Odysseia

ODYSSEIA

Kirj.

Homeros

Suomentanut

O. Manninen

Suomennoksen on tarkastanut ja Tekstin selitykset kirjoittanut Professori O.E. Tudeer.

Suomennostyö on saanut avustusta "Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahaston" varoista.

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

      Kalevalan Laulajain ja
         Elias Lönnrotin
            Muistolle

                   Suomentaja

ENSIMMÄINEN LAULU.

JUMALIEN KOKOUS. ATHENE TUO NEUVOJA TELEMAKHOLLE.

Retkiä miehen kekseliään, runoneito, sa kerro, kauan harhailleen pyhän Troian kaatamatiellään. Kansat, kaupungit monet nähdä hän sai, tavat oppi, sai tuta tuskaa mont' ulapoilla, kun eest' oman hengen taisteli, maalleen matkaamaan koki kumppanit auttaa. Turmaa kumppanien eip' estymähän toki saanut, näät tuhon tuottivat itselleen ylimieliset houkot, kaasivat karjaa, jonk' oli haltia Helios ylhä; [9-35] siksi hän riemuisan palauksen riistikin heiltä. Noistapa meillekin, Zeun tytär taivahinen, tarinoios!

Kaikk' oli muut, kuka vain tuhon alt' oli säilynyt tuiman, taas kotonaan, sodan kuin meren vaarat vaikeat välttäin; hänt' yhä vain, kotimaata ja puolisoaan ikävöivää, hoivasi viivyttäin kave, luonnotar ylhä, Kalypso, onkaloluolissaan, aviokseen toivoen häntä. Vaan kera vuosien vyöryvien jopa aika se joutui, säätämä taivaisten, kodin kons', Ithaken, oli jälleen saava hän nähdä; mut ei edes siell' ohi ollehet vaarat, vaikk' omiens' oli luona; ja säälivät kaikk' ikivallat, paitsi Poseidon, vainontaan jumalaisen Odysseun leppymätön, kotihinsa jo kunnes sankari saapui.

Vaan nyt ol' Aithiopein etähäisten luokse Poseidon, ihmismaan rajakansan, kaht' en äärt' asuvaisen – toiset on päivän nousuun päin, päin laskua toiset – härkiä, uuhiakin satauhrin saapunut saamaan. Ääress' atrian siellä hän viihtyi; muut jumalatpa luona Olympon Zeun, katon korkean all' oli koolla. Loihe jo lausumahan isä ihmisien, jumalainkin, Aigisthos jalosyntyinen kun mielehen johtui, kuulun Oresteen tappama tuo, Agamemnonin poian; tuot' ajatellen näin sanan taivahisille hän lausui:

"Voi toki, ihmiset nuo jumaloita ne kuink' yhä syyttää! Meitä he soimaavat tuhon tuojiks, itse kun tuskaa hankkivat itselleen yli salliman ilkiötöillään; niinp' yli salliman tuo Aigisthoskin pojalt' Atreun [36-64] puolison vei, sotatielt' uron saapuvan surmasi, vaikka koituvan ties tuhokuolon, hänt' epäsimmehän ennen; näät näkötarkkapa vei sanan Hermes, tappaja Argon, ettei surmais hänt', ei veis hänen puolisoansa; 'sillä Orestes on veret kostava Atreun poian, jahkapa miehistyy sekä mielii hallita maitaan.' Toi sanan Hermes tuon, mut neuvoa ei hyvänsuopaa noutanut Aigisthos; nyt maistanut maksun on täyden."

Vastasi virkkaen näin nyt päilyväsilmä Athene: "Korkein valtiahist, isä taivaisten, Kronossynty! Niinpä se mies tosiaankin on suistunut ansiosurmaan. Kuolkoon aina jok' ainoa niin, joka moisia tehnee! Vaan sydän murtuu multa, kun joutunut uljas Odysseus kauas, koito, on rakkaistaan, polopäivien viettoon, saareen tyrskyjen saartelemaan, navall' aavojen vetten. Metsävä saari se on, asujattarenaan jumal-impi, tuon tytär Atlaan turmahisen, meren kaikki jok' alhot tuntevi, pystyss' yksin myös piteleepi ne pylväät korkeat, maahan jotk' ei taivaan suistua salli. Tuon tytär ei polon murtelemaa pois urhoa päästä, vaan yhä kiehtoelee sulosuisin, liehivin lausein, ett' Ithake jäis hält' iki-unhoon. Mutta Odysseus siintävän sauhun vain kotimaastaan viel' ikävöisi nähdä ja sitten kuolla. Sun eikö jo mielesi, sunkaan, helly, Olympon Zeus? Vai eiköpä sulle Odysseus tuonut palvehiaan yhä luona Akhaijien laivain, kentill' Ilionin? Noin miks olet hälle sa nurja?"

Vastasi pilviennostaja Zeus näin hälle ja lausui: "Lapseni, voi mikä nyt sana kirposi kielesi päältä? [65-93] Saattaisinko ma unhottaa jumalaisen Odysseun, viisain maan asujoista jok' on, jumaloillekin aina antimet parhaat toi, koto joitten on korkea taivas? Mutta Poseidon, maan sylisaartaja, hänt' yhä vainoo, Kykloopin väkivoivan kun sokeaksi hän saattoi, kaikkien Kyklooppein väkevimmän tuon, Polyphemon; sai hänet ammoin saalahanaan meren-impi Thoosa, jonk' isä aaltoavan meren-aavan on haltia Phorkys, luotunut kons' oli luoksi Poseidon onkaloluoliin. Siksi Poseidon, maan järisyttäjä, syössyt Odysseun kauas on syntymämailta, jos ei toki aikone tappaa. Mutta nyt harkitkaamme jo kaikki me, kuinka Odysseus saapuva ois kotihinsa; ja karsautensa Poseidon hillitä saa; sill' ei kera kaikkien voi ikivaltain käydä hän ottelemaan ypö-yksin, meit' uhitellen."

Hällepä vastasi näin taas päilyväsilmä Athene: "Korkein valtiahist', isä taivaisten, Kronossynty! Jos jumalain siis mieli ja aatos on autuahitten, että jo maalleen saapua saa monineuvo Odysseus, Hermes lähteköhön, jumal-airut, tappaja Argon, saareen Ogygian, kave kuulkoon suortuvakauno viestin vitkaelutta, mi päätöksemme on vahva, maalleen että jo pääsevä on sotiaimo Odysseus. Saareen taas Ithaken menen itse ja sankarin poikaa yllytän, rohkaisen minä mieleen uskaliaampaan, mieskokoukseen kutsumahan hiuskaunot Akhaijit, sulhojen joukkoa julki jo syyttämähän, joka hältä laumavat lampaat teurastaa, härät sorkkuvasääret. Taattoa tietelemään panen – Sparta ja hietava Pylos [94-122] matkan maalina – kuullakseen, joko saapuvan kuuluis, itsekin saadakseen seass' ihmisien jalon maineen."

Virkki ja kauniit, kultaiset, kulumattomat pauloi anturat alleen, joill' yli laajan maan, yli merten ilman leyhkänä liihottain kevyesti hän kiitää, koppoi valtahisen, otavaskisen, orhean peitsen, raskaan, vartevan, vankan, joll' urojoukkoja maahan iskee, konsa on vimmoissaan, tytär mahtaja-taaton. Maahan myrskynä kiiti Olympon korkeudesta. Koht' Ithakess' oli, eessä Odysseun uksien, astui välkkyvin keihäineen piha-aukeamaan, näköjänsä kuin Taphos-saaren valtias tuo, majaystävä, Menthes. Korskeat nyt kosijatpa hän keksi jo; nuo pihamaalla heittivät mielikseen kivinoppaa uksien eessä, vuodill' istuivat talon härkien tappamiensa. Hyörivät airuet siellä ja reippaat palvelumiehet, viiniin vettä ken hämmentäin sekomaljoja täytti, sienin hohkoisin pitopöytiä ken pesi, pyyhki, järjestellen myös, ken taas lihat leikkeli runsaat.

Aikoja ennen muita jo Telemakhos näki sorja saapujan, näät kosijain seass' istui hän muremielin, kuulua aatteli vain yhä taattoa, vieläkö saapuis, lähdön toimittais ulos uksiltaan kosijoille, kattons alla jo taas oman ottais käskijävallan. Moisin miettehin istuissaan jopa keksi Athenen, riensi jo porttia kohti ja harmistui sydämessään, vartoa ulkona ett' oli vieraan täytynyt; astui luo, hänen tarttui oikeahan kätehensä ja keihään vaskisen otti jo hältä ja siivekkäät sanat lausui:

[123-151] "Terve, kun saavuit meille, sa vieras! On atrian ääreen aika nyt ensin käydä, ja kertonet seikkasi sitten."

Virkki ja johti jo eeltä, ja seurasi Pallas Athene. Mutta kun linnaan astuivat, katon korkean alle, tuonne hän peitsen vei heti viereen valtavan pylvään, keihäskarsinahan kehävälkkyyn, miss' oli keihäät myöskin muut, monet nuo sotiaimon Odysseun. Vieraan istuimeksi jo peitti hän verhoin kunniapaikan, kaunisveistehisen, siro siin' oli myös noja jalkain; viereen itselleen nojatuolin kirjatun nouti, syrjään muist', ett' ei kera istuen inhona vieraan korskien sulhojen ois meluseura ja että hän itse, myös isän retkiä tiedustais, joka kaukana viipyi. Ruukuin sorjin, kultaisin käsi vettä jo neito toi, yli kätten kaas, – hopeainen all' oli kätten huuhtelumalja, – ja luo silopinnan siirteli pöydän. Leipää tarjoten taas talonhoitajatar tuli oiva, toi monet herkut muut, talon antimet tarjosi parhaat; paistinleikkaajoistapa taas joku lautasin kantoi kaikkea kystä ja kultaiset pani pöytähän maljat; airut palvelemaan kävi, kaatoi viiniä heille.

Myöspä jo sulhot suurekkaat tuli koolle, ja täyttyi tuolien, istuinten rivit, korkeat kunniapaikat. Airuet astuen luo valahuttivat vett' yli kätten, palvelijattaret leipää toi korit kukkurapäiset, palvelumiehet kaas sekomaljat viiniä täyteen. Ruokiin ryhdyttiin heti valmiisiin, varatuihin. Mutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa, niin jopa muuhun nyt oli sulhojen mieli ja into, [152-180] lauluun, karkelohon, jok' on kaunistus pitojuhlain. Kaunoisen kitaranpa jo Phemios-laulajan sormiin airut vei, – kosijoille hän lauloi, pakko kun pantiin. Kieliä soinnuttain hän sorjan laulelon alkoi; Telemakhos, puhutellen Athenea päilyväsilmää, kallistui liki hänt', ett' ei muut vois sitä kuulla:

"Suuttunet ehkä sä, vieras, jos sanon mieleni sulle? Noillapa moiset vain ne on huolena, soitto ja laulu; vaivapa vaankin on ilmaiseks omat ahmia toisen, jonka jo valjut luut satehissa on kaiketi saaneet maatua maahan tai ajelehtivat aaltojen myötä. Jos hänen nuo Ithaken näkis saareen saapuvan kerran, sukkelat sois jalat itselleen joka ainoa ennen kuin isot kullan kukkurat tai varat vaattehienkin. Vaan hänet surkea surma jo vei, eik' anna se meille lohtua, jos kuka ihminen, jos kuka maan asujoista virkkaa saapuvan vielä; jo häipyi hältä se päivä. Mutta sa kerro jo mulle ja juttele peittelemättä: kenp' olet, mistä on matkasi? Miss' oma maas, talo taattos? Laivasi laatu mik' on? Sinut kuink' Ithaken tuli saareen tuoneeks sen merimiehet? Keit' olevansa he kertoi? Sill et totta sa lie jalan saapunut tänne, ma luulen. Virkkaos mulle jo myös tosi vilpitön, että sen tiedän, ensikö kertaa tääll' olet vaiko jo liet majavieras taattoinen, moni näät tuli vieras kartanohomme; vieroja ihmisien eip' ollut taattoni myöskään."

Vastasi lausuen näin nyt päilyväsilmä Athene: "Niinpä mä suoran suon selon, ilman vilppiä. Menthes, viisaan Ankhialon olen poika, sen mainita mahdan, [181-209] vaan merikelpoja hallitsen Tapholaisia itse. Tänne nyt kumppanien kera laskin laivani rantaan, vien yli siintävän veen tykö vierahien minä heimoin rautaa kiiltelevää, Temesessä sen vaskehen vaihdan. Syrjään kaupungista ma heitin laivani tuonne, Rheitronin valkama miss' on metsävän Neionin alla. Kumpikin toistaan vanhastaan majaystävänänsä mainita saa, kysy Laerteelta, hän sen hyvin tietää, sankari vanha, jok' ei tule kauemmin, minä kuulen, kaupunkiin, vaan maall' iän ehtoon vaivoja kärsii, palvelijattaren vain kera vanhan, hälle jok' antaa ruokaa, juomaa, kun jäsenissä on raukeus raskas, konsa hän polkuja hoippuillut rypäleisen on tarhan. Tänne ma saavuin, sillä jo kuulin taattosi tulleen taas kotihinsa. Mut estivät kai tulon tuon ikivallat. Sill' ei kuollut viel' ole teilleen oiva Odysseus, saareen tyrskyjen saartelemaan, meren aukean keskeen jonnekin joutunut lie, väki sen raju, raaka ja karsas ei hänen lähteä suo, vaan viivyttää väkivalloin. Mutta nyt ennustan, mitä johdattaa ikivallat mieleen mulle ja minkä ma luulen täyttyvän totta, vaikk' en tietäjä lie, en lintujenkatsoja liioin. Eip' ole kauemmin sulo-syntymämaasta hän poissa viipyvä, rautaisetkaan hänt' ei kahlehet estäis; keinot keksivi hän, hän on mies ylen mieleväneuvo. Mutta se nyt sano mulle jo tuo, tosi vilpitön virka: poika Odysseun tottako liet, joka noin olet vauras? Hämmästyn, miten on sama pää, samat säihkyvät silmät sullakin; toisissammepa näät useasti me oltiin, [210-238] kunnes Troiaa kohti hän riensi jo, niinkuni muutkin lähtivät Argos-maan valioimmat laitavin laivoin. Nähnyt Odysseut' en ole silleen, ei mua hänkään."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Niinpä sen, vieras, siis sanon sulle, en vilppiä virka. Kyll' isäks äitini mainitsee hänet mulle, mut tietää en sitä voi, oma syntypä on näet kullekin outo. Poika jos oisinkin minä onnen suosiman miehen, jonk' osa hiljalleen on vanheta vauraudessaan! Vaan polosyntyisin suvuss' ihmisien katovaisten taattoni lieneekin, – tuo kosk' oli sun halu kuulla."

Hällepä vastasi näin taas päilyväsilmä Athene: "Kuuluna loistaa suo sukumainees viel' ikivallat, noin kun on kunnokkaan pojan saanut Penelopeia. Mutta sa nyt sano mulle jo tuo, tosi vilpitön virka: juhla mik' on, mikä joukkue tää? Mikä puuhana sulla? Häätkö on vai kemut muut? Vero arkinen eipä se liene. Niin näet korskina nuo omin valloin atrian ääreen käyvät kattosi alla. Jok' ihminen oikeamieli närkästyisi jo nähdessään kataluuksia näitä."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Vieras, kun sitä siis kysyt, tiedustat sitä multa, tietäös, vaurautt' ei talo tää, ei arvoa vailla ollut, kun kotonaan sen valtias viel' oli täällä. Toisin säätivät tuon toki taivahiset tuhomielet, häipyä antoivat hänen, kuin ei ihmisen kuunaan, ilman jälkeä. Niin suris en minä taattoni surmaa, kumppanijoukossaan jos maall' ois sortunut Troian tai syliss' ystävien, sodan laattua, heittänyt hengen. [239-267] Hälle Akhaijit kaikk' ois kummun luonehet silloin, kuulun poialleen hän jättänyt ois nimen, maineen; maineetonnapa, Harpyiain nyt on viemänä mennyt, jäljetön, tietymätön, vain tuskan kyynelet jätti mulle. Mut yksistään en häntä ma vain sure, huokaa, muunkin taivahiset murehekseni toi kovan onnen. Kaikk' ylimykset näät, joka ruhtinas, nää jota saaret, Dulikhion, Samos ynnä Zakynthos metsävä, kuulee, tai mitä kalliomaill' Ithaken on miest' isovaltaa, kaikki nyt äitini on kosijoina ja syö tavaraani. Eikä hän torjua rohkene heit', ei taipua saata pattoiseen avioon, ja he multa jo kartanon kaiken ahmivat, itsenikin pian raastavat kappalehiksi."

Tuosta jo kuohahtain näin virkkoi Pallas Athene: "Voi, jopa ois nyt Odysseus tääll' – ei kaukana – tarpeen korskun käydäkseen kosijoihin kostavin kourin. Jospa nyt ilmestyis oven suuhun sankari itse, välkkyis pää kypäröity ja kilpi ja peitsiä kaksi, aimona niin, kuin näin hänet ensimmäistä ma kertaa, kun pitovieraanamme hän viiniä joi, Ephyrestä Ilos-sankarin luota kun saapui, Mesmeron poian. Sillä Odysseus sinnekin näät tuli kiitävin laivoin myrkkyä noutaakseen uronsurmaa, voitanut joll' ois nuolten vaskiset väät; vaan ei sitä antanut Ilos, peljäten suututtaa ikivaltoja, mutta sit' antoi taattoni, sill' ylen armas ol' ystävä hälle Odysseus. Moisena jos kosijain nyt joukkoon itse hän astuis, ruttopa koituis surma ja katkerat häät heti heille. Mutta se kaiketi lie jumalain sylisykkynä vielä, [268-296] saapuva onko hän kostamahan vai ei kotihinsa; vaan sinä miettiös itse, ma neuvon, millä sä lähtöön kattosi alta jo tuon kosijoitten joukkion saisit. Niinpä nyt kuuntele, kun sanon sulle, ja paina se mielees! Kutsuos noustua koin heti koolle sa aimot Akhaijit, tahtosi julki sa tuo, ano kuuntelijoiks ikivallat. Käskeös sulhojen suoria pois kotihinsa jo kunkin, äitisi taas, avioon jos uuteen suostua aikoo, lähteä taattolahan, isän voivan luo, isovallan; hankitkoot häät siellä ja runsaat morsiuslahjat, niinkuni ainakin saapi ne taatoltaan tytär armas. Vaan hyvä kuullos neuvo sa vielä, jos mielinet noutaa: haaksi nyt kuntoon saa, parikymmensoutio parhain, lähteös etsintään isän kauan kaivatun. Vihjeen ehkäpä virkkaa voi joku ihminen, tai huhu kulkee viestinä Zeun, sepä tietoa tuo enint' inhimisille. Valtias Pylos-maan, jalo Nestor, etsiös ensin, sitten Spartan pään mene vaalevan luo Menelaon, sillä hän saapui viimeiseks urohista Akhaijein. Jos kotimatkallaan elon maill' isän kulkevan kuulet, kestää vuoden voit toki vielä sa kiusoja näitä; vaan jos kuulla jo kuolleeks saat sekä meilt' ikimenneeks, saapuos armaaseen kotisaareen kohta jo silloin, luo'os kumpu ja uhrit tuo, pidä uhkeat peijaat, kuin pojan tehtävä on, sekä sitten äitisi naita. Mutta kun kaiken tuon olet saanut toimitetuksi, niin sitä mielin mieti ja aivoin aattele, kuinka linnassas tuhon tuottaisit kosijoille sa noille turvaten viekkauteen tahi voimaan; ei sovi sulle [297-325] saamaton lapsekkuus; ohi sulta jo on ikä lapsen. Vaiko et kuullut lie, mikä maine on oivan Oresteen kaikill' ihmismaill', isän kostajan, koska hän tappoi viekkaan Aigisthon, joka murhasi hält' isän kuulun? Myös sinä yht' ole urhea, kuin olet sorja ja vauras, että sun uljuuttas moni vastakin syntyvä kiittäis. Vaan nyt on joutua aika mun laivaan luo tovereitten, jotka jo kaiketi vartoelee mua kärsimätönnä. Miettiös nyt tätä itse ja mielees neuvoni paina."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Vieras, neuvosi soit totisesti sa rakkahin mielin kuin isä poialleen, enk' unhota pois sitä kuunaan. Viipyös hetkinen vielä, jos onkin kiire jo matkaan, että sä kylpeä saat, sydän virkistettynä sitten mielin riemukkain menet laivaas, myötäsi lahja kallis, kaunoinen, joka sulle on muistona multa, kuin suo muistoja toisilleen majaystävät rakkaat."

Hälle Athene näin taas vastasi päilyväsilmä: "Ällös kauemmin pidätelkö, kun mennä jo mielin. Lahjan jos sydämellä sa rakkaall' aikonet antaa, antaos mulle se myötäni, kons' olen taas kotitiellä; kalliskin valikoios, en halvemmalla ma vastaa."

Virkkaen noin pois kiiti jo päilyväsilmä Athene, häipyen korkeuteen kuni lintu; ja rohkeus elpyi rintaan Telemakhon, isän entistään elävämmin muisti hän myös. Sitä siinä hän mietti, ja valtasi mielen ihmetys, olleen näät jumalattaren arvasi luonaan. Kohta jo sulhojen luo jumalainen, nuor' uros astui.

Lauloi laulaja siell' ikikuulu, ja ääneti istuin [326-354] kuunteli muut, – palausta Akhaijein Ilionista kolkkoa lauloi, jonk' oli säätänyt Pallas Athene. Itsepä Ikarion tytär, mielevä Penelopeia, koht' yliskammiohon ihanaisen kuuli jo laulun, astui portahiaan alas valtiatar talon ylhän, yksinp' astunut ei, kera kaks oli saattajaneittä. Vaan kosijain kun luo noin saapui naisia sorjin, jäi ovensuulle hän miessalin tuon ison, jyhkeäseinän, kasvot kaunoiseen, utuhienoon verhosi huntuun, kumpaisellekin jäi kupehelleen saattajaneito. Itkien kääntyi hän jumalaisen laulajan puoleen:

"Phemios, sull' iloks ihmisien moni laulu on muukin, töist' yhä sankarien, jumalainkin laulajat laulaa; niistäpä laula sa myös, kera istuen täällä, ja juokoot ääneti viiniä muut; vaan laulusi tuon surusynkän laata jo suo, joka mult' yhä rintaa raastavi, sillä mullepa suunnaton suotu on murheen kukkura, moinen mennyt on rakkahin multa, jot' ainian mieleni muistaa, mies, koko Hellaan kuulu ja Argos-maan joka äären."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Miks, emo, laulajan laatuisan et meit' ilahuttaa sois, miten antavi mieli? Se ei vika laulajan liene, Zeunpa on syy, joka ihmisien moniaskarehisten kohtalot kuljettaa, miten mielii. Ei pahaks ottaa kenkään saa, tuhost' että hän laulaa Danaolaisten. Ainapa parhaimmaks sitä laulua ihmiset kiittää, soinnull' uusimmalla mi kaikuu kuulijan korvaan. Tyynenä kuuntelemaan sitä mielesi maltuta, sill' ei yksin Odysseult' estynyt vain ilo saapumapäivän; [355-384] Troian luona jo näät moni sortui sankari surmaan. Vaan naissuojaan käy, mene, antau askaretoimiis, kehräämään, kutomaan sekä parvea palveluneitoin käskyill' ohjaamaan; puhe mielevä miesten on huoli, vaan yli muistapa mun, joka täss' olen haltia huoneen."

Tuostapa hämmästyin emo huoneisiinsa jo lähti, näät pojan mielevän lauseen tuon sydämeensä hän painoi. Nous yliskammiohon kera saattajaneitojen, siellä sitten Odysseut' itki hän, puolisoaan, unen armaan kunnes loi yli luonten Athene päilyväsilrnä.

Vaan jopa miessalin varjoisan melu sulhojen täytti, kaimata vuoteeseen näet hänt' oli kaipaus kaikkein. Mutta jo järkevä Telemakhos sanan laati ja lausui:

"Äitini mielijät kaikk', elämöitsijät korskeamielet, aika nyt atriatamme on nauttia, siis melu laatkoon, sill' ihanaistapa kuulla on laulelo laulajan moisen, niin jaloäänisen, kuin jumaloita hän oisi Olympon. Mutta kun noussut on koi, torill' olkaa kaikki te koolla, että ma lausun julki jo tahtoni teille ja käsken mennä meiltä jo pois. Hakekaa pitopaikkoja muita, tuhlatkaa omianne ja toisissanne te käykää! Vaan se jos oivemp' on teko teistä ja mielehisempi, yhdelt' ilmaiseks elot ahmia, kaikk' osat, onnet, syökää vain; mutt' auttamahan jumaloita ma huudan ain-eläväisiä. Ehkäpä Zeus sen maksavi kerran, teidät kostajaton tuho kohtaa kattoni alla."

Noin hän virkki, ja hämmästyin puri kaikki he huultaan, heitä kun Telemakhos uhitellut ol' uskaliaasti. Vastasi Antinoos, Eupeitheen poika, jo vihdoin:

[384-412] "Kas vain, Telemakhos! Ikivallat itsekö neuvoi noin sua haastelemaan suin suurin, uskaliaasti? Kunp' ei korkea Zeus vain hallita sois sinun kuunaan saart' Ithaken, se jos taattoinen perimyksesi onkin!"

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Suuttunet ehkä sa, Antinoos, jos mieleni lausun? Saavuttaisin, jos vain sallisi Zeus, toki tuonkin. Vai sekö mielestäs elon ilmoill' ois osa kurjin? Eip' ole kurja, ken valtias on; pian kartano täyttyy rikkaudesta, ja muita on ylhäisempi hän itse. Mutta Akhaijeja paljon on ruhtinassyntyjä muita, nuoria, vanhojakin, meren saartelemass' Ithakessa; vallan saa joku heistä, kun kuollut on oiva Odysseus. Vaan minä kattoni all' olen käskijä, haltia huoneen, palvelijoitteni myös, sodass' oivan Odysseun saamain."

Vastasi Eurymakhos, Polybos-uron aaluva, tuohon: "Telemakhos, jumalain sylisykkynä lie, ken Akhaijein aimoist' on Ithaken merensaartaman valtias kerran; vaan omas hallita saat, oman käskeä kattosi alla. Miestä sit' älköön tulko, ken sult' omas rosvona riistää, ei niin kauan kuin Ithaken ikikalliot kestää. Mutta nyt, ystävä, virka, ken äsken tääll' oli vieras, mistä hän matkasi, mistä hän kertoi maast' olevansa. Missäpä mantu on taattoinen sekä syntymäjuuri? Tietoa sulleko toi hän taattosi saapumisesta, vai omiss' aikeissaan, asioissaan vain tuli tänne? Kuinka jo riensi hän pois, ei vartonut, ett' olis tultu tuntemahan hänet? Ei näköjään mies halpa hän ollut."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: [413-441] "Taattoni saapumisest' ei, Eurymakhos, tule totta. Luota en viesteihin, en kuuntele, jos kuka tuokoon, en jumal-enteisiin, emo joit' utelee yhä, kutsuu tietäjät kartanohon. Majaystävä tuo oli mulle taattoni aikuinen, Taphos-saaren miehiä, Menthes. Taatokseen jalon Ankhialon hän mainita mahtaa, vaan merikelpoja hallitsee Tapholaisia itse."

Virkkoi noin, toki taivahisen tajus ollehen luonaan. Karkelohon kosijatpa jo antautui, sulo-lauluun, jäivät riemuamaan yhä, kunnes ilta jo ehti. Siinä kun riemusivat, tuli maille jo tummuva ehtoo; kaikk' asumuksilleen he nyt asteli nukkua aikoin. Tuonnepa Telemakhos kävi, korkea kuss' oli hällä kammio kaunoisen pihan ympärysmuuria vasten, heittihe vuoteelleen, monet mietteet täyttivät mielen. Huolekas Eurykleiapa vei hänet, saatteli soihduin leimuavin, tytär Opsin tuo, Peisenorin poian. Ostanut Laertes hänet, voipa ja vauras, ol' ammoin, neito kun nuor' oli hän, härän kahdenkymmenen hintaan; nauttia soi taloss' arvoa laill' oman puolison armaan, vaan kera yhtynyt ei, yli mennyt puolison mielen. Soihduin leimuavin hän saatti; hän palvelijoista kiintynehin oli Telemakhoon, jota piennä hän hoiti. Aukasi Telemakhos lujaseinän kammion uksen, istui vuoteelleen, ihotakkins' otti jo yltään pehmeän; vanhapa hoitajatar sen korjasi valpas, käänteli kääryyn kaunoiseen, rypyt pois silitellen, vaarnaan tuon kuvereikäisen pani vuotehen viereen, lähti jo pois, ovirenkaaseen hopeaisehen tarttuin [442-444] uksen sulki ja sen vetohihnastaan veti salpaan. Uuhenuntuva-peitossaan yön mietti nyt kaiken matkaa Telemakhos, johon neuvonut noin ol' Athene.

TOINEN LAULU.

ITHAKALAISTEN KANSANKOKOUS. TELEMAKHON MATKA.

Vaan valon huomensynty kun toi rusosorminen Eos, vuoteelt' armas nousi Odysseun aaluva, vaatteet suori jo varrelleen, olusvyöhön vyötteli miekan, jalkoihin jalohohtoisiin somat anturat pauloi, uksest' ulkosi sorjana kuin joku kuoloton aivan. Airuet toimeks sai heti selkeä-ääniset hältä mieskokoukseen kuuluttaa hiuskaunot Akhaijit. Airuet käskyn vei, väki yhteen kurehin kertyi. Mutta kun koolla jo kaikk' oli kansa ja kertynyt yhteen, välkkyvä keihäs kourassaan kävi itse hän keskeen, ei toki yksin, vaan kera kaks oli virkkua koiraa. Saapujan yllepä tenhoa loi jumalaista Athene; valtasi katsojat kaikk' ilo, hämmästys, ja hän istui koht' isän istuimelle, ja vanhimmat tilan antoi.

[15-43] Loihe jo lausumahan Aigyptios sankari siinä, painama vanhuuden, kokemukset runsahat koonnut. Hältäkin matkannut jumalaisen Odysseun myötä poika ol' Ilioniin hepokuuluun hankavin haaksin, Antiphos, keihäsmies, joka Kykloopin oli julman tappama luolassaan, veroks ahmima viimeiseksi. Kolmepa poikaa jäi; kosijain oli joukkoa korskain Eurynomos, muut kaksipa taas kotikontua hoiti; vaan tuot' yht' unohuttanut ei, yhä kaipasi, itki. Kyynelen vuodattain hän lausui noin, sanan virkkoi:

"Miehet, kaikk' Ithaken, mua kuulkaa, kun sanon teille. Ei kokouksia meill', ei istunnoit' ole ollut ontevin pursin souttua pois jumalaisen Odysseun. Tään kuka kutsui nyt? Niin kell' oli tärkeä tarve? Nuortako polvea lie vai vanhempaa ikäkantaa? Kuullut on hän kukaties sotajoukon saapuvan jälleen; senpä nyt ilmaiskoon, mist' ensiks sai sanan itse. Vai asioitako kansan lie mitä pohtia mieli? Oivaks arvelen vain hänet, siunatun tuon. Hänen suokoon Zeus toteuttaa kaikki, mit' aikoo aimoa mieli."

Tuon sanan onnekkaan iloll' aaluva armas Odysseun kuuli ja kauemmin ei istunut, mieli jo haastaa; piirin keskehen astui, vaan hänen toi kätehensä valtikan airut Peisenor, mies mieleväneuvo. Vanhuksellepa ensin näin hän vastasi lausuin:

"Kaukana ei ole mies, joka koolle on kutsunut kansan, sen heti, vanhus, näät; hätä, huoli on mull' ylen suuri. Enp ole retkeltään sotajoukon saapuvan kuullut ilmaistakseni nyt, mist' ensiks sain sanan itse, [44-72] aio en kansan, maan asioita ma pohtia, huolet vain omat ahdistaa; tuho, kaksikin on talohomme iskenyt: mult' isä kuulu on mennyt, valtiahanne muinainen, joka kansaa laill' isän lempeän kaitsi; nyt tuho uus yhä suuremp' on, pian kartanon kaiken raiskaa, raastavi meilt', elot vie ihan viimeisetkin. Äitini kimpuss' on kosijoita, – hän torjuvi turhaan, – poikia mahtavien ylimysten, maan parahinten. Karttavat Ikarion tykö lähteä, äitini taaton, itse jok' antaa sais oman tyttären, määrätä kihlat, kellekä tahtoo vain, kenet arvaa mielehisekseen. Meille he kertyvät mellastain joka ainoa päivä, iskevät teuraikseen härät, oinaat, uhkeat vuohet, viettävät juhlaa vain, säkenöivää viiniä juovat, julkeat, hukkaavat elon kaiken. Eik' ole meillä miestä Odysseun vertaa, pois joka turmion torjuis. Itse en torjua voi; ja ma varmaan vastakin liian lien vähävoimainen sekä tottumaton väkitöihin. Totta ma torjuisin, jos vain ois valta ja voima. Sillä on sietämätön meno tuo, katalasti jo kaiken kartanon kaatavat multa. Se närkästyin tekin nähkää, silmiin kaikkien naapurien häpeäksi te älkää heittykö, peljätkää ikivaltain kostoa, ettei kohta se teihinkin noist' iskisi ilkiötöistä. Vannotan teitä, – sen kuulkoon Zeus sekä myös Themis ylhä, mieskokouksien alkajatar sekä päättäjätärkin, ystävät, herjetkää, suru suokaa synkkä mun yksin surra, Akhaijeja jos varu-sorjia ei vihamielin kohdellut kukaties ole taattoni, kuulu Odysseus, [73-101] että on kostaa syy vihamielin mulle se teillä noita nyt yllyttäin; toki mieluummin minä teidän ahmia antaisin talon karjoineen, tavaroineen. Jos tekisitte te sen, kai maksun kerta ma saisin: kulkisin kaupungill' yhä pyytäen, mairien, kunnes viejät vihdoinkin tavaramme jo taas palauttais. Vaan nyt suotte te mun tuta huojenemattomat huolet."

Noin vihalausein virkki ja viskasi valtikan maahan, puhjeten kyynelihin; väen kaiken valtasi surku. Ääneti kaikk' oli muut, ei vastata mielinyt kenkään, hennonut Telemakhon ei kiihkoa hillitä nuhtein; yksin Antinoos vain vastasi hälle ja lausui:

"Mieletön Telemakhos, sinä röyhkeäsuu, mitä haastoit? Meitäkö solvaiset? Koet mustata kunniatamme? Syytä Akhaijein sulhoiss' ei, kosijoiss' ole lainkaan, syy oman äitisi on, ylen viekkaat jolla on juonet. Kolmas on vuosi jo siitä ja neljäskin pian mennyt, kun hän Akhaijein mieliä vain, sydäntoivoja pettää. Kaikkia rohkaisee, lupauksia kullekin antaa, laittaa viestejä, vaan sydämessäpä toiset on aikeet. Tällaisenkin vielä hän keksinyt juonen on viekkaan. Näät naiskammiohon kutehelle hän kankahan laittoi hienoisen, ylen pitkän, näin kosijoille jo lausui: Sulhot, Odysseun kuoltua mun kosijoikseni tulleet, älkää nyt hätiköikö te häitäni, kunnes on valmis kangas tää, ett' ei mene hukkaan lankani kauniit. Käärinliinat teen jalon Laerteen minä siitä, ennenkuin kovan kuolon tuo tyly sallima hälle, ettei naiset Akhaijein vain mua moittisi – maanneen [102-130] vainajan verhoja vaill', eläessään vaikk' oli vauras.' Noin hän haasteli, miehekkäät sydämemme sen uskoi. Päivisin kangastaan kutomassa hän suurta nyt hääri, öin tulisoihtujen leimunnas' yhä purki sen jälleen. Kolmepa vuott' oveluudellaan hän Akhaijeja petti, mutta kun neljäs vuosi jo joutui, tuomana Horain, niin joku naisist' ilmi sen toi, joka tiesi ne juonet; kuulua purkaissaan kutomusta hän yllätetään nyt, tehdä sen valmiiks saa, ei tahtois, mutta on pakko. Tää ota vastaus nyt kosijoilta sa, että jo itse tietäisit sekä oivaltais sen kaikki Akhaijit: äitisi laita jo luotasi pois, hänen käskeös ottaa miehekseen, kenet tahtovi taatto, ket' itsekin mielii. Vaan yhä viivyttäin jos Akhaijein poikia kiusaa, miettien mielessään, ett' antoi hälle Athene ymmärryst' ylevää sekä armaat askaretaidot, myös oveluuden, vertana ett' ei mainita kestä kenkään muinaiskautten Akhaijatar suortuvakauno, Tyro, Alkmene tahi seppelsorja Mykene, juonia Penelopeian joist' ei keksinyt kenkään, ei hyvin harkinnut sitä hankettaan ole silloin. Näät niin kauan syömme sun aartehias, tavaroitas, kuin on hällä se mieli, min antanehet ovat rintaan taivahiset tähän asti. Se kai ison tuottavi maineen hälle, mut sulle se vain tavaroittesi varma on hukka. Emme nyt ennen käy kotitoimiin emmekä muuhun, kuin hän on miehekseen meist' ottanut sen, ketä mielii."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Mahdoton, Antinoos, mun on pois oma kantaja häätää, [131-159] kasvuni kaitsijatar. Isä viipyy kaukana, – kuollut vai elon maillako lie? – Ylen työläs on mun sakot suuret maksaa Ikariolle, jos itse ma pois emon laitan. Kostais mulle sen taatto, ja kostopa myös jumaloilta koituis, vainoamaan emo kolkot Erinnyit kutsuis lähteissään kotoansa, ja ihmisien ison moitteen saisin: siksi en milloinkaan sitä käskyä lausu. Mutta jos on meno tää teist' itsestännekin inhaa, menkää meiltä jo etsimähän pitopaikkoja muita, tuhlatkaa omianne ja toisissanne te käykää! Vaan se jos oivemp' on teko teistä ja mielehisempi, yhdelt' ilmaisiks elot ahmia, kaikk' osat, onnet, syökää vain! Mutt' auttamahan jumaloita ma huudan ain-eläväisiä. Ehkäpä Zeus sen maksavi kerran, teidät kostajaton tuho kohtaa kattoni alla."

Telemakhos noin vastasi. Vaan Zeus kaitsevasilmä ilmetä kotkaa kaks laelt' antoi kallion ylhän. Väikkyen liitelivät tovin, viepyen viimojen myötä, leijaillen liketysten nuo, levitettynä siivet; vaan yli kiitäissään torin suuren, miessorinaisen kiivahin kierroksin vikevästi ne siipiä löivät, kansan paljouteen tähyellen turmiokatsein, päätä ja kaulaa toiseltaan repi kumpikin, häipyin pois idän ilmoihin yli kaupungin, yli kattoin. Hämmästyi väki lintuja, kun näky näyttihe moinen, miettien mielessään, mitä turmia merkki se tiesi. Tuosta jo lausui noin Alitherses, sankari vanha, Mastorin poika; hän aikuistaan oli polvea oivin lintujenkatsoja, entehien selityksehen selvin; [160-188] näin hyväneuvoisesti hän haastoi heille ja lausui:

"Miehet kaikk' Ithaken, mua kuulkaa, kun sanon teille; vaan kosijoillepa semminkin minä mieleni lausun: heitä jo vyöryy päin tuho suur'; ei kauan Odysseus poiss' ole luot' omiensa, jo varmaan lie likiteillä, surmaa valmistain, kirokuoloa kaikkien noitten. Silloin kohtaa kai paha muitakin meit', asujoita siintelevän Ithaken. Siis aika on miettiä, millä suistaa sulhojen ilkiötyöt; ja he itse jo viimein herjetkööt, totisesti se onnekkaampi on heille. Ennustan kokeneena ma, en kokemattoman suulla. Kaikkipa käyneet lie, minä luulen, Odysseun vaiheet, niinkuni silloin ennustin, kons' urhot Akhaian lähtivät Ilioniin, kera myös monineuvo Odysseus, ett' isot vaivat kärsiä sais, tuho kumppanit veisi, outona vihdoin saapuva ois kotihinsa, kun ehtii kahdeskymmenes vuosi, ja nytpä se kaikki jo täyttyy."

Vastasi Eurymakhos, Polybos-uron aaluva tuohon: "Lähde ja lapsilles hoe ennustuksias, äijä, vast'edes että he vois kovan onnen kohluja karttaa. Vaan tämän ennustaa toki tarkemmin minä taidan. Loistavan auringon all' ees-taas lintuja lentää, ennuslintuja eip' ole kaikki ne. Mutta Odysseun kaukana surma jo vei, sinut kunp' ois vain kera vienyt! Siin' et lörpöttäis sinä ennustuksias silloin, mielt' et Telemakhon viel' yllyttäis vihan kiukkuun, lahjan mennessäs ett' ehkäpä myötäsi antais. Vaan sanon sen minä sulle, ja täyttyvä myös se on totta: jos sinä, joll' ikä kuin kokemuskin on kukkurapäinen, [109-217] viettelet nuorempaas pakinoillasi noin vihamieleen, hälle se ensinkin pahat tuottaa vain tukalammat, sill' ei mahda hän näät, ei rahtuakaan kosijoille; sullepa, äijä, me taas sakon äänestämme, mi viiltää mieltäsi maksaissas; sepä sulle on tuska, mi tuntuu. Mutta mun neuvoni Telemakhos saa kaikkien kuullen, ett' emon entisehen kotihinsa jo käskisi luotaan; hankitkoot häät siellä ja runsaat morsiuslahjat, niinkuni ainakin saapi ne taatoltaan tytär armas. Ennen Akhaijein poikia ei kosimasta, ma luulen, kiusoin estetä, ei, sill' ei ole pelkona kenkään meill', ei Telemakhos, vaikk' onkin suult' ylen suulas, eikä sun ennustuksesi nuo, mitä turhia meille haastelet, vanhus, vain vihatummaks itsesi saattain. Huikea hukkapa vie varat vauraat, eik' ole korvaus koituva niistä, jos häitä Akhaijeilt' aikovi siirtää vain yhä Penelopeia, kun suostuttaa yritämme kilvan tuot' ihanaa joka päivä me emmekä muitten naisien luo mene, joita jok' ainoan kihlata kelpais."

Tuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Eurymakhos sekä muu kosijoitten korskea joukko! En puhu kauemmin minä siit', en pyytele teitä, sill' ikivallat tietää sen sekä kaikki Akhaijit. Laiva ja soutue vain parikymmenmiehinen suokaa, mun joka matkani päähän vie sekä saattavi jälleen. Sparta ja hietava Pylos on matkani määränä; lähden retkiä tietelemään isän kauan kaivatun. Niistä ehkäpä virkkaa voi joku ihminen tai huhu kulkee viestinä Zeun; sepä tietoa tuo enint' inhimisille. [218-246] Jos kotimatkallaan elon maill' isän kulkevan kuulen, kestää vuoden voin toki vielä mä kiusoja näitä; vaan jos kuulla jo kuolleeks saan sekä meilt' ikimenneeks, silloin armaaseen kotisaareen kohta ma saavun, kummun luon sekä uhrit tuon, pidän uhkeat peijaat, kuin pojan tehtävä on, sekä sitten äitini naitan."

Virkkaen noin taas istuutui. Puhumaanpa nyt nousi Mentor, mielevä tuo ikäkumppani kuulun Odysseun, jolle ol' lähteissään uros uskonut kartanon kaiken, valvoa tarkoin, vain talon vanhaa taattoa kuullen. Näin hyväneuvoisesti hän haastoi heille ja lausui:

"Miehet kaikk' Ithaken, mua kuulkaa, kun sanon teille! Älköön milloinkaan hyvä, lempeä, laupias olko valtikankantaja ruhtinas tai jalo, oikeamieli, vaan tyly, ankara aina ja innokas ilkiötöihin, kosk' ypö-yht' ei muistelijaa jumalaisen Odysseun niiss' ole, joita hän kaitsi ja kohteli kuin isä hellä. Korskia en kosijoita ma niin toki moittia tahdo, ilkiötuumia täynn' omin valloin vaikka he riehuu, sill' oman päänsäpä uskaltain tavaroita Odysseun rosvoten haaskaavat, kosk' ei muka saavu hän jälleen. Vaan kovin oudoksun minä kansaa muuta, kun istuu kaikk' ihan ääneti, ette jo nuhtele ettekä estää harvoja voi kosijoita te, joit' on niin iso joukko."

Vaan Leiokritos vastasi näin, Euenorin poika: "Mentor, töykeä mies, mitä, riiviöpää, sinä haastoit? Meitäkö estelemään sinä yllytät? Torjua työläs miehiä pois pitopöydäst' on, useampia paljon. Itse Odysseus vaikk', Ithaken ylivaltias, saapuis, [247-275] aikoen kattons' all' ilojuhlia viettelemästä aimoja karkoittaa kosijoita, hän eip' ilahuttaa saapumisellaan vois ikävöivää puolisoansa, siin' oman surkean surman vain heti saisi, kun astuis kanss' useampien kamppailuun. Hoet turhia tuiki. Vaan nyt kansa jo käyköön pois, kukin askarehelleen! Auttava Telemakhon Alitherses on tielle ja Mentor, vanhat jotk' isänaikuiset ovat ystävät hälle. Vaan minä luulen, kauan tääll' Ithakessa hän istuu viestejä vartoillen, ei tee sitä retkeä kuunaan."

Virkkoi noin sekä päätti jo joutuisaan kokouksen. Pois kotihinsapa nyt väki muu mikä minnekin astui, kihlaajat taas kartanohon jumalaisen Odysseun.

Tuostapa Telemakhos meni syrjemmäs meren ääreen, kuohuun veen kädet kasti ja Pallas Athenea palvoi:

"Kuullos, taivahinen, joka eilen luokseni saavuit, käskit laivoin taa meren siintävän laskea, siellä taattoa tiedustaa, joka kaukana viel' yhä viipyy! Mutta nyt kaiken sen mult' ehkäiseekin Akhaijit, vaan yli muistapa tuo kosijoitten korskea joukko."

Virkkoi noin anovasti, ja luo heti riensi Athene, Mentorin häll' oli hahmo ja Mentorin äänikin aivan; näin sanat siivekkäät hän vastasi hälle ja lausui:

"Ollut et ennen, et vast' epäkelpo ja keinoton olle, Telemakhos, sydämees jalo taattosi tarmo jos juurtui, moinen kuin oli mies, sanass' aimo ja työssä, hän aina; siksipä tyhjiin ei mene matkasi eik' ole turha. Ellet Odysseun poika sa oisi ja Penelopeian, enpä sit' uskoiskaan toteuttavan sun, mitä aiot. [276-304] Harvoin poikia syntyy näät tasavertoja taattoin, pyrkivät huononemaan, joku harvapa vain isän voittaa. Vaan kun et ollut, et vast' epäkelpo ja keinoton olle, etk' ole lainkaan vaill' oveluutta ja mieltä Odysseun, niin tosi toivopa on, ett' aikees tuon sinä täytät. Siit' älä huoli, mi lie kosijoitten mieli ja tahto, houkkojen, joill' ei ymmärryst', ei tuntoa lainkaan; eivät kuolemataan varo, kolkkoa aattele surmaa, vaikka jo luona se on, kaikk' yhtenä päivänä kaataa. Mutt' ei kauankaan sun matkaanlähtösi viivy. Suott' isänaikuinen enp' ystäväs lie, merinopsan haahden sulle ma hankin, myös sun myötäsi lähden. Vaan kotisuojiin nyt mene, seuraan käy kosijoitten, valmiiks sääliös siell' eväsastiat, viiniä täyteen ruukut korvakkaat, yty urhojen, jauhetut ohrat, säkkeihin lujanahkaisiin. Minä taas väen kesken soutajat tarjokkaat haen kohta, ja laivoja mont' on, vanhoja, uusiakin, meren saartelemass' Ithakessa; niist' otan oivimman minä sulle, se joutuen sitten pannaan kuntoon, niin meren aukean teitä jo mennään."

Virkkoi noin tytär ylhän Zeun; mut Telemakhospa viipynyt, empinyt ei, jumal-äänen kons' oli kuullut. Riensi jo pois, mure mielessään, kotikartanohonsa; touhuavan pihamaalla jo taas näki sulhojen korskain vuohia teurastain, siat korventain silavaiset. Vastaan nauravin suin heti Antinoos kävi, kättä paiskasi Telemakholle ja lausui näin, sanan virkkoi:

"Mieletön Telemakhos, sinä röyhkeäsuu, älä haudo häijyjä mielessäs, sanat anna jo olla ja työtkin. [305-333] Käy kera, syö sekä juo, ole taas kuin oltihin ennen. Kaiken Akhaijit toimittaa, mitä mielesi toivoo, laivan, soutajat oivat myös, pian saapuva rantaan liet pyhän Pylos-maan, sanat saamaan taattosi teistä."

Tuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "En voi, Antinoos, kera teidän, korskien, kuunaan ääneti pöytään käydä ja tyytyen yhtyä riemuun. Eikö jo riitä se, ett' elot oivat haaskaelitte multa te, moiset kihlojat, kons' olin lapsi ma vielä? Nytp' olen suuri jo, ymmärrän, mitä haastavan kuulen ihmisien, nyt vahvistuu yhä mieleni miehuus, – niinpä jo koitankin tuhosurman teille ma tuottaa, pyyttävä Pylos tai oma rahvas tääll' avuks olkoon. Niin, minä lähden, kuin käkesinkin, en jätä sikseen; kai joku laivuri vie; evätäänhän näät oma laiva multa ja soutajat myös; sepä teist' oli kai sopivinta."

Virkkaen noin kädest' Antinoon käden tempasi irti. Vaan taloss' ahkera nyt kosijoill' oli atriapuuha. Siinä he ilkkui häntä ja pilkkasi pisteliäästi; noinpa jo muuankin hoki sulhoist' yltiöpäistä:

"Murhaa Telemakhos tosiaankin meille jo miettii. Miehiä hietavan Pylos-maan apureiksiko tuonee vai ihan Spartast' asti, kun niin iso into on matkaan, vai Ephyren mehumailleko lie halu lähteä hällä, myrkkyjä noutaa sielt' elonviepiä, että ne sitten viiniin viskata vois, menetyttää kaikki jo meidät?"

Arveli toinen taas tähän sulhoist' yltiöpäistä: "Kenpä sen ties, vaikk' itsekin luot' omiensa jo kauas laitavin laivoin harhaten sais tuhon lailla Odysseun? [334-362] Meille se kaiketi kartuttais vain vaivoja: aarteet kaikkipa silloin ois tasan pantava, vain talo itse jäis hänen äidilleen sekä sille, ken lie hänet naiva."

Noin hoki nuo; hänp' itse jo läks isän säiliösuojaan korkeakattoiseen, kasat kuss' oli vaskea, kultaa, vaippoja arkut, tuoksuavaa täynn' öljyä leilit; viiniä vanhaa myös, vedetönt' oli siell', ihajuomaa juhlivien jumalain, rivit pitkät seiniä vasten ruukkuja vierekkäin varaeltu, jos ehkä Odysseus vihdoin saapuva ois monen jälkeen vaikean vaiheen. Eess' oli salvakkaat, lujasaumaiset pari-ukset, kaitsija vaimopa taas sisäll' ain' oli yötä ja päivää, Eurykleia, ja vartiotaan piti kaikkea valvoin, toimelias tytär Opsin tuo, Peisenorin poian. Kutsui kammiohon hänet Telemakhos sekä lausui:

"Viiniä, hoitaja kulta, nyt ruukkuihin parikorviin! Parhaintas pane jälkeen sen, mitä talletat toivoin saavuntaa kovaonnisen tuon – Zeussynty Odysseus vielä jos ilmestyis, tuhosurmien suun ohi tullen. Kakstoist' astiantäyttä sa kaada ja suut tuki kansin, saumatut, nahkaiset säkit ohria jauhatetuita täyteen täyttele myös, parikymment' ottaos mittaa. Tää pidä tietonas itse ja kuntoon laittele kaikki, sillä mä noudan täältä ne illan tultua, konsa yöks yliskammiohon emo astuu nukkua aikoin. Sparta ja hietava Pylos on matkan määränä mulla, retkiä tietelemään isän kauan kaivatun lähden."

Voihkaten Eurykleia sen, armas hoitaja, kuuli, näin sanat siivekkäät hoki vaikertain, valitellen:

[363-391] "Mist', oma kultani, moinen on tullut päähäsi tuuma? Miksikä maalimaan meilt' aiot lähteä kauas, armahin, ainoisin? Kotimaasta jo kaukana kuollut outojen ihmisien seass' on Zeussynty Odysseus. Jos menet, niin kosijatpa jo tuumii turmia sulle, väijyen henkesi vie, talos ottavat kuin tavaraskin. Tääll' ole vain kotikannallas! Sun eip' ole tarvis vaivoja, vaaroja nähden mert' ajelehtia aavaa."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Malttuos, hoitaja kulta, on taivahisilta se neuvo. Vanno, sit' ettei tietää saa sult' äitini armas, kunnes on yhdestoista ja kahdestoistakin päivä, tai mua itse hän kaivannee ja on lähtöni kuullut, ett' ihanaiset kasvot hält' ei itkuhun riutuis."

Virkki, ja vannoi kautt' ikivaltain hoitaja vanha. Mutta kun noin oli vannonut hän, valan vaaditun tehnyt, kaatoi ruukkuihin parikorviin viiniä kohta, saumatut, nahkaiset säkit sulloi jauhoja täyteen. Miessalihinpa jo Telemakhos meni sulhojen seuraan.

Muisti jo toimen muun nyt päilyväsilmä Athene; muuttihe muotoon Telemakhon sekä kierteli ees-taas kaiken kaupungin, joka kumppanin luo kävi käskein laivaan saapumahan merinopsaan tultua illan. Mutta Noemonin pyys, Phronios-uron urhean poian, laivan lainaamaan, ja hän soi sen suosiomielin. Laskihe päivä, ja varjoon tiet, kadut kaikki jo peittyi. Laivan lainehikolle he työnsivät, noutivat siihen haahden teljokkaan meritarpeet kaikki ja sitten soutivat valkaman suulle; jo siell' oli kumppanit oivat [392-420] parvena paikoillaan, jumalattaren kutsua kuullen.

Muistipa toimen muun nyt päilyväsilmä Athene: tuonne jo astui kartanohon jumalaisen Odysseun; sulhojen silmiin siell' unen usmaa vienoa vihmoi, pyörteli juojien päät, käsist' irti hän iski jo maljat. Läksivät kaupunkiin he nyt aikoen nukkua, yhtään heist' ei jäänyt, kons' uni raskas luomia raukoi. Vaan ulos Telemakhon nyt päilyväsilmä Athene viittasi luokseen, taa salin uhkean uksien, virkkoi, – Mentorin häll' oli hahmo ja Mentorin äänikin aivan:

"Telemakhos tule, joudu! Jo sääryssorjat on siellä kumppanit airoillaan, sua vartoen vain tulevaksi. Siis tule, ettei tuonnemmas jää matka nyt meiltä."

Virkkoi Pallas Athene ja eeltä jo vauhtia vinhaa riensi, ja seurasi Telemakhos jumalattaren jälkeen. Mutta kun laivan luo meren ääreen kumpikin ehti, siellä jo kohtasivat hiuskaunot kumppanit koolla. Heillepä reipas Telemakhos heti näin sanan virkkoi:

"Ystävät, noutoon nyt evähitten! Kaikki ne valmiiks on varaeltuna meillä jo. Niist' ei äitini tiedä, eivät palvelijat, yks ainoa tuumani tuntee."

Virkki ja astui eeltä, ja toiset seurasi myötä. Kaikkipa tuotiin, latjattiin lujateljohon laivaan muonat nuo, kuten käski Odysseun aaluva armas. Nousi jo haahteen Telemakhos, meni eeltä Athene, istuutui peräkeulaan, vaan kera vierehen istui Telemakhos. Toveritpa, jo irroittain peräköydet, itsekin laivaan nousi, ja teljolleen kukin istui. Tuulen myötäisen soi päilyväsilmä Athene, [421-434] viuhuvan läntisen lietsomahan yli tummuvan aavan. Käski nyt Telemakhos tovereitaan reippahin äänin köysiin tarttumahan, ja he tottelivat kehotusta. Maston honkaisen lovilaitaa teljoa vasten käänsivät pystyyn, sen harusköysin kytkivät, purjeen nostivat valkoisen härännahkaisin vetonuorin. Tuuli sen pullistutti, ja riemuisaa kohinaansa pauhaten kuohuvat aallot soi kokan kiitävän alla. Laivapa laskettain yli aaltojen matkasi tietään. Kytkettiin joka köysi nyt tumman, kiitävän laivan kohdalleen, täpö-täys sekomalja jo viiniä tuotiin, vuodatusuhreja ainahiset sai heilt' ikivallat, Zeun tytär ennen muita, Athene päilyväsilmä.

Yö meni, valkeni päivä, he vain yhä laskivat laivoin.

KOLMAS LAULU.

TELEMAKHOS NESTORIN VIERAANA.

Taivaan vaskisen korkeuteen alt' aaltojen sorjain Helios valkeudeks ikivaltain, ihmisienkin kuolollisten nous, elonkasvaja-maan asujainten. Neleun kaupunk' eess' oli heillä jo, kartanokaunis Pylos. Suortuvatumman maan järisyttäjän palveiks sonneja mustia kansa nyt rannall' uhrasi juuri joukoin yhdeksin, satakuntaa kussakin viisi; sonnia yhdeksän kukin uhrasi joukko. Paraikaa reisiä polttivat, maistelivat sydämyksiä, konsa saapujat rantaan ohjasivat tasakaarevan laivan, käärivät purjeen, maalle jo nousivat, kytkien haahden. Laivast' astui Telemakhos, kävi eeltä Athene; [13-42] noinpa jo virkkoi siinä Athene päilyväsilmä:

"Ei tule, Telemakhos, ujo, arka sun olla nyt yhtään. Siksipä purjehdit meren taa, kysyäksesi, kussa taattosi kätkee maa, mikä kohtalo vei hänet viimein. Siis älä emmi, jo luo hevonsuistaja-Nestorin astu tietääksemme, mi hällä on mielen miete ja neuvo. Hält' ano itse nyt, että hän tuo toden ilmi jo täyden. Ei puhu vilppiä hän, ylen tarkkapa tunto on hällä."

Tuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Kuinkapa voin, miten vanhan tuon tykö astua tohdin? Enp' ole harkiten haastelemaan minä tottunut, Mentor, ei sovi nuoren myös kysymyksin vaivata vanhaa."

Tuohon vastasi näin taas päilyväsilmä Athene: "Neuvon on, Telemakhos, oma mielesi keksivä, toisen mielees tuo jumal' auttava, sill' et lie, minä luulen, syntynyt, kasvanut et epäsuosiohon ikivaltain."

Virkki ja rientäen eellä jo astui Pallas Athene, seurasi Telemakhos jumal-impeä, kulkien kohti miehiä Pylos-maan, kuss' istui palvojapiirit. Siin' oli Nestor itse ja myös pojat kaikki, paraikaa puuhasi palvelijat mikä varrastain, mikä paistain. Saapuvat vieraat nähdessään kävi kaikki he vastaan, kätteli tervehtäin, kera piiriin istua käski. Ensiks ehtien luo Peisistratos, Nestorin poika, kumpaakin kädest' otti ja johteli atrian ääreen, vei Thrasymedes-veljen luo sekä korkean taaton, pehmeät kaattuvat kuss' oli hiekall' istua heidän, tarjosi vierailleen sydämyksiä syödä ja kaatoi viiniä maljaan kultaiseen, näin tervehytellen Pallas Athenea, Zeun tytärt', aigiinkantajan ylhän:

[43-72] "Suostuta, vieras, nyt rukouksin suuri Poseidon! Hällepä uhrit on nää, mitä saapuissanne te näitte. Vaan rukoeltuas, kuin tapa hurskas on, vuodatusuhrein, kumppanis uhrata myös mesivieno jo viini ja malja antaos; arvelen, ett' ikivaltoja palvovi hänkin; kaikkipa taivaisten avun ihmiset tarvita taitaa. Mutta hän nuoremp' on, ikäkumppani mulle, ja siksi maljan kultaisen nyt ensiks sulle ma tarjoon."

Virkki ja hälle jo maljan soi suloviiniä täynnä. Taito Athenea tuo ilahutti ja oikea mieli, kun näet maljan kultaisen sai itse hän ensiks. Suojaa näin jo hän pyys palavasti Poseidonin ylhän:

"Meitä, Poseidon, kuullos, maan järisyttäjä suuri, suo, mitä sult' anelemme, äl' estyä anna. Sa ensiks onnea Nestorin nauttia suo sekä Nestorin poikain, sitten muillekin Pylos-maan asujoille sa muista uhkeat palkita nää pitopalveet anteliaasti. Täyttää Telemakhon sekä mun suo toimi, mi meidät tummin laivoin toi meren taa, kotitiemmekin ohjaa!"

Noin rukoellen pyysi ja pyynnön täytteli itse. Maljan Telemakholle jo sorjan soi, parikorvan; palvoi noin nyt myöskin Odysseun aaluva armas.

Vartailt' ottivat pois lihat kypsenneet, selät, kyljet, kullekin leikkasivat, pito-atrian nauttivat aimon. Mutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa, loihe jo lausumahan hepourho Gerenian Nestor:

"Nyt sopivampi on tiedustaa sekä tutkia tuota, keit' ovat vieraat, koska jo atrian nauttia saivat. Keitäpä, vieraat, liette ja mist' yli aaltojen tulleet? Kauppeja liettekö vai meren aavoja harhaelette, [73-102] kuin tapa ainakin on merirosvoin, joit' yhä liikkuu henkens' uskaltain sekä turmaa tuottaen muille?"

Järkevä Telemakhos näin vastasi pelkoa vailla, sill' urouttapa loi hänen rintaans' itse Athene, jott' isän teitä hän tiedustais, joka kaukana viipyi, itsekin ihmisien seass' oivan mainehen saisi:

"Nestor, Neleun poika, Akhaijein kunnia kuulu! Mistäkö saavuttiin, sen selvälleen sanon sulle. Laivaan Neionin kukkulan alt' Ithakestapa noustiin. Vain omill' oon asioillani, en tule julkisin toimin. Taattoni kuulun teitä ma tietelen, jos kuka tietäis, oivan Odysseun, tuon kovaonnisen, jonka sun myötäs kertovat kamppailleen sekä kaanneen korkean Troian. Kaikkien muitten näät, tuhoks Ilionin tulijoitten, kuultu jo on kova loppu, mi koitui kullekin heistä; taattoni surma on vain Zeun peittämä, tutkia turha. Sill' ei ainoakaan voi mainita, kussa se koitui, maallako miekkaan lie vihamiesten sortunut vaiko vaipunut Amphitriten luo, meren aaltojen alle. Siksi ma polvia kietoen sult' anon, etköpä ehkä kertois mulle, mi vei hänet surkea surma, jos itse sen omin silmin näit kukaties tai muilt' olet kuullut kuolleen retkillään tuhosurmaan tuon polosynnyn? Säälien, säästellen älä lieventää koe lainkaan, kerto'os tarkalleen, kuin näit sen itse ja tiedät. Sult' anon, kuunaan jos sua taattoni, kuulu Odysseus, neuvoll' auttanut lie tai työllä, kun kaukana ammoin äärell' Ilionin näki vaikean vaivan Akhaijit, muistuta mielees kaikki ja kerto'os kaihtelematta!"

Hällepä vastasi näin hepourho Gerenian Nestor: [103-132] "Poikani, mieleen tuot polon kaiken katkeran, jonka kaukana tuolla he kestää sai, pojat aimot Akhaijein, laivoin mennessään meren siintävän selkiä, saantiin saalihien, mihin milloinkin vei meitä Akhilleus, tai kun ruhtinaskaupungin, Priamon ikilinnan, alla me taisteltiin. Valioimmat siell' urot vaipui, jäi raju Aias sinne ja sinne Akhilleus, sinne Patroklos jalo, neuvoltaan iki valtojen verta, sinne mun armas poikani jäi, sotikuulu ja sorja, sortui Antilokhos, jalo juoksuun, sankari taistoon. Koitui kohluja muit' ylen monta; ne kertoa kesken kuolollisten ihmisien kuka konsana voiskaan? Vuotta jos viipyisit sinä viisi ja kuusikin kaiken kuullakses, mitä kärsiä sai sotiaimot Akhaijit, ennenp' uupuisit, palajaisit maahasi jälleen. Troian turmaa yhdeksän näet vuott' yritimme keinoin kaikin; Zeus vihoviimein salli sen vaivoin. Siell' oveluudess' ei kera kuvata oivan Odysseun mielinyt ainoakaan, näet paljon muit' etevämpi kaikkeen viekkauteen oli taattos, Odysseun poika jos tosiaankin liet; näen hämmästyin sinun muotos. On puhelaatusikin sama aivan. Uskonut eip' ois haastavan miehen nuoren noin sopivasti ja taiten. Ei eri mieltä me oltu, ma siellä ja oiva Odysseus, konsaan, jos väki tai päämiehet kooll' oli milloin, vaan sama aatos ol' aina, kun taiten, mielevin neuvoin harkittiin, mikä parhaint' ois urohille Akhaian. Vaan kato korkean kaupungin Priamolle kun ehti, kun me jo haaksiin noustiin, Zeus väen sai sekasortoon, aikoen mielessään urot Argos-maan kotimatkaan [133-162] kurjaan saattaa, sill' ei mielt', ei tuntoa ollut kaikill' ollenkaan; moni saikin surkean surman, päilyväsilmä kun närkästyi tytär mahtaja-taaton, kiihtäen vastakkain vihakiistaan Atreun poiat. Käskivät koolle Akhaijit kaikk' älytönnä he, vaikka ei hyvä ollut hetki; jo näät meni Helios mailleen, viinin vellomin päin myös kertyi poiat Akhaijein. Lausuivat, mikä heill' oli syy väki kutsua koolle. Kaikkia kanssaan nyt Menelaos Akhaijeja vaati pois kotimaalle jo matkaamaan meren aavoja mennen. Eip' Agamemnonin mieli se ollut, sillä hän aikoi lähtöä viivyttää sekä toimittaa pyhät palveet, jotta Athenen sais vihan ankaran viihdytetyksi, houkkio, tietänyt ei, ett' ei hän leppyvä ollut, sill' iki vallat niin hevin eivät muuttele mieltään. Siinä he vastakkain vihalausein kiistivät kiivain. Pystyyn ryntäsi paikoiltaan varusorjat Akhaijit, soi melu hirmuinen, näet kahdapäin kävi mielet. Toiset toisia vastaan yö vihamiettehin siinä vietettiin, näet Zeus tuhot ankarat meille jo aikoi. Toiset noustua koin veti laivat veen pyhän aaltoon, saaliit lastasi, myös vyösorjat vei kera naiset. Puolet joukkoja jälkeen jäi, piti jäykkänä päänsä, jäi kera kansojen pään, Agamemnonin, Atreun poian; puolet laivoin lähti jo meitä; ne vauhtia vinhaa vei, joku viihteli taivahinen meren ahmivan aallot. Niin Tenedos pian eess' oli; siell' ikivaltoja uhrein palvottiin; kotitien ikävöidyn Zeus toki esti, armoton, riehahtaa taas antoi ankaran riidan. Sielt' osa kääntyi taas palatakseen keulavin laivoin, [163-191] kansa, jot' uljas johti Odysseus, mieleväneuvo, tahtoen noutaa mielt' Agamemnonin, Atreun poian; vaan minä laivoin kaikin, jotk' oli myötäni, riensin pois tuhon alt', ikivaltain kun sitä hankkivan tunsin; riensi ja kutsui kumppanejaan jalo Tydeun poika. Seurasi vaaleva myös Menelaos, yhtyen meihin Lesbos-saaren luona, kun mietittiin merimatkaa, mentävä pohjoispuolt' ohi kalliokas Khios oisko, suunnaten päin Psyriaa, ett' itse se jäis vasemmalle, vai eteläistäkö tietä, Mimaan ohi, tuulisen niemen. Merkkiä taivahisilt' anelimme ja saimmekin merkin laskea kohden Euboiaa meren aukean poikki, jotta me jouduimmin pois ehdittäis tuhon alta. Viuhuva myötäinen nyt nousi, ja vauhtia vinhaa mentiin viilettäin kalamerta ja yöllä Geraiston niemeen laskettiin; häränreittäpä monta Poseidon sai heti palveikseen, ison veen yli näät oli päästy. Päiv' oli neljäs, kun Diomedes, Tydeun poika, rantaan Argos-maan, hevonsuistaja, laitavin laivoin toi toverinsa, mut Pylos mull' oli määränä, eikä laannut tuuli, kun sen jumal' antanut kerran ol' alkaa. Noin tulin jälleen, muit' en Akhaijeja tiedä, en tunne tarkoin, ken tuhon välttänyt lie, ken hukkunut tielleen. Vaan mitä istuen tääll' oman kattoni all' olen kuullut, poikani, sen puhun selvälleen, en peittele lainkaan. Onnekas Myrmidonein sotikuulujen matka ol' ollut, johtaja joitten ol' aimon Akhilleun loistava poika, Poiaan aaluvan oivan ol' onnekas myös, Philokteteen. Kreettaan Idomeneus toi kaikk' urokumppanit, joita [192-220] ei sota surmannut; meri hält' ei miehiä vienyt. Kuulleet kaukanakin pojast' Atreun liette jo, kuinka saapui, kuinka hän sai kädest' Aigisthon polo-surman. Vaan totisesti se mies sovituksen surkean maksoi. Kuin hyvä onkin, jos pojan jättää vainaja jälkeen, kostajan, niinkuin tuokin Orestes tappajan tappoi, viekkaan Aigisthon, joka murhasi hält' isän kuulun. Myös sinä yht' ole urhea, kuin olet sorja ja vauras, että sun uljuuttas moni vastakin syntyvä kiittäis!"

Tuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Nestor, Neleun poika, Akhaijein kunnia kuulu! Niin totisesti, hän kosti, ja kauas Akhaijien kansa kuuluttaa hänen kunniataan yhä polvihin uusiin. Kunp' ikivallat sois väen moisen mullekin, ett' ois koston sietämätön kosijoitten korskeus saava, kuss' yhä julkeat nuo kataluuksia kaikkia laatii. Vaan niin suurt' ei taivahiset suo onnea nähdä, taattoni ei, ei mun; nyt on kärsiä pakko ja kestää."

Hällepä vastasi taas hepourho Gerenian Nestor: "Koska sen, ystävä, mainitset sekä johdatat mieleen: saapunut äidilles kosijoita on monta, ma kuulen, kartanohonne ja ilkiötöin sua sortavat siellä. Itsekö suostuit siis, sano, vai sua nousiko vastaan nurjana kansa, min eksytetyks sai pettävä enne? Vaan kuka tietää, vaikk' ois saapuva vielä hän, yksin tai kera muu sotikansa, ja kohtais ilkiöt kosto! Kunp' yhä suosisi niin sua päilyväsilmä Athene, kuin oli armias aina hän auttaja kuulun Odysseun, mailla kun Ilionin näki vaikean vaivan Akhaijit! [221-249] Nähnyt en suosivan muit' ikivaltain niin näkyvästi, kuin apu ilmeinen häll' ain' oli Pallas Athenen. Niin sydämestään jos sua lempisi hän sekä vaalis, mielest' ehkä ne häät usealtakin häipyä mahtais!"

Tuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Taatto, en uskoa voi sanan tuon minä täyttyvän kuunaan; liian suuri se on, minut säikyttää. Tosi siitä toivost' ei tule, vaikk' ikivallat soisivat itse."

Hällepä vastasi näin nyt päilyväsilmä Athene: "Telemakhos, mikä nyt sana kirposi kielesi päältä? Helppopa kaukaakin, ketä tahtovat, heidän on auttaa. Kärsisin ennemmin minä vain monet vaikeat, kunhan saisin taas kodin nähdä ja koittais saapumapäivä, kuin oman lieden luo heti kuolisin kuin Agamemnon, jonk' oma puoliso saatti ja Aigisthos tuhon ansaan. Kaikkia saartelevaa toki torjua sallimasurmaa ei jumalatkaan voi edes rakkailtansa, kun iskein kuoleman tuskaisen tuhokohtalo kolkko jo ehtii."

Tuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Mentor, kiista jo jääköön tää, sydän ange jos onkin. Ei tule taattoni retkeltään, vaan kuolematonten sallima surman sääti jo hälle ja kuoleman kolkon. Muustapa toivoisin nyt Nestorin auttavan tietoon, oikeamielinen kosk' on hän yli muista ja viisain; sillä jo kertovat hallinneen miespolvea kolme; korkea kuin joku kuoloton on hän silmäni nähdä. Nestor, Neleun poika, mun suo tosi kuulla: mi loppu siis oli kansojen pään, Agamemnonin, Atreun poian? Miss' olikaan Menelaos? Kuink' oli viekkahin vehkein [250-278] väijynyt Aigisthos, kun paljoa kaas urohomman? Argos-maast' oli siis Menelaos kaukana, maita outoja matkasi kai, kun murhata tohti se konna?"

Hällepä vastasi näin hepourho Gerenian Nestor: "Poikani, tarkoin sen toki sulle ma kertoa tahdon. Itse jo tuon tihutyön sinä arvaat, kuinka se tehtiin. Josp' eloss' Aigisthon Menelaos vaaleva nähnyt saapuen Troiast' ois isän linnaan, Atreun poika, kummuks eip' yli murhaajan ois multia luotu, koirien ruokana kohta ja lintujen oisi hän ollut kaukana kaupungist', avokentäll', itkenyt eip' ois häntä Akhaiatar ainoakaan, – teon niin teki riettaan! Kaikki me oltiin muut sotatiell' yhä taistoja kestäin, hän levoss' istui vain perill' Argos-maan hepokuulun, mairein suin yhä mielt' Agamemnonin puolison kiehtoi. Kauan tuumaa tuo häpeällist' inhoten torjui, kunto Klytaimnestran oli näät kuni syntykin ylhä; siell' oli laulaja myös, vakavasti jot' Atreun poika Troiaan lähteissään pyys suojelijaks aviolleen. Mutta kun langettaakseen tään tuhosallima pauloi, niinpä jo laulajan Aigisthos vei autiosaareen, jättäen joutumahan siell' ilman lintujen saaliiks, sitten mielityn vei kotihinsa ja mieltyvän naisen. Alttariuhrit poltti hän uhkeat taivahisille, antimet runsaat toi, korut kultaiset, kutomukset, kons' oli mahtanut työn, jonk' ei hän täyttyvän luullut. Pois Menelaon kanssa ma läksin Ilionista, laivoin laskettiin kotirantoja päin sopumiellä. Vaan pyhä Sunion konsa jo siinteli, niemi Ateenan, [279-307] siin' elon ilmoilt' erkani pois perämies Menelaon, Phoibos Apollon ampuma näät kävi tuskaton nuoli; sortui seistessään melamiehenä kiitävän laivan Phrontis, Onetorin poika, jok' ohjaamaan oli purtta myrskyjen myllertäiss' uros oivin maan asujoista. Niin Menelaos viivästyi, halu vaikk' oli rientää, ystävän haudata sai sekä viettää vainajan peijaat. Mutta kun vihdoin laski jo taas meren siintävän selkää, kaarevin laivoin pääsi Maleian kalliokärkeen, matkan hirmuisen Zeus kauaskatsoja sääti, viuhuvin tuulispäin rajumyrskyn raikuvan nosti; kuohui vuorina vyöryillen meren ankarat aallot. Kreetan rantoja päin osa joutui laivoja, kussa seutu Kydoonien on, jota vuolas Iardanos halkoo. Kaukana aaltoihin meren siintävän kallio suistuu, äärill' aivan Gortynin, siloseinä ja jyrkkä. Kohtaa läntinen kärki ja Phaistos siin' eteläisen kauheat karjaspäät; rajut veet vähä luotopa murtaa. Sinne he viskautui, väki turvaan pääs hädin tuskin, laivat riuttoihin meri ruhtoi pirstalehiksi. Viis sinitummia viel' oli laivoja muita, ne kauas kohti Egyptin rantoja vei kova tuuli ja aallot. Paljon hankkivat laivoillaan tavaroita ja kultaa käyden kauppaa siellä he kanss' erikielisen kansan; vaan koton' Aigisthos tihutöihin hankkihe, tappoi Atreun pojan, niin alamaisekseen teki kansan, valtias seitsemän vuott' oli kultavan mailla Mykenen; kahdeksas tuhon toi, tuli kaupungista Ateenan oiva Orestes näät sekä taaton tappajan tappoi, [308-336] viekkaan Aigisthon, joka murhasi hält' isän kuulun. Kons' oli kaatanut tuon, hän Argos-maan asujoille pelkurin Aigisthon piti peijaat, myös emon inhan. Saapui retkeltään sinä päivänä, toi kera aarteet laivantäyteiset sotaärjyinen Menelaos. – Maaltas äl' ystävä, kauan myös sinä kaukana harhaa, sinne kun jäi varat sulta ja moiset röyhkeät miehet kartanohos, varo, etteivät vain kaikkea hukkaa, jaa tavaroitasi siellä, ja niin mene matkasi tyhjiin. Vaan Menelaon luona sa käy, se on neuvoni harras, tullut on äskemmin näet kaukaisilta hän mailta, äärilt' ihmisien, mist' ei ois toivoa voinut kenkään pääsyä pois, kenet kerran vei rajumyrskyt taa meren aavan niin, yli ettei lentävä lintu vuodess' ehtisi, – niin se on suuri ja ankara aava. Siis mene laivoines sekä kumppalines hänen luokseen, tai jos maitse sa matkaat, niin hevot, vaunut on valmiit, valmiit poikani myös Lakedaimonin maille on kuulun saattelemaan sua, luo Menelaon vaalevan viemään. Hält' ano itse sa, että hän tois toden ilmi jo täyden. Ei puhu vilppiä hän, ylen tarkkapa tunto on hällä."

Virkki; ja laskihe päivä ja lankesi yön hämy maille Heillepä lausui noin nyt Athene päilyväsilmä:

"Vanhus, haastoit kaikin päin osuvasti ja oikein. Kielet leikelkää, vesi viiniin myös sekotelkaa, palveet että Poseidon sais sekä muut ikivallat, itsekin muistettais lepoamme, jo on näet aika. Vaihtunut on valo yöksi jo, eik' ikivaltojen juhlaan kauemmin sovi jääpyä, vaan katon alle jo käydä."

[337-365] Virkkoi noin tytär ylhän Zeun, ja he totteli kaikki. Airuet astuen luo valahuttivat vett' yli kätten, poikaset kaatoivat sekomaljat viiniä täyteen, kullekin tarjosivat, käden oikean puolt' yhä käyden; kielet poltettiin, valahuttaen viiniä liekkiin. Vaan kun ol' uhranneet he ja juoneet myös halu määrän, lähti Athene kohta ja Telemakhos jumalsorja tuonne jo kumpikin mennäkseen tykö laitavan laivan. Vaan pidätellen Nestor noin nimes suopein nuhtein:

"Älköön Zeus sekä muut ikivallat salliko kuunaan, että te laivaan taas menisitte jo luotani niinkuin minkäkin miehen köyhän, joll' ei verhoa ylleen, raitia, peittoa ei kotonaan kasat korkeat, että itselleen tai vieraalleen tilan pehmeän laittais! Peittoja, raiteja sorjia enp' ole vaan minä vailla. Siks ei miehen moisen, Odysseun, aaluva armas laivan kannell' yöpyne, kons' elän itse ja konsa poikia kartanohon lie jääpiä kuoloni jälkeen vieraan vaalintaan, joka saapuu kattoni alle."

Hällepä vastasi näin nyt päilyväsilmä Athene: "Oikein, ystävä vanha, sa haastoit, siispä sit' onkin kuultava Telemakhon; totisesti se hälle on parhain. Kanssasi kartanohon hän käyköön, kattosi alla maatkoon yönsä, mut laivaan taas menen itse ma tummaan, miehiä rohkaisen, kaikk' ohjeet vien sekä neuvot. Sill' olen kaikist' ainoa näät ikämies minä heistä; kaikk ovat nuoria muut, jotk' ystäväsaattona seuraa, yht' ikäpolvea kanss' ovat Telemakhon jalomielen. Laivaan tummaan siis menen yöksi, mut aamu kun ehtii, [366-394] maahan Kaukoonein uromielten matkata aion, siell' on saatava näät ikivanha ja myös iso mulla. Mutta kun vieraakses viet Telemakhon asumuksees, laittaos matkaan taas kera poikasi, suo hevot, vaunut, vahvin valjakkos, valioimmat juoksijas anna."

Virkkaen noin pois kiiti jo päilyväsilmä Athene kuin merikotka; ja hämmästys väen valtasi kaiken. Vanhus itsekin hämmästyin näki ilmisen ihmeen, vierastaan kädest' otti ja näin sanan laati ja lausui:

"Poikani, kuntoa, voimaa vaill' et varttune vaankaan, koska jo nuorena noin olet saattama kuolematonten. Kenkään muu asujoist' ei olla hän voinut Olympon kuin tytär ylhän Zeun, kuin korkea Tritogeneia, taattosikin joka kuuluks sai urohissa Akhaijein. Oi, ole armias, taivahatar, mun suo jalo maine, mun sekä lasteni saada ja armaan myös avionkin. Hiehon palveekses suur-otsan tuon, suvikunnan, viel' ikehettömän, työss' ei ihmisen juhtana olleen; sulle sen uhriks suon, silaellen kultahan sarvet."

Palvoi noin palavasti, ja Pallas Athene sen kuuli. Läks etumaisena nyt hepourho Gerenian Nestor linnaan kaunoiseen, pojat myötä ja myös vävyt aimot. Valtiaslinnaan kons' oli kuuluun tultu, jo täyttyi tuolien, istuinten rivit, korkeat kunniapaikat. Maljaan hämmennytti nyt oivaa viiniä vanhus; vuoden ol' yhdentoista jo vanhaa tuo, sulojuomaa, kun talonkaitsijatar sitehist' avas astian kannen; kaas sitä maljaan vanhus Athenea palvoen hurskain vuodatusuhrein, Zeun tytärt', aigiinkantajan ylhän. [395-423] Vaan kun ol' uhranneet he ja juoneet myös halumäärän kohti jo kammiotaan kukin astui nukkua aikoin; vaan majavieraanaan hepourho Gerenian Nestor Telemakhon piti, oivan Odysseun aaluvan armaan, sorjan vuoteen soi, tilan kaikuisaan pilaristoon; seuraks urhojen pää Peisistratos jäi pätöpeitsi, tuo pojist' ainoa naimaton viel', isän luon' asuvainen. Korkean linnan taas sisäsuojass' itse hän nukkui, vuoteeseen kera valtiatar, lepokumppani, vaipui.

Vaan valon huomensynty kun toi rusosorminen Eos, nousi jo vuoteestaan hepourho Gerenian Nestor, uksest' ulkosi, istuutui, kivet veistetyt kussa välkkyi, pantuna istuimiks, edess' uksien ylhäin; valkeat, kiillotetut kivet hohti; ol' istunut niillä Neleus ammoin, neuvoltaan ikivaltojen verta; vaan hänet Hadeen luo oli surma jo sortanut. Istui siinä Gerenian Nestor nyt, tuki, turva Akhaijein, kantaen valtikkaa; pojat kertyi ympäri piiriin kammiosuojistaan, Stratios, Aretos, Ekhephron, Perseus, myös Thrasymedes, tuo kuva kuolematonten, kohta jo kuudeskin, Peisistratos sankari, saapui; istua Telemakhon jumalaisen myös piti piiriin. Heillepä lausui näin hepourho Gerenian Nestor:

"Joutuen täytelkää, pojat armaat, toivoni, jotta suostutan taivahisista ma ennen muita Athenen, itse jok' ilmestyi ison alttanatrian ääreen. Hiehoa noutamahan joku menköön, jotta se joutuis, – nurmilt' ohjaamaan sitä karjanpaimenen pankoon, – tumman laivan luo joku toinen, kumppanit kaikki [424-452] kutsumahan jalon Telemakhon, vain jättäen kaksi, kolmas käskemähän sepon, Laerkeen, heti että hiehon sarvet sais silaella hän silkkahan kultaan. Jääkää kaikki te muut, pito-atrian laittohon pankaa palvelijattaret kaunoisen katon all', asetelkoot istuimet, puut noutakohot, veden välkkyvän tuokoot."

Virkki, ja toimeen kaikki he riensivät. Hieho jo joutui laidunmaalt' äkin, Telemakhon tuli kumppanit aimon tumman, laitavan laivan luot', äkin seppokin saapui kantaen työkalujaan, sepintarpehiaan, alasinta, vankkaa myös vasaraa, pajapihtejä, tehtyjä taiten, joilla hän kultaa muovasi; myös tuli sinne Athene saamaan palvehiaan. Hepourho Gerenian Nestor kultaa toi, silas sen nyt hiehon sarvihin seppo taidokkaasti, se jott' ilo katsoa ois jumal-immen. Saattivat sarvist' alttarin luo Stratios ja Ekhephron hiehon, toi käsivett', ulos astuen, kukkavalaitaa kantoi maljaa Aretos, käden taakkana toisen taas vakan ohria toi. Vaan koppoen välkkyvän kirveen urhea astui luo Thrasymedes, iskuhun teuraan. Perseus alle jo maljaa toi. Menot valtias vanha alkoi pirskoen vettä ja ohria, liekkihin teuraan otsuskarvat loi, palavasti Athenea palvoi.

Vaan rukoeltu kun noin sekä myös piroteltu ol' ohrat, koht' uros uskalias, Thrasymedes, Nestorin poika, löi liki astahtain; terä niskaan upposi, jänteet taitti, ja herposi hieho. Athenea huusivat silloin Nestorin tyttäret kuin miniätkin, myös oma huusi puoliso, korkea Eurydike, Klymenon tytär vanhin. [453-481] Käättihin teuraan pää latulaajan maan kamarasta; leikkasi kaulan nyt Peisistratos, urhojen päämies. Pulppusi pois punahurme, ja teuraan luist' elo luopui. Viilsivät kohta he nyt lihat taiten kappalehiksi, reidet ratkoivat sekä käärivät ympäri rasvaa kahteen kertaan, leikkasivat lihaviiluja päälle. Hiilistöllä ne poltti ja kaas yli viiniä tummaa vanhus; vaan pojat auttoivat viiskärkisin haaruin. Kons' oli uhrin polttanehet, sydämyksiä syöneet, leikkelivät lihan muun he ja vartaisiin pujotellen paistoivat, tulen pääll' yhä kääntyi kärkevät vartaat.

Vaan kylyn kaunoinen Polykaste Telemakholle laittoi, nuorin tuo tytär Nestorin, Neleun poian. Pessyt, voidellut kun ol' öljyll' impi jo vieraan, sorjaan vaippaan verhonnut sekä myös ihotakkiin, ammeest' astui tuo ihanaisena kuin ikivallat, kansan kaitsijan istuutui hän Nestorin viereen.

Vartailt' ottivat pois lihat kypsenneet, selät, kyljet, ääreen istuivat pito-atrian; palvelumiehet reippaat viiniä kaas yhä kultaisiin pikareihin. Mutta kun kylläkään oli ruokaa saatu ja juomaa, loihe jo lausumahan hepourho Gerenian Nestor:

"Poikani, valjaisiin hevot pankaa uhkeaharjat, vaunuill' eelleen Telemakhon nyt matkata maitse!"

Virkki, ja mielellään pojat totteli käskyä tuota valjakon valjastain heti, vaunuja viimana vievän. Leipää toi talonkaitsijatar, toi särpimet, viinit, valtojen herkkuja toi, Zeussyntyjen ruhtinahitten. Nousi jo Telemakhos nyt vaunuihin valioihin; [482-497] viereen urhojen pää Peisistratos, Nestorin poika, myös kävi vaunuihin sekä ohjat kourihin koppoi; kiihtäen viuhui ruoska, ja kiidättäin hevot alttiit vei yli tanteren, kauas taa jäi korkea Pylos. Päivän pitkän juoksivat noin tutisuttaen iestään. Laskihe päivä, ja tiet hämäryyteen kaikki jo peittyi, Pheraihin he kun ehtivät, kuss' oli linna Diokleen, jonk' isä Ortilokhos oli Alpheios-joen juurta. Sinne he yöpyi; vierahiaan hyvin vaali Diokles.

Vaan valon huomensynty kun toi rusosorminen Eos, suorivat valjaisiin hevot, läksivät, välkkyvät vaunut portist' ohjasivat esikartanon kaikuvan kautta. Kiihtäen viuhui ruoska, ja kiitäen vei hevot alttiit. Niinpä he saapuivat nisunkasvaja-maille, ja siihen matka jo päättyi; niin hevot raisut riensivät nopsaan. Laskihe päivä, ja tiet hämäryyteen kaikki jo peittyi.

NELJÄS LAULU.

TELEMAKHOS LAKEDAIMONISSA.

Ehtivät noin monirotkoiseen Lakedaimonin laaksoon, linnaan saapuivat Menelaon kunniakuulun; sielläpä valtias, vierahinaan suku suuri, paraikaa linnassaan pojan häitä ja kukkean tyttären vietti. Tyttären sai avioksi Akhilleus-sankarin poika, Troian luon' oli näät sana suostuva tälle jo suotu; täyttivät liiton nyt ikivallat. Niinp' isä laittoi morsion, saattajat myös, hevot, vaunut Myrmidoneiden [9-37] kuuluun kaupunkiin, koti kuss' oli valtias-yljän. Spartatar, armas Alektorin laps, oli taas pojan aimon noutama, – sai naisorjastaan pojan tään, Megapentheen, valtias vanhoillaan. Helenellepä last' ikivallat toist' ei suoneet näät, vain Hermionen, ani-armaan tyttären, joll' ihanuus oli kultaisen Aphroditen.

Atriall' istuivat katon korkean all' ihamielin heimo ja naapurit muut Menelaon kunniakuulun; säistäen lyyryllään jumalainen laulaja lauloi, keskeen astui kaks ilakoivaa myös kujeniekkaa, temppuja tehden teiskuivat, kun ol' alkanut laulu. Vaan liki porttia linnan nuo pysähytti jo vaunut, uljas Telemakhos sekä Nestorin loistava poika; portist' astuen koht' Eteoneus saapujat keksi, kerkeä palvelumies Menelaon kunniakuulun, joutuen kääntyi taas sanan viemään valtiahalle, luo kävi kansojen pään, sanat siivekkäät heti lausui:

"Outoja miehiä on, Zeun-heimoinen Menelaos, saapunut kaks, sukujuurt' ovat ylhän Zeun näköjänsä. Siis sano, saammeko heiltä me riisua valjakon nopsan vai lähetämmekö toisen luo, joka ottavi vieraat?"

Vastasi tuimistuin Menelaos vaaleva tuohon: "Mies olit mielevä ain', Eteoneus, poika Boethon, ennen, mutta jo nyt löpisetkin kuin vähä lapsi. Vieraiss' itsepä vaan moni kestitys nauttia saatiin pyrkien päin kotimaata ja toivoen, että jo viimein Zeus polopäivien päättyä sois. Heti siis hevot riisu tullehien sekä vieraat tuo pito-atrian ääreen!"

Kuuli ja riensi jo palvelumies sekä toisia kutsui [38-66] virkkuja palvelijoit' apulaisikseen kera käymään. Valjakon vaahteuneen ikehestä jo päästivät irti, tarhaan juoksijat saattoivat, rehuseimien ääreen, vehniä viskasivat sekä valkeit' ohria seimiin, seinän kiillotetun nojahanpa he nostivat vaunut, veivät vieraat nuo katon kauniin alle, ja heidät hämmästyksiin sai salit valtiahan jumalaisen; sillä ne kuin valo auringon sekä kuun näet välkkyi, korkeat suojat nuo Menelaon kunniakuulun. Mutta kun kumpikin kyllikseen oli niit' ihaellut, kylpyyn astuivat he nyt ammeisiin siloseiniin. Pestyä voiteli heit' ihoöljyll' impyet, vaippaan verhosi villaiseen, ihotakkiin; niinpä jo vieraat viereen istuutui Menelaon, Atreun poian.

Ruukuin sorjin, kultaisin käsivettä jo neito toi, yli kätten kaas, – hopeainen all' oli kätten huuhtelumalja, – ja luo silopinnan siirteli pöydän. Leipää tuoden taas talonhoitajatar tuli oiva, toi monet herkut muut, talon antimet tarjosi parhaat. Paistinleikkaajoistapa taas joku lautasin kantoi kaikkea kystä ja kultaiset pani pöytähän maljat; tervehytellen näin Menelaos vaaleva lausui:

"Atria maistukohon sekä vieraan viihtyä suokoon! Mutta kun syöty on kyllin, niin kysyn, keitä te ootte. Eip' ole vanhempain rotu vaipunut teissä, ma huomaan, juurta se kaiketi on jumalaisten ruhtinahitten, valtikankantajien, – ei moisia synnytä halvat."

Virkki ja vierailleen häränseljän uhkean nosti, jonk' oli itselleen, osan parhaan, valtias saanut. [67-95] Ruokiin ryhtyivät heti valmiisiin, varatuihin. Mutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa, virkkoi Telemakhos puhutellen Nestorin poikaa, pään liki kallistain, muut ettei vois sitä kuulla:

"Nestorin poika, sa katsellos, sydänystävä rakkain, kuinka se välkkyy, tää sali kaikuva, vaskea, kultaa, norsunluuta ja myös hopeaa, merikuultoa hohtain! Näinpä Olympon Zeun salit ylhät välkkyä mahtaa. Voi, mikä suunnaton loisto! Ma hämmästyin sitä katson."

Kuulipa kuitenkin Menelaos vaalea kuiskeen, näin sanat siivekkäät heti lausui heille ja haastoi:

"Rakkaat poikani, kuolollist' ei Zeun ole vertaa; ainahisetpa on näät asumukset hällä ja aarteet. Vaan seass' ihmisien moni eiköpä vertani liene aarteiltaan? Toki harhaillen sekä kärsien paljon kahdeksantena vuonna ne toin, palatessani kaukaa. Kyproon, Phoinikiaan ja Egyptiin tielläni jouduin, Aithiopein tykö, Sidoniaan ja Erembien maahan, myös Libyaan, kuss' oinaill' on heti syntymäsarvet, kolmet vuonat vuoteen myös saa uhkeat uuhet. Laumojen haltian pöydäst' ei, ei paimenen siellä milloinkaan liha puutu ja juusto ja maittava maito, suo yhä antimiaan siell' ainian-lypsävät laumat. Maita kun matkasin noita ma, ansaiten isot aarteet, murhasi viekas mies sill' aikaa veljeni multa, vei pikasurmaan pattoisen hänet puolison vilppi; siksipä riemua mull' ei rikkaudest' ole tästä. Taatoiltannepa kai, keit' olkootkin, te sen kuulleet liette jo, sillä ma sain kovin kärsiä, jäi koto kauas, [96-124] oltavat oivat jäi, varat, vauraudet valioimmat. Oisipa näist' osa kolmas vain nyt nauttia mulla, vaan eloss' ennallaan urot Argos-maan hepokuulun, kaukana äärill' Ilionin vesisurmahan vierreet! Vaan miten kaikkia heitä ma kaipaankin, suren, huokaan, kattoni all' useasti kun istun kyynelin haikein mieltäni huojentain, taas kunnes itku jo talttuu, – näät pian ihminen kyllästyy surunkyynelihinsä: en sure surtenikaan toki niin minä kaikkia heitä kuin miest' yhtä; kun muistelen hänt', ei voi mua ruoka, ei uni virvoittaa; näet meist' ei kärsinyt kenkään, niinkuin kärsi ja kesti Odysseus. Hällepä säättiin kärsimys itselleen, hänen vuokseen taas mure mulle loppumaton, kun on poissa jo aikoja, tietymätönnä, kuolon vai elon maillako. Hänt' yhä itkevi vanha Laertes nyt kai sekä mielevä Penelopeia, Telemakhon kera, kehtoon jonk' isä lähtevä jätti."

Virkki; ja haikean sai halun itkeä taattoa poika. Kyynel luomien alt' alas maahan vieri jo, konsa taattoa mainittiin, ja hän silmilleen käsin kaksin purppuravaipan vei. Menelaos tarkkasi tuota, arveli miettien mielessään, odotellako, kunnes taattons itsestään jo hän mainita mielisi, vaiko tiedustaa heti tarkalleen kysymällä jo kaikki.

Tuota kun mietti hän mielessään, Helene jopa astui uksest' ylhän, tuoksukkaan naiskammion, niinkuin Artemis kultaisin vasamoineen katsoa kaunis. Saattaen istuimen Adreste toi ihanaisen, pehmeävillaisen Alkippe päällisen siihen, [125-153] Phylo taas korin toi hopeaisen, jonk' oli hälle antanut Alkandre, Polybos-uron puoliso, Theben kaupungissa, Egyptin maall', isoaartehisessa; vaan hopeaistapa kaks kylyammett' Atreun poika, kattilajalkaa kaksi, talenttia kymmenen kultaa sai Polybolta, ja myös jalot puoliso soi Helenelle lahjat, värttinän kultaisen, korin tuon hopeaisen, kullatun reunoiltaan sekä kulkevan pyörien päällä. Tuon hänen toi etehensä nyt Phylo, palveluneito, lankaa kukkuranaan valiointa, ja pääll' oli lankain värttinä, villaa varrellaan siniorvokintummaa. Niinpä hän istuutui, siro jakkara jalkojen alla, tieteli noin heti kohta jo puolisoaan puhutellen:

"Tokkopa tuntemahan, Zeun-heimoinen Menelaos, tultu on vierahiamme jo, keit' olevansa he kertoo? Harhako vai tosi lie, mut virkkaa mieleni käskee. Niin samanmuotoist' en näet milloinkaan ole nähnyt miest', en vaimoakaan, – minut varsin ihmetys valtaa, niin tämä vieras on kuin oma poika Odysseun uljaan, ilminen Telemakhos, joka pienenä jäi kotikehtoon hältä, kun saapui vuoksi mun, inhan, kaikki Akhaijit kostoon, Troian saarrantaan sodan ankarin aikein."

Hällepä vastasi näin Menelaos vaalea jälleen: "Niin, saman nyt minä myös näön huomaan, puoliso armas; moiset häll' oli näät jalat juuri ja myös kädet moiset, moinen silmien katse ja pää sekä pään kiharatkin; niin, ja kun äsken mainitsin ma Odysseun, kerroin, kuink' oli vaivoja hän minun tähteni kärsinyt paljon, niin hänen silmistään vedet viljat luomien alta [154-182] kumpusivat ja hän kasvoilleen veti purppuravaipan."

Nestorin aaluva nyt Peisistratos ilmi jo lausui: "Korkea Atreun poika, sa kansain pää, Menelaos! Niin, on Odysseun poika hän totta, sa arvasit oikein, vaan hän on mielevä, ymmärtää ujo olla, sun eessäs ei heti tultua suurin suin puhu, sun, jota kuullen auvoa kumpikin tuntee, kuin joku kuoloton haastais. Häntäpä saattelemaan hepourho Gerenian Nestor taas minut laittoi, näät sua häll' iso nähdä ol' into, neuvoll' että sa auttaisit tai työlläkin ehkä. Paljon kärsiä saa kotonaan polo poika se, jolta kaukana poissa on taatto ja puuttuu muu tuki, turva, kuin nyt on Telemakholt' isä poissa ja puoltajamiestä kansass' ei ypö-yhtä, ken estäis ilkiötöitä."

Hällepä vastasi näin Menelaos vaaleva jälleen: "Tottako luonani siis oma poika on ystävän rakkaan, tuon, joka kestää sai mun tähteni niin monet vaivat? Hänt' yli kaikkien muitten Akhaijein suosia aioin, kummankin kotihinsa jos auttanut ois yli aavain kaitsevasilmä Olympon Zeus vain kiitävin keuloin. Antanut Argos-maass' oman kaupungin minä oisin, teettänyt linnan myös, pojan, aarteet, kaikk' alamaiset noutanut pois Ithakesta ja tyhjennyttänyt täällä jonkun kaupungeistani, jotk' ovat valtani alla. Toisissammepa ois useasti me oltu, ja meilt' ei purkanut riemuisaa ois ystäväliittoa muu kuin kuoleman yö ikimusta, mi viimein peittänyt oisi. Vaan ikivallat karsaat kai meilt' esti sen itse, yksin koidon tuon iäks eksyttäin kotitieltään."

[183-211] Noin nimes, itkuun nostattain halun haikean muissa. Sai Helene vedet silmiin, Zeun tytär, Argotar armas, itki jo Telemakhos, Menelaos itsekin itki, Nestorin poiankaan ei kuivana kestänyt silmä, näät jalo Antilokhos tuli mieleen, sortama surmaan sankarin kuulun tuon, emo jonk' oli loistava Eos; tuot' ajatellen näin sanat siivekkäät jo hän lausui:

"Viisaimmaks suvuss' ihmisien sua, Atreun poika, kiitteli Nestor vanha, jos vain sua muisteli milloin, kun koton' istuttiin sekä haasteltiin halumielin. Siis mua kuule, jos sulle se kelpaa, näät minust' inhat itkut on atrian päälle, ja huominen päiväkin viel' on huolia varten. En siks sano, että en surtavan soisi, jos kuka kuollut on kerta ja täyttänyt kohtalon määrän. Kurjien kuolollisten on näät osa ainoa meiltä suortuvat leikatut vain sekä kyynelin kylpevät posket. Kuolipa myös veli multa, jok' ei luvuss' ollut Akhaijein kehnoin mies; sinä tiennet sen; sill' en kera ollut itse, en nähnyt; vaan yli kaikkien kiittävät aimon olleen Antilokhon, jalon juoksuun, sankarin taistoon."

Hällepä vastasi näin Menelaos vaaleva jälleen: "Niin puhut, ystävä, kuin mies mielevä haastanut kuunaan ois tai toiminut myös, ikä varttunehempikin vaikk ois. Kuinkapa taiten et haastaiskaan, kun on taattosi moinen! Helppo sen miehen poika on tuntea, jolle on suonut syntyiss' onnea Zeus sekä myös hääpäivänä, niinkuin Nestorin onnea nauttia soi hän kautt' elon kaiken: vanheta linnassaan saa leppoisasti hän itse, taas pojat mielelt' on sekä miekalt' oivia kaikki. [212-240] Niinpä jo laatkoon huoli ja haikeus meiltä, on jälleen atria myöskin muistaminen. Heti vett' yli kätten kaattakohon. Puheloihin on huominen päiväkin vielä, Telemakhon sekä mun perinpohjin pohtia seikat."

Virkki; ja Asphalion valahutti jo vett' yli kätten, virkeä palvelumies Menelaon kunniakuulun. Ruokihin ryhdyttiin taas valmiisiin, varatuihin.

Muistipa seikan muun Helene nyt, Zeun tytär ylhän, viiniin heitti, mi heill' oli juomana, yrttiä mointa, pois joka huolet, harmit vie, muremuistelot kaikki. Ken sitä maistaa, kun sekotettu se kerran on maljaan, ei surun kyynel kasvoja sen sinä päivänä kasta, vaikk' oma kuolisi äiti ja taattokin, vaikk' ihan viereen hält' oman veljen vaivuttais, oman aaluvan armaan surman vaski ja hän sitä katsoa sais omin silmin. Moisia Zeun tytär oivia ties tehoyrttejä käyttää; Thonin puoliso nuo, Polydamna, ol' antanut hälle maassa Egyptin, miss' ylen taajaan yrttejä versoo, kirjavanaan väkimaat, moni rohto ja myös moni myrkky; lääkäri siellä jok' ainoa on, jott' ei vedä vertaa ihmiset muut; Paieon heill' esikantana onkin. Yrttiä tuotapa heitti ja täyttää käski jo maljat, taas puhutellen heitä hän lausui näin sekä haastoi:

"Korkeasyntyinen Menelaos, Atreun poika, ynnä te kumpikin myös, pojat miesten kuulujen! Meille suo hyvät, suo pahat Zeus, miten mielii, mahtaja kaiken. Vaan talon antimien nyt suokaa maistua, mieltä haastelon hauskuttaa. Minä joukkoon myös jutun kerron. Kaikkea en voi mainita, en luetella Odysseun [241-269] urhean taistoja, joit' ylen monta hän kesti, ma kerron vain teon uskaliaan, jonk' uljas tuo teki, konsa äärill' Ilionin näki vaivoja paljon Akhaijit. Ruoskan iskuin hän näköns' ensin runteli ilkein, viskasi verhokseen polon orjan surkeat ryysyt, niin vihamiesten hiipi jo kaupunkiin katulaajaan, muuttauneena ol' aivan muuks, ihan kerjurin muotoon, kerjuri totta jok' ei luon' ollut Akhaijien laivain. Iliolaisten kaupunkiin tuli noin uros, eikä keksinyt kenkään muu valeverhoa, vain minä yksin; vaan mitä jos kyselinkin, kaikk' ovelasti hän väisti. Viimein, hälle kun kylvyn soin, ihon voitelin öljyin, vaattein verhosin, vannoin myös valan ankaran, etten olleen ilmaisis seass' Iliolaisten Odysseun, ennenkuin olis ehtinyt taas hän valkamaleiriin, silloin uskoi mulle hän kaikki Akhaijien aikeet. Montapa Iliolaista hän surmasi mittavin miekoin, niin tykö pääsi Akhaijein taas sekä toi monet tiedot. Troian vaimot sai valitella, mut riemupa mulle rintaan nous, oli näät sydän muuttunut, taas koti mieleen kaipuun toi, lumousta ma itkin, joll' Aphrodite vei minut vietellen sulo-syntymämaastani kauas, lapseni hylkäämään, hääkammion, puolison saattoi, miehen, jolla on mieltä ja muotoa sen kuni kellään."

Hällepä vastasi näin Menelaos vaaleva jälleen: "Haastoit, puoliso, kaikin päin osuvasti ja oikein. Mieltä ja kuntoa sain monen kuulun sankarin koittaa, paljon maitakin matkustaa eläessäni, mutta nähneet silmäni nää ei konsaan miest' ole moista, [270-298] kuin oli kestävämielen Odysseun kunto ja miehuus. Myös tämän uskaliaan teon uljas tuo teki, konsa puuhevon kätköön käyty me oltiin, kaikki Akhaijein sankarit aimoimmat, perisurmaks Iliolaisten. Sinne sa saavuit myös, jumaloistapa lie joku tuonut, Iliolaisia auttaakseen ison kunnian saamaan; saattona sull' oli Deiphobos jumalsorja, ja kiersit tunnustellen kolme sa kertaa ontelon kätkön, huudellen, nimelt' aivan Akhaijein aimoja kutsuin, kuin omall' äänellään ois kutsunut puoliso kunkin. Huutosi Tydeun poika, ma itse ja oiva Odysseus kuultiin, kussa me istuttiin kera urhojen muitten. Pystyyn ponnahdimme me kohta, me kaks, ulos aikoin syöksyä suoraan tai sisäpuolta jo vastata kutsuun; vaan pysähytti ja esti Odysseus, hilliten innon. Kaikki Akhaijit muut oli siinä nyt ääneti aivan, huutoos Antilokhos vain yksin vastata aikoi, vaan lujin kourin hältä Odysseus suun heti sulki, varjeli kaikki Akhaijit noin, käden heltiämättä, kunnes pois sinut luot' oli johtanut Pallas Athene."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Korkea Atreun poika, sa kansain pää, Menelaos! Vain sitä raskaamp' on suru! Eipä se estänyt turmaa, ei, vaikk' ollut raudast' ois sydän hällä ja rinta. Vaan nyt vuoteeseen lie meidän mentävä, jotta myös uni armas virvoittaa sais meitä jo vihdoin."

Virkki; ja Argotar nyt Helene heti neitojen käski vuoteen valmistaa pilaristoon, kaunihit alle purppurapatjat panna ja vaipat myös varaella, [299-326] kaattuvat villaiset viel' uinuvien yli peitteeks. Uksest' ulkosivat heti neidot soihtuja kantain, laittivat vuoteen, vei leposuojaan vierahat airut. Noinpa he nukkumahan etupylvästöön kävi sitten, uljas Telemakhos sekä Nestorin loistava poika, valtias itsepä taas peräsuojaan korkean linnan vaimojen sorjimman, Helenen kera soljuvavaipan.

Vaan valon huomensynty kun toi rusosorminen Eos, nousi jo vuoteeltaan sotaärjyinen Menelaos, vaattehin verhoutui, olusvyöhön vyötteli miekan, jalkoihin jalohohtoisiin sirot anturat pauloi, uksest' ulkosi sorjana kuin joku kuoloton aivan, istui viereen Telemakhon sekä näin sanan virkkoi:

"Uljas Telemakhos, mikä toi Lakedaimonin kuuluun kaupunkiin sinut siis yli aaltoa vain meren aavain? Kansan toimiko vai oma hanke? Se kerro jo suoraan!"

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Korkea Atreun poika, sa kansain pää, Menelaos! Saavuin toivoen sulta ma tietoa taattoni teistä. Mult' oman kaiken vieraat vie, varat syöty on vauraat; täynnään kartano on vihamiehiä, siellä he kilvan laumavat lampaat teurastaa, härät sorkkuvasääret, äitini mielijät nuo, elämöitsijät korskeamielet. Siksi ma polvia kietoen sult' anon, etköpä ehkä kertois mulle, mi vei hänet surkea surma, jos itse sen omin silmin näit kukaties tai muilt' olet kuullut kuolleen retkillään tuhosurmaan tuon polosynnyn. Säälien, säästellen älä lieventää koe lainkaan, kerto'os tarkalleen, mitä itse sä näit sekä tiedät. Sult' anon, kuunaan jos sua taattoni, kuulu Odysseus, neuvoll' auttanut lie tai työllä, kun kaukana ammoin äärill' Ilionin näki vaikean vaivan Akhaijit, muistuta mielees nuo sekä kerto'os kaihtelematta."

Vastasi vaaleva näin Menelaos kuohuvin mielin: "Voipa jo, voi! Vai siis tuon miehen sankarimielen vuoteeseen himoaisi he työntyä, surkeat raukat? Vaan kuten leijonan voimakkaan pesäviitahan kauris äskenkannetut vie imuvuonat, jättävi sinne, itsepä kierrellen norot nurmiset, heinävät alhot etsivi ruokaa, vaan koti viidakkoonsa jo saapuu jälleen leijona kohta, ja saa lopun surkean vuonat: noinp' on Odysseus myös lopun surkean tuottava heille. Moisena josp' – oi korkea Zeus ja Apollo, Athene! – saapuis sankari, kuin Philomeleideen kera kerran Lesbos-saaren maall' asutulla hän painihin astui, tuon väkivoimin kaasi, ja riemusi kaikki Akhaijit, moisena jos kosijain nyt joukkoon itse hän astuis, ruttopa koituis surma ja katkerat häät heti heille. Vaan mitä pyydät multa ja tiedustat, minä kaiken kerron, en kiertele, siit' en poikkea pois, mik' on totta. Mulle mit' ilmaissut todentietäjä on meren äijä, sult' en peitä, en pois jätä rahtuakaan minä siitä.

Lähdön Egyptist' estivät mult' yhä vain ikivallat, vaikk' ikävöin, isot näät oli jääneet suostutus-uhrit. Tarvis on tarkoin ain' ikivaltain tahtoa noutaa. Muuan saaripa on meren aavall' aaltoavalla, eessä Egyptin maan, Pharos on nimiänsä se: siit' on [356-384] matka se manterehen, mink' ehtii laitava laiva päivään, kun perämyötäinen sitä viuhuva viepi. Oiva sen valkama on, jost' ui tasakaarevat laivat taas ulapalle, kun myötä on raikkaat veet varaeltu. Kaks oli kymment' oltu jo päivää siell', ikivaltain viivyttäiss' yhä, maast' ei poiskäsin kääntynyt tuuli, laivoja saattelemaan yli aaltoavain meren aavain. Loppunut meilt' eväs ois sekä miesten voimakin, ellei auttanut armahtain mua muuan kuoloton oisi, Eidothea, isä jonk' on vanhus veen ani-vahva, Proteus; kohtani koski jo mieleen tuon meren-immen. Mulle hän näyttihe, kun murehissani kiertelin yksin; kulkivat kumppalit näät kalanpyynniss' ympäri saaren koukero-ongillaan; kova nälkäpä suolia nälvi. Hän mua astui kohti ja lausui näin, sanan virkkoi:

'Miks olet, vieras noin ylen veltto ja neuvoton, vaiko viipyä mielesi lieneekin, huvi kärsiä vaivaa? Kuink' olet kauan täällä jo ollut, etk' ole vielä keksinyt pääsyä pois, ja jo uupuu miestesi uljuus!

Noin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin: 'Ken jumalattarist' olletkin, sanon seikkani sulle. Enp' omin ehdoin viivy, mut käskyjä kuolematonten kaiketi rikkonut lien, koti joitten on korkea taivas. Vaan sano mulle jo, – näät jumalathan tietävät kaiken, tänne ken kahlehtii minut kuoloton, matkani estää, myös, miten tietäisin kotitien meren aavoja mennä.

Lausuin noin, heti taas jumal-immyt vastasi sorja: 'Sulle sen selvälleen sanon, vieras. Tääll' useasti käy meren vanhus tuo todentietäjä, äijä Egyptin, [385-413] Proteus, kuolematon rotujansa, Poseidonin ylhän palvelijoita ja kaikk' ulapoitten tunteva pohjat; hän minun taattoni on, sepä, tietävät, synty on mulla. Jos hänet valtoihis ovelasti sa vangita voisit, neuvois totta hän tien, välit ilmoittaisi ja kuinka sun kotimatka on kulkeminen meren aavoja mennen; kertovi myös, jos kuulla sa tahtonet, korkeasynty, linnoillas mitä sattunut lie, hyvät tai kovat onnet, pitkän, vaikean tien kun vaaroja kaukana kestit.'

Noin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin: 'Miettiös itse sa juoni mun vangita tuo jumal-vanhus, ensiks ettei hän mua nää sekä väistyä arvaa; valtoihinsapa ei hevin ihminen saa jumaloita.'

Lausuin noin; heti taas jumal-immyt vastasi sorja: 'Vieras, sulle ma sen sanon selvälleen. Kuvull' ilmain konsa on Helios korkeinnaan, meren aaltojen alta vetten vanhus tuo, todentietäjä, nousevi silloin, tummaan piiloutuin kareläikkyyn, läntisen tuomaan; nousevi maalle ja nukkumahan käy onkaloluolaan, keskeen hylkehien; suku tuo merentyttären sorjan harmaalt' ui ulapalta ja rantaan sullouneena nukkuvi hengittäin monisyöverisen meren-aavan tuoksua raakaa. Sinne ma vien sinut koin kohotessa, piilotan joukkoon. Tuo kera kolme sa miest', ota parhaat myötäsi, miehiä sulla mit' on lujateljojen laivain. Kaikki ma kerron tuon meren äijän viekkahat temput. Ensin tarkastaa hän siinä ja laskevi hylkeet, vaan kun on katsonut kaikki ja sormin laskenut tarkoin, maata hän keskeen käy kuin lammasparvehen paimen. [414-442] Vaan heti kohta, kun on unen helmaan uupunut ukko, päälle te viskaukaa, väki kootkaa kaikki ja voima, älkää päästäkö, kuinka jos riuhtookin paetakseen. Muiksi hän muuttautuu; mitä kulkee maassa ja liikkuu, kaikkena pois, veden läikkynä kuin tulen leimuna, pyrkii. Kiinni te tarraukaa sitä tiukempaan kovin kourin. Mutta kun itse hän käy kysymään sekä haastelemaankin taas omin hahmoin, moisena kuin hänen nukkuvan näitte, pois väkivalta sa heitä ja vanhus laskeos irti. Valtias, hältä nyt vain kysy, ken sua kuoloton vainoo, kuinkapa kulkisit myös kotitien meren aavoja mennen.'

Virkkoi noin sekä taas meren aaltojen alle jo painui. Vaan minä rantaan riensin, kuss' oli veettynä laivat valkaman hietikkoon, kovin myllerrettynä mieli. Mutta kun laivain luo, meren ääreen tuonne ma saavuin, atria laitettiin, yö ehti jo ambrosiainen; sinnepä yövyttiin meren ääreen tyrskyäväisen. Mutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos, äärt' avoväyläisen meren astellen jumaloihin runsain turvauduin rukouksin; miestäpä kolme vein kera, kelvokkaimmat jotk' oli toimehen kaikkeen.

Veen kave tuo, jok' ol' laskeunut meren laajahan helmaan, noutanut aaltojen alt' oli hylkeennahkoja neljä; vast' oli nyljetyt nuo; isän aikoi niillä hän pettää. Siell' oli kaivanut hän tilat hiekkaan meille ja istui varroten; häntä me nyt lähenimme, ja hän pani meidät maahan vierekkäin, nahan kietoi ympäri kunkin. Kauhea ollut siin' olo ois, kamalastipa meitä hylkehien merenruokkimien haju hirveä viilsi; – [443-471] ken kera mielisikään merehisten hirmujen maata? Mutt' avun itsepä meille hän antoi, soi tehoturvan, kullekin sieraimiin pani ambrosiaa, ihanasti tuoksuavaa, joka torjui pois meren hirmujen löyhkän. Kaiken aamua siinä me maattiin malttavin mielin; maihin hylkeet ui, tuli taajana kiehuvin parvin, hiekkaan laskihe vierekkäin, meren tyrskyjen ääreen. Vihdoin veestä jo nous sydänpäiväll' äijä ja hylkeet pyylevät katseli kierrellen, luki kaikki ne tarkkaan, meidät ensimmäisinä, eik' epäellä hän tiennyt lainkaan väijyntää; jopa nukkumahan kävi itse. Vaan mepä syöksyttiin syliks äijään nyt kovin huudoin, mutt' ei unhoksiss' ukolt' olleet viekkahat eljet: leijona hahmoltaan hän ol' ensin tuuheaharja, sitten käärme ja pantteri taas sekä kauhea karju, viimein kuin vesi vierivä, puu myös korkealatva; heltiämättä me vain pitelimme ja vankkumatonna. Mutta kun viimein äijä jo kyllästyi kujeviekas, multa jo hän kävi näin kysymään sekä haastelemaankin:

'Ken sua, Atreun poika, on neuvonut kuoloton, valtaas vasten mieltäni kun minut väijyen sait? Mitä tahdot?'

Noin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin: 'Tiedäthän sinä, vanhus – noin muka miks uteletkin? – kuink' olen kauan täällä jo viipynyt, enk' ole vielä keksinyt pääsyä pois, ja jo rintani rohkeus uupuu. Vaan sano mulle jo – näät jumalathan tietävät kaiken – tänne ken kahlitsee minut kuoloton, matkani estää, myös miten tietäisin kotitien meren aavoja mennä.'

Virkoin noin, vaan hän heti vastasi mulle ja lausui: [472-500] 'Palvehin oivin sun piti Zeus sekä muut ikivallat ennen lähtöäs suostuttaa, kotimaahasi suoraan kiitävin laivoin päästäkses sinimerta jo mennen. Ei suo rakkahias sun kohtalo nähdä ja oivaan saapua kartanohos sekä syntymämaahasi ennen, kuin taas taivassynnyn Egyptin virran on ääriin kääntynyt tiesi ja siell' isot palveikseen satauhrit sult' ikivallat saa, koto joitten on korkea taivas. Sallivat silloin vasta he matkan sulle, jot' aiot.'

Noin hän virkkoi, vaan sydän mult' oli murtua huoleen kun minun jälleen käski hän taa meren siintävän mennä matkan vaaraisan sekä pitkän, maahan Egyptin. Mutta ma sittenkin näin vastasin hälle ja lausuin:

'Vanhus, kaikk' ihan tarkalleen minä teen, mitä käsket. Mutta sa nyt sano mulle jo tuo, tosi vilpitön virka: pääsikö laivoineen hyvin jälleen kaikki Akhaijit, Troiaan jääneet, kun kera Nestorin pois minä riensin, vai kukaties joku laivallaan lie suistunut surmaan tai syliss' ystävien sodan laattua heittänyt hengen?'

Virkoin noin, vaan hän heti vastasi mulle ja lausui: 'Miks uteletkin noita? Sun niit' ei, Atreun poika, hyödytä tietää, ei tuta, minkä mä tietänen, etkä kauan kyyneletönnä sä lie, kun kaikk' olet kuullut. Niin, moni kaatui heistä, ja myöskin jäi moni henkiin; kaksipa vain päämiestä Akhaijein vaskehenvyöttyin surman sai kotitiellä; mut itsehän näit sodan kaiken. Viel' eloss' yksi on, vaan hän jäi meren aukean saareen. Aias taas tuhon sai kera laivain varteva-airoin. Gyrain kallioiuotoihin hänet jyrkkihin ensin [501-529] iski Poseidon, vaan merest' auttoi pois toki miehen. Ois tuhon välttänyt hän, viha vaikk' oli noussut Athenen, ellei kerskunut ois suin herjaisin, vähämieli, veen kurimuksist' ett' ikivaltain nous avutt' itse. Kuuli Poseidon tuon hänen suuren kerskumisensa; hankoon tarttui kohta hän kourillaan väkevillä, Gyrain kalliohon löi sillä, sen kahtia iski. Jäi osa paikoilleen, taas ankara lohkare vyöryi aaltoihin, uhitellen joll' oli istunut Aias, kuohuisaan hänet vei meren mittaamattoman kuiluun. Sinne hän hukkui, surmakseen veden suolavan juoden. Kuoleman-impiä vältti sun veljesi, kartteli kauan laitavin laivoineen, soi suojan mahtava Here. Vaan liki konsa jo ehti Maleian nientä hän jyrkkää, riehuva myrskypä myllertäin kalamerta jo nousi, huoltaan huokaavan Agamemnonin kanteli kauas, äärimpään maan kärkeen, miss' eli aimo Thyestes aikoinaan, vaan nyt Aigisthos, poika Thyesteen. Mutta kun sieltäkin onnekkaat kotitien oli enteet, tuulen taivahiset kun käänsi ja toi kotirantaan, riemuin taattojen maalle hän astui taas, sylitellen suuteli rantaa sen; hänen silmistään monet kuumat kyynelet vieri, kun taas oman maan näki armahin auvoin. Vaan hänet tornistaan näki vartia, jonk' oli pannut viekas Aigisthos ja talenttia kaks oli kultaa tarjonnut, jos kaiken vuott' yhä vaanisi, jottei yllättäis tulo, vaan hän saapujan torjua tietäis. Valtiahalle hän vei sanan linnaan, juoksi ja joutui. Kohtapa Aigisthos oli juonen miettinyt viekkaan: [530-558] katsoi miehistään kakskymment' uskaliainta, väijyksiin pani, vaan pidot linnaan käski hän laittaa. Niin kera vaunujen, valjakkoin Agamemnonin noutoon lähti jo, kansojen pään, pahat mielessään oli aikeet. Turmaa arvaamattoman toi talohonsa ja tappoi, kuin härän seimelleen löi hengeti atriapöytään. Ainoakaan Agamemnonin mies ei henkihin jäänyt, ei Aigisthonkaan, saliss' urhot kaikki ne kaatui.'

Noin hän virkkoi, vaan sydän mult oli murtua huoleen, itkien hiekall' istuin, enk' elon ilmoja nähdä mielinyt kauemmin, en kasvoja loistavan päivän. Mutta kun itkenyt kyllin siin' olin, kierien maassa, virkkoi vihdoin noin todentietäjä tuo meren äijä:

'Noin älä, Atreun poika, sa ilman loppua itke! Emmepä siitä me hyödy; sa vain koe miettiä joutuin, kuinka sa pääsisit taas sulo-syntymämaahasi. Siellä viel' eloss' ehkä sa saavutat tuon, tai on jo Orestes ehtinyt kostaen eeltä, ja niin näet ehkä sa peijaat.'

Virkkoi mulle hän noin, ja jo virkistyi sydän, elpyi rintaan miehevä mieli, jos murtelikin mure raskas; näin sanat siivekkäät minä vastasin hälle ja lausuin:

'Noista jo tiedon sain, nyt kolmannesta sa kerro, vielä jok' on eloss' ehkä, mut jäi meren aukean saareen, tai jo on kuollut, tuon surun allakin kuulla ma soisin.

Virkoin noin, vaan hän heti vastasi mulle ja lausui: 'Laerteen pojan näin, jonk' on Ithake koti kuulu, saarell' itkevän viljat veet; kave ylhä Kalypso hänt' asumuksessaan yhä viivyttää väkiseltä. Mahdoton matkata pois hänen sielt' on syntymämaalleen, [559-587] airokkaitapa häll' ei laivoja, ei tovereita näät ole saatokseen meren aavoja selkiä mennä. – Ei hepokuuluss' Argos-maass' ole sallima säännyt kuoloa kohdalles, Zeun-heimoinen Menelaos, ääriin maan ikivallat vie sinut Elysionin kentäll' ain' asumaan; Rhadamanthys on vaaleva siellä, siell' elo ihmisien kevyt, huoleton vienona vierii; siell' ei lunt' ole, ei sadevirtoja, ei viluviimaa, ainian henkäilee, hymisee vain läntinen leyhyin, laittama Okeanon sulovilveeks siell'-asujoille: – sillä sun puolisos on Helene, vävy Zeun sinä itse.'

Virkkoi noin sekä taas meren aaltojen alle jo painui. Mutta ma laivain luo kera kumppanien jumalaisten sieltä jo riensin taas, kovin myllerrettynä mieli. Vaan liki laivoja kun meren ääreen tuonne ma ehdin, atria laitettiin, yö ehti jo ambrosiainen; sinnepä yhdess' yövyttiin meren tyrskyjen ääreen. Mutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos, ensin laskettiin heti laivat veen pyhän aaltoon, mastot nostettiin sekä purjeet haaksihin oiviin; miehet myös kera nousi ja teljoilleen rivitysten istui; aaltohon airot löi, veden velloen vaahtoon. Taas pian taivassynnyn Egyptin virran ol' ääriin laivani tulleet, siell' isot uhrasin suostutus-uhrit. Vaan lepytettyä noin jumalain vihat kuolematonten, kummun ainahiseksi ma loin Agamemnonin muistoks. Sitten suoriuduin kotitielle, ja soi ikivallat tuulen suotuisan, pian toi sulo-syntymämaahan. – Mutta nyt viipyös täällä mun kattoni alla sa päivää [588-616] yksi- ja kaksikintoista, ma sitten taas sinut laitan luotani säädykkäästi ja lahjat loistavat annan, vaunut välkkyvät sulle ma suon kera juoksijan kolmen, maljan sorjan myös, jost' uhreja taivahisille voit, mua muistaen, vuodattaa elonaikasi kaiken."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Kauan äl', Atreun poika, sa täällä mun viipyä käske. Kyllä sun luonasi vuodenkin toki mielisin olla, en kotimaahan, en vanhempain tykö täält' ikävöisi; sill' ylen suur' oli riemuni, kun sua kuuntelin, mutta kaiketi vartoelee levotonna jo kumppanit, jotka jäi pyhän Pylon kaupunkiin, – ja sa viipyä käsket. Mutta jos antanet mulle sa lahjan, suo koru muu vain; ei hevosist' ole maall' Ithaken, pidä itse ne täällä vain valioinasi; vallitset lakeutta sa laajaa, maat apilaiset on, maittehiset, saraluhdat on sankat, versoo myös nisu, vehnä ja tähkävä, valkea ohra. Laajoja eip' ajoteit', ei niittyjä meill' Ithakessa, vuohia kasvattaa se, mut armaamp' on hepomaita. Rattain kulkematon, karunurminen on joka saari veen syliss' aavan siell', Ithake yli kaikkien muitten."

Virkkoi noin; hymysuin sotaärjyinen Menelaos, poskea Telemakhon hyväellen, näin sanan lausui:

"Sen sanas ilmaisee: et, poikani, vert' ole halpaa! Niinpä ma vaihdan muiksi ne lahjat, on helppo se mulle. Kalleuksista, mit' on mun kattoni alla, ma annan sen, joka kaikkein arvokkain on niistä ja kaunein, annan sulle ma taidokkaan sepontyön, sekomaljan; täyshopeainen on malja ja kullast' ääri ja reunus, [617-643] itse Hephaiston työtä, ja Phaidimos aimopa antoi mulle sen, valtias Sidonian, kotitielläni kerran kun piti vierahanaan mua; sen nyt sulle ma annan."

