Yksinäytöksinen komedia sijoittuu vuoden 1932 Helsinkiin. Näytelmässä seurataan rouvien ja neitien välistä sanailua, jossa puheenaiheina ovat musiikki, kaupunkielämän äänet ja sivistyneet tuttavuudet.
Emil Eleniuksen 'Terveisiä ulkomailta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2412. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
TERVEISIÄ ULKOMAILTA
Yksinäytöksinen pila
Kirj.
EMIL ELENIUS
Seuranäytelmiä 331
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1932.
HENKILÖT:
Sanna Hiironen, rouva. Sulamit Aattonen, rouva. Essi Aliina Alisankari, neiti. Vihtori Varalaide, herra. Katulaulaja.
Tapahtuu Helsingissä syyskesällä 1932.
Pihalta kuuluu laulua. Kiertelevä pihalaulaja siellä vetelee "Sulamitia" kuin virttä, ja säestää lauluaan mandoliinilla.
Sulamit. Heitetään markka sille raukalle, kun se laulaa noin kauniisti! Eikö olekin omituinen sattuma: heti kun minä tulin tänne, saapui tuo mies laulamaan Sulamitille, siis minulle.
Sanna. Niin. Se onkin melko "harvinainen" laulu! Sitä kai veisaavat jo kollikissatkin.
Sulamit. Sinä olet onnellinen, kun sinulla on ikkunat pihalle päin – saat kuulla ilmaista musiikkia!
Sanna. Ja mattojen tamppaamista – neljänä tuntina päivässä!
Sulamit. Tulehan katsomaan, Sanna, täältä ikkunasta alas pihalle! Niin komea nuori mies – ja laulaa niin ihanasti, ja kun heitin hänelle markan, huomasi hän minut ja kumarsi. Hän ei tiedä että minäkin olen Sulamit! Tai ehkä hän arvaa! Hän soittaa mandolinia. Kuule, Sanna! Minä kävin tänään Jonnin luona.
Sanna. Kukas Jonni on?
Sulamit. Etkö sinä tunnekaan häntä! Konttoripäällikkö äs aa ässässä – tai ei vielä päällikkö, mutta konttoristi kuitenkin.
Sanna. Vihtoria kai sinä tarkoitat? Vihtori Varalaidetta?
Sulamit. Niin, niin. Minä sekoitan hänet aina Jonniin. Hän soittaa haitaria. Hän soitti minulle haitarilla Sulamitia ja lauloi. A'jai, kuinka ihana ääni hänellä on! Ja kuinka ihanasti hän soittaa haitaria! (Sisäänpäin hengittäen.) A'jai! Kuinka ihanaa se oli! Kyllä haitari on sentään toista kuin mandolini! Ja Vihtori Varalaide hallitsi soitintaan kuin Huberman! "Jumalallista on taide!" ajattelin minä hänen soittoaan kuunnellessani.
Sanna. Se oli varmaan dallape-haitari?
Sulamit. (liikutettuna). Dallape – niin. A'jai, mikä hurmaava ääni siinä on!
Sanna. Viitsitkö, Sulamit, panna sen ikkunan kiinni. Minua hermostuttaa tuo ulvominen siellä pihalla. Kiitos!
Sulamit. Sinä olet epämusikaalinen, Sanna! Mutta kun sinä niin tahdot, suljen minä ikkunan. Sinä olet yhtä vähän musikaalinen kuin Essi Alina Alisankari...
Sanna. Älä viitsi vertailla minua tuohon naiseen! Minä en voi sietää häntä!
Sulamit. Essi Alina Alisankariako?
Sanna. Häntä juuri! Sanotaan hänen olevan ulkomailla – pitäisi näihin aikoihin saapua takaisin kotimaahan – ehkä on jo saapunutkin. Mitä hänestä! Kaikki ne muka matkustavat ulkomaille! Eivät tässä muut paremmatkaan ole sitä iloa saaneet kokea, vaikka on oltu rikkaita, eikä ihan köyhiä olla vieläkään. Mokomakin – konttorilikka! Kyllä kai hän nyt on ylpeä, kun palaa! Olkoon! Ei olla tietääkseenkään!
