Kaksinäytöksinen huvinäytelmä kuvaa nahkuri Kauppelinin perheen pyrkimyksiä sivistyneistön piiriin. Rouva Kauppelin haaveilee hienostuneesta seurapiirielämästä samalla kun perheen tytär Eveliina seuraa kaupungin tapahtumia katupeilistä. Tilanteet kärjistyvät, kun isäntä itse tavoittelee arvostettua luottamustehtävää pikkukaupungin yhteisössä.
Larin-Kyöstin 'Herra "valtuusmies"' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2299. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
HERRA "VALTUUSMIES"
Kaksinäytöksinen huvinäytelmä
Kirj.
LARIN-KYÖSTI
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1904.
HENKILÖT.
Herra Kauppelin, nahkuri. Rouva Kauppelin. Eveliina, heidän tyttärensä. Sesilia Sandman, kamreeska. Virtanen, urkuri. Rimppi, nahkurimestari. Jokinen, maalarimestari. Keino, tohtori. Stumlander, eläinlääkäri. Kalle, oppipoika. Miina, palvelustyttö. Sanomalehtipoika, vieraita y.m.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
(Kauppeliinin sali. Huone on upeasti mutta, mauttomasti sisustettu. Oikealla etualalla punainen samettisohva, sen edessä pöytä, pöydän ympärillä tuoleja, sohvan takana kasveja. Oikealla nurkassa ovi, joka johtaa ruokasaliin ja kyökkiin. Sohvan ja oven välissä on akkuna, jossa on katupeili. Vasemmalla etualalla uuni, etumainen ovi vie rouva Kauppeliinin ja Eveliinan huoneisiin, takimainen ovi Kauppeliinin työhuoneeseen, ovien välissä on pianiino. Siellä täällä pikkupöytiä, joiden väri ei sovi punaisen sohvan väriin. Seinillä väripainostauluja.)
(Rouva Kauppelin istuu sohvassa kutoen sukkaa, Eveliina istuu ikkunan ääressä katsellen katupeilistä.)
Rouva Kauppelin: Eveliina!
Eveliina: Mitä, mamma!
Rouva Kauppelin: Aina sinä vaan kurkistelet katupeilistä.
Eveliina: Mutta se on niin hauskaa ja samalla fiiniä, kuten mamma sanoo.
Rouva Kauppelin: Fiiniähän se on ja kannattaahan meidän yhtä hyvin kuin muidenkin käyttää katupeiliä. Mutta saisit sinä tehdä jotain muutakin, ompelisit koruompelustasi.
Eveliina: Minä näen kaikki meidän kadulla kulkevat ihmiset aina torille saakka, eivätkä ne voi nähdä minua, eikös se ole hauskaa. Hahhaa.
Rouva Kauppelin: Mitä sinä taas naurat. Aina sinä naurat, ei se sovi sivistyneelle tytölle.
Eveliina: Tuolla kulki tohtori Keino ihan kuin pitkä haikara, silmälasit otsalla ja nenä pystyssä.
Rouva Kauppelin: Eveliina! Varo kieltäsi, tohtori Keino on oppinut mies, ja meillä käy vaan hienoa väkeä. Sinun pitäisi häntä kohteliaammin kohdella, kun hän käy perheessämme vierailulla.
Eveliina: Mutta kaupungilla puhutaan, että Keino on Saksassa leivottu tohtori.
Rouva Kauppelin: Sitä parempi.
Eveliina: Hahhaa! (nostaa viisi sormea ilmaan.)
Rouva Kauppelin: Mitäs sinä taas!
Eveliina: Urkuri Virtanen nosti viisi sormea ilmaan. Ai, nyt minä muistan, minullahan on harjoitustunti viideltä.
Rouva Kauppelin: Niin sinun, Eveliina, pitäisi enemmän soitella, meillä kun on ihan uusi pipaniinokin.
Eveliina: Pianiino, mamma. Et sinä usko, kuinka pitkiä ja ikäviä ne variatsioonit ovat, uh, mutta urkuri on hauskan reipas mies.
Rouva Kauppelin: Urkuri, hm.
Eveliina: Mutta kas tuolta tulee täti Sesilia, se vanha tuuliviiri. Ikävä ihminen ja lörpöttelee niin kauheasti.
Rouva Kauppelin: Vai kampreerska. Niin, mutta hänen isänsä oli aatelismies ja sitä paitsi tietää hän aina uutisia. Tosin käy hän hiukan kuluneissa vaatteissa, mutta käytös on moitteeton. Taskurahoja kai taas on lainaamassa. Mutta hän on sentään kampreerska. Hänen miehensä kampreeri oli yhdessä papan kanssa kuvernöörin päivällisillä. (Ovikelloa soitetaan.) Mene avaamaan, Eveliina!
Kamreerska: Päivää, rakas herttainen Augusta. Päivää Eveliina! (Syleilee rouva Kauppeliinia.)
Rouva Kauppelin: Päivää, hyvä oli, ettäs tulit. Minä juuri tässä äsken sanoin, että missä se meidän kampreeskamme viipyy, kun ei meillä käy.
Kamreerska: Rakas Augusta, voi kuinka sinä olet hyvä. Mutta minä olen ihan hengästynyt.
Rouva Kauppelin: Istuhan kultaseni!
Kamreerska: Kiitos, rakas... Oi, kuinka minä olen juossut, ensin kävin nikkarilla, minun kalliin äitini mahonkisängyn jalka oli katkennut, sitten kävin minä ostamassa lankoja, sitten makkarapuodissa, sitten apteekissa, sillä naapurin koirat ovat repineet Pikun pahanpäiväiseksi, sitten kävin minä tohtori Keinon luona, hän pyysi minua lausumaan erästä raittiusrunoa, jonka hän aikoo sepittää, hän lähetti paljon terveisiä.
Rouva Kauppelin: Sehän oli kovin hauskaa.
Kamreerska: A propos. Tiedätkös kun kaupungilla liikkuu ainakin neljä vaalilistaa ja ainakin yhdellä listalla on sinun miehesi nimi. Saan onnitella.
Rouva Kauppelin: Andersia on yritetty jo kaksi kertaa, tokkopa nytkään onnistuu.
Kamreerska: Kolmas kerta toden tekee. Ole huoleti.
Rouva Kauppelin: Mutta Anders epäilee itse ja hän on niin levoton. Viime yönä hän hikoili ja potki kaikki lakanat lattialle eikä saanut ollenkaan unta silmiinsä, sillä tänäpäivänähän se kunniallinen vaali tapahtuu. Jo varhain nousi hän lukemaan kunniallisia asetuksia.
Kamreerska: Kunnallisia asetuksia, tarkoitat.
Rouva Kauppelin: Anders on tiedonhaluinen, siivo mies, mutta se minua harmittaa, että hän käy Väinölän klubissa – kokouksissa muka. Sieltä palatessa Andersin henki aina hiukan leyhkää.
Kamreerska: Niin, niin, se Väinölän klubi turmelee koko kaupungin!
Rouva Kauppelin: Muistatko vielä, mitä kuvernööri sanoi Andersille markonkipäivällisillä... niin, olihan sinunkin miehesi siellä mukana. Kuvernööri taputti olalle ja sanoi: "Karvari on yks hyvä mees" ja kun Anders kumarsi ja häneltä ratkesi housunsauma, hm, sanoi kuvernööri: "ei se mitää teke, hyvä mees!" – Mutta Eveliina, mitäs sinä siinä töllistelet, mene sanomaan, että Miina keittää kahvia!
(Eveliina oikealle.)
Kamreerska: Sinun tyttäresi on pulskistunut.
Rouva Kauppelin: Niin, Eveliina syö kuin hevonen eikä se ole hienoa, muut tytöt pelkäävät lihoovansa, mutta Eveliina sille vain nauraa. Oikein minä olen tuskissani sen tytön tähden. Oppia olen minä koettanut hänelle hankkia. Kolme vuotta kävi hän tyttökoulua, mutta siihen se jäi.
Kamreerska: (Pisteliäästi.) Jäi toiselle luokalle.
Rouva Kauppelin: Mitä? Niin. Mutta on opettajissakin syytä. Vaivaavat liiaksi tai katsovat sormien läpi. Eveliina ei ollut mikään lillioppilas. Mutta viisi siitä, saa hän opetusta kotonakin, urkuri antaa pinaniinotuntia ja sitten minä olen ajatellut, että jos tohtori Keino antaisi opetusta ruottin kielessä.
Kamreerska: (Pisteliäästi.) Ahaa! Sinusta sopisi tohtori Eveliinalle ehkä muuksikin kuin vaan opettajaksi.
Rouva Kauppelin: Voi, tokiinsa, oletko sinä ajatellut, että Eveliina...
Kamreerska: Pääsisi tohtorinnaksi, niinkö?
Rouva Kauppelin: Voi, rakas Sesilia, ihan niinkuin minäkin olen ajatellut.
Kamreerska: Mutta Keino on, niin sanoakseni, liian vakava nuorelle tytölle. Kypsyneempi nainen hänelle paremmin sopisi.
Rouva Kauppelin: Mutta kyllä minä sen niin olen katsonut, jos vaan tohtori...
Kamreerska: (Itsekseen.) Minun tohtoriniko tänne vävyksi, hoo! (ääneen) Kyllä minä puolestani tiedän, mihin päin hän tähtäilee, sen varmasti tiedän.
Rouva Kauppelin: Voi, Sesilia, ihanko varmasti, jestas sentään!
Kamreerska: Niin, mutta minusta urkuri...
Rouva Kauppelin: Mitä urkurista?...
Kamreerska: Iloinen ja aina kohtelias. Hänessä on jotain taitelijamaista. Sievästi hän aina nostaa lakkia kadulla ja sitäpaitsi on hänellä kuulemma rikas setä jossain pohjan puolella.
Rouva Kauppelin: Olkoon vaikka viisi setää, mutta miltä se nyt kuuluisi: kanttoorska, kanttoorska Virtanen.
Kamreerska: (Viekkaasti.) Mutta Keinolla on pieni palkka.
Rouva Kauppelin: Enhän minä rahoja katsoisi, onhan niitä meillä hiukan; niin, kyllä se Anders enemmän pitäisi urkurista, sillä urkuri juoksentelee hänen asioillaan, mutta jos tohtori...
Kamreerska: Rakas Augusta, puhutaan nyt hiukan Eveliinastakin. Kuules, voisinhan minä antaa Eveliinalle ranskan tunteja, siten saisi hän minun ja tohtorin avulla hiukan education'ia ja sitten voisi hän matkustaa johonkin ulkomaan pension'iin.
Rouva Kauppelin: Panssooliin, se kuulostaa hienolta. Mutta kas, tuolta tulee minun mieheni.
Kauppelin: (Kirja ja puuvasara kädessä.) Hyvää päivää, rouva kampreerska.
Kamreerska: Päiviiä, herra valtuusmiesehdokas.
Kauppelin: Höra, hehhe. Eihän se vielä niin päteviin päätetty asia ole.
Kamreeska: Mitä te nyt kujeilette?
Kauppelin: Niin, mutta vastakkaiset periaatteet ja asianhaarojen sitova voima...
Kamreerska: Tehän puhutte kuin valtiomies.
Kauppelin: En ole vielä valtuusmieskään, pieni keikaus, vaalikepponen ja siinä me pyristelemme kuin kalat kuivalla maalla.
Kamreerska: Kepponen kepposta vastaan. Teillähän on tietoa päässä ja hyvää tahtoa.
Kauppelin: Mitä se kampreerska nyt, höm.
Kamreerska: Taitaa tuntua juhlalliselta ja arvokkaalta istua kunniallisten kaupungin isien joukossa ja päätellä noin vain mistä asioista hyvänsä.
Kauppelin: Eihän niissä kokouksissa kaikkia asian mutkia eikä menoja ratkaista, vaan ne pannaan vaaliokuntiin tai pöydän alle.
Kamreerska: Tai tehdään nahkapäätös.
Kauppelin: Hehhe, mainiosti sanottu, usein niinkin, usein niinkin.
Kamreerska: Paljon tekin voisitte vaikuttaa monessa asiassa, eikö teillä ole mitään ohjelmaa!
Kauppelin: Höm, olisihan minulla iteea tai oikeastaan kaksikin iteaa. Ensiksi tillikka olisi saatava pois, meidän Antti sällimme...
