi hengetönnä tanterella; sinä seisoit lähellä aivan
kalpeana. Minä sanoin: "Oletko nyt iloinen, kun tahtosi on tapahtunut?"
Mutta sinä nauroit ja vastasit: "Iloisempi olisin, jos sinä, Gunnar,
makaisit tuossa Sigurd'in siassa."

HJÖRDIS (pakoitetulla naurulla). Huonosti tunnet sinä minut, jos
mokoma hullumainen uni voisi mieltäsi rasittaa!

GUNNAR. Hm! – Sanoppa, Hjördis, mitä pidät tuvastamme?

HJÖRDIS. Totta puhuen, Gunnar, – se on välin mielestäni liian ahdas.

GUNNAR. Niin niin, sitä olen minäkin mietiskellyt; meitä on yksi liikaa.

HJÖRDIS. Ehkäpä kaksikin.

GUNNAR (kuulematta sitä). Mutta se parannetaan.

HJÖRDIS (katsoo häneen kysyvästi). Parannetaan? Sinä ai'ot siis – –?

GUNNAR. Valmistaa laivani ja purjehtia pois maasta; minä tahdon voittaa
nyt kadotetun kunniani takaisin, kunniani, jonka kadotin sentähden, että
sinä olit minulle rakkahin kaikesta maailmassa.

HJÖRDIS (mietteissään). Sinä lähdet pois maasta? Niin, niin, se lienee
paras meille kummallekkin.

GUNNAR. Siitä päivästä alkain, jolloin Islannista lähdimme, olen
huomannut onnellisuutemme olevan poissa. Sinun luonteesi on ylevä ja
vahva; välin minä sinua todella pelkään; mutta, kummallista – mutta
kuitenkin minä sinua sanomattomasti rakastan; minä tunnen viehättävän
pelon sinua kohtaan, – minusta tuntuu, että sinä voisit viekoitella
minua ilkiöntöihin, ja kuitenkin pitäisin minä oikeana kaikkea, mitä
sinä vaadit (hiljaisella päänpudistuksella). Käsittämättömät ovat
nornan päätökset; Sigurd olisi sopiva puolisoksi sulle.

HJÖRDIS (huudahtaen). Sigurd!

GUNNAR. Niin, Sigurd. Sinun silmiäsi pimittää nyt viha ja kostonhimo,
muuten pitäisit häntä parempana. Sigurd'inlainen olisi minun pitänyt
olla, niin olisin voinut sinun elämäsi hupaiseksi tehdä.

HJÖRDIS (kovassa, vaan tukahdutetussa liikutuksessa). Ja sen – sen
luulet sinä Sigurd'in voivan?

GUNNAR. Hän on vahvaluontoinen, ja sen lisäksi ylevä, kuin sinäkin.

HJÖRDIS (kiivaasti). Jos niin on – (malttaen) yhdentekevä!
(hurjasti) Gunnar, surmaa Sigurd!

GUNNAR. En milloinkaan!

HJÖRDIS. Petos ja kavaluus saattoi minut sinun vaimoksesi; – olkoon se
unhotettu! Viisi ilotonta vuotta olen täällä istunut; – kaikki olkoon
unhotettu sinä päivänä, jona Sigurd henkensä heittää!

GUNNAR. Minun käteni ei häntä vahingoittaa saa (peräytyy tahdoltaan).
Hjördis, Hjördis, älä kiusaa minua!

HJÖRDIS. Siis täytyy minun etsiä toinen kostaja; kauvan ei Sigurd enää
pilkkaa minua eikä sinua! (puristaen käsiään pudistuttavaisessa
kiukussa). Dagnyn luona – tuon yksinkertaisen naisen luona hänen
kanssaan puhelee hän luultavasti nyt kahdenkesken, maikaillen häntä,
nauraen meitä; kertoo loukkauksesta, joka minua kohtasi, kun hän sinun
sijassasi ryösti minut; kertoo, kuinka hän viekkaasti nauroi seisoessaan
pimeässä huoneessa, kun en häntä tuntenut!

GUNNAR. Sitä ei hän tee; ei, sitä hän ei tee!

HJÖRDIS (kovaa). Sigurd'in ja Dagny'n pitää kuolla! Minä en voi
hengittää, ennenkuin ne kaksi ovat olemattomissa! (aivan lähellä häntä,
säihkyvin silmin, hurjasti, kuiskaten). Jos siinä työssä voisit auttaa
minua, Gunnar, – silloin eläisin kanssasi rakkaudessa; silloin
puristaisin sinut syliini niin lämpimästi, niin hurjasti, kuin et
koskaan ole osannut uneksiakkaan!

GUNNAR (horjuen). Hjördis! Sinä – –!

HJÖRDIS. Tuossa käteni, Gunnar; – sitten ovat pilviset päivämme ohitse;
sitten en enää jätä tupaa, kun sinä sisään astut; en käytä kovia sanoja
sinua kohtaan, en karkoita hymyäsi, kun iloinen olet; minä pukeudun
silkkiin ja koristuksiin; jos lähdet retkille, seuraan minä sinua, –
juhlassa istun vieressäsi, täytän juomasarvesi, juon onneksesi ja laulan
kauniita runoja, jotka sydäntäsi ilahuttavat!

GUNNAR (melkein voitettuna). Tottako sinä mielisit – –!

HJÖRDIS. Enemmänkin, kymmentä vertaa enemmän, usko pois! Kosta vain!
Kosta Sigurd'ille ja Dagny'lle, niin minä – (keskeyttää, huomatessaan
oven aukeavan). Dagny, – tuletko sinä tänne!

DAGNY (perältä). Gunnar Herse; varusta kiireesti miehesi!

GUNNAR. Varustaa? Ketä vastaan?

DAGNY. Kåre talonpoika lähestyy ynnä joukko henki-pattoja; ne aikovat
hyökätä päällesi; Sigurd esti niiden aikeet äsken; mutta ken tietää –
–

GUNNAR (liikutettuna). Sen on Sigurd tehnyt minun hyväkseni!

DAGNY. Sigurd on totisesti uskollinen ystäväsi.

GUNNAR. Ja me, Hjördis, – me ajattelimme –; niin, kuten sanoin, –
kaikki sinun puheesi on loihtu-kieltä; jok'ainoa teko, jonka sinä vain
mainitset, näyttää minusta herttaiselta.

DAGNY (kummastellen). Mitä tarkoitat?

GUNNAR. En mitään, en mitään! Kiitoksia sanomastas, Dagny; nyt menen
minä kokoomaan miehiäni. (menee, pysähtyy, läheten Dagny'a jälleen).
Sanoppas, – kuinka voipi Örnulf?

DAGNY. Älä kysykkään. Eilen vei hän Thorolf'in ruumiin laivaan; nyt
par'aikaa luopi hän yhteis-hautaa pojilleen tuonne meren rantaan.
(GUNNAR ääneti pois perällä).

DAGNY. Ennen iltaa ei ole vielä vaaraa (läheten). Hjördis, minulla on
vielä yksi asia taloon; minun olisi sinun kanssasi puhuttavaa.

HJÖRDIS. Minun kanssani? Eilisestäkö tapauksesta?

DAGNY. Enimmästi siitä. Hjördis, kasvinsiskoni, älä vihaa minua; unhoita
sanat, jotka suruni ja paha-mieleni sai suustani silloin; anna anteeksi
loukkaukseni sinua kohtaan; sillä, usko minua, nyt olen minä kymmentä
vertaa onnettomampi sinua!