Sulamit. En minäkään voi sietää häntä! Kuule? Tiedätkö sinä miksikä hän sinua nimittää selän takana? Paroonittareksi – entiseksi paroonittareksi – sota-ajan kulassiparoonittareksi. Se on halpamaista! Se on sikamaista! Eikö olekin?
Sanna. Nooo – se on ihan sama, mitä hän ajattelee, ja mitä hän sanoo. Ei se ulotu tänne!
Sulamit. Kuulehan mitä Vihtori sanoi hänestä – "jumalallinen nainen!" – Ei mitään muuta. – Minä luulen että sen miehen silmät on rakkaus soaissut! Ei, mutta minun täytyy rientää jo kotiin, sillä minä olen ainakin seitsemännessä kylässä tänään. Hyvästi, Sanna.
Sanna. Hyvästi. Tule nyt taas sitten meilläkin käymään.
Sulamit (eteisessä). Kyllä minä tulen. Hyvästi!
Sanna. Hyvästi.
(Hetkinen hiljaa. Sitten soi ovikello. Kuuluu Sannan askeleet,
kun hän menee avaamaan.)Essi (eteisessä). Päivää! Terveisiä ulkomailta!
Sanna (eteisessä). Päivää. Sinäkö se olit?
Essi. Minä minä!
(Tulevat eteisestä kamariin.)
Sanna. "Siinä paha missä mainitaan." Minä tässä juuri istuin – niin, ole hyvä ja istu! – minä tässä juuri ajattelinkin sinua, kun sitten ovikello soi ja sinä tulit. Tervetuloa!
Essi. Kiitos! Oli hyvin kiltisti tehty, että muistit ajatuksissasi minua. Luulin, että kun minä olen ollut näin kauan – kolmatta kuukautta – poissa kaupungista, eivät kutkaan tuttavat minua enää Helsingissä muista. Ovat unohtaneet! Niin! Minä tulen nyt ulkomailta. Mikä ihana matka! Et arvaa, kuinka ihana matka! Mikä hurmaava matka!! Ooo! Bärliini, Rooma, Riviera, Pariisi – kuinka kaukana ne nyt ovatkaan, ja vielä äsken – viikko sitten – olin minä yksi heistä – kuohuvan ja kauniin elämän keskellä!
Sanna. Sinä olet siis tyytyväinen matkaasi?
Essi. Enemmän kuin tyytyväinen! Elän taas konttorissani pankissa yhdeksän kuukautta paastossa ja kidutuksessa, ja menen jälleen etelään keväällä! Kannattaa säästää rahaa niin suuren ja kauniin asian eteen!
Sanna. Ja oikeassa pariisimaalauksessa tulet. Huulesi punoittavat kuin veturin keula – ja tuo hattu! – ja matkapuku! – sinä olet kuin ulkomaalainen!
Essi. No älähän nyt ivaile – ystävä hyvä! Mutta saanko minä täältä sinun luotasi soittaa?
Sanna. Ole hyvä.
