Äänioikeusasia Ranskan vallankumouksen aikana
Suomentaja: Kallio, O. A. (Oskar Albin)
Tietokirja käsittelee äänioikeuskysymyksen ja kansanvaltaisten aatteiden kehitystä Ranskan vallankumouksen ensi vuosina. Tutkielmassa analysoidaan valistusfilosofien suhtautumista tasavaltaan ja yleiseen äänioikeuteen sekä seurataan poliittisen ilmapiirin radikalisoitumista.
Alma Söderhjelmin 'Äänioikeusasia Ranskan vallankumouksen aikana' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2463. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
ÄÄNIOIKEUSASIA RANSKAN VALLANKUMOUKSEN AIKANA
Kirj.
Alma Söderhjelm
Helsingissä, Valvoja, 5-6, s. 287-304. 1903.
Meidän aikanamme, jolloin äänioikeusasia kuuluu päivän polttaviin kysymyksiin, voi varmaan monesta olla mieltäkiinnittävää oppia tuntemaan, miten tätä kysymystä käsiteltiin ja järjesteltiin Ranskan suuren vallankumouksen ensi vuosina, tuona aikana, jolloin keskusteltiin niin monista uusista kysymyksistä ja uudesti muodosteltiin niin monia olosuhteita, aikana, jolloin Ranskan kansa heräsi tietoisuuteen mahdollisuuksistaan ja oikeuksistaan.
Olisi kyllin syytä luulla, että ne kansanvaltaiset aatteet, jotka kehittyivät vallankumouksen aikana, olisivat peräisin valistusfilosofeilta, ja että nämä, osoittaessaan ranskalaisessa yhteiskunnassa tavattavaa kieroutta ja ruosteisuutta, samalla olisivat lausuneet tuomionsa yksinvaltaisesta hallitustavasta. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita. Valistusfilosofeissa emme tapaa ainoatakaan, joka olisi puhunut Ranskan muuttamisesta tasavallaksi. Montesquieu tahtoi Englannin-mallista yksinvaltaa, Voltairen valtio-ihanteena voi pitää valistunutta despotiaa, ja Rousseau tosin puolusti tasavaltaista hallitustapaa, mutta ainoasti pienemmille valtioille. Diderot, d'Holbach ja Helvétius vastustivat kuninkuutta, mutta eivät vaatineet tasavaltaakaan, ja Mably, ensimäisten vallankumousmiesten ihmettelyn ja jumaloimisen esine, piti yksinvaltaa ainoana keinona vastustaa sitä tyranniutta, jota joku erityinen luokka tai puolue voisi harjoittaa.
Kun kukaan valistusfilosofeista ei ollut tasavaltalainen, seuraa itsestään, ettei heistä kukaan vaatinut yleistä äänioikeutta. Eipä edes Rousseaukaan ole lausunut mitään tämänsuuntaista toivomusta.
Ajatus yleisestä äänioikeudesta oli liian rohkea 1789 -vuoden miehistäkin. Huolimatta säätyjen kokoonkutsumisesta, niiden kokoontumisesta toukokuussa ja kolmannen säädyn julistautumisesta kansalliskokoukseksi, oli ei ainoasti Ranskan kansa, vaan myös radikaalisimmat johtajatkin vallankumouksen ensi kuukausina täysin vieraita kaikille sekä tasavaltaa että yleistä äänioikeutta koskeville suunnitelmille. Siihen on monta todistusta. Niinpä lausuu esim. muudan innokkaimpia vallankumousmiehiä, nuori kirjailija Camille Desmoulins, lentokirjasessa nimeltä "Vapaa Ranska" kesäkuussa 1789 sen mielipiteen, että oli vallan luonnollista, ettei alhaisin kansankerros saanut mitään osaa valtionasioissa, se kun oli niin kiinni jokapäiväisessä työssään, ettei sille ollut jäänyt aikaa hankkia itselleen sellaiseen tarvittavia tietoja ja kasvatusta. "Jo heidän asemansa tunto", hän lausuu lopuksi, "karkoittaa heidät itsestään kokouksista. Tai voisiko palvelija äänestää yhdessä isäntänsä kanssa ja kerjäläinen sen kanssa, joka on hänelle antanut roposen?"
Ei kuitenkaan viipynyt kauan, ennenkuin muutamat yksityiset henkilöt alkoivat ajatella mahdolliseksi toteuttaa ajatusta kansan itsehallinnosta siihen määrään ettei kukaan olisi poissuljettu valtiollisista vaalikokouksista ja valtiollisista vaaleista. Syynä tähän oli etusijassa kansan osanotto Bastiljin valloitukseen ja sen aktiivinen ryhtyminen asiain menoon. Nythän näet nähtiin, että tällä kansalla, joka jo kyllin kauan oli ollut täydellisessä orjuudessa, oli miehuutta ja tarmoa asettua varmalle kannalle, ja että se oli kyllin valveilla ymmärtääksensä vallankumouksen aatteen. Mutta, kuten sanottu, ainoasti muutamissa yksityisissä henkilöissä syntyi ajatus yleisestä äänioikeudesta, kun sitä vastoin yksikään puolue ei sitä ottanut ohjelmaansa, ja kansa kokonaisuudessaan pysyi sille vieraana.
Että kansalliskokouskin oli samalla kannalla, näkyi vaalijärjestelmää koskevista kohdista niissä hallitusmuoto-ehdoituksissa, jotka Sieyès esitti heinäkuussa ja Thouret hallitusmuotokomitean puolesta syyskuussa 1789.
Sieyès lausui ehdoituksessaan, että oli tehtävä ero aktiivisten eli valtiollisten ja passiivisten eli luonnollisten oikeuksien välillä ja että, samalla kun kaikkien ihmisten tuli saada osansa jälkimäisistä, joina oli kunkin turvallisuus personansa, vapautensa ja omaisuutensa puolesta, ainoasti osa voi päästä nauttimaan aktiivisista eli valtiollisista oikeuksista, jotka myönsivät osanoton valtiolliseen elämään. Kykenemättöminä pääsemään osallisiksi aktiivisista oikeuksista pidettiin naiset, ainakin heidän silloisessa asemassaan, lapset, muukalaiset ja alhaisin kansanluokka, joka ei millään tavoin voimillaan avustanut yhteiskuntarakennuksen ylläpitämistä. Sieyès'in hallitusmuotoehdoitus jäi hyväksymättä, mutta sillä on merkityksensä siihen katsoen, että juuri siinä ensi kerran tehtiin ero aktiivisten ja passiivisten kansalaisten välillä, ja että se perusaate, josta tämä yhteiskunnan jäsenten kahtiajako oli ilmaisu, tuli olemaan perustuksena sillekin ehdoitukselle, joka hiukan myöhemmin hyväksyttiin.