HJÖRDIS. Onneton – sinäkö; – Sigurd'in vaimona?

DAGNY. *Minunhan* oli syy kaikkeen siihen, mitä tapahtui, – kiistaan,
Thorolf'in kuolemaan, sinun ja Gunnar'in pilkkaan. Kaikkeen olen minä
syypää! Voi minua; – niin onnellinen oli kohtaloni tähän saakka; mutta
tämän päivän jälkeen en enää milloinkaan onnen hetkeä nauttia voi.

HJÖRDIS (päähän pisti aate). Mutta tätä ennen – näinä viitenä vuonna
– tänä pitkänä aikana olet ollut aina onnellinen?

DAGNY. Voitko sitä epäilläkkään!

HJÖRDIS. Hm; eilen en sitä epäillyt, mutta – –

DAGNY. Mitä tarkoitat?

HJÖRDIS. Noo, enpä juuri erinomaista; puhukaamme muista asioista.

DAGNY. Ei, ei, Hjördis, sanohan – –!

HJÖRDIS. Se ei sua hyödytä; kuitenkin, koska niin tahdot –
(ilkeästi). Muistatko kerran, tuolla Islannissa; – me olimme yhdessä,
käräjissä isäsi Örnulf'in kanssa, ja istuimme leikki-siskojemme seurassa
käräjätuvassa, niinkuin naisten tapa on; silloin astui kaksi outoa
miestä käräjätupaan.

DAGNY. Sigurd ja Gunnar.

HJÖRDIS. Ne tervehtivät meitä säädyllisesti, istuivat penkille lähelle
meitä, ja laskivat leikkiä kanssamme. Muutamat tahtoivat tietää,
minkätähden nuo kaksi retkeiliää sinne tulivat, ja arvelivat eiköhän ne
tulleet saarellemme valitsemaan itselleen vaimoa. Silloin sanoi Sigurd:
"Vaikeaksi käypi mulle löytää nainen, johon mieltyä voisin." Örnulf
hymyili, arvellen, ett'ei Islannissa ollut puute ylhäisistä naisista
eikä rikkaistakaan; mutta Sigurd vastasi: "Urhea nainen sankarille
sopii. Sen, jonka minä valitsen, ei pidä viihtyä alhaisissa vaiheissa;
hänen mielestään ei saa mikään olla liian suuri; viikinki-retkille pitää
hänen mielellään seurata minua; sota-asussa pitää hänen käydä; hänen
pitää kiihoittaa minua taisteloon eikä räpyttää silmiään, kun kalpamme
välkkyvät; sillä jos hän on pelkurimainen, en minä hänestä kunniata
saa." Eikö totta, niinhän Sigurd lausui?

DAGNY (väistellen). Niin – mutta – –

HJÖRDIS. *Semmoinen* piti sen naisen olla, joka hänen elämänsä
hupaiseksi tekisi; ja sitten – (halveksivalla hymyllä) sitten valitsi
hän *sinut*!

DAGNY (tuskallisesti hämmästyen). Haa, sinä tarkoitat – –?

HJÖRDIS. Kas, sentähden lienet sinä käyttäinytkin ylevästi, vaatinut
kunnioitusta kaikilta, saattaaksesi kunniata Sigurd'ille; – eikö totta?

DAGNY. En, Hjördis, mutta – –

HJÖRDIS. Sankartöihinhän sinä toki häntä kiihoittanut olet, seurannut
häntä sota-asussa, riemastunut kohtaloosi tulisimmassa taistelossa; –
eikö niin?

DAGNY (hyvästi liikutettuna). En, en!

HJÖRDIS. Oletko siis ollut pelokas, jotta Sigurd on saanut häpeätä
sinusta?

DAGNY (voitettuna). Hjördis, Hjördis!

HJÖRDIS (pilkallisesti hymyillen). Mutta kohtalosi oli kuitenkin
onnellinen; – luuletko Sigurd'inkin saattavan sanoa samoin?

DAGNY. Anna minun olla. Voi mua; sinä olet saanut minun liiaksi
ymmärtämään itseäni!

HJÖRDIS. Leikki-sana vain, niin sinä paikalla itket! Älä sen enempää
ajattele koko asiata. Katsoppas, mitä minä olen tänäpänä tehnyt; (ottaa
moniaita nuolia pöydältä). – katsos noita teräviä kärkiä! Eikö totta,
olenhan minä mestari nuolia teroittamaan!

DAGNY. Ja myöskin niitä *käyttämään*; mainion tarkasti tapaat sinä
sydämeen! Kaikki mitä äsken sanoit mulle, – sitä en koskaan ennen
ajatellut. (kiivaammin) Vaan että Sigurd –! Minä olen siis koko tämän
pitkän ajan ainoastaan raskauttanut Sigurd'in päiviä ja saattanut
hänelle häpeätä vain; – mutta – ei, ei, se ei voi olla totta!

HJÖRDIS. No, no, rauhoitu, Dagny; eihän se olekkaan totta. Niin, jos
Sigurd'in mieli vielä olisi entisellään, voisi tuo kaikki olla totta;
silloin, kun hän Islannissa oli, paloi hänen mielessään halu päästä
kuuluisimmaksi mieheksi maassa; – nyt hän tyytyy vähempäänkin onneen.

DAGNY. Ei, Hjördis, Sigurd'in mieli pyrkii yhä vielä yhtä korkealle,
kuin ennenkin; nyt huomaan varsin hyvin, minä en ole sopiva vaimoksi
hänelle; hän on salannut sen minulta; mutta se ei saa kestää kauvemmin
enää.

HJÖRDIS. Mitä ai'ot?

DAGNY. Minä en tahdo kauvemmin estää hänen aikeittensa kulkua; minä en
tahdo kauvemmin olla hänen rasituksenaan.

HJÖRDIS. Sinä arvelet siis – –?

DAGNY. Hiljaa, joku tulee!

(MIES perältä).

MIES. Sigurd viikinki lähestyy taloamme!

HJÖRDIS. Sigurd! Käske Gunnar tänne.

MIES. Gunnar ratsasti kokoomaan naapureitaan; sillä Kåre talonpoika
aikoo – –

HJÖRDIS. Hyvä, hyvä, sen tiedän; saat mennä! (Mies menee; Dagny'lle,
joka myöskin aikoo mennä). Minne ai'ot?

DAGNY. Ulos, ett'en tapaisi Sigurd'ia. Minä huomaan jo varmaksi, meidän
on eroaminen toisistamme; mutta *nyt heti* keskustella hänen kanssaan,
– en, en, sit'en saata (menee vasemmalle).

HJÖRDIS (äänetönnä hetken katseltuaan hänen jälkeensä). Ja häntä
ai'oin minä – (jatkaa ajatustaan katseella jousen-jänteesen). Kehno
olisi mokoma kosto; – ei, nyt keksin keinon kostavamman! Hm; raskasta
on kuolla, mutta toisinaan toki vielä raskaampi elää! (SIGURD
perällä).

HJÖRDIS. Sinä etsit Gunnar'ia, arvaan ma; istu, kyllä hän kohta tulee.
(aikoo mennä).

SIGURD. Jää; sinua minä etsin enemmän, kuin häntä.

HJÖRDIS. Minua?

SIGURD. Ja hyväpä oli, että sinut tapasin yksinäsi.

HJÖRDIS. Jos tulit herjaamaan minua, on sinusta kai yhdentekevä, vaikka
tupa olisi täpö täynnä ihmisiä.

SIGURD. No niin, minä tiedän kyllä sinun ajatuksesi minusta.