Essi. Mihinkähän minä nyt sitten soittaisin? Koskisen Mandalle on jo soitettu – Pettulan Duuralle samoin. – Sallille? Ei – sillä hän on ollut itse tänä kesänä ulkona – tosin vain Bärlinissä asti, mutta ulkona kuitenkin. Ei siis hänelle. Mutta soitetaanpas Martta Sarkkilalle, sillä hän ei tunne ulkomaita kuin kirjoista, radiosta ja sanomalehdistä, ja on kuitenkin niin ylpeä. Minä soitan hänelle. Mikä hänen numeronsa taas olikaan – neljä – kolme – seitsemän seitsemän yhdeksän – Haloo! Terve, Martta! Niin. Niin! Hi hi hi! Tulen juuri! Kiiruhdan tulostani soittamaan sinulle kaikkein ensiksi. Soitan täältä rannasta – kalahallista – tullipaviljongin luota. Valkea – suuri satulaiva on vielä tuossa silmissäni – tullipaviljongin takana – ja tullista purkaa vielä ulos matkustajia – minä nimittäin tulin laivasta maihin ensimmäisenä, ja kiiruhdan soittamaan sinulle heti täältä rannasta. Mikä hurrrmaava matka! Ja mitkä muistot! Ooo! Kuin satua kaikki nämä kolme kuukautta! Kuule! Oletko sinä kotona tunnin päästä, jos minä pistäytyisin siellä? – Minä nimittäin niin mielelläni tulisin käymään luonasi – tuliaisilla – ymmärräthän. – Minulla on niin – niin – niin suunnattoman paljon kerrottavaa! Rakastunutko? Eeeeei! Hi, hi, hi, hi! Ei sinnepäinkään! Mitä vielä! Pyh! Muuta se on! Kyllä kuulet kun tulen. Hi hi hi! A rivederla! – Minä sanoin vain sinulle italiaksi että "a rivederla", ja se on samaa kuin että "terve nyt sitten!" (Sannalle.) Se ainakin sai tarpeekseen! Sillä tosin ei ole miestä, kehen purkaisi vihansa ja kateutensa, mutta menenpä piruuttanikin illalla hänen luokseen. Hän tietysti on koko illan kohtelias ja makea, ja näyttää iloista naamaa, vaikka sisällä sappi kiehuu. Kyllä minä Martan tunnen! Minä en muka saisi käydä ulkomailla, koska hän ei!
Sanna. Kuulehan. Oletko sinä jo tavannut sulhastasi?
Essi. Junnuako? En. Mutta minä soitan hänelle, kunhan tässä nyt keretään. Sitäpaitsi – minulla onkin jo uusi sulhanen, mutta se on vielä salaisuus. Kenelle minä nyt soittaisin? – Puntuksen Maijalle, rouva hallintoneuvoksettarelle! Hyyvä! Kaksi – kuusi – kahdeksan – nolla, nolla – ja – kuusi. – Terve! – "Terve!" sanoin minä. Etkö sinä tunne minua?! Essi Aliina Alisankari... Riennän sinulle ennen muita ilmoittamaan, että tulen juuri ulkomailta. Oooo! Mikä hurrrm... Mitä!? Et ole kuullut, että olen ollut matkoillakin? Tietysti minä olen ollut, koska siitä ilmoitan: "Paljon käy ihmisiä ulkomailla" – vai mitä sinä sanot? Niin käykin! Niin käykin! No – kun sinulla kerran on niin kiire, niin hyvästi sitten vain. – (Sannalle.)
Tämä soitto olisi saanut jäädä tekemättä! Sanoi, että hänestä on niin herttaisen yhdentekevää, tuliko joku tuttava Naantalista, Oulunkylästä, Lapista tai Pariisista. "Herttaisen yhdentekevää!" (Sisäänpäin hengittäen.) Eeeei! Ei sinne päinkään! Ei se ole hänelle niinkään yhdentekevää, vaikka kehuu! Taisi olla sittenkin oikea soitto. Oli se! Olipa niinkin! Kaikki tämän kaupungin naiset saavat pakahtua kateudesta, kun tämä likka soittelee! Hi hi hi! "Kuninkaan tyttäret halkeavat kateudesta", kuten runoilija sanoo. Antaa räjähdellä vain! Se tekee hyvää minun sielulleni!
