Kunnian mies

KUNNIAN MIES

Kolminäytöksinen draama

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1941.

HENKILÖT:

EUGEN SCHAUMAN, Senaatin ylimääräinen kopisti, Apukamreeri.
CARL GUSTAF, Eugenin velipuoli.
EELIN.
HANNA.
LENNART,                 |
EERIK,                   | salaliittolaisia.
JOHAN WILLIAM eli Pukki, |
YRJÖ KORPELA, satulaseppä.
LEO VON GROSS, ent. ylioppilas, poliisikomissaari.
AAPE KIVERI, jumaluusopin ylioppilas.
AATAMI, vahtimestari.
VANHA PROFESSORI.

Ylioppilaita ja työläisnuorisoa. Tapahtuu Helsingissä bobrikovilaisena
sortokauden vuosien 1902-1904 kuluessa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Näyttämö:

Eugen Schaumannin asuinhuone, joka tekee kodikkaan ja lämpimän, mutta
ennenkaikkea valoisan vaikutuksen.

Peräseinämä: vasemmalla [vasen ja oikea katsomosta katsottuna]
väriltään vaaleahko, kapeahko ja korkea ovi; tästä oikealle tyylikäs
seinäkaappi, oikeanpuolisessa nurkassa kattoon saakka ulottuva vaalea
kaakeliuuni.

Oikeanpuolinen seinämä: vanhatyylinen lipasto, jolla on kaksi
kehysvalokuvaa, joista pienempi esittää Eugenin äitiä, sekä pöytälamppu
kehyskuvien takana; oikealla etualalla lähekkäin kaksi kapeahkoa
ikkunaa vaaleine, ilmavine verhoineen; ikkunoitten edessä työpöytä,
jonka ääressä yksinkertainen työtuoli ja lähettyvillä korkeaselustainen
kevyt nojatuoli; työtuolin vieressä matala, yksinkertainen kirjahylly
suhteellisen harvoine kirjoineen; lipaston yläpuolella ja tästä
ikkunaan päin on pari kolme taulua, joista näkyvimpänä on Iston
"Hyökkäys"-taulun painojäljennös; lipaston ja uunin välisellä seinällä
pienehkö, ohutkehyksinen peili.

Vasemmanpuolinen seinämä: vanhatyylinen sohva, jonka edessä melkein
nelikulmainen pöytä ja tämän molemmissa päissä samantyyliset tuolit;
etualalla ovi, jonka ajatellaan vievän alakertaan ja pihanpuolen
rappusiin ja joka peittyy melkein näkymättömiin laajojen oviverhojen
taakse; seinällä, sohvan yläpuolella, on runsas asekokoelma, johon
kuuluu erimallisia metsästyspyssyjä ja kiväärejä, sapeli ja koko ryhmän
keskellä ristikkäin asetetut harjoitusmiekat, floretit.

Näiden huonekalujen ja esineiden yhteisvaikutelma – huolimatta niiden
suhteellisesta monilukuisuudesta – on tyylikäs ja omintakeista
persoonallisuutta kuvastava. [Kts. Kansallismuseon kuvakokoelma tai
Eino I. Parmasen "Taistelujen kirjan" II osaa siv. 770-771.]

Eletään huhtikuun kahdeksattatoista v. 1902, kasakkamellakoitten
päivää; varhaiskeväisen iltapäivän paisteikas valo tunkeutuu
voimakkaana ikkunoista, joista toisen verhot – ikkunan ollessa avoinna
– liikahtelevat ulkoilman vaikutuksesta hitaasti ja pari kolme kertaa
voimakkaamminkin hulmahtaen.

I. KOHTAUS.

Hanna, talouskoulun apuopettajatar, nuori neito, kasvoiltaan
haaveellinen, keväisen heleästi, viehkeästi puettuna, tulee peräovesta,
kulkee ikkunan luo, jonka sulkee; silmää ympärilleen kuin todetakseen
että huone on täysin järjestyksessä, järjestelee hellävaroin pöydällä
olevia esineitä, asettelee lipastolla olevat kuvat paikoilleen, aikoo
poistua vasemmanpuolisesta ovesta. Oven lähellä hän kuitenkin pysähtyy,
katsahtaa työpöytään päin, silmät syttyvät, näyttää kuin hän ei
jaksaisi vastustaa kiusausta, jonka houkuttelemana hän kiirehtii
peräovelle, vääntää sen reikeliin ja palaa työpöydän luo, istuutuen sen
tuolille. Jostain lukitsemattomasta laatikosta hän vetää esille
sinikantisen vihon, jota alkaa ahmimalla lukea; ottaa taskustaan pienen
muistiinpanokirjansa, johon alkaa kopioida jotain "sinisestä kirjasta".
Kirjoittaessaan hän alkaa lukea sanoja, aivankuin osatakseen sanat
tarkasti kirjoittaa, unohtaen tuokiossa oman kirjoittamisensa ja yltyen
paikoitellen, pysähtyen ja katkeillen, lausuilemaan vihosta hakemiaan
ajatuksia.

HANNA (lukee, sana sanalta, ajatusta seuraten). "Minkä huulet puhuvat,
sen todistakoon sydän ja käsivarsi." (Toistaen, miettivästi.) "... sen
todistakoon sydän." (Ryhtyy samassa hakemaan ajatusta, löytää sen, lukee
kuin olisi sen jo monen monet kerrat painanut muistiinsa.) "Vain teot
todistavat rakkauden voimaa..." (Omana ajatuksenaan, haaveellisena.)
Niin, teot... suurimmat uhriteot, jotka ovat syntyneet rakkauden
voimasta... (Painaa vihkoa povelleen kuin parhainta aarrettaan jääden
katsomaan kaukaisuuteen onnen ja tuskan ilmeet kasvoillaan.)

II KOHTAUS.

Carl Gustaf, toistakymmentään käypä, vilkas poika pistää päänsä
näkyviin vasemmanpuolisesta ovesta verhojen lomitse; kulkee varpaillaan
Hannan häntä huomaamatta, kiertää hänen taakseen; vetäisee yht'äkkiä
sinivihon Hannan kädestä.

HANNA (säikähtää hämmästyttävässä määrässä, ei saa sanaa suustaan).

CARL GUSTAF (poikamaisen tuimasti). Siinä on mulla kanssa yks' täti!

HANNA (hyvitellen). No, mutta, Carl Gustaf...

CARL GUSTAF. Se on salakirja, ei siihen saa koskea! Kuuletko? Eikä
mihinkään, mitä isoveli ei näytä muille kuin minulle... Mitäs sanot,
kun nyt paljastan velipekalle koko... petturuuden?

HANNA (anovasti). Ethän, Carl Gustaf. Eugen-herra on itsekin lukenut
minulle ajatuksiaan ja...

CARL GUSTAF (yhä ankarasti). Ja mitä mukamas?

HANNA Ja minäkin... rakastan niitä ja kaikkea mitä Eugenin herra
ajattelee isänmaasta ja elämästä.

CARL GUSTAF (lempeytyen; tekeytyen miehekkääksi). No, olkoon sitten,
tällä kertaa. (Panee vihon pöydälle.)

HANNA (vapautuen, helähtäen nauramaan). Sinä olet jalo poika, Kalle!
(Nousten.) Ja nyt sinun pitää saada tuossa paikassa...

CARL GUSTAF (keskeyttäen). Luuleks minut lahjovasi hillopurkeilla ja
tortuilla?

HANNA (hyväillen pojan päätä; hymyillen). Enhän toki! Mutta tiedäthän
sinä, että tuolla alakerrassa, ruokasalissa, on yhtä ja toista...

CARL GUSTAF (taas heltyen). No, olkoon sitten. (Itsepintaisesti.) Mutta
et sinä osaa tuosta kirjasta löytää sen parasta juttua. (Ottaa vihon,
hakiessaan oikeata paikkaa.) Se on "Raketti"-seuran marssilaulu,
ylioppilaitten tappelulaulu. Katso tuosta! (Sormellaan seuraten rivejä,
mutta ulkomuististaan lausuen säkeet.) "Onko viel' uskoa sankaritahdon,
vai joko nuorna ma liekittä lien?" (Pikkuvanhasti.) Ymmärrätkös?

HANNA (raikkaasti, täydestä sydämestä). Minäpä sen vasta ymmärränkin,
sinä hurja aktivisti...! (Panee vihon pöytälaatikkoon.)

CARL GUSTAF (on samassa jo rientänyt ikkunan luo ja avannut sen, jääden
kuulostelemaan Senaatintorille päin; kuuluu pari kolme huikeata
poliisipillin vihellystä; touhuissaan). Kuuleks nyt? Pollarit
viheltävät – Senaatintorilla! (Nauraen, vilkkaasti elehtien.) Mutta
vihellettiin mekin pojat ja rähistiin äsken Kaartinmaneesilla, kun
muutamat petturit menivät nostamaan arpaa tsaarinväkeen. Saivatpa,
vätykset, sellaista tuusannuuskaa, että... (Nauraa hihittäen.)
Komissaari Kaitokangas, jota haukutaan Paitakankaaksi, sai kintuilleen
herrojen kepeistä. Ja me pojat kun hihkuttiin! Toiset pojat huusivat:
"paita!" Ja me vastattiin: "kangas, kangas!" Ja isot ihmiset huusivat
väliin, että montako markkaa maksaa arssina musikanpaitaa. Ja sitten
puhui yks' pukinpartainen herra, että oli painuttava tuonne torille
pitämään kissannaukujaisia senaattoreille. (Kuuluu taas pari räikeää
vihellystä.) Kuuliks taas? Nyt on mulla, jukopliut, kiire... (Pysähtyen
epätietoisena.) Mutta missä se velipekka nahjustelee? Minun piti tulla
sanomaan, että Eelin-täti...

HANNA (äkkiä, kavahtaen). Mitä hänestä... neiti Eelinistä?

CARL GUSTAF (ujostellen, tökäten Hannaa kylkeen). No, eks nyt ole
nähnyt? (Muka korvaan suhkaisten.) Velimies on kiipelissä. Eikä se ole
fiesaamista tai kurtiseerausta, se on korkeata rakkautta. (Kuin
kumotakseen kaikki mahdolliset vastaväitteet, tuimasti, otsa rypyssä.)
Niin, niin, mamma sanoi sillä tavalla, kun yks täti oli meillä
kahvikalaasissa. (Nauraa hihittäen.) Ja eks luule minun tietävän, että
sille flammalleen se ammuskeli koko viime syksyn oravannahkoja...
semmoiseen kihlaturkkiin, nääks...

HANNA (äänessä tuskaa). Tiedän, tiedän. (Kärsimättömästi.) Älä nyt vain
puhu niin paljoa!

CARL GUSTAF (ärähtäen). Mitäs sitten kyselet? Ja mitäs lupailet hillot
ja tortut ja sitten et muuta kuin höpiset ja kieroilet.

HANNA (vapautuneesti, raikkaasti nauraen). Totta, totta, sinä vekkuli!
(Viitaten vasemmanpuoliseen oveen.) Juokse nyt heti ja sano tytöille
keittiössä, että hakevat valmiiksi hillopurkin kellarista. Minä vain
suljen vielä tämän ikkunan...

CARL GUSTAF (maiskauttaa suutaan, napsauttaa keskisormella ja
peukalolla ja katoo vikkelästi vasemmalle.)

III KOHTAUS.

Hannan puuhatessa ikkunan luona koputetaan peräoveen, mitä hän ei
aluksi kuule. Hetken kuluttua kuuluu koputus toistamiseen Hannan
pysähtyessä aprikoivan näköisenä. Nyt nykäistään oven kädensijasta
pariin otteeseen, kiihkeästi ja lujasti.

HANNA (selviten säikähdyksestään). Herra nähköön, sehän on... (Menee,
avaa oven reikelistä.)

Eerik ja Lennart, nuoret ylioppilaat, sekä noin 30-vuotias Johan
William eli "Pukki" tulevat. Ylioppilailla on vuosisadan alun mallinen
nuoren miehen puku. Johan William, entinen merimies, on puettu
kaksiriviseen takkiin ja hänen lakkinsa muistuttaa purjehduslakkia.
Hän on varreltaan pienikokoinen ja hintelä; kuluneenpuoleiset
vaatteet näyttävät hänen yllään liian väljiltä, joten hän ohuine
"pukinpartoineen", kekkavaniskaisena ja laihahartiaisena on saanut
"Pukin" lisä- ja salanimen, mutta herättää vilkaseleisenä ja sukkelana
ilostuttavaa huomiota.

Eerik astuu sisään toisten jäädessä odottamaan avoimen oven taakse.

EERIK (iloisen tuttavallisesti). Kas, Hanna-neiti. Eikö Kugen-herra
ole...?

HANNA (jyrkästi, melkein tylysti). Ei, hän on kyllä, luultavasti,
kotomatkalla virkapaikastaan. Mutta tiedättehän, ettei hän mielellään
ota vastaan täällä, kamarissaan, (nyökäten käytävässä odottaviin
herroihin) ei varsinkaan vieraita henkilöitä.

EERIK. Tiedän kyllä. (Vieden Hannan vasemmalle etualalle; nopeasti
selittäen.) Mutta nyt käskee pakko. Yksi meistä piti kiihoituspuheen
äsken Kasarmintorilla. Urkkijat ovat kintereillämme. Ja meidän täytyy
pysytellä piilossa, kunnes on tullut oikea hetki. Ymmärrättehän?

HANNA (hätääntyen, jyrkästi). Teillä ei ole mitään oikeutta saattaa
Eugen-herraa vaaraan, hänhän on...

EERIK (jyrkästi). Juuri siksi. Viattoman senaatinkopistin ja
apukamreerin kammiosta ei meitä osaa pirukaan etsiä. (Ratkaisevasti.)
Vastaan kyllä asiasta.

HANNA. No niin, sanon kyllä Eugen-herran saapuessa. (Nyökkää, poistuu
vasemmalle.)

EERIK (viitaten tovereilleen). Sisään, pojat! (Lennartin ja Pukin
tultua ovesta.) Hänen hurskautensa pyhättö on käytettävissämme, tosin
pienellä sodalla hänen sangen kaunista suojelusenkeliään vastaan.

LENNART. Merkillinen herra! Olen muutamia kertoja yrittänyt keskustella
hänen kanssaan tuolla alhaalla, ruokaillessamme. Mies istuu milloin
puhumatta ja pukahtamatta, milloin taas pari ajatusta vaihtaen. Mutta
kahvinsa hän juo aina täällä yksinään. Onko se mies jänishousu vai
kenraalinpoikako hänessä ylpistelee?

PUKKI (on katsellut vasemman seinämän asekokoelmaa). Skagerrak, sanon
minä! Tällä arsenaalilla kaataisi sotnian kasakoita! Osaako se mies
ampua?

EERIK. Hän ampuu pääskystä silmäterään koska tahansa, niin että varo
sinä, Lennart, solvaamasta sitä miestä! Hän on vain jossain määrin
kummallinen, katsos... perin yksinäinen, melkein orpo nuoruus, heikko
lukupää ja senvuoksi hieman säälinalainen olo tovereitten parissa...

LENNART (on ottanut kirjahyllyltä "Vänrikki Stoolin tarinat", niitä
selaillessaan; sivumennen). Joitakin alemmuuden tuntoja siis,
nähtävästi. (Naurahtaen.) Hänhän kuulema saarnailee kuin paras pappi
pienelle velipuolelleen ja nuorelle Hanna-neidille. Siihen tapaan
juorusi minulle ainakin eräs pieni tarjoilijatar tuolla ruokasalissa,
väittäen lisäksi, että hänen jalorotuinen Lucas-koiransa on hänen
suurin uskottunsa aatteissa ja lemmenasioissa.

EERIK (on siirtynyt ikkunan luo ja avannut verhoja jääden katselemaan
ulos; suutahtaen). Lopeta tuollaiset juoruilut! Et ole vielä kuullut
hänen puhuvan pyhässä suuttumuksessa tai läheisessä toveriseurassa. Et
kerta kaikkiaan ole päässyt hänen lähelleen, ystäväkseen.

PUKKI (joka on kuljeskellut yhä tarkastelemassa; viitaten Iston
"Hyökkäys"-tauluun). Ei se mies ainakaan pelkää pitää seinällään
"Hyökkäystä". Jei bohu – sattuapa tänne nyt herra von Grossin tai
Paitakankaan, saisimme marssia raamit kaulassa putkaan. (Nauraa
iloisesti.)

EERIK (viitaten toisille). Hän tulee tuolla... puiston poikki.
(Lennartille.) Varo siis kaikin mokomin loukkaamasta häntä, Lennart.

LENNART (on hakenut esiin viivattuja kohtia Eugenin "Tarinoista";
kesken hakemistaan Eerikille). Minäkö? Enhän halua muuta kuin ottaa
selvää, kelpaako tämä herra salaliittomme jäseneksi vai ei.
(Huudahtaen.) Ahaa, hänen ihanteensa on Wilhelm von Schwerin!
Kuulkaapa! (Lukee.) "Elon nuoren arvelematta pois voitteko lahjoittaa?"
Sen hän on vetänyt alle paksuin viivoin. Hyvä merkki! Siinä mieliessä
taitaa sittenkin olla oikeata ruutia...

EERIK (on siirtynyt peräoven luo; kuulosteltuaan askeleita portaista,
nostaen kätensä). Hss, hiljaa. Pane kirja pois. Hän nousee portaita.

IV KOHTAUS.

Eugen Schauman, lähes 27-vuotias, yksinkertaisesti, mutta kultivoidusti
pukeutuneena, tulee peräovesta. Hänen hiuksensa ovat vaaleat, kasvot
ovat profiilissa tarmokkaat ja terävät, mutta edestäpäin katsottuina ne
muodostavat harvinaisen hienon soikion. Katse on rehti ja avoin, otsa
sileä ja puhdas, mutta herkästi vaihtuvat mielenliikkeet muuttavat
helposti katseen alakuloiseksi tai – joskus – säihkyvän tuliseksi, ja
otsa kureutuu helposti rypyiksi, alahuuli työntyy itsepäisesti
eteenpäin, jolloin hänen ilmeensä ja eleensä kuvastavat tinkimätöntä
moraalista tahtoa.

EUGEN (pysähtyy lähelle ovea, silmää vaivautuneesti vieraisiin,
Lennartiin ja Pukkiin, kulkee kasvot valaistuen Eerikiä kohti, nyökäten
luontevan toverillisesti ja ojentaa kätensä).

EERIK (rehdisti). Terve, Eugen! Olemme purjehtinee tänne vähän niinkuin
hätäsatamaan. Tuo hieno vinttikoira, komissaari von Gross, ajaa meitä
taka ja... (Kääntyen toisten puoleen, viitaten Lennartiin.) Niin, tämän
"aasiksen" ritarinhan sinä jo tunnetkin?

EUGEN (kumartaen jäykähkösti; tapaillen sanoja, vaivautuneesti). Niin,
mehän olemme jo tavanneet...

EERIK (lyöden Pukkia olalle; leikillään reippaasti). Ja tämä herra
tässä! Ristimänimeltään Johan William ja santarmien kesken Pukiksi
mainittu, parran kunniaksi, näätsen. Hän on kunniallisen peruukin
poika, mutta ammatiltaan maailmanmatti ja merimies...

PUKKI (keskeyttäen; nokkelasti kumartaen, nauraen). Mut perämies on
arvoltaan, mainittiin kersantiksi.

EERIK. Niin, viisi vuotta sitten hän otti osaa Kreikan sotaan Turkkia
vastaan ja koroitettiin kersantiksi. Hän on näätsen kynäniekkakin ja
yritti matkia Byronia, kukaties myöskin Maximilian Myhrbergiä.

EUGEN (elostuen; tarttuen Pukkia käteen). Te olette saanut siis
taistella rehellisessä sotarintamassa! Minäkin aioin kerran upseeriksi.
(Puoliksi itsekseen.)... mutta pääsin vain – ruununraakiksi. (Vetää
ripeästi kädellään hiuksiaan, jääden tuijottamaan omaan yksinoloonsa.)

PUKKI (huolettomasti). Se nyt oli seikkailu erikseen. Viimeksi olen
ajellut Pietarin anarkisteille pommikuormia nikkari Matti Piisisen
kanssa, jota taitaa tällä kertaa uhata hirsipuu Pähkinälinnassa. Ja jos
totta puhun, nykyisin värkkään omin nokin pommeja Oulunkylässä ja
hoitelen välitöinä nuohoojamestarin virkaa Bobrikovin palatsissa.

EUGEN (hämmästyen). Bobrikovin...?

LENNART (nauraen). Niinpä niin! Hän yritti kyllä eräänä yönä herättää
Bobban aikoen pudottaa uuninpiipusta pommin satraapin makuuhuoneeseen,
mutta... (Nauraa hohottamalla.)

PUKKI. Maakravut nauravat, kun merellä tapahtuu vahinko. Entä ei olisi
ollut katonreunalla esteenä teräslankaverkko, niin tänä hetkenä olisi
täytetty... tekojen teko!

EUGEN (tapaillen sanoja; aivankuin havahtuen toisten mukaan). Niin,
teot, ratkaisevat teot, nehän vain, siinä tapauksessa että...

EERIK (tulisesti). Juuri ne ja ainoastaan ne! Mitta on täysi. Ja tällä
tunnilla on meillä tilaisuus alkaa sortajia vastaan sota. Tuletko
mukaan, Eugen?

EUGEN (hämmästyen; masentuneesti). Minä, minäkö? (Kuin
anteeksipyytäen.) Minusta ei taida olla oikein rivimieheksikään.

EERIK. Olet meistä paras ampuja. Se riittää.

LENNART (selittäen). Katsokaas, herra kamreeri, tähän saakka ovat nämä
laittomat kutsunnat kääntyneet voitoksemme. Vain kourallinen nuorista
miehistämme o taipunut laittomaan arvannostoon. Ja nyt on taottava, kun
rauta on kuumaa!

EERIK (innostuneesti). Niin, Eugen, kuvernööri Kaigorodov on uhannut
lähettää tuonne torille sotnian kasakoita. No, hyvä. Mielenosoitus
senaattoreille on muutettava taisteluksi orenburgilaisia vastaan.
Nikolainkirkon ylätasanteella seisovat valmiina Siltasaaren
lujakouraisimmat työläispojat. Niitä johtaa nuori satulaseppä Yrjö
Korpela. Heillä ei ole aseita. Mutta mukulakiviä kyllä riittää.

PUKKI (näytellen salaperäistä). Minulla on kirkon katolla, (nauraa
hihittäen) apostoli Pietarin jalkojen juuressa pommivarasto – taivaan
avaimet von Grossille, Paitakankaille ja Molodkineille. Sacrebleu,
sanon minä, siitä syntyy sellainen hurrikaani ja haaveri, ettei sen
vertaista ole vielä konsa näillä rannoilla leikitty.

LENNART (Eugenille). Meillä kolmella on käsiaseet. (Viitaten
asekokoelmaan.) Teillä taas, herra kamreeri, näyttää kyllä olevan
omasta takaa.

EERIK (houkuttelevasti). Katsos, Eugen, jos – sanon jos –
joutuisimme tappiolle, on Kaivopuiston rannassa sukset – pakomatkaa
varten – ei muuta kuin häivymme saariston sokkeloihin ja Kaigorodov
jää soittelemaan rannalle ripatshkaa! (Yltyy nauramaan, johon Lennart
ja Pukki yhtyvät.)

EUGEN (nousee kavahtaen tuoliltaan, otsa rypistyy, alahuuli työntyy
halveksivasti eteenpäin: nauru lakkaa, syntyy, pahaa ennustava
hiljaisuus: saaden vaivoin sanat suustaan, ylpeän halveksivasti) Pako?
Pakomatkako? (Kävelee kiivaasti peräovelle ja takaisin: pysähtyy;
syttyen puhetta salpaavaan suuttumukseen; takellellen.) Te takaporttien
rakentelijat... (Viiltävän ivallisesti.) Pakoon, tietenkin pakoon...!
(Jää tuijottamaan kärsivänä, otsa syvissä kureissa.)

EERIK (tyynnytellen). No, no, hyvä veli, sodassa kai täytyy joskus
perääntyäkin, vai kuinka?

EUGEN (yhä sanoja tapaillen) ... tämä ei ole mitään sotaa.
(Halveksuvasti puuskahtaen.) Tappelua, pelkkää katutappelua! (Ollen
vähällä hämääntyä ajatuksissaan.) Te... te, niin, te, tuota...
Sekarotuisia koiria, Molodkineita ja Kaitokankaita te tapatte pari
kappaletta. Ja sitten – jätätte kansan pyövelin käsiin. (Tyynesti,
kirkkaasti.) Hyvät herrat, siihen tämä kansa on liian kallis. (Kävelee
tuohtuneena.)

HANNA (vasemmalta. Eugenille.) Haluaako Eugen-herra juoda
kahvinsa yksin täällä, vai saanko ehkä järjestää herroille
seurusteluhuoneeseen...?

EUGEN (pysähtyen; kärsivän näköisenä; poissaolevana). Yksin? (Kuin
havahtuen.) Niin, yksin! (Puoliksi itsekseen; väsyneen katkerasti
naurahtaen.) Tietenkin... yksin.

HANNA (poistuu vasemmalle).

EERIK (vaativasti). Aiotko sinä siis todellakin väittää, että me
arkailemme oman henkemme puolesta?

EUGEN (iskevästi). Ken nousee sortajaa vastaan, hänen on ammuttava
kaksintaistelijana, otsa vasten otsaa. (Hiljaisesti, harvakseen.) Ja
hänen on tähdättävä herroihin eikä – renkeihin.

PUKKI. Kuka, sapperment, kuka tässä perimmältään on tähtäimessä muu
kuin suuri Kaljupää, Nikolai Ivanovitsh!

EUGEN. Bobrikov on hänkin vain renki. Ja minä päivänä tahansa hän voi
joutua keisarinsa epäsuosioon. Hetken varjoon on turha tuhlata lyijyä
ja nikkeliä.

LENNART (peitetyn ivallisesti). Ettehän vain kuulune, herr kamreeri,
noihin "sillanrakentajiin", jotka luulevat, että Nikolai Viimeinen
peruuttaa valapattoisen manifestinsa kun he vain kerran saavat hänen
kallistamaan armollisen korvansa heidän nöyrille selityksilleen?

EUGEN (kuin itse etsien lopullista totuutta). En voi, katsokaas, uskoa,
en, nähkääs, käsittää, että mikään hallitsija voi tieten tahtoen rikkoa
neljän edeltäjänsä ja oman itsensä keisarivalan. Sehän olisi...

PUKKI (tarttuen haparoivaan sanaan). Aasialaista! (Puoliksi itsekseen.)
Juuri niin.

EUGEN (yhä avuttomana; sanoja tapaillen). Katsokaas, olen syntynyt
Venäjällä ja tiedän, että...

EERIK (iskien esiin uuden ajatuksen; ihmetellen). Miksi sinä siis,
Eugen, perustelet ampumaseuroja maan joka kolkkaan, miksi
levittelet kansan keskuuteen winchestereita ja rakennat parhaillaan
metsästysyhdistyksen varjossa laajaa, salaista ampumajärjestöä?

EUGEN (löytämättä sanoja; takellellen). Katsos, tulevaisuus, sehän
saattaa... tuota, koska tahansa...

EERIK (jatkaen tulistuneena omaa ajatusjuoksuaan). "Tahansa" ja
"tahansa". Kai sinä tuolla hommalla jotain muutakin tarkoitat
kuin... (Purevasti.) Kuin ampuilla oravannahkoja tyttölapsille
morsiuslahjoiksi?

LENNART (ja PUKKI naurahtavat hieman väkinäisesti, pelästyneinä).

EUGEN (tuijottaa hetken kuin puulla päähän lyötynä, alkaa vavista joka
jäseneltään; sammaltaen). Oravannahkoja...?

EERIK (pelästyen hänkin). No, no, älähän nyt käy kiinni löysään
sanaan...

EUGEN (käsittäen lopultakin loukkauksen pohjia myöten; raivostuen).
Oravannahkoja! (Arimpaansa iskettynä; hiljaa mutisten, rinnassa
raastavaa itkua.) Oravannahkoja...

LENNART (Eerikille; tyytymättömänä). Luulen, meidän on aika lähteä,
Eerik. (Kumartaa, poistuu peräovesta.)

PUKKI (seuraa korvallistaan raapien).

EERIK (yrittäen ojentaa kättään hyvästiksi). Suo anteeksi, Eugen. En
tarkoittanut loukata, katsos...

EUGEN (seisoo kädet velttoina, katse sammuneena, syvästi kärsivänä,
tekemättä mitään liikettä).

EERIK (nyökäten hyvästiksi; sopertaen masentuneena). Myöhemmin, hyvä
veli, koetan selittää... (Kulkee peräovea kohti; pysähtyen; vakavasti.)
Pane kuitenkin mieleesi, Eugen, että tuo mies, jota luulet haihtuvaksi
varjoksi, voi kohta peittää meidät kaikki kuoleman yöhön, sillä
Suomi-syöjäin päämääränä on koko tämän kansan hävittäminen eikä mikään
sen vähempi. (Poistuu peräovesta.)

EUGEN (seisoo yhä hetken paikallaan; vetää vihdoin apeasti kädellään
hiuksia; riisuu poissaolevana, kuin vanhasta tottumuksesta takkinsa,
vie sen seinäkaappiin, vetää ylleen lyhyen kotitakkinsa; seisahtuu
avonaisen kaapin eteen painaen hetken päätään sen kulmaan, kuin apua
anoen hän hapuilee kaappiin päin, ottaa sieltä hienoverkaisen
oravannahoilla vuoratun naistenturkin, kantaa tämän rintaansa vastaan
painaen etualalle; istuutuu pöydän lähelle nojatuoliin, antaen turkin
vaipua polveansa vasten; jää yhä hetkeksi tuijottamaan eteensä, kasvot
ja koko olemus kuolemaan saakka väsyneinä).

V KOHTAUS.

Hanna tulee vasemmalta kahvitarjottimineen, järjestää sen
kuulumattomasti liikkuen vasemmalle, sohvapöydälle, katsahtaen
kuitenkin pari kertaa huolestuneena Eugeniin päin.

EUGEN (sivelee hiljaa, hyväillen, turkin pehmeitä nahkoja).

HANNA (lähestyy, aikoo pyytää juomaan kahvia, mutta nähdessään Eugenin
mielentilan sanoo vain arasti). Herra kamreeri...

EUGEN (hymyillen väsyneesti, mutta tuottavasti, jatkaen omia
ajatuksiaan, nyt luontevasti ja sujuvasti puhuen). Niin, Hanna-neiti,
he eivät sittenkään ymmärrä, mikä on todellinen teko. Sehän ei ole mikään
esine tai kaava. Se on elävä kasvi, joka tekee hedelmänsä oikealla
ajalla. (Koskien lempeästi Hannaa käsivarteen.) Ymmärrättehän?

HANNA (hartaan ihailevana, arasti). Luulen ymmärtäväni! mutta... (Tekee
pienen liikkeen kahvipöytään päin.)

EUGEN (ilostuen yhä enemmän; hereän leikillisesti). Katsokaa näitä
pienen pieniä oravannahkoja. (Yhä iloisemmin.) Jokainen niistä on
vaatinut tarkan laukauksen, pienen teon minun omasta kädestäni. Ja
niistä on kertynyt tämä tekojen teko – miehen sanaton tunnustus...
(Naurahtaen, iloisessa itseivassa.) Minä kun olen niin hemmetin huono
puhuja, niin...

HANNA (tarkoituksellisesti; herkästi). Te osaatte puhua, Eugen-herra,
vain niille, joita te rakastatte ja jotka rakastavat teitä.

EUGEN (raikkaasti). Ehkäpä niin, kenties... Mutta en voi sille mitään,
että kun suutun noihin Klingsporin pojanpoikiin, joilla on reessä aina
valmiina pakomatkan eväät – en osaa muuta kuin tankkailla tai puhua
tolkuttomuuksia. Minun olisi pitänyt puhua heille paljon enemmän,
selittää todellakin... (Äkkiä, säikähtäen epäkohteliaisuuttaan.)
Istukaa toki, Hanna-neiti!

HANNA. Saanko järjestää teille kupin valmiiksi?

EUGEN (nyökäten hajamielisesti; jatkaen aivankuin äskeiset herrat
olisivat hänen edessään). Miksi te ette osaa odottaa oikeata hetkeä!
(Kääntyen hieman Hannaan päin.) Niin minun olisi pitänyt heille sanoa.
(Jälleen heittyen ajatustensa virtaan.) Ettekö tiedä, että historian
sato kypsyy hitaasti? Mitä pimeämmäksi tulee yö, sitä säihkyväisempinä
syttyvät tähdet. (Hannan ojentaessa hänelle kupin ja istuutuessa pöydän
luo.) Eikö niin, Hanna-neiti?

HANNA (levottomana). Mitä he oikeastaan teiltä halusivat?

EUGEN (naurahtaen). Tappelunnujakkaa, katurakkien surmaamista! (Melkein
poikamaisesti nauraen.) Ja minä kun en ole tapellut todenteolla kuin
pienen velipuoleni ikäisenä tenavana – nutuuttaessani Harkovin
varuskunnassa takkutukkaisia kasakanpoikia. (Ojentaen kahvikupin
Hannalle, joka vie sen pöydälle; yhä leikkiä laskien.) Mutta ampua minä
osaan! Eikäpä taitaisi olla hullummaksi, jos jokainen suomalainen mies
ampuisi omin käsin oravannahat morsiamensa turkkiin. Loppujen lopuksi
osaisi koko tämä kansa ampua myös vihollista silmäterään. (Nousten,
jättäen turkin tuolin selustalle, joustavasti liikehtien; innostuen.)
Eikö niin, neiti Hanna? Koko kansan on tultava valmiiksi sotaan!
Eurooppa voi koska tahansa syttyä suureen paloon. Ja silloin on meidän
etsikkoaikamme – itsenäisyytemme on luotava armeijalla, ei murhilla
eikä muilla tihutöillä.

HANNA (on istuutunut, päätään pudistellen, hymyillen). Nyt teidän oma
päänne on syttynyt "suureen paloon". Armeijammehan on hajoitettu,
entiset upseerimme elävät nälin kuolten, nuoret miehemme pakenevat
korpiin tai ulkomaille...

EUGEN (keskeyttäen; vuoroin kävellen edestakaisin, vuoroin seisahtuen;
nousten suurimpaan innostukseensa). Ketkä murskasivat ensi kerran
Euroopan-kuulun puolalaisen ratsuväen? Suomalaiset Väinäjoen
tanterilla! Ketkä voittivat Breitenfeltissa? Stålhandsken hakkapeliitat
ja Kustaa Hornin nerous! Ketkä hyökkäsivät yli Lech-virran? Kolmesataa
savolaista! Ja luuletteko te, etteivät tänä hetkenä vielä elä
Keskellämme Vänrikki Stoolin ruotusotilaat, niin Munterit kuin Sven
Dufvatkin? (Lähestyen Hannaa, ottaen lämpimässä ilossa hänen päänsä
käsiensä väliin, silmiin katsoen.) Käsitättehän...?

HANNA (huumaantuen; kavahtaen tuoliltaan).

EUGEN (hämmentyen). Niin, tarkoitan... kun tällainen kansa saa aseet ja
tarpeellisen määrän harjoitusta, se on hirvittävä voima... tuon suuren
hetken tullessa.

HANNA (epäröiden; mustasukkaisessa tuskassa). Ymmärrän kylki, mutta...
(Äänen muuttuessa vieraaksi.) Niin, olin unohtaa, että Carl Gustaf kävi
tuomassa sanaa neiti Eeliniltä.

EUGEN (säikähtäen; ihastuneesti). Mitä hänestä? Halusiko hän tavata
vai...? En ole nähnyt häntä pitkään aikaan. (Moittien.) Miksi ette
sanonut tätä minulle aikaisemmin?

HANNA (epävarmasti). En tiedä... (Rohkaistuen.) Tai... ehkäpä haluan
teitä varjella kaikilta niiltä, jotka eivät teitä todella rakasta.

EUGEN (kummissaan.) No, mutta, hyvä neiti...? Nyt en ymmärrä teitä
lainkaan.

HANNA (yht'äkkisessä, kiihkeässä tuskassa). Ette! Te ajatte takaa vain
"suuria asioita" ettekä näe, että ihmiset ympärillänne ovat kylmiä
tai... alhaisia. He käyttävät väärin teidän jaloa sydäntänne, he
korvaavat penseällä säälillä sen, mitä te uhraatte puhtaassa
rakkaudessa.

EUGEN (lähestyen, laskien kätensä Hannan olalle; lempeän läheisesti).
No, mutta, Hanna hyvä, ettekö te tiedä, että rakkaus ei kysy sitä,
millä se korvataan. Sehän on meissä palava uhrituli, joka lainaa meille
elämän armaimman tuoksun ja kauneuden. Ja se on enemmän kuin elämä! Sen
puolesta voi kuolla, vaikk emme löytäisi mitään armoa rakastettumme
silmissä.

HANNA (tukahtuen suuresta mielenliikutuksesta, hiljaa, melkein
nyyhkien). Anteeksi, Eugen-herra, olin pieni, niin pienen pieni ja
kehno... (Säikähtää, kavahtaa, jääden tuijottamaan peräovea kohti,
jonka luona seisoo tuntematon mies.)

VI KOHTAUS.

Veräovi on Eugenin edellisen repliikin aikana kuulumattomasti avautunut
ja sisään on astunut moitteettomaan siviilipukuun puettu herra jääden
urkkijan tavoin kuulemaan keskustelua ja katsahtaen nopeasti seinille,
etenkin aseita ja tauluja. Hän on Leo von Gross, entinen ylioppilas,
nykyinen poliisikomissaari, elostelija- ja rappiotyyppi, joka
välähtelevine silmälaseineen, hienoine kävelykeppeineen, korkeine
kauluksineen, knalleineen ja hansikkaineen tekee melkein keikarin
vaikutuksen, esiintyen milloin iroonisen kohteliaana, milloin kylmän
röyhkeänä.

VON GROSS (lähestyen, riisuen toista hansikastaan, kävelykeppi
käsivarrella; kohteliaasti kumartaen). Pardon, häiritsenkö? En ole
lainkaan vaarallinen, mitä tulee lemmenseikkoihin, varsinkin kun olen
oikeastaan, herra kamreeri, teidän entinen osakuntatoverinne,
"entinen ylioppilas", kuten sanotaan – Leo von Gross, nykyisin
poliisikomissaari ja myöskin – santarmilaitoksen salainen asiamies.

EUGEN (tuskin saaden hämmästykseltään ja inholtaan sanoja suustaan).
Suvaitkaa... siinä tapauksessa...! (Osoittaa kädellään peräovea.)

VON GROSS (iroonisen kohteliaasti). Valitettavasti se ei käy päinsä,
ennenkuin olen saanut varoittaa teitä – kaikessa ystävyydessä
tietenkin – herra kamreeri...

EUGEN (puoliksi itsekseen, puoliksi Hannalle; kääntyneeni poispäin von
Grossista, kasvot katsomoon päin; sisäisesti kauhistuneena). Onko hänen
varjonsa jo ennättänyt työntyä näin pitkälle...?

VON GROSS (sulavasti, kohteliaasti). Ei suinkaan, teihin nähden herra
kamreeri, ei ole olemassa epäilyksen varjoakaan. Mutta... (nopeasti,
tarmokkaasti.) Parikymmentä minuuttia sitten (viitaten "Hyökkäys"
tauluun) tuon kapinallisen "Hyökkäys"-taulun Suomi-neito näki täällä
kolme salaliittolaista, (uhkaavasti) jotka suunnittelivat vaarallista,
sangen vaarallista attentaattia.

EUGEN (raivostumaisillaan). Ja minultako te rohkenette tulla...?

VON GROSS (istuutuen sohvapöydän luo tuolille; yhä hymyilevän
kohteliaasti). Varoittamaan, kuten jo äsken sanoin, suojelemaan niin
sanoakseni.

VII KOHTAUS.

Carl Gustaf törmää vasemmalta.

CARL GUSTAF (Eugenille; tulenpalavassa innostuksessa). Jeevelin
peeveli, kun et sinä tule, senkin nahjustelija! Nyt se alkaa –
mellakka! Ensin tuli Aleksia pitkin viisikymmentä kasakkaa, sitten tuli
taaskin viisikymmentä, ja sitten ne ajoivat ruoskat kourassa ympäri
pitkin toria ja hakkasivat ihmisiä, ajoivat kumoon ihmisiä ja
lapsiakin...

EUGEN (säikähtyneenä). Kuule, tiedätkö missä...?

CARL GUSTAF (ennättämättä kuunnella mitään, silmät loistaen). Tiedätkö
sinä mitä sitten tehtiin? Kun ne saakelit kurnuttivat ratsuillaan
kirkonportaita ylös, niin me pojat ja isot miehet laskimme niitä
vastaan sellaisen jää- ja kivisateen, että irvistivätpä, pentele
vieköön, nagaikkapojat. Ja olisitpa nähnyt, kun Valtos-Heikki,
jättiläinen, nosti kasakkahevosen etujaloista pystyyn ja rojautti koko
höskän rappusia alas, niin H että hirvitti! Kuuletko sinä mitään?

EUGEN (kiivaasti). Kuulen kyllä. Mutta... missä olet nähnyt Eelin-tädin
viimeksi ja mitä hän käski sinun sanomaan?

CARL GUSTAF. Hän aikoi tulla sinua tapaamaan. Mutta silloin oltiin
vielä Kasarmintorilla ja täti läksi Espikselle päin.

EUGEN (Hannalle; kiireisesti). Minun täytyy kiirehtiä oitis häntä
vastaan. Hänhän voi olla missä vaarassa tahansa! (Kiirehtii kaapin luo,
jossa vaihtaa nopeasti ylleen päivätakin.)

VON GROSS (nousten). So-so, herra kamreeri, ei noin kiihkopäisenä,
etteivät salapoliisini tuolla käytävässä erehdy luulemaan teitä
(uhkaavana iskuna), – salaliittolaiseksi.

EUGEN (tarttuen vyöllä riippuvan tuppipuukkonsa kahvaan sisimmältään
raivostuneena, kylmän purevasti). Tämä puukko avaa kyllä tien läpi
kätyriarmeijanne, jos on tarpeen, herra von Gross... (Poistuu
peräovesta).

CARL GUSTAF (rientäen perässä; pysähtyy ohimennessään von Grossin
eteen; näsäkkäästi). Oletteks te pollain kanssa? (Hullunkurisesti.) Da
daa... jeh! (Juoksee peräovesta.)

VON GROSS (hieman hämmästyen). Olenko minä lopultakin tullut hourujen
hoitolaan vai (miettivästi) – leijonan luolaan? (Pysähtyy jälleen
katsomaan "Hyökkäys" taulua.)

HANNA (uhrautuakseen Eugenin puolesta). Tuon taulun kanssa ei herra
kamreerilla ole mitään tekemistä. Tämä on vain vuokrahuone ja – minä
olen sen tänne tuonut... talon puolesta.

VON GROSS (iroonisen hävyttömästi). Oi, oi, miten te häntä
rakastattekaan! (Lähestyen; sivellen viiksiään; naurahtaen.) Pienen
pieni, soma Ofelia haluaa uhrata kunniansa heikkopäisen Hamletin
alttarille. Vanha juttu. Sääli kuitenkin – me (painostaen sisimmältään
katkerana "halveksitut" sanaa) halveksitut saatamme olla myöskin
hengen vaarallisia.

HANNA (ylpeästi). Ja mitä te luulette hänelle voivanne – senaatin
virkamiehelle?

VON GROSS (hieroen rystysiään, kuivasti naurahtaen). Tjaah, jänistä en
viitsi hirttää, (merkitsevästi painostaen) leijonaa en tahdo. Mutta
entä jos hän on vain siltä väliltä? Siinä tapauksessa: mikä vahinko...
varsinkin teidän rakkaudellenne. (Hannan kääntyessä kiusaantuneena
poispäin.) No, niin. Näkemiin rakas neiti. (Kevyen arvoituksellisesti.)
Luulen me tapaamme vielä. (Kulkee kohti peräovea.)

VIII KOHTAUS.

Eelin, nuori neiti, puettuna hienoon, täsmälliseen kävelypukuun, tulee
vasemmalta.

EELIN (kuin kiihkeästi jotain kysyäkseen). Hanna-neiti...!

VON GROSS (kääntyy ovella; katsahtaa vielä kerran tutkivasti tulijaan;
katoaa vasemmalle, käytävään).

EELIN (huomaamatta poistuvaa von Grossia). Missä on Eugen-herra?

HANNA (lyhyesti). Hän läksi teitä hakemaan, arvellen teidän ehkä
joutuneen vaaraan.

EELIN (hymähtäen). Se uskollinen Eugen! Minulla olisi ollut hänelle
tärkeätä asiaa...

HANNA (harmistuneena). Asiaako vain? (Ottaa tuolin selustalta turkin,
aikoen viedä sen kaappiin.)

EELIN (helähtäen nauramaan). Mitä minä näenkään – naisen turkki tämän
moitteettoman ja uskollisen ritarin kammiossa!

HANNA (pysähtyen; salaisen syyttävästi). Ehkäpä hän onkin liian
uskollinen ritari. Tämän turkin mitat olen minä muuten ottanut salaa
teidän talvitakistanne... herra kamreerin pyynnöstä.

EELIN. Älkäähän toki! Minulleko? Mitä lapsellisuuksia... (Naisellisen
uteliaana.) Näyttäkäähän...!

HANNA (työntää turkin kaappiin; sulkee oven; torjuvasti). Hän itse sen
näyttäköön teille ajallaan. (Syvässä mielenliikutuksessa.) Mainitsin
hänen aikeistaan vain sen vuoksi, että ette... lisäisi turhan vuoksi
hänen kärsimyksiään, ehkäpä toivottomassa...

EELIN (keskeyttäen; käännähtäen poispäin, harmistuneena). Hyvä neiti,
en halua tutustua kenenkään salaisuuksiin, ennenkuin... todellakin
ajallaan. (Istuutuu vasemmalle, sohvalle.)

HANNA (masentuen). Suokaa anteeksi, unohdin taaskin... (Kääntyy tuska
kasvoillaan lipaston luo, käden pyrkiessä järjestämään siellä olevia
esineitä.)

IX KOHTAUS.

Eerik tulee.

EERIK (Eelinille; toverillisen reippaasti). Terve, Eelin (Tervehtien
kädestä; hämmästyneenä.) Eikö Eugen ole palannut? (Naisten pudistaessa
päätään; yhä Eelinille.) Tiedätkö, minkä sankarillisen iskun hän antoi
äsken tuolla... Senaatin nurkkauksella!

HANNA (ihastuen ja pelästyen yht'aikaa). Kuinka? Puhukaa...

EERIK (selostaa tapauksen nopeassa tempossa molemmille naisille, pari
kertaa kertomuksen vaiheissa istuutuen tuolille tai nojatuolin
käsinojalle). Ajatelkaa, seison parhaillaan, kasakoitten perääntyessä,
kirkon portailla, niitten tämänpuolisella laitamalla. Siitä näen
Eugenin saapuvan pitkin Hallituskatua torille pieni Carl Gustaf
vierellään. Ryhmä kasakoita ratsastaa hitaassa tahdissa häntä vastaan.
En oleta niiden enää hyökkäävän rauhallisen kävelijän kimppuun.
Viittaan kuitenkin varoittavasti Eugenia kohti, Hän ei näe eikä voi
nähdä. Kasakat ovat yht'äkkiä alkaneet huimia solmuruoskillaan. Näen
Eugenin hetken seisovan ja huutavan jotain suuttuneesti. Näen nagaikan
lyijykuulien sattuvan häntä päähän ja Kasvoihin...

HANNA (kauhistuen). Herra varjelkoon! Miten hänen onkaan käynyt?

EELIN. ja Carl Gustafin? Mihin hän joutui?

EERIK. Odottakaa. Eugen kaatui silmänräpäyksessä maahan katukivitystä
vasten. Mutta samassa hetkessä hän oli taas pystyssä. Hän oli
kiskaissut puukon tupestaan. Se välähtää. Enkä tiedä vielä tänäkään
hetkenä hyppäsikö hän suoraan kasakkaratsun selkään vai tarttuiko hän
miestä niskasukaan. Joka tapauksessa hän syöksyi kuin ahma saaliinsa
kimppuun. Hänen oikea kätensä viisti huimassa kaaressa. Puukko iskeytyi
kasakan rintaan. Tämä hervahti satulasta ja jäi kadulle makaamaan.

EELIN (vavahtaen). Surmasiko hän – Eugen?

EERIK. En tiedä. Mutta minä aioin juosta hänelle apuun. Kaarsin
portaita alaspäin. Näin hänen vielä tarttuvan Carl Gustafia käteen,
erään oven avautuvan ja taas sulkeutuvan. Mutta kun ennätin paikalle,
kasakat ratsastivat toveriaan tukien poispäin, ja Eugen veljineen oli
kadonnut kuin tuhka tuuleen! Oletin hänen päässeen turvaan Kemiallisen
laboratorion porraskäytävään ja sitä tietä – pihan kautta – tänne
päin, mutta...

HANNA (suuressa hädässä). Niin, mihin he ovat joutuneet?! Eugen-herra
viruu ehkä verissään eikä Carl Gustaf kykene häntä auttamaan...

EERIK. Ei, sitä en usko. Meidän on joka tapauksessa varminta odottaa
täällä.

HANNA. En voi! Minun täytyy hakea heidät! (Lähtiessään.) Palaan niin
pian kuin suinkin. (Poistuu vasemmalle.)

EERIK (käyden levottomana edestakaisin; pysähtyen). Tiedätkö, Eelin,
olin tulossa häneltä pyytämään anteeksi erästä holtitonta sanaa, joka
näytti häneen koskevan sydänjuuria myöten. (Istuutuen Eelinin lähelle.)
Eelin, yhteisten koulumuistojemme nimessä, sano, rakastatko sinä
Eugenia?

EELIN (käyden levottomaksi). Miksi kysyt sellaista, ja juuri tällaisena
hetkenä?

EERIK. Juuri tämän hetken vuoksi, Eelin hyvä. Hän on jyrkästi jokaista
murhatekoa vastaan, ja kuitenkin hän iski – näin sen – murhaavassa
raivossa. Suomi-syöjäin hävitysvimma paljastuu nyt hänen eteensä
kaikessa alastomuudessaan. Hän joutuu ehkä syviin ristiriitoihin... Hän
tarvitsisi ymmärtäjää, lohduttajaa. Sinä olet ollut jo kauan hänen
salassa palvottu, suuri ihanteensa. Älä enää peitä häneltä sydäntäsi,
jos kerran...

EELIN (keskeyttäen; nousten; joutuen tuskaan, aivankuin itsekin
selvyyttä hakien). Rakastanko Eugenia? Jospa sen tietäisin, Eerik! Olen
aina häntä ihaillut ja luottanut häneen lujemmin kuin kehenkään muuhun
kouluaikaiseen toveriini. (Lähestyen; aivankuin salaisuutta
paljastaen.) Mutta... oletko havainnut? – Hänen ympärillään on jotain
autiota, hänen päätänsä kiertää yksinäisyyden ilmakehä, joka tekee
minut araksi tai – ehkäpä – vaivautuneeksi hänen lähettyvillään.
Niin, se saattaa olla myöskin sääliä, jota en osaa selittää, sillä
mitäpä häneltä puuttuisi miehenä ja ihmisenä? (Istuutuu jälleen
vasemmalle sohvalle.)

EERIK (vaativasti). Lienet oikeassa. Mutta nyt on aika kuten sanoin,
sinun tutkia itsesi loppuun saakka.

EELIN (kärsimättömänä). Tutkia ja tutkia! Onko minun syyni, että hän on
kuin jonkinlainen Joosef parka jonka veljet ovat heittäneet erämaahan
kuolemaan. En tiedä, säälinkö häntä, kunnioitanko vai – ehkäpä –
rakastanko... Lienen pelkkä keskimitta nainen, mutta kaipaan usein
jotain tavallisempaa iloisempaa! Luuletko sinä, että naisen sydän on
jonkinlainen katkismus, josta löytää sopivan käskyn jokaiseen pulmaan!

EERIK (nauraen sydämellisesti). Enpä toki! Sitä on luettava melkein
yhtä taitavasti kuin piru raamattua Ja sittenkin se taitaa jäädä yhtä
hämäräksi kuin Babylonin kivikirjoitukset. (On mennyt peräovelle, avaa
sen, kuulostelee; hätkähtäen.) Alhaalta kuuluu ääniä... Hän on ehkä
tulossa. (Palaa, jättäen oven auki; kääntyen jälleen totiseksi.) Joka
tapauksessa, Eelin, nyt jos koskaan hän on voitettavissa meidän
puolellemme... aktiiviseen taisteluun. (Vetäytyy jännittyneenä
vasemmalle, sohvan päätypuoleen, lähelle Eeliniä.)

X KOHTAUS.

Eugen tulee, pysähtyy käytävän avoimen oven taakse, seisoo hetken
aivankuin ei osaisi astua kynnyksen yli; työntää vihdoin jalkansa
eteenpäin, astuu ovesta, kulkee harhailevin katsein ketään näkemättä
pöydän luo jääden koskettamaan sillä olevia esineitä aivankuin
unissa-kävijä. Hänen otsassaan on tumma paukama, joka eroaa räikeästi
kalmankalpeasta hipiästä. Pitkä, verinen ruoskanjälki kulkee
kulmalliselta toistu poskea pitkin ja muuallakin kasvoissa on lievempiä
naarmuja ja mustelmia.

EUGEN (kuin äkkiä jotain tärkeätä muistaen; kavahtaen; kiskaisee
puukkonsa tupesta ryhtyen tarkastamaan sen terää, joka on kääntynyt
vinoon varresssaan; suuttumuksesta väristen, itsekseen). Mitä? Ei
tippaakaan verta. Sehän on vinossa... koko terä. (Hitaasti; hammasta
purren.) Se ei uponnutkaan tuon elukan rintaan. (Melkein parkaisten.)
Jumal'avita, tuo musikka elää, elää yhä! (Huomaa hätkähtäen toiset; yhä
jatkaen omaa ajatustaan.) Niin, katsokaa, tuo terä on kilpistynyt
johonkin... kasakan rensselinsolkeen... Ja... ja minä aioin aikomalla
tappaa!

EELIN (on noussut; lähestyen). Eugen parka, sinun kasvoihisi on
sattunut... pahasti.

EUGEN. Sattunut? Niin, niinpä kai... (Kiirehtii äkkinäisin elein
oikealle, riipaisee seinältä peilin; puoliksi itsekseen; itseivan ja
katkeran tuskan sävyissä.) Kas kas, miten korea kavaljeeri.
Tsaarilaisruoskan verijälki suomalaisessa miehessä... (kuohahtaen)
aivan kuin pajarin iskemä orjansa naamaan. Ja kas, kas kuhmu otsassa ja
oikealla paikalla... Ei puutu muuta kuin toinen sarvi, jotta pässinpää
olisi valmis!

EERIK. Eugen, älä välitä tuosta. Se kostetaan kyllä!

EUGEN. Kostetaan? Kenelle? Ei suinkaan nautaa voi haastaa
kaksintaisteluun! (Puoliksi itsekseen; hammasta purren, kähein äänin.)
Sen olisi pitänyt vain saada surmansa eikä muuta.

EERIK (iskevästi). Kasakan takana on suurempia herroja, hyvä veli.

EELIN (huolestuneena). No, mutta miksi me tässä seisomme? Minun on
hoidettava sinun kasvojasi! Istu tähän, istu... (Ohjaa Eugenin
nojatuoliin; koskettaa hyväillen hänen kasvojaan; yrittäen häntä
ilostuttaa.) Ennenmuinoin hierottiin tappelevien poikien kuhmuja voilla
ja rasvalla! Odota, käyn hakemassa. (Aikoo vasemmalle.)

EUGEN (estää; itsepäisesti). Ei, ei, anna olla, Eelin. (Puoliksi
itsekseen.) Näitä jälkiä ei paranneta millään voiteella... Niin, hänen
takanaan on santarmimestari Tunzelman von Adlerflug kätyreineen. Siellä
on... kenraalimajuri Kaigorodov ja – Bobrikov...

EERIK. Ja heidänkin takanaan hänen tsaarillinen majesteettinsa, Nikolai
Valapatto.

EUGEN (ponnahtaen tuoliltaan; joutuen järkyttävän kysymyksen eteen).
Keisari? Keisariko? (Synketen.) Niin, siihen tultiin jälleen –
pimeän, läpinäkymättömän verhon eteen. (Pyrkien tinkimättömään
oikeamielisyyteen.) Mutta järjen nimessä minun täytyy vieläkin väittää,
että kasakan ruoska ei vielä todista sitä, että keisari itse
olisi antanut Kaigorodoville tai Bobrikoville luvan tällaisiin
juutalaispogromeihin... oman suuriruhtinaskuntansa pääkaupungissa. Vai
voitko sen todistaa, sano?

EERIK. Joka päivä on tuova sinulle siitä todistuksia, kunnes kauhistut
itse tähänastisia hurskaita luulojasi.

EUGEN '(liikehtien levottomuuden vallassa). En tiedä, en jaksa
käsittää, en vieläkään. Mutta minä tunnen että minussa on häväisty ken
tahansa rehellinen suomalainen mies. Suomalaisia naisia ja lapsia on
sitäpaitsi tänä päivänä rääkätty. (Hiljaisesti, päättäväisesti.) Ja
jos, jos on uskoni oikea, on keisari pesevä tämän häpeän pois
rankaisemalla syylliset ja heittämällä heidät takaisin omaan
pimeyteenssä. Sitä vaatii meille vannottu laki ja oikeus!

EELIN. Kuule, missä on Carl Gustaf? Miten hänen kävi?

EUGEN (ajatuksissaan; ohimennen). Hän jäi Hanna-neidin hoiviin,
säikähti kai jonkin verran.

EELIN. Käynkö katsomassa häntä?

EERIK. Ei, ei. (Nyökäten Eelinille tarkoittavasti.) Minä menen. Minun
on muutenkin otettava tilanteesta selvää. (Poistuu peräovesta.)

EELIN (hellästi). Rakas Eugen, nyt et enää saa miettiä, ei
rahtuistakaan. Sinun tulee levätä... (Ohjaa Eugenin jälleen
nojatuoliin.) Kas noin, tuolla tavalla.

EUGEN (vaipuen raukean väsyneenä nojatuoliin; puoliksi itsekseen).
Niin, ehkäpä on vaarallista miettiä liian paljon.

EELIN (ottaa sohvan luota tuolin, asettaa tämän Eugenin lähelle;
istuutuen, sydämellisen säälin sävyissä). Rakas Eugen, rakas poika...

EUGEN (katsahtaen hämmästyneenä). Rakas? (Puoliksi itsekseen.) Suloinen
sana...

EELIN (epävarmasti; hymyillen). Kunniallinen sana...

EUGEN (läheisesti). Tiedätkö, Eelin, mikä on ollut minulle aina
rakkauden korkein ihme? (Kiihtyen.) Olen sen näkemällä nähnyt – tuon
suuren hetken, jolloin uusi ja rohkea armeijamme nousee taistelemaan
itsenäisyytemme puolesta! Siihen armeijaan olen ajatellut itseni
rivimieheksi, Eelin. Ja tiedätkö, mitä olen monin öin kuvitellut? –
Minua rakastava nainen on lähdön hetkellä minua saattamassa. (Kuin
näkyä katsoen.) Hän seisoo pienen talon kuistilla, hän hymyilee, hän
nostaa kätensä viimeiseksi hyvästiksi, ja mies pysähtyy tien
viimeisessä polvekkeessa. Hänen silmiensä teräs himmenee tuokioksi,
sillä silloin, juuri silloin hän ymmärtää pysähtyneenä elämänsä
onnellisimpaan hetkeen. (Kuin havahtuen kohtalokkaissa aavistuksissa.)
Niin, sellainen olisi minun lähtöni rehelliseen, kunniakkaaseen sotaan.
(Synketen.) Mutta tiedätkö, Eelin... minusta tuntuu tällä hetkellä,
että he aikovat vetää minua vereen ja lokaan, jonnekin, jonne minä en
ole tahtonut kulkea, (kuin väristen oman näkynsä edessä jonnekin, jossa
on vain autiota korpea tai... jääkylmää, ruoskivaa sadetta syksyisellä
merellä.)

EELIN. Tyynny toki, rakas Eugen. Mehän teemme yhdessä työtä isänmaan
asiassa kuten olemme tehneet tähänkin saakka. – Muistatko vielä,
kun porhalsimme kuin parihevoset saaresta saareen keräilemässä
nimikirjoituksia "suureen adressiin"?

EUGEN (yhtyen iloiseen muistoon). Muistanhan toki! Ja minun puheeni
kansakoululla olivat kuin änkyttävän kimnasistin saarnoja. Minä näet
ujostelin sinua, poika parka, melkeinpä pelkäsin.

EELIN. No, mutta miksi, osaatko sanoa?

EUGEN (arvoituksellisesti). Osaisin kyllä, mutta en uskalla, vieläkään.
Se on suuren suuri, ihmeellinen salaisuus.

EELIN (nousten; peittäen epäröintinsä leikkiin). Sinä nyt olet aina
ollut sellainen jänishousu... tyttöjen parissa!

EUGEN (nousten; iloisen rohkeasti). Äläpäs luule liikoja, hyvä neiti!
Minulla on ainakin eräs salaisuus, jonka minä voin näyttämällä näyttää!
Odotapa!... (Kulkee seinäkaapin luo, avaa hieman sen ovea; käsi työntyy
aukosta, se on vetämäisillään esille lahjaturkin, mutta se vetäytyy
kuitenkin hitaasti takaisin; käyden vakavaksi; vetäen kädellään
kasvojensa ylitse, päättäväisesti.) Ei, tämä ei ole oikea hetki.
(Yrittäen peittää leikkiin masennuksensa.) Ei kavaljeeri saa tälläisin
kasvoin ojentaa lahjaa pääkaupungin viehättävimmälle naiselle.
(Vakavasti.) Sitäpaitsi, minun on se tuotava... tuo salaisuus sinulle
kotiin, juhlallisesti, silloin kuin ei enää mikään häpeä sydäntäni
ahdista.

EELIN (ilakoiden). Tule toki ja tuo! Mutta älä vain käänny ovelta
takaisin, sinä pelkuri!

EUGEN (lähestyen; vaimennetuin, mutta intohimoisin äänin). Silloin en
enää voi kääntyä, Eelin. (Ottaa Eelinin käden käsiensä väliin,
puristaen sitä hellän varovasti).

XI KOHTAUS.

Hanna tulee peräovesta kädessään värikäs kukkavihko; pysähtyy vavahtaen
ovelle nähdessään heidät lähekkäin seisomassa.

HANNA (Eelinin havaitessa hänet, Eugenille, hämmentyneenä). Herra
kamreeri, minut lähetettiin tuomaan... tämän pienen seurakuntamme
kaikkien naisten suuren ihailun merkiksi... nämä vaatimattomat
kukkaset. (Ojentaa kukat Eugenille.)

EUGEN (iloisesti). Kas, kas, kun mies lyödään maahan kuin rukkanen,
niin nämäkös – tekevät sankariksi!

HANNA. Seurusteluhuoneeseen on myöskin järjestetty pieni juhla...
päivän sankarille...

XII KOHTAUS.

Eerik peräovesta.

EERIK (voitollisin ilmein). Voitto, Eugen! Voitto jäi meille. Tiedätkö?
Kaigorodovin oli pakko komentaa kasakkansa ja jättää järjestyksen
palauttaminen kaartinkomppaniamme huoleksi. Torilla vallitsee suuri
riemu. Kansa huutaa eläköötä Kaartin pojille ja työväki laulaa
Porilaisten marssia Aleksanterin patsaalla. He marssivat kohta tästä
ohitse... Siltasaarelle. (Kiirehtii oikealle, avaa ikkunan, josta
kuuluu kaukainen, mutta voimakkaasti laulettu Porilaisten marssi.)
Kuuletko, Eugen?

EUGEN (onnellisin kasvoin). Kuulenhan toki. (Puoliksi itsekseen.) Se on
maailman ylpein marssi.

EERIK. Ja tiedätkö mitä? Kaupunkimme valtuusmiehet ovat lähettäneet
keisarille kirjelmän, jossa he vaativat poliisimestaria ja Kaigorodovia
erotettaviksi.

EUGEN (kuin vapautuneena raskaasta taakasta). Ja jos, jos se tapahtuu,
silloinhan... vääryys on hyvitetty ja minun uskoni on ollut oikea. (Jää
katsomaan onnellisena Eeliniin.)

EERIK. Toivotaan, toivotaan... Mutta nyt, hyvä veli, tuonne alas,
seurusteluhuoneeseen! Siellä odottavat Lennart ja Pukki vaatteet
riekaleina ja naama yhtä kirjavana kuin sinullakin. Ja lisäksi kuulema
naisten järjestämä booli. Tule, täytyyhän sinun toki veljestyä
parhaitten tovereitteni kanssa.

EUGEN (herkän iloisesti). Niin menkäämme vain... (Ojentaen kukat
Eelinille.) Sinä, Eelin, hoivaat kai nämä kukat... juhlapöytään?

EELIN (Ottaa myöntävästi nyökäten kukkavihon, kulkee peräovea kohti,
toisten alkaessa seurata häntä; oikealta on marssilaulu voimistumistaan
voimistunut, raikahtaen nyt ikkunan lähettyviltä täyteen ja ylpeimpään
voimaansa).

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö:

Helsinkiläisen ulkoravintolan pienehkö yksityishuone; ovi vasemmalle
sekä taustalle; jälkimmäinen laaja ja kaksiosainen, tällä kertaa
avoinna, joten osa taustan ravintolasalista on näkyvissä; oikealla
ikkunat raskaine, suljettuine verhoineen sekä parvekeovi, jota peittää
myös samanvärinen verho; oikealla taka-alalla leposohva värikkäine
tyynyineen ja mataline pöytineen, jolla on kukkia maljakossa; sohvan
yläpuolella kaksi sytyttämätöntä kandelaaberia; vasemmalla etualalla
pitkä sohva, jonka edustalla laajahko pöytä ja tällä madeirapullo ja
hedelmämaljakko, joiden lähettyvillä puolisen tusinaa laseja. Pöytä ja
pullo näyttävät koskemattomilta; näyttämö on hämärähkösti valaistu:
valo palaa vain vasemmalla, seinälampeteissa – taustalla, salissa, on
valaistus sensijaan huomattavan voimakas.

Ollaan kevättalvessa v. 1903; on myöhäisilta.

I KOHTAUS.

Peräovesta näkyvän pitkän pöydän päässä istuu puheenjohtajan paikalla,
sivuittain katsomoon, Eerik. Tämän oikealla puolella, kasvot katsomoon
päin Pukki, edessään totilasi; pöydän ääressä istuu ylioppilaita ja
työläisnuorukaisia siten, että vain osa seurasta on näkyvissä, joten
pöydän ja seuran ajatellaan jatkuvan yhä vasemmalle päin, josta kuuluu
voimakasta äänten sorinaa.

Väliverhon avautuessa alkaa yksinäinen nuorukaisääni, näkymättömistä,
laulaa alkusäkeitä seuraavasta pilkkalaulusta:

    Oi Bobba, Bobba, Bobba Kaljupää,

(Pari uutta ääntä yhtyy seuraaviin säkeisiin:)

    Jo mittas täysi on!
    Sä poljet maata rautakoroillasi,
    ja orjasielut sun on vallassasi.

EERIK (lyö kaikuvasti puheenjohtajan vasaralla pöytään; laulun ja
puheensorinan vaimentuessa; lujasti). Silentium! (Seuraa hiiskumaton
hiljaisuus; nousten.) No, niin, hyvät veljet, kokouksemme on siis
tullut yksimieliseen päätökseen, että myöskin tämän kevään, vuoden 1903
laittomissa kutsunnoissa panemme kovan kovaa vastaan. Meitä
ylioppilaita uhataan joukkoerottamisella, vieläpä lähettämisellä
kaukaasialaisiin rajarykmentteihin. Tästäkin huolimatta me olemme
päättäneet jatkaa taistelua puhein, lentokirjasin, julistuksin ja
teoin, ratkaisevin teoin, jotka saavat sortajat kauhistumaan
työläisnuorukaisten ja meidän, ylioppilaitten, yhteistä voimaa.

1 PUHUJA (näkymättömistä; hyvähuutojen säestäessä; rennosti). Oikein,
pojat! Laittomat kutsunnat ja valapattoinen manifesti ovat
vallankaappaus ylhäältä päin, me vastatkaamme alhaalta – revolverilla
ja pommilla! (Hyvä- ja eläköönhuutoja.)

EERIK (lyöden jälleen vasaralla pöytään). Kokouksemme on päättynyt.
Läsnäolevien on kiertoteitse, yksitellen tai pienin ryhmin palattava
kaupunkiin välttääksemme urkkijat ja ilmiantajat.

AAPE (ilmestyy vasemmalta näkyviin pöydän taakse; kiihkein elein).
Mutta minä panen vastalauseeni pöytäkirjaan...!

ÄÄNIÄ (nauraen). Ei ole mitään pöytäkirjaa! – Alas, alas! – Kuka sinä
olet? Se on herra bobrikoffiaani!

AAPE (itsetietoisen tärkeänä). Minä olen Aape Kiveri, teologian
ylioppilas, ja minä seison tällaisia jumalattomia päätöksiä vastaan.
Ettekö kuule, mitä he teille opettavat? Jumalankieltäjien Ingersollin
ja Haeckelin valheita! Antikristus Nietzschen yli-ihmisrienauksilla he
teitä manaavat.

ÄÄNIÄ. Alas! – Parvekkeelta alas! Tunkiolle... vanhan böömiläisen
tavan mukaan! (Naurua.)

AAPE (yhä ääntänsä korottaen, saarnatyylissä). Mutta minä vastaan
teille, te öykkärit ja kerskailijat, pyhän kirjan sanoilla: Antakaa
keisarille kuin keisarin ovat! Ja eikö, sanon minä, kuinka eikö jo itse
apostoli Paavali käskenyt kuuliaisuuteen esivallalle keisari Neeron
verenhimoisen valtikan alla ja eikö, rakkaat veljet... (Ankara melu
hukuttaa hänen puheensa.)

ÄÄNIÄ (melun seasta). Aasi, aasi! Alas!

PUKKI (kilistää ankarasti lasiaan; hiljaisuuden palautuessa; viitaten
Aapeen; rehevästi nauraen). Tässä Aape parassa te näette, hyvät veljet,
ruumiillistuneena passiivisen vastarinnan! Se on aasi, joka ottaa
nöyrästi solmuruoskasta selkäsaunan toisensa jälkeen jotta isäntä
sallisi hänen hetken levätä, edes verissään, selkäsaunojen välillä!

ÄÄNIÄ. Hyvä, hyvä! – Oikein!

I PUHUJA. Ja minä sanon teille: aasin aasimaisuus on hänen nöyryytensä,
sillä jos kumarrat sortajalle kerran, se vaatii nöyräselkäisyyttä
orjuuteen saakka.

PUKKI (on ottanut kulauksen totilasistaan; nostaa kätensä riehakkaassa
ilossa; matkien Aapen saarnatyyliä). Silentium! Emmekö siis, sanon
minä, emmekö veisaisi, rakkaat seurakuntalaiset, tämän Bileamin aasin
ja hänen profeettansa Bobrikovin jeremiadia, jonka nimenä on tämän
päivän tekstissämme: "Laulu suuresta Kaljupäästä" eli "Jo mittas täysi
on". (Alkaa lyödä tahtia, jolloin koko seura, laulavien äänien yhä
lisääntyessä, laulaa seuraavat säkeistöt:)

    Oi, Bobba, Bobba, Bobba Kaljupää,
    jo mittas täysi on!
    Sä poljet maata rautakoroillasi
    ja orjasielut sun on vallassasi.
    Mut täss' on joukko nuori, pelvoton,
    sun mittas täysi on!

    Oi, Bobba, Bobba, Bobba Sarvipää,
    jo mittas täysi on!
    Nyt rintas risti, siunaa sielus musta,
    et saa sä konsa meiltä armahdusta.
    Jo surmaajas on valmis taistohon,
    sun mittas täysi on!

II KOHTAUS.

Aatami, ravintolan vahtimestari, vanhahko mies, jolla on tihrusilmät,
kummallisella tavalla hiipivä käynti, mutta viisas, humoristinen hymy
kasvoillaan, tulee laulun alkusäkeitten aikana vasemmalta.

Aatami yrittää peräovelta kumartaa ja antaa merkkejä Eerikille, joka ei
kuitenkaan häntä huomaa; katsahtaa hätäisesti ympärilleen; hiihtelee
oikealle; katoaa parvekkeelle jättäen oven auki, jolloin tuuli
heilahduttelee oviverhoja; palaa, kiirehtii peräovelle ja saliin
kuiskaten jotain hätäisesti Eerikin korvaan.

EERIK (tulee Aatamin seuratessa peräovesta, pysähtyy katsomaan
kysyvästi Aatamia).

AATAMI. Tykkääks herra kuulla... tuolta parvekkeelta...? (Ohjaa
kumarrellen Eerikin oikealle; sytyttelee peräseinällä olevat
kandelaäberit, jolloin näyttämölle syntyy suhteellisen voimakas
valaistus).

EERIK (palaa oikealta; kiirehtii – laulun toisen säkeistön päästyä
juuri refrengiin – peräovesta saliin, koputtaa päättäväisesti
vasaralla, jolloin syntyy äkkinäinen hiljaisuus; lyhyesti,
määräävästi). Alatieltä, Eläintarhan puolelta, kuuluu poliisin
ratsuosaston kavionkopsetta. Muutenkin on kaupungilla tavallista
levottomampaa. Siis – kuten jo sanoin – kaikkien on poistuttava
mahdollisimman varovasti.

ÄÄNIÄ. Pojat, annetaan niille selkäsauna! – Hei, pojat, nyt on Egyptin
pimeys, kivet kouraan ja pommitus!

EERIK (lujasti). Poistukaa! (Äänten sorinan jatkuessa) ja muistakaa: ei
mitään rettelöitä tänä yönä. (Sorinan vaimentuessa seura poistuu
salista.)

Pukki totilasineen ja Eerik tulevat peräovesta.

EERIK (viittaa Aatamille, joka sulkee nopeasti peräoven).

PUKKI (istuutuen oikealle, leposohvalle; Eerikille). Olisit antanut
poikien tapella – ne tappelevat kuitenkin.

EERIK (Pukille, lyhyesti). Tiedäthän, meitä ei saa tänä yönä mikään
yllättää. (Aatamille.) Jos poliisi yrittäisi tänne, selittäkää, että...
(Keskeyttäen ystävällisesti.) Niin, kyllä kai me saamme luottaa
Aatamiin... näissä asioissa?

AATAMI (hieroen rystysiään; hieman loukkaantuneena). Että kysyäkin,
Eerik-herra! Huonotapaiset ja siivottomat ihmiset minulla on ollut aina
tapana heittää tuosta noin... kynnyksen yli, (hihittäen) sinne, missä
on itku ja hammasten kiristys. Siivollisen elämän puolesta minä olen
oikein jalopeura! (Tuttavallisesti.) Vaimoni Santra sanoo sitä
"vanhaksi Aatamiksi" minussa, mutta kyllä se on sitä vanhaa suomalaista
sisua eikä muuta...

EERIK (nyökäten hyvillään). Hyvä, Aatami!

PUKKI (nostaen lasinsa). Ja kippis, "vanha Aatami"!

EERIK (käyden asiaan). Sanokaa siis, että olemme viettämässä täällä,
no, niin vaikkapa...

PUKKI. Kihlajaisia, hyvä veli!

AATAMI (hihittäen; tarkoituksellisesti silmää iskien). Ja tykkäävätkös
herrat sitten orteerata tänne rouvasväkeä, he-he-he...?

PUKKI (yhä hauskemmassa nousuhumalassa). Morsian on omasta takaa,
Aatami hyvä. Hän on tietenkin Suomi-neito. Ja sulhanen – Bobrikovin
surmaaja!

III KOHTAUS.

Hanna, yllään kevyt talvipalttoo nahkakauluksineen ja käsipuuhkineen,
tulee kiireisen näköisenä vasemmalta.

PUKKI. Kas, kas, siinähän on meillä sekä Suomi-neito että morsian!

HANNA (suuresti huolissaan). Eikö Eugen-herra ole täällä?

EERIK (auttaen takin Hannan yltä, ojentaen sen Aatamille, joka poistuu
vasemmalle; Hannalle). Emme ole nähneet häntä pitkiin aikoihin. Mutta
Eelin-neidin pitäisi kyllä saapua... Onko jotain tapahtunut?

HANNA (istuutuen vasemmalle). Voi, hyvät herrat, tiedän niin vähän,
tuskin mitään, mutta koko päivän olen ollut levoton hänestä...

EERIK. No, mutta, Hanna hyvä, hän on ehkä lähtenyt suoraan virastaan
metsästämään.

HANNA. Ei, ei, tänään hän läksi jo aamuhämärissä hiihtoretkelle, Lucas
mukanaan. Ja hänen piti palata ajoissa ennen virka-aikaa. Mutta häntä
ei kuulunut eikä Lucastakaan. Vasta nyt, hämärän tullen, juoksee Lucas
yht'äkkiä sisään yksinään! Se nosti syliini etukäpälänsä, lyö
häntäänsä, juoksee ovelle, palaa taas... Pelästyin – oli ehkä sattunut
tapaturma! Riensin juoksujalkaa koiran perässä. Ja tiedättekö, mihin se
minut vei? – Poliisikamarille!

PUKKI (äkkiä, tarmokkaasti). Hiihtikö hän aamulla Hämeentielle päin?

HANNA. Luulen kyllä. Se on hänen tavallisin hiihtoreittinsä.

PUKKI (nousten; käyden ottamassa vasemmalta pöydältä sikaarin
laatikosta). Siellä, nimittäin Pitkänsillan luona, tapahtui jo
aamulla törkeä väkivallantyö. Poliisi oli lyönyt erään rauhallisen
työmiehen verissäpäin maahan ja raahannut ajurilla raudat ranteissa
poliisikamarille. Jos nyt Eugen on lyöttynyt väkipakkoon, joka seurasi
kuulema hevosta poliisikamarille, niin...

HANNA (keskeyttäen). Mutta hänhän on näinä aikoina kartellut ihmisiä
enemmän kuin koskaan ennen. Iltakaudet hän istuu yksin ja tuijottaa
kultaiseen mitaliin, jonka hänen isänsä lahjoitti hänelle viime
toukokuussa, hänen syntymäpäiväkseen. Se on hänestä suunnattoman
arvokas, sillä eräs hänen esi-isänsä oli saanut sen urhoollisuudesta
Alavuden taistelussa.

IV KOHTAUS.

Aatami tulee.

AATAMI (Eerikille; tärkeänä, melkein kuiskaten). Siellä on ovella nuori
mies, joka sanoo itseänsä satulamaakariksi...

EERIK. Tiedän, ohjatkaa hänet tänne.

AATAMI (poistuu vasemmalle).

EERIK (Hannalle). Jatkakaa, neiti. Olen ollut hänestä levoton jo pitkät
ajat.

HANNA. Niin, olen kuullut hänen monet kerrat lukevan ääneen
lahjoitukseen liittyvää isänsä kirjettä. "Arvoton on se, joka on
pettänyt suomalaisen isänmaan asian ja joka ei myöskään ole osoittanut
omistavan sellaisia luonteenominaisuuksia, jotka takaavat sen
säilymisen perheessä." Muistan ulkoa nuo sanat sillä hän toistelee
niitä suuressa tuskassa. Hän oli joutunut jostain syystä epätoivoon.
Kerrankin hän huudahti tullessani hänen kamariinsa: "Katsokaa, tuo
tuossa, urhoollisen miehen kunniamerkki on joutunut arvottomiin käsiin,
kyvyttömälle raukalle!" (Nousee levottomana; kääntyen molempien
herrojen puoleen.) Mitä meidän on tehtävä? Mistä minun on häntä
haettava?

PUKKI (lähestyen; humoristisesti). No, mutta neiti parka. Ei putka ole
vielä Vjatka tai Shpalernaja, puhumattakaan Siperiasta.

V KOHTAUS.

Yrjö Korpela, satulaseppä, nuori, hauskannäkönen mies, puettuna
yksinkertaiseen, siistiin pukuun, tulee vasemmalta.

EERIK (käyden vastaan; toverillisesti). Olemme jo odottaneet sinua!
(Hannalle tarkoittaen.) Herra Korpela on vanhoja tovereitamme.
(Saapuneelle.) Puhu vapaasti!

KORPELA (lyhyesti, asiallisesti). Tehtävä on täytetty määrityksen
mukaan. Mutta pollarit olivat sotkea meidät kaikki samaan nuottaan.

PUKKI. Mikä piru niitä oikein tänä yönä riivaa? Minä aavistan, että
Pietarista päin on heitetty tai aiotaan heittää oikea suurpommi meitä
vastaan.

EERIK. Heittäkööt! Sitä oikeammalla hetkellä sattuu meidän
vastaiskumme. (Korpelalle.) No, niin...?

KORPELA (edelleen nopean asiallisesti). Kuljimme siis kuten ennenkin.
Tytöillä oli puuhkissaan julistukset ja liimapurkit, ja me pojat
liimasimme niitä hiki hatussa. Mutta nyt se peli oli jo loppuun
pelattu. Kasarminkadulla joutuivat kiikkiin sekä Aino Sandberg että
ryhmän johtaja – Kalle Savolainen. Heidät passitettiin suoraa päätä
putkaan. Neiti Heikkinen ja minä pääsimme pakoon Kruunuhaan palokujia
pitkin Kallion puolelle, ja minä, saatettuani hänet turvaan, painelin
tänne. Mutta tuolta Eläintarhastakin päin kuului tappelun melskettä.

PUKKI (pahasti ärtyneenä). Skagerrak, enkö minä ole sanonut, että
julistukset ja liimapurkit eivät auta enempää kuin kekäle helvetissä.
Koko programmi toimeen, sanon minä. Pommit esiin!

EERIK (nyökäten, -päättävästi). Olet oikeassa. Otatko vielä tänä yönä
suorittaaksesi vaarallisen tehtävän?

KORPELA (reippaan huolettomasti). Minkä tahansa missä ei mene enempää
kuin (naurahtaen)... tämä poika parka.

PUKKI. Kuulitteko? Tässä pojassa asuu Kivekkään ja Tapani Löfvingin
henki! (Ottaa avaimen taskustaan). No niin. Hae Argoksen talon
kellarista, kirjapainostamme, tällä avaimella pieni viaton palleroinen
ja hautaa se hiljaisin menoin "Haaksirikkoisten" lännenpuoliseen
pensaikkoon. (Touhuissaan.) Tule, hankin sinulle ajurin ja selitän
tarkemmin... (Siirtyy vasemmanpuoliselle ovelle.)

KORPELA (Eerikille). Palaanko vielä tänne?

EERIK. Et. Teon suorittajat ovat jo valitut.

PUKKI (ja Korpela vasemmalle).

HANNA (nousten; levottomana). Ettekö todellakaan aio tehdä mitään
Eugen-herran puolesta?

EERIK (tyynnyttäen, hymyillen). Tässä tuokiossa, Hanna hyvä, emme
ainakaan kykene valloittamaan poliisikamaria. Sitäpaitsi, Lennart on
urkkimassa tietoja melkeinpä von Grossin päämajasta asti. Meidän on
odotettava hänen saapumistaan.

HANNA (yrittäen selittää yhä vakuuttavammin). Mutta sanoinhan jo
teille, että...

EERIK (kavahtaen; jääden kuulostamaan oikealle, parvekkeellepäin).
Kuulitteko? Tuolla parvekkeella liikutaan tai... joku kiipeää pilaria
ylöspäin. (Päättävästi.) Urkitaanko meitä...? (Syöksyy oikealle,
vetäisee äkkiä oven auki, aikoen harpata parvekkeelle, mutta peräytyy
ovelta hämmästyneenä, sillä oveista astuu hiihtopukuun puettuna Eugen
Schauman.)

VI KOHTAUS.

Eugenin kasvot ovat valvoneen ja riutuneen näköiset, ne ovat muuttuneet
profiililtaan aivan kuin entistäänkin terävämmiksi; hänen hymyssään ja
naurussaankin on nyt entistä enemmän sisäistä kiihoittuneisuutta ja
hänen puhetavassaan hirsipuuhuumorin sävyjä tai epätoivoista uhmaa.

EUGEN (astuen parvekkeelta; nostaa reippaasti oikean kätensä
tervehdykseen).

EERIK (sopertaen). Mitä sinä oikein...?

EUGEN (naurahtaen). Opettelin kiipijäksi, hyvä veli!

HANNA (on seisonut vasemmalla; näyttää huumaantuneen äkkinäisestä
ilosta; kiirehtien kohti Eugenia, äänessä syvältä kuohahtavaa
rakkautta). Eugen, Eugen...!

EUGEN (ottaa Hannan ojennetut kädet omiinsa; läheltä, toverillisen
iloisesti). Niin, minä tässä olen... (Äkkiä, aivan kuin jännittyneenä.)
Ja Eelin taisi joutua tappiolle! (Kääntyen vasemmanpuolista ovea
kohti.)

HANNA (vetäytyy syvästi pettyneenä syrjään; siirtyy vasemmalle;
istuutuu).

EERIK. Mistä sinä tulet...?

EUGEN (viitaten, kiirehtien vasemmalle). Alhaalta ylöspäin!

VII KOHTAUS.

Eelin tulee hengästyneenä vasemmalta ja pian hänen jälkeensä Pukki.

EUGEN (ottaen Eelinin vastaan melkein poikamaisesti nauraen). No, sinä
etana, kumpi voitti?

EELIN. Juoksin kyllä kuin orava. Mutta Lucas juoksi rappusia alas
herraansa vastaan, niin että oli kaataa minut nurin. Voitit minut, hyvä
mies, vain koirasi avulla!

EUGEN (hymähtäen). Lucaksen avulla olen saanut tähänkin asti parhaat
voittoni. Varo itseäsi!

EERIK. Sano nyt jo lopultakin, missä olet ollut.

EUGEN (hymähtäen). Putkassa, hyvä veli.

EELIN. Ei, ei. Hän on tulossa varmaankin hullujenhuoneesta. Yht'äkkiä
– juuri tänne lähtiessäni – hän ilmestyy luokseni ja vaatii ulos
puhuen puuta heinää. Ajamme ajurilla. Hän fantiseeraa, että joku
konstaapeli oli muka pannut hänet putkaan, ajatelkaas....

EERIK (Eugenille). Jouduit siis sekaantumaan Pitkänsillan mellakkaan?

EUGEN (lyhyesti; asiallisesti). Seisoin kansanjoukon mukana
syrjemmällä, poliisilaitoksen pihalla. Mutta minun naamassani taisi
olla jotain hirvittävän rikollista, koska äkkiä poliisi iskee minua
takaapäin. Lakkini lentää päästä, loukkaan polveni kiveen. Samassa kuin
ammuttuna lennän ristikkoikkunaiseen koppiin, lukko kirahtaa. Ja siinä
minä seison, (muuttautuen äkkiä kohtalokkaaseen sävyyn) tuijottamassa
Senaatintalon portaikon mahtavia pilareita.

PUKKI (yrittäen lyödä tapahtuneen leikiksi). Ottivatko myöskin
henkselit pois, kuten termi kuuluu?

EUGEN (vaipuen omaan itseensä, itseivassa). Eivät ottaneet. Minun
kasvoistani kai näkyi, etten kykene vetämään itseäni hirteen.

EERIK. Heitä pois, hyvä veli, tuollaiset kääpiökonnat mielestäsi. Nyt
vietetään pienet juhlat! (Siirtyen istumaan Hannan luo vasemmalle,
Pukin jäädessä seisomaan oikealle.)

EELIN (on istuutunut vasemmalle, leposohvaan).

EUGEN (istuutuu hänen viereensä).

EERIK (ryhtyy kaatamaan viiniä pikareihin, keskustellen kuulumattomin
sanoin vuoroin Hannan kanssa, vuoroin kuulostellen Eugenin
repliikkejä).

EUGEN (Eelinille; aivan kuin ei huomaisi keitään muita; läheisesti;
välittömästi). Tiedätkö, Eelin, näin noiden ristikoiden läpi enemmän
kuin koskaan ennen omasta kammiostani. Ajattele, yht'äkkiä,
tuijottaessani Senaatinportaikon kaksoisovia, näen niiden kädensijan
ympärillä jättiläissinettejä. Ne ruskottavat silmääni veriruskeina
läikkinä. Mutta ne on kaikki murrettu rikki! Ne ovat kuin reveltyjä
haavoja veristetyn leijonan rinnassa...

EELIN (yrittäen häivyttää Eugenin mielestä liian vakavia ajatuksia). No,
nythän sinä taas, Eugen parka...

EUGEN (rypistäen vaivautuneesti otsaansa). Ei, ei! (Kääntyen
tuijottamaan eteenpäin; puoliksi itsekseen.) Ne olivat Suomen leijonan
rintaan lyötyjä haavoja. (Koskettaen Eelinin kättä, katsomatta häneen.)
Ja minä näin tuon uljaan pedon pakenevan, pakenevan... kuollakseen
yksinäiseen rotkoonsa... (Äkkinäisessä katkerassa ivassa; kääntyen
puhumaan Pukille.) Niin, se pakeni häntä luihussa, koipien välissä,
(syvästi halveksuen) kuten pakenee parhaillaan koko Suomen kansa.

PUKKI (iskevästi). Pakenitko sinä perässä?

EUGEN (vavahtaen, sanoja haparoiden). Minä? Niin, en tiedä... Mies ei
taida osata ajatella keskellä häpeää. (Vetää toisella kädellä apeasti
hiuksiaan; sulkeutuu omiin ajatuksiinsa.)

EERIK (iloisesti viitaten). No, mutta tulkaa nyt jo toki. (Nostaa
lasinsa.) Kihlajaiset alkavat!

EELIN (nousten; hämmästyneenä). Kihlajaiset? (Siirtyy vasemmalle;
istuutuu pöydän ääreen.)

EUGEN (aivankuin havahtuen; nousten; Pukille, yhä etsien selitystä).
Tai oikeastaan... Lienen seisonut kuin Rikhard Leijonamieli Jerusalemin
valloittamattomilla porteilla. (Puoliksi itsekseen.) Hänkin laski
kypäränsä silmikon alas ja kääntyi poispäin... näkymätön, syvä haava
rinnassa...

PUKKI (hiljaisesti, mutta vakaan painavasti). Ja kuitenkin...
taistellakseen sittenkin itselleen kuolematloman maineen pyhässä
maassa.

EUGEN (puoliksi itsekseen). Niin, hän sai taistella. (Kuohahtaen.)
Mutta hänellä oli ympärillään uskollinen, luja sotajoukko. (Taas apean
hiljaisesti.) Meillä sitä ei ole.

EERIK (on noussut pöydän takaa; Eugenille ja Pukille; viitaten
täytettyihin laseihin). Hyvät herrat, lasinne! (Näiden lähestyttyä ja
ottaen lasinsa, istuutumatta; puoliksi leikkiä laskien.) Näiden
salaperäisten kihlajaisten morsian olkoon Eelin-neiti ja sulhanen,
sanokaamme...

EELIN (sekä säikähtyen että huvitettuna). Ja sulhanen?

EERIK (yhä riehakkaassa leikissä). No, kukapa hän muu voisi olla kuin
eräs sinun kaikkein parhaita koulutovereitasi...!

EELIN (puoliksi leikillään, hämmentyen). Hyi, sinuas, Eerik! Nyt sinä
olet houkutellut Einarin kavaltamaan salaisuutemme ennen aikojaan...

EERIK (todella hämmästyen). Einarko? Niinkö? (Yrittäen päästä pahasta
pulasta; leikin varjossa.) Hänkö se siis lopultakin on tuo...
onnellisin kavaljeerien seassa?

EELIN (on jäänyt katsomaan pelästyneenä Eugeniin).

EUGEN (seisoo hetken kuin rintaan iskettynä, mutta nostaa lasinsa,
koskettaen sen laitoja huulillaan; Eelinille, jäykästi). Malja sinulle
ja onnellisimmalle. (Kääntyy, kulkee hitaasti oikealle, katoaa
parvekkeelle.)

HANNA (nousee; aikoo kiirehtiä kuin lohduttaakseen hänkin
parvekkeelle).

PUKKI (pysäyttää; Hannalle, kuin kahden kesken). Haavoittuneet leijonat
eivät näyttele haavojaan, sallikaa siis... (Ohjaa Hannan hiljaisuuden
vallitessa jälleen vasemmalle, sohvalle.)

EELIN (vaitiolon jälkeen; syvästi pahoillaan). Teit pahasti, Eerik.
Meidän piti julkaista kihlauksemme vasta... paljon tuonnempana.

EERIK. Suo anteeksi, Eelin. Mutta luulenpa sittenkin, että meidän
miesparkojen on parasta juoda karvaat kalkit ajallaan eikä liian
myöhään. (Ottaa Eelinin käden.)

VIII KOHTAUS.

Lennart vasemmalta.

LENNART (päättävästi; erikoisesti Eerikille ja Pukille). Nyt pojat on
heitettävä ratkaiseva arpa. Ylihuomista tuonnemmaksi sitä ei voi enää
lykätä. Huhutaan täysien diktaattorivaltuuksien antamisesta
satraapille. (Hämmästyksen huudahduksia; erikoisesti Pukille.) Nyt on
takapaukkusi tarpeen, Pukki!

PUKKI (nauraen). Ole rauhassa, veli, ylihuomenna laulaa
Tähtitorninmäeltä sellainen käki, että korppikot rojahtaa
honganlatvasta.

EERIK. Siis yksi meistä antaa merkin Kauppahallin luo Sarvipään tulosta
ja kaksi...

LENNART. Juuri niin. Ja merkinantajasta on nyt heitettävä arpaa.

PUKKI (on ottanut liivintaskustaan ruplan rahan). Kruuna ja klaavaa!
Katsokaa, adin rubel! Joka teistä saa ensimmäisenä kotkanpään, se jää
merkinantajaksi. Minä joka tapauksessa olen paras pokko pommariksi.
(Antaa rahan Eerikille.)

IX KOHTAUS.

Eugen palaa oikealta.

EELIN (nousten; käyden Eugenia vastaan, yrittäen nauraa iloisesti). No,
mutta, Eugen, kyllä sinun täytyy toivuttaa minulle onnea oikein
täydestä sydämestä. Niinhän?

EUGEN (hiljaisen sydämellisesti). Ruusut tulevat aikanaan, Kelin hyvä.

EELIN (viitaten parvekkeelle päin). Miksi sinä sitten...?

EUGEN (tapaillen). Kävin vain katsomassa Lucas parkaa. (Yrittäen laskea
leikkiä.) Ja siellähän se istui portaitten juurella kuono pystyssä ja
silmät vesissä!

HANNA (nousten; Eugenille). Eugen-herra, saanko mennä järjestämään
tuonne alas Lucakselle liha-annoksen? Se raukka taitaa olla
kuolemaisillaan nälkään.

EUGEN (kohteliaasti). Sehän olisi ystävällisesti tehty, Hanna-neiti! Me
lähdemme kyllä kohdakkoin kotimatkalle.

HANNA (poistuu vasemmalle).

EERIK (on heittänyt rahalla "kruunaa ja klaavaa"). Kas siinä sitä
oltiin, Kotkanpää tuli ensi heitolla. Ja nyt pojat, rohkaisuryyppy!
(Täyttää laseja.)

LENNART (Eugenille). Hei, Eugen, nyt on kerrankin paikallaan eräs säe
sinun "Wilhelm von Schwerinistäsi". Katsos, me heitimme arpaa tyrannin
päästä. Ja .. "arpa kuolon tai elämän koht' isketään." (Nostaa
pikarinsa.) Siis malja... tekojen kunniaksi.

EELIN (ojentaa pöydältä pikarin Eugenille; istuutuen entiselle
paikalleen).

EUGEN (ottaa pikarin vastaan siirtyen oikealle leposohvalle, josta
yhtyy vaieten toisten maljaan, tuskin huulilla pikaria koskettaen).

LENNART (yhä Eugenille). Etkä voi nyt, hyvä veli, moittia meitä
pelkureiksi. Katsos, mitään pakosuunnitelmaa ei ole tällä kertaa tehty.
Kukin meistä saa pelastaa itsensä miten parhaiten taitaa. Mutta elävinä
emme antaudu. (Eugenin istuessa hajamielisen näköisenä.) Kuuletko sinä
mitään, Eugen, vai...?

EERIK (nostaa uudestaan maljansa, lievästi humalassa). "Vanha kaarti
kaatuu, mutta ei antaudu!"

PUKKI (työntäen pois viinilasinsa). Ei mutta... kyllä tällainen vanha
merikarhu tarvitsee sentään näin hirsipuun alla oikean rommituutingin
eikä tällaista – kanaljasotkua!

EERIK (nousten, innostuen). Soitetaan, soitetaan! Naisille shampanjaa!

EUGEN (äkkiä, ihmetellen, mutta sisimmältään katkerassa ivassa). Ettekö
todellakaan aio paeta, hyvät herrat?

LENNART (loukkaantuen). Johan sen kuulit! Henki hengestä, jos on
tarpeen.

EUGEN (nousten, purkaen sielustaan pitkien viikkojen epätoivoiset
ajatukset). Väärin, se on väärin! Ei ole jäljellä mitään muuta kuin
pako. Meidän on kaikkien paettava! (Melkein vaikeroiden.) Ettekö ole
nähneet viime syksystä saakka, että koko tämä kansa on pakomatkalla?

LENNART. Olkoon. Mutta me taistelemme oman Termopylaimme. Käy miten
käy!

EERIK (huudahtaen). Kilvellä tai kilven kanssa, hyvä veli, mutta ei
missään tapauksessa karkulaisina!

EUGEN (vuoroin seisahtuen, vuoroin kävellen; milloin kääntyen muitten
puoleen, milloin puhuen puoliksi itsekseen). Tämä kansa ei ansaitse
enää minkäänlaista uhritekoa! (Hiljeten, puoliksi itsekseen.) Se
pakenee kokonaisissa laumoissa. Ja sen parhaat miehet tekevät
itsemurhan, jalon, mutta hedelmättömän ja turhan, sillä tämä kansa ei
ole enää millään teolla pelastettavissa. Minä puolestani olen erehtynyt
siitä ja ehkäpä... itsestänikin... (Jää tuijottamaan eteensä syvästi
masentuneena.)

EERIK (hymähtäen, vain Eelinille tarkoittaen). Ou est la femme, Eelin?
(Melkein kuiskaten.) Koeta edes lohduttaa...

EELIN (pudistaa päätään; Eugenille). En tunne sinua enään, Eugen.

EUGEN (kuohahtaen). Minusta ei väliä! Minähän pakenen merten taakse,
Argentiinaan tai Brasiliaan, minne tahansa, mutta...

PUKKI (keskeyttäen; varoittavasti). Eugen, me olemme kaikki Oidipoksia
jumalten edessä! Muista, että hän pakeni isänmurhaajan julmaa osaa.
Mutta juuri pakomatkallaan hän tuli tienhaaraan, jossa täyttyi hänen
kohtalonsa.

EUGEN (tulisesti). Minä ajattelen ainoastaan tämän kansan kohtaloa.
(Asiallisen iskevästi.) Ettekö näe, että meidän nuorukaisemme eivät
enää pakene piilopirtteihinsä. Eihän toki! He juoksevat syrjäkylistä
kirkolle laittomien kutsuntalautakuntien eteen, näyttelevät niiden
herroille meidän salaisia lentokirjasiamme ja tekevät ilmiantoja. Juuri
niin... ilmiantoja! Renki ja torppari kavaltaa isäntänsä, talollinen
virkamiehen tai kartanonherran. Vai ettekö ole lukeneet, että
Mjasojedovin valtakunnassa sata suomalaista maatonta teki
joukkoilmiannon lääninsä tilallisia ja virkamiehiä vastaan?

LENNART. Se on santarmikätyrien siittämää ruttoa, jolle on ollut hyvä
maaperä mäkitupalaisten ja torpparien kärsimissä vääryyksissä. Mutta se
paranee ajallaan oikeuden voittaessa. Parhain työläisnuoriso ja
ylioppilaat, kuten tiedät, taistelevat joka tapauksessa meidän
kanssamme kylki kyljessä.

EUGEN. Satavuotisetkaan vääryydet eivät anna oikeutta ihmisolennolle
tulla ilmiantajaksi! (Puoliksi itsekseen.) Eivätkä he vaadi, nuo
juudakset, enää edes kolmeakymmentä hopeapenninkiä ihmissielusta. Ei,
eihän toki, viisi tai kymmenen markkaa santarmikätyrin kourasta – se
riittää, riittää hyvinkin. (Syvän katkerasti.) Tämä kansa ostetaan
halvemmalla kuin tsaarinvallan tshinovnikka tai Puolan juutalainen...

PUKKI. Tämä kansa on tällä kertaa karsinakansa, joka röyskii jokaisesta
aidanraosta "koko kansan" autuaaksitekevässä nimessä. Mutta vain tällä
kertaa, sillä suomalainen kansa on pohjimmaltaan terve. Tulevaisuus on
sen näyttävä toteen.

EUGEN (puoliksi itsekseen). Tulevaisuus? (Surullisen katkerasti.) Niin,
tulevaisuus... (Kiihkoutuen; istuutuen muuta seuraa lähemmäksi, kuin
apua anoen.) Niin kuvittelin minäkin vielä viime keväänä. Mutta nyt,
tiedättekö, nuorukaiset karkaavat ampumaseuroistamme ja hautaavat
kiväärinsä maahan, jotta ei oma pää joutuisi millään tavalla vaaraan...

LENNART (keskeyttäen; iskevästi). No, hyvä. Matkusta Pietariin, surmaa
keisari, ja he kaivavat kiväärinsä jälleen maasta. Näytä esimerkki! Sen
jälkeen vasta sinulla on oikeus syyttää ja tuomita.

EUGEN (masentuen; hiljaisen kärsivästi). En lähde täältä rintoihini
lyöden, vaan arvottomana maanpakolaisena. (Selittäen.) Katsokaas, en
kykene surmaamaan aseetonta miestä, sillä en tiedä millä sen maksan
lain ja kunnian edessä. Keisari on kiinanmuurin lakana, enkä saa selvää
hänen syyllisyydestään tai syyttömyydestään. Olen siis – minäkin vain
rivimies pakenijoitten armeijassa.

X KOHTAUS.

Hanna vasemmalta, hengästyneenä ja kauhuissaan.

HANNA (lähestyen Eugenia). Eugen-herra, emme pääse lähtemään! Santarmit
ja poliisit ovat saartaneet meidät ja vahtimestari sanoo, että talossa
pannaan toimeen tarkastus.

LENNART. Panenpa veikkaa, että ystävämme Leo von Gross on
saalistamassa.

EERIK (on käynyt nopeasti parvekkeella; palaten, jo ovelta,
Lennartille). Eteisestä kuuluu väittelyä. Käy katsomassa.

LENNART (vasemmalle).

EUGEN (on noussut ja siirtynyt oikealle, sohvalle).

HANNA (lähestyen jälleen, Eugenille, huolehtien). Lupaattehan minulle,
Eugen-herra, ettette millään tavalla kuohahda tai paljasta ajatuksianne
tuon olennon edessä. Teidän täytyy jo lopultakin päästä kotiin, omaan
rauhaanne...

EUGEN (ystävällisesti hymyillen). Te olette niin hyvä, Hanna-neiti.
(Ottaen Hannaa kädestä, viitaten häntä istumaan vierelleen; yrittäen
peittää harmittomaan ivaan inhonsa ja masennuksensa.) Mehän vain jäämme
hetkeksi katsomaan, miltä näyttää osakuntamme häpeä aateliskätyrin
hahmossa!

PUKKI (on ottanut suuren kukan maljakosta, pannen sen koomillisin elein
rintapieleensä). Heureka! Muistakaa, minä olen tällä kertaa sulhasmies
– pukki, joka on pantu rakkauden kaalimaan vartijaksi. Ja morsian –
suokaa anteeksi rohkeuteni! – hän on neiti Hanna! (Kumartaen Hannalle,
humoristisesti.) Lupaatteko rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä?

HANNA (iloisesti). Jos se vain voi jotain auttaa!

LENNART (palaa; tuohtuneena). Roistot! Ne löivät Aatamin portaille. Hän
tappeli kuin leijona estääkseen heitä, mutta sai poliisin patukasta
päähänsä... Hst, hiljaa. Hän nousee jo luultavasti portaita.

EERIK (nopeasti, kuiskaten). Istumaan ja maljat täyteen...

Lennart ja Eerik istuutuvat vasemmalle, Pukin jäädessä seisomaan Hannan
lähettyville.

XI KOHTAUS.

Leo von Gross, puettuna hienoon turkkiin, tulee vasemmalta.

VON GROSS (raivostuneen näköisenä, pysähtyy; muuttuu ilmeiltään
ivallisen hillityksi ja kohteliaaksi). Kihlajaisetko siis...? Ja näin
jalossa, melkeinpä minunkin sydämelleni läheisessä seurassa. Ketä
minulla on kunnia onnitella?

PUKKI (ivallisesti). Minua, teidän ylhäisyytenne, ja (viitaten Hannaan)
tätä Suomen kauneinta neitoa.

VON GROSS (naurahtaen kuivasti). Oo, mitä minä kuulenkaan, herra Pukki!
Siinä tapauksessa te joudutte onnettomaan avioliittoon, sillä tämä
neiti rakastaa (katsoen merkitsevästi Eugeniin, jonka näyttää olevan
vaikea hillitä itseään) erästä toista, syvästi ja uhrautuvasti.
(Kumartaen Hannalle.) Minulla on ollut ilo se havaita omin silmin...
Muistattehan, neiti?

LENNART (tuimasti). Älkää yrittäkö piruilla, sanokaa asianne!

VON GROSS (kylmästi kumartaen). Lyhyesti – hyvät naiset ja herrat –
tuolla Eläintarhassa on tapahtunut levottomuuksia, ja näitä
"kihlajaisia" on turvallisinta jatkaa... poliisikamarin viehättävissä
suojissa...

EERIK (nousten, tulisesti). Tässä maassa vallitsee vielä, hyvä herra,
puhe- ja kokoontumisvapaus!

VON GROSS. Erehdys, rakas osakuntatoverini. Hänen majesteettinsa
keisarin armollinen asetus on myöntänyt tästä päivästä alkaen (hieroen
rystysiään) – todellakin meille kaikille herkullisena hetkenä –
hänen ylhäisyydelleen kenraalikuvernöörille täydet, rajattomat
diktatuurivaltuudet...

LENNART (puoliksi itsekseen; hammasta purren). Siinä sitä oltiin...

VON GROSS (entistä tuimemmin; lyhyesti). Poliisilaitoksella on teillä
tilaisuus tutustua tarkemmin armollisen asetuksen tekstiin.
(Uhkaavasti.) Tällä kertaa riittäköön teille tieto, että sen nojalla on
poliisilla ja santarmikunnalla oikeus estää yleiset ja yksityiset
kokoukset, (vaihtuen pirulliseen ivaan) myöskin "kihlajaisten" varjolla
pidetyt. Sitä paitsi tästä alkaen eivät riitä karkoitukset ulkomaille.
(Astuen Eerikiä ja Lennartia kohti; yhä uhkaavammin, melkein
riemuissaan.) Kapina- ja terroriaikeista epäillyt henkilöt passitetaan
suoraa päätä Venäjänmaan vankiloihin ja karkoituspaikkoihin, ennen
kaikkea Siperiaan.

LENNART (hitaasti; kylmästi uhaten). Ettekö ole koskaan ajatellut,
herra von Gross, että te leikitte tässä maassa elämällänne?

VON GROSS (kohauttaen olkapäitään; naurahtaen). Me leikimme sillä,
hyvät herrat, kaikki. (Purevasti.) Eräät herrat, kummallista kyllä,
sangen rahvaanomaisesti – hirsipuutyyliin.

EUGEN (on noussut muun seurueen huomaamatta; kuultuaan
diktatuuriasetuksen hänen kasvonsa ovat valaistuneet; niille
kerääntyy taistelutahtoa; hurjistuen hän alkaa nauraa, Leo von Grossin
repliikin lopussa, huudahtaen). Hyvä, hyvä! Kuulitteko, hän on
syyllinen – keisari! Hän teki pyövelin tsaariksi ja asetti sen
suuriruhtinaalliselle valtaistuimelleen. Siis hän tahtoo tahtomalla
jatkaa satraappinsa hävitystyötä tässä maassa. (Eerikiin ja Lennartiin
päin kääntyen.) Olitte oikeassa, veljet! Hän on peruuttamattomasti
valapatto. Tämän kansan täysi hävitys on hänen tietoinen ja selvä
päämääränsä. Ja Bobrikov...

EERIK (keskeyttäen, pelästyneenä). Vaikene nyt jo, mies, ajoissa! –

EUGEN (jatkaen itsepintaisesti ajatustaan). Ja Bobrikov, sanon minä, on
siis valapattoisen keisarin ruumiillistuma tässä maassa...

VON GROSS (kylmän iskevästi). Mikä loistava logiikka! (Ivallisesti.)
Fiat justitia, pereat Finlandia!

EUGEN (kuin ensi kerran käsittäen siihenastisen kohtalonsa; melkeinpä
riemastuen). Niinpä oli kasakan nagaikanisku tähän otsaluuhun
keisarin itsensä antama! Tämänpäiväinen häpeäni on hänen ja hänen
kaksoisolentonsa aikaansaama... Bobrikov ei ole vain renki tai varjo.
Hän on tsaarillista lihaa ja verta. Ja hän mursi senaatin ovelta
itsenäisyytemme sinetit...

LENNART (keskeyttäen). Oletko hullu, Eugen? Sinähän saarnaat itsesi
Siperiaan!

EUGEN (jatkaen, itsepäisesti). Juuri tuo olento, tuo kaksipäinen kotka,
veristi leijonamme rinnan. (Halveksivasti nauraen.) Nuo molemmat
Nikolait, nuo kaimakset ja kaksoset – he vastatkootkin toinen
toisestaan... tuomiopäivän saapuessa...

VON GROSS (on lähestynyt Eugenia; tuimasti, melkein kuiskaten). Mikä
kiire teillä on laulaa joutsenlauluanne, (tarkoituksellisen
painokkaasti) ennen kuin on tullut oikea hetki...? Vaietkaa! (Toisille,
nauraen.) Ystävänne on nähtävästi siemaissut kihlajaismaljoja päänsä
täyteen. (Hannalle.) Jätän hänet teidän hellien käsienne vaalittavaksi,
hyvä neiti. (Muille, viitaten ovea.) Te muut, suvaitkaa! (Odottaa oven
lähettyvillä, jäykkänä ja tuimana, käskynsä täyttymistä.)

EERIK (saattaa Eeliniä vasemmalle).

PUKKI (kulkiessaan Leo von Grossin ohi; ivallisesti kumartaen).
Aateluus velvoittaa, sacrebleu... (Poistuu vasemmalle.)

LENNART (pysähtyen,- Leo von Grossille, kylmän uhkaavasti). Teidän on
syytä tietää, että te olette meidän tilikirjassamme ollut jo kauan
ensimmäisten kuolemaantuomittujen joukossa. Jokainen isku meihin
lyhentää siis pahasti teidän elämäänne, herra von Gross. (Poistuu
vasemmalle.)

VON GROSS (kumartaen kylmästi; ivallisesti). Morituri te salutant, oi,
Caesar.

EUGEN (Leo von Grossin jäädessä yhä paikalleen; hämmästyneenä). Miksi
te yritätte säästää minua?

VON GROSS (kohauttaen hartioitaan). No, jaa... ehkäpä minua huvittaa
leikkiä (kumartaa iroonisesti Hannalle) rakastavaisten suojelusenkeliä
tai (äkkiä, iskevästi) – provokaattoria! (Siirtyy vasemmalle,
pysähtyen, iroonisen halveksivasti.) Ja sitäpaitsi höyrypäiset
haaveniekat tuskin kykenevät heittelemään pommeja. Vai kuinka, herra
kamreeri? (Kumartaa, poistuu.)

HANNA (joka on seurannut Eugenin esiintymistä suuressa hädässä; mieli
helpottuneena). Jumalan kiitos! (Ihmetellen.) Tuo kummallinen konna
tahtoi teidät pelastamalla pelastaa...

EUGEN (otsa rypistyneenä, katkerasti). Pelastaako? Ainoastaan häväistä,
kuulittehan sen. (Istuutuu vasemmalle, tuolille, sisimmässään yhä
päättäväisempi uhma.) Hän näyttää pitävän minua täysin vaarattomana,
kykenemättömänä tekoihin. (Painavasti.) No, hyvä, näyttäköön miltä
näyttää.

HANNA (pyytävästi). Lähtekäämme, Eugen-herra... Ja teidän on ajoissa
ruvettava järjestämään pakomatkaa Pohjanlahden yli.

EUGEN (keskeyttäen). Paetako? Sitä ei ole enää tarvis, Hanna hyvä.
(Hymyillen, valoisasti.) Nythän minulla on vihollinen... ampumamatkan
pääss niin sanoakseni.

HANNA (säikähtäen). Ettehän toki aikone...? (Lähestyen istuutuen
läheiselle tuolille, ojentaen anovasti kätens Eugenia kohti.) Itsekin
olette sanonut monet kerrat, että... te halveksitte jokaista murhaa...

EUGEN (puoliksi itsekseen). Niin, on hirvittävää surmata ihmisolento.

HANNA (yhä kiihkeämmin). Ja olettehan te sanonut, että tämä kansa on
sairas... se ei ansaitse uhritekoja...

EUGEN. Totta, aivan totta... (Kuin hakien selkeätä ajatusta.) Mutta
mitä sanoikaan Lennart äsken... esimerkin antamisesta? Katsokaas,
ehkäpä on lopultakin oikeassa tuo vanha totuus, että ritarin on
pelastettava kurjia, avuttomia ja heikkoja, eikä vain hyveellisiä ja
lujia...? (Nousten, pysähdellen ja kävellen.) Ja tiedättekö, minulla
oli äsken ristikoitten takana eräs näky, joka huumasi minut oudolla
kauneudella. Ehkäpä vain eräs nuoruuden haaveen murskautuminen riisti
sen sydämestäni hetkeksi pois... Nyt ymmärrän sen sitäkin selvemmin...

XII KOHTAUS.

Aatami, pää sidottuna servietillä, tulee vasemmalta.

AATAMI (lystikkäästi hihittäen). Nyt se santarmipiru joutui itse
kiikkiin. (Selittäen.) Lennart-herra lähetti tuomaan tietoa, että
ylioppilaat palasivat Eläintarhasta saatuaan kuulla santarmien tulleen
tänne päin. He ovat nutistaneet ne kaikessa hiljaisuudessa ja sitoneet
omiin nyöreihinsä. Ja nyt seisoo herra von Gross saarrettuna, sojottaa
eteisessä kuin jääkynttilä räystään reunalla, puhumatta ja
liikahtamatta, sillä häntä odottaa sen peevelin kujanjuoksu luolia
portaitten alapäässä, hä-hä-hä... (Hiihtelee oikealle, aikoo avata
parvekeoven.)

EUGEN (hajamielisenä). Antakaa olla, Aatami. Tuokaa sana, kun tie on
vapaa.

AATAMI (kumarrellen). Minä vain arvelin, että kun ne aikovat sitä
hypäytellä keppien yli marssin tahdissa, niin, hi-hi, hii... (Poistuu
kumarrellen vasemmalle.)

EUGEN (ottaa Hannaa kädestä, ohjaa hänet oikealle, sohvalle, yhä
näkynsä vallassa). Niin, Hanna, meillä oli sittenkin – tuossa näyssäni
– armeija, ainakin joskus, vaikkapa vasta sadan vuoden kuluttua. Minun
paikallani seisoi rivissä toisen näköinen mies, vakaa ja luja. Mutta
kun katsoin kauemmin, näin äkkiä aivan kuin oman itseni haamun. Se
seisoi nousevan aamun väräjöivässä valossa. Se kulki rintaman edessä.
Mutta kukaan ei sitä nähnyt. Se näyttäikse vuoroin häikäisevänä valona,
palavana virvaliekkinä, vuoroin taas verisenä haamuna...

HANNA (kauhistuen). Ooh, älkää jatkako, Eugen... (Nousee, etääntyy.)

EUGEN (nousten, yhä jatkaen näkyään). Mutta se hymyili, hymyili
lakkaamatta, aivan kuin marttyyri, joka juuri äsken oli otettu ristiltä
alas... (Asiallisemmin, kuin ihmetellen.) Ja jostain syystä minä
tiesin, että tuo henki, kaikissa vaihtelevissa hahmoissaan – tuo henki
– se olin minä.

HANNA (lähestyen, tuskassa rakastettunsa puolesta). Eugen, mitä
teettekin, älkää itseänne menettäkö. (Lyyhistyen läheiselle tuolille,
huumautuneen anovasti.) Minä rakastan teitä... (Yhä hiljaisemmin.) Olen
jo kauan teitä rakastanut...

EUGEN (hetkeksi hämmentyen). Minua? Minuako? (Puoliksi itsekseen.) Onko
minuakin siis joku rakastanut? (Ihmetellen, kääntyen Hannaan päin.) Ja
rakastaa yhä...?

HANNA. Antaisin elämäni, jos saisin teitä lohduttaa...

EUGEN (kuin muistellen). Niin, kukaties... Ehkäpä te olette lohduttanut
minua jo vuosikaudet. Katsokaas, kun kammiossani hulmahtavat, keväisin,
avatun akkunan edessä valkeat verhot, olen, ainakin joskus... aivan
kuin nähnyt teidän kätenne avaamassa akkunaa tai... sulkemassa.

HANNA. Minä olen useasti teidän poissaollessanne hyväillyt niitä ja
jokaista esinettä pöydällänne.

EUGEN (melkein kuin anteeksi pyytäen, hymyillen, lievässä itseivassa).
Ymmärrättehän... minä kun nyt kerta kaikkiaan osaan ajatella vasta –
jälkeenpäin.

HANNA. Oi, älkää enää vaivatko ajatuksianne minun vuokseni. (Kuin
anteeksi pyytäen.) Minun olisi pitänyt kyetä sydämeni peittämään...
loppuu saakka...

EUGEN (rehdisti, sydämellisesti; ottaen Hannan käden omiensa väliin).
Ei, ei, olen iloinen, että se tapahtui. (Loitoten, sanoja tapaillen.)
Olen vain tänään ollut niin monella tavalla kohtalon leikkikalu, etten
ymmärrä vielä sen sisintä tarkoitusta. Mutta minä luulen, että on
olemassa jonkinlainen kohtalon sinetti, jonka piirtoja meidän vain
tulee osata lukea, ymmärtääksemme minkä se sallii meille ja mitä se
meiltä kieltää. (Yhä reipastuneempana.) Mitenkä ne taas sanoivatkaan
vanhat latinalaiset – tuosta totuuden sinetistä...?

HANNA (hymyillen mukana). Minä en ainakaan ole sitä koskaan kuullut,
mutta...

XIII KOHTAUS.

Lennart vasemmalta.

LENNART (riemastuneena). Me olemme vapaat! (Nauraa.) Ja se herra sai,
mitä saaman piti. Ainakin sata kepiniskua. No, kuule nyt toki! (Avaa
parvekeoven, alhaalta alkaa kuulua ylioppilaitten laulua. Ylioppilaat
ovat jo lähdössä. He muodostavat kulkuetta ja virittelevät
marssilaulua.)

(Alhaalta kajahtaa voimakas, nopeasti kuulumattomiin häipyvä laulu
"Pyhä viha".)

    Viha, viha, pyhä viha,
    sua huutaa meissä henki sekä liha.
    Sa huutanut oot meissä tuhat vuotta
    etkä huuda, jumal'antakohon, suotta!

    Pyhä viha sydäntemme,
    salama siunaa kärkeen miekkojemme!
    Hän kuolkohon, ken sortaa meitä,
    me käymme kunnian ja voiton teitä.

LENNART (laulun häipyessä kuulumattomiin). Kuulitko? Siinä on meidän
tulevaisuutemme, tuossa nuorisossa. Mutta meidän on suoritettava oma
osamme – laulettava ainakin Huutavan äänenä korvessa. (Täynnä iloista
uskoa.) Niinhän, Eugen? Eikö niin?

EUGEN (hymyillen, vapautuneesti). Miten liekin... Alan ainakin
vähitellen ymmärtää, että totuuden sinetti on yksinkertainen –
"simplex sigillum veri".

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Näyttämö:

Lennartin asunto Kaivopuistossa: niukasti kalustettu huone,
peräseinässä korkea, ylhäältä pyöreä ikkuna kellervine verhoineen,
jonka oikealta puolelta lasiovi taustaparvekkeelle; oikealla
taka-alalla ovi ja tämän lähettyvillä kapea, näkymätön seinäkaapin ovi;
vasemmalla etualalla ovi alakerroksen sisähuoneisiin; oikealla
etualalla yksinkertainen sohva pöytineen ja tuoleineen, joissa on
kesäiset, raitaiset irtopäällykset, vasemmalla taka-alalla kapea vuode
yksinkertaisine huopapeitteineen; tämän päätypuolessa matala uuni;
vasemmalla etualalla kesäinen korituoli; peräakkunan luona korkea
pylväs, jolla seisoo miesolentoa kuvaava veistos, sekä tämän
lähettyvillä ruukussa kasvava korkea palmu, samoin korokkeella;
pöydällä, vuoteella ja sohvalla merikortteja, kompassi ja kaukoputki ja
pari öljyviittaa ja kalastajalakkia. – Ollaan touko- ja kesäkuun
vaihteessa v. 1904. Aurinko paistaa täydeltä terältä peräakkunan
kellertävien verhojen läpi; mutta parvekeoven ollessa – väliverhon
avautuessa – raskaanpuoleisen, punervan verhon peittämä, vallitsee
näyttämöllä aluksi hämärähkö valaistus.

I KOHTAUS.

Hanna, puettuna vaaleaan kesäiseen pukuun, päässä yhtä kesäinen,
ajantyylinen hattu, tulee oikealta; katsahtaa ympärilleen; heittää
yltään päällystakin, jonka asettaa vasemmalle, seinänaulakkoon; siirtyy
taka-alalle, vetää oviverhon syrjään ja avaa parvekeoven, jolloin
valaistus muuttuu aurinkoisen voimakkaaksi.

Hanna ryhtyy järjestämään hajallaan olevia esineitä; kiikarin ja
kompassin uunin reunalle, öljytakit ja lakit vasemmalle,
seinänaulakkoon.

II KOHTAUS.

Carl Gustaf huutaa ulkoa: "Hanna", "Hanna täti!" joten Hanna käy
kurkistamassa parvekeovelta.

CARL GUSTAF (yhä näkymättömistä; toistaen). Hei, hei, Hanna! Saanko
tulla?

HANNA (vaimentaen ääntään). Tule, tule, ja nopeasti! (Jatkaa
järjestelyään.)

CARL GUSTAF (rynnäten oikealta, puettuna kesäiseen, polvihousuiseen
pojanpukuun; touhuissaan). Johan nyt on jeevelin peeveli! Minä haen
sinua ja velipekkaa joka paikasta... Kruunuhaasta, ja te vain
lurjustelette täällä!

HANNA (tyynnytellen). Et saa, Carl Gustaf, sillä tavalla huutaa,
etkä sinä saa täällä viipyä kuin hetken verran. Katsos, hän on
Lennart-herran kanssa (viitaten) tuolla, Kaivohuoneella, päivällisellä
ja heillä on tekeillä jotakin tärkeää. Sitä varten soittivat minut
tänne, jotta muka ollaan vain vieraisilla täällä Lennart-herran
asunnossa.

CARL GUSTAF (nyrpeissään). Olkoon mitä on, mutta... aamulla oli koulun
päättäjäisjuhla, ja joka kevät Eugen on vienyt minut sen päälle
purjehtimaan. Ja hän on luvannut minulle revollinkin, oikean
revolverin, jossa on helmiäisillä koristettu pääkin. Ja se on jo
valmiiksi katsottuna metsästyskaupan akkunassa. Ei minua petetä. Lupaus
on lupaus.

HANNA (varoittavasti). Mutta pienet pojat eivät saa tähän aikaan
päivästä pistää nenäänsä koko Kaivopuistoon. Tiedäthän, että Bobrikov
kävelee joka päivä seurueineen tänne, Kaivohuoneen edustalle saakka, ja
puisto on täynnä poliisimiehiä ja urkkijoita.

CARL GUSTAF (hohottaen täyttä kurkkua). Hö-hö-hö... luuleks, ettei me
osata niitä juippeja puijata! Ja eks sinä tiedä, että keisarin
sotalaivat on Tyynenmeren pohjassa. Nääpäs kun ruski ampui "piff, paff,
puff" ja japoneesipojat "piff, paff, puff", niin ruski pani – "pul,
pul, pul..." (Räjähtää poikamaiseen nauruun.)

HANNA (hyväillen, nauraen). Sinä olet nyt sellainen "pul-pul" – koko
poika!

CARL GUSTAF (itsepäisesti). Enpäs ole, minä olen amiraali Togon
matruusipoika, minä. (Kiepahtaa samassa uunin luo ryhtyen sormeilemaan
sillä olevaa kiikaria ja kompassia; jännittyneenä.) Hanna-täti,
katos... jeevelanammaa... (Juoksee kiikari kädessä parvekkeelle;
ryhtyen jo ovella kiikaroimaan.)

HANNA (hädissään). Tuletkos pois sieltä, Carl Gustaf! (Tämän
palatessa.) Ei kukaan saa nähdä täältä mitään kiikaroimista. (Ottaa
Carl Gustafilta kiikarin, panee sen jälleen uunille.)

III KOHTAUS. Oikeanpuoliseen oveen kuuluu koputus; sisään astuu
tyynesti hymyillen Eugen, puettuna vaaleahkoon, huoliteltuun
kesäpukuun.

CARL GUSTAF (hyökäten Eugenia vastaan; suuresti iloissaan). Eugen,
Eugen! Nyt lähdetään purjehtimaan! Muistatkos? Minulla ei ole yhtään
ainoata nelosta todistuksessani!

EUGEN (hyväillen Carl Gustafin hiuksia, hymyilee iloisesti). Eipä
tietenkään. (Hiljeten.) Mutta nyt ei ole, velimies, aikaa...
purjehtimisiin.

CARL GUSTAF (masentuen). Mitäs sitten lupailit? Ja joululahjaksiko sinä
muka vasta annat sen revolverin?

HANNA. Haenko kahvitarjottimen? Onko Lennart-herra ehkä jo tulossa?

EUGEN. Hänen täytyy tulla kiertoteitse. "Suojelusenkelimme" herra von
Gross näkyi istuskelevan sivupöydässä. – Kauan hän ei missään
tapauksessa viivy.

HANNA (iloisena). Haen siis... (Pysähtyen; läheisesti.) Miksi te
olette, Eugen, tänään niin onnellisen näköinen?

EUGEN (on istuutunut oikealle pöydän luo; puolittain leikkiä laskien).
Ehkä siksi, että äsken sain nähdä "jalon" kenraalikuvernöörimme toisen
kerran elämässäni silmästä silmään. (Hymyillen lempeästi.) Tai ehkäpä
siksi, että minun Getsemaneni on... jollain tavalla jäänyt taaksepäin.

HANNA (herkästi; puoliksi itsekseen). Sitä juuri olen rukoillut
teille... koko tämän talven. (Poistuu vasemmalle. )

EUGEN (vetää apeasti hymähtäen kädellään hiuksiaan).

CARL GUSTAF. No, sano nyt jo, pysytkö sanassasi vai et?

EUGEN (kuin havahtuen). Niin, revolveriko? Ja joululahjaksi...?
(Ojentaen molemmat kätensä, ottaen Carl Gustafin polviensa eteen;
laskien kaksimielistä leikkiä.) Mutta minä kun en taida tänä vuonna
ostaa sinulle minkäänlaisia joululahjoja.

CARL GUSTAF (loitoten, yrmyissään). Älä nyt sentään höyrypäisiä höpise!

EUGEN (ottaen rahan taskustaan; hyvitellen). Mutta kuule, jos panisit
tällä kokonaisella markalla toimeen pienet mehu- ja jäätelökekkerit
kavereillesi. (Carl Gustafin ottaessa rahan; nousten; saattaen veljeään
ovelle päin; iloisesti.) Ja sitten, tiedäthän, testamenttaan sinulle
vaikka koko asekokoelmani!

HANNA (tulee vasemmalta ryhtyen järjestämään kahvia pöydälle).

CARL GUSTAF (pysähtyen ovelle, vähäksyen). Testamentti... Mikä se
semmoinen kapine on?

EUGEN (silittäen Carl Gustafin hiuksia; puoliksi itsekseen;
valoisasti). Se on, hyvä veli, elämämme kaunein kirje... rakkaillemme.
(Kääntyy etualaa kohti.)

CARL GUSTAF (peittäen poikamaiseen karskiuteen liikutuksensa). No,
morjesta nyt sitten vaan. (Juoksee oikealle.)

HANNA (hiljaisen kiihkeästi). Miksi puhutte testamentista? (Raikkaan
rohkaisevasti.) Getsemanehan oli jo takana päin.

EUGEN (ilomielisen tyynesti). Siksi juuri, Hanna. Ne kuuluvat yhteen.
(Istuutuen; kirkastuneen haaveellisesti.) Kun on juotu epäilysten ja
tuskan kalkki pohjaan saakka ja luovuttu pitkässä unettomassa yössä
kaikesta maallisesta onnesta, silloin herää sydämessämme aamu, jonka
kaltaista ei ihminen saa tuntea muualla kuin Jumalansa edessä.
Sellainen aamu on teräksen kirkas ja maan päällä puhtain. Silloin ovat
sydän ja teko yhtä. Ja käsi kirjoittaa vavahtamatta testamentin sanat
ja kirjaimet.

HANNA (joutuen tuskan valtaan). Enkö ymmärtänytkään teitä oikein? Miksi
puhutte luopumisesta "kaikesta maallisesta onnesta"...?

EUGEN (yhä valoisammin hymyillen; rohkaisevasti). Tietenkin siksi,
rakas Hanna, että sellaisina hetkinä on mies yksin omantuntonsa edessä.
Ja hänen täytyy kyetä riisumaan kalleinkin rakkautensa sen
jokapäiväisistä vaatteista ja koristuksista, jotta se ylentyisi
meissä... ihanimpaan kauneuteensa. (Melkein kuiskaten.) Ymmärrättehän?

HANNA (lämpimän rehellisesti). Naisen sydän ei ole koskaan niin
raskautettu ettei se kykenisi ainakin ymmärtämään. (Hymyillen; yrittäen
peittää kärsimyksensä.) No, mutta missä se Lennart-herra viipyy?
Juommeko kupin jo ennen hänen tuloaan?

EUGEN.

Juokaamme toki! (Kuulostellen parvekkeelle päin.) Sitäpaitsi: siinä
paha missä puhutaan! (Katsahtaa parvekeovesta; palaten.) Sieltä tulee
Eerik! He tulevat nähtävästi yksitellen ja kukin omia teitään. (Hannan
kaataessa; tarkastellen uunin luona kiikaria ja kompassia, silmäten
naulakon öljyvaatteita; hymähtäen.) Luulen, että pojilla on jälleen
merimatkat mielessä. Ehkäpä taaskin salaisen kirjallisuuden tai pommien
haku Ruotsin puolelta. (Nauraen raikkaasti.) Sen Pukki paran pommit kun
eivät ota kunnolla räjähtääkseen.

IV KOHTAUS.

Eerik oikealta.

EERIK (tervehtiessään Hannaa kädestä, reippaasti). Mikä perheidylli! Ei
luulisi, että suuri Sarvipää on melkein ampumamatkan päässä.

EUGEN (tervehtien kädestä Eerikiä; hymyillen). Onko teillä tällä kertaa
suunnitelmissanne pommi, vai kivääri tai – ehkäpä kokonainen tykki?

EERIK (yhtyen leikkiin). Älä sinä pilkkaa, mies. Ei ollut meidän
syymme, että viime talvena Bobba yht'äkkiä lakkasi terveyskävelyistään
ja Pukin pommi odotti turhaan "Haaksirikkoisten" jalkain juuressa. Sen
jälkeen on eräs toinenkin Lennartin aie mennyt myttyyn...

HANNA. Kahvi jäähtyy, hyvät herrat.

Eugen ja Hanna ottavat kuppinsa.

EERIK (ryhtyy kahvista välittämättä selostamaan tilannetta; kulkee
oikealle, avaa seinäkaapin oven, ottaa sieltä kiväärin; selittäen,
nopein lausein). Hänellä on ollut täällä ladattu kivääri valmiina jo
kuukauden päivät. Kun satraappi näet suuntasi kävelyretkensä tänne
päin, hän aikoi ampua täältä, parvekkeelta, sopivan hetken tullen.
Mutta välimatka osoittautui liian pitkäksi ja puut varjoavat pahasti
ampumalinjaa. Eikä Bobba ole kertaakaan ulottanut retkeänsä tuonne
rantatielle asti, josta hän saattaisi palata ehkäpä juuri tämän
parvekkeen editse, takaisin Kaivohuoneelle. (Melkein suutuksissaan.)
Meidän on täytynyt ryhtyä vieläkin uuteen suunnitelmaan. (Äkkiä.)
Tuletko mukaan, Eugen?

EUGEN (hymähtäen, raikkaasti). Minäkö? Muistanethan, että minä
olen aina mieluummin purjehtinut yksinäni, omien haaveitteni
Hollantilaisella.

EERIK (yhä kiihkeämmin selittäen). Siihen tarvitaan välttämättä kuusi
miestä. Olemme valinneet täysin taattuja miehiä vasta viisi: Lennart,
Pukki ja minä, Korpela vastaa itsestään ja eräästä työläistoveristaan.
Sinä, Eugen, olet kuudes!

EUGEN (hyväntahtoisen iroonisesti). Luulen, että puolessa tusinassa on
aina liikaa viisi kappaletta, jos aiotaan...

EERIK (kiukustuen). Jos ja jos! Nyt ei enää aiota, nyt isketään!

V KOHTAUS.

Lennart on ilmestynyt toisten huomaamatta vasemmanpuolisesta ovesta.

EERIK (Lennartille; viitaten Eugeniin). Tuo mies jaarittelee yhä
epäilyksiään, joissa ei ole päätä eikä perää. Selitä sinä hänelle
suunnitelma. (Eugenille, kiihkeästi.) Myöntänethän sinäkin, että tämän
kansan kohtalonkello käy vähintään yhdettätoista. Koko kansa on
lamassa, mutta toiselta puolen: Tsaarinarmeijan jatkuvat tappiot
sodassa ja uusi kuohunta-aalto Venäjällä...

EUGEN (ystävällisesti, melkein anoen). Älä suutu, hyvä veli. Jos te
tietäisitte, että minulla on ollut ihmeellinen näky, niin sanoakseni...
(Kuin kalleimpansa puolesta taistellen, huudahtaen.) Ei, ei, sitä te
ette saa minulta enää riistää!

LENNART (tuimasti). Sinun on joka tapauksessa tehtävä ratkaisusi meihin
nähden. Lyhyesti puhuen: hänet on surmattava täällä, Kaivohuoneen
edustalla, johon hän säännöllisesti seurueineen pysähtyy. Kaksi meistä,
sinä ja minä, ammumme Bobrikovin, kaksi taistelee seuruetta vastaan ja
kaksi suojelee perääntymismatkaa rannalle, moottoriveneeseen, jolla
henkiinjääneet pakenevat saaristoon.

EUGEN (nousee kasvoillaan hädän ja tuskan ilmeet; kulkee kuohuksissaan
kohti parveketta).

EERIK (seuraten Eugenia; selittäen, kiihkeästi). Sinun on turha yrittää
ivata pakoaiettamme. Harva meistä pääsee siitä leikistä hengissä. Verta
ei ole vuodatettava enemmän kuin on tarpeen. Eloon jäävillä on oikeus
ja velvollisuus saattaa taistelukentältä haavoittuneet ja kaatuneet
toverinsa turvaan... vihollisen häväistykseltä.

LENNART (ärtyneenä). Nyt ei ole enää aikaa periaatteellisiin
saarnoihin. Liitytkö meihin vai et?

EUGEN (on kääntynyt peräovelta; hänen kasvonsa ilmentävät äärimmäistä
hätää, hän näyttää vapisevan joka jäsenettään; huudahtaen, suuressa
tuskassa). Ei, ei, te ette saa sitä tehdä! (Lähestyy muita käsivarret
anovina, katse harhailevana.) Olette oikeassa, mutta...

EERIK (kummissaan Lennartille; tuskallinen sävy äänessä). Tälläkö
tavalla se tulikin hänen... "mittansa" täyteen?

LENNART (yhä hämmästyneenä; Eugenille). Et suinkaan sinä vain ole
muuttunut – pelkuriksi, mies? (Kääntyy tuska kasvoilla poispäin
Eugenista.)

EUGEN (pysähtyy, jäykistyy; Hannalle; tapaillen sanoja). Hanna...
viekää tarjotin... pois.

HANNA (ottaen tarjottimen, Eerikille ja Lennartille; rukoilevasti).
Älkää tuomitko häntä väärin, hyvät herrat...

EUGEN (äärimmilleen kiusattuna, hiljaisen kärsivästi). Menkää...

HANNA (poistuu vasemmalle).

EUGEN (lähestyy takaapäin Lennartia; herkkä käsi koskee häntä
anovasti olkaan; katsoo Lennartia kasvot hellää ymmärtämystä
värähdellen, hymyillen). Miksi käännyt minusta pois, Lennart, kuin
spitalitautisesta? (Herkässä ilossa.) Tämä ei ole enää sairautta tai
epätoivoa. Se on uskoa järkkymättömään kohtaloon. (Molemmille.)
Muistattehan, veljet, kokoustamme viime kevättalvella Alppilassa?
Silloin minä jo aavistin, että totuuden sinetti oli olemassa. Mutta
minä en osannut vielä silloin lukea sen yksinkertaista kieltä. (Yhä
jäntevämmin, asiallisen nopeasti.) Mutta eräänä torstaina viime
lokakuussa, kun Bobrikov astui täydessä juhlapuvussaan senaattiin ja
julisti rajattoman valtansa tunnossa, että... "tämä päivä on ensi
alkuna siihen tehtävään, minkä minä olen Valtaistuimen korkeudesta
saanut suorittaakseni", silloin minä, seisoessani virkamiesten
pienimpien rivissä, ajattelin ensi kerran selvän ajatuksen. Vai "ensi
alku" huusi minussa säristen vieraan kielen sana. (Kuohahtaen.)
Ajatelkaa! Murrettuaan jo kaikki vapautemme sinetit, lain ja oikeuden,
keisarivalojen ja meidän uskollisuutemme sinetit, hän arveli olevansa
vasta alussa. Tuo sana olkoon sinun oma tuomiosi, iski minuun varma ja
selkeä päätös. Ja tämä päätös on nyt jokaista yksityiskohtaansa myöten
valmis. Se on minun näkyni ja tekoni, sitä ei saa minulta kukaan,
riistää! Ette tekään, veljet...

LENNART (kiihtyen mukaan). Kerro, hyvä veli...!

EERIK. Niin, miten ja missä? Selitä!

EUGEN (istuutuu pöydän luo viitaten Lennartin läheiselle tuolille,
Eerikin jäädessä jännittyneenä viereen seisomaan; jäntevän varmasti
kuin nähden tapahtuman edessään). Kun hän saapuu torstaiseen
senaatin-istuntoon ja hänen askeltensa ja keppinsä kumahteleva kaiku
nousee ylös pääkäytävän portaita astun minä häntä vastaan. Ammun kolme
laukausta, ensimmäisen kaulaan, toisen rintaan ja kolmannen vatsaan
pehmeäkärkisellä manttelikuulalla. Ja vasta tämä kolmas olkoon
kuolettava.

EERIK. Miksi juuri se?

EUGEN. Minun tuntoni vaatii antamaan hänelle ajatusaikaa, hänen
katuakseen syntejään ja valmistuakseen tulevaa elämää varten.

LENNART (kärsimättömästi). Mutta... taitava kirurgi voi koska tahansa
pelastaa hänet!

EUGEN (jalossa itsetietoisuudessa). Ei voi. Minun kuulani ovat
erehtymättömiä, sillä näkymätön voima ohjaa ne. Hänen on kuoltava
itsenäisyytemme linnoituksen portilla, Senaatin ovella, jonka kynnys
on laastava puhtaaksi... ikuisiksi ajoiksi. (Yksinkertaisen
rauhallisesti). Minä surmaan, huomatkaa, vain vartijasotilaana, jonka
velvollisuus on suojata vapautemme portti viimeiseen veripisaraan
saakka.

EERIK. Entä sinä itse? Miten olet suunnitellut omalta kohdaltasi?

EUGEN (hymähtäen). Omaltako? (Kuin kaukaisuuteen katsoen.) Se on oleva
kaksintaistelu, jossa sekundantteina ovat... laki ja oikeus. Paikalle
jää toinen meistä tai molemmat.

LENNART (nousten, kiihkeästi). Ota minut mukaasi! Minun täytyy saada
pelastaa sinut... ainakin yrittää.

EUGEN (jäyhän yksinkertaisesti). Minun on tehtävä se yksin. Katsokaas,
yksinäisyydentunto on ihmiselle kirous, mutta kun se puhdistetaan
katkeruuden myrkystä, se muuttuu siunaukseksi, jonka voima on rajaton.
(Puoliksi itsekseen.) Toisin sanoen, minkä uhraat, uhraa yksin ja tee
se kokonaan.

EERIK (kauhistuen). Ethän vain aio, Eugen...?

EUGEN (hymyillen). Surmatako itseäni? Siihen nähden olkaa turvassa.
(Nauraen, arvoituksellisesti.) Luulenpa, että minun sydämeni vaatisi
pari, kolme kuulaa, ennen kuin se suostuisi kuolemaan!

LENNART (kuin löytäen ratkaisevan ajatuksen). Ei, mutta, veljet! Me
hyökkäämme sinne kaikki salaliittolaiset yhdessä! Sinun suoritettua
tekosi syöksymme lähettyviltä Senaatin portaisiin ja istuntosaliin,
surmaamme senaattorit ja vahtimestarit ja raivaamme tien auki
satamaan...

VI KOHTAUS.

Pukki tulee oikealta, kiireisesti.

PUKKI (jo ovelta, vaimennetuin äänin, mutta kiihkeästi). Carramba,
sanon minä...

LENNART (nostaen estävästi kätensä). Hss... odota...

EUGEN (on siirtynyt Lennartin repliikin jälkeen vasemmalle etualalle,
otsa rypistyen vastahakoiseen ilmeeseen; kääntyen päättävästi Lennartin
puoleen). Vahtimestaritko? Hehän ovat suomalaisia miehiä ja täyttävät
vain velvollisuutensa. (Jyrkästi.) Ei, en tahdo vuodattaa pisaraakaan
viatonta verta. Yksikään suomalainen mies älköön minun tähteni kaatuko.
Taistelen sotilaana vierasta valtaa vastaan. Kohtalo on kutsunut minut
puolustamaan isänmaata, yksin sitä. (Hiljaisesti, puoliksi itsekseen.)
Minun henkeni tulee säilyä puhtaana... tulevaisuutta varten.
(Lennartille; yksinkertaisen vakuuttavasti.) Se on minun uskoni ja
uskontoni. Ymmärräthän, Lennart?

EERIK (peittäen syvän liikutuksensa lyömällä muka karskisti Eugenia
olalle; reippaasti). Jumal'avita! Jollen olisi tällainen suomalainen
karhu, taitaisin polvistua tuohon noin... jalkojesi juureen.

LENNART (puristaen lujasti Eugenin kättä). Sinä olet, Eugen, meistä
ainoa oikea roomalainen!

EUGEN (hymyillen, iloisen toverillisesti). Vain suomalainen, hyvä veli!

PUKKI (on ottanut kiikarin ja kiirehtinyt jännittyneenä parvekeovelle
tähystämään; palaten). Mitä paraatia te oikein täällä äkseeraatte?
Ettekö tiedä, että isohai on käsissämme. Hän on tulossa...!

LENNART. Missä? Millä tavalla?

PUKKI (Lennartille). Onko kiväärisi ladattu?

LENNART (nyökäten). On kyllä.

PUKKI (nopeasti selittäen). Hän lähti vastoin tapojaan syrjäpolkua
rantaan päin ja voi koska tahansa palata tuosta noin (käväisten lähellä
parvekeovea) parvekkeen editse. En uskaltanut heitä itse seurata, mutta
tapasin Carl Gustafin kioskin luona ja lähetin pojan urkkimaan. Hän tuo
sanan, jos...

LENNART (keskeyttäen). Eugen, ajattele, jos...? Tällä tavallahan on
vaara pienempi! Moottori on lähtövalmiina ja meillä on taskuaseet.
(Harppaa seinäkaapille ottaen sieltä kiväärin.)

VII KOHTAUS.

Hanna kiireesti vasemmalta ja jäljessä Carl Gustaf.

HANNA (jo ovelta). Carl Gustaf tahtoo väen väkisin tänne. Mutta minä en
uskaltanut ilman muuta...

CARL GUSTAF (syöksyen esiin hengästyneenä). Se on tulossa! Kävelee jo
rantatietä... tänne päin...

EUGEN (laskien kätensä veljensä olalle; johtaen häntä oikealle, ovea
kohti; hädissään veljen puolesta). Nyt sinun on juostava suoraa päätä
kotiin. Täällä ei ole pienten poikien paikka. (Carl Gustafin näyttäessä
vastahakoiselta.) Minä käsken, mene.

CARL GUSTAF (katoaa oikealle).

LENNART (ojentaen kiväärin Eugenille; nopean täsmällisesti). Tässä...
Eugen, sinun kätesi on varmin. Me odotamme molemmilla alaovilla ja
alamme ammunnan seuruetta vastaan kuultuamme laukauksesi.

EERIK (on kiirehtinyt oikealle, ovelle; viitaten täältä). Nopeasti!
Tällainen tilaisuus ei koskaan toista kertaa tule. (Katoaa oikealle.)

PUKKI (seuraa Eerikiä).

LENNART (siirryttyään vasemmanpuoliselle ovelle; Eugenille, viitaten
uunille). Ammuttuasi otat tuolta kiikarin ja kompassin, juokset
takaovesta vasemmalle, rantatielle. Siellä on moottorin lähettyvillä
meidän miehiä vartiossa. Ja me tulemme perässä... (Katoaa vasemmalle.)

EUGEN (on jäänyt kivääri kädessä seisomaan, hämmästyneenä ja
neuvottomana; hätkähtäen Hannalle, viitaten peräovelle). Katsokaa...
rantatielle päin.

HANNA (kulkee parvekeovelle).

EUGEN (astuu, yhä hämillään, etualalle, jääden tuijottamaan eteensä
ristiriitaisin ilmein).

HANNA (palaten). Rantatie on tyhjä, ei ristinsielua...

EUGEN (istuutuen korituoliin; kuin neuvoa kysyen). He sanovat, että
tällä tavalla on vaarattomampaa...? (Ottaa lujasti pyssyn käsiinsä ja
vetäisee lukkoa todetakseen, että se on kunnossa.)

HANNA (nopeasti). Onko jokin toinen suunnitelma... vaarallisempi ja...

EUGEN (hymähtäen). Paljon, hyvin paljon vaarallisempi, mutta...

HANNA (tarmokkaasti). Siispä... jos sen on kerran tapahduttava,
tehtäköön se nyt. (Kiihkeän anovasti.) Teidän henkenne ei saa joutua
liian suureen vaaraan...

EUGEN (hätkähtäen; puoliksi itsekseen). Mutta – saattaisinko ampua
väijyksistä, nurkan takaa kuin salamurhaaja? Sehän olisi...?

HANNA. Minne he aikovat paeta?

EUGEN. Saaristoon ja sieltä kai Saksan puolelle tai Ruotsiin.

HANNA (ihastuen). Ah, jospa pääsisimmekin kerran pois täältä...
loppumattomasta hädästä ja pelosta...

EUGEN (ottaen Hannaa kädestä; katsoen häntä kasvot valaistuen). Niin,
silloinhan meidän elämämme jatkuisi ja me... (Äkkiä; kiihkeästi.)
Haluaisitteko todella seurata minua?

HANNA (taipuen Eugenin puoleen; hehkuvassa rakkaudessa). Tiedättehän
sen! Siellä... meren takana... teen teidän elämänne viihtyisäksi,
palvelen teitä... (Iloisen houkuttelevasti.) Ja sitten kun sorron aika
on ohi, me palaamme kotiin, koko elämä on meidän edessämme...

EUGEN (keskeyttäen; ottaen Hannaa kädestä). Niin, koko elämä...!
(Haaveellisesti.) Se heräisi jälleen roudan alta. Minun purjeveneeni
kiitäisi jälleen rantakarien lomitse rannattomalle ulapalle. Sukseni
avaisivat taaskin latunsa metsästysmaille, laukaukseni kajahtelisivat,
Lucakseni juoksisi ammutun saaliin jalkojeni eteen silmät täynnä
viisasta iloa. Ja te, Hanna – me molemmat – me saisimme nähdä ehkä
vielä omin silmin kansamme suuren ylösnousemuksen päivän... Me yhdessä!

HANNA (lämpimän vakuuttavasti). Se on nouseva, Eugen, kuin
helluntaiaamu ja me näemme sen.

EUGEN (päättävän näköisenä; jännittyneenä; viitaten peräovelle).
Katsokaa... vielä kerran.

HANNA (siirtyy parvekkeelle).

EUGEN (joutuen suureen tuskaan; melkein parahtaen). Mutta – minun
suuri näkyni! Enkö minä taistellut sitä jo valmiiksi... Getsemanessani?
(Kavahtaen.) Jumalani, entä... jos tämä onkin vain alhaisen hengen
kiusaava kuiske...? Niin, niin! "Tämän kaiken minä annan sinulle, jos
kumarrat minua!" (Liikahtaen, aivan kuin paetakseen; vavisten.) Juuri
niin, sellaisia kuiskitaan marttyyreille... Temppelinharjalla...

HANNA (lähestyen). Ei näy vieläkään.

EUGEN (ottaen kuin apua anoen Hannaa kädestä, vetäen hänet polviensa
eteen; kiihkeästi). Pelkään, olemme väärällä tiellä, Hanna.
Muistattehan, että kun oli tuleva pimein yö, silloin oli taivas
tähdittyvä. Nyt se on sysimusta! Ja minulle nousi yksi ainoa tähti,
mutta se oli suuri ja kirkas. Se valaisi tien Golgatalle saakka! Olen
aina tietänyt, että Jumala ei ole mikään pikkupitäjän henkikirjuri. Hän
ei mittaa meille autuutta tai kadotusta pienten erheittemme mukaan tai
mitättömistä hyveistämme. Ei, vain suurin koettelemuksemme meidät joko
nostaa tai kaataa myöskin viimeisellä tuomiolla. Ja nyt? Minäkö
tahraisin jaloimman aatteeni – juuri nyt, sydämeni saavutettua lujan
ja ylpeän rauhansa? Mitä sanotte, Hanna?

HANNA (kuin näyssä). En osaa mitään sanoa. Minä kuulen vain hänen
röyhkeitten rautakorkojensa rouskuvan soraisella tiellä. Hänen
kunniamerkkinsä säihkyvät armottoman uhkaavina ja hänen kätensä on
puristautunut sapelinkahvaan kuin pyövelin mestauskirveeseensä. Hän ei
sääli. Hänellä ei ole kunniantuntoa. Koiriksi ja narreiksi hän on
sanonut meitä, suomalaisia ja me...

EUGEN (keskeyttäen; jyrkästi). Siksipä juuri! (Hitaasti, kuin löytäen
jälleen ajatus ajatukselta oman pyhimmän itsensä.) Jos hän on tahrannut
ritarimerkkinsä, sitä kirkkaampana säihkyköön isieni kultainen
rintaraha. Hän sanokoon meitä koiriksi. Siksipä juuri... me emme suostu
hyökkäämään hänen kimppuunsa takaapäin kuin koirat. (Päättävästi.)
Totisesti, puhtaana täytyy minun henkeni säilyä viimeiseen hetkeen
saakka. (Nousten hitaasti; nostaen Hannan hellävaroin maasta.) Ja
tiedättekö, miksi?

HANNA (loitoten; kuulostellen parvekkeelle päin; epätietoisena).
Minusta tuntuu kuin lähestyisi suuri joukko askeleita...

EUGEN (kuulematta, näkemättä mitään muuta kuin oman näkynsä; jalossa
hurmiossa). Katsokaas, kerran, suuren taistelun aattona, se on johtava
pyhän vihan ja suuren miehuuden, suomalaisen sankariuden armeijaa, jota
ei kykene mikään vieras voima kukistamaan. (Jää katsomaan lumottuna
omaa näkyään.)

HANNA (kiirehtii peräovelle; sieltä, kuuluvasti kuiskaten). He
lähestyvät... Hän kulkee hitaasti seurueensa edellä.

EUGEN (hymyillen; puoliksi itsekseen). Kulkekoon, mies parka. (Säälin
ja ironian sävyissä.) Vanhukselle tekee raitis ilma hyvää.

HANNA (ovelta yhä kuiskaavammin). Hän pysähtyy, katselee akkunoita
toista toisensa jälkeen...

EUGEN. Pysähtyköön. Oikea paikka on Senaatin autioilla portailla. Eikä
missään muualla... koko maailmassa.

HANNA (kuin vapahtuen suuresta jännityksestä; lähestyen). Nyt hän
kääntyi... poispäin. Kuulkaa, seurueen askelet rouhivat hiekkaa...

EUGEN (lujasti). Hyvä on. (Kuin väsähtyen, mutta onnellisen
hiljaisesti.) On kestetty viimeisinkin aamuvartio... pitkässä yössä.

VIII KOHTAUS.

Eerik ja Pukki tulevat tuohtuneina oikealta; hetken kuluttua Lennart
vasemmalta.

EERIK (jo tullessaan; kuohuksissaan). Miksi sinä, Herra nähköön...?
(Pysähtyy, vaikenee katsoessaan Eugenin valaistuneita, hymyileviä
kasvoja; melkein anovasti.) En saata katsos, ymmärtää...

PUKKI (naurahtaen; olkapäitään kohauttaen). Carramba – moraalin
profeetat haikailevat vain marttyyrikruunuja!

EUGEN (tapaillen sanoja). Niin, käteni oli kai epävarma, sydän teki,
nähkääs, kapinan...

LENNART (syöksyy vasemmalta; täysin suutuksissaan). Jumal'avita, Eugen,
oletko sinä menettänyt pääsi! Tänä hetkenä me olisimme jo
moottorissa... kompassineula etelää kohti.

EUGEN (reippaasti). Älä suutu, Lennart. (Jyrkästi.) Minulla on oma
kompassini jota minun täytyy seurata loppuun saakka. (Kaikille;
asiallisesti.) Ja toisekseen, olen lähettänyt kirjeen keisarille, jossa
vannon Jumalan nimeen, ettei tekoni takana ole mitään salaliittoa.
Teidän on siis jätettävä se yksinomaan minulle, vaiettava siitä,
yrittämättä minua millään tavalla auttaa. Vasta siinä tapauksessa, että
epäonnistun syystä tai toisesta, teillä on oikeus ryhtyä toteuttamaan
suunnitelmaanne. Suostutteko tähän? (Herrojen nyökätessä vaiteliaina,
toverillisesti.) Hyvä, luotan teihin kuten itseeni. (Hannalle;
iloisesti.) Ja nyt me lähdemme, Hanna! (Eerikin auttaessa takkia Hannan
ylle; iloisen raikkaasti.) Luulenpa, että menomatkalla ostan teille
kimpun ruusuja, Hanna, ihan oikean kavaljeerin tapaan!

HANNA (hymyillen, surumielisesti). Niin, ne ovat todellakin näihin
aikoihin kauneimmillaan... ruusut. (Siirtyy oikealle, ovelle, josta
poistuu Eugenin lähtiessä.)

EUGEN (nostaen taka-alalla kättään hyvästiksi; täynnä valoista
miehekästä varmuutta). Ja muista... Lennart, että raikkaat merituulet
puhaltavat sielläkin, mihin minun kompassini näyttää! (Poistuu
oikealle.)

LENNART (puoliksi itsekseen). Jollei hän, ei kukaan meistä.

EERIK (mietteissään). Niin, hän on pelottomin ja nuhteettomin
ritareista...

PUKKI (hetken vaitiolon jälkeen). Mutta, pojat, satananammaa, sanon
minä. Hänen pelastamistaan ei saa sittenkään jättää sattuman varaan.
Minua on aina ärsyttänyt marttyyrigloria miehen päässä!

LENNART. Oikein, veljet! (Varmasti harkiten). Tuona ratkaisevana
torstaina me kokoonnumme jonnekin, sanokaamme Yliopiston kirjaston
eteislämpiöön, ja olemme valmiiksi varustetut sekaantumaan leikkiin
oikealla hetkellä.

EERIK (ojentaen kätensä Lennartille; lujasti). Hyvä, tuossa on käteni.

Väliverho.

II näyttämö:

Yliopiston kirjaston eteislämpiö, jonka etualalla on vasemmalla ja
oikealla yksinkertaiset lukupöydät tuoleineen; etualan molemmilla
seinillä kirjahyllyt kirjoineen ja aikakauslehtilokeroineen;
keskinäyttämöllä laaja, pyöreä pöytä, jonka keskeltä nousee pilari;
taka-alalla kaksi ovea: toinen, oikeanpuolinen, tuo eteisestä lämpiöön,
toinen vie suureen lukusaliin; vasemmalla seinäalmanakka, jossa
päivämäärä, kesäkuu, 16, torstai; peräseinällä kaksi korkeata akkunaa,
joiden välillä korkeahko pulpetti nimikirjoineen. – On torstai,
kesäkuun kuudestoista, vuonna 1904, kello on lähenemäisillään
yhtätoista, kuuma kesäpäivä luo huoneeseen kuuman, ahdistavan
tunnelman. [III näytöksen lavastuksessa on pyrittävä I ja II näyttämön
nopeaan vaihtamiseen.]

I KOHTAUS.

Aape Kiveri istuu vasemmanpuolisen pöydän ääressä edessään pari
aikakauslehteä, kirjoittaen palavissaan ja innostuneen näköisenä,
oikealla lukee Vanha Professori aikakauslehteä, pöydällä hänen
vieressään on hänen salkkunsa.

AAPE (niistää nenäänsä ja kuivaa nenäliinalla hikisiä kasvojaan).

VANHA PROFESSORI (katsahtaa huvittuneen näköisenä Aapeen).

AAPE (riipaisee lähettyviltään, hyllyltä, uuden aikakauslehden,
selailee sitä seisaallaan, taas kuivaten nenäliinalla kasvojaan). Huh,
huh, huh, huh... (Professorille, kumartaen kömpelön kohteliaasti.)
Saako ehkä avata akkunan, herra professori?

PROFESSORI (sivumennen). Tjah, mikäpäs siinä.

AAPE (käy taka-alalla, aikakauslehti yhä kädessään, avaamassa toisen
akkunoista; palaa hakien lehden sivulta jotain sormellaan osoitellen,
näyttää löytävän hakemansa seikan, istuutuu jälleen, kirjoittaa
kiireesti pari riviä, naurahtaen itsetyytyväisenä). Valmis on... (Lukee
päällekirjoituksen.) "Herää Suomi..." (Katsahtaen seinäalmanakkaan.) Ja
päivämäärä? (Seuraa kirjoitustaan mumisten.) "Torstai, kesäkuun
kuudestoista..." (Rykäisten.) "Herää Suomi!"

PROFESSORI (nostaa päänsä hätkähtäen Aapen lujaa ääntä).

AAPE (Professorille; itsetyytyväisenä). Niinpä niin, herra
Professori... (Lukee otteen, huvittavan tärkeänä.) "Hyökkääkö, kysyn
minä, varpunen kotkaa vastaan? Ei, ja kolminkertaisesti ei. Sillä jos
tuo piskuinen lintu niin tyhmästi tekisi, olisi se pian raato, joka
houkuttelisi ympärilleen hävityksen raatelevat kotkat..." (Yhä
itsetyytyväisempänä hykerrellen käsiään.) Kuten kuulette, herra
professori, on tässä... uudessa lentokirjasessamme hieman viisauden
suolaa tuolle jumalattomalle kagaalille...

PROFESSORI (kuivasti naurahtaen). Viisauden suolaa? Ehkäpä oikein
attikalaista, vai... he-he...?

II KOHTAUS.

Pukki on tullut Aapen edellisen repliikin aikana oikealta ja jäänyt
seisomaan seinävierelle, nostaen taskustaan ottamansa lehden puoliksi
kasvojen eteen, joten Aape ei häntä vielä huomaa.

AAPE (Professorille, närkästyneenä). Kuinka, herra professori, eikö ole
jo yhdestoista hetki huutaa tälle kansalle: in hoc signo vinces,
nimittäin lainkuuliaisuuden ja nöyryyden merkeissä?

PUKKI (remahtaen nauramaan). Jei bohu, da, daa... jeh! Ootshen
harashoo!

AAPE (kavahtaen katsomaan Pukkiin päin; taistelunhaluisena). Vai niin?
Te olette siis yhä vapaalla jalalla? (Professorille; viitaten Pukkiin
päin, yrittäen leikata ylimielisen ivallisesti.) Hän on se oikea
"tyranninsurmaaja"... vanhaan antiikkiseen malliin...

PROFESSORI (nousten; aikoen kohti vasemmanpuolista ovea, pysähtyen
Aapen luo; leikkisästi). Pankaa kuitenkin mieleenne, nuori mies,
kreikkalaisen Theogniksen eräs säepari...

AAPE (närkästyen pahasti). Minulla ei suinkaan ole tapana viljellä
pakanallista kirjallisuutta!

PROFESSORI (hymähtää; hiljaisin äänin, mutta tyynen painokkaasti). "On
lupa sun toki lyödä sortaja nääntyissä kansas, ei jumalkostoa oo saava
sun sankarityös." (Kulkee hymähdellen vasemmalle, kadoten lukusaliin,
salkun jäädessä pöydälle.)

PUKKI (Aapen tuijottaessa pöllämystyneenä Professorin jälkeen, ironian
sävyissä). Panimajesh li tyi, moi brat, Aape Kiveri? (Nauraen.) Miltä
tuntui... vanha kreikkalainen viini – votkan ja kaljan seassa?

AAPE (nostaen nyrkkinsä tärisevässä suuttumuksessa, tietämättä mitä
sanoo). Te-te-te... te paholaisen pelimannit ja musikantit! (Kokoaa
hätäisesti paperinsa pöydältä.)

PUKKI (nauraen täyttä kurkkua). Tshort vasmii!

AAPE (painelee harppivin askelin oikealle).

III KOHTAUS.

Eerik on Pukin nauraessa ilmestynyt kuulumattomasti vasemmalta Pukin
taakse.

EERIK (Aapen poistuttua, koskettaa Pukin käsivartta, jolloin tämän
nauru äkkiä lakkaa; kuiskaten, jännittyneenä). Hän kulki Nikolainkatua
pitkin, pujahti sisään Hallituskadun sivuovesta. Ja – tuo toinen –
hän marssii parhaillaan seurueineen yli torin, pääovea kohti...

PUKKI (keskeyttäen). Missä on Lennart?

EERIK (levottomana). Hänen piti viimeistään eiliseksi saapua
purjeveneellä Tukholmasta. (Tuskaisena.) Mutta nythän ei ole ollut
merellä tuulenhenkäystäkään...! (Kavahtaa katsomaan, kuten Pukkikin,
taka-alalle, jonne oikealta tulee kaksi opiskelijaa; kirjoittaessaan
nimikirjaan tulijat keskustelevat, pylvään peittäessä heidät, joten
vain äänet kuuluvat.)

I OPISKELIJA (huolettoman reippaasti). Lyön vaikka vetoa! Tänään se
tapahtuu. Shampanjat Kappelissa! Tuohon käteen!

II OPISKELIJA (epäillen). Kuka sitten muka olisi tuo – sankarikokelas?

I OPISKELIJA (molempien jo kulkiessa vasemmanpuolista ovea kohti).
Nimiäkö? Huhut lennättävät niitä kuin herhiläisiä, mutta... (Katoavat
vasemmalle.)

PUKKI (puoliksi itsekseen; synkkänä). Satananammaa... Lennartinhan piti
järjestää tämä hyökkäys?

EERIK (lyhyesti). Asetin ryhmän miehiä Laboratorion käytävään. Se
toimii meidän hyökätessämme täältä käsin. (Kuulostellen oikealle,
ovelle päin; kuiskaten). Istukaamme. (Istuutuvat kumpikin eri pöydän
ääreen, Pukin ottaessa esiin sanomalehtensä, Eerikin ryhtyessä
silmäilemään aikakauslehteä.)

IV KOHTAUS.

Hanna, puettuna yksinkertaiseen vaaleanharmaaseen pukuun, kädessä
Eugenin "sininen kirja" tulee oikealta; kulkee etsivän, hätäisen ja
epävarman näköisenä pylvään taitse vasemmalle ja etualalle.

HANNA (huomatessaan herrat; huudahtaen). Vihdoinkin! Minulla on...!

PUKKI (nousten; nostaen varoittavasti kättään). Varokaa...

HANNA (lähestyen; avaten määrätystä paikasta "sinisen kirjan", melkein
kuiskaten). Lukekaa tuosta... (Ojentaa kirjan lähinnä istuvalle
Eerikille.)

EERIK (silmättyään kirjan sivua; kavahtaen seisoalleen). Enkö minä sitä
jo aavistanutkin... (Ojentaa kirjan Pukille.)

HANNA (selittäen). Minulla on ollut tapana lukea hänen "sinistä
kirjaansa". Ja nyt, juuri tänä aamuna...! Nuo rivit sattuivat
silmiini...

PUKKI (lukien harvakseen). "Eelin, kun sinä luet näitä rivejä, ei minua
enää ole olemassa..." – Selvä... Hän on päättänyt kaatua paikalleen.

HANNA (vaimennetuin äänin, kiihkeästi). Teidän on pelastettava hänet...
hyökättävä ajoissa... (Ojentaen käsivarsiaan suuressa tuskassa.) Hän ei
saa kuolla...

EERIK (ottaen esiin taskuaseensa; päättävästi). Hyvä, me hyökkäämme
heti. (Erikoisesti Pukille.) Keskellä toria merkkilaukaukset...
(Viitaten akkunoihin.) He hyökkäävät tuolta samassa hetkessä. Me
syöksymme suoraa päätä Senaatin porraskäytävään. (Kääntyy lähteäkseen.)

PUKKI (nousee, vetää myöskin esiin browninkinsa).

ÄÄNI (näkymättömistä akkunan takaa, voimakkaan kuuluvasti). Bobrikov on
surmattu!

Eerik ja Pukki pysähtyvät kuin naulittuina paikoilleen.

PUKKI (selviten neuvottomuudestaan; raivokkaan päättäväisenä).
Eteenpäin, mars! (Kulkee kohti oikeanpuolista ovea; viitaten
Eerikille.) Hänet on sittenkin pelastettava...! (Oikealta syöksyy
äskeinen huutaja ja tämän jäljessä pari kolme opiskelijaa –
ylioppilaslakit päässä – joten tie ulos sulkeutuu; kuuluu uudestaan
huuto:) Bobrikov on surmattu!

I YLIOPPILAS (ylioppilaitten heiluttaessa lakkejaan; hätäisen
kiihkeästi). Viisi laukausta!

EERIK (Pukille; nyökäten merkitsevästi). Siis viisi eikä...

II YLIOPPILAS. Ensin kolme, sitten... hetken kuluttua kaksi... aivan
kuin yhtenä ainoana laukauksena...

I YLIOPPILAS. Ja poliisijoukko juoksee parhaillaan Senaattia kohti!
(Vasemmalta, lukusalista, on tulvahtanut taka-ala täyteen
opiskelijoita, heitä tulvii ulos ja ulkoa tunkee uusia henkilöitä
sisään; kuuluu ääniä.)

I ÄÄNI. Kuka on surmaaja?

II ÄÄNI Salaneuvos, kenraali...!

III ÄÄNI. Ei, ei, se on hänen poikansa!

IV ÄÄNI. Kuka on hänen poikansa?

v ÄÄNI (vähäksyvästi). Joku kanslisti tai muu virkamies, mikä lie...!

I YLIOPPILAS (äskeiselle II opiskelijalle; puolittain etualalla;
huolettomasti). Enkös sanonut, hävisit heelan shampanjaa! (Nauraa
vahingoniloisesti.) Kappeliin, hyvä veli.

II OPISKELIJA No, mennään! Siellä taitaa paukkua kohta hotelli
tyhjäksi! (Nauraa; poistuvat oikealle.)

HANNA (on lyyhistynyt vasemmalle etualalle; puoliksi itsekseen,
särkyvin äänin). Shampanjaa... He juovat vain shampanjaa. (Aikoo
nousta; horjahtaa.)

EERIK (ottaen Hannaa käsivarresta; ohjaten hänet istumaan; lujasti).
Istukaa tässä, käyn ottamassa selvää.

(Poistuu, Pukin kadottua jo aikaisemmin tungokseen, taka-ala tyhjenee
ihmisistä; vasemmalta tulee vielä kaksi henkilöä, Nainen ja Herra.)

HERRA. Hän kuuluu ampuneen kaksi laukausta sydämeensä...

NAINEN (ihmetellen, -päivitellen). Herra nähköön, olipa sillä miehellä
luja sydän!

HERRA (kevyesti). Tai heikko pää! (Poistuvat oikealle.)

HANNA (on ottanut pöydältä, kuullessaan sanat "kaksi laukausta
sydämeensä" "sinisen kirjan", painaen sitä rintaansa vasten;
harhailevin katsein toistaen Eugenin ajatusta). "Minkä huulet puhuvat,
sen todistakoon sydän ja käsivarsi." (Ottaa nenäliinansa, painaa sen
nyyhkien kasvoilleen.)

V KOHTAUS.

Vanha Professori tulee vasemmalta; kulkee etualalle hakemaan
salkkuansa; kääntyessään poistumaan huomaa Hannan.

PROFESSORI. Miksi itkette, hyvä neiti?

HANNA (hiljaisin äänin, mutta särkevässä tuskassa). He lyövät vetoa
hänen hengestään. Minusta tuntuu kuin he heittäisivät arpaa hänen
verisistä vaatteistaan... (Sortuu nyyhkytyksiin.)

PROFESSORI (valoisasti). Ja jo huomenna he ovat polvistuvat... nuo
Jaakopinpojat, hänen istuimensa eteen. (Hiljaisen herkästi.) Ettekö
tunne, että hän on jo ylösnoussut? Hän elää jo nyt, tänä hetkenä,
meidän keskellämme. (Laskee kätensä Hannan olkapäälle.) Rauhoittukaa...
(Nostaen kasvonsa; syvässä vakavuudessa.) "Ei jumalkostoa oo saava sun
sankarityös." (Poistuu oikealle.)

VI KOHTAUS.

Eerik on tullut oikealle Professorin viimeisen repliikin loppupuolella,
pysähtyen taka-alalle, vasemmalle.

EERIK (lähestyen; Hannalle; surumielisen tyynesti). He kantavat häntä
pois. Karkeaan huopaan käärittynä. Vievät, kuulema, Leppäsuon
ruumishuoneelle. (Lyhyesti.) Lähtekäämme. Leo von Gross näyttää
kiertelevän poliiseineen talojen porraskäytäviä.

HANNA (nostaen kasvonsa). Niin, lähtekäämme. (Hymyillen alistuvasti.)
Minä tahtoisin puettaa hänet puhtaaseen paitaan. (Lapsellisen
liikuttavasti.) Se on hänen parhaansa. Hän säästeli sitä kuin
silmäteräänsä, sillä se on hänen äitivainajansa ompelema ja siinä on
somasti kirjattu kaulus ja rinnus. (Nyökäten melkein iloisesti, aikoen
nousta.) Niin, lähtekäämme.

VII KOHTAUS.

Leo von Gross on tullut oikealta ja pysähtynyt vasemmalle.

VON GROSS (tyynen asiallisesti). Voin pelastaa teidät vain siinä
tapauksessa, (Eerikille) että te lähdette täältä minun turvallisessa
seurassani ja Hanna-neiti poistuu yksinään, palaten kotiinsa.

EERIK (perinpohjin hämmästyen). Ja miksi te.

VON GROSS. Hänen tähtensä, jota olen suojellut kuin silmäterääni kolme
vuotta, koska hän yksin oli kyllin puhdas suorittaakseen teon loppuun
saakka.

EERIK (tapaillen). Väitättekö siis... toimineenne – kahden herran
palvelijana?

VON GROSS (hymähtäen; katkerassa itseivassa). Me, "mustat varjot", me
emme toimi emmekä tee tekoja tai toisia. (Syvässä ahdistuksessa.)
Meidän kätemme ovat halvatut, niillä ei niitetä eikä korjata hedelmää.
(Valaistuen.) Mutta me kykenemme ohjaamaan kuin vainajien haamut eläviä
ihmissydämiä suureen tekoon. (Jälleen iroonisesti.) Katsokaas, meissä
"tahratuissa" on merkillinen taipumus uskoa puhtaisiin sydämiin.
(Kylmästi, käskevästi.) Suvaitkaa siis.

EERIK (poistuu katsottuaan pitkään ja ymmärtävästi von Grossia,
oikealle).

VON GROSS (Hannalle; matalalla äänellä). Vaietkaa kaikesta.
(Inhimillisen ystävällisesti.) Ja olkaa onnellinen, Hanna neiti.
(Poistuu oikealle.)

HANNA (valaistuen kasvoiltaan; katsoen kaukaisuuteen, kuin nähden
rakastettunsa). Niin, miksi me emme olisi onnellisia, Eugen...? (Kuin
hakien äsken kuulemiaan sanoja; kirkastuvan alistumisen sävyissä.)
"Ei jumalkostoa oo saava sun sankarityös."

Väliverho.