HJÖRDIS (katkerasti). Ehkä olen ajatellut sinusta väärin. En, en,
Sigurd, myrkyllinen olet sinä ollut mulle koko elämäsi ajan. Muista,
sinähän käyttihet viekkaasti Islannissa; sinähän istuit silloin luonani
huoneessani ja, teeskennellen lempeä minua kohtaan, nauroit kavaluutesi
onnistumiselle, työnsit minut Gunnar'ille, sillä hänelle olin minä muka
tarpeeksi hyvä, – ja purjehdit sitte pois maasta, vieden muassasi
naisen, jota totisesti rakastit!

SIGURD. Paljon mahtaa miehen mieli; mutta suuria tekoja johtaa sallimus,
– niin on käynyt sinun ja minun.

HJÖRDIS. Totta sekin; pahat nornat vallitsevat maailmaa; mutta niiden
mahti on mitätön, elleivät omasta povestamme apua löydä. Onnen saavuttaa
se, joka uljaasti nornojen kanssa taisteloon käypi; – *sen* teen minä
nyt.

SIGURD. Mitä tarkoitat?

HJÖRDIS. Minä käyn voimien koetteluun niiden kanssa – niiden kanssa,
jotka ovat minua ylempänä. Mutta älkäämme puhelko enempää siitä; minulla
on paljon tekemistä tänään (istuu pöydän ääreen).

SIGURD (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Sinä valmistat oivallisia
aseita Gunnar'ia varten.

HJÖRDIS (hiljaisella hymyllä). Ei Gunnar'ia *varten*, vaan sinua
*vastaan*.

SIGURD. Yhdentekevätähän se.

HJÖRDIS. Niinpä kyllä, sitenhän täytynee olla; sillä jos minä olen
tasavoimainen nornan kanssa, täytyy sinun ja Gunnar'in ennemmin tai
myöhemmin – (keskeyttää, nojautuu taaksepäin pöytää vastaan, katselee,
vihuillen, häntä – eri äänenvärillä). Hm; tiedätkö, mikä toisinaan on
minun mielityöni? Usein huvittaa minua luoda mieleeni hauskoja kuvia;
silloin istun ummistaen silmäni ja alan mietiskellä: Nyt tulee Sigurd
väkevä maahan; – hän aikoo polttaa meidät huoneillemme, minut ja
mieheni. Kaikki Gunnar'in miehet ovat kaatuneet. Ainoastaan Gunnar ja
minä olemme elossa; – katto sytytetään ulkopuolelta; –
"Jousen-ampuma," sanoo Gunnar, "Yksi ainoa Jousen-ampuma voisi meidät
pelastaa;" – samassa katkeepi jänne – "Hjördis, leikkaa toinen
palmikkosi ja puno siitä jousen-jänne, – henki on kaupan!" Mutta minä
vain nauran – "Palakoon, palakoon – elämäni ei ole minusta
hiuskourallisen arvoinen!"

SIGURD. Sinun lauseissasi on kummallinen mahti (lähenee häntä).

HJÖRDIS (katselee häntä kylmästi). Viihdytkö sinä minun luonani?

SIGURD. Sinä luulet minun sydämessäni kytevän vihaa sinua kohtaan.
Hjördis, nyt puhuttelemme toisiamme viimeisin kerran; on jotain, joka
kalvaa mieltäni kiduttavan taudin voimalla, min'en saata matkustaa tuo
tuska povessani; sinun pitää tuntea minut paremmin.

HJÖRDIS. Mitä tahdot?

SIGURD. Kertoa sinulle sadun.

HJÖRDIS. Onko se surullinen?

SIGURD. Surullinen kuni ihmis-elämä.

HJÖRDIS (katkerasti). Tiedätkö sinä mitään ihmis-elämän
surullisuudesta?

SIGURD. Sen saat itse päättää, kun olet kuullut kertoelmani.

HJÖRDIS. No, kerro; minä sill'aikaa jatkan työtäni (Sigurd istuu
pienelle rahille hänen oikealle puolelleen).

SIGURD. Oli kerran kaksi retkeiliää, jotka purjehtivat Norjasta,
ansaitakseen kultaa ja kunniaa; ne olivat vannoneet toisilleen
ystävyyttä, ja pitivät rehellisesti valansa retkeillessään ylt'ympäri.

HJÖRDIS. Ja noiden kahden retkeiliäin nimet oli Sigurd ja Gunnar?

SIGURD. No niin, mainitkaamme heitä vaikkapa niilläkin nimillä. Vihdoin
viimein saapuivat he Islantiin; siellä asuu vanha piirin vanhin, joka
Harald-kuninkaan aikana oli muuttanut sinne Norjasta. Hänen talossaan
oli kaksi ihanata naista; mutta toinen niistä, hänen kasvatetyttärensä,
oli toki etevin; sillä hän oli älykäs ja ylevämielinen, ja retkeiliät
puhelivat hänestä keskenään, eikä kumpikaan heistä ollut nähnyt
kauniimpaa olentoa, niin arvelivat.

HJÖRDIS (huomiotaan teroittaen). He arvelivat siten? – Kumpainenkin?
Pilkkaatko minua!

SIGURD. Öin päivin oli hän Gunnar'in mielessä, ja samoin myöskin
Sigurd'in; mutta molemmat vaikenivat; eikä naisesta voinut huomata,
miellyttikö Gunnar häntä, mutta Sigurd ei häntä liioin huvittanut, sen
voi helpommin huomata.

HJÖRDIS (hengästyneenä). Jatka, minä pyydän –!

SIGURD. Mutta sitä enemmin ajatteli Sigurd häntä; vaan sitä ei kenkään
tiennyt. Eräänä iltana sattui heidän luonaan olemaan pidot; illan
kuluessa vannoi tuo ylevä nainen, ett'ei kukaan saisi häntä omakseen,
paitsi se, joka tekisi sankartyön, jonka hän esitti. Riemusta kohoili
silloin Sigurd'in rinta; sillä hän tunsi voivansa täyttää tuon teon;
mutta Gunnar kutsui hänet erikseen, ilmoitti rakkautensa; – Sigurd
salasi omansa, ja meni sitte – –

HJÖRDIS (huudahtaen). Sigurd, Sigurd! (hilliten itseään). Ja tuo
satu – onko se totta?

SIGURD. On varmaan. Toisenhan meistä täytyi väistyä; Gunnar oli
ystäväni; toisin en voinut tehdä. Siten tulit sinä Gunnar'in puolisoksi,
ja minä kihlasin toisen naisen.

HJÖRDIS. Ja rakastuit häneen?

SIGURD. Minä opettelin kunnioittamaan häntä; mutta yksi ainoa nainen on,
jota Sigurd on rakastanut, se nainen, joka oli häntä kohtaan
vastahakoinen heti ensi päivästä, jolloin tapasivat toisensa (nousee).
Siinä loppuu satuni, erotkaamme nyt. – Jää hyvästi, Gunnar Herse'n
vaimo; me emme tapaa toisiamme enää milloinkaan.

HJÖRDIS (hypähtää). Jää! Voi meitä kumpaistakin; Sigurd, mitä sinä
olet tehnyt!

SIGURD (hämmästyen). Minäkö tehnyt? Mikä sua vaivaa?

HJÖRDIS. Ja tuon sanot minulle nyt! Vaan ei, – tuo ei voi olla totta!

