Jenny
Sigrid Undset (1882–1949)
Norjalaisen kirjailijan romaani sijoittuu Rooman taiteilijapiireihin ja kertoo nuoren taidemaalarin Jenny Sandin elämästä. Teos käsittelee naisen itsenäisyyttä, taiteellisia pyrkimyksiä sekä onnettomia rakkaussuhteita, jotka koettelevat päähenkilön mielenlujuutta.
Sigrid Undsetin 'Jenny' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2443. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
JENNY
Kirj.
Sigrid Undset
Suomentanut
Anna-Maria Tallgren
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1936.
I
I
Soittokunta marssi Via Condottia pitkin, juuri samassa kun Helge Gram hämärässä kääntyi sille kadulle. Se soitti "Iloista leskeä" mieletöntä, hurjaa tahtia, niin että oli kuin villit fanfaarit olisivat raikuneet. Ja nuo tummat pienet sotilaat syöksyivät ohi, kylmässä iltapäivässä, aivan kuin he vähintään olisivat olleet roomalainen sotajoukko, törmäämässä rajua pikamarssia barbaarien sotalaumojen kimppuun, sen sijaan että he aivan kiltisti palasivat kasarmiin. Tai ehkäpä he juuri siksi marssivat niin vauhdikkaasti – ajatteli Helge ja hymyili – sillä seisoessaan noin, takinkaulus pystyssä kylmän takia, hän oli tuntenut sielussaan ihmeellisen historiallisen tunnelman värähdyksen. Mutta sitten hän alkoi hyräillä samaa säveltä:
"Niin, ei naisista selvyyttä saa"
– ja jatkoi kulkuaan pitkin katua siihen suuntaan, jossa tiesi Corson olevan.
Hän pysähtyi kulmassa ja mittaili katua silmillään. Tältä se siis näytti, Corso. Lakkaamatta valuva vaunujen jono ahtaalla kadulla ja ihmisten kiehuva tungos kapealla jalkakäytävällä.
Helge seisoi hiljaa ja näki virran vyöryvän ohitseen. Ja hän hymyili ajatellessaan, että tällä kadulla hän siis saisi joka ainoa ilta harhailla, hämärissä ja keskellä ihmisvilinää, kunnes se kävisi hänelle yhtä kotoiseksi kuin Carl Johanin katu.
Voi, hänen mielensä teki ruveta vaeltamaan, ihan tässä hetkessä – vaeltamaan Rooman kaikkia katuja – vaikkapa läpi yön. Sillä hän ajatteli kaupunkia, sellaisena kuin se vähän aikaa sitten oli levännyt hänen edessään, kun hän seisoi Pinciolla ja näki päivän painuvan.
Pilvet olivat peittäneet koko läntisen taivaanrannan, vieri vieressä kuin pienet vaaleanharmaat karitsat. Ja niiden reunat muuttuivat hehkuvan meripihkankarvaisiksi auringosta, joka painui mailleen niiden takana. Kalpean taivaan alla lepäsi kaupunki, ja Helge tajusi yht'äkkiä, että juuri siltä Rooman tulikin näyttää – ei sellaiselta kuin hän itsekseen oli haaveillut, vaan juuri tällaiselta kuin se oli.
Kaikki, mitä hän tähän asti oli nähnyt matkallaan, oli tuottanut hänelle pettymystä, koska se ei ollut sellaista kuin hän etukäteen oli kuvitellut, kun hän kulki kotona ja toivoi pääsevänsä ulkomaille. – Vihdoin, nyt vihdoinkin näky, uhkeampi kaikkia hänen unelmiaan. – Ja se oli Rooma.
Talojen katot levisivät laajana tasankona hänen allaan, laaksossa – loputtomiin, ja talot olivat vanhoja ja uusia, korkeita ja matalia – oli kuin ne olisivat olleet rakennettuja aivan milloin ja missä hyvänsä ja olleet niin suuria, kuin niiden juuri sinä hetkenä pitikin olla, sillä vain aivan paikka paikoin seurasivat kattojen massat säännöllisinä rykelminä katujen varsia. Ja koko tämä levottomien viivojen maailma, missä kadut risteilivät sikin sokin ja taittuivat koviksi kulmiksi, lepäsi jähmettyneenä ja hiljaisena kalpean taivaan alla. Näkymätön, painuva aurinko sytytti paloon siellä täällä pienen valoisan pilvenreunan. Se lepäsi unelmoiden harsoisen, valkean usmakerroksen alla, johon ei sekaantunut ainoatakaan elävää, uutteraa savupatsasta. Sillä yhtäkään tehtaanpiippua ei ollut näkyvissä, eikä savua noussut yhdestäkään hullunkurisen pienestä savutorvesta, joita törrötti katoilla. Ruosteenkarvaiset, pyöreät vanhat kattokivet kasvoivat kellanharmaata sammalta, ja kattokouruissa iti vihreää ja pieniä, keltakukkaisia taimia, ja pengermien reunoilla seisoi kuolleita hiljaisia agaaveja ruukuissaan, ja seinälistoilta valuivat köynnöskasvit kuin hiljaiset, kuolleet vesiputoukset. Siinä missä jonkin korkeamman talon yläkerta kohosi naapuritaloja korkeammalle, tuijottivat kuolleet pimeät ikkunat punakellervästä tai harmaanvalkoisesta seinästä – tai ne nukkuivat, sälekaihtimet alhaalla. – Mutta usvasta kohosi kaarikäytäviä, jotka muistuttivat vanhojen vartiotornien tynkiä, ja pieniä peltisiä huvimajoja oli pystytetty katoille.
Ja kaiken tämän yllä kirkonkupoleja, paljon, paljon kirkonkupoleja – tuo valtava harmaa kaukana, luultavasti toisella puolen virtaa, mikäli Helge osasi arvata, oli Pietarinkirkko.
Mutta toisella puolen laaksoa, jossa kuolleet katot peittivät kaupunkia – ja Helge tunsi tänä iltana, että sitä saatettiin kutsua ikuiseksi – kohotti matala pitkähkö mäenrinne selkäänsä taivasta päin, ja mäenharjama kannatti etäällä pinjapuukäytävää, jonka latvat sekaantuivat toisiinsa runkojen siron pylväsrivin yllä. Ja kaikkein kauimpana, Pietarinkirkon kupolin takana, johon katse pysähtyi, kohosi uusi mäenkumpu vaaleine huviloineen pinjojen ja sypressien keskestä. Se oli kai Monte Mario.
Hänen päänsä päällä kohosi tammipuiden tumma tiheä lehväkatos, ja hänen takanaan solisi suihkukaivon vesipatsas, jonka ääni oli erikoinen ja elävä – vesi läiski kaivon kiveä vasten ja valui runsaana alas sammioon.
Helge kuiskasi yli unelmainsa kaupungin, jonka katuja hänen jalkansa eivät koskaan olleet astuneet – jonka rakennukset eivät kätkeneet ainoatakaan tuttua ihmistä –: "Rooma – Rooma – ikuinen Rooma." Ja häntä ujostutti oma yksinäinen minänsä ja pelotti sydämensä ääretön liikutus – vaikkakin hän tiesi, ettei kukaan saattanut tuntea häntä täällä. Ja hän kääntyi ja kiirehti Espanjan portaita päin.
Nyt hän seisoi tässä, aivan Condottin ja Corson kulmassa ja tunsi omituisena, suloisena ahdistuksena, että hänen oli luovittava kadun hälisevän liikenteen halki ja löydettävä tiensä vieraassa kaupungissa – hän aikoi oikaista suoraan Pietarinkirkolle saakka.
Hänen kulkiessaan kadun poikki tuli pari nuorta tyttöä häntä vastaan. He olivat kai norjattaria, johtui siinä samassa hänen mieleensä, ja se tuntui joka tapauksessa hauskalta. Toinen oli hyvin vaalea ja turkisnahka vaaleaa.
Hänelle tuotti iloa jo se, että sai lukea katujen nimet talojen kulmista – valkoisiin marmorilaattoihin kaiverretut kirjaimet olivat puhtaita latinalaisia.
Katu, jota pitkin hän kulki, päättyi aukioon ja valkoiselle sillalle, jonka kahdet lyhtyrivit paloivat sairaalloisen kellanvihertävinä valtaisaa, kelmeää valoa vasten, joka heijastui levottomalta taivaalta. Jokea reunusti matala kivinen kaide, joka kiilsi rapistuneisuuttaan, sekä rivi puita, lehdet lakastuneina, rungoista kaarna poissa, niin että suuret valkoiset läikät näkyivät. Virran toisella puolella paloivat katulyhdyt puitten alla, ja rakennusrykelmät piirtyivät mustina taivasta vasten, mutta tällä puolen kimmelsi illankajo vielä ikkunaruuduissa. Sillä taivas oli miltei kauttaaltaan kirkas nyt, kohoten läpikuultavan sinivihreänä pinjapuita kasvavan kummun yllä, mutta muutamia raskaita yhteensulautuneita pilvenmöhkäleitä purjehti laella, loistaen punaisina ja keltaisina kuin myrskyn edellä.
Hän seisahtui sillalla ja katseli alla virtaavaa Tiberiä. Miten sameaa sen vesi olikaan! Se vyöryi virtavana, kalvossaan päilyvät pilvet – kuljetti oksia ja lankunpäitä ja soraa mukanaan, vaaleakivisten rantamuuriensa välissä. Toisella puolen siltaa veivät pienet portaat alas veteen. Helge ei voinut olla ajattelematta, miten helppoa joskus yöllä olisikaan hiipiä sen helmaan, jos kaikki tuntuisi turhalta. Mahtoikohan joku tehdä niin?
Hän kysyi saksaksi eräältä poliisilta tietä Pietarinkirkolle, ja poliisi vastasi ensin ranskaksi ja sitten italiankielellä, ja kun Helge vain pudisti päätään, puhui mies jälleen ranskaa ja viittasi virran suuntaan. Ja Helge lähti kulkemaan.
Valtava tumma muurirykelmä piirtyi taivasta vasten, matala, pyöreä torni, huipulla enkeli sysimustana varjokuvana – Helge tunsi S:t Angelon tornin ääriviivat. Hän tuli aivan sen juurelle. Ilmassa oli vielä niin paljon valoa, että sillan kuvapatsaat kuulsivat keltaisina hämärässä, ja Tiberin vesi virtasi kuvastellen punervia pilviä, mutta katulyhdyt olivat päässeet paremmin valtaan ja heittivät valojuoviaan veteen. S:t Angelon sillan takana mennä suhahtivat raitiovaunut, valaistuin ikkunoin, uuden, raudasta rakennetun sillan yli. Sinervät sähkökipinät suihkivat johtolangoista.
Helge kohotti hattuaan eräälle miehelle:
"San Piero, favorisca?"
Ja mies viittasi ja puhui pitkälti, eikä Helge ymmärtänyt.
Katu, jolle hän nyt joutui, oli niin ahdas ja pimeä, että hän aivan kuin koki jälleennäkemisen iloa – juuri tällaiseksi hän oli kuvitellut italialaista katua! Ja siellä oli vanhain tavarain kauppoja vieri vieressä. Helge silmäili uteliaasti huonosti valaistuja ikkunoita. Enin osa oli kai pelkkää roskaa – olivatko nuo likaiset karkeat pitsinriekaleet, jotka riippuivat nyöreillä, muka italialaista nypläystä? Kaikenlaisia saviastioiden palasia ja sirpaleita oli asetettu esille pölyttyneille laatikonkansille, ja pieniä myrkynvihreitä vaskikuvia, vanhoja ja uusia metallisia kynttilänjalkoja ja rintaneuloja, koristeina joukoittain jalokiviä, jotka eivät näyttäneet oikeilta. Sittenkin hänet valtasi suorastaan voittamaton halu astua sisään, ostamaan – kysymään, tinkimään, hieromaan kauppaa –. Hän oli tullut pieneen ummehtuneeseen kauppapuotiin, tietämättä oikein itsekään kuinka. – Siellä oli muuten hauskaa – kaikenlaisia merkillisiä esineitä: katossa vanhoja kirkonlamppuja, silkinkappaleita, joille oli kuvioitu kultaisia kukkia punaiselle ja vihreälle ja valkoiselle pohjalle, rikkinäisiä huonekaluja.
Myymäpöydän takana istui keltaihoinen, tumma nuorukainen ja luki, leuka sinervänä parransänkeä. Hän kysyi ja jutteli, samalla kun Helge viittasi tavaroihin ja kysyi quanto. Helge ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että tavarat olivat hävyttömän kalliita – tietysti olisi paras jättää ostokset, kunnes hän oppisi kielen, ja sitten tinkiä oikein lujasti.
Edempänä hyllyllä oli kaikenlaista posliinitavaraa, rokokookuvia ja maljakoita, joita muovaillut ruusukimput koristivat. Mutta ne näyttivät uusilta. Helge otti umpimähkään erään posliiniesineen ja pani myymäläpöydälle: "quanto?"
"Sette", sanoi mies, seitsemän sormea pystyssä.
"Quattro", Helge piti pystyssä uusien ruskeiden hansikoiden neljää sormea. Ja hän tunsi olonsa iloiseksi ja turvalliseksi, samassa kun oli uskaltautunut vieraan kielen valtaan. Itse asiassa hän ei ymmärtänyt tuon taivaallista miehen vastalauseista, mutta aina kun toisen puhetulva hetkeksi tyrehtyi, oli Helgellä valmiina quattro ja neljä sormeaan.
"Non antica!" sanoa heitti hän rohkeasti.
Mutta puotimies vannoi ja vakuutti, antica. Quattro, sanoi Helge viimeisen kerran – nyt oli miehellä enää viisi sormea harrillaan. Kun Helge kääntyi mennäkseen, huusi mies hänen takanaan – suostui. Iloisena kuin pelimanni Helge otti vastaan tavaran, joka sillä aikaa oli kiedottu vaaleanpunaiseen silkkipaperiin.
Kadun päässä hän erotti kirkon tummat ääriviivat. Hän kulki nopeaan. Ja kiirehti torin ensimmäisen osan yli, jossa myymälöiden valaistut ikkunat loistivat ja raitiovaunut suhahtivat ohi – pylväskäytäviä kohti, jotka ympäröivät torin toista puolta kuin kaartuvat käsivarret, vetäen sen pimeään ja hiljaisuuteen, päin ääretöntä tummaa kirkkoa, joka työnsi leveät portaansa kauaksi keskitorille kuin minkäkin raakunkuoren.
Mustana taivaan valohämyä vasten kohosi kirkon kupoli ja pyhimysjoukon veistosrivit kaarikäytäväin katolla – ja puitten latvat ja säännöttömät rakennusrykelmät kukkulalla kirkon takana. Oli kuin katulyhdyillä ei olisi ollut täällä mitään valtaa; pimeys valui kaarikäytäväin pylväiden välitse – kumpusi alas portaita kirkon avoeteisestä. Helge kulki hiljaa, aivan kirkolle asti ja katseli suljettuja malmiovia. Ja kulki jälleen takaisin, obeliskin juurelle keskelle toria, seisoi siinä ja tuijotti tummaa kirkkoa, taivutti päätään taaksepäin ja mittasi silmillään siroa kivineulaa, joka aivan kuin kohosi suoraan iltataivaaseen. Viimeiset pilvet olivat painuneet yli kattojen, sillä suunnalla, josta hän oli tullut, ja ensimmäiset tähdet tunkivat säteilevät valoneulansa pimeästä, joka tiheni taivaalla.
Ja hänen korvaansa kohtasi jälleen omituinen läiskivä ääni – vesi syöksyi kivisammioon –, ja pehmeä solina, kun liikavesi valui maljasta maljaan ja lopulta altaaseen. Hän kulki aivan toisen suihkukaivon ääreen ja katseli paksua valkoista suihkua, joka ponnahti ylöspäin kuin väkevässä uhmassa ja taittui korkealla ylhäällä, tummana valoa vastaan, vaipui takaisin pimeään, jossa vesi jälleen loisti valkoisena – tuijotti, kunnes pieni tuulenpuuska tarttui vesipatsaaseen ja taivutti sitä häntä päin. – Vesi ei enää läiskinyt kiveä vasten, se viuhui ohi, ja sen hyiset pisarat pyyhkivät häntä kylmässä illassa.
Mutta hän jäi seisomaan, kuulosti ja tuijotti – kulki taas ja seisoi tuokion ja lähti jälleen liikkeelle – mutta aivan hitaasti, kuullakseen oman sielunsa ääniä. Nyt hän oli täällä, nyt hän oli todellakin täällä – kaukana, kaukana kaikesta siitä, josta hän niin kipeästi oli kaivannut pois. Ja hän kulki vieläkin hitaammin – hiipi kuin ihminen, joka on vankilasta karannut.
Edempänä oli pieni kulmaravintola. Helge meni sinne, löysi ohimennen tupakkakaupan ja kävi ostamassa savukkeita, postikortteja ja merkkejä. Odottaessaan pihviä hän joi pitkin siemauksin punaviiniään ja kirjoitti kortteja omaisilleen. Isälle: "Minä olen ajatellut sinua niin paljon tänä iltana –" ja hän hymyili herkästi – se oli sitten totinen tosi. Mutta äidille hän kirjoitti: "Jo nyt olen ostanut pienen tuliaisen sinulle – ensimmäisen ostokseni Roomassa." Äitirukka – kuinkahan hänen mahtoi olla? Helge oli usein ollut epäystävällinen hänelle, viime vuosina –. Hän riisui käärepaperit – esine oli kai jonkinlainen hajuvesipullo – ja tarkasteli sitä. Ja hän lisäsi pari riviä – hän tuli toimeen italiankielellä, eikä tinkiminen ollut niin järin vaikeaa.
Ruoka oli hyvää mutta kallista. No niin, kunhan hän ensin kotiutuisi täällä, oppisi hän kyllä asettamaan olonsa halvaksi. Kylläisenä ja viinin elähdyttämänä hän alkoi kulkea toiselle suunnalle – edessä häämötti pitkiä matalia rappeutuneita taloja ja korkeita puutarhanaitoja. Hän tuli rappeutuneen porttiholvin alitse sillalle, jota hän alkoi kulkea. Puomin vartija pysäytti Helgen ja sai tämän ymmärtämään, että hänen oli maksettava soldo. Toisella rannalla oli suuri tumma kirkko, kupukattoinen.
Joen yli päästyään hän joutui pimeiden, ahtaitten pikkukatujen labyrinttiin – tässä salaperäisessä puolipimeässä häämötti vanhoja palatseja ulkonevin katonräystäin, jotka piirtyivät taivasta päin, ikkunoissa ristikot – ja vieri vieressä surkeita hökkeleitä, vähäpätöisiä kirkonpäätyjä ahdettuina talorykelmäin väliin. Katukäytävää ei ollut – hänen jalkojensa alla oli vaikka mitä törkyä, jota oli kokoontunut viemäreihin ja joka haisi. Ja kapeitten, valaistujen viinitupien ulkopuolella ja harvassa sijaitsevien katulyhtyjen alla häämötti epämääräisiä ihmisolentoja.
Helge oli puolittain hurmioitunut, puolittain peloissaan – poikamaisen jännittynyt. Ja samalla hän alkoi tuumiskella, millä keinoin löytäisi ulos tästä labyrintistä – ja mitenkä hän löytäisi takaisin hotelliinsa maailman toiselle kulmalle. Hän saisi kai luvan tuhlata ajuriin.
Ja hän alkoi kulkea uutta, ahdasta katua – miltei ihmisistä tyhjää. Korkeitten rakennusten välissä, joiden seinät kohosivat jyrkästi, mustat ikkuna-aukot ilman koristereunoja, näkyi pieni palanen taivasta, sinikirkasta ja loistavan tummaa, ja alhaalla epätasaisesti kivetyllä kadulla pieni tuulenpyörre nostatti ilmaan tomua ja jätepapereita ja oljenkorsia.
Pari naista sivuutti hänet takaapäin. Aivan katulyhdyn kohdalla – ja hän hätkähti: juuri samat, joihin hän oli kiinnittänyt huomiota Corsolla, iltapäivällä. Joita hän oli kuvitellut norjalaisiksi. Hän tunsi pitemmän naisen vaalean nahkakauluksen.
Yht'äkkiä hänet valtasi raju halu – hänpä heittäytyisi seikkailemaan – kysyisi heiltä tietä, nähdäkseen olivatko he norjalaisia – tai ainakin skandinaaveja. Sydän hiukan jyskyttäen hän alkoi seurata heitä. Ainakin he olivat ulkomaalaisia.
Nuoret tytöt pysähtyivät erään suljetun kaupan eteen. Ja samassa he jo jatkoivat matkaa. Helge punnitsi mielessään, sanoisiko "Please" vai "Bitte" vai "Scusi" – vai heittäisikö umpimähkään "Undskyld" – hurmaavaa, jos olisivat norjattaria.
Tytöt kääntyivät kulmasta. Helge oli aivan kantapäillä ja kokosi rohkeutta puhutellakseen heitä. Silloin kääntyi pienempi puolittain ja sanoi jotain italiaksi, matalalla äänellä ja raivoissaan.
Helge nolostui kovin. Hän aikoi juuri sanoa "Scusi" ja sitten kadota, mutta samassa pitempi sanoi ystävättärelleen:
"Huh, älä toki, Cesca, älä puhuttele heitä – on paljon parempi ettei ole huomaavinaankaan heitä."
"Niin, mutta minä en siedä noita kirottuja italialaisroistoja, jotka milloinkaan eivät salli naisen kulkea rauhassa", sanoi toinen.
"Anteeksi", sanoi Helge norjaksi, ja tytöt pysähtyivät ja kääntyivät äkkiä.
"Teidän täytyy todellakin suoda anteeksi." Helge änkytti ja punastui, ja harmitteli punastumistaan ja punastui sitäkin enemmän pimeässä. "Olen nimittäin tänään tullut Firenzestä, ja nyt olen vallan kulkenut eksyksiin tässä labyrintissä. Ja kun ajattelin että neidit ehkä olivat norjalaisia – tai ainakin skandinaaveja – minä tulen niin huonosti toimeen italiankielellä, ja niin ajattelin... Ettekö tahtoisi olla niin kilttejä ja sanoa minulle, mistä voisin päästä raitiovaunuun? – Nimeni on kandidaatti Gram", sanoi hän ja nosti uudelleen hattuaan.
"No missä te sitten asutte?" kysyi pitempi.
"Sen nimi on jotain sinnepäin kuin Albergo Torino – se on aivan lähellä asemaa", selitti Helge.
"Silloin hänen pitää nousta Trasteveren vaunuun San Carlo di Catenarin kohdalla", sanoi pienempi.
"Ei, parempi on käyttää uuden Corson linjaa numero yksi."
"Mutta eiväthän ne mene Terminiin", vastasi pieni.
"Menevätpä. Otatte sen jonka kyljessä on San-Piero – Stazione Termini", selitti pitkä Helgelle.
"Senkö – mutta sehän kulkee pitkin Capo le Casea ja Ludovisia ja sitten edelleen hiton pitkää lenkkiä – asemalle kestää ainakin kokonaisen tunnin siinä – vähintään!"
"Mutta hyvä ystävä – sehän menee suoraan – aivan Via Nazionalelle."
"Mutta kun se ei mene sinne", väitti pieni kivenkovaan. "Ja sitä paitsi se kiertää Lateraaninkin – ensin."
Pitkä nainen kääntyi Helgeen:
"Kuljette aivan suoraan, ensimmäistä katua oikealle, niin tulette Kirpputorille. Sitten vasemmalle, pitkin Cancellariaa, uudelle Corsolle. Mikäli muistan, on raitiotiepysäkki Cancellarian vieressä – ainakin ihan lähellä – niin, näettehän nimikilven. Pitäkää sitten varalta ja nouskaa siihen vaunuun, jossa on kilpi San Piero – Stazione Termini – siis numero yhteen."
Helge seisoi hieman neuvottomana ja kuuli nuorten neitosten viskelevän toisilleen vieraita nimiä kuin mitäkin palloja. Ja hän pudisti päätään:
"Pelkäänpä etten löydä sinne, neiti – on kai paras kulkea kunnes tapaan ajurin."
"Voimmehan hyvin saattaa teidät pysäkille", sanoi pitkä.
Pienempi kuiskasi harmissaan jotain italiankielellä, mutta pitkä vastasi jälleen torjuen. Helge kävi vieläkin neuvottomammaksi näiden hänen ohitseen viskattujen huomautusten johdosta, joita ei ymmärtänyt.
"Kiitos, en tosiaankaan tahdo vaivata teitä – löydän kyllä kotiin, tavalla tai toisella."
"Eihän siitä ole vaivaa", sanoi pitkä ja alkoi kulkea. "Meidän täytyy mennä suunnilleen samaa tietä."
"Te olette liian kiltti. Roomassa on kai hyvin vaikea löytää, eikö totta?" yritti Helge keskustella. "Varsinkin pimeän tultua."
"Ei ollenkaan, tänne kotiutuu pian."
"Niin, minähän saavuin tänne tänään – tulin aamujunassa Firenzestä."
Pieni sanoi puoliääneen jotain italiaksi. Pitkä kysyi Helgeltä:
"Firenzessä oli kai kylmää?"
"Tulipalopakkanen. Eikö täällä ole hiukan lauhempaa? Kirjoitin muuten äidille eilen ja tilasin talvitakkini."
"Voi, kyllä täälläkin saattaa olla jäätävää. Viihdyittekö Firenzessä – olitteko siellä kauankin?"
"Kaksi viikkoa", sanoi Helge. "Luulen että tulen viihtymään paremmin Roomassa."
Toinen nuori tyttö nauroi. Hän oli koko ajan kulkenut ja mutissut jotain puoliääneen italiaksi. Mutta pitkä vastasi Helgelle lämpimällä, rauhallisella äänellään:
"Niin, en luule että mihinkään kaupunkiin voi rakastua niin kuin Roomaan."
"Ystävättärenne on kai italialainen", sanoi Helge.
"Ei toki, neiti Jahrmann on norjalainen. Mutta me puhumme vain italiaa jotta minä oppisin kielen – hän taas on kovin etevä. Nimeni on Winge", lisäsi hän. "Tämä on Cancellaria", ja hän viittasi suurta tummaa palatsia.
"Onko pihahuone niin kaunis kuin sanotaan?"
"Erinomaisen kaunis. – Ja nyt autan teitä löytämään oikean raitiovaunun."
Heidän siinä seisoessaan odottamassa tuli pari herraa kadun yli.
"Kas vain, oletteko täällä", sanoi toinen.
"Iltaa", sanoi toinen. "No nyt kai menemme yhdessä sinne? Te olette kai olleet katsomassa koralleja?"
"Kauppa oli suljettu", vastasi neiti Jahrmann nyrpeästi.
"Tapasimme maanmiehen jonka tahtoisimme saattaa oikeaan raitiovaunuun", selitti neiti Winge ja esitti, "kandidaatti Gram – taidemaalari Heggen, kuvanveistäjä Ahlin."
"En tiedä muistaako herra Heggen minua – nimeni on Gram – tapasimme toisemme Mysu-seterissä kolme vuotta sitten."
"Tosiaankin, aivan niin. Ja nyt olette Roomassa?"
Ahlin ja neiti Jahrmann olivat kuiskailleet keskenään. Nyt tuli Cesca ystävättärensä luo:
"Kuules, Jenny – minä menenkin kotiin. En ole ollenkaan sillä päällä nyt, että Frascati huvittaisi minua."
"Mutta, rakas ystävä – sinähän sen juuri keksitkin."
"Huh ei, ei Frascatia – hyi sentään, istua kyhjöttää kolmenkymmenen vanhan tanskattaren parissa, kaiken maailman vuosikertaa ja sukupuolta."
"Voimmehan mennä muuanne – mutta tuolta tuleekin raitiovaununne, kandidaatti Gram."
"Tuhannet kiitokset avusta – ehkäpä saan tavata neitejä joskus vielä – kenties skandinaavisessa yhdistyksessä?"
Raitiovaunu pysähtyi heidän kohdalleen. Silloin neiti Winge sanoi:
"Kuinka olisi – eikö teitä haluttaisi lyöttäytyä seuraamme – olimme sopineet että menisimme jonnekin istumaan, tänä iltana – juomaan viiniä ja kuulemaan musiikkia."
"Niin, kiitos" – Helge seisoi hieman epäröiden ja arkana ja katseli toisia ympärillään. "Se olisi kovin hauskaa, mutta" – ja hän kääntyi luottavaisesti neiti Wingeen, jonka kasvot olivat niin valoisat ja ääni ystävällinen: "Tehän tunnette toinen toisenne, ja – – eikö teistä ole hauskempaa päästä pitämästä seuraa vieraalle", pääsi häneltä kömpelösti ja hän nauroi nolona.
"Ei ollenkaan, hyvä ystävä" – neiti Winge hymyili. "Sehän olisi vain hauskaa – ja tuossa meni raitiovaununnekin – tehän tunnette Heggenin entuudestaan ja nyt meidät –. Me pidämme kyllä huolta siitä, että pääsette kunnolla kotiin – niin, mikäli ette siis ole väsynyt."
"Väsynytkö, en yhtään! – Tahtoisin hirveän kernaasti tulla mukaan", sanoi Helge innokkaasti ja mieli keventyneenä.
Toiset kolme alkoivat ehdottaa viinitupia. – Helge ei tuntenut ainoatakaan nimeä; isä ei ollut puhunut yhdestäkään. Neiti Jahrmann hylkäsi jok'ikisen.
"No niin – siinä tapauksessa menemme sinne S. Agostinon varrelle – tiedäthän, missä on sitä punaviiniä, Gunnar." Jenny Winge lähti ilman muuta liikkeelle; Heggen seurasi.
"Siellähän ei ole musiikkia", vastusteli neiti Jahrmann.
"Onpahan – karsassilmäinen ja myös se toinen mies – he ovat siellä miltei joka ilta. Kunhan vain emme seiso tässä ja aikaile."
Helge tuli perässä neiti Jahrmannin ja ruotsalaisen kuvanveistäjän kanssa.
"Onko herra Gram kauan ollut Roomassa?"
"En, tulin aamupäivällä Firenzestä."
Neiti Jahrmann naurahti. Helge joutui hämilleen. Hän kulki ja punniskeli mielessään – ehkäpä hänen sittenkin olisi paras sanoa, että hän oli väsynyt, ja lähteä. Heidän kulkiessaan pimeitä, ahtaita katuja neiti Jahrmann jutteli koko ajan kuvanveistäjän kanssa ja vastasi tuskin, kun Helge yritti sanoa hänelle jotain. Mutta ennen kuin Helge sai päätöksen valmiiksi, hän näki etumaisen parin katoavan eräästä kapeasta katuovesta.
II
"Mikä peijakas sitä Cescaa nyt taas vaivaa – hänen oikuillaan ei pian ole määrää eikä rajaa – riisu takkisi, Jenny, muuten sinua palelee, kun tulet ulos." Heggen ripusti hattunsa ja kesäpäällystakkinsa naulaan ja paiskautui olkituolille.
"Ressu, hän ei voinut päivällä hyvin – ja näetkös, sitten tuo Gram sattui kulkemaan kappaleen matkaa perässämme – kunnes uskalsi puhutella meitä ja kysyä tietä – sellainen ärsyttää aina Cescaa, ja muuten, tiedäthän, että hänen sydämensä –."
"Raukka. Aika rohkea otus, tuo Gram."
"Voi raukkaa – hän kuljeskeli ja oli luullakseni aivan suunniltaan. Hän ei juuri vaikuta tottuneelta matkustamaan. Sinä tunnet hänet?"
"En kuolemakseni muista. Mutta silti olen hyvinkin saattanut tavata hänet. Kas tuossa he tulevatkin."
Ahlin riisui neiti Jahrmannin takin.
"Kas peijakas", sanoi Heggen. "Oletpa sievä tänään, Cesca. Hieno kuin mikäkin sisilisko!"
Cesca hymyili iloisesti ja silitti hamettaan lanteilta – tarttui sitten Heggeniä hartioihin:
"Siirry syrjään – tahdon istua Jennyn vieressä."
Taivas varjelkoon kuinka hän on kaunis, ajatteli Helge. Hame oli heleätä nuorta vihreää – se nousi niin korkealle edestä, että täyteläinen povi kohosi kuin kukkamaljakosta. Ja samettipusero läikkyi kullankarvaisina laskoksina; se oli edestä syvälle kaarrettu, niin että pyöreä kaula paljastui kalpean ruskehtavana. Hän oli hyvin tumma; kellonmuotoisen, ruskean samettihatun alta riippui pieniä sysimustia kiehkuroita hienoille, raikkaanpunaisille poskille. Kasvot olivat pikkutytön, silmäluomet täyteläiset syvien, tummanharmaiden silmien yllä, ja suloiset hymykuopat väreilivät pienen, tummanpunaisen suun seutuvilla.
Neiti Winge oli kiistattomasti kaunis tyttö, hänkin, mutta ei ollenkaan kestänyt kilpailussa ystävättären rinnalla. Hän oli yhtä vaalea kuin toinen tumma; hiukset, jotka oli pyyhkäisty ylöspäin korkealta, valkoiselta otsalta, ryöppysivät kullankarvaisina pienen harmaan nahkalakin alta, ja iho oli vaaleanpunainen ja hienon valkoinen. Vieläpä kulmakarvat ja teräksenharmaiden silmien ripset olivat vaaleat – kullanruskeat. Mutta suu oli liian iso kapeisiin kasvoihin, joiden nenä oli lyhyt ja suora ja ohaukset sinisuoniset ja kuperat – ja se oli hieman kalpea, mutta nauraessa paljastuvat hampaat olivat tiheässä ja välkkyvät. Ja kaikki oli niin hintelää – pitkä, solakka kaula, ja käsivarret, joita peitti hienoinen vaalea untuvahaiven, ja kädet, jotka olivat pitkät ja laihat. Vartalo oli miltei poikamainen, niin pitkä ja huiskea hän oli – hän mahtoi olla kovin nuori: hihoissa oli kyynärpäiden kohdalla pienet valkoiset käänteet, samoin kuin kaula-aukon ympärillä, hame oli vaaleanharmaata silkkiä, kevyt ja runsas ja rypytetty sekä kaula-aukon kohdalta että vyötäröltä – jotta kai se hieman peittäisi hänen laihuuttaan. Hänen kaulallaan oli kääty, pieniä vaaleanpunaisia helmiä, jotka heijastivat vaaleanpunaisia läikkiä iholle.
Helge Gram oli ujosti istuutunut pöydän päähän ja kuunteli, kuinka tämä vieras seura jutteli jostain rouva Söderblomista, joka oli ollut sairaana. Vanha italialainen, likainen valkoinen esiliina suurella vatsallaan, tuli heidän luokseen ja kysyi mitä he halusivat.
"Punaista, valkoista, hapanta, makeaa – mitä te tahdotte, Gram?" Heggen kääntyi häneen.
"Kandidaatti Gramin täytyy ottaa puoli litraa minun punaviiniäni", sanoi Jenny Winge. "Se on ihan Rooman parhaita – eikä se ole vähän sanottu, uskokaa pois."
Kuvanveistäjä työnsi naisille savukekotelon. Neiti Jahrmann otti savukkeen ja sytytti sen.
"Voi älä, Cesca", pyysi neiti Winge.
"Otanpas", sanoi neiti Jahrmann. "En tule sen kummemmaksi vaikka olisin ottamattakin. Ja nyt olen pahalla tuulella.
"No mutta miksi, hyvä neiti?"
"Minähän en sittenkään saanut noita koralleja."
"Olisitko sinä siis tahtonut käyttää niitä tänä iltana?" kysyi Heggen.
"En, mutta olin päättänyt ottaa ne."
"Ja huomenna päätät ottaa malakiittikäädyn", nauroi Heggen.
"En vaikka. Mutta olihan hirveän inhottavaa kun Jenny ja minä olimme laukanneet sinne saakka vain noiden viheliäisten korallien takia."
"No mutta sinähän tapasit meidät. Muuten olisitte saaneet mennä Frascatiin, johon sinä siis yht'äkkiä olet julmistunut."
"Minä en ollenkaan olisi mennyt Frascatiin – saat vaikka pääni pantiksi, Gunnar. Ja paljon parempi etten olisikaan mennyt. Sillä nyt minä joudun tupakoimaan ja juomaan ja olemaan ylhäällä koko yökauden, kun te kerta olette saaneet minut houkutelluksi matkaan."
"Luulin sinun ehdottaneen."
"Malakiittikääty oli minusta ihmeen kaunis", keskeytti Ahlin. "Ja hyvin huokea."
"Niin, mutta malakiitti on paljon halvempaa Firenzessä. Täkäläinen maksaa neljäkymmentäseitsemän. Ja Firenzessä, josta Jenny osti cristallo rossonsa, olisin saanut sellaisen kolmellakymmenelläviidellä. Jenny maksoi omasta käädystään vain kahdeksantoista. Mutta mies saa luvan antaa minulle korallit yhdeksälläkymmenellä liirellä.
"En oikein ymmärrä säästäväisyyttäsi", sanoi Heggen ja nauroi.
"Sitä paitsi en jaksa enää puhua koko asiasta", sanoi neiti Jahrmann. "Minua kyllästyttää tämä soutaminen ja huopaaminen – mutta huomispäivänä käyn ostamassa korallit."
"Mutta eikö yhdeksänkymmentä liiraa ole hirveän paljon koralleista?" uskalsi Helge kysyä.
"Käsitättehän etteivät ne ole tavallista laatua", suvaitsi neiti Jahrmann vastata, "vaan oikeita contandina-koralleja – painava kääty kultalukkoineen ja raskaat korvahelyt, näin pitkät!"
"Contandina – merkitseekö se jotain erikoislaatuista korallia?"
"Ei toki – mutta contandinat käyttävät niitä."
"Minä kun en tiedä mitä contandina merkitsee", hymyili Helge anteeksi pyytäen.
"Talonpoikaistyttöä, tietysti. Ettekö ole nähnyt minkälaisia käätyjä he käyttävät – korallit ovat raskaita, tummanpunaisia ja hiottuja. Minun ovat aivan pihvilihan väriset ja keskimmäinen helmi on näin suuri" – ja Cesca muodosti peukalollaan ja keskisormellaan munansuuruisen ympyrän.
"Sehän mahtaa olla suurenmoinen näky" – Helge tarttui innokkaasti keskustelun lankaan. "Minä en tiedä minkälaista malakiitti tai cristallo rosso on – mutta minusta tuntuu että tuollaiset korallit sopivat kaikkein parhaiten teille."
"Siinä sen kuulitte – Ahlin, tehän koetitte taivuttaa minua ottamaan malakiittikäädyn! Heggenin solmioneula on malakiittia – alahan irroittaa sitä, Gunnar –. Ja Jennyn helminauha on cristallo rossoa – ei rossaa – punaista vuorikristallia, tiedättehän."
Cesca ojensi hänelle neulan ja helminauhan. Helmiin oli jäänyt nuoren tytön kaulan lämpöä. Helge katseli hetken korua. Jokaisen helmen sisässä oli kuin pieniä säröjä, jotka imivät itseensä valoa.
"Mutta teillä pitäisi olla koralleja, neiti Jahrmann –. Tiedättekö, minusta te itsekin silloin näyttäisitte roomalaiselta contandinalta."
"Väv-väv." Hän hymyili hiukan Helgelle ja hyräili tyytyväisenä. "Siinä sen kuulitte!"
"Teillähän on italialainen nimikin", jatkoi Helge innokkaasti.
"Voi, minä vain asuin italialaisessa perheessä viime vuonna ja siellä he muuttivat sen kauhean nimen, jonka olen saanut isoäitini muistoksi, ja niin minä pidin italialaisen."
"Fransesca", sanoi Ahlin hiljaa.
"Minä en voi koskaan ajatella teitä muuten kuin Fransescana – signorina Fransescana."
"Miksi ei neiti Jahrmannina. Mehän emme ikävä kyllä voi puhua italiaa yhdessä – kun ette siis osaa kieltä." Hän kääntyi toisiin. "Jenny ja Gunnar – minä siis ostan korallit huomenna."
"Niin, niinhän sinun on tapana sanoa", sanoi Heggen.
"Mutta minä tahdon ne yhdeksälläkymmenellä."
"Niin, täällä täytyy kyllä tinkiä", sanoi Helge kokeneesti. "Minä olin nyt iltapäivällä jossain kaupassa Pietarinkirkon lähellä ja ostin tämän äidille. Mies vaati siitä seitsemää liiraa, mutta sain sen neljällä. – Eikö se teistä ollut huokea?" Hän asetti esineen pöydälle.
Fransiska katseli sitä halveksuen:
"Kirpputorilla ne maksavat puolitoista. Viime vuonna vein niitä tuliaisiksi molemmille palvelustytöillemme."
"Mies väitti sitä vanhaksi", huomautti Helge nöyrästi.
"Niin ne aina väittävät – kun huomaavat ettei ostaja ole tuntija. Eikä osaa kieltä."
"Teistä se siis ei ole kaunis?" kysyi Helge alakuloisena ja kääri sen jälleen punaiseen silkkipaperiin: "Enkö minä teidän mielestänne voi antaa sitä äidilleni?"
"Minusta se on hirvittävä", sanoi Fransiska. "Mutta enhän tunne äitinne makua."
"Taivas tiesi mihin minä sen sitten panen", huokasi Helge.
"Antakaa te se vain äidillenne", sanoi Jenny Winge. "Hän kyllä iloitsee kun näkee, että olette ajatellut häntä. Sitä paitsi – kotimaassa ne kyllä käyvät täydestä. Me taas, jotka olemme täällä, saamme nähdä niin paljon."
Fransiska aikoi tarttua Ahlinin savukekoteloon, mutta maalari ei tahtonut antaa sitä hänelle. Hetken ajan he kuiskailivat kiihkeästi keskenään. Sitten Fransiska viskasi sen luotaan:
"Giusippe!"
Helge ymmärsi että hän määräsi isännän tuomaan savukkeita. Ahlin hätkähti:
"Neiti Jahrmann – rakas – minähän vain tarkoitin – tiedättehän, ettei teidän ole hyvä polttaa niin paljon."
Fransiska nousi tuoliltaan, silmät kyynelissä.
"Samantekevä muuten – minä lähden kotiin."
"Neiti Jahrmann – Fransiska –." Ahlin seisoi ja piteli hänen takkiaan ja suostutteli hiljaa. Cesca pyyhki silmiään nenäliinalla.
"Ei, minä – minä tahdon kotiin. Hyvää ystävä, näettehän että olen ihan mahdoton tänä iltana. Ei, minä tahdon mennä kotiin – yksin – ei Jenny, sinä et saa missään tapauksessa lähteä, sinä."
Heggen nousi hänkin. Helge istui yksinään pöydän päässä.
"Et kai sentään kuvittele että saat lähteä yksinäsi kotiin tähän aikaan yöllä", sanoi Heggen.
"Vai niin – sinäkö sen aiot kieltää?"
"Aion, ehdottomasti."
"Hys, Gunnar", sanoi Jenny Winge. Hän torjui molemmat herrat – he istuutuivat pöydän ääreen eivätkä puhuneet mitään, samalla kun Jenny, käsivarsi Fransiskan vyötäisillä, veti hänet hiukan syrjään ja puheli hiljaisella äänellä hänen kanssaan. Hetken kuluttua molemmat tulivat takaisin pöytään.
Mutta he kaikki istuivat koko lailla nuopeina. Neiti Jahrmann puolittain makasi Jennyn sylissä – hän oli saanut savukkeensa ja poltteli ja pudisti päätään kaikille Ahlinin vakuutteluille, että tämän savukkeet olivat parempia. Jenny oli tilannut maljakon hedelmiä, söi mandariineja ja pisteli viipaleita Fransiskan suuhun. Voi mitenkä viehättävältä tyttö näytti, maatessaan noin, pienet lapsenkasvot murheellisina, antaen ystävättären syöttää itseään. Ahlin istui ja tuijotti häneen ja Heggen mursi kaikki käytetyt tulitikut pieniksi kappaleiksi ja pisteli niitä appelsiininkuoriin.
"Joko siitä on pitkäkin aika, kun tulitte kaupunkiin, kandidaatti Gram?" kysyi hän Helgeltä.
Helge yritti ryhdistyä:
"Tavallisesti sanon että tulin aamupäiväjunassa Firenzestä."
Jenny nauroi kohteliaasti – mutta Fransiska hymyili riutuvaa hymyä.
Samassa tuli sisään paljaspäinen, tummatukkainen tyttö, kasvot rivot ja kellervän lihavat. Hänellä oli mandoliini kädessä. Hänen jäljessään teiskaroi lyhyt nuorukainen, nukkavierua tarjoilijatyyppiä, kantaen kitaraa.
Jenny puhui – kuin lapselle:
"Kas nyt Cesca – siinähän Emilia tuleekin – nyt saamme musiikkia."
"Sehän on hauskaa", sanoi Helge. "Kuljeskelevatko tällaiset kansanlaulajat vieläkin viinituvasta toiseen täällä Roomassa?"
Kansanlaulajat virittivät "Iloisen lesken" – "Mun siveelliseks tiedäthän". Tytöllä oli merkillisen korkea, heleä, metallinvärinen ääni.
"Huh sentään, hyi", Fransiska heräsi:
"Siitä emme sentään välitä – jotain italialaista – 'la luna con palido canto' – eikö niin?"
Hän pujahti laulajain luo ja tervehti heitä kuin vanhoja ystäviä – nauroi ja viittoili, otti kitaran ja näpäytteli kieliä, hyräili yhtä ja toista melodiaa.
Italialaistyttö lauloi. Suloisena ja suostuttelevana, helisevien metallikielien säestämänä, värisi sävel, ja koko Helgen seurue yhtyi laulun loppukertoon. Siinä puhuttiin amoresta ja bacciaresta.
"Se on kai rakkauslaulu, eikö niin?"
"Hieno rakkauslaulu", nauroi neiti Jahrmann. "Paras olla kääntämättä sanoja. Mutta italiaksi se kuuluu oikein somalta."
"Voi, eihän tämä ole niin vaarallinen", sanoi Jenny Winge. Ja hän kääntyi Helgeen kasvot kohteliaassa hymyssään: "No kandidaatti Gram – onko teistä tämä hauskaa – eikö viini ole hyvää?"
"On, erinomaista. Ja huoneisto on kai erittäin tyypillinen."
Mutta hän oli vallan menettänyt rohkeutensa. Neiti Winge ja Heggen heittivät silloin tällöin sanasen hänelle, mutta hän ei jaksanut pitää keskustelua käynnissä. Sitten he alkoivat puhella tauluista. Ruotsalainen kuvanveistäjä istui vain ja tuijotti neiti Jahrmanniin. Ja vieraat sävelet värisivät mandoliinin metallikielillä – Helgen ohitse – vieden viestejä noille toisille. Ja huone, jossa hän istui, oli siis all right – lattia oli punaista tiilikiveä, ja seinät ja katto, joka oli holvimainen ja lepäsi paksun keskipilarin varassa, olivat valkoisiksi kalkitut – pöydät maalaamattomat niinkuin pitikin ja tuoleissa vihreät olki-istuimet ja viinitynnyreistä marmorisen myymäpöydän takaa nousi käyneen juoman höyryä, tehden ilman hapahkon raskaaksi.
Taiteilijanelämää Roomassa. Oli aivan kuin hän olisi katsellut jotain kuvaa tai lukenut siitä jostain kirjasta. Vain niin että hän nyt tunsi itsensä niin tarpeettomaksi – toivottoman tarpeettomaksi. Niin kauan kuin hän näki sellaista vain kuvissa tai kirjoissa, hän saattoi uneksia olevansa mukana hänkin. Mutta nämä ihmiset, siitä hän oli varma, eivät koskaan hyväksyisi häntä omakseen.
Piru vieköön, sehän oli kuin pitikin. Eihän hän itse asiassa kelvannut olemaan muitten parissa – eikä missään tapauksessa tämäntapaisten. Kas nyt miten huolettomasti Jenny Winge tarttuu paksuun, himmeään, tummanpunaisella viinillä täytettyyn olutlasiin – sellaiset olivat hänelle suorastaan nähtävyys – isä oli puhunut niistä – huomauttanut lasista jota Marstrandin roomalaiskuvan tyttölapsi, Kööpenhaminan museossa, piteli käsissään – se oli aivan samanlainen. Se oli kai arvoton taulu, neiti Wingen mielestä. – Nämä pikkutytöt eivät kai koskaan olleet lukeneet Bramanten pihahuoneesta Cancellariassa – "tästä renessanssiajan rakennustaiteen helmestä". He olivat saattaneet keksiä sen sattumalta jonain päivänä, mennessään ostamaan Kirpputorilta helmiä ja helyjä itselleen – olivat ehkä haltioituneina hakeneet käsiinsä ystävänsä ja näyttäneet heille tämän uuden ihanuuden, josta he eivät olleet vuosikausia haaveksuneet –. He eivät ainakaan olleet lukeneet jokaisesta kivestä ja jokaisesta paikasta – lukeneet kunnes silmiä kirveli, niin etteivät ne voineet havaita mitään kaunista, ellei tämä kauneus ollut täsmälleen sitä, miksi ne olivat kuvitelleet sen kotona –. He saattoivat noin vain katsella valkoisia pylväitä, jotka nousivat etelämäistä taivasta päin, ja iloita niistä, pedanttisen uteliaasti ajattelematta, mikähän unohdetulle jumalalle rakennettu temppeli oli joskus kohonnut täällä.
Hän oli uneksinut – ja lukenut. Ja hän tunsi – todellisuudessa ei ollut mitään, joka olisi ollut aivan sitä, mitä hän oli odottanut. Kaikki muuttui jollain tavoin niin harmaaksi ja kovaksi kirkkaassa ilmassa – haave oli peittänyt hänen unikuvansa siniseen puolihämyyn ja viimeistellyt ja täydentänyt sen sopusointuiseksi ja valanut suvista vihreää pitkin raunioita –. Hän oli tullut vain saadakseen todeta, että kaikki oli paikallaan, kaikki mistä hän oli lukenut –. Sitten hän kyllä saattaisi lasketella ulkoa kaikki lukemansa yksityiskoulun nuorille naisille ja kertoa että hän oli sen nähnyt – eikä hän voisi kertoa yhdestäkään näkemästään, jonka hän itse olisi keksinyt, omin päin –. Hän ei saisi tietää mitään muuta kuin sitä, minkä hän kirjoista tunsi. Ja tavatessaan eläviä ihmisiä hän koetti löytää heistä kuolleita, kuviteltuja olentoja, joista hän oli lukenut – löytää heissä fantasiakuviensa vastineen –. Sillä kuinkapa hän saattaisi tietää mitään elävistä ihmisistä – hän, joka ei ollut koskaan elänyt.
Mutta Heggen tuossa, huulet paksuina ja punaisina, ei ainakaan haaveksinut mistään lainakirjastojen romanttisista seikkailuista, lyöttäytyessään jonakin iltana nuoren tytön seuraan Rooman kaduilla.
– Muuten Helge alkoi tuntea, että oli juonut viiniä.
"Jos nyt menette kotiin ja panette maata, on teillä huomiseksi päänsärky", sanoi neiti Winge hänelle, kun he jälleen seisoivat pimeällä kadulla. Nuo kolme muuta kulkivat edellä; Helge seurasi hieman taempana Jenny Wingen kanssa.
"Niin mutta neiti Winge – rehellisesti puhuen, enkö minä teistä ole hirveän ikävä otus mukana laahattavaksi?"
"No mutta hyvä –. Eihän tässä ole muuta kuin että te ette tunne meitä, emmekä me teitä – vielä."
"Minun on niin kovin vaikea tulla tutuksi ihmisten kanssa – oikeastaan en tutustu koskaan. – Minun ei olisi pitänyt tulla mukaan, kun te niin kiltisti kysyitte tahtoisinko, tänä iltana. – Huvitteluunkin vaaditaan nähtävästi harjoitusta." Hän yritti nauraa.
"Niin, aivan varmaan." Helge saattoi kuulla äänestä että Jenny Winge hymyili. "Minä olin viidenkolmatta, ennen kuin aloin harjoitella. Ja taivas tietää ettei se minultakaan juuri luontunut, aluksi."
"Teiltäkö? Minä luulin että te taiteilijat aina –. Sitä paitsi en luullut että te olisitte viidenkolmatta, lähimaillekaan."
"Olen, Jumalan kiitos – ison matkaa ylikin."
"Sanotteko Jumalan kiitos? Ja minä joka sentään olen mies –. En tiedä, joka vuosi joka minun kohdaltani valuu pois – iankaikkisuuteen – tuomatta mitään muuta kuin nöyryyttävän kokemuksen, etteivät muut ihmiset minua tarvitse – eivät tahdo olla tekemisissä kanssani –." Helge pysähtyi äkkiä, kauhistuneena. Hän tunsi äänensä vapisevan – tajusi myös että hän mahtoi olla hiukan päissään, puhuakseen tuolla tavoin naiselle jota tuskin tunsi. Mutta hän jatkoi, uhmaten omaa arkuuttaan: "Minusta kaikki on aivan toivotonta. Kun isäni kertoo oman aikansa nuorista – he kai puhuivat kilvan kultaisista illuusioista ja niin poispäin. Peijakas, minulla ei koskaan ole ollut ainoatakaan illuusiota josta myöhemmin voisin puhua. Ja vuodet ovat menneet – hukkaan – niitä ei koskaan saa takaisin."
"Noin ette saa puhua, kandidaatti Gram. Ainoakaan vuosi ihmisen elämää ei ole kulunut hukkaan, ellei itse ole asettanut niin että itsemurha on ainoa tie. Enkä usko että vanhoilla, kultailluusioiden aikaisilla, oli sen helpompaa – heidän kuvitelmansa riisti elämä. Meidät – useimmat nuoret, jotka tunnen, alkavat ilman kuvitelmia – viskattiin olemassaolon taisteluun, miltei jokainen meistä, ennen kuin olimme hädin tuskin aikuisia. Ja heti alussa jouduimme katselemaan sitä silmästä silmään, niin että opimme odottamaan kaikkein pahinta. Ja sitten me kerran huomasimmekin, että ehkä sittenkin pystyisimme saamaan siitä jotain hyvääkin –. Yhtä ja toista tapahtui, joka pani meidät ajattelemaan: jos kestät vielä tämän, kestät vaikka puukonterää –. Kun ensin saa hiukan itseluottamusta, ei ole olemassa mitään kuvitelmaa, jonka tilapäiset tapahtumat tai lähimmäiset voivat meiltä ryöstää."
"Oh, olosuhteet – tai sattuma – voivat olla sellaiset, ettei itseluottamus mahda mitään. Kun olosuhteet ovat voimakkaammat kuin ihminen itse."
"Niin kyllä" – Jenny Winge nauroi. "Kun laiva lähtee, voi sattua että juuri se joutuu haaksirikkoon – jossain rattaassa voi olla valuvika, ja kaikki hajoaa –. Yhteentörmäys. Mutta eihän sellaista voi ottaa lukuun. Ja täytyy koettaa, eikö olosuhteita voida voittaa. Useimmiten löytyy lopuksi jokin keino."
"Te olette siis suuri optimisti, neiti Winge?"
"Olen." Hän kulki tuokion. "Olen tullut optimistiksi. Saatuani nähdä, miten paljon ihmiset lopultakin jaksavat kestää – kadottamatta rohkeuttaan taistella – ja tylsymättä."
"Mutta juuri siksihän he tulevat – tylsiksi. Tai ainakin kutistuvat."
"Eivät kaikki. Ja jo se, että on yksikin jota elämä ei voi lannistaa tai kutistaa, on minusta kyllin kasvattamaan ihmistä optimistiksi. – Me menemme tänne", sanoi hän.
"Minusta tämä muistuttaa enemmän jonkinlaista Montmartre'in kapakkaa tai sentapaista – eikö niin?" Helge katseli ympärilleen.
Huone oli tavattoman pieni, kapeita sametti-istuimia ylt'ympäri pitkin seiniä. Pari pientä marmoripöytää, ja myymäpöydällä paloi liekki parin suuren nikkelisen keittokojeen alla.
"No niin – tämäntapaiset paikat ovat kai suunnilleen samanlaisia, kaikkialla", sanoi Jenny. "Te tunnette Pariisin?"
"En, minä vain ajattelin –"
Häntä alkoi äkkiä hermostuttaa, rajattomasti. Mokomakin pikku taiteilijaneitonen, joka tietenkin on kierrellyt maailmaa mielin määrin – taivas muuten tiesi mistä he saivat rahaa tuollaiseen! Oli itsestään selvää, että jokainen oli käynyt Pariisissa, aivan kuin olisi viettänyt iltaa Dronningenissa –. Jumaliste, tuollaisten oli helppoa laverrella itseluottamuksesta –. Pikkusen sydänsurua Pariisissa, jonka unohtaa Roomassa – se oli kai pahinta mitä hänen kohdalleen oli sattunut. Ja sitten hän oli niin peijakkaan reipas ja varma ja täyskasvuinen elämän suhteen –.
Hänen vartalonsa oli melkein luiseva – vaikka kasvot olivatkin raikkaat ja värit viehättävät.
Sen sijaan Helgen teki mieli puhella neiti Jahrmannin kanssa. Tämä oli jo nyt ihkasen valveilla, mutta koko hänen mielenkiintonsa kohdistui Ahliniin ja Heggeniin. Ja neiti Winge söi paistettua munaa ja leipää ilman voita ja joi keitettyä maitoa palan paineeksi.
"Merkillinen yleisö", Helge sanoi, kääntyen kuitenkin hänen puoleensa. "Pelkkiä rikollistyyppejä jok'ikinen, minun mielestäni."
"No niin, sekalaista seurakuntaa. Mutta teidän pitää muistaa että Rooma on uudenaikainen suurkaupunki – täällä asuu paljon niitäkin, jotka ovat yötyössä. Ja tämä on niitä harvoja paikkoja, jotka ovat auki tähän vuorokauden aikaan. Eikö teidän ole nälkä – nyt minä tahdon mustaa kahvia."
"Istutteko te aina näin pitkään?" Helge katseli kelloaan; se kävi neljää.
"Eihän toki", – Jenny nauroi. "Vain joskus – ja silloin odotamme kunnes aurinko nousee ja menemme syömään aamiaista. Nyt ei siis neiti Jahrmann tahdo kotiin tänä yönä."
Helge tuskin tiesi itsekään, miksi hän jäi istumaan. He joivat jotain sinivihreää likööriä – Helge kävi uniseksi siitä, mutta toiset nauroivat ja puhelivat. Hänen korviensa ohi surisi ihmisten ja kaupunkien nimiä, joita hän ei tuntenut.
"Ei, mutta tiedättekös – Douglas ja hänen siveyssaarnansa – se ei sitten ole mistään kotoisin. Sillä ajatelkaas, eräänä aamuna kun vain me olimme malliluokalla, hän ja tuo suomalainen, muistattehan, Lindberg, ja minä, ja me menimme alas juomaan hiukan kahvia – silloin oli kesäkuu –. Ja kun me taas tulemme ylös, istuu Douglas ja pitelee tyttöä sylissään –. Niin, me olimme kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta sen erän jälkeen hän ei enää kutsunut minua luokseen teelle."
"Herranen aika", sanoi Jenny. "Oliko se nyt niin vaarallista!"
"Kevätaikaan – ja Pariisissa", nauroi Heggen. "Sanonpa sinulle, Cesca – Norman Douglas oli hyvä poika – älä koetakaan väittää vastaan. Ahkera myös – hän näytti minulle mainioita luonnoksia linnoitusalueelta –"
"Niin – ja muistatko sitä toista, Pére Lachaise'iltä – sinipunervia helmiseppeleitä taulun alakulmassa" –, sanoi Jenny.
"Muistan kyllä – se oli hemmetin hyvä – ja entäs pikku tyttö pianon ääressä!"
"Voi niin, mutta ajatelkaas sitä kauheata mallityttöä", sanoi neiti Jahrmann. "Ja vielä se lihava puolivanha vaaleaverikkö, muistattehan! Ja kun mies sentään oli olevinaan niin siveellinen."
"Hän oli siveellinen", sanoi Heggen.
"Pyh! Ja minä kun juuri olin rakastumaisillani häneen vain sen takia!"
"Niinkö? No, sehän muuttaa hiukan asiaa."
"Niin, hän oli kosinut minua erinäisiä kertoja", sanoi Fransiska miettivästi. "Ja minä olin itse asiassa päättänyt antaa myöntävän vastauksen. Mutta onneksi en vielä ollut antanut."
"Jos olisit antanut myöntävän vastauksen", sanoi Heggen, "ei sinun koskaan olisi tarvinnut nähdä mallityttöä hänen sylissään."
Fransiska Jahrmannin kasvot muuttuivat äkkiä ihan toisiksi. Hänen pehmeillä piirteillään huomasi salamannopean värähdyksen. Sitten hän nauroi.
"Hyi, – te olette totisesti kaikki yhtä maata – minä en usko teistä kenestäkään hyvää. Per bacco –."
"Noin ette saa luulla, Fransiska." Ahlin kohotti hetkeksi kasvot käsistään.
Hän nauroi taas:
"Minä tahdon lisää likööriä, pojat!"
Aamun lähetessä Helge kulki Jenny Wingen rinnalla pitkin pimeitä, tyhjiä katuja. Kerran seurue pysähtyi. Kaksi kasvavaa poikaa istui kiviportailla. Fransiska ja Jenny puhelivat lasten kanssa ja antoivat heille rahaa.
"Kerjäläisiäkö?" kysyi Helge.
"En tiedä – isompi sanoi että hän myy sanomalehtiä."
"Täkäläiset kerjäläiset – he ovat kai itse asiassa pelkkiä petkuttajia?"
"En tiedä – ehkäpä joku – useimmat ehkä. Mutta monet nukkuvat yönsä kadulla – vieläpä näin keskellä talvea. Ja monet ovat raajarikkoja –."
"Niin, näin sellaisia Firenzessä. Eikö teistä ole aivan häpeä – ihmiset joilla on pahoja haavoja – tai ovat kauhean muodottomia – että heidän täytyy kulkea ympäri kerjäämässä. Yhteiskunnan pitäisi todellakin ottaa tuollaiset raukat hoiviinsa –."
"En tiedä. Asiat ovat kerta kaikkiaan sellaiset, täällä. Emmehän me vieraat kykene arvostelemaan oloja. Ehkäpä he itse kernaimmin haluavat olla näin – ansaitsevat kenties paremmin siten."
"Piazzale Michelangelolla oli kerjäläinen, joka oli ilman käsivarsia – hänen kätensä kasvoivat suoraan olkapäistä. Eräs saksalainen lääkäri, joka asui samassa paikassa kuin minäkin, sanoi että hänellä oli huvila Fiesolessa –."
"Niin mutta eikö se ollut hyvä?"
"Meillä oppivat raajarikkoiset työhön", väitti Helge, "niin että he voivat rehellisesti elättää itseään."
"Ei kai se sentään riitä huvilaan", nauroi Jenny.
"Niin mutta voiko ajatella mitään alentavampaa kuin elää raajarikkoisuudestaan –."
"Tavalla tai toisella on kai aina alentavaa tietää että on raajarikko –."
"Niin mutta elää siitä, että herättää toisten sääliä –."
"Raajarikko tietää joka tapauksessa, että häntä säälitään. Ja että hänen täytyy ottaa vastaan apua – ihmisiltä tai Jumalalta –."
Jenny nousi pari porrasaskelmaa ja kohotti oviverhoja, jotka muistuttivat ryhditöntä patjaa. He olivat tulleet pienen pieneen kirkkoon.
Alttarilla paloi kynttilöitä. Valo heijastui moninkertaisesti pyhimyskehien messinkisäteiltä, väreili levottomana kynttilänjaloilla ja metalliesineillä ja väritti alttarimaljakoiden paperiruusut veripunaisiksi ja kullankeltaisiksi. Pappi seisoi selin heihin ja luki ääneti kirjaa, pari kuoripoikaa hiiviskeli edestakaisin, kumarteli ja risti itseään ja teki kaikentapaisia liikkeitä, joitten tarkoitusta Helge ei käsittänyt.
Muuten oli pienessä kirkossa pimeää –. parissa sivukappelissa lepattivat pikkiriikkiset yölamput, keinuen tummankiiltävissä metalliketjuissaan kuvien edessä, jotka olivat vielä mustempia kuin pimeys.
Jenny Winge polvistui olkijakkaralle. Hänen kätensä olivat ristissä rukouspulpetilla, ja hänen päänsä oli painunut hiukan taaksepäin, niin että profiili erottui terävästi kynttilöiden pehmeästä kullasta, joka kimmelsi hänen otsalta kammatuissa kiharoissaan ja paljasti hänen notkean kaulansa kaariviivan.
Heggen ja Ahlin ottivat äänettömästi pari olkituolia pinosta, joka oli ladottu erään pilarin ympärille.
Tämä hiljainen jumalanpalvelus ennen aamunkoittoa oli joka tapauksessa erikoinen ja tunnelmallinen. Gram seurasi jännittyneenä papin jokaista liikettä alttarilla. Kuoripoika ripusti valkoisen, kultaristisen vaatteen hänen hartioilleen. Nyt pappi otti pyhän lippaan kaapilta alttarin päältä, kääntyi ja kannatti sitä valossa. Pojat heiluttivat pyhää savua; pian sen jälkeen tulvi terävä, imelä savu heille asti. Mutta hän odotti turhaan soittoa tai laulua.
Nähtävästi neiti Winge hiukan keimaili katolisuudella, koska hän tuolla tavoin polvistui. Heggen istui ja katseli suoraan alttaria päin – oli kiertänyt toisen käsivartensa Fransiska Jahrmannin hartioille – tyttö oli nukahtanut ja painunut häntä päin. Ahlinia hän ei voinut nähdä, tämä istui pilarin takana ja nukkui kai hänkin.
Itse asiassa oli omituista istua näin, ventovierasten ihmisten joukossa. Hän tunsi olevansa yksin – mutta nyt se ei kiusannut häntä. Illan aikaisempi vapautunut onnellinen tunnelma palasi –. Ja hän katseli toisia, noita kahta nuorta tyttöä, Jennyä ja Fransiskaa – nyt hän tiesi heidän nimensä eikä paljoa muuta. Eikä kukaan heistä tietänyt, mitä hänelle merkitsi istua täällä – mitä kaikkea hän nyt oli jättänyt taakseen, mistä tuskallisista kotoisista taisteluista hän oli irtautunut, minkätapaisten esteiden kautta hän oli raivannut tiensä, minkätapaiset siteet häntä olivat puristaneet. Ja hän tunsi omituista, melkein turhamaista iloa tätä ajatellessaan, ja hän katseli molempia naisia lempeästi säälien. – Tuollainen pienokainen kuin Cesca, ja Jenny taas, 'vihreä' ja tuore, pienet itsepäiset mielipiteet valkoisen, sileän neidonotsan takana. Kaksi raikasta, sievää tyttölasta, jotka kulkivat tasaista tietään elämän halki, joilla ehkä silloin tällöin oli jokin kivi raivattavana pois, aivan kuin vaihteluksi – mutta jotka eivät mitään tietäneet sellaisesta tiestä kuin hänen. – Raukat, kuinkahan heidän kävisikään, jos heidän pitäisi kokea jotakin sentapaista!
Hän hätkähti, kun Heggen kosketti hänen hartioitaan. Hän punastui – oli torkahtanut.
"Tekin olette vetänyt pienen unenpätkän", sanoi Heggen.
Ulkona seisoivat korkeat hiljaiset rakennukset harmaassa aamuhämärässä – nukkuivat, luukut suljettuina kaikissa kerroksissa. Mutta syrjäkatua kulkea pyritti kilkuttava raitiovaunu, ajurinrattaat rämisivät kiveystä vastaan ja pari viluista ja uneliasta kulkijaa laaposteli katukäytävällä.
He kääntyivät kadulle, jonka päässä kohosi obeliski Trinità dei-Monti-kirkon edessä – kirkko piirtyi valkoisena Pincion tummia tammipuita vastaan. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt – eikä kuulunut muita ääniä kuin heidän omat askeleensa katukiveyksellä ja pieni suihkukaivo, joka solisi jossain pihassa – ja etäällä, hiljaisuuden halki, loiski suihkukaivon vesi Monte Pinciolla kivisammiotaan vasten. Helge tunsi äänen – ja kun he kulkivat sitä kohden, puhkesi hänessä hieno piskuinen ilon häive, aivan kuin hänen oma ilonsa olisi edellisestä illasta ollut odottamassa häntä tuolla suihkukaivon liepeillä tammipuiden alla.
Hän kääntyi Jenny Wingeen eikä tietänyt silmiensä ja äänensä rukoilevan pienen ilonsa puolesta:
"Seisoin täällä eilen illalla ja näin auringon laskevan. Minusta se oli niin ihmeellistä. Olen näet tehnyt työtä juuri tätä varten, vuosikausia – minun täytyi päästä tänne opintojeni takia – aioin muinaistutkijaksi, mutta minun on täytynyt toimia opettajana aina siitä asti kun suoritin tutkintoni. Olen aina odottanut päivää, jolloin pääsisin tänne – aivan kuin valmistunut siihen. Ja kun sitten seisoin tässä – aivan yht'äkkiä –. Oli kuin olisin ollut ihan valmistumaton."
"Niin", sanoi Jenny. "Sen ymmärrän."
"Sitä paitsi – hamasta siitä hetkestä kun astuin ulos junasta ja näin roomalaisen kylpylän rauniot suoraan edessäni – aurinko paistoi raskaille keltaisille raunioille – keskellä komeita uusia rakennuksia, kahviloita ja kinoteattereita – raitiovaunut torilla ja istutukset ja tuo ihana suihkukaivo, jossa on niin tavattomasti vettä – minusta juuri se oli niin kaunista, vanhat muurit nykyaikaisten korttelien keskellä, ympärillään katuliikenne."
"Aivan niin", sanoi Jenny, ääni iloisena, ja nyykäytti päätään. "Siitä minäkin pidän."
"Ja sitten lähdin kulkemaan katua. Uutta ja vanhaa sekaisin. Ja kaikkialla suihkukaivoja, jotka solisivat ja virtailivat ja loiskivat. Vaelsin aina Pietarinkirkolle saakka; oli pimeää, kun saavuin sinne, ja seisahduin katselemaan molempia suihkukaivoja. Ne ovat kai toiminnassa koko yön?"
"Koko yön – melkein minne hyvänsä saapuukin, kuulee suihkukaivon äänen. Täällähän on öisin niin hiljaista kadulla. Siellä missä me asumme, neiti Jahrmann ja minä, on pieni suihkukaivo pihassa. Meillä on parveke huoneistamme – kun illat ovat lämpimät, istumme siellä ja kuuntelemme veden solinaa, aina myöhäiseen yöhön."
Jenny oli istuutunut kivikaiteelle. Ja Helge Gram seisoi samassa kohdin kuin edellisenä iltana ja mittaili jälleen silmillään kaupunkia, joka lepäsi siinä, vuorijonot taustanaan, harmaan valkoisena ja rapistuneena, taivaan alla, joka oli yhtä kirkas ja valoisa kuin lumi tuntureiden yllä. Hän joi jäätävän puhdasta ja raikasta ilmaa.
"Missään maailmassa ei aamu ole kuin täällä Roomassa", sanoi Jenny Winge. "Tarkoitan, että juuri kun koko kaupunki nukkuu – unta, joka kevenemistään kevenee – se yht'äkkiä onkin valveilla, kylliksi nukkuneena ja terveenä. Heggen sanoo että se johtuu ikkunaluukuista – mitkään ruudut eivät ole heijastamassa auringonvaloa ja kimmeltämässä."
He istuivat selin aamunkajoon ja kultaiseen taivaaseen, jota vastaan Medici-puutarhan pinjanlatvat ja kirkon molemmat pienet tornit, paviljongit huipuilla, piirtyivät kovina ja terävinä. Oli vielä hetkinen päivänkoittoon. Mutta harmaat talorykelmät laakson pohjassa alkoivat vähitellen säteillä väriä – oli kuin värit olisivat ihmeellisesti sisältäpäin valaisseet seiniä – muutamat talot punertuivat, kunnes ne olivat aivan ruusunkarvaiset, ja toiset kellertyivät ja toiset kävivät valkoisiksi. Huvilat Monte Marion tummalla mäenharjulla kohosivat säteilevinä ruskeasta ruohosta ja mustien kypressien seasta.
Kunnes yht'äkkiä aivan kuin tähti olisi loistanut jossain kummuilla kaupungin takana; siellä oli sittenkin jokin ikkunaruutu, joka heijasti ensimmäistä auringonsädettä. Ja tumma lehvistö syttyi aivan oliivinkultaiseksi siellä kaukana.
Pieni kello alkoi läpätä alhaalla kaupungissa.
Neiti Jahrmann tuli ja painautui unisena ystävätärtään päin:
"Il levar del sole."
Helge taivutti päänsä kauas taaksepäin – tuijotti taivaankuvun viileään sineen. Nyt jokin auringonsäde hipaisi suihkukaivon kaikkein ylintä vesivihmaa – pisarat tuolla ylhäällä kimalsivat taivaansinisinä ja kultaisina.
"Siunaa ja varjele kuinka minun on uni", sanoi Fransiska Jahrmann ja haukotteli minkä jaksoi. "Ja huh sentään kuinka nyt on kylmä! Jenny, eikö sinun jalompi puolesi yhtään palele, kun istut tuolla tavoin kivellä? Nyt minä tahdon vuoteeseen – heti!"
"Uniko!" Heggen haukotteli. "Kipitetään kotiin, kaikki. Toisin sanoen, minä tahdon ensin kupin kuumaa maitoa latteriassani. Menemme siis!"
He astua hoippuivat Espanjan portaita alas. Helge katseli niitä pieniä vihreitä lehtiä, joita tunkeutui esiin valkoisten kiviaskelmien välistä.
"Ajatella että täällä voi kasvaa, täällä, jossa niin monenmonet ihmiset kulkevat ja marssivat ylös ja alas!"
"Voi – täällä versoo ihan kilpaa, kaikkialla, missä vain on vähänkään multaa kahden kiven raossa. Olisittepa nähnyt keväällä kattoa joka on ikkunoittemme edessä! Siellä kasvaa pienoinen viikunapuukin kattokivien välissä. Cesca on niin huolissaan, voiko se jaksaa talven yli – ja mistä se saa ravintoa, kun se kasvaa suuremmaksi. Hän on piirtänyt sen."
"Niin, ystävännehän maalaakin, mikäli oikein ymmärsin?"
"Niin, hän maalaa – hän on hyvin lahjakas, Cesca."
"Muistan nähneeni erään teidän taulunne valtion taidenäyttelyssä tänä syksynä", sanoi Helge hiukan hämillään. "Ruusuja kuparimaljassa."
"Maalasin sen viime keväänä täällä. En muuten ole aivan tyytyväinen siihen enää –. Olin kaksi kuukautta Pariisissa kesällä, ja mielestäni ehdin oppia yhtä ja toista sillä ajalla. Mutta sain sen myydyksi – kolmestasadasta kruunusta, kuten olin pyytänytkin. Niin, siinä oli kuitenkin jotain, joka oli hyvää."
"Tehän maalaatte uudenaikaisesti – niin, ja te kaikki?"
Jenny ei vastannut vaan hymyili hiukan.
Toiset seisoivat ja odottivat portaitten juurella. Jenny ojensi kättään jokaiselle ja sanoi hyvää huomenta.
"Onko mokomaa kuultu!" sanoi Heggen. "Ihanko sinä tosissasi aiot mennä tekemään työtä?"
"Ihan tosissani!"
"Sinä olet ihan hullu!"
"Voi Jenny, tule kotiin", naukui Fransiska.
"Miksi en tekisi työtä, kun kerta en ole väsynyt? Niin. kandidaatti Gram, nyt kai otatte ajurin, jotta pääsette kotiin?"
"Aivan. Muuten eikö postitoimisto jo ole auki? Tiedän ettei sen pitäisi olla niinkään kaukana Piazza di Spagnalta."
"Minä kuljen aivan sen ohi, niin että voitte tulla yhtä matkaa."
Jenny nyykäytti vielä kerran toisille, jotka alkoivat kulkea kotiin päin. – Fransiska Jahrmann riippui Ahlinin käsivarressa, niin unisena että melkein hoippui.
III
"No saitteko kirjeitä?" kysyi Jenny Winge. Hän oli seisonut postitalon eteisaulassa odottamassa. "Ja nyt näytän missä raitiovaunussa te menette."
"Kiitos, olette hyvin ystävällinen."
Tori lepäsi valkoisena auringonvalossa. Ilma oli vielä aamuviileää ja raikasta. Mutta vaunut ja ihmiset puikkelehtivat kiireisesti kapeita katuja.
"Tiedättekös, neiti Winge – luulenpa etten menekään kotiin – olen niin hereilläni kuin suinkin. Mieluimmin tekisin pienen kävelymatkan. Mutta ehkä teistä on tungettelevaa jos kysyn, saisinko saattaa teitä kappaleen matkaa –"
"Ei ollenkaan, hyvä ystävä –. Mutta mitenkä te sitten osaatte takaisin hotelliinne?"
"Höpsis, nythän on valoisaa –"
"No niin, ja ajureita tapaatte missä vain –"
He saapuivat Corsolle. Jenny mainitsi palatsien nimet mutta kulki lakkaamatta hiukan hänen edellään. Sillä hän käveli nopeaan ja hiukan huolimattomasti monien ihmisten keskellä, jotka jo nyt olivat liikkeellä kapealla jalkakäytävällä.
"Pidättekö vermutista?" kysyi neiti Winge. "Pistäydyn tänne juomaan lasin."
Hän tyhjensi sen yhdellä kulauksella, seisoen baarin marmorisen myymäpöydän ääressä. Helge ei pitänyt tuosta kitkeränmakeasta juomasta, johon oli sekoitettu kiniiniä. Mutta se oli hänelle uutta, ja hänestä oli hauskaa tuolla tavoin ohimennen pistäytyä baariin.
Jenny kääntyi kapeille kaduille, joiden ilma oli raakaa ja kosteaa. Vain talon kaikkein ylimpiin seiniin sattui auringonvalo. Helge tuijotti ympärilleen, äärimmäisen uteliaana – siniseksi maalattuja rattaita, joita muuliaasit vetivät, ja valjasten metalliraudoitusta ja punaisia tupsuja – avopäin kulkevia naisia ja mustia pienokaisia, pieniä halpoja myymälöitä ja porttikäytäviä, joissa kaupattiin hedelmiä ja vihanneksia. Eräs vanha mies seisoi ja keitti rasvassa taikinapyöryköitä keittokojeella, joka oli kuin mikäkin asfalttiuuni. Jenny osti joitakin ja tarjosi Helgelle. Mutta tämä sanoi: ei kiitos – peijakas, millainen tyttö! Sillä Jenny söi hyvällä ruokahalulla – Helgeä iljetti jo kun hän ajattelikin, että tuollainen rasvaatihkuva pyörykkä olisi hänen suussaan – kun vermutinmakukin vielä tuntui – ja kaiken sen jälkeen mitä yöllä oli juotu –. Ja sitä paitsi, mitenkä likainen tuo vanhus oli –.
Vieri vieressä seisoivat rappeutuneet köyhät taiot, joissa harmahtavia pesuvaatteita riippui kuivumassa ikkunoiden risaisten puoli verhojen välissä, ja suuret raskaat palatsit, ruuduissa ristikot ja kattolistat leveät. Kerran Jenny tarttui hänen käsivarteensa – hehkuvan punainen auto tuli toitottaen barokkiportista ja kääntyi vaivalloisesti – ja kiiti sitten suhisten kapeaa katua, jonka keskellä oli lokaviemäri täynnä törkyä ja kaalinlehtiä.
Helge kulki ja nautti – kaikki oli niin helppotajuisen vierasta ja etelämaista. Sillä kaikki hänen elämyksensä näinä vuosina olivat supistuneet siihen, että hänen kuvitelmansa ja unelmansa törmäsivät arkielämän pikkumaiseen todellisuuteen, niin että hän lopulta, päästäkseen tästä kivusta, itse koetti pilkata unelmiaan ja muuttaa mielikuviaan. Sen vuoksi hän koetti tänäkin hetkenä teroittaa itselleen, että tässä romanttisessa kaupunginosassa asui tietenkin samanlaisia ihmisiä kuin kaikissa muissa suurkaupungeissa – puotityttöjä ja tehtaantyöläisiä ja kirjaltajia ja sähköttäjiä – ihmisiä, jotka kaiken päivää työskentelivät liikkeissä ja konttoreissa ja koneitten ääressä, ihan samanlaisissa kuin kaikkialla muualla maailmassa. Mutta tämä ajatus tuotti hänelle ihmeellistä iloa, koska nämä kadut ja rakennukset, jotka olivat hänen kuvitelmainsa kaltaiset, samalla olivat käsinpideltävää todellisuutta.
He tulivat aukiolle, jossa aurinko hellitti valkoisena ja lempeänä; se tuntui hyvältä pikku katujen ummehtuneen, pahalta haisevan ilman jälkeen. Aukion takana, jossa maan pinta oli kokonaan möyritty mullin mallin ja täynnä jätteitä ja roskia ja korkeita muurinsora-kasoja, oli vanhoja rappeutuneita rakennuksia, muutamat puolittain purettuja, niin että huoneisiin näki sisälle, kun ulkoseinä oli poissa – ja välissä muinaisaikaisia raunioita.
He kulkivat ohi muutamien hajallaan seisovien rakennusten, jotka olivat kuin toistaiseksi unohdettuja muita revittäessä, ja saapuivat Vestantemppelin aukiolle. Suuren uuden höyrymyllyn ja ihastuttavan vanhan pikkukirkon takana kohosi Aventinon kukkula, huipulla luostarit, aurinkoista taivasta vasten, ja rinteiden puistoissa pilkotti nimettömien raunioitten tomunharmaita holvikaaria ja tummaa murattia, harmaita paljaita orjantappurapensaita ja keltaista talvista kortta.
Sehän juuri oli aina tuottanut hänelle pettymystä – Saksassa ja Firenzessä – että rauniot, joista hän oli lukenut ja jotka hän kuvitelmissaan oli sijoittanut lehväin ja vihreän kehyksiin ja kukittanut muurien halkeamat, niin kuin vanhoissa kuparipiirroksissa tai teatterikulisseissa, itse asiassa olivat likaiset ja pölyiset, ympärillään kellastuneita paperinjätteitä ja kuhmuisia: säilykelaatikoita ja muuta törkyä, ja että niiden ilmasto oli talvisen terävä, ja etelän kasvillisuus oli vain harmaanmustaa murattia ja paljaita, piikkisiä pensaita ja lakastunutta, keltaista kortta.
Nyt äkkiä, aurinkoisen kirkkaana aamuna hän ymmärsi, että sellaisenaankin se saattoi olla kaunista ihmiselle, joka pystyi näkemään.
Kirkon takana Jenny Winge kääntyi muurien välissä kulkevalle tielle. Hän pysähtyi ja sytytti savukkeen.
"Kas, minä olen tupakan orja", hän selitti, "mutta Cescan sydän ei siedä tupakkaa, niin että minun täytyy olla pidättyvä hänen nähtensä – täällä ulkona minä tupruttelen kun mikäkin veturi – ja nyt olemme perillä!"
Pieni okrankeltainen maja, säleaitaus ympärillään. Puutarhassa oli pöytiä ja tuoleja suuren lehdettömän jalavan alla, ja huvimaja kaislanruo'oista. Jenny tervehti tuttavallisesti eukkoa, joka ilmestyi ovelle.
"Mitä arvelette, kandidaatti Gram – tahtoisitteko hiukan aamiaista?"
"Eipä taitaisi olla hullumpaa. Hiukan väkevää kahvia – ja leipää ja voita –"
"No mutta varjelkoon – kahvia! ja voita! Munia ja leipää ja viiniä – salaattia ja ehkäpä juustoa –. On, eukolla on juustoa, hän sanoo. Montako munaa teille?"
Samalla kun eukko kattoi pöydän, kantoi neiti Winge majasta maalausvehkeensä ja jalustan. Ja hän vaihtoi pitkän sinisen iltavaippansa tuulikangastakkiin, joka oli täynnään öljyväritahroja.
"Saisinko katsella maalaustanne?" kysyi Helge.
Jenny avasi maalauslautansa.
"Niin – minun täytyy vaimentaa vihreää – näin se on liian kovaa. Eikä siinä tunnu olevan oikein valoakaan. Mutta tausta on luullakseni hyvä."
Helge katseli pientä kuvaa, jossa puut olivat kuin suuria vihreitä läikkiä. Hän ei voinut nähdä siinä paljon mitään.
"No ja nyt ruoka tuli pöytään! Hän saa munat päin kasvojaan jos ne ovat kovia – ei, Jumalan kiitos!"
Helge ei ollut nälissään. Hapan valkoviini karvasteli kurkussa ja hänen oli vaikeata niellä suolatonta leipää ilman voita. Jenny kiskoi siitä suuria palasia valkoisilla hampaillaan – pisteli pieniä parmanjuuston paloja siinä ohessa suuhunsa ja joi viiniä – kolme munaa oli jo mennyt samaa tietä.
"Hyi, kuinka voitte syödä tuota pahanmakuista leipää sillään?" sanoi Helge.
Jenny nauroi:
"Minusta taas tällainen leipä on kovin hyvää. Ja voita olen tuskin maistanutkaan, sitten kun lähdin Kristianiasta. Cesca ja minä käytämme sitä vain kun on vieraita. Meidän on nähkääs elettävä säästäväisesti."
Helgekin nauroi:
"Niin, mitä kukin tarkoittaa säästäväisyydellä – helmiä ja koralleja –."
"Oi, sehän on ylellisyyttä. Minusta melkein tuntuu, että se on tärkeintä – hivenen verran ylellisyyttä. Mutta me asumme huokeasti ja syömme halvalla – ostamme silkkisaaleja ja syömme teetä ja kuivaa leipää ja retiisejä parin viikon aikana iltaseksi."
Jenny oli syönyt kylläkseen ja sytytti uuden savukkeen. Ja hän istui ja katsoi eteensä poski käden varassa.
"Ei, kandidaatti Gram. Katsokaas, nähdä nälkää – niin, minä en kyllä ole ollut niin pitkällä vielä, mutta ehkä se on edessä – ja esimerkiksi Heggen tietää mitä ne on, ja hän on samaa mieltä kuin minä. On parempi saada liian vähän kaikkein välttämättömintä kuin jäädä kokonaan ilman sitä, mikä on ylellisyyttä. – Ylellisyys – sitähän varten me teemme työtä ja sitä me kaipaamme –.
"Kotona, äidin luona – meillähän oli kaikkea mitä ehdottomasti tarvitsimme, aina. Mutta emme voineet ajatellakaan mitään sen enempää, emme milloinkaan. – No niin, hyvä niinkin – lasten piti saada ruokaa, tietysti."
Helge hymyili hiukan epävarmasti:
"En ollenkaan osaa kuvitella että teidän tapaisenne ihminen olisi koskaan tuntenut – taloudellisia vaikeuksia."
"Kuinka niin?"
"Ei, te olette aivan kuin niin peloton – vapaa. Teidän mielipiteenne ovat niin varmat. Kun taas se, joka on kasvanut olosuhteissa, joissa aina on puhe siitä että rahat on saatava riittämään – jolloin kaikki puhe kiertää vain sitä... Silloin on aivan kuin ei uskaltaisi omaksua mielipiteitä – sanan laajemmassa merkityksessä. Onhan kiduttavaa tietää että raha määrää niin paljon, mitä ihmisen on varaa ajatella – ja tuntea."
Jenny nyökäytti mietiskellen päätään.
"Niin, mutta siihen ei saa suostua. Kun kerta ihminen on terve ja reipas ja osaa jotain."
"Mutta entäs minä. Olen aina luullut, että pystyn tieteelliseen työskentelyyn. Ja se on ainoata mihin olen pyrkinyt. Olen kirjoittanut pari pientä teosta – koko lailla kansantajuista, mutta nyt minä valmistelen väitöskirjaa – pronssikausi Etelä-Euroopassa. Mutta sitä paitsi olen opettaja, ja asemani on koko lailla hyvä. Olen erään yksityiskoulun tarkastaja."
"Mutta nythän olette siis saapunut tänne – tehdäksenne työtä, mikäli ymmärsin teitä oikein aamulla", sanoi Jenny ja hymyili.
Helge ei vastannut siihen:
"Samoin kävi isänikin. Hän aikoi nimittäin maalariksi – se oli ainoa ala, joka houkutteli häntä. Hän opiskeli täällä vuoden. Sitten hän joutui naimisiin. Ja nyt hän omistaa litografisen laitoksen – on pitänyt sen käynnissä kaksikymmentäkuusi vuotta – osittain suurien vaikeuksien uhalla. – En luule että isäni on mielestään saanut paljoakaan irti elämästä."
Jenny Winge katseli mietiskellen eteensä auringonpaisteessa. Rinteillä, hiukan alempana heidän istumapaikkaansa, kasvoi riveittäin keittiökasveja, pienet vaatimattomat lehtikiehkurat harmaalla mullalla. Ja vihreiden niittyjen yllä loistivat Palatinuksen rauniomassat himmeänkeltaisina tummaa lehtiverkostoa vasten. Päivä lupasi hellettä. – Albanilaisvuoret piirtyivät utuisina kaukaisten, pinjapuita kasvavien huvilapuutarhojen takana taivaan kasteista kupua vasten.
"Mutta – kandidaatti Gram –." Jenny tyhjensi viinilasinsa ja katseli yhä eteensä. Helgen silmät seurasivat hänen savukkeensa vaaleansinistä savua – kevyt aamutuuli tarttui siihen ja pyöritti sitä auringonpaisteessa. Jenny oli nostanut polvensa toisen polven yli – hänen nilkkansa olivat kapeat ohuissa sinipunervissa sukissa ja jalassa hänellä oli avoimet helmillä kirjaillut kengät. Työtakki peitti puolittain, napittamatta, hänen laskostettua, hopeanharmaata pukuaan, jossa oli valkoinen kaulus, ja helmikäätyä, josta heijastui ruusunpunervia valoläikkiä hänen maidonvalkoiselle kaulalleen. Turkislakki oli liukunut taaksepäin ja paljasti vaalean, kiharaisen tukan.
"Mutta silloinhan teillä ainakin on tukea isässänne – tarkoitan, että hän ymmärtää teitä – tietää, ettei teidän pidä juurtua tuohon kouluun, kun teillä kerran on toinen työ, joka on sydäntänne lähempänä?"
"En oikein tiedä. Hänhän oli kovin iloinen, kun pääsin matkustamaan. Mutta" – Helge etsi sanoja. "Mitään oikein läheistä suhdetta ei meidän välillämme ole ollut, isän ja minun. Ja sitten äiti. Hän pelkäsi sekä sitä, että rasittaisin itseäni, että taas taloudellista puolta – että tulevaisuuteni tulisi epävarmaksi ja niin poispäin. Eikä isä voi koskaan olla samaa mieltä kuin äiti. He ovat niin erilaiset, isä ja äiti – äiti ei kai ole koskaan ymmärtänyt isää. Ja niin hän liittyi meihin lapsiin – hän merkitsi minulle hirveän paljon, poikavuosinani – ja oli mustasukkainen yksinpä isälleni, että tämä pääsisi vaikuttamaan minuun enemmän kuin hän –. Niin, olipa äiti mustasukkainen työllenikin – kun suljin huoneeni oven iltaisin ja luin ja – niin, tehän ymmärrätte. Ja levoton, kuten sanoin, terveyteni takia, ja levoton että saattaisin vaikkapa jättää paikkani –."
Jenny nyökäytti pariin toviin mietteissään päätään.
"Heiltä se kirje oli, jonka juuri kävin perimässä." Helge otti sen esille taskustaan ja katseli sitä. Mutta ei avannut. – "Tänään on näet minun syntymäpäiväni", hän sanoi ja koetti hymyillä. "Täytän tänään kaksikymmentäkuusi."
"Onneksi olkoon!" Neiti Winge ojensi hänelle kätensä.
Jenny katseli häntä miltei samalla tavoin kuin hänen tapansa oli katsella neiti Jahrmannia, tämän painautuessa hänen turviinsa.
Hän ei aikaisemmin ollut kiinnittänyt huomiota Gramin ulkomuotoon – vain vaistomaisesti huomannut että tämä oli pitkä ja solakka ja tumma ja että hänellä oli pieni pujoparta. Oikeastaan olivat piirteet kauniit – säännölliset kasvot, otsa korkea ja hiukan kapea. Silmät olivat vaaleanruskeat, loistaen omituisen läpikuultavina kuin meripihka, ja pieni suu viiksien suojassa oli herkkä ja hieno – hiukan väsynyt ja surumielinen.
"Ymmärrän teitä niin hyvin", sanoi Jenny äkkiä. "Kaikki tuo on tuttua. Minäkin olin opettajattarena viime jouluun asti. Aloitin kotiopettajana ja pysyin siinä toimessa, kunnes olin kyllin vanha alkaakseni käydä seminaaria." – Hän naurahti hiukan hämillään. – "Matkustin ulkomaille – jätin virkani kansakoulussa – saadessani pienen perinnön isäni tädin kuoltua. Olen laskenut että se saattaa riittää noin kolme vuotta – ehkäpä kauemminkin – olen kirjoittanut viime aikoina hiukan matkakirjeitä – ja jos saan jonkin työni myydyksi. – Mutta äiti ei tietysti pitänyt siitä että kuluttaisin koko pääoman. Ja että luovuin virastani, kun vihdoinkin olin päässyt vakinaiseksi, kaikkien vuosien jälkeen, jolloin olin ahertanut väliaikaisena ja antanut yksityistunteja. Äideistä tuntuu kai aina, että vakinainen tulo sentään –."
"En ole ihan varma että teidän sijassanne olisin uskaltanut – polttaa kaikkia siltoja takanani –. Ja tiedän, että juuri se on kotini vaikutusta. En olisi voinut olla pelkäämättä mistä sitten eläisin, kun rahat olisivat käytetyt loppuun."
"Pötyä", sanoi Jenny Winge. "Minähän olen terve ja vahva ja osaan yhtä ja toista. Ommella ja keittää ja silittää ja pestä pyykkiä. Ja kieliäkin. Amerikassa tai Englannissa voin aina saada jotain hommaa. Siellä on luullakseni paljon, mitä voisin maalata. Fransiska" – ja hän nauroi päin aurinkoa – "tahtoisi, että matkustaisimme Etelä-Amerikkaan ja rupeaisimme karjakoiksi, sillä hän väittää pystyvänsä siihen. Ja sitten me piirtäisimme mallitutkielmia zuluneekereistä – nehän ovat kuulemma niin loistavia malleja."
"Sepä joltakin kuuluu! Teistä eivät siis edes välimatkat ole todellisia esteitä?"
"Eivät, kaukana siitä –. No niin, minähän vain lörpöttelen –. Tietysti minusta tuntui kaikkina noina vuosina kotona, että oli aivan mahdotonta riistäytyä irti – olipa sitten kysymyksessä vaikka vain Kööpenhamina – ja oleskella siellä jonkin aikaa ja vain opiskella ja maalata. Ja kyllä minun sydämeni löi päätettyäni jättää kaikki ja matkustaa maailmalle. Koko perheeni mielestä olinkin mielipuoli. Ja huomasin että tämä vaikutti minuun – mutta juuri siksihän minä tahdoinkin. Sillä maalaaminen on ainoata, mitä koskaan olen halunnut, ja ymmärsin, etten kotona voisi koskaan tehdä työtä niin voimaperäisesti kuin piti – siellä oli niin paljon sellaista, mikä hajotti –. Mutta äidin oli mahdotonta käsittää, että olin niin vanha, että jos kerta minun oli opittava jotain, piti sen tapahtua heti. – Äiti on nimittäin vain yhdeksäntoista vuotta minua vanhempi. Ja kun olin yhdentoista, meni hän uusiin naimisiin, ja se nuorensi häntä yhä –
"Sehän juuri on niin iki-ihmeellistä ulkomaanmatkoissa, että kaikki se tilapäinen vaikutus, jonka alaiseksi joutuu omassa kodissa, lakkaa olemasta. Täytyy katsoa omin silmin ja ajatella itse. Ja tuntea, kuinka kaikki riippuu vain minusta itsestäni, mitä minä saan matkastani irti – mitä kykenen näkemään ja havaitsemaan, miten asetan oloni ja kenen vaikutuksen alaiseksi haluan antautua. Ja oppii ymmärtämään, että kaikki riippuu vain omasta itsestäni, mitä saan irti elämästä sinänsä. Niin, tietysti myöskin olosuhteista, jossain määrin, niinkuin äsken sanoitte, Gram. Mutta silloin oppii huomaamaan, kuinka minä omaa luontoani seuraamalla helpoimmin voitan esteet tai pääsen niiden yli – sekä matkalla että yleensä. Silloin ymmärtää, että pahinta, mitä minulle voi tapahtua, sen olen aina itse kasannut tielleni.