Sanna. Tietysti sinulla on aikaa juoda kuppi kahvia minun kanssani. Vai soitatko sinä vielä johonkin? Minulla sattui olemaan valmista kahvia tulella –
Essi. Kiitos. Kyllä kahvi aina kelpaa! Mutta kyllä minä vielä puheloinkin. Et suinkaan sinä sattumalta odota mistään ulkolinja- tai muita soittoja? Etten vain häiritse sinua?
Sanna. Et millään muotoa! Ole vain kuin kotonasi!
(Sillä aikaa kun Essi "puheloi" kattaa Sanna kahvipöydän.)
Essi (puhelimessa) ... Saanko vaivata rouvaa puhelimeen? No päivää! – anteeksi, kun luulin piian olevan puhelimessa! Hi hi hi hi! Suo kaikin mokomin anteeksi – ei se ollut tarkoitettua! Sinun äänesi on niin muuttunut. En ollut tunteakaan. Kuule! Minä sitä nyt tulin sitten ulkomailta. – Niin! Italiasta asti. – Niin. – Ja Monacossa. Mikä hurmaava matka! Ooo! Mikä ihana matka! Ja sinulle riennän kaikkein ensiksi ilmoittamaan tulostani – ihan näin kuin laivalta tulin – matkatamineissani. Näkisitpä minut, minkälainen olen astuessani taas rakkaan isänmaan kamaralle! – Kello kuusi... sopii mainiosti... mutta anteeksi nyt, sillä ulkolinja keskeyttää... (Sannalle.)
Sanotaan että tohtori Tolpan rouva on ylpeä. Se ei ole totta! Kun minä soitin hänellekin – nyt juuri – tulostani Italiasta, niin oli hän aivan vilpittömästi iloinen minun puolestani. On hauskaa olla tuttavuuksissa sivistyneidenkin ihmisten kanssa! Hän on kerrassaan elegantisti sivistynyt ihminen! Olisipa ihmisellä enemmänkin sellaisia tuttavia!
Sanna. Siirryhän sitten tänne kahvipöytään. Vai vieläkö sinä "puheloit"?
Essi. Puheloinpa tietenkin, mutta odottakoot nyt. Kiitos! Kyllä kahvi aina kelpaa. Sitten soitan Pojulle. Sitä soittoa täytyykin miettiä eri tavalla! Hänelle ei passaa puhua mitä hyvänsä! Hän takertuu aina jokaiseen sanaan, mikä ei hänen mielestään ole oikea, ja jokaiseen epäjohdonmukaisuuteen toisen puheessa, ja on niin jumalattoman epäluuloinen!
Sanna. Sinä olet siis tyytyväinen matkaasi?
Essi. Niin hirvittävän tyytyväinen! Kuule! Etkö sinäkin luule, että Martta Sarkkila sai tarpeekseen, kun kuuli, että minä olen tullut ulkomailta? Hän on tyypillinen nousukas – parvenyy – entinen sota-ajan paroonitar! Tyyppi sellaisenaan. (Sanna rypistää otsaansa.) Suo anteeksi!! Suo kaikin mokomin anteeksi!! Eihän sinua voi verratakaan Martta Sarkkilaan! Sinun miehesihän tosin kohosi rakennusmestarista miljoonamieheksi sota-ajan lopulla, ja sinä hänen mukanaan seurapiirien naiseksi, mutta se on kokonaan toinen juttu! Sinun miehesihän rikastui laillisilla ja rehellisillä talonkeinotteluilla! Et sinä, Sanna Hiironen, ja sinun miehesi kuulu samaan luokkaan, katekoriaan – tarkoitan – kuin rouva Sarkkila ja hänen miehensä! Et samaan rotuunkaan! Kysyinkö minä jo – rakas Sanna – saitko sinä sen kortin, jonka minä sinulle lähetin Monacosta, Italian ihanimmasta antiikkikaupungista?
Sanna. Et kysynyt.
Essi. Sinä sait sen tietysti?
Sanna. Sain...