SIGURD. Me puhelemme nyt viimeisen kerran; jok'ainoa sana on totta; –
minä tahdoin saada sinun lempeämmin tuomitsemaan minua, siksi täytyi mun
nyt puhua.

HJÖRDIS (kohottaa ehdotta kätensä, katselee häntä hiljaisella
hämmästyksellä): Rakastanut – rakastanut minua – sinä! (kiivaasti,
astuen aivan lähelle häntä). Min'en usko sinua! (tuijottaa häneen,
puhkeaa puhumaan raivoisalla tuskalla). Kuitenkin – on – se on totta
ja – onnetonta meille kummallekin! (lyöpi kädet kasvoilleen,
poistuu).

SIGURD (kauhistuen). Hjördis!

HJÖRDIS (hiljaa, itkun ja naurun vaiheella). Älä huoli minusta! Minä
tarkoitin vain sitä, että – (laskee kätensä hänen käsivarrelleen).
Sigurd, sinä et kertonut satuasi loppuun saakka; tuo uljas nainen, jonka
mainitsit, – hän on vastannut lempeesi lemmellään!

SIGURD (peräytyen). Sinä!

HJÖRDIS (maltilla). Niin, Sigurd, minä olen lempinyt sinua, minä
myönnän sen nyt. Sinä sanot minun olleen ääneti ja kylmäkiskoinen sinua
kohtaan; mitähän muuta voipi nainen tehdä? Jos olisin tuonut lempeeni
tarjolle, olisin arvoni tyyni kadottanut. Sinua olen aina pitänyt
uljahimpana miesten suvussa; ja kun tiesin sinun olevan toisen
puolisona, – se synnytti mieleeni tuon katkeruuden tunteen, jota en
itsekkään ymmärtänyt!

SIGURD. Onnettomuuteen on nornamme syössyt meidän kummankin.

HJÖRDIS. Oma syysi; uskaljaasti, urhokkaasti pitää miehen käyttäidä. Kun
esitin tuon vaikean ehtoni sille, joka tahtoi minut omakseen, silloin
varmuuden toivolla sinua ajattelin; – ja kuitenkin sinä – –

SIGURD. Minä tunsin Gunnarin sielun-taudin; ainoastaan minä voin sen
parantaa; – mitähän muuta saatoinkaan valita? Ja kuitenkin, jos olisin
tiennyt, mitä nyt tiedän, en voisi teoistani vastata; sillä mahtava on
lemmen voima.

HJÖRDIS (reippaasti). No niin, Sigurd, – onneton arpa on vuodet
pitkät pitänyt meidät eroitettuina toisistamme; nyt on pulma
kehkiytynyt; tulevat ajat mennehet palkitkoot.

SIGURD (pudistaen päätään). Se ei voi tapahtua; täytyyhän meidän erota
jälleen.

HJÖRDIS. Meidän ei täydy. Minä rakastan sinua, sen tohdin nyt häpeämättä
tunnustaa; sillä rakkauteni ei ole huikentelevainen, kuni hentojen
naisten; vaikka olisin mies, – kaikkien voimallisten kautta, en voisi
sua rakastaa vakavammin, kuin nyt! Siis, Sigurd! Onnemme vaatii
sankar-työtä; me olemme vapaat, kun tahdomme, ja pelimme on voitettu.

SIGURD. Vapaat? Mitä tarkoitat?

HJÖRDIS. Mitähän on Dagny sinulle? Mitä hän voipi sinulle olla? Ei
enempää, kuin Gunnarkaan minulle salaisissa ajatuksissani. Mitä
merkitsee kahden kehnon hengen hukkaaminen?

SIGURD. Hjördis, Hjördis!

HJÖRDIS. Jääköön Gunnar tänne; palatkoon Dagny isänsä kanssa Islantiin;
rauta-asussa seuraan minä sinua, mihin ikinä matkustat. (Sigurd
liikutettuna). Vaimonasi en sua seurata ai'o; sillä minä olen ollut
toisen oma, ja se nainen elää vielä, joka on levännyt lähellä sinua. En,
Sigurd, en vaimonasi, vaan moisena väkevänä naisena, kuni Hilde'n
siskot, seuraan sinua, innostutan sinua taisteloon ja urostöihin, että
nimesi tulisi kuuluisaksi kaikkialla; miekkaleikissä seisoa sua lähinnä,
sankartesi seurassa olen myrskyssä viikinki-retkillä; ja kun vihdoin
draappasi lausutaan, mainitaan Sigurd ja Hjördis yhdessä!

SIGURD. Tuommoinen oli muinoin ihanin unelmani, nyt on jo myöhäistä;
Gunnar ja Dagny ovat välillämme, ja siihen on niillä kummallakin oikeus.
Minä menetin nuoruuteni lemmen Gunnar'in tähden; – tuska, minkä siitä
kärsin, ei saa omaa tekoani turhaksi tehdä. Ja Dagny sitten; –
uskollisena ja luottavaisena jätti hän kotinsa ja heimonsa; hänen ei
kuuna kulloinkaan pidä ajatteleman, että minä kaipaisin Hjördis'iä, kun
hän minut syliinsä sulki.

HJÖRDIS. Ja moisen asian tähden ai'ot raskauttaa elämäsi vaiheita!
Pääseekö silloin voimasi, kykysi käytäntöön, näkyviin luontosi ylevät
lahjat? Ja luuletko minun voivan kauvemmin kestää kohtaloani, yhäti
istua yksinäisyydessä Gunnar'in kartanossa? Ei, Sigurd, usko pois,
sinun-laisesi miehen maine ei saa haihtua. Eerik hallitsee Norjan
valtakuntaa, nouse häntä vastaan; monta urheata sankaria yhtyy seuraasi
uskollisina toverina; voittamattomalla mahdilla raivaamme tiemme,
taistelemme, yhä vain taistelemme, taukoomatta, kunnes sinä istut Harald
Kaunotukan valta-istuimella!

SIGURD. Hjördis, Hjördis! noin olen uneksinut nuoruuteni hurjuudessa;
nyt olkoon kaikki unohdettu; – älä minua kiusaa!

HJÖRDIS (ylevästi). Norna neuvoo meitä vetämään samaa köyttä; sitä
emme voi muuttaa; hyvin huomaan nyt elämäni kutsumuksen: Tehdä sinut
kuuluisaksi kaikkialla. Sinä olet ollut mielessäni joka päivä, joka
hetki, jonka olen täällä viettänyt; minä tahdoin riistää sinut
sydämestäni pois, vaan en sitä voinut; nyt ei se ole tarpeenkaan, kun
tiedän sinun minua rakastavan.

SIGURD (pakoitetulla kylmyydellä). Jos niin on, – kuule, – minä olen
sinua rakastanut; nyt en enää sua rakasta; – ne ajat olen jo
unhoittanut.

HJÖRDIS. Sigurd, nyt valhettelit! Sen arvoinen olen minä toki, että –
jos olet mua rakastanut – et mua milloinkaan unhoittaa voi.

SIGURD (kiivaasti). Mun täytyy; nyt minä tahdon sinut unhoittaa!

HJÖRDIS. Vaikka niinkin; mutta sin'et *voi*! Sinä ai'ot estää minua;
mutta se ei onnistu; vielä ennen iltaa pitää Gunnar'in ja Dagny'n
tietämän kaikki.

SIGURD. Haa, sitä et tee!

HJÖRDIS. Sen teen!

SIGURD. Huonosti tunnen sinut siit; ylevämielisenä pidin sua muinoin.