"Eihän ihminen koskaan ole yksin omassa kodissaan, eikö niin, Gram? Parasta koko ulkomaanmatkassa onkin mielestäni juuri se, että silloin joutuu olemaan yksin oman itsensä kanssa, niin ettei ole ketään, joka tahtoo auttaa tai neuvoa. – Sitä hyvää, josta ihminen saa kotiansa kiittää, ei hän kykene näkemään, ennen kuin vasta etäämpää. Ja ymmärtää, ettei siitä koskaan enää voi tulla riippuvaiseksi, kun kerta on itsenäistynyt. Kotia ei täysin opi rakastamaan ennen – eihän sellaista voi rakastaa, josta on riippuvainen?"
"En tiedä. Eikö ihminen aina ole riippuvainen siitä, mitä hän rakastaa? Tehän olette riippuvainen työstänne – Ja jos pitää jostakusta toisesta", lisäsi Gram hiljaa, "silloin kai ihminen on oikein riippuvainen?"
"Eh-kä." Jenny mietiskeli hiukan. "Mutta silloinhan on itse valinnut", sanoi hän nopeasti. "Tarkoitan, ihminen ei silloin ole orja, silloin hän palvelee vapaaehtoisesti sitä, jonka asettaa omaa itseään korkeammalle. – Mutta ettekö iloitse, että saatte alkaa uuden vuotenne yksinänne – täysin vapaana – ja tehdä juuri sitä työtä, mitä itse enimmin haluatte?"
Helge muisteli edellistä iltaa Pietarintorilla. Hänen katseensa mittaili vierasta kaupunkia, hillittyjä, utuisia värejä auringonvalossa, ja vierasta, vaaleaveristä neitoa.
"Iloitsen", hän vastasi.
"No niin." Jenny nousi, napitti työtakkinsa ja avasi maalauslippaansa. "Ja nyt siis aion olla ahkera."
"Ja tahdotte mieluimmin päästä minusta?"
Jenny hymyili: "Te kai olette jo väsynyt?"
"En ollenkaan. Ja tahtoisin maksaa –"
Jenny kutsui vaimon ja selvitti Helgen osuuden, samalla kun hän pusersi värejä paletille.
"Luuletteko varmaan että löydätte takaisin kaupunkiin?"
"Mainiosti. Panin visusti merkille kuinka kuljimme. Ja raitiovaunun löytää aina. – Käyttekö joskus yhdistyksessä?"
"Aina joskus."
"Niin, sillä haluaisin mielelläni tavata teitä toistekin, neiti Winge."
"Kyllä me tapaamme." Hän mietiskeli tuokion. "Jos teitä haluttaa – ettekö voisi pistäytyä katsomassa meitä – juomassa teetä? Meidän osoitteemme on Via Vantaggio 111 – Cesca ja minä olemme tavallisesti kotona iltapäivisin."
"Kiitos – tulisin hirveän mielelläni." Hän seisoi tuokion. "Niin, näkemiin siis. Ja kiitos. Kiitos tästä yöstä!"
Helge ojensi kätensä. Ja Jenny antoi oman kapean laihan kätensä: "Kiitos itsellenne."
Kun Helge kääntyi taakseen portissa, seisoi Jenny ja raaputteli kangasta palettiveitsellään. Ja hyräili, yöllistä laulunpätkää. Nyt se tuli tuttuna Helgen luo. Ja hän hyräili sitä itsekin, kulkiessaan katua pitkin.
IV
Jenny nosti käsivartensa peitolle ja pani ne niskansa taa. Mutta huone oli jääkylmä – ja pimeä; luukkujen läpi ei siivilöity nyt valonsädettäkään. Hän raapaisi tulta tikkuun ja katseli kelloa – kohta seitsemän. Hiukan hän saattaisi vielä maata ja laiskotella – hän ryömi jälleen kokonaan peiton alle ja painoi poskensa pielukseen.
"Jenny – nukutko?" Fransiska avasi koputtamatta oven. Hän tuli vuoteen viereen ja hapuili pimeässä ystävättären kasvoja – taputti häntä: "Väsynytkö?"
"En yhtään. Nyt minä nousen."
"Koska palasit?"
"Kello kolmelta. Olin Pratissa ja otin kylvyn ennen päivällistä, ja sitten söin Ripettalla, tiedäthän. Sitten panin pitkälleni, tultuani kotiin. Olen ihan kylliksi levännyt jo – nyt minä aion nousta!"
"Odota hiukan, täällä on niin kylmä – minä panen hiukan kamiinaan ennen kuin nouset." Fransiska sytytti pöydällä olevan lampun.
"Huuda vain Signoraa – ei mutta tule tänne, Cesca, että näen!" Jenny nousi istumaan vuoteessaan.
Fransiska asetti lampun yöpöydälle ja käänteli itseään hitaasti valossa.
Hän oli ottanut ylleen valkoisen nyplätyn puseron ja vihreän hameensa ja kietonut hartioilleen pronssinvärisen silkkiliinan, jossa oli papukaijansinisiä viiruja. Kaulassa oli kaksinkertainen rivi suuria, syvänpunaisia koralleja, – pitkät, hiotut korvakorut pisaroivat hänen kellanvalkoista ihoaan vasten. Fransiska kohotti hymyillen hiuksiaan näyttääkseen, että helyt oli kiinnitetty parsinlangalla korvien ympäri.
"Ajatteles, sain ne kahdeksallakymmenellä kuudella liiralla – eikö se ollut suurenmoista – sopivatko ne minulle, sano!"
"Suurenmoisesti. Tuo puku on sitten hemmetin – kuulehan, minun tekisi mieli maalata sinut siinä."
"Hyvä on. Saatan hyvin istua mallinasi nykyisin. – – – Minulla ei ole mitään sisäistä rauhaa työskennellä päivisin. Voi Jenny –." Hän huokasi hiukan – istuutui vuoteen reunalle. "Ei mutta – nyt menen hakemaan lämmintä."
Hän palasi kantaen kiviruukkua, jossa oli hehkuvia hiiliä, ja paneutui polvilleen pienen kamiinan eteen.
"Jää sinä vain makaamaan, Jenny kulta, kunnes täällä hiukan lämpenee. Minä kohennan vuodetta ja katan pöydän – ja valmistan teenkin. – Ai mutta sinähän olet tuonut kotiin luonnoksesi – voi, näytä!"
Hän asetti luonnoksen tuolia vastaan ja valaisi kuvaa:
"Ei mutta, ei mutta –!"
"Onko se ihan päin honkia, vai mitä? – Aion maalata pari muutakin luonnosta sieltä – suunnittelen nimittäin isompaa maalausta – eikö aihe ole hyvä – kaikki nuo työmiehet ja muulinrattaat ja kaikki, kaivauspaikalla?"
"Niin, tiedätkö – sinä totisesti voit tehdä jotain hienoa siitä – voi, minusta on hauska näyttää Gunnarille ja Ahlinille tätä! No mutta joko sinä nouset – voi Jenny, anna minun kammata tukkasi!
"– Herranen aika, millainen tukka sinulla on, tyttölapsi! Kuules – enkö saisi koristeeksi kääriä sitä uudenaikaisesti kiharoille – voi, saanhan?" Fransiska suki pitkiä, vaaleita hiuksia sormillaan. "Mutta istukin hiljaa. Sinulle tuli kirje aamulla – toin sen mukanani – löysitkö sen? sehän oli pikkuveikoltasi, eikö ollutkin?"
"Oli", sanoi Jenny ja nauroi.
"Oliko se jännää – tulitko iloiseksi?"
"Voit uskoa se oli jännää. Voi Cesca – joskus toivottelen – vain näin sunnuntaiaamupäivin, käsitäthän – että saisin pikipäin kurkistaa kotiin ja retkeillä Kalfatruksen kanssa Nordmarkenissa. Sillä katsos, hän on mainio poika –."
Fransiska katsahti Jennyn hymyileviin kasvoihin, jotka näkyivät peilistä. Sitten hän kehitti jälleen auki hiuskiharat päälaelta ja alkoi uudelleen harjata tukkaa.
"Ei Cesca – meillä ei ole aikaa –"
"Onpas. Jos he tulevat liian aikaisin, saavat he mennä minun huoneeseeni. Siellä on kyllä kuin sikolätissä, mutta entäs sitten. Sitä paitsi, he eivät tule vielä. Ei ainakaan Gunnar – häntä en totisesti muuten arkaile. Enkä Ahliniakaan. – Muuten, hän kävi aamupäivällä luonani – minä makasin vuoteessa, ja hän istui ja jutteli. Lähetin hänet parvekkeelle, kunnes sain vaatteet ylleni. Ja sitten me menimme ja söimme oikein hienosti Tre Re'ssä. Olemme olleet yhdessä koko iltapäivän."
Jenny ei sanonut mitään.
"Me näimme Gramin Nazionalessa. Hyi, hän oli sietämätön. Oletko koskaan tavannut pahempaa?"
"Minusta hän ei ensinkään ole sietämätön. Hän on kömpelö, raukka. Aivan niin kuin minä ensi alussa. Hän kuuluu niihin, jotka haluaisivat huvitella mutta eivät osaa."
"Tulin aamupäiväjunassa Firenzestä", matki Fransiska ja nauroi. "Huhhuh. Kunpa hän edes olisi tullut ilmalaivassa."
"Sinä olit hävyttömän epäkohtelias häntä kohtaan, pienokainen. Sellainen ei käy laatuun. Oikeastaan olisin halunnut pyytää hänet illaksi tänne. Mutta en uskaltanut, sinun takiasi – en tahtonut vastuulleni että olisit epäkohtelias hänelle, jos hän olisi vieraanamme."
"Sitä sinun ei olisi tarvinnut pelätä. Tiedät sen varsin hyvin." Fransiska oli loukkaantunut.
"Muistatko sitä kertaa, jolloin kutsuin Douglasin mukaani kotiin teelle, Pariisissa?"
"Niin, sen mallityttöjutun jälkeen – ei kiitos!"
"Herranen aika. Mitäs se muuten sinua liikutti?"
"Eikö liikuttanut? Kun hän siis, kuten sanottu, oli kosinut minua? Ja minä oli melkein päättänyt ottaa hänet?"
"Sitä hänen oli vaikea tietää", sanoi Jenny.
".Minä en ainakaan ollut antanut mitään ehdottoman kieltävää vastausta. Ja päivää ennen olin ollut hänen kanssaan Versailles'issa. Ja siellä hän oli saanut suudella minua erinäisiä kertoja, vieläpä maata pää sylissäni puutarhassa. Ja kun sanoin hänelle, etten rakastanut häntä, sanoi hän ettei hän uskonut sitä."
"Cesca." Jenny sai kiinni hänen silmänsä peilistä. "Tuo kaikki on ihan mieletöntä. Sinähän olet oikeastaan kiltein pikku tyttö koko maailmassa, kun vain viitsit hiukan harkita. Mutta väliin on kuin et ollenkaan näkisi, että olet tekemisissä ihmisten kanssa. Ihmisten, joilla on tunteita, ja ne sinun täytyy ottaa huomioon. Sinä kyllä tahtoisit varoa, jos vain hiukankin ajattelisit. Sillä sinähän et tahtoisi olla muuta kuin kiltti ja hyvä."
"Per Bacco! Oletko varma siitä? Ei, mutta saatpas nähdä eri kauniita ruusuja! Ahlin osti sylillisen minulle Espanjan portaiden luota tänä iltana." Cescan hymyssä oli uhmaa.
"Minusta sinun pitäisi estää tuollainen. Muun muassa koska tiedät, ettei Ahlinilla ole varoja siihen."
"Mitä se minua liikuttaa! Kun hän kerta on rakastunut minuun, on kai se hänestä hauskaa."
"En edes huoli ruveta vetoamaan maineeseesi. Mitä siitä oikein lopulta jää näiden ainaisten juttujesi takia."
"Ei, minun maineestani ei kannata puhua. Siinä sinä sitten olet oikeassa, totta vie! Maineeni Kristianiassa – sen olen kyllä hävittänyt niin perusteellisesti kerta kaikkiaan, että –." Hän nauroi hysteerisesti. "Pötyä, sekin. Minä vain nauran, minä."
"Mutta kulta Cesca. En oikein ymmärrä – sinähän et välitä kenestäkään noista miehistä. Miksi sinä sitten tahdot –. Ja nyt tämä Ahlinin juttu – etkö sinä nyt ymmärrä – hänellä on tosi kysymyksessä. Ja tosi kysymyksessä oli myös Norman Douglasilla. Sinä et tiedä mitä teet. Minä uskon, Jumala suokoon minulle anteeksi, ettei sinulla ole ollenkaan vaistoa, pienokainen."
Fransiska laski kädestään kamman ja harjan ja katsahti Jennyn pöyhöteltyyn tukkaan peilistä. Hän koetti jatkuvasti pitää kasvoillaan uhmaavaa pikku hymyään. Mutta se lakastui – silmät tulivat kyyneleitä täyteen.
"Minäkin sain kirjeen aamulla." Hänen äänensä vapisi. Jenny nousi tuoliltaan. "Berliinistä – se oli Borghildilta. – Kai sinun jo pitää laittaa itsesi kuntoon. Jenny. – Tahdotko että teevesi pannaan kiehumaan nyt – vai keitämmekö artisokat ensin? He kai tulevat pian?"
Hän kulki edestakaisin – alkoi pöyhiä vuodetta.
"Voisimmeko pyytää Mariettaa – mutta teemme sen mieluummin itse, eikö niin, Jenny?
"– No niin. Borghild kirjoittaa että Hans Hermann on naimisissa. Meni naimisiin viime viikolla. Nainen on jo aika vauhtia sinne päin –."
Jenny laski käsistään tulitikkulaatikon. Ja katsahti levottomana Fransiskan valkoisia pikkukasvoja. Sitten hän lähestyi varovaisesti ystävätärtään.
"Niin, se on siis sama, jonka kanssa Hans on ollut kihloissakin. Tuo laulajatar – Berit Eck." Fransiska puhui pienellä sammuneella äänellä. Silmänräpäykseksi hän painautui Jennyä vasten. Sitten hän jälleen alkoi tukkia aluslakanaa patjan alle, vapisevin käsin.
Jenny seisoi paikallaan.
"Niin – sinähän tiesit, että he olivat kihloissa – ovat jo olleetkin toista vuotta."
"Tiesin. – Ei, kiitos, Jenny, anna minun tehdä. Levittäisitkö sinä liinan pöydälle – Niin, sinähän tiedät että tiesin sen."
Jenny kattoi vaiteliaana teepöydän neljälle. Fransiska levitti peitteen vuoteelle ja kantoi sisään ruusut. Hän seisoi ja kopeloi puseron kaula-aukkoa – otti esiin kirjekuoren ja pyöritti sitä käsissään.
"Borghild oli tavannut heidät Thiergartenissa, hän kirjoittaa. Hän kirjoittaa –. Oh, hän saattaa olla niin raaka, Borghild –." Fransiska juoksi ja aukaisi väkivaltaisesti kamiinanluukun – heitti kirjeen sinne. Ja valahti vallan kokoon nojatuolissa.
Jenny meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa toisen kaulaan.
"Cesca – pieni Cesca tyttöni sinä!"
Fransiska painoi kasvonsa lujasti Jennyn käsivarteen.
"Nainen oli muuten näyttänyt niin surkealta, raukka. Oli kulkenut ja riippunut Hansin käsipuolessa, ja Hans oli näyttänyt niin happamelta ja vihaiselta. Niin, saatan niin elävästi kuvitella sitä. Voi Herra Jumala sitä naisraukkaa – asettaa niin, että joutuu riippuvaiseksi Hansista sillä tavoin – mies on kyllä antanut hänen ryömiä polvillaan edessään, siitä olen varma. – Että nainen saattaakin olla noin idioottimainen – hänhän tuntee Hansin –
"Voi, mutta ajattelehan, Jenny – että Hans siis saa pienen lapsen toisen kanssa – voi jumala, jumala, jumala!"
Jenny oli istuutunut tuolin käsipuulle. Cesca keriytyi hänen turviinsa:
"Ei, minulla ei kai ole vaistoa, kuten sanot. Ehkäpä en ole edes kunnolleen rakastanut häntä. Ja kuitenkin tahtoisin niin mielelläni saada lapsen hänelle. Ja sitten en sentään jaksanut pakottautua siihen –. Väliin Hans tahtoi että menisimme naimisiin – että kävisimme kaupunginvoudin luona ilman muuta. Ei, minä en tahtonut. Kotolaiset olisivat olleet niin pahoillaan. Ja ihmiset olisivat luulleet, että meidän oli pakko mennä naimisiin. Enkä minä tahtonut sitäkään. Ja kuitenkin he kaikki uskoivat tietenkin pahinta – mutta se oli minulle yhdentekevää. Tiesin hyvin että aivan pilasin maineeni hänen takiaan. Mutta siitä en välittänyt. Ymmärräthän – siitä en välitä –.
"Mutta Hans, hän siis luuli etten tahtonut, koska pelkäsin, ettei hän menisi naimisiin kanssani sen jälkeen... No, mutta mennään sitten ensin kaupunginvoudin luo, sinä kirottu naikkonen, sanoi hän. Mutta minä en tahtonut. Hän luuli, että kaikki tyynni oli laskelmointia. Sinä jääpala, hän sanoi. Mutta jumaliste, sinä kyllä sulat niin pian kuin vain itse tahdot. Väliin minä luulinkin etten ollut kylmä. Ehkä kaikki riippui siitä, että pelkäsin hänen raakuuttaan. Hän löi minua joskus – melkein repi vaatteet yltäni – minun täytyi kynsiä ja purra päästäkseni irti – ulvoa ja itkeä –."
"Ja sinä kävit sentään hänen luonaan, edelleenkin?" kysyi Jenny hiljaa.
"Kävin. Se on totta. Ovenvartija vaimo ei enää tahtonut siivota hänelle. Ja silloin minä menin hänen huoneeseensa ja siivosin sen. Minulla oli avain. Ja pesin lattiat ja kohensin vuoteen – taivas tiesi kuka siinä oli maannut hänen kanssaan –"
Jenny pudisti päätään.
"Borghild oli raivoissaan. Ja hän todisti minulle lopulta, että Hansilla oli rakastajatar. Minä kyllä tiesin sen – mutta en tahtonut varmuutta. Borghild väitti että Hans oli antanut minulle avaimen vain siksi, että yllättäisin kerran nuo kaksi. Silloin tulisin niin mustasukkaiseksi, että suostuisin – kun joka tapauksessa olin huonossa huudossa. Mutta siinä hän ei ollut oikeassa – Hans oli rakastunut minuun – omalla tavallaan. Hän oli rakastunut minuun, Jenny – niin kuin hänenlaisensa mies kykeni olemaan rakastunut –
"Mutta Borghild oli niin raivoissaan kun panttasin esiäiti Rustungin timanttisormuksen. – Niin, enhän ole kertonutkaan sinulle sitä juttua."
Hän nousi paikaltaan ja naurahti.
"Niin, näitkös, Hans siis tarvitsi rahaa. Sata kruunua. Sanoin, että hän saisi summan minulta. En aavistanutkaan, mistä haalisin sen kokoon. Isältä en uskaltanut pyytää äyriäkään – olin jo pannut menemään liiankin paljon. Silloin minä vein panttiin kelloni ja kultaketjuisen rannerenkaani ja siis tuon timanttisormuksen – tiedäthän, se oli noita vanhoja, monta pientä timanttia kehässä suurella kannalla. Borghild oli ollut niin raivoissaan, kun hän, joka oli vanhin, ei ollut sitä saanut, mutta isoäiti oli aivan erikoisesti sanonut että minä, joka olin ristitty Rustungin mummon kaimaksi, saisin sen. Ja niin minä menin eräänä aamuna, suoraa päätä, heti kun panttilainasto avattiin. Hyi, minusta se tuntui kovin ilkeältä. Mutta rahat minä sain ja vein ne Hansille. Hän kysyi, miten olin ne hankkinut, ja minä kerroin. Ja hän suuteli minua. Ja sanoi: 'Anna minulle lainauskuitti ja rahat, pentu', – hän kutsui minua aina niin. Minä annoinkin – luulin tietysti että hän aikoi lunastaa korut takaisin ja sanoin että se oli tarpeetonta – olin nimittäin kauhean liikuttunut silloin, näetkös. Minä voinkin järjestää asiat toisin, sanoi Hans, ja otti kuitin ja rahat ja lähti. Minä istuin hänen huoneessaan ja odotin – voi kuinka minä olin liikuttunut, sillä tiesin, että hän ehdottomasti tarvitsi tuon summan. Olin valmis viemään tavarat panttilaitokseen huomispäivänä – minusta se ei ollenkaan tuntunut vaikealta enää – mikään ei enää tuntunut vaikealta – olin valmis antamaan hänelle kaikki, mitä hän vain toivoi. Ja hän palasi – tiedätkö, mitä hän oli tehnyt" – Fransiska Itki ja nauroi – "hän oli lunastanut ne ja pantannut omalle yksityispankkiirilleen, kuten hän kertoi. Tämä maksoi paljon enemmän –.
"Niin, me vietimme yhdessä oikein aika rymyt seuraavana päivänä, senhän voit käsittää. Samppanjaa ja mitä vain. Ja minä seurasin yöllä hänen luokseen, ja hän soitti – hyvä jumala kuinka hän soitti! Minä makasin lattialla ja ulvoin. Kaikki oli minusta yhdentekevää, kun hän vain soitti noin – ja yksin minulle. Voi, sinä et ole kuullut hänen soittavan – silloin ymmärtäisit kaikki. Mutta jälkeenpäin! Siitä nousi hirveä rytäkkä. Me taistelimme kuin olisi ollut kysymyksessä elämä tai kuolema. Niin, minä pääsin irti hänen käsistään. Borghild makasi valveilla, kun tulin kotiin. Hameeni oli vallan siekaleina – sinähän näytät vallan katumaijalta, sanoi Borghild. Ja sellaiseksi sinä vihdoin tuletkin, sanoi hän. Minä vain nauroin. Kello oli viisi.
"Mutta minä olisin kai lopultakin antautunut, tiedätkös. Mutta eräs seikka pidätti minua. Väliin hän sanoi minulle: 'Piru vie, sinä olet ainoa siveä tyttö, mitä olen tavannut – eipä jumaliste ole olemassa miestä, joka saisi sinua lankeamaan.' Eikö se ollut kauheaa? 'Kunnioitan sinua, pentu', hän sanoi. Ajatteles, hän siis kunnioitti minua siksi etten tahtonut tehdä sitä, mitä hän alituiseen pyysi ja millä hän minua uhkaili. Minä, joka vain toivoin, että olisin jaksanut suostua – minähän halusin niin sydämestäni tehdä ihan kaikki hänen mielikseen. Jospa vain olisin saattanut voittaa pelkoni – hän oli niin raaka – ja tiesin että hänellä oli toisia –. Toivoin vain että hän ei olisi pelottanut minua – niin että uskaltaisin. Mutta silloin olisin siis langennut, hänen mielestään –.
"Sen vuoksi minä lopulta rikoin välimme. Kun hän tahtoi saada minua tekemään sellaista minkä takia hän jälkeenpäin halveksisi minua –"
Hän painautui ystävättäreen tämän hyväiltäväksi.
"Pidäthän minusta, Jenny?"
"Tiedäthän sen – lapsukainen!"
"Sinä olet niin kiltti, Jenny. Suutele vielä! Ja Gunnar on kiltti. Ja Ahlin. Tahdon pitää silmällä itseäni – ymmärräthän etten tahdo Ahlinille mitään pahaa. Sitä paitsi – ehkäpä menen naimisiin hänen kanssaan. Kun hän kerta rakastaa minua niin paljon. Ahlin ei koskaan olisi raaka, siitä olen varma. Luuletko, että hän tahtoisi kiusata minua? Ei paljoakaan! Ja sitten saisin pienokaisia. Ja sitten, tiedäthän että kerran saan periä. Ja Ahlin on niin köyhä. Silloin me voisimme asua ulkomailla. Minä maalaisin aina. Ja hän veistäisi. Kuulehan – kaikissa hänen veistoksissaan on jotain äärettömän hienoa. Korkokuvassa 'Leikkivät pikkupojat'. Ja Almqvistin patsaan luonnoksessa. Niiden sommittelu ei kyllä ole erikoisemmin omaperäinen – mutta hyvä jumala kuinka ne muuten ovat herkullisia ja hienoja ja rauhallisia – figuurit niin 'laillisen' plastillisia –."
Jenny hymyili hiukan ja hyväili Fransiskan otsatukkaa – se oli kyynelistä märkä.
"Voi niin! Kunhan minä vain aina voisin työskennellä, niin –. Voi Jenny! Mutta sydän jomottaa lakkaamatta. Ja pää. Ja silmät, Jenny – minä olen niin kuolemaan asti väsynyt."
"Sinähän tiedät mitä lääkäri on sanonut – kaikki johtuu hermoista. Kunhan vain suostuisit olemaan järkevä –"
"Niin, niin. He sanovat. Mutta minä pelkään. Sinä väität, ettei minulla ole vaistoa – eikä olekaan, sillä tavalla, mitä sinä tarkoitat. Mutta toisella tavalla. Olen ollut kuin mikäkin peikko koko viikon. Tiedän sen. Mutta minä vain odotin – tunsin, että jotain kauheata oli tulossa. Niin, nythän itse näet!"
Jenny suuteli häntä taas.
"Minä olin tänä iltana S. Agostino-kirkossa. Tiedäthän, jossa on ihmeitätekevä madonnankuva. Minä polvistuin ja yritin rukoilla Neitsyt Maariaa. Luulen että minun tulisi hyvä olla, jos rupeaisin katoliseksi. Nainen esimerkiksi Neitsyt Maaria, saattaisi paljon paremmin ymmärtää sitä –. Eikä minun kai oikeastaan pitäisi mennä naimisiin, kun kerta olen mikä olen. Voisin mennä luostariin – esimerkiksi Sienaan. Ja jäljennellä taulukokoelmissa; luostari voisi ansaita sitä tietä. Kun minä Firenzessä kopioin Melozzo da Forlin enkelin, oli siellä aina nunna, joka päivät pitkät kopioi, eikä se ollutkaan yhtään hullumpi." Hän nauroi. "Niin, oikeastaan se oli siis hirveä. Mutta kaikkihan kiittivät minun jäljennöksiäni. Ja hyviä ne olivatkin. Luulen, että silloin voisin tulla onnelliseksi –.
"Voi Jenny, kunpa vain tuntisin itseni terveeksi! Kun vain saisin sisäisen rauhan – en olisi sisäisesti niin sekava ja peloissani –. Silloin tulisin terveeksikin. Ja voisin tehdä työtä, aina vain tehdä työtä. – Minusta tulisi niin kiltti, niin kiltti. Hyvä jumala kuinka kiltti minusta tulisi!
"Minä en ole kiltti aina. Tiedän sen itse hyvin. Annan perään kaikille oikuilleni, kun minun on ollakseni kuten nyt. Mutta minä parannan tapani – kunhan te kaikki vain pidätte minusta. Sinä etenkin. – Kutsutaan tuo Gram tänne – ensi kerralla kun tapaan hänet, menen hänen luokseen ja olen niin kiltti ja herttainen ettet uskoisikaan. – Kutsumme hänet kotiin ja viemme hänet mukanamme ulos – seison vaikka päälläni ollakseni hänelle mieliksi! Kuuletkos, Jenny – ethän ole enää vihainen minulle?"
"En, Cesca."
"Gunnar ei suhtaudu minuun vakavasti", sanoi Cesca ja huokasi.
"Se ei pidä paikkaansa. Hänen mielestään sinussa on vain niin paljon lapsellista. Tiedät itse mitä hän sanoo työstäsi – muistatko, mitä hän sanoi Pariisissa sinun työtarmostasi – ja kyvystäsi – sekä hieno että persoonallinen, sanoi hän. Silloin hän suhtautui sinuun hyvinkin vakavasti."
"Niin kyllä, Gunnar on muuten erinomainen poika. Mutta hän oli silloin niin vihainen tuon Douglasin jutun takia."
"Niinkuin jokainen mies olisi ollut. Ja olin minäkin."
Fransiska huokasi. Hän istui tuokion vaiti.
"Kuules – mutta miten sinä oikein pääsit irti tuosta Gramista? Luulin jo ettet millään pääsisi eroon siitä käenpojasta – että hän olisi saattanut sinut kotiin ja pesiytynyt tähän sohvalle – vähintään!"
Jenny nauroi.
"Ei. Hän saattoi minut Aventinolle ja söi aamiaista ja palasi sitten kotiin. Sitä paitsi minä pidin hänestä aika paljon."
"Dio mio! Jenny, sinä olet luonnottoman kiltti. Eihän sinun äitiydelläsi meitä kaikkia kohtaan ole enää päätä eikä määrää! Vai oletko sinä ehkä rakastunut häneen?"
Jenny nauroi taas.
"Se olisi kai melkoisen toivotonta. Niin, hänkin rakastuu tietysti sinuun. Ellet ole hiukan varovaisempi."
"Hehän rakastuvat kaikkityynni. Herra ties miksi. Mutta sehän menee aina pian ohi. Ja jälkeenpäin he ovat niin vihaisia minulle." Hän huokasi.
Joku tuli ylös portaita.
"Gunnar tulee! Menen ensin hiukan omalle puolelleni – minunhan täytyy valella silmiäni, tietysti."
Hän livahti ovesta – kuiskasi hyvää päivää Heggenille, joka tuli häntä vastaan ovessa. Heggen tuli sisään ja sulki oven perässään.
"Sinä olet nähtävästi all right, Jenny. Niinkuin ainakin – tuhat tulimmaista, tyttö – olet tietysti tehnyt työtä koko aamupäivän. Entäs hän?" Heggen nyykäytti päällään Cescan huonetta päin.
"Hullusti. Lapsi raukka!"
"Luin sen lehdestä. Pistäydyin yhdistyksessä. Näytäs – onko luonnoksesi valmis? Se on erinomainen, Jenny – ei mutta tiedätkö –!"
Heggen piteli kuvaa valoa päin ja katseli sitä kauan:
"Aivan erinomainen. Tämä tässä – värit sointuvat kauniisti. Se on lujasti tehty, on kuin onkin – Makaako hän taas ja itkee?"
"En tiedä. Hän istui täällä ja itki. Sisar oli kirjoittanut hänelle."
"Jos minä vain joskus tapaan sen heittiön", sanoi Heggen, "niin löydän kai aina jonkin tekosyyn antaakseni hänelle oikein aimo selkäsaunan."
V
Helge Gram istua kökötti norjalaisiin sanomalehtiin hautautuneena eräänä iltapäivänä yhdistyksessä, yksinään hämärässä lukusalissa. Silloin neiti Jahrmann astui sisään.
Helge nousi seisomaan ja tervehti. Fransiska tuli suoraa päätä hänen luokseen ja ojensi kätensä – hymyillen.
"No mutta mitä nyt oikein kuuluu? Jenny ja minä puhuimme juuri teistä – emme käsittäneet miksei teitä koskaan näe. Olimme juuri päättäneet tulla tänne lauantaina saadaksemme teidät käsiimme – ja viekoitellaksemme teidät ilonpitoon illemmällä. Joko olette löytänyt itsellenne huoneen?"
"En, paha kyllä. Asun yhä hotellissa. Kaikki huoneet ovat niin kalliita –."
"Niin mutta ei kai hotellissa asuminen tule sen halvemmaksi? Te kai maksatte ainakin kolme liiraa vuorokaudelta? Niin, arvasinhan sen. Huh, Rooma ei suinkaan ole halpa paikka, kuten näette. Ja talvella on aurinkoinen huone välttämätön. Ettekä te osaa italiaakaan, niin että –. Kunpa olisitte tullut hakemaan meitä – Jenny tai minä olisimme kernaasti tulleet mukananne katsomaan huoneita, senhän ymmärrätte."
"Tuhat kiitosta – mutta enhän minä mitenkään voinut vaivata teitä sellaisella!"
"Vaivata – rakas ystävä! Mutta mitenkä te viihdytte – oletteko tavannut tuttuja?"
"En. Lauantaina kävin yhdistyksessä, mutta en joutunut puheisiin kenenkään kanssa. Istuin ja silmäilin lehtiä. Niin, Heggenin kanssa juttelin pari sanaa toissa iltana eräässä Corson kahvilassa. Ja sitten tapasin pari saksalaista tohtoria, joihin olin tutustunut Firenzessä. Me kävimme yhdessä Via Appialla tässä tuonnoin."
"Voi sentään! Ovatko saksalaiset tohtorit teistä hauskoja?"
Helge hymyili hiukan hämillään.
"Voi –. Meillähän on erinäisiä yhteisiä harrastuksia. Ja kun muuten joutuu kulkemaan näin yksin ilman puhetoveria –."
"Niin, mutta teidän pitää totuttautua puhumaan italiaa. Tehän olette opiskellut sitä. Tahdotteko lähteä hiukan kävelemään kanssani, niin puhumme vain italiaa, koko matkan. Minä olen teidän opettajattarenne. Hirvittävän ankara!"
"Tuhat kiitosta! Mutta teistä en minä suinkaan olisi hauska, neiti Jahrmann – muuta kuin tahtomattani –."
"Pötyä. – Ei mutta tiedättekö! Pari vanhaa tanskatarta matkusti toissa päivänä Caprille. Jospa heidän huoneensa sattuisi olemaan vapaa – ja varmasti onkin. Pieni sievä huone, halpa. En muista kadun nimeä, mutta osaan sinne. Emmekö lähtisi sitä katsomaan? Mennään!"
Alhaalla porraskäytävässä hän pysähtyi ja katsahti Gramiin hymyillen ujosti.
"Minä käyttäydyin hirvittävän pahasti teitä kohtaan sinä iltana, jolloin olimme yhdessä ulkona, Gram. Minun täytyy ihan pyytää teiltä anteeksi."
"Mutta rakas neiti Jahrmann!"
"Käyttäydyin. Mutta olin sairas. Voi mutta saatte uskoa että Jenny antoi minulle kyytiä! Ja sen olinkin ansainnut."
"Rakas neiti, syyhän oli minun, joka tunkeuduin seuraanne. – Mutta kas, asia oli niin – näin teidät – ja kuulin teidän puhuvan norjaa – joten oli niin houkuttelevaa yrittää päästä puheisiin kanssanne."
"Voi, niin! Sehän olisi voinut olla niin hauskaa – tuollainen pieni seikkailu. Kun vain minä en olisi ollut niin epäkohtelias! Mutta katsokaas, olin sairas. Päivin olen niin hermostunut etten voi nukkua, ja sitten taas en voi tehdä työtä. Ja niin olen kuin noiduttu."
"Ettekö ole terve päivisin, neiti Jahrmann?"
"Oi, en ole. Ja Jenny ja Gunnar tekevät työtä – kaikki muut paitsi minä tekevät työtä. Kuinka teidän oma työnne sujuu – hyvin? Ettekö ole iloinen?
"Muuten istun Jennyn mallina iltapäivisin. Tänään minulla oli vapaapäivä. Luulen että hän oikeastaan tahtoi minua mallikseen jotten kulkisi yksinäni ja hautoisi omia ajatuksiani. Ja hän tekee huvimatkoja kanssani muurien ulkopuolelle. Hän on minulle aivan kuin äiti. Mia cara mammina."
"Te kai pidätte äärettömästi ystävättärestänne?"
"Kuinka en pitäisi! Hän on niin kiltti, niin kiltti. Nähkääs, minä taas olen kivulloinen ja hemmoteltu, minä. Kukaan muu kuin Jenny ei jaksa sietää minua pysyväisesti. Ja hän on niin viisas ja lahjakas ja tarmoa täynnä. Ja kaunis – eikö hän teistäkin ole ihana? Näkisittepä vain hänet tukka valtoinaan! Kun minä olen kiltti tyttö, saan palkaksi järjestää ja kiinnittää sen nutturalle.
"Nyt olemme perillä", sanoi hän.
He kiipesivät pilkkosenpimeitä kiviportaita – "mutta tästä ei kannata välittää. Meidän portaamme ovat vielä pahemmat – saatte nähdä, kun tulette käymään. Tulkaa joskus illalla – niin haemme toiset käsiimme ja pidämme kunnolla hauskaa, oikein roomalaistyyliin. Minähän vallan pilasin viime kerran."
Hän soitti ylimmän kerroksen ovikelloa. Vaimo, joka tuli avaamaan, oli hauskan ja siistin näköinen. Hän vei heidät pieneen huoneeseen, jossa oli kaksi vuodetta. Ikkuna oli harmaalle takapihalle, pesuvaatteita kuivumassa ikkunoiden edessä, mutta parvekkeilla oli kukkia, ja harmailla katoilla oli huvimajoja ja vihreitä pensaita.
Fransiska jutteli loppumattomiin emännän kanssa – samalla kun hän katseli uuniin ja tunnusteli vuoteita – ja aina välillä antoi toverilleen tietoja:
"Täällä on aurinkoa kaiket aamupäivät. Kun toinen vuode kannetaan pois, jää tänne sitä paitsi koko lailla tilaa. Uuni näyttää hyvältä. Kuukausivuokra on 40 liiraa ilman valoa ja lämpöä, ja siivouksesta 2 liiraa. Halpa! Sanonko että teette kaupat? Voitte muuttaa jo huomispäivänä jos tahdotte!
"– Ei mitään kiittämistä, tiedättehän että minusta on hauskaa saada hiukan auttaa teitä", hän sanoi portaissa. "Kunhan vain viihtyisitte. Signora Papi on siisti, sen tiedän."
"Niin, se ominaisuus kuuluu kai harvinaisuuksiin täällä?"
"Voi, ei ollenkaan. Minusta Kristianian kotoiset vuokraemännät eivät ole rahtuakaan parempia. Esimerkiksi kun sisareni ja minä asuimme Holbergin kadun varrella – olin pannut parin uusia kiiltonahkakenkiä vuoteeni alle, mutta en koskaan enää uskaltanut ottaa niitä esiin. Väliin silmäilin niitä – ne seisoivat kuin pari pientä valkoista karvalammasta!"
"Niin", sanoi Helge, "minä taas olen aina asunut kotona".
Fransiska nauroi äkkiä ääneen.
"Tiedättekö, signora luuli että olin teidän moglienne – että asuisimme siellä molemmat. Sanoin että olin teidän serkkunne – hän hymähti muuten, kun sen sanoin. Cugina – se ei kai kuulosta oikein hyvältä missään!"
He nauroivat molemmat.
"Haluttaisiko teitä kävellä hiukan?" kysyi neiti Jahrmann äkkiä. "Menisimmekö Ponte Mollelle? Oletteko käynyt siellä? Jaksatteko kävellä niin kauas? Mehän voimme ajaa raitiovaunussa kotiin."
"Niin mutta jaksatteko te – tehän ette ole terve?"
"Minulle on kävelymatka vain terveellistä – ole hyvä ja kävele, sanoo Gunnar aina – Heggen, tarkoitan."
Hän jutteli juttelemistaan ja katsahti silloin tällöin toiseen nähdäkseen, huvittiko se tätä. He kulkivat uutta tietä Tiberin rantaa pitkin – virta vyöryi harmaankellervänä vihreitten kumpujen juurella. Monte Marion tumman pikkumetsän yllä lepäsi helmiäisvalkoisia pilvenhaituvia, ja harmaankeltaisten huviloiden rykelmä erottui puiden ikivihreästä.
Fransiska tervehti erästä poliisia ja nauroi katsahtaessaan Gramiin:
"Ajatelkaas kun tuo poika on kosinut minua! Kävelin täällä usein yksinäni, ja silloin minun oli tapana jutella hänen kanssaan. Ja niin hän kosi. Sitä paitsi on myöskin meidän tabaccaromme poika kosinut minua. Jenny nuhteli minua kovasti – hän sanoi että se oli oma syyni, ja ehkä olikin."
"Minusta tuntuu niinkuin neiti Winge nuhtelisi teitä useinkin. Hän on ankara äiti, kuten kuulostaa."
"Jennykö? Ei muulloin kuin ansaitsen! Kunpa joku olisi nuhdellut minua jo ennen" – hän huokasi. "Mutta kukaan ei ole, sen pahempi."
Helge Gram tunsi olonsa kevyeksi ja vapaaksi, kulkiessaan siinä Fransiskan kanssa. Tämän olemus oli jollain tavoin niin pehmeä – käynti, ääni, kasvot suuren untuvaisen kellohatun suojassa. Oli kuin Helge ei oikein olisi pitänyt Jenny Wingestä, ajatellessaan häntä nyt – hänellä oli niin itsevarmat, vaaleanharmaat silmät – ja niin hirvittävä ruokahalu. Cesca kertoi juuri että hän tuskin saattoi syödä päivällä.
Ja hän sanoi:
"Neiti Winge on kai nuori nainen, jolla on hyvin varmat mielipiteet."
"Niin on, Herra nähköön. Hän on luonne, hän. Ajatelkaas, hän on aina halunnut maalata. Ja hänen täytyi olla opettajatar. Voi kuinka hän on raatanut! Niin, nyt enää ei sitä huomaa. Hän on niin voimakas, että hän aivan kuin suoristuu siinä samassa. Mutta kun ensin tutustuin häneen taidekoulussa, hän oli jollain tavoin niin kova ja sulkeutunut, en oikein tiedä – haarniskoitu, sanoo Gunnar. Hän oli niin toivottoman pidättyväinen – en ollenkaan päässyt häntä lähelle ennen kuin hän tuli tänne. Äiti on toista kertaa leskenä – hänen nimensä on rouva Berner – Jennyllä on kaksi pientä sisarpuolta ja velipuoli – ajatelkaas, heillä oli kaksi pientä huonetta, ja Jenny makasi palvelijanhuoneessa – ahersi ja luki ja suoritti tutkintonsa loppuun, samalla kun hän auttoi äitiään sekä rahallisesti että taloudenpidossa – heillä ei ollut palvelijaa. Eikä hänellä ollut ketään ystävää tai tuttavaa. Hän aivan kuin sulkeutuu kuoreensa, vastoinkäymisten päivinä, eikä tahdo valittaa – mutta myötäkäymisessä on kuin hän avaisi sylinsä kaikille, jotka tarvitsevat hänen tukeaan."
Fransiskan posket olivat kuumenneet. Hän katsahti suoraan Helgeen suurilla silmillään.
"Katsokaas, minulla taas ei koskaan ole ollut muita vaikeuksia kuin ne, joita itse olen itselleni keittänyt. Olen hiukan hysteerinen ja annan omien tunnelmieni kuljettaa itseäni mielin määrin. Mutta Jenny puhuu siitä minun kanssani – hän sanoo että ainoa paha, jota ei voida korjata, on se, johon olemme itse syypäät. Ja ellemme opi karaisemaan tahtoamme niin että hallitsemme tunnelmamme, viettimme ja kaiken sen, näin Jenny sanoo – ellemme enää kykene hallitsemaan itseämme, on paras ampua itsensä, sanoo Jenny."
Helge hymyili hänelle. 'Jenny sanoo' ja 'Gunnar sanoo' ja 'minulla oli ystävä jonka tapana oli sanoa'. Mitenkä nuori ja luottavainen hän oli!
"Niin. Mutta ehkä ne lait, joita teidän on seurattava, ovat toiset kuin neiti Wingen. Ettekö voi ajatella – olettehan te kaksi niin erilaiset – että elämä sinänsä ei merkitse samaa kahdelle ihmiselle."
"Ei merkitsekään", hän sanoi hiljaa. "Mutta minä pidän niin paljon Jennystä. Tarvitsen häntä ihan välttämättä."
He olivat saapuneet sillalle. Fransiska kumartui kaiteen yli. Kauempana virran yläjuoksun varrella, ruskehtavanvihreän rinteen alla, oli tehdas, jonka korkea, solakka savupiippu heijastui vipajavana peilikuvana nopeasti vyöryvään, keltaiseen veteen. Aaltoilevan tasangon takana, kaukana virrasta, näkyivät sinirotkoiset Sabinilaisvuoret savenharmaina ja alastomina, ja taas kaukana takana lumiset huiput.
"Jenny on maalannut tämän – mutta väkevässä iltavalossa. Tehdas ja savupiippu hehkuvat vallan punaisina. Tuollaisen hellepäivän jälkeen, jolloin auer peittää vuoret näkyvistä ja vain jotkut valkoiset lumipälvet häämöttävät raskaasta, metallimaisesta sinestä. Ja pilvet – suuret pilvet korkealla lumen yllä. Se on kaunista – sanon Jennylle että hän näyttää sen teille."
"Emmekö saisi hiukan viiniä täällä?" pyysi Helge.
"Pian tulee koleaa – mutta voimmehan istua hetken."
Fransiska vei hänet sillan takana olevan pyöreän aukean poikki. Monista ravintoloista hän valitsi pienen puutarhan. Jonkinlaisen lautakojun takana oli pöytiä ja olkituolia ja penkki paljaiden jalavien alla. Puutarhan takana oli vihreä niitty – ja kauempana piirtyi kukkula virran toisella puolella tummana vaaleapilvistä taivasta vasten.
Fransiska taittoi oksan pajupensaista, joita kasvoi pitkin aitaviertä. Siinä oli pieniä vihreitä, uusia silmuja, jotka pakkanen oli purrut päistä mustiksi.
"Katsokaas kuinka ne itsepintaisesti puhkeavat ja palelevat koko talven. Mutta kun kevät tulee, ovat ne aivan vahingoittumattomia."
Kun hän laski käsistään oksan, otti Helge sen. Ja hän piteli sitä koko ajan.
He saivat valkoviiniä. Fransiska sekoitti omaansa vettä ja vain maisteli hiukan. Sitten hän hymyili rukoilevana:
"Ettekö antaisi minulle savuketta?"
"Mielelläni – jos luulette ettei se vahingoita teitä."
"Voi – minä en juuri polta enää. Jennykin on melkein kokonaan luopunut polttamasta, minun takiani. Muuten, tänä iltana hän luullakseni korvaa vahingon. Hän on Gunnarin seurassa."
Fransiska hymyili tulitikun valossa.
"Mutta ei saa sanoa Jennylle että poltin – kuuletteko?"
"Niin." Fransiska poltteli mietteissään. "Toivoisin niin, että Jenny ja Gunnar menisivät naimisiin. Mutta pelkään, etteivät he mene – he ovat aina olleet niin hyviä ystäviä. Silloin ei kai rakastu helposti, vai kuinka? Kun tuntee toisensa niin hyvin ennakolta. He molemmat ovat niin samanlaisia, pohjimmaltaan. Mutta juuri erilaiset luonteet vetävät kai toisiaan puoleensa, sanotaan. Minusta on hullua että niin on – mutta se on niin, kerta kaikkiaan. Olisi parempi rakastua johonkin, jonka kanssa olisi kuin sukua. Silloin pääsisi kaikesta siitä pahasta ja surullisesta, joka rakkauteen kuuluu. Ettekö usko?
"Ajatelkaas, Gunnar on köyhästä pikkutorpasta, Smaalenenistä. Mutta hän tuli Kristianiaan – eräs Grünerløkkenissä asuva täti otti hänet luokseen, sillä vanhempien koti oli niin köyhä. Kun hän oli vain yhdeksänvuotias, kantoi hän kotiin pesuvaatteita, sillä tädillä oli silityslaitos, ja sitten hän pääsi verstaaseen. Kaikki, mitä hän osaa ja tietää, hän on oppinut omin neuvoin. Hän ei voi jättää mitään lukematta, sillä kaikki kiinnostaa häntä, niin että hän tahtoo tunkeutua siihen pohjia myöten. Jenny sanoo että hän suorastaan voi unohtaa maalaamisen – nyt hän on opetellut italiaa niin perin pohjin, että voi lukea mitä vain – runojakin.
"Jenny on muuten samanlainen. Hän on koonnut paljon tietoja vain siksi, että se on hänestä hauskaa. Minä taas en koskaan voi oppia mitään kirjoista – päätäni alkaa särkeä kun luen. Mutta Jenny ja Gunnar kertovat minulle. Silloin muistan sen. Kai tekin tiedätte hirveän paljon – ettekö voisi kertoa hiukan omalta alaltanne? Parhainta mitä tiedän on, kun joku kertoo minulle. Silloin sen muistan.
"Gunnar on muuten opettanut minut maalaamaankin. Piirsin aina lapsena – se oli minusta niin helppoa. Ja sitten tutustuin häneen tuntureilla kolme vuotta sitten – olin asettunut sinne maalaamaan. Niin, tunsin hänet hiukan jo ennenkin. Töhertelin tauluja – hirvittävän säntillisiä, mutta niissä ei ollut mitään taiteellista. Ymmärsin sen hyvin itsekin, mutta en ymmärtänyt, missä vika oli. Tahdoin ilmentää jotain kuvissani, mutta en oikein tietänyt mitä, enkä aavistanut, millä saisin sen esiin.
"Mutta sitten puhuin hänen kanssaan. Näytin hänelle tekeleitäni. Hän osasi vielä vähemmän kuin minä silloin – teknillisesti nimittäin. Hän on muuten vain vuoden minua vanhempi. Mutta hän osasi myös käyttää sitä, mitä oli oppinut. Niin, minä siis maalasin pari suviyö-aihetta. Tuota ihmeellistä valohämyä – kaikki värit ovat niin syviä, mutta samalla niin loistavan väkeviä. – Tietenkin ne olivat huonoja. Mutta niihin oli tullut jotain siitä, mitä halusin – saatoin nähdä, että minä olin ne maalannut eikä kuka tahansa nuori tyttö, joka on hiukan opiskellut –. Ymmärrättekö?
"Minulla on eräs aihe täältä – kun mennään toista tietä kaupunkiin. Meidän pitää joskus kävellä sitä. Se vie kahden viinitarha-aitauksen välistä – on hyvin kaita. Eräässä kohdin on kaksi barokkityylistä rautaristikkoista porttia. Molempien porttien pielessä on sypressi. Olen tehnyt pari kynäpiirustusta ja värittänyt ne. Sypressien yllä on raskas tummansininen pilvi ja ilmassa vihreä kirkkaus ja tähti – ja kaukaa, kaukaa takana häämöttävät kaupungin katot ja kuvut –.
"Tahdoin saada siihen eräänlaista paatosta, ymmärrättehän –."
Alkoi nopeasti hämärtää. Fransiskan kasvot loistivat kalpeina hatun alla.
"Eikö niin – eikö teistäkin tunnu – minun täytyy tulla terveeksi – ja saada tehdä työtä?"
"Täytyy", kuiskasi Helge. "Voi, täytyy. Rakas lapsi –."
Hän kuuli että tyttö istui ja hengitti raskaasti. He istuivat hetken vaiti. Sitten hän sanoi matalalla äänellä:
"Mitenkä paljon te pidättekään ystävistänne, neiti Jahrmann."
"Niin pidän. Ja tahtoisin että kaikki ihmiset olisivat ystäviäni. Tahtoisin pitää kaikista, nähkääs." Hän sanoi sen aivan hiljaa, ja hengähti.
Helge Gram kumartui äkkiä eteenpäin ja suuteli kättä, joka lepäsi siinä niin valkoisena ja pienenä pöydällä.
"Kiitos", sanoi Fransiska hiljaa.
He istuivat tuokion.
"Meidän on lähdettävä nyt, hyvä ystävä, täällä tulee niin kylmä että –."
Seuraavana päivänä, kun Helge muutti uuteen asuntoonsa, oli pöydällä, auringonpaisteessa, majolikaruukku täynnä pieniä sinisiä kurjenmiekkoja. Signora selitti, että serkku oli käynyt tuomassa ne.
Jäätyään yksin Helge kumartui kukkien yli ja suuteli jokaista – vuoron perään.
VI
Helge Gram viihtyi huoneessaan Ripettan varrella. Hänestä tuntui että työ kävi kevyesti ja hyvin pienen ikkunapöydän ääressä, josta näkyi pihamaa pesuvaatteineen ja kukkaruukkuineen. Vastapäätä asuvassa perheessä oli kaksi pienokaista, poika ja tyttö, noin kuusi-, seitsenvuotiaita. Kun he tulivat ulos pienelle parvekkeelleen, he nyykäyttivät päätään ja viittoivat Helgelle, ja tämä viittoili vastaan. Viime aikoina hän oli alkanut tervehtiä myös heidän äitiään. Tuo pienoinen, tervehdysten varaan rakennettu tuttavuus teki hänen olonsa miellyttävän kodikkaaksi. – Hänen edessään oli Cescan maljakko; hän piti aina huolta että siinä oli tuoreita kukkia. Ja signora Papi oppi helposti ymmärtämään hänen italiaansa. Cesca sanoi että se oli siksi, että hänellä oli ollut tanskalaisia vuokralaisia – tanskalaiset eivät koskaan opi vierasta kieltä.
Kun signora oli tullut jollekin asialle hänen luokseen, jäi hän aina loppumattomiin seisomaan ovelle ja jutteli. Enimmäkseen se koski "serkkua" – "che bella", sanoi signora Papi. Kerran oli neiti Jahrmann käynyt yksinään hänen luonaan, ja kerran neiti Wingen kanssa – molempina kertoina kutsuakseen hänet heille. – Kun sitten rouva Papi lopuksi nauraen keskeytti puhetulvansa – tässä hän seisoi ja häiritsi herraa kesken kirjoitustyötä – ja katosi – heittäysi Helge rennosti istumaan, kädet niskan takana. Hän ajatteli huonettaan kotona – keittiön vieressä, jossa äiti ja sisar hommasivat ja puhelivat hänestä, äänekkäästi, huolestuneina, moitiskellen. Hän saattoi kuulla joka ainoan sanan – niinkuin kai tarkoitus olikin. Voi –. Jokainen päivä täällä oli kallisarvoinen armolahja. Vihdoinkin, vihdoinkin hän sai olla rauhassa ja saattoi tehdä työtä, työtä.
Iltapäivät kuluivat museossa- ja kirjastossakäynteihin. Mutta hämärässä hän pistäytyi, niin usein kuin se hänestä vain kävi laatuun, tervehtimässä Via Vantaggion varrella asuvia maalarineitosia ja joi teetä heidän luonaan.
Yleensä olivat molemmat kotona. Joskus siellä oli muitakin vieraita – tavallisesti hän tapasi siellä Heggenin ja Ahlinin. Kaksi kertaa hän oli tavannut neiti Wingen yksinään, ja vain kerran Fransiskan.
He istuivat aina Jennyn huoneessa. Siellä oli lämmintä ja kodikasta, vaikkakin he antoivat ikkunaluukkujen olla auki aina kunnes viimeinen sininen iltahäive oli sammunut. Uunissa hehkui ja rätisi, ja vesikattila kiehua porisi spriikeittimellä. Hän tunsi nyt jo huoneen joka ainoan esineen – luonnokset ja valokuvat seinillä, kukkamaljakot kukkineen, sinisen teekaluston, kirjahyllyn vuoteen vieressä, maalaustelineen jolla oli Cescan kuva. Kaikki oli aina hiukan epäjärjestyksessä – ikkunapöytä oli tulvillaan maaliputkia ja värilaatikoita ja luonnoskirjoja ja paperiliuskoja, ja Jenny tunki aina jalallaan pöydän alle pensseleitä ja maaliriepuja, joita oli sikin sokin lattialla, samalla kun hän kattoi teepöytää. Sohvassa oli usein ompelutarvikkeita ja puoleksiparsittuja sukkia, ja Jenny siirsi ne syrjään ja alkoi levittää voita keksileivälle – taikka nousi ja siirsi tieltä spriikeittimen kuumentaman silitysraudan, joka aina oli esillä jossain kohtaa huoneessa.
Väliin Helge saattoi istua ja jutella Fransiskan kanssa nurkassa, kamiinan ääressä. Väliin taas Cesca sai päähänsä että hänen oli tehtävä työt, jotta Jenny saisi istua laiskottelemassa. Jenny rukoili armoa – Cesca hääri kuin pyörretuuli – mätti kaikki harhailevat tavarat jonnekin sellaisiin kätköihin, ettei Jenny ikinä enää löytänyt niitä. Lopuksi hän takoi puuttuvat nastaset kuviin, jotka riippuivat vinossa seinillä kulmat pyöreinä – käytti toista kenkäänsä vasarana.
Gram ei oikein päässyt neiti Jahrmannin perille. Tyttö oli aina ystävällinen ja kiltti häntä kohtaan – mutta ei koskaan niin herttaisen välitön kuin sinä päivänä, jolloin he kävelivät Ponte Mollelle. Väliin hän oli niin merkillisen poissaoleva – oli kuin hän ei olisi tajunnut mitä Helge sanoi, vaikka hän vastasikin ystävällisesti, tavallaan. Pariin kertaan Helgestä tuntui, että hän väsytti Fransiskaa. Kun hän kysyi mitä tytölle kuului, ei hän oikeastaan saanut vastausta. Ja kun Helge kerran otti puheeksi hänen sypressikuvansa, vastasi tyttö, vaikkakin hyvin lempeästi:
"Ette saa suuttua, Gram – mutta en mielelläni keskustele töistäni, niin kauan kuin ne ovat puolivalmiita – en ainakaan tällä kertaa."
Häntä tavallaan lohdutti huomio, ettei kuvanveistäjä Ahlin hänestä pitänyt. Ruotsalainen saattoi siis epäillä häntä kilpakosijaksi –. Sitäpaitsi hänestä tuntui, että Fransiska oli vetäytynyt kauemmas Ahlinista.
Ollessaan yksinään Helge kuvitteli mielessään, mitä hän sanoisi Cescalle: haaveiluissaan hän keskusteli pitkälti tytön kanssa. Hän olisi tahtonut jutella hänen kanssaan niinkuin silloin Ponte Molle-iltana – olla antavana puolena, kertoa itsestään. Mutta tavatessaan Fransiskan hän tunsi itsensä epävarmaksi ja hermostuneeksi – ei tietänyt mitenkä saisi keskustelun johdetuksi sinne, minne tahtoi, ja pelkäsi että toinen pitäisi häntä tungettelevana tai tahdittomana – pelkäsi tehdä jotain sellaista, jonka johdosta tyttö pitäisi hänestä vähemmän. Ja Cesca huomasi hänen neuvottomuutensa ja tuli avuksi, johdatti hänet jutusteluun ja leikinlaskuun, ja Helgestä oli helppoa laskea leikkiä ja nauraa hänen kanssaan –. Sinä hetkenä hän oli kiitollinen tyttöä kohtaan – Cesca täytti helposti ja näppärästi kaikki tauot ja sysäsi veneen liikkeelle, aina kun se oli juuttumaisillaan pohjaan. Vasta perästäpäin, palatessaan kotiin, Helge tunsi pettymystä. Tämäkin päivä oli siis mennyt joutavaan jutteluun ja kaikenlaiseen pieneen ilonpitoon –.
Mutta kahden kesken Jenny Wingen kanssa syntyi aina kunnollinen keskustelu oikeista asioista. Joskus hänestä nuo vakavat keskustelut käsitteellisistä kysymyksistä olivat hiukan kuivia. Mutta yleensä hän mielellään puheli Jenny Wingen kanssa, sen vuoksi että keskustelu, joka alkoi yleisluonteisempana, vähitellen siirtyi koskettelemaan hänen omia yksityisluonteisia ongelmiaan. Vähitellen hän oli joutunut kertomaan Jennylle hyvinkin paljon omasta itsestään – työstään ja niistä vaikeuksista, joita hänellä mielestään oli – sekä ulkonaisia että sisäisiä. Ettei Jenny Winge puhunut itsestään, jäi häneltä miltei huomaamatta; sen sijaan hän kyllä pani merkille ettei Jenny Winge tahtonut keskustella Fransiska Jahrmannin arvoituksesta hänen kanssaan.
Eikä hän pannut merkille sitäkään, että hän puhui Jennylle toisessa äänilajissa kuin ikinä Fransiskalle, sen vuoksi että hän tämän silmissä tahtoi olla paljon huomattavampi ja väkevämpi ja varmempi, mitä hän itse omasta mielestään oli –.
Jouluiltaa he olivat kaikin viettäneet yhdistyksessä, ja myöhemmin he menivät kuulemaan keskiyön messua S. Luigi de Franchesiin.
Oikeastaan Helgestä ensin tuntui, että siellä oli hyvinkin tunnelmallista. Kirkko oli alempaa kauttaaltaan puolipimeä, vaikkakin kaikki kristallikruunut paloivat, mutta ne riippuivat niin korkealla katon rajassa. Alttariseinämä oli kauttaaltaan valomerenä – sadoittain vahakynttilöitä, liekit pehmeät ja kultaiset. Ja kuorolaulu ja urkujensoitto tulvaili vaimentuneena holvien alla. Sitä paitsi hän sattui istumaan viehättävän nuoren italiattaren vieressä, joka poimi sametilla sisustetusta korulippaasta rukousnauhan, lapis lazulia, ja rukoili hyvin hartaasti.
Mutta ennen pitkää neiti Jahrmann alkoi napista yhä äänekkäämmin. Hän istui etumaisena neiti Wingen kanssa.
"Ei Jenny – lähdetään pois. Onko sinusta tämä ehkä olevinaan joulutunnelmaa – tämähän on vain tavallinen konsertti – vieläpä huono konsertti. Kuuletkos tuotakin hyväkästä joka juuri laulaa – aivan ilman mitään tunnetta – ääni on sitä paitsi kokonaan kulunut. Hyh –"
"Hss, Cesca – muista toki että me sentään olemme kirkossa."
"Kirkossa – pötyä. Tämähän on konserttia – meidänhän piti hankkia sekä pääsyliput että ohjelmat. Roskakonsertti – minä tulen ihan pahalle päälle –"
"Niin niin – lähdetään sitten kun tämä numero on ohi. Mutta ole nyt hiljaa se aika kun olemme täällä."
"Ei", jutteli Cesca, "toista oli uudenvuodenyönä viime vuonna. Minä olin Gesùssa – siellä oli tunnelmaa niin että riitti. Te Deum. Minä polvistuin vanhan campagnelaisen talonpojan viereen ja nuoren tytön, joka oli sairas – ja niin suloinen. Kaikki ihmiset lauloivat – vanha talonpoika osasi koko Te Deumin latinaksi. Se oli tunnelmaa, se!"
Samalla kun he ääneti raivasivat tietä ulos täpötäydestä kirkosta, kajahti Ave Maria heidän päittensä päällä.
"Ave Maria", tohahti Fransiska. "Ettekö kuule ettei laulajatar välitä hiventäkään siitä mitä hän laulaa – fonografilevy! En siedä että sentapaista musiikkia rääkätään –"
"Ave Maria", sanoi eräs tanskalainen herra, joka kulki hänen vieressään. "Muistan erään nuoren norjattaren, joka lauloi sen aivan ihmeellisesti. Eräs neiti Eck –."
"Berit Eck – tunnetteko hänet, Hjerrild?"
"Hän oli Kööpenhaminassa pari vuotta sitten – lauloi yhdessä Ellen Bechin kanssa. Tunsin hänet oikein hyvin. Tunnetteko te hänet, neiti Jahrmann?"
"Sisareni tuntee hänet", Fransiska sanoi. "Niin, tehän tapasitte sisareni Borghildin Berliinissä. Pidättekö neiti Eckistä – niin, hänenhän nimensä on muuten rouva Hermann nyt."
"Hän oli hyvin suloinen tyttö – viehättävä. Ja harvinaisen lupaava –."
Fransiska jättäytyi jälkijoukkoon Hjerrildin kanssa.
He olivat sopineet, että Heggen, Ahlin ja Gram saattaisivat naiset kotiin ja söisivät illallista heidän luonaan. Fransiska oli saanut joululähetyksen kotoa. Pöydälle oli katettu norjalaista jouluruokaa, ja sitä koristivat campagnalaiset tuhatkaunokit ja seitsenhaarainen kynttelikkö.
Fransiska tuli viimeisenä sisään – hän toi mukanaan tanskalaisen.
"Eikös ollutkin hauskaa, Jenny – että Hjerrild halusi tulla mukaan?"
Kävi ilmi, että pöydässä oli sekä olutta että viinaa – ja norjalaista voita ja kutun juustoa ja kylmää teertä ja joulusylttyä ja kinkkua.
Fransiska istui Hjerrildin vieressä. Ja niin pian kuin keskustelu oli virinnyt kyllin vilkkaaksi pöydän ympärillä, hän kääntyi tanskalaisen puoleen.
"Tunnetteko pianisti Hermannin, jonka kanssa neiti Eck meni naimisiin?"
"Tunnen hyvinkin. Me asuimme samassa täysihoitolassa Kööpenhaminassa, ja tapasin hänet nytkin Berliinissä –."
"Millainen hän teidän mielestänne on?"
"Komea mies. Hurjan lahjakas – hän lahjoitti minulle pari uutta sävellystään – ne ovat minusta suunnattoman omaperäiset. Ovat kuin ovatkin. Pidän hänestä oikein paljon –."
"Onko teillä nuotit mukananne? Saisinkohan minä katsella niitä – tahtoisin mielelläni mennä yhdistykseen ja soittaa ne kerran. Hän oli aikoinaan hyvä ystäväni", Fransiska sanoi.
"Aivan niin. Nyt muistankin – hänellähän on teidän valokuvanne! Hän ei tahtonut kertoa kuka se oli."
Heggen oli höristänyt korviaan.
"Niin – ehkä onkin", sanoi Fransiska heikosti. "Hän sai kai kerran erään kuvani, muistaakseni –."
"Muuten –." Hjerrild joi lasinsa pohjaan. "Hän on joka tapauksessa hiukkasen raaka – häikäilemättömämpi kuin on luvallista. Mutta ehkäpä juuri se ominaisuus tekee hänet niin vastustamattomaksi – naisille. Minulle, henkilökohtaisesti, hän joskus oli – hiukan liikoja – proletaari."
"Sehän juuri" – Cesca tapaili sanoja. "Sitähän minä juuri ihailinkin hänessä. Että hän oli raivannut itselleen tien alhaalta ylös. Kunnes hän nyt on se mikä on. Sellainen kamppailu tekee kai pakostakin ihmisen raa'aksi. Niin, eikö se teidän mielestänne anna hänelle paljonkin anteeksi – oikeastaan kaikki?"
"Pötyä, Cesca", sanoi Heggen äkkiä. "Hans Hermann keksittiin jo kolmitoistavuotiaana, ja siitä asti ihmiset ovat häntä auttaneet –."
"Niin mutta juuri se, että on pakko ottaa vastaan almuja – että on täytynyt kaikesta kiittää... Ja aina pelätä että joku katsoisi yli olkain – muistuttaisi siitä että hän oli – niinkuin Hjerrildkin sanoi – proletaariperua."
"Minäkin voin vedota siihen että olen proletaariperua."
"Ei, sitä et voi, Gunnar. Olen varma siitä että sinä aina olet ollut ympäristöäsi korkeammalla. – Kun saavuit johonkin seuraan, joka muka yhteiskunnallisesti oli korkeampaa tasoa kuin se, johon syntymästäsi kuuluit – olit sinä sielläkin muita parempi – tiesit enemmän, olit viisaampi, ajattelit hienommin. Sinulla on aina ollut varaa tuntea, että olet itse raivannut tiesi ja tehnyt itsesi siksi mitä olet. Sinun ei koskaan ole tarvinnut käydä kiittämässä ihmisiä, joista tiesit että he ehkä halveksuen suhtautuivat sinuun, syntyperäsi takia – ihmisiä, jotka pöyhkeilivät auttaessaan kykyä, jonka mahdollisuuksia he samalla eivät hitustakaan ymmärtäneet – jotka olivat sinua niin sanomattomasti alempana, vaikka luulivatkin olevansa sinua paremmat – kiittämässä ihmisiä, joita kohtaan et voinut tuntea kiitollisuutta. – Sinä et voi puhua proletaaritunteista, Gunnar, sen vuoksi ettet ole koskaan tietänyt niistä mitään itse –."
"Kuulehan, Cesca – jos kerta ihminen ottaa vastaan sellaista apua – ihmisiltä, joita kohtaan hän ei voi tuntea kiitollisuutta – hän on parantumattomasti alaluokan yksilö."
"Mutta mies, etkö sinä nyt ymmärrä – kun tuntee oman kykynsä – ehkäpä neronsa – joka vaatii kehitystään – on pakko siihen. Sitä paitsi – sinun joka kutsut itseäsi sosiaalidemokraatiksi – sinun ei minun mielestäni pitäisi puhua alaluokan yksilöistä."
"Ihminen, joka kunnioittaa omaa kykyään, ei alennu sitä prostituoimaan. – Ja mitä taas sosiaalidemokraattina olemiseen tulee –. Sosiaalidemokratia – se on oikeudenmukaisuuden vaatimusta. Mutta oikeudenmukaisuus juuri vaatii, että sentapaiset ihmiset kuin Hans Hermann lannistetaan – painetaan yhteiskunnan pohjalle, kahleet jaloissa ja piiska pään päällä. – Todellinen, oikea alaluokka on reilusti lannistettava –."
"Tuopa oli merkillistä sosialismia", nauroi Hjerrild.
"Täysikasvuisille ihmisille se on ainoa mahdollinen –. En ota lukuun noita vaaleansinisilmäisiä lapsensieluja, jotka uskovat että kaikki ihmiset ovat hyviä ja että paha on vain yhteiskunnan vika. – Jos kaikki olisivat hyviä, olisi yhteiskunta paratiisi. Mutta juuri proletaarisielut tekevät sen pahaksi. Sellaisia kuin olot nykyään ovat, tapaa heitä kaikissa kansankerroksissa. Herroina he ovat julmia ja raakoja – palvelijoina ryömiviä ja liehiviä – ja laiskoja. Minä olen muuten tavannut heitä sosialistienkin riveissä – niin, Hermannhan kutsuu itseään sosialistiksi hänkin. Jos he vain löytävät käsiä, jotka tahtovat nostaa heidät korkealle, ottavat he vastaan – tallatakseen samoja käsiä jälkeenpäin. Jos niiden vainu sanoo että jokin joukko on kulkemassa eteenpäin, liittyvät he siihen joutuakseen saaliinjaosta osallisiksi – mutta kunniallisuutta ja toveruushenkeä he eivät tunne. Päämäärä – salaisuudessa he nauravat sille. Oikeamielisyys – pohjaltaan he vihaavat sitä, sillä he tietävät, että jos se voittaa, käy heidän huonosti. –
"Juuri niitä kaikkia, jotka pelkäävät oikeamielisyyttä, nimitän todellisiksi proletaareiksi – joita on vastustettava – armottomasti. Jos ne pääsevät vallitsemaan köyhiä ja heikkoja, pelottavat ja pakottavat ne heidät proletaareiksi. Jos he taas itse ovat köyhiä ja heikkoja, eivät he taistele – he etenevät liehien ja kerjäten – ja käyvät päälle takaapäin, jos vain tilaisuutta ilmenee –.
"Yhteiskunta, jota yläluokanyksilöt ohjaavat, olkoon päämäärämme. Sillä yläluokanyksilöt eivät milloinkaan taistele oman itsensä vuoksi – he tuntevat omat rajattomat rikkautensa – he jakavat kaksin käsin köyhemmille – he kamppailevat saattaakseen täyteen valoon kaiken sen vähänkin hyvän ja kauniin, mitä pikkusieluissa voi orastaa, – niissä, jotka eivät ole sitä tai tätä – jotka ovat hyviä, kun heillä on siihen varaa – pahoja, kun proletariaatti pakottaa heidät pahoiksi. Päämääränämme olkoon, että valtaan pääsevät ne, jotka tahtovat vastata jokaisesta pienoisesta hyvästä idusta, joka voi tulla tukahutetuksi."
"Sinä et sittenkään ymmärrä Hans Hermannia", sanoi Cesca hiljaa. "Voi, eiväthän yhteiskunnalliset vääryydet järkyttäneet häntä vain hänen itsensä vuoksi. Vähäiset pienet kyvyt, jotka tuhoutuivat – juuri niistäkin hän puhui. – Kun me kävelimme laitakaupungissa ja näimme pieniä kalpeita lapsia – noissa rumissa, ikävissä, täpötäysissä vuokrakasarmeissa, jotka hän kernaasti omien sanojensa mukaan sytyttäisi tuleen –."
"Lausetapoja. Jos hän olisi ollut talonisäntä –"
"Hyi Gunnar", sanoi Cesca kiihkeästi.
"Ihan niin. Jos hän olisi syntynyt rikkaaksi, ei hän olisi ollut sosialisti. Mutta samanlainen aito proletaari."
"Oletko sinä sitten varma että olisit sosialisti", sanoi Cesca, "jos olisit syntynyt – esimerkiksi kreiviksi?"
"Herra Heggenhän on kreivi", nauroi Hjerrild, "omistaa monta ilmavaa linnaa –."
Heggen keikautti päätään taaksepäin ja istui tuokion.
"Minä en ainakaan ole milloinkaan tuntenut, että olen syntynyt köyhäksi", sanoi hän, oikeastaan itsekseen.
"No niin", alkoi Hjerrild taas. "Mitä Hermannin lapsirakkauteen tulee – omasta pikku pojastaan ei hän suuria välitä. Oli vallan julmaa nähdä, millä tavoin hän kohteli naistaan –. Ensin hän uhkaili ja kerjäsi saadakseen tämän – sitten, kun neiti Eck oli raskaana, piti tämän kyllä taas sekä kerjätä että uhata ennen kuin mies suostui naimisiin."
"Onko heillä pieni poika?" kuiskasi Fransiska.
"On. Se tuli maailmaan, kun he olivat olleet naimisissa kuusi viikkoa – juuri niinä päivinä kun minä lähdin Berliinistä. Hermann matkusti vaimonsa luota Dresdeniin, asuttuaan yhdessä kuukauden verran.
"En käsitä, miksi hän ei voinut mennä naimisiin hiukan aikaisemmin. Hehän olivat sopineet erosta jo aikoja. Neiti Eck itse vaati sitä."
"Hyi", Jenny sanoi. Hän oli kuunnellut keskustelua hetken verran. "Mennä naimisiin ja samalla päättää erota –."
"Herranen aika", naurahti Hjerrild. "Kun kerta tuntee toisensa ihan pohjia myöten ja tietää, että muuta ulospääsyä ei ole –."
"Silloin on paras olla menemättä naimisiin."
"Tietenkin. Vapaa suhde on paljon kauniimpaa. Mutta herranen aika – tytönhän täytyi. Hän aikoo antaa konsertin Kristianiassa ensi syksynä ja koettaa saada lauluoppilaita. Sehän on hänelle mahdotonta, kun hänellä on lapsi, ellei hän ole ollut naimisissa – naisraukka."
"Ehkä niin. – Mutta vastenmielistä se joka tapauksessa on. Minä en tunne mitään myötätuntoa vapaita suhteita kohtaan, jos te siis tarkoitatte että ihmiset antautuvat keskinäisiin väleihin edellyttäen, että ennen pitkää kyllästyvät toisiinsa. Jo tuollainen aivan tavallinen, platonis-porvarillinen kihlaus, joka purkautuu – minusta se hiukan tahraa purkajansa. – Mutta jos nyt joku on ollut kyllin onneton erehtyäkseen – – ja ihmisten takia suostuu näyttelemään moista vastenmielistä komediaa ja lupaa vihkijakkaran edessä sellaista, jota ei ole aikonutkaan pitää – minusta se on –"
Vieraat lähtivät vasta aamunkoitossa. Heggen jäi tuokioksi toisten mentyä.
Jenny avasi parvekkeenoven, sillä huoneessa oli tupakansavua. Hän seisoi hetken ja katseli ulos. Taivas oli vaaleanharmaa, heikko punakellervä valonkajo kattojen yllä. Oli purevan kylmä. – Heggen tuli hänen luokseen:
"Niin, kiitos tästä illasta! Se oli siis tämä jouluilta. – Mitä mietit?"
"Että on jouluaamu."
"Niin, se on kyllä ihmeellistä."
"Ovatkohan kotolaiset saaneet lähetykseni oikeaan aikaan", sanoi Jenny sitten.
"Ovat kai, etkö pannut sitä postiin yhdentenätoista?"
"Toivottavasti ovat. Jouluaamuna oli aina niin hauska tulla sisään ja katsella kuusta ja lahjoja päivänvalossa. Tietysti silloin kun olin lapsi." Hän naurahti. "He kirjoittavat että tänä vuonna on paljon lunta. Silloin he kyllä ovat lähteneet hiihtämään – lapset."
"Niin –", sanoi Heggen. Hän seisoi tuokion ja katseli ulos kuten Jennykin. "Mutta ei – sinähän vilustut, Jenny. Hyvää yötä nyt – ja kiitos tästä illasta."
"Kiitos itsellesi. Hyvää yötä. Hauskaa joulua, Gunnar!"
He puristivat toistensa kättä. Jenny jäi vielä hetkeksi seisomaan, Gunnarin lähdettyä, ennen kuin sulki parvekkeen oven ja meni sisään.
VII
Jouluviikolla tuli Gram eräänä päivänä trattoriaan. Heggen ja Jenny istuivat siellä, mutta eivät huomanneet häntä, ja ripustaessaan päällystakkiaan naulakkoon hän kuuli Heggenin sanovan:
"Mieshän on täydellinen roisto."
"Hyi – vastenmielinen", huokasi Jenny.
"Eikä tyttö kestä, piru vieköön. Tässä sciroccossa – huomenna hän on tietysti kuin mikäkin riepu. Eikä hän tietenkään saa tehdyksi mitään työtä – maleksii vain tuon miesroikaleen kanssa –."
"Niin työtäkö? Ei. – Mutta minä en voi sille mitään. Hän laukkaa mielellään Viterbohon asti miehen kanssa, kuluneissa kiiltonahkakengissään, huolimatta sciroccosta tai mistään – vain siksi että tuo hyväkäs voi kertoa hänelle Hans Hermannista."
Gram tervehti ohimennen. Neiti Winge ja Heggen liikahtivat, ikään kuin olisivat odottaneet että hän istuutuisi heidän pöytäänsä. Mutta Gram ei ollut huomaavinaan sitä – meni ja istuutui kauemmas, selkä heihin.
Hän ymmärsi, että he puhuivat Fransiska Jahrmannista.
Hän ei voinut sille mitään – miltei joka päivä hän kävi Via Vantaggiolla. Nykyään Jenny Winge istui miltei aina yksin kotona – luki tai ompeli. Oli kuin hän olisi tullut iloiseksi, toisen tullessa. Muuten Gramista tuntui, että Jenny oli hiukan muuttunut viime aikoina. Hän ei enää lausunut mielipiteitään niin reippaasti ja varmasti – eikä myöskään ollut niin valmis väittelemään ja viisastelemaan. Tuntui melkein kuin hän olisi ollut hieman alakuloinen.
Helge kysyi kerran, eikö hän ollut oikein terve.
"Tervekö – olen toki. Kuinka niin?"
"Niin, en oikein tiedä – minusta te vain olette käynyt niin hiljaiseksi, neiti Winge."
Jenny oli juuri sytyttänyt lampun ja Helge näki miten hän punastui.
"Minun täytyy ehkä piankin matkustaa kotiin. Sisareni on saanut keuhkokatarrin ja äiti on vallan lopussa." Hän seisoi tuokion hiljaa. "Siksi olen kyllä hiukan alakuloinen. Olisin mielelläni jäänyt tänne – ainakin kevään yli."
Hän otti ompeluksensa ja istuutui.
Helge aprikoi olisiko syynä Gunnar Heggen – hän ei koskaan ollut päässyt oikein selville, oliko noiden kahden välillä jotain. Ja tätä nykyä Heggen, jonka sydän Helgen kuuleman mukaan oli hyvinkin syttyvää laatua, hakkaili hurjasti erästä nuorta tanskalaista sairaanhoitajatarta, joka oleskeli Roomassa vanhan sairaan rouvan seuralaisena. Helgestä oli Jennyn punastuminen niin merkillistä – se ei ollut hänen tapaistaan.
Sinä iltana Fransiska tuli kotiin ennen kuin Helge oli ehtinyt lähteä. Hän ei juuri ollut nähnyt Cescaa sitten joulun, mutta kuitenkin tarpeeksi huomatakseen, ettei tyttö välittänyt hänestä rahtuakaan. Oikuttelu tai lapsellinen hävyttömyys oli kyllä jo jäänyt – asia oli vain niin että tyttö ei nykyään nähnyt toisia ihmisiä – jokin asia täytti kokonaan hänen mielensä. Joskus hän kulki melkein kuin unessa.
Mutta siitä huolimatta Helge etsi Jennyn seuraa – kävi trattoriassa, jossa Jenny tavallisesti söi, ja kotona hänen luonaan. Hän ei itsekään oikein ymmärtänyt miksi. Mutta oli kuin hänen olisi täytynyt tavata Jennyä.
Eräänä iltapäivänä Jenny meni Fransiskan huoneeseen etsimään tärpättipulloa. Fransiska lainasi aina Jennyltä mitä tarvitsi eikä koskaan tuonut takaisin. Cesca makasi vuoteellaan ja nyyhkytti sydäntäsärkevästi, pieluksiin hautautuneena. Hän oli kai hiipinyt huoneeseensa, sillä Jenny ei ollut kuullut hänen tulevan.
"Mutta ystävä rakas – mitä nyt – oletko kipeä?"
"En. Mene nyt, Jenny – rakas Jenny, mene. Ei, en tahdo kertoa mitään – sinä vain sanoisit että oma syyni –."
Jenny huomasi että olisi turhaa puhua hänen kanssaan. Teeaikaan hän meni ovelle ja kutsui Cescaa tulemaan. Kiitos, ei minulle mitään, sanoi Cesca.
Mutta illalla, kun Jenny jo makasi vuoteessa ja luki, Cesca hiipi äkkiä sisään, yöpaitasillaan. Hänen kasvonsa olivat itkun jäljiltä punapilkkuiset ja pöhöttyneet.
"Saisinko nukkua sinun kanssasi tänä yönä, Jenny – katsos, en jaksa olla yksin –"
Jenny siirtyi syrjään. Tilanne ei viehättänyt häntä, mutta Cescan tapana oli pyytää saada nukkua hänen luonaan silloin, kun hänen asiansa olivat hulluimmillaan.
"Ei, lue sinä vain, Jenny – en tahdo häiritä – makaan kyllä ihan hiljaa täällä seinää vasten –"
Jenny oli lukevinaan tuokion. Fransiska nikotteli silloin tällöin itkettyneenä. Sitten Jenny kysyi:
"Sammutanko – vai tahdotko että lamppu palaa?"
"Ei kiitos – sammuta sinä vain."
Pimeässä hän kietoi kätensä kiihkeästi Jennyn kaulaan ja kertoi nyyhkyttäen:
Hän oli jälleen ollut campagnalla Hjerrildin kanssa. Ja Hjerrild oli suudellut häntä. Ensin Cesca oli vain hiukan torunut, sillä hän oli luullut että toinen vain hullutteli. Mutta sitten Hjerrild oli käynyt niin lähenteleväksi että Cesca todenperään suuttui. "Ja Hjerrild tahtoi, että menisin yöksi hotelliin hänen kanssaan. Hän sanoi sen aivan kuin olisi kysynyt, enkö tulisi istumaan johonkin kahvilaan. Ja minä ihan raivostuin, ja silloin hänkin suuttui. Ja sanoi jotain hyvin inhottavaa ja pahaa." Cesca makasi tuokion ja värähti kuin kuumeessa. "Sitten hän sanoi – niin, sinä kyllä ymmärrät – siis Hansista. – Hans oli kertonut minusta, näyttäessään kuvaani Hjerrildille – niin että Hjerrild luuli –
"Voitko käsittää, Jenny" – ja hän puristautui turvaa etsien toista vastaan – "sillä itse en sitä käsitä – että yhä rakastan sitä roistoa –
"Niin, Hans ei kylläkään ollut ollut maininnut nimeäni, senhän ymmärrät", lisäsi hän hetken kuluttua. "Eikä hän tietysti osannut kuvitella, että Hjerrild saattaisi tavata minut. Taikka tuntea minut valokuvasta, jossa olin kahdeksantoistavuotias."
Tammikuun seitsemäntenätoista oli Jennyn syntymäpäivä. Hänen ja Fransiskan oli määrä pitää pienet päivälliset campagnalla, pienessä osteriassa Via Appia nuovan varrella. He olivat kutsuneet Ahlinin, Heggenin, Gramin ja neiti Palmin, tanskalaisen sairaanhoitajattaren.
He kulkivat pareittain raitiovaunupysäkiltä pitkin valkoista maantietä, auringonpaisteessa. Ilmassa oli kevättä – ruskehtava campagna oli saanut harmaanvihertävän häivän ja tuhatkaunot, jotka olivat kukkineet pikkuhiljaa koko talven, alkoivat levitteleidä hopeanhohteisina läikkinä. Ja aitavierimillä kasvavien pajupensaiden kärsimättömästi paisuvat, vaaleanvihreät urvut olivat kasvaneet.
Leivoset lentelivät ja vipajoivat korkealla ylhäällä, sinivalkean taivaankuvun alla. Ja lämpö ympäröi kaikkea kuin harso – ohut sumu peitti kaupungin ja rumat, punakellervät asuntorykelmät, joita se oli sirotellut pitkin laaksoa. Albanilaisvuoret ja pienet valkeat kaupungit niiden rinteillä kuulsivat usvasta roomalaisten vesijohtojen valtaisten kaarien takaa.
Jenny ja Gram kulkivat ensimmäisinä, ja Gram kantoi tytön vaaleanharmaata päällystakkia. Jenny oli säteilevän kaunis mustassa silkkipuvussaan – Gram ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin harmaassa tai kävelypuvussa ja puserossa. Oli aivan kuin Gram olisi kulkenut uuden ja vieraan naisen kanssa. Hänen solakka vartensahan oli oikein pehmeä ja pyöreä kiiltävässä mustassa silkissä – ja kaula-aukko oli kaarrettu edestä syväksi nelikulmioksi, ja iho ja tukka helottivat häikäisevän vaaleana. Hänen hattunsakin oli musta, suuri; Helge oli ennenkin sen nähnyt, mutta ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Vai vaikuttiko se vain niin toisenlaiselta tämän puvun ja hänen vaaleanpunaisen helminauhansa takia?
He söivät päivällistä ulkona auringonpaisteessa, alastomien viiniköynnösten alla, jotka heittivät hienon, sinervän varjoverkon pöytäliinalle. Ja neiti Palm ja Heggen olivat koristaneet pöydän tuhatkaunoilla – makaroni oli oikeastaan ollut valmiina jo hyvän aikaa ja toisten piti odottaa, ennen kuin nuo kaksi palasivat pöytäkoristuksineen. Mutta ruoka oli hyvää ja viini erinomaista, ja hedelmät Cesca oli itse valinnut kaupungissa ja tuonut mukanaan, samoin kuin kahvin. Sen hän tahtoi itse valmistaa, hän sanoi, ollakseen varma että se oli hyvää.
Aterian jälkeen Heggen ja neiti Palm kuljeskelivat ympäri ja tutkivat niitä marmoripalasia, korkokuvien ja kirjoitusten sirpaleita, joita oli löydetty vainioilta ja sittemmin muurattu talonseinämään. Hetken kuluttua he katosivat kulman taakse. Ahlin jäi istumaan pöydän ääreen ja poltteli, silmät puoliummessa auringonpaisteessa.
Osteria oli mäentöyrämän alla. Gram ja Jenny kiipesivät umpimähkään rinnettä ylös. Jenny poimi pieniä kehäkukkia, joita kasvoi punakellervässä hiekassa.
"Näitä on ihan summattomasti Monte Testacciolla. Oletteko ollut siellä, Gram?"
"Olen, monet kerrat. Olin siellä toissapäivänä ja kuljin protestanttisella hautausmaalla. Kameliapuut ovat yltyleensä kukkien peitossa nyt. Ja vanhalta hautausmaalta löysin vuokkoja ruohosta."
"Niin, nyt alkaa olla niiden aika." Jenny huokasi hiukan. "Ponte Mollen takana, Via Cassialla on eräs paikka, jossa kasvaa vuokkoja ihan loputtomiin. Aamulla sain Gunnarilta pari kukkivaa mantelipuunoksaa – niitä on nyt jo kaupan Espanjan portailla. Mutta ne on ehkä keinotekoisesti kehitetty kukkimaan."
He olivat tulleet mäen päälle ja kulkivat eteenpäin. Jenny katseli alas. Kaikkialta nousi esiin vihreää lyhyen, karkean ruohon peittämästä maasta – ohdakelehtien kirjavia ruusukkeita ja suuria hopeanharmaita lehtiä, paistatellen päivää. He kuljeskelivat yksinäistä raunioryhmää päin, joka nousi sorakummustaan keskellä vainioita – muodottomana ja nimettömänä.
Värittömänä, harmaanvihertävänä aaltoili campagna joka puolella heidän ympärillään valoisan kevättaivaan ja liverteleväin kiurujen alla. Ääriviivat häipyivät auringonsavuun. Kaupunki heidän takanaan jäi vain valoisaksi kangastukseksi ja vuoret ja pilvet sulivat toisiinsa ja vesijohtojen keltaiset kaaririvit kuulsivat valousvasta ja häipyivät näkymättömiin kaupungin puolella. Nuo lukemattomat rauniot olivat vain pieniä loistavia muurinkatkelmia, joita oli sirotettu kaikkialle vihreään, ja pinjat ja eukalyptuspuut pienien ruusunpunervain ja okrankeltaisten talojen vieressä kohosivat niin ihmeellisen yksinäisinä ja tummina ja hylättyinä tänä valoisana varhaiskevään päivänä.
"Muistatteko ensimmäistä aamua kun olin täällä, neiti Winge? Luulin että olin pettynyt – ja ajattelin, että kun kerta olin kaivannut niin paljon ja haaveksinut niin paljon, jäisi kaikki mitä näkisin aivan kalpeaksi ja köyhäksi haavekuvieni rinnalla. Oletteko pannut merkille, että kun joskus suvipäivänä makaa auringonpaisteessa silmät ummessa ja sitten aukaisee ne, hetken aikaa on kuin värit olisivat harmaat ja lakastuneet? Mutta se on vain siksi, että silmät ovat heikommat, kun ne ovat pikkuhetkeksi jääneet käyttämättä – ne eivät pysty tajuamaan todellisuuden moninaisuutta ja väririkkautta – ensi vaikutelma jää epätäydelliseksi ja köyhäksi. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?"
Jenny nyökäytti päätään.
"Niin, samoin kävi siis minun alussa täällä. Rooma oli minulle niin ylenpalttinen. Sitten näin teidät –. Te kuljitte ohitseni niin solakkana ja vaaleana – ja olitte vieras. Silloin en vielä huomannut Fransiskaa – vasta myöhemmin, viinituvassa. Minä istuin yhdessä teidän, vieraitten ihmisten parissa – olin oikeastaan ensimmäistä kertaa oikein 'istumassa' vieraitten kanssa – ennen oli ollut vain pieniä nopeita tapaamisia kodin ja koulun välisellä tiellä. Silmänräpäyksen ajan tunsin itseni niin hämääntyneeksi – minusta oli mahdotonta osata jutella vieraitten ihmisten kanssa. Ja sitten kaikki kotoiset muistot tulivat ryöppynä ylitseni. Milteipä kaipasin kotia – ja sitä Roomaa, josta olin kuullut kerrottavan ja josta olin nähnyt kuvia – tiedättehän, että isä –." Hän naurahti lyhyeen. "Mielestäni en oikeastaan pystynyt mihinkään muuhun – vain katselemaan kuvia, joita toiset olivat tehneet, ja lukemaan, mitä toiset olivat kirjoittaneet, ja poimimaan yhtä ja toista muitten teoksista ja järjestämään mitä olin poiminut ja elämään niitten ihmisten elämää, joita kirjoissa tapasin. – Tunsin itseni niin toivottoman yksinäiseksi teidän seurassanne.
"Mutta sitten te sanoitte niin kuin sanoitte yksinäisyydestä. Nyt alan sitä ymmärtää.
"Näettekö tornia tuolla kaukana? Olin siellä eilen. Se on jäänyt jäljelle keskiaikaisesta linnoituksesta – feodaaliajalta. Oikeastaan on muitakin samanlaisia torneja sekä kaupungin ympäristössä että itse kaupungissa – katujen talorivissä voi keksiä miltei ikkunattoman kiviseinän – sirpaleen ryöväriritareiden Roomaa. Siitä ajasta tiedämme suhteellisesti kaikista vähimmän. Tällä hetkellä kiinnittää juuri se enimmin mieltäni. Arkistoista löydän kuolleitten ihmisten nimiä – useinkaan ei heistä ole jäänyt muuta jäljelle kuin nimi. Himoitsen saada tietää enemmän heistä. Uneksin keskiajan Roomasta – kun kaduilla taisteltiin ja kuumat punaiset kurkut karjuivat ja kaupunki oli täynnä ryövärien linnoja, joissa heidän naisensa istuivat telkien takana – noitten villipetojen tyttäret, joiden suonissa oli heidän vertaan – – – ja joskus hekin murtautuivat ulos ja maksoivat tekonsa hengellään – kuten tapa oli noitten mustanpunaisten muurien vaiheilla. – Suuria emme tiedä siitä ajasta – saksalaiset professorit pelästyvät eivätkä jaksa tuntea harrastusta sen ihmisiä kohtaan – eihän heistä voida tehdä abstraktisten aatteiden puhetorvia – hehän ovat pelkästään yksilöitä –.
"Herranen aika, mikä kuohuva elämä onkaan valellut tätä maata – sen hyökylaineet ovat pyyhkäisseet jokaista kukkulaa täällä, joka on kantanut linnaa tai kaupunkia! Ja kuitenkin kohoavat vuoret yhtä autioina ja alastomina nyt. Ajatelkaas kaikkia näitä raunioita, loputtomiin – jo vain tällä campagnalla! Millaisia kirjavuoria onkaan kirjoitettu Italian historiasta – niin, koko maailman historiasta. Ajatelkaas sitä vainajien armeijaa, jonka tunnemme! Ja kuinka pienen pientä on kuitenkin kaikki, mikä on jäänyt elämän hyökyaaltojen jälkeen!
"Ja minusta se on niin ihmeellistä!
"Olen puhunut teidän kanssanne niin paljon, Jenny. Ja tekin olette puhunut minun kanssani. Enkä minä oikeastaan tunne teitä yhtään. Te seisotte siinä, näkisittepä itse miten hiuksenne loistavat, ja te olette minulle kuin tuollainen tuntematon torni, tekin. Minusta se on niin ihmeellistä.
"Oletteko koskaan ajatellut, ettette milloinkaan ole nähnyt omia kasvojanne? Vain niiden peilikuvan. Nukkuvat kasvomme, ne joiden silmät ovat ummessa – niitä kasvoja emme milloinkaan saa nähdä. Eikö se ole omituista?
"Vasta oli minun syntymäpäiväni. Tänään on teidän. Täytätte kaksikymmentäkahdeksan. Iloitsetteko siitä? Te, jonka mielestä jokainen eletty vuosi on arvokas?"
"Niin en sanonut. Sanoin vain, että kaksikymmentäviisi ensimmäistä vuotta ovat useimmille vaikeat, niin että saamme olla iloiset kun ne ovat takanamme –"
"Entäs nyt?"
"Nytkö?"
"Niin – tiedättekö aivan varmaan, mitä ensi vuonna saavutatte? Ja kuinka sen käytätte? – Voi, minusta elämä on niin äärettömän täynnä mahdollisuuksia – ette edes te, niin voimakas kuin olettekin, saattaisi käyttää niitä kaikkia. Ettekö koskaan ajattele sitä – eikö sydämenne koskaan käy levottomaksi, Jenny?"
Jenny hymyili vain – katsahti alas ja polki sammuksiin savukkeenpätkän, jonka oli heittänyt maahan. Hänen nilkkansa loisti valkoisena mustan harsosukan alta. Hänen silmänsä seurasivat harmaanvalkoista lammaslaumaa, joka kuin virtasi alas pitkin vastapäistä mäenrinnettä.