Rouva Kauppelin: Meidän ulosoppineemme.
Kauppelin: Ulosoppineemme käy siellä naukkuja ottamassa eikä työstä tahdo tulla mitään, vaikka mies muuten on taitava ammatissaan. Kun minä olin taksoituslautakunnassa, niin...
Rouva Kauppelin: Se oli samana vuonna, kun sinä olit kuvernöörin päivällisillä.
Kauppelin: Niin ehdotin minä asioitten tarkoituksellista juoksua siihen suuntaan, mutta herrat sanoivat, ettei se kuulu asiaan. Mutta jos miniä nyt pääsen asioita johtamaan ja pohtimaan, niin...
Kamreerska: Tillikka on pantava pois. Siitä on oikein vaarallista kulkea ohi. Arvoisa rouvasseurakin on ottanut asian puheeksi. Rouvien palvelustytöt kiertelevät kulkiessaan asioilla kaupungilla kaikenlaisten tillikkasankarien ympärillä.
Kauppelin: Niin minä yleisen hyvän ohessa ja sivussa edistäisin taikka oikeammin sanoen edustaisin...
Kamreerska: (Ivallisesti.) Omaakin asiaa.
Kauppelin: Höm. Hehhe? Kuinka niin?
Kamreerska: Saatte puolellenne raittiusseuran esimiehen tohtori Keinon ja raittiuskansan, tohtori uskoo minulle usein suurimmat salaisuutensa. Verraton mies!
Kamreerska: Entäs se toinen idea?
Kauppelin: Ollessani jo monta vuotta palokunnan komppanian varapäällikkönä, olen tullut tyysten, pitkin ja poikki ajatelleeksi, että meillä pitäisi olla oma kunnantalo. Sopivin paikka talolle omasta ja ehkä muidenkin asianomaisten mielestä olisi tukkukauppias Päätrluntin talo, tosin se on suoperäisellä pohjalla, mutta kuitenkin sopivalla paikalla. Nyt ajaisin minä valtuustossa läpi vedoten inhimillisyyteen ja kasvatuksen ylentävään voimaan, että kaupunki lunastaisi tämän yllämainitun talon tontin.
Kamreerska: Ai, ai, tehän olette valtioviisas. Minä olin eilen tukkukauppiaan luona, ja hän oli varma siitä, että tulette valituksi.
Kauppelin: Tukkukauppiaan kanssa siitä viime viikolla juteltiin Väinölän klubissa.
Rouva Kauppelin: Hym. Väinölän klubissa,
Kamreerska: Tukkukauppiasko keksi sen tonttiasian!
Kauppelin: Yhdessähän me tai oikeastaan minä... höm.
Kamreerska: Ja tukkukauppias on Väinölän esimies, ai, ai, teitä veitikkaa, klubinkaan ääniä ette ole unohtaneet.
Kauppelin: Te, te, rouva kampreerska, enhän minä...
Kamreerska: Hahhaa. Augusta sinä voit olla ylpeä miehestäsi.
Rouva Kauppelin: (Hymyilee.) Voi, rakas Sesilia, mitä sinä nyt turhia...
Kauppelin: Mutta täällä kaupungissa on viekas puplikaani... Puplikaanilla minä tarkoitan, – sillä minä käytin vertauksellisia tarkoituskohtia – tarkoitan hyvää naapuriani Rimppiä.
Rouva Kauppelin: Tiedätkös, Sesilia, että se Rimppi on hirveän ilkeä mies, vedätti kaksi kuormaa santaa...
Kauppelin: Meidän plankkumme taakse niin, että tukki meidän likaviemärimme suun.
Rouva Kauppelin: Ja sitten täällä on niin kamala katku, jota minä en kärsi, sillä minä olen hanskamaakarin tytär.
Kauppelin: Se Rimppi, Rimppi vehkeilee minua vastaan, jo monta vuotta on hän syrjäyttänyt minun, kaksi kertaa on hän ollut tielläni, kun olen ollut saavuttamaisillani todellisen päämaalini.
(Miina tuo kahvia ja tarjoo kaikille.)
Rouva Kauppelin: Niijaa kampreerskalle, enkö ole sinua niin monta kertaa opettanut! Ota enemmän sokerileipää, rakas Sesilia!
Kauppelin: (Käy levottomana lattialla.) Missähän urkuri viipyy!
Rouva Kauppelin: Juo nyt kahvia, Anders, se tyynnyttää!
Kauppelin: Tämä on tärkeä edesottaminen, kello viideltä on vaalikokous ja minun vihamieheni...
Kamreerska: Älkää nyt vaan pistäkö kuin jänis päätä pensaaseen! (Ovikelloa soitetaan.)
Kauppelin: Mitä se oli? Mene avaamaan Akusta!
Rouva Kauppelin: Etkö sinä koskaan osaa sanoa: Augusta.
(Menee avaamaan.)
Sanomalehtipoika: (Huutaa.) "Päivän uutiset."
Kauppelin: Anna pian tänne!
Rouva Kauppelin: Minä olen ennenkin ensiksi lukenut sanomat, kovin ne tänään myöhästyivät.
Kamreerska: Katsotaan, kas siinähän on valtuusmiesehdokkaat: tukkukauppias Bärlund, maalari Jokinen ja nahkuri Kauppelin.
Rouva Kauppelin: Ja Andersin nimi on präntätty niin suurilla kirjaimilla.
Kauppelin: Niin, siellä on nimeni, mutta toisessa lehdessä on toisia nimiä, korkeammat vallat tietäkööt, mikä vaalin tyydyttävä tulos on oleva.
Rouva Kauppelin: Koska kerran sinun nimesi on aviisissa, niin mitä enää epäilet. Olet se sinäkin mukamas.
Kauppelin: Kun ei se urkuri jo tule.
(Menee katupeilistä katsomaan.)
Kamreerska: Juorupeilistäkö tekin katsotte ja tähystelette onnenne nousevaa tähteä; ehkä vielä joku tähti loistaa napinlävessännekin.
Rouva Kauppelin: Pormestarilla on jo monta prenikkaa rinnassa. Anders, ihanhan sinä olet punainen kuin palokunnan uusi ruisku.
Kamreerska: Illalla olette jo iloisempia, lyön veikkaa vaikka kaksikymmentä markkaa – apropos Augusta, minulla olisi sinulle hiukan kahden kesken puhuttavaa – että te herra Kauppelin olette valtuusmies. Ja hommaattehan te sitten kekkerit – tai oikein komeat illalliset, eikö niin, Augusta?
Rouva Kauppelin: Kyllä minä toimitan ainakin yhtä upeat kuin Rimpiskä nimipäivikseen.
Kamreerska: Tämän kerron minä kaikille tutuilleni.
Rouva Kauppelin: Jälkiruoaksi oikein jäähyytelöä.
Kamreerska: Niin, niin, vaikkapa oikein puddingia. Mutta mennään nyt sinun puolellesi, Augusta, juttelemaan, minulla on sinulle hirveän paljon puhumista.
(Rouva Kauppelin ja Kamreerska pois.)
Urkuri: Heipä hei; Terve viljon veikkonen!
Kauppelin: Terve, terve, kuinka sujuu asiamme!
Urkuri: No nyt on horna irti.
Kauppelin: Mi-mitä sinä sanot!
Urkuri: Olen tuhlannut ainakin kolme markkaa vasikkaan.
Kauppelin: Ihanhan sinä pelästytit.
Urkuri: Aisa katkesi torin kulmassa.
Kauppelin: Eikö muuta?
Urkuri: Mutta minä otin toisen vosikan.
Kauppelin. Otit toisen vosikan?
Urkuri: Niin. Mutta sain kaupungin pahimman kaakin. Kaupungin katukivet ovat ainakin lapsen pääkallon suuruisia. Siinä minä hyppelin ja tärisin, että ruumiini on ihan kuin rikki piesty. Toista on olla Helsingissä, siellä oli oikein hauska ajaakseni, kun urkurikoulua kävin. Valtuusmieheksi ehkä päästyäsi –
Kauppelin: Ehkä päästyäni?
Urkuri: Tulee sinun ehdottaa, että laittavat pienempiä katukiviä.
Kauppelin: Mitä en ehdottaisi, mitä en ehdottaisi! Mutta kaikki näyttää hiukan mustalta.
Urkuri: Kuin nokikolarin omatunto. Älä hätäile, mitä en sinun tähtesi, kunnon veli, tekisi. Olen käyttänyt tuntosarviani, olen udellut ja urkkinut ja...
Kauppelin: Ja...? Sano jo, ihan minä tuskastun.
Urkuri: Sinä et siis tiedä...
Kauppelin: En ole jalallani tänään ulkona ollut.
Urkuri: Täällä sinä möyrit kuin karhu pesässäsi, kuules, eivät asiat tule sinun luoksesi, jollet sinä mene asioitten luo, eikä vuori tule hiiren luo, jollei hiiri tule vuoren luo.
Kauppelin: Niin, edessäni on vastuksien korkea vuori. Sitovien voimien välttämättömästä pakosta minä tuota noin... sairauden tähden... kas pääni on ollut kovin kipeä.
Urkuri: Hahhaa, ramppikuumetta. Minä tunnen tuon. Kun minä ensi kerran taiteilijana esiinnyin eräässä konsertissa, seisoin kuin kuumilla hiilillä ja kurkussa kutitti ja poltti. Ja kun hienot naiset suuntasivat minuun kiikarinsa, ai, ai. (Maiskuttaa kielellään.)
Kauppelin: Mutta emme me nyt ole konsertissa vaan...
Urkuri: Tulivuoren suulla. Ne peijoonit vihollisleirissä tyrkyttävät listojaan tunnetuille ja tuntemattomille. Ne kuiskuttelevat ja kuleksivat torilla, kauppapuodeissa ja kapakoissa.
Urkuri: Rimppi puuhaa parturin luokse vielä toista agitatsionikokousta.
Kauppelin: Rimppi! Kuinka? Uskaltaako hän minua taas vastustaa. Sinä liiottelet.
Urkuri: Ota virkani ja taiteilijahenkeni, jos sanankaan liioittelen. Rimppi on saanut puolelleen muutamia kauppiaita ja lyseon opettajat.
Kauppelin: Ja siellä ne nyt kohta parturissa huutavat ja hotisevat. On se Rimppikin mokoma... kuules ohimennen, sanotaanko valtuusmieskantaatti vai -kantitaatti?
Urkuri: (Nauraa.) Ei, kantaatti kuuluu minun alaani, olet kai joskus kuullut sen sanan suustani, siinä erehdys.
Kauppelin: Höm, höm, vai niin, vai niin. Olisi minun ehkä sentään pitänyt sopia Rimpin kanssa se ojajuttu, mutta se meidän muori on niin itsepäinen.
Urkuri: Eikä sinun rouvasi juuri hyvillä silmillä katsele minun ja Eveliinan sopusointuista suhdetta.
Kauppelin: Kyllä se asia selvitetään, jahka tästä pulasta pääsisi. Koska se kokous parturissa pidetään?
Urkuri: Hiukan ennen vaalia, viisaasti on Rimppi asiansa ajanut, hän tahtoo vaikuttaa kiihoittavasti juuri ratkaisevan hetken edellä.
Kauppelin: Mutta kuinka minä estäisin Rimpin menemästä parturille. Kiusa ja kuolema! Ajatukseni käyvät ihan sotkuisiksi enkä löydä asian ytimen punaista lankaa. Jos minä heti kutsuisin Rimpin puheilleni sopimaan siitä vanhasta riidasta? Hyvä tarkoitus, näes, sovittaa kaikki koukut ja konstit.
Urkuri: Tokkopa pistää päänsä ansaan.
Kauppelin: Vanha kettu, sen tiedän, ja saita.
Urkuri: Kielsi, kitsuri, nimensä takaukseen. Sinä olet ihan toista maata, sinussa on inhimillisyyttä.
Kauppelin: Mutta voisin minä pakoittaa, sillä sääntöjen sitova voima velvoittaa.
Urkuri: Sinä puhut taas arvoituksia.
Kauppelin: Höm. Ehee. (Lyö otsaansa.) Katsos minä olen tehdastelijain stipenstikassan johtokunnan esimies. Kassa on perustettu viina-anniskelun voittorahoista, siitä annetaan apurahoja kyvykkäimmille kisälleille.
Urkuri: Mitä kisälleillä on tekemistä meidän asiassamme?
Kauppelin: Etkö ymmärrä yskää! Rimppi kuuluu muiden muassa johtokuntaan.
Urkuri: Ahaa.
Kauppelin: Antti sällillekin ehdottaisin, kunhan kallistelisi vähemmän. Monta ropoa on hän vienyt viina-anniskeluun. Höm! Jos minä nyt kutsun mestarit tänne ylimääräiseen kokoukseen ennen viittä, niin...
Urkuri: Mutta jollei Rimppi tulekkaan.
Kauppelin: Siltä varalta ja sen vuoksi on meillä pikku sakkoja, ja Rimppi tahtoisi välttämättömästi ja varmasti apurahaa omalle sällilleen.
Urkuri: Hurraa, Kauppelin! Crescendo, crecendo! Mainiota, mainiota! (Lyö Kauppeliiniä olalle.)
Kauppelin:. Niin, katso minä en ole niin tyhmä kuin päältä näytän.
Urkuri: Tuumasta vaan toimeen. Lähetä heti kirje! Bravo! Hurraa!
Kauppelin: Sen teen heti. Kirjoitan maalari Jokiselle, että hän hommaa mestarit tänne, höm, hiukan ennen vaalia, höm.
(Menee huoneeseensa.)
Eveliina: (tulee oikealta.) Ah, te herra urkuri!
Urkuri: Mikä helkkarin suloinen sattuma!
Eveliina: Sormipuhuja, hahhahhaa! Tehän lensitte kadulla kuin...
Urkuri: Arkkiviisujen kaupustelija; jos minä keksisin niille nuotinkin, niin laulaisin minä torilla tai löisin rumpua kadun kulmassa: (yksitoikkoisella äänellä) arvoisat kansalaiset, peruttomat ja pennin pyörittäjät, herrat ja häntyrit. Taulahatut ja tomppelit, äänestäkää herra Tomppelia; kömpikää kojuistanne te veroa maksavat, uniset porvarit ja te, veroja kiskovat, laiskat virkamiehet, jotka vain lyijykyniänne virastoissa teroitatte ja haukottelette, vaivatkaa luuvaloisia virkaraajojanne torin yli vanhaan kallistuvaan raastupaan, sillä tänäpäivänä tapahtuu se suuri ihme, että vanha sarvipää ja nahkurien musta omatunto, Riku Rimppi patarumpujen ja huilujen soidessa valitaan kaikella kunniattomuudella kunnialliseksi kaupungin isäksi. Jollette usko näitä sanoja, niin uskokaa pormestarin kanoja.
Eveliina: Hahhahhaa, ihan minä olen nauruun kuolla.
Urkuri: Sellainen äänien värvääjä minä nykyään olen, mutta minä teen sen ainoastaan sentähden, että te olette isänne tytär.
Eveliina: Tehän puhutte kuin kirjasta. Hyvä vaan, että saatte arkenakin jotain tehtävää, vain sunnuntaisin te soittelette urkuja ja laulatte hautavirsiä.
Urkuri: Silloin laulan minä paraiten, kun näen teidän kirkossa istuvan.
Eveliina: Tai nukkuvan urkulehterin alla, hahhaa!
Urkuri: Silloin vasta on hauskaa, kun soitamme illoin hämärässä nelikätisesti.
Eveliina: Mutta mamma sanoo aikovansa pyytää tohtori Keinoa opettamaan minulle ruotsin kieltä.
Urkuri: Keinoa! Hahhahhaa. Mitäs siitä kamreerska sanoo, joka häärää Keinon ympärillä kuin sudenkorento! Neiti Eveliina, tuletteko iltapäivällä kävelemään kirkkopuistiikkoon?
Eveliina: Mutta meillä on harjoitus kello viideltä.
Urkuri: Se on totta se, mutta tunti täytyy siirtää, sillä viideltä on vaalikokous raastuvassa.
Eveliina: Ne vaalit, ne vaalit, ei nykyään muusta kuulekkaan, jos vielä niistä puhutte, niin panen pumpulit korviini.
Urkuri: Mutta sen jälkeen...
Eveliina: Jos mamma päästää.
Urkuri: Sanokaa, että menette nuottia ostamaan!
Eveliina: Älkää opettako minua valehtelemaan! Kuulkaas herra Virtanen, opettakaa minulle joku laulu!
Urkuri: Tietäkää, neiti Eveliina, minä aijon säveltää pienen laulun omiin sanoihin ja minä omistan sen teille.
Eveliina: Ettekö voisi opettaa minua soittamaan tätä laulua: "tyttö se meni niitylle, hihhei, ai, ai, hei niitylle, noita ruohoja leikkaamaan, siellä tuli häntä vastaan yksi riiari, hihhei, ai, ai, yksi riiari, joka vaati sen seisomaan." Minna sen minulle opetti. Se on niin mukava.
Urkuri: Renkutusta vaan, ei se täytä soiton korkeampia vaatimuksia.
Eveliina: No opettakaa sitte "kukkuu, kukkuu"!
Urkuri. (Hyräillen.) "Ruuhet on rannalla pienoiset, kultani sormet on hienoiset." Ah, neiti Eveliina, kuinka teillä on hieno käsi. (Aikoo suudella Eveliinan kättä.)
Kalle: (Oikealta yskien.)
Eveliina: Oh, mikä siellä! Kalle!
Kalle: Onks mestari täällä?
Urkuri: Tomppeli!
Eveliina: (Huutaa.) Pappa!
Kauppelin: (Kirje, mustetulppo ja kynä kädessä.) Mikä hätänä?
Kalle: Puorissa on yks moukka, joka möisi vuotia.
Kauppelin: Ei minulla nyt ole aikaa sellaiseen. Minulla on tärkeämpiä toimituspiteitä.
Kalle: Miäs sano meneväns Rimppiin, jollei täällä osteta, lupaa antaa halvasta, sano, lehmä taitto oikeen takajalkans.
Kauppelin: Ei, ei, kun minä sanon ei, niin minä sanon ei. Saat mennä asialle.
(Näyttää kirjeen urkurille ja panee sen koteloon.)
Kamreerska: (ja rouva Kauppelin vasemmalta.) Saako tulla?
Urkuri: Kyllä saa tulla.
Rouva Kauppelin: (Kamreerskalle kahden kesken.) Tässä olisi kaksikymmentä markkaa.
Kamreerska: Tuhannen kiitos, rakas ystävä, kyllä maksan heti huomenna, kun nostan eläkkeeni!
Rouva Kauppelin: Kalle, mitä sinä täällä? Tahraathan likaisilla saappaillasi hienon mattoni ja sitten tuot sinä verstaasta niin ilkeän hajun.
Kauppelin: (Kallelle.) Vie tämä maalari Jokiselle, mutta juokse pian!
(Kalle pois.)
Urkuri: Hyvää päivää, arvoisa rouva Kauppelin, päivää kamreerska Sandman.
Kamreerska: Anteeksi, minun täytyy nyt lähteä, minulla on niin paljon hommaa... Pikku on kipeä... toivotan sydämestäni onnea, herra Kauppelin, hyvästi, hyvästi kaikki. (Menee.)
Urkuri: Hahhahhaa. Olipas sillä eukolla kiire! (Itseks.) Tohtorin luokse luultavasti.
Rouva Kauppelin: Onneksi olimme juuri syöneet päivällistä, kun hän tänne tuli.
Kauppelin: Mutta hänen suhteensa täytyy olla varovainen, hän on niin sanoakseni jonkinlainen vaali-ilmapuntari. Kun ei ne mestarit jo ala tulla, aika rientää, (kävelee levottomana) oh, tätä vaalia, tätä vaalia!
Urkuri: Eikö veli nyt luota edes omaan onneensa. Väinölän klubissa eilen – et ollut mukana – tehtiin yksimielinen tällainen päätös: suuri joukko kansalaisia on päättänyt äänestää valtuusmiehiksi seuraavia kansalaisia: Bärlund, Kauppelin, Jokinen. Oletkos nyt tyytyväinen?
Kauppelin: (Hykertäen käsiään.) Jukukliut!
Urkuri: Tosin tukkukauppias...
Kauppelin: Häh!
Urkuri: Sanoi, että hän on sen niin laskenut, että olemme enemmän kuin tasaväkiset, ettei ole pelkoa, mutta jos viimeisessä tingassa tapahtuu muutos, niin sinun vaalisi saattaa riippua kahdestakymmenestä, kolmestakymmenestä äänestä.
Kauppelin: Kahdesta, kolmestakymmenestä äänestä, sanoit!
Urkuri: Karaise itsesi mies! (ravistaa Kauppeliiniä.)
Kauppelin: (Hätääntyneenä.) Ku-kuule, mene heti klubiin, mene myös tohtorille ja käy kuin sattumalta parturissa. Voithan leikkauttaa tukkasi vielä lyhyemmäksi.
Urkuri: No, vaikka pääkalloa myöten.
Kauppelin: Minä ihan tukehdun, voi, minun päätäni, minun päätäni, se tulee varmaan ennen aikojaan kaljuksi. Joudu, joudu!
Urkuri: Minä lennän. (Menee.)
Kauppelin: (Vaipuu tuolille.) Oh! Aukusta, Aukusta! Hiero minun päätäni, sillä ajatukseni kuhisevat aivoissani kuin muurahaiset keossaan ja ne pistävät, pistävät niin riivatusti.
Rouva Kauppelin: Voi, pistävätkö ne pahasti, mutta tyynny Anders! Miksi olit toissa iltana klubissa, seurustelit enemmän tohtori Keinon kanssa, hänhän kuitenkin kerran on kuuluva perheeseemme, kuten toivon.
Kauppelin: Sano minua edes Antiksi! Oh, tulisipa tänne tohtori Keino edes, että saisin arveluilleni sitovan pohjan ja perustuksen, höm.
Rouva Kauppelin: Mitä sinä inttailet, olithan sinä kuvernöörin päivällisillä ja itse kuvernööri...
Kauppelin: Ette te naiset ymmärrä politiikan pulmia ja poukahduksia.
Rouva Kauppelin: Odota, minä tuon sinulle lasin marjavettä ja terveyssuolaa!
(Menee vasemmalle, ovikello soi.)
Kauppelin: (Rientää eteiseen.) Jokinen, missä muut?
Jokineni: Rimppi ei sanonut tulevansa eikä muilla ole aikaa.
Kauppelin: Siis pettäneet. Tämäkö on puuhieni ja huolieni monivuotinen hedelmä!
Jokineni: Sinä otat asian liian syvästi. Sinä teet itsesi naurettavaksi, sanon sen suoraan. Olet pohjaltasi kunnon mies, mutta tämä vaali on mennyt päähäsi.
Kauppelin: Sinä olet kymmenen vuotta nuorempi minua. Kerskaile sinä suoruudellasi, et sinä tiedä, mitä tämä minulle merkitsee. Mutta sen minä totisesti sanon, minä tahdon päästä valtuusmieheksi keinolla millä hyvänsä (Eveliina tulee oikealta), minä en muuten voi hengittää, en voi koskaan nauraa, en syödä, en elää, en kuolla, kuolla, kuuletkos sinä!
Jokineni: Hupakko!
Eveliina: Pappa, eihän tämä ole koko maailman asia, ilman tätä sinun olisi paljon parempi olla. Eikö niin, herra Jokinen?
Jokineni: Siinä iskette naulaan, neiti, mutta hyvästi nyt, minun täytyy kävästä ensin kotona. (Menee.)
Eveliina: (Katupeilistä katsellen.) Hänellä oli niin rehelliset siniset silmät. Hahhaa, mutta tuolla astuu nälkäkurki, tohtori Keino. Tänään täällä vilisee ihmisiä ja kaikki ovat päästään pyörällä. Yks, kaks, yks, kaks!
Kauppelin: Jumalan kiitos! (Avaa oven tohtorille.) Kiitos tohtori, että tulitte, aika on täpärä, sanokaa minulle, onko raittiuskansa varmaan puolellani tänään, tiedättehän, että tahdon tillikan poistettavaksi.
Keino: Tietäen teidät asiaamme harrastavaksi mieheksi, mieheksi, hm, joka käyttääkseni latinalaista puhepartta inter arma, hm, keskellä sotaa, keskellä yhteiskunnallista mätää, hm, keskellä kauheinta viinanvillitystä, hm, olette pysyneet uskollisena nuoruuden aatteillenne ja periaatteillenne, kehoitin minä eilen kaikkia vesikansan kansalaisia kohtuuden ja oikeuden nimessä antamaan äänensä teille.
Kauppelin: Minä ki-kiitän, herra tohtoori, minä en tiedä muuta kuin että minä kiitän.
Keino: Hm. Sillä väkipitoisten juomien juonti on arveluttavassa määrässä...
Rouva Kauppelin: (Tuo tarjottimella marjavettä.) Mikä kunnia! Päivää, arvoisa tohtori.
Keino: (Mulkoillen lasia.) Pä-päivää... hm, arveluttavassa määrässä lisääntynyt meidän köyhässä ja rakkaassa maassamme. Herra Kauppelin, onko tämä viiniä, hm?
Rouva Kauppelin: Marjavettä se vaan on.
Keino: Minä juon vain sitä uutta raittiuskaljaa, hm.
Rouva Kauppelin: Istukaa herra tohtori!
Kauppelin: Niin, tehkää niin hyvin, herra tohtori!
Keino: Minulla ei olisi oikein tällä kertaa aikaa.
Rouva Kauppelin: Tässä on Eveliina. Suostuttehan, hyvä tohtori, opettamaan Eveliinalle ruottin kieltä.
Keino: (Kumartaa kömpelösti Eveliinalle.) Kas. Hm. Magnas gratias. Kiitän luottamuksesta. Tervehdin teitä neitiseni, hm. Latinan kieli on mieliaineeni, mutta jos neiti, hm, niin tahtoo, hm, niin olen magno cum studio, suurella innolla niin sanoakseni opastava teitä tässä kiitettävässä yrityksessä.
Eveliina: Hihhii. Ettei tohtori vaan minun tähteni unohda rakasta latinaansa.
Keino: Hm. Voisimmehan me jo alkaa, hm, vaikka tänä iltana, jahka ensin olen saanut valmiiksi juhlarunon raittiuden ylistykseksi.
Kauppelin: Akusta, mitä kello on?
Rouva Kauppelin: Neljännestä vailla viisi.
Kauppelin: Oh, joko jo niin paljon, tuo, rakas Akusta, minun ponsuurini ja silkki-hattuni!
Keino: Rakas neiti, mea cara, minä tulen uhraamaan teille kaiken jälellä olevan aikani.
Rouva Kauppelin: Kyllä me maksamme, mitä tohtori vaan tahtoo, mitä vaan tahtoo.
Keino: Hm. Siitä ei ole kysymystäkään. Mutta anteeksi, herrat ja rouvat, minun täytyy vielä korjata discipuluksieni, toisin sanoen oppilaitteni teemoja. Minä, hm, kumarran. (Menee.)
Rouva Kauppelin: (Saattaen.) Käykää nyt usein talossa, herra tohtori!
Keino: Hm, kyllä minä, hm. Hm, raastuvassa tavataan, herra Kauppelin. (Pois.)
Kauppelin: Raastuvassa tavaltaan, herra tohtori. Kiitos.
Eveliina: Hahhahhaa, Hm, hm, tohtori missipulus.
Rouva Kauppelin: Aina sinä hohotat, jos sinä tuolla tavalla jatkat, niin et koskaan pääse naimisiin! (Menee oikealle.)
Eveliina: Hahhaa, naimisiin! Ennen minä menen vaikka Kallelle ennenkuin tuolle tarhapöllölle.
Kauppelin: (Kävelee edestakaisin.) Arpa on heitetty, paluu on mahdoton. Vaali voi riippua kolmestakymmenestä tai kahdestakymmenestä äänestä. Se Rimppi, se kirottu Rimppi!
Eveliina: (Ikkunan ääressä.) Tuolla tuli Rimppi parturista ja jälessä pari mustaa mestaria.
Kauppelin: (Hyökkää ikkunan luo.) Perh... siellä ne menevät ne kultaa kantavat aasit, mutta sen minä sanon, että yhteiskunta on heille ylipääsemätön muuri. Jaa, ah! Kyllä minä niille näytän. Mutta mitä minä nyt teen?
Eveliina: Mikä teitä vaivaa, isä?
Kauppelin: Oh, olispa minulla oikein paljon ääniä, niin minä kukistaisin sen rosvon, sen riivatun Rimpin.
Eveliina: Montako ääntä Rimpillä on?
Kauppelin: Kolme vähemmän kuin minulla, sillä minulla on kaksikymmentäkolme ääntä. Ne äänet minä nyt kipeästi tarvitsisin. Tuhat tulimmaista! Minun täytyy mennä läpi!
Eveliina: Mutta eikös pappa voi käyttää omia ääniään?
Kauppelin: Ei se taida käydä päinsä. Ei, ei... lapsi kulta, et sinä näitä asioita ymmärrä.
Eveliina: En minä tahdokkaan ymmärtää.
Kauppelin: (Lyö otsaansa.) Haa, mitä jos, jos... Eveliina antoi minulle hyvän iteean. Tukkukauppias oli sen niin laskenut, riippuu kahdestakymmenestä, kolmestakymmenestä äänestä.
Eveliina: (Nyökyttää päällään.) Urkuri nosti jo lakkia, sellainen veitikka!
Kauppelin: Oh! Jospa kaikki kävisi hyvin! Minä en välitä enään mistään! Minä teen sen, minä teen sen! – – Jos minä äänestän itseäni... niin olen ehkä valtuusmies, sanoo valtuusmies. Höm, päätetty asia, höm, jos...
Eveliina: Pormestari meni jo raastupaan.
Kauppelin: Minä menen raastupaan äänestämään. Pormestari kysyy: mikä on talon numero. Minä vastaan: seitsemänkymmentä seitsemän. Pormestari katsoo listasta, montako ääntä minulla on. Minä sanon: kaksikymmentä kolme. Pormestari pistää vaalilipun uurnaan. Humaus vaan! Ei kukaan sitä tiedä, ei kukaan siitä pääse selville. Oi, taivaan enkelit, antakaa minulle anteeksi tämä pieni vaalisynti! (Napsauttaa sormillaan.) Minä näen jo itseni istumassa valtuusmiestuolissa.
(Lyö vasaralla pöytään. Ovikello soi.)
Urkuri: Heipä, hei! Viljon veikkoseni, tässä minä taas olen, olen juossut, että paitani on ihan märkä. Tässä on vaaliliput. Toisella listalla on nimet: Bärlund, Jokinen, Kauppelin, toisella nimet: Bärlund, Jokinen, Rimppi.
Kauppelin: Anna tänne! En ikänä minä äänestä Rimppiä, en ikänä, ennen menen vaikka hirteen. Pyhi pois Rimpin nimi ja pane oma nimesi sijaan!
Urkuri.: Pannaan nyt vaalilippu koteloon.
Kauppelin: Kohta tuon!
Urkuri: Kuules Antti, lainaa minulle samalla kolmesataa markkaa, huomenna lankee minun vekselini!
Kauppelin: Höm, tuota... kyllä! (rientää huoneeseensa ja tuo kaksi kirjekoteloa.)
Urkuri: Peijakas, hyvin kävi! Hahhahhaa!
Eveliina: Mitä te nauratte?
Urkuri: Nauroinhan vaan erästä koronkiskuria Helsingissä!
Kauppelin: Tässä! Pannaan nyt lippu koteloon. Kas noin. (Pistää kotelon taskuunsa.) Tuo toinen lippu, jossa on oma nimeni, jääköön pöydälle muistoksi tästä juhlallisesta ja kiusallisesta hetkestä. Suoraan eteenpäin, tuli mitä tuli! Riennä sinä vaan edellä!
Rouva Kauppelin: Anders, Anders, kello löi jo tornissa viisi, tässä ponsuurisi ja silkkihattusi, sitä en tahtonut löytää. Joutukaa jo!
(Rouva Kauppelin pukee ponsuurin Kauppelinin päälle ja työntää
hänet eteiseen, urkuri ja Eveliina seuraavat.)Kauppelin: (Hyökäten saliin huutaa eteiseen.) Minä unohdin yhden asia. (Itsekseen.) Muori oli pilata koko asian... eihän kukaan näe!.... kas noin vaihdan minä liput. (Sulkee pöydällä olevan lipun koteloon ja heittää toisen kotelon taskustaan uuniin.)
Rouva Kauppelin: (Eteisestä.) Anders, tule jo!
Kauppelin: Tulen, tulen.
Kalle: (Oikealta varpaillaan.) Mestari! Pyyri on puolimätä, ja tänäänhän pitäis muutta nahat kuurenteen parkkiin.
Kauppelin: (Äkäisesti.) Mene hiiteen!
(Heittää vasaran nurkkaan. Rientää eteiseen, josta
kuuluu ääniä: hyvästi, onnea matkalle.)Kalle: Onks mestari tullu hulluksi!
Esirippu.
TOINEN NÄYTÖS.
(Sama sali kuin ensimmäisessä näytöksessä. Pikkupöydät ja tuolit ovat siirretyt seinää vasten. Miina pyyhkii lattiata, Kalle on sukkasillaan ja puhdistelee akkunaa.)
Kalle: Kukahan juutas sen narripeilin on yöllä tervannu? Olen sitä hieronu ja kehnänny koko aamupualen; ikkunakin on tervassa.
Miina: Olisit kuullu Kauppiskan pärpätystä, kun se tuli aamulla torilta ja huamas tervatun klasin, ihan oli syärä siihen paikkaan.
Kalle: Niin, niin, eukko on paisunu kuin alunalla paisutettu häränvuota. Ennen sanottiin sitä Kauppiskaksi, sitte muutettiin se Kauppeliinskaksi, nyt ei saa enää sanoa: mestari, vaan... mikäs nimi se taas olikaan?
Miina: Haltiusmies tai mikä hullutusmies.
Kalle: Kaikkia niitä raastuvan herrojen päähän pälkähtää. Niin, täällähän on kohta oikein aika kalaasi ja minun pitää häärätä oikein syypparina.
Miina: Sinun!
Kalle: Oikein patiimoissa ja häntätakissa. Miina kultaseni, säästä minulle joku makupala rääpiäisistä. Kuules! (Lähestyy Miinaa ja aikoo tarttua käteen.) Näin teki urkuri Eveliina ryökkinälle.
Miina: Senkin ampiainen! (Työntää Kallen pois.)
Kalle: Kuules, minä muutan nimeni Kalle Rajasesta Kalle Rajaliiniksi, onks se fiinimpää.
Miina: Muuta vaikka turkkeliiniksi! Pois! Kätes on tervassa!
Kalle: Sinä tairakkin kattella Antti sälliä.
Miina: Jo sinä joutavia. Rouva tulee!
Kalle: Avainkimppu helisee.
(Hyppää akkunan luo.)
Rouva Kauppelin: Vieläkö te täällä vetelehditte? Ei työstä tule mitään, jollei vieressä seiso. Miina, mene auttamaan apumuijaa ruoan laittamisessa ja sinä, Kalle, pukeudu herra valtuusmiehen vanhaan hännystakkiin, mutta muista, että et sinä tänä iltana seiso parkkitiinun ääressä. Muistakaa, minä sanon sen vielä kerran! Tästälähin ette saa sanoa: mestari, vaan: herra valtuusmies. Saatte mennä!
Kauppelin: (Paperi kädessä, lukee.) Arvoisat vieraat, arvoisa herrasväki, höm?
Rouva Kauppelin: (Matkien.) Höm. Niin sellaista se on, kun tulee myöhään kotiin Väinölän klubista.
Kauppelin: Mutta, Akusta kulta, eilen oli syytä.
Rouva Kauppelin: Syytä, syytä. Syy sepissä kuin sysissä, se urkuri kai vietteli. Kupariseppä!
Kauppelin: Katsos, kun vaali onnistui kaikkien asianhaarojen ja laskujen mukaan, olenhan minä nyt saavuttanut sen tärkeän päämaalin, johon jo monta vuotta olen pyrkimällä pyrkinyt.
Rouva Kauppelin: Oletko sinä jo lähettänyt kutsukortit pormestarille ja muille?
Kauppelin: Olen, olen. Ja sitten olen minä kirjoittanut puhetta, tässä tärkeässä asemassa, missä nyt olen, täytyy minun tottua sanallani vastaamaan kaikenlaisiin puheisiin ja esiintymiselläni vahvistamaan niiden vaikutusta.
Rouva Kauppelin: Kukahan sen katupeilin on yöllä tervannut? Jestas sentään, minä olen niin vihanen, niin vihanen, varmaankin on sen tehnyt joku Rimpin oppipoika.
Kauppelin: Niin, Rimppi on kukistettu, hänen valtansa on ollutta ja mennyttä, sillä asianhaarojen sitova voima on näyttänyt hänelle hänen oikean paikkansa.
Rouva Kauppelin: Nahkaverstaassa niin, kaikki tässä herroittelemaan. Sinä, Andres, olet itsesi kunnostanut, et sinä sovi enää tähän vanhaan, rähjäävään ja epäsiistiin toimeen, koska nyt olet valtuusmies ja aikasi tästälähin on ylösotettu. Sentähden olen ajatellut, että ostat talon torin varrelta ja me muutamme pois täältä karvarien kulmalta, sillä onhan meillä varoja.
Kauppelin: Sinä voit olla oikeassa, asemani kaupungin asioitten valtuutettuna määrääjänä nykyään aiheuttaa ehkä sellaisen toimituspiteen.
Rouva Kauppelin: Kuules, sinä otat sen ruman nahkakyltin pois, sen sijaan hankimme ulko-oveen kiiltävän nimilevyn: Valtuusmies Kauppelin. Se kuuluu hienommalta.
Kauppelin: Niin, niin, ajatelkaamme toiste sitä asiaa, nyt on kiire.
Rouva Kauppelin: Oletko lähettänyt kutsukortit myöskin tohtorille ja tukkukauppiaalle ja luuletko, että kuvernöörille sopisi...
Kauppelin: Ei, ei, kuvernööri on virkamatkoilla. Olen kutsunut vaan herroja, sillä kuvernöörin päivällisillä oli vaan herroja.
Rouva Kauppelin: Kampreerska sentään on hyvä olemassa näissä vaalikamuissa.
Kauppelin: Tapahtukoon tahtosi, Akusta. Rimpin olen minä myöskin kutsunut.
Rouva Kauppelin: Anders, oletko tullut päästä vialle!
Kauppelin: Olen kutsunut Rimpin siitä ylenmääräisestä syystä, että hän tuntisi alennuksensa minun jalomielisen mennettelytapani johdosta vielä suuremmaksi.
Rouva Kauppelin: No tulkoon vaan, saahan sitten kertoa Rimpiskälleen meidän kekkereistämme. (Rientää akkunan luo ja siirtää kartiinit sivulle.) Kas näin saa Rimpiskä tuolla vastapäätä nähdä kaikki vieraamme ja on kateudesta halkeamaisillaan.
Kauppelin: Akusta, sytytä kattokruunu! – Minun täytyy miettiä pöytäpuhetta, höm.
(Ovikello soi.)
Kamreerska: Oi, rakas Augusta. Minä onnittelen teitä, herra Kauppelin, tuhannen kertaa. Saanko minä oikein sydämmestäni puristaa teidän kättänne. Ette usko, kuinka minä iloitsen teidän menestyksestänne. Koko kaupunki siitä puhuu, lyseon opettajat ovat noloja, parturi joi eilen harmissaan itsensä hutikkaan. Hän oli sellaisessa tilassa, että hänen toverinsa Viktoria hotellista palattua laskivat hänet Bärlundin vedettömään kaivoon, sieltä hänet palovartiat yöllä nostivat. Niin kertoi minulle eläinlääkäri Stumlander, joka sattumalta oli joutunut paikalle.
Rouva Kauppelin: Voi tokiinsa. Tiedätkös hyvä Sesilia, että ovat tervanneet yöllä meidän katupeilimme. Sellaiset yökulkijat pitäisi panna linnaan.
Kamreerska: Soo. Siitä minä en vielä ole kuullutkaan! Kateutta, kateutta! Mutta kyllä minä siitä vielä selvän otan, siitä pitää ilmoittaa viskaalille.
Kauppelin: Ilkityön tekijät ja kadehtijani luulivat tällä edesottamisellaan ehkä pilaavansa minun valtuusmiesiloni, mutta siinä he aivan erehtyvät, tänään, jolloin ystäväni kokoontuvat pienelle juhla-aterialle.
Rouva Kauppelin: Niin, kuules Sesilia, olemme kutsuneet vain herroja.
Kamreerska: Vain herroja?
Rouva Kauppelin: Lukuunottamatta sinua.
Kamreerska: (Itsekseen.) Eivät ole lähettäneet edes kutsukorttia, fi donc!
Rouva Kauppelin: Olimme juuri aikeissa lähettää sinulle kutsukortin, mutta koska nyt satuit paikalle, niin on se kai tarpeetonta.
Kamreerska: (Ivallisesti.) Tietysti tulee tänne tohtori.
Rouva Kauppelin: Tietysti. Hän tulee jo piankin antamaan Eveliinalle oppia. Mutta nyt tahtoisin minä sinulta kysyä neuvoa. Illalliset syödään tietysti (näyttää oikealle) ruokasalissa, mutta mitä sopisi sitä ennen tarjota?
Kamreerska: Kun minun isä vainajallani, joka oli luutnantti ja aatelismies...
Rouva Kauppelin: Sesilia hyvä, sen tiedän.
Kamreerska: Oli maakartano, oli isä vainajallani tapana tarjota jäälikööriä naisille ja seudun parooneille ja muille ylhäisille oikeata ranskalaista konjakkia, joka sitä varten oli tilattu suoraan Ranskasta. Minun isäni oli oikea ritari ja aatelismies, vaikka kateelliset poroporvarit tässä pienessä nurkkakaupungissa väittävät asian vääräksi. Mutta asia on niin, että minun isäni iso-isä saapui tänne Saksasta, mutta jollain selittämättömällä tavalla katosivat laivasta aateliset sukukirjat eikä minun isäni, vaikka hän sitä varten kävi Saksassa, löytänyt puuttuvaa sukulenkkiä, rengasta.
Rouva Kauppelin: Niin, tapahtuu se vahinko merelläkin. Kuules pappa, kun sinä olit kuvernöörin päivällisillä, mitä siellä tarjottiin ennen ruokaa!
Kauppelin: Kun minä olin kuvernöörin päivällisillä – oli tuorstaipäivä niinkuin tämäkin juhlapäivä, – tarjottiin siellä isossa salissa ruottalaista punssia pienissä hienoissa mukilaseissa.
Rouva Kauppelin: Koska kuvernöörin päivällisillä... niin meilläkin. Jestas sentään! Mistä minä nyt hankiin sellaiset lasit!
Kamreerska: Ruotsalaista punssia!
Rouva Kauppelin: Voi tätä onnettomuutta, meillä kun on vaan sekaisin viina- ja viinilaseja. Mitä nyt vieraat ajattelevat!
Kamreerska:. Augusta kulta, älä hätäänny, pormestarilla on.
Rouva Kauppelin: Lainaiskohan pormestari, rakas Sesilia?
Kamreerska: Minä käyn siellä itse puhumassa, kyllä palvelustyttö sitte tuo.
Rouva Kauppelin: Kuinka sinä olet kiltti, herttainen Sesilia, pelastit minut pahasta pulasta.
Kamreerska: Minä menen heti! Täytyyhän minun hiukan siistiytyäkin.
Kauppelin: Anteeksi, minun täytyy mennä pohtimaan puheeni kaikkia ponsia ja käänteitä. (Pois.)
Rouva Kauppelin: Niin, tule nyt hiukan ennen muita katsomaan laitoksiani!
Kamreerska: Tulen, tulen. Kuules, hyvä Augusta, en voinutkaan maksaa tänään velkaani, oli niin paljon muita menoja.
Rouva Kauppelin: Mitäs niistä.
(Ovikello soi.)
Kamreerska: (Eteisessä.) Ympäri mennään yhteen tullaan, rakas tohtori. Hihhii. Saanko auttaa? (Tulee salin ovelle tohtorin mukana.) Tietäkääs, rakas tohtori, olen jo lukenut raittiusrunonne, mainiota, kerrassaan suuremmoista!
Rouva Kauppelin: Kas kuinka se keikailee.
Kamreerska: Niin, hyvästi kaikki, iloisiin näkemiin. (Pois.)
Rouva Kauppelin: Tervetuloa, hyvä tohtori.
Keino: (Kiitellen.) Mi-minulla on kunnia, hm.
Rouva Kauppelin: Meillä kunnia on. (Itsekseen katsellen käsiään.) Kas, mistä käteni on tullut tervaan! (Ääneen.) Tulitte sopivaan aikaan, Eveliina on kotona ja on kaipaillut ruottintuntiaan.
Keino: Minulla on suuri ilo uudesta discipulastani, hän edistyy kiitettävästi.
Rouva Kauppelin: (Huutaa.) Eveliina! Täällä on tohtori.
(Eveliina tulee.)
Keino: Hm, neiti, hm, minä...
Rouva Kauppelin: Voitte istua tässä sohvassa te nuoret, minä menen kyökkiin. (Menee.)
Eveliina: Tietäkääs, tohtori, minä en ole tänään ollenkaan lukenut läksyjäni. – Mutta tohtori, kätenne on vallan tervassa, hahhaa!
Keino: Niin, hm, kun minä eilen tulin illalla kotiin, oli lukon kädensija tervattu. Joku minun discipulukseni on tämän kepposen tehnyt; voilla ja saipualla olen pessyt käsiäni, mutta terva ei vaan tahdo lähteä.
Eveliina: Sama missipulus, saapasjalkainen missi on varmaan tervannut meidän katupeilimmekin.
Keino: Hm, vai niin, hm, ikävä casus, tapaus, hm.
Eveliina: Älkää pahastuko vaikka sanon teitä tohtori missipulukseksi, se on vaan hyväilynimi.
Keino: Teillä neiti on oikeus sanoa vaikka miksi, hm. Minun etunimeni on oikeastaan Mikko, mutta kotona sanoivat minua Mikiksi, hehhee.
Eveliina: Tästä lähin sanon minä teitä Mikki Missipulukseksi.
Keino: Viehättävä veitikka! Jos te tietäisitte, neiti, kuinka minä, hm, olen yksin maailmassa kuin orpo, hm.
Eveliina: Yksin ja onneton.
Keino: Ja luvalla sanoen, kaikki tieteelliset kyvyt ovat hajamielisiä, myöskin minä olen hajamielinen.
Eveliina: Te olette tavallanne rakas.
Keino: (Aikoo nousta.) Rakas, hm, oo, neiti...
Eveliina: Hiukan itserakas, tarkoitan. Ja hajamielisyydessänne olette unohtaneet, että meillä on nyt ruotsintunti, hahhaa.
Keino: Hm, niin, alkakaamme. Mitkä ovat persoonapronominit? Minä autan: jag, ja niin edespäin.
Eveliina: Jag, du, han, hon, vi, ni, de.
Keino: Minä, sinä, ja niin edespäin. Mikä on nyt eroitus han ja hon sanojen välillä?
Eveliina: En minä tiedä, hahhaa.
Keino: Mikä on ero minun ja neidin välillä.
Eveliina: Te olette saksalainen tohtori ja minä olen oppimaton oppilas.
Keino: Hm. Eikö ole muuta eroitusta?
Eveliina: Teillä on parta mutta minulla ei ole.
Keino: Eikö neiti puvusta päättäen voi keksiä mitään eroa?
Eveliina: (Veitikkamaisesti.) Hyi tohtori, te olette häijy.
Keino: (Hämillään.) Hm, en minä mitään tarkoittanut. Otetaan alusta. Mitä on sinä ruotsiksi?
Eveliina: Du.
Keino: Aivan oikein. Mitä on ruotsiksi rakastaa?
Eveliina: Sen minä tiedän: älskar.
Keino: Sinnepäin, minä autan teitä. Accusativus persoonapronominista minä on ruotsiksi mig. Miten käännettäisiin siis: sinä minua.
Eveliina: Du mig.
Keino: Tehän edistytte. Asettakaa nyt edellisten sanojen eteen: älskar!
Eveliina: Älskar du mig.
Keino: Niin, rakastatko sinä minua. Mitä olisi siis: minä rakastan, kääntäkää aivan samassa järjestyksessä, hm.
Eveliina: Jag älskar.
Keino: Jag älskar, hm, niin tuota, minä rakastan sinua, anteeksi, hm, teitä, neiti, sillä minä...
Eveliina: Te rakas... hahhahhaa (nauraa kauvan ja juoksee huoneeseensa.)
Rouva Kauppelin: Mikä onni meidän perheellemme!
Keino: Minä, hm, rakastan, hm...
Rouva Kauppelin: Tytärtäni, minä annan teille siunaukseni, minä kuulin viimeiset sananne.
Keino: Mutta neiti nauroi, hm. Minä en ymmärrä, hm.
Rouva Kauppelin: Hän on vielä niin nuori ja vallaton ja vakaantumaton.
Keino: Kyllähän minä... mutta minun täytyy jo lähteä.
Rouva Kauppelin: Kyllä minä puhun Eveliinalle. Niin, niin, tulkaa nyt kekkereihiimme, ennen muita olette tervetullut.
Keino: Kyllä minä, en ole ajanut vielä partaani, hm. Minä kumarran. (Pois.)
Rouva Kauppelin: Muistakaa nyt jälkenne!
Rimppi. (Eteisestä.) Onkos mestari katona?
Rouva Kauppelin: Mikä mestari?
Rimppi: Mestari Kauppinen, tiemmä.
Rouva Kauppelin: Olette joutuneet väärään paikkaan.
Rimppi: Ettekö te ole Kauppiska?
Rouva Kauppelin: Mitääh!
Rimppi: Ahaa. Onkos Kauppeliini kotona?
Rouva Kauppelin: Valtuusmies Kauppeliinia kai tarkoitatte?
Rimppi: Niin. Tunteehan valtuusmieskii minun, monta kertaa nuorena miehenä kun valtuusmieskii oli hanskamaakarin sällin tytär, tanssimme me yhdessä.
Rouva Kauppelin: Oh! Anders, Anders!
Kauppelin: (tulee) Päivää, mikä asiasi?
Rimppi: Tulin sopimaan siitä ojajutusta. Minä ehdottaisin, että yhdessä kaivatamme ojan, jota myöten molempien parkkivesi juoksee järveen.
Rouva Kauppelin: Korjatkaa pois se santaläjä!
Rimppi: Siihen en voi suostua.
Rouva Kauppelin: Mutta minun mieheni määrää valtuustossa, että te saatte noukkia jokaisen santamurun.
Kauppelin: Jos minä tahdon, niin voin ajaa asiani juoksun siihen suuntaan.
Rimppi: Kävin äsken pormestarin puheilla ja pormestari sanoi, että asiasta on sovittava naapurien kesken.
Kauppelin: Sinä, sinä olet kiero mies!
Rimppi: En ole kiero, enkä väärä, mutta jaksan minä vedättää aidan eteen vielä yhden santakuorman lisää.
Rouva Kauppelin: Hävytön mies!
Kauppelin: Soh, soh, Akusta, ei niin. Tahdon jalomielisesti rangaista pahan hyvällä, koska nyt olen edistykseni kukkuloilla. Olen kutsunut sinut ilta-aterialle, tule, mutta käyttäydy kuin vieraissa ainakin! Otatko nyt santaläjän pois!
Rimppi: Perästä kuuluu sanoi torventekijä. Minä tulen. Hyvästi sinatyörskä. (Menee.)
Rouva Kauppelin: Hyi! Sellainen viimeisen päivän mies, sellainen saastainen sekotus!
Kalle: (Oikeita juhlapuvussa servietti kainalon alla.) Pormestari on lähettänyt klasia ja kukonpaisti on palanut pohjaan.
Rouva Kauppelin: Voi taivas! (Oikealle.)
Urkuri: (Perältä hännystakissa kädessä kukkavihko.) Heipä, hei! Terve viljon veikkonen! Paraimpana ystävänäsi kiirehdin onnittelemaan sinua menestyksesi johdosta. Otan osaa niin suruihisi kuin iloihisi, sillä vaikka minussa sykkii taiteilijaveri, en silti ole häilyväinen, olenhan minäkin kantanut korteni sinun suureen vaalikekoosi.
Kauppelin: Höm, hehhee, mitä ne nyt siellä vihollisleirissä?
Urkuri: Irvistävät ja itkevät ja soittavat surun hymnejä epätoivon uruilla.
Kauppelin: Sinun vertaavaisuutesi ei ole ontuvainen, hehhee!
Urkuri: Yksi soraääni on iloni kanteleessa.
Kauppelin: Mitä? Onko tapahtunut vaalissani erehdys, niin sanoakseni paljastus, höm, ei, asianhaarojen käänne?
Urkuri: En ymmärrä sinua. Ei, minä tarkoitan, että setäni kuulemma on kuoleman sairas.
Kauppelin: Vai ei sen pahempaa. Minä onnittelen, sittehän olet kohta rikas mies.
Urkuri: Niin ja sentähden ajattelin, että saisi jo se ihana aika minulle koittaa, jolloin saan sinun tyttäresi omakseni.
Kauppelin: Tiedäthän, etten ole naimaliittoa vastaan, odottakaamme asianhaarojen sitovia voimia, minun rouvani ehkä vihdoin taipuu, höm. Kas tuolta tulee Eveliina, puhu hänelle itselleen, minä menen viimeistelemään puheeni ratkaisevaa loppua. (Menee.)
Urkuri: Armas neiti, nöyrin palvelijanne.
Eveliina: Herra äänien värvääjä ja vallan hännystakissa!
Urkuri: (Tarjoo kukkavihkoa.) Saanko minä tarjota tämän. Ymmärrättekö kukkaskieltä?
Eveliina: Ah, ruusuja! Kiitos.
Urkuri: Minä näin viime yönä teistä niin ihanaa unta, teidän silmistänne tahtoisin minä selvityksen etsiä.
Eveliina: Te puhutte tänään niin kummallisesti.
Urkuri: Minä näin unta, että me soitimme nelikätisesti suuressa hopeasalissa, ja ilma oli täynnä ruusuja ja sointuja ja me keinuimme laulun laineilla ylös, ylös.
Eveliina: Pianiino myöskin?
Urkuri: Veitikka! Ja avaruudesta kaikui soiton jumalattarien kuoro: oi, armas, jos en sua saa. Katsokaa Eveliina, saanhan minä sanoa Eveliinaksi, katsokaa mitä kukkavihossa piilee!
Eveliina: (Ottaa vihosta paperin.) Nuottipaperi!
Urkuri: Siinä sävellys, jonka teille lupasin. Vuosikausia on se sävel korvissani soinut, povessani olen sitä kantanut kuin orpolasta.
Eveliina: (Lukee.) Oi, armas, jos en sua saa, niin koittaa elon surut, ma murheen virttä laulelen, soi murheen mustat urut.
Urkuri: (Lukee.) Mut jos sa mua rakastat, niin ilo surun voittaa, ja rinnassani riemuiten kultaiset urut soittaa.
Eveliina: Mutta jos mamma tämän näkee...
Urkuri: Rakas Eveliina, olkoon tämä meidän salaisuutemme.
Eveliina: Tämä tuli niin äkkiä. Minä ihan punastun.
Urkuri: Punastutte kuin ruusu. Ah, Eveliina. (Kietoo kätensä Eveliinan vyötäröille.) Taiteilijasydämmeni palavimmasta pohjasta minä sinua rakastan.
Eveliina: Ky-kysykää mammalta! Joku tulee!
Urkuri: Saanko minä siis....
Kalle: (Kulissin takaa.) Kuules Miina, sokerinuppuni, herran terttuni!
Miina: Mitäs sinä siinä rimpuilet, pöytä kaatuu.
Urkuri: Voi vietävä! Menkäämme teidän kammioonne!
(Vie Eveliinan vasemmalle; Miina ja Kalle kantaen pöytää.)
Kalle: Voi, turkanen, kuinka sinä tänään olet nätti valkosessa esiliinassas.
Miina: Ja sinä olet mustahäntäinen korppi.
Kalle: Nyit minä olen oikein herra, parempi kuin Antti sälli, eikä ole kalkkunan nenää, ei ollenkaan.
Miina: Antti puhuu hullutuksin humalassa, mutta sinä puhuit aina.
Kalle: Mutta kun minusta tulee mestari.
Miina: Vielä mun mitä. Haltiusmies tai pormestari, veussu!
Kalle: Niin sinusta tulee pormestarinna.
Miina: Se on vasta vaasasta!
Kalle: Ja minä ostan sinulle oikein alpakkahameen.
Miina: Milläs sinä ostat?
Kalle: Nips napin paikalla kuin Poukan taivaaseen pääsö, tui, tui!
Miina: Pyh! pysy kauempana!
Kalle: (Nipistää Miinaa korvasta.) Sinä olet sellainen taltiainen.
Miina: Jos et sinä, niin minä lyön sinua kuupalla päähän.
Kauppelin. (Paperi kädessä.) Arvoisa herrasväki...
Kalle: Kuules, mestari sanoo meitä herrasväeksi.
Kauppelin: Minulla on suuremmoinen ilo nähdä teitä täällä?
Kalle: Niin, mutta rouva on vallan toista mieltä.
(Miina hihittää.)
Kauppelin: Minun sydämeni on liikutettu... Mitä te täällä?
Kalle: Mestari, minä kratulieraan.
Kauppelin: Älkää häiritkö minua minun tärkeässä toimituksessani!
(Miina, Kalle pois.)
Rouva Kauppelin: (Ponsuuri kädessä.) Anders!
Kauppelin: Miksi niin tuimalla äänellä?
Rouva Kauppelin: Minä sanon vielä kerran: Anders!
Kauppelin: Mitä nyt?
Rouva Kauppelin: Koska sinä tulit kotiin yöllä klubista?
Kauppelin: Noin kello puoli yhden aikaan.
Rouva Kauppelin: Etkä poikennut mihinkään?
Kauppelin: Joko sinä taas.
Rouva Kauppelin: Taas, taas.
Kauppelin: Sanoinhan, että menimme onnistuneen vaalin jälkeen klubiin hiukan lämmittelemään.
Rouva Kauppelin: Kuinka sinä tulit kotiin?
Kauppelin: Kuljimme koreasti keskellä katua niinkuin valtuusmiehetkin tekevät palatessaan kokouksista raastuvassa.
Rouva Kauppelin: Kuinka pääsit sisään?
Kauppelin: Koitin katuovesta.
Rouva Kauppelin: Sinä valehtelet.
Kauppelin: Mutta olin hukannut avaimeni. Tästä lähin täytyy laittaa sähkökello.
Rouva Kauppelin: Sähköä sinulla on päässäsi. Mutta kuinka sinä herran nimessä sittenkin pääsit kotiin?
Kauppelin: Kiipesin portin yli, eläinlääkäri Stumlander minua auttoi.
Rouva Kauppelin: Entäs sitten?
Kauppelin: Entäs sitten, seisoin tietysti pihalla.
Rouva Kauppelin: Seisoit? Hoipertelit. Entäs sitten?
Kauppelin: Koputin kyökin akkunaan.
Rouva Kauppelin: Kyökin häh? Koputit hiljaa, tulit kuin varas yöllä omaan kotiisi.
Kauppelin: Olisiko minun pitänyt mennä sällien puolelle makaamaan.
Rouva Kauppelin: Niin, olet sinä kerran kanakopissakin maannut. Ja millaisessa siivossa sinä silloin olit, räähkä!
Kauppelin: Räähkä? Älä puhu sellaista minulle, joka olen kaupungin valtuusmies!
Rouva Kauppelin: Sinä et ole muuta kuin ontto nolla ja kurja kysymysmerkki.
Kauppelin: Akusta!
Rouva Kauppelin: Minä en ole sinun Akustasi! – ja Miina tuli avaamaan?
Kauppelin: Niin. Kukas muu!
Rouva Kauppelin: Kukas muu. Voi, minua onnetonta!
Kauppelin: Mikäs sinun on? Enhän sinua herättänyt, hiljaa kömmin vuoteeseen.
Rouva Kauppelin: Kenen vuoteeseen?
Kauppelin: Sinun tietysti. Entä sitten?
Rouva Kauppelin: Vielä häntä kysyy. Kyllä minä tiedän, Anders, sinä höyläät minun ruumiskirstuani. Mokoma perheenisä, jolla on naimaijässä oleva tytär!
Kauppelin: Soh, soh, Akusta, sinä puhut kuin unissapuhuja.
Rouva Kauppelin: Huuti! Vielä tässä teeskentelet. Mitä sanoo tästä tohtori, mitä sanoo pormestari ja koko kaupunki?
Kauppelin: Minä olen kuin pilvistä pudonnut.
Rouva Kauppelin: Sinä yötyri, aviorikkoja, sinä, sinä, oh, minä kuolen varmaan. Anders! Mikä on tämä! (Näyttää hiusneulaa.)
Kauppelin: Hiusneula.
Rouva Kauppelin: Niin, mistä se on joutunut ponsuurisi taskuun! Vastaa, äläkä kiemurtele kuin ankeriainen!
Kauppelin: Akusta kulta, en kuolemakseni tiedä.
Rouva Kauppelin: Et tiedä. Sinä olet pettänyt minua, sinä punainen pulisonkimaakari, sinä rietas pöhömaha. Ja tuommoisen rievun kanssa minä astuin vihkituoliin.
(Kauppelin peräytyy huonettaan kohti.)
Kauppelin: Pyhä isä auttakoon!
Rouva Kauppelin: Tuommoisen tuulihatun kanssa olen minä syönyt, juonut ja yöni nukkunut. Etkö sinä häpeä, eikö sinulla ole ollenkaan sydäntä.
Kauppelin: Älä, älä! Miehellä on miehen sydän.
Rouva Kauppelin: Jestas sentään. Minä toimitan sinun holhouksen alle ja minä haen sinusta avioeron.
Kauppelin: Akusta kulta!
Rouva Kauppelin: Ja tämän hiusneulan näytän minä tuomareille tuomioistuimen edessä ja ne tuomitsevat sinun linnaan.
Kauppelin: Enhän minä, enhän minä...
Rouva Kauppelin: Minä revin silmät päästäsi ja minä pyöräytän sinua tukasta pitkin lattiata niin, että sinun viheliäinen syntinen ruumiisi on mäsänä.
(Kauppelin peräytyy huoneeseen, rouva Kauppelin heittää
ponsuurin Kauppeliinin silmille, Kauppelin lukitsee oven.)Rouva Kauppelin: Isakotti! Avaa, muuten minä huudan poliisia!
Urkuri: (Ovella, viittaa Eveliinan jäämään.) Rouva kulta, mikä hätänä?
Rouva Kauppelin: Sellaisia ne miehet ovat, uneliaita ja uskottomia!
Urkuri: Mitä pahaa on miehenne tehnyt?
Rouva Kauppelin: Katsokaa tätä! (Näyttää hiusneulaa.)
Urkuri: Hiusneula, hm!
Rouva Kauppelin: Tämä neula on pistänyt puhki minun sydämmeni, tämä neula on ratkonnut sen siteen, joka oli minun ja Andersin välillä.
Urkuri: Istukaa ja rauhoittukaa, rouva!
Rouva Kauppelin: (Itku kurkussa.) Minä en enää koskaan saa rauhaa, Anders on sen murhannut. Katsokaas, tämän löysin minä hänen ponsuurinsa taskusta.
Urkuri: Hahhaa!
Rouva Kauppelin: Mitä te nauratte? Te olette samanlainen!
Urkuri: Tässä on tapahtunut hullunkurinen erehdys. Se koiranleuka Stumlander pisti tämän neulan eilen yöllä klubissa Andersin taskuun.
Rouva Kauppelin: Stumlander, se trankkitynnöri, jolla on vesinäppylä silmän alla. Onko se totta?
Urkuri: Kunniasanallani vakuutan, unohdin koko asian. Ajatelkaamme muuta? Tietäkääs, rouva, olen hommannut palokunnan soittokunnan kadulle soittamaan, olen erityisesti Andersin kunniaksi säveltänyt valtuusmiesmarssin ja Andersin palokomppania saapuu sinne soihtukulkueessa.
Rouva Kauppelin: Voi, Anders raukkaa! Katsokaas, minä en voi mitään luonnolleni, mutta nyt minä olen iloinen. Kiitos urkuri, olen saanut teistä toisen käsityksen.
Urkuri: Saatte ehkä vielä paremman käsityksen, jahka minä kerran olen director cantus.
Rouva Kauppelin: Tirehtööri! (Ovikello soi.) Hyvä herra Urkuri – toivokaamme tirehtööri, – menkää lohduttamaan Andersia, tässä harja, puhdistakaa hiukan ponsuuria! (Menee eteiseen.)
Urkuri: Sulkeudun suosioonne. (Koputtaa Kauppeliinin ovelle.) Älä pelkää, minä se olen! (Menee huoneeseen.)
Kamreerska: Tässä minä taas olen. Eihän täällä vielä ole vieraita.
Rouva Kauppelin: Jätän ulko-oven raolleen, että pääsevät muitta mutkitta sisään. Kiitos laseista, Sesilia.
Kamreerska: Ei mitään kiittämistä. Tiedätkös, Augusta, kaikki ihmiset juttelevat näistä pidoista.
Rouva Kauppelin: Tiedätkös, en ole koskaan elämässäni ollut niin iloinen kuin tänään. Istuhan sohvaan juttelemaan!
Kamreerska: Kuules, minä olen päässyt hiukan sen tervajutun perille.
Rouva Kauppelin: Noo?
Kamreerska: Pormestarin palvelustyttö, jonka veli kulkee yöllä kadulla palovartijana, kertoi, että palovartijat olivat nähneet miehen varjon, joka hiipi teidän akkunanne alta ja katosi Bärlundin taloon, missä tohtori Keino asuu.
Rouva Kauppelin: Eivätkö miestä tunteneet?
Kamreerska: Pitkä oli ollut, kadulta olivat löytäneet silmälasit, niin että kyllä poliisit ovat hyvillä jäljillä.
Rouva Kauppelin: Puhuit tohtori Keinosta. Kuules, minulla on pieni salaisuus, istuhan lähemmäiksi!
Kamreerska: Minä olen kovin utelias.
Rouva Kauppelin: Tohtori Keino kävi täällä tänään. Hän oli hiukan hämillään.
Kamreerska: Niin, meidän rakas tohtorimme on hiukan ujonlainen.
Rouva Kauppelin: Jätin Eveliinan ja tohtorin kahden saliin, mutta minä luulen, että he puhuivat muutakin kuin ruottinkieltä.
Kamreerska: Mitä kieltä, en ymmärrä?
Rouva Kauppelin: Sitä kieltä, jota kaikki osaavat, ymmärrätkö nyt? Ja tohtori sanoi minulle, että Eveliina edistyy.
Kamreerska: Tohtori sanoi minulle aivan toista.
Rouva Kauppelin: Katsos, kun minä tulin kyökistä, niin minä kuulin kaikki.
Kamreerska: Mitä, mitä sinä kuulit?
Rouva Kauppelin: Tohtori oli punainen kuin kukko ja...
Kamreerska: Ja? Sinä kiusaat minua.
Rouva Kauppelin: Ja sammalsi: minä, hm, rakastan teitä, neiti. Katsos, Sesilia, hän puhui rakkauden kieltä. Sitä minä vaan ihmettelen, miksi tohtorin kädet olivat tervassa, kun minä annoin siunaukseni.
Kamreerska: (Nousee sohvasta.) Tämä ei ole totta, tämän sinä olet keksinyt.
Rouva Kauppelin: Mika sinuun on tullut? Oletko sinä ehkä hiukan mustasukkainen?
Kamreerska: Hoo, minäkö? Eveliina tohtorille, mikä mesaliangssi! Tohtori sanoi minulle, että Eveliinalla on kalanaivot.
Rouva Kauppelin: Kalanaivot. Hillitse kieltäsi, lasareetin kampreerska!
Kamreerska: Hanskamaakarin tytär, et ole syntynyt sivistyneestä perheestä kuten minä.
Rouva Kauppelin: Kaunista sukua! Aatelissukua muka. Mihinkä ne aateliskirjat katosivat, ei niitä ole merellä eikä maalla eikä missään! Puuttuva lenkki! Taitaa puuttua jok'ainoa lenkki. Mitä jätti jälkeensä sinun sotamiehestä kohonnut isäsi? Vanhan koin syömän mahonkisängyn ja mustuneen kynttiläjalan.
Kamreerska: Älä häväise isäni muistoa!
Rouva Kauppelin: Talosta taloon sinä kuljet kuin syöpäläinen juorukello kaulassa.
Kamreerska: Mokomassa talossa olen minä käynyt, talossa, jonka hajun tuntee jo pitkän matkan päästä, talossa, jonka isännän valtuusmieshullutuksia koko kaupunki nauraa. Ehei, tohtori on liian hyvä tällaiseen ryöväripesään, tohtori on monivuotinen ystäväni, ja minä vien hänet ihan nenäsi edestä!
Rouva Kauppelin: Pidä tohtorisi, jo vakka kantensa löysi. On Eveliinalla rikkaampiakin kosijoita. Mutta kuules, rakas herttainen Sesilia, maksahan pois ne pikkuvelkasi! Maksan, maksan, huomena maksan, jopa kai!
Kamreerska: Maksan vaikka tänä iltana, sillä minulla on hienoja, varakkaita ystäviä. Luuletko, että täällä enään kukaan kunnon ihminen käy! Tyytykää te matami Kauppiska vaan Rimpiskän seuraan!
Rouva Kauppelin: Lasaretin rotta, muistatko kuinka huonoa ruokaa sinun miehesi antoi sairaille? Kuolivat raukat, ja sinun miehesi oli menettää virkansa, luuletko, ettei sitä tiedetä!
Kamreerska: Minä haastan sinut käräjiin kunnian loukkauksesta, kyllä vielä näet. En ikinä enää avaa näitä ovia.
Rouva Kauppelin: Ei ole väliä.
Kamreerska: Hyi!
(Menee kiireesti ovesta.)
Urkuri: (Ovella.) Eveliina!
Eveliina: (Toisella ovella.) Missipulus, missi, kissi, kis, kis!
Urkuri: Leskirotta missin ottaa, hus, hus!
Rouva Kauppelin: (Huomaamatta.) Hyi!
Urkuri: No kerrankin sai kamreerska kuulla kunniansa. Sen hän ansaitsee, vanha juorukello.
Rouva Kauppelint Haukkui kuin sylikoira, kun ei ruokaa saa. Siinä sai osansa Anders ja Eveliina ja kaikki. Sanoi tohtorin sanoneen, että Eveliinalla on kalanaivot. Mutta sen minä sanon, ettei Eveliina enään tarvitse mitään latinaruottia.
Eveliina: Mieluimmin minä menisin talouskouluun.
Urkuri: Taisi olla kuin ketun ja pihlajamarjojen, kamreerskahan hyppää tohtorin kintereillä aamusta iltaan.
Rouva Kauppelin: Eveliina on liian hyvä sille kirjatoukka friiarille, jolla ei ole muuta kuin vanha kirjakaappi ja vanhoja lukuvelkoja.
Urkuri: Rahojanne hän vain kosi, sitä vastoin tunnen toisen, joka ei rahoja katso, vaan on katsonut syvään Eveliinan silmiin.
Rouva Kauppelin: Tarkoitatteko... Kaikesta huolimatta ei kampreerskan kiukku saa häiritä tämän illan iloa. Kohtahan jo vieraatkin saapuvat. Eveliina, eihän sinulla ole uutta kultasolkeasi, joudu!
(Eveliina pois.)
Urkuri: Teidän tyttärenne on ihastuttava, Tuollainen silmälasiherrako hänet nappaisi, se olisi rikos luontoa vastaan.
Rouva Kauppelin: Silmälasiherra, niin. Kuulkaas, palovartijat löysivät kadulta silmälasit, olikohan ne tohtorin omat?
Urkuri: Kuulin kellosepältä, että tohtori oli ostanut uudet "silmät".
Rouva Kauppelin: Ahaa, nyt selviää minulle kaikki, tohtorin kädet olivat tervassa... silmälasit... Bärlundin talo... pitkä mies. Tohtori on tervannut meidän katupeiliimme, selvä kuin päivä. Ja sellaiselle olin tyttäreni antaa.
Urkuri.: Vanhan miehen vanhoja ylioppilaskujeita, hahhaa!
Rouva Kauppelin: Ja kampreerska on ollut yksissä juonissa.
Urkuri: Kunnioitettava rouva Kauppelin. Tahdon puhua teille vakavia asioita. Minun setäni on kuolemaisillaan ja tiedättehän, että hänen kuoltuansa voin perustaa sievän kodin. Tarvitsen itselleni vain kodin haltijattaren ja olen löytänyt sen teidän tyttäressänne, hänen suostumuksestansa olen melkein varma.
Rouva Kauppelin: Tämä tuli niin odottamatta.
Urkuri: Olen teitä aina kunnioittanut kuin äitiä, ja miehenne herra valtuusmies on parain ystäväni, hän on minun puolellani.
Rouva Kauppelin: Anders raukka, mitähän hän nyt ajattelee!
Urkuri: Eräässä isossa kaupungissa on minua kehoitettu hakemaan lukkari-urkurin paikkaa ja...
Rouva Kauppelin: Ja voitte päästä tirehtööriksi.
Urkuri: Niin luulen.
Rouva Kauppelin: Ennemmin annan minä tyttäreni teille kuin tohtorille.
Urkuri: Joka on Saksassa leivottu eikä meidän kotimaisten tohtoriamme vertainen.
Rouva Kauppelin: Niinkö. Siinä tapauksessa – ja tohtorin kiusaksi ja kampreerskan mieliharmiksi...
Urkuri: Minä pyydän ja rukoilen, onneni siitä riippuu.
Rouva Kauppelin: Minä suostun.
Urkuri: Oi kiitos... äiti. Te olette parain ihminen, minkä tunnen.
Rouva Kauppelin: Ja Anders saa julaista kihlauksen ennen illallista. Mutta menkäämme Andersin luo! Varmaankin hän on kovin suruissaan. (Koputtaa ovelle.) Anders rakkaani, kulta ukkoseni! (Urkuri ja rouva Kauppelin menevät.)
(Stumlander ja Keino peräovella kursaillen.)
Stumlander: (Hiukan liikutettuna.) Herra raittius, menkää te ensin, minä olen vaan eläintohtori!
Keino: Hm, minä. Ei menkää te ensin, minä olen nuorempi, hm!
Stumlander: Mennään molemmat yht'aikaa.
(Rimppi ja Jokinen tulevat jälessä.)
Rimppi: Kauppeliini on hännystelijä ja puoskari. Ja hän rykii ihan niinkuin tohtori tekee.
Jokineni: Älä moiti miestä, joka ei ole itseänsä puolustamassa!
Rimppi: Taidat kärkkyillä Eveliinaa, koska niin puolustat.
(Saapuu muita vieraita.)
Ensimmäinen vieras: Kovin täällä karvarikulmalla on paha haju.
Toinen vieras: Mutta minä olen kuullut, että parkkihaju on terveellistä keuhkoille.
Keino: Kuten sanoin, väkijuoma on juurineen, mätähaavoineen hävitettävä ja poltettava, se on paisuke, joka...
Stumlander: Viina ja raittius riippuvat toisistaan. Raittiusseura saa vuosittain suuren osan viina-anniskelun voittorahoista, siis kuta enemmän juodaan, sitä enemmän edistetään raittiutta. Minä puolestani olen koittanut hävittää väkijuomia niin paljon kuin olen voinut.
Keino: Kauniisti sanottu. Minä otan esimerkin omalta alaltanne. Eikös ole kamalaa, kun markkinamiehet kaatavat viinaa hevosen korviin!
Stumlander: Kamalaa, kamalaa. Pitäisi perustaa juoppojen hevosten parantola.
(Kauppelin, Rouva Kauppelin, Eveliina, urkuri tulevat saliin.)
Kauppelin: Höm, rakkaat ystävät ja vieraat, minä tervehdin.
(Kättelyä ja onnittelua, senjälkeen pitempi äänettömyys.)
Ensimäinen vieras: Taitaa tulla kylmä ilma.
Toinen vieras: Itä hiukan ruskotti aamulla.
Kauppelin: Missähän pormestari ja tukkukauppias viipyvät?
Rouva Kauppelin: (Menossa kyökkiin.) Kas herra tohtori, en huomannut, eihän kätenne olekkaan tervassa ja teillä on ihan uudet lasisilmät, niillä näette kai nyt yölläkin kadulla lukea.
Keino: Hoc est mirabile. Hän puhuu ihmeitä, hm.
Kauppelin: Rimppi, tässä kunnian valaistuksessa annan minä kaikki anteeksi ja rakentakaamme nyt ystävyyden muuria.
Rimppi: Mutta ei sannasta, niinkö?
Rouva Kauppelin: Kuinkas Rimpiskä jaksaa, voi, minä unohdin lähettää kutsukortin. (Menee oikealle.)
Rimppi: Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.
Urkuri: Kas, kuinka tohtori mulkoilee ympärilleen kuin märkä varis aidan seipäällä, hahhaa!
Eveliina: Missipulus, hahhaa!
(Kalle ja Miina tarjottimineen, Rouva Kauppelin.)
Rouva Kauppelin: Olkaa niin hyvät, tyytykää siihen, mitä meidän yksinkertainen talomme voi tarjota!
Keino: Seuran vuoksi teen minä tämän pienen poikkeuksen.
Stumlander: Huit rumpsis! Olisipa tämä edes konjakkia.
(Kaikki kilistelevät.)
Urkuri: Maljasi, Eveliina.
Jokineni: Kiitos, minä en nauti väkijuomia.
Stumlander: (Nykien Keinoa.) Pitäkää nyt jo se puhe!
Keino: (Nousee seisomaan.) Jo Cicero (lausuu kikero) aikoinaan piti mainiot puheensa Catilinaa vastaan, hm, toisin sanoen pahetta vastaan; minä en ole mikään Cicero, mutta yhteiskunta on suunnilleen pysynyt samana. Nykyaikainen Catilina on vesikansan vastustuspuolue. Tapauksien sitova voima ei Rooman aikojen jälkeenkään ole voinut parantaa yhteiskunnallisia ruttohaavoja, hm...
Rimppi: Tohtoriltahan se Kauppelin varastaa sanansa.
Jokineni: Minäkin olen raittiusmies, mutta Keino pilaa mielestäni lörpötyksillään hyvän asiamme.
Keino: Kuten muinoin tribuuni Rooman torilla seisoo tänään joukoissamme mies, lääkäri niin sanoakseni, joka uutteruudellaan, hm, pelkäämättömyydellään, hm, sankariudellaan, hm, on koittanut sanalla sitoa ja toiminnan karboolivedellä parantaa potevan kaupunkimme mätähaavoja.
Stumlander: (Puoliääneen.) Eikös parkkivedellä!
Keino: Nyt kun hän on unus patrum urbis, on yksi kaupunkimme isiä, toivomme, hm, että hän yhä suuremmalla sankariudella jatkaa alotettua työtään. Minä juon hänen maljansa.
Stumlander: Vedessä, fyi fan, sillä tämä punssi on kuin vettä.
Keino: Minä kumarran.
Stumlander: Eläköön raittivuus!
Rouva Kauppelin: Herra Stumlander, nyt ette ole hiusneuloja poimimassa.
Kauppelin: (Rykien.) Höm. Arvoisa herrasväki, minä, minä... Asianhaarojen pakotuksesta ja vaikutuksesta olen minä ylöttynyt siihen asianomaiseen asemaan, jossa tahdon uhrata henkeni ja yritteliäisyyteni rakkaan kaupunkimme ylösrakennukseksi. Tämän sanon minä torjuakseni tohtori Keinon kauniit, oppineet sanat, höm. Minä olen puhunut, höm. Ja samalla saan minä sen arvaamattoman kunnian ilmoittaa, että minun tyttäreni...
Kamreerska: (Ilmestyy äkkiä peräovelle.) Suokaa anteeksi, taisin unohtaa tänne sateenvarjoni, onko tämän talon numero seitsemänkymmentä seitsemän?
Kauppelin, Rouva Kauppelin, Urkuri, Eveliina: Kampreerska!
Kamreerska: Saako astua sisään? Minä onnittelen seitsemänkymmentä seitsemän kertaa.
Rouva Kauppelin: Kuka rouva on?
Kamreerska: Minun nimeni on: paha uutinen. (Kaikki nauravat.) Kuulkaas, herra valtuusmies, numero seitsemänkymmentä seitsemän on äänestänyt itseään. Pormestarinna sanoi, että pormestari oli sanonut, että Kauppelin on antanut äänensä itselleen.
Kauppelin: (Hämmästyneenä.) Mi-mitä! Kuka sen voi todistaa.
Kamreerska: Tässä kaupungissa ei ole kahtakymmentäkolmea ääntä kellään muulla kuin Kauppeliinilla, siitä saivat kiinni!
Kauppelin: (Peräytyen.) Oh, miksi piti tämän tulla juuri nyt.
Kamreeska: Ja parturi aikoo tehdä valituksen.
Kauppelin: Minä en todellakaan tiedä, kuinka se tapahtui, pöydälläni oli kaksi vaalilippua, Virtanen ne varmaankin sekoitti.
Urkuri: Minäkö? Vastaatkos sinä sanoistasi!
Kamreerska: Älkää kiivastuko, herra virrenvetäjä – olette minua panetellut – teidän köyhä mökkiläissetänne nousisi haudastaan.
Rouva Kauppelin: Mitä minä kuulen!
Urkuri: (Änköttäen.) Mi-minulla on toinen setä Amerikassa.
Kauppelin: Minä en koskaan anna sinulle tytärtäni ja maksa jo pois entisetkin velkasi!
Urkuri: Viis tyttärestäsi, pilaisi soraäänillään koko elämäni.
Eveliina: Hyi, minä en ole teitä koskaan rakastanut! Pois minun silmistäni!
Kamreerska: (Tarttuu Keinoon.) Tulkaa pois, rakas tohtori, olette joutunut väärään seuraan!
Keino: Hm, todellakin, nyt muistan, minun discipuluksillani on huomenna koekirjoitus ex tempore, minun täytyy, minä kumarran!
Rouva Kauppelin: Ulos harakka!
Kamreerska: Hahhahhaa!
(Taluttaa Keinon peräovesta.)
Urkuri: Mi-minä myöskin, kiireellisiä tehtäviä, nöyrin palvelijanne! (Menee.)
Rimppi: Minun on nälkä. (Menee.)
Stumlander: Hik, minä menen Viktoriaan tuutingille!
(Menee, muut vieraat seuraavat.)
Jokineni: Kun talo sortuu, niin hiiret pakenevat.
Kauppelin: Mikset sinäkin lähde?
Jokineni: Kuules Antti, olen sinulle aina sanonut: parempi mustana nahkurina kuin herrojen pilkan valkoisena maalitauluna.
Kauppelin: Mikä häväistys, mikä häväistys!
Rouva Kauppelin: Jestas sentään kun minua sapettaa, tuli tässä ihan turhaan hommattua niin paljon ruokaa.
(Puhaltaa kynttilät sammuksiin. Kalle ja Miina tuovat
tarjottimia ja lasia.)Kalle: Miina, menes sinä erellä!
Miina: Ei, menes sinä!
Kalle: Talitiainen!
Miina: Västäräkki! Kuulkaas rouva, minä tiärän kuka tervas peilin, parturin poika sen teki.
Rouva Kauppelin: Emme tarvitse enään mitään.
Kalle: Mestari! Ei kun herra haltiusmies. Turkin pippuri, Antti on taas emäpletkassa, se putos äsken parkkitiinuun.
Kauppelin: Uikoon siellä kunnes selviää! (Kalle ja Miina jäävät töllistelemään.) Oh, höm, höm! Mutta kerran minä vielä yritän. Kerran minullakin on äänivalta.
Rouva Kauppelin: Sinä et yritä enään mitään, vaan menet koreasti nukkumaan, sillä tästälähin on minulla äänivalta talossa.
Kauppelin: Soh, soh, mammakulta... Kuules, (kadulta kuuluu palokunnan räikeä marssi) tämän piti tapahtuman samanlaisena päivänä kuin silloin, kun pappa oli kuvernöörin päivällisillä.
(Soitto paisuu.)
Rouva Kauppelin: Tämä on kauheata!
Kauppelin: Jukukliut!
(Pistää sormensa korviin, Rouva Kauppelin tekee samoin.)
Rouva Kauppelin: Hiljaa! Kuvernöörin päivälliset!
(Pui akkunasta nyrkkiä soittajille.)