HJÖRDIS. Pahat päivät synnyttävät pahoja ajatuksia; liiaksi olet sinä
luottanut minuun. Minä tahdon, minun täytyy seurata sinua, – elossa ja
taistelossa; ahtaalta tuntuu oloni Gunnar Herse'n tuvassa!

SIGURD (painolla). Mutta miehen kunniaa olet aina toki arvossa
pitänyt; täysi syy on taisteloon minun ja Gunnar'in välillä. Jos hän
minun lyömästäni kaatuu, – ilmoittaisitko sittenkin kaikki, seuraten
minua?

HJÖRDIS (hämmästyen). Minkätähden sitä kysyt?

SIGURD. Vastaa ensin; mitä tekisit, jos minä surmaisin miehesi?

HJÖRDIS (katsellen tarkasti häneen). Minun täytyisi vai'eta, enkä
saisi lepoa ennen, kuin olisin surmannut sinut.

SIGURD (hymyillen). Hyvä, Hjördis; – senpä tiesinkin.

HJÖRDIS (äkkiä). Mutta niin ei saa tapahtua!

SIGURD. Niin täytyy tapahtua; itse olet sinä heittänyt arpaa minun ja
Gunnar'in hengestä!

(GUNNAR ja muutamia *miehiä* tulee perältä).

GUNNAR (synkästi Hjördis'ille). Kas niin; nyt itävät siemenet,
kylvänyt olet!

SIGURD (läheten). Mikä vastoinkäyminen on kohdannut sinua?

GUNNAR. Sinäkö, Sigurd! Mikäkö vastoinkäyminen? Se vain, jota mun oli
odottaminenkin. Heti kun vaimosi Dagny'n sanoman Kåre-talonpojan
lähestymisestä kuulin, ratsastin etsimään apua naapureiltani.

HJÖRDIS (pingolla). No?

GUNNAR. Kieroja lauseita kuulin kaikkialla; käytöstäni Kårea kohtaan
sanottiin epärehelliseksi; – hm, sanottiinpa muutakin, jota en saata
kertoa; – häväisty mieshän olen minä; onhan minun sanottu tehneen
konnan-töitä; nyt pidetään häpeänä yhtyä minun kanssani asioihin.

SIGURD. Kauvan ei sitä häpeänä pidetä; vielä ennen iltaa on miehistösi
kylläksi suurilukuinen, voidaksesi lähteä Kåre'a vastaan.

GUNNAR. Sigurd!

HJÖRDIS (hiljaa voittoriemulla). Haa, tiesinhän sen!

SIGURD. Mutta samalla on myöskin rauha meidän välillä rikottu; sillä
kuulehan sanani, Gunnar Herse, – sinä olet surmannut vaimoni
heimolaisen, Thorolf'in, ja siitä kutsun sinut kaksintaisteloon
huomisaamuna päivän koittaissa!

HJÖRDIS (kovassa sisällisessä tuskassa askeleen lähemmäksi Sigurd'ia,
malttaa, seisoo jäykkänä seuraavan puheen ajan).

GUNNAR (suuresti hämmästyen). Kaksintaisteloon! Minäkö! – Sinä lasket
leikkiä, Sigurd!

SIGURD. Kaksintaisteloon olet sinä nyt laillisesti kutsuttu; siinä on
arpaleikki elämästä ja kuolemasta; toisen meistä täytyy kaatua!

GUNNAR (katkerasti). Haa, nyt älyän. Sinä puhelit täällä kahdenkesken
Hjördis'in kanssa; hän on jälleen kiihoittanut sinua!

SIGURD. Kentiesi! (puoleksi Hjördis'ille). Ylevämielisen naisen pitää
puolustaa miehensä kunniaa. (miehille perältä). Ja te, miehet, menkää
nyt sanomaan Gunnar'in naapureille, että hän huomenna taistelee minun
kanssani; pelkuriksi ei sano kukaan sitä miestä, joka käypi Sigurd
viikinkiä vastaan! (Miehet menevät perältä).

GUNNAR (reippaasti läheten Sigurd'ia, puristaa kovin liikutettuna hänen
käsiään). Sigurd, uljas veljyeni, vasta nyt ymmärrän käytöksesi. Nyt
panet sinä henkesi alttiiksi minun kunniani tähden, niinkuin muinoin
minun onneni tähden!

SIGURD. Kiitä, vaimoasi; hänen on suurin osa teostani. Huomenna päivän
koittaissa – –

GUNNAR. Kohtaamme toinen toisemme (vienosti). Kasvin-veikkoni,
tahdotko hyvän miekan minulta? se on kallisarvoinen lahja.

SIGURD. Kiitos; mutta anna sen riippua; – tietämätöntä on, tarvitsenko
minä sitä enää seuraavana iltana.

GUNNAR (puristaa hänen kättään). Jää hyvästi, Sigurd!

SIGURD. Hyvästi jälleen, ja onnea toimeesi! (Eroavat, Gunnar
vasemmalle, Sigurd, luotuaan silmäyksen Hjördis'iin, perältä pois).

HJÖRDIS (äänettömyys, hiljaa, mietteissään). Kaksintaisteloon
huomenna? Kumpi kaatuu? (vaikenee, pätevällä päätöksellä). Kaatukoon
kumpi tahansa, – Sigurd ja minä yhdymme kuitenkin!

Neljäs näytös.

(Meren rannikko. Ilta; kuu pilkistelee tuon tuostakin rajuilman
pilven-lohkareiden lomitse. Perällä musta vasta luotu hauta).

(ÖRNULF istuu paljain päin kivellä oikealla, etualalla, kyynärpäät
polvien nojassa, hän on peittänyt kasvonsa käsiinsä. Miehet
haudanpeittämistyössä, muutamat näyttävät valkeata soitsuilla. Vähän
ajan kuluttua tulee SIGURD ja DAGNY majasta, jossa rovio palaa).

DAGNY (alhaisella äänellä). Tuossa istuu hän vielä. (estää
Sigurd'ia). Älä, älä puhuttele häntä!

SIGURD. Oikeassa olet; olisi liian aikaista; istukoon hän vielä
itsekseen.

DAGNY (menee oikealle, tyynellä surulla tarkastellen isäänsä). Niin
vahva oli hän vielä eilen, nostaessaan Thorolf'in ruumiin hartioilleen;
vahva oli hän hautaa kaivettaissa; mutta kun viimeinen hänen pojistaan
sinne laskettiin ja multaa sekä kiviä heitettiin niiden päälle, –
silloin suru hänen voimansa mursi, silloin hän masentui. (pyhkii
kyyneleitään). Sanoppas, Sigurd, milloin ai'ot lähteä kotiin Islantiin
jälleen?

SIGURD. Heti, kun vain raju-ilma asettuu ja kun saan asiani Gunnar
Herse'n kanssa lopulliseen päätökseen.

DAGNY. Ja sitten ostat maata, rakennat talon, etkä milloinkaan enää
retkille lähde?

SIGURD. Niin niin, – sen olen sinulle luvannut.

DAGNY. Ja voinehan minä uskoa Hjördis'in pettäneen minua sanoessaan,
että olen kelvoton puolisoksi sinulle?

SIGURD. Niin, niin, Dagny, luota minun sanoihini vain.

DAGNY. Siis olen iloinen jälleen ja koetan unhoittaa kaikki nuo ikävät
tapaukset. Talvisaikoina, pitkillä iltapuhteilla puhelemme sitten aina
keskenämme Gunnar'ista ja Hjördis'istä, ja – –

SIGURD. Ei, Dagny, jos onnellisuuttamme säilyttää tahdot, älä
milloinkaan mainitse Hjördis'in nimeä, kun olemme kotonamme Islannissa!