"Ei mutta kahvi, Gram! Varmasti meitä odotetaan –"
He kulkivat takaisin osteriaan, äänettöminä. Mäki päättyi jyrkästi sorakuoppaan, aivan sillä kohtaa, missä he olivat istuneet.
Ahlin oli vajonnut pöydän yli, pää käsivarsien varassa. Pöytäliinalla ylt'ympärillä oli juuston- ja hedelmänkuoria lasien ja lautasten välissä.
Fransiska, lehdenvihreässä puvussaan, seisoi kumartuneena hänen ylitseen – käsivarret nuoren miehen kaulalla – koettaen kohottaa toisen päätä.
"Oi ei – älä nyt itke, Lennart! Minä tahdon pitää sinusta – menen mielelläni naimisiin sinun kanssasi – kuuletko, Lennart – minä tahdon mennä naimisiin kanssasi, kunhan vain et itke noin. Luulen varmasti että voin rakastua sinuun, Lennart – mutta et saa olla noin onneton."
Ahlin nyyhkytti:
"Ei ei – ei näin – enhän minä sillä tavoin, Cesca –"
Jenny kääntyi ja kulki takaisin mäenreunamaa pitkin. Gram huomasi että hän oli käynyt veripunaiseksi aina kaulaa myöten. Polku vei jyrkänteen reunaa pitkin osterian keittiöpuutarhaan.
Pienen vesisäiliön ympärillä ajoi Heggen takaa neiti Palmia. He pärskyttivät vettä toistensa päälle, niin että pisarat säihkyivät auringossa, ja neiti Palm nauroi niin että kirkui.
Jälleen Jenny valahti veripunaiseksi kaulaa ja niskaa myöten. Helge seurasi häntä vihannesmaiden välitse. Heggen ja neiti Palm tekivät rauhan vesisäiliön luona.
"Tanssi käy", sanoi Helge hiljaa.
Jenny nyökäytti hiukan päätään, huulilla hymyn häive.
Kahvipöydässä ei juuri syntynyt mitään tunnelmaa. Fransiska yritti jutella, kun he istuivat ja maistelivat likööriä. Vain neiti Palm oli hyvällä päällä. Niin pian kuin soveliaisuus salli ehdotti Fransiska, että lähdettäisiin kävelemään.
Ja niin he vaelsivat campagnalla, kolmena parina. Välimatka parista toiseen kävi yhä suuremmaksi, kunnes he eksyivät toisistaan kumpujen keskellä. Jenny kulki Gramin rinnalla.
"Minne me oikeastaan menemme?" sanoi hän.
"Voimmehan mennä – esimerkiksi Egerian luolalle." Toiset olivat kulkeneet aivan päinvastaiseen suuntaan. Mutta he alkoivat vaeltaa hiljalleen auringonpaahtamia ahteita Bosco sacraa päin – ikivanhojen korkkitammien tummissa latvoissa hehkui aurinko.
"Minun olisi kai sentään pitänyt ottaa hattu." Jenny pyyhkäisi kädellä hiuksiaan.
Pyhässä puistossa oli maa kauttaaltaan paperipalasten peitossa ja muutenkin liattu. Edempänä istui pari naista puunkannolla – he tekivät neuletöitä – ja muutamat englantilaiset pojannaskalit leikkivät piilosilla valtavien runkojen takana. Jenny ja Gram eivät viipyneet lehdossa, vaan alkoivat kulkea alamäkeä raunioita päin.
"Oikeastaan" – Jenny sanoi – "viitsimmekö mennä sinne?" Ja hän istuutui maahan odottamatta vastausta.
"Niin – miksipä menisimmekään?" Helge heittäytyi maahan hänen eteensä, kuivaan ja lyhyeen ruohoon. Hän otti hatun päästään – ja nojaten kyynärpäihinsä hän katseli Jennyyn, puhumatta.
"Kuinka vanha hän oikeastaan on?" kysyi hän äkkiä matalalla äänellä. "Cesca, nimittäin –"
"Kahdenkymmenenkuuden." Jenny istui tuokion ja tuijotti eteensä.
"En ole murheissani", Helge sanoi hiljaa. "Niin, kyllähän te olette sen ymmärtänyt – jos tämä olisi tapahtunut kuukausi sitten, niin –. Hän oli kerran niin herttainen, lämmin ja tuttavallinen minua kohtaan. En ollut tottunut sellaiseen. Minä luulin että se oli – no niin – Aufforderung zum Tanze. Mutta nyt –.
"Minusta hän on suloinen. Mutta en välitä vaikka hän tanssiikin toisen kanssa."
Hän makasi ja katseli Jennyä:
"Sillä teihinhän minä olen rakastunut, Jenny", sanoi hän sitten äkkiä.
Jenny kääntyi puolittain häneen – hymyili hiukan ja pudisti päätään.
"Olen", sanoi Helge varmasti. "Luulen niin. Enhän voi sitä varmasti tietää. Enhän ole koskaan ollut rakastunut – tiedän sen nyt. Ja sentään olen ollut kihloissa" – hän naurahti hiljaa. "Niin, se oli taas niitä tyhmyyksiäni ennen vanhaan, kun olin typerä –
"Mutta Herra nähköön, Jenny – aivan varmasti olen. Teidäthän minä muuten näin sinä iltana – enkä häntä. Näin teidät jo aikaisemmin iltapäivällä – te kuljitte Corsolla. Seisoin siinä ja tunsin, että elämä oli uutta ja jännittävää – ja siinä samassa te kuljitte ohitseni, vaaleana ja solakkana ja tuntemattomana. Sitten, kun olin kulkenut ja harhaillut yltympäri hämärissä, vieraassa kaupungissa, tapasin teidät taas. Ja kun näin myös Cescan, ei ollut ollenkaan ihmeellistä, vaikka hiukan hämäännyin, tuokion ajaksi –. Mutta teidät minä siis näin ensiksi –
"Ja nyt me kaksi istumme sattumalta tässä –"
Jenny istui ja nojasi toisella kädellään maahan, aivan liki Helgeä. Helge hiveli äkkiä hänen sormiaan. Kotvan kuluttua Jenny siirsi pois kätensä.
"Tehän ette suuttunut, ettehän? Eihän tässä ole mitään, mistä kannattaa suuttua – miksi en kertoisi teille, että luulen rakastuneeni teihin? En voinut olla koskettelematta kättänne – minun täytyi tunnustella, oliko se todellinen. Niin, sillä minusta on niin ihmeellistä, että te istutte siinä. Enhän oikeastaan tunne teitä yhtään. Vaikka olemmekin puhelleet niin paljon – tiedän siis että olette viisas ja selväjärkinen ja tarmokas – ja hyvä ja rehellinen, mutta senhän tiesin jo samassa, kun näin teidät ja kuulin äänenne. En tiedä enempää nyt – mutta tietysti te olette paljon muutakin –.
"Ja sitä kaikkea en ehkä koskaan saa tietää. Mutta minä voin nähdä esimerkiksi sen, että silkkihameenne on hehkuvan kuuma – jos painaisin poskeni syliinne, polttaisin itseni –"
Jenny hiveli vaistomaisesti kädellään silkkiä helmassaan.
"Niin. Se imee itseensä aurinkoa. Ja teidän tukkanne säteilee. Ja silmissänne vipajavat valonsäteet. Suunne on aivan läpikuultava, se on kuin vadelma auringonpaisteessa –."
Jenny hymyili, mutta hiukan ujostellen.
"Ettekö voisi suudella minua?" kysyi Helge äkkiä.
Jenny katsahti häneen, yht'äkkiä.
"Aufforderung zum Tanz –?" Ja hän hymyili heikosti.
"En tiedä. Mutta ettehän saata suuttua, vaikka pyydän teiltä yhtä ainokaista suudelmaa? Tällaisena päivänä. Minähän puhun teille vain mitä toivoisin. Oikeastaan, miksi ette voisi sitä tehdä?"
Jenny istui liikahtamatta.
"Niin, onko mitään syytä – Herra jumala, minähän en yritä ryöstää teiltä suudelmaa, mutta en käsitä, miksi ette voisi kumartua sekunnin verraksi alas ja antaa minulle pikkuriikkistä suudelmaa, istuessanne noin, aurinko aivan keskellä suuta – sehän on aivan samaa kuin taputtaisitte pikku lasta ja antaisitte hänelle soldon –. Jenny, eihän se merkitse mitään teille – ja minulle se merkitsee kaikkea mitä nyt toivon – ja toivon sitä tänä hetkenä niin –." Hän sanoi sen hymyillen.
Jenny kumartui äkkiä ja suuteli Helgeä. Vain sekunnin verran Helge tunsi hänen hiustensa ja hänen lämpimän suunsa hipaisevan poskeaan. Ja hän näki Jennyn vartalon liikkeen mustan silkin alta, kun neito kumartui hänen puoleensa ja jälleen oikaisihe. Mutta hän näki, että Jennyn kasvot, jotka olivat rauhallisesti hymyilevät, kun hän kumartui suutelemaan, jälkeenpäin olivat hiukan hämääntyneet ja pelästyneet.
Mutta Helge ei liikahtanut – makasi vain ja hymyili päin aurinkoa. Ja Jenny rauhoittui taas.
"Ettekö huomaa", sanoi Helge vihdoin ja hymyili. "Nyt on suunne ihan sama kuin ennen. Aurinko helottaa huulille, ihan vereen asti. Mitä se merkitsi teille? Ja minä olin niin iloinen –.
"Ymmärrättehän etten odota, että ajattelette minua sen enempää. Minun täytyy vain saada ajatella teitä – te voitte huoleti istua ja ajatella kaikkea muuta. Toiset tanssivat – mutta tämä on paljon parempaa – kun vain saan katsella teitä."
He olivat molemmat vaiti. Jennyn kasvot olivat käännetyt poispäin; hän istui ja katseli auringonpaisteessa kylpevää maisemaa.
Mutta kun he kulkivat takaisin osteriaan, jutteli Helge kevyesti ja iloisesti – kertoi juttuja saksalaisista tiedemiehistä, joita hän työssään tapasi. Jenny katsahti silloin tällöin salaa häneen. Helge oli erilainen kuin tavallisesti – vapaa ja varma. Hän näytti siltä: hän oli oikeastaan kaunis, vaaleanruskeat silmät loistivat auringonpaisteessa kuin meripihka.
VIII
Jenny ei sytyttänyt lamppua tullessaan kotiin. Pimeässä hän riisui iltavaippansa ja istuutui parvekkeelle.
Kaikkien kattojen yllä kaartui taivas sametinmustana; se oli täynnä säteileviä tähtiä. Yö oli kylmä.
Helge oli heidän erotessaan sanonut:
"Luulen että pistäydyn luonanne huomenna kysyäkseni, ettekö tulisi kanssani campagnalle –."
Mutta itse asiassa, eihän mitään ollut tapahtunut. Hän oli yhden kerran suudellut Helgeä. Mutta se oli ensimmäinen suudelma, mitä hän koskaan oli miehelle antanut. Eikä se ollut tapahtunut niin, kuin hän oli kuvitellut –. Mutta sehän oli ollut melkein leikkiä – että hän suuteli Helgeä.
Hän ei ollut vähimmässäkään määrin rakastunut. Ja hän oli sentään suudellut – oli epäröinyt ja ajatellut: en ole koskaan suudellut – ja niin hän aivan kuin vaipui huolettomaan välinpitämättömyyteen ja suloiseen väsymykseen – voi Herra nähköön – miksi suhtautua niin naurettavan vakavasti koko juttuun! Ja niin hän oli suostunut – ja miksipä ei –.
Ei, sehän ei merkinnyt yhtään mitään. Helgehän oli pyytänyt niin rehellisesti, sillä hän luuli olevansa rakastunut, ja aurinko helotti. Eikä Helge ollut pyytänyt että Jenny rakastuisi häneen, eikä hän myöhemminkään koettanut viedä asiaa pitemmälle – hän ei ollut vaatinut mitään muuta kuin tuon ainoan pikku suudelman. Ja Jenny oli sen antanut, eikä sanonut mitään. Sehän oli ollut vain kaunista. – Mitään ei ollut tapahtunut, jota hänen tarvitsi ujostella.
Hyvä Jumala – hänhän oli täyttänyt kaksikymmentäkahdeksan. Eihän hän kieltänyt itseltään, että hän kaipasi miestä, jota hän voisi rakastaa ja joka rakastaisi häntä – jonka syliin hän saattaisi painautua –. Hänhän oli nuori ja terve ja kaunis – ja lämmin, ja hän kaipasi –. Mutta hänhän oli saanut kylmät silmät, eikä hänen tapanaan koskaan ollut ollut valehdella itselleen –.
Hän oli tavannut erinäisiä miehiä ja kysynyt itseltään, olisiko joku se oikea –. Yhtä ja toista hän ehkä olisi saattanut rakastaa – jos hän vain olisi tahtonut – mutta vain siinä tapauksessa. Jos hän itse olisi auttanut ja sulkenut silmänsä siltä, mikä kussakin heistä herätti hänessä pienen lujan vastustushalun, niin että hänen täytyi se vaimentaa. Ketään hän ei ollut tavannut, jota hän ei voinut olla rakastamatta –.
Hän ei siis ollut uskaltanut – ei hän –.
Cesca saattoi antaa miehen toisensa jälkeen suudella ja hyväillä itseään. Häntä se ei tärvellyt. Se kosketti vain hänen huuliaan ja ihoaan. Eipä edes Hans Hermann, jota Cesca rakasti, ollut kyennyt lämmittämään hänen merkillisen ohutta, kylmänpuhdasta vertaan.
Jenny itse oli toista maata. Hänen verensä oli kyllä sekä punaista että lämmintä. Hänen kaipaamansa onnen tuli olla kuumaa ja hiuduttavaa – mutta samalla puhdasta ja tahratonta – itse hän tahtoi olla hyvä ja uskollinen sitä kohtaan, jolle antautuisi. Hän odotti jotakuta, joka osaisi ottaa hänet kokonaan, niin etteivät mitkään voimat hänessä jäisi käyttämättä ja mätänisi jossain salauumenissa, myrkyttäen häntä –. Ei, hän ei uskaltanut – ei tahtonut olla kevytmielinen. Ei hän –.
Ja sittenkin – hän saattoi ymmärtää niitä, jotka eivät jaksaneet vaivautua tahtomaan. Jotka voittivat viettinsä ja nimittivät sitä huonoksi ja taas hemmottelivat toista ja ristivät sen hyväksi. Torjua luotaan kaikki pienet halpahintaiset ilot – koota kaikki voimansa ja odottaa suurta riemua. Joka ehkä – ehkä ei koskaan tulisi. Eihän hän ollut niin varma, että hänen valitsemansa tie veisi perille, ettei häneen joskus syvästi olisi tehonnut toisten kyynillinen tunnustus, etteivät he olleet valinneet mitään tietä sekä ettei heillä ollut mitään päämäärää. Toiset taas, jotka puhuivat moraalista ja ihanteista, olivat kuin mitäkin varjojen kalastajia –.
Hänellekin oli tapahtunut kerran yöllä, monta vuotta sitten, että eräs mies oli pyytänyt häntä mukaansa kotiin miltei niinkuin olisi ollut kysymyksessä kahvilaanmeno. – Itse asiassa se ei ollut hänelle mikään kiusaus – hänhän tiesi sitä paitsi että äiti istui odottamassa, niin että hänen oli suorastaan mahdotonta suostua. Eikä hän muuten juuri tuntenut koko poikaa eikä pitänyt hänestä, ja häntä oli harmittanut, että oli sattunut saamaan juuri tämän saattajan. Ilman mitään aistillista tunnetta, pelkästään älyllisestä uteliaisuudesta hän oli silmänräpäyksen ajan ajatuksissaan kokeillut kysymyksellä: Entäpä jos minä menisin –? Miltähän minusta mahtaisikaan tuntua, jos heittäisin menemään tahdon ja itsehillinnän ja entisen uskoni –?
Juuri tuo ajatus vavahdutti hänen hermojaan, hekumallisesti –. Olisiko sellainen elämä parempaa kuin hänen omansa?
Sillä sehän ei ollut tyydyttänyt häntä. Hän oli jälleen istunut ja katsellut toisia, jotka tanssivat – oli juonut viiniä ja musiikki pauhasi hänen ympärillään, ja hän oli Istunut ja tuntenut katkerasti oman yksinäisyytensä ja kuinka vaikeata oli olla nuori osaamatta tanssia niin kuin toiset, osaamatta puhua samaa kieltä kuin toiset nuoret taikka nauraa kuin he – mutta hän oli vain koettanut hymyillä ja jutella ja näyttää siltä kuin hänen olisi hauska – vielä kerran. Ja kulkiessaan kotiin jääkylmänä kevätyönä hän tiesi, että hänen oli oltava Kampin koulun viransijaisena kello 8 seuraavana aamuna. Ja suuri taulu oli yhä työn alaisena – ja vaikka hän olisi ponnistellut ja ahertanut miten paljon hyvänsä siinä välissä, jäi se yhtä raskaaksi ja kuolleeksi kuin ennenkin – ja hänen täytyi taas rientää kotiin opettamaan laskentoa yksityisoppilailleen kello kuudelta. – Niin, hän ahersi noina aikoina niin, että hänestä väliin tuntui, aivan kuin jokainen hermo olisi värissyt liikajännitystä – kestäisikö hän tätä tietoista liikarasitusta kesälomaan saakka?
Ja niin oli toisen kyynillisyys silmänräpäyksen ajan aivan kuin houkutellut häntä – se kai vain tuntui siltä – mutta –. Ja hän oli vain hymyillyt ja vastannut ei – yhtä kuivasti ja suorasukaisesti, kuin toinen oli kysynyt.
Nuorukainen oli muuten ollut oikea narri – oli intoutunut saarnaamaan hänelle ja puhumaan typeriä kohteliaisuuksia ja halpahintaista roskaa nuoruudesta ja keväästä ja intohimon oikeudesta ja vapaudesta ja lihan evankeliumista –. Jenny oli nauranut hänelle tyynesti päin silmiä ja pysäyttänyt ajopelit, jotka kulkivat ohi –.
Ei ei – hän oli kyllin täysikasvuinen ymmärtääkseen niitä, jotka brutaalisti kieltäytyivät taistelemasta minkään puolesta elämässä ja heittäytyivät rentonaan virran viedä. Mutta nuo nulikat, jotka olivat muka täyttävinään kutsumusta huvitellessaan oikein perin pohjin – nuo kakarat, jotka taistelivat luonnon ikuisten oikeuksien puolesta, viitsimättä pestä hampaitaan ja puhdistaa kynsiään – he eivät tehonneet häneen. Hänen oli kai sittenkin pidettävä kiinni omasta, pienestä vanhasta moraalistaan. Ja sen ytimenä oli rehellisyys ja itsehillintä.
Se oli ruvennut muodostumaan, kun hän oli aloittanut koulunkäyntinsä. Hän oli erilainen kuin toiset lapset – aina pukua myöten. Ja hänen pikku sielunsa oli niin paljossa, paljossa erilainen. Hänhän eli äitinsä kanssa, joka kaksikymmenvuotiaana oli jäänyt leskeksi ja jolla koko maailmassa ei ollut mitään muuta kuin pikku tyttösensä. Ja isänsä kanssa, joka oli kuollut ennen kuin hän vielä mitään muisti. Isä oli haudassa ja taivaassa, mutta itse asiassa isä asui kotona äidin ja hänen kanssaan – riippui kehyksissä pianon yläpuolella ja katseli kaikkea, mitä äiti ja hän tekivät ja kuuli kaikki, mitä he sanoivat. Äiti puhui hänestä lakkaamatta – kertoili, mitä mieltä isä oli ollut siitä ja siitä – ja kuinka heidän piti tehdä näin ja kuinka he eivät saaneet tehdä niin, isän tähden. Ja Jenny puheli hänestä, aivan kuin olisi tuntenut hänet, ja illalla hän jutteli isälle ja Jumalalle, joka aina oli isän kanssa ja oli samaa mieltä kuin isä.
Ensimmäinen koulupäivä! Jenny muisteli sitä ja hymyili, istuessaan näin, Rooman pimeässä yössä.
Äiti oli lukenut hänen kanssaan, ja kahdeksanvuotiaana hän tuli kolmannelle luokalle. Ja äidin oli aina tapana valaista kaikkea tutuilla esimerkeillä. Niin että Jenny kyllä tiesi, mitä niemimaa oli. Ja silloin opettajatar sattui juuri kysymään häneltä, voisiko hän mainita jonkun norjalaisen niemimaan nimen. Ja Jenny sanoi: "Nenänpää."
Neiti hymyili ja koko luokka nauroi: "Signe", sanoi neiti, ja pienoinen Signe ponnahti seisomaan ja sanoi hanakasti: "Nordkap, Stat, Lindesnes." Mutta Jenny hymyili tyynesti, välinpitämättömästi, vaikka muut nauroivat. Se oli ehkä ensi kerta. – Hänellä ei koskaan ennen ollut ollut tovereita toisten lasten parissa. Eikä hän myöhemminkään saanut.
Ylimielisesti ja välinpitämättömästi hän oli hymyillyt luokalle. Oli kuin heidän välilleen olisi rakentunut hiljainen ja leppymätön kauna, hänen, joka ei ollut niinkuin kaikki muut, ja toisten, jotka näkyivät hänelle suurena laumana, monipäisenä hirviönä. Pakahduttavan raivonsa, jonka toisten kiusoittelu hänessä herätti, hän aina kätki halveksuvan, välinpitämättömän hymynsä suojaan. Niinä harvoina kertoina, jolloin hänen itsehillintänsä oli pettänyt – yhden ainoan kerran hän oli itkenyt itsensä miltei kuiviin tuskasta ja raivosta – hän oli nähnyt heidän voitonriemunsa. Ainoastaan silloin, kun hän oli "mahtava" ja heitä harmitti hänen intiaanimainen välinpitämättömyytensä, hän saattoi pitää puoliaan heitä vastaan.
Ylimmällä luokalla hän sai pari ystävätärtä. Se oli niinä iässä, jolloin kukaan lapsi ei kestä olla toisenlainen kuin kaikki muut. Hän yritti jäljitellä heitä. – Mitään erikoista huvia ei hänellä muuten ollut ystävättäristään.
Hän muisti kuinka he olivat tehneet kiusaa huomatessaan, että hän vielä nelitoistavuotiaana leikki nukeilla. Mutta hän kielsi rakastetut lapsensa – sanoi, että ne olivat pikkusiskojen nukkia.
Niinä aikoina hän haaveili rupeavansa näyttelijättäreksi. Hän ja kaikki ystävättäret olivat aivan teatterihulluja – myivät koulukirjoja ja ripillepääsy-rintaneuloja ostaakseen teatterilippuja – illasta iltaan he istuivat kuudenkymmenen äyrin paikoilla taimmilla tuoliriveillä. Mutta eräänä päivänä hän tuli vahingossa kertoneeksi, miten hän tahtoisi näytellä Eline Gyldenløveä.
Ystävättäret nauroivat kohti kurkkuaan. Hän oli siis aivan suuruudenhullu – kyllähän he tiesivät että hän uskoi paljonkin itsestään, mutta tämä oli sentään – –! Hän siis tosissaan kuvitteli, että kelpaisi näyttämölle! Hän, joka ei edes osannut tanssia – totisesti, olisipa metkaa kerran nähdä hänen hiihtävän yltympäri näyttämöä, hänen, joka oli pitkä ja puiseva kuin mikäkin hongankolistaja –.
Jenny ei silloinkaan ollut rikkonut välejä ystävättärien kanssa –.
Ei, hän ei osannut tanssia. Kun hän oli ihan pieni, oli äidin ollut tapana soittaa tansseja hänelle, ja Jenny sipsutteli ja nypsäytteli ja pyörähteli oman päänsä mukaan, ja äiti hymyili ja sanoi häntä pieneksi västäräkikseen. Sitten hän saapui ensimmäisiin koulutanssiaisiinsa, ilosta juhlallisena uudessa puvussaan, vihreäkukkaista valkealla pohjalla – voi, hän muisti sen hyvin! Se ulottui miltei lattiaan, äiti oli ommellut sen vanhan englantilaisen kuvan mukaan. Ja hän muisti ne tanssiaiset. Vieläkin hän saattoi muistaa omituisen jäykkyyden kaikissa jäsenissään –. Eikä se sittemmin koskaan enää luopunut hänen pehmeästä, solakasta vartalostaan, hän muuttui kuin puupölkyksi, aina kun yritti opetella tanssimaan omin päin. Hän ei osannut. Hän olisi tahtonut päästä tanssikouluun, mutta siihen ei raha koskaan riittänyt.
Hän nauroi. Voi niitä ystävättäriä! Hän oli tavannut pari heistä näyttelyssä, jolloin oli saanut ensimmäisen kuvansa hyväksytyksi – ja lehdissä oli ollut pari ylistävää riviä. Hänen mukanaan oli pari muuta maalaria, Heggen, muun muassa; hän ei suuriakaan tuntenut tätä vielä silloin. Ystävättäret tulivat toivottamaan onnea:
"Niin, sitähän me aina sanottiin koulussa – Jennystä tulee varmasti taiteilija. Me oltiin aina niin varmoja, kaikki, että sinusta tulisi jotain –."
Jenny oli nauranut:
"Minäkin olin varma siitä, Ella."
Yksin. Hän oli ollut yksin siitä asti –.
Hän oli ollut kai noin kymmenvuotias, kun äiti kohtasi insinööri Bernerin. He olivat olleet samassa konttorissa.
Vaikka Jenny oli ollut niin pieni, oli hän heti kohta ymmärtänyt. Kuollut isä aivan kuin häipyi pois kotoa. Hänen kuvansa riippui entisellä paikallaan – mutta hän oli kuollut. Ja Jenny alkoi ymmärtää, mitä kuolema oli. Kuolleet eivät olleet olemassa muuta kuin toisten muistossa – ja ne toiset saattoivat mielivaltaisesti sammuttaa heidän poloisen varjoelämänsä. Ja sitten heitä ei ollenkaan enää ollut –.
Hän ymmärsi, miksi äiti oli niin nuori ja kaunis ja iloinen jälleen. Hän huomasi sen valonhäiveen, joka syttyi äidin kasvoille, kun Berner soitti heidän ovikelloaan. Hän istui ja kuuli miten nuo kaksi juttelivat. He eivät koskaan puhuneet mitään, jota ei lapsi saanut kuulla – eivätkä he koskaan käskeneet häntä ulos, kun he tapasivat toisensa Jennyn kotona. Ja sydämensä mustasukkaisuudessa Jenny ymmärsi, että maailmassa oli paljon, josta täysikasvuinen äiti ei voinut keskustella pikku tytön kanssa. Ja häneen juuttui voimakas oikeudenmukaisuuden tunne – hän ei tahtonut olla vihainen äidille. Mutta hänen oli vaikeaa.
Hän oli liian ylpeä näyttääkseen sitä. Mutta kun äiti sai omantunnon vaivoja lapsen takia ja hermostuneesti ja äkkiä tuhlasi hänelle hellyyttä ja huolenpitoa, hän pysyi vaiti, kylmänä ja torjuvana. Ja hän oli vaiti, kun äiti sanoi, että hänen piti kutsua Berneriä isäksi, ja kun äiti kertoi, innoissaan, mitenkä paljon Berner piti Jennystä. – Yöt Jenny koetti puhella oman, oikean isänsä kanssa kuten ennen – intohimoisesti hän koetti pitää isää elossa. Mutta hän ei jaksanut, yksinään – hän tunsi isän vain äidin kertomuksista. Vähitellen Jens Winge kuoli hänellekin. Ja koska isä oli ollut kaikkien hänen Jumalaa ja taivasta ja iankaikkista elämää koskevien kuvitelmiensa keskipisteenä, haipuivat nekin samoin kuin isän kuva. Jenny tiesi varmasti, että ainakin kolmitoistavuotiaasta hän suhtautui uskonnonopetukseen täysin tietoisella epäuskolla. Ja koska kaikki muut hänen luokallaan uskoivat Jumalaan ja pelkäsivät paholaista, samalla kun he kuitenkin olivat pelkureita ja julmia ja alhaisia ja epähienoja – hän näki heidät sellaisina – alkoi hän melkein halveksia uskontoa: se oli hänestä raukkamaista, samanlaista kuin toveritkin.
Vastoin tahtoaan hänen täytyi pitää Nils Berneristä. Ensi aikoina, kun äiti ja hän olivat menneet naimisiin, Jenny piti oikeastaan enemmän Berneristä kuin äidistä. Berner ei vaatinut mitään isän valtuuksia tytärpuoleen nähden – viisaana ja hyvänä ja luonnollisena hän tuli Jennyä vastaan. Jenny oli hänen rakastamansa naisen lapsi, ja siksi hän piti Jennystä.
Mitä Jenny oli isäpuolelleen velkaa, sen hän ymmärsi täysin vasta aikuisena. Kuinka paljon sairaalloista ja pingoittunutta Berner olikaan kitkenyt pois ja tukahduttanut hänessä! Niin kauan kuin Jenny oli elänyt äidin kanssa kahden kesken siinä ansari-ilmastossa, jonka hellyys ja ainainen huolenpito ja haaveilut olivat luoneet, hän oli aina pelännyt – pelännyt koiria, pelännyt raitiovaunuja, pelännyt tulitikkuja, pelännyt kaikkea. Äiti oli tuskin uskaltanut antaa hänen mennä yksin kouluun. Ja ruumiillista kipua hän oli raukkamaisesti arkaillut.
Kaikkein ensimmäiseksi Berner otti tytön mukaansa metsiin. Sunnuntait, toisen toisensa jälkeen, hän harhaili Jennyn kanssa Nordmarkenissa – paahtavan kesäauringon paisteessa, kevätsohjossa ja syksyn räntäsateissa, suksilla talvikaudet. Ja Jenny, joka oli tottunut salaamaan tunteensa, koetti salata väsymyksensä ja pelkonsa. Ja jonkin ajan kuluttua hän ei enää niitä tuntenutkaan.
Berner ohjasi häntä käyttämään karttaa ja kompassia. Hän neuvotteli Jennyn kanssa kuin toverin. Hän opetti Jennyä tarkkailemaan tuulesta ja pilvistä ilmanmuutosmerkkejä ja määräämään auringosta ajan ja suunnan. Hän opetti Jennyä tuntemaan eläimiä ja kasveja, piirusti kukkia ja väritti ne vesivärillä – juuret ja varren, lehdet ja nuput, kukinnon ja hedelmän. Jennyn luonnoskirja ja isän valokuvauskone olivat aina selkärepussa.
Kuinka paljon rakkautta ja hyvyyttä isäpuoli olikaan pannut tähän kasvatustyöhön, hän ymmärsi vasta nyt. Berner oli kohottanut pienen raihnaan tytön toverikseen ja opettanut häntä, joka oli niin kömpelö kuin sokea kissanpoikanen ensi päivinään. Berner, joka oli mainehikas hiihtäjä ja Jotunheimin ja Nordlandin tunturihuippujen suurkiipeilijä.
Hän oli luvannut ottaa Jennyn mukaansa huipuillekin. Sinä suvena Jenny oli viisitoistavuotias, vaikeimmassa iässään. Berner oli ottanut hänet mukaansa linnustamaan. Äiti ei voinut tulla – hän oli silloin raskaana, odotellen pienokaista.
He asuivat yksinäisessä pienessä majassa Rondanen kupeella. Voi, Jenny ei vielä milloinkaan ollut tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin silloin, herätessään aamuisin pienessä majassaan! Hän nousi keittämään kahvia Bernerille – ja isäpuoli otti hänet mukanaan tunturin laelle ja Stygfjeldetille ja kalastusmatkoille, ja Foldalenin laaksoon, jonne he menivät hankkimaan ruokavaroja. Ja kun Berner oli metsästämässä, kävi Jenny uimassa jääkylmissä tunturipuroissa ja teki loputtoman pitkiä kävelymatkoja aukeilla, jotka paloivat syksyn punaväreissä, tai istui majan ovessa kutoen ja haaveili romanttisia paimenkuvitelmia metsästäjästä, joka paljonkin muistutti Berneriä, mutta oli ihan nuori ja kuvankaunis. Ja hänen piti osata kertoa, niinkuin Berner iltaisin kertoi avotakan äärellä – metsästyksestä ja vuorillekiipeämisistä, ja luvata Jennylle haulikko ja luvata ottaa hänet mukaansa huipuille joille kukaan ei vielä ollut noussut – kuten Berner lupasi.
Niin. Hän muisti, miltä oli tuntunut kun hän ymmärsi, että äiti saisi lapsen. Mitenkä äidin näkeminen oli kiusannut ja hävettänyt häntä, ja mitenkä hän oli ollut onneton. Hän koetti salata äidiltä tunteensa – eikä onnistunut täysin, hän tiesi sen kyllä. Vasta Bernerin levottomuus vaimonsa takia, synnytyshetken lähestyessä, muutti hänen tunteensa. Isäpuoli puhui Jennylle siitä: "Minä niin pelkään, Jenny. Pidän niin suunnattomasti äidistä, sinähän ymmärrät." Ja hän kertoi kuinka sairas Ingeborg oli ollut, kun Jenny syntyi.
Isäpuolen puhuessa haihtui Jennyn tunne, että äidin tila oli jollain tavoin luonnoton ja vastenmielinen. Mutta samalla haihtui toinenkin tunne – se, että hänen oma suhteensa äitiin oli jotenkin mystillinen ja yliluonnollinen. Se muuttui arkiseksi ja luonnolliseksi – hän oli syntynyt, ja äiti oli kärsinyt hänen tähtensä, ja hän oli ollut pieni ja tarvinnut äitiä, ja kaiken sen takia äiti oli pitänyt hänestä. Ja nyt tulisi uusi pikku lapsi, joka tarvitsisi äitiä enemmän kuin hän. Jenny tunsi itsensä yht'äkkiä täysikasvuiseksi ja hänen sydämensä täyttyi myötätunnosta äitiä ja Berneriä kohtaan, jota hän lohdutteli pikkuvanhasti: "Niin mutta tiedäthän, että tuollainen tavallisesti käy hyvin. Eiväthän he juuri koskaan kuole siihen, eikö niin?"
Mutta siitä huolimatta hän oli itkenyt ja tuntenut itsensä ylenannetuksi nähdessään äidin ja pikkuvauvan, joka tarvitsi koko äidin ajan ja huolenpidon.
Mutta hän ihastui pienokaiseen – varsinkin kun Pikku-Ingeborg oli toisella vuodella ja oli suloisin, mustin pikkuinen mustalaistenava mitä kuvitella voi – ja äidillä oli uusi vauva.
Oikeastaan ei hänestä koskaan ollut tuntunut, että Bernerin pienokaiset olivat hänen sisaruksiaan. He tulivat kaikki isäänsä. Myöhemmin oli hänen suhteensa heihin lähinnä tätimäinen – hän miltei tunsi itsensä sekä äidin että lapsien vanhemmaksi, viisaaksi tädiksi.
Kun onnettomuus sitten tapahtui, oli äiti sekä nuorempi että heikompi kuin Jenny. Rouva Winge oli nuortunut jälleen, uudessa, onnellisessa avioliitossaan, ja kolme hyvinkin lähekkäistä lapsivuodetta oli hiukan väsyttänyt ja kuluttanut ja voivuttanut häntä. Nils oli vain viiden kuukauden ikäinen isän kuollessa.
Berner syöksyi alas kiipeillessään Skagastøl-huipuilla; hän kuoli siihen paikkaan. Jenny oli silloin kuudentoista. Äidin epätoivo oli rajaton, hän rakasti miestään ja mies jumaloi häntä. Jenny koetti parhaansa mukaan lohduttaa äitiään. Eikä hän kenellekään sanonut, miten hän itse suri isäpuoltaan. Hän tiesi hyvin kadottaneensa ainoan toverin, mitä hänellä milloinkaan oli ollut.
Suoritettuaan keskikoulututkinnon Jenny oli mennyt piirustuskouluun, samalla kun hän auttoi kotona. Berner oli aina seurannut mielenkiinnolla hänen piirusteluaan ja ollut ensimmäinen, joka opetti hänelle hiukan perspektiiviä ja sen tapaista – kaiken mitä hän itse osasi. Hän oli uskonut että Jennyllä oli kykyä.
Bernerin koiraa heillä ei ollut varaa pitää. Molemmat pienet karvaiset penikat myytiin ja äidin mielestä heidän oli myytävä Leddykin – se oli kallisarvoinen eläin. Se suri kovasti herraansa. Mutta kukaan toinenkaan ei saisi Bernerin koiraa, kun he kerta itse eivät kyenneet sitä pitämään – siinä Jenny ajoi tahtonsa perille. Saipa hän kerran hysteerisen kohtauksenkin asian vuoksi. Ja itse hän vei sen eräänä iltana asianajaja Ivernæsille, Bernerin vanhalle toverille. Hän otti sen mukaansa sunnuntaina, ampui Leddyn ja hautasi sen majan vierelle.
– Mitä Berner oli ollut hänelle – toveri ja ystävä – oli hän koettanut olla Bernerin lapsille. Mutta sisarpuolten laita oli niin, että sitä mukaa kuin he kasvoivat, Jennyn ja heidän suhteensa muuttui hyvin vähän läheiseksi, mutta varsin ystävälliseksi – noin välimatkan päästä. Eikä Jennykään koettanut lähestyä heitä. Nykyään he olivat pari oikein kilttiä tyttölasta, pahimmassa iässä – kalvetustautisia ja pikkurakastuneita; alinomaa ystäviä ja ystävättäriä ja tanssiaisia, – olivat iloisia ja samalla hiukkasen velttoja. Mutta pikku Nils ja Jenny olivat vuosien mittaan tulleet yhä paremmiksi ystäviksi. Pojan isä oli antanut pikkumiehelle lempinimen Kalfatrus, ja Jenny kutsui häntä edelleen niin. Ja sisarta Indianaksi.
Viime vuosien harmaudessa olivat tunturimatkat Kalfatruksen kanssa olleet ainoat, jolloin Jenny sai hengähtää. Varsinkin keväisin ja syksymmällä, kun ihmisiä oli vain vähän liikkeellä ja hän ja poikanen istuivat vaiti ja tuijottivat rovioon, jonka olivat rakentaneet – tai kun he loikoivat ja juttelivat nautinnokseen omatekoista kaameaa siansaksaansa, jota eivät uskaltaneet käyttää kotona, säästääkseen äidin hermoja. –
Kalfatruksen kuva oli ensimmäinen maalaus, johon hän oli ollut tyytyväinen. Ja se oli loistava – Gunnarin oli tapana vannoa, että sen paikka oikeastaan olisi taidemuseossa. Eikä Jenny koskaan sen jälkeen ollut tehnyt ainoatakaan kuvaa, joka olisi ollut yhtä hyvä.
Hänen olisi pitänyt maalata Berner – 'pappa'. Hän oli alkanut nimittää Berneriä niin, sitä mukaa kuin Bernerin omat lapset oppivat puhumaan. Ja samalla hän oli alkanut kutsua äitiä 'mammaksi'. – Näin hän oli aivan kuin itsekseen hyväksynyt muutoksen, joka oli tapahtunut hänen lyhyen lapsuusaikansa äidissä ja heidän keskinäisessä suhteessaan.
Voi ensi aikaa täällä etelässä! Kun vihdoinkin ääretön paino hänen yltään oli nostettu pois! Hänen ei ollut hyvä olla – nyt hän tunsi, mitenkä jokainen hermo hänessä värisi liikarasitusta. Ja hänestä tuntui, että hän oli tullut liian vanhaksi, voidakseen koskaan nuortua jälleen. Firenzestä hän ei muistanut muuta kuin että hänen oli siellä vilu ja että hän tunsi itsensä hylätyksi sekä ettei hän jaksanut vastaanottaa uusia vaikutteita. Ja sitten aivan ajoittain hän näki kuin väläyksessä rajattomat kauneudenaarteet ympärillään ja toivoi kuin hullu että kykenisi tulkitsemaan kaikkea sitä ja elämään siinä ja olemaan nuori ja rakastamaan ja olemaan rakastettu.
Ja niitä kevätpäiviä, kun Gunnar ja Cesca saivat hänet houkutelluksi mukaansa Viterbohon! Aurinko paistoi alastomaan tammimetsään, jossa vuokot ja keltaiset aurikkelit kukkivat vieri vieressä värittömien, kuihtuneitten lehtien seassa. Kiehuvat, pahanhajuiset rikkilähteet höyrysivät lakastuneilla, aromaisilla tasangoilla kaupungin ulkopuolella – maa oli vaikka kuinka pitkälti kuolemankarvaista tuon kiehuvan virran ympärillä, kivettyneen kalkin vaikutuksesta. Ja rotkotie sinne, ja sen tuhannet smaragdinviheriät, salamannopeat sisiliskot kiviaidoissa, oliivipuut vihreillä kentillä, missä valkoiset perhoset karkeloivat! Ja vanha kaupunki itse – ja vaikeroivat suihkulähteet, ja tummuneet keskiaikaiset rakennukset ja ympärysmuurin tornit – voi niitä kuutamoöitä siellä! Ja kellervä, kevyesti kuohuva viini maistui tuliselta kuin vulkaaninen maaperä, mikä sen oli kasvattanut.
Hän oli juonut sinämaljat uusien ystävien kanssa. Ja yöllä Fransiska oli ripittänyt hänelle koko kirjavan nuoren elämänsä ja lopuksi ryöminyt hänen vuoteeseensa saamaan lohdutusta. Ja maatessaan hän hoki: Ajatella että sinä olet tällainen! Ajatella että koulussa minä aina pelkäsin sinua. Ajatella että sinä oletkin niin kiltti –!
Ja Gunnar oli rakastunut heihin molempiin. Kevät ja aurinko olivat tehneet hänet lemmenkipeäksi kuin nuoren faunin. Ja Fransiska oli valmis suudeltavaksi ja nauroi vain ja sanoi häntä huliviliksi.
Mutta Jenny pelkäsi – ei Gunnaria, mutta hän ei uskaltanut suudella nuoren miehen kuumaa, punaista suuta, sillä hän halasi jotain mieletöntä, jotain kevytmielistä ja huumaavaa, joka kestäisi vain tämän lyhyen tuokion – sen ajan kuin he olivat täällä – yhtä kauan kuin kevät ja vuokot ja auringonpaiste – ilman mitään vastuuta... Mutta hän ei uskaltanut hypähtää pois entisestä kuorestaan – tunsi, ettei hän voisi lopettaa kevytmielisyyttä kevytmielisesti – eikä kai Gunnarkaan. Hän oli nähnyt kyllin Gunnar Heggeniä ymmärtääkseen – Gunnarilla oli ollut pieniä naisjuttuja siellä täällä – oli ollut, eikä sittenkään ollut, lopullisesti – sisimmässään hän oli oma itsensä, mies, joka oli parempi kuin useimmat naiset.
Sitten Gunnar oli nauranut omaa rakastumistaan. He olivat tulleet ystäviksi – ja aina vain paremmiksi. Ihanana, rauhallisena, työn kyllästämänä aikana Pariisissa – ja sitten jälleen täällä, kun he olivat palanneet.
Mutta tämän Gramin juttuhan oli vallan toista. Helge ei totisesti herättänyt hänessä mitään outoja himoja, tai rajua kaipuuta. Herranen aika – Jennyhän piti hänestä paljon. Gram ei ollut ensinkään typerä, niin kuin hän alussa oli luullut – poika oli vain ensin, tullessaan tänne, ollut jollain tavoin kuin puristuksessa. Ja Jennyn jos kenenkään täytyi se ymmärtää.
Pojassa oli jotain pehmoista ja nuorta ja raikasta, josta hän piti – Jennystä tuntui kuin hän olisi ollut paljon enemmän kuin kaksi vuotta nuorempi. Ja kun Helge nyt sanoi olevansa rakastunut häneen – mitä se oli muuta kuin kukkuraista riemua kaikesta uudesta ja vapauttavasta. Se oli kyllä aivan vaaratonta heille molemmille.
Hehän pitivät hänestä – kotiväki. Ja Fransiska ja Gunnar niin ikään. Kuitenkin – mahtoikohan kukaan heistä ajatella häntä nyt, tänä yönä –? Eikä hänestä ollut ensinkään ikävä tietää että oli yksi, joka ajatteli –.
IX
Jenny heräsi aamulla ja sanoi itselleen: Helge tuskin tulee, ja sehän oli tietenkin parasta. Mutta kun Helge sitten koputti oveen, tuli Jenny joka tapauksessa iloiseksi.
"Mutta kuulkaahan, neiti Winge, en ole vielä saanut mitään suuhuni – ettekö voisi tarjota minulle hiukan teetä ja leipäpalan?"
Jenny katseli ympärilleen huoneessa:
"Niin, mutta täällä ei vielä ole siivottu, Gram."
"Voin ummistaa silmäni – ja sitten te tartutte käteeni ja ohjaatte minut parvekkeelle", sanoi Gram oven ulkopuolella. "Himoitsen niin kovasti teetä!"
"Olkoon menneeksi sitten, mutta odottakaa vähän –." Jenny levitti peitteen kohentamattoman vuoteen yli ja järjesteli yöpöytää. Ja vaihtoi kampausmekkonsa pitkään kimonoon.
"Kas niin. Olkaa hyvä ja menkää istumaan parvekkeelle, niin valmistan teille teetä."
Jenny siirsi pienen pöydän parvekkeelle ja pani esiin leipää ja juustoa. Gram katseli hänen paljaita, valkoisia käsivarsiaan ja kimonon pitkiä hihoja, jotka häilyivät hänen liikkuessaan. Puku oli tummansininen, kankaan kuviointi keltaisia ja sinipunervia kurjenmiekkoja.
"Mitenkä viehättävä puku teillä onkaan – sehän on kuin oikea geishanpuku!"
"Se onkin oikea. Cesca ja minä ostimme nämä Pariisista – kotoisiksi aamupuvuiksi."
"Tiedättekö – tuosta minä kovasti pidän. Että te pukeudutte noin sieviksi, vaikka olette vain keskenänne." Hän sytytti savukkeen ja katseli savukiehkuraa. "Hyi, aamuisin kotona – palvelija ja äiti ja sisar – heillä oli sitten yllään ihan mitä vain –. Eikö teistä naisten aina pitäisi ajatella, että heidän on oltava niin sieviä kuin suinkin –?"
"Tietysti. Mutta sehän on mahdotonta, kun kaikki kotityöt on tehtävä."
"Niin mutta – ainakin aamiaiseksi – hehän voisivat sukia hiuksensa ja ottaa ylleen jotain tuontapaista – eikö niin?" Samassa hän pelasti teekupin, jonka Jennyn hihanlieve juuri oli pyyhkäisemässä maahan.
"Siinä nyt näette, mitenkä käytännöllistä – kas niin, juokaa nyt teenne, teidänhän oli niin jano." Jenny huomasi samassa että Cescan kaikki vaaleat sukat oli ripustettu kuivumaan parvekkeelle, ja hiukan hermostuneena hän siirsi ne huoneeseen.
Helge söi leipää ja joi teetä ja selitti:
"Niin, tiedättekös – minä makasin ja ajattelin eilistä melkein ihan päivänkoittoon. Sitten nukuin liian pitkään enkä enää ehtinyt mennä latteriaan. Minusta me voisimme kävellä Via Cassiaa teidän vuokkopaikallenne –."
"Vuokkopaikalle –." Jenny naurahti. "Oliko teilläkin poikana sinivuokkopaikkoja ja vuokkopaikkoja ja muita sentapaisia, Gram, joita te joka vuosi verotitte ja joista ette hiiskunut muille lapsille?"
"Oliko minulla! Tiedänpä koivulehdon, jossa kasvoi tuoksuorvokkeja, vanhan Holmenkollenin-tien varrella –."
"Minäkin tiedän sen", keskeytti Jenny voitonriemuisena. "Suoraan ylös oikealle, juuri siinä missä käännytään Sörkedalin tielle –."
"Täsmälleen! Bygdøssä minulla oli toinen, Fredriksborgin aluetta. Ja Skaadalenissa."
"Mutta minun täytyy mennä sisään ja panna leninki ylleni", sanoi Jenny.
"Ottakaa se, joka teillä oli eilen, niin olette kiltti", huusi Helge Jennyn jälkeen.
"Se tulee niin pölyiseksi –." Mutta samassa Jennyä harmitti. Miksei hän voisi koristautua siihen – tuo vanha musta silkkileninki oli ollut hänen juhlahameensa jo niin monta vuotta – eihän hänen enää kannattanut kohdella sitä sellaisella kunnioituksella.
"No niin, kissan häntää! Ei mutta sehän on takaanapitettava, eikä Cescakaan ole kotona –."
"Tulkaa tänne, minä kyllä napitan – olen alan erikoistuntija, minähän olen napittanut äidin ja Sofien selkäpuolet koko ikäni, että sen tiedätte –."
Keskelle selkää jäi kaksi nappia, joita Jenny ei itse saanut kiinni. Ja hän antoi Gramin auttaa.
Helge tunsi hänen hiuksistaan ja ruumiistaan lähtevän hennon lempeän tuoksun, tytön seisoessa siinä auringonpaisteessa hänen edessään ja antautuessa napitettavaksi. Ja Helge huomasi että silkki oli toiselta sivulta hiukan repeytynyt ja huolellisesti parsittu. Hänen sydämeensä tulvi ääretön lempeä hellyys tyttöä kohtaan, kun hän sen huomasi.
"Onko Helge teistä kaunis nimi?" kysyi Gram, heidän istuessaan ja syödessään päivällistä eräässä osteriassa, kaukana campagnalla.
"On, se on kaunis."
"Tiedättekö että minun etunimeni on Helge?"
"Tiedän, näin teidän nimenne Skandinaavisen yhdistyksen päiväkirjassa." Samassa Jenny punastui hiukan, sillä hän tuli ajatelleeksi, että toinen ehkä luuli hänen käyneen ottamassa siitä selkoa.
"Niin, minäkin luulen että se on kaunis. Oikeastaan on niin harvoja nimiä, jotka ovat joko kauniita tai rumia, eikö niin? Riippuu siitä, kenen nimisiä sattuu tuntemaan – sen mukaan joko pitää nimestä tai ei. Kun olin poika, oli meillä lapsentyttö, jonka nimi oli Jenny, enkä voinut sietää häntä. Sen jälkeen minusta aina on tuntunut, että nimi oli niin ruma ja moukkamainen – minusta oli ihan mahdotonta että te olisitte Jenny! Ja nyt se minusta on niin viehättävä, ikään kuin vaalea – ettekö kuule, sen sointu on aivan, aivan vaalea! Jenny – tummalle se nimi olisi mahdoton – esimerkiksi neiti Jahrmannille. Fransiska sopii hänelle kuin naulan kantaan – eikö niin – se kuulostaa niin oikukkaalta – mutta Jenny on valoisaa ja tervettä ja reilua."
"Se on suvussani. Isäni suvussa", sanoi Jenny jotain sanoakseen.
"Entäs Rebekka – mitä se nimi sanoo teille?" kysyi Helge tuokion kuluttua.
"Enpä tiedä. Eikö se ole koko lailla sievä? Vaikka ehkäpä hiukan kova ja kalahtava."
"Äitini nimi on Rebekka", sanoi Helge hetken kuluttua. "Se sointuu minustakin kovalta.
"– Ja sisareni nimi on Sofie. Hän meni naimisiin vain päästäkseen kotoa ja omilleen, olen varma siitä. Eikö ole merkillistä että äiti saattoi olla niin autuas saadessaan hänet naimisiin – ja hän itse ja isä ovat eläneet kuin kissa ja koira! Mutta hänkös mielisteli pastori Arnesenia niin, ettei siinä ollut mitään määrää – kun sisar ja pastori kihlautuivat. En voi sietää lankoani. Enkä usko että isäkään häntä sietää. Mutta äiti –.
"Entinen kihlattuni oli nimeltään Katrine, mutta häntä sanottiin aina" Titiksi. Näin että lehti-ilmoituksessakin oli Titti, kun hän meni naimisiin –.
"Huh, voitte uskoa että se oli typerä juttu! Siitä on nyt kolme vuotta. Hän oli sijaisena samassa koulussa, jossa minä olin opettajana. Hän ei ollut rahtustakaan sievä, mutta helkutin keimaileva miesväkeä kohtaan. Enkä minä ollut koskaan ennen ollut tekemisissä kenenkään naisen kanssa, joka viitsi keimailla minulle. Sen te kyllä ymmärrätte, kun ajattelette, minkälainen kömpelö otus minä olin ensin tänne tullessani! Ja sitten – hän nauroi aina, nauru aivan kuin suihkusi hänestä, kun hän vain liikahtikin. Eikä hän ollut muuta kuin yhdeksäntoista – ties miksi hän valitsi juuri minut.
"Niin, ja sitten minä olin niin hurjan mustasukkainen, ja se huvitti häntä, ja kuta mustasukkaisemmaksi hän minut sai, sitä rakastuneempi minä olin. Ehkäpä se lähinnä johtui miehisestä turhamaisuudestani – nyt minulla siis oli mielitietty, joka keimaili jokaiseen ilmansuuntaan. Minähän olin silloin pelkkä raakile vain. Ja minä taas tietysti tahdoin, että hän olisi täynnä vain minua – vaatimus oli luullakseni hyvinkin kohtuuton, kun ajattelen silloista minääni. Kuten sanottu, herra tiesi mitä Titti minusta oikein tahtoi.
"Omaiset tahtoivat että asia pysyisi salassa, mehän olimme niin nuoria. Titti olisi tahtonut, että kihlaus julkaistaisiin, ja sitten hän sanoi, kun minä moitin häntä liiallisesta keimailusta, että koska asian siis piti olla salassa, ei hän saattanut seurustella yksinomaan minun kanssani.
"Niin, ja sitten hän tuli kotiin meille, ja hän ja äiti riitelivät aina – sitä riitti enemmän kuin –. Titti vallan vihasi äitiä. Asia ei kai olisi siitä muuttunut, vaikkapa morsiameni olisi ollut kuka hyvänsä. Äidille riitti että hän oli kihlattuni. Niin, ja sitten Titti purki –."
"Olitteko hyvin onneton?" kysyi Jenny hiljaa.
"Olin. Minä olin onneton. Oikeastaan en päässyt ihan irti ennen kuin täällä. Mutta nähtävästi kärsi turhamaisuuteni enimmän. Eikö niin – jos todella olisin rakastanut häntä, olisi minun esimerkiksi pitänyt toivoa että hän tulisi oikein onnelliseksi, mentyään naimisiin toisen kanssa? Mutta ei sinne päinkään –!"
"Sellainen jalomielisyys olisi jo ollut kohtuutonta", sanoi Jenny ja hymyili.
"En tiedä. Kai pitäisi tuntea niin, jos todella rakastaa. Eikö niin? Mutta tiedättekö mikä minusta on outoa? Että äidit ovat noin kalseita poikiensa kihlattuja kohtaan. Sillä sehän on yleistä."
"Äidin mielestä ei kai kukaan nainen ole kyllin hyvä hänen pojalleen."
"Niin, mutta asia on toinen kun tyttäret menevät kihloihin. Näin sen itse, kun kysymyksessä oli tuo vastenmielinen, punatukkainen, lihavankalpea pappismies. En ole koskaan pitänyt sisarestani. Mutta kuitenkin, kun ajattelin että tuo mies – hyi sentään! Kun hän istui kotona ja lähenteli siskoa.
"Tiedättekö, joskus olen ajatellut: kun naiset ovat olleet jonkin aikaa naimisissa, tulee heistä paljon kyynillisempiä kuin konsanaan meistä miehistä. He eivät puhu siitä, mutta huomaan kuitenkin, kuinka kyynillisiä he pohjaltaan ovat. Heille se vain on jonkinlaista kauppaa – ja kun tytär menee naimisiin, iloitsevat he että nyt on mies pyydyksessä, mies joka saa laahata häntä muassaan ja ruokkia häntä ja vaatettaa häntä, ja joskin hän korvaukseksi saa alistua hieman avioliittoonkin, ei siihen kannata suhtautua niin kovin juhlallisesti. Mutta kun poika samasta korvauksesta ottaa yhtäläisen taakan niskoilleen, eivät he tietenkään ole yhtä innostuneita. Ettekö usko että tässä on perää?"
"Joskus", sanoi Jenny.
Tullessaan illalla kotiin Jenny sytytti lampun ja istuutui kirjoittamaan äidille – hän tahtoi kernaasti heti kiittää syntymäpäivätervehdyksestä ja kertoa, mitenkä hän oli viettänyt päivän.
Ja hän nauroi omalle eilisiltaiselle juhlallisuudelleen.
Voi hyvä Jumala! Tietenkin hänellä oli ollut kiperät paikat ja yksinäistä. Mutta kiperää oli oikeastaan miltei kaikilla nuorilla ollut, jotka hän tunsi. Monella hullumminkin kuin hänellä. Kun hän vain ajattelikin kaikkia vanhoja ja nuoria tyttöjä – kansakoulun opettajattaria. Miltei jok'ikisellä oli iäkäs äiti elätettävänään – tai sisaruksia autettavina. Entäs Gunnar – ja nyt Gram. Vieläpä Cescakin – tuo rikkaan kodin hemmoteltu lapsi – kahdenkymmenenyhden vuotiaana hän oli rikkonut välinsä kotiin ja siitä asti ahertanut ja säästänyt pienen äidinperintönsä varassa.
Entäs yksinäisyys? Eikö hän itse ollut sitä valinnut? Kaiken kaikkiaan: asia oli kai niin ettei hän täysin luottanut omiin lahjoihinsa. Ja vaimentaakseen epäilyjään hän oli tarrautunut kiinni siihen, että olikin jotain muuta, aivan toisenlainen kuin ympäristönsä. Oli itse työntänyt ihmiset luotaan. Nyt, kun hän oli päässyt kappaleen matkaa eteenpäin, todistanut itselleen kykenevänsä johonkin, oli hän paljon avomielisempi ja ihmisystävällisempi. Hänen täytyi kyllä myöntää, ettei hän koskaan ollut yrittänytkään käydä toisia vastaan, sen paremmin lapsena kuin aikuisena. Hän oli ollut liian ylpeä astumaan ensimmäistä askelta.
Kaikkien ystävien, joita hänellä oli ollut – isäpuolesta aina Cescaan ja Gunnariin – kaikkien oli täytynyt ensin ojentaa kätensä.
Ja nyt sitten tämä, jota hän kuvitteli ja ruokki mielessään – että hän pohjimmaltaan oli intohimoinen. Kissoja! Hän, joka oli täyttänyt kaksikymmentäkahdeksan olematta koskaan rakastunut – hivenen vertaakaan. Niin, hän oli kai oikeutettu uskomaan itsestään, ettei hän naisena joutuisi kärsimään tappiota, mikäli hän joskus rakastuisi – olihan hän terve ja kaunis ja aistit turmeltumattomat – työ ja ulkoilu olivat tehostaneet niiden vastaanottavuutta. Ja tietenkin hän halusi rakastua johonkuhun ja tulla rakastetuksi – halusi elää.
Mutta maleksia näin ja kuvitella, että hän pelkästään lihanhimosta saattaisi vaipua kenen hyvänsä miehenpuolen syliin, kunhan se vain oikeana silmänräpäyksenä olisi tarjolla – pötyä, tyttöseni! Asia oli kerta kaikkiaan vain niin, ettei hän tahtonut myöntää oloaan hiukan kuivaksi silloin tällöin, ja että hän aivan halpahintaisesti olisi halunnut tehdä pienen valloituksen ja saada hieman liehintää kuten muutkin tyttölapset – samalla kun hän pohjimmalti tunsi, että tämä oli – halpahintaista. Ja niin hän ennemmin tekeytyi juhlalliseksi ja tunsi elämännälkää ja aistien paloa – tuollaista himphamppua, jollaista miesparat ovat keksineet, kun he raukat eivät tiedä, että naiset yleensä ovat epähienoja ja turhamaisia ja typeriä, niin että heistä on kuivaa, ellei mies ole heidän käskyläisenään. Siitä on saanut alkunsa koko satu aistillisista naisista – itse asiassa sellaiset ovat yhtä harvinaisia kuin mustat joutsenet ja itseään kurissa pitävät, hyvinkasvatetut naiset.
Jenny nosti Fransiskan kuvan maalaustelineelle. Valkoinen pusero näytti nyt vihreää hametta vastaan kovalta ja rumalta. Väriä täytyi vaimentaa. Kasvot olivat hyvin piirustetut – asento hyvä.
Missään tapauksessa ei tätä Gramin juttua kannattanut ottaa juhlallisesti. Herra nähköön, täytyihän hänenkin joskus tulla luonnolliseksi! Mitä turhia – aivan niin oli silloin kun hän tutustui Gunnariinkin – hän pelkäsi aina rakastuvansa jokaiseen tapaamaansa mieheen, tai pelkäsi että mies rakastuisi häneen. Hän pelkäsi melkein yhtä paljon jälkimmäistä mahdollisuutta, niin tottumaton hän oli siihen, että joku rakastuisi häneen – se hämäännytti häntä.
Täytyihän ihmisten osata olla ystäviä – muutenhan maailma menisi aivan mullin mallin. Gunnar ja hänhän olivat ystäviä – turvallisesti ja luottavasti.
Gramissa oli niin paljon sellaista, jonka takia oli luonnollista tulla ystäviksi. Olivathan he itse asiassa läpikäyneet niin paljon samaa.
Gramin suhtautuminen häneen oli niin nuorta ja luottavaista. Tuo "eikö niin" ja "eikö teistä", jota hän aina toisti.
Tuo että Gram eilen väitti olevansa rakastunut – tai luuli olevansa, kuten hänen sanansa kuuluivat –. Jenny naurahti hiukan, itsekseen. Ei, täysi-ikäinen mies ei puhu niinkuin Gram hänelle, jos mies todella on rakastunut naiseen ja tahtoo valloittaa tämän.
Gram oli herttainen poika, niin juuri.
Tänään hän ei ollut kosketellut koko asiaa.
Jenny oli pitänyt Gramista kun tämä sanoi, että jos hän todellakin olisi rakastanut morsiantaan, hänen olisi pitänyt toivoa että morsian tulisi onnelliseksi toisen kanssa.
X
Jenny ja Helge juoksivat käsikädessä Via Magnapolia pitkin. Katuna olivat vain kiviportaat, jotka laskeutuivat Trajanuksen Forumille. Viimeisellä askelmalla Helge veti hänet syliinsä ja suuteli häntä yht'äkkiä.
"Oletko hullu – etkö tiedä ettei tässä kaupungissa saa suudella keskellä katua?"
Ja molemmat nauroivat. Alkuaikana oli pari poliisia nuhdellut heitä eräänä iltana Lateranitorilla. He olivat kulkeneet edestakaisin pinjojen alla vanhaa kaupunginmuuria pitkin ja suudelleet toisiaan.
Viimeinen auringonsäde sattui patsaan nenässä olevaan pronssipyhimykseen ja hehkui talonseinämillä ja puutarhojen lehvistöissä ylhäällä kummulla. Tori lepäsi varjossa, samoin vanhat rappeutuneet talot ylt'ympäri forumia, joka oli kaivettu esiin kadun alta.
Jenny ja Helge riippuivat kaiteen yli ja koettivat laskea velttoja, lihavia kissoja, jotka maleksivat alhaalla harmahtavien pylvääntynkien välissä, ruohottuneella maalla. Nyt, hämärän laskeutuessa, ne alkoivat vähitellen elpyä. Eräs punerva, joka oli maannut Trajanuksen patsaan jalustalla, venytteli, hioi kynsiään kiveen ja ponnahti pehmeästi ja äänettömästi ruohistoon – liukui pois kuin valoisampi varjo ja katosi.
"Luulenpa totisesti että niitä on kaksikymmentäkolme –", sanoi Helge.
"Minä taas olen laskenut kaksikymmentäviisi –." Jenny kääntyi puolittain ja torjui postikorttien kaupustelijaa, joka oli tullut heidän luokseen ja tarjoili myytäviään mongertaen mitä moninaisimpia kieliä.
Ja Jenny nojautui jälleen kaiteeseen ja tuijotti poissaolevana alas, varjoisaan ruohoon, antautuen täysin siihen suloiseen pieneen väsymykseen, joka oli seurannut pitkän, aurinkoisen päivän lukemattomia suudelmia keväisellä campagnalla. Helge piteli hänen kättään käsivarrellaan ja taputteli sitä – ja Jenny siirsi sitä, kunnes se pääsi piiloutumaan Helgen molempien kämmenien väliin. Helge nauroi hiljaa ja iloisesti itsekseen.
"Mitä sinä naurat, poika?"
"Minä vain muistin niitä saksalaisia –", ja Jenny yhtyi nauruun – pieneen, huolettomaan nauruun kuin ainakin onnelliset ihmiset, jotka nauravat turhasta.
He olivat kulkeneet Forumilla aamupäivällä. Ja olivat istuneet hetkisen Fosca-pylväiden korkealla jalustalla ja kuiskailleet yhdessä, ja rauniokenttä lepäsi heidän allaan, auringon kultaamana ja rapistuneena, täynnä pieniä tummia matkailijoita, jotka kiipeilivät kiviharkkojen välissä. Mutta itsekseen, etsien yksinäisyyttä keskellä matkailijaparvia, kulki vastanainut saksalainen pari. Mies oli lihavahko, punakka ja vaaleaverinen, yllään polvihousut, kodak kainalossa, lukien Baedekeriä nuorelle vaimolleen. Tämä taas, aivan nuori, uhkea ja tumma, pehmeissä jauhonvalkeissa kasvoissaan aivan kuin perinnäinen emännyyden leima, asettui maahankaatuneelle pylväälle ja mies näppäsi kuvan. Mutta nuo kaksi nauroivat, istuen korkealla Fosca-pylvään suojassa, kuiskaillen rakkaudestaan, huolettomina, välittämättä siitä että sattuivat istumaan näin, allaan Forum Romanum.
"Onko sinun nälkä?" kysyi Helge.
"Ei, – onko sinun?"
"Ei. Tiedätkö mitä minun tekisi mieli?"
"Mitä sitten?"
"Seurata sinua kotiin, Jenny. Juoda teetä luonasi illalla. Eikö se käy?"
"Tietysti."
He palasivat kaupungille. Kulkivat laitakatuja käsikoukkua.
Jennyn pimeässä porraskäytävässä Helge puristi äkkiä tytön syliinsä. Hänen käsivartensa painui niin kovasti toisen rintaan ja hänen suudelmansa olivat niin tukahduttavat ja väkivaltaiset, että Jennyn sydän alkoi takoa pelästyneesti ja kovaa. Jenny vihasi omaa itseään, kun hän ei voinut olla tuntematta pelkoa.
"Oma poikani rakas", kuiskasi hän pimeässä, tahtoen pakottautua rauhalliseksi.
"Odota hiukan", kuiskasi Helge, kun Jenny tahtoi sytyttää. Ja hän suuteli tyttöä kuin äsken. "Ota yllesi geishanpukusi, sinä olet siinä niin kaunis – minä istun niin kauan parvekkeella."
Jenny muutti pukua pimeässä. Ja pani teeveden tulelle ja järjesti vuokot ja mantelipuun oksat maljakkoihin, ennen kuin meni kutsumaan Helgeä ja sytytti lampun.
"Voi Jenny –" Helge veti hänet jälleen syliinsä.
"Sinä olet niin kaunis. Kaikki sinun luonasi on niin kaunista. Voi, on niin ihanaa olla sinun luonasi. – Voi jos saisin aina olla sinun luonasi –."
Jenny otti hänen kasvonsa käsiensä väliin.
"Jenny – etkö sinäkin toivoisi että aina voitaisiin olla yhdessä –"
Jenny katseli hänen kauniisiin kellanruskeihin silmiinsä:
"Toivoisin, Helge."
"Etkö toivoisi ettei tämä koskaan loppuisi, tämä etelän kevät – meidän keväämme?"
"Toivoisin." Hän heittäytyi äkkiä Helgen syliin. "Voi, toivoisin, Helge." Ja hän suuteli Helgeä ja antoi puoliavoimien huuliensa ja sulkeutuneiden silmiensä pyytää lisää suudelmia. Sillä oli niinkuin Helgen sanat heidän keväästään, joka ei koskaan saisi loppua, olisi herättänyt hänessä pienen kipeän tuskan – tämän kevään ja heidän unelmansa täytyi loppua – Ja pohjimmaisena väreili pelko, jota hän ei tahtonut estellä itselleen, mutta joka oli syntynyt Helgen sanoista "etkö toivoisi että aina saisimme olla yhdessä –."
"Voi kuinka minä toivoisin ettei minun pitäisi matkustaa kotiin, Jenny", sanoi Helge sydämensä pohjasta.
"Matkustanhan minäkin", kuiskasi Jenny lempeästi. "Ja me palaamme vielä tänne. Yhdessä."
"Sinä olet siis päättänyt matkustaa kotiin? Voi Jenny – eikö sinua harmita – että minä näin olen tullut ja sekoittanut kaikki sinun suunnitelmasi?"
Jenny antoi hänelle nopean suudelman ja juoksi nostamaan teekattilaa, joka kiehui yli.
"Voi sinua. Ei, minähän olin puolittain päättänyt sen jo ennen. Kun siis äiti tarvitsee minua niin."
Jenny nauroi. "Minua melkein hävettää – hänhän on niin liikuttunut, kun tulen kotiin auttamaan häntä. Ja se onkin vain saadakseni olla yhdessä rakastettuni kanssa. Mutta hyvä on – kotona tulee halvemmaksi, vaikkakin autan häntä – ja kenties voin ansaitakin hiukan. Ja niin säästyvät rahat – tulevaisuuden varalle."
Helge otti vastaan Jennyn ojentaman teekupin. Ja tarttui Jennyn käteen.
"Niin, mutta – kun sinä ensi kerran matkustat ulkomaille, saan kai minä olla mukana? Sillä – etkö sinä tahdo – etkö sinä tarkoita että menisimme naimisiin, Jenny?"
Helgen kasvot olivat niin nuoret ja näyttivät niin pelokkailta ja kysyviltä, että Jennyn täytyi suudella niitä moneen kertaan. Ja hän unohti, miten hän itse oli pelännyt tätä sanaa, jota heidän kesken ennen ei ollut mainittu.
"Se on kai käytännöllisintä, poikani mun. Kun me kerran olemme yksimielisiä siitä, että aina tahdomme olla yhdessä."
Helge suuteli hiljaa hänen kättään.
"Koska?" kuiskasi hän hetken perästä.
"Koska vain tahdot", kuiskasi hän yhtä hiljaa – ja varmasti.
Helge suuteli jälleen hänen kättään.
"Voi, kun me olisimme saattaneet mennä naimisiin jo täällä", sanoi hän hetken kuluttua toisella äänellä.
Jenny ei vastannut. Hiveli vain hänen hiuksiaan.
Helge huokasi hiukan: "Mutta eihän se käy. Kun me nyt joka tapauksessa matkustamme niin pian kotiin. Tietysti se loukkaisi sinun äitiäsikin, tuollainen äkkinaiminen – eikö totta?"
Jenny oli vaiti. Hänen mieleensä ei koskaan ollut juolahtanutkaan, että hänen pitäisi tehdä tiliä äidilleen avioliitostaan – sen paremmin kuin äiti oli kysynyt hänen mieltään mennessään uusiin naimisiin.
"Joka tapauksessa tiedän, että minun vanhempani loukkaantuisivat. En pidä siitä – mutta tiedän, että niin se vain on. Minun pitäisi kai kirjoittaa kotiin ja kertoa, että olen mennyt kihloihin. Ja kun kerta sinä aiot matkustaa kotiin hiukan ennen kuin minä – etkö tahtoisi mennä tervehtimään heitä –"
Jenny heilautti päätään, aivan kuin olisi tahtonut karkottaa vastenmielisen tunteen. Ja sanoi:
"Teen niin kuin tahdot, oma ystävä – senhän voit ymmärtää."
"Enhän minä itsekään siitä pidä, Jenny. Enhän toki! Tämä kaikki on ollut niin ihanaa – vain sinä ja minä koko maailmassa. Mutta näetkös, äiti loukkaantuisi niin kauheasti. Enkä minä saata tehdä hänen elämäänsä vielä pahemmaksi kuin se jo on. Minä en rakasta äitiä niin kuin ennen – ja hän tietää sen, ja suree niin. – Nämähän ovat vain muodollisuuksia – ja hän olisi niin onneton, jos hänestä näyttäisi, että tahtoisin pitää hänet kaiken ulkopuolella – ajattelisi että se oli kostoksi siitä jutusta, tiedäthän –.
"Ja kun tuo kaikki sitten on kestetty, Jenny – voimme mennä naimisiin. Niin ettei kenelläkään ole mitään sanomista. Tahtoisin mielelläni että menisimme naimisiin pian. Etkö sinä?"
Jenny suuteli häntä vastaukseksi.
"Sillä minähän kaipaan sinua niin", kuiskasi Helge kuumasti. Eikä Jenny torjunut hänen hyväilyjään. Mutta Helge päästi hänet – hiukan äkillisesti ja arasti. Ja alkoi levittää voita leivälle ja syödä.
Myöhemmin he istuivat kamiinan ääressä ja polttelivat – Jenny nojatuolissa, Helge lattialla, pää hänen sylissään.
"Eikö Cesca tänäkään iltana tule kotiin?" kuiskasi Helge äkkiä.
"Ei. Hän jää Tivoliin koko viikoksi", sanoi Jenny nopeaan ja hiukan hermostuneesti.
Helge siveli hänen nilkkaansa, joka pilkisti esiin kimonon helman alta.
"Sinun jalkasi ovat niin kauniit ja kaitaiset, Jenny – voi sentään!" Hän siveli tytön siroa säärtä. Ja äkkiä hän pusersi Jennyn molemmat jalat rintaansa vasten.
"Sinä olet niin kaunis, niin kaunis. Ja minä rakastan sinua niin, tiedäthän miten paljon minä sinua rakastan – tahdon maata tässä lattialla sinun jalkojesi edessä – pane pienet kapeat kenkäsi niskalleni – pane!" Helge heittäytyi äkkiä suoraan hänen eteensä ja koetti kohottaa tytön jalkoja ja panna ne kaulalleen.
"Helge. Helge!" Helgen äkkinäinen hurjuus vavahdutti Jennyä tuokion verran. Mutta sehän oli hänen oma poikansa – sanoi hän itselleen – pelkäisikö hän sitä, mitä Helge tahtoi, hän joka rakasti Helgeä! Helgen kädet olivat niin polttavan kuumat, hän tunsi sen ohuitten sukkiensa läpi.
Mutta ymmärtäessään, että Helge suuteli hänen kenkiensä pohjia, heräsi hänessä äkkinäinen vastenmielisyys ja hämmentyneenä, tuntien pelkoa ja haluttomuutta, hän nauroi väkinäisesti:
"Ei Helge – anna olla, kengät joilla minä kuljen ja maleksin näillä saastaisilla kaduilla –"
Helge Gram nousi – nolona ja nöyryytettynä. Jenny koetti nauraen päästä asiasta:
"Ajattele minkälaiset kengät – nehän ovat täynnä tuhansia taudinsiemeniä –"
"Senkin järkeilijä – ja sinä olet mukamas taiteilija" – nyt Helgekin nauroi. Ja liioitellun leikkisästi, peittääkseen hämmennystään Helge puristi häntä hurjasti, ja molemmat nauroivat täyttä kurkkua: "Ihastuttava morsian – anna kun tunnustelen! – aivan niin – sinä haiset tärpätiltä ja öljyväreiltä."
"Höpsis, oma kultani. Minä joka en ole koskenut pensseliin pian kolmeen viikkoon. Ole hyvä ja pese itsesi sinä."
"Ehkäpä sinulla on karbolivettä – taudinsiementen hävittämiseksi." Helge ahdisti häntä kädet saippuavaahdossa. "Naiset ovat kemiallisesti puhtaita runoudesta, sanoo isäkin aina."
"Siinä on sitten isäsi oikeassa, poikani!"
"Ja sinä osaat määrätä kylmävesihoitoa", nauroi Helge.
Jenny kävi äkkiä vakavaksi. Meni Helgen luo ja pani kädet hänen olkapäilleen – suuteli häntä.
"Enhän minä tahdo, Helge, että sinä makaat lattialla minun jalkojeni edessä."
Helgen mentyä Jenny häpesi. Sillä oli kai totta, että hän todella oli tahtonut määrätä kylmävesihoitoa. Mutta vastedes hän ei enää tekisi niin. Sillä hänhän rakasti Helgeä.
Tänä iltana hän oli kärsinyt tappion. Oli ajatellut sitäkin, mitä signora Rosa sanoisi, jos jotain olisi tapahtunut –. Oli aika lailla nöyryyttävää tietää pelänneensä kohtausta kiukkuisen signoran kanssa – tahtonut päästä lupauksestaan pojalleen sellaisen asian vuoksi.
Sillä kun hän kerran otti vastaan Helgen rakkauden, vastasi Helgen suudelmiin – niin olihan hän puolestaan velvollinen antamaan kaikki, mitä tämä häneltä pyysi. Hänhän oli viimeinen, joka halusi sellaista leikkiä – ottaa vastaan rakkautta ja maksaa pikkurahalla – voidakseen jälleen vetäytyä leikistä mitään menettämättä, jos hän sattuisikin toisin päättämään.
– Koko tämä pelko johtui vain hermostuksesta – eihän hän ollut kokenut mitään tämäntapaista.
Kuitenkin – hän oli ollut iloinen että Helge ei ollut pyytänyt enempää kuin hän sydämestään saattoi antaa –. Sillä tulisihan hetki, jolloin Jenny itse tahtoisi antaa hänelle kaikki –.
Voi, tämä kaikkihan oli tullut niin hitaasti ja huomaamatta – kuin etelän kevät! Yhtä tasaisen varmasti – ilman jyrkkiä äkkikäänteitä. Ilman kylmiä ja myrskyäviä päiviä, jotka saattoivat sydämen kaipaamaan rajusti aurinkoa ja valon ylenpalttisuutta ja hiuduttavaa hellettä. Ilman pohjolan pelottavan valoisia, loputtomia, riuduttavia kevätiltoja. Kun aurinkoinen päivä oli päättynyt, lankesi yö niin rauhallisesti ja tyynesti – kylmä tuli samassa kuin pimeä ja vain houkutteli levolliseen ja rauhalliseen uneen lämpimien kirkkaiden päivien välissä – joka päivä oli hiukan lämpimämpi kuin edellinen, joka päivä sirotti hiukan enemmän kukkasia campagnalle, joka ei ollut sen vihreämpi kuin eilenkään – ja kuitenkin niin paljon vihreämpi ja pehmeämpi kuin viikko sitten –.
Ja juuri samoin oli myös hänen rakkautensa tullut. Ilta illalta hän oli kaivannut hiukan enemmän seuraavaa aurinkoista päivää Helgen kanssa kaupungin muurien ulkopuolella – ja vähitellen kohdistui hänen kaipauksensa yhä enemmän Helgeen ja tämän nuoreen, lämpimään rakkauteen. Hän oli vastaanottanut Helgen suudelmat, siksi että se tuotti hänelle iloa – ja päivä päivältä heidän suudelmansa olivat enentyneet – ja lopuksi oli kaikki puhe vaiennut heidän välillään – oli vain suudelmia.
Jenny oli nähnyt, kuinka Helge päivä päivältä kävi yhä täysikasvuisemmaksi ja miehekkäämmäksi – hänen arkuutensa aivan kuin häipyi: nykyisin hän ei koskaan enää joutunut äkkinäisen alakuloisuutensa valtaan. Ja Jenny itse kävi varmemmaksi, lämpimämmäksi, iloisemmaksi. Se ei ollut hänen nuoruutensa viileää sotaista itsevarmuutta, vaan sydämen turvallisuutta – hän ei enää ollut epäluuloinen elämää kohtaan, joka ei ottanut muodostuakseen hänen unelmainsa mukaiseksi – nyt hän otti turvallisin mielin vastaan jokaisen päivän, iloisena ja varmana, että mitä oli edessä, se oli hyvää ja saattoi kääntyä hyväksi –.
Miksei rakkaus saattaisi tulla näin – vähitellen niinkuin lämpö, joka lisääntyi päivä päivältä ja hitaasti sulatti ja pehmitti –. Vaikkakin hän ennen oli luullut että se tuli kuin rajumyrsky ja yhtäkkiä uudestiloi hänet ihmiseksi, jota hän itsekään ei tuntenut – jolle hänen entinen tahtonsa ei enää mitään voinut.
Ja Helge otti vastaan niin äärettömän lempeästi ja rauhallisesti hänen rakkautensa hitaan terveen kasvun. Joka ilta, kun he olivat sanoneet toisilleen hyvää yötä, oli Jennyn sydän tuntenut lämmintä kiitollisuutta häntä kohtaan, sen vuoksi että hän ei ollut pyytänyt enempää, kuin Jenny sinä päivänä saattoi antaa.
Voi, jospa he vain olisivat saaneet jäädä tänne – toukokuuhun asti, kesään asti, koko kesäksi! Ja heidän rakkautensa olisi saanut kypsyä täällä, kunnes he kokonaan olisivat olleet toinen toisensa omia, yhtä luonnollisesti kuin he tähän asti olivat lähestyneet toisiaan –.
Olisivat saaneet asua jossain vuoristossa suvella. Avioliitto olisi sitten järjestetty täällä kaupungissa. Taikka kotona syksyllä. Tietysti he menisivät naimisiin, ihan tavalliseen tapaan, kun he kerran pitivät toisistaan –.
Kun hän nyt ajatteli matkaa kotiin, oli kuin hän olisi pelännyt heräävänsä unesta –.
Mutta sehän oli turhaa. Hehän pitivät toisistaan niin äärettömästi. Mutta hän ei sietänyt kaikkea tuota hommaa, kihlauksia, sukulaiskäyntejä ja sen semmoista –. No niin, pikku asioita.
Mutta ikuisesti kiitollinen hän oli tälle lempeälle etelän keväälle, joka oli vienyt heidät yhteen niin hiljaa ja varovaisesti – heidät kaksi yksinäistä kevätvihreällä campagnalla tuhatkaunojen keskellä –.
"Etkö usko että Jenny kerran katuu, kun hän meni kihloihin tuon Gramin kanssa", kysyi Fransiska Gunnar Heggeniltä. Cesca istui Gunnarin luona eräänä iltana.
Gunnar pyöritteli sikaria sormissaan. Yhtäkkiä hän huomasi, ettei hänen mieleensä koskaan ollut juolahtanutkaan, että saattaisi olla epähienoa keskustella Fransiskan asioista Jennyn kanssa. Mutta keskustella Jennyn sydämenasioista Fransiskan kanssa oli aivan toista.
"Ymmärrätkö mitä Jenny hänestä löytää?" kysyi Fransiska uudelleen.
"Hm, sitä ei tavallisesti ymmärrä, Cesca. Yleensä on vaikeata ymmärtää mitä te oikein näette siinä ja siinä miehessä. Minä luulen jumaliste –" hän naurahti itsekseen.
"Me luulemme valitsevamme. Mutta me muistutamme veljiämme sieluttomia eläimiä enemmän kuin itse haluamme tietääkään. Yht'äkkiä olemme valmiita rakastamaan – luontaisen laatumme mukaan. Ja paikka ja tilaisuus auttavat asiaa –"
"Hyi", sanoi Fransiska ja kohotti hartioitaan. "Mutta sinä siis, Gunnar, olet aina valmis –"
Gunnar naurahti – hiukan haluttomasti:
"Taikka en ole koskaan ollut – tarpeeksi. En ole koskaan tuntenut tuota ehdotonta luottamusta mihinkään naiseen, että hän olisi 'se ainoa' ja niin edespäin –. Ja sekin kuuluu rakkauteen – kun kerta ihminen on se ja sellainen kuin on."
Fransiska tuijotti mietteissään eteensä.
"Usein on kai asianlaita niin kuin sanoit, Gunnar. Mutta sattuu – tapahtuu, että ihminen rakastuu tiettyyn yksilöön – ei vain siksi, että aika ja olosuhteet ovat edulliset. Minä – minä rakastan sitä, jonka tiedät, sen vuoksi etten ymmärrä häntä. En osannut käsittää, että ihminen saattaisi olla sellainen kuin hän näytti olevan. Odotin aina jotain tapahtumaa, joka aivan kuin valaisisi ja selittäisi kaiken mitä näin. Minä hain salattua aarretta – tiedäthän että ihminen tulee kuin hulluksi – kuta kauemmin hän etsii. Sitä enemmän kun ajattelen – toinen nainen saattaa sen löytää.
"Mutta sellaisia on, jotka rakastavat jotain tiettyä ihmistä eikä ketään toista, sen takia että tuo yksi on täydellinen juuri heidän mielestään. Osaa antaa heille kaiken mitä he tarvitsevat. Sinä et kai milloinkaan ole ollut rakastunut kehenkään sillä lailla, että sinusta kaikki hänessä oli oikein ja kaunista ja hyvää – niin, että rakastit häntä sellaisenaan?"
"En ole", vastasi Heggen lyhyeen.
"Niin mutta se on oikeata rakkautta. Etkö usko? Ja olisin tahtonut että Jenny olisi rakastunut juuri niin. Mutta eihän hän voi rakastaa Gramia sillä lailla."
"En oikeastaan tunne Gramia, Cesca. Tiedän vain ettei hän ole niin tyhmä kuin näyttää – niinkuin sanonta kuuluu. Tarkoitan, hän on kai merkittävämpi kuin ensi vaikutelmalta uskoisi. Jenny on kai huomannut mitä hän pohjimmalti on miehiään."
Cesca istui tuokion. Sytytti savukkeen ja antoi tulitikun palaa loppuun – seurasi miettiväisenä silmillään liekkiä.
"Etkö huomannut – hän kysyy aina 'eikö teistäkin' ja 'eikö niin' ja niin poispäin. Eikö sinusta hänessä ole jotain naisellista tai puolinaista?"
"Kenties. Mutta ehkä juuri se on vetänyt puoleensa Jennyä. Hänhän on sekä voimakas että itsenäinen. Ehkäpä hän rakastaa mieluimmin juuri sellaista, joka on heikompi kuin hän itse."
"Sanonpa sinulle jotakin, Gunnar. En ollenkaan luule, että Jenny on niin väkevä ja itsenäinen. Hänen on vain täytynyt olla – kotona hänen täytyy aina uuttaa ja tukea, eikä hänellä itsellään ollut ketään tukena. Minua täytyi hänen hoivata, sen vuoksi että olen paljon, paljon herkempi kuin hän ja tarvitsen häntä. Joku on aina tarvinnut Jennyä. Ja nyt Gram. Niin, Jenny on väkevä ja varma, ja hän tuntee sen, eikä kukaan pyydä häneltä apua turhaan. Mutta kukaan ihminen ei jaksa sellaista loputtomiin – tukea aina toisia ja jäädä itse vaille. Etkö ymmärrä? Hän jää niin hirveän yksinäiseksi, kun hänen aina täytyy olla voimakkain. Hän on yksin, ja jos hän joutuu naimisiin tuon miehen kanssa, jää hän yksin. Me kaikki puhumme Jennylle itsestämme, eikä hänellä ole ketään, jolle hän voisi puhua. Voi, Jennyn olisi pitänyt saada mies, jota hän olisi voinut ihailla – jonka ylemmyyden hän olisi tuntenut – jolle hän olisi voinut sanoa: niin ja niin olen elänyt, ja niin tehnyt työtä ja niin taistellut, sillä minusta se oli oikein. Hänen olisi pitänyt saada mies, kyllin suuri hyväksyäkseen hänet. Gram ei siihen pysty, siksi että hän on Jennyä heikompi. Mutta niin ollen ei Jenny voi olla varma siitä, että on menetellyt oikein – eikö niin? Kun hän ei siis tapaa ketään kyllin arvovaltaista hyväksymään hänen ajatuksiaan. 'Eikö niin' ja 'eikö sinusta' – Gunnar, Jennynhän olisi nyt pitänyt saada kysyä niin!"
He olivat molemmat vaiti pitkän ajan, kunnes Heggen sanoi Fransiskaan katsomatta:
"Merkillistä, Cesca. Kun on kysymyksessä omat asiasi, et useimmiten ymmärrä yhtään mitään. Mutta puhuessasi toisista minusta tuntuu usein, että sinä näet selvimmin meistä kaikista."
Fransiska huokasi syvään:
"Niinpä niin, Gunnar. Senpä vuoksi minä joskus ajattelenkin, että minun olisi mentävä luostariin. Kun olen ulkopuolella, katsojana, tuntuu minusta kuin ymmärtäisin. Mutta kun itse olen kaiken keskellä, käyn ihan sekapäiseksi."
XI
Kaktuspensaitten lihakkaat sinisenharmajat jättiläislehdet olivat piirrettyjen nimien ja vuosilukujen ja sydänten arpeuttamat. Helge seisoi ja uursi syvään H ja J kirjaimet. Ja Jenny seisoi, käsivarsi Helgen hartioilla ja katseli.
"Kun me palaamme tänne", sanoi Helge, "on se samanlainen ruskea arpi kuin muutkin. Luuletko että löydämme sen, Jenny?"
Jenny nyykäytti päätään.
"Niinkuin kaikki muutkin", sanoi Helge alakuloisena. "Täällä on niin paljon nimiä. Me tulemme tänne etsimään sitä – eikö niin?"
Varmasti."
"Etkö usko että me palaamme tänne, Jenny kultani? Ja että seisomme näin kuin nytkin – seisommehan?" Helge veti Jennyn syliinsä.
"Tietysti – miksikä emme, oma ystävä?" Käsivarret toistensa vyötäisillä he kulkivat reunakaiteelle. Ja kiinteästi nojaten toisiinsa he istuivat ja tuijottivat campagnalle.
Auringonvalo vaihteli ja täysivarjot siirtyivät kukkuloilla kevätpäivän hetkien mukaan. Toisinaan valo kimposi paksuina sädesuihkuina, sillä vaaleat pilvet vaelsivat sinisellä taivaalla – kirkkaassa, seisovassa rauhattomuudessaan. Mutta ulompana taivaanrannalla, jota vastaan tumma eukalyptusmetsä piirtyi Tre Fontanen luona, nousi aivan kuin helmenkeltaista sumua – illempänä se varmaankin tihenisi ja peittäisi koko taivaan.
Kaukana tasangolla vyöryi Tiber-virta merta kohti, kultaisena, silloin kun auringonpaiste siihen sattui, mutta lyijynharmaana, loistottomana niinkuin kalanvatsa kun se heijasti pilviä. Tuhatkaunot loistivat valkoisina kuin lumipälvet mäentöyrämillä. Rinteellä osterian keittiöpuutarhan alapuolella nousi nuori vehnä, helakan vihreänä ja silkin kiiltoisena. Keskellä peltoa seisoi kaksi mantelipuuta, latvat vaaleanpunaisina kukista.
"Jenny, tämä on viimeinen päivämme campagnalla", sanoi Helge. "Eikö se ole ihmeellistä?"
"Tällä kertaa –." Ja Jenny suuteli häntä eikä tahtonut antautua oman alakuloisuutensa valtaan.
"Niin. Etkö koskaan ajattele, Jenny – kun me vast'edes istumme täällä – on kaikki pakostakin jollain tavoin toisin. Ihminen muuttuu alituiseen – päivä päivältä – me emme enää ole samoja, kun me seuraavalla kerralla istumme täällä. Ensi vuosi – ensi kevät – se ei ole tämä kevät, Jenny. Myöskään emme ole ihan samoja silloin. Rakkautemme – me voimme pitää toisistamme aivan yhtä paljon – mutta emme aivan samalla tavalla."
Jennyn hartiat värähtivät aivan kuin häntä olisi hiukan viluttanut:
"Noin ei kukaan nainen koskaan sanoisi, Helge", – ja hän koetti nauraa.
"Onko sinusta niin ihmeellistä että minä sen sanon, Jenny? En voi olla sitä ajattelematta. Sillä nämä kuukaudet ovat mielestäni muuttaneet minua niin suuresti. Ja sinuakin – muistatko ensimmäistä aamua? Sanoit että kaikki muuttui sinulle heti kun tulit tänne ulkomaille. Sellainen kuin minä taas olin, tullessani Roomaan – ethän olisi voinut rakastua minuun sellaisena – ethän?"
Jenny hiveli hänen poskeaan.
"Mutta Helge – oma poikani – siinähän koko suuri muutos onkin – että olemme oppineet rakastamaan toinen toistamme –. Ja tämä tunne syvenee syvenemistään – eikö niin – ja kun me siis muutumme, merkitsee se vain sitä että rakkautemme kasvaa. Eihän siinä ole mitään pelkäämistä. Meistä on tullut kaksi rakastavaa ihmistä – siinä on koko muutos. Muistatko erästä päivää – syntymäpäivääni – silloin, Via Cassilla – jolloin ensimmäiset hienot säikeet alkoivat punoutua välillemme – nyt niistä on tullut vahva side, hyvin vahva – ja se lujittuu alinomaa. Eihän siinä ole mitään pelkäämistä, Helge?"
Helge suuteli häntä kaulalle.
"Ja huomenna sinä matkustat –."
"Niin. Ja kuuden viikon kuluttua tulet sinä jäljessä."
"Niin. Mutta silloin emme enää ole täällä. Emme voi retkeillä campagnalla. On surkeata että meidän täytyy lähteä kesken kevättä."
"Onhan kotonakin kevät, Helge. Sielläkin on kiuruja. Katsos – tänään kun pilvet kiitävät noin – on täällä melkein kuin kotona – eikö niin? Ajattele Vestre Akeria, poika – koko Nordmarkenia! Me lähdemme sinne yhdessä. Voi, ajatteles kevättä kotona – valkoisia lumiviiruja yltympäri tuntureilla, ja keskellä ikisininen vuono – voi, Helge! Ja viimeiset suksimatkat kevätkelillä – ehkäpä me tänäkin vuonna voimme tehdä yhteisiä hiihtoretkiä! Kun lumi on jo niin märkää, ettei se edes tartu, ja kaikki purot kuohuvat ja solisevat, ja taivas on illoin vihreä ja kirkas ja kultatähdet suuret ja loistavat ja sukset parkuvat ja raapivat jäätynyttä hankea."
"Niin niin." Helge keinutti häntä sylissään. "Mutta Jenny – tuo kaikki – Vestre Aker, Nordmarken – olen vaeltanut siellä niin paljon yksikseni. Minä pelkään sitä. Minusta on kuin jokaisessa pensaassa siellä riippuisi entisten poisheitettyjen sielujen siekaleita –."
"Hiljaa, hiljaa, poikani. Voi, minusta se on niin ihanaa – saada kulkea oman ystävän kanssa kaikkialla, jossa on kuljeskellut niin yksin ja surullisena monta kevättä."
Käsikädessä he vaelsivat vihreällä campagnalla – nyt illansuussa pilviharso peitti taivaan, ja heitä vastaan lehahti keväinen tuuli.
Jenny katseli jäähyväisiksi hellästi ja kaihomielisesti ympärilleen. Maantiellä kitisivät korkeat vankkurit, joita härät vetivät – niiden karva vaihtui sametinpehmeänä vaaleanharmaasta ruskeaan. Ja siniseksi maalattuja viinirattaita vetivät muulit, ja kulkuset kilisivät niiden punaisissa valjaissa.
Voi, kaikki oli niin tuttua ja rakasta täällä – hän Oli katsellut tätä kaikkea päivästä päivään, Helgen kanssa – ei tietänyt edes että hän sitä katseli, ja nyt hän yht'äkkiä tunsi että kaikki oli syöpynyt hänen mieleensä samalla kuin näiden päivien muistot.
Kuiva, punaruskea mäenrinne, jonka talvinen karkea lyhyt ruoho oli käynyt pehmeämmäksi ja vihreämmäksi päivä päivältä –. Ja nuo uskolliset tuhatkaunot laihassa maaperässään. Salaperäiset kuopat, joiden maaperä oli sortunut – he olivat seisoneet niiden vieressä ja ihmetelleet niitä. Piikkiset pensasaidat teitten varrella, ja pensaitten alla villisti kasvavan callan kiiltävät, mehevänviheriät lehdet.
Leivosten lakkaamaton laulu avaran taivaanlaen alla, ja lukemattomat posetiivit, jotka kutsuivat tanssiin kaukana tasangon osterioissa – posetiivit, joiden sävelet olivat niin omituisen lasimaiset ja jotka alituiseen toistivat samoja pieniä italialaisia sävelmiä.