Tämän ehdoituksen esitti Thouret 29 p. syyskuuta 1789. Siinä ei ainoasti tehty jyrkkää eroa aktiivisten ja passiivisten kansalaisten välillä, vaan samalla myös määrättiin selvästi ja suoraan sensus, jonka mukaan sekä valitsemisoikeus että vaalikelpoisuus oli laskettava. Tämän ehdoituksen mukaan oli vaalissa otettava huomioon seuraavat asteet.
1) Primeerikokouksiin olivat kaikki aktiiviset kansalaiset vaalikelpoisia. Aktiivisia kansalaisia olivat kaikki ne, jotka maksoivat veroa, mikä vastasi kolmen työpäivän palkkaa.
2) Valitsijoiksi olivat vaalikelpoisia kaikki ne, jotka maksoivat veroa, mikä vastasi 10 työpäivän työpalkkaa.
3) Kansalliskokoukseen olivat vaalikelpoisia ainoasti ne, jotka maksoivat veroa, mikä vastasi n. s. hopeamarkkaa (marc d'argent), vanhaa painomittaa, arvoltaan 54 livreä rahassa.
Erään senaikuisen laskun mukaan oli Ranskassa 1789 26 miljonaa asukasta, mutta sensusjärjestelmän mukaan oli näistä ainoasti noin 4 1/4 miljonaa oleva valitsijoita.
Lokakuun 20 p. 1789 alkoi keskustelu aktiivisen kansalaisoikeuden ehdoista. Kaikki puhujat olivat täysin yksimieliset siitä, että oli asetettava vaalisensus; niin, eipä ollut ketään, joka olisi edellyttänytkään muuta mahdollisuutta. Mutta kun keskustelua jatkettiin kaksi päivää myöhemmin, nousi äkkiä apotti Grégoire, yksi kansalliskokouksen innokkaimpia uudistusmiehiä ja vallankumouksen omituisimpia personallisuuksia. "Raha", hän lausuu, "on ulkopuolella hallinnollista alaa; aika on hyveiden astua sen sijalle yhteiskunnassa. Sensusjärjestelmän asettaminen on paras keino saattaa meidät jälleen rikkaiden ylimysvallan alaisuuteen. Aika on ruveta kunnioittamaan puutteenalaistakin, sillä vaikkapa hänellä ei olekkaan mitään varallisuutta, on hänelläkin silti velvollisuuksia täytettävänä yhteiskuntaa kohtaan, ja hänelläkin on sydän, joka sykkii Ranskan menestykselle." Grégoire sai kannatusta neljältä muulta edusmieheltä, joista yksi oli Robespierre. He kaikki vaativat yleisen äänioikeuden toimeenpanoa ja perustivat vaatimuksensa tunnettuun ihmisoikeuksien julistukseen, jonka mukaan kaikki kansalaiset olivat oikeuksiltaan tasa-arvoiset. Mutta heidän sanansa eivät herättäneet mitään vastakaikua tai huomiota kokouksessa; selvänä todistuksena siitä on, ettei mitään äänestystä heidän esityksestään tullut kysymykseen.
Keskustelu valitsijain vaalioikeudesta tapahtui seuraavina päivinä, ja oli se lyhyt ja yksimielinen. Ehdoitus hyväksyttiin tässä kohdassa ilman mitään varsinaista vastarintaa.
Sitä kiihkeämpi oli vastustus, kun keskusteltiin vaalikelpoisuuden ehdoista kansalliskokoukseen, mikä keskustelu alettiin 28 p. lokakuuta ja jatkettiin seuraavien päivien myrskyisissä istunnoissa. Toinen tahtoi että välttämättömänä ehtona vaalikelpoisuudelle kansalliskokoukseen tuli olla maaomaisuuden omistus, toinen taas asetti ehdoksi että valittava maksoi veroa, joka vastasi hopeamarkkaa. Muutamat, kuten Petion, Prieur de la Marne ja etenkin Mirabeau vaativat, ettei tätä korkeinta vaaliastetta varten määrättäisi mitään ehtoa, vaan tulisi vaalin riippua kokonaan vaalimiesten luottamuksesta. Mutta viimemainittua ehdoitusta ei ollenkaan otettu keskusteltavaksi, ja lopputulos oli se, että ehdoiksi määrättiin sekä hopeamarkka että jonkun verran maakiinteistöä.
Kuitenkin näyttää siltä, kuin olisi syntynyt jotakin epäilystä siitä että oli menty liian pitkälle rajoituksissa, ja hallitusmuotokomitea koetti tehdä voitavansa kansanvaltaistuttaakseen kansalliskokouksen päätöstä vaalikysymyksessä, tulkitsemalla sitä niin vapaamielisesti kuin mahdollista. Niinpä tuli tavaksi – eikä kenelläkään näyttänyt olevan mitään sitä vastaan – että kaikki, jotka halusivat, voivat vapaaehtoisesti maksaa korkeampaa veroa kuin mikä vastasi heidän tulojaan, hankkiakseen itselleen siten vaalioikeuden. Alempiin asteihin nähden ei välitetty näistä kiertelemisistä, mutta kansalliskokoukseen tapahtuvien vaalien suhteen ei sitävastoin sallittu mitään sovitteluja.
Tämä määräys se oikeastaan olikin ainoa, joka herätti huomiota ja suuttumusta, samalla kun se oli ainoa, jota sanomalehdet vastustivat. Niinkauan kuin keskusteltiin ehtojen määräämisestä aktiiviselle kansalaisoikeudelle 6 ja vaalikelpoisuuden alemmista asteista, pysyi sanomalehdistö kokonaan passiivisena, ja vasta kun tulee puhe hopeamarkasta ja vaalikelpoisuudesta kansalliskokoukseen, vasta silloin sanomalehdistö ottaa puheeksi vaalikysymyksen. Ylipäänsä voidaan sanoa että koko vallankumouksellinen sanomalehdistö yhtenä miehenä nousi kansalliskokouksen päätöstä vastaan tässä seikassa. Mutta joka tapauksessa oli selvästi huomattavissa suuri eroavaisuus eri sanomalehtien välillä siinä käsityksessä, miten vaalitapa oli järjestettävä. Maltillisemmat lehdet esittävät mielipiteenään, että sensuksen kyllä tuli olla olemassa valitsevia, mutta ei valittavia varten; Marat väkivaltaisessa "Kansan ystävässään" kohottaa äänensä yleisen äänioikeuden hyväksi, mikäli se ei ulottunut naisiin, lapsiin ja hulluihin, ja varoittaa mitä innokkaimmin pitämästä rahaa valistusta parempana. Mutta uskollisena tavoilleen hän ampuu yli maalin ja menee niin pitkälle kiukkuisuudessaan kuninkuutta ja vanhaa yhteiskuntaa vastaan, että hän leimaa mahdottomiksi tulla valituksi kansalliskokoukseen "papit, rahamiehet, parlamentinjäsenet, kuninkaan pensionaarit ja upseerit ja niiden kätyrit" sekä sen ohella "joukon kehnoja jäseniä hallitusmuotoa säätävässä kansalliskokouksessa". – Oli toisia vallankumouksellisia sanomalehtiä, jotka kyllä vaativat yleistä äänioikeutta, mutta väittivät ettei sitä voitu ulottaa palvelijoihin; sitä paitsi tahdottiin eroittaa pois sellaiset yhteiskunnan jäsenet, jotka nauttivat erityisesti vähää arvoa kuten esim. pyövelit ja näyttelijät. Oikeastaan olikin vain kaksi sanomalehtimiestä, jotka todella puolustivat yleisen äänioikeuden asiaa, nimittäin nuo molemmat nuoret sanomalehtikirjailijat Camille Desmoulins ja Elysée Loustallot, viimemainittu vallankumouksellisen sanomalehden "Pariisin vallankumoukset" toimittaja.