DAGNY (hellästi nuhdellen). Kohtuuton on vihasi häntä kohtaan, Sigurd.
Sigurd, se ei ole ylevän käytöksesi mukaista!

MIES (läheten). Kas niin, nyt on hauta katettu.

ÖRNULF (kuni heräten). Hautako? Onko – vai niin – –

SIGURD. Puhuttele häntä nyt, Dagny!

DAGNY (läheten Örnulf'ia). Isä, täällä ulkona on kylmä; näkyy nousevan
raju-ilma yöksi.

ÖRNULF. Hm; älä siitä huoli; haudan seinät ovat tarpeen tiiviit ja
kattona turpehet taajat; he lepäävät siellä rauhan helmassa. Ei mikään
myrsky häiritse heitä.

DAGNY. Niin, mutta sinä – –

ÖRNULF. Minäkö? Minun ei ole kylmä.

DAGNY. Sin'et ole nauttinut tänään mitään; etkö mene sisään?
Illallispöytä odottaa.

ÖRNULF. Odottakoon vaan; minun ei ole nälkä.

DAGNY. Mutta usko minua, sinun ei ole hyvä noin istua täällä
hiljaisuudessa, yhdessä kohden; sin'et ole siihen tottunut?

ÖRNULF. Se on totta; minä tunnen tuskan rinnassani; min'en saata oikein
hengittää (peittää kasvonsa käsiinsä. Äännettömyys; Dagny istuu hänen
viereensä).

DAGNY. Huomenna laitat kai laivasi kuntoon ja lähdet kanssamme
Islantiin?

ÖRNULF (katsomatta ylös). Mitä minä siellä teen – Ei, minä tahdon
päästä poikieni luokse.

DAGNY (katkerasti). Isä!

ÖRNULF (nostaa päätään). Mene sisään, ja anna minun olla; kun
raju-ilma vain saapi yön tai pari mua vihureillaan vilvoitella,
täyttyypi toivoni, luulen ma.

SIGURD. Noin et saa ajatella!

ÖRNULF. Kummastuttaako teitä, että mieleni lepoa halajaa? Onhan
päivätyöni päättynyt; poikani olen haudannut, (kiivaasti). Antakaa mun
olla rauhassa! – Menkää, menkää! (peittää jälleen kasvonsa).

SIGURD (hiljaa Dagny'lle joka nousee). Anna hänen istua vähän aikaa
vielä.

DAGNY. En, minä koetan vielä yhtä keinoa; – minä tunnen hänet.
(Örnulf'ille). Päivätyösi on päättynyt, sanoit sä; mutta se ei ole
päättynyt. Poikasi olet haudannut; – mutta olethan runoniekka; Sopiva
on runoilla heidän muistokseen.

ÖRNULF (pudistaen päätään). Ei, ei; eilen olisin voinut, tänään olen
liian vanha.

DAGNY. Mutta sinun täytyy toki; kunnon miehiä olivat poikasi kaikki;
runo heistä laatia pitää; eikä heimossa ole muita, kuin sinä, joka sen
taidat.

ÖRNULF (kysyvästi katsellen Sigurdia). Runoilla? Mitä luulet sinä,
Sigurd?

SIGURD. Se on kohtuullista! tee niinkuin Dagny sanoi.

DAGNY. Pahakseenhan panisivat naapurisikin Islannissa, ellei, Örnulf'in
jälkeläisten perintö-olutta juodessa, niille sepitettyä runoa kuuluisi.
Ajoissa ehdit toki vielä poikiasi seurata.

ÖRNULF. Olkoon sitte, minä koetan; ja sinä, Dagny, kuultele tarkasti,
että sittemmin voit uurtaa runo-kapulaan! (Miehet lähenevät
soitsuineen, ryhmään; Örnulf vaikenee hetkeksi, miettii vähän aikaa,
sitte.)

      Sinä, sä Synkkämieli,
      Bragen sult' ei kieltä;
      Runoilian raskas
      Murhe murtaa mieltä.

      Runotar soi runsaan
      Laulunlahjan mulle; –
      Äänen onnelleni
      Nyt näin vainotulle.

(nousee).

      Nornan nurjan nuoli
      Surmas sankarini,
      Rauhain ryösti multa;
      Kaatoi kallihini.

      Seitsemän sai poikaa
      Örnulf jumalilta,
      Nyt on ukko yksin,
      Edess' elon ilta.

      Seitsemän nuo poikaa
      Uljast', urhokasta
      Maa niinkuin aita
      Luojas pahimmasta.

      Aitain kallis kaatui,
      Poikani kun kuoli,
      Woimaton on vanhus,
      Seuraajansa huoli.

      Thorolf kuoposeni!
      Uljain, urhokkaisin!
      Haikentein haihtois,
      *Sun* jos jälleen saisin!

      Wieno kevään kukka,
      Kaunis, kuuliainen,
      Warttunut ois kunnon
      Sankariksi vainen.

      Uliv-haava tuskan
      Tuotti tuntuvimman;
      Murhe mursi mielein
      Ennen ankarimman.

      Onnellisuuteni
      Norna nurjuudessaan
      Tuskan tuho-töillä
      Ryösti raadellessaan.

      Jumalat jos julki
      Jousein jännittäisi
      *Yhteen* sankartyöhön: –
      Kosto eipä jäisi.

      *Yks'* ois yrityksein:
      Kostaa uomalleni,
      Joka multa kaikki
      Wei – nyt viimeiseni!

      Ryöstikö se *kaikki*?
      Ei, se sit' ei saanut;
      Wiel' ei ole voima
      Suttung-siman laanut.

(Kasvavalla innolla.)

      Poikani se ryösti,
      Kaikki ryöstää voipi –
      Runoissani runsas
      Suruni tok' soipi.

      Sainhan laulun-lahjan
      Kauniin kallihimman; –
      Suruin sillä syömmeen
      Kätken katkerimman!

      Terve, sankarpoikain!
      Teille riemu loistaa! –
      Jumalien lahja
      Maiset tuskat poistaa!

(syvä henkäys, pyyhkii hiukset otsaltaan ja lausuu tyynesti:)

Kas niin; nyt on Örnulf raitis ja voimissa taasen (miehille).

Nyt, poiat, illallispöytään; meill' on ollut raskas päivä tänään!
(menee miehineen pursisuojaan.)

DAGNY. Kiitos olkoon taivahan pyhille, jotka tuon mainion neuvon
mieleeni johdattivat! (Sigurd'ille). Etkö tahdo mennä sisään?

SIGURD. En, minua ei haluta. Sanoppas, onko kaikki jo huomiseksi
valmistettu?

DAGNY. On; silkillä kirjailtu vaate on valmiina majamme penkillä; mutta
minä tiedän niin varmaan, että sinä Gunnar'in voittajana palajat, ett'en
edes ole itkenyt tuon kaksitaistelon tähden.

SIGURD. Taivahan voimat suokoot, ett'ei sinun koskaan tarvitseisi itkeä
minun tähteni (pysähtyy katselemaan ulos).

DAGNY. Mitä kuultelet?

SIGURD. Etkö kuule – *tuolla*! (osoittaen vasemmalle).

DAGNY. Kuulen, kummallinen raju-ilma kiitää meren ylitse!

SIGURD (mennessään vähän perällepäin). Hm, tuo raju-ilma vielä kovia
rakeita viskelee. (huutaa.) Ken siellä?