Voi kuinka mieletöntä matkustaa pois tästä kaikesta!
– Ei –.
Jenny käveli Helgen rinnalla keväisessä tuulessa, joka tulvaili heitä vastaan ja viilensi hänen ruumistaan kuin kylpy. Ja hänestä oli kuin hänen ruumiinsa olisi ollut viileä, tuore ja mehuisa lehti, ja hän halasi antaa sen Helgelle.
He hyvästelivät toisiaan viimeistä kertaa Jennyn pimeässä ulko-ovessa. Eivätkä he ollenkaan tahtoneet päästää toisiaan.
"Voi Jenny! Jospa voisin jäädä luoksesi yöksi!"
"Helge." Jenny puristui Gramia vastaan. "Sinä voit!"
Helge puristi hänet rajusti syliinsä. Halasi hänen lanteitaan. Mutta Jenny vavahti samassa, kun oli sen sanonut. Hän ei itsekään tietänyt miksi häntä pelotti – hän ei olisi tahtonut pelätä. Häntä kadutti samassa että oli vavahtanut – aivan kuin hän olisi pyrkinyt pois miehen lujasta syleilystä. Mutta Helge oli jo päästänyt otteensa.
"Ei ei. Tiedäthän että se on mahdotonta."
"Tahtoisin niin kernaasti", kuiskasi Jenny nöyrästi.
"Niin, niin." Helge suuteli häntä. "Tiedäthän että sinä –. Mutta tiedän ettei minun pidä –
"Voi kiitos, Jenny. Kiitos kaikesta. Voi Jenny, Jenny – kiitos että pidät minusta. Hyvää yötä. Ja kiitos – kiitos."
Jennyn kyyneleet tippuivat kylminä hänen poskilleen, vuoteessa. Ja hän koetti sanoa itselleen että oli aiheetonta maata ja itkeä noin – aivan kuin jotain olisi tapahtunut.
II
I
Juostessaan asemasillan poikki Fredrikshaldissa, saadakseen hiukan kahvia ravintolassa, Jenny pysähtyi tuokioksi. Kiuru liverteli hänen päänsä päällä.
Hän sulki silmänsä hetkeksi, istuessaan vaununikkunassa. Kuinka hän sentään kaipasikaan etelään.
Juna suhahti pienien oikullisesti rakentuneiden punagraniittisten vuorennyppylöiden ohi. Siellä täällä vilahti silmiin vuono, räikeänä, loistavan sinisenä. Mänty oli pureutunut kiinni vuorenseinämään, juurevat rungot punaisina iltapäivän auringossa ja latvat tummanvihreinä ja metallinhohtoisina. – Oli kuin kaikki olisi loistanut puhtauttaan lumensulamisen jäljiltä. Pikkupurot tulla ryöppysivät molemmin puolin rautatietä, ja lehtipuiden paljaat latvat piirtyivät ilmaa vasten.
Kaikki oli niin erilaista kuin etelän kevät. Ja Jenny ikävöi sitä – sen hidasta, tervettä hengitystä, sen värien lempeää iloa –. Täkäläiset värisoinnut toivat hänen mieleensä toisia keväitä – hurjaa kaipuuta ja kuumaa iloa, niin erilaista kuin hänen nykyinen tyyni onnensa.
Voi sitä etelän kevättä ja rauhallisesti versovaa vihannuutta laajoilla tasangoilla! Vuoret seisoivat ympärillä, niiden ääriviivat olivat ankarat ja kiinteät. Ihmiset olivat raivanneet metsän tieltään ja rakentaneet muurien kruunaamat kivenharmajat kaupunkinsa kummuille ja istuttaneet hopeanharmaat oliivilehtonsa rinteille. Elämä oli vuosituhansien kuluessa kiivennyt vuorenseinämiä pitkin, ja vuoret kantoivat kärsivällisesti tätä pientä elämää helmassaan ja kohottivat sittenkin otsansa taivasta päin, ikuisessa yksinäisyydessä ja rauhassa. – Ylväät, ankarat viivat, ja värien hillitty hopeanharmaa ja siniharmaa ja vihreänharmaa – ikivanhat kaupungit ja hitaasti etenevä kevät – huolimatta kaikesta mitä oli sanottu etelän hälisevästä elämästä, oli aivan kuin etelä olisi hengittänyt terveemmin ja tyynempään rytmiin kuin pohjola. Täällä oli kevään valta niin riehakka – etelässä oli sittenkin helpompi ajatella että keväänhurmio hyökyi yli – ohi.
Voi, Helge! Jenny ikävöi hänen luokseen, sinne. Niin kaukana – siitä oli jo niin pitkä aika. Eikä siitä ollut viikkoakaan –. Ja sittenkin oli melkein kuin kaikki olisi ollut vain unta. Aivan kuin hän ei milloinkaan olisi ollut poissa täältä.
Ihmeellistä että hän oli ollut siellä. Eikä täällä, näkemässä ja tuntemassa, kuinka valkoinen, rauhallinen, pakkaskova talvi väistyi ja kuinka hopeanpuhdas, kostea usva keskellä päivää kyllästi kuivan vaaleansinisen ilman ja vipajoi nurmien yllä. Ilma väreili ja kaikki viivat väreilivät, kuin irrallaan, mutta värit olivat terävät ja polttavat – kuin alastomat. Kunnes ilta tuli, ja kaikki jäätyi vaaleanvihreän taivaankuvun alla, hiuduttavassa valossa, jota kesti ikuisuuden –.
Oma poikani rakas, mitähän sinä nyt teet? Minä kaipaan sinua niin – katsos, saatan tuskin ymmärtää että sinut omistan! Tahdon olla luonasi – en tahdo kulkea yksin ja kaivata sinua koko tämän pitkän, hirveän, valoisan kevään –.
Ylhäällä näkyi likaisia lumiläikkiä metsänreunassa ja kiviaitojen vieressä. Lakastuneen ruskeat vainiot ja kynnetyt pellot levittäytyivät pehmeine väreineen, ja täällä, jossa taivaanlaki sai kaartua avarampana, pelottavan väkevä sini sammui leppoisaksi taivaanrantaa päin. Metsäisten harjujen matala aaltoviiva ulottui kauas, mutta yksinäiset puuryhmät keskellä vainioita piirsivät oksiensa verkoston ilmaa vastaan.
Vanhat harmaat talot loistivat kuin hopea ja uudet punaiset ulkohuonerakennukset olivat väreissä palavat. Kuusikko paistoi mehevän oliivinvihreänä, ja koivikko piirtyi punasinervänä sitä vastaan, ja haapojen rungot olivat vaaleanvihreät.
Voi, niin, tämä oli kevättä! Sen intohimoiset värit palavat lyhyen tuokion, kunnes kaikki muuttuu säteilevän kullanvihreäksi ja uhkuu hetkisen elinnesteitä, tummuakseen ja kypsyäkseen kesäksi muutamina lyhyinä viikkoina. – Kevät, jolloin mikään onni ei ole kyllin loistava –.
Ilta pimeni, ja juna kiisi eteenpäin. Viimeiset pitkät punaiset auringonsäteet tulivat nuolina harjun yli. Ja niin jäi pilvettömälle taivaalle vain kultainen kajo, joka sammui äärettömän hitaasti.
Kun juna lähti liikkeelle Moss'ista, seisoivat harjut nokimustina vihreänkirkasta taivasta vasten. Ja kuvastus oli vieläkin mustempaa, läpikuultavan mustaa lasinvihreässä vuonossa. Yksinäinen suuri kultatähti paloi harjun yllä, ja sen kuvajainen vedessä värisi ohuena kultavirtana.
Hän ei voinut olla ajattelematta Fransiskan yökuvia. Cesca halusi ennen kaikkea maalata värien elämää auringon laskun jälkeen. Herra tiesi miten hänen asiansa oikein olivat. Muuten hän teki lujasti työtä loppuaikana. Jenny tunsi hiukan omantunnonvaivoja – kahtena viime kuukautena hän oli tuskin nähnyt Cescaa – ja kuitenkin oli hänen mieleensä pariin otteeseen iskenyt ajatus, että Cescalla varmasti oli vaikeat ajat. – Mutta kaikki Jennyn hyvät päätökset puhua kerrankin kunnolleen Cescan kanssa olivat aivan kuin valuneet hiekkaan.
Oli pimeää, kun juna tuli kaupunkiin. He olivat asemalla häntä vastassa, äiti, Bodil ja Nils.
Oli aivan kuin hän olisi tavannut äidin viikko sitten. Mutta rouva Berner itki, suudellessaan tytärtään:
"Tervetuloa kotiin, lapsikultani – Jumala siunatkoon sinua!"
Mutta Bodil oli kovasti kasvanut – oli täysikasvuinen ja näppärä pitkässä kävelypuvussaan. Ja Kalfatrus tervehti häntä hiukan vieraasti.
Rautatientorin ilma oli ainoalaatuista koko maailmassa – siinä haisi mädäntynyt merivesi, kivihiilenkäry ja sillin suolavesi.
Ajurinrattaat kolisivat pitkin Carl Johanin katua, tuttujen rakennusten ohi. Äiti kyseli miten matka oli mennyt ja missä hän oli ollut yötä. – Jenny istui, kaikki tuntui merkillisen arkiselta. Oli kuin hän ei ensinkään olisi ollut poissa. Lapset takaistuimella eivät sanoneet sanaakaan.
Wergelandsveienillä, erään puutarhanportin edessä, seisoi kaksi nuorta ihmistä, ja he suutelivat toisiaan katulyhdyn alla. Linnanpuiston paljaiden puunlatvain yllä kaartui taivas tummansinisenä ja kirkkaana; muutamia tähtiä tuikki. Jenny tunsi lakastuneiden lehtien hajun lehahtavan vastaansa yössä – kuin entisten, kaipuun täyttämien vuosien takaa.
Vaunut pysähtyivät kotiportin eteen – suuren kivirakennuksen eteen jossakin Hægdehaugenin puolella. Ensimmäisen kerroksen maitokaupasta loisti valo. Ja siirtomaatavarakaupan neiti katsahti ulos, kuullessaan vaunujen pysähtyvän – huusi hyvää päivää ja tervetuloa Jennylle.
Ingeborg tulla törmäsi alas portaita ja syleili häntä. Sitten hän harppasi yhtä nopeaan jälleen ylös kantaen sisaren matkalaukkua.
Arkihuoneeseen oli katettu teepöytä. Jenny löysi lautasliinansa isän vanhaan hopearenkaaseen pujotettuna entiseltä paikaltaan – Kalfatruksen vierestä.
Ingeborg syöksyi keittiöön, ja Bodil seurasi Jennyä tämän pieneen pihanpuoleiseen huoneeseen. Ingeborg oli saanut asua siinä sillä aikaa kun Jenny oli ollut ulkomailla, eikä hän vielä ollut ehtinyt siirtää kaikkia kamppeitaan. Seinille oli kiinnitetty näyttelijöiden postikorttikuvia, ja mahonkireunusteiset Napoleon ja Madame Recamier riippuivat Jennyn vanhan empiire-peilin molemmin puolin, samantyylisen lipaston yllä.
Jenny peseytyi ja kiinnitti uudestaan nutturansa. Iho tuntui niin tahmealta matkan jälkeen – hän pyyhkäisi kasvojaan pari kertaa puuterihuiskulla. Bodil haisteli puuteria, olisiko se ollut hyvänhajuista.
He istuutuivat teepöytään. Ingeborg oli kaikessa salaisuudessa valmistanut pikkulämmintä – oli käynyt keittokoulua talvella. Täällä lampun alla Jenny huomasi, että molemmat pikkusiskot olivat sitoneet paksut kiharaiset lettinsä valkoisella silkkinauhalla niskaan. Ingeborgin pienet mulatinkasvot olivat käyneet hieman ohuemmiksi ja kalpeammiksi, mutta hän ei yskinyt enää.
Voi niin – nyt hän sen huomasi. Äiti oli vanhentunut. Tai kenties ei – hän ei ehkä vain ollut huomannut sitä, vuosien kuluessa kulkiessaan kotona ja nähdessään äidin joka ainoa päivä – että hienot rypyt äidin kauniissa vaaleaverisissä kasvoissa yhä enenivät ja että tyttömäinen solakka vartalo kävi hieman kumaraiseksi ja hartiat teräviksi. Hänhän oli kuullut jo siitä asti, kun oli tullut aikuiseksi, että äiti oli kuin hänen hiukan vanhempi, kauniimpi sisarensa.
Puhuttiin siitä mitä kotona oli tapahtunut tänä vuonna.
"Voi pahus kun ei me sentään otettu autoa asemalta", sanoa tokaisi Nils. "Jo me oltiin tyhmiä."
"Kylläpä kannattaa jälkeenpäin katua", – Jennyltä pääsi nauru.
Matkatavarat tuotiin ja äiti ja pikkutytöt seurasivat henkeään pidättäen purkamista. Ingeborg ja Bodil kantoivat tavaroita huoneisiin ja latoivat niitä laatikkoihin. He käsittelivät melkein hartaina koruompeleisia alusvaatteita, joiden Jenny sanoi olevan Pariisista. Ja he riemuitsivat lahjoista – raakasilkkiä kesäpuvuiksi ja venetsialaisia helminauhoja. He seisoivat peilin edessä ja sovittelivat silkkiä hartioilleen ja kaulanauhoja hiuksilleen.
Ainoastaan Kalfatrus kysyi hänen maalauksiaan ja nosteli maalarinlaatikkoa, jossa kuvat olivat.
"Ja montako sulia on, Jenny?"
"Kaksikymmentäkuusi. Mutta enimmäkseen pikkukuvia."
"No tuleeko siitä yksityisnäyttely sitten – vai mitä?"
"En oikein tiedä – olen kyllä ajatellut."
Pikkutytöt olivat pesseet astiat ja Nils oli tehnyt tilan itselleen arkihuoneen sohvalle. Rouva Berner ja Jenny jäivät istumaan tyttären huoneeseen, ylimääräisen teekupin ja savukkeen ääreen.
"Miltä sinusta Ingeborg näyttää?" kysyi äiti levottomana.
"Hänhän on terve ja vilkas – eikä näytäkään huonolta. Mutta tietysti – hänen iässään ei se ole leikin asia. Meidän täytyy toimittaa hänet maalle, kunnes hän on aivan terve, äiti."
"Ingeborg on aina niin herttainen ja kiltti – reipas ja hauska. Ja niin näppärä kotihommissa. Minä olen niin levoton hänen tähtensä, Jenny. Luulen, että hän on tanssinut liiaksi talvella ja ollut liian paljon mukana ja joutunut liian myöhään levolle. Mutta minä en hennonut kieltää häneltä mitään. Sinulla oli lapsuudessa niin ikävää, Jenny, ja näin kyllä, että kaipasit huvia ja iloa –. Olin aivan varma että sinä ja isä olisitte olleet minun puolellani, kun annoin lapsen huvitella sen ajan kun hän voi." Rouva Berner huokasi. "Pikkutyttöni, raukat – työ ja aherrus heitä on odottamassa. Mitä tästä oikein tulee, Jenny, jos he kaiken lisäksi vielä sairastuvat? Minä voin tehdä niin vähän heidän hyväkseen, lapsiraukkojeni –."
Jenny kumartui äidin puoleen ja suuteli kyynelet kauniista, lapsekkaista silmistä. Ja nojasi häneen – kaipuu osoittaa hellyyttä ja saada hellyyttä, ja muistot lapsuudenajoilta, ja tietoisuus, ettei äiti ollut tuntenut hänen elämäänsä, sen suruja ennen ja onnea nyt – kaikki se sekaantui yhteen, suojelevaksi rakkaudeksi. Rouva Berner painautui lujasti tyttäreensä.
"Kas niin, äiti – nyt et saa itkeä – saat nähdä että kaikki vielä selviää. Nythän minä jään kotiin, toistaiseksi. Ja onhan Katherine-tädin rahoja onneksi hiukan jäljellä."
"Niin mutta Jenny – niidenhän täytyy jäädä opiskeluasi varten. Näetkö, minähän olen oppinut lopultakin ymmärtämään, että sinun työtäsi ei saa häiritä. Meille oli sellainen ilo, kun sait taulusi myydyksi syksyllä –."
Jenny hymyili hiukan. Myyty maalaus ja lehtien lyhyt maininta hänestä – oli aivan kuin koko perhe olisi suhtautunut hänen maalailuunsa aivan uudella tavalla sen jälkeen.
"Asiat järjestyvät, äiti. Kaikki. Minähän voin hiukan ansaitakin, siinä sivussa, ollessani kotona. – Mutta ateljee on välttämätön", lisäsi hän samassa. Ja vielä, nopeaan ja selittäen: "Minun täytyy lopullisesti valmistaa kuvat ateljeessa, ymmärräthän –."
"Niin, mutta" – äiti näytti vallan kauhistuneelta. "Kai sinä sentään jäät asumaan kotiin, Jenny?"
Jenny ei vastannut kohta.
"Minusta se on välttämätöntä, lapsi kultani", sanoi äiti, "eihän nuori tyttö voi asua yksin ateljeessa".
"Eipä niin, minä kyllä asun täällä", vastasi Jenny.
Hän otti esiin Helgen valokuvan, jäätyään yksin. Ja istui kirjoittamaan Helgelle.
Hän oli ollut vasta pari tuntia kotona. Mutta kaikki, mitä hän oli elänyt tuolla etelässä, tuntui nyt niin äärettömän kaukaiselta, kuin ihmeeltä. Sillä ei ollut mitään yhtymäkohtia hänen entiseen elämäänsä täällä kotona.
Eikä nykyiseen.
Kirje oli vain valittavaa kaipuuta.
II
Jenny oli vuokrannut ateljeen. Ja hän askaroi siellä ja järjesteli ja pani kuntoon. Kalfatrus tuli iltapäivällä ja auttoi häntä.
"Sinusta on tullut oikea pitkäkoipi, Kalfatrus – läheltä piti, etten teititellyt sinua, naskali, ensin alussa kun näin sinut."
Poika nauroi.
Jenny kyseli häneltä, mitä kaikkea hän oli hommaillut Jennyn poissaollessa, ja poika kertoi. Hän ja Jakob ja Huimapää – luokalle oli syksyllä tullut pari uutta poikaa – olivat elelleet metsäläiselämää Nordmarkenin tunturimajoissa, ja heidän seikkailunsa olivat ihan määrättömät. Jenny uumoili siinä askaroidessaan ja kuunnellessaan, että taisivat hänen ja pojan yhteiset Nordmarkenin retkeilyt jo olla ihan lopussa –.
Aamupäivisin Jenny vaelteli pitkin Bygdøtä – yksinään valkoisessa auringonpaisteessa. Vainiot olivat niin värittömiä – ruoho lakastunutta kellanvaaleaa. Metsänreunamassa pohjoispuolella näkyi vielä talvista lunta raudanmustien kuusien alla. Mutta eteläisellä rinteellä loistivat lehtipuiden paljaat oksat aurinkoista ilmaa päin, ja vanhojen lämmenneiden lehtien alta nousi esiin untuvaisia sinivuokonnuppuja. Kaikkialta helisi jo lintujen laulu –.
Hän luki uudestaan ja uudestaan Helgen kirjeitä – piti niitä mukanaan. Hän ikävöi Helgeä, sairaalloisesti, kärsimättömästi – ikävöi nähdä häntä, koskettaa häntä ja oikein tuntea, että Helge todella oli hänen.
Hän oli ollut kaksitoista päivää kotona, eikä ollut vieläkään saanut käydyksi Helgen vanhempien luona. Mutta kun Helge kolmannen kerran kysyi kirjeessään samaa asiaa, teki hän päätöksensä. Huomenna se tapahtuisi.
Ilma oli muuttunut yöllä. Tuuli oli kääntynyt purevan pohjoiseksi – pistävää auringonpaahdetta ja kadulla pölypyörteitä ja paperinjätteitä – ja yht'äkkiä raekuuro, joka oli niin väkivaltainen että hänen piti hakeutua porttikäytävän suojaan. Kovat valkoiset herneet hyppelivät katukiveyksellä hänen puolikenkiensä ja kevytmielisten kesäsukkiensa ympärillä.
Ja jälleen paistoi päivä.
Gramit asuivat Velhavenin kadun varrella. Jenny seisoi kulmassa tuokion. Varjo oli niin kosteaa ja jääkylmää molempien likaisenharmaiden talorivien välissä. Vain toisella puolen näkyi auringonkilo ylinnä katon rajassa. Hän oli iloinen ajatellessaan, että Helgen vanhemmat asuivat neljännessä kerroksessa.
Tämä katu oli ollut hänen koulutienään neljä vuotta. Niin, hän tunsi sen perin pohjin – mustat läikät, joita katolta tippunut lumi oli tehnyt julkisivujen kipsikoristuksiin, ja pienenpienet mustat myymälät. Ikkunoissa nuhjaantuneeseen silkkipaperiin kiedottuja kukkaruukkuja ja värillisiä majolika-ruukkuja ja kellertyneitä muotilehtisiä ruuduissa kiinni, ompelijattarien luona – ja porttikäytävistä näkyi vilaukselta pikimustat takapihat. Varmasti oli niissä vieläkin likaisia lumikasoja, jotka tekivät ilman raa'aksi porttikäytävissä. Ja raitiovaunu kiipesi raskaasti jyristen mäkeä ylös.
Lähellä, Pilestrædetillä, oli tuollainen nokiharmaa vuokrakasarmi, jonka porttikäytävä oli pimeä kuin kaivo. Siellä he olivat asuneet isäpuolen kuollessa.
Hän seisoi tuokion oven edessä, jonka messinkilaatassa oli nimi G. Gram. Hänen sydämensä tykytti, mutta hän koetti nauraa itselleen. Aina hän oli samanlainen – aiheettomassa tuskassa joutuessaan tilanteeseen, jota hän vuosia etukäteen ei ollut osannut kuvitella. Herranen aika – eiväthän tulevat appivanhemmat sentään saattaneet olla niin kauhean vaarallisia henkilöitä! Eivät he ainakaan voisi syödä häntä suuhunsa. Ja hän soitti ovikelloa.
Hän kuuli jonkun tulevan pitkää käytävää, ja sitten ovi aukaistiin. Avaaja oli Helgen äiti – Jenny tunsi hänet valokuvasta.
"Rouva Gram, eikö niin? Minä olen neiti Winge –."
"Voi, tekö – olkaa hyvä, ettekö astu sisään?"
Hän kulki Jennyn edellä pitkää, ahdasta käytävää, joka oli täynnä kaappeja ja laatikoita ja päällysvaatteita.
"Olkaa hyvä", sanoi rouva Gram jälleen ja avasi arkihuoneen oven. Raskaat, sammalvihreät, samettiset huonekalut olivat väkevässä auringonvalossa; huone ei ollut iso, mutta täyteen ahdettu – kaikkialla oli pieniä koriste-esineitä ja valokuvia, ja lattialla koreavärinen villasamettimatto ja villasamettiset verhot kaikissa ovissa.
"Täällä on kai paha siivo – en ole päiväkausiin ehtinyt pyyhkiä pölyä täältä", jutteli rouva Gram. "Me emme nimittäin koskaan oleskele täällä, tavallisesti, ja olen nykyään ilman palvelustyttöä. Sen joka meillä oli, minun täytyi ajaa tiehensä – hän oli suttuinen, niin että riitti, ja kinasi aina vastaan – ja niin minä sanoin että menköön menojaan. Mutta uuden saaminen – se ei sitten ole helppoa – ja samanlaisia he muuten ovat, jok'ainoa sorkka, niin että mitä siihen tulee –. Ei, kauhistus, emäntänä oleminen on pahinta mitä on –.
"Niin, Helgehän on valmistanut meitä siihen että tulisitte, mutta me olimme totisesti jo melkein luopuneet toivosta että soisitte meille sen kunnian –."
Kun hän hymyili ja jutteli, näkyivät suuret valkoiset etuhampaat ja molemmin puolin pudonneitten kulmahampaitten mustat aukot.
Jenny istui ja katseli häntä, joka oli Helgen äiti.
-. Hän oli ajatellut kaiken niin toisenlaiseksi.
Hän oli kuvitellut mielessään Helgen kotia ja äitiä, Helgen kertomusten mukaan. Äitiä, jolla oli kauniit kasvot ja joka valokuvassa oli Helgen näköinen, hän oi säälinyt. Naista, jota mies ei rakastanut ja joka oli rakastanut lapsiaan, niin että nämä olivat nousseet häntä vastaan kapinaan ja tahtoivat pois ja kauas tämän tyrannimaisen äidinrakkauden piiristä, joka ei sietänyt että he olivat muuta kuin hänen lapsiaan. Sydämessään Jenny oli ollut tämän äidin puolella. Eiväthän miehet voineet ymmärtää, minkälaiseksi nainen pakostakin muuttui, silloin kun hän rakasti saamatta milloinkaan vastarakkautta – vain lasten rakkautta, kun nämä olivat pieniä. Eiväthän he voineet ymmärtää mitä tämä äiti tunsi, nähdessään lastensa kasvavan ja liukuvan pois luotaan – että hän nousisi, uhmaillen ja vihaa täynnä, itse julmaa elämää vastaan, joka oli sellainen, että äidin pienet lapset kasvoivat aikuisiksi, niin ettei äiti enää merkinnyt kaikkea heille, kuten he olivat kaikki hänelle iankaikkisesta iankaikkiseen –.
Jenny olisi tahtonut pitää Helgen äidistä.
Mutta hän ei voinut. Hän tunsi ihan ruumiillista vastenmielisyyttä tuota rouva Gramia kohtaan, joka istui hänen edessään ja jonka suu yhtenään kävi.
Piirteet olivat Helgen, niin kuin valokuvassakin. Korkea, hiukan kapea otsa ja hienosti kaartuva nenä ja tasaiset, tummat kulmakarvat ja pieni suu ja hienot, ohuet huulet ja leuka, joka oli hiukkasen terävä.
Mutta hänen suunsa vaiheilla oli ilme, aivan kuin kaikki, mitä hän sanoi, olisi ollut ilkeää – kasvojen kaikissa pikkurypyissä oli ilkeä ja häijy ilme. Ja suuret silmät, jotka olivat niin harvinaisen kauniit muodoltaan ja joiden valkuainen oli niin emaljinsininen, olivat kovat ja pistävät – nuo suuret tummanruskeat silmät. Ne olivat paljon tummemmat kuin Helgen.
Kaunis hän varmasti oli ollut – harvinaisen kaunis. Ja kuitenkin Jenny oli aivan varma siitä, mitä hän ennen vain kerran oli ajatellut – että Gert Gram tuskin oli tuntenut itseään iloiseksi mennessään naimisiin hänen kanssaan. Mikään sivistynyt nainen ei Helgen äiti myöskään ollut – mikäli puheesta ja olemuksesta voi päätellä. Vaikka muuttuivathan niin monet somat keskiluokan pikkuneitoset oikeiksi akoiksi, oltuaan jonkin aikaa naimisissa – kun he olivat istuneet pari vuotta koteihinsa suljettuina ja niukuin naukuin laahautuneet elämän läpi piikahuolien ja taloustaakan painamina –.
"Niin, kandidaatti Gram pyysi minua käymään täällä ja tuomaan terveisiä häneltä", sanoi Jenny. Hänestä tuntui yht'äkkiä mahdottomalta puhua Helgestä.
"Niin, hänhän ei loppuaikana seurustellut muiden kanssa kuin teidän – ainakaan viime kirjeissään ei hän koskaan kerro olleensa kenenkään toisen kanssa. – Muuten hän hakkaili kai alussa erästä pikku neiti Jahrmannia, mikäli saatoin ymmärtää?"
"Niin, neiti Jahrmann on hyvä ystäväni – alussa meitä oli aika monta, jotka olimme paljon yhdessä. Mutta viime aikoina neiti Jahrmann uhrasi aikansa kokonaan erääseen suureen työhönsä."
"Hänhän on Tegnebyn eversti Jahrmannin tytär, eikö niin? Ja hänellä on siis rahoja?"
"Ei ole. Hän peri hiukan äidiltään ja käyttää sen opiskeluun – hän ei ole oikein hyvissä väleissä isänsä kanssa – isä ei näet pitänyt siitä, että tytär halusi maalariksi, ja niin ei neiti Jahrmann tahdo ottaa mitään vastaan isältä –."
"Hyvänen aika kuinka typerää! – Tyttäreni, rouva Arnesen, pastorinrouva Arnesen", sanoi rouva Gram. "oli jouluna täällä ja tuntee hiukan häntä. Tyttäreni oli muuten sitä mieltä, että everstiluutnantti ei muista syistä tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan – hänhän on kuulemma hyvin kaunis, mutta maine on kai hiukan niin ja näin –"
"Se ei ole ollenkaan totta", sanoi Jenny jäykästi.
"Niin, teillä taiteilijoilla on hyvät oltavat." Rouva Gram huokasi. "Mutta en ymmärrä miten Helge sai mitään tehdyksi – minusta tuntui ettei hän koskaan kirjoittanut muuta kuin että nyt hän oli tehnyt retken sinne ja retken tänne teidän kanssanne –."
"V-voi", sanoi Jenny. Hänestä oli niin merkillisen kiusallista kuulla heidän väleistään rouva Gramin suulla. "Minusta kandidaatti Gram oli kovin ahkera. Joskushan ihminen sentään tarvitsee vapaapäivänkin –."
"Me emännät saamme totta totisesti kestää ilman niitä –. Odottakaapas vain, kunnes olette naimisissa, neiti Winge. Mutta kaikki muut tahtovat kyllä vapaapäiviä. Minulla on sisarentytär, joka juuri on valmistunut kansakoulunopettajaksi – aikoi opiskella lääketiedettä, mutta ei jaksanut – hänen täytyi lopettaa kesken ja mennä seminaariin. Niin. Minun mielestäni hänellä on ainaiset vapaapäivät. 'Sinä et ainakaan rasita itseäsi ylenmäärin, Aagot', sanon hänelle usein –."
Rouva Gram katosi eteiseen. Jenny nousi ja rupesi katselemaan maalauksia.
Sohvan yläpuolella riippui isokokoinen campagnamaisema. Oli helppo nähdä että Gram oli opiskellut Kööpenhaminassa. Piirustus oli hyvä ja vankka, mutta väreiltään se oli ohut ja kuiva. Varsinkin etuala – kaksi kansallispukuista italialaistyttöä ja miniatyyrimaisesti maalatut kukat pilariraunion ympärillä – oli mehuton. Alempi kuva, nuoren tytön malliharjoitelma, oli parempi.
Jenny ei voinut olla hymyilemättä – oliko ihme että Helgen oli hiukkasen vaikeata saada otetta Roomasta ja että hän oli jonkin verran pettynyt – koko tämä italialaisromantiikka kotiseinillään!
Täällä oli monta pientä ruskehtavaa, sirosti piirrettyä maisemaa Italiasta, raunioita ja kansallispukuja. Mutta tuo luonnos papista oli hyvä. Muutamat jäljennökset – Correggion Danaë ja Guido Renin Aurora – hyi toki! Oli muitakin barokkitaulujen jäljennöksiä, joita hän tuskin tunsi.
Ja sitten täällä oli suuri vaaleanvihreä suvimaisema. Gram oli yrittänyt maalata impressionistisesti. Mutta se oli väreiltään ohut ja ruma. Tuo pianon päällä oleva oli parempi – auringonpilkettä vuoren yllä, ilma oli erinomainen.
Vieressä riippui hänen vaimonsa kuva. Se oli paras – se oli hyvä, niin, oikein hyvä. Vartalo oli kauniisti muovailtu. Ja kädet. Ja heleänpunainen leninki, 1880-lukua, verkkomaiset mustat puolisormikkaat. Kasvot olivat oliivinkelmeät, silmät tummat otsatukan alla, musta hattu korkea ja terävä ja siinä punainen siipi. Mutta paha kyllä ihminen oli aivan kuin painunut kiinni taustaan, joka oli sivelty happamen siniharmaalla.
Ja tuossa lapsenkuva. "Pelle nelivuotiaana" oli piirretty aivan yläkulmaan kehyksen alle. No mutta herranen aika – eikö se ollutkin Helge, tuo pieni mörökölli valkoisessa paidassaan – voi miten hän oli armas!
Rouva Gram tuli sisään kantaen tarjotinta, rabarberiviiniä ja leivoksia. Jenny mutisi jotakin että rouva oli nähnyt vaivaa –.
"Minä olen seisonut ja katsellut miehenne maalauksia, rouva Gram."
"Niin – minähän en ymmärrä niistä mitään, mutta –. Minusta ne ovat aivan suurenmoisia. Mieheni itse kyllä väittää, että ne ovat pelkkää roskaa, mutta hän vain sanoo niin. Ei – –", rouva nauroi hiukan katkerasti. "Katsokaas – mieheni on koko lailla mukavuuteen menevä. Ja eihän tuo maalailu voinut meitä elättää, kun olimme menneet naimisiin ja saimme lapsia, niin että hänen täytyi siinä ohessa ruveta tekemään jotain hyödyllistäkin. Ja silloin ei hän viitsinyt maalata, vaan keksi ettei hänellä ollut kykyä. Minusta taas hänen kuvansa ovat paljoa kauniimmat kuin kaikki nämä uusmuotiset jutut – mutta te kai olette toista mieltä, neiti Winge?"
"Miehenne taulut ovat hyvin kauniita", sanoi Jenny. Teidän kuvanne varsinkin, rouva Gram, se on vallan erinomainen."
"Niin – mutta nyt enää ei kai se ole näköinen – vaikka Gram ei tehnyt minua kauniimmaksi kuin olin –", ja rouva nauroi jälleen, pientä katkeraa ilkeätä nauruaan. "Sitä ei kukaan voi sanoa –. Minusta hän maalasi paljon sievemmin ennen kuin hän rupesi matkimaan noita kaikkia, jotka silloin olivat muodissa – tiedättehän, Thaulowia ja Kroghia ja keitä he oikein olivat –."
Jenny joi äänettömänä rabarberiviininsä loppuun, samalla kun rouva Gram jutteli.
"Niin, ikävä kyllä, olisin niin mielelläni pyytänyt teitä jäämään päivälliseksi, neiti Winge, mutta minä olen siis aivan yksin keittiössä emmekä ole valmistuneet vastaanottamaan vieraita – niin, te kyllä ymmärrätte. Niin että ikävä kyllä – en voi. Mutta toivon että toiste –."
Jenny tunsi, että rouva Gram mielellään halusi päästä hänestä. Sehän oli muuten ymmärrettävissä, kun kerta hänellä ei ollut palvelustyttöä. Hän oli kai juuri ollut päivällisen laitossa. Ja Jenny sanoi hyvästi.
Portaissa hän tapasi Gramin. Ymmärsi että se oli hän. Sivuuttaessaan hänet Jennystä tuntui, että Gram näytti hyvin nuorekkaalta ja että hänen silmänsä olivat hyvin siniset.
III
Kaksi päivää myöhemmin, iltapäivällä, kun Jenny seisoi maalaamassa, tuli Helgen isä hänen luokseen vieraisille.
Nyt, kun Gram seisoi noin, hattu kädessä, näki Jenny, että hänen hiuksensa olivat aivan harmaat – niin harmaat, ettei voinut nähdä minkä väriset ne alkuaan olivat olleet. Mutta sittenkin hän näytti nuorelta. Vartalo oli solakka, hiukan etukumara, mutta ei vanhuksen tavoin, ennemminkin niin että hän oli liian hento pituuteensa nähden. Ja silmät olivat nuoret – vaikkakin ne katsoivat niin surullisina ja väsyneinä laihoista, sileäksiajelluista kasvoista – mutta ne olivat niin suuret ja niin vaaleansiniset, että ne vaikuttivat oudon avoimilta, ikään kuin ne samalla olisivat ihmetelleet ja olleet poissa-olevat.
"Niin, voittehan ymmärtää että halusin saada tervehtiä teitä, Jenny Winge", sanoi hän ja ojensi kätensä. "Ei, rakas lapsi, älkää riisuko esiliinaa. Ja sanokaa, jos häiritsen teitä."
"Voi, ette ollenkaan", sanoi Jenny iloisesti. Häntä miellytti Gramin hymy ja ääni. Ja hän viskasi maalaus-esiliinansa puulaatikon päälle. "Pian on jo liian pimeääkin. Olitte kiltti kun tulitte tervehtimään minua!"
"On pian iankaikkisuus siitä kun olen ollut jossain ateljeessa", sanoi Gram ja katseli ympärilleen. Hän istuutui sohvaan.
"Ettekö seurustele toisten maalarien kanssa – samanaikaisten?" kysyi Jenny.
"En kenenkään", vastasi Gram lyhyeen.
"Mutta –" Jenny mietiskeli – "mutta kuinka ihmeessä te muuten olette löytänyt tänne – oletteko kysynyt meiltä kotoa – taikka Taideyhdistyksestä –?"
Gram nauroi.
"En. Näin teidät portaissa toissapäivänä. Ja eilen, mennessäni työhön, näin teidät taas – seurasin teitä kappaleen matkaa, ajattelin pysäyttää teidät ja esitellä itseni. Te menitte sisään tänne, ja tiesin että talossa oli ateljee. No niin, ja sitten minä keksin että voisin käydä vierailulla teidän luonanne –."
"Tiedättekö –" Jenny hymyili hilpeästi – "Helgekin seurasi minua kadulla – erästä ystävätärtäni ja minua. Niin, hän oli siis joutunut eksyksiin, siellä kapeilla kujilla Kirpputorin luona. Ja niin hän tuli meidän luoksemme ja puhutteli meitä – otti kiinni, niin kuin hienosti sanotaan. Sitä tietä me tutustuimme. Meistä kyllä tuntui että hän oli hiukan liian rohkea. – Mutta näyttää kuin hän olisi perinyt rohkeutensa teiltä –."
Gram rypisti otsaansa ja istui tuokion vaiti. Jennystä tuntui pahalta, hän oli kai sanonut jotain hullua. Hän etsi jotain puheenaihetta:
"Saisinko ehkä keittää teille kupin teetä, ollessanne täällä?"
Hän sytytti ilman muuta teekeittiön ja pani veden kiehumaan.
"Neiti Winge – älkää pelätkö että Helge muuten muistuttaisi minua. Sillä onneksi en usko että hän vähäistäkään on isäänsä." Gram nauroi.
Jenny ei oikein tietänyt mitä vastata tähän. Ja hän alkoi asettaa esiin teekuppeja.
"Niin, kuten näette, on täällä melko tyhjää. Mutta asun kotona äitini luona."
"Niinkö, te asutte kotona? – Tämä on kai hyvä ateljee – eikö olekin?"
"Eiköhän."
Gram istui tuokion ja katseli eteensä.
"Niin, neiti Winge – olen ajatellut teitä paljon. – Luulin ymmärtäväni poikani kirjeet niin, että te ja hän –."
"Niin, Helge ja minä pidämme kovin paljon toisistamme", sanoi Jenny. Hän seisoi aivan Gramin edessä ja katseli tätä. Gram tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hetken omassaan. "Tunnen poikaani niin vähän, Jenny Winge. Pohjimmalti en tiedä hänestä mitään varmaa – millainen hän oikein on. Mutta kun kerran te pidätte hänestä, tunnette kai hänet hyvin – varmasti paremmin kuin minä. Ja juuri se, että te pidätte hänestä, takaa minulle että voin iloita ja ylpeillä hänestä. Olen aina uskonut että hän on hyvä poika – ja samalla lahjakaskin. Että hän pitää teistä, siitä olen varma nyt kun olen teidät nähnyt. Kunpa hän vain tekisi teidät onnelliseksi, Jenny."
"Kiitos", sanoi Jenny ja ojensi hänelle jälleen kätensä.
"Niin –." Gram katseli eteensä. "Voittehan ymmärtää että pidän Helgestä – hänhän on ainoa poikani. Ja uskon että Helgekin pitää minusta – pohjimmaltaan."
"Hän pitää. Helge pitää teistä kovin. Teistä ja äidistään." Jenny punastui samassa, aivan kuin olisi sanonut jotakin tahditonta.
"Niin, uskon sen. Mutta hän näki tietenkin jo aikaisin, että isä ja äiti – eivät pitäneet toisistaan. Helgellä on ollut huono koti, Jenny. Voinhan yhtä hyvin sanoa sen itse – ellette ole sitä vielä ymmärtänyt, niin huomaatte sen ennen pitkää; te olette kai viisas tyttö. Mutta juuri siksi uskon että Helge ymmärtää, mitä merkitsee että te kaksi nyt olette löytäneet toisenne. Ja hän on kohteleva varovaisesti sekä teitä että itseään –."
Jenny kaatoi teetä kuppeihin:
"Kas näin! Helgen tapana oli tulla luokseni iltapäivällä juomaan teetä Roomassa. Oikeastaan luulen, että me juuri niinä iltapäivinä opimme tuntemaan toisemme."
"Ja sitten te rakastuitte toisiinne?"
"Niin – emme heti. Taikka pohjimmalti me kai rakastuimme toisiimme heti alussa. Mutta emme ajatelleet muuta kuin että olimme oikein hyviä ystäviä – ensin. Niin, kyllä hän sittenkin vielä tuli teelle luokseni, senhän ymmärrätte."
Gram hymyili, Jenny myös.
"Ettekö voisi kertoa minulle jotakin Helgestä, millainen hän oli poikana – pikkupoikana, tarkoitan – ja muuta sellaista –."
Gram hymyili surumielisesti ja pudisti päätään:
"En, Jenny. En voi kertoa teille mitään pojastani. Hän oli aina kiltti ja tottelevainen. Koulussa ahkera – ei mikään nero, mutta tasaisesti ahkera ja uuras. Mutta Helge oli poikana hyvin sulkeutunut – niin, vieläpä aikuisenakin – etenkin mitä minuun tulee –
"Kertokaa ennemmin te, Jenny", hymyili hän lämpimästi.
"Mitä sitten?"
"Helgestä, tietysti. Niin – osoittakaa minulle, miltä Helge näyttää sen nuoren tytön silmissä, joka rakastaa häntä. Tehän ette ole mikään tavallinen nuori tyttö – kelpo maalari ja viisas ja herttainen ihminen, siitä olen varma. Ettekö voi kertoa minulle mikä saattoi teidät rakastumaan Helgeen – mitä ominaisuuksia hänessä on, Jotka saivat teidän valitsemaan juuri hänet – kertokaapa!"
"Niin –." Ja Jenny nauroi. "Sitä ei ole niinkään helppoa sanoa – me vain opimme pitämään toisistamme –."
"No niin –." Gram nauroi hänkin. "Kysymykseni oli typerä, Jenny. Olihan aivan kuin itse olisin unohtanut, miltä tuntui olla nuori ja rakastunut – eikö niin?"
"Eikö niin! Tiedättekö, niin Helgekin sanoo usein. Sekin oli eräs niitä seikkoja, jonka takia aloin pitää hänestä. Hän oli ikään kuin niin nuori. Huomasin hyvin että hän oli sulkeutunut – ja sitten hän avautui vähitellen minulle –."
"Sen saatan niin hyvin käsittää – että oppii luottamaan teihin, Jenny. Niin, mutta kertokaahan enemmän –.
"Ei, älkää toki näyttäkö noin pelästyneeltä. Enhän tarkoita että teidän pitäisi kertoa minulle keskinäisistä väleistänne tai sen tapaisesta –. Tahtoisin vain että kertoisitte hiukan itsestänne – ja Helgestä. Omasta työstänne, lapsi. Ja Roomasta. Niin että minä, vanha mies, saattaisin jälleen muistaa, miltä tuntui olla taiteilija. Ja vapaa. Ja tehdä sitä työtä, joka sai ihmisen iloiseksi. Ja olla nuori. Ja rakastunut. Ja onnellinen –."
Gram jäi istumaan pariksi tunniksi. Sitten, juuri kun hän teki lähtöä ja seisoi päällystakki yllään ja hattu kädessä, hän sanoi matalalla äänellä:
"Kuulkaa, Jenny. Niin, on turha koettaa peitellä teiltä, millaista meillä oikein on kotona. Olisi parempi että sitten, kun siellä kohtaamme, olisimme kuin outoja toisillemme. Niin ettei Helgen äiti saisi tietää, että olen tehnyt tuttavuuttanne omin päin. Jo itsennekin tähden – ettei teidän tarvitsisi kestää ilkeyksiä ja mitään ikävää. Asia on nyt kerta kaikkiaan sillä lailla, että jos hän vain aavistaakaan että pidän jostakusta – eritoten jos on kysymyksessä nainen – niin se jo on kyllin saattamaan hänet nureaksi asianomaista kohtaan – –. Teistä kai se on merkillistä? Mutta ymmärrättehän?"
"Ymmärrän", sanoi Jenny arasti.
"Niin, hyvästi nyt, Jenny. Olen niin iloinen, Helgen puolesta – senhän uskotte?"
Jenny oli edellisenä iltana kirjoittanut Helgelle ja kertonut käynnistään tämän kotona. Ja hän oli lukenut kirjeensä vaivaantuneena siitä, miten kuivalta ja köyhältä kuvaus hänen ja äidin tapaamisesta tuntui.
Kirjoittaessaan Helgelle tänä iltana hän kertoi isän käynnistä. Mutta sitten hän repi kirjeen palasiksi ja aloitti uutta. Juuri se, ettei rouva Gram saanut tietää koko käynnistä, teki kertomisen vaikeaksi. Oli piinaavaa alkaa näin, saada yhteisiä salaisuuksia toisen kanssa toista vastaan. Häntä jotenkin nöyryytti Helgen puolesta se, että hän noin yht'äkkiä oli päässyt näkemään tämän kotielämän surkeutta. Ja lopuksi kävi niin, ettei hän puhunut siitä mitään koko kirjeessä – asia olisi helpompi selittää sitten kun Helge oli täällä.
IV
Toukokuun lopulla oli kulunut harvinaisen monta päivää Jennyn saamatta kirjettä Helgeltä. Hän alkoi käydä levottomaksi – oli jo päättänyt sähköttää seuraavana päivänä, ellei hän siihen mennessä kuulisi mitään. Iltapäivällä hän oli ateljeessa, ja oveen kolkutettiin. Kun hän avasi, kaappasi hänet syliinsä mies joka seisoi ullakkokäytävän pimeässä, syleili ja suuteli häntä.
"Helge!" Jenny riemuitsi. "Helge, Helge – annas kun katselen sinua! Mutta voi kuinka sinä pelästytit minua, paha poika! Voi, annas kun katselen sinua – Helge – sinäkö olet siinä ihan ilmi-elävänä –", ja hän tempasi matkalakin toisen päästä.
"Niin, kukas muu tässä nyt voisi olla", sanoi Helge muina miehinä ja nauroi.
"No mutta rakkaani – mitä tämä oikein tietää, poju?"
"Annas kun kerron", sanoi Helge, mutta ei ehtinyt pitemmälle, vaan painoi kasvonsa Jennyn kaulalle.
"Niin, katsos, minä halusin valmistaa yllätyksen." He istuivat käsi kädessä sohvalla hengästyneinä ensimmäisten riemunsuudelmain jälkeen. "Ja aika hyvin se onnistuikin, eikös? Voi, anna minun katsella sinua, Jenny! Kuinka sinä oletkaan kaunis! Kotolaiset luulevat että olen Berliinissä nyt. Minä menen hotelliin illalla Ja asun incognito kaupungissa pari päivää – eikö niin, ne on suurenmoista! Harmillista että asut kotona, Jenny. Muuten olisimme saaneet olla yhdessä koko päivän –."
"Tiedätkö", sanoi Jenny, "kun sinä koputit oveen, niin luulin että se oli isäsi."
"Isänikö?"
"Niin." Ja Jenny hämääntyi itsekin. Hänestä tuntui yht'äkkiä vaikealta selittää asiaa. "Niin, ajatteles, isäsi tuli eräänä päivänä tervehtimään minua, ja sen jälkeen hän on silloin tällöin pistäytynyt iltapäivisin juomassa teetä. Ja niin me olemme istuneet ja jutelleet sinusta –."
"Mutta Jenny – ethän ole kirjoittanut sanaakaan siitä – et ole edes maininnut tavanneesi isää!"
"En. En olekaan. Tahdoin mieluummin kertoa –. Asia on näet niin, ettei äitisi tiedä siitä mitään. Isäsi mielestä oli paras olla kertomatta siitä –."
"Minulleko?"
"Ei toki. Eihän siitä ole ollut puhetta. Isäsi kai luulee että olen kertonut sinulle. Ei, mutta sen vuoksi, ettei äitisi saisi tietää, että isäsi ja minä tunnemme toisemme." Jenny istui vaiti tuokion. "Minusta se oli – niin, minusta ei ollut hauska kirjoittaa sinulle että olin saanut yhteisen salaisuuden isäsi kanssa, äitiäsi vastaan. Ymmärrätkö?"
Helge oli vaiti.
"Enhän minä itsekään siitä oikein pitänyt", jatkoi Jenny. "Mutta hän tuli siis tervehtimään minua. Ja hän miellytti minua niin kovasti – olen oikein alkanut pitää isästäsi."
"Niin – isä saattaa olla erinomaisen miellyttävä, kun hän vain tahtoo. Ja se että sinä olet taiteilija –"
"Sinun vuoksesi, Helge, isäsi pitää minusta. Siinä kaikki."
Helge ei vastannut.
"Ja äitiä et ole tavannut muuta kuin sen ainoan kerran?"
"En ole. – Mutta oma poikani rakas – eikö sinun ole nälkä? Etkö tahtoisi jotain suuhunpantavaa?"
"Kiitos. Ja illalla menemme kai jonnekin ja syömme yhdessä?"
Oveen koputettiin taas.
"Se on isäsi", kuiskasi Jenny.
"Hss – ole hiljaa – älä avaa."
Hetken kuluttua askelet etenivät pitkin käytävää. Helgen kasvot vääntyivät hiukan.
"Mutta, rakas poika – mitä nyt?"
"Voi – en tiedä. Kunpa emme vain tapaisi häntä, Jenny – emme tahdo tulla häirityiksi, emmehän? Emme tahdo tavata ketään?"
"Emme." Ja Jenny suuteli häntä suulle ja taivutti hänen päänsä alas ja suuteli häntä kummankin korvan juureen.
"Mutta entäs Fransiska, Helge?" sanoi Jenny äkkiä, kun he istuivat ja juttelivat liköörilasin ääressä kahvin jälkeen.
"Niin! Sinä kai tiesit sen jo etukäteen; hän oli kai kirjoittanut siitä sinulle?"
Jenny pudisti päätään.
"Ei niin sanaakaan. Minä olin kuin pilvistä pudonnut saatuani hänen kirjeensä – lyhyen tiedonannon, että hän menisi seuraavana päivänä naimisiin Ahlinin kanssa. En aavistanutkaan mitään."
"Emme mekään. – Niin, tietenkin he olivat paljon yhdessä. Mutta edes Heggen ei tietänyt että he menisivät naimisiin, ennen kuin Cesca tuli ja pyysi häntä todistajakseen vihkimätilaisuuteen."
"Oletko sittemmin tavannut heitä?"
"En. He lähtivät samana päivänä Rocca di Papalle ja diivat siellä vielä silloin, kun lähdin Roomasta."
Jenny istui hetken ja mietiskeli.
"Luulin ettei hän nykyisin ajatellut muuta kuin työtään", sanoi hän.
"Heggen kertoi että hän oli saanut valmiiksi suuren kuvansa – portin – ja että se oli erinomainen ja että hänellä oli muitakin töitä tekeillä. Mutta hän meni siis naimisiin ihan päistikkaa. En tiedä olivatko he olleet edes kihloissa –
"Entä sinä sitten, Jenny – kirjoitithan että sinulla oli tekeillä uusi kuva?"
Jenny johdatti hänet maalaustelineen luo.
Isokokoinen kangas esitti katua, joka katosi vasemmalle, sen varrella talorivi vahvassa lyhennyksessä – konttori- ja tehdasrakennuksia, harmaan vihreitä ja tumman tiilenpunaisia. Kadun oikealla puolella oli muutamia rihkamakauppoja ja takana kohosivat isompien rakennusten palomuurit taivasta vasten, joka oli väkevän sininen, poiskiitävät raskaat sadepilvet lyijymäisen harmaansiniset ja hopeanvalkoiset. Voimakas iltapäivän aurinko valaisi kuvaa, kauppoja ja palomuureja, jotka loistivat punakellervinä, ja kullanvihreitä, puolipuhjenneita puunlatvoja kauppojen takana, palomuureja vastaan. Kuvaa elävöittivät työläiset, työntörattaat ja tavaravankkurit.
"Enhän minä ymmärrä näitä asioita. Mutta –" ja Helge pusersi häntä vastaansa. "Kuule, eikö se ole suurenmoinen? Minusta se on kaunis, Jenny – ihana!"
Jenny painoi päänsä hänen olkaansa vasten.
"Kun minä vaeltelin täällä kaupungissa ja odottelin pojuani – minä, joka aina keväisin olen kuljeskellut täällä niin yksinäni ja alakuloisena – ja näin vaahteroiden ja kastanjapuiden pukeutuvan kirkkaaseen, vaaleaan vihreäänsä, joka paistoi nokisia rakennuksia ja punaisia seiniä vastaan – ja komean kevättaivaan, joka kaartui kaikkien mustien kattojen ja savupiippujen ja puhelinlankojen yllä, niin minussa heräsi halu maalata se – kaikki nuo hienot valoisat keväturvut keskellä tätä likaista mustaa kaupunkia."
"Mistä kuva on?" kysyi Helge.
"Stener-kadulta. – Niin, tiedätkö, isäsi kertoi että hänellä oli konttorissaan pari maalausta sinusta pienenä, ja minun täytyi tietenkin mennä niitä katsomaan, senhän ymmärrät. Ja niin sain aiheen hänen konttorihuoneensa ikkunasta; ja sitten sain seisoa maalaamassa sitä viereisessä laatikkotehtaassa. Se on maalattu sieltä – niin, sommittelua minun piti hiukan muuttaa –."
"Sinä olet siis ollut hyvin paljon yksissä isän kanssa?" kysyi Helge hetken kuluttua. "Hän oli kai kovin innostunut maalauksestasi?"
"Tavattomasti. Hän kävi silloin tällöin luonani ja katseli, kun maalasin –. antoi minulle neuvoja, jotka muuten olivat hyviä. Hänhän tietää niin paljon."
"Luuletko että isällä oli maalarinlahjoja?" kysyi Helge.
"Varmasti. Uskon niin. Teillä kotona olevat kuvat eivät kyllä olleet mitään erikoista. Mutta hän on näyttänyt minulle luonnoksia, joita hän pitää kätkössä konttorihuoneessaan. En usko että isäsi lahjakkuus oli mitenkään suurenmoista, mutta sen sijaan hienostunutta ja herkkää. Hän otti vain liian helposti vaikutteita joka puolelta. Mutta luulen sen taas johtuvan siitä että hänelle on niin luontaista ihailla ja asettaa korkealle sitä hyvää, mihin hän näkee toisten pystyvän. Sillä tiedätkö, hän ymmärtää taidetta niin paljon – ja rakastaa sitä –."
"Isä raukka", sanoi Helge.
"Niin –." Jenny hyväili ystäväänsä. "Ehkäpä isäsi on vieläkin säälittävämpi kuin sinä – ja minä – aavistammekaan."
Sitten he suutelivat toisiaan ja Gert Gram unohtui.
"Eivätkö he kotonasi tiedä mitään?" kysyi Helge.
"Eivät."
"Mutta minähän lähetin alussa kaikki kirjeeni äitisi osoitteella – eikö hän koskaan kysynyt kuka oikein kirjoitti sinulle joka ikinen päivä?"
"Ei koskaan. Minun äitini ei ole sitä laatua."
"Minun äitini", sanoi Helge kiivaasti. "Äiti ei nyt sentään ole niin tahditon, millaiseksi sinä koetat hänet tehdä. Sinä et totisesti ole oikeamielinen äitiraukkaa kohtaan – minusta sinä voisit edes minun takiani puhua hänestä toiseen äänensävyyn –."
"Mutta Helge!" Jenny katsahti häneen: "Enhän ole puhunut sanaakaan äidistäsi!"
"Sinä sanoit painostaen: Minun äitini ei ole sitä laatua."
"En sanonut. Minun äitini, niin minä sanoin."
"Sinä sanoit minun äitini. Että sinä et pidä hänestä, olkoon oma asiasi, vaikkakaan sinulla ei vielä voi olla mitään syytä –. Mutta saattaisit sentään kernaasti muistaa, että puhut minun äidistäni. Ja minä pidän hänestä Joka tapauksessa, sellaisenaan –."
"Helge! No mutta – Helge!" Jenny vaikeni, sillä hän tunsi kyynelien nousevan silmiinsä. Ja kyyneltyminen oli Jenny Wingelle niin uutta, että hän vaikeni, häpeissään ja pelästyneenä. Mutta Helge oli jo ehtinyt huomata kyyneleet:
"Jenny! Voi Jenny, olenko tehnyt sinulle pahaa? Voi Jenny, omani – herranen aika! Siinä sen näet – tuskin olen päässyt kotiin kun kaikki taas alkaa." Hän parahti äkkiä ja kohotti nyrkkiin puristetun kätensä ilmaan: "Voi, minä vihaan – vihaan sitä, mikä on olevinaan kotini –."
"Oma poikani rakas, oma poikani – älä nyt noin. Voi rakas ystävä, et saa ottaa sitä näin –" Jenny puristi Helgeä vastaansa, lujaan, lujaan. "Helge! Kuulehan nyt, rakas ystävä – mitä se meitä liikuttaa. Eihän se voi mitään meille –", ja hän suuteli suutelemistaan, kunnes Helge lakkasi nyyhkyttämästä ja vapisemasta –.
V
Jenny ja Helge istuivat sohvalla Helgen huoneessa, käsivarret toistensa vyötäisillä, ja olivat kumpikin vaiti.
Oli kesäkuinen sunnuntai, Jenny oli ollut kävelemässä Helgen kanssa aamupäivällä ja syönyt päivällistä Gramilla ja juonut kahvia, ja he olivat kaikki neljä istuneet arkihuoneessa ja laahautuneet iltapäivän läpi, kunnes Helge sai Jennyn huoneeseensa käyttäen tekosyynä, että tahtoi lukea Jennylle jotain kirjoittamaansa.
"Huh", sanoi Jenny ja tuijotti eteensä.
Helge ei kysynyt, miksi Jenny sen sanoi. Hän painoi päänsä väsyneenä Jennyn helmaan, ja Jenny hyväili hänen hiuksiaan – käsi liikkui edestakaisin, mutta hän ei sanonut mitään.
"Niin." Helge huokasi. "Sinun luonasi Via Vantaggiolla oli viihtyisämpää – eikö ollutkin, Jenny?"
Keittiöstä kuului lautasten räminää ja paistinpannun räsähtelyä – rasvainen katku tunkeutui huoneeseen. Rouva Gram valmisti jotain lämmintäruokaa illalliseksi. Jenny meni avoimen ikkunan luo ja tuijotti tuokion pihamaalle, joka oli kuin musta kaivo. Kaikki vastapäiset ikkunat olivat keittiön- ja makuuhuoneenikkunoita, puoliuutimet edessä, ja pihan jokaisessa kulmassa oli suurempi vinoikkuna. Huh. Hän tunsi totisesti nuo ruokasalit, joiden ainoa ikkuna oli nurkassa ja joista oli näköala pihalle – pimeät ja alakuloiset, ilman päivänsädettäkään, – kun ikkunaa piti auki, tuli sisään nokea, ja ruoanhaju imeytyi kiinni.
Jostain palvelustytön huoneesta kaikui kitara ja kimeä kouluttamaton sopraano:
Tule Jeesuksen luo, oma ystävä oi, tule Jeesuksen
lempeän luo,
jos sa kolkutat vain, oven avaa hän, ja taivaisen auvon suo!Mutta kitaranääni toi hänen mieleensä Via Vantaggion ja Cescan ja Gunnarin, jonka oli tapana maata sohvankulmassa jalat tuolilla ja näpäytellä Cescan kitaraa ja hyräillä Cescan italialaisia lauluja. Ja hän kaipasi yht'äkkiä ihan epätoivoisesti etelään.
Helge tuli hänen luokseen:
"Mitä ajattelet?"
"Via Vantaggioa."
"Niin, Jenny – miten ihanaa meidän olikaan siellä."
Jenny kietoi äkkiä kätensä Helgen kaulaan ja painoi hyväillen Helgen pään olkaansa vasten. Helgen puhuessa hän oli yht'äkkiä pannut merkille, ettei Helge ollutkaan mukana siinä jota hän oli kaivannut.
Ja hän kohotti jälleen Helgen päätä ja katseli Helgen meripihkankarvaisiin silmiin ja tahtoi muistella kaikkia niitä aurinkopäiviä campagnalla, jolloin Helge oli maannut ruohikossa tuhatkaunojen seassa ja katsellut häntä.
Hän tahtoi pudistaa yltään painavan, puristavan haluttomuudentunteen, joka kietoi hänet valtaansa niin pian kuin hän oli Helgen kodissa.
Kaikki oli täällä niin sietämätöntä. Hamasta ensi illasta saakka, jolloin hänet oli kutsuttu tänne heti Helgen julkisen paluun jälkeen. Jolloin rouva Gram oli esittänyt hänet miehelleen – seisoa siinä ja näytellä, samalla kun Helge seisoi katselemassa ja tiesi, että he pettivät Helgen äitiä. Se kiusasi Jennyä niin sanomattomasti. Ja sitten se, joka oli vieläkin pahempaa. Hän oli jäänyt tuokioksi kahden kesken Gramin kanssa ja Gram oli sanonut, että hän oli käynyt Jennyn ovella silloin iltapäivällä, mutta että Jenny ei ollut kotona. "Ei, minä en ollut ateljeessa sinä päivänä", oli Jenny vastannut ja käynyt samassa tulipunaiseksi. Silloin Gram oli katsahtanut häneen niin hämmästyneenä, että hän oli sanonut – taivas tiesi mitenkä se yht'äkkiä oli tullut hänen suustaan –: "Niin, olinhan muuten kotona. Mutta on voinut avata, sillä eräs henkilö oli luonani."
Gram oli hymyillyt hiukan ja sitten hän sanoi: "Niin, kuulin hyvin että ateljeessa oli joku." Ja silloin Jenny oli hämmennyksissään kertonut, että siellä oli Helge ja että Helge oli incognito ollut pari päivää kaupungissa.
"Rakas Jenny", oli Gram sanonut, ja Jenny oli nähnyt että hän oli pahoillaan. "Eihän teidän olisi tarvinnut salata sitä minulta. Minä olisin totisesti antanut teidän olla rauhassa. No niin. – Mutta en voi kieltää, että olisin ollut hyvin iloinen, jos Helge olisi tahtonut käydä tervehtimässä minua."
Jenny ei ollut keksinyt mitään vastausta.
"No niin. Tahdon siis pitää varani jottei Helge saa vihiä, että tiedän sen."
Jenny ei ollenkaan ollut aikonut salata Helgeltä, että hän oli kertonut asian tämän isälle. Mutta nyt se oli jäänyt sanomatta – hän oli pelännyt että se pahoittaisi Helgeä. Ja häntä kiusasi ja hermostutti se että hänen piti sekaantua kaikkeen tähän – toisen ei pitänyt saada tietää yhtä eikä toisen toista.
Eiväthän Jennyn omatkaan kotolaiset tietäneet mitään, Mutta se oli aivan toista. Eihän hän ollut tottunut puhumaan äidille omista asioistaan – ei ollut koskaan löytänyt mitään ymmärtämystä siltä taholta, mutta hän ei myös koskaan ollut sitä etsinyt tai odottanut. Ja nyt äiti oli levoton Ingeborgin takia. Jenny oli suostuttanut äidin vuokraamaan asunnon Bundefjordenista; Bodil ja Nils matkustivat edestakaisin kodin ja koulun väliä, ja Jenny asui ateljeessa ja söi kaupungilla.
Eikä hän sentään koskaan ollut pitänyt äidistä ja kodistaan niin kuin nyt. Ei vain sen takia, että äiti ei ollut perillä mistään – jos hän joskuskaan olisi huomannut, että Jennyn oli vaikeata, olisi hän rehellisesti koettanut auttaa ja lohduttaa – kysymättä mitään. Jo se ajatus olisi pannut hänet punastumaan, että hänen täytyisi tehdä jollekin lapselleen tunkeileva kysymys. Mutta tämä toinen – Helgen koti – mikä helvetti kasvavalle lapselle! Ja oli kuin kodin epäsopu olisi heittänyt varjonsa heidän ylleen silloinkin, kun he olivat muualla yhdessä. Mutta Jenny tahtoi voittaa sen. Hänen oma poikaparkansa, raukka –.
"Helge, omani", ja hänen hyväilynsä olivat yht'äkkiä ylenpalttiset.
Jenny oli tarjonnut rouva Gramille apuaan ruoka-astioiden pesussa ja illallishommissa, mutta rouva oli vain vastannut ominaisella hymyllään:
"No mutta rakas – ettehän te ole täällä sen vuoksi – siitä teidän ehdottomasti täytyy päästä, neiti Winge."
Ehkei rouva Gram tarkoittanut mitään pahaa, mutta hänen hymynsä oli aina niin ilkeää. Raukka, ehkei hänellä enää ollut muuta hymyä –.
Gram tuli kotiin, hän oli ollut kävelemässä. Jenny ja Helge istuutuivat hänen kanssaan tupakkahuoneeseen.
Rouvakin pistäytyi silmänräpäykseksi:
"Olit unohtanut sateenvarjosi – tapasi mukaan. Olipa hyvä ettet saanut sadekuuroa. Niin, sellaisia ne miehet ovat – eivätkö he tarvitsekin silmälläpitoa –", ja hän hymyili Jennylle.
"Niin, mutta sinä oletkin hyvin valpas pitämään minua silmällä", sanoi Gram. Ääni ja olemus olivat aina niin piinaavan kohteliaat, kun hän puhutteli vaimoaan.
"Mutta täälläkö tekin istutte", sanoi rouva Helgelle ja Jennylle.
"Niin", sanoi Jenny, "ihmeellistä, mutta minusta herrainhuone on miltei joka kodissa kaikkein viihtyisin. Niin oli meilläkin kotona, kun isä eli", lisäsi hän nopeasti. "Se johtuu ehkä siitä että ne ovat kalustetut työhuoneiksi."
"Silloin pitäisi keittiön olla kodin viihtyisin huone", nauroi rouva. "Vai mitä luulet, Gert, kummassakohan huoneessa tulee enemmän työtä tehdyksi, täällä sinun huoneessasi vaiko minun – sillä keittiötä voi kai sanoa minun työhuoneekseni –"
"Myönnän että enimmän hyödyllistä työtä suoritetaan ehdottomasti sinun työhuoneessasi."
"No niin", sanoi rouva Gram. "Ja nyt minun täytyy ottaa vastaan äskeinen rakastettava tarjouksenne – tahtoisitteko olla niin kiltti ja auttaa minua hiukan, neiti Winge? On jo niin myöhä –."
He istuivat illallispöydässä, kun ovikello soi. Tulija oli rouva Gramin sisarentytär, Aagot Sand. Rouva Gram esitti Jenny Wingen.
"Voi niin, te olette siis se taidemaalari, jonka kanssa Helge seurusteli niin paljon Roomassa! Sitähän melkein oletinkin" –, ja neiti Sand nauroi. "Näin teidät kerran keväällä Stener-kadulla, te kuljitte Gert-enon kanssa Ja kannoitte joitakin maalauskamppeita –."
"Erehdyt, Aagot pieni", keskeytti rouva Gram. "Koska se muka oli?"
"Rukouspäivän aattona. Minä palasin juuri koulusta –."
"Aivan niin", sanoi Gram. "Neiti Winge seisoi ja oli pudottanut maalilaatikkonsa kadulle, ja minä autoin häntä poimimaan tavaroita –."
"Kas, sitä pientä seikkailua et olekaan ripittänyt vaimollesi –", ja rouva Gram nauroi äänekkäästi. "En aavistanutkaan, että te kaksi tunsitte toisenne jo ennestään –."
Gram nauroi hänkin:
"Neiti Winge ei nähtävästi tuntenut minua. Se ei kylläkään ole mairittelevaa minulle, mutta en tahtonut muistuttaa –. Ettekö todellakaan yhtään aavistanut, kun äsken näitte minut, että olin se kiltti vanha herra, joka kerran autoin teitä?"
"En ollut ihan varma", sanoi Jenny arasti. Hän oli tulipunainen kasvoiltaan. "En luullut että tunsitte minut –." Hän koetti nauraa, mutta tunsi piinallisen selvästi, kuinka epävarma hänen äänensä oli ja kuinka hänen poskensa hehkuivat.
"Sehän oli oikea seikkailu", nauroi rouva Gram. "Todellakin merkillinen yhteensattuma."
"Huh sentään, sanoinko minä taas jotain hullua?" kysyi Aagot. He istuivat arkihuoneessa illallisen jälkeen. Gram oli vetäytynyt omaan huoneeseensa, ja rouva oli keittiössä. "Se on ihan kauheata – tässä talossa ei koskaan tiedä minne kääntyä kun jo pamahtaa –. Mutta rakkaat ihmiset, selittäkää minulle, en ymmärrä mitään –."
"Herranen aika, Aagot, pidä huoli omista asioistasi", sanoi Helge kiivaasti.
"Helge kulta, älä vain puraise! Onko Bekka-täti siis mustasukkainen neiti Wingelle, vai –?"
"Sinä olet maailman tahdittomin olento –"
"Äitiäsi lukuun ottamatta – kiitos vain, Gert-eno väitti kerran samaa." Hän nauroi. "Mutta sehän on vallan päin honkia – mustasukkainen neiti Wingelle!" Hän silmäili uteliaana noita kahta.
"Rakas Aagot, lakkaisit vähitellen sekaantumasta siihen, mikä koskee vain meitä", keskeytti Helge hänet.
"Hyvä on, hyvä on. Minä vain luulin – no niin, samantekevä."
"Niin onkin, jumaliste."
Rouva Gram tuli sisään ja sytytti lampun. Jenny katsahti miltei pelokkaana hänen sulkeutuneisiin, vihaisiin kasvoihinsa – rouva Gram seisoi siinä ja tuijotti silmänräpäyksen verran eteensä, silmät kovina ja säihkyvinä. Sitten hän alkoi raivata pöytää. Hän nosti maasta Jennyn ompelusakset, jotka olivat pudonneet.
"Teidän erikoisuutenne on nähtävästi pudottaa tavaroitanne. Kädet eivät saa olla niin veltot, pikku neiti Winge. Helge ei ole niin kohtelias kuin hänen isänsä, mikäli näyttää." Hän nauroi. "Ehkäpä saan nyt sytyttää lamppusi, rakas ystävä –", hän kulki tupakkahuonetta päin – meni sisään ja sulki oven jälkeensä.
Helge kuulosti silmänräpäyksen mitä toisessa huoneessa tapahtui – äiti puhui matalalla äänellä ja kiihkeästi. Sitten hän jälleen painui kokoon.
"– Etkö sinä jo vihdoin voisi lopettaa –", kuului Gramin ääni selvästi toisesta huoneesta.
Jenny kumartui Helgen puoleen:
"Minä lähden kotiin nyt – päätäni särkee –."
"Voi ei, Jenny. Sitten täällä oikein jatkuukin kohtauksia, loputtomiin, jos sinä menet. Ole kiltti ja jää – ei käy että ikään kuin karkaat, äiti hermostuisi vielä enemmän –."
"En jaksa enää", kuiskasi Jenny miltei itkuun valmiina.
Rouva Gram meni huoneen läpi. Gram tuli heidän luokseen.
"Jenny on väsynyt – hän tahtoo kotiin. Minä menen saattamaan häntä, isä."
"Joko tahdotte lähteä? Ettekö istuisi vielä hetkisen?"
"Minä olen väsynyt – päätäni kivistää", mumisi Jenny.
"Hetkinen vielä", kuiskasi Gram äkkiä. "Hän –" ja Gram keikautti päätään – "ei sano mitään teille. Ja niin kauan kuin te olette täällä, säästymme me muut kohtauksilta –."
Jenny istuutui hiljaa pöydän ääreen ja tarttui koruompelukseensa. Aagot neuloi tarmokkaasti valkoista tavanomaista hartialiinaa.
Gram meni pianon luo. Jenny ei ollut soitannollinen, mutta hän ymmärsi että Gram oli, ja vähitellen hänen mielensä alkoi hiukan rauhoittua, Gramin istuessa ja soitellessa pieniä pehmeitä melodioita – häntä varten, sen hän vaistosi.
"Tunnetteko tätä, neiti Winge?"
"En tunne."
"Etkä sinäkään, Helge? Ettekö kuullut sitä Roomassa? Minun aikanani laulettiin sitä kaikkialla. Tässä on muutamia vihkoja, joissa on italialaisia sävelmiä –."
Jenny meni hänen luokseen ja selaili nuottivihkoja.
"Onko hyvä kun soitan?" kuiskasi Gram.
"On."
"Soitanko vielä?"
"Kiitos."
Gram hiveli hänen kättään:
"Pikku Jenny raukka! Mutta menkää nyt – ennen kuin hän tulee –."
Rouva Gram toi tarjottimella rabarberiviiniä ja leivoksia.
"No mutta sepä hauskaa että soitat meille hiukan, Gert! Eikö teistä mieheni soita kauniisti, neiti Winge? Onko hän soittanut jo ennen teille?" kysyi hän viattomasti.
Jenny pudisti päätään: "En edes tietänyt että herra Gram soittaa –"
"Mitenkä ihastuttavasti te neulotte –", hän otti Jennyn koruompeleen ja tarkasteli sitä. "Ja minä kun luulin, että teistä taiteilijattarista olisi alentavaa näperrellä pieniä käsitöitä. Miten viehättävä malli – mistä olettekaan sen löytänyt – ulkomailtako?"
"Sehän on vain jotain itse piirtämääni –"
"Niinkö? Niin, silloinhan ei ole vaikeata saada sieviä malleja – katso Aagot, eikö se olekin kaunis? Tehän taidatte olla oikein näppärä tyttö, neiti Winge –", ja hän taputti Jennyä kädelle.
Mitenkä inhottavat kädet hänellä on, ajatteli Jenny. Pienet, lyhytsormiset, kynnet pituutta leveämmät, aivan kuin laajentuneet –.
Helge ja Jenny saattoivat ensin Aagotin hänen täysihoitolaansa Sofiankadulle. Ja sitten he kulkivat yhdessä Pilestrædetiä vaaleansinisessä suviyössä. Sadekuuron jäljeltä tulvasi kastanjapuiden valkoisista kukkassoihduista sairaalan kiviaidan takaa imelää tuoksua.
"Helge", sanoi Jenny matalalla äänellä. "Sinun täytyy koettaa järjestää niin, ettei meidän tarvitse olla mukana ylihuomenna."
"Mahdotonta, Jenny. Hehän pyysivät sinua mukaan ja sinä lupasit. Sehän on sinua varten."
"Voi Helge! Voithan ymmärtää millaista siitä tulee. Ajattele jos voisimme lähteä jonnekin kahden kesken, Helge. Pieni retki kahden kesken, vain me molemmat, Helge –. Niin kuin Roomassa."
"Ymmärräthän etten pyytäisi mitään parempaa. Mutta kodissa on sitten taas niin paljon ikävyyksiä, ellemme tahdo olla mukana heidän juhannusretkellään –"
"Ikävyyksiä siellä on joka tapauksessa", sanoi Jenny ivallisesti.
"Niin mutta tämä vain pahentaisi. Herranen aika, etkö nyt voisi koettaa alistua siihen minun takiani! Eihän sinun sentään tarvitse aina kestää sitä – elää kaiken sen keskellä ja tehdä työtä –."
Helge oli oikeassa, ajatteli Jenny, ja hän syytti itseään katkerasti ettei ollut sen kärsivällisempi. Niin, hänen pojuraukkansa, hänen piti elää ja työskennellä tuossa kodissa, jossa Jenny töin tuskin kesti pari tuntia. Siellä Helge oli kasvanut ja siellä taistellut koko nuoruutensa vuodet.
"Voi, Helge – niin, minä olen paha ja itsekäs." Ja Jenny painautui häntä vasten – väsyneenä, piinattuna ja nöyryytettynä. Ja hän toivoi että Helge suutelisi häntä ja että he lohduttaisivat toisiaan – eihän asia heitä liikuttanut; heillähän oli toinen toisensa, he kuuluivat yhteen, jossain kaukana tuon vihan ja epäluulon ja pahuuden ilmakehän ulkopuolella.
Jasmiinien tuoksu tulvaili vanhoista puutarhoista, joita oli rakentamattomilla tonteilla siellä täällä kadun varrella.
"Me teemme kyllä sellaisen retken kahden kesken, Jenny – joskus toiste", lohdutti hän.
"Mutta että te sentään saatoitte olla niin typeriä!" sanoi hän äkkiä. "En voi sitä käsittää! Teidänhän täytyi ajatella että äiti jotenkin voisi saada siitä vihiä – ihan noin vain –"
"Hän ei tietysti usko koko juttua, jonka isäsi yritti keittää", sanoi Jenny arasti.
Helge hymähti.
"Tahtoisin että isäsi kertoisi kaikki ihan niin kuin asia on", huokasi Jenny.
"Voit olla huoleti ettei hän kerro. Etkä sinä siis saa olla tietävinäsi mistään. Se on ainoa mitä voit tehdä. Kun kerta olitte niin typeriä."
"Enhän voinut sille mitään, Helge."
"Oh – minähän olin sentään kertonut siksi paljon kotioloistamme. Olisit voinut menetellä niin, etteivät isän vierailut olisi uusiutuneet – kaikki nuo käynnit ateljeessa – ja kohtaamiset Stenerkadulla –"
"Kohtaamiset? Minä näin tuon aiheen ja tiesin, että voisin maalata siitä hyvän taulun – ja sen olen tehnytkin."
"No niin, olkoon. Lähinnä se tietenkin on isän syytä. Oh!" Hän oikein purkautui: "Ja tapa jolla isä puhuu äidistä – niin, kuulithan mitä hän oli sanonut Aagotille. Ja nyt illalla sinulle. 'Hän!' Helge matki isää: 'niin, teille ei hän sano mitään!' Hän on kuitenkin oma äitimme."
"Minusta taas, Helge, on isäsi sentään paljoa huomaavaisempi ja kohteliaampi äidille kuin äitisi hänelle."
"Isäkö huomaavainen – oh! Sanotko sinä huomaavaisuudeksi tapaa, millä hän on koettanut viekoitella sinut puolelleen! Ja hänen kohteliaisuutensa – kunpa tietäisit mitä lapsena kärsin – ja aikuisenakin – sen takia! Kun hän seisoi siinä – suorana ja jäykkänä ja näytti kohteliaalta eikä sanonut sanaakaan – ja jos hän puhui – kuinka jäätävän, ahdistavan kylmästi ja kohteliaasti! Parempi melkein sittenkin äidin kirkuminen ja sättiminen ja raivo – voi, voi!"
"Oma pojuni!"
"Voi Jenny! Eikä kaikki sentään ole vain äidin syytä. Voin ihan ymmärtää häntä – kaikki ihmiset pitävät enemmän isästä. Niin, sinäkin. Sehän on luonnollista – niin pidän minäkin, pohjimmalti. Mutta juuri siksi ymmärrän että hänen on täytynyt tulla sellaiseksi kuin hän on. Hänhän tahtoisi olla kaikkialla ensimmäinen, näetkös. Eikä hän ole ensimmäinen kenellekään. Äiti raukka!"
"Niin, raukka", sanoi Jenny. Mutta hänen sydämensä oli jääkylmä rouva Gramia kohtaan.
Ilmassa tuntui raskaana lehvien ja kukkien tuoksu, kun he kulkivat Ylioppilaspuistikon halki. Suviyön kalpeassa hämärässä sipistiin ja supistiin penkeillä puiden varjossa.
Heidän yksinäiset askeleensa kaikuivat tyhjillä liikekaduilla, joiden varsilla korkeat talot nukkuivat, sininen kajo suurilla kiiltävillä ikkunaruuduillaan.
"Saanko tulla kanssasi ylös?" kuiskasi Helge hänen ovensa ulkopuolella.
"Olen niin väsynyt", kuiskasi Jenny heikosti.
"Tahtoisin niin kernaasti istua luonasi pikkuhetken – eikö meidän sinun mielestäsi tarvitse olla hiukan kahdestaan –"
Jenny ei väittänyt vastaan, mutta alkoi nousta hänen edellään portaita viidenteen kerrokseen.
Yö lepäsi sinisenä heidän päittensä päällä, katon suuren vinoikkunan takana. Jenny sytytti seitsenhaaraisen kynttilänjalan kirjoituspöydällä, otti savukkeen ja piteli sitä liekissä:
"Tahdotko polttaa, Helge?"
"Kiitos." Hän otti savukkeen Jennyn huulilta.
"Katsos, asia on niin", sanoi hän äkkiä, "että isä oli kerran – väleissä erääseen naiseen. Olin silloin kaksitoistavuotias. Enhän tiedä, minkälaatuiset ne välit oikein olivat. Mutta äiti –. Voi, se oli surkeata aikaa! He jäivät yhteen vain meidän takiamme – sen on isä itse kertonut. Taivas tietää etten voi kiittää häntä siitä. Äiti on ainakin rehellinen ja myöntää, että hän pitää kiinni isästä kynsin hampain, koska ei tahdo häntä päästää –."
Helge heittäytyi sohvalle. Jenny istuutui hänen viereensä ja suuteli hänen hiuksiaan ja silmiään. Helge liukui polvilleen lattialle ja pani päänsä Jennyn syliin.
"Muistatko viimeistä iltaa Roomassa, Jenny, kun sanoin sinulle hyvästi? Pidätkö minusta yhtä paljon vielä?"
Jenny ei vastannut.
"Jenny?"
"Meidän ei tänään ole ollut hyvä olla, Helge", kuiskasi Jenny. "Ensimmäistä kertaa –"
Helge kohotti päätään: "Oletko vihainen minulle?" kysyi hän matalalla äänellä.
"En. Vihainen en ole –."
"Mutta mitä sitten?"
"Ei mitään. – Vain –"
"Vain – mitä sitten?"
"Tänä iltana –" Jenny tavoitteli sanoja. "Kun me kuljimme kotiin, sanoit sinä – mehän voimme tehdä sellaisen retken kahdestaan – toiste. Niin ei ollut Roomassa, Helge. Nyt sinä päätät ja sanot, mitä minun pitää tehdä ja mitä ei –"
"Mutta Jenny, eihän –"
"Niin se vain on. Ymmärräthän, tahdon itse että niin on. Sinä päätät. Mutta Helge – silloin sinun pitää myös auttaa minua tässä – kaikessa tässä vaikeassa –"
"Enkö minä siis tänään ole auttanut sinua?" kysyi Helge hitaasti ja nousi.
"Rakkaani – ethän sinä voinut –."
"Onko minun paras lähteä nyt?" kysyi Helge tuokion kuluttua ja painoi Jennyn syliinsä.
"Sinun pitää tehdä niinkuin itse tahdot", sanoi Jenny hiljaa.
"Tiedät mitä minä tahdon. Entä sinä – kernaimmin?"
"En tiedä mitä tahdon, Helge." Ja Jenny puhkesi samassa itkuun.
"Jenny! Voi, Jenny!" Helge suuteli häntä hellävaroin monta kertaa. Mutta kun Jenny oli rauhoittunut, hän otti Jennyn käden omiinsa:
"Minä menen nyt. Nuku hyvin, oma ystävä. Älä ole minulle vihainen! Lapsiraukka, sinä olet väsynyt."
"Sano minulle kauniisti hyvää yötä", pyysi Jenny ja kietoutui hänen kaulaansa.
"Hyvää yötä. Oma, rakas Jennyni, kultani. Sinä olet väsynyt, raukka – niin, niin väsynyt. Hyvää yötä. Hyvää yötä."
Ja Helge lähti. Ja Jenny puhkesi uudelleen itkuun.
VI
"Tämän minä oikeastaan halusin näyttää sinulle", sanoi Gert Gram ja nousi. Hän oli ollut polvillaan ja haronut kassakaapin alinta laatikkoa.
Jenny sysäsi vanhat luonnosvihot syrjään ja veti sähkölampun lähemmäs. Gram pyyhki pölyä suuresta salkusta ja asetti sen hänen eteensä.
"Voit uskoa että on jo vuosikausia siitä, kun viimeksi näytin tätä kenellekään! Taikka itsekään katselin sitä. Mutta olen jo kauan toivonut että sinä sen näkisit. Jo aivan ensimmäisestä kerrasta saakka, kun kävin luonasi, ateljeessa. Silloin kun kerran olit täällä katselemassa Helgen lapsuudenkuvia, ajattelin kysyä sinulta, etkö tahtoisi katsella sitä. Ja sitten, kun maalasit tässä likellä.
"Niin, Jenny, kaikki on niin merkillistä. Kun päivisin istun täällä arkisessa aherruksessani" – Gram katsahti ympärilleen pienessä ahtaassa konttorihuoneessa – "ja ajattelen: tänne minä olen päätynyt kaikkine nuoruudenunelmineni. Tuolla kaapissa ne lepäävät kuin ruumiit sarkofageissaan, ja täällä vaellan itse – kuollut ja unohdettu taiteilija –."
Jenny oli vaiti. Gram käytti joskus lausetapoja, jotka Jennystä olivat niin hempeitä. Vaikkakin hän tiesi että tunne, joka niitä kannatti, oli niin katkerasti rehellinen. Ja seuraten äkillistä mielijohdettaan Jenny yht'äkkiä hiveli kevyesti hänen harmaita hiuksiaan.
Ihmeekseen Jenny tunsi omienkin kättensä vapisevan, tarttuessaan ensimmäiseen lehteen. Ja hänen sydämensä oli käpristynyt niin merkillisen pelokkaasti. Aivan kuin hän olisi tuntenut, että onnettomuus oli lähellä: hän pelästyi äkkiä ajatellessaan, ettei kukaan vain saisi tietää tästä käynnistä – ettei hän uskaltaisi kertoa siitä Helgelle. Ja häntä painosti, kun hän vain muistikin sulhastaan – aikoja sitten hän oli suorastaan päättänyt olla ajattelematta, mitä hän oikeastaan tunsi tätä kohtaan. Eikä hän tahtonut antaa sijaa aavistuksen tapaiselle, joka häivähti hänen mielessään tänä silmänräpäyksenä – ei tahtonut tehdä itseään vieläkin levottomammaksi tutkistellakseen, mitä Gert Gram oikeastaan tunsi häntä itseään kohtaan.
Sitten hän alkoi käännellä salkun lehtiä, Gert Gramin nuoruudenunelmia, ja kaikki oli niin sanomattoman surullista –.
Gram oli kertonut tästä työstään, Lanstadin Kansanlaulujen kuvituksesta, aina kun he olivat kahden. Ja Jenny oli ymmärtänyt että Gram itse uskoi syntyneensä taiteilijaksi juuri tätä ainokaista työtä varten. Gram oli itse nimittänyt niitä kuvia, jotka riippuivat hänen kotonaan, ahkeran ja tunnollisen oppilaan harrastelutöiksi. Mutta tämä täällä – se oli omaa –.
Ensi silmäykseltä ne näyttivät kylläkin hyviltä, nuo isokokoiset lehdet, joiden rikkaat kehykset olivat romaanista lehtiornamenttia ja tekstaus siroja munkkikirjaimia. Värivaikutelma oli kauttaaltaan puhdas ja hieno – muutamissa hyvinkin kaunis. Mutta tekstaukseen sovitetut alkukirjaimet ja koristekuviot, niin huolellisia ja virheettömiä kuin ne olivatkin miniatyyrimäisessä piirustuksessaan – kuinka elottomia ja tyylittömiä! Muutamat aivan luonnonmukaisia, muutamat jäljittelivät niin tarkoin Italian keskiaikaista taidetta, että Jenny saattoi tuntea erinäisiä ilmestysenkeleitä ja madonnia ritarien ja neitsyeitten kaapujen alta. Vieläpä Hukabal-laulun lehtien värityskin – kultaa ja punasinervää – muistutti selvästi erästä messukirjaa San Marcon kirjastossa. Ja kuinka omituiselta näyttikään luostarilatinan siro kirjoitus laulujen jykevätekoiseen sanontaan! Muutamissa kokosivun kuvissa oli muotokieli ja sommittelu täyttä barokkia, jäljitellen roomalaisia alttarikuvia. Kaikua kaikesta, mitä Gert Gram oli nähnyt, mihin hän oli eläytynyt ja mitä rakastanut, oli tämä hänen nuoruudentyönsä – siinä ei ollut ainoatakaan omaa säveltä, vain monien sävelten kaikua – mutta tämä kaiku kertasi kaiken omalla herkällä tavallaan.
"Nähtävästi et oikein pidä niistä", sanoi Gram ja hymyili hiukan. "Ei, huomaan kyllä ettet pidä."
"Minähän pidän. Tässä kaikessa on niin kovin paljon kaunista ja hienoa. Tiedätkö" – Jenny tavoitteli oikeata sanaa – "se vain vaikuttaa jonkin verran vieraalta meistä, jotka olemme nähneet samoja aiheita käsiteltyinä toisin – ja käsiteltyinä niin hyvin, ettemme voi oikein hyväksyä niitä, nähdessämme ne toisella tavoin tehtyinä."
Gram istui Jennyn vieressä ja tuki leukaansa kädellään. Tuokion kuluttua hän katsahti ylös – ja Jennyn sydämessä värähti sääli, kun hän näki nuo silmät.
"Minä muuten itsekin muistelin että ne olisivat parempia", sanoi Gram hiljaa ja yritti hymyillä. "Kuten sinulle sanoin, tuo salkku ei ole ollut esillä vuosikausiin."
"En ole koskaan oikein voinut käsittää", sanoi Jenny hetken kuluttua, johtaakseen keskustelua toisaanne, "että sinä olet tuntenut niin suurta vetovoimaa tuohon myöhäisrenessanssiin ja barokkiin."
"Eihän olisikaan luonnollista, Jenny pieni, että sinä voisit sitä käsittää." Gram katsoi Jennyn kasvoihin hymyillen omituisen kipeästi. "Katsohan – tietysti oli aika, jolloin uskoin omaan kykyyni – tavallaan. Mutta en milloinkaan niin ehdottomasti, etten samalla olisi tuntenut pientä kalvavaa epäilyä. Ei niin, että olisin epäillyt kykyäni ilmentää sitä, mitä tahdoin, mutta epävarmuuteni koski sitä, mitä minä oikeastaan tahdoin ilmentää! Minähän näin että romanttinen taide oli myöhäiskukoistuksessaan ja kuihtumaisillaan – rappeutumista ja epärehellisyyttä miltei pitkin linjaa –, mutta samalla, juuri romantiikkahan hallitsi koko sydäntäni. Eikä ainoastaan maalauksessa –. Kaipasin romantiikan ihannoituja talonpoikia – ja samalla olin elänyt kyllin kauan pikku poikana maaseudulla tietääkseni, ettei sellaisia ollut. Ja kun matkustin ulkomaille, oli päämaalini romantiikan Italia. Tiedän hyvin, sinä ja sinun aikasi, te haette kauneutta todellisuudesta, aistimin havaittavana. Minä, minä löysin kauneutta vain siinä muunnetussa muodossa, mihin toiset jo olivat todellisuuden pukeneet. Ymmärrät, kahdeksankymmenluku toi uuden uskontunnustuksensa – koetin huulillani siihen yhtyä, mutta sydämeni kapinoi –"
"Mutta Gert" – Jenny suoristihe. "Eihän todellisuus ole mikään ehdoton käsite. Sehän on erilainen jokaiselle, joka sen näkee. 'Kaikessa on kauneutta', sanoi eräs englantilainen maalari minulle kerran, 'mutta teidän silmänne joko näkevät sen tai eivät näe, pikkutytöt' –."
"Mutta Jenny – minä en kyennyt näkemään todellisuutta – näin vain sen heijastuksen toisten unelmissa. Olin aivan kyvytön eliminoimaan oman kauneuteni realiteettien moninaisuudesta.
"Ja tunsin oman voimattomuuteni. Ja saapuessani etelään sai barokki otteen sieluni syvimmästä. Etkö ymmärrä, kuinka syvä voimattomuus ja sieluntuska kätkeytyy muodon pöyhkeyteen? Barokilla ei ole mitään omaa, uutta, millä täyttää muoto. Vain osaamista, jota kehitetään ylenpalttisesti – vaatteitten hulmuavat laskokset, pyörryttävän uhittelevat lyhennykset, valon ja varjojen väkivaltainen vaikutus – koko pöyhkeilevä sommittelu. – Ja tyhjyyden peittää hurmostila – vääntyneitä kasvoja ja vääntyneitä jäseniä, pyhimyksiä, joiden ainoa oikea intohimo on omien kalvavien epäilyjen pelko, epäilyjen, jotka he tahtovat hukuttaa sairaaseen hurmioon. Ja todellakin, Jenny, mikä hedelmättömyyden epätoivo näiden jäljittelijöiden töissä, jotka tahtovat häikäistä – enimmän omaa itseään!"
Jenny nyökäytti päätään. "Niin, mutta Gert, tuohan on vain sinun yksilöllinen näkemyksesi. Minä en ole ollenkaan varma, että nuo maalarit, joista sinä puhut, olivat niinkään uhkamielisiä ja varmoja omasta itsestään."
Gert naurahti. "En tiedä. Ehkä siitä tuli minun keppihevoseni, koska – kuten sinä sanot – se kerta kaikkiaan vastasi omaa yksilöllistä näkemystäni."
"Mutta vaimosi kuva – se joka on punaiseen soinnutettu – on aivan impressionistinen – ja erinomaisen hyvä. Kuta enemmän sitä katselen, sitä parempi se mielestäni on."
"No niin. Mutta sehän on vain yksityistapaus." Gram oli tuokion vaiti. "Kun sitä maalasin, merkitsi hän minulle koko elämää. Olin silloin vielä niin rakastunut häneen – ja samalla vihasin häntä jo niin rajattomasti."
"Hänenkö syynsä oli", kysyi Jenny hiljaa, "että lopetit maalaamisen?"
"Ei, Jenny. Kaikki onnettomuudet, jotka kohtaavat meitä, ovat omaa syytämme. Tiedän ettet ole mitä tarkoitetaan sanalla uskovainen. Enkä muuten minäkään. Mutta minä uskon – sanoisinko Jumalaan, taikka sielulliseen potenssiin, tai nimitä sitä miten tahdot, joka rankaisee oikeamielisesti.
"– Hän oli kassanhoitajana eräässä liikkeessä Suurkudun varrella. Näin hänet aivan sattumalta. Hän oli ihmeellisen kaunis; ehkäpä näet sen vieläkin. No niin, minä pidin varalta eräänä iltana, kun hän poistui liikkeestä – puhuttelin häntä. Tein tuttavuutta. Viettelin hänet", sanoi hän matalalla ja kolealla äänellä.
"Ja sitten menit hänen kanssaan naimisiin. Sen vuoksi että hän oli raskaana. Sen olen aavistanut. Ja kiitokseksi hän on piinannut ja kiusannut sinua kaksikymmentäseitsemän vuotta. Tiedätkö, oikeamielisyys, johon sinä uskot, on melko lailla kovakourainen."