Essi. Oooo mikä lumoava, mikä hurmaava, mikä satumaisen ihana paikka on Monaco, ja koko Italian ranta – runoilijain ylistämä! Mikä satumainen tenho Merialpeilla, jotka sieltä pengermittäin putoavat ikuisesti siniseen Takamereen!
Sanna. Välimereen...
Essi. Niin. Välimereen. Ja se kukkien paljous – ja niiden tuoksu! Ja mitkä hurrrmaavat auringonlaskut! Eräs tunnelmarikas yllätys sattui minulle juuri Monacon asemalla. Kerron sen sinulle. Kun lähestyin Monacoa Roomasta käsin – tulin nimittäin Milanon kautta – kuvittelin minä junassa istuessani, että kun saavun Monacoon, näen siellä asematalon, joka on rakennettu puhtaimmasta, valkeasta marmorista, palatsin, kristalli-ikkunoineen, ja niin sinäkin olisit kuvitellut. Mutta kuinkas kävi?! Juna pysähtyi pienelle pysäkille, jonka asemahuone muistutti enemmän meikäläisiä iisalmentakaisia maalaisasemahuoneitamme kuin maailmankuulua Monacoa. Olin totisesti pettynyt. Juna meni menoaan Parisia kohti, ja minä jäin siihen, sillä olihan asemahuoneen seinässä kaikesta huolimatta valkea lauta, jossa isoilla mustilla kirjaimilla oli: Monaco. Siihen minä jäin asemalle seisomaan ja jouduin omituisien – kuinka sanoisin? – sanoin selittämättömien tunteiden valtaan – ei Monacon vuoksi, vaan sen vuoksi, että Monacon pieni asemahuone johti mieleeni kotimaan pienet asemat, ja koko rakkaan isänmaani. Lienee osuutensa ollut myös juuri laskevalla auringolla: näinhän päivän katoavien säteiden valossa koko sen ihanuuden: Monacon vaatimattoman aseman, Merialpit, palmut ikuisine huminoineen latvoissaan ja koko tuon värikkään – ikuisesti värikkään luonnon ympärilläni – värikkään etelän tuoksuineen ja mystillisine äänineen – ja minä taisin tulla liikutetuksi. Häpeän tunnustaa, että minä itkin tällöin. Otin pienen roomalaisen silkkinenäliinani esille käsilaukustani, poistuin muutaman askeleen päähän asemahuoneen nurkan taa, yksinäisyyteen, ja annoin siellä tunteilleni täyden vallan – tai paremminkin sanoen täydet oikeudet – ja annoin kyynelteni vapaasti vuotaa. Mutta kaikesta tästä, kuten jo sanoin, ei pieni postikorttini voinut antaa sinulle mitään oikeaa kuvaa. Tietysti minä kortissa kuitenkin mainitsin jotain niistä kyyneleistäni?
Sanna. Et. Ja se kortti, minkä sinulta sain, oli lähetetty Pärnusta – muistaakseni Pärnusta –! Virosta joka tapauksessa.
Essi. Ahaa! Nyt muistan! Monacosta minä kirjoitin Martta Sarkkilalle, tuolle rotukanalle! – Tunnustan, että olen nyt hiukan väsynyt matkasta, väsynyt ja hajamielinen. Mutta ennenkuin poistun sinun vierasvaraisesta kodistasi, rakas Sanna, on minun vielä puheloitava Pojullekin, sallithan? Suo anteeksi...
Sanna. Ole hyvä...
Essi (puhelimessa). Haloo. Onko se Poju? Niin. Olen – minä minä. Ah! Niin ihana matka! Mutta aina, ja kaikkialla, olen ikävöinyt sinua, mutta tämä ikävä vain antoi matkalleni aivan erikoisluontoisen ja rafinoidun nautinnon... Että milloinkako tulin? Tänään tietystikin – juurikään! Seison kotonani tässä oman puhelimeni ääressä vielä matkatamineissani, ja ihan sellaisena kuin laivasta tulin. Ajoin autolla suoraa päätä kotiin, ja heti puhelimeen – heti puhelimeen, sillä onhan omalle Pojulle tulosta ilmoitettava ennenkuin kukaan muu saa vihiäkään. Täällä kotona – poksissani – on kaikki ihan kuin lähtiessäni: ikkunaverhot alhaalla – molemmat huoneeni romanttisen hämärän vallassa – kirja avattuna tuossa pöydälläni – niinkuin lähtiessäni siihen jäi – ja niin edespäin. Ah! Mikä hurm... Mitä sanoit? Että laiva muka tuli jo aamulla varhain! Sen tiedänkin! Ariadne tuli nimittäin aamulla, mutta minäpä tulinkin Rügenillä, ja se saapui vasta päivällä. Kävit rannassa etkä nähnyt Rügeniäkään. Hi hi hi hi! Miten sinä sen olisit nähnyt, sillä sehän läksi heti matkustajain poistuttua Jätkäsaareen ottamaan koolia. – "Kivihiiliä?" – Voi sinua! Sinä olet aina sama sanansaivartaja! Rooleja ne ovat! Usko sinä minua, joka tulen mereltä! Kyllä kai minä sen asian paremmin tiedän kuin sinä! Olitko sinä siis rannassa aamulla? – Minua vastassa? Joka laivalla parin viikon ajan?! Vai niin! Tiedätkö kuinka ihana yö oli viime yö merellä!? Valvoin koko ajan, ajatellen sinua, ja haaveillen elokuun kuutamossa, joka loi kultiaan miljoonille meren pikku aalloille! Mikä hurmaava yö! Mikä ihana, elokuun kuutamoyö! – Mitä?! – Ei kuuta nykyään? – "Kuuton aika!" Älä höpsi! Kun minä sanon sinulle, että kuu paistoi viime yönä tähtikirkkaalla taivaalla, niin se paistoi, olkoon almanakkaan uusista kuista ja muista merkitty mitä hyvänsä! Minä en suvaitse, että minua keskeytetään näsäviisailla huomautuksilla, kun minä kerran koetan parhaani mukaan olla hyvällä tuulella ja kiltti, ja parhaani mukaan yritän kertoa sinulle – vaikkei minulla ole minkäänlaisia velvollisuuksia sinua kohtaan, koska olen vapaa nainen... haloo... haloo... (Veivaa numeron uudestaan.) Haloo! Miksi sinä löit puhelimen kiinni minun korvaani!? Sellainen peli ei passaa! Sinun on kuunneltava minua, kun minä puhun, vaikka se kestäisi lähelle tuomiopäivää! Ymmärrätkö!? Että tulenko minä tänä iltana luoksesi!? En! Minä olen matkasta väsynyt, ja tahdon levätä! – Mihin aikaan? – Kello kaksikymmentä – ei sovi minulle, mutta ehkä – ehkä kahdeksantoista aikaan voin pistäytyä. Et voi silloin ottaa vastaan? Hyvä! Minä tulen huomenillalla kello kaksikymmentä. Anteeksi nyt, ulkolinja keskeyttää. (Sannalle.) Jumalan kiitos! Nyt sekin velvollisuus on täytetty!
Mutta minäpä haluaisin tietää, miksei hänen luokseen voi mennä tänä iltana...
Sanna. Toinen nainen tietysti. Kolmen kuukauden ero – ymmärräthän.
Essi. Liiankin hyvin! Mutta minäpä menen hänen luokseen jo tänä iltana. Minä tahdon yllättää – tahdon nähdä sen naisen, joka luulee olevansa minua parempi. (Ovikello soi.) Sanna, ovikello soi! Kuulitko?
Sanna. Kuulin kyllä.
(Menee avaamaan.)
Vihtori (eteisessä). Päivää.
Sanna (eteisessä). Päivää, Vihtori! Sinuahan ei ole näkynyt kuukausimääriin!
Vihtori (eteisessä). Minä olen ollut kesämatkoilla – Virossa – Pärnussa pääasiallisesti.
Sanna. Käy sisään. Täällä on muitakin vieraita. Tehän olette tuttuja keskenänne. Pitäkää seuraa toisillenne. Minä käyn katsomassa lisää kahvia.
Vihtori. Päivää, Essi!
Essi. Päivää, Vihtori!
Vihtori. Milloin sinä Pärnusta tulit kotiin? Hävisit sieltä yhtäkkiä kuin...
Essi. Puhu hiljaa, rakas Vihtori. Minä olen täällä tuomassa terveisiä Italiasta – ja niin edespäin – ettäs ymmärrät. Sanna voi tulla millä hetkellä hyvänsä. Siis ei hänen kuullen mitään Pärnusta! Ymmärräthän! Ei ainakaan minusta ja Pärnusta. – Vai niin! No minkälaista siellä oli loppukesä? Minä nimittäin olen ollut jo toista kuukautta kotona. Lyhyt loma... valitettavasti...
Vihtori (huokaa syvään). Sinun lähdettyäsi – tuli syksy Pärnuun – linnut lensivät etelään – päivät pimenivät – sateita – sateita – kukat lakkasivat kukkimasta –
Essi. Sinä runoilet taas...
Vihtori. En. En totisesti! Minusta nimittäin tuntui kesä menneen sinun kanssasi! Muistatko niitä ihania iltoja Pärnussa?
Essi. Oi! Muistan!
Vihtori. Ja minun sanojani?
Essi. "Rakastan sinua kuin omaa elämääni."
Vihtori. Minä olen nyt saanut palkankorotuksen – joka silloin vielä oli vain kaukainen unelma – ja voimme siis mennä heti naimisiin. Essi... rakas... minä...
Essi. Sannan askeleet kuuluvat! Hän tulee! Ole varovainen sanoissasi! (Sanna tulee.) Niin. Sen jälkeen olin vielä viikon Monacossa, ja tulin sieltä Saksan kautta kotiin. (Sannalle.) Minä tässä, Sanna ystäväni, kerron Vihtorille Italian-matkastani. Suo anteeksi, että jouduit kuulemaan minun suustani jo toistamiseen sanan Monaco – mutta sitä ei voida välttää, milloin Italiasta tulee puhe. Muuten, ohimennen voin sanoa, että aina kun minä Italiassa kirjoitin nimeni hotellien päiväkirjaan, kysyttiin minulta, olenko minä turkkilainen, mihin nimeni, Essi Aliina Alisankari, antaa kyllin otaksumisen aihetta. Vaaleaverikkönä turkkilaisena minua nimeni vuoksi pidettiin kaikkialla muuallakin. Kun seuraavan kerran matkustan etelään, ja kirjoitan nimeni: Essi Aliina Varala-iide, pidetään minua vaaleaverikkönä italialaisena, sillä Varalaide sointuu korvissa ihan puhtaalta italialta. Mistä sinä, Vihtori, osasitkin valita itsellesi niin ihanan nimen – ja mitä se merkitsee – mitä se on suomeksi...?
Sanna. Nyt minä en ymmärrä sanaakaan...
Essi. Ai anteeksi! Minä en ole tainnut vielä sinulle kertoakaan, että me olemme kihloissa, ja että meidät vihitään kolmen viikon päästä – minut ja Vihtori Varalaide – "äs aa ässän" prokuristi...
Sanna. Onnittelen...
Essi ja Vihtori. Kiitos. Kiitos!
Sanna. Onko sinusta, Vihtori, tehty prokuristi?
Vihtori. Tämän kuun ensi päivästä – ja tästä päivästä sulhanen – ja kolmen viikon päästä tästä päivästä aviomies – toivon mukaan onnellinen aviomies.