KÅRE TALONPOIKA (ulkona, vasemmalla). Tuttuja miehiä, Sigurd viikinki!
(KÅRE-TALONPOIKA sekä *joukko aseellisia miehiä* vasemmalla).

SIGURD. Minne ai'otte?

KÅRE. Gunnar Herse'n taloon!

SIGURD. Rauhattomissa tuumissa?

KÅRE. Niin, ole varma siitä! Sinä estit mua ennen, mutta nyt, luulen, on
se hyvinkin mieleesi!

SIGURD. Saattaa olla.

KÅRE. Minä tiedän aikeesi Gunnar'in kanssa, mutta jos minun tahtoni
tapahtuu, saapuu hän heikoilla aseilla kaksintaisteloon.

SIGURD. Rohkeaan toimeen olet ryhtynyt; ole varoillasi, talonpoika!

KÅRE (huolettomalla naurulla.) Se olkoon minun huoleni; jos tahdot
tänä yönä taklata laivasi, näytämme me sinulle valkeata! – Eteenpäin,
miehet, kas, tästä kulkee tie! (kaikki oikealle, perälle).

DAGNY. Sigurd, Sigurd, tuo pahanteko pitää sinun estää!

SIGURD (kiireesti ovelle, huutaa sisään). Nouse pöydästä, Örnulf;
kosta Kåre-talonpojalle!

ÖRNULF. Kåre'lle, – missä hän on?

SIGURD. Hän on matkalla Gunnar'in kartanoon, polttamaan sekä talon että
ihmiset!

ÖRNULF. Haha, – tehköön niin, siten kostaa hän Gunnar'ille ja
Hjördis'ille minunkin puolestani; sitten koettelen Kåre'n voimia.

SIGURD. Ei, tuo on hyödytön tuuma; tänä yönä pitää sinun
välttämättömästi kohdata Kåre'a, jos mielit masentaa häntä; sillä
konnantyönsä tehtyään, pakenee hän tuntureille. Gunnar'in olen vaatinut
kaksintaisteloon; hänestä voit olla vallan varma, ellen minä itse – no
niin, yhdentekevä, – tän'yönä täytyy häntä vihollisiltaan varjella;
pahoin olisi, jos Kåre'n-moinen konna veisi koston minulta!

ÖRNULF. Oikein puhuttu. Tän'yönä suojelen Thorolf'in surmaajaa; mutta
huomenna pitää hänen kaatua!

SIGURD. Hänen tai *minun* – ole varma siitä!

ÖRNULF. Siis käykäätte kostamaan puolesta Örnulf'in heimon! (menee
miehineen perältä oikealle.)

SIGURD. Dagny, seuraa häntä; – *minun* täytyy jäädä tänne; sillä huhu
kaksintaistelostamme kulkee jo kaikkialla kansassa, enkä minä saata
kohdata Gunnar'ia ennenkuin aika on; mutta sinä, – hillitse, neuvo
isääsi; käyttäiköön hän rehellisesti; Gunnar'in talossa on monta naista;
vahinkoa ei saa tapahtua Hjördis'ille eikä muillekaan.

DAGNY. Niin, niin, minä seuraan isääni. Sinä ajattelet toki Hjördis'iä;
kiitos siitä!

SIGURD. Mene, mene, Dagny!

DAGNY. Minä menen; mutta Hjördis'istä saamme olla huoletta: Hänellä on
kultainen sota-asu kammiossaan, hän voipi kyllä itse puolustaida.

SIGURD. Sen uskon minäkin; mutta menehän toki; johda isäsi intoa;
suojele kaikkia ja Gunnar'in vaimoa!

DAGNY. Luota minuun. Jää hyvästi vähäksi aikaa! (menee minne
edellisetkin).

SIGURD. Ensikerran, kasvin-veikkoni, olen minä aseetonna, vaaran sinua
uhkaillessa (kuultelee). Huutoja, kalpojen kalsketta kuuluu; – ne
ovat jo ennättäneet kartanoon (aikoo astua näyttämön yli oikealle,
pysähtyy, peräytyy hämmästyneenä). Hjördis! Hän tulee tänne!

(HJÖRDIS; puku: Lyhyt, tulipunainen hame, kultainen asu: Kypäri,
pantsari, (kullatut) rautahihat, sääri-varut. Hiukset hajalla; selässä
on hänellä viini, vyötäisillä pieni kilpi; kädessä jousi
hius-jänteineen. – Tulee kiiresti, katselee jälkeensä, kuin peläten
jotakin takaa-ajajaa, aivan lähelle Sigurd'ia, ottaa häntä käsivarresta,
matalalla äänellä: Sigurd, Sigurd, näetkö tuota?)

SIGURD. Mitä? Missä?

HJÖRDIS. Sutta *tuossa* aivan lähellä; se ei liiku; se tuijottaa minuun
punaisin silmin! – Se on minun haltiani, Sigurd! Se on jo kolmesti
näyttäinyt mulle; se merkitsee, että minun tänä yönä ihan varmaan pitää
kuolla!

SIGURD. Hjördis, Hjördis!

HJÖRDIS. Kas, nyt se vaipui maahan! Niin, niin, nyt sen tiedän varmaan.

SIGURD. Sinä olet sairas; tule, menkäämme sisään!

HJÖRDIS. En, minä odotan tässä; minun aikani on lyhyt!

SIGURD. Mitä on sinulle tapahtunut?

HJÖRDIS. Mitäkö on tapahtunut? En tiedä; mutta totta puhuit sinä tänään,
sanoessasi Gunnar'in ja Dagny'n olevan välillämme; pois heistä ja pois
elämästä – sitte pääsemme yhteen!

SIGURD. Mekö? Haa, sinä arvelet – –!

HJÖRDIS (ylevästi). Kodittomaksi jäin minä koko elinajakseni, kun sinä
otit toisen puolisokses. Pahasti teit sinä silloin! Kaikki voipi mies
uhrata totisen ystävänsä eduksi, – kaikki, vaan ei toki naista, jota
rakastaa; sillä jos hän sen tekee, katkaisee hän nornan salaiset langat,
ja kahden henki on hukassa. Povessani kaikuu pettämätön ääni, joka
vakuuttaa, että minä olen syntynyt jäykällä mielelläni innostuttamaan
sinua vastusten kohdatessa, ja että sinä synnyit minulle puolisoksi,
jolla olisi kaikki avut, joita minä suurina ja ylevinä pidin; sillä,
Sigurd, siitä olen aivan varma, – jos me olisimme yhdessä eläneet,
olisit sinä ollut kuuluisampi ja minä onnellisempi kaikkia!

SIGURD. Hyödytön ompi tuo valitus nyt. Luuletko minun voivan odottaa
hupaista elämää tulevaisuudessa? Joka päivä pitää mun olla Dagny'n
seurassa ja teeskennellä rakkautta, joka sydäntäni painaa. Sitenhän toki
täytyy olla; kohtaloani on mahdoton muuttaa enää.

HJÖRDIS (kasvavalla hurjuudella). Mutta sen *pitää* muuttuman! Me
jätämme kumpainenkin tämän kurjan elämän! katsoppas tätä jännettä! Sen
lennättämät nuolet tekevät puhdasta jälkeä; sillä minä olen laulanut
kauniita loihtu-runoja sitä punoessani! (panee nuolen jännitetylle
jouselle). Kuuletko! Kuuletko huminata korkeudessa! Kuolleet ovat
koti-retkellään; minä olen loihtinut ne tänne; – niiden seurassa
matkustamme molemmat!