Gram hymyili väsyneesti: "Minä en sentään ole niin vanhanaikainen kuin ehkä luulet, Jenny. En näe mitään syntiä siinä, että kaksi nuorta, jotka rakastavat toisiaan ja tuntevat kuuluvansa yhteen, antautuvat toisilleen joko laillisin tai laittomin muodoin. Mutta kirjaimellisesti, minä viettelin Rebekan. Hän oli viaton, kohdatessaan minut – eikä vain ruumiillisesti, tarkoitan. Minä näin millainen hän oli – itse ei hän sitä aavistanut. Minä ymmärsin mitenkä intohimoinen hän oli, ja kuinka hän rakkaudessaan tulisi mustasukkaiseksi ja tyrannimaiseksi. Mutta siitä minä viis' – minua mairitteli se, että tuollainen hurja intohimo kohdistui juuri minuun – että omistin tuon ihanan tytön niin ehdottomasti. Enkä minä tietenkään koskaan ajatellut että olisin vain hänen omansa, siinä mielessä kuin tiesin hänen vaativan. – Ei niin, että olisin ajatellut jättää hänet –. Mutta tarkoitin että kyllä ymmärtäisin korostaa omaa minuuttani, pitää suhteemme ulkopuolella sen, jota en tahtonut jakaa hänen kanssaan – harrastukseni, työni, varsinaisen elämäni – vaikka tiesin, että hän koettaisi saada kaiken sen. Sehän oli ikityperää minulta – kun kerta tiesin, että minä olin heikko, hän väkevä ja häikäilemätön. Mutta laskin, että hänen suurempi intohimonsa antaisi minulle, joka muutamissa asioissa olin suhteellisen kylmä, yliotteen –
"– Näin senkin, että hän – paitsi suurta rakastamisen kykyään – ei pystynyt paljoonkaan. Hän oli turhamainen ja sivistymätön ja kateellinen ja raaka. Meillä ei ollut mitään henkistä yhteyttä – mutta sitä en kaivannutkaan. Tahdoin vain omistaa hänen ihanan ruumiinsa ja nauttia hänen kiihkeätä intohimoaan –"
Gram nousi ja meni Jennyn luo. Ja hän tarttui tytön käsiin ja painoi ne hetkeksi silmilleen:
"Saatoinko odottaakaan että avioliitto hänen kanssaan veisi muuhun kuin surkeuteen –. Minunhan täytyi korjata mitä olin kylvänyt. Minun täytyi siis mennä naimisiin hänen kanssaan. Se oli kauheata aikaa. Sillä silloin, kun hän kävi minua tapaamassa ateljeessani, hän oli intohimossaan villi ja hurja – ivaili vanhojen tätien ennakkoluuloja. Hän oli ylpeä siitä, että oli rakastajatar – ylimielinen – ei ollut muuta elämää kuin tämä vapaa rakkauselämä. – Sitten hänen kävi hullusti – ja silloin tuli kelloon toinen ääni. Minä sain kuulla hänen Fredrikshaldissa asuvasta rehellisestä perheestään ja hänen tahrattomasta maineestaan ja hyveellisyydestään ja minä olin heittiö ja vintiö, ellen silmänräpäyksessä mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja niin ja niin moni mies oli tahtonut saada hänet joko tavalla tai toisella, eikä hän ollut suostunut kihloihin eikä antautunut vieteltäväksi –. Eikä minulla ollut mitään, jonka varassa mennä naimisiin – olin vain ylioppilas, jolla oli huonot arvosanat, enkä muuten ollut opiskellut muuta kuin maalausta –. Kuukausia kului. Minun täytyi mennä vanhan isäni luo. Ja niin jouduin naimisiin, ja kahta kuukautta myöhemmin tuli Helge –.
"Perheeni auttoi minua, niin että sain tämän liikeyrityksen käyntiin. Minähän olin kerran maailmassa uneksinut suuresta taidekustannusliikkeestä – kansanlaulusommitelmani – mutta minulla oli kyllin tekemistä hankkiessani ruokaa itselleni ja omilleni. Niin, tiedät ehkä että olin lähellä vararikkoa kerran – vuonna 90. Niin, hän jakoi rehellisesti aherruksen ja puutteen ja köyhyyden kanssani – olisi vaikka nähnyt nälkää minun ja lasten puolesta. Mutta kun tunteeni häntä kohtaan olivat mitä ne olivat, oli melkein vielä pahempaa kuin minun oli myönnettävä, että hän ahersi ja kärsi ja uhrasi minun takiani –.
"Minunhan täytyi uhrata kaikki, mitä rakastin – hän pakotti minua luopumaan tuuma tuumalta kaikesta, jossa hän ei ollut mukana. Isä ja hän olivat veriviholliset ensi hetkestä. Nimittäin niin, ettei isä ollut ihastunut miniäänsä. Se taas loukkasi toisen turhamaisuutta. Meidän välillemme täytyi näin syntyä epäsopua. Isä oli entisajan virkamiehiä – hiukan ahdas ehkä – hiukan jäykkä ja kuiva – mutta niin hieno ja jalo ja oikeamielinen ja pohjaltaan niin lämmin ja hellä ja hyvä. Me olimme aina merkinneet niin paljon toisillemme – niin Jenny, minä rakastin häntä – mutta sitähän minä en siis saanut –.
"Ja sitten taiteeni –. Minä näin etten omannut sellaisia lahjoja kuin kerran uskoin. Enkä jaksanut yrittää yhä uudelleen ja uudelleen, kun kerta en uskonut itseeni – olin väsynyt ahertamaan ja väsynyt tähän yhteiselämään, joka yhä enemmän muodostui yhdyselämän irvikuvaksi. Hän soimasi minua siitä – mutta salaisesti hän oli voitonriemuinen.
"Ja sitten lapset. Hän oli mustasukkainen huomatessaan, että pidin heistä, ja taas, että he pitivät minusta. Hän ei tahtonut jakaa minua lasten kanssa eikä jakaa lapsia minun kanssani –
"Hänen mustasukkaisuutensa on kehittynyt suoranaiseksi hulluudeksi, vuosien mittaan. Niin, saatathan itse nähdä –"
Jenny katsahti häneen.
"Hänhän tuskin sietää että olen samassa huoneessa kuin sinä – tuskin silloinkaan kun Helge on läsnä –" Jenny istui vaiti tuokion. Sitten hän meni Gramin luo ja pani kätensä toisen hartioille:
"En käsitä – ei, en käsitä", hän kuiskasi, "että olet kestänyt tällaista elämää –"
Gert Gram kumartui eteenpäin ja nojasi päätänsä Jennyn olkaan: "En ymmärrä sitä itsekään, Jenny –" Ja kun Gram seuraavassa silmänräpäyksessä kohotti kasvonsa ja heidän silmänsä yhtyivät, kietoi Jenny kätensä toisen kaulaan, ja äärimmäisen toivottoman, hellän myötätunnon valtaamana suuteli Gramin otsaa ja poskea.
Hän pelästyi itse siinä samassa – katsoessaan Gramia kasvoihin, jotka lepäsivät siinä hänen hartioitaan vasten, silmät ummessa. Mutta Gram itse vetäytyi hiljaa pois ja nousi:
"Kiitos, Jenny pieni."
Gram pani lehdet jälleen salkkuun ja raivasi pöydän.
"Niin Jenny – toivoisin että sinä tulisit oikein, oikein onnelliseksi. Sinä olet niin nuori ja valoisa, ja niin reipas ja tarmokas ja lahjakas. Rakas lapseni – sinä olet kaikkea, mitä minä olisin tahtonut olla. Mutta jota en koskaan ollut –." Gram puhui matalalla äänellä, kuin poissaolevana.
"Ajattelen tässä" sanoi hän vähän ajan kuluttua rauhallisesti, "niin kauan kuin kahden ihmisen välinen suhde on uusi – kun asianomaiset eivät vielä ole eläytyneet yhteen – saattaa eteen tulla niin paljon vaikeaa. Toivoisin, ettei teidän täytyisi jäädä asumaan tänne kaupunkiin. Teidän pitäisi saada olla yksiksenne kaukana omaisista ja muusta sellaisesta – ensi aika".
"Niin, tiedäthän että Helge hakee tuota Bergenin virkaa", sanoi Jenny. Ja jälleen valtasi hänet sama käsittämätön epätoivo ja tuska, kun hän ajatteli Helgeä.
"Etkö koskaan puhu äitisi kanssa tästä kaikesta, Jenny? Miksikä et? Etkö pidä äidistäsi?
"Minusta sinun olisi hyvä neuvotella hänen kanssaan – puhella kaikesta äidille –"
"Ei kannata neuvotella toisten kanssa. Minusta ei ole hauska puhua kenenkään kanssa näistä", sanoi Jenny torjuen.
"Ei siis. Sinä olet –." Gram oli seisonut puolittain ikkunaan kääntyneenä. Mutta äkkiä hän hätkähti ja kuiskasi Jennyä päin, matalalla äänellä ja 'kiihtyneesti:
"Hän – Rebekka."
"Kuka?"
"Hän – Rebekka"
Jenny nousi. Hänestä oli kuin hänen olisi täytynyt huutaa – katkeroituneena, inhoten. Ja hän alkoi vapista – hänen jokainen hermosäikeensä aivan kuin pingottui, kuin puolustautuen – hän ei tahtonut tulla sekoitetuksi tuohon kaikkeen – kaikkeen rumaan ja pahaan – epäluuloihin, toraan, vihaisiin sanoihin, riitoihin, kohtauksiin, ties mihinkä kaikkeen –. Ei, hän ei tahtonut joutua siihen –."
"Jenny – lapseni, sinähän vapiset – älä pelkää – minulle ei hän saa tehdä mitään pahaa –"
"Kaukana siitä, minä en pelkää." Jenny kävi samassa kylmäksi ja kovaksi. "Minä olen ollut täällä sinua hakemassa – me olemme katselleet hiukan sinun salkkujasi – ja nyt minä lähden kanssasi kotiisi teelle."
"Eihän ole varma että hän on mitään huomannut –"
"Eikä tässä jumaliste olekaan mitään, jota meidän pitäisi peittää! Ellei hän tiedä että olen ollut täällä, saa hän sen kyllä tietää. Minä tulen kanssasi kotiin – kuuletko, meidän täytyy tehdä niin, sekä itsesi takia että minun takiani –."
Gram katsahti häneen: "No niin – puetaan siis –."
Kun he tulivat kadulle, oli rouva Gram mennyt.
"Meidän täytyy mennä raitiovaunussa, Gert, on myöhä." Jenny kulki nopeaan. Sitten hän sanoi äkkiä kiivaasti: "Helgenkään takia – eihän tämä salamyhkäisyys meidän välillämme käy laatuun."
Rouva Gram itse avasi heille oven. Ja samalla kun Gert Gram esitti selityksiään, vastasi Jenny tyynesti toisen vihaiseen silmäykseen:
"Onpa ikävä että Helge on ulkona tänä iltana. Ettekö usko että hän sentään palaa hyvissä ajoin, rouva Gram?"
"Olipa merkillistä, rakas ystävä, ettet sinä sitä muistanut", sanoi rouva Gram miehelleen. "Eihän neiti Wingenkään ole hauska istua täällä meidän yksinäisten vanhojen kanssa koko iltaa."
"Voi, mitä siihen tulee –", sanoi Jenny.
"En todellakaan muista että Helge sanoi mitään ulosmenosta tänä iltana", sanoi Gram.
"Ajatella että kerrankin näkee teidät ilman käsityötä", hymyili rouva Gram, kun he illallisen jälkeen istuutuivat arkihuoneeseen. "Te joka aina olette niin ahkera!"
"Niin, en joutunut pistäytymään kotona, lähdin niin myöhään ateljeesta. Mutta ettekö voisi lainata minulle jotakin käsityötä, rouva Gram?"
Jenny ylläpiti hänen kanssaan keskustelua, joka kosketteli valmiiksi piirrettyjä täkäläisiä ja pariisilaisia koruompeleita ja kirjoja, joita rouva Gram oli hänelle lainannut. Gram istui lukemassa. Kerran Jenny tunsi hänen silmiensä katseen.
Kello yhdeltätoista saapui Helge.
"Mikä nyt on?" kysyi Helge, kun he kulkivat alas portaita. "Onko kotona taas ollut kohtaus?"
"Kaukana siitä." Jenny puhui kiihkeästi ja kuumeissaan.
"Sinun äitisi suvaitsi vain olla epäarmollinen kun tulin teille isäsi kanssa."
"Minustakin olisit voinut sitä välttää", sanoi Helge hiljaa.
"Minä menen raitiovaunussa kotiin!" Äärimmilleen hermostunut kun oli, Jenny riistäytyi aivan suunniltaan irti toisesta. "En jaksa enää lisää tänä iltana, kuuletko? En tahdo noita ainaisia kohtauksia kanssasi, joka kerran kun olen ollut teillä. Hyvää yötä!"
"Ei, mutta Jenny! Jenny –" ja Helge juoksi hänen perässään, mutta Jenny oli jo ehtinyt pysäkille. Raitiovaunu tuli samassa, ja Jenny hypähti siihen ja antoi toisen jäädä seisomaan.
VII
Jenny kulki edestakaisin ateljeessaan seuraavana aamupäivänä. Hän ei jaksanut tarttua mihinkään työhön.
Sade rapisi tiheänä ja raskaana suurta vinoikkunaa vasten. Silloin tällöin Jenny pysähtyi katselemaan yli sateesta kiiltävien liuskakivikattojen ja mustien savupiippujen ja puhelinlankojen, joita pitkin sadepisarat kierivät helminä – ne valuivat kuin alamäkeä, vyöryivät yhteen ja tippuivat alas, mutta koko ajan valui sijalle uusia pisaroita.
Hänhän voisi matkustaa Bundefjordeniin äidin ja lasten luo, pariksi päiväksi. Pois täältä hänen täytyi päästä. Tai – jospa hän matkustaisi kaupungista – asettuisi jonnekin hotelliin ja pyytäisi Helgeä tulemaan sinne – saisi puhua rauhassa hänen kanssaan.
Kunpa he vain saisivat olla yhdessä jonkin aikaa – vain he kaksi. Hän koetti ajatella heidän kevättään etelässä ja muisti lämmön ja vihreän campagnan ja valkokukat ja hopeahäiveisen, vuoria verhoavan autereen, ja oman ilonsa. Mutta oli kuin hän ei olisi saanut loihdituksi esiin Helgen silloista kuvaa – miltä tämä oli näyttänyt hänen rakastuneissa silmissään.
Ja se aika oli nyt jo niin etäinen ja niin ihmeellisen erillinen hänen elämässään. Vaikkakin hän hyvin tiesi että mennyt aika ja nykyinen kuuluivat yhteen, hän ei voinut sitä tuntea.
Tuo koti Welhaveninkadun varrella – ei, siihen hän ei kuulunut. Ja oli kuin hänen Helgensä olisi hukkunut sinne. Mutta käsittämätöntä oli – hän ei suorastaan osannut tehdä sitä tajuttavaksi itselleen, että nuo ihmiset edelleenkin jäisivät kuulumaan hänelle – ja kuuluisivat aina.
Ei. Gram oli oikeassa. Heidän täytyi päästä pois.
Hän tahtoi matkustaa. Heti. Ennen kuin Helge ennättäisi tulla ja vetää tilille eilisestä.
Jenny oli täyttänyt pienen matkalaukun ja seisoi juuri vetämässä sadetakkia ylleen, kun oveen kolkutettiin – monta kertaa. Hän tunsi Helgen kolkutuksen.
Jenny seisoi hiirenhiljaa ja odotti, kunnes kuuli toisen lähtevän. Hetken perästä hän tarttui matkalaukkuun, lukitsi ateljeenoven ja lähti.
Kun hän oli ehtinyt puoliväliin portaita, huomasi hän miehen, joka istui porraskäytävän ikkunalla. Se oli Helge. Ja Helge oli nähnyt hänet. Jenny meni hänen luokseen. He seisoivat tuokion ja katselivat toinen toistaan.
"Miksi et tahtonut avata äsken?"
Jenny ei vastannut.
"Etkö kuullut koputustani?"
"Kuulin. Mutta en tahtonut puhua kanssasi."
Helge katsahti hänen matkalaukkuunsa.
"Aiotko matkustaa äitisi luo?"
Jenny epäröi tuokion:
"En. Ajattelin matkustaa Holmestrandiin pariksi päiväksi. Ja kirjoittaa sinulle ja pyytää sinua tulemaan sinne. Niin että olisimme saaneet olla yhdessä vähän aikaa, syrjäisten sekaantumatta kaikkeen ja panematta toimeen kohtauksia. Minun teki mieli puhua kanssasi kaikessa rauhassa."
"Minäkin tahtoisin mielelläni puhella kanssasi, Emmekö voi mennä ateljeehesi?"
Jenny ei vastannut heti.
"Onko siellä joku toinen?" Helge kysyi.
Jenny katsahti häneen:
"Joku ateljeessani sen jälkeen, kun itse olen lähtenyt?"
"Saattaisihan olla joku, jonka kanssa et tahtoisi mennä yhdessä ulos –"
Jenny lehahti hehkuvan punaiseksi:
"Ja miksikä ei? Enhän saattanut tietää, että sinä istuisit täällä pitämässä minua silmällä –"
"Jenny rakas, etkö nyt ymmärrä – enhän tarkoita että siinä olisi mitään pahaa sinun puoleltasi –"
Jenny ei sanonut mitään, mutta kulki ylös portaita. Ja tultuaan ateljeehen hän laski matkalaukun kädestään ja jäi seisomaan päällysvaatteissaan, samalla kun Helge riisui sadetakkinsa ja asetti sateenvarjonsa nurkkaan.
"Isä kertoi minulle kaikki aamulla – että olit ollut tapaamassa häntä ja että äiti kulki ulkopuolella –."
"Niin." Jenny seisoi tuokion. "Teidän kodissanne on merkilliset tavat – väijyä toisianne. Minun on hyvin vaikeata tottua siihen, se minun täytyy sanoa."
Helge punastui:
"Jenny rakas – minun täytyy saada puhua kanssasi. Talonmiehen vaimo sanoi että sinä aivan varmaan olit kotona. Pitäisihän sinun tietää etten epäile sinua –"
"En kohtapuoleen tiedä sitä enkä tätä", sanoi Jenny masentuneena. "Minä en jaksa enää tätä – kaikkea tätä epäluuloisuutta ja salakähmäisyyttä ja toraa ja muuta pahaa. Hyvä Jumala, Helge, etkö nyt voisi hiukan puolustaa minua sitä vastaan!"
"Jenny parka." Helge nousi ja meni ikkunaan ja jäi seisomaan, selin häneen.
"Minä olen kärsinyt tästä enemmän kuin tiedätkään, Jenny. Kaikkihan on aivan toivotonta. Sillä – etkö itsekin ymmärrä – vallan aiheeton ei äidin epäluulo ole –."
Jenny alkoi vapista, seisoessaan siinä. Helge kääntyi ja huomasi sen.
"Tietenkään en usko että isä itse on tietoinen –. Silloin ei hän – tällä tavoin – noudattaisi haluaan saada olla kanssasi. Vaikka –. Hän sanoi minullekin, että meidän pitäisi päästä pois – molempien päästä pois koko kaupungista. En tiedä –. Eikö juuri hän ole pannut päähäsi tätä matkaa –?"
"Minä itse sain päähäni lähteä Holmestrandiin. Mutta hän sanoi eilen, ettei meidän pitäisi jäädä asumaan tänne kaupunkiin kun – kun olemme naimisissa –."
Jenny meni Helgen luokse ja pani kätensä hänen olalleen. Ja äänessä melkein valitus hän sanoi:
"Helge – oma ystävä – minunhan täytyy matkustaa kun asiat ovat niin –. Helge, Helge – mitä meidän pitäisi tehdä?"
"Minä matkustan", sanoi Helge lyhyeen. Ja hän nosti Jennyn kädet hartioiltaan ja painoi ne poskilleen. Näin he seisoivat tuokion.
"Niin mutta – minunkin täytyy matkustaa jonnekin. Etkö nyt ymmärrä –. Ennen, niin kauan kuin minusta minun äitisi vain oli tahditon – ja epähieno – saatoin olla häntä kohtaan niinkuin ei mitään –. Mutta nyt – ei, sinun ei olisi pitänyt sanoa sitä, Helge – vaikkapa olisitkin erehtynyt –. Enhän saata enää mennä sinne – jos minun pitää hautoa, onko äitisi hivenenkään verran oikeassa, tulen itse epävarmaksi, tiedän sen, en saata kohdata häntä – tulen olemaan kuin syyllinen –."
"Tule tänne." Helge talutti hänet sohvaan ja istuutui hänen viereensä. "Tahdon kysyä sinulta jotain.
"Rakastatko minua, Jenny?"
"Senhän sinä tiedät", sanoi Jenny nopeaan ja arasti. Helge otti hänen kylmän kätensä omiinsa.
"Tiedän että kerran minua rakastit.
"Herra nähköön, en koskaan ymmärrä miten se oli mahdollista. Mutta tiesin, että se oli totta, koska sinä kerta sanoit niin. Koko olemuksesi oli rakkautta ja hyvyyttä ja iloa, minua kohtaan. Mutta olen aina pelännyt, että kerran koittaisi hetki, jolloin et enää minua rakasta."
Jenny loi silmänsä Helgen valkoisiin kasvoihin.
"Minä pidän sinusta niin sanomattomasti, Helge."
"Sen tiedän." Hymyn häive vilahti Helgen kasvoilla. "Tiedän hyvin, ettet kuulu niihin, jotka yht'äkkiä kylmenevät sille, jota ovat rakastaneet. Tiedän, ettet tahdo tehdä minulle mitään pahaa – sinä kärsit itse silloin kun et rakasta minua enää –.
"Minä rakastan sinua niin äärettömästi, niin se on, Jenny –."
Hän painui kokoon ja itki. Ja Jenny veti hänet puoleensa:
"Helge, pojuni – rakas, rakas pojuni –"
Helge kohotti päänsä ja työnsi hänet hiljaa luotaan.
"Jenny – silloin kerran, Roomassa – olisin voinut ottaa sinut. Tahdoit olla minun – kokonaan. Sinä olit aivan valmis – sielussasi ei ollut epäilyäkään, etteikö se olisi onnea, jos me kaksi saisimme elää yhdessä. Minä en ollut yhtä varma – sen vuoksi en kai uskaltanut –.
"Sitten, täällä kotona. Olen kaivannut niin rajattomasti. Tahdoin saada sinut kokonaan, sillä pelkäsin että kerran kadotan sinut. Mutta näin että sinä aina väistyit kun huomasit että se – himo – heräsi minussa –."
Jenny katsahti häneen kauhistuneena. Se oli totta – hän ei ollut tahtonut sitä tunnustaa – mutta Helge oli oikeassa.
"Jos minä nyt pyytäisin sinua. Nyt heti. Tahtoisitko?"
Jenny liikutti huuliaan. Sitten hän sanoi nopeaan ja lujasti:
"Tahtoisin."
Helge hymyili surullisesti ja suuteli hänen kättään:
"Halusta ja mielelläsi? Siksi että tahdot olla minun? Siksi ettet voi ajatella mitään onnea, ilman että sinä olet minun ja minä sinun? Eikä vain siksi että tahdot olla hyvä minulle? Ei vain siksi ettet tahdo rikkoa sanaasi minulle? Puhu totta!"
Jenny heittäytyi hänen helmaansa ja itki:
"Salli minun matkustaa pois! Tahdon lähteä tuntureille. Kuuletko, Helge – tahdon löytää itseni jälleen – tahdon olla sinun oma Jennysi, niin kuin oli Roomassa. Tahdon, Helge – kaikki minussa on sekaisin – mutta tahdon. Ja kun rauhoitun, kirjoitan sinulle – ja sinä tulet – ja sitten minä olen taas vain, vain sinun Jennysi jälleen –"
"Jenny", sanoi Helge hiljaa. "Olen äitini poika.
"Me olemme loitonneet toisistamme – nyt jo olemme loitonneet toisistamme. Ellet voi saada minua vakuuttumaan siitä, että olen sinulle kaikki kaikessa maan päällä, niin –. Ainoa mies. – Enemmän kuin kaikki muu. Enemmän kuin työsi, enemmän kuin ystäväsi, joille sinä – tunnen sen – kuulut enemmän kuin minulle, olethan niin vieras niille, joille minä kuulun –."
"En tuntenut isääsi niin vieraaksi", kuiskasi Jenny itkunsa keskeltä.
"Ei. Mutta isä ja minä olemme toisillemme vieraat. Ja sitten sinun työsi, Jenny, jossa minä en koskaan voi olla täysin mukana. Nyt ymmärrän, että voin tulla mustasukkaiseksi sillekin. Jenny, etkö käsitä, minä olen hänen poikansa. Ellen ole varma, että olen sinulle kaikki kaikessa, niin en voi mitään että olen mustasukkainen – kuljen tuska rinnassani että jonakin päivänä saattaa tulla joku, jota voit rakastaa eheämmin – joka ymmärtää sinua paremmin –. Minä olen mustasukkainen, luonnostani –"
"Sinä et saa, Helge. Silloin menee kaikki pirstaleiksi. Minä en siedä että minua epäillään. Kuuletko – kernaammin saattaisin antaa anteeksi sen että pettäisit minua, kuin sen että epäilet –"
"Minä en." Helge hymyili kiusaantuneena.
Jenny sitaisi hiukset otsaltaan ja pyyhki silmiään:
"Helge – mehän rakastamme toisiamme. Kun me vain pääsemme pois tästä kaikesta – ja kun me molemmat oikein tahdomme, käy kaikki hyvin. Kun vain kaksi ihmistä tahtoo pitää toinen toisestaan ja tahtoo tehdä toisensa onnelliseksi –"
"Minä olen nähnyt liian paljon, Jenny. En uskalla perustaa oman tahtoni ja sinun tahtosi varaan. Ovat kai muutkin asettaneet toivonsa hyvään tahtoon –. Minä olen nähnyt, minkälaiseksi helvetiksi kaksi ihmistä voi tehdä toisensa elämän. Sinun pitää vastata siihen, mitä kysyin:
"Rakastatko minua? Tahdotko olla minun – niinkuin Roomassa? Saanko olla luonasi yön? Tahdotko sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa?"
"Minä pidän sinusta niin paljon, Helge." Jenny itki, epätoivoisena ja hiljaa.
"Kiitos", sanoi Helge. Ja hän tarttui Jennyn käteen ja suuteli sitä. "Ethän sinä voi sille mitään, pieni raukka, ettet minua rakasta. Tiedän ettet voi."
"Helge", valitti Jenny rukoillen.
"Sinä et uskalla sanoa, Jenny, että minun pitää jäädä, koska et voi elää ilman minua. Uskallatko ottaa vastuullesi kaiken, mitä saattaa seurata, jos sanot että rakastat minua – jotta minun ei nyt tarvitsisi lähteä surullisena luotasi –?"
Jenny istui ja tuijotti alas helmaansa.
Helge puki sadetakin ylleen ja tarttui sateenvarjoonsa.
"Hyvästi, Jenny." Hän tarttui Jennyn käteen.
"Jätätkö sinä minut nyt, Helge?"
"Jätän, Jenny, minä lähden."
"Etkö sinä sitten palaa?"
"En, ellet voi vastata siihen, mitä olen kysynyt."
"En voi vastata siihen nyt", kuiskasi hän toivottomasti.
Helge hiveli kevyesti hänen hiuksiaan. Ja lähti.
Jenny jäi istumaan sohvalle ja itki. Hän itki katkerasti ja pitkään – mitään ajattelematta. Ja syvän väsymyksen vallassa – väsymyksen, jonka näiden kuukausien pikkumaiset nöyryytykset ja pikkumainen tora oli kasannut hänen mieleensä – hän tunsi sydämensä tyhjäksi ja kylmäksi. Helge oli kai oikeassa.
Hetken kuluttua hän huomasi, että oli nälissään. Kun hän katsahti kelloonsa, oli se kuusi.
Hän oli istunut neljä tuntia tällä tavoin. Kun hän aikoi pukea päällystakin ylleen, huomasi hän että se jo oli hänen päällään.
Oven vieressä oli vesilätäkkö – vettä oli juossut parin maalauksen väliin, jotka olivat seinää vasten, kiilakehykset ulospäin. Jenny meni hakemaan riepua ja pyyhki veden. Sitten hänen mieleensä juolahti, että vesi oli Helgen sateenvarjon jäljeltä. Hän nojasi otsaansa oveen ja alkoi uudelleen itkeä.
VIII
Päivällinen ei vienyt pitkää aikaa. Sen pienen hetken hän yritti lukea lehtiä ja koettaa olla ajattelematta. Mutta se ei onnistunut. Oli siis näin ollen parempi palata kotiin ja istua siellä –.
Joku mieshenkilö seisoi odottamassa ylimmällä porrasaskelmalla. Hän oli pitkä ja solakka. Jenny riensi juoksujalkaa viimeiset askelmat ja huusi Helgen nimeä.
"En minä ole Helge", vastasi mies. Puhuja oli Helgen isä.
Jenny seisahtui hengästyneenä hänen viereensä ja ojensi kätensä:
"Gert – mitä on tapahtunut – onko jotain hullusti?"
"Hss, hss, Jenny, –" Gert tarttui hänen käteensä. "Helge on matkustanut – Kongsbergiin, erään ystävänsä luo – koulutoverin, joka on siellä lääkärinä. Vierailulle. Hyvä Jumala, lapsi, et kai sinä pelännyt että jotain oli tapahtunut –", Gert hymyili hyvin vaisusti.
"Voi, en tiedä –"
"No mutta Jenny rakas – sinähän olet aivan suunniltasi –"
Jenny kulki hänen edellään pitkin käytävää ja avasi ateljeen oven. Sisällä oli vielä päivänvaloa, ja Gert Gram katseli häntä. Hän oli itse kalpea.
"Onko sinun niin vaikea olla, Jenny? – Helge sanoi – ainakin ymmärsin hänet niin – että olitte yhdessä päättäneet – että teistä molemmista tuntui, että ette sopineet toisillenne –"
Jenny oli vaiti. Kun hän nyt kuuli sen toisen suusta, oli kuin hänen olisi pitänyt sanoa vastaan. Hän ei oikein ollut ymmärtänyt sitä ennen – että kaikki oli ohi. Mutta tässä seisoi siis eräs, joka sanoi: he olivat yhdessä päättäneet, että niin olisi paras, ja Helge oli matkustanut, ja rakkaus, jota Jenny itse oli ennen tuntenut Helgeä kohtaan, oli poissa – Jenny ei voinut sitä enää löytää sydämestään –, se oli siis ohi, mutta taivaan Jumala, mitenkä saattoi olla mahdollista, että se oli ohi, vaikka hän ei ollut sitä tahtonut –.
"Onko sinun niin vaikea olla, Jenny?" kysyi Gert Gram taas. "Pidätkö sinä siis yhä hänestä –?"
Jenny käänsi nopeasti päätään:
"Tietysti minä pidän Helgestä." Hänen äänensä värähti: "Ihminen ei kai noin ilman muuta lakkaa pitämästä siitä, jota hän on rakastanut. – Eikä hän voi olla välinpitämätön, jos hän tietää tehneensä toiselle pahaa –."
Gram ei heti vastannut. Hän istuutui sohvaan, pyöritteli hattuaan ja katseli sitä:
"Ymmärrän kyllä, että tämä on raskasta ja vaikeaa teille molemmille. Mutta Jenny – kun sinä nyt oikein olet sitä ajatellut – etkö itse usko, että näin oli parasta teille molemmille –?"
Jenny ei vastannut mitään.
"Miten sanomattoman iloinen olinkaan, Jenny, kun tapasin sinut ja näin, millainen se nainen oli, jonka poikani oli voittanut – niin, en osaa sitä edes sanoa. Minusta tuntui, että poikani saisi kaiken sen, jota vailla minun on pitänyt elämässäni olla. Sinä olit niin kaunis ja niin hieno – minusta tuntui että olit yhtä hyvä kuin olit viisas ja voimakas ja itsenäinen – ja vielä, sinä olit lahjakas taiteilija, jolle tavoitteet ja keinot olivat yhtä selkeät. Sinä puhuit iloisesti ja lämpimästi työstäsi, ja iloisesti ja lämpimästi sulhasestasi.
"Sitten Helge saapui kotiin. Ja minusta sinä kokonaan muutuit – ihmeellisen pian. Kaikki se vaikea, joka kerta kaikkiaan kuuluu päiväjärjestykseen kodissani, vaikutti liian syvästi sinuun. Minusta oli mahdotonta, että jokin sellainen kuin vastenmielinen tuleva anoppi saattaisi niin täysin katkeroittaa nuoren rakastavan naisen onnen. Aloin pelätä, että silmäsi olivat vähitellen avautuneet näkemään syvempiä epäkohtia. Että näit, kuinka rakkautesi Helgeen ei ollutkaan niin vuorenvankkaa kuin olit uskonut. Sinä aloit huomata, että sinä ja hän ette pohjimmalti sopineetkaan yhteen, niinkuin tietysti olit luullut. Että ennemminkin hetken tunnelma oli vienyt teidät yhteen. – Tuolla etelässä, jossa molemmat olitte yksin – vapaina arkisista, kotoisista siteistä, – yksin uudessa ympäristössä, molemmat nuoria ja vapaita, työhönne kiintyneitä – ja molempien mielessä kai nuoruuden rakkaudenkaipuu – eikö se ollut kyllin herättämään hetkellistä mieltymystä ja ymmärtämystä – vaikkakaan tämä mieltymys ja ymmärtämys ei ulottunut teidän kummankaan olemuksen syvimpiin pohjakerroksiin –?"
Jenny seisoi ikkunan luona ja katsahti toiseen. Hän tunsi niin omituisen intensiivistä vastenmielisyyttä Gramin puhuessa – herranen aika, tämä oli kai oikeassa. Mutta Gram ei ollenkaan ymmärtänyt, istuessaan siinä ja esitellessään asioita, mikä hänestä syvimmälti oli niin vaikeata.
"Asia ei siitä parane – vaikka siinä voi olla perää, mitä puhut. Ehkäpä olet oikeassa –."
"Mutta onhan niin ollen parempi, Jenny, että itse olette sen ymmärtäneet nyt, kuin että olisitte ymmärtäneet sen sitten, kun side olisi jo solmittu lujemmaksi ja olisi niin paljon tuskaisempaa sitä irroittaa –"
"Eihän se ole sitä – eihän se ole sitä", parahti Jenny yht'äkkiä. "Vaan sitä että minä – halveksin itseäni! Annetaan perää pienelle tunnelmalle, valehdellaan se suuremmaksi –. Täytyy tietää että voi pitää sanansa, ennen kuin sanoo rakastavansa –. Olen aina halveksinut kevytmielisyyttä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja nyt minä itse saan kantaa sen häpeän."
Gram katsahti äkkiä kiivaasti toista. Hän kalpeni – ja valahti sitten hehkuvan punaiseksi. Hetken kuluttua hän sanoi työläästi:
"Minä sanoin että on paras, kun kaksi ihmistä ei sovi yhteen, että he huomaavat sen, ennen kuin suhde on syöpynyt niin syvälle heidän elämäänsä, ettei kumpikaan – ja kaikkein vähimmin nainen – voi hälventää sen jättämiä jälkiä. Mutta jos niin on, eikö olisi parempi koettaa – siihen tarvitaan hiukan alistumista ja paljon hyvää tahtoa molemmin puolin – saada aikaan sopusointua. – Mikäli se näyttäytyy mahdottomaksi, voidaan vielä –. Minähän en tiedä, oletteko sinä ja Helge – miten syvälle se on mennyt –"
Jenny nauroi hiukkasen ivallisesti:
"Voi, ymmärrän hyvin mitä tarkoitat! Minulle on yhtä sitovaa se että tahdoin kuulua Helgelle – että lupasin sen – enkä kuitenkaan voinut pitää sanaani. Yhtä alentavaa – ehkäpä enemmänkin kuin jos olisin ollut hänen –."
"Et sano noin kun kerran tapaat hänet, jota voit rakastaa suurella ja todellisella rakkaudella", sanoi Gram hiljaa.
Jenny kohotti hartioitaan.
"Uskotko sinä sitten suureen ja todelliseen rakkauteen, kuten sanasi kuuluivat?"
"Uskon, Jenny." Gram hymyili heikosti. "Tiedän että itse sanontatapa tuntuu teistä nykyajan nuorista naurettavalta. Kuitenkin – minä uskon siihen, hyvällä syyllä."
"Luulen että jokaisen ihmisen rakkaus on samanlainen kuin hän itse –. Se joka on suuripiirteinen – ja rehellinen itseään kohtaan – ei murenna omaa itseään pikkurakkauksiin –. Luulin että itse –.
"Mutta olin kahdenkymmenenkahdeksan, kun tapasin Helgen, enkä ollut koskaan ollut rakastunut – ja se oli minusta ikävää ja tahdoin kernaasti kokea mitä se oli –. Hän oli rakastunut, lämpimästi ja nuoresti ja rehellisesti, ja se houkutteli minua. Ja niin minä valehtelin itselleni, aivan samoin kuin kaikki naiset – tuon toisen lämpö tarttui minuun, ja niin kiiruhdin uskottelemaan itselleni että itse olin lämmin. Vaikka tiesin, että sellaista harhakuvaa ei voida kauan ylläpitää – ei kauemmin, kunnes rakkaudelta vaaditaan jotakin. Toiset naiset taas ovat valmiita kaikkeen tuohon ihan viattomasti, he eivät tunne eroa hyvän ja pahan välillä ja valehtelevat aina itselleen – mutta minä en voi puolustautua sillä –.
"Voi, minä olen siis itse asiassa aivan yhtä pieni ja itsekäs ja valheellinen kuin kaikki naiset! Niin että voit olla varma, Gert, minä tuskin saan tutustua siihen suureen ja todelliseen rakkauteen josta puhuit –."
"Saat, Jenny" – ja Gertin kasvoissa oli jälleen sama surumielinen hymy. "Katsos, minä – ja taivas tietää etten ole suuri tai väkevä, ja valheessa ja rumuudessa olin elänyt kaksitoista vuotta, ja olin kymmenen vuotta vanhempi kuin sinä nyt – kun tapasin naisen – joka opetti minut uskomaan siihen tunteeseen, josta nyt puhut niin pilkallisesti – niin etten koskaan voi sitä epäillä."
Huoneessa oli tuokion hiljaista.
"Mutta sinä jäit – toisen luo", sanoi Jenny matalalla äänellä.
"Meillä oli lapset. Silloin en ymmärtänyt, etten voisi saada pienintäkään vaikutusvaltaa omiin lapsiini. En pienintäkään, kun kerta toinen nainen kuin heidän äitinsä omisti – koko sydämeni ja sieluni.
"Hänkin oli naimisissa. Onnettomissa naimisissa. Hänellä oli pieni tyttö. – Tämän olisi hän ehkä saanut mukaansa. Mies oli juoppo.
"Näetkös, sekin oli osa rangaistustani – rangaistusta sen takia, että olin antautunut suhteisiin – hänen kanssaan. Joka ei koskaan ole ollut minulle mitään – ei muuta kuin aisteilleni.
"Suhteemme oli liian kaunis, jotta se olisi voinut kestää valheellisena. Meidän täytyi kätkeä kaunis ihana rakkautemme aivan kuin se olisi ollut rikos.
"Voi, Jenny pieni –.
"Katsos, muuta onnea ei ole –"
"Jenny tuli hänen luokseen, ja Gram nousi seisomaan. He seisoivat näin, lähellä toisiaan, liikkumatta ja puhumatta.
"Nyt minun täytyy lähteä, pienokainen", sanoi hän äkkiä väkinäisesti ja kuivasti. "Minun täytyy olla kotona tavalliseen aikaan, senhän ymmärrät. – Muuten hän tulee epäluuloiseksi –."
Jenny nyökäytti päätään.
Gert Gram kulki ovelle, ja Jenny seurasi.
"Sinun ei totisesti tarvitse pelätä ettei sydämesi osaa rakastaa", naurahti hän äkkiä, hiljaa. "Minä luulen että se on ylpeä pikku sydän – ja lämmin!
"Tahdotko yhä edelleenkin lukea minut ystäviesi joukkoon, lapsi?"
"Tahdon – kiitos", sanoi Jenny hiljaa ja ojensi kätensä. Ja Gert Gram kumartui ja suuteli sitä kauan – kauemmin kuin koskaan.
IX
Gunnar Heggen ja Jenny Winge aikoivat toimeenpanna yhteisnäyttelyn marraskuussa. Heggen tuli sen takia kaupunkiin. Kesän hän oli viettänyt jossakin Smaalenenissä ja maalannut punaista graniittia ja vihreitä kuusia ja sinistä taivasta. Sitten hän oli käväissyt Tukholmassa ja saanut siellä myydyksi erään taulun.
"Mitä Cescalle kuuluu?" kysyi Jenny. He istuivat Jennyn ateljeessa aamupäivällä ja joivat viskiä.
"Cesca, niin –." Gunnar otti kulauksen, poltteli ja katsahti Jennyyn ja Jenny häneen.
Oli niin ihmeellistä istua jälleen Gunnarin kanssa ja jutella ihmisistä ja kaikesta siitä, josta hän oli joutunut niin kauas. Oli kuin Jenny olisi tuntenut Gunnarin ja Cescan jossain äärettömän kaukana – maassa, joka oli kaikkien valtamerien takana – elänyt heidän elämäänsä ja tehnyt työtä ja ollut iloinen heidän parissaan.
Gunnarin avoimet, päivettyneet kasvot ja hänen vino nenänsä! Siihen oli sattunut lyönti kun hän oli ollut lapsi. Se oli pelastanut Gunnarin kasvot, sanoi Cesca – muuten hän olisi ollut sietämättömän kaunis. Niin oli Cesca kerran sanonut, Viterbossa.
Lauseessa oli totta – kun häntä katseli piirre piirteeltä, oli hän oikeastaan täydellinen talonpoikais-Adonis. Otsa oli matala ja leveä ruskeakiharaisen tukan alla, silmät suuret ja teräksensiniset, punaisessa ja täyteläisessä suussa hampaat valkoiset ja välkkyvät. Hän oli päivettynyt hamaa pyöreätä, voimakasta kaulaansa myöten, ja hänen leveäharteinen, lyhyehkö vartensa oli miltei brutaalin hyvin muodostunut ja kiinteälihaksinen. Ja kuitenkin, hänen aistillisissa huulissaan ja raskaissa silmäluomissaan oli samalla ihmeen koskematon, viaton ilme, ja hänen hymynsä saattoi olla niin äärimmäisen hienovarainen. Hänen kätensä olivat todelliset työkourat, suonet paksut ja lyhyitten sormien nivelet karkeat, mutta hän käytteli niitä erikoisen elävästi ja miellyttävästi.
Hän oli hiukan laihtunut, mutta näytti terveeltä ja tyytyväiseltä, kun taas Jenny tunsi itsensä väsyneeksi ja haluttomaksi. Heggen oli tehnyt työtä koko kesän ja lukenut väliaikoina kreikkalaisia murhenäytelmiä ja Keatsia ja Shelleytä.
"Mutta haluan lukea nuo murhenäytelmät alkukielellä", sanoi Gunnar, "niin että saan luvan ruveta opiskelemaan kreikkaa – ja latinaa."
"Varjele!" sanoi Jenny. "Pelkään että maailmassa on niin paljon, jota sinun ehdottomasti täytyy oppia saadaksesi sielunrauhaa, että loppujen lopuksi et ehdi maalata muuta kuin – lomahetkinä."
"Niin, mutta minun täytyy oppia niitä, Jenny. Aion nimittäin kirjoittaa pari sanomalehtikirjoitusta."
"Sitäkin! Aiotko ruveta kirjoittamaan sanomalehtiinkin!" Jenny nauroi.
"Aion, pitkän sarjan ja monesta asiasta. Ja muun muassa siitä, että meidän on jälleen saatava kouluihimme latinaa ja kreikkaa – meidän täytyy pitää huolta siitä että saamme hiukan kulttuuria tänne pohjolaan –."
"Peijakas!" sanoi Jenny.
"Aivan niin, peijakas. Sillä eihän tämä nykyinen asiantila voi pitemmälle jatkua. Meidän kansallinen vertauskuvamme alkaa vähitellen olla ruusunkarvainen puurovati pikkusomine koristeleikkauksineen – jotka kaikessa kömpelyydessään jäljittelevät eurooppalaisten tyylivirtausten mitättömintä saavutusta – rokokoota.
"Niin, sillä siihenhän tapaan me täällä pohjoisessa olemme 'kansallisia', eikö niin? Tiedäthän, että parasta mitä voimme sanoa jostain omastamme – taiteilijasta tai muusta huomattavasta henkilöstä – on se että hän on 'katkaissut välinsä'. Katkaissut välinsä johonkin koulukuntaan tai perinteeseen taikka kerta kaikkiaan hylännyt sivistyneitten ihmisten hyväksymän käytöksen. Nyt minun siis tekisi mieli kerrankin osoittaa, että meikäläisissä olosuhteissa olisi totisesti paljonkin hyödyllisempää, jos jokukin koettaisi solmia suhteita – omistaa – koota saaliikseen ja laahata kotiinsa, tänne meidän luolaamme, hiukankin niitä koottuja aarteita, joita Euroopassa kutsutaan kulttuuriksi.
"Mutta murtaa, näetkös – pieni pala jostakin kokonaisuudesta – siepata yksinäinen ornamentti jostakin tyylilajista, kirjaimellisesti puhuen, ja samaten, kun on kysymyksessä henkinen virtaus – vuoleskella ja nakutella sitä niin kömpelösti ja rumasti, että sitä lopulta on mahdotonta tuntea, ja sitten hoilata, että se on alkuperäistä ja patentoidun kansallista ja norjalaista –."
"Niin niin, mutta samanlaisia syntejähän tehtiin silloinkin, kun klassillinen sivistys oli virallisesti kaiken täkäläisen sivistyksen perustana."
"Ihan niin. Mutta sehän oli vain sirpale klassillisuutta. Murto-osa. Hiukan latinan kielioppia ja sen semmoista. Koskaan ei meillä täällä kotona ole ollut riippumassa yhtään kuvaa siitä kokonaisuudesta, mitä kutsutaan klassilliseksi hengeksi, meidän kallisarvoisten esi-isäimme kuvakudosten rinnalla. Mutta niin kauan kuin emme sitä voi, pysymme Euroopan ulkopuolella. Ellemme tunne kreikkalaisten ja roomalaisten historiaa yhtä hyvin kuin oman kulttuurimme vanhinta historiaa, olemme eurooppalaista kulttuuria vailla. – Onhan ihan yhdentekevää, millaista se historia itse asiassa oli, mutta millaisena se on meille tuotettu –. Esimerkiksi Spartan ja Messenen väliset sodat – itse asiassahan vain jotkut puolivillit paimentolaislaumat sotivat keskenään aikoja sitten. Mutta sellaisina kuin ne on jälkimaailmalle tulkittu, ne ovat klassillinen näyte siitä luonnonpakosta, joka saa terveen kansan mieluummin menehtymään viimeiseen mieheen, kuin sietämään pakkoa, joka tukahduttaa sen itsenäisyysvaiston ja itsemääräämisoikeuden. Herranen aika, emmehän me ole kunniamme takia taistelleet moniin satoihin vuosiin, vaan istuneet ja ahdanneet mahaamme hevoskuormittain pannukakkua ja puuroa. – Persialaissodat olivat tietysti pohjaltaan vain pikku juttu – mutta elinkelpoiselle kansalle merkitsee Salamis ja Thermopylai ja Akropolis jaloimpien ja terveimpien vaistojen korkeinta kukkaa ja nuo sanat säteilevät aina, niin kauan kuin samoja vaistoja pidetään arvossa, niin kauan kuin kansa uskoo, että sillä on arvokkaita ominaisuuksia ja menneisyys ja nykyisyys ja tulevaisuus, joista ylpeillä –. Ja niin kauan runoilija saattaa kirjoittaa Thermopylaista elävän runon ja panna siihen omia eläviä tunteitaan. Leopardin oodi Italialle – muistatko, luin sen kerran sinulle Roomassa?"
Jenny nyökäytti päätään.
"Sehän on hiukan mahtipontinen, mutta Herra varjelkoon, kuinka se on ihana – eikö olekin – muistatko sitä kohtaa Italiasta, ihanaisesta, joka istuu kahleissaan tomussa, hiukset hajallaan ja itkee helmaansa –. Ja runoilija toivoo itse olevansa joku niistä nuorista kreikkalaisista, jotka kulkivat kuolemaan iloisina ja hurmiossa kuin tanssiin. Ja heidän nimensä ovat kuolemattomat ja Simonides laulaa kuollessaan riemulauluja Antelos-vuoren huipulta –. Entäs kaikki ne vanhat ihanat kertomukset, jotka ovat kuin vertauskuvia eivätkä voi koskaan vanheta! Ajatteles vain Orfeusta ja Euridikeä – kuinka korutonta: usko rakkauteen voittaa vieläpä kuoleman – ja silmänräpäyksenkään epäily on kaiken häviö. Täällä Norjassa taas tunnetaan siitä vain operetti –.
"Englantilaiset ja ranskalaiset ovat osanneet muuntaa vanhat vertauskuvat uudeksi, eläväksi taiteeksi. Hyvinä ajanjaksoina he ovat jalostaneet vaistojaan ja tunteitaan siinä määrin, että Atreuksen poikain kohtalo tuli tajuiseksi ja järkytti kuin todellisuus. Samoin ruotsalaiset – he ovat vieläkin elävässä suhteessa klassillisuuteen. Me taas emme ole koskaan olleet. Mutta minkälaisia ovatkaan esimerkiksi kirjat, joita me luemme – ja kirjoitamme! Kiiltokuvakertomuksia sukupuolettomista naamiaisolioista empire-puvuissa – tanskalaisia juttutupia, jotka eivät voi kiinnostaa kuuttatoista vuotta vanhempia miehenpuolia. Taikka höpsöttelee joku pojanraakile muka mystillisestä, ikuisesti naisellisesta pienelle tytönheilakalle, joka on nenäkäs häntä kohtaan ja pettää häntä sen takia, että pojalla ei ole kyllin tervettä miehenjärkeä ymmärtämään, että koko arvoitus useimmin voidaan ratkaista kunnon selkäsaunalla."
Jenny nauroi. Gunnar oli alkanut vaeltaa edestakaisin lattialla.
"Hjerrild hautoo kai nykyisin omaa sfinksikirjaansa. – Sattumalta tunnen sen naikkosen hieman. Niin, minun tapaukseni ei ollut niin vakava että olisin alentunut ruotimaan häntä. Mutta minähän olin ollut sen verran rakastunut häneen, että minusta se olisi tuntunut ilkeältä. Minua melkein iljetti, kun pääsin hänestä perille. – Mutta olen irti siitä nyt, kuten ymmärrät –, Itse asiassa, Jenny, en usko että on mitään, josta ei voi päästä irti –"
Jenny istui vaiti tuokion.
"Entäs Cesca?" sanoi hän sitten.
"Huh! Niinpä niin, Cesca! Hän ei ole kai tarttunutkaan pensseliin siitä asti kun meni naimisiin. Kun kävin heillä, hän tuli itse avaamaan ovea – heillä ei ole palvelustyttöä – keittiöesiliina vatsallaan ja kädessä luuta. Heillä on ateljee ja pari pientä kompukkaa, eivätkä he tietysti voi työskennellä yhdenaikaisesti ateljeessa, ja sitä paitsi vei talous kaiken hänen aikansa, hän sanoi. Koko aamupäivän, kun olin siellä, hän oli kaiken aikaa kontallaan ja hankasi lattioita – Ahlin oli poissa. Ensin hän lakaisi luudalla ja sitten hän ryömi ylt'ympäri ja ajoi takaa jäniksentassulla huonekalujen alta tuollaisia pieniä pölypalloja, joita kokoontuu piilopaikkoihin, tiedäthän, ja sitten hän hankasi ja sitten pyyhki pölyt, ja taivas varjelkoon miten kömpelösti hän teki sen kaiken! Sitten menin hänen kanssaan kaupungille ostamaan päivällisruokaa – minun piti syödä heillä – ja sitten Ahlin palasi – ja Cesca keittiöön – ja kun ruoka vihdoinkin oli valmista, olivat hänen pienet kiharansa aivan hikiset – mutta päivällinen ei muuten ollut hullumpi. Sitten hän pesi ruoka-astiat – niin kömpelösti ja epäkäytännöllisesti – juoksi huuhtelemaan jokaisen astian erikseen vesijohdon alle – niin, Ahlin ja minä autoimme, ja minä annoin koko joukon hyviä neuvoja ja ohjeita –.
"Kutsuin heidät ravintolaan illalliselle – ja Cesca-rukka istui vain ja iloitsi että pääsi keittämästä ja pesemästä astioita –.
"Ja jos he vielä saavat pieniä – ja se kai on selvä – voit olla ihan varma, että Cescan taiteilijaura on lopussa. Ja se olisi jumaliste vahinko – en voi muuta sanoa kuin että minusta kaikki oli surullista –."
"Enpä tiedä, Gunnar. Naiselle on joka tapauksessa mies ja lapset –. Ennemmin tai myöhemmin hän kuitenkin kaipaa niitä –."
Gunnar katsahti häneen. Ja huokasi sitten.
"Mikäli he siis pitävät toisistaan. Luuletko että Cesca on onnellinen Ahlinin kanssa?"
"Siitä en totta tosiaan mene päättelemään, Jenny. Niin, luulen kyllä että Cesca pitää hänestä kovasti. Kaikki oli ainakin 'Lennart on sitä mieltä' ja 'onko kastike sinusta onnistunut, Lennart' ja 'tahdotko' ja 'kyllä minä', – hän on tietenkin ottanut tavakseen puhua mitä hirvittävintä puoliruotsia, senhän arvaat. Minun täytyy tunnustaa, Jenny, etten ole oikein perillä asioista – mieshän oli niin suunnattoman rakastunut, eikä hän ole tyrannimainen tai raaka – kaukana siitä. Mutta tyttö on käynyt niin omituisen alistuneeksi ja nöyräksi, Cesca pieni –. Eihän se mitenkään voi johtua yksinomaan noista taloushuolista – vaikka herra nähköön, kyllä ne painoivat häntä – eiväthän hänen taipumuksensa suinkaan kulkeneet siihen suuntaan, ja onhan hän omalla tavallaan tunnollinen pieni olento, ja ymmärsin myös että heidän oli vaikeata tulla toimeen –.
"Ehkäpä" – ja Gunnar naurahti hiukan julkeasti – "hän on saanut neronleimauksen ja käyttänyt hääyötään kertoakseen Hans Hermannista ja Norman Douglasista ja Hjerrildistä ja muista ansioistaan, alusta loppuun asti. Sehän on saattanut vaikuttaa hiukan ylenpalttiselta –"
"Eihän Cesca ole koskaan pannut kynttiläänsä vakan alle ja koettanut salata juttujaan. Mies tiesi ne varmasti jo ennakolta."
"Aivan niin." Gunnar sekoitti itselleen toisen lasin. "Mutta niissä on saattanut olla jokin kohokohta, josta Cesca ei ole hiiskunut – siihen mennessä. Ja jonka hän on tuntenut velvollisuudekseen kertoa aviomiehelleen."
"Hyi sinua, Gunnar", sanoi Jenny.
"Mitä peijakasta – eihän kukaan loppujen lopuksi saata olla aivan varma Cescan suhteen. Hänen kertomanaan on esimerkiksi tuo Hans Hermannin juttu koko lailla merkillinen. – Olen kyllä varma ettei Cesca ole tehnyt mitään, jota minä pitäisin vääränä. Tuhat tulimmaista, en ymmärrä mitä se miestä liikuttaa, vaikka hänen vaimollaan ennen olisi ollut suhde – tai useampiakin –, kun hän vain on ollut rehellinen ja uskollinen siinä, niin kauan kuin sitä on kestänyt –.
"Sillä koko tuo ruumiillisen viattomuuden vaatimus on loppujen lopuksi vain raakaa. Jos kerta nainen on todellakin rakastanut ja ottanut vastaan rakkautta, on hänelle häpeäksi jos hän suhteen rikkoutuessa on saanut säästetyksi jotain, jota hän ei ole raskinut kustantaa –.
"Onhan selvä että mieluimmin haluaisin, ettei vaimoni koskaan ole rakastanut ketään muuta kuin minua, ja siksi –.
"No niin, vannomatta paras, jos olisi kysymyksessä oma vaimo –. Yht'äkkiä saattaisi putkahtaa esille vanhoja ennakkoluuloja ja itsekästä turhamaisuutta ja vaikka mitä –."
Jenny otti kulauksen. Hän liikahti aivan kuin olisi aikonut sanoa jotain, mutta jätti sen silleen.
Gunnar oli pysähtynyt ikkunaan. Hän seisoi kädet housuntaskuissa ja selin Jennyyn.
"Ei, Jenny –. Minusta tuo kaikki on murheellista. Nimittäin – jos joskus ihmeeksi tapaa naisen, joka todella on lahjakas suuntaan tai toiseen ja joka iloitsee lahjojensa kehittämisestä ja työn teosta, ja on tarmokas ja niin poispäin –. Joka tuntee olevansa ihminen ja osaa itsenäisesti pohtia, mikä on oikein ja mikä väärin, ja joka tahtoo jalostaa niitä ominaisuuksiaan ja vaistojaan, jotka ovat hyviä ja arvokkaita ja tukahduttaa toisia, jotka ovat huonoja ja ala-arvoisia –. Ja niin hän yht'äkkiä tapaa jonkun miesvintiön – ei muuta kuin hyvästi työ ja itsekehitys ja kaikki tuo –. Luopuu koko minuudestaan vain tuollaisen kelvottoman miehenpuolen vuoksi. – Jenny – eikö se sinustakin ole surkeaa?"
"On. Mutta me olemme nyt kerta kaikkiaan sillä tavoin luodut – jokainen meistä!"
"En ymmärrä teitä. Tiedätkö, minkä vuoksi me miehet emme koskaan teitä ymmärrä? Loppujen lopuksi emme me ikipäivinä sittenkään saa mahtumaan pääkalloihimme, että olennot, jotka kuitenkin ovat ihmisiä, saattavat olla niin täysin vailla itsetuntoa. Kuten te. Naisella ei ole sielua – se on totinen totuus. Tehän myönnätte, suoraan tai vähemmän suoraan, että rakkaussuhteet ovat ainoa asia, joka teitä kiinnostaa –."
"Onhan sellaisia miehiäkin – ainakin käytöksestä päättäen."
"Niin mutta – oikea mies ei toki kunnioita tuollaisia hepsakoita. Virallisesti – emme tahdo että hakkailua pidetään muuna kuin – luonnollisena ajanvietteenä – varsinaisen tehtävämme lomassa. Taikka – toimelias mies haluaa perhettä, sen vuoksi että hän mielestään kykenee huoltamaan muitakin eikä vain oman itsensä haluaa jonkun, joka jatkaisi hänen työtään –."
"Niin mutta Gunnar – onhan nainen luonnostaan säädetty toisenlaisiin tehtäviin –."
"Pötyä, ei se siitä riipu. He eivät halua olla ihmisiä ja tehdä työtä, vaan olla vain naaraita –. Mitä peijakasta kannattaakaan tuottaa joukoittain kakaroita, kun ne kuitenkaan eivät koskaan kasva valmiiksi ihmisiksi, vaan tuottavat vuorostaan itse – kun kerta raaka-ainesta ei jalosteta –."
"Tuossa puheessa on tottakin." Jenny naurahti.
"Se on jumaliste totta. – Mutta naiset –. Voi minä olen nähnyt sen jo pojasta saakka! Käydessäni työväenakatemiaa ja muita sellaisia. Muistan erään nuoren tytön, jonka kanssa luin englantia – hän tahtoi oppia kieltä vain voidakseen jutella ulkomaisten meripoikien kanssa. Korkein päämäärä, jota tytöt viitsivät tavoittaa, oli paikka Englannissa tai Amerikassa. Me pojat taas, toverini ja minä, luimme oppiaksemme – aivovoimistelun itsensä takia – koetimme kaikin tavoin täydentää sitä vähää, mitä olimme kouluissa oppineet. – Tytöt – he lukivat vain ajanvietekirjoja –.
"Esimerkiksi sosialismi – luuletko että kukaan naisihminen ymmärtää, mitä se pohjimmaltaan on? Ellei kukaan mies ole opettanut häntä ymmärtämään! Koetapas selittää naiselle, minkä vuoksi yhteiskunnan täytyy muuttua sellaiseksi, että jokainen lapsi, joka syntyy, pääsee kehittämään lahjojaan, mikäli hänellä lahjoja on, ja elämään vapaudessa ja kauneudessa, mikäli hän pystyy kestämään vapautta ja mikäli hänellä on kauneudentajua –. Mutta nainen luulee että vapaus on samaa kuin joutilaisuus taikka että hän saa käyttäytyä miten hyvänsä –. Eikä naisilla ole kauneudentajua – he tahtovat vain ripustaa ylleen kalleinta ja ruminta, kunhan se vain on muodikasta –. Ajatteles minkälaisin koteja he luovat – kuta rikkaampia he ovat, sitä kauheammat kodit –. Onko muoti koskaan ollut niin ruma ja niin siveetön, etteivät naiset sitä hyväksyisi, jos heillä vain on varaa? Sitä et kai voine kieltää?
"Mitä taas naisten moraaliin tulee, en rupea siitä edes puhumaan, sillä moraalia ei naisella ole. Olkoon vielä menneeksi teidän käytöksenne meitä kohtaan – mutta millaisia olettekaan keskenänne! Kuinka te puhuttekaan toisistanne ja kuinka te toisianne kohtelette! Hyi saakeli!"
Jenny hymyili hiukan. Hän oli yhtä mieltä eikä ollut – mutta häntä ei huvittanut antautua väittelyyn, ja hän sanoi vain jotain sanoakseen:
"Das war eine grausame Salbe – die ganze Armee auf einmal ruiniert –."
"Saatte sen pian kirjallisesti", vastasi Heggen tyytyväisenä.
"Sinun puheessasi on yhtä ja toista totta, Gunnar. Mutta onhan naisissa sentään eroa – ellei muuta niin aste-eroa."
"Tietysti heissä on eroa. Mutta sanonko sinulle, että tämä, mitä äsken sanoin, tavallaan koskee teitä kaikkia. Ja tiedätkö, mistä se johtuu? Pääasia teille kaikille on mies – se joka teillä on tai se joka teiltä puuttuu. Ainoa elämässä, joka todellakin on jonkin arvoista ja joka todella on vakava asia – se ei todellisuudessa koskaan ole vakava asia teille. Nimittäin työ. Parhaimmille teistä se on vakavaa hetken – ja totisesti luulen että se on siksi, että olette nuoria ja kauniita ja varmoja että 'hän' tulee. Mutta jos aikaa kuluu eikä hän suvaitse näyttäytyä ja te alatte nuutua – silloin työnnekin alkaa nuutua, ja te kuljette väsyneinä ja tyytymättöminä ja tyydytystä vailla –."
Jenny nyökäytti päätään.
"Kuule nyt, Jenny. Olen aina kunnioittanut sinua yhtä paljon kuin ensiluokkaista miestä. Ja nyt sinä pian olet kahdenkymmenenyhdeksän, ja niin vanha on oltavakin, ennen kuin oikeastaan pystyy työskentelemään kutakuinkin itsenäisesti. Ethän aikone väittää, että nyt kun sinun todellakin on aloitettava oma elämäsi, sinä saattaisit toivoa kannettavaksesi koko tuota taakkaa – miestä ja lapsia ja kotia ja niin poispäin, joka vain sitoisi ja rajoittaisi sinua joka puolelta – kaikkea tuota, joka vain olisi työsi tiellä?"
Jenny naurahti.
"Voi herranen aika, tyttöriepu! Jos sinulla siis olisi ollut tuota kaikkea – ja makaisit kuolinvuoteella – mies ja penskat ja kaikki tuo ympärilläsi, ja sinusta ei olisi tullut sitä, mihin sinä tiesit pystyväsi – olen aivan varma että katuisit ja surisit – niin, sinä katuisit!"
"Ihan niin. Mutta jos minä sen sijaan olisin saavuttanut mahdollisuuksieni äärimmäisen rajan – jos tietäisin siinä maatessani ja kuolinhetkelläni, että elämäni ja työni jäisi elämään minun jälkeeni vielä kauan sen jälkeen kun itse olen poissa – mutta olisin yksin, ilman ainoatakaan elävää ihmistä joka olisi minua oikein lähellä –. Etkö usko, että minä silloinkin surisin ja katuisin?"
Heggen istui tuokion vaiti.
"Ehkäpä. Ja tietysti on sekin otettava huomioon, että naimattomuus on naisille toista kuin miehille. Naisille se usein merkitsee sitä, että heidät eristetään täysin kaikesta, josta ihmiset kerta kaikkiaan enimmin hälisevät maailmassa. Että suorastaan kokonainen elimistö – sielullinen ja ruumiillinen – kuihtuu käyttämättömänä.
"Voi sentään, Jenny! Joskus minä miltei toivoisin – että sinäkin joskus lyöttäytyisit hiukkasen kevytmieliseksi – niin että koko tuo seikka kerta kaikkiaan olisi pelistä poissa ja voisit rauhassa työskennellä eteen päin."
"Naiset, jotka – kuten sanasi kuuluivat – ovat lyöttäytyneet hiukkasen kevytmielisiksi, eivät koskaan pääse siitä. Jos ensi kerta toi pettymyksen, he toivovat seuraavalla kerralla parempaa onnea –. Ja sitä seuraavalla – ja niin edespäin. Pettymykset eivät tuudita ihmistä lepoon. Ja näitä kertoja voi karttua hyvinkin monta, ennen kuin oikein huomaakaan –."
"Niin ei sinun voisi käydä", sanoi Heggen nopeaan.
"Kiitos siitä! Sinun ei muuten ole ollut tapana saarnata tuollaista oppia. Olet itse ennen sanonut, että jos naiset kerta alkavat elää siihen suuntaan, tulee heistä lopulta haaskoja – aina!"
"Useimmista, se on totta. Mutta muutamien pitäisi olla poikkeuksena – vai kuinka? Tietysti sellaiset naiset, joilla ei ole mitään muuta keskeistä harrastusta mille elää kuin mies – he eivät tietenkään voi loputtomiin vaihtaa elämänsä keskipistettä. Mutta toiset taas, jotka itsessään ovat jotakin – ovat muutakin kuin naaraita. Miksi et esimerkiksi sinä saattaisi olla täysin rehellinen ja uskollinen jollekulle miehelle – vaikkakin te molemmat olisitte selvillä siitä, ettet voisi luopua kaikesta omastasi ja sitoutua olemaan hänen vaimonaan loppuelämääsi? Sillä rakkaus, sehän tietenkin aina loppuu –? ennemmin tai myöhemmin. Sitä ei sinun pidä epäillä!"
"Niin, senhän me tiedämme – mutta epäilemme sittenkin!" Jenny nauroi. "Voi Gunnar, ei se niin ole! Joko niin että nainen rakastaa – ja silloin hän uskoo että se kestää ja että mikään muu ei ole mitään. Taikka niin että hän ei rakasta – ja on onneton sen vuoksi ettei rakasta."
"Jenny – minusta ei ole hauska että sinäkin puhut noin! Tuntea olevansa täysissä voimissaan, sisäisesti jännittyneenä, niin että kykenee ottamaan vastaan ja omaksumaan ja muuntamaan ja luomaan – tekemään työtä – katsos, Jenny, se on minusta ainoata joka on jonkin arvoista –."
X
Jenny kätki kasvonsa Gert Gramin krysanteemikimppuun.
"Olen niin kovin iloinen että pidät niin paljon tauluistani!"
"Niin, minä pidän niistä. Ja aivan erikoisesti nuoresta tytöstä jolla on korallinauha – kuten jo sanoinkin sinulle."
Jenny pudisti päätään.
"Se on väritykseltään niin ihmeen kaunis", sanoi Gram.
"Mutta se ei ole kiinteä. Hartiahuivi ja puku – ne olisi täytynyt käsitellä aivan toisin. Mutta juuri silloin, kun minulla oli tämä työ tekeillä, tuli niin paljon muuta tielle – sekä Cescalle että minulle", sanoi hän matalalla äänellä.
Hetken kuluttua hän kysyi:
"Kuuletteko joskus jotain Helgestä – miten hänen elämänsä oikein on järjestynyt?"
"Hän ei kirjoita suuria. Hän valmistelee tohtorinväitöskirjaansa – tiedäthän että hän suoritti esitöitä sitä varten Roomassa. Ja sanoo että kaikki on hyvin."
Jenny nyökäytti päätään.
"Äidilleen hän ei kirjoita mitään. Ja tämä on tietysti hyvin loukkaantunut siitä. Hänen kanssaan ei nykyisin ole juuri helpompaa olla. Raukka – hänen itsensä mahtaa olla hyvin vaikeaa –."
Jenny siirsi kukat kirjoituspöydälleen ja alkoi sitä järjestellä:
"Joka tapauksessa olen iloinen, että Helge tekee työtä taas. – Siihen hän, Herra paratkoon, ei saanut kesällä rauhaa."
"Etkä sinäkään, tyttöraukka."
"Ei, en saanut. Mutta pahinta on, Gert, etten ole voinut aloittaa uudelleen – en vieläkään. Ja tunnen itseni aivan haluttomaksi siihen. Olenhan aikonut opiskella syövytystä nyt talvella, mutta –."
"Etkö usko, Jenny – ja sehän on ihan luonnollista, että sellainen pettymys – tarvitsee aikansa, ennen kuin sen voi voittaa? Mutta sinun näyttelysihän on niin onnistunut ja on otettu ystävällisesti vastaan – etkö usko että se herättää sinussa uutta työhalua? Sinun Aventino-taulullesi on jo ilmestynyt ostajakin – aiotko muuten suostua?"
Jenny kohotti hartioitaan.
"Tietysti. Minunhan täytyy. Kotona on ainainen rahantarve, kuten tiedät. Sitä paitsi – minun täytyy matkustaa ulkomaille. Ymmärrän, ettei minun ole hyvä jäädä tänne kotiin."
"Sinä siis aiot matkustaa –." Gram sanoi sen hiljaa ja loi silmänsä alas. "Niin, tietysti. Sehän on aivan luonnollista."
"Voi, tätä minun näyttelyäni!" Jenny heittäytyi uupuneena keinutuoliin. "Kaikki maalaukseni – varsinkin nämä uusimmat –. On kuin olisi ikuisuus siitä kun ne maalasin. Aventino-taulun luonnoksen sain valmiiksi juuri sinä päivänä, kun tapasin Helgen. Itse taulua maalasin sitten, kun olimme yhdessä – ja samoin Cescan kuvan. Ja Stenerkadun maalasin sinun luonasi, odottaessani häntä.
"Sen jälkeen en ole tehnyt mitään. Voi sentään! – – Vai niin, Helge on siis päässyt työhön käsiksi – – –."
"Onhan ihan luonnollista, rakas Jenny, että tuo tuollainen jättää syvemmät jäljet nuoreen naiseen –"
"Voi – siinäpä se, siinäpä se – nainen, siinäpä se. Siinähän koko kurjuus juuri onkin. Vetelehtiä, apeana ja laiskana – oikeana laiskiaisena! – Rakkauden takia, jota edes ei ole!"
"Jenny rakas", sanoi Gram tyynesti. "Minusta se on ihan luonnollista. Siihenhän tarvitaan aikaa, ennen kuin pääset oikein yli – ja toiselle puolen. Sillä ihminen pääsee aina yli ja toiselle puolen – ja silloin hän ymmärtää, ettei hänelle ole turhan tautta annettu sellaista elämystä – tavalla tai toisella hän saattaa aina rikastuttaa sieluaan kokemuksillaan."
Jenny naurahti lyhyeen, mutta ei vastannut.
"Olihan siinä joka tapauksessa paljon sellaista, jota vailla et haluaisi olla – eikö niin? Kaikki ne onnelliset, aurinkoiset päivät ystäväsi kanssa – siellä ihanassa etelän maassa – eikö niin, Jenny?"
"Tahdotko vastata erääseen kysymykseen, Gert – puhutko omakohtaisesta kokemuksesta, että olet kyennyt rikastuttamaan sieluasi, kuten sanasi kuuluivat, elämystesi avulla?"
Gert hätkähti – kuin kipeästi satutettuna ja hämmästyneenä toisen häikäilemättömyyttä. Ja kesti tuokion, ennen kuin hän vastasi:
"Sehän on aivan toista, Jenny. Ne kokemukset, jotka ovat synnin palkkana – ymmärrät kyllä että en puhu synnistä teologisessa merkityksessä – nimittäin kokemukset, joita meidän on kannettava toimittuamme vastoin parempaa tietoamme – ne ovat aina karvaita. Mutta siitä huolimatta olen sitä mieltä, että ehkä kokemukseni tavallaan ovat tehneet sisäisen elämäni rikkaammaksi ja syvemmäksi kuin mihin vähäisempi onnettomuus olisi pystynyt – koska kohtaloni kerran oli, että en saisi elää suurta onnea. Ja joskus tajuan tämän kaiken ehkä vieläkin selvemmin – minusta tuntuu, Jenny, että se, mitä olen kokenut, ehkä saattaa johdattaa minut kerran oikealla tavalla tajuamaan elämän todellista merkitystä –.
"Mutta tarkoitin hiukan toisin äsken, puhuessani sinusta. Vaikkakin rakkausonnesi osoittautui kestämättömäksi, se oli kuitenkin puhdas ja tahraton sen hetken, jonka se kesti – mikäli sinä siis luottavaisesti ja ilman mitään epäluuloja uskoit siihen. Sinä et pettänyt ketään toista kuin itseäsi –."
Jenny oli vaiti. Hänen sisässään kuohui; hän olisi tahtonut väittää vastaan – mutta hän vaistosi epämääräisesti, ettei Gram saattaisi ymmärtää.
"Etkö muista Ibsenin sanoja:
"Karit vaikka mun purteni pirstaksi löi,
Ihanaa oli laineilla liitää!""Voi että viitsitkin ottaa suuhusi noita typeriä sanoja! Tahdon sanoa sinulle, Gert, että nykyaikana meillä on sentään liiaksi sekä vastuuntunnetta että itsekunnioitusta päätelläksemme tuolla tavoin – ainakin useimmilla meillä. Hyvä on, minä teen haaksirikon ja uppoan – koetan olla silmääni räpäyttämättä – kunhan vain tiedän, etten itse ole ohjannut purttani karille. Mikäli tiedän, pitävät rehdit merimiehet kunniallisempana hukkua purtensa myötä, jos vika kerta on ollut heissä – kuin pelastua perikadosta."
"Niin, minä itsehän olen oikeastaan sitä mieltä, että ihminen yleensä voi kiittää itseään kaikista onnettomuuksista – loppujen lopuksi." Gram hymyili. "Mutta myös että hän useimmiten saattaa muuntaa omat onnettomuutensa henkisiksi arvoiksi –."
"Mitä ensimmäiseen kohtaan tulee – ja toiseenkin – olen yhtä mieltä kanssasi. Mutta vain sikäli, ettei onnettomuus ole ollut siinä, että itsekunnioituksesi on kärsinyt."
"Mutta Jenny pieni – silloinhan ei tämä koskisi sinuun niin kipeästi. Sinähän olet aivan kiihdyksissä – ja katkera. Niin, muistan hyvin, mitä sanoit sinä päivänä, kun Helge lähti. Mutta lapsi, ethän Herra nähköön sentään saata vaatia, että ihmisen on armottomasti tukahdutettava jok'ikinen rakastumisensa itukin, ellei hän jo samassa silmänräpäyksessä saata vannoa, että tuo tunne säilyy kalpeaan kuolemaan saakka, kestää kaikki vastoinkäymiset, kantaa kaikki uhrit – ja että se sitä paitsi, vaistomaisen selvänäköisesti, tavoittaa kohteensa persoonallisuuden ja ymmärtää sitä – valaisee sitä sen salaisimpia syvyyksiä myöten, niin ettei edes mieleen juolahtaisi, että myöhemmin tulisi toisiin tuloksiin?"
"Juuri sitä minä vaadin", sanoi Jenny kiihkeästi.
"Oletko itse koskaan tuntenut täten?" kysyi Gert Gram hiljaa.
"En. Mutta tiedän sittenkin. Olen aina tietänyt, että niin sen pitäisi olla.
"Mutta kun olin täyttänyt kaksikymmentäkahdeksan ja edelleenkin olin vanhapiika ja halusin rakastaa ja saada rakkautta ja Helge tuli ja oli rakastunut minuun – niin luovuin vaatimasta itseltäni ja omalta rakkaudeltani ja otin vastaan mitä minulle tarjottiin – tietenkin jossakin määrin silmät ummessa. Kyllä tämä käy, ajattelin, käy varmasti – mutta minulla ei ollut sisäistä varmaa vakaumusta että tämä käy, koska muu on mahdotonta – sitä ei minulla ollut.
"Kerronpa sinulle, mitä ystäväni Heggen sanoi minulle äsken. Hän halveksii naisia rehellisesti ja suoraan – ja hän on oikeassa! Meillä ei ole oikeaa itsekunnioitusta, ja sitä paitsi me olemme niin velttoja, ettemme koskaan vakavasti osaa päättää, että itse tahdomme luoda elämämme ja onnemme tekemällä työtä ja taistelemalla sen puolesta. Salaisesti kuljemme kaikin ja toivomme, että ilmaantuisi mies, joka lahjoittaisi meille onnen, niin että pääsisimme ponnistelemasta sen hyväksi. Naisellisimmat meistä, ne jotka eivät pyydä muuta kuin laiskottelua ja koristuksia ja huveja, tarrautuvat mieheen, joka voi eniten hankkia kaikkea tätä. Mutta ne harvat meistä, joilla todellakin on inhimillisiä tunteita ja jotka haluavat tulla lujiksi ja hienoiksi ihmisiksi – pyrkivät siihen –, mekin toivomme, loppujen lopuksi, että joku mies tulisi puolitiehen vastaan ja että itse tulisimme sellaisiksi, kuin kernaimmin haluaisimme – hänen rakkautensa kautta.
"Me saatamme kyllä tehdä hetken työtä – hyvin rehellisesti ja vakavasti. Vieläpä tuntea työniloakin! Mutta salaisesti me kuljemme ja odotamme vieläkin suurempaa iloa, jota emme voi kamppaillen saavuttaa, rehellisen aherruksemme avulla – iloa, jonka pitää tulla lahjana –.
"Milloinkaan me naiset emme pääse niin pitkälle, että työmme on meille tarpeeksi."
"Luuletko siis että pelkkä työ on tarpeeksi meille miehille – ei koskaan!" sanoi Gram tyynesti.
"Ainakin Gunnarille. Voit olla varma, että hän osaa elämässään pitää naiset oikealla paikalla – sivuseikkoina."
Gram nauroi. "Mitenkä vanha ystäväsi Heggen oikein on? Toivoisin miehen itsensä takia, että hän kerran katselee hiukan toisin silmin kaikkea sitä, mikä elämässä on ratkaisevinta."
"Minä en", sanoi Jenny kiivaasti. "Sen sijaan toivoisin, että itsekin kerran opin asettamaan kaiken tuon rakkaushullutuksen oikealle paikalleen –"
"Hyvä Jumala sinun juttujasi, Jenny – olin sanomaisillani, että puhut niin pitkälle kuin järkesi riittää – mutta minä tiedän että se riittää pitemmällekin." Gram hymyili raskasmielisesti. "Kerronko sinulle hiukan, mitä minä puolestani tiedän rakkaudesta, lapsi kulta?
"Ellen uskoisi siihen, kuinka saattaisin vähimmässäkään määrässä uskoa ihmisiin – ja itseeni? Etkö käsitä, Jenny – hyvä Jumala sentään – luuletko etteivät muut kuin naiset voi pitää elämää tarkoituksettomana ja tuntea sydämensä jähmettyneeksi ja autioksi, ellei heillä ole muuta jota rakastaa kuin työnsä – ei mitään muuta johon he voivat luottaa! Luuletko että maailmassa on ainoatakaan sielua, joka ei hetkittäin epäilisi omaa itseään? Ei, lapsi kulta, jokainen tarvitsee toisen ihmisen, jonka haltuun hän voi uskoa parhaimpansa – rakkautensa ja luottamuksensa – ja siihen pankkiin hänen täytyy voida luottaa.
"Kun sanon sinulle, että oma elämäni – siitä asti kun menin naimisiin – on ollut helvettiä, en käytä liian voimakkaita sanoja. Ja kun kuitenkin olen jaksanut sen jollakin tavoin elää, se johtuu osittain siitä, että minusta Rebekan rakkaus tavallaan tekee hänet syyntakeettomaksi. Tiedän, mitä hän nykyisin tuntee – inhoa ja raakaa iloa tietäessään, että hänellä on valta kiusata ja nöyryyttää minua – mustasukkaisuutta, katkeruutta – sellaiseksi irvikuvaksi pettynyt rakkaus muodostuu. Etkö ymmärrä, että se tavallaan tyydyttää minun oikeudentuntoani – onnettomuudellani on siis syynsä? Minä petin hänet, ottaessani vastaan hänen rakkautensa, tahtomatta antaa vastalahjana eheää rakkautta – salaisesti laskelmoin, että saattaisin antaa hänelle joitakin muruja – rakkauden pikkurahaa – palkaksi siitä, että hän tarjosi minulle sen, mitä hänessä oli parasta –.
"Mutta jos kerta elämä rankaisee niin armottomasti jokaisen rikkomuksen rakkauden pyhyyttä vastaan –? silloinhan se todistaa minulle, että rakkaus on kaikkein pyhintä elämässä – ja että ihminen, joka on rehellinen omalle rakkaudenkaipuulleen, saa elämältä palkaksi puhtaimman ja ihanimman autuuden.
"Olen kerran kertonut sinulle, että tapasin erään naisen, jota opin rakastamaan – mutta liian myöhään. Hän oli rakastanut minua jo siitä asti, kun olimme lapsia – minun huomaamattani sitä tai välittämättä huomata. Kun hän kuuli että olin naimisissa, hän tapasi miehen, joka vannoi että nainen voisi pelastaa hänet, jos suostuisi menemään naimisiin hänen kanssaan. Niin, tiedän että halveksit tuontapaisia pelastusyrityksiä. Mutta sanon sinulle, lapsi, ettet pysty tuomitsemaan – et ennen kuin itse näet sen ihmisen, jota sielusi pohjasta rakastat, toisen sylissä ja olet tuntenut elämäsi koko arvottomuuden ja olet kuullut eksyneen ihmissielun kerjäävän tätä arvotonta elämää omaksi lunastuksekseen.
"Niin, Helene tuli onnettomaksi, ja niin myös minä. Ja me tapasimme toisemme ja ymmärsimme toisiamme, ja tunnustimme rakkautemme toinen toisillemme. Siitä ei tullut sitä, mitä ihmiset onnella tarkoittavat – mutta kuitenkin –. Molempia meitä sitoivat kahleet, joita emme uskaltaneet katkoa. Ja tunnustan sinulle, että sitä mukaa kuin toiveeni saada hänet vaimokseni hitaasti kuoli, muuttui rakkauteni häneen. Mutta vieläkin muistelen elämäni ihanimpana aarteena häntä, joka nyt istuu kaukana toisessa maanosassa ja elää voidakseen keventää lastensa taakkaa – sillä taakka on elämä silloin, kun isä on juoppo ja hulttio. Hänen takiaan olen kaikkina näinä vuosina sittenkin uskonut ihmissielun puhtauteen ja kauneuteen ja voimaan – ja rakkauteen. Ja tiedän, että hänelle taas minun muistoni antaa salaista voimaa taistella ja kärsiä siellä kaukana meren takana. Sillä vielä tänä päivänä hän rakastaa minua kuin lapsuudessamme – ja luottaa minuun, luottaa lahjakkuuteeni ja rakkauteeni – ja siihen, että olisin ansainnut paremman kohtalon. Mutta näinhän olen yhä vielä hänelle jotakin – eikö niin, Jenny?"
Jenny ei vastannut.
"Eihän onni ole vain siinä, että on rakastettu, Jenny. Onnen suurimpana puolena on se, että itse rakastaa."
"Hm. Siitä onnesta ei juuri ole paljoonkaan, Gert – rakastaa saamatta vastarakkautta."
Gert Gram istui hetken vaiti ja katseli eteensä. Sitten hän sanoi, miltei kuiskaten:
"Olkoon suuri tai pieni – onni se on sittenkin. Tuntea ihminen, josta ei usko mitään muuta kuin hyvää. Ihminen, josta sanoo itsekseen: hyvä Jumala, suo minun nähdä hänet onnellisena, sillä hän on sen arvoinen – puhdas ja kaunis ja lämmin ja hieno ja lahjakas ja hyvä. – Niin että on valmis rukoilemaan: Jumala, anna hänelle kaikkea sitä, jota vaille minä jäin. Minusta se on onnea, Jenny pieni – kun saatan rukoilla tällä tavoin sinun puolestasi. – Ei, ei sinun ole syytä pelästyä tästä, lapsi –."
Gram oli noussut seisomaan ja Jenny nousi ja liikahti, aivan kuin olisi pelännyt että Gram tulisi lähemmäksi. Gram pysähtyi ja nauroi hiljaa:
"Kuinka voit muuta ajatellakaan – sinähän olet niin viisas pikku tyttö. Jenny, luulin että olit ymmärtänyt sen aikoja ennen kuin itse ymmärsin –.
"Kuinka olisi muuten voinut käydäkään? Minun elämäni kallistuu nyt iltaansa kohden – vanhuutta, turtumusta, pimeää, kuolemaa. Nyt, nyt tiedän etten koskaan tavoita sitä, jota koko elämäni olen kaihonnut, silloin tapaan sinut. Minusta sinä olet ihanin nainen, mitä olen tavannut – ja sinä tahdoit samaa, mitä minä kerran tahdoin – olit saavuttamaisillasi sen. Saattoiko sydämeni olla huutamatta: voi hyvä Jumala, suo hänen saavuttaa se, Jumala, auta häntä, älä salli hänen kärsiä haaksirikkoa kuten minä –.
"Ja niin suloinen kuin sinä olit minua kohtaan! Sinä tulit luolaani ja kerroit itsestäsi – ja kuuntelit minua, ja sinä ymmärsit niin hyvin, ja sinun ihanat silmäsi olivat niin täynnä myötätuntoa ja niin lempeät ja lämpimät –.
"Mutta, hyvä Jumala, ethän vain itke?"
Gram tarttui hänen käsiinsä ja painoi huulensa niihin.
"Et saa itkeä, Jenny – et saa itkeä noin – mitä sinä itket – sinähän vallan vapiset –. Minkä vuoksi sinä itket noin?"
"Kaiken vuoksi", nyyhkytti Jenny.
"Kas niin, istu nyt – noin." Gram oli polvillaan hänen edessään – ja sekunnin ajan hän nojasi otsaansa tytön helmaan. "Minun vuokseni et saa itkeä – kuuletko? Luuletko minun toivovan, etten olisi sinua kohdannut? Rakas pieni ystävä – jos olet jotakuta rakastanut, mutta toivoisit ettet olisi – silloin et ole koskaan häntä rakastanut – voit uskoa minua, että niin on. Voi ei, Jenny – en tahtoisi olla vailla sitä, mitä nyt tunnen sinua kohtaan – en vaikka elämä menisi!
"Etkä myös saa itkeä itsesi vuoksi. Sinä tulet onnelliseksi – tiedän sen. Kerran – eräs niistä monista, jotka tulevat sinua rakastamaan, on polvillaan edessäsi kuten minä nyt ja sanoo, että hän antaa koko elämänsä saadakseen maata noin sinun jalkojesi juuressa, ja sinustakin tuntuu samoin. Ja silloin ymmärrät, saada istua yhdessä hänen kanssaan – olkoon majasi kuinka köyhä tahansa ja lepohetki kuinkakin lyhyt, kesken arkipäivän harmainta, raskainta aherrusta – on onnea. Paljon, paljon suurempaa onnea kuin jos sinusta tulisi kaikkien aikojen suurin taiteilijatar – jos olisit saavuttanut kaiken sen kunnian ja maineen, mitä voidaan saavuttaa. Niinhän sinä itsekin uskot – eikö niin?"
"Uskon", hän kuiskasi itkettyneenä.
"Etkä saa epäilläkään – se onni tulee varmasti osaksesi. Eikö niin, Jenny, tunnethan, että samalla kun sinä taistelet jotta sinusta tulisi hyvä, kunnon ihminen ja rehellinen taiteilija, samalla kaipaat sitä, joka kerran sanoo, että teit oikein taistellessasi noin ja että hän juuri siksi rakastaa sinua?"
Jenny nyökäytti päätään. Ja Gram suuteli kunnioittaen hänen käsiään.
"Sellainen sinä olet – kaikkea, mikä on hyvää ja hienoa ja ylvästä ja ihanaa. Sen sanon minä sinulle nyt, mutta kerran tulee toinen mies, nuorempi ja parempi ja lujempi kuin minä, joka sanoo samaa – ja sinä tulet iloiseksi – sielun pohjia myöten. Etkö olekin pikkuriikkisen iloinen siitä, että sanon sen sinulle – kun kuulet että olet paras ja suloisin ja ihmeellisin pikku tyttö koko maailmassa – katso minuun, Jenny – etkö voi tuntea hiukkasen iloa, kun sanon sinulle, että luulen sinun saavuttavan elämän runsaimman onnen – sen vuoksi että olet sen arvoinen?"
Jenny katsoi häntä kasvoihin ja koetti pakottaa esiin pienen köyhän hymyn. Sitten hän painoi päänsä ja hiveli kädellään Gramin hiuksia:
"Voi sinua Gert – voi sinua – – minähän en voinut tälle mitään! Enhän tahtonut sinulle pahaa! Enhän voinut mitään että näin on käynyt – enhän?"
"Sitä ei sinun pidä surra. Lapsi – minä rakastan sinua siksi, että olet sellainen kuin tahdot olla – ja jollainen minäkin kerran halusin olla. Et saa olla surullinen – vaikka luulisit että olet tuottanut minulle surua. Jotkut surut ovat hyviä suruja – siunatun hyviä, sen voin sanoa sinulle."
Jenny istui ja itki hiljaa.
Vähän ajan kuluttua Gram kuiskasi:
"Saanko käydä sinua tervehtimässä – silloin tällöin? Kun olet surullinen – etkö voi lähettää sanaa minulle? Tahtoisin niin mielelläni yrittää enkö voisi hiukan auttaa pikkutyttöäni, Jenny –."
"En uskalla, Gert."
"Rakas lapsi – minähän olen vanha mies – saattaisin olla isäsi."
"Sinun – niin, sinun takiasi en uskalla. En tekisi oikein –."
"Voi, Jenny! Luuletko että ajattelen sinua vähemmän, kun en sinua näe? Minähän vain kuljen ja kaipaan nähdä sinua – puhua kanssasi – koettaa olla jotain sinulle – saanko? Voi, saanko?"
"En tiedä, Gert – en tiedä. Voi, Gert, rakas, mene nyt – nyt sinun pitää mennä – en jaksa enää – kaikki on niin vaikeata – mene rakas –."
Gert nousi hiljaa.
"Siis lähden nyt. Hyvästi, Jenny – mutta lapsi, sinähän olet vallan suunniltasi –"
"Niin", kuiskasi hän.
"Minä siis lähden. Saanko tulla joskus toiste – tahtoisin mielelläni nähdä sinut ennen kuin matkustat. Kun olet rauhoittunut – eikä tämä enää sinua pelota –. Eihän ole mitään syytä, Jenny –."
Jenny seisoi hetken ääneti. Sitten hän veti äkkiä Gramin syliinsä, silmänräpäykseksi, ja kosketti huulillaan tämän poskea.
"Mene nyt, Gert."
"Kiitos. Jumala siunatkoon sinua, Jenny."
Jälkeenpäin Jenny kulki edestakaisin lattialla. Eikä hän ymmärtänyt itse, miksi hän vapisi tuolla tavoin. – Ja sisimmässään hän oli – niin, ehkäpä ei suorastaan iloinen – mutta hänestä oli tuntunut hyvältä kuulla, mitä Gert puhui, ollessaan siinä polvillaan hänen edessään.
Voi, Gert, Gert! Jenny oli aina pitänyt häntä heikkona ihmisenä – joka oli alistunut nujerrettavaksi ja joka oli vedetty alas lokaan niinkuin heikot ja voitetut ainakin. Ja yht'äkkiä hän olikin saanut tietää, että Gert sisimmässään oli syvästi voimakas ja varma – Gert oli seisonut hänen edessään rikkaana ihmisenä, joka tiesi osaavansa auttaa ja mielellään tahtoi auttaa –. Samalla kun Jenny itse, olemuksensa uumenissa, oli hapuileva ja epävarma ja sairas kaipuusta, vaikka hän ulospäin oli rakentamiensa mielipiteitten ja ajatuksien suojaamana.
Ja Jenny oli kuitenkin pyytänyt Gertiä poistumaan –.
Miksi? Siksi, että hän itse oli niin rajattoman köyhä ja oli valittanut hätäänsä toiselle, jonka hän oli luullut yhtä köyhäksi kuin hän itse oli –. Ja niin Gert olikin näyttänyt hänelle olevansa rikas, ja iloisesti tarjoutunut hiukan antamaan hänelle omasta rikkaudestaan. Silloin Jenny oli tuntenut itsensä nöyryytetyksi ja pyytänyt toista menemään pois. Niin kai asia oli.
Hänestä oli aina tuntunut alhaiselta vastaanottaa avukseen rakkautta, ellei itsellään ollut antaa vastarakkautta. Sillä hän ei ollut koskaan ajatellut voivansa olla se, joka tarvitsi tätä apua –.
Gert ei ollut saanut antautua siihen työhön mihin olisi tahtonut. Rakkaus, jota hän oli kantanut sydämessään, ei ollut saanut elää vapaata elämäänsä. Eikä hän sittenkään ollut epätoivoinen. Siinä kai uskovaisen onni piilikin – samantekevää mihin ihminen uskoi, kunhan hänellä vain oli jotain oman itsensä ulkopuolella, mihin luottaa.
Elämää ei jaksanut elää, jos ihmisen piti luottaa vain omaan itseensä – ja rakastaa vain itseään.
Vapaaehtoisen kuoleman hän oli aina ottanut lukuun. Entä jos hän kuolisi nyt –. Niin, olihan monta, joista hän piti ja jotka tulisivat surullisiksi – mutta ei ketään, joka ei olisi voinut olla häntä vailla. Hän ei ollut kenellekään niin välttämätön, että hänen velvollisuutensa olisi ollut sen vuoksi laahautua elämän halki. Äiti ja sisarukset – mikäli he eivät saisi tietää, että hän itse oli sen tehnyt – heidän surunsa olisi vuoden kuluttua muuttunut lempeäksi surumieleksi, häntä ajatellessaan. Cesca ja Gunnar surisivat ehkä enimmän, sillä he kai ymmärtäisivät että hän oli ollut onneton – mutta hänhän kuului vain heidän elämänsä ulommaiseen kehään. Se, joka piti hänestä enimmän, surisi kai syvimmin – mutta hänelle ei Jennyllä ollut mitään annettavaa. Niin, Gert saattaisi rakastaa häntä yhtä hyvin, vaikka hän olisikin kuollut. Gertin onnihan oli kerta kaikkiaan siinä, että hän rakasti – hänen onnensa perustui tiettyyn ominaisuuteen hänessä itsessään.
Ja jos niin oli, että Jennyltä itseltään puuttui tämä ominaisuus, ei kukaan voinut häntä auttaa. Työ ei saattanut auttaa häntä, niin ettei hän olisi kaivannut jotain sen ulkopuolella. Ja kannattiko hänen elää vain siksi, että ihmiset sanoivat häntä lahjakkaaksi –? Kenelläkään ei ollut hänen taiteestaan niin paljon iloa kuin hänellä itsellään oli sitä harjoittaessaan. Eikä se ilo ollut niin suurta, että se olisi häntä tyydyttänyt.
Eikä asia ollut niin kuin Gunnar sanoi. Että hänen hyveellisyytensä kiusasi häntä, koska se oli raaka. Se seikkahan voi aina olla autettavissa. Mutta hän ei uskaltanut siksi, että hän aina pelkäsi kerran jälkeenpäin koskevansa sitä, mitä hän kaipasi. Ja mahdottomampaa kuin mikään muu oli elää hyvin lähellä toista ihmistä ja sittenkin pohjimmalti olla yhtä yksinäinen. Hyi, ei, ei! Kuulua miehelle ja alistaa ruumiinsa ja sielunsa kaikkeen siihen intiimiin, joka olisi seurauksena – ja sitten ehkä kerran nähdä, ettei hän ollutkaan koskaan tuntenut tuota toista eikä toinen tuntenut häntä, eikä kumpikaan ollut ymmärtänyt sanaakaan toisensa puheista –.
Voi, ei, ei! Hän eli, sen vuoksi että hän odotti. Hän ei tahtonut mitään rakastajaa, siksi että hän odotti herraansa. Eikä hän tahtonut kuolla, ei nyt, sillä hän odotti.
Ei. Hän ei tahtonut vielä haaskata elämäänsä – ei tavalla eikä toisella. Hän ei saattanut kuolla näin – niin köyhänä, ettei hänellä olisi mitään rakasta, jolle heittää jäähyväiset. Hän ei uskaltanut – sillä täytyihän hänen uskoa, että kerran olisi toisin.
Ja niin hänen oli siis uudestaan tarrauduttava maalaukseensa. Tietenkin se menisi nyt aivan päin honkia – koskapa hän kerta maleksi näin ja oli sairaana rakkaudesta.
Hän nauroi.
Sillä niinhän asia oli. Kohdetta ei toistaiseksi näkynyt – mutta rakkaus, se oli olemassa.
Taivas alkoi tummua vuokonsiniseksi vinoikkunan takana. Jenny meni sen ääreen ja katseli ulos. Vuolukivikatot ja savupiiput ja puhelinlangat – koko tuo hiljainen maailma ulkona lepäsi hämärissä huurteesta harmaana. Ja kaduilta nousi punerva valonhäive ja valaisi pakkassumua. Vaunujen räminä ja raitiovaunun pyörien kitinä kiskoja vasten kaikui niin kovana paljaalta, jäätyneeltä kadulta.
Hänestä oli vastenmielistä mennä kotiin ja syödä päivällistä äidin kanssa. Mutta he olivat sopineet siitä. Jenny sulki uunin, otti päällysvaatteet ylleen ja lähti.
Ulkona oli kitkerän ja kostean kylmää – sumu haisi noelta ja kaasulta ja jäätyneeltä pölyltä. Kuinka toivoton tämä katu sentään olikaan! Se lähti keskikaupungilta, jossa liikenne oli hälisevää ja kauppaliikkeet, joiden ovista valui lakkaamaton ihmisvirta ulos ja sisään, loistivat peililasi-ikkunoineen. Mutta se vei elottoman harmaille linnoituksen muureille, ja talojen seinät sen molemmin puolin olivat harmaat ja kuolleet – joko ne sitten olivat uudenaikaisia liiketaloja kivestä ja lasista, joissa kiire hiljaisesti lehahti ulos ja sisään paperiliuskojen myötä, hiljaisten nuorten ihmisten ahertaessa hiljaisessa valkoisessa valossa suurten ikkunoiden takana – samalla kun toiset puhuivat keskenään puhelintorviin – tai vanhoja taloja, jotka olivat jäljellä niiltä ajoilta, jolloin kaupunki oli pieni – matalia ja harmahtavia, julkisivut koristelemattomat ja konttori-ikkunoissa verkkokankaiset puoliuutimet, ja siellä täällä jokin pieni ikkunaruutu, jossa oli kokouutimet ja ruukkukasveja ja takana jokin pieni koti – ihmeellisiä yksinäisiä koteja tässä kaupunginosassa, jossa rakennukset enimmäkseen olivat autioita öiseen aikaan.
Eivätkä edes myymälät olleet niitä, joiden ovissa ihmiset tungeksivat. Täällä oli kauppapuoteja, joissa myytiin seinäpapereita ja kipsiruusukkeita kattoja varten ja kamiinoita ja rautaliesiä, ja taas huonekaluliikkeitä, ikkunoissa tyhjiä mahonkivuoteita ja kiilloitettuja tammituoleja, jotka näyttivät siltä niinkuin kukaan ei koskaan joutuisi niillä istumaan.
Eräässä porttiholvissa seisoi pieni lapsi – pieni poikanen, sinisenä pakkasesta, iso kori käsivarrellaan. Hän katseli kahta koiraa, jotka tappelivat keskellä katua, niin että kitkerä jäätynyt tomu pölisi heidän ympärillään. Hän hätkähti, kun koirat loikkivat sille puolelle.
"Et kai sinä vain pelkää niitä?" kysyi Jenny.
Ensin ei poika sanonut mitään. Mutta sitten Jenny sanoi: "Ehkäpä minä saatan sinua niiden ohi –" ja poika ponnahti hänen viereensä, mutta ei sanonut mitään.
"Minne sinä menet – missä sinä oikein asut?"
"Voldkadulla."
"Oletko ollut asialla? Täällä asti – sinä joka olet noin pieni – reipas poika sinä olet!"
"Me ostamme Aasen kaupasta, sillä isä tuntee ne", sanoi poika. "Tämä kori on sitten painava –."
Jenny katseli ympärilleen – katu oli melkein ihmisistä tyhjä.
"Tule pikkuinen, niin kannan sitä kappaleen matkaa –"
Poika päästi korin kädestään hieman pelokkaana.
"Ota minua kädestä, niin vien sinut noiden koirien ohi. Mutta kylläpä sinun on kylmä, eikö sinulla ole kintaitakaan?"
Poika pudisti päätään.
"Kas tässä, pistäpä toinen käsi puuhkaani – eikö niin? Mutta ehkä sinusta pojan ei sovi käydä käsi puuhkassa?"
Hän ajatteli Nilsiä pienenä. Nilsiä oli hän niin usein kaivannut. Nyt oli poika suuri ja hänellä oli niin paljon tovereita – oli siinä iässä, jolloin ei ole ollenkaan hauskaa kävellä isonsiskon kanssa. Nils kävi harvoin hänen luonaan. – Sinä vuotena, kun hän itse oli ollut ulkomailla, ja niinä kuukausina, jolloin hän oli niin täynnä Helgeä, olivat he aivan kuin liukuneet etäälle toisistaan. – Myöhemmin, kun Nils kasvaisi, tulisivat he kai jälleen ystäviksi – varmasti tulisivat, sillä hehän pitivät toisistaan. Mutta tässä iässä, tiesi hän, oli pojalla hauskempaa ilman häntä. Oi, jospa Nils olisikin nyt pikkuinen lapsi – jonka saisi ottaa syliinsä, kertoa satuja, pestä ja riisua ja suudella – taikka hiukan isompi niin kuin silloin, kun he yhdessä retkeilivät tuntureilla ja Slagteren-huippu oli kaukana ja tie täynnä seikkailua ja ihmeellisiä tapahtumia –.
"Mikä sinun nimesi on, pikkuinen?"
"Ausjen Torstein Mo."
"Miten vanha sinä olet, Ausjen?"
"Kuusi vuotta."
"Et kai sitten vielä käy koulua?"
"Ei, mutta huhtikuussa alan –"
"Eikö tunnu hauskalta alkaa koulua?"
"Ei kun neiti on niin häijy, että – Oski käy jo koulua – mutta minä en pääse edes samalle luokalle, sillä Oski pääsee toiselle luokalle, hän –."
"Oski – onko hän toverisi?" kysyi Jenny.
"On, he asuvat samassa talossa kuin me."
Tuli pieni tauko. Jenny aloitti uudelleen:
"Eikö sinusta ole ikävä, kun ei tule lunta? Siellähän on hyvä mäki teillä päin, jota kai voi kelkalla laskea? Onko sinulla kelkkaa?"
"Ei mutta luistimet ja sukset on –"
"Niin, silloin olisi hauska jos saataisiin lunta –."
He olivat saapuneet Stortingskadulle. Jenny päästi hänen kätensä ja katseli koria – mutta se oli niin raskas, ja Ausjen oli niin pieni. Niin että Jenny kantoi edelleen – vaikka olikin niin äitelän herttaisen näköistä kulkea näin pienen resupekan kanssa. Oikeastaan Jennyn olisi tehnyt mieli ottaa hänet mukaansa sokerileipomoon, mutta hänestä tuntui että olisi kovin noloa jos sattuisi tapaamaan tuttuja.
Mutta tultuaan pimeälle Voldkadulle tarttui hän uudestaan Ausjenin käteen ja kantoi pojan koria pieneen taloon asti, jossa poika asui, ja antoi kymmenäyrisen hyvästisanoessaan.
Homansbyenissä hän osti suklaata ja punaiset lapaset, jotka hän aikoi lähettää Ausjenille.
Hyvä Jumala, jospa hän vain pystyisi tuottamaan hiukan iloa jollekulle –. Hiukan odottamatonta iloa –.
Hänhän voisi pyytää Ausjeniä istumaan mallinaan pari tuntia päivässä. Vaikka poika oli melkein liian pieni seisomaan mallina –.
Pikku käsi-raukka – se oli lämmennyt hänen kädessään. Ja oli kuin hänelle itselleen olisi tehnyt hyvää kulkea ja pitää Ausjeniä kädestä –.
Niin. Hän yrittäisi maalata poikaa. Hänen kasvonsa olivat niin elävät. Ja sitten Ausjen saisi maitoa, jossa olisi tilkka kahviakin, ja hyvää voileipää, ja hän itse tekisi työtä ja juttelisi Ausjenin kanssa.
III
I
Eräänä valoisana ja lempeänä toukokuun iltapäivänä kietoi auringonsavu verhoonsa mustat rakennusryhmät, ja paljaat palomuurit paistoivat punakellervinä ja tehtaanpiiput maksankarvaisina auringonhehkussa. Kaupungin ääriviiva – korkeita kattoja ja matalia kattoja ja suuria rakennuksia ja pieniä – piirtyi ilmaa vasten, joka oli harmaan sinipunerva ja raskas pölystä ja savusta ja kosteudesta.
Nuori puu punaisen seinän vieressä oli täynnä pieniä heleitä kellanvihreitä lehtiä, joiden lävitse aurinko paistoi nyt, kuten edellisenäkin vuotena.
Jenny huomasi homeen lumppukauppojen lautaseinillä – mitenkä pehmeätä ja kirkkaanvihreätä se oli. Ja nokikerros liikerakennusten seinillä oli muutamissa kohdin aivan syvänmustaa, ja muutamissa kohdissa taas peitti sitä aivan kuin hienoinen kiiltävä hopeapinta.
Hän katsahti taivaalle. Koko aamupäivän hän oli kulkenut ja vaeltanut Bygdøssä, ja siellä oli taivaankupu kaartunut niin tummansinisenä ja kuumana oliivinkultaisten kuusenlatvojen ja lehtipuiden meripihkankarvaisten umpujen yllä. Mutta taivas täällä, korkeiden talojen ja puhelinverkkojen päällä, sinersi kalpeana hienon opaalinkarvaisen usmaverhon takaa. Se olikin oikeastaan kauniimpaa. Gert ei osannut nähdä sitä. Hänelle oli kaupunki vain likainen ja ruma ja harmaa, aina – sillä se oli kaupunki, jota kaikki 80-luvun nuoret olivat kironneet, jouduttuaan tänne elinkautiseen pakkotyöhön. Nyt kai hän seisoi ikkunassaan ja tuijotti aurinkoon, tuskin huomaamatta kuinka valo muotoili viivoja ja värisointuja – hänen silmissään se oli vain valonhäive vankilaikkunan ulkopuolella.
Jenny seisahtui vähän matkaa hänen ovestaan ja katsahti totunnaiseen tapaansa kadun kumpaankin suuntaan. Ketään tuttua ei näkynyt – työläiset vaelsivat Veterlandia ja keskikaupunkia päin. Kello oli siis yli kuuden.
Hän juoksi ylös portaita – inhottavat rautaportaat, jotka aina kaikuivat alastomien kiviseinien välissä, kun hän hiljaa koetti hiipiä Gertin huoneesta – myöhään yöllä viime talvena. Oli kuin seiniin ainaisesti olisi juuttunut kylmä ja kosteus.
Hän kulki nopeasti käytävän päähän ja koputti ovelle kolme sovittua kertaa.
Gram aukaisi. Toisella käsivarrellaan hän veti Jennyn syliinsä ja samalla kun he suutelivat toisiaan, sulki hän oven vapaalla kädellään.
Hänen olkansa yli Jenny näki tuoreet kukat pienellä pöydällä ja viinikarahvin ja keltaiset kirsikat hiotussa kristallimaljassa. Huoneessa oli kevyt tupakanhäive. Ja Jenny tiesi, että Gert Gram oli istunut täällä kello neljästä ja odottanut häntä ja järjestänyt kaikki häntä varten.
"En voinut tulla aikaisemmin, Gert", hän kuiskasi. "Minusta oli niin ikävä että sait odottaa –"
Kun Gram päästi hänet sylistään, meni hän pöydän luo ja kumartui kukkia päin.
"Saan kai ottaa pari ja koristaa itseäni – enkö saakin, Gert? Voi Gert, sinä niin hemmottelet minua –" ja hän ojensi kätensä Gramille.
"Koska sinun pitää lähteä pois?" kysyi Gert ja suuteli hellävaroin hänen käsivarttaan.
Jenny painoi päänsä hiukan.
"Minun täytyi luvata tulla kotiin illaksi. Äitihän istuu aina valveilla ja odottaa minua, kuten tiedät, ja hän on päivisin niin väsynyt. Hän tarvitsee kovasti minun apuani iltasella – niin yhdessä kuin toisessakin", sanoi hän nopeasti.
"– Kotoa ei ole niinkään helppoa päästä, Gert", kuiskasi hän rukoillen.
Gram painoi päänsä – sanoja tuli niin paljon. Kun Jenny meni häntä kohti, veti Gram hänet syliinsä niin että tytön kasvot hautautuivat hänen olkaansa vasten.
Eihän hän raukka osannut valehdella – ei ainakaan niin hyvin, että Gert edes laupiaan sekunnin vertaa olisi uskonut siihen. Lyhyttä lyhyemmän ajan talvella – ensimmäisinä sinivihreinä kevätiltoina – oli hän milloin tahansa saattanut olla poissa kotoa.
"Se on ikävää meille, Gert. Mutta on niin vaikeaa nyt kun oikein asun kotona, senhän ymmärrät. Ja minunhan täytyy asua, siksi että äiti tarvitsee sekä rahaa että apuani. Olithan yhtä mieltä kanssani, että minun oli muutettava kotiin?"
Gert Gram nyökäytti päätään. He olivat istuutuneet sohvaan, hyvin lähekkäin. Jennyn kasvot lepäsivät hänen rintaansa vasten, niin ettei hän voinut niitä nähdä.
"Tiedätkö, Gert, tänään olin Bygdøssä. Kuljeskelin samoja paikkoja kuin me viimein. Emmekö lähdekin sinne pian taas – eikö niin – ehkä jo ylihuomenna, jos ilma pysyy kauniina? Ja sitten koetan keksiä jonkin tekosyyn kotona, niin että voimme olla koko illan yhdessä – eikö niin? Sinusta on kai ikävä että minun nyt pitää lähteä niin pian – eikö?"
"Oma rakas Jennyni, olenhan sanonut sinulle jo tuhat kertaa" – ja Jenny kuuli äänestä että Gertin kasvoilla oli jälleen surumielinen hymynsä: "Olen sinulle kiitollinen joka ainoasta sekunnista, jonka ystävällesi lahjoitat –"
"Älä puhu noin, Gert", pyysi Jenny kiusaantuneena.
"Miksi en puhuisi, kun kerta on niin? Oma rakas tyttöni, luuletko minun koskaan voivan unohtaa, että kaikki mitä minulle lahjoitit oli ruhtinaallista armoa sekä etten koskaan voi ymmärtää mitenkä saatoit sen lahjoittaa minulle –"
"Gert – kun ymmärsin talvella, kuinka paljon sinä rakastit minua – ja millä tavoin – sanoin itselleni, että se ei saanut jatkua. Mutta sitten ymmärsin etten voinutkaan olla ilman sinua – ja niin tulin omaksesi. Oliko se armoa? Kun kerta en voinut päästää sinua?"
"Sehän juuri, Jenny – että opit rakastamaan minua sillä tavoin – on mielestäni käsittämätöntä armoa –"
Ääneti painautui Jenny syvemmin hänen syliinsä.
"Sinä nuori ihana Jenny-lapsi –"
"En ole nuori, Gert! Kun tapasit minut, olin jo alkanut vanhentua, enkä ole koskaan ollut nuori. Minusta sinä olit nuori – sydämeltäsi paljon minua nuorempi, sillä sinä uskoit vielä kaikkeen, jolle minä nauroin ja jota nimitin lapsellisiksi uniksi, kunnes sait minut ymmärtämään että ne olivat olemassa – rakkaus ja lämpö ja tuo kaikki –."
Gert Gram hymyili hiljaa itsekseen. Sitten hän kuiskasi:
"Ehkäpä minun sydämeni ei ollutkaan vanhempi kuin sinun, Jenny. Minusta ainakin tuntui, etten koskaan vielä ollut nuori, ja toivoin kuin uhallakin jossain sydämeni syvyyksissä, että kerran, yhden ainoan kerran, se koskettaisi minuakin – nuoruus. – Mutta odotellessa olivat hiukseni harmaantuneet –."
Jenny pudisti päätään. Ja hän kohotti toisen kätensä ja laski sen hänen päälaelleen.
"Onko lapsi väsynyt? Riisunko kenkäsi – tahdotko panna pitkällesi ja levätä?"
"En. Tahdon olla näin. Näin on hyvä."
Jenny veti jalat alleen ja kääriytyi kuin kerälle hänen syliinsä.
Gert kietoi toisen käsivartensa hänen ympärilleen. Vapaalla kädellään hän kaatoi viiniä lasiin ja piteli sitä Jennyn suun edessä. Jenny joi halusta. Sitten Gram otti kirsikoita ja tarjosi Jennylle – poimi kivet hänen huuliltaan ja pani lautaselle.
"Lisää viiniä?"
"Kiitos! Kuule, tahdon jäädä luoksesi. Annan lähetin viedä sanan kotiin, että olen tavannut Heggenin. Hän on kai kaupungissa. Mutta minun täytyy lähteä niin kauan kuin raitiovaunut kulkevat – paha kyllä."
"Minä toimitan asian." Gert antoi Jennyn liukua sylistään sohvalle. "Makaa sinä sillä aikaa – lepää. Voi rakas lapseni sinä!"
Kun Gert oli mennyt, aukasi Jenny kenkiensä napit ja työnsi ne jalastaan. Hän joi hiukan enemmän viiniä. Sitten hän ryömi syvemmälle sohvaan, hautasi päänsä pieluksiin ja veti peitteen ylleen.
Hänhän rakasti Gertiä. Tahtoi olla hänen luonaan. Kun sai istua näin ja kyyristyä hänen turviinsa ja levätä hänen käsivarsillaan, oli hyvä olla. Olihan Gert ainoa ihminen maailmassa, joka oli nostanut hänet syliinsä Ja lämmittänyt häntä ja suojellut häntä ja sanonut häntä pikku tytökseen –. Niin, Gert oli ainoa ihminen, joka todella oli ollut häntä lähellä. – Niin että täytyihän Gertin saada hänet –.
Kun Gert vain otti hänet syliinsä ja kätki hänet niin ettei hän nähnyt mitään, tunsi vain että Gertin käsivarret olivat hänen ympärillään ja lämmittivät häntä – silloin hänen oli hyvä. Voi ei, hän ei voinut menettää Gertiä! Ja näinhän hänen piti antaa Gertille se vähä, mitä hänellä oli, kun hän kerta sai Gertiltä jotain, jota hän ei voinut olla vailla.
Gert sai suudella häntä ja tehdä hänelle mitä tahtoi. Kun hän vain ei puhellut. Sillä silloin he joutuivat niin kauas toisistaan. Sillä hän puhui rakkaudesta, mutta Jennyn rakkaus ei ollut sellainen kuin Gert luuli. Eikä Jenny voinut selittää sitä sanoilla. Hän vain tarrautui kiinni Gertiin – eikä se ollut armonosoitus eikä mikään ruhtinaallinen lahja. Se oli vain pientä köyhää kerjäävää rakkautta, eikä Gert saanut kiittää siitä, vain pitää hänestä eikä puhua mitään.
Kun Gert palasi, makasi Jenny ja katsoi eteensä silmät hyvin avoimina. Mutta hän sulki ne Gertin hiljaisten, kunnioittavien hellyydenosoitusten aikana ja hymyili hiukan. Sitten hän kietoi äkkiä kädet Gertin kaulaan ja painautui lujasti häneen. Gertin käyttämä heikko orvokintuoksu tuntui niin lempeältä ja raikkaalta. Ja Jenny nyökäytti kevyesti päätään, kun Gert kysyvästi nosti hänet käsivarsilleen. Gert tahtoi sanoa jotain, mutta Jenny pani ensin kätensä hänen suulleen ja sitten suuteli häntä, niin ettei hän voinut puhua. Ja Gert kantoi hänet varovaisesti viereiseen huoneeseen.
Gert saattoi hänet raitiovaunulle. Lyhyen tuokion ajaksi Jenny jäi seisomaan ulos vaununsillalle ja katseli Gertiä, joka häipyi sinne siniseen toukokuunyöhön. Sitten hän istuutui vaunuun.
Gram oli muuttanut vaimonsa luota, joulun tienoissa. Hän asui nykyisin Stener-kadulla, yksinään – hänellä oli konttorihuoneensa ohella toinenkin huone. Jenny ymmärsi että Gert aikoi hakea avioeroa jonkin ajan kuluttua, kun Rebekka Gram oli oppinut ymmärtämään, ettei mies palaisi. Gertin luonteen mukaista oli kai tällainen menettelytapa – hän ei jaksanut pakottaa jyrkkään eroon.
Mitä Gram oikeastaan ajatteli tulevaisuudesta, ei Jenny kerta kaikkiaan tietänyt. Saattoiko hän ajatella, että he kaksi menisivät naimisiin?
Jennyn täytyi sisimmässään myöntää, ettei hän sekunnin vertaakaan ollut ajatellut sitoutua Gert Gramiin eliniäksi. Ja juuri sen vuoksi hän tunsi katkeraa, toivotonta nöyryytystä ja häpeää ajatellessaan Gertiä, aina kun hän ei ollut tämän luona ja voinut kätkeytyä hänen rakkauteensa. Hän oli pettänyt Gertiä – kaiken aikaa hän oli pettänyt.
"Juuri sitähän, Jenny – että sinä olet voinut rakastua minuun – sanon minä käsittämättömäksi armoksi –."
Niin mutta mitä hän sille mahtoi, että Gert näki asiat näin?
Niin, Gert ei olisi tehnyt häntä rakastajattarekseen, ellei Jenny itse olisi tahtonut – antanut Gertin tuntea, että hän halusi sitä. Voi hyvä Jumala! Mutta hänhän ymmärsi, että Gert halasi sitä – häntä kiusasi aina kun he olivat yhdessä ja hän vaistosi, että Gert himoitsi häntä, ja kun hän huomasi Gertin taistelevan peittääkseen sitä, jota näyttämään hän oli liian ylpeä. Niin, Jenny oli nähnyt että hän oli ylpeä – liian ylpeä pyytääkseen siltä, jolle hän kerran oli vain tahtonut antaa. Ehkäpä myös liian ylpeä uskaltaakseen kestää kiellon.
Ja kun Jenny siis itse tiesi, ettei hän voinut työntää luotaan Gertin rakkautta, ei voinut kadottaa sitä ainoata ihmistä, joka häntä rakasti – saattoiko hän siis muuta kuin tarjota toiselle sitä mitä hän omisti, kun hän kerta otti vastaan sellaista jota vailla hän ei jaksanut olla –. jos hän kerta tahtoi olla kunniallinen?
Mutta näin hän oli siis joutunut sanomaan sanoja, jotka olivat väkevämmät ja kuumemmat kuin hänen tunteensa. Ja Gert oli uskonut häneen, hänen sanoihinsa.
Ja tämä kaikki uusiutui yhä. Kun hän tuli Gertin luo, haluttomana, uupuneena, ajateltuaan väsymykseen saakka kuinka tämä kaikki oikein loppuisi, ja näki että Gert ymmärsi – silloin otti hän taas suuhunsa samat hellät sanat ja teeskenteli väkevämpää tunnetta kuin hänen sydämessään oli. Ja Gert uskoi heti.
Gertille ei ollut olemassa muuta rakkautta kuin se, jonka olemus oli onnea. Onnettomuus rakkaudessa – se Johtui ulkonaisista syistä, se oli kohtalon julmuutta tai kovakouraista oikeudenmukaisuutta, joka kosti entiset pahat teot. Jenny tiesi mitä Gert pelkäsi – että Jennyn rakkaus jonain kauniina päivänä kuolisi, kun hän näkisi että toinen oli liian vanha hänen rakastajakseen. Mutta Gert ei ollut koskaan aavistanutkaan, että hänen rakkautensa oli sairaana syntynyt, kuoleman itu omassa itsessään.
Olisi turhaa koettaakaan selittää sitä Gertille. Gertin oli mahdotonta sitä ymmärtää –.
Hän oli etsinyt turvaa Gertin sylissä, koska tämä syli oli ainoa joka hänelle oli avoin. Hän oli ollut niin toivottoman yksin. Kun Gert tarjosi hänelle rakkautta ja hellyyttä – ei hän jaksanut häätää sitä luotaan –.
Vaikka olisihan hänen pitänyt tietää, ettei hän saanut ottaa vastaan – ettei hän ollut sellaisen rakkauden arvoinen! Ei, vanha ei Gert ollut. Gertin rakkaus oli kaksikymmenvuotiaan intohimoa ja lapsellista luottamusta ja harrasta palvontaa ja taas kypsyneen miehen lämpöä ja hyvyyttä – se oli kaiken sen rakkauden täyttymys, mitä sisältyy miehen elämään ja joka nyt vanhuuden lähettyvillä tulvaili yli äyräittensä. Sen olisi pitänyt kohdistua naiseen, joka olisi kyennyt antamaan vastarakkautta – joka olisi voinut elää hänen rinnallaan lyhyet jäljellä olevat vuodet, koko sen elämän, mitä mies oli kaivannut ja josta hän oli uneksinut ja jota hän oli toivonut – elää sen niin, että tuhannet onnelliset muistot olisivat yhdistämässä heitä, kun vanhuus saapui – uskollisessa rakkaudessa, aivan kuin olisi ollut hänen nuoruutensa ja miehuutensa vaimo ja nyt vanheni hänen rinnallaan.
Mutta sen sijaan –. Ja vaikka Jenny koettaisikin – mitä hän voisi antaa Gertille, vaikka hän yrittäisi parhaansa! Eihän hän milloinkaan ollut kyennyt antamaan Gertille, vain ottamaan –. Vaikka hän kuinka yrittäisi – hän ei voisi uskotella Gertille, että hänen kaipuunsa olisi ainiaaksi tyydytetty.
Gert antaisi hänelle vapauden. Hän oli rakastanut ja antanut, ja nyt se oli lopussa, ja sen vuoksi oli hänen oltava vapaa. Siinä valossa Gert näkisi asiat – hän ei koskaan ymmärtäisi, että Jenny suri sitä ettei hän ollut voinut mitään, mitään antaa.
Voi mitenkä Gert häntä piinasi – puhuessaan siitä mitä hän oli antanut! Niin, hänhän oli ollut neitsyt, kun Gert oli hänet saanut. Gert ei sitä unohtanut – aivan kuin hän sen mukaan olisi mitannut, miten äärettömän syvä ja väkevä Jennyn rakkaus oli! Jennyn, joka oli lahjoittanut hänelle 'nuoruutensa puhtauden' –
Kahdenkymmenenyhdeksän vuoden puhtauden! No niin, Jenny oli pannut sen talteen kuten valkoisen morsiuspuvun, eikä hän ollut sitä käyttänyt eikä tahrannut –. Täynnä kaipuuta ja pelkoa ettei hän koskaan saisi sitä käyttää ja epätoivoisena hyytävän yksinäisyytensä ja kykenemättömyytensä takia hän oli tarrautunut siihen ja rypistänyt ja tärvellyt sen ajatuksillaan. – Eikö se ihminen ollut puhtaampi, joka oli elänyt rakkauselämää, kuin hän, joka vain oli mietiskellyt ja mietiskellyt ja etsinyt ja kaivannut, kunnes tämä kaipuu oli lamauttanut koko hänen kykynsä –.
Ja kun hän sitten oli antautunut Gertille – mitenkä vähän se oli häntä koskenut! Eikä hän sentään ollut aivan kylmäkään. Joskus oli Gertin rakkaus kiehtonut häntä. Mutta hän oli vain teeskennellyt lämpöä ja ollutkin viileä. Ja kun Gert ei ollut lähellä, hän tuskin ajatteli koko asiaa – ja ripitti teeskenneltyä kaipuuta ilahuttaakseen toista. Niin, hän teeskenteli ja teeskenteli, kun taas toinen oli täynnä todellista intohimoa.
Vaikka – oli ollut sentään aika, jolloin hän ei teeskennellyt, tai jos hän silloinkin valehteli Gertille, valehteli hän myös itselleen. Hänen sydämensä oli ollut järkyttynyt – se oli kai sääliä Gertiä ja tämän elämää kohtaan – ja kapinaa kohtaloa vastaan – minkä takia täytyi kummankin omalla tavallaan hiutua pyytäessään saavuttamatonta – ja se oli uumoilevaa ahdistusta, mihinkä tämä kaikki, johon hän oli heittäytynyt, oikein veisi – ja silloin hän oli riemuinnut rakastavansa Gertiä. Sillä hänenhän oli pakko heittäytyä tuon miehen syliin, vaikka hän ymmärsikin tekonsa mielettömyyden.
Kun hän silloin oli istunut raitiovaunussa illalla ja katsellut noita uneliaita, rauhallisia porvarinnaamoja, oli hän ylpeillyt siitä, että palasi rakastajansa sylistä ja että he molemmat olivat kohtalon myrskytuulien käsissä – että he olivat uskaltaneet antautua niiden valtaan eivätkä tietäneet, minnekä nämä kuljettaisivat heitä – ja hän oli ollut ylpeä kohtalostaan, koska onnettomuus ja pimeä uhkasi.
Ja nyt hän vain istui eikä toivonut muuta kuin loppua. Suunnitteli ulkomaanmatkaa – pakoa kaikesta tästä. Oli ottanut vastaan Cescan kutsun, täten vahvistaakseen lopullista eroa.
Mutta Gert oli sentään päässyt irti vaimostaan. Jos Jenny oli syynä siihen että näin oli käynyt, oli hän kuitenkin tuottanut Gertille jotain hyvää.
Vastapäätä Jennyä istui pari nuorta rouvaa. Kenties he eivät olleet vanhemmat kuin hänkään – olivat vain muutamien avioliittovuosiensa kuluttamia. Kolme neljä talvea sitten olivat he ehkä olleet näppäriä konttorineitosia, jotka pukeutuivat sievästi ja urheilivat kavaljeeriensa kanssa tunturilla. Niin, nyt hän olikin varma että tunsi toisen kasvot tuollaiselta tunturiretkeltä – he olivat molemmat kerran yöpyneet Hakloassa pääsiäisaikana. Jenny oli silloin pannut merkille hänet, sen vuoksi että hän oli ollut niin taitava hiihtäjä ja oli näyttänyt niin reippaalta ja tyylikkäältä ja solakalta urheilupuvussaan.
Olihan hän vieläkin tavallaan hyvin pukeutunut. Kävelypuku oli uudenaikainen, mutta se ei mukautunut vartaloon. Lihakset olivat kadottaneet kimmoisen kiinteytensä – hän oli velton täyteläinen samalla kun hartiat ja lanteet olivat käyneet kulmikkaiksi. Ja ison, monien sulkakiehkuroiden koristaman hatun alla olivat kasvot vanhat, hampaat huonot ja suun ympärillä tyytymättömiä uurteita. Hänen suunsa kävi, ja ystävätär kuunteli innokkaasti, istuessaan siinä tylsänä ja siunatussa tilassa, polvet levällä ja kädet vatsalla suunnattomaan muhviin pistettyinä. Hänen kasvonsa olivat oikeastaan kauniit, mutta lihavat ja punertavat ja monileukaiset.
"Niin, juuston minä siis aina saan lukita ruokakaappiin – jos se vain joutuukaan keittiöön on siitä seuraavana päivänä vain kuori jäljellä – suuri sveitsiläisjuusto, joka maksaa miltei kolme kruunua."
"No jopa nyt", sanoi toinen.
"Niin mutta kuulkaapas! Munien perään hän on kuin mikäkin! Eräänä päivänä menin palvelijattaren huoneeseen – hän nyt on oikea porsas – siinä huoneessa on sitten paha haju! Vuodetta ei ollut kohennettu ties milloin. 'No mutta Solveig', sanon ja kohotan peitettä, ja niin makaa siinä kolme munaa ja sokeripussi keskellä likaista sänkyä – mitä sanotte! Niin, hän väitti ostaneensa ne omilla rahoillaan kuten sokerinkin –"
"Niin, uskokoon ken tahtoo", sanoi toinen.
"Niin, sokeri oli siis paperipussissa – mutta munat hän oli ottanut. Niin, annoin hänen kuulla kunniansa, olkaa varma siitä. Mutta kuulkaas nyt tätä. Lauantaina menin keittiöön, meillä piti olla riisipuuroa, pata kiehuu kaasulla ja palaa pohjaan ja tyttö istuu huoneessaan ja neuloo, minä huudan häntä ja hämmennän samalla pataa ja mitäs luulette minun saavan kauhaan – niin, munan, mitä te siitä sanotte? Hän on pannut munan kiehumaan riisipuuroon, niin, minä en voinut muuta kuin nauraa, mutta oletteko kuullut moisesta porsailusta, mutta minä sanoin hänelle sydämeni ajatuksen, sen voitte uskoa, niin, mitä te oikein sanotte mokomasta?"
"Huh sentään, niin, ne piiat – mutta ajatelkaas mitä minun piikani oli keksinyt tässä tuonnoin –"
Nuokin kaksi olivat kai nuorina tyttöinä ikävöineet rakkautta – rakkauttaan. Reipasta ripeätä nuorukaista, jolla olisi vakinaiset tulot – miestä, joka vapauttaisi heidät konttorin tai myymälän yksitoikkoisesta työpäivästä ja asettaisi heidät pieneen kotiin, jonka kolme huonetta täyttyisi heidän omilla tavaroillaan ja jonne he voisivat kylvää kaikki ne monet koruommellut liinaset, joiden villiruusuihin ja sinikelloihin he olivat ommelleet tyttöhaaveitaan.
He olivat kai tyttöinä uneksineet rakkaudesta. Nyt he hymyilivät ylimielisesti ja todistivat itsetyytyväisinä niille, jotka nyt uneksivat samoja unia, ettei rakkautta ollut olemassa, ei. He ylpeilivät että kuuluivat valittuihin, jotka tiesivät miten asia oikein oli. Ehkäpä he olivat tyytyväisiä.
Oli sentään onnellista olla tyydyttämätön. Onnellinen se, joka ei kiittänyt ja ollut tyytyväinen, kun elämä tarjosi leipäpalaa. Joka sanoi, minä uskon uniini, minä en nimitä mitään muuta onneksi kuin sitä jota vaadin. Uskon yhä että sellainen onni on. Ellei se ole olemassa minulle, olen itse syyllinen, olen ollut tyhmä neitsyt, joka ei jaksanut valvoa ja odottaa ylkää. Mutta viisaat neitsyet saavat nähdä hänet ja päästä hänen taloonsa ja tanssia –.
Äidin makuuhuoneessa paloi valo, kun Jenny saapui kotiin. Ja hänen täytyi mennä sisään ja kertoa hiukan keitä oli ollut Ahlströmin ateljeessa ja mitä Heggenille kuului.
Ingeborg ja Bodil nukkuivat puolipimeässä, mustat palmikot pitkin pieluksia.
Jennystä ei ollut ollenkaan vaikeata seisoa siinä ja kertoa äidille valheita. Hän oli tottunut siihen – jo koulutyttönä hänen oli täytynyt reippaasti kertoa lastenkutsuista, joissa hän tosiasiassa oli istunut erikseen ja nähnyt toisten tanssivan – onnettomana ja yksinäisenä, pikku tyttö, joka ei osannut tanssia eikä jutella mitään, mikä pojista olisi ollut hauskaa.
Kun Ingeborg ja Bodil palasivat tanssiaisista, istui äiti vuoteessa ja kyseli ja kuunteli ja nauroi – posket punaisina ja nuorena lampun kajossa. He saattoivat aina kertoa äidille totuuden, siksi että se oli iloinen ja hilpeä. Ehkäpä he pimittivät jonkin pikkuseikan, joka oli niin hauska että he tahtoivat pitää sen itsellään. Mutta mitä siitä, heidän hymyilynsä oli rehellistä.
Jenny suuteli äitiä ja sanoi hyvää yötä. Vierashuoneessa hän sattui pudottamaan valokuvan. Hän poimi sen lattialta ja tiesi pimeässäkin ketä se esitti. Se oli hänen oikean isänsä veli, vaimonsa ja pikkutyttöjensä kanssa. Hän oli asunut Amerikassa, eikä Jenny ollut koskaan häntä nähnyt, ja hän oli kuollut ja valokuva oli jäänyt olemaan, eikä kukaan sitä ajatellut. Ja Jenny pyyhki siitä pölyä joka päivä eikä katsellut sitä, ja se oli vain kuin mikä tahansa pieni koriste-esine.
Jenny meni huoneeseensa ja alkoi irroittaa hiusneulojaan.
Hänhän oli aina valehdellut äidilleen. Sillä koskapa hän olisi voinut olla rehellinen tuottamatta äidille surua – turhan tähden?
Eihän äiti olisi voinut ymmärtää. Varhaisnuoruudestaan saakka hän oli ollut onnellinen ja onneton – ollut onnellinen Jennyn isän kanssa ja surrut tämän kuolemaa ja elänyt edelleen lapsensa takia ja ollut tyytyväinen. Ja sitten hän oli tavannut Nils Bernerin, ja tämä oli täyttänyt hänen elämänsä uudella onnella ja uudella surulla. Ja sitten eli hän jälleen lapsilleen. Lapset olivat äitiyden onni – heidän kauttaan täyttyi kouriintuntuvasti tyhjyys – onni, joka oli ostettu liian todellisin kärsimyksin, onni, joka oli ollut sylissä liian ruumiillinen, pieni ja lämmin, jotta sitä olisi voinut epäillä. Niin, omaa lastaan mahtoi olla ihanaa rakastaa. Se rakkaus oli niin luonnonmukainen, että siinä ei ollut mitään miettimistä. Äiti ei epäillyt, että hän rakasti lastaan, hän ei epäillyt, että hän tahtoi lapsen parasta ja toimi sen hyväksi, tai sitä etteikö lapsi vuorostaan rakastanut häntä. Ja niin runsas on luonnon armo äitejä kohtaan, että lapsen sisäisin vaisto estää häntä uskomasta katkerimpia ja parantumattomia surujaan äidilleen. Äidit eivät saa tietää juuri muuta kuin sairaudesta ja rahahuolista. Ei koskaan mitään sellaista, jota ei voida auttaa – häpeää, elämän vastoinkäymisiä – jos lapsi onkin hädässä, äiti ei usko ettei asia ole autettavissa.
Äiti ei saisi tietää mitään hänen suruistaan – luonto itse oli nostattanut suojamuurin. Rebekka Gram ei koskaan joutuisi tietämään kymmenettäkään osaa kaikesta siitä, mitä hänen lapsensa olivat kärsineet hänen takiaan. Kuinka olikaan rouva Lund surrut kaunista Einariaan, jota kohtasi tapaturma! Hän suri vieläkin syvästi poikaansa ja haaveili siitä suuresta tulevaisuudesta, joka pojalta oli riistetty. Einarin äiti oli ainoa, joka ei tietänyt, että poika oli ampunut itsensä, siksi että hän pelkäsi aivojenpehmennystä.
Eikä äidinrakkaus ollut uudenkaan onnen tiellä. Jenny tiesi monia äitejä, joilla oli ollut rakastaja, ja he luulivat etteivät lapset sitä huomanneet –. Oli äitejä jotka erosivat ja tulivat onnellisiksi toisella tavalla. Vain silloin kun uusi rakkaus muodostui pettymykseksi, he katuivat ja valittelivat. – Äiti oli jumaloinut Jennyä, ja kuitenkin oli hänen rakkaudessaan ollut sijaa myös Bernerille, ja hän oli ollut onnellinen Bernerin kanssa. Gert oli pitänyt lapsistaan – ja isän rakkaus on sentään harkitsevampaa, ymmärtäväisempää, vähemmän vaistomaista kuin äidin. Ja hän oli sentään tuskin muistanutkaan Helgeä koko tänä talvena.
II
Jenny oli hakenut postin asemapäällikön luota. Hän antoi Fransiskalle lehdet ja tämän kirjeet ja avasi itselleen osoitetun kirjeen. Paahtavassa auringonpaisteessa keskellä asemasillan soraa silmäili hän Gertin pitkää kirjettä. Luki hellät sanat alussa ja lopussa mutta jätti muun lukematta. Pitkälti ylimalkaisia mietelmiä rakkauden olemuksesta – ei muuta.
Jenny pisti kirjeen takaisin kuoreensa ja kuoren käsilaukkuunsa. Huh noita Gertin kirjeitä – hän tuskin jaksoi niitä lukea. Sanat oikein osoittivat hänelle, kuinka vähän he sentään ymmärsivät toisiaan. Hän vaistosi sen, kun he keskustelivat yhdessä; kun he kirjoittivat, kävi se kiusallisen selväksi.
Ja kuitenkin, he olivat henkisesti sukua keskenään. Miksikä he eivät kuitenkaan 'sointuneet yhteen'?
Oliko Gert väkevämpi vai heikompi kuin hän itse –? Gert oli kärsinyt tappioita toisen toisensa jälkeen ja alistunut ja suostunut kaikkien taivuteltavaksi – mutta hän toivoi yhä ja eli yhä ja uskoi yhä –. Oliko se heikkoutta vai elinvoimaako? Jenny ei ymmärtänyt häntä.
Oliko ikäero sittenkin syypää? Gert ei ollut vanha. Mutta hänen nuori tunteensa kuului toiseen aikakauteen. Hän oli aikoinaan kuulunut nuorisoon, joka nykyisin oli kuollut sukupuuttoon – nuorisoon, jonka toivo oli valoisampi – lapsellisempi. Ehkäpä Jenny itsekin oli lapsellinen – toivoessaan ja asettaessaan päämaalinsa? Mutta toisella tavalla. Sanat menettävät merkityksensä kahdenkymmenen vuoden kuluessa – oliko siinä pohjimmainen syy?
Sorapeite vivahteli punasinervänä ja asematalon harmaankeltainen maali nousi kuplille auringonpaahteessa, Silmänräpäykseksi hänen silmänsä sumenivat, kun hän katsahti ylös maasta. Ihmeellistä, oli aivan kuin hän ei olisi sietänyt hellettä tänä keväänä.
Lämmin ilma vipajoi kaikkialla, niitettyjen vainioitten ja välkkyvien peltojen yllä, aina metsänreunaa myöten, joka mustanviheriänä piirtyi suvisen sinistä taivasta päin. Lehtipuut talojen kohdalla olivat jo syvenneet värissä.
Cesca luki vieläkin kirjettään – se oli hänen mieheltään. Hän seisoi huikaisevan valkoisena pellavapuvussaan asemasillan sinistä soraa vasten.
Gunnar Heggen oli sovittanut matkatavaransa vaunun takaistuimelle. Hän taputteli hevosta ja jutteli sille odotellessaan naisia.
Cesca pani kirjeen piiloon ja kohotti päätään – pudisti sitä hiukan, ikään kuin olisi karkottanut jotain luotaan:
"Suo anteeksi, rakas ystävä – no nyt me ajamme." Hän ja Jenny asettuivat etuistuimelle; Cesca tahtoi itse ohjata. "Oli tottatosiaan hauskaa, Gunnar, että pääsit tulemaan! Eikö olekin ihanaa että me kolme saamme taas olla yhdessä pari päivää! Niin, Lennart lähetti terveisiä teille molemmille."
"Kiitos. Ja hän voi hyvin?"
"Mainiosti. Kaikki on niin hyvin. Mutta eivätkö he olleetkin nerokkaita, isä ja Borghild, kun lähtivät tiehensä! Minä ja Jenny olemme kahden koko talossa, ajatteles, ja vanha Gina seisoo vaikka päällään meitä varten – ihanaa!"
"Niin, onpas hauskaa nähdä teitä taas, pikkutytöt!"
Heggen hymyili avomielisesti heille molemmille. Mutta Jenny kuvitteli huomanneensa ihmeellisen vakavan pikku väläyksen hymyn alta. Ja hän tiesi näyttävänsä lakastuneelta ja väsyneeltä, ja Cesca halvassa, valmiina-ostetussa pellavapuvussaan näytti tyttökoululuiselta, joka oli alkanut vanhentua tulematta aikuiseksi. Oli kuin Cesca olisi käynyt niin pieneksi tänä viime vuotena – mutta hän liverteli ja lörpötteli yhtenään – mitä heillä olisi päivälliseksi, ja kahvista, jonka he joisivat puutarhassa, ja kaikesta siitä likööristä ja viskistä Ja seltterivedestä jota hän oli hankkinut kotiin.
Kun Jenny yöllä tuli huoneeseensa, istuutui hän ikkunan ääreen ja antoi raikkaan ilmavirran, joka leyhytteli uutimia, pyyhkäistä kasvojaan. Hän oli aivan päihtynyt – suorastaan käsittämätöntä se oli, mutta totta sittenkin.
Hän ei saattanut ymmärtää kuinka näin oli käynyt. Puolitoista viskigrogia ja pari pientä liköörilasia – muuta hän ei ollut juonut, ja senkin illallisen jälkeen. Eihän hän kyllä ollut suuria syönyt, mutta hänellä ei ollut ruokahalua. Ja väkevää kahviakin hän oli saanut.
Ehkäpä syy olikin kahvin – ja savukkeiden. Vaikkakin hän nykyisin poltti vähemmän kuin ennen.
Kuinka hyvänsä, hänen sydämensä löi, ja vastenmielinen kuumuus aivan kuin lainehti hänessä, niin että hän hikosi. Maisema tuolla ulkona kieppui hitaasti ympäri hänen silmissään – edestakaisin – harmahtavat hiekka-aukeat ja vaaleina välkkyvät kukkaistutukset ja puutarhan tummat lehtipuut, jotka piirtyivät kalpeata suvitaivasta vasten. Ja itse huone pyöri ympäri hänen silmissään. Viskigrogi ja likööri yökötti häntä – hyi!
Hän kaatoi viereen, kun hänen piti kaataa pesuvatiin vettä. Hänen liikkeensäkin olivat epävakaiset –. No mutta Jenny kulta, tämähän on täyshäpeä. Sinun laitasi on hullusti – etkö siis enää siedä väkijuomia? Hän oli sentään ennen voinut juoda puolta enemmän sen tuntumatta missään –.
Ensin hän piteli käsiään vedessä, niin että valtimot olivat vedenpinnan alla. Sitten hän valeli kauan kasvojaan. Kiskaisi auki vaatteensa ja puristeli täyteläisestä sienestä niin että vesi valui pitkin ruumista.
Herra tiesi olivatko Cesca ja Gunnar huomanneet jotain. Vaikka eihän hän itsekään ollut huomannut mitään ennen kuin oli tullut huoneeseensa. Jumalan kiitos että everstiluutnantti ja Borghild neiti eivät olleet kotona.
Tuntui paremmalta kun hän oli valellut itseään pitkän aikaa. Hän veti yöpaidan ylleen ja istuutui jälleen ikkunaan.
Ajatukset harhailivat ilman päämäärää – mielessä vilahti kaikenlaista mitä illalla oli juteltu. Mutta hämmästys – ihan kesken kaikkea – herätti hänet täysin: tosiasia oli että hän oli päihtynyt! Hänhän ei koskaan ennen ollut – tuskin tuntenut mitään, vaikka oli juonut paljon enemmänkin.
Mutta nyt se sitä paitsi oli jo ohi – hän tunsi itsensä raukeaksi ja väsyneeksi ja viilentyneeksi. Ja hän nousi ja putkahti isoon katosvuoteeseen. Olisipa omituista herätä huomenna kohmeloisena – se olisi ainakin ennenkokematon tunne –.
Mutta tuskin hän oli asettunut mukavaan nukkumisasentoon ja sulkenut silmänsä, kun vastenmielinen kuvottava kuume jälleen lainehti hänen sisässään, niin että hiki pisaroi jokaisesta huokosesta. Ja vuode keinui niinkuin laiva aallokossa, ja hän tuli merikipeäksi. Hän makasi hetken ja koetti tahdollaan pidättää vastenmielistä tuntemusta – en tahdo, en tahdo –. Mutta ei auttanut – suu tuli vettä täyteen. Hän oli tuskin ehtinyt ämpärille kun purkaus tuli –.
Herranen aika, oliko hän niin päissään! Tämä oli suorastaan noloa. Mutta nyt kai siitä myös oli päästy. Hän puhdisti jälkensä, joi vettä ja paneutui jälleen maata. Nyt kai hän saisi unta –.
Mutta maattuaan hetken silmät ummessa alkoi merenkäynti jälleen ja hikoilu ja kuvotus. Sehän oli vallan merkillistä, sillä ainakin nyt hän oli aivan selvä. Ja kuitenkin piti hänen jälleen nousta –.
Samassa kun hän uudelleen palasi vuoteeseen, iski ajatus häneen –.
Höpsis! Hän heittäytyi maata ja painoi niskansa syvälle päänaluseen. Sehän oli mahdotonta. Hän ei tahtonut sitä edes ajatella. Mutta hän ei voinut häätää ajatuksiaan – makasi ja eritteli: hän ei ollut voinut hyvin viime aikoina –.
Tietenkin hän oli kulunut ja väsynyt. Lopen kiusaantunut ja hermostunut –. Juuri sen vuoksi ei hän tietysti ollut sietänyt mitään väkevää äsken. Totisesti hän ymmärsi että ihmiset saattoivat tulla raittiusintoilijoiksi – tämäntapaisten öiden jälkeen –.
Tuota äskeistä hän ei päästäisi mieleensä –. Jos kerta asiat olivat hullusti, saisi hän kyllä aikoinaan tietää. Mutta hän ei tahtonut kiusata itseään ja pelätä ennen kuin se oli välttämätöntä.
Jenny avasi yöpaidan ja hiveli rintojaan.
Hän tahtoi nukkua. Hän ei tietysti päässyt rauhaan noilta typeriltä ajatuksilta – huh. Vaikka hän oli niin väsynyt –.
Ensi aikoina hän tietenkään ei voinut olla ajattelematta: entäpä jos tästä olisi seurauksia? Oli ollut pari kertaa peloissaankin. Mutta hän oli kovakouraisesti ottanut pelkoaan niskasta ja pakottanut itseään katsomaan sitä silmästä silmään: niin, entäs jos siis niin oli? Useimmalle oli tuo lapsensaamisen pelko aiheetonta taikauskoa. Sattuihan sellaista kelle hyvänsä – olisiko hän huonompi kuin kaikki työläisnaiset, jotka yksin tulivat aikoihin lapsineen. Tämä kauhu juonti kai suurimmaksi osaksi juurensa siltä ajalta, jolloin naimaton nainen samoissa olosuhteissa sai mennä isän ja suvun luo ja tunnustaa, että hän oli huvitellut, ja he saivat maksaa viulut – ilman että heillä oli vähintäkään toivoa vastedes saada siirtää hänen elatusvelvollisuutensa jonkun toisen harteille. Ja siksipä he hyvällä syyllä voivat vihoitella.
Mutta kukaan ei ollut oikeutettu olemaan harmissaan hänen takiaan. Äitiä olisi tietysti sääli. Mutta herranen aika, kun täysikasvuinen ihminen koetti elää omantunnonmukaisesti elämänsä, ei vanhemmilla ollut mitään sanomista. Jenny oli koettanut auttaa äitiään kykynsä mukaan eikä koskaan ollut vaivannut häntä omilla suruillaan – eikä myöskään häväissyt mainettaan minkään kevytmielisyyden takia – hakkailun tai hummailun. Mutta siinä missä hänen oma käsityksensä hyvästä ja pahasta ei käynyt yhteen suuren enemmistön käsityksen kanssa, sai hän luvan seurata omaansa – vaikkakin äiti joutuisi kärsimään ihmisten pistopuheita hänen takiaan.
Ja jos hänen suhteensa Gertiin oli syntiä, niin ei synti ainakaan ollut siinä, että hän oli antanut liian paljon, vaan siinä että hän oli antanut liian vähän. Ja vaikka seuraus olisikin mikä hyvänsä, sai hän luvan kantaa sen – napisematta.
Eiköpä hän kykenisi elättämään lasta yhtä hyvin kuin kaikki ne monet tytöt, jotka eivät osanneet kymmenettäkään osaa siitä mitä hän. Ja olihan hänellä hiukan rahojakin säästössä, niin että hän voisi matkustaa pois. Ja vaikkakin hänen valitsemansa elinkeino oli laiha, niin täytyihän monen hänen toverinsa elättää vaimo ja perhe samalla tavoin –. Sitä paitsi, hänenhän oli täytynyt auttaa toisia melkein aikuiseksi tulostaan saakka.
Tietysti olisi paras ettei mitään tapahtuisi. Tähän astihan kaikki oli käynyt hyvin.
Hän ei tahtonut ajatella –.
Gert olisi kai vallan epätoivoinen –.
Mutta hyvä Jumala – entäpä jos hän olisi niin – nyt! Kunpa se edes olisi tapahtunut silloin, kun hän rakasti Gertiä – tai luuli rakastavansa! Ja hän olisi saanut jättää Gertin tähän uskoon. Mutta nyt – nyt – kun kaikki mitä heidän välillään oli ollut, oli murentunut tyhjiin, hänen ajatustensa, hänen erittelyjensä kalvamana.
Näinä Tegnebyssä vietettyinä viikkoina hän oli tuntenut – että hän ei voisi jatkaa näin. Hän oli kaivannut pois – uuteen ympäristöön, uuteen työhön. Niin, työnhalu oli palannut – hän oli saanut kylläkseen tästä sairaalloisesta tarpeestaan turvautua johonkuhun, saada hyväilyjä ja huolenpitoa ja – tulla kutsutuksi pikkutyttöseksi –
Hänen sydäntänsä oli ahdistanut, kun hän oli ajatellut eroa. Että hän tekisi Gertille pahaa. Mutta hyvä Jumala – hänhän oli antanut niin kauan kuin hänellä oli jotain antamista. Gert oli ollut onnellinen sen ajan. Ja Gert oli ainakin vapautunut alentavasta orjanelämästään vaimonsa kanssa.
Ja omasta puolestaan Jenny oli alistunut. Työ ja yksinäisyys jäisi hänen kohtalokseen. Hän tiesi, ettei hän voisi pyyhkiä pois näitä vuosia elämästään – hän muistaisi ne aina ja sen katkeran opin, mitä ne olivat hänelle antaneet – se rakkaus, joka olisi ollut kyllin monelle muulle, ei ollut kyllin hänelle. Hänen oli parempi olla vailla kuin tyytyä liian vähään.
Voi, ne jäisivät kyllä hänen mieleensä! Mutta aika vaimentaisi ja muuntaisi tuon lyhyen, tuskantäyteisen riemun ja katkeran, kipeän katumuksen. Vähitellen onnistuisi hänen ehkä osittain pyyhkäistä pois muisto niitä miehestä, jota kohtaan hän oli tehnyt niin veristä vääryyttä.
Mutta nyt hän ehkä kantoi sen miehen lasta –.
Mutta sehän oli mahdotonta. Olihan aivan turhaa maata ja murehtia sitä –.
Mutta entäpä jos se oli totta –.
Jenny vaipui lopultakin uneen – ulkona oli silloin jo melkein valoisaa. Hän nukkui raskaasti, unia näkemättä. Mutta kun hän hätkähtäen heräsi, ihkasen valveillaan, ei ulkona ollut juuri sen valoisampaa. Taivas oli hieman kellervämpi puiden latvojen yläpuolella, ja linnut visertelivät unisina.
Ja samat ajatukset olivat samassa hänen kimpussaan. Jenny ymmärsi että hän tuskin saisi unta sinä yönä. Ja alistuneena hän alkoi jälleen kiertää ajatusten rataa.
III
Heggen matkusti pois, ja everstiluutnantti Jahrmann ja vanhempi tytär palasivat. Ja matkustivat taas, Fransiskan sisaren luo, joka oli naimisissa.
Cesca ja Jenny olivat jälleen kahden kesken, Tegnebyssä. He olivat molemmat omissa oloissaan, ajatuksiinsa vajonneina.
Jenny oli nyt varma siitä, että oli raskaana. Mutta hän ei oikein ollut tehnyt selväksi itselleen, mitä se merkitsi. Kun hän vain hiukankaan koetti ajatella eteenpäin, tuli seinä vastaan. Ja oikeastaan hän oli koko lailla rauhallisempi nyt kuin niinä epätoivoisina viikkoina, jolloin hän lakkaamatta odotti että kaikki lopultakin olisi erehdystä.
Hän lohdutti itseään sillä, että kai hänkin jotenkuten selviäisi – kuten monet muutkin. Olihan hän ihan syksystä saakka puhunut ulkomaanmatkastaan. Epämääräisenä mahdollisuutena ajatteli hän Pariisia – matkaa sinne – – – jotakin sage-femmea –. Mutta hän ei tahtonut ajatella sitä sen varmemmin.
Hän ei tietänyt sitäkään, kertoisiko hän ylipäätään koko asiasta Gertille. Luultavasti ei –.
Kun hän ei ajatellut itseään, ajatteli hän Cescaa. Cescankaan laita ei ollut ihan niin kuin olisi pitänyt. Ja sentään hän oli varma, että Cesca piti Ahlinista. Oliko siis niin, ettei Ahlin enää välittänyt hänestä –?
Cesca oli ollut kovalla sen vuoden, jonka hän oli ollut naimisissa, Jenny ymmärsi sen. Cesca oli käynyt niin pieneksi ja kuin lannistuneeksi. Heillä oli ollut hirveän niukat oltavat, ja Cesca istui iltaisin tuntikaupalla Jennyn vuoteen laidalla ja valitteli taloudellisia vaikeuksiaan. Tukholma oli niin kallis, ja halpa ruoka niin huonoa, kun ei ollut tottunut ruoan laittoon, ja koko taloustyö kulki niin raskaasti, kun oli saanut niin nurinkurisen kasvatuksen kuin hän. Ja ihan epätoivoista oli, että tuskin jokin työ oli tehty, kun se jo oli tehtävä uudestaan – heti kun hän oli saanut huoneet kuntoon, likaantuivat paikat jälleen, ja niin pian kuin ruoka oli valmis, oli astiat pestävä – ja sitten oli taas laitettava ruokaa ja liattava lautaset ja pestävä ne jälleen – jos Lennart yritti auttaa, oli tämä yhtä kömpelö ja epäkäytännöllinen kuin hän itsekin. Ja sitten oli huolet Lennartin takia – hän ei ollut saanut patsastilausta, ei koskaan tunnustusta, ja hän oli sentään niin lahjakas – mutta hän oli vain liian hieno sekä ihmisenä että taiteilijana. Ja silloinhan ei mikään auttanut – eihän Cesca voinut toivoa että hän olisi ollut erilainenkaan. Ja sitten Lennartin pitkällinen sairaus viime keväänä – kaksi kuukautta hän oli maannut tulirokossa ja keuhkotulehduksessa ja jälkitaudeissa – se aika oli kovasti kuluttanut Cescaa.
Mutta tässä oli jotain muutakin, josta Cesca ei puhunut – Jenny tunsi sen. Ja Jenny tiesi ettei hän voinut olla Cescalle sama kuin ennen – hänellä ei ollut sitä rauhallista sydäntä ja avointa mieltä, joka ottaa vastaan toisten surut ja lohduttaa –. Ja hänen kävi niin sääli, kun hän ei osannut auttaa –.
Eräänä päivänä Cesca oli matkustanut Moss'iin ostoksille. Jenny ei halunnut lähteä mukaan, vaan jäi kotiin ja kulutti päivän puutarhassa – luki päästäkseen ajattelemasta ja istui neulomaan kuviokudelmaa, kun ei voinut keskittää ajatuksiaan romaaniin. Mutta hän laski hullusti, purki ja neuloi taas ja koetti pakottaa itsensä tarkkaavaiseksi.
Cesca ei palannut päivälliseksi niinkuin oli luvannut. Lopulta Jenny söi yksinään ja kuljeskeli edestakaisin iltapäivällä – poltteli, vaikkakaan savukkeet eivät maistuneet, ja neuloi, vaikkakin kudelma yhtä mittaa vaipui helmaan.
Vihdoinkin lähemmä kello kymmentä Cesca näkyi ajavan puistokujaan. Jenny meni häntä vastaan ja ymmärsi samassa kun oli istuutunut ystävättärensä viereen ajopeleihin, että toiselle oli tapahtunut jotain. Mutta kumpikaan ei puhunut.
Vihdoinkin illallisen loppupuolella, viimeisen teekupin jälkeen, Fransiska sanoi hiljaa eikä katsahtanut Jennyyn:
"Tiedätkö, kenenkä tänään tapasin kaupungissa?"
"Kenen?"
"Hans Hermannin.
"Hans on käymältä Jelöenissä – asuu erään vanhan rikkaan neiti Öhrnin luona – on kai kokonaan neiti Öhrnin suojakkina –"
"Onko vaimo mukana?" kysyi Jenny hetken päästä. "Ei ole. He ovat eronneet. Ihmisraukka, hänen pikku poikansa kuoli keväällä, näin sen lehdistä."
Sitten Cesca alkoi puhua muista asioista.
Mutta kun Jenny jo oli vuoteessaan, hiipi Cesca sisään. Hän ryömi katosvuoteen jalkopäähän, veti jalat alleen ja yöpaidan alas. Ristien käsivartensa polviensa ympäri hän istui siinä vuoteen valkoisessa hämärässä, mustahiuksinen pieni pää tummempana läikkänä vaaleata verhoa vasten.
"Kuule, Jenny – matkustan kotiin huomenna. Aamulla varhain sähkötän Lennartille, ja sitten matkustan heti päivällisen jälkeen.
"Ymmärräthän, Jenny, sinä viivyt täällä niin kauan kuin suinkin haluat. Et saa pitää minua itsekkäänä, mutta en uskalla muuta – minun täytyy heti lähteä."
Hän veti syvään henkeään.
"En käsitä mitään, Jenny. Minä olen puhellut hänen kanssaan ja hän suuteli minua, enkä minä lyönyt häntä – kuuntelin vain mitä hän sanoi, enkä lyönyt häntä suoraan kasvoihin. En rakasta häntä, Jenny – olen siitä varma nyt, ja sittenkin on hänellä tämä valta ylitseni. Tiedätkö, minä pelkään – en uskalla jäädä, sillä en tiedä mitä hän voisi saada minut tekemään. Kun ajattelenkaan häntä nyt, vihaan häntä, mutta kun hän alkaa puhua, niin aivan kuin kivetyn. Sillä en saata ymmärtää että ihminen voi olla niin kyynillinen – niin raaka – niin julkea.
"On aivan kuin hän ei saattaisi ymmärtää, että on olemassa jotakin sellaista kuin kunnia ja häpeä – hän ei ota niitä edes lukuun eikä ota uskoakseen että toisetkaan ottavat. Hänen lähtökohtansa on aivan yksinkertaisesti, että kun me muut ajattelemme, mikä on oikein ja mikä väärin, on se vain laskelmointia. Se aivan kuin hypnotisoi minut –.
"Ajattele, Jenny, olen ollut hänen kanssaan koko iltapäivän ja kuunnellut kaikkea mitä hän puhui! Voi hyvä Jumala! Hän sanoi, että nyt kun olen naimisissa, ei kai minun ole tarvis olla niin mahtava siveydestäni tai mitä hän oikein sanoi. – Muuten hän vihjaili, että kun hän kerta nyt oli vapaa, saattaisi minulla olla joitakin toiveita – tai siihen suuntaan. Hän suuteli minua puistossa, ja olisin tahtonut huutaa ihan suureen ääneen, mutta en saanut ääntäkään. Herra Jumala miten minä pelkäsin! Ja hän lupasi tulla tänne ylihuomenna – huomenna heillä piti olla suuret kutsut. – Ja kaiken aikaa hän hymyili juuri tuota hymyään, jota minä niin pelkäsin, ennen –.
"Eikö minun olekin lähdettävä, Jenny, kun olen sellainen?"
"On, Cesca", vastasi Jenny.
"Olen kai oikea hanhi. Mutta ymmärräthän" – ja sanat tulivat äkkiä kiihkeänä ryöppynä – "että en uskalla luottaa omaan itseeni. Mutta yhdestä asiasta saat olla varma, jos olisin ollut uskoton Lennartille, niin Jumala tietää, että heti menisin hänen luokseen ja kertoisin hänelle ja surmaisin itseni siinä samassa hänen silmiensä edessä –."
"Rakastatko miestäsi?" kysyi Jenny hiljaa.
Fransiska oli silmänräpäyksen vaiti.
"Jenny, en tiedä sitä. Jos minä todella rakastaisin häntä niin kuin pitää, en kai saattaisi pelätä Hans Hermannia. Etkö luule että minä silloin olisin läimäyttänyt Hansia korvalle, kun hän kerta käyttäytyi noin ja suuteli minua?
"Mutta sen minä ainakin tiedän, että jos olisin tehnyt väärin Lennartia kohtaan, en jaksaisi elää. – Ymmärrätkö – kun olin Fransiska Jahrmann, en niin erikoisesti varonut nimeäni. Mutta nyt olen Fransiska Ahlin. Ja jos minun kauttani epäluulon varjokaan olisi sattunut siihen nimeen, – hänen nimeensä – niin, silloin ansaitsisin että hän ampuisi minut kuin hullun koiran. Lennart ei sitä jaksaisi, mutta minä jaksan, tiedän sen –."
Hänen kokoonpuristunut asentonsa rentoutui yht'äkkiä. Ja hän painautui Jennyä vasten:
"Eikö totta, Jenny – uskothan minua? Luuletko että tahtoisin elää, jos olisin tehnyt jotakin kunniatonta?"
"Et, Cesca." Jenny veti hänet syliinsä ja suuteli häntä. "En usko että tahtoisit."
"En tiedä mitä Lennart ajattelee. Hän ei näet ymmärrä minua. Mutta kun tulen kotiin, kerron hänelle kaikki. Ihan sellaisenaan. Tapahtukoon mitä hyvänsä."
"Cesca", sanoi Jenny lempeästi. Mutta sitten hän ei kuitenkaan tahtonut kysyä, oliko Cesca onnellinen.
Mutta Cesca alkoi itsestään kertoa.
"Katsos, minun on koko ajan ollut niin vaikeaa. Ei ole ollut niinkään helppoa suoriutua, sen voit uskoa. Olin niin typerä naimisiin mennessäni – monessa suhteessa.
"Minähän otin Lennartin sen vuoksi, että Hans alkoi kirjoittaa minulle, saatuaan avioeron, ja kirjoitti että nyt hän tahtoi saada minut, ja minä pelkäsin häntä enkä enää tahtonut joutua tuohon kaikkeen taas. – Niin, minä siis sanoin sen Lennartille, ja hän oli niin hieno ja herttainen ja ymmärsi kaikki, ja minusta hän oli maailman suurenmoisimpia ihmisiä – ja niin hän onkin, senhän hyvin tiedän.
"Mutta minä tein jotakin kauheaa. Eikä Lennart saata sitä ymmärtää, ja tiedän ettei hän koskaan ole antanut minulle sitä anteeksi. Ehkäpä teen väärin kun kerron siitä – mutta en ymmärrä koko asiaa, Jenny. Minun täytyy kysyä joltakulta onko se sellaista, jota mies ei koskaan voi antaa anteeksi –. Ja sinun täytyy sanoa ihan suoraan, kuuletko, ihan suoraan, jos luulet, että tämä tällainen ei koskaan tule hyväksi enää.
"Me siis matkustimme iltapäivällä Rocca di Papalle, vihkimisen jälkeen. Ja tiedäthän miten kauheasti minä olen pelännyt sitä asiaa, ja olin ihan ahdistuksessa. Niin että illalla, kun Lennart saattoi minut huoneeseemme ja näin suuren valkoisen kaksoisvuoteen, johon minun oli kiivettävä, aloin siis ulvoa. Ja Lennart oli niin suloinen – minä saisin olla kunnes itse tahdoin –.
"Silloin oli lauantai. Eikä meillä ollut varsin hauskaa – ei ainakaan Lennartilla, sen näin. Minähän olisin muuten ollut aivan autuas, kun sain olla naimisissa sillä tavalla. Ja joka aamu, kun heräsin, tunsin niin suurta kiitollisuutta – mutta sain tuskin suudella omaa miestäni –.
"Keskiviikkona teimme retken Monte Cavon huipulle. Ja siellä oli niin äärettömän ihanaa – oli toukokuun loppupuoli ja ihmeellinen auringonvalo. Kastanjametsä oli vaaleanviheriä, tuskin täydessä lehdessä, ja kultapiisku kukki ihan mielettömästi rinteillä, ja tien varrella oli loputtomiin valkoisia kukkia ja liljoja. Ja ilma oli täynnä auringonsavua – aikaisemmin aamulla oli satanut – ja Nemijärvi ja Albanojärvi lepäsivät aivan hopeaisina meidän allamme metsänreunassa – kaikki pienet valkoiset kylät ympärillään – ja koko campagna ja kaukainen Rooma näkyivät kevyen usmahäiveen halki, ja kauimpana taivaanrannalla välkkyi Välimeri himmeänä kultarihmana –.
"Voi, se oli niin ihanaa, niin ihanaa, ja minusta elämä oli niin ihmeellistä, vain Lennart oli surullinen – ja minusta hän oli maailman suurenmoisin ihminen, ja minä rakastin häntä niin äärettömästi, ja kaikki muu oli vain omaa tyhmyyttäni – niin minusta äkkiä tuntui. Ja niin kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa ja sanoin: 'Nyt minä tahdon olla kokonaan sinun, sillä rakastan sinua –'."
Cesca istui tuokion ja veti syvään henkeään:
"Voi hyvä Jumala, Jenny, poikaraukka tuli niin iloiseksi." Cesca nieli kyyneliään. "Niin, hän iloitsi niin. 'Nytkö?' hän sanoi, 'täälläkö?' Ja hän nosti minut käsivarsilleen ja tahtoi kantaa minut metsään. Mutta minä pyristelin vastaan ja sanoin yöllä, yöllä, tänä yönä, tänä yönä. Voi Jenny – en käsitä miksi tein niin – oikeastaan halusin itsekin –. Se olisi ollut kaunista – suuressa metsässä ja auringossa –. Mutta olin kuin en olisi tahtonut – taivas tiesi miksi –.
"Ja kun sitten illalla olin mennyt levolle ja olin odottanut kaikki nuo tunnit mitä tapahtuisi, tuli Lennart sisään –. Ja minä aloin kirkua taas –.
"Silloin hän syöksyi ulos, Jenny, ja oli poissa koko yön. Minä taas makasin valveilla –. En tiennyt minne hän oikein oli joutunut. Ja seuraavana aamupäivänä matkustimme takaisin Roomaan ja asetuimme hotelliin. Lennart varasi kaksi huonetta, mutta silloin minä menin hänen luokseen. – Mutta siitä ei tullut kaunista –.
"Sen koommin ei meidän välimme ole ollut hyvä. Ymmärrän että olen loukannut häntä verisesti. Mutta nyt sinun täytyy sanoa, Jenny, luuletko, että miehen on mahdotonta unohtaa tätä – ja antaa anteeksi?"
"Hänen olisi perästäpäin pitänyt huomata", sanoi Jenny hiljaa tavoitellen sanoja, "ettet silloin ymmärtänyt – niitä tunteita – joita loukkasit."
"En." Cesca värähti. "Nyt ymmärrän. Ymmärrän että tahrasin jotain, mikä oli hienoa – ja puhdasta – ja kaunista. Mutta silloin en sitä tajunnut. Jenny – eikö miehen rakkaus – kanna tämän yli?"
"Sen pitäisi kantaa. Sinähän olet sittemmin osoittanut että tahdot olla hänen hyvä, uskollinen vaimonsa. Tänä talvena, kun ahersit ja teit työtä etkä valittanut. Keväällä, kun hän oli sairas – sinä valvoit yötä päivää, hoidit häntä viikosta viikkoon –."
"Eihän se ollut mitään", sanoi Cesca innokkaasti. "Hän oli niin kiltti ja kärsivällinen – ja auttoi minua minkä voi aherruksessani, kuten sanasi kuuluivat. Ja hänen sairaudenaikanaan tulivat yhteiset ystävämme joskus ja auttoivat valvomisessa. Sinä viikkona kun hän oli kuolemaisillaan, oli meillä muuten hoitajatarkin, mutta minähän valvoin joka tapauksessa, sillä ymmärräthän että tahdoin, mutta minunhan ei siis olisi tarvinnut –."
Jenny suuteli Cescaa otsalle.
"On vielä jotain jota en ole kertonut, Jenny. Niin, sinähän varotit minua kerran ja sanoit, ettei minulla ollut vaistoa, ja Gunnar torui, ja neiti Linde sanoi suoraan, etkö muista, että jos miestä kiihottaa, menee hän toisen luo."
Jenny jähmettyi pelosta maatessaan siinä.
Cesca nyökäytti, pää painettuna pieluksiin:
"Niin, minä näet kysyin häneltä jotain sinnepäin – seuraavana aamuna –."
Jenny makasi sanattomana.
"Ymmärrän hyvin ettei hän saata sitä unohtaa. Eikä antaa anteeksi. Mutta jospa hän vain voisi hiukan asettua minun kannalleni – muistaa, kuinka äärettömän typerästi minä käsitin tuon kaiken. Mutta siitä saakka" – Cesca tavoitteli sanoja – "on kaikki meidän välillämme ollut – niin epäsointuista. On kuin hän ei tahtoisi koskettaa minua – jos hän koskettaa, tapahtuu se kuin vastoin hänen tahtoaan, ja perästäpäin hän on pahoillaan sekä itsensä että minun vuoksi. Ja minä olen sentään koettanut selittää hänelle. – Rehellisesti puhuen, en ymmärrä että se nyt on niin merkillinen asia. Eikä minulla nyt enää ole mitään sitä vastaan. Jos kerta voin ilahduttaa häntä sillä – kaikki, joka tuottaa Lennartille iloa, on minusta kaunista ja hyvää. Hän luulee että se on minulta uhri – mutta se ei ole, päinvastoin. Voi, minä olen itkenyt yötä päivää huoneessani sen vuoksi, että ymmärsin hänen kaipaavan minua, ja olen koettanut vietellä häntä, Jenny, sen vähän mitä osasin – mutta hän sysää minut luotaan –.
"Minä pidän hänestä niin paljon, Jenny. Katso, eikö miestä voida rakastaa silläkin tavoin, eikö? Enkö saa sanoa että rakastan Lennartia?"
"Saat, Cesca."
"Voi jospa tietäisit kuinka toivoton olen ollut! Mutta enhän voi mitään että olen näin luotu! – Ja taas, kun me istumme ulkona toisten taiteilijoiden kanssa, on hän niin pahalla tuulella. Hän ei puhu mitään, mutta ymmärrän että hänen mielestään keimailen heille. Se on totta, tulen aina iloiseksi kun saan syödä ulkona ja pääsen yhdenkin illan laittamasta ruokaa ja pesemästä astioita ja kun minun ei tarvitse pelätä että pilaan ruoan, jota Lennartin kuitenkin täytyy syödä, sillä meillä ei ole varaa heittää mitään pois. Ja joskus olen iloinen siitäkin että pääsen olemasta kahden kesken Lennartin kanssa – vaikkakin pidän hänestä ja hän minusta – tiedän, että hän pitää – jos kysyn häneltä sitä, sanoo hän vain että kyllähän sinä sen tiedät ja nauraa niin oudosti ja katkerasti. Mutta hän ei luota minuun, siksi etten osaa rakastaa tuolla tavoin, aistillisesti, ja olen sentään keimailija – kerrankin hän sanoi etten aavistakaan, mitä rakkaus oikein on, ja syy oli hänen, siksi ettei hän ole kyennyt herättämään minua, ja että joku toinen kerran tulee – voi Herra varjelkoon miten minä itkin!
"Ja entäs nyt keväällä. Tiedäthän että me olemme niin köyhiä. Gunnarin avulla sain myydyksi sen asetelman, joka minulla oli näyttelyssä kolme vuotta sitten, ja sain kolmesataa. Näillä rahoilla me elimme monta kuukautta, mutta Lennart ei pitänyt siitä, että meidän täytyi käyttää minun ansaitsemiani rahoja. Minä kyllä en ymmärrä mitä se haittaa, kun kerta rakastamme toisiamme. Mutta hän vain kulki ja höpisi, että oli vetänyt minut kurjuuteen. Meillä on velkaakin, tietysti. Kerran aioin kirjoittaa isälle ja pyytää pari sataa kruunua. Mutta Lennart ei sallinut. Minusta se oli niin hullua – ovathan Borghild ja Helga asuneet kotona ja saaneet isältä kaikki ja hän on kustantanut heidän matkansa ulkomailla, samalla kun minä olen niukin naukin selviytynyt kaikesta pienen äidinperinnön avulla siitä asti, kun tulin täysikäiseksi. Enhän tahtonut ottaa isältä äyriäkään sen jälkeen mitä hän sanoi, kun olin purkanut kihlaukseni luutnantti Kaasenin kanssa ja ihmiset alkoivat puhua Hansista ja minusta. Mutta isä on ruvennut ymmärtämään ja myöntää nyt että olin oikeassa. Olihan häpeällistä sekä Kaasenilta että meikäläisiltä pakottaa minua, siksi että hän oli saanut minut houkutelluksi kihloihin, kun olin seitsemäntoista enkä tietänyt, että avioliitto on muutakin kuin mitä nuo kirotut tyttökirjat uskottelevat. Ja kun aloin sitä ymmärtää, tiesin että ennemmin tappaisin itseni kuin menisin naimisiin hänen kanssaan –. Ja jos he olisivat saaneet minut pakotetuksi – mikä liemi siitä olisikaan tullut – niin, minä olisin ottanut kaikki rakastajat joita vain olisi ollut tarjolla, uhmatakseni ja kostaakseni heille kaikille. Isä ymmärtää sen nyt ja hän on sanonut, että saan häneltä rahaa kun tarvitsen –.
"Mutta kun Lennart oli ollut niin sairas ja yhä oli niin heikko ja kaikki sanoivat, että hänen täytyisi päästä maalle ja saada hyvää ruokaa – ja itse olin niin väsynyt ja huono – niin sanoin Lennartille että minun piti päästä maalle lepäämään, koska saisin lapsen. Silloin hän antoi minulle luvan pyytää isältä rahaa, ja me matkustimme Vermlantiin, ja siellä oli niin ihanaa, ja Lennart tuli aivan terveeksi ja minä aloin taas maalata. Mutta sittenhän hän huomasi etten saisikaan lasta. Ja kun hän kysyi enkö ollut erehtynyt, niin sanoin että olin teeskennellyt, sillä Lennartille en tahdo valehdella. Ja nyt hän on vihainen siitä, sen huomaan.
"Tunnen ettei hän oikein luota minuun, ja se on niin kauheata. Jos hän ymmärtäisi minua, täytyisi hänen luottaa minuun, eikö sinusta?"
"Täytyisi, Cesca."
"Niin, minähän käytin samaa keinoa ennenkin – sanoin että odotin lasta – viime syksynä, kun hän oli niin surullinen ja meillä oli niin vaikeaa. Jotta hän tulisi iloiseksi ja olisi kiltti minulle – ja hän olikin – voi, et voi aavistaa miten ihanaa kaikki oli! Minä olin valehdellut, mutta ajatteles, että lopulta melkein itsekin uskoin, että se oli totta! Minusta Jumalan olisi pitänyt antaa sen tapahtua, jotta minun ei olisi tarvinnut tuottaa Lennartille pettymystä –. Mutta Jumala ei antanut –.
"Minähän olen niin toivoton, kun en saa lasta. Jenny, luuletko että on totta – toiset väittävät niin –" Cesca kuiskasi vavisten – "ettei nainen voi saada lasta, ellei hän voi tuntea tuollaista – intohimoa?"
"En", sanoi Jenny kovasti. "Uskon että se on vain juttua."
"Olen varma että silloin kaikki muuttuisi hyväksi. Lennart toivoo sitä niin kovin. Ja minä toivon – niin, luulen että tulisin ihan enkeliksi pelkästä ilosta, jos vain saisin oman pienokaisen. Voitko kuvitella mitään niin ihmeellisen ihanaa?"
"En", kuiskasi Jenny kiusaantuneena. "Kun te kerran rakastatte toisianne, auttaisi se monien vaikeuksien yli."
"Voi, niin! Menisin jollekin lääkärille, jos se vain ei olisi niin noloa. Muuten, luulen että menen sittenkin. Eikö sinustakin? Kun en vain häpeäisi niin – mutta onhan typerää hävetä sellaista. Sehän on muuten suoranainen velvollisuuteni, kun kerta olen naimisissa. Voinhan mennä naislääkärille – joka on rouva ja jolla itsellään on lapsia. Voi ajattele, pikkuriikkistä lasta, joka olisi ikioma – kuinka Lennart tulisikaan iloiseksi!"
Jenny puri hampaansa yhteen pimeässä.
"Eikö minun sinun mielestäsi pidä lähteä huomenna?"
"Pitää."
"Ja minä kerron Lennartille kaikki. En tiedä voiko hän ymmärtää – enhän minä itsekään ymmärrä. Mutta tahdon puhua hänelle aina totta. Eikö minun pidä, Jenny?"
"Kun se sinusta on oikein, täytyy sinun tehdä niin. Voi Cesca – ihmisen täytyy aina tehdä niin kuin hänestä on oikein – eikä milloinkaan mitään, mistä hän ei tiedä, onko se oikein, Cesca –."
"Niin, se sitten on varmaa! Hyvää yötä, Jenny rakas – kiitos nyt tästä kerrasta." Yht'äkkiä pusersi hän lujasti ystävätärtään. "On niin ihanaa saada puhella kanssasi. Sinä tiedät niin hyvin millainen minä olen. Sinä – ja Gunnar. Te saatte minut aina oikealle tielle. En ymmärrä mihin joutuisin ilman sinua –."
Hän seisoi tuokion vuoteen edessä:
"Etkö voisi syksyllä matkustaa Tukholman kautta? Voi, niin! Voisit asua meillä – saan tuhannen kruunua isältä, sillä Borghild saa saman matkustaakseen Pariisiin –."
"En tiedä oikein varmaan, Cesca. Minun tekisi kyllä mieli –."
"Voi, sitten sinä tulet! – Onko sinun uni? Pitääkö minun mennä?"
"Olen hiukan väsynyt, Cesca." Hän veti Cescaa lähemmä ja suuteli tätä. "Jumala siunatkoon sinua, lapsi!"
"Kiitos." Cesca tassutteli lattian yli paljain jaloin. Oven luota hän sanoi pienellä surullisella lapsenäänellä:
"Minä toivon niin kauheasti että Lennart ja minä voisimme tulla onnellisiksi, Jenny!"
IV
Gert ja Jenny kulkivat vierekkäin ahdetta, kitukasvuisten kuusipuiden alla. Kerran Gert pysähtyi, poimi muutamia kuivia pikku mansikoita, juoksi Jennyn perässä ja pisti ne hänen suuhunsa. Jenny hymyili hiukan kiitokseksi, ja Gert tarttui hänen käteensä, ja he kulkivat vettä päin, joka välkkyi sinisenä puitten takaa, kimaltaen auringossa.
Gert näytti iloiselta ja nuorelta vaaleissa kesävaatteissaan. Panamahattu peitti kokonaan hänen tukkansa.
Jenny istuutui metsänreunaan, ja Gert heittäytyi maahan hänen eteensä, parin suuren riippakoivun varjoon.
Ilma oli tukahuttavan helteinen ja seisova. Nurmikenttä veden partaalla oli kuin kulon panemaa, Nesodlandetiin päin oli metallinsinistä usvaa – taivaalla ajelehti pieniä pilviä, savunkeltaisia ja vaaleita. Vuono oli vaaleansininen, ja virtapaikat väreilivät: purjeveneet lepäsivät hiljaisina ja valkeina ja höyrylaivojen savu jäi pitkiksi ajoiksi harmaina haituvina raskaaseen ilmaan.
Mutta laineet loiskivat heikosti matalan rannan kiviin, ja riippakoivujen solakat oksat keinuivat hiljalleen heidän päittensä päällä, niin että jokunen kuivuuden polttama lehti liiteli alas.
Gert irroitti yhden, joka oli tarttunut Jennyn vaaleihin kiharoihin – hän oli ottanut hatun päästään. Gert piteli lehteä kädessään.
"Eikös olekin ihmeellistä, että emme saa ollenkaan sadetta tänä vuonna? – Teidän naisten kelpaa, kun saatte kulkea niin ohuesti pukeutuneina. Tuo hame on muuten niinkuin sinulla olisi puolisurua – ellei Sinulla olisi noita vaaleanpunaisia helmiäsi – mutta se sopii sinulle aivan suurenmoisesti!"
Hame oli hehkeän valkoinen pienin, mustin kukin; kireä musta silkkivyö piti sen runsaissa laskoksissa. Olkihattu, jota Jenny piteli helmassaan, oli musta, koristuksina mustia samettiruusuja. Mutta vaaleanpunaiset kristallihelmet loistivat kaulan hienoa ihoa vasten.
Gert kumartui eteenpäin, niin että hän ylettyi suutelemaan Jennyn jalkaa – aivan kengän rajaan. Ja hän hiveli kahdella sormellaan jalkarinnan hienoa kaarta läpinäkyvässä sukassa, ja tarttui nilkkaan.
Hetken kuluttua Jenny siirsi varovaisesti pois hänen kätensä – ja Gert tarttui hänen omaansa ja piteli sitä kädessään – ja hymyili Jennylle. Ja Jennykin hymyili – mutta käänsi sitten pois päänsä.
"Sinä olet niin hiljainen, Jenny – kiusaako kuumuus sinua?"
"Kiusaa", sanoi Jenny. Ja he istuivat vaiti taas.
Hiukan etäämpänä, jossa huvilanpuutarha ulottui veteen, pitivät muutamat keskenkasvuiset lapset aika meteliä uimahuoneen sillalla. Ylempää, rakennuksesta, kuului gramofonin nenä-äänistä laulua. Silloin tällöin tulvahti sävel kaukaa merikylpylästä.
"Kuulehan, Gert" – Jenny tarttui äkkiä hänen käteensä. "Kun ensin olen ollut muutamia päiviä äidin luona – ja taas palaan kaupunkiin – niin matkustan ulkomaille –."
"Minne?" sanoi Gert ja kohottautui kyynärpäänsä varaan – "minne sinä matkustat?"
"Berliiniin", vastasi Jenny, ja kuuli itse että hänen äänensä värisi.
Gert katsahti häntä kasvoihin, mutta ei sanonut mitään. Eikä Jennykään puhunut.
Lopuksi Gert sanoi:
"Koska olet sen päättänyt?"
"Oikeastaan olen jo kauan päättänyt matkustaa ulkomaille, senhän tiedät –"
"Niinpä niin – mutta tarkoitan koska sinä olet päättänyt – koska olet lopullisesti päättänyt, että matkustat nyt?"
"Päätin sen kesällä, Tegnebyssä."
"Toivoisin että olisit sanonut sen minulle jo ennen, Jenny", sanoi Gram. Ja vaikkakin ääni oli matala ja rauhallinen, raateli se Jennyn sielua.
Jenny istui tuokion vaiti.
"Tahdoin sanoa sen sinulle, Gert. Ei kirjoittaa – vaan sanoa. Kun eilen kirjoitin ja pyysin sinua tulemaan luokseni, olin ajatellut sanoa sen. Mutta en saanut sanotuksi –."
Gert Gramin kasvot olivat käyneet kivenharmaiksi.
"Niin, ymmärrän.
"Mutta hyvä Jumala, lapsi, kuinka vaikeata sinun onkaan mahtanut olla", sanoi hän äkkiä kiihkeästi.
"On", sanoi Jenny hiljaa. "Varsinkin sinun tähtesi, Gert. – En voi pyytääkään sinua antamaan minulle anteeksi –."
"Minä – sinulle anteeksi? Voi hyvä Jumala – voitko sinä antaa minulle anteeksi – sillä arvasinhan että tämä päivä kerran oli tuleva –"
"Kai me molemmat sen arvasimme", sanoi Jenny kuin äsken.
Gert heittäytyi äkkiä alas ja painoi kasvonsa maahan, Jenny kumartui ja pani kätensä hänen niskalleen.
"Pikku, pikku, pikku Jenny – voi, pikku Jenny – voi, mitä olenkaan sinulle tehnyt –."
"Rakas –"
"Pieni valkoinen lintuni – olenko tarttunut sinuun rumin ahnain kourin – tahrannut valkosiipesi –."
"Gert" – Jenny tarttui hänen käsiinsä ja puhui nopeaan ja kiihkeästi. "Kuule mitä sanon. Sinähän et ole tehnyt minulle muuta kuin hyvää – kun minä sen sijaan –. Olin niin väsynyt, ja sinä annoit minun levätä, ja palelin, ja sinä lämmitit minua – minun täytyi saada levätä ja minun täytyi saada lämpöä ja minun täytyi tuntea, että jokukin minusta piti. – Hyvä Jumala, Gert, enhän tahtonut sinua pettää, mutta sinä et voinut ymmärtää –? en saanut sinua koskaan käsittämään, että rakastin sinua niin eri tavalla – jollain tavoin köyhästi. Etkö saata ymmärtää –."
"En, Jenny. Minä en voi luulla, että nuori viaton tyttö antautuu miehelle, ellei hän usko rakkautensa kestävän –."
"Juuri sitähän pyydän sinulta anteeksi – tiesin, ettet ymmärtänyt minua, ja sittenkin otin vastaan kaikki mitä annoit. Ja niin se alkoi kiusata minua itseäni – yhä enemmän ja enemmän, kunnes ymmärsin, etten voi enää jatkaa. Minähän pidän sinusta, Gert, mutta minäkin voin vain ottaa vastaan enkä antaa mitään, mikä on aitoa –"
"Tämänkö olisit tahtonut sanoa minulle eilen?" kysyi Gert hetken kuluttua.
Jenny nyökäytti päätään.
"Ja sen sijaan –"
Jenny lehahti hehkuvan punaiseksi.
"En jaksanut, Gert. Tulit niin iloisena. Ja näin että olit kaivannut ja odottanut –."
Gert kohotti äkkiä päänsä:
"Sinä et olisi saanut tehdä niin. Et. Et antaa minulle sellaista – almua."
Jenny oli peittänyt kasvonsa. Hän ajatteli niitä tuskantäyttämiä tunteja, jolloin hän kuljeskeli edestakaisin pölyisessä ateljeessaan, sen helteisessä, seisovassa ilmassa – kun hän rauhattomana järjesteli ja pani kuntoon ja odotteli Gertiä, samalla kun hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan tuskasta. Mutta hän ei jaksanut kertoa siitä.
"Enhän ollut oikein varma itsestäni – silloin kun tulit – luulin jo hetken – tahdoin koetella –."
"Almuja." Gert viipotti tuskaisena päätään. "Niin on koko ajan ollutkin – almuja kaikki mitä minulle annoit –."
"Gert – minähän juuri olen vastaanottanut almuja, sinulta – aina – etkö jo ymmärrä?"
"En", sanoi hän kiihkeästi. Ja makasi taas, kasvot maahan painettuina.
Hetken päästä hän kohotti kasvonsa.
"Jenny – onko sinulla – joku toinen?"
"Ei", vastasi hän kiivaasti.
"Luuletko että olisin syyttänyt sinua, vaikka sinulla olisikin ollut joku toinen – nuori mies – vertaisesi –? Silloin olisin paremmin voinut käsittää sen –"
"Etkö nyt käsitä – tässä ei ollenkaan ole tarvinnut olla ketään toista."
"Ei – ei." Ja jälleen hän painui maahan. "Minusta se vain olisi tuntunut luonnollisemmalta. – – – Mieleeni juolahti se mitä kirjoitit – että Heggen oli ollut Tegnebyssä ja oli matkustanut Berliiniin –"
Jenny tuli jälleen tulipunaiseksi.
"Luuletko, että minä siinä tapauksessa olisin – eilen –?"
Gert oli vaiti. Hetken kuluttua hän sanoi väsyneesti:
"Enhän minä kuitenkaan ymmärrä sinua."
Ja yht'äkkiä Jennyssä heräsi halu haavoittaa häntä: "Tavallaanhan voi sanoa, että tässä on toinen tai kolmaskin –"
Gert katsahti häneen kysyen. Sitten hän yht'äkkiä tarttui Jennyyn: "Jenny – Jumala varjelkoon – mitä sinä oikein tarkoitat?"
Jenny katui jo. Ja punaisena ja nopeasti hän sanoi: "Niin – minun työni – siis taide –"
Gert Gram oli kohoutunut polvilleen hänen eteensä.
"Jenny – onko tässä jotain erikoista – sinun pitää puhua totta – et saa valehdella – onko jotain tapahtunut sinulle – sano –"
Silmänräpäyksen Jenny koetti katsoa häntä suoraan silmiin. Sitten hän painoi päänsä. Ja Gert Gram luhistui kokoon ja kätki kasvot hänen syliinsä:
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala – Jumala, Jumala, Jumala –"
"Gert. Rakas, rakas. No mutta Gert. – – – Sinä ärsytit minua puhumalla tuosta toisesta", sanoi hän nöyrästi. "Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. En ollut aikonut sanoa sitä sinulle – ennen kuin myöhemmin –"
"Minä en olisi koskaan antanut anteeksi sinulle", sanoi Gram, "ellet olisi sanonut minulle sitä.
"Mutta sinunhan on täytynyt tietää se jo jonkin aikaa", sanoi hän äkkiä. "Tiedätkö – miten pitkälle?"
"Kolme kuukautta", vastasi Jenny lyhyesti.
"Mutta Jenny –" hän tarttui kauhistuneena Jennyn käsiin, "nythän sinä et voi – rikkoa välejä minun kanssani –. noin ilman muuta, tarkoitan. Nyt me emme voi erota."
"Voimme", Jenny hyväili hänen kasvojaan, "voimme, Gert. Ellei tätä olisi tullut väliin, niin olisin kai jatkanut hetken vielä. Mutta nyt minun täytyy katsoa asioita päin – saada kaikki kohdalleen."
Gert makasi hetkisen hiljaa. "Kuuntele minua, lapsi. Tiedäthän että sain eron viime kuussa. Kahden vuoden perästä olen vapaa. Sitten tulen sinun luoksesi. Annan sinulle – ja sille nimeni. En pyydä mitään – ymmärräthän – en mitään. Mutta vaadin oikeuttani saada antaa sinulle sen hyvityksen, jonka olen sinulle velkaa. Taivas tietää että kärsin, kun en saa tehdä sitä ennen.
"Mutta en pyydä mitään – tietysti en. Sinä et vähintäkään saa tuntea olevasi sidottu minuun, – vanhaan –"
"Gert. Olen iloinen että pääset eroon hänestä. Mutta sanon sinulle kerta kaikkiaan – en suostu naimisiin sinun kanssasi, kun en voi tulla sinun oikeaksi vaimoksesi. Ei vuosien takia, jotka ovat välillämme, Gert. Ellen tuntisi etten koskaan ole kokonaan ollut sinun, kuten minun olisi pitänyt – niin jäisin luoksesi, vaimonasi, sen ajan kun olet nuori, ystävänäsi kun vanhuus tulee – mielelläni hoitajanasi – alttiina ja onnellisena –. Mutta tiedän, etten voi olla sinulle mitä vaimon tulisi. Ja ihmisten takia en suostu lupaamaan mitä en voi pitää – yhtä vähän papin kuin pormestarin edessä –"
"No mutta Jenny – tämähän on hulluutta –"
"Sinä et kuitenkaan koskaan saa minua toisenlaiseksi", sanoi Jenny nopeasti.
"Niin, mutta mitä sinä oikein aiot, lapsi? – Ei, minä en voi sallia sinun –. Kuinka sinun sitten käy? Pikku ystävä, ymmärräthän, sinun täytyy antaa minun auttaa itseäsi. Herra Jumala sentään, Jenny –."
"Vaiti, rakas ystävä. Näethän, että olen hyvinkin rauhallinen. Ei kai se ole niin vaarallista kuin on kuvitellut – kun siihen kerran joutuu. – Onneksi minulla on vielä hiukan rahoja –."
"Mutta Jenny – entäs ihmiset – jotka ovat pahoja sinulle – häpäisevät sinua –"
"Kukaan ei sitä voi. Yksi asia on minun häpeäni, Gert, se, että annoin sinun tuhlata rakkautesi minulle."