Noinpa he toinen toiselleen nyt haasteli siinä. Mutta jo valtiahan jumalaisen luo tuli vieraat, lampaat tuomisinaan sekä voimaa-antava viini, vaimot kaunishuntuiset kera leipiä laittoi; saapunehill' oli nyt saliss' ahkera atriapuuha.

Vaan pihamaalla Odysseun taas tasatanterisella viskeli temmeltäin kosijoitten korskea joukko, niinkuni ainakin, peistä ja diskos-kiekkoa. Istui ääress' Antinoos sekä Eurymakhos jumalsorja, sulhoist' uljaimmat, koko joukon johtajat aimot. Astui noitten luo Phronios-uron poika Noemon, tieteli Antinoolta ja haastoi hälle ja lausui:

"Tiettykö, Antinoos, lie Telemakhon tulo lainkaan vai ei, matkan määränä joll' oli hietava Pylos? Laivani sai hän näät, ja nyt itseni lähteä täytyis: kakstoist' Elis-maass' avotanterisessa on tammaa mulla ja muulinvarsat niit' imemässä on vankat, viel' ihan villit; niistä mun ois kesytettävä yksi."

Virkkoi noin, ja he hämmästyi, hänen ei näet luulleet Pylos-maahan matkanneen, vaan jonnekin menneen lammaslaumojen tai sikopaimenen luo ketomaille. Vastasi Antinoos, Eupeitheen poika, jo tuohon:

"Virkkaos vilpitön nyt tosi, konsa hän lähti ja keitä saattona häll' Ithaken oli miehiä, vai omat orjat [644-672] vainko ja palkatut palvelijat? Hyvin hältä se syntyis! Peittelemättä sa myös sano mulle se, että mä tiedän: veikö hän suomattas omin valloin laivasi tumman, vaiko sa annoit itse, kun pyys sulavalla hän suulla?"

Hälle Noemon taas, Phronios-uron aaluva, lausui: "Itse ma annoin sen; mitä muut ois saattanut tehdä, mies noin ylhäinen kun, mielessään mure raskas, pyytävi kerran? Vaikea ois toki vastata kieltäin. Saatokseen, mitä maan valioimpia meidän on jälkeen, täältä hän sai; kera ohjaajaks, sen näin, meni laivaan Mentor tai joku taivahinen, sama joll' oli hahmo. Mutta on kumma se: eilen näin jalon Mentorin varhain täällä, ja Pylos-maahan hän toki seurasi silloin."

Virkkoi noin sekä lähti jo sielt' isänkartanohonsa. Noitten kummankin kovin nous sydän korskea kuohuun. Piiriin muut kosijatpa nyt istui, taukosi kilvat. Haastoi Antinoos, Eupeitheen aaluva, heille tuimana, mielen synkenneen viha kuohuva täytti, silmät liekkejä tuiskivat kuin tuli leimuavainen:

"Voi, mikä julkeus, mink' on Telemakhos teon tehnyt, lähtenyt retkelleen, johon ei hänen pystyvän luultu! Uskaltaa näin mont' omin päin uhitella se piltti, laivan hankkivi, lähtevi, vie kera maan valioimmat! Tuottaa vastakin meille hän turmaa; vaan väen ennen Zeus hält' ottakohon, kuin miehuuteensa hän ehtii! Suokaa nopsa te nyt kakskymmenmiehinen laiva, jotta ma käyn Ithaken sekä vuorekkaan Samos-saaren salmeen väijyksiin, hänen varron poispalaustaan; niin lopun surkean saavat nuo isänetsimä-retket." [673-700] Noin hän virkki, ja suosiotaan muut huusivat kaikki, nousivat, astuen kartanohon taas kuulun Odysseun.

Vaan tuhotuumat nuo tuta sai pian Penelopeia, hankkeet mielessään kosijoitten hautomat; viestin airut saatti Medon, joka sattunut taa oli muurin kuuntelemaan, kun noin piti neuvoa nuo pihamaalla. Rientäen hän sanan toi, tuli suojiin Penelopeian. Tieteli valtiatar heti, kun ovess' airuen keksi:

"Airut, viesti mi korskeilt' on kosijoilta nyt sulla? Laatako toimistaan heti neitojen, oivan Odysseun kartanon palvelijain, sekä valmistaa pidot heille? Kunp' ei kuunaan ois kosimaan tähän koolle he tulleet, tai kunp' atrian viimeisen nyt söisivät täällä! Haaskaajat tavaramme te, ahmijat kaikk' alituiset mielevän Telemakhon osan, onnen, ettekö koskaan lapsina ollessanne te vanhempain muka kuulleet kertovan, millainen oli heille Odysseus aina? Konsaan kohdellut sanall' ei, ei työll' alamaista väärin, kuin väkivoipain on tapa valtiahitten: toisia vainoavat, taas toisia suosivat liioin; hältäpä loukkaust' ainoakaan ei kärsinyt kuunaan; vaan nyt on nähty, mi mieli ja myös meno julkea teill' on, eik' ole kiitos hurskaan, ei hyvän palkkana koskaan!"

Tuohon taaspa Medon näin vastasi mieleväneuvo: "Kunpa se, valtiatar, pahin ois paha vain! Tihutyötä paljoa suurempaa sekä julmempaa he nyt aikoo, sulhot nuo; Kronossynty sen älköön täyttyä suoko! Aikovat Telemakhon kotitiellä he viiltävin vaskin [701-729] surmata; taattoa tietelemään näet lähti hän kauas, maa Lakedaimonin missä on kuulu ja myös pyhä Pylos."

Virkki, ja raukesi rinta ja polvet Penelopeian, mykkänä seisoi hän, sanatonna, ja kyynelin silmät täyttyi, salpautui puhe hältä ja sointuva ääni. Vihdoin pääsi hän ääneen taas, sanan laati ja lausui:

"Miks, oi airut, lähti mun poikani? Pakko mi nousta pursiin häll' oli nopsiin, jotk' yli aavojen vetten juosten on kuin hevot, kuin meriorhit ohjata miesten? Jottako ees nimen vertaa ei jäis muistona jälkeen?"

Tuohon taaspa Medon näin vastasi mieleväneuvo: "Neuvoi niin jumal' ehkä, en tiedä, jos ei omin ehdoin lähtenyt tietelemään hän, matkan määränä Pylos, taattoa, saapuva oisko jo vai mikä vei tuho viimein."

Virkkaen noin taas lähti jo kautta Odysseun suojain. Vankina valtiatar oli rintaa-raastavan tuskan, istua saattanut ei, moni vaikk' oli tarjona istuin, vaipui kynnykselle hän kammion tuon ani-kauniin vihlovin voihkaisuin. Talon palveluneitojen parvi, nuoret, vanhatkin, luo vaikertain heti riensi. Heillepä nyyhkyttäin näin virkkoi Penelopeia:

"Syntynyt, kasvanut naist' ei kanssani, ystävät kullat, jolle Olympon Zeus murett' antoi niinkuni mulle. Ensin mieheni kohtalo vei jalon, leijonamielen, joll' avut uljaimmat urohiss' oli Danaolaisten, jonk' uromainett' on koko Argos täynnä ja Hellas; poikani armaan pois kotoaan nyt vei meren myrskyt maineetonna, ja lähdöst' en minä tietänyt lainkaan. Julmurit, yhdenkään mua vuoteest' ei havauttaa [730-758] johtunut mieleen, vaikka se teill' oli tietona kyllä, laivaan tummaan konsa hän astui, kaarevalaitaan! Moista jos oisin arvannut hänen aikovan matkaa, jäänyt tänne hän ois, miten lähteä mielikin, taikka myös kotisuojat jättäissään mun kuoloni nähnyt. Juostava kutsumahan Dolios nyt vanha on jonkun, palvelumieheni tuo, isän antama myötäni tänne, tarhani hoitaja myös monipuisen, jotta hän rientäis Laerteen tykö, kaikki jo kertois, istuen viereen; neuvopa häll' ehk' ois joku mielessään, valitusta kaiken kansan kuulla hän kantais, että on hanke pois suku juurittaa hänen ynnä Odysseun oivan."

Eurykleiapa, hoitajatar, näin vastasi armas: "Tappavin vaskin nyt minut surmaa, lapseni, tai suo, ett' elän luonasi, vaan toden tunnustan minä sulle. Kaikki ma tiesin, multa hän sai, mitä pyys, eväsmuonaa, myös suloviiniä, vaan valan ankaran vaati hän, etten ennen kertoa sais, kuin kahdestoista on päivä, häntä jos itse et kaipaa tai ole lähtöä kuullut, ett' ihanaiset kasvot sult' ei itkuhun riutuis. Mutta sa kylpeös nyt, pue puhtaat yllesi vaatteet, käy yliskammiohon kera saattajanaistesi, turvaks itse Athenea, Zeun tytärt', aigiinkantajan, pyydä, surman suustakin tuo toki voi hänet ainian auttaa. Huolt' älä huoliin vanhuksen lisäks saattele; viel' ei niin ikivaltain auvoisain vihan alla, ma luulen, kaikk' Arkeision lie suku, vaan joku säilyvi linnan korkean valtiahaksi ja väljäin vainiomaitten."

Virkkoi noin, surun viihti jo hältä ja haikean itkun. [759-786] Kylpihe valtiatar, pesupuhtoiset puki ylleen, nous yliskammiohon kera saattajanaisien, vakkaan ohria kaasi ja toi pyhän uhrin, Athenea palvoi:

"Voimin voittamaton tytär aigiinkantajan ylhän, palveiks sulle jos linnassaan monineuvo Odysseus uhrasi milloinkaan härän, oinaan uhkeat reidet, niin sitä muistaos nyt sekä suojele poikani armas, kauas torju jo tuo kosijoitten korskien konnuus!"

Noin rukoellen pyysi, ja pyynnön kuuli Athene. Vaan jopa miessalin varjoisan melu sulhojen täytti; noin moni virkkoi noista jo nuorist' yltiöpäistä:

"Varmaan valtiatar monen mielimä häitä paraikaa hankkivi meille ja poikaans' ei tuhon vartovan arvaa."

Noin hoki nuo, hepä ei näet tienneet, kuink' oli seikat. Mutta nyt Antinoos sanan lausui heille ja haastoi:

"Vaiti jo, turmahiset, joka ainoa! Pois puhe moinen uskalias, hänen korvilleen pian vielä se ehtii! Kumppanit, toimeen vain ihan ääneti, tuuma se täyttää rohjetkaamme, mi tääll' oli meidän kaikkien mieleen!"

Virkki ja kumppaniaan kakskymment' uskaliainta otti, ja laivan luo merinopsan riensi he rantaan. Ensin kiskoivat he nyt laivan veen syvän aaltoon, maston kantoivat sekä purjeen tummahan laivaan, hihnoihin lujanahkaisiin jopa kytkivät airot, saattivat kuntoon kaikki ja nostivat valkean purjeen. Vaan asehetpa jo toi ylimieliset palvelumiehet. Laivan köyttivät nyt maan rintaan, maissapa itse atrian söivät siin' odotellen yötä he tummaa.

[787-815] Vaipunut vuoteeseen yliskammion, maistamatonna ruokaa, juomaakin, oli mielevä Penelopeia tuskissaan, tuho tuon pojan uljaan välttyvä oisko, vai joko surmaan suistavat ois hänet korskeat sulhot. Kuin jalopeuran on mieli, kun sankan pyytäjäparven saartoon viekkaaseen peto jää, sitä kourivi pelko, niinp' oli myös hänen, vaan uni joutui vieno jo viimein; raukesi uinujan pää, jäsenetkin herposi heljät.

Muistipa seikan muun nyt päilyväsilmä Athene, koht' unihaamun loi; näkö naisen sill' oli, kuin ois ilminen Iphthime, jalon Ikarion tytär, ollut, puoliso Eumelon, koti jonka Pherai oli kuulu. Tuonpa hän laittoi nyt jumalaisen Odysseun linnaan, jotta hän viihdyttäis kovin itkevän Penelopeian, tyrskehen tyynnyttäis sekä vaimentais valituksen. Liukui kammiohon ovihihnan tiest' unihaamu, ilmestyin pääpohjiin näin sanan laati ja lausui:

"Siis nukut, Penelopeia, sa murheen murtamin mielin? Auvoss' ain-eläväin ikivaltain eip' ole tahto itkusi, tuskasi tuo, näet poikas on saapuva jälleen, sill' ei eess' ole taivaisten hän rikkoja rietas."

Vastasi virkkaen näin taas mielevä Penelopeia, unten portill' uinuissaan, unen viemänä vienon:

"Sisko, mi tuo sinut tänne? Et koskaan juur' ole muulloin käynyt; on kartano, kuss' asut, niin ylen kaukana meiltä. Käskisit unhottaa minun itkuni, tuskani runsaan, mulla mi myllertää sydämessä ja raastavi rintaa. Ensin mieheni kohtalo vei, jalon, leijonamielen, joll' avut uljaimmat urohiss' oli Danaolaisten, [816-843] jonk' uromainett' on koko Argos täynnä ja Hellas. Poikani armas nyt meren taa meni laitavin laivoin, viel' ylen nuori, jos taisto on tarpeen tai pito neuvon. Niin en miestänikään sure, kuin suren häntä ja itken; mielt' yhä ahdistaa, vavisuttaa, että hän vaaraan joutuva maassa on, jonne hän matkasi, tai merell' ehkä; näät vihamiehiä väijyksiin on lähtenyt monta, tappaakseen hänet, ennenkuin kotimaille hän ehtii."

Hällepä vastaten näin utuhimmeä haasteli haamu: "Huolesi pois, älä noin poves säikkyä anna! On hällä moinen saattajatar, jota toivois ihmiset muutkin turvana seuraamaan, sill' auttaa voipi hän aina, itse on Pallas Athene, jok' armahtaa sinun tuskaas; hänpä nyt tään sanan saatantaan minut luoksesi laittoi."

Vastasi virkkaen näin taas mielevä Penelopeia: "Siis jumal' itse jos liet, jos sait jumal-entehen kuulla, puoliso-rukkani myös polokohtalo oi puhu, kerro, viel' eloss' onko ja valkeuteen saa katsoa päivän, vai joko vainaja lie sekä vaipunut maille jo Hadeen?"

Hällepä vastaten näin utuhimmeä haasteli haamu: "En hänest' ilmoittaa minä tarkkoja tiedä, en tunne, vainaja vai eloss' onko, ja turhia ei tule haastaa."

Virkki ja liukui pois liki uksen pielt', ohi salvan, ilman tuulihin entäin. Vaan heräs uinaelusta tuo tytär Ikarion, sydämessään siit' ilon tunsi, ett' uni-ilmestys näin näyttihe yön pimeässä.

Kiitivät kihlaajat latuansa jo lainehikasta, miettien mielessään tuhosurmaa Telemakholle. [844-847] Vuorinen saaripa on, meren laajaa salmea missä vastakkain Ithake sekä kalliokas Samos äärtää, Asteris, ei iso koolta; se laivoja valkamin kaksin suojaa; vartoen väijyksiin kävi sinne Akhaijit.

VIIDES LAULU.

KALYPSON LUOLA. ODYSSEUN LAUTTA.

Korkean Tithonon kupeheltapa nousi jo Eos, rientäen valkeudeks ikivaltain, ihmisienkin. Saapui taivahiset kokoukseen, keskehen istui Zeus jylypilvinen, joll' ylin heistä on valta ja voima. Mieleen heille Odysseun toi polon suuren Athene, murheell' aatteli häntä, jot' ei kave laskenut luotaan:

"Zeus isä, ainian-auvokkaat myös muut ikivallat! Älköön milloinkaan hyvä, lempeä, laupias olko valtikan kantaja ruhtinas tai jalo, oikeamieli, [10-38] vaan tyly, ankara aina ja innokas ilkiötöihin, kosk' ypö-yht' ei muistelijaa jumalaisen Odysseun niiss' ole, joita hän kaitsi ja kohteli kuin isä hellä. Hänt' yhä luonaan, saarellaan kave ylhä Kalypso viivyttää väkiselt', ison huolen all' ikävöivää. Mahdoton matkata pois hänen sielt' on syntymämaalleen; airokkaitapa häll' ei laivoja, ei tovereita näät ole saatokseen, meren aavoja selkiä mennä. Hältäpä aikovat nyt pojan armaan, tuon tulotiellä, surmata; taattoa tietelemään näet lähti hän kauas, maa Lakedaimonin missä on kuulu ja myös pyhä Pylos."

Vastasi pilviennostaja Zeus näin hälle ja lausui: "Lapseni, voi, mikä nyt sana kirposi kielesi päältä? Etköpä neuvoa tuota sa itse jo miettinyt, että kostaen saapuva kohta nyt ois kotihinsa Odysseus? Turvana Telemakhon ole myötä – sa voit avun antaa – vauriotonna hän ett' ois saapuva syntymämaalleen, tyhjiin raukeis myös kosijoitten väijymäretki."

Virkki ja Hermeen näin, pojan rakkaan, käänsihe puoleen: "Hermes, ain' olit ennenkin sananviejäni, vie siis viestini järkkymätön, – kave suortuvakauno sen kuulkoon, – mailleen että jo pääsemähän sotiaimo Odysseus säätty on, auttelematt' ikivaltain, ihmisienkin; lautallaan tukevalla hän saapuva on kovat kestäin viljavahan Skheriaan, kun on kahdeskymmenes päivä, Phaiakilaisten luo, likiheimoisten jumaloille. Kuin jumalalle he suo sydämestään arvoa hälle, saattavat laivall' armaaseen hänet syntymämaahan, vaskea, kultaa hälle ja vaatteit' antavat lahjaks; [39-67] eipä Odysseus Troiast' ois niin paljoa tuonut, kaikkine saaliineen jos saapunut ois tuhot välttäin. Noin hänen sallima suo omat rakkaat nähdä ja ylhään astua kartanohonsa ja kaivattuun kotimaahan."

Kuuli ja valmis koht' oli airut, tappaja Argon; jalkoihin heti kultaiset, kulumattomat, kauniit anturat solmisi, joill' yli laajan maan, yli merten ilman leyhkänä liihottain kevyesti hän kiitää; koppoi sauvan, joll' unin umpeen loihtivi silmät, toiset taas unest' elvyttää, miten hällä on mieli. Tuon käsin koppoen lensi nyt Argontappaja aimo, lens yli Pierian, yläilmoist' aaltoja kohti laskihe, liidellen liki kuohuja, niinkuni lokki pyydystellessään meren aavall' aaltoavalla hyökyyn suolaiseen yhä kastaa siipeä, sulkaa: liiteli Hermes noin yli kuohujen loppumatonten. Mutta kun vihdoin kaukaiseen oli saapunut saareen, maihin purppuranpuuntoisen meren päältä jo nousi, astui tiet' ison luolan luo, kave kuss' eli armas, suortuvakauno Kalypso; siell' oli tuo kotosalla. Loimusi valkea suun, ja liedelt' ympäri saarta pilkotun setrin kantautui sulotuoksu ja thuian. Kangast' itsepä helskyttäin kave sointuvin äänin lauloi, kultainen käsiss' ees-taas sukkula soljui. Varjoten luolan viert' oli vehmas versonut metsä, tuoksuvat kypressit, lepät, lehtevät poppelit kasvoi. Lintujen liitäväsiipisien pesät puiss' oli noissa, pöllöjen, haukkojen, myös merikorppien koikkuvakielten, rannan raukujien, merest' etsivien elatustaan. [68-96] Viinipä versoi suikertain suull' onkaloluolan uhkein köynnöksin, täpö-täytenä terttuja hohtain. Kirkkaat kumpusivat vesilähteet, niit' oli neljä vierekkäin, kukin suunnalleen solinalla ne juoksi. Hempeä nurmipa maass' oli, orvokit, selleriruohot kukkivat. Kummissaan sai saapuja kuolematonkin katsoa tuot' ihanuutta ja tuntea riemua rinnan. Katseli hämmästyin sitä airut, tappaja Argon. Mutta kun kaikkea siin' oli mielessään ihaellut, luolaan aukeahan koht' astui. Vaan tulijanpa tunsi jo tuon heti nähdessään kave sorja Kalypso; sill' ei outoja toisilleen ole näät ikivallat, eip' edes kaukanakaan asuvaiset, muist' etähäiset. Mutt' ei luolass' ollut Odysseus urheamieli; niinkuni muulloinkin hän rannall' itkien istui, kyynelin, huokauksin sekä huolin raateli mieltään, katseli aavaa aaltoavaa, vedet poskia kastoi. Istuimelle jo Hermeen vei kave sorja Kalypso välkkyvän kaunoiselle ja tieteli hältä ja lausui:

"Hermes hohtavasauvainen, sano, miksikä saavut, vieraist' armahin, arvokkain? Käyt tääll' ylen harvoin! Virka, mi pyyntösi on, sen sulle ma teen halumielin, jos vain tehdä ma voin eik' olle se mahdoton mahtaa. Vaan käy suojemmas, sua jotta jo kestitä saankin!"

Virkkaen noin toi vieraalleen kave korkea pöytään ambrosiaa, sekomaljaan toi puna-nektarijuomaa. Söi nyt siinä ja joi halull' airut, tappaja Argon. Mutta kun atrian noin oli nauttinut siinä ja mieltään virkistyttänyt, kohta jo vastasi hän sekä lausui:

[97-125] "Miksikö saavun, tuo jumalattaren siis jumalalta mieli on kuulla, ja sen sanon suoraan, koska sa pyydät. Zeus minut laittoi tänne, se ei oma tahtoni ollut. Kest' ilo matkata suott' ois suunnaton, suolava aava? Kansavat kaupungit ovat kaukana, joiss' asujaimet palveet taivahisille ja uhkeat tuo satauhrit! Mutt' ei aigiinkantaja-Zeun voi tahtoa kiertää muu jumal' ainoakaan, ei heittää tottelematta. Luonas on, virkkaa hän, kovaonnisin urhoja noita, muureja Ilionin jotk' uhkasi ankarin taistoin yhdeksän sotavuotta ja vasta, kun kymmenes ehti, mursi ne maahan; vaan kotitiellä Athenea vastaan rikkoi nuo, ja hän sään pahan nosti ja ankarat aallot. Kaikkipa hukkuivat siin' uljaat kumppanit hältä, tänne sun luoksesi toi hänet yksin tuuli ja aallot. Zeus sinun käskee pois hänet laskea vitkaelutta. Eip' ole kaukana rakkaistaan uron kohtalo kuolla, vaan hänen heidät taas suo sallima nähdä ja ylhään saapua kartanohonsa ja kaivattuun kotimaahan."

Viestin kuuli ja tyrmistyi kave sorja Kalypso, näin sanat siivekkäät jopa vastasi hälle ja lausui:

"Hirveät taivahiset, katehemmat kaikkia muita, urhojen kanss' avioon jumal-impien ette te sallis käydä, jos itselleen ken on katsonut mielityn miehen. Noin, rusosormi kun Eos Orionin kanss' avioitui, karsas teill' oli mieli, te auvoss' ain' eläväiset, kunnes nuolellaan hänet Artemis Ortygiassa, neitsyt korkea, kaas, ota tuskaton hält' elon otti. Noinpa, kun noutaen kaipiotaan syliss' Iasionin [126-154] kolmeen kertaan kynnetyn maan kamarall' oli maannut Demeter hiussorja, se äkkiä Zeun tuli tietoon, sinkosi leimaus tuon salamoiva ja lemmityn tappoi. Niin vihan nosti nyt teissä, kun kuolollista ma lemmin. Vaan hänet itse ma autoin, kons' emäpuull' ajelehti yksin, hältä kun iskenyt Zeun salamoitseva leimaus kiitävän laivan ol' uppoamaan meren siintävän keskeen. Kaikkipa hukkuivat siin' uljaat kumppanit hältä, tänne mun luokseni toi hänet yksin tuuli ja aallot. Hellien hoivasin häntä ja vaalin; mieli ol' antaa mull' elo kuoloton hälle ja kuihtumaton ikinuoruus. Mutta kun aigiinkantaja-Zeun ei tahtoa kiertää voi jumal' ainoakaan, ei heittää tottelematta, mennä hän saa, kun Zeus niin kiihtää häntä ja käskee, mert' iki-aaltoavaa. Mut en auttele vaan minä matkaan. Airokkaitapa mull' ei laivoja, ei tovereita näät ole saatokseen, meren aavoja selkiä mennä. Alttiit neuvot suon toki, peitoss' en pidä lainkaan, vauriotonna hän ett' ois saapuva syntymämaalleen."

Hällepä vastasi näin taas airut, tappaja Argon: "Siis hänen lähteä salli ja pelkää Zeun vihan uhkaa, ettei käänny sun päähäsi vain sen hirveys sitten."

Virkkaen noin pois lähti jo Argontappaja aimo. Vaan uromielen Odysseun luo kave korkea astui, kohta kun kuullut Zeun oli käskyn. Tuoll' ikävissään rannall' istuvan keksi Odysseun; kyynelet hält' ei laanneet laisinkaan; elo armas karkkosi kaipuun tuskaan tuimelevaan, kun kauemmin kave hänt' ei kiehtonut. Yöpyi vain halutonna, kun niin oli pakko, [155-183] onkaloluolaan hän kera lempivän tuon jumal-immen, kalliorannall' istui taas ikävässä hän päivät, kyynelin, huokauksin sekä huolin raateli mieltään, katseli aavaa aaltoavaa, vedet poskia kastoi.

Luo kävi, lausui näin jumal-immyt tuo ihanainen:

"Heitä jo itkusi pois, polo ystävä, mieles äl' anna hukkua huoleen. Lähteä sun jo ma suon sekä sallin. Hirsiä vankkoja siis sinä kirvein kaada ja lautta laaja ja kantava laadi ja korkeat tee sivupartaat, jotta se veis sinut täält' yli siinteleväin merenselkäin. Vaan evähiksi ma ruokaa tuon, punaviiniä, vettä riittävän runsauden, jano jotta ja nälkäkin estyis, vaatteet verhoks suon sekä annan auttavan tuulen, syntymämaahasi jotta jo saavut vauriotonna, ilmojen päälliset tuon jos sallii vain ikivallat, jotk' ovat viisaammat, väkevämmätkin mua paljon."

Kuuli ja tyrmistyi jalo jaksaja, oiva Odysseus, näin sanat siivekkäät jopa vastasi hälle ja lausui:

"Muu sun on mielessäs, kave korkea, ei kotitieni, lautall' ankarat kun meren aavat, syöverit synkät vaatisit matkaamaan; lujakeulat, kiitävät laivat eip' yli uis, Zeun tuuli jos onnekas saattona oiskin. Lautan puulle en vaan minä vastoin mieltäsi astu, paitsi jos vannot, valtiatar, valan ankaran mulle, turmaa muut' ett' ei mua vastaan mielesi mieti."

Noin hän virkkoi, vaan hymysuin kave sorja Kalypso, poskia sormillaan sukoellen, vastasi jälleen:

"Voi, mikä viekas vekkuli ain' olet, täynn' oveluutta! Kas, mitä vastata keksitkään varovasti sa mulle. [184-212] Kuulkoon allani maa sekä päälläni korkea taivas, kuulkoon vyöryvä Styks – sepä vahvin näät sekä kauhein on vala vannoa auvoisain ikivaltojen kesken – turmaa muut' ett' ei sua vastaan mieleni mieti. Vain sitä mietin sulle, sit' aattelen, itse mit' oivint' arvata koittaisin, sama mulla jos ois avun tarvis. Oikeamielinen on näet mullakin tunto, ja rautaa ei ole rintani, vaan sydän lempeä, säälivä luotu."

Virkki ja riensi jo eelt' ihanainen tuo jumal-immyt joutuen; jäljess' aivan Odysseus seurasi häntä. Saapuivat, jumal-impi ja mies, koht' onkaloluolaan, istui tuoliin tuohon Odysseus, joit' oli Hermes lähtenyt juuri, ja ruokaa toi kave hälle ja juomaa, kaikkea laatua toi, mitä nauttivat ihmiset maiset. Kasvokkain jopa istuutui kera oivan Odysseun; neitoset ambrosiaa toi hälle ja nektarijuomaa. Ruokiin ryhtyivät he nyt valmiisiin, varatuihin. Mutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa, taaspa jo lausui, haasteli näin kave sorja Kalypso:

"Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo, siis kotihinko sa kohta jo vaan, sulo-syntymämaahan matkata mielisit? Onni sun olkoon myötäsi sentään! Mutta jos sielusi aavistais, miten vaikeat vaivat eessäs on, ennenkuin olet taattojes mailla sa jälleen, luokseni jäisitkin olijaksi sa onkaloluolaan, kanssani kuolematonna, sa nähdä jo vaikk' ikävöitkin puolisoas, joka ain' ajat kaiket on mielesi aatos. Halvemp' ei näkö mull', ei kasvu, sen lausua tohdin, lie kuin häll', ei näät toki kasvu ja kauneus naisten [213-240] kuolollisten voi kera kilvata kuolematonten."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Kuoloton valtiatar, älä suutu! Sen itsekin tiedän: halpa sun verroillas toki mielevä Penelopeia katsoa kasvult' on sekä kauneudelta, hän kansaa kuolollist' on vain, sinä kuoloton, ain' ikinuori. Vaan ikävöitsen sittenkin sitä päiväni kaiket, pääsyä päin kotimaata ja matkani päättymäpäivää. Jos kuka kuoloton turman tois tiell' aaltojen tummain, kärsinen sen, sydän mulla on vahvistuttama vaivain; paljon kärsiä sain, monet sain kovat kohdata, kestää taistoja, myös meren myrskyjä; saa tuho tulla jo tuokin!" Virkki; ja laskihe päivä, ja lankesi yön hämy maille. Siitä nyt suojemmaksi he siirtyivät sisäluolaan, nauttien vierekkäin levon armaudesta ja lemmen.

Mutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos, koht' ihotakkins' otti ja viitan Odysseus ylleen; taas kave itsepä verhokseen helovalkean vaipan, viehkeän, hienoisen; vyön uumillensa hän vyötti sorjan, kultaisen, pani päähän hohtavan hunnun; niinpä jo auttelemaan kävi lähtöä aimon Odysseun. Toi kädenmyötäisen, terin kaksin viiltävän, vankan vaskisen kirveen hälle; oliivinen siin' oli varsi kaunisveistoinen, teränsilmään lyötynä tiukkaan; piilun välkkyvän antoi myös sekä eeltä jo astui saaren rantaan, miss' ikipuit' ylen pitkiä seisoi, leppien, poppelien kera pilviäpiirtävät hongat, ammoin kuivunehet, kevyt-uintiset veen yli viemään. [241-269] Noin kun ol' ohjannut hänet suurien luo ikipuitten, astui taas asumukselleen kave sorja Kalypso. Kaasi Odysseus puita nyt; työ kävi joutuen; kaasi runkoa kaikeltaan kakskymment' iskevin kirvein, palhi ja piilusi puut, punalangoin viivasi veisteen. Silläpä aikaa kairan toi kave sorja Kalypso; kairasi hirret kaikki ja saumasi taiten Odysseus, vaarnoin kytki ne, poikittain pani niskaset vankat. Yht' ison pohjan, kuin tapa taitavan veistäjämiehen laatia kantavahan merikaupin on kuljetuslaivaan, yhtäpä laajan, pitkänkin teki lautan Odysseus; pystyyn löi kuveruoteet, löi nojapönkkiä taajaan, päähän ruotehienpa hän parraspuut pani pitkät. Maston veisti ja myös teki raa'an mastoa myöten; laittoi myös melan itselleen, mill' ohjata lauttaa. Laitoja suojaamaan pajunvarpuiset pani varppeet aaltoja vastaan, toi kasan aimon lehtiä keskeen. Silläpä aikaa raiteja toi kave sorja Kalypso; purjeet kaavasi niistä ja ompeli taiten Odysseus, sai harusköydet, sai jalusnuorat, ahtimet kuntoon, veen pyhän aaltoihin vipupuilla jo lykkäsi lautan.

Neljäs päiv' oli tuo, varaeltu jo kaikk' oli matkaan; viides koitti, ja lähteä soi hänen sorja Kalypso, kylpyyn vei toki ensin, myös puki tuoksuvin vaattein. Viiniä tummaa leilin toi jumal-impi ja toisen suuremman taas vettä ja nahkaisen säkin täyden toi eväsmuonaa myötä ja myös monet särpimet oivat. Lauhan henkäämään perämyötäisen pani tuulen. Tuostapa riemahtuin heti purjeen nosti Odysseus. [270-298] Istuutuin melan otti jo mies sekä ohjasi taiten; ei ulapall' uni ummistaa uron silmiä saanut, puoleen Pleiadein yhä loi ne hän ynnä Booteen myöhään laskevan, myös Otavankin, ilmojen otson, ympäri kiertyen vain jok' Orionin kulkua tarkkaa, kylpyyn Okeanon ei käy kera tähtien muitten. Sill' Otavasta ol' oikeahan kave sorja Kalypso neuvonut hänt' yhä ohjaamaan meren aavoja mennen. Päivää seitsemäntoist' ulapoita nyt uiskeli lautta, kahdeksantenatoista hän varjokkaat näki vuoret Phaiakilaisten maan, lähin saaren ranta jo siinsi, kilvenkumpuna nous sini-auterisen meren keskeen.

Luotapa Aithiopein tuli maan järisyttäjä suuri, kaukaa tuon Solymein näki harjanteille, Odysseun laskevan lautallaan; sydän kiukkuun siit' yhä yltyi, synkkänä päätä hän puisti ja haasteli noin sydämelleen:

"Voi, jopa päätelleet on Odysseun kohtalon toisin taivahiset, kun luon' olin Aithiopein. Liki tullut Phaiakilaisten on maata jo hän, miss' irrota viimein sallima suuren suo polon paulan, häntä mi kietoo. Mutta sit' ennen lie mure murjova hänt' ylenkyllin."

Virkki ja vinhat nosti jo pilvenpäät, meren möyri kuohuun hangollaan, rajumyrskyyn kaikkien tuulten riehuvat puuskat kiihti ja pilviin maan, meren piirin kaiken peitti, ja taivaalt' yön syvä laskihe synkkyys. Yhteen nyt Suvi iski ja Kaakko ja karjuva Länsi, myös vilukirkas Pohjoinen vesivuoria vyörtäin. Herposi polvet Odysseun, myös sydän urhea siinä, miehekkäälle jo mielelleen hän huoaten haastoi:

[299-327] "Voi mua kurjaa! Vielä mi kohdannee mua viimein? Ennustaa ihan totta, ma pelkään, ties jumal-impi, ett' ulapalla ma, ennenkuin kotimailleni koidun, saan tuta tuskien kukkurapään; sepä kaikki jo täyttyy. Kas, miten pilvin peittää Zeus pihat ilmojen pitkät, myllertyy meren veet, miten raivoavat rajupuuskin tuulet kaikki! Nyt on tuho tuima jo eessäni. Kolmin, neljin verroin onnekkaat urokumppanit, jotka äärill' Ilionin vuoks Atreun poikien kaatui! Kunp' oman surmani ois sinä päivänä kohtalo tuonut, kun moni Troian mies päin sinkosi vaskisen peitsen, ruumiist' aimon Akhilleun kons' oli ottelo tuima! Kummun Akhaijit luoneet ois, ikimainehen suoneet! Nytp' oli säättynä siis mun kohdata kuolema kurja."

Noin hänen virkkaissaan löi, rankkana vyörynä kaatuin, kauhea karjaspää yli lastuna kieppuvan lautan. Suistui lautalt' itse hän kauas, vei melan aalto mennessään, rysähytti jo maston keskeä poikki tuulten tuppuri hirmuinen, rajupuuskana tullen. Kauas raastautui meren kuohuun purje ja raaka. Kauan veen oli alla hän itse, ja vain vähitellen sielt' ylös urkeni taas, alt' aaltojen ahmivan pyörteen, painoi näät puku, jonk' oli antanut sorja Kalypso. Vaan toki viimein nous, veden suolankitkerän suustaan sylki jo pois, noronaan vesi virtasi pääst' yli-yltään. Sentään ei hädän ahdingoss' unohuttanut lauttaa, luo läpi kuohujen pyrki ja pääsi jo kiinni ja lautan keskehen lappoihen, kovan karttoi kuoleman vielä. Lauttaa viskelivät vesivyörteet sinne ja tänne. [328-356] Kuin kedoll' ohdakkeit' ees-taas vie ryöpyten syksyn vinheä pohjoinen, ja ne tiukkana karhona lentää: noinpa nyt lauttaa vei merell' ees-taas viuhuvat tuulet; kons' Eteläinen Pohjoisen puhurille sen heitti, kons' Itä viskasi taas yhä eelleen Läntisen viedä.

Tuon näki Leukothea, tytär Kadmon viehkeänilkka, ääntelevää joka kerran ol' ihmisheimoa, Ino, vellovan veen jumalattarien nyt on joukkoa ylhää. Hälle Odysseun harhaavan tuli tuskia surku. Niinkuni koskelo nous syvält' aaltojen alta hän nopsaan, istui lautan puulle ja näin sanan laati ja lausui:

"Mies polo, miksi Poseidon, maan järisyttäjä, vainoo noin sua hirmuisesti, kun ei lopu vaivasi kuunaan? Mutta hän ei sua surmata voi, halu suuri jos onkin, tee mitä neuvon vain, älypuutolt' etpä sä näytä. Vaattees riisu jo nuo sekä lauttasi tuulien valtaan heitä jo, uimaan käy käsivarsin, päin pyri rantaa Phaiakilaisten maan, sepä kohtalon suoma on suojas. Tää sido ryntäilles jumalainen huntuni, niin sun tarvis vaaroja ei, ei surmaa peljätä lainkaan. Vaan heti kohta kun sun kätes koskevi maata ja rantaa, irti jo riisu ja heitä se taas meren siintävän helmaan kauas maasta, mut itse sa poispäin kasvosi käännä."

Virkkoi noin jumal-impi ja hunnun hälle jo antoi, itsepä oitis painui taas meren aaltojen alle kuin merikoskelo; sulkeutui yli synkeä kuohu. Arveli aivoissaan jalo jaksaja, oiva Odysseus, miehekkäälle jo näin sydämelleen huoaten haastoi:

"Voi mua! Kunp' ei vaan joku kuoloton taas puno mulle [357-385] turman pauloja, kun minun heittää lauttani käski! Tuot' en vielä ma tottele, sill' ylen siintävi kaukaa silmiin maa, muka missä hän tiesi mun pääsevän turvaan. Näinpä mä teenkin, parhaimmaks sen mieleni arvaa: en, niin kauan kuin tämän lauttani hirret on koossa, erkane niiltä, mä jään, mitä saankin kärsiä, kestää; mutta kun aallot särkymähän saa altani lautan, silloin uin, sill' eip' ole tarjona neuvoa muuta."

Juuri kun mielessään hän arveli noin sekä mietti, nosti Poseidon, maan järisyttäjä, ankaran aallon, kauhean karjaspään, vesivuorena päälle se vyöryi. Niinkuni kuiviin pahnoihin raju iskevi tuuli, kaikkiin ilmoihin kasan lennättäin, levitellen, niin heti irtautui isot hirret. Mutta Odysseus heittäytyi kuni ratsasmies puun kiitävän selkään, riisui vaatteet, jotk' oli antanut sorja Kalypso. Hunnun ryntäilleen hän kiersi ja solmisi kiirein, laineisiin sylet laajallaan heti syöksihe suinpäin urho jo uimaan. Tuon näki maan järisyttäjä suuri, synkkänä päätään puisti ja haasteli näin sydämelleen:

"Uiskele nyt ulapoit', ylenkyllin vaivoja nähden, kunnes tuonne jo päässet luo Zeun kaitseman kansan; vaan vähäll' ehkäpä päässehes et sinä kersku, ma luulen."

Virkki ja ruoskall' iski, ja riens orot uhkeaharjat, vei hänet Aigaihin, kuss' ylhä on häll' ikilinna.

Muistipa seikan muun nyt Athene, Zeun tytär ylhän. Tuulilt' esti hän tien heti muilta ja raivoamasta kaikkien tauota käski ja rauhaan tyyntyä tyyten, Pohjoisen vain puuskua soi, sepä murteli aallot, [386-414] ett' ohi vois tuhosurmien suun Zeussynty Odysseus viimein saapua luo merikelpojen Phaiakilaisten.

Yötä ja päivää kaks uros uiskeli viemänä kuohuin, kolkkoa tuijottain useasti jo kuoloa silmiin. Kolmannenpa kun koin toi Eos suortuvasorja, taukosi tuima jo sää, tuli tuuleton, päilyvä tyyneys vetten päälle; jo keksi hän maan ihan eessä, kun nosti hänt' isot mainingit ja hän tarkkasi rantoja ilman. Niinkuni lapset riemahtuin isän elpyvän huomaa, taudissaan joka kauan on maannut riutuen tuskiin tuimina raateleviin, paha haltia häntä kun vainoo, kunnes taivahiset kivun kirvoittaa, ilon antain: noinpa Odysseus riemahtain näki maata ja metsää, uintia kiihti hän saadakseen jalan astua maahan. Mutta kun matkaa vain oli huudon kantama maihin, kuuli jo tyrskyjen pauhaavan hän riuttoja vastaan; korkeat kuohut nousi ja törmäsi karjuvin raivoin kalliorantoja päin, karit kietoi suolava ryöppy, sill' ei suojaa ollut siell', ei valkamapaikkaa, kallionkärkiä vain, salasärkkää, luotoa, riuttaa. Herposi polvet Odysseun, myös sydän urhea silloin, miehekkäälle jo mielelleen hän huoaten haastoi:

"Voi mua! Nähdä jo maan, jot' en toivoa tohtinut, antoi viimein Zeus, uin uppoamatt' yli vievien vetten, nyt meren vaahtisen vallast' ei ole pääsyä missään. Kärkevät uhkaa vain karit eessäni, peittyen tyrskyyn aaltojen ärjyvien, siloseinät kalliot nousee, veet syvät aaltoo alla, en jalkaa, kahta en kantaa missään pohjata voi, tuhon alt' en kaaloa turvaan. [415-443] Kunp' ei tempais kuohu ja päin kovan kallion seinää iskisi, kun pyrin maalle, ja kaikk' ois vaivani turha! Rannast' ulkona taas jos viel' yhä uin minä, kunnes keksisin loivemman merenkaltaan, poukaman tyynen, tempaa taas minut tuuli, ma pelkään, kantavi kauas huoltani huokaillen minut uiskelemaan ulapoita, tai joku taivahinen merihirviön kiihtävi kimppuun, korkea Amphitrite joit' isot kaitsevi karjat; mulle on leppymätön näet maanjärisyttäjä ylhä."

Juuri kun mielessään hän arveli noin sekä mietti, rantaan paateriseen hänet paiskasi vyöryvä aalto. Ois iho irronnut sekä murskauneet uron luutkin, päilyväsilmä jos ei ois neuvoa suonut Athene: tarrasi arvelematt' uros kalliohon käsin kaksin, ähkyen riippui kiinni, kun riens yli mahtava hyöky. Noinpa hän vältti sen ensin, vaan taas vyöryen taapäin iski se, mennessään meren helmaan vei hänet kauas. Kuin kivisälpää tuopi polyypin lonkerot pitkät pinnassaan, kun on veetty se kätköstään veden alta, irti jo raastautuin iholiuskoja noin kädet aimot jättivät kalliohon; rajut veet uron peittivät umpeen. Kohtalon suomaton ois tuho tullut koidon Odysseun, päilyväsilmä jos ei älymielt' ois suonut Athene. Päänsä hän sai ylös veestä, mi vyöryi ärjyen rantaan, riuttojen rintaa ui tähyellen, mistä jos ehkä keksisi loivemman merenkaltaan, poukaman tyynen. Noinpa kun uidessaan tuli virran suulle jo vienon, kaunisvuoltehisen, hänest' oivin siin' oli paikka, riuttojen sulkematon sekä tuulilt' antava suojan. [444-472] Hän näki virran tuon, sydämessään näin sitä palvoi:

"Valtias, kuule, ken olletkin! Anovaisena turviis aavoilt' uin ulapoilta Poseidonin uhkien alta. Surku on kuolematontenkin sitä miestä, ken etsii turvaks eksyissään ikivaltoja, kuin rukoellen nyt tykö vuoltehies polon ankean alla ma saavun. Valtias, sääli jo, sill' avun etsijä totta on eessäs!"

Virkki. Ja juoksun viihti jo virta ja tyynteli aallot, soi kuvatyynenä kuultaa veen, uron autteli uivan suojaan virransuun. Heti polvet herposi, vahvat myös käsivarret hält', oli näät meri murtanut voiman. Kaikk' oli turvuksiss' iho, sieraimista ja suusta pois vesi pursui vain; sanatonna hän, tuntoa vailla tainnuksiss' oli maass', ylen suuri jo uupumus voitti. Mutta kun hengähtäin tuli tuntoihinsa hän jälleen, riisui kohta hän hunnun tuon, jumalattaren suoman, heitti sen aaltoihin meren helmaan vierivän virran; senp' iso aalto jo vei, käsin vienoin äkkiä Ino otti sen talteen taas; vesivierest' eemmäs Odysseus laskihe kaislikkoon, maan suuteli ruokkija-rintaa, miehekkäälle jo näin sydämelleen huoaten haastoi:

"Voi, miten käy nyt mun? Mikä kohtaakaan mua viimein? Virran vierell' yö jos on kolkko mun valvoa pakko, yön vilu härmäpä vie sekä viileä kaste jo tyyten hengen multa, mi viel' on heikkona taintumisestaan, virralt' aamun suussapa käy näet viiltävä viima. Rantaa nousten tuonne jos siimehiseen menen metsään, sen nukun viitaan taajaan, – jos vilu, uupumus ehkä sallisi uinahtaa, unen armaan sulkea silmät, – [473-493] niin minut saaliikseen pedot raatelevat, minä pelkään."

Viisaimmaksi hän mielessään tämän päätteli vihdoin: astui metsikköön veden vierelliseen, joka kauas siinteli törmältään, meni kaksoispensahan peittoon, yhteenkasvauneen orapaatsaman ynnä oliivin, sinnepä tunkeunut ei tuulen kostea huoku, hohtavan auringon säde polttava sattunut konsaan, ei sade rankinkaan läpi vuotanut; niin oli yhteen lehviköt liittynehet; meni suojaan sinne Odysseus. Lehtiä kourillaan kokoellen hän tilan laajan laati jo itselleen; näet maass' oli niit' iso paljous, kyllin suojelemaan pari, kolmekin urhoa säältä talvisen myrskynkin, vaikk' ois miten ankara ollut. Sen näki riemahtuin jalo jaksaja, oiva Odysseus, keskeen heittäytyi sekä peittihe ylt'yli lehtiin. Hehkuvan kuin kekäleen tuhan tumman kätkevi peittoon mies majan syrjäisen, luo naapurin josta on matkaa, niin säen säilyvi, muualt' ei ole etsiä tarvis: peittihe lehtiin noin nyt Odysseus; unta Athene vihmoi silmiin, jotta se runtelevan väsymyksen joutuen kirvoittais, heti luomien mentyä umpeen.

KUUDES LAULU.

ODYSSEUS SAAPUU PHAIAKILAISTEN MAAHAN.

Siinä nyt uinui noin jalo jaksaja, oiva Odysseus raueten raskaaseen väsymykseen. Mutta jo rientäin maahan Athene ja kaupunkiin meni Phaiakilaisten. Maana ol' ammoin heill' avotanterinen Hypereia, Kykloopeist' ei kaukana; niinp' yhä rosvoten kimppuun karkasi julkeat julmurit nuo, väkevämpinä voittain. Siirtynyt kansoineen oli Nausithoos jumalainen siintelevään Skheriaan, mailt' ihmisheimojen kauas, teettänyt kaupungin kehämuurit, myös talot taajat, [10-38] temppelit taivahisille, ja vainiomaat ositellut. Hänp' oli Hadeen maille jo kuolon sortama; kansaa kaitsi nyt Alkinoos, jumaloilt' äly joll' oli runsas. Tään asumukseen riensi nyt päilyväsilmä Athene miettien mielessään kotimatkaa aimon Odysseun. Astui kammiohon ani-sorjaan, kuss' ihanainen kuin jumalattaret kasvultaan sekä kauneudeltaan nukkui Nausikaa, tytär Alkinoon jalomielen, neitt' ovell' uinui myös liki pieliä kaks, Sulotarten vaalima vartio sorja, ja välkkyvä kiinni ol' uksi. Uinuvan immen luo tuli hän kuni tuulosen henkäys, ilmestyin pääpohjiin näin sanan laati ja lausui, kuulun muuttautuin Dymas-sankarin tyttären muotoon, Nausikaan ikäsiskon tuon sekä tuttavan armaan; haasteli tuttuna tuona nyt päilyväsilmä Athene:

"Min tytön torkkujan, Nausikaa, sinust' äitisi saikaan! Heität vain virumaan lian valtaan hohtavat vaatteet, vaikka jo lie liki hääsi ja sorjiin saat pukineihin itsesi vaatettaa sekä saattajaparvesi nuoren. Siitäpä kansan kesken käy jalo maine ja kiitos karttuvi sulle, ja saa ilon taattosi, äitisi armas. Poukkuja siis pesemään heti kohta, kun nousevi Eos! Auttamahan sua käyn kera, että sä työs nopeammin toimitat. Päättyvät on pian neitouspäiväsi sulta, kaikki jo sulhot sun kosijoiksesi käy valioimmat kansan phaiakilaisen, jost' oma juuresi juontuu. Ennen koittoa koin mene siis tykö taattosi kuulun, muulit, vankkurit hält' ano, joilla sa poukkuja veisit, vaippaa, vyöt', ihokasta ja verhoa valkeavillaa. [39-67] Sullekin paljoa on sopivampi se kuin jalan mennä, kaupungista kun niin ylen kaukana on pesualtaat."

Virkkaen noin pois kiiti jo päilyväsilmä Athene kohti Olympoa, kuss' ikilinnat on liikkumatonna, kertovat, taivaisten; ei tuulet tutjuta niitä, ei sade kastele, ei lumi saavuta, pilvetön, sees vain piirittää yläilma ja kietoo hohtava kirkkaus; siell' iloss' ainahisess' ovat auvokkaat ikivallat. Sinnepä lähti Athene, kun neuvonut noin oli neittä.

Kullanhohtava nousi jo Eos, viehkeäverhon Nausikaan havautti; ja kummeksuin kovin untaan linnan huonehien läpi riens isän luo sekä äidin kertomahan sitä neito ja niinpä jo kohtasi heidät. Kiertäen värttinätään liki liett' emo purppuralankaa kehräsi neitosineen, ovess' astui taatto jo vastaan, ruhtinasneuvoston kokoukseen rientäen, jonne ylhää johtajataan jalot vartosi Phaiakilaiset. Siin' isän armaan luo kävi neito ja noin sanan virkkoi:

"Enköhän vaunuja sais lujapyöriä sult', isäkulta, korkealaitoja? Taas valioita jo vaattehiamme pestävä virrall' ois, liass' etteivät viru täällä. Puhtaiss' on pukineissa sun itsesi oltava, kansan ensimmäisien kanssa kun neuvostoss' yhä istut; kasvanut kattosi alla on poikaa viisi, jo kaks on nuorikon noutanut, kukkeit' on taas sulhoja kolme; vaatteet varrelleen pesupuhtaat vaativat aina karkeloretkilleen, ja se kaikki on huolena mulla."

Virkki, ja hänt' isän eess' omat mainita hempeät häänsä kainostutti; mut arvaten kaikk' isä vastasi hälle:

[68-96] "Lähteös, lapseni, sult' en muuleja kiellä, en muuta. Pantava palvelijain heti vankkurivaunut on kuntoon, korkealaitehiset, lujapyöräiset lavarattaat."

Virkki ja käskyn huusi, ja käsketyt totteli, laittoi vankkurit ulkona koht' ajokuntoon kiitäväpyörät, valjastain vetämään vetomuulit all' ikehensä. Neitopa kammiohon kävi, valkeat toi pesuvaatteet, laski ne vaunuihin silolaitaisiin latoellen; vaan eväslippaaseen emo ruoat laitteli runsaat, särpimet herkkuisat sekä kaatoi viiniä leiliin vuohenvuotaiseen, – ajolaudall' impi jo istui, – pullon kultaisen kuvuss' antoi öljyä norjaa, jotta hän neitosineen vois uitua sill' ihon voitaa. Otti jo ruoskan Nausikaa sekä välkkyvät ohjat, iski ja vauhtiin muulit sai, ies valjakon ryskyi; vaatteet kuin ajajankin vei väsymättä ne kiskoin, ei toki yksin, vaan kera seurasi neitoset astuin.

Mutta kun saapuivat liki virran juoksua sorjaa, kuss' iki-uhkuisiin pesualtaisiin vesi raikas kumpusi kyllältään lian paljonkin pesemiksi, muulit riisuivat heti irroilleen ikehestään, työnsivät haukkaamaan mesinukkaa nurmea, pitkin virran vaahtisen vartta, mut vaunuist' itse jo vaatteet nostivat pois sekä altaisiin vesiläikkyhyn veivät, polkivat polskuttain niit' altaiss' ahkerin kilvoin. Mutta kun kaikk' oli pesty ja pois lika lähtenyt tarkkaan, niin riviteltiin vaatteet nuo meren äärehen, missä laineet puhtaimmaks oli huuhdelleet kivisälvän. Kylpivät itse jo tuosta ja voitelivat ihon heljän, [97-125] virran vierell' istuen koht' eväsatrian söivät, antaen auringon helohohteen kuivata vaatteet. Mutta kun kylläinen hän ol' itse ja impyet kaikki, hunnut riisuivat he ja leikkivät palloa heittäin; parvess' alkoi Nausikaa helo-olka jo laulun. Niinkuni Artemis, ampujatar, käy vuort' alas astuin, harjoja pitkän Taygeton tai myös Erymanthon, vainoten riemuissaan salokarjua, hirveä nopsaa; aigiinkantaja-Zeun sulo-tyttäret, metsien immet, saattona parvehtii, sydän Leton riemua sykkii, näät tytär otsaa, päät' ylevämpi on kaikkia muita, ei tuta vaikea, vaikk' ovat kaikki he sorjia: noinpa saattajaneitoja nuor' oli valtiatar soreampi.

Mutta jo muulit valjastaa hän mieli ja koota vaatteet kaunoiset, kotihinsa jo lähteä jälleen; muup' oli aie ja aatos Athenen päilyväsilmän, jotta Odysseus valveutuis näkemään sulosorjan neitosen, kaupunkiin joka veis hänet Phaiakilaisten. Viskasi ruhtinatar päin muuant' impeä pallon, mutt' ohi kiiti se, sinkoutui syvän pyörtehen silmään. Soi kova kirkaus; valveutui jumalainen Odysseus, istumahan heti nous, ajatellen ympäri päänsä:

"Voi, mihin tullutkin maan ääriin koito jo lienen! Röyhkeä kansako lie, raju, raaka ja kauhea vaiko vaalija vierahien, jumaloitakin tottelevainen? Äänipä äsken soi, kuin kirkaisseet olis immet, metsänneitoset kai, asujattaret vienojen viitain, virranlähtehien, noronurmien viehkeänukkain. Vai joko ääntelevää liki ihmisheimoa lienen? [126-154] Vaan miks en mene itse jo katselemaan, kokemaankin."

Virkki ja lähti jo viidastaan jumalainen Odysseus, kourallaan väkevällä hän oksan sankehikosta tuuhean taitti, ja sill' uros uumia kaihtaen astui kohti jo, kuin väkevyydessään raju leijona vuorten, tuuli kun tuivertaa, sade lyö, säkenöitsevin silmin rientävi, härkien kimppuun käy tahi lampahienkin tai salon hirveä vainoo, näät sitä kiihtävi nälkä tarhaankin lujasalvoiseen kutun, oinahan tappoon: suortuvasorjia noin kävi neitoja kohti Odysseus, vaikk' ihan verhoja vaill', ei empinyt, näät hätä käski; – hirveä katsoa, pinnassaan ruma, kuortunut kuotta. Neitoset kaikkosivat mikä minnekin niemien kärkiin. Vain jalo jäi tytär Alkinoon. Näet hälle Athene rintaan loi uroutta ja pois pelon värjyvän otti. Mahtuen vartosi neito, ja neuvoa mietti Odysseus, polvia kietomahanko jo rientäis impyen sorjan vai sulo-lausein suostuttais etähämpänä seisten, että hän neuvois kaupunkiin sekä verhoa antais. Viisaimmaksipa mielessään hän päätteli vihdoin vain etähämpää suostuttaa sulo-lausehin, ettei neitonen närkästyis kukaties, kun polvia kietois. Laatuisasti jo virkkoi siis heti mielevin lausein:

"Turvaas, valtiatar, anon, ihminen tai jumal' ollet. Jos jumaloita sa liet, koto joitten on korkea taivas, niin tytär ylhän Zeun olet Artemis itse, ma arvaan; moinen sulla on muoto ja varsi ja kasvusi kaunis. Mutta jos ihmisien liet heimoa, maan asujoitten, niin ylen autuas on isä sulla ja äitisi armas, [155-183] veljesi myös ylen autuahat, ilo, riemupa heillä sykkivi rinnassaan ihanainen loppumatonna nähdessään kukan semmoisen kisapiirihin käyvän. Mutt' yli muista se mies toki autuas on sydämessään, ken sinut kihloin suostuttaa sekä vie kotihinsa. Nähneet silmäni nää ei kuolollist' ole moista, miest', ei vaimoakaan; minut varsin ihmetys valtaa. Delos-saarell' ammoin näin minä kasvavan palmun yht' ihanaisena, nuorna Apollon alttarin luona; sinnekin saavuin näät, kera myös sotisaattoni sankka, tielläni tällä, mi surkeuteen oli päätyvä suureen. Niinkuni hämmästyin sitä siinä ma katselin kauan, sill' ei sorjaa niin maast' ennen versonut vartta, niin nyt hämmästyin sua katselen, neito, en tohdi polviakaan halaella, mut haikea on mure mulla.

Eilen päiviä kaks olin kymment' aaltoja vierryt; kaukaa kantelivat mua karjaspäät, rajupuuskat saarelt' Ogygian; tähän viskasi sallima vihdoin uudet taas kokemaan kovat onnet; kohta ne vainkaan ei lopu, paljonkin varaelleet lie ikivallat. Vaan ole armias, valtiatar; hädän ankaran alla ensimmäisenä näät sinut kohtaan, muita en tunne tääll' ypö-yhtä ma kaupungin sekä maan asujoista. Kaupunkiin minut neuvo ja verhoks suo joku riepu, vaikka se vaate, mi lie pesupoukkujen peittona sulla. Palkaks suokoot taivahiset, mitä mielesi toivoo, puolison sulle ja kartanon, myös sovun, suosion armaan antakohot; sill' eip' ole onnea näät ihanampaa, kuin miss' ainahisin sopumielin mies kera vaimon [184-212] hoitavi kartanoaan – vihamiesten miel'apeoiksi, vaan iloks ystävien sekä itselleen yli muitten."

Virkkoi Nausikaa helo-olka ja vastasi hälle: "Vieras, et ilkiö etk' älypuutto sa näy olevankaan. Itse Olympon Zeus osan säätää inhimisille kullekin, halpa jos lie tai korkea, niinkuni mielii. Sulle hän kai tämän soi, ja se kestäös nurkumatonna. Mutta kun saarellemme ja kaupunkiimme sa saavuit, eip' ole verhoa puuttuva sult', ei muuta, mit' antaa ihmisen velka on verralleen, hädän all' anovalle. Vien sinut kaupunkiin, asujoitten myös nimen virkan. Kaupunk' on sekä maa tämä kansan phaiakilaisen, vaan olen itse ma taas tytär Alkinoon jalomielen, jolla on kaittavanaan väki, vauraus Phaiakilaisten."

Virkki ja neitosiaan hiussorjia huusi ja kutsui: "Neitoset hoi, mihin noin miest' outoa karkkoelette? Ettehän uskonekaan vihamiehen vaan toki tulleen? Ei sitä syntynyt miest' ole eik' ole syntyvä vasta, saapuva ken sotatiell' ois maahan Phaiakilaisten, vainon nostaja; sillä on suosio meill' ikivaltain, kauimmaisin myös meren aavall' aaltoavalla maa on meillä, sit' ei ikin' ihmiset muut liki liiku. Vaan täm' on harhaillen hädän all' ajelehtinut tänne; häntä on auttaminen; Zeun tuomia kaikkipa vieraat, kaikk' osapuutot on aina, ja armas on pienikin anti. Tuokaa, neitoset, siis heti vieraan syödä ja juoda, viekää virtaan myös hänet suojaisaan pesupaikkan."

Kuulivat seisahtuin he ja rohkaisten kukin toistaan, veivät Odysseun suojaisaan pesupaikkaahan, niinkuin [213-241] käskenyt Nausikaa, tytär Alkinoon oli aimon; verhoja myös kera kantoivat, ihotakkia, vaippaa, pullon kultaisen kuvuss' öljyä noutivat norjaa, pyysivät kylpeymään, veden vierivän aaltohon käymään.

Vaan puhutellen neitoja noin nimes oiva Odysseus: "Neitoset, väistäykää vähän syrjään, että mä yksin yltäni huuhtelisin meren suolan, myös hipiääni öljyä hieroisin; sitä vaill' iho kauan on ollut. Katsehienne en alla ma kylpeä voi, häpeäisin seisoa verhoa vaill' edess' impien suortuvasorjain."

Virkki, ja neitoset lähti ja Nausikaalle sen kertoi. Virran veellä nyt suolan pois pesi oiva Odysseus, hältä mi karstallaan selän peitti ja hartiot laajat, hankasi päästään, hapsistaan meren aution vaahdot. Mutt' ihon ylt'yli kons' oli pessyt, hieronut öljyn, vaattehin verhounut, jotk' antoi kukkea neito, niin hänen varrelleen loi Zeun tytär ylhän, Athene, uhkeutt' uljaampaa, rotevampaa, tuuheat kutrit kiireelt' aaltoamaan pani kuin hyasinttien kimput. Niinkuni kultaa huolittaa hopeaisehen pohjaan taituri, jolle Hephaistos itse ja Pallas Athene neuvonut on opit kaikki, ja syntyy työ ihanainen, noin soreutta hän uhkua soi uron pään sekä olkain. Rantaan istui tuosta nyt eemmäs Odysseus loistain sorjuuttaan iha-suurta; sen hämmästyin näki neito, virkki jo saattajiaan helo-olkia näin puhutellen:

"Kuulkaa, kun sanon teille, te neitoset suortuvakaunot. Kaikkien suomatt' eipä Olympon lie asujoitten mies tämä saapunut luo jumalaisten Phaiakilaisten. [242-270] Kulkurin halvan ol' äsken vain näkö hällä ja hahmo, korkeudess' asujain nyt on muotoa kuolematonten. Oisipa moinen mies aviokseni mainita suotu kerran tääll' asujoista, ja jospa hän jäisikin tänne! Mutta nyt vieraan syödä ja juoda jo, neitoset, tuokaa."

Virkki, ja neitoset tottelivat heti käskyä tuota, ruokaa toivat Odysseun syödä ja viiniä juoda. Siinä nyt söi sekä joi jalo jaksaja, oiva Odysseus mielellään, näet kauan oi einehetönnä hän ollut. Nausikaa helo-olkapa toisen muisti jo toimen: sorjiin vaunuihin jopa kääri ja laitteli vaatteet, muulit valjastain kaviokkaat nous ajajaksi, tielle Odysseun neuvoi, näin sanan laati ja lausui:

"Käy kera kaupunkiin nyt, vieras, niin sinut linnaan taattoni kuulun vien; hänen luonaan koolla, ma luulen, muutkin kohdata saat valioimmat Phaiakilaisten. Tee mitä neuvon siis, älypuutolt etpä sä näytä. Maita ja peltoja ihmisien kun on matka nyt ensin, vain kera neitosien sinä vaunuja, muuleja seuraa astuen joutuisaan, minä eell' ajan näyttäen tietä. Mutta kun tullaan kaupunkiin, kehämuuri on ylhä ympäri sen, hyvät kahdapäin myös valkamat kaartuu, kaita on kannastie; näet laivoja maalle on veetty kaarevakeuloja, kullakin siin' oma niillä on paikka; on tori myös sekä sorja Poseidonin alttari siellä, maahan on istuimiks upotettuna uhkeat paadet. Tarpeit' askarrellaan siell' yhä tummien laivain, purjeet, köydet on puuhana, myös veden viiltäjät airot. Sill' ei viini ja jous vedä mieliä Phaiakilaisten, [271-299] masto ja airo ja laivapa vain tasakaartuvalaita; niist' ovat ylpeät mennessään meren aavoja harmaan. Heit' en päästä ma juoruamaan, jott' ei joku jälkeen ilkkua vois, – paha parjaamaan näet rahvas on aina, – virkkais vastaan tullessaan joku ilkimys ehkä: 'Kas, kuka Nausikaan kera käy, kuka suuri ja sorja vieras? Mistähän löys? Aviokseen kaiketi katsoi! Laivast' uppoavast' uron korjasi kai meriheiton, kaukaa kulkeuneen, sill' ei liki tääll' asu muita; vai joku kuoloton lie hänen palvomanaan palavasti taivaast' astunut ainahiseks avioksi jo hälle? Niin, paras onkin, kun meni itse ja puolison katsoi kauempaa, sill' ei kosijoihin phaiakilaisiin suostu se korskea, monta jos onkin heitä ja oivaa.' Noinpa he virkkaa voisi, ja mulle se jäis häpeäksi. Moittisin itsekin, jos niin käyttäytyis joku neito, vastoin mielt' omiensa jos, viel' eläess' isän, äidin, miehiä saattelis, ennenkuin häät julkiset joutuu. Nopsaan, vieras, siis tätä noutaos neuvoa, jotta maallesi matkaamaan sinut auttais taattoni kohta. Aivan tien ohess' on pyhä poppelilehto Athenen, liepeillään avoniitty ja keskell' uhkuva lähde; siinä on taattoni maa sekä tarha ja vainio vehmas; huudon kantaman päässä on kaupungista se lehto. Tuokio istuos siinä ja varto'os, että me ensin tullaan kaupunkiin sekä päästään taattoni linnaan. Mutta kun linnaan saapunehen varot sinne jo meidän, Phaiakilaisten kaupunkiin sinä käy, kysy, kuss' on taattoni kartano, Alkinoon koti korkeamielen. [300-328] Helppo se tuntea on, vähä lapsikin vois opas olla, sill' ei vertoja sen ole muut talot Phaiakilaisten, kartano Alkinoon niin kaunis on, sankarin aimon. Mutta kun linnaan käyt, pihapiiriin tultuas ensin, rientäös äitini luo salin halki; hän istuvi siellä leimuavaa liki liettä ja pylvääseen nojaellen kiertää värttinätään, kera taampana neitojen parvi, – kaunis purppuralanka se karttuvi, katsoa ihme. Alla sen pylvään on myös istuin taattoni ylhän, jolla hän istuu kuin joku kuoloton, viiniä juoden. Mutt' ohi riennä ja kurkottain käsivartesi kiedo koht' emon polviin, jott' ihanaisena koittava joutuin ois palauksesi päivä, jos kaukana kai kotis onkin. Sulle jos vain emo suo sydämestään suosion armaan, silloin toivo on sull' omat rakkaas nähdä ja oivaan saapua kartanohos sekä syntymämaahasi jälleen."

Virkki ja ruoskallaan helavälkyll' iski, ja muulit virran vierivän luota jo lähtivät vauhtia nopsaa, juoksua laskettain tahi kerkein askelin astuin, vaan ne hän hillitä ties, ett' ehtivät seurata neidot ynnä Odysseus myötä, ja taiten käytteli ruoskaa. Laskihe päivä ja päästiin luo pyhän lehdon, Atherten palvomapaikan; sinne nyt istui oiva Odysseus, näin tytärt' ylhän Zeun rukoellen kohta jo virkkoi:

"Voimin voittamaton tytär aigiinkantajan ylhän! Kuule jo pyyntöni, kuule nyt ainakin, vaikka et ennen, maanjärisyttäjä suuri kun myrskyillään mua murjoi. Armo ja suosio suo minun voittaa Phaiakilaisten."

Noin rukoellen pyysi, ja soi avun Pallas Athene. [329-331] Viel' ei vaan toki näyttäynyt, isän veljeä voipaa kaihtoi näät, jumalaisen Odysseun leppymätöntä vainoajaa, kotihinsa jo kunnes sankari saapui.

SEITSEMÄS LAULU.

ODYSSEUN TULO ALKINOON TALOON.

Siinä nyt palvoi noin jalo jaksaja, oiva Odysseus. Neitopa kaupunkiin tuli tuomana muulien vankkain. Mutta kun viimein eess' oli taaton kartano kuulu, muulit neito jo portin luo pysähytti, ja veljet riensivät, sorjat kuin ikivallat, siskoa vastaan, valjakon riisuivat, vasut, vaatteet saattivat suojiin. Kammiohonsapa itse hän astui; valkean vanha kammionvartiatar teki, Eurymedusa, Apeiren naisia, tuotu jok' ammoin sielt' oli keulavin laivoin kunnialahjaks Alkinoon, jota kuulivat kaikki [11-30] Phaiakilaiset kaitsijanaan kuni kuolematonta; vaalima vaimon tuon oli Nausikaa helo-olka varttuissaan; tulen laati hän nyt sekä atrian nouti.

Kulki jo kaupunkiin nyt Odysseus; sankean usvan urhoa suojelemaan loi suosiomielin Athene, jott' ei kohdata vois joku ylväs Phaiakilainen, loukaten ahdistaa uteluilla, ken tuo oli outo. Piiriin armahan kaupungin kun juuri hän astui, vastaan käyskeli siinä Athene päilyväsilmä, hentona tyttönä hahmoltaan, vesiruukkua kantain. Luo jo hän ehti, ja pyyteli noin jumalainen Odysseus:

"Lapseni, etköpä veis mua Alkinoon asumukseen, miehen sen, joka täällä on kansan valtias kaiken? Sill' olen kulkija outo ja paljon vaivoja nähnyt, tullut kaukaisilt' olen mailta, ja siksi en tunne tääll' ypö-yhtä ma kaupungin sekä maan asujoista."

Hällepä vastasi näin taas päilyväsilmä Athene: "Kartanohon kysymääs halull' ohjaan ties, jalo vieras, sillä se kaukana näät talost' ei ole taattoni kuulun. Tietäsi ääneti astele vain, minä eelläsi kuljen. Ällös katsoko tai puhutelko, jos käy kuka vastaan, sill' ei ihmiset tääll' ole suopeat outoja kohtaan, muualt' ei tulijoita he kestiten vaali ja hoivaa. Nopsiin laivoihinsa he luottaen aavoja kulkee ahmivan veen, – senp' antoi maan järisyttäjä taidon; kiitävät laivat on nuo kuni linnut tai kuni aatos."

Virkki ja rientäen eeltä jo astui Pallas Athene, kulki Odysseus joutuisaan jumalattaren jälkeen. Hänt' ei huomanneet merikuulut Phaiakilaiset, [40-68] vaikka hän astui kaupunkiin väen kesken; Athene valtiatar näet ei sitä sallinut, suortuvasorja, vaan udun ihmeisen loi suojaks suosiomielin. Valkamat, laivat hämmästyin näki oivat Odysseus, myös torit, kuss' urot yhtyivät, näki korkeat, pitkät muurit harjoin paalutetuin, ihaeltavat ihmeet. Mutta kun ehtivät luo he jo kuulun valtiaslinnan, hälle Athene näin taas virkkoi päilyväsilmä:

"Tässä se kartano on, jota tiedustit, jalo vieras; kansan päät Zeun-heimoiset ovat siellä paraikaa, nauttivat atriataan. Katon alle sa arkaelutta astuos, oivemp' onnipa ain' yrityksiä myötää miehen uskaliaan, jos muultakin maalta hän olkoon. Vaan heti valtiatar hae turvakses sinä siellä, Arete; sepä on nimi hällä, ja on samat ylhät häll' esivanhemmat kuin valtias Alkinoolla. Ensin Nausithoon näet maanjärisyttäjä siitti, naisia sorjin joll' oli armahanaan Periboia, nuorin siskoistaan, tytär uljaan Eurymedonin, jonk' alamaisina hurja Giganttein heimo ol' ammoin; turmapa valtiahan sekä herjan myös peri heimon. Neitoa lempi ja Nausithoon jalon siitti Poseidon; Phaiakilaisten ol' aimo hän valtias, hällepä syntyi poikia Rheksenor sekä Alkinoos; pojatonna vast' avioitunehen Rheksenorin kaasi Apollon hohtava jousi, ja Arete, tytär ainoa, hältä jälkeen jäi; hänet otti nyt Alkinoos aviokseen, niin piti kunniahan korotettuna, kuin nykypäivin mies kodin vaalijatart' ei vaimoa kohtele missään. [69-97] Niin sydämestään arvoa soi sekä suo yhä hälle Alkinoos jalo itse ja lapset armahat ynnä kansakin kaikki, mi tervehtii kuni kuolematonta riemuhun raikahtain, kun kaupungilla hän liikkuu. Onkin häll' ylevyyttä ja ymmärryst' ylenkyllin, taiten riitoja miestenkin sovitella hän taitaa. Sulle jos suo hän vain sydämestään suosion armaan, silloin toivo on sull' omat rakkaas nähdä ja oivaan saapua kartanohos sekä syntymämaahasi jälleen."

Virkkaen noin pois riensi jo päilyväsilmä Athene taa ikivellovan veen, – jäi maat Skherian sulosaaren, – pois Marathoniin riensi, Ateenaan myös katulaajaan, astui vahvaan siellä Erekhtheus-sankarin linnaan. Kuuluun Alkinoon asumukseen kulki Odysseus; vaskisen kynnyksen etehenpä hän jäi monin miettein, sillä ne kuin valo auringon sekä kuun näet välkkyi, korkeat suojat nuo jalon Alkinoon asumuksen. Vaskea siell' oli vain, peräseinään ain' ovest' alkain, seinät kaikk', ylähäll' ylt'ympäri juoks sinijuova; sulkivat kultaiset pari-ukset miessalin vankan; vaskea kynnys, vaan hopeastapa hohtavat pielet kuin ovenpäällyskin, ovirengas täytt' oli kultaa. Kahden puolen ust' oli kultaiset, hopeaiset koirat, itse Hephaiston työt', ikitaiturin tarkan, uksenvartiat nuo jalon Alkinoon asumuksen, vahtivat kuolematonna ja vanhenematta ne kuunaan. Vaan rivi istuinten, peräseinään ain' ovest' alkain, miessalin ympäri kiersi, ja verhot peittivät niitä pehmeät, hienoiset, kutomukset naisien sorjat. [98-126] Niill' yhä istuivat päämiehet Phaiakilaisten syöden, juoden, sill' ei siell' osa uupunut kuunaan. Seisoi kultaiset kuvapoikaset, kantajasulhot soihtujen leimuavain, jaluspatsaillaan soreoilla, soihdut hohdettaan läpi öitten loi pitojuhliin. Kymmenkuntaa viis oli palveluneitoja linnan; jauhaa vehnät kellervät, käsimyllyä kääntää sai osa, kangaspuill' osa puuhasi, värttinälankaa kehräsi vierekkäin kuni korkean poppelin lehdet; öljyn liukkaan välkkehinen tuli palttina tiivis. Näät kuten oivimmat meren kulkijat kiitävin keuloin urhot on Phaiakilaiset, niin kutomaan ovat naiset taiturit kuulut, sillä on antanut heille Athene ymmärryst' ylevää sekä armaat askaretaidot. Vaan puutarha on eess' esikartanon porttien laaja, auran neljän maa-ala, sen sivut äärtävi aita. Siin' isot kasvaa puut kukass' uhkuen, päärynät kantaa tuo ja granaatit tuo, helokyljet tuo omenansa, viikunat armaat tuo ja oliivit tuo ani-runsaat. Talvell' ei, suvell' ei kato konsaan käy, sato ehdy; pitkin vuott' yhä vain mikä kukkii, taas mi jo kypsyy läntisen henkäilless', yhä päärynä päärynän jälkeen joutuvi, uusia puut yhä kypsyttää omenoita, seuraa terttua terttu ja viikuna viikunamarjaa. Viinipä runsain myös rypäleineen versovi siellä; yks osa tarhaa on, tasatanner paahtama päivän, kuivauspaikkana, toisia taas rypäleitä jo kootaan, kuurnaan toisia tuodaan; viel' on raakoja myöskin: toisten pois varisee kukat vasta, jo tummuvi toiset. [127-155] Kasvissarkoja taas likivierus on versovan viinin, yrttejä kirjavanaan, suvet, talvet sorjana uhkuin. Pulputen lähteestään puro polveilee läpi tarhan, toinen juoksevi, alkaen alt' esikartanon portin, ylhään linnaan päin; sepä antoi vett' asujoille. Niin talo Alkinoon jumal-antimet saanut ol' armaat.

Nuo näki hämmästyin jalo jaksaja, oiva Odysseus. Mutta kun kaikkea siin' oli mielessään ihaellut, niin yli kynnyksen nopeasti hän linnahan astui. Päälliköt kooll' oli siellä ja vallat Phaiakilaisten; vuodatusuhreja sai heilt' Argontappaja valpas; hälle he viimeks uhrasivat, lepo konsa jo kutsui. Riens yli permannon jalo jaksaja, oiva Odysseus, suojana usva se, joll' oli peittänyt urhon Athene, kunnes Areten sekä Alkinoon tykö ehti. Kietoi polvia Areten halaellen Odysseus, pois heti hälveni tuo utu ihmeinen hänen yltään. Hiljeni kaikki, kun ilmaantui uros outo; he häntä katseli hämmästyin. Mut pyys anovasti Odysseus:

"Arete, tytär oi Rheksenorin, tuon jumalaisen, polvia kietoen käyn tykö sun polon ankaran alla, sun ja sun puolisos, vierahies. Eläessä he saakoot onnea taivahisilta ja lapsilleen kukin jättää kartanot, kalleudet sekä kunnia-antimet kansan! Vaan mua autelkaa kotimaalleni kohta jo, sillä kaukana kalleimmistani näin polopäiviä paljon."

Virkki ja tuhkaan istuutui liki liettä hän ääreen valkean loimun. Vait, ihan ääneti kaikki he istui. Vihdoin haastoi noin Ekheneos, sankari harmaa, [156-184] tuo, joka vanhin mies oli heimoa Phaiakilaisten, mielevä lauseiltaan, tavat entiset tunteva tarkoin; näin hyväneuvoisesti hän haastoi nyt sekä lausui:

"Eip' ole, Alkinoos, tämä kaunist', ei sopivaista, vierast' outoa noin tuhass' istuttaa liki liettäs, vaiti jos onkin muut ja sun itsesi haastavan vartoo. Nousta jo vieraas suo, hopeoilla jo huolitetulle vie hänet istuimelle, ja saakoot airuet vielä viiniä hämmentää, salamoitsija-Zeullekin että uhraisimme, jok' ohjaa tiet' avunpyytäjän hurskaan. Vieraalles talonhoitajatar parahinta jo pankoon!"

Kons' oli Alkinoos tuon kuullut, valtias aimo, hän kädest' ottaen neuvokkaan, uromielen Odysseun liedelt' istuimelle jo johti, mi sorjana välkkyi, poikans', uljaan Laodamaan, pois siirtyä siltä, parhaan lemmikkins', isän vierell' istuvan, antoi. Ruukuin sorjin, kultaisin käsivettä jo neito toi, yli kätten kaas – hopeainen all' oli kätten huuhtelumalja – ja luo silopinnan siirteli pöydän. Leipää tuoden taas talonhoitajatar tuli oiva, toi monet herkut muut, talon antimet tarjosi parhaat. Siinä jo söi sekä joi jalo jaksaja, oiva Odysseus. Airutt' Alkinoos näin käski nyt, valtias aimo:

"Täytä jo hämmentäin sekomalja ja kullekin kaada viiniä, Pontonoos, salamoitsija-Zeullekin että uhraisimme, jok' ohjaa tiet' avunpyytäjän hurskaan."

Kuuli ja hämmentäin suloviiniä kaasi ja kantoi kullekin Pontonoos, käden oikean puolt' yhä kiertäin. Vaan kun ol' uhranneet he ja juoneet myös halumäärän, [185-213] heille jo Alkinoos nyt haastoi näin sekä lausui:

"Kuulkaa, kaikki te päät sekä vallat Phaiakilaisten, kun minä lausun nyt, mitä mieleni laativi. Aika mennä ja maata jo yö kotonanne on atrian jälkeen. Vaan luku vanhinten isomp' aamun tultua käyköön vieraan juhlintaan, pyhät palveet myös jumaloille tuomaan luonani täällä ja miettimähän, miten vieras meidän saattamanamme nyt ilman huolta ja vaivaa pääsisi matkaamaan ilomielin syntymämaalleen joutuisasti jo tiensä, jos kaukanakin koti olkoon, jott' ei kohdata vastus vois, ei vaurio, kunnes kulkevi taas kotitanteriaan; mut sielläpä sitten kestäköhön, mitä hälle on kehrännyt elon lankaan Kohtalotarten tahto ja sallima, konsa hän syntyi. Vaan joku kuoloton jos, alas taivaast' astunut, lienee, toiset silloin totta on neuvot taivahisilla. Meillepä muutoinkin näkyväisinä ain' ikivallat ilmestyy, kun meiltä he uhkeat saa satauhrit, nauttivat niinkuni muut, kera istuvat atriapöytään. Jos kuka yksin kulkien meist' ikivaltoja kohtaa, hält' ei piile he, näät likiheimoa heille me ollaan niinkuni Kykloopit ja Giganttein heimokin hurja."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Tuot' älä, Alkinoos, pidä luuloa! Kuolematonten, taivaan korkeudess' asujain, ei muotoa mulla, sorjuutt' ei ole, vain olen kuolollista ma kansaa. Jos polon suuremman kenen konsaan kestävän näitte, kuin koki ihmiset muut, minä koidon tuon olen verta. Vieläpä raskaammat minä kohlut kertoa voisin, [214-242] jotka mun päälleni kaikk' ikivaltain sallima saattoi. Mutta nyt syön, jos suotte te vain, syvä murhe jos onkin. Eip' ole inhaa niin kuin julkea, vaativa vatsa, aina se ahdistaa, sitä muistaa aina on pakko, all' ison vaivankin sekä mielen murtavan murheen, kuin mure mieltäni murtaa nyt; sepä vain yhä kärttää ruokaa, juomaa, saa ihan unhoon uuvutetuksi vaivat kärsityt kaikki, ja täytyy vain sitä täyttää. Vaan kun on valjennut uus aamu, te kerkeät olkaa koitoa saattamahan mua syntymämaalleni, jälkeen kaikkien vaivojen ees; elo menköön multa, kun nähdä saan asujoineen, aartehineen minä linnani ylhän."

Virkki, ja suosiotaan muut huusivat, vaativat kaikki suomaan saattoa hälle, hän näät oli haastanut taiten. Vaan kun ol' uhranneet he ja juoneet myös halumäärän, kohti jo kartanoaan kukin astui nukkua aikoin. Jäi salisuojaan nyt vain oiva Odysseus, istui seurana Arete sekä Alkinoos jumalainen; neitoset korjasivat pitopöydät atrian jälkeen. Siinä jo Arete sanan virkkoi näin, helo-olka; – tuttupa vieraan yll' oli näät ihotakki ja vaippa, vaatteet sorjat nuo, kera neitosien kutomansa; – näin sanat siivekkäät hän lausui hälle ja haastoi:

"Vieras, tuotapa tietelisin minä sulta nyt ensin: ken sekä mist' olet? Vaatteet nuo kuka yllesi antoi? Etkö sa harhaillen meriheittona kertonut tullees?"

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Vaikea, valtiatar, mun on kertoa vaivani kaikki, mulle kun vallat taivahiset soi niin monet murheet; [243-271] vaan toki vastannen kysymääsi ja tietelemääsi. Saari on Ogygian, meren saartama, kaukana, siellä mahtava vallitsee kave suortuvakauno, Kalypso, kiehtova, kekseliäs tytär Atlaan. Ei osu sinne konsaan retkillään, ei ihmiset, ei jumalatkaan. Vaan hänen vieraakseen joku kuoloton vei minut koidon, yksin, multa kun iskenyt Zeun salamoitseva leimaus kiitävän laivan ol' uppoamaan meren siintävän keskeen. Kaikkipa hukkuivat siin' uljaat kumppanit multa, uiskelin ympäri mert' emäpuulla ma keulavan laivan päiviä yhdeksän; kun kymmenes yö oli yllä, toi minut Ogygiaan ikivallat, missä Kalypso mahtava vallitsee, kave suortuvakauno. Hän otti hellivin hoivin vieraakseen minut, mieli ol' antaa häll' elo kuoloton mulle ja kuihtumaton ikinuoruus; vaan sydän rinnass' ain' oli suostumaton toki mulla. Seitsemän pitkää vuott' olin siell', yhä kyynelin kostui vaatteus, antama mulle Kalypson, ambrosiainen. Mutta kun vihdoin kahdeksas tuli vyöryvä vuosi, maahani matkaamaan mua itse jo pyys jumal-impi, Zeulta kun käskyn sai tai muuttunut lie oma mieli. Lähteä, laatia soi lujan lautan, viiniä, ruokaa viljalt' antoi, soi puvun ylleni ambrosiaisen, lauhan henkäämään perämyötäisen pani tuulen. Päivää seitsemäntoist' ulapoita nyt uiskeli lautta, kahdeksantenatoista jo siintelivät tämän maanne vuoret varjokkaat; sydämessäni riemu jo syttyi, koidon mun, ylen suuripa näät mua surkeus vartoi, jonka Poseidon, maan järisyttäjä, päälleni saattoi. [272-300] Tuulet vimmasi hän mua vastaan, matkani estäin, raivoon hirmuiseen meren sai, minut löi raju hyöky lautalt' aallokkoon, tuta sain minä kuoleman tuskat. Lautan riehuva myrsky jo rikkoi; vievien vetten valtaan siinä mä jäin, yhä uin, yli pyrkien, kunnes viimein tuuli ja aallot toi liki maata jo tänne. Suoraan pyrkinyt maalle jos oisin, ois minut tyrsky ruhjonut paiskaten paaterihin tylyn kalliorannan. Vaan minä rannan viert' yhä uin ohi, niin tuli viimein virta jo kaunisvuoltehinen, paras siin' oli paikka, riuttojen sulkematon sekä tuulelt' antava suojan. Maahan vaivuin, vaan toki elvyin taas; jopa ehti ambrosiainen yö. Zeussyntyisen minä virran vierelt' astuin viidakkoon sekä lehtien alle kaivauduin; jumal' antoi koht' unen päättömän pitkän. Lehtien peittoon raukenin noin, muremustana mieli, yön yli, aamun myös, sydänpäivänkin ohi nukkuin. Päivä jo laskihe, kons' uni armas karkkosi vihdoin. Rannall' impien näin minä leikkivän, tyttäres itse johteli neitosiaan, jumalattaren häll' oli hahmo. Pyysin suojaa hältä, ja niin jalo häll' oli käytös, nuorilt' ettei vartoa vois hevin taitoa moista; ainapa vallaton on meno nuorten näät sekä mieli. Kyllin mulle hän ruokaa soi sekä viiniä tummaa, kylpeä virrass' antoi, myös nämä tarjosi vaatteet. Nyt toden täyden sait murehessani multa sa kuulla."

Hällepä Alkinoos näin vastasi taas sekä lausui: "Vieras, ei hyvin harkinnut sitä lapseni sentään, kun sua koht' ei neitosineen talohomme jo tuonut, [301-329] vaikka hän ensimmäisenä sun avunpyyntösi kuuli."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Valtias, tuolta sa moitteeltas jalo säästäös impi, itse hän näät mua seuraamaan kera neitojen pyysi, vaan minä kieltäydyin, sitä kartti ja pelkäsi mieli, että kun näät minut, närkästyt sydämessäsi ehkä; näät pian kiihtyä voimme, me ihmiset ilmojen alla."

Hällepä Alkinoos näin vastasi taas sekä lausui: "Vieras, moinen rinnass' ei sydän mull' ole, että suuttuis suotta se, vaan paras aina on taito ja kohtuus. Laisesi josp' – oi korkea Zeus ja Apollo, Athene! – mies ja mun kanssani noin samanmielinen kuin sinä multa tyttären naisi ja mun vävypoikani oisi ja tänne luokseni jäis! Talot, maat minä soisin sulle, jos itse mielisit jäädä, mut ei pakoll' estää lähtöäs kenkään Phaiakilainen saa, – sitä, korkea Zeus, älä salli! Huomispäivänä, – niin minä säädän, jotta jo tiedät, lähtösi olkoon; saat unen helmaan heittyä silloin, saattosi soutaen vie yli päilyvän veen sinut, kunnes saavut maahasi, kartanohos tahi minne on mieles, vaikk' Euboiaakin moniin verroin mielisit eemmäs, maa jok' on kaukaisin, – niin kertoi mieheni, jotka sen näki kerta, kun sai Rhadamanthys vaaleva heidät saatokseen Tityon tykö, Gaian aaluvan, kauas. Sinnekin asti he urkeni täält' ihan uupumatonna, sinne ja taas kotihinsa he yhtenä päivänä joutui. Kohta sen itse jo näät, ett' oivimmatpa on laivat mulla ja sulhot soutelemaan meren aaltoja airoin."

Kuuli ja riemahtui jalo jaksaja, oiva Odysseus, [330-347] puoleen taivaisten hän kääntyi näin rukoellen:

"Zeus isä, Alkinoon sanan täysin täyttyä salli; silloin kuolematon elonkasvaja-mailla on maine koituva hälle ja myös minä matkata saan kotimaalle."

Noinpa he toisilleen siin' istuen haasteli vielä; mutta jo neitojen käski nyt Arete helo-olka vuoteen valmistaa pilaristoon, kaunihit alle purppurapatjat panna ja vaipat myös varaella, vihdoin kaattuvat villaiset viel' uinujan peitoks. Uksest' ulkosivat heti neitoset soihtuja kantain, vuoteen vankan laittoivat vireästi he kuntoon, kohta jo astuivat näin kutsuen luokse Odysseun:

"Käy, jalo vieras, vuoteeseen, tila tehty on sulle!" Pyysivät noin; ihanaltapa tuo hänest' yölepo tuntui. Siinä nyt uinumahan jalo jaksaja, oiva Odysseus sorjaan vuoteeseen kävi, kaikuisaan pilaristoon; Alkinoos sisäkammiohon meni korkean linnan, vuoteeseen kera valtiatar, lepokumppali, vaipui.

KAHDEKSAS LAULU.

ODYSSEUS PHAIAKILAISTEN LUONA.

Taas valon huomensynty kun toi rusosorminen Eos, vuoteelt' Alkinoos jalo nousi jo, valtias aimo, myös tuho kaupunkien, jumalainen nousi Odysseus. Kanssaan valtias vei hänet, Alkinoos väkivoipa, laivain valkaman luo, tori kuss' oli Phaiakilaisten. Sinne he vierekkäin kivi-istuimille nyt istui. Kaupungissapa riens ylt'ympäri Pallas Athene, mielevän Alkinoon oman airuen muuttihe muotoon, [9-37] miettien keinoa, mill' uromielen Odysseun auttais maalleen matkaamaan, joka ainoan luo kävi, käski:

"Tulkaa, kaikki te päät sekä vallat Phaiakilaisten, mieskokoukseen kuuntelemaan, mitä virkkavi vieras, linnaan mielevän Alkinoon joka vasta on tullut mert' ajelehtien, muodoltaan jalo kuin ikivallat."

Virkki ja mieltä ja intoa noin joka ainoan kiihti. Koht' oli kansaa tulvillaan tori tuo, täpö-täynnä myös rivit istuinten. Näki hämmästyin moni silloin Laerteen pojan mielevän; näät soreutta Athene uhkua soi uron pään sekä olkain ihmehisesti, loi rotevampaa, uljaampaa myös ryhtiä varteen, suosio häll' ett' oisi ja arvo ja kunnia kaikkein Phaiakilaisten eessä ja että hän vahvana kestää vois väkikilvat kaikki, jos vaatisi Phaiakilaiset. Mutta kun koolla jo kaikk' oli kansa ja kertynyt yhteen, lausui näin jalo Alkinoos nyt heille ja haastoi:

"Kuulkaa, kaikki te päät sekä vallat Phaiakilaisten, kun minä lausun nyt, mitä mieleni laativi. Tullut tänne on vieras tuntematon tämä kattoni alle, mert' ajelehtien, luot' idän kansojen taikkapa lännen; pyytävi auttelemaan kotitielle ja saattoa suomaan. Saakoon meiltä hän saattajat siis, kuten sai moni muukin. Eip' ole vieraan vielä, ken saapui kattoni alle, surra ja kaivata tarvinnut tiesaattoa kauan. Tumma te laiva jo temmatkaa alas veen pyhän aaltoon, ennen laskematon, viiskymment' olkohon miestä, oivint' ennestään, väki sen, päämiestäkin kaksi. Mutta kun hankaan on kukin airon kytkenyt taiten, [38-66] käykää joutuen maihin taas, pito-atria syömään kattoni alla; on siell' osa kullekin kukkurapäinen. Miehiä nuoria noin minä käsken; mutta te muut taas, kantajat ruhtinasvaltikkain, salisuojahan sorjaan käykää, vieraall' ett' olis alttiit vaalijat; älköön empikö kenkään! Myös jumalainen laulaja tulkoon, Demodokos; soi taivahiset näet laulelon tenhon mielt' ilahuttavan hälle ja syttyvän soi runo-innon."

Virkkaen noin kävi eeltä, ja valtikankantajat kaikki seurasivat; meni luo jumalaisen laulajan airut. Katsotut soutajat taas, kakskuudett' urhoa nuorta, riensivät käskyä myöten veen ikivellovan rantaan. Mutta kun saapuivat meren ääreen laivojen luokse, laivan tumman kiskoivat he jo veen syvän aaltoon, maston kantoivat sekä purjeen tummahan laivaan, hihnoihin lujanahkaisiin jopa kytkivät airot, kuntoon laativat kaikki ja nostivat valkean purjeen. Laivan kytkivät kiinni he rantaan, lähtivät itse maihin, mielevän Alkinoon asumuksehen ylhään. Täyttyi niin piha kuin pilaristot, miessalit kansaa tulvilleen, täpö-täynn' oli kartano nuorta ja vanhaa. Karjua kahdeksan helohammast' uhrasi, uuhta kakstoist' Alkinoos, kaks sonnia sorkkuvasäärtä. Teuraat nyljettiin sekä laitettiin pidot uljaat.

Laulajan laatuisan, kädest' ohjaten, nouti jo airut. Suopea soi Runotar hyvät hälle, jos soi pahat myöskin, pois valon silmist' otti, mut soi sulo-laulelon lahjan. Hällepä istuimen toi huolitetun hopeoilla Pontonoos salin keskeen koht', ison pylvähän juureen; [67-95] pylvään vaarnaan, pään yläpuolle hän helkkyvän lyyryn nosti ja ohjasi laulajan kätt' osumaan sitä kohti; pöydän sorjan toi, korin kukkurapään pani pöytään, maljan viiniä myös hänen siemata, min teki mieli. Ruokiin ryhtyivät he nyt valmiisiin, varatuihin. Mutta kun kylläkään oli ruokaa saatu ja juomaa, laulamahan Runotar sai laulajan sankaritöistä, kuuluja maast' ylös taivaaseen hän virsiä virkkoi, riitaa Peleun poian Akhilleun ynnä Odysseun, kuinka se kerran nous ison alttari-atrian kesken, sinkosi soimaukset, vaan joukkojen pää Agamemnon riemahtui, kun riiteli nuo valioimmat Akhaijein. Phoibos Apollon ol' ennustus näet tuo, pyhän Python kun kivikynnykselle hän saapui neuvoa saamaan ammoin, kons' oli vaiva jo alkanut vyöryä ylle Iliolaisten, Akhaijeinkin, Zeun säätämä ylhän.

Lauloi laulaja noit' ikikuulu, mut oiva Odysseus tarttui valtaisin käsin laajaan purppuravaippaan, pään yli tempasi sen, jalonkauniit verhosi kasvot, kaihtoi kyyneliään näet eessä hän Phaiakilaisten. Aina kun taukosi vain jumalaisen laulajan laulu, pyyhki hän kyynelet pois, alas kiireeltään veti vaipan, vuodatusuhrin kaas, parikorvaan tarttuen maljaan. Vaan runon soimaan taas kun vallat Phaiakilaisten sai kehotuksillaan, ihamielin kuuntelevaiset, päänsä Odysseus peitti ja synkkää huokasi huoltaan. Muilta hän vierivät kyynelet sai salatuksi, ne yksin Alkinoos näki vain, joka tarkkasi häntä ja kuuli raskaat huokaisut, uron vieress' istuen. Noinpa [96-124] virkki jo Phaiakilaisia hän merikelpoja käskein:

"Kuulkaa, kaikki te päät sekä vallat Phaiakilaisten! Virvoitellut on nyt tasa-antimin atria meitä, lyyrykin, armas saattajatar pito-atrian aimon; niinpä nyt kiistaamaan väkikilpoja kaikkia käymme, jott' ois vieras tää, kotihinsa ja ystävihinsä saapuen, kertova, kuink' yli kaikkien Phaiakilaiset painin, nyrkkeilyn, hypyn, juoksun on taitajat parhaat."

Virkkaen noin kävi eeltä, ja muut kera seurasi kaikki. Pylvään vaarnaan nosti nyt airut helkkyvän lyyryn, Demodokon, kädest' ottaen, pois salist' ohjasi jälleen, vei sitä tietä, jot' eellä jo vallat Phaiakilaisten astui kilpoja katselemaan torin aukean piiriin. Joutuen kulkivat nuo, väen paljous seurasi heitä loppumaton. Moni mies kävi kilpaan nuori ja uljas. Valmis ol' Akroneus, oli Okyalos ja Elatreus, Nauteus, Prymneus, Ankhialos ja Eretmeus, Ponteus, Proreus myös ja Thoon, Anabesineos, kera astui Amphialos, vesa tuo Polyneon, Tektonin poian, myös kera Euryalos, kuni Ares, urhojen surma, Naubolon poikia, hän jalon Laodamaan oli jälkeen sorjin, vartevin mies sukukuntaa Phaiakilaisten. Kolmepa myös jalon Alkinoon kävi poikia kilpaan, Laodamas, Halios, jumalainen myös Klytoneos. Juoksu nyt ensin kilpaajoill' oli kiistana noilla. Kiitäen karkasivat yht'aikaa kaikk' yli merkin, vauhtia vinhaa kirmasivat pölytanteren poikki. Vaan Klytoneos kuulupa heist' oli juoksija parhain. Muulit vainiomaalla min auraa vie tovihinsa, [125-153] matkan senpä nyt ehti hän eelle, ja muut tuli jälkeen. Painiin kilpaajat väkivääntehiseen kävi sitten; siin' oli voittaja Euryalos, parahistakin parhain. Hyppyyn ketterin taas oli Amphialos; vikevimmin diskos-kiekkoa heitti Elatreus; nyrkkipä vahvin valtias Alkinoon pojan Laodamaan oli aimon.

Noinpa kun riemukseen he jo kuvanneet oli kaikki, aaluva Alkinoon, jalo Laodamas, sanan lausui:

"Ystävät, emmekö myös kysy vieraalt', eikö hän ehkä kilpoja tienne ja tainne? Hän ei ole muotoa halpaa, reidet, pohkiot moiset on hällä ja myös käsivarret, niskakin jäntenkäs, koko vartalo vankka; ja vaill' ei nuorekkuutt' ole hän, monet vaikkakin murteli vaivat. Sill' ei hirmuisempaa kuin meri aava, ma luulen, miest' ole runtelemaan, jos vaikka hän vahvakin olkoon."

Näin heti Euryalos nyt vastasi hälle ja haastoi: "Siinäpä lausuit, Laodamas, sanan oikean. Käyös itse ja vaatios kilpaamaan, sana saata ja haaste."

Tuon sanan kuullen Alkinoon kävi aaluva aimo piirin keskeen, näinpä jo virkkoi eessä Odysseun:

"Käy, jalo vieras, myös sinä kiistaamaan väkikilvoin, niitä jos tainnet; en usko, ne ett' ovat outoja sulle. Mainett' ei uroll' uljaampaa ole maill' eläessään, kuin mink' ansaitsee käsi vahva ja jaksava jalka. Siis käy koittelemaan, suo haihtua rintasi huolten! Kauan viipyvä eip' ole lähtösi; lainehikolle laiva jo laskettiin, ja on matkaan saattosi valmis."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Miks, oi Laodamas, mua pilkkaat noin kehotellen? [154-182] Kiivaammin mua nyt surut kiehtoo kuin väkikilvat. Paljon kärsiä sain, lukemattomat sain kovat kestää; tässä kun keskellänne nyt istun, on ainoa aatos vain kotimatka, sit' eess' anon valtiahan sekä kansan."

Kohtapa Euryalos näin vastasi julki jo ilkkuin: "Ei väkikilpojen kestäjän sull' ole muotoa, vieras, ei tosiaankaan, joita on montakin intona miesten, vaan näkö sen, joka mert' yhä kiertää hankavin haaksin, miehinä johdossaan vain kauppeja, ainoa aatos lasteja laivata vain, yhä rahteja viedä ja tuoda voittoa kärkkyillen; näkö sull' ei kiistämökelvon."

Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus: "Säädytön on puhe sull', olet mies häpyheitto, ma luulen. Armait' antimiaan ei jaa tasan kaikkien kesken taivahiset, puhetaitoa ei, ei muotoa, mieltä. Toisell' on näkö halpa, mut hällepä soi suloutta kuoloton antaja haastelohon, sitä kaikk' ihamielin kuuntelevat, kun on niin puhe tarkka ja taitava, lauseet kauniit, kartteliaat; hän on kunnia mieskokousten, liikkuvi kaupungill' ihaeltuna kuin ikivallat. Toinen sorja on muodoltaan, ikivaltojen verta, vaan sulouttapa varsin vaill' on haastelo kaikki. Niinpä se sullakin muoto on kaunis, ei jumalatkaan vois soreampaa luoda, mut ymmärrys, sepä puuttuu. Katkera mulla nyt on sydän rinnass' ilkkusi tähden, vuoks sopimattoman suus. Enp' outo ma lie väkiveikkaan, vaikka sa luullet, vaan lien ensimmäisiä ollut, kun käsivars oli vahva ja nuoruus turvana ennen. Nyt suru, vaiva jo sorteli, sill' olen kärsinyt paljon, [183-211] päätyen päin vihamiestä ja päin meren aaltojen vimmaa. Vaan mitä kärsinyt lienkin, käyn toki silti ma kilpaan, koska sa loukkasit noin sekä ärsytit mieltäni äsken."

Virkki ja vaippoineen ylös karkasi, kourahan koppoi diskos-kiekon maast', ison, raskaamman, jykevämmän paljoakin kuin nuo, mitä heittivät Phaiakilaiset, ympäri kiepahtain käsin jäntevin viskasi kiekon. Kiekkopa vonkuen kiiti, ja kiirehin Phaiakilaiset maahan kuuristui merikuulut, kyntäjät aaltoin, väistyen tieltä, ja helpolleen ohi merkkien kaikkein viuhuva vei väkiheitto. Ja löi heti merkin Athene, miehen hahmoss' ilmestyin, sekä huus, sanan lausui:

"Sokkokin sormillaan haparoiva sun merkkisi, vieras, totta jo tuntea vois; sepä joukoss' ei ole muitten, eell' ison matkaa on. Tähän kilpaan kyllä sä pystyt! Vertaas ei, ei vahvempaas ole Phaiakilaista."

Kuuli ja riemahtui jalo jaksaja, oiva Odysseus, noin kun kiistaajoiss' oli ystävä, puoltaja hällä; heille jo lausui näin hän, huojenneempana mieli:

"Viskatkaapa, te poikaset, noin! Pian kiitävä diskos toinen on yht' etähälle ja eemmäskin, minä toivon. Tulkoon teistä, te muut, kuka tahtoo vain sekä tohtii, nyt kera koittelemaan, noin kosk' on loukata mieli, painiin, nyrkkeilyyn tahi juoksuun – en pero mistään – mies kuka mielii vaan, vain Laodamasta en vaadi. Hän mua kestitsee – kera suojelijansa ken kiistais? Joutava houkkapa on totisesti se mies, joka haastaa kanssaan kamppailuun majaystävän, saatipa maalla vieraall' ollessaan; pahat itselleen tekis sillä. [212-240] Vaan ketäkään en muuta ma kierrä, en hylkien torju, käyn heti mittelöhön, väkiveikkaan mies kera miehen. Enp' ihan kehno ma missään lie, mit on kilpoja miesten. Tarkka ja taitava joust' olen käyttelemään siloselkää; iskevä ensimmäisnä mun nuoleni miesvilinässä ois vihamieheen, vaikk' olis urhoa montakin myötä joustaan kilvan päin vihamiehiä jouahutellen. Voitti Philoktetes minut yksin jous-urohista, kaukana Troian mailla kun joikui jouset Akhaijein; vaan olen paljonkin minä kaikkia muit' etevämpi, min nykykansaa lie, maan kasvun syöjiä, mutt' en muinaissankarien kera kilvata mieli, en moisten, kuin oli Herakles, kuin Eurytos Oikhaliassa, jotk' ikivaltainkin kera rohkeni kiistata jousin. Niinpä jo suistuikin pikasurmaan Eurytos aimo, vanheta linnassaan ei saanut, sill' uron suuttuin kaasi Apollo, kun hänt' oli tohtinut vaatia kilpaan. Keihään lennätän eemmäs, kuin muut ampuvi nuolen. Juoksuss' eelleni vain joku ehtiä Phaiakilainen voi, minä pelkään; näät kovin voipui voimani, konsa kuohujen keskell' uin, sill' enp' evähillä ma laivain oivill' ollutkaan, ja se jänteet herpasi multa."

Noin hän virkki, ja vaiti he kaikk', ihan ääneti jäivät; itsepä Alkinoos vain vastasi hälle ja lausui:

"Vieras, on kuulla se mieluisaa, mitä meille sa haastoit. Kuntosi kuulun vain sill' ilmoittaa sinä tahdoit, närkästyin, kun pilkkasi noin mies tuo sua kesken kilpaajain, – kuka moittia vois sun kuntoas kuunaan mielevä mies, joll' on äly harkita haastelojansa! [241-267] Mutta nyt myös sana multa sa kuule, sen ett' urohille muillekin virkkaisit, kotilinnass' atriapöytään kun kera lastesi saat sekä puolisos istua jälleen muistaen siell' avujamme, mit' antanut taitoja meille ain' esitaatoist' asti on Zeus sekä antavi eelleen. Emmepä nyrkkeilyyn tahi painiin lie parahimmat, vaan jalot juoksijat, kuuluimmat myös kulkijat merten; meist' ilo armahin on pidot, soitto ja karkelo sorja, vaihtelo vaattehien, kylyt lämpöiset, lepovuoteet. Tanssijat, karkelohon, valioimmat Phaiakilaisten, jott' ois vieras tää kotihinsa ja ystävihinsä saapuen kertova, kuink' yli kaikkien meillä on parhaat juoksijat, laivurit myös sekä taitajat karkelon, laulun! Helkkyvän lyyryn joutuisaan joku Demodokolle tuokoon; jonnekin äsken jäi se mun linnani suojiin."

Noin nimes Alkinoos jumal-aimo, ja joutuen airut valtiaslinnaan riensi jo noutoon kaikuvan lyyryn. Nousivat kilpojen ohjaajat, valikoitsemat kansan, ynnähän yhdeksän, jalot kaitsijat kaikkien kilpain, piiriä laajentain, tasaellen tanteren oivan. Vaan jopa joutui airut taas, toi helkkyvän lyyryn Demodokolle, ja hän kävi keskeen, kukkeat sulhot piiriin kertyivät, kisataiturit, polkien tahtiin karkelon alkoivat jumalaisen, mutta Odysseus ihmetys mielessään näki jalkojen hohtavan vilkkeen.

Laulaja kieliin koski ja lauloi sointuvin äänin, Ares seppelsorjaa kuink' Aphroditea lempi, [268-296] kuin salayhtymys heill' oli linnass' itse Hephaiston ensimmäinen, kuinka hän lahjoja toi, sepon ylhän vuoteen herjasi siellä. Mut tällepä vei heti viestin Helios, lempijät nuo joka noin oli yhtyvän nähnyt. Tuon sanan tuimelevan kun sai, pajanansa Hephaistos kostoa miettien riens; alasinpa ol' ankara kohta pölkyllään, takomassa jo taitaja, laitteli kahleet aukeamattomat, ainahiset, mihin kiinni he tarttuis. Vaan salaväijykkeet kun valmiiks sai vihan vimmoin, astui kammiohon hän luo aviollisen vuoteen, vuoteen patsaisiin ylt'ympäri nuo pani paulat, toisia kattoon riippumahan lukemattoman paljon, hienoja kuin lukinlanka, sit' ettei ees ikivallat huomata voineet, niin ovelasti hän tehnyt ol' ansan. Noin koko vuoteen kons' oli saarrellut salapauloin, pois oli lähtevinään, muka määränä kansava Lemnos, kaikkia muita mi rakkaamp' on maan paikkoja hälle. Vaan tähyellyt suott' ei kullanvälkkyvä Ares, tuon heti keksi, kun lähti Hephaistos, taituri kuulu. Kohtapa kartanohon hän kuulun riensi Hephaiston, siell' iloellakseen kera seppelpään Kythereian. Saapui juur' Aphrodite luot' ikimahtaja-taaton, istuutui levätäkseen, kun tuli linnahan Ares, astui luo, kädest' ottaen näin sanan laati ja lausui:

"Käy, rakas, vuoteeseen levon nautintaan sekä lemmen! Poissa Hephaistos on näät, luo mennyt Sintialaisten Lemnos-saareen lie, tykö karkeaäänisen kansan."

Noin hän pyys; lepo myös Aphroditen mielt' oli myöten. Kumpikin vuoteeseen kävi siis; heti kohtapa heihin [297-325] paulat kietoutui, sepon taiteliaan takomaiset. Liikkua ainoakaan jäsen ei, ei irrota voinut; tuonpa jo tunsivat, ett' ei ollut pääsyä lainkaan. Siihen koht' ikiseppo jo saapui, taituri kuulu, Lemnos-saareen ehtinyt ei, pois käänsihe ennen, näät vakoellut heit' oli Helios, antanut viestin. Niin sydän synkkänä riensi hän taas kotisuojia kohti, seisahtui oven suulle, ja raivoa täynn' oli rinta; huudoin hirmuisin jumaloita hän kaikkia kutsui:

"Zeus isä, ainian-auvokkaat myös muut ikivallat! Tulkaa, hassu ja sietämätön nyt seikka te nähkää, kuink' Aphrodite, Zeun tytär tuo, mua nilkkua ilkkuu aina ja Areen surmaisen kera liittyvi lempeen, koska on notkeasääri ja sorja hän, vaan jalat mulla vaivaiset, vaikk' ei vikapäit' ole muut, omat vain on vanhemmat, – kunp' ei mua kuunaan oisi he saaneet! Nähkää, kuin lepo heillä on lemmekäs, kuink' oman vuoteen ottavat multa, ja mun kataloita on katsoa kiusa. Mutt' ei hetkeäkään noin maata he mieline toiste, kuinka jos olkoot rakkaat, kai halu hellä se lähti. Siinä nyt pauloiss' olkootkin oveloissa he, kunnes maksanut tarkkaan taatto on mulle ne morsiuslunnaat, jotka ma annoin hälle ja nartun sain häpyheiton; kaunis on kasvoiltaan tytär hällä, mut hillitön mieli."

Kuuli ja linnaan vaskisehen kävi koht' ikivallat, maan järisyttäjä suuri ja onnen tuottaja Hermes, myös kera kauasampuja riens, isovalta Apollo. Kainoksuin jumalattaret jäi kukin kammiohonsa. Seisoivat oven suulla jo nuo hyvän antajat kaiken; [326-354] naurupa sammumaton seass' alkoi autuahitten, kun he Hephaiston kekseliään näki näppärät keinot, virkkoi vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:

"Noin paha palkan saa, hidas ottaa ketterän kiinni, niinpä on ottanut neuvoillaan hidas, nilkku Hephaistos vangiks Areen, nopsimman jumaloista Olympon; totta jo nyt sakon saa aviollinen aituri maksaa!"

Moisia haastelivat he nyt toisilleen; puhutellen Hermest' aaluva Zeun, isovalta Apollo jo lausui:

"Hermes, aaluva Zeun, jumal-airut, antaja onnen, vuoteess' oisiko noin, lujat yllesi pantuna paulat, kanss' Aphroditen kultaisen, sano, mielesi maata?"

Hällepä vastasi näin jumal-airut, tappaja Argon: "Kunp' ois suotu se vain, jalojous, isovalta Apollo! Paulat kolmin verroin noin lukemattomat pankaa, kaikki te katselkaa, jumalattaret kuin jumalatkin: siltikin nukkuisin kera kultaisen Aphroditen!"

Noin hän virkki, ja suur' ikivaltain nous ilonauru. Maan järisyttäjä vain ei nauranut, vaan yhä pyysi, Areen ett' ikiseppo jo laskisi, kuulu Hephaistos. Näin sanat siivekkäät hän tälle jo laati ja lausui:

"Suo hänen mennä, ma vastaan, ett' ikivaltojen eessä kaikki hän maksava on, mitä kohtuudella sa vaadit."

Näinp' ikimainehinen taetaituri vastasi hälle: "Moista, Poseidon, maan järisyttäjä, mult' älä pyydä! Huonopa hylkyjä uskoa on takaustakin vastaan. Vai sinut itsesi voinko ma kahlita eess' ikivaltain, irti jos Ares ansastaan sakon välttäen pääsee?"

Hälle Poseidon, maan järisyttäjä, vastasi jälleen: [355-381] "Jos sakon välttääkseen todell' Ares lähtisi karkuun, niin minä maksan sulle sen itse, se usko, Hephaistos!"

Näinp' ikimainehinen taetaituri vastasi hälle: "Ei sovi eik' ole valta mun kieltää, kun sinä pyydät."

Lausuen noin lujat päästi jo paulat tuima Hephaistos. Vaan väkipinteestään pyrähyksenä karkasi pystyyn kumpikin; Thrakiahan meni Ares vauhtia vinhaa, Kypros-saareen taas Aphrodite tuo hymyarmas, näät Paphos siell', oma lehto ja tuoksuva alttari vartoi, kylpy ja voitelu myös, Sulotarten suoma. He hieroi öljyä ambrosiaist', ikivaltain jost' iho välkkyy, vaattein verhosivat hänet ihmeisin, ihanaisin.

Lauloi laulaja noit' ikikuulu, mut oiva Odysseus kuunteli hänt' ihamiellä, ja yht' iso muut ilo täytti, mittava-airoiset, merikuulut Phaiakilaiset.

Käski nyt Alkinoos Haliosta ja Laodamasta kahden karkelohon, näet kumpikin vaill' oli vertaa. Pallon koppoivat heti purppuranpaistavan, sorjan nuo käsihinsä, – sen taitelias Polybos oli tehnyt. Taapäin taivuttautuen tuot' yhä heitteli toinen tummia pilviä kohti, ja maast' ylös hyppäsi toinen ottaen, ennenkuin jalat maass' oli taas, kopin oivan. Hetken hyppelivät noin palloa heittäen, sitten karkelon karkelivat elonkasvaja-maalla he, nopsaan vuoroja vaihdellen; rivi sulhoja nuoria seisoi piirinä tahtia paukuttain; oli suur' ilon pauhu. Alkinoollepa lausui noin jumalainen Odysseus:

[382-410] "Valtias Alkinoos, urohista sa kunniakuuluin! Kiitit karkelohon valioimmiks sulhojas äsken, nyt todeks sen ma jo nään; minut varsin ihmetys valtaa."

Kuuli ja riemahtui tuost' Alkinoos isovalta, virkki jo Phaiakilaisia näin merikelpoja käskein:

"Kuulkaa, kaikki te päät sekä vallat Phaiakilaisten! Mies ylen mielevä on tämä vieras, tuon ma jo tunnen. Ystävälahjoja siis sopivaisia meiltä hän saakoon. Kakstoist' ylhää miest', isovaltaa ruhtinas-arvoin kaitsevi kansaa tääll', olen kolmastoista ma itse. Siis pesupuhdas vaippa ja myös ihotakki ja kultaa kallist' antaminen täys hälle talentti on kunkin. Joutuen kaikki ne koolle jo tuokaa, jotta ne vieras sais käsihinsä ja riemastuin kävis atrian ääreen. Myös hänet Euryalos sopusuulla ja lahjoja antain taas hyvitelköön, taitamatonp' oli näät puhe taannoin."

Noin hän virkki, ja suosiotaan muut huusivat kaikki; tuosta jo laittoivat kukin airuen lahjojen noutoon. Hällepä Euryalos heti vastasi näin sekä lausui:

"Valtias Alkinoos, urohista sa kunniakuuluin! Käskysi jälkeen vieras saa hyvitykseni hartaan. Tarjoan miekkani tään, sen on vaskea säilä, ja kahva taas hopeasta, ja norsunluust' on hohtava huotra suojana sen upo-uus; hänest' ei lie halpa se ehkä."

Virkki ja huolitetun hopeoilla jo tarjosi miekan, näin sanat siivekkäät, puhutellen urhoa, lausui:

"Terve, sa taatto ja vieras! Jos paha lie sana päässyt, vinhat viekööt sen sitä tietään ilmojen tuulet. Maallesi, puolisos luo sinut saatelkoot ikivallat, [411-439] kaukana kalleistas joka kestää sait polon pitkän!"

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Terve sa, ystävä, myös! Ikivaltain siunaus sulle! Vast'edes älköön kaipaamaan sun mielesi käykö miekkaa, jonka sa mulle nyt lahjoitit sopulausein."

Virkki ja miekan huolitetun hopeoill' olusvyöhön vyötti. Jo laskihe päivä, ja saapui antimet aimot, Alkinoon katon alle ne noutivat airuet oivat. Alkinoon jalovaltaisen pojat otti ne vastaan, lahjat vei ani-sorjat nuo emon korkean huostaan. Saapui Alkinoos väkivoipa jo myös kera toisten; ylhät ol' istuimet siell' istua saapujan kunkin. Lausui Aretelle nyt Alkinoos isovalta:

"Puoliso, lippahias paras, sorjin tuo, pesupuhdas lippaaseen pane vaippa ja viel' ihotakki sa itse. Myös heti kuumenemaan vesikattila vaskinen pankaa vieraan kylpeä, jott' iloll' istuva ois pitopöytään laulua kuuntelemaan, kun lippaaseen ladotuiksi lahjat nähdä jo saa, mitä toi jalot Phaiakilaiset. Kauniin, kultaisen minä annan maljani, jotta uhreja siitä hän Zeulle ja muillekin taivahisille vuodattaa mua muistellen vois kautt' elon kaiken."

Noin nimes; Arete nyt laittaa neitojen käski kattilan kuumenemaan, jalan kolmen kantaman, suuren. Kattilan nostivat nuo tulen liekkivän päälle ja täyteen vettä sen kaatoivat, lisäellen liekkihin puita; sai veden kuumenemaan tuli kaartaen kattilan vatsaa. Kammiohonsapa Arete kävi, sielt' ylen sorjan lippaan toi, pani lippaaseen jalot antimet kaikki, [440-468] vaatteet, kullat nuo, mitä antoi Phaiakilaiset, viel' oma lahjapa hält' ihotakki ja vaippa ol' uljas; tuosta jo noin sanat siivekkäät uroholle hän lausui:

"Katso'os kansi nyt itse ja sulje se, tee sidesolmu, ettei vie varas aartehias, sulo-unta sun ehkä matkall' uinuissas, sua laiva kun tuutivi tumma."

Tuon sanan kuullessaan jalo jaksaja, oiva Odysseus kannen kiinni jo löi, salasolmun sen sidehihnaan taidokkaan teki, jonk' oli neuvonut mahtava Kirke. Luo talonhoitajatar tuli koht', uron kylpeä käski, astua ammeeseen. Näky katsoa hälle ol' armas tuo kyly lämmin; moist' eip' ollut nauttinut liioin, siitä kun kammiot jätti Kalypson suortuvakaunon; siell' yhä hoivaa, hoitoa sai kuni kuoloton kuunaan. Nyt pesi, voiteli nyt ihon öljyll' impyet, varren vaippaan verhosivat ihanaiseen, myös ihotakkiin. Noin kylyst' astui hän pitoseuraan viiniä juovaan. Vaan ovensuullapa miessalin tuon oli jyhkeäseinän Nausikaa, sulosorjana kuin jumalattaret seisoi, silmät Odysseus-sankarihin loi siin' ihaellen, näin sanat siivekkäät jopa lausui hälle ja haastoi:

"Vieras, jää hyvin! Maill' omill' ollessas mua joskus muistele myös, joka soin avun ensimmäisenä sulle."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Armas Nausikaa, tytär Alkinoon jalomielen! Senpä jo suokoon Zeus, jylykorkea puoliso Heren, koitua mun kotimaille ja saapumapäiväni koittaa, niin jumalattaren laill' olet siell' elonaikani kaiken mieleni aatoksissa, – sa henkeni varjelit, neito!"

[469-497] Virkki ja viereen Alkinoon uros ylhänä istui. Parhaillaan lihat leikeltiin, sekoteltihin viini. Laulajan laatuisan, kädest' ohjaten, nouti jo airut, kansan lemmikin Demodokon, hänet toi pitojoukon juolean keskeen istumahan, ison pylvähän juureen. Huusipa luokseen airuen tuon monineuvo Odysseus, veitsellään palan viils, osan suuremman toki jättäin, karjun valkeahampaisen silavaista hän selkää:

"Airut, täss' ota, vie osa tää sinä Demodokolle! Huolten on allakin mun halu huomata häntä ja muistaa. Palvoo laulajiaan kaikk' ihmiset ilmojen alla, arvon, kunnian suo; Runotarpa se näät sulot heille laulelot lahjoittaa, runoniekkain heimoa hellii."

Noin hän virkki, ja luo jalon Demodokon kävi airut, antimen vei, ja hän otti sen riemastuin sydämessään. Ruokiin ryhtyivät he nyt valmiisiin, varatuihin. Mutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa, lausui Demodokolle jo näin monineuvo Odysseus:

"Demodokos, sua onnekkaaks yli muista ma kiitän. Muusapa neuvoi näät sua, Zeun tytär, taikka Apollo; niin ylen taiten kaikki sa laulat Akhaijien vaiheet, kaikk' urotyöt sekä myös monet kestetyt, vaikeat vaivat, luulisi itsesi nähneen tai näkijältä ne kuulleen. Myöspä nyt puuhevosesta sa laulaos, jonka Epeios kanssa Athenen veisti ja saattoi oiva Odysseus linnaan Ilionin salaväijykkeeks ovelasti, täynn' aseurhoja, jotk' äkin sortivat korkean Troian. Kaiken tuon jos kertoa voit osuvasti ja oikein, niin, kuss' ihmismaill' olen kuunaan, kuulutan, että [498-324] korkean laulun lahjan soi jumal' armias sulle."

Virkki, ja kieliin mies jumal-innoitettu jo koski, siit' alun otti, kun lähtevinään oli pois jo Akhaijit laivoin teljokkain, sytytellen liekkihin leirin; vaan valioimmat heistä jo keskell' Iliolaisten istuivat hepokätkössään kera kuulun Odysseun; itsepä laahasivat sen linnaans' Iliolaiset. Siell' oli siis hepo nyt, he sen ympäri piiriyneinä haastelivat hälinällä, ja kolmiapäin meni mielet: viiltävin vaskin pirstota tuo vehe ontelo taikka viedä ja vierittää alas jyrkänteeltä se tai myös suositus-uhrina suurna se vihkiä taivahisille; tääpä se viimein voitti ja täytäntöön kävi neuvo. Lankesi turmion arpa, kun kaupunkiinsa he veivät puuhevon hirveän, missä Akhaijein sankarit parhaat istui, piilouneet perisurmaks Iliolaisten. Lauloi vielä hän, kuinka he toi tuhon Ilionille, jättäen petteliään hepokätkön, poiat Akhaijein, ryöstöön korkean kaupungin mikä minnekin riensi, Deiphobon talohonpa Odysseus kuin raju Ares syöksyi, rinnallaan Menelaos, mies jumal-aimo; kertoi, kuinka hän hirmuisen siell' ottelon kesti, vaan toki vihdoin voitti, kun auttoi ylhä Athene.

Lauloi laulaja noit' ikikuulu, mut oiva Odysseus heltyi itkemähän, vesikarpalot poskia kastoi. Kuin yli puolison viskautuu polo, itkevä vaimo, äsken muurien eess' eturintaan urhona kaatun, [525-553] kaupunkins', omiensakin kun koki torjua turmaa, miehen kuolevan nähdessään, elon erkanevaksi, kietoo vaikertain hänen ruumistaan, vihamiespä keihäsvarsin lyö kipeästi jo selkähän, olkaan, raastavi orjaks, eessä on raataminen, epätoivo, miss' äkin kuihduttaa polo surkea kukkeat posket: noin suli kyynelihin nyt Odysseus surkua nostain. Muilta hän vierivät kyynelet sai salatuksi, ne yksin Alkinoos näki vain, joka tarkkasi häntä ja kuuli raskaat huokaisut, uron vieress' istuen. Näinpä virkki jo Phaiakilaisten hän merikelpojen kesken:

"Kuulkaa, kaikki te päät sekä vallat Phaiakilaisten! Suokoon Demodokos nyt hiljetä helkkyvän lyyryn. Eip' ole kaikkia vaankaan tääll' ilahuttanut laulu. Ei ajall' atrian, kun runo laulajan soi jumalaisen, laannut huokaamast' ole vieras tää syvin huolin; kaiketi hällä on rinnassaan joku kalvava murhe. Laatkoon laulelo siis, jott' oisivat kaikk' ilomieliä, kutsujat, vieraskin; sepä oivint' on totisesti. Näät jalon vieraan vuoksipa nää pidot pantu on toimeen, valmis on laiva ja saatto, ja suotu on ystävälahjat. Kuin veli armas sille on ain' avunetsijä vieras, mieltä ja tuntoa kellä on rinnassaan hitusenkaan. Niinp' älä lausein petteliäin sinä peittele myöskään, nyt mitä käyn kysymään; puhe suorapa aina on sorjin. Virkkaos, sulle min soi nimen äitisi, taattosi ammoin, myös väki muu kotikaupunkis sekä seutusi kaiken; näät nimetönp' ei ilmojen all' ole ihminen kenkään, ei alin, korkeinkaan, ken tänne on syntynyt kerran, [554-582] vaan nimen vanhemmat ain' antavat syntynehilleen. Siis sano mulle sa maasi ja kaupunkis sekä kansas, jott' oma aatos sinne jo ois sua saattavan laivan. Näät perämiestäpä ei kysy laivat Phaiakilaisten, ei peräsintä, mi ohjaamass' on pursia muita, itsestäänpä ne arvaavat merenkulkijan aikeet, ihmisien myös kaupungit, maat viljavat kaikki tietävät, joutuisaan yli kiitävät vievien vetten, saartuen sankkaan usmaan, eik' ole pelkoa, että vaurio sattuis tai tuho saavuttaisi ne tiellä. Taattoni Nausithoos toki muinoin lausua tiesi, suutuksissaan että on meihin suuri Poseidon, meiltä jok' ainoa turvaisan kun saa kotisaaton, Phaiakilaisilt' että hän ruhjova laivan on uljaan, kerta mi saattamatielt' yli aavan siintävän saapuu, kaupunkimmepa saartava myös kehän vuorisen keskeen. Virkkoi vanhus noin; jumal' ehkäpä kerta sen tehnee tai tekemättäkin lie, miten hällä on mieli ja suoma. Mutta sa nyt sano mulle jo tuo, tosi vilpitön virka: miss' olet harhaillut? Mitä ihmismait' olet nähnyt? Kansavat kaupungit kuvaellos, kaikk' asujatkin, karsas miss' oli kansa ja raaka ja kauhea, missä vaalija vierahien, jumaloitakin tottelevainen. Virka, mit' itket, miks suret noin sydämessäs, Akhaijein vaiheet kuullessas sekä Ilionin periturman. Niinp' ikivallat salli ja saatteli sankarit kuoloon, kaikuva siit' ett' ois runo ain', yhä uusihin polviin. Vai sukulaisen sult' all' Ilionin sota veikö, lankosi uljaan tai jalon appesi – näät lähin, armain [583-586] jälkeen koht' oman on veren, heimon kumpikin aina – vai jalo vaipui kumppani muu, sydänystävä sulle? Sill' oman veljen on vertainen, saman kantajan saaman, totta, ken vilpitön ystävä on, vakamieli ja viisas."

YHDEKSÄS LAULU.

ALKINOOS-TARINAT. KYKLOOPPI-SEIKKAILU.

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Valtias Alkinoos, urohista sa kunniakuuluin! Kaunis tottakin kuulla on laulelo laulajan moisen, niin jaloäänisen, kuin jumaloita hän oisi Olympon. En voi armaampaa ajatella, en toivoa tiedä, kuin sopumiellä jos kaikk' ilojuhlaa viettävi kansa, miessalit täyttäen käy rivitysten atriapöytiin laulajan laulua kuuntelemaan; liha, leipä se peittää pöytiä kukkuranaan, sekomaljast' ahkera airut viiniä ammentaa, pikareihin kaatavi, kantaa. Kaunoisinta se kaikest' on, mitä mieleni tietää. [12-40] Vaan sydämespä nyt käski sun tutkia tuskani raskaat, jotta sen tuimemmin suru, huoli mun tuntea täytyis. Ah, mitä ensiks siis, mitä viimeiseksi ma virkan, mulle kun taivahiset soi niin lukemattomat murheet? Niinp' oman ilmoitan nimen ensiks, että en tääll' ois vast'edes outo ma, vaan majaystävä teille ja tuttu, vaikk' asun kaukanakin, jos vain tuhopäiväni kartan. Laerteen olen poika, Odysseus, jonk' oveluutta ihmiset mainitsee, ylös taivoon kantavi maine. Kauassiintävä on Ithake kotikantani, siellä Neriton nuojuvalehväinen laen korkean nostaa; saart' ylen monta sit' on lähetysten saartelemassa, Dulikhion, Samos ynnä Zakynthos metsävä, sankka. Itsepä läntisin niist' Ithake on laakearanta, aamun koittoon toiset on siitä ja päin sydänpäivää. Maa karu, kalliokas, vaan kanta se miehiä kasvaa. Eip' ihanampaa kuin oma maa ole katsoa silmän. Luonaan onkaloluolassaan kave sorja Kalypso viivyttää koki kyllä ja miehekseen mua mieli; viekas Kirke myös mua linnassaan piti kauan, tenhotar Aiaien, sekä miehekseen mua mieli; vaan sydän rinnass' ain' oli suostumaton toki mulla, sill' ei syntymämaan, ei vanhempain ole vertaa, ei, vaikk' oudoiss' ois olo tarjona oiva ja vauras, kaukana syntymämailt', emon, taaton luot' etähällä. Mutta jo teille ma kerronkin kotimatkani koidon, mulle min antoi Zeus palatessani Ilionista.

Rantaan toi Kikonein minut Troiast' ankara tuuli, Ismaros-kaupunkiin, tuhoks sille ja sen asujoille. [41-69] Ryöstettiin tavaroita ja naisia, nuo tasaeltiin runsaat saaliit, jott' osa oikea kullekin koituis. Pois minä karkkoamaan koin saada jo mieheni joutuin, vaan vähämielet nuopa mun ei kehotustani kuulleet. Viiniä joivat siell' ylen paljon, myös moni oinas rannall' iskettiin, moni sonnikin sorkkuvasääri. Vaan Kikonitpa jo naapurejaan Kikoneit' oli kiirein muit' useampia kohta ja urhokkaampia koonneet, manterisempia heist'; oli harjauneet sotavaunuin taistoss' ottelemaan he ja myös jalan, kons' oli tarvis. Niin luvutonna he, kuin kevät lehtiä, kukkia kasvaa, saapui koin kohotessa, ja Zeun tuhosallima silloin kohtasi koitoja meitä ja vaikean vaurion saimme. Joukot järjestyin liki laivoja iskivät yhteen, viuhui vastakkain väkipeitset välkkyväkärjet. Kons' oli aamu ja kasvussaan pyhä päivyen kaari, vankkana seisoen torjuttiin toki tuot' ylivoimaa. Mutta kun päivä jo päin oli härkäin riisuma-aikaan, niin Kikonitpa jo voitti ja löi pakosalle Akhaijit. Laivan kunkin miehiä kuus varusorjia surmaan sortui, karkoten muut tuhon vältti ja kohtalon tuiman.

Purjehdittiin pois sydän synkkänä, kuoloa surren kumppaniemme, jos viel' ilahuttikin meit' elon ilmat. Ennen liikkunehet ei laivani kaarevakeulat, kuin polo-kumppanejamme me kaikkia kolmehen kertaan huudettiin, Kikonein terin tuimin lyömiä kenttään. Pilviennostaja Zeus nyt laittoi laivojen kimppuun hirveän Pohjoisen sekä pilviin maan, meren aavan kaiken peitti, ja taivaalt' yön syvä laskihe synkkyys. [70-98] Syrjin kuohuihin kokat kaivautui, repi purjeet kolmeen, neljäänkin repaleeseen riehuva myrsky. Niinpä ne käärittiin heti, näät tuho uhkasi niellä, laivat soudettiin avull' airojen manteren suojaan. Siinä me pääksyttäin kaks oltiin yötä ja päivää, kalvava ahdistus sydämessä ja raukeus raskas. Kolmannenpa kun koin toi Eos suortuvasorja, mastot nostettiin, levitettiin valkeat purjeet, istua saatiin, ohjasi tien perämies sekä tuuli. Onnekkaasti jo noin kotimaahani koitunut oisin, vaan raju Pohjoinen sekä vyöryvät veet minut kauas luota Kytheren vei, kun kiersin nientä Maleian.

Päiviä yhdeksän mua turmaiset rajutuulet viskeli veen ulapoilla; jo kymmenes ehti, ja saavuin kauas maahan Lotophagein, kukansyöjien heimon. Rantaan noustiin, noudettiin vett' astiat täyteen, kumppanit laivain luona jo laativat atrian joutuin. Mutta kun kylläkään oli ruokaa saatu ja juomaa, laitoin tietelemään tovereistani muutamat maihin, ihmisheimo mi siell' eli maaemon antimin armain; miestä mä laitoin kaks, kera airut viel' oli kolmas. Kohta he läksivät, yhtyivät pian Lotophageihin. Ei tuho kumppanien noill' ollut Lotophageilla mielessään, vaan syödä he lootos-herkkua soivat. Mutta ken lootos-marjaa vain mesivienoa maistoi, ei sanan tuontia sieltä hän muistanut, ei palausta, lootos-marjoja poimimahan halu häll' oli jäädä vain tykö Lotophagein, iäks unhottain kotimatkan. Vaan väkisinpä mä heidät vein, ei auttanut itku, [99-127] haaksiin hankavihin sekä köytätin teljojen alle. Joutuen nousemahan muut käskin kumppanit armaat nopsiin laivoihin, jott' ei makeutta he maistaa lootos-marjojen saisi ja unhoon jäis kotimatka. Riensivät laivoihin he ja teljoilleen rivitysten istuivat sekä airoillaan veden iskivät vaahtoon.

Purjehdittiin pois sydän synkkänä sieltä ja tultiin maahan Kyklooppein rajumielten, raakojen, joille lait, tavat outoja on; ikivaltain heittävät huostaan huoleti kaikk', ei kynnä he, ei käsin istuta tainta; ilman kyntöä, kylvöä siell' ihan kaikkea kasvaa, versoo vehnä ja ohra ja viinikin suur-rypäleinen vehmain köynnöksin, sen kasvua Zeun sade kastaa. Ei kokouksia, ei lain käyttöä heill' ole lainkaan, jylhien vuorten harjanteill' asumuksina heill' on onkaloluolat, saa kukin vaimoa, last' omin valloin vallita, tuomita, muist' ei piittaa, ei kysy toistaan.

Laakea saaripa siellä on viistoon poukaman suulla, maast' ei Kyklooppein erin kaukana, ei liki liian, metsän peittämä; siellä on suunnaton villien vuohten paljous, sill' ikin' ei sitä säikytä ihmisen askel; siell' erämies ei käy, joka kaikkia vaivoja kestää metsiä kiertäin tai kapuellen kallion rintaa. Karjojen kaitsentaa ei siell', ei vainiomaita, kylvötön, kyntämätön sen maa on ain' ajan kaiken, kansaton, autio, vain asujoinaan määkyvät vuohet. Sill' ei Kykloopit punarintoja pursia tunne, veistäjämiest' ei siell' ole laisinkaan, joka laivat laatisi teljokkaat, mill' ihmismaille he päästen [128-156] vois monet toimet toimittaa, kuten ainakin kulkee ihmiset ihmisien tykö, laivoillaan meret mennen. Silloinp' armaaks ois asutelleetkin he jo saaren, ei karu näät ole maa, sadon antais ain' ajan tullen. Nurmikot äärell' on meren vaahtisen hempeät, vehmaat, viinipä viihtyis siin', iankaiken terttuja tehden. Pelloiks ois tasamaata, ja korjata vartevan viljan siit' elonaikana sais, näet all' ylen oiva on multa. Valkama varma on siell', ei siin' ole köysiä tarpeen, ankkuripaasia ei, ei kytkentää peräkeulan, muut' ei kuin tulet maihin vain, olet aikasi, lähdet, konsa on mieli ja myötäinen sua auttavi tuuli. Poukaman pohjukkaan vesi virtaa läikkyvän lähteen, lähde se luolass' on, puron juoksua poppelit varjoo. Sinne me laskettiin, joku kuoloton ohjasi meitä, sill' ylen tumma ol' yö, ei häämett' ees hämärintä; pilkkoiseen pimeään sumu sankea saarteli laivat, taivaall' ei kumotellut kuu, vaan peittihe pilviin. Saart' ei ainoakaan selitellyt silmä sit' eestä, nähnyt laajain lainehien ei vyöryvän rantaan, kunnes laivat teljokkaat kokan puski jo pohjaan. Rantaan tultua käärittiin heti purjehet kaikki, maihin, tyrskyisään meren ääreen, noustihin itse, vaivuttiin unen valtaan, koin pyhän nousua vartoin.

Mutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos, saarta me kierreltiin, iso mieless' ihmetys. Antoi aigiinkantaja-Zeun sulo-tyttäret, metsien immet vuohten vuoriltaan alas eineeksemme jo rientää. Kaarevat jouset kohta ja suikeakärkiset keihäät [157-185] käytiin laivoiltamme ja joukkona kolmena pyyntiin ryhdyttiin; pian soi jumal' armias saalihin aimon. Laivoja kaikeltaan kakstoist' oli, kullekin niistä yhdeksän tuli vuohta, mut kymmenen sain minä yksin. Niin koko päivä me istuttiin, sen laskuhun asti, loppunut ei lihan paljous meilt', ei maistuva viini; laivoissammepa näät yhä viel' oli viiniä tummaa yllin kyllin; sillä sit' astiat kaikk' oli täyteen ammennettu, kun murrettiin Kikonein pyhät muurit. Nous savu Kyklooppein lähirannalt', ääniä kuului, itse kun haastelivat he ja määkivät lampahat, vuohet. Vaan alas mentyä auringon, hämyn tultua tumman rantaan yöksi me yövyttiin, meren tyrskyjen ääreen. Mutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos, kutsuin kumppanit koolle ma kaikki ja näin sanan lausuin:

'Tänne te ystävät muut nyt jääkää, kumppanit armaat, vaan omin laivoin, vain omat miehet myötäni, lähden tuonne ma tietelemään, mitä ihmisheimoa lievät, karsas kansako lie, raju, raaka ja kauhea vaiko vaalija vierahien, jumaloitakin tottelevainen.'

Laivaan, lausuen noin, minä nousin, miesteni käskin laivaan astua myös sekä irroittaa peräköydet. Riensivät laivaan kaikki ja teljoilleen rivitysten istuivat sekä airoillaan veden iskivät vaahtoon. Rantaan tultua tuonne, jok' ei erin kaukana ollut, kohta me keksittiin meren äärell' onkaloluola korkea, varjosivat sitä laakeripuut. Luvutonten siell' oli vuohten, lampahien yösuoja ja tarha, maahan pystytetyt edess' aitana mahtavat paadet, [186-214] vartevat hongat myös sekä tammet korkealatvat. Suur' oli, suunnaton koolta sen haltia, ain' ypö-yksin kierteli laumoineen, ei kuunaan yhtynyt muihin, vain eli itsekseen, sisu ilkeä häijyjä hautoi. Tyrmistyttävän suur' oli hirviö, ei elonsyöjän ihmisen muotoa, vaan kuni metsävä kukkula, nousten ylhänä yksin korkeuteen yli vuorien muitten.

Laivan luo nyt muut minä käskin kumppanit armaat jäämään, varjelemaan sitä valppain vartiovuoroin; vaan kakstoist' urohinta ma heist' otin myötäni, myöskin leiliin vuohen vuotaiseen sulo viiniä tummaa; antanut Euantheen oli poika Maron sitä mulle, pappi Apollon, joit' ikiturvaa Ismaros toivoi; koskematonnapa näät hänen soin kera puolison, lasten säästyä, sill' asumuksena häll' oli Phoibos Apollon siimehikäs, pyhä lehto. Ma lahjat sain jalot hältä: seitsemän täyttä talenttia sain sepitettyä kultaa, täyshopeaisen sain sekomaljan; viiniä vielä kakstoist' ammentain parikorvaa ruukkua täyteen toi vedetöntä hän, taivaallist', ihanaa ilojuomaa. Siit' ei tienneet palvelevat pojat, neitoset, yksin vain talon hoitajatar ja hän itse ja puoliso armas. Tuota kun tummaa nuo mesivienoa viiniä joivat, vettä hän joukkoon kaas kakskymment' ain' osamittaa; koht' ihanaista jo loi sulotuoksua tuo sekomalja; tuskapa tottakin vain oli käymätt' olla sen ääreen. Leilin suuren tuot' otin viiniä, myös säkin muonaa, sillä sen aavistaa heti miehevä mieleni tiesi, ett' oli matka nyt luo isovoimaisen väkimiehen, [215-243] hirviön julman, jolleka on laki outo ja oikeus.

Kohtapa saavuttiin hänen luolalleen, mut ol' itse poissa hän, kierteli laumoineen mehulaitumiansa. Siinä me katseltiin nyt kaikkia kummia luolan. Siell' oli kukkuranaan vasut juustoja, karsinat täynnä vuonia, vohlia, ain' eri aituuksess' eri kannat: vanhin tuoll' ikäkanta ja nuorin tuolla ja tuolla keskimmäinen myös. Hera läikkyi astiat täyttäin, rainnat, kaukalot nuo, lujat, veistetyt lypsäjän vehkeet. Koht' oli kumppanien halu, harras pyytely ottaa juustoja noita ja joutua pois sekä laskea vuonat, vohlat karsina-aidoistaan, hoputella ne laivaan, sitten kiirehin kiitää pois yli suolavan aavan. Mutta en suostunut – ois toki onnekkaampi se ollut – vaan hänet tahdoin nähdä ja ystävälahjoja toivoin. Vaan iloks ei näky tuo tovereilleni koituva ollut.

Nyt tuli tehtiin, uhrattiin sekä juustoja eineeks itsekin syötiin siinä ja istuttiin odotellen, kunnes laumoinensa hän saapui. Valtavan taakan kuivia rankoja koonnut ol' iltaisnuotio-puikseen; luolan permantoon puuröykkiön tuon rysähytti; hirmustuin pakenimme me viimeiseen peräsoppeen. Uhkean lauman laski nyt laajaan onkalo-luolaan, lypsävät laski hän vain, urospuolet taas, pukit, oinaat, korkea-aitaiseen ulos yöpyä sai pihatarhaan. Tuost' oviaukkoon nosti jo paksun kalliopaaden, kauhean koolt', eip' ois sitä kaksinkymmeninkaksin saattanut kuljettaa nelipyöräisin, lujin rattain; moisen järkälehenpä hän koppoi nostaen aukkoon. [244-272] Kyyryss' istuen nyt kutut määkyvät lypsi ja lampaat, kaikk' ihan säntilleen, emät laski jo luo imuvuonain. Maitoa valkoist' antoi hän heti piimetä puolet juustoks itselleen, vasut virpiset täytteli juustoin, puolet raintoihin, hulikoihin jätti hän jälleen juodakseen janohonsa ja iltaisen palanpaineeks. Askare tuopa kun kaikk' oli touhuin tehty ja toimin, hän tulen luolaan laati ja meidät keksi ja lausui:

'Keitäpä, vieraat, liette ja mist' yli aaltojen tulleet? Kauppeja liettekö vai meren aavoja harhaelette, kuin tapa ainakin on merirosvoin, joit' yhä liikkuu henkens' uskaltain sekä turmaa tuottaen muille?'

Virkkoi noin; sydän meilt' oli kauhuun katketa, julmaa peljästyin möry-ääntä ja hahmoa hirviömäistä. Vaan minä mieleni rohkaisten toki vastata tohdin:

'Tullaan Troian mailta, Akhaian miehiä ollaan; kaikkien tuulien all' avomert' ajelehtia saimme pyrkien päin kotimaata, mut kohdaksemmepa koitui tiet sekä matkat muut; niin Zeus kai sääti ja tahtoi. Näät sotureita sa täss' Agamemnonin, Atreun poian, jonka nyt ilmojen alla on mahtavin maine, kun moisen kaatoi kaupungin, mont' urhoa sorteli surmaan. Päätyen tänne me sult' anelemme nyt polvia kieroin, vierahinas meit' että sa vaalisit, ystävälahjan soisit, kuin pyhä velvoittaa majavieraus. Pelkää tahtoa taivaisten, tuot', ystävä, sult' anelemme! Kostaja vierahien, anojainkin on Zeus, majavieraan kaitsija, jonk' on johtelemat pyhät pyytäjät turvan.'

Noin minä lausuin, vaan heti vastasi hirviö julma: [273-301] 'Mieletön mies olet, vieras, tai kovin saapunut kaukaa, meidän kun jumaloita sa kuulla ja peljätä käsket. Ei kysy Kykloopit mielt' aigiinkantaja-Zeun, ei auvoisain jumalain, mepä heist' ylivoipia oomme. Enkä mä säikkyen Zeun vihan uhkaa säästäne myöskään, en sua enkä sun kumppanejas, jos en mieline itse. Vaan sano mulle nyt, kunne sa veistetyt laivasi laskit, kauas täältäkö vai lähirantaan, että mä tiedän.'

Noinpa hän urkki, mut pettänyt ei kokenutta se viekkaus, vaan ovelasti ma näin heti vastasin hälle ja lausuin:

'Multa Poseidon, maan järisyttäjä, murskasi laivan, päin tätä rantaa kauimpaan maan kalliokärkeen pirstoiks iskien, sill' ulapalt' oli tuuli sen tuonut; muut tuho vei, minä säästyin vain kera miesteni näitten.'

Vastannut sanan vertaa ees ei julmuri siihen, pystyyn karkasi vain, käsin koppoi miestäni kaksi yhteen kouraisuun ja ne permantoon kuni pennut iski, ja purskuin pois ajut lensi ja kasteli multaa. Ikäisekseen söi palasiksi hän silpoen heidät, kaikk' ihan tarkkaan ahmi hän niinkuni leijona vuorten, söi lihat, söi sisälmykset myös sekä luut ytimekkäät. Vaan kädet vaikertain kohotimme me Zeus-isän puoleen nähden hirmuja noita, ja neuvoa vaill' oli mieli. Vaan Kyklooppi kun valtaisen oli täyttänyt vatsan noin lihall' ihmisen, myös kera särpien maitoa silkkaa, heittihe luolaan maata hän keskeen lampahiensa. Miehevän mieleni aie jo siin' oli astua luokse, viiltävä kiskaltaa kupeheltani miekka ja rintaan syöstä se siihen kohtaan, kuss' oli hirviön maksa, [302-330] tuon käsin tunnustellen, vaan tuli estävä aatos. Sielläpä itsellemmekin ois tuho koitunut tuima, sill' ei voitu me ois käsin siirtää paatt' ani-suurta, joll' oli luolan suun hän sulkenut, korkean aukon. Yön yli voihkittiin siis, koin pyhän nousua vartoin.

Mutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos, kohta hän valkean laati ja laumans' uhkean lypsi, kaikk' ihan säntilleen, emät laski jo luo imuvuonain. Askare tuopa kun kaikk' oli touhuin tehty ja toimin, koppoi eineekseen hän taas tovereistani kaksi, söi ne ja luolastaan ulos uhkeat ohjasi laumat. Ankaran paaden siirsi hän pois kevyesti ja jälleen laski sen aukkoon, kuin ois viinen sulkenut kansi. Vuort' ylös uhkeat vei nyt laumat, soi yhä kutsuin piipatus Kykloopin; minä luolaan jäin monin aikein kostoa aattelemaan, kuink' antais voiton Athene. Viisaimmaksipa viimein tään toki päätteli pääni. Sauva ol' ankara Kykloopin liki karsinan aitaa, tuores oliivin runko; se juur' oli kaattu ja kuivaa sai hänen käyttääkseen, vaan meist' oli katsoa, niinkuin laivan masto se ois, parikymmensouturin parhaan, kuormia kuljettain joka ui yli vievien vetten. Niin oli varteva runko, ja niin oli paksu se myöskin. Löin sylen verran poikki sen latvaa arviomäärin, sen jätin kumppanien silitellä, he veistivät taiten puun silopintaiseksi, ja pään teräväksi mä itse tein sekä kärvensin sitä, tunkien valkean leimuun. Sitten puun minä sen hyvin piilotin, peittelin lantaan, luolan permannon joka täytteli paljoudellaan. [331-359] Arvall' annoin nyt tovereitteni arpoa, keitten nostaa kanssani tuo tuli paalu ja hirviön silmään syöstä se pelkäämättä, kun herpois hän unen helmaan. Määräsi arpa ne, jotka ma itsekin ottanut oisin, heit' oli neljä, ja viides mies minä yhtyen heihin. Illan suussa hän taas tuli, uhkeat, hohtavavillat laumat laajaan toi hoputellen onkaloluolaan, jättänyt ei ypö-yhtä hän tarhaan korkea-aitaan. Aavistus paha tai jumaluus joku johteli siihen. Tuost' oviaukkoon nosti jo paksun kalliopaaden, kyyryss' istuen nyt kutut määkyvät lypsi ja lampaat, kaikk' ihan säntilleen, emät laski jo luo imuvuonain. Askare tuopa kun kaikk' oli touhuin tehty ja toimin, kaksi hän iltaisekseen taas tovereistani koppoi. Silloin Kykloopin tykö astuen näin minä lausuin, tarjoten, kurkottain käsin maljan viiniä tummaa:

'Juo, Kyklooppi, kun noin lihall' ihmisen itsesi ruokit, tietääkses, mitä meill' oli juomaa pantuna matkaan. Toin sitä palveiks sulle, jos armahtain kotimaahan auttaisit mua, vaan sinä raivoat hurjana ratki. Armoton, luoksesi kenp' ikipäivänä saapuvi miltään ihmismailta, kun et ole laatuisasti sa lainkaan?'

Virkoin noin, ja hän otti ja joi; remahuttavan riemun rintaan toi sulo-juoma, ja multa hän pyys sitä jälleen:

'Tarjoa vielä ja myös nimes, ystävä, mulle jo virka, lahjan jotta ma antaisin, joka tuo ilon sulle. Kykloopeillekin köynnökset maa viljava versoo runsaat, suur'rypäleiset, Zeun sadevihmoja saaden, vaan tämä aivan on ambrosiaa sekä nektarimettä.' [360-388] Noin hän pyysi ja taas minä tarjosin viiniä tummaa. Kertaa kolme hän sai sekä, houkkio, joi joka tilkan. Mutta kun Kykloopilt' älyn viini jo sai sameaksi, mairittain makeasti ma lausuin hälle ja haastoin:

'Kun kysyt, kuullos siis, Kyklooppi, sa nyt, mikä mulla on nimi kuulu, mut lahjapa myös suo, kuin lupasitkin. Ei-kuka on se, ma sain nimen Ei-kuka, niin mua kutsui ain' isä, äitikin ennen, niin suku, ystävät muutkin.'

Noin minä lausuin, vaan heti vastasi julmuri jälleen: 'Ei-kuka viimeinen mull' olkoon atria, konsa syönyt kaikk' olen miehesi muut; sepä lahjani sulle!'

Virkki ja maahan kellistyi, syrin vänkeä niska väänsihe retkahtain, unen, kaikenkaatajan, valtaan hirviö jäi, kidast' oksentui ulos kuolana kuohuin viini ja myös lihat ihmisen, konsa hän kuorsasi päissään. Koht' otin rungon tuon sekä työnsin hiilikon alle kuumentaakseni pään, tovereitani myös joka miestä rohkaisin, jott' ei joku säikkyen empisi ehkä. Mutta kun runko jo leimahtaa ihan uhkasi liekkiin, vaikk' oli vihreän tuore, ja hirveä siin' oli hehku, sen tulest' ottaen kohti jo astuin, kumppanit ääreen järjestyi; joku loi jumal' uljast' intoa meihin. Nostivat rungon nuo nyt kärkeväpään sekä silmään syöksivät; kimmertäin yläpäästä sit' ympäri kiersin, kuin orakairallaan mies laivan hirsiä kaivaa, puoleen kumpaankin sitä hihnoist' auttajat alla kiskoen kieputtaa, ora pyörii herkeämättä: noin hänen silmässään tulikärkeä runkoa kilvan kierrettiin, veri alt' oran pyörivän kuumana purskui. [389-417] Hehkuun kärventyi heti ripset, kulmien karvat, silmän pois tuli poltti ja juuretkin sihinällä. Kuin vesikylpyyn ahjostaan posahuttavi kylmään seppokin kirveen tai ison piilun, soi kohu suuri, kun tae karkaistuu, – sepä raudan on ryhti ja voima: rungon oliivisen puhkoma noin sähis silmä ja kiehui. Hirmuisesti hän huus, ylt'ympäri kalliot kaikui; kauhistuin pakenimme me pois, mutt' itse hän rungon tempasi silmästään, veri runsas ryöppysi myötä; polttavan puun käsin vimmaisin hän viskasi luotaan, sitten kiljuen huus Kyklooppeja, joill' oli luolat huippujen tuulisien asumuksina ympäri maata. Huudot kuullessaan mikä mistäkin riensi jo heitä luolan luo töminällä ja tutki, mi noin hätä hällä:

'Hoi, mikä sull' on nyt, Polyphemos, että sa huudat rauhass' ambrosiaisen yön havauttaen meidät? Rosvoamassako laumojas on joku ihminen inha vai väell' uhkaa henkeä sun tahi viekkaudella?'

Vastasi luolastaan väkivoimainen Polyphemos: 'Ei-kuka henkeä mun tääll' uhkaa vahva ja viekas.'

Vastasivat sanat siivekkäät heti hälle he siihen: 'Kosk' ei kenkään siis sua uhkaa, vaan olet yksin, niin liet sairas; on torjumaton Zeun tuottama tauti, vaan ano, ett' avun taattos suo, isovalta Poseidon!'

Noin hoki poistuen nuo. Sydämessäni siinä ma nauroin, heitä kun noin nimi tuo erehytti ja juoneni oiva. Vaan Kyklooppi nyt, ähkyillen kivun ankaran alla, kourillaan kopeloiden pois ovipaateron otti, jäi harakourin vartoamaan ovell' itse hän, aikoin [418-446] koppoa kiinni, jos ken kera lampahien ulos pyrkis, kai minun toivoi mielessään niin heittyvän houkoks. Itsepä arvelin nyt, paras neuvo mik' ois, mikä auttais kumppanit surman suusta ja itsenikin kukatiesi; kaikkia siin' oveloita jo juonia mieleni mietti, uhkasi näät meno hengen meit', ihan eess' oli turma. Viisaimmaksipa viimein tään toki päätteli pääni: mont' oli pulskaa siellä ja villavakylkeä jäärää, suurta ja sorjaa, turkiltaan siniorvokintummaa; hiljaa vitsastin minä yhteen niit' alusvarvuin, joist' oli Kykloopin siell' yötila, hirviön häijyn, kolmittain, mies ain' oli keskeenkytketyn alla, suojaamassapa hänt' oli kumpikin taas kupehella. Jäärää kantajanaan noin kullakin meist' oli kolme, oinaan kaikist' oivimman otin itse ma vihdoin; sen kävin selkään kiinni ja alle sen villavan vatsan riippuun kiepahdin, kädet heltiämättömin ottein vahvaan villaan kiertäen siin' olin malttavin mielin. Koin pyhän nousua noin monin huokailuin odoteltiin.

Mutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos, laidunmaallepa rynkäsivät ulos oinahat kaikki, karsina-aitain luon' emät määkyi lypsämätönnä uhkuavin utarein; kivun raastama haltia itse selkiä koitteli siinä jok'ainoan, kons' ohi oinaat asteli jäljekkäin, ei, houkkio, keksinyt, että riippuen rinnan villavan all' oli kytketyt miehet. Viimeisimpänä aukkoon tuo iso asteli oinas, taakkana tuuhea villa ja myös minä, miettijä juonen. Koitteli selkää sen Polyphemos vahva ja virkkoi:

[447-475] 'Oinas kulta, nyt kuink' ulos viimeiseks sinä vasta luolast' urkenet? Jäänyt et ennen laumasi jälkeen; ain' etumaisena käyt sinä haukaten kukkia nurmen, aimona astelet, luo puron ain' etumaisena ehdit, illoin intos on ain' etumaisena saapua tarhaan; viimeisinp' olet nyt. Suret ehkä sa haltias silmää, kurjine kumppalineen jonk' Ei-kuka ilkiö raastoi, kons' oli hervaissut minut ensin, viiniä juottain. Mutt' ei turmaa vielä hän välttänyt lie, minä luulen. Mieli se sulla jos ois, mikä mulla, ja haastava kieli virkkaakses, mihin on vihanvimmani alta hän piillyt! Permantoon hänet iskisin, ett' ylt'ympäri luolaa aivot roiskahtais; sydämelleni lievike siitä tuskiin ois, mitä Ei-kuka, tuo vätys surkea, tuotti.'

Laski jo, lausuen noin, ulos oinaan onkalon suusta. Vaan pala tietä kun luolan luot' oli päästy ja tarhan, hellitin oinaast' itse ja muut heti päästelin irti. Hinteräkinttuiset hoputeltiin uhkeat oinaat joutuen laivan luo, tähyellen kaikkihin suuntiin. Kumppanit riemahtain näki jälleen saapuvan meidän, surman säästämien, ikimenneit' itkivät ääneen. Vaan sit' en sallinut, tein mykän merkin, kulmia puistain, laata ja joutuen nuo monet oinaat uhkeavillat laivaan viedä ja soutaa pois yli suolavan aavan. Riensivät laivaan nyt he ja teljoilleen rivitysten istuivat sekä airoillaan veden iskivät vaahtoon. Mutta kun huudonkantaman pääss' olin ulkona maasta, näin sanat pilkkaavat minä Kykloopille jo huusin:

'Ei mies voimaton ollutkaan, Kyklooppi, se, jonka [476-504] kumppanit onkaloluolassas söit raateliaasti. Päähäsi langeta täytyihän sun töittesi häijyin, julmuri, vierahias joka et oman kattosi alla kammonnut syödä; mut Zeus sen kosti ja muut ikivallat.'

Huusin noin; viha rinnassaan yhä vimmahisempi, kallionhuipun koht' ison mursi ja heitti hän jälkeen; lens yli laivan tuo, liki tummaa upposi kokkaa; juuri ja juur' ett' ei peräsintä se ruhjonut alleen. Aaltoon molskahtain ison kuohun kallio nosti, laivaa rantaan päin sen lykkäsi korkea hyöky vyörähtäin ulapalta ja maihin taas veti meidät. Vaan minä vartevan keksin koht' otin koppoen kouriin, poispäin työnnälsin, tovereilleni nyökäten merkin tarttua airoihin väkivoimin, turmio ettei meitä jo veis; joka mies veti, niskat, päät kumarassa. Mutta kun puolt' oli kauemmas ulapalle jo päästy, miel' oli Kykloopille mun huutaa taas; toveritpa hilliten estelivät sekä kieltelivät mua kilvan:

'Hurjimus, ärsyttää miks aiot hirmua tuota, heitollaan joka juur' ihan äsken sai ajetuksi laivasi maihin taas, tuho missä jo kaikkia vartoi. Jos sanan, hiiskauksenkaan kelt' ois meistä hän kuullut, kallion särmikkäänp' ois heittänyt ruhjoen laivan runkoineen, polot päämmekin, noin jok' on heittäjä julma.'

Noin hoki nuo, mutt' ei sitä miehevä mieleni kuullut, vaan minä huusin taas vihan kiivaan kiihtämin rinnoin:

'Maan asujoista jos ken kyseleis, Kyklooppi, sit' ehkä, silmäsi surkean turmelun tuon kuka saanut on aikaan, niin sano, että se työtä on linnojen turman Odysseun, [505-533] Laerteen pojan aimon, maall' Ithaken asuvaisen.'

Virkoin noin, mut vaikertain hän vastasi jälleen: 'Voi, jopa entinen ennustus nyt täyttyvi mulle. Tääll' eli tietäjä, mies jalomuoto ja korkea koolta, Telemos, Eurymon poika –, hän ennusmiesten ol' oivin, – Kyklooppein seass' ennustain eli ain' iän loppuun. Näinp' ihan käyvän ties elämässäni mulle hän kerran, sammuva mult' ett' ois näkö alla Odysseun kätten. Mutta ma varroin ain', ett' ois uros suuri ja sorja, mies väkivoimainen mua vastaan saapuva tänne. Nyt toki miekkonen tuo, vätys surkea, mies väkipuutto silmäni raasti, kun raukaissut minut viini ol' ensin. Vaan tule tänne, Odysseus, niin sua kestitä tahdon, matkaas auttelemaan anon maan järisyttäjän suuren; näät hänen poikans' oon, hän on taattoni ylhä, se tiedä. Itse hän antaa taas näön mulle, jos tahtovi, muut ei voi sitä, ihmiset ei, ei auvokkaat ikivallat.'

Noin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin: 'Sult' elon, hengen riistää jos niin totta ma voisin, Hadeen kartanohon sinut syöstä jo, kuin sinun silmääs itse Poseidonkaan ei kuunaan tee näkeväksi!'

Virkoin noin, ja hän maan järisyttäjän huus isovallan kostoa, kurkottain kädet puoleen tähtisen taivaan:

'Kuule, Poseidon, maan sylisaartaja suortuvatumma, jos sinun poikasi lien ja sa taattoni, kuin sanot itse, loppu sa tee kotitiestä Odysseun, linnojen turman, Laerteen pojan aimon, maall' Ithaken asuvaisen. Vaan omiensa jos luo hänen tulla on suotu ja oivaan saapua kartanohonsa ja kaivattuun kotimaahan, [534-562] myöhään saapukohon, ruti-kurjana, kumppanitonna, vierahin laivoin, surkeuteen kodin sorretun nähköön!'

Noin rukoellen pyys, isä kuuli sen suortuvatumma. Vaan kiven paljoa suuremman taas hirviö koppoi, heitti sen heilauttain, min voi väki suunnaton suinkin. Tumman laivan luo kivi upposi taa peräkeulan; juuri ja juur' ett' ei peräsintä se ruhjonut alleen. Aaltoon molskahtain ison kuohun kallio nosti; laivaa lykkäsi hyöky ja saareen vei yli salmen.

Tuonnepa tultua, kuss' odotellen muut oli kaikki laivat teljokkaat, muremielin kumppanit myöskin laivojen vaiheill' istuivat yhä vartoen meitä, rannan hienoon hietikkoon heti laiva jo veettiin, maihin, tyrskyisään meren ääreen, noustihin itse; laivast' ottaen nuo Kykloopin uhkeat jäärät myös tasaeltiin, ett' osa oikea kullekin koituis. Vaan jaoss' antoivat varusorjat kumppanit mulle ensiks oinaan; sen minä rannall' uhrasin palveiks sankeapilvisen Zeun, Kronossynnyn, valtojen vallan; liekki sen reidet poltti, mut Zeus ei suostunut uhriin, vain sitä mietti hän mielessään, miten laivani kaikki teljokkaat tuho veisi ja kuolema kumppanit armaat.

Noin koko päivä me istuttiin, sen laskuhun asti, loppunut ei lihan paljous meilt', ei maistuva viini. Vaan alas mentyä auringon, hämyn tultua tumman, rantaan yöksi me yövyttiin, meren tyrskyjen ääreen. Mutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos, niin kehotukseni kohta ja käskyni kumppanit saivat haaksiin astua itse ja irroittaa peräköydet. [563-566] Riensivät laivoihin he ja teljoilleen rivitysten istuivat sekä airoillaan veden iskivät vaahtoon.

Purjehdittiin pois sydän synkkänä, kuoloa surren kumppaniemme, jos viel' ilahuttikin meit' elon ilmat.

KYMMENES LAULU.

AIOLOS. LAISTRYGONIT. KIRKE.

Tultiin saareen Aiolian. Eli Aiolos siellä, aaluva Hippoteen, ikivaltain ystävä ylhäin; saar' ulapoita se ui, sitä suojasi ympärysmuuri vaskinen, murtumaton, silot saarteli kallioseinät. Lapsia linnassaan kakstoist' oli kasvanut hälle, kuus oli impeä, kuus oli poikaa kukkea vartta; naitetut siell' oli toisilleen pojat, tyttäret sorjat. Luo isän armaan, luo emon ehtoisan pitopöytään aina he käy, lukemattomat eess' ihanaiset on herkut; tuoksuja on talo täynn', ilo, laulu ja karkelo kaikuu päivisin; yöpyvät puhtoisten kera puolisojensa vuoteisiin kuvereikäisiin kukin vaippojen peittoon. Noitten tultihin kaupunkiin sekä linnahan kaunoon. Hän piti vieraanaan koko kuun mua, tieteli tarkoin [15-43] kuulumat Ilionin, sotatiet, kotimatkat Akhaijein; kaikkipa laidalleen selitinkin hälle ne seikat. Mutta kun tielle jo aion taas, anon, että hän auttais, kieltänyt ei, heti tielle hän autteli. Myötäni taljan sonnilt' yhdeksänsuviselta hän nyljetyn antoi, siihen sulkenut kaikk' oli tuulien ulvovat puuskat; tuulia hallita näät hänen antoi Zeus Kronossynty, kiihdyttää sekä viihdyttää, miten vain oli mieli. Laivaan toi säkin tuon, hopeaisin, hohtavin nauhoin solmisi suun, ett ei vähin henkäys ees ulos uhkuis. Meitäpä saattelemaan pani lietsovan Läntisen, viemään laivoja, miehiäkin; mut täyttyvä eipä se aie ollut, sill' oma mielettyys toi turmion meille.

Yötä ja päivää yhdeksän nyt mert' yhä mentiin, kymmenes ehti, ja synnyinmaa näkyvissä jo siinsi; valkeat paimenien lähitörmänteiltä jo nähtiin. Vaan ylen uuvuksiss' unen armaan hortohon vaivuin, sill' yhä hoidin näät jalusnuoraa, muitten en huostaan uskonut, että sit' ennemmin kotiranta jo kohtais. Noinpa jo toisilleen nyt mieheni haasteli, luullen myötäni tuovan mun hopeoita ja kultia, jotka aaluva Hippoteen muka antoi, Aiolos aimo; virkkoi vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:

'Voi, miten mielest' ihmisien hän on arvokas, armas aina, jos kaupunkiin mihin matkatkoon tahi maahan. Tuo monet Ilionista hän kalleudet ihanaiset saatuna saaliinaan, mepä, kestäjät myös saman retken, tyhjät kourat tuomme me viimein saapuen jälleen. Moiset on Aiolos myös nyt antanut ystävälahjat. [44-72] Vaan pian vilkaiskaamme, mit' oikein olla ne mahtaa, kuinka hän säälinyt on hopeoita ja kultia säkkiin.'

Noin hoki nuo; paha neuvo jo valtasi miesteni mielet; säkki nyt aukaistiin: ulos tuulet karkasi kaikki. Myrskypä raastaen vei väen itkevän taas ulapalle kauas syntymämaasta. Jo mult' uni karkkosi, tuota synkkänä miehevä tuumi jo mieleni, syöksyä oisko laivast' aaltoihin, veden alle jo vaipua vaiko kärsiä vaiti ja inhoja viel' elon ilmoja nähdä. Vaan toki kärsin vielä ja kestin, verhoten pääni laivaan painauduin. Raju myrskyn vimmapa jälleen saareen Aiolian sen vei, väki voihki jo kyllä.

Rantaan noustiin, noudettiin vett' astiat täyteen, kumppanit laivain luona jo laativat atrian joutuin. Mutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa, airuen, toisen myös otin kumppanin myötä ja läksin kuuluun Aiolon linnaan; siell' oli valtias juuri atriapöydässään sulo-puolison kanssa ja lasten. Kynnykselle me istuttiin liki pieliä uksen; mutta he hämmästyi tuloamme ja meille jo virkkoi:

'Kuink' olet täällä, Odysseus? Ken sua kuoloton vainoo? Saihan lähtösi meilt' avun auliin, jotta sa voisit saapua maahasi, kartanohos, mihin vain oli mieles.'

Noinpa he virkkoi, vaan minä vastasin, synkkänä mieli: 'Kumppanit hulttiot toi tuhon mulle ja myös uni viekas, vaan apu suokaa, ystävät, sill' avun voitte te antaa.'

Koitin suostuttaa noin heitä ma suull' anovalla; mutta he vait oli kaikki, ja näin isä vastasi mulle:

'Karkkoa pois heti saareni mailt', elävistä sa kurjin! [73-101] Ei sovi suojata mun, ei suosia, matkahan auttaa miestä, jok' on vihan all' ikivaltain autuahitten. Karkkoa pois, joka noin jumalain tulet hylkynä tänne!'

Noin minut hääti hän, pois syvin huolin huoaten astuin. Sielt' ulapalle me lähdettiin, sydän synkkänä. Miesten painui mieli, kun houkkuutens' oli palkkana heidän soutaa pakko ja kaikk' apu matkaa auttava poissa. Päiviä, öitäkin kuus merell' oltiin; seitsemäs ehti, eess' oli Telepylos, Lamos-sankarin kalliolinna, maa Laistrygonien, miss' illoin-saapuva paimen aamuin-lähtevän tiellä jo kohtaa tervehytellen. Mies unetonpa se siell' äkin kahden paimenen palkan ottais, karjat kaita ja valkeat ehtisi lampaat: tuskin on tummunut yö, kun jälleen päivä jo päätyy. Valkama siell' oli oiva, sit' äärtäen kalliot jylhät kahden puolen nous ihan katkeamattomin seinin; valkaman suussapa vastakkain kävi pistäen kauas korkeat niemekkeet, vain ahdas jäi tuloaukko. Siihen laskivat kaikki nyt laivat kaarevakeulat. Kalliokaartehiseen satamaan väki köytteli laivat vierekkäin, sill' ainoakaan ei läikkynyt aalto siell', iso ei, ei pieni, ol' ylt'yli päilyvä tyyneys. Vain minä yksin jäin kera tumman laivani eemmäs, kärkeen äärimpään sen kytkien kallion kylkeen. Kallion törmänteelle mä nyt tähytäkseni nousin: merkkiä minkäänlaist' en nähnyt, en kynnön, en kylvön, vain savun näimme, mi maast' ylös ilmaan suitsusi siellä. Laitoin tietelemään tovereistani muutamat maihin, ihmisheimo mi siell' eli maaemon antimin armain; [102-130] miestä mä laitoin kaks, kera airut viel' oli kolmas. Läksivät, löysivät raivatun tien, jota vankkurikuormat kulki, kun kaupunkiin toi vuoristosta ne puita. Porttien eessäpä kohtasivat vedennoutaja-neidon, ankaran Antiphateen, Laistrygonin, tyttären aimon; lähteell' Artakian suloläikkyisell' oli juuri käymäss' impi, he näät veden kaupunkiin haki sieltä.

Astuen neidon luo nyt miehet tieteli hältä, ken oli valtias maan, mitä kansaa hallita mahtoi. Neitopa viittasi koht' isän korkean kartanon heille. Kuuluun astuivat asumukseen; siell' emo istui, kuin iso tunturi koolta, ja heidät valtasi hirmu. Hän torilt' Antiphateen pian kutsui, puolison kuulun, joll' oli mielessään heti miesteni surkea surma. Koppoi yhden heistä hän kohta ja atrian alkoi, toiset kaksipa karkkosivat pois laivoja kohti. Vaan sotahuudon nosti hän kaupungissa, ja koolle laumoin tulvasivat tuhatpäin Laistrygonit vahvat, hahmolt' ihmisheimoa ei, vaan aarneja aivan. Miehennostannaisia nuo kivipaasia paiskoi kallion jyrkänteiltä, ja kaikui kaamea ryske laivojen murtuvien sekä hukkuvien hätähuudot. Kuin kalat tuulasmies, veron julman nostivat veestä. Muut satamaan kun jäi syväpohjaan noin tuhon saaliiks, itse ma kiskaisin kupeheltani viiltävän miekan, kytkimet silpaisin sinitumman purteni poikki, käskin kiiruhtain, kehotellen miesteni tarmoin tarttua airoihin, meit' ettei turma jo veisi. Vinhaan vettä he kaikki jo viilsivät kuoleman kauhuin. [131-159] Kalliotörmäin alt' ulos laivani pääs ulapalle onnekkaasti, mut upposi muut, tuho nieli ne kaikki.

Sieltä me lähdettiin sydän synkkänä, kuoloa surren kumppaniemme, jos viel' ilahuttikin meit' elon ilmat. Saareen Aiaien nyt saavuttiin; kave ylhä, ihmis-ääninen siell' eli, Kirke suortuvakauno. Valtias Aieteen oli sisko hän tuon tuhoviekkaan, taattopa taas valo ihmisien oli Helios itse, kumpikin saama ol' Okeanon sulo-tyttären ylhän. Ääneti soudettiin päin saaren kalliorantaa suojaisaan satamaan, joku kuoloton ohjasi suunnan. Kaksi nyt pääksyttäin siin' oltiin yötä ja päivää, kalvava ahdistus sydämessä ja raukeus raskas. Kolmannenpa kun koin toi Eos suortuvasorja, koht' otin peitseni, myös kupehelleni viiltävän miekan, laivalt' eemmäs riensin, kuss' oli kukkula, oisko miss' ehk' ihmisien työmaita ja ääniä kuuluis. Kalliontörmänteelle kun nyt tähytäkseni nousin, sauhun suitsevan näin yli maan monitien, latulaajan, metsien, viitojen peittämä miss' oli kartano Kirken; tuota nyt mieleni mietti ja arveli aivoni, oisko mentävä tutkimahan, mikä tuo oli siintävä sauhu. Parhaaks siinä mä sittenkin toki päättelin ensin laivan nopsan luo meren rantaan mennä ja miesten antaa atrian syödä ja tutkia seutua sitten. Kerkeämässä jo luo olin laivan kaarevakeulan, kun mua, yksin astelevaa, joku kuoloton sääli, tielleni johdattain ison, korkeasarvisen hirven. Metsän nurmistoilta se pois puron luo tuli juomaan, [160-188] näät kovin ahdistaa sitä päivän helle jo alkoi. Metsäst' ilmestyi se, ja peitseni sinkosi silloin selkään pahki, ja vatsan puolt' ulos tunkihe tutkain; maahan määkäisten otus kaatui, karkkosi henki. Vaan jalan vastaan polkaisten minä vaskisen peitsen tempasin irti ja laskin maan kamaralle, ja taittain virpiä, vitsoja tein sylenmittaisen minä köyden, vitsaa toista ja toist' yhä vääntäin kierrytin yhteen; sillä nyt kimppuun kietaisin jalat uhkean hirven, laivan tumman luo kävin, niskall' ankara taakka, keihääseen nojaellen, näät olall' ei sitä käynyt kantaminen käden toisen, niin oli tuo otus aimo. Viskasin laivan viereen sen sekä miesteni mieltä rohkaisin, sanat laatuisat näin heille jo lausuin:

'Ystävät, emmepä vaipune viel', iso huoli jos onkin, Hadeen kartanohon toki ennen kohtalon suomaa. Siis kun on laivassamme nyt viiniä vielä ja ruokaa, niitä on muistaminen, meit' ettei näännytä nälkä.'

Lausuin noin; heti mun kehotustani kumppanit kuuli, varjoavaisten vaippojen alt' ylös karkasi, katsoi hirveä ihmeissään, kovin näät oli tuo otus aimo. Mutta kun kyllikseen sitä katselleet oli kaikki, niin kädet huuhtelivat sekä laativat atrian oivan.

Noin koko päivä nyt istuttiin, sen laskuhun asti, ehtynyt ei lihan paljous meilt', ei myös sulo viini. Vaan alas mentyä auringon, hämyn tultua tumman, kaikki me rantaan yövyttiin, meren tyrskyjen ääreen. Mutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos, kutsuin kumppanit koolle ja lausuin kaikkien kuullen:

[189-217] 'Kumppanit murheen murjomat, nyt mua siltikin kuulkaa! Emmehän, ystävät, tiedä, mi yön, mikä päivän on puoli, Helios, valkeus ihmisien, mihin mailt' aleneepi, mistä se nousevi taas. Niinp' aika on miettiä meidän vieläkö neuvoa ois, vaan tuskin lie, minä luulen. Kallion törmänteelle kun näät tähytäkseni nousin, saarell' oltavan näin, meri ääretön saartavi meitä. Laakearanta on saari, ja sauhun nousevan saaren keskelt' ilmaan näin minä metsän sankeikosta.'

Noin minä virkoin, vaan sydän heilt' oli murtua huoleen, näät Laistrygonin Antiphateen tuhotyöt tuli mieleen, ihmissyöjän Kykloopin tyly, hirveä julmuus. Itkivät vaikertain, valutellen kyynelet runsaat, vaan ei rahtuakaan heit' auttanut itku ja voihke.

Kumppanit ryhmitin nyt varusorjat joukkohon kahteen, johtoon kummankin panin päällikön: johtava itse toist' olin joukkoa, toist' oli Eurylokhos jumalainen. Puisteltiin kypärissä nyt arpoja vaskitetussa; ensiks Eurylokhon sotiaimon kirposi arpa. Kahdenkymmenenkahden hän kera kumppanin lähti; itkien erkanivat, muremieleen jättivät meidät. Kirken huomasivat kivilinnan kiiltäväseinän metsän notkelmassa he äkkiä suojahisessa. Vaan liki liikkuivat sudet, vuorten leijonat, joiksi loihtinut turmiojuomallaan oli miehiä Kirke. Nuop' ei hyökänneet väen kimppuun, jalkojen juureen häntiä pitkiä huiskuttain pedot liehivät juoksi. Niinkuin haltiataan pitopöydäst' astelevaista koirat liehivät, heilt' ain' oivat tuomiset saaden, [218-246] hirveäkyntiset noin sudet, leijonat kumppanejamme liehi, ja nuo näki peljästyin pedot, metsien hirmut. Kerkesivät liki usta jo Kirken suortuvasorjan, kuulivat laulua: äänellään kave siell' ihanalla lauloi kangastaan kutoessaan suurt', ikisorjaa, hienoa, heljää kuin jumalattaren laatima kuunaan. Muille Polites nyt noin virkkoi, joukkojen päämies, rakkain tuo sekä taatuin myös tovereistani mulle:

'Ystävät, laulelo soi kutojattaren sointuva sieltä, helkkyvi kartano kaikk' ihanasti; se äänikö naisen vai jumalattaren lie? Vaan huudelkaamme jo häntä.'

Virkkoi noin, ja he nyt kajahuttivat kutsuvan huudon. Koht' ulos astui aukaisten ovet välkkyvät Kirke, kutsui heitä, ja kaikki he seurasivat sokeasti; Eurylokhos, petost' aavistain, pois jättihe yksin. Heillepä nyt noja-istuimet jalot tarjosi Kirke, juustoa, jauhoja, kellervää pani mettäkin tummaan Pramnen viiniin, vaan valahuttipa myrkkyä myöskin turmaisaa, jott' unhottais kotimaansa he tyyten. Juoman tarjotun tuonpa kun joivat, hän heti heitä löi lumosauvallaan sekä lättiin salpasi heidät. Sai sian pään he ja harjakset sekä röhkivän äänen, myös sian muodon muun, vain entinen jäi taju vielä.

Noin he nyt salvan taa jäi itkien. Viskasi Kirke tammen terhoja heille ja pyökin, toi kanukankin marjoja, toi mitä vain siat syö, vetelehtijät maassa.

Pois kävi Eurylokhos, pian laivan luo tuli tumman kurjan virkkaakseen tovereitten kohtalon meille. Vaan sana suustapa lähtenyt ei, halu vaikk' oli haastaa, [247-275] ahdistus sydänall' ylen suur' oli, kyynelin silmät täyttyi, voinut voihkata ei pakahuttava tuska. Mutta kun kummastuin nyt kaikki me hält' utelimme, muitten kumppanien tuhon vihdoin meille hän kertoi:

'Mentiin metsään päin, kuten käskit, kuulu Odysseus, laakson notkelmass' yht'äkkiä suojahisessa kartano kaunis keksittiin, kivikiiltävä-seinä. Sieltäpä helkkyvä soi kutojattaren laulelo, naisen tai jumalattaren; hälle jo huutaa huikahutettiin. Koht' ovet välkkyvät aukaisten ulos itse hän astui, kutsuen meitä, ja muut heti seurasivat sokeasti; vain minä jättäydyin, petost' aavistain, ulos yksin. Sille he tielleen jäi joka ainoa, pois ypö-yht' ei tullut, vaikka ma koin tähyellä ja vartoa kauan.'

Virkki, ja huolitetun hopeoill', ison, vaskisen miekan vyötin koht' olusvöin olan taa, otin jouseni oivan, käskin, että hän veis saman tien minut itseni sinne. Vaan rukoellen hän käsivarsin polveni kietoi, vaikertain sanat siivekkäät näin mulle jo lausui:

'Jäädä mun, valtias, suo, älä vaadi ja vie mua myötäs! Sielt' et selviä itse, se usko, et heistä sä yhtään voi vapauttaa. Pois kera näitten toisien joutuin karkotkaamme jo; voi kenties tuho välttyä vielä.'

Noin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin: 'Jää sinä, Eurylokhos, meren ääreen tänne, en estä, syömään, juomaan jää tykö tumman, laitavan laivan, vaan minä lähden, on mulle se vahva ja vaativa pakko.'

Virkoin noin sekä läksin pois meren luota ja laivan. Mutta kun eessäni näin pyhän notkelman jo ja Kirken, [276-304] tuon tuhomyrkkyisen lumojattaren, korkean linnan, Hermes hohtavasauvainen, lähetessäni linnaa, vastaan käyskeli, hahmoltaan kuni poikanen sorja, haituvat poskillaan, iän kukkeudess' ihanimman; hän mua tervehtäin kädest' otti ja näin sanan lausui:

'Taas mihin, koito, sa käyt näin kalliopolkuja yksin, tietäsi tietymätöntä? Jo lätteihin lujaseiniin sulkenut ystäväs on, sian muotoon muuttaen, Kirke. Heitäkö päästääkses tulet ehkä? Et pois sinä itse sielt' ikipäivänä pääsevä lie, vaan jäät mihin muutkin. Vaan minä varjelen ties, sinut autan vaarojen alta. Täss' ota myötäsi mahtava tää teho-yrtti, kun astut Kirken linnaan, niin pois kilpistyy kiroturmat. Kaikki ma haastan sulle nyt Kirken turmiohankkeet. Juoman sulle hän tuo, valahuttaen myrkkyä siihen. Mutt' ei silti hän voi sua loihtia, oiva sen yrtti estävi, jonka ma sulle nyt annan, neuvoen kaikki. Kun sua koskettain hän sauvan nostavi pitkän, niin vedä kiskaltain kupeheltasi viiltävä miekka, karkaa päin, kuin ois sun mielesi surmata Kirke. Silloin peljästyin sua vuoteeseensa hän kutsuu. Etkä sä torjua saa jumalattaren kutsua, jotta hän kirot kirvoittais tovereiltasi, myös sua hoivais; vaan häll' auvoisain vala vannota suur' ikivaltain, turmaa muut' ett' ei sua vastaan tuumi ja mieti, voimaas riistä ja miehuuttas, pukineesi kun riisut.'

Virkki ja tempasi maast' ylös yrtin tappaja Argon, mulle sen antoi, selvittäin, mikä siin' oli tenho. Musta ol' yrtin juuri, mut maidonvalkea kukka; [305-333] mooly on taivaisten nimi sille, sen ihmiset ilmi vaivoin kaivavat maasta, mut kaiken vei ikivallat.

Hermes riensi jo taas asumuksiin ylhän Olympon pois yli metsävän saaren, vaan minä astelin tietä Kirken kartanohon, kovin myllerrettynä mieli. Seisahtuin liki ust' asujattaren suortuvasorjan huutaa huikahutin; heti Kirke ääneni kuuli. Koht' ulos astui aukaisten hän välkkyvät ukset, kutsui vieraakseen, ja ma seurasin ankein mielin. Huolitetun hopeoilla hän istua tarjosi tuolin taituriveistehisen, siro siin' oli myös noja jalkain. Kaatoi maljaan kultaiseen heti mulle hän juomaa, vaan pahat aikeet mielessään pani myrkkyä joukkoon. Mutta kun tarjotun juoman join minä muuttumatonna, koskettain mua sauvallaan hän näin sanan lausui:

'Käy sikolättiin nyt kera kumppanies sinä maata!' Silloin kiskaisin kupehelta ma viiltävän miekan, karkasin päin, kuin ois hänet surmata mieleni ollut. Maahan kirkaisten hän heittihe, polvia kietoi, vaikertain sanat siivekkäät näin mulle jo lausui:

'Kenpä ja mist' olet, mies? Mikä heimosi, syntysi onkaan? Hämmästyn, ett' ei lumojuoma sun muotoas muuta; eip' ole kenkään muu sitä myrkkyä kestänyt kuunaan, ken sitä joi, kenen vain alas kielelt' ehti se kerran. Mutta on murtumaton sun rintasi tarmo ja miehuus. Kekseliäs liet totta Odysseus, jonk' yhä kertoi Hermes hohtavasauva mun luokseni saapuvan kerran, laiva kun tuo mailt' Ilionin hänet kiitävä, tumma. Miekkasi huotraan pistä jo siis sekä kanssani käyös [334-362] vuoteeseen, ett' yhdistäis lepo meitä ja lempi armahin liitoin, myös sopu meille ja luottamus syntyis.'

Noin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin: 'Kirke, kuink' anot, että ma oisin suopea sulle! Multa kun linnassas sian muotoon kumppanit muutit, kytkisit itseni nyt sinä, kutsut viekkahin aikein kammiohos sekä vuoteesees, mult' että sa voisit riistää voiman, miehuuden, pukineeni kun riisun. Mutta en kuunaan suostu sun vuoteesees minä käymään, paitsi jos vannot, valtiatar, valan ankaran mulle, turmaa muut' ett' et mua vastaan tuumi ja mieti.'

Virkoin noin, heti hän valan vannoi, jonka ma vaadin. Mutta kun noin oli vannonut hän, valan vaaditun tehnyt, käydä en vuoteeseen ihanaiseen empinyt Kirken.

Vaan sill'aikaa puuhissaan oli neitoa neljä, tarkat, toimeliaat talon palvelijattaret; nuopa lehtojen, lähtehien ovat impiä tai vesivirtain myös pyhäpyörteisten, meren helmaan rienteleväisten. Istuimillepa toi ihanaiset purppuraverhot heist' eräs, myös alusliinat toi hän verhojen alle; ääreen istuinten hopeaisia pöytiä toinen nouti ja kultaiset korit pöytiin; viiniä kolmas vienoa hämmentäin hopeaiseen kaas sekomaljaan, kultaiset pikaritpa hän myös toi viiniä varten; neljäs taas haki vettä ja leimuavan tulen laati koht' ison kattilan alle, ja kuumentui vesi siinä. Vaan kuparissa jo kun vesi kiehui kiiltelevässä, hän minut kylpyyn vei, sulolämpöiseks sekotettuun tuon ison kattilan veellä, ja pään sekä hartiat huuhtoi, [363-391] kunnes luopui pois jäsenistäni tappava raukeus. Noin pesi, voiteli myös ihon öljyll' impi ja varren koht' ihotakkiin suori ja vaippaan verhosi sorjaan, huolitetun hopeoilla hän istua tarjosi tuolin taituriveistehisen, siro siin' oli myös noja jalkain. Ruukuin sorjin, kultaisin käsivettä jo neito toinen toi, veden kaas hopeaisen huuhtelumaljan pääll' yli kätteni, luo silopinnan siirteli pöydän. Leipää tuoden taas talonhoitajatar tuli oiva, toi monet herkut muut, talon antimet tarjosi parhaat. Syömään Kirke pyysi, mut ei minun mieleni tehnyt, muuss' oli aatos vain, paha aavistus sydänalla.

Mutta kun Kirke mun näki ruokiin koskematonna istuvan värjöttäin, sydämessäni synkeä huoli, astuen luo sanat siivekkäät näin mulle hän lausui:

'Miksi, Odysseus, ääneti kuin mikä mykkä sa istut kalvavin aatoksin, et ruokaa maista, et juomaa? Vieläkö vilppiä vain epäellet? Eip' ole tarvis peljätä moista, ma vannoinhan valan ankaran sulle.'

Noin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin: 'Kirke, voisiko mies, sydän kellä ja mieli on kerran, ennen syömään käydä ja juomaan, kuin omin silmin päässeen kumppanien vapahiksi hän nähnyt on jälleen? Totta jos kutsu on tuo sun ruokies, juomies ääreen, päästä jo, jälleen nähdä mun antaos kumppanit armaat.'

Virkoin noin, lumosauvoineen salist' ulkosi Kirke, aukaisten lätin uksen koht' ulos kumppanit laski. Karjuilt' yhdeksänsuvisilta he näyttivät siinä, seisoen Kirken eessä; hän ympäri parvea kiersi, [392-420] heihin kaikkiin taas väkivoidett' uutta nyt hieroi. Vei jäsenistä se harjakset heti, jotk' oli myrkky nostanut turmiokas, mitä antoi mahtava Kirke. Miehiks entistään tuli nuoremmiksi he jälleen, varren kookkaamman, näön paljoa sai soreamman. Taas minut tunsivat, kattelemaan mua riensivät kaikki. Vaan halu haikea heill' oli itkeä, soi koko linnan täyttävä vaikerrus, jumalattaren mielikin heltyi. Luokseni astuen näin kave korkea mulle jo lausui:

'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo, nopsan laivasi luo meren rantaan nyt mene jälleen. Maalle te temmatkaa siell' ensin laiva ja viekää luolien kätköihin tavaranne ja tarpehet muutkin; sitten taas tule tänne ja tuo kera kumppanit armaat.'

Virkkoi noin, sepä miehuullist' oli mieltäni myöten. Nopsan laivani luo meren rantaan siis minä astuin, laivan vaiheill' armaat näin minä kumppanit siellä; itkivät vaikertain, valitellen, kyynelin viljoin. Kuin vasikoitten parvi, kun saapuu kartanon tarhaan lehmät, kyllin kons' ovat laitumen nurmea syöneet, vastaan kirmaisee, eik' estää karsina-aidat mitkään voi, yhä luon' emiensä ne ammuen hyppii: noin minut silmin nähdessään nyt kumppanit myöskin itkien vastaan karkasivat; niin heist' oli aivan, kuin kotikaupunkiin, Ithaken ois kalliosaareen tultu jo, syntyä kussa ja kasvaa kaikk' oli saaneet. Näin sanat siivekkäät ilo-itkuin mulle he lausui:

'Meit' ilahuttavi, kun tulet jälleen, korkeasynty, kuin Ithaken, oman syntymämaan, ois tultu jo rantaan. [421-449] Mutta jo kerto'os meille, mi vei tuho kumppanit toiset.'

Noin hoki nuo, sanat lohdukkaat minä vastasin heille: 'Laivan temmata saamme nyt ensin maalle ja viedä luolien kätköihin tavaramme ja tarpehet muutkin; sitten itse te hankkiukaa kera kaikki jo käymään, kumppanit kohtaamaan. Jumalaiseen linnahan Kirken syömään jäi he ja juomaan, siell' on kaikkea kyllin.'

Virkoin noin, ja he mun kehotustani kuulivat kohta. Yksin vain koki Eurylokhos pidätellä ja estää, näin sanat siivekkäät hän haastoi heille ja lausui:

'Houkkiot, kunne me käymme? Mi turmaan vie veto teitä? Kirken luo menisittekö, tuon, joka kaikk' elukoiksi muuttava on, sian tai suden taikkapa leijonan muotoon? Noin pakoll' olla me siell' ison linnan vahteja saamme, niin Kyklooppikin vangiks sai toverimme, kun sinne kulkivat hirviön luo kera uskalikon he Odysseun; houkkuudellaan tuo näet turman heillekin tuotti.'

Noin hän virkkoi, vaan minun tuota jo mieleni mietti, mittava miekkako kiskaltaa kupehelta ja sillä pää hält' iskeä poikki, se ett' äkin pyörisi maassa, vaikk' oli hän likiheimoinen; vaan kumppanit kaikki mieltäni taltuttaa sopulausein koittivat kilvan:

'Suo hänen jäädä, jos sulle se kelpaa, korkeasynty, rantaan laivan luo, sen vartia täällä hän olkoon; meidät muut sinä vie jumalaiseen linnahan Kirken.'

Virkkivät noin, ja nyt lähdettiin meren luota ja laivan. Hankavan haahden luo ei jäänyt Eurylokhoskaan, vaan kera seurasi, näät vihanvimmani sai hänet pelkoon.

Kirken luonapa taas sill' aikaa kumppanit toiset [450-478] kyllin kylpivät, voideltiin iho välkkyvin öljyin; varrellaan ihotakki ja vaippakin pehmeävilla nyt pitopöydäss' istuivat katon korkean alla. Kasvokkainpa kun kumppanejaan taas kumppanit katsoi, kaikki jo itkivät, vaikerrust' oli kartano täynnä. Luokseni astuen näin kave korkea mulle jo lausui:

'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo, älköön itku nyt yltykö taas. Tutut mulle on vaivat nuo, mitä miehines näit kalamert' ajelehtien aavaa, vauriot maallakin tuottelemat vihamiehien tuimain. Nytpä on ruokiin ryhtyminen sekä viiniä juomaan, kunnes on elpynyt ennalleen taas rohkeus rintaan, kuin oli lähteissänne se reima, kun jäi kotimaanne, kalliokas Ithake; nyt on riutunut, raukea mieli, ain' ajatuksena vain meri ankara, eik' ilo anna intoa kuunaan, sill' ylen paljon kärsiä saitte.'

Virkkoi noin; sepä miehekkäit' oli mieliä myöten. Päivät pääksyttäin noin oltiin vuosi me umpeen, ehtynyt ei lihan paljous meilt', ei myös sulo viini. Mutt' ohi kons' oli vuosi ja uus kehä kerkesi Horain, kuut monet menneet, läsnä jo taas ajat päivien pitkäin, niinp', ulos kutsuen, mulle jo haastoi kumppanit armaat:

'Missä on mielesi, muista jo syntymämaatasi viimein, sallimat taivaisten jos suonevat sun eloss' oivaan saapua kartanohos sekä taattojen tanterehille.'

Noin hoki nuo; sepä miehuullist' oli mieltäni myöten. Siellä nyt istuttiin koko päivä, sen laskuhun asti, ehtynyt ei lihan paljous meilt', ei myös sulo viini; vaan alas mentyä auringon, hämyn tultua tumman [479-507] linnan suojiin yöhämäriin meni kumppanit maata, Kirken vuoteeseen minä astuin taas ihanaiseen, näin sanat siivekkäät, jumalattaren polvia kietoin, lausuin koht' anovasti, ja hän mun pyyntöni kuuli:

'Kirke, täyttäös nyt lupauksesi, jonka sa annoit, maalleni matkata suo minun; kaipaus mieltä jo polttaa mun sekä kumppanien, valituksillansa he vaivaa, ahdistaa mua aina, kun et ole vain sinä läsnä.'

Noin minä virkoin, vaan kave korkea vastasi kohta: 'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo, älkää luokseni jääkö te siis, jos mennä on mieli. Vaan toki toinen teillä nyt ensin retki on eessä Hadeen kartanohon sekä hirveän Persephoneian, noutaminen sokealta on Theben Teiresiaalta tietäjäneuvot; on häll' yhä entinen tieto ja mahti, viel' yhä kuoltuakin hänen yksin Persephoneia soi tajun säilyttää, muill' on vain häälyvä haamu.'

Noin hän virkkoi, vaan sydän mult' oli murtua huoleen; itkien vuoteell' istuin, enk' elon ilmoja nähdä mielinyt kauemmin, en kasvoja loistavan päivän. Mutta kun kiemurrellen siin' olin itkenyt kyllin, puhkesin taas puhumaan, näin vastasin hälle ja lausuin:

'Kirke, kenp' opas ohjaamaan ois retkeä moista? Tullut Hadeen luo kuka kuunaan haaksin on tummin?'

Noin minä virkoin, vaan heti vastasi taas kave kaunis: 'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo, puutett' ohjaajan älä laivallas sure lainkaan! Mastosi pystytä vain, vedä valkea purje ja istu huoleti, tuuli on pohjoinen sun purttasi vievä. [508-536] Mutt' yli Okeanon kun laivasi tuonne on tullut, kussa on laakea ranta ja lehdot Persephoneian, kuivuva-kukkaiset pajupuut sekä poppelit pitkät, rantaan Okeanon syväpyörtehisen jätä laiva, Hadeen tunkkaiseen asumukseen astuos itse. Kussa Pyriphlegethon Akheron-joen uomahan yhtyy siellä ja Kokytos, jonk' alkuna synkeä Styks on, virtojen yhtyvien jylinässä on kallio jynkkä; tunkeu kallion luo – tämä muistaos, sankari, tarkoin! – siihen kaivaos kuoppa, mi kyynärän verran on ristiin, vuodata vainajien pyhä uhri nyt ympäri reunaa, mettä ja maitoa ensinkin, sulo-viiniä sitten, vihdoin vettä, ja myös valahuttaos valkeat jauhot. Haamuja vainajien lupauksin palvo ja vanno uhraavas, kun maill' Ithaken olet taas, maholehmän, karjasi parhaan, antimet myös rovioll' ani-runsaat, Teiresiaallepa viel' erikoisena lahjana lampaan, laumasi kauneimman, joka karvaltaan sysimustan. Noinpa kun suostutetut lupauksin on vainajat kuulut, uhraa uuhi ja oinas myös sysimusta ja teuraat taivuta päin iki-yötä, mut pois omat kasvosi käännä puoleen Okeanon vesivirran. Luo luvutonna sielut vainajien elotonten kertyvät silloin. Sitten kutsuen, rohkaisten tovereittesi käske ottaa teuraat nuo, juur' iskemät tappavan vasken, nylkeä, polttaa koht' ikivaltoja palvoen, voimaa Hadeen mahtavan, hirmuisen myös Persephoneian. Vaan kupehelt' ota itse sa viiltävä miekka ja valvo, luo veren ettei vainajien tule häälyvät haamut, [537-565] ennenkuin tuta Teiresiaan saat tietäjäneuvot. Silloin tietäjä tuo heti luoksesi, valtias, astuu; neuvoo sulle hän tien, välit ilmoittaa sekä kuinka sun kotimatka on kulkeminen meren aavoja mennen.'

Noin hän virkki, ja nousi jo kullanhohtava Eos. Koht' ihotakkiin, viittaan myös minut verhosi Kirke, itsepä heitti hän varrelleen helo valkean vaipan, hempeän, hienoisen; soman, kullanvälkkyvän vyötti vyön kave uumilleen, pani päähän hohtavan hunnun. Vaan läpi linnan kiiruhdin minä, miehiä matkaan jouduttain, kävin kunkin luo, sanan suopean lausuin:

'Kauemmin uness' älkää nyt makeassa te maatko. Aika on lähteä! Tiemme jo neuvoi mahtava Kirke.'

Virkoin noin; sepä miehekkäit' oli mieliä myöten. Mutt' ei päässyt pois väki sielt' edes vauriotonna. Joukoss' Elpenor oli muuan, miesteni nuorin, taistoss' ei erin uljas, ei järin järkevä myöskään; hän katoll' yksikseen jumalattaren linnan ol' ylhän, viinin painamin päin siell' etsien vilpeytt' yöpyi. Touhu kun kumppanien, häly, äänet, askelet kuului, karkasi pystyyn mies, unen houreess' ei ajatellut, ett' alas astuminen hänen sielt' oli korkeat portaat, vaan suin päin tuli tuuskahtain katolt' äkkiä, taittoi niskat tullessaan, tykö Hadeen sielu jo vaipui.

Lähdettäissä ma lausuin näin tovereilleni muille: 'Toivona lie kotimatka jo, tie sulo-syntymämaahan teillä, mut toisen tienpä on Kirke säätänyt: mennä Hadeen kartanohon sekä hirveän Persephoneian Theben Teiresiaalta nyt saamaan tietäjäneuvot.'

[566-574] Noin minä virkoin, vaan sydän heilt' oli murtua huoleen, tielle he istuutui, repi tukkaa itkien päästään, mutt' ei rahtuakaan heit' auttanut itku ja voihke.

Siinä kun kuljettiin nyt laivan luo meren rantaan ankein mielin, vuodattain monet kyynelet vuolaat, saapunut Kirke sill' oli aikaa, mustan ol' oinaan, uuhen mustan myös liki laivaa kytkenyt tummaa, tiell' ohi kuin utu mennyt; – ken salakulkua nähdä kuolematonten vois, jos tullevat, lähtenevätkin?"

YHDESTOISTA LAULU.

ODYSSEUN MANALASSA-KÄYNTI.

Vaan heti laivan luo meren ääreen tultua tuonne veettiin veen pyhän aaltoihin alus vitkaelutta, masto ja purje ne maista jo tuotiin purtehen tummaan, lampaat nuo kera nostettiin sekä itsekin noustiin ankein mielin, vuodattain monet kyynelet vuolaat. Tuulen myötäisen soi tummaa tuutia keulaa, purjeen pullistaa, hyvän antoi auttajan Kirke, ihmis-ääninen tuo kave mahtava, suortuvakauno. Kohta kun kiinnitetyt oli köydet kaikki ja nuorat, istua saatiin, ohjasi tien perämies sekä tuuli. [11-39] Kaiken päivää tuult' yhä täynn' oli kiitävä purje; laskihe päivä, ja tiet hämy tumma jo varjosi kaikki, Okeanon syvävuoltehisen kun rantahan tultiin.

Kimmerien oli kaupungin se ja maan tyly ranta; saartoi sankka sit' usma ja pilvet, ei näet sinne konsaan luo sädeloistettaan terä päilyvän päivän, ei ylös korkeuteen kohotessaan tähtisen taivaan, taivaalt' illoin ei maan puoleen taas aletessaan, koitojen kuolollisten on yll' yhä yö ikisynkkä. Maihin laiva nyt ohjattiin, kera ottaen lampaat käymään lähdettiin viert' Okeanon veden vuolaan, mentiin, kunnes tuo tuli Kirken neuvoma paikka.

Teurait' Eurylokhos piti kiinni ja myös Perimedes, vaan kupeheltani kiskaisin minä viiltävän miekan, kuopan kaivoin, joll' oli mittaa kyynärä ristiin, Vuodatin vainajien nyt uhriks ympäri reunaa mettä ja maitoa ensinkin, sulo-viiniä sitten, vihdoin vettä, ja myös valahuttelin valkeat jauhot. Palvoin haamuja vainajien, lujat tein lupaukset uhrata kohta, kun maall' Ithaken olen taas, maholehmän, karjani parhaan, antimet myös rovioll' ani-runsaat, Teiresiaallepa viel' erikoisena lahjana lampaan, laumani kauneimman, joka karvaltaan sysimustan. Vaan kun vainajat noin oli suostutetut lupauksin, kurkut lampahien jo ma viilsin, niit' yli kuopan kurkottain; veri koht' ulos uhkui tumma, sen ääreen sielut vainajien elotonten nous iki-yöstä, morsiot, sulhot, vanhukset myös, vaivoja nähneet, impyet hennot, niin suru outo ja uus sydämessään, [40-68] urhot peitsien vammaamat, terävaskien tuimain, Areen surmaamat, tamineissaan hurmehisissa: tunkihe kuopan luo luvutonna ne tuolta ja täältä pauhuin hirmuisin; minut valtasi kalpea kauhu. Mutta jo kutsuen, rohkaisten tovereitteni käskin ottaa teuraat nuo, juur' iskemät tappavan vasken, nylkeä, polttaa koht', ikivaltoja palvoen, voimaa Hadeen mahtavan, hirmuisen myös Persephoneian; viiltävän miekan taas kupehelt' otin itse ja torjuin häälyvät haamut vainajien veren luo tulemasta, ennenkuin tuta Teiresiaan sain tietäjäneuvot.

Ensiks ilmestyi Elpenor-kumppanin haamu. Hautaamatt' oli vielä hän helmaan maan latulaajan, Kirken linnaan näät oli itkemätönnä hän jäänyt, hautaan hankkimatonna, kun ankara niin oli kiire. Kyynelin haikein näin hänet taas, sydän surkua täynnä, noin sanat siivekkäät minä lausuin hälle ja haastoin:

'Kuink' olet, Elpenor, sumeoilla jo varjojen mailla? Joudummin jalan ennätit, kuin tuli laivani tumma!'

Virkoin noin ma, ja vaikertain polo vastasi varjo: 'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo, viinin paljous toi tuhon mulle ja sallima julma. Kirken linnan näät katoll' yövyin enk' ajatellut, ett' alas astuminen minun sielt' oli korkeat portaat, vaan suin päin tulin, tuuskahdin katolt' äkkiä, taitoin niskani tanterehen, tykö Hadeen sielu jo vaipui. Kautt' anon armaintes nyt, kaukana täält' asuvaisten, puolison, taaton myös, joka hennon kasvusi kaitsi, ainoan poikasi Telemakhon, joka jäi kotilinnaas; – [69-97] sill' olet, tiedän sen, palatessasi mailta sa Hadeen saareen Aiaien taas laskeva laivasi oivan – valtias, sult' anon vannottain, mua muistaos siellä. Itkemätönnä ja hautaamatt' älä heitä ja hylkää, etten päällesi vain vedä kostoa viel' ikivaltain, vaan minut polta ja myös tamineetkin, joita ma kannoin, kumpu sa rantaan luo meren vaahtisen ylleni, jott' ois muistava koitoa miest' yhä vastakin kasvava kansa. Täyttäös pyyntöni tää sekä pystytä kumpuni päälle airo se, kumppanien kera joll' eläessäni sousin.'

Noin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin: 'Pyyntösi kaikki ma teen sekä täytän, kumppani koito!'

Moinen haikea meill' oli haastelo; täll' olin puolen kuoppaa miekkani kurkottain veren päälle ja tuolla kumppani vainaja taas kovin kohtaloaan valitellen.

Luo tuli äitini sielu nyt, erjenneen elon mailta, uljaan Autolykon tytär Antikleia, jok' ammoin viel' oli voimissaan, pyhän Troian maille kun läksin. Kyynelin haikein näin hänet taas, sydän surkua täynnä, laskenut en veren luo toki, vaikk' oli vartoa tuska, ennenkuin tuta Teiresiaan sain tietäjäneuvot.

Luo tuli Teiresiaan nyt, Theben tietäjän, sielu, saapui sauvoin kultaisin, minut tunsi ja lausui:

'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo, kirkkaan auringon miks alt' olet, onneton, tullut vainajat nähdäkses, iki-kolkkouden kodin inhan? Väistyös kuopan luota ja pois vedä viiltävä miekka, että jo verta ma juon sekä lausun kohtalos ilmi.'

Virkkoi noin; minä väistyin pois, panin huotrahan miekan [98-126] huolitetun hopeoilla; ja joi nyt tietäjä kuulu tummaa verta ja mulle jo lausui näin sekä haastoi:

'Etsit suotuisaa kotitietä sa, kuulu Odysseus. Vaan ylen työlääks saattavi sen jumal' ylhä, et silmää maan järisyttäjän välttää voi; kovin sulle Poseidon vimmoissaan oman poikans' on sokeuttamisesta. Siltikin voitte kenties kodin saavuttaa, kovat kestäin, jos himon hillitset oman niinkuin kumppanieskin. Kohta kun rantaan Thrinakien olet laivasi oivan ohjannut meren siintelevilt' ulapoilta jo turviin, karjoja aimoja siellä ja lammaslaumoja näätte; Helios haltia niitten on, katsoja, kuulija kaiken. Jos elukoihin et koske ja hankit vain kotimatkaa, vihdoin kai Ithaken, kovat kestäen, vielä te näätte; mutta jos karjoihin kajotaan, niin turma, se tiedä, laivasi, miehesi vie, ja sa itse, jos surmasi vältät, myöhään saapuva liet, ruti-kurjana, kumppanitonna vierahin laivoin; surkeuteen kodin syöstynä löydät, miehien korskien näät tavaraasi sa ahmivan siellä, mielien puolisoas jumalaista ja kihloja kantain; tuonpa sa korskeuden olet kostava, kun tulet kerran. Vaan kosijoille kun linnassas olet tuottanut turman viekkaudella sa tai avotaistoss' ankarin vaskin, niin kädenmyötäinen ota airo ja astu ja kulje, kunnes löytänet maan, miss' ei mert' ihmiset tunne, suolaa lainkaan ei pane ruokiin laittelemiinsa, ei ole milloinkaan punarintoja pursia nähneet, airoja ei solakoit' ole myöskään, siipiä laivain. Merkin sulle ma neuvon nyt, jok' on tuntea selvä: [127-155] kun joku tielläsi vastaan käy, joka tutkivi, kunne viljanviskintas noin viet nojass' olkasi vahvan, niin kädenmyötäinen siin' iskeös airo sa maahan, palveet loistavat tuo sekä suostuta suuri Poseidon, uhraa jäärä ja härkä ja hönkyvä karju, ja sitten taas kotitielle jo käy, satauhrit eess' ikivaltain, taivaan korkeudess' asujain, pyhät toimita, palvoin kaikkia yksittäin. Oma kuolosi vienona vihdoin saapuu, vaan meren aavoill' ei, kun lempeä vanhuus voimasi vaivuttaa ja ne kansat, joita sa kaitset, onnea nauttivat. Ennustin nyt kaikk' elonvaihees.'

Noin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin: 'Niinp' ikivallat, Teiresias, kai säätivät itse. Mutta sa nyt sano mulle jo tuo, tuta suo tosi tarkka: äitini sielun tuolla ma nään, emo-vainajan armaan, ääneti istuu hän veren ääress', ei edes arvaa katsoa, ei puhutella hän, vaikk' oma poika on läsnä; kuink', oi valtias, hän minut tuntisi tääll' olevaksi?'

Noin minä virkoin, hän heti vastasi mulle ja lausui: 'Helppo on seikka se, vain tämä neuvo sa nyt pane mielees: mailt' elon erjenneen kenen vainajan vain veren ääreen astua suot, toden hän valehettoman virkkavi sulle, vaan ketä luo et päästä, hän pois heti väistyvi jälleen.'

Virkki ja Hadeen taas asumuksiin kulki jo haamu valtias Teiresiaan, sanoneeksi kun sai jumal-enteet. Malttaen varroin itse ma, kunnes luo emo armas ehti ja verta jo tummaa joi. Minut tunsi hän kohta, vaikertain sanat siivekkäät näin mulle jo lausui:

'Kuink' olet, armas laps sumeoilla jo varjojen mailla, [156-184] vaikk' elät vielä? On näit' eläväisien vaikea nähdä. Valtavat virrat näät välill' on, meren ankarat aavat, ennen muit' iso Okeanos, jonk' ei yli tulla voi jalan kulkien, vain lujalaidan tuomana laivan. Troian mailtako nyt tulet vasta sa harhaten kauan miehines, laivoines, Ithaken et viel' ole rantaan saapunut, linnaas et, et puolisoas ole nähnyt?'

Noin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin: 'Oi emo, Hadeen maille mun täytymys astua tänne Theben Teiresiaalt' oli saamaan tietäjäneuvot; sill' en Akhaiaan viel' ole saapunut, en kotisaareen astunut, vaan yhä harhaellut, monet vaikeat kestäin, siit' olen asti, kun läksin kanss' Agamemnonin aimon taistoon Ilionin hepokuulun tanterehille.'

Mutta se nyt sano mulle jo tuo, tuta suo tosi tarkka: 'sulle mi surman toi, mikä ankara kuoleman arpa, kalvava tautiko, vai sinut Artemis ampujatarko nuolell' äkkiä kaas, ota tuskaton henkesi otti? Myös olo taattoni kerro ja poikani, sinne jok' ammoin jäi erotessani, heilläkö lie maan valtius vielä, vai joku muuko jo vei eik' usko mun saapuvan jälleen? Myös aviostani kerro, mi hällä on mieli ja aie, luon' oman poikans' onko hän vielä ja kaikkea kaitsee vai joko vaimoks suostunut lie valioimman Akhaijin?'

Virkoin noin ma, ja koht' emo korkea vastasi jälleen: 'Viel' yhä vaankin vartoelee sua tuo vakamieli kaihoten linnoillas, hält' ainaisess' ikävässä vierivät päivät, yöt kera kyynelvirtojen viljain. Vieraan viemätön on jalo valtikkas, sukumaillaan [185-213] poikas on polkematonna, ja kestitys-atriat runsaat nauttia saa hän kuin lainkäyttäjä valtias kuunaan, sill' yhä näät hän kutsuja saa. Sun taattos on maalla, ei tule kaupunkiin sen koommin; on poissa jo hältä oikea vuode ja peitot myös sekä hohtavat raidit, talvisin nukkuu hän kera kartanon orjien, allaan on poro vain liki liettä, ja verhona kurjat on ryysyt; vaan kesä kukkea konsa on mailla ja syys satosankka, kuivia lehtiä kukkuranaan rypäleisen on tarhan käytävät, tarjona maass' ylt'ympäri yötilat taajat. Niille hän koitona käy, sydämessään haikea murhe, saavuntaas ikävöi, iän taakka jo on ylen raskas. Noin minä raukenin myös, noin kohtalon-arpani täyttyi. Linnass' Artemis ampujatar ei ampunut nuoltaan ain-osuvaa, mult' ei ota tuskaton henkeä vienyt; myöskään murtanut ei mua tauti, mi vie useimmin julmana riuduttain elonvoiman pois jäsenistä: kaiho, kun poiss' olit, kuulu Odysseus, poikani, poissa hoivasi, lempeytes, sepä riisti, se vei elon armaan.'

Noin hän virkkoi, vaan, sydämessäni sykkivä kaipaus, mailt' elon erjenneen emon haamua koin halaella. Kertaa kolme ma tarttua koin ikävöitsevin innoin, kertaa kolme hän väistyi kuin uni tai kuni varjo; tyhjää vain syli sulki, ja nous yhä tuskani tuima. Noin sanat siivekkäät jo ma lausuin hälle ja haastoin:

'Oi emo, mikset jää, sua vaikka ma niin ikävöitsen, Hadeen yössäkin viel' ett' itkettäis sylitysten, kunnes kyllyttäis sydämemme jo hyytävä haikeus? Tyhjän loihtiko vain kuvan korkea Persephoneia, [214-242] jotta sen tuimemmin minä tuskan tuntea saisin?'

Virkoin noin ma, ja koht' emo korkea vastasi jälleen: 'Voi, polo poikani, maan asujoista sa kaikkien koidoin, ei tytär ylhän Zeun sua pettele Persephoneia, kaikkien kuolollisten on kohtalo tää manan mailla. Poissa on luut, lihat, poissa on silloin liittävät jänteet, kaikki ne polttaa pois väki valkean leimuavaisen, luista kun valkeist' on elo luopua ehtinyt ensin; sielupa karkkoo kuin uni häälyvä, liitäen kauas. Mutt' ylös valkeuteen taas riennä jo, talleta kaikki mielees, että sen vaimolles voit kertoa kerran.'

Tuo nyt haikea meill' oli haastelo. Vaan jopa saapui naisien haamut – ylhä ne laittoi Persephoneia – vaimot valtiaspuolisojen sekä tyttäret armaat. Nuo tuli parveillen veren tumman luo, ja ma tuumin, haastattaa heit' yksittäin miten siinä ma voisin. Viisaimmaksipa tään toki viimein päätteli pääni: mittavan miekan kiskaisin kupeheltani enkä antanut tummaa vert' yht'aikaa kaikkien juoda. Yksi nyt kerraltaan liki astui kertoen julki, hällä mi synty ja heimo, ja kaikkia sain kysytellä.

Ensimmäisenä luo tuli Tyro korkeasynty, jonk' isä Salmoneus oli, sankari kuulu, hän kertoi, puolisonaan taas häll' oli Kretheus, Aiolon poika. Vaan hänet lemmen valtaan sai jumalainen Enipeus, virran haltia tuon, maan virtoja muit' ihanamman; niinp' yhä luo tuli vienoisen hän Enipeus-virran. Senpä nyt muotoon muuttihe maan järisyttäjä suun, virran vellovan suussa jo rinnoilleen hänet sulki. [243-271] Vuorenseinänä nousi ja suojasi korkea kuohu vaimoa kuolollista ja ylhää myös ikivaltaa. Päästi jo neitsytvyön hänet uinuttain unin vienoin kuoloton lempijä, vaan halun kons' oli täyttänyt armaan, naist' ihanaapa jo hän kädest' otti ja näin sanan lausui:

'Onnekas vaimo, jot' armastin! Ajall' aastajan kierron saat pojat kuulut, näät sylin-antipa kuolematonten ei ole turha. Sa vaali ne vain, hyvin kaitse ja hoivaa. Taas kotihinpa jo käy, sydämeesi se vaieten kätke: maan järisyttäjä suur' olen, tiedä se, itse Poseidon.' Virkkoi noin sekä taas veden vellovan alle jo painui. Kohtuisellepa kaksoiset, Pelias sekä Neleus, syntyi; varttui Zeun väell' ylhän valtias aimo kumpaisestakin: maa Peliaan oli laaja Iolkos, laumava, lampahikas, koti Neleun hietava Pylos. Muut pojat valtiatar sai Kretheus-valtiahalle, Aisonin ynnä Phereen, Amythaonin myös, hepourhon.

Toinen ol' Antiope, tytär Asopon, joka saattoi kerskata Zeun, ylitaatonkin, syliss' uinunehensa; siitäpä syntyi myös Amphion hälle ja Zethos; seitsenporttinen Thebe, sen lujatorniset muurit heist' ovat alkuisin, sill' aimoja vaikk' olivatkin, muureitt' aukea Thebe eip' asuteltava ollut.

Kolmas ol' Alkmene, jalo puoliso Amphitryonin, joll' oli Herakles iki-uljas, leijonamieli heilimänään, halaukseen Zeun kun ol' yhtynyt ylhän. Myös Megaran minä näin, isä jonk' oli urhea Kreion, puoliso taas vesa tuo väkiverraton Amphitryonin.

Oidipodeen emon näin, ihanaisen siell' Epikasten, [272-300] työstään tietämätönnä jok' ylleen syyn veti synkän: poialleen emo huoli; ja niin isän surmasi, äidin nai oma poika; mut ilmi sen taivahiset pian saattoi. Kansaa Theben kaunoisen sai mies polomieli, Kadmeun heimoa, hallita, niin tylyt sääs ikivallat; äitipä astui luo lujan portinsulkijan, Hadeen, tappavan silmukan kunnittain ylös kammion kattoon tuskassaan tulisessa, ja kauhut kaikkipa jätti poialleen, mit' Erinnyit tuo emon turmion kostain.

Khloris myös sulosorja jo näyttihe, jonk' oli Neleus, impiä kauneimman, lukemattomin noutanut lunnain; hän, tytär nuorin tuo Amphionin, Iason poian, Minyiläisiä vallinneen väell' Orkhomenossa, valtiatarna nyt Pylos-maan pojat sai ikikuulut, Nestorin sai, Khromion ja Periklymenon sotisorjan. Tyttären uljaan myös sai Peron, maill' ihanimman, kaikkien mielimän; vaan hänet Neleus sille ol' yksin antava, ken Phylakest' iso-otsia härkiä lauman sorkkuvasääriä tois, mailt' Iphiklon väkivoivan. Tuon pani vaikean työn; vain tietäjä kuulu Melampus rohkeni koittaa, vaan ikivaltain sallima raskas estikin: paimenet vangiks sai, pani ankarat paulat; mutta kun päivin, kuin oli ehtinyt kulkea umpeen vyöryvä vuosi ja Horain taas kehä kiertävä alkoi, kahleist' Iphiklos väkivoipa jo tietäjän päästi, tuon tosineuvoisen; Zeun korkea tahtopa täyttyi.

Myös näin Ledan, Tyndareon sulo-puolison, josta kaks oli Tyndareoll' uropoikaa aimoa, Kastor, valjakon suistaja, myös Polydeukes pontevanyrkki. [301-329] Kätki jo nuo elonkasvaja maa, mut on viel' eloss' urhot: suoma on Zeun maan allakin heill' ikikunnia vuoroon päiv' eloss' olla ja toinen taas manan uinua unta; kuolematonten kunniahan korotettu on heidät.

Näyttihe Iphimedeiakin, jonk' oli nainut Aloeus, vaan oli lempeen kanssa Poseidonin liittynyt, kertoi, kantanut kaksoiset; nepä vaipui mailt' ylen varhain, Otos tuo jumal-aimo ja kuulu jo maan Ephialtes. Kooltaan korkeimmat elonkasvaja-maall' eläneistä, miesten sorjimmat oli myös he Orionin jälkeen. Vuosi kun heill' oli yhdeksäs, oli vartta jo vahvuus kyynärän yhdeksän, sylen yhdeksänp' oli korkeus. Taistoll' ahdistaa ikivaltoja, itse Olympoon riehuvin melskein rynnätä heill' oli uhka jo, nostaa Ossa Olympon päälle ja Pelion huippuhun Ossan nuojuvalehväinen, noin taivaaseen kavutakseen. Tuonpa he oisivat tehneetkin, jos varttua saivat; vaan Zeun korkea poika ja Leton suortuvasorjan heille jo toi tuhon, ennenkuin orahall' oli posken haituvat, parranliemenkään kähäröitynyt leukaan.

Phaidran, Prokriin näin, Ariadnen, jonk' oli taatto Minos turmahinen; tuot' ammoin, kaunoa Kreetan, kohti Ateenaa Theseus toi, pyhän kukkulan turviin ei toki kerjennyt, merisaartoon tultua Diaan Artemis immen kaas, – sanan syyttävän toi Dionysos.

Mairan näin, Klymenen sekä inhan siell' Eriphylen, tuon, joka kiiltävän kullan vuoks oman puolison petti. Mutta en voi luetella, en mainita kaikkia heitä, niin monet sankarien näin puolisot, tyttäret siellä. [330-358] Ennenp' yö pyhä loppuva ois; ja on aika jo käydä laivaan saattajamiesteni luo minun taikkapa täällä nukkua; vaan jumaloissa ja teissä mun on kotitieni.'

Virkkoi noin, ja he vait oli kaikk', ihan ääneti istui, viel' ihamielin kuuntelivat saliss' yöhämärässä. Heille jo Arete sanan lausui näin helo-olka:

"Mikäpä mies tämä teistä nyt näyttää, Phaiakilaiset, tuo jalo muoto ja varsi ja ymmärrys ylen oiva? Niin, hänet vieraaks sain minä, vaan se on kunnia kunkin. Älkää lähtöä siis hätiköikö ja lahjoja älkää niukennelko, ne hälle on tarpeen! Teill' isot aarteet on kotonanne, ne siell' ikivaltain suosio suojaa."

Kohtapa virkkoi myös Ekheneos, sankari harmaa, tuo, joka vanhin mies oli heimoa Phaiakilaisten:

"Ystävät, ei puhu vasten mielt', ei toivoa meille mielevä valtiatar, siis kuulkaa neuvoa tuota. Itsepä Alkinoos toki säätäjä on sanan, työnkin."

Hälle nyt Alkinoos heti vastasi näin sekä lausui: "Täyttyvä on puhe tuo niin totta jo, kuin elän itse, Phaiakilaisia vallitsen merikelpoja täällä. Vieras malttakohon toki, vaikk' ikävöipikin maalleen, viipyä huomisehen, kaikk' että ma saan kerätyksi antimet; matkaanlaitto se miesten huolena olkoon, vaan yli muistapa mun, joka kaitsen maata ja kansaa."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Valtias Alkinoos, urohista sa kunniakuuluin! Vaikk' yli vuodenkin mua pyytäisitte te jäämään, kunhan saattajat suotte ja myötäni myös jalot lahjat, niinp' oma mielikin sois, olis onnekkaampi se totta, [359-387] jos käsin täydemmin palajaisin syntymämaahan; kunnian, suosion suuremman kaikk' ihmiset antais, ken minun vain Ithaken näkis saareen saapuvan jälleen."

Hällepä Alkinoos näin vastasi taas sekä lausui: "Toinen on muotosi totta, Odysseus, kun sinut näämme, veijarin, petturin ei, joka paikass' ympäri joit' on kiertelemäss' ylen mont' yhä viljavan maan kamaralla, valheitaan sepitellen, joist' ei selkoa kellään; vaan puhe sorja on sulla ja oiva ja oikea mieli. Kerroit taiten, tarkalleen, kuin laulaja oisit, muitten Akhaijein, myös omat vaikeat vaivasi kaikki. Mutta sa nyt sano mulle jo tuo, tuta suo tosi tarkka: näitkö sä keitään kumppanejas jumalaisia, jotka kanssasi Troiaan lähti ja siellä jo kohtasi kuolon? Päättömän pitkä on yö, viel' oikea nukkuma-aika ei ole lainkaan, kuulumias puhu kummia vielä! Koin pyhän nousuun kuuntelisin saliss' uupumatonna, jos vain kertoa malttaisit, mitä teilläsi kestit."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Valtias Alkinoos, urohista sa kunniakuuluin! Kertomisell oma aikans' on, oma nukkumisella. Mutta jos kuulla sun mielesi lie, niin kerron, en kieltäy, seikkoja muitakin sulle ja murheisempia, kerron turmat kumppanien, sodan jälkeen sortunehitten, joit ei Ilioniss' ani-ankara tappanut taisto, vaan palatessapa kaas katalasti jo viekkaus vaimon.

Korkea Persephoneia kun sielut hentojen naisten vihdoin hälvenemään oli saattanut sinne ja tänne, luo Agamemnonin sielu jo saapui, Atreun poian, [388-416] hahmoin murheisin, kera kaikki ne, joilleka koitui kutsuiss' Aigisthon sama kuolo ja kohtalon arpa. Kohta kun tummaa vert' oli juonut, hän minut tunsi, ääneen siinä hän nyyhki, ja vuotivat kyynelet vuolaat, päin kädet kurkottui, syli sulkenut ois minut innoin, vaan ikimennyt kaikk' oli voima ja tarmo, mi ennen notkeiss' ollut häll' oli jänteissään, jäsenissään. Silmin kyynelisin hänet näin, sydän surkua täynnä, noin sanat siivekkäät jo ma lausuin hälle ja haastoin:

'Korkea Atreun poika, sa kansain pää Agamemnon, sulle mi surman toi, mikä ankara kuoleman arpa? Sortiko laivoines sinut aaltojen alle Poseidon, nostaen raivoamaan meren aavall' ankarat tuulet, vai tuhon maallako toi väki vieras, jolta sa laumat härkien, lampahien koit ryöstää uhkeat taikka vallata kaupungin, pois puolisot orjina viedä?'

Virkoin noin ma, ja kohta hän vastasi mulle ja lausui: 'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo, sortanut laivast' ei mua aaltojen alle Poseidon, nostaen raivoamaan meren aavall' ankarat tuulet, vienyt väijyen ei väki vieras henkeä maalla, Aigisthos tuhosurman toi, minut murhasi, kanssaan vaimoni turmahinen. Pitokutsuissaan minut luonaan kuin härän seimelleen löi hengeti atriapöytään. Tuo oli kuoloni kurja, ja kumppanit myös verihinsä vaipui vierekkäin, kuin karjut valkeahampaat teurastuttavi mies, pidot laatien, voipa ja vauras, kun mikä juhla on, häät tai kestinnät, kemut muutkin. Mont' olet kyllä sä miest' eläessäsi kaatuvan nähnyt [417-445] kaksinkamppailuun tahi taajaan taistelon riehuun, vaan kipeämmin koskenut ois näky tuo toki mielees, surmattuina kun luo sekomaljain, täysien pöytäin maattiin siinä ja permannon veri tulviva peitti. Vihloi haikeimmin Priamon toki tyttären huuto, Kassandran, minust' etsi hän turvaa, kun hänet tappoi häijy Klytaimnestra; minä koin kädet torjuen nostaa, vaan minut pistävä miekka jo hervasi. Tuo häpyheitto pois vain kääntyi, ei, vaikk' astuin maille jo Hadeen, huolinut silmiä sulkea mult', ei huulia yhteen. Ei ole hirmumpaa, ei herjempää toki, kuin on nainen, konsa hän noin kataluuksiin kääntävi mielen; kuin nyt tuokin työn kamalimman mietti ja tappoi nuorena-noutelijansa. Ma saapua saavani toivoin, lapseni, myös väen muun, kodin kaiken sill' ilahuttain, vaan tuo verraton ilkeyteen verityöll' ikiherjan saattoi itselleen, – se on varjona vastahisenkin naissuvun hempeän, myös jalojenkin, niitä jos lienee.'

Noin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin: 'Voi, kovin vainonnut ajat kaiket on heimoa Atreun naisten turmiohankkein Zeus, jylisyttäjä ilmain; näät Helene oli syy monen surmaan, taas tuhon sulle mietti Klytaimnestran tyly mieli, kun kaukana viivyit.'

Virkoin noin, vaan hän heti vastasi mulle ja lausui: 'Ällös vain sinä vaimolles kovin leppeä olko, kaikkea ain' älä hälle sa usko, mit' aikovi mieles, kerro, mi kertoa joutaa, muu pidä tietonas itse. Vaan oma puoliso eip' ole surmana sulle, Odysseus; siihen liian on oiva ja nuhteeton sydämeltään [446-474] tuo tytär Ikarion, jalo, mielevä Penelopeia. Muistan, kuinka hän jäi, sulo nuorikkos, kotisuojiin, kun sota kutsui meitä; hän parmaillaan piti pientä poikastaan, joka kai kera miesten miesnä nyt istuu, miekkonen; saapuissaan oma taattopa saa hänet nähdä, taattoa hän halaella, ja on hyvin kaikki ja oikein. Mun tyly puoliso ei edes suonut kasvoja nähdä kaivatun poikani, vaan elon ennen multa jo riisti. Mutta ma seikan sen sanon vielä, ja paina se mielees: maahasi tullessas älä maihin julki sa laske, vaan salapaikkaan, eip' ole näät hyvä uskoa naisiin. Mutta sa virka jo tuo, tuta suo tosi suora ja tarkka: poikani vaiheist' etkö sa kertoa tiedä, mi hällä lie olinpaikkana, Orkhomenos vai hietava Pylos vai Menelaon maa, avotanterinenko on Sparta? Sill' ei vaipunut viel' elon mailt' ole oiva Orestes.'

Noin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin: 'Atreun poika, sa miks sitä tutkit? En tiedä, en tunne, vainaja vai eloss' onko, ja turhia ei tule haastaa.'

Tuo nyt haikea meill' oli haastelo, siinä kun seistiin ankein mielin, vuodattain monet kyynelet vuolaat. Luo tuli sieluja taas, tuli Peleun poika Akhilleus, Patroklos sekä Antilokhos tuli, sankari kuulu, Aias myös, joka kasvultaan ol' Akhaijien kaikkein sorjin, mittavin mies jalon Aiakon aaluvan jälkeen. Tuo minut askelnopsan Akhilleun sielu jo tunsi, näin sanat siivekkäät valitukseen puhjeten lausui:

'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo, vieläkö, vimmahinen, teon keksinet uskaliaamman? [475-503] Hadeeseen miten tulla sa tohdit, miss' olinpaikka vain ikimennein' on, tila tiedoton vaisujen varjoin?'

Noin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin: 'Uljas Akhilleus, Peleun poika, Akhaijien aimoin! Tullut Teiresiaalt' olen tietäjäneuvoja saamaan, matkani kuink' Ithaken tois kalliomaalle jo viimein. Sill' en Akhaiaan viel' ole saapunut, en kotisaareen, vaivoja vain yhä kärsiä saan. Mutt' eipä sun laillas onnellist' ole ollut, Akhilleus, eik' ole kuunaan: kuolematonten laill' ison kunnian ain' eläessäs kesken Akhaijien sait, nyt valtias vainajienkin suur' olet; ällös siis sinä kuoloas surko, Akhilleus!'

Virkoin noin, vaan kohta hän vastasi taas sekä lausui: 'Suott' älä lohduttaa mua, kuulu Odysseus, koita! Ennenp' orjana raataisin maatilkkua vieraan, vaikk' ois köyhäkin mies, osapuutto ja oltavat niukat, kuin minä kaikkien vainajien ylivaltias oisin. Vaan sana kuulla mun suo toki uljaan poikani töistä, läksikö myötä hän myös, vai ei, etumaisena taistoon. Myös sano, kuulla jos sait kukaties, jalo vieläkö Peleus Myrmidonein luvutonten on valtias, vai joko vaipui valtius, arvokin hält' alas Hellaan mailla ja Phthian, vanhuus kun väen heikentää, käsi, jalka jo herpoo. Valkeuteen josp' auringon viel' astua voisin moisena kuin kedoll' Ilionin eläessäni kerran, urhojen uljaimmat kun Akhaijeja suojaten kaasin, noin vähäks aikaakaan tulisinpa ma taattoni linnaan, vimmaa kauhistuis mun kätteni torjumatonten taattoni solvaajat, väkivalloin syöksijät syrjään!'

[504-532] Noin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin: 'Tietymätönt' olo mulle on Peleus-sankarin kuulun, vaan miten laita Neoptolemon oli, poikasi rakkaan, sen puhun selvälleen sekä suoraan, koska sa pyydät. Skyros-saarelt' itsepä näät minä laitavin laivoin toin hänet taistelemaan varusäärten Akhaijien joukkoon. Luona kun Ilionin pito neuvon meill' oli milloin, hänp' etumaisna ol' ain', ei haastanut turhia koskaan; vain jumalainen Nestor vei sekä myös minä voiton. Taas kedoll' Ilionin kun kalskui taistelon vasket, konsaan jääpynyt ei miesjoukkoon, toisien turviin, vaan edell' aina hän riens, ei ollut toist' urohompaa. Monta hän urhoa kaas sodan tuiman tanterehella. En luetella, en mainita voi minä kaikkia niitä, jotka hän surmaan sorti, Akhaijein suojana seisten, vaskisin keihäin, moisia kuin oli Telephon poika sankari Eurypylos, monet kumppanit myös kera kaatut, heimoa Keteijein, emon mielen lahja kun voitti. Tuop' oli sorjin mies, mitä näin, jalon Memnonin jälkeen. Vaan kun Epeion veistämän taas kävi puuhevon kätköön Argos-maan urot uljaimmat mun työkseni antain tuon lujan kätkön aukaisun sekä sulkemisenkin, muutpa jo siinä Akhaijein päät sekä päälliköt aimot pyyhkivät kyyneliään, vavahutteli polvia pelko; eipä Neoptolemon ihon kukkean silmäni lainkaan keksinyt kelmenevän, pois kyynelt' ei hänen arkaa pyyhkivän poskeltaan; ulos kiihkein pyrki hän pyynnöin puuhevosesta, ja kouristui käsi kahvahan miekan, varteen vaskevan peitsen myös tuhoks Iliolaisten. [533-561] Vaan kato korkean kaupungin Priamolle kun ehti, laivoilleen osasaaliin vei, jalot kunnialahjat poikasi vaurioton: ei vammannut terä vasken kaukaa kiitävä, ei lähelt' iskeväkään, monet vaikka haavat taistelo tuo, kun riehuu armoton Ares.'

Virkoin noin ma, ja haamu jo Aiakon aaluvan nopsan pois kedon liljaisen kävi poikki nyt askelin aimoin mielissään, minä kun pojan uljaan kuntoa kiitin.

Kaikkipa luo nyt muut tuli vainajien elotonten haikeat haamut, tiedustain kukin rakkahiansa. Syrjäss' Aiaan vain, Telamonin ol' aaluvan sielu synkkänä voiton vuoks yhä vielä, mi lankesi mulle, kiista kun laivain luon' oli meill' asehista Akhilleun; korkea pannut ol' äiti ne palkinnoksi, ja lausui tuomion Pallas Athene ja myös pojat Iliolaisten. Niin jos en kallist' ois toki kuunaan voittoa saanut! Sillä sen voiton vuoks oli Aias laskeva päänsä peittoon maan, mies sorjin tuo urohista Akhaijein, uljahin töiltään myös sotikuulun Akhilleun jälkeen.

Hällepä haastoin näin minä suostuttain sopulausein: 'Eiköpä kuoloss' ees, Telamonin aaluva kuulun, voi vihas sammua noist' asehista jo turmahisista? Niist' ikivallat Akhaijein soi kiron tulla: sa vaivuit, muitten turva ja muuri, me kaipaamaan sua jäimme ainian, Argos-maan urot, surren kuoloas niinkuin Peleun poian Akhilleun. Mutt' ei syy ole muitten, itsepä vainosi Zeus sotajoukkoa Danaolaisten keihäskelpojen, soi tuhokohtalon koitua sulle. Vaan tule, valtias, luo, sanan että ja haastelon kuulla [562-590] saattaisit, viha voita ja maltuta miehevä mieles!'

Virkoin noin; ei vastannut uros, vaan iki-yöhön muitten haamujen luo meni, vainajien elotonten. Vaan vihass' ollenkin toki viel' ois haastanut mulle tai minä hälle, jos ei sydämessäni ois halu ollut sieluja muitakin nähdä jo kuoloon vaipunehitten.

Minos, tuomari vainajien, Zeun loistava poika, siell' oli, valtikan kultaisen nojass' oikeutt' istui; piiriss' istuen, seisoen nuo isoporttisen Hadeen sulkemat vartoi, lain sekä tuomion valtias lausui.

Siellä Orion myös oli, suunnaton koolta, hän riistaa niityn liljaisen yhä vainosi viel', elukoita, vuorten jylhistöiss' elon päivinä pyytämiänsä, vaskinen kourassaan, ikimurtumaton väkinuija.

Siell' oli myös Tityos, tuo mahtavan maaemon poika; kaattuna maahan peitti hän yhdeksän vakomittaa; kumpaisellakin puoll' oli kotka, mi raateli maksaa rinnast' alt' ihon, eikä hän voinut torjua; ylhän Leton herjasi näät, Zeun puolison, kons' oli kautta kaunistanterisen Panopeun menemässä hän Pythoon.

Tantalos siell' oli myös, kova joll' oli kärsiä vaiva. Järven veessä hän seisoa sai, vesi leukahan läikkyi, kurkussaan jano polttava, mutt' ei juoda hän voinut; aina kun vanhus kuuristui alas aikoen juoda, pois olemattomihin vesi vieri, ja vain mura musta jalkojen all' oli, veen joku haltia vei heti kuiviin. Pään yli kaartui puut isolehvät, päärynät kantoi tuo ja granaatit tuo, omenatkin tuo helokyljet, viikunat armaat tuo ja oliivit tuo ani-runsaat; [591-619] mutta kun herkkuihin käden kurkottaa koki vanhus, heitti ne tuulispää heti tummia pilviä kohti.

Sisyphos siell' oli myös, kova joll' oli kärsiä vaiva, suunnaton väättävänään käsin kaksin kalliolouhi. Väänsi ja reutoi, ponnistain kovin kättä ja jalkaa, vuoren huippua kohti hän louhta, mut aina kun sinne juur' oli saada jo sen ihan huippuun, ryöstihe vauhtiin taas kivi kiusahinen, tuli vyöryen tanterehelle. Alkoi taas sama vääntö ja ponnistus, hiki juoksi virtoinaan jäsenistä, ja peittyi pää tomupilveen.

Näyttihe jälkeen tuon myös Herakles väkivoipa, mutt' oli varjo se vain, uros itsepä luon' ikivaltain auvoa nauttii, puolisonaan sulo, hempeä Hebe, tuo tytär ylhän Zeun sekä Heren anturaheljän. Haamujen karkkoavain kohu kuului niinkuni lintuin lentoon säikkyvien, kuin synkkä ol' yö uros itse, paljastettuna jousi ja jänteell' iskevä nuoli, katsein tuimana tarkkaavin, kuin ampuva juur' ois. Vyö yli ryntähien kävi, peljästyttävä nähdä, kultainen, kuvat ihmeiset sepitettynä siihen, kontiot, karjut myös, jalopeurat säihkyväsilmät, telmeet taistojen vimmaisten, tapot, miestuhot tuimat. Kunp' ei hirmuja noit', ei muit' ikin' ois kuvaellut seppo se kekseliäs, ken vyön oli tuon sepitellyt! Kohti kun katseen loi, minut Herakles heti tunsi, huokaisten sanat siivekkäät näin mulle jo lausui:

'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo, kuormakses olet, koito, sa myös kovan kohtalon saanut kuin minä itse, kun ammoin all' olin päilyvän päivän. [620-640] Korkean Zeun olin poika, ja määrätön vaiva mun silti kärsiä täytyi, sill' olin halvempaani ma pantu palvelemaan, minut työnsi hän vaikeihin väkitöihin. Tännekin noudantaan pani Hadeen hirveän koiran; työt' ei työläämpää näet mulle hän keksiä tiennyt. Mutta ma koiran toin, ylös Hadeen yöstä sen raastoin; Hermes tietäni johti ja päilyväsilmä Athene.'

Virkki ja Hadeen taas asumuksiin haamu jo astui. Malttaen varroin itse ma, vieläkö luo kuka saapuis muinais-urhoja, mailt' elon erjenneitä jo ammoin. Viel' ois tullut kai moni sankari, niinkuni toivoin, Theseus, Peirithoos, pojat kuulut kuolematonten; mutta jo tunkihe vainajat luo, lukemattomat laumat, pauhuin hirmuisin; minut valtasi kalpea kauhu, Gorgonpään ett' entä jos, hirmun tuon kamalimman, laittavi Hadeen yöst' ylös hirveä Persephoneia. Joutuen laivan luo jo ma karkkosin, miesteni käskin laivaan kanssani nousta ja irroittaa peräköydet. Rientäen nousivat nuo, heti istuen airojen ääreen. Meit' alas virtaa Okeanon vei vellovat aallot, ensin soutu ja myötäinen pian tuuli jo auttoi.

KAHDESTOISTA LAULU.

SEIREENIT. SKYLLA. KHARYBDIS.

HELIOS-JUMALAN KARJAT.

Taa jäi Okeanon vedet vyöryvät, laiva jo saapui saareen Aiaien meren aavoja teit', asumukset Koi-jumalattaren jossa ja karkelotarhat on armaat, jost' ylös ilmoihin myös nousee Helios aamuin. Rannan neljään hietikkoon heti laiva jo veettiin, maihin, tyrskyisään meren ääreen käytihin itse; vaivuttiin unen valtaan, koin pyhän nousua vartoin.

[8-36] Mutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos, Kirken linnaan muutamien tovereistani käydä käskin noudantaan Elpenor-vainajan ruumiin. Joutuen koottiin puut rovioksi nyt ulkonevimpaan rannikon kärkeen, vuodattain monet kyynelet vuolaat. Vaan tamineineen kons' oli valkea polttanut vainaan, luotiin kumpu ja nostettiin kivi pysty sen huippuun, muistoks airopa myös kädenmyötäinen asetettiin.

Tehtiin noin joka toimi; mut meidän ties hyvin Kirke tulleen Hadeen tieltä ja riensi jo luo, korut, kauneet yll' ihanimmat; toi kera palveluneitojen parvi leivät, särpimet, viinit toi tulensäihkyvät, tummat. Astui keskellemme ja näin kave korkea lausui:

'Uskalikot, elävältä jo matkanneet tykö Hadeen, kahteen kertaan kuolevat, muut vain kuolevat kerran! Atria syökää nyt sekä juokaa viiniä tässä päivä te päähän saakka; on noustua koin paras aika nostaa purjeet; tien minä neuvon teille ja matkan tarkkaan, maall' ett' ei, merell' ei joku onneton hairaus turmaa tuottava ois, hätäpäivää saattava päälle.'

Virkkoi noin; sepä miehekkäit' oli mieliä myöten. Niin koko päivä nyt istuttiin, sen laskuhun asti, ehtynyt ei lihan paljous meilt', ei myös sulo viini; vaan alas mentyä auringon, hämyn tultua tumman laivan kytketyn luo muut yöpyivät, minut Kirke vei kädest' ottaen syrjemmäs levätäkseni, itse kallistui kupehelleni myös, tuta seikkani tarkoin tahtoi; kaikkipa laidalleen minä hälle ne kerroin; taas sanan Kirke noin, kave mahtava, laati ja lausui:

[37-65] 'Niinpä ne toimitit siis; vaan kuuntele nyt, mitä sulle virkan vielä, ja myös jumal' on sen johtava muistiis.

Ensin Seireenein tulet luo. Joka ihmisen hurmaa houriohon nuo turmahiset, ken vain liki liikkuu. Tietymätönnä ken eksyy luo sekä laulua kuulee Seireenein, sielt' ei tule jälleen, piiritä häntä puolison armaan ei, ei lasten hentojen riemu. Sointuva Seireenein lumolaulupa näät hänet kiehtoo; nurmell' istuvat nuo, isot koot ylt'ympäri siell' on ihmisenluita ja myös iholiuskoja maatuen maassa. Heist' ohi rientäös siis, vahall' umpeen tukkios korvat kaikkien kumppanies, heist' ettei laulua kuule ainoakaan; vain itse, jos mielinet, kuuntele, mutta muistaos köytättää kätes, jalkasi kiitävän laivan mastonkantaan kiinni ja siin' ole, pantuna nuoriin, kons' ihamielin Seireenein sulolaulua kuulet. Jos pyrit pois, anot aukomahan sinä nuoria irti, vain sitä tiukempaan sinut köytelkööt lisäköysin.

Vaan kun on Seireeneist' ohi kumppanit soutaen päässeet, ennalt' eemmäs siitä en neuvo ma, kumpiko suunta ois sinun ottaminen, sen mielessäs sinä itse punnita saat; tien kummankin minä selvitän sulle. Kahden puolen on toist' ylikaartuvat kalliotörmät, siintävän Amphitriten joit' iso lyö ikityrsky: Loukkurit on nimi niill' ikivalloilt' autuahilta. Ei edes liitävät linnut, ei arat kyyhkyset lentää niist' ohi voi, jotk' ambrosiaa tuo Zeus-isän pöytään; ainapa saaliikseen saa jonkun kalliot kaljut, vaan luvun täyttäen luo heti uuden taas ikitaatto. [66-94] Ei ole säilynyt niilt' alus ainoakaan liki tullen, laivain pirstoja siellä ja ruumiit' uivia miesten myllertää meren kuohu ja turmahinen tulimyrsky. Yks ohi päässyt on vain merenlaskija-laivoja, Argo, maill' ikimainehikas, luot' Aieteen palatessaan; senkin siin' äkin ruhjonut ois meri törmihin tuimiin, vaan ohi Here vei, näet hälle ol' armas Iason.

Kallionhuippua kaksi on toisaall', ilmojen aavain korkeuteen ylös toinen käy, sitä saartavi pilvi lähtemätön, sinimusta, sen ei laki selkene koskaan ilmojen kuulauteen, ei syksyin, ei suvin kirkkain. Miest' ei kuolollista, ken vois sitä kiivetä, nousta, vaikkapa kaksikin kymment' ois käsivartta ja jalkaa, seinät on silkavat näät kuni veistetyt. Sen kupehessa, puolen matkaa veest' ylös huippuun, luola on tumma, iltaan päin sen on suu sekä päin iki-yötä. Sä ehkä laitavan laivasi siit' ohi ohjaat, kuulu Odysseus. Laivan keulast' ei tasakaarevan mies väkevinkään jaksais ampua nuolt' ylös aukkoon onkaloluolan. Skylla sen kätköss' on, peto ulvova. Kuin penin nuoren surkea uikutus viiltäen soi sen vinkuva ääni; hirveä hahmoltaan se on itse, sit' eip' ilomielin kenkään kohdata voi, ei auvoisat jumalatkaan. Jalkaa on kakstoist' epämuotoa sillä ja kaulaa kuus sanomattoman pitkää, päät kamalatpa on niissä kussakin, hampait' ympäri suun rivikiertoa kolme, vahvoja, taajoja, kukkuranaan kita kolkkoa surmaa. Vuoren vinkalohon sen ruumis piilevi puolin, päät vain kurkottaa ulos kuilun kaamean suusta; [95-123] siinä se sieppaa veest', yhä vaanien kallion viertä, hylkeen, delfiinin, myös vauraampaa veden viljaa, pauhukas Amphitrite joit' isot vaalivi parvet. Laivoin laskenehens' ei siit' ohi vauriotonna kenkään kerskua voi; sinitumman purren on puulta saaliikseen joka suull' uron yhden hirviö vienyt.

Kallio toinen on taas matalampi. Se vain vähän matkaa toisest' on, yli sinne, Odysseus, nuolesi kantais. Siellä on viikunapuu, iso, tuuhealehvä, sen alla tummat veet kurimoonsa Kharybdis mahtava nielee. Särpivi, oksentaa ylös kertaa kolme ne päivään sen kita kauhea; kunp' et luo tulis särpimä-aikaan! Silloin maan järisyttäjäkään ei vois sua auttaa. Laivasi ohjaa siis liki Skyllan kallion viertä vain ohi joutuisaan; jos miestä sa kuus menetätkin, vaurio pienemp' on toki kuin tuho kaikkien varma.'

Noin hän virkkoi, vaan minä vastasin hälle ja lausuin: 'Tuo sano vain, kave korkea, suo tosi suora mun kuulla: enkö Kharybdiin kauhean vois sivu kaartaen Skyllaa torjua kuitenkin, jos mielisi miesteni kimppuun?'

Virkoin noin, heti taas kave kaunis vastasi mulle: 'Mieletön, taistoa vain, asetöitäkö aattelet taaskin, kuolematontako ees et väistyä mielisi? Juurt' ei kuolollist' ole näät, vaan kuoloton hirviö Skylla, kauhea, vimmainen, raju, vammaamattoman vahva. Ei sitä torjua voi; pako siin' on vain apu parhain. Sillä jos kallion luona sa kamppaillaksesi viivyt, kaikkine kuusine päineen taas peto päällesi karkaa, miehiä saaliikseen saman verran vie, minä pelkään. [124-152] Pois pyri vain, min voit, rukouksin tuima Krataiis, tuo emo ihmisien ikiturman suostuta, Skyllan, niin ei uudelleen sikiönsä hän hyökätä salli.

Saareen Thrinakien tulet sitten. On siell' isot karjat, kaunot on lampaat, joitten on haltia Helios itse. Seitsemin karjoja käy sekä lammaslaumoja siellä, on viiskymmenpää joka lauma. Ne kartuta uutt' ei kantaa, eivät pienene myös. Jumal-immet on niillä kaitsijanaan, Phaetusa ja Lampetie, hiuskaunot, joilleka soi elon sorja Neaira ja Helios ylhä. Nuop' emo, korkea vaalijatar, asumaan ani-kauas saareen Thrinakien pani, käymään paimenetarna taaton lampahien sekä hiehojen hetkuvasäärten. Jos elukoihin et koske ja hankit vain kotimatkaa, vihdoin kai Ithaken, kovat kestäen, vielä te näätte; mutta jos karjoihin kajotaan, niin turma, se tiedä, laivasi, miehesi vie, ja sa itse, jos surmasi vältät, myöhään saapuva liet, ruti-kurjana, kumppanitonna.'

Noin hän virkki, ja nousi jo kullanhohtava Eos. Saarelleen kotihinsapa taas kave korkea kulki; vaan minä astuin valkamahan sekä miesteni käskin laivaan kanssani nousta ja irroittaa peräköydet. Riensivät laivaan kaikki ja teljoilleen rivitysten istuivat sekä airoillaan veden iskivät vaahtoon. Tuulen myötäisen soi tummaa tuutia keulaa, purjeen pullistaa, hyvän antoi auttajan Kirke, ihmis-ääninen tuo kave mahtava, suortuvakauno. Kohta kun kiinnitetyt oli köydet kaikki ja nuorat, istua saatiin, ohjasi tien perämies sekä tuuli. [153-181] Mielin murheisin tovereilleni nyt minä haastoin:

'Ystävät, älköön vain tuta yksi ja kaiketi kaksi saako, mit' ennustaa ties Kirke, tuo kave kaunis. Siks sanon ilmi ne, jott' ois tietona vartovat vaiheet, jos tuho tullevi tai kova välttyy kuolo ja turma. Ensiks Seireenein lumolaulua käski hän sorjaa karkoten välttää, kukkaisaa myös niittyä niitten. Kuuntelemaan saan jäädä mä yksin, vaan lujin köysin maston kantaan kiinni te köytelkää minut ensin, paikalt' etten hievahtaa voi, pantuna nuoriin. Jos pyrin pois, anon aukomahan minä nuoria irti, vain sitä tiukempaan minut köytelkää lisäköysin.'

Selvitin seikat kaikki ma noin tovereitteni tietoon. Vaan liki saarta jo Seireenein tuli laivani oiva kiitäen joutuisaan, näet myötäinen kävi tuuli. Äkkiä taukosi tuo, tuli tuuleton, päilyvä tyyneys vetten päälle, ja kuohut pois joku kuoloton viihti. Nousivat miehet teljoiltaan sekä käärivät purjeen, laskivat laivan pohjaan sen, kaikk' airojen ääreen istuivat, veden vaahtoon löi silovartiset airot. Vaan vahakiekon melkoisen murusiksi ma viilsin vaskisin miekoin, jänterisin käsin vatkasin niitä. Sai vahan pehmenemään pian vaivaus vahva ja myöskin Helios loisteellaan, yläilmojen valtias ylhä. Tukkesin järjestään vahall' umpeen kaikkien korvat. Vaan nyt kumppanit mun käsivarteni, jalkani laivan mastonkantaan köytti, sen ympäri kiersivät nuoran; itsepä istuutuin veden airoill' iskivät vaahtoon. Mutta kun maihin vain oli huudon kantama matkaa, [182-210] Seireenein näkyviin ulapalta nyt äkkiä liukui kiitävä laiva, ja soi heti niitten helkkyvä laulu:

'Tullos, Odysseus oiva, sa kunnia kuulu Akhaijein! Laivoin laskeos kuuntelemaan sulo-lauleloamme! Eip' ole tummaa purtt' ohi laulua kuuntelematta, huuliltamme mi soi hunajaisena, laskenut kenkään; täält' ihamiellä hän taas, rikastietoisempana lähti. Meillep' on tiettyä, Troian maill' avarilla mit' antoi kärsiä Iliolaisten, Akhaijeinkin ikivallat, tiettyjä seikat, kuulumat kaikk' elonkasvaja-mailla.'

Noinp' ihanainen laulelo soi; sydän multa jo syttyi kuuntelemaan sitä, irroittaa äkin itseni käskin kulmia nyökäten; päät kumarassapa kumppanit eelleen soutivat. Eurylokhos heti nousi ja myös Perimedes, nuo minut tiukempaan lisäköysin köyttivät vielä.

Vaan sivu päästy kun Seireeneist' oli soutaen eikä kuulunut laulua kauemmin, ei äänt' ihanaista, pois vahan korvistaan koht' ottivat kumppanit armaat, jolla ne tukkesin, myös sideköyteni päästivät irti.

Mutta kun saari jo tuo jäi taa, savun äkkiä sankan nousevan näin, jyly soi, kävi korkea kuohu ja tyrsky. Miehet peljästyi, käsist' airot kirposi irti, viistelemään vesiryöppyä jäi ne, ja lakkasi laivan vauhti, kun liikkunehet ei airot viiltävälaidat. Pitkin laivaa kiiruhdin minä, miesteni mieltä rohkaisin, kävin kunkin luo, sanan suopean lausuin:

'Ystävät, ennestään lie meille jo tuttuja vaarat. Tuimemp' ei tuho eessä nyt lie, kuin konsa me jäimme valtaan raateliaan Kykloopin onkaloluolaan. [211-239] Sieltäkin auttoi pois äly, neuvo ja mieleni miehuus meidät; jää nyt myös jalo muistelo tästä, ma luulen. Neuvoni kuulkaa siis sekä seuratkaa sitä kaikki. Aimona teljolleen joka mies meren korkeat kuohut halkomahan lujin tempaisuin, viel' ehkäpä sallii turmion välttyä Zeus sekä turvaan saapua meidän! Vaan, perämies, panen sulle sen työksi, ja paina se mielees, sunhan hoitaminen peräsintä on laitavan laivan: karttaos sauhua tuota ja tyrskyä, kaartaen kaukaa, vaan liki kallion juurt' alus ohjaa, jotta se tuonne ei solu varkain sulta ja vie tuho kaikkia meitä.'

Lausuin noin, heti mun kehotustani kumppanit kuuli. Skyllaa, torjumatont' en maininnut minä turmaa, jott' ei peljästyin kukaties ois kumppanit laanneet soudustaan, kukin vain alas laivan pohjahan piillyt. Kirken neuvoa myös en noutanut sietämätöntä, hän kun turvaamast' asevarjeisiin mua kielsi; sorjiin vyöttäydyin sopavaskiin, koppoen kouriin peitsiä pitkiä kaksi ma astuin laivani kokkaan, sielläpä näyttäyvän näet ensiks arvelin Skyllan kalliopiilostaan tovereitteni turmana. Mutt' en keksinyt mistään, vaikk' udun kietoman kallion seinää silmäni tarkkasivat, niin ett' ihan kirveli niitä.

Salmeen laiva me laskettiin nyt ankein mielin. Tääll' oli uhkana Skylla ja kauhea tuolla Kharybdis, suolaiset meren veet kurimukseen särpien julmaan. Taas ne kun purki se pois, kuni kiehuva kattila päällä valkean valtahisen sen kumpusi kuohu, ja vaahto huuhteli huippua kumpaakin, ylös pilvihin parskuin. [240-268] Mutta kun suolaiset meren veet kitahansa se särpi, kaikk' alas ammottain veti pyörre, ja soi jyly jylhä, kalliot kaikuivat, syvä paljastui meren pohja, sen murat mustimmat; väen valtasi kalpea kauhu. Tuota kun kammoin katsottiin, tuhoamme jo vartoin, laivani laitavan miestäpä kuus yht'äkkiä Skylla koppoi, voimaltaan, käsivarreltaan valiointa. Taaksi kun laivaan vilkaisin minä miesteni puoleen, näin ylös temmattuina jo häilyvän jalkojen, kätten; kuolemantuskassaan mua vihlovin huus hätähuudoin, kerran viimeisen nimelt' ääneen kumppanit kutsui. Kuin, vapa varteva kourassaan, täyn onkija viekkaan viskaa niemen pääst' ulos vellovan veen kalasille, putkeen sonninsarvisehen pujoteltuna siima, maallepa ongessaan heti tempaa sätkivän saaliin: sätkivät miehet noin kadotessaan kallion aukkoon. Siinä ne hirviö söi, kädet kurkottain mua kohti huusivat, parkuivat kamalassa he kamppaelussa. Hirmuisint' oli tuo, mitä nähnyt näill' olen silmin, vaikk' olen kestänyt paljonkin meren aavoja kiertäin.

Kartetut kons' oli nuo tuhokalliot, Skylla, Kharybdis kauhea myös, heti eess' oli saari jo tuo ihanainen, hiehoja sorjia kuss' iso-otsia Helios ylhä paimennutti ja lampahiaan myös uhkeat laumat. Kons' oli viel' ulapalla mun laivani tumma, jo kuulin karjojen mylvivän, – suljettiin näet juuri ne tarhaan, – määkyvän lampahien; sanan muistin tuon heti, jonka Theben Teiresiaalta ma sain sokealta, ja kuinka Kirke myös, kave Aiaien, kovin käski mun karttaa [269-297] saarta, jot' ihmisien ilo kaitsevi, Helios ylhä. Niinpä jo mielin murheisin tovereilleni haastoin:

'Kumppanit murheen murjomat, nyt mua siltikin kuulkaa! Ennustukset Teiresiaan sanon teille, ja kuinka Kirke myös, kave Aiaien, kovin käski mun karttaa saarta, jot' ihmisien ilo kaitsevi, Helios ylhä; siellä hän hirveimmän ties uhkaavan tuhon meitä. Ohjatkaamme nyt siis ohi saaren laiva me tumma.'

Noin minä virkoin, vaan sydän heilt' oli murtua huoleen. Näin sanan Eurylokhos kovaonnisen vastasi kohta:

'Mies olet julma, on sull' ylenpalttiset voimat, Odysseus, raukeutt' ei jäsenissäsi, vaan koko ruumis on rautaa; meidän et, voipuvien väsymykseen, valvomiseenkin, astua maihin sois, miss' atrian taas ani-oivan kerran laatia sais merisaartoon noustua saareen. Yöhönp' yltäävään ajat vain meren siintävän aavan aaltoja harhaamaan, leposaart' et sallisi meille. Yöksihän yltyy ain' isot tuulet, laivojen turmat, myrskyämään; mihin väistyä vois tuhon ankaran alta, josp' äkin nousee nyt kova sää, raju läntinen myrsky taikk' eteläinen, jotk' useimmin laivoja ruhjoo vaivuksiin, vaikk' ei ikivaltain tahto se oiskaan? Ei, nyt on kuuleminen yön tumman kutsua meidän, rannall' atria laatiminen, mihin laskevi laiva. Koin kohotessapa taas meren aavoja matkata saamme.'

Noin nimes Eurylokhos, muut myötäsi suosiohuudoin. Tuost' ikivaltain mulle jo turmaa hankkivan tunsin, näin sanat siivekkäät jopa vastasin hälle ja lausuin:

'Täss' olen yksin, Eurylokhos, väkipakkoa vastaan. [298-326] Vaan vala ankara vannominen nyt on kaikkien teidän: karja- ja lammaslaumoja jos näkisimme me siellä, älköön turmaisell' ylimielell' eksykö kenkään karjaa tappamahan tai lammast' ees; evähäksi teille se riittäköhön, mitä antoi kuoloton Kirke.'

Virkoin noin; hepä vannoivat valan tuon heti mulle. Mutta kun kaikk' oli vannonehet, valan vaaditun tehneet, lahteen suojaisaan pian laski nyt hankava haaksi; vienoa vett' oli siell' ihan luona, ja astuen maihin rannall' iltaistaan jopa puuhasi kumppanit innoin. Mutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa, itkivät muistellen tovereita he, jotk' oli Skylla raastanut eineekseen, väest' ottanut laitavan laivan; itkivät, kunnes sai surun vaimenemaan uni vieno. Viime jo kolmannes oli yöst', alahalla jo tähdet, silloin pilviennostaja Zeus pani käymähän tuulten tuppurin hirmuisen sekä pilviin maan, meren aavan kaiken peitti, ja taivaalt' yön syvä laskihe synkkyys. Mutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos, veettihin luolaan laiva ja kytkettiin hyvin; siellä haltia-impien istuimet, kisatarhat ol' armaat. Kutsuin kumppanit koolle ja näin sanan heille ma lausuin:

'Laivass' yllin kyllin on, ystävät, syödä ja juoda; kartelkaamme nyt karjoja siis, ett' ei tule turma, mahtava näät jumaluuspa on karjain, lampahienkin haltia, Helios, katsoja tuo sekä kuulija kaiken.'

Virkoin noin; sepä miehekkäit' oli mieliä myöten. Umpeen nyt koko kuun Eteläinen tuimana tuuli, tuulipa toisenkin Suvi vain sekä karjuva Kaakko. [327-355] Leipää vielä kun riitti ja viiniä myös punatummaa, karjoja miehet kartti ja heist' oma henki ol' armas. Mutta kun laivalt' ehtyi kaikk' evähämme ja heidät kiertelemään hätä käski ja pakko ol' etsiä riistaa, eineekseen mitä saivat vain, kalan taikkapa linnun, koukero-ongillaan, näet nälkäpä vaivasi vatsaa, kerta ma saareen poikemmas ikivaltoja painuin palvomahan, kotimaalle jos ois joku auttava ehkä. Kumppanien näkyvistä kun pois olin ehtinyt: paikkaan tuulensuojaiseen, kädet huuhtelin, kaikkia palvoin koht' ikivaltoja ylhiä siin', asujoita Olympon; mullepa vihmoivat heti vienoa unta he silmiin. Vaan pahan antoi Eurylokhos tovereilleni neuvon:

'Kumppanit murheen murjomat, nyt mua siltikin kuulkaa! Koitojen kuolollisten on kauhistus joka kuolo, vaan kamalinpa on kuolo ja kohtalo nääntyä nälkään. Hiehot Helios-valtiahan jumaloille jo saamme, taivaan korkeudess' asujoille, nyt uhrata parhaat. Viel' Ithaken jos näämme me, syntymämaan, heti uljaan temppelin ylhäiselle me Helios-valtiahalle teemme ja siihen kalleudet monet tuomme ja oivat. Vaan jos hiehojen vuoks ojosarvien suuttuen mielii laivan murskata meiltä ja suo sen muut ikivallat, mieluummin heti kerrassaan hukun aaltoja niellen, kuin jään vitkaan riutumahan tähän autiosaareen.'

Noin nimes Eurylokhos, muut myötäsi suosiohuudoin. Hiehot Helios-valtiahan koht' ottivat parhaat, laivan luonapa näät sinitumman hiehoja lauma sorkkuvasääriä, sorjia siin', iso-otsia liikkui. [356-384] Seisoen piiriss' uhraajat ikivaltoja palvoi, lehtiä tuuhean puun ripotellen hiehojen päälle, teljokkaassa kun heill' ei laivass' ohria ollut. Vaan rukoeltua noin he jo iskivät, nylkivät teuraat, reidet ratkoivat sekä käärivät ympäri rasvaa kahteen kertaan, leikkelivät lihaviiluja päälle. Pirskoa uhriin poltettuun ei viiniä ollut, vaan valahuttivat vettä he paistuvihin sydämyksiin. Kons' oli reidet polttanehet, sydämyksiä syöneet, leikkelivät lihan muun he nyt vartaisiin pujotellen.

Luopui luomia painava pois unihortoni vihdoin, nopsan laivani luo meren rantaan taas minä astuin. Kun tykö kerkeämäss' olin laivan kaarevakeulan, paistuvan rasvan tuoksu jo kauas höyrysi vastaan. Huusin voihkaten, vaikertain iki valtojen puoleen:

'Zeus isä, ainian-auvokkaat myös muut ikivallat! Voi, pahall' aikaa turmaisen unen mulle te toitte, kun teki, yksin jäädessään, teon kumppanit riettaan.'

Sai sanan Helios ylhä, sen vei heti soljuvavaippa Lampetie, meill' ett' oli karjaa teurahinamme. Niinpä jo virkkoi vimmoissaan hän taivahisille:

'Zeus isä, ainian-auvokkaat myös muut ikivallat! Laerteen pojan rangaiskaa tovereita, Odysseun! Karjani surmasivat ylimielin, silmäni riemun ain' ylös korkeuteen kohotessani tähtisen taivaan, taivaalt' illoin puoleen maan aletessani myöskin. Ellen täyttä mä saa hyvitystä ja kostoa niistä, painun Hadeen luo, tykö haamujen, siellä ma paistan.'

Vastasi pilviennostaja Zeus näin hälle ja lausui: [385-413] 'Helios, valkeudeks ikivaltain, ihmisienkin kuolollisten jää sinä vain elonkasvaja-maille. Kirkkaall' äkkiä lyön salamallani kiitävän laivan noilta ma siintelevän meren keskeen sirpalehiksi.'

Mulle sen kertoa tiesi Kalypso suortuvakauno, jolle sen Hermes ilmaissut, jumal-airut, ol' itse.

Mutta kun laivan luo meren ääreen tuonne jo saavuin, miestä ja toistakin siinä ma nuhtelin kyllä, mut eipä neuvoa keksiä voitu, jo hengeti maass' oli teuraat. Vaan jumalatpa jo soi heti ilmetä entehiensä: taljat liikkuivat, liha vartaiss' ammua alkoi raaka ja kypsikin, kuin moni raavas mylvinyt oisi.

Päivää kuus yhä noin nyt koidot kumppani-kullat hiehoja Helios-valtiahan valioimpia söivät. Niin tuli suomana Zeun Kronossynnyn seitsemäs aamu, taukosi vihdoin tuima jo sää sekä riehuva tuuli. Laivaan noustiin kohta ja mentiin merta jo aavaa, masto me nostettiin, levitettiin valkea purje.

Mutta kun kauas taa jäi saari ja maata kun muut' ei siintänyt mistään päin, vesi vellova vain sekä taivas, silloin pilven Zeus sinitumman äkkiä nosti laivan laitavan päälle, ja verhosi veet syvä synkkyys. Pitkält' ehtinyt ei nyt laiva, jo näät tuli kiitäin ulvova Läntinen, paiskautui rajumyrskynä kimppuun. Tempasi tuulispää harusköydet pois kupehelta kumpaiseltakin, masto jo kaatui, purje ja nuorat laivan pohjaan pyyhältyi; perämiestäpä masto löi, alas suistuissaan peräkeulaan, murskasi hältä pään, lusuks iskien luut; kuni simpukanpyytäjä syöksyi [414-442] keulast' aaltoon mies ylähältä, ja luist' elo luopui. Zeus jylyll' ilman täytti, ja leimaus sinkosi laivaan; Zeun tuli iskevä tuo koko runkoa sen rytisytti, sankea nous rikin sauhu, ja suistui kumppanit aaltoon. Keulan tumman luona ne, keinuen kuin merikorpit, kuohuiss' ui, kotitien Zeus korkea heiltä kun esti.

Rientelin ees-taas itse ma, kunnes kuohu jo laidat riisti ja aaltoja rankana vain emäpuu ajelehti. Vasten paiskautui emäpuuta nyt masto, ja siinä sonninvuotainen vetonuorapa viel' oli kiinni. Yhteen sillä mä köytin koht' emäpuun sekä maston, niille nyt istuuduin, vei turmaiset mua tuulet.

Vihdoin herkesi tuo raju Läntinen raivoamasta; alkoi koht' Eteläinen taas sydämelleni murheeks, sillä Kharybdiin kauhean luo mua työnsi se jälleen. Noin koko yön ajelehdin, koin kohotessapa tuonne Skyllan kallion luo ja Kharybdiin kauhean jouduin, suolaiset meren veet kitahansa kun juuri se särpi. Silloin ponnahdin minä suureen viikunapuuhun, kuin yöleikko ma riippuun jäin, sill' ei tukipohjaa jalkani saanut, en puuhun myös minä kiivetä voinut; näät syväll' all' oli juuret sen, ylähälläpä vankat, vartevat oksat kaikki, Kharybdiin varjoavaiset. Malttaen riipuin siin' yhä, kunnes sielt' ylös jälleen oksentuis emäpuu sekä masto, ja pitkä ol' aika. Joutui hetki jo tuo, jona käy torilt' atrian ääreen tuomari, konsa hän ratkaissut monen miehen on riidat, puut näkyville kun kurkustaan taas purki Kharybdis. Koht' alas heittäydyin minä, jännitin kättä ja jalkaa, [443-453] kuohujen keskeen loiskahdin liki pitkiä puita, niille nyt istuuduin, käsin, kämmenin soutelin eemmäs. Skyllaa ei jumalain sekä ihmisien isä suonut toiste mun nähdä; se torjumaton tuho oisikin ollut.

Uiskelin päiviä yhdeksän, yö kymmenes ehti; toi minut Ogygiaan ikivallat, missä Kalypso mahtava vallitsee, suloääninen, suortuvasorja. Hän mua hoivasi vieraanaan. Vaan miksipä toistaa, minkä jo eilen sun sekä korkean puolisos kuullen kerroin linnassas? Toki tuota ma kaiketi kartan, kertoa toiste jo ennestään tarinoitua tarkoin."

KOLMASTOISTA LAULU.

ODYSSEUN LÄHTÖ PHAIAKILAISTEN MAASTA JA HÄNEN

SAAPUMISENSA ITHAKEN SAARELLE.

Virkkoi noin, ja he vait' oli kaikk', ihan ääneti istui, viel' ihamielin kuuntelivat saliss' yöhämärässä. Vaan jopa Alkinoos näin vastasi hälle ja lausui:

"Kons' yli vaskisen kynnyksen tulit tänne, Odysseus, korkean kattoni alle, sen koommin en sun kotitieltäs luule ma harhaavan, jos paljon kärsiä saitkin. Mutta te muut, joka mies, joka ruhtinasviiniä tummaa täällä mun kattoni all' yhä nauttia saa runoniekan laulua kuunnellen, nyt tää kehotukseni kuulkaa: pantuna vieraallemme jo lippaaseen siloseinään vaatteit' on, on kultaa myös sepitettyä, lahjat kaikk' on muut, mitä soi jalot vallat Phaiakilaisten; uljaan kattilan jalkoineen joka mies toki tuokoon [14-42] vielä, ja kansan kesken on koottava korvaus siitä, yksien näät ylen raskas on antaa antimet moiset."

Noin nimes Alkinoos; sana tuop' oli kaikkien mieleen. Koht' asumuksilleen kukin asteli nukkua aikoin. Vaan valon huomensynty kun toi rusosorminen Eos, joutuen kantoivat he jo laivaan uhkeat vasket. Itsepä Alkinoos väkivoipa nyt ympäri laivaa kiersi ja teljojen alle ne latjasi, jotta ne ei ois esteeks soutajien, veto airojen vinha kun alkoi.

Linnaan Alkinoon he nyt lähtivät atrian laittoon. Alkinoos isovaltainen härän uhrasi palveiks sankeapilvisen Zeun, Kronossynnyn, valtojen vallan. Reisiä poltettiin, jalo syötiin atria riemuin; säistäen lyyryllään jumalainen laulaja lauloi, kansan lempimä Demodokos. Mut Odysseus puoleen loistavan auringon yhä käänteli päätä, jo ois sen toivonut laskevan; näät kotimatkaan häll' oli mieli. Kuin mies iltaistaan ikävöi, jok' on kyntänyt päivän vankoin sahroin vainiotaan, härät ruskeat eessä, – kirkkaan auringon meno mailleen hänt' ilahuttaa, atrian ääreen suo hänen käydä jo horjuvin polvin: noin iloll' auringon näki laskevan myöskin Odysseus, virkki jo vieras tuo merikelpojen Phaiakilaisten, Alkinoollepa ennen muit' anovasti hän lausui:

"Valtias Alkinoos, urohista sa kunniakuuluin! Maljoist' uhraten saatto jo suokaa varma, mut itse auvoss' ain' eläkää! Jopa sain, mitä mieleni toivoi: saattajat, ystävälahjat myös, joill' onni ja siunaus olkoon taivaisten; palatessani puolison puhtaan [43-71] nähkööt silmäni nää sekä voipana heimoni kaiken. Vaan tepä, jäävät tänne, te tääll' eläkää, ilo olkaa oivien vaimojen, lapsien! Kaikk' osa, onni te saakaa taivahisilta, ja karttakohon kadot, vauriot kansa!"

Virkki, ja suosiotaan muut huusivat, vaativat suomaan hälle jo saattoa kaikki; hän haastoi näät ylen taiten. Airuttansapa käski jo Alkinoos väkivoipa:

"Täyttäös hämmentäin sekomalja ja kullekin täällä tarjoa, Pontonoos, jott' uhrata Zeulle ja saaton antaa vieraallemme jo saamme, mi vie hänet maalleen."

Kuuli ja hämmentäin suloviiniä kaasi ja kantoi kullekin Pontonoos; jumaloille nyt autuahille, korkeudess' asujoille, he paikallaan kukin istuin maljoist' uhrasivat. Jumalainen nousi Odysseus, Areten kätehenpä jo maljan vei parikorvan, näin sanat siivekkäät puhutellen laati ja lausui:

"Jää hyvin, valtiatar! Ole onnekas ainian, kunnes vanhuus saapuu kerta ja kuolo, mi kaikkia vartoo. Maalleni matkaan nyt, vaan linnassas ilon suokoon lapsesi, kansasi sulle ja Alkinoos isovalta!"

Virkki ja kynnyksen yli astui oiva Odysseus. Valtias Alkinoos kera oppaaks airuen laittoi laivan nopsan luo hänet ohjaamaan meren ääreen. Myötäpä Arete myös palveluneitoja laittoi, vaippaa toi pesupuhdast' yks, ihokastakin sorjaa, toinen tuojana taas tuli tuon lujan, suljetun lippaan, kolmas muonaa toi sekä viiniä myös punatummaa. Mutta kun laivan luo jo he joutuivat meren ääreen, tuomiset laivaan taitavahan heti saattajat oivat [72-100] ottivat, sulloivat, niin viinin kuin evähätkin; kaattuvan, raidin myös levähyttivät oivan Odysseun vuoteeks, että hän vois peräkannell' ontevan laivan rauhass' uinua. Laivaan nous uros, ääneti heittyi vuoteelleen; jopa teljoillaan oli muut rivitysten, päästivät reiäkkään kiven silmäst' irti he köyden, taapäin hartiot taipuivat, vett' iskivät airot. Vaan uron silmiin laskeutui uni, umpehen luomet loi, havauttamaton, sulo, raukea, kuoleman lainen. Laivapa kiiteli, kuin nelivaljakon korskuvat orhit viuhuvan ruoskan all' yli tanteren rientävät rinnan, maast' ylös ponnahtain karahuttavat vauhtia vinhaa: noinp' yli aaltojen nousi sen kokka, ja korkea kuohu pauhaten jälkeen jäi meren aavall' aaltoavalla. Vauhtia varmaa noin yhä kiiti se, eip' edes haukka seurata ehtinyt ois, jok' on ilman lintuja nopsin; niin nopeasti se viilettäin meren aaltoja halkoi, urhoa kuljettain älyvertaa kuolematonten, mielessään joka mont' oli tuskaa tuntenut ennen, päätyen päin vihamiestä ja päin meren' aaltojen vimmaa, tyynnäpä uinui nyt, kaikk' unhottain polot olleet.

Juuri kun ilmestyi yön kirkkain tähti, jok' airut huomensynnyn Koittaren on, pian valkenevaisen, maat' Ithaken liki ehti jo tuo merenlaskija laiva.

Valkama Phorkyksen, meren äijän, kaartuvi siellä rannan kainalohon, kaks suojana kallionientä, suistuen päin avomerta, mut loiveten valkaman puolla; korkeat kuohut torjuu nuo, rajutuulien tuomat, pois satamasta; sen ei sisäpuoll' ole kytkeä tarvis [101-129] laivoja teljokkaita, kun päässeet tien ovat päähän. Vaan perukassapa vanha on puu, pujolehti oliivi, luona on sen sulosiimehikäs, soma, himmeä luola, onkalo tuo pyhä tyyssija on veden-impien vienoin. On kivimaljoja, on parikorvia kulhoja siellä, nopsain mettisien mesisäilöjä; on monet suuret myös kivikangaspuut, meren-impien niill' ihanaiset vaipat valmistaa, iki-ihmehiset, vesivälkyt. Vett' yhä uhkuu siell', oviaukkoa kaksi on luolaan, toinen, pohjoispuolta, on ihmisien tulotienä, taas etelästäpä toinen on kulkea kuolematonten: siit' ei ihmiset käy, vain auvokkaat ikivallat.

Tiettyyn valkamahan he nyt laskivat tuonne, ja laiva maihin puskihe, veest' ylös vei kova vauhti sen puolet pohjan mittaa, niin käsivarsia soutajat käytti. Laivast' astuivat lujaveistoisesta he maihin; ontevan purren puulta Odysseun nostivat ensin, siirsivät raitien, kaattuvien kera hohtavan kaunoin, rannan hietikkoon uron uinuvan laskivat hiljaa, sinne jo siirsivät antimet myös, mitä sai menevälle ylhä Athene antamahan jalot Phaiakilaiset. Kaikkipa kantoivat he ne varjoon vanhan oliivin, syrjään tiest', ett' ei ohikulkija keksisi kenkään niitä ja sieppais, ennenkuin heräjäisi Odysseus. Lähtivät itse jo taas kotitielle. Mut eipä Poseidon uhkaustaan unohuttanut, päin jumalaisen Odysseun päätä mi sinkosi kerta, ja näin Zeun mieltä hän tutki:

"Zeus isä, kuinkapa arvoa sois suku kuolematonten mulle, kun kuolollisten on uhmata mieli jo, kuin nyt [130-158] Phaiakilaistenkin, vaikk' alku ja juur' olen heille! Nytkin Odysseus vain monet vaikeat kestäen saanut maalleen matkata ois, – toki tyyten en estänyt koskaan ois kotitietä, kun soit sinä hälle sen itse ja sallit, – vaan merinopsin laivoin nuo hänet, uinuvan urhon, rantaan vei Ithaken, lukemattomat antimet antoi, vaskea, kultaa, myös kutomuksia kukkuramäärin; Troiast' eipä Odysseus ois niin paljoa tuonut, vauriotonna jos ois kera saaliin saapunut kaiken."

Pilviennostaja Zeus näin vastasi hälle ja lausui: "Voi, järisyttäjä maan, ikimahtaja, voi, mitä haastat! Sulleko taivahiset ei arvoa sois! Toki työläs kieltää sulta sit' ois, joka oot ylin heistä ja vanhin. Mutta jos ihmiset ynseilyyn oma voima ja mahti sais sua vastaan, niin sun on kostaa valta se sitten. Tee mitä tahdot siis, mikä mielesi lie halu harras."

Hälle Poseidon, maan järisyttäjä, vastasi jälleen: "Pilviennostaja, niin tekisinkin, kuin sanot, kohta, vaan sua suututtaa minä kammosin aina ja kartoin. Nytpä jo murskaan tuon minä uljaan Phaiakilaisten laivan, saattamatieltä mi siintävän veen yli saapuu, jott' ois loppuva tuo joka vieraan saattelo viimein, saarran myös koko kaupungin kehän vuorisen keskeen." Vastasi pilviennostaja Zeus näin hälle ja lausui:

"Tään, rakas veljeni, arvelen nyt parahaksi: kun nähdä kaupungista jo voi kaikk' ihmiset kiitävän laivan, kallioluodoks siin' äkin siis liki maata se muuta laivan muotoiseksi, jok' ihme on katsoa kaikkein, vaan kehäks ympäri kaupungin toki vuort' älä nosta!"

[159-187] Konsa Poseidon, maan järisyttäjä, tuon oli kuullut, riensi jo pois Skheriaan hän, maahan Phaiakilaisten. Vartosi siellä, ja soutajineen merenlaskija laiva kiiti jo päin kevyesti, ja maan järisyttäjä astui kohti ja luodoks sen kivetytti ja kiinteli pohjaan kämmenen-iskullaan väkevällä ja pois kävi jälleen.

Noin sanat siivekkäät jopa haasteli Phaiakilaiset toinen toiselleen, merikuulut, mittava-airot, virkkoi vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:

"Voi, kuka juoksustaan pysähytti nyt äkkiä laivan, jonk' ulapalla jo päin kotirantaa rientävän näimme?"

Noin hoki nuo, hepä ei näet tienneet, kuink' oli käynyt. Mutta nyt Alkinoos sanan lausui heille ja haastoi:

"Voi, sana täyttyy tuo, jonk' ammoin taattoni lausui ennustain, ett' on vihamielinen meille Poseidon, meiltä jok' ainoa turvaisan kun saa kotisaaton, Phaiakilaisilt' että hän ruhjova laivan on uljaan, kerta mi saattamatielt' yli aavan siintävän saapuu, kaupunkimmepa saartava myös kehän vuorisen keskeen. Virkkoi vanhus noin, sepä kaikki jo täyttyvi selvään. Neuvoni kuulkaa siis sekä seuratkaa sitä kaikki. Älköön saattoa saako, jos kaupunkiimme ken outo vast' ois saapuva. Vaan kakstoista me sonnia sorjaa palveiks uhratkaamme Poseidonin, ehkäpä leppyis kaupunkiimme, sit' ei kehän saartais vuorisen keskeen."

Virkki, ja peljästyin he jo palveiks sonneja toivat. Noinpa nyt suostuttain he Poseidon-valtiahalle uhrasi, nuo jalot päät sekä vallat Phaiakilaisten, ääress' alttarin. – Maall' isiensäpä uinaelustaan [188-216] valveutui jumalainen Odysseus eikä sit' ensin tuntenut ammoisen eron jälkeen; näät udull' urhon peitti Athene, Zeun tytär, ett' ois itse hän tuiki tuntematon sekä kaikkeen sais hält' oikeat ohjeet, puoliso, ystävät ett' ei tuntisi, ei alamaiset, ennenkuin kosijain teot inhat kostanut kaikk' ois. Siksipä valtiahan oli silmiss' outoa kaikki, polkujen polvekkeet sekä suojavat valkamapaikat, jylhät kallionjyrkänteet, puut tuuhealehvät. Pystyyn ponnahtain hän katseli syntymämaataan; voihkaten tuskassaan hän reiteen kämmeniänsä iski ja lausui noin, valitukseen puhjeten virkkoi:

"Voi, mihin tullutkin maan ääriin koito jo lienen? Röyhkeä kansako lie, raju, raaka ja kauhea, vaiko vaalija vierahien, jumaloitakin tottelevainen? Nää mihin kaikki nyt aarteet vien? Kuhun itse ma kuljen? Kunp' ois jääneet vain tykö Phaiakilaisien taikka saapunut toisen luo minä valtiahan väkivoivan, vierastaan joka vaaliva ois, hänet auttava maalleen! Nytp' en kätköä niille mä tiedä, en voi tähän myöskään heittää, jottei veisi jo saaliinaan, kuka sattuu. Voi toki, voi, eip' oiva- ja oikeamieliset olleet, ei lähimainkaan, päät sekä vallat Phaiakilaisten: rantaan siintelevän Ithaken lupaeltihin auttaa, maahan vieraaseen minut vei sanapattojen saatto. Rangaiskoon Zeus heit', anovaisien turva, jok' aina katsoo ihmisihin, sitä rankaisee, joka rikkoi! Mutta jo tahdon tarkastaa sekä laskea aarteet, ettei vain mitä pois ole vieneet laitavin laivoin."

[217-245] Virkki ja laski jo nuo käsimaljat, kattilat kauniit, kullan paljouden sekä vaattehien valioiden. Kaikk' oli paikoillaan, mut syntymämaatapa murhein muisti, kun pauhuisan meren äärt' uros asteli ange, huoltaan vaikertain. Tuli silloin luoksi Athene, nuoren lammaspaimenen häll' asu, hahmo ol' aivan, hento ja kukkea, kuin ovat poiat ruhtinahitten, kaksin kerroin harteillaan soma, soljuva vaippa, jalkojen hohtelevain all' anturat, sauvana keihäs. Riemastuin hänet keksi ja vastaan riensi Odysseus, näin sanat siivekkäät jopa lausui hälle ja haastoi:

"Terve, kun ensimmäisenä nään sinut maalla ma tällä, ystävä, ollos suopea siis, vihamielt' älä kanna! Suojele aarteet nää, minut itseni myös! Anon suojaa sulta ma, kuin jumal' oisit, näin käsin polvia kiedon. Virkkaos myös tosi tarkka ja vilpitön, että jo tiedän: maa mik' on tää, mikä kansa, mit' ihmiset heimoa täällä? Saariko kauas siintävä lie vai niemikö ehkä, jonk' ulos kurkottaa meren keskeen viljava manner?"

Hälle Athene näin taas vastasi päilyväsilmä: "Mieletön mies olet, vieras, tai kovin saapunut kaukaa, kun kysyt, maa mikä tää; sill' eip' ylen outo se liene maineeltaan, moni totta sen tuntee maill' avarilla, niin hyvin koitteeseen sekä päivään päin asuvaiset kuin nekin, joitten on maat päin ääriä yön hämäräisen. On tosin kalliokas se ja vaikea matkata rattain, ei karu aivan kuitenkaan, alat vaikk' ovat ahtaat; viljaa maa sadot runsaat suo sekä viiniä versoo, näät yhä virvoittaa sade niitä ja tiukkuva kaste. [246-274] Vuohien, lehmien laidun on oiva se; kaikkea kasvaa metsää myös, monet on iki-uhkuvat juottamapaikat. Siks, oi vieras, on Troiaankin Ithaken nimi kuultu, vaikka se, kertovat niin, ani-kaukana mailt' on Akhaijein."

Kuuli ja riemahtui jalo jaksaja, oiva Odysseus, ett' oli syntymämaalle jo saapunut, niinkuni virkkoi aigiinkantaja-Zeun tytär ylhän, Pallas Athene, näin sanat siivekkäät jopa vastasi hälle ja lausui – ei toki haastanut totta hän, vaan sanan pyrkivän pyörsi, mielessään oveloita kun ain' oli juonia hällä:

"Kauas sain meren taa Ithaken nimen myös minä kuulla Kreetan maill' avarilla, ja nyt tavaroineni tänne itse ma joutunut oon; saman verran poikani saivat pois paetessani; löin näet Idomeneun oman poian hengeti, – nopsan Orsilokhon, joka muut urot uuraat voitti, jos kilpaan ken kävi Kreetan maill' avarilla, – saaliit kaikki kun ois, mitä sain minä Ilionista, multa hän vallannut, joist' ankaran näin minä vaivan, päätyen päin vihamiestä ja päin meren aaltojen vimmaa, kosk' en näät hänen taatolleen asemiehenä mennyt Troiaan taistelemaan, vaan ottelin siell' omin joukoin. Tullen vainiomaalta hän sai tuta peistäni tuimaa, käynyt väijyksiin kera kumppanin tien olin viereen; synkkä ol' yö yli taivaan, meit' ei ihminen nähnyt ainoakaan, hänet noin salasurmaan siinä ma suistin. Mutta kun vaivutetuksi ma sain hänet viiltävin vaskin, riensin laivaan reippahien Phoinikian miesten, pyysin, vannotin heit', osan runsaan tarjosin, että veisivät laivassaan minut kauas tuonne he, miss' on [275-303] Pylos tai pyhä Elis, Epeijein maa ihanainen. Vaan raju tuulipa heit' yhä syrjään vei väkiseltä, vastoin mielt', ei näät petos ollut tuumana heillä. Noin ajelehtien jouduttiin tähän yöllä, ja työläs työ oli soutaa valkamahan; siin' eip' ajateltu atrian syöntiä, vaikk' ylen tarpeen oisikin ollut, maahan heittihe vain joka mies heti noustua rantaan. Herposin uuvuksiss' unen armaan hortohon, silloin purkivat kaikki he pois kera laivaan tuomani aarteet, siirsivät maihin, miss' olin uinunut hietikon helmaan, itsepä rikkaan Sidonian he jo rantoja kohti laivoin laskivat; yksin jäin minä ankein mielin."

Tuon hymyellen kuuli Athene päilyväsilmä, poskea sormillaan sukoellen – korkean, kauniin naisen näppärätaitoisen näkö taas oli hällä – näin sanat siivekkäät jopa hälle hän laati ja lausui:

"Viekas sais todell' olla ja vikkelä, ken sinut voittais kaikkine vehkeines, jumal' itsekin jos kera kilpais! Veijari verraton, kyltymätön kujeseppä mik' ootkin! Vai kotimaassasikaan oveloita et juttuja lakkaa syytelemästä? Sep' ain' oli taitosi tarkka ja taattu! Mutta jo sikseen tää; oveluuteen kumpikin pystyy, sillä sun vertaas toist' ei kuolollist' ole miestä, jos sana, neuvo on tarpeen, taas äly mulla ja mieli kuulu on kesken taivaisten. Mut kuink' olin outo sulle ma, Pallas Athene, Zeun tytär, itse jok' aina ahdingoiss' olen rinnallas, sua suojelen, niinkuin autoin suosiohon sinut kaikkien Phaiakilaisten? Neuvoja nyt punomaan sun kanssasi tänne ma saavuin, [304-332] talteen saattamahan tavaroitasi, sulle mit' aimot Phaiakilaiset antoivat, mun tahtoni tehden, myös sanomaan, mitä saat oman korkean kattosi alla kiusoja kärsiä; vaan väkisenkin kestä ne kaikki; älköön saako sit' ainoakaan tuta, mies tahi nainen, harhailuiltasi ett' olet saapunut, vaieten vaivat kärsiös tyynnä sa vain, tyly kohtelu korskien miesten."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Vaikea ihmisen on sinut tuntea, oi jumal-impi, jos miten mielevä lie; joka muotoon muuttua voithan. Tuon toki muistan kyll', olit armias mulle sa muinoin, Troian tanterehilla kun otteli poiat Akhaijein; vaan tuho korkean kaupungin Priamolle kun koitui, Zeus kotitiellä kun eksyksiin sai laivat Akhaijein, purteni puulla sen koommin, Zeun tytär, en sua nähnyt, tuntenut vaaroiss' en sun saapuvan varjelijaksi, vaan yhä harhailin, sydämessäni murjovat murheet, kunnes taivahiset polopäiväin päättyä soivat. Vastapa ilmestyit mehumailla sa Phaiakilaisten, mieltäni rohkaisit, veit kaupunkiin minut itse. Vaan sua taattosi kautta ma vannotan – sillä en usko, ett' olen maalla ma siintelevän Ithaken, mikä muu lie maa samoeltava taas, vain kiusoillas sinun arvaan väittävän noin, ett' eksyttää mun mieleni voisit – siis sano totta, jo kultaisen kotimaaniko nähnen?"

Hälle Athene näin taas vastasi päilyväsilmä: "Moinen mieli sun on sydämessäsi aina, Odysseus; siks sua varjelematta en heittää voi hädän valtaan; sill' olet neuvokas, mielevä mies, sult' ei mene maltti. [333-361] Riemull' ois joku muu, palatessaan harhaeluiltaan, rientänyt tervehytelläkseen talon, puolison, lapset; sunp' ei heist' edes kuulla ja tietää miel' ole ennen, kuin olet puolisoas koetellut, tuolla jok' istuu kaihoten linnoillas, jolt' ainaisess' ikävässä vierivi päivät, yöt kera kyynelvirtojen viljain. Enp' epäellyt milloinkaan, näet mieleni tiesi saapuvan maallesi sun, tuho vaikkapa kumppanit veiskin; mutta Poseidonin kanssa en tahtonut, taattoni veljen, riitaan käydä, jok' on sydämessään syttynyt vimmaan siitä, kun poltit pois hänen poialtaan sinä silmän. Vaan tule, maat Ithaken suon nähdä sun, että jo uskot! Phorkyksen, meren äijän, on valkama tää, perukassa pohjimmass' ikivanha on puu, pujolehti oliivi; luona on sen sulosiimehikäs, soma, himmeä luola; onkalo tuo pyhä tyyssija on vedenimpien vienoin, kookas, korkeaholvinen, kuss' useasti sa ammoin runsahat, onnekkaat toit palveet sen asujoille; tuolla on Nenton taas, sinimetsän vyöttämä vuori."

Virkki Athene ja pois sumun hääti, ja selkeni seutu. Riemahtui jalo jaksaja tuo, jumalainen Odysseus, suuteli innoissaan oman maan elonkasvaja-multaa, näin, kädet kurkottain, veden-impiä vienoja palvoi:

"Zeun sulo-tyttäret, immet veen, teit' en minä luullut saavani jälleen nähdä; nyt riemukkain rukouksin teitä mä tervehdin; koht' uhreja myös kuni muinoin teille ma tuon, jos Zeun tytär armias, saattaja saaliin, suo elonpäiviä mulle ja poikani varttua sallii."

Hälle Athene näin taas vastasi, päilyväsilmä: [362-390] "Viihdy jo, kauemmin tuost' ällös kantako huolta! Suojaisimpaan nyt pyhän luolan on soppehen aartees vietävä vitkaelutta, ne taattuun pantava talteen; itsepä miettiä saamme, mi neuvo ja toimi nyt oivin."

Virkki Athene, jo astahtain härnäräisehen luolaan, tutki ja koitteli sen komeroita, mut kaiken Odysseus siirteli sinne, mi häll' oli kultaa, vaskea vahvaa, vaatteet oivat vei, jalot antimet Phaiakilaisten. Kaikki hän taiten kätki, ja paadell' aukon Athene, aigiinkantaja-Zeun tytär, itsepä tukkesi vihdoin. Alle nyt istuivat pyhän puun, ikivanhan oliivin, kumpikin miettimähän kosijoitten korskien turmaa. Ensin Athene näin sanan virkkoi, päilyväsilmä:

"Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo, miettiös, korskun kuin kätes iskevä ois kosijoihin, jotk' ovat kolme jo vuotta sun linnasi herroja olleet, mielien puolisoas jumalaista ja kihloja tuoden. Hänp' yhä mielessään sun saavuntaas ikävöitsee, kaikkia rohkaisee, lupauksia kullekin antaa, laittaa viestejä, vaan sydämessäpä toinen on toivo."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Voi mua, totta jo ois Agamemnonin, Atreun poian, surkea kuolema all' oman kattoni koitunut mulle, jos, jumal-impi, et ois tätä kaikkea kertonut tarkoin! Vaan puno juoni sa nyt, miten kostaa heille ma voisin, käy kupehelleni itse ja luo luja rohkeus rintaan, kuin kons' Ilionin hajoteltiin hohtavat harjat. Noinpa jos auttaisit mua nytkin, Päilyväsilmä, en satakuntaa kolmeakaan minä kohdata pelkäis, [391-412] kons' apu armias mull' on sun, jumalattaren suuren."

Hälle Athene näin taas vastasi, päilyväsilmä: "Niin, sua autan totta ja kaitsen, en luotasi luovu, kostoon konsa me käymme, ja lie moni mies, minä luulen, tahriva laajan permannon verin, roiskuvin aivoin sulhojen parvest' ahmivien, tavaroittesi syöjäin. Vaan näkös muutan, jottei vois tuta ihminen kenkään, norjiin luon jäseniis ihon heljän ryppyjä täyteen, kutrit kellervät vien päästäsi, verhoan varren ryysyihin, joit' ei voi inhott' ihminen nähdä; silmäsi, ennen kaunoiset, minä teen valuviksi, että sun muotosi iljettäis kosijoita ja myöskin poikaas, puolisoas, sun jättämiäs kotisuojiin. Itse nyt ensin käy sikopaimenen luo, sikolaumain vartian, vanhastaan joka sulle on ystävä altis, poikasi ystävä myös sekä mielevän Penelopeian. Paimentaa sikojansa hän Koraks-kallion luona; laidunpaikkana laiteet niill' Arethusan on lähteen, terhoja siell' ylenkyllin on syödä, ja vettä on tummaa juoda, ja tiukkuvan saa silavansa ne höystyen niistä. Jää hänen luokseen sinne ja kaikkea tietele tarkoin, sillä ma aikaa taas menen Spartaan nais-ihanaiseen, poikasi Telemakhon pois kutsun; on luo Menelaon näät avotanterisen Lakedaimonin maille hän mennyt teitäsi tietelemään, huhu viel' eläväksi jos virkkais."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Miksi et hälle sit' itse sa virkkanut? Kaikkihan tiedät! Jottako hänkin harhaillen meren aution teitä sais kovat kestää, muut tavaroita kun ahmivat kilvan?"

[420-440] Hälle Athene näin taas vastasi, päilyväsilmä: "Ällös poikasi vuoksi nyt noin sydän synkkänä olko! Itse ma Telemakhon tiet' ohjasin, että hän maineen sais jalon matkastaan; hätä hänt' ei sorra, kun istuu ääress' atrian kukkurapään saliss' Atreun poian. Laivoin tummin väijyksiin tosin suorihe sulhot, surmata mielivät, ennenkuin kotihinsa hän ehtii, mutt' ei tuuma se täyttyvä lie, kosijoita sit' ennen monta on peittävä maa, jotk' ahmii sun tavaraasi."

Virkki ja sauvallaan jopa urhoon koski Athene, norjiin loi jäseniin ihon heljän ryppyjä täyteen, kutrit kellervät vei pääst', ihon kaihteli kaiken hahmoon raihnaaseen, kuin ois ikäloppu hän äijä, silmät, kaunihit ennen, sai valuviksi ja varren verhosi vaippaan vaivaiseen, ihomekkohon inhaan, ryysyiseen, nokiryöttäiseen, ryvetettyhyn, antoi kauriintaljan viel' ison ylle, mi vaill' oli karvaa, antoi sauvan, myös repun reikäisen, repaleisen, joill' oli kantimenaan katajaisena vain pala nuoraa.

Noin piti neuvoa nuo; Lakedaimonihinpa jo kuuluun lähti Athene noutamahan nyt Odysseun poikaa.

NELJÄSTOISTA LAULU.

ODYSSEUS EUMAION LUONA.

Nous satamasta Odysseus nyt kivipolkua poikki törmien metsävien, mihin neuvoi häntä Athene tuon sikopaimenen luo, talon parhaan katsojan kaikkein taatuimman, mitä palvelijoiss' oli oivan Odysseun. Tuon etusuojassaan näki istuvan; siell' oli tarha suojavapaikkainen, jota varjeli ympärysmuuri kaunis, korkea; senp' oli laumalleen sikopaimen itsekseen, kun poiss' oli valtias, laatinut, ilman tietoa vanhan Laerteen tai Penelopeian, [10-38] luo kivet kiskoen, istuttain orapensahat reunaan, vahvikkeeksipa viel' ylt'ympäri iskien taajaan tammiset paalut, joist' oli tumman kuorinut kaarnan. Sinne hän vierekkäin kakstoist' oli lättiä tehnyt, joiss' oli öin siat nuo; viiskymment' aina hän lättiin telkesi, kaikk' emakoit' oli porsaineen röhötellen, röhkien maassa; mut ulkona sai kedoll' yöpyä karjut, paljoa harvemmat lukujansa, ne näät suli suihin korkeasyntyisten kosijain, joka päiväpä laittaa paimen parhaan sai, lihavimman syöttiläskarjun; neljääkymment' uupui nyt sata niistä jo neljäs. Vartiakoirat myös pedonkaltaiset kera yöpyi, kasvatit paimenien esimiehen, niit' oli neljä. Itsepä jalkoihinsa hän laatia anturat aikoi, kauniin kellervää häränvuotaa viilsi paraikaa; laumoja kaitsivat taas kukin suunnallaan apulaiset, kolmepa vain, näet kaupunkiin hänen pantava neljäs karjua viemään taas oli korskien sulhojen teuraaks, sen lihavuudell' että he mieltään sais ilahuttaa.

Äkkiä keksivät koirat Odysseun, ärheät, valppaat, karkasivat kovin haukkuen päin; ovelastipa istui maahan Odysseus, kourastaan pois laskien sauvan. Käynyt kartanomaall' omall' ois katalasti jo hälle, vaan etusuojastaan sikopaimen vauhtia vinhaa jälkeen riensi, ja jäi nahat leikatut, sinkosi syrjään; kiivahin kiljaisuin sekä taajaan myös kivitellen hääti hän koirat pois, jopa virkkoi valtiahalle:

"Vanhus, nyt täpäräll' oli, ett' äkin ei sua koirat raadelleet, ja se mun häpeäkseni koitunut oisi. [39-67] Huolta on huoata ilmankin, ikivaltojen suomaa, surra ja vaikertaa: jumalainen on valtias poissa, saan siat kasvattaa silavaiset vierahan syödä; eineetönnä hän harhailee ehk' itse paraikaa outojen kansojen maissa ja kaupungeissa, jos nähnee viel' elon ilmoja, valkeuteen saa katsoa päivän. Vaan katon alle nyt, ystävä, käy, siell' että sä myöskin, ruokaa, juomaa kons' olet nauttinut mieltäsi myöten, kerrot mist' olet, myös mitä sait sinä kärsiä, kestää."

Virkki ja vieraan vei majahansa jo vilpitön paimen, saatteli istumahan, asetellen lehviä alle, niillepä vuoteestaan salovuohen partavan taljan laajan, takkuisen levähytti, ja mieltä Odysseun kohtelu tuo ilahutti, ja näin sanan sankari lausui:

"Suokoon Zeus sekä muut ikivallat, ystävä, toivees täyttyä rakkaimman, kun hoivaas noin otat oudon!"

Vastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle: "Ei sua halvempaakaan mun toki outoa, vieras, käy ylenkatsominen; Zeun tuomia kaikkipa vieraat, kaikk' osapuutot on aina, ja armas on pienikin anti; meilt' iso liikene ei, sepä kohtalo on kotiorjain, jotk' yhä saa peloss' olla, kun käskien käy ylimykset, nuoret nuo. Silt' estivät näät kotitien ikivallat, huolekkaasti jok' ois mua vaalinut, ois majan, mannun antanut, vaimon myös, jota mies moni mielinyt oisi; moisia suopea valtias suo näet palvelijalleen, kun hän on uuttera työssä ja taivahiset sitä siunaa, kuin ovat siunanneet tätä työtä he myös, jota hoidan. Senpä hän maksanut ois, jos vanheta sai kotonansa; [68-96] vaan hän on kuollut! Hukkukohon Helenen koko heimo pääst' ihan päähän, tuon monen miehen päänmenon inhan! Myös meni haltia mult' Agamemnonin kostoa auttain taistoon Ilionin hepokuulun tanterehille."

Virkki ja tiukaten vyöll' ihomekkoa luo sikolättein läks, iso paljous joiss' oli porsahien; pari niistä otti hän, teurastain ne ja korventain tulen päällä, sitten leikellen sekä vartaisiin pujotellen. Mutta kun kyst' oli kaikki, Odysseun syödä hän pöytään toi palat kuumina vartaissaan, teki puuroa kuppiin, viiniä puupikariin mesivienoa kaasi ja vettä, istui vastakkain kera vieraan, noin kehotellen:

"Nauttios, ystävä, nyt mit' on tarjona palvelijoilla, porsaan-litkua vain; siat syötetyt jää kosijoille; eip' ole surkua heill', ei pelkoa koituvan koston. Suosine ilkiötöit' ei auvokkaat ikivallat, heille on ihmisen hurskaus vain, meno oikea mieleen. Röyhkeät rosvotkin, pahanilkiset, rantoja, maita outoja retkeillen, Zeun sallimat ryöstäen saaliit, kunnes on laivat kukkuranaan palatessa jo kuormaa – heilläkin rinnassaan kova pelko on koituvan koston. Vaan vihin saaneet lie nämä kai, jumal-entehen, ett' on vaipunut valtias tuo, he kun kunnoll' ei kosi eikä myöskään pois kotihinsa jo matkaa, huoleti ahmii vain hänen aartehiaan, vaill' armoa, äärtä ja määrää. Sillä jok' ainoa päivä, min Zeus suo seurata yötä, ain' elukoita he teurastaa, eik' yhtä ja kahta, viiniä virroittain ihan ammentaa he ja haaskaa. Määrätön häll' oli rikkaus näät, ei toist' ole ollut [97-125] voipaa niin, urohiss' ei tumman manteren eikä maall' Ithaken, ei niin iso kahdenkymmenen muun ois mahtajan mahti ja vauraus; vaan nepä sulle jo virkan: manteren karjoja on kaksioista ja myös sama määrä laumoja lampahien, sikojenkin, parvia vuohten, joit' osan paimentaa omat paimenet, taas osan vieraat; tääll' ykstoistapa vuohten on parvia kierteleväisten kärjess' äärimmäss' Ithaken, kera paimenet reippaat. Laittaa teuraaks saa kukin päivittäin kosijoille sen, joka kulloinkin paras laumass' on lihavassa. Vaan sikolaumoja näitä ma hoitelen täällä ja kaitsen; heille on pakko mun päivittäin paras katsoa karju."

Virkkoi noin. Mut Odysseus söi, lihan maistua antoi, viiniä ääneti joi, kosijoillepa kostoa mietti. Mutta kun syönyt noin oli vahvisteeks sydämelleen, paimen vieraalleen oman täytti ja tarjosi maljan viiniä kukkuranaan; ilomieliä sen otti Odysseus, näin sanat siivekkäät jopa haastoi hälle ja lausui:

"Ystävä, kenpä on tuo, joka aarteillaan sinut osti, ken tuo mies ylen voipa ja vauras, josta sa haastoit, kerroit auttaissaan Agamemnonin kostoa kuolleen? Virka jo, ehkäpä tunnenkin hänet, mahtajan moisen. Zeuspa sen vain sekä muut ikivallat tietävät, onko mulle jo nähty ja tuttu hän, sill' olen kulkenut paljon."

Paimenien esimies, Eumaios, vastasi hälle: "Kiertelijää ketäkään, joka viestiä tois hänen teistään, eip' uron puoliso uskois tääll', ei aaluva armas; ain' avun tarpeess' ollen on näät valeseikkoja valmiit kulkurit juttelemaan, halu heill' ei tott' ole haastaa. [126-154] Ei sitä kiertelijää Ithaken tule maalle, ken ei käy valtiatartani kiusaamaan, valeviestejä tuomaan; vaalii, kestitsee toki heitä hän, kertoa käskee, tippuu murheiselt' yhä kyynelet luomien alta, niinkuin vaimon on laita, kun mies on kaukana kuollut. Voisit kai sinä, vanhus, myös pian juttuja pistää, jos puku oiva sun palkkasi ois, ihomekko ja vaippa. Ei, jopa ammoin koirat lie sekä liitävät linnut pois ihon raadelleet hänen luiltaan, joist' elo luopui, tai meren syöverien kalat söi hänet, luut virumassa jossakin rannall' on, yli hiertyy peittävä hiekka. Noin hänet surma jo vei, surun sai kaikk' ystävät suuren, vaan minä suurimman, sill' en näe toista, jok' ois niin lempeä valtias, vaikka jos kunne ma kulkisin, enpä, vaikk' isän, äidin kartanohon taas saapua saisin, joss' elon ilmoja ensin näin ja he kasvuni kaitsi. Enp' edes heitä mä niin sure, vaikk' iso kaipaus onkin nähdä ne armaat viel' omin silmin syntymämaassa, ei, on Odysseus vain ikävöityni, kaukana teillään. Tuskin rohkenen tuon nimen mainita, kun hän on poissa, sill' ylen armias mulle ja huoltava häll' oli mieli; vain sanon: kaitsija kallis, vaikk' etähällä hän onkin:"

Tuohon vastasi näin jalo jaksaja, oiva Odysseus: "Ystävä, kosk' ihan kiellät sen, sanot, että hän ei voi saapua jälleen, eikä sit' uskoa mielesi saata, niinp' en vain puhu pelkästään, valan siitä ma vannon, että Odysseus saapuu, vaan iloviestini palkka silloin maksa, kun matkoiltaan kotihinsa hän astuu; on puku sorja sun antaminen, ihomekko ja vaippa. [155-183] Enp' ota ennen rahtuakaan, iso tarve jos oiskin, Hadeen portteja niin näet viero en kuin sitä miestä, juttelemaan joka valheit' on hädän hetkenä valmis. Taatkoon Zeus sen, taivahisist' etumaisna, sun altis pöytäsi, kuulun Odysseun lies, luo jonka ma jouduin! Kaikkipa niin totisesti jo täyttyy, kuin sanon sulle: varrell' aastajan tään on saapuva tänne Odysseus. Juuri kun vaihtunut vanha on kuu sekä alkanut uusi, saapuu hän kotihinsa, ja koston saa jo ne, joilta kohtelun loukkaavan koki vaimo ja loistava poika."

Vastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle: "Vanhus, et konsaan palkkaa saa iloviestisi, konsaan saavu Odysseus ei kotihinsa. Sa tyynnä ja tyytyin juo'os viinisi vain, puhu muusta jo, noit' älä mulle muistuta; näät sydän murheutuu, suru rintani täyttää, mulle jos vain kuka muistuttaa sua, valtias armas! Jääköön vain vala tuo; mut jospa Odysseus totta saapuis, kuin minä toivoisin sekä Penelopeia, Laertes ikivanha ja Telemakhos jumalainen! Poika Odysseun, Telemakhos, sep' on huoleni raskas; soi näet taivahiset hänen versoa kuin vesan nuoren, kaikess' ett' isän vertaisen uron urkenevaksi uskoin, kasvultaan sekä muodoltaan ylen kauniin; hältä nyt selkeän pään kuka kuoloton pyörtänyt lie tai ihminen; taattoa tietelemään näet lähti hän kaukaa, määränä tien pyhä Pylos, vaan palatessapa korskat sulhot on väijyksissä, ja sammua saa nimipuuttoon koht' Ithakessa jo kai Arkeisios-sankarin heimo. Mutta hän olkoon nyt miten onkin, vaanijan valtaan [184-212] jäänevi taikk' ei jääne ja Zeun käsi kainnevi häntä; kerto'os mulle jo, vanhus, kaikk' omat vaikeat vaihees, virkkaos myös tosi tarkka ja vilpitön, että mä tiedän: kenp' olet, mistä on matkasi? Miss' oma maas, talo taattos? Laivasi laatu mik' on? Sinut kuink' Ithaken tuli saareen tuoneeks sen merimiehet? Keit' olevansa he kertoi? Sillä et totta sa lie jalan saapunut tänne, ma luulen."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Sulle sen selvälleen sanon, ystävä, tuota kun tutkit. Jospa nyt riittäis vain ajan kaiken meille nyt tässä ruoka ja maistuva viini ja vain majass' istua saatais huoleti ruokaillen, työt kaikk' ois toimena toisten, ei puhe puuttuis, ei koko vuoteen, enkä mä ehtis loppuun kertoa sittenkään, mitä vaivoja kestin, jotka mun päälleni kaikk' ikivaltain sallima saattoi.

Synnyin Kreetan maall' avaralla, sep' alku on mulla; taattoni siell' oli vauras mies, kotonansapa poikaa syntynyt, kasvanut mont' oli, lapsia laillisen vaimon, hälle, mut ostetun vain minä orjan poikana synnyin; vaan mua suosi hän kuin aviostaan saatuja, Kastor, Hylakon poika, mun taattoni, jonk' olen kuulua kantaa. Kreetan maassa hän laill' ikivaltain arvoa nautti, noin osa, onni kun häll' oli suuri ja myös pojat uljaat. Vaan manatarten viemänä pois elon mailta hän vaipui Hadeen kartanohon; varat, aarteet kaikk' osapäihin pantiin, heittivät nuo pojat korskeat niistä nyt arpaa. Rahdun vain minä sain, talo sentään mullekin suotiin. Nain pian vanhempain varakasten tyttären, jonka voitin kuntoni vuoks, epäkelpo ma en näet ollut, [213-241] piilevä pelkuri en; menojaanpa jo kaikki on mennyt; vaan toki sängenpäistäkin voit, minä arvelen, viljan arvata vielä. Jo totta on ylläni surkeus suuri! Miehuutt' antanut mulle ol' Ares ynnä Athene, rintaan torjumatont' urovoimaa. Kun vihamiestä väijymähän valikoin urot uljaimmat minä milloin, kuoloa aatellut ei miehevä mieleni kuunaan, vaan etumaisena syöksyin päin, vihamiehiä maahan peitseni löi, mink' ehti, kun eestä he karkkosi väistyin. Noin minä taistelin, vaan en taipunut vainion hoitoon, en kodin huoltoon, kaitsentaan en lapsien kasvun; laivat ol' airokkaat vain rakkain riemuni aina, taistelot, keihäät vain silovarret, kiitävät nuolet, työkalut kaameat, jotk' ovat hirmuna, kammona muille; mulle ol' armaat nuo, – sen lie jumal' antanut mielen, kuin mikä millekin mieluisint' on työtä ja tointa.

Troian rantaan ennenkuin pojat nousi Akhaijein, yhdeksästi jo miehiä vein merenlaskija-laivoin kimppuun kansojen kaukaisten sekä sain isot saaliit. Päält' osan parhaan niist' otin, paljon myös jaoss' antoi arpa, ja vaurastui talo kohta, ja mulle jo karttui Kreetan kansan keskuudess' iso arvo ja mahti. Mutta kun kauaskatsoja Zeus oli turmioretken säätänyt tuon, joka mont' oli urhoa sortava surmaan, niin minut vaadittiin sekä Idomeneus sotikuulu laivojen johdantaan päin Troian rantoja; toint' ei käynyt torjuminen, kovin moittinut ois mua kansa. Vuotta nyt yhdeksän soti poiat Akhaijien, ehti kymmenes, muurit murrettiin Priamon, kotimatkaan [242-270] laivoin lähdettiin, jumal' eksyä soi eri teille.

Mutt' oli karsas kaitsija Zeus mua, koitoa, kohtaan. Yhden kuun mua vain koti, lapset, korkeasynty puoliso, aarteet sai ilahuttaa; taas meren taakse matkaamaanpa jo vei veto mielen, maahan Egyptin, urhojen uljahien kera, laivain myös ani-vankkain. Hankin haaksia yhdeksän, väki koht' oli koolla.

Päivää kuus pitokestejä nyt piti kumppanit armaat luonani, teurast' isketin mont' ikivaltojen palveiks, itsepä kumppanit sai niist' atriat laatia runsaat. Seitsemäs ehti, ja Kreetan maalt' avaralta jo laivoin laskettiin, hyvä pohjoinen vei tuimana puuskuin kuin veto virran myötäisen kevyesti, ja säilyi säältä jok' ainoa laiva, ja huoleti, vauriotonna istua saatiin, ohjasi tien perämies sekä tuuli. Viides päiv' oli, konsa jo laivat kaarevakeulat maihin laskivat suussa Egyptin vuolahan virran. Käskin rantaan nyt minä jäämään kumppanit armaat, laivoja varjelemaan, osan annoin taas vakoella kumpuja kiipeillen, tähypaikkoja tarkaten siellä. Vaan sotaintoa eip' ylimieliset hillitä voineet, raiskasivat hetikoht' asukasten vainiot kauniit, ryöstivät naisia heiltä ja hentoja lapsia, löivät hengeti miehet. Kaupunkiin hätähuuto jo ehti. Huudot kuuli ja koin kohotessa sen kansa jo riensi, täys sotavaunuja, myös jalan-ottelijoit' oli tanner, vaskien välkyntää. Salamoitsija Zeus sekasorron toi, paon turmahisen tovereilleni, päin vihamiest' ei viipynyt ainoakaan; joka suunnall' uhkasi surma. [271-299] Montapa meistä he tappoivat nyt viiltävin vaskin, toisia orjikseen taas raastivat, heittäen henkiin. Siinä sen neuvon Zeus toi mieleen mulle nyt itse – kuolla kun oiskin suotu jo, täyttyä kohtalon määrän mulle Egyptin maassa, mut uus mua vain polo vartoi! – Tartuin kaunoiseen kypärääni, sen päästäni riistin, viskasin keihään pois sekä kilven, olkani suojan, syöksyin valtiahan sotavaunujen luo halaellen polvia suutelemaan, ja hän turvan soi, elon säästi, ottaen vaunuilleen minut, itkevän, vei kotihinsa. Karkasi keihäineen mua päin monen monta jo totta surmata aikoen, sill' ylen suur' oli näät vihan vimma; vaan mua valtias suojeli, Zeun, anovaisien turvan, kostoa karttaakseen, joka työn pahan palkkana koituu.

Siell' olin seitsemän vuotta ja kootuks sain varat runsaat, miehet Egyptin maan mikä antoi antimen minkin. Mutta kun kahdeksas tuli vyöryvä vuosi, jo saapui vehkehikäs Phoinikian mies, iso veijari, sinne, monta jok' ihmisien seass' ilkiötyöt' oli tehnyt. Houkuttain ovelasti hän karkaamaan minut kanssaan sai Phoinikiahan, talo missä ja myös varat vauraat häll' oli. Loppuun asti sen vuoden siellä mä viivyin. Mutta kun päivin, kuin oli ehtinyt kulkea umpeen vyöryvä vuosi ja Horain taas kehä kiertävä alkoi, vei minut päin Libyaa mies tuo merenlaskija-laivoin, laivurikumppalinaan muka – sen valesuin teki syyksi – orjaks oisikin myönyt siell', ison ottanut hinnan. Arvasin aikeen, vaan kera pakko ol' astua laivaan. Vinhaan vei kova pohjoinen sitä, tuimana puuskuin, [300-328] vei sivu Kreetan, vaan Zeus turmaa miettikin heille. Noinpa kun kauas taa jäi Kreeta ja maata kun muut' ei siintänyt mistään päin, vesi vellova vain sekä taivas, silloin pilven Zeus sinitumman äkkiä nosti laivan laitavan päälle ja verhosi veet syvä synkkyys. Zeus jylyll' ilman täytti, ja leimaus sinkosi laivaan; lieskapa lyödessään koko runkoa sen rytisytti, sankea nous rikinsauhu, ja aaltoihin väki suistui. Keulan tumman luona ne keinuen kuin merikorpit kuohuiss' ui, kotitien joku kuoloton heiltä kun esti. Tyrmistyi sydän multa, mut laivan tummavakeulan maston valtahisen varaks uppoavan käsivartten Zeus isä itsepä toi, tuhon alt' yhä vieläkin auttoi. Siihen tarrauduin, vei turmaiset mua tuulet.

Uiskelin päiviä yhdeksän, yö kymmenes ehti, rantaan Thesproottein minut hylkäsi hyökyvät aallot. Valtias Thesproottein mua hoivasi, sankari Pheidon, vaatinut lunnait ei; minut tuon oma poikapa juuri korjasi, nääntynehen, vilunkohmeisen, kotihinsa, vieress' astellen tuki, autteli, vei isän linnaan, koht' ihomekkoon, vaippaan myös minut verhosi siellä.

Siellä Odysseus mainittiin; näet hänt' oli Pheidon vaalinut vieraanaan hänen matkallaan kotimaalleen; myös ne hän näytteli aarteet, jotk' oli koonnut Odysseus, kultaa, vaskea, rautaa myös vasaroitua – riittäis niist' elo vauras toisenkin, vara kymmenen polveen – niin isot linnaan valtiahan oli jättänyt aarteet. Itsepä Dodonaan oli ennusneuvoa mennyt kuuntelemaan huminasta hän Zeun pyhän, korkean tammen, [329-357] kuink' Ithaken mehumaille nyt ois hänen saapua parhain, julkiko vai salavihkaa, sielt' eross' oltua kauan. Linnass' uhraten maljastaan tuo valtias vannoi lasketun lainehikolle jo laivan, saattajat valmiit katsotun armaaseen hänet viemään syntymämaahan.

Vaan minä eeltä jo matkasin; näät Thesproottien laiva juur' eräs viljavahan oli lähtevä Dulikhioniin. Sinne Akastes-valtiahan tykö nuo minut saivat viedäkseen vireästi; mut ilkiötyönpä he mietti, kukkurapäisin jott' ois kurjuus koituva mulle. Kohta kun kauas maist' ulapalle ol' ehtinyt laiva, täyttivät aikeens', orjuuteen minut saattivat oitis: vaatteet yltäni raastettiin, ihomekko ja vaippa, vain vihoviimeinen, repaleinen mekko ja rääsy verhoks annettiin, kuten itse ne näät omin silmin. Siintelevän Ithaken maarintaan ehtivät iltaan. Laivaan nyt moniteljoiseen minut jättivät, tiukkaan köysin köyttelivät lujasäisin, itsepä maihin joutuen astuivat, meren äärell' atrian söivät. Vaan ikivallat itse nyt yltäni sai sideköydet kirpoamaan kepeästi; ja pään yli kietoen vaipan pois silovartta ma laskeuduin peräairoa pitkin rinnoin laineeseen; käsin kaksin soutaen, uiden laivast' ulkosin, koht' olin maissa jo kaukana heistä. Siin' ylös viidakkoon minä hiivin kukkivan metsän, piiloon peittäydyin; hepä hoihkaten huusi ja juoksi sinne ja tänne; mut arvellen, mua ett' oli turha etsiä kauempaa, ajon heittivät, lähtivät jälleen laivaan laitavahan. Minut itsepä noin ikivallat [358-386] kätkivät helpolleen, majasuojaan mielevän miehen johtivat, sill' elonpäiviä viel' oli kohtalo suova."

Vastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle: "Voi, polo ystävä, tuo, mitä kerroit, totta jo raastaa mieltäni, kuink' olet harhaillut sekä kärsinyt paljon! Ei ole oikein vaan, ja sit' uskotat mulle sa turhaan, kun puhut saapumisesta Odysseun. Sunko on laises tarvis noin tarinoida? Ne itse jo tiedän, Odysseun saapumiset, miten kaikk' ikivallat vainosi karsaat häntä, kun kaatua suoneet ei seass' Iliolaisten tai syliss' ystävien sodan laattua henkeä heittää. Hälle Akhaijit kaikk' ois kummun luonehet silloin, kuulun poialleen hän jättänyt ois nimen, maineen; maineetonnapa, Harpyiain nyt viemänä maatuu. Vain sikovahtina tääll' elän yksin, en käy minä koskaan kaupungissa, jos ei mua mielevä Penelopeia joskus kutsu, kun saapumahan joku sattuvi tieto. Piiriss' istuen muut kysymässä on kaikkea siellä: nuo murehissaan, ett' yhä valtias kaukana viipyy, nää ilomieliä, kun huoleti saa hält' ahmia aarteet. Mutt' ei mieleni tee minun tiedustella sen koommin; kuin Aitolian mies minut valheillaan perin petti. Hän monet maat oli harhaillut miestappoa piillen, niin tuli luokseni myös, minä hoivasin miestä ja vaalin. Kreetass' Idomeneun muka luona ol' ollut Odysseus, korjaten laivoja, joit' oli runnelleet meren myrskyt. Saapuvan kertoi mies kesän tultua, ainakin syksyyn, aimojen kumppanien kera, myötään myös isot aarteet. Niinp' älä, vanhus koito, kun ties jumal' ohjasi tänne [387-414] luokseni, suostuttaa valesuin koe, mairita suotta. Eipä se kestintään mua saa, ei arvoa suomaan, surku ja vieraanvarjelijan Zeun pelkopa saa vain."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Sull' epäuskoisin sydän rinnass' on toden totta, kun vala vahvinkaan ei uskomahan sua saata. Vaan veto kanssani lyö ikivaltain kasvojen alla, kuulijat olkoot kummankin asujaimet Olympon. Jos sun valtiahas nyt saapuu siis kotihinsa, on puku mulle sun antaminen, ihomekko ja vaippa, Dulikhioniin myös minut auttaminen, mihin aioin, Mutta jos ei tule valtiahas, jos on tietoni turha, miehesi raastakohot minut korkean kallion kuiluun, kerjurit pettelemästä jo peljättääkseni muutkin."

Hällepä vastasi näin jumalainen taas sikopaimen: "Vieras, tottakin tuost' iso ihmismailla jo mahtais kunnia koitua nyt sekä vastakin ain' ajan kaiken, kattoni alle jos vien, hyvin kestitsen sinut ensin, sitten surmautan sekä riistän sult' elon armaan; pelkäämättäpä pilkkaisin Kronossyntyä ylhää! Vaan nyt on atrian aika; jo kai pian paimenet saapuu, maistuvan iltaisen majass' että me nauttia saamme."

Noinpa he vastakkain nyt haasteli kumpikin siinä. Vaan sikolaumoineen tuli tuolla jo paimenet työstään Yöksi he telkesivät siat tuttuun karsinatarhaan; suunnaton röhkinä siin' ajaess' oli laumoja sinne. Vaan apureilleen näin jumalainen huus sikopaimen:

"Teuraaks uhkein karju te tuokaa! Tullut on vieras [415-443] kaukainen, pidot itsepä myös pitäkäämme me muutkin, joill' yhä kiusana karjut on kaitsea valkeahampaat, työmme ja rehkimisemme kun toiset huoleti hotkii."

Virkki ja puita jo pilkkomahan kävi viiltävin vaskin. Paimenet karjun toi silavaisen, viissuvikunnan, saattivat lieden luo, eik' Eumaios jumaloita ylhiä siin' unohuttanut, näät sydän häll' oli hurskas. Vihkien liekkiin loi hän karjun valkeahampaan otsusharjakset, ikivaltoja kaikkia palvoi, että he jälleen saapua sois monineuvon Odysseun. Tammen pölkkärehellä, mi maass' oli pilkkomatonna, karjua iski, ja siit' elo erkani. Hyörivät toiset pistäen, korventain, lihat leikaten; vaan palat itse palveiks sen jäsenistä hän viilsi ja kääri ne ihraan, jauhoja myös valahutti hän ylle ja heitti ne liekkiin. Leikkelivät lihan muun he nyt vartaisiin pujotellen, taiten paistoivat, palat vartailt' ottivat jälleen, kaikki jo pöytään kantoivat. Jakamaanpa nyt itse nous sikopaimen, mies sydämeltään oikeamieli. Seitsemähän osahanpa hän nyt tasan leikkasi kaiken; yks salon impien niistä ja Maian ol' aaluvan, Hermeen, sen pani palvoen pois sekä kullekin soi osan mieheen; kunniaks itse Odysseun taas oli valkeahampaan karjun selkä, ja hält' iloll' otti sen valtias vastaan. Kohtapa loihe jo lausumahan monineuvo Odysseus:

"Niin, Eumaios, lempiköhön sua Zeus, isä ylhä, kuin minä, koitoa moista kun kunnia-antimin hoivaat!"

Vastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle: "Kumma sa vieras, syö, mit' on tarjona meill', ilomielin [444-472] nauttios. Suo mitä suo jumaluus, yht' antavi täällä, toisen kieltävi taas, miten mielii, mahtaja kaiken."

Virkki ja palveet soi jumaloille hän ainahisille, viiniä hohtelevaa valahutti, ja maljan Odysseus, linnojen turma, nyt sai, osans' ääreen itse hän istui. Taitteli leivän heille Mesaulios, jonk' oli paimen itse, kun kaukana poiss' oli valtias, ostanut ilman tietoa vanhan Laerteen sekä Penelopeian; noin Tapholaisilt' ostanut tuon oli vain omin säästöin. Ruokiin ryhtyivät he nyt valmiisiin, varatuihin. Mutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa, raivasi pöydän kohta Mesaulios, muut lihan, leivän runsaudest' ylen kyllissään levon helmahan heittyi.

Yö tuli kolkko ja kuutamoton, yhä Zeus rapisutti rankkoja kuuroja, toi sadett' ankara läntinen tuuli. Virkkipä noin koetellen Odysseus paimenen mieltä, vieraalleen oman soisko hän vaipan tai ketä muuta pyytäis tarjoamaan, kun niin piti huolta hän oivaa:

"Kuule nyt, Eumaios, sekä kaikki te paimenet muutkin! Mieleni lausua toivomus ois; mua viinipä huima rohkaisee, joka viisaankin voi villitä lauluun tai remunauruun raikuvahan, jalat nostavi tanssiin, saa sanan virkkamahan, paras olla jot' ois sanomatta. Mutta kun alkuun näin nyt pääsin, en vaieta malta. Oisipa vielä se voima ja nuoruus mulla, mi silloin, konsa me väijyksiin liki Troian muureja käytiin! Johdon Odysseus sai, Menelaos, Atreun poika, kumppalinaan, minä kolmas, niin näet itse he tahtoi. Alle kun kaupungin, liki jyrkkää muuria päästiin, [473-501] puitiin taajan pensahikon, suokaislikon peittoon liepeill' Ilionin, sotakilvet suojana suuret. Yö tuli tuima, ja pohjoinen läpihyytävä puuskui, kylmät tuprusivat lumi-untuvat tuiskuna maahan, kilvet kiiltävähän jääkuoreen ylt'yli peittyi. Kaikkipa huoleti nukkui muut, ihotakki ja vaippa verhona yllään, taas selän, hartion suojana kilpi; vaan minä mieletön lähdettäiss' olin vaippani telttaan jättänyt, sillä en uhkaavan minä uskonut kylmän, siks oli kilpeni vain kera mulla ja välkkyvä takki. Viime jo kolmannes oli yöst', alahalla jo tähdet, kosketin kyynäspäällä Odysseun kylkehen silloin; valveutui heti kohta hän kuuntelemaan, ja ma virkoin:

'Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo, koht' elävistä jo erkanen pois, vilu henkeni viepi; vain ihotakki on mull', ei vaippaa, niin minut lähtöön näät joku kuoloton sai, ja nyt torjumaton tuho päätyi.'

Virkoin noin, ja hän mielessään heti keksi jo keinon, kuin oli taitava aina hän neuvoon niinkuin taistoon; hiljaa kuiskaten näin kupehellani mulle hän virkkoi:

'Vait ole, ettei vain nyt Akhaijit muut sua kuule.' Päätään kämmenehen nojaellen muille jo lausui:

Kuulkaa, ystävät! Zeus uni-enteen luokseni laittoi. Tultu on laivain luot' ylen kauas. Viestinä ken nyt käy tykö kansain pään Agamemnonin, Atreun poian, miehiä laivoilt' ett' useampia tänne hän laittais?'

Virkkoi noin; heti nousi Thoas, Andraimonin poika, vaipan purppurankarvaisen pois heitti ja juosten riensi ja viestin vei; hänen vaipassaan makeasti [502-530] maata ma sain, koi kultainen kohoella jo ehti. – Oisipa vielä se voima ja nuoruus mulla, mik' ammoin, vaipan varmaan sois joku paimen mulle jo, näyttäin ystäväsuosiotaan, urohollekin kunnian antain; nytp' olen pilkkana vain, kun on vaatteet ylläni halvat."

Vastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle: "Vanhus, juttusi tuo ylen oiva on, jonka sa kerroit, paikallaan sanat kaikk', et liikoja laskenut lainkaan. Eip' ole verhoa puuttuva sult', ei muuta, mit' antaa ihmisen velka on verralleen, hädän all' anovalle, ei tänä yönä, mut taas omat aamull' ottaos ryysyt. Ei monet vaipat tääll' ole näät varanamme ja vaatteet, yks yhä kullakin vain ihomekko on vaihtumatonna. Mutta kun taas kotonansa on aaluva armas Odysseun, hän sinut vaatettaa, mekot antavi itse ja vaipat, auttaa myös sinut matkaamaan, mihin mielesi toivoo."

Virkki ja nousi ja vieraalleen liki liettä jo laittoi vuoteen, lammasnahkoja toi sekä taljoja vuohten. Laskihe niille Odysseus, vaan ison, villavan vaipan peitoks Eumaios levähytti, mi pantuna valmiiks ain' oli, varjeekseen hänen vaihtaa sään pahan tullen.

Noinpa nyt yöpyi siellä Odysseus, paimenet nuoret myös kera nukkuivat. Vaan mielinyt ei sikopaimen kaukana laumoistaan majass' yöpyä; hänp' asevarjein yöks ulos hankkiutui, ja Odysseus tuon näki riemuin, kuin hyvin kaikkea kaitsi hän, vaikk' oli haltia poissa. Viiltävän miekan vyötti hän koht' yli hartion vankan, vaipan varrelleen puki tuulia-torjuvan, paksun, myös pukintaljan viel' ylen aimon viskasi ylleen; [531-533] keihäs kourassaan, vara koiria, miehiä vastaan, tuonne hän yöpyi, miss' öin karjut valkeahampaat suojatut kallioluolassaan vihureilt' oli pohjan.

VIIDESTOISTA LAULU.

TELEMAKHOS SAAPUU EUMAION LUO.

Vaan Lakedaimonihin meni laajaan Pallas Athene lähtöä mieleen aimon Odysseun loistavan poian muistuttaakseen, pois kehotellakseen kotitielle. Saapui pylvästöön Menelaon kunniakuulun, Telemakhon näki siellä ja Nestorin aaluvan uljaan. Uinui uuvuttaiss' unen armaan Nestorin poika, Telemakhollepa yö sulo-unt' ei ambrosiainen [8-36] antanut, murheissaan isän vuoksi hän vain yhä valvoi. Virkkoi astuen luoksi Athene päilyväsilmä:

"Ei sovi, Telemakhos, yhä matkata mait' etähällä, sinne kun jäi varat sulta ja moiset röyhkeät miehet kartanohos; varo, etteivät vain kaikkea hukkaa, jaa tavaroitasi siellä ja niin mene matkasi tyhjiin. Koht' ano suostumahan sotaärjyinen Menelaos – lähtöös, vielä kun voit koton' äitisi korkean nähdä. Sillä jo naittaa näät hänet siell' oma taatto ja veljet tahtois Eurymakholle, jok' uhkeimmat kosiessaan morsiuslunnaat toi sekä viel' yhä uusia tarjoo. Kunp' emos sult' ei vain mitä vastoin mieltäsi veisi. Naisen mielen tiedäthän, sydämessä mi häll' on: vaurastuttaa sois sitä miestä, jok' on hänet nainut, aikaisempia lapsia ei, miesvainajataan ei aattele, nuorena-noutajataan, kysy heitä sen koommin. Siis tule itse ja kaikk' omas siellä nyt usko sa huostaan vaimon taatuimman, talon palvelijattaren parhaan, kunnes suo oman taivahiset sulo-puolison sulle. Seikan sen sanon vielä ma sulle, ja paina se mielees. Väijyksiin Ithaken sekä vuorekkaan Samos-saaren salmeen uljaimmat kosijoista on tiellesi käyneet, surmata mielivät, ennenkuin kotirantahan ehdit. Mutt' ei tuuma se täyttyvä lie, kosijoita sit' ennen monta on peittävä maa, jotk' ahmii sun tavaraasi. Laskea kaukaa vain sivu saarien laivasi oivan yötä ja päivää anna; ja myötäsi auttavan tuulen suo joku taivahinen, sua suojaten tiellä ja kaiten. Mutta kun ehtinyt äärimpään Ithaken olet kärkeen, [37-65] rantaan kaupungin sinä laivasi, miehesi laita; itsepä ensin käy sikopaimenen luo, sikolaumain vartian, vanhastaan joka sulle on ystävä altis. Yö nuku siellä, mut kaupunkiin pane vilpitön paimen mielevän Penelopeian luo sanan viejänä käymään, ett' olet Pylos-maast' ohi vaarojen saapunut jälleen."

Virkki ja ylhään kiiti Olympoon. Telemakhospa, koskettain jalall' ystävätään, sulo-uinaelusta sai hänet virkoamaan sekä näin sanan laati ja lausui:

"Nouse jo laittamahan, Peisistratos, Nestorin poika nyt hevot valjaisiin kaviokkaat lähtöä varten."

Hällepä vastasi näin Peisistratos, Nestorin poika: "Ei toki, Telemakhos, voi lähteä yön pimeässä, vaikk' ois kuinkakin mieli; ja kohtahan aamu jo koittaa. Varto'os, kunnes vaunuihin Menelaos on lahjat, sankari keihäskuulu, jo laskenut, Atreun poika, meidät on lausein laatuisin myös saattanut tielle. Vieras näät sitä miest' yhä muistaa kautt' elon kaiken, kestintää joka soi, majavierautt' ystävämielin."

Noin hän virkki; ja koitti jo kullanhohtava Eos. Luo kävi vierahien sotaärjyinen Menelaos, vuoteestaan Helenen hiusheljän nous kupehelta. Mutta kun valtiahan näki aaluva armas Odysseun, joutuen verhoutui hän hohtelevaan ihotakkiin, valkean vaipan kietoi koht' yli hartion vankan, uksest' ulkosi, luo kävi, lausui valtiahalle Telemakhos, jumalaisen Odysseun aaluva armas:

"Korkea Atreun poika, sa kansain pää, Menelaos! Nyt minun lähteä suo sulo-syntymämaahani jälleen, [66-94] sillä jo näät ikävöi kovin mieleni pois kotimatkaan."

Hällepä vastasi näin sotaärjyinen Menelaos: "Kauan en, Telemakhos, sua täällä mä viivytä, kosk' lähteä mieles; en kestintää majaystävän moisen kiittäis itse, jok' innossaan ihan ilman on määrää, tympäisee yhä tyrkyttäin; paras aina on kohtuus. Yhtäpä taitamatont' ois häätää viihtyvä vieras kuin sitä viivyttää, joka mennä jo mielivi. Olkoon vieraall' ollessaan pito oiva ja lähteä valta. Varro sen aikaa vain, kuin vaunuihin minä lahjat kauniit tuon, ett' itse ne näät, sekä naisia käsken atrian laittamahan, mitä vain varaeltua lienee. Kumpikin: vieraan virvoitus, talon kunnia, näät on atria syödä, kun eess' iso matka on maan yli aavan Vaan kautt' Argos-maan jos on mielesi mennä ja Hellaan, niin tulen saattamahan, hevot valjastaa heti annan, vien joka kaupunkiin, eik' ihmiset laskene luotaan meit' ihan ilman muuta, jok' ainoa antavi lahjan, kattilan jalkoineen taesorjan tai käsimaljan, tai pari muulia myös tai kultaisen pikarinkin."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Korkea Atreun poika, sa kansain pää, Menelaos! Mieleni suoraa tiet' ois mennä; en näät tavaraani jättänyt tarkkaamaan minä kaitsijamiestä, kun läksin. Kunp' isänetsimä-tiellä nyt ei mua vain tuho kohtais tai kotisuojist' ei joku pois jalo kalleus joutuis!"

Kons oli kuullut tuon sotaärjyinen Menelaos puolison kohta hän käski ja palveluneitojen laittaa atrian linnassaan, mitä vain varaeltua löytyi. [95-123] Luo tuli valtiahan Eteoneus, poika Boethon, vast' oli valveunut, lähinaapuri näät hän ol' aivan. Tuon tulen laittoon pyys sotaärjyinen Menelaos, myös lihan paistantaan, ja hän tottelemaan oli altis. Itse hän kammiohon sulotuoksuiseen meni eikä yksin, vaan Helene meni myötä ja myös Megapenthes. Tuonnepa tultua, kuss' oli talletetut talon aarteet, kultaiseen pikariin, parikorvaan, Atreun poika tarttui, kantaakseen hopeaisen taas sekomaljan sai Megapenthes. Vaan Helene tykö arkkujen astui, kirjatut joiss' oli vaipat häll', omat ompelemansa. Niistäpä yhden nyt Helene haki, naisien kaunein, sen, joka kirjailult' oli sorjin, kooltakin suurin, välkkyvä niinkuni tähti; se pohjimmaisena piili. Niin läpi linnan riensivät taas; pihamaallapa vihdoin Telemakhon näki, näin Menelaos vaaleva lausui:

"Suokoon saapua Zeus, jylykorkea puoliso Heren, niin sinun tieltäsi, Telemakhos, kuin mielesi toivoo. Kalleuksista, mit' on mun kattoni alla, ma annan sen, joka kaikkein arvokkain on niistä ja kaunein. Annan sulle ma taidokkaan sepontyön, sekomaljan; täyshopeainen on malja ja kullast' ääri ja reunus, itse Hephaiston työtä, ja Phaidimos aimopa antoi mulle sen, valtias Sidonian, kotitielläni kerran kun piti vierahanaan mua; sen nyt sulle ma annan."

Virkki ja Telemakholle jo sankari toi Menelaos korvakkaan pikarinsa, mut aimopa taas Megapenthes kantoi hohtelevan sekomaljan, täyshopeaisen. Valtiatar Helene tykö astui hempeäposki, [124-152] tuo käsivarrellaan koruvaippa, ja näin sanan lausui:

"Anti mun kätteni myös ota, armas poikanen, muisto tää Helenelt' ota, suo odotettuna hetkenä häitten morsiames sitä kantaa. Siks emos armahan taa se talleta linnoillas. Tulo sulla nyt riemukas olkoon oivaan kartanohos sekä syntymämaallesi matka."

Virkki ja antoi vaipan, siit' ilo suur' oli saajan. Lahjat vaunuihin Peisistratos sankari laski, kaikkia mielessään ihaellen. Vaan katon alle vieraat vaaleva vei Menelaos, kuss' isot heitä vartoi istuimet sekä korkeat kunniapaikat. Ruukuin sorjin, kultaisin käsivettä jo neito toi, yli kätten kaas – hopeainen all' oli kätten huuhtelumalja – ja luo silopinnan siirteli pöydän. Leipää tuoden taas talonhoitajatar tuli oiva, toi monet herkut muut, talon antimet tarjosi parhaat. Leikkasi taas lihan heille ja tarjosi poika Boethon, viiniä maljoihin Menelaon aaluva kaatoi. Ruokiin ryhtyivät he nyt valmiisiin, varatuihin. Mutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa, niin hevot Telemakhos sekä Nestorin loistava poika suorivat valjaisiin heti, läksivät, välkkyvät vaunut portist' ohjasivat esikartanon kaikuvan kautta. Vaaleva saattajanaan Menelaos ol', Atreun poika, oikeahan kätehens' oli vienoa viiniä maljan ottanut kultaisen, jott' uhrata lähtijät saisi; lausui, astuen valjakon luo, kohotettuna malja:

"Onnea, poikani, teille, ja tervehdykseni saakoon Nestor, kansojen pää; oli mulle hän kuin oma taatto, [153-181] Troian tanterehilla kun otteli poiat Akhaijein."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Tottahan kuitenkin toki, valtias korkeasynty, tervehdyksesi hälle me viemme. Ah, oispa Odysseus niin minun kohdata suotu, kun nään Ithaken minä jälleen, kuullakseen, miten nauttia sain ma sun kaikkea suurta suosiotas, sain kalleudet monet myötäni sorjat!"

Noin hänen virkkaissaan idän puolelt' ilmojen kotka kiiti, mi kourissaan ison, valkean syöttiläshanhen vei pihamaalta, ja naista ja miestä sen karkasi jälkeen huutaen; vaan käden oikean puolt' ohi valjakon aivan lensi se saaliineen. Näyn tuon näkijöillepä mieleen toivoa toi hyvä enne, ja riemahtui joka rinta. Siinä jo haastoi näin Peisistratos, Nestorin poika:

"Virkkaos, kansain pää, Menelaos korkeasynty, meillekö merkin Zeus vai sulleko lienevi suonut?"

Kuuli ja miettimähän Menelaos jäi sotimieli, jotta hän oivaltais sekä vois selitellä sen oikein. Vaan puhumaan Helene heti puuttui soljuvavaippa:

"Kuulkaa, kun minä ennustan, mitä tuo ikivallat mieleen mulle ja minkä ma luulen täyttyvän totta. Kuin tuli kotkakin tuo, pihalt' iskien syötetyn hanhen, liiteli vuoriltaan, pesä, poikaset missä on sillä, niinp' on Odysseus retkiltään, monet vaikeat kestäin, saapuva kostamahan kotihinsa, jos ehkä jo vaan ei siell' ole valmistain kosijoitten kaikkien turmaa."

Tuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Senpä jo suokoon Zeus, jylykorkea puoliso Heren, niin sua muistelen siellä mä kuin mitä kuolematonta!"

[182-210] Virkki ja ruoskall' iski, ja vei hevot vauhtia vinhaa pois läpi kaupungin sekä kiidättäin kedon poikki. Päivän pitkän juoksivat noin tutisuttaen iestään. Laskihe päivä, ja tiet hämäryyteen kaikki jo peittyi. Pheraihin he kun ehtivät, kuss' oli linna Diokleen, jonk' isä Ortilokhos oli Alpheios-joen juurta. Sinne he yöpyi, vierahiaan hyvin vaali Diokles. Vaan valon huomensynty kun toi rusosorminen Eos, suorivat valjaisiin hevot, läksivät, välkkyvät vaunut portist' ohjasivat esikartanon kaikuvan kautta. Kiihtäen viuhui ruoska, ja kiitäin vei hevot alttiit. Joutuen eestyi matka, jo eess' oli korkea Pylos. Virkkoi Telemakhos puhutellen Nestorin poikaa:

"Tokkohan, Nestorin poika, nyt teet, mitä sulta ma pyydän? Taatoist' astihan näät majaystävät mainita voimme vanhastaan olevamme, on myös ikä meill' ihan yksi, viel' yhä vahvemmin meit' yhdistää tämä retki. Siis nyt laivani luo minut, ystävä, vie, älä eemmäs, ettei viivyttäis, majavieraakseen mua vanhus vaatisi vastoin mieltäni; näät kova mulla on kiire."

Kuuli ja mielessään piti neuvoa Nestorin poika, kuinka hän täyttää vois sopivasti nyt ystävän pyynnön. Viisaimmaksipa vihdoin tuon hän päätteli päässään: valjakon ohjasi rantaan hän tykö vartovan laivan, siirteli keulaan sen, mit' ol' aartehiaan Menelaos kauniit' antanut, kultia, myös kutomuksia, lausui näin sanat siivekkäät jo hän ystävätään kehotellen:

"Käy pian laivaan, kumppanit myös kera käskeös ennen kuin kotikartanohon vien vanhukselle ma viestin. [211-239] Sillä sen mieleni aavistaa sekä tuntoni tuntee: kuuma kun hällä ja kiivas on luonto, hän ei sua laske, vaan sinut noutaa itse hän täält', enk' usko ma kuunaan kääntyvän tyhjiltään; ja nyt suuttuu hän tulisesti."

Virkki ja ruoskall' iski, ja vei hevot uhkeaharjat – kotvanen vain, koti kuulu jo eess' oli, korkea Pylos. Käski nyt Telemakhos tovereitaan reippahin äänin:

"Kumppanit, pystyyn masto ja purje, ja laivahan tummaan itse me nyt joka mies, pian päästäksemme jo matkaan!"

Virkki, ja mielellään heti käskyä totteli miehet, riensivät laivaan, istuivat riviss' airojen ääreen. Kons' oli tehty jo tuo, peräkeulan luona hän kaatoi uhrin Athenea palvoin. Niin tykö mies tuli outo äärilt' Argos-maan, pakolaisena miestapon tähden. Mies oli tietäjä, jonk' esitaatto ol' aimo Melampus; Pylos, lammaslaumojen maa, koti tään oli ammoin; siell' oli kartano häll', oli maan asujoista hän vaurain, vaan piti maahan vieraaseen hänen karkota, sillä Neleus vainosi hänt', uros ihmisheimoa ylväin, hält' isot aarteet valtasi, vei, koko vyöryvän vuoden halliten niitä, mut kahleisiin kataliinpa Melampus joutui, linnaan jäi Phylakon, ja hän sai kovat kestää Nekun tyttären vuoksi ja harhan tuon tuhoraskaan, joll' oli kietonut hält' älyn ankara Kostotar-impi. Vaan toki surman vältti ja pois härät möyryäväiset Pyloon toi Phylakesta, ja koston korskea Neleus sai väkivallastaan, ja hän veljelleen avioksi Neleun tyttären vei; kotoansapa kulki hän itse heimoon Argos-maan hepokuulun. Näät hänen säätty [240-268] siirtyä sinne ja vallita siell' alamaist' oli monta. Siellä hän naisen nai, sai korkenemaan talon kuulun; syntyi Mantios hälle ja Antiphates, pojat uljaat, Antiphateelle Oikles taas uromieli; Oikleen poikapa Amphiaraos ol', urhojen johtaja, jolle aigiinkantaja Zeus sydänsuosiotaan ja Apollo kaikkea soi; eip' äärt' iän korkean silti hän nähnyt, sai tuhon Theben luona, – se syy oli lahjotun vaimon. Poikia Alkmaion sekä Amphilokhos oli hällä. Mantios poikia taas Polypheideen jätti ja Kleiton; kauneutensapa vuoks iki-auvoon kuolematonten Kleitos temmattiin, hänet vei sädevälkkyvä Eos; vaan teki tietäjän taas Polypheideest' itse Apollo, parhaan ihmismailla, kun kuollut ol' Amphiaraos. Pois Hyperesiahan isän luota hän karkasi riidoin, siell' eli ennustain salasallimat inhimisille. –

Tietäjän tuon nyt poika, Theoklymenos nimiänsä, luo tuli Telemakhon, hänet kohtasi, juuri kun uhrin palvoen kaatoi maljastaan liki purtta hän tummaa, näin sanat siivekkäät jopa lausui hälle ja haastoi:

"Uhraamassa kun näin sinut, ystävä, tässä ma kohtaan, niin kautt' uhrisi, kautt' ikivaltain, kautt' oman pääsi, sun sekä myös sun kumppanies, sua vannotan, vastaa, kun kysyn sulta ma, nyt tosi vilpitön peittelemättä: kenp' olet, mistä on matkasi? Miss' oma maas, talo taattos?"

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Sulle sen selvälleen sanon, ystävä, tuota kun tutkit. Maani mun on Ithake, mun taattoni taas on Odysseus, – niin, oli kerran, sillä jo lie kova kuolema vienyt. [269-297] Siks otin kumppanit myötä ja astuin laivahan tummaan, taattoni etsintään minä kauan kaivatun läksin."

Hälle Theoklymenos jumalainen vastasi jälleen: "Noinp' olen maastani kaukana myös, oman heimoni miehen hengeti löin – suku hällä on mahtava, veljeä monta, valtoja Argos-maan hepokuulun, päitä Akhaijein – kostoa uhkaavaa minä karkkosin, kolkkoa surmaa, mailla kun harhaamaan seass' ihmisien jo ma jouduin. Niinp' ota siis minut laivaas, sult' anon, suojaton, turvaa, tai minut tappavat kohta, jo käy ajo ankara varmaan."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "En sua torju ma pois, tasalaitaan kun pyrit laivaan. Siis kera käy, mut on kestitys vain, mikä meill' oma muona."

Virkki ja vieraalt' otti jo vastaan vaskisen peitsen, laski sen laivaan kaarevahan peräteljoa pitkin, nousi jo itsekin vartoavaan merenlaskija-laivaan, istuutui peräkeulaan sen sekä viittasi vieraan viereens' istumahan; heti päästettiin peräköydet. Käski nyt Telemakhos tovereitaan reippahin äänin nuoriin tarttumahan, ja he tottelivat heti innoin. Maston honkaisen lovilaitaa teljoa vasten käänsivät pystyyn, sen harusköysin kytkivät, purjeen nostivat valkoisen härännahkaisin vetonuorin. Tuulen myötäisen pani päilyväsilmä Athene tuimana viuhumahan läpi ilmojen, jott' äkin oisi laiva jo pääsevä päähän tien, yli suolavan aavan. Krunoin, kaunisvirtaisen sivu kulkivat Khalkiin. Laskihe päivä, ja tiet hämäryyteen kaikki jo peittyi; viemänä Zeun väkituulen ol' ehtinyt laiva Pheaihin, [298-324] jäi pyhä Elis taa jo, Epeijein maan ihanainen, jäi sivukiitävät saaret myös; noin merta hän mennen arveli, säästyvä vai tuhosurmaan suistuva oisko.

Vaan majass' iltaistaan kera paimenen oivan Odysseus nautti, ja paimenet nuoremmat myös söi kera noitten. Mutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa, virkki Odysseus noin, koetellen paimenen mieltä, vieläkö vieraanaan halu kestitä ois, majahansa jäämään pyytää, vai joko kaupunkiin hänet neuvois:

"Kuule nyt, Eumaios, sekä kaikki te paimenet muutkin! Aamull' aie on kaupunkiin minun lähteä tästä kerjäämään, jott' en sua, muitakin tääll' ime tyhjiin. Siis hyvät neuvot myötäni suo, opas anna, jok' ohjaa sinne, mut yksin kyllä mä kiertelen ympäri sitten, missä jos annettais nisukyrsä ja viiniä tilkka. Siellä ma kai menen myös jumalaisen Odysseun linnaan viestini virkkamahan tykö mielevän Penelopeian, kai kosijainkin käyn minä joukkoon korskeamielten. Antavat atrian ehkä, on herkkuja heill' ylenkyllin; toimittaisin myös ripeästi ma kaikkea heille. Sillä mä sen sanon sulle, ja kuulla ja uskoa saat sen: mullepa Hermeen suosio soi, jumal-airuen, jolta kauneus, arvokkuuskin on ihmis-askaren kaiken, palvelutaitoa, jott' ei vertaa siin' ole mulle, jos tuli tehdä on työnä, jos pilkkoa puut, lihat teuraan leikata, kypsentää tai tarjota viiniä taiten, aina mit' ylhäisten tapa alhemmilla on teettää."

[325-353] Vastasit harmistuin sinä, Eumaios, sikopaimen: "Voi toki, ystävä, tuon mikä mielees tuonut on aikeen? Vai halu tottako ois suin päin sun syöksyä turmaan, käymään korskien sulhojen luo käetessäsi, joitten maasta jo taivaaseen väkivalta ja ylpeys yltää? Ei sinun laisias heill' ole palvelijoina, se tiedä, poikaset nuoret on, hohtava yll' ihotakki ja vaippa, kaunismuotoiset, kiharoiltaan kiiltävät, moiset siellä on palvelijat, silopintoja pöytiä peittää herkut kukkuranaan, lihat, leivät, hehkuvat viinit. Ei, jää tänne sa vain! Näet vastust' ei ole kellään siit', ei mull', ei muilla, mit' on apureinani täällä. Mutta kun taas kotonansa on aaluva armas Odysseun, hän sinut vaatettaa, mekot antavi itse ja vaipat, auttaa myös sinut matkaamaan, mihin mielesi toivoo."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Niin, Eumaios, lempiköhön sua Zeus, isä ylhä, kuin minä, harhailun, polon haikean multa kun päätät. Eip' ole koidompaa kuin kulkurin kiertely kuunaan; kauhea vatsa se näät monet tuottaa vaikeat tuskat, kelle jos koituu kulkurin tie, polo, puute ja kurjuus. Mutta kun jäädä ja poikaa tuot' odotella mun käsket, vuoro on muistaa oivan Odysseun äiti ja taatto, jonk' iän kynnykselle jo vanhan tänne hän jätti.. Valkeutt' auringon, elon ilmoja vieläkö nähnee, vaiko jo kuollut kumpikin lie, tykö vaipunut Hadeen?"

Paimenien esimies Eumaios vastasi hälle: "Sulle sen selvälleen sanon, ystävä, tuota kun tutkit. Laertes eloss' on, toki toivoo, että jo kuolla [354-382] sais kotihinsa ja Zeus jäsenist' elon erjetä soisi; katkera kalvaa näät suru häntä, kun poissa on poika, poiss' oma, nuorena nouttu jo puoliso, – tuopa se hälle toi surun tuimimman, sai vanhenemaan hänet varhain. Äitipä poikaa kuulua näät suri, kaipasi, kuoloon kurjaan raukesi noin; moist' älköön loppua kenkään saako, ken tääll' asujoista on armias, auttava mulle! Konsa hän viel' eli, vaikk' yhä raatelikin suru rintaa, neuvoa, ohjett' ain' oli saada mun hält' ilo armas; näät hänen kaitsemanaan Ktimenen kera soljuvavaipan kasvoin, nuorimman sisaruksia, sirkeän immen; tuon kera kasvaa sain, ihan miltei vertana hälle. Armaan nuoruudenpa kun kukkaan kumpikin ehti, sai Samos-saaren mies hänet, toi isot morsiuslunnaat; vaan ihomekkoon, vaippaan myös minut verhosi sorjaan tuo hyvä, armias, jalkoihin sirot anturat antoi, laittaen maalle, ja vain yhä suuremmin mua suosi. Mennehiään ovat kaikki jo nuo, mut toimeni, työni tääll' ovat siunanneet toki auvokkaat ikivallat: on vara syödä ja juoda ja kestitä kelpoa miestä. Vaan polo valtiatar! Hänen luotaan ei hyvät kuulu kuulumiset, sanat ei, ei työt, kova onni kun kerran korskeat sulhot toi; halu ois toki käskijätärtään palvelijain puhutella ja kaikkeen neuvoja noutaa, nauttia ruokaa, juomaa myös, kera viemiset viedä taas majahansa, – sep' ain' ilahuttaa palvelijoita."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Voi, kovin nuorna jo kai sinut, Eumaios, sikopaimen, vanhemmistasi vei, kotimaastasi kohtalo kauas. [383-411] Mutta se kerro jo mulle ja juttele peittelemättä: kaupungin vihamies katulaajan valtasi ehkä, kuss' oli suojana sun talo taattosi, äitisi armaan, vai, kera karjasi, lampahies kun käyskelit yksin, häijyt laivalleen merirosvot vei, sinut tänne kauppasi kartanohon tämän miehen, sai ison hinnan?"

Paimenien esimies Eumaios vastasi hälle: "Vieras, kun sitä siis kysyt, tiedustat sinä multa, hiljaa kuuntele vain, ilomielin, viiniä nauti huoleti! Päättömän pitkät on yöt nyt, on nukkua aikaa, aikaa hauskaan haastelohon; levon vaatija etpä ennen aikoja lie; vain uuvuttaa uni liika! Teistäpä muista, ken tahtoo vain, ken mennä jo mielii, menköön maata; mut koin kohotessa, kun syönyt on eineen, käyköön kaitsemahan sikolaumoja valtiahamme. Vaan majass' istuen syömme ja juomme nyt kumpikin vielä, vaivoja muistelemall' ajan menneen mielt' ilahuttain; muinaiset murehetkin näät ilomielläpä muistaa mies, jok' on paljon kierrellyt sekä kärsinyt paljon. Vaan jopa vastaankin kysymääsi ja tietelemääsi.

On Syrie, merensaari, – sen ehkäpä liet nimen kuullut, – taampana Ortygiaa, kuss' auringon rata kääntyy, ei kovin kansava, vaan hyvät maat toki, laitumet oivat, karjat kaunoiset, ylenkyllin viiniä, vehnää. Siell' ikin' ihmiset ei näe nälkää, ei rutot julmat koitojen kuolollisten siell' ole kauhuna koskaan, vaan kun saavuttaa iän korkean ihminen vihdoin, saapuu hohtavajousi Apollo ja Artemis silloin, tuskaton nuolipa singahtaa, heti ottaen hengen. [412-440] Kaupungeita on kaksi, ja niitten kesken on kaikki kahtia pantu, ja taattoni, mies ikivaltojen verta, valtias kummankin oli, Ktesios, Ormenon poika.

Sinnepä Phoiniikkein merikuulujen poikkesi pursi, kaikkea kukkuranaan korurihkaa veijarikauppein.

Muuan ol' orjana taattoni taas Phoinikian nainen, korkea, kaunoinen, jalot taidot taitelevainen; tuon pian puolelleen Phoiniikit vietteli viekkaat. Kun pesi laivan luona hän poukkuja, sai eräs ensin kanssaan lempeen liittymähän, johon heikkojen naisten, heist' ihan parhaintenkin, niin sydän herkkä on aina; kohta jo tieteli myös, kuka hän sekä mist' oli tullut. Mainiten taattoisen kodin korkean tuo heti kertoi:

'Sidon vaskeva, vauras on paikka se, kussa ma kasvoin; siell' Arybas oli taattoni, mies ylen voipa ja vauras; vaan tapholaiset pois minut ryöväsivät merirosvot, kun tulin vainiomäiltä, ja toivat tänne ja möivät maan tämän valtiahalle ja hält' ison ottivat hinnan.'

Vastasi taas salalempijä tuo lepäyttelemälleen: 'Eiköpä mieli sun ois kotimaahasi seurata meitä taattoisen kodin korkean taas, isäs, äitisi myöskin nähdäkses, näet siell' elo vauras on heill' yhä eelleen?'

Hällepä nainen vastasi taas, sanan laati ja lausui: 'Toivoni totta se ois, jos vain minut vauriotonna viemään vannoudutte te maahani taas, merimiehet.'

Virkkoi noin, heti nuo valan vannoi, jonka hän vaati. Mutta kun kaikk' oli vannonehet, valan vaaditun tehneet, näinpä jo haastoi nainen taas, sanan laati ja lausui:

'Vaiti nyt tyyten vain! Teist' ainoakaan puhutella [441-469] ei mua saa, kadull' ei, ei lähteen luona, jos ehkä vastaan käy, jott' ei vihi linnaan kulkisi korviin vanhuksen; hän koht' epäluuloja sais, minut lyöttäis kahleisiin kataliin, tuhon teillekin hankkisi. Pankaa siis tämä mieleen; vaihdelkaa pian myös tavaranne. Mutta kun laiva on täys, sälytettynä kuorma jo kaikki, linnaan käyköön, vihjatkoon joku mulle sen joutuin, niin tulen, myös kera tuon, liki kättä mi kultia lie vain. Matkan maksupa muukin viel' ois mieleni antaa: poikaa mahtajan tuon näet linnass' itse ma hoidan, – vikkelä piltti, jo piipertää peräss' ulkona myötään. Tuon minä toisin myös, siit' arvaamattoman suur' ois ansio, maihin vieraisiin mihin viettekin kaupan.'

Virkki ja linnaan kaunoiseen jo hän asteli joutuin. Viipyivät satamassa nyt kaupit nuo koko vuoden, täyteen vaihtoivat tavaroita he laitavan laivan. Mutta kun täys oli kuorma ja lähtöön laiva jo valmis, laittivat viestin vihjaamaan kera naista jo matkaan. Saapui viekas mies isän linnaan, toi povikäädyt kultaiset, merikuultoa taas nivel ain' oli vuoroin. Siin' oli palvelijattaret, siin' emo korkea itse, tunnusteltiin noita ja katseltiin ihasilmin, hintoja tarjoiltiin; salamerkin miespä nyt antoi, taas meni laivalleen koveralle, kun tuon oli tehnyt. Vaan mua pois talutellen koht' ovest' ulkosi nainen. Maljoja pöydill' äkkäsi hän etupylvähikössä jäljelt' atrian, joit' yhä ystävät söi isän luona, – juur' oli menneet istuntoon he ja mieskokoukseen, sieppasi niitä hän kolme, ne piilottain puvun alle, [470-496] sen povipoimuihin; minä mieletön vain menin myötä. Laskihe päivä, ja tiet hämäryyteen kaikki jo peittyi kulkua kiiruhtain satamaan kun päästihin kuuluun, kuss' oli Phoiniikkein merenlaskija laiva. He siihen ottivat meidät, pois latuansa jo lainehikasta laskivat sieltä, ja Zeus soi myötäisen menotuulen. Päivää yötäkin kuus yhä mentiin merta nyt aavaa; mutta kun suomana Zeun Kronossynnyn seitsemäs ehti, Artemis ampujatar vasamallaan surmasi naisen; suulleen purren pohjaan kuin meritelkkä hän suistui. Hyökyihin hänet, hylkehien, kalaparvien huostaan heittivät kohta, ja yksin jäin minä ankein mielin. Purtta nyt päin Ithaken vei rantaa tuuli ja aallot; valtias Laertes siell' aarteillaan minut osti. Joutui noin näkemään tämän maan nämä silmäni silloin."

Vastasi näin, sanan virkkoi taas jumalainen Odysseus: "Eumaios polo, tuo, mitä kerroit, totta jo raastaa mieltäni, tuskain kukkurat kuink' olet tuntea saanut. Vaan pahan myötäpä Zeus toki myös hyvän suoman on suonut, kun sinä saapua sait, monet nähtyäs vaikeat vaiheet, miehen suopean luo, joka ruoan sulle ja juoman runsaan suo, olon mieluisan; minä vain yhä kiertäin kansat, kaupungit monet näin, myös tänne jo päädyin."

Moisia kumpikin toiselleen nyt haasteli, vihdoin vaipuen vuoteilleen; toki vain vähän nukkua saivat; kullanhohtava nousi jo Eos. – Juuripa saapui saattue Telemakhon, heti purjeen laski ja maston [497-525] auttihe airoillaan liki maata ja ankkuripaadet heitti ja rantaan myös perän kytki; nyt itse jo maihin nousivat, tyrskyisään vesiviereen, atrian siinä laativat, viiniin säihkyvähän valahuttivat vettä. Mutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa, mielevä Telemakhos näin haastoi heille ja lausui:

"Kaupungin satamaanpa nyt viekää tumma te laiva, vaan minä vainiomäille ja paimenien tykö lähden; katselen maat, tulen kaupunkiin hämärissä ma ehtoon. Aamull' aion teitä mä kestitä: kyllin on pöytään kystä ja viiniä myös, sulojuomaa, maksuna matkan."

Hälle Theoklymenos nyt lausui, tietäjä kuulu: "Poikani armas, kunne ma käyn? Kuka suonevi suojan? Kalliomaill' Ithaken ketä etsin miest' isovaltaa? Vaiko jo äitisi kartanohon sekä sun menen oitis?"

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Kutsunut vieraaksemme jo vaan sinut itsekin oisin, eik' ois puuttuva kai vara vieraan. Vaan hyvä siell' ei nyt olo ois: olen poissa ma itse, et äitiä myöskään kohtais, harvoin näyttäytyy näet luona hän sulhoin, vain kutomuksien ääreen jää yliskammion suojaan. Mutta ma toisen mainitsen, johon turvata voisit: käy tykö Eurymakhon, Polybos-uron loistavan poian; kuolematonten laill' ihaeltu hän on Ithakessa, suurin myös sukujansa ja arvokkain aviokseen äitini kihlaamaan ja Odysseun valtikan saamaan. Vaan sen Olympon Zeus, yläilmoiss' istuja, tietää, häätkö hän ennen vai tuhopäivän tuottavi heille."

Noin hänen virkkaissaan käden oikean puoltapa haukka, [526-554] vinha Apollon viesti, jo kiiti ja kyyhkyä kantoi, sen repi kynsissään, alas höyhenet ryöppysi aivan, tippuillen ihan Telemakhon välimaalle ja laivan. Kohta Theoklymenos hänet kutsuen vei tovereista syrjemmäs, kädest' ottaen näin sanan laati ja lausui:

"Telemakhos, Zeun suomatt' ei hyvä enne se tullut; sillä ma tunsin sen heti siksi, kun huomasin linnun. Niin ei maall' Ithaken ole valtiassyntyä toista kuin suku teidän; teill' iankaiken on valta ja mahti."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Kunp' oi vieras, tuo sana täyttyvä ois! Tuta saisit suosiomieltäni koht', isot, auliit antimet ottaa, että, ken nähdä ne sais, ylen onnekkaaks sua kiittäis."

Virkki ja Peiraioon vetos, ystävähänsä jo taattuun: "Peiraios, Klytion jalo poika, sa ain' olit alttein kumppani kuuntelemaan mua, matka kun meill' oli Pyloon; niinp' ole nytkin, vie tämä vieras kattosi alle, vaalios arvokkaasti sen aikaa, mink' olen poissa."

Hällepä vastasi näin taas Peiraios pätöpeitsi: "Kauankin jos, Telemakhos, sinä tielläsi viivyt, kestitys altis on hällä ja ehtymätön vara vieraan."

Virkki ja laivaan nousi ja käski jo kumppaniensa myös kera siihen nousta ja irroittaa peräköydet. Joutuen nousivat, istuivat he jo airojen ääreen. Pauloi Telemakhos sirot anturat jalkojen alle, keulast' orhean myös, otavaskisen, valtavan keihään otti jo varjeekseen. Maist' ulkosi, päästäen köydet, ohjasi laivan nuo päin kaupunkiin, kuten käski Telemakhos, jumalaisen Odysseun aaluva armas. [555-557] Vaan hänet joutuen vei jalat rientävät luo sikotarhan, kuss' oli määrätön tuo sikapaljous hällä ja paimen, laumain vartia, mies vaka, vilpitön valtiahilleen.

KUUDESTOISTA LAULU.

TELEMAKHOS TUNTEE VIERAAN VANHUKSEN ISÄKSEEN.

Vaan majass einettään kera paimenen oivan Odysseus puuhasi koin kohotessa, he laativat valkean; – pantu paimenet laumoineen oli laidunmaalle jo käymään. Nyt tuli Telemakhos; ihan ääneti ärheät koirat liehien vastaan hyppelivät. Näki kuulu Odysseus tuon ilonliehinnän, jalan kapseen ulkoa kuuli, näin sanat siivekkäät heti Eumaiolle jo lausui:

[8-30] "Eumaios, joku paimen tai joku tuttava muu nyt luoksesi saapuu kai, kosk' eivät koirasi hauku, kilpaa liehivät vain, myös jalkain kapse jo kuuluu."

Ennenkuin sanoneeks sen sai, oma aaluva armas luo oven ehti jo; hämmästyin ylös karkasi paimen, kirposi kippa se, jolla hän alkanut viiniä heljää juur' oli hämmentää; tykö syöksyi, suuteli päätä, silmiä loistokkaita hän nuoren valtiahansa, suuteli kättä ja toista, ja kyynelet virtana vieri. Niinkuni tervehtii isä poikaans' armahin riemuin, kaukaisella jok' ollut on maalla jo kymmenen vuotta, myöhään saatua, ainoistaan, moni jost' oli murhe: noin jalon Telemakhon veti suudellen sylihinsä vilpitön paimen, kuin ihan surman suussa jo olleen. Näin sanat siivekkäät ilon-itkuisin hoki äänin:

"Siis tulit, Telemakhos, valo armas! En sua luullut saavani nähdä sen koommin kuin meren taa menit täältä. Kattoni alle jo käy, rakas poikani, jott' ilahuttais mieltäni, kun näen taas sinut kaukaa tultuas juuri. Harvoin tänne sa paimenien tykö käyt, pysyt aina kaupungissa sa vain; lie mieluisampi sun ehkä sulhojen ilkeä joukkio tuo yhä eessäsi nähdä."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Tahtosi, taatto, jo teen; minä sun tulen tähtesi tänne, kaipasin taas sua nähdä ja myös kotikuulumat kuulla, vieläkö linnassaan emo lie vai ehkä jo mennyt miehen toisen lie avioksi, ja vuode Odysseun unhoon jää, sen verhona vain lukinverkot on inhat."

Paimenien esimies Eumaios vastasi hälle:

[37-65] "Viel' yhä vartoelee toki vaankin tuo vakamieli kaihoten linnoillas, hält' ainaisess' ikävässä vierivät päivät, yöt kera kyynelvirtojen viljain."

Virkki ja keihään hältä jo otti, ja niin katon alle astui Telemakhos yli kynnyspaaden. Odysseus, taattopa, silloin paikaltaan heti siirsihe syrjään; mutt' ei Telemakhos sitä sallinut, estäen lausui:

"Istuos, vieras, vain! Majass' istuin kai toki muukin mulla on täällä, ja läsnä on mies, joka mulle sen laittaa."

Kuuli ja istui taaskin Odysseus. Vaan sikopaimen toi kasan lehtiä kohta ja peitti sen pehmein taljoin; sillepä istuutui nyt Odysseun aaluva armas. Lautaset pöytään toi sikopaimen, toi palat paistin eilispäiväisen, mitä jäänyt ol' atrian jälkeen, leipää taiten taitteli myös korit kukkurapäiset, viiniä puupikariin mesivienoa kaasi ja vettä; kasvokkain jopa istuutui kera oivan Odysseun. Ruokiin ryhtyivät he nyt valmiisiin, varatuihin. Mutta kun kylläkään oli ruokaa saatu ja juomaa, tieteli Telemakhos, kera haastoi paimenen oivan:

"Taattoni, kenpä ja mistä on vieras? Kuink' Ithaken on saareen tuotu hän? Keit' olevansa ne laivurit kertoi? Sill' ei totta hän lie jalan saapunut tänne, ma luulen."

Vastasit, Eumaios sikopaimen, näin sinä hälle: "Sulle sen, poikani, selvälleen sanon, tuota kun tutkit. Kreetan maall' avaralla hän kertoo syntynehensä, kansat, kaupungit monet myöskin harhaeluillaan kierrelleensä; sen kohtalon soi joku kuoloton hälle. Laivast' äsken karkasi pois Thesproottien häijyin, [66-94] saapuen kattoni alle, ja sulle ma nyt hänet annan. Tee mitä mielit siis! Hän on eessäsi etsien turvaa."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Voi, mink', Eumaios, sanan mieltäni vihlovan virkoit! Kuinka nyt ottaa voin minä vieraan tään kotihimme? Nuor' olen vielä, en luottaa voi käsivarteni voimaan, kimppuun-karkaajoita jos siell' ois torjua tarvis; kahdenvaiheill' äitini taas sydän on sekä mieli, sinnekö luokseni jäis kodin hoitoon, loukata karttais kansan mieltä ja muistoa myös aviollisen vuoteen, vai sitä seurais, ken kosijoist' on Akhaijien aimoin linnassamme ja runsaimmat tuo morsiuslunnaat. Vaan minä vieraan tään, kun on kattosi alle hän tullut, vaatetan vaippaan kaunoiseen sekä myös ihotakkiin, kaksterä-miekan vyölle ja jalkaan anturat annan, auttelen myös hänet matkaamaan, mihin aikovi mieli. Mutta jos tahdot, niin majavieraanas pidä täällä: toimitutan pukineita ja ruokaa kaikkea hälle, jotta hän ei sua, muitakin myös ime tääll' ihan tyhjiin. Vaan hänen tuonne en sois, en sallisi sulhojen keskeen lähtevän, sill' ylimieli on heill' ylen julkea, rietas; – herjata voisivat häntä; sep' ois minun katkera sietää. Minkäpä yksin mahtaa näät useampia vastaan, kuinka jos urhea ois; ylen suur' ylivoimapa heill' on!"

Tuohon vastasi nyt jalo jaksaja, oiva Odysseus: "Ystävä, suotu jos on minun puuttua myös puheluunne, niin totisesti jo tuo, mitä kuulen, mieltäni raastaa, tuo kosijoilla mik' on meno julkea kattosi alla, kuink' uhitellen nuo sua, valtiassyntyä, sortaa. [95-123] Itsekö suostuit siis, sano, vai sua nousiko vastaan nurjana kansa, min eksytetyks sai pettävä enne, vai vihamielin liet kera veljies, joist' apu ain' on urholl' ottelevalla, jos ottelo tuimakin olkoon? Niin, josp' oisin nuori ma, kuin iso mulla on into, kuulun Odysseun poika jos oisin taikka hän itse saapuis retkiltään, sill' ei ohi viel' ole toivo, – silpaiskoon vihamies pään multa, jos en minä silloin noitten kaikkien ois kosijoitten turma, kun oisin saapuva kartanohon Laerteen poian Odysseun! Vaikkapa sortuisin, ylivoimaa uhmaten yksin, kaatua, kuolla mun armaamp' ois oman kattoni alla kuin yhä moisia nähdä ja sietää ilkiötöitä: vain vihakohluja vieraat saa, läpi sorjien suojain palveluneitoja irstailuun mikä minnekin laahaa, viiniä virroin haaskaavat, kaikk' ahmivat ruoat vain suott' aikoja, vaill' ovat mittaa, mieltä ja määrää!"

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Sulle sen selvälleen sanon, ystävä, tuota kun tutkit. Ei mua vastaan nurja ja karsas tääll' ole kansa, viero en veljiäkään vihamielin, joist' apu ain' on urholl' ottelevalla, jos ottelo tuimakin olkoon. Zeus pojan yhden vain yhä syntyä soi sukuhumme: poika ol' ainoa Laertes Arkeision aimon, taattons' ainoa poika Odysseus, myös minä tänne jäin hänen ainoanaan, – en saanut hänt' ilahuttaa. Siksi nyt on talo tulvillaan vihamiehiä meillä. Kaikk' ylimykset näät, joka ruhtinas, nää jota saaret, Dulikhion, Samos ynnä Zakynthos metsävä, kuulee, [124-153] myös mitä kalliomaill' Ithaken on miest' isovaltaa, kaikki nyt äitini on kosijoina ja syö tavaraani. Eikä hän torjua rohkene heit', ei suostua saata pattoiseen avioon, ja he multa jo kartanon kaiken ahmivat, itsenikin pian raastavat kappalehiksi. Mutta se kaiketi lie jumalain sylisykkynä vielä. Taatto, nyt viestinä käy tykö mielevän Penelopeian, saapunut retkelt' ett' olen vauriotonna ma jälleen. Tänne ma jään; tule kohta sa taas, vain äitini kuulla viestisi virka; Akhaijeist' ei sitä saa tuta muista ainoakaan; monell' on pahat aikeet näät mua kohtaan."

Vastasit, Eumaios sikopaimen, näin sinä hälle: "Tuon toki oivallan, etp' outoa laittane toimeen. Mutta se vielä nyt selvälleen sano mulle ja lausu: Laerteen tykö myös saman tien minä viestinä käynkö, koidon tuon, joka, vaikk' ol' Odysseun vuoks suru suuri, valvoi vainiotyöt tähän asti ja atriapöytään palvelijain kera myös kävi aina, kun vain halu vaati; nytpä, sen koommin kuin meren taa sinä matkasit laivoin, kertovat, ensinkään ei syö, ei juo kuten ennen, vainiomait' ei katso, hän istuu vain valitellen, huoaten huolissaan, iho luilta jo kuivuvi kurttuun?"

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Voi toki! Vaan nyt on pakko se jättää, surku jos onkin. Kaikki jos ihmisen vallass' ois, mitä toivovi mieli, tottapa toivoisin palausta ma taattoni ensin. Vie vain viesti ja pois tule koht', älä poikkea maalle nyt hänen luokseen; vaan mitä kiiruimmin sanan viemään äitini laittaa saa, sano niin, talonhoitaja-naisen, [153-181] vaan salass' aivan; hän voi vanhukselle sen virkkaa."

Lausui noin; heti nous sikopaimen, anturat jalkaan pauloi, lähti jo kaupunkiin. Salass' eipä Athenen silmilt' Eumaios toki poistunut kartanomailtaan; astui luo jumal-impi, ja naisen häll' oli hahmo, korkean, kaunoisen, jalot taidot taitelevaisen. Noinpa hän portill' ilmestyi nyt Odysseun nähdä, vaan ei nähnyt Telemakhos, ei tietänyt lainkaan, – ei näkyväisiä kaikkien eess' ole näät ikivallat, – tiesi Odysseus vain sekä koirat; haukkumatonna, hiljaa vinkuen vain pihan poikki ne karkkosi kammoin. Nyökkäsi merkin Athene; sen näki oiva Odysseus, pois majast' astui taa pihamuurin korkean, kohti kutsujatarta, ja näin nyt lausui hälle Athene:

"Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo, kaikki nyt poikasi suo tuta julki jo, kuinka on teidän turma ja kuolema tuottaminen kosijoille ja tuonne käyminen kuuluun kaupunkiin. Siell' en minä itse teist' ole kaukana, kamppailuun iso into jo mull' on."

Virkki ja kultaisella jo sauvallaan kajos urhoon; verhosi puhtoiseen ihotakkiin taas sekä vaippaan ryntäät, varteen loi soreutta ja ryhtiä nuorta; posket pyöristyi, iho ruskettui rypytönnä, tummana leukaa taas, kiharaisena kaarteli parta. Kons' oli tehnyt tuon, meni taas; majahanpa Odysseus astui jälleen. Hämmästyi oma aaluva armas, näät jumalaksipa luuli ja katsoi peljäten poispäin, näin sanat siivekkäät tulijalle jo laati ja lausui:

"Vieras, on toinen nyt näkö sulla, ja toinen ol' äsken, [182-210] toinen myös puku yllä ja muotosi muuttunut aivan. Taivaan tanterien asujoit', ikivaltoja lietkin. Oi, ole armias, meilt' ota palveet suosiomielin, lahjat kultaiset, korut kalliit; säästäös meitä!"

Hällepä vastasi näin jalo jaksaja, oiva Odysseus: "En jumaloit' ole, miks ikivaltoihin mua vertaat? Vaan olen taattosi, jonk' olet vuoks surun alla ja huolen, täällä kun kiusanas on tyly kohtelu korskien miesten."

Virkki ja poikaa taatto jo suuteli, poskia kastaa sai vedet viljat, jotka hän estänyt siihen ol' asti, Ei omaks uskoa taatokseen toki tohtinut häntä Telemakhos, vaan näin sanan jälleen laati ja lausui:

"Taattoni olla et voi, et Odysseus, silmäni kääntää vain joku kuoloton, jotta sen raskaamp' ois suru mulla. Sill' ei kuolollist' ole miestä, ken vois omin voimin moisia, itse jos ei joku kuoloton siin' ole, jolle helppo on nuorentaa tai vanhentaa, miten mielii. Vast' olit vanha sä äijä ja vaatteet ylläsi halvat, nyt kuni kuolematon, koti joitten on korkea taivas."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Eip' ole oikein, Telemakhos, oman tultua taattos niin kovin hämmästellä ja kummastella sun tuota. Kenkään toinen Odysseus eip' ole saapuva tänne, vaan tulen itse ma nyt, monen vaiheen vaikean jälkeen nään kotimaani, kun vuosi jo kahdeskymmenes vierii. Tääpä Athenen työt' oli, saaliinsaattajan – näin hän muotoni muuttaa voi, miten mielii – mahti se häll' on: konsa hän kerjääjän asun antaa, konsapa jälleen suo näön nuorekkaan, puvun kaunoisen. Näet helppo [211-239] taivaan korkeudess asujoitten on kuolematonten inhaks saattaa tai ihanaksikin ihmisen muoto."

Noin hän virkki ja istuutui; sylihinsäpä sulki itkuun tyrskähtäin nyt Telemakhos isän kuulun. Kumpikin siinä jo sai halun haikean itkeä; ääneen itkivät, vaisummin valitellen kuin petolinnut koureakynnet, kuin merikotkat, joilta on maamies poikaset ottanut, ennenkuin kyky niill' oli lentää: noin suli kyynelihin nyt kumpikin surkua nostain. Päiväkin sammua heit' ois itkeiss' ehtinyt, ellei äkkiä Telemakhos näin vihdoin virkkanut oisi:

"Tänne mi rantaan siis Ithaken sinut toi, isä armas? Mist' oli laiva se? Keit' olevansa ne laivurit kertoi? Sillä et totta sa lie jalan saapunut tänne, ma luulen."

Hällepä vastasi näin jalo jaksaja, oiva Odysseus: "Sulle sen selvälleen sanon, poikani, tuota kun tutkit. Laivallaan minut toi merikuulut Phaiakilaiset, jotk' yhä muitakin auttavat noin, kuka sinne jos saapuu. Unta kun itse ma uinuin, nuo minut kiitävin laivoin rantaan toi Ithaken, lukemattomat antimet antoi, vaskea, kultaa, myös kutomuksia kukkuramäärin. Luolaan talletetut nyt on nuo jumalneuvoa noutain; vaan minut ohjasi tänne Athene, jotta me saatais miettiä, ilkiöt nuo miten suistaisimme jo surmaan. Virkkaos siis kosijam nimet mulle ja myös luku, jotta tiedän, montako heitä ja keit' ovat miehiä, sitten mielin miehekkäin minä punnitsen sekä mietin, voimmeko kahden vain tovereitta me ryhtyä taistoon, vai varaeltava oisiko myös apuvoimia muita."

240-268 Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Oi isä, mainees ain' olen kuullut, kunnias suuren, kuink' olet keihäskelpo ja neuvoon mielevä; vaan nyt suur' ylen tuuma on tuo, sitä peljästyn; toki turhaa kahden miehen on ottelo niin monen kanssa ja aimon. Yks ei heit' ole kymmen vain tahi kaiketi kaksi, vaan useampia paljon; saat luvun kohta sa kuulla. Dulikhionist' on kakskuudett' aimoa tullut, sulhoa maan valiointa ja kuus kera palvelumiestä; neljäpäkolmatt' on Samolaista, ja miestä Zakynthon taas parikymment' on kosijoina, Akhaijia nuorta, kakstoist' itse on maalt' Ithaken, ylimyksiä kaikki; airut on heillä Medon sekä laulaja myös jumalainen, palvelijaa pari viel', esileikkelijää parahinta. Kaikkia noita jos käymme nyt meill'-olijoita me vastaan, kunp' ei sulle se kostosi ois ylen kolkko ja karvas! Siis, jos keksiä voit kenen auttajan, niin toki mieti, ilman vilppiä puolustaa kuka mielisi meitä."

Vastasi, virkkoi näin jalo jaksaja, oiva Odysseus: "Niinpä ma sulle nyt siis sanon sen, ja se kuule ja huomaa: arvelisitkohan, että Athene ja Zeus isä itse meille on kyllin, vai mikä viel' ois auttaja tarpeen?"

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Mahtavat mainitsit sinä totta nyt auttajat, taatto, pilvien korkeudessa he istuen kaikkea sieltä kaitsevat heimoa ihmisien sekä myös ikivaltain."

Vastasi, virkkoi taas jalo jaksaja, oiva Odysseus: "Eivät kauan viivy he kaukana, tuima kun alkaa taistelo kattoni alla ja ratkaisee raju Ares, [269-297] kumpiko saa, mekö vai kosijoitten joukkio, voiton. Vaan kotihinpa sa nyt heti noustua koin mene jälleen, käy kuten ennenkin kosijoitten korskien seuraan; sitten kaupunkiin sikopaimen myös minut saattaa, – kerjurin vanhan, vaivaisen näkö mulla on silloin. Siell' oman kattoni alla jos herjaavat mua, olkoon vain sydän tyynnä sun rinnassas, mitä kärsiä saankin; vaikk' ulos sielt' oven taa minut laahatkoot jalat eellä, jos mitä päälleni paiskelkoot, vain katso ja malta. Vaan sinä taltuttaa toki tuo meno mieletön koita lausein laatuisin. Mutt' eipä he vaan sua lainkaan tottele, sillä jo heidän on päällään kohtalon päivä. Vaan sanon seikan vielä ma sulle, ja paina se mielees. Kohta kun mulle sen mielen tuo monineuvo Athene, nyökkään päätäni sulle, ja nähtyäs sen sinä joutuin korjaa pois, mitä miessaliss' on sotaneuvoja siellä, vie varuskammiohon, peränurkkaan sen pane piiloon tarkoin kaikki; mut syyks sulavalla sa vain sano suulla näin kosijoille, jos niitä he kaipailis, kyseleisi: 'Pois savun alta ne vihdoin vein; voi niiksi ne tuskin tuntea, Troiaan mennessään mitä jätti Odysseus, niiss' ei kiiltoa näy, mihin saakka on vain savu käynyt. Zeus minut aattelemaan pani toistakin tärkkiä seikkaa: vois toran tuottaa viini ja toist' äkin iskeä toinen, niin häpeällä jo hämmentää kemut, kihlomisetkin; sill' ihan itsestään kätt' etsii kärkkyvä rauta.' Vain jätä miekkaa kaksi ja peistä sä myös kera kahden kilven sonninvuotaisen, ne me äkkiä voimme syöksyä valtaamaan; vaan tyrmistyttävä heidät [298-325] silloin Pallas Athene ja Zeus on selkeäneuvo. Vaan sanon seikan vielä ma sulle, ja paina se mielees. Nyt niin tott' ei, kuin olet poikani, juurt' esitaattoin, tietää ainoakaan saa saapumisesta Odysseun, ei Laertes, ei sikopaimen saa sitä kuulla, ei talon palvelijat, ei saa edes Penelopeia; vain sinä kanssani tarkata saat talon naisia siellä. Kerjennemmepä miehiäkin koetella me jonkun, meille ken altis on viel', alamaisen kunnian antain, ken jo sen unhottain sua, ruhtinassyntyä, pilkkaa."

Tuohon vastasi näin taas sankarin loistava poika: "Mieleni tunteva liet ajan tullen, taatto, ma toivon; enp' ole häilyvä enk' ajatuksien velttojen viemä. Mutt' ei kumpaakaan, minä arvelen, meitä nyt auta aikees tuo, sitä viel' anon aattelemaan sua tarkoin. Turha nyt kaikkien mieltä on tutkia ympäri maitas, hukkuis aika, kun all' oman kattosi huoleti sulhot ahmivat aartehias vaill' armoa, äärtä ja määrää. Vaan sua pyydän tarkkaamaan talon naisia, kelt' et arvonantoa saa sekä keitä on kelpoja heissä. Mutta en kiertelemään tilojamme nyt lähtisi, miesten mieliä tietelemään, sepä sitten tehdä on parhain, sulla jos aigiinkantaja-Zeun avun enne on kerran."

Noinpa he toisilleen nyt haasteli. Laski paraikaa kaupungin satamaan lujalaita jo laiva, mi tuonut kaukaa Pylos-maast' oli Telemakhon tovereineen. Vaan syväpohjaisen kun pääsivät valkaman suojaan, laivan tumman kiskoivat somerolle, ja maihin [326-354] airot, purjeet vei heti uljaat palvelumiehet, taas Klytion tykö kannettiin jalot antimet talteen; mielevän Penelopeian luo jo Odysseun linnaan airut laitettiin sana viemään, ett' oli maihin lähtenyt Telemakhos, vaan käskenyt ohjata laivan kaupungin satamaan, jott' ei hädän alle ja huolen jäis jalo valtiatar, ei vierisi kyynelet vienot.

Tiellä nyt yhtyivät sikopaimen oiva ja airut, Penelopeian luo saman viestin viejinä mennen. Vaan jumalaisen valtiahan jo kun ehtivät linnaan, neitojen piiriin astuen näin sanan saatteli airut: "Saapunut juuri on, valtiatar, sinun poikasi jälleen."

Kertoi kahdelleen, liki valtiatarta nyt astuin, paimen kaiken sen, mitä käskenyt poika ol' armas. Mutta kun virkkanut noin oli viestin, täyttänyt toimen, taas sikotarhoilleen kävi, taa pihat jäi sekä linnat.

Vaan kosijainpa nyt tyrmistyi sydän, synkkeni mieli, pois salist' astuivat pihamuurin korkean taakse, neuvoa istuivat pitämään liki porttia siellä. Ensiks Eurymakhos, Polybos-uron aaluva, lausui:

"Voi, mikä rohkeus, mink' on Telemakhos teon tehnyt, saapunut retkeltään, johon ei hänen pystyvän luultu! Maist' ulos työntäminen nyt on tummia laivoja parhain, soutajat hankkiminen merikelvot viestiä kiirein viemään, jotta jo pois nuo väijyvät joutuen tulkoot."

Viel' ei ehtinyt laata, kun Amphinomos näki laivan kääntyissään, näki, kuinka se ui satamaan syväpohjaan, kuinka he nostivat airot pois sekä käärivät purjeen. Hilpeä nauru jo huulillaan tovereille hän virkkoi:

[355-383] "Eip' ole viestiä tarpeen, näät ovat tuolla jo kaikki. Lie jumal' ilmaissut joku tai hänen itse he nähneet laskevan laivallaan ohi, vaikk' ei kiinni he saaneet."

Virkki, ja nousivat kaikki ja astuivat meren rantaan. Laivan tumman tempasivat somerolle, ja maihin airot, purjeet vei heti uljaat palvelumiehet. Joukoll' itse he nyt kokoukseen lähtivät, kenkään ei kera päässyt muu, ei nuor', ei vanha, sen piiriin. Heille nyt Antinoos, Eupeitheen aaluva, lausui:

"Voi, miten miekkosen tuon toki varjelikaan ikivallat! Tuuliset nienten päät tähypaikkoja meill' oli päivin, taajaan vartiat pantu, ja päivän mentyä mailleen ei sitä yötä, mi maiss' ois maattu, me vain ulapalla vaanien kierreltiin yhä, koin pyhän nousua vartoin, jott' ois siepata Telemakhos sekä surmata voitu. Soi hänen sittenkin joku kuoloton saapua jälleen! Täällä nyt suistaminen tuhosurmaan meidän on tuimaan Telemakhos, ei saa hän säästyä; sillä en usko miehen sen eläessä mä täyttyvän tuumien näitten. Näät hän on neuvokas itse, on mielt', oveluutta on hällä, meiltä on kansan suosio myös menojansa jo mennyt. Siis heti toimeen, ennenkuin hän on koonnut Akhaijit taas kokoukseen, sill' ei liene hän toimeton silloin, vaan vihan kiivaudella hän kertoo kaikkien kuullen, kuinka me aiottiin hänet surmata, ei toki voitu. Meit' ei kiitetä, kun kataluuksia moisia kuullaan. Kunpahan vain käsiks eivät käy, kotimaasta jo häädä, heimoon vieraaseen pako eess' ole. Siis hänet ennen maalla nyt yllättäin tai tiellä me hengeti lyömme [384-412] kaukana kaupungista, ja itse me nuo varat, aarteet saamme ja jaamme ne kaikk', osan kullekin, vaan talo itse jää hänen äidilleen sekä sille, ken lie hänet naiva. Nurja jos teist' on taas puhe tää, pojan tuon eloss' ennen olla ja taattoiset tavaransa jos hallita suotte, ei hänen armait' aartehiaan sovi tääll' yhä meidän joukoll' ahmia, vaan kotoaan kukin morsiuslunnaat tuokoon, tarjotkoon; hänp' ottakohon aviokseen sen, joka parhaat kihlat tuo ja ken suotu on hälle."

Virkkoi noin, ja he vait oli kaikk', ihan ääneti istui. Mutta nyt Amphinomos sanan lausui heille ja haastoi, Nisos-sankarin, Areton pojan, loistava poika, sulhoja suurin tuo nisuviljavan, heinävämaisen Dulikhionin, myös puheloiltaan Penelopeian suosima suurimmin, äly oivapa näät oli hällä; näin hyväneuvoisesti hän haastoi heille ja lausui:

"Ystävät, tappoa Telemakhon minä en toki tahtois; kauhea työpä on vuodattaa veri valtiassynnyn. Mieltä on taivaisten siis ensin tutkia tarpeen. Myöntävä korkean Zeun jos on ennusmerkki, ma itse suostun surmaamaan hänet, muitakin yllytän siihen; mutta jos kieltävät taivahiset, tekemättä se jääköön."

Noin nimes Amphinomos, sana tuop' oli kaikkien mieleen; nousivat, astuen taas asumukseen kuulun Odysseun, kuss' oli istuimet silovälkkyvät istua kunkin.

Mutta nyt huoneestaan oli mielevä Penelopeia päättänyt astua taas tykö sulhojen korskeamielten; saanut siell' oli kuulla hän näät tuhon väijyvän poikaa; airut hälle Medon sanan toi, joka kaikk' oli kuullut. [413-441] Miessalin puolle hän astui siis kera palveluneitoin. Vaan kun sulhojen luo nyt tuo tuli vaimojen kuuluin, niin ovensuulle hän jäi salin suuren, jyhkeäseinän, huntuun hohtavan kaunoiseen hän verhosi kasvot, Antinoollepa näin sanan lausui nuhtelevaisen:

"Julkea Antinoos, paha-aikehinen! Sinä vai siis maall' Ithaken ikäpolvessas muka vaill' olet vertaa neuvoon kuin puheluunkin! Etp' ole, näämmä, sa moinen. Mieletön, miksikä Telemakhon sinä henkeä väijyt, etk' anoville sa suojaa suo, – toki Zeus sen on nähnyt! Tuottaa toisilleen tuho, turmio – onko se oikein? Turvaa kerran meilt' isäs etsi, sit' etkö sa muista, kansan kostoa piillen, sill' ylen suur' oli vimma; näät oli yhtynyt hän merirosvoihin tapholaisiin ahdistain Thesprootteja, jotk' oli ystäviämme. Taattosi surmata siis, hänen rinnastaan sydän raastaa mielittiin, varat hält' isot ryöstää, oltavat oivat. Heidät Odysseus esti ja tuon rajun viihteli vimman. Nyt hänen haaskaat kartanoaan, kosit puolisoansa, poian murhaat, tuot sydänmurteet mulle jo suuret. Herkeä, heitä jo siis, sua vannotan, muitakin kiellä!"

Vastasi Eurymakhos, Polybos-uron poika, ja lausui: "Korkean Ikarion tytär, mielevä Penelopeia, maltu jo, mielessäs älä moisia huolia kanna! Ei sitä miest' ole, eik' ole syntyvä, varttuva kuunaan, ken sinun poikaas Telemakhoon käsin koskea tohtii, ei niin kauan kuin elon ilmoja silmäni nähnee. Sillä ma sen sanon sulle, ja myös se on täyttyvä totta: kohtapa miehen sen punahurme jo peistäni pitkin [442-469] vierivä ois! Mua myöspä Odysseus, linnojen turma, polvellaan piti, hyppysihin lihat paistetut antoi, viiniä maistaa soi punatummaa niin monet kerrat. Siksipä mulle nyt Telemakhos ylin ystävä onkin, eik' ole sulhoilt' ollenkaan hänen peljätä tarvis surmaa: vaan mitä suo ikivallat, on torjumatonta."

Rauhoittain noin haasteli, vaan tuhotuumia hautoi. Valtiatar meni kaunoiseen yliskammiohonsa, siellä Odysseut itki hän, puolisoaan, unen armaan kunnes loi yli luonten Athene päilyväsilmä.

Paimen Odysseun luo sekä Telemakhon hämyss' ehtoon ehti; he puuhasivat juur' iltaistaan, sian siellä teurastain vuoskunnan. Athenepa luo ol' Odysseun, Laerteen pojan, astunut taas sekä muuttanut urhon, koskien sauvallaan, ukon muotoon, vaihtanut ylle surkeat ryysyt, jott' ei nähdessään sikopaimen tuntea voisi ja veis heti mielevän Penelopeian tiedoks, säilyttää sydämessään ei sitä malttais. Kohtapa Telemakhos sanan hälle jo laati ja lausui:

"Siis, jalo Eumaios, tulit taas! Mitä kuuluvi uutta kaupunkiin? Joko siell' ovat jälleen urheat sulhot väijymätieltään vai mua viel' yhä vartonevatko?"

Vastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle: "Tuota en lainkaan tutkaissut, kysyneeksi en tullut keltään kaupungissa, kun mieleni vain oli viesti kiirein viedä ja taas heti joutua tänne. Ma tiellä yhdyin kumppanies sanantuojaan, hän tuli rientäin, eeltä jo äidilles sanan saattaa ehti se airut. [470-481] Seikan vielä mä tiedän, sen näet näin omin silmin. Kaupungista jo pois ohi Hermeen kukkulan kuljin, silloin laivan laskevan näin minä vauhtia vinhaa valkamahan; oli täynnä se miehiä, kirjavanansa kilpien kimmellystä ja peitsien kärkeväpäisten. Sulhoja noit' oli kai ne, ma arvelin, vaikka en tiedä."

Virkkoi noin; hymysuin sen kuuli ja loi salakatseen taattoon urhea Telemakhos, sivu paimenen silmän.

Kons' oli askare tehty jo kaikki ja atria valmis, söivät, eik' osa uupunut, jos mitä kaipasi mieli. Mutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa, myös unen muistivat, vaipuivat levon lempeän helmaan.

SEITSEMÄSTOISTA LAULU.

TELEMAKHOS PALAA ITHAKEN KAUPUNKIIN.

Vaan valon huomensynty kun toi rusosorminen Eos, jalkoihin jalohohtoisiin sirot anturat pauloi Telemakhos, jumalaisen Odysseun aaluva armas, koppoi vartevan myös käden myötäisen väkipeitsen, aikoen kaupunkiin näin kääntyi paimenen puoleen:

"Taatto, ma kaupunkiin nyt lähden, jott' emo nähdä saa minut taas; sill' ei lopu ennen hältä, ma luulen, itku ja vaikerrus, polot kyynelet, kuin minut nähnyt itse hän on. Tämä taas sinun olkoon toimesi: ohjaa [10-38] vieras-rukka sa kaupunkiin; hän siell' elatustaan kerjätä saa, – kai suo, kuka suodakseen, nisukyrsän, tilkan viiniä myös; mut taakaks en minä jaksa ottaa nyt ketä vain; isot ilmankin jo on huolet. Jos pahaks ottaa vieras tään, paha hälle se vain on itselleen; halu mun tosi suora ja selvä on haastaa."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Ystävä, eip' oma mielenikään ole viipyä täällä; kaupungissapa helpommin kuin maall' elatustaan kerjätä voi; siell' antimen kai joku antavi aina. Liian vanha jo näät talon toimiin tääll' olen jäämään, haltian käskyjä miss' yhä kuultava ois ripeästi. Lähteös vain! Minut mies tämä saattaa käskysi jälkeen, – vain tulen luona ma lämmittäyn, pian päiväkin paahtaa. Kurjan kurjat on ryysyni nää, kovin ehkäpä hyytäis aamun härmä; ja kaupunkiin, minä kuulen, on matkaa."

Virkkoi noin. Pihan poikki jo reippain askelin riensi tietään Telemakhos, kosijoille hän kostoa mietti. Mutta kun kaunoiseen kotikartanohonsa hän ehti, peitsen laski hän koht' ison pylvään kylkeä vasten, tuost' yli paatisen kynnyksen kävi miessalin keskeen.

Eurykleiapa, hoitajatar, hänet huomasi ensiks, istuimille kun toi ihanille hän pehmeät taljat; itkuun puhjeten riensi hän vastaan, myös kera muutkin kerkesi palveluneidot Odysseun kestävämielen, tervehytellen; suudelmiin pään, hartiot peittäin. Kammiosuojastaan tuli mielevä Penelopeia, kuin Aphrodite kultainen tahi Artemis aivan, itkien sulki jo tuon sylihinsä hän aaluvan armaan, [39-67] päätä ja loistokkaita hän suuteli silmiä siinä, näin sanat siivekkäät ilon-itkuisin hoki äänin:

"Siis tulit, Telemakhos, valo armas! En sua luullut saavani nähdä sen koommin, kuin meren taa menit täältä varkain taattoas tietelemään, lupaustani vailla. Mutta jo mun tuta suo, mitä näit, mitä tieltäsi tiedät."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Äiti, äl' elvytä tuskaa taas sydämessäni, rintaa kuohuta uudestaan, kun vasta ma kuoleman vältin; vaan mene kylpyyn nyt, pue puhtaat yllesi vaatteet, käy yliskammiohon kera saattajanaistesi, kaikkein kuolematonten kuullen tee lupauksesi runsain palvein palkita heille, jos suo Zeus täyttyä koston. Itsepä käyn ma ja tuon torilt' ystävän kartanohomme, kanssani matkanneen, kun kaukaa tuolta ma saavuin. Eeltä jo kaupunkiin hänet toivat kumppanit aimot; Peiraion pitämään hänet vieraanaan minä pyysin, vaalien arvokkaasti sen aikaa, mink' olin poissa."

Noinpa hän virkkoi, vaan ei vastannut emo siihen; kylpyyn lähti ja varrelleen puki puhtahat vaatteet, taivahisillepa myös lupauksen laati jo runsain palvein palkita, Zeus jos koston täyttyä soisi.

Linnast' astellut oli Telemakhos asialleen keihäs kourassaan; kera kaks oli virkkua koiraa. Astujan yllepä tenhoa loi jumalaista Athene; hänt' ihaellen, ihmeissään kaikk' ihmiset katsoi. Sulhot suurekkaat pian kertyivät kera seuraan, suin sulin haastelivat, pahat mielessäänp' oli heillä. Mutta hän väistihe pois, sitä karttoi parvea taajaa, [68-96] tuonne jo istumahan meni, miss' oli ystävät vanhat häll' isän aikuiset, Alitherses, Antiphos, Mentor, siirsihe sinne, ja hältä he kaikkea tieteli tarkkaan. Vaan torin poikki jo luo tuli Peiraios pätöpeitsi, sinne hän vieraan toi läpi kaupungin; heti nousi Telemakhos ripeästi ja vierastaan kävi vastaan. Saapuen Peiraios sanan ensimmäisenä lausui:

"Laittaos, Telemakhos, pian palveluneitoja meiltä lahjat noutamahan, Menelaos sulle mit' antoi."

Tuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Kenpä sen tietää, Peiraios, mikä pääksi nyt päätyy? Jos salasurmaan nuo minut suistais korskeat sulhot kattoni alla ja taattoiset jakeleis varat vauraat, ennen sulle ne lahjat suon kuin jollekin heistä; mutta jos voin minä taas tuhon tuottaa heille ja surman, silloin mulle ne tuo ilomieliä, kun myös ilo mull' on."

Virkki ja vieraan vei kotihinsa hän huolia nähneen. Mutta kun kaunoiseen nyt kartanohon oli tultu, tuolien, istuinten varahanpa jo heittivät vaipat, kylpyyn astuivat heti ammeisiin siloseiniin. Pestyä voiteli heit' ihoöljyll' impyet, vaippaan verhosi villaiseen, ihotakkiin; kylpeyneinä nousivat pois, saliss' istuimet sirot vartosi heitä. Ruukuin sorjin, kultaisin käsivettä jo neito toi, yli kätten kaas – hopeainen all' oli kätten huuhtelumalja – ja luo silopinnan siirteli pöydän. Leipää tuoden taas talonhoitajatar tuli oiva, toi monet herkut muut, talon antimet tarjosi parhaat. Vaan selystuoliin tuoll' emo heihin päin ovensuuhun [97-125] istui kehräämään utuhienoa värttinälankaa. Ruokiin ryhtyivät he nyt valmiisiin, varatuihin. Mutta kun kyllältään oli ruokaa saatu ja juomaa, loihe jo lausumahan näin mielevä Penelopeia:

"Nyt menen, Telemakhos, yliskammiohon minä, painun huokausvuoteeseeni, jot' aina mun itkuni virrat kostuttaa siit' alkain, kuin meni Atreun poikain myötä Odysseus Ilioniin. Sill' etpä sä virkkaa viitsine, ennenkuin taas tääll' ovat korskeat sulhot, taattosi saapumisesta jos ehkä sä liet mitä kuullut!"

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Sulle sen, äiti, ma selvälleen sanon, en salaelle. Pylos tien oli määrä ja Nestor, kaitsija kansan; hän minut vieraakseen vei korkeahan kotihinsa, vaali ja hoivasi kuin isä poikaa, juuri jok' äsken saapunut mailta on muilta jo viimein: noin mua Nestor vaali ja hoivasi siellä ja myös pojat Nestorin kuulut. Vaan sanan vertaa teist' ei uljaan ollut Odysseun, ei elon, kuolonkaan hän kuullut viestiä keltään. Niinp' asekuulun luo Menelaon, Atreun poian, hän minut laittoi, sain hevot, vaunut hältä ma vankat. Siellä mä näin Helenen, jonk' antoi vuoks ikivallat Iliolaisten, Akhaijeinkin kovat kärsiä kohlut. Vaan sotaärjyinen Menelaos tieteli kohta, miks olin matkannut Lakedaimonin maille ma kuulun; hällepä silloin kaikki ma kerroin peittelemättä. Siihen mulle hän vastasi näin, sanan laati ja lausui:

Voipa jo voi! Vai siis tuon miehen sankarimielen vuoteeseen himoaisi he työntyä, pelkuri-raukat! [126-154] Vaan kuten leijonan voimakkaan pesäviitahan kauris äskenkannetut vie imuvuonat, jättävi sinne, itsepä kierrellen norot nurmiset, heinävät alhot etsivi ruokaa, vaan kotiviidakkoonsa jo saapuu jälleen leijona kohta, ja saa lopun surkean vuonat: noinp' on Odysseus myös lopun surkean tuottava heille. Moisena josp' – oi korkea Zeus ja Apollo, Athene! – saapuis sankan, kuin Philomeleideen kera kerran Lesbos-saaren maall' asutulla hän painihin astui, tuon väkivoimin kaasi, ja riemusi kaikki Akhaijit, moisena jos kosijain nyt joukkoon itse hän astuis, ruttopa koituis surma ja katkerat häät heti heille! Vaan mitä pyydät multa ja tiedustat, minä kaiken kerron, en kiertele, siit' en poikkea pois, mik' on totta. Mulle mit' ilmaissut todentietäjä on meren äijä, sulta en peitä, en rahtuakaan jätä pois minä siitä. Hänp' isäs saarell' itkevän näät ikävääns' oli nähnyt, luonaan kun väkiselt' yhä vain kave ylhä Kalypso viivyttää; ei voi hän matkata syntymämaalleen, airokkaitapa häll' ei laivoja, ei tovereita näät ole saatokseen meren aavoja selkiä mennä.'

Kertoa Atreun poika sen tiedon ties sotikuulu. Niinpä ma suoriuduin kotitielle, ja soi ikivallat tuulen suotuisan, pian toi minut syntymämaahan."

Virkkoi noin; sydänt' äidin tuo vavahutti ja mieltä. Vaan jo Theoklymenos, jumalainen tietäjä, lausui:

"Puoliso korkea Laerteen pojan, kuulun Odysseun! Tarkkoja tietänyt ei Menelaos, vaan mua kuullos, näät toden ennustan minä sulle, en peittele lainkaan. [155-183] Taatkoon Zeus sen, taivahisist' etumaisna, sun altis pöytäsi, kuulun Odysseun lies, luo jonka ma jouduin: maall' isiensä jo on totisesti Odysseus, jossain istuksii tahi astuksii, menon ilkeän nähden, mielessään kosijainpa jo kaikkien hankkivi turmaa. Näät moniteljoisella ma laivall' istuen enteen moisen näin sekä sen heti selvitin Telemakholle."

Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Kunp', oi vieras, tuo sana täyttyvä ois! Tuta saisit suosiomieltäni koht', isot, auliit antimet ottaa, että ken nähdä ne sais, ylen onnekkaaks sua kiittäis."

Noinpa he toinen toiselleen nyt haasteli siinä. Vaan pihamaalla Odysseun taas tasatanterisella viskeli temmeltäin kosijoitten korskea joukko, niinkuni ainakin, peistä ja diskos-kiekkoa kilvan. Mutta kun atrian aika jo ehti ja kaikki jo karjat saapui laidunmailt' alituisine paimeninensa, lausui airut heille Medon, ylin joll' oli sulhoin suosio, aina jok' istui myös kera atriapöytään:

"Sulhot, nuo kun on käyty nyt riemastuttavat kilvat, tulkaa myös katon alle jo; aika on atria laittaa; ei näet hullummaks ole vuorollaan vero oiva."

Virkki, ja nousivat kaikki he noudattain kehotusta. Mutta kun kaunoisen katon alle he noin oli käyneet, tuolien, istuinten varahanpa jo heittivät vaipat, teuraiks iskivät koht' isot oinaat, uhkeat uuhet, syöttiläskarjuja myös sekä laitumen ruokkiman hiehon, atrian valmistain. – Mut kaupunkiin nyt Odysseus suorihe maalta jo matkaamaan kera paimenen oivan.

[184-212] Paimenien esimies puhumaan noin puhkesi ensin: "Vieras, kaupunkiin tänä päivänä siiskö nyt aiot, niinkuin valtias nuori jo vaatikin? Vaan sinun ennen jäävän soisin tänne ma kartanon vartian toimeen; mutta ma pelkään häntä, en rohkene, hän mua siitä sitten moittia vois – kovat kuulla on käskijän nuhteet. Niinpä nyt astelemaan; sydänpäivän on aika jo mennyt, kohta se illastuu sekä ilmakin käy koleaksi."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Tuon toki oivallan, sepä täss' oli mull' oma aatos. Matkaan siis heti nyt, kera käy, opas mulle sa ollos, sauva sa myös nojatakseni suo, joku niitä jos sulla talteen vuoltuna lie; näet jyrkkä on tie, minä kuulen."

Virkki ja surkean, reikäisen repun viskasi selkään, joll' oli kantimenaan katalaisena vain pala nuoraa; sauvan turvaisan toi Eumaios heti hälle. Lähtivät noin; talon katsontaan kera koirien jäivät paimenet; kaupunkiin oman valtiahansapa saattoi Eumaios, näköjään kuni kurjan kerjuri-äijän, hoippuvan sauvoineen, polot ryysyt verhona varren.

Mutta kun astelivat alas kalliopolkua, päätyin kaupungin lähimaille jo, lähteen luo kivipartaan, kirkasläikkyisen, joka antoi vett' asujoille – Neritos tehnyt ol' altaan tuon, Ithakos ja Polyktor; piiriss' ympäri sen veden vehmastuttama kasvoi poppelilehto, mut altaaseen vesi virtasi kylmä kallion jyrkänteeltä; ol' ylhääll' alttari, jolle lähteen impiä palvoen toi joka kulkija uhrin – heidät tullessaan Dolion näki poika Melantheus, [213-241] vuohia tuodessaan valioimpia kaikkien laumain, eineeks sulhojen; hän kera saapui paimenen kahden. Kulkijat nähdessään heti herjaten huus sanan heille törkeän, solvaavan, ja Odysseun nous sisu kuohuun:

"Tuossapa rähjys rähjyksen kera totta jo kiertää, kuin jumal' yhdenkaltaisten ain' yhtyä suokin. Tuon mihin turjakkeen sinä onneton tuot, sikopaimen inhotun kerjääjän, pitopöytäin nuolijan kärkkään? Nytp' ovenpieliin kaikkiin kai hän kylkeä kyhnii, saa palan kerjätyn, ei käsimaljoja, miekkoja miesten. Mulle jos antaisit hänet, että hän tarhoja katsois, karsinat puhdistais, kilit ruokkisi kerppoja kantain, niin heramaitoa juoden sais pian pulleat reidet. Vaan epatoksi kun oppii ken, ei miellytä häntä toimi ja työ, halu noin ylt'ympäri maata on ennen mierota, mankua vain, mitä vaatii pohjaton vatsa. Mutta ma sen sanon sulle, ja täyttyvä myös se on totta: tuo jos tunkeutuu jumalaisen Odysseun linnaan, miesten kourist' ympäri pään moni jakkara sinkoo, kylkiin murskautuu, salin halki kun sattuvi heitot."

Virkki ja potkasi mennessään, vähämieli, Odysseun lantiohon; polult' eip edes hievauttaa toki voinut; seisoi vankkumatonna ja tuota jo mietti Odysseus, löisikö sauvallaan hänet hengeti, syöksyen jälkeen, vai koko miehen koppois, pään mäsäks iskisi maahan. Mutta hän tyynenä kärsi ja malttihe. Vaan sikopaimen soimasi solvaajaa päin silmiä, huus kädet nostain:

"Lähteen neidot, tyttäret Zeun, jos on teille Odysseus reisiä vuohien, vuonien myös, silaeltuja rasvoin, [242-270] konsaan uhrannut, niin tää rukoukseni kuulkaa! Tuomana taivaisten jalo tuo kotihinsa jo tulkoon! Hänp' äkin kaiken mahtailun sult' ottava oiskin, jolla nyt pöyhkeilet sekä kaupungiss' ajan kaiken hääräät, laumasi hukkaamaan jätät paimenet huonot."

Hälle Melantheus näin taas vastasi, kaitsija vuohten: "Voi, mitä haastaakaan tuo viekas, kunnoton koira! Laivoin tummin, teljokkain hänet totta ma vielä kauas vien Ithakesta ja myön sekä saan hyvän hyödyn. Jos tänäpäivänä Telemakhon niin totta jo surmais Phoibos hohtavajous tai linnass' urheat sulhot, kuin jo on sammunut kauas Odysseun saapumapäivä!"

Virkki ja jätti jo nuo hidaskäyntiset; itsepä joutuin riensi ja linnaan valtiahan pian pääs, ovest' astui sulhojen seuraan kohta ja Eurymakhon etehenpä istui, tuon, jota hän piti näät parahimpana parven. Palvelijat hänen syödäkseen palan paistia toivat, leipää tuoden taas talonhoitajatar tuli oiva. Vaan jo Odysseus joutui myös kera paimenen kelvon, seisahtui oven luo, näet soittopa ontevan lyyryn vastaan raikui, laulamahan kosijoille kun loihe Phemios; saattajataan kädest' ottaen valtias lausui:

"Eumaios, tämä kai on Odysseun kartano kaunis; helppo se joukost' ois monienkin tuntea siksi. Kaikk' ihan yhtäpä jaksoa on, pihan ympäri muuri muhkeareunus käy, pari-uksinen oiva on portti, – ei sitä miest' ole, ken sen vallata vois väkivoimin. Siell' iso atrian ääress' on pitoseura, ma huomaan; tuntuvi paistin tuoksu, ja helkkyy soittokin, lahja [271-299] laatima taivaisten, pito-atrian kumppani armas."

Vastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle: "Helppo ol' arvata sun se, jok' et ole mies älypuutto. Vaan nyt on miettiminen, miten parhain ois menetellä. Itsekö kartanohon katon korkean alle nyt eeltä sulhojen keskeen käyt, ja ma taas tähän jään sua vartoin? Tai jos tahtonet, jää tähän, niin menen itse mä sinne. Vaan kovin kauan et viipyä saa; joku täällä jos huomais, lyödä hän voi, kiven viskata päin. Varo siis, sua pyydän!"

Hällepä vastasi näin jalo jaksaja, oiva Odysseus: "Tuon toki oivallan; etp' outoa nyt sinä neuvo. Mutta sa mennös eeltä, mä jään, olen täss' odotellen. Enp' ole tottumaton minä iskuja, heittoja saamaan, kestävä mulla on mieli, mä näät tuta sain monet vaivat, taistoja koin, meren myrskyjä myös, toki kestänen tuonkin. Mahdoton vaimentaa näet vatsa on, ahnio häijy, turmahinen, jok' on ihmisien iki-kiusa ja tuska, laivatkin lujateljoiset joka saa sotatielle ryöstöön rantojen vierahien meren aution ääriin."

Kumpikin toiselleen noin haasteli. Äkkiä nosti päätä ja korvia koira, mi loikoi maassa; se Argos, koira ol' urheamielen Odysseun; hoitanut ennen hän sen ol' itselleen, toki hukkaan, näät pyhän Troian maille jo matkasi. Vaan kera koiran pyytäjät nuoret kierteli, saaliinaan jänöt, kauriit, kalliovuohet. Siin' oli hylkynä nyt se, kun poiss' yhä haltia viipyi, all' iso tunkio vain, kasa muulien, härkien lantaa, portin pieleen luotu, sen kunnes Odysseun orjat korjasi, höystyttäin hänen valtavan vainiomaansa. [300-328] Siin' oli tuo polo Argos, täynn' eläväisiä turkki. Vaan kun Odysseun tunsi se, siinä kun luona hän seisoi, alkoi huiskua häntä ja lerpalleen meni korvat, kohti se haltiataan koki pyrkiä, vaan väki puuttui. Kyynelen silmästään salavihkaa pyyhki Odysseus, Eumaion näkemättä, ja näinpä jo tieteli häiltä:

"Kumma, kas, Eumaios, tuo koira on tunkion päällä, kaunis sillä on muoto, mut en toki tiedä ma, oisko ollut nopsakin noin, kuin muoto on muhkea, vaiko moinen lie eläteltävä vain kotikoira se, joita hankkivat näyttääkseen komeuttaan haltiat rikkaat?"

Vastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle: "Haltia koiran tuonp' oli mies, jok' on kaukana kuollut. Vielä jos yht' ois sorja ja virkku se, kuin oli ammoin, Troiaan mennessään kun jätti sen tänne Odysseus, niin äkin hämmästyisit sen nopeutta ja voimaa. Sen ajaessapa ei syvän metsän sankehikossa löytänyt turvaa riista, se myös hyvin vainusi jäljet. Kurja nyt on olo sillä, jo kaukana syntymämailtaan haltia kuoli, ja hoitoa ei suo hurnakot naiset. Kohtapa orjilt' unhottuu, jos haltiat vain ei ääress' ain' ole, pois halu hoitaa tehtäviänsä. Puolet kuntoa pois näet Zeus isä kaitsevasilmä miehelt' ottavi, jolla on kohtalonaan kova orjuus."

Virkki ja kartanon kaunoisen katon alle jo astui; suoraan korskien sulhojen luo meni miessalin keskeen. Helmaan kuoleman yön jopa Argos herposi, vuoden kahdenkymmenen viertyä kun näki vielä Odysseun.

Paljoa ennen muita jo Telemakhos jumalainen [329-357] saapuvan huomasi noin sikopaimenen, viittasi luokseen; tyhjän tuolin siell' Eumaios keksi ja otti, – siin' oli paistinleikkaajan sija istua, konsa runsaat leikkeli hän lihat linnass' ahmia sulhoin; – senpä hän otti ja toi kera pöytään, sille jo istui kasvokkain kera Telemakhon. Heti paistia airut toi osan leikatun hälle ja leipää myös, korin noutain.

Kohtapa jälkeen tunkihe myös nyt Odysseus linnaan, moisena muodoltaan kuni kurjin kerjuri-äijä, sauvaan turvaten, vain polot ryysyt verhona varren; istuutui oven suuhun, – all' oli saarninen kynnys, taas nojan tarjosi pieli, min kypressist' oli ammoin tehnyt taitaja mies, punalangoin viivaten veisteen. Leivän Telemakhos kokonaisen nyt korist' otti, kahmalontäyteisen palan paistia myös sekä kutsui, viittasi vierelleen sikopaimenen, hälle jo virkkoi:

"Vie tämä vieraan syödä, ja itse hän myös – sano hälle – kaikkien sulhojen luo nyt käyköön antimen pyytöön; eip' ujo olla ja arka sen auta, ken alla on puutteen."

Virkkoi noin; heti riens sikopaimen käskyä kuullen vieraan luo, sanat siivekkäät näin hälle jo lausui:

"Ystävä, Telemakhos tämän antaa, käskevi käydä kaikkien sulhojen luo sinun itsekin antimen pyytöön; eip' ujo olla ja arka sen auta, ken alla on puutteen."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Valtias Zeus, seass' ihmisien ain' onnekas olkoon Telemakhos, sydäntoive jok' ainoa täyttäös hälle!"

Virkki ja antimet nuo käsin kaksin otti ja laski vierelleen repun reikäisen resukylkeä vasten. [358-386] Siinä ne söi; saliss' ylhä paraikaa laulaja lauloi.

Juuri kun syöneeks sai, jumalainen lakkasi laulu. Vaan sorinallaan sulhot nuo salin täytti; mut astui Laerteen pojan luo nyt Athene, oivan Odysseun, leipää kerjäämään kehotellen sulhojen keskeen nähdäkseen, ken heist oli kelpo, ken häijy ja nurja; vaan ypö-yhdelt' ei toki ollut torjuva turmaa. Nous uros, kunkin luo käden oikean puolt' yhä kiersi, kättään kurkottain kuten ainakin kerjuri vanha. Katseli kummissaan he ja säälien antimen antoi, tiedustain kukin toiseltaan, ken ol' äijä ja mistä.

Noinpa Melantheus heille jo virkkoi, kaitsija vuohten: "Kuulkaa, valtiatarta te kuulua kosjovat sulhot, minkä mä tiedän, sillä jo vieraan näin näet ennen. Tuo sikopaimen toi hänet tänne, mut en sitä tiedä, hällä mi itsellään suku mainita lie sekä synty."

Virkki; ja Antinoolta jo nuhteen sai sikopaimen: "Tuo sun on laistasi taas, sikopaimen! Kaikkia tuotkin kaupunkiin! Kaikk' eikö jo entiset kulkurit riitä, inhotut kerjääjät sekä pöytien nuolijat norkot? Kylliks eikö jo sulle se joukko, mi täällä Odysseun vaurautt' ahmii, eikö jo, kosk' olet kutsunut tuonkin?"

Vastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle: "Antinoos, jalo syntys on, vaan jalo ei puhe sulla. Kenp' omin ehdoin kutsuiskaan miest' outoa kaukaa, paitsi jos niitä on vieras, joist' etu kansan on kaiken, tietäjä, lääkäri tai talon laittoon veistäjä tarkka tai jumalainen laulaja myös, ilahuttaja mielten? Moisia kutsuu muut joka paikkaan maall' avaralla, [387-415] kerjääjöitäpä kimppuuns' ei, ei syöviä suita. Vaan pahin sulhojen parvest' ain' olit täällä Odysseun palvelijoille ja muist' yli mulle. Mut en sitä säiky, en, niin kauan kuin eloss' on katon korkean alla mielevä Penelopeia ja Telemakhos jumalainen."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Vait! Älä vastaa tuolle, sa turhaan vain sanas tuhlaat. Ainahan Antinoos vihasuull' ylt'ympäri viskoo häijyjä herjailuita ja yllyttää kera muutkin."

Virkki ja näin sanat siivekkäät nimes Antinoolle: "Kuin isä poikaans', Antinoos, mua totta sa kaitset vaunoisesti, kun kattoni alt' ajamaan kovin käskyin vaatisit vieraan, – varjelkoot mua siit' ikivallat! Ei, ota vain sekä anna! En kiellä mä, vaan kehotankin. Myös älä kaihtele äitiä mun, älä parvea muuta palvelijain, mitä linnass' on jumalaisen Odysseun. Mutta se mielipä ei sydämessäsi sull' ole lainkaan: syöt toki itse sa ennemmin, kuin suot mitä muille."

Hällepä Antinoos näin vastasi taas sekä lausui: "Telemakhos, sinä röyhkeäsuu, rajupää, mitä haastoit! Hälle jos antais sulhot muut joka mies saman verran, ei kuukauteen kolmeen kai hän kurkkisi täällä."

Virkki ja pöydän alta jo jakkaran nosti, mi hällä jalkojen hohtelevain nojapuuna ol' atrian aikaan. Muut kukin antimen antoivat, repun äkkiä täytti leipä ja myös liha; mieli jo kynnykselle Odysseus kääntyä nauttimahan nyt Akhaijein anteja noita; vaan tykö Antinoon viel' astui, näin sanan lausui:

"Anna sa, ystävä, myös! Alin etpä Akhaijien kesken [416-444] näy olevankaan, vaan ylin mies, kuni valtias aivan. Niinp' osa runsain ruokaa siis sinun suotava onkin mulle, ja kunniatas minä kuulutan maill' avarilla. Näät seass' ihmisien olin onnekas mies, talon rikkaan haltia myös minä muinoin, sai moni kulkuri almun multa; en katsonut, miltä hän näytti, mi toi hänet tarve; orjia suunnaton mull' oli joukko ja kaikkea aivan, jost' elo onnekas on, nimi rikkaan myös eläjillä. Kaikkipa Zeus mult' otti – se kai näet häll' oli mieli – sai minut kauaskierteleväin merirosvojen myötä matkaan vaaraisaan sekä pitkään, maahan Egyptin. Laskin Egyptin virtaan siis minä keulavat laivat. Käskin rantaan nyt minä jäämään kumppanit armaat laivoja varjelemaan, osan annoin taas vakoella kumpuja kiipeillen, tähypaikkoja tarkaten siellä. Vaan sotaintoa ei, ylimieliset, hillitä voineet, raiskasivat heti koht' asukasten vainiot kauniit, ryöstivät naisia heiltä ja hentoja lapsia, löivät hengeti miehet. Kaupunkiin hätähuuto jo ehti. Huudot kuuli ja koin kohotessapa kansa jo riensi, täys sotavaunuja, myös jalan-ottelijoit' oli tanner, vaskien välkyntää; salamoitsija Zeus sekasorron toi, paon turmaisen tovereilleni, päin vihamiest' ei viipynyt ainoakaan; joka suunnall' uhkasi surma. Montapa meistä he tappoivat nyt viiltävin vaskin, toisia orjikseen taas raastivat, heittäen henkiin. Kypron mies minut sai, majavieraaks saapunut sinne; Dmetor ol', Iason poika, hän, Kypron valtias aimo. Tullut sielt' olen tänne mä kestäen vaikeat vaivat."

[445-473] Hällepä Antinoos näin vastasi taas sanan tuiman: "Kiusan tuon mikä toi jumal' atrian turmelijaksi? Jää salin keskeen vain minun pöytäni luota sa loitos, tai pian katkera sulla on eessä Egypti ja Kypros! Kerjurin röyhkeytt' ei häpyheittoa moist' ole nähty! Kaikkien luo perätysten käyt, ja he arvelematta antavat, emmitä ei, ei säästetä, pois varat vieraat huoleti viskellään, kun on kullakin kukkurapäältä."

Taapäin väistyen vastasi näin monineuvo Odysseus: "Kas sitä! Mielt' et näy sinä saaneen muotoa myöten. Suolan rahtuakaan anovalle et vaan omast' antais, kun varan vieraan ääress' et murenetta sa mulle tarjota raskinut, vaikk' ylenkyllin on kaikkea täällä."

Virkkoi noin; yhä Antinoon viha kiehuva kiihtyi, huus sanat siivekkäät heti hän vihansynkkänä katse:

"Etpä nyt ehjin luin ulos uksen taa, minä luulen, tästä sä lähtenekään, kun vielä sä herjoja syydät."

Virkki ja jakkaran heitti ja oikeahan tapas olkaan, kaulan juureen; vaan kuni kallio vankkana kesti heiton Odysseus, hänt' ei Antinoon väki kaannut; ääneti päätä hän puisteli vain tuhomiettehin tuimin. Kynnyksellepä taas kävi istumahan, täpö-täyden vierelleen repun laski ja lausui näin kosijoille:

"Kuulkaa, valtiatarta te kuulua kosjovat sulhot, kun minä lausun nyt, mitä mieleni lausua käskee. Ei mure kirvele miehen mielt', ei karvaus kauan, jos tavaraansa hän puoltaissaan saa iskuja itse, kun härät rosvottais tai lampaat valkeavillat. Vaan mua iski nyt Antinoos vuoks surkean vatsan, [474-502] turmahisen, jok' on ihmisien iki-kiusa ja vaiva. Mutta jos kerjurin myös ikivallat, Erinnyit muistaa, tulkoon kuolema, vaan sulohäit' ei Antinoolle!"

Vastasi Antinoos, Eupeitheen aaluva, hälle: "Ääneti istu ja syö, sinä vieras, tai mene matkaas, säärist' ettei tai käsist' äkkiä lennätä sulhot pois sua, julkeasuuta, ja ruhjo ja runtele tyyten!"

Virkkoi noin; mut närkästyi kovin tuosta jo kaikki, näin moni nuhdellen hoki sulhoist' yltiöpäistä:

"Kehno oi', Antinoos, teko viskata kerjuri-rukkaa. Turmahinen sinä! Jospa hän ois joku taivahisista! Käy jumalatkin näät kuni kaukaa kulkijat oudot, kiertävät kaupungeissa he muuttautuin joka muotoon, tutkivat ihmisien teot törkeät, myös menon hurskaan."

Haasteli sulhot noin; siit' eipä hän huolinut lainkaan. Telemakhon sydämess' oli taas kipu suuri ja kiivas, kons' isä iskun sai; vaan silmist' ei vesi vierryt, ääneti päätä hän puisteli vain tuhomiettehin tuimin.

Mielevä Penelopeia kun noin saliss' isketyn kuuli outoa kerjääjää, heti virkkoi neitojen kesken:

"Noin sua itseäs ampukohon jalojousi Apollo!" Eurynome, talonhoitajatar, taas vastasi hälle:

"Meille jos toivo jo täyttyiskin rukouksia myöten, ei näkis ainoakaan koin korkean nousua heistä."

Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Kaikk', emo kulta, on nuo vihatuitani ilkiötöineen, muist' yli Antinoos toki kuin ihan kuolema itse. Saapuu kulkija koito ja käy saliss' ympäri, kerjää kaikilt' almuja siellä, on näät hätä pakkona hällä; [503-531] muut kukin antimen antoivat, repun täyttivät täyteen, hänp' olan oikean taipeeseen heti jakkaran heitti."

Palveluneidoilleen noin haasteli Penelopeia kammiosuojassaan; mut söi veron oiva Odysseus. Paimenen tuotti jo valtiatar etehensä ja virkkoi:

"Käy, jalo Eumaios, tuo vieras luokseni kutsu, että ma saan puhutella ja tiedustaa, mitä oisko kuullut hän kukaties teist' urheamielen Odysseun tai hänet nähnytkin; näköjään hän on kulkenut paljon."

Vastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle: "Valtiatar, jos hiljentyis vain korskat Akhaijit, seikkoja voisi hän kertoa, joist' ilon mielesi saisi. Päivää, yötä jo kolme on luonani hän majaellut; karkoten laivast' ensiks sai näet siellä hän suojan; vaivoja kestämiään eip' ehtinyt kertoa loppuun. Niinkuni katsoo mies runoniekkaan, jonk' ikivallat innoittaa iloks ihmisien sulolauluja luomaan, hänt' yhä ois halu kuulla, jos laulais kuinkakin kauan: niin minut hurmasi tää tarinallaan kattoni alla. Hänp' on Odysseun taattoinen majaystävä, Kreetan maalt' avaralta, min ruhtinaspuun oli alkuna Minos. Sieltä nyt tullut on tänne hän kestäen vaikeat vaiheet, maahan maast' ajelehtinut; myös oli kuullut Odysseun Thesproottein mehumaall', ei kaukana täält', olevaksi viel' eloss' ennellään, kotitiell', isot aartehet myötään."

Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Käy hänet tänne sä käskemähän, jott' itse hän kertois. Joukkio tuo iloelkoon taas pihall' ulkona istuin, tai sisäll' olkoot täällä he myös; ilo huoleton heill' on. [532-560] Koskematonnapa kaikk' oma vauraus jää kotitalteen, ruoka ja myös sulo viini, ja syö mitä syö kotiorjat; meille he kertyvät mellastain joka ainoa päivä, iskevät teuraikseen härät, oinaat, uhkeat vuohet, viettävät juhlaa vain, säkenöivää viiniä juovat, julkeat, hukkaavat elon kaiken. Eik' ole meillä miestä Odysseun vertaa, pois joka turmion torjuis. Kunpa Odysseus saapuis vain, kotimaille jo koituis, hän kera poikans' ois pian kostava nuo teot nurjat!"

Virkkoi noin; kova aivastus tuli Telemakholle, raikuen soi talo kaikki, ja nauroi Penelopeia, näin sanat siivekkäät heti Eumaiolle jo lausui:

"Käy, hae vieras tuo heti luokseni! Etkö sa huomaa: poikani aivastus sepä tietää onnea mulle! Merkki se täyttyy kai, kosijoista jok' ainoan korjaa kuolo, ja ainoakaan tuhon alt' ei säästy ja surman. Vaan sanon seikan vielä ma sulle, ja paina se mielees: haastavan jos tositotta ma huomaan, niin minä miehen vaatetan vaippaan kaunoiseen sekä myös ihomekkoon."

Lausui noin, heti läks sikopaimen käskyä kuullen vieraan luo, sanat siivekkäät näin hälle jo virkkoi:

"Vieras, luokseen nyt sua mielevä Penelopeia kutsuu, Telemakhon emo; tiedustaa halajaisi hän näet puolisoaan, mure vaikka jo murteli mielen. Haastavan jos tositotta sun huomaa, niin ihomekkoon, vaippaan hän sinut vaatettaa, mikä suurin on tarpees. Kaupungissapa voit väen kesken kerjätä ruokaa vatsan vahvisteeksi; ken antaakseen, sepä antaa."

Tuohon vastasi taas jalo jaksaja, oiva Odysseus: [561-589] "Kohtapa kaikest', Eumaios, toden kuuleva tarkan mult' ois Ikarion tytär, mielevä Penelopeia, – tiedän Odysseun tiet, samat vaivat kärsiä saimme, – sulhojen joukkoa tuota jos en minä häijyä pelkäis, jonk' ylös taivaaseen väkivalta ja ylpeys yltää. Kun mies tuo mua heitti ja tuskia toi saliss' äsken, vaikka en tehnyt muuta ma kuin anovaisena kiersin, niin ei tohtinut Telemakhos, ei muut sitä estää. Huoneessaan odotelkoon siis, sano, Penelopeia, kunnes on maillaan päivä, ja malttakohon ikävänsä; sitten puolisoaan kysyköön, palaustakin uljaan, kun tulen ääress' istua saan; näet kurjat on vaatteet mulla, sa tiedät sen, joka ensiks soit avun, suojan."

Lausui noin; heti läks sikopaimen käskyä kuullen. Kun näki kynnyksellä, jo tieteli Penelopeia:

"Hänt' et tuo kera, Eumaios? Mik' on mieli sen miehen? Niin ketä peljänneekö hän vai ujo vainko on muuten linnoillamme? Mut huonoa on ujo kerjurin olla."

Vastasit, Eumaios, sikopaimen, näin sinä hälle: "Oikein haasti hän, toisenkin niin harkita täytyis; välttää mieli hän vain väkivaltaa korskien miesten. Vartoamaan sua pyysi hän, kunnes päivä on maillaan. Laatuisampi on myös sinun, valtiatar, kera vieraan haastaa kahdelleen, hänen kuulumiansakin kuulla."

Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Eip' älypuutto se vieras lie; toden arvasi aivan. Sill' ei lie suvuss' ihmisien toki toisia, jotka niinkuni julkeat nuo kataluuksia kaikkia laatii."

Noin hän lausui; vaan jumalainen lähti jo paimen [590-606] sulhojen keskeen taas, kun tehtävä tuo oli tehty. Näin sanat siivekkäät heti virkkoi Telemakholle, kallistuin liki hänt', ett' ei muut vois sitä kuulla:

"Nyt, rakas, vahdintaan sikotarhani käyn sekä muunkin, sulla ja mulla mit' on; mut täällä sa kaikkea tarkkaa. Varjele ennen muut' oma itsesi vain, varo, ettet joutuis vauriohon; monen on se nyt mieli Akhaijin; vaan pahan-aikojat nuo sitä ennen Zeus tuhoelkoon!"

Tuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Niinpä jo käyköön, taatto! Mut atria syö, mene sitten. Taas tule koin kohotessa ja tuo kera uhkeat teuraat. Kaikki sa muu jätä mulle ja huomaan kuolematonten."

Virkki, ja paimen tuolilleen soreallepa istui. Mutta kun kylläiseksi jo sai hänet ruoka ja juoma, taas sikotarhoilleen kävi, taa pihat jäi sekä linnat juhlija-laumoineen; huvituksena heill' oli siellä laulu ja karkelo, näät päin iltaa päivä jo painui.

KAHDEKSASTOISTA LAULU.

ODYSSEUN JA IROS-KERJURIN NYRKKEILY.

Niin tuli kerjuri luo, maankiusa, jok' ympäri kiersi kaupungiss' Ithaken, mahan ahmatin saattama huutoon, syömään, juomaan uupumaton, mut voima ja uljuus puuttui, vaikk' oli kyllä hän varreltaan iso koljo. Arnaios mmi häll' oli synnyttäiss' emon oivan suoma, mut Iros vain kosijoitten kaikkien kesken, sillä hän viestin vei, kävi käskyn, jos kuka pyysi. Tuo tuli häätelemään omilt' uksilt' oivan Odysseun näin sanat siivekkäät hoki pilkaten hälle ja huusi:

"Pois ovelt', äijä, sä nyt, tai koivest' äkkiä autan! Etkö sä nää, miten kaikki jo silmää iskevät, että pois sinut kiskoisin, mut en viitsisi miestä mä vanhaa. [13-41] Tiehesi siis, ett' ei pian käy käsikähmäkin tässä!"

Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus: "En mitäkään, hyvä mies, ole tehnyt, en virkkanut sulle, ei katehekseni käy, vaikk' antimet saat miten aimot. Kumpaisellekin kyllin on kynnyst', eikä sun auta nurkua, jos mitä toinen saa. Olet kerjuri, näämmä, kuin minä myös; mut on rikkaus tääll' ikivaltojen suoma. Tappelemaan älä vain kovin ärsytä, taikka jos suutun, vaikk' olen vanhakin, lyön verisiksi ma huulesi, ryntääs. Vain sitä rauhaisamp' ois huominen päiväni sitten, sillä et tunkisikaan sinä kertaa toista, ma luulen, jalkaas kartanohon Laerteen poian Odysseun."

Vastasi kirkuen kiukuissaan näin kerjuri Iros: "Voi toki, kuinka se pärpättää, likaturjake tuossa, kuin akat liedellään! Vaan nyt kurin saapikin alla nyrkkini kummankin, hänen leuastaan joka hampaan isken maalle ma kuin sian viljaa tonkivan suusta. Vyöttäy siis, jott' ottelon sen nämä kaikki jo saisi nähdäkseen! Mut nuorempas kera kuink' yritätkään?"

Noin sileällä he kynnyksell', edess' uksien ylhäin, kiistivät vastakkain sydän tuimaa kiukkua täynnä. Huomasi riitelijät pian Antinoos väkivoipa, naurahtain makeasti jo virkkoi näin kosijoille:

"Ystävät, ei mokomampaa viel' ole nähty, nyt ilveen moisen on kartanohon joku kuoloton johtanut juuri! Vieraan kerjurin tuon kera kiistää Iros, on valmis kumpikin ottelemaan. Pian, yllytetäänpä ne yhteen!"

Noin hän virkki, ja muut heti nousivat nauraen kaikki, ympäri kerjurien repaleisten piiriytyivät. [42-70] Näinpä nyt Antinoos, Eupeitheen aaluva, lausui:

"Kuulkaa, kun sanon teille, te sulhot miehevämielet! Valkean paahteess' on mahat vuohten, verta ja rasvaa täytteenään, varatuita ne iltaiseksi on meille. Kumpi nyt voiton saa ja on kunnoltaan etevämpi, menköön, ottakohon, mink' itse hän mielivi niistä, aina hän syököön myös kera meidän, emmekä salli saapua kartanohon sekä kerjätä kerjurin toisen."

Noin nimes Antinoos; puhe tuo oli kaikkien mieleen. Vaan ovelastipa lausui nyt monineuvo Odysseus:

"Ystävät, suott' uron nuoremman kera käy yritykseen vanha ja vaivain murtama; vaan mua vaativi vatsa, turmion tuottaja, kohtaamaan kovat, kaatavat iskut. Mutta nyt vannominen vala vahva on kaikkien teidän, ettei ainoakaan avuks Iros-kerjurin astuin ilkeyksissään lyö väkinyrkillään mua maahan."

Lausui noin; heti nuo valan vannoi, jonka hän vaati. Mutta kun kaikk' oli vannonehet, valan vaaditun tehneet, virkkoi vuorostaan sanan Telemakhos väkivoipa:

"Vieras, jos sua siis sydän, miehevä mielesi käskee ottelemaan kera tuon, älä vuoksi Akhaijien muitten arvele. Ken sua lyö, monen kouriin joutuvi. Mull' on hallitus tässä, ja yhtäpä mielt' ihan ruhtinassulhot Antinoos sekä Eurymakhos ovat, mielevät miehet."

Virkki, ja suosiotaan muut huusivat. Mutta Odysseus vyöttihe ryysyihinsä, ja vahvat, muhkeat reidet paljastui, näkyviin tuli laajat hartiot, ryntäät, jäntevät myös käsivarret; vaan tykö riensi Athene, valtiahan jäseniin loi uhkeutt' uutta ja voimaa. [71-99] Kaikkipa hämmästys ylen suuri nyt valtasi sulhot, virkkoi vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:

"Nyt pian Iros on mennyt mies, oma suu oli surma! Moiset paljastuu ukon ryysyist' uhkeat reidet!"

Haasteli sulhot noin; sydän kauhua täynnä ol' Iros. Vaan väkivoimin palvelijat hänet luo veti, vyötti; hirmuissaan oli mies, jäsenill' iho hyppeli aivan. Hällepä Antinoos nyt lausui näin, sanan virkkoi:

"Kunp' eloss' et sinä, kerskuri, ois, et syntynyt kuunaan, kun sua kohta jo noin kovin peljättää, vavisuttaa vanhus vaivain murtama, joita on kärsiä saanut. Vaan sanon seikan sulle, ja myös se on täyttyvä totta: jos sinut voittaa tuo ja on kunnoltaan etevämpi, laivoin tummin manterehen sinut sinne ma laitan, miss' Ekhetos tyly vallitsee, jok' on kaikkien kauhu. Vaskin raatelevin nenät, korvat silpovi sulta, raastavi ruumiistas hävyn irti hän hotkia hurttain."

Virkki, ja puistatus yltyi vain, hätä herpasi jänteet. Piiriin toiset toi hänet, kumpikin nosti jo nyrkin. Arveli aivoissaan jalo jaksaja, oiva Odysseus, siihen paikkaan iskullaan hänet hengeti löiskö vai kevyestikö iskisi vain, hänet kaataen maahan. Viisaimmaksipa siinä jo päätteli iskeä hiljaa, ettei siit' epäellä ja arvata voisi Akhaijit. Kumpikin astui päin, olan oikean juurehen Iros löi, ihan korvuksiinpa Odysseus iski, ja murtui korvusluut, tuli suusta jo tulvahtain punahurme. Keikkosi maahan mies mölyn päästäen, karskuvin hampain, jalkoja maahan pui; kädet pään yli korskeat sulhot [100-128] nosti ja nauroi kuollakseen. Mut Odysseus miehen, säärest' ottaen, pois läpi pylvähikön, pihan poikki, kautt' esikartanon vei, ulos vasten muuria nosti portin poskeen istumahan, kepin kourahan antoi, näin sanat siivekkäät jopa lausui hälle ja haastoi:

"Siinä nyt istu ja häätele pois siat, koirat, äl' ylly vasta sa vierahien sekä köyhien valtiahaksi, surkea raukka, jos karvaampaa et mieline maistaa!"

Virkki ja kurjan, reikäisen repun viskasi selkään, joll' oli kantimenaan katalaisena vain pala nuoraa, kynnyspaikalleen kävi taas. Makeastipa naurain muut katon alle nyt astui myös, näin tervehytellen:

"Suokoon Zeus sekä muut ikivallat, ystävä, toivees täyttyä rakkaimman, mitä kalleint' on sydämelles, kun sinä tauotit tuon ikiahnion kerjurikierrot ympäri maata; hän manterehen pian matkata saakin, miss' Ekhetos tyly vallitsee, jok' on kaikkien kauhu."

Tuon sanan onnekkaan iloll' oiva Odysseus kuuli. Toi mahan Antinoos, veren, rasvan täyttämän, aimon, hälle nyt palkinnoksi, ja Amphinomos korist' otti kyrsää kaksi ja hälle ne tarjosi, viiniä kaatoi maljaan kultaiseen sekä lausui tervehytellen:

"Terve, sa taatto ja vieras! Sull' elo onnekas olkoon vast'edes, vaikka nyt kuormanas on moni vaiva ja murhe!"

Vastasi hälle ja virkkoi näin monineuvo Odysseus: "Mieltä ja kuntoa sulla on, Amphinomos, minä huomaan; moinen on sull' isä myös, jalo maine se käy näet, ett' on Nisos, Dulikhionin mies, ylen oiva ja vauras; tuon liet poika, ja sulla on myös näkö mielevän miehen. [129-157] Siks sana kuullos nyt sinä multa ja ottaos varteen! Maill' ei kurjempaa kuin ihminen luotua toista, piiriss' aavan maan mitä henkivi, liikkuvi missään. Vaurion vast'edes ei hän kuunaan koituvan usko, konsa hän onnea saa jumaloilta ja norjat on polvet; mutta kun auvokkaat ikivallat suo surun kolkon, senkin kantavi, vaikk' ei tahtois, kestävin mielin. Niinpä se ihmisien näet, maan asujoitten, on mieli, kuin on päivä, min suo isä ihmisien, jumalainkin. Niin seass' ihmisien minä myös olin onnekas ammoin, vaan monet tein teot väärät, näät mua valta ja voima vietteli, viel' oli turvana myös isä voipa ja veljet. Älköön vääryyteen siis eksykö ihminen kenkään, hiljaa vain sitä nauttikohon, mitä suo ikivallat. Vaan kosijoilla mik' onkaan nyt meno julkea täällä: ahmivat aarteet miehen tuon, hänen puolisoansa loukkaavat; eik' itse hän kauan kaukana maastaan viivy ja luot' omiensa, jo kai liki lie, minä luulen. Vaan kotihinpa jo ties jumal' ohjatkoon, sua ettei kohdata saisi hän saapuissaan sulo-syntymämaalleen! Hurmeen huppelematt' ei erkane näät, minä arvaan, mies se ja sulhot, kons' oman kattons' alle hän astuu."

Virkki ja vienoa viiniä joi, valahuttaen uhrin, taaspa jo maljan tarjosi pois, ja sen otti ja poistui päätään nuojuttain, mure mielessään salin halki miesten johtaja tuo, tuhon aavistusta jo tunsi. Surmaa ei toki välttänyt, näät veti paula Athenen myös hänet Telemakhon käden alle ja ankaran peitsen. Paikkaans' äskeiseen hän istui taas pitopöytään.

[158-186] Mietti nyt Ikarion tytär, mielevä Penelopeia sulhojen keskeen käydä – Athene päilyväsilmä hälle sen mieleen toi, sydämeensä he ett' ison innon saisivat kaikki ja että hän puolison nähdä ja poian itsekin ilmestyis ylevämpänä kuin oli kuunaan. Naurahtain väkiseltä hän näin sanan laati ja lausui:

"Mieli mik' outo nyt näin mua näyttäymään kosijoille käskevi, Euronyme, vihatuitani vaikk' ovat kaikki? Poikani korviin voisin myös hyvän kuiskata neuvon, ett' ylen paljon ei kera korskien ois kosijoitten; suu sula heillä on, vaan takapuollapa tuumivat turmaa."

Eurynome, talonhoitajatar, näin vastasi jälleen: "Haastoit, lapseni, kaikin päin osuvasti ja oikein. Siis mene, poikaas neuvo jo myös, puhu kaikk', älä peitä, mutta nyt kylpyyn käy sekä kasvosi voitele ensin; noin älä näyttäy, kyyneliset kun on poskesi aivan. Kas, paha vain pahenee, sitä jos suret ain' iät kaiket. Siin' iäss' onpa jo poikasikin, joka nähdä sun hartain pyyntösi taivahisilt' oli: partaa saapi jo poskiin."

Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Mulle äl', Eurynome, puhu murheiselle sa moista, että mä kylpisin, voitelisin ihon tuoksuvin öljyin; sill' ihanuuteni kaiken vei ikivallat Olympon kohta, kun mennyt mult' oli puoliso laitavin laivoin. Tänne nyt Autonoe sekä Hippodameia sa käske saapumahan, saliss' olla he saavat saattona mulla. Yksin en miesten keskeen käy, mua kainous estää."

Virkki, ja vaimopa vanha jo pois kävi kammion poikki, neitoja kutsumahan meni, joutuen saapua käski.

[187-215] Muistipa seikan muun nyt päilyväsilmä Athene. Loi sulo-unta hän Ikarion jalon tyttären silmiin; istuimen nojahanpa jo raukesi pää, jäsenetkin heljät herposi; korkea soi jumal-impi nyt hälle kuolematont' ihanuutta, mi hurmais mielet Akhaijein. Ensin kasvoihin pani kaunett' ambrosiaista, joss' ihon armaan seppelpää Kythereiakin kylpee, johtoon käydessään Sulotarten karkelon sorjan; loi upeampaa, uljaampaa myös ryhtiä varteen, heljemmän kuin norsunluu hipiällekin hohteen. Kons' oli tehnyt tuon, meni korkea taas jumal-impi.

Kumpikin saapui kammiohon helo-olka jo neito, ääneen haasteli nuo; heti karkkosi pois uni armas, näin nyt virkkoi valtiatar, käsin poskia hieroin:

"Totta jo verhosikin minut, koidon, kai uni vieno. Kuoleman yht' ihananpa jos Artemis impi nyt antais äkkiä mulle ja pakko mun vaisuin ei valituksin riutua ois ikävääni, kun poissa on puoliso kallis, kunnokas, uljas tuo, uros oivin Akhaijien kaikkein!"

Virkki ja huoneestaan alas astui hohtelevasta, yksinp' astunut ei, kera kaks oli saattajatarta. Mutta kun sulhojen luo nyt tuo tuli vaimojen kuuluin, niin ovensuulle hän jäi salin suuren, jyhkeäseinän, hohtavan kaunoiseenpa jo huntuun verhosi kasvot, kumpaisellakin taas kupehell' oli saattajaneito. Sulhojen polvet värjyivät, povet hurmasi lempi, vain hänen vierelleen venymään halu kaikkien hehkui. Puoleen Telemakhon hän kääntyi nyt, pojan armaan:

"Missä on, Telemakhos, luja mielesi, taitosi tarkka? [216-244] Poikana viisaammat toki sull' oli mielesi mietteet; nytpä, kun suur' olet, nuoruutes paras aika jo sulla, kun sinut nähdessään, joka noin olet vankka ja sorja, arvais vieraskin jalon, onnekkaan isäs olleen, poissa nyt oikea mieli on sulta ja myös taju tarkka! Täällä mi tehtiinkään saliss' ilkiötyö ihan äsken: vieras tuo pahan kohtelun sai – ja sa loukata sallit! Entä jos vieras noin, talon turviss' istuva täällä, häijyn kohtelun tuon kokiessaan sais tuhovamman, sulla jop' ois seass' ihmisien häpeää sekä herjaa!"

Tuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "En pahaks ottaa voi, emo, närkästystäsi tuota. Kyll' oma mielenikin kaikk' oivaltaa sekä tuntee, laita mi oikea ois, mikä ei; vain laps olin ennen. En toki kaikkea toimittaa voi järkeni jälkeen, hämminkiin minut nuo ylt'ympäri-norkkujat saavat, turmion hautojat nuo, eik' ainoakaan mua auta. Sulhojen mieliks ei toki Iros-kerjurin käynyt ottelo vieraan tuon kera, vaan väkevämp' oli vanhus. Noinpa jos ois – oi korkea Zeus ja Apollo, Athene! – nyökällään kosijainkin päät ja he murjotut itse ympäri kartanoamme, ken ulkona, ken katon alla, voima jo hervonnut jäsenistä jok' ainoan, niinkuin istuu värjöttää pihaportin luona nyt Iros, tylsänä päätään huojuttain kuni päihtynyt aivan, maast' ei pystyyn pääse hän, ei koti-kopperohonsa kulkea voi, kun hervonnut jäsenistä on voima."

Noinpa he toinen toiselleen nyt haasteli siinä. Virkki jo Eurymakhos puhutellen Penelopeiaa:

[245-273] "Jos sinut, Ikanon tytär, mielevä Penelopeia, kaikki nyt Argos-maan näkis iasolaisen Akhaijit, kai useampia sulhoja tois talon atriapöytään huominen aamu; sun ei näet vertaas naist' ole, kellään moist' ei muotoa, vartt' ei ymmärryst' ylen oivaa."

Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Varteni, muotoni mult', ihanuuteni vei ikivallat silloin, Eurymakhos, kun Akhaijit lähtivät laivoin Ilioniin, kera myös oma puoliso multa, Odysseus. Jospa hän saapuis viel', elämälleni tois sulo-turvan, kuulummin mua mainittais, olo ois ihanampi; nyt mure mull' on vain, joku kuoloton toi surut suuret. Tottakin mennessään sekä syntymämailt' erotessaan, tarttuen ranteeseen käden oikean, mulle hän lausui: Vaimoni, Troian rannoilt' ei varusorjat Akhaijit kaikin saapunekaan pois vauriotonna, ma luulen; Troian miehet on myös sotikelpoja, kertovi maine, tietävät heittää peistä ja suunnata nuolt', yli kentän kiidättää sotavaunuillaan kera valjakon vinhan, joill' äkin ratkaistaan tasapäisen taistelon arpa. Tiedä en siis, mitä suo ikivallat, pois palajanko vai hukun Troian mailla; mut täällä sa kaikkea kaitse. Muistaos vaalia ain' isä, äitikin mun kuten nytkin, tai viel' armaammin, kun kaukana poiss' olen itse. Mutta kun partaa poskiin näät jo sa poikani saavan, niin ota mies, kenen mielit vain, talost' erjeten tästä. Noin hän haasteli mulle, ja nytpä se kaikki jo täyttyy: joutuvi yö, jona häät minun kammotut kohdata täytyy, koidon, joit' on Zeus ilon, onnen ottanut kaiken. [274-302] Muustakin kirvelevää sydän täynnä ja mieli on kiusaa. Konsaan ei tapa tää toki ollut lie kosijoilla. Jos jalosyntyä naist', isä jonk' on voipa ja vauras, käydä ken aikoo kihlaamaan kera toisien kilvan, itse hän uhkeat tuo härät, lampaat myös, pidot laittaa kestiten heimoa morsiamen, jalot antavi lahjat; ilmaiseksipa eivät syö tavaroita he toisen."

Virkki; ja riemahtui jalo jaksaja, oiva Odysseus, heiltä kun houkuttaa hän lahjoja tiesi ja mielet hurmasi mairein suin, sydämessään vaikk' oli muuta.

Vastasi Antinoos, Eupeitheen aaluva, tuohon: "Korkean Ikarion tytär, mielevä Penelopeia, kaikk' ota vastaan vain, mitä sulle nyt tänne Akhaijit lahjoja tuo, sill' ei sovi kieltää kihloja; mutt' ei pois kotitoimiin täält', ei muuhun mennä me ennen, kuin avioksi sa suostunut liet valioimman Akhaijin."

Noin nimes Antinoos; sana tuop' oli kaikkien mieleen; lahjojen noutoon kohta jok' ainoa airuen laittoi. Vaippa nyt Antinoolle jo tuotiin suur', ihanainen, kirjava; kaikeltaan kakstoist' oli solkea siinä, silkkaa kultaa, myös kera kiinnikkeet sirot, tarkat; Eurymakhollepa taas povikäädyt taituritöiset, kultaa hohti ne, myös merikuultoa, päivänä päilyin. Renkaat Eurydamaan toi airut, korvien kauneet; kumpikin hurmaavin koruhelmin hohteli kolmin. Ruhtinas Peisandros kotoansa, Polyktorin poika, kaulaan kaunoisen korun tuotti, mi vaill' oli vertaa. Noin mikä minkin toi ihanaisen lahjan Akhaijit.

Taas yliskammiohon tuo astui naisien kuuluin, [303-330] saattajaneitoset myös kera, kantaen antimet kauniit. Karkelohon kosijatpa jo antautui, sulo-lauluun, jäivät riemuamaan yhä, kunnes ilta jo ehti.

Heidän noin iloellessaan tuli tumma jo ehtoo. Kolmepa leimuavaa tulikourua koht' asetettiin valkean näytäntään, täpötäyteen puupalikoita, kauan kuivatetuita ja pienenneltyjä juuri, tervaspuikkoja myös; naisorjat Odysseun uljaan valkean vaalinnass' oli vuoroin. Heille nyt itse haasteli korkeasynty Odysseus, mies monineuvo:

"Neidot Odysseun, valtiahan, joka kaukana viipyy, menkää kammiohon, kuss' ylhä on valtiatarkin, värttinälankaa kehrätkää tai myös käsin uurain villoja kartatkaa, kera istuen rattona olkaa. Täällä ma katson kyll' ett' ei valo vaimene näiltä. Nousua Koittaren kultaisen jos vaikka he vartois, kilpaa valvoisin, näet paljon voin minä kestää."

Virkki, ja alkoi nauru ja vilkuna neitojen kesken. Ilkkuen pilkkasi häntä Melantho kukkeaposki; tuon Dolios oli taatto, mut hoitama Penelopeian kuin oma lapsi ol' aivan, sai lelut, sai korut armaat; tuost' ei ollut hän toki kiintynyt Penelopeiaan, vaan kera Eurymakhon eli, liittäytyi salalempeen. Hältä nyt kuullakseen sai julkeat herjat Odysseus:

"Kulkuri kurja, jo sulta on varmaan mielesi mennyt, kun pajan nurkkaan siit' et nukkumahan mene taikka soppeen yövajan yhteisen, vaan suut' yhä soittaa tääll' ihan häikäilytt' ylimyksen niin monen kesken [331-359] julkenet. Tottapa viini jo vimmasi mielesi, jollet ainakin moinen lie, ja sa haastelet hassuja siksi. Vai sekö päähäsi nousi, jos Iros-kerjurin voitit? Toist' urohompaa kunp' et kohtais, kuin oli Iros, miestä, jok' ympäri pään sua peittoo ankarin nyrkein, viimein potkii pois virumaan veritahroja täynnä!"

Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus: "Nyt heti käyn, sinä narttu, ja kerron Telemakholle tuon, mitä haastoit, niin sinut kappalehiksi hän silpoo."

Virkki, ja neitoset kaikkoamaan tuo sai sana tuima. Juosten pois salin poikki he karkasivat, värisytti polvia peljästys; todeks uskoivat näet uhkan. Loimuavaisia taas tulikouruja tyynnä hän itse ryhtyi hoitelemaan, kosijoitakin tarkkasi; aikeet muutp' oli mielessään, eik' aikomisiksi ne jääneet.

Korskien ei kosijain ivan ilkeän laata Athene sallinut lainkaan, jott' yhä tunkeutuis tulisempi närkästys sydämeen Laerteen poian Odysseun. Pilkkasi Eurymakhos, Polybos-uron poika, jo häntä, näin hoki, naurattaa tovereitaan häll' oli mieli:

"Kuulkaa, valtiatarta te kuulua kosjovat sulhot, kun minä lausun nyt, mitä mieleni laativi. Eipä tuomaton lie jumalain tuo vieras Odysseun linnaan; näät hänen päästään tuo tulenhohtopa lähtevän näyttää, sill' ei hapsen hahtuakaan sen kaljama kasva."

Virkki ja linnojen turman Odysseun käänsihe puoleen: "Jos sinut ottaisin, tulisitko sa töihini, vieras, maitteni ääriin – maksaisin parahiksi ma palkkaa – saisit puut isot istuttaa, risuaitoja panna? [360-388] Ruoan riittävän antaisin minä siell' alituisen, vaatteet varrelles sekä anturat jalkojen alle. Vaan epatoksipa vain liet oppinut, eik' ole mielees toimi ja työ, halu sull' ylt'ympäri maata on ennen mierota, mankua vain, mitä vaatii pohjaton vatsa."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Eurymakhos, kevähällä jos, aikana päivien pitkäin, kanssasi kilpaan käydä ma saisin, nurmikon niittoon, viikate käyrä jos ois, ase oiva, mun kätteni käyttää, myös samanmoinen sulla, ja työ kova eessä ja koitos eineett' iltaan asti ja riittäis nurmea niittää! Tai ajo auran työnä jos ois, härät eess' ani-parhaat, ruskeat, kookkaat, kyllikseen rehunurmea syöneet, joill' ikä yks, samat voimat on, raukenemattomat raajat, auran neljän myös ala ois, syvä muokata multa, näyttäisin, vaon voinko ma katkeamattoman kyntää. Tai sodan jostakin päin jos Zeus, tänä päivänä vaikka, laittais tänne, ja mull' ois kilpi ja myös pari peistä, vaskinen suojana pään kypär' ois, ohimoilleni käypä, niin eturinnass' ottelevan sinä mun näkisitkin, vatsani vuoks et ilkkuiskaan ivasuin mua silloin. Vaan ylen ylpeä sulla on luonto ja myös tyly tuiki; melkeä mielestäs väkimies olet, urhojen urho, muita kun harvoja vain sekä heikkoja kilpana tääll' on. Mutta jos saapuva ois kotimailleen kerran Odysseus, niin ovet laajat nuo koht' olla ne vois kovin ahtaat sulle, kun syöksyisit suin päin pakosalle sa niistä."

Virkkoi noin; yhä Eurymakhon viha kiehuva kiihtyi, huus sanat siivekkäät heti kohta hän, kolkkona katse:

[389-417] "Saat pahan palkkasi nyt, sinä kurja, kun suutasi soittaa häikäilyttä sä tääll' ylimyksen niin monen kesken julkenet. Tottapa viini jo vimmasi mielesi, jollet ainakin moinen lie, ja sa haastelet hassuja siksi. Vai sekö päähäsi nousi, jos Iros-kerjurin voitit?"

Virkki ja jakkaran nosti, mut polviin Amphinomonpa, Dulikhionin miehen, Odysseus turvasi, karttain heittoa Eurymakhon, ja sen oikeahan kätehensä juomanlaskija sai; räminälläpä kirposi kannu, kiljahtain salin permantoon hän keikkosi itse. Nyt melu sulhojen nous, sorinaa sali täynn' oli tumma, virkkoi vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:

"Kunpa jo muuall' ois tuo vieras hukkunut teilleen, ennenkuin tuli tänne ja sai tämän mellakan aikaan! Meidät kiistaan saa nyt kerjurit, eik' ilahuttaa voi jalo atria meitä, kun kehnous päällä jo keikkuu."

Heillepä lausui näin nyt Telemakhos väkivoipa: "Mennyt on mieli jo teiltä, te villityt, ruoka ja juoma teistä jo voiton vie; joku yllyttää jumal' ehkä. Kyllin syötyä nukkumahan kotihinne jo menkää – kons' oma kutsuu mieli; en pois ketäkään minä käske."

Noin hän virkki, ja hämmästyin puri kaikki he huultaan, noin kun Telemakhos oli haastanut uskaliaasti. Mutta nyt Amphinomos sanan lausui heille ja haastoi, Nisos-sankarin, Areton pojan, loistava poika:

"Ystävät, yhdenkään ei vimmaisin vihalausein lie halu vastustaa, sanan oikean jos sanon teille. Saakoon rauhass' olla jo vieras tuo sekä muutkin, palvelijat, mitä linnass' on jumalaisen Odysseun. [418-428] Maljat täytelköön edeskäypä nyt, niin valahuttaa uhrin saamme ja käy kukin nukkumahan kotihinsa. Vieras Odysseun kartanohon taas saakohon jäädä huostaan Telemakhon; näet hältäpä etsi hän suojaa."

Virkki, ja kaikkien mieleen tuo oli neuvo. Jo kaatoi viiniä hämmentäin sekomaljaan Mulios urho, Dulikhionin mies sekä Amphinomon jalo airut, muille jo viiniä vei, jumaloille he autuahille uhrasivat pikareista ja vienoa viiniä joivat. Vaan kun ol' uhranneet he ja juoneet myös halumäärän, koht' asumukselleen kukin astui nukkua aikoin.

YHDEKSÄSTOISTA LAULU.

ODYSSEUN JA PENELOPEIAN KESKUSTELU. JALKAKYLPY.

Miessalihinpa hän jäi, jumalainen Odysseus itse, surmaa sulhojen mietti Athenen antamin neuvoin; näin sanat siivekkäät heti virkkoi Telemakholle:

"Piiloon, Telemakhos, nyt on vietävä kaikk' aseneuvot tarkoin täältä; mut syyks sulavalla sa vain sano suulla näin kosijoille, jos niitä he kaipailis, kyseleisi: Pois savun alta ne vihdoin vein; voi niiksi ne tuskin tuntea, Troiaan mennessään mitä jätti Odysseus, miss ei kiiltoa näy, mihin saakka on vain savu käynyt. Zeus minut aattelemaan pani toistakin tärkkiä seikkaa: [11-39] vois toran tuottaa viini ja toist' äkin iskeä toinen, niin häpeällä jo hämmentää kemut, kihlomisetkin; sill' ihan itsestään kätt' etsii kärkkyvä rauta."

Virkki, ja Telemakhos isän armaan käskyä kuuli, Eurykleiaa luo heti kutsui, hoitajatartaan:

"Naiset huoneessaan pidätellös nyt, emo kulta, kunnes kammiohon isän kauniit vien asevarjeet, näät savukarstaan käy saliss' ilman hoitoa kaikki; poissahan viipyy taatto, ja lapsi ma viel' olin itse. Mutta ne vien minä talteen nyt, mihin ei savu pääse."

Vastasi Eurykleia ja virkkoi, hoitaja armas: "Kunpa jo, poikani, viisastuis sun mielesi vihdoin huonees hoitelemaan sekä varjelemaan tavaraasi! Vaan sano, kenpä on saattajanas, joka soihtua kantaa, tulla kun ei tulen näytäntään saa palveluneidot?"

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Tässä on vieras tää; ei joutilas olla se saa, ken syö minun kannikkaani, jos onkin saapunut kaukaa."

Noin hän virkki, ja vastaamatt' oli hoitaja vanha; naissalin kaunoisen heti sulki hän, sai ovet salpaan. Riensi Odysseus kohta ja myös kera loistava poika, kantoivat kypäröitä ja kumpurakilpiä talteen, peitsiä kärkeväpäitä; ja eell' yhä Pallas Athene kulki ja kultaisin tulisoihduin loi valon sorjan. Taatolleenpa jo Telemakhos yht'äkkiä virkkoi:

"Mink' ison ihmeen, taatto, jo silmäni nää näkevätkään? Seinät huonehien, katon orret kaunihit kaikki, laipiopalkit honkaiset sekä korkeat pylväät hohtavat silmään kuin tulen leimu. On totta jo täällä [40-68] nyt joku kuolematon, koti joitten on korkea taivas."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Vaikene, ääneti vain, uteluitta se talleta mielees! Moinenp' on tapa taivahisill', asujoilla Olympon. Nyt mene nukkumahan sinä, jään viel' itse mä tänne, neitoja näät koetella ja myös sinun äitiäs aion; multapa vaikertain kyselee hän kaikkea varmaan."

Virkki, ja Telemakhos salist' ulkosi askelin reippain, soihtujen leimuavain valoss' astui kammiohonsa, kussa hän ainakin nukkui, kons' unen aika ol' armaan; sinne hän yöpyi nyt, koin korkean nousua vartoin. Vaan salihinpa hän jäi, jumalainen Odysseus itse, surmaa sulhojen mietti Athenen antamin neuvoin.

Kammiosuojastaan tuli mielevä Penelopeia kuin Aphrodite kultainen tahi Artemis aivan. Toi tutun istuimen tulen ääreen saattajaneidot, huolitetun hopealla ja norsunluulla – sen tehnyt seppo ol' Ikmalios sekä jakkaran jalkoja varten liittänyt – tuoli se verhoks sai ison, villavan taljan; sillepä istuutui nyt mielevä Penelopeia. Huoneestaan helo-olkaiset tuli palveluneidot, ruoat runsaat korjasivat, pois siirsivät pöydät, pois pikaritkin, joist' oli juoneet korskeat sulhot, maahan syytelivät sydet tummuvat, taas tulikourut täyttivät puill', ett' ei valo puuttuis heiltä ja lämmin. Keksi Odysseun taas sekä herjasi häntä Melantho:

"Vieras, vai yhä viel' yli yönkin kiusana viivyt, kiertelet ympäri täällä ja vain pälyt naisia, nahjus! Koht' ulos urkene, kehno, ja kiitä, kun sait veron vatsaas, [69-97] tai pian jouduttaa kekäleet sua kirveleväiset!"

Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus: "Miksikä, vimmahinen, purat kiukkuas noin sinä mulle? Siksikö, että on ryöttäiset vain ylläni ryysyt, kerjäten että mä käyn väen kesken, näät hätä käskee! Niinp' on kerjurien tila, koitojen kiertelijöitten. Näät seass' ihmisien olin onnekas mies, talon vauraan haltia muinoin myös minä, sai moni kulkuri almun multa; en katsonut, miltä hän näytti, mi toi hänet tarve. Orjia suunnaton mull' oli joukko ja kaikkea aivan, jost' elo onnekas on, nimi rikkaan myös eläjillä. Kaikkipa Zeus mult' otti – se kai näet häll' oli mieli. Siis varo, vaimo sa, ettei vain mene sultakin kaikki kauneus tuo, joka noin nyt loistaa neitojen kesken. Entä jos suuttuu valtiatar, viha lyö sua raskas, taikka Odysseus saapuu, sill' ohi ei ole toivo! Vainaja vaikka hän oisikin eik' ois saapuva konsaan, poika Odysseun Telemakhos jo Apollon on turvin varttunut; jos talon naisist' on joku julkea, hält' ei huomaamatta se jää, on mies jo hän, ei vähä lapsi."

Virkkoi noin; sanat kuuli ne mielevä Penelopeia, nuhteli palveluneittä ja näin sanat ankarat lausui:

"Nähneen etkö mun luule, sa julkea, ruokoton narttu, käytöstäs hävytöntä? Se kerran päähäsi kiertyy. Sillä sä tiesithän, oma suunipa sulle sen lausui, vieraalt' ett' olin tältä nyt tutkiva täällä mä, toisko tietoa puoliso-parkani teist' ikävääni hän synkkään."

Virkki ja käänsihe Eurynomen, emännöitsijän, puoleen: "Eurynome, hae tuoli ja kattele villavin taljoin [98-125] vieraan istua, jotta hän kuulla ja vastata voisi, kertoa kuulumiaan; kysyn kaikkea näät minä tarkoin."

Virkki, ja Eurynome heti toi liki valtiatarta välkkyvän istuimen, sen verhosi villavin taljoin; sillepä istuutui jalo jaksaja, oiva Odysseus.

Haastoi lausuen näin nyt mielevä Penelopeia: "Vieras, tuotapa tietelisin minä sulta nyt ensin: kenp' olet, mistä on matkasi? Miss' oma maas, kotikantas?"

Vastasi hälle ja virkkoi näin monineuvo Odysseus: "Valtiatar, sitä ihmist' ei ole maill' avarilla, ken sua moittisi; maast' ylös taivaaseen sun on mainees kuin jalon valtiahan, jumaloita ken peljäten kaitsee kansaa voimallista ja suurta ja turva on vankka lain sekä oikeuden, maa multava, mustapa kasvaa vehnää, ohraa myös, puut notkuvat antimiansa, karjat kantavat aina ja runsaan suo meri saaliin, hallitus oiva on maassa ja onnekkaat alamaiset. Kaikkea muuta nyt siis kysy multa sa kattosi alla, vaan älä tutki, mik' on suku mulla ja syntymämaani, ettei muistelless' yhä yltyis vain sydänmurhe. Huoata huolt' ylenkyllin on mulla, mut' ei ole laitaa itkeä, ruikuttaa mun vieraiss' istuen täällä; inhapa on näky näät yhä, ilman loppua surra. Voi joku neidoistas mua moittia tai sinä itse, viinin pyörtämä että on pääni, kun kyynelin kylven."

Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Varteni, muotoni mult', ihanuuteni vei iki-vallat, vieras kulta, jo pois, kun Akhaijit lähtivät laivoin [126-154] Ilioniin, kera myös oma puoliso multa, Odysseus. Jospa hän saapuis viel', elämälleni tois sulo-turvan, kuulummin mua mainittais, olo ois ihanampi. Nyt mure mull' on vain, joku kuoloton toi surut suuret. Kaikk' ylimykset näät, joka ruhtinas, nää jota saaret, Dulikhion, Samos ynnä Zakynthos metsävä, kuulee, kauas-siintävän myös Ithaken omat mahtajamiehet mulle on tunkeuneet kosijoiksi ja syö tavaraani. Siksi nyt laimin lyön minä vieraat, etsijät turvan, julkiset airuet myös, kun käy asioilla ne kansan: vuoksi Odysseun riutuu mult' ikävöitsevä rinta. Häit' yhä kärttää nuo, minä viivytän, syyt punon viekkaat. Kangaspuillani puuhaamaan minut sai jumal' ensin. Siis sisäkammiohon kutehelle ma kankahan laitoin hienoisen, ylen pitkän, näin kosijoille jo lausuin: 'Sulhot, Odysseun kuoltua mun kosijoikseni tulleet, älkää nyt hätiköikö te häitäni, kunnes on valmis kangas tää, ett' ei mene hukkaan lankani kauniit. Käärinliinat teen jalon Laerteen minä siitä, ennenkuin kovan kuolon tuo tyly sallima hälle, ettei naiset Akhaijein vois mua moittia – maanneen vainajan verhoa vaill', eläessään vaikk' oli vauras. Virkoin noin; sepä taipumahan sai miehevät mielet. Päivisin ääress' ain' olin nyt kutomukseni suuren, öin tulisoihtujen leimunnass' yhä sen purin jälleen. Kolmepa vuott' oveluuteni tuo nyt Akhaijeja petti; mutta kun neljäs vuosi jo joutui tuomana Horain, menneet kun monet kuut oli, päättynyt päiviä paljon, palvelijattaret ilmi sen antoi, ilkeät nartut; [155-183] yllättäin tuli, yksin suin kovin soimasi sulhot. Valmistaa piti vaate, en tahtonut, vaan oli pakko. Nytpä en häitä mä välttää voi, en neuvoa muuta keksiä, naimisihin kovin vanhemmat mua vaatii, poikani noille on kiukuissaan, varat kaikki kun syövät; senpä hän ymmärtää, jo on mies, talon hallita taitaa kuin kuka kuunaan muu, Zeus jolleka soi jalon maineen. Vaan sano siltikin syntysi nyt, sukukantasi mulle, sill' ei tammi se lie tai kallio, kuin taru kertoo."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Puoliso korkea Laerteen pojan, kuulun Odysseun, siis kysymästä et luovu, mik' on suku mulla ja synty; niinpä mä sen sanon sulle, mut yltyvä totta on tuska, jonk' ikehessä mä käyn, kuten ainakin, ken kotimaastaan poiss' ylen kauan on ollut, kuin minä nyt, sekä paljon kiertänyt ihmisien olinpaikkoja, vaivoja kestäin. Vaan toki vastannen kysymääsi ja tietelemääsi. – Saari on saartama veen, meren päilyvän vyöttämä Kreetta, kaunis, viljava maa; on kansaa siell' ylen paljon, kymment' yhdeksänpä sen kaupungeita on ynnään. Kirjavin soi sorinoin eri kielet: Akhaijeja siell' on, Kreettien siell' oma myös rotu rohkea, siellä Kydoonit, Doorien heimoa kolme, Pelasgeja aimoja vielä. Kaupungeistapa suurin on Knosos; siell' eli Minos kohdaten korkean Zeun joka yhdeksäntenä vuonna; valtias, taattoni taatto hän Deukalionin ol' aimon. Tuonp' olen poika ma itse ja ruhtinas Idomeneuskin. Keulavin laivoin Ilioniin kera Atreun poikain matkasi veljeni, meist' esikoinen, myös urohompi; [184-212] mullapa, nuoremmalla, on Aithon taas nimi kuulu. Siellä Odysseun näin sekä ystävälahjoja annoin. Näät hänet työnteli tieltä ja Kreettaan toi väkituuli, Troiaa kohti kun pyrki hän kiertäen nientä Maleian. Myrskylt' Amnisos, liki luolaa Eileithyian, valkama vaikea tuo, hädin tuskin turvasi vihdoin. Tultua kaupunkiin heti etsinyt Idomeneun ois, armaan, arvokkaan majaystävän, mainiten siksi. Vaan jopa kymmenen tai ykstoist' oli aamua sitten lähtenyt Ilioniin tämä laivoin kaarevakeuloin. Vieraan vein talohomme ja kestitsin, miten taisin, tarjosin kyllältään, mitä tarjota soi varat vauraat; myös hänen miehilleen, sotiseurana joit' oli myötä jauhoja, viiniä hohtelevaa, veroantimet kooten, teurashärkiä toin, halumäärin nauttia heidän. Päivää luonani noin kakstoist' oli aimot Akhaijit; tien kova pohjoinen näet salpasi, – seisoa tuskin voi jalat maassa, – ken lie sen kuoloton nostanut suuttuin; kolmastoista jo tyynteli sään, ja he pääsivät matkaan."

Noin todenkaltaisiks sepitettyjä seikkoja kertoi. Kyynelihin suli valtiatar, vedet poskia kastoi. Kuin lumet ylhäin tunturien, tylyn läntisen tuomat, kohta jo jälleen pois sulatelluks saa suvituuli, vaan sulaessapa lunten on tulvillaan purot, virrat: niin suli kyynelihin myös kasvot hält' ihanaiset, miestään tuota kun itki, jok' istui eessä. Odysseus katsoi puolisoaan surevaa, sydän surkua täynnä, vaan värähyttänyt silmiä ei, kuin sarvea, rautaa luonten ol' alla ne vain; varovaisuus kyynelet esti. [213-241] Kons' oli kyllikseen valitellut kyynelin viljoin, virkkoi jälleen valtiatar, näin vastasi hälle:

"Tottapa mun nyt myös koeteltava lie sua, vieras. Miestäni jos tosiaan sinä kestitsit, kuten kerrot, myös hänen kumppanejaan jumalaisia kattosi alla, niin sano, millainen puku häll' oli verhona varren, minkäpä muotoinen hän ol' itse ja seurue muukin."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Vaikea on minun, valtiatar, niin vanhoja muistaa; kahdeskymmenes vuosi jo vierivi siitä, kun sieltä matkasi pois sekä lähti hän syntymämaastani silloin; vaan mitä muistiin kangastaa, sen sulle ma virkan. Villava purppuravaippa ol' aimon Odysseun yllä, kahdenlaajuinen; sen kultaa solki ja neulain tuppilokiinnikkeet; oli taiturityö levy soljen: koiran näit käpälissä sa nuoren, kirjavan kauriin purtuna potkivan siinä; se kaikist' ihme ol' aivan, koira se kultainen, joka raateli kurkkua kauriin, kauris myös, joka pois koki pyrkiä sätkivin säärin. Hohtava taas ihotakki se verhona vaipan ol' alla: lauhkea, hienoinen kuni laukan kuivatun kuori, niinp' oli pehmeä vaate, ja välkkyvä kuin helo päivän. Katseli tottakin vain moni nainen tuot' ihasilmin. Vaan sanon seikan muun minä vielä, se muista ja huomaa: tiedä en, tuo kotonaanko jo lie puku ollut Odysseun, vai joku antanut ystävä lie, joka saatteli laivaan, tai majavieras, sill' oli ystäväpiiri Odysseun suuri ja harras; mont' ei ollut Akhaijia moista. Multakin vaskisen miekan sai sekä purppuravaipan [242-270] kauniin, kanss' oli sen korupäärmehinen ihotakki; saattelin laivaan myös moniteljoon kunnian antain. Airut tottakin häll' oli myötään, häntä jo hiukan vanhemp', arvelisin; sanon myös, mikä häll' oli muoto: hartiot kyhmykkäät, iho ruskea, tuuhea tukka, Eurybates nimiään; ol' Odysseun kumppani rakkain hän yli joukon muun, sama näät heill' ain' oli mieli."

Virkki; ja valtiatar sitä vaisumpaan suli itkuun, tuntien merkit nuo, taki-tarkkaan virkkamat vieraan. Mutta kun kyllikseen oli itkenyt kyynelin viljoin, vastasi jälleen näin, sanan virkkoi Penelopeia:

"Vieras, ol' ennenkin sua mun sydämestäni surku, nyt rakas, arvokas ystävä ain' olet kattoni alla. Kammion säilöst' itse ma toin sälytettynä taiten vaatteet nuo, mitä mainitsit, sekä välkkyvän soljen kiinnitin kaunisteeksi ma hälle; mut eip' ole suotu teiltään häntä mun tervehtää sulo-syntymämaahan. Siis kova onnipa tuonne Odysseun ontevin laivoin inhaan vei Kiro-Ilioniin, jot' on mainita kammo."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Puoliso korkea Laerteen pojan, kuulun Odysseun! Noin älä riuduta heljää nyt hipiääsi ja mieltäs itkien puolisoas! Toki oudoks enp' ota tuota: itkee puolisoaan moni, nuorena-noutajatansa, jolle hän lapsia sai sulolempeen liittyen, saati laista Odysseun, jonk' iso maine on kuin ikivaltain. Vaan jätä itkusi nyt sekä kuule, kun sulle ma kerron. Ilman vilppiä näät toden virkan, en peittele lainkaan. Kuulin Thesproottein mehumaill', ei kaukana täältä, [271-299] ett' eloss' ennellään, kotitiell' oli ollut Odysseus; myötään tuo monet myös jalot aarteet, joita hän koonnut kansan on kesken. Vaan kaikk' armaat kumppanit hältä, laivan kaarevan myös meri ahmasi tumma, kun taa jäi saari jo Thrinakien; näet suuttuen vainosi häntä Zeus sekä Helios, jonk' oli karjaa kumppanit kaanneet. Kaikkipa hukkui nuo meren aavall' aaltoavalla; itse hän viskautui emäpuull' ajelehtien rantaan Phaiakilaisten maan, likiheimoisten jumaloille. Hälle he, kuin jumal' oisi hän, arvon soi sydämestään, runsaat antimet antoivat, kotimaillekin tuoneet oisivat turvaisesti, ja aikoja sitten Odysseus täällä jo ois, toki viisaammaks yhä päätteli päässään saatua kartuttaa, maat laajat matkaten vielä. Hänp' yli muitten tuntee näät, mikä tuottavi hyödyn; ihmist' ei sitä, ken kera kilvata voisi Odysseun. Pheidon, Thesproottein jalo valtias, mulle sen kertoi, linnass' uhraten maljastaan, valan vannoen virkkoi lasketun lainehikolle jo laivan, saattajat valmiit katsotun armaaseen hänet viemään syntymämaahan. Vaan minä eeltä jo matkasin, näät Thesprootteien laiva juur' eräs viljavahan oli lähtevä Dulikhioniin. Myös ne hän näytteli aarteet, jotk' oli koonnut Odysseus; niiss' elo vauras muillekin ois, vara kymmenen polven; niin isot linnaan ruhtinahan oli jättänyt aarteet. Itsepä Dodonaan oli ennusneuvoa mennyt kuuntelemaan huminasta hän Zeun pyhän, korkean tammen kuinka nyt saapua parhain ois sulo-syntymämaahan, julkiko vai salavihkaa, sielt' eross' oltua kauan. [300-328] Niinp' eho, vammaton vielä hän on, pian saapuvi, kauan kaukana syntymämaast' ei viivy ja luot' omiensa, vaan liki aivan lie; valan vannon siitä ma vahvan. Zeus tae olkoon siis, ylin, suurin taivahisista, olkoon kuulun Odysseun lies, luo jonka ma jouduin: kaikkipa niin totisesti jo täyttyy, kuin sanon sulle: varrell' aastajan tään on saapuva tänne Odysseus, juuri kun vaihtunut vanha on kuu sekä alkanut uusi."

Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Kunp', oi vieras, tuo sana täyttyä vois! Tuta saisit suosiomieltäni koht', isot ottaa antimet auliit, että ken nähdä ne sais, ylen onnekkaaks sua kiittäis. Mutta on aavistus sydämessäni, kuinka jo käykin. Saavu Odysseus ei kotihinsa, et myös sinä täältä saa kotisaattoa, näät taloss' on nyt mahtajat toiset, kuin oli miesten kesken Odysseus – niin, oli kerran – toisen kohtelun hältä ja saattelon sai jalo vieras. – Neitoset, huuhdelkaa jalat vieraan, myös tila tehkää, pankaa peitot, pielukset sekä hohtavat raidit, ettei ois vilu, ennenkuin taas hohtavi huomen. Koin kohotessapa hälle te kylpy ja voitelu suokaa, viereen että hän Telemakhon saliss atriapöytään istua voisi; ja sen paha kohdatkoon, joka tohtii silloin ilkkua häntä ja loukata! Täällä sen koommin ei tekemist' ole sillä, jos kuinkakin jäis vihan vimmaan. Mistäpä, vieras, sen näkisitkään, oisiko mulla mieltä ja ymmärryst' yli muitten naisien, jos sun luonani vaalimatonna ja ryysyiss' atrian ääreen istua täytyis? Ei ikä ihmisen tääll' ole pitkä; [329-357] ken tyly itse on mieleltään sekä myös tyly töiltään, turmaa toivottaa kaikk' ihmiset sen elontielle, kuoleman jälkeen pilkkaavat kovin muistoa moisen; vaan ken on nuhteeton, kell' oiva on mieli ja käytös, kauas ympäri vie hänen mainettaan majavieraat kansaan kaikkeen, mainitsee jaloks ihmiset häntä."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Puoliso korkea Laerteen pojan, kuulun Odysseun! Outoja peitot on totta jo mulle ja hohtavat raidit olleet Kreetan maan lumihuippujen jäätyä taaksi, varteva-airoiseen kun laivaan jalkani astuin; yöpynen yön tämän kuin monet muut unetonna ma ennen. Yöt' ylen montapa näät minä, allani yösija kurja, valvoen viettää sain, koin korkean nousua vartoin. Jalkojen huuhtelu ei mun mieltäni houkuta myöskään; naisist' ainoakaan mua älköön koskeko jalkaan, linnasi palvelijattarien mit' on parvea täällä, paitsi jos on joku vanha ja talttunut, taitava vaimo, tuskien tuttu jok' on sydämessään kuin minä itse, moisen koskea jalkoihin mua sallisin kyllä."

Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Vieras kulta, – en toist' ole nähnyt näät älyvertaas kattoni alla, en rakkaampaa tulijoista ma kaukaa, niin puhut taidokkaasti sa kaikki ja mielevin miettein! Vaimopa vanha on mull', elämässään oppinut paljon; kasvua kaitsi ja vaali hän tuon kovaonnisen ammoin, syntymähetkenä sai käsivarsilleen emolt' ottaa; hän jalat huuhtovi sulta, jos onkin heikko ja raihnas. Käy pesemään nyt siis, sinä mielevä Eurykleia, [358-385] valtiahas ikäkumppani tuo! Lie moinen Odysseus itse jo myös, noin nääntynyt kai näkö jalkojen, kätten; nopsaan vanhentuu näet ihminen vaivoja nähden."

Virkkoi noin; heti vanhus tuo käsin kätki jo kasvot, polttavat kyynelet itki ja puhkesi näin valitukseen:

"Voi, polo poikani, voi mua koitoa! Zeun vihatuksi jäit yli kaikkien muitten, vaikk' oli mielesi hurskas. Ihmist' ei sitä, ken satauhreja niin valioita, reisiä uhkeit' uhrasi niin salamoitsija-Zeulle, kuin sinä toit sekä toivotit, ett' ois onnekas vanhuus suotu sun saavuttaa, pojan loistavan kasvua kaita, sultapa yksin vain Zeus riistikin saapumapäivän. – Häntäkin naiset nauroi kai, kun jonnekin astui kuuluun kartanohon maan vieraan mahtajamiehen, kuin sua nartut nää kaikk' ilkkui täällä nyt äsken. Häijyjen herjoja välttääkses sekä ilkkua inhaa heidän et sallisi pestä; mut en minä emmi, kun niin on käskenyt Ikarion tytär, mielevä Penelopeia. Sun pesen jalkasi siis, sekä kuullen Penelopeiaa että sun itsesi vuoks, sydämessäni kun syvä murhe sylkyttää. Vaan kuullos nyt, mitä sulle ma virkan. Tullut tänne jo on moni vieras, vaivojen tuttu, niin samanmuotoist' en toki, sen sanon, toist' ole nähnyt; kasvosi, äänesi, jalkas on kuin ihan itse Odysseun."

Vastasi hälle ja virkkoi näin monineuvo Odysseus: "Kaikkipa väittävät niin, emo vanha, ne, jotk' ovat nähneet meidät kummankin, sama ett' ihan meillä on muoto, niinkuin itsekin nyt sinä huomasit sen sekä lausuit."

[386-414] Virkki; ja hoitaja vanha jo hohtavan toi pesumaljan, jalkojen huuhtoimen, ison siihen kaas hulauksen kylmää vettä, sen haalentain tulisella. Mut eemmäs tuolin Odysseus siirsi ja istuutui selin lieteen; arvasi näät heti mielessään, oma hoitaja ett' ois arven tunteva koskeissaan, ja se tois hänet ilmi. Haltiataan pesemään kävi eukko ja tuon heti arven tunsi, min Parnasson helohammas ol' iskenyt karju, kons' oli luona hän Autolykon sekä myös tämän poikain. Näät emon taattopa tuo oli, kuulu ja verraton aivan viekkauteen valapettoon; senp' älyn Hermes ol' itse antanut; hällepä suostuttain hän vuohien, uuhten reisiä uhrasi näät, avun aina ja suosion saikin. Saapunut kerran ol' Autolykos Ithaken mehumaille; tyttären poikapa juur' oli parhaiks syntynyt siellä. Tuon hänen polvelleen pani ehtoo-atrian jälkeen Eurykleia ja virkkoi näin, sanan laati ja lausui:

"Itsepä mieti nyt, Autolykos, nimi, jonka sa kantaa armaan lapsesi lapsen suot, jota niin sinä toivoit!"

Tuohonp' Autolykos näin vastasi taas sekä lausui: "Siis, vävy, kuule, ja myös tytär kultani, niin nimi olkoon, kuin sanon nyt! Vihankarsas on, vieraallenne, se tietkää, mies moni, nainen myös elonkasvaja-mailla, – Odysseus olkoon siis nimiään, vihamiehien uhka! Ja tulkoon, jahkapa varttuu, tuonne hän, kuss' emon on koti kuulu Parnassolla ja mull' isot aarteet koottuna talteen; niist' osan multa hän saa sekä riemuin tuo kotihinsa."

Lähti Odysseus siis nuo saamaan loistavat lahjat. Häntä nyt Autolykos sekä Autolykon pojat myöskin [415-441] kätteli tervehtäin, sanat lausui armahat aivan; äidin äitipä, Amphithea, sylihinsä Odysseun sulki ja suuteli päätä ja silmiä sorjia vuoroon. Atrian puuhaamaan heti poikia kuuluja käski Autolykos; heti kuulivat myös kehotusta he tuota. Sonnin noutivat siis pihatarhaan viissuvikunnan, iskivät, nylkivät sen sekä löivät kappalehiksi, viilsivät viiluihin lihat, vartaisiin pujotellen, taiten paistoivat, tasan tarjosivat palat paistin. Päivän kaiken juhlivat noin, sen laskuhun asti, eik' osa uupunut kesken, jos mitä vain teki mieli. Vaan alas mentyä auringon, hämyn tultua tumman laskihe vuoteeseen kukin nauttimahan unen lahjaa.

Mutta kun huomensynty jo nous rusosorminen Eos, lähtivät riistan pyyntiin, eell' ajokoiria parvi, aaluvat Autolykon, kera myös jumalainen Odysseus; metsän vyöttämän Parnasson kuvepolkua jyrkkää kiipesivät; pian viimaiset tuli vinkalot vastaan. Helmast' Okeanon syvän, verkkaan vierivän virran nousi ja tultaan juur' yli maitten Helios ampui; rotkoon saapuivat nyt pyytäjät, eell' ajokoirat jälkiä vainuten juoksi, ja riensivät kinterehillä aaluvat Autolykon, etumaisena uljas Odysseus, vaappuva keihäs kourassaan, valahuttaja varjon. Viidan sankeikoss' oli siell' iso, kauhea karju. Sinnepä tunkeunut ei tuulten kostea huoku, hohtavan auringon säde konsaan sattua voinut, ei sade rankinkaan läpi lehvikon; niin oli sankka viita, ja kuivia lehtiä maass' oli myös ylen paljon. [444-472] Tuon kumun kuullessaan, töminällä kun törmäsi kohti miehet, koiratkin, ulos viidastaan kävi karju, silmät tuiskien tulta ja törröllään joka harjas, parvea vastaan; vaan etumaisena riensi Odysseus, valmis ol' iskemähän, kohotettuna varteva keihäs kourassaan väkevässä; mut karjupa ehtikin ennen, reiteen hampaallaan liki polvea viils ison haavan syrjäst' iskien, ei toki luuhun saakka se mennyt. Taa lavan oikean pisti Odysseus karjua kylkeen, jott' ulos tunkeutui läpi ruumiin välkkyvä peitsi; maahan kiljahtain otus kieri, ja karkkosi henki. Siinä nyt puuhasivat pojat Autolykon kera karjun, kääreell' urhean tuon, jumalaisen Odysseun haavan taiten tukkesivat, veren tumman loihtuja lausuin sulkivat, taaton luo kotihinsapa riensivät joutuin.

Terveeks Autolykos sekä Autolykon pojat kohta hoitelivat hänet, kohtapa myös, jalot antaen lahjat, riemuin laittoivat hänet riemuisaan kotimatkaan. Saapujan taas Ithakess' isä, myös emo korkea vastaan ottivat onnekkaina ja tuota jo tutkivat innoin, mist' oli tullut arpi, ja tarkoin heille hän kertoi, kuink' erätiell' oli karju sen iskenyt valkeahammas, kun pani Parnassoll' ajon Autolykon pojat toimeen.

Tuon hivutellessaan heti tunsi, kun vain käsi koski, hoitaja vanha ja kirpoamaan jalan päästi ja pohkeen polskahtain pesumaljaan; soi räminällä ja kaatui vaskinen malja, ja permantoon vesi virtasi kaikki. Valtasi riemu ja tuska jo rinnan, kyynelin silmät täyttyi, salpautui sana pyrkivä; noin polo vihdoin, [473-501] kurkottain käden kohti Odysseun poskea, virkkoi:

"Voi, olet, armas lapsi, Odysseus! Enkä mä ennen tuntenut valtiahakseni, kuin käsin ylt'yli koskin!"

Virkki ja Penelopeiaan loi ilonloistavat silmät vihjata aikoen, ett' oli armas puoliso tullut. Nähdä sit' ei toki valtiatar, ei huomata voinut; mielen Athene pois näet käänsi. Mut eukkoa kurkkuun nyt käden oikean kourallaan kävi kiinni Odysseus, toisellaan hänet taas veti luokseen, hälle jo virkkoi:

"Miks, emo, noin tuhon mulle jo tuot? Mua itsehän ruokit noilla sa rinnoillas! Monet sain kovat kärsiä, vihdoin nään kotimaani, kun vuosi jo kahdeskymmenes vierii. Mutta kun sen nyt näit ja sen soi jumal' ilmetä sulle, niin pysy vait, ett' ei taloss' ainoakaan sitä huomaa. Taikka, ma sen sanon sulle, ja myös se on täyttyvä totta: taivahiset jos suo minun sortaa korskeat sulhot, en sua, hoitajatartanikaan, minä säästä, kun saavat kuoleman palkakseen talon muut pahat palvelunaiset."

Mielevä Eurykleiapa näin taas vastasi hälle: "Lapseni, voi, mikä nyt sana kirposi kielesi päältä? Tiedäthän sinä: vankkumaton, vaka mulla on mieli; vait olen varmana kuin kova kallio tai kuni rauta. Vaan sanon sulle ma seikan myös, ja se kuule ja huomaa: taivahiset jos suo sinun sortaa korskeat sulhot, niin talon naiset mainitsen minä sulle ne, keilt' et arvonantoa saa sekä keitä on kelpoja heissä."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Miks, emo, mulle ne virkkaisit? Sepä tuiki on turhaa. Itse ne tutkin, tarkkailen ma jok' ainoan täällä. [502-529] Vait ole tyyten vain sekä muu jumalain jätä huomaan!"

Virkkoi noin; salin poikki jo pois kävi hoitaja vanha noutaakseen pesuvettä, kun mennyt ol' entinen maahan. Niin jalat valtiahan pesi, voiteli välkkyvin öljyin. Siirsi nyt tuolin taas tulen lämpöä kohti Odysseus lieden hohteeseen, salas arven ryysyjen alle.

Loihe jo lausumahan taas mielevä Penelopeia: "Vieras, vielä mä tietelisin vähän yhtä nyt sulta; sillä jo myöhä on hetki ja armaan yölevon aika sille, ken uinua voi sulo-unt' unohuttaen huolen. Mullepa mittaamattoman on jumal' antanut murheen. Päivisin hiukan vaimentaa valitusta ja huolta, kun omat toimeni valvoa saan sekä palveluneitoin; mutta kun joutuu yö kaikk' uuvuttain unen helmaan, vuoteess' unta en saa, sydänt' ahdistettua saartaa kalvavat murheet vain, ei suo surevalle ne rauhaa. Kuin tytär Pandareon, satakielikin keltavarinta, laulua sorjaa helkyttää, kevät uusi kun alkaa, puitten lehvikköön tiheimpään piilouneena, äänt' yhä uusiin vaihdellen säveliin sulosoipiin, vaikertaa Itylon, pojan armaan, vauriosurmaa, vaimona Zethos-valtiahan jonk' itse hän tuotti: niin yhä tuonne ja tänne mun häälyy mieleni aatos: poikani luonako tääll' yhä kaitsen kaikk', ison, ylhän kartanon aarteineen, asujoineen, loukata kartan kansan mieltä ja muistoa myös aviollisen vuoteen vai sitä seuraan, ken kosijoist' on Akhaijien aimoin linnassamme ja runsaimmat tuo morsiuslunnaat? [530-558] Kons' oli lapsi hän viel' älypuutto, en mennä ma voinut uusiin naimisihin, talost' erjetä mieheni tästä; nytpä, kun täyteen noussut on nuoruutensa jo kukkaan, itse jo täältä mun lähtevän sois tykö taattoni jälleen, kiukustuu, varat hältä kun syö kitanhansa Akhaijit. Vaan uni mulle sa nyt selitellös, jonka ma kerron. On parikymmenpää pihamaallani hanhia parvi, vehniä syö vesialtaastaan, – hupa katsoa tuot' on. Kotkapa vuoriltaan tuli mahtava, koukeronokka, kaulat katkoi, kaikki ne surmasi, noin pihamaata pitkin jätti ne, itse jo nous yläilmojen loistoon. Itku ja vaikerrus minut valtasi, vaikk' uness' uinuin; naisia ilmestyi hiussorjia luokseni piiriin vaikertaissani, kun kotihanheni surmasi kotka. Taaspa se liiteli luo, katon reunalt' äänsi ja haastoi äänell' ihmisen mulle ja viihdyttää koki virkkain: 'Tyyntyös, Ikarion isomainehisen tytär armas! Unt' et, vaan tositottapa näit, jok' on täyttyvä tarkoin. Sulhoja hanhet on nuo, minä taas olin kotka se äsken, nytp' olen puolisos itse, jo vihdoin saapunut jälleen, jolta on sulhojen joukkio tuo lopun surkean saava.' Virkkoi noin; heti valveuduin, uni karkkosi vieno; vilkaisin pihamaalle, ja siellä ma hanhien aljuin näin vesialtaastaan kuten ainakin vehniä syövän."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Mahdoton, valtiatar, toki moist' on tulkita unta väärin päin, kun on ilmi jo lausunut itse Odysseus, kuinka se täyttyvä on: kosijoita jo kuolema vartoo kaikkia, ainoakaan tuhon alt' ei säästy ja surman."

[559-587] Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Vieras, on montakin unt' epäselvää, tutkimatonta, eik' ole ihmisien kaikk' enteet totta ja täyty. Kaksi on porttia, joist' unet häälyvät kaikk' ulos astuu: sarvea toinen on portti, mut norsunluutapa toinen. Norsunluu-ovisesta mi portist' astuvi luokse, vain lume lieto se on, valeviestein vietteleväinen; sarvenvälkkyisestäpä taas veräjästä mi saapuu, tietävi totta, ken ihminen vain unen nähnevi moisen. Mutta en siitä ma tulleen tuon unen hirveän usko; – ois se jo tottakin mun sekä poikani toivoa myöten. – Vaan sanon sulle nyt seikan muun, ja se kuule ja huomaa: eessä on onneton aamu, mi saa minut kauas Odysseun linnoilt' erkanemaan; näet kilpaan tuon jo ne kirveet, joit' useasti hän löi rivin permantoon lävetysten, kuin lovipölkyt on all' emäpuun, – kakstoist' oli niitä, – kaukaa nuolen jousestaan läpi kaikkien laski. Nyt panen kilvan tuon kosijoille ma: ken kevyimmin jousen jänteen on käsin kiskova kiinni ja nuolen kaikkien kahdentoista on myös läpi ampuva kirveen, häntä ma seuraan nyt, koti jää aviollinen, armas, jää rikas, aartehikas asumukseni, kartano kaunis, jonka ma muistanen kai useasti, jos untakin uinun."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Korkea puoliso Laerteen pojan, kuulun Odysseun! Kilpa se linnoillas pidä koht', älä siirtele eemmäs. Ehtivä tänne on ennemmin monineuvo Odysseus, kuin sitä jännittää siloselkää jousta ne kehnot hyppysineen sekä myös läpi rautain ampuvi nuolen."

[588-604] Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Vielä jos istuisit mua näin ilahuttaen, vieras, luonani, luomia mult' ei ummistais uni lainkaan. Vaan vaill' unt' iankaiken ei tule ihminen aikaan; määräpä kaikell' on näet säätämä kuolematonten kuolollisten noudattaa elonkasvaja-mailla. Siirryn tästä jo siis yliskammiohon minä, painun huokausvuoteeseeni, jot aina mun itkuni virrat kostuttaa siit' alkaen, kuin kova onni Odysseun inhaan vei Kiro-Ilioniin, jot' on mainita kammo. Sinne jo maata ma käyn; taas permannolle sa tänne tee tila itselles, tai myös lavan allesi tuokoot."

Virkki ja huoneisiinsa jo astui hohtavan heljiin, ei toki yksin, vaan kera seurasi saattajaneidot. Noin kera noitten nous yliskammiohonsa ja siellä kauan Odysseut' itki hän, puolisoaan, unen armaan kunnes loi yli luonten Athene päilyväsilmä.

KAHDESKYMMENES LAULU.

KOSIJAIN SURMAN EDELLISET TAPAHTUMAT.

Niinp' etupylvästöön teki yötilan oiva Odysseus, peittoamattoman sai häränvuodan sielt' alusikseen, katteeks uuhten taljoja toi, monen sulhojen teuraan; vaipan peitoks Eurynome veti yöpyvän ylle. Valvoi vuoteellaan nyt Odysseus, sulhojen surmaa miettien mielessään. Ulos uksestaanpa jo hiipi neitoja öiseen taas salayhteyteen kera sulhoin nauraen toisilleen, kikatellen, hailakat, kilvan. Vaan hänen rinnassaan sydän kuohuun nousi, ja kohta neuvoa tuimaa valtiahan piti mieli ja aatos, [11-39] jälkeen syöksähtäiskö ja löis heti hengeti kaikki vai kosijoihin sois viel' yhtyä yltiömieliin kerran viimeisen; sydän rinnass' ärhysi, riehui. Hentoja suojellen penikoitaan kuin emäkoira haukkuu outoa miest', urisee sekä purra jo uhkaa, niin hänen haukkui myös sydämensä sit' ilkiöseuraa. Rintaans' urho jo löi, sydämelleen hilliten haastoi:

"Kestäös vain, sydän! Sait katalampiakin sinä kestää, hirveävoimainen Kyklooppi kun kumppanit uljaat ahmien söi; toki kestit kaikk', oveluutesi kunnes luolast' auttoi pois, johon itse jo kuolevas uskoit."

Noin sanan nuhtelevan sydämelleen sankari lausui. Taipui tottelemaan sydän myös sekä järkkymätönnä kiusan kesti; mut itse hän kieriskenteli valvoin. Kuin veren, rasvan täyttelemää mahapötsiä paahtaa mies ison valkean pääll', yhä kääntää puolta ja toista vartaassaan sekä kypseks sen pian paistuvan toivoo: noinp' yhä vuoteellaan hän kääntelihen sekä mietti, kättens' alle hän kuink' ois sortava julkeat sulhot, yksin miest' ylen monta. Mut astui luoksi Athene, naisena hahmoltaan, alas taivaan korkeudesta, ilmestyin pääpohjiin näin sanan laati ja lausui:

"Miksikä valvot taas, kovaonnisin maan asujoista? Tää oma kartanos on, oma puoliso sulla on täällä, oiva on poikasi myös, – moist' itselleen moni toivois."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Haastoit, taivahinen, ihan kaikk' osuvasti ja oikein. Vaan vakavastipa miettiä saa sydän nyt sekä mieli, julkeat sulhot kuinka ma sortaa kätteni alle [40-68] yksin voin, taloss' aina kun heit' iso joukko on koolla. Seikka on toinen huolena myös, totisempana vielä: nuo jos surmaankin, jos suo avun Zeus ja sa itse, niin mihin piillä ma voin? Anon aattelemaan sua tuota."

Hälle Athene näin taas vastasi päilyväsilmä: "Voi sua taas! Moni huonompaan avuntuojahan turvaa, pelkkä jok' ihminen on, ikivaltain ei väkiverta; vaan jumaloita ma oon, minä aina sun auttajas altis, jos mikä lie hätä, vaara. Mut julki jo sen sanon sulle: kansaa kuolollista jos viisinkymmenin joukoin saartaen kimpuss' ois, sodin mielisi surmata meidät, heiltä sä veisit saaliinas härät, uhkeat oinaat. Siis unen valtaan uuvu jo! Vaiva on valvominenkin karttaen unt' yli yön; jopa saat pian huolesi heittää."

Virkkaen noin sulo-unta jo vihmoi sankarin silmiin; itse Olympoon taas jumal-immyt korkea riensi.

Sai uron uinuksiin uni, huolien hoiva ja raajain raukaisuttaja; vaan jopa valveutui vakamieli puoliso; pehmoisella hän vuoteell' itkien istui. Mutta kun kylläiseks sydämensä ol' itkenyt vihdoin, Artemis-ampujatarta jo kutsui naisien kuuluin:

"Korkea Artemis, Zeun tytär, jospa jo nuolesi viimein ampuisit läpi rintani nyt, heti henkeni veisit, tai raju tuulispää minut tempais raastaen myötään, heittäis harhaamaan hämäräisiä polkuja tuonne suulle jo Okeanon, maanpiiriä kiertävän virran, niinkuin tyttäret Pandareon meni myrskyjen myötä! Heilt' isän, äidin surmasivat ikivallat, ol' orvot yksin linnassaan; toki hoivasi heit' Aphrodite, [69-97] antoi juustoa, mettä ja vienoa viiniä; Here soi soreutta ja ymmärryst' yli naisien muitten, varteen loi solevuutta ja ryhtiä Artemis ylhä, itse Athene taas jalot neuvoi askaretaidot. Kerran Olympoon korkeahan kun nous Aphrodite Zeun, salamoitsijan, eess' anoakseen, että hän säätäis neitojen hempeät häät – näet tietää kaikk' osat, onnet kuolollisten Zeus, mitä kohtalo suo, mitä kieltää – ryöstivät Harpyiat sill'aikaa neitoset sorjat pois ikiorjuuteen tykö Kostotar-impien kolkkoin. – Noinpa Olympon haltiat myös minun häipyä suokoot, tai minut Artemis ampukohon hiussorja, kun nähdä saanen Odysseun vain manan ankaran maille jo saapuin, jotta en miehen huonomman ois riemuna konsaan. Kestää vielä se vaivan voi, joka päivisin itkee, synkkää huokailee sydänhuoltaan, vaan unen valtaan öisin vaipuvi taas; sill' unhoon saa uni kaiken, saa pahan, parhaankin, lukitessaan silmien luomet. Vaan jumal' antavi untenkin mua vainota julmain. Yöllä hän viereen mun tuli taas omin ilmisin hahmoin, moisena kuin sotatielle hän lähti; mut rintani täytti riemu, kun uskoin, ett' oli totta se, ei vale-unta."

Virkkoi noin; heti nousi jo kullanhohtava Eos. Kuullut ol' itkevän äänen tuon jumalainen Odysseus, luuli jo mielessään, hänet ett' oli tuntenut jälleen Penelopeia ja luo pääpohjiin astunut juuri. Kaattuvan kääri hän kohta ja taljat, joill' oli maannut, miessalin istuimelle ne vei, pihamaallepa kantoi taas häränvuodan, puoleen Zeun kädet nostaen kääntyi:

[98-125] "Zeus isä, tahto jos taivaisten minut maalleni auttoi maat, meret matkaamaan kautt' ahdinkoin ani-suurten, enteen lausukohon, taloss' ihminen jos joku valvoo, merkkipä Zeun myös ilmetköön tääll' ulkona mulle!"

Pyys anovasti hän noin; Zeus selkeäneuvo sen kuuli, kuulua soi jylyn koht' yli hohtavaharjan Olympon pilvien päältä, ja riemahtui jumalainen Odysseus. Lausui enteen myös lähell' aivan jauhajanainen, miss' oli kääntäjineen käsimyllyt valtiahalla. Vaimoa kaikeltaan kakstoist' oli siell' yhä, työnään hienontaa oli vehnät, ol' ohrat heill', yty urhoin. Nukkui muut, koko määrä jo heill' oli jauhoja; yhden viel' oli kesken työ, väki heikoin häll' oli; antoi nyt kiven seistä ja virkki hän enteen valtiahalle:

"Zeus isä, ihmisien, jumalainkin valtias ylhä! Mahtavan kuulua soit jylyn alta sa tähtisen taivaan, vaikk' ei pilveä näy; kai enteen jollekin annoit. Sallios täyttyä myös, mitä nyt anon sulta ma koito! Sulhojen viimeinen pito-atria armas Odysseun linnass' olkoonkin tänä päivänä täällä jo vihdoin, joille ma tuskaiseen väsymykseen turtuvin polvin ohria jauhaa saan; veron viimeisenpä jo syökööt!"

Tuon sanan onnekkaan iloll' oiva Odysseus kuuli, Zeun jyly-enteen myös, tilin konnia vartovan toivoi.

Neitoset muut, koko parvi Odysseun kartanon kauniin, koolle jo kertyi taas, tulen leimuavan teki lieteen. Nousipa vuoteeltaan myös Telemakhos jumalainen, vaattehin verhoutui, olusvyöhön vyötteli miekan, [126-154] jalkoihin jalohohtoisiin sirot anturat pauloi, koppoi peitsen valtaisen, otavaskisen, astui Eurykleian luo, yli kynnyspuun puhutellen:

"Saiko se vieras tääll', emo kulta, nyt kohtelun oivan, atrian, vuoteen myös, vai yöpyä sai, mihin sattui? Moinen on äitini näät, niin mielevä vaikka hän onkin: halvemmalle hän hairahtuu pian arvoa suomaan, oivemmallepa ei suo arvoa, antavi mennä."

Mielevä Eurykleia jo tuohon vastasi jälleen: "Syytt' älä äitiäs noin toki, lapseni, syyttele. Vieras istui täällä ja viiniä joi, mink' itse hän mieli; syönyt kyllin ol' ennestään, emos antanut viel' ois. Mutta kun viimein unta jo muisti ja yölevon aikaa, vuoteen laittamahan heti äitisi neitoja käski; vaan kuten kuunaan mies ylen koito ja onneton, torjui vuoteet, raidit pois polo, permannoll' etusuojan peittoamattoman vain häränvuodan katteli alleen lampaantaljoin; vaipan myös levitimme me ylle."

Virkki, ja Telemakhos salist' ulkosi askelin reippain, keihäs kourassaan, kera kaks oli virkkua koiraa; mieskokoukseen riensi Akhaijein luo varusorjain. Neitoja Eurykleia nyt ohjasi, naisien oivin, määräsi työt, tytär Opsin tuo, Peisenorin poian:

"Nyt, tytöt, käyntiin työ! Sali laaskaa, veet pirotelkaa permantoon sekä peitelkää punapurppuraverhoin uhkeat istuimet, joka pöydän pyyhkiä toiset sienill' ylt'yli saatte ja huuhtoa myös sekomaljat, kauniit, korvakkaat pikaritkin, taas tepä käykää lähteest' äkkiä vettä ja oikein vikkelät olkaa, [155-183] sill' ei kauankaan sali tyhjänä lie kosijoista; varhain saapuvat kai, tämä päivä kun juhla on kaikkein."

Virkki, ja neitoset tottelivat heti käskyä; lähteen tummana läikkyvän luo parikymment' ulkosi, muutpa hyöri ja hoiteli taas kotitoimia tottunehesti.

Sulhojen suurekkaat tuli palvelijat, kätevästi puita he pilkkoivat; jopa lähteelt' ehtivät jälleen nuo vedennoutaja-neidot. Koht' oli myös sikopaimen siellä jo, toi parahinta hän syöttiläskarjua kolme. Kaivelemaan pihamaalle ne kaunoiselle hän päästi, itse Odysseun luo kävi, laatuisasti jo lausui:

"Kohtelevatko jo kauniimmin sua, vieras, Akhaijit, vai yhä ennallaan sua linnass' ilkkunevatko?"

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Josp' Eumaios, sais jumalilta se riettaus koston, joll' ylimieliset nuo talon vieraan ilkiötöillään täyttävät temmeltäin: heill' ei ole, ei hävyn hiukkaa!"

Noinpa he toinen toiselleen nyt haasteli siinä. Vaan liki astui heitä Melantheus, kaitsija vuohten, kuttuja kuljettain, valioimpia kaikkien laumain, eineeks sulhojen; hän kera saapui paimenen kahden. Vuohet kaikuisaan pilaristoon kytki hän kiinni, itse Odysseun luo kävi, herjaisesti jo haastoi:

"Vieras, vai olet viel' yhä täällä sa kiusana miesten, kerjäten kimppuun käyt? Ovest' etkö jo lähteä arvaa? Toinen toisest' emme nyt erkane totta me ennen, kuin tuta kättäni saat; tapa liian on julkea sulla kärkkyä; muillakin onhan Akhaijeill' atriapöydät!"

Virkkoi noin; ei vastannut monineuvo Odysseus, [184-212] ääneti päätään puisteli vain tuhomiettehin tuimin.

Kolmas miespä, Philoitios, tuo jalo kaitsija karjain, saapui, uhkeat vuohet toi kosijoille ja hiehon. Saareen tuoneet niit' oli lautturit, jotk' yli salmen muitakin saattelevat, kuka kulkija vain tykö saapuu. Teuraat kaikuisaan pilaristoon kytki hän kiinni, luo sikopaimenen itse jo astui, tieteli tältä:

"Kenp', Eumaios, on vieras tuo, joka tullut on äsken kartanohomme? Mik' on suku hällä ja syntymäseutu? Keitten juurt' olevansa ja heimoa mainita mahtaa, mies polo tuo? Toki muodolt' on kuni valtias aivan. Vaan jumalatpa ne kurjuuteen monen kulkijan saattaa vaivoja valmistain, – se on kohtalo valtiahankin."

Virkki ja vieraan luo kävi, kätteli tervehytellen, näin sanat siivekkäät jopa lausui hälle ja haastoi:

"Terve, sa taatto ja vieras! Sull' elo onnekas olkoon vast'edes, vaikka nyt kuormanas on moni vaiva ja murhe. – Julmin kaiketi, Zeus, ylitaatto, sa liet jumaloista! Sääli et niitä sä, joilleka soit elon itse, ne saavat suistua surkeuteen sekä tuskaan tuimelevaiseen. – Kun sinut näin, hiki nousi ja silmäni kyynelin kostui, näät tuli mieleen mulle Odysseus; noinpa nyt, arvaan, ryysyt verhona harhailee seass' outojen hänkin, valkeutt' auringon, elon ilmoja vielä jos nähnee. Vaan jos on kuulu jo kuollut Odysseus, maille jo Hadeen päättynyt tie, niin voi mua koitoa! Nuor' olin poika, maalla Kephalleenein kun karjat mulle hän uskoi. Määrää ei elukoill' ole nyt, toist' ilmojen all' ei, joll' ois karttuisamp' iso-otsain härkien kanta. [213-239] Mutta nyt muut mua eineekseen etehensä ne tuomaan käskee, kuin perijää, kuin poikaa ei taloss' oiskaan, kostoa säiky he ei jumalainkaan; näät varat aikoo nuo tasan panna jo täällä, kun haltia poiss' yhä viipyy. Mull' yhä aatos tuo sydämessä ja arvelu pyörii: on paha poiskin mennä, kun jäi toki poika se hältä, karkota maahan vieraaseen kera karjani kaiken outojen luo olemaan; toki tuskemp' olla on täällä, vieraan joukkion vuoks yhä rehkiä karjoja kaiten. Ammoin jonkun muun tykö valtiahan väkivoivan lähtenyt oisinkin, meno sietämätön näet tääll' on; vaan yhä toivoni on kovaonninen tuo: kotihinsa vielä hän saapua voi ja sen puhdistaa kosijoista."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Paimen, et ilkiö etk' älypuutto sa näy olevankaan, – tuon ma jo itsekin tunnen, – vaan vaka sulla on mieli; siis sanon sulle ja vannon myös valan ankaran: olkoon Zeus tae taivahisist' etumaisna ja pöytäkin aulis täällä ja kuulun Odysseun lies, tykö jonka ma jouduin: täst' et lähteä ehdi, jo ennen Odysseus saapuu. Itsepä silloin näät, jos mielit vain, omin silmin, sulhojen mahtailun miten päättää surkea surma."

Hällepä vastasi näin taas paimen, kaitsija karjain: "Kunp', oi vieras, tuon sanan täyttyä sois Kronossynty! Silloin näyttäisin, mitä voi käsivartteni voima!"

Myös avuks Eumaios ikivaltoja kaikkia kutsui, että jo maalleen saapua sais monineuvo Odysseus.

[240-268] Noinpa he toinen toiselleen nyt haasteli siinä. Sulhot Telemakhon tuhosurmaa tuumi paraikaa; vaan vasemmaltapa ilmestyin tuli, liiteli ilmain korkea kotka; se kynsissään piti kyyhkyä arkaa. Silloin Amphinomos sanan lausui heille ja haastoi:

"Turha nyt, ystävät, aie on tuo, mikä meill' oli juuri, surmata Telemakhos. Vaan aika on atria muistaa."

Noin nimes Amphinomos; oli neuvo se kaikkien mieleen. Astui joukkio tuo jumalaisen Odysseun linnaan, tuolien, istuinten varahanpa jo heittivät vaipat, teuraiks iskivät koht' isot oinaat, uhkeat vuohet, syöttiläskarjuja myös sekä laitumen ruokkiman hiehon; nuo sydämyksiä paahti ja leikkeli, nää sekomaljat täytteli hämmentäin; pikareitapa toi sikopaimen, taas korit kauniit täynnä Philoitios, kaitsija karjain, leipää pöytiin toi, ja Melantheus viiniä kaatoi. Ruokiin ryhtyivät he nyt valmiisiin, valioihin.

Istumahan pani Telemakhos ovelasti Odysseun kynnyspaaden luo, ovensuuhun miessalin uljaan, miss' oli istua vain rahi halpa ja pöytiä pienin, tarjosi taatolleen sydämyksiä, viiniä kaatoi kultaiseen pikariin sekä lausui hälle ja haastoi:

"Siinä nyt istu ja juo kera muitten viiniä, vieras! Suojanas itse mä tääll' olen, torjun kaikkien sulhoin pilkat, loukkaukset, sill' eip' ole tää majapaikka, vaan on Odysseun linna se, taattoni hankkima mulle. Sulhot, siivoll' olkaa siis sekä suuta ja kättä hillitkää, ett' ei tora tässä ja tappelu synny!"

Noin hän virkki, ja hämmästyin puri kaikki he huultaan, [269-297] kosk' oli Telemakhos ylen haastanut uskaliaasti. Muille nyt Antinoos, Eupeitheen aaluva, lausui:

"Tuima, Akhaijit, on tuo puhe Telemakhon, toki saako kelvata meille, kun noin kovin uhkaavasti hän haastaa. Sallinut ei sitä Zeus, hält' ammoin täällä jo muutoin suu ois hiljennetty, jos suuri ja äänekäs onkin."

Virkkoi noin; ei Telemakhos sitä säikkynyt lainkaan. Airuet toi läpi kaupungin pyhät alttariteuraat taivahisille, ja kertyivät hiuskaunot Akhaijit lehtoon siimehiseen nyt Apollon noutavanuolen.

Vaan lihat kypsenneet nyt vartaist' ottivat sulhot, kullekin leikkasivat, pito-atrian nauttivat aimon. Toivat tarjoajat saman verran Odysseun pöytään, kuin mitä sai kosijatkin; niinp' oli käskenyt heitä Telemakhos, jumalaisen Odysseun aaluva armas.

Korskien ei kosijain ivan ilkeän laata Athene sallinut lainkaan, jott' yhä tunkeutuis tulisempi närkästys sydämeen Laerteen poian Odysseun. Sulhojen joukkoa myös Samos-saaren mies oli muuan, Ktesippos nimiään, iso ilkimys; luottaen paljoon taattoiseen tavaraansa, Odysseun puolison kättä kärtti hän myös, kun poiss' yhä viipyi valtias itse. Näinpä nyt virkkoi hän kosijoitten korskien kesken:

"Kuulkaa, kun sanon teille, te sulhot miehevämielet! Sai, mitä sietikin saada, jo vieras, sai saman verran minkä me muut; eip' oikein, ei sopivaista se oiskaan, ett' osa uupuis sen, ken on Telemakhon majavieras. Mutta nyt annan myös minä antimen, jotta sen hältä lahjaks sais kylynlaittajatar tai palvelijoista [298-326] myös joku muu, mitä linnass' on jumalaisen Odysseun."

Virkki ja viskasi päin luuronkan, sen korist' ottain kouraan turpeahan; vaan väistihe tieltä Odysseus päätään hiukkasen kallistain; sydän naurua nauroi pilkallista; ja luu lujan seinän kohtasi roikuin. Nuhteli Telemakhos heti viskaajaa vihasuulla:

"Onneas kiittää saat, Ktesippos, ett' ohi heitit, vieraaseen osumatta, kun väistihe tieltä hän taiten. Muutoin kärkevä peitseni ois läpi rintasi käynyt, taattosi peijait' ois pitämään, ei häitäsi, päässyt tääll' Ithakessa. Nyt älköön siis taloss' ilkiötöitä kenkään tohtiko tehdä. Jo oivallan ma ja tiedän, laita mik' oikea on, mikä ei; olen mies jo, en lapsi. Siltikin sietää vain yhä saamme ja katsoa, kuinka karjaa teurastatte, min saa menon viini ja ruoka meillä jo; vaikea vastustaa näet yhden on monta. Vaan toki hillitkää tuhotöitä ja -tuumia noita! Tai minut surmata jos himoatte jo tappavin vaskin, tuop' oma toivoni ois, halutump' ois hauta jo totta kuin yhä moisia nähdä ja sietää ilkiötöitä: vain vihakohluja vieraat saa, läpi sorjien suojain palveluneitoja irstailuun mikä minnekin laahaa."

Nuhteli noin, ja he vait oli kaikk', ihan ääneti istui; noinp' Agelaos virkki, Damastorin aaluva, vihdoin:

"Ystävät, yhdenkään ei vimmaisin vihalausein lie halu vastustaa, sanan oikean jos sanon teille: saakoon rauhass' olla jo vieras tuo sekä muutkin palvelijat, mitä linnass' on jumalaisen Odysseun. Telemakholle ja myös hänen äidilleen toki neuvon [327-355] suopean antaisin, jos vain lie heille se mieleen. Niin sydän rinnassanne kun toivoi vielä ja vartoi, maalleen saapuvan matkoiltaan jumalaisen Odysseun, ei pahaks ollut ottaminen, kotonanne jos koitte torjua tuonnemmas kosijoita; sep' ois paras ollut, vielä jos ois kotihinsa Odysseus saapunut teiltään. Mutta jo selvä on tuo, ei kuunaan saavu hän jälleen. Siis mene äitisi luo, sano, ett' avioksi sen ottaa, ken paras on sekä runsaimmat tuo morsiuslunnaat, niin olet taattoisten tavaraisi sa haltia itse, huoleti syöt sekä juot, talouttapa toist' emos ohjaa."

Hälle nyt järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Ei, Zeun kautt', Agelaos, kautt' isä-parkani vaivain, kaukana kuss' Ithakest' ajelehtii tai jo on kuollut: enp' ole estänyt häitä mä, vaan emon käskenyt ottaa sen, ken on mieleen, myös lukemattomat tuon minä lahjat. Vastoin tahtoa hänt' en vain kotoaan kovin käskyin häätää julkene. Varjelkoot mua siit' ikivallat."

Virkkoi noin; vaan Pallas Athene sammumatonta naurua nauramahan pani sulhot, vimmasi mielet. Leukoja kouristutti se kolkko ja luonnoton nauru, verta jo tihkuivat lihat eessä, ja kyynelin silmät täyttyivät, sydänall' oli aavistuttava tuska. Noinpa jo haastoi heille Theoklymenos jumalainen:

"Voi, polopäiväiset, mikä on paha päätynyt teille? Yö päät, kasvot kaihtavi, kaikk' alas jalkoja myöten, kuuluvi tuskan voihke, ja kyynelet poskia kastaa, vihmotut on verin seinät, on kaunoiset katon orret, haamuja täynnä on tuoll' esipylvähiköt, piha kaikki, [356-384] joit' Erebos pimeäänsä jo kutsuvi; sammunut päivä taivaalt' on, kaikk' ilmat on peittänyt kaamea synkeys."

Virkkoi noin; koki nauraa vain, hohotella he vastaan. Näinpä jo Eurymakhos, Polybos-uron aaluva, lausui:

"Houru on vieras tuo, tähän äsken saapunut kaukaa. Siis ulos uksest' ohjatkaa hänet joutuen, sulhot, saa torin keskeen mennä, kun yö hänest' on muka täällä!"

Hälle Theoklymenos jumalainen vastasi jälleen: "Enp' ano, Eurymakhos, viel' ohjaajoita ma sulta. Mull' omat silmät on, korvat myös, omat on jalat alla, täys sydämessäni ymmärrys, joss' ei ole vammaa. Niill' ulos urkenen itse, jo nään näet koituvan turman teille, jot' ei kosijoist' ole välttävä, väistävä kenkään, yltiöpäät, jotk' ilkiötöin jumalaisen Odysseun linnass', ahdistain hänen vierahiaan, elämöitte!"

Virkki ja kartanon kaunoisen ovest' ulkosi, sieltä Peiraion meni luo; iloll' antoi hän majan auliin. Sulhot katselivat kukin toistaan, Telemakholle kiusaks alkoivat hänen nauraa vierahiansa; noin moni ilkkuvin suin hoki sulhoist' yltiöpäistä:

"Vierait' ei ole, Telemakhos, noin kurjia kellään. Mink' olet saanutkaan maankiertäjän kärkkyvän kimppuus! Ruokaan, viiniin on veto hällä, mut outoa kaikki työt, asetoimet on muut, vain taakkana maata hän tallaa. Entäpä toinen vielä, jok' ennustaa koki äsken! Vaan mua kuuntele nyt, sepä viisaint' on totisesti: laivaan viskatkaamme jo vieraat nuo moniteljoon; laiva ne kaupan vie Sikeleille ja tuo ison hinnan."

Haasteli sulhot noin; siit' eipä hän huolinut lainkaan. [385-394] ääneti taattoon päin yhä katsoi vain sekä vartoi, kättens' alle hän kosk' ois sortava julkeat sulhot.

Siirtänyt sorjan ol' istuimen oven luo lähisuojaan korkean Ikarion tytär, mielevä Penelopeia kuullakseen, mitä haastelivat saliss' istuvat miehet. Nauttivat atrian nyt ilakoiden, nauraen sulhot maistuvan, runsaan, sill' oli teurait' oivia monta. Konsaan kolkompaa toki iltaist' ei ole ollut kuin se, min koht' oli nyt jumal-impi ja sankari uljas hankkiva heille, kun ensin ol' ilkiöt noin elämöineet.

YHDESKOLMATTA LAULU.

JOUSIKILPA.

Mielevän Penelopeian Athene päilyväsilmä saatti nyt, Ikarion ihanaisen tyttären, tuomaan jousen, kiiltävät kirveet myös kosijoille, – Odysseun linnass' alkava noin oli sulhojen kilpa ja surma. Portait' ylhiä nous yliskammiohon, käsin uhkein otti hän vaarnaltaan lukonvääntimen vaskisen, kauniin, koukerovarren tuon – sen norsunluust' oli kahva. Linnan kauimpaan peräkammiohon heti riensi palveluneitoineen, mihin aartehiaan oli koonnut valtias, vaskea, kultaa, myös vasaroitua rautaa. Jäntevä jousikin siellä ja nuolia täys oli viini; montapa nuolia noit' oli tuskan-tuovia siinä. [13-41] Lahjat ol' antanut nuo Lakedaimoniss' ystävä yhtyin, Iphitos, Euryton aaluva, mies ikivaltojen verta.

Messeness' oli luona he Ortilokhon soti-oivan yhtynehet. Tuli sinne Odysseus ryöstöä veikoin; lampait' ottanehet satakuntaa kolme ja laumain paimenet myös Ithakest' oli hankavihin näet haaksiin miehet Messenen, ja sen korvata sai koko kansa; kaukaa siis tuli sinne Odysseus, – poikasen nuoren taatto ja muut oli vanhimmat lähetiksi jo panneet. Iphitos tammoja taas, pariaan haki vietyä kuutta, muulinvarsat joill' imeväiset ol' all' emän kunkin. Vaan tuho niist' oli hälle ja kuolema koituva sitten, kons' oli saapunut luo hän Zeun pojan urheamielen, sankan Herakleen, heporyöstön tuon joka tiesi. Löi oman kattons' alla hän hengeti näät majavieraan, piitannut jumalain ei kostost', ei pitopöydän pillomisesta; sen luona jo tammojen haltia itse sai lopun, vaan hevot jäi kaviokkaat tappajan haltuun. Kohtasi etsien niitä Odysseun Iphitos, antoi jousen hälle, jot' aimo ol' Eurytos kantanut, kunnes korkeahan kotihinsa jo kuoli ja sen peri poika. Antoi miekan hälle ja valtavan peitsen Odysseus merkiks ystäväliiton; ei toki tuttavan pöytään tuttava yhtynyt; surmasi näät Zeun poika sit' ennen Iphiton, Euryton aaluvan tuon, ikivaltojen verran, jonk' oli antama jousi. Sit' ei jumalainen Odysseus ottanut koskaan myötä, kun tummaan nous sotapurteen, vaan kotilinnassaan piti talless' ystävän rakkaan muistona, maillapa vain omill' ollen hän sitä käytti.

[42-70] Kammion tuon etehenpä kun ehti nyt naisien kuuluin, tammisen kynnyksen tykö astui, jonk' oli ammoin tehnyt taitaja mies punalangoin viivaten veisteen, liittänyt pielet myös, ovet välkkyvät nuo asetellut, päästi hän hihnan renkaastaan heti kohta ja reikään vääntimen työnsi ja sai pian siirtymähän pitosalvat taapäin väännältäin. Kuin niityll' ammuvi sonni, niin römeästipä raikuivat heti nuo ovet uljaat salpojen siirrähtäissä ja aukenivat avaraksi. Korkenemalle hän nous lavan vankan, kuss' oli arkut täyttämät vaattehien, sulotuoksuisten kutomusten. Siinäpä kurkottuin alas vaarnalt' otti hän jousen, välkkyvän huotran myös, joka viel' oli suojana sillä. Kohta nyt istuutui sekä polvilleen pani jousen, ääneen itkien sen veti verhostaan näkyville. Mutta kun kyllikseen oli itkenyt kyynelin viljoin, miessalihinpa jo lähti hän korskien sulhojen keskeen, jäntevän jousen toi sekä myös moninuolisen viinen; viini se nuolia noit' oli tuskan-tuovia täynnä. Neitoset kantoivat kera arkkua, joss' oli paljon rautoja, vaskia valtiahan asekilpoja varten. Mutta kun sulhojen luo nyt tuo tuli naisien kuuluin, niin ovensuulle hän jäi salin suuren, jyhkeäseinän, huntuun hohtavan kaunoiseen hän verhosi kasvot, saattajatar kupehell' oli kumpaisellakin hällä. Kohtapa noin kosijille jo lausui hän, sanan virkkoi:

"Korskeat sulhot, nyt mua kuulkaa, jotk' elämöitte tääll' yhä, kilvan tään talon loppuun syötte ja juotte, haltia itse kun poiss' ylen kauan on, ettekä muulla [71-99] puoltaa voi tekoanne, te vain muka kihlata kilvan siis minut tahtoisitte ja ottaa myös avioksi! Niinpä nyt kilpaan, sulhot! On palkan voittaja saava. Tässä ma tuon jumalaisen Odysseun ankaran jousen. Ken käsin kiinnittää sen jänteen voi kevyimmin, kirveen kahdentoista ken myös läpi ampuvi nuolen, häntä ma seuraan nyt, koti jää aviollinen, armas, jää rikas, aartehikas asumukseni, kartano kaunis, jonka ma muistanen kai useasti, jos untakin uinun."

Virkki, ja Eumaios, jumalainen sai sikopaimen jousen viedäkseen kosijoille ja kiiltävät kirveet. Itkien Eumaios hält' otti ja laski ne maahan; itki Philoitios, kun näki valtiahansa hän jousen. Heillepä Antinoos heti kiivaan nuhtelun antoi:

"Maalaistolvanat, joill' ei pääss' ole mielt' edes päiväks! Itkuko teillä on työnä, te kurjat, taas surun valtaan saattaa valtiatar? Häll' ilmankin sydänmurteet suuret on muistaissaan menetettyä puolisoansa. Syökää ääneti vain tai menkää siit' oven taakse itkemähän, mut tänne te jousen tuon kosijoille jättää saatte, – se kilpa jos onkin suotta, ma arvaan: helppopa jousta sit' ei ole jännittää siloselkää. Sill' ei moist' ole meiss' ypö-yhtään tääll' olijoissa, miestä Odysseun vertaa; näin hänet itse ma ennen, sen hyvin muistan, vaikk' olin vain vähä lapsi ma silloin."

Noin hän virkkoi, vaan sydämessään häll' oli toivo jänne se kiinnittää, läpi rautain ampua nuoli. Itsepä ensimmäisenä nuolt' oli kuulun Odysseun maistava, tuon, joka linnassaan sai hält' ivat, iskut, [100-128] jonk' oli kimppuun kiihdellyt hän kumppanit muutkin.

Heillepä lausui näin nyt Telemakhos väkivoipa: "Voi toki, mielen Olympon Zeus mult' otti jo varmaan. Uhkaa noin oma äitini nyt, joka ain' oli viisas, viemänä vieraan pois talost' erkanevansa jo tästä, vaan minä mieletön nauran, on riemua rintani täynnä. Niinpä nyt kilpaan, sulhot! On palkan voittaja saava. Toista Akhaian maa ei mainita vaimoa moista, ei pyhä Pylos voi, ei Argos eikä Mykene, itsepä ei Ithake, ei manner tumma. Mut onhan tiettyä teille se; ei emo kiittelemistäni kaipaa. Älkää viipykö siis, verukehtiko, vitkaelutta jänne jo kiskaiskaa kireälle, sen että me näämme. Itsekin jännittää minä mielisin taattoni jousen. Jos ma sen jaksaisin, läpi rautain laskisin nuolen, surra en huolisikaan emon lähtöä viemänä vieraan pois kotilinnoiltaan, vaikk' yksin tänne mä jäänkin, taattoni kun tamineilla jo kilpaamaan toki pystyn."

Virkki ja pystyyn ponnahtain heti purppuravaipan riisui harteiltaan, olusvyön sekä viiltävän miekan. Ensin kohdakkain pani kirveet nuo, uran pitkän uurtaen permantoon, rivin langall' oikoen, juureen tiukkaan polkien maan; ja he hämmästyi, miten oikein hän teki tuon ihan oudostaan, näkemättä sit' ennen. Kynnykselle hän nousi ja kiskoa jousta nyt alkoi. Kertaa kolme hän kiskaltaa koki kiivahin innoin, kertaa kolmepa vaan väki petti, mut toivo ol' uljas jänne se jännittää, läpi rautain laskea nuoli. Neljännellä jo kai väkivoimin jaksanut oiskin, [129-157] vaan teki merkin Odysseus, tuon ison hilliten innon. Heillepä lausui näin nyt Telemakhos väkivoipa:

"Voi toki, heikko ja huono ma lien elinaikani kaiken, tai kovin nuor' olen, en voi turvata kätteni voimaan, konsa jos kimppuun-karkaajaa ois torjua tarvis. Siispä te käykää muut, mua vahvemmat, väkiveikkaan, jousta nyt koitelkaa kukin, jott' ois päättyvä kilpa."

Virkkoi noin sekä pois pani permannolle jo jousen, ukseen saumattuun, silopintaan sen nojaellen, nopsan nuolen laski hän jousenkoukkua vasten, paikkaans' äskeiseenpä jo istui taas pitopöytään.

Heille nyt Antinoos, Eupeitheen aaluva, lausui: "Käykää, kumppanit, siis joka mies, käden oikean puoleen kiertävin vuoroin, mist' edeskäypäkin tarjota alkaa."

Noin nimes Antinoos; sana tuo oli kaikkien mieleen. Poika ol' Oinopsin, Leiodes, alkava leikin, uhrienkatsoja tuo, peräpöydäss' istuva luona kaunoisen sekomaljan; ol' ainoa hän, joka vieroi sulhojen ilkiötöit', oli heihin suuttunut kaikkiin. Koittava ensimmäisnä hän jousta ja nuolt' oli nopsaa. Kynnykselle hän nousi ja taivuttaa koki jousta, ei toki jaksanut, vaan kädet harjaumattomat, heikot kesken herposivat, ja hän virkkoi näin tovereilleen:

"Jaksa en, ystävät, jännittää, joku muu yritelköön! Vie monelt' aimolt' ehk' elon, hengen vielä se jousi, sill' elo kuoloa inhemp' ois totisesti jo silloin, toivo jos pettää tuo, joka meit' yhä johtavi yhteen täällä ja vartoamaan saa päivät päivien jälkeen. Nyt sydämessä ja mieless' on monen toivona kyllä [158-186] kihlata Penelopeia, Odysseun puoliso, vaan kun jousta hän saa koetella, ja seikat selvetä, toinen katsominen hänen vain on Akhaiatar viehkeävaippa kihloja viedäkseen, ja se saakoon Penelopeian, säätty ken on ja ken runsaimmat tuo morsiuslunnaat."

Noinpa hän virkki ja pois pani, luotaan lykkäsi jousen, ukseen saumattuun, silopintaan sen nojaellen, nopsan nuolen myös pani jousen koukkua vasten, paikkaans' äskeiseenpä jo istui taas pitopöytään. Vaan hänt' Antinoos heti nuhteli kiivahin äänin:

"Leiodes, mikä nyt sana kirposi kielesi päältä, inha ja ilkeä niin, jota kiusa on korvani kuulla? Vai muka miehilt' ois valioilt' elon vievä ja hengen jousi, jos kiinnittää sen jännett' et sinä jaksa! Eip' emos korkea lie sinust' urhoa vaalinut, jousen saajaa jänteeseen, vetäjää ei vinheän nuolen; mutta sen jännittää muut kohta jo korkeat sulhot."

Virkki ja toimeen käski Melantheun, vuohien vahdin: "Joudu, Melantheus, tee tuli lieteen, jakkara suuri ääreen siirrä ja verhoks sen pane villavat taljat, sitten talletusaittaan käy, iso tuo talikiekko, jotta me paahtaa saamme ja rasvata jousta ja sitten koittelemaan taas käymme ja kilvan tään lopetamme."

Virkkoi noin; tulen leimuavan teki kohta Melantheus, ääreen jakkaran siirsi ja verhosi villavin taljoin, talletusaittaan riensi ja sielt' ison toi talikiekon. Sulhot paahti ja voiti ja koitteli; ei toki voineet jännittää, kovin heikkopa näät väki heill' oli siihen.

Antinoos viel' itse ja Eurymakhos jumalsorja [187-215] vartoivat, valioimmat nuo, päät sulhojen parven. Vaan salist' ulkosi nyt yht'aikaa kumpikin, karjain kaitsija tuo sekä myös sikopaimen Odysseun oivan, heitäpä seurasi myös jumalainen Odysseus itse. Kons' ulos uksen taa, pihamaaltakin pois oli päässeet, heille Odysseus näin sanan laatuisasti jo lausui:

"Kuulkaa, paimenet kumpikin, ois sana mieleni virkkaa, vai paras oisiko vaieta? Vaan sydän käskevi haastaa. Kuink' olisitte te, jos nyt Odysseus äkkiä sattuis saapumahan, joku taivahinen hänet tänne jos saattais, sulhojen suojana vaiko Odysseun ottelisitte? Suoraan vastatkaa, miten on sydän teillä ja mieli!"

Hällepä vastasi näin heti paimen, kaitsija karjain: "Zeus isä, sallios sen sinä toiveen täyttyä hartaan: tuomana taivaisten jalo tuo kotihinsa jo tulkoon! Silloin näyttäisin, mitä voi käsivartteni voima."

Myös avuks Eumaios ikivaltoja kaikkia kutsui, että jo maalleen saapua sais monineuvo Odysseus. Mutta kun tunsi jo tuon, miten heill' oli vilpitön mieli, virkkoi jälleen näin sekä vastasi valtias heille:

"Täss' olen itse mä nyt! Monen vaiheen vaikean jälkeen nään kotimaani, kun vuosi jo kahdeskymmenes vierii. Teidän kahden vain mua kaivanneen minä tiedän palvelijoistani; yhdenkään en muun ole kuullut toivovan mun palaustani tääll' ikivaltoja palvoin. Niinpä nyt selvälleen sanon teille ma, kuinka on käyvä. Taivahiset jos suo minun sortaa korskeat sulhot, vaimon, runsaat myös varat kumpaisellekin annan, kartanot kauniit teille ma teen oman linnani viereen, [216-244] Telemakhon tovereina ja veljinä kohtelen teitä. Vaan toki tunnusmerkki te nähkää taattu ja tuttu, josta on tuntea helppo ja myös mua uskoa teidän: tässä on arpeni tää, helohammas karjupa löi sen, kun pani Parnassoll' ajon Autolykon pojat toimeen."

Virkki ja ryysyt pois veti päältä hän ankaran arven. Nuopa kun katselivat sekä tunsivat kaikki, jo itkein kietoivat sylihinsä Odysseun mieleväneuvon, tervehytellen, suudelmin päät, hartiot peittäin; suuteli paimenien käsivarsia, päätä Odysseus. Päiväkin loppunut ennen kuin ilon itku se heilt' ois, ellei kieltänyt heit' ois itse Odysseus virkkain:

"Laatkoon itku ja nyyhky jo, että sit' ei näe kenkään, – tuolt' ulos voi joku tulla ja kertoa sen kosijoille. Yksittäin salihinpa nyt menkää, ei samall' aikaa; ensiks itse mä käyn ja te sitten. Näin sopikaamme: varmaan vastustaa joka mies sitä korskeat sulhot, eivät sallisi mulle he tuotavan jousta ja viintä; vaan, jalo Eumaios, salin halki se tuo sinä silti kätteni huostaan vain sekä käskeös sulkea naisten lukkoon puolellaan sisäsuojain saumatut ukset. Jos mikä kuuluiskin melu, miesten melske ja voihke usten taa salin puolelt', ei saa pyrkiä sinne ainoakaan, pysykööt vain ääneti askarehillaan. Sunpa on työnäsi, kelpo Philoitios, taas pihaportti salvata joutuisaan, lujin köysin kytkeä salvat."

Virkki ja taas salin kaunoisen katon alle jo astui, paikkaans' äskeiseen kävi istumahan liki usta. Sinne jo myös tuli paimenet nuo jumalaisen Odysseun.

[245-272] Jousta jo Eurymakhos käsin käänteli, väänteli, paahtoi valkean leimunnass' yli-yltään, jännitetyksi jännett' ei toki saanut. Nous sisu, voihkasi rinta. Noinpa jo puuskahtain sanan virkkoi, kiukkua purkain:

"Voi toki, tuska on tää oman itseni vuoksi ja kaikkein! Häitä en niin sure, vaikka jo niistäkin myrtyvi mieli – kai moni muukin Akhaiatar on – meren saartama niit' on täynn' Ithake sekä kaupungit ylt'ympäri muutkin. Mutta jos niin vähän verroill' ois jumalaisen Odysseun voimaa meiss', ett' ei edes jännittää hänen joustaan jakseta, jää iki-aikoihin häpeäksi se meille."

Vastasi Antinoos, Eupeitheen aaluva, hälle: "Niin ei, Eurymakhos, käy meille, sen itsekin tiedät. Kauasampujan on pyhä juhla nyt kaikkien viettää. Kenpä nyt jousia jännittäis tänä päivänä? Pankaa huoleti pois se jo vaan, mut kirveet siinä nyt olkoot paikoillaan; niit' ei varas sieppaamaan, minä luulen, saapune kartanohon Laerteen poian Odysseun. Maljat täytelköön edeskäypä nyt, että me uhrin saamme jo vuodattaa sekä jousen laskea syrjään. Noustua koin taas meille Melantheus, kaitsija vuohten, vuohia noutakohon valioimpia kaikkien laumain, reisiä meilt' ett' uhriks saa jalojousi Apollo; niinp' yritämme me jälleen, jott' ois päättyvä kilpa."

Noin nimes Antinoos; sana tuo oli kaikkien mieleen. Airuet astuen luo valahuttivat vett' yli kätten, palvelupoiat kaas sekomaljat viiniä täyteen, kullekin tarjosivat käden oikean puolt' yhä kiertäin.

[273-301] Vaan kun ol' uhranneet he ja juoneet myös halumäärän, niin ovelastipa lausui nyt monineuvo Odysseus:

"Kuulkaa, valtiatarta te kuulua kosjovat sulhot, kun minä lausun nyt, mitä mieleni laativi. Käännyn puoleen Eurymakhon sekä Antinoon jumalaisen ennen muita, kun noin puhe oikea heill' oli: jouten jousi jo jättää, kaikk' ikivaltain uskoa haltuun. Voitonp' aamull' on jumal' antava, kellekä tahtoo. Mutta nyt ettekö sois siloselkää jousta te mulle? Kätteni voimaa koittaisin, sama oisko, mi ammoin ollut notkeiss' on jäsenissäni, vaiko jo lienee harhaillessani riutunut pois hädän alla ja puutteen."

Virkkoi noin, mut kaikk' iso valtasi kiukku ja pelko, että jo kerjuri jännittäis silosarvisen jousen. Noin heti nuhteli Antinoos, sanan tuiskasi tuiman:

"Kulkuri kurja, sun ei hidun vertaa mielt' ole päässäs. Eikö se riitä jo, kun kera meidän saat, ylimysten, huoleti runsaaseen pitopöytään istua, kaikki pääset kuuntelemaan puhelummekin; eip' ole ennen vieraat kuunnelleet, ei kerjurit haastelojamme! Pääsi on vimmannut sulo viini, jok' on monen turma, jos sitä ahnas vain kita kiskoo, ei pidä määrää. Viinipä kuulun Kentaurin myös vimmasi kerran, aimon Peirithoon pitovieraan, Eurytionin, luona Lapithein; viini kun vienyt pääst' oli mielen, ryhtyi hurjimus Peirithoon taloss' ilkiötöihin. Sankarit närkästyin ylös karkasivat, ulos hurjan raastivat usten taa, nenät, korvat ankarin vaskin viilsivät päästä; jo pois meni mieletön, laahata myötään [302-330] palkkaa hulluutensa hän sai vihan polttavin vimmoin. Siit' iso Kentaurein sekä sankarien sota alkoi; ensiks itsepä kärsi se juopunut julkeudestaan. Sullekin ennustan pahan palkan, jos sitä jousta rohkenet jännittää; koko maass' et suosiosuojaa keltään saa; pian vie sinut tuonne jo tummava laiva, miss' Ekhetos tyly vallitsee, jok' on kaikkien kauhu. Sielt' eloss' et sinä selviä pois. Siis viinisi ääreen tyytyen jää, älä nuorempain kera kilvata koita!"

Hällepä vastasi näin nyt mielevä Penelopeia: "Eip' ole, Antinoos, tuo kaunist', ei sopivaista, sortaa arvoa sen, ken on Telemakhon majavieras. Vai varonetko, jos vieraan tuon käsivarsi ja voima saisikin jännitetyksi Odysseun ankaran jousen, että hän silloin veis minut puolisonaan kotihinsa? Ei edes itse hän mielessään sitä toivoa tohdi. Älköön antako siis sen huolen häiritä kenkään atriataan; sill' ei sovi moisia ees ajatella."

Vastasi Eurymakhos, Polybos-uron aaluva, tuohon: "Korkean Ikanon tytär, mielevä Penelopeia, emme sun suostuvan hälle me usko, – sep' ois kovin kumma, – vaan halu joutua ei ole miehien, naisien nauruks, ett' alin rahvaskin sais mainita mailla Akhaijein. Miehet huonommat jalon sankarin vaimoa mielii: eip' edes jännittää uron jousta he voi siloselkää; vaan joku mieron mies, mikä lie, maankiertäjä saapuu, leikiten jännittää, läpi rautain laskevi nuolen.' Noinpa on virkkava kansa, ja meille se jää häpeäksi."

Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: [331-359] "Moisill' ei toki, Eurymakhos, hyvä maass' ole maine, joista jo haaskaajat koti miehen korkeasynnyn häikäilyttömät sai: mitä siis häpeästä te muusta? Varteva vieras on tää sekä vanttera, syntyä myös on suurta, hän taatokseen jalon miehen mainita mahtaa. Jousi jo suokaa siis hänen näyttääkseen väkeänsä. Mutta ma sen sanon teille, ja myös se on täyttyvä totta: jänteen kiinni jos saa hän, Apollo jos suo hänen voittaa, vaippaan kaunoiseen hänet vaatetan, myös ihotakkiin, kaksterä-miekan vyölle ja jalkaan anturat annan, keihään kouraan myös, varan koiria, miehiä vastaan, saaton suon hänen matkalleen, mihin aikovi mieli."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Jousta sit', äiti, Akhaijeist' ei ole oikeus kellään hallita niinkuin mulla, se antaa taikka se kieltää. Ei sitä kalliomaill' Ithaken ole mahtajamiestä, ei meren saarill' Elis-maan heponurmihin saakka, ken mua estää voi väkivalloin, vaikka ma jousen antanen ainahiseks omanaan pois viedä jo vieraan. Vaan sisäsuojiin nyt mene, antau askaretoimiis, kehräämään, kutomaan sekä parvea palveluneitoin käskyill' ohjaamaan; jous olkoon huolena miesten, vaan yli muistapa mun, joka täss' olen haltia huoneen."

Tuostapa hämmästyin emo huoneisiinsa jo lähti, näät pojan miehevän lauseen tuon sydämeensä hän painoi. Nous yliskammiohon kera saattajaneitojen, siellä kauan Odysseut' itki hän, puolisoaan, unen armaan kunnes loi yli luonten Athene päilyväsilmä.

Vaan jalo Eumaios kävi käyrää jousta jo viemään. [360-388] Silloin pauhina nous, salin täyttivät sulhojen huudot; noin moni tiuskasi siinä jo nuorist' yltiöpäistä:

"Hoi, mihin käyrää jousta sa viet, sikomies ylen aulis, senkin joutio! Koht' omat ruokkimat koirasi nopsat kaukana ilmoilt' ihmisien sinut syö sikomaillas, meille Apollo jos suopea on sekä muut ikivallat."

Huusivat noin; ja hän taas heti paikoilleen pani jousen peljästyin, kun noin saliss' ärjyi mies moni hälle. Vaan myös Telemakhos heti uhkaten huusi ja käski:

"Taatto, sa vie vain jous! Paha sulle, jos kaikkia kuulet! Pois kivenheitoin karkoitan sinut peltoja pitkin, – vaikk' olen nuorempas, väkevämmät on voimani silti. Yht' ylivoimaisestipa jos käsivarteni oiskin voittava sulhot nuo, joka ainoan tääll'-olijoista! Kai moni kiireen lähdön sais kotoamme ja kolkon silloin multa, kun vain halu heill' on ilkiötöihin."

Virkkoi noin; mut hällepä vain makeasti he nauroi kaikki, ja haihtui pois pian sulhojen suuttumus tuima Telemakhoon. – Salin halki jo jousen vei sikopaimen, astuen luo monineuvon Odysseun hälle sen antoi. Eurykleian nouti hän nyt, vei syrjähän, virkkoi:

"Mielevä Eurykleia, nyt Telemakhos sinun käskee sulkea sukkelahan sisäsuojain saumatut ukset. Jos mikä kuuluiskin melu, miesten melske ja voihke usten taa salin puolelt', ei saa pyrkiä sinne ainoakaan, pysykööt vain ääneti askarehillaan."

Noin hän virkki, ja vastaamatt' oli hoitaja vanha, naissalin kaunoisen heti sulki hän, löi ovet lukkoon.

Riensi Philoitios nyt salavihkaa pois pihamaalle; [389-417] kohta hän salpaan sai pihan korkeamuurisen portin. Löys esipylvähiköstä hän nuoraa keulavan laivan, byblos-köyttä, ja sillä hän salvat kytki ja jälleen paikkaans' äskeiseen tuli, istui miessalin soppeen, silmäten käskijätänsä. Jo käänteli jousta Odysseus, tutkien, tarkastain joka paikkaa, oisiko toukat sarvea turmelleet, kun haltia kaukana viipyi. Virkkoi vilkaisten moni vieruskumppanihinsa:

"Siinäpä jousen on katsoja vaan, visu tutkija totta! Moinen hälläkin lie kotonaan, tai ehkäpä katsoo oppia tehdäkseen. Kas, kuinka sen kämmenet jousta kääntäen, vääntäen käy, tuon parkitun kulkurikonnan!"

Näin joku virkkoi myös nyt sulhoist' yltiöpäistä: "Olkoon muussakin niin häll' onnea, kuin sitä jousta saanevi moinen mies ikipäivänä jännitetyksi!"

Noin hoki houkat sulhot. Vaan monineuvo Odysseus kons' oli käännellyt väkijousta ja tutkinut tyyten, niinkuni laulun taitaja mies sekä helkkyvän soiton kielen pingoittaa pian, kiertäen tappia tiukkaan, päistään kiinnitetyn, hyvinkierretyn lampahansuolen: niin vähä vaivapa jännittää väkijous oli hälle. Koski nyt jänteeseen käden oikean sormin Odysseus: soi soreasti se kuin ilolaulelo ilmojen pääskyn. Valtasi sulhot peljästys, iho kasvojen kauhtui; aavisteeksi jo Zeus jylyn ankaran kuulua antoi. Tuostapa riemahtui jalo jaksaja, oiva Odysseus, poika kun petteliään Kronos-taaton soi hyvän enteen. Vinheän pöydält' otti jo nuolen, jonk' oli siihen nostanut viinestään, – sen verhoon viel' otanuolet [418-434] piilivät muut, pian joit' oli maistaa saavat Akhaijit, – sen pani jouselleen, veti, taapäin tempasi jänteen istuen tuolillaan etukuuruss', irti jo nuolen tarkkaan tähdätyn laski; sep' ei sivu kirvehen silmän kiitänyt yhdenkään, läpi viuhuen vaskinen nuoli viimeisestäkin lensi, ja Telemakholle hän virkkoi:

"Ei häpeäksesi, Telemakhos, saliss' istu sun vieraas. Enp' ohi ampunut, en kera jousen rehkinyt kauan jännittäissäni; ennallaanp' on voimani vielä; ei ole moinen, miks sitä halveksuin hoki sulhot. Vaan nyt on katsominen, valon aikaan, että Akhaijit iltais-atrian saa, ilot muutkin nauttia sitten, laulut, karkelot, kaunisteet pitojuhlien parhaat."

Virkki ja merkin nyökkäsi; koht' olusvöin sekä miekoin vyöttihe Telemakhos, vesa tuo jumalaisen Odysseun, tarttui keihääseen, kävi luo, liki taattoa seisoi vieress' istuimen, varaeltuna välkkyvin vaskin.

KAHDESKOLMATTA LAULU.

KOSIJAIN SURMA.

Viskasi ryysyt pois monineuvo Odysseus yltään, harpaten kynnyksell' oli, kourass' ankara jousi, viinikin nuolia täys; etehensä hän vinheät nuolet puisteli permannolle ja näin kosijoille jo lausui:

"Siis toki palkaton kilpa se päättyi; mutta nyt aion koittaa nuoltani maaliin, joll' ei viel' ole ollut ampujataan, osunenko ja maineen suoko Apollo."

Virkki, ja Antinoos sai maistaa nuolta jo tuimaa. Sorjaan, kultaiseen, parikorvaan juur' oli maljaan viiniä juodakseen hän tarttunut, nosti jo suulleen maljaa, mieless' ei ajatellut kuoloa lainkaan. Ken toki uskoikaan, pitoparvea suurt' uhitellen ett' yks ainoa mies, ylen urhea kuinka jos oiskin, tuiman tuottanut ois lopun hälle ja kuoleman kolkon? Kohtipa kurkkuun nyt kävi tarkka Odysseun nuoli, uhkean niskan puolt' ulos että jo tunkihe tutkain. [17-45] Kaatui syrjin mies satutettu, ja pois kädet maljan päästivät kirpoamaan; veri paksuna suihkuna pursui sieraimista, ja vei nurin pöydän potkiva jalka, ruoat permantoon, lihat paistetut nuo sekä leivät, vieryivät verin tahrautuin. Hälyn nostivat hurjan sulhot nähdessään, miten surmaan kumppani suistui, säikkyen karkasivat salin istuimilta he pystyyn, vilkuivat hätäpäin salin jynkkiä seiniä pitkin, vaan ei kilpeä, vankkaa peist' ei keksinyt kenkään; kiivahin huudoin kääntyivät jo Odysseun kimppuun:

"Vieras, turmia teetkö, kun ammut toisia? Kuunaan toiste et kilpaan käy; heti hetki on loppusi tuiman. Sill' olet suurimman sukujaan sinä tappanut sulhon polvea nuort' Ithaken. Pian haaskana korppeja ruokit."

Kaikki he noin hoki, huus, ei tieten, tahtoen luulleet surmanneen hänen miest', ei arvanneet vähämielet, ett' oli heidät kaikki jo kietonut turmion paula. Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus:

"Koirat, konsaan ettepä vaan minun saapuvan luulleet Troian mailta, kun haaskaamaan talon multa te käytte, palvelijattaret herjaamaan, oman puolison multa viemään viel' eläessä mun itseni, kammoamatta taivaan korkeudess' asujoit' ikivaltoja taikka moitett' ihmisien, jota vast'edes saa meno moinen. Vaan nyt on teidät kaikki jo kietonut turmion paula."

Virkkoi noin; ja he kaikki jo lyöminä kalpean kauhun vilkuivat, kuhun väistyä vois tuhon ankaran alta. Vastasi Eurymakhos vain yksin hälle ja lausui:

"Totta jos valtias liet Ithaken sinä, itse Odysseus, [46-74] syy sun on moittia, kuink' elämöineet tääll' on Akhaijit haaskaten kartanoas sekä maittesi kasvua, karjaa. Vaan jopa noin nyt on maassa se mies, joka syy oli kaikkeen, Antinoos; näet hält' oli yllytys ilkiötöihin, ei aviokseen puolisoas hän mielinyt niinkään, muup' oli mielessään, mut Zeus Kronossynty sen esti: valtiahaks Ithaken väkivauraan itse hän aikoi nousta ja tappaakseen sun poikaas vaani ja väijyi. Nytpä hän ansiosurman sai; vaan laupias ollos kansalles sinä, niin veroll' yhteisellä me kaiken taas hyvitämme, mi sun tavaraasi on syöty ja juotu, myös sakon tuo joka mies, härän kahdenkymmenen arvon vaskea, kultaa, kunnes on tyytyvä mielesi vihdoin; siihen saakkapa syy sun on tottakin suuttunut olla."

Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus: "Ei, vaikk', Eurymakhos, koko taattoisen tavaranne, sen, mit' on nyt, mitä viel' ois vastakin karttuva, tuotte, ennen surmaamast' en kätteni tauota anna, kuin kosijoille ma kaiken tuon menon julkean kostan. Nyt joko taistelkaa mies vasten miestä te taikka karkotkaa, jos karttaa voi kuka kuoloa, mutt' ei pääse nyt ainoakaan tuhon ankaran alta, ma luulen."

Virkki; ja polvet heiltä ja rohkeus raukesi rinnan. Jälleen huusi nyt Eurymakhos näin toisia kiihtäin:

"Ystävät, mies ei suista se kättään torjumatonta, vaan siloselkä kun jousi ja viini on hällä nyt, ampuu meit' yhä kynnykseltä hän kiiltelevältä ja kaataa mieheen viimeiseen; mut kamppailkaamme jo kaikki! Miekat temmatkaa sekä surman nuolia vastaan [75-103] pöytiä suojaksenne, ja päin kaikk' yhtenä käymme, niin hänet tunkea pois oven kynnykseltä me voimme, täält' ulos päästä ja kaupunkiin hälyn nostaen rientää. Silloinp' ei tuo mies sen koommin käyttäne jousta."

Huusi ja huotrastaan terin kaksin viiltävän miekan tempasi vaskenvälkkyisen sekä karkasi kohti huudoin hirmuisin. Jumalainen Odysseus nuolen päin samass' ampui, ryntääseen näpyn alle se sattui. Maksaan tunkeutui ota vinha, ja heltisi miekka pois hänen kourastaan, ja hän horjahtain yli pöydän suin päin tuupertui, meni permantoon pitoruoat, maljakin myös parikorva, ja otsaa iski hän maahan kuoleman tuskassaan, jalat potkivat korkean tuolin kaatoivat kolinalla, ja laskihe yö yli silmäin.

Karkasi Amphinomos, kohotettuna viiltävä miekka, kuulun Odysseun kimppuun, noin ovest' ampujan aikoi tunkea pois. Mut Telemakhos nopeampana häntä kerkesi hyökkääjän selän taa sekä vaskisen keihään hartiokuoppaan löi; terä rinnast' ulkoni, maahan roikuen mies meni otsalleen. Pois harppasi jälleen Telemakhos, vaan keihäs jäi, valahuttaja varjon, Amphinomoon yhä kiinni; hän pelkäsi jonkun Akhaijin syöksyvän päälle ja miekallaan hänt' iskevän taikka pistävän, peistä kun kuuristuin siin' irti hän kiskois. Pois hän riensi ja koht' isän armaan luon' oli jälleen, viereen astuen näin sanat siivekkäät heti virkkoi:

"Taatto, nyt kilven tuon pian sulle ja myös pari peistä, vaskisen tuon kypäränkin, sun ohimoillesi käyvän, varjeet itse ne myös otan taistoon, tuon tamineiksi [104-132] paimenen kummankin; asehissapa nyt vara parhain."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Riennä ja tuo ne, kun vielä on nuolia turvana mulla, jott' ovest' eivät pois mua tunge, kun ottelen yksin."

Virkki, ja Telemakhos isän armaan käskyä kuuli, riensi jo kammiohon, asevarjeet kuss' oli uljaat. Kilpiä neljä ja kahdeksan hän peitsiä koppoi, neljäpä myös kypärää kupuvaskea, huiskuvaharjaa, otti ne myötään, koht' isän armaan luon' oli jälleen. Itse hän ensin nyt puki ylleen vaskiset varjeet, kumpikin paimen myös tamineihin suorihe sorjiin, astui viereen kekseliään, monineuvon Odysseun.

Nuolia turvana kons' oli vielä, hän sulhoja ampui, liikoja linnassaan; joka noutava nuolipa lensi mieheen tähdättyyn, kasatusten sulhoja kaatui. Mutta kun nuolet kaikk' oli valtias ampunut loppuun, laski hän jousen pois ovenpieleen miessalin vankan, seinän hohtavan kulmaukseen sen jättäen pystyyn; itse jo harteilleen nelivuodan kiinteli kilven, kaunoisin kypäröin myös suojeli pään päteväisen, – hulmusi peljättäin hevonjouhinen töyhtö sen yllä, – vankkoja, vaskitetuita hän koppoi peitsiä kaksi. Käytävähän oviluukkupa vei läpi jyhkeän seinän; ääreen pylvähikön, salin vankan tuon ovisyrjään päätyi käytävän suu, lujasaumain sulkema usten. Tarkata käskenyt niit' Eumaion ol' oivan Odysseus, hän liki seisoi näät; – pakotie oli ainoa siitä.

Näinp' Agelaos huusi nyt kumppanejaan kehotellen: "Eiköpä kiivetä vois oviluukust', ystävät, kenkään [133-161] kansan keskeen kaupunkiin hälyviestiä viemään? Silloinp' ei tuo mies sen koommin käyttäne jousta."

Hälle Melantheus näin taas vastasi, vartia vuohten: "Ei ole pääsyä siit', Agelaos; on kovin ahdas käytävän suu, ja sen eess' ihan nuo salin ukset on uljaat. Siin' yks ainoa urhea mies koko parvea torjuis. Vaan varuskammiohon minä käyn, asevaskia noudan varjeiksenne; ne sinne on kai, ei kätköhön muuhun, vienyt Odysseus täältä ja loistava poika, ma luulen."

Virkkoi noin ja jo lähti Melantheus, kaitsija vuohten, riensi Odysseun kammiohon solakäytävän kautta, kilpiä kakstoist' otti ja peitsiä, yhtäpä monta koppoi myös kypärää kupuvaskea, huiskuvaharjaa; kantoi kaikki ne sieltä jo kiidättäin kosijoille. Herposi polvet Odysseun, myös sydän urhea, noin kun ottavan varjeet nuo näki sulhojen, vankkoja heidän peitsiä puistelevan; kovan arvasi koituvan leikin. Näin sanat siivekkäät heti virkki hän Telemakholle:

"Poikani, kamppailun kamalanpa jo on joku linnan palveluneitoja taikka Melantheus tuottanut meille."

Tuohon järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Taatto, mun on oma syyni se, ei vikapäit' ole muita kuin minä yksin, jolt' asekammion jäi luja uksi lukkoamatta; ja sen joku siell' ovelasti jo urkki. Rientäös, oiva sa Eumaios, ovi kammion sulje, tarkkaa myös, kenen oisiko tää talon palveluneidon vai Dolion pojan työtä, Melantheun, niinkuni luulen."

Siinä he toinen toiselleen noin haasteli. Taaspa kammiohon meni, hiipi Melantheus, kaitsija vuohten, [162-190] sorjia noutaakseen tamineita; sen keksi ja kohta valtiahalleen noin vaka Eumaios sanan virkkoi:

"Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo! Tuoll' asekammiohon taas konna se käy, jota itse juur' epäeltiin; siis sano selvälleen se jo mulle, käynkö ja hengeti lyön, jos vain hänet voimani voittaa, vai tähän saamaan tuon kataluuksien kaikkien palkan, joita se mies monen monta on laatinut kattosi alla?"

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Tässä ma Telemakhon kera korskia sulhoja torjun, ett' ulos eivät rynnätä voi, iso into jos onkin. Vaan sitokaa kädet jalkoihin selän taakse te häiltä, kammiohon mies paiskatkaa, ovi salpahan pankaa; köyteen kietaiskaa lujasäiseen, sill' ylös kattoon korkean kiskaiskaa hänet pylvään kylkeä pitkin, niin kitukoon hyvän kotvan siin' elävältä hän ensin."

Virkki, ja käskyä kuuli ja riensi jo kumpikin kohti kammion usta, ja kätkeytyin kätyriltä he tuolta kahden puolen väijyksiin oven pielihin jäivät; kammion nurkass' itse hän siell' aseneuvoja etsi. Mutta kun kynnykselle Melantheus, kaitsija vuohten, astui, kourassaan kypär' uljas, uhkeaharja, toisen taakkana valtava taas homeharmaja kilpi, kantama Laerteen aseurhona nuorena ammoin, vaan romu vanha jo, ratkeilleet lujat ompelehihnat, kiinni he karkasivat hänen hirmukseen, käsin tukkaan iskivät, kammiohon hänet raastivat, heittivät maahan. Taa jalat, taa kädet käännältäin kireälle ne yhteen kytkivät nuorin kirvelevin, kuten heill' oli käsky [191-219] Laerteen pojan, tuon jalon jaksajan, oivan Odysseun; köyteen kietoivat lujasäiseen, sill' ylös kattoon korkean kiskoivat hänet pylvään kylkeä pitkin. Siinä jo ilkuit noin sinä, Eumaios, sikopaimen:

"Kelpaa nyt sinun siinä, Melantheus, kelliä yösi, pehmeän sait tilan maatakses, kuten sietikin saada; siitäpä virkkuna taas, koin kultaisen kohotessa äärelt' Okeanon, kuten ainakin vuohia linnaan nouset noutamahan pitoteuraiks sulhojen suurten."

Noin hän killumahan kireöihin jäi kipuköysiin. Ottivat taas tamineensa he, sulkivat välkkyvän uksen, luo heti riensivät kekseliään, monineuvon Odysseun. Siell' oli ottelo vimmainen: vain miest' oli neljä kynnyksell', iso parvipa taas sisäpuolla ja aimo.

Keskeen tuoksinan tuon tuli Zeun tytär, ylhä Athene, Mentorin häll' oli hahmo ja Mentorin ääni ol' aivan. Riemahtuin hänet keksi ja noin sanan virkki Odysseus:

"Mentor, ystävätäs tue, auta, jok' ain' oli aulis sulle, se muista, ja suosiokas; sama meill' ikä onhan."

Virkki, mut tulleen tunsi jo innontuojan Athenen. Sulhojen huutopa taas salist' ankara soi, Agelaos moitti ja nuhteli hänt' etumaisna, Damastorin poika:

"Mentor, kiehtoa mieltäs äl' anna Odysseun kielen, että sä sulhoja vastaan käyt sekä suojelet häntä. Sillä se päätös on meillä, ja myös se on täyttyvä totta: hengeti lyöty kun ensin on nuo, isä niinkuni poika, myös sinä surmasi saat saman tien, kun meit' uhitella näin saliss' uskallat; sen päälläsi saat sinä maksaa. Vaan uhat teiltä kun uuvuttaa terä vaskisen miekan, [220-248] niin tavaroihin Odysseun sun talos, maas tavaroineen, kaikk' omas yhdistämme, sun poikias emme me heitä henkiin kattosi all', ei tyttäres, puolisos armas kaupungiss' Ithaken sen koommin käyskele konsaan."

Noin hän huus. Yhä tuimistui viha kiivas Athenen, ankaran hältä jo sai sanan nuhtelevaisen Odysseus:

"Poiss' on, Odysseus, sulta jo kunto ja voima se, jolla kamppailit Helenen helo-olkaisen, jalosynnyn vuoks yhä Troian mailla sa yhdeksän sotavuotta, monta kun miekkasi löi tapon tuiman tanterehella, neuvosi kaupungin katulaajan vei Priamolta. Kuink' oman kattosi all', omas kaiken luo palatessas ruikutat, rohkea kun sun on oltava sulhoja vastaan? Vaan kupehelleni, kumppani, käy sekä töitäni katso, jotta jo näät, miten palkitsee vihamiehien kesken auliit ystäväntyöt nyt Mentor, Alkimon poika!"

Virkki, mut täyttäpä viel' ei antanut vuoroa voiton, ensin Odysseun päätti ja sankarin loistavan poian voimaa, kuntoakin koetella ja tarmoa taistoon. Miessalin karstaisen katon alle jo liiteli itse, jäi salin orrell' istumahan kuni ilmojen pääsky.

Poika Damastorin taas, Agelaos, sulhoja kiihti, Eurynomos, Demoptolemos kera Amphimedonin, poika Polyktorin Peisandros, Polybos sotimieli, sulhojen suurimmat sekä kunnoltaan valioimmat viel' elävistä ja eest' oman hengen taistelevista; muut oli kaatanut jousi jo taajaan iskevin nuolin. Näinp' Agelaos huusi nyt kumppanejaan kehotellen:

"Ystävät, miehen tuon käsi torjumaton pian herpoo; [249-277] Mentor hiipi jo pois, kovin ensin tyhjiä kerskui; tuonne he jäivät yksikseen oven suulle. Mut älkää peitsiä pitkiä kaikk' yht'aikaa heittäkö, ensin viskatkaamme me kuusi, ja peitsen Odysseun rintaan ohjaa Zeus kukaties, ja me voiton kunnian saamme. Muist' ei huolt' ole, kunhan vain tuo yksi on kaattu."

Virkkoi noin; kehotusta he kuulivat kaikki ja kiihkoin heittivät; vaan menemään sai harhaan heitot Athene. Muuan kohtasi vain salin uljaan tuon ovenpieltä, toisen peitsipä taas lujasaumaan upposi ukseen, seinään kolmannen kävi vaskeva, saarninen keihäs. Mutta kun välttäneheksi he saivat sulhojen peitset, virkkoi muille jo näin jalo jaksaja, oiva Odysseus:

"Ystävät, on kehotella jo myös minun vuoroni teitä. Peitset viskatkaa päin sulhoja, konnia, jotka töilleen kukkurapääksi nyt mielisi surmata meidät!"

Virkki, ja kaikki he päin hyvintähdätyt kärkevät keihäät viskasivat; Demoptolemolt' elon otti Odysseus, Euryadeen taas Telemakhos, Elaton sikopaimen kaasi ja Peisandron tuhopeitsin kaitsija karjain. Hampain haukkasi nuo salin laajan lattian multaa, karkkosi sulhot muut salin kauimpiin peräsoppiin; heittäjät kaattujen luo heti syöksyi, pois veti peitset.

Sulhot vimmoin viskasivat taas kärkevät keihäät kohti, mut niist' useimmat Athene ohjasi harhaan. Muuan kohtasi vain salin uljaan tuon ovenpieltä, toisen peitsipä taas lujasaumaan upposi ukseen, seinään kolmannen kävi vaskeva, saarninen keihäs. Telemakhon toki ranteeseen ase Amphimedonin [278-306] sattui, päällimmäist' ihokertaa vammasi vaski. Olkaan Eumaion kävi Ktesippon väkipeitsi, naarmun piirsi ja kiiti se permantoon yli kilven. Taas tovereineen kekseliäs, monineuvo Odysseus keihäät kärkeväpäät päin viskasi parvea sulhoin. Surmasi Eurydamaan nyt Odysseus, linnojen turma, Amphimedonin Telemakhos, Polybon sikopaimen, Ktesippon taas kaasi Philoitios, kaitsija karjain; ryntääseen kävi peitsi, ja riemuin heittäjä huusi:

"Nyt, Polytherseen poika, sa ilkkuvasuu, varo, ettei houkkuus kerskailuun sua houkuta vasta! Sa anna vallita taivaisten; hepä paljoa on väkevämmät. Tää ota vastike nyt, luuronkan sulta kun äsken sai saliss' almuja pyytäissään jumalainen Odysseus!"

Karjain kaitsija noin hatasarvien huusi. Odysseus päin väkipeitsin riensi ja iski Damastorin poikaa; Telemakhos Leiokriton kaas, Euenorin poian, uumiin upposi tunkeutuin läpi vaskinen tutkain; suoraan otsalleen mies permantoon meni suinpäin. Vaan katon korkean alla jo aigiin, urhojen turman, nosti Athene; peljästys tuli sulhojen sieluun. Karkkosivat saliss' ympäri muo kuni lehmiä karja, pistoin tuskaisin jota vainoo hyörivä paarma, kun kevätaika on mailla ja päivät pitkinä päilyy. Vaan kuni kotkat taas nokin käyrin, koukerokynsin, lentäen vuoriltaan, koht' iskevät lintujen parveen; kiitävät maahan nää viritettyjä verkkoja kohti, vaan ne jo koppoo vainoajain tuhokoura, sit ei voi torjua, karkota ei; ajo mielt' ilahuttavi miesten: [307-335] noinpa he syöksyivät saliss', iskien toisa ja toisa, tuimina sulhoja kohti, ja kuului kaamea voihke, ruskui murskatut päät, yli permannon veri tulvi.

Riensi Odysseun luo Leiodes, polvia kietoi, näin sanat siivekkäät rukoellen hälle jo lausui:

"Polvia kietoen sult' anon armoa, säästä, Odysseus! Loukannut sanall' en, en työll' ole naisia linnan tääll' ypö-yhtä, se usko; ma sulhoja muitakin aina hillitä koitin, jos kuka moisia mieli, mut eivät kuunnelleet, kätt' ei pidätelleet ilkiötöistä; niinpä jo saivatkin lopun surkean riettaudestaan. Mutta jos nyt minä myös, minä uhrienkatsoja syytön, saan verisurman, hyöty mi hurskaudesta on silloin?"

Vastasi kulmia tuimistain monineuvo Odysseus: "Jos sinä joukkion tuon kehut uhrienkatsoja ollees, kattoni alla sa kai useastikin toivotit, että kaukana armaan ois palaukseni päivä ja suostuis vaimoni seuraamaan sua, saamaan poikia sulle. Siksi et tuimaa kuoloa nyt sinä välttävä liene."

Virkki ja miekan maasta hän koppoi jäntevin kourin, jonk' oli heltiämään Agelaos päästänyt äsken kaatuissaan; sill' iski jo kaulan kahtia hältä; suuss' oli äännähys vielä, kun pää pölykössä jo pyöri.

Phemios, Terpiin poikapa, myös koki kolkkoa surmaa välttää, laulaja tuo, huviks sulhojen jonk' oli laulaa täytynyt laulelojaan. Oviluukun luona hän seisoi helkkyvin lyyryineen epäröivänä, tuonneko sieltä pyrkiä korkean kaitsija-Zeun pyhän alttarin turviin pois pihatarhaan, miss' ani-mont' oli polttanut ammoin [336-364] härkäin reisiä Laertes ja Odysseus, vaiko syöksyä jalkoihin nyt Odysseun armoa pyytäin. Tuot' ajatellessaanpa jo parhaaks arvasi rientää jalkoja kietomahan Laerteen poian Odysseun. Ontevan lyyryn laski hän tuolin tuon, hopeoilla huolitetun, välimaalle ja valtahisen sekomaljan, riensi Odysseun luo, alas heittihe polvia kietoin, näin sanat siivekkäät rukoellen hälle jo lausui:

"Polvia kietoen sult' anon armoa, säästä, Odysseus! Jälkeenpäin kadut itse, jos surmaat laulajan, jonk' on laulaa toimi ja työ jumaloille ja inhimisille. Muilta sit' oppinut en, jumal' itsepä lauluja mieleen loi moninaisia; kuin ikivaltain niin sinun eessäs laulaisin; älä siis verimiekoin päätäni viillä! Virkkaa Telemakhos sen, armas poikasi, tietää, ett' omin ehdoin en minä tänne, en kärkkyen käynyt linnaas laulamahan pitojuhliin sulhojen pitkiin, vaan oli pakko, kun miest' ylen mont' oli heitä ja vahvaa."

Noin hän pyysi, ja Telemakhos väkivoipa sen kuuli, virkkoi taatolleen heti, vierimmäisenä seisoin:

"Malttaos, taatto, äl' iske, on laulaja tuo ihan syytön! Airut on, oiva Medon, myös armahdettava, jolta hoivaa, hoitoa sain tääll' aina ma lapsena ennen, ellei kaatanut lie jo Philoitios tai sikopaimen tai oma heittosi, kun salin halki sa ryntäsit äsken."

Virkkoi noin, ja Medon sanat kuuli ne, mielevä airut; istuimenp' oli alle hän tuoreeseen häräntaljaan piiloon peittäynyt paetakseen kuoloa mustaa. Sieltä hän joutuen nousi ja viskasi pois häräntaljan, [365-392] Telemakhon etehenpä jo maahan heittihe, virkkoi näin sanat siivekkäät, rukoellen polvia kietoi:

"Täss' olen, ystävä! Vaan toki malta ja taivuta taattos, ettei vaskellaan väki verraton tuo mua surmaa vimmoissaan kosijoille, kun haaskanneet varat, aarteet hält' ovat täällä ja vain sua pilkanneet, vähämielet."

Näin hymyellen vastasi nyt monineuvo Odysseus: "Pelkosi pois, tuhost' on sinut poikani auttanut turvaan, itse jo nähdäkses, sanoaksesi muillekin, että hurskaudest' etu suuremp' on kuin ilkiötöistä. Mutta nyt menkää pois tapon luota jo tään pihatarhaan kumpikin, niin sinä kuin runorunsas laulaja, kunnes loppuun toimitetuksi ma saan, mitä täällä on tarpeen."

Virkki, ja kumpikin mies salin ukselt' ulkosi kiirein, istuutui isovallan Zeun piha-alttarin turviin, surmaa säikkyen siin' yhä viel' ylt'ympäri vilkkui.

Etsi Odysseus nyt talon tarkkaan, vielä ken oisko piiloon puikahtain tuhosurman välttänyt tuiman. Vaan pölyn, hurmeen keskeen nuo näki kaikki jo kaatun taajaan kuin kalat, joit' ovat verkollaan meren veestä pyytäjät nostelleet monisilmäisellä; ne kaikk' on rannan kaarrelmaan kasaeltuna, kaivaten päästä taas meren aaltoihin, vaan hiekall' äkkiä hiutuu helteisellä jo niist' elo päivän paahtavan alla: noin kasatusten myös oli kaattuja sulhoja siellä.

Telemakholle nyt lausui näin monineuvo Odysseus: "Poikani, Eurykleia sa käy, hae, hoitaja vanha, jotta ma virkkaa saan, mitä vielä on tehtävä täällä."

[393-421] Virkki, ja Telemakhos isän armaan käskyä kuuli, usta jo kolkuttain näin kutsui vaimoa vanhaa:

"Joudu jo, käy emo vanha, sa linnan palveluneitoin valpas valvojatar, tule taattoni luo nopeasti; hän sua kutsuu, näät puhumista on tärkkiä hällä."

Noin hän virkki, ja vastaamatt' oli hoitaja vanha, salvoist' auki hän kaunoisen sai naissalin ukset, sielt' ulos riensi, ja Telemakhos kävi johtaen eellä; kaatunehitten kesken Odysseun keksi jo tahmaan hurmeiseen ryvetettynä kuin jalopeura, jok' äsken söi härän saaliikseen, kedoll' yöpyjän, poispa jo astuu; kaikk' yli-yltään on veren peittämä rinta ja kasvot kahden puolen, kauhea on peto katsoa: yltään noin veri peitti Odysseun myös, jalat kuin käsivarret. Ratkesi surmatut nähdessään sekä nuo veret viljat riemuun Eurykleia, kun verraton työ oli tehty; vaan heti kielteli häntä Odysseus hilliten innon, näin sanat siivekkäät varotellen hälle jo lausui:

"Vait, sydämessäsi riemua vain, emo vanha, äl' ääneen! Ääress' eip' ole surmattuin ilakoitava kuunaan. Nuo ikivaltain sallima kaas, omat myös teot inhat; sill' ei ihminen ainoakaan heilt' arvoa saanut, korkea ei, ei alhainen, kenen kohtasi vatkaan; niinpä jo saivatkin lopun surkean riettaudestaan. Vaan sano linnan naiset nyt sinä mulle ne, joilt' en arvon-antoa saa, sekä keitä on kelpoja heissä."

Eurykleiapa näin taas vastasi, hoitaja armas: "Sulle sen selvälleen sanon, poikani, tuota kun tutkit. Linnassas viiskymment' on luku palveluneitoin; [422-450] tarkoin neuvomiamme ne tääll' ovat tehtävihinsä, villoja karttaamaan sekä kaikkeen palvelutoimeen; kaksipatoista on herjuuteen toki heittynyt heistä, kieltoja tottele ei minun, ei edes Penelopeian. Telemakhos vast' äsken on varttunut, siksipä hälle ei emo hallintaa viel' uskonut palveluneitoin. Vaan menen hohtelevaan yliskammiohon sanan viemään; puolisos uinua soi joku kuoloton siell' unen helmaan."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Hänt' et saa havauttaa, vaan käy tänne ne naiset käskemähän, häpeällinen joill' elo täällä on ollut."

Virkki, ja joutuen pois salist' astui hoitaja vanha, naisia noutamahan meni, kiirein saapua käski. Luo nyt Odysseus Telemakhon sekä paimenet oivat kutsui kummankin, sanat siivekkäät heti virkkoi:

"Viekää ruumiit pois, sali raivatkaa kera naisten! Sorjat on istuimet sekä pöydät pestävä sitten huuhtoen veellä ja huokoisin hivuteltava sienin. Mutta kun siistiks on taas kauttaaltaan sali saatu, viekää neidot nuo ulos uksest' uhkean linnan pyöreän kammion taa pihan vankkaa muuria vasten, maahan lyökää siellä ne miekoin mittavin, kunnes kaikist' on elo poissa ja hälvennyt himo lemmen, heitä mi ennen vei salayhteyteen kera sulhoin."

Virkki, ja neidot nuopa jo arkana parvena saapui, surkea uikutus soi sekä vierivät kyynelet virroin. Ensin kantoivat he nyt kuolleet, surmatut sulhot portin pylvästöön pihan korkeamuurisen poikki, sinne ne yhteen roukkosivat; tiet' itse Odysseus [451-479] näytti ja käymään käski, ja pakko ol' ankara kantaa. Sorjat ol' istuimet sekä pöydät pestävä sitten huuhtoen veellä ja huokoisin hivuteltava sienin. Telemakhos, sikopaimen myös sekä kaitsija karjain kaavinraudoin kaapivat taas salin jyhkeäseinän permannon; liat kaavitut pois piti korjata neitoin. Mutta kun kauttaaltaan sali taas oli siistinä, veivät kohta he neidot nuo ulos uksest' uhkean linnan pyöreän kammion taa pihan vankkaa muuria vasten, ahtaaseen solasoppeen, jost' ei pääsyä ollut. Järkevä Telemakhos nyt lausui näin, sanan virkkoi:

"Noille en suo toden totta ma kuoloa kunniakasta, jotk' ovat herjoja mun sekä korkean äitini päähän heitelleet sekä vierekkäin viruneet kera sulhoin."

Virkki ja köyden kytki jo, haaksia tummia varten hankitun, pylvääseen sekä pyöreän kammion riimaan pingoittain ylös, etteivät jalat koskisi maahan. Vaan kuni rastaat tai myös kyyhkyt siukovasiivet kiitäissään pesänänsä jo pensastoon viritettyyn paulaan käyvätkin, pesän kohtaavat kamalimman: niinp' oli neitojen päät rivitysten, kullakin paula kaulassaan kireällä, mi tuotteli surkean surman; kotvan sätkivät vain jalat alla, jo hervoten kohta.

Noutivat pylvästöön, pihamaallekin' nyt he Melantheun, vaskin raatelevin nenät, korvat viilsivät päästä, ruumiist' irtipä myös hävyn raastivat hotkia hurttain, pois kädet, pois jalat hakkasivat vihan kostavan vimmoin.

Yltään huuhtoivat veritahmat jalkojen, kätten, luokse Odysseun astuivat; jopa työ oli tehty. [480-501] Sai hält' Eurykleia nyt käskyn, hoitaja armas:

"Rikkiä tuo, emo vanha, mi rikkeet poistavi, tuo'os tultakin, sauhuttaa salin että ma saan. Sinä kutsu saattajaneitoineen nyt luokseni Penelopeia, kaikkipa käske jo myös talon palvelijattaret tänne."

Eurykleiapa näin taas vastasi, hoitaja armas: "Haastoit, poikani, kaikin päin osuvasti ja oikein. Vaan heti riennän noutamahan ihotakkia, vaippaa. Ei tule linnassas sinun seisoa, hartion vankan verhona ryysyjä vain; ei sulle se ois sopivaista."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Tulta nyt ensinkin salin sauhuttaakseni toivon."

Virkki, ja Eurykleia jo totteli, hoitaja armas, tulta ja rikkiä toi, ja Odysseus sai salin kaiken sauhutetuksi ja kammiot muut sekä myös pihatarhan.

Eukkopa riensi jo kautta Odysseun sorjien suojain, naisia valtiahan tykö kutsui, joutua käski. Naissalin puolta he ulkosivat heti soihtuja kantain, ympäri parveutuivat Odysseun kaikk' ilon innoin, tervehytellen, suudelmin pään, hartiot peittäin, myös kädet kattelemansa; ja haikeudell' ihanalla sankari itki ja nyyhki ja kaikkipa tunsi jo heidät.

KOLMASKOLMATTA LAULU.

PENELOPEIA TUNTEE ODYSSEUN PUOLISOKSEEN.

Nous yliskammiohon, haki riemuin valtiatartaan hoitaja vanha jo virkkaakseen jalon puolison tulleen; nopsina lynkkysivät jalat alla ja notkuvat polvet. Astahtain pääpohjiin näin sanan laati ja lausui:

"Nouse jo, Penelopeia, sa armas laps, omin silmin katsomahan, mitä kaivata sait sinä aikasi kaiken. Tullut on vihdoin viimeinkin kotihinsa Odysseus, sulhot surmannut, talon haaskaajat, tavarainkin, korskeat ahmijat, jotk' oli poikasi uhkana täällä."

[10-38] Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Pois, emo kulta, jo sult' ikivallat ottivat mielen, viisaimmaltakin jotk' älyn viedä ja velloa voivat tai höperöstäkin tehdä, jos tahtovat, taitavamielen; veivät sult' älyn nuo; oli selkeä aina se ennen. Miksikä ilkut noin mua, murhe kun mieleni täyttää, tyhjiä juttelemalla ja kaikotat pois unen armaan, kun minut juuri se voitti ja silmäni sulki? En maannut näin makeasti sen koommin kuin sota multa Odysseun inhaan vei Kiro-IIioniin, jot' on mainita kammo. Vaan alas astu sa nyt taas naissalin askarehille. Jos talon naisist' ois joku muu mua tohtinut tulla noin havauttelemaan sekä moisia viestejä tuomaan, laittanut oisinkin heti pois hänet ankarin nuhtein naissalin töille ma taas; mut on suur' ikä suojana sulla."

Eurykleiapa näin taas vastasi, hoitaja armas: "En, rakas laps, sua ilku, en lainkaan, totta ma haastan. Saapunut jälleen on, kotihinsa on tullut Odysseus, vieras on tuo se, jot' ilkkuivat saliss' ilkiöt sulhot. Tiennyt on Telemakhos hänen saapumisensa jo kauan, vaan isän aikeit' ei toki ilmaissut älytönnä, kunnes koston sai meno hillitön korskien sulhoin."

Kuuli ja riemahtuin heti nousi ja hoitajan vanhan sulki jo valtiatar sylihinsä ja näin sanat hälle virkkoi siivekkäät ilokyynelien valuessa:

"Kerto'os, oi emo kulta, jo kuulla mun suo tosi tarkka! Tietosi jos tosiaankin on totta ja tullut Odysseus, kättens' alle hän kuink' ypö-yksin julkeat sulhot sorteli? Ainapa tääll' oli koolla he näät, koko joukko."

[39-67] Eurykleia jo näin taas vastasi, hoitaja vanha: "En sitä nähnyt, en tiedä, ma kuulin vain hätähuudot kuolevien. Mepä kauimpiin näet kammiosuojiin piiltiin kammostuin, lujat salpaan pantu ol' ukset, kunnes poikasi Telemakhos minut pois haki vihdoin; näät mua kutsumahan hänet laittanut taatto ol' itse. Kaattujen kesken Odysseun näin minä seisovan siellä; vaan lujan, poljetun permannon kasat kaatunehitten peittivät taajaan; ois hänet nähdä sun riemusi ollut tahmaan hurmeiseen ryvetettynä kuin jalopeura.. Nyt pihaportin pylvästöön kasaeltu ne kaikk' on; sorjia suojia sauhuttaa rikill' itse Odysseus, leimuavan tulen laati ja mun sua kutsua käski. Siis tule kanssani, jotta jo kummankin sydän saava ois ilon yhteisen monen vaivan vaikean jälkeen. Nytpä jo täyttynyt on, mitä niin ikävöimme me pitkään: viel' eloss' itse hän luo oman lieden on saapunut, nähnyt tääll' oman on pojan, puolison myös, pahan-laatijat kaikki kattons' alla on rangaissut hän, nuo väkisulhot."

Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Noin, emo kulta, sa viel' älä riemua! Ois ilo, onni kaikkien täällä, sen tiedäthän, hänen saapumisensa, saatipa mun sekä poikani myös, jok' on varttunut meille; mutt' ei olla se voi tosi, tuo sun tuomasi tieto, vaan joku kuoloton surmannut lie korskeat sulhot, suuttuen inhaan röyhkeyteen sekä ilkiötöihin. Sill' ei ihminen ainoakaan heilt' arvoa saanut, ei alahainen, korkea ei, kenen kohtasivatkaan; niin tuhon riettaus toi. Mut on mennyt Odysseus, ammoin [68-96] sammunut saapumapäivä jo kaukana maalta Akhaijein."

Eurykleiapa näin taas vastasi, hoitaja armas: "Lapseni, voi, mikä nyt sana kirposi kielesi päältä! Kuunaan puolisos ei muka saavuko, vaikk' oman lieden luona jo on kotonaan? Mut silti et vaan sinä usko! Vaan minä merkin mainita voin tutun sulle ja taatun, arven tuon, joka karjun on iskemä valkeahampaan. Jalkoja huuhdellessani sen heti näin ja sen oisin virkkanut sulle, mut hän käsin sulki mun suuni, sit' ei sallinut ilmoittaa ovelassa hän viisaudessaan. Siis tule nyt! Takeheksi ma henkeni tarjoan siitä: jos sinut pettänyt lien, tapa armott' ankarin surmin!"

Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Et hevin arvata voi, emo kulta, sa kuolematonten aivoituksia, oiva jos ymmärryksesi onkin. Lähteä poikani luo toki voimme nyt, että mä siellä surmatut sulhot nään sekä sen, joka surmasi heidät."

Virkki ja portahiaanpa jo laskihe, empivin mielin miettien, kaukaa vainko hän tutkisi puolisoaan vai rientäis suutelemaan heti päätä ja kättäkin kahta. Vaan salihinpa kun noin kivikynnyksen yli astui, seinustalle hän istuutui tulen liekkivän hohtoon; taas liki seinää toista Odysseus korkean pylvään juurell' istui siell' alas luotuna katse ja vartoi, jälleen nähdessään mitä virkkais puoliso armas. Kauan ol' ääneti tää, sydän tyrmistyi; oli vuoroin kasvoja katsoissaan tutut tuntevinansa jo piirteet, taas näön vieraan sai tuo kantaja ryysyjen kurjain. Telemakhos emoaanpa jo nuhteli, noin sanan virkkoi:

[97-125] "Äiti, sä ilkeä äiti, kun noin sydän sulla on nurja! Miksikä loitos jäät sinä, et liki taattoa istu, et hänen kuulumiaan kysy, haastele et hänen kanssaan? Vaimoa noin tylymielt' ei toista, ken vieroa miestään vois, joka kestänyt on monet vaikeat, saapunut vihdoin syntymämaalle, kun vuosi jo kahdeskymmenes vierii. Vaan sydän sull' oli kuin kivi, kuin kova kallio aina!"

Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Poikani, hämmennyt povess' on sydän mulla ja mieli, ei kysymään, ei haastelemaan nyt kieleni käänny, silmäni silmiin ei voi katsoa. Vaan jos Odysseus totta hän on, kotihinsa jo vihdoin saapunut, silloin toinen on toisen taatummin pian tunteva, sillä meill' omat on tutut merkit, jotk' ovat outoja muille."

Tuon hymy huulillaan jumalainen Odysseus kuuli, näin sanat siivekkäät heti virkkoi Telemakholle:

"Tutkia, Telemakhos, mua vain täss' äitisi anna tarkalleen; pian on hän taas minut tunteva täysin. Nyt, kun on ryysyt ryöttäiset vain ylläni, niin hän halveksuu mua eikä Odysseuks uskoa saata. – Vaan nyt on meidän miettiminen, mikä ois apu parhain. Yhden ainoan jos kuka tappanut miehen on halvan, jolleka kansass' ei jää kostajajoukkoa suurta, senkin on karkota pakko ja syntymämaa, suku jättää; meiltäpä surman nyt Ithaken sai nuoriso parhain, kansan toivo ja turva, sit' aattelemaan sua pyydän."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Taatto, sa aattele itse, mik' auttais; sull' ylin onhan ymmärrys, sanotaan, seass' ihmisien; sitä miest' ei [126-154] kuolollist' ole, ken vois kilvata vertana sulle. Vaan kera innoin käymme me, eik' ole uupuva miehuus meiltä, ma sen sanon, ei, niin kauan kuin käsi kääntyy."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Niinpä jo virkan siis, mitä parhaaks arvelen. Ensin saakaa kylpy ja myös puvut puhtaat, neitoja linnan kaikkia laittaumaan kehotelkaa kaunehisiinsa; lyyryä soipaa taas jumalainen laulaja lyököön, käyntiin ohjatkoon kisan hilpeän sen helinällä, että ken ulkona kuulee sen, ohikulkija taikka naapuri, uskois häät nyt hankitun tänne ja ettei sulhojen surmast' ois huhu kaupunkiin ylen varhain ehtivä, ennenkuin isotarhaisen tilan turviin maalle me kerjetä voimme. Me sielläpä miettiä sitten saamme, min ehkä Olympon Zeus avun antava lienee."

Virkki, ja neuvoa tuota he tottelivat halumielin. Ensin kylpivät, myös puvut puhtaat ottivat. Naiset laittihe kaunehisiinsa, ja laulaja löi jumalainen ontelon lyyryn kieliin, niin halun nostaen heissä lauluun armaaseen sekä riemuun karkelon kauniin. Kaikui kartano suuri nyt jalkain polkemisesta miesten karkelevain sekä neitojen viehkeävöitten. Noin kumun kuullessaan moni ulkona-kulkija virkkoi:

"Häitä jo valtiatar kai viettää mielimä miesten; eip' oman puolison saavuntaa odotella se häijy malttanut, kaitsentaan kodin jäädä ja korkean linnan!"

Noin hoki nuo, hepä ei näet tienneet, kuink' oli käynyt. Sai kylyn linnassaan nyt Odysseus urheamieli, Eurynome, talonhoitajatar, pesi, voiteli urhon, [155-183] vaippaan kaunoiseen hänet verhosi, myös ihotakkiin. Päähän Athene loi soreutta ja sankarin varteen uhkeutt' uljaampaa, rotevampaa, tuuheat kutrit kiireelt' aaltoamaan pani kuin hyasinttien kimput. Niinkuni kultaa huolittaa hopeaisehen pohjaan taituri, jolle Hephaistos on itse ja Pallas Athene neuvonut taidot kaikki, ja syntyy työ ihanainen, niin soreutta hän uhkua soi uron pään sekä olkain. Nousi jo kylvystään ihanaisena kuin ikivallat, istuimelleen taaspa jo äskeiselle hän istui Penelopeiaan päin, puhutellen puolisoansa:

"Kummahinen, sydänt' ei noin heltymätönt' ole panneet hentojen naisien rintaan viel' ikivallat Olympon. Vaimoa noin tylymielt' ei toista, ken vieroa miestään vois, joka kestänyt on monet vaikeat, saapunut vihdoin syntymämaalle, kun vuosi jo kahdeskymmenes vierii. Eurykleia, jo tee tila mulle, mun yöni on yksin nukkuminen; sydän on oman puolison kuin kova rauta."

Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Kummahinen, ei yllätys, ei ylenkatse ja ylpeys mull' ole haittana; muistanhan hyvin muotosi siitään, täältä kun laivoin airokkain Ithakesta sa läksit. Eurykleia, sa tee tila, kammiohon mene vankkaan, jonka hän tehnyt on itse, ja sielt' ulos uhkea vuode siirrä ja kaunoisesti se kattele, kantaos siihen kaattuva-taljat, pielukset sekä uhkeat raidit."

Virkkoi miestään noin koetellakseen. Mut Odysseus vastasi synkkänä, kuullessaan sanat puolison puhtaan:

"Vaimoni, minkä sä nyt sanan mieltäni vihlovan virkoit? [184-212] Vuoteen sen kuka siirtänyt on? Hevin ei sitä tehdä kekseliäinkään vois, – joku jollei kuoloton tulle, jonka on muuttaa helppo se paikaltaan, miten mielii. Kuolollist' ei miest' ole, ken kevyesti sen siirtäis vauraimmillaankaan, näet outopa on salaseikka vuoteen veistoksessa; mun työtäni on se, mun yksin. Kasvoi kartanomaall' iso puu, pujolehti oliivi, hyöleä, vehmas, varreltaan kuni valtava pylväs. Siihen kammion tein, – jäi keskeen puu, – kiven toiseen saumaten seinät pystyyn sain, katon ylle ma laitoin, istutin paikalleen ovet vankat pieliä pitkin. Nyt pujolehden puun minä karsin, hakkasin poikki, sen tyvikantaan tein silot syrjät, veistelin vaskin taiten, tarkoin, kuin veti luoti ja lanka, ja laadin vuoteentolpaks sen sekä reiät kairasin kaikki. Siihen nyt kehän muun minä uittelin, löin sirot lyötteet, hohtelevaa hopeaa sekä norsunluuta ja kultaa, reikiin sonnin vuotaiset vedin purppurahihnat. Puoliso, merkin sen sanon sulle; mut enpä mä tiedä, vieläkö vuode on paikoillaan vai lie kuka ehkä siirtänyt, alta jo sen sahaellut puun tyven poikki."

Virkki, ja puolison rinta jo raukesi, herposi polvet, nuo kun tunsi hän merkit, Odysseun kertomat tarkoin. Itkien riensi hän luo, käsivarret Odysseun kaulaan kietoi onnekkaana ja suuteli päätä ja virkkoi:

"Oi, älä suutu, Odysseus, sill' olit ain' yli muitten viisas, malttava mies. Ikivallat vaivoja meille säätivät, yhdess' ei elon nuoren riemuja suoneet nauttia, ehtiä rinnakkain iän korkean ääriin. [213-241] Mutt' älä suutuksiss' ole siit', älä katkera, etten kohta, kun näin sinut, rakkaammin sua tervehytellyt. Näät sydämessäni ain' oli, rintani alla, se pelko, ett' ois valheillaan mua pettelemään joku outo saapuva, sillä on mies moni miettijä häijyjen juonten. Argotar ei Helene, tytär Zeun, hevin suostunut oisi mieheen vieraaseen levon armaudessa ja lemmen, tuon jos tietänyt ois, pojat ett' oli aimot Akhaijein saapuvat noutamahan hänet taas sulo-syntymämaahan. Vaan teon pattoisen pani kuoloton pauloja hälle; eipä hän eelt' ajatellut, tuo mitä ois lume tuova turmia, – alkupa siit' oli meillekin tään polon pitkän. Mutta kun mainitsit salamerkin tuon sinä varman vuoteestamme, jot' ei muu kenkään viel' ole nähnyt kuin sinä ynnä mä itse ja ainoa palveluneito, Aktoris, ammoin tuo isän antama myötäni tänne, meill' ovenvartiatarna jok' ain' oli kammion vankan, nyt sydän ei epäröi – kova kuinka jos oisikin ollut."

Virkki, ja sankari sai halun itkeä vain palavamman; nyyhkien sulki hän rinnoilleen sulopuolison puhtaan. Niinkuni riemahtuu maan nähdessään uros uiva, pirstonut jolt' ulapalla Poseidon purren on oivan, tuulien viskelemän sekä vetten korkean kuohun, – harvapa maihin pääsee vain yli vaahtisen aavan, voimin nääntyvin ui, iholl' inha on suolava tahma, – rantaan riemuitenpa jo ehtii, ei tuho niellyt: niin näki riemuin valtiatar jalon puolison jälleen, kaulalt' ottanut valkeit' ei käsivarsia lainkaan. Ois yli itkevien rusosorminen ehtinyt Eos, [242-270] päilyväsilmä jos ei ois neuvoa tiennyt Athene. Kaart' ei päättää yön pian antanut, hohtava Eos äärell' Okeanon sai viipyä, valjahitonna vartoa sai hevot siivekkäät, Phaeton sekä Lampos, nuo valon tuojat, joill' yli ilmojen kiitävi Eos. Näinp' aviolleen lausui nyt monineuvo Odysseus:

"Viel' ei vaivat meilt' ole laanneet, puoliso armas, kilvoitukset on viel' isot, mittaamattomat eessä, valtavat vaikeudet, ja ne täytyy kaikki mun kestää. Tietäjä Teiresiaan näet sielupa mulle sen lausui, Hadeen kartanohon kotitietäni konsa ma astuin tietelemään sekä myös polokumppanien palausta. Vaan tule, heittäykäämme jo vuoteeseen, levon helmaan, ett' uni armas virvoittaa sais meitä jo vihdoin."

Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Milloin mielesi vain halajaa, heti valmis on vuotees, kun sinun taivahiset nyt sallivat saapua jälleen oivaan kartanohos sekä synnyinmaahasi vihdoin. Mutta kun mainitsit ja ne toi joku kuoloton mielees, vaivat vartovat nuo sano, kerta ne kai minun sentään tiettävä on; paras onhan siis heti kohta ne kuulla."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Missä on mielesi, kun sitä noin kovin mult' uteletkin? Olkoon siis, sen sulle ma virkan peittelemättä. Mutta se mieltäsi ei ilahuttane, ei mua liioin. Matkata ihmismaita mun kauas tietäjä käski, kulkea, kiertää vain, kädenmyötäist' airoa kantain, kunnes löytänen maan, miss' ei mert' ihmiset tunne, suolaa lainkaan ei pane ruokiin laittelemiinsa, [271-299] ei ole milloinkaan punarintoja pursia nähneet, airoja ei solakoit' ole myöskään, siipiä laivain. Merkin mulle hän neuvoi myös, jok' on tuntea selvä: kun joku vastaan käy, joka tutkivi, kunne ma viedä viljanviskint' aion noin nojass' olkani vahvan, siinäpä maahan lyön kädenmyötäisen minä airon, palveet kauniit tuon ja Poseidonin suostutan ylhän, uhraan jäärän, myös härän hälle ja hönkyvän karjun, taas kotitielle jo käyn, satauhrit eess' ikivaltain, taivaan korkeudess' asujain, pyhät toimitan, palvoin kaikkia yksittäin. – Oma kuoloni vienona vihdoin saapuu, vaan meren aavoill' ei, kun lempeä vanhuus voimani vaivuttaa ja ne kansat, joita ma kaitsen, onnea nauttivat. Ties osan mulle hän koituvan moisen."

Hällepä vastasi näin taas mielevä Penelopeia: "Vanhuus sulla jos auvokas on ikivaltojen suoma, on toki toivo se myös, kaikk' että sa vauriot vältät."

Noinpa he toinen toiselleen nyt haasteli siinä. Vaan tilan pehmeäpatjaisen palaessa jo soihtuin laati nyt Eurynome kera vanhan hoitaja vaimon. Laittivat vuoteen vankan tuon vireästi he kuntoon; linnan suojiin nukkumahan meni hoitaja vanha, heidät vuoteeseen lepokammion vartiatarna saatteli Eurynome tulisoihtua kantaen, poistui sieltä jo jälleen. Vaan ihanaistapa heittyä heidän taas oli auvoon ammoisen aviollisen vuoteen.

Telemakhos, sikopaimen myös sekä kaitsija karjain taukosi tanhuamasta ja neitojen tauota käski; itsepä jäivät nukkumahan saliss' yöhämärässä.

[300-328] Nautti nyt riemuin tuo pari korkea auvoa lemmen, toisilleen halumiellä jo haastelivat: jumalaisin vaimoja tuo, mitä sai kotonansa hän kärsiä, nähdä sulhojen julkean joukkion siell' yhä vain elämöivän, häntä kun mielien niin monet teuraikseen härät, lampaat iskivät, viini kun ruukuistaan yhä virtana vuoti; korkeasynty Odysseus taas, mit' ol' itse hän muille tuskia tuotellut, mitä kolkkoja kärsiä saanut; kertoi kaikki, ja noit' ilomieliä nyt puoliso kuuli, kesken kertoman eip' uni ummistuttanut silmää.

Kertoi, kuink' oli ryöstellyt Kikoneita hän ensin, joutunut Lotophagein mehumaille jo myös, teot kertoi Kykloopin sekä kuink' oli kumppaniensa hän aimoin kuoleman kostanut, jotk' oli armoton julmuri syönyt; kuinka hän päätyi Aiolon luo, joka soi majan auliin, tiellekin autteli taas, toki ei hänen sallima suonut maalleen saapua, vaan rajun myrskyn viemänä täytyi huoltaan huokaillen kalamert' ajelehtia kauas; kuinka hän Telepyloon, Laistrygonien tuli rantaan, laivojen, miesten myös varusorjain vauriopaikkaan, josta hän yksin pääs, oma laivapa vain tuhon vältti. Kirken viekkauden, lumojuonet jutteli, matkan Hadeen tunkkaiseen asumukseen hankavin haaksin Theben Teiresiaan tykö ennusneuvoja saamaan, kuink' urokumppanit siellä hän kohtasi kaikk', oman kalliin kantajan myös, joka hänt' oli pienenä vaalinut ennen; kuinka hän Seireenein sulolaulua kuunteli soipaa, Loukkuri-kalliot ynnä Kharybdiin, kauhean Skyllan kohtasi, vauriotonna jot' ei ole kiertänyt kenkään; – [329-357] karjaa Helios-valtiahan miten kumppanit kaatoi, kuinka sen kostaen Zeun jylykorkean polttava leimaus murskasi laivan häitä ja surmaan kumppanit oivat suistui kaikki, hän yksin vain kovan kuoleman karttoi; kuinka hän uiskeli Ogygiaan, kave missä Kalypso onkaloluolissaan pidätellen hänt' aviokseen suostuttaa koki, hoivaa soi, ois tarjona ollut siell' elo kuoloton hälle ja kuihtumaton ikinuoruus, vaan sydän ei hänen rinnassaan toki suostua voinut; kuinka hän vaaroja kestäen luo tuli Phaiakilaisten, kuinka he kunnian soi sydämestään, kuin jumalalle, laivall' armaaseen hänet auttivat syntymämaahan, vaskea, kultaa myös sekä vaatteit' antaen myötä. Sai sen kertoneheksi, jo valtasi koht' uni urhon, armas huolien hoiva ja raukaisuttaja raajain.

Muistipa seikan muun nyt päilyväsilmä Athene; vierell' armaan puolison kun sulounta jo kyllin arveli mielessään hän Odysseun nauttia saaneen, äärelt' Okeanon heti huomenhohtavan kutsui koin valoks ihmisien. Jopa vuoteen vienon Odysseus virkkuna jätti ja nous, sanan lausui näin aviolleen:

"Armas vaimo, jo sai ylenkyllin kumpikin kestää: täällä sä itkeä sait palaukseni toivoa turhaa, taas minut kauas salpasi Zeus sekä muut ikivallat vaikein vastuksin, miten syntymämaat' ikävöinkin. Nytpä, kun kanssasi unt' olen nauttinut kaivatun vuoteen, kaikkea kaitse, mi talteen lie tavaroitani jäänyt; laitumen laumat taas, mitä tappoi korskeat sulhot, korvaan ryöstelemällä, ja toisia tuoda Akhaijit [358-372] saavat, kunnes on ennallaan luku karjani kaiken. Maalle ma nyt isotarhaiseen menen kartanohomme luo jalon taattoni, jolla on katkera kaipaus ollut. Näin sua, mielevä puoliso, siis tekemään minä neuvon: koin kohotessa nyt on huhu kohta jo alkava kiertää, linnass' ett olen surmannut minä kaikki jo sulhot; niinp' yliskammiohon kera saattajanaistesi astu, siell' ole vain, älä muita sa katsele tai kysy lainkaan."

Virkki ja varrelleen puki kaunoiset tamineensa, Telemakhon sekä paimenet myös havautti ja heidän kaikkien varjeikseen asevasket koppoa käski. Kohta he tottelivat, varut vaskiset ottivat ylleen, portist' ulkosivat avatusta, ja johti Odysseus. Loi valon aamu jo maille, mut yöhön heidät Athene kaihtaen kätki ja kaupungist' ulos ohjasi joutuin.

NELJÄSKOLMATTA LAULU.

SULHOJEN MANALAAN-TULO. SOVINTO.

Hermes, haltia Kyllenen, heti sulhojen sielut saapui kutsumahan, tuli kourassaan lumosauva, kaunis, kultainen, joll' umpeen loihtivi silmät, toiset taas unest' elvyttää, miten mielivi. Sielut sillä jo hääteli pois, vikinöinpä ne seurasi vaisuin. Kuin peräll' onkalon kammokkaan ees-taas räpytellen yököt piipittää, joku niistä jos suistunut irti kallion syrjält' on, rypähässä kun siinä ne riippui, iukuvin äänin noin ne nyt häälyivät, hämäröitä polkuja pitkin vei niit' onnentuottaja Hermes. [11-39] Ääriin Okeanon ohi Leukas-kallion, kautta Helios-valtiahan lepo-uksien, maat unienkin matkaten, vei kedon liljaisen lakealle ne joutuin, varjot vainajien kuhun päätyvät vaipunehitten.

Kohtasi heitä jo sielu Akhilleun, Peleun poian, Patroklon sekä Antilokhon, sotisankarin kuulun, Aiaan myös, joka kasvultaan ol' Akhaijien kaikkein sorjin, mittavin mies jalon Aiakon aaluvan jälkeen. Nuop' oli saattona myötä Akhilleun. Vaan liki heitä koht' Agamemnonin sielu jo saapui, Atreun poian, hahmoin murheisin, kera kaikki ne, joilleka koitui kutsuiss' Aigisthon sama kuolo ja kohtalon arpa. Hällepä ensin näin nyt lausui sielu Akhilleun:

"Atreun poika, sa näytit meist' yli urhojen muitten saaneen suosion ainaisen salamoitsija-Zeulta; suuri ja mahtava näät oli johdossas sotajoukko, mailla kun Ilionin näki vaikean vaivan Akhaijit. Vaan tuhon sullekin siis ylen varhain kohtalo tuotti, jonk' ei alta se väistyä voi, ken on syntynyt kerran. Kunnian ylhimmässä kun loistoss' oisikin suotu kohdata Troian mailla sun kuolo ja kohtalo, silloin sulle Akhaijit kaikk' ois kummun korkean luoneet, kuulun kantamahan nimen, maineen poikasi jäänyt; mutta nyt surmaan surkeimpaan sinun suistua täytyi."

Atreun poian sielupa näin taas vastasi hälle: "Peleun auvokas aaluva, oi jumalainen Akhilleus, kaukana Argos-maast' all' Ilionin joka kaaduit! Troian, Akhaijein myös urot parhaat kanssasi kaatui, kun sinust' ottelivat, – pölykenttää itse jo peitit [40-68] ruumiillas rotevall', ajotemppuja aattelematta. Kamppailtiin koko päivä, ja lainkaan taistelemasta eip' ois laattu, jos ei Zeus estänyt ois rajumyrskyin. Mutta kun laivain luo sinut kamppailust' oli tuotu, vuoteeseen sinut laskettiin, lahealla jo veellä pestiin, öljyin voideltiin iho heljä; Akhaijit leikaten suortuviaan monet itkivät kyynelet kuumat. Aalloist' äitisi nousi, kun viestin sai, veden-impein kuoloton saattue myötä, ja kaamea soi suruparku veen yli vierien, kauhu jo valtasi kaikki Akhaijit. Haaksiin hankavihinp' ois karkonneet jo he, ellei mies sitä estänyt, joll' ikä suur' oli kuin kokemuskin, Nestor, tuo, jok' ol' ennenkin paras keksijä keinoin. Näin hyväneuvoisesti hän haastoi heille ja lausui:

'Seiskää, hillitkää pako arka jo, poiat Akhaijein! Aalloist' äitipä vain merenimpien kuolematonten kanssa nyt astuu vaikertain pojan surmatun ääreen.'

Virkki, ja tyyntyi aimot Akhaijit taas, pako talttui. Piirinä ääressäs meren äijän tyttäret seisoi, verhosi vaikertain sinut vaattein ambrosiaisin. Lauloi yhdeksän runotart' yhä vaihtuvin vuoroin myös murevirtt' ihanaista. Akhaijia kyyneletöntä nähnyt siinä et ois, sulo laulu se niin kävi mieliin. Seitsemäntoist' yhä yötä ja päivää noin sua jäivät ihmiset itkemähän jumalain kera kuolematonten; kahdeksantenatoista jo polttaa sai tuli ruumiis, lampaat uhkeat uhrattiin, härät myös hatasarvet. Vaattein ambrosiaisin, mett' iholl' yltä ja rasvaa, valkean valtaan jäit roviollesi roihuavalle, [69-97] kiersivät ympäri sen asehissaan urhot Akhaijein vaunuin, jalkaisin; kävi ankara ryske ja pauhu. Vaan sinut vihdoin kons' oli polttanut liekki Hephaiston, koottiin valkeat luut koin noustua äitisi tuomaan uurnaan kultaiseen, sulin voitein voitaen pantiin viiniin veettömähän; sen ol' uurnan kuulu Hephaistos laatinut, lahjaks sen Dionysolt' äitisi saanut. Siin' ovat valkeat luusi nyt, loistava, aimo Akhilleus, surmatun Patroklon tomun kanssa, Menoition poian; taas eri uurnass' on tomu Antilokhon, joka sulle jälkeen kaatun Patroklon tovereist' oli kallein. Uurnien yllepä koht' ison, uljaan kummun Akhaijein keihäskelpojen joukko jo miehevä loi meren ääreen, kärkeen niemekkeen, liki Hellespontoa laajaa, kauas jott' ulapalle se paistais kulkijan silmään, niin nykykansan kuin tulevaisien polvien nähdä. Kilpojen palkinnot emos taivahisilt' ylen kauniit pyysi ja kiistata keskeen toi valiointen Akhaijein. Mont' olet urhoa kyllä sä kumpuun pantavan nähnyt, valtias-vainajien näit peijaiskilpoja, joihin uljaan voittelon voittaakseen urot vyöttyvi nuoret; hämmästyttänyt ois toki tuo sua, kuink' ylen sorjat voittelopalkinnot pani Thetis kuuleajalka kumpusi ääreen; näät jumalille sa ain' olit armas. Niinp' ei kuollessas nimi kuollut sun, jalo mainees säilyvi heimoss' ihmisien iankaiken, Akhilleus. Vaan mitä itse ma sain, sodan tuon joka taistelin loppuun? Mullepa Zeus palatessani soi lopun surkean alla Aigisthon kirokätten, myös oman puolison riettaan."

[98-126] Noinpa he toinen toiselleen nyt haasteli siinä. Vaan liki saapui heitä jo airut, tappaja Argon, kaikki Odysseun surmaamain toi sulhojen sielut. Kumpikin hämmästyin kävi kohti, kun saapujat keksi. Koht' Agamemnonin sielu jo, Atreun aaluvan, tunsi Amphimedonin kuulun, tuon Melaneun pojan armaan, ammoisen majaystävän, maall' Ithaken asuvaisen. Hällepä ensin virkki nyt Atreun aaluvan sielu:

"Turma mi, Amphimedon, ikiyön toi maille jo teidät? Noin valioita ja nuoria kaikk', – on kuin kuka yhteen kansan, kaupungin ois parhaiston valikoinut! Laivast' aaltojen alle Poseidon sortiko teidät nostaen tuulet raivoamaan sekä ankarat aallot, vai tuhon maallako toi vihamies, härät joit' yrititte ryöstää, laumat lampahien myös uhkeat taikka vallata kaupungin, pois puolisot orjina raastaa? Vastaus suo kysymääni; me näät majaystävät oltiin. Vieraaksenne ma jäin, Menelaos myös jumalainen, etkö sa muista, kun noudantaan tulin oivan Odysseun, myös hänet Ilioniin kera saamaan hankavin haaksin. Multapa vei koko kuun hakuretki se veen yli aavan; vaivoin suostui vain näet linnojen turma Odysseus."

Amphimedonin sielupa näin taas vastasi hälle: "Korkea Atreun poika, sa kansain pää Agamemnon, kaikk' oli, muistan sen, kuten kerrot, korkeasynty. Vaan puhun julki jo sulle ja juttelen peittelemättä, kuin kova koitui loppu ja kuolema meille. Odysseun jäätyä retkilleen hänen puolisoaan kosioimme. Torjunut ei, avioon ei myöskään myöntynyt inhaan, [127-155] meillepä kuoloa vain, tuhosurmaa mietti hän tuimaa. Täänkin mielessään salaviekkaan keksi jo keinon: näät naiskammiohon kutehelle hän kankahan laittoi hienoisen, ylen pitkän, näin kosijoille jo haastoi: Sulhot, Odysseun kuoltua mun kosijoikseni tulleet, älkää nyt hätiköikö te häitäni, kunnes on valmis kangas tää, ett'ei mene hukkaan lankani kauniit. Käärinliinat teen jalon Laerteen minä siitä, ennenkuin kovan kuolon tuo tyly sallima hälle, ettei naiset Akhaijein vois mua moittia – maanneen vainajan verhoa vaill', eläessään vaikk' oli vauras. Noin hän haasteli, miehekkäät sydämemme sen uskoi. Päivisin kangastaan kutomassa hän suurta nyt hääri, öin tulisoihtujen leimunnass' yhä purki sen jälleen. Kolmepa vuott' oveluudellaan hän Akhaijeja petti; mutta kun neljäs vuosi jo joutui tuomana Horain, menneet kun monet kuut oli, päättynyt päiviä paljon, niin joku naisist' ilmi sen toi, joka tiesi ne juonet; kuulua purkaissaan kutomusta hän yllätetään nyt, tehdä sen valmiiks saa, ei tahtois, mutta on pakko.

Noinpa kun viimein valmistui näkyville se, välkkyin pestynä valkeuttaan kuin päivä ja kuu, joku silloin sinne Odysseun toi jumal' armoton, ohjasi niemeen äärimpään, sikopaimenen luo. Jumalaisen Odysseun poikapa myös kävi sinne, kun laivan tuomana tumman retkeltään tuli, jonk' oli määränä hietava Pylos. Miettivät kumpikin nyt, miten sulhot surmata, sitten kulkivat kuuluun kaupunkiin; tuli eeltä jo ensin Telemakhos, vaan myöhemmin sikopaimenen myötä [156-184] itse Odysseus myös, repaleinen vaatteus yllään, moisena muodoltaan kuin kurjin kerjuri-äijä, hoippuva sauvoineen, polot ryysyt verhona varren. Vanhimmatkaan meist' ei voineet tuntea häntä, arvata ei, yht'äkkiä ett' oli itse hän tullut, vaan hän herjoja sietää sai sekä heittoja meiltä.

Aikans' ääneti vain, lujin, kaikkea-kestävin mielin herjoja, heittoja noit' oman kattons' alla hän kärsi. Mutta kun aigiinkantaja Zeus niin vihjasi, silloin kaunoiset tamineet salist' otti hän, kammion kätköön vei kera Telemakhon ne ja sulki ja salpasi uksen. Vaan oman puolison pyys ovelassa hän viekkaudessaan jousen, kiiltävät kirveet myös kosijoille jo tuomaan, – tuostapa koitojen meidän ol' alkava kilpa ja surma. Jäykkään jaksanut ei väkijouseen kiskoa meistä jännett' ainoakaan, vähät liian meill' oli voimat. Mutta kun ankaran jousen Odysseus ottanut oisi, yksin suin joka mies sitä hälle me tarjoamasta kiivahin huudoin kiellettiin, jos kuinkakin kärkkyis; Telemakhos vain yllyttäin toki tarjota käski. Koppoi jousen nyt jalo jaksaja, oiva Odysseus, leikiten kiskoi jänteeseen, läpi rautojen ampui; hirmuna kynnykselle jo harppasi, vinheät nuolet puisteli viinestään, jalon Antinoon heti kaatoi. Kohtapa kiitivät muitakin päin kipukirpeät nuolet, ei sivu singonneet, ja he kaatuivat kasatusten. Auttaja taivahinenp' oli hällä, sen huomasi selvään: torjumatonna he riehuen siell' yhä yltyvin vimmoin iskivät toisa ja toisa, ja kuului kaamea voihke, [185-232] ruskui murskatut päät, yli permannon veri tulvi.

Sen lopun saimme me siis, Agamemnon; viel' ovat ruumiit siell' yhä vain pihamaalla Odysseun vaalimatonna. Ei koti kuullut viel' ole viestiä, ei suku, että huuhtoa haavat vois, verihyyteet pestä ja meidät itkien hautaan hankkia myös, kuten vainajat vaatii."

Atreun poian sielupa näin taas vastasi tuohon: "Auvokas poika sa Laerteen, monineuvo Odysseus! Oivan totta sa puolison sait, jalon, korkeakunnon! Kuink' oli nuhteeton, vakamielinen Penelopeia, tuo tytär Ikarion, kuink' uskollisna Odysseun, oikean puolison, muisti! Sep' ansio ei huku unhoon, vaan maill' ihmisien ikivallat laulelon armaan mainita muistoa suo yhä mielevän Penelopeian. Eipä hän tehnyt kuin tytär Tyndareon tihutöitä, jolt' oma puoliso surman sai: runo kolkkopa siit' on kertova ihmismailla, ja herja se kaiken on kantaa naissuvun hempeän, myös jalojenkin, niitä jos lienee."

Tuo nyt haikea heill' oli haastelo, vaipunehilla Hadeen kartanohon, tykö varjojen, maan ikipeittoon.

Kaupungistapa saattajineen pian ehti Odysseus vainiomaalle jo Laerteen tilan hoidetun, oivan, jonk' oli hankkinut itse hän kerran, vaivoja kestäin. Kiersivät pääasumusta sen muut pihanympäryshuoneet, joiss' ain' atrian syödä ja huoata, nukkua yönsä raatavat orjat sai, alamaiset haltian vanhan. Vanha Sikelian vaimo se siell' oli myös, joka maalla, kaukana kaupungist', yhä hoitaja hälle ol' altis. [213-241] Palvelijoilleen virkki ja poialleen nyt Odysseus:

"Käykää vankkaan kartanohon te ja atriateuraaks siellä te joutuisaan paras tarhan karjuja pankaa; taattoni luo menen itse ja tutkin, vieläkö tuntee hän minut, silmien eessä kun seison, muotoni muistaa, vai joko lie näkö outo, kun niin olin poissa ma kauan."

Virkki ja antoi kaikk' asevarjeet palvelijoilleen. Nuo heti astuivat katon alle, mut itse hän lähti etsien astelemaan päin tarhaa marjavapuista. Vaan Dolios, ison istutusmaan oli kaitsija poissa, poikia ei näkyviss', ei orjia, kaikk' oli menneet orjantappuran taittoon, näät ylt'ympäri tarhan aidata aikoivat, kera ohjaamass' oli vanhus. Taattopa tarhass' yksin vain oli puusoreassa möyhien taimen juurt', ylen karhea yll' ihomekko, paikkoja, tahroja täynnä, ja paikatut suojana säärten säärykset härännahkaiset; käsineitä hän käytti vuoks okapiikkien pisteleväin, oli päähine päässä vuohenvuotainen, sydän haikeitaan yhä hautoi. Noin isän nähdessään jalo jaksaja, oiva Odysseus, vanhuuden ikehessä ja mielen murtavan murheen, varjoon vartevan päärynäpuun kävi puhjeten itkuun. Arveli aivoissaan sekä mielessänsä jo mietti, kohtako suudellen sylihinsä hän sulkisi taaton, kaikki jo kertois, kuink' oli saapunut syntymämaalle, vai kyseleisikö hältä ja tutkisi kaikkea ensin. Viisaimmaksi jo tuon hän viimein päätteli päässään, taattoa vanhaa leikillään koetella nyt ensin. Astui aikehin moisin luo jumalainen Odysseus. [242-270] Kuurullaan isä taimen juurt' oli kaivelemassa; viereen seisahtui sekä virkkoi loistava poika:

"Vanhus, tarhasi hoitoon sult' ei taitoa puutu. Kaikkipa kunnoss' on joka viikunapuu, joka köynnös, öljy- ja päärynäpuu, joka kasvissarka on saanut hoitoa huolellista, jok' ainoa taimikin tarhan. Vaan sanon sulle ma sen, jos et vain pahaks ottane ehkä: itselläs hyvä ei ole hoito: jo kolkko on vanhuus kuormana sulla, ja vaill' olet ruokkoa, kurjat on vaattees. Laiska et vaankaan lie pidon ansaitaksesi huonon, eik' ole orjankaltainen sun muotosi lainkaan, sun jalo vartesi, vaan näkö valtiahanpa on sulla, miehen sen, joka käy, kun on kylpenyt, atrian syönyt, untuvavuoteeseen; sepä on näet oikeus vanhain. Vaan sano mulle jo tuo, puhu, juttele peittelemättä: kenpä sun haltias on, kenen tarhaa täällä sa hoidat? Virkkaos myös tosi tarkka ja vilpitön, että sen tiedän, maall' Ithaken tosiaanko ma lien, kuten jutteli juuri vastaankulkija mies tuoll' astellessani tänne, ei erin aulis, sill' ei viitsinyt vastata kaikkeen, ei mua jäänyt kuuntelemaan kysyessäni hältä, vieläkö entinen tääll' elon ilmoill' ois majavieras, vai joko vainaja lie sekä vaipunut maille jo Hadeen. Sillä mä sen sanon sulle, ja kuulla ja uskoa saat sen: kerran kestitsin minä syntymämaassani miestä – vierast' astunut armaampaa mun kattoni alle konsaan kaikist' ei ole kaukaa saapunehista – syntynyt maall' Ithaken oli, kertoi, mainita saattoi taatokseen jalon Laerteen, Arkeision poian. [271-299] Vieraan vein talohomme ja kestitsin, miten taisin, tarjosin kyllältään, mitä tarjota soi varat vauraat, sai sopivaisia myös hän ystävälahjoja multa, seitsemän täyttä talenttia sai sepitettyä kultaa, kukkavakyljen myös sekomaljan täyshopeaisen, peittoa sai kakstoista ja verhoa pehmeävillaa, yhtäpä mont' ihokasta ja vaippaa viel' ylen sorjaa; vihdoin neitoja neljä, jok' armaan askaretaidon taitelijoit', ihanaisia, sai valikoida hän itse."

Hällepä itkuun puhjeten näin isä vastasi vanha: "Vieras, maahan nyt kysymääsi sä kyll' olet tullut, vaan väkivalloin tääll' elämöivät röyhkeät miehet. Turhaan vieraalles ylenpalttiset lahjasi annoit! Maall' Ithaken eloss' oispa hän ollut, oisi hän lahjoin vastannut valioin, jalo kestänyt ain' eron hetkeen kestitys ois; hyvä antipa näät hyvin palkita sietää. Vaan sano mulle jo tuo, tosi tarkka ja vilpitön virka: montako vierryt on vuotta jo siitä, kun tuo kävi vieras, ystävä-parkasi, mun polo poikani – poikani mennyt! – tuo kovaonninen, jonk' ulapoilla jo, kaukana maastaan, heimostaan, kalat söi, tai lie pedot maalla ja linnut saaneet saaliikseen. Eip' itkien hänt' isä, äiti vaalinut vainajan vaatteisiin, elon antajat hälle; ääress' ei iso-antiminen, jalo Penelopeia, ei oma puoliso itkenyt ees, kuin ois toki tullut, silmiä umpeen painanut ei, kuten vainaja vaatii. Myös sano julki jo mulle ja selvitä, että sen tiedän: kenp' olet, mistä on matkasi? Miss' oma maas, talo taattos? Missä on laivasi nopsa, mi toi sinut tänne ja uljaat [300-328] kumppanit myötäsi myös? Vai laivako toi sinut vieras, maihin jätti ja maksun sai, taas matkasi tietään?"

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Sulle sen selvälleen sanon, vanhus, tuota kun tutkit. Kaupungiss' Alybaan koti kuulu on mulla, Apheidas siellä mun valtiastaattoni on, Polypemonin poika; mulla Eperitos on nimi taas; sivu Sikaniasta suuntani harhaan vei joku haltia, sorteli tänne. Syrjään kaupungista ma laskin laivani rantaan. Mutta jo viides vuosi on siitä, kun lähti Odysseus luotani, synnyinmaastani pois, polo ystävä-parka. Vaan toki varmaa onnea ties käden oikean puolta lintujen lento, ja riemuiten hänt' auttelin matkaan, riemuin itse hän lähti; ja toivopa jäi sydämiimme ystävin yhtyä taas sekä kilvata loistavin lahjoin."

Virkki; mut tuskan pilvi jo taaton verhosi tumma, mustaa multaa hän käsin kaksin kouri ja syyti hapsiin harmajan pään syvin huokailuin sekä voihkein. Mieli Odysseun järkkyi, nous syvä, kirpeä kutku kurkkuun, sieraimiin, kun tuon näki hän isän tuskan. Luoksi hän riens, isän rinnoilleen veti, suuteli, virkkoi:

"Täss', isä, itse ma oon, jota tiedustat; jopa vihdoin nään kotimaani, kun vuosi jo kahdeskymmenes vierii. Vaan jätä vaikerrus, jätä kyynelkuohuvat itkut. Sulle nyt sen sanon seikan vain – näet tärkki on aika – sulhot nuo olen surmannut minä kattoni alla, kostanut ilkiötyöt, menon mieliä-kalvavan kaiken."

Hällepä Laertes näin vastasi taas, sanan virkkoi: "Poikani totta jos ollet, Odysseus, saapunut jälleen, [329-357] niin sano merkki sä pettämätön, sua että ma uskon."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Ensiks arpea tuot' omin silmin katso, sen uursi ammoin Parnasson helohammas karju, kun siellä vierailin; minut Autolykon tykö, äitini taaton, laitoit näät sinä, myös emo korkea, lahjojen noutoon, joist' oli antanut hän lupauksen luonasi käyden. Vielä ne mainitsen minä puut sun tarhasi oivan, jotka sa annoit mulle, kun pyytelin, – näät tulin kerran piennä ma kanssasi maalle. Me käytiin polkuja tarhan, mulle ne näyttelit puut nimitellen. Kolmepatoista päärynäpuut' oli, kymmenen taas omenoit' oli täynnä, neljään kymmenehen oli viikunapuita ja viiteen versoja viinin, mun nimikoitani, joist' yhä vuoroon sai sadon, niissäpä näät joka laatuun terttuja kasvaa, Horat, tyttäret Zeun, kun taivaalt' antavat helteen."

Virkki; ja herposivat isän polvet, raukesi rinta, nuo kun tunsi hän merkit, Odysseun kertomat tarkkaan. Poikaans' armaaseen käsin tarttui taintuva, taaton painoi rinnoilleen jalo jaksaja, oiva Odysseus. Mutta kun hengähtäin tuli tuntoihinsa hän jälleen, puhkesi taas puhumaan hän, näin sanan laati ja lausui:

"Zeus isä! Ettepä kuolleet viel' ole, vallat Olympon, koston korskeudestaan jos sai totta jo sulhot! Vaan kovin pelkään nyt minä, ett'äkin turmio ehtii, miehet kaikk' Ithaken käy tänne, ja kulkevi viesti kaupungeille Kephalleenein, sanan vie joka suuntaan."

Vastasi hälle ja lausui näin monineuvo Odysseus: "Tyynny jo, kauemmin tuost' ällös kantako huolta! [358-386] Kartanohon kera käy, joka tuolla on tarhasi luona. Sinne jo Telemakhon sekä karjankaitsijan laitoin, myös sikopaimenen, valmistaa heti atrian käskin."

Noinpa he haastellen luo ehtivät kartanon kauniin. Vaan katon alle kun astuivat, talon sorjihin suojiin, paistia Telemakhos sekä paimenet siellä paraikaa leikkelivät, veden kaatoivat säkenöivähän viiniin.

Kylpi nyt Laertes sill'aikaa sankarimieli, vanha Sikelian vaimopa tuo pesi, voiteli urhon, verhosi vaippaan kaunoiseen; tuli itse Athene, kansankaitsijan loi jäseniin hän uhkeutt' uutta, muotoa uljaampaa, rotevampaa ryhtiä antoi. Noin kylyst' astuvan pois isän hämmästyin näki poika, sill' oli kaltainen jumalain hän kuolematonten; näin sanat siivekkäät heti hälle jo laati ja lausui:

"Armas taatto, nyt on joku kuoloton totta jo tehnyt katsoa kauniimmaks sun muotosi, vartesi ryhdin!"

Mielevä Laertes näin vastasi hälle ja lausui: "Moisena josp' – oi korkea Zeus ja Apollo, Athene! – kuin ma Kephalleenein päämiehenä valtasin kerran Nerikon kaupungin sekä kaiken manteren niemen, moisena linnassamme jos oisin vaskisin varjein seisonut rinnallas sekä torjunut sulhoja eilen! Polvet hervaissut usealtakin miekkani oisi miessalin permantoon ja sun mielesi täyttänyt riemu."

Noinpa he toinen toiselleen nyt haasteli siinä. Mutta kun askare tehty ja valmis ol' atria, ääreen arvoa myöten istuivat, rahit alla ja tuolit. Siinä jo ruokiin ryhtyivät; Dolios tuli silloin, [387-414] vanhus tuo, kera myös pojat seurasi, raatamisestaan uuvuksiss'; oli näät emo, vanha Sikelian vaimo, rientänyt kutsumahan, joka poikain kasvua kaitsi, äijän myös, iän painaman tuon, oli hoitaja altis. Nuo kun Odysseun huomasivat sekä tunsivat jälleen, hämmästyin, sanatonna he seisoivat. Mut Odysseus lausein laatuisin hoputellen heitä jo haastoi:

"Vanhus, pöytään käy, pois oudoksunta jo pankaa! Kauan tässä jo teit' odoteltiin, ois halu ollut ryhtyä ruokiin, maltettiin toki vartoa teitä."

Virkkoi noin. Sylin aukaisten Dolios tykö syöksyi, ranteest' otti ja suuteli kätt' ikävöidyn Odysseun, näin sanat siivekkäät heti lausui hälle ja haastoi:

"Saavuit, kallis, siis, ikävöity sa kaikkien, vaikka vaipui toivo jo pois; sinut itsepä toi ikivallat! Terve, ja suur' ilo sulle ja taivahisilt' iki-onni! Vaan sano mulle jo julki ja selvitä, että sen tiedän: saapumisestasi onko jo mielevä Penelopeia saanut tietoa varmaa, vai lähetämmekö viestin?"

Vastasi hälle ja lausui näin jumalainen Odysseus: "Vanhus, on tieto jo häll', älä huolissas ole siitä!"

Virkki; ja pois kävi tuolilleen sorealle jo vanhus. Myös Dolion pojat piiriytyi tykö kuulun Odysseun, urhoa kättelivät ilon innoin tervehytellen; koht' isän myötä jo istuivat riviss' atrian ääreen.

Noin taloss' istuen siellä he nauttivat atrian aimon; vaan läpi kaupungin Huhu kiiti jo viestiä kantain, kertoen sulhojen surman tuon sekä kuoleman kolkon. [415-443] Kohta sen kuullessaan väki kaikki jo virtasi yhteen, voihkien, vaikertain luo riensi Odysseun linnan. Kantoi pois oma heimo ja hautasi vainajan kunkin, miehet muitten kaupunkein kukin laivurin laivaan nopsaan vietiin taas, niin kulkemahan kotihinsa. Itse jo kertyivät kokoukseen synkkänä mieli. Mutta kun koolla jo kaikk' oli kansa ja kertynyt yhteen, nousi ja lausui noin Eupeithes kaikkien kuullen; hällepä rintaan näät surun riehuvan toi pojan surma, Antinoon, joka ensiks sai tuta nuolta Odysseun; kyynelet silmissään hän lausui näin, sanan virkkoi:

"Ystävät, miespä se totta jo turmia mietti Akhaijein! Vei kera laivoillaan mont' aimoa miestä hän ensin, hukkaan laivat saatti ja kuoloon kumppanit uljaat; nytpä Kephalleenit palatessaan murhasi parhaat. Kostoon siis heti, ennenkuin pakosuojana häll' on Pylos tai pyhä Elis, Epeijein maa ihanainen! Tulkaa, taikk' ikiherja ja pilkka on meill' osanamme! Polvien jälkeistemmekin jää häpeäksi se totta, murhaajalle jos emme me poikien, veljien kosta. Ei minun vaankaan ois elon maill' ilo olla, ma ennen kuolla jo kohta ja vainajien tykö vaipua soisin. Siis heti tulkaa, etteivät meren taakse jo ehdi!"

Haastoi itkien noin; tuli surku Akhaijien kaikkein. Luo samass' ehti Medon sekä laulaja myös jumalainen, tullen Odysseun linnast' yön uniraukean jälkeen; keskeen astuivat; kovin hämmästyi väki kaikki. Siinä jo heille Medon näin lausui mieleväneuvo:

"Miehet kaikk' Ithaken, mua kuulkaa! Eip' ole vastoin [444-471] tahtoa taivaisten väkityötään tehnyt Odysseus. Näät jumalanpa ma sen omin silmin näin, jok' Odysseun viereen ilmestyi, – jalon Mentorin häll' oli hahmo. Korkea kuoloton tuo kons' eellä Odysseun riensi kutsuen, rohkaisten, saliss' ympäri konsa jo riehui, hirmuna karkasi päin, ja he kaatuivat kasatusten."

Virkkoi noin, ja he kaikk' oli lyöminä kalpean kauhun. Heillepä haastoi nyt Alitherses, sankari vanha, Mastorin poika, jok' entiset ties sekä ties tulevatkin; näin hyväneuvoisesti hän haastoi heille ja lausui:

"Miehet kaikk' Ithaken, mua kuulkaa, kun sanon teille. Vain oma laimeutennepa sai tämän, ystävät, aikaan. Lainkaan ei minun, ei jalon Mentorin kieltoja kuultu, ei elämöimist' ehkäisseet isät poikien houkkain; röyhkeys turmiokas tihutyöt isot teetteli heillä: aarteit' ahmivat, loukkasivat hänen puolisoansa, miehen mahtavan, jonk' ei luulleet saapuvan jälleen. Näinpä nyt olkoon siis; mua kuulkaa, kun sanon teille: älkää lähtekö, – päin hakusurmaa mies moni rientäis!"

Noin hän virkki, ja nous enin joukko, ja suosiohuudot raikuen soi, vaan paikoillaan osa ääneti viipyi. Nurjapa heist' oli näät puhe tuo, kehotusta he ennen kuulivat Eupeitheen, asehensa jo noutivat kiirein. Mutta kun vyöttäyneet oli kaikki he välkkyvin vaskin, rintaan kaupungin katulaajan parvi jo kertyi sankka, ja johtoon Eupeithes kävi, mies vähämieli, niin muka kostaakseen pojan kuolon; ei toki ollut saapuva jälleen, vaan oman saava jo sallimasurman.

[472-499] Virkkoi, kääntyen puoleen Zeun Kronossynnyn, Athene: "Korkein valtiahist', isä taivaisten, Kronossynty! Vastaus suo kysymääni: mi sulla nyt aie on mielen? Taas sodan tuiman tuovako liet sekä vaikean vainon vai sovun säätänet kumpainkin sotivaisien kesken?"

Pilviennostaja Zeus näin vastasi hälle ja lausui: "Lapseni, miksikä tuota sa niin kysyt multa ja tutkit? Etköpä itse jo vain sitä neuvoa miettinyt, että kerran kostaen saapuva ois kotihinsa Odysseus? Tee mitä mielit siis; toki kuullos, kuinka on säätty. Kun kosijoille jo kostanut on jumalainen Odysseus, niin sopu tulkoon nyt, ja hän valtias maan yhä olkoon. Heidän muististaan pois poikien, veljien surman itse me viemme, ja taas sula suosio kaikkien kesken ainian vallitkoon, vaka rauha ja rikkaus runsas."

Innokas ilmankin, sanast' yltyi tuosta Athene, maahan myrskynä kiiti Olympon korkeudesta.

Mutta kun kylläisiks sai maistuva atria heidät, noinpa jo lausui nyt jalo jaksaja, oiva Odysseus: "Käyköön katselemaan joku, oisko ne tänne jo tiellä."

Käskyä täyttelemään Dolion kävi poikia muuan; kynnykseltä jo kohta hän huomasi saapuvan joukon, riensi Odysseun luo, sanat siivekkäät heti virkkoi: "Tuolla jo saapuvat. Siis tamineihin koht', asut ylle!"

Virkki, ja nousivat kaikk', asevarjeet vyöttivät ylleen; heit' oli urhoa neljä ja kuus Dolios-ukon poikaa. Vyöttihe myös Dolios sekä Laertes sopavaskiin, nuo ukot harmaapäät viel' urhoiks sai hädän uhka. [500-528] Mutta kun vyöttäyneet oli kaikki he välkkyvin vaskin, uksest' ulkosivat jo, Odysseus johtajanansa.

Astui tullehien tykö Zeun tytär ylhä, Athene. Mentorin häll' oli hahmo ja Mentorin ääni ol' aivan. Tuon näki riemahtuin jalo jaksaja, oiva Odysseus; vaan heti poialleen hän virkkoi, Telemakholle:

"Tietänet itse nyt, Telemakhos, kera astuen keskeen ottelon, urhojen uljainten väkiveikkahan tuimaan, taattojen mainett' että et tahraa, jotk' oli kuulut sankarikunnoltaan kautt' aikain maill' avarilla."

Hällepä järkevä Telemakhos näin vastasi jälleen: "Taatto, sen näät pian itse, jos mielit: en heimosi maineen tahra ma lie, älä pelkää, ei ole mulla se mieli."

Virkki, ja riemastuin näin Laertes sanan lausui: "Armaat taivahiset, mikä onnen päivä, mi riemu: uljuudestapa kilpailee pojanpoika ja poika!"

Luo kävi, lausui hälle nyt päilyväsilmä Athene: "Rakkain joukost' ystävien, Arkeision poika! Zeus ano auttelijaksi ja Zeun tytär päilyväsilmä, sitten peitsi jo lennätä päin, valahuttaja varjon!"

Virkki ja rohkean loi uron rintaan voiman Athene. Turvaten tyttärehen Zeun korkean sankari vanha heitti, ja keihäs sinkosi päin, valahuttaja varjon, Eupeitheen kypärään kävi, suojusvaskea vasten. Peistä se torjunut ei, läpi tunkihe kiitävä tutkain; kaatui mies rytinällä, ja kalskuen soi sopavasket. Päin etumaisia nyt kera loistavan poian Odysseus keihäin kärkeväpäin sekä miekoin surmaten syöksyi. Ois tuhon saaneet kaikki ja jääneet sille jo tielleen, [529-548] jos tytär aigiinkantaja-Zeun ei kaikuvin äänin huutanut ois sekä hervaissut sotivaisien vimmaa:

"Miehet kaikk' Ithaken, verityöstä jo vimmahisesta laatkaa, rauhass' erjetkää nopeasti jo kaikki!"

Noin hän huusi, ja kauhu jo kalpea valtasi heidät. Päästivät peljästyin heti kouristaan asehensa maahan kirpoamaan, jumalattaren huuto kun raikui; pyrkivät karkoten kaupunkiin, rakas näät oli henki. Huudoin hirmuisin jalo jaksaja, oiva Odysseus syöksyi kuuruna päin, kuni iskuun ilmojen kotka. Silloin sinkosi Zeun Kronossynnyn polttava leimaus, mahtaja-taaton tyttären tuon etehenpä se iski. Käski Odysseun laata jo päilyväsilmä Athene:

"Laerteen jalo poika, Odysseus, mies monineuvo! Heitä jo tappava taisto ja herkeä, että et viimein Zeuta jo suututtais, Kronossyntyä, kaitsevasilmää!"

Virkki; ja totteli riemahtuin kehotusta Odysseus. Kesken taistele vain teki nyt ikikestävän rauhan aigiinkantaja-Zeun tytär ylhän, Pallas Athene, Mentorin häll' oli hahmo ja Mentorin äänikin aivan.

SELITYKSIÄ

Kirj.

O. E. Tudeer

ENSIMMÄINEN LAULU.

Jumalien kokous. Athene neuvoo Telemakhosta.

Kymmenes vuosi on kulumassa Troian valloituksesta. Muut kreikkalais-päälliköt, kaikki jotka eivät ole sotaan sortuneet tai pakomatkalla tuhoutuneet, ovat aikoja sitten kotiutuneet, mutta Odysseusta, Ithaken kuningasta, yhä pidättää kaukana merellisellä saarella Kalypso luonnotar. Onpa kumminkin tullut se aika, jolloin hänenkin on jumalien salliman mukaan päästävä kotimaahansa. Häntä leppymättä vihaavan Poseidonin poissa ollessa otetaan hänen kohtalonsa puheeksi muiden jumalien kokouksessa; siinä Athene tarmokkaasti ajaa hänen asiaansa. Neuvottelu päättyy siihen, että Hermes-jumalan tulee lähteä ilmoittamaan Kalypsolle, että hänen on päästettävä Odysseus kotimatkalle; itse Athene taas rientää Ithakeen. Siellä näet röyhkeät kosijat ahdistelevat Odysseuksen puolisoa Penelopeiaa ja mellastavat hänen talossaan. Hänen poikansa Telemakhos on siihen asti ollut liian nuori ja voimaton voidakseen suojella heiltä kotiansa. Athenen saapuessakin he ovat koolla Odysseuksen talossa. Mentes-nimisen ruhtinaan hahmossa jumalatar astuu Telemakhoksen luo, puhuttelee häntä rohkaisevasti ja neuvoo häntä kutsumaan huomiseksi kokoon kansankokouksen ja siellä vaatimaan kosijoita luopumaan julkeasta ryöstövierailustaan; lisäksi hän kehoittaa nuorukaista lähtemään matkalle Pylokseen ja Spartaan, tiedustellakseen isänsä vanhoilta aseveikoilta hänen kohtalojansa. Sitten jumalatar katoaa näkyvistä. Phemios-niminen laulaja rupeaa kosijain huviksi laulamaan Troiasta palaavien kreikkalaisten kotiretkestä. Tätä kuullessaan tulee Penelopeia miessalin oven suulle ja kieltää Phemiosta laulamasta laulua, joka viiltää hänen surevaa sydäntänsä; mutta miehistynyt Telemakhos ei salli äidin sekaantua miesten asioihin. Hämmästyneenä Penelopeia poistuu huoneeseensa, jossa itkee poissa olevaa puolisoaan, kunnes itkuunsa nukkuu. Yön tullen kosijat poistuvat ja Telemakhoskin menee levolle.

8. _Haltia Helios ylhä_ (alkutekstissä _Hyperi'on Eelios_): Helios

= aurinko, Aurinko-jumala; eepillisessä runoudessa esiintyy miltei kaikkialla vanhempi muoto, Eelios. Hyperi'on (luultavasti = ylhä, korkea) on Odysseiassa ja Iliaassa Aurinko-jumalan lisänimi; Hesiodoksen jumala-järjestelmässä taas Hyperi'ön on Eelioksen isä. – Helioksen karjan kaadannasta kerrotaan XII laulussa (127-141, 211-398).

14. _Kalypso_: luultavasti runoilijan mielikuvituksen vapaasti

luoma jumalolento, jolla ei ole ollut sijaa kansan uskomuksessa ja palvonnassa. Häntä sanotaan 52:nnessa säkeessä Atlaan tyttäreksi. Asuntonaan hänellä on kaukainen, tarunomainen Ögygi'e-saari.

16, 17. Aika se joutui j.n.e.: kymmenes vuosi Troian valloituksesta, kahdeskymmenes siitä kun Odysseus läksi sotaan, kahdeksas siitä kun hän joutui Kalypson saarelle (vrt. II 175, VII 261).

17. _Itháke_: Odysseuksen kotimaa ja hänen valtakuntansa pääpaikka,

eepoksen kuvauksen mukaan vuorinen ja karu saari; nähtävästi sitä ajatellaan pienemmäksi kuin muut Odysseuksen valtapiiriin kuuluvat saaret (vrt. XVI 247-251). Sen luontoa kuvataan varsinkin IV 605, 606. Yhdeksännessä laulussa (21-24) sen sanotaan (alkutekstissä) olevan matalan ja sijaitsevan kaikista lähisaarista uloimpana meressä hämärään, s.o. länteen tai luoteeseen päin; muut samassa yhteydessä mainitut saaret, Dulikhion, Same ja Zakynthos ovat muka siitä idän ja auringon puolella. Historiallisella ajalla Ithake (lat. Ithaca) oli nykyisen Thiaki- eli Theaki-nimisen saaren nimenä. Tämä kyllä on pienehkö (n. 93 km2), karu ja rotkoinen kalliosaari; matalaksi sitä tuskin kuitenkaan voi sanoa (korkein huippu n. 800 m) – paitsi jos sitä verrataan vielä korkeampiin Kephalleneen ja Leukaaseen (S:ta Mauraan). Se taas, mikä äsken mainitussa Odysseian paikassa sanotaan Ithaken maantieteellisestä asemasta, ei mitenkään sovellu todellisuuden Thiakiin. Tämä näet on Kephallenen (Cefalonian) itäpuolella eikä siis suinkaan läntisin saarista eikä uloimpana meressä. Useat tutkijat ovat sentähden arvelleet, että eepoksen Ithakella on tarkoitettu jotakin muuta saarta. Niinpä on varsinkin W. Dörpfeld innokkaasti ja taitavasti ajanut sitä mielipidettä, että Ithakella eepoksessa tarkoitetaan Leukás-niemimaata, joka on Thiakia pohjoisempana ja ajoittain näkyy olleen saarena (niinkuin tätä nykyäkin). Thiakia taas vastaa tämän teorian mukaan eepoksen Same eli Samos, – vanhemman käsityksen mukaan tämä on sama kuin Kephalle'ne tai jokin tämän verraten suuren (757 km2) saaren osa; – nimi Kephalle'ne ei eepoksessa esiinny, mutta Odysseuksen kansan yleisnimenä on siinä Kephallenit (Kephalle'nes). Kun sentään muistaa, että kreikkalaisten sankarieepos on kehittynyt nykyiseen muotoonsa parhaasta päästä Vähän-Aasian Ioonialaisten keskuudessa, ei tunnu kummeksittavalta, jos runoilijalla (tai runoilijoilla) olisi ollut hyvinkin häälyvä käsitys kaukaisista, Kreikan länsipuolella olevista saarista ja niiden maantieteellisestä asemasta. Sitäpaitsihan Odysseia on saturunoutta, ja ru- noilijafantasia on siinä muutenkin sangen vapaasti käsitellyt todellisuuden ja perintätiedon tarjoamia aiheita runollisten näkökohtien mukaan. Näin ollen tuntuu kaikesta huolimatta todennäköiseltä, että eepoksen Ithakella on tarkoitettu samaa saarta, jolla historiallisellakin ajalla oli tämä nimi. – Vrt. myös Sel. I 245-248.

22-24. Aithiopit: sanan johdon mukaan "ihmiset, joilla on auringon polttamat kasvot", tarunomainen kansa, joka muka asui kaukana etelässä Ökeanoksen (maailmanvirran) äärillä: heitä kuvataan runoudessa erittäin hurskaiksi ja jumalien suosimiksi ihmisiksi. Kun heidän (23, 24) sanotaan asuvan kahta eri äärtä, "toiset on päivän nousuun päin, päin laskua toiset", niin tämä piirre kaiketi perustuu siihen, että aurinko noustessaan ja laskiessaan näyttää olevan lähimpänä maata ja sen asukkaita. – Myöhempinä aikoina Aithiopeilla tarkoitettiin neekereitä ja muita etelän tummaihoisia kansoja.

25. _Satauhri_: "hekatombi", alkuaan = sadan nautaeläimen uhri;

sanaa käytetään jo sankarieepoksessa suurista uhreista ylipäätään (vrt. Sel. II. I 65). Suomennoksessa välistä "isot suostutus-uhrit", "pitopalveet", "pyhät palveet".

29, 30. Aigisthos, Thyesteen poika, Atreuksen veljenpoika, Agamemnonin, Mykenain kuninkaan, serkku. Agamemnonin ollessa Troian retkellä Aigisthos viettelee hänen puolisonsa Klytaimnestran (ks. III 262-272) ja kuninkaan palattua sodasta hän yksissä neuvoin Klytaimnestran kanssa surmaa hänet sekä anastaa hänen valtakuntansa, – Oréstes, Agamemnonin ja Klytaimnestran poika, oleskelee vieraassa maassa; tavallisen tarinan mukaan hänet on viety Phökiiseen, isänsä langon Strophioksen turviin, – Homeroksen runoissa tosin ei siitä mainita mitään. Seitsemän vuoden kuluttua hän palaa (III laulun 306:nnen säkeen mukaan Ateenasta) kotimaahansa ja kostaa isänsä kuoleman surmaamalla Aigisthoksen; ks. IV laulun otsakekuvaa. Sen tarumuodon mukaan, mikä esiintyy myöhemmässä runoudessa, varsinkin tragedioissa, Orestes myöskin surmasi Klytaimnestran; Odysseiassa ei äidin murhaa mainita, ei ainakaan selvin sanoin. Vrt. III 193-198, 303-310, IV 512-537, IX 409 ja seur. ynnä Sel.

38. _Tappaja Argon, Argontappaja_ (_Argeiphóntes_): Herme's-jumalan

lisänimi, jonka merkityksestä ei antiikkisilla tutkijoilla ollut varmaa tietoa. Tavallisin selitys, jonka mukaan se tarkoittaa Hermestä Iö-tarussa esiintyvän monisilmäisen Argos-jättiläisen tappajana, tuskin pitää paikkaansa; vert. Sel. II. II 103.

52-54. Atlas: taruhenkilö, joka tavallisen käsityksen mukaan hartioillaan (tai päälaellaan ja käsillään) kantoi taivaan kantta. Tässä Odysseian paikassa tämä käsitys on, hieman epäselvällä tavalla, sovitettu yhteen toisen mielikuvan kanssa, jonka mukaan taivasta kannattavat jykevät pylväät. Hesiodoksen Theogoniassa (507 ja seur.) Atlas mainitaan Iapetós nimisen titaanin pojaksi, Prometheuksen ja Menoitioksen veljeksi; taivasta hänen sanotaan kantavan "Zeuksen säätämästä ankarasta pakosta"; tämä pakkotyö on kaiketi käsitetty rangaistukseksi samanlaisesta uhmamielestä, kuin se mikä muka syöksi hänen veljensäkin turmioon. Sellaiseen tuhoisaan mielenlaatuun viitannee epiteetti turmahinen (sananmukaisesti turmiomieli). Se seikka taas, että Atlaan sanotaan tuntevan meren kaikki... alhot, saattaa olla yhteydessä sen kanssa, että hänen ajateltiin seisovan kaukana lännessä avarain merten äärillä; mutta on kuitenkin huomattava, että samat sanat on käytetty myöskin Proteus nimistä merenhaltiaa kuvattaessa (Od. IV 385, 386), johon ne epäilemättä paljoa paremmin sopivat. – Myöhemmin selitettiin Atlas korkeaksi, pilviin asti ulottuvaksi vuoreksi, jota muka sanottiin taivaan pylvääksi; jo Heródotos yhdistää nimen Luoteis-Afrikan Atlas-vuoristoon.

68-73. Kykloopit: "pyöreäsilmät", s.o. yksisilmät jättiläiset. He asuvat kaukana ihmisistä, lähellä Phaiakilaisten entisiä asuinpaikkoja (vrt. VI 5); – myöhempinä aikoina heidät tavallisesti sijoitettiin Sisiliaan ja varsinkin sen itärannikolle, Etnan (Aitnen) seutuville. – Odysseian mukaan (VII 205, 206) he ovat, samoin kuin Gigantit ja Phajakilaiset, syntyperältään jumalia lähellä; "kaikkien Kyklooppein väkevin", Poly'phemos, on Poseidonin ja (esillä olevan paikan mukaan) Thoosa nimisen merenneidon poika. – Hesiodoksen Theogonian mukaan taas (139-146) Kykloopit ovat Uranoksen (= taivaan) ja Gaian (= maaemon) lapsia; heitä on muka kolme, ja he ovat Zeukselle antaneet ukkosenjylinän ja takoneet hänelle ukonnuolen. Tarustossa Kykloopit useimmiten esiintyvät seppojumalan, Hephaistoksen, apumiehinä, jotka tulivuorten uumenissa takoa jyskyttävät. Tähän Kyklooppi-tarun haaraantumaan ei ole Odysseiassa vähintäkään viittausta.

85. _Suortuvakauno_: alkutekstin mukaan kaunispalmikkoinen. Sankariajan

naisilla on tukka palmikolla.

88. _Sankarin poika_: Telemakhos.

90. _Akhaijit_: ks. Sel. Il. II 681-685. Odysseiassa Akhaijeilla

tarkoitetaan Kreikkalaisia ylipäätään. Välistä käytetään yhdistettyä muotoa Panakhaioi' – kaikki Akhaijit, kaikki Kreikkalaiset.

93. _Pylos_ (alkutekstissä _Pylos_): Nestorin valtakunta ja lähinnä

sen pääpaikka. Peloponnesoksen länsiosassa oli kolme sennimistä paikkakuntaa. Odysseiassa ja Iliaassa tarkoitetaan luultavasta keskimmäistä, sitä, joka sijaitsi Triphyli'a nimisen maakunnan rannikolla, ks. Sel. Il. I 248.

97. _Kulumattomat_: alkutekstin mukaan _"ambrosiaiset"_. Tämä

adjektiivi johtuu sanasta ambrosi'a = jumalien herkullinen, kuolemattomaksi tekevä ravinto (vrt. ambrotos = kuolematon), joskus, niinkuin IV 445, heidän käyttämänsä hajuvoide. Tavallisesti ambrosiainen merkitsee jumalallisen suloista, jumalallista ylipäätään.

99. _Otavaskisen_: vaskikärkisen. Sankarieepoksessa urhojen taistelu-

ja suojelusaseet ovat miltei poikkeuksetta "vaskesta", s.o. pronssista. Työaseet taas ovat milloin pronssia milloin rautaa. Useista paikoista käy kyllä ilmi, että runojen syntymäaikoina rauta oli aivan yleisesti käytännössä; esittämällä sankarien aseet pronssisiksi runoilijat ovat nähtävästi tahtoneet painaa kuvauksiinsa kaukaisen muinaisuuden leiman. Vrt. Sel. II. I 237.

102. _Olympon korkeudesta_: alkutekstin mukaan _Olympoksen

kukkuloilta_. Iliaassa Olympoksella tarkoitetaan Pohjois- Thessalian tunnettua vuorta, ja sen laella jumalilla muka on asuntonsa, – mikä ei estä sitä, että heitä mainitaan taivaallisiksi (Uraniones). Odysseiassa taas ei ole jumalien Olympoksen ja taivaan välillä mitään selvää erotusta. Kun, niinkuin esillä olevassa paikassa, puhutaan Olympoksen kukkuloista, on runoilija lähinnä kuvaillut jumalain asuntopaikan vuoreksi.

105. _Taphos_: niistä Odysseian kohdista, joissa Taphosta ja sen

asukkaita mainitaan, ei käy selväksi, missä runoilija on ajatellut sen sijaitsevan. Ilmeistä on, että Taphos on ulkopuolella Odysseuksen valtapiiriä; onpa sinne ajateltava olevan melkoinen matka, koska ei Telemakhos eivätkä hänen isänsä talossa mellastelevat ylimykset Tapholaisten kunin- gasta tunne (vrt. 405 ja seur.). Tapholaiset harjoittavat laajaa merenkulkua ynnä rosvoutta, – tätä ei tosin Odysseian kuvausten mukaan näy pidettävän häpeällisenä (vrt. III 72-74, IX 253-255). Heidän laivansa kulkevat muka Phoinikiaan asti; he näet Sidonista ryöstävät tytön, jonka myyvät orjaksi (XV 425-429). He vievät rautaa Temeseen (I 184) ja hakevat sieltä kuparia; Temesellä luultavasti tarkoitetaan Ala-Italian Bruttiumissa, Tyrreeniläismeren rannalla sijaitsevaa sennimistä kaupunkia, josta runoilijalla on saattanut olla hämärä tieto; toiset tosin ajattelevat Kyproksen Tamasso's-kaupunkia. Tapholaiset tekevät myöskin ryöstöretken Thesprotiaan (XVI 426, 427). Heidän kuninkaaltaan Odysseus on muka saanut nuolimyrkkyä (ks. I 260-264 ynnä Sel.). Antiikkisissa lähteissä tavattavat Taphosta ja sen asukkaita koskevat tiedot tuskin ovat muuta kuin arveluja.

109. _Palvelumiehet_: alkutekstissä _therápontes_; nämä olivat vapaita

palvelumiehiä, jotka välistä saattavat olla päämiestensä uskottuja tovereita.

110. Kreikkalaiset joivat yleensä viininsä vahvasti miedonnettuna;

sitä varten sitä sekoitettiin vedellä niissä isoissa sekomaljoissa (krate'res, eepoksen murteella krete'res), joita eepoksessa mainitaan niin usein. Historiallisella ajalla tavallisimpia sekoitussuhteita olivat: 1/4 viiniä + 3/4 vettä, 2/7 viiniä + 5/7 vettä, 2/5 viiniä + 3/5 vettä. Sen "tumman, mesivienon" viinin, minkä Odysseus Kykloopin luo lähtiessään varasi mukaansa, kerrotaan (IX 209, 211) sietäneen sekaansa kokonaista 20 osamittaa vettä; se oli siis äärettömän väkevää, niin että se kyllä saattoi vaivuttaa Kykloopin uneen, kun hän sitä nautti puhtaanaan (IX 345 ja seur.).

128. _Keihäskarsina_: jonkinmoinen teline keihäitä varten, kaiketi

sovitettu yhteen niistä neljästä pylväästä, jotka kannattivat miessalin kattokoroketta; vrt. Sel. 328.

130-138. Kunniapaikka: n.s. thronos, korkea istuin, jossa oli selkänoja ja käsinojat sekä jalkalauta ("jakkara"). – Nojatuoli: klismos kevyempi selkänojallinen tuoli (sekin joskus jalkalaudalla varustettu).- Niinä aikoina, joiden olot kuvautuvat sankarieepoksessa, kreikkalaisten oli tapana aterioidessaan istua tuoleilla, – historiallisella ajalla he pöytien ääressä loikoivat leposohvilla eli -lavoilla. – Jokaisen istuimen eteen nostettiin eri pöytä; nämä olivat tietenkin pienet ja kevyet.

153. _Kitara_: alkutekstissä _kitharis_. Kielisoittimen nimenä on

Odysseiassa ja Iliaassa milloin kitharis, milloin phorminks. Sillä tarkoitetaan samaa soitinta, jonka tavallisena nimenä on lyra, mikä nimi ei kuitenkaan esiinny Odysseiassa eikä Iliaassa. Tässä soittimessa näkyy tavallisesti olleen kilpikonnan kuoresta tehty kaiku- eli kumuontelo, johon liittyi kaksi puusta tai sarvesta tehtyä vähän kaarevaa haaraa; näitä yhdisti poikkipuu; kielet olivat suolijänteitä, jotka toisesta päästään olivat kiinnitetyt onteloon, toisesta poikkipuuhun. Niitä viritettäessä oli nähtävästi koko kielisarja pingoitettava tai höllennettävä yhtaikaa; eri kieliä ei näy voidun virittää erikseen (ks. XXIII laulun loppukoristeena oleva kuva). – Huom. että kithára, jota ei eepoksessa mainita, oli jonkunverran kookkaampi ja kehittyneempi soitin kuin eepoksen kitharis eli phorminks (= lyra).

184. _Temése_: ks. Sel. 105.

186. _Rheitron_: Odysseiassa mainitaan kolme Ithake-saaren satamaa;

yksi (XVI 322) näkyy olevan kaupungin laidassa, muut, Phorkyksen poukama (XIII 96) ja tässä paikassa mainittu Rheitron, ovat syrjäseuduissa. – Neion (alkutekstissä Neion), joka mainitaan esilläolevassa paikassa ja III 81, on kenties pidettävä samana vuorena kuin parissa muussa paikoin mainittu Neriton.

188. _Laértes_: Arkeisioksen poika, Antikleian puoliso, Odysseuksen

isä. Niistä oloista, joissa hän maall'iän ehtoon vaivoja kärsii, kerrotaan lähemmin XXIV kirjassa 205 ja seur.

211. _Argos-maa_: Kreikka; vrt. Sel. 344.

223. _Penelópeia_: Ikarioksen tytär, Odysseuksen uskollinen puoliso,

Telemakhoksen äiti; myöhemmässä kirjallisuudessa hänen nimensä tavallisesti on Penelópe. Odysseiassa selvästi ilmenevä uskollisen puolison, Penelopeian, ja aviorikkoisen puolison, Klytaimnestran, vastakohtaisuus esiintyy myöhemmissä taruissa kärjistettyinä, siten että he muka ovat serkuksia. Ikarios on näet muka Klytaimnestran isän, Spartan kuninkaan Tyndareoksen veli.

241. _Harpyiat_: siivekkäitä taruolentoja, jotka muka saattoivat

temmata pois ihmisiä tietymättömille tai äkilliseen kuolemaan; joskus heitä kuvaillaan vihureiksi eli tuulispäiksi; vrt. XX 63-67 ynnä Sel. – Ks. XX laulun loppukoristeena oleva kuva.

245-248. Dulikhion, Samos (Same), Zakynthosja Itháke mainitaan useissa paikoin Odysseiaa vierekkäin, ilmeisesti Odysseuksen valtapiirin pääosina: m.m. ne luetellaan IX 21-24, kun on selitettävä Ithaken maantieteellinen asema (vrt. Sel. I 17); niistä ovat kaikki Penelopeian kosijat kotoisin, – enimmät (enemmän kuin puolet) Dulikhionista (XVI 247-251). Tästä päättäen olisi Dalikhion ajateltava väkirikkaimmaksi ja kaiketi suurimmaksi tämän saariryhmän saarista; mainitaanpa useissa paikoin myöskin sen viljavuutta. Näin ollen sillä näkyy olevan erittäin tärkeä sija Odysseuksen valtakunnassa, – tärkein pienen Ithaken jälkeen. Oudolta tuntuu, että Dulikhionilla kerran (XVI 335) sanotaan olevan oma kuningas. Iliaan laivaluettelossa taas Dulikhion mainitaan Ekhi'nai-saarten yhteydessä, aivan erillään Odysseuksen valtakunnasta (II. II 625-630 ynnä Sel.). Antiikkisten selittäjäin antamat tiedot Dulikhionista ovat ilmeisesti pelkkiä arveluja. W. Dörp- feldin selityksen mukaan Dulikhion olisi sama kuin Kephalle'ne, jota ei sillä nimellä mainita eepoksessa, vaikka Odysseuksen kansan yleisnimenä siinä on Kephalle'nes. On kuitenkin luultavampaa, että Kephallenea vastaa eepoksen Same (toisintomuoto Samos); historiallisena aikana näet Same oli tämän saaren suurimman kaupungin nimi. – Ekhinain eli Ekhinadien saariryhmässä on m.m. eräs pitkä ja kapea särkkä, jonka nimenä vanhaan aikaan oli Dolikha (Pitkä), ja jonka Strabon (n. 63 e.Kr.-19 j.Kr.) sanoo samaksi kuin eepoksen Dulikhion. – Onhan mahdollista, että jokin tieto Dolikha nimisestä paikasta oli tunkeutunut eepoksen syntymäsijoille asti, ja että runoilijafantasia tämän nimen nojalla on luonut tuon suuren ja viljavan Dulikhion-saaren. – Zakynthos on tietenkin nyk. Zante.

258-263. Ephy're: taruissa mainitaan useita sen nimisiä kaupunkeja, joiden asemasta vanhan ajan kirjailijoilla ei näy olleen varmoja tietoja (vrt. Sel. Il., siv. 88). Sitä Ephyre-kaupunkia, josta muka Odysseus oli koettanut saada nuolimyrkkyä ja johon kosijat (II 328) arvelevat Telemakhoksen kenties aikovan lähteä samansuuntaiselle asialle, on enimmäkseen selitetty Eeliissä, Selle'eis-joen varrella olleeksi kaupungiksi; luultavampaa kuitenkin on, että runoilijalla on ollut mielessä muinainen samanniminen Thesprotian kaupunki, joka luultiin samaksi kuin myöhempi Kikhyros. – Ilos, Mermeroksen poika: tietenkin toinen henkilö kuin Iliaassa Troian kuninkaiden sukuluettelossa (XX 215-240) mainittu senniminen kuningas. – Mermeros esiintyy argonauttiretken tarupiirissä Iasonin ja Medeian poikana (tai pojanpoikana). – Nuolien voiteleminen "myrkyllä urosurmalla" mainitaan säilyneissä sankarieepoksissa ainoastaan tässä Odysseian paikassa (myrkkyjuomaa mainitaan II 328 perättömänä arveluna). Runoilija, joka aikaisemmista runoista tai taruista on löytänyt nämä piirteet, on nähtävästi vieronut niitä eikä katsonut niiden oikein soveltuvan yhteen sankariajan ihannoivan kuvauksen kanssa; sanoohan hän, että: Ilos peljäten suututtaa ikivaltoja oli kieltäytynyt antamasta Odysseukselle tuota kamalaa ainetta. Vrt. tähän se Iliaan paikka, jossa Akhilleuksen kerrotaan teurastaneen troialaisia sotavankeja Patrokloken rovion ääressä: siinä näet runoilija arvostelee ihannesankarinsa menettelyä "pahoiksi töiksi" (ks. II. XXIII 163-183 ynnä Sel.).

277, 278. Hankitkoon häät siellä ja runsaat morsiuslahjat j.n.e.: se alkutekstin sana (eedna, hedna), jonka vastineena tässä on morsiuslahjat, merkitsee Iliaassa ja Odysseiassa yleensä morsiuslunnaita eli kihloja, joilla kosija lunasti morsiamen hänen isältänsä, mutta niinä aikoina, joiden olot näissä eepoksissa kuvautuvat, tuo vanha tapa näkyy kehittyneen siihen, että isä luovutti saamansa lunnaat tyttärelleen; joskus näyttää kosija niillä suoraan suostutelleen morsianta. Esillä olevassa paikassa (ja samoin II 196, 197, jossa sama säepari palaa) tällä sanalla nähtävästi tarkoitetaan morsiamen omaisten annettavia myötäjäisiä, jotenka siis olisi saavuttu sille kannalle, jolla kreikkalaiset historiallisella ajalla olivat. – Paikka on kuitenkin antanut aihetta lukuisiin eri selityksiin ja arveluihin.

285. _Menélaos_: Atreuksen poika, Agamemnonin veli, kauniin Helenan

puoliso, Lakedaimonin kuningas.

292. _Äitisi naita_ (samoin II 223 _äitini naitan_): toisista paikoista

käy selville, että Penelopeian varsinaisena naittajana oli hänen isänsä Ikarios; vrt. varsinkin II 52-54, 132, 133, 194-197.

326, 327. Akhaijien kolkko palaus: vrt. III 130-198, 254-312, IV 351-586. Kolmannessa laulussa (131-135) mainitaan, etteivät kaikki Kreikkalaiset olleet mieleviä ja oikeutta harrastavia: siksi oli Athene heihin suuttunut, ja Zeus suunnitteli heille surkean kotimatkan. Viidennessä laulussa (108, 109) heidän mainitaan rikkoneen Athenea vastaan, ja neljännessä (502) Athenen sanotaan erityisesti vihanneen Aiasta (Oileuksen poikaa). Mitään lähempää ei Odysseiassa kerrota jumalattaren ankaran vihan syystä; se edellytetään nähtävästi tunnetuksi asiaksi. Kadonneessa "Ilionin hävitys"-nimisessä kyklisessä eepoksessa oli kerrottu, että Aias oli väkisin temmannut Priamoksen tyttären Kassandran Athenen kuvapatsaan turvista ja samalla riuhtaisseen jumalattaren kuvankin irti; siksi Athene oli hankkinut kreikkalaisille turmion merellä. Tietääksemme vasta aleksandrialaisen ajan runoilijat ovat kertoneet, että Aias oli jumalattaren pyhäkössä raiskannut Kassandran.

329. Talon pääosana on salirakennus, _megaron_. Sen edessä on

päätypuolella pylväistö eli pylväseteinen (prodomos, aithu'se). Pylväistöstä tullaan avaraan miessaliin (sekin nimeltään megaron); tässä on luultavasti (niinkuin mykeneläisaikuisissa rakennuksissa) ollut neljä pylvästä ja näiden keskellä iso, matala liesi; pylväät ovat kaiketi kannattaneet kattokoroketta, jonka avonaisista sivuista savu pääsi ulos; niistä myös tuli saliin valoa; mutta siitä huolimatta sali on hämärä ("varjoisa"). Miessalin takainen osa rakennusta on kaksikerroksinen: alikerroksessa on naisten sali (sekin megaron, joskus kammio [thalamos]), jossa naiset askartelevat; tästä huoneesta taas noustaan portaita myöten yläkertaan, jossa on Penelopeian makuukammio (yliskammio). – Pihasta päästään solakäytävään (laure), joka erottaa salirakennuksen muista, aitantapaisista rakennuksista (kammioista); näitä on m.m. Odysseuksen ja Penelopeian yhteinen makuukammio. Pihaa ympäröi muuri, jossa on portti pylväistöineen (ks. III 493 ynnä Sel.) – Huomattava kuitenkin on, että eri paikallisuuksien kuvaus ei aina ole selvä eikä johdonmukainen; vrt. varsinkin XXII 126-188 ynnä Sel.

344. _Mies, koko Hellaan kuulu ja Argos-maan joka äären:

Hellas_-nimellä tarkoitetaan Homeroksen runoelmissa Peleuksen Etelä-Thessaliassa sijaitsevaa valtakuntaa tai erästä sen osaa (vrt. Sel. II. II 681 ja seur.), ja tämä on kai ollut sen alkuperäisenä merkityksenä esillä olevassakin lauseparressa, joka palaa (alkutekstissä) samanlaisena IV 726 ja 816 sekä melkein samanlaisena XV 80. Argos-nimellä taas tarkoitetaan Odysseiassa yleensä Peloponnesoksen Argolis-maakuntaa, joskus kenties koko Peloponnesosta. Mutta nyt puheena olevassa yhdistelmässä sillä näkyy alkuaan tarkoitetun sitä paikkakuntaa, jonka nimenä Iliaan laivaluettelossa (II 681) on "pelasginen Argos" ja jota siinä Phthian ja Hellaan rinnalla mainitaan Peleuksen valtakunnan osana. Yhdistelmä sinänsä on kaiketi vanhaa perintöä. Odysseiassa tällä yhdistelmällä ("koko Hellaan ja Argosmaan joka äären") ilmeisesti tarkoitetaan koko Kreikanmaata, eikä runoilija näy ajatelleen siinä esiintyvien nimien alkuperäistä merkitystä. – On kuitenkin mainittava, että puheena olevaa lausepartta ja sen aineksia on selitetty useilla muillakin tavoin.

398. _Palvelijat, sodass' oivan Odysseun saamat_: orjat.

425, 426. Telemakhoksen kammio (thalamos) on eri rakennus, niitä aitantapaisia suojia, jotka pihaa ympäröivät; ks. Sel. 329.

440. _Kuvereikäinen vuode_: sänky, jonka laidassa on reikiä

pohjahihnoja varten.

441-442. Ovirenkaaseen hopeaisehen tartuin j.n.e.: kun ovi oli ulkoapäin lukittava, vedettiin sen sisäpuolella oleva salpa eteen hihnalla, joka oli pujotettu ovessa olevasta lävestä ja solmittiin renkaanmuotoiseen ovenkahvaan kiinni. Kun taas ovi oli avattava, aukaistiin hihnan solmu, jonkunmoisesta avaimen- reiästä pistettiin sisään iso ja raskas avain, ja tällä työnnettiin salpa tieltä. Vrt. XXI 46-50.

TOINEN LAULU.

Ithakalaisten kansankokous. Telemakhoksen matka.

Seuraavana päivänä kansa kutsutaan Telemakhoksen toimesta kokoon. Telemakhos tuo kuuluville äitinsä kosijain julkean menettelyn ja vaatii heitä siitä luopumaan. Kosijat taas valittavat, että Penelopeia vilpillisesti viivyttelee ratkaisuansa. Kun ei Telemakhos kansankokoukselta saa apua eikä tukea, pyytää hän, että hänelle ainakin suotaisiin laiva ja soutue; hän näet aikoo lähteä Pylokseen ja Spartaan tiedustelemaan siellä isänsä kohtaloita; jos saa tietää, että Odysseus jo on kuollut, niin hän suostuu naittamaan äitinsä! Kansankokous ei kuitenkaan hänen pyynnöstään välitä, vaan hajoaa mitään päättämättä. Telemakhos kääntyy rukouksin Athene-jumalattaren puoleen. Tämä ilmestyy hänelle Mentorin hahmossa, kehoittaa häntä varustautumaan matkalle ja lupaa hankkia laivan ja soutajat. Telemakhos käskee uskollista emännöitsijää Eurykleiaa salaa Penelopeialta varustamaan eväitä. Illan tullen Athene täyttää lupauksensa, ja Telemakhos lähtee merille, saattajanaan Mentorin hahmossa esiintyvä jumalatar.

14. _Vanhimmat_: kreik. _gerontes_ ("vanhukset"), kansan johtomiehiä,

joiden kanssa (säännöllisissä oloissa) kuningas neuvottelee yleisistä asioista; heidän joukossaan voi olla niinhyvin nuoria kuin vanhojakin miehiä. Vrt. Sel. Il. II 21.

38. _Valtikka_: kreik. skeptron, pitkä, välistä kullalla koristettu

sauva, joka oli kuninkaiden ja yleensä julkisten toimihenkilöiden arvonmerkkinä; sellaista sauvaa pitää kädessään myöskin se, jolla on jokin asia julkiselle kokoukselle esitettävänä.

53. _Määrätä kihlat_: alkutekstin vastaavaa verbiä (_eedno'saito_) on

selitetty eri tavoin: toiset arvelevat, että se merkitsee "määrätä kosijan suoritettavat kihlat", toiset taas että se tietää "varustaa myötäjäisillä", naittaa. Vrt. Sel. I 277, 278.

71. _Varusorjia_: alkutekstissä _eykne'midas_, s.o. "hyvillä

säärivaruilla eli sääryksillä varustetut". Muutamissa muissa paikoin on tämän sanan vastineina suomennoksessa "sääryssorjat", "varusääret".

107. _Horat_: vuodenaikojen ja niissä ilmenevien järjestyksen

haltiattaret.

120. _Tyro, Alkme'ne, Myke'ne_: muinaistarustossa esiintyviä naisia.

Tyro', Salmoneuksen tytär, Kretheuksen puoliso, synnytti Poseidonille Peliaan ja Neleuksen, Kretheukselle Aisonin, Phereen ja Amythaonin (ks. XI 235 ja seur.). Alkme'ne, Amphitryonin puoliso, synnytti Zeukselle Herakleen (ks. XI 266-268). Myke'ne taas oli Inakhos-jokijumalan tytär tai puoliso; hänestä oli muka Myke'nai-kaupunki saanut nimensä.

196,197. Hankitkoot häät j.n.e.: vrt. Sel. I 277, 278.

328-330. "Muuan sulhoista" siis arvelee Telemakhoksen aikovan hakea myrkkyä samasta paikasta, Ephyrestä, josta muka Odysse'us oli toivonut saavansa nuolimyrkkyä; vrt. I 258-263 ynnä Sel.

341, 342. Rivit pitkät seiniä vasten ruukkuja j.n.e.: viiniä, samoin kuin öljyä ja jyviä, säilytettiin miehenkorkuisissa useimmiten suippopohjaisissa saviruukuissa, jotka seisoivat kellarien seinien varassa, suipot alipäät maahan kaivettuina.

345. _Kaitsijavaimopa taas sisäll' ain' oli yötä ja päivää_: näillä

sanoilla hiukan liioitellen kuvataan Eurykleian alituista huolenpitoa; ettei häntä ole ajateltava aina vain tuossa kammiossa oleskelevaksi käy ilmi 348:nnesta säkeestä.

349. _Parikorva ruukku_: amphora (kreik. _amphiphore'us, amphoréus_),

paljon pienempi astia kuin 342 mainitut säilytysruukut; – roomalaisajalla amphora oli astiamittana n. 26.2 litran vetoinen.

386. _Noe'mon, Phronioksen poika_: "Harkitsevainen, Miele- väisen

poika". – Tuntuu jonkun verran oudolta, että Noemonilla hänen omien sanojensa mukaan on hevoslauma niin kaukana kuin Eeliissä. Tämä piirre johtaa mieleen sen kohdan Iliaan laivaluetteloa, jossa Kephallenein (s.o. Odysseuksen kansan) asuinpaikkoina saarten ohessa mainitaan myös "mannermaa ja vastakkaiset seudut" (näin alkutekstin mukaan; II. II 631-636); on näet ajateltavissa, että mannermaalla siinä on tarkoitettu Akarnniaa ja sitä vastapäätä olevilla seuduilla taas Eelistä; puheena olevan Odysseian kohdan runoilijalla olisi siis ollut sama käsitys Odysseuksen valtapiirin asemasta ja laajuudesta kuin laivaluettelon sepittäjällä. Vrt. muuten myöskin Od. XXI 347.

390. _Haahden teljokkaan meritarpeet_: maston, purjeet, airot j.n.e.

424. _Lovilaita teljo_: alkutekstissä _meso'dme_ = keskirakenne. Tällä

tarkoitetaan tässä (ja samoin XV 289) jonkinmoista laitetta, jonka varaan masto pystytettiin. Tavallisesti sitä selitetään keskellä laivaa olevaksi, laidasta laitaan ulottuvaksi poikkipalkiksi, jossa oli lovi, johon masto pystytettäessä sovitettiin. On kyllä muitakin selityksiä, antiikkisiakin, mutta ne eivät tunnu soveltuvan puheena oleviin Odysseian paikkoihin yhtä hyvin kuin yllä oleva, suomennoksessa noudatettu. – Huom. muuten, että sama sana XIX 37 ja XX 354 esiintyy Odysseuksen miessalin rakenteen kuvauksessa (ks. Sel. XIX 37).

KOLMAS LAULU.

Telemakhos Nestorin vieraana.

Telemakhos saapuu Pylokseen, jossa hänet otetaan ystävällisesti vastaan. Nestor vanhus ei voi antaa nuorukaiselle mitään tietoja Odysseuksen kohtalosta, mutta kertoo kyllä omasta ja muiden kreikkalaispäällikköjon kotimatkasta sekä kehoittaa sitten Telemakhosta lähtemään Spartaan Menelaosta tapaamaan; tämä on näet vasta hiljan kotiutunut. Vietettyään yön Nestorin talossa Telemakhos lähtee rattailla matkustamaan Spartaan; häneen liittyy matkakumppaniksi Nestorin poika Peisistratos. Yöksi poiketaan Pheraihin, ja seuraavan päivän illalla saavutaan perille.

4. _Neléus_: Poseidonin ja Tyron poika, Pyloksen kuningas, Nestorin

isä; ks. Sel. II 120 ja varsinkin XI 235-257.

6. _Maan järisyttäjä_: Poseido'n-jumala.

9. _Reisiä polttivat, maistelivat sydämyksiä_: rasvaan käärittyjen

reisiluiden ja niiden päälle pantujen ruumiin eri osista leikattujen lihapalasten palaessa paahdettiin uhritulella vartaisiin pistettyjä sisälmyksiä ("sydämyksiä"); nämä syötiin jonkunmoisena alkuruokana; vasta kun reisiluut olivat palaneet, paloitettiin muut lihat, paistettiin ja syötiin. – Tarkemmin kuvataan uhrimenot 430-463.

42. _Aigiinkantaja: aigis_ oli muka taikavoimainen esine, jolla Zeus

tai Athe'ne (joskus joku muukin jumala) sai aikaan pakokauhun ja tuhon. Sankarieepoksen kuvauksista saa lähinnä sen käsityksen, että se oli kilven tapainen. Myöhempien aikojen taideteoksissa se milloin esiintyy takkuisena tai suomuisena taljana, milloin jonkunmoisena kiemurtelevilla käärmeillä reunustettuna, hartioita ja rintaa peittävänä vaatekappaleena (ks. V laulun otsakekuva), milloin kilpenä; usein siihen on sovitettuna pelottava Gorgoneion (Medusan pää). Vrt. Sel. Il. I 202.

68. _Hepourho Gerenian Nestor_: mistä syystä Nestor eepoksessa

mainitaan "gerenialaiseksi" (tai "gerenolaiseksi", kreik. gere'nios), on epätietoista. Tavallisen selityksen mukaan tämä liikanimi johtuu Gerenia-nimisestä kaupungista, joka sijaitsi Messenian lahden itärannikolla.

85. _Kaanneen korkean Troian_: Odysseusta pidettiin Troian varsinaisena

valloittajana; hän näet johti sitä rohkeata sotajuonta, jonka avulla kreikkalaiset urhot pääsivät Troiaan tunkeutumaan; vrt. IV 270-289, VIII 493-515.

91. _Amphitri'te_: Poseidon-jumalan puoliso, merten hallitsijatar.

107-113. Akhille'us: Peleuksen ja merenhaltiatar Thotiin poika, Myrmidonien päällikkö, Ilias-runoelman varsinainen päähenkilö. Niitä valloitusretkiä, jotka hän Troian sodan aikana suoritti, mainitaan Iliaassa useissa paikoin; varsinkin niistä puhutaan IX laulussa, 328-333. Iliaan XXII laulussa Hektor kuollessaan ennustaa, että Akhilleuksen kaatavat Apollon-jumala ja Paris; hänen kaadannastaan oli kerrottu hävinneessä Aithiopis-eepoksessa. – Aias: tässä tarkoitetaan suurta Aiasta, Telamonin poikaa, joka muka karsimastaan vääryydestä katkeroituneena oli surmannut itsensä, vrt. XI 543-564. – Patrokloksen, Akhilleuksen ystävän, kuolemasta kerrotaan Iliaan XVI laulussa (n.s. Patrokleiassa). – Antilokhos: Nestorin poika, esiintyy Iliaassa uljaana sankarina; sai surmansa Troian avuksi rientäneen Memnonin, Koittaren pojan kädestä, ks. IV 188; hänen sankarikuolemastaan kerrottiin Aithiopis-runoelmassa.

130-136 Vrt. Sel. I 326, 327.

154. _Vyösorjat naiset_: troiattaret, jotka kaikki joutuivat voittajain

orjiksi.

159. _Tenedos_: saari lähellä Troás-maakunnan länsirantaa.

167. _Tydeun poika_: Diome'des, Iliaan päähenkilöitä, ks. Sel. II. II

539-580.

169-175. Psyrie: pienehkö saari länteen päin Khios-saaren pohjoiskärjestä. – Mimas: vuoren täyttämä pohjoisosa sitä isoa niemimaata, joka Smyrnan ja Ephesoksen seutujen väliltä ulkonee länteenpäin, vastapäätä Khios-saarta. Matkalla olevien oli päätettävä, olisiko laskettava Khioksesta länteen (tai lounaaseen) päin aavalla merellä, vaiko kuljettava Khioksen ja tuon niemimaan välistä salmea, ja valittiin edellinen reitti.

177. _Geraistós_: Euboian eteläkärki.

188-191. Myrmidonit: Peleuksen valtakunnassa asuva heimo, Akhilleuksen urhea joukko. – Akhilleun loistava poika: Neoptólemos, isänsä kuoleman jälkeen kreikkalaisten uljaimpia johtajia, vrt XI 506 ja seur. ynnä Sel. – Philokte'tes: Poiaan poika, kreikkalainen päällikkö, Magnesian niemimaalta kotoisin, Odysseian VIII laulun 219:nnen säkeen mukaan paras jousimies Troian sotaan lähteneiden Kreikkalaisten joukossa; – tavallisen kertomuksen mukaan Herokle's oli kuollessaan antanut hänelle jousensa ja nuolensa. Ennenkuin saavuttiin Troiaan, sai hän – niin kerrotaan Iliaan II laulussa – käärmeen puremasta pahan haavan, ja siksi hänet jätettiin Lemnos-saarelle kitumaan. "Mutta Akhaijein valkamamaillaan koht' oli muistaminen Philokte'tes valtias kyllä" (II. II 724, 725). Akhilleuksen kaaduttua ja suuren Aiaan kuoltua ennustettiin näet, kuten muissa lähteissä kerrotaan, Kreikkalaisille, että he ainoastaan Philokteteen avulla voisivat valloittaa Troian. Hänet silloin haettiin leiriin, jossa Makha'on paransi hänen haavansa. Vrt. Sel. Il. II 716-728. – Idomenéus: Deukalionin poika, Kreettalaisten päämies, vankka soturi, mainitaan usein Iliaassa ja Odysseiassa.

266-272. Klytaimnestra (Klytaimne'stre): Tyndareoksen ja Ledan tytär, Agamemnonin puoliso, Oresteen äiti, puolisolleen uskoton, hankki yksissä neuvoin Aigisthoksen kanssa hänen murhansa; sai surmansa kun Orestes kosti Aigisthokselle isänsä kuoleman; ks, Sel. I 29 30.

287. _Maleia_ (_Maleiai_): Peloponnesoksen kaakkoiskärki.

291-296. Kydoonit: yksi niistä viidestä erikielisestä kansakunnasta, joiden XIX laulussa (175-177) kerrotaan asuneen Kreetassa. Historiallisen ajan Kydonia-kaupunki sijaitsi Kreetan länsiosan pohjoisrannikolla, ja sen läheisyydessä oli joki Iardanos. Tätä nimeä (joka myöskin esiintyy erään Eliissä juoksevan puron nimenä, ks. Ilias VII 135), on selitetty samaksi kuin seemiläinen jarden = joki (vrt. Jordan), ja pääasiallisesti sen nojalla on arveltu Kydonien olleen phoinikialaista syntyperää. – Nestorin kertomuksen mukaan Menelaoksen laivat ovat Maleian kohdalta ajautuneet suoraan eteläänpäin Kreetan länsikulman seutuville; kierrettyään saaren länsipään ne ovat kulkeutuneet itäänpäin, siihen niemeen asti, joka jotensakin keskeltä Kreetan etelärannikkoa työntäytyy mereen, jonkun (melkoisen) matkan päässä Phaistoksen kaupungista. Phaistos ja siitä sisempänä saarella sijaitseva Gortyn ovat tunnetut merkillisistä historiantakaista kulttuuria valaisevista löydöistä.

332 ja seur. Tässä mainitaan omituinen uhrimeno, joka toimitetaan ennenkuin juhlijat suuren uhrin ja juhla-aterian jälkeen hajoavat; siihen kuuluu juomauhrien ohessa teuraitten kielten irtileikkaaminen ja polttaminen. Myöhempinäkin aikoina oli, ainakin paikoittain, tapa ottaa kielet erilleen muista lihoista, mutta niitä ei poltettu, vaan ne jäivät uhripapille tai hänen apumiehilleen.

353. _Laivan kannella_: sankariajan laivoissa oli kantta ainoastaan

kokassa ja perässä; muuten ne olivat kannettomia.

366. _Kaukoonit_: historiantakainen heimo, jonka kerrottiin asuneen

Elis-maakunnassa, lähinnä sen eteläosassa (Triphyliassa); toisten mukaan he olivat asuneet Akhaian Dymen seutuvilla. Samanniminen heimo asui muinoin Vähän-Aasian Bithyniassa, vrt. II. X 429, XX 329, jossa Kaukoonit mainitaan Troian liittolaisina.

378. _Tritogéneia_: Athe'ne-jumalattaren liikanimi, jota on koetettu

selittää monella eri tavoin.

399. _Pilaristo_ (kreik. _aithusa_): miessalin (_megaronin_) edessä

oleva pylväseteinen, vrt. Sel. I 329.

435. _Myös tuli sinne Athe'ne_: hän ei ilmestynyt näkyvässä muodossa,

vaan tuli muka näkymättömänä.

441-447. Pyhät ohrat j.n.e.: myöhempinä aikoina oli tapana uhritilaisuuksissa ripotella suolansekaisia ohranjyviä teuraan päälle sekä alttarille. Iliaan ja Odysseian uhrikuvauksissa ei mainita suoloja; ohranjyvistä mainitaan vain, että osanottajat heittävät niitä eteensä.

450-452. Athenea huusivat: alkutekstissä "he kirkaisivat" (olólyksan); historiallisellakin ajalla oli tapana, että naiset uhriteurasta tapettaessa remahtivat kimeään huutoon eli kirkaisuun. Tämä kirkaisu on kenties alkuaan ollut pelkkä mielenjännityksen purkaus; sittemmin näkyy sillä tarkoitetun jumalien kutsumista tai heidän huomionsa herättämistä. Od. XXII 407 ja seur. samanlainen kirkaisu ilmaisee parhaasta päästä riemua.

457. _Reidet ratkoivat_: leikkasivat reisiluut irti ja viilsivät niistä

lihat. – Vrt. myös Sel. III 9.

464 Kyly: sankariajan kylvyt olivat ammekylpyjä; vrt. 468.

488, 489. Pherái: Diokleen hallitsemaa Pherái-kaupunkia (Iliaan V laulussa [543] mainittu Phere'-nimellä) on tavallisesti pidetty samana kuin Messenian lahden sopukassa sijainnut Pharái eli Pherái (= nykyinen Kalamata). Tästä kaupungista päästään Spartaan kapeata polkua myöten, joka kulkee Tay'getos-vuorijonon poikki jylhän Langa'da-solan kautta, milloin pitkin jyrkkien vuoriseinämien ulkonemia, milloin alhaalla puron uomassa. Tätä tietä voidaan kulkea ainoastaan jalkaisin taikka muulin selässä, eikä siinä ole koskaan voitu ajaa rattailla. Näin ollen runoilijan kuvaus osoittaisi hämmästyttävää tietämättömyyttä näiden tärkeiden seutujen luonnosta. Mutta vaikeus häviää, jos oletetaan, että tässä Odysseian paikassa ja Iliaan V laulussa mainittu Pherai eli Phere sijaitsikin sisämaassa; siihen viittaa se seikka, että Diokleen isän Ortilokhoksen sanotaan olevan Alpheiós-joen pojan (II. V. 542-547, on sama sukujohto, sillä erotuksella vain, että Diokleen isän nimenä siinä on Orsilokhos). Tämä olettamus soveltuu myöskin parhaiten yhteen sen käsityksen kanssa, että Nestorin Pylos oli Triphyliassa (ks. Sel. I 93). Siinä tapauksessa tie olisi kulkenut Alpheioksen ylijuoksun laaksoa myöten; niillä seuduin kulkee tätä nykyä verraten mukava tie Spartaan. – Huom. että Od. XXI 15, 16 Ortilokhoksen talon sanotaan olevan Messenessä, jolla siinä kenties lähinnä on tarkoitettu jotakin Pohjois- tai Koillis-Messenian paikkakuntaa; Koillis-Messenia kyllä ulottuu Alpheios-joen latvojen lähettyville.

492. _Vaunuihin_: ne ajoneuvot, joita sankarieepoksen urhot käyttävät

niin hyvin sotatantereella kuin matkoillakin, ovat kaksipyöräisiä rattaita, joissa on keskiaisa eli vehmaro; tähän kiinnitetään ies, jonka alle hevoset valjastetaan. Ajetaan aina kaksivaljakolla. Hevoset vetävät yksinomaan yhteisestä ikeestä; vetohihnoja ei ole. Rattaiden koppa on takaa avoin; edessä ja sivuilla on kaareva laita; istuinta ei ole. Ks. tämän laulun alkukoristeena oleva kuva, jossa paitsi kaksivaljakkoa nähdään myös varahevonen. – Kuormia varten käytetään nelipyöräisiä muulien vetämiä vankkureita, vrt. VI 36 ja seur.

493. _Portist' ohjasivat esikartanon kaikuvan kautta_: alkutekstin

mukaan ajoivat pihaportin ja kaikuvan pylväistön kautta; pihaportti on porttivajassa, jossa (luultavasti sekä sisä- että ulkopuolella) on pylväspari seinäulkonemien välissä. Tämmöisten porttipylväistöjen (aithusai) jäännöksiä on löydetty mykeeneläisaikuisten linnojen raunioista, ja niitä näkyy olleen eepoksenkin aikuisissa taloissa.

NELJÄS LAULU.

Telemakhos Lakedoimonissa.

Kun Telemakhos ja Peisistratos saapuvat Menelaoksen loistavaan taloon, vietetään siellä paraikaa sekä tyttären että pojan häitä. Vieraat otetaan ystävällisesti vastaan. Sekä Menelaos että hänen puolisonsa Helene arvaavat Telemakhoksen Odysseuksen pojaksi, ja muistojen valtaamina kaikki kolme puhkeavat kyyneliin. Helene nostaa mielialan kertomalla jutun Odysseuksen rohkeasta ja ovelasta neuvokkuudesta. Toisen jutun kertoo Menelaos. Seuravana aamuna Telemakhos tiedustelee isänsä kohtaloja. Menelaos kertoo, mitä hän on Proteus-nimeseltä merenhaltialta saanut tietää entisten sotatoveriensa kohtaloista: Aias Oileuksen poika on hukkunut, Agamemnon surmattu; Odysseus taas on elossa, mutta häntä pidättää merellisellä saarella Kalypso-haltiatar. – Sillä välin Penelopeian kosijat päättävät tuhota Telemakhoksen hänen kotiretkellään. Penelopeia saa tietää hänen matkastaan ja kosijain ilkijuonesta ja joutuu epätoivoon. Hänen nukkuessaan Athene unessa lohduttelee häntä. Kosijat lähettävät keskuudestaan 20 parasta miestä väijymään Telemakhosta Ithaken ja Samen välisessä salmessa.

1. _Monirotkoiseen Lakedaimonin laaksoon_: Lakedaimon maakunnan

(Lakonian) pääosana on Euro'tas-joen vehmas laakso; epiteetti monirotkoinen kohdistuu kaiketi oikeastaan laaksoa reunustaviin jylhiin vuoristoihin.

4, 5. Tytär: Hermio'ne. – Akhilléus-sankarin poika: Neoptólemos (vrt. XI 506 ja seur. ynnä Sel.).

8, 9. Myrmidonien kaupunki: kaiketi Phthia (Phthi'e); vrt. Sel. Il. II 681-685.

11. _Megapenthes_: = "Suurisuru", "Surun lapsi", on ajateltava

syntyneeksi niinä aikoina, jolloin Helene eli Troiassa viettelijänsä Pariin luona.

17. _Säistäen lyyryllään_: alkutekstin mukaan _"phorminksia

soitellen"_. Vrt. Sel. I 153.

23. _Palvelumies_: kreik. _therápon_, vapaa apumies; ks Sel. I 109.

54. _Luo silopinnan siirteli pöydän_: ks. Sel. I 130-138.

73. _Merikuultoa_: alkutekstissä puhutaan elektronista. Tällä sanalla

tarkoitettiin milloin n.s. merikultaa (meripihkaa), milloin vaaleata hopeansekaista kultaa, jota vanhoina aikoina pidettiin eri metallina. Koska elektron (alkutekstissä) tässä paikassa mainitaan kullan ja hopean välillä (luetellaan näet kulta, elektron, hopea), tuntuu todennäköiseltä, että sillä on tarkoitettu tätä metallia. Merikultaa taas tarkoitettanee niissä kahdessa Odysseian paikassa (XV 459, 460 ja XVIII 296), jossa kuvataan kullasta ja elektron-kappaleista kokoonpantuja kaulavöitä.

84, 85. Sidoni'a: alkutekstissä puhutaan tässä kohdin Sidonilaisista (Sidónioi), ja nämä rinnastetaan, omituista kyllä, m.m. Phoinikian kanssa (Phoini'ke); XIII laulussa (285) esiintyy maan nimenä Sidon'ie. Sido'n on Phoinikian vanhan pääkaupungin nimi; sen sivuuttanutta Tyrosta ei Odysseiassa eikä Iliaassa mainita. Tutkijat ovat eri mieltä siitä, tarkoitetaanko Sidoniella eepoksissa koko Phoinikiaa, vaiko sen pohjoisosaa, jossa Sidon sijaitsi; "Sidonilaiset" tuntuvat kyllä enimmissä paikoin edustavan Phoinikialaisia ylipäätään. – Erembit: tuntematon kansakunta, joka luultavasti on ajateltu Etu-Aasiassa asuneeksi. – Libya (Libýe) = Pohjois-Afrikka, Egyptistä länteen päin.

95. _Jäi koti kauas_: alkutekstin mukaan "menetin taloni". Näitä sanoja

on selitelty jos jollakin tavoin; m.m. niiden on arveltu tarkoittavan sitä, että muka Paris viedessään mukanaan Helenen oli ryöstänyt kaikki Menelaoksen aarteet. Suomennoksen sanat sopivat kyllä hyvin, mutta niillä tuskin on riittävää tukea alkutekstissä. Luultavinta on, että tähän paikkaan on muista runoista pujahtanut lause, joka ei siihen hyvin sovellu.

125. _Hälle_: Helenelle.

129. _Kattilajalkaa kaksi_: tällä tarkoitetaan _kolmijalkoja_ eli

tripodeja, s.o. kolmen korkean jalan kannattamia padan tapaisia metalliastioita. Ks. XXI laulun otsakekuvaa. – Talenttia kymmenen kultaa: talentti-sanalla (talanton) tarkoitetaan sankarieepoksessa nähtävästi jotensakin pientä paino- ja arvomäärää. Niinpä on eräässä Iliaan paikassa (XXIII 269) kaksi talenttia kultaa neljäntenä kilpapalkintona, neljän mitan vetoisen kattilan ollessa kolmantena.

130. _Puoliso_: Polyboksen puoliso.

188. _Sankarin kuulun tuon, emo jonk' oli loistava Eo's_: Memnon,

Tithonoksen ja Koittaren poika.

198. _Suortuvat leikatut_: Kreikkalaisten keskuudessa oli tavallista,

että kuolemantapauksen sattuessa vainajan omaiset leikkasivat tukkansa.

232. _Paie'on_: eepoksessa jumalien lääkäri, vrt. II. V 401 ja seur.

271-289. Puuhepo: vrt. myös VIII 492-520, XI 523-532.

276. _Deiphobos_: Troian kuninkaan Priamoksen -- ja Hekaben poika,

uljas soturi. "Pikku Ilias"-nimisessä kyklisessä eepoksessa oli kerrottu, että Helene, kun Paris oli saanut surmansa Philokteteen kädestä, oli mennyt naimisiin Deiphoboksen kanssa. Vrt. VIII 517, 518.

342, 343. Philomeleides: antiikkisten selittäjäin mukaan lesbolainen kuningas jonka oli tapana vaatia ohitse laskevat matkamiehet painiskeluun.

349. _Meren äijä_: kreik. _Halios geron_, tässä ja 542 (samoin kuin

365 "Vanhus veen" ja 401 "Vetten vanhus") = Protéus-niminen merenhaltia; XIII 96 ja 345 "Meren äijä" on toinen merellinen haltia, Phorkys; XXIV 58 taas Meren äijä on merenneitosten isä (Neréus). Vrt. Sel. Il. I 538. – Proteuksen ja Menelaoksen ottelun kuva: IV laulun loppukoriste.

351. _Lähdön Egyptist' estivät j.n.e._: ks. Nestorin kertomus, III 299

ja seur.

355. _Pharos_: Niilin läntisen suuhaaran edustalla ollut saari, jonka

Aleksanteri Suuri Aleksandreiaa perustaessaan 7 stadionin (n. 1 300 m:n) pituisella padolla yhdisti mannermaahan; kuuluisa sen suurenmoisen loistotornin vuoksi, joka sinne 3:nnella vuosisadalla rakennettiin. Niilin lietteet ovat sittemmin leventäneet padon, niin että sille mahtuu suurin osa nykyistä Aleksandriaa. Pharos ei siis enää ole saari. Mannermaan ja muinaisen saaren välimatkan runoilija on ajatellut todellista paljoa pitemmäksi.

404. _Sorja merentytär_: tässä kai tarkoitetaan Poseidonin puolisoa

Amphitritea, jonka (V 421) mainitaan kaitsevan (eli oikeastaan elättävän) merenhirviöitten isot karjat.

429. _Ambrosiainen_: jumalallisen suloinen, jumalallinen. Ks. Sel. I 97.

488. _Kun kera Nestorin pois minä riensin_: vrt Nestorin kertomus, III

153-169.

496. _Kaksipa vain päämiestä_: Aias Oileuksen poika ja Agamemnon.

500. _Gyrain kallioluodot_: nämä muuten tuntemattomat kalliot

sijoitettiin joko Euboian Kaphere'us-niemen tienoille tai Mykonos-saaren lähettyville; huom. myös että Tenos-saarella oli Gyrás-niminen vuori.

502. _Viha... Athenen_: ks. Sel. I 326, 327.

506. _Hanko_: kreik. _triaina_, Poseidonin ase ja tunnusmerkki, n.s.

kolmikärki, ks. V laulun alkukoristeena olevaa kuvaa.

514-537. Kertomuksen kulku tuntuu tässä kohden sekavalta. Ensiksikin on outoa se, että Agamemnon muka matkalla Troiasta Argoliiseen joutuu Peleponnesoksen kaakkoiskärjen edustalle. Entä jatko: Maleian niemen kohdalta vihuri (alkutekstin mukaan) vie hänet ulos kalarikkaalle merelle, maan äärimmäiseen kolkkaan, jossa Aigisthos asuu, mutta tuuli kääntyy ja Agamemnon pääsee isiensä maahan. Ja Aigisthos onkin siellä, Mykenaissa tai sen lähiseuduilla; siellä on hänellä talonsa, ja siinä hän Agamemnonin surmaa, (vrt. XI 389 ja seur.). Ristiriitoja on koetettu poistaa jos jollakin tavoin – sekä tutkimalla että tekstinmuutoksilla –, mutta varmaan selvyyteen ei ole päästy. Luultavinta on, että runoilija (tai toimittaja) tässä on tullut sekoittaneeksi eri lähteistä (vanhemmista lauluista) saamiansa piirteitä.

546. _Tuon_: Aigisthoksen.

563 ja seur. Elysionin kenttä: maailmanvirran äärillä sijaitseva onnela, joka Homeroksen runoissa mainitaan vain tässä ainoassa Odysseian paikassa. Sitä ei tässä ajatella haudantakaiseksi olopaikaksi, sillä Menelaoshan säästyy kuolemalta; jumalat lähettävät hänet sinne elävänä. Syyksi, minkä tähden hänet siirretään sinne, mainitaan se, että hän on Zeuksen vävy; kaiketi siis ajateltiin hänen puolisonsakin, Zeuksen oman tyttären, pääsevän samaan ihmeelliseen kohtaloon osalliseksi. – Rhadámanthys taas on Zeuksen poika (ks. II. XIV 322; vrt. Sel. Od. VII 321-326). – Hesiodoksen "Työt ja päivät" -nimisen runoelman mukaan neljännestä ihmissukukunnasta, sankaritarinain urhoista, toiset sortuivat kuolemaan, toiset siirrettiin "Autuaitten saarille", joilla ilmeisesti tarkoitetaan samaa onnelaa kuin Odysseian Elysionin kentällä. Ja vihdoin on Pindaros eri runoissa kuvannut, mitenkä ne ihmiset, jotka kolmessa eri elämän jaksossa, maan päällä, manalassa ja uudestaan maan päällä, ovat säilyttäneet sielunsa puhtaana vääryydestä, kuolemansa jälkeen pääsevät Autuaitten saarille, Kronoksen tornin juurelle; tähän mielikuvien kehitykseen on ilmeisesti vaikuttanut orphilainen ajatussuunta.

590. _Kera juoksijan kolmen_: parihevoset ynnä varahevonen.

591. _Maljan_: alkutekstissä _aleison_ = pikari (vrt. II laulun

loppukoristeena oleva kuva).

600. _Koru_: alkutekstissä _keimelion_ = kallisarvoinen esine, vrt. 615

ja seur.

603. _Maat apilaiset on, maittehiset, saraluhdat on sankat_:

alkutekstissä mainitaan paitsi viljakasveja vain maitteet (lotós) ja kypeiron (eräs sarakasvi).

621-624. Useat tutkijat ovat arvelleet, että tässä ateriassa, johon osanottajat itse tuovat ruuakset, kuvautuvat Spartan miesten tunnetut yhteiset ateriat, n.s. pheiditia.

630. _Phronios-uron poika Noe'mon_: vrt. II 386 ynnä Sel.

726. _Koko Argos täynnä ja Hellas_: ks. Sel. I 344.

727. _Meren myrskyt_: alkutekstin mukaan vain _tuulispäät_. Näiden

luultiin välistä tempaavan ihmisiä teille tietämättömille tai äkkikuolemaan. Vrt Harpyiat, I 241 ynnä Sel.

735-737. Dolios esiintyy tässä paikassa Penelopeian vanhana, uskottuna orjana, hänen puutarhansa hoitajana. Neljännenkolmatta laulun mukaan taas Dolios vanhus elää Laerteen apumiehenä syrjäisellä maatilalla; onpa hänellä kuusi poikaa, jotka, samoin kuin hän itsekin, uljaasti tarttuvat aseisiin kotiutuneen Odysseuksen puolesta. Omituista on, että muutamissa paikoin Odysseiaa (XVII 212, XVIII 321 y.m.) kaksi uskotonta palvelijaa, piika Melantho ja vuohipaimen Melánthios eli Melanthéus, mainitaan Dolioksen lapsiksi.

767. _Noin rukoellen pyysi_: alkutekstin mukaan "näin sanottuaan hän

kirkaisi". Kirkaisu kuuluu – samoin kuin peseytyminen – uhrimenoihin, vrt. Sel. III 450.

783. Laiva on (780) työnnetty vesille ja varustettu matkaa varten,

mutta kytketään vielä rantaan; miehet astuvat jälleen maihin ja viipyvät siellä iltaan asti. Näin ollen tuskin on ajateltavissa, että purjeet jo olisi nostettu, niinkuin 783 mainitaan. Todennäköistä on, että matkavalmistusten kuvaus on peräisin jostakin muusta runosta (taikkapa eepillisen runouden yhteisestä kaavavarastosta) ja tässä sovitettu yhteyteen, johon se ei tarkkaan sovi. – Sama epätarkkuus tulee näkyviin myöskin VIII laulussa, jossa säkeet 781-783, 785 esiintyvät säkeina 52-55.

797, 798. Iphthi'me, jalon Ikarion tytär: Penelopeian sisar. – Eumelos: Admetoksen ja Alkestiin poika, Thessalian Pherain hallitsija (vrt. II. II 711-715 ynnä Sel.).

VIIDES LAULU.

Kalypson luola. Odysseuksen lautta.

Aamun tultua jumalat jälleen kokoontuvat. Athenen kehotuksesta Zeus lähettää Hermes-jumalan käskemään Kalypsoa päästämään Odysseuksen kotimatkalle. Kalypso alistuu ja ilmoittaa Odysseukselle jumalien päätöksen. Seuraavana päivänä Odysseus ryhtyy lautan rakentamiseen; neljäntenä päivänä se on valmis, viidentenä hän lähtee vesille. Purjehdusta kestää 17 päivää, 18:ntena jo siintävät Phaiakilaisten maan vuorenhuiput näkyvissä. Mutta silloin Aithiopien luota palaava Poseidon havaitsee yksinäisen matkustajan ja nostaa hirmumyrskyn. Odysseus voi töin tuskin pysytellä aaltojen heitelemällä lautalla. Säälien antaa merenhaltiatar Ino Leukothea hänelle pelastavan huntunsa ja kehottaa häntä heittäytymään mereen ja uimalla pyrkimään maihin. Poseidonin lähettämä hyökyaalto hajoittaa lautan, ja Odysseus noudattaa Inon neuvoa. Kun Poseidon näkee vihaamansa urhon avuttomana aaltojen vallassa, hän vihdoin luopuu häntä vainoamasta. Kaksi vuorokautta Odysseus uipi aallokossa, joka uhkaa murskata hänet jyrkkää kalliorantaa vastaan. Vihdoin hän keksii keinon: hän ui hyrskyjen ulkopuolella pitkin rantaa, kunnes näkee loivemman paikan, jossa joki laskee mereen. Siellä hän nousee vedestä, heittäytyy lopen uupuneena lehtikasaan ja vaipuu uneen.

1. _Tithónós_: Laomedonin poika, Priamoksen veli (ks. II. XX 237, 238,

Sel. II. V. 222); hänet oli muka Eo's (Koitar) ryöstänyt ja tehnyt puolisokseen; heidän poikansa oli Memnon (ks. IV 188). – Eoksen pyynnöstä Zeus oli tehnyt Tithonoksen kuolemattomaksi, mutta koska Eos ei ollut älynnyt pyytää hänelle ikuista nuoruutta, niin hän aikaa myöten vanheni ja kutistui, kunnes muuttui sirkuttelevaksi puusirkaksi eli laulukaskaaksi (cicadaksi); tätä tarupiirrettä ei kuitenkaan mainita Odysseiassa eikä Iliaassa.

3-25. Se, mikä tässä kerrotaan uudesta jumalain kokouksesta ja varsinkin Athenen toistetuista valituksista, ei tunnu olevan sidottu hyvin yhteen I laulun alkukohtauksen kanssa. Useat tutkijat ovat sentähden arvelleet V laulun johdannon nuoremmaksi lisäkkeeksi, jolla muka oli tahdottu peittää liitosta, silloin kun Odysseia liitettiin kokoon nykyiseen muotoonsa. On kuitenkin tunnustettava, että harkinnan mukaan työskentelevän toimittajan tuskin olisi ollut vaikea välttää tätä epäsuhdetta, joka tässä kohden kieltämättä jonkun verran häiritsee nykyaikaista lukijaa.

34, 35. Skheria (Skherié) ja Phaiakilaiset (Phaiekes): vanhalla ajalla uskottiin hyvin yleisesti, että eepoksen Skheria oli sama kuin historiallisen ajan Korkyra (nyk. Korfu'), ja tätä mielipidettä on myöhempinäkin aikoina kannatettu; joku tutkija taas (Drerup) on arvellut, että Skherialla on alkuaan tarkoitettu Kreettaa. Useimmat tutkijat ovat kuitenkin hyvillä syillä tulleet siihen, että Phaiakilaiset ja Skheria ovat parhaasta päästä etsittävät satujen tai tarujen maailmasta, – tämä tietysti ei estä, että niiden kuvaamiseen on voitu käyttää piirteitä toisen tai toisen paikkakunnan luonnosta ja elintavoista. Phaiakilaiset ovat näet, samoin kuin Kykloopit ja Gigantit "likiheimoiset jumalille" vrt. VII 205, 206; he asuvat kaukana ihmisistä (VI 8), viettävät surutonta, vaivatonta elämää, ja jumalat käyvät näkyväisinä heillä vieraissa; heidän laivansa eivät tarvitse perämiestä, vaan tietävät itsestään miesten aikeet; ne kulkevat usmaan ja pilviin kätkettyinä; matkaajan nukkuessa ne vievät hänet turvallisesti ja ihmeen nopeasti perille (VIII 556-563). Phaiakilaisten salaperäinen kuljettajantoimi on antanut aihetta siihen arveluun, että heillä kenties alkuaan on tarkoitettu jonkunlaisia kuoleman haltioita, jotka muka kuljettavat vainajain sieluja manalan valtakuntaan; tämän käsityksen tueksi on viitattu m.m. siihenkin, että nimi Phaiekes saattaa olla johdettu sanasta phaiós = harmahtava, hämärä, jotenka heillä olisi tarkoitettu jotakin hämärän väkeä. – Vrt. myös VII 319-326 ynnä Sel.

47. _Koppoi sauvan_: Herme's-jumalan tunnusmerkkejä on taikavirpi (eli

"sauva"), jota usein kuvataan kultaiseksi. Sillä hän saattaa lumota ihmisten silmät umpeen ja nukkuvia herättää; sillä hän (käsityksen mukaan, joka ei sankarieepoksessa ilmene muualla kuin Odysseian XXIV laulussa [2 ja seur.]) ohjaa vainajain parvet manalaan; useimmiten se hänellä on airuen eli sanansaattajan virkamerkkinä (kreik. kerykeion, lat. cädu'ceus).

50. _Pieria_ (_Pierie_): maakunta Makedonian kaakkoisosassa,

Olympos-vuoren rinteillä.

58. _Suortuvakauno_: ks. Sel. I 85.

60-62. Kangast' itsepä helskyttäin j.n. e.: alkutekstissä käytetään kankaankutomisesta lausepartta: astuen kangaspuitten ääressä; kangaspuut olivat näet niin järjestetyt, että painoilla jännitetyt loimet riippuivat suoraan alas kangastukista; pujotellessaan sukkulaa ja lyödessään kudetta pirralla kutoja astui kankaan ääressä edestakaisin. Vrt. II laulun otsakekuvaa, jossa Penelópeia kuitenkin istuu kangaspuiden edessä.

108-111. Se, minkä Herme's tässä kertoo Kreikkalaisten paluumatkasta, Athenen vihastumisesta ja hänen lähettämästään myrskystä, johon muka kaikki Odysseuksen toverit (muistahan ei voi olla kysymystä) ovat hukkuneet ja josta Odysseus yksin on "tänne" (Kalypson saareen) pelastunut, on kovin sekavaa eikä sovi yhteen muissa Odysseian paikoissa kerrottujen ja edellytettyjen tapahtumien kanssa. Eiväthän Odysseuksen toverit hukkuneet Athenen muka lähettämään myrskyyn; hehän tuhoutuivat paljoa myöhemmin, viimeiset myrskyssä, minkä Zeus lähetti, kun he Thrinakiassa olivat rikkoneet Aurinko-jumalaa vastaan (XII 260-419), ja vasta silloinhan Odysseus pelastui Kalypson saareen. Oudostuttavia ovat varsinkin 110:nes ja 111:nnes säe. Mutta ne ovatkin – siitä ei voi olla epäilystä – eksyneet Hermeen lausunnon yhteyteen Kalypson vastauksesta, jossa ne esiintyyät säkeina 133 ja 134: siinä ne näet ovat kuin ovatkin oikeassa yhteydessä, sopusoinnussa runoelman muiden osien kanssa. – Vrt. muuten Sel. I 326, 327.

121-124. Kun Eos Orionin kanss' avioitui: alkutekstin mukaan "kun Eo's otti omakseen Orionin". Oli olemassa eri taruja siitä, mitenkä Eos (Koitar) ajoi takaa ja ryösti itselleen kauniita nuorukaisia (ks. XV laulun loppu- ja XX:nnen alkukoristeina olevia kuvia); niinpä hänen kerrottiin ryöstäneen Tithonoksen, josta tuli hänen puolisonsa (ks. Sel. VI), attikalaisen Kephalos-nimisen nuorukaisen, kauniin Kleitoksen (XV 250), ja niin myös komean metsästäjän Oarionin eli Orionin. Hänestä tuli muka tähtikuvio öiselle taivaalle; sielläkin hän yhä on metsämies, ja häntä väijyskelee (V 273, 274) "ilmojen otso" (Otava); vrt. myös XI 572-575 sekä Sel. 11. XVIII 486-489. – Ortygia (Ortygié): tarunomainen saari, vrt. XV 404 ynnä Sel.

125-127. Deme'ter: maan kasvullisuuden jumalatar. Hänen kolmeen kertaan kynnetyllä, siis kylvöä varten valmiiksi muokatulla, kesantopellolla (neiós) tapahtuvassa yhtymisessään Iasionin kanssa kuvautuu epäilemättä ikivanha hedelmällisyystaika.

185. _Vyöryvä Styks_ (alkutekstin mukaan _Styksin alas tihkuva

vesi_): Tuonelan kaamea joki. Tässä ja Iliaan XV laulussa (37) käytetty epiteetti "alas tihkuva" näkyy osoittavan, että runoilijalla Tuonelan jokea kuvaillessaan samalla on ollut mielessä todellinen Styks-puro, jonka hyiset vedet lähellä Arkadian Nonakrista valuvat 200 m:n korkuista jyrkkää kallioseinämää pitkin yhtyäkseen alhaalla Krathis-joen uomaan; rotkon toiselta puolelta katsottuina ne todella näyttävät tihkuvan hitaasti alas.

229-232. Ihotakki: kreik. khito'n, miesten paidantapainen nuttu, heidän sisin ja usein ainoa pukineensa. – Viitta: tätä sanaa on tässä käytetty alkutekstin khlaina-sanan vastineena; khlaina oli neliskulmainen, kaiketi villainen vaatekappale, joka heitettiin vaippana hartioille ja usein kiinnitettiin soljella. – Vaippa: alkutekstissä pharos. Tällä tarkoitettiin laajaa, kaiketi pellavasta kudottua kangaskappaletta, jommoisia käytettiin raiteina, käärinliinoina ja vaippoina; 258:nnen säkeen mukaan niistä tehdään purjeitakin. Nyt esillä olevassa paikassa (ja samoin X 543) tällä sanalla tarkoitetaan naisten tärkeintä pukinetta, jonka tavallisena nimenä on peplos. Tämä oli iso vaatekappale, joka pantiin ruumiin ympärille, niin että sivureunat yhtyivät toisella kupeella; olkain kohdalla (ja usein avonaisella sivullakin) se kiinnitettiin soljilla; tavallisesti sitä käytettiin vyötettynä. Vrt. Sel. II. V 338.

234-237. Terin kaksin viiltävän... kirveen: alkutekstissä puhutaan kahdelta puolen teräväksi hiotusta kirveestä; tätä on tavallisesti selitetty kaksiteräiseksi kirveeksi, mutta luultavammalta tuntuu, että tarkoitetaan molemmilta lappeilta hiottua kirvestä. – Piilu: vastaavalla kreik. sanalla tarkoitetaan jonkinmoista veistokirvestä, kenties sellaista, joka oli vain toiselta lappeeltaan hiottu.

252, 253. Näissä säkeissä esiintyvien laivanrakennustermien merkityksestä ei ole varmaa tietoa.

272-277. Pleiadit: Seulasien tähtisikermä. – Boo'tes: "häränajaja", lähellä Otavaa oleva tähtisikermä, jolla myöhemmin on nimenä Arktu'ros, s.o. "karhunvartia"; edellinen nimi johtui siitä, että Otavaa kuvailtiin härkien vetämäksi vankkuriksi (vrt. ruots. "karlavagnen") jälkimmäinen siitä, että sitä kuvailtiin karhuksi.

282, 283. Luotapa Aithiopein: ks. I 22. – Maan järisyttäjä: Poseido'n. – Solymit: tarunomainen kansa, jonka kerrottin muinoin asuneen Lykiassa (Vähän-Aasian lounaisosassa); heidät mainitaan Bellerophonteen tarussa, ks. II. VI 184.

310. _Ruumiist' aimon Akhilleunkons' oli ottelo tuima_: ks. XXIV 37 ja

seur.

333-335. Monivivahteisen Ino'-Leukothéa-tarun yleisimmät piirteet ovat seuraavat: Thebain hallitsijan Kadmoksen tytär Ino' oli naimisissa Athámas-nimisen ruhtinaan kanssa, jonka kotipaikaksi mainitaan milloin Boiotian Orkhomenos, milloin Phthiotiin Halos. Athamas oli ennen ollut naimisissa Nephelen (= pilven) kanssa; tämä on hävinnyt, ja Ino, jolla on kaksi lasta, Learkhos ja Melikértes, punoo salajuonia hänen lapsiansa Phriksosta ja Helleä vastaan. Nämä kuitenkin pelastuvat ihmeellisellä tavalla. Athamas tulee mielipuoleksi ja surmaa Learkhoksen, Ino heittäytyy mereen, vieden Melikerteen mukanaan. Hänestä tulee merellinen haltiatar Leukothéa (= "valkojumalatar"); Melikerteestä tulee niinikään merenhaltia. – Leukothean palvelus oli levinnyt sangen laajalle Helleeniläismaailman rannikoilla. – Ääntelevää... ihmisheimoa: epiteetti "ääntelevä" merkitsee tässä kai "ihmisäänellä" tai "ihmiskieltä" puhuvaa (X 136 "ihmisääninen").

381. _Aigái_: tässä luultavasti tarkoitetaan Peloponnesoksen Akhaian

rannikolla ollutta kaupunkia; vrt. Sel. II. VIII 203.

KUUDES LAULU.

Odysseus saapuu Phaiakilaisten maahan.

Yöllä Athene ilmestyy unessa Phaiakilaisten kuninkaan Alkinooksen tyttärelle Nausikaalle ja kehottaa häntä lähtemään aamulla vaatteiden pesuun. Heti aamun koittaessa Nausikaa pyytää ja saa isältään vankkurin ja muulivaljakon pesuvaatteiden kuljettamiseksi rantaan. Pesuranta on ihan lähellä sitä paikkaa, jossa uupunut Odysseus nukkuu lehtikasassaan. Tytöt ryhtyvät työhön, ja kun se on suoritettu, käydään pallosille. Leikkivien huudot herättävät nukkuvan urhon. Hänen ilmestyessään palvelusneidot pelästyvät ja juoksevat pakoon, mutta Nausikaa jää kuuntelemaan haaksirikkoisen avunpyyntöä. Hän antaa hänelle vaatteita ja ruokaa sekä kehottaa häntä seuraamaan heitä kaupunkia kohti; kun ovat saapuneet kaupungille asti, tulee Odysseuksen kuitenkin, välttääkseen pahojen kielten juorupuheita, pysähtyä kaupungin edustalla olevaan Athenen pyhään lehtoon ja sitten yksin mennä kuninkaan kartanoon, johon on helppo osata; siellä hänen on ihan ensiksi pyrittävä emännän turviin. Illan tullen saavutaan perille, Odysseus jää pyhään lehtoon ja palvoo siellä Athene-jumalatarta.

4. _Hypereia_ (_Hyperéie_): tuntematon, tarunomainen paikka.

7. _Nausithoos_: "Nopsalaiva", Phaiakilaisten entinen kuningas, oli

VII laulun 56:nnen säkeen mukaan Poseidonin poika. – Huom. että Phaiakilaisilla enimmäkseen on mereen ja laivakulkuun viittaavat nimet, vrt. Sel. VIII 111-119.

28. _Saattajaparvesi_: luultavasti tarkoitetaan sulhasta nuodeväkineen.

37. _Muulit_: työ- ja kuormajuhtina käytettiin Kreikkalaisten

keskuudessa muuleja (tai härkiä), ei hevosia.

69, 70. Vankkurivaunut... lavarattaat: nelipyöräiset kuormarattaat.

103. _Taygetos_ (_Teýgetos_): pitkä ja korkea (2 400 m) vuorijono, joka

lännen puolella reunustaa Spartan tasankoa ja etelässä jatkuu pitkänä niemimaana sekä päättyy Tainaronin (nyk. Matapanin) kalliokärkeen. – Erýmanthos: jylhä vuoristo (korkeus 2 220 m) Arkadian luoteiskulmassa.

125. _Ääntelevää_: vrt. Sel. V 333-335.

137. _Pinnassaan ruma, kuortunut kuotta_: alkutekstin mukaan

suolaveden pahoin pitelemänä (eli rumentamana); luultavasti tarkoitetaan, että Odysseuksen ruumis oli suolaisen sakan peitossa, vrt. XXIII 237.

159. _Kihloin suostuttaa_: vrt Sel. I 277, 278.

162. _Delos_: Apollonin ja (tavallisen tarun mukaan) myöskin Artemiin

syntymäsaari. Tämä on ainoa Odysseian ja Iliaan kohta, jossa tätä pyhää paikkaa mainitaan.

231. _Kuin hyasinttien kimput_: hyvin luultavaa on, että Kreikkalaiset

hyákinthos-nimellä tarkoittivat nykyistä hyasinttia. Kun runoilija siihen vertaa Odysseuksen tuuheat kutrit, niin vertaus ei kohdistu kukkien väriin, vaan kukkaterttujen tiheyteen ja ikäänkuin käherään pintaan.

304-308. Alkinooksen puoliso Are'te istuu värttinöineen miessalissa, nojautuen yhteen niistä neljästä pylväästä, joiden keskellä liesi on (ks. Sel. I 329); hänen tuolinsa vieressä on Alkinooksen istuin (thronos).

SEITSEMÄS LAULU.

Odysseuksen tulo Alkinooksen taloon.

Athene ilmestyy Odysseukselle nuoren neitosen hahmossa, opastaa hänet Alkinooksen talolle, neuvoo, mitenkä hänen siellä tulee käyttäytyä, sekä poistuu. Ennenkuin astuu kynnyksen yli, Odysseus ihaillen katselee talon ihmeellistä komeutta. Sitten hän astuu miessaliin ja rientää heti lieden ääreen, Alkinooksen puolison Areten luo, pyytää hänen apuansa sekä istuutuu sitten turvanhakijana lieden tuhkaan. Alkinoos nostaa hänet ylös ja istuttaa hänet viereensä. Kun Odysseus on nauttinut tarjottua ravintoa, kehottaa Alkinoos läsnäolevia Phaiakilaisia menemään levolle; huomenna on pidettävä huoli vieraan kotimatkasta. Alkinookselle ja Aretelle Odysseus kertoo olostaan Kalypson saarella sekä kauheasta merimatkastaan sieltä Skheriaan. Lyhyen ystävällisen keskustelun jälkeen niin hyvin Odysseus kuin isäntäväkikin menevät levolle.

8. _Apéire_: tuntematon, kaiketi sadunomainen paikkakunta.

45. _Muurit harjoin paalutetuin_: alkutekstin mukaan _paaluilla

varustetut muurit_. On luultavaa, että tällä on tarkoitettu paaluilla lujitettuja muureja eikä sellaisia, joiden harjaan on pystytetty paaluja.

54, 55. Esivanhemmat: alkutekstissä sanotaan tässä kohden Aretella olleen samat siittäjät (eli synnyttäjät, toke'es) kuin Alkinooksella. 65:nnessä säkeessä taas Areten kerrotaan olevankin Alkinooksen veljentytär. Nähtävästi tässä on vieretysten kaksi sadun eri muotoa: alkuperäisempi, jossa kerrottiin sisarusavioista, ja nuorempi, josta tämä piirre on poistettu siveellistä tunnetta loukkaavana. Vrt. Aioloksen poikien ja tytärten sisarusavioliitot, X 7 ynnä Sel. 1-27.

59. _Gigantit_: taruolentoja, jotka kuvailtiin rajuiksi ja

ylimielisiksi jättiläisiksi; kuvissa he usein esiintyvät käärmejalkaisina hirviöinä. 205:nnen ja 206:nnen säkeen mukaan he ovat, samoinkuin Phaiakilaiset ja Kykloopit, "jumalaista juurta". – Hesiodoksen Theogoniassa kerrotaan Giganttien sikiytyneen Gaiasta (Maaemosta) ja silvotun Uranoksen (Taivaan) siemenestä.

81. _Erekhthéus_: tarun mukaan Attikan mantereen poika, Athe'ne

jumalattaren kasvatti, Ateenalaisten hallitsija ja heidän suku-urhonsa. Sanat vahvaan siellä Erekhthéus sankarin linnaan näyttävät viittaavan aikoihin, jolloin Ateenan linnavuorella vielä oli olemassa se mykeeneläisaikuinen kuninkaantalo, jonka raunioita on löydetty itäpuolelta Erékhtheion nimistä temppeliä. Kun taas Iliaan II laulussa, "laivaluettelossa" (546-551), Athe'ne-jumalattaren sanotaan vieneen Erekhtheuksen Ateenaan, omaan temppeliinsä, jossa Erekhtheusta yhä palvotaan uhreilla, niin tällä temppelillä ilmeisesti tarkoitetaan sitä temppeliä, joka hävitettiin persialaissodassa, ja jonka asemesta sittemmin rakennettiin kuuluisa Erekhtheion; vanhemmassakin temppelissä oli nähtävästi samoin kuin Erekhtheionissa Athenella ja Erekhtheuksella kumpaisellakin oma eristetty osansa. – Tässä kohden siis Odysseia näkyy edustavan vanhempaa perintätietoa kuin Iliaan (sen muita osia nuorempi) laivaluettelo.

83-101. Epäilemättä se kullan, hopean ja vasken hohde, mikä kohtaa Odysseuksen silmää, kun hän kynnykseltä katsoo Alkinooksen saliin, on parhaasta päästä kotoisin satujen ihmemaailmasta. Mutta samalla tästä loistosta myöskin kuultaa jonkinlaista Mykeeneläisaikakauden kuninkaanlinnoissa vallinneen rikkauden ja komeuden jälkikajastusta. Tiedämmehän, että sen ajan suurten kupuhautojen seinät olivat runsaasti koristetut vaskisilla koristuksilla. Ja onpa Tirynsin linnasta löydetty alabasterifriisin jäännös, jossa veistettyihin koristeihin on sovitettu kyanosta eli sinilasia (ks. tämän laulun loppukoristeena oleva kuva); senlaatuista friisiä epäilemättä tarkoitetaan 87:nnessä säkeessä mainitulla kyanos-vyöhykkeellä (suomennoksessa "sinijuova"). Toiselta puolen on mahdollista, että muutamat piirteet johtuvat itämailta; vaskiseinistä puhuessaan runoilijalla on saattanut olla mielessään itämaiden loistorakennusten metallilevyillä (kultalevyilläkin) peitetyt seinät; johtavatpa ovenvartioina olevat Hephaistoksen takomat koirat (kummallakin puolen kai yksi hopeinen ja yksi kultainen) mieleemme niitä mahtavia eläinkuvia (jalopeuroja ja härkiä), jotka törröttävät Assyrian ja Babylonian palatsien portinvierustoilla.

103-133. Useat tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että Alkinooksen talon kuvauksessa, joka muodollisesti on esitys siitä, mitä Odysseus näkee talon kynnykseltä, varsinkin 103:nnesta säkeestä alkaen mainitaan esineitä ja asioita, joita Odysseus ei ole voinut siltä paikalta nähdä; onpa sentähden arveltu, että tekstiä tässä kohden on laajennettu myöhemmillä, sen yhteyttä häiritsevillä lisäyksillä. Itse asiassa on kuitenkin siirtyminen siitä, mitä muka Odysseus näkee, runoilijafantasian omiin näkemyksiin hyvin luonnollinen, ja joskin sitä ankaran järkiperäisyyden kannalta voi katsoa jonkunlaiseksi kommellukseksi, niin ei se suuresti vähennä kuvauksen todellisuustuntua eikä sen runollista tehoa.

107. _Öljyn liukkaan välkkehinen tuli palttina tiivis_: alkutekstin

mukaan kankaista tihkuu öljyä. Näkyy siis olleen tapana kudottaessa kostuttaa lankoja tai kangasta öljyllä. Että säe on näin ymmärrettävä, käy selväksi eräästä Iliaan paikasta (XVIII 595, 596), jossa karkeloivien nuorten hienot juhlapuvut kuvataan öljynvälkkyviksi; puvut ovat näet muka uuden uutukaiset, niin että niissä vielä säilyy öljyn kiilto.

115. _Granaatit_: granaattiomenat, _Punica granatum_ -puun

runsassiemeniset, imelän-hapahkot hedelmät.

123, 124. Yks osa tarhaa on, tasatanner paahtama päivän, kuivauspaikkana: yhdessä viinitarhan osassa poimittuja rypäleitä jo kuivataan rusinoiksi.

137, 138. Vuodatus-uhreja sai j.n.e.: viiniuhri, joka vuodatettiin Herme's-jumalalle illalla, kun lopetettiin yhdessäolo, on asetettu yhteen sen kanssa, että hän oli unen antaja; vrt. V 47.

155. _Ekhéneos_: "Laivanomistaja".

180. _Pontónoos_: "Merimieli".

198. _Kohtalotarten tahto ja sallima_: alkutekstin mukaan kohtalo

ja kehrääjättäret (Klo'thes); nämä kehrääjättäret ovat samat kuin Moirat, Kohtalottaret.

205. _Likiheimoa heille me ollaan_: sananmukaisesti _olemme

heitä lähellä_; vrt. V 35, jossa Phaiakilaisten kerrotaan olevan "likiheimoiset jumalille".

240 ja seur.: Vastauksessaan Odysséus sivuuttaa Areten ensimmäisen ja tärkeimmän kysymyksen ("ken sekä mist' olet?", säe 238). Tämä seikka on antanut eräille tutkijoille aihetta epäillä, ettei teksti tässä kohden ole oikeassa kunnossa. Se, että Odysseus tässä välttelee nimensä mainitsemista, on kuitenkin sopusoinnussa sen viisaan (taikkapa ovelan) varovaisuuden ja sen pidättyväisen maltin kanssa, jotka urhoollisuuden ja mielenlujuuden rinnalla kuvataan hänen luonteensa peruspiirteinä. Ja antamalla tuntemattoman urhon olennon sinänsä yhä kasvavassa määrässä kiinnittää Phaiakilaisten huomiota, kunnes hän vihdoin IX laulussa ilmaisee ken hän on, laulaja on saanut aikaan erityisen runollisen tehon.

244, 245. Saari on Ögygian... siellä mahtava vallitsee kave suortuvakauno Kalypso: vrt. tähän säkeet 254, 255 _toi minut Ogygiaan ikivallat, missä Kalypso mahtava vallitsee, kave suortuvakauno..._; alkutekstissä yhtäläisyys on vielä silmäänpistävämpi. Tämmöinen toistanta – kahdessa niin lähekkäin olevassa paikassa – tuntuu kieltämättä oudolta. Huomattavaa on, että säkeet 253-255 palaavat melkein samanlaisina XII laulussa, säkeinä 447-449, ja että ne siinä ovat kaikin puolin paikallaan, kun ne taas nyt esillä olevassa paikassa tekevät häiritsevän vaikutuksen. Aleksandrialaiselta aikakaudelta alkaen on säkeitä 254, 255 vieläpä useampiakin säkeitä epäilty tähän kuulumattomiksi lisäyksiksi.

303-306. Nausikaata puolustaessaan Odysseus ei pidä tarkkaa vaaria totuudesta! Siihen kreikkalaiseen sankari-ihanteeseen, jota Odysseus edustaa, kuuluu henkinen notkeus, joka useinkin ilmenee kekseliäästi sepitetyssä valheessa. Niinpä Odysseus välistä suorastaan herkuttelee valhejuttujen keksimisessä.

321-326. Näiden säkeiden mukaan Phaiakilaisten ihmeelliset laivat ovat joskus kuljettaneet Rhadamanthyksen Kreetasta Euboiaan, Tityoksen luo. Pilkahtaako tässä näkyviin vanha, muuten unhoon hälvennyt, taru, vai olemmeko tekemisissä runoilijan vapaasti keksimän satupiirteen kanssa, on vaikea ratkaista. Rhadámanthys on Iliaan XIV laulun 322:n säkeen mukaan Zeuksen ja Europen poika, mahtavan kreettalaisen Minos-kuninkaan veli; Odysseian IV laulussa (564) hänet mainitaan Elysionin kentän asukkaana; myöhemmän käsityksen mukaan hän on yksi vainajain kolmesta tuomarista (he ovat: Aiakós, Minos ja Rhadámanthys). Tityoksesta taas kerrotaan Odysseuksen manalassa-käynnin yhteydessä, XI 576-581: hän on yksi niistä kolmesta suuresta rienaajasta (Tityós, Tantalos ja Sisyphos), joiden on kärsittävä piinaa tihutöidensä vuoksi; Tityos, Gaian jättiläiskokoinen poika, on näet muka tehdyt väkivaltaa Letolle. Niin hyvin Rhadamanthyksen kuin Tityoksenkin maininta on siis omiansa johtamaan lukijan fantasian ihmiselämän rajojen takaisiin salaperäisiin olopiireihin ja tuntuu näin ollen tukevan sitä käsitystä, että Phaiakilaisilla alkuaan on ollut mytolooginen merkitys; vrt. Sel. V 34 35. – Se seikka että Euboia nyt esillä olevassa paikassa mainitaan kaukaisimmaksi maaksi, minkä phaiakilaiset merenkulkijat ovat nähneet, osoittaa että itse Skheria kuvailtiin sijaitsevaksi kaukana Kreikkalaisten asumapiirin rajojen ulkopuolella.

KAHDEKSAS LAULU.

Odysseus Phaiakilaisten parissa.

Päivän noustua Athene airuen hahmossa kutsuu kaikki Phaiakilaiset kokoon torille. Siellä Alkinoos esittelee heille edellisenä iltana saapuneen vieraan sekä käskee varustamaan laivan hänen kotimatkaansa varten. Kuninkaan talossa pannaan sitten toimeen suuret uhrit ja komea juhla-ateria. Aterian jälkeen sokea laulaja Demodokos laulaa eräästä Troian sodan välikohtauksesta, jossa Odysseuksella on ollut tärkeä osa. Alkinoos silloin huomaa tuntemattoman vieraansa syvän liikutuksen. Mennään ulos ja ryhdytään urheilukilpailuihin. Lopulta Odysseustakin kehotetaan ottamaan niihin osaa. Hän ensin kieltäytyy, koska hänellä, kovia kokeneella miehellä, on vain kotimatka mielessä; mutta kun eräs Phaiakilainen sentähden kohtelee häntä pilkallisesti, niin hän suuttuneena tarttuu diskokseen ja heittää sen muiden heittoja paljoa kauemmas; onpa hän valmis muissakin urheilulajeissa osoittamaan, mikä hän on miehiään. Alkinoos tyynnyttää häntä lempein sanoin. Demodokselle tuodaan lyyry, ja hänen soittaessaan karkeloivat nuoret pojat taidokkaasti hänen ympärillään. Sitten Demodokos laulaa vallattoman laulun Areen ja Aphroditen lemmenseikkailusta ja petetyn puolison, Hephaistoksen sukkelasta kostosta. Kun vielä on ihmetelty baletintapaista palloleikkiä ja muuta karkeloa, kehottaa Alkinoos kansan päämiehiä antamaan mielevälle vieraalle lahjoja. Kaikki tähän suostuvat. – Sisällä laitetaan Odysseukselle lämmin kylpy, josta hän nousee entistä ehompana, niin että Nausikaa hänet nähdessään ei voi olla häntä ihaelematta. Kun sitten taas on nautittu ateria, laulaa Demodokos Odysseuksen toivomusta noudattaen Troian valloituksesta. Muistojen valtaamana Odysseus ei voi pidättää kyyneleitään. Silloin Alkinoos pyytää häntä ilmaisemaan nimensä ja kotimaansa, jotta laiva tietäisi minne hänet viedä; – Phaiakilaisten laivat näet löytävät itse tien, perämiehen ohjaamatta. – Vielä hän pyytää vierasta kertomaan, mitä maita ja kansoja hän on nähnyt, sekä selittämään, miksi Troian sankarien maininta saa hänen silmänsä vuotamaan kyyneleitä.

3. _Tuho kaupunkein_: tämä Odysseuksen mainenimi (oikeastaan

kaupunginhävittäjä, kreik. ptoliporthos; suomennoksessa useimmiten linnojen turma); viittaa lähinnä siihen, että häntä pidettiin Troian varsinaisena valloittajana.

52-55. Vrt. IV 783 ynnä Sel.

57. _Pilaristot_: niin hyvin itse salirakennus (_megaron_) kuin

porttirakennus ja muut pihaa ympäröivät rakennukset avautuivat pihalle päin pilaristoilla eli pylväseteisillä; vrt. Sel. II. VI 243-250; samoin Sel. Od I 329, III 493.

67. _Lyyry_: alkutekstissä mainitaan tässä (samoin kuin IV 17)

phorminks; ks. Sel. I 153.

75-82. Tätä Akhilleuksen ja Odysseuksen riitaantumista ei mainita missään muualla kuin näissä Odysseian säkeissä. Runoilija on kaiketi kuvitellut sen tapahtuneeksi Troian retken alkuaikoina. – Kons' oli vaiva jo alkanut vyöryä j.n.e.: siihen aikaan, jolloin hankittiin kostoretkeä Troiaan. – Pytho': Delphoi; mainitaan Odysseiassa ainoastaan tässä paikassa; Iliaassa se mainitaan kaksi kertaa: II 520 (laivaluettelossa) ja IX 405.

111-119. Akrónes = "korkealaiva",(?), Okýalos = "Merinopsa", Elatréus = "Soutaja", Nautéus = "Laivuri" tai "Laivamies", Prymnéus = "Perämies", Aukhialos = "Rantalainen", Eretméus = "Aironen", Pontéus = "Meriläinen", Proréus = "Kokkamies", Anabesineos = "Laivaan-nousija", Amphialos = "Saarelainen", Polýneos = "Monilaiva", Tekton = "Laivanrakentaja", Eurýalos = "Ulappainen", Naubolos = "Laivan-kiidättäjä" (?), Halios = "Meriläinen", Klytóneos = "Laivakuulu".

186. _Vaippoineen_: mielenkuohahduksessaan Odysseus ei malta heittää

vaippaansa hartioiltaan, niinkuin tietenkin muut kilpailijat ovat tehneet; sitä valtavampana esiintyy siten hänen voimansa ja taitonsa.

224. _Kuin oli Herakle's, kuin Eurytos Oikhaliassa_: Iliaan V laulussa

mainitaan Herakleen taistelleen jousellaan jumalia vastaan: Heren hän oli haavoittanut oikeaan rintaan, Aideen (Hades-jumalan) taas olkapäähän; ainakin viimeksi mainittu taistelu oli muka tapahtunut "vainajain portilla", (II. V 392-404, ynnä Sel.) – Eurytos: Oikhalian (Oikhalien) kuningas, jonka taruston hajanaiset ja erivivahteiset piirteet vain väkisin ovat yhteen sovitettavissa. Oikhalia sijoitettiin milloin mihinkin Kreikan seutuun; niinpä se Iliaan II laulun (n.s. laivaluettelon) 730:nnessä säkeessä mainitaan Keski-Thessalian kaupunkien joukossa, kun taas sen maininta saman laulun 596:nnessa säkeessä tuntuu viittaavan Messeniaan. Myöhempinä aikoina Oikhalian enimmiten kuvailtiin olleen Euboiassa. – Iliaassa ei Eurytoksesta kerrota muuta, kuin että tarunomainen laulaja Thamyris oli käynyt hänen luonaan. Odysseian XXI laulussa (11-45) hänen kerrotaan kuollessaan jättäneen jousensa ja nuolensa pojalleen Iphitokselle; tämä taas oli lahjoittanut ne nuorelle Odysseukselle; sillä jousella Odysseus sittemmin ikämiehenä surmaa vaimonsa röyhkeät kosijat. Tunnetuin Eurytoksen taruston kohta on muuten hänen riitaantumisensa Herakleen kanssa: hän oli muka tälle luvannut tyttärensä Iolen, mutta ei lupaustaan täyttänyt; sentähden Herakle's valloitti Oikhalian, surmasi Eurytoksen ja vei Iolen saaliinaan.

268-366. Laulu Areen ja Aphroditen lemmenkohtauksesta ja sen nolosta päätöksestä on ilmeisesti sinänsä eheä pikkurunoelma, joka on sangen irrallisesti sovitettu keskelle karkeloiden kuvausta.

271. _Helios_: kaikkinäkevä Aurinko-jumala. Huomattava on, että tämä

on ainoa Odysseian (ja Iliaan) paikka, jossa nimimuoto Helios esiintyy; kaikissa muissa paikoin käytetään (alkutekstissä) vanhempaa Eélios-muotoa.

288. _Kythereia_ (_Kytheréie_, Kythera-saaren jumalatar) Aphroditen

toisintonimi.

293. _Sintialaiset_ (_Sinties_): Lemnos-saaren tarunomaiset asukkaat;

vrt. Sel. II. I 594.

363. _Paphos_: kaupunki Kypros-saarella, Aphroditen palveluksen

kuuluisimpia pesäpaikkoja.

372-377. Tässä kuvattua palloleikkiä on ajateltava jonkunmoiseksi baletintapaiseksi.

435. _Kattilan... jalan kolmen kantaman_: kolmijalan eli tripodin; ks.

Sel. IV 129; kuva XXI laulun otsakkeessa.

448. _Kirke_: Aurinko-jumalan tytär, Aian kuninkaan Aieteen sisar,

velhontapainen haltia, joka asui Aiaien saaressa ja jonka luona Odysseus oli viettänyt kokonaisen vuoden. Hänestä kerrotaan etupäässä X laulussa 136-571.

454. _Impyet_: orjattaret (_dmoái_).

457-462. Huom. että kuninkaantytär ei astu sisään miesten saliin. Sitä merkitsevämpää on, että hän kuitenkin asettuu ovensuuhun nähdäkseen vielä kerran Odysseuksen ja vaihtaakseen hänen kanssaan jäähyväissanat. Yleensä on (niin hyvin tässä paikassa kuin varsinkin VI 239-245) ihmeen herkästi kuvattu nuoren neitosen vienoja, vain puoleksi tietoisia tunteita. – Siitä, että hän ovensuussa seistessään voi puhutella kylvystä noussutta sankaria, voitanee päättää, että tämä juuri astui saliin sisään ja siis oli kylpenyt jossakin toisessa suojassa, vaikkei ole sanallakaan ilmoitettu, että hän oli poistunut salista tai sinne palannut. Yleensä ei muissakaan paikoin, missä kylvystä kerrotaan, sen selvemmin mainita, missä se tapahtui. – Tirynsin mykeeneläisaikaisessa kuninkaanlinnassa on, niinkuin raunioista käy näkyviin, ollut eri kylpyhuone laskujohtoineen, ja tämä on antanut eräille selittäjille aikeen siihen olettamukseen, että Alkinooksen palatsikin on ajateltava yhtä hyvin varustetuksi. Ne olot, jotka kuvautuvat Odysseiassa (ja Iliaassa), ovat kuitenkin yleensä paljoa yksinkertaisemmat kuin ne, jotka mykeeneläis-aikakaudella olivat vallinneet mahtajain linnoissa.

517. _Deiphobos_: ks. Sel. IV 276.

518. _Rinnallaan Menélaos_: oikeastaan Menélaos on tässä päähenkilönä;

hänenhän on Deiphoboksen talosta noudettava puolisonsa Heléne.

YHDEKSÄS LAULU.

Alkinoos-tarinat. Kyklooppi-seikkailu.

Alkinooksen kehotusta noudattaen Odysseus ilmaisee nimensä ja kotimaansa sekä ryhtyy kertomaan kohtaloitaan, aloittaen siitä, kun laivoineen ja miehineen läksi valloitetusta Troiasta kotimatkalle. Laskettuaan Thraakian rantaan, Kikonien alueelle, hän oli ensin taistelussa voittanut Kikonit, mutta sitten hänen oli ollut pakko väistyä ylivoiman tieltä, menetettyään jokaisesta laivasta kuusi miestä. Kun hänen matkaa jatkaessaan oli kierrettävä Maleian niemi, oli pohjoistuuli ajanut hänen laivansa oikeasta suunnasta ja vienyt ne Lotophagien ("lootoksensyöjäin") maahan. Sieltä hänen oli kuitenkin ollut kiireesti riennettävä pois, koska lootoksen hedelmä vaikutti, että ken sitä maistoi unohti kotimaansa ja omaisensa ja halusi iäksi jäädä tuohon vieraaseen maahan. Sitten oli saavuttu Kyklooppien maan edustalla olevaan saareen. Vietettyään siellä yön Odysseus oli jättänyt sinne 11 laivaa ja yhdellä laskenut läheisen maan rantaan. Mukanaan 12 parasta miestään hän oli mennyt avaraan vuorenonkaloon, jossa kyklooppi Polyphemos asusti. Heidän saapuessaan tämä ei ollut kotona, mutta pian hän oli laumoineen tullut luolaan ja sulkenut sen suun suunnattomalla kalliolohkareella. Kahden päivän kuluessa tuo julma jättiläinen oli surmannut ja syönyt suuhunsa kuusi Odysseuksen tovereista, ja kaikkia odotti sama kohtalo. Odysseus oli kuitenkin lopulta keksinyt pelastuskeinon. Hän oli näet tarjonnut hirviölle viiniä, jota oli tuonut mukanaan kestilahjaksi, ja kun kyklooppi oli siitä juopunut ja humalaansa nukkunut, olivat Odysseus ja hänen toverinsa puukangen hehkuvalla kärjellä puhkaisseet hänen ainoan silmänsä. Aamun lähetessä Odysseus oli sitten sitonut toverinsa kykloopin villavain jäärien alle ja itse tarrautunut isoimman tuuheaan villaan, ja kun Polyphemos päästääkseen lampaansa laitumelle oli vyöryttänyt kalliolohkareen luolan suulta, olivat lampaat hänen huomaamattaan kantaneet heidät ulos. Päästyään laivaansa he olivat kiireesti laskeneet saarta kohti. Vimmastunut jättiläinen oli koettanut kivijärkäleitä heittämällä saada laivaa uppoamaan, mutta sokean heitot eivät olleet siihen osuneet. Siten Odysseus oli miehineen pelastunut saareen. Mutta kyklooppi oli isältään, Poseidon-jumalalta, rukoillut kostoa, ja isä oli kuullut poikansa rukouksen. – Vietettyänsä yön saaressa Odysseus oli laivastoineen jatkanut matkaansa uusia seikkailuja kohti.

"Alkinoos-tarinat" (Alkinu apólogoi, sananmukaisesti Alkinooksen tarinat) on yhteisnimi, jolla vanhoina aikoina mainittiin ne 4 laulua (IX-XII), joiden sisällyksenä on yhdenjaksoinen kertomus Odysseuksen seikkailuista siihen asti, kun hän saapui Phaiakilaisten luo. Tämä jakso on laadittu ensimmäiseen persoonaan, Odysseuksen itsensä kerrottavaksi.

25, 26. _Itsepä läntisin niist' Itháke on laakearanta, aamun koittoon toiset on siitä ja päin sydänpäivää_: alkutekstin mukaan "itse se sijaitsee matalana ihan ylimpänä (s.o. uloimpana) meressä hämärään päin, muut taas kaukana koiton ja auringon puolella". Vrt. Sel. I 17, 245-248.

39, 40. Kikonit: Thraakian etelärannikolla asunut heimo; mainitaan Iliaan II laulussa (846) Troian liittolaisten joukossa. – Ismaros: Kikonien kaupunki. Seutu oli kuuluisa mainiosta viinistä, vrt. 196-211.

65, 66. Kaatuneiden toverien nimien huutaminen on kaiketi pidettävä vainajainpalvelukseen kuuluvana menona: oli näet tapana, kun joku oli kuollut vieraassa maassa eikä hänen ruumistaan voitu korjata kotimaahan, kutsua hänen henkensä rientämään sinne ja asettumaan siihen tyhjään hautakumpuun (kenotaphioniin), joka siellä oli rakennettava ja jonka ääressä sitten tavanmukaiset kuolinuhrit toimitettiin.

80, 81. Päästäkseen Ithakeen laivaston olisi ollut kierrettävä Maleian niemi ja Kytheran pohjoispuolitse jatkettava matkaa länteen ja sitten laskettava luoteeseen, Kreikan mantereen rannikkoa pitkin. Mutta kova pohjoistuuli ajaakin laivat aavalle ulapalle. Siitä alkaen Odysseus harhailee tuntemattomilla vesillä, ja yhtä tuntemattomia ovat ne maat ja mantereet, joihin hän joutuu. Ne tarinat ja vanhemmat laulut, joihin kertomus Odysseuksen retkistä ja seikkailuista perustuu, ovat olleet peräisin eri ajoilta ja eri lähteistä. Sitä mukaa kuin Kreikkalaisten (lähinnä Vähän-Aasian Kreikkalaisten) maantieteellinen näköpiiri laajeni, on kai näiden retkien ja seikkailujen näyttämö siirtynyt yhä kauemmas, kulloinkin vielä tuntemattomiin maanääriin, joissa saattoi kuvitella sadunomaisten olijain asustavan ja ihmeellisten asiain tapahtuvan. Näin ollen ei ole mahdollista millään kartalla seurata Odysseuksen matkareittiä. Yleensä kyllä tuntuu siltä, kuin hänen niinä aikoina, jolloin Odysseia sai nykyisen muotonsa, olisi ajateltu harhailleen kaukaisessa lännessä, s.o. Välimeren keski- ja länsiosissa vieläpä luoteessa tunkeneen Välimeren ulkopuolelle Maailmanvirran äärille asti. Mutta siellä täällä, ilmenee kuitenkin piirteitä, jotka näyttävät viittaavan toisiin maanääriin, (varsinkin Mustanmeren seutuihin, vrt. X 80 ja seur. ynnä Sel.).

84 ja seur. Maahan Lotophagein j.n.e.: tavallisesti on oletettu, että Odysseuksen laivat pohjoistuulen ajamina olivat joutuneet Afrikan pohjoisrannikolle, lähinnä Syrttien tienoille. Niillä seuduin kasvoi puu, jolla oli makeat luumarjat ja jota pidettiin samana kuin Odysseuksen mainitsema lootoskasvi. – Huom. että kreik. lotos-sanaa käytettiin kolmen eri kasvilajin nimenä; nämä olivat: 1) tässä Odysseian paikassa mainittu hedelmäpuu (luult. Zizyphus lotus); 2) maite (Lotus corniculatus) tai mesikki (Melilotus), usein mainittu rehukasvina; 3) Niilissä kasvava lumpeentapainen vesikasvi, tunnettu varsinkin siksi, että sen tyylitelty kuva on antiikkisen taiteen suosituimpia koristeaiheita.

156. _Suikeakärkiset keihäät_: sananmukaisesti "pitkäputkelliset

keihäät", keihäät, joilla oli pitkäputkellinen terä.

182-555. Satu jättiläisestä, jonka paljoa pienempi ja heikompi ihminen lannistaa puhkaisemalla tai polttamalla häneltä silmän (tavallisesti hänen ainoan silmänsä), on eri vivahduksin levinnyt erinomaisen laajalle alueelle, eri heimojen keskuuteen. Niinpä sitä on kerrottu Kreikassa, Italiassa, Ranskassa, Pyreneitten niemimaalla, Englannissa, Belgiassa, Ruotsissa, Norjassa, Islannissa, Liettuassa, Latviassa, eri slaavilaisten heimojen keskuudessa; Suomessa (hyvin lukuisia toisintoja), Itä-Karjalassa, Lappalaisten, Syrjäänien, Votjakkien, Ostjakkein ja Magyarien tarinoissa; onpa sitä kirjoitettu muistiin Kaukasuksen heimojen, Turkkilaisten ja Arabialaistenkin keskuudesta. Usein kertomus päättyy siihen, että sokaisija pääsee sokeata jättiläistä pakoon kätkeytymällä villavien lampaiden (taikkapa lampaantaljan) alle. Välistä on satuun (niin varsinkin suomalaisissa toisinnoissa) – samoinkuin Odysseiassakin liittynyt toinen satuaihe, n.s. "itse"- tai "eikukaan"-aihe: mies sanoo paholaiselle tai muulle pahalle olennolle olevansa nimeltään "Itse" tai "Ei kukaan" ja polttaa tai puhkaisee häneltä sitten silmän tai tuottaa hänelle jonkin muun tuskallisen vamman; kun pahoin pidelty olento vaikeroidessaan mainitsee vahingoittajansa noilla nimillä, niin hänen kumppalinsa eivät huoli tulla häntä auttamaan, vaan hän jää kitumaan tai menehtyy tuskiinsa. Eri toisinnoista toiset pääasultaan juontuvat Odysseian kertomuksesta, toiset taas saattavat olla siitä riippumattomat. Vrt. O. Hackman, Die Polyphemsage in der Volksüberlieferung (Helsinki 1904).

338, 339. Edellisenä iltana kyklooppi oli jättänyt jäärät luolan ulkopuolella olevaan aitaukseen. Mutta, koska niitä on käytettävä Odysseuksen pelastukseksi, panee runoilija oman mielivaltansa nojalla hänet toisena iltana päästämään ne luolaan, voimatta mainita syytä, miksi kyklooppi tällä kertaa menettelee toisin kuin ennen!

346. _Tarjoten, kurkottain käsin maljan viiniä tummaa_: ks. VI laulun

loppukoristeena olevaa kuvaa.

483. Jo vanhalla ajalla huomattiin, ettei tämä säe mitenkään sovi tähän

paikkaan; eihän kivimöhkäle, joka lentää laivan yli ja molskahtaa veteen lähellä kokkaa, mitenkään olisi voinut ruhjoa peräsintä! Säe toistuu laulun lopulla (540), ja siellä se on oikealla paikallaan.

KYMMENES LAULU.

Aiolos. Laistrygonit. Kirke.

Odysseus jatkaa kertomustaan (n.s. Alkinoos-tarinain sarjaa): lähdettyään Kyklooppien maan edustalla olevalta saarelta hän oli laivastoineen joutunut vetten päällä kelluvaan saareen, jossa tuulten hallitsija, Aiolos asusti. Nautittuaan kuukauden ajan Aioloksen vieraanvaraisuutta hän oli pyytänyt saada lähteä kotimatkalle. Aiolos oli siihen suostunut; vieläpä hän oli sulkenut kaikki tuulet, läntistä lukuun ottamatta, nahkasäkkiin, joka annettiin Odysseuksen huostaan. Länsituuli ajoi laivat suoraan kotimaata kohti. Jo oli Ithake näkyvissä, kun laivamiehet, luullen säkin olevan täynnä kultia ja hopeita, Odysseuksen nukkuessa aukaisivat sen; tuulet syöksyivät ulos ja ajoivat laivaston takaisin Aioloksen saareen. Mutta sieltä tulokkaat häädettiin pois, koska heitä muka painoi jumalien viha. Kuuden päivän kuluttua he olivat saapuneet Laistrygonien maahan. Siellä laivasto oli laskenut kapeasuiseen, jyrkkärantaiseen satamaan; Odysseus yksin oli pysyttänyt oman laivansa sen ulkopuolella. Laistrygonit, ihmissyöjät jättiläiset, olivat kivilohkareita heittämällä tuhonneet satamassa olevat laivat miehistöineen. Ainoalla säilyneellä laivallaan Odysseus oli taas lähtenyt merille ja joutunut Aiaien saareen, jossa taikataitoinen haltiatar Kirke eli. Tämä oli taikajuomalla muuttanut Odysseuksen lähettämät tiedustelijat karjuiksi ja teljennyt heidät lättiin. Yksi heistä oli kuitenkin jättäytynyt portin ulkopuolelle ja tuonut tovereille sanoman muitten häviämisestä. Silloin Odysseus oli lähtenyt ottamaan selkoa heidän kohtalostaan; matkalla oli Hermes ilmestynyt hänelle nuorukaisen hahmossa ja neuvonut, mitenkä hän voisi tehdä Kirken taiat tyhjiksi. Niinpä tämän tarjoama taikajuoma ei ollutkaan häneen tehonnut; sen sijaan hän oli miekka kädessä hyökännyt haltiattaren kimppuun. Silloin tuo kaunis velho oli pelästyneenä tarjonnut hänelle lemmenliiton, johon Odysseus olikin suostunut, kun Kirke ensin oli valalla luvannut olla häntä vahingoittamatta. Sitten Kirke oli lumotuilta miehiltä kirvoittanut eläinhahmon, ja laivaan jääneet toveritkin oli kutsuttu hänen taloonsa. Kun siellä oli eletty vuosi umpeen, oli Odysseus vihdoin pyytänyt Kirkeä päästämään hänet kotimaahan. Kirke oli kyllä suostunut, mutta samalla ilmoittanut, että Odysseuksen oli ensin lähdettävä Manan maille kysymään sieltä tietoja Teiresias-vainajalta, kuuluisalta tietäjältä. Mielet masentuneina miehet olivat valmistautuneet kamalalle retkelle. – Sitä ennen oli yksi heistä, Elpenor, saanut tapaturmaisen surman.

1-27. Aiolos: kertomus tuulten kaitsijasta on satu, jolla on kosketuskohtia useiden kansojen keskuudessa tavattavien satuaiheiden kanssa. Odysseian Aiolosta ei ole ajateltu jumalolennoksi vaan ihmiseksi, jonka Zeus on asettanut tuulten kaitsijaksi eli isännäksi. Hänen asuntonaan oleva saari kelluu vetten päällä; sillä ei siis ole vakinaista sijaa, vaan sen on ajateltava olevan milloin missäkin tuntemattomilla merillä. Aiolos on naittanut kuusi tytärtään kuudelle pojalleen; tämä piirre kai johtuu siitä, että heidän kuvaillaan elävän salaperäisellä saarella kaukana muista ihmisistä, eikä satu siinä huomaa mitään epäsiveellistä (yhtä vähän kuin raamatussakaan ensimmäisen ihmisparin lasten sisaravioita kuvaillaan siveellistä tunnetta loukkaaviksi). Vasta myöhemmin älyttiin, että Aioloksen lasten avio-olot eivät soveltuneet yhteen vallitsevien siveellisyyskäsitteiden kanssa; heidän aviostaan tehtiin rikoksellinen lemmensuhde, jota runoilijat (Euripideestä alkaen) käsittelivät kirpeän traagilliselta kannalta. – Tuulten kaitsija Aiolos sekoitettiin usein sen Aioloksen kanssa, josta muka Aiolilainen heimo polveutui. – Aiolian saari (Aiolie) sijoitettiin myöhempinä aikoina enimmäkseen Liparin saaristoon (niin esim. Vergiliuksen Aeneis-runoelmassa).

2. _Aaluva Hippoteen_: alkutekstissä _Hippotádes_ (= Hippoteen poika).

10. _Tuoksuja_: alkutekstin mukaan "paistin käryä".

12. _Kuvereikäisiin_: ks. Sel. I 440.

80. ja seur. _Laistrygoni-_ ja _Kirke_-seikkailu, joihin Odysseus

joutuu lähinnä sen jälkeen kun hänet on häädetty pois Aioloksen saaresta, osoittavat merkillisiä yhtymäkohtia Argonautti-taruston kanssa. Niin kuin on yleisesti tunnettu, kerrottiin Argonautti-taruissa, mitenkä muka Kreikkalaiset muinaissankarit, johtajanaan Ia'son (Ie'son), ihmeellisellä Argý-laivalla matkustivat Aurinko-jumalan pojan Aieteen hallitsemaan Aian (Aien) maahan noutaaksensa sieltä "kultaisen taljan". Aian maan luultiin olevan kaukana idässä (ja koillisessa) Kreikkalaisten asumapaikoilta, siellä "missä auringon säteillä oli asuntonsa" (Mimnermos; vrt. myös Od. XII 3, 4); yleisen käsityksen mukaan se sijaitsi Mustanmeren kaakkois-sopukkaan laskevan Phasis-joen (nyk. Rionin) varrella. Matkalla oli Argon retkeilijöitä, Argonautteja, Marmarameren aasianpuoleisella rannikolla, Kyzikoksen seutuvilla, kohdannut seikkailu, joka suuresti muistuttaa Odysseian Laistrygoni-seikkailua, ja kumpaisessakin kertomuksessa, Laistrygoni-jutussa niin hyvin kuin puheenaolevassa Argonautti-tarun episoodissa, mainitaan lähde Artakie, jonka nimisen lähteen tiedettiin todella olevan olemassa Kyzikoksen edustalla. Aurinko-jumalan tytär, Aieteen sisar Kirke taas kuuluu taikoineen kaikkineen argonauttitarun mielikuvapiiriin; sijaitseepa hänen olopaikkansa Aiáie-saari ("aialainen saari") XII laulun 3:nnen ja 4:nnen säkeen mukaan kaukaisessa idässä, siis samoilla maailman äärillä kuin Aia. Näiden ja muiden yhtymäkohtien nojalla voitanee päättää, että niihin lukuisiin seikkailutarinoihin, jotka aikoinaan ovat kertyneet Odysseuksen ympärille, on m.m. myöskin liittynyt aiheita, jotka ovat olleet peräisin Argonautti-tarustosta. Että Argo-tarina Odysseian syntymä-aikoina oli yleisesti tunnettu ja suosittu Kreikkalaisten keskuudessa, käy m.m. ilmi XII laulun 69:nnestä ja 70:nnestä säkeestä, jossa mainitaan "Argo maill' ikimainehikas" (sananmukaisesti: "Argo, joka on kaikilla mielessä").

81. _Telépylos_: "Kaukoportti", kaiketi = "Kaukainen kaupunki". --

Laistrygoni-seikkailun kuva: ks. tämän laulun loppukoristetta.

82-86. Näissä säkeissä häämöittää jonkunmoinen hämärä tieto Pohjolan lyhyistä kesäöistä; tiedon välittäjinä ovat kaiketi olleet Mustanmeren pohjoisrannikon asukkaat.

105-132. Artakia (Artakie): ks. Sel. 80 ja seur. – Odysseian Laistrygoneja vastaavat Argonauttitarussa Gegenéis, "maasta syntyneet", kuusikätiset hirviöt, jotka muka asustivat lähellä Kyzikosta ja hyökkäsivät sen satamassa viipyvien Argonauttien kimppuun, sulkien kivillä sataman ja käyttäen kivilohkareita aseinaan. Niin kerrotaan Apollonios Rhodolaisen Argonautika-runoelmassa, I 936-1011.

190-192. Runoilijan pyrkiessä kuvaamaan tuntemattomaan saareen eksyneitten tilaa tuiki avuttomaksi hänelle on sattunut pieni kommellus: olihan Odysseus miehineen jo ollut saaressa kaksi yötä ja kaksi päivää (ks. 142), ja niiden kuluttua oli aurinko laskenut (185) ja kolmaskin aamu koittanut (187); näin ollen luulisi heidän – olivatpa heidän mielensä vaikka kuinka masentuneet – kuitenkin havainneen "mi yön, mikä päivän on puoli", mihin Helios "mailt' aleneepi, mistä se nousevi taas"!

220. _Liki usta_: tällä luultavasti tarkoitetaan pihaporttia, jonka

ulkopuolelle Eurýlokhos jääpi.

235. _Pramnen viini_ (_oinos pramneios_): eräs kirpeämakuinen

viinilaji; nimi selitettiin tavallisesti johtuneeksi Ikarian saaren Pramne-vuoresta.

277. _Kultaisin... sauvoineen_: ks. Sel. V 47.

300, 301. Ett'ei... voimaas riistä ja miehuuttas, pukineesi kun riisut: velhon taiat pystyivät muka paremmin alastomaan kuin vaatteiden verhossa olevaan ihmiseen.

349-351. Nuopa lehtojen, lähtehien ovat impiä: alkutekstin mukaan he syntyvät lähteistä, lehdoista, joista.

354. _Hopeaisia pöytiä_ mainitaan ainoastaan tässä paikassa, mahtavan

haltiattaren kotia kuvattaessa. Muuten pöydän tavallisena epiteettinä on "silopinta", jonka sanan kreikkalainen vastine oikeastaan merkitsi "sileäksi veistettyä", siis puusta tehtyä. Sellaiseksi myöskin mainitaan 370:nnessä säkeessä Odysseuksen eteen siirretty pöytä, huolimatta siitä, että Kirken pöydät juuri on sanottu hopeisiksi.

368-372. Nämä säkeet, joissa uudestaan kerrotaan jotensakin samoja asioita, joita jo on kerrottu 355:nnessä ja seur. säkeissä (vrt. myös 314-315) puuttuvat useista käsikirjoituksista. Samat säkeet esiintyvät myös I ja XVII laulussa (I 136-140, XVII 91-95), ja ovat niissä paikallaan.

483. _Lupauksesi_: tätä lupausta ei ole ennen mainittu.

492. _Teiresias_: sokea tietäjä, jolla oli tärkeä sija varsinkin

Oidipus-kuninkaan tarustossa.

495. _Muill' on vain häälyvä haamu_: alkutekstin mukaan "muut kiitävät

varjoina".

502. Alkutekstissä on tässä kohden suoranainen väitöslause: "ei ole

kukaan vielä mustalla laivalla saapunut Hadeen maille"; vrt. Sel. XI 159.

507, 508. Tuuli on pohjoinen sun purtesi vievä: näistä sanoista voisi päättää, että Odysseuksen, saapuakseen vainajain olopaikoille, oli purjehdittava Kirken saaresta etelään päin. Mutta seuraavassa laulussa, joka on X:nnen välitöntä jatkoa, manala on kuvattu piirtein, jotka jotensakin selvästi viittaavat siihen, että sen on ajateltu sijaitsevan kaukana pohjan tai luoteen pimeillä perillä. Kuitenkaan ei tarvinne tässä nähdä mitään pahaa ristiriitaa: liikutaanhan varsinkin tässä Odysseian osassa sadun haaveellisilla ilmoilla; onhan Kirken saarenkin maantieteellinen asema ihan epämääräinen; tuskinpa runoilija pohjoistuulen maininnalla onkaan tahtonut määritellä paikallisuussuhteita; pohjoinen edustanee tässä navakkaa purjetuulta ylipäätään. – Yli Okeanon: sananmukaisemmin kenties kautta Okeanon. On oltu eri mieliä siitä, oliko muka Odysseuksen, päästäkseen vainajain olinpaikoille, laskettava maailmanvirran poikki vaiko noustava maihin sen mantereenpuoleiseen rantaan. M.m. Kimmerien kaupungin mainitseminen (XI 14) tuntuu kuitenkin viittaavan siihen, että vainajain valtakunta runoilijan käsityksen mukaan oli samalla mantereella kuin elävienkin asumapaikat. Ja tuskinpa hän lienee ajatellut maailmanvirran takana mitään rantaa olevankaan.

510. _Kuivuva-kukkaiset_: sananmukaisesti = "joilta hedelmät menevät

hukkaan" (ennen tuleentumistaan).

513, 514. Pyriphlégethon = "Tulesta palava", Kokytos (Kokytos) = "vaikerointi"; Styks merkitsee kaiketi "kauhua" (vrt. myös Sel. V 185); Akhéron-nimi näkyy olevan johdettu eräästä vettä tai jokea merkitsevästä sananjuuresta (vrt. esim. joennimi Akhelo'os), mutta asetettiin kansanetymologisesti akhos-sanan (= tuska, suru) yhteyteen. – Nimet Akheron ja Kokytos esiintyvät myöskin kahden Etelä-Epeiroksessa virtaavan joen niminä.

515. _Kallio_: tämä manalan jokien yhtymäpaikalla kohoava kallio

on kaiketi ajateltava samaksi kuin se Leukás-kallio ("Valkoinen kallio"), joka Odysseian viimeisen laulun mukaan vainajain haamujen on sivuutettava, ennenkuin saapuvat auringon porttien ja unten maan takaiselle olinpaikalleen, asphodelós-niitylle (ks. XXIV 11-14 ynnä Sel.).

542-545: vrt. V 229-232 ynnä Sel.

554, 555. Hän katoll'... linnan on ylhän j.n.e.: etelämaissa on sangen tavallista että "vilpeytt' etsien" nukutaan talojen tasaisilla katoilla.

YHDESTOISTA LAULU.

Odysseuksen manalassa-käynti (Nekyia).

"Alkinoos-tarinain" jatkoa: Odysseus kertoo mitenkä hän, purjehdittuaan aamulla Kirken saarelta, illan suussa oli miehineen saapunut Okeanoksen rantaan, Kimmerien kaupungin kohdalle. Kuljettuaan sieltä Kirken neuvomaan paikkaan hän oli haltiattaren määräyksiä noudattaen kaivanut uhrikuopan, kaatanut siihen vuodatusuhrin vainajain suostuttamiseksi sekä sitten laskenut siihen teurastamiensa uhrieläinten veren. Kuopan ääreen olivat silloin pyrkineet vainajain sielujen parvet juodaksensa verta ja saadakseen siten hetkeksi jälleen elinvoimaa ja tajuntaa; mutta Odysseus ei ollut sallinut kenenkään, ei edes oman äitivainajansa, sitä maistaa, ennenkuin Teiresias-tietäjä olisi hänelle antanut hänen kaipaamansa tiedot. Verta maistettuaan Teiresias oli varoittanut Odysseusta vaarasta, joka häntä uhkasi Thrinakien saarella, sekä ilmoittanut, että hän lopulta oli saapuva kotimaahansa ja rankaiseva vaimonsa röyhkeät kosijat; tämän tehtyään hänen oli kuljettava kauas mannermaahan, sinne asti, missä ihmisillä ei ole mitään tietoa merestä; siellä hänen oli pystytettävä aironsa maahan ja uhrilla lepytettävä Poseidon; sen jälkeen hän oli hallitseva kansaansa rauhalliseen kuolemaansa asti. – Kun Odysseus tämän jälkeen oli päästänyt äitinsä juomaan verta, oli äiti antanut hänelle tietoja kotioloista; kaihoten hän oli yrittänyt äitiään halailla, mutta olikin havainnut, että tämä oli enää vain tyhjä haamu. Sitten olivat useat muinaisten sankarien puolisot ja tyttäret, verijuomaa nautittuaan, kertoneet omista ja lastensa kohtaloista. – Tähän Odysseus tahtoo päättää kertomuksensa, koska jo on aika mennä levolle, mutta kun Phaiakilaiset kehottavat häntä vielä kertomaan omien sotatoveriensa viimeisistä kohtaloista, suostuu hän jatkamaan. Niinpä hän kertoo, mitenkä Agamemnonin haamu oli hänelle kuvannut elämänsä kamalan lopun; Akhilleus taas oli häneltä pyytänyt ja saanut tietoja pojastaan; samoin muutkin kaatuneet sankarit olivat tiedustelleet omaisiansa. Aias yksin oli synkkänä pysytellyt syrjässä. Vielä Odysseus mainitsee nähneensä vainajain tuomarin Minoksen, ikuisen metsästäjän Orionin sekä kolme suurta rienaajaa, Tityoksen, Tantaloksen ja Sisyphoksen, joiden oli alati kestettävä ankaria vaivoja. Olipa hän vihdoin tavannut Herakleenkin haamun. Mutta kun sieluja kiihkeästi tunkeutui hänen ympärilleen lukemattomin joukoin ja lisäksi oli peljättävissä manalan hirmunäkyjä, oli hän kauhistuneena rientänyt pois ja lähtenyt miehineen paluumatkalle.

Tämän laulun perinnäisenä nimenä on Nekyia, s.o. oikeastaan "Kuolinuhri".

13. _Okeanon... rantaan_: vrt. Sel. X 507-508.

14-19. Kimmerien eli Kimmerialaisten (Kimmérioi) tiedetään muinoin eläneen jossakin Mustanmeren pohjoispuolella ja sieltä 7:nnellä vuosisadalla e.Kr. ryöstäen ja polttaen samonneen Vähään-Aasiaan vieläpä uhanneen Assyriaakin, – hävitäksensä sen jälkeen miltei kokonaan historian lehdiltä. Tämä Odysseian paikka (taikka ne tarinat, ja laulut, joihin se perustuu) tuntuu olevan peräisin ajoilta, jolloin Kreikkalaiset eivät Kimmerialaisista tietäneet muuta, kuin että he muka asuivat kaukana pohjoisessa, jotenka heidän maahansa voitiin sovittaa niitä hämäriä huhuja Pohjolan pitkistä talviöistä, jotka olivat tunkeutuneet Kreikkalaisten kuuluville. Vrt. Laistrygoni-tarua, jossa (X 82-86) viitataan Pohjolan valoisiin kesäöihin.

37. _Sielut... nous ikiyöstä_: alkutekstissä sielujen sanotaan

kerääntyneen pimeän alta. Näitä sanoja selitetään tavallisesti siten, että sielut muka nousivat maanalaisista pimennoista. Mutta ei ole niinkään varmaa, että tämä selitys osuu oikeaan. Eihän Odysseuksen Tuonelassa-käynnin kuvauksessa kertaakaan puhuta mistään kuilusta tai rotkosta, josta vainajain sielut olisivat nousseet maan pinnalle; yhtä vähän kerrotaan Odysseuksen laskeutuneen alas mihinkään syvänteeseen. Sielut oleilevat "liljaisella kedolla" (asphodelós-niityllä.; ks. 539 ynnä Sel.) taikka Hadeen (Ais-jumalan) talossa (vrt. 150), ja nämä paikat ovat ilmeisesti samalla maan kamaralla, jolla Odysseuskin apumiehineen ja teuraineen on. Vainajain olinpaikat kuvataan kyllä pimeiksi, mutta peittäähän sama pimeys Kimmerialaistenkin asumukset. Koko tämä kuvaus poikkeaa kyllä siitä käsitystavasta, joka Iliaassa ja Odysseiassa useimmin esiintyy ja jonka mukaan sielut ruumiista erottuaan joutuvat maan alle. Tämäkin käsitys tulee kyllä näkyviin nyt puheena olevassa Odysseian laulussa, mutta ainoastaan vilahdukselta, sananparsissa, jotka eivät suorastaan kuulu varsinaiseen kuvaukseen; niinpä esim. Elpe'nor 65:nnessä säkeessä sanoo sielunsa astuneen alas (näin alkutekstissä) Hadeen taloon, ja samoilla sanoilla oli myös X 560 kerrottu hänen kuolemastaan. – Huom. että tämän laulun alkukoristeena olevassa vaasimaalauksessa Teiresiaan haamu ilmestyy maan alta. – Kreikkalaisten käsitykset haudantakaisista oloista pysyivät itse asiassa kaikkina aikoina kovin kirjavina ja epäjohdonmukaisina, niissä kun rinnakkain ja sekaisin ilmeni eri aikakausien ja eri kulttuuripiirien uskomusten jälkiä.

91. _Sauvoin kultaisin_: kädessään kultakoristeinen sauva eli

"valtikka", tietäjän arvon merkkinä. Vrt. Sel. II 38.

100 ja seur. Kirke oli (X 538-540) luvannut Odysseukselle, että Teiresias oli antava hänelle tarpeellisia neuvoja:

    "Neuvoo sulle hän tien, välit ilmoittaa sekä kuinka
    sun kotimatka on kulkeminen meren aavoja mennen."

Tämä lupaus jää kuitenkin toteutumatta; Teiresiaan opastus supistuu, mitä Odysseuksen kotimatkaan tulee, oikeastaan vain siihen, että hän varoittaa vaarasta, joka uhkaa Thrinakien saarella. – Siis kovin epätarkka liitos.

106. _Thrinakie_: tarunomainen autio saari. Nimi näkyy olevan johdettu

thrinaks-sanasta, joka merkitsee elonviskintä; Thrinakie olisi siis = "Elonviskin-saari"; mahdollista on kuitenkin, että nimi on muodostettu jonkin vanhan kansanetymologian nojalla. Myöhempinä aikoina väitettiin "oppineen kansanetymologian" nojalla, että nimen alkuperäinen muoto olikin Trinakria, joka muka oli = "kolmikärkinen saari", s.o. Sisilia!

134-136. Oma kuolosi vienona vihdoin saapuu, vaan merenaavoill' ei j.n.e.: alkutekstin sanamuodon mukaan "_itsellesi tulee kuolema merestä noin vallan vienona ja tappaa sinut, kun olet lempeän vanhuuden lannistama_". Näissä sanoissa on tahdottu nähdä viittaus Telégonos-tarinaan; tämän mukaan Kirke oli synnyttänyt Odysseukselle pojan, Telegonoksen, s.o. "Kaukosynnyn"; nuorukaiseksi vartuttuaan tämä läksi isäänsä etsimään ja saapuikin Ithakeen; kun hän siellä havitteli maata, ryhtyi iäkäs hallitsija Odysseus asein torjumaan tuntematonta tulokasta, ja taistelussa Telegonos surmasi tuntemattoman isänsä rauskukalan odalla. Mutta onhan tuskin ajateltavissa, että runoilija, jos hänellä olisi ollut mielessään tämmöinen traagillinen loppu, olisi sanonut sen "vallan vienoksi kuolemaksi". – Toiset taas ovat arvelleet, että runoilija on sanalla "merestä" (alkutekstissä eks halós) tarkoittanut "erillään merestä", siis "ei merellä"; tämäkin selitys tuntuu kuitenkin sangen väkinäiseltä.

159. _Vain lujalaidan tuomana laivan_: nämä sanat (alkutekstissä

"jollei ole lujatekoista laivaa") eivät sovellu hyvin yhteen X laulun 502:nnen säkeen kanssa, jossa Odysseus nimenomaan lausuu, ettei kukaan vielä ole laivalla saapunut Hadeen maille (näin alkutekstissä). Säkeet 157-159 ovatkin jo aleksandrialaisten tutkijain ajoilta asti olleet epäilyksen alaisia.

166. _Akhaia_ (alkutekstissä _Akhaiis_): Akhaialaisten (s.o.

Kreikkalaisten) maa. Akhaia-nimimuotoa ei tavata Iliaasta eikä Odysseiasta.

177-187. Odysseus on äsken (115-119) saanut Teiresiaalta tietoja samoista asioista, joita hän nyt utelee äidiltänsä Antikleialta; onpa Teiresias ilmoittanut hänelle, että hänen kodissaan on surkeat olot ja että hänen vaimoansa ahdistelevat röyhkeät kosijat, jotka hän kuitenkin kerran on rankaiseva. Mutta siitä, että hän on saanut nämä tiedot, ei hänen Antikleialle esittämissään kysymyksissä ilmene jälkeäkään. Vielä merkillisempää on, ettei Antikleia näy tietävän mitään kosijoista eikä vauriosta, minkä he tuottavat Odysseuksen talolle. Nähtävästi Odysseuksen keskustelut Teiresiaan ja Antikleian kanssa ovat rinnakkais-toisintoja, eri lähteistä peräisin ja epätarkasti yhteen sovitetut.

184. _Sukumaillaan_: alkutekstissä puhutaan kuninkaalle erotetuista

tiluksista (teménea).

184-195. Antikleia kuvaa Telemakhoksen aseman paremmaksi kuin se muuten Odysseiassa esiintyy, ja toiselta puolen Laerteen olon kurjemmaksi kuin se XXIII laulun mukaan on.

207. _Väistyi_: alkutekstin mukaan "lensi käsistäni"; samoin 222

alkutekstin mukaan sielu lentää pois. Vrt. Sel. 605, 606.

235-259. Se sukutarina, jonka muka Tyro' Odysseukselle kertoo, on punoutunut säikeistä, jotka hyvin omituisella tavalla yhdistävät Thessalian ja Pyloksen (Triphylian) sankaritaruja. Tyro': ks. Sel. II 120. – Salmonéus: sankaritarustossa usein mainittu mahtava kuningas, joka muka ylpeydessään yltyi pitämään itseään Zeuksen vertaisena, vieläpä jäljittelemään ukkosen jylinää ja leimahduksia, kunnes Zeus salamallaan tuhosi hänet. Hänen kotimaanaan on taruissa milloin Thessalia, milloin Elis, joskus jokin muukin maakunta. – Krethéus, Aiolon poika: Pagasain lahden perukassa sijaitsevan Iolkoksen hallitsija. Se Aiolos, joka mainitaan hänen isänään, on muka aiolilaisen heimon kantaisä, siis toinen henkilö kuin X laulussa esiintyvä tuulten isäntä. Tavallisen sukujohdon mukaan, jota ei runoilijamme kuitenkaan noudata, Kretheus ja Salmoneus ovat veljeksiä, molemmat Aioloksen poikia. – Enipéus: joki, joka etelästä päin laskee Thessalian pääjokeen Peneiokseen; Elis-maakunnassa oli samanniminen puro, joka laski Alpheiokseen. Tyron lemmenseikkailu sijoitettiin milloin toisen milloin toisen äärelle. – Pelias (Peliés): Iolkoksen hallitsija, tunnettu varsinkin argonanttitarustosta; hän se muka lähetti velipuolensa Aisonin pojan Iasonin tuolle vaaralliselle kultaisen taljan noudantaretkelle. Hänen tyttäriään oli Alkestis, "vaimojen valioin" (II. II 714, 715), serkkunsa Admetoksen puoliso. Pelias karkoitti Iolkoksesta kaksoisveljensä Neleuksen, josta tuli (Triphylian) Pyloksen hallitsija, Nestorin ja kauniin Pero'-nimisen tyttären isä (vrt. 287 ja seur., ynnä Sel.). – Peliaan ja Neleuksen velipuoli Pherés oli Thessalian Pherain hallitsija, Admetoksen isä, Eumeloksen isoisä (vrt. II. II 711-715 ja 763-767 ynnä Sel., XXIII 288 ja seur.). – Amytha'on asuu samoin kuin hänen velipuolensa Neléus Triphylian Pyloksessa (tai sen läheisyydessä); hänellä on pojat Bias ja Melampus (ks. Sel. 281-297 ja XV 225-255 ynnä Sel.).

260-280. Ne tarinat, joihin näissä säkeissä viitataan, kuuluvat Thebain tarupiiriin; osaksi niillä on kosketuksia Argoliin taruston kanssa.

260-262. Antiopen tarua on useita toisintoja. Tunnetuin on se, jonka mukaan hän oli Nykteuksen tytär; Zeuksen siittämät poikansa hän synnytti Kithaironin vuoristossa ja jätti heidät sinne. Rangaistukseksi luvattomasta lemmenseikkailusta hänen setänsä Lykos antoi hänet puolisonsa Dirken sorrettavaksi. Lopulta hän karkaa vuoristoon ja löytää sieltä nuorukaisiksi varttuneet poikansa Amphionin ja Zethoksen. Paikalle saapunut Dirke käskee nuorukaisten sitoa Antiopen rajun sonnin sarviin, mutta kun käy ilmi, että Antiope onkin heidän äitinsä, sitovat he hänen sijastaan Dirken sillä tavoin kuoliaaksi laahattavaksi. – Amphebon: tavallisen tarun mukaan Amphion Thesain muureja rakennettaessa sai soiton voimalla kivet asettumaan paikoilleen. – Asopós: joki Etelä-Boiootiassa.

266-270. Alkme'ne: tirynsiläisen sankarin Elektryonin tytär. Elektryonin kuoleman aiheuttajana Amphitryon karkoitettiin Tirynsistä; hän turvautui Thebaihin, jossa Kréion (tavallisempi muoto: Kréon) puhdisti hänet verensaastutuksesta. Kreion oli Oidipodeen (Oidipuksen) äidin Epikasten (Iokasten) veli ja Megaran isä. Megara synnytti Herakleelle useat lapset, jotka tämä raivohulluuden puuskassa surmasi. – Omituista on, että Herakle's 270:nnessä säkeessä sanotaan Amphitryonin vesaksi, vaikka aivan äsken (267, 268) oli mainittu, että hänen isänsä oli itse Zeus-jumala. Sama oudonlainen rinnastus esiintyy myöskin Iliassa, V 392.

271-280. Oidipódes: Kreikan tunnetuimpia tarusankareita, Thebain kuninkaan Laioksen ja Kreionin sisaren Epikasten poika; myöhemmässä kirjallisuudessa hänen nimensä tavallisesti esiintyy Oidipus-muotoisena; hänen äitinsä nimenä taas on tavallisesti, varsinkin tragedioissa, Iokáste, Kreionin Kreon. Se mikä tässä Odysseian paikassa lyhyesti kerrotaan Oidipuksen elämän loppuvaiheista, eroaa melkoisessa määrin siitä tarun muodosta, joka suurten attikalaisten tragediankirjoittajain kehittämänä on tullut yleisesti tunnetuksi. Niinpä ei Odysseiassa tiedetä mitään hänen maanpaostaan eikä siitä, että hän muka erkani elämästään Attikan Kolonoksessa ja siellä sai salaperäisen hautansa; eikä eepoksessa myöskään tiedetä mitään hänen silmiensä puhkaisemisesta: hallitseehan hän muka äiti-puolisonsa itsemurhan jälkeenkin yhä edelleen Thebaissa, vaikkakin "polomielenä". Samaa tarun muotoa edustaa eräs Iliaan paikka, jossa hänen kerrotaan kaatuneen töminällä (tietenkin siis taistelussa) ja mainitaan hänen hautajaisiaan vietetyn urheilukilpailuilla (II. XXIII 679, 680 ynnä Sel.).

281-297. Tässä kappaleessa palataan siihen pylolais-thessalialaiseen sukutarinasarjaan, joka keskeytyi, kun 260:nnessä säkeessä käännyttiin thebalaisten tarinain puoleen. Nyt jatketaan Neleuksen tarua. Hänen puolisonsa Khloris on kotoisin Orkhomenoksesta, kuuluisasta Etelä-Boiotian kaupungista, jonka loistosta upeat mykeeneläisaikuiset jäännökset vieläkin antavat aavistuksen. Kaupunki oli muka Minyaan perustama, ja hänen sukuansa, Minyalaisia, mainitaan usein sankaritarustossa. – Khloriin isä Amphi'on on tietenkin eri henkilö kuin 268:nnessa säkeessä mainittu kuuluisa Thebalainen Amphion. – Khromios: sama henkilö, joka II. IV 298 mainitaan Pylolaisten päällikköjen joukossa. – Phylake: kaupunki Kaakkois-Thessaliassa; sen hallitsijana oli Iphiklos, Phylakoksen poika, mainehikkaan sankarin Protesilaoksen sekä Podarkeen isä (ks. II. II 695-710 ynnä Sel.). – Peron kosijoita oli m.m. hänen serkkunsa Bias, Amythaonin poika (ks. 235-259 ynnä Sel.). Kun Bias ei kyennyt täyttämään Neleuksen määräämää ehtoa (ks. 288-290), otti hänen veljensä, tietäjä Melámpus hänen sijastaan sen suorittaakseen. Tuloksena oli lähinnä se, että Melampus joutui Iphikloksen vangiksi; mutta vuoden kuluttua Iphiklos kiitollisena tietäjän antamista tärkeistä neuvoista päästi hänet vapaaksi, vieläpä salli hänen viedä mukanaan Neleuksen havitteleman karjan. Melampuksen kohtaloista ja hänen suvustaan kerrotaan XV laulussa (225-256).

298-304. Yleisimmän tarutoisinnon mukaan Leda (Lede) synnytti Kastorin ja Polydeukeen sekä Helenne Zeukselle, Klytaimnestran Tyndareokselle. Mutta oli myöskin olemassa tarumuoto, jonka mukaan toinen veljeksistä, Polydéukes, oli Zeuksen poika ja kuolematon, toinen, Kastor, Tyndareoksen siittämä ja kuolevainen; kun kuolevaisen veljen elämä päättyi, salli Zeus kuolemattoman veljen pyynnöstä veljesparin sittenkin pysyä iäti yhdessä, siten että molemmat joka toisen päivän olivat elävinä jumalien parissa Olympoksella, joka toisen taas vainajina manalassa. Siis jonkun verran toisin kuin esillä olevassa Odysseian paikassa. – Kastoria ja Polydeukesta muuten pidettiin samoina kuin Dioskuurit ("Zeuksen pojat"), kaksi haltiaa, jotka valkoisten ratsujen selässä riensivät halki ilmojen hädässä olevien ihmisten avuksi.

305-320. Otos ja Ephiáltes: näiden taruhenkilöiden yhteisnimenä on Aloadit (tai Aloeidit), mikä nimi muka johtui siitä, että heillä oli Aloéus niminen isä (tai isintimä); niinpä heidät II. V 385, 386 mainitaan Aloeuksen pojiksi. Luultavampi kuitenkin on, että tuo nimi on johdettu aloe'-sanasta, joka merkitsee puimatannerta, ja että Otos ja Ephiáltes alkuaan ovat olleet jonkinlaisia elon tai kasvullisuuden haltijoita. – Ori'on: ks. V 121-124 ynnä Sel. – Ossa ja Pelion: Thessalian itäisimmän maakunnan, Magnesian vuoria. Alkutekstin mukaan Aloeuksen pojat aikoivat Olympos-vuorella ryhtyä taisteluun jumalia vastaan; kasattuaan Ossan ja Pelionionin Olympoksen päälle he olisivat voineet kavuta taivaaseen. Tämän paikan mukaan siis jumalien asuntona ei ollut Olympos vaan taivas (uranós).

321-325. Phaidran ja Ariadnen kohtalot liittyvät Ateenalaisten kansallissankarin Theseuksen tarustoon. Kreetan mahtavan kuninkaan Minoksen tytär Ariadne rakastuu Theseukseen ja antaa hänelle lankakerän, jonka avulla hän löytää tien Minotauroksen maanalaisen asunnon ("labyrintin") sokkeloista, ja seuraa häntä sitten hänen kotimatkallaan. Tavallisen tarinan mukaan Theseus kuitenkin jättää hänet Naksos saarelle; siellä Dio'nysos-jumala ottaa hyljätyn turviinsa ja korottaa hänet puolisokseen. Esillä olevassa Odysseian paikassa taas Ariadnen matkan kerrotaan päättyneen jo lähellä Kreettaa olevaa Dia (Die) saareen; siellä oli Artemis Dionysoksen ilmiannon nojalla tappanut Ariadnen. Tämä omituinen käänne näkyy edellyttävän tarumuotoa, jonka mukaan Dionysos ja Ariadne jo aikaisemmin olivat tehneet lemmenliiton, minkä Ariadne on rikkonut antautumalla Theseukselle. – Pyhä kukkula: kaiketi Ateenan linnavuori. – Phaidra (Phaidre) on Theseuksen puoliso; tavallisen tarun mukaan hänkin on Minoksen tytär; tämän Odysseian paikan sepittäjä ei näy kuitenkaan noudattaneen tätä sukujohtoa. Phaidra syttyy rakastamaan pojintimaansa, jaloa ja puhdasta nuorta Hippolytosta, ja hänen intohimonsa, jota Hippólytos inhoten vieroo, syöksee molemmat surmaan. – Prokris: Ateenalaisten suku-urhon Erekhtheuksen tytär, on naimisissa Kephaloksen kanssa; kun tämä aamuvarhaisella lähtee metsästysretkelle, hiipii Prokris hänen jälkeensä, epäillen jotakin lemmenkohtausta; Kephalos luulee häntä metsänotukseksi ja tappaa hänet heittokeihäällään. Kephalos on muuten niitä nuoria miehiä, jotka Eo's (Koitar) muka ryöstää omikseen, vrt. Seil V 121-124.

326, 327. Tarustossa mainitaan useita Maira- ja Klyméne-nimisiä henkilöitä. Tässä mainittu Maira on selitetty Argoksen kuninkaan Proitoksen tyttäreksi; hän oli muka Artemiin seuralaisia, mutta kun hän antautui lemmenseikkailuun Zeuksen kanssa ja tälle synnytti Lokros-nimisen pojan, sai hän suuttuneelta jumalattarelta surmansa. Klymenellä taas luultiin tässä tarkoitettavan Minyaan sennimistä tytärtä, Phylakoksen puolisoa, Iphikloksen äitiä (vrt. Sel. 281-297). – Inhan Eriphylen traagillinen tarina liittyy argolais-theebalaiseen taruryhmään. Hän on tavallisen tarumuodon mukaan Argoksen kuninkaan Adrastoksen sisar ja hänellä on puolisonaan Melámpus-tietäjän pojanpojan poika Amphiáraos (ks. XV 244; vrt. Sel. XI 281-297), hänkin ylen viisas tietäjä. Kun Thebain kuninkaan Oidipuksen poika Polyne'ikes, jonka hänen veljensä Eteokle's oli syrjäyttänyt valtaistuimelta, tuli nostattamaan Argoksen sankareja sotaan Thebaita ja Eteoklesta vastaan, piiloutui Amphiaraos, koska tiesi että sota, jos siihen ryhdyttiin, oli päättyvä onnettomasti ja että hän itse oli siinä menettävä henkensä. Polyneikes silloin kallisarvoisella kaulavyöllä lahjoi Eriphylen ja sai hänet antamaan puolisonsa ilmi. Tämä ei voinut kieltäytyä yhtymästä sotaretkeen ("Seitsemän sankarin sotaan"). Hänen ennustuksensa toteutui; pakoretkellä hänet nieli maanrako. Kostoksi hänen poikansa Alkmáion surmasi petollisen äitinsä, joutuen siten itse Kostottarien vainottavaksi. Tarina esiintyy runoudessa monin eri vivahduksin.

381-384. Kerron turmat kumppanien: nämä Odysseuksen sanat kohdistuvat lähinnä vain Agamemnonin ja hänen miestensä surkeaan kohtaloon.

389. _Kutsuiss' Aigisthon_: vrt. IV 529-537, XI 410 ja seur.

409 ja seur. Aigisthos tuhoturman toi, minut murhasi, kanssaan vaimoni turmahinen: alkutekstin mukaan viimeksi mainitut sanat kuuluvat "turmahisen vaimoni kanssa". Tämä lienee ymmärrettävä niin, että Aigisthos muka on tehnyt murhatyön yksissä neuvoin Klytaimnestran kanssa. Niissä Odysseian paikoissa näet, joissa Agamemnonin murha mainitaan, on yleensä Aigisthos etualalla, varsinaisena murhaajana, Klytaimnestra taas on yhdessä hänen kanssaan suunnitellut tuon kamalan työn. Niin tässäkin paikassa. Jos runoilija olisi tarkoittanut, että Klytaimnestra oli omin käsin surmannut Agamennonin, niin hän tuskin olisi antanut Agamemnonin haamun valittaa, että Klytaimnestra oli kääntynyt pois kaatuneesta puolisostaan eikä malttanut sulkea hänen silmiään ja suutaan. Sanat – "tappoi nuorena-noutelijansa" (429, 430) kuuluvat alkutekstissä: "hankki nuorena-noutelijansa surman", eivätkä siis ole ristiriidassa tämän käsityksen kanssa. Varsinkin tragedioissa Klytaimnestran rikollisuus sitten kärjistettiin niin, että hän julmasti omin käsin surmaa puolisonsa, ja Aigisthos jää sivuhenkilöksi. On arveltu tämän käsityskannan jo tulevan näkyviin Odysseian XXIV laulussa, joka on runoelman nuorimpia osia (XXIV 200).

421, 422. Kassándra (Kassándre): Troian kuninkaan Priamoksen tytär, jonka Agamemnon oli tuonut mukanaan sotasaaliinansa. Hänet kuvataan runoudessa tavallisesti tietäjäksi, jonka turmanennustuksia ja varoituksia ei kukaan ota kuuleviin korviin.

441-456. Puolisonsa ilkityön katkeroittamana Agamémnon ensin varoittaa Odysseustakin luottamasta vaimoonsa (441-443), mutta muistelee sitten (444 ja seur.), että Odysseuksella onkin jalo, uskollinen puoliso, johon ei ole sovellutettava sitä huonoa mainetta, johon Klytaimnestra on rikoksellaan saattanut naissuvun. Vaan äkkiä hän (454-456) uudistaa varoituksensa, särkien siten edellisten sanojensa tehon. Tämä häiritsevä ristiriita on ilmeisesti syntynyt siten, että tekstiin on sovitettu kaksi eri lähteistä saatua toisintoa: toinen katkerampi ja jylhempi, toinen leppeämpi.

447. _Muistan j.n.e._: vrt. XXIV 115-119, jossa Agamemnonin haamu

kertoo hänen käyneen Menelaoksen kanssa taivuttamassa Odysseusta yhtymään Troian retkeen.

461. _Sill' ei kuollut viel' ole... Oréstes_: hän ei näet ole vielä

saapunut Hadeen valtakuntaan.

470. _Aiakós_: Peleuksen isä, Akhilleuksen iso-isä. Vrt. Sel. II. IX

191.

506 ja seur. Neoptólemos: Akhilleuksen ja Deidameian poika. Akhilleuksen äiti Thetis oli muka tiennyt, että hänen poikansa, jos hän lähtisi sotaan, oli nuorena kaatuva; sentähden hän oli salaa vienyt hänet, hänen ollessaan vielä poikasena, Skyroksen saareen, kasvatettavaksi tyttönä Lykome'des-kuninkaan tyttärien parvessa. Siellä ollessaan Akhilleus oli varttunut nuorukaiseksi, olipa yksi kasvatus-sisarista, Deidámeia synnyttänyt hänelle pojan, Neoptolemoksen. Ajan tullen synnynnäinen luonto vei Akhilleuksen kuitenkin sotaan, jossa hänestä tuli Kreikkalaisten mainioin sankari. Kun hän sitten oli sotaan sortunut, haettiin hänen nuori poikansa Skyroksesta Kreikkalaisten leiriin. Hän osoittautui ylen uljaaksi taistelijaksi, ja sodan loppukamppailuissa hänellä oli tärkeä osa, ks. III 189 ja IV 5 sekä II. XIX 326 ynnä Sel.

519-522. Telephos: laajan ja monivivahteisen tarusikermän päähenkilö, Herakleen ja arkadialaisen kuninkaantyttären Augen poika, joka joutui Vähän-Aasian Mysiaan ja kohosi Mysialaisten kuninkaaksi. Hänellä oli muka puolisonaan Astyókhe, Troian kuninkaan Laomedonin tytär, Priamoksen sisar. Heidän poikansa on Eurypylos (eri henkilö kuin ne samannimiset urhot, joita Iliaassa mainitaan). Troian sodan aikana Priamos kultaisella viinipuulla lahjoo sisarensa (vrt. 521: emon mielen lahja kun voitti), lähettämään hänen avukseen nuoren poikansa, joka sitten saa surmansa Neoptolemoksen kädestä. Tuon kultaisen viinipuun oli muka Zeus muinoin antanut Tros-kuninkaalle, kun oli tältä ryöstänyt hänen viehättävän poikansa Ganymedeen. – Keteijit: kaiketi mysialainen heimo.

539. _Keto liljainen_, sananmukaisesti _aspodelós_-niitty:

sitä mainitaan XI 539 ja 573 sekä XXIV 13 vainajain sielujen oleskelupaikkana (vrt. myös Sel. XI 37). Asphodelós on eräs liljakasvi (A. ramosus tai A. fistulosus, jota kasvaa Kreikassa erinomaisen runsaasti. Se on n. metrin korkuinen; sen kukkatertut ovat kellanvalkeat, sinipunervaan vivahtavat; sillä on jonkinmoisia juurimukuloita, joita köyhät ihmiset muinoin käyttivät ravintonaan.)

544 ja seur. Aiaan ja Odysseuksen kiistasta ja Aiaan kuolemasta tiedetään kerrotun n.s. kyklisissä eepoksissa, lähinnä "Aithiopis"- ja "Pikku Iliás"- nimisissä. Akhilleuksen kuoltua oli muka hänen äitinsä Thetis määrännyt hänen asevarustuksensa palkinnoksi sille sankarille, joka oli uljaimmin taistellut Akhilleuksen ruumiin pelastamiseksi vihollisten käsistä (tai joka lähinnä Akhilleusta oli tuottanut vihollisille enimmän turmiota). Aias, Telamonin poika, ja Odysseus, ne molemmat, jotka ennen muita saattoivat tulla kysymykseen, esittivät Akhaijien edessä vaatimuksensa ja perustelunsa. Kun Akhaijit eivät voineet kiistaa ratkaista, otettiin sen ratkaisijaksi Troialaiset, joko siten, että kuulusteltiin troialaisten sotavankien mieltä, tai siten, että lähetettiin urkkijoita kaupungin porttien edustalla olevan kaivon ääreen, kuuntelemaan vettä noutavien troialaistyttöjen pakinoita. Esillä olevassa Odysseian paikassa mainitaan kiistan ratkaisijoina (alkutekstissä) Troialaisten lapset ynnä Athe'ne, mutta lapsilla (paides) tarkoitetaan eepoksen kielenkäytön mukaan aina poikia, ei tyttöjä. – Tuloksena oli, että aseet tuomittiin Odysseukselle ja että Aias, mieli mokomasta häväistyksestä katkeroituneena, surmasi itsensä. – Myöhemmässä runoudessa Athene kuvataan Aiaan leppymättömäksi viholliseksi; niin Sophokleen "Aias"-tragediassa.

568-571. Tämän paikan mukaan Minos istuu oikeutta vainajien sielujen kesken, jatkaen siten manalassa sitä tuomarintointaan, jota hän ennen kuninkaana on harjoittanut. Tämä mielikuva ei kuitenkaan sovellu yhteen sielujen laadun ja olojen kanssa, sellaisina kuin ne yleensä kuvautuvat eepoksessa ja lähinnä myös Nekyia-laulussa: eihän ole juuri ajateltavissa, että noilla manalan tajuttomilla ja hervottomilla varjo-olijoilla olisi ajettavana käräjä-asioita (että he "kysyisivät oikeutta", kuten alkutekstissä sanotaan). Se ajatus, että vainajat Tuonelaan tullessaan joutuvat tuomittaviksi siitä, mitenkä ovat eläneet maan päällä, on alkuaan ollut Kreikkalaisille vieras eikä esiinny Odysseiassa eikä Iliaassa; – ne ikuiset vaivat, jotka mainitaan 576-600, ovat toista laatua, samoin kuin se autuas olo, joka tulee eräiden valittujen osalle "Elysionin kentällä"; vrt. Sel. IV 563. – Myöhemmässä runoudessa Minos sekä hänen veljensä Rhadámanthys ja Peleuksen isä Aiakós esiintyvät manalan tuomareina, jotka ratkaisevat vainajain kohtalon. Mutta siitä tuomiosta ei tässä ole puhetta. – Minos mainittiin 322:nnessa säkeessä "turmahiseksi", ja tämä epiteetti sopii hyvin hänen luonteeseensa, sellaisena kuin se esiintyy m.m. Theseuksen tarinassa. Kun sama henkilö esillä olevassa paikassa kuvataan tuomariksi, joka muka jakaa oikeutta vainajain keskuudessa, niin sekin näkyy osoittavan, että tämä maininta on peräisin eri lähteestä.

572-575. Orion (Ori'on): ks. V 121-124 ynnä Sel., sekä 273, 274.

576-600. Tityós, Tantalos ja Sisyphos ovat saaneet osakseen ikuiset vaivat, siksi että ovat julkeasti loukanneet jumalia ja vetäneet päällensä heidän aivan erikoisen vihansa. Heitäkään ei ole kuvattu sellaisiksi tajuttomiksi varjo-olennoiksi, jommoisia vainajain sielut muuten eepoksessa vallitsevan käsityksen mukaan ovat. – Kumpaisellaki puoll' oli kotka: oikeastaan korppikotka (gups). – Panopeus: Phokis-maakunnan kaupunkeja (Keski-Kreikassa). – Tantalos: äärettömän rikas ja mahtava tarukuningas, joka tavallisimman kertomuksen mukaan oli hallinnut Lyydiassa, Sipylos-vuoren seutuvilla. Hän oli mitä runsaimmassa määrin saanut nauttia jumalien suosiota; olivatpa jumalat ottaneet hänet pöytäkumppanikseenkin. Mutta röyhkeällä ylimielisyydellään hän valmisti oman turmionsa. Hänen rikoksestaan on eri kertomuksia: hän oli muka varastanut jumalien nektar-juomaa ja heidän kuolemattomuus-ravintoaan ("ambrosiaa") ja niillä kestinnyt ystäviään, tai hän oli ilmaissut jumalien salaisuuksia, tai hän oli, pannakseen jumalien tietokyvyn koetteelle, teurastuttanut poikansa Pelopsin ja tarjonnut hänen lihojansa heidän syötäväkseen. Hänen rangaistuksestaankin oli eri kertomuksia; tavallisesti mainitaan ikuisen janon ja nälän lisäksi kolmantena vaivana jäytävä pelko: hänen päänsä päällä näet oli muka ripustettu kallio, joka alati uhkasi pudota alas ja murskata hänet. – Sisyphos (alkutekstin mukaan Sisyphos) Aioloksen poika, oli muka "viekkain mies suvust' ihmisien" (niin II. VI 153, 154); onnistuipa hänen kahdesti petkuttaa kuolemakin. Hänen isänään oli tavallisen käsityksen mukaan sama Aiolos, joka ylempänä (237) mainittiin Kretheuksen isäksi (ks. Sel. 235-259, vrt. myös Sel. II. VI 153-154). Myöhemmässä runoudessa Sisyphoksesta joskus tehtiin Odysseuksen isä; häneltä muka Odysseus oli saanut oveluutensa perinnöksi. – Kuva: tämän laulun loppukoriste.

601-626. Edellisissä kappaleissa (ainakin 568:nnesta säkeestä alkaen) esitetyt sankarihaamut eroavat useissa kohden siitä kuvasta, mikä yleensä on annettu sielujen olosta; mutta vielä jyrkemmin siitä poikkeaa Herakleen haamun kuvaus: hän ei olekaan vainaja, vaan elää jumalana jumalien joukossa, puolisonaan Zeuksen ja Heren oma tytär Hebe (= "Nuoruus"); mutta silti hänen haamunsa eli kuvaimensa (eidólon) on Hadeen valtakunnassa vainajain sielujen keskuudessa ja uhkaa heitä jousellaan (vrt. Orionin haamun kuvaus, 572-575). Näyttääpä siltä, kuin tässä olisi yritetty sovittaa yhteen kahta eri mielikuvaa: toista, yleisempää, jonka mukaan Herakle's maanpäällisen vaelluksensa jälkeen oli kohotettu jumalien pariin, ja toista, kenties vanhempaa, jonka mukaan hän oli ollut kuolevainen sankari ja kuolevaisten yleisen kohtalon alaisena. Jälkimmäinen käsitys ilmenee selvästi Iliaan XVIII laulun 117:nnessä säkeessä, jossa sanotaan että "eip' edes Herakleen väki voinut kuoloa välttää". – Edellisessä laulussa (X 495, alkutekstissä) sielut sanottiin kiitäviksi varjoiksi; tässä (605, 606) ne verrataan lentoon säikkyviin lintuihin; XXIV laulussa taas (7, 9) niiden sanotaan piipittävän yökköjen tavoin. Välistä kerrotaan (alkutekstissä) ihmisen kuolemasta sanoilla "sielu lensi pois" tai "lentäen sielu poistui". Vrt. myös 207 (ynnä Sel.) ja 222. Kaikista näistä lauseparsista pilkahtaa esiin eräs muinoin laajalle levinnyt mielikuva: sielu on kuvailtu linnun muotoiseksi; esiintyypä "sielulintu" usein vaasimaalauksissa.

613, 614. Kunp' ei hirmuja noit', ei muit' ikin' ois kuvaellut j.n.e.: paikka on epäselvä ja on antanut aihetta eri selityskokeisiin. Se lienee (alkutekstiä noudattaen) parhaiten näin ymmärrettävä: kunhan seppo ei olisi sepittänyt näitä hirmuja eikä muutakaan sepittäisi. Näillä sanoin kai on laulaja tahtonut kuvata taideteoksen pelottavaa tehoa.

621,622. Olin halvempaani ma pantu palvelemaan: kun oli tullut se päivä, jolloin Alkmenen piti synnyttää Zeukselle Herakle's, oli Zeus muka julistanut, että poika, joka oli sinä päivänä syntyvä, oli hallitseva kaikkia, jotka olivat hänen (Zeuksen) sukujuurtaan. Silloin oli Here mustasukkaisuudessaan keskeyttänyt Alkmenelta synnytyksen ja saanut aikaan sen, että Zeuksen ja Danaen pojan Perseuksen pojanpoika Eurystheus syntyi maailmaan ennen aikaansa. Näin joutui Herakles kehnomman miehen käskynalaiseksi. Näin kerrotaan II. XIX 95-133. – Hadeen koira: Kerberos, jota tavallisesti kuvataan kolmipäiseksi hirviöksi.

631. _Theseus, Peirithoos, pojat kuulut kuolematonten_: Ateenalaisten

kansallissankarin Theseuksen isänä mainittiin milloin Poseido'n-jumala, milloin Ateenan kuningas Aigéus, hänkin luultavasti alkuaan sama kuin Poseidon; hänen ystävänsä, lapithiruhtinas Peirithoos oli taas muka Zeuksen poika. Molemmat ystävykset olivat tunkeutuneet manalaan ryöstääkseen sen hallitsijattaren Persephoneian Peirithookselle. Julkea yritys päättyi niin, että molemmat jäivät ainiaaksi manalaan. Toisen, myöhemmän tarunmuodon mukaan Herakle's vapautti sieltä Theseuksen ja toi hänet jälleen elävien ilmoille.

634. _Gorgon pää_: pelottava kummitus: leveä irvinaama, suussa

torahampaat, kieli ulkona suusta, tukassa käärmeitä. Tarun mukaan Gorgoja (Gorgoneja) oli ollut kolme; yhdeltä, Medusa-nimiseltä, Perséus sivalsi pään poikki. Tämän pään luultiin jähmetyttävän kiveksi jokaisen, joka sen näki. Vrt. Sel. II. V 741.

639. _Alas virtaa Okeanon_: näistä sanoista päättäen luultiin

maailmanvirran vetten laskevan "mereen", s.o. Välimereen tai Mustaan mereen.

KAHDESTOISTA LAULU.

Seireenit. Skylla. Kharybdis. Helios-jumalan karjat.

Odysseus yhä jatkaa kertomustaan ("Alkinoos-tarinoita"). Palattuaan Hadeen mailta Kirken saareen ja haudattuaan siellä Elpenor-vamajan hän oli vihdoin saattanut lähteä kotimatkalle. Ennen hänen lähtoään oli Kirke kertonut niistä vaaroista, joihin hän matkan varrella oli joutuva, seka neuvonut, kuinka hänen oli niistä suoriuduttava. Ensimmäisena vaarana olivat Seireenit, jotka lumolaulullaan veivät ohikulkevia surman suuhun. Lähetessään heidän saartaan hänen oli sentähden käskettävä toveriensa sitoa hänet lujasti mastoon kiinni, niin että hän tosin voisi kuulla Seireenien laulua, mutta ei mitenkään pääsisi heidän houkutteluaan noudattamaan; miestensä korvat taas hänen piti tukkia vahalla. Sitten hänellä oli edessään kaksi eri väylää; toinen vei "liikkuvien" kallioiden sivuitse, ja jos niitä läheni, oli laiva varmasti murskautuva: toinen taas kulki kahden kallion välitse; toisessa asusti kuusipäinen hirviö Skylla, toisen alla taas oli ihmeellinen kurimus Kharybdis. Joka Kharybdiin kurimukseen joutui, oli auttamattomasti hukassa; parempi oli siis kulkea Skyllan puolelta väylää; hirviö tosin oli jokaisella päällään tempaava laivasta miehen ja syövä heidät kitaansa, mutta se oli sentään pienempi vaurio kuin kaikkien tuho. – Suoriuduttuaan näistä vaaroista Odysseus oli laivoineen saapuva Thrinakien saareen, jossa Helios-jumalan karjat ovat laitumella. Jos oltaisiin niihin koskematta, oli toivo päästä vihdoin kotimaahan. – Noudattamalla Kirken neuvoja Odysseus oli sitten onnellisesti sivuuttanut Seireenien saaren; Skyllastakin hän oli suoriutunut, menettämällä tosin kuusi miestä. Oli saavuttu Thrinakieen; vasten Odysseuksen varoituksia olivat väsyneet toverit laskeneet sinne maihin; mutta raivoisat myrskyt olivatkin pidättäneet heitä siellä kokonaisen kuukauden. Kun Kirken antamat eväät oli syöty loppuun, olivat nälistyneet miehet Odysseuksen nukkuessa ryhtyneet jumalan karjaan, teurastaneet parhaat elukat ja valmistaneet niistä aterian. Myrsky oli sen jälkeen lakannut raivoamasta, ja oltiin taas laskettu vesille. Mutta Helios oli suuttuneena vaatinut Zeusta rankaisemaan ilkityön tekijöitä, ja Zeus oli leimauksellaan hajoittanut laivan. Miehet olivat hukkuneet mereen; Odysseus yksin oli pelastunut laivan emäpuulle ja ajautunut Kalypson saareen. – Tähän "Alkinoostarinat" päättyvät.

3, 4. _Asumukset Koi-jumalattaren, jossa... on, jost' ylös ilmoihin myös aamuin Helios nousee_: Kirken saari, Aiaie, on siis ajateltava idän äärillä sijaitsevaksi; ks. Sel. X 80 ja seur.

9. _Kirken linnaan_: alkutekstin mukaan Kirken taloon.

39-54. Seireenit: kuolonhaltioita, jotka kuvailtiin omituisiksi sekaolennoiksi: ne olivat muka lintuja, joilla oli ihmisen (tavallisesti naisen) pää, rinta ja kädet. Niiden luultiin laulullaan lumoavan merenkulkijoita, niin että nämä riensivät niiden saarelle, saadakseen siellä surmansa. Oli myöskin olemassa taru, jonka mukaan Seireenit, jos joku kykeni niiden lumousta vastustaa, itse heittäytyivät mereen; vrt. tämän laulun alkukoristeena oleva kuva; toinen kuva on XXIV laulun loppukoristeena. – Odysseian mukaan niitä on kaksi (52:nnessa ja 166:nnessa säkeessä näet käytetään alkutekstissä heistä puhuttaessa dualis-lukua); tavallisesti niitä kuvailtiin olevan useampia. – Myöhempinä aikoina Seireenejä on usein käsitetty turmelukseen viettelevien naisten vertauskuvina.

51. _Mastonkanta_: alkutekstissä _histopéde_. Tämä näkyy oikeastaan

olleen laite, joka etupuolelta tuki maston tyveä, niin että masto ei voinut kaatua eteenpäin; sen rakenteesta ei ole varmaa tietoa.

55-72. Loukkurit: alkutekstissä Planktái; tätä nimeä on selitetty joko "yhteentörmääviksi" tai "liikkuviksi" kallioiksi. Alkuaan Planktai ovat kai ihmisten mielikuvituksessa olleet samat kuin Symplegadi-kalliot (Symplegádes), jotka muka alituisesti iskivät yhteen, murskaten kaiken, mikä joutui niiden välille, mutta (erään tarun mukaan) juurtuivat paikoilleen kiinni, kun Argo'-laiva jumalien avulla oli päässyt kiitämään niiden välitse. – Esillä olevassa Odysseian paikassa näitä kallioita ei kuitenkaan kuvata yhteen iskeviksi "loukkureiksi" vaan ne esiintyvät siinä kalliotörminä, joiden ympärillä meren aallot tyrskyilevät ja tulivihurit raivoavat. Kovin outoa on, että ohilentävien lintujen kerrotaan joutuvan näiden kalliotörmien saaliiksi (alkutekstissä: "sillä kallio aina tempaa pois yhden"). Tämä viittaa ilmeisesti toiseen tarumuotoon, jonka mukaan kalliot iskivät yhteen, jotenka linnut saattoivat niiden väliin murskaantua. Tämä tarumuoto on epäilemättä alkuperäisempi; Odysseiassa oleva on siitä syntynyt, jonkun verran sekava, muunnos. V:llä vuosisadalla tarun "liikkuvia" tai "yhteentörmääviä" kallioita selitettiin samoiksi kuin Mustassameressä Bosporos-salmen edustalla olevat n.s. Kyáneai-saaret ("Sinisaaret"). Myöhemmässä runoudessa Planktai-saaret ja Symplegadit kuvailtiin usein eri paikoiksi: edelliset olivat muka Messinan salmessa, jälkimmäiset taas edelleen Mustassameressä. – Planktai ovat muuten niitä Odysseian piirteitä, jotka lähinnä ovat peräisin argonautti-tarustossa (ks. Sel. X 80 ja seur.). – Ia'son (Ie'son): Aisonin (ks. XI 259 ynnä Sel.) poika, Argonauttien johtaja.

73-110. Skylla (Skylle) ja Kharybdis: antiikkisissa kuvissa Skylla tavallisesti esiintyy oudonlaisena sekaolentona, naisena, jonka ruumis lanteiden kohdalla päättyy raivoisiin koiriin ja tarumaisiin merieläimiin (vrt. tämän laulun loppukoristeena oleva kuva). Näistä Skyllan kuvista Odysseian Skylla siis eroaa melkoisessa määrin. Mutta kuvissa ilmenevään käsitykseen viittaa kumminkin se, mikä Odysseiassa kerrotaan kauhean hirviön äänestä: se näet muka vinkuu uikuttavan penikan tavoin (85, 86). On muuten huomattava, että nimi Skylla ihmisten tietoisuudessa on saattanut liittyä skylaks-sanaan, joka merkitsee penikkaa. – Skyllan ja Kharybdiin välinen salmi on luultavasti alkuaan ollut toisinto samaa salaperäisen kallioportin mielikuvaa, mikä ilmenee Planktain ja Sympigadien kuvauksissa (vrt. Sel. 55-72). – Tavallisimman, ratsionalistisen selityksen mukaan Skylla ja Kharybdis tarkoittivat Messinan salmessa olevia vesipyörteitä.

124. _Krataiis_: "Väkivaltava", Skyllan äiti.

132. _Phaéthusa_ ja _Lampetie_: "Valoisa" ja "Loistava".

201,202. Savun äkkiä sankan nousevan näin, jyly soi, kävi korkea kuohu ja tyrsky: tällä kuvauksella tarkoitetaan Planktai-kallioita ("Loukkureja"); vrt. 55-72 ynnä Sel.

204, 205. Käsist' airot kirposi irti, mutta riippuivat yhä hankahihnoissa kiinni: vrt. IV 782.

220. _Kallio_: Skyllan kallio.

253. _Putkeen sonninsarvisehen pujoteltuna siima_: alkutekstissä

sanotaan vain, että kalastaja heittää mereen kedolla yöpyväisen härän sarven; antiikkisten selittäjäin mukaan sarvella tarkoitetaan sarvesta tehtyä pientä putkea, josta siima oli pujotettu ongen yläpuolelta, niin ettei kala onkeen käydessään voinut purra sitä (siimaa) poikki.

260. _Tuhokalliot_: Planktai-kalliot ("Loukkuni").

306. _Vienoa vettä_: suolatonta vettä, lähdevettä, meriveden

vastakohtana.

315. Sama säe esiintyy V laulun 294:ntenä ja IX laulun 69:ntenä. Näissä

paikoin kuvataan, mitenkä myrskyn noustessa yön synkkyys laskihe taivaalta keskellä päivää. Nyt esillä olevassa paikassa taas on käytetty samoja sanoja, vaikka myrskyn kerrotaan nousseen yön aikana (huom. että etelän yö on pilkkosen pimeä!).

318. _Haltia-immet_: luonnottaret (_Nymphai_).

357, 358. Vrt. Sel. III 441-447.

409. _Harusköydet_ (_protonai_): nämä olivat kiinnitetyt kumpaiseenkin

keulalaitaan ja estivät siten mastoa kaatumasta taaksepäin; etupuolelta taas sitä tuki mastonkiinnitin eli "maston kanta" (histopede); ks. Sel. 51.

413. _Simpukanpyytäjä_: alkutekstin mukaan sukeltaja, jolla kai

tarkoitetaan purppurasimpukanpyytäjää.

423. _Vetonuora_: luultavasti raakapuun nostoköysi.

KOLMASTOISTA LAULU.

Odysseuksen lähtö phaiakilaisten maasta ja hänen saapumisensa Ithaken saarelle.

Kun Odysseus on lopettanut kertomuksensa, kehottaa Alkinoos, ennenkuin mennään levolle, Phaiakilaisia antamaan hänelle vielä lahjoja entisten lisäksi. Aamun tultua lahjat tuodaan ja sälytetään laivaan. Päivä kuluu uhriin ja kemuihin, Odysseuksen kiihkeästi odotellessa illan tuloa, jolloin hän vihdoin pääsee matkalle. Laivan kiitäessä eteenpäin läpi yön hän nukkuu sikeästi, ja kun on tultu perille, kantavat laivamiehet hänet yhä nukkuvana Ithaken rantaan; sinne niin ikään nostavat kaikki lahjatavarat. Ja sitten heti lähtevät kotimatkalle. Mutta suuttuneena Phaiakilaisille, siksi että ovat kuljettaneet Odysseuksen aarteinensa hänen kotimaahansa, Poseidon Zeuksen luvalla muuttaa palaavan laivan kiveksi. – Odysseuksen herätessä sakea sumu estää hänet tuntemasta missä on; luuleepa hän, mieli masentuneena, Phaiakilaisten petollisesti heittäneen hänet jonkin vieraan maan rannalle. Huolestuneelle miehelle ilmestyy Athene nuorukaisen hahmossa ja ilmoittaa hänelle, että hän onkin Ithakessa. Varovaisuudessaan Odysseus ei heti ilmaise ken hän on, vaan sepittää valejutun. Silloin Athene näyttäytyy hänelle oikeassa hahmossaan, sumu hälvenee, ja Odysseus tuntee ikävöidyn kotimaansa. Athene kertoo hänelle lyhyesti hänen vaimonsa kosijain elämöimisestä hänen kodissaan ja kehottaa häntä miettimään kostoa. Ensiksi tulee hänen kuitenkin mennä uskollisen sikopaimenen (Eumaioksen) luo ja odottaa tämän syrjäisessä suojassa poikaansa Telemakhosta, joka jumalattaren kehotuksesta kohta on palaava Spartasta. – Vielä jumalatar taikasauvalla muuttaa sankarin kurjan kerjäläisukon näköiseksi, jottei kukaan ennen aikojaan häntä tuntisi.

13. _Kattilan jalkoineen_: kolmijalan eli tripodin. Nämä kolmijalat

ovat ne lisälahjat, joiden antamisesta oli puhe jo XI laulussa, 339-352. Niitä on luvultaan 13, vrt. VIII 390, 391.

68. _Tuon lujan, suljetun lippaan_: tarkoitetaan sitä "ylen sorjaa

lipasta", johon Are'te oli sullonut Phaiakilaisten antamat vaatteet, ja kullat, ks. VIII 438 ja seur.

81-83. Nelivaljakon korskuvat orhit: nelivaljakkoa mainitaan Iliaassa ja Odysseiassa vain kahdesti, nimittäin näissä Odysseian säkeissä ja II. XI 699. Jälkimmäisessä paikassa puhutaan (kreik. tekstissä) kilpa-ajo-valjakosta, ja sellaista kai tässäkin tarkoitetaan. Muuten Iliaan ja Odysseian sankarit ajavat aina (myöskin kilpa-ajoissa) kaksivaljakolla. Historiallisella ajalla nelivaljakolla-ajo oli suosituin hevosurheilu, mutta sankarieepoksen laulajat ovat nähtävästi katsoneet sen sankariajan tapoihin soveltumattomaksi. Esillä olevassa paikassa nelivaljakko esiintyykin vertauskuvassa.

96. _Phorkys_: mainitaan I 72 _aaltoavan meren aavan haltiaksi_. Vrt.

myös Sel. IV 349.

105-108. Runoilija kuvaa tässä tippukivi- eli stalaktiittimuodostumia.

108. _Vesivälkyt_: alkutekstissä _halipórphyra_ = meripurppuraiset,

jolla luultavasti tarkoitetaan meren simpukoista saatua purppuraväriä. Sanaa on kuitenkin selitetty useilla eri tavoin.

113. _Tiettyyn valkamahan_: alkutekstin mukaan _ennakolta tietäen_ sen.

VIII 560, 561 oli kerrottu, että Phaiakilaisten laivat itse tiesivät ihmisten maat ja kaupungit; tässä taas oletetaan sama ihmeellinen tieto olevaksi laivojen miehistölläkin.

130. _Alku ja juur' olen heille_: V laulussa (35) Phaiakilaisten

sanotaan olevan ylipäätään "likiheimoiset jumalille"; VII laulun mukaan taas Poseido'n on Nausithooksen isä, siis Alkinooksen isoisä (VII 56).

188 ja seur. Teksti on tässä kohden jonkin verran sekava. 188:nnessa ja 189:nnessä säkeessä kerrotaan, ettei Odysseus herätessään tuntenut isiensä maata: Athe'ne näet peitti sen usvaan (näin on näet alkutekstin sanamuoto parhaiten ymmärrettävä), ja siksi maisema Odysseuksesta näytti oudolta (194 ja seur.), eikä hän sitä tuntenut, ennenkuin Athene "pois sumun hääti, ja selkeni seutu" (352). Ristiriidassa tämän aivan loogillisen ja runollisesti tehoisan kuvauksen kanssa ovat säkeet 190-193, joissa Athenen sanotaan levittäneen sumun tehdäkseen siten Odysseuksen itsensä tuntemattomaksi, kunnes hän olisi suorittanut kostontyönsä. Tätä itsessäänkin oudoksuttavaa piirrettä ei sitten kertomuksen jatkuessa oteta ollenkaan lukuun; poistaapa Athene sumun paljoa ennen kuin Odysseus ryhtyy kostoonsa, ja tehdäkseen Odysseuksen tuntemattomaksi hän (429 ja seur.) käyttää aivan toista keinoa: muuttaa hänet kurjan kerjäläisäijän näköiseksi. Näin ollen voi varmuudella päättää että säkeet 190-193 ovat peräisin jostakin Odysseian nykyiseen muotoon soveltumattomasta (kaiketi heikommasta) toisinnosta.

204-214. Näissäkin säkeissä tulee näkyviin omituinen ristiriitaisuus: jos Odysseus pitää Phaiakilaisia pahoina pettureina, joille hän toivottaa Zeuksen kostoa (209-214), niin hän tuskin on voinut samassa hengenvedossa lausua sitä ajatusta, että olisi ollut parempi, jos hänen tavaransa (taikka hän itse) olisivat saaneet jäädä heidän maahansa (204). Hänen kiihtynyt mielentilansa tuskin riittää tämän ristiriidan selitykseksi.

217. _Kattilat: kolmijalat_.

223. Sankaritarinain ja -runojen maailmassa nuoret kuninkaanpojat

useinkin käyvät isiensä karjoja paimenessa.

275. _Epeijit_: eepoksessa Elis-maakunnan asukkaiden nimi; vrt. Sel.

II. II 615-624.

333-336. Oikeastaan ei tekstissämme ole tähän asti mainittu mitään, mikä aiheuttaisi nämät Athenen ylistävät sanat; eihän Odysseus ole millään tavoin ilmaissut aikovansa koetella puolisoansa ennenkuin rientää kotiinsa. Tässäkin kohden siis kertomuksen ainesten yhteenliitäntä tuntuu jonkin verran hataralta.

359. _Teille ma tuon_: alkutekstin mukaisemmin _me tuomme_ (nimittäin

minä ja poikani).

383-385. Sen, minkä Athe'ne nyt on kertonut, Odysseus on jo kuullut paljoa täydellisemmin Teiresiaan haamulta (XI laulussa). Näyttääpä siltä kuin tämän Odysseian jakson sepittäjällä ei olisi ollut tietoa Odysseuksen manalassa käynnistä, – ei ainakaan sen nykyisessä muodossa.

407. _Koraks- (Koraks-) kallio_: "korppikallio".

409. _Vettä on tummaa_: syvässä lähteessä oleva vesi näyttää mustalta.

414. _Avotanterisen Lakedaimonin maille_: alkutekstin mukaan

Lakedaimoniin, jossa on laajat tanssitanteret. Lakedaimonilla tarkoitettanee tässä (ja samoin XV 1) maakunnan pääpaikkaa, Spartaa.

NELJÄSTOISTA LAULU.

Odysseus Eumaioksen luona.

Uskollinen sikopaimen ottaa vieraanvaraisesti vastaan vanhan kerjäläisen, jota hänen on mahdoton tuntea omaksi kauan ikävöidyksi isännäkseen. Hänen herttaisesta pakinastaan käy ilmi, mitenkä Penelopeian kosijat mässäilevät Odysseuksen talossa, säästämättä poissa olevan isännän laumoja; uskollinen Penelopeia taas ottaa lempeästi vastaan kaikki Ithakeen saapuvat maankiertäjät, toivoen saavansa heiltä tietoja kadonneesta puolisostaan; mutta kaikki he muka osoittautuvat valehtelijoiksi, eikä Eumaios usko saavansa enää koskaan isäntäänsä nähdä. Väittäen olevansa Kreetasta kotoisin Odysseus sepittää kohtaloistaan pitkän jutun, jonka pontena on se, että hän muka äskettäin Thesproottien maassa oli saanut varmat tiedot Odysseuksesta: tämä oli näet hiljan ollut siellä ja vain lähtenyt Dodonaan kysymään oraakkelilta neuvoa; sieltä palattuaan hän oli lähtevä aarteineen kotimatkalle. Eumaios ei ota uskoakseen hänen kertomustaan; se on muka valhetta, niinkuin muidenkin maankiertäjäin jutut. Siitä huolimatta hän edelleenkin lempeästi vaalii vierastaan. – Odysseus jää yöksi sikopaimenen majaan; tämä taas viettää yönsä tarhan ulkopuolella.

5. _Etuusuoja_: majan patsaseteinen.

21. _Vartiakoirat myös pedonkaltaiset_: tätä nykyäkin Kreikkalaisten

paimenkoirat ovat järeäraajaisia, pedonkaltaisia otuksia, jotka usein rajuilla hyökkäyksillä saattavat matkustajan hengenvaaraan; jos hän silloin malttaa istuutua maahan ja laskea kädestään keppinsä tai muun aseentapaisen, ne jättävät hänet rauhaan, mutta niin pian kuin hän nousee pystyyn, ne jälleen hyökkäävät hänen kimppuunsa. Vrt. 29 ja seur.

50. _Salovuohi_: joko betsoarivuohi eli paseng (_Capra cegagrus_) tai

vuori- eli alppikauris (Capra ibex).

86-88. Zeun sallimat ryöstäen saaliit... heilläkin... pelko on koston: Zeus kyllä usein suo rosvoille runsaat saaliit, mutta silti he tietävät peljätä jumalien kostoa.

97. _Tumma manner_: kaukana siintävä mannermaa.

102. _Omat paimenet_: orjat; _vieraat_: palkatut paimenet.

154. Tämä säe, jossa Odysséus määrää _iloviestinsä palkan_, puuttuu

parhaimmista käsikirjoituksista. Vrt. XVI 79.

162, 163. Juuri kun vaihtunut vanha on kuu j.n.e.: tämä ajanmääräys, jonka Odysseus vielä toistaa puhelussaan Penelopeian kanssa (XIX 307), näkyy olevan asetettava yhteyteen Apollonin juhlan kanssa, joka on vietettävä viimeksi mainitun puhelun jälkeisenä päivänä (vrt. XX 276-278, XXI 258). – Odysseus on siis melko selvästi ilmaissut sen päivän, jolloin hän on suorittava kostontyönsä. Runokokoelmassa tämä aihe on kuitenkin jätetty sen koommin käyttämättä; Odysseuksen kuulijat eivät pane siihen huomiota eikä siihen kertomuksen kuluessa panna mitään painoa. Nähtävästi se on peräisin toisinnosta, jossa sillä kai on ollut tärkeämpi sija; sen siirtyminen nykyiseen Odysseiaamme lienee kai johtunut epähuomiosta.

187. _Arkéisios_: Laerteen isä, Odysseuksen isoisä, ks. XVI 118.

208. _Nuo pojat korskeat_: aviosta syntyneet pojat.

277. _Kilven, olkani suojan_: alkutekstin mukaan Odysseus oli muka

ottanut kilven olaltaan; runoilijalla on siis ollut mielessään iso, melkein miehenkorkuinen mykeneläismallinen kilpi, jota kannettiin olkahihnassa. Sitä laatua ovat Iliaassa enimmäkseen etevimpäin sankarien kilvet. Vrt. Sel. II. II 388, 389.

327. _Dodona_ (_Dodo'ne_): Zeukselle pyhitetty ikivanha ennustuspaikka

Epeiroksessa. Vrt. Sel. II. XVI 233.

371. _Harpyiat_: ks. Sel. I 241.

379. _Aitolia_: länsikreikkalainen maakunta, joka rajoittui lännessä

Akarnaniaan, idässä Ozolilaisten Lokrien maahan, pohjoisessa pieniin vuoristomaakuntiin, etelässä Korinthoksen lahden aavaan ulko-osaan.

426 ja seur.: vrt. III 9 ynnä Sel.

448. _Linnojen turma_: _ptoliporthos_, ks. Sel. VIII 3.

470, 471. Odysséus, Menélaos ja kertoja itse olivat muka väijysjoukon päällikköinä.

499. _Thóas, Andraimonin poika_: Aitoolien päällikkö, esiintyy usein

Iliaassa.

VIIDESTOISTA LAULU.

Telemakhos saapuu Eumaioksen luo.

Yöllä Telemakhos viruu unettomana Menelaoksen talossa, huolestuneena ajatellen isäänsä. Silloin lähestyy häntä Athene ja kehottaa häntä palaamaan kotiinsa; muuten hänen äitinsä muka saattaa mennä uusiin naimisiin ja viedä mukanaan talon tavaraa. Kotimatkallaan hän karttakoon salmea, jossa äidin kosijat ovat väijyksissä; Ithakeen tultuaan hän lähettäköön laivansa kaupungin satamaan, mutta itse menköön uskollisen sikopaimenen luo; aamulla tämä lähteköön ilmoittamaan Penelopeialle, että hänen poikansa on onnellisesti palannut. Auringon noustua Telemakhos, saatuaan isäntäväeltään kauniit lahjat, ajaa Peisistratoksen kanssa Pylokseen, johon saapuu toisena päivänä. Poikkeamatta Nestorin taloon hän lähtee heti laivalleen. Hänen juuri suorittaessaan lähtöuhria saapuu rantaan miestapon vuoksi vainottu tietäjä Theoklymenos ja pyytää päästä hänen turviinsa. Telemakhos suostuu, ja illan suussa lähdetään matkalle. – Ithakessa Odysseus on yhä tuntemattomana Eumaioksen luona; tämä ei salli hänen lähteä kerjuulle kaupunkiin, vaan pyytää häntä jäämään luoksensa, kunnes Telemakhos saapuu; tämä on kyllä pitävä hänestä hyvää huolta. Eumaios antaa hänelle vielä lisätietoja hänen omaisistaan ja kertoo sitten omat merkilliset kohtalonsa: hän näet on kuninkaanpoika, jonka phoinikialaiset merenkulkijat ovat ryöstäneet ja myyneet orjaksi; onnekseen hän on joutunut hyvän isännän haltuun. – Kolmantena päivänä Telemakhos saapuu Ithaken rantaan, syrjäiseen seutuun. Siellä hän astuu maihin; miestensä hän käskee viedä laivan kaupungin satamaan; yksi heistä saa erikoisesti pitää huolta Theoklymenoksesta. Itse hän kulkee yksin sikolaumain ja niiden kaitsijan olopaikalle.

1. _Lakedaimonihin meni laajaan_: alkutekstin mukaan Lakedaimoniin,

jossa on laajat tanssitanteret; vrt. XIII 414 ynnä Sel.

33. _Sivu saarien_: Telemakhoksen tulee siis lännen puolelta kiertää

Samos- eli Same-saari (Kephalle'ne) sekä sen lähellä olevat luodot ja siten sivuuttaa kosijain väijyspaikka. Vrt. IV 670, 671 ja 842-847 sekä Sel. I 17 ja 245-248.

63. Tämä säe puuttuu parhaimmista käsikirjoituksista.

80. _Kautt' Argos-maan... ja Hellaan_, ks. Sel. I 344.

84. _Kattilan jalkoineen taesorjan_: n.s. kolmijalan eli tripodin. --

Käsimaljan: maljan, jota pidettiin käsien alla, kun niitä huuhdeltiin ateriaan tai uhriin ryhdyttäessä; nämä maljat olivat joskus hopeasta tehdyt (I 137, 138), joskus kukkakoristeilla koristetut (III 440, 441 y.m.).

105. _Vaippa_: _peplos_; ks. Sel. V 229-232. -- _Omat ompelemansa_:

joita hän itse oli kirjaillut.

113-119 = IV 613-619. Menélaos oli (IV 589-592) luvannut Telemakhokselle pikarin sekä valjakon rattaineen, mutta kun hän sai tietää, ettei Ithaken kalliosaarella voitu ajoneuvoja käyttää, oli hän valjakon ja rattaiden sijasta luvannut hopeaisen sekoitusmaljan. Nyt kun Telemakhoksen on lähdettävä kotimatkalle, Menelaos noutaa kammiostaan lupaamansa kultaisen pikarin ja antaa poikansa tuoda sieltä ison, painavan sekoitusmaljan (XV 101-104). Lahjansa antaessaan hän kuitenkin ensin jättää pikarin mainitsematta. Runoilija on näet pannut hänen suuhunsa sanasta sanaan samat säkeet, joilla hän IV laulussa (613-619) oli luvannut (valjakon ja rattaiden sijasta) antaa sekoitusmaljan, ja siten kultapikari on jäänyt hänen puheessaan (XV 111-119) mainintaa vaille! 120:nnessa säkeessä se kyllä sitten mainitaan.

133, 134. Isot istuimet: alkutekstissä klismoi, selkänojalliset kevyet tuolit. – Kunniapaikat: selkä- ja käsinojalla sekä jalkalaudalla varustetut kunniaistuimet (thronoi); ks. I 130-138 ynnä Sel.

186-188 = III 488-490.

223. _Uhrin_: juomauhrin.

225-239. Melámpus-tietäjän ja hänen sukunsa tarina edellytetään yleisesti tunnetuksi, jotenka sitä niin hyvin tässä paikassa kuin myöskin XI laulussa ("Nekyiassa", 287-29.7) on voitu esittää harppauksittaan ja vihjauksin. Kuinka tässä oleva kertomus suhtautuu Nekyia-laulun esitykseen, ei ole täysin selvää. Mainitussa laulussa kerrottiin, että Neleus oli kieltäytynyt antamasta ihanaa tytärtään Perota kellekään muulle kuin sille, joka hankkisi hänelle Phylakesta Iphikloksen karjan, ja että Melampus (hänen veljensä Amythaonin poika) oli ottanut suorittaakseen tuon ehdon (muista lähteistä tiedetään, että hän siihen ryhtyi veljensä Biaan puolesta). Sitä yrittäessään hänet oli otettu kiinni; olipa häntä pidetty vankeudessa kokonainen vuosi. Mutta tämän ajan kuluttua Iphitos oli päästänyt hänet vapauteen (hän oli näet, kuten muissa lähteissä kerrotaan, ilmaissut Iphiklokselle ylen tärkeän salatiedon). Esillä olevassa XV laulun paikassa mainitaan tämän ohessa, että Melampus sai viedä karjan Phylakesta Pylokseen ja että hän siten hankki veljelleen (Biaalle) Peron puolisoksi (237,238). Mutta lisäksi vielä kerrotaan (230, 231), että Neleus Melampuksen ollessa poissa, oli anastanut hänen omaisuutensa ja pitänyt sen koko vuoden hallussaan. Palattuaan Melampus oli jollakin tavoin kostanut setänsä tekemän vääryyden (236, 237), mutta seurauksena oli ollut, että hänen täytyi karkota vieraaseen maahan (228, 238). – Huomattava on, ettei XV laulun kertomuksessa mainita Iphikloksen nimeä ja että Melampuksen vankilana mainitaan Phylakoksen (Iphikloksen isän) linna. Näistä eri seikoista voi kenties päättää, että tässä laulussa oleva kertomus on peräisin toisesta lähteestä kuin XI laulun tarina. – Harhan tuon tuhoraskaan (233): Tuon uhkarohkean yrityksen, joka tuli Melampukselle niin kohtalokkaaksi.

244-249. Amphiáraos: ks. Sel. XI 326, 327. – Se syy oli lahjotun vaimon: Polyneikeen lahjoman Eriphylen.

250, 251. Kleitos: ks. Sel. V 121-124.

254. _Hyperes'ia_ (Hyperesi'e): mainitaan II. II 573 Peloponnesoksen

pohjoisrannikon (Akhaian) kaupunkien joukossa.

289. _Lovilaitateljo_: ks. Sel. II 424.

295. _Krunói_ ja _Khalkis_: paikkakuntia Eliissä. Koko tätä säettä

ei kuitenkaan ole käsikirjoissa; se on tähän sovitettu Strabonin maantiedosta (VIII 350). Saman säkeen alkuosa on luettavana n.s. homeerolaisessa Hymnissä Apollonin kunniaksi (425).

297. _Phea'i_: niemi ja satama Elis-maakunnassa (Alpheiós-joen pohjois-

puolella); Iliaassa (VII 135) Pheia'.

363, 364. Tämä on ainoa paikka, jossa Odysseuksella mainitaan olleen sisaruksia; näistä oli muka Klimene nuorin. Huom. että XVI laulussa (117-118) Odysseuksen kerrotaan olleen Laerteen ainoa poika.

403 ja seur. Eumaioksen elämäntarina on tyypillistä satua. Hänen syntymäpaikkansa Syrie on ihmeellinen onnela; se sijaitsee niillä maailman äärillä, "kuss' auringon rata kääntyy" eli sananmukaisemmin: siellä, missä auringon käänteet (tropai eelioio) ovat. "Auringon käänteillä" Kreikkalaiset vleensä tarkoittivat päivänseisauksia. Tämän mukaan runoilija siis näkyy kuvailevan Syrien (ja samoin Ortygian) sijaitsevaksi kaukana luoteessa, äärimmäisellä kohdalla, minkä aurinko saavuttaa vuoden pisimpänä päivänä ja mistä se alkaa vetäytyä takaisin etelämmälle (siis seisauspisteen kohdalla). Muutamat selittäjät taas ovat sitä mieltä, että tässä tarkoitetaan auringonlaskun seutua, sitä kohtaa, jossa aurinko iltaisin muka kääntyy, palatakseen näkymättömänä nousupaikalleen. Tämänkin selityksen mukaan olisi siis Syrien ja Ortygian ajateltu luoteen tai lännen äärillä sijaitseviksi. – Toiselta puolen nimi Syrie johdattaa mieleen Syros-nimisen Kykladi-saaren; tämä, samoin kuin Phoinikialaisten esiintyminen (415), tuntuu viittaavan itään. – Ja siihen viittaisi myöskin Ortygia, jos sillä tässä, niinkuin myöhemmässä runoudessa, tarkoitettaisiin Delos-saarta. Ortygia (Ortygie < ortyks = viiriäinen, siis kaiketi = Viiriäis-saari) mainittiin Odysseian V laulussa (123) sinä paikkana, missä Artemis-jumalatar nuolillaan tappoi Orionin; XVI n.s. "homerolaisen hymnin" mukaan Ortygia oli tämän jumalattaren syntymäsaari; – lähellä Ephesosta, Artemiin kaupunkia, oli sen niminen pyhä lehto; olipa Syrakusain linnasaaren nimenä Ortygia, ja sen sanoo Pindaros Artemiin asunnoksi. Ortygia-nimi liittyy siis lähinnä Artemiin tarustoon. Joka tapauksessa Eumaioksen syntymäseutua lienee etsittävä satujen ja tarujen utuisesta maailmasta.

418. _Taidot_: käsityöt.

427. _Tapholaiset_: ks. Sel. I 105.

460. _Merikuultoa_: Kreik. _elektron_, ks. Sel. IV 73.

466. _Maljoja pöydill' äkkäsi hän j.n.e._: alkutekstin mukaan hän

etupylvähikössä äkkäsi pikareita ja pöytiä. On oletettava, että aterian jälkeen pöytäastiat ynnä pöydätkin oli korjattu miessalista etupylvähistöön, kaiketi puhdistettaviksi. Pöydäthän olivat pienet ja keveät, niin että jokaisen aterioitsijan eteen voitiin nostaa eri pöytä, vrt. Sel. I 130-138.

500. _Viiniin... valahuttivat vettä_: vrt. Sel. IX 208-211

517. _Vaan kutomuksien ääreen jää yliskammion suojaan_; alkutekstissä

Penelopeian sanotaan kutovan yliskammiossa kangasta. Muuten Penelopeian kangaspuut ovat aina alikerrassa, naisten salissa. Poikkeusta pidetään epähuomiosta johtuneena erehdyksenä.

KUUDESTOISTA LAULU.

Telemakhos tuntee vieraan vanhuksen isäkseen.

Aamun tullen Telemakhos saapuu Eumaioksen majaan, ja vanha orja tervehtii nuorta herraansa ylen hellästi. Syötyään aamiaisen Eumaioksen ja hänen kerjäläisen hahmossa esiintyvän vieraansa kanssa Telemakhos varoittaa tätä menemästä röyhkeiden kosijain herjattavaksi sekä lupaa pitää hänestä huolta. Eumaioksen taas hän heti lähettää viemään Penelopeialle sanoman saapumisestaan. Hänen poistuttuaan Athene kehoittaa Odysseusta ilmoittautumaan pojalleen ja muuttaa sentähden Odysseuksen uljaaksi sankariksi. Telemakhos ei ensin ota uskoaksensa, että hänellä on edessään kauan kaivattu isänsä, mutta sitten isä ja poika itkien syleilevät toisiaan. Luottaen Athenen ja Zeuksen apuun Odysseus heti ryhtyy suunnittelemaan kosijain surmaa. Telemakhos menköön huomisaamulta isänsä taloon ja yhtyköön siellä kosijain seuraan; myöhemmin Eumaios on saattava sinne Odysseuksen; Telemakhos siellä malttakoon mielensä, vaikka näkee isäänsä pahoin pideltävän. Saatuaan Odysseukselta merkin hän korjatkoon pois salissa olevat aseet. – Sillä välin Telemakhoksen laiva saapuu kaupungin rantaan. Penelopeia saapi sanoman poikansa onnellisesta kotiutumisesta. Nähdessään Telemakhoksen välttäneen heidän väijytyksensä kosijat suunnittelevat uutta murhayritystä, joka kuitenkin lykätään, kunnes olisi saatu selko jumalien tahdosta. Penelopeia astuu miessalin oven suuhun ja nuhtelee kosijoita heidän rikollisista aikeistaan. Sitten hän yliskammiossaan itkee puolisoansa, kunnes kyyneliinsä nukkuu. – Ennenkuin Eumaios palaa majaansa, muuttaa Athene jälleen Odysseuksen ryysyiseksi vanhukseksi. Aterioidaan ja mennään levolle.

19. _Moni jost' oli murhe_ = jonka hoidosta ja kasvatuksesta on ollut

huolta ja vaivaa.

65. _Laivast' äsken karkasi pois Thesproottien häijyin_: ks. XIV

334-359.

100-101. Useat tutkijat ovat sitä mieltä, että Odysseus mielenkiihkossaan on vähällä päästää ilmi, ken hän on, mutta että hän hillitsee itsensä ja äkkiä antaa lauseelleen toisen käänteen. Mutta on kuitenkin luultavaa, että, jos runoilija olisi sitä tarkoittanut, hän olisi saanut sen selvemmin esille. Eikä sellainen tyylikeino tunnu olevan sopusoinnussa eepillisen kertomuksen yksinkertaisen, suorasyisen rakenteen kanssa.

108-111. Runoilija on tässä sattunut antamaan Odysseuksen tietää enemmän kosijain ilkiötöistä, kuin mitä Eumaios on kertonut.

122-128 = I 245-251. Vrt. myös 122-125 ja XIX 130-133.

159 ja seur. Noinpa hän portill' ilmestyi j.n.e.: Athe'ne asettui pihan edustalle, portin kohdalle, vastapäätä majan ovea (vrt. 165).

268. _Ratkaisee raju Ares_: alkutekstin mukaan _ratkaistaan Areen

rajuus_, s.o. raju taistelu.

285. _Vie varuskammiohon:_ se kammio, johon aseet on vietävä, on

luultavasti pieni eri rakennus megaronin ja sivu-rakennusten välisen solakäytävän (lauren) varrella; ks. Sel. XXII 126-128.

294. _Sill' ihan itsestään kätt' etsii kärkkyvä rauta_: sananlaskuksi

kiteytynyt lauseparsi, josta käy selvästi näkyviin, että laulajan aikoina yleisesti käytettiin rauta-aseita, vaikka itse kertomuksessa varsinkin sota-aseet miltei aina mainitaan vaskisiksi. Runoilijat olivat näet nimenomaan kuvaavinaan kaukaista sankarikautta, jolloin teräaseetkin tehtiin vaskesta (pronssista); katsottiinpa pronssin suorastaan kuuluvan eepilliseen tyyliin. Mutta vertauskuvissa ja vertauskuvallisissa lauseparsissa tulevat runoilijain oman ajan olot sentään näkyviin; niin on laita esillä olevan sananlaskunkin. Vrt. myös Sel. II. I 237.

327. _Klytios_: sen Peiraioksen isä, jonka turviin Telemakhos (XV 542)

uskoi Theoklymenoksen.

411-415. Penelópeia astuu miessalin takana olevasta suojasta (naissalista) miessaliin ja jää seisomaan ovipielen viereen.

422-432. Etk' anoville sa suojaa suo j.n.e.: alkutekstin mukaan "et välitä turvanhakijoista, joilla sentään Zeus on todistajana". Näissä sanoissa on jo jonkinmoinen viittaus siihen, että Antinooksen isä oli turvanhakijana otettu Odysseuksen suojaan: Antinooskin on siis turvatin asemassa, mutta suunnittelee kuitenkin turvanantajan pojan surmaa, muista ilkitöistä puhumattakaan.

SEITSEMÄSTOISTA LAULU.

Telemakhos palaa Ithaken kaupunkiin.

Päivän noustua Telemakhos lähtee isänsä talolle; myöhemmin Eumaios on saattava vieraansa kerjuuretkelle kaupunkiin. Penelopeia ottaa ilokyynelin poikansa vastaan. Telemakhos kehoittaa häntä lupaamaan jumalille suuret uhrit, jotta Zeus hankkisi kostoa. Sitten hän hakee Theoklymenoksen taloon ja aterioi hänen kanssaan. Penelopeia kysyy pojaltaan, onko hän matkallaan saanut mitään tietoa isästään, ja Telemakhos kertoo kuulleensa Menelaokselta, että "Merten vanhus" on nähnyt hänet Kalypson saarella, ja ettei hän laivan ja miehistön puutteessa päässyt sieltä lähtemään. Silloin Theoklymenos tietäjälahjansa nojalla vannoo, että Odysseus jo on Ithakessa ja paraikaa valmistelee kosijain tuhoa. – Kosijat tulevat sisään ja hankkivat upean aterian. – Eumaios ja Odysseus lähtevät taivaltamaan kaupunkiin päin. Matkalla he kohtaavat Melantheuksen, vuohipaimenen, joka röyhkeästi herjaa Odysseusta vieläpä lopuksi potkaisee häntä. Mutta Odysseus seisoo järkkymättä vihansa hilliten. Odysseuksen talon edustalla hänet tuntee hänen koiransa Argos, joka ikäloppuna viruu tunkiolla ja heittää henkensä vanhan isäntänsä nähtyään. Sikopaimen astuu sisään miessaliin ja käy istumaan Telemakhoksen pöytään; hänen jälkeensä tulee Odysseus kurjana kerjurina ja jää istumaan kynnykselle. Syötyään siellä Telemakhoksen lähettämät ruoat, hän menee kerjäämään kosijoilta. Muut antavat palasensa, mutta Antinoos kohtelee häntä raa'asti, vieläpä heittää häntä jakkarallaan olkapäähän. Odysseus yhä malttaa mielensä ja vain nuhtelee häntä hänen sydämettömyydestään. Mellastus on kuulunut Penelopeian huoneeseen, ja hän käskee Eumaioksen tuoda kerjäläisen luokseen, kysyäkseen tietääkö hän mitään Odysseuksesta. Odysseus ei kuitenkaan, muka kosijoita peljäten, suostu tulemaan hänen puheilleen ennenkuin illan tultua. – Eumaios poistuu sikojensa luo; sitä ennen Telemakhos kuitenkin on käskenyt hänen palata aamulla, mukanaan uhrieläimiä. – Kosijat yhä jatkavat ilonpitoaan Odysseuksen talossa.

29. _Ison pylvään_: Tämä on kai yksi eteispylvähistön pylväitä.

57. _Vaan ei vastannut emo siihen_: alkutekstin mukaan _"siivettömäksi

kävi häneltä sana"_. Sama lauseparsi esiintyy vielä XIX 29, XXI 386, XXII 398.

96. _Ovensuuhun_: Penelopeia istuutuu miessaliin, tämän ja naisten

suojan välisen oven suulle.

124-141. Voipa jo voi j.n.e. Telémakhos toistaa tässä Menelaoksen IV 333-350 lausumat sanat.

140-146. Vrt. IV 555-560.

212. _Dolios_: ks. Sel. IV 735-737.

339. _Saarninen kynnys_: 30:nnen säkeen mukaan pylvästön ja miessalin

välinen kynnys on paatinen. Tätä ristiriitaa on jos jollakin tavoin koetettu selitellä olemattomaksi, niinpä on m.m. arveltu, että kynnys oli pylvästön puolelta kivestä, salin puolelta puusta tehty. Parasta lienee kuitenkin myöntää, että tässä on kuin onkin pieni epähuomiosta johtunut ristiriita.

427-441: = XIV 258-272.

492, 493. Saliss' isketyn kuuli outoa kerjääjää: Penelopeia oli aikaisemmin (100) sanonut aikovansa heti lähteä yliskammioonsa, mutta kuitenkin jäänyt saliin kuuntelemaan Telemakhoksen kertomusta. On tietenkin oletettava, että hän sitten poistui tuohon yliskammioon ennenkuin kosijat tulivat miessaliin ateriaansa valmistamaan (170 ja seur.). Kammiossaan hän saa joltakin palvelijattarelta kuulla, mitä salissa on tapahtunut.

522-527. Näissä säkeissä Eumaios ilmoittaa Penelopeialle mitä vanha kerjäläinen muka on hänelle kertonut, sanoopa hän nimenomaan tämän väittävän olevansa Odysseuksen "taattoinen majaystävä". Itse asiassa ei Odysseus ole kuitenkaan kertomuksessaan (XIV 199-359) maininnut siitä majaystävyydestä mitään. Vrt. muuten se juttu, jonka Odysseus XIX laulussa (195 ja seur.) kertoo Penelopeialle.

KAHDEKSASTOISTA LAULU.

Odysseuksen ja Iros-kerjurin nyrkkeily.

Ammattikerjäläinen Iros käskee kopeasti Odysseusta väistymään kynnykseltä. Syntyy riita, ja Iros vaatii Odysseuksen taisteluun. Kosijat riemuitsevat tarjoutuvasta huvista. Kun Odysseuksen sonnustautuessa hänen jäntevät lihaksensa paljastuvat, tahtoisi Iros jänistää, mutta hänet pakotetaan pitämään puoliaan. Yhdellä iskulla Odysseus murskaa hänen leukapielensä ja kaataa hänet maahan. Laahattuaan hänet ulos pihalle voittaja istuu jälleen kynnykselle ja saa määrätyn palkinnon, ison makkaran. – Penelopeia päättää mennä näyttäytymään kosijoille, ja Athene tekee hänet sitä varten vielä entistä ihanammaksi, niin että hänen astuessaan oven suulle heidän himonsa yltyy ylimmilleen. Hän siinä m.m. mainitsee puolisonsa muka, lähtiessään sotaan, neuvoneen häntä odottamaan kunnes heidän pojallensa kasvaisi parta; silloin hänen sopisi mennä uusiin naimisiin. Se aika oli muka nyt tullut. Vielä hän huomauttaa, että muiden kosijain on tapa tuoda valittunsa kotiin lahjoja eikä kuluttaa hänen omaisuuttaan. Kaikki kosijat silloin lähettävät hakemaan kalliita lahjoja. Nämät saatuaan Penelopeia poistuu yläkertaan. – Illalla Odysseus käskee orjattarien, jotka pitävät huolta salin valaistuksesta, poistua: hän kyllä hoitaa sitä tointa. Piiat, Melantho etunenässä, pilkkaavat vanhusta, mutta uhkaamalla heitä Telemakhoksen rangaistuksella hän saa heidät tottelemaan. Eräs kosija pilkkaa Odysseuksen kaljua päälakea; syntyy sanakiista ja rähinä; Odysseus turvautuu Amphinomokseen. Telemakhos nuhtelee juopuneita kosijoita ja neuvoo heitä menemään kotiin. Amphinomos saa heidät järkevin sanoin malttamaan mielensä, ja juomauhrin suoritettuaan he poistuvat.

5, 6. Arnáios... Iros: näissä nimissä piilee luultavasti sanansutkaus, joka kuitenkin jää meille aivan hämäräksi. Iros-nimen on m.m. arveltu olevan leikillisesti väännetty Iris-jumalattaren nimestä: niinkuin Iris oli jumalien "tuulena-kiitävä" sanansaattaja, niin muka Arnaios oli kosijain viestinviejänä ja heidän asiainsa hommaajana.

27. _Kuin akat liedellään_: sananmukaisemmin: _kuin leivinuunia hoitava

akka_.

85. _Ekhetos_: kenties = "kiinnipitäjä"; sadunomainen, muka

mannermaalla asuva julmuri.

117. _Tuon sanan onnekkaan_: tarkoittaa kosijain 112, 113 lausumaa

hyväenteistä toivomusta (Suokoon Zeus j.n.e.).

182. _Autonóe sekä Hippodámeia_: Penelopeian orjattaria; heidät

mainitaan ainoastaan tässä paikassa.

192. _Ambrosiaista_: ks. Sel. I 97.

210. _Huntuun verhosi kasvot_: tällä tietysti ei tarkoiteta, että

Penelópeia peitti kasvonsa hunnullaan, vaan että hän kädellään piti huntua niin, että se oli tenhokkaana kasvonpiirteiden taustana; vrt. esim. tunnettu Zeusta ja Herea esittävä metooppikuva, joka on jäljennetty m.m. Iliaan suomennoksen XIV laulun otsikko-koristeena.

246. _Iasolainen Argos_ mainitaan ainoastaan tässä Odysseian paikassa;

mistä epiteetti iasolainen johtuu ja mitä se merkitsee, on epätietoista; kaikki selitykset ovat ilmeisesti pelkkiä mielivaltaisia arveluita. Varmana voi vain pitää, että iasolaisella Argoksella tässä on tarkoitettu koko Kreikkaa.

292, 293. Vaippa: alkutekstissä peplos, siis naisten pukine; vrt. Sel. V 229-232. – Soljet (perónai), joilla peplos kiinnitettiin, olivat oikeastaan säppineuloja; kiinnikkeenä näissä oli tuppilo eli putkentapainen, johon neulan kärki pistettiin.

295,296. Povikäädyt... kultaa hohti ne, myös merikuultoa: sananmukaisesti "kultainen kaulavyö, johon oli pujotettu merikuultohelmiä". Vrt. Sel. IV 73 ja XV 460.

307. _Tulikourut_ (_lamptères_): korkealla jalustalla seisovia

metalliristikkolaitteita, joissa poltettiin puupalikoita ja tervaslastuja.

322. _Melantho'_: ks.Sel. IV 735-737.

329. _Soppeen yövajan yhteisen_: alkutekstissä mainitaan leskhe,

julkinen oleskelu- ja seurustelusali. Tämä on ainoa Odysseian tai Iliaan paikka, jossa sitä mainitaan.

354. _Näät hänen päästään tuo tulen hohtopa lähtevän näyttää_: tulten

valo näet heijastuu Odysseuksen kaljulta päälaelta. Piloillaan Eurymakhos selittää ilmiön jumalien salliman merkiksi, – aavistamatta, että hänen pilassaan saattaa olla kaameaa totta.

YHDEKSÄSTOISTA LAULU.

Odysseuksen ja Penelopeian keskustelu. Jalkakylpy.

Odysseus ja Telemakhos kantavat kaikki aseet salista pois. Telemakhos menee levolle, mutta Odysseus jää saliin. Sinne tulee Penelopeia palvelijattariensa saattamana ja istuu lieden ääreen sekä kysyy vieraalta vanhukselta, ken hän on ja mistä kotoisin. Odysseuksen vältellessä hän kertoo mitenkä hän tähän asti ovelasti on lykännyt ratkaisevan vastauksen antamisen kosijoille; mutta nyt hän ei enää voi välttää kohtaloansa. Odysseus taas kertoo olevansa Kreetasta kotoisin; siellä hän on muka tavannut Odysseuksen, kun tämä Troiaan purjehtiessaan oli ajautunut sinne. Osoittaakseen puhuvansa totta hän kuvaa koko Odysseuksen asun, ja Penelopeia liikutettuna tunnustaa tuntomerkit oikeiksi. Edelleen vanhus kertoo äsken kuulleensa Odysseuksesta Thesprootiassa ja vannoo, että hän jo vuorokauden kuluessa saapuu Ithakeen. Penelopeia ei vielä ole vakuutettu, mutta tarjoo kuitenkin vanhukselle vuoteen ja jalkakylvyn. Kylvettäjäksi rupeaa vanha Eurykleia. Vieraan jalkaa pestessään Eurykleia huomaa siinä arven, minkä metsäkarjun hampaan isku muinoin oli jättänyt Odysseuksen jalkaan, ja tervehtii riemuisasti isäntäänsä. Mutta tämä tarttuu hänen kurkkuunsa, jottei ennen aikojaan tulisi ilmi. Penelopeia kertoo näkemänsä merkillisen unen, ja vanhus selittää sen merkitsevän Odysseuksen kotiintuloa ja kosijain tuhoa. Tohtimatta selitykseen luottaa Penelopeia valmistautuu ratkaisuun: hän on menevä sille kosijalle, joka helpoimmin jännittää jousen ja ampuu läpi kahdentoista peräkkäin pystytetyn kirveenterän silmän. Vanhus vielä vakuuttaa, että, ennenkuin yksikään kosija suorittaa sen näytteen, on Odysseus jo tullut. Penelopeia menee ylikerrokseen ja itkee siellä puolisoansa, kunnes Athene vaivuttaa hänet uneen.

4-34. Odysséus oli aikaisemmin (XVI 283 ja seur.) kehoittanut Telemakhosta ajan tullen viemään aseet pois miessalista sekä neuvonut, mitenkä hänen oli kosijoille selitettävä tämä toimenpide. Nyt esillä olevassa paikassa suunnitelma pannaan toimeen, mutta toisin edellytyksin kuin ne, jotka esiintyivät edellisessä paikassa. Siinä oli oletettu, että kosijat olisivat läsnä ja Telemakhos, saatuansa Odysseukselta salavihjauksen, yksin kantaisi pois aseet (paitsi kaksi miekkaa, kaksi keihästä ja kaksi kilpeä); jälkimmäisen paikan mukaan taas Odysseus ja Telemakhos ovat kahden kesken miessalissa ja korjaavat yhdessä aseet pois. – Molemmissa paikoin on osaksi käytetty samoja säkeitä: XIX 5-13 = XVI 286-294. Vrt. myös Sel. XVI 285. – Naiset huoneissaan: luultavasti tarkoitetaan miessalin takana olevaa naisten salia. – Kammiohon: ks. Sel. XVI 285.

29. _Vastaamatt' oli hoitaja vanha_: ks. Sel. XVII 57.

37. _Katon orret_: alkutekstissä _mesódmai_ = "keski"- eli

"välirakenteet". Sana on aikaisemmin esiintynyt Odysseuksen ja Telemakhoksen merimatkoista kerrottaessa, jolloin mesódmella nähtävästi on tarkoitettu keskellä laivaa olevaa palkkia, jonka nojaan masto nostettiin pystyyn (II 424 [ynnä Sel.], XV 289). Odysseuksen talosta puhuttaessa taas mainitaan "kauniit mesódmai" nyt esillä olevassa paikassa sekä XX 354. Todennäköisimmän selityksen mukaan mesodmailla ("keskirakenteilla") on puheena olevissa paikoissa tarkoitettu salin keskellä olevien neljän pylvään päällä lepääviä hirsiä; on kenties ajateltava niitä hirsiä tai palkkeja, jotka kannattivat kattokoroketta (vrt. Sel. 329). Toisella hirsiä merkitsevällä sanalla, dokoi, joka XIX 37 mainitaan mesodmain jälkeen, olisi siinä tapauksessa kai tarkoitettu laipioita (suomennoksessa laipiopalkit). –

45. Vrt. XVI 304, 316.

48. _Kammiohonsa_: ks. Sel. I 425, 426.

53. _Kammiosuojastaan_: vrt. XVII 36. -- Penelópeia oli XVIII 302

lähtenyt miessalista yliskammioon; koska hän nyt taas tulee miessalin takaisesta naisten olo- ja työhuoneesta, täytynee olettaa, että hän sitä ennen on astunut ylikerrasta alas, vaikkei siitä ole mitään mainittu.

60. _Huoneestaan_: kaiketi samasta huoneesta kuin Penelópeiakin.

124-129. Vrt. XVIII 251-256.

130-133. Vrt. I 245-248, XVI 122-125.

138-156. Penelopeian kankaankudonnasta kertoo myöskin eräs kosija II 93-110, ja surmatun kosijan haamu XXIV 128-146 melkein samoilla sanoin kuin Penelópeia itse nyt esillä olevassa paikassa. Säe menneet kun monet kuut oli, päättynyt päiviä paljon (XIX 153) puuttuu II laulusta, ja myöskin XIX ja XXIV laulun vastaavista paikoista se puuttuu parhaimmista käsikirjoituksista.

158. _Vanhemmat_: Penelopeian isä Ikários mainitaan useissa Odysseian

kohdissa (niinpä hän esim. II 52, 53 mainitaan Penelopeian naittajana); hänen äitiään taas ei mainita Odysseiassa kertaakaan; että muka molemmat vanhemmat ovat elossa saadaan tietää ainoastaan nyt esillä olevasta paikasta.

175-178. Kreettien... oma myös rotu: alkutekstissä Eteókretes = "Aito-kreettalaiset", kaiketi se heimo, joka ennen Kreikkalaisten tuloa hallitsi Kreetassa ja muuallakin Aigaian meren rannikoilla, ja jonka mahtavuudesta ja korkeasta kulttuurista viime vuosikymmenien aikana Kreetassa paljastetut suurenmoiset muinaisjäännökset tietävät kertoa. – Akhaijeilla tarkoitetaan tässä yhteydessä ensimmäisiä kreikkalaisia heimoja, jotka pohjoisesta päin tunkeutuivat Balkanin-maille ja saaristoon, osaksi omaksuen minolaisen kulttuurin. – Kydonit asuivat luultavasti Kreetan luoteisosassa; heidän luullaan olleen phoinikialaista alkuperää, kieleltään seemiläisiä (vrt. III 291, 292 ynnä Sel.). – Pelasgit: ei-kreikkalainen heimo, jonka kerrottiin muinoin asuneen useissa osissa Kreikkaa. – Sankarirunoudessa oltiin nimenomaan kuvaavinaan kaukaisen muinaisuuden oloja ja ihmisiä; ainoastaan silloin tällöin pilkahtaa ikäänkuin epähuomiosta näkyviin tieto myöhemmistä oloista. Niinpä ei Iliaassa eikä Odysseiassa mainita myöhimmin Kreikkaan siirtynyttä heimoa, Doorilaisia, muualla kuin tässä ainoassa paikassa, vaikka kyllä useat seikat viittaavat siihen, että doorilainen asutus oli tapahtunut aikoja ennenkuin eepokset olivat kiteytyneet nykyiseen asuunsa. Tultuaan (n. 1200 e. Kr.) Kreettaan Doorilaiset, tyystin hävittivät muinaisen kreettalaisen kulttuurin; historiallisella ajalla he olivat Kreetan väestön pääosana. Alkutekstissä heidän mainitaan olevan trikha'ikes, todennäköisimmän selityksen mukaan = kolmijakoiset; huomattava näet on, että useissa doorilaisissa yhteiskunnissa historiallisella ajalla oli olemassa kolme "heimoa": Hylléis, Dymanes, Pamphyloi (tai ainakin jokin näistä heimoista).

178-181. Huom. että Odysseus kertoessaan XIV laulussa (199 ja seur.) Eumaiokselle jutun kohtaloistaan isäkseen sanoo Kastorin eikä mainitse Idomeneusta veljekseen.

188. _Amnisós_: Knosoksen valkamapaikka. -- _Eiléithyia_:

lapsenpäästäjä-haltiatar.

226 ja seur. Odysseuksella oli kultainen solki, jossa oli kaksi neulaa ja siis myös kaksi tuppiloa neulankärkien kiinnittämiseksi.

247. _Eurybátes_: mainitaan Odvsseuksen airueena myöskin Iliaassa, II

184, IX 170.

307 = XIV 162; vrt. sel.siv.

370-372. Häntäkin: Odysseusta. – Sua: vanhaa kerjäläistä.

407-409. Odysséus-nimen selityksessä on alkutekstissä sanansutkaus, jota ei voi saada käännöksessä esille. Odysseus näet muka saa tämän nimen siksi, että nimenantaja on monelle miehelle ja naiselle vihankarsas (kreikaksi partisiipi odyssamenos). – Toisissa paikoin (I 62, V 340, XIX 275 odyssesthai-verbiÄ käytetään jumalista, joiden epäsuosioon Odysseus on joutunut; niissäkin paikoin saattaa verbissä olla jonkinmoinen viittaus Odysseuksen nimeen.

413. _Lähti Odysseus siis_: tietysti kun oli nuorukaiseksi varttunut.

518-523. Sen tarun mukaan, johon Penelopeia tässä viittaa, Pandareoksen tytär oli naimisissa Thebain kuninkaan Zethoksen (Amphionin veljen, vrt. XI 260-265 ynnä Sel.) kanssa ja synnytti hänelle ainokaisen pojan, Ityloksen. Kadehtien kälynsä Nioben lapsirikkautta hän yritti tappaa tämän vanhimman pojan, mutta joutuikin erehdyksissään surmaamaan oman poikansa. Katkeran surun vallassa hän alituiseen itki surmaamaansa poikaa, kunnes muuttui satakieleksi = Aedo'n. – Samansuuntainen taru kerrottiin Ateenan kuninkaan Pandi'onin tyttäristä Philomelesta (= satakieli) ja Proknesta (= pääskynen); siinä tarussa surmatun pojan nimenä on Itys. – "Pandareoksen tyttäret" mainitaan XX laulussa (66-78), tarussa, jolla ei kuitenkaan näy olevan mitään yhteyttä XIX laulussa kerrotun kanssa.

544. _Katon reunalt' äänsi ja haastoi_: alkutekstin mukaan _ulkonevalta

kattopalkistolta_.

563 ja seur.: se mikä tässä hoetaan porteista, joista erilaiset unet tulevat ihmisille, perustuu kansanetymologiseen sanansutkaukseen: pettävät unet tulevat muka norsunluuportista, ja toteutuvat unet sarviportista, siksi että verbi elepháiresthai (= pettää, tehdä vilppiä) on johtanut mieleen eléphas-sanan (= norsu, norsunluu) ja taas verbi krainein (= saattaa täytäntöön) keras-sanan (= sarvi).

572-579. Kilpaan tuon jo ne kirveet j.n.e.: mitenkä tämä kilpatehtävä pannaan toimeen ja kuinka se päättyy, kerrotaan XXI laulussa. Tehtävä on kaksiosainen: ensiksi on jännitettävä Odysseuksen vankka jousi, ja sitten on sillä ammuttava nuoli kautta riviin asetettujen kirveiden (tietenkin niissä olevien reikien). Ensin jousi oli taivutettava niin, että sen toisessa päässä riippuva jänne voitiin kiinnittää toisessa päässä olevaan koukkuun tai renkaaseen. Tämä oli jo voiman näyte, eikä suinkaan helppo; Odysseuksen jousi näet osoittautuu niin jäykäksi, ettei yksikään kosijoista jaksa sitä näin jännittää. Sitten oli yhdellä laukaisulla ammuttava nuoli peräkkäin asetettujen kirveiden reikien lävitse; tähänkin tarvitaan paitsi tarkkaa silmää myös vahvat käsivarret; laukaistessa näet taas jännitetty jousi oli vedettävä niin kireälle, että siitä sinkoava nuoli sai kyllin vauhtia lentääkseen läpi kaikkien reikien painumatta suorasta suunnastaan ennen kuin se oli läväissyt kaikki 12 reikää. Epäselväksi jää, mitä reikiä eli lovia kirveissä on ajateltu olevan; – onpa mahdollista, että koko koe on ikivanhoista lauluista tai tarinoista saatu piirre, josta ei nykyisen Odysseiamme sommittelijallakaan ole enää ollut selvää käsitystä. Seikkaa on koetettu selittää jos jollakin tavalla. Niinpä toiset ovat arvelleet, että runoilijalla on ollut mielessä kaksiteräiset sotakirveet, ja että oli muka ammuttava nuoli niistä lovista, jotka muodostuivat molempien terien kaarevien syrjien väliin; toiset taas ovat olleet sitä mieltä, että kirveiden terät iskettiin kiinni maahan sillä tavoin, että varret törröttivät pystyssä; varsien päässä oli muka jonkinmoiset renkaat, ja niiden lävitse oli ammuttava. Huomiota ansaitsee eräs kreettalaistyylinen hautalöytö (Lakedaimonian Vaphiosta): omituinen pyöreähkö pronssinen kirveenterä, jonka lappeessa on kaksikin väljää reikää (kuva: XXI laulun loppukoriste); onpa samasta paikasta löydetty pieni korukivi, johon on kaiverrettu väljäpukuinen mies, olallaan pääpiirteiltään samanmuotoinen kirves. – Kuin lovipölkyt on all' emäpuun: alkutekstissä nuo riviin asetetut lovelliset kirveet verrataan dryokhoihin; nämä näkyvät erään antiikkisen selityksen mukaan olleen rakennettavan laivan emäpuun kannattimia, kenties rivissä olevia pölkkyjä, joissa oli lovia pitkää emäpuuta varten. Tätäkään selitystä ei kuitenkaan voitane pitää varmana. – Jousi- ja kirveskoe on luultavasti alkuaan ajateltu ulkoilmassa tapahtuvaksi; salissa siihen tuskin olisi ollut riittävää tilaa. Se on kai sijoitettu saliin silloin, kun se sovitettiin nykyisen Odysseian puitteisiin. Kuvaavaa on muuten sekin, että koe kirveineen kaikkineen näkyy joutuvan unohdukseen niin pian kuin se on suoritettu. XXII laulussa kirveitä ei enää mainita, vaikka luulisi, että kosijat taisteluun ryhtyessään ensi sijassa olisivat rientäneet ottamaan niitä aseikseen.

KAHDESKYMMENES LAULU.

Kosijain surman edelliset tapahtumat.

Odysseus panee maata, mutta kostotuumat eivät salli hänen nukkua, ennenkuin Athene valaa hänen silmäluomilleen unta. Kun hän aamun koittaessa herää, kuulee hän Penelopen jo taas itkevän kohtaloaan. Hän rukoilee Zeukselta onnekasta ennettä ja saa sen: ukkonen jylisee kirkkaalta taivaalta ja käsikiven ääressä valvova orjatar lausuu hyväenteisiä sanoja. – Sali siivotaan juhlapäivän viettoa varten; Eumaios vanhus, pahasisuinen vuohipaimen Melantheus ja uskollinen karjapaimen Philoitios tuovat teuraita. – Kosijat punovat uusia juonia Telemakhoksen henkeä vastaan, mutta paha lintuenne saa heidät niistä luopumaan. He menevät Odysseuksen talolle ja toimittavat suuren uhrin sekä ryhtyvät kemuihin. Telemakhos toimittaa Odysseukselle oman pöydän, mutta yksi kosijoista rupeaa taas vanhusta solvaamaan, vieläpä heittää häntä lehmänsorkalla. Telemakhos saa kuitenkin kosijain ylimielisyyden hetkeksi talttumaan. Athene panee heidät remahtamaan kaameaan tiedottomaan nauruun. Tietäjä Theoklymenos ilmaisee näkevänsä kamalia, verisiä enteitä ja poistuu. Vielä Telemakhos saa kuulla pilkkaa muka kunnottomien vieraittensa vuoksi: parasta muka olisi myydä heidät orjiksi vieraaseen maahan. – Istuen naissalissa Penelopeia kuuntelee miesten sananvaihtoa.

49. _Viisinkymmenin joukoin_: alkutekstissä puhutaan _lokhos_-ryhmistä.

Lokhoksella tarkoitetaan Odysseiassa ja Iliaassa muuten aina väijymystä tai väijyksissä olevaa miesparvea. Mutta nyt esillä olevassa paikassa runoilijalla (tai järjestäjällä) näkyy olleen mielessä myöhemmin kehittynyt sotajärjestys, jonka mukaan lokhos parhaasta päästä oli määrätty lokhagoksen johtama sotajoukon osasto (Spartassa esim. oli lokhoksessa n. 500 miestä).

63-78. Raju tuulispää: Kreikkalaiset luulivat tuulispäiden (thyellai) joskus temmanneen ihmisiä pois teille tietymättömille taikkapa Hadeen maille. Näistä tuulispäistä ei näy aina selvästi erotetun Harpyiai-nimisiä kaameita taruolennoita; niinpä Pandareoksen tyttärien ryöstäjät mainitaan 66 (alkutekstin mukaan) tuulispäiksi, 77 Harpyioiksi; vrt. Sel. I 241. – Toinen taru Pandareoksen tyttäristä kerrottiin XIX 518-523, vrt. Sel.

176. _Kaikuisalla pilaristolla_, johon Melanthéus (_Melánthios_) kytkee

tuomansa vuohet ja Philoitios (189) hiehon ja vuohet, on arveltu tarkoitettavan pihaportin yhteydessä olevaa pylväistöä.

187, 188. Saareen tuoneet niit' oli lautturit j.n.e.: tämä on niitä Odysseian paikkoja, jotka tavallaan tukevat Dörpfeldin käsitystä eepoksen Ithakesta. Kieltämätöntä on, että salmen ja lautturien mainitseminen soveltuu paremmin Leukaaseen kuin Theakin eli historiallisen Ithaken yhteyteen. Mutta Aasian puoleisten runoilijain mielikuvituksella on Odysseuksen kaukana häämöittävää valtakuntaa kuvattaessa saattanut olla hyvinkin vapaa liikunta-ala. Vrt. Sel. I 17 ja 245-248.

210. _Maalla Kephallenein_: termi "Kephallenein maa" (_demos_) ei

esiinny missään muussa Odysseian tai Iliaan paikassa, vaikka molemmissa (Odysseiassa nimenomaan loppulauluissa) Kephallenit on Odysseuksen kansan yhteisnimenä. Huomattavaa on, että Iliaan n.s. laivaluettelossa mainitaan Kephallenien asuinpaikkoina paitsi Ithaketa ja muita saaria myös "mannermaa ja vastakkaiset seudut" (näin alkutekstissä, II. II 631-636); onpa arveltu, että runoilija siinä on "mannermaalla" tarkoittanut parhaasta päästä Akarnaniaa. Tämä selitys kyllä (samoin kuin "salmen" ja "lautturien" maininta (187, 188) soveltuisi hyvin yhteen Dörpfeldin teorian kanssa (ks. Sel. I 17).

257. _Istumahan pani Telemakhos j.n.e._: on siis oletettava, että

Telémakhos on torilta ("mieskokouksesta", ks. 144-146) palannut taloonsa.

276-278. Apollonin juhla: ks. Sel. XIV 162, 163.

350. _Theoklymenos_: tietäjän voidaan olettaa tulleen Telemakhoksen

seurassa saliin.

354. _Katon orret_: alkutekstissä _mesódmai_, ks. Sel. XIX 37.

383. _Sikelit_: _Sikeloi_ (lat. Siculi), se luultavasti Italian

puolelta saapunut kansa, jolla silloin, kun Kreikkalaiset ensin tