Saksalainen oikeusvirkamies saa vieraakseen papin, jota painaa rippisalaisuuden alainen tieto kauheasta rikoksesta. Kertomus pohtii moraalista kamppailua virkavelvollisuuden ja omantunnon välillä murhatutkimuksen edetessä.
Jodocus D. H. Temmen 'Hullu kreivi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2409. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
HULLU KREIVI
Erään saksalaisen oikeusvirkamiehen muistiinpanoja
[Kirj.
Jodocus D. H. Temme]
Suomennos
Raumalla, Rauman Kirjapaino-Osakeyhtiön kirjapainossa, 1888.
Syyskuussa vuonna 18 – eräänä aamupäivänä ilmoitettiin minulle, että noin viiden peninkulman päässä rikosasiain-oikeuston istuntopaikalta olevan kylän katoolilainen pappi tahtoi puhutella minua.
Minä en tuntenut häntä vielä persoonallisesti. Monenlaatuisesta virallisesta kirjevaihdosta olin oppinut pitämään häntä hurskaana, Jumalaa pelkääväisenä ja lähimmäisiään kohtaan hellänä ja lempeänä miehenä. Myös tiesin hänen olevan koko seudussa yleisesti kunnioitettu ja arvossa pidetty. Tämä tosiasia ansaitsi sitä enemmän huomiota, koska hänen seurakuntansa oli ainoa katoolilainen meidän muutoin kokonaan protestanttisessa seudussamme.
Kookas, kaunis ukko astui huoneeseni. Hänen rehellinen, arvokas ja levollinen ulkomuotonsa osoitti täydellisesti, että kaikki, mitä hänestä olin kuullut, oli totta. Hänen käytöksessänsä ei huomannut mitään, joka olisi muistuttanut tavallista saamatonta maapappia; päinvastoin voi siitä päättäen arvata hänen olevan tosin tavoiltaan yksinkertaisen, mutta myös elämän koulussa sivistyneen miehen.
Hän näytti olevan tavattomassa mielentilassa, ikäänkuin olisi häntä juuri äsken kohdannut joku tavaton ja samalla tärkeä tapaus.
"Tulen teidän luoksenne virka-asiassa, herra oikeusneuvos", aloitti hän. "Se koskee niinhyvin teidän, kuin minunkin virkaani."
Kysyväisesti katsahdin häneen ja pyysin hänen ilmoittamaan asiansa.
"Asia koskee rippi-isän tointani", pitkitti hän. "Te tunnette rippisalaisuuden ankaruuden."
"Tunnen sen, ja kunnioitan sitä, samoin kuin lakikin tekee."
"Sen tiedän. Ei mikään laki pakoita minua ilmoittamaan, mitä synnintunnustuksena minulle on ilmoitettu."
"Niin on asia."
"Mutta mitenkä silloin", sanoi hän "kun on kysymys rikoksesta, kauheasta rikoksesta."
"Laki ei siinä suhteessa tee mitään eroitusta", vastasin minä.
"Eikö sittenkään, jos on kysymys murhasta?"
"Ei sittenkään."
"Mutta jos synnintunnustus koskee murhaa, jota vielä voisi tapahtumasta estää?"
"Laki ei siinäkään suhteessa tee mitään eroitusta", sanoin minä. "Mutta toinen kysymys on, mitä sellaisessa tapauksessa kunnon mielien omatunto vaatii –"
Hän keskeytti minut.
"Älkää sanoko enempää. Minulla on kahtalaiset velvollisuudet, ihmisenä ja pappina, ja molemmat ovat minulle pyhät."
"Ja kumpaa niistä", kysyin minä häntä terävästi silmäillen, "pidätte pyhempänä?"
Hän ojensi minulle kätensä eikä luonut alas kauniita, kirkkaita, tummansinisiä silmiään.
"Olin jo tänne tullessani päättänyt mitä tehdä", sanoi hän. "Mutta mieltäni rauhoittaakseni täytyi minun vielä tiedustella kelvollisen ja kunnollisen tuomarin ajatusta asiassa. Sanoistanne ja katseestanne voin huomata että olen oikeassa. Siis kuulkaa minua nyt. – Olen viime yönä saanut tietooni kauhean kaksoisrikoksen, vieläpä ollut näkemässä, murhan, joka jo on tehty ja jonka uhrin minä tapasin viimeisissä hengenvedoissa, sekä murhan, joka nähtävästi heti ensimäisen uhrin kuoltua on täytäntöön pantava."
"Voitaisiinko toinen murha vielä saada estetyksi?" kysyin minä häneltä.
"Toivottavasti", vastasi hän. "Ja juuri siinä tarkoituksessa olenkin tänne tullut."
"Ette siis vielä ole antaneet asiasta tietoa millekään virkakunnalle, ette edes poliisillekaan?"
"En kenellekään. Syyn tiedätte osaksi: tahdoin ensin saada kuulla teidän mielipiteenne siitä, miten minun tulee käyttäytyä. Siis voitte ainoastaan te nyt ryhtyä asiaa tutkimaan, kuin myös, jos se on mahdollista, pelastusta toimeen saamaan, torjumaan toista rikosta."
"Missä on rikos tehty?" kysyin niinä. "Missä aiotaan toinen rikos toimeenpanna?"
"Sitä en tiedä."
"Kuinka? Sanoittehan että itse olitte rikosta näkemässä?"
"Niin olin, tuntemattomain ihmisten kuljettamana tuntemattomaan paikkaan, tuntemattomain ihmisten tykö."
Epäröiden täytyi minun silmäillä häntä. Oliko hänen aikomuksensa minulle jotakin tarinaa uskotella. Vai puheliko hän jonkun mielenhäiriön vaikutuksesta. Mutta silmäni kohtasivat mitä rehellisimmät, luotettavimmat, kirkkaimmat silmät.
"Kertokaa", pyysin minä häntä. "Mutta niin täydellisesti kuin suinkin ja ajanmukaisessa järjestyksessä."
"Siihen tarvitaan pitkä aika", huomautti hän.
"Sitä selvemmäksi on asia tuleva."
Hän kertoi:
"Pappila, jossa asun, on yksinäinen talo, lioin 200 jalan etäisyydessä kylästä. Olin eilen illalla yksinäni kamarissani; kello lienee ollut noin yhdeksän paikoilla. Rukoilin iltarukoustani ja olin juuri päättänyt tämän toimen Yht'äkkiä kuulin taloni läheisyydessä vaunuilla tavattoman nopeasti ajettavan. Muutamain silmänräpäysten kuluttua olivat ne ehtineet minun talon kohdalle ja pysähtyivät portille. Avasin akkunan, nähdäkseni kuka niissä oli, sillä ketään en odottanut. Mutta ulkona oli pilkkoisen pimeä; taivas oli kokonaan pilvessä. En nähnyt mitään ja aioin kysyä, kuka siellä oli. Samassa tuokiossa oli palvelijani jo avannut oven."
"Onko herra pastori kotona?" kysyi vieras miehenääni rengiltä.
"On kyllä," oli vastaus.
"Voitteko heti johtaa minut hänen luoksensa?"
"Tulkaa muassani."
Kohta sen jälkeen astui levättiin puettu mies huoneeseni. Hän oli jo ikävoitto mies; paljastetussa päässään oli vaan vähän lumivalkoisia hiuksia. Vartalonsa oli kuitenkin voimakas, kookas ja harteva. En tuntenut häntä. Tosin en voinut hänen kasvojansa juuri ollenkaan nähdä; näkyvissä oli ainoastaan otsa leveä ja kulmikas, sekä tuuheat, harmaat kulmakarvat, joiden alla silmät näkyivät syvistä kuopista. Kaikki muu oli paksun leveälaskoisen punaisen huivin peittämänä, mikä epäilemättä oli kääritty kasvojen ympäri juuri salataksensa niitä. Hänellä näytti olevan kiiru.
"Oletteko te pappina tässä seurakunnassa?" kysyi hän minulta.
"Olen."
"Katoolilaisen seurakunnan pappi?"
"Niin olen. Täällä on ainoastaan yksi katoolilainen pappi."
"Oletteko valmis lähtemään pyhää ehtoollista antamaan eräälle kuoleman kielissä kamppailevalle?"
"Se on velvollisuuteni."
"Voitteko heti tulla mukaani?"
"Jos asianlaita on niin kiireellinen."
"Kuolema saattaa jo tänä yönä tapahtua, ja luultavaa on, että niin käykin."
"Siinä tapauksessa lähden heti paikalla."
"Minulla on vaunut täällä."
"Mihinkä meidän on meneminen?"
"Sinne lienee täältä pari tai kolme peninkulmaa."
Tuo vastaus näytti minusta kummalliselta, koska seurakuntani ulkopuolella kolmen peninkulman päässä en tietänyt ketään katoolilaista olevan. Huomautin hänelle tuota seikkaa.
"Kuka sairas on?" lisäsin siihen.
"Me olemme matkalla", vastasi hän minulle. "Sairas on eräs nainen ja hänen tilansa huononi äkkiä. Meidän täytyi pysähtyä muutamaan kylään."
"Mikä on kylän nimi?" kysyin minä.
"Sitä en tiedä; en ole nimeä tiedustellut. Minun täytyi heti sinne saavuttuamme kiiruhtaa tänne. Sairas halusi itse kiihkoisasti oman kirkkonsa viimeistä lohdutusta."
"Oman kirkkonsa?"
"Niin, sillä hän on katoolilainen."
"Te ette siis liene katoolilainen?"
"En ole?"
"Saanko tietää sairaan nimen?"
"Ikävä kyllä, ei minua ole käsketty sitä ilmoittamaan."
"Käskettykö?"
"Niin; minä olen palvelijana siinä perheessä, johon nainenkin kuuluu."
Silmäilin häntä tarkemmin. Hyvin kyllä hän voikin olla palvelija. Laaja levätti antoi myös aihetta siilien luuloon; samoin leveä, kulmikas otsa, joka kyllä ilmaisi voimakasta, lujaa tahtoa, mutta ei sivistyneen hengen ajatuksia.
Enempää en tahtonut häneltä kysellä; minun tuli kunnioittaa salaisuutta ja yksinomaisesti pitää huolta ammattini toimittamisesta. Mutta kaikissa tapauksissa oli tässä jotakin salaperäistä, ja, jos ei ole pakoitettu, ei kukaan ainakaan mielellään antaudu yksinään outoihin seikkailuihin. Päätin ottaa lukkarini mukaani, jonka todistus tosin ei ollut välttämätön, vaan joka kuitenkin tavallisesti oli kumppaninani käydessäni kuolevien luona.
"Laittaudun matkalle ja lähetän sillä välin sanan lukkarille", sanoin vieraalle.
Havaitsin hänen hämmästyvän.
"Tarvitaanko häntä välttämättömästi kysymyksessä olevaan toimeen?" kysyi hän.
"Ainakin on tavallista, että hän on sellaisissa mukana."
"Emmekö viivy kovin kauan häntä odottaessamme?"
"Sitä en luule; hän asuu kylässä ihan lähellä pappilaa."
Muutamissa silmänräpäyksissä olin hankkiutunut valmiiksi lähtöön. Kaikki, mitä tarvitsin, oli minulla kotonani, myös kirkkopuku sekä pyhä rippileipä ja pyhä öljy. Pukeuduin kirkkopukuuni.
"Lähtekäämme matkalle", sanoin sitten.
Lähdimme ulos. Ulkona pihalla seisoi palvelijani lyhty kädessä. Hän katseli minua hiukan arvelevaisesti, ja vilkutti silmillänsä merkiksi, että tahtoi puhutella minua kahdenkesken.
Käskin vieraan mennä edeltä ja lupasin itse tulla heti perästä.
"No, mitä nyt, Pekka?" kysyin rengiltä.
"Se on kummallinen kapine tuolla ulkona."
"Kuinka niin?"
"Suuret komeat vaunut, joiden eteen kaksi hevosta on valjastettu, ja ovatpa ne kumpikin kolmen tai neljän sadan taalerin arvoiset. Ja kuski istuu jäykkänä paikallansa ja on niin kaapuunsa kääriytynyt, ettei häntä itseään lainkaan voi nähdä, ja kun puhuttelin häntä, en saanut mitään vastausta. Ei hän edes liikahtanut, ja näytti aivan siltä, kuin hän ei olisi kuullut minua."
"Hän ei arvatenkaan sinua ymmärtänyt; lie ovat vieraita tällä paikkakunnalla."
"Vieraitako?"
"He ovat matkalla."
"Oi, herra pastori, se ei voi olla totta. Olkootpa vaunut vieraita, sitä en tiedä, vaikka kyllä ne ihan täsmälleen soveltuvat täkäläisiin raitioihin. Mutta hevoset eivät ole vieraita; ne ovat tämän maakunnan varsoituslaitoksesta, näinhän itse niihin poltetut merkit, ja mitä valjaisiin tulee ovat ne ihan samallaiset kuin näillä tienoin käytetään. Koska ajaja ei tahtonut näyttää kasvojansa minulle, katselin minä kaikkea muuta sitä tarkemmin."
Huomiota ansaitseva oli rengin ilmoitus kaikissa tapauksissa; tulin yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että olin joutunut sekauntuneeksi johonkin salaisuuteen. Mutta minun oli tehtävä velvollisuuteni, enkä sitäpaitsi voinut huomata tässä olevan mitään vaaraa itselleni.
Menin vaunujen luo. Renki oli lyhtyineen minua seurannut. Lyhdyn valossa saatoin nähdä todeksi mitä hän oli kertonut. Komeat matkavaunut, joiden eteen oli valjastettu kaksi pulskaa, voimakasta hevosta, seisoivat portilla. Ajaja, kokonaan kaapuunsa kääriytyneenä, istui kutsinlaudalla. Mutta ei kuitenkaan ollut mitään, joka epäluuloja olisi voinut herättää.
Vieras seisoi jo avatun vaununoven vieressä.
"Siis ajamme ensin kylään, lukkaria noutamaan", lausuin minä.
"Tietysti", vastasi hän.
"Lukkarin talo on –"
"Jotta voisitte näyttää minulle missä se on, suvainnette, että istun kanssanne vaunuihin", keskeytti hän minut.
Suostuin siihen asiaa enemmän ajattelematta ja astuin vaunuihin.
Hän hyppäsi heti jälestäni niihin.
"Aja", huusi hän ajajalle paiskaten samalla vaununoven voimakkaasti kiinni, niin ett'en voinut olla säpsähtämättä.
Istuin synkässä, mitä pilkkoisimmassa pimeässä; ei valon sädettä, ei pienintäkään tuiketta kohdannut siellä silmääni!
Ja kuitenki seisoi epäilemättä renki lyhtyinensä vielä ihan vaunujen vieressä, ja tuskin kolmea askelta etäämpänä olivat asuinhuoneeni kirkkaasti valaistut akkunat.
"Olenko äkkiä tullut sokeaksi?" ajattelin minä ensimäisessä pelästyksessäni. Asetin käteni ihan silmieni eteen; mutta en nähnyt muuta kuin synkän pimeyden.
Mutta ajoihan ajaja lukkarin luo, jonka oli tuleminen mukaamme.
Niin, hänen olisi pitänyt sinne ajaa. Niin pian kuin vaunut olivat liikkeelle lähteneet, vierivät ne nopeasti, niin tuimaa vauhtia kuin hevoset vaan voivat juosta. Mutta ne eivät olleet kääntyneet vasemmalle, niinkuin olisi pitänyt, jos kylään aiottiin. Me kuljimme toista tietä.
Ja nyt valtasi minut uusi pelästys. Samoin kuin en voinut mitään nähdä, niin en myöskään kuullut enää mitään, en hevosten jalkojen töminää enkä vaunujen ratasten vierimistä. Ainoastaan lakkaamaton, yhä yhtäläinen kumea kohina soi yhtämittaa korvissani.
Oliko tämä kuurouden tunne? Olinko yht'äkkiä tullut kuuroksikin?
Lukkarin talon sivutse olisimme aikoja sitten ehtineet, vaikkapa olisimmekin kylään ajaneet. Mutta nähtävästi ei oltu lukkaria haluttu ottaa kanssamme. Tahdottiin minua yksinäni. Mihin? Minkätähden? Minkälaista salaisuutta varten?
Minä olin vankina, turvatonna vankina, tuntemattomain ihmisten vallassa, eroitettuna kaikista muista ihmisistä, tietämättä missä olin, aavistamatta mihin minua vietiin.
Mutta ainoastaan hämmästykseni ensimäisinä silmänräpäyksinä olin minä pelästynyt. Minulla ei ollut rahaa eikä omaisuutta, jota minulta voitiin rosvota, minulla ei ollut ketään vihamiestä, joka olisi taitanut tahtoa kostaa minulle. Kaikissa tapauksissa olin Jumalan kädessä.
Olin vieraan kanssa yksinäni vaunuissa; hän oli istautunut minun viereeni. Ympärilleni koettelemalla, olin tullut siihen vakaumukseen, ettei vaunuissa ollut ketään kolmatta henkilöä eikä mitään muuta esinettä.
"Me emme ajaneetkaan kylään", sanoin minua vieruskumppanilleni.
"Emme ajaneet", vastasi hän.
Hän lausui nuo sanat lyhyesti; mutta minä olin ne kuullut. Olin kuullut myös omat sanani. En siis ollut kuuro. Siis en myöskään liene tullut sokeaksi. Olin ainoastaan vanki, joka oli suljettu kaikesta, mikä ulkona tapahtui, joka ei ketään ihmistä, ei mitään puuta, ei yhtään tähteä saanut nähdä, joka ei mitään ääntä, ei hiiskahdustakaan saanut kuulla, jotta ei tietäisi, jotta ei koskaan voisi arvata, mihin hän oli viety. Ja – minun täytyi uudestaan kysyä itseltäni – mihin vietiin minua, mitä tuli minun tehdä?
Eikö ollut mahdollista, että seurakumppanini jollakin tavoin vahingossa saattaisi ilmaista salaisuuden?
"Olitte luvanneet minulle ottaa lukkarini mukaamme", lausuin hänelle.
"Sanoittehan itse, ettei häntä välttämättä tarvita", vastasi hän kuivakiskoisesti.
"Minkätähden valhettelitte minulle?"
"Suokaa se minulle anteeksi, herra pastori."
"Ettekö ilmoita minulle syytä?"
"En uskalla; mutta kyllä saatte sen tietää, kun olemme määräpaikkaamme ehtineet."
"Mihinkä viette minua?"
"En sitäkään voi teille sanoa; minua on kielletty sitä ilmaisemasta, ja rehellisen palvelijan tulee välttämättä osata olla vaiti. Älkää siis minulta enää mitään kyselkö, jos rohkenen pyytää. Olkaa kuitenkin vakuutettu, ett'ei teille mitään pahaa tapahdu. Onneton, kuoleman kielissä kamppaileva pyytää ja tarvitsee teidän viimeistä lohdutustanne, virkistystä teidän kirkkonne sakramentin kautta. Kun sen olette hänelle antaneet, viedään te yhtä turvallisesti, kuin tuotukin olette, takaisin pappilaanne, ja kiitokset ja siunaukset ovat teidän saattajinanne. Tyytykää tähän vakuutukseeni."
Hän puhui rehellisesti ja luotettavaisesti, ja täten rauhoittuneena en kysynyt häneltä mitään enempää.
Jonkun ajan kuluttua kuulin hänen raskaasti hengittävän, ikäänkuin olisi nukkunut. Minä en voinut nukkua, vaan täytyi minun pysyä tarkkaavaisena, jotta ehkä näkisin tai kuulisin jotakin merkkiä, joka voisi saattaa minut oikealle tolalle, aprikoidessani, mihinkä seutuun, mihinkä ilmasuuntaan vaunumme oikeastaan kulkivat.
Kaikki tarkkaavaisuuteni oli kuitenkin turha. En nähnyt muuta kuin pilkkoisen pimeän ympärilläni enkä kuullut muuta kuin vaunujen iäti yhtäläisen kohinan.
Sillä tapaa olimme matkustaneet luullakseni noin pari tuntia, kun yht'äkkiä kohina muuttui kumeammaksi, oneammaksi; se oli jyrisevän ukkoisen kaltainen, joka ikäänkuin liikkui meidän allamme syvyydessä. Mutta sitä kesti ainoastaan muutamia sekunteja.
Olimme arvatenkin ajaneet pitkin kapeaa siltaa.
Se oli ensimäinen muutos. Kohta sen perästä havaitsin toisen. Kohina muuttui jälleen jymiseväksi ukkoiseksi; mutta nyt se ei kuulunut syvyydestä, vaan sivulta, vaunujen molemmilta puolilta.
Kuljimme epäilemättä kahden rakennuksen välistä.
Vaunut pysähtyivät, kenties puolen minuutin ajaksi.
Sitten liikkuivat ne hitaammin.
Kumea, ukkoisen kaltainen jyminä muuttui jyrisevämmäksi; olimme varmaankin kapeassa, ehkä kokonaan peitetyssä läpikäytävässä.
Yht'äkkiä seisahtuivat vaunut. Liike, kohina ja jyminä taukosivat kerrassaan; en kuullut mitään enää, en ääntä, en hiiskaustakaan.
Heti sen jälkeen ja ihan takanani luulin äkkiä tuntevani kovan, raskaan tömäyksen.
"Olemme holvikäytävässä, takanamme on ovi paiskattu kiinni", ajattelin itsekseni.
Vieras oppaani vieressäni oli jälleen liikahtanut. Kuulin hänen kopeloivan vaununovea, josta olimme tulleet, ikäänkuin aikoisi hän avata sen. Mutta hän ei avannut.
"Olemmeko määräpaikallamme?" kysyin minä.
"Olemme", vastasi hän. "Mutta saanko pyytää teiltä jotakin?"
"Mitä sitten?"
"Älkää puhutelko täällä ketään, paitsi kuolemanteossa olevaa sairasta. Se on kuolevan levon tähden."
"Olen kunnioittava kuolevan lepoa", sanoin minä hänelle, "mutta muutoin teen, mitä velvollisuuteni minulta vaatii."
Kuitenkin tuntui minusta, kuin tulisin täällä näkemään seikkoja, jotka taitaisivat vaatia minunkin sekauntumista niihin, ja joiden suhteen en ainakaan tahtonut edeltäkättä mihinkään sitoutua.
Saattajani odotti vielä pari silmänräpäystä, sitten aukaisi hän vaununoven.
Heikko valo kohtasi silmiäni, mutta sen avulla ei voinut mitään selvästi eroittaa.
Oppaani hyppäsi alas vaunuista ja puhui sitten hiljaan muutamia sanoja. Toinen ääni vastasi hänelle lyhyesti. En sanaa, en tavuakaan ymmärtänyt, en edes voinut, eroittaa, mitä kieltä he käyttivät.
Saattajani tuli jälleen luokseni vaunujen tykö.
"Rohkenenko pyytää teitä astumaan alas vaunuista?"
Hän ojensi minulle kätensä, johon nojautuneena astuin pois vaunuista.
Havaitsin olevani heikossa puolihämärässä, jonka avulla voin enemmän aavistaa ja arvata mitä esineitä oli ympärilläni, kuin niitä todella nähdä. Ainoastaan yksi ainoa, himmeä valon haamoitus tunkeutui eräästä tuskin puoleksi avatusta, pienoisesta salalyhdystä. Se oli tumman miesolennon kädessä, joka mies näytti olevan kaapuun kääriytyneenä.
Hän oli ainoa ihmisolento, joka paitsi minua ja seuraajaani oli holvikäytävässä.
Tämä holvilla katettu ala näytti minusta pitkältä, mutta kapealta, katetulta ja suljetulta porttikäytävältä. Muurit olivat tummat. Kuulemani tömäys oli arvatenkin syntynyt sen oven kiinnipaiskaamisesta, jonka kautta tähän käytävään olimme tulleet.
Minulla ei ollut aikaa kauemmin ympärilleni katsella.
"Menkää tuon miehen mukana", sanoi saattajani, osoittaen miestä, joka kädessänsä kantoi salalyhtyä ja nyt lähti liikkeelle.
"Kohtaanko teitä vielä", kysyin tähänastiselta matkakumppaniltani.
"Minä vien teidät takaisin kotiinne. Kun olette toimittaneet tehtävänne tuolla sisällä, tuodaan te takaisin tänne."
Seurasin miestä, joka kantoi salalyhtyä eikä vieläkään ollut avannut sitä enemmän kuin mitä se oli auki sitä ensi kerran huomatessani.
Sen valossa voin ainoastaan huomata, että hän oli keskikokoinen mies ja että hänellä oli yllään tummanvärinen levätti, samallainen kuin niillä kahdella miehellä, jotka minut tänne olivat tuoneet.
Kymmenen askelta kuljettuamme oli vasemmalla puolen porttikäytävää muurissa aukko. Oppaani meni siitä sisään ja minä hänen jälessänsä.
Olimme tulleet toiseen kaitaiseen, suoraan käytävään.
Äänettöminä astelimme sitä pitkin. Oppaani ei sanonut sanaakaan, enkä minäkään häntä puhutellut. Tarpeettomasti en tahtonut, noudattaen edellisen oppaani neuvoa, ryhtyä kenenkään kanssa sananvaihtoon.
Tämä käytävä oli pitkä ja tuntui minusta kuin ei se ikinä loppuisi. Siinä ei ilmauntunut minkäänlaista vaihtelevaisuutta; kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.
Vihdoin tulimme kiviportaiden luo, jotka johtivat sivulle päin käytävästä. Astuimme portaita myöten ylöspäin. Ne olivat jyrkät, korkeat ja kapeat, ja päättyivät ylhäällä taas ahtaasen käytävään, jossa kauan kävelimme. Sen molemmilla puolilla näin ovia; silmäni olivat jo paremmin tottuneet tuon epävakaisen valon häilyvään tuikkeesen. Täälläkin vallitsi syvä hiljaisuus.
Sittenkuin uutta opastani seuraten lähdin tälle kävelylle tässä oudossa rakennuksessa en ollut muuta ääntä kuullut, kuin omat askeleemme, ja samoin kuin kumppanini hiljaan, tuskin kuuluvasti asteli, samate voin tuskin eroittaa omien askeleitteni töminän muureista takaisin kajahtelevan.
Emme myöskään olleet sanaakaan vaihtaneet.
Käytävän lopulla tulimme eräälle ovelle. Oppaani oli seisahtunut. Valo hänen lyhdyssänsä oli nyt ensi kerran häilymättä; nyt vasta voin esineitä ympärilläni selvemmin tarkastaa. Mutta en juuri paljon nytkään nähnyt. Seisoimme leveän, korkean oven edessä. Palvelija oli tarttunut oven tukevaan, messinkiseen ripaan, ikäänkuin avataksensa ovea. Mutta hän ei heti avannut; ensin kuunteli hän ovella. Seisoimme hiljaan ja äänettöminä siinä; minä en kuullut mitään. Mutta oppaani näytti jotakin kuulevan.
Äkkiä eroittivat minunkin korvani oven toiselta puolilla jotakin, naisen äänen, joka puheli jotakin heikosti, hiljaan, sortuneella soinnulla, mikä kuului ikäänkuin rukoilevalta. Hän lausui ainoastaan muutamia sanoja, joista kuitenkaan en yhtään ymmärtänyt. Ääni oli niin heikko ja hiljainen, ja se, joka puhui, oli jonkun matkan päässä ovesta, ikäänkuin kokonaan toisessa päässä suurta huonetta.
Hän oli lakannut puhumasta. Miehen ääni vastasi hänelle.
Oppaani kävi levottomaksi, maltittomaksi, kuullessaan tämän äänen, ja alkoi rämistellä lyhtyänsä, jota räminää ei kuitenkaan kuultu oven toisella puolella. Tarkoituksensa näkyikin vaan olevan estää minua kuulemasta puhelevan sanoja, vieläpä hänen ääntänsäkin.
Äänen kuitenkin kuulin. Se tuntui soinnukkaalta miesääneltä. Se lausui myöskin sanojaan hiljaan ja verkalleen. Kuitenkaan en nytkään voinut eroittaa ainoatakaan sanaa.
Mutta mies näkyi hylkäävän naisen rukouksen; nainen puhui jälleen, ja, vaikka en nytkään sanaakaan ymmärtänyt, nuo heikot, hitaasti ja vaivaloisesti, pitkäin väliaikain perästä uudistetut rukoilevat äänet ikäänkuin vihloivat sydäntäni. Hän oli se kuoleman teossa oleva sairas, jonka luo minua oli kutsuttu, jolle minun tuli tarjota uskonnon viimeistä lohdutusta, kirkon viimeistä virkistävää tukea. Hän voi enää puhua ainoastaan suurella ponnistuksella, kuolevaisella äänellä; jokaisen toisen tai kolmannen sanan jälkeen täytyi hänen pysähtyä, hengittääksensä jälleen ilmaa rintaansa. Nyt oli hän lausunut hartaan, rukoilevan pyynnön, elämänsä viimeisen anomuksen. Se oli hylätty, hän uudisti sen. Tulisikohan se vielä kerran hylätyksi?
Kuka oli mies, jota hän noin rukoili. Kuka oli tuo kuoleva rukoileva nainen? Mitä anoi hän noin hartaasti?
Mies vastasi hänelle vielä kerran, vieläkin matalammalla äänellä kuin ensi kerralla, mutta – sen voin kuulla – ystävällisellä äänellä. Kuitenkin oli hän jälleen hylännyt kuolevan pyynnön.
Nainen itki ääneensä; itku kuului tuskalliselta, peloittavan kamalalta. Se lähti taudin raatelemasta rinnasta. Olisi luullut kivenkin siitä heltyvän, niinkuin sananlaskussa niin osaavaisesti sanotaan.
Mies polki kiivaasti jalallansa.
Itku taukosi.
Oppaani koputti ovelle, jonka takana seisoimme.
Huoneesta, oven toiselta puolelta ei enää kuulunut mitään. Mutta tätä hiljaisuutta kesti ainoastaan silmänräpäyksen ajan. Sitten kuulin nopeita, vaikka keveitä ja hiljaisia askeleita. Heti sen perästä kuulin yhtä hiljaan jonkun oven avattavan ja heti jälleen suljettavan. Kaikki oli jälleen hiljaista.
Oppaani aukasi sivuoven.
Sydämeni tykytti tavallista kovemmin.
Avatulta ovelta peräytyi hän askeleen taapäin ja antoi minulle, sanaakaan virkkaamatta, kädellänsä merkin, että astuisin sisään.
Olin ehdottomasti katsahtanut häntä kasvoihin. Tähän saakka olin ollut hänen takanansa, eikä hän kertaakaan ollut kääntynyt minun puoleeni. Näin kalpeat iäkkäät kasvot. Nopeasti kääntyi hän jälleen poispäin minusta, etten voinut kasvojansa enempää tarkastaa.
Menin huoneesen ovesta, jonka saattajani sulki jälestäni.
Ainoastaan yksi ainoa valo, maitolasisen kuvun alla oleva lamppu, joka oli peitetty harmahtavalla harsolla, levitti epäiltävää hohdetta ympärillensä.
Kuitenkin voin eroittaa missä olin, sillä olin tullut vieläkin suuremmasta pimeydestä.
Olin suuressa, avarassa, korkeassa huoneessa, joka muodosti säännöllisen neliön. Seinät olivat peitetyt tummanvärisillä, villaisilla tapeeteilla; ne näyttivät vanhoilta, vaatteesen oli neulottu kuvia; nämät olivat jo kellastuneet ja voi niitä siis pimeässä siitä syystä vielä vähemmin selvästi eroittaa. Luulin kuitenkin havaitsevani pukuja ja kuvauksia raamatun kertomuksista. Epäilemättä olivat ne taidokkaasti tehdyt, olivat aikoinaan olleet tämän huoneen arvokkaimpana kaunistuksena. Ne olivat varmaankin vielä nykyaikana arvollisia muistoja muinaiselta ajalta. Huoneen korkea katto oli valkoinen ja koristivat sitä taiteelliset veistoteokset.
Huonekaluja ei tässä salissa ollut monta. Pari tummanruskeaa, melkein mustaa, isoa kaappia, joissa myös oli koristuksena vanhanaikaisia leikkauksia, oli seinän luona. Erään sivuseinän vieressä riippui iso kapea peili kullatuissa puitteissa; sekin näkyi niinkuin kaikki muukin tässä huoneessa, olevan alkuaan vanhoilta ajoilta.
Aivan perällä, vastapäätä ovea, josta olin huoneesen tullut, seisoi seinän vieressä sänky, jolla olivat korkeat, valkoiset uutimet.
Siellä oli ennen kuulemani ääni puhunut. Siellä oli myöskin ainoa elämä, mitä huoneessa olikaan. Eiköhän jo kuolemakin ollut siellä?
Vuoteen uutimet olivat syrjään vedetyt.
Sen pääpuolessa istui tuolilla naisihminen.
Hän oli sisään astuessani noussut seisomaan ja astui nyt hiljaan muutamia askeleita minua vastaan. Sitten viittasi hän minulle, mitään virkkaamatta, tulemaan lähemmäksi.
Avarassa, korkeassa, vanhanaikuisessa huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Se oli tuo omituinen hiljaisuus, joka on tavallinen sairashuoneissa, joiden kynnyksellä jo kuolema seisoo; hän lienee jo astunut kynnyksen ylitse ja seisonee jo lähellä, ihan sairaan vuoteen ääressä.
Lähenin mainitsemaani naista.
Hän oli vanha, puvusta päättäen palvelijatar; kenties oli hän myös jotakin muuta. Hänen kasvoissaan ilmauntui jonkunlainen luja vaitolevaisuus; kuitenkin luulin niissä havaitsevani murheenkin ilmauksen. Hän katseli minua epäluulolla, jota kyllä turhaan koetti salata. Sitten lausui hän matalalla äänellä, viitaten vuoteelle:
"Tuossa on sairas."
Heti sen perästä kysyi hän:
"Voinko jäädä tänne?"
Hän tarkoitti ripityksen aikaa.
"Eikö sairas", kysyin vastaukseksi häneltä, "halua jäädä kahden kesken kanssani?"
Nainen mietti hetkisen.
"Taitaa niin olla", sanoi hän, "menen sentähden viereiseen huoneesen. Jos minua tarvitsette, voitte koputtaa ovelle."
Hän osoitti tapeettiovea, jota en tätä ennen ollut huomannut. Sitten meni hän jälleen vuoteen viereen, järjesteli patjoja, lausui pari sanaa hyvin hiljaan ja meni sitten ulos tapeettiovesta.
Astuin nyt vuorostani vuoteen viereen.
Lumivalkoisilla patjoilla näin naisen kasvot, jotka olivat milt'ei patjoja valkoisemmat. Ne olivat yhtä kuihtuneet ja laihtuneet, kuin kalpeatkin. Kuitenkin olivat ne ihanat kasvot.
Hän oli hereillään, tuo sairas, mutta hän ei liikahtanut; ainoastaan suuret tummansiniset silmänsä käänsi hän minun puoleeni. Hän katseli minua niillä kirkkaasti, kiitollisesti, alttiiksi antautuneella tyyneellä levollisuudella.
Vielä noin nuorena, makasi hän kuolinvuoteellansa; hän tiesi että hänen täytyi kuolla; sen huomasin jo hänen silmäyksestänsä, joka osoitti kiitollisuutta siitä uskonnon lohdutuksesta, jota olin hänelle tuomassa. Siitä tuo hiljainen, selkeä, alttiiksi antautuva levollisuus. Se vihloi sydäntäni, mutta täytti sen samalla ihmettelyllä.
Yhden seikan äkkäsin vielä, äsken vuodatettujen kyynelten jäljet sairaan kasvojen valkoisella, hienolla, läpikuultavalla iholla.
Hän se siis oli, jonka olin vast'ikään kuullut itkevän ja rukoilevan.
Kuinkapa olisikaan ollut mahdollista, että vanha palvelijatar olisi ollut itkijänä?
Silmiensä katse pyysi minua istautumaan tuolille, jonka hoitajatar oli jättänyt.
Istuin siihen.
"Haluatte katoolilaisen kirkon sairaanlohdutusta?" kysyin sitten.
"Rukoilen sitä, kunnianarvoinen herra. Minun on kuoltava. Pyhän uskontomme sakramenttein vahvistamana voin erota tästä maailmasta keveämmällä ja rauhallisemmalla mielellä."
Hän lausui nämät sanat hiljaan, hitaasti ja ponnistuksella, pitäen pitkiä väliaikoja, aivan niinkuin olin hänen jo ennen kuullut puhuvan; mutta kuitenkin myös täydellisesti sillä selkeällä, rauhallisella alttiiksi antaumuksella, jota hänen ulkomuotonsa osoitti.
Ryhdyin siihen pyhään toimitukseen, jota varten olin tullut, kuulin hänen rippinsä, sekä annoin hänelle ehtoollisen ynnä pyhän öljyn.
Mitä hän minulle ripissänsä kertoi – sitä en voi nyt enkä milloinkaan ilmoittaa; siitä ei myöskään olisi apua sen selvittämiseen, mitä oikeuden on ilmi saatava. Mutta sen todistuksen olen velkapää antamaan tälle onnettomalle, kurjalle lapselle – hän oli nimittäin lapsi niin viattomuudeltaan ja puhtaudeltaan kuin vuosiltaankin, ollen vasta yhdeksäntoista vuotias – sen todistuksen olen velvollinen hänestä lausumaan, ettei mitään tahraa ollut hänen sydämmeensä tai siveyteensä tarttunut, etten milloinkaan keveämmällä sydämmellä ole synninpäästöä julistanut. Keveämmällä sydämmellä, sanon minä, ja kuitenkin oli sydämmeni niin raskas, ajatellessani, että tämän puhtaan olennon niin varhain, niin nuorena oli elämästä eroaminen.
Mutta minun on ilmoittaminen, mitä asian valaisemiseksi on tarpeellista. Sitä ei tiedossani ole paljon.
"Te olette katoolilainen?" oli toinen kysymys, jonka tein hänelle.
"Niin olen", oli hänen vastauksensa.
"Milloin olitte viime kerran ripillä ja Herran ehtoollisella?"
"Viisi vuotta sitten."
"Ja miksi ette niin pitkän ajan kuluessa ole ripillä käyneet?"
Epäilemättä oli hän odottanut tätä kysymystä; kuitenkaan ei hän minulle heti vastannut. Vähän ajan perästä lausui hän sitten, ja jalo päättäväisyys ilmauntui hänen äänessänsä:
"Kunnianarvoinen herra, en voi vastata tuohon kysymykseen. Luultavasti teette vielä ja täytyy teidän tehdä monta kysymystä, joihin en mitään vastausta saata antaa. Mutta älkää kuitenkaan luulko, että siten koetan salata teiltä jotakin synneistäni, koetan tehdä itseäni paremmaksi kuin olen. Jumala on todistajani; hänen eteensä astun lyhyen ajan kuluttua. Hän tuntee kaikki ajatukseni, kaikki tekoni. Kuinka voisin siis tällä hetkellä koettaa teeskennellä, valhetella? Mutta juhlallinen –"
Hän vaikeni äkkiä. Epäilemättä oli hän aikonut lausua sanan lupaus; mutta sen hän kuitenkin jätti sanomatta.
"Suuri, pyhä velvollisuus", pitkitti hän, "pyhin velvollisuus mitä ihmisellä olla taitaa, kieltää minua ripissäkään ilmoittamasta sellaista, jota muutoin minun tulisi teidän kysymyksiinne vastata, jotta voisitte oikeammin tuomita minun sisällistä tilaani. Suvaitte kai minun olla puhumatta sellaista, jota en saa sanoa."
Tämä kysymys oli minulle vanhalle kokeneelle miehelle outo, sentähden en heti voinut vastata; minun täytyi ensin asiaa miettiä.
Äänettömyyteni peloitti häntä. Kuinka hurskas tämä jalo lapsi olikin!
"Ette siis voine minulle synninpäästöä julistaa?" kysyi hän arasti.
Olin tehnyt päätökseni.
"Jos paljastatte minulle sydämmenne", sanoin minä, "jos ette salaa mitään, mikä omaatuntoanne loukkaa, ja sitä ette varmaankaan tee! –"
"En, sitä en millään muotoa ole tekevä", vakuutti hän juhlallisesti.
"Niin olkaa puhumatta kaikesta", jatkoin minä, "josta omassatunnossanne voitte otaksua, ett'ei minun sitä tarvitse tietää."
Siten rauhoittuneena tunnusti hän syntinsä.
Selvästi voin katsella tähän sydämmeen. Se oli hurskas, nöyrä, kaunis sydän. Hänellä ei ollut muuta kuin heikkouksia omallatunnollaan, ja ainoastaan yhdestä seikasta voi hän syyttää itseänsä.
Ja tätä kohtaa kertoessani tahdon käyttää hänen omia sanojaan.
"Olen ollut kiittämätön", sanoi hän. "Ja kiittämättömyyteni kautta olen saattanut kunnollisen, jalon ihmisen onnettomaksi; olen saattanut hänet turmioon, kauhistavaan turmioon. Oma sydämmeni raatelee minua. Isäni – Ei. Sitä en voi teille ilmoittaa. Hengelläni saanhan siitä nyt vastata."
Hän oli käynyt hyvin levottomaksi, ja minun täytyi häntä säästää. Kunnioitin sitäpaitsi hänen salaisuuttansa.
Kuitenkin tuli hän yhä rauhattomammaksi.
"Ja siinä ei ole kaikki", sanoi hän. "Minun kuolemani tulee olemaan syynä toisen ihmisen kuolemaan. Se toinen –"
Taas vaikeni hän. Mutta hänen levottomuuteensa näkyi äkkiä ankara pelästys yhdistyvän. Ja pelkoansa vastaan taisteli hän, taisteli omantuntonsa kanssa, sekä toiselta puolelta lupauksensa kanssa, jota hän ei voinut rikkoa.
"Täytyykö minun ilmoittaa teille rikoksen, kunnianarvoinen herra?" kysyi hän.
"Oletteko itse siinä osallinen?"
"En, en."
"Onko se jo tapahtunut?"
"Ei, mutta –"
"Se on siis vast'edes tapahtuva?"
Hän ei vastannut mitään.
"Ja voisiko teidän ilmoituksenne estää sitä tapahtumasta?"
Hän ei nytkään mitään vastannut; ankaran sisällisen taistelunsa tähden hän ei voinut mitään vastata.
Samassa tuokiossa luulin havaitsevani jotakin liikantoa tapeetin takana, sen oven luona, josta vanha hoitajatar äsken oli mennyt ulos. Siellä kuunteli joku levottomuudella meidän puhettamme. Olikohan palvelijatar siellä?
Myös sairaskin oli risauksen huomannut ja näytti hetkisen kuuntelevan. Sitten ilmauntui hänen kalpeissa kasvoissansa luja päättäväisyys. Mutta samalla ei hän voinut salata tuskallista tunnetta, joka myöskin näkyi hänen mielensä vallanneen.
"Älkää minulta enempää kyselkö?" rukoili hän.
En sitä voinutkaan.
"Teidän omatuntonne ratkaiskoon mitä voitte ilmoittaa", sanoin minä, "ja Jumala, jonka kasvojen edessä te –"
Myös tätä lausettani en voinut lopettaa katsoessani tuota vielä niin nuorta, sisällisen tuskansa kanssa taistelevaa kuoleman teossa olevaa naista.
Mutta en voinut saada mielestäni sitä ajatusta, että oli kysymys kammoittavasta, kammoittavimmasta rikoksesta, murhasta, joka voitaisiin vielä saada estetyksi, ja joka siis oli estettävä, johonka osalliseksi tekisin itseni, jos en kaikesta voimastani koettaisi saada sitä estetyksi.
"Omatuntoni", sanoin minä, "samoin kuin teidänkin omatuntonne vaatii, että vielä kysyn teiltä yhtä asiaa. Onko kysymys ihmishengestä?"
Hän vavahti kuullessansa tuon kysymyksen, ja hänen kätensä, joita hän piti ristissä, rinnallansa, puristivat toisiansa suonenvedontapaisesti; mutta hän ei vastannut mitään.
"Ja onko pelastus vielä mahdollinen?" pitkitin minä.
"Oi, Jumalani, Jumalani!" huokasi kuoleva itseksensä.
"Siinä tapauksessa", sanoin jälleen, "tutkikaa omaatuntoanne. Voitteko astua Jumalan eteen niin suuri synti omallatunnollanne, että olette uhranneet kanssa-ihmisen elämän, kun olisitte voineet sen pelastaa? Ja jos Herra sallisi teidän vielä elämään parantua, eikö tämä synti olisi kirouksena, kamalana, kauhistavana kirouksena koko elämänne aikana; voisitteko enää milloinkaan vapaasti katsoa ketään ihmistä silmiin?"
Hän vapisi, ikäänkuin kuolemankamppauksessa. Mutta miten taisin karttaa noita hänen ruumiinsa tuskia, jos tahdoin pelastaa hänen sielunsa?
Mutta turhaan olin puhunut.
Viimeiset elinvoimansa oli hän koonnut; hän hillitsi ruumiinsa vavistuksen.
"En voi teille enempää sanoa", lausui hän lujuudella, jota ei kuolemakaan voinut järkähdyttää. "Jumala kyllä on rikoksen estävä, jos se ei ole sallittu tapahtuvaksi. Onhan jo kylliksi siinä, mitä minun kanssani on tapahtunut."
Minkä raskaan, peloittavan vallan alaisena tämä onneton olikaan? Mitä hän kertoi, mitä hän salasi, sitä ei enää voinut pitää hänen vapaan tahtonsa asiana.
Annoin hänelle taivaan siunauksen, annoin hänelle Herran ehtoollisen, pyhän öljyn viimeisen virvoituksen.
Hän jaksoi pitää voimansa koossa niin kauan kun tuota pyhää toimitusta kesti. Sitten vaipui hän voipuneena vuoteellensa; hän oli murtunut; hän lepäsi siinä ikäänkuin kuolleena. Oliko hän jo kaikista vaivoistansa vapautettu.
Tapeettiseinä aukesi äkkiä; mutta ei siltä kohdalta, josta vanha palvelijatar oli poistunut. Vuoteen toisella puolella oli samallainen, puolittain salattu ovi. Siitä oli hiljaan naisolento huoneesen astunut.
Hän oli nuori nainen, kuolonkalpea kasvoiltaan. Kuolemankauhistus oli noilta kasvoilta riistänyt kaiken värin, kaiken veren.
"Pelastakaa minut!" rukoili hän astuen luokseni.
Hän huusi nuo sanat, mutta huusi ne juuri kuin pelästyksen tukehduttamalla äänellä. Ja samalla kun hän näytti aikovan heittäytyä jalkaini juureen, näkyi toinen ajatus syntyvän hänen mielessänsä.
Hän kääntyi sairaan vuoteen puoleen.
"Tämä jalo, tämä onneton nainen on rukoileva puolestani."
Mutta hän huomasi, kuinka sairas makasi ikäänkuin hengetönnä.
"Hän on kuollut!" huusi hän kauhistuneena ja riensi minun tyköni takaisin, tarttuen käsiini.
"Pelastakaa minä! Minä olen turmion oma. Hän on myrkytetty, ja hänen kuolinhetkensä on oleva minunkin kuolemani hetki. Älkää sysätkö minua luotanne."
Suonenvedontapaisesti likisti hän käsiäni.
Tuo toinen tapeettiovi avautui jälleen. Vanha palvelijatar syöksi sisään.
"Onneton!" huusi hän naiselle.
Kookas kaunis mies tuli hänen jälestänsä. Hän näytti olevan noin puolivälissä neljättäkymmentä. Hänen kasvonsa olivat ylpeät ja jalot, mutta kalpeat, samoin kuin edessäni olevan naisen.
Katsanto synkeänä astui hän viimemainitun luo.
"Pois!" huusi hän tälle.
Hän sanoi ainoastaan tuon yhden ainoan sanan.
Tuolta onnettomalta naiselta näkyi peloittavin kauhu riistäneen puhelahjan, melkeinpä tajunnankin. Hän meni horjuvin askelin huoneesta, samasta ovesta, josta oli tullutkin.
Tuo kookas mies astui sairaan vuoteen luo ja kumartui sen ylitse.
"Hän elää," lausui hän sitten äänellä, sellaisella ikäänkuin itse olisi kuoleman kourista pelastunut.
Ja samassa tuokiossa avasi sairas ihanat silmänsä. Hän oli ollut tainnoksissa.
"Minä elän vielä," huokasi hän hiljaan, ja hänen silmänsä katselivat mitä autuaallisinta, pyhintä onnellisuutta ilmaisten miehen silmiin.
Tämä tarttui hänen käsiinsä, jotka hän vielä piti ristissä, ja painoi huulensa niihin. Hän näytti aikovan jotakin sanoa.
Hoitajatar oli tullut huoneesen miehen jälessä, hän oli astunut hänen viereensä ja kosketti häntä hiljaan kädellänsä. Mies katsahti taaksensa ja havaitsi minut.
"Oletteko tehtävänne täällä jo toimittaneet?" kysyi hän minulta.
"Olen," vastasin minä. "Toimeni olen täyttänyt mitä tulee tuohon jaloon sairaasen, jonka Jumala sallikoon vielä jatkaa hänen nuorta, ihanaa elämäänsä. Mutta –"
"Mutta?" keskeytti hän minua synkeänä, milt'ei uhaten.
Uusi ajatus, päätös oli äkkiä herännyt mielessäni. Hänen uhkaava katseensa ei voinut sitä kuolettaa. Eiköhän juuri tämä mies ollut se peloittava valta, joka piti sairaan tahtoa vankinaan?
"Mutta", sanoin minä levollisesti, "teidän kanssanne, hyvä herra, olisi minulla vielä vakava, tärkeä sana puhuttavana."
Hurja salama leimahti hänen silmissänsä. Hän teki äkkinäisen liikkeen, näyttäen ensin aikovan hyökätä minua ja sitten sairaan vuodetta kohtaan. Jyrkästi hillitsi hän sitten itsensä. Mutta ylpeästi, käskevästi, uhkaavasti huusi hän minulle:
"Toimenne olette täällä tehneet. Menkää pois täältä."
Lauhkeammin lisäsi hän sitten.
"Olen kiitollinen teille täällä käynnistänne. Saatte nyt lähteä kotiinne."
Ylhäinen viittaus kädellä osoitti minulle samalla, että saisin mennä tieheni.
Kuitenkaan en olisi tahtonut luopua aikeestani, mutta näin samalla sairaan vaivaloisesti liikahduttavan päätänsä. Hän loi rukoilevan katseen minuun ja sitten tuohon ylpeään, ylhäiseen mieheen, joka oli sellaista iloa osoittanut havaitessaan hänen vielä hengittävän, joka sellaisella rakkaudella oli hänen käsiänsä suudellut, jota hän mitä hartain lempi silmissänsä oli katsellut. Siinä silmänräpäyksessä selvisi minulle paljon.
Tuo mies oli juuri se, jolta hän äskettäin, ennenkuin minä tulin huoneesen, niin hartaasti, kyyneliä vuodattaen, viimeiset kyyneleensä vuodattaen, jotakin oli anonut. Tämä mies oli hylännyt hänen pyyntönsä. Eikö hän juuri liene rukoillut sen hengen puolesta, joka oli joutuva rikoksen uhriksi? Eikö hän juuri liene rukoillut tuon onnettoman, myöskin niin nuoren ja kauniin naisen hengen puolesta, jonka äsken olin nähnyt, joka minulta oli pelastusta rukoillut? Mutta siinä tapauksessa, mitä hän häneltä oli voinut kieltää, soisiko hän sitä minulle, ventovieraalle henkilölle? Hänen hurja katseensa oli osoittanut, hänellä olevan intohimoisen, raivoisan, itsepintaisen luonteen.
Ja sitäpaitsi, tuliko minun hänelle ilmaista, että sairas, että kuoleva nainen kuitenkin oli pettänyt hänen luottamuksensa? Tuliko minun pettää sairaan luottamuksen hänen elämänsä viimeisten silmänräpäysten aikana.
Rakkauden Jumala on antava minulle anteeksi, että vaieten poistuin huoneesta. Kuoleva nainen heitti minulle vielä kiitollisen silmäyksen.
Alakuloisena lähdin tuosta kärsimyksen, rikoksen, kuoleman korkeasta salista.
Salin ulkopuolella oven luona odotti minua sama mies, joka oli minut sinne tuonut. Suljettuna oli hänellä salalyhty kädessänsä. Hän avasi sitä nyt melkein vieläkin vähemmin kuin ennen. Sitten johti hän minua äänettömänä samoja käytäviä takaisin, joita olimme tulleetkin. Synkkä pimeys ja synkkä äänettömyys vallitsi nytkin ympärillämme.
Alimmaisen käytävän loppuosasta poikkesimme porttikäytävään, johon vaunut olivat jääneet. Samat vaunut seisoivat siellä vielä; sama roteva, leveähartioinen vanha mies, joka minut oli tänne tuonut, seisoi vielä vaununovella, sama ajaja istui vielä kutsinlaudalla. Olivatko hevosetkin samat, sitä en voinut nähdä.
Vanha mies auttoi minut vaunuihin, astui itse jälestäni niihin ja sulki vaununoven. Jälleen olimme täydellisessä pimeydessä, kättä silmäin edessä en voinut eroittaa. Vaunut lähtivät liikkeelle ja tuo kumiseva kohina alkoi taas soida korvissani.
Pimeyttä ja kohinaa kesti siksi, kunnes vaunut pysähtyivät. Silloin avasi saattajani vaununoven. Hän lausui taas ensimäiset sanansa tällä kertaa, sillä turhaan olin vaunuissa muutamia kertoja koettanut aloittaa puhelua hänen kanssansa; hän ei ollut minulle kertaakaan vastannut. Mykkä oli istunut vieressäni.
"Rohkenenko pyytää, että tässä astuisitte alas vaunuista?" sanoi hän. "Pyydän ett'ette pahaksu vaikka en vie teitä ihan kotiinne saakka. Toinenkin pyyntö on minulla vielä tehtävä teille. Kuolevalle tekemänne palvelus ei voi millään tavalla tulla palkituksi. Mutta jakakaa tämä seurakuntanne vaivaisille."
Hän painoi raskaan rahakäärön käteeni. Vaivaisianne varten täytyi minun ottaa se vastaan.
Astuin alas vaunuista, jotka pikaista vauhtia palasivat takaisin.
Ympärilläni oli vielä synkkä yö. Tummat pilvet lepäilivät vielä synkeinä taivaalla, ja vaikka havaitsinkin olevani autiolla, asumattomalla kankaalla, tunsin seudun, vieläpä yön pimeässäkin. Olin noin kymmenen minuutin matkan päässä kodistani, jonne nyt riensin.
Renkini, joka oli ollut valveilla koko ajan, avasi minulle portin. Kello oli jo lyönyt kolme aamulla. Siis täydelleen kuusi tuntia olin ollut poissa. Silmäilin kotiin tultuani rahoja, jotka olin saanut vaivaisille jaettavaksi; niitä oli sata kappaletta Friedrichsd'oria.
Nyt täytyi minun siekailematta panna toimeen päätöksen, joka paluumatkalla oli vahvistunut järkähtymättömäksi. Unta en sitäpaitsi olisikaan silmiini saanut. Käskin renkini toimittamaan minulle kylästä heti ajoneuvot, ja ajoin sitten tänne, ilmoittamaan teille mitä oli tapahtunut.
Sen olen tehnyt, sillä se oli, huolimatta kaikesta muusta, minun velvollisuuteni. Päättäkää nyt itse lakien mukaan mitä enempää on tehtävä.
Pappi lopetti kertomuksensa.
Hän oli ilmoittanut minulle kaksinkertaisen rikoksen, kaksoismurhan. Myös minusta näytti, ett'ei sitä seikkaa voinut epäillä. Salaperäistä oli tosin kaikki, epäiltävää oli paljon. Kuinka nimittäin voi toisen naisen elämä riippua toisen elämästä? Mutta tuo toinen, se, jolle tämä hengellinen mies oli tarjonnut uskonnon viimeisen lohdutuksen, oli myrkytetty, häntä vastaan oli rikos toimeenpantu; tuo toinen, jonka elämä riippui hänen elämästänsä, oli niin sanonut, lisäten vielä, että hänen itsensäkin oli kuoleminen. Minkätähden? Kenen käden kautta? Se oli ensimäinen, se oli tärkein ongelma tässä hämärässä jutussa. Mutta saiko sitä sentähden olla uskomatta, että se oli niin pulmallinen? Olihan kuoleva itse sitä todeksi vakuuttanut. Ja eikö papin arvostelu ollut oikeutettu mitä tuli tuohon ylpeään, intohimoiseen ja kiivasluontoiseen mieheen, joka arvatenkin oli tuon salaperäisen talon isäntä?
Pappi itse oli heti ensi silmänräpäyksestä alkaen näyttänyt minusta luotettavalta, tunnolliselta ja arvokkaalta mieheltä, jollaisena häntä myös yleinen mielipide kunnioitti.
Apuun oli kiiruhdettava, ainakin oli vielä tekemätön rikos saatava estetyksi. Pikainen, heti aikaansaatava apu oli tarpeesen. Minun oli se toimeenpantava. Rikosasiain tuomarin käytettävänä oli poliisivoima. Mutta oliko apu enää mahdollinen? Oliko toinen rikos vielä estettävissä?
"Arveletteko että sairaan kuolinhetki oli jo lähellä?" kysyin papilta.
"Mitään varmaa käsitystä ei minulla ole siitä asiasta." selitti hän. "Omituisen kuiva iho, lyijyväri, joka useat kerrat äkkiä levisi kasvoille, syvät mustat juovat silmien ympärillä, itse silmien erinomainen kiilto, kaikki tuo saattoi minut alussa sairaan tilan suhteen yhtä epäileväksi kuin hämmästyneeksi. Kun kuulin puhuttavan myrkytyksestä, täytyi minun ajatella hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, joka kenties jo kauankin turmelevaisesti oli vaikuttanut tuossa hennossa ruumiissa. Mutta myrkytyksiä tunnen ainoastaan lukemisen kautta."
Apu voi siis vielä olla mahdollinen.
Mutta oliko se ylimalkaan mahdollinen? Mihin oli auttamaan riennettävä? Se oli tällä hetkellä tärkein, tuon toisen pulmallisen ongelman kanssa yhteydessä oleva arvoitus.
Pappi ei siitä asiasta ollut voinut mitään sanoa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin hän oli viety; hänellä ei ollut vielä aavistusta siitä, missä hän oli ollut. Ei minullakaan. Luulin ainoastaan olevani varma siitä, että rikoksen paikka oli etsittävä minun oikeusalueeltani. Tämä oli laaja; etenkin sille suunnalle, missä katoolilainen pappila sijaitsi, ulottui se kahdentoista peninkulman päähän, luettuna Oikeuston istuntopaikalta. Kylään oli viiden peninkulman matka siitä. Kuusi tuntia oli pappi ollut poissa. Vähintäänkin puoli tuntia oli hän oleskellut sairaan luona. Matka edes ja takaisin ei siis kumpikaan ollut täyttä kolmea tuntia kestänyt. Vaikkapa hevoset olisivatkin lakkaamatta ja sangen nopeaan juosseet, enempää kuin neljä peninkulmaa eivät he missään tapauksessa olleet voineet keritä. Oikeusalueeni tunsin tosin jotenkin tarkkaan; mutta päästäkseni tässä asiassa selville, siihen ei minulla ollut minkäänkaltaista johtoa tai viittaa.
Eivät muutkaan oikeuston jäsenet eikä sihteeri voineet arvata paikkaa tai henkilöitä, joista nyt oli selko saatava, jotka tavalla tai toisella olisivat olleet heille tunnetut tai joista olisivat kuulleet.
Mutta oikeustoon kuului vielä eräs vanha toimitusmies. Hän oli pisimmän ajan, useita vuosia siellä ollut, ja oli ehkä enemmän kuin tuhat kertaa matkustanut koko oikeusalueen kaikille suunnille ristiin ja rastiin.
Hän tunsi jok'ainoan kylän, jok'ikisen seudun siinä, useimmat henkilöt, tuhannet seikat.
Minä kutsutin hänet luokseni; hänelle sai pappi jälleen kertoa kaiken, mikä koski paikkaa, henkilöitä ja olosuhteita. Hän kuunteli kaikkea tarkasti. Voi lukea hänen kasvoistansa, kuinka hänen mielessänsä selkeys ja hämärä vaihtelivat. Vihdoin kun pappi oli lopettanut kertomuksensa, pääsi selkeys hänessä voitolle. Mutta hänellä oli vielä muutamia kysymyksiä tehtävänä.
"Ettekö luulleet olevanne jossakin vanhassa linnassa?"
"Todellakin antoi kaikki mitä siellä näin aihetta sellaiseen luuloon".
"Tuota kookasta, ylhäistä miestä arvelitte linnan isännäksi?"
"Niin arvelin."
"Kuinka oli hän puettu?"
"En ottanut siitä niin tarkkaa vaaria, muistelen että hänellä oli yllään lyhyt, tiukasti ruumiin mukainen, musta samettitakki, joka oli punoksilla varustettu."
