Kuoleman hinnalla

KUOLEMAN HINNALLA

Sortokauden näytelmä

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1929.

HENKILÖT:

HUUGO STARK, kirkkoherra.
VERNER, hänen poikansa.
SAIMA, hänen tyttärensä.
JUUSO MITRUNEN, pastori.
OLLI PIRKKA, nuori lääkäri.
AARO KLEMI, kuntakokouksen esimies.
ALMA, palvelijatar.

Tapahtuu maaseudulla kevättalvella bobrikoffilaisen sortokauden aikana.

NÄYTTÄMÖ.

Kirkkoherran kansliahuone. Ulko-ovi on peräseinässä, hieman oikealla.
Sen avautuessa näkyy lasiseinäinen kuisti ja kevättalvinen pihamaa.
Peräseinässä hieman vasemmalla on pienehkö akkuna, jota varjostavat
riippakoivun oksat kuin hienosäikeinen hämähäkin verkko, mutta josta
tulvii huhtikuisen auringon kirkasta valoa. Akkunalla on pari
helakanväristä kukkaa. Vasemmalla on kaksi ovea, jotka vievät
sisähuoneisiin, ja niiden välissä kulunut sohva. Tämän yläpuolella on
pari kellastunutta painojäljennöstä. Oikealla etualalla on akkuna ja
tämän lähettyvillä työpöytä parine tuoleineen. Koko huoneen täyttää
kirkas iltapäivän valaistus.

I KOHTAUS.

Alma, riuskaliikkeinen piika, seisoo väliverhon avautuessa peräakkunan
ääressä kastellen kukkia. Hyräilee laulua, josta kuuluu seuraavia
säkeitä:

    Ja prenikat ne rinnoilla loistelivat,
    kun kuvernööri riitoilla ajoi...

    Ja ryssän ruplat ne soittelivat,
    kun kuvernööri kuomilla ajoi...

Etäältä alkaa kuulua setolkkaruplien soitto; kuulostelee, kiirehtii
vasemmalle etuovelle.

ALMA (ovelta huutaen). Neiti-iii... Saima neiti! Pastori tulee... Jo
helisevät setolkkaruplat... Neiti-iii... No, eikös se kuule... (Lähtee
menemään peräovea kohti.)

II KOHTAUS.

    Saima, nuori neito, tulee vasemmalta etuovesta.

ALMA (kääntyen peräovella). No, eikös se neiti tajua, että omaa
sulhasmiestänsä...

SAIMA. Niinkö? – Joko pastori on palannut? (Menee levottomana akkunan
luo, katsahtaa pihalle; ulkoa kuuluu pari voimakasta moniäänistä
helähdystä, hevosen pysähtyessä pihamaalle ja ravistaessa valjaitaan;
samalla aivan akkunan alta kuuluu ajomiehen voimakas "ptruuu".)

SAIMA kääntyy, jää seisomaan tuskaisen epätoivoisena.

ALMA. No mennäänkös sitä vai...?

SAIMA. En tiedä, joudanko...

ALMA. Vai olisiko minun ajeerattava tässä vielä morsianta?

SAIMA. Niin, Alma menee, minun on kiirehdittävä... rohtoja antamaan.
(Kiirehtii kuin vapautuneena vasemmalle etuovesta.)

ALMA (ikäänkuin monet arvelunsa yhtaikaa ilmaisten). Höh! (Poistuu
peräovesta; samalla kuuluu taustalla pari ovea avattavan ja lyötävän
kiinni.)

III KOHTAUS.

Juuso Mitrunen, nuorehko, mutta harvahiuksinen pappismies, tulee
peräovesta, Alma jäljessään, pysähtyy keskinäyttämölle ja viittaa
hieman kärsimättömästi Almaa poistumaan.

ALMA, joka on jäänyt seisomaan odottavana, poistuu ihmetellen höhähtäen
takaovesta vasemmalle.

MITRUNEN etenee pari askelta pöytää kohti, katsahtaa vasemmalle, menee
hiipivin askelin peräovelle ja panee sen säppiin; siirtyy jälleen
pöydän luo, jonka luona vetää taskustaan pakan lentolehtisiä, istuutuu
tuolille tyytyväinen ilme kasvoilla, mutta hätkähtää kuullessaan
liikettä vasemmalta ja työntää lehtiset kiireesti pöytälaatikkoon.

IV KOHTAUS.

Alma tulee jälleen vasemmalta takaovesta.

MITRUNEN (kiukustuneena). Mitä ne piiat täällä luuhaavat? Enkö minä jo
sanonut, että...

ALMA (riuskasti). Kappas tuota pastoria... Mutta tähän piian virkaan
kun kuuluu se aprakan homma, jotta... kahvia vai suoraanko ruokasampaa
sorttia?

MITRUNEN viittaa yhä kiukkuisemmin Almaa poistumaan.

ALMA (siirtyy ovelle; täällä kääntyen, tiukasti). Jaa mutta... Ei se
hosumisesta selkene. Kumpaa sorttia?

MITRUNEN (voitettuna). Ei kumpaakaan, Alma menee nyt vaan.

ALMA (nyökäyttäen päätään). Maailmanlopun aikoja... Keisarillisia
manihvesteja, vedenpaisumuksia ja valarikon viivoja kallioissa,
suometarlaisia, kakkaaleja, hunsvotteja ja laukkuryssiä... Ja tätä
sairautta ja syömättömyyttä alvariinsa... hvoijaa, ei maistu mikään...
(Suutahtaen, tarkoituksellisesti.) Ei vaikka ryssän limppuja paistaisi
(Poistuu tuimasti vasemmalle.)

MITRUNEN (ottaa laatikosta lentolehtisen, ryhtyy sitä silmäilemään,
katkonaisia lauseita ääneensä lukien). "... Sellainen vastarinta
ei ole Jumalan tahto." Niin sanoo kansankirkkomme päämies
paimenkirjeessään... (Seuraten sormellaan rivejä.) "Asevelvolliset
nuorukaiset." (Jälleen siirtyen loppua kohti.) "Muussa tapauksessa:
maanpako, vankila, ehkäpä Siperia..." (Hyväksyvästi.) Juuri niin.
(Kuuluu koputus ulko-ovelta; säpsähtää, työntää lehtisen laatikkoon;
ovea riuhtaistaan.) Ash, kuka siellä nyt taas! (Nousee, menee
avaamaan.)

V KOHTAUS.

Olli Pirkka, nuori lääkäri, talvisessa urheilupuvussa, vetää oven
reippaasti auki, jolloin Mitrunen, joka on tarttunut kädensijaan, on
kompastua tulijan syliin.

PIRKKA (tarttuu nauraen pastoria käsivarresta, työntää syrjemmälle,
astuen sisään). No, no, pastori... (Ivallisesti.) Malttia! (Nauraen.)
Sehän on kai sitä suometarlaisten valttia?

MITRUNEN (nolostuneesti). Minä tuota... Kun sillä tavalla...
(ärtyvästi) riuhtaisette.

PIRKKA (lyöden pastoria olkapäälle). Jaa, jaa, ne sulhasmiehet! Joka
ovella muka sylinanti ja rakkaus...

MITRUNEN (koettaen hillitä kiukkuaan). Jos herra tohtori on tullut
katsomaan sairastamme... (Viittaa kehoittavasti vasemmalle etuoveen;
menee työpöydän luo istumaan.)

PIRKKA (istuutuen sohvalle). Sairaskäynnillä kävin jo aamupäivällä.
Muuten: tuo hyvän ruustinnamme sairaus, tuo degeneratio cordis, on
ennenkaikkea sielun sairautta. (Tiukasti.) Punnitkaa tämä tarkasti
omantuntonne vaakalaudalla, herra pastori.

MITRUNEN (halveksivasti). Tätäkö solvausta olette tullut minulle
sanomaan?

PIRKKA. En oikeastaan. Tiedättehän itse, sanomattakin, että kun te
apulaispappina kuulutitte laittomat asevelvollisuuskutsunnat, veditte
tämän pappilan ylle häpeän, jota rouva Magdan heikko sydän ei voinut
kestää.

MITRUNEN (tavoitellen arvokkuutta). Minkä tein oman esimieheni
suostumuksella...

PIRKKA (väliin). Mutta ei käskystä!

MITRUNEN. Käskystä tai ei, siitä olen vastuussa rovastille,
arkkipiispalle ja keisarille...

PIRKKA (nousee, astuu Mitrusen eteen; vakavasti). Eikö mistään
isänmaalle?

MITRUNEN (haparoiden, ulkokultaisesti). Me kirkonmiehet... me
täytämme vain hengellisen virkamme emmekä aio sekaantua maallisiin
turhuuksiin... emme ainakaan teidän politiikkanne... (kähyisesti)
käärmeenpesään.

PIRKKA (vetää taskustaan pari lentolehtistä; heilauttaen näitä
kädessään). Entäs nämä? Mistä ovat tulleet nämä likaiset lehdet, joissa
ratsastetaan jumalansanalla ja arkkipiispan hiipalla, selitetään
perustuslakia kuin piru raamattua, uhkaillaan tietämättömiä
maalaisnuorukaisia vankeudella ja Siperialla ja loppujen lopuksi
siunataan ryssäläinen valankaava, jossa suomalainen sotilas pannaan
"suutelemaan ristiä" – panimajete-li vyi? – suutelemaan ristiä
ryssäläiskatoliseen tapaan? En olisi uskonut, että kirkko myö
isänmaansa lisäksi vielä oman luterilaisen uskontonsa!

MITRUNEN (nousten). So-soo, vähän säysymmin, nuori herra! Näyttää
olevan yksinkertaisesti hallituspuolueen kannanilmaisu.

PIRKKA. Niin on. Puuttuu vain Bobrikoffin allekirjoitus.

MITRUNEN (ivallisesti). Voitte hakea sen siihen Helsingistä eikä
täältä, pappilan kansliasta.

PIRKKA (tuimasti). Te olette Bobrikoffin kätyri tässä pitäjässä ja
teidän on (heilauttaen lehtisiä) näistä vastattava vielä tänä iltana
asevelvollisten nuorukaisten edessä...

MITRUNEN (kiukustuneena). Enkö minä jo sanonut, että...

PIRKKA (purevasti). Epäilemättä... Sanoitte pysyvänne poissa
"politiikan käärmeenpesästä". Mutta tosiasia on, että nämä lehdet olen
saanut eräiltä nuorukaisilta, joille te olette niitä tyrkyttämällä
tyrkytellyt, vaatien koko papillisella arvovallallanne heitä saapumaan
laittomiin kutsuntoihin.

MITRUNEN (poissa suunniltaan). Uskallatteko te väittää, että...

PIRKKA. Teitäkö valehtelijaksi! Uskallan. Ja vielä enemmän! Te olette
kiipijä alhaisinta lajia. Te odotatte vain sitä hetkeä, jolloin
ryssäläistyvä senaatti antaa keisaripitäjien rovastinpaikat
nöyräselkäisille palvelijoilleen ja pääsette – kukaties – vielä
piispanistuimelle – "ristiä suutelemalla".

MITRUNEN (menee peräovelle; tämän avattuaan, hillityin äänin, mutta
uhkaavasti). Poistukaa täältä ajoissa tai...

PIRKKA. Tai santarmit niskaan! Niinkö? (Viitaten vasemmalle.) Tuolla on
telefooni. Soittakaa kaupunkiin, ja tuossa tuokiossa on täällä sekä
poliisit että santarmit... Kasakoita on tilattavissa vain Helsingistä.

MITRUNEN (on siirtynyt etualalle; osoittaen avattua ovea, jäykästi).
Tuossa on ovi!

PIRKKA (menee ovelle, sulkee sen rauhallisesti). Ei mitään
takaportteja, herra pastori. Kevätrouta on tänä vuonna Suomenmaassa
hengenvaarallista. Me jatkamme, sillä tämä pitäjä on pelastettava
maankavalluksen häpeästä.

MITRUNEN. Lainkuuliaisuuden taakasta, tarkoititte kai sanoa... Mutta
siihen tarvitaan vähintään anarkistin-pommeja ja suuri varasto.

PIRKKA. Niitä kyllä riittää. (Kopeloi taskujaan; puoliksi nauraen,
puoliksi peloittaen.) Ja teitä varten on varattu aivan erikoispommi.
Ettekö usko? Kuulkaa siis. – Haluan tavata oitis teidän morsiamenne.

MITRUNEN (epäluuloisena). Ja missä asiassa? Jos saan luvan kysyä...

PIRKKA. Hänelle ja minulle sangen tärkeässä asiassa. (Teennäisen
kohteliaasti.) Hänen sulhasensa luottanee kihlattunsa järkkymättömään
uskollisuuteen, huolimatta...

MITRUNEN. Mitä? Huolimatta? Ja mistä huolimatta? (Pirkan nauraessa.)
Vai niin. Te aiotte siis solvata kaiken lisäksi minun morsiantani...

PIRKKA. Ainoastaan teitä, herra pastori.

MITRUNEN (huitaisee suuttuneena, kävelee kiivaasti, palaa Pirkan luo,
ei näytä löytävän sanoja, puhahtaa halveksivasti, siirtyy vasemmalle;
kuin kokonaan muuttuneena). Mitä suurimmalla mielihyvällä välitän
pyyntönne neiti Starkille, herra tohtori.

PIRKKA (Mitrusen lähtiessä; ivallisen halveksivasti). Oo, ecclesia
militans!

MITRUNEN katoo etuovesta vasemmalle.

PIRKKA siirtyy peräakkunan luo, jää katselemaan ulos.

VI KOHTAUS.

Saima tulee vasemmalta etuovesta.

SAIMA (rientää kuin paeten ja turvaa etsien Pirkan luo). Mikä hänen on?
Hän käski minut tänne... vihaisesti ärjähtäen.

PIRKKA (leikillisesti). Herra pastorin on vain hieman vaikea minua
sietää. (Peitetyn kiihkeästi.) Etsin hänen morsiantaan liian useasti...

SAIMA rientää oikealle ja jää hämmentyneenä tuijottamaan akkunasta.

PIRKKA (lähestyen). Loukkasinko teitä?

SAIMA. Ette... Kauhistuin itseäni, sillä... ilostun teidän tulostanne
liian nopeasti ja... liian paljon.

PIRKKA (ottaen Saimaa kädestä; rehdisti). Luottakaa minuun. Enempää en
tällä hetkellä rohkene pyytää. Mutta nyt on meille molemmille tärkeää,
että voitamme isänne asiamme puolelle.

SAIMA. Oi, jospa tietäisitte! Isäni, tuo hyvä isäni, hän on
murtumaisillaan. Hän tutkii itseään, kyselemistään kyselee: Oliko
oikein kuuluttaa kutsunnat saarnatuolista? Oliko se pakko? Oliko se
velvollisuus? Oliko se isänmaan onneksi vai onnettomuudeksi? Niin hän
kyselee eikä löydä selvyyttä. Ja minä, ymmärtämätön tyttö, minä tiedän
vielä vähemmän, ketkä teistä ovat oikeassa. Sulhaseni...

PIRKKA (rauhoittaen). Kas niin, kas niin... Istutaanpa tänne.
(Istuutuvat sohvalle.) Luotatteko veljeenne... Verneriin?

SAIMA. Veljeäni olen ihaillut pienestä tytöstä saakka. Hän on niin
huima ja rohkea ja tinkimätön. Mitä ikinä hän tekee, on oikein tehty.
En luota kehenkään niin paljon kuin häneen ja... (Kääntyy poispäin kuin
säikähtyen.)

PIRKKA. Kuin minuun! Sanokaa se, sanokaa...

SAIMA. En tiedä, en tiedä...

PIRKKA (palavasti). Neiti Saima, te ette tunne vielä omaa sydäntänne.
Se kuuluu siihen maailmaan, jossa miehet uhraavat tulevaisuutensa,
asemansa, itsensä ja nousevat kuoleman hinnalla sortoa vastaan,
viimeiseen mieheen saakka, jos tarvitaan.

SAIMA. Niin, mitä tiedän minä. Minulle on opetettu kuuliaisuutta,
nöyryyttä, vaikenemista ja... varjossa istumista. (Katkerasti.)
Varsinkin näinä parina vuotena, kihlausaikanani...

PIRKKA. Niin, niin... Mutta nyt te nousette kaikkea tuota vastaan.
(Leikillisen rohkaisevasti.) Meistä tulee salaliittolaisia... teistä,
Verneristä ja minusta, ja me teemme ihmeitä, saatte nähdä.

SAIMA (innostuen). Millä tavalla? Kertokaa...

PIRKKA (ottaen esiin kirjeen). Kas, tässä on teille Verneriltä kirje,
mutta yksin teille. Siinä on myös isällenne eräs sanoma, joka teidän on
varovasti ja oikealla hetkellä hänelle ilmoitettava. Mutta muistakaa,
ei kenellekään muulle. (Nousee.) Lukekaa se heti ja kätkekää tarkasti,
luotan teihin.

SAIMA (on noussut kätkien kirjeen povelleen). Kuinka pettäisin
teidän... ja veljeni luottamuksen!

PIRKKA. Tiedän sen. (Siirtyy peräovelle, sieltä.) Palaan kohta
tapaamaan rovastia kunnanesimiehen kanssa, ja meille on tärkeätä, että
hän sitä ennen saa tiedon poikansa ajatuksista... meidän
ajatuksistamme. (Poistuu reippaasti tervehtien peräovesta.)

SAIMA rientää peräakkunaan ja viittaa Pirkalle iloisesti kädellään,
jääden katsomaan peräakkunasta.

VII KOHTAUS.

Mitrunen vasemmalta, avaten varovasti oven ja jääden tarkkaamaan
vaaniva ilme kasvoillaan yhä selin seisovaa Saimaa.

MITRUNEN (äkkiä; mustasukkaisena). Pulska mies tuo roikale... vai
kuinka? (Saiman kääntyessä hämmästyneenä.) Kas, kun et juokse vielä
maantielle hänen perässään? Senpä rinnalla kelpaisi kepsutella, sinä
hempukka...

SAIMA. Mikä sinua tänään oikein vaivaa, Juuso?

MITRUNEN. Mikäkö vaivaa? – Eräs kysymys, joka on okaana työntynyt
sydämeeni jo tätä ennenkin, tuon tuostakin...

SAIMA (yrittäen leikillä välttää kysymyksen; lähestyen, ohimennen
hyväillen). Älä >nyt viitsi hupsia turhia. Minulla on kiire...
(Siirtyen vasemmalle takaovea kohti.) Kamarissani on jos jotakin...

MITRUNEN (pysähdyttäen). Sinä jäät! – Vai niin? Pakenemalla on siis
helpompi valehdella. Lienet kuitenkin velvollinen vastaamaan tuohon
kysymykseen... Oletko kihlattu morsiameni vai etkö?

SAIMA (puoliksi itsekseen; kuin itseään ihmetellen). Jo lähes kaksi
vuotta...

MITRUNEN. Hyvä. Lienet siis myös velvollinen sanomaan, keneltä tuo mies
toi sinulle kirjeen.

SAIMA (kykenemättä puhumaan katsoo sulhastaan vuoroin hämmästyen ja
ihmetellen> vuoroin kauhun ja inhon ilmein; pahasta mielestä väristen).
Olet siis kuunnellut, oven takana salaa kuin .. kuin...

MITRUNEN. Kuin urkkija! Juuri niin, sillä en aio tomppelina
toljottaa... (todellisessa tuskassa) tuon houkutuskäärmeen
luikerrellessa sydämeesi ja... tahratessa sen likaisin ajatuksin,
lihallisin mieliteoin ja haluin...

SAIMA (surullisena). Jospa varjelisit oman sydämesi alhaisista
ajatuksista...

MITRUNEN (lähestyen pyytävästi). Saima, paljasta minulle tuon miehen
vehkeet, ja minä luotan sinuun, sen vannon...

SAIMA (rauhallisesti, kylmästi). Mistään vehkeilystä ei ole kysymys.
Kuulit kai, että kirjeen sain veljeltäni. Se ei liene luvatonta, vai
kuinka?

MITRUNEN (kiihkeästi). Näytä, onko osoite hänen käsialallaan
kirjoitettu...

SAIMA (nauraen vähäksyvästi). Sinä heikkouskoinen... (Vetäen kirjeen
poveltaan, ojentaen sen Mitruselle.) No, tunnetko? Noin rohkeita
harakanvarpaita ei kirjoita kukaan muu kuin veljeni.

MITRUNEN. Todellakin... Ei postileimaa, ei postimerkkejä... Siis
salateitä tullut, kapinoitsijain salamyhkäistä myyräntyötä.

SAIMA (pelästyen). Anna se tänne!

MITRUNEN repäisee äkkiä kirjeen auki.

SAIMA (kauhistuen). Mitä sinä teet?

MITRUNEN (silmäillessään kirjettä). Velvollisuuteni on varjella
morsiantani... sekaantumasta... (Nostaen katseensa, tuimasti.)
esivallanvastaisin juonitteluihin.

SAIMA (yhä kauhistuneempana). Kirje... tänne! (Anovasti.) Ethän toki
tahdo saattaa minua häpeään?

MITRUNEN (jyrkästi). Odota. (Yhä lukien.) Vai niin, vai sillä
tavalla...

SAIMA. Etkö sinä ymmärrä? Olen antanut sanani, että...

MITRUNEN. Kiitä Jumalaasi, ettet joutunut kantamaan rikoksellista
salaisuutta.

SAIMA. Aiotko sinä todella loukata kirjesalaisuutta, joka on pyhä
kaikille muille paitsi... ryssäläiselle sensuurille ja Bobrikoffin
urkkijoille?

MITRUNEN. Sinulla ei saa olla mitään salaisuuksia tulevalle miehellesi.

SAIMA (ojentaen pyytävästi kätensä). Juuso, rakkautemme nimessä...

MITRUNEN työntää Saiman käden luotaan.

SAIMA (kiertäen näyttämöä suuressa hädässä; puoliksi itsekseen).
Jumalani, Jumalani... mitä minä teen, mitä teen minä! Hän ei saa
luulla, että olen hänet pettänyt. (Rientää peräovelle, täältä.) Jollet
anna kirjettä minulle, on velvollisuuteni rientää tohtori Pirkan luo
kertomaan tästä... katalasta teosta.

MITRUNEN. Hillitse kuitenkin riettaita halujasi, sillä tällä kirjeellä
on veljesi vapaus vallassani, ja tuo herra viettelijä on tällä hetkellä
armoillani...

SAIMA (tuijottaen hetken mykkänä kauhusta; parahtaen, rientäen etualan
ovea kohti). Isä! Isä! Auta minua! Isä!

MITRUNEN (rientää Saimaa estämään). Pysy paikallasi! Isäsi ei tarvitse
tästä toistaiseksi tietää. (Houkutellen, yrittäen hyväillä.) Saima,
tämä jää minun salaisuudekseni, jos...

SAIMA (kuuntelematta, työntäen pois luotaan). Sinä häpäiset itsesi ja
morsiamesi... Isä! Isä...

VIII KOHTAUS.

Huugo Stark, kirkkoherra, vasemmalta etuovesta. Hän on vuosiltaan
viittäkymmentä lähellä, hiukset ovat harmaantuneet, mutta kasvot ovat
vielä henkevät ja nuorekkaat, joskin rasittuneet ja ilmeiltään helposti
masentuvat ja epäröivät.

STARK (katsottuaan nuoriin kummastuneena, hermostuneesti). Mitä on tämä
melu? Äiti havahtui vavisten, melkein parahtaen... (Saimalle.)
Joutuin... lääkettä... (Saiman poistuttua vasemmalle, Mitruselle.) Onko
mahdollista, että riitelet morsiamesi kanssa?

MITRUNEN (nöyrästi, hapuillen). Setä ei pahastune... Tunnustan...
heikko ihmisluonto minussa pyrki kapinoimaan... Niin, maalliset ihmiset
sanoisivat sitä kai... mustasukkaisuudeksi.

STARK. Kuinka? Minun tyttäreni ei unohda lupaustaan ja
velvollisuuttaan. Etkö sitä tiedä?

MITRUNEN. Tiedänhän kyllä... Mutta... tämän ajan monet levottomuudet ja
ristiriidat, nehän siittävät epäilystä, kylvävät riidan akanoita
jokaisen mieleen. Meillä on ollut kestettävänä monenlaista vastarintaa,
ruustinnan sairaus ja... ja se lienee koetellut Saimankin hermoja.

STARK (käyden istumaan sohvalle). Niin, en halua sekaantua asioihinne.
Minulla on kylliksi yhdessä ainoassa unettomien öitteni kalvavassa
kysymyksessä... Teinkö oikein, teinkö väärin siinä, että annoin sinun
saarnatuolista julistaa nämä kutsunnat? Olemmeko kylväneet siunausta
vai kirousta? En tiedä enää... (Masentuneesti.) Meille se on tuottanut
ainakin vain häpeää. (Yhä kiihkeämmässä itsetutkiskelussa.) Luulin sen
välttämättömäksi uhriksi, joka Suomen kansan oli annettava
säilyttääkseen suuriruhtinaansa mielisuosion. Olin tottunut koko
elämäni ajan olemaan kuuliainen kirkolliselle ja maalliselle
esivallalle, en ymmärtänyt, että...

MITRUNEN (keskeyttäen; on istuutunut). Ja siinä teitte oikein.
"Jokainen olkoon esivallalle, jolla valta on, alamainen", siinä on
meidän ainoa ojennusnuoramme, joka kestää... "Sen tähden jokainen, kuin
itsensä esivaltaa vastaan asettaa, se on Jumalan säätyä vastaan."

STARK. Niin, niin, mutta samassa raamatun paikassa sanotaan myöskin:
"Sillä ne, jotka vallan päällä ovat, ei ole hyväntekijöille, vaan
pahoille pelvoksi." Ovatko he pelkoa siittäneet pahantekijöitten
sieluun? Ovatko he hyville antaneet heidän palkkansa? Eivät, juuri
päinvastoin. Kaikki mikä Suomen kansassa on rehtiä uskollisuutta,
työteliäisyyttä rauhan askareissa ja luottamusta keisarinsanaan, viiden
keisarin vakuuskirjaan, sen kaiken he ovat häväisseet ja sitä he
vainoavat parhaillaan... Missä on meidän, paimenien, paikka, jollei
vainottujen puolella? (Kiihkoisassa tuskassa.) Olenko oikeassa, olenko
väärässä?

MITRUNEN. Siinä tapauksessa olette vain herrojen puolella ja
seurakuntanne vähäväkisiä vastaan. Huutolaisia, loisia, mökkiläisiä
ja torppareita te nyt käännytte sortamaan, ja tekstinä on
ruotsalaisherrojen kirjat. Mutta hallitus, niin... ja myöskin Venäjän
keisari, hän tahtoo murskata kartanoherrojen sortovallan ja antaa
maattomille maata, jotta saavat tehdä työtä omilla konnuillaan ja
omaksi elatuksekseen.

STARK. Olen alkanut epäillä noita maanjakohuhuja. Sanovat, että juuri
Bobrikoffin kätyrit ovat niitä levitelleet tietämättömän kansan
keskuuteen, synnyttääkseen eripuraisuutta ja levottomuutta. Ja
muutenkin – suo anteeksi – tuo sinun herravihasi on tuntunut minusta
aina hieman karkealta, etten sanoisi... sivistymättömältä.

MITRUNEN (nousten; syvästä vakaumuksesta). Se on karkeaa, se on
katkeraa, se on nousukkaan sivistymätöntä kieltä, herra rovasti.
Väitteenne on oikea, mutta kuitenkaan te ette sitä ymmärrä. Kun korkean
virkamiehen poika vaeltaa tasaista tietä virkamieheksi, eivät häntä
okaat pistä, ei jalkaan eikä sydämeen. Minä en ole kruununvoudin poika,
en talollisenkaan enkä edes torpparinpoika. Olen syntyisin mökistä,
varissaappainen mökinpoika, joka tuonkorkuisena noukki pellonojista
kastemadot rusthollarin pojille, saamatta muuta kuin kenkärisat
palkakseen, ja joka tuonkorkuisena kerjäili leivän ja vaatteen apua,
päästäkseen koulutielle. Vielä yliopistossa söin kerran päivässä selvää
ruokaa, pääsemättä koskaan ihmisseuraan vain siksi, että kukkaroni ei
kestänyt heidän punssimaljainsa ja samppanjabooliensa kulttuuria.
Siksi olenkin vähäosaisten pappi ja toimin heidän parhaakseen,
ruotsalaisherroja ja heidän kätyreitään – vastaan. Tämä juuri, herra
rovasti, on nousukkaan katkeraa ja törkeää kieltä, mutta siinä on
voimaa, joka ei hoipu ja horjahtele, kuten...

STARK (hermostuen). Riittää. (Kuin tahdottomana alistuen.) Koetan
ymmärtää sinua. Mutta se ei anna minulle selvyyttä, oliko tuo uhrini
oikea uhri. Onko meillä oikeutta säilyttää viimeinen elonkipinä
sydämissämme... omain jäsentemme uhraamisella? Ja onko siinä järkeä?

MITRUNEN. Luulen... tämän kansan historia ei tunne ylpeämpiä uhreja.

STARK (masentuneesti). Niinpä niin, mitä auttaa varpusen muuta kuin
kätkeä päänsä höyheniin... kotkan hyökätessä. (Hetken vaitiolo.) Mutta
tiedätkö, minusta on tuntunut, kuin vaimoni sairaudessa olisi minua
vastaan jotain... syytöstä.

MITRUNEN. Päinvastoin. Juuri villitsijäin vastarinnan politiikka on
hänelle surua tuottanut. Eikö teidän appenne, pormestarin, täytynyt
luopua paikaltaan siksi, että nousi esivaltaa vastaan? Se oli
ensimmäinen isku. Ja hänen veljensä menettäessä paikkansa senaatissa
oli toinen, joka...

STARK. Ei, ei... Nuo tapaukset tuottivat hänelle kärsimystä. Mutta hän
ihaili isänsä ja veljensä tekoja ja pysyi terveenä ja rohkeana. Vasta
sitten, kun me... kun pitäjäläiset alkoivat karttaa pappilaa ja
kirkkomme tyhjeni sanankuulijoista, silloin vasta hän tuli ihmisaraksi.
Vähitellen hän sortui vainoamishulluuden rajalle, sydänkohtaukset
tihenivät, ja nyt... hän on vain varjo entisestään. Eikä hän syytä
kuitenkaan, ei sanallakaan, ja sittenkin... (Nousee tuskaisena, siirtyy
peräakkunan luo.)

IX KOHTAUS.

Saima on tullut edellisen repliikin aikana vasemmalta ja jäänyt
seisomaan ovipieleen.

MITRUNEN (ylimalkaisesti). Sairas mieli tavallisesti liioittelee ja
kuvittelee olemattomia.

STARK (kääntyen, masentuneena). Ehkäpä niin... Mutta ketkä ovat
oikeassa, siinä on kysymys! Jospa vain tietäisin, kummalla puolella
ovat hyvät ja rehelliset ihmiset, osaisin kyllä valita...

SAIMA (päättävän totisesti). Kysy siis tulevalta vävyltäsi, onko hän
puolestaan ollut rehellinen sinua kohtaan.

STARK (hämmästyneenä). Mitä... mitä sinä tarkoitat?

SAIMA (viitaten sohvaan). Istu, isä. On kysyttävää. (Starkin
istuuduttua ja Mitrusen siirtyessä levottomana taka-alalle,
Mitruselle.) Oletko lukenut isälle Vernerin kirjeen?

MITRUNEN (hämmentyen). Todellakin... Ennätin vasta ylimalkaan
silmäillä...

STARK. Kuinka? Verneriltäkö kirje? Ja minultako se salataan?

SAIMA (jäykästi, päättävästi). Minun täytyy saada se haltuuni, sillä se
kuuluu minulle.

MITRUNEN. Olen jo sanonut, että tämä on liian vaarallinen kirje naisen
säilytettäväksi.

STARK (yhä kummastuneempana). Vaarallinenko? Vernerin kirje? Lue se
oitis! (Nousten.) Kuinka olet rohjennut?

MITRUNEN (kierrellen). Tahdoin säästää setää ikäviltä uutisilta.
(Salaisen uhkaavasti.) Mutta... näin ollen... teidän poikanne ilmoittaa
ensiksikin, että jos hänen isänsä (lukee sanat kirjeestä) "jatkaa sitä
häpeällistä menettelyä, jonka hän alkoi suostumalla laittoman
asevelvollisuuskutsunnan julistamiseen" (kääntyen Starkin puoleen;
ivallisesti värittäen sanojaan), on hän... herra Verner nimittäin,
kieltävä isänsä ja luopuva hänen nimestään.

STARK. Onko tämä mahdollista? Niinkö he ovat hänet villinneet?

MITRUNEN (iskevästi). Lisäksi ilmoittaa hän toimivansa salaisessa
kirjapainossa.

STARK ojentaa anovasti kätensä saadakseen kirjeen.

MITRUNEN (antaessaan kirjettä; voitonriemuisesti, silmäten samalla
Saimaan). Hän on liittynyt maanalaiseen toimintaan, anarkisteihin,
joiden päämääränä ovat mellakat ja surmantyöt.

STARK (lukee). "Rakkahin sisar, kirjoitan tätä salaisessa
kirjapainossa, kellarissa, melkein ryssäläisen pääsatraapin akkunain
alla. Näin on Suomen vapaus haudattu maanalaiseen tyrmään, mutta meidän
sydämemme elää vielä ja meidän käsivartemme jännittyvät sortajan
kuolemaksi..." (Antaa käsivartensa vaipua, neuvottomana.) Kauhistavaa
kieltä...

MITRUNEN. Tuota samaa salapainoa ovat viranomaiset etsineet Berliinistä
jo kuukausien ajan, sillä kapinoitsijain tuotteissa on painopaikaksi
merkitty "G. Th. Jacob, Berlin". (Yhä tarkoituksellisemmin.) Tämä
poikanne kirje paljastaa salaisuuden! He ovat sen sijoittaneet itse
kenraalikuvernöörin palatsin läheisyyteen. – Nyt taitaisi olla tämä
rikosten loukko helppo löytää ja... tuhota.

SAIMA (lähestyen sulhastaan; hiljaisen päättävästi). Juuso, nyt näen
sinun lävitsesi. (Mitrusen yrittäessä tarttua pyytävästi hänen käteensä
etääntyy peräovelle; täältä, osoittaa Mitrusta.) Isä, varo, ettei hän
ilmianna sinun poikaasi ja saata santarmien käsiin.

MITRUNEN (rientäen todella hädissään Saiman luo). Saima, etkö näe, että
kirjehän on isäsi hallussa... (Voimakkaan intohimon vallassa.) Minä...
minähän rakastan sinua... Sinun tähtesi minä...

SAIMA. En luota sinuun enää. Menen veljeni ystäviä vastaan
ilmoittaakseni heille siitä, mitä täällä on tapahtunut.

MITRUNEN (Saiman tehdessä lähtöä). Ja kuitenkin olen pelastava sekä
pojan isälleen että sinut itselleni.

SAIMA (vakavasti). Ehkäpä toivon sitä. Mutta muista: häpeän hinnalla ei
voi voittaa sydämiä. (Poistuu peräovesta.)

STARK (yhä tuijottaen eteensä). Poikani villitsijäin joukossa,
vaarassa...

MITRUNEN. Meidän on pelastettava hänet. Ja siihen on vain yksi tie.

STARK. En näe enää mitään tietä...

MITRUNEN. Ettekö ymmärrä? Jos Verner joutuu tilille teoistaan, on hän
pelastettavissa teidän arvovallallanne siinä tapauksessa, että viemme
tässä pitäjässä hallituksen asian voittoon. Mutta... päinvastaisessa
tapauksessa... koko perhe joutuu epäilyksen alaiseksi, eikä
armonanomusta kuulla. Teidän on puhuttava tänä iltana kansalle ja
saatettava nuorukaiset huomenaamulla täyttämään velvollisuutensa.

STARK (katkerasti). Seurakuntani ei kuuntele minua enää, minua, jonka
neuvoja he seurasivat sekä hengellisessä että maallisessa menossa...
neljännesvuosisadan ajan.

MITRUNEN (viekkaan kohteliaasti). Sedän nauttimaa suurta luottamusta ei
tänä hetkenä järkytä mikään pitäjässämme. Tiet ovat kirjavanaan
asevelvollisia ja muuta kansaa. Ja he vaeltavat kirkolle rovastiansa
kuulemaan.

STARK. Ei mutta... Nyt en saata uskoa sanojasi!

MITRUNEN. He ovat levottomia. Vielä he eivät ole kannastaan varmoja.
Mutta kaikkien huulilla on yksi ainoa ratkaiseva kysymys. Mitä sanoo
meidän rovastimme? Mitä hän neuvoo meitä tekemään, sen me teemme. Niin
he hokevat miehestä mieheen...

STARK (ihastuen). Tottako? Ethän liioittele? Sano, olisiko
mahdollista...

MITRUNEN. Kiersinhän äskeisellä matkallani melkein koko pitäjän.
Mielialassa on tapahtunut ratkaiseva käänne. Uskokaa minua, mielet ovat
valmiit ottamaan vastaan järjen sanoja. He tahtovat vain kuulla vielä
kerran rovastinsa kannan selvästi ja suoraan sanottuna. Ja minä olen
sen heille luvannut... tänä iltana kunnantuvalla. Kohta on lähdettävä.

STARK (nousten; lämpimästi, puoliksi itsekseen). Nyt minä ymmärrän.
Minuun virtaa suloinen varmuus kuin palmusunnuntain aamuna, lähtiessäni
sanaa julistamaan. (Mitruselle; luottavan iloisesti.) He ovat
kaikki, seurakuntalaiseni, itseänsä pirteissänsä ja kamareissansa
tutkistelleet, he ovat epäröineet ja kärsineet, kuten minäkin,
tietämättä, kumpi uhri on oikea: vakaan nöyrtymisen vai taistelun uhri.
Nyt he ovat pääsemäisillään selvyyteen, he tuovat minulle puolitiehen
oikean totuuden vastaan. Ja minä olen sen kirkastava heille pyhäksi ja
järkkymättömäksi. Kärsimyksen ja ylösnousemuksen sakramentin minä
tarjoan heille tänä iltana. (Lähestyen, tarttuen lempeän innostuneesti
pastorin käsivarteen.) Emmekö olekin kaikki, me suomalaiset, kuin
kasvavaa viljaa, joka painuu lakoon myrskyn tullen, mutta nousee sen
lakattua entistään ehompana, heilimöimään ja tekemään teräistä tähkää.
Olen monesti ajatellut, että...

MITRUNEN. Jos setä olisi tuolla tavalla jo aikaisemmin saarnatuolista
julistanut, olisi tämä pitäjä ollut meidän ilman taistelua.

STARK (hymyillen). Minä kun luulin olevani... paimen ilman laumaa.
(Nousten, innoissaan ja herttaisena.) Mutta nyt palaa mieleeni kaunein
ajatukseni tästä kansasta. Emmekös olekin kuin Israel jättiläisten
keskellä? Myrskyt tulivat Babylonista, Eedomista, Syyriasta, Roomasta.
Mutta tuo pieni, älykäs ja rohkea kansa painoi päänsä maahan, kunnes
hiljeni myrskyn kohina. Se oli hiljaa, liitti kirjaimen kirjaimeen,
totuuden totuuteen ja loi kristikunnan suurimman kirjan. Sillä tavalla,
hiljaisen totuuden voimalla... niin olemme mekin pelastuvat
slaavilaisen vedenpaisumuksen alta. – Etkö usko, virkaveli, tämän
vaikuttavan kuulijoihimme?

MITRUNEN. Sedän saarnalahjahan on kuuluisa koko rovastikunnassamme...

STARK. Älähän nyt turhia. Mutta panenpa hieman ajatuksiani paperille...
(Menee työpöydän ääreen, istuutuu, vetää papereita esille.)

X KOHTAUS.

Alma tulee vasemmalta takaovesta, kantaen tarjottimella vesikarahvia
laseineen.

ALMA (touhukkaasti). No, on siinäkin miestä!

MITRUNEN (kädellään viitaten). Hsst!

ALMA (vähän rauhallisemmin). Tarkoitan sitä kulkurisälliä, joka istua
junnaa tuolla väentuvan puolella. Sanoo olevansa räätälinsälli ja
matkalla kaupunkiin. Lie hullunsekainen koko mies, kun sanoo tuntevansa
pastorin ja tulleensa rovastin luo orpanoimaan, ihan orpanoimaan, niin
se hulttio sanoi...

MITRUNEN (on käynyt tarkkaavaksi, tarttuu Almaa käsivarresta ja vie
vasemmalle; kuiskaten). Sanoiko se nimensä?

ALMA. Lirkuttihan se siinä piikain kanssa nimensä jos muutkin
vehkeensä, hyörii kuin heiluva tärpäntikkeli...

MITRUNEN. Muistaakos Alma?

ALMA (pinnistäen muistiaan). Lirkki tai... Lerkki... Janne Lerkki!
niinhän tuo...

MITRUNEN (keskeyttäen). Sst! Ei saa häiritä rovastia... (Puoliksi
itsekseen.) Käyn katsomassa. (Poistuu vasemmalle takaovesta.)

ALMA (kuin yhä Mitruselle). Jos ei ole Kakolasta karannut, lie se
niitä... (syvästi halveksien) kakkaaleja, koko mies... (Poistuu
vasemmalle etuovesta.)

Xl KOHTAUS.

Saima tulee peräovesta, kiirehtien, juosten suoraa päätä Starkin luo.

SAIMA (jo ovella). Isä! (Kaulasta ottaen.) Ihmeitä uutisia... Verner on
tulossa.

STARK (käännähtäen tuolillaan; hämmästyneenä). Mahdotonta... Keskellä
lukukautta!

SAIMA (kerkeästi). Ja kumminkin tulee! Eräs tuntematon miesääni oli
soittanut kaupungista tohtori Pirkalle ja sanonut seuraavat sanat:
Verner Stark hiihtää parhaillaan metsäteitä kotiansa kohti...

STARK (pelästyen). Metsäteitä?

SAIMA. Niin, ja... sitten oli ääni vielä sanonut: olkaa varuillanne!

STARK (joutuen hätään). Hän on sekaantunut johonkin, tehnyt jotain...
laitonta... Hänen kirjeensä!

SAIMA (vavahtaen). Niin... (Kuin heittäen ikävän ajatuksen pois.)
Mutta... emme nyt onnettomuuksia ajattele! Miten hauskaa, että hän
tulee...

STARK (yhä levottomampana). Ei, ei. Hän on joutunut onnettomuuteen.
Metsäteitä pitkin... kuin takaa-ajettu...

SAIMA (lujasti). Sen ainakin tiedän, ettei veljeni ole voinut tehdä
mitään väärää tai... rikoksellista.

STARK. Niin, niin... (Vavahtaa oveen koputettaessa.)

SAIMA (iloisesti tyynnyttäen). Siellä on tohtori Pirkka ja Klemin
isäntä. Riensin vain heidän edeltään.

STARK (Saiman lähtiessä tulijoita vastaan). Äidille ei vielä sanaakaan
Vernerin tulosta... (Nousee.)

SAIMA (nyökäyttäen myöntävästi; raikkaasti). Sisään!

XII KOHTAUS.

Olli Pirkka ja Aaro Klemi, keski-ikäinen, tavallista sivistyneemmän
näköinen isäntämies, astuvat sisään peräovesta.

SAIMA. Terve tuloa, vieraat... Riennän panemaan kuntoon veljeni
kamaria. (Poistuu vasemmalle takaovesta.)

KLEMI (jyrkästi). Rovastin harteilla on tänä hetkenä pitäjämme kohtalo,
sen häpeä tai kunnia.

STARK. Sen kohtalo lie meidän kaikkien omissatunnoissa, ei kenenkään
harteilla eikä tyhjän puhumisessa.

KLEMI. Omattunnot ja sydämet on pitäjässämme revitty ja raiskattu niin,
että vain harvat tietävät, mikä on oikeaa ja mikä väärää.

STARK. Ja ketkä ovat sen mielen tärvelleet – juuri te, kapinan
lietsojat, jotka ette ole antaneet sille rauhaa tutkiskella itseään ja
velvollisuuksiaan esivaltaa kohtaan.

KLEMI. Asian alkain, ennen kiihoitusta, oli meidän, vastarinnan
miesten, kannalla koko pitäjä, sekä talolliset että torpparit.

PIRKKA. Myös järjestynyt työväki asettui puolellemme!

KLEMI. Juuri niin. Mutta nyt on pastori kierrellyt talosta taloon ja
mökistä mökkiin ja järkyttänyt yksinkertaiset mielet. Helsingistä
tulleet santarmien urkkijat ja kätyrit ovat peloitelleet verisillä
mellakoilla ja houkutelleet maanjakohuhuilla tietämättömiä ihmisiä.
Juuri nämä herrat eivät ole antaneet kansalle rauhallista
miettimisaikaa.

STARK (käyden epävarmaksi). Vaaditteko siis, että minun tulisi luottaa
enemmän teihin kuin pastori Mitruseen, joka...

PIRKKA (intomielisesti). Juuri sitä olemme tulleet herra rovastilta
kysymään. Kunnantuvalla, sen teillä ja pihamaalla on suuret joukot
rahvasta, joka halveksii ja pelkää pastoriansa, mutta peloitettuna
kavahtaa myöskin meitä. Te, herra rovasti, olette ainoa mies, joka nyt
kykenette antamaan heille uskallusta uhrautumiseen...

KLEMI. Herra rovastin on tiedettävä myöskin se, että me, kunnanmiehet,
olemme määränneet palkinnon jokaisen santarmikätyrin kiinniottamisesta.
Ja summat maksetaan vahinkoeläinten hävittämisrahastosta. Lähden
kunnantuvalle. Ryssäläisformuinen vallesmannimme on uhannut kokouksemme
hajoittaa. Odotamme siellä rovastia. (Menee peräovelle, kääntyy,
tarkoituksellisesti.) Pari kolme kätyreistä on jo vangittu, mutta
kylällä huhutaan, että niiden johtaja on hakenut turvaa täältä
pappilasta, pastori Mitrusen suojista. Tietäneekö siitä rovasti mitään?
(Poistuu, on alkanut hämärtää.)

STARK (lyyhistyy pöydän luo istumaan). Nuori herra, puhuitte uhrista.
Mutta... ketkä meistä uhraavat oikealla tavalla?

PIRKKA (hieman ivallisesti). Ne, jotka eivät uhraa kiitosuhreja
valapattoiselle esivallalle yhdessä kiipijöitten, urkkijoitten ja
palkattujen kätyrien kanssa, luvalla sanoen...

STARK (äkkiä). Odottakaa. Tiedättekö tuon tänne paenneen pääurkkijan
nimeä?

PIRKKA. Tiedän kyllä. Se on Janne Lerkki.

STARK (kavahtaen tuolilta). Niinkö? Niinhän se taisi ollakin...
(Lähtien kohti vasemmanpuolista takaovea, kuohuissaan.) Vai sillä
tavalla? Odottakaa. (Poistuu ovesta).

PIRKKA siirtyy peräakkunan luo, tuijottaa ulos; käy yhä hämärämmäksi.

XIII KOHTAUS.

Alma vasemmalta etuovesta.

ALMA. Ka, ihankos se tohtori on täällä heitetty orvoksi ja pimeän
helmaan? (Sytyttäessään pöytälampun.) Voi-jaa, hohhoi... sitä ruustinna
raukkaa... Kuulosti niin ikävöivän sitä nuorta herraakin...

PIRKKA (säpsähtää; vetää verhoa syrjään ja katsoo tarkasti pihalle;
kiireesti). Jos Alma lähtisi... oitis... Saima neitiä... (Alman
pöllämystyneenä tuijottaessa.) Olisi neuvoteltava.

ALMA (lähtiessään nauraa hykertäen). Kappas tuota, minkä kiireen
panevat nuo nuoret herrat, kun on niitä... neuvoteltavia, he-hee vai...
neuvoteltavia. (Poistuu vasemmalle takaovesta.)

XIV KOHTAUS.

Alkaa kuulua kolinaa ja raskaita askelia eteisestä; ovi reväistään
auki, ja sisään horjuu osittain hiihtopukuun puettu Verner Stark,
solakka, reipas nuorukainen, mutta nyt väsymyksestä menehtymäisillään.

PIRKKA (ohjaa ovelta Vernerin keskinäyttämölle; huolestuneena). Verner,
kuinka voit? Mitä on tapahtunut?

VERNER (hammasta purren, toivottoman hurjasti). Se, minkä täytyi
tapahtua.

PIRKKA. Kerro...

VERNER. Elääkö äitini vielä?

PIRKKA. Eläähän toki, elää...

VERNER. Jumalan kiitos... Junassa istuessani näin hänet vainajana,
paareilla, hiihtäessäni hän eteni tielläni... hauraana näkynä, joka
kutsui, kiirehti ja kutsui... Hänen tähtensä pakenin juuri tänne. Minun
täytyi saada hervahtaa hänen vuoteensa ääreen ja tuntea hiuksillani
hänen kätensä lämpö...

PIRKKA. Mitä olet tehnyt? Meidän täytyy se tietää, jotta...

VERNER (keskeyttäen). Ei, ei, tämä kauhu ja polte ei päästäni lähde,
ennenkuin olen kuullut äitini äänen... (Poistuu vasemmalle etuovesta.)

PIRKKA jää kuulostelemaan vasemmalle.

XV KOHTAUS.

Saima vasemmalta takaovesta.

SAIMA (kiirehtii Pirkan luo). Isä raivoo väentuvassa eräälle
kulkurille, pastori kuului vastustavan, mutta isä huusi portailla
pehtoria, joka lähti juoksemaan tallin puolelta väentuvan portaita
kohti... Mitä tämä kaikki merkitsee?

PIRKKA (leikillisesti). Luvalla sanoen: pastori Mitrusen luonnonlaatu
paljastuu, ja hänen sielunsa belsebubit ajetaan pellolle. (Vetäen
Saimaa puoleensa.) Se merkitsee hyvää teille ja minulle, jos sydämenne
siitä iloitsee...

SAIMA (painuen luottavasti Pirkan puoleen). Se vapautuu jostain
ahdistavasta taakasta, kuin painajaisunesta, kammosta vavahtaen ja
riemuiten samalla kertaa. Tänään olen sen ensi kertaa elävästi
tuntenut...

PIRKKA (sulkien Saiman syliinsä). Olen tietänyt sen, sinä ihana
morsian... (Suutelevat.)

XVI KOHTAUS.

Mitrunen vasemmalta takaovesta.

SAIMA on irtautunut Pirkan sylistä kuullessaan ovelta askeleita.

MITRUNEN (pysähtyy ovella; aavistaen mitä on tapahtunut). Vai niin...
(Tulee keskinäyttämölle; vimmoissaan.) Vai sillä tavalla? Jokainen
täällä nousee minua vastaan, ja morsian... hän liehittelee herroja!
(Ryhdistäiksen, ankarasti.) Saima, sinun on sanottava totuus tämän
herran kuullen, tämä valhe saa loppua.

PIRKKA (Saiman aikoessa puhua; purevasti). Olkaa rauhassa, herra
pastori. Totuus paljastuu vielä tänä iltana, sekä puolelta että
toiselta.

MITRUNEN (siirtyen pöydän luo; uhkaavasti). Niin luulen minäkin.

XVII KOHTAUS.

Stark vasemmalta.

STARK (käyden suoraan Mitrusta kohti; syyttävästi). Niin olet siis
pettänyt minut... juossut valamassa alhaista pelkoa ihmisten mieliin ja
pitänyt yhtä rahalla palkattujen urkkijoitten kanssa!

MITRUNEN (kiivaasti). Kysymys on hallituksen asiamiehistä
tietääkseni...

STARK. Niin kehno ei ole mikään Suomen hallitus, että se palkkaisi
tuollaisen... leveälahkeisen, kelmeänaamaisen, paheitten syömän ja
rivosuisen rakkarin... asiamiehekseen.

PIRKKA (terävästi). Herra pastori tarkoittaa ehkä Suomen hallituksella
vain – santarmihallitusta. (Naurahtaa.)

STARK (Pirkalle). Niin, herra tohtori, tuo mies on pehtorin hallussa.
Tehkää hänen kanssaan mitä haluatte. Seurakuntalaiseni eivät saa
luulla, että heidän rovastinsa suojelee kätyreitä ja... heidän
kaltaisiaan.

PIRKKA. Lähden oitis. Vien miehen kunnanmiesten huostaan. (Poistuu
peräovesta.)

SAIMA seuraa Pirkkaa eteiseen; palaa nopeasti takaisin ja jää
kuuntelemaan keskustelua.

STARK (istuutuu sohvalle; viitattuaan Mitrusta istuutumaan). Valitan
että luottamukseni virkaveljeen on pahasti horjahtanut ja että minun
täytyy se avoimesti tunnustaa tämäniltaisessa kokouksessa.

MITRUNEN. Onko siis tämän kiertävän puhujan mitätön ulkomuoto kyennyt
muuttamaan esimieheni koko käsityksen isänmaasta ja valtiollisesta
tilanteesta? – En tahtoisi puhua heikosta luonteesta, mutta...

STARK. Turha saivarrella. Tämän tapauksen kautta näen pitemmälle kuin
luuletkaan, ennenkaikkea sinun sieluusi, Juuso Mitrunen.

MITRUNEN (äänessä epäluuloa ja uhkaa). Ja miltä näyttää... se
sieluparka, herra rovasti?

STARK. Se on omahyväinen sielu, täynnänsä kateutta, katkeruutta ja
vihaa, väärää nöyryyttä ylemmille ja kopeutta alempia kohtaan. Näillä
voimilla ja ulkokultaisella hurskaudellasi saatoit minut, elämän
syrjäliepeillä haaveksineen heikon ihmisen, eksyksiin, niin että
menetin tahtoni ja vapauteni. Mutta nyt – pane se mieleesi – aion
kulkea omaa tietäni, eikä se ole sinun tiesi.

MITRUNEN. Hyvä kuulla. Mutta kysymys on lopultakin vain siitä, aiotteko
tänä iltana kehoittaa asevelvollisia kutsuntaan vai heidät siitä estää.

STARK (nousee hitaasti; arvokkaasti). Kumman teenkin, sen ratkaisen
omantuntoni alttarilla.

MITRUNEN (on noussut; uhkaavasti). Siinä tapauksessa... kaiken varalta
ja meidän kaikkien – myöskin teidän herra poikanne parhaaksi... täytyy
minunkin asettaa eräitä ehtoja, jotka koskevat sekä teidän
esiintymistänne että tytärtänne... (Keskeyttää äkkiä puheensa ja jää
tuijottamaan vasemmalle, toisten myöskin kääntäessä katseensa samaan
suuntaan; hetken jännittynyt vaitiolo.)

XVIII KOHTAUS.

Verner vasemmalta etuovesta; on ikäänkuin muuttunut äskeisestään, jää
tyynenä ja jäntevänä seisomaan vasemmalle.

SAIMA (ihastuneena). Verner...

STARK (sammaltaen, ojentaen käsivartensa). Poikani...

VERNER (kirkkaan kylmästi). En luule.

STARK (sopertaen). Mitä... et luule...

VERNER (yhtä vieraasti). Että meillä on syytä leikkiä isää tai poikaa.

STARK (ojentaen kättänsä; epävarmana). Olemme sinua niin odottaneet...
Olen peljännyt puolestasi, kun sain kuulla...

VERNER (keskeyttäen). Syytä onkin. Mutta... kukin peljätköön vain
itsensä puolesta.

SAIMA (rientäen Vernerin luo, hellästi, tuskalla). Mutta Verner... Suo
toki tervetuliaissuudelma sisarellesi...

VERNER (painaen Saiman syliinsä). Rakas sisar, älä pelkää. Olen
voimakas jälleen. Ja kestän kyllä mitä tarvitaan.

MITRUNEN käy tarkkaavaksi, siirtyy taka-alalle, josta seuraa
keskustelua.

STARK. Miksi piinaat meitä? Jotain vakavaa on tapahtunut...

VERNER. Niin on. Starkien nimi, jonka häpäisit matelemalla ryssien
edessä, on pesty puhtaaksi verellä, slaavilaisella verellä.

SAIMA etääntyy veljestään kauhistuneena.

STARK. Vaikene, poikani!

VERNER. Vaikenisinko? En. Haluan nähdä, meneekö rovasti Starkin
nöyräselkäisyys niin pitkälle, että hän antaa ilmi oman poikansa
valapattoiselle esivallalle.

SAIMA (silmäten pelästyneenä Mitruseen). Usko minua, Verner!
Siirtykäämme jonnekin muualle...

VERNER. Juuri täällä. Mitä kurjempia ovat nämä pastorit ja rovastit,
sitä ylpeämpiä on oltava meidän, jotka vielä taistelemme tämän
onnettoman maan puolesta. Kuulkaa siis: olen surmannut mitättömän,
eläimellisen kasakan. Tein sen eilen Senaatintorin mellakoissa.

STARK laahustaa hitaasti ja vaipuu pöydän luo tuolille.

VERNER. Surmaajaa ei tiedetä vielä. Mutta häntä etsitään kaikkialta.
Kutsukaa santarmit! Ja stanislafkat ja piispanristit on korea
palkkanne, sen takaan. (Naurahtaa katkerasti.)

STARK (menehtyvänä; suuressa tuskassa). Poikani... Vieläkö tämäkin? Älä
revi sydäntäni... luonnottomilla sanoillasi!

VERNER. Niin, nyt menehdy ja voivottele. Siitä et pääse, että teossa on
osasi sinullakin. Mitä enemmän sinä taivuit ja kumarsit, sitä
ylpeämmäksi kävin minä. Mitä enemmän sain täältä viestejä teidän ja
Suomisyöjäin ystävyydestä, sitä hurjemmaksi raivoni nousi, kunnes...
hetken tullen – en enää voinut kättäni pidättää. Ja luuletteko, että
katuisin? Vain sitä valitan, ettei se ollut... Bobrikoff.

STARK. Puhut oikein, poikani. Sinun surmantekoosi olen syyllinen minä.
Olin eksyksissä... En ymmärtänyt, että juuri jaloimmat mielet, nuoret
ja puhtaat sydämet, vaativat taistelua. Olin tomuttunut täällä,
hiljaisessa pitäjässä. En osannut enää ajatella selvästi ja
itsenäisesti. (Nousee.) Mutta nyt sen taidan. Tiedä, poikani, olen
lähdössä puhumaan asevelvollisille nuorukaisille ja kiellän heitä
taipumasta. He palatkoot koteihinsa ja ottakoot vastaan minkä tuleman
pitää.

SAIMA (ihastuneena). Kuuletko, Verner?

VERNER (kokonaan muuttuen; palavasti). Isä! (Rientäen isänsä syliin.)
Anna minulle anteeksi... Pitihän minun tietää, että...

STARK. Ei, ei, poikani, sinulla oli oikeus minua halveksia. Mutta nyt
tahdon sovittaa rikokseni, jonka tein seurakuntalaisiani ja sinua
vastaan.

VERNER (vetäen Saiman luokseen). Kuuletko, sisar? Nyt uskallamme
jälleen elää... yhdessä...

MITRUNEN (lähestyy; ystävällisesti). Olisin utelias kuulemaan, miten
oikein tapahtui tuo sinun... onnettomuutesi.

STARK. Niin, kerro! En saata uskoa, että olisit todella murhamielellä
joutunut... sellaiseen tekoon. (Istuutuu tuolille.)

VERNER (istuutuen sohvalle). Kerron kyllä. Kansaa oli kokoontunut
Senaatintorille osoittamaan mieltään senaattoreille, jotka juuri olivat
tehneet päätöksen lähettää ryssäläisiä sotilaslääkäreitä maaseudulle,
jossa omat lääkärit ovat kieltäytyneet palvelemasta kutsunnoissa...

SAIMA (silmät loistaen). Niin on tehnyt meidänkin lääkärimme, tohtori
Pirkka! Oletko kuullut?

VERNER. Tietenkin olen kuullut. – No niin. Poliiseja saapui, ja
poliisimestari vaati yleisöä hajaantumaan... majesteetin nimessä. Mutta
kaupungin pormestari vaati puolestaan poliiseja poistumaan ja
lupasi siinä tapauksessa kunniasanallaan vastata kansanjoukon
rauhallisuudesta. Syntyi jännittävä hetki. Kumpikaan puoli ei taipunut.
Kaikki seisoivat hiljaa paikallaan...

SAIMA. Ja sinä olit siellä! Miltä sinusta tuntui? Kerro...

VERNER. Äkkiä alkoi kuulua ratsujen korskuntaa. Ryssä Kaigorodoff
hyökkäsi orenburgilaisine kasakkoineen keskelle rauhallista joukkoa.
Syntyi pakokauhu. Kasakat löivät sapeleilla ja nagaikoilla pakenevia.
He ratsastivat Nikolainkirkon portaita pylväistöön saakka, hakkasivat
solmuruoskillaan Aleksanterin-patsaan juurella värjöttävää
ihmisryhmää... He syöksivät läheisille kaduille, pihamaille ja... ja
jatkoivat turvattomien ihmisten takaa-ajoa. Ja Kaigorodoff, hän katseli
näytelmää. – Silloin... niin, olin joutunut syrjemmälle. Äkkiä näin...
vanha vaimo juoksee läheistä porttia kohti, pääsee portille, kasakka
lähenee... Ja samalla kun vaimo katoo, näen kasakan nostavan
ruoskaansa. Näkemättäkin näin, että vaimo sortui porttikäytävässä tai
pihamaalla hevosen jalkoihin. Korvissani kohisi. Määrätön vimma heitti
minut siivilleen. Juoksin kuin siivekäs kärppä. Tulin portille,
syöksyin pihamaalle. Vaimo makaa maassa, ja ratsu korskuu, uhaten joka
hetki rouhaista hänet kavioillaan. En enää tietänyt mitään. Riuhtaisen
maasta kiven, jonka heitin kasakkaa päin. Se sattui. Mies horjahti.
Syöksyin kimppuun. Kaapaisin kivitystä. Ja löin, löin... kunnes se
makasi allani pää murskattuna, niin... melkein päätä vailla, tuo
likainen hirviö... (Lyhyt vaitiolo.) Virvoitin vaimon maasta, vein
hänet turvaan ja piilouduin kätköpaikkaamme, josta toverit auttoivat
minut pakomatkalle... yöjunaan.

SAIMA (lähestyen Verneriä). Sehän ei ollut murha, vaan heikon vaimon
pelastamista murhaajan kourista...

STARK (ottaen poikaansa kädestä). Tiesinhän sen. Toisin ei voi
menetellä kukaan... mies.

VERNER (isänsä ja sisarensa välissä). Miten hyvältä tuntuu sinun
kätesi, isä... Ja sinun hyväilysi, sisar... (Melkein horjahtaen.) Oh,
olen niin väsynyt, valvomisesta ja...

STARK. Nyt, Saima, vie Verner vinttikamariin nukkumaan. Sitten... jos
vaara uhkaa, löydämme kyllä keinon. Lähtekää. (Saiman ja Vernerin
tehdessä lähtöä; Mitruselle.) Ja me, nyt lähdemme. Kunnantuvalla saat
puhua rovastiasi vastaan, jos haluat.

MITRUNEN (poistuville). Jääkää. (Saiman ja Vernerin pysähtyessä
ovelle.) Täällä ja juuri tällä hetkellä on minun puhuttava teitä
kaikkia vastaan. (Starkille.) Saatte valita poikanne ja itsenne
puolesta. (Saimalle.) Ja sinä, Saima, sinäkin saat valita itsesi ja
veljesi puolesta.

STARK. Ja mitä on meidän valittava?

MITRUNEN. Ennenkuin sen sanon, täytyy minun pappina ihmetellä, miten
kevytmielisesti rovasti käsittelee poikansa tekemää murhaa.

STARK (vakaumuksella). Se teko ei ole murha Jumalan edessä. Sanon sen
ihmisenä ja pappina.

MITRUNEN. Mikä on murha esivallan edessä, on murha Jumalan edessä. Niin
sanoo minun teologiani.

STARK. Se teologia on kuolleita sieluja varten.

VERNER (Mitruselle; tuimasti). Mikä on tarkoituksenne? Sanokaa suoraan.

MITRUNEN (voitonvarmana). So, so, nuori herra, ei niin uhkaavasti, kun
on murha omallatunnolla.

SAIMA. Juuso, lakkaa kiusaamasta meitä...

XIX KOHTAUS.

Pirkka peräovesta, äkkiä ja reippaasti.

PIRKKA. Katsokaa ikkunasta! Koko kansa tulvii tien täydeltä tänne. –
Kun vein kunnantuvalle Lerkin vangittuna ja saivat kuulla rovastin
teon, nousi riemukas meteli. Se raikui kylän laidasta toiseen. Ja
vallesmanni kierteli luihuna seinävieriä pitkin. Sitten... kun huuto
hiljeni, hän ryhdistäiksen ja karjahti: "Esivallan nimessä hajoitan
tämän kokouksen!" Mutta ihmiset alkoivat samassa kuin yhteisestä
sopimuksesta virrata tielle. He lähtivät kaikki, niin talonpojat kuin
herrat, niin työläiset kuin pohatat, yhdessä, laajoin ryhmin. Ja sitten
tienhaarasta kaikki kääntyivät pappilaa kohden. – Tulkaa, rovasti,
kuistilta on paras puhua. Minä kannan lamppua... jotta näkevät...

MITRUNEN (pysähtyen, tiukasti). Herra tohtori, kehoitan teitä hetkeksi
poistumaan. Ennen puheenpitoa on meillä vielä... perheneuvottelu.

PIRKKA. Niinkö, suokaa...

STARK (epävarmasti). Niin, herra tohtori, rauhoittakaa... järjestäkää
kansanjoukko pihalle, kun olemme hetkisen keskustelleet, niin...

PIRKKA. Hyvä. Odotamme rovastia. (Poistuu peräovesta.)

VERNER. Noo, herra pastori, lammaskarsina auki. Minusta tuntuu, kuin
sieltä olisi jo löyhkännyt... Juudaksen henki.

MITRUNEN (kireän tarmokkaasti). Vain pari kysymystä. Suostuuko Saima ja
hänen isänsä siihen, että meidän häämme vietetään viimeistään ensi
juhannuksena?

STARK. Mitä on tällä seikalla...?

MITRUNEN. Se on sangen läheisessä yhteydessä seuraavan kysymykseni
kanssa. (Erikoisesti Starkille.) Vakuutatteko kehoittavanne
asevelvollisia saapumaan kutsuntaan huomisaamuna?

STARK. Entä jos vastaan kieltävästi molempiin kysymyksiisi?

MITRUNEN. Siinä tapauksessa... en välitä itsestäni enkä sääli teitä:
Annan ilmi poikanne viranomaisille, syytän häntä murhasta ja
maanalaisesta toiminnasta. (Toisten katsoessa häneen jäykkinä,
kammoksuen.) Riittääkö?

STARK painuu pöydän viereen tuolille.

SAIMA (painuu sohvalle, peittäen kasvonsa). Miten katalaa...

VERNER on vetäytynyt seinänviereen, tuijottaa sanaa sanomatta.

MITRUNEN (voitonriemuisena). Niin, niin... Voivotelkaa nyt ja...
tuijottakaa! Niin, herra rovasti, huohottakaa voimatonta kauhua ja
vihaa. Vain omaa heikkouttanne saatte nieleksiä nyt karvaana palana.
(Lähestyen Verneriä.) Entäs tämä nuori herra? Halveksiva katse!
Ylimyksellinen ja hieno... (Silmäten samalla rovastiin, taputtaen
Verneriä olalle.) Niin, niin, rovastin ainoa poika ja elämän
lellipoika, valmistu matkaan... Siperiaan... tai – hirteen! Eikös
pitänytkin uhrata? Jalosti ja ylpeästi...

VERNER (kuohahtaen, tarttuen Mitrusta ryntäisiin). Kurja...

STARK. Poikani!

VERNER päästää Mitrusen halveksivin liikkein irti; siirtyy syrjään.

MITRUNEN. Ei, poika, ei tässä auta murha eikä myöskään pako. Sillä
tietäkää, Juuso Mitrunen alkaa olla vaikutusvaltainen mies. Se voi
maksaa myös isälle pojan synnit. Ja sillä on rovastinliperit ja
tuomiokapitulin virkapaikka, koska vain haluaa. Varokaa siis
solvauksianne ja lakatkaa huokailemasta. Vastatkaa.

STARK. Poikani, ainoa poikani...

VERNER kiirehtii isänsä luo ja polvistuu hänen hyväiltäväkseen.

SAIMA (katsoen liikutettuna isäänsä ja veljeänsä; nousten, Mitruselle).
Onneton ihminen, tuhoa meidät kaikki! Mutta se tiedä... koskaan
elämässäni en voi muuta kuin inhota sinua... petturia.

MITRUNEN (todellisella vakaumuksella). Ketkä tässä ovat pettureita? En
ainakaan minä. Isäsi... hän, juuri hän petti yhteisen asiamme. Ja sinä,
Saima, oletko ollut vilpitön minua kohtaan? Olen rukoilemistani
rukoillut: milloin vietämme häitä? Olen valvonut yöt tuskan vuoteella,
kun olen nähnyt sinun taipuvan toisen miehen viettelyksiin. Tästä
tuskasta päästäkseni olen vaatinut selvää sanaa. Sinä olet väistänyt,
teeskennellyt ja valehdellut, milloin hymyilevin, milloin ilkamoivin
huulin...

SAIMA. Kokematon sydän vaatii kai aikaa kypsyäkseen. – Nyt ei ole
minun vaikea sanoa ketä se halveksii ja ketä se rakastaa.

MITRUNEN (pyytävästi, hädässä). Enkö ole sinua uskollisesti rakastanut?
Näin nälkää ja tein työtä. Kun ylioppilaana näin sinut ensi kerran, sen
jälkeen vähensin puolella leipää ja lisäsin kaksinkerroin työtä,
tullakseni arvolliseksi sinua vaimokseni pyytämään... (Tarttuen hänen
käteensä.) Sinä olet ollut minulle ainoa rakkaus!

SAIMA (työntäen Mitrusen inhoten luotaan). Ja sen ainoan olet sinä
tahrannut ja murhannut... tuhat kertaa julmemmalla murhalla kuin väität
veljeni tehneen.

MITRUNEN (ikäänkuin viimeisenä keinona). Saima, jos vain lupaat...
vannot hääpäivämme tulevan ensi juhannuksena, vapautan isäsi puhumasta
tahtoni mukaan ja veljesi... kaikesta vaarasta.

VERNER (ponnahtaen seisaalleen, koko varmuutensa saavuttaneena). Ja
minäkö syöksisin oman sisareni elämänikäiseen inhoon, kuolemata
pahempaan kärsimykseen, alhaisen kiipijän ja konnan puolisona? Ei, isä!
Ja minäkö antaisin sisareni heikoin käsin pelastaa isäni häpeästä? Ei,
tuhat kertaa ei! Minä yksin täällä olen murhan tehnyt. Ja joskaan se ei
tuntoani paina, vain minulla yksin on oikeus siitä maksaa. Eikö niin,
isä? (Starkin nyökäytettyä heikosti päätään; Saimalle.) Sisar, mene
äitimme luo ja tyynnytä häntä, jos hän käy levottomaksi... Tämä on
miesten asia.

SAIMA (siirryttyään vasemmalle ovelle). Mikä taakka tahansa on pakko
harteilleni sälyttää, olen sen kantava... loppuun saakka. Mitä tahansa
teettekin, isäni ja veljeni, tiedän teidät jaloiksi miehiksi. (Poistuu
etuovesta vasemmalle.)

MITRUNEN siirtyy taka-alalle akkunan luo, jää tuijottamaan pihamaalle.

VERNER. Isä, meidän nuorten kesken on monta kertaa vannottu: ei auttaa
sortajan asiaa eteenpäin, ei totella laitonta käskyä, ei koskaan
taipua. Ei auttaa, ei totella eikä taipua! Siinä on lakimme. Sinun,
isä, täytyy auttaa minua... nyt se osaltani täyttämään ja viimeistä
kirjainta myöten. Nouse, isä.

STARK (nousten, kuin koko olemukseltaan apua anoen). Etkö ymmärrä,
poikani, että juuri tämä uhri on minulle... kaikista vaikein?

VERNER. Vain suuret uhrit merkitsevät jotain. Ne ovat esimerkkejä,
tulenpatsaita koko kansalle.

STARK. Olet oikeassa, poikani. Mutta... sairas äitisi ja...

VERNER. Äitini... Hän on hymyilevä suurimmassakin surussa, tiedän sen.

STARK (viitaten Mitruseen). Mutta ehkä hän ei... tarkoitakaan aivan
täyttä totta?

MITRUNEN (kuin havahtuen). Minäkö? Nyt vielä julmempaa totta kuin
koskaan ennen. Minulla ei ole jäljellä muuta kuin kosto. – Katsokaa,
vallesmanni on kyllä pihamaalla. Ja sinä hetkenä, kun kuulen teidän
kieltävän heitä kutsuntaan menemästä, viittaan hänet tänne ja soitan
kaupungista komennuskunnan... saattueeksi nuorelle herralle. Onko
selvää?

STARK (kulkien kuin vanha ukko huoneessa, lähestyen Mitrusta).
Selvääkin selvempää. Hyvin puhuttu... (Koskien Mitrusta olkapäähän.)
Sinussa on paljon tarmoa, Juuso Mitrunen. Jos minulla olisi ollut yhtä
paljon tahdonvoimaa, ei Herra olisi minun harteilleni sälyttänyt oman
poikani uhraamista... Mutta... viimeisethän tulevat joskus
ensimmäisiksi... Eikö niin, poikani?

VERNER. Juuri niin, isä. (Syleilevät.)

STARK siirtyy pöydän luo ja ottaa lampun käteensä.

VERNER käy avaamassa peräoven pimeään eteiseen.

STARK (kulkee lamppu kädessä ovea kohti, pysähtyen, Mitruselle; melkein
hymyillen). Virkaveli, kuuntele tarkasti, kiellänkö heitä vai käskenkö
heitä... (Siirtyy kuistin puolelle, pitää lamppua oikeassa kädessään,
niin että koko hänen päänsä on valossa; ikkunasta kuuluu kansanjoukon
kohina, sitten täysi hiljaisuus.)

VERNER ja MITRUNEN seisovat puolipimeässä, liikkumattomina vastakkain.

STARK (selkä näyttämölle päin, kansanjoukolle, voimallisella äänellä).
Seurakuntalaiseni... olen erehtynyt ja eksyksissä kulkenut, minä,
teidän paimenenne. Meidän on rakennettava alamaisuuden ja nöyryyden
silta hänen majesteettinsa keisarin valtaistuimen juureen saakka. Näin
olen minä, raukka, kuvitellut ja ajatellut. Ja mitä minä, tyhmä,
yksinkertaisuudessani uskoin? Suuriruhtinaamme on astuva sen kaarta
pitkin meidän, alamaistensa, luo ja poistava meidän hätämme. Se usko
oli eksytystä ja harhaan vaeltamista. He lähettivät meille urkkijoita
ja kätyreitä, vihaa ja valhetta, he lähettivät meille santarmeja ja
villejä kasakoita, jotka ruoskivat äitejämme ja vanhuksiamme. – Mutta
he eivät ole ainoastaan raastaneet jäseniämme, he tahraavat myös
sydämemme parhaat aivoitukset. Ja niin he surmaavat verkkoihinsa
sielujemme ihanimmat linnut! Suomen laaksot ja lehvistöt lakkaavat
laulamasta peräti. Järviemme rannat hengittävät kauhujen usvaa, sillä
ne kuulevat vain petojen ja peikkojen hengitystä. Varjot peittävät
alleen lähimmäishyveet, uhkaavat poikiamme kuolemalla ja pimentävät
tytärtemme silmästä puhtaan ja avomielisen katsannon. Isänmaamme on
kohta marto maa ja hauta. – Tämän kaiken tähden minä sanon teille:
älkää auttako sortajaa, älkää totelko älkääkä taipuko. Ja teille,
nuoret miehet, kavahtakaa astumasta huomisaamuna kutsuntahuoneeseen,
jos isänmaa ja tuntonne rauha on teille kallis. – Ja nyt, menkää
koteihinne ja seisokaa lujina. (Eräs ääni huutaa eläköötä; nostaen
torjuvasti kättään.) Ei, ei, lähtekää hiljaa ja vaieten. Tämä hetki on
kuoleman pyhä. (Kääntyy, palaa huoneeseen lamppu kädessä, sulkee oven,
ja hänen kasvoillaan on valoisa rauha, kun hän etenee pöydän luo ja
laskee sille lampun; hetken vaitiolon jälkeen Mitruselle, lempeästi.)
No, virkaveli, tee pian mitäs teet. Vallesmanni seisoi aivan portaitten
juurella.

MITRUNEN kuin satutettuna, kääntyy puoliksi seinään päin, jää synkkänä
seisomaan.

XX KOHTAUS.

Saima innostuneena vasemmalta.

SAIMA (juosten isänsä luo hyväillen). Isä, äiti kuuli sinun puheestasi
jokaisen sanan! Se kantoi huoneeseemme kuin kevättuulta ja urkujen
soittoa. Sitä odottaessamme oli äiti kalpea ja nääntynyt. Kun hän kuuli
puheesi ensimmäiset ajatukset, kuiskasi hän kuin iloisesti yllätettynä:
"Hänhän puhuu kuin ennen... nuorena."

STARK (hymyillen onnellisena). Niinkö hän sanoi? (Istuutuu pöydän luo
ja vetää Saiman luokseen.) Entäs sitten, kerro...

SAIMA. Mutta kun kajahtivat sanasi: älkää totelko, älkää taipuko!
silloin... hän nousi vuoteeltaan – ajatelkaa, moneen viikkoon ensi
kerran – hän nousi ja kiirehti nopein askelin akkunan luo, yrittäen
turhaan akkunasta nähdä pimenevälle pihamaalle. Mutta tiedätkö, isä?
Kun hän kääntyi akkunasta, hymyilivät hänen huulensa ja silmänsä. Ja
tiedätkö? Hän lausahti melkein naurahtaen: "Taitaapa jostain valua
jäseniini nuoruutta jälleen..." – (Nousten.) Isä, hän kutsuu sinua.

STARK (nousten, nuorekkaasti). Lähden, lähden... (Pysähtyen.) Mutta...
virkaveli, täytä minkä velvollisuudeksesi tunnet, täytä se nopeasti.

MITRUNEN vie käden otsalleen.

VERNER (Mitruselle, kylmän rauhallisesti). Jos vallesmanni on lähtenyt,
voi hänet soittaa tänne ja samalla santarmeja kaupungista. Turha
viivytellä.

MITRUNEN (itku tuntuu vavisuttavan hänen sisimpäänsä; tuskassa). Miksi
te kiusaatte minua! (Lysähtää kokoon seinäviertä pitkin sohvan päätyä
vastaan, toisten jäädessä ihmetellen katsomaan.)

STARK (astuu Mitrusen luo, laskien kätensä hänen olalleen). Mitä tämä
merkitsee, virkaveli? (Hetken vaitiolo.)

MITRUNEN (itkevässä tuskassa). En kykene... en jaksa...

STARK (kuin ihmeen nähden). Kuulkaa, katsokaa...

MITRUNEN (nousee; melkein jyrkästi). Niin, lähden tästä talosta, en
enää teitä vastaan kostoa hanki. (Hiljaisemmin.) Unohtakaa, että olen
ollut olemassa... (Kääntyy, poistuu vasemmalle takaovesta.)

XXI KOHTAUS.

Starkin ja lasten katsoessa hiljaisen iloisesti toisiinsa avautuu ovi,
ja sisään astuvat Pirkka ja Klemi; molemmat lähestyvät äänettöminä ja
puristavat lujasti Starkin kättä.

SAIMA lähestyy onnellisena Pirkkaa ja jää hänen vierelleen.

STARK (kaikkien hiljettyä paikoilleen; ylevästi). Nyt minä ymmärrän:
vain vaikeimmat uhrit, vain kuoleman hinnalla ostetut ihmeet, ne vain
pelastavat tämän onnettoman kansan sielun ja ruumiin ja... kenties
kerran... vapauttavat sen.

Väliverho.