SIGURD (peräytyen). Hjördis, Hjördis, – minä pelkään sinua!

HJÖRDIS (kuulematta sitä). Nyt ei voi mikään voima kohtaloamme
muuttaa! Oi, niin – niin onkin parempi, kuin että olisit nainut minut
tässä elämässä; minä olisin emäntänäsi talossasi kutonut kangasta
liinoista ja villoista sekä synnyttänyt sinulle jälkeisiä, – hyi, hyi!

SIGURD. Vaikene! Loihtukeinosi on voittanut sinut itsesi; se on
myrkyttänyt sielusi! (kauhistuen). Haa, katso – katso! Gunnar'in
talo, – se palaa!

HJÖRDIS. Palakoon, palakoon! Tähtelän sali on parempi kuin Gunnar'in
hirsi-tupa!

SIGURD. Mutta Egil poikasi on vaarassa, – ne surmaavat hänet!

HJÖRDIS. Surmatkoot, – niin suoriutuu häpeäni samassa!

SIGURD. Ja Gunnar, – miehesi menettää henkensä!

HJÖRDIS. Siit' en huoli! Tän'yönä seuraan kotiini parempaa miestä! Niin,
Sigurd, niin pitää tapahtuman; minä en löydä onnea tässä maassa –
valkoinen jumala tulee pohjolaan päin; häntä en kohdata tahdo, vanhat
eivät ole niin väkevät, kuin muinoin; – ne nukkuvat, ne ovat puoleksi
haamuja vain; – niitä vastaan taistelemme! Pois tästä elämästä, Sigurd;
minä asetan sinut taivahan valta-istuimelle, ja istun itse lähinnä
sinua! (Raju-ilma alkaa). Kuule, kuule, seuramme saapuu! Näetkö
mustia, kiitäviä hevosia, toinen minua, toinen sinua varten! (heittää
jousen poskelleen ja ampuu.) Nyt ala viimeinen retkesi!

SIGURD. Hyvin sattui, Hjördis! (kaatuu).

HJÖRDIS (riemuiten entäen hänen luokseen). Sigurd, veljyeni, – nyt
olemme toisiemme omat!

SIGURD. Nyt vähemmin, kuin koskaan ennen. Tässä eroaapi tiemme; sillä
minä olen kristitty.

HJÖRDIS (kauhistuen). Sinäkö –! Haa, et – ethän!

SIGURD. Minä uskon valkoiseen jumalaan; Aedhelstan-kuningas on opettanut
minun tuntemaan hänet; – *Hänen* luokseen kohoaapi sieluni nyt.

HJÖRDIS (toivotonna). Ja minä – (pudottaa jousensa). Voi, voi!

SIGURD. Raskas oli elämäni siitä saakka, kuin sinut sydämestäni riistin
ja annoin Gunnar'ille. Kiitos, Hjördis; – nyt on mieleni kepeä ja
vapaa! (kuolee).

HJÖRDIS (hiljaa). Kuollut! Siis olen varmaan sieluni kadottanut!
(rajuilma kiihtyy, Hjördis hurjana). Ne tulevat! Minä olen ne tänne
loihtinut! Vaan en, en; – min' en teitä seuraa; min! en lähde, kun ei
Sigurd lähde kanssani! Ei auta; – ne näkevät minut; ne viittavat minua
hymyillen, ne kannustavat hevoisiaan! (entää perälle, vuoren
reunalle). Tuossa ne ovat, aivan pääni kohdalla; – en pääse heidän
näkyvistään, en voi itseäni piiloittaa! – Ehkä kuitenkin – meren
pohjassa! (syöksyy näkymättömiin).

(ÖRNULF, DAGNY, GUNNAR EGIL käsivarrella, SIGURD'IN ja ÖRNULF'IN
MIEHIÄ tulee vähän väliä perällä).

ÖRNULF (katsellen hautaa). Levätkää nyt rauhassa; sillä teidän
puolestanne on kylläksi kostettu!

DAGNY (tulee). Isä, isä, – pelko tappaa minut; – tämä verinen tapaus
– ja rajuilma; – kuule, kuule!

GUNNAR (Egil käsivarrella). Suo rauhaa ja suojaa lapselleni!

ÖRNULF. Gunnar Herse!

GUNNAR. Niin, Örnulf, onhan taloni tuhkana ja mieheni Tuonelan tuvilla;
minä olen vallassasi, tee minulle, mitä tahdot!

ÖRNULF. Sen saapi Sigurd päättää. Mutta nyt katon suojaan; täällä ulkona
ei ole varmuutta!

DAGNY. Niin, sisään, sisään! (menee pursi-majaa kohti, huomaa ruumiin
ja huudahtaa): Sigurd, puolisoni; – hän on surmattu! (heittäikse
hänen viereensä).

ÖRNULF (kiirein ruumiin luo). Sigurd!

GUNNAR (laskee Egil'in alas). Sigurd surmattu!

DAGNY (katselee toivotonna miehiin, jotka seisovat kuolleen
ympärillä). Ei, ei, se on mahdotonta; – hän elää vielä varmaankin!
(huomaa jousen). Haa, mikä tuo! (nousee).

ÖRNULF, Tyttäreni, totta oli ensimmäinen lauseesi, – Sigurd on
surmattu.

GUNNAR (ajatus lensi hälle äkkiä mieleen). Ja Hjördis! – Onko Hjördis
ollut täällä?

DAGNY (hiljaa, maltilla). En tiedä; mutt' ainakin hänen jousensa on
ollut täällä, sen tiedän.

GUNNAR. Niin, sitä aattelinkin!

DAGNY. Vait, vaiti! (itseks.). Niin katkerasti vihasi hän siis
Sigurd'ia!

GUNNAR (hilj.). Surmannut hänet – yönä ennen taislelo-päiväämme; siis
rakasti hän minua kuitenkin. (Kaikki ovat jähmettyä kauhistuksesta;
tuonelaisten-seurue kulkee sohisten ilmassa).

EGIL (peloissaan). Isä! näetkö, näetkö?

GUNNAR. Mitä?

EGIL. Tuolla ylhäällä – katsos, noita mustia hevoisia – –!

GUNNAR. Pilvethän vain – –

ÖRNULF. Ei, se on kuolleiden koti-matkue.

EGIL (huudahtaa). Äiti on niiden seurassa!

DAGNY. Kaikki hyvyyden voimat!

GUNNAR. Mitä sanot, lapseni!

EGIL. Äiti! – Tuossa – aivan ensimmäisenä – tuon mustan hevoisen
seljässä! Isä, isä! (pyrkii kauhistuneena isänsä turviin; lyhyt
äänettömyys; rajuilma herkeää, pilvet hajoavat, kuu heittää rauhoittavan
valonsa maakunnan ylitse).

GUNNAR (hiljaa, katkerasti). Nyt on Hjördis varmaankin kuollut!

ÖRNULF. Niinpä lienee, Gunnar; – ja hänelle oli minun kostettava
enemmän kuin sinulle. Kalliiksi kävi kohtaamisemme kummallekkin meille;
– tuoss'on käteni; rauhaa ja sovintoa!

GUNNAR. Kiitos, Örnulf! Ja laivoille nyt; minä seuraan teitä Islantiin!

ÖRNULF. Niin, Islantiin, ja kauvanpa muistellaan retkeilyämme:

      Kauan kansan laulelmissa
      Kuullaan retket sankareitten,
      Iänkaiken Islannissa
      Kuolo kaunis kaatuneitten!