Camille Desmoulins leimaa uuden vaalijärjestelmän toimeenpanon kansalliskokouksen kehnointen jäsenten työksi ja todistukseksi siitä, että ylimysvalta oli uudelleen saanut jalansijaa yhteiskunnassa. "Saadakseen kaikki älyämään, kuinka kiero sellainen järjestelmä on", hän lausuu, "tarvitsee vain sanoa, että tämän järjestelmän mukaan eivät Rousseau, Corneille eikä Mably olisi olleet vaalikelpoisia." Ja kääntyen pappien puoleen, joiden joukosta vain muutamia ääniä oli kohonnut hopeamarkan suhteen tehtyä päätöstä vastaan, hän jatkoi:
"Ja te halveksittavat, yksinkertaiset papit, ettekö te ymmärrä ettei teidän Jumalanne voisi olla vaalikelpoinen; ja Kristuksen, jonka te saarnastuolissa kohotatte Jumalaksi, hänet te karkoitatte alhaisimman roskaväen joukkoon seisoessanne puhujalavalla. Ja te tahdotte, että minun pitäisi kunnioittaa teitä, jotka palvelette proletaarien jumalaa, joka ei edes ollut aktiivinen kansalainen. Miksette te kunnioita sitä köyhyyttä, jonka hän on aateloinut? Ja mitä te oikeastaan tarkoitatte tuolla 'aktiivisella kansalaisella', jota te yhä toistelette? Aktiivisia kansalaisia ovat ne, jotka ovat valloittaneet Bastiljin, ne, jotka kyntävät maata, kun sen sijaan laiskiaiset, niin hyvin papistoon kuin hoviin kuuluvat, huolimatta suurista maatiluksistaan, ovat vain toimettomia kasveja, verrattavia siihen puuhun evankeliumissa, joka ei kantanut mitään hedelmiä ja sentähden oli tuleen heitettävä."
Myöskin Loustallot, joka muutoin edusti tyyntä vakavuutta, muuttui ivalliseksi ruvetessaan puhumaan tästä aineesta.
"Minä odotan", hän lausui, "saavani vastaisissa vaalikokouksissamme kuulla seuraavanlaisen dialogin: – Hyvä herra, ehdoitan teille edusmieheksi herra M:n. Te tunnette hänet, ja tarvitsee vain mainita hänen nimensä kootakseen hänen ympärilleen kaikki äänestysliput."
– Hän ei maksa hopeamarkkaa vastaavaa veroa.
– Niin, se on totta. Hän on tyytynyt vaatimattomiin tuloihin ja pitänyt huolta vain opinnoistaan, mutta tehnyt sen sellaisella menestyksellä, että hän on tunnettu koko Europassa.
– Se on yhdentekevää, eihän hän maksa hopeamarkkaa.
– Hän on menestyksellä hoitanut useita julkisia virkoja.
– Se on kyllä hyvä, mutta hän ei maksa hopeamarkkaa.
– Teille ei varmaan liene tuntematonta, että useat Europan hallitsijat ovat koettaneet houkutella häntä valtioihinsa, tarjonneet hänelle korkeita virkoja ja suuria omaisuuksia, mutta isänmaanrakkaudeltaan hän ei ole voinut jättää Ranskaa.
– Se on kyllä ihmeteltävää, mutta hän ei maksa hopeamarkkaa.
– Hallitus kyllä tuntee hänen arvonsa, sillä se on koettanut ostaa häntä, mutta turhaan, vaikkapa hän olikin täysin tietoinen siitä, että se voi tapahtua ilman että hänen senkautta tarvitsi komprometteerata itseään.
– Hän on tehnyt velvollisuutensa. Mutta hän ei maksa hopeamarkkaa.
Loustallot lopettaa artikkelinsa suorastaan kehoittamalla Ludvig XVI:tta peruuttamaan kansalliskokouksen päätöksen:
"Oi Ludvig XVI, sinä, joka olet palauttanut Ranskan vapauden! Katso, kolmeneljännestä sinun kansastasi on suljettu pois kansalliskokouksesta hopeamarkkasäädöksen kautta. Pelasta ranskalaiset niin hyvin orjuudesta kuin sisällisestä sodasta. Pyhitä suspensiivinen kielto-oikeutesi käyttämällä sitä kerrankin kunniakkaasti! Sinä, joka olet kansan oikeuksien säilyttäjä, puolusta niitä sen edustajain järjettömyyttä, kevytmielisyyttä, erehdyksiä ja rikollisuutta vastaan – sano heille, kun he pyytävät vahvistustasi näille säädöksille: Kansakunta on täysivaltias, minä olen sen tahdon ylin toimeenpanija, te olette vain sen käskyläisiä ettekä sen tai minun mestareitani."
On tosin luultavaa että näitä kirjoituksia luettiin, mutta tuskin lienee uskottavaa että ne tekivät mitään suurempaa vaikutusta. Vasta kaksi kuukautta myöhemmin, 17 p. jouluk. 1789, päätti Henrik IV -niminen aluepiiri neuvotella muiden piirien kanssa ja kehoittaa näitä yhteisesti lähettämään rukouksen Ludvig XVI:lle, että tämä kieltäytyisi vahvistamasta hopeamarkkasäädöstä. Ei kuitenkaan näy merkkiäkään siitä, että muut piirit olisivat ottaneet huomioonsa tämän kehoituksen, joka niin hyvin soveltui Mirabeaun käsitykseen että kuninkaan tuli käyttää kielto-oikeuttansa kansaa koskevain etujen vahvistamiseksi. Mutta joka tapauksessa pani joukko piirejä kukin itsekseen vastalauseensa mainittua säädöstä vastaan.
Hopeamarkkaa vastaan virinnyttä liikettä edisti ja auttoi innolla eräs tämän ajan etevimpiä ajattelijoita, Condorcet. Hänkin oli alussa puoltanut sensusjärjestelmää, hänkin oli muuttanut mielipiteensä nähtyään vallankumouksen ensimäisistä tapauksista, ettei kansa pysynyt välinpitämättömänä vallankumouksellisen liikkeen suhteen. Condorcet oli jäsenenä kommuunissa ja puheenjohtajana siinä komiteassa, jolle oli uskottu ehdoituksen tekeminen uuden kunnallishallinnon järjestämiseksi. Puheenjohtajana tässä komiteassa hän 12 p. jouluk. 1789 luki julki memorialin, jossa hän huomautti sitä ristiriitaa, mikä vallitsi siinä että oikeusjulistus vahvisti kaikkien tasa-arvoisuuden, mutta sensusjärjestelmä puolestaan eroitti kansalaiset useihin eri luokkiin, ja jossa hän muitta mutkitta pyytää hopeamarkkasäädöksen peruuttamista. Tämä asiakirja esitettiin kommuunille, joka ei kuitenkaan aluksi osoittanut mitään erityistä harrastusta asian suhteen.
Sen sijaan toimivat piirit edelleen omin päin. Tammikuussa 1790 kutsui Saint-Jean-en-Grèven piiri kokoon kokouksen, jossa oli läsnä edustajia useista muistakin piireistä. Nämä toimittivat 8 p. helmik. 1790 adressin, jota tosin ei allekirjoittanut useampi kuin 27 noista 60 piiristä, mutta jonka varmaan useammat hyväksyivät enemmistön mielipiteen ilmauksena. Tässä adressissa rukoiltiin kansalliskokousta ei ainoasti lakkauttamaan määräystä hopeamarkasta ja kansalliskokoukseen vaalikelpoisuuden korkeista ehdoista, vaan myös hylkäämään ylipäänsä jokaisen sensusjärjestelmän. Anojat selittivät kokonaan luonnottomiksi että yhteiskunnassa olisi neljä luokkaa: 1) vaalikelpoiset kansalliskokoukseen, 2) vaalikelpoiset hallinnollisiin kokouksiin, 3) vaalikelpoiset primeerikokouksiin ja 4) kuten anomuksessa lausuttiin – se luokka, jolla ei ollut mitään etuoikeuksia, vaan joka oli taivutettu lain alaiseksi, lain, jota se ei ollut luonut eikä vahvistanut, ollen vailla kaikkia niitä oikeuksia, joita kansa kokonaisuudessaan omisti.
Helmikuun 9 p:nä tosin eräs lähetystö toi tämän adressin kansalliskokoukseen, mutta se palautettiin hallitusmuotokomiteaan, ja kun viimemainittu ei antanut mitään ilmoitusta asiassa, ei adressi saavuttanut mitään merkitystä käytännössä. Yhtä vähän huoli kansalliskokous siitä, että lähetystön puheenjohtaja seuraavana päivänä mitä itsepintaisimmin kirjallisesti anoi saada esittää asiansa, tai siitä että muutamia päiviä myöhemmin työmiehet Saint-Antoinen esikaupungissa lähettivät 27:llä nimellä varustetun adressin, joka tarkoitti panna vastalauseen aktiivisten ja passiivisten kansalaisten välistä eroa vastaan ja pyytää että, jos tätä eroa ei voitaisi poistaa, kaikkien välillisten verojen sijaan pantaisiin välittömät verot, jotta kaikki muuttuisivat aktiivisiksi kansalaisiksi. Anojat vakuuttivat että koko etukaupungin kaikki työmiehet olivat yhtä mieltä heidän kanssaan. Mutta kansalliskokous jätti tämänkin pyynnön varteen ottamatta.
Ensi kerta oli uutta vaalijärjestystä sovellettava käytännössä tammi- ja helmikuussa 1790, jolloin vaalit oli pidettävä uutta kunnallishallintoa varten. Kaikkialla synnytti uusi laki suunnatonta suuttumusta etupäässä sentähden, että jokainen kunnallishallitus oli saanut oikeuden itse ilmoittaa maksimiarvon päivän työpalkoille, samalla kun minimiarvo oli määrätty 20 soliksi, s. o. 1 livreksi. Ensiksi oli luonnollisesti suurena haittana se seikka, ettei päivän työpalkkaa tarkoin määrätty, sillä siitä johtui että se, joka oli vaalikelpoinen yhdessä paikassa, ei ollut vaalikelpoinen toisessa, ja että kaikki vetäytyivät kaupungeista maaseudulle, jossa työpalkat laskettiin alemman määrän mukaan. Minimiarvon määrääminen niin korkealle kuin 20 soliksi oli myös erehdys. Sillä useissa seuduissa ei voitu saada kokoon riittävää lukua valitsijoita, jotka maksoivat 60 solia veroa. Seuraus tästä oli määrän aivan mielivaltainen alentaminen, niinpä se eräässäkin paikassa alennettiin 20 solista 6 soliin, siitä yksinkertaisesta syystä, että jos se olisi ollut korkeampi, olisi ollut vain 12 vaalikelpoista henkilöä, kun kuitenkin tarvittiin 19 muodostamaan kunnallishallitusta.
Sitäpaitsi tämä laki johti seurauksiin, joita ei oltu voitu edeltäpäin laskea. Niinpä esim. kirjoittaa tähän aikaan eräs maalla asuva kirurgi, että hänellä oli nuori poika, jolle hän oli tahtonut antaa huolellisen kasvatuksen, mikä kuitenkin silloisissa olosuhteissa oli mahdotonta, koska hänen omaisuutensa siten vähenisi sellaisella tavalla, ettei hänen poikansa suureksi tultuaan voisi ajatellakaan pääsevänsä vaalikelpoiseksi. Hän sentähden piti parempana tehdä hänestä vaalikelpoisen ja kasvattaa hänet tietämättömyydessä.
Ne äänet, jotka maaseudulla napisivat uutta vaalijärjestystä vastaan, olivat kuitenkin perin harvat, ja useimmilla tahoilla se otettiin vastaan luonnollisena asiana ja välttämättömänä pahana. Tälläkin kerralla lähti vastustus Pariisista.
Vasta kun nähtiin sensusjärjestelmä toteutettuna käytännössä, alettiin käsittää siinä piilevää epäkäytöllisyyttä ja nurinkurisuutta, ja vasta silloin alettiin ymmärtää sanojen aktiivinen ja passiivinen kansalainen todellista sisällystä. Suurta suuttumusta herättikin eräs säädös, joka annettiin 20 p. huhtik. 1790 uuden lain täydentämiseksi, ja joka tarkoitti, että suoranaiset verot olisi laskettava itse kunkin maksettavan vuokran mukaisesti. Sillä kun vuokrat tähän aikaan olivat verrattain halvat, joutui ainoasti pieni osa vaalikelpoisiksi – ollakseen vaalikelpoinen kansalliskokoukseen täytyi näet maksaa vuokraa 750 livreä tai siitä yli, mutta useimmat ihmiset, jotka asuivat hyvin, asumatta silti ylellisesti, eivät maksaneet huoneuksistaan niin paljoa.
Vetoomalla näissä suhteissa vallitsevaan epäkäytöllisyyteen ja soveltumattomuuteen Condorcet vihdoin 19 p. huhtik. 1790 sai aikaan, että kommuuni päätti, että se memoriali, jonka hän tästä asiasta oli kirjoittanut ja joka on mainittu edellisessä, oli esiteltävä kansalliskokoukselle. Seuraavana päivänä tapahtui esitys, mutta Condorcetin memoriali ei nytkään herättänyt mitään huomiota, kansalliskokous vain kuunteli sitä ja tyytyi senjälkeen pöytäkirjaansa merkitsemään, että se todella oli julkiluettu.
Mutta toiselta puolen näytti siltä kuin olisi viha sensusjärjestelmää vastaan päivä päivältä yhä enemmän kasvanut. Sanomalehtien sävy muuttui yhä uhittelevammaksi ja kiivaammaksi, milloin tuli puhe tästä asiasta. Kesäkuun 30 p:nä 1790 oli Maratin sanomalehdessä luettavana muka passiivisten kansalaisten nimissä tehty rukous – "18 miljonan passiivisen kansalaisen", sanoo Marat.
"Mitä me olisimme voittaneet", sanotaan siinä, "hävittämällä sukuaatelin, jos se korvataan rahaylimystöllä. Ja jos me joudumme huokailemaan näiden uusien nousukasten ikeen alla, niin melkeinpä olisimme pitäneet parempana säilyttää entiset etuoikeutetut säädyt." Ja hän kääntyy sitten suoraan yhteiskunnan rikkaiden puoleen. "Vaviskaa meitä", hän huutaa heille, "sillä kun te kiellätte meiltä kansalaisoikeuden meidän köyhyytemme perustuksella, voi helposti tapahtua että me korvaamme sen riistämällä teiltä ylenkylläisyytenne. Vaviskaa meitä, sillä vääryyksienne kautta te revitte rikki meidän sydämemme. Vaviskaa antaessanne meidän vaipua epätoivoon ja jättäessänne meille ainoaksi keinoksi kostaa teille. Ja muutoin, anastaaksemme teidän paikkanne ei meidän tarvitse muuta kuin istua kädet ristissä. Pakoitettuina auttamaan itseänne omin käsin ja viljelemään vainioitanne te tulisitte meidän vertaisiksemme, mutta meitä vähempilukuisina te tuskin voisitte toivoa saavanne poimia työnne hedelmiä? Meidän epätoivostamme välttämättömästi johtuvan vallankumouksen, sen te kyllä vielä voitte estää. Tehkää meille oikeutta, älkääkä rangaisko meitä kauemmin siitä pahasta, minkä te itse olette tehneet."
Marat on tällä kirjoituksellaan osoittanut olevansa ensimäinen, joka suoraan ja selvästi on esittänyt sosiaalisen problemin. Mutta emme näe merkkiäkään siitä että tätä kirjoitusta olisi millään tavalla otettu huomioon; sitä ei edes mainittu muissa lehdissä.
Edellisestä näkyy, ettei ajatus yleisestä äänioikeudesta lähtenyt kansan omasta keskuudesta. Kansa näet ei ollut kyllin valpas ymmärtämään kadottavansa jotakin hyväksymällä kansalaisten hajoittamisen aktiivisiin ja passiivisiin. Mitä tulee työmiesluokkaan, oli se tähän aikaan paljoa vähempilukuinen kuin meidän päivinämme. Se ei muodostanut mitään erityistä puoluetta, ja työmiehet eivät muutenkaan suinkaan olleet riittävästi hereillä tai riittävästi rohkeita voidakseen panna vireille liikkeen sensusjärjestelmää vastaan. Voidaan sanoa koko alemmasta kansasta ennen vuotta 1791, että se oli antiaristokraattinen, mutta ei silti demokraattinen, että se oli patrioottinen, mutta ei silti vallankumouksellinen. Ne olivat, kuten jo olemme huomauttaneet, yksityisiä henkilöitä, jotka ensiksi puolustivat yleisen äänioikeuden asiaa: kansalliskokouksessa Robespierre, Buzot ja Grégoire, kansalliskokouksen ulkopuolella Marat, Loustallot, Desmoulins ja Condorcet.
Samoin olemme myös jo huomauttaneet, ettei mitään yhteenliityntää ollut olemassa näiden henkilöiden välillä, vaan työskentelivät he kukin itsekseen neuvottelematta toistensa kanssa. Mutta alussa vuotta 1791 syntyi todellinen pieni kansanvaltainen puolue, joka ohjelmaansa heti alusta pitäen kirjoitti yleisen äänioikeuden. Sieluna tässä puolueessa oli eräs nainen, jonka nimi on vähän tunnettu. Se oli Louise Robert, Tiedeakatemian jäsenen Kéralion tytär ja naimisissa kunnollisen sanomalehtimiehen Robertin kanssa. Itsekin hän oli kirjailijatar ja toimitti pientä sanomalehteä, jolla aikoinaan oli hyvin suuri arvo. Juuri hänen salonkiaan tuo pieni kansanvaltainen puolue piti kokouspaikkanaan, samalla kun sillä oli toimeliaimpana tukenaan nuo v. 1790 syntyneet n. s. Veljeysklubit. Nämä klubit olivat äärimäisen radikaalisia, ja niiden toiminta tarkoitti pääasiassa herättää alhaisinta kansaa, passiivisia kansalaisia, tietoisuuteen oikeuksistaan ja levittää heidän keskuuteensa ajatusta yleisestä äänioikeudesta.
Tämä pieni puolue oli alussa sangen vähän tunnettu ja sangen vähän kansanomainen, ja jonkun aikaa oli demokraattien vaikeakin istuttaa aatteitaan alempiin kansankerroksiin. Mutta vähitellen onnistui heidän, osaksi populäärikokousten ja veljeysklubien, osaksi yksityisten keskustelujen ja yksityisen propagandan avulla saada aikaan, että viha sensusjärjestelmää vastaan käy melkeinpä yleiseksi. Yhä enemmän alkavat sanomalehdet nousta sitä vastaan, ja päivä päivältä kasvaa liike, jonka päällikkö ja etevin johtaja nyt ei ole kukaan muu kuin Robespierre.
Huhtikuussa 1791 painatti Robespierre erään puheen, jonka hän oli aikonut pitää kansalliskokouksessa, mutta sitten jättänyt pitämättä, ja jossa hän ehdoitti annettavaksi säädöksen, missä yleinen äänioikeus julkisesti julistettaisiin. Ne todisteluperusteet, jotka hän toi esiin, olivat sekä uusia että kaunopuheisia. Kumotakseen tavallisen puhetavan, että muka ne, joilla ei ollut mitään omaisuutta, eivät voineet erityisesti harrastaa yhteiskuntajärjestyksen pysyttämistä ja lakien arvossa pitämistä, hän sanoo että koko maailma on omistaja.
"Eikö köyhä ole karkeiden vaatteidensa omistaja? Eikö köyhällä ole niin hyvin henkensä kuin vapautensakin, joita laki suojelee, ja eikö hän siten johdu harrastamaan lakien pyhänä pitämistä? Sen sijaan että häntä kohdeltaisiin kansalaisena, hänet asetetaan rikoksellisten arvoluokkaan. Sillä itse asiassa rangaistaan juuri suurimmat kaikista rikoksista kansalaisoikeuden riistämisellä. Siten asetetaan esim. köyhät samaan kategoriaan kuin isänmaankavaltajat. Ja isänmaan kavaltajilla on joka tapauksessa se etu, että he voivat hankkia takaisin kansalaisoikeutensa, kun sitävastoin köyhät eivät sitä voi, mistä käy selville että köyhiä kohdellaan vieläkin huonommin kuin isänmaankavaltajia."
Hän puhuu hyvin kauniisti kansasta ja pitää siitä niin kauniin ylityspuheen, ettei se ennen liene sellaista saanutkaan osakseen.
"Ei ole", hän lausuu, "oikeastaan mitään niin hyvää ja niin oikeaa kuin kansa, kun sitä ei vain panna alttiiksi millekään sorrolle. Se on kiitollinen vähimmästäkin huomiosta, vähimmästäkin hyvyydestä, jota sille osoitetaan, vieläpä pahastakin, jota sille ei tehdä. Kansassa tavataan karkean pinnan alla avoin ja rehellinen sielu, hyvä arvostelukyky ja voima, jollaista saa turhaan etsiä siitä luokasta, joka halveksii kansaa. Kansa pyytää vain mikä sille on tarpeellista; se tahtoo saada vain rauhallisuutta ja oikeutta. Kansan etu on yleinen etu; rikkaiden etu on yksityinen etu. Ja kuitenkin te tahdotte tehdä kansan täysin mitättömäksi ja rikkaat kaikkivaltiaiksi!"
Tämä kirjoitus herätti paljon huomiota. Se luettiin julki cordelierien puhujalavalta 20 p. huhtik. 1791 ja toinen painos päätettiin julkaista siitä ilmoituslehden muodossa. Klubi kehoitti sitäpaitsi ei ainoasti kaikkia populäärisiä klubeja lukemaan sen julki istunnoissaan, vaan vieläpä jokaista perheenisää istuttamaan sen opetuksia vaimoonsa ja lapsiinsa. Eräs toinen klubi, joka kuului veljeysklubeihin, kunnioitti Robespierreä kiitosadressilla. Tuntuukin siltä kuin Robespierren suunnaton kansansuosio olisi johtunut tästä hetkestä.
Näyttää siltä kuin tämän jälkeen kansanvaltainen liike melkoisesti lisääntyisi. Ja etusijassa sillä oli pesäpaikkansa cordelieri-klubissa. Tämä klubi kyllä alistui annettujen säädösten alaiseksi, mutta selitti samalla 30 p. toukok. 1791 ei enää kauemmin aikovansa suvaita annettavan säädöksiä, jotka kokonaan sotivat oikeusjulistusta vastaan. Sen ohella klubi nimitti kuusijäsenisen komitean, jonka tuli tarkastaa kansalliskokouksen antamia lakeja, verrata niitä oikeusjulistukseen ja – jos jotakin oli muistuttamista niitä vastaan – esittää valituksensa kansalliskokoukselle. Tämä päätös lähetettiin kaikille piireille ja populäärikokouksille kehoittamalla näitä yhtymään siihen. Tokko tämä komitea ollenkaan oli toimessa, on tietämätöintä; ei ole näet mitään, joka viittaisi siihen. Cordelierit menevät kuitenkin vieläkin pitemmälle päättäessään kesäkuussa 1791 pyytää ei ainoasti kansalliskokousta varten määrättyjen vaalikelpoisuus-ehtojen poistamista, vaan myös kaikkien vastaisten lakien alistamista kansan vahvistettavaksi.
Liike sai uutta vauhtia primeerikokousten kokoonkutsumisesta 15 p. kesäk. 1791. Useat jäsenet eivät ollenkaan ottaneet niihin osaa, he kun paheksuivat sensusjärjestelmää, ja monet kokoukset ilmaisivat vallan avoimesti toivomuksensa yleisen äänioikeuden toimeenpanemisesta. Yksityiset seurat julkaisivat myös tässä tilaisuudessa vastalauseita sensusjärjestelmässä tavattavaa naurettavaisuutta ja nurinkurisuutta vastaan, ja samanaikuisten todistusten mukaan oli liike sensusjärjestelmää vastaan tähän aikaan jotenkin yleisesti levinnyt.
Sitä todistavatkin ne monet puheet, joissa yleinen äänioikeus selitettiin aivan välttämättömäksi, ja anomukset, joissa oli samansuuntainen sisällys. Suurin merkitys oli kuitenkin sillä anomuksella, jonka veljeysklubien keskuskomitea Robert-puolisojen ehdoituksesta hyväksyi samana päivänä, jolloin populääriset kokoukset kokoontuivat. Se kuului seuraavasti:
"Me allekirjoittaneet, yhtyneinä keskuskomiteaksi pääkaupungin eri veljeyskokousten puolesta, jotka valvovat yleisön hyvää, olemme tulleet vakuutetuiksi siitä, että se päivä, joka on näkevä populäärikokousten alkavaksi, on tuleva niiden puolelta lähtevän yleisen vaatimuksen merkiksi, joilta on riistetty kaikki toiveet.
"Isänmaan isät! Ne, jotka tottelevat sellaisia lakeja, joita he eivät ole laatineet eivätkä vahvistaneet, ne ovat orjia. Te olette selittäneet ettei laki voi olla muuta kuin yleisen tahdon ilmaus, mutta kansan enemmistön muodostavat sellaiset kansalaiset, joita te kumma kyllä kutsutte passiivisiksi. Jollette te määrää tarkoin päivää, jolloin koko kansa vahvistaisi lait, jollette te lakkauta sitä julmaa eroa veljien muodostaman kansan välillä, jonka te olette panneet toimeen hopeamarkka-laillanne, jollette anna ikiajoiksi kadota noiden vaalikelpoisuuden eri asteiden, jotka niin häpeällisesti loukkaavat oikeusjulistusta, silloin on isänmaa vaarassa. Heinäkuun 14 p. 1789 oli Pariisilla kansallinen 300,000 aseellinen miehen suuruinen sotavoima, kun sen sijaan kunnallishallituksen julkaisema aktiivinen luettelo sisältää ei täyteen 80,000 nimeä. Verratkaa ja päättäkää!"
Tämän anomuksen allekirjoittivat 13 populäärikokousten presidenttiä. Vaikkapa se annettiin kansalliskokoukselle, jäi se siellä lukematta, mutta anojat korvasivat vahinkonsa naulaamalla sen luettavaksi ympäri Pariisia.
Kaksi piiriä seurasi esimerkkiä. Toinen oli Théâtre-français-piiri, jonka anomus, ollen m. m. Dantonin ja Camille Desmoulin'in työtä, oli näin kuuluva:
"Maan isät, peruuttakaa omat säädöksenne! Laki on yleisen tahdon ilmaus, me näemme tuskalla että ne, jotka pelastivat isänmaan 14 p. heinäkuuta ja silloin uhrasivat henkensä pelastaaksensa teidät teitä uhkaavasta vaarasta, eivät ole minkään arvoiset populäärikokouksissa.
"Käskeä kansalaisia tottelemaan lakeja, joita he eivät ole laatineet eivätkä vahvistaneet, on sama kuin tuomita juuri ne orjuuteen, jotka ovat kukistaneet sortovallan. Ei, ranskalaiset eivät tule sietämään sellaista; me, aktiiviset kansalaiset, emme tahdo sitä. Te juuri olette sijoittaneet kansalaisoikeuden menettämisen kaikkein suurimpien rangaistusten joukkoon. Sillä rikoslaki antaa tuomarin sanoa rikolliselle: 'Maamme on todistanut teidät syypääksi häpeälliseen tekoon, sentähden teiltä riistetään oikeus olla Ranskan kansalainen.'
"Mikä sitten on se häpeätyö, johon te olette huomanneet syyllisiksi 200,000 pääkaupungin kansalaista?
"Selittää toiselta puolen, että verot on säädettävä vain kansakunnan suostumuksella – ja toiselta puolen taas sulkea pois kansalaisoikeudesta kansalaisten enemmistö, se on kansakunnan tuhoamista. Sosiaalinen problemi vaatii kaiken hallitsemista kaikkien kautta.
"Hävittäkää siis nuo säädökset, jotka loukkaavat teidän ylevää oikeusjulistustanne; antakaa meille takaisin veljemme, joiden meidän tavalla täytyy saada nauttia hallitusmuodon etuja, joita he kärsimättömästi odottavat ja joita he ovat verellään puolustaneet! Vahvistakoon koko kansa teidän säädöksenne – muutoin ei ole mitään vapautta eikä mitään hallitusmuotoa."
Tämä anomus, jonka eräs toinenkin piiri oli hyväksynyt, esitettiin 16 p:nä kansalliskokoukselle. Mutta vaikkapa tilapäinen presidentti, nuori Alexandre de Beauharnais, vaati sen lukemista, päätti kokous siitä huolimatta sivuuttaa sen vaitiololla.
Kuten olemme nähneet, oli äänioikeuskysymys vähitellen alkanut herättää yhä useampain mielenkiintoa, ja ajatus yleisestä äänioikeudesta oli syntynyt laajoissa piireissä. Tosinhan se vielä oli vain vähemmistö, joka innolla omaksui tämän aatteen, mutta sen mukaan kuin kansanvaltaiset aatteet olivat levinneet ja kehittyneet alussa vuotta 1791, voi kansanvaltainen puolue sentään toivoa aatteidensa vähitellen pääsevän voitolle. Mutta nyt sattui tapauksia, jotka ajaksi estivät kansanvaltaista liikettä ja sen sijaan, että olisivat vieneet ajatusta yleisestä äänioikeudesta eteenpäin, joutuivat ehkäisemään sitä. Tärkein niistä tapauksista oli kuninkaan pako ja kiinniottaminen lopulla kesäkuuta 1791. Kuten tunnettu tahtoi Ludvig XVI pelastaa itsensä ja perheensä lähtemällä yöllä kesäkuun 21 päivää vasten 1791 tuntemattomana ja näkemättömänä pois Pariisista paetakseen sitten ulkomaille. Mutta paon valmistelut eivät olleet tehdyt tarpeellisella varovaisuudella; kuninkaallinen perhe tunnettiin, otettiin kiinni ja vietiin takaisin Pariisiin. Tämän tapahtuman seuraukset olivat laajalle ulottuvia, ja kuten sanottu joutui se osaltaan vaikuttamaan äänioikeusasian kehitykseen.
Ensi tiedon levitessä kuninkaan paosta oli kaikki aluksi vallannut hämmästyksen ja kummastuksen tunne, sitten suuttumus ja lopuksi pelko. Mitähän nyt oli tapahtuva, kun kuningas, valtion päämies, oli jättänyt paikkansa? Oltiin vielä niin tottuneita tähän päämieheen, ja huolimatta kaikesta mitä puhuttiin kuninkaan vähäpätöisyydestä, hänen tasa-arvoisuudestaan muiden kansalaisten kanssa ja hänen alistamisestaan kansakunnan alle, oltiin niin piintyneesti tottuneita katsomaan tähän kuninkaaseen, ettei ollenkaan voitu ymmärtää, kuinka hallitus voisi jatkua hänen poissa ollessaan. Silloin, keskellä tätä epävarmuutta, tuli kuin pommi tieto, että kuninkaallinen perhe oli otettu kiinni ja jo palaamassa Pariisiin. Koko Ranska huoahti helpoituksesta. Vaara oli siten vältetty. Niin kuningasmielistä oli kansa vieläkin pohjaltaan, ettei se hetkistäkään epäillyt ottaa Ludvigia vastaan avoimin sylin. Oli kylliksi, kunhan hän vain tuli takaisin ja astui jälleen paikalleen. Voidaan sanoa että oli melkeinpä yksimielinen toivomus, että hän jälleen astuisi valtaistuimelle ja että häntä vastedes paremmin neuvottaisiin ja järkevämmin johdettaisiin.
Huolimatta siitä että kansalliskokous 3-kuukautisen vallasta eroittamisen aikana, joka tuli Ludvig XVI:n rangaistukseksi, tottui pitämään itseään todellisena hallitsijana ja se muistakin tuntui siltä, ei tämä aika ollut omiaan millään tavoin edistämään kansanvaltaisuuden asiaa. Päinvastoin kasvoi rojalistisen puolueen rohkeus ja sen valta melkoisesti tänä aikana. Sen huomaa etusijassa niistä tapauksista, jotka sattuivat Mars-kentällä 17 p. heinäk. 1791. Silloin rojalistit kostivat patriooteille joukkomurhalla, joka vaati useita ihmishenkiä ja pitkäksi aikaa eteenpäin löi vallankumouksellisen puolueen sellaisella kauhulla, ettei se enää läheskään niin avoimesti kuin ennen uskaltanut ilmaista aatteitaan ja työskennellä tarkoitusperiensä hyväksi.
Käyttäen hyväkseen tätä asiain tilaa tekivät rojalistit kansalliskokouksessa yrityksen saada aikaan vaalisensuksessa sellaisen muutoksen, että vaalioikeutta vieläkin rajoitettaisiin. Mutta kun oli vaikea koskea niihin perustuslaillisiin säädöksiin, jotka olivat asettaneet sensusjärjestelmän, keksittiin vallan uusi keino. Katsoen siihen että yleinen mielipide yhtenä miehenä oli noussut vastustamaan kansalliskokoukseen vaalikelpoisuudeksi säätettyjä ehtoja, päätettiin kokonaan lakkauttaa säädös hopeamarkasta ja sen sijaan paljon koroittaa valitsijain veroa. Tilaisuus siihen tarjoutui, kun hallitusmuoto- artikkeleja oli tarkastettava vahvennetussa hallitusmuotokomiteassa. Tämä päätti nyt vallan yksinkertaisesti panna toimeen aiotun muutoksen sensusjärjestelmässä, ja 5 p. elokuuta esitti Thouret komitean nimessä kansalliskokoukselle ehdoituksen, että hopeamarkka poistettaisiin, mutta sen sijaan taksaa koroitettaisiin valitsijoihin nähden, kuinka paljon, sitä ei sanottu, vaan 11 p. elokuuta ehdoitti Thouret että se määrättäisiin 40 työpäiväksi.
Oli luultu etteivät demokraatit, iloissaan korkean vaalikelpoisuussensuksen poistamisesta, niin paljon kiinnittäisi huomiotaan uuteen rasitukseen eivätkä käsittäisi sen tarkoitusta. Mutta siinäpä petyttiin. Demokraatit alkoivat heti ääneen moittia tätä ehdoitusta laittomaksi ja vääräksi, ja vaadittuansa ennen kaikin voimin hallitusmuodon tarkastusta juuri tässä kohdassa, he nyt muuttuivat yhtä innokkaiksi hallitusmuodon ja vanhan vaalisensuksen puolustajiksi. Kansalliskokouksessa nousivat sekä Pétion että Robespierre ehdoitusta vastaan. Robespierre lausui että tämän järjestelmän mukaan Jean-Jacques Rousseau ei olisi kelvannut vaalimieheksi. "Ja hän on kuitenkin", lisäsi Robespierre, "valistanut ihmissukua, ja juuri hänen mahtava ja jalo neronsa on valmistanut teidänkin töitänne. Komitean periaatteiden mukaan meidän tulisi punastua pystyttäessämme kuvapatsaita henkilölle, joka ei ole voinut maksaa hopeamarkkaa." Hän vaati vanhan sensusjärjestelmän poistamista, mutta antoi samalla huomata, että hän kyllä pysyisi status quo'n kannalla, jos kerran tahdottiin pitää kiinni viimeisestä uutuudesta. Eräs toinen edusmies huomautti, että tämän vaalitavan mukaan tuskin olisi ollenkaan mitään valitsijoita maaseudulla. Korjatakseen tätä epäkohtaa Thouret esitti jälleen uuden ehdoituksen, joka vilkkaan keskustelun ja kiivaan vastarinnan jälkeen hyväksyttiin 27 p. elokuuta 1791. Sen mukaan oli vaalisensus oleva erilainen kaupungeissa ja maalla. Koroitettu sensus jäi kuitenkin pysyväksi. Seuraava artikkeli lakkautti säädöksen hopeamarkasta: "kaikki aktiiviset kansalaiset, riippumatta heidän asemastaan, työstään tai veroistaan, voidaan valita kansakunnan edustajiksi."
Tätä säädöstä ei kuitenkaan koskaan pantu toimeen. Kokous oli lykännyt sen toimeenpanon siihen ajankohtaan, jolloin jo olevat vaalikokoukset olivat uudistettavat, s. o. kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Vaalit lakiasäätävään kokoukseen tapahtuivat siten vielä vanhan järjestelmän aikana, ja kun nuo kaksi vuotta olivat kuluneet, oli koko tämä järjestelmä kadonnut. Tapausten menoon sensuksen kohottaminen valitsijoihin nähden ja hopeamarkan poistaminen eivät saaneet mitään suoranaista vaikutusta, mutta ne ansaitsevat huomiota tuloksena siitä rojalistisesta reaktsionista, joka seurasi kuninkaan pakoa.
Näyttää siltä kuin äänioikeuskysymys aina Marskentän tapauksista saakka heinäkuussa 1791 ja noin vuoden eteenpäin olisi ainoasti vähän liikuttanut mieliä. Itse asiassa kypsyi kuitenkin tämän vuoden aikana ajatus yleisestä äänioikeudesta, kuta enemmän kansanvaltaiset aatteet edistyivät. Kun kapina 10 p. elok. 1792 toi mukanaan väliaikaisen kommuunin asettamisen, toi se samalla mukanaan bourgeoisie'n kukistamisen sen hallituspaikalta ja demokratian asettamisen sijalle sitä seuraavine yleisine äänioikeuksineen. Niinpian kuin oli tehty päätös kansalliskonventin kokoontumisesta, jonka tuli tarkastaa hallitusmuotoa, päätettiin myös että konventin muodostamiseksi jokainen ranskalainen, joka oli 25-vuotias ja vuoden asunut Ranskassa sekä eli työstään, saisi oikeuden äänestää niin hyvin kommuuneissa kuin primeerikokouksissakin. - Seuraavana päivänä muodollisestikin poistettiin eroitus aktiivisten ja passiivisten kansalaisten väliltä, samalla kun määrättiin valitsijoille 21 vuoden ja valittaville 25 vuoden ikä. Vaalit eivät kuitenkaan tapahtuneet välittömillä, vaan välillisillä vaaleilla, niin että primeerikokoukset valitsivat vaalimiehet, ja vaalimiesten kokoukset vasta jäsenet kansalliskonventtiin. Ainoasti palvelijat suljettiin pois erityisen säädöksen nojalla, he kun muka olivat sidotut toisen palvelukseen. Naiset tietysti myöskin jäivät poissuljettujen lukuun.
Konventin jäsenet valittiin siten melkeinpä yleisen äänioikeuden nojalla. Poikkeuksia kyllä tavattiin eri seuduilla, mutta ne eivät riippuneet yleisen lain määräyksistä. Eräässä paikassa suljettiin pois vaaleista kaikki rojalistit; eräässä toisessa kaikki ne, jotka olivat allekirjoittaneet jonkun antirevolutsionisen anomuksen. Yhdessä ainoassa kunnassa äänestivät ainoasti aktiiviset kansalaiset. Joskaan siis sekään äänioikeus, johon vaalit konventtiin perustuivat, ei kaikkialla ollut sellainen kuin oli toivottu, niin edusti konventti kuitenkin paljon paremmin kuin sekä edelliset että seuraavat kokoukset koko Ranskan kansaa. Yleinen äänioikeus oli näet tällä kertaa ainoasti nopeasti ohimenevä episodi vallankumouksen kehityskulussa. Robespierren kuoleman jälkeen pantiin nimittäin uudelleen toimeen vaalisensus, ja vasta 1848 -vuoden vallankumous, tuo vallankumous, joka niin monessa suhteessa oli suuren vallankumouksen jatkoa ja täyttymystä, antoi Ranskalle pysyväisesti yleisen äänioikeuden aatteen.