"Oi tuota turhaa puhettasi –! Ihmiset – sinä et tiedä, Jenny, kuinka sydämettömiä ne ovat – kuinka ne kiusaavat sinua pahuudellaan, nöyryyttävät sinua ja haavoittavat sinua –"
"Siitä en suuria välitä, Gert." Hän naurahti hiukan. "Minähän olen muutoin taiteilija, Jumalan kiitos. Eiväthän ihmiset juuri muuta meiltä odota kuin häväistysjuttuja silloin tällöin."
Gert pudisti päätään. Ja tuntien äkkiä toivotonta katumusta että oli sanonut hänelle sen, että oli tehnyt hänelle pahaa, Jenny veti hänet syliinsä:
"Ystävä rakas – et saa olla niin onneton, kuuletko? Näethän, että minä en ole. Päinvastoin – joskus olen iloinen. Kun joskus koetan kuvitella, mitä se oikein on että minäkin saan lapsen – oman pienen suloisen ihanan lapsen, niin en ollenkaan voi sitä käsittää. Uskon kuitenkin että se tuntuu onnelta – niin suurelta, etten oikein osaa kuvitella sitä nyt. Elävä pikku ihminen, joka kuuluu vain minulle – jota minä rakastan ja jonka eteen saan elää ja tehdä työtä. Kuuletko – joskus suorastaan ajattelen, että vasta silloin elämäni ja työni merkitsee jotain. Etkö usko, että silloin osaan luoda itselleni nimen, joka kelpaa lapselleni, Gert? – Minähän en vielä vain oikein voi käsittää, miltä se tuntuu, ja sen vuoksi olen hiukan levoton nyt – ja siksi että sinä olet niin onneton.
"Voi Gert – minä olen kai köyhä ja kuiva ja itsekäs ja niin poispäin, mutta olenhan sentään nainen – minunhan täytyy iloita että tulen äidiksi –"
"Jenny." Gert suuteli hänen käsiään. "Rakas pikku urhea Jenny! Minun on melkein vielä vaikeampaa, että sinä otat sen näin", sanoi hän hiljaa.
Jenny hymyili kipeästi: "Voi, kai se olisi vielä vaikeampaa sinulle jos ottaisin sen toisin –."
V
Kymmenen päivää myöhemmin Jenny matkusti Kööpenhaminaan. Äiti ja Bodil Berner saattoivat hänet asemalle aikaisin aamulla.
"Kyllä sinua luonnistaa, senkin rakkari", sanoi Bodil ja koko hänen pienet, pehmeät, ruskeat kasvonsa nauroivat. Ja sitten hän haukotteli niin, että sai kyynelet silmiinsä.
"Täytyyhän jotakuta luonnistaa" –, Jenny nauroi, hänkin. "Mutta eihän sinullakaan ole niin huonot oltavat, vai kuinka?"
Mutta hän tunsi kaiken aikaa, kuinka hän oli purskahtamaisillaan itkuun, suudellessaan äitiä jäähyväisiksi. Ja hän seisoi vaunun ikkunassa ja tuijotti äitiin. Oli kuin hän ei oikein olisi nähnyt äitiään moniin aikoihin.
Solakka ja pitkä, hiukan etukumara vartalo. Tuskin huomasi että hiukset olivat harmaantuneet – niin vaaleaverinen oli rouva Berner. Ja hänen piirteensä olivat ihmeellisen koskemattomat ja tyttömäiset, vaikkakin hän oli käynyt ryppyiseksi. Mutta oli kuin vain vuodet eikä elämä olisi uurtanut noita kasvoja. Huolimatta kaikesta mitä hän oli kestänyt.
Kun äiti sitten kerran saa tietää –. Ei, hän ei koskaan saisi rohkeutta sanoa sitä ja nähdä kuinka äiti sen kantaisi. Äiti, joka ei mitään ollut tietänyt, ei voisi mitään ymmärtää. Ellei hän nyt olisi voinut matkustaa pois, – ei, hän tunsi että hän ennemmin olisi surmannut itsensä. Se ei ollut rakkautta, se oli pelkuruutta. Sillä kerranhan hänen täytyi se sanoa – ja tuolta kaukaa hän kyllä jaksaisi.
Samassa kun juna nytkähti ja alkoi vyöryä, näki hän Gertin. Gert kulki hiljaa asemasiltaa pitkin, ja toisten takaa, äidin ja sisaren, jotka vilkuttivat nenäliinoillaan, hän tervehti. Hän oli kalmankalpea –.
Oli ensimmäinen syyskuuta. Jenny istui ikkunassa ja katsoi ulos.
Päivä oli kaunis. Ilma niin kirkas ja viileä, taivas niin tummansininen ja pilvet niin valkoiset. Kaste lepäsi harmaana ja raskaana mehevän vihreillä niityillä, joilla päivänkakkaroitten puhtaat kukat loistivat. Helteisen suven jälkeen oli koivu jo aivan keltainen metsänreunassa ja maa ruosteenkarvainen mustikanvarvuista. Pihlajien tertut olivat veripunaiset, mutta missä maa oli möyheämpää, olivat lehdet vielä tummanvihreät. Voi millaisia värejä!
Pienillä kummuilla vainioitten keskellä seisoivat talot vanhoina ja hopeanharmaina, taikka uusina, loistavan valkeina ja keltaisina, ulkohuonerakennukset punaisina. Vanhoja myhkyräisiä omenapuita, hedelmät keltaisia tai lasinvihreitä tummassa lehvistössä.
Yhtä mittaa hämärsivät kyyneleet hänen silmissään. Kun hän kerran palaisi – jos hän nyt koskaan palaisi tänne –.
Vuono loisti sinisenä Mossin takaa. Kaupungin tehtaitten punaiset seinämät reunustivat kanavaa ja pienet hilpeän väriset puutalot pilkottivat puutarhoista. Hän oli usein ajatellut, matkustaessaan ohi, että tänne hän tulisi jonakin suvena ja maalaisi.
Juna suhahti sen pienen maalaisaseman sivu, josta tie vei Tegnebyhyn. Jenny silmäili vainioita, – tuolla kulki ajotie. Talo oli etäämpänä, pienen kuusimetsän takana.
Tuolla oli kirkontorni. Ihmeellinen pikku Cesca – hän kulki niin paljon kirkoissa – istui ja tunsi itsensä turvalliseksi lapsuusajan ja sen ylimaallisten kuvitelmain suojassa. Hän uskoi johonkin – ei itsekään tietänyt mihin mutta oli luonut itselleen jonkinlaisen jumalan.
Joka tapauksessa Jenny oli iloinen että Cescan välit miehensä kanssa nyt tuntuivat paremmilta. Mies ei ollut ymmärtänyt, mutta oli kuitenkin ollut niin suurenmoisen hieno ja herttainen, kirjoitti Cesca ja luotti siihen ettei hän koskaan tekisi mitään väärää – ehdoin tahdoin.
Omituinen pikku Cesca. Hänelle täytyi lopulta käydä hyvin. Cesca oli oikeamielinen ja hyvä –. Ja juuri sitä hän itse ei ollut – ei kumpaakaan erikoisesti.
Kun hän vain pääsi näkemästä äidin kyyneleitä, saattoi hän helposti tuottaa hänelle surua. Sehän merkitsi vain että hän pelkäsi kohtauksia.
Ja Gert. Jennyn sydäntä ahdisti. Hänet valtasi suorastaan ruumiillisen kipeä tunne – epätoivo, ikävä, niin syvä, että hän tunsi itsensä melkein loppuun kuluneeksi – niinkuin kaikki vähitellen olisi yhdentekevää.
Voi niitä kauheita viimeisiä päiviä hänen kanssaan Kristianiassa! Jennyn oli lopulta pitänyt suostua. Gert tuli Kööpenhaminaan. Ja Jennyn oli täytynyt luvata jäädä jonnekin Tanskan maaseudulle, jonne Gert saattoi tulla häntä tervehtimään. – Taivas tiesi selviäisikö hän tästä koskaan.
Loppujen lopuksi hän kai jättäisi lapsen Gertille ja matkustaisi itse pois kaikesta. Niin, sillä olihan pelkkää lorua kaikki, mitä hän oli sanonut Gertille, että hän muka iloitsi ja muuta sellaista. Tegnebyssä hän joskus oli tuntenut jotakin sen tapaista – sillä silloin hän oli vain ajatellut että lapsi oli hänen omansa – eikä Gertin. Mutta jos siitä muodostuisi elävä rengas hänen itsensä Ja hänen alennuksensa välillä – niin, silloin hän ei tahtonut saada sitä eikä omistaa sitä. Hän alkaisi vihata sitä – hän vihasi jo nyt, kun hän ajatteli näitä viimeisiä päiviä kaupungissa –.
Nyt hän ei enää tuntenut kipeää tarvetta saada itkeä oikein sydämen pohjasta. Hän tunsi itsensä niin kuivaksi ja kovaksi, aivan kuin hän ei osaisi itkeä koskaan enää.
Viikkoa myöhemmin tuli Gert Gram. Silloin Jenny oli niin väsynyt ja välinpitämätön, että hän näennäisesti saattoi olla hyvällä tuulella. Jos Gert olisi ehdottanut että Jenny muuttaisi asumaan hänen hotelliinsa, olisi hän muuttanut. Ja hän sai Gertin tulemaan mukaansa teatteriin ja illastamaan ravintolaan ja kerran huviretkelle Fredensborgiin, kun ilma oli kaunis. Hän näki miten se elähdytti Gertiä, kun hän koetti olla reipas ja terve.
Hän tuskin ajatteli enää – antoi vain olla, ilman muuta. Itse asiassa hänen aivonsa olivat loppuunväsyneet. Alituisena, ahdistavana muistutuksena hän vain tunsi, että hänen rintansa olivat arat ja paisuneet ja että korsetti kiusasi häntä.
Jenny oli vuokrannut huoneen erään opettajanlesken luota Eteläsjællandin pienestä kylästä. Gram saattoi hänet sinne ja matkusti samana iltana takaisin Kööpenhaminaan. Ja Jenny sai vihdoinkin olla yksin –.
Hän oli vuokrannut huoneen näkemättä sitä. Oleskellessaan Kööpenhaminassa opiskeluaikanaan oli hän kerran käynyt tovereittensa kanssa samassa kylässä; he olivat aterioineet majatalossa ja uineet särkällä. Ja hän muisti että siellä oli ollut kaunista, ja kun joku sikäläinen rouva Rasmussen oli vastannut hänen ilmoitukseensa ja tarjoutunut ottamaan luokseen synnytystään odottavan nuoren naisen, teki hän päätöksensä.
Itse asiassa hän viihtyi hyvin. Opettajan leski asui tosin surkean rumassa, pienen pienessä, keltaiseksi rapatussa talossa aivan kylän ulkolaidassa, maantien varrella, joka pölyisenä ja loputtomana kulki avoimien viljapeltojen välitse. Mutta Jenny piti huoneestaan, jonka seinät olivat ruiskukansiniset ja joilla riippui litografeja, ja joka oli täynnä valkoisia pitsiliinoja – niitä oli vuoteella ja amerikkalaisen nojatuolin selustalla ja lipastolla, jolle rouva Rasmussen oli asettanut suuren ruusuvihon hänen tulopäiväkseen.
Molemmista pikku ikkunoista oli näköala maantielle, joka kulki aivan vierestä, ja pienessä pihapuutarhassa kukkivat ruusut ja geraniumit ja verenpisarat välittämättä tomusta, joka ne puuteroi. Tien toisella puolen kohosi paljas mäenharju peltojen keskellä. Kiviaidat, joilla syksyn runsaat värikkäät kukat tunkeilivat kilvan karhunmarjapensaiden välissä, jakoivat maan neliöihin – vaaleita sänkipeltoja, sinivihreätä rehunaurista ja ruskean vihreätä niittyä – ja laihat tuulen repimät piilipuut seisoivat rajoina. Kun ilta-aurinko oli jättänyt Jennyn huoneen, leimusi taivas punaisena ja kultaisena mäenharjun ja piilipuitten alastomien oksien yllä.
Hänen huoneensa takana oli pieni keittiö, sievä kuin leikkituvan, lattia punaista tiiltä, johtaen pihalle, jossa lesken kanat kaakottivat ja kyyhkyset kujersivat. Pieni käytävä jakoi talon kahteen osaan; toisessa päässä oli rouva Rasmussenin huone, ikkunoissa kukkia ja koukuttuja pitsiliinoja kaikkialla, daguerrotypioita ja valokuvia seinillä ja pienessä kirjakaapissa mustakantisia uskonnollisia kirjoja ja Fremin ja Gyldendalin viikkolehtien vuosikertoja korukansissa. Sen huoneen takana oli toinen pienempi, jossa rouva Rasmussen nukkui ja Jonka ilma aina oli merkillisen raskas ja täynnä epämääräisiä tuoksuja, vaikkakin se loisti puhtauttaan. Näin ei rouva saattanut kuulla, jos hänen hoidokkinsa itki öisin käytävän toisella puolen.
Rouva Rasmussen ei itsekään ollut ollenkaan hullumpi. Pitkänä ja etukumarana tassutteli hän hiljaisena jonkinlaisissa huopatohveleissa; hänen pitkät keltaiset hevosenkasvonsa olivat aina yhtä huolestuneet, ja hänen hiuksensa olivat harmaankirjavat ja sileäksi kammatut, kireinä pienen pieninä siipinä korvallisilla. Hän puhui hyvin vähän, kysyi vain joskus huolestuneesti oliko neiti tyytyväinen ruokaan ja huoneeseen, – ja silloinkin kun Jenny joskus päivällisen jälkeen istuutui rouva Rasmussenin arkihuoneeseen käsitöineen, ei kumpikaan puhunut. Jenny oli erikoisen kiitollinen siitä, ettei rouva Rasmussen koskaan maininnut hänen tilaansa; vain yhden ainoan kerran oli hän huolestuneena kysynyt, kun Jenny lähti ulos maalauskamppeineen, mahtoiko se sentään olla hyväksi neidille.
Jenny työskenteli innokkaasti ensi ajan – oli pystyttänyt kiviaidan taakse maalaustelineensä, jonka tuuli aina oli kaatamaisillaan. Kiviaidasta alkoi laaja keltainen ruisvainio, sängeksi leikattuna, painuen päin suomaata, jossa suovilla kukki valkoisena sinisten vedensilmäkkeiden ympärillä ja sametinmustat turvemättäät kohosivat mehevän vihreästä ruohosta. Suomaan takana aaltoili maisema rehunaurismaina ja niittyinä ja leikattuina ruisvainioina – keskellään kalkinvalkoisia talonpoikaistaloja rehevissä tummanvihreissä puistikoissa – päätyen raikkaaseen siniseen vuonoon. Rantaviiva muodosti lahtia ja niemekkeitä, jotka olivat vaaleankeltaista hietaa ja lyhyttä lakastunutta ruohoa. Pohjoisessa painui kanervanruskea mäki, ylinnä tuulimylly, keltaisina, jäykkinä hiekkatörminä sinistä vuonoa päin. Ja varjot ja valot vaelsivat avarassa maisemassa, sitä mukaa kuin pilvet vaelsivat avaralla, ikuisesti levottomalla taivaalla.
Kun Jenny väsyi, paneutui hän pitkäkseen aidan viereen – tuijotti ylös taivaalle ja ulos vuonolle. Hän ei enää jaksanut seisoa kauan yhtä mittaa, mutta se vain kiihotti hänen työhaluaan. – Pari pienenlaista kuvaa hän sai valmiiksi aidan luota ja oli itse tyytyväinen niihin. Yhden hän maalasi kylästä, jossa valkeiksi kalkitut rakennukset, olkikatto riippuen aina ikkunaruutuihin asti, olivat aivan uppoutuneet köynnösruusuihin ja georgiineihin, jotka reunustivat sametinvihreitä nurmikenttiä, ja punainen, tiilikivistä rakennettu kirkko kohotti keskiaikaisen torninsa pappilanpuutarhan lehvistön yli. Mutta häntä ärsytti, kun ihmiset tulivat katsomaan hänen maalaamistaan – valkotukkaiset lapset seisoivat ryhmissä hänen ympärillään ja tuijottivat. Ja kun kuva oli valmis, siirsi hän jälleen maalaustelineen kiviaidan luo mereen päin.
Mutta lokakuussa alkoi sade – satoi aivan kaatamalla viikon tai parikin. Silloin tällöin kirkastui ilma tuokioksi, ja pilvien välistä pilkahti kelmeä, keltainen valohäive resuisia piilipuita kasvavalle mäentöyrämälle, ja vesilätäköt maantiellä lepäsivät kirkkaina tuokion. Mutta sitten alkoi sade jälleen.
Jenny lainasi rouva Rasmussenilta Gyldendalin ja Fremin kirjoja ja opetteli rouvan uutimien pitsimallin. Mutta siitä ei juuri tullut sen kummempaa, yhtä vähän lukemisesta kuin käsityöstä. Hän istui keinutuolissaan ikkunan luona kaiken päivää, jaksaen tuskin kunnolleen pukeutua, kietoutui vain pesussa kauhtuneeseen kimonoonsa.
Hän kärsi kauheasti sitä mukaa kuin raskaus alkoi yhä enemmän näkyä.
Sitten Gert Gram ilmoitti saapuvansa. Jo kahta päivää myöhemmin hän tuli ajaen aikaisena aamuhetkenä ja rankkasateessa. Ja hän jäi koko viikoksi – asui Rautatiehotellissa puolen peninkulman päässä, mutta oli kaiket päivät hänen luonaan. Matkustaessaan hän lupasi palata pian – ehkäpä jo kuuden viikon kuluttua.
Jenny makasi valveilla ja poltti lamppua yökaudet. Hän vain tiesi ettei jaksaisi enää tällaista. Se oli ollut liian hirveää.
Sietämätöntä se oli ollut, kaikki tyynni – aina ensimmäisestä, osanottavan huolestuneesta katseesta, millä Gert häntä silmäili – hänellä oli yllään uusi tummansininen väljä puku, jonka kyläneuloja oli ommellut. Kuinka kaunis sinä olet, sanoi Gert – hänen mielestään Jenny oli kuin madonna. Hieno madonna, totta totisesti! – Ja Gertin varovainen käsivarsi hänen vyöllisillään, ja miehen pitkät, varovaiset suudelmat hänen otsallaan – Jennystä tuntui että hän oli aivan pakahtumaisillaan häpeästä. Kuinka Gert olikaan kiduttanut häntä hellästi huolehtiessaan hänen terveydestään – kehottaessaan häntä olemaan liikkeessä. Kerran kun oli ollut poutaista, oli hän saanut Jennyn laahatuksi mukaansa kävelymatkalle – ja Jennyn piti välttämättä riippua hänen käsipuolessaan ja nojautua häneen. – Eräänä iltana Gert oli kaikessa salassa katsellut hänen käsityötään – oli kai odottanut että Jenny päärmäisi kapaloita.
Eihän Gert tarkoittanut mitään pahaa –. Mutta näin ei myös ollut mitään toivoa paremmasta, kun hän palaisi – päinvastoin. Mutta Jenny ei siis jaksanut enää sitä kestää.
Eräänä päivänä Gert kirjoitti muun ohessa sellaistakin, että hänen vihdoinkin pitäisi kääntyä jonkun lääkärin puoleen.
Samana iltana Jenny kirjoitti lyhyen kirjeen Gunnar Heggenille – että hän odotti lasta helmikuussa, ja kysyi voisiko Heggen hankkia hänelle jonkun hiljaisen saksalaisen kodin osoitteen, kodin, jossa hän saattaisi olla, kunnes kaikki oli ohi.
Heggen vastasi paluupostissa:
"Rakas Jenny!
Olen pannut ilmoituksen pariin täkäläiseen lehteen ja lähetän
sinulle vastaukset sitä mukaa kuin ne saapuvat, niin että
itse voit katsella niitä. Jos tahdot että matkustan jonnekin
katsomaan, ennen kuin teet valintasi, niin tiedät että teen sen
mielelläni, ja muutenkin olen joka tavalla sinun käytettävänäsi.
Sano milloinka matkustat ja mitä tietä, ja tahdotko, että tulen
sinua vastaan, vai voinko auttaa sinua jollain muulla tavalla.
Olen tietysti pahoillani siitä mitä kerroit, mutta tiedänhän
että olet suhteellisen hyvin varustautunut kestämään kolhaisuja.
Tahdotko olla kiltti ja kirjoittaa minulle, voinko tehdä jotain
muuta puolestasi. Tiedäthän että olen iloinen jos voin palvella
sinua jollain tavoin. – Kuulin että sinulla on hyvä maalaus
Valtion taidenäyttelyssä – onnittelen!
Monet tervehdykset uskolliselta ystävältäsi!
G.H."Pari päivää myöhemmin saapui kokonainen pino vastauksia. Jenny tavaili läpi muutamat kirjeet, jotka oli kirjoitettu kauhistuttavilla saksalaisilla kirjaimilla. Sitten hän kirjoitti Frau Minna Schlessingerille Warnemünden lähistöön ja vuokrasi asunnon marraskuun puolivälistä, ilmoitti Gunnarille päätöksensä ja sanoi irti rouva Rasmussenin huoneen.
Vasta viimeisenä iltana hän kirjoitti Gert Gramille:
"Rakas Ystävä.
Olen tehnyt päätöksen, jonka pelkään pahoittavan mieltäsi, mutta
et saa suuttua minulle. Olen niin väsynyt ja ärtynyt, tiedän
itse että olin mahdoton ja ikävä sinua kohtaan ollessasi täällä,
ja sitä en tahtoisi. Siksi en tahdo tavata sinua ennen kuin
kaikki on ohi ja olen jälleen entiselläni. Matkustan täältä
varhain huomenaamulla ulkomaille – toistaiseksi en anna sinulle
osoitettani, mutta voit lähettää kirjeesi minulle rouva Fransiska
Ahlinin välityksellä, osoite Varberg, Ruotsi; toistaiseksi
kirjoitan itse sinulle samaa tietä. Et saa olla huolissasi minun
takiani, olen terve ja kaikki on hyvin, mutta, rakas Gert, älä
toistaiseksi koeta päästä kosketuksiin muulla tavoin, pyydän sitä
oikein kauniisti. Äläkä ole minulle kovin vihainen, – luulen
että tämä järjestely on meille molemmille paras. Ja koeta olla
niin vähän murheissasi ja huolissasi minun vuokseni kuin suinkin
voit.
Ystävällisesti
Jenny Winge."Ja hän muutti uuden lesken luo, uuteen pieneen taloon – tällä kertaa se oli punainen ja ikkunanpielet valkoiset. Se sijaitsi pienen puutarhan takana, jonka käytävät olivat kiviliuskoin lasketut ja näkinkenkiä ympärillä – asterit ja georgiinit olivat jo mustat ja lakastuneet. Kaksi- tai kolmekymmentä samantapaista taloa reunusti pienoista katua rautatieasemalta alas kalasatamaan, jossa meri hyrskysi vaahtoisena pitkien aallonsärkijöiden yli. Kauempana valkoisella hiekkarannalla, jonne merilevät kasoittain huuhtoutuivat, oli pieni kylpyhotelli, luukut suljettuina. Ja sisämaahan veivät loputtomat tiet – molemmin puolin alastomina törröttävät poppelipuut – yli äärettömien mustien vainioitten ja suomaiden. Aamuisin oli maa joskus harmahtavan kostean lumen peitossa, joka päivemmällä suli.
Jenny vaelsi teitä niin pitkälle kuin jaksoi ja palasi kotiin ja istui pienessä huoneessaan, joka tällä kertaa oli täpösen täynnä omituisia pikkutavaroita, värillisiä messinkipuitteisia kipsikorkokuvia, jotka esittivät ritarilinnoja ja railakoita ravintolakohtauksia. Hän ei edes jaksanut muuttaa kuivia jalkineita, mutta Frau Schlessinger riisui häneltä märät kengät ja sukat ja puheli lakkaamatta toimituksen kestäessä, kehoittaen Jennyä olemaan rohkeana. Ja hän kertoili kaikista niistä Jennyn osatovereista, joita hänellä oli ollut asumassa luonaan – nyt oli sekä se että se naimisissa ja hyvissä oloissa – niin!
Jenny oli asunut siellä kuukauden päivät, kun rouva Schlessinger tulla vyöryi sisään, kiihottuneena ja loistavana – eräs herra oli saapunut tervehtimään neitiä.
Jenny istui pelon lamaannuttamana. Sitten hän sai suustaan – minkä näköinen herra oli? Aivan nuori, sanoi Frau Schlessinger ja hymyili salaperäisesti: wundernett. Silloin Jennyn mieleen iski – saattaisiko se ehkä olla Gunnar? Ja hän nousi seisomaan – mutta sitten hän heitti matkavaipan ympärilleen, kietoutui siihen ja ryömi istumaan syvimpään nojatuoliin.
Frau Schlessinger keinui haltioissaan ulos hakemaan herraa. Ja toi Gunnarin Jennyn luo ja viipyi silmänräpäyksen ovessa, onnellisesti hymyillen, kunnes katosi.
Gunnar puristi hänen käsiään niin että oikein koski. Mutta hän nauroi säteillen:
"Niin, tuntui että minun piti käydä katsomassa millaiset oltavat sinulla on. Minusta sinä kylläkin olet valinnut surullisen maailmankolkan – mutta raikasta täällä ainakin on." Hän pudisteli vettä huopahatustaan, jota hän piteli kädessään.
"Nyt sinun pitää saada teetä – ja ruokaa!" Jenny liikahti kuin olisi aikonut nousta, mutta jäi istumaan ja sanoi punastuen: "Ehkäpä olet kiltti ja soitat puolestani –."
Heggen söi kuin susi ja samalla jutteli taukoamatta, Hän oli ihastunut Berliiniin, asui Moabitissa, työläisten kaupunginosassa, ja puhui yhtä ihastuneena saksalaisista sosiaalidemokraateista kuin militarismista – "niin, sillä tiedätkö, siinä on jotain niin ihanan miehekästä. Ja toinen on sitä paitsi toisen edellytys." Hän oli saanut nähdä pari suurtehdasta, ja yöelämääkin hänen oli pitänyt hiukan tutkistella, sillä hän oli tavannut erään norjalaisen insinöörin, joka oli häämatkalla, ja norjalaisen perheen, jolla oli pari sievää ja suloista tytärtä – ja nuoret naiset tietenkin paloivat halusta saada nähdä pahetta oikein läheltä. Niin että he olivat käyneet sekä Nationalissa että Richessä ja Amorsaleissa, ja naisilla oli ollut suurenmoisen hauskaa.
"Muuten, meidän välimme rikkoutuivat. Esitin nimittäin neiti Paulsenille, että hän tulisi mukanani huoneeseeni eräänä iltana, myöhään."
"Mutta Gunnar –"
"No peijakas, minähän olin hieman päissäni, senhän ymmärrät, ja sitä paitsi se oli vain leikkiä minulta, sehän on selvä –. Olisipa ollut kaunista, jos tyttö olisi suostunut – siinä sitä sitten olisi oltu! Ehkä minun olisi pitänyt mennä naimisiin tyttölapsen kanssa, joka huvikseen kävi nuuskimassa tuollaista – ei kiitos! Ei, mutta minusta oli vain hauska nähdä hänen moraalista närkästystään. No niin, eihän siinä ollut mitään vaaraa – jumaliste, eiväthän tuollaiset pikkutytöt luovuta aarrettaan ilman että ovat varmoja korvauksesta –."
Hän punastui äkkiä. Hänen mieleensä juolahti että Jennyn mielestä hän saattoi olla tahditon, puhuessaan sellaista – nyt. Mutta Jenny nauroi vain:
"Mutta, poika, sinähän olet hullu!"
Hänen luonnoton, kiusallinen arkuutensa oli vähitellen sulanut. Heggen antoi suun käydä –. Pari kertaa, kun Jenny ei huomannut, mittaili hän levottomana silmillään Jennyn kasvoja – herranen aika mitenkä laihaksi hän oli käynyt, silmät syvällä ja juonteet suupielissä! Kaulan suonet olivat jännittyneet, ja pari rumaa poimua kulki aivan kurkun poikki.
Ilma oli käynyt selkeäksi, ja Jenny suostui tulemaan pienelle kävelymatkalle hänen kanssaan.
Autiolla maantiellä, jota resuiset poppelipuut reunustivat, vaelsivat he mereltä nousevassa sumussa, Jenny raskaana ja väsyneenä.
"Nojaahan käsivarteeni", sanoi Gunnar kuin ohimennen, ja Jenny tarttui siihen.
"Minusta täällä on hirveän murheellista, Jenny. Kuule, etkö usko että sinun olisi parempi tulla Berliiniin, vai mitä ajattelet?"
Jenny pudisti päätään.
"Siellähän sinulla olisi museot ja vaikka mitä! Ihmisiä joiden kanssa olla. Ethän sinä kuitenkaan viitsisi käydä Nationalissa! Voisithan edes pistäytyä siellä, virkistysmatkalla. Minusta täällä olisi kauheata olla –."
"Hyi sentään, Gunnar – etkö nyt ymmärrä – enhän nyt –"
"Tuossa ulsteritakissasi olet niin sievä", sanoi hän varovaisesti hetken päästä.
Jenny painoi päänsä.
"Mikä pölkky minä olenkaan", sanoi Heggen kiihkeästi. "Suo anteeksi! Sano vain suoraan, Jenny, jos kiusaan sinua."
"Et ollenkaan" – Jenny katsahti häneen. "Olen iloinen että tulit!"
"Ymmärränhän että se mahtaa olla vaikeaa." Heggenin ääni oli vallan toinen. "Niin Jenny, ymmärrän sen. Mutta tarkoitan vakavasti – luulen että sinulle on vain pahaksi – oleskella täällä – nyt kun olet näin –. Minusta sinun pitäisi matkustaa toisaanne, jossa olisi vähemmän – toivotonta!" Hän mittaili silmillään pimeitä niittyjä ja poppelirivejä, jotka häipyivät usvaan.
"Onhan Frau Schlessinger sentään kiltti", sanoi Jenny kaihtaen.
"Raukka, niin kai onkin." Hän puhkesi nauramaan. "Hän kai epäilee minua pahantekijäksi!"
"Varmasti", sanoi Jenny ja naurahti hänkin.
"No niin – peijakas!" He kulkivat tuokion. "Kuule – oletko ollenkaan ajatellut, miten sitten asetat olosi – tulevaisuudessa?"
"En vielä oikein tiedä. Tarkoitat kai – lasta? Ehkäpä jätän sen Frau Schlessingerin huomaan – toistaiseksi. Hän kyllä pitäisi siitä hyvää huolta. – Tai otan sen ottolapseksi" – hän naurahti. "Niinhän jotkut tekevät. Voisinhan kutsua itseäni rouva Wingeksi ja välittää viis' mitä ihmiset ajattelevat –"
"Olet siis varmasti päättänyt – kuten kirjoitit – katkaista kaikki välisi – asianomaiseen mieheen?"
"Olen", sanoi Jenny lujasti. "Se ei ole hän, jonka kanssa – olin kihloissa", lisäsi hän hetken kuluttua.
"No Jumalan kiitos!" Sanat tulivat niin sydämen pohjasta, että Jennyn tahtomattaan täytyi hymyillä. "Niin, tiedätkö, Jenny – hän ei jumaliste ollut mies, jota kannatti monistaa – ei sinun ainakaan. Hän on muuten suorittanut tutkintonsa, näin sen tuonaan lehdistä. – No niin, asiat olisivat siis voineet olla vielä hullummin – minä näet pelkäsin –"
"Se on hänen isänsä", sanoi Jenny nopeasti.
Heggen pysähtyi yht'äkkiä.
Kun Jenny puhkesi itkemään, rajusti ja viiltävästi, painoi Heggen hänet syliinsä ja pani kätensä hänen poskelleen, ja Jenny nyyhkytti hänen olkaansa vasten.
Kun he seisoivat noin, alkoi Jenny kertoa. Kerran hän katsahti Heggeniä kasvoihin – ne olivat aivan kalpeat ja pingottuneet – ja hän itki yhä.
Kun Jenny oli kertonut loppuun, kohotti Heggen hänen päätään:
"Hyvä Jumala, Jenny – minkälaista sinun onkaan ollut! En käsitä –"
He kulkivat vaiti takaisin kylään.
"Lähde minun kanssani Berliiniin!" sanoi Heggen äkkiä päättävästi. "En jaksa ajatella – eihän käy laatuun että kuljet yksinäsi täällä ja haudot tätä kaikkea –"
"Olen melkein lakannut hautomasta sitä", kuiskasi Jenny väsyneesti.
"Tämähän on vallan mieletöntä!" Heggen sanoi sen niin kiihkeästi että Jenny pysähtyi. "Parhaimmille teistä käy näin. Emmekä aavista kuinka teidän oikein on! Mieletöntä tämä on!"
Heggen viipyi kolme päivää Warnemündessä. Jenny tuskin itse käsitti, miten hänen oli niin paljon parempi ollakseen Gunnarin käytyä. Mutta sietämätön nöyryytyksen tunne oli poissa – hän saattoi suhtautua tilaansa paljoa rauhallisemmin ja luonnollisemmin nyt.
Ja Frau Schlessinger kulki ja hymyili iloisesti ja merkitsevästi, vaikkakin Jenny oli selittänyt, että herra oli hänen serkkunsa.
Heggen oli luvannut lähettää hänelle kirjojaan, ja niitä tuli kokonainen laatikollinen, ja kukkia ja konvehtia jouluksi. Joka viikko hän kirjoitti pitkiä kirjeitä, niitä ja näitä, ja lähetti norjalaisten lehtien leikelmiä. Jennyn syntymäpäiväksi tammikuussa hän saapui itse ja viipyi pari päivää, jättäen pari uutta jouluksi ilmestynyttä norjalaista kirjaa.
Mutta heti hänen käyntinsä jälkeen Jenny sairastui. Ja hän oli surkeassa kunnossa, heikko, kiusaantunut ja uneton koko loppuajan. Aiemmin hän oli ajatellut hyvin vähän itse synnytystä eikä pelännyt sitä. Nyt, kun tuskat aina tuntuivat, valtasi hänet kauhea pelko mitä tuleman piti. Niin että kun hän sitten joutui vuoteeseen, oli hän vallan pelon ja unettomuuden näännyttämä.
Synnytyksestä tuli vaikea. Ja Jenny oli lähempänä kuolemaa kuin elämää, kun lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan Warnemündestä, vihdoinkin seisoi ja piteli hänen poikaansa verisissä käsissään.
VI
Jennyn poika eli kuusi viikkoa – tarkemmin määriteltynä neijäkymmentäneljä ja puoli päivää, sanoi hän katkerasti itselleen, ajatellessaan uudelleen ja uudelleen sitä lyhyttä aikaa, jolloin hän oli tietänyt mitä onnellisena oleminen oli.
Ensimmäisinä päivinä kuoleman jälkeen hän ei itkenyt – kierteli vain kuollutta lasta ja valitteli jossain syvällä kurkussaan. Ja hän otti lapsen syliinsä ja hyväili sitä:
"Pojupoikani – äidin oma pikku pikku suloinen poika – sinä et saa – kuuletko – pikkupoju ei saa olla kuollut, senhän itse ymmärrät –"
Poika oli ollut pieni ja heiveröinen tullessaan maailmaan. Mutta sekä Jennyn että Frau Schlessingerin mielestä hän viihtyi ja varttui suurenmoisesti. Sitten hän sairastui eräänä aamuna ja kuoli keskipäivällä.
Kun poika oli haudattu, alkoi Jenny itkeä, ja sitten hän ei enää voinut lakata. Hän nyyhkytti miltei lakkaamatta, yötä päivää, viikkomääriä jälkeenpäin. Ja hän sairastui – rinnat tulehtuivat, niin että rouva Schlessingerin piti hakea lääkäri, joka suoritti leikkauksen. Ja ruumiilliset kivut ja sielullinen epätoivo sekaantuivat toisiinsa hirveinä kuumeöinä.
Frau Schlessinger makasi viereisessä huoneessa. Ja kun hän kuuli nuo ihmeelliset, eläimelliset, puolittain tukahdutetut valitukset nuoren naisen huoneesta, vyöryi hän kauhistuneena sisään ja istuutui tuolille vuoteen eteen: "Um gotteswillen, Fräulein –"
Hän hoivasi Jennyä ja taputteli tämän laihoja, kylmänkosteita käsiä omilla paksuilla ja lämpimillä käsillään. Ja hän suostutteli. Näin oli Jumalan tahto, ja näin olikin kenties parasta sekä pojalle että neidille. Neitihän oli vielä niin nuori –. Frau Schlessinger oli itse kadottanut molemmat lapsensa – pikku Bertan, kun tämä oli kaksivuotias, ja Wilhelmin nelitoistavuotiaana – sellaisen reippaan pojan –. Ja he olivat sentään syntyneet laillisessa avioliitossa ja olisivat olleet hänen vanhuutensa turvana – mutta tämä pienokainen, hänhän oli vain ollut kahleena neidin jaloissa – neidin, joka oli niin nuori ja kaunis. Voi herranen aika, hänhän oli ollut niin suloinen, tuo pikku enkeli, niin, niin, raskasta se kyllä oli –. Frau Schlessinger oli kadottanut myöskin miehensä – niin, niin. Ja hänellä oli ollut asumassa luonaan niin monta Jennyn osatoveria, ja lapset olivat kuolleet – niin, jotkut olivat ihan iloinneet siitä, muutamat olivat suorastaan sijoittaneet heidät muuanne päästäkseen niistä – niin, se oli rumaa, mutta minkä sille voi? Ja muutamat olivat itkeneet ja valittaneet kuin Jenny nyt – mutta ajan mukana voittivat he surunsa vähitellen: sekä se että se oli nyttemmin naimisissa ja oli saanut hyvät oltavat –. Mutta sellaista epätoivoa kuin neidin ei Frau Schlessinger vielä koskaan ollut nähnyt – Herregott im Himmel!
Että serkku oli matkustanut etelään, ensin Dresdeniin ja sitten Italiaan, juuri niihin aikoihin kun poika kuoli, sen asetti Frau Schlessinger itsekseen yhteyteen Jennyn epätoivon kanssa. Niin, niin, sellaisia ne miehet olivat, kerta kaikkiaan –.
Eroamattomasti yhtä olivat Jennylle sittemmin näiden mielettömien, tuskantäyteisten öiden muisto ja taas Frau Schlessingerin kuva: rouva istui jakkaralla vuoteen edessä ja lampun valo kimmelsi kyynelissä, jotka tippuivat hänen pienistä kilteistä silmistään ja vyöryivät hänen pyöreitä punaisia poskipäitään. Ja hänen suunsa, joka ei pysynyt hetkeäkään hiljaa, ja hänen pieni harmaa palmikkonsa, joka törrötti ilmassa, ja hänen valkoinen yönuttunsa koristenauhoineen ja hänen alushameensa vaaleanpunaista ja harmaaraitaista flanellia, lieve kirjailtuna. Ja pieni huone ja sen messinkipuitteiset, kipsiset korkokuvat.
Hän oli kirjoittanut Heggenille suuresta onnestaan. Ja Heggen oli vastannut – olisi mielellään tullut katsomaan poikaa, mutta matka oli pitkä ja kallis ja sitä paitsi hän oli juuri lähdössä Italiaan. Tervetuloa myöhemmin prinssin kanssa ja onneksi olkoon! – Kun lapsi kuoli, oli Heggen Dresdenissä; Jenny sai häneltä pitkän kauniin kirjeen.
Gertille Jenny oli kirjoittanut pari riviä heti kun jaksoi. Hän mainitsi samalla osoitteensa, mutta pyysi ettei Gert tulisi ennen kuin keväämmällä – silloin olisi poju jo suuri ja kaunis. Nyt vielä saattoi vain oma äiti nähdä, että poju oli ihana. Kun Jenny oli jälleen jalkeilla, kirjoitti hän pitemmälti.
Sinä päivänä kun lapsi oli haudattu, kirjoitti hän taas ja ilmoitti parilla rivillä kuolemasta. Samalla hän kirjoitti matkustavansa etelään samana iltana ja pyysi, ettei Gert odottaisi mitään tietoja ennen kuin hän olisi rauhoittunut. "Älä ole levoton minusta", kirjoitti hän, "olen suhteellisen rauhallinen ja hillitty jo, vaikka tietenkin äärettömän murheissani."
Tämä kirje ja Gert Gramin kulkivat ristiin. Gram kirjoitti:
"Rakas pikku Jenny!
Kiitos viime kirjeestäsi! Kaikkein ensiksi tahdon sanoa sinulle,
koska on kuin kärsisit itsesyytöksiä suhteemme takia – oma
rakas tyttöni, etten minä syytä sinua mistään, ja näin ollen et
itsekään saa sitä tehdä. Sinähän et koskaan ole ollut muuta kuin
hyvä ja lempeä ja rakas ystävääsi kohtaan. Koskaan en voi unohtaa
hellyyttäsi ja lämpöäsi sinä lyhyenä aikana, jolloin rakastit
minua – suloista nuoruuttasi ja hienoa ja lempeätä antaumustasi
lyhyen onnemme päivinä.
Meidän onnemme täytyi loppua lyhyeen, se olisi meidän molempien
pitänyt tietää. Minun olisi pitänyt se tietää – sinä olisit
voinut sen arvata, kun vain olisit oikein ajatellut, mutta
mitä ajattelee kaksi ihmistä, jotka tuntevat vetovoimaa toinen
toiseensa? Luuletko että syytän sinua siitä, että eräänä
päivänä huomasit lakanneesi minua rakastamasta? Vaikkakin se
tuotti minulle elämäni kaikkein raskaimman surun, elämäni, joka
muutenkaan ei ole ollut varsin onnellinen – kaksinverroin
raskaamman kun samalla sain tietää, että suhteemme oli saanut
seurauksia, jotka jäisivät sinun kannettaviksesi koko elämäsi
ajan.
Mutta nyt siis näen kirjeestäsi, että nämä seuraukset, joiden
takia olen varmasti tuntenut vielä suurempaa epätoivoa kuin
sinä itse, niin paljon kuin oletkin saanut kestää huolia ja
ruumiillista kärsimystä, sittenkin ovat tuottaneet sinulle
syvempää riemua ja onnea kuin mikään, mitä tähän asti elämässäsi
olet tuntenut. Että äitiyden onni kokonaan täyttää sinut
rauhalla, tyydytyksellä ja elämän uskalluksella, niin että
sinusta tuntuu: lapsi käsivarrellasi uskallat kohdata mitä
vaikeuksia hyvänsä – taloudellisia ja yhteiskunnallisia, joita
tulevaisuus voi varata sinun asemassasi olevalle nuorelle
naiselle. Että kirjoitat näin, tuottaa minulle suurempaa iloa
kuin voit aavistaa. Minulle se on taas uutena todistuksena sen
ikuisen vanhurskauden olemassaolosta, jota en voi epäillä.
Sinulle, joka erehdyit vain siksi, että sydämesi oli lämmin ja
hellä ja janosi hellyyttä, on juuri tämä erhe, joka on tuottanut
sinulle sellaisia epätoivon hetkiä, loppujen lopuksi antava
kaikkea sitä, mitä kerran janosit, parempana, kauniimpana kuin
mitä ehkä koskaan osasit uneksiakaan – nyt, kun sydämesi on
ääriään myöten täynnä lapseesi kohdistuvaa rakkautta. Ja tämä
onni vain kasvaa, sitä mukaa kuin poju kehittyy, oppii tuntemaan
äitinsä, turvautuu häneen ja saattaa vastata hänen rakkauteensa,
vuosi vuodelta yhä väkevämmin, syvemmin ja tietoisemmin.
Ja minulle, joka otin vastaan rakkautesi, vaikkakin minun
olisi pitänyt tietää, että rakkaussuhde meidän välillämme oli
mahdoton ja luonnoton – minulle ovat nämä kuukaudet tuottaneet
sanomatonta kärsimystä ja surua – ja kaipuuta. Olen kaivannut,
Jenny, olen kaivannut niin kipeästi ettet voi sitä kuvitellakaan.
Sinua, nuoruuttasi, kauneuttasi, siunattua rakkauttasi. Ja
jokainen pieninkin muisto, joka siihen aikaan liittyy, on ollut
katumuksen katkeroittama – alituiseen ovat nämä kysymykset minua
ahdistaneet: kuinka saatoinkaan ottaa vastaan, kuinka saatoinkaan
uskoa omaan onneeni ja hänen onneensa? Niin, Jenny, sillä olen
uskonut siihen, niin mielettömältä kuin se saattaakin kuulostaa,
siksi, että tunsin itseni niin nuoreksi yhdessä sinun kanssasi.
Muista, että oma nuoruuteni meni minulta hukkaan, jo silloin kun
olin paljon nuorempi kuin sinä nyt: nuoruuden iloista työaikaa
ja iloista lemmenonnea en omasta syystäni saanut maistaa. Ja nyt
tuli kosto. Oma nuoruuteni nousi kummittelemaan, kun näin sinut
– sydämeni ei tuntenut itseään sinun sydäntäsi vanhemmaksi.
Jenny, mikään maailmassa ei ole raskaampaa kuin se, että mies on
vanha ja hänen sydämensä nuori!
Kirjoitat mieluimmin haluavasi että myöhemmin, kun poika on
hiukan varttunut, käyn katsomassa sinua ja näen meidän lapsemme.
Meidän lapsemme – se on niin käsittämätöntä! Tiedätkö, mitä
minun alituisesti täytyy ajatella? Muistatko vanhaa Joosefia
italialaisissa alttaritauluissa, häntä, jolta aina seisoo
taustassa taikka aivan sivulla ja hellästi ja suruisena katselee
jumalallista lasta ja sen nuorta, ihanaa äitiä, näitä kahta,
jotka aivan ovat vajonneet toinen toiseensa eivätkä ollenkaan
välitä hänen läsnäolostaan? Rakas Jenny, älä ymmärrä minua
väärin, tiedänhän että pienokainen, joka nyt lepää sylissäsi, on
myöskin minun lihaani ja vertani – ja kuitenkin – kun ajattelen
sinua, joka nyt olet äiti, tunnen kuin olisin vanha Joosef raukka
ja ulkopuolella.
Mutta juuri siksi et saakaan enää epäröidä ottaa vastaan nimeäni
minun vaimonani ja sitä suojaa, mitä se merkitsee sinulle ja
lapsellesi, aivan samoin kuin Maria uskoi itsensä Joosefin
haltuun. Itse asiassa ei minusta edes ole aivan oikein, että
riistäisit ehdoin tahdoin lapseltasi isän nimen, johon lapsi
kuitenkin on oikeutettu – niin luja itseluottamus kuin sinulla
onkin. Onhan selvä, että sinä sentapaisessa avioliitossa jäät
yhtä vapaaksi ja kahleita vaille kuin ennen, ja myös että
avioliitto, milloin hyvänsä sitä haluat, voidaan laillisesti
purkaa. Pyydän sinua hartaasti punnitsemaan tätä. Meidät voidaan
vihkiä ulkomailla, ja jos haluat, voimme jo muutamien kuukausien
kuluttua ryhtyä toimenpiteisiin sen purkamiseksi, eikä sinun
milloinkaan ole pakko palata Norjaan, vielä vähemmin asua saman
katon alla minun kanssani.
Itsestäni ei ole suuriakaan kertomisia. Asun kahdessa pienessä
huoneessani Hægdehaugenilla aivan lähellä sitä maataloa, jossa
synnyin ja elin kymmenenteen ikävuoteeni saakka, kun isäni
nimitettiin kruununvoudiksi Numedaliin. Ikkunastani näen kahden
ison kastanjapuun latvat – puut seisovat lapsuudenkotini oven
edessä. Ne eivät ole paljoakaan muuttuneet. Täällä alkavat
illat olla pitkiä ja valoisia ja keväisiä, ja puiden paljaat,
ruskeat latvat piirtyvät kalpeanvihertävää taivasta päin,
jolla jokin yksinäinen tähti tuikkii kirkkaassa, kirpeässä
ilmassa. Illasta iltaan istun ikkunassani ja tuijotan sinne ja
uneksin ja muistelen koko elämääni. Voi Jenny pieni, kuinka
saatoinkaan koskaan unohtaa, että kokonainen elämä, melkein
kaksinverroin niin pitkä kuin sinun, ja yli puolet siitä eletty
lakkaamattomassa nöyryydessä, tappioissa ja tuskassa, erotti
minut sinusta!
Että ajattelet minua ilman vihaa ja katkeruutta, on enemmän kuin
uskalsin odottaa ja toivoa. Onni, joka henkii kirjeesi jokaisesta
rivistä, on tehnyt minulle niin sanomattoman hyvää. Jumala
siunatkoon ja varjelkoon lasta ja sinua: kaikkea parasta onnea
toivon sinulle ja sille. Pidän sinusta niin äärettömästi, Jenny
pieni, joka olit kerran minun.
Sinun
Gert Gram."VII
Mutta Jenny jäi asumaan Frau Schlessingerin luo. Siellä oli halpaa – eikä hän tietänyt minne muuannekaan lähteä.
Ilma alkoi tuntua keväiseltä, ja valtavaa avonaista taivaankupua purjehti raskaita, auringonvalon reunustamia pilviä, jotka paloivat kultaisina ja verenkarvaisina ja heijastuivat iltaisin levottomaan mereen, kun Jenny kuljeskeli aallonmurtajalla. Ja alakuloiset, tummat lakeudet sisämaahan päin kävivät vaaleanvihreäksi, ja uudet silmut tekivät poppelit ruskeanpunerviksi, ja ne tuoksuivat lempeästi ja vienosti. Ratapengermää pitkin kasvoi vuokkoja ja pieniä valkoisia ja keltaisia kukkia. Ja viimein tasanko muuttui uhkeaksi ja vihreäksi, ojanvarret vallan hukkuivat väreihin, ja rikinkeltaiset kurjenmiekat ja suuret valkoiset vesikasvit seisoivat ja peilailivat itseään suomaiden lätäköissä. Kunnes koko maisema peittyi imelään heinäntuoksuun, joka sekaantui mereltä tulevaan suolaiseen levänhajuun.
Kylpyhotelli avattiin ja suvivieraita asettui asumaan pieniin valkoisiin taloihin aallonmurtajan vaiheilla. Lapsia vallan kuhisi valkoisella rantahietikolla, he piehtaroivat hiekassa ja kahlailivat paljain säärin veteen, ja äidit ja lapsentytöt spreewalderpukuiset hoitajattaret istuivat ruohonurmella ja ompelivat ja pitivät heitä silmällä. Uimakopit kuljetettiin hevosilla veteen ja pienet saksalaiset koulutytöt huusivat ja melusivat siellä. Ja huvipurjehtijat laskivat aallonmurtajan laitaan ja kaupungista tuli väkeä ja iltaisin oli hotellissa tanssimusiikkia ja ihmisiä oli tungokseen asti pienessä kuusipuistossa, jossa Jenny aikaisemmin keväällä oli maannut ruohossa ja kuunnellut aaltojen kohinaa ja tuulen suhinaa kumartavissa puunlatvoissa.
Jotkut naiset suuntasivat Jennyyn uteliaita ja osaaottavia silmäyksiä tämän kulkiessa kylpyrantaan mustavalkoisessa kesäpuvussaan. Kylän kylpyvieraat olivat tietysti saaneet kuulla, että hän oli nuori norjatar, joka oli saanut lapsen ja suri niin suunnattomasti sen kuolemaa. Ja oli niitäkin, joiden mielestä se oli enemmän liikuttavaa kuin häpeällistä.
Jenny vaelsi muuten useimmiten sisämaahan päin – sinne eivät kesävieraat koskaan tulleet. Jonkun harvan kerran hän kulki kirkolle asti ja kirkkomaalle, missä poika makasi. Hän istui ja tuijotti hautaa, jota hän ei ollut antanut kunnostaa, ja saattoi panna sille pari kedonkukkaa, jotka hän tullessaan oli poiminut, mutta hänen mielikuvituksensa kieltäytyi asettamasta tuota pientä harmaata multakumpua, joka kasvoi rikkaruohoa, oman pikkupoikansa yhteyteen.
Iltaisin hän istui huoneessaan ja tuijotti lamppuun – sylissä käsityö, johon hän ei koskenutkaan. Ja hän ajatteli aina yhtä ja samaa – muisteli niitä aikoja, jolloin poika oli elänyt – ensimmäisiä päiviä ja niiden vaisua, tyyntä onnea, kun hän oli maannut ja alkanut tervehtyä – ja taas niitä, jolloin hän istui ylhäällä ja Frau Schlessinger neuvoi miten hänen piti kylvettää ja hoitaa ja pukea ja riisua poikaa – ja kun he yhdessä matkustivat Warnemündeen ostamaan hienoa kangasta ja pitsejä ja nauhoja, ja kun hän palasi kotiin ja leikkasi ja neuloi ja piirusti ja koruompeli – hänen poikansa piti saada hienoja vaatteita noitten rumien valmiinaostettujen asemesta, jotka hän oli tilannut Berliinistä. Ja hän oli ostanut hullunkurisen puutarhakannun – viheriäksimaalattua peltiä maalattuine kuvineen – leijona ja tiikeri seisoi palmujen välissä taivaansinisen meren rannalla ja ne katselivat kauhistuneina saksalaisia panssarihirviöitä, jotka höyrysivät valtakunnan afrikkalaisia alusmaita päin. Hänestä kannu oli ollut niin hupainen – ja poju saisi leikkiä sillä, kun hän olisi kyllin iso – sitten joskus, joskus. Ensinhän hänen täytyi oppia keksimään äidin rinta, johon hän nyt vain umpimähkään tarrautui – ja omat pikku sormensa, joita hän ei vielä kyennyt irroittamaan kun ne olivat punoutuneet yhteen – ja pian hän oppisi tuntemaan äidin ja katselemaan lamppua ja äidin kelloa, kun äiti antoi sen heilua hänen silmiensä edessä – voi, oli niin paljon, mitä pikkupojun piti oppia! Voi hyvä Jumala!
Eräässä laatikossa olivat kaikki hänen tavaransa, eikä Jenny koskaan ottanut niitä esille. Ja kuitenkin hän tiesi, millainen jokainen vaatekappale oli ja hän tunsi sen kämmenpohjiaan vastaan – kiiltävän pehmeän palttinan ja untuvaiset villavaatteet ja puolivalmiin vihreän flanellimekon, jonka hän oli kirjaillut voikukilla – ja jossa pojan piti lähteä ajelemaan –.
Jenny oli aloittanut rantakuvaa – punaisia ja sinisiä pienokaisia valkoisella hietarannalla. Ja pari osaaottavaa naista tuli katselemaan, ja he koettivat hieroa tuttavuutta: "Wie nett!" Mutta Jenny oli tyytymätön luonnokseen eikä viitsinyt valmistaa sitä eikä myös aloittaa mitään toista.
Sitten kylpyhotelli suljettiin, ja meri myrskysi, ja kesä oli mennyt.
Gunnar kirjoitti Italiasta ja kehoitti häntä tulemaan sinne. Ja Cesca tahtoi häntä Ruotsiin. Äiti, joka ei tietänyt mistään, kirjoitti eikä ymmärtänyt, miksi Jenny viipyi. Ja Jenny aikoi matkustaa – mutta ei saanut sitä aikaan. Vaikkakin hänessä sentään alkoi herätä epämääräinen kaipuu. – Häntä itseään hermostutti kulkea näin, voimatta mihinkään ryhtyä. Hänen täytyi päättää jotain – ellei muuta niin päättää hypätä aallonmurtajalta mereen.
Eräänä iltana hän oli ottanut esiin Heggenin lähettämän kirjalaatikon. Muitten joukosta hän löysi kokoelman italialaisia runoja – Fiori della poesia italiana – matkailijoita varten tarkoitettuna painoksena, kannet nahkamosaiikkia. Hän selaili sitä nähdäkseen, oliko hän unohtanut kaiken italiantaitonsa.
Kirja aukeni itsestään Lorenzo di Medicin karnevaalilaulun kohdalta – lehtien välissä oli kokoontaitettu paperi, jonka kirjoitus oli Gunnarin käsialaa:
"Rakas äiti – nyt saatan kertoa sinulle, että olen onnellisesti tullut perille Italiaan ja että voin kaikin tavoin hyvin, sekä –" ja sitten oli paperi kirjoitettu täyteen italialaisia puheenparsia. Verbien kohdalla oli niiden taivutus merkitty. Ja lehtien laidatkin olivat täynnä sananparsia – vieri vieressä, surumielisen lystikkään karnevaalirunon kohdalla: "Ah ihanaa on nuoruus – se haipuu kohta pois –"
Kaikkein tavallisimmatkin sanat oli merkitty kirjaan. Gunnar oli varmastikin yrittänyt lukea sitä heti kun oli saapunut Italiaan – ennen kuin hän ollenkaan osasi kieltä. Jenny katseli nimilehteä: Gunnar Heggen, Firenze 1903 oli siihen kirjoitettu. Silloin he vielä eivät olleet tuttuja.
Hän selaili kirjaa ja luki sieltä täältä. Leopardin hymni Italialle, johon runoon Gunnar oli niin ihastunut! Hän luki sen. Sivun laita oli täynnä sanoja ja mustetahroja.
Oli kuin hän olisi saanut tervehdyksen Gunnarilta – lämpimämmän kuin mikään hänen kirjeensä. Gunnar kutsui häntä, nuorena ja terveenä ja väkevänä ja toimintatarmoisena. Hän kehoitti Jennyä palaamaan elämään – ja työhön. Niin, kunpa hän saattaisikin kohentautua ja ruveta jälleen tekemään työtä! Hänen täytyi yrittää – valita, jäisikö hän elämään – vaiko kuolisi. – Hän tahtoi päästä jälleen etelään, jossa hän kerran oli tuntenut itsensä niin vapaaksi ja voimakkaaksi – yksin, työssään. Hän kaipasi sinne – ja ystäviään, luotettavia tovereitaan, jotka eivät tulleet toisiaan niin liki että koski, mutta elivät lähekkäin, jokainen omassa työssään – joka samalla oli kaikkien yhteinen – luottaen voimiinsa, iloisina saadessaan toimia. Ja hän halusi jälleen nähdä tuon etelän maan, vuorimaan, jonka viivat olivat niin ylväät ja ankarat ja värit auringonpaahtamat.
Pari päivää myöhemmin hän matkusti Berliiniin. Hän kuljeskeli muutamia päiviä kaupungilla – kävi taulukokoelmissa. Mutta hän tunsi olevansa väsynyt ja vieras ja kuin eksyksissä. Sitten hän jatkoi Müncheniin.
Vanhassa Pinakoteekissa hän näki Rembrandtin "Pyhän perheen". Jenny ei ollenkaan ajatellut sitä maalauksena – katseli vain nuorta talonpoikaisvaimoa, joka istui, paita poissa maidon paisuttamalta povelta ja katseli lastaan, joka oli nukahtanut. Hyväillen tarttui hän lapsen toiseen paljaaseen pikkujalkaan. Lapsi oli ruma pieni alhaisovekara, mutta terve kuin pähkinänsydän – ja nukkui niin makeasti ja oli ihana ja suloinen, joka tapauksessa. Joosef katseli häntä äidin olan yli – ei suinkaan vanha Joosef eikä Maria ollut mikään ylimaallinen morsian – toinen oli voimakas keski-ikäinen käsityöläinen, toinen hänen nuori vaimonsa, ja lapsi oli molempien ilo ja rikkaus –.
Illalla Jenny kirjoitti Gert Gramille. Pitkän kirjeen, hellän ja surullisen – mutta lopulliset hyvästit.
Seuraavana päivänä hän lunasti matkalipun Firenzeen. Aamun ensisarastuksessa hän istui vaunun-ikkunassa vietettyään unettoman yön junassa. Purot kohisivat valkovaahtoisina pitkin metsäisiä vuorenseinämiä. Päivä valkeni valkenemistaan, ja kaupungit, joiden ohi juna kiisi, alkoivat saada yhä ratkaisevammin italialaisen luonteen. Ruosteenruskeita tai sammaleen kultaamia kattokiviä, parvekkeita, vihreitä sälekaihtimia punakeltaisiksi rapattuja seiniä vasten, barokkityylisiä kirkonpäätyjä, kivisiltojen kaariviivoja jokien poikki – asemien nimikilvissä oli sekä saksaa että italiaa. Viinitarhoja kaupunkien ulkopuolella, harmaita linnanraunioita vuortenkukkuloilla.
Ala! Hän seisoi tullikaiteen ääressä ja katseli unisen ja tyytymättömän näköisiä ensi- ja toisenluokan matkustajia – ja tunsi itsensä aiheettoman iloiseksi. Hän oli jälleen Italiassa! Tullimies hymyili hänelle, siksi että hän oli vaaleaverinen, ja hän hymyili vastaan, sen vuoksi että mies luuli häntä joksikin kamarineidoksi, joka matkusti herrasväkensä mukana.
Vuorijonot väistyivät syrjään, savenharmajina, kuiluissa siniset varjot, maa loisti ruosteenkarvaisena, ja aurinko hehkui valkoisena ja kuumana.
Mutta Firenzessä oli viiltävän kylmää ja harmaata näinä marraskuun päivinä. Väsyneenä ja viluissaan hän vaelsi kaupungissa parin viikon ajan – hänen sydämensä oli kylmä kaikelle sille kauneudelle mitä hän näki, ja suruinen ja lamassa, siksi ettei tämä kauneus enää lämmittänyt häntä kuin ennen.
Eräänä aamuna hän matkusti Roomaan. Maa oli harmaana kuurasta kautta koko Toskanan. Päivemmällä pakkasusva keveni ja aurinko pääsi paistamaan. Ja hän näki jälleen sen seudun, jota hän koskaan ei ollut voinut unohtaa: Trasimenojärvi lepäsi vaaleansinervänä, ympärillään usmapeittoiset vuoret. Niemeke pisti veteen – siltä kohosivat pienen kivenharmaan kaupungin tornit ja huiput. Sypressikäytävä vei sinne asemalta.
Mutta Roomaan hän saapui kaatosateessa. Gunnar oli asemasillalla vastassa. Ja toivottaessaan tervetuloa hän puristi Jennyn käsiä, ja kun he kolisevissa ajurinrattaissa ajoivat asuntoon, jonka hän oli Jennylle hankkinut, jutteli ja nauroi tämä urhoollisesti – samalla kun sade virtasi alas harmaalta taivaalta ja pärskyi ylös katukiveykseltä.
VIII
Heggen istui ulommaisena marmoripöydän ääressä ja otti tuskin osaa keskusteluun. Silloin tällöin hän heitti silmäyksen Jennyyn, joka istui ahtaassa nurkassa, viskiä ja seltteriä edessään. Jenny jutteli ylenpalttisen vilkkaasti pöydän yli nuoren ruotsalaisen rouvan kanssa, rahtuakaan välittämättä lähinaapureistaan, tohtori Broagerista ja pienestä tanskattaresta, taiteilijatar Loulou von Schulinista, jotka kumpikin koettivat vetää puoleensa hänen huomiotaan. Heggen huomasi että hän oli juonut liikoja – jälleen.
Heitä oli pieni parvi skandinaaveja ja pari saksalaista, jotka olivat sattuneet yhteen eräässä viinituvassa ja nyt yöllä olivat joutuneet tänne pienen hämäräperäisen kahvilan sisimpään nurkkaukseen. Ja seurue kokonaisuudessaan oli aikalailla nauttinut alkoholia ja hyvin haluton noudattamaan isännän lähtökäskyä – hänen laillinen sulkema-aikansa oli jo pitkälti ylitetty, ja hän saisi kahdensadan liiran sakot – niin, ihan varmaan!
Gunnar Heggen oli ainoa, joka enemmän kuin mielellään olisi nähnyt, että illanvietto päättyisi. Hän oli heistä ainoa selvä ja pahalla tuulella.
Tohtori Broager sovitteli yhtä mittaa mustat viiksensä Jennyn kädelle. Kun Jenny veti sen pois, koetti hän kopeloida Jennyn paljasta käsivartta. Toisen kätensä tohtori oli saanut asetetuksi Jennyn taakse sohvaan, ja he istuivat niin ahtaasti nurkassa, että oli turha yrittää vapautua hänestä. Sitä paitsi oli Jennyn vastustus melko laimeata, ja hän nauroi tylsästi toisen lähentelyille.
"Hyhyy", sanoi Loulou von Schulin ja kohotti harteitaan. "Että sentään viitsitte sietää tuota! Eikö hän ole teistä inhottava, Jenny?"
"No totisesti! Mutta näettehän – hänhän on aivan kuin likakärpänen – ei kannata hätistää häntä pois. Hyi, antakaa nyt olla, tohtori –"
"Hyi", sanoi neiti Schulin kuten äsken. "Että viitsitte sietää tuota miestä!"
"Höpsis! Voinhan pestä itseni oikein saippualla kun pääsen kotiin –"
"Kas niin!" Loulou von Schulin painautui Jennyyn ja hiveli hänen käsivarttaan. "Nyt me vartioimme noita ihania käsiraukkoja. Katsokaa!" Hän nosti Jennyn toisen käden pöytäkunnan nähtäväksi. "Kuinka ihana se onkaan – eikö olekin?" Ja hän irroitti hatustaan myrkynviheriän autohunnun ja kietoi kädet ja käsivarret siihen. "Kärpäshaavissa – siinä saitte" – ja hän näytti salamannopeasti pienen kielenpäänsä Broagerille.
Jenny istui silmänräpäyksen, käsivarret kiedottuina viheriään harsoon. Sitten hän irroitti sen ja puki ylleen takin ja hansikkaat.
Broager oli vaipunut puolihorteeseen. Mutta neiti Schulin kohotti lasinsa:
"Maljanne, herra Heggen!"
Heggen tekeytyi kuuroksi. Vasta sitten kun neiti toisti sanansa, tarttui hän lasiinsa: "Anteeksi – en huomannut", ja joi ja katseli jälleen poispäin.
Muutamat hymyilivät. Koska Heggen ja neiti Winge asuivat vierekkäisissä huoneissa jossain ylimmässä kerroksessa Babuinon ja Corson välimailla, oli ihmisistä selvää että heillä oli suhde. Ja mitä neiti Schuliniin tulee, oli hän lyhytaikaisen laillisen avioliiton jälkeen – erään norjalaisen kirjailijan kanssa – matkustanut tämän ja lapsensa luota ulos avaraan maailmaan, alkaen uudelleen käyttää tyttönimeään ja arvonimeä neiti ja taidemaalari sekä viljeli ystävätär-suhteita, joihin liittyi hyvinkin hämäräperäisiä huhuja.
Isäntä palasi seurueen luo ja koetti vakuuttavasti taivuttaa heitä lähtemään tiehensä. Molemmat vahtimestarit sammuttivat kaasuliekkejä huoneiston etuosassa ja asettuivat odottavina pöydän ääreen. Ei siis ollut muuta neuvoa kuin maksaa ja lähteä –.
Heggen oli niiden joukossa, jotka lähtivät viimeisinä. Kuunvaloisella torilla hän näki neiti Schulinin tarttuvan Jennyn käsivarteen. Ja he juoksivat ajurinrattaita kohti, jonne toiset jo olivat rynnistämässä. Heggen riensi sinne ja kuuli Jennyn huutavan: "tiedättehän, siellä Via Panepernalla –" ja näki hänen hypähtävän ylikuormitettuihin vaunuihin – pudota moksahtavan jonkun syliin.
Mutta jotkut naiset pyrkivät jälleen pois ja jotkut tunkeutuivat sisään – ihmisiä hypähti lakkaamatta ulos toisesta vaununovesta ja sisään toisesta. Ajuri istui liikahtamatta korokkeellaan ja odotti, ja kaakki nukkui, pää roikkuen katukiveystä päin.
Jenny oli jälleen kadulla, mutta neiti Schulin ojensi kätensä – vaunuissa oli hyvästi tilaa.
"Sääli hevosta", sanoi Heggen lyhyeen. Ja Jenny alkoi kulkea vaunujen perässä, Heggenin rinnalla, viimeisenä niiden parvessa, jotka eivät olleet mahtuneet ajopeleihin. Vaunut vyöryivät hitaasti joukkueen edellä.
"Et kai aio väittää, että viitsit vieläkin jäädä noitten ihmisten seuraan – vaeltaa aina Panepernalle sen takia?" kysyi Heggen.
"Voi, kai me löydämme jonkun ajurin matkan varrelta –."
"Että sinä sentään viitsit – ja kun he vielä ovat päissään kuin mitkäkin – jok'ikinen", jatkoi Heggen.
Jenny nauroi veltosti:
"Kai minäkin olen –"
Heggen ei vastannut. He olivat tulleet Piazza di Spagnalle. Jenny pysähtyi:
"Sinä et siis tahdo tulla mukaan, Gunnar?"
"Jos sinä välttämättä tahdot jatkaa, niin – muuten en."
"Ei sinun minun takiani tarvitse – ymmärräthän että yksinkin pääsen kotiin."
"Jos sinä lähdet jatkamaan, tulen mukaan –. Sinä et nimittäin saa ajelehtia paikasta paikkaan vain noiden päihtyneitten kanssa."
Jenny nauroi, samaa velttoa ja yhtäkaikkista naurua.
"Peijakas, ja sitten sinä olet niin väsynyt huomenna, ettet edes jaksa istua mallinani –"
"Voi, siihen minä kyllä pystyn –"
"Pyh! Sitä en usko. Ja muuten en ainakaan minä jaksa tehdä työtä kunnolleen, mikäli minun on renttuiltava tällä tavoin kaiken yötä –"
Jenny kohotti harteitaan. Mutta hän alkoi kulkea päinvastaiseen suuntaan kuin toiset, Babuinota päin.
Pari kaapu-asuista poliisia sivuutti heidät. Muuten ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä tällä autiolla paikalla. Suihkukaivo solisi espanjalaisten portaitten edessä, jotka paistoivat valkeina kuunvalossa, ympärillään istutusten ikivihreät pensaat mustina ja hopeakimmelteisinä.
Jenny sanoi äkkiä kovasti ja pilkallisesti:
"Tiedän että tarkoitat hyvää, Gunnar. Teet kauniisti kun koetat pitää huolta minusta. Mutta se ei auta –"
Heggen kulki ja oli vaiti.
"Niin, ellet itse tahdo –", sanoi hän hetken päästä.
"Tahdo", toisti Jenny.
"Niin, sanoin tahdo."
Jenny hengitti lyhyeen ja kiivaasti, aivan kuin olisi aikonut vastata – mutta hän hillitsi itsensä. Inho täytti hänet –. hän oli puolipäihdyksissä, hän tiesi sen itse. Puuttuisi vielä että hän alkaisi riehua – valittaa, selittää, ulvoa. – Hän puri hampaansa yhteen estääkseen sanoja tulemasta.
He saapuivat omalle ovelleen, Gunnar avasi, sytytti vahatulitikun ja alkoi näyttää tietä ylös – loputtomia, pimeitä kiviportaita.
Heidän kaksi pientä huonettaan sijaitsivat yksinään ylimpänä, porrasten päässä. Ovien edessä kulki pieni käytävä, joka päättyi marmoriportaisiin, mitkä veivät talon tasakatolle.
Ovessaan Jenny ojensi kätensä Heggenille:
"Hyvää yötä nyt, Gunnar, kiitos tästä illasta", sanoi hän matalalla äänellä.
"Kiitos itsellesi, nuku hyvin –"
"Samaten."
Gunnar avasi huoneensa ikkunan. Vastapäätä paistoi kuu okrankeltaiselle seinälle ja sen suljetuille ikkunaluukuille ja mustille rautaparvekkeille. Takana kohotti Pincio kukkulansa tummat puistot kuunsinistä taivasta vasten; jotkut lehdet välkehtivät. Alhaalla näkyi vanha sammaltunut katto – ja missä talon nokimusta varjo loppui, riippui kellankalpeata pesua kuivumassa matalammalla pengermällä.
Gunnar nojautui ulos ikkunastaan – surullisena ja inho sydämessä. Peijakas, eihän hän muuten ollut häveliäs – mutta nähdä Jenny tuollaisena –. Hyi –.
Ja hänhän itse oli alussa vetänyt Jennyn tuollaiseen seuraan. Virkistääkseen Jennyä – tyttöhän oli laahannut siipiään kuin sairas lintu ensimmäisinä kuukausina. Niin, tietenkin hän oli ajatellut, että he kaksi olisivat häijysti hauskutelleet toisten kustannuksella – katsoessaan noita apinoita. Eihän hän voinut aavistaa, että kävisi näin –.
Hän kuuli että Jenny meni ulos huoneestaan – ylös katolle. Heggen seisoi tuokion kahden vaiheilla. Mutta sitten hänkin lähti.
Jenny istui siellä ainoalla tuolilla, pienen aaltopellistä tehdyn suojan takana. Kyyhkyset kuhersivat unisina lakassaan sen katolla.
"Etkö ole mennytkään levolle", sanoi Gunnar matalalla äänellä. "Sinähän vilustut". Hän toi Jennyn hartialiinan ja ojensi sen hänelle. Istuutui katon kaiteelle kukkaruukkujen väliin.
Hetkisen he istuivat vaiti ja tuijottivat kaupunkia, jonka kirkkojen kupolit uiskentelivat kuutamossa. Kaukaisten kukkuloitten ääriviivat olivat kokonaan häipyneet.
Jenny tupakoi. Myös Gunnar sytytti savukkeen.
"Huomaan muuten etten kestä juuri mitään enää – juoda, tarkoitan. Se vaikuttaa ihan kohta", sanoi Jenny kuin anteeksi pyytäen.
Gunnar huomasi, että hän jo oli täysin selvä.
"Minusta sinun pitäisi luopua tuosta kaikesta joksikin aikaa, Jenny. Eikä tupakoida – ainakin hyvin hiukan. Olethan valittanut sydäntäsi –."
Jenny ei vastannut.
"Oikeastaan sinä olet samaa mieltä kuin minäkin, mitä noihin ihmisiin tulee. En ymmärrä, että viitsit alentua olemaan yhdessä heidän kanssaan – tällä tavoin –"
"Joskus", sanoi Jenny hiljaa. "Tarvitseehan ihminen huumausta, suoraan sanoen. Ja mitä alentumiseen tulee –." Gunnar katsahti hänen kalpeita kasvojaan. Paljaat vaaleat hiukset loistivat kuunvalossa. "Joskus minusta ei –. Vaikka minä esimerkiksi tällä hetkellä – häpeän. Nyt minä näet olen tavallista selvempi." Hän naurahti. "Joskus minä taas en ole selvä – en silloinkaan kun en ole mitään juonut. Juuri silloin minun tekeekin mieleni olla niinkuin tänään."
"Se on vaarallista, Jenny", kuiskasi Gunnar. Ja hetken kuluttua: "Minun täytyy sanoa – minusta se oli inhottavaa, tämäniltainen. Katsos, minä olen nähnyt yhtä ja toista – kuinka siinä oikein käy –. En tahtoisi nähdä sinun painuvan alaspäin – päätyvän siihen mihin tuollainen Loulou –"
"Voit olla levollinen, Gunnar. – Minun loppuni ei ole sellainen –. Oikeastaanhan en jaksa sellaista elämää. Tiedän kyllä panna pisteen – ennen."
Gunnar istui hiljaa ja katseli häntä.
"Tiedän, mitä tarkoitat", sanoi hän lopuksi matalalla äänellä. "Mutta Jenny – toisetkin ovat ajatelleet samoin. Mutta kun on antautunut luisuvalle pinnalle –. Silloin ei tee sitä, mitä sinä sanot pisteen panemiseksi –."
Hän nousi, tuli Jennyn luo ja otti tämän käden:
"Kuule nyt Jenny – älä jatka tuota – eikö niin?"
Jenny nousi seisomaan ja naurahti:
"En, ainakaan toistaiseksi. Olen kai parantunut renttuilemishalusta pitkiksi ajoiksi, luullakseni –."
He seisoivat tuokion. Sitten Jenny puristi hänen kättään:
"Hyvää yötä, poika. Istun siis mallinasi huomenna."
"Hyvä on. Kiitos."
Heggen jäi vielä hetkeksi istumaan ja tupakoimaan, palelemaan ja ajattelemaan, ennen kuin meni alas omaan huoneeseensa.
IX
Jenny istui Gunnarin mallina seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen, ihan siihen asti kun alkoi hämärtyä. Levätessään he vaihtoivat joitakin välinpitämättömiä sanoja, samalla kun Gunnar maalasi taustaa tai pesi siveltimiä.
"Kas noin!" Hän laski pois paletin ja alkoi järjestää maaliarkkuaan. "Nyt pääset siitä täksi päiväksi!"
Jenny tuli hänen luokseen ja he seisoivat lähekkäin ja katselivat kuvaa.
"Musta on aika hienosti käsitelty, eikö sinustakin, Jenny?"
"On. Minusta se eristyy taustasta mainiosti."
"No nyt –" Gunnar katseli kelloaan: "on melkein aika lähteä syömään – menemmekö yhdessä?"
"Mielelläni. Menen vain huoneeseeni pukeutumaan kävelypukuun. Odotatko niin kauan?"
Hetkistä myöhemmin, kun Gunnar koputti hänen ovelleen, seisoi Jenny valmiiksi pukeutuneena ja kiinnitti hattuaan peilin edessä.
Kuinka kaunis hän onkaan, ajatteli Gunnar, kun Jenny kääntyi häneen päin. Solakka ja vaalea kiinteässä teräksenharmaassaan – hän vaikutti maailmannaiselta, hienolta ja pidättyvältä, viileältä ja tyylikkäältä. Eikä Gunnar tahtonut uskoa mitä itse oli ajatellut –.
"Ettekö te muuten sopineet, että menisit neiti Schulinin luokse iltapäivällä katsomaan hänen maalauksiaan?"
"Minäpäs en mene." Jenny punastui ankarasti. "Rehellisesti sanoen – minulla ei ole halua viljellä sitä tuttavuutta – eivätkä hänen maalauksensa ole kai juuri minkään arvoiset?"
"Eivätkä ole, jumaliste! En vain voi käsittää, kuinka saatoit sietää hänen lähentelyään eilen illalla –. Hyi, ennemmin söisin lautasellisen eläviä onkilieroja –"
Jenny naurahti. Sitten hän sanoi vakavasti: "Ihmisraukka – pohjimmaltaan hän kai on onneton –"
"Vielä mitä – onneton! Tapasin hänet Pariisissa vuonna 1905. Pahinta on, ettei hän kai luonnostaan ole ollenkaan perverssi. Vain tyhmä – ja turhamainen –. Kas, nyt on se olevinaan hienoa –. Jos olisi ollut muodikasta olla hyveellinen, olisi hän nyt istunut korokkeella ja parsinut lapsensukkia – ehkäpä huvikseen maalaillut ruusuja, kastehelmiä lehdillä –. Ja ollut Tanskanmaan siveimpiä Johanne Louise'oja – ja vieläpä iloisimpia –. Mutta kun hän pääsi irti noista valtioneuvoksistaan, joiden juurta hän alkuaan oli – piti hänen siis kulkea virran mukana – olla 'vapautunut' ja taidemaalari – ja ottaa rakastaja, itsekunnioituksen vuoksi. Ja onnettomasti kyllä hän joutuu tekemisiin pökkelön kanssa, joka tekee hänet raskaaksi – joka on vanhanaikainen ja tahtoo, että he aivan epämuodikkaasti menisivät naimisiin ja vaatii, että hän hoitaisi lapsia ja taloutta –."
"Ethän sinä voi sitä tietää – ehkäpä on osittain Paulsenin syytä että hän karkasi –."
"Tietysti se oli Paulsenin syy. Hän oli kuten sanottu vanhanaikainen ja harrasti kotoista onnea – ja antoi kai hänelle liian vähän lempeä eikä ensinkään selkään –"
Jenny hymyili alakuloisesti:
"Voi sinua, Gunnar! Sinä nyt tahdot kääntää asiat niin, että elämä on niin kirotun helposti käsitettävissä –"
Heggen asettui takaperin tuolille ja kietoi käsivarret selkänojan ympärille:
"Mehän tiedämme elämästä niin vähän varmaa, niin että se tosiaan on helppoa ymmärtää. Täytyy tehdä arviointi ja tuomita sen mukaan. Ja selvittää kaikki epäselvä, niin hyvin kuin voi sitä mukaa kuin sellaista ilmenee –"
Jenny istuutui sohvaan ja nojasi päätään käsiinsä.
"Minusta ei enää tunnu että elämässä olisi mitään, jonka kykenisin näkemään kyllin selvästi, jotta pystyisin käyttämään sitä tuomioni perustana – tai tekemään arvioni sen avulla", sanoi hän tyynesti.
"Luulen, ettet tarkoita mitä sanot."
Jenny vain hymyili:
"Et aina", sanoi Gunnar.
"Ei kai kukaan tarkoita aina samaa –"
"Tarkoittaa, aina kun hän on selvä. Kuten yöllä sanoit, ihminen ei aina ole selvä, vaikka hän ei olisikaan mitään juonut –."
"Siis – kun minä nyt kerrankin tunnen olevani selvä –." Jenny keskeytti äkkiä.
"Sinä tiedät sen mitä minäkin. Olet aina tietänyt. Suurin piirtein katsoen käy ihmisen niin kuin hän itse on tahtonut. Ihminen on oman onnensa seppä – tavallisesti. Joskus vain hän ei ole – olosuhteitten pakosta, joille hän ei mitään mahda. Mutta on suunnatonta liioittelua väittää, että näin tapahtuu usein –"
"Jumala on todistajani ettei minun ole käynyt niinkuin tahdoin, Gunnar. – Ja olin tahtonut niin monta vuotta – ja elänyt niin kuin tahdoin –."
He olivat molemmat tuokion vaiti.
"Eräänä päivänä", sanoi Jenny hitaasti, "muutin suuntaani pieneksi hetkeksi. Minusta tuntui niin ankealta ja kovalta elää sellaista elämää, joka minun mielestäni oli arvokkainta – niin yksinäistä, Gunnar. Ja silloin minä väistyin hetkeksi syrjään – tahdoin olla nuori ja leikitellä hieman. Ja sillä tavoin jouduin pyörteeseen, joka vei minut mukanaan – ja päädyin sellaiseen, jonka läheisyyteenkään en milloinkaan, en hetkeksikään, ollut uskonut joutuvani –."
Heggen istui tuokion.
"Muistatko erästä runoa", sanoi hän hiljaa. "Se on Rossettia – hän on nimittäin paljon parempi runoilijana kuin maalarina:
"Siis tuoko rajamerkki? Lähde, josta en
ees juomaan alentunut tippaakaan,
vaan jäin sen äyrähälle istumaan,
kivillä särjin taivaskuvat sen
(omankin kuvani noin särkien!) –
Siis tuoko käännekohta? – Luulin, että
mun tieni määrät nousis etsimättä
kuin alttari tai linna ylhäinen.
Mut polku harhaan vei! Käyn takaisin
ja juoda janoan, kun lähteen nään
kai mustan nyt, sen koska saastutin.
Mut vaikka tieni päättyy pimeään,
kun käännyn tässä, kiitän Jumalaani,
samalla tiellä ett' on sama maali."
[Yrjö Jylhän suomennos.]Jenny ei vastannut.
"Samalla tiellä ett' on sama maali", kertasi Gunnar.
"Luuletko", kysyi Jenny, "että on niinkään helppoa löytää takaisin?"
"En. Mutta eikö ihmisen pitäisi pyrkiä?" sanoi Gunnar miltei lapsellisesti.
"Mikä päämaali minulla muuten olikaan?" kysyi Jenny äkkiä kiihkeästi. "Tahdoin elää niin ettei minun koskaan täytyisi hävetä, yhtä vähän ihmisenä kuin taiteilijana. Ei koskaan tehdä mitään, josta epäilin ettei se ollut oikein. Rehellinen tahdoin olla ja luja ja hyvä, niin ettei minulla koskaan olisi toisen ihmisen surua omallatunnollani –. Ja mikä sitten oli se rikos, joka oli alkuna – josta kaikki muu aiheutui? Että minä kaipasin rakkautta, ilman että kaipasin mitään tiettyä miestä! Oliko se niin ihmeellistä? Että olin niin valmis uskomaan, kun Helge saapui, että olinkin kaivannut Juuri häntä? Niin että lopulta todellakin uskoin niin –. Sehän oli alku, josta kaikki muu aiheutui –. Gunnar – olen luullut niin – että saattaisin tehdä heidät onnellisiksi – ja olen tehnyt vain pahaa –."
Jenny oli noussut seisomaan ja kulki edestakaisin lattialla:
"Luuletko että lähde, josta puhut, koskaan maailmassa voi tulla puhtaaksi ja kirkkaaksi enää kun ihminen tietää, että hän itse on sen samentanut? Luuletko, että minun nyt on helpompi alistua? – Minä kaipasin samaa kuin kaikki nuoret tytöt. Ja kaipaan yhä vielä – samaa. Vain niin että tiedän, nyt on takanani entisyys, jonka vuoksi en voi ottaa vastaan sitä ainoata onnea, josta välittäisin – enkä minä itse ole enää raikas enkä terve enkä puhdas. Saan laahata perässäni kaipuuta, josta tiedän ettei se voi toteutua – tämä on siis nyt minun elämääni – tämä jonka olen kokenut näinä viime vuosina –."
"Jenny –." Myöskin Gunnar nousi. "Sittenkin sanon, että kaikki riippuu sinusta itsestäsi – sen täytyy riippua. Jos tahdot, että nämä muistot tuhoavat sinut. Tai jos tahdot pitää niitä oppirahoina – niin hirvittävän kovalta kuin se kuulostaakin –. Tarkoitan että päämaali, jonka silloin asetit itsellesi, oli oikea – sinulle."
"Etkö nyt ollenkaan ymmärrä, poika, että se on mahdotonta? Sehän on syöpynyt minuun kuin happo – se kuluttaa rikki sen, joka kerran oli olemustani – tunnen itse, että aivan kuin murenen sisäisesti. Voi! – Enkä tahtoisi, voi, en tahtoisi! Haluaisin – niin, en tiedä mitä –. Saada kaikki ajatukset pysähtymään. Kuolla –. Tai elää – mieletöntä, inhottavaa elämää – vaipua pohjaan – surkeudessa, joka olisi vieläkin syvempää kuin tämä nykyinen –. Joutua vedetyksi lokaan – niin perinpohjin, että tiedän – tämän perästä ei ole muuta kuin kuolema –. Tai –" ja Jenny puhui matalalla äänellä ja hurjasti, kuin tukahdetussa tuskassa – "heittäytyä junan alle – tietää viime sekunteina, että nyt, nyt – nyt heti – on koko ruumiini, hermot ja sydän ja aivot – kaikki tyynni – yhtenä ainoana verisenä, värisevänä massana –."
"Jenny!" Gunnar kirkaisi. Hän oli valahtanut aivan kalpeaksi. Ja hän kuiskasi työläästi: "En kestä kuulla sinun puhuvan noin."
"Minä olen hysteerinen", sanoi Jenny rauhoittaen. Mutta hän meni kuitenkin nurkkaan, jossa kaikki hänen maalauksensa olivat, ja hän melkein heitti ne pitkin seiniä, maalattu puoli ylöspäin.
"Eihän ihminen voi kulkea ja elää tehdäkseen tällaisia –! Läiskiä öljyvärejä kankaalle – näethän ettei enää ole muusta kysymys – kuolleita väritäpliä! Hyvä Jumala, näithän miten yritin tehdä työtä ensimmäiset kuukaudet – kuin mikäkin orja – enhän enää osaa edes maalata –."
Heggen katseli kuvia. Joka tapauksessa tunsi hän taas maata jalkojensa alla.
"Saat kernaasti sanoa rehellisen mielipiteesi tuosta – törkykasasta", sanoi Jenny uhittelevasti.
"Niin, eiväthän ne ole paljonkaan arvoisia – myönnän sen kernaasti." Gunnar seisoi kädet housuntaskuissa ja katseli. "Mutta tätähän voi sattua itsekullekin meistä – ajanjaksoja, jolloin emme osaa. Mitä siihen tulee – minusta sinun pitäisi tietää, että se on ohimenevää – sinulle. En usko ihmisen voivan menettää kykyään, vaikka hän onkin ollut miten onneton hyvänsä –.
"Sinähän olet muuten ollut poissa työstäsi vaikka kuinka kauan. Täytyyhän ensiksi uudelleen oppia hallitsemaan ilmaisukeinojaan, senhän ymmärrät. Jo pelkästään malliharjoitelma – onhan jo kohta kolmisen vuotta siitä kun olet piirtänyt alastoman mallin mukaan. Tuollainen menettely ei jää rankaisematta, tiedän sen itsestäni –"
Hän meni hyllylle ja alkoi penkoa Jennyn vanhoja luonnosvihkoja.
"Ajattele vain kuinka sinä pääsit eteenpäin Pariisissa – saanko näyttää sinulle –"
"Ei ei – ei sitä", sanoi Jenny nopeasti ja ojensi kätensä ottamaan kirjaa.
Heggen jäi seisomaan, kirja kiinni, ja katsahti häneen hämmästyneenä. Sitten Jenny käänsi kasvonsa pois.
"Niin, voithan kernaasti katsoa –. Yritin vain eräänä päivänä piirustaa poikaa –."
Heggen selaili hitaasti. Jenny oli taas istuutunut sohvaan. Heggen katseli hetkisen pieniä lyijykynäpiirustuksia nukkuvasta kapalovauvasta. Sitten laski hän varovaisesti kirjan kädestään:
"Oli niin sääli että sinun piti menettää pieni poikasi", sanoi hän hiljaa.
"Oli –.
"Kun vain hän olisi elänyt, olisi kaikki muu ollut yhdentekevää, senhän ymmärrät. – Puhut tahdosta – mutta eihän ihmisen tahto voi edes pitää elossa – omaa lasta – ja niinpä –.
"Enkä minä jaksa enää koettaa tulla miksikään, Gunnar, sillä minusta tuntui että ainoa, mihinkä kelpasin – ja mistä välitin – oli: olla pikku poikani äiti. Niin, häntä osasin rakastaa. Ehkäpä pohjimmaltani olen itsekäs ihminen, sillä aina kun yritin rakastaa muita, oli oma minäni kuin seinänä välissä. – Mutta poika oli minun – Jos olisin saanut pitää hänet, olisin pystynyt työhön – voi miten olisinkaan tehnyt työtä!
"Minä suunnittelin. Ajattelin sitä nyt syksyllä, kun matkustin etelään – olinhan aikonut viettää kesää Baijerissa hänen kanssaan. Pelkäsin että meri-ilma olisi hänelle liian voimakasta –. Hän olisi maannut vaunuissaan ja nukkunut omenapuiden alla – ja minä olisin työskennellyt. Ymmärrätkö, en tiedä mitään paikkaa maailmassa, jonne voin matkustaa ja jonne en olisi haaveksinut päästä pojun kanssa. Maailmassa ei ole mitään hyvää tai kaunista, josta en olisi ajatellut, silloin, kun hän oli minulla – sitä hänen pitäisi oppia ja sitä saada nähdä. Minulla ei ole mitään tavaraa, joka ei samalla olisi ollut myös hänen – punaiseen matkahuopaani kiedoin hänet usein –. Se musta puku, joka minulla on ylläni kun istun mallinasi, ommeltiin Warnemündessä kun nousin vuoteesta – valitsin sen mallin jotta olisi helppo antaa hänelle rintaa –. Vuorissa on maitotahroja –.
"En voi työskennellä, sen vuoksi että olen hänen riivaamansa. Kaipaan häntä niin että olen aivan kuin puutunut. Yöllä kiedon päänaluiseni sykkyrälle ja otan sen syliini – se on pikkupoju. Minä kutsun häntä ja puhelen hänelle, ollessani yksin –. Aioin maalata häntä, niin että minulla olisi ollut kuvia hänen jokaiselta ikäkaudeltaan –. Ajatella, että hän nyt olisi pian ollut vuoden vanha – hänellä olisi ollut hampaita – ja hän olisi osannut ryömiä – ehkäpä noussut pystyynkin ja kulkenut jonkin askeleen. Joka kuukautena, joka päivänä ajattelen, nyt hän olisi ollut niin ja niin vanha –: ja kuvittelen, minkä näköinen hän olisi ollut. Aina kun näen bambinon jonkun eukon käsivarrella – aina kun näen lapsia kadulla – ajattelen, miltä minun olisi näyttänyt, kun hän olisi ollut yhtä iso –."
"En osannut ajatella että se tuntuisi sellaiselta Jenny", sanoi Gunnar hiljaa ja käheästi. "Ymmärsin kyllä että se oli vaikeaa. Mutta samalla ajattelin – tavallaan – oli parasta – näin. Jos olisin ymmärtänyt mitä oikein tunsit, olisin tullut sinun luoksesi –."
Jenny ei vastannut – jatkoi vain omaa ajatustenkulkuaan:
"Ja sitten hän kuoli – niin pienenpieni raukka. Onhan vain sulaa itsekkyyttä, etten suo hänelle sitä – saada kuolla, ennen kuin hän kykeni tajuamaan hivenenkään vertaa. Hän osasi vain seurata valoa silmillään – ja huutaa kun hän tarvitsi kuivaa ylleen tai oli nälissään. Ja hän tarrautui yhtä hyvin poskeeni kuin rintaani –. Hän ei vielä tuntenut minua – ei ainakaan oikein. Ehkäpä joitain epämääräisiä tajunnan pilkahduksia oli alkanut herätä hänen pikkupäässään – mutta ajatella, ettei hän koskaan ole tietänyt, että minä olin hänen äitinsä –.
"Hänellä ei ole ollut mitään nimeä, raukalla, ei muuta kuin äidin pikkupoju. Minulla ei ole mitään muita muistoja hänestä kuin tuollaisia puhtaasti fyysillisiä –, Jenny kohotti kätensä, aivan kuin olisi painanut lasta povelleen. Sitten ne putosivat kuolleina ja tyhjinä alas pöydälle.
"Ensimmäinen aistimus koskettaessani häntä – oli hänen ihonsa omaani vasten. Se oli niin pehmeä, hieman kostea – aivan kuin jotain sisäpuolista – ilmahan oli tuskin ehtinyt sitä koskettaa, ymmärräthän. Luulen, että toisen on vastenmielistä lähestyä vastasyntynyttä, ellei se ole omaa lihaa ja verta –. Ja hänen silmänsä – ne eivät vielä olleet mitään määrättyä väriä – ne olivat tummat – luulen muuten että niistä olisi tullut siniharmaat. Ne ovat niin ihmeelliset, tuollaiset pikkulapsen silmät – mystilliset, tahtoisin miltei sanoa. – Ja hänen pienoinen päänsä – kun hän makasi ja imi rintaani ja painoi nenänipukkansa latteaksi ja verisuoni tykytti – ja tuo ohut, untuvainen tukka – hänellä oli syntyessään paljonkin tukkaa – se oli tummaa –. Minun mielestäni hän oli niin ihana.
"Ja koko hänen pienoinen vartensa! Enhän voi ajatella mitään muuta! Voin tuntea sen yhä käsissäni. Kupeet olivat niin pyöreät – hän oli näet paksuin keskikohdalta –. Ja hänen takalistonsa oli niin hullunkurisesti puristunut kokoon, hiukan suippeneva – minusta se tietenkin oli viehättävää, sekin. Voi, mitenkä hän minusta oli suloinen, oma pienoinen poikani!
"Ja sitten hän kuoli. Minä olin niin iloinnut kaikesta siitä, joka olisi edessä, että minusta melkein tuntui, etten oikein ollut ehtinyt huomata kaikkea mikä hänessä jo oli, sen ajan kun hänet omistin – tai etten ollut suudellut häntä kyllin, tai katsellut häntä kyllin – vaikka enhän muuta tehnytkään niinä viikkoina –.
"Ja niin oli jäljellä vain kaipaus – sinä et saata ymmärtää, miltä se tuntui! Oli kuin koko ruumistani olisi kivistänyt kaivatessani häntä. – Rintani tulehtuivat, ja oli kuin kaipuuni olisi puhjennut kipuna ja kuumeena. Minä kaipasin häntä käsivarsilleni, käsieni väliin, poskeani vasten –. Parina viimeisinä kertoina tarttui hän joskus kädellään sormeeni, kun ojensin sen hänelle. Kerran hän itse tarttui johonkin hiuskiehkuraani, joka oli irtautunut nutturasta –. Voi hänen suloisia pikku kätösiään."
Hän painautui pöydän yli – nyyhkytti matalalla äänellä ja väkivaltaisesti, niin että vapisi.
Gunnar oli noussut – seisoi hetken, epävarmana, itku kurkussa. Sitten hän meni äkkiä Jennyn luo ja suuteli häntä nopeaan, ujosti ja äkkiä päälaelle.
Jenny makasi rentonaan pöytää vasten ja itki. Mutta viimein hän nousi, meni pesutelineen ääreen ja alkoi huuhtoa kasvojaan.
"Voi hyvä Jumala, miten kaipaan häntä, Gunnar", sanoi hän kesken kaiken, itkettyneellä äänellä.
"Voi Jenny –." Gunnar ei osannut sanoa muuta. "Voi Jenny! Enhän tietänyt että tunsit noin, senhän ymmärrät –."
Jenny kääntyi – pani hetkeksi kätensä Gunnarin harteille:
"Niin niin, Gunnar. Älä huoli välittää siitä mitä ennen olen sanonut. Väliin olen vallan suunniltani. – Mutta ymmärräthän – jo pojan takia, ellei muuten – en kai tahdo suorastaan antautua mihinkään renttuiluun –.
"Pohjimmalti koetan tietysti tehdä elämästä parasta minkä voin – senhän ymmärrät. Koetan työskennellä – vaikkakaan se ei olisi minkään arvoista näin ensimmälti. Ja sehän lohdutus minulla kuitenkin on, ettei kukaan elä kauemmin kuin itse tahtoo –."
Hän asetti jälleen hatun päähänsä ja haki siihen harson:
"Ja sitten menemme syömään – sinunhan mahtaa olla kova nälkä, kun on jo niin myöhäkin –."
Gunnar Heggenin nuoret kasvot kävivät veripunaisiksi. Kun Jenny sanoi noin, tunsi hän itsensä äkkiä nälkäiseksi kuin susi. Ja häntä hävetti että hän saattoi tuntea nälkää nyt –. Hän pyyhki kyynelet märiltä, kuumilta poskiltaan ja otti hatun pöydältä.
X
Suunnittelematta mitään etukäteen kulkivat he sen ravintolan ohi, jossa he tavallisesti söivät ja jossa aina oli paljon skandinaaveja. He kulkivat edelleen hämärässä, Tiberiä päin ja sillan yli, vanhoihin Borgo-kaupunginosiin. Kulmauksessa, aivan Pietarintorin laidassa, oli pieni ravintola, jossa he joskus olivat syöneet palatessaan Vatikaanista. He menivät sinne.
He söivät puhelematta keskenään. Päivällisen jälkeen Jenny sytytti savukkeen. Ja hän maisteli punaviiniään ja hieroi tuoksuvia mandariininkuoria sormiensa välissä.
Heggen istui ja tupakoi ja tuijotti eteensä. He olivat miltei ainoat vieraat.
"Tahdotko nähdä kirjettä jonka sain Cescalta tuonaan?" sanoi Jenny äkkiä.
"Kiitos. Huomasin että sinulle oli tullut kirje häneltä. Sehän oli Tukholmasta?"
"Niin oli. He ovat siellä nyt – jäävät talveksi sinne." Jenny otti kirjeen käsilaukustaan ja ojensi sen hänelle.
"Rakas kulta Jennyni!
Et saa olla vihainen minulle, vaikkakaan en aiemmin ole kiittänyt
kirjeestäsi! Olen joka päivä aikonut kirjoittaa, mutta siitä ei
ole tullut mitään. Olen niin iloinen että olet Roomassa jälleen
ja että maalaat ja että sinulla on Gunnar, jonka kanssa voit olla
yhdessä.
Kuten huomaat olemme palanneet Tukholmaan ja asumme vanhassa
paikassa. Oli mahdotonta jäädä asumaan torppaamme, kun alkoi
tulla oikein kylmä, sillä siellä oli hurja veto, emmekä juuri
saaneet muita huoneita lämpimiksi kuin keittiötä. Mutta kunhan
me vain joskus saisimme varaa ostaa tuon tupapahasen – mutta
se kävisi liian kalliiksi, sillä meidän täytyisi suorittaa
niin paljon korjauksia ja muuttaa riihi ateljeeksi Lennartille
ja rakennuttaa uuneja ja paljon muuta vielä, mutta olemme
vuokranneet sen ensi kesäksi, ja siitä olen mielissäni, sillä
rakastan paikkaa enemmän kuin mitään koko maailmassa. Et voi
kuvitella mitään niin ihanaa kuin länsirannikko on, siellä
on niin ihmeellistä ja karua ja tuulentuivertamaa, harmaita
kallionnyppylöitä ja myrskynpieksemiä pensaita kallionkoloissa
ja köynnösteleviä kaprifolioita ja köyhiä pikku tupia ja meri
ja ihmeellinen taivas. Ne taulut joita siellä maalasin, olivat
ihmisten mielestä hyviä, ja Lennartilla ja minulla oli niin ihana
aika siellä, nyt me olemme ystävät aina, ja kun minä nykyisin
olen hänestä merkillinen, niin hän vain suutelee minua ja sanoo
minua pieneksi merenneidoksi ja muuta sievää, ja kun aika kuluu
kasvamme me varmasti aivan yhteen –.
Mutta nyt me siis olemme kaupungissa taas, eikä Pariisin-matkasta
tule mitään tällä kertaa, ja se voi olla yhdentekevää. Minusta
tuntuu melkein sydämettömältä kirjoittaa sinulle siitä, Jenny,
sillä sinä olet niin paljon parempi kuin minä, ja oli niin
toivotonta ja kauheata että sinun piti menettää pikku poikasi –
enkä minä mielestäni olisi ansainnut tulla niin onnelliseksi ja
saada sitä mitä enimmin maailmassa olen toivonut – mutta saan
sittenkin pienokaisen. Siihen on enää vain viisi kuukautta – en
oikein voinut uskoa siihen ensin, mutta nyt se on ihan varma.
Koetin salata sitä Lennartilta niin kauan kuin mahdollista –
häpesin niin kauheasti kun kaksi kertaa olin pettänyt häntä
sillä, ja pelkäsin että ehkä erehdyin, niin että ensin kielsin
kun hän alkoi sitä aavistella, mutta sittenhän minun piti
tunnustaa, mutta on aivan kuin en vielä oikein ymmärtäisi, että
todellakin tulen saamaan pienen pojan. Lennart sanoo muuten että
hän kernaimmin tahtoisi toisen pikku Cescan, mutta hän sanoo niin
vain lohduttaakseen minua kaiken varalta jo etukäteen, jos niin
käy, sillä olen ihan varma että hän sydämensä pohjalla toivoo
poikaa. Mutta tiedäthän että jos tulija on tyttö, pidämme yhtä
paljon hänestäkin, ja sitä paitsi, kunhan vain ensiksi saamme
yhden, voimme sitten saada toisiakin.
Nyt olen niin iloinen että minusta on melkein samantekevää
missä olemme; en ainakaan kaihoa Pariisia; ajatteles kun rouva
Lundqvist kysyi enkö ole harmissani kun pienokainen näin tuli
esteeksi ja kaatoi koko Pariisinmatkamme! Saatatko ymmärtää
sellaista ihmistä – ja sentään hänellä on kaksi maailman
suloisinta poikasta –. Mutta heidät on jätetty aivan oman
onnensa varaan, kun he eivät ole meillä, ja Lennart sanoo että
rouva kyllä lahjoittaisi ne meille, ja jos minulla vain olisi
varaa, ottaisin heidät. Silloinhan pienokaisella olisi heti
alkajaisiksi kaksi herttaista isompaa veljeä leikkitovereiksi.
Voi kuinka hauska sitten on näyttää heille millainen pieni serkku
heillä on – he kutsuvat minua tädiksi, ja minusta se on niin
herttainen tapa.
Mutta nyt minun täytyy lopettaa. Tiedätkö minkä vuoksi myös olen
niin iloinen – eihän Lennart mitenkään näissä olosuhteissa voi
tulla mustasukkaiseksi, eihän? Muuten en luule, että hän enää
tuleekaan, sillä nyt hän hyvin tietää, että pohjimmaltani olen
rakastanut vain häntä.
Onko sinusta pahoin tehty kun kirjoitan sinulle näin paljon tästä
ja kerron kuinka onnellinen olen? Mutta tiedänhän, että suot
minulle kaikkea hyvää.
Sano terveisiä kaikille tutuille, joita siellä tapaat, ja
ensimmäiseksi ja viimeiseksi Gunnarille monet terveiset! Saat
mielelläsi kertoa hänelle uutisen jos tahdot. Ja sitten – voi
hyvin! Kesällä sinä käyt meitä tervehtimässä!
Tuhat hellää tervehdystä!
Oma uskollinen ystäväsi
Cesca.
P.S. Nyt tiedän: Jos siitä tulee tyttö, pitää hänen, kissa
vieköön, saada nimekseen Jenny, sanokoon Lennart mitä hyvänsä!
Muuten hänkin lähettää terveisiä."Gunnar ojensi kirjeen takaisin Jennylle, joka pani sen jälleen laukkuunsa.
"Olen iloinen", sanoi Jenny hiljaa. "Olen iloinen aina kun kuulen että joku ihminen on iloinen. Se on jäänyt omasta minästäni jäljelle – ellei muuta mitään."
Sen sijaan että olisivat palanneet kaupunkiin, kulkivat he Pietarintorin poikki, kirkkoa kohti.
Kuutamossa lankesivat varjot nokimustina torille. Valkoinen valo ja yöllinen pimeys karehti aavemaisesti toisessa kaartuvassa pylväskäytävässä. Toinen oli aivan pimeässä, vain veistosrivi sen harjalla välkkyi valoisin ääriviivoin. Ja kirkon julkisivu oli varjossa, mutta katto kiilsi paikoitellen, kuin se olisi ollut vettä.
Molemmat suihkukaivot nostattivat valkoiset suihkunsa säkenöivinä ja vaahdoten kuunsinistä taivasta päin. Pyörteinä ajautui vesi korkeuteen, putosi läiskähtäen porfyyrisammioihin, solisi ja vaipui takaisin altaaseen.
Gunnar ja Jenny kulkivat hitaasti kirkkoa kohti, pylväskäytävän sivua, joka oli varjossa.
"Jenny", sanoi Gunnar äkkiä. Hänen äänensä oli aivan rauhallinen ja arkinen. "Tahdotko mennä naimisiin kanssani?"
"En", sanoi Jenny yhtä rauhallisesti ja naurahti.
"Olen vakavissani."
"Mutta käsitäthän etten tahdo."
"Niin, mutta oikeastaan – miksikä et?" He kulkivat edelleen kirkkoa kohti. "Mikäli ymmärrän tuntuu sinusta itsestäsi elämä nykyisin verraten arvottomalta. Joskus ajattelet itsemurhaa, mikäli ymmärrän. Mutta kun kerta olet niin masentunut – miksi et voisi yhtä hyvin mennä naimisiin kanssani? Voisithan ainakin kokeilla!"
Jenny pudisti päätään:
"Kiitos vain, Gunnar – mutta tämä on mielestäni ystävyyden ylittämistä – yli laillisten rajojen!" Samassa hän kävi vakavaksi: "Ensinnäkin sinun täytyy ajatella, etten ota sitä vastaan. Toiseksi – joskin voisit saada minut ottamaan sinut vastaan pelastusrenkaana, en ole sen arvoinen että vaivautuisit ojentamaan minulle pikkusormeasikaan."
"Tämä ei ole ystävyyttä, Jenny." Gunnar viivytteli hetken. "Asia on niin että olen – rakastunut sinuun. En siis tee tätä auttaakseni sinua – niin, tietysti minä samalla tahtoisin mielelläni sinua auttaa. Mutta siksi että nyt ymmärrän – jos sinun kävisi hullusti – en tiedä mikä minulle tulisi eteen. En jaksa sitä ajatellakaan –. Ei ole mitään maailmassa jota en tekisi sinun tähtesi – siksi että olen niin rakastunut sinuun, Jenny."
"Voi ei, Gunnar –." Jenny pysähtyi ja katsahti häneen säikähtyneenä.
"Niin, tietenkin ymmärrän, ettet sinä ole rakastunut minuun. Mutta silloinhan voit helposti mennä naimisiin kanssani – yhtä hyvin kuin tekisit jotain muuta – kun joka tapauksessa olet väsynyt kaikkeen ja kun sinusta tuntuu ettei mikään ole mitään." Ja hänen äänensä tuli kuumaksi ja liikuttuneeksi, ja hän parahti: "Sillä sinä alat vielä rakastaa minua, olen siitä ihan varma – kun kerta rakastan sinua niin!"
"Tiedäthän, että pidän sinusta", sanoi Jenny vakavasti. "Mutta eihän sellainen tunne ajan mittaan voisi sinua tyydyttää. Eheään ja suureen tunteeseen en siis kykene –."
"Kykenet varmasti. Kaikki kykenevät siihen. Minähän olin niin vuorenvarma, etten milloinkaan joutuisi kokemaan muuta kuin – tuollaista pikkuhakkailua. Sisimmässäni en edes uskonut, että elämässä olikaan sen parempaa –." Hänen äänensä kävi matalaksi. "Sinä olet ensimmäinen jota rakastan."
Jenny seisoi mykkänä ja hiljaa.
"Sitä sanaa, Jenny, en ole koskaan ennen sanonut, en kenellekään –. Minä jollakin tavoin arasti – kunnioitin – sitä. En ole koskaan ennen rakastanut ketään naista.
"Sen sijaan olin lakkaamatta rakastunut johonkin muuhun – johonkin heissä. Cescan suupieliin, kun hän hymyili – tuohon vaistonvaraiseen hienouteen hänessä –. Yhteen tai toiseen, joka sai mielikuvitukseni toimimaan, joka pani minut sepittämään satuja heistä – satuja, joissa tahdoin olla mukana –. Erääseen naiseen olin rakastunut siksi, että hänen yllään oli ihmeellinen syvänpunainen silkkipuku ensi kerralla kun näin hänet – laskoksissa se oli ihan musta kuin tummimmat ruusut – ajattelin häntä aina siinä. Ja sinuun silloin Viterbossa –. Sinä olit niin hieno ja hiljainen ja pidättyvä, aivan kuin hansikoitu sormenpäitä myöten, sekä sisäisesti että ulkonaisesti – ja silmässä kimmel, meidän muitten nauraessa, ikään kuin olisit mielelläsi yhtynyt leikkiin, mutta et voinut etkä uskaltanut –. Silloin olin rakastunut pelkkään ajatukseen että näkisin sinut vallattomana ja hymyhuulin –.
"Mutta koskaan ennen en ole rakastanut – elävää ihmistä."
Hän siirsi hetkeksi silmänsä Jennystä ja tuijotti suihkukaivon vesipatsaaseen, joka säkenöi kuutamossa. Ja hän tunsi uuden tunteensa nousevan ja säkenöivän itsessään kuin se – ja hänen mielensä oli täynnä uusia sanoja, jotka haltioituneina karkasivat hänen huuliltaan:
"Ymmärrätkö, Jenny – rakastan sinua niin, että minusta kaikki muu on yhdentekevää! Enkä sure sitä ettet sinä rakasta minua – sillä tiedän, että rakastat minua kerran – minähän tunnen, että rakkauteni pystyy juuri siihen –. Ja minulla on aikaa odottaa, sillä on ihmeellistä rakastaa sinua näin –.
"Kun sanoit – että antaisit vetää itsesi lokaan – tai heittäytyisit veturin alle – silloin tapahtui minussa jotain. En itse tietänyt mitä se oli, tiesin vain, etten jaksanut kuulla sinun puhuvan noin – tiesin, etten voinut sallia sen tapahtua – oli, kuin kysymyksessä olisi ollut oma elämäni –. Ja kun kerroit lapsestasi – minuun koski niin mielettömän kipeästi – että olit kärsinyt niin paljon, enkä osannut sinua auttaa – niin, en tietänyt sitä silloin – mutta siinä oli ehkä sitäkin että tahdoin – sinun täytyi ruveta pitämään minusta –. Ja minä ymmärsin kaikki, Jenny, rajattoman rakkautesi ja sanomattoman ikävöintisi – sillä juuri niinhän minä pidän sinusta. Ja kun me kuljimme täällä – ja istuimme siellä trattoriassa – ymmärsin kaikki –. Ymmärsin miten äärettömän rakas ja kallisarvoinen olet minulle.
"Nyt minusta kyllä tuntuu, että niin on aina ollutkin, senhän käsität! Kaikki, mitä sinusta muistan, kuuluu juuri siihen – että rakastan sinua. Nyt ymmärrän, miksi olen ollut niin alakuloinen siitä asti, kun tänne saavuit. Näin että sinun oli vaikea olla – sekä silloin, kun ensi alussa olit niin hiljainen ja surullinen, että nyt myöhemmin, kun sait nuo rajut puuskasi –. Muistan päivää siellä Warnemünden maantiellä; näen sinut, kun seisoit ja itkit – sekin kuuluu siihen, että rakastan sinua –.
"Toiset miehet, joita olet tuntenut, Jenny – myöskin pojan isä – voi, minä tiedän millaista se on ollut! Sinä olet puhunut ja puhunut heidän kanssaan kaikesta mitä olet ajatellut, mutta se on jäänyt vain ajatuksenvaihdoksi, silloinkin kun olet koettanut saada heitä ymmärtämään, miltä sinusta tuntui – sillä he eivät voineet sen. – Sitä, mitä puhuit silloin Warnemündessä – sen, ymmärtää, millainen sinä olit. – Mutta minä tiedän mitä tänään sanoit – tiedät, että sellaista saatoit sanoa vain minulle – kukaan muu ei sitä ymmärtäisi – eikö se ole totta?"
Jenny nyökäytti yllättyneenä päätään – myöntymykseksi. Se oli totta.
"Tiedän että olen ainoa, joka ymmärrän sinua pohjia myöten, ja tiedän täsmälleen millainen olet. Voi! Ja sellaisena juuri rakastan sinua! Vaikkakin sielusi olisi täynnä tahroja ja verihaavoja, en voi muuta kuin rakastaa sinua – ja suudella kaikki pois, kunnes jälleen olet puhdas ja terve. Eihän rakkauteni pyydä mitään muuta, Jenny, kuin että jälleen tulet sellaiseksi kuin tahdot olla ja jollainen sinun pitääkin olla tunteaksesi itsesi onnelliseksi. Ja vaikka saisit mielettömiäkin päähänpistoja – minusta se olisi vain sairautta sinussa, jotain vierasta, joka on päässyt tunkeutumaan olemukseesi –. Ja vaikka sinä pettäisit minua – vaikka löytäisin sinut päihtyneenä katuojassa – sinä olisit sittenkin minulle oma rakastettu Jennyni –. Kuuletko?
"Etkö sinä voi tulla omakseni – vain antautua minulle, vaipua syliini ja antaa minun tehdä sinut omakseni? Sinä tulet jälleen terveeksi ja onnelliseksi – en vielä oikein tiedä, miten osaan sen tehdä, mutta tiedän, että rakkauteni on neuvova minua –. Ja sinä olet heräävä hiukan iloisempana joka aamu, ja jokainen uusi päivä on mielestäsi hiukan valoisampi ja hiukan lämpimämpi kuin eilinen ja surusi hiukan vähemmän raskas. – Emmekö voisi matkustaa Viterbohon, Jenny – tai jonnekin muualle? Voi, anna minun saada sinut – tahdon hoitaa sinua kuin pientä sairasta lasta! Ja kun jälleen olet terve, oletkin oppinut rakastamaan minua, ja tiedät, että me kaksi emme mitenkään voi elää ilman toisiamme –.
"Kuuletko, Jenny – sinä olet sairas – et voi tulla toimeen omin päin –. Sulje vain silmäsi ja ojenna kätesi minulle, niin otan sinut ja rakastan sinut terveeksi – voi, tiedän että pystyn siihen!"
Jenny käänsi valkeat kasvonsa häneen. Hän oli nojautunut pylvääseen – seisoi siinä ja hymyili kipeästi kuutamossa:
"Kuinka voisin tehdä sinulle niin paljon pahaa ja tehdä syntiä Jumalaa vastaan?"
"Tarkoitatko ettet rakasta minua? Mutta sanoinhan jo ettei se mitään merkitse. Tiedän kerta kaikkiaan että rakkauteni on sen luontoinen, että sinä opit rakastamaan minua, kunhan sinä vain olet elänyt sen suojassa jonkin aikaa –."
Hän otti Jennyn syliinsä – suuteli hänen kasvojaan – yhä uudestaan ja uudestaan. Jenny seisoi tahdottomana. Mutta hetken kuluttua hän kuiskasi:
"Älä tee noin, Gunnar – niin olet hyvä –"
Hän päästi Jennyn empien.
"Miksikä en?"
"Kun se olet sinä. Jos se olisi ollut joku toinen – minulle yhdentekevä – en tiedä viitsisinkö vastustaa –."
Gunnar tarttui hänen käteensä, ja he kulkivat edestakaisin kuutamossa:
"Ymmärrän sinua. Kun olit saanut pikku poikasi, sai sinusta elämäsi jälleen merkitystä – kaiken mielettömyyden jälkeen. Sillä sinä rakastit häntä, ja hän tarvitsi sinua. Ja kun hän kuoli, tulit välinpitämättömäksi itsesi suhteen, sillä sinusta tuntui, että olit tarpeeton."
Jenny nyökäytti päätään:
"On muutamia ihmisiä, joista pidän – niin että minun tekisi kipeää jos tietäisin, että heidän on vaikeata, ja iloitsisin, jos heidän kävisi hyvin. Mutta minä vain en saata tuottaa heille mitään erikoista surua – tai iloa. Ja niin on aina ollut. Ja se juuri teki minut kaikessa salaisuudessa niin onnettomaksi ennen ja pani minut kaipaamaan – minä siis vain olin, eikä kenenkään onni riippunut siitä, että olin olemassa. Sillä sitähän halasin, Gunnar – olla onnena jollekin ihmiselle. Koskaan en ole uskonut mihinkään muuhun onneen. Sinä puhuit työstä, mutta en koskaan uskonut että se olisi kyllin, sillä se on niin itsekästä. – Sen tuottama syvin ilo kuuluu tuottajalleen – eikä sitä iloa voi jakaa kenenkään toisen kanssa. Mutta eihän ole olemassa iloa joka tuottaisi onnea, ellei sitä voi jakaa muille –. Vain muutamina lyhyinä tuokioina, kun on nuori, voi sitä tuntea –. Ja myöskin silloin kun minä olin mielestäni muuttunut hiukan enemmän sellaiseksi, kuin tahdoinkin olla. Mutta vain luonnottomat ihmisethän kokoavat rikkauksia, haluamattakaan niitä käyttää. Niin on ainakin naisen laita – minusta naisen elämä on turhaa, ellei hän ole kenenkään iloksi. – Mutta minä en ole ollut kenenkään ilo – vain joidenkuiden suru. Tuottamaani pieneen köyhään iloon olisi melkein kuka hyvänsä pystynyt, sillä hehän rakastivat minua vain siksi että he näkivät minut toisenlaisena kuin olin –.
"Ja kun pikkupoju oli kuollut, alkoi minusta tuntua – oli vain hyvä, ettei kukaan ollut niin liki minua, että olisin saattanut tuottaa hänelle oikein syvää surua. En ollut korvaamaton – en kenellekään –.
"Ja nyt sinä puhut minulle noin. Sinä olet kai aina ollut se, jonka kaikkein vähimmin olisin tahtonut vetää sekavaan elämääni –. Tavallaan olen aina pitänyt sinusta enin – enin kaikista, joita olen tuntenut. Minusta tuntui hyvältä että olimme ystäviä – sillä tavoin kuin olimme –. Niin ettei rakkaus eikä mikään sellainen vaarallinen ja levoton voinut tunkeutua väliimme. Minusta sinä olit liian hyvä muuhun –. Voi hyvä Jumala, mitenkä toivoisin, ettei tämä olisi muuttunut!"
"Nyt minusta ei ollenkaan tunnu, että se koskaan on ollutkaan toisin", sanoi Gunnar hiljaa. "Rakastan sinua. Ja luulen että tarvitset minua. Olen niin varma että voin saada sinut onnelliseksi taas. Ja jos sinä vain olet onnellinen, teet samalla minut onnelliseksi."
Jenny pudisti päätään:
"Kunpa minulla vain olisi hivenkään itseluottamusta jäljellä! Kunpa en tuntisi itseäni niin parantumattoman valmiiksi – niin ehkäpä –. Mutta Gunnar – kun puhut siitä miten rakastat minua – niin tiedän että se minussa, josta sinä pidät, on kuollut ja hävitetty. Ja niin sinä taas joudut kiertämään samaa kehää – olet rakastunut johonkin haavekuvaan, jonka olet rakentanut minusta – ehkäpä siihen mitä olen ollut tai miksi olisin voinut tulla –. Mutta kuitenkin – päivä koittaa, jolloin sinä näet minut sellaisena kuin nyt olen – ja niin tulet vain sinäkin onnettomaksi –."
"Kuinka hyvänsä käyneekin, en voi koskaan pitää onnettomuutena että rakastan sinua. Tiedän paljon paremmin kuin sinä itse, että sellaisena kuin sinä nyt olet, ei tarvita muuta kuin sysäys ja sinä lankeat – johonkin aivan mielettömään. Mutta minä rakastan sinua – sillä voin nähdä koko sen tien, joka on vienyt sinut siihen missä nyt olet, ja jos lankeat, en voi muuta kuin seurata sinua ja koettaa kantaa sinut käsivarsillani takaisin ja rakastaa sinua sittenkin –."
Kun he seisoivat ylhäällä käytävässä huoneittensa edessä keskellä yötä, tarttui Heggen Jennyn käsiin:
"Jenny – etkö ennemmin tahtoisi että nukkuisin luonasi tänä yönä – kuin maata yksin? Eikö sinusta sentään tuntuisi hyvältä nukkua sen syliin, joka pitää sinusta enemmän kuin kenestäkään koko maailmassa – ja herätä sylissäni aamulla?"
Jenny katsahti häneen – hymyili ihmeellisesti vahakynttilän keltaisessa kajossa:
"Ehkäpä tänä yönä. Mutta luullakseni ei huomenna."
"Voi, Jenny –." Gunnar pudisti rajusti päätään. "Saattaa olla että tulen luoksesi yöllä. Minusta minä saan tulla – se ei olisi väärin. Tiedän että sinulle olisi paras, jos olisit minun.
"Suututko – tuletko surulliseksi – jos tulen?"
"Luulen että tulisin surulliseksi – jälkeenpäin. Sinun takiasi. – Voi ei, älä tule, Gunnar! En tahdo olla sinun – kun itse tiedän, että yhtä hyvin voisin olla kenenkä tahansa toisen."
Gunnar naurahti – hänen naurussaan oli himoa ja tuskaa:
"Silloin minun pitäisi –. Kun vain ensin olisit minun, et voisi tulla kenenkään toisen omaksi – niin hyvin tunnen sinut, Jenny rakas. Mutta kun sinä kerta pyydät – voin mielelläni odottaa –.
"Mutta suljekin ovesi!" sanoi hän ja nauroi kuten äsken.
XI
Koko päivän oli ilma ollut kostea, kylmät harmaankalpeat pilvet korkealla taivaalla. Nyt illemmällä syttyi joitakin ohuita, kultaisia viiruja läntisellä taivaanrannalla.
Jenny oli mennyt iltapäivällä Monte Celiolle piirustamaan. Mutta siitä ei tullut mitään – hän oli vain istunut ja aikaillut korkeilla portailla San Gregorion edustalla ja katsellut lehtoon, jossa suuret puut alkoivat kehittää keväisiä umpujaan vaaleanharmaan taivaan alla ja tuhatkaunot loistivat vieri vieressä ruohonurmella.
Hän kulki puiston käytävää, joka vie Palatinonkukkulan etelärinnettä. Raunioryhmät nousivat korkealle, lakastuneen harmaina, taustanaan luostarin palmut ylhäällä laella. Rinteellä riippui ikivihreitä, melkein mustia pensaita, jotka kalkinpöly oli puuteroinut.
Konstantiininkaaren toisella puolen kohosivat aukealla Colosseum, Palatinum ja Forum; siellä täällä hiiviskeli viluisia kuvakorttien kaupustelijoita. Vain harvoja matkailijoita oli tänään liikkeellä. Pari pientä naishenkilöä, kuivat kuin nahkapalaset, hieroskeli kauppaa mahdottomalla italiankielellä vaeltelevan mosaiikkikauppiaan kanssa.
Pieni poikanen, ehkäpä kolmivuotias, tarrautui Jennyn takkiin ja ojensi häneen päin kimpun keto-orvokkeja. Hän oli erikoisen mustasilmäinen ja pitkätukkainen ja puettu kansallispukuun, suippoon huopahattuun, samettitakkiin, valkoisiin villasukkiin ja sannikkaisiin. Hän ei oikein osannut puhuakaan vielä, mutta kerjäsi soldoa.
Jenny antoi hänelle rahan, ja äiti sukeltautui silmänräpäyksessä esiin hänen viereensä ja otti sen kiittäen. Äitikin oli koettanut antaa puvulleen jonkinlaisen kansallisen leiman – nyörittänyt punaiset samettiliivit likaisen, ristiruutuisen puseronsa päälle ja levittänyt nelikulmaisen liinan hiuksilleen. Käsivarsillaan kantoi hän kapalolasta.
Se oli kolmen viikon ikäinen, selitti äiti kun Jenny kysyi. Niin, raukkaa, sairashan se oli.
Lapsi ei ollut sen isompi kuin Jennyn poika syntyessään. Iho oli punainen ja ärtynyt ja kesi; hengitys kulki vikisten, ikään kuin ilmatiehyet olisivat olleet täynnä limaa, ja silmät tuijottivat lasittuneina tulehtuneitten luomien alta, jotka olivat puoleksi kiinni.
Niin, hän käytti sitä joka päivä poliklinikassa, selitti äiti. Mutta siellä sanottiin että se kuolisi. Parastahan se olikin, tuollaiselle raukalle. Vaimo oli väsyneen ja surullisen näköinen, ruma ja hampaaton.
Jenny tunsi itkun nousevan kurkkuunsa. Pikku lapsi raukkaa –. Niin, sille oli kyllä parasta saada kuolla. Vaivainen pikku raukka. Jenny silitti hyväillen pieniä rumia kasvoja.
Hän antoi vaimolle lisää rahaa ja oli juuri lähtemäisillään edemmä. Samassa kulki eräs herra ohi. Tervehti – pysähtyi silmänräpäykseksi – mutta jatkoi kulkuaan, kun Jenny puolestaan ei tervehtinyt. Se oli Helge Gram.
Jenny ei osannut hillitä itseään voidakseen tervehtiä. Hän kumartui maahan pikkupojan eteen, joka myyskenteli kukkia, tarttui pojan käsiin, veti lapsen lähemmäs ja jutteli sen kanssa, samalla kun hän koetti voittaa mieletöntä vavistusta, joka oli vallannut hänen ruumiinsa.
Kerran hän käänsi päänsä ja katsahti sinne päin, minne herra oli mennyt. Hän seisoi portailla, jotka veivät Colosseumin aukiolta ylös kadulle, ja katseli kohti.
Ja kyyristyneenä maahan jutteli Jenny juttelemistaan vaimon ja pojan kanssa. Kun hän jälleen katsahti ylös, oli Helge mennyt – mutta Jenny viivytteli kauan, sen jälkeen kun hänen harmaa hattunsa ja päällystakkinsa olivat hävinneet.
Sitten hän miltei juoksi kotiin – takakatuja ja kujia, peläten jokaisen kulman kohdalla että Helge saattaisi olla väijyksissä.
Hän päätyi jonnekin aivan Pincion takapuolelle, ja siellä hän söi illallista jossakin trattoriassa, jossa hän ei ennen ollut käynyt.
Kun hän oli kotvan istunut ja juonut pari kulausta viiniä, rauhoittui hän hiukan.
Jos hän tapaisi Helgen ja tämä puhuttelisi häntä – olisi se tietenkin kiusallista. Tietenkin hän koettaisi mieluummin välttää sitä. Mutta jos niin kävisi, ei sitä kannattanut näin mielettömästi pelätä. Heidän kahden välithän olivat selvät. Siitä, mikä oli tapahtunut heidän eronsa jälkeen, ei Helge saattanut vaatia häntä tuomiolle. Jos hän koettaisi – ei hänellä ollut oikeutta. Mitä Helge saattoikin tietää – mitä sanoa – tiesihän Jenny itse, mitä oli tehnyt. Itsensä edessä hänen oli täytynyt vastata – ja mitä merkitsi kaikki muu sen rinnalla!
Tarvitsiko hänen pelätä ketään ihmistä? Kukaan ei saattanut tehdä hänelle mitään pahempaa kuin hän itse oli itselleen tehnyt.
Mutta tämä oli ollut vaikea päivä, vaikea. Niitä, jolloin hän ei tuntenut itseään selväksi. Mutta nyt helpotti –.
Tuskin hän oli päässyt jälleen kadulle kun tuo sumea, mieletön pelko taas valtasi hänet. Ja se vitsoi häntä, niin että hän kulki rajua vauhtia tietämättä siitä itse ja hän puristi kätensä nyrkkiin ja puhui puoliääneen itsekseen.
Kerran hän riuhtaisi hansikkaat kädestään, tuntiessaan olevansa polttavan kuuma.
Saapuessaan kotiin hän seisoi kotvan käytävässä. Sitten hän koputti Gunnarin ovelle –. Mutta Gunnar ei ollut sisällä. Jenny etsi häntä katolta – siellä ei ollut ketään.
Hän meni omaan huoneeseensa ja sytytti lampun. Käsivarret ristissä rinnalla hän istui ja tuijotti liekkiin – nousi ja alkoi rauhattomana mitellä lattiaa ja istuutui sitten jälleen samalle paikalle –.
Jännittyneenä hän kuulosti jokaista ääntä porraskäytävästä. Voi, kunpa Gunnar palaisi! Voi, kun se toinen vain ei tulisi –. Mutta eihän Helge tietänyt missä Jenny asui. Mutta hän saattaisi tavata jonkun ja kysyä –. Voi Gunnar, Gunnar, joudu!
Hän menisi suoraan Gunnarin luo, heittäytyisi Gunnarin syliin ja pyytäisi tätä ottamaan hänet –.
Sillä aina siitä silmänräpäyksestä, kun hän jälleen oli kohdannut Helge Gramin kullanruskeat silmät, oli koko se menneisyys, joka oli alkanut noitten silmien katseesta, kohonnut hänen eteensä. Kaikki tuli tulvimalla taas hänen ylitseen – vastenmielisyys, epäluottamus omaan voimaan, omaan tunteeseen, omaan tahtoon ja valintaan – epäily, eikö hän loppujen lopuksi sittenkin tahtonut sitä mistä itse itselleen vakuutti ettei tahdo. Ja hän katseli itseään samalla tavoin kuin hän silloin oli katsellut – näki itsensä valheellisena, unen lumoissa, velttona – samalla kun hän koetti uskotella itselleen, että hän tahtoi tuntea puhtaasti ja väkevästi ja eheästi, ja samalla kun hän sanoi tahtovansa olla rehellinen, ahkera, urhea, uhrivalmis, hallittu – hän antautuikin tunnelmiensa ja viettiensä valtaan, vaikkakin hän tiesi ettei olisi pitänyt – teeskenteli rakkautta keinotellakseen itselleen paikan niitten joukossa, joita hän ei koskaan olisi voinut voittaa niin kauan kuin oli rehellinen –.
Hän oli tahtonut luoda itsensä uudelleen päästäkseen niiden joukkoon, joista hän aina oli tietänyt – heidän joukossaan täytyi hänen jäädä vieraaksi, sillä hänen laatunsa oli toinen. Mutta hän ei ollut jaksanut olla yksin, oman luontonsa kahlitsema. Hän oli tehnyt väkivaltaa omalle luonnolleen. Ja vastenmieliseksi, luonnottomaksi oli muodostunut hänen suhteensa ihmisiin, jotka sisimmältä olemukseltaan olivat hänelle vieraita. Poika ja isä –. Ja nyt perästäpäin – hänen oma sisäinen olemuksensa oli vikuuntunut siitä – jokainen sisäinen kiinnekohta petti – mureni rikki. Hän mureni rikki sisäisesti –.
Jos Helge saapui – jos heidän täytyi tavata – niin Jenny tiesi, että epätoivo, tietoisuus hukatusta elämästä masentaisi hänet. Hän ei tietänyt, mitä silloin tapahtuisi – vain sen, että jos hänen täytyisi katsoa kaikkea sitä silmästä silmään taas, ei hän jatkaisi enää –.
Voi, Gunnar! Rakastiko hän Gunnaria vai ei – sitä hän ei ollenkaan ollut ajatellut näinä viikkoina, jolloin Gunnar pyysi saada hänet omakseen – sellaisena kuin hän oli. Jolloin Gunnar vannoi voivansa auttaa häntä – rakentaa uudelleen kaiken sen, joka hänessä oli murskaantunut –.
Joskus Jenny oli vain toivonut, että Gunnar ottaisi hänet väkivalloin. Niin että hän itse pääsisi valitsemasta. Sillä niin oli kuin Gunnar väitti – jos hän valitsi Gunnarin ja antautui tälle, sanoi viimeinen ylpeys hänessä, että hän näin oli vastuussa. Silloin täytyi hänen tulla samaksi mitä ennen oli ollut – siksi, jollaiseksi Gunnar hänet uskoi ja jollaiseksi hän luuli Jennyn voivan tulla. Joko hän sitten jaksoi tai ei – hänen täytyi ponnistautua kohoamaan kaikesta siitä, jossa hän nyt tahrautuneena makasi – kätkeä uuden elämän peittoon kaikki mennyt, aina niin kauas, kun hän antoi Helgelle suudelman, jolla hän petti koko silloisen uskonsa ja silloisen elämänsä tuona keväisenä, campagnalla vietettynä päivänä.
Tahtoiko hän tulla Gunnarin omaksi –? Kenties hän siis rakasti Gunnaria – koska Gunnar oli kaikkea, miksi hän itse olisi tahtonut tulla –? Kun kerta Gunnarin koko olemus vetosi hänessä itsessään kaikkeen, minkä hän kerran oli valinnut kunnioittaakseen ja vaaliakseen – jokaiseen ominaisuuteen, joka hänen mielestään oli lujittamisen arvoinen –.
Rakkaus, jota hän oli etsinyt umpipoluilta, minne hänen sairas kaipuunsa ja kuuma rauhattomuutensa oli hänet ajanut – oliko se siis vain antautumista ummessa silmin hänelle, joka oli ainoa mihinkä voi luottaa – hänelle, jota kaikki vaistot sanoivat omaksitunnoksi ja oikeaksi tuomariksi –?
Mutta Jenny ei ollut voinut sitä tehdä – kaikkina näinä viikkoina hän ei ollut voinut tehdä sitä. Hänestä oli vain tuntunut, että hänen ensin pitäisi omin voimin hiukan vapautua kaikesta siitä saastasta, mihin hän oli vajonnut –. Hänen oli ensin vain tunnettava, että entinen oma tahto oli jälleen ottanut johdon hänen rikkinäisessä mielessään. Kunhan hän vain ensin saisi hivenenkään entistä kunnioitustaan omaan minään ja luottamusta siihen –.
Jos hänen siis oli elettävä edelleen – niin olihan juuri Gunnar kaikkea, mikä hänelle merkitsi elämää. – Voi, jo ne pari lausepartta, jotka Gunnar joskus oli töhertänyt paperipalaselle – kirja, joka toi viestin jostain Gunnarille olennaisesta – sehän oli herättänyt hänessä viimeisen hulmahtavan elämänikävöinnin, hänen laahautuessaan lapsen kuoleman jälkeen kuin halpautunut eläin. – Jos Gunnar nyt tuli – niin sai hän ottaa hänet. Kantaa hänet ensimmäisen taipaleen yli. Sitten hän koettaisi kyllä kulkea omin voimin –.
Ja hän tunsi sielussaan, joka oli hajoamaisillaan, kun hän siinä istui ja odotti, näin:
Jos Gunnar tuli, jäisi hän eloon. Jos toinen tuli, piti hänen kuolla.
Ja kun hän kuuli portaissa askeleita, eivätkä ne olleet Gunnarin, ja kun hänen ovelleen kolkutettiin, painoi hän päänsä ja meni väristen ovelle ja aukaisi Helge Gramille. Hänestä tuntui vain kuin hän olisi aukaissut kohtalolle, jonka hän itse oli manannut esiin.
Jenny seisoi ja katseli Helgeä, kun tämä tuli lampunvaloon ja pani hattunsa tuolille. Nytkään hän ei tervehtinyt Helgeä.
"Tiesin että olit kaupungissa", sanoi Helge. "Tulin tänne toissapäivänä. Pariisista. Näin osoitteesi yhdistyksessä – olin ajatellut tulla jonain päivänä tervehtimään sinua. Ja sitten näin sinut kadulla, nyt iltapäivällä. Tunsin nahkakauluksesi jo kaukaa." Hän puhui nopeasti – aivan kuin hengästyneenä. "Etkö tahdo sanoa minulle hyvää iltaa, Jenny – oletko pahoillasi kun tulin sinua tervehtimään?"
"Hyvää iltaa, Helge", sanoi Jenny ja tarttui käteen, jonka toinen ojensi. "Ole hyvä, etkö tahdo istua?" Jenny itse istuutui sohvaan. Hän kuuli oman äänensä – se kuului hyvin rauhalliselta ja yhtäkaikkiselta. Mutta aivoissa hänellä oli sama merkillinen, mieletön pelontunne.
"Minun teki mieli tavata sinua", sanoi Helge ja istuutui viereiselle tuolille.
"Sehän oli kiltisti", vastasi Jenny.
He olivat tuokion vaiti.
"Sinä asut nykyisin Bergenissä?" sanoi Jenny sitten. "Näin että olit väitellyt – onneksi olkoon!"
"Kiitos."
Ja jälleen tauko.
"Niin, sinähän olet asunut ulkomailla jo kauankin –. Joskus olen ajatellut kirjoittaa sinulle – mutta se on aina jäänyt. – Myöskin Heggen asuu tässä talossa, kuten huomasin –."
"Niin asuu. Kirjoitin ja pyysin häntä vuokraamaan minulle huoneen – ateljeen – mutta ne ovat niin kalliita ja niitä on niin vaikea saada täällä. Mutta tässä huoneessa on kuitenkin melko hyvä valo –"
"Niin, huomaan että sinulla on joitakin tauluja –."
Helge nousi, kulki kerran lattian poikki, mutta palasi kohta ja istuutui äskeiseen paikkaansa. Jenny antoi päänsä vaipua – hän tunsi, että Helge hievahtamatta tuijotti häneen.
Sitten Helge alkoi taas puhua – he yrittivät keskustella, Helge kysyi Fransiska Ahlinista ja heidän yhteisistä tuttavistaan. Mutta keskustelu katkesi kohta, ja Helge jäi taas mykkänä istumaan, tuijottaen häneen kuin äsken.
"Tiedätkö että isä ja äiti ovat eronneet?" kysyi hän äkkiä.
Jenny nyökäytti päätään.
"Niin." Helge naurahti. "Hehän koettivat pysyä yhdessä meidän takiamme niin kauan kuin suinkin. Kulkivat ritisten ja rätisten kuin kaksi myllynkiveä, kunnes kaikki jauhautui nuuskaksi niiden välissä. Lopulta ei kai ollut enää mitään, jota voitiin jauhaa säpäleiksi – ja mylly pysähtyi –.
"Niin, niin. Muistan poikavuosiani. Kun he puhuivat keskenään – he eivät suorastaan riidelleet. Mutta heidän äänissään oli jotain –. Äiti kyllä haukkui ja puhui rumia – ja lopuksi itki. Isä oli aina tyyni, rauhallinen – mutta äänessä oli helähdys, siinä oli niin kylmää ja kovaa vihaa, että se viilsi –. Minun vuoteeni oli makuuhuoneessa ja minua kiusasivat pakkomielteet – täytyy kai käyttää sitä sanaa. Mikä nautinto olisikaan ollut ottaa sukkapuikko ja pistää se pään läpi, sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta –. Nuo äänet tekivät aivan ruumiillisesti kipeää rumpukalvoissa – kipu, joka aivan kuin levisi pitkin koko päätä, sisältäpäin – ymmärräthän –.
"Niin, se oli siis alku. Nyt he kaksi ovat suorittaneet loppuun velvollisuutensa vanhempina. Piste –."
Helge nyökäytti päätään itsekseen, pari kertaa:
"Se on kaameata. Viha, tarkoitan – kaikki muuttuu kaameaksi sen läheisyydessä. Kävin tapaamassa sisartani nyt kesällä. Mehän emme koskaan ole olleet oikein ystäviä – mutta –. Oli kauheata nähdä häntä ja hänen miestään yhdessä. Joskus mies tuli ja suuteli häntä – otti piipun paksusta, kosteasta suustaan ja suuteli vaimoaan. On kuin mikäkin paavi saarnastuolissa ja mässäilee kotona –. Sofie kävi joskus vallan valkoiseksi kun mies koskettikaan häntä –.
"Ja sinä ja minä. Minusta oli päivänselvää jäljestäpäin, että kaiken täytyi särkyä, että kaikki tuo hieno, pehmeän vaaleanvihertävä meidän välillämme pakostakin paleli kuoliaaksi – sellaisessa ilmastossa. Kun silloin matkustin luotasi, kaduin. Kuljin ja aioin kirjoittaa – mutta tiedätkö, miksi en kirjoittanut? Niin, sain kirjeen isältä – isä kertoi käyneensä sinua tapaamassa. Katsos, se oli kehoitus, että koettaisin uudelleen solmia suhteeni sinuun. Ja sen vuoksi en kirjoittanut – minua pelotti aivan taikauskoisesti seurata neuvoa, joka tuli siltä taholta –.
"Ja niin olen vain kulkenut ja kaivannut sinua koko ajan, Jenny, ja uneksinut sinusta. Elänyt yhä uudelleen ja uudelleen kaikki silloiset muistot. Tiedätkö, mikä ensimmäinen paikka oli, jota kävin katsomassa täällä Roomassa – eilen? Olin Montagnolassa – ja löysin nimemme kaktusten lehdestä –."
Jenny istui kalpeana, kädet yhteenpuristettuina.
"Olet ihkasen saman näköinen kuin ennen. Ja olet elänyt kolme vuotta, joista en mitään tiedä", sanoi Helge hiljaa. "Nyt kun taas olen kanssasi, en voi sitä käsittää. On aivan kuin mikään ei olisi todellista, joka on tapahtunut erottuamme kerran täällä Roomassa –.
"Ja ehkäpä olet jo jonkun toisen –?"
Jenny ei vastannut.
"Oletko – kihloissa?" kysyi Helge hiljaa.
"En ole."
"Jenny –" Helge painoi päätään, niin ettei Jenny voinut nähdä hänen kasvojaan. "Tiedätkö – kaikkina näinä vuosina – olen ajatellut – uneksinut – että saisin sinut takaisin. Olen kulkenut ja kuvitellut, että me kaksi tapaamme taas – ja opimme ymmärtämään toinen toistamme. – Sanoithan että olin ensimmäinen, johon olet ollut rakastunut – onko se siis mahdotonta, Jenny?"
"On", sanoi Jenny.
"Siis Heggen?"
Jenny ei vastannut.
"Olen aina ollut mustasukkainen Heggenille", sanoi Helge hiljaa. "Pelkäsin, että hän oli oikea –. Kun nyt näin että hänkin asui täällä –.
"– Nyt – te siis – rakastatte toisianne?"
Jenny oli yhä vaiti.
"Rakastatko häntä?" kysyi Helge jälleen.
"Rakastan. Mutta en tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan."
"Vai niinkö ovat asiat", sanoi Helge kovaa.
"Ei." Jenny hymyili silmänräpäyksen ajan. Ja väsyneenä ja lamaantuneena hän antoi päänsä painua. "En jaksa olla suhteissa kehenkään – nyt enää. En jaksa mitään. Toivoisin, että lähdet nyt, Helge."
Mutta Helge jäi istumaan.
"En saata uskoa että kaikki nyt olisi ohi. En koskaan sitä uskonut, ja kun nyt näen sinut –.
"Olen miettinyt ja miettinyt – että syy oli minun – olin niin saamaton – en koskaan tietänyt mikä oli oikein. Kaikki olisi voinut olla toisin –. Olen ajatellut sitä viimeistä iltaa, jonka vietin luonasi täällä Roomassa. Minusta on aina tuntunut että tuon hetken täytyy palata. Silloinhan lähdin, koska luulin että niin oli oikein –. Enhän siis voinut kadottaa sinua sen vuoksi – Silloin", ja Helge katsahti alas, "en koskaan vielä ollut koskenut naiseen. Minua oli pelottanut se, mitä kotona olin nähnyt. – Uneksin ja haaveilin – olin joskus kuin helvetissä – mutta aina oli pelko suurempi.
"Voi, nyt olen kahdenkymmenenyhdeksän, Jenny. Enkä vielä ole elänyt mitään muuta kaunista ja onnellista – kuin sen lyhyen kevään sinun kanssasi. Etkö käsitä, etten koskaan ole voinut luopua ajattelemasta sinua –.
"Etkö ymmärrä kuinka sinua rakastan – enhän ole tuntenut mitään muuta onnea! En voi sinusta luopua – nyt en voi –."
Jenny oli noussut seisomaan ja vapisi, ja Helge nousi hänkin. Vaistomaisesti Jenny peräytyi pari askelta.
"Helge – minulla on ollut eräs toinen –."
Helge seisoi hiljaa ja katseli häntä:
"Vai niin – vai sinulla on ollut joku toinen –. Se olisin voinut olla minä – mutta se olikin joku toinen. Niin mutta minä tahdon sinut – en välitä siitä – nyt minä tahdon sinut, sillä sinä lupasit minulle kerta –."
Kun Jenny pelästyneenä yritti livahtaa hänen ohitseen, puristi Helge hänet väkivaltaisesti syliinsä.
Oli kuin olisi tarvittu pari silmänräpäystä, ennen kuin Jennyn aivot olivat tajunneet, että Helge suuteli hänen suutaan. Hän luuli tekevänsä vastarintaa, mutta makasikin melkein tahdottomana Helgen sylissä.
Hän tahtoi sanoa, että Helge ei saanut –. Hän tahtoi sanoa, kuka tuo toinen oli ollut. Mutta hän ei voinut, sillä silloin hänen olisi pitänyt sanoa, että hänellä oli ollut lapsi. Mutta ajatellessaan poikaa hän tunsi, ettei hän jaksaisi puhua hänestä – tässä. Hänen täytyi pitää lapsensa poissa siitä perikadosta, jonka hän tiesi nyt tulevan –. Ja kun hän näin ajatteli, oli kuin hän olisi saanut pienen hyväilyn kuolleelta pienokaiselta, ja se lämmitti häntä ja teki hänelle hyvää – niin että hänen ruumiinsa hetkiseksi muuttui pehmeäksi ja antautuvaksi miehen sylissä.
"Sinä olet minun – minun sinä olet, Jenny – olet, olet, olet", kuiskasi Helge hänen korvaansa.
Jenny katsahti hänen kasvoihinsa silmänräpäyksen. Ja hän riuhtaisi itsensä irti ja ryntäsi ovelle. Ja hän huusi samalla ääneen Gunnarin nimeä.
Mutta Helge sai hänet jälleen kiinni:
"Hän ei sinua saa – sinä olet minun, minun –."
Sitten he kamppailivat sanatonta kamppailua ovella. Oli kuin Jennystä kaikki olisi riippunut siitä, saisiko hän auki oven ja pääsisi Gunnarin huoneeseen. Ja tuntiessaan Helgen ruumiin kuumempana ja väkevämpänä kuin hänen omansa, painuvan päin ja pitävän kiinni käsivarsin ja polvin, oli kuin olisi ollut selvää että hänen piti antautua. Ja lopulta hän vapaaehtoisesti heittäytyi Helgen syliin.
Harmaassa aamuhämärässä, kun Helge puki ylleen, tuli hän yhtä mittaa Jennyn vuoteelle ja suuteli häntä.
"Sinä ihmeellinen! Mitenkä ihmeellisen ihana sinä oletkaan, Jenny –.
"Nyt sinä olet minun. Nyt kaikki muuttuu hyväksi taas – eikö niin? Voi kuinka sinua rakastan!
"Oletko väsynyt? Nyt sinun pitää nukkua – nyt minä lähden. Tulen aamupäivällä luoksesi –. Nuku hyvin, suloinen rakas Jenny, omani. Oletko noin väsynyt?"
"Olen hyvin väsynyt, Helge." Jenny makasi silmät puoliavoinna ja katseli kalpeaan aamuhämärään, jonka Helge oli päästänyt huoneeseen ikkunaluukkujen kautta.
Ja Helge suuteli häntä. Hän oli saanut päällystakin ylleen ja seisoi hattu kädessä. Mutta vieläkin hän polvistui vuoteen viereen ja pujotti käsivartensa Jennyn harteitten alle:
"Kiitos tästä yöstä, Jenny. Muistatko että niin sanoin silloin ensimmäisenä aamuna täällä Roomassa – Aventinolla? Muistatko?"
Jenny nyökäytti päätään pieluksiin vaipuneena.
"Nuku hyvin! Vielä suukko – kas niin, hyvästi nyt – oma ihanaiseni, Jenny!"
Ovessa hän pysähtyi:
"Sehän on totta – ulko-ovi – onko siinä avain? Vai onko se niitä tavallisia vanhanaikaisia, haka sisäpuolella?"
"Tavallinen vanhanaikainen", sanoi Jenny, "– sisältäpäin se aukeaa ilman muuta –."
Hän jäi makaamaan silmät ummessa. Mutta hän näki oman ruumiinsa, sellaisena kuin se makasi peitteen alla – valkoisena, kauniisti alastomana – kuin jonkin esineen, jonka hän jo oli heittänyt pois, samoin kuin hän oli viskannut tahrautuneen käsineen tänä iltapäivänä. Hänen ruumiinsa ei enää ollut hänen.
Sitten hän hätkähti – kuuli Gunnarin tulevan portaissa – hitaasti – avaavan huoneensa oven. Gunnar kulki hetkisen edestakaisin huoneessaan – meni sitten taas ulos ja nousi portaita katolle. Nyt hän kuuli Gunnarin nopeat askelet edestakaisin päänsä päällä.
Jenny oli varma siitä että Gunnar tiesi. Mutta se ei kuitenkaan vaikuttanut sen enempää hänen väsyneihin aivoihinsa. Hän ei enää tuntenut tuskaa. Hänestä tuntui että Gunnarinkin mielestä kaikki mahtoi olla yhtä selvää ja pääsemätöntä kuin hänestä itsestäänkin.
Hänestä ei ollenkaan tuntunut niinkuin hänen olisi ollut pakko päättää, mitä hänen nyt piti tehdä. Sen vain täytyi tapahtua, niinkuin äskeinenkin oli tapahtunut – se oli välttämätön seuraus, koska hän oli avannut oven Helgelle eilen illalla.
Jenny pisti esiin jalkansa peitteen alta – makasi ja katseli niinkuin mitäkin vierasta tavaraa, joka ei hänelle kuulunut –. Kaunis jalka. Hän taivutti sitä, niin että nilkka jännittyi. Se oli kaunis, valkea ja sinisuoninen, hienosti punertava varpaiden ja kantapään kohdalta.
Hän oli väsynyt. Tuntui hyvältä olla niin väsynyt. Oli kuin hänellä olisi ollut tuskia, jotka olivat häipyneet. Kun Helge oli ollut hänen luonaan, oli hänestä vain tuntunut, että hänet painettiin alas pimeyteen, niin että hän vaipumistaan vaipui – oli hekumallista tuhoutua noin – tahdottomana antoi hän itsensä kadota elämästä – pohjalle, jossa oli hiljaista. Hän tiesi hämärästi että oli vastannut toisen hyväilyihin, puristautunut Helgeä vastaan. – Nyt hän oli väsynyt, ja sen, mikä hänellä oli jäljellä, suoritti hän koneellisesti.
Hän nousi vuoteestaan ja pukeutui. Saatuaan ylleen sukat, liivit ja alushameen hän pisti jalkansa vanhoihin kultakenkiin, joita hän käytti kotioloissa. Hän peseytyi ja kiinnitti tukkansa peilin edessä – tietämättä, että näki peilissä omat kasvonsa.
Sitten hän meni pienen pöydän luo, jolla hän säilytti maalaustarpeitaan. Hän etsi laatikosta, jossa työkalut olivat. Yöllä oli terävä kolmikulmainen rauta johtunut hänen mieleensä. Hän oli joskus ennen leikillään painanut sitä valtimolleen.
Jenny otti sen käteensä ja katseli sitä – koetteli sitä sormellaan. Sitten hän laski sen takaisin laatikkoon ja tarttui kääntöveitseen. Hän oli ostanut sen Pariisista – siinä oli korkkiruuvi, säilykeavain ja monta terää. Yksi oli lyhyt, terävä ja leveä – sen hän aukaisi.
Sitten hän meni takaisin ja istuutui vuoteelleen. Hän asetti päänalaisen yöpöydän laitaa vastaan, tuki vasenta kättään siihen ja leikkasi poikki valtimon.
Veri tulvasi suihkuna, sattuen pieneen vesivärimaalaukseen, jonka hän oli kiinnittänyt seinään vuoteensa yläpuolelle. Kun hän huomasi sen, hän siirsi kättään. Hän asettui makaamaan – sysäsi vaistomaisesti kengät jaloistaan ja painautui kokonaan vuoteeseen. Ja nähdessään miten veri tulvaili suihkuten, hän pani haavoittuneen käden peiton alle.
Hänessä ei ollut mitään ajatuksia, ei mitään tuskaa – hän tunsi vain, että oli alistunut siihen mikä oli välttämätöntä. – Kipu haavassa ei ollut kova – se oli terävä ja kirkas ja kuin keskittynyt yhteen kohtaan.
Mutta vähän ajan kuluttua nousi hänessä vieras, omituinen tuntemus – tuska, joka kasvamistaan kasvoi. Ei minkään erikoisen vuoksi (se ei kohdistunut mihinkään tiettyyn) – se tuntui vain pelokkaana tuskana sydämen vaiheilla – aivan kuin hän olisi ollut tukahtumaisillaan. Hän avasi silmänsä – mutta mustia läikkiä kieppui hänen ympärillään. Eikä hän voinut hengittää – huone kaatui hänen ylleen joka puolelta –. Hän ponnahti vuoteesta, kulkea hoippuroi ovelle ja ylös portaita katolle, umpimähkään, kunnes lysähti ylimmälle askelmalle –.
Helge oli kohdannut Gunnar Heggenin samassa kun tämä astui ulos ovesta. He olivat katsahtaneet toisiinsa – samalla kun nostivat hattuaan. Ja sitten he olivat kulkeneet toistensa ohi – sanaakaan sanomatta.
Mutta kohtaus oli tehnyt Helgen pään selväksi. Ja öisen hurmion jälkeen vaihtui hänen tunnelmansa nopeasti. Hänen äskeinen elämyksensä näytti hänestä äkkiä uskomattomalta, käsittämättömältä. Ja kaamealta, Kohtaus Jennyn kanssa, josta hän oli haaveksinut kaikkina näinä vuosina –. Jenny, josta hän oli uneksinut –. Jenny oli tuskin sanonut mitään – oli vain istunut, vaiti ja kylmänä. Ja sitten yht'äkkiä heittäytynyt hänen syliinsä. Rajuna ja hurjana, mutta sanattomana. Nyt Helge muisti yht'äkkiä, ettei Jenny ollut vastannut mitään – ei mitään, kaikkiin hänen lemmensanoihinsa yöllä.
Vieras, kaamea –. Hänen Jennynsä. – Ja Helge tiesi yht'äkkiä, ettei Jenny koskaan ollut ollut hänen.
Helge vaelsi vaeltamistaan aamuhiljaisilla kaduilla. Edestakaisin pitkin Corsoa.
Hän koetti muistella Jennyä. Erottaa muistot unikuvista. Muistaa häntä siltä ajalta, kun he olivat kihloissa. Mutta hän ei saanut otetta Jennystä – ja tiesi yht'äkkiä, ettei hän koskaan ollut saanut otetta hänestä. Aina oli ollut jotain välissä, jota hän ei voinut nähdä, mutta hän tunsi että niin oli.
Hän ei tiennyt Jennystä – mitään. Heggen saattoi nyt olla Jennyn luona – hän ei tietänyt mitään. Jenny itse oli sanonut että hänellä oli ollut joku muu – kuka – mitkä –, mitä, jota Helge ei tuntenut, mutta aina oli aavistanut –.
Ja tämän yön jälkeen – hän ei nytkään voisi päästää Jennyä – hän tunsi sen. Nyt entistä vähemmän –, Eikä hän tuntenut Jennyä –. Kuka hän oikein oli, joka noin oli vallannut hänet, niin että oli kuin hän olisi ollut Helgen jok'ikisessä ajatuksessa jo kolme vuotta –.
Ja pelko ja raivo ajoivat hänet takaisin Jennyn ovelle. Se oli auki. Hän juoksi ylös portaita – Jenny saisi vastata kaikesta – hän ei pääsisi ennen kuin olisi kaikki sanonut –.
Jennyn ovi oli avoin. Helge katsahti sisään – vuode oli tyhjä ja lakanat veriset ja verta lattialla. Ja Helge kääntyi ja näki, että Jenny makasi kokoonlysähtyneenä ylhäällä portaitten päässä ja että valkoisilla porrasaskelmilla oli verta.
Helge huudahti ja juoksi sinne – nosti ylös ruumiin ja piteli sitä käsivarsillaan. Hän tunsi Jennyn rinnat velttoina kättään vasten ja elämänlämmön viimeisen häivähdyksen korsetin reunan paikkeilla. Mutta käsivarret ja kädet riippuivat kylminä. Ja hän ymmärsi, kauhistuneena ja fyysillisesti, että ihminen, jota hän vain muutama tunti sitten oli pidellyt sylissään, kuumana ja elämää väristen, nyt oli kuollut ruumis ja että se pian mätänisi –.
Hän lysähti polvilleen, kuollut käsivarsillaan, ja huusi hurjasti –.
Heggen riuhtaisi auki katto-oven. Hänen kasvonsa olivat kelmeät ja riutuneet. Sitten hän näki Jennyn –.
Hän tarttui Helgeen ja viskasi tämän menemään – ja polvistui Jennyn viereen.
"Hän makasi tässä – kun palasin, makasi hän tässä –."
"Juoskaa hakemaan lääkäriä – heti –." Gunnar oli reväissyt auki Jennyn paidan – kosketti povea – piteli hänen päätään – kohotti käsivarsia ja näki haavan. Hän kiskaisi vaaleansinisen silkkinauhan Jennyn liivinsuojuksesta ja sitoi lujasti ranteen yläpuolelta.
"Menen, menen, mutta missä hän asuu –"
Gunnar huusi äkkiä raivosta. Sitten hän sanoi puoliääneen:
"Minä menen. Kantakaa hänet sisään –" mutta hän ottikin itse Jennyn käsivarsilleen ja kantoi hänet ovelle. Mutta kun hän näki verisen vuoteen, vääntyivät hänen kasvonsa. Sitten hän kääntyi ja sysäsi auki oman huoneensa oven. Hän laski Jennyn omalle käyttämättömälle vuoteelleen. Ja juoksi ulos.
Helge oli kulkenut vieressä, suu puoliavoinna kuin kauhun jähmettämänä. Mutta hän oli pysähtynyt Gunnarin ovelle. Jäädessään kahden kesken Jennyn kanssa hän hiipi vuoteelle ja kosketteli sormenpäillään Jennyn kättä. Sitten hän lysähti alas lattialle, pää vuoteenreunaa vasten ja itki huutamalla, pelon kouristamana.
XII
Gunnar kulki kapeaa, ruohottunutta tietä korkeiden, valkeiksi kalkittujen puutarhamuurien välissä. Toisella puolen oli kasarmi – luultavasti oli maa pengerminä, koska korkealla hänen päänsä yläpuolella sotilaat nauroivat ja juttelivat. Tien taitteessa kasvoi muurin halkeamasta kitulias keltakukkainen pensas. Tien toisella puolen, Cestiuksen pyramidin luona, nousivat valtavat vanhat pinjapuut korkeuteen ja tiheä sypressilehto hautausmaan uudessa osassa kohosi sinistä, hopeahattaraista taivasta päin.
Hautausmaan portin ulkopuolella istui keskenkasvuinen tyttölapsi ruohikolla ja neuloi. Hän avasi portin Gunnarille ja niiata nypsäytti kiitokseksi kolikosta, jonka Gunnar hänelle ojensi.
Ilma oli keväisen kostea, kiiltelevä ja pehmeä. Täällä kirkkomaan tiheässä vihreässä varjossa se tuntui kasvihuonemaisen märältä ja lämpimältä. Ja liljat käytävän molemmin puolin tuoksuivat kuumasti ja huumaavasti.
Vanhat sypressit ympäröivät tiheänä lehtona hautoja, jotka vuokkojen ja köynnöskasvien peitossa kohosivat tummina pengerminä vanhaa kaupunginmuuria päin, jota muratti kierteli. Kuolleiden muistomerkit loistivat – pieniä marmoritemppeleitä ja valkeita enkelinkuvia ja raskaita suuria kiviarkkuja. Vihreä sammal peitti niitä ja vivahteli sypressien rungoilla. Kameliapuiden tummankiiltävissä latvoissa näkyi vielä jokunen valkea tai punainen kukka, mutta useimmat olivat pudonneet ja makasivat ruskeina ja lakastuneina mustalla kostealla mullalla, josta tuntui maatuneen tuoksu. Gunnarin mieleen johtui jotain ennen luettua – japanilaiset eivät pitäneet kameliasta, koska sen kukat putosivat kokonaisina ja eheinä niinkuin telotettujen päät –.
Jenny Winge oli haudattu kirkkomaan kauimmaiseen kulmaukseen, aivan kappelin viereen. Hauta sijaitsi nurmettuneen töyrämän äärimmäisellä laidalla, johon toistaiseksi ei vielä ollut montakaan haudattu. Ylt'ympäri oli istutettu sypressejä, mutta ne olivat vielä aivan pieniä, kuin mitäkin leikkikaluja; terävät, tummanvihreät latvakeilat suorien ruskeiden varsien päässä muistuttivat luostarin ristikäytävän pylväitä.
Jennyn hauta oli hiukan erillään nurmella. Mutta hautaa luotaessa ruoho oli leikattu, niin että multa oli esillä. Se oli vaaleanharmaata, sillä tänne paistoi aurinko Ja tumma sypressilehto seisoi muurina takana.
Gunnar piti kädet kasvoillaan ja painui polvilleen, kunnes hän makasi maassa, pää kuihtuneilla kukkasneppeleillä.
Hän tunsi kevään raukeuden jäsenissään ja sydämen Jokainen raskas lyönti pani veren kiertämään sairaana surusta ja kaipuusta. Jenny – Jenny – Jenny – kevään jokainen linnunääni toisteli hänen valoisaa nimeään – ja Jenny oli kuollut.
Hän makasi tuolla alhaalla, pimeässä. Yhden hiuskiehkuran Gunnar oli leikannut hänen vaaleasta tukastaan Ja kätkenyt lompakkoonsa. Hän saattoi ottaa sen esiin Ja antaa sen säteillä auringossa – ja nuo muutamat köyhät säteet olivat siis ainoat, mitkä aurinko saattoi sytyttää; hänen loistavat raskaat hiuksensa eivät enää olleet valon tavoitettavissa.
Hän oli kuollut ja poissa. Hän oli jättänyt jälkeensä muutamia maalauksia, ja lehdet olivat kirjoittaneet hänestä pari riviä. Äiti ja jotkut sisarukset surivat Jennyään – oikeaa Jennyä eivät he koskaan olleet tunteneet eivätkä he tietäneet mitään hänen elämästään eivätkä kuolemastaan. Ja jotkut toiset – he tuijottivat epätoivoisina ja etsivät erästä Jennyä, jonka olivat tunteneet – tiesivät jotakin, mutta eivät käsittäneet mitään.
Oli ollut vain hänen Jennynsä, ja hän makasi tässä.
Helge Gram oli käynyt hänen luonaan. Oli kysynyt ja kertonut, oli valittanut ja pyytänyt.
"Enhän ymmärrä mitään. Jos sinä tiedät – selitä minulle, Heggen. Sinä tiedät. Etkö voi kertoa minulle mitä tiedät!"
Hän ei ollut vastannut.
"Hänellä oli joku toinen. Hän sanoi sen itse. Kuka se oli? Sinäkö?"
"En."
"Tiedätkö, kuka –?"
"Tiedän, mutta sanoa en tahdo. Sinun on turha kysyä, Gram."
"Niin mutta minä tulen hulluksi, kuuletko Heggen – tulen hulluksi ellet tahdo selittää tätä –."
"Sinä et ole oikeutettu tuntemaan Jennyn salaisuuksia."
"Mutta miksi hän siis teki näin? Minun takiani – hänen takiaan – sinun takiasi?"
"Ei. Itsensä takia."
Ja hän oli pyytänyt Gramia menemään. Ja Gram oli matkustanut pois. He eivät sen jälkeen olleet tavanneet toisiaan.
Tämä kaikki oli tapahtunut Borghesepuistossa, jossa Gram oli tullut hänen luokseen. Pari päivää hautauksen jälkeen. Hän oli istunut siellä, auringossa. Oli ollut hyvin väsynyt. Hänenhän oli pitänyt järjestää kaikki asiat – antaa tarpeelliset selitykset itsemurhaa koskevissa tutkimuksissa – huolehtia hautauksesta. Rouva Bernerille hän oli kirjoittanut, että tytär oli saanut äkillisen sydänhalvauksen. Mutta kaikessa tässä oli ollut jotakin, joka oli viihdyttänyt häntä. Ettei kukaan tietänyt hänen surustaan. Että ainoa selitys – jonka hän tiesi oikeaksi – lepäsi kätkettynä hänen omassa sisimmässään. Juuri tämä oli painanut hänen surunsa niin ihmeellisen syvälle häneen itseensä. Hän ei koskaan puhuisi siitä kenellekään. Se oli vain hänen. Ja se jäisi ikiajoiksi hänen sielunsa sisimmäksi omaisuudeksi.
Se värittäisi hänen olemuksensa, ja hänen olemuksensa värittäisi sen. Se johtaisi hänen elämäänsä – hänen elämänsä johtaisi sitä – se vaihtaisi väriä ja muotoa hänen elämänsä vaihteluissa, mutta se ei koskaan katoaisi. Päivän jokaisena tuntina koko tänä aikana oli se aina uusi – se oli aina olemassa ja oli aina oleva.
Mutta hän oli muistanut, että kun hän sinä aamuna juoksi lääkäriä hakemaan ja toinen oli jäänyt kahden kesken Jennyn kanssa – silloin hän olisi tahtonut sanoa Helge Gramille, mitä hän itse tiesi – ja sanoa sen niin, että toisenkin sydän palaisi tuhkaksi – kuten hänen oma sydämensä oli tuhkana.
Mutta niinä päivinä, jotka sitten seurasivat, oli kaikki, mitä hän tiesi, muuttunut salaisuuksiksi kuolleen naisen ja hänen välillään. Kaikki oli muuttunut heidän rakkautensa salaisuudeksi. Kaikki mitä oli tapahtunut, oli tapahtunut vain siksi että Jenny oli sellainen kuin hän oli, ja sellaisena Gunnar oli häntä rakastanut. Ja Helge Gram oli yhdentekevä ja tilapäinen vieras sekä Gunnarille että Jennylle, eikä Gunnar tuntenut pienintäkään tarvetta kostaa hänelle, yhtä vähän kuin häntä liikutti Helgen suru tai hänen kammonsa kaiken sen käsittämättömän johdosta, mitä oli tapahtunut.
Sillä nuo ihmisethän olivat aivan tilapäisiä. Sen vuoksi että Jenny oli sellainen kuin oli, oli kaikki tapahtunut. Hänen täytyi rajusti huojua ja taipua kerran, kohtalon myrskyn käsissä, kun hän oli kasvanut niin pystyksi ja hauraaksi. Ja Gunnar oli luullut, että hän saattaisi kasvaa niin kuin puu eikä ollut ymmärtänyt, että Jenny kasvoikin vain kuin kukka, jonka hauras ja mehuntäyttämä varsi kaipaa ylöspäin saadakseen aurinkoa ja avatakseen kaikki raskaat, kaipaavat umpunsa. Hänhän oli ollut vain pieni tyttölapsi, hänkin. Ja Gunnarin mieleen jäisi asumaan ikuinen suru, ettei hän ollut sitä ymmärtänyt ennen kuin se oli jo myöhäistä.
Sillä Jenny ei voinut nousta enää, kun hän kerta oli taittunut. Hän oli kuin lilja, ja liljat eivät voi taituttuaan kehittää juurestaan enää uutta vartta. Hänessä ei ollut mitään joustavaa ja rehevää. Mutta Gunnar rakasti häntä, sellaisenaan.
Ja sellainen kuin Jenny oli, oli hän vain hänen, Gunnarin. Vain hän tiesi, kuinka vaalea ja heleä Jenny oli ollut – väkevä ja pystypäinen kaipuussaan ja toisaalta taas hento ja hauras. Hänen kunniansa oli niin arkaa, ettei siitä voinut pestä pois tahroja, sen vuoksi että tahra syöpyi siihen niin syvään.
Ja kun hän oli kuollut. Ja Gunnar oli elänyt kahden kesken rakkautensa kanssa monta yötä ja päivää. Ja hän jäisi kahden kesken sen kanssa elämänsä kaikkina päivinä ja öinä.
Oli ollut öitä, jolloin hän oli tukahuttanut epätoivoiset huutonsa vuoteen pieluksiin. Jenny oli kuollut, eikä Gunnar ollut koskaan omistanut häntä. Häntä olisi Jennyn pitänyt rakastaa, hänelle kuulua, sillä Jenny oli ainoa, jota hän oli rakastanut. Jenny oli kuollut, ja hänen ihanaa, solakkaa, valkoista ruumistaan, joka oli kätkenyt hänen olemuksensa niin kuin samettihuotra myötäilee hienoa, haurasta miekkaa, ei hän koskaan ollut koskettanut, ei nähnyt. Toiset olivat omistaneet sen eivätkä tietäneet, mikä ihmeellinen ja harvinainen aarre oli eksynyt heidän käsiinsä. Ja nyt se oli haudattu maahan, se muuttuisi kauheaksi – kauheaksi, ja maatuisi, kunnes se lopuksi oli vain kourallinen multaa mullassa.
Nyyhkytykset repelivät Gunnarin ruumista, hänen maatessaan siinä.
Toiset olivat omistaneet Jennyn. Ja he olivat tahranneet hänet ja hävittäneet hänet eivätkä tietäneet mitä he tekivät. Eikä hän, Gunnar, ollut milloinkaan häntä omistanut.
Niin kauan kuin hän eli, eläisi hän hetkiä, jolloin hän olisi samanlaisessa tuskassa kuin nyt, että näin oli käynyt.
Ja sittenkin, vain hänhän omisti Jennyn. Vain hänenhän kädessään saattoi Jennyn kultainen tukka säteillä nyt. Ja Jenny itse eli hänessä – Jennyn sielu ja Jennyn kuva kuvastui hänessä, niin kirkkaasti ja selkeästi kuin hiljaisessa vedessä. Jenny oli kuollut, suru ei enää ollut Jennyssä itsessään, mutta hänessä, Gunnarissa se eli yhä eikä kuolisi, ennen kuin hän itse olisi kuollut. Ja kun se kerta oli niin elävä, kasvaisi se ja muuttuisi – Gunnar ei tietänyt, miltä hänen surunsa näyttäisi kymmenen vuoden kuluttua – mutta se saattoi kasvaa suureksi ja ihanaksi.
Ja niin kauan kuin hän eli, tulisi hetkiä, jolloin hän tunsi ihmeellisen raskasta ja syvää riemua, että näin kävisi.
Mutta ne aamutunnit, jolloin hän kulki kattopengermällä Jennyn pään päällä ja Jenny lopetti elämänsä –. Gunnar muisti epäselvästi mitä hän silloin oli tuntenut. Oli kai raivonnut Jennyä vastaan. Että tämä saattoikin menetellä noin –. Hänhän oli pyytänyt ja rukoillut Jennyä, että vain olisi saanut auttaa – kantaa hänet pois äkkijyrkänteeltä – mutta Jenny oli häätänyt hänet pois ja syöksynyt perikatoon hänen silmiensä edessä – naisten tavoin, itsepintaisesti, vastuuttomasti, mielettömänä, uhmaten –.
Mutta kun hän sitten oli nähnyt Jennyn makaavan noin – hänhän oli silloinkin riehunut, epätoivoisena –. Eihän hän mistään hinnasta olisi tahtonut päästää Jennyä. Mitä tämä ikinä olikin tehnyt – hän olisi vapauttanut Jennyn kaikesta edesvastuusta – auttanut häntä, tarjonnut hänelle luottamuksensa, rakkautensa, kaikesta huolimatta –.
Niin kauan kuin hän eläisi, tulisi hetkiä, jolloin hän syyttäisi Jennyä, että tämä oli valinnut kuoleman – voi Jenny, miksi sinä sen teit! Ja taas tulisi toisia hetkiä, jolloin hänestä tuntuisi, että Jennyn täytyi tehdä niin, koska hän kerta oli sellainen kuin oli –. Senkin takia hän rakastaisi Jennyä – iankaikkisesti, elämänsä loppuun.
Vain yksi asia oli varma – hän ei koskaan toivoisi, ettei olisi alkanut rakastaa Jennyä.
Niinkuin hän kerran oli itkenyt – epätoivoisena –. itkisi hän joskus yhä. Siksi, ettei hän ollut ennemmin rakastanut Jennyä. Hänhän oli vuosikausia elänyt Jennyn vierellä, ja Jenny oli hänen ystävänsä ja toverinsa, eikä hän huomannut, että siinä oli juuri se nainen, jonka olisi pitänyt olla hänen elämänsä vaimo.
Mutta koskaan ei tulisi sitä päivää, jolloin hän toivoisi, ettei olisikaan saanut silmiään auki – vaikkakin vain nähdäkseen että se oli liian myöhäistä –.
Gunnar nousi polvilleen. Hän otti taskustaan pienen litteän pahvilaatikon ja avasi sen. Siinä oli pieni helmi, Jennyn vaaleanpunaisesta kristallikäädystä. Kun hän oli järjestänyt Jennyn tavaroita, oli hän löytänyt käädyn yöpöydän laatikosta; nauha oli mennyt poikki. Hän oli ottanut yhden helmen ja kätkenyt sen.
Hän otti hiukan multaa haudalta ja pani laatikkoon. Helmi kierähti ja peittyi kauttaaltaan harmaaseen pölyyn, mutta kirkas ruusunpuna paistoi lävitse ja hienot naarmut kristallipinnassa välkkyivät ja taittoivat auringonvaloa.
Kaikki Jennyn tavarat hän oli järjestänyt ja lähettänyt hänen perheelleen – kaikki hänen kirjeensä visusti koonnut ja polttanut. Sinetöidyssä pahvilaatikossa olivat kaikki lapsenvaatteet. Hän oli lähettänyt ne Fransiskalle, sillä Jenny oli kerran sanonut tahtovansa sen tehdä.
Jennyn salkut ja luonnosvihot hän oli läpikäynyt ja koonnut yhteen. Mutta sitä ennen hän oli varovaisesti leikannut pois ne pari lehteä, joissa oli piirustuksia pikkupojusta, ja kätkenyt ne lompakkoonsa.
Ne olivat hänen. Kaikki, joka oli ollut vain Jennyn omaa – oli nyt hänen.
Ulkona tasangolla kukki joitakin punasinerviä vuokkoja. Hän nousi vaistomaisesti ja poimi ne.
Voi kevät, kevät –!
Hän muisti viime kertaa, jolloin hän oli ollut kotona keväällä. Siitä oli kaksi vuotta.
Hän oli saanut kievarista ajopelit ja punervan tamman. Kievarin isäntä oli hänen vanha koulutoverinsa. Ja hän lähti ajamaan kylätietä eräänä aurinkoisena aamupäivänä maaliskuussa. Vaaleansinisen taivaan alla levisivät vainiot kellervän, viimevuotisen ruohon peittäminä. Ja missä kalliopohja pisti esiin mullasta, kasvoi katajaa ja koivua ja pihlajaa pieninä ryhminä, paljaat kiiltävät oksat piirtyivät taivasta päin. Tunkiokasat kynnetyillä pelloilla loistivat kuin kellanruskea sametti. Talot vilahtivat esiin, toinen toisensa jälkeen, latojen tutut ääriviivat, keltaiset ja harmaat ja punaiset talot, edessä omenapuita ja syreenipensaita. Kylän ympärillä levisi metsä oliivinvihreänä, kevyt sinipunerva häivähdys koivuviidakoissa. Jokin yksinäinen lumiviiru paistoi harmaanvalkoisena varjossa, pohjan puolella.
Ja näkymättömien leivosten liverrys helmeili koko tienoon yllä sinä päivänä.
Hän saavutti kaksi liinatukkaista pienokaista, jotka ruokakippo kädessään taapersivat peräkkäin. Köyhästi puettuina, jalassa hiihtopieksut, kulkea tarsivat he auringossa.
"Minne matka, pienokaiset?"
He pysähtyivät ja katsahtivat epäluuloisina häneen.
"Ehkäpä olette viemässä isälle ruokaa?"
He myönsivät viivytellen – hiukan ihmeissään että vieras mies saattoi sen tietää.
"Kiivetkää rattaille sitten, niin saatte ajaa."
Hän nostaa huiskahutti heidät ajopeleihin.
"Missä hänen työpaikkansa on, isin?"
"Brustadissa –"
"Brustadissa – niinkö – eikö se ole siellä koulun takana?"
Siihen tapaan kulki keskustelu. Typerä, ymmärtämätön täysikasvuinen mies kyseli ja kyseli – niinkuin aikuiset aina puhelevat lasten kanssa. Aikuiset kyselevät, ja lapset, jotka tietävät niin paljon, neuvottelevat keskenään silmäniskujen avulla ja luovuttavat pidättyvinä niin paljon tietoaan kuin he katsovat kohtuulliseksi.
Kun hän oli nostanut heidät alas rattailta, kulkivat he käsi kädessä vainiota punaruskeitten pajujen alla, pitkin kuohuvan virran reunaa. Hän katseli hetkisen heidän menoaan, käänsi sitten ajopelit ja ajoi sinne minne oli matkalla.
– Kotona oli illalla 'seurat'. Ingeborg, hänen sisarensa, istui syrjässä vanhan koivupuisen nurkkakaapin vieressä ja seurasi, kalpeat kasvot haltioituneina ja loistavin teräksensinisin silmin, fredrikstadilaista suutarimestaria, joka puhui armosta. Sitten hän ponnahti seisomaan ja 'todisti' – intohimosta väristen.
Ingeborg, hänen kaunis, reipas sisarensa! Niin raju kuin hän aikoinaan oli ollut, huvin- ja tanssinhaluinen. Ja kuinka mielellään hän tahtoikaan lukea ja oppia! Kun Gunnar oli työssä kaupungissa, täytyi hänen lähettää sisarelleen kirjoja ja lehtiä, ja kaksi kertaa viikossa Sosialistin numerot. Kaikkea hän tahtoi tietää ja oppia. Mutta kolmikymmenvuotiaana hän joutui herätykseen. Nyt hän puhui kielillä –.
Kaiken rakkautensa hän oli tuhlannut heidän pienelle veljenpojalleen, Andersille, ja heidän hoidossaan olevalle pikkutytölle – eräälle aviottomalle kristianialaislapselle. Säteilevin silmin hän puhui heille Jeesuksesta, lasten ystävästä.
Seuraavana päivänä oli lumipyry. Gunnar oli vienyt lapset elokuviin, pieneen kylään puolen peninkulman päässä.
He seurasivat kiviaitaa, kuusimetsän ja peltojen välissä. Kaikki oli harmaanvalkoista, märkää maaliskuun lunta – vain heidän askeleensa paistoivat tummina takanapäin. Hän yritti keskustella lasten kanssa – kyseli ja sai mietteliäitä, pidättyviä vastauksia.
Mutta kotimatkalla lapset vuorostaan kyselivät, ja hän vastasi pidättymättä, leveästi, mairiteltuna. He olivat saaneet nähdä Arizonan cowboyt ja Filippiinien kookospalmuja. Ja hän oli innostunut ja teki parhaansa voidakseen antaa kunnollisia tietoja ja välttyäkseen joutumasta kiikkiin –.
Oi kevät, kevät –.
Silloinkin oli ollut kevät, kun hän oli matkustanut Viterbohon heidän kanssaan, Jennyn ja Fransiskan.
Jenny oli istunut suoraryhtisenä mustassa puvussaan ja tuijottanut ikkunasta. Miten harmaat ja isot hänen silmänsä olivatkaan – hän muisti sen.
Campagnalla – täällä, jossa ei ollut mitään raunioita, joita matkailijat tulivat töllistelemään, vain siellä täällä, etäällä toisistaan, yksityisiä luhistuneita muurinröykkiöitä, muodottomia ja nimettömiä, ja jokunen pieni arentitila, pari pinjapuuta ja terävää olkirukoa talon vieressä – ajelivat tuulenpyörteet harmaanmustia, resuisia sadekuuroja sinne tänne alastomilla, ruskeilla lakeuksilla. Lammaslaumat ahtautuivat yhteen laaksossa, jossa kasvoi muutamia piikkipensaita puron reunamalla.
Sitten juna sukelsi kumpujen ja metsien väliin; tammimetsä oli salskeata ja pitkärunkoista, ja maassa lakastuneiden lehtien välissä kukki valkoisia ja sinisiä ja keltaisia kukkia niinkuin kotonakin. Valkovuokkoja ja sinisiä ja rikinkeltaisia kevätesikoita. Ja Jenny sanoi että hänen teki mieli ulos poimimaan sylin täydeltä kaatosateessa, vettä tihkuvien oksien alla, likomärkien lehtien joukosta. "Tämähän on niinkuin keväällä kotona", sanoi hän.
Täällä oli satanut lunta – harmaata kevätlunta oli ojissa – riippuvilta oksilta se tippui välkkyvinä viiruina. Kukat seisoivat ja nojasivat nuokkuvia päitään yhteen, märkinä ja raskaina rännästä.
Pienet rajut kevätpurot syöksyivät pitkin jyrkänteitä ja tunkivat ratapenkereen alle. Ero oli vain siinä, että ne täällä olivat ruosteenkarvaisia, maaperän mukaan.
Ja sitten sadekuuro piiskasi taas vaununikkunoita ja peitti näköalan – painoi veturinsavun päin maata. Ja ilma keveni jälleen, ja laaksot ja metsänpeittämät kummut syttyivät valoon ja usvapilvet vyöryivät vaarojen rinteitä alas –
Gunnarilla oli ollut joitakin omia tavaroitaan seuralaistensa matkalaukuissa. Illalla, kun hän sen huomasi, olivat he jo alkaneet riisuutua. He nauroivat ja puhelivat huoneessaan, kun hän koputti heidän ovelleen. Ja Jenny raotti ovea ja ojensi hänelle pyydetyn – oli pukeutunut heleään kampausnuttuun, jossa oli lyhyet hihat, niin että hento, valkoinen käsivarsi oli paljas. Se houkutteli monenmoniin suudelmiin, mutta Gunnar oli uskaltanut painaa vain yhden ainoan hätäisen, niin leikkisän, että se samalla jo kuin pyysi anteeksi.
Silloin hän oli ollut rakastunut Jennyyn –. Oli ollut päihtynyt keväästä ja viinistä ja iloisesta rankkasateesta ja auringonvälkähdyksistä ja omasta nuoruudestaan ja elämän täyteläisyydestä. Hän olisi tahtonut viedä Jennyn mukanaan ja tanssia hänen kanssaan, tuon solakan vaalean neidon, joka nauroi niin arkaillen aivan kuin olisi opetellut uutta taitoa, jota hän koskaan ennen ei ollut käyttänyt. Hänet, joka tuijotti harmain silmin, vakavana ja kaivaten kukkiin, joiden ohi he kiitivät – kukkiin, joita hän niin mielellään olisi poiminut.
Voi hyvä Jumala, kuinka kaikki olisi voinutkaan olla –. Kyyneleetön, katkera nyyhkytys vavahdutti häntä jälleen.
Sinäkin päivänä kun he matkustivat Montefiasconelle, satoi taas – niin että vesi roiski ylös katukiveykseltä tyttöjen nostetuille liepeille ja hienoille nilkoille ja jaloille. Mutta kuinka he olivatkaan nauraneet, he kolme, kahlatessaan ylöspäin ahdasta katua, jota pitkin sadevesi koskina valui.
Ja kun he olivat tulleet Roccalle, linnavuorelle keskellä pientä vanhaa kaupunkia, hajaantuivat pilvet.
He nojasivat rintakaidetta vasten kaikki kolme ja katselivat Bolsenojärveä, joka lepäsi mustana syvällä alhaalla, oliivilehtoja ja viiniköynnöksiä kasvavien rinteitten välissä. Pilvet riippuivat alhaalla järveä ympäröivien harjujen yllä. Mutta yht'äkkiä häivähti hopeainen viiru tummalle vedenkalvolle, se levisi ja alkoi sinertää, ja usvapilvet vyöryivät pois ja vetäytyivät laaksoihin ja rotkoihin, samalla kun vuorien viiva järven ympärillä piirtyi selvempänä. Aurinko puhkaisi pilvet, ja ne vaipuivat ja kiertelivät kultaisina ja lyijynsinisinä pieniä vuorenhuippuja, joita kivenharmaat linnoitetut pikkukaupungit kruunasivat. Pohjoisesta kohosi korkea, keilanmuotoinen huippu, etäällä – Cesca väitti että se oli Monte Amiata –.
Vastapestyä, sinistä kevättaivasta vyöryivät sadepilvien viimeiset jätteet – raskaina ja hopeapäärmeisinä, sulaen auringossa – rajuilma kulki länteen, joka pimenemistään pimeni, sinne missä Etrurian ylätasanko laskeutui ruskeanmustana ja autiona Välimeren etäiseen, vaaleankeltaiseen metallinkiiltoon päin.
Autiota ja suurta ja ankaraa oli maisema ylt'ympäri – niinkuin Norjan ylätasangoilla – huolimatta harmaista oliivilehdoista ja viiniköynnöksistä, jotka pujottelivat jalavien joukossa vihreillä ahteilla järven ympärillä.
Pienessä puistossa täällä linnanraunioiden ympärillä olivat tammet pudottaneet vanhat, raudanmustat lehtensä, ja oksat kantoivat uusia hereitä umpuja. Eräänlaiset ikivihreät pensaat, lehdet kuin laakeria, muodostivat aitoja. Uusi tämänkeväinen vihanta loisti luonnottoman kullanvihreänä.
He olivat yhdessä kumartuneet pensaan varjoon ja hän oli levittänyt takkinsa suojaksi, niin että Jenny saattoi sytyttää savukkeen. Kevättuuli puhalsi jäätävän terävänä ja puhtaana täällä ylhäällä, ja Jenny hytisi hiukan märissä vaatteissaan, ja hänen poskensa olivat punaiset ja aurinko loisti hänen kosteassa tukassaan, jota hän toisella kädellä pyyhkäisi otsaltaan.
Sinne hän tahtoikin matkustaa –. Huomenna.
Siellä tahtoisi hän ottaa vastaan kevään – palelevan, alastoman, aavistelevan kevään, jonka kaikki kukkassilmät olivat kosteuden sokaisemia ja jotka värisivät vilusta tuulessa – ja kuitenkin kukkivat –.
Kevät ja Jenny – nyt ne olivat hänelle yhteiskäsite. Voi – sellaisena kuin neito seisoi ja paleli ja nauroi epävakaisessa säässä ja tahtoi poimia sylittäin kukkia –.
Voi, rakas oma Jennyni, et saanut poimia haluamiasi kukkia eivätkä unelmasi koskaan puhjenneet kukkaan – ja nyt minä näen ne unet –.
Ja kun olen elänyt kyllin kauan ollakseni yhtä täynnä kaipuuta kuin sinä – ehkä teen kuten sinä ja sanon kohtalolleni: anna minulle joitakin kukkiani, tyydynkin vähempään kuin alussa vaadin, alkaessani elää. Mutta minä en kuitenkaan kuole kuten sinä kuolit, koska sinä et kuitenkaan tullut tyydytetyksi – minä vain muistelen sinua ja suutelen helmeäsi ja keltaista hiuskiehkuraasi ja ajattelen: ei, hän ei voinut elää, sillä hän oli paras ja uskalsi vaatia oikeutenaan kaikkein parasta – ja silloin minä ehkä sanon, kiitetty olkoon taivas että hän ennemmin valitsi kuoleman kuin sellaisen elämän –.
Mutta tänä yönä minä menen Pietarinkirkon torille ja kuuntelen suihkulähteen haltioitunutta laulua, joka ei koskaan taukoa, ja uneksin omaa untani –.
Niin, Jenny, sillä nyt olet sinä unelmani eikä minulla koskaan ole muuta –.
Ah unelma, unelma –.
Mutta jos lapsesi olisi elänyt, Jenny, ei siitä olisi tullut se josta sinä haaveksit pitäessäsi sitä sylissäsi ja antaessasi sille rintaa. Siitä olisi voinut tulla jotakin hyvää ja kaunista ja taas jotakin pahaa ja rumaa – mutta milloinkaan ei siitä olisi tullut sitä, josta sinä haaveksit –.
Kukaan nainen ei ole synnyttänyt sitä lasta, josta hän on uneksinut ollessaan raskaana. Kukaan taiteilija ei ole luonut sitä teosta, jonka hän näki edessään innoituksen hetkenä. Ja me elämme kesän ja taas kesän, mutta mikään ei ole se kesä, jota me kaipasimme kumartuessamme maahan ja poimiessamme märkiä kukkasia kevään sadekuurojen alla.
Eikä mikään rakkaus tule sellaiseksi, josta kaksi ihmistä uneksii suudellessaan toisiaan ensimmäistä kertaa. Jos sinä ja minä olisimme eläneet yhdessä, Jenny – me olisimme voineet tehdä toisillemme sanomattoman hyvää tai pahaa –. Nyt en saa koskaan tietää, millaiseksi meidän rakkautemme olisi muodostunut, jos sinusta olisi tullut minun –. Ainoa minkä tiedän, on, että sellaiseksi kuin sen uneksin sinä yönä, jolloin seisoin yhdessä sinun kanssasi ja suihkukaivo solisi kuunvalossa – sellaiseksi se ei olisi muodostunut. Ja se on katkeraa –.
Kuitenkin –.
Herra Jumalani – en toivoisi, etten olisi uneksinut sitä unta! En toivoisi etten uneksisi sitä unta, jonka nyt näen –.
Jenny, antaisin koko elämäni jos sinä voisit tulla vastaani siellä linnanvuorella ja olla kuten silloin ja suudella minua ja rakastaa minua – vuorokauden, tunnin –. Minun täytyy ajatella, yhä uudelleen ja uudelleen, millaista olisi voinut olla, jos sinä kerran olisit ollut minun omani – muutahan en voi. Jenny, minusta tuntuu että ääretön onni on mennyt hukkaan –. Voi, sinä olet kuollut, ja siksi minä olen niin köyhä, niin köyhä. Minulla ei ole muuta kuin köyhät haaveeni sinusta –. Ja kuitenkin – kun vertaan niitä toisten rikkauteen, on minun köyhyyteni ylenpalttisen säteilevän rikasta –. Vaikka voisin pelastaa elämäni en tahtoisi, etten rakastaisi sinua ja uneksisi sinusta ja surisi sinua niin kuin nyt suren –.
Gunnar Heggen ei tietänyt, että hän sydämensä hurjassa epätoivossa oli kohottanut käsivartensa taivaaseen päin ja kuiskaili puoliääneen itsekseen. Hän piteli yhä kädessään vuokkoja, joita hän oli poiminut, mutta ei sitä tietänyt.
Sotilaat, jotka seisoivat kasarminmuurilla, nauroivat hänelle, mutta hän ei huomannut sitä. Hän puristi kukkia lujasti rintaansa vasten ja kuiskaili hiljaa itsekseen, kulkiessaan hitaasti aurigonpaisteesta haudan luota tummaan sypressilehtoon päin.