Vanhan toimitusmiehen silmät välähtelivät kirkkaammin.
"Oliko hänellä viikset?" kysyi hän.
"Mustat, viikset."
"Hänen olennossansa ilmautui jotakin sotilaan tapaista?"
"Niin ilmauntui, ja käskeväistä samalla."
"Oikein –"
"Te tunnette hänet. Tunnette kai siis myös linnan?" täytyi meidän kysyä.
Hän ei tahtonut vielä selvästi ilmaista ajatustansa.
"Tuosta toisesta nuoresta naisesta en tiedä mitä ajattelisin," lausui hän arvelevaisesti päätänsä pudistellen; "mutta kaikki muu soveltuu hyvästi arveluuni, linnan isäntä, tuo vanha nainen – hän on siellä emännöitsijänä – tuo vanha palvelija. Niin, niin, hän se kuitenkin on."
"Kuka hän on?" kysyimme me.
"Hullu kreivi se on."
"Hullu kreivi?"
Niin huudahti pappi, niin huudahdin minä. Emme tähän saakka kumpikaan olleet vielä kuulleet sanaakaan hullusta kreivistä.
"Kuka on hullu kreivi? Missä hän asuu?"
"Hän asuu Vohwinkel'in linnassa."
"Vohwinkelin linna on muistaakseni tämän oikeusalueen äärimmäisessä kulmassa," sanoin minä.
"Niin on, noiden kahden joen välissä, jotka siellä läheisyydessä yhtyvät."
"Se on, kuten olen kuullut, kuuden peninkulman päässä minun kylästäni", huomautti pappi.
"Niin on asianlaita, mutta hullulla kreivillä on hyviä juoksijoita."
"Ja kuka hullu kreivi on."
"Hänen nimensä on kreivi Vohwinkel. Hän on asunut neljä vuotta Vohwinkelissä. Mistä hän on tullut, missä hän ennen on ollut, ei tiedetä, eikä myöskään, mitä hän aikaisemmin on toiminut. Arvelen vaan että hän epäilemättä on ollut soturi, ja arvatenkin ylhäinen upseeri. Vaikka ei hän vielä iältään vanha ole. Olen ainoastaan kerran nähnyt hänet, mutta voin kuitenkin hänestä huomata, sillä itsekin olen nuorempana ollut sotilaana."
"Ja miksi sanotaan häntä hulluksi kreiviksi?"
"Paikkakunnan väestö kertoo hänen todellakin olevan mielenviassa ja usein oikein raivoisana."
"Oliko hän jo sellainen tänne tullessaan?"
"Niin luullaan. Varmuudella ei hänestä mitään tiedetä. Hän ei seurustele kenenkään ihmisen kanssa; hän ei päästä ketään linnaansa. Ihmiset pelkäävät häntä; he eivät uskalla mennä linnaa likellekään, he uskovat, että hän heitä vahingoittaisi tai että muulla tavalla heitä joku onnettomuus kohtaisi."
"Onko hän itse antanut syytä tuollaiseen luuloon?".
"En ole mitään siitä kuullut. Mutta en sitä usko. Hän tekee päinvastoin köyhille paljon hyvää, ja ne henkilöt, jotka ovat hänen työssänsä, ovat tyytyväiset häneen. Hän kuuluu olevan hyvin äveriäs."
"Nuo molemmat naiset linnassa, mitä yhteyttä on heillä hänen kanssansa?"
"Minä en tiedä useammasta kuin yhdestä; hän on kreivin kanssa tänne tullut. Ei hänkään tule ihmisten näkyviin muuta kuin ani harvoin. Ne, jotka ovat hänet nähneet, sanovat hänen olevan ihmeenkauniin, mutta kalpean, kovin kalpean. Sellainen hän on ollut jo silloin, kun hän neljä vuotta sitten tänne tuli, ollen silloin vielä melkein lapsi. Ei kukaan ihminen ole nähnyt hänen milloinkaan nauravan."
"Ja mikä on hänen suhteensa kreiviin?"
"Siitä asiasta ei mitään tiedetä. Ympäristössä sanotaan häntä ainoastaan 'kalpeaksi neideksi'. Muutamat arvelevat häntä hänen veljentyttäreksensä, toiset luulevat että neiti on kreivin oma tytär."
"Onko kreivillä muita omaisia luonansa?"
"Ei ole, ainoastaan palvelijoita: vanha emännöitsijä ja kaksi vanhaa palvelijaa."
"Ettekö hänestä mitään muuta tiedä?"
"En mitään. Eivätkä muutkaan ihmiset hänestä sen enempää tiedä. Tosin en ole sitten puolen, kolmatta vuoden ollut siinä seudussa; ylimalkaan tapahtuu siellä harvoin rikoksia. Mutta nyt muistan, neljännesvuosi sitten tapasin täällä lähistössä Vohwinkelin kylän iäkkään kylänvanhimman. Kysyin häneltä, mitä hänen hullu kreivinsä askaroi. Hän vastasi minulle, että kreivin luona tapahtuu kummallisia asioita. Mutta enempää ei hän ruvennut siitä asiasta pakinoimaan. Hän on varovainen mies. Mutta jos häntä laillisesti kuulustellaan, niin kyllä hän totuuden sanoo."
Ei siis vanha toimitusmieskään juuri paljon tietänyt; mutta kuitenkin tarpeeksi, että voitiin päästä tolalle, jota aluksi oli kuljettava. Odottamattoman nopeasti oli tämä tola selville saatu.
Heti oli ryhdyttävä sitä myöten pyrkimään eteenpäin.
Puolen tunnin kuluttua olin valmiina matkaan. Vanhan toimitusmiehet otin mukaani, lisäksi vielä erään kirjurin ja kaksi oikeudenpalvelija. Pari santarmia saivat käskyn tulla jälestäni.
Vanha pappi ei lähtenyt mukaani.
"Minä olen tehnyt mitä omatuntoni vaati minulta," sanoi hän. "Enemmät toimenpiteet eivät soveltuisi minun hengelliselle ammatilleni, eivätkä sitäpaitsi olisi asialle miksikään hyödyksi."
Hän oli oikeassa.
Me matkustimme ylimääräisellä postilla.
Minä katsoin olevan kaikista tärkeintä päästä niin pian kuin mahdollista määräpaikalle. Yksitoista peninkulmaa oli meillä matkustettavana, oikeusalueeni melkein äärimmäiseen kohtaan. Enin syrjässä se kaikissa tapauksissa oli, sekä myöskin toimitusmiehelle vähimmän tuttu. Vanha toimitusmies oli ollut oikeassa, juuri Vohwinkelin tienoilla tapahtui vähin rikoksia. Minä en ollut vielä milloinkaan siellä käynyt.
Alkoi jo olla ilta, kun me näimme matkamme päämäärän edessämme. Olimme jo enemmän kuin tunnin ajan ajaneet kolkkoa, autiota, harmaata nummea. Alussa ei mitään muuta voinut eroittaa niin kauas kuin silmä kantoi; ainoastaan muutamia vaivaiskasvuisia kuusia rajoitti toisinaan siellä täällä ryhmittäin näköpiiriä. Sitten alkoi ilmanrannalla näkyä tumma juova, alhaalla olevan sadepilven kaltainen, joka aikoo yöllä nousta ja maata kastaa. Se rupesi vähitellen yhtymään teräväksi kolmikulmaksi ja nyt alkoi muutakin näkyä paitsi harmaa nummi. Tummia, mataloita pensaita ilmauntui molemmilla puolilla; maaperä muuttui mustaksi, siinä oli rämemaata, nummimaan kanssa vaihdellen. Yksi ainoa kapea tie johti tuonne perille. Pensaat osoittivat noiden molempien jokien juoksua, joiden sanottiin yhdistyvän heti Vohwinkelin toisella puolella.
Seutu pysyi synkkänä, surullisena, autiona. Ei mitään taloa ollut nähtävänä, ei mitään pelloksi muokattua maata, ei niittyä, ei laidunta. Ei mitään ääntä kuulunut läheltä eikä kaukaa, ei lintua eikä muuta eläintä ollut nähtävänä, ihmisen läheisyyttä ei täällä näkynyt olevan ajattelemistakaan.
Tässä maan sopessa asui hullu kreivi.
Tuo tumma juova taivaanrannalla tuli lähemmäksi. Se yleni korkeammalle. Huomasimme hiukan ylhäisemmällä maalla laajan kuusimetsän. Se oli vielä ulohtaalla, toisella puolella molempien virtojen yhtymäpaikkaa, niinkuin seutua tunteva toimitusmies tiesi ilmoittaa.
Myös meidänkin läheisyydessä tuli yht'äkkiä jotakin muutakin näkyviin. Etäältä emme olleet voineet sitä nähdä, koska kuusimetsä kohosi sitä korkeammalle. Pensaat, joiden välitse olimme tulleet, olivat sitä lähemmäksi tultuamme peitelleet.
Kun tie kääntyi, oli äkkiä edessämme omituinen näky; kummallinen rakennusten sekasorto oli siinä nähtävänä: pitkiä muureja, korkeita kattoja, teräviä torneja, nurkkia, kulmia; harmaita, tummia, rappeutuneita rakennuksia; kirkkaita, kiiltävän loistavia, uudenaikaisia rakennusten levypuolia. Kaikki näytti ensin silmissämme kirjavalta ja hurjan sekasortoiselta.
Täällähän sopii hullun asua.
Mutta kun likemmäksi kerkisimme, kun tarkemmin silmäilimme, eroitti silmä paremmin.
Suuri, vanha ritarinlinna oli edessämme, ääretön rakennus, joka ehkä oli alkuaan kuudennentoista vuosisadan ensi puoliskolta, levykatot jättiläiskorkeat ja jyrkästi nousevat, tornit terävät kulmiltaan ja harjoiltaan. Ympärillä oli taloushuoneita, suurempia ja pienempiä, kaikilta vuosisadoilta alkuansa; vanhimmat lienevät rakennetut samaan aikaan kuin vanha linnakin.
Tämän vanhan linnan vieressä, ihan sen sivulla kohosi uudenaikaiseen, mitä miellyttävimpään muotoon rakennettu aatelinen linna, jonka levysivu pitkänä, kirkkaana ja kiiltävänä huikaisi silmiämme. Se oli kreivinlinna; mutta olisi siinä sopinut ruhtinaankin asuntoa pitää. Tuo kaunis ja muhkea rakennus oli nähtävästi kokonaan uusi, ja näytti tuskin vielä, tai ainakin juuri äsken valmistuneelta.
Oliko mielipuoli sen rakentanut? Hullu kreivikö?
Myös vanha toimitusmies hämmästyi.
Kun hän puoli kolmatta vuotta sitten oli viimeksi täällä käynyt, silloin ei hän ollut tuosta uudesta rakennuksesta vielä merkkiäkään nähnyt. Kuinka paljon jäntevyyttä, mutta myös kuinka paljon rahoja ja muita varoja oli tarvittu, jotta se sittemmin oli kohonnut tuonne noin komeaksi?
Mutta tuo ihana, mahtava, muhkea rakennus seisoi autiolla, kolkolla nummella ja sen loistavista saleista ja kiiltävistä akkunoista näki ainoastaan tummia, synkkiä pensaita ja vaivaiskuusia. Ja kuinka kammoittavalta näytti siinä vieressä tuo vanha, harmaa, rappeutunut ritarilinna.
Täällä sopi kuitenkin mielipuolen oleskella. Jos missään, niin tottapa täällä oli hullun kreivin asuntopaikka.
"Vohwinkelin linna!" sanoi toimitusmies. "Täällä hän asuu."
Meidän täytyi ajaa linnan sivutse. Kylänvanhin, jota tahdoin edeltäkäsin puhutella, asui Vohwinkelin kylässä, jonne oli linnasta tuskin neljänneksenkään matka.
Se oli pienoinen kalastajakylä, joka pääasiallisesti sai elantonsa noista kahdesta joesta, jotka sen läheisyydessä yhdistyivät.
Tapasimme kylänvanhimman asunnossaan. Hän oli ymmärtäväinen mies, joka oli hankkinut itsellensä enemmän tietoja kuin mitä oli tavallista hänen vertaistensa joukossa, mutta samalla oli hän myös varovainen ja vähäpuheinen. Huomasin heti että hän, tahtoessani häneltä tietoja kreivi Vohwinkelistä ja hänen asioistansa, ei tahtonut puhua suutansa oikein puhtaaksi.
Hän lausui että kreivi oli hyvin kunnollinen ja hyvin rikas herra, joka teki paljon hyvää kylän sekä lähiseudun köyhille. Olipa kylä hänen kauttansa päässyt jonkulaiseen varallisuuteenkin, semmetikin uuden linnarakennuksen kautta, joka hiljakkoin oli valmistunut ja johon enemmän kuin kahden vuoden ajan useita satoja vieraita työmiehiä oli tulvaillut, mestareita, kisällejä, päiväpalkkalaisia, varakkaita keinottelijoita, eteviä taiteilijoita. Kaikki olivat paljon rahoja käyttäneet. Ei ollut niillä tienoilla ketään, joka ei tavalla tai toisella ollut kiitollisuuden velassa kreiville, eikä yksikään ihminen voinut hänestä mitään pahaa sanoa.
"Mutta sanotaanhan häntä hulluksi kreiviksi", huomautin minä.
"No, hänellä on nyt tuollainen nimi; hän on sen saanut, ennenkuin ihmiset häntä oikein tunsivat. Silloin luulivat he häntä hulluksi ja mielipuoleksi. Mutta hän ei ole muuta kuin viheliäinen, onneton ihminen, niin äveriäs kuin onkin."
"Ja mitä puuttuu häneltä hänen rikkaudessaan?"
"Sen tietää ainoastaan hän itse ja Jumala taivaassa sekä kenties vielä eräs toinenkin."
"Kuka se on?"
Kylänvanhin ei vastannut mitään.
Uudistin kysymykseni.
"Ei, ei", sanoi hän. "Minä en tiedä mitään varmuudella. Juolahti vaan noin muutoin mieleeni tuommoinen ajatus."
"Ihmiset kuuluvat kuitenkin häntä pelkäävän," sanoin minä; "kuuluvatpa he ainoastaan vastahakoisesti kulkevan hänen linnansa ohitsekin."
"Semmoinen oli asianlaita, kun häntä ei vielä tunnettu. Sittenkuin tuota uutta linnanrakennusta alettiin, ei kukaan enää häntä kammoksu."
"Nähdäänkö kreiviä usein?"
"Tuskin milloinkaan; hän poistuu harvoin linnastansa, ja linnaan ei tule kukaan ihminen."
"Mistä siis nuo tiedot hänestä on saatu, ja kenen kautta tekee hän hyvää ihmisille, jos ei häntä kukaan näe eikä puhuttele?"
"Vanhan palvelijansa, vanhan Juhan kautta, ja aikaisemmin varsinkin neiden kautta."
"Kalpean neiden?"
"Siksi häntä ihmiset sanovat. Hän näyttää aina niin kalpealta ja murheelliselta. Hän on todellinen enkeli."
"Sanoitte äsken, että hänen kauttansa aikaisemmin kreivin hyväntekeväisyys on tapahtunut."
"Niinhän sanoin."
"Ja, minkätähden ei nyt enää?"
"Neittä ei ole enää pitkiin aikoihin näkynyt."
"Onko hän matkustanut pois?"
"Ei ole."
"Mikä häntä siis vaivaa?"
"Sitä asiaa ei tarkoin tiedetä."
"Siitä siis kuitenkin puhutaan?"
"Puhellaan sitä kaikellaista."
"Ja mitä esimerkiksi?"
"En minä niistä puheista välitä. Kaiketikin lienee neiti raukka sairaana."
Nähtävästi hän Varovaisesti ja itsepintaisesti karttoi lausua todellista ajatustansa. Sitä tärkeämpää laatua se siis lienee ollut; sitä tärkeämpi oli minulle saada se selville. Mutta saatoin ainoastaan toista tietä päästä tarkoitukseni perille.
"Kuinka kauan on kreivi ollut täällä?" pitkitin jälleen kysymyksiäni.
"Hiukan enemmän kuin neljä vuotta."
"Oliko hän ennen käynyt täällä?"
"Ei koskaan."
"Mistä hän tuli?"
"Kokonaan toisesta maakunnasta; sinne kuuluu olevan pari sataa peninkulmaa täältä."
"Onko hän sitten yhtämittaa oleskellut täällä?"
"Tietääkseni ei hän ole päivääkään täältä poissa ollut."
"Tiedetäänkö, mikä oli syynä siihen, että hän muutti tänne asumaan?"
"Siitä asiasta ei mitään tiedetä. Mutta tämä linna on ikivanhoista ajoista ollut hänen sukunsa omaisuutena, se on heidän sukulinnansa, josta heidän sukunimensäkin on alkuansa. Niin kauas kuin muistetaan, ei kuitenkaan kukaan suvun jäsenistä ole täällä asunut; linna on aina ollut autiona ja tyhjänä, ei edes mikään linnanvouti, ei kukaan ihminen ole siinä asunut tai edes siitä huolta pitänyt. Suvulla on suuria tiluksia siinä kaukaisessa maakunnassa ja siellä luultavasti Vohwinkelit ovat tähän saakka asustaneet. Täällä ei oltu miesmuistiin mitään heistä kuultu, ei edes tiedetty oliko linnalla enää ketään omistajaa. Silloin tuli neljä vuotta sitten ensiksi äkkiä vanha Juha, laitatutti kylästä kutsutun väen avulla vanhassa linnassa pari huonetta kutakuinkin asuttavaan kuntoon ja matkusti sitten jälleen pois. Mihin tarkoitukseen hän huoneita laitatti, siitä ei hän ollut sanaakaan virkannut. Hän ei puhunut eikä ylimalkaan puhukaan sanaakaan, mitä hänen ei välttämättömästi ole tarvis lausua. Mutta neljän viikon perästä tuli hän tänne takaisin kreivin seurassa, ja siitä ajasta on kreivi ollut täällä."
"Oliko kreivillä muita seurassansa paitsi Juha?"
"Olivathan nuo muutkin, jotka vielä täällä ovat?"
"Ja keitä ne ovat?"
"Neiti, eräs vanha emännöitsijä, toinenkin iäkäs palvelija ja vanha ajaja."
"Mutta eikö kreivin tykönä ole vielä muutakin väkeä?"
"Onhan niitä, hän on ne myöhemmin luoksensa ottanut."
"Onko hän naimaton."
"On."
"Eikö hän ole naimisissa ollut?"
"Ei, sen mukaan mitä täällä tiedetään."
"Kuka tuo neiti on?"
"En tiedä hänestä mitään."
"Mikä on hänen nimensä?"
"Häntä sanotaan Maria neideksi."
"Eikö hänen sukunimeänsä tunneta?"
"Ei."
"Mitä yhteyttä on hänellä kreivin kanssa?"
"Siitä ei mitään tiedetä."
"Eikö siitä asiasta ole mitään arvelujakaan?"
"Ei mitään. Kreivin väestä ei kukaan ole siitä mitään hiiskunut. Kun toiset luulevat, että hän on kreivin sukulainen, veljentytär tai vieläpä hänen oma tyttärensäkin, niin luulevat he vaan sitä, tietämättä itsekään minkätähden niin luulevat."
"Kuinka vanha hän on?"
"Hän lienee yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuotias. Hän näytti olevan noin viidentoista vuoden iässä, hän oli vielä melkein lapsi, tullessaan tänne neljä vuotta sitten."
"Melkein lapsi. Siis lienee hän vielä myöhemminkin opetusta saanut?"
"On kyllä, mutta ainoastaan kreiviltä itseltään; kreivi kuuluu olevan oppinut herra. Ja uskonnon opetusta kuuluu neiti jo aikaisemmin saaneen. Hän oli jo ripillä käynyt, tänne tullessaan."
"Onko hän täällä kirkossa käynyt?"
"Ei ole; sanotaan hänen olevan katoolilaisen."
"Onko kreivi myös katoolilainen?"
"Ei hän ole. Mutta kirkossa ei ole häntäkään nähty, eipä myös ketään hänen väestään."
"Mitä tiedetään kreivin entisestä elämästä?"
"Olen kuullut, että hän on ollut upseeri."
"Eikö nyt viime aikana ole linnassa mitään erinomaisempaa tapahtunut?"
"En minä mitään tiedä."
"Arvelitte neiden olevan sairaana."
"Niin arvelin syystä, ettei hän pitkiin aikoihin ole ollut näkyvissä."
"Eikö ole kuulunut, että lääkäriä olisi linnaan noudettu."
"Ei. Mutta vanha emännöitsijä on itse noin puoleksi lääkäriä; sairaat näillä tienoin saavat aina apua häneltä."
"Tämä siis lienee neidenkin lääkärinä?"
"Niin luulen."
"Mutta jos nyt linnassa neidelle jotakin pahaa olisi tehty?"
"Kuinka niin?"
Hän oli kuitenkin käynyt levottomaksi tuota kysyessäni.
"Jos hän olisi myrkytetty?"
Kylänvanhin kalpeni.
"Kuulkaa kylänvanhin, te tiedätte jotakin?"
"En tiedä, en, herra oikeusneuvos."
Hän oli käynyt yhä rauhattomammaksi. Minun oli käyttäminen tilaisuutta. Hän oli pakoitettava luopumaan varovaisesta, pelokkaasti varovaisesta harvasanaisuudestaan. Syyn siihen taisin arvata. Kreivi oli tuon viheliäisen kylän hyväntekijä. Häntä ei saatu vahingoittaa, häntä vastaan ei saanut mitään puhua. Sitä enemmän oli arvatenkin häntä vastaan sanottavaa, ja jotta se ilmi saataisiin, oli saatava toinen, suurempi pelko vaikuttamaan.
"Kylänvanhin, linnassa on tapahtunut rikos."
"Minä en sitä tiedä, herra oikeusneuvos."
"Mutta minä tiedän, kylänvanhin. Yhdentoista peninkulman päässä täältä olen minä siitä tiedon saanut, ja näyttääpä epäilyttävältä että te täällä paikalla ette ole siitä tietävinänne. Minä olen täällä asiaa tutkiakseni. Saatatte itsenne suorastaan epäluulon alaiseksi, jos ette te virkamiehenä anna minulle tässä toimessa kaikkea apua mitä voitte. Ensimäinen apu, jota vaadin teiltä, on siinä, että täydellisesti, verukehtamatta kerrotte minulle kaikki mitä linnasta tiedätte, sikäläisistä henkilöistä ja oloista, sen asukkaiden elosta ja toiminnasta. Tähän saakka olette olleet liiaksi umpimielinen."
Silloin näytti hän, hiukan aikaa mietittyänsä, tehneen päätöksensä. Hän huomasi että tosi oli kysymyksessä ja hän oli, huolimatta äskeisestä teeskennellystä tietämättömyydestään, kuitenkin rehellinen mies ja tunnokas virkamies.
"Kysykää minulta, herra oikeusneuvos," sanoi hän.
Minä kyselin häneltä, ja hän vastasi vilpittömästi, ihan vilpittömästi.
"Minkäkaltainen mies on kreivi?"
"Kreivi on kunnon mies."
"Mutta miksi sanotaan häntä hulluksi kreiviksi?"
"Hänen mielentilansa ei todellakaan liene oikein suunnillaan. Ihmiset kertoilevat, että hän jo heti tänne tulonsa jälkeen neljä vuotta sitten useina öinä toisinaan linnan takaisessa puutarhassa, toisinaan joen rannalla olevissa pensastoissa nähtiin juoksentelevan sinne tänne, vääntelevän käsiänsä, ääneensä itkevän ja itseksensä puhelevan. En tahtonut tuota alussa ottaa uskoakseni, sillä olin muutamia kertoja nähnyt häntä päivällä, ja hän oli näyttänyt minusta vallan järkevältä mieheltä, vaikkakin näytti sangen kalpealta ja katseensa oli niin omituinen. Silloin tapahtui että eräällä pienellä matkalla myöhästyin ja tulin vasta puoliyön aikana kylään takaisin. Oli juuri täysikuun aika. Kuu oli kuitenkin enimmäkseen pilvien peitossa. Olin yksinäni. Ollessani vielä noin neljänneksen matkan etäällä linnasta, tuolla ulkona nummella, kuulin yht'äkkiä likelläni äänekästä itkua. Sitä ennen en ollut risahdustakaan kuullut. Sitä kummallisemmalta se kuului, noin äkkiä, yön hiljaisuudessa, juuri puoliyön aikana, keskellä autiota kangasta. Se kuului sivulta päin pienestä pensaikosta, joka oli aivan joen äyräällä. Minusta tuntui alussa kovin kammoittavalta. Ajattelin hullua kreiviä, siksi häntä ihmiset jo silloin nimittivät. Mutta hän oli aina nähty ja kuultu ainoastaan linnan läheisyydessä ja aina oli vanha palvelija Juha ollut aivan likellä häntä, käskien ihmiset poistumaan, jos he pyrkivät lähestymään. Kuinka olisi hän tänne, näin kauas linnasta, keskellä yötä kankaalle tullut? Sitäpaitsi, vaikka kuu juuri sillä hetkellä kirkkaasti paistoi, en ympäristössä voinut ketään ihmistä havaita, en sitten myöskään kuullut muuta kuin nyyhkimisen. Se kuului veden luota; kuinka helposti eikö siellä olisi onnettomuus voinut tapahtua? Rohkaisin mieleni ja menin pensastoon, ja yhden pensaan kohdalta, ihan rannan äyräältä, kuulin edelleen miehen niihkutusta. Nähdä en voinut mitään."
"Kuka siellä?" huusin ääneeni, ennenkuin menin aina pensaalle saakka, joka oli tuskin kymmenen askelta minusta. En saanut mitään vastausta, mutta itku ei tauonnut. Huusin vielä kerran. Itkemistä kuului yhä edelleen, ja vastausta en nytkään saanut.
Rohkaisten mieleni, menin lähemmäksi. Kuu paistoi vielä kirkkaasti, ja sen valossa näin yht'äkkiä kreivin. Hän makasi maassa; hänen kätensä olivat ikäänkuin vetotaudissa tarttuneet kahteen pensaan oksaan; hän tutisi kauheasti ja nyyhkytti yhä ääneensä.
Kahdenvaiheella, palaisinko takaisin vai puhuttelisinko häntä, huomasin nyt, että mitä hänestä oli puhuttu oli totta. Ei ollut kuulunut, että häntä tuollaisissa tiloissa mikään onnettomuus olisi kohdannut. Sitävastoin olisi minun äkillinen ilmauntumiseni voinut saattaa hänet raivoon. Päätin hiljaisuudessa hiipiä tieheni. Mutta, vaikka hän ei ollutkaan minua kuullut, oli hän äkkiä nähnyt minut. Kiivaasti hypähti hän seisalleen ja ennenkuin ennätin tuon taivaallista ajatella seisoi hän edessäni. Hän on suuri, voimakas mies. Yön pimeydessä, autiolla paikalla, kuutamossa, peloissani näytti hän minusta kahta vertaa suuremmalta. Ja samalla näytti hän niin kuolonkalpealta, ja kasvonsa olivat niin muuttuneet ja silmänsä tujottelivat hurjasti ja sekavasti minuun.
"Mitä haet täältä?" huusi hän minulle.
Olin hämmästynyt, sitä en kiellä.
"En mitään, armollinen herra, tulin vaan sattumalta tänne."
"No, korjaa luusi täältä."
Tuota ei tarvinnut hänen minulle kahdesti sanoa, ja kiiruhdin minä sieltä joutuin ja hiljaisuudessa. Takaani en kuullut enää mitään. Hän ei ollut tullut jälessäni, mutta hän ei enää itkenytkään.
Hetken perästä, päästyäni aikaa sitten maantielle, seisahduin kuuntelemaan.
Silloin kuulin toiselta puolelta ritinää, ja heti sen perästä toiseltakin. Nopeita askelia läheni linnasta ja kankaan keskiosasta. Minun läheisyydessäni kohtasivat ne toisiansa. Kaksi miestä puheli keskenänsä. En ymmärtänyt heidän sanojansa, vaan tunsin äänestä toisen, se oli Juha, kreivin vanha palvelija; hän puheli ajurin kanssa. Minun ei tarvinnut olla epätiedossa, mitä heillä sydänyöllä oli nummella tekemistä. Menin heidän luoksensa.
"Etsittekö herraanne?" kysyin Juhalta, jonka tunsin.
Hän näytti epäröivän, vastaisiko kysymykseeni myöntäväisesti.
"Löydätte hänet tuolta pensaston takaa joen rannalla", sanoin minä kuitenkin.
He kiiruhtivat molemmat sinnepäin.
En mennyt heidän jälestänsä; mutta linnan lähistössä kätkeysin odottamaan heidän tuloansa. Neljännestunnin kuluttua palasivat he. Vanha Juha talutti herraansa käsivarresta; ajuri käveli kymmenen askelta heidän takanansa. Minä en ollut tarpeeksi likellä voidakseni tarkoin nähdä; mutta minusta näytti kuin olisi kreivi ollut niin heikko, ettei hän yksin voinut kävellä ja että palvelijan täytyi tukea häntä käsivarrellansa. He menivät ääneti linnaan.
"Oletteko myöhemmin mitään sellaista huomanneet?" kysyin kylänvanhimmalta.
"En sellaista. Mutta kaksi kertaa olen havainnut jotakin muuta, mikä näytti minusta vielä kamalammalta. Kaksi vuotta myöhemmin tulin semmoista ensi kerran nähneeksi. Oli lämmin kesäpäivä, Heinäkuussa. Neiti oli ollut sairaana, pitkään aikaan ei oltu häntä nähty; sanottiin hänen maanneen vaarallisesti sairastuneena ja kauan oli epäilty hänen parantumistansa. Kreivi oli sentähden kiitollisuuden osoitukseksi ja neiden paranemisen viettämiseksi toimeenpannut erityiset juhlalliset pidot."
Katsoin olevan syytä keskeyttää kylänvanhimman kertomusta.
"Ettekö todellakaan tiedä mitään lähempää neiden ja kreivin keskinäisestä välistä?"
"Ei kukaan ihminen tiedä siitä mitään varmuudella. Ihmiset luulevat, että neiti on hänen tyttärensä tai veljentyttärensä, niinkuin jo sanoin. Mutta en ollenkaan usko heidän olevan sukua toisillensa. Epäilemättä on heidän välinsä aivan erityistä laatua. Luulen joskus jotakin erinomaisempaa tapahtuneen, mikä –. Mutta voittehan itse tehdä arvelujanne, minun edelleen kertoessani.
"Neiti kuuluu jo sairautensa aikana pyytäneen kreiviä, että jos hän paranisi, hänen parantumistansa siten vietettäisiin, että kylän ja koko seudun köyhät kutsuttaisiin linnaan saamaan jokainen häneltä lahjan. Kreivi oli siihen suostunut. Tieto siitä oli levinnyt koko ympäristöön, ja pian saivat ihmiset tietoonsa päivän, milloin lahjain jakaminen tapahtuisi. Suuri joukko köyhiä ihmisiä oli kokountunut linnan edustalle.
"Minäkin olin sinne mennyt, pitääkseni, jos niin tarvittaisiin, järjestystä väkijoukossa. Niitä voi odottaa muualtakin tuleviksi kuin ainoastaan kylästä; sanoma kreivin aikomuksesta oli laajalle levinnyt; voi siis muista seuduista kokountua monenlaista roskaväkeä. Todella olikin siellä paljon outoja ihmisiä.
"Nojautuneena kreivin käsivarteen tuli neiti väkijoukkoon. Oli ensimmäinen kerta, kun kreivi niin suurelle ihmispaljoudelle ja niin julkisesti näyttäytyi; uuden linnan rakentamistyöt olivat jo kauan aikaa sitten aloitetut; mutta ainoastaan harvat työmiehistä taisivat sanoa häntä nähneensä, ja aina olivat he häntä vaan vilaukselta nähneet, sattumalta. Kun työväki illalla oli rakennuspaikalta lähtenyt tai koska he päivällisaikana olivat, sieltä poissa, ylimalkaan silloin kun kreivi voi otaksua ettei siellä ketään ollut, oli hän toisinaan pikimmältään pistäytynyt rakennustöitä tarkastamaan. Hän oli arasti vetäytynyt jälleen pois, jos hän huomasi siellä jonkun. Siellä ollessaan olivat työmiehet sentähden myöhemmin hänen lähestyessänsä piiloutuneet, ja he olivat silloin voineet nähdä, kuinka hän kaikkea tarkoin tutkisteli, kuinka hän oli tyytyväinen rakennuksen edistymiseen; mutta kuinka myös nuo kalpeat kasvot kävivät yhä murheellisemmiksi. Muuan työmies, joka hänet tuollaisessa tilaisuudessa oli nähnyt, sanoi minulle myöhemmin, että kreivi näytti hänestä ikäänkuin ihmiseltä, joka omaa hautaansa rakennutti, joka maltittomasti odotti sen valmistumista, ja jota kuitenkin pelko ja kauhu ahdisti sitä ajatellessaan, että se kerran oli valmistuva, ja että tuo aika läheni lähenemistään.
"Tuona päivänä, jolloin hän neiden seurassa astui ulos linnasta, näytti hän hyvin onnelliselta. Hänen kasvonsa olivat kyllä kalpeat, kuten aina, mutta hän käveli suorana kuin tervein, reippain mies, ja kun hän katseli neiden silmiin, joissa mitä puhtain ilo ilmausi siitä että hän taas ensimäisen kerran saattoi astua ulos lämpöiseen ilmaan, Jumalan auringon kirkkaasen valoon ja että hän nyt saisi lievittää kaikkein noiden kurjien ihmisten puutetta, silloin voi nähdä, kuinka myös kreivin silmät säteilivät, ja kuinka hän niitä ei taitanut kääntää pois tuosta kauniista naisesta, joka käveli hänen sivullansa.
"Ja neiti – nuo hienot kasvot olivat vieläkin vaalakammat kuin kreivin, niissä näkyi vielä selvät jäljet hänen äskeisestä sairaudestansa. Tuskin olisi hän voinut yksikseen kävelläkään; hänen täytyi nojautua kreiviin. Mutta luulin huomaavani, kuinka mielellään hän sitä teki, ja kun hän silmäili kreiviin ja näki kuinka tämän silmät lakkaamatta katselivat häntä, silloin näytti minusta, kuin tuo säteilevä riemu hänen kasvoissansa olisi alkuansa vielä jostakin muustakin, kuin hänen parantumisestansa ja tilaisuudesta hyväntekeväisyyteen.
"Hän antoi jokaiselle. Thaaleria vähemmän ei ollut kukaan saanut. Kreivi ojensi hänelle rahoja pivon täydeltä, eikä neiti ollut sallinut että niitä kenenkään toisen käden kautta vaivaisille jaettaisiin. Lahjaa antaessaan osasi hän sen ohessa kullekin sanoa ystävällisen, lohduttavan sanan. Lahjansaaneet ohjattiin sitten erääsen sivurakennukseen, jossa vielä heille ruokaa ja juomaa tarjoiltiin.
"Viimeisiä lahjan-ottajia oli eräs vanhanpuoleinen, ryysyinen, vieras, minulle kokonaan outo mies. Hän oli työmiehen puvussa, mutta voi kuitenkin huomata hänessä vanhan, rappiolle joutuneen sotilaan. Hän ontui, hänellä oli isot, harmaat viikset, pöhöttyneet kasvot, joissa useiden ryyppyjen seuraukset kuvautuivat, ja vanhaan repaleiseen takkiinsa kiinnitettynä oli hänellä muistoraha viimeisestä sodasta. Hän oli viimeisiä tänne saapuneista, siksi oli hän myös viimeisiä väkijoukossa. Heti sinne tullessansa olin minä häntä tarkastanut ja luulin havainneeni, että hän yht'äkkiä muuttui niin omituisen levottomaksi, nähtyänsä kreivin läheltä. Hän oli silloin pari kertaa koettanut tunkeutua väkijoukon lävitse lähemmäksi; mutta yritys ei ollut onnistunut, ja vihdoin näytti siltä kuin olisi hän ollut tyytyväinenkin siihen, että vasta kaikkein muiden perästä tulisi hänen vuoronsa astua kreivin eteen.
"Kun hän nyt tuli esille, tapahtui jotakin aivan erinomaista, kauhistavaa. Hän oli seisonut toisen ihmisen takana, niin että kreivi ja neiti eivät olleet häntä nähneet. Yht'äkkiä astui hän esiin. Neiti huomasi hänet ensin; nuot pöhöttyneet, punaiset kasvot pitkine viiksineen olivat äkkiä ihan hänen edessänsä. Hän säikähtyi kovasti. Mutta nähtävästi ei ainoastaan siitä syystä. Hän havaitsi myös muistorahan miehen rinnalla ja nyt vapisi hän niin kovasti, että tuskin voi pystyssä pysyi. Käsivartensa vaipuivat alas; raha, jota hän piti kädessänsä antaaksensa sen vanhalle soturille, putosi maahan. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut parkaista kauhistuksesta mutta ei voinut. Hänen silmänsä sulkeutuivat ja hän hojeltui taapäin ikäänkuin tainnoksiin mennen.
"Muuan noista köyhistä naisista, jotka vielä olivat läheisyydessä, tarttui häneen auttaaksensa häntä pystyssä pysymään.
"Kreivi ei sitä voinut. Hänkin oli nähnyt vanhan soturin. Hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi, ja hän tuijotteli mieheen, ikäänkuin hän olisi aaveen nähnyt.
"Silloin asettui vanha sotamies asentoon, nosti kätensä lakkinsa reunalle ja sanoi käheällä äänellä:
"'Herra eversti tuntee minut vielä.'
"Yht'äkkiä muuttuivat kreivin kasvot hohtavan, tumman punaisiksi. Ne olivat ikäänkuin tuokiossa ajettuneet, silmät olivat käyneet punertaviksi. Hirmuisella nopeudella näytti kaikki veri hänen ruumiistansa nousseen päähän. Hän pyyhki kädellänsä kasvojansa, sitten puristi hän nyrkkejänsä. Näytti siltä kuin olisi hänen mielensä tehnyt tarttua käsillänsä johonkin. Mutta hän hoiperteli taapäin ja kamalasti parkaisten kaatui hän maahan.
"Vanha palvelija Juha oli seisonut hänen takanansa. Nyt kiiruhti hän kreivin luo, hän kumartui hänen ylitsensä. Vanhalle sotamiehelle huusi hän:
"'Taivaan tähden, menkää tiehenne täältä.'
"'Vai niin', mutisi vanha sotamies itseksensä ikäänkuin olisi joku asia hänelle selvinnyt.
"Hän otti maasta thaalerin, joka oli hänelle aiottu ja lähti kävelemään pois.
"Minä käskin myös ne pari muuta henkilöä, jotka siellä vielä olivat, poistumaan; myöhemmin saisivat he jälleen tulla, silloin saisivat he, mitä heidän osaksensa oli määrätty.
"Poistuin itsekin, sillä voin nähdä, kuinka vanha Juha halusi kaikkia vieraita todistajia pois sieltä.
"Menin vanhan soturin perässä. Uteliaaksi tulleena kysyin häneltä, oliko hänellä mitään papereita, jotka osoittaisivat mikä mies hän oli. Hän oli todellakin vanha sotamies. Useita vuosia oli hän ollut sotapalveluksessa, viime sodassa oli hän saanut haavan jalkaansa ja oli senjohdosta saanut eron sotapalveluksesta ynnä vähäisen eläkkeen.
"Hän oli renttumainen mies, jonka oli rappiolle saattanut irstas, kiertelevä elämä sekä juoppous. Kotoisin oli hän kaukaisesta maakunnasta. Kysyin häneltä, mitä varten hän oli tänne tullut.
"'Minäkö?' huudahti hän rehennellen. 'Minä olen ollut avullisena vieraiden kapinoitsijain kukistamisessa; minäkin olen siten ollut osallisena isänmaani pelastamisessa. Jokaisen oikean isänmaanystävän tulee olla minulle siitä kiitollinen.'
"'Siitäkö syystä kiertelette ympäri maata?'
"'Juuri siitä syystä. Vanhan soturin thaaleri on ainoastaan yksi thaaleri kuukaudessa, ja hallitus ottaa kyllä rahoja, mutta ei ole kernas niitä antamaan.'
"'Siitä syystä olette siis tänne tulleet?'
"'Niin olen; minä olin kuullut tämänpäiväisestä juhlallisuudesta ja rikkaasta kreivistä, ja koska ajattelin että rikas ylhäinen kreivi epäilemättä on todellinen isänmaan ystävä, niin tulin minäkin tänne.'
"'Mutta tunnettehan kreivin jo vanhastaan?'
"'En ollut kuullut hänen nimeänsä; ihmiset olivat vaan kertoilleet hullusta kreivistä.'
"'Sanoitte kreiviä herra everstiksi?'
"'Onhan hän ollutkin everstinä ja viime sodassa oli hän husaarirykmentin päällikkönä.'
"'Oletteko olleet hänen väessänsä?'
"'En ole; minä olin jalkaväessä.'
"'Mutta hän tunsi teidät?'
"'Tunsipa kyllä, luulenpa hänen minut tuntevan.'
"Hän lausui nuo sanat kerskailevaisesti, mikä olikin hänen luonteensa mukaista, mutta samalla salaperäisesti.
"'Missä hän on tullut teidät tunteneeksi?' kysyin häneltä edelleen.
"Hän oli miettiväisesti silmäillyt eteensä. Äkkiä katsahti hän minuun viekkaasti salaperäisen näköisenä.
"'Kuulkaapa nyt, herra kylänvanhin, kyllä minun täytyy ensin kysyä herra everstiltä, saanko jutella mitään entisistä oloista. Onko teillä minulle vielä jotakin sanottavaa, herra kylänvanhin?'
"Annoin hänen mennä matkoihinsa.
"Hän meni linnan sivurakennukseen, johon muita oli ohjattu ruokaa ja juomaa nauttimaan. Hän arvatenkin meni sinne pääasiallisesti ryypyn halusta.
"Kenties myös jostakin muusta syystä. Hänellä oli tiedossa joku kreiviä koskeva salaisuus, ainakin tiesi hän jotakin, josta hän arveli, että kreivi ei haluaisi sitä yleisesti tiettäväksi. Vaitiolostansa toivoi hän saavansa palkinnon ja sentähden ei hän ruvennut minulle mitään juttelemaan.
"Mutta saadaksensa palkinnon täytyi hänen viettää ainakin tämä päivä kylässä ja mitä olin arvannut tapahtuikin.
"Illalla ilmoitettiin minulle, että hän oli kapakassa juovuksissa ja piti pahaa elämää. Menin sinne ja käskin hänen tulla muassani kotiini, luvaten samalla että hän saisi siellä viettää yötä. Kapakassa olisi hänen pitänyt siitä maksaa, ja arvatenkin toivoi hän saavansa minulta vielä lisäksi ryyppyjä, ja tietysti ilmaiseksi. Niinpä tuli hän vastustelematta kanssani, ja minä annoin hänelle juotavaa, jotta saisin hänen paremmin puhumaan suunsa puhtaaksi, ja valmis hän olikin pian kertoilemaan, kerskailevainen kun oli.
"'Kyllä kai saitte kuumasti otella viime sotaretkellä?' kysyin häneltä.
"'Saimmepa kyllä. Nuo salaliittolaiset, kapinoitsijat, miksi heitä sanotaan, olivat, hurjia poikia. Mutta ovatpa he saaneetkin rangaistuksensa.'
"'Oliko kreivi Vohwinkel myöskin tuolla sotaretkellä?'
"'Olipa niinkin. Vieläpä everstinä, niin nuori kuin vielä olikin. Mutta hän olikin kelpo upseeri. Ja ettekö ole kuulleet puhuttavan hänen husaareistansa? He olivat kuin paholaiset noiden kapinallisten kintereillä, ja missä jonkun heistä saivat kiinni – noiden roistojen vangiksi ottamisesta ei heidän joukossansa ollut puhettakaan – he ottivat heidät kiinni ja kun tämä ilmoitettiin everstille – hui, tämä ei kärsinyt katsoakaan ketään kapinoitsijaa, silloin toimeenpantiin –'
"Hän keskeytti puheensa naurahtaen itseksensä.
"'Mitä silloin toimeenpantiin?' kysyin minä.
"Hän naureskeli yhä iloisemmin itseksensä.
"'Minkätähden nauratte?' kysyin häneltä.
"'Te tahdotte tietää, mitä silloin toimeenpantiin?'
"'No niin.'
"'Pilkkaan ampumista.'
"'Kuinka?'
"'Pilkkaan ampumista.'
"'En ymmärrä teitä.'
"'Niinpä niin ja olikihan se hiukan omituista, ja kreivillä oli jo silloin luoti päässänsä ja kyllä minä voin käsittää syyn, minkätähden täkäläiset ihmiset sanovat häntä hulluksi kreiviksi.'
"'Onko kreivillä luoti päässä?'
"'Kiväärinluoti. Hän sai sen heti muutamassa ensimäisistä kahakoista. Juuri silmäkulmaan oli se tunkeutunut. Lääkärit koettivat ottaa sitä pois, mutta eivät saaneet sitä käsiinsä; se oli kätkeytynyt kalloluun suojaan, eivätkä he millään veitsellä eikä millään koneella voineet sitä tavoittaa. Luultavasti se on siellä vieläkin, sillä –'
"Hän keskeytti taas naurahtaen puheensa.
"'Minkätähden arvelette sen vielä siellä olevan?' kysyin minä.
"'No niin, lääkärit sanoivat, etteivät he sellaista tapausta olleet koskaan ennen nähneet; tuo onneton eversti kuuluu myös tuota kohtausta joksikin aivan erinomaiseksi luulevan. Vanhaksi hän kyllä voinee luoti päässä elää; mutta mitä hänen järkeensä tulee – no, herra kylänvanhin, tiedättehän niillä nimellä ihmiset täällä häntä mainitsevat. Ja siitä ajasta alkaen – hän oli joutuisasti jälleen parantunut – ja kun hän muutamien viikkojen perästä jälleen taisi rykmenttihinsä saapua ja kun sitten hänen husaarinsa saivat kapinoitsijoita käsiinsä, – siitä alkaen ei hän enää suvainnut heitä nähdä, vaan he vietiin rintaman taakse ja –'
"Hän vaikeni jälleen.
"'Ettehän vaan minulle tarinoita kertone', kysyin minä häneltä.
"'Mitä?' huudahti hän melkeinpä suuttuneena. 'Olinhan itse kerran sellaisessa tilaisuudessa saapuvilla. Oltiin lähellä muutamaa talonpoikaiskylää, keskellä vuoristoa ja metsän sydämmessä; meidän rykmenttimme oli käsketty husaareihin yhdistymään ja oli meidän siitä syystä metsän halki mentävä. Se oli täynnä kapinoitsijoita. Mutta nuo veitikat eivät tulleet näkyviin; kaikkialla seisoivat he piiloutuneina kallioiden ja puiden taakse, edessämme, takanamme, molemmilla puolilla meistä. Niin lähettelivät he meidän joukkoomme luoteja luotien perästä ja riveistämme kaatui mies miehen perästä. Se oli kirottua marssia, kirottua taistelua – taistelusta ei kuitenkaan ollut puhettakaan, emmehän edes nähneetkään vihollista. Me menetimme kauhean paljon väkeä. Me, jotka jälelle olimme jääneet, saavuimme vihdoin harvempaan osaan metsästä. Edessämme, ihan metsän rinteessä, oli kylä. Siellä luulimme lepoon pääsevämme. Mutta nuo näkymättömät viholliset vainosivat meitä sielläkin. Moni heistä joutuikin sen kautta turmion omaksi. Kylän toisella puolella tuli meidän husaareihin yhdistyä. Nämät olivat kuulleet ampumisen metsässä. He olivat verkalleen lähemmäksi tulleet, olivat erityisissä osastoissa metsään tunkeutuneet, ja yht'äkkiä olivat ne kapinoitsijat, jotka liian kauas, aina kylään saakka, olivat uskaltaneet, satimessa, ja siitä satimesta eivät he päässeet. Hui, herra kylänvanhin, kyllä silloin oli iloista, kun husaarit toivat heitä, nimittäin meidän ja husaarein mielestä. Noista veitikoista ei asia lie tuntunut aivan hauskalta; he tiesivät, mikä kohtalo heillä oli edessänsä.'
"'Herra eversti, mitä näiden miesten kanssa on tehtävä?' kysyivät husaarit everstiltään.
"Tässä tilaisuudessa näin everstin ensimäisen ja viimeisen kerran, kunnes hänet tänään jälleen olen nähnyt. Niin, niin, ja minä tunsin hänet heti, ja tunsipa hänkin minut. Luulenpa kyllä hänen tunteneen. Hän näytti silloin aivan samanlaiselta kuin nykyäänkin; en unhoita häntä eläissäni. Uupuneena istui hän hevosen selässä Olipa hänellä syytäkin näyttää väsyneeltä. Oli kuuma päivä, ja husaareilla oli myöskin ollut pitkä matka ratsastettavana ja heidänkin oli täytynyt pitkin matkaa kapinallisten kanssa taistella. Hänen kasvonsa olivat lumenvalkoiset, ja kalpeista kasvoista tippui hiki. Ja nyt tuotiin vangitut kapinoitsijat hänen eteensä.
"'Miten menettelemme heidän kanssansa, herra eversti?'
"Hän katseli heitä tuimasti.
"Oli siinä joukossa oikeita ryökäleitä, mutta oli siinä kauniitakin miehiä. Kaiken-ikäisiä niitä oli; olipa siinä vanhoja valkohapsisia miehiä ja oli muuan poikakin, noin neljäntoista tai kolmentoista vuotias. Hänkin oli ampunut; kasvot ja kädet olivat hänellä ruudista mustina. Ainoastaan harvoilla oli univormut; useat näyttivät olevan lähiseudulta kotoisin, kenties muutamat siitä kylästä, jonka tykönä olimme. Niin olikin asianlaita.
"Eversti katseli heitä kauan, sanaakaan sanomatta. Sitten salamoivat äkkiä hänen silmänsä ja nuo lumivalkeat kasvot kävivät punaisiksi. Sitten viittasi hän meihin jalkamiehiin ja sanoi ainoastaan nämät pari sanaa:
"'Nuo urheat krenatierit eivät varmaankaan pitkään aikaan ole pilkkaan ampuneet.'
"Hän osoitti kädellänsä erästä vähäistä rotkoa, joka takanamme kallioiden välissä näkyi.
"Siinä oli husaareille kylliksi ja meille myöskin.
"'Vapaaehtoisia esille!' huudettiin meidän riveissämme.
"Minä astuin ensimäisenä esille. Minun jälestäni tuli useita muita.
"Vangitut olivat rotkoon vietävät.
"Äkkiä alkoi kylästä päin kuulua melua. Talonpoikaistyttö tuli sieltä juosten, nuori tyttö, kahdentoista tai kolmentoista vuotias. Hän väänteli käsiänsä, hiukset riippuivat hajallaan kasvoilla; hän huusi Jumalalta ja kaikilta pyhiltä apua, armahdusta. Näin syöksi hän esille.
"'Isäni! Veljeni!' huusi hän.
"Hän riensi rotkoon vietävien miesten luo; hän syleili erästä vanhaa, talonpoikaispukuun vaatetettua miestä, syleili myös mainitsemaani neljäntoista vuotiasta poikaa, joka seisoi vanhan miehen vieressä. He olivat hänen isänsä ja hänen veljensä. He seisoivat eturivissä ja olivat ensimäiset, jotka ammuttaisiin. Tyttö kietoi käsivarsillansa molempia.
"'Isäni! Veljeni! En päästä teitä. Kuolen teidän kanssanne.'
"Minuakin väristytti silmänräpäyksen ajan luissa ja ytimissä.
"Husaarit raastoivat tytön erilleen noista kahdesta vangitusta.
"Hän heittäysi everstin hevosen eteen.
"'Ajatelkaa Jumalaa! Ajatelkaa Jumalaa!' huusi hän.
"'Pois!' huusi eversti tyyneesti.
"Husaarit ajoivat vangituita rotkoon.
"Vapaaehtoiset aikoivat seurata heitä.
"Tyttö hyökkäsi meidän luoksemme. Minä seisoin ensimäisenä. Hän tarttui minun käsivarteeni, minun käteeni; hän tahtoi ryöstää minulta kiväärin; hän silmäili minua. – Hui, saakeli soikoon, mitä ajattelenkaan! –
"Vanha sotamies keskeytti äkisti kertomuksensa. Jotakin aivan erinomaista oli nähtävästi hänen mieleensä johtunut. Hän katseli ikäänkuin ihan kummastuneena eteensä, yht'äkkiä näytti hän tuntevan kauhistusta mielessänsä. Häntä pudistutti ja hän sanoi kokonaan erinkaltaisella äänellä:
"'Herra kylänvanhin, käskekää minulle tuotamaan lasi vettä; minun tulee niin vari.'
"Kysyin häneltä, mitä ihmeellistä hän oli tullut ajatelleeksi.
"'Ei mitään, ei mitään!' sanoi hän pudistaen päätänsä.
"Töin tuskin voin enää saada sanaakaan hänen suustansa.
"'Tulivatko tytön isä ja veli ammutuiksi?' täytyi minun häneltä kysyä.
"'Molemmat.'
"Enempää ei hän enää hiiskunut. Hän joi kiiruusti pari lasillista vettä; sitten täytyi minun vielä antaa hänelle ryypyn, ja sen jälkeen paneutui hän levolle.
"Seuraavana aamuna oli hän varhain jäähyväisiä sanomatta mennyt matkoihinsa. Oli nähty hänen menevän kreivin linnaan. En ole saanut tietää pääsikö hän kreivin puheille, en ole hänestä myöskään sen koommin kuullut. –"
Kylänvanhin oli myös maininnut toisesta tai oikeammin kolmannesta kerrasta, jolloin hän olisi erityisessä tilaisuudessa kreiviä kohdannut. Vaadin häntä minulle siitäkin kertomaan.
"Siitä ei ole vielä pitkä aika", sanoi hän. "Se tapahtui kahdeksan päivää sitten tästä päivästä lukien. Kreivin luona ei ollut koko sillä ajalla, kuin hän täällä on oleskellut, keitään vieraita käynyt. Muutamia kuukausia sitten saapui sinne äkkiä kaksi naista ynnä heidän seurassansa herrasmies. He tulivat loistavissa ajoneuvoissa, paljon arkkuja, kirstuja ja lippaita mukanansa. He olivat ajaneet suoraan linnalle, vanhan linnan luo; uusi ei ollut silloin aivan valmis, eikä siinä vieläkään kukaan asu. Mutta heitä ei oltu linnassa vastaanotettu. Kreivi ei ollut tullut edes nähtäviinkään. Vanha Juha oli tullut vaunujen tykö ja puhellut herrasväen kanssa; vaunut olivat sitten ajaneet kylän ravintolaan.
"Heitä oli vanhanpuolinen nainen, nuori nainen ja nuori upseeri. Vanha nainen oli hyvin ylhäinen ja ylpeä. Hän oli empinyt astuisiko ollenkaan sisään tuohon kehnoon ravintolaan ja oli palvelijoillensa heti palannut linnaan ja pyytänyt saada puhutella kreiviä. Vanhan Juhan oli useat kerrat täytynyt kulkea edestakaisin heidän välillänsä. Vihdoin oli nainen päästetty kreivin luo ja ollut, hänen puheillansa tuskin neljännestunnin ajan. Sitten oli hänen täytynyt palata kylään takaisin.
"Kylässä oli sillä välin saatu tietää, että tuo vanhanpuoleinen nainen oli kreivin sisar; leskeksi jäänyt paroonitar von Mühlen. Nuorempi nainen oli hänen tyttärensä, ja upseeri oli tyttären sulhainen. Hän oli samalla sukua paroonittarelle ja kreivillekin. Hänenkin nimensä oli kreivi Vohwinkel.
"Herrasväki, niin ylpeää ja ylhäistä väkeä kuin lienee ollutkin, oli ollut pakoitettu viettämään ensimäisen yön tuossa pahanpäiväisessä kapakassa, mutta ei ollut siellä kenenkään ihmisen kanssa puheisiin antautunut. Mutta kamarineitsyen oli pitänyt emännältä kysellä kaikellaista. Niinpä sitäkin, kenen parissa kreivi linnassa elelee.
"'Ei hänellä ole muuta seuraa kuin neiti, vanha emännöitsijä, vanha Juha ja muu palvelusväkensä', oli emäntä hänelle vastannut.
"'Eikö linnassa käy keitään muita?'
"'Ei kukaan', vastasi emäntä.
"'Eikö kreivi käy naapuristossa vierailemassa?'
"'Ei kenenkään luona.'
"'Eikö hänellä ole mitään seuraa?'
"'Ei mitään.'
"'Mikä on neiden nimi?'
"'Neiti Maria. Hänen sukunimeänsä ei tunneta.'
"'Minkälainen asema hänellä on linnassa?'
"'Sitä ei tiedetä.'
"'Mitä ihmiset puhuvat hänen ja kreivin keskinäisestä suhteesta?'
"'Se asia ei ole kenellekään selvänä. Neiti lienee kreiville jollakin tapaa sukua, ja sitä seikkaa ei tahdota julkisesti tunnetuksi. Niin paljon on varmaa, että neiti on kelpo nainen, ja että kreivi on erinomaisesti häneen mieltynyt; omaa tytärtänsä hän ei voisi enemmän rakastaa.'
"'Eikö ole kuulunut puheita että kreivi aikoisi mennä naimisiin?'
"'Kenen hän sitten naisi?' oli emäntä vuorostansa kysynyt.
"Kamarineitsyt ei ollut siihen mitään vastannut. Mutta hän oli edelleen kysellyt:
"'Mistä syystä kreivi, koska hän kuitenkin elelee neiden kanssa vaan kahdenkesken, on rakennuttanut tuon suuren, muhkean, uuden linnan?'
"'Onhan kreivillä rahoja tarpeeksi niin tehdäksensä?' oli emäntä virkkanut.
"'Niin, rikas hän on, oikein suunnattoman äveriäs', selitti kamarineitsyt. 'Mutta kuitenkin on mahdoton käsittää minkätähden hän suotta aikojaan tähän autioon ja syrjäiseen seutuun on rakentanut tuon kalliin linnan. Olisihan hän siitä hinnasta voinut maailman ihanimmassa seudussa ostaa mitä suurimman linnan. Eikö kreivi milloinkaan ole sukulaisistansa puhunut?'
"'Tähän saakka ei ole varmuudella edes tiedettykään, onko kreivillä sukulaisia.'
"'Eivätkö ihmiset sano kreiviä hulluksi kreiviksi?'
"'Niinhän häntä sanotaan.'
"Mistä syystä?"
"'Ihmiset olivat aluksi, hänen tänne tullessansa, luulleet että hänen päänsä on hieman vialla.'
"'Eikö hän todella ole mielenhäiriössä tai kerrassaan mielipuoli?'
"'Jumala varjelkoon, hän on järkevin ja kunnollisin ihminen koko maailmassa. Mutta lienee hän ajoittaisin sairaana.'
"Oli näyttänyt siltä, ikäänkuin kamarineitsyt ei olisi ollut oikein tyytyväinen tuohon vastaukseen. Mutta enempää ei hän ollut kysellyt.
"Toisena aamuna oli paroonitar von Mühlenin tytär yksinään lähtenyt kävelylle. Hän oli tehnyt kävelymatkan kylän ympäri, ja oli siten tullut kreivin linnallekin. Linnan takana on pienoinen puutarha korkeine, varjoisille puineen. Puutarhassa, puiden siimeksessä, istui Maria neiti.
"Hän oli siihen aikaan oikein terve ja voimissaan. Hiljainen ja murheellinen hän aina oli; eikä tosiaankaan kukaan ihminen ole vielä nähnyt hänen nauravan. Mutta siihen aikaan olivat hänen poskensa todellakin punakat, ja ihmiset olivat väärässä, kun kuitenkin häntä yhä kalpeaksi neideksi nimittivät.
"Tuo toinen neiti, paroonittaren tytär, oli ulkopuolella kiertänyt puutarhan aitausta ja saapunut vihdoin avoimelle portille. Siitä oli hän mennyt puutarhaan sisään, ja nyt vasta oli hän linnanneiden huomannut. Tai kenties lienee hän teeskennellyt, ollen hänet nyt vasta huomaavinaan.
"Mutta olipa miten oli, neljännestunnin kuluttua olivat molemmat nuoret neidet yhdessä istuneet, sitten olivat he käsi kädessä kävelleet edestakaisin puutarhassa ja sitten oli nähty heidän yhdessä linnaan menevän.
"Linnasta ei vieras neiti enää ollut takaisin tullut. Sitävastoin oli tuntia myöhemmin vanha Juha kreivin vaunuissa ajanut kylän ravintolaan ja noutanut sieltä linnaan vanhan paroonittaren ja nuoren upseerin kaikkine heidän kaluineen ja kapineilleen.
"Kaikki olivat he sinne jääneet, ja kauan siellä viipyivät. Mutta ei heistä mitään kuulunut.
"Mutta siitä alkaen ei linnanneiteä ole enää terveenä nähty. Mitä hänelle on tapahtunut, sen tietää Jumala. Neljätoista päivää sukulaisten saapumisen jälkeen näin hänet jälleen ensi kerran. Meillä oli kaikilla ennen ollut ilomme hänestä, että hän niin hyvältä ja terveellä näytti. Myös kreivi oli ikäänkuin hänen kauttansa viime aikoina näyttänyt vähemmän synkkämieliseltä; hän oli enemmän liikkunut ihmis-ilmoissa kuin muulloin; hän oli useat kerrat neiden kanssa ollut kävelemässä tai ajelemassa, ja kun neiti asteli nojautuneena hänen käsivarteensa tai istui hänen vieressänsä vaunuissa, olisi tosiaankin voinut luulla näkevänsä kauniin, nuoren avioparin yhdessä, niin näyttivät he yhteen sopivan. He näyttivät tosin aina kalpeilta, ja he olivat myös hiljaiset, ja vakaiset, mutta saattaahan tuollainen nuori pari jo olla jotakin kadottanut, mikä sen sydämmeen on kiinni kasvanut ja mikä siltä joksikin ajaksi on kaiken riemun ja kaiken hymyilyn kasvoista ryöstänyt. Muutamia kertoja olin myös näkevinäni, kuinka he toisiaan äänettömällä sisällisellä onnellisuudella katselivat, enkä voi kieltää, että omituinen ajatus päähäni pälkähti, kun kuulin kerrottavan, että rouva von Mühlenin kamarineitsyt oli ravintolan emännältä kysynyt, eikö olisi mitään puheita kuulunut siitä, että kreivi aikoisi mennä naimisiin.
"Mutta kuinka täytyi minun pelästyä, kun neljätoista päivää myöhemmin näin neiden ensi kerran jälleen. Tulin kävelleeksi linnan sivutse likeltä puutarhaa. Hän oli siellä; mutta hän näytti taas niin kalpealta, melkein samallaiselta kuin kaksi vuotta aikaisemmin, jolloin hän kovasta taudistaan toinnuttuaan astui linnan edustalle kokountuneiden köyhien ihmisten joukkoon. Ja samassa lepäsi syvä surumielisyys, tuollainen oikein sydäntä kouristeleva murhe hänen kasvoillansa, koko hänen olennossansa. Hän käveli hitaasti edestakaisin ruusujen keskellä, jotka juuri silloin parhaillaan kukoistivat. Mutta hän ei uskaltanut silmäillä noita ihanoita, terveyttä hehkuvia, punaisia kukkia, ja jos hänen silmänsä sattumalta kohtasi jonkun niistä, silloin näytti hän säikähtyvän, ikäänkuin olisi joku hänelle huutanut: "kun ruusut ovat lakastuneet, silloin on sinunkin elämäsi aika loppunut." Tuo vieras neiti käveli hänen sivullansa, ja näytti hänkin kovin murheelliselta ja huolestuneelta, ikäänkuin olisi hän samaa ajatellut tai ehkäpä sen tiennytkin, mikä minulle noin muutoin vaan oli mieleen juolahtanut. Mutta eräässä lehtimajassa istui vanha paroonitar, ja kun minä hänet näin, silloin alkoi vasta päässäni oikein hurjat ja kauhistavat ajatukset pyöriä. Hänellä on rumat, ilettävät kasvot, ja hänen silmistänsä näyttää itse kavaluus kurkistelevan. Viekkailla silmillään, huulet lujasti yhteen puristettuina, katseli hän yhtämittaa ja väijyen tuota onnetonta, sairasta neiteä, juuri kuin olisi hän koettanut laskea, kuinka kauan tuo nuori tyttö vielä jaksaisi elossa pysyä. Arvelin mielessäni, että taisipa hänellä päässään vielä olla muitakin laskuja.
"Kuusi viikkoa jälemmin, tästä päivästä kahdeksan päivää sitten, näin neiden vielä kerran. Oli jälleen lämmin, paahteinen päivä. Meillä oli pitkän ajan ollut kylmiä sade-ilmoja. Siitä syystä hän ei liene pitkään aikaan ollut ulkona Jumalan vapaassa ilmassa, ja hän oli ensi kerran taas puutarhassa. Mutta kuinka olikin hän jälleen muuttunut! Hän ei taitanut enää kävellä; kreivi ja vanha Juha kantoivat häntä nojatuolissa. Ja siinä lepäsi hän kuin jo puolittain kuolleena. Vanhan Juhan silmissä kiiluivat kyyneleet; hän oli kääntänyt kasvonsa poispäin, ettei sairas niitä näkisi. Mutta kreivi – voi, minä en ole eläissäni ketään ihmistä nähnyt, jossa niin selvästi on ollut havaittavana murheen, kaihon ja pelon vaikutusta, ja kuitenkin koetti hän kaikin voimin hillitä itseänsä, ett'ei neiti hänen mielentilaansa havaitsisi.
"Hän oli sen kuitenkin nähtävästi huomannut; hän näki myös jotakin muutakin. Ruusut puutarhassa olivat kuihtuneet ja lakastuneet; useat eivät kylmässä sateessa olleet kukoistukseen päässeetkään, silmikot riippuivat kuolleina ja mustina oksilla. Sen kaikki hän näki tuo sairas, ja hän silmäsi tyyneellä alttiiksiantaumuksella taivasta kohti; mutta kyynel oli kuitenkin hänen silmäänsä noussut, ja vanha Juha huomasi sen, eikä hän voinut enää kasvojansa poispäin kääntää, ja he katselivat toisiansa itkusilmin niin murheellisesti, tuo nuori nainen ja tuo vanha mies. Kreivi seisoi heidän luonansa hiljaisena, vaikka murhe ja kauhu kuvautuivat hänen kasvoissansa, – ja minusta näytti, kuin olisi hän kuitenkin kaikista enin kärsinyt.
"Silloin oli myös hänen sisarensa, tuo vanha paroonitar, puutarhaan tullut. Hän yhtyi rivoine kasvoinensa toisiin ja lausui muutamia sanoja sairaalle, ja hänen kasvonsa koettivat tekeytyä niin makean ystävällisiksi; mutta minusta tuntui kuin ei mitään rumempaa ja ilettävämpää voisi ikinä nähdä.
"Sama ajatus lienee kreivinkin päähän pälkähtänyt, ja luultavasti vielä jotakin muuta; sillä äkkiä ikäänkuin vavahti koko hänen ruumiinsa; hänen kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, kuin silloin, jolloin hän vanhan soturin oli nähnyt; silmistä säihkyi aivan kuin salamoita. Pelkäsin jo, että hänen jälleen kävisi samoin kuin vanhan soturin kohdatessaan. Mutta hän kykeni tällä kerralla paremmin hillitsemään itseänsä, kenties juuri tuon sairaan tytön vuoksi. Hän meni nyt nopeasti pois, takaisin linnaan.
"Samana iltana, tai paremmin sanoen seuraavana yönä tapahtui se kauhistava seikka, josta vielä aion kertoa.
"Olin jo vuoteellani, kun paroonitar von Mühlenin kamarineitsyt syöksi asuntooni. Aivan hengästyneenä vaati hän päästä heti minun puheilleni. Nousin kiiruusti ylös, puin vaatteet ylleni ja annoin hänen tulla luokseni. Hän pyysi minun heti tulemaan kanssansa linnaan, siellä tapahtuisi muutoin onnettomuus. Matkalla sinne lupasi hän minulle lähemmin asiasta kertoa. Lähdin heti hänen mukaansa, ja hän kertoi minulle seuraavaa.
"Hänestä oli koko illan tuntunut niinkuin olisi talossa jotakin kammoittavaa tekeillä. Paroonitar oli ollut pelonalaisena; hän ei ollut mennyt ulos kamaristansa; hän oli myös puhellut paljon ja salaisesti tyttärensä kanssa. Tytär oli kirjoittanut pitkän kirjeen sulhaisellensa, upseerille, joka jo useita viikkoja sitten oli matkustanut pois. Muuan linnan palvelijoista oli käsketty heti samana iltana viemään kirje postiin.
"Sairas oli ehtoopäivällä käynyt heikommaksi. Hänellä oli ollut ankaraa rinnan-ahdistusta; oli jo muutamia kertoja luultu ett'ei henki häneen enää lainkaan palaisi. Hänen omasta pyynnöstänsä oli kreivi käskenyt, että hän ahtaasta kammiostansa kannettaisiin erääsen suurempaan saliin, niin sanottuun tapettisaliin, jossa hän saisi hengittää vapaampaa ja raikkaampaa ilmaa. Kreivi oli siellä vanhan emännöitsijän Margarethan kanssa lakkaamatta ollut hänen luonansa.
"Vanha Juha oli huolestunein, pelokkaisin kasvoin hiljaan kulkenut huoneesta huoneesen ja oli siellä täällä katsellut ympärillensä juuri kuin hakisi hän jotakin. Nähtävästi oli hänellä ollut jotakin sydämmellään; hän oli tahtonut puhua; mutta ei ollut saanut sanaa suustansa, ja oli raskaasti huokaten jälleen mennyt matkoihinsa.
"Paroonitar oli siitä hetkestä tullut vieläkin pelokkaammaksi. Illallinen oli hänelle ja hänen tyttärellensä, kuten tavallisesti Maria neiden sairastumisen jälkeen, tuotu heidän kammariinsa. Tuskin kumpikaan oli siihen koskenut. Sitten kuin se oli jälleen pois kannettu, oli paroonitar yksinään lähtenyt ulos huoneesta, vaan neljännestunnin kuluttua oli hän aivan kalpeana takaisin tullut.
"'Pankaamme joutuin kapineemme kokoon', oli hän sanonut. 'Meidän tulee puolessa tunnissa ehtiä täältä pois lähteä.'
"'Miksi niin?' oli hänen tyttärensä pelästyneenä kysynyt.
"'Henkemme riippuu siitä.'
"'Mitä on tapahtunut?'
"'Minun veljeni –'
"Hän oli katsahtaen kamarineitsyeesen vaiennut. Kaikki kolme olivat sitten äänettöminä laittaneet kapineita kokoon, paroonittaren tuontuostakin kehoittaessa heitä pitämään kiirutta.
"Mutta ennenkuin he olivat saaneet työnsä valmiiksi, oli äkkiä ovi avautunut ja kreivi huoneesen astunut. Hän oli näyttänyt kamalalta; kasvot kalmankalpeina, silmät veristyneinä.
"Nuo kolme naista olivat ehdottomasti lakanneet työstänsä, he olivat pelosta ikäänkuin jähmettyneinä.
"Ääneti oli hän silmäillyt noita kokoon sullotuita tavaroita. Sitten oli hän kääntynyt paroonittaren puoleen:
"'Sisar Amalia, sinun on tultava minun kanssani.'
"Hän oli lausunut nuo sanat aivan maltillisesti; mutta niin jäisellä tyyneydellä, että se oli juuri kuin kohmetuttanut kamarineitsyeen sydäntä.
"Paroonitar ei ollut voinut virkkaa sanaakaan; hän oli vaan, kuten apua etsien, tarttunut tyttärensä käteen.
"Tytär oli itsekin vavissut, niin että tuskin oli voinut pystyssä pysyä.
"Kreivi oli hetkisen odottanut vastausta.
"'Sinun on tuleminen minun kanssani', oli hän sitten ankarasti sanonut.
"Paroonitar oli puoliääneen kysynyt: 'Mihinkä?'
"'Sen saat nähdä.'
"'Veli –' oli vanha nainen rukoillen ääntänyt.
"'Ei sanaakaan!' oli kreivi kiivaasti hänet keskeyttänyt.
"Silloin oli paroonitar antanut viittauksen kamarineitseelle, ja tämä käsitti hänen käskevän häntä hankkimaan apua.
"Neitsy oli huoneesta lähtenyt. Mutta mistä, keneltä oli hänen apua etsittävä? Linnassa oli muita ainoastaan sairas, emännöitsijä ja vanha Juha. Vanha Juha oli ainoa, jonka puoleen hän taisi kääntyä. Hän etsi häntä kaikkialla, hänen kamaristansa, kreivin huoneista; hän ei häntä löytänyt. Hän ajatteli hädissänsä poliisia, minua, kylänvanhinta, ja päätti rientää minun tyköni. Hän kiiruhti linnan tavalliselle portille, hän löysi sen suljettuna. Mutta kun hän lukkoa ravisteli, avattiin portti ulkopuolelta ja vanha Juha seisoi hänen edessänsä. Hänen vieressänsä olivat hevoiset valjastettuina vaunujen eteen, joita hän näytti vartioivan.
"'Mihin nyt?' kysyi hän kamarineitseeltä.
"'Herra Juha, auttakaa, pelastakaa!'
"'Onko kreivi paroonittaren luona?'
"'On.'
"'Silloin on apu myöhäistä.'
"'Rukoilen teitä Jumalan nimessä, herra Juha.'
"'Ei ole apu enää mahdollinen.'
"'Kreivi oli niin kauhistavan näköinen.'
"'Niin, niin, juuri sentähden.'
"Kamarineitsyt aikoi syöstä hänen sivutsensa.
"'Mihin aivotte?' kysyi Juha häneltä.
"'Kylänvanhimman luo, koska te ette tahdo auttaa.'
"'Taivaan tähden!' oli hän äkkiä pelästyneenä huudahtanut. 'Mutta olkoon menneeksi!' oli hän sitten sanonut. 'Menkää vaan, joutukaa.'
"Hän oli päästänyt hänet menemään. Sitten oli kamarineitsy rientänyt minun luokseni.
"Tätä kertoili hän minulle, kiiruhtaessamme yhdessä linnaan päin.
"Minun tuli auttaa, mutta miten? Kreivi tunsi minut hyvin, hän tiesi, että minä olin järjestyksen valvoja kylässä. Mutta maatilallansa, omassa linnassansa, oli hän itse järjestyksen valvoja. Paitsi sitä olin minä yksinäni, ja mistä taisin minä noin äkkipikaa yöllä hankkia riittävää apua?
"Päätin puhutella ensin vanhaa Juhaa.
"Hän oli vielä portilla, ja hänen vieressänsä olivat kuomivaunut, joiden kutsilaudalla paroonittaren palvelija istui.
"Kutsuin Juhan tulemaan syrjään.
"'Mitä on täällä tehtävä?' kysyin häneltä.
"Hän näkyi jo asiaa miettineen.
"'Menkäämme yhdessä tuonne sisään', sanoi hän. 'Jos ei vaan nyt olisi liian myöhäistä; yksinäni en voinut mitään tehdä.'
Mutta jo oli liian myöhäistä.
"'Kaikkivaltias Jumala!' huudahti lähellämme kamarineitsyt. Hän oli jotakin kammoittavaa nähnyt.
"Myös mekin sen näimme.
"Kuu oli noussut ja valaisi kirkkaasti esineitä ympärillämme.
"Portti, jonka edessä seisoimme, johti erääsen vanhan linnan sivurakennukseen. Seisoimme juuri vastapäätä uutta linnaa. Se oli jo muutamia viikkoja ollut täysin valmiina ja seisoi heleässä kuutamossa loistavana edessämme, kirkkaine muurineen, suurine kiiltävine peiliakkunoineen, korkeine harjoineen, joiden reunoilla seisoi taidokkaasti tehtyjä kuvia marmorista.
"Mutta ylinnä harjalla kuvien keskellä liikkui jotakin. Kaksi ihmisolentoa oli siellä. Kuu valaisi heidätkin kirkkaasti, mutta samalla kammottavasti.
"Kreivi oli siellä sisarineen.
"Hän veti, hän laahasi sisartansa perässänsä harjan reunalle.
"Kuinka oli paroonitar häntä sinne seurannut? Oliko kreivi jo hänen huoneestansa alkaen väkivaltaisesti hänet sinne raastanut?
"Hän oli voimakas mies, ja mielipuolella ihmisellä on kaksinkertaiset voimat.
"Kuunvalossa voi selvästi nähdä hänen kookkaan, rotevan vartalonsa, mutta myös nuo kalmankalpeat kasvot ja nuo tummat silmät niissä. Hän oli kauhistavan näköinen.
"Paroonitar makasi kokoonkyyristyneenä hänen jaloissansa.
"Ei ääntäkään kuulunut.
"Emme mekään tuolla alhaalla sanaakaan puhuneet. Ei kukaan meistä olisi sitä voinut. Seisoimme siellä pidättäen hengitystämme emmekä muuta kyenneet kuin katselimme järkähtämättä tuonne ylös harjalle, jossa joka silmänräpäys jotakin hirmuista saattoi tapahtua.
"Kreivi tempasi paroonittaren makaamasta ylös seisomaan.
"Paroonitar parkasi kauheasti ja hänen äänensä kajahteli vanhan linnan muureista ja torneista.
"Kreivi nosti hänet ilmaan, viskataksensa hänet sitä voimakkaammin alas.
"'Rudolf!' huusi paroonitar kuolontuskan läpitunkevalla äänellä.
"'Rudolf, muista äitiämme!'
"Kreivin käsivarret vajosivat alas.
"'Pakene', sanoi hän, laskien sisarensa alas harjalle.
"Paroonitar poistui.
"Kreivi jäi käsivarret ristissä liikkumatonna seisomaan. Nuo kalpeat kasvot, nuo tummat silmät katselivat synkeästi kuun valaisemaan yöhön.
"'Hän on pelastettu!' sanoi syvästi hengähtäen vanha Juha minulle. 'Menkää nyt, mutta ihan läheltä rakennuksia ettei kreivi teitä huomaa. Se ei olisi hyvä.'
"Minä menin, mutta lyhyen matkan etäisyyteen jäin seisomaan; minun täytyi tietää, mitä vielä tapahtuisi.
"Lyhyen ajan kuluttua kannettiin pari matka-arkkua vaunuihin. Sitten näin kaksi naista nousevan ajoneuvoihin, ainoastaan kaksi, ja ne näyttivät minusta olevan paroonitar ja hänen kamarineitseensä. Vanha Juha auttoi heitä vaunuihin ja sulki heidän jälkeensä vaununoven. Vaunut kiitivät nopeasti pois. Vanha Juha palasi takaisin linnaan. Paroonittaren tytär ei ollut matkustanut heidän kanssansa. Hän oli jäänyt linnaan; mistä syystä, siitä en voinut päästä selville.
"Kotiini mennessäni, katsahdin vielä taakseni uuden linnan harjaan päin. Nuo kiviset kuvat seisoivat siellä yksinään; kreivi ei ollut enää heidän luonansa."
Kylänvanhin lopetti kertomuksensa.
Ensi kysymys, mikä minulla nyt oli tehtävä hänelle, koski neiti von Mühlen'iä.
"Mitä olette sittemmin paroonittaren tyttärestä kuulleet?"
"En rahtuistakaan. Ylimalkaan en ole sittemmin linnasta mitään tietoja saanut."
"Ette liene myös ketään linnan väestä nähneet?"
"Varsinaisista linnan-asukkaista en ketään."
"Keitä tarkoitatte puhuessanne linnan varsinaisista asukkaista?"
"Kreiviä, molempia neitiä, jos he molemmat siellä vielä ovat, vanhaa emännöitsijää ja vanhaa Juhaa. Ainoastaan he asuvat linnassa, nimittäin vanhassa linnassa, sillä uudessa ei asu ketään ihmistä. Kaikki muu kreivin väki asuu syrjärakennuksissa, itse vanha ajurikin, jonka kreivi on tuonut tänne muassansa. Yksistään tämä ja vielä eräs toinenkin iällinen palvelija uskaltavat linnassa käydä, ja luulenpa, että ainoastaan harvat heistä ovat nähneet linnaa sisäpuolelta."
"Oletteko," kysyin edelleen, "viime aikana kuulleet, että kreivin luona jälleen olisi tuttavia käynyt tai linnaan muutoin vieraita henkilöitä saapunut?"
"En ole mitään semmoista kuullut."
"Vielä kysymys: Mikähän lienee syynä että kreivi tähän syrjäiseen seutuun on rakennuttanut tuon kalliin linnan?"
"Ihmiset puhelevat kaikellaista siitä asiasta", vastasi kylänvanhin. "Useimmat arvelevat vaan umpimähkään siinä juuri olevan todistuksen siitä, että kreivi ei ole täydellä järjellään. Mutta minulla on omat ajatukseni asiasta."
"Mitä siis luulette?"
"Olen jo useampia vuosia hiljaisuudessa itsekseni ajatellut, että Maria neidestä vielä kerran on tuleva kreivitär, ja että uudessa linnassa alkaisi sitten kokonaan toinen elämä kuin mitä nyt vanhassa vietetään."
Ja nyt hän ehkä oli kuollut tuo onneton Maria neiti, ja kenen käden kautta? ja kuka oli hän oikeastaan?
Minun oli vielä tehtävä kysymys kylänvanhimmalle.
"Onko kreivillä muita läheisiä sukulaisia paitsi sisarensa ja tuo nuori kreivi Vohwinkel, joka paroonittaren seurassa oli täällä?"
"He kuuluvat olevan hänen likeisimmät sukulaisensa", sain vastaukseksi. "Kylän vanha koulunopettaja vakuuttaa saaneensa muutamia kertoja kreivin suvusta tarkempia tietoja. Hän arveli myös, että eiköhän rouva von Mühlen, jota sanotaan itaraksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi, liene toimeenpannut kihlausta tyttärensä ja nuoren kreivin välillä siinä tarkoituksessa, että kreivin suuri omaisuus hänen kuoltuansa pysyisi hajoomatta. Sillä että kreivi ei enää menisi naimisiin –"
Hän keskeytti tässä puheensa.
En kysellyt häneltä enempää. Arvatenkin oli hän samaa mieltä kuin minäkin; mutta hän ei tahtonut lausua ajatustansa julki. En minäkään vielä tahtonut julkisesti ilmoittaa epäluuloani; minun oli ensin koetettava sitä tarkemmin vahvistaa.
Mutta kaikissa tapauksissa ja edellä kaiken muun oli minun koettaminen pelastaa.
Mutta kuinka? Miten oli toimeen ryhdyttävä?
Että olin tullut oikeaan paikkaan, siitä ei ensinnäkään ollut mitään epäilystä. Myöskin kylänvanhin oli siitä vakuutettu, sittenkuin olin hänelle ilmoittanut katoolisen papin kertomuksen. Mutta ei hänkään tietänyt parempaa neuvoa, kuin minäkään.
Aluksikin, siitä emme voineet olla erimieltä, oli pääasiana päästä linnaan ja kreivin luo. Mitä sittemmin, sittenkuin kerran kreivin tykö oli päästy, oli tehtävä, se riippui ilmauntuvista asianhaaroista.
Käskin kylänvanhimman johtaa minua linnaan.
Noita molempia santarmeja, jotka olivat minua seuranneet ja tällä välin kylään saapuneet, olin jo edeltäpäin käskenyt, että asettautuisivat linnan läheisyyteen vakoilemaan.
Sihteerini, vanhan toimitusmiehen ja molemmat oikeuspalvelijat otin mukaani.
Oli jo jotenkin myöhään illalla, kun lähdimme matkalle.
Tiellä emme ketään kohdanneet.
Emme myöskään linnan luona, kun sinne pääsimme, tavanneet ketään ihmistä. Ainoastaan nuo kaksi santarmia olivat siellä määräykseni mukaan ja ilmoittivat, ett'ei heidän siellä ollessansa ollut mitään mainittavaa tapahtunut.
He olivat asettuneet jonkun matkan päähän linnasta, niin ett'ei heitä hämärissä sieltä voitu nähdä, mutta he sitävastoin voivat tarkastaa linnaa eri puolilta.
Ensiksi ryhdyin lähemmin tarkastamaan linnaa, tai oikeammin noita erityisiä linnanrakennuksia. Kello oli silloin kymmenen illalla.
Kaikki oli siellä synkkään hämärään peitettynä ja mitä syvimmässä hiljaisuudessa. Sisällä ei kaikkialla liene yhtä hiljaista ollut eikä varmaankaan monen siellä olevan ihmisen sydämmessä, jotka sillä hetkellä noiden synkkien muurien takana oleskelivat. Viha, kosto, kuolonpelko, kuolon taistelu, mikä kaikki siellä lieneekin sydämiä vavistuttanut ja raivostuttanut.
Vanhan linnan oikealla puolella oli uusi, erillään siitä, noin kolmenkymmenen askeleen päässä vanhasta; mutta korkean sillanholvin kautta siihen yhdistettynä. Holvissa oli suljettu käytävä, jota myöten voi päästä toisesta rakennuksesta toiseen.
Ilta oli pimeä, kuu ei loistanut, ei yhtäkään tähteä näkynyt pilvien peittämällä taivaalla. Siitä syystä lepäsi myöskin uusi linna edessämme täydelliseen pimeyteen verhottuna eikä voinut mitään eroittaa sen loistosta ja sen kaikista rikkauksista. Kuitenkin taisi sen suuren suurista haahmopiirteistä, sen hämmästyttävästä laajuudesta päättää, että todellakin oli mahtava, komea rakennus edessämme. Olinhan sitäpaitsi siitä sivu ajaessamme, jolloin vielä oli kirkas päivä, sen sellaiseksi havainnut.
Ei yhtään akkunaa, ei pienintäkään paikkaa tuossa avarassa rakennuksessa ollut valaistu. Eihän siinä kukaan asunutkaan, kylänvanhimman kertomuksen mukaan.
Mutta lepäsipä vanha linnakin täydellisesti yhtä pimeänä ja hiljaisena, ja siellä asui kreivi sekä hänen kanssansa tuo onneton, jonka elämä oli menetetty, ja tuo toinen, joka oli samalla kerralla hänkin menettävä elämänsä. Olivatko he jo sielläkin levolle menneet, olivatko nuo kaksi nuorta naista jo vaipuneet siihen ijäiseen lepoon, josta he eivät enää elämään heräisi? Ja nuo muut, kreivi, vanha palvelija Juha, vanha emännöitsijä? – siinähän ne olivat kaikki, jotka tuossa suuressa, vanhassa rakennuksessa asuivat.
Se lepäsi koko äärettömässä laajuudessansa edessämme, harmaine muurineen, esiinpistävine sivurakennuksineen ja kulmineen, korkeine terävine kattoineen, syrjineen ja tornineen. Kaikki tämä kuvautui hämärässä yössäkin nähtäväksemme.
"Jokohan linnan asukkaat nukkuvat?" kysyin kylänvanhimmalta.
"Sisäpuolella on piha", vastasi tämä, "johonka päin kaikkien asuttujen huoneiden akkunat ovat."
Siitä syystä ei koko rakennuksessa näkynyt yhtään ainoaa valaistua akkunaa.
Kylänvanhin johti minut eräälle linnan sisäänkäytävälle, jonka muodosti eräs sivuovi muutamaan matalaan torninkaltaiseen eturakennukseen.
Vastakkaisella puolella oli kylänvanhin osoittanut minulle toisen sisäänkäytävän, varsinaisen pääsisäänkäytävän, niinkuin hän sanoi, jota kuitenkaan hänen tietääksensä ei koko kreivin siellä-olon aikana ollut milloinkaan käytetty. Se oli korkea, laaja, holvikas porttikäytävä; raskas raudoitettu portti oli sitä sulkemassa. Tuosta porttikäytävästä olivat arvatenkin edellisenä yönä ne suljetut vaunut ajetut, joissa katoolilainen pappi linnaan tuotiin ja sieltä takaisin vietiin.
Tuon kapean portin, josta yritimme sisään, havaitsimme lukituksi. Vanha rautainen helistinlaitos oli siinä vieressä; kylänvanhin soitti sitä.
Hieno kellon ääni helähti kaukana meistä, siis etäällä rakennuksen sisäosissa, ainoastaan kerran, eikä silloinkaan kovasti. Sitten oli taas kaikki hiljaista. Sitä ennen emme olleet mitään kuulleet, sen perästä emme taaskaan kuulleet mitään.
Niin seisoimme siinä odottavina, kuulisimmeko jotakin, avattaisiinko portti, päästettäisiinkö meitä sisään, mitä saisimme nähdä, mitä lopullisesti tapahtuisi.
Pitkän ajan vallitsi hiljaisuus. Vihdoin luulimme kuulevamme vitkallista, hiljaista astumista; ihan varmoja emme olleet tuon asian suhteen, sillä niin äänettömästi tuntui joku siellä liikkuvan. Emme olleet erehtyneet.
Pienoisen portin vieressä oli muurissa ahdas akkuna, niin ahdas, ett'ei laihinkaan ihminen siitä aukosta olisi voinut tunkeutua sisään. Kuitenkin oli se varmuuden lisäämiseksi kahdella vankalla rautaisella kallerikangella varustettu. Tuon akkunan takana kuului silmänräpäyksen ajan hiljaista ritinää. Ajattelin, että joku koetti sieltä katsoa, kuka ulkona oli soittanut. Puoli minuuttia senjälkeen avautui portissa vähäinen luukku.
"Kuka on siellä?" kysyi ääni luukusta.
Nähdä ei voitu mitään; kysyjällä ei ollut lyhtyä eikä muuta valoa muassansa.
"Vanha Juha!" kuiskasi kylänvanhin minulle.
Olin arvannut, että hän ensiksi esiyntyisi. Kylänvanhimmalta olin jo edeltäpäin saanut tietää, että hän toimitti portinvartijan virkaa. Olin tuohon seikkaan perustanut koko tuumani, jos minun silloisessa tilassani ylimalkaan voi olla puhettakaan ennakolta suunnitetusta tuumasta.
Ensiksi käskin kaikki seuraajani astumaan kappaleen matkaa syrjään sieltä. Sitten kysyin minä vanhalta palvelijalta hänen nimeänsä.
"Nimeni on Juha", vastasi hän.
"Te olette kreivi Vohwinkelin palveluksessa?"
"Minä olen herra kreivin palvelija."
"Voitteko nyt heti viedä minut herra kreivin puheille?"
Ilmoitin hänelle samalla nimeni ja virkani.
"Olen pahoillani", sanoi hän, "herra kreivi ei voi ottaa teitä vastaan; hän ei päästä ketään luoksensa."
"Minä olen virkani puolesta täällä."
"Ei se vaikuta mitään muutosta."
"Minä saatan ja minun täytyy vaatia päästä kreivin puheille, lain nimessä."
"En voi sittenkään päästää teitä sisälle."
"En siis taitane muulla tavalla kuin väkivallalla tunkeutua sinne."
Hän ei vastannut mitään.
"Minulla on santarmeja mukanani", sanoin minä, "ja minä voin tilata tänne niitä enemmänkin. Voin kutsua koko kylän avukseni.
Hän ei nytkään heti mitään vastannut, ja hän näytti miettivän, mitä hän minulle vastaisi.
"Herra oikeusneuvos", sanoi hän sitten, "minä en tiedä, mitä teillä on täällä tekemistä; mutta jos te jyrkästi vaaditte tulla sisään päästetyksi, jospa vielä väkivaltaa käytätte tänne päästäksenne, niin pelkään että olette aikaansaava suuren onnettomuuden."
Miehen äänestä saattoi kuulla hänen puhuvan suuren sisällisen tuskan valtaamana.
Mitä hän minulle sanoi, sitä olin pelännyt, olin ollut pakoitettu sitä pelkäämään. Olin kuitenkin jo päättänyt mitä tässä tilaisuudessa olisi minun tehtävä.
"Juha", sanoin minä vanhalle palvelijalle, "te olette vanha, uskollinen palvelija teidän herrallenne, mutta te olette myös tunnettu rehelliseksi kunnon mieheksi, joka kunnialla on vanhentunut, ja ettekä suinkaan vanhoina päivinänne rupea enää rikokseen osalliseksi."
Hän ei nytkään minulle vastannut.
"Voinko uskoa että niin on asianlaita?" kysyin minä häneltä.
"Voitte kyllä, herra oikeusneuvos", vastasi hän, mutta sanat lausuttiin alakuloisella äänellä.
"Noh hyvä, siis olette myös muutamiin kysymyksiin antava vastauksen, joihin kysymyksiin vastaaminen ei ole ketään vahingoittava, vaan voi estää suuren onnettomuuden tapahtumasta."
Hänen jatkuvaa vaitioloansa pidin myöntymyksen merkkinä ja pitkitin puhettani:
"Sanoitte äsken, ett'ette tiedä mitä minulla on täällä tekemistä?"
"Niin sanoin."
Hänen äänensä oli hiukan epäröivä.
"Kuitenkin tiedätte sen hyvin kyllä; minun tarvitsee vaan sanoa tietäväni ketä te edellisenä iltana olitte tähän linnaan noutamassa "
Nyt kuulin, kuinka hän syvästi hengähti.
Kuinka mielelläni olisin halunnut lukea hänen kasvoistansa hänen ajatuksiansa, jos yön pimeydessä olisin voinut nähdä tuon vanhan, kunnon miehen kasvoja.
"Vastatkaa minulle ensiksikin siihen kysymykseen", pitkitin minä, "olenko saapunut tänne aikanani, ennenkuin on myöhäistä?"
"En tiedä –" yritteli hän vielä kiertelemään.
"Onko kuolema käynyt täällä sitten viime yön?" kysyin minä.
"Ei ole", vastasi hän.
"Neiti Maria siis vielä elää?"
"Hän elää vielä."
"Mutta parannuksesta ei ole toivoa?"
"Ei ole toivoa, jos ei Jumala ihmettä tee."
"Ja milloin voi hänen kuolemaansa odottaa tapahtuvaksi?"
Hän ei enää empinyt, vastaisiko minulle vai olisiko vastaamatta.
"En tiedä, onneton neiti on jo sanonut minulle jäähyväiset."
Hän lausui nuo sanat melkein sortuneella äänellä ja varmaankin olivat kyyneleet nousseet hänen vanhoihin silmiinsä.
"Milloin sanoi hän teille jäähyväiset?" kysyin minä häneltä.
"Kolme tuntia sitten."
"Ja sittemmin ette ole häntä nähneet?"
"En ole."
"Ettekö myös ole hänestä mitään kuulleetkaan?"
"Ainoastaan kreivi ja vanha Margaretha ovat hänen luonansa. Ei kumpikaan heistä ole sittemmin käynyt ulkona huoneesta."
"Luulitteko sairaan pian kuolevan, lähteissänne hänen luotansa viimeisen kerran?"
"Niin luulin. Mutta hänen sairautensa on niin kummallinen. Jo kahdeksan päivää sitten arvelin, ett'ei hän voisi enää elää kahdeksaa tuntiakaan."
"Tiedättekö mitä tautia hän sairastaa?"
Hän ei mitään vastannut.
"Te ette sitä minulle ilmoita", pitkitin minä, "mutta mitä on tapahtuva jos hän kuolee?"
"Sitä en tiedä."
"Sen kyllä tiedätte."
Kuulin hänen jälleen raskaasti hengittävän.
"Ja teidän tulee estää sitä tapahtumasta. Sen te taidatte."
"Sitä en voi", vakuutti hän nopeasti.
"Te kyllä voitte ja teidän täytyy", väitin minä jälleen. "Te olette oikeudelle, te olette tuolle onnettomalle, jonka henki on vaarassa, te olette tuolle kuolevalle sairaalle, vieläpä itse herrallennekin olette velkapää sitä tekemään."
"Se ei ole mahdollista!" huusi hän ja kuulin jälleen hänen äänessänsä sen kauhistuksen, jolla hän nuo sanat lausui.
"Eikö se ole mahdollista? Mikä on kreivin aikomus?"
"Sitä en voi teille sanoa."
"Hyvä. Mutta kaikissa tapauksissa on hän estettävä aikomustansa täyttämästä."
"Se ei käy milloinkaan päinsä. Te ette tunne kreiviä."
"Päästäkää minä linnaan ja minä olen pitävä huolta kaikesta mitä sitten on tehtävä."
"En, en! Minä en uskalla päästää teitä tänne sisään."
"Miksi ette sitä uskalla?"
"Minä olen isäntäni palvelija."
"Ja te ette tahdo pettää isäntäänne?"
"Jos tahtoisinkin sitä tehdä, niin ei se mitään auttaisi; onnettomuus tulisi sen kautta vieläkin suuremmaksi. Tässä ei auta mikään petos, ei mikään väkivalta."
"Tuo onneton lienee siis kokonaan kreivin vallassa?"
"Hän pitää häntä salpojen takana; kaikki ovet hänen jälkeensä ja itsensäkin jälkeen on hän lukinnut ja teljennyt. Ei kukaan pääse tuon toisen neiden tykö eikä kreivinkään tykö. Kolme tai neljä ovea olisi ensin murrettava; siihen kuluisi tunteja, ja jo ensi minuuttein jälkeen olisi kaikki liian myöhäistä."
"Todellakin liian myöhäistä?" täytyi minun kuitenkin kysyä.
"Niin, se on ihan epäilemätöntä."
"Teidän herranne on mielipuoli!" huudahdin minä.
"Hän on onneton ihminen", virkkoi vanha palvelija, "ja viimeisinä kahdeksana päivänä on näyttänyt siltä kuin ei taivaalla olisi enää mitään osaa häneen, ikäänkuin hänen mielensä ja järkensä olisivat ihan soaistut. Ja kuitenkin on hän toisinaan jälleen niin hyvä ja kelpo mies, ja hänen järkensä on niin selvä ja terävä. Mutta tuo yksi paha ajatus ei vaan ota erotaksensa hänestä, tuota yhtä kauhistavaa tekoa hän ei vaan voi jättää tekemättä. Se pitää häntä vangittuna, niinkuin itse Saatanan kynsillä."
"Ettekö tiedä mitään keinoa?"
"En mitään. Eihän tuo onneton kuoleman kourissa oleva sairas voi tietää mitään keinoa parantuaksensa. Tässä on pelastus aivan mahdoton."
Oliko hän oikeassa? Minä pelkäsin niin olevan. En minäkään mitään keinoa tietänyt, mielipuolta vastaan, joka mielenvikaisen raivolla ja itsepintaisuudella oli päättänyt uhrinsa kuoleman ja jolla hallussansa oli hänen uhrinsa suojeluksetta, turvatonna. Vanha palvelija oli oikeassa, tässä ei auttanut mikään viekkaus, ei mistään väkivallasta ollut enää apua ja, jos tuon onnettoman sairaan viimeinen tuskallinen rukouskin oli turhaan kaikunut, kuinka voivat silloin enää vieraat rukoukset ja varoitukset mitään auttaa? Mielipuoli ei kaikista noista rahtuakaan piittaisi.
Olihan hän hullu kreivi!
Ja kuitenkin oli minun vielä yritys tehtävä. Jos se ei onnistunut, turmella, pahemmaksi tehdä ei se asian – laitaa kuitenkaan missään tapauksessa enää voinut, ja olinpa sitten ainakin tehnyt kaikki, mitä olin kyennyt tekemään.
"Menkää herranne luo ja ilmoittakaa hänelle että vaadin päästä hänen puheillensa", sanoin minä vanhalle Juhalle. "Ilmoittakaa hänelle minun nimeni ja virkani; sanokaa hänelle että minä tulen hänen luoksensa rikosasiain tuomarina; että minulla on tärkeitä ilmoituksia hänelle tehtävänä, ja että minun tulee heti saada puhutella häntä."
"Hän ei päästä teitä puheillensa", vastasi vanha palvelija.
"Päästättekö te minua linnaan?" kysyin vielä kerran häneltä.
"En."
"No hyvä, menkää siis ilmoittamaan herrallenne mitä äsken sanoin."
Hän oli tehnyt päätöksensä.
"Saanko ilmoittaa herra kreiville mitä olemme keskenämme puhelleet?" kysyi hän vielä minulta.
"Miten vaan itse hyväksi näette, kun minä vaan voin päästä hänen puheillansa.-'
Hän lykkäsi tuon pienen luukun jälleen kiinni ja meni. Hänen askeleensa kuulin rakennuksen sisällä hitaasti poistuvan; hän aprikoi luultavasti kävellessänsä, mitä hänen tuli sanoa ja mitä hänen oli tekeminen.
Mitä minä aioin? Siitä ei ole paljon sanomista. Se oli jos niin tahdotaan, melkein ainoastaan hukkuvan oljenkorsi. Se oli melkein ainoastaan sielutieteellinen ongelma, jota aioin koettaa selvittää. En aikonut muuta kuin koettaa puhua kreiville järjen kieltä, koettaa saada häntä sitä käsittämään.
Hänelle oli jo niin usein koetettu sitä tehdä; mutta mitä mielipuoli ottaa sellaisesta huoliaksensa.
Niin, mutta ainoastaan hänen jokapäiväiset, tavalliset seurustelijansa olivat koettaneet saada häntä järkipuheilla taivutetuksi; nuo puheet olivat heidän seurassansa käyneet hänelle jo liian jokapäiväisiksi. Vanha katoolilainen pappi oli siellä tosin ollut; mutta kreivi ei ollut sallinut hänen mielipidettänsä lausua; eikäpä pappi ollutkaan jäntevästi koettanut saada suutansa puhtaaksi puhua.
Jos minä nyt tulen hänen luoksensa, aivan äkkiä, jota hän pari minuuttia aikaisemmin ei osannut lainkaan odottaa, jos tulen rikosasiain tuomarina, jonka asemaa koko maailma pelkää, kenties, tosin ainoastaan kenties, tekisi se häneen jonkunlaisen vaikutuksen, joka, oikein käytettynä, vielä toivotuita hedelmiä kantaisi.
Pari minuuttia ennenkuin vanha palvelija oli portilta poistunut olin ruvennut kuulemaan linnan toiselta puolelta ääntä, joka läheni lähenemistään. Pian olin alkanut eroittaa läheneväin vaunujen ritinää.
Heti senjälkeen, kuin palvelija oli luotani mennyt, tuli kiiruhtaen toinen santarmeista tyköni. Hän ilmoitti minulle, että juuri äskettäin herrasväen ajoneuvot olivat pysähtyneet linnan läheisyyteen ja että niistä oli astunut alas herrasmies ja nainen, jotka olivat lähteneet kiertämään linnaa ja joiden tarkoitus nähtävästi oli päästä linnaan sisälle. Hänen kumppaninsa oli lähtenyt kulkemaan herrasväen jälkeen nähdäksensä mihin he menisivät; hän oli rientänyt luokseni, ilmoittaaksensa minulle asiasta.
"Te ette tunteneet niitä henkilöitä, jotka vaunuista astuivat?" kysyin minä häneltä.
"He olivat minulle ihan oudot."
"Kuulitteko heidän puhelevan?"
"He puhelivat hiljaan keskenänsä; en ymmärtänyt mitä he sanoivat."
"Näkivätkö he teitä tai teidän toverianne."
"Eivät nähneet –"
Keitähän ne olivat, jotka tähän aikaan juuri nyt linnaan aikoivat? Tunsin mielessäni aavistuksen heräävän. Jos se oli oikea, niin uhkasi asemamme muuttua uudestaan vaikeaksi, yhä vaikeammaksi.
Välttämätöntä oli että estäisin nämät uudet tulokkaat linnaan pääsemästä.
He olivat menneet sen toiselle puolelle. Jos ei heillä ollut ketään tuttavaa linnassa, joka odottaisi heidän tuloansa ja päästäisi heidät sisään, täytyisi heidän kuitenkin, linnaan päästäksensä, tulla sille portille, jonka takana minä seisoin. Jos linnassa sitävastoin heillä oli joku tuttava, joka oli yksissä tuumin heidän kanssansa, voivat he kuitenkin muista sisäänkäytävistä, varsinkin pieneen linnan puutarhaan johtavasta ovesta tulla sisäänpäästetyiksi.
Kun aioin lähteä heitä vastaan, lähenivät he jo sitä paikkaa missä minä ynnä santarmi seisoimme, kookas, näöltään laiha nainen ja keskikokoinen herrasmies. He olivat tummanvärisessä matkapuvussa; herralla näytti minusta olevan sotilaan ryhti. Enempää en voinut pimeässä eroittaa. Nainen kulki nojautuneena herran käsivarteen.
He lähestyivät äänettöminä.
Minä menin heitä vastaan, käskettyäni santarmin jäämään paikallensa.
He näyttivät hämmästyvän ja jäivät seisomaan. Heillä ei siis ollut mitään aavistusta minun ja seuralaisteni siellä olosta.
"Kenen luo aiotte mennä?" kysyin minä. Huomasin kuinka herra pikaisella silmäyksellä mitteli minua kiireestä kantapäähän.
"Kuka antaa teille oikeuden tuollaisen kysymyksen tekemiseen?" lausui hän sitten sangen ylhäisesti.
"Virkani", vastasin minä. "Minä olen rikosasiain tuomari."
Nainen säpsähti ja astui askeleen taapäin. Myös herrakin näytti hämmästyvän, eikä hän aluksi näkynyt tietävän mitä sanoisi.
Aavistukseni oli ollut oikea. Sillä välin olin saanut tilaisuutta lähemmin tarkastella noita molempia. Hämäryydestä huolimatta olin voinut vähitellen yhä paremmin eroittaa heidän kasvonpiirteitänsä.
Naisella olivat iäkkäät, laihat, kalpeat kasvot, suuret, tummat, syvällä olevat silmät. Herra oli nuori, kaunis, reipas mies; hänellä oli todellakin soturin ryhti.
Mutta mihin enempiin toimiin oli nyt kaiken tämän johdosta ryhdyttävä? Linnassa oli tapahtunut murha, tuo onneton Maria neiti oli myrkyllä tapettu. Kuka oli, kenen täytyi olla murhaaja? Mitkä olivat minun velvollisuuteni oikeuden nimessä murhaajaa vastaan?
Mutta eivätkö nämät olleet myöhempiä kysymyksiä? Tällä hetkellä oli kysymys ainoastaan pelastamisesta, kysymys tuon naisen tyttären pelastuksesta, kysymys tuon herran morsiamen pelastuksesta, jonka pelastamiseksi nämät molemmat epäilemättä olivat tänne rientäneet.
Ja kuitenkin, minä olin myös, minä olin samalla myös rangaistustuomari.
Nuori mies oli äskeisestä hämmästyksestänsä tointunut.
"Oletteko täällä virkanne puolesta?" kysyi hän. Hänen äänensä ei ollut enää niin ylhäinen kuin se vastikään oli ollut.
"Niin olen", vastasin minä.
"Ja teillä on toimia tässä linnassa?" pitkitti hän.
"Niin on."
"Rohkenenko kysyä, mistä syystä?"
Luulin havaitsevani että nainen vavahti nojautuessaan yhä edelleen hänen käsivarteensa. Nainen ei ollut vielä sanaakaan virkkanut. Kuinka olisikaan hän sitä taitanut? Minun täytyi kuitenkin, sitä välttämättömämmin, saada puhella hänen kanssansa.
"Kyllä piakkoin saatte siitä tiedon", vastasin minä tuolle nuorelle miehelle.
Sitten käännyin naisen puoleen.
"Onko minulla kunnia puhutella rouva paroonitar von Mühlen'ia?"
"Minä olen paroonitar von Mühlen", vastasi hän minulle vapisevalla äänellä, joka turhaan koetti vakauntua.
"Olette siis herra kreivi Vohwinkel'in sisar?"
"Kreivi Vohwinkel on veljeni."
"Ja tämä herra –?" Nyt käännyin tuon nuoren miehen itsensä puoleen: "Teidän nimenne, hyvä herra, on myös kreivi Vohwinkel ja olette te upseeri ja sukua tämän linnan omistajalle."
"Niin on asianlaita. Mutta minä tahtoisin teiltä kysyä –"
Hänen äänensä soi jälleen niin ylhäiseltä.
"Mistä minä tämän kaiken tiedän?" keskeytin minä hänet.
"En sitä. Mutta kuka teille on antanut oikeuden tällaiseen tutkistelemiseen?"
"Juuri minun virkani tutkintatuomarina?"
"Minunko tutkijanani? Meidänkö tutkijanamme?"
"Herra kreivi, tutkintotuomarin on tapa kysellä, mutta ei vastata. Se on hänen oikeutensa ja hänen velvollisuutensa. Mutta kaikissa tapauksissa kääntäkäämme nyt huomiomme toiseen, pulmallisempaan esineesen. "Armollinen rouva, olettehan täällä pelastaaksenne tyttärenne hengen?"
"Tiedätte siis senkin, hyvä herra?"
"Niinkuin kuulette. Saanko luvan kysyä, mikä on teidän tuumanne, mitä apukeinoja on teillä siinä suhteessa?"
"Hyvä herra –!"
"Rouva paroonitar, minä olen samaa tarkoitusta varten täällä. Vielä saattaa se onnistua. Tyttärenne elää vielä. Tuo toinenkin onneton on vielä hengissä."
"Hyvä herra, nämät ovat asioita, joista puhun ainoastaan veljeni kanssa. Perheelliset asiat eivät ole mitään rikosasioita."
Muuta vastausta ei hän tässä asiassa minulle antanut. Hänen äänensä oli jälleen rohkea, vieläpä samalla ylpeäkin. Nainen oli jälleen täydellisesti tolkullansa. Hän tarkasteli asemaansa minua kohtaan ja piti nyt ainoastaan sitä silmällä. Hän itse oli itseänsä likempänä kuin tyttärensä; siitä syystä saattoi hän nyt vaan itseänsä ajatella eikä voinut minun kanssani mihinkään yhteisiin tuumiin ryhtyä. Kuinka olivat nämät asiat voineet minun tietooni tulla? Hänen piti koettaa saada minut syrjäytetyksi; samoin kuin minä tahdoin estää häntä linnaan pääsemästä. Siinä tarkoituksessa oli hänen ensin koettaminen ylpeydellänsä nolostuttaa minua.
Niin selitin mielessäni nopeasti hänen sydämmensä ajatukset. Mihinkä kauhistavaan sydämmeen enkö nyt ollut luonut katsahdusta, jos olin oikeassa? Minun täytyi saada selvemmin tietää, oliko arveluni oikea. Minun oli heti tehtävä hänen ylpeydellensä jyrkkää vastarintaa.
"Armollinen rouva", vastasin minä kylmäkiskoisesti hänen suurellisiin sanoihinsa, "rikos-asiain tuomareilla ovat toisellaiset kokemukset. Pahimmat rikokset ovat useinkin, valitettavasti kyllä, kauhistavia pahoja tekoja oman perheen keskuudessa.
"Te saatte kokemuksenne väestön alhaisimmista kerroksista," sanoi hän vieläkin suurellisesti.
"Vähimmin niistä", vastasin minä hänelle. "Saanpa niitä tästäkin linnasta."
"Kuinka, hyvä herra?"
"Te pelkäätte tyttärenne hengen olevan vaarassa, rouva paroonitar. Siitä syystä olette täällä."
"Veljeni on onneton mies."
"Sangen onneton mies. Se on varma. Varsinkin sittenkuin hänelle kalliin olennon ilman pelastumisen toivoa täytyy nopeasti lähenevää kuolemaa odottaa."
"Kyllä kai se seikka on hänen surullista tilaansa pahentanut."
"Uskallanko kysyä, armollinen rouva, missä suhteessa tuo onneton, kuoleman teossa oleva nainen on teidän veljeenne?"
"Veljeni ei ole siitä seikasta antanut minulle mitään selityksiä."
"Olen kuullut, että mainittu nainen on talonpojan tytär."
"En ole hänen isäänsä tuntenut."
"Hänen isänsä kuuluu kapinoitsijana tulleen ammutuksi."
Tuo ylpeä, kovasydämminen vaimo ei heti sopivaa vastausta löytänyt.
"Ja kuten herra kreivi, teidän veljenne, näki hänen isänsä ammuttavan, niin täytyy hänen myös nyt nähdä tämän tyttären kuolevan. Hänen sylissänsä, hänen sydämmellänsä on tuon ammutun talonpojan tytär kuoleva. Kyllä kai on hän halunnut toisella tavalla neitoa syleillä, likistää häntä haavoitettua sydäntänsä vastaan, jotta hän sen parantaisi. Mutta niin ei ollut sallittu tapahtuvaksi. Vieras käsi, kauhistava käsi on estänyt tuon aikomuksen toteutumasta. Kuoleman käsi, armollinen rouva."
Olin vihdoinkin sanoillani satuttanut tuohon vanhaan naiseen. Kuinka hänen kasvonsa kävivät vieläkin kalvakammiksi, kuinka hänen silmänsä tuskallisesti tuijottelivat ympärillensä, kuinka hän turhaan koetti tyyntyä, sitä kaikkea en voinut hämärässä eroittaa. Mutta kuinka hän ankarasti vapisi, sen näin selvästi, ja turhaan yritteli hän saamaan lausutuksi sanan suustansa, yhden ainoankaan sanan.
Sanani olivat myös erääsen toiseen sattuneet.
Nuori upseeri oli äkkiä irroittanut naisen käden omastansa. Hän tuijotteli paroonittareen, näin, kuinka hänen äkkiä vaalenneet kasvonsa ikäänkuin kauhistuneina yhä olivat käännetyt paroonittaren puoleen. Sen näin minä vaikka yö olikin pimeä. Kauhistava aavistus oli nähtävästi vallannut nuoren upseerin, minun sanani olivat arvatenkin sytyttäneet hirvittävän valon hänen mielessänsä.
"Jumalani!" kuulin hänen hiljaan itseksensä äännähtävän.
Sitten seisoi hän ikäänkuin horjuen alallaan. Hän näytti jotakin tuumivan, mutta ei voinut päästä mihinkään päätökseen.
Vanha Juha oli sillä välin palannut.
Hän ei tällä kerralla avannut portissa olevaa luukkua, vaan aukasi nyt itse portin ja astui siitä ulos. Oliko hänen aikomuksensa päästää minut linnaan? Oliko kreivi hänelle luvan siihen, sellaisen määräyksen antanut?
Hän säikähti, nähdessään minun uudet seuralaiseni, isäntänsä molemmat sukulaiset. Hän tunsi heidät. Heitä hän ei suinkaan näyttänyt odottaneen.
Astuin hänen luoksensa.
Nainen ja upseeri ensi hämmästyksessään, jossa vielä olivat, eivät seuranneet minua.
"Minkä viestin tuotte minulle?" kysyin vanhalta palvelijalta.
"Minulla on lupa laskea teidät sisään."
"Saanko ottaa väkeni mukaani?"
"Voitte ottaa ne, jos niin haluatte. Mutta jos rohkenen pyytää, niin tulkaa aivan yksinänne. – Kuitenkin, minä näen nuoren herra kreivin tuossa. Hänen läsnäolonsa voisi olla hyödyksi. Ottakaamme hänet mukaamme."
"Eikö myös rouva paroonitarta?" kysyin häneltä.
"Ei, ei!" huusi hän kiivaasti.
Nopeasti olin tehnyt päätökseni.
"Minä tulen kreivin kanssa mukaanne," sanoin minä vanhalle Juhalle.
Juha meni paroonittaren ja tuon nuoren upseerin tykö, jotka vielä olivat äskeisellä paikallansa.
Menin edeltäkäsin kaukaisemmassa etäisyydessä olevain miesteni luo, ilmoitin heille, että yksinäni menisin linnaan ja käskin heidän siinä odottamaan takaisintuloani.
Saapuessani sitten jälleen tuolle pienelle portille, seisoivat jo palvelija ja nuori upseeri siellä vartomassa minua.
Rouva von Mühleniä en enää nähnyt; hän oli arvatenkin joutuisasti mennyt matkoihinsa. Oliko hän mennyt takaisin vaunuihinsa? Mikä oli niin äkkipikaan muuttanut hänen aikomuksensa? Sananiko? Vai oliko palvelija jotakin ilmoittanut hänelle? Vai olisiko itse nuori kreivi, hänen oma sukulaisensa, hänen tuleva vävypoikansa, aavistavan sydämmensä pakoituksesta puhunut jotakin hänelle? Mutta sillä hetkellä en pitänyt enempää lukua rouva paroonittaresta.
Vanha Juha vei upseerin ynnä minut linnaan, sulkien jälestämme porttisen, josta olimme sisään käyneet.
Olimme ihkasen pimeässä.
Juha otti jotakin akkunalta, se oli pieni suljettu lyhty. Hän avasi sen. Seisoimme lyhdyssä palavan kynttilän kirkkaassa valossa.
Se lienee ollut sama lyhty, joka edellisenä yönä oli valaissut katoolilaista pappia.
Katselin tarkemmin nuorta upseeria, joka seisoi vieressäni. Hänellä oli kaunis vartalo, jalot, rehelliset ylimyksen kasvot. Synkkä murhe lepäsi hänen kasvoinsa piirteissä.
Silmäilin myös vanhaa Juhaakin. Hänenkin kasvonsa osoittivat rehellisyyttä, herättivät luottamusta, niin harmaat, kuihtuneet ja kovettuneet kuin olivatkin. Ne näyttivät minusta oikein todellisilta, kunniallisilta, rohkeilta ala-upseerin kasvoilta.
Siitä holvitetusta alasta, jossa olimme, alkoi pitkä käytävä. Lyhdyn valossa ei voinut eroittaa sen loppua. Se oli kai jälleen sama käytävä, jota edellisenä yönä papin oli täytynyt kulkea; me olimme vaan sen toisessa päässä.
Vanha palvelija johti meitä siihen.
"Mitä olette puhelleet kreivin kanssa?" kysyin minä kulkeissamme.
"Ilmoitin hänelle heti teidän tulonne, – arvelin sen olevan parasta."
"Ilmoititteko myös syyn minun täällä olooni?"
"Hän tiesi, hän arvasi sen."
"Ja hän suostui heti päästämään minut linnaan?"
"Hän käski että päästäisin teidät hänen tykönsä, hän tahtoisi teitä puhutella. Hän antoi tämän käskyn melkein heti, ainoastaan lyhyen miettimisen perästä."
"Eikö hän mitään enempää sanonut?"
"Ei."
"Lausuitte minulle sen toivomuksen että tulisin yksinäni. jättäen väkeni ulkopuolelle."
"Ajattelin että kreivi mieluummin puhuttelisi teitä kahden kesken."
"Ja mistä syystä tahdoitte että nuori kreivi tulisi mukaamme?"
"Herra kreivi rakastaa häntä. Olen varma että tieto hänen täälläolostansa tekee kreiviin hyvän vaikutuksen."
"Te ette tiedä mitä kreivi aikoo minulle sanoa?"
"Hän ei siitä asiasta sanaakaan virkkanut."
"Eikö teillä ole siinä suhteessa mitään arvelujakaan?"
"Ei mitään."
Vanhan palvelijan vastaukset olivat lyhyet; mutta hän ei näyttänyt mitään salaavan. Luultavasti hänestä itsestäänkin tuntui selittämättömältä arvoitukselta, kuinka kreivi ilman pidempiä mutkia oli suostunut laskemaan minut puheillensa, ja hän mietiskeli, miten tuo arvoitus olisi selitettävä.
"Te viivyitte kauan poissa", huomautin minä hänelle.
"Kreivi oli pannut oven salpaan", vastasi hän, "ja kauan viipyi ennenkuin hän avasi minulle sen."
"Missä hän oli?"
"Sairaan luona."
"Ja miltä hän näytti?"
Vanha mies pudisteli surullisesti päätänsä.
"Hän näytti tuiki murtuneelta, hänen hengityksensä oli hätäinen ja kuuma. Mikä asia? kysyi hän minulta kiivaasti. Kun sitten olin ilmoittanut teidän tahtovan saada puhutella häntä, katseli hän muutamien silmänräpäyksien ajan äänetönnä eteensä ja sitten sanoi hän: Laske herra ruskeaan saliin."
Minulla ei ollut tällä kertaa enää mitään kysyttävää palvelijalta, ja sittenkuin olimme lyhyen ajan kulkeneet eteenpäin tuossa ahtaassa, autiossa, holvitetussa käytävässä, saavuimme me, samoin kuin pappi edellisenä iltana, portaiden tykö ja noustuamme niitä ylös tulimme toiseen käytävään sekä sitten tumman, korkean, leveän kaksipuolisen oven tykö, joka oli koristettu vanhanaikaisilla leikkauksilla. Näin sen pikimmältään lyhdyn valossa sivu mennessämme.
Siinä oli se ovi, josta katoolilainen pappi oli astunut sairaan luo. Me olimme sairashuoneen läheisyydessä, lähellä sitä huonetta, jossa onneton Maria neiti odotti kuolemaa.
Viisi tai kuusi askelta siitä eteenpäin oli muurissa toinen ovi. Myös senkin oli pappi nähnyt.
Sen eteen pysähtyi lietsarimme.
Mitä syvin hiljaisuus vallitsi täälläkin. Seisoessamme yhdessä kohdin emme minkäänlaista ääntä voineet kuulla. Minä kuitenkin kuulin hieman sydämmeni tykytystä. Tilamme ja hetken omituisuus, tuo vanha linna, synkeä ja autio käytävä, kuoleman välitön läheisyys, ajatus että nyt olin pääsemäisilläni sen raskaan rikoksen jäljille, jota varten tänne olin tullut, odotus saada nähdä mitä kaikkea vielä tapahtuisi, vieläpä meitä ympäröivä syvä hiljaisuus, kaikki tämä oli saanut mieleni tavattomaan kiihoitukseen.
Rikosasiain tuomarin on tosin aina säilytettävä verensä kylmänä, sydämmensä levollisena, päänsä selkeänä.
Ainoastaan silmänräpäyksen ajan tätä vaan kestikin.
Vanha Juha oli avannut oven, jonka edessä seisoimme.
"Astukaa sisään", sanoi hän hiljaan kuiskaten.
Neljä vahakynttilää kahdessa suuressa, hopeaisessa haaraisessa kynttiläjalassa seisoi pyöreällä pöydällä huoneen keskellä ja valaisi huonetta, johon nyt sisään astuimme.
Se oli iso, nelikulmainen, vanhanaikaiseen tapaan sisustettu huone. Seinät olivat peitetyt kudotuilla, ruskeilla tapeeteilla. Lattia oli väritetty sinisiin ja valkoisiin kulmioihin. Katto oli taidokkaasti valmistettua marmoriseko-teosta.
Vanhanaikaiset sohvat, nojatuolit, pöydät ja suuret kultapuitteiset peilit soveltuivat hyvin yhteen muun sisustuksen kanssa.
Kaikki näytti olevan varsin kallista.
"Pyydän että herrat odottaisivat täällä. Minä menen herra kreiville ilmoittamaan teidän täällä olonne," sanoi vanha Juha ja poistui samasta ovesta, mistä oli meidät huoneesen päästänyt.
Huoneella oli ilman sitä vielä kaksi muutakin ovea. Toinen oli siitä vasemmalla puolella; se johti arvatenkin sairaan huoneesen, toinen oli viimemainittua vastapäätä.
Muurissa vastapäätä sairaanhuoneen ovea oli kaksi akkunaa. Esiriiput raskaasta tummanvärisestä silkistä peittivät niitä.
Syvä hiljaisuus vallitsi täälläkin. Olin vielä kuullut vanhan Juhan askelten poistuvan; sitten olin ollut kuulevinani, kuinka joku ovi avattiin. Sittemmin ei mitään ääntä enää ollut kuultavana. Ei edes senkään oven takaa, jonka arvelin sairaanhuoneesen johtavan. Olin hetkisen kuunnellut sen luona; en ollut pienintäkään risausta eroittanut.
Olin aivan ehdottomasti asettunut kuuntelemaan. Kuka voisi olla sitä tekemättä, ensi silmänräpäyksessä, astuessaan kuolinhuoneen hiljaisuuden, sen salaisuuksien ja kauhujen läheisyyteen.
Sitten oli ikäänkuin häpeän tunne minut vallannut. Poistuin ovesta niin kauas kuin taisin, astuen sitten erään vastapäätä muurissa olevan akkunan luo, katsellen siitä ulos pimeään yöhön.
Aluksi en nähnyt mitään, kuin juuri yön pimeyden. Sitten alkoivat silmäni eroittaa. Uusi linna oli edessäni; voin katsella koko sen levypuolta pitkin. Sen korkea laakea katto siihen pystytettyine kuvapatsaineen kuvautui yhä selvemmin yön taivasta vastaan.
Tuo suuri juhlallinen rakennus rupesi minusta yön hiljaisuudessa ja hämärässä melkein aaveentapaiselta näyttämään.
Eikö täällä kaikki ollut niin salaperäistä? Ja enkö todellakin ollut rikoksen ja kauhistuksen paikassa?
Kreivi Vohwinkel, tuo nuori upseeri, oli kerallani tullut akkunan tykö.
Hänenkin kasvoissansa kuvautui kauhistuksen, ankaran sisällisen tuskan ilmaus. Mitä minun sanani hänen sukulaisellensa, tuolle hirvittävälle rouvalle, olivat saaneet hänen aavistamaan, sen olivat muutamat vanhan Juhan sanat epäilemättä hänen mielessänsä muuttaneet järkähtymättömäksi varmuudeksi.
Hänen täytyi keventää sitä painoa, joka ahdisti hänen rintaansa.
"Herra oikeusneuvos", sanoi hän minulle melkein ikäänkuin rukoillen, "sallitte kai kuolleiden levätä rauhassa?"
"Etupäässä on minun tehtäväni täällä pelastaa vielä pelastettavissa olevan ihmishengen", vastasin minä hänelle.
"Siitä olen minä huolta pitävä", lausui hän. "Setäni rakastaa minua; hän päästää minut kyllä puheillensa eikä varmaankaan voi olla rukouksiini suostumatta."
"Sitten", sanoin minä, "vainoo maallinen rangaistustuomari ainoastaan elossa olevia syyllisiä."
"Oi, hyvä herra", huudahti hän, "ja kuinka usein eikö myös todellisten syyllisten ohella myös viattomia? Jokainen toimi, johon täällä voitte ryhtyä, on samassa myös puukon-isku jaloa ja onnetonta setääni vastaan."
"Ja onko hän kokonaan syytön?" kysyin minä.
"Setänikö syypää siihen mitä täällä on tapahtunut?"
Minun täytyi hänen sydäntänsä raskauttaa vieläkin enemmän kuin se jo ennestään oli. En muuta voinut. Kiivas paheksumisen tunne, tai, jos niin mieluummin sanotaan, ankara katkeruus oli minut äkkiä kokonaan vallannut.
"Myös siihen", vastasin minä. "Kuka on tuo onneton, jonka nuori elämä vielä tänä yönä on joutuva kamalan kuoleman uhriksi? – Te ette voi minulle vastata. Olen juuri siinä herättänyt mielessänne ajatuksen, jota ette vielä ole miettineet. Peloittaako tämä ajatus teitä? Ja ette kuitenkaan voi sitä luotanne karkoittaa? Te, herra kreivi, tahdoitte rangaistus-oikeutta vastaan tehdä syytöksen, että se syyllisen ohessa myös liian armottomasti kohtaa syytöntä. Mutta kuinka monta syytöntä pahantekijä itse välittömästi vetää mitassansa turmioon, eikä edes aina omaan turmioonsa, sitä ette olleet ajatelleet. Tuo kuolemaisillaan oleva neiti tuossa toisessa huoneessa, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä meistä, eikö hän ole sen vangitun kapinoitsijan tytär, joka vietiin rykmentin rintaman taakse ja siellä ammuttiin? Ja mikä teko oli tämä, eikö se ollut selvä rikos? Ja olisiko hän, jos tuota rikosta ei olisi tapahtunut, rauhallisesta, yksinkertaisesta elämästänsä tullut pois syöstyksi, kuollaksensa tänä yönä täällä, kaukana kodistansa, viheliäisenä turvatonna orpona, mitä kurjimman kuoleman?"
Nuori upseeri oli liikutettu. Olin todellakin hänen mielessänsä herättänyt ajatuksia, joista hänellä aikaisemmin tuskin oli ollut aavistustakaan.
"Se tapahtui sodassa", koetti hän vielä puollustukseksi lausua.
"Mutta se tapahtui vastoin sodan tapoja", sanoin minä.
"Ne olivat kapinoitsijoita."
"Kohtelivatko kapinoitsijat siten omia vankejaan? Vai onko hallituksen sotaväellä etuoikeus menetellä petomaisemmin, julmemmin kuin kapinoitsijat?"
Hän ei vastannut mitään.
"Mutta jos tietäisitte", sanoi hän, "kuinka paljon onneton setäni sittemmin on katunut ja kärsinyt –"
"Minä tiedän", keskeytin minä hänet, "tunnen hänen surkuteltavan tilansa."
"Ja millä rajattomalla rakkaudella ja huolellisuudella hän on holhonut tuon onnettoman, ammutun talonpojan tytärtä!"
"Arvaan senkin. Mutta eikö kaiken tämän rakkauden ja vaivannäön loppupäätöksenä ole tuon tytön ennenaikainen kauhistavainen kuolema?"
"Oi, hyvä herra, te olette oikeudeton setääni vastaan. Minun on häntä puollustaminen – Mutta en kuitenkaan sitä tee, minä en voisi tehdä sitä niin hyvin, kuin tuo uskollinen palvelija, joka juuri tulee tuolla takaisin. Hän on ollut todistajana kaikkeen. Hän kykenee teille kertomaan. Juha, tule lähemmäksi, kerro tälle herralle setäni kaikesta rakkaudesta tuota onnetonta Mariaa kohtaan, hänen onnettomuudestansa, hänen kärsimyksistänsä."
Vanha palvelija oli huoneesen palannut. Hänen kasvoissansa ilmauntui mitä synkin surullisuus.
"Ilmoittakaa meille ensin, minkä sanan te meille tuotte," sanoin minä hänelle.
Ukko kykeni tuskin surun ahdistamana saamaan sanaa suustansa.
"Minä tulen kuolevan enkelin vuoteen äärestä", sanoi hän.
"Ja Luise?" huudahti upseeri.
Neiti von Mühlenin, hänen sukulaisensa ja morsiamensa nimi oli Luise.
"Neiti Maria rukoili niin hartaasti hänen puolestansa että kivenkin olisi täytynyt heltyä", sanoi palvelija. "Ja heltyi myöskin jalo herrani. Minä olin hänelle sanonut että te olitte täällä, että hänen jo senkintähden pitäisi ymmärtää hänen syyttömyytensä. Kuoleva Maria vakuutti neiti Luisen syyttömyyttä. Kreivi ei enää, vastustellut. Voitte mennä morsiamenne luo. Huoneen ovi on avoinna ja tiedättehän hänen huoneensa. Herra kreivi toivoo vaan, että te molemmat ette vielä tänä yönä täältä lähde."
Nuori upseeri riensi ulos ovesta.
"Siten on siis ainakin täksi hetkeksi minunkin tehtäväni täällä loppunut", sanoin minä vanhalle palvelijalle.
"Herra kreivi haluaa kuitenkin teitä puhutella", vastasi hän.
"Mistä syystä?"
"Sitä hän ei minulle sanonut. Hän käski minun pyytää teitä odottamaan häntä muutaman silmänräpäyksen ajan, hän lupasi heti tänne tulla."
Minä olin suostuvainen odottamaan.
"Mutta kertokaa minulle sillä välin kreivistä ja Maria neidestä", sanoin minä palvelijalle. "Kuulittehan että nuori kreivi pyysi myös teidän sitä tekemään."
"Ja minä voin sen tehdä, juuri nyt hänen kuolinhetkellänsä. Hän oli aina enkeli, ja kuinka suuresti onkin kreivi häntä rakastanut!"
"Että hän on ammutan kapinoitsijan tytär, sen te kai tietänette?"
"Tiedän myös, miten tämä kapinoitsija tuli ammutuksi."
"Se oli surullinen tapaus. Minä olin siinä saapuvilla. Sydämmeni vuotaa verta kun sitä jälleen muistelen. Mutta onneton herrani oli jo sitä ennen saanut luodin päähänsä. Ja tapahtuipa monesti että hänen järkensä ikäänkuin sekautui. Niinpä silloinkin, kun nuo kapinalliset ammuttiin. Siksipä eivät mitkään rukoukset eivätkä mitkään muistutukset voineet auttaa; ne olisivat tehneet hänen mielensä vieläkin ankarammaksi ja itsepintaisemmaksi. Mutta en koskaan eläissäni unhoita sitä silmänräpäystä, kun laukaukset olivat kajahtaneet, ja se ala-upseeri, joka kapinoitsijoita ammuttaessa oli ollut päällikkönä, tuli takaisin ilmoittamaan että everstin käsky oli täytetty. Myös kreivikin on siitä silmänräpäyksestä alkaen koko iäksensä tullut toiseksi ihmiseksi. Mutta minä kerron kaikki seikat siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat.
Rykmentti oli sillä ajalla kun ampuminen tapahtui pysynyt liikkumatonna paikallaan.
Syrjässä siitä, erään orjantappurapensaan vieressä, makasi erään ammutun kapinoitsijan tytär ikäänkuin hengetönnä maassa. Hän oli tainnoksissa. Kreivi ei ollut hänestä mitään välittänyt, ja everstin käskyttä ei kukaan muu uskaltanut rivistä astua.
Laukauksien kajahdus herätti tytön jälleen tolkullensa; kun ala-upseeri lausui everstille ilmoituksensa, hypähti tyttö jaloillensa.
"Isäni! Veljeni!" kiljasi hän.
Nuo sanat vihloivat meidän kaikkien sydämmiämme. Myös kreivinkin sydäntä; äkkiä hänenkin sydäntänsä.
Hän oli äänetönnä, synkkänä, juuri kuin mietteisiinsä vaipuneena istunut hevosensa selässä. Sellaisena oli hän ilmoitusta kuunnellut; hänen kasvoinsa juonteissa ei ollut mitään muutosta tapahtunut.
Kun tyttö kiljahti, oikasi eversti ikäänkuin säpsähtäen itseään satulassa. Hän silmäili tyttöä; hän katseli häntä kummastuneena, juuri kuin ei olisi hän häntä sitä ennen ollenkaan nähnyt. Sitten yht'äkkiä hän kalpeni ja hänen kasvoissansa kuvautui kauhistava tuska. Hän oli unohtanut, mitä oli tapahtunut; nyt se vasta hänen mieleensä johtui; hänellä oli tuskin ollutkaan siitä mitään tietoa, hän oli toiminut tolkutonna ollen; nyt vasta, siinä silmänräpäyksessä selkeni hänelle kaikki.
Tyttö yritti hyökkäämään rotkoon, siihen paikkaan, missä hänen isänsä ja veljensä olivat ammutut. Sotamiehet, jotka sieltä vakaina ja hiljaisina palasivat, estivät häntä sinne menemästä. Ainoastaan yksi, eräs raaka veitikka, joka sitäpaitsi lienee liian paljon väkeviä juonut, pilkkasi häntä sivu marssiessansa.
"Älä itke, lintuni. Voihan sinusta nyt tulla rykmentin tytär. Olethan sinä kyllin kaunis siksi kelvatuksesi."
Kreivi oli nuo sanat kuullut.
Mutta samalla oli hän myös painanut kannuksensa hevosen kylkiin, niin että tämä hurjasti eteenpäin karkasi. Siinä tuokiossa oli hän sotamiehen vieressä. Hänen sapelinsa viilsi jo ilmaa tuon raa'an sotamiehen päätä kohden; hän aikoi lyödä hänet kuoliaaksi siihen paikkaan. Mutta ajoissa hillitsi hän itsensä, käsi sapelilleen vaipui alas, kreivi ohjasi hevosensa syrjään, astui maahan ja meni tytön luo.
"Sinä olet minun tyttäreni", sanoi hän hänelle.
Sitten viittasi hän minua luoksensa.
"Pidä huolta hänestä, Juha. Hän on tästä päivästä alkaen minun tyttäreni."
Hän lausui nuo sanat niin omituisesti, niin lempeästi ja kuitenkin niin arasti, ja kumminkin jälleen niin selkeästi ja niin vakaasti. Luultavasti selkeni nopeasti selkenemistään hänen mielessään päätöksensä, ja hän havaitsi, kuinka paljon hänellä oli nyt hyvitettävänä, palkittavana, ja se tahto vakautui vakautumistaan hänessä, että hän tekisi kaikki, mitä voisi, korvataksensa sen häviön, minkä oli aikaansaanut.
Hän oli toinen ihminen siitä silmänräpäyksestä alkaen.
Vielä samana iltana pyysi hän komentavalta kenraalilta virkavapautta. Hän taisi sen tehdä vahingoittamatta kunniaansa. Sotaretki oli lopussaan; me olimme vaan olleet takaa ajamassa pakenevia vihollisia. Pääkortteri ei ollut kaukana meistä. Hän oli lähettänyt pyyntönsä ratsastavan sanansaattajan kanssa kenraalille. Tunnin kuluttua tuli airut takaisin tuoden kenraalin vastauksen muassaan. Virkavapaus oli myönnetty.
Sydänyöllä olimme jo matkalla; hän ei ollut kenellekään jäähyväisiä sanonut.
Hän ei ollut sanaakaan sen enempää virkkanut, kuin mitä hänen välttämättömästi täytyi virkkaa saadaksensa matkaanlähtöä varten kaikki mitä tarvittiin reilaan. Minä olin pitänyt huolta matkapuuhain toimeenpanosta, ja kun kaikki olin valmiiksi saanut, menin minä hänen huoneesensa, siitä hänelle ilmoittamaan. Hän istui tuolilla, kasvot käsiin kätkettyinä; upseerin univormunsa oli hän vaihtanut tavalliseen siviilipukuun.
"Vaunut odottavat", sanoin minä.
Hän nousi ylös. Mutta hän seisoi kumaraisena ja köyryselin, enkä ikinä eläissäni oli murheellisempia kasvoja nähnyt.
Minun täytyi itkeä, nähdessäni hänet tuollaisena.
Hän tarttui käteeni.
"Niin, Juha, kaikki on hukassa. Tästä päivästä alkaen olen minä ainoastaan perikatoon joutunut ihminen."
Minun oli taluttaminen häntä ulos.
Ulkona vaunujen luona hän pysähtyi.
"Onko hän tuolla sisällä?" kysyi hän.
"On, herra kreivi."
"Kiitos sinulle, kiitos Juha! Kunpa vaan Jumala minulle vielä armonsa soisi!"
Hän astui vaunuihin. Minunkin täytyi niihin astua.
Vaunuissa tyttö jo istui, noiden molempain ammuttujen tytär ja sisar.
Hän istui kreivin vieressä ja minä molempia vastapäätä. Niin ajoimme äänettöminä ulos yön hiljaisuuteen.
Minä olin ampumapaikalla ottanut tuon itkevän lapsen luokseni.
Hän oli myös hiljaan kamalassa kaihossansa. Hänen silmänsä eivät enää itkeneet; sitä katkerammin kai itki hänen sydämmensä.
"Onko sinulla vielä äiti elossa?" kysyin minä häneltä.
"Ei", oli hänen hiljainen vastauksensa.
"Eikö sinulla ole sisaruksiakaan?"
"Ei sisaruksiakaan enää."
"Olet siis nyt aivan yksinäsi maailmassa?"
"Kyllä kai hyvä Jumala pian ottaa minutkin tykönsä."
"Sinun on tultava Herran kanssa. Sinä olet oleva hänen tyttärensä, niinkuin hän sinulle on sanonut."
"Ja hän on riistänyt minulta minun isäni!"
"No tule sitten minun kanssani. Kenen luo voisit sinä tänne jäädä?"
Hän ei voinut kenenkään tykö jäädä; olin hankkinut hänestä tietoja. Hänellä oli kylässä ainoastaan kaukaisia sukulaisia. Hänen isänsä oli ollut köyhä työmies. Kylä oli sodan kautta joutunut häviön partaalle; siellä vallitsivat ainoastaan köyhyys, kurjuus ja murheet. Kukapa siellä olisi voinut ottaa huolta pitääksensä tuosta onnettomasta, orvosta, vieraasta lapsesta?
Hänellä ei ollut mitään vastausta annettavana minun kysymykseeni. Hänen onnettomuutensa kautta olivat hänen ajatuksensakin epäselvät.
Hän tuli muassani, mihin minä häntä johdatin; ei hänellä ollut mitään selvää tahtoakaan. Hän ajatteli ainoastaan isäänsä, veljeänsä, jotka hän oli kadottanut. Siten lähti hän meidän mukaamme.
Kolmantena päivänä olimme saapuneet eräälle kreivin maatilalle. Pysähdyimme sinne.
Kreivi oli koko matkalla tuskin yhtään sanaa sanonut, tytölle ei ainoatakaan. Hän oli ajatuksissansa, hajamielisenä, vaiti itsekseen istunut. Että hänen mielessänsä liikkui surullisia ajatuksia, sen voi hyvin hänen muodostansa huomata. Muutamia kertoja olivat hänen silmäyksensä kohdanneet sivullansa istuvaa lasta. Ensi kerralla oli hän juuri kuin pelästyksestä säpsähtänyt, hänen oli täytynyt nopeasti silmänsä toisaalle kääntää. Myöhemmin voi hän tyttöä katsella. Kummalliset tunteet liikkuivat varmaankin silloin hänen sydämmessänsä. Sillä vihdoin alkoi näyttää siltä, kuin tuon hiljaisena ja murheissaan hänen vieressänsä istuvan turvattoman tyttöraukan näky olisi vuodattanut lohdutusta hänen sydämmeensä. Silloin oli kai hänessä lujentumistansa lujentunut tuo jalo päätös, että hän koko elinkautensa olisi tuon tytön suojelijana, että hän palkitseisi hänelle kymmenen-, sadan-, tuhannenkertaisesti mitä häntä ja hänen omaisiansa vastaan oli rikkonut, ja että hän siten rakentaisi sovinnon tytön kanssa, itsensä kanssa ja iankaikkisen, oikeutta valvovan Jumalan kanssa taivaassa.
Lapsi oli harvoin uskaltanut kreiviin katsahtaa. Jos hänen silmänsä tapasivat kreivin, säpsähti hänkin; mutta hänkin ainoastaan alussa. Kun hän yhä edelleen näki kreivin murheelliset, alakuloiset kasvot, näytti hän vihdoin rupeavan tuntemaan sääliväisyyttä häntä kohtaan; minusta näytti kuin olisi tytön sydämmeen omaistensa murehtimisen lisäksi vielä uusikin murhe ilmauntunut.
Niin saavuimme kreivin maatilalle.
Vanha kunnon Margaretha oli siellä. Hän oli jo ollut kreivin aikaisin kuolleen äidin imettäjänä. Hänen haltuunsa lapsi jätettiin.
"Pidä huolta hänestä, kuten minun omasta lapsestani", ne olivat ensimäiset sanat mitkä kreivi maatilalle saapuessamme Margarethalle lausui.
Sitten sulkeutui hän kamariinsa, eikä nähnyt eikä puhutellut ketään ihmistä.
Toisena päivänä sai hänen kova sairautensa vallan hänessä, jota hän sitten säännöllisesti muutamia kertoja vuodessa on sairastanut. Hän kärsii sitä kristillisellä alttiiksi-antaumuksella, katsoen sitä vielä tänään, niinkuin ensi kerrallakin, rangaistukseksi, jonka taivas hänelle on lähettänyt. Tuo hänen tautinsa on, lääkärein selityksen mukaan, seurauksena luodista, joka hänen päähänsä on ammuttu. Nyt kertomani toinenkin tapaus lienee kai sekin osaltansa vaikuttanut.
Vasta kahden vuorokauden kuluttua oli hän jälleen parantunut selkeään mielentilaan. Hän oli hiljainen, niinkuin oli ennenkin ollut, mutta hän oli muuttunut leppeämmäksi.
"Kuinka on lapsen laita?" oli hänen ensimäinen kysymyksensä.
"Hän on levollinen."
"Mikä on hänen nimensä?"
"Maria."
"Onko hän luonteeltaan hyvä?"
"Hän on hurskas ja lempeä niinkuin enkeli.''
"Niinkuin kärsivä enkeli kaiketikin?"
Puoleksi kysyi hän sitä, puoleksi sanoi hän nuo sanat vaan itseksensä.
"Suostuuko hän näkemään minua?" kysyi hän sitten ja näin, kuinka sisällinen rauhattomuus hänet valtasi, hänen odottaessansa minun vastaustani.
"Toivon hänen suostuvan", vastasin minä.
"Toivot sitä? Onko hän puhunut minusta?"
"Sanoin hänelle teidän olevan sairaana; pyysin häntä rukoilemaan teidän parantumistanne. Hurskaiden lasten rukouksia kuulee Jumala, ja sanoin että te olette niin hyvä ja kelpo herra."
"Ja mitä hän sanoi? mitä lapsi tuohon virkkoi?" kysyi kreivi.
"Hän meni kamariinsa yksinään, ja varmaankin on hän siellä rukoillut puolestanne."
"Senkö puolesta, joka häneltä kaikki on ryöstänyt?"
"Sanoin hänelle vielä, että jos joku rukoilee sen puolesta, joka hänelle pahaa on tehnyt, sellainen rukous on armaalle Jumalalle kaikkein otollisin."
"Nouda lapsi tänne, mutta ainoastaan jos hän suosiolla tahtoo kanssasi tulla."
Menin tytön luo.
"Herra kreivi haluaa puhutella sinua, Maria."
Hän säikähtyi kovasti.
"Hän haluaa sitä niin hartaasti. Tekisi hänelle hyvää hänen ankaran sairautensa jälkeen saada itse nähdä, että sinun on täällä hyvä olla."
Hän oli vielä kahden vaiheella.
"Mutta hän ei tahdo sinua pakoittaa, minun tulee tuoda sinut hänen luoksensa ainoastaan jos vapaasta tahdostasi tahdot kanssani tulla. Hän muistutti sitä nimenomaan."
Silloin nousivat jo kyyneleet hänen silmiinsä.
"Tulenhan kanssanne!" huudahti hän.
"Mutta sinun pitää olla ystävällinen tuota onnetonta Herraa kohtaan."
"Kyllä, kyllä", sai hän nyyhkimisiltänsä vaivoin sanotuksi.
"Mutta sitten et saa itkeä."
Hän oli jo kyyneleensä pyyhkinyt pois, tuli mukaani ja kulki rohkeasti vieressäni. Mutta tullessamme kreivin kamariin, vapisi hän niin ankarasti että minun täytyi tukea häntä.
Kreivi tuli häntä vastaan ja suuteli häntä otsalle.
"Juha on puhunut minulle hyvää sinusta", lausui hän. "Pysy kunnollisena, niin ei Jumala ole sinua hylkäävä, ja sinulla on aina oleva menestystä elämässäsi."
Enempää ei kreivi voinut puhua, sillä hän oli niin liikutettu.
Lapsen silmissä kiiltelivät jo jälleen kirkkaat kyyneleet; hän ei voinut saada sanaakaan lausutuksi.
Kreivi viittasi minulle, että veisin lapsen jälleen pois.
"Näethän, kuinka hyvä hän on", sanoin ulkona tytölle.
"Ja hän on niin kalpea ja kipeä", virkkoi tyttö.
Hän ajatteli vaan kreivin kivuloisuutta.
Ja samoin myös toisena ja vielä seuraavinakin päivinä.
"Miten on herran laita?" oli seuraavana aamuna hänen ensimäinen kysymyksensä. "Suostuukohan lapsi jälleen tyköni tulemaan", kysyi kreivi puolestansa.
Minun täytyi jälleen viedä tyttö kreivin tykö. Maria tuli mielellään kanssani. Kreivi näytti terveemmältä. Saatoin nähdä, että tyttö oli siitä hyvillään. Kreivi voi nyt levollisesti hänelle puhella. Lapsi silmäili tarkkaavaisesti niitä kauniita ja outoja esineitä, joita huoneessa oli nähtävänä. Kreivi selitti hänelle mitä ne olivat. Ja vielä suuremmalla tarkkaavaisuudella kuunteli hän kreivin selityksiä.
"Onko sinulla halua oppimaan?" kysyi kreivi häneltä.
"Opin mielelläni", vastasi tyttö.
"Mitä olet jo oppinut?"
Ei sitä paljon ollut. Lukemaan, kirjoittamaan ja hiukan lukua laskemaan oli kylän koulunopettaja häntä opettanut. Vähäsen uskontoa oli pappi siihen lisäksi liittänyt. Hän oli katoolilainen ja paikkakuntansa katoolilaisten tavan mukaan oli hän jo kahdentoista vuoden ikäisenä ehtoolliselle laskettu.
Siihen aikaan oli hän kahdentoista ja puolen vuoden vanha.
Puolen tuntia viipyi hän sillä kerralla kreivin luona.
Pari kertaa oli hän äkkiä vavahtanut, ikäänkuin yht'äkkiä kummallisia ajatuksia olisi päähänsä pälkähtänyt. Mutta luultavasti ei ollut kreivi osannut puhettansa sovittaa oikein hänen käsityksensä mukaan. Ja pian oli tuo hämmästys jälleen ohitse.
Siten kului vielä kolme, neljä päivää. Lapsi oleskeli yhä kauemmin kreivin tykönä; kreivi näkyi jo häneen tottuneen eikä tyttö häntä enää niin paljon vierastanut; olipa hän jo monta kertaa oikein tuttavallinen kreiviä kohtaan.
Mutta kun sitten noiden päiväin kuluttua tulin noutamaan häntä kreivin luo, tapasin hänen katkeria kyyneliä vuodattamassa, mitä kiihoittuneimmassa mielentilassa.
"En voi enää tulla hänen tykönsä", huudahti hän.
"En saa sitä tehdä. Hän on tappanut minulta isäni, tappanut veljeni. Minun täytyy mennä pois täältä. Olen huono lapsi, kun vielä olen täällä. Tahdon takaisin omaan kylääni vieraiden ihmisten luona palvelemaan."
"Hän on niin hyvä. Hän tahtoo sinulle kaikki palkita, kaikki jälleen hyväksi tehdä," koetin minä häntä rauhoittaa.
Kaadoin vaan öljyä tuleen.
"Rikkauksillansa, rahoillansa!" huusi hän. "Verta rahalla! Heidän verensä! Tahdon pois, minun täytyy päästä pois!"
Ei mikään auttanut. Kreivin sairaus, hänen hyvyytensä tyttöä kohtaan oli muutamien päivien aikana tukehduttanut tytössä ajatuksen että kreivi oli hänen isänsä, hänen veljensä murhaaja. Mutta elossa tuo ajatus kuitenkin aina oli ollut ja vihdoin puhkesi se jälleen ilmi; se tahtoi ylläpitää hirvittävän oikeutensa.
Sain lapsen viimeinkin ainakin hetkeksi rauhoitetuksi.
Mutta kreivin luona eivät rauhoittavat puheeni onnistuneet. Tullessani sinne ilman lasta, selittäessäni hänelle syyn minkätähden tulin yksinäni, joutui kreivi jälleen levottomuuteen, sieluntuskaan, niin että pelkäsin hänen tautinsa piankin taas uudistuvan.
Se vaikutti että lapsi vielä samana päivänä jälleen tuli hänen tykönsä. Olin mennyt tytön luo ja kysyin häneltä:
"Maria, tahdotko huomenna palata kylääsi takaisin?"
"Minun täytyy. En voi jäädä tänne."
"Etkö siinäkään tapauksessa, että poislähtösi tuottaisi tuolle hyvälle herralle kuoleman?"
Tytön kasvot kävivät kalmankalpeiksi. Kerroin hänelle miten kreivin laita oli.
"Sinä olet kristitty ja tahdot pahan pahalla palkita?"
Minun ei tarvinnut tehdä enempää, kuin virkkaa nuo pari sanaa.
"Minä tulen hänen luoksensa," huusi hän, "jos hän tahtoo minua vielä nähdä."
Mikä kelpo, jalo sydän sykki tuon nuoren tytön rinnassa!
Vein hänet jälleen kreivin luo.
Tyttö oli kaikki unhottanut. Hän näki ainoastaan tuon sairaan miehen, joka tahtoi olla hänen hyväntekijänsä, joka häntä rakasti, josta hän ei enää kyennyt sydäntänsä luovuttamaan.
Ja kreivi –? Olin itkemäisilläni, nähdessäni hänen sydämmensä ilon ja liikutuksen.
Ja niin ovat he sitten olleet, kumpikin itseksensä, molemmat toistensa kanssa. Kreivi ei voinut enää tulla toimeen ilman Mariaa; tyttö halusi olla vaan hänen luonansa. Kreivi oli levoton; synkkä suru, mitä kamalimmat ajatukset valtasivat hänet, kun hän oli yksinään, kun Maria ei ollut hänen luonansa. Mutta nähdessään tuon nuoren tytön, oli kaikki murhe kerrassaan kadonnut. Lapsesta oli tullut kreivin hyvä enkeli. Eikä Maria mitään muuta onnellisuutta tunnetut, kuin olla kreivin enkelinä; hän oli ainoastaan silloin onnellinen ja tyytyväinen, kun näki kreivin onnellisena ja tyytyväisenä. Mutta oli väliaikoja, jolloin nuo murheelliset ajat jälleen palasivat ja jolloin hän kreivissä näki ainoastaan isänsä ja veljensä murhaajan, omaistensa pyövelin. Silloin oli hän onneton. Hän ei voinut suvaita kreiviä silmissänsä, hän kirosi häntä, hän sadatteli häntä. Ja silloin kreivi vaipui taas onnettomaan tilaansa, hänen tautinsa sai hänet jälleen valtaansa. Mutta elää eivät he voineet toisittansa, ja toisena tai jo heti seuraavana päivänä täytyi heidän jälleen olla yhdessä.
Tällainen oli heidän välinsä kauan.
Kreivi ei voinut laskea häntä luotansa, jotta hän jossakin kasvatuslaitoksessa olisi saanut opetusta nauttia. Opettajattarien ja opettajien täytyi linnaan tulla. Itse oli kreivi avullisena häntä opetettaessa. Koko hänen sydämmensä oli lapseen kiintynyt.
Ensimmäisinä vuosina olin iloissani että niin oli laita. Kyllä tyttö tekee hänet vielä terveeksi, ajattelin minä. Kreivistä on jälleen tuleva, mitä hän ennen oli, urhoollisin sotilas, hienoin kavaljeeri. Muuta en ollut asiasta ajatellut. Tyttö oli kahdentoista vuoden ikäinen lapsi; lapsi hän oli tullessaan neljäntoista vuoden vanhaksi. Kreivi oli kolmenkymmenen, kolmenkymmenen kahden vuoden vanha mies. Hän oli ylhäinen, rikas kreivi, joka olisi voinut saada prinsessan puolisoksensa; tyttö oli päiväpalkkalaisen, ammutun kapinoitsijan orvoksi jäänyt lapsi.
Mutta tyttö ei aina ollut lapsena, ja hänestä tuli kaunis neiti, kauneimpia mitä nähdä taidetaan, ja hänen sydämmensä oli tullut yhä oivallisemmaksi, viisaammaksi ja lempeämmäksi. Silloin vasta taisi kreivi omassa sydämmessänsä havaita, että ja minkätähden ei hän ikinä voinut tytöstä luopua. Ja myös tyttökin sen nyt huomasi ja käsitti että sydämmensä oli kreiviin kiintynyt, niinkuin kreivin sydän häneen.
Ja kun hän sen havaitsi, silloin elpyi hänen isänsä ja veljensä muisto yhä useammin ja yhä valtavammin hänessä ja samalla mitä katkerin sisällinen soimaus siitä, että oli heidän murhaajansa sydämmeensä sulkenut eikä voinut enää repiä pois häntä sieltä. Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, kuin vaan ihminen voi tuntea.
Kreivi huomasi puolestansa hänen mielentilansa ja näki myös syyn siihen, ja he molemmat olivat onnettomimmat ihmiset maailmassa.
Ja kuitenkaan eivät he voineet toisistansa luopua.
Tyttö oli ja pysyi kreiville hänen ainoana enkelinänsä.
Ja enkelinsä tahtoi hän luonansa pitää.
Ja Maria tahtoi hänen luonansa olla. Ei ketään muuta maailmassa olisi hän suonut sijaansa.
Niin tulivat lie lopuksi tänne, tähän yksinäisyyteen, jossa kukaan ei heitä tuntenut, jossa he eivät ketään nähneet. Ainoastaan vanha Margaretha ja palvelijoista kolme vanhinta ja uskollisilta sai tulla tänne heidän mukaansa.
Täällä on kaikki pysynyt entisellään. He rakastivat vaan toisiansa päivä päivältä yhä hellemmästi, kuten jalo mutta onneton morsiuspari, joita onnettomuus yhä sydämmellisemmin ja lujemmin toisiinsa yhdistää.
Oikein onnettomia ovat he olleet, ja sellaisina on heidän täytynyt pysyä aina tähän onnettomaan hetkeen saakka. Maria ei voinut vastaanottaa hänen kättänsä; kreivi ei saattanut uskaltaa tarjota sitä hänelle.
Kuitenkin kerran hän uskalsi sen tehdä, ainoastaan yhden ainoan kerran, mutta ei sitten enää. Neiti oli ikäänkuin kuolleena vaipunut hänen eteensä; kreivi oli kuolemantuskassa polvistunut hänen viereensä. Hän oli kaikilla sanoilla, joita tuskissaan voi löytää, rukoillut häneltä anteeksi, vannonut ettei hän koskaan enää sillä tavalla häntä murheuttaisi ja kauhistaisi. Ja neidellä oli enkelintapaisessa hyvyydessänsä ja rakkaudessansa ainoastaan lohdutuksen sanoja hänelle sanottavana; olihan hänen sydämmensä kokonaan kreivin oma, ainoastaan yksinomaan kreivin oma, ja oli kai kerran se aika tuleva, jolloin hän voisi karkoittaa mielestänsä nuo murheelliset ajatukset, jotka vielä kammoittavina. olivat kreivin ja hänen välillänsä. Ja kun tuo aika olisi tullut, lupasi, hän itse kreiville siitä ilmoittaa.
Mutta se aika ei ole tullut.
Tuo onneton lapsi kuihtui ja lakastui. Ja enemmän ja enemmän on kreiviä hänen tuskallinen sairautensa ahdistanut.
Sydämmessään ei hän kuitenkaan ollut kaikista toiveistansa luopunut. Siitä syystä onkin hän kai ainoastaan neittä varten rakennuttanut tuon kauniin linnan tähän viereen.
Yhteen aikaan kukoisti jo Maria neiti jälleen täydessä terveydessä. Aloin jo hiljaisuudessa mielessäni riemuita. Ajattelin, että kyllä vielä voi kaikki hyväksi muuttua.
Silloin saapui todellinen onnettomuus tänne, saatana hiipivän, väijyvän, teeskentelevän naisen haamussa; saapui tänne salakavala murha. – Oi, hyvä herra, sitä, mikä nyt seurasi, mielenraivoa, enkelinhyvyyttä, vihaa, kurjuutta, viheliäisyyttä, sitä en minä vanha mies jaksa kestää, se on meidät kaikki lopullisesti tuhoava. – –" Vanha palvelija ei voinut enempää kertoa. Sydämmeni ei sallinut minun häneltä enempää kysellä.
Ympärillämme oli hiljaisuus yhä vallinnut. Ei risaustakaan ollut mistään kuulunut. Tätä hiljaisuutta jatkui yhä. Vanha palvelija rupesi käymään maltittomaksi. Levottomasti sanoi hän minulle:
"Kreivi lupasi lyhyen ajan perästä tulla tänne; hän käski minun täällä vartoa häntä."
Vihdoin hän tuli. Hän oli kookas, sangen pulska mies. Noissa kalpeissa kasvoissa ilmauntui jalous, mutta myöskin synkeä murhe. Saman vaikutuksen teki koko hänen ryhtinsä. Kaikki hänessä ilmaisi ylhäistä aatelismiestä, urhoollista upseeria; mutta myöskin onnetonta ihmistä, jonka sydän oli surujen raatelema. Ei hänessä voinut havaita jälkeäkään mielenvikaisuudesta, ei hetkellisestä eikä aikaisemmasta. Hän astui kumaraisena huoneesen; ensi tuokiossa näytti hän minusta olevan ikäänkuin kauhistuksissaan, juuri kuin olisi hän ollut jonkun äskeisen hirvittävän tapauksen tai jonkun kammoittavan teon vaikutuksen alaisena. Sellaisia ajatuksia ensi näkemällä mielessäni heräsi. Mutta heti sen jälkeen oli hän tointunut. Hänen vartalonsa suoreni. Niin asteli hän verkalleen, arvokkaasti minua kohti. Jotakin erinomaista luulin näkeväni hänen kasvoistansa, jotakin sellaista, mikä ilmaisi harvinaista, hurjaa päätöstä.
Kävellessään oli hän heittänyt minuun nopean, epäluuloisen silmäyksen. Sitten puhutteli hän minua.
"Te etsitte täältä rikosta, hyvä herra?"
"Olen iloitseva", vastasin minä hänelle, "jos etsimiseni tuottaisi minulle sen vakaumuksen, että minulla ei mitään syytä ole ollut otaksumaan rikoksen tapahtuneen."
"Te etsitte siis kuitenkin?"
"Virkani vaatii minun sitä tekemään."
"Ja jos ette tuota vakaumusta voisi saada?"
"Sitten täytyy minun menetellä, niinkuin laki ja velvollisuuteni minulle määräävät."
"Mitä tarkoitatte?"
"Selville saatavat asianhaarat osoittanevat mitä minun on täällä tekeminen."
"Etsittekö myrkkyä?"
"Tähän saakka en ole vielä mitään erityistä täältä etsinyt."
"Mutta jos teidän täytyisi etsiä todistuksia myrkytykseen? Miten silloin menettelisitte?"
"Lääkärein lausunto on ensin ratkaiseva, onko minulla syytä semmoiseen etsimiseen."
"Vai niin! – Tuleeko teidän nyt heti paikalla toimeen ryhtyä?"
"Kunnioitan kuolevien viimeistä lepoa, jälkeen jääneiden ensimäistä murhetta."
Hänellä näytti olevan minulle enempikin sanottavaa ja näkyi hän miettivän mitä sanoja käyttäisi ajatuksiansa julkaistaksensa.
Mutta hän tuli keskeytetyksi.
Sairashuoneen ovi avautui. Se tapahtui varsin kiiruusti, mutta mitään töminää synnyttämättä. Muuan vanha rouvas-ihminen ilmautui ovelle.
Kreivi oli joutuisasti kääntynyt hänen puoleensa. Nainen heitti äänettömänä häneen tuskallisen silmäyksen.
"Hän kuolee!" huudahti kreivi hillityllä äänellä.
"Minun piti teitä pyytää," kuiskasi nainen hiljaan, "tulemaan hänen luoksensa. Pelkään että hänen viimeinen hetkensä on tullut."
Hän kääntyi takaisin sairashuoneesen, kreivi riensi nopeasti edellä.
"Antakaa anteeksi, hyvä herra," kerkesi hän minulle huutaa mennessään.
Kiiruissaan oli hän oven jättänyt auki jälkeensä. Myös tuolla iäkkäällä naisella, vanhalla Margarethalla, oli luultavasti muuta ajattelemista ja tekemistä, kuin muistaa oven sulkemista.
Siten tulin tahtomattani olemaan liikuttavan kohtauksen näkijänä. Aioin ensin sulkea oven, mutta en kuitenkaan uskaltanut, peläten häiritseväni kuolevata. Tahdoin mennä pois, mutta en sitä taitanut; olin kuin paikalleni naulittu, kuullessani rakkauden ja murheen pyhimpiä sanoja.
Sairaan vuoteen voi avatusta ovesta nähdä. Häntä itseään en voinut nähdä, sillä kreivi seisoi oven edessä. Hän oli hiljaan, varpaillansa kiiruhtanut sinne ja seisoi pääpuolessa. Hänen vieressänsä, jalkain puolella seisoi vanha nainen.
Kreivi oli kumartunut sairaan puoleen.
Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, lähenevän kuoleman hiljaisuus.
Kuulin hiljaisimmankin sanan, mikä lausuttiin.
"Pelastus lähestyy," puhui sairas heikolla, mutta kuitenkin selkeällä ja erinomaisen lempeällä äänellä. "Minun täytyy saada kuolla sinun syliisi, jalon hyväntekijäni sylissä. Olet minulle sen luvannut,"
Kreivi nyyhkytti silmänräpäyksen ajan ääneensä. Sitten voi hän niin paljon hillitä itseänsä että sai itkunsa tukahdutetuksi.
Hän laskeutui vuoteen ääreen polvillensa. Näin kuinka hän oli tarttunut kuolevan molempiin käsiin.
"Maria, enkelini, rakastettuni!"
Murhe valtasi hänet kuitenkin jälleen. Hän ei saattanut enempää sanoa.
Sairaalla oli vielä viimeisilläänkin voimaa puhua lohdutuksen sanoja hänelle.
"Rauhoitu, rakas Rudolf. Lupasithan että saisin rauhassa kuolla, että saisin kuolla sinun sylissäsi, sinun sydämmelläsi. Olethan sentähden kaikkiin pyyntöihini myöntynyt. Täytä siis nyt vielä viimeinen rukoukseni. Sano minulle, että uskot meidän kerran vielä yhdistyvämme autuaitten elämässä."
Kreivi oli malttanut mielensä.
"Oi, sinä pyhä enkeli, sehän on ainoa lohdutus, ainoa toivo, mihin sydämmeni vielä voi kiintyä!"
"Siis, jalo mies, saamme siellä jälleen nähdä toisemme. Ja minä olen tuova vastaasi lepytetyt henget, rakkaudessa, onnessa. – Haa, ne tulevat jo, minä näen heidät! He hymyilevät minulle, he siunaavat minua siitä, että sinulle jo täällä olen tuottanut heidän anteeksi antonsa, ilmoittanut sinulle heidän sovintonsa sinun kanssasi. He ovat tuossa! – Minä kuolen, Rudolf!"
Hän lausui nuo viimeisetkin sanat lempeästi, rauhallisesti, autuaitten levollisuudella.
"Maria, minun Mariani!" huusi kreivi.
Mutta hän tukehdutti kohta tuskanhuutonsa.
Hän oli taas noussut seisalleen; hän kumartui jälleen alas kuolevan puoleen ja asetti hänen päänsä käsivarrellensa.
Näin nyt ihmeen-ihanat, kuolevat enkelinkasvot. Luulin näkeväni kuinka hänen raukenevat silmänsä vielä hymyilivät kreiville.
Kreivin molemmat kädet olivat jälleen tarttuneet sairaan käsiin; ne olivat valkoiset ja laihtuneet.
Kuoleva puhui vielä kerran.
"Jää hyvästi, Rudolf. Siunaa muistoani!"
"Siunaa sinä minua, enkeli!" huusi kreivi.
Kuoleva ei voinut enää mitään vastata. Hänen kätensä puristivat suonenvedontapaisesti kreivin käsiä. Kuolemankamppaus oli alkanut. Yksi ainoa syvä huokaus vielä ja tuo jalo sielu oli vaivoistansa päässyt.
Vanha nainen oli rukoillen vaipunut polvillensa vuoteen viereen ja näytti yhä rukoilevan.
Kreivi piti ääneti ja liikkumatonna ruumista sylissänsä. Kuolleen kädet näyttivät vielä likistävän hänen käsiänsä.
Vasta pitkän ajan kuluttua irtautui hän niistä. Sitten painoi hän suudelman vainajan kasvoille ja asetti hänen päänsä käsivarreltansa jälleen patjoille.
Hänen liikkeensä olivat levolliset ja rauhalliset niinkuin pyhässä paikassa.
Kuinka pyhä onkin tosiaan jalon ihmisen kuolin huone!
Hetken kuluttua oikasi hän itsensä jälleen suoraksi. Hänen silmäyksensä olivat yhä kiintyneet kuolleen kasvoja katsomaan.
"Ei milloinkaan ole jalompaa ja onnettomampaa sydäntä elänyt!" sanoi hän. "Ja minä –?"
Hänen vartalonsa kohosi vieläkin pystymmäksi.
Hän näki rukoilevan vanhan naisen sivullansa.
"Margaretha" sanoi hän lempeästi hänelle, "nouse ylös ja vie muille kuolonsanoma. Mutta ei kukaan saa tänne tulla, kuulitko?"
Vanha nainen meni huoneesta.
Kreivi katseli ääneti hänen jälkeensä.
Sitten kääntyi hän sen avonaisen oven puoleen, jonka luona minä seisoin. Hän tuli ovelle.
Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, mutta rauhalliset. Ainoastaan kuivissa kyynelettömissä silmissä olin jälleen havaitsevinani jotakin omituista, jotakin hurjaa. Hän kääntyi puoleeni sillä täydellisellä levollisuudella, mikä ilmauntui hänen kasvoissansa.
"Hyvä herra, ettekö suostu vielä muutamia minuutteja täällä odottamaan?"
Kumarsin myöntyväisesti.
Hän kääntyi taas sairashuoneesen takaisin ja sulki oven jälkeensä.
Kävelin hiljakseen edestakaisin. Joukko ajatuksia tulvasi mieleeni. Koetin niitä järjestellä. Mitä täällä tämän perästä oli jälleen tapahtuva? Mihin toimiin oli minun sitten ryhtyminen? Tehtyä rikosta, murhaa oli lähemmin tutkittava. Mitä häiriötä siten tuottaisin tähän taloon, jossa kuolema oli käynyt! Itse kreiviäkin tuli minun kuulustella. Ruumiin avaaminen ja tarkastaminen oli välttämättömän tarpeellista. Tuolla onnettomalla vainajalla ei vielä kuoltuansakaan olisi rauhaa! Ja miten kreivi olisi käyttäytyvä ja eiköhän hänen mielenvikaisuutensa kohtaukset kaiken tämän kautta jälleen puhkeaisi ilmi! Kylmä väristys pudistutti ruumistani, tätä kaikkea ajatellessani. Mutta minä olin rikosasiain tuomari. Minun oli tekeminen mitä velvollisuuteni vaati. Oikeudella tuli olla oikeutensa.
Neljännestunti lienee jo lähes kulunut siitä kun kreivi palasi kuolinhuoneesen. Hän oli pyytänyt minua vartomaan vaan muutamia minuutteja. Kuuntelin, kuuluisiko viereisestä huoneesta mitään. Siellä oli hiljaista ikäänkuin kuolema siellä yksin hallitsisi. Kaikkialla ympärilläni vallitsi hiljaisuus.
En ollut myös ennenkään mitään kuullut. Oven narina, kun kreivi sulki sen mennessänsä tyköäni, oli viimeinen ääni mikä korvaani oli koskettanut, paitsi mitä omat liikuntoni synnyttivät. Ainoastaan kerran, kohta oven sulkemisen jälkeen, olin ollut kuulevinani jotakin ryminää sen toiselta puolelta, sairashuoneesta. Se näytti kuuluvan kuolinvuoteen luota, juuri kuin siellä jotakin työnnettäisiin, jotakin nostettaisiin. Mutta tuo ääni oli niin epäselvä, niin epämääräinen etten lähemmin voinut eroittaa mikä siihen oli syynä. Kukapa kuolleen lepoa häiritsisi? ajattelin minä enkä pitänyt siitä enempää lukua.
Sittemmin en ollut mitään kuullut.
Äkkiä kajahtivat kaikuvat, kiivaat, sekavat äänet korvaani: kimeä huuto, kuului siltä kuin jos olisi se ollut jonkun naisen hätähuuto; muiden äänien huutoja, ovien aukitempomisia ja kiinni paiskaamisia; useiden ihmisten sikisokin juoksemista. Kaikki tapahtui talossa, mutta kaukaisemmassa etäisyydessä; likeisimmässä lähistössäni vallitsi rauhallisuus kuten ennenkin; sairashuoneesta ei mitään liikuntoa kuulunut. Kuunnellessani kajahti uudestaan naisäänen hätähuuto; se kuului jo kauempaa, miesten äänet huutelivat sillävälin, myöskin poistuen. Myös ulkoa luulin kuulevani äänien toisiinsa sekauntuen huutelevan! En voinut mitään ymmärtää.
Jotakin tavatonta oli tapahtunut ja tapahtui paraikaa. Äänistä päättäen täytyi sen olla jotakin hirvittävää.
Oliko tuon onnettoman kreivin, huolimatta siitä levollisuudesta, jolla hän minua oli puhutellut, huolimatta siitä ylevästä mielen voimasta ja lempeydestä, jolla hän kuolevalle oli lausunut viimeiset jäähyväiset, oliko hänet jälleen huimannut joku noista hänen sairautensa synnyttämistä surullisista ja hurjista mielenjohteista, jotka hänelle olivat tuottaneet "hullun kreivin" nimen? Ja mitä oli hän tuossa kammoittavassa tilassa toimeenpannut? Mitä peloittavaa ja kauhistavaa työtä hän vielä nyt paraillaan puuhasi? Kahdesti olin kuullut naisäänen hätähuutoja. Oliko hänen sisarentyttärensä hengellänsä saanut maksaa sen rikoksen, joka vainajaa vastaan oli tehty. Sellainen oli useita viikkokausia kreivin mielipuolisuuden päätös ollut. Oliko hän uudestaan mielipuolen raivoon joutuneena nyt pannut päätöksensä täytäntöön? Mutta kuolevalle oli hän toisin luvannut. Mutta mitä merkitsevät mielipuolten lupaukset?
Luokseni ei kukaan tullut. Yleisessä kauhussa olin minä jäänyt kokonaan unhotuksiin. Minun oli hankittava itse itselleni tietoja siitä mitä oli tapahtunut. Lähinnä kai saisin niitä sairashuoneesta. Avasin siis mainitun huoneen oven ja astuin sisään.
Siellä vallitsi puolihämärä niinkuin ennenkin. Mutta kreiviä en siellä nähnyt. Menin lähemmäksi kuolinvuodetta. Mutta vuodekin oli tyhjä. Kuollut ei ollut enää siinä. Eikä hän ollut koko siinä huoneessakaan. Huone oli tyhjä, minä olin siinä ainoa ihmisolento.
Melkeimpä kammoittavalta alkoi minun tuntua tuossa kuolinhuoneen yksinäisyydessä.
Missä oli ruumis? Missä oli kreivi? Oliko hän vienyt ruumiin muassaan? Ja mihin hän oli sen vienyt! Hän oli varemmin, silloin kun vanha Juha kanssani puheli, pidemmän ajan, tavattoman kauan viipynyt poissa. Mitä hän sillä ajalla oli puuhaillut? Mitä valmistellut?
Minun tuli hankkia itselleni enempiä tietoja. Mutta miten ja keneltä? Tuossa suuressa, laajassa, monimutkaisessa keskiaikaisessa rakennuksessa, jossa en teitä enkä käytäviä tuntenut, josta nekin harvat henkilöt, jotka siellä asuivat, olivat poistuneet, jättäen minut yksinäni, kerrassaan minut unhoittaen?
Kuolinhuoneesta saatoin päästä ulos ainoastaan yhtä tietä, nimittäin siitä ovesta, josta olin sinne tullutkin. Mitään muuta uloskäytävää en voinut havaita.
Palasin siis takaisin siihen huoneesen, jossa olin tähän saakka ollut ja josta olin nähnyt Maria neiden viimeisen kuolonkamppauksen.
Kauhistus valtasi minut jälleen siihen huoneesen astuessani.
Kirkas tulenhohde tunkeusi häikäisevänä vastaani. Se kohtasi silmiäni huoneen akkunoista.
Riensin akkunan tykö.
Tulipalo oli melkein välittömästi edessäni, tuskin kahtakymmentä askelta minusta. Uusi linna paloi, tuo muhkea, ääretön loistorakennus, mikä vasta muutamia viikkoja sitten oli saatu täydellisesti valmiiksi.
Ensi silmänräpäyksessä en voinut käsittää mitä oli tapahtunut.
Silloin kuulin askeleita takanani. Ne olivat tulleet kuolinhuoneesta.
Vanha palvelija Juha seisoi vieressäni ja hänen kasvoissansa, jotka olivat aaveenkaltaisen kalpeat, ilmauntui kuoleman kauhu.
"Pelastautukaa!" huusi hän. "Joutukaa, tulkaa kanssani!
"Mitä on tapahtunut, Juha?"
"Näettehän että uusi linna on tulessa. Myös vanhakin on tulen uhriksi joutuva. Täällä ei jää kiveä kiven päälle."
"Mutta kuka linnan on sytyttänyt? Miten se oli mahdollista?"
"Tuolla ulkona saatte enemmän tietää, herra! Nyt on meidän vaan huolta pitäminen pelastumisestamme!"
Hän tarttui käteeni ja veti minua muassaan huoneesta, käytävään, josta sinne olimme tulleet, portaita alas ja alakerrassa eräästä pienestä ovesta, jota en varemmin ollut nähnytkään.
Olimme ulko-ilmassa.
Mutta edessämme oli mitä peloittavin, mitä kauhistavin näytelmä!
Edessämme kohosi kaikessa korkeudessaan ja leveydessään kreivin uusi linna. Se oli kaikessa korkeudessaan ja leveydessään liekkien vallassa.
Vahvat muurit törröttivät tummina siinä. Mutta niiden sisässä riehuivat liekit. Akkuna akkunan vieressä oli selkeästi ja kirkkaasti valaistu, pitkin rakennuksen koko majesteetillista leveyttä, kolmessa toinen toisensa päällä olevassa korkeassa rivissä. Se oli ihmeteltävän kamala, hirmuinen, suurenmoinen näky. Nuo suuret loistavat peililasit olivat halkeilleet. Hurjasti rätisivät ja räiskivät liekit rakennuksen sisällä. Hurjasti ja kuitenkin samalla niin hiljaan, niin hiljaan! Kuoleman hiljaisuus vallitsi ympärillä. Paljon ihmisiä seisoskeli linnan ympärillä; kylästä asti olivat he jo kerinneet tänne rientää. Mutta he seisoivat kaikki mykkinä kauhistuksesta, pelästyksen rampaamina.
Pelastamisesta ei muutoin voinut ollakaan mitään toivoa.
"Juha, taivaan tähden, kuka tähän on syypää?"
Vanha palvelija ei näkynyt uskaltavan minulle mitään vastata.
"Juha, missä on kreivi?"
"Tuolla," vastasi hän hiljaan, viitaten palavaan linnaan.
"Ja neiden ruumis?"
"Siellä hänen kanssansa."
"Oletteko nähneet kreivin siellä yhdessä ruumiin kanssa?"
"En. Mutta minä etsein häntä kuolinhuoneesta. Sieltä en häntä löytänyt. Ja ruumis oli hänen kanssansa kadonnut. Kauhea ajatus valtasi mieleni. Uusi linna oli aiottu neiden asunnoksi, siellä oli hänen häähuoneensa oleva. Riensin ovelle, joka yhdistää sen vanhaan linnaan. Ovi oli suljettu. Olin ihan pyörällä päästä säikähdyksestä. Kerroin tuon kamalan asian toisillekin. Silloin huomasi Margaretha ensimäisen tulenhohteen. Hän kiljasi kauhusta. Kiiruhdin vielä kerran ovelle; aioin murtaa sen auki. Mutta yritykseni oli turha. Äkkiä selkeni minulle kaikki. Käskin muiden pitämään huolta pelastuksestansa, itse noudin teidät."
Minullekin oli koko asia selvänä.
Siitä syystä oli kreivi ollut niin kauan poissa. Hän oli tehnyt valmistuksensa tulipaloa varten ja hänen tarvitsi, neiden kuoltua, sytyttää tuli vaan, jotta koko rakennus heti kaikilta puolilta olisi liekkien vallassa,
"Varmaankin on hän jo useita päiviä tätä valmistellut," sanoi vanha palvelija.
"Siis selkeässä mielentilassa?"
"Ihan selkeässä, järkevässä mielentilassa. Hän ei voinut elää neiden kuoltua. Hän tahtoi kuolla neiden kanssa, morsiushuoneessa!"
Mutta eikö tämä ollut mielipuolen, eikö tämä ollut hullun kreivin tekoa?
Liekit olivat käyneet hurjemmiksi ja äänekkäämmiksi ja nuoleskelivat jo seiniä akkunoiden ulkopuolelta.
Nyt olivat ne jo ehtineet rakennuksen katolle, sen harjalle ja kiertelivät korkeina patsaina siellä seisovia yleviä veistoskuvia.
Silloin näkyi katolla jotakin liikkuvan veistoskuvien välillä, ilmoille kohoavien tulipylväiden välillä.
Kaksi ihmisolentoa oli siellä.
Mutta toinen heistä vaan itse liikkui – se oli kreivin kookas, roteva vartalo.
Sylissään kantoi hän kuollutta rakastettuansa.
Kreivi seisoi suorana, pää pystyssä, Lujasti sydämmellensä näytti hän likistävän kuollutta armastansa.
Vielä kerran ympäröivät heitä raivoavat liekit. Kiviset kuvat heidän ympärillänsä horjuivat.
Kreivi seisoi vakaana, liikkumatonna, pitäen sylissänsä, sydämmellänsä kuollutta naista.
Rakennuksen harja horjahti, ruskui ja rymähti äkkiä alas.
Ei näkynyt enää kivisiä kuvia, ei näkynyt enää kreiviä eikä kuollutta neittä. Riehuvain liekkein joukkoon olivat ne kaikki kadonneet. Sinne oli myös mennyt elämä ja kärsimykset.
Ainoastaan rakkaus elää vielä kuolemankin jälkeen – ainoastaan rakkaus ja rauha.
Kreivi oli surmannut neiden isän ja veljen. Siitä syystä eivät kreivi ja Maria eläissänsä voineet olla toistensa omat.
Tuolla ylhäällä, niinkuin Maria oli viimeisellä elonhetkellänsä kreiville sanonut, tuolla ylhäällä oli rakkaus heille kaikille tuova sovinnon ja antava rauhan. –
Rikos-asiain tuomarilla on vielä hiukan tähän lisättävää. Kun myrkytetyn ruumis paloi, hävitti tuli myöskin myrkyn ruumiissa. Siis ei ollut mitään riittävää todistusta siitä että rikos todella oli tapahtunut. Siis ei mitään tutkintoa myöskään rikoksen toimeenpanijaa vastaan voitu aloittaa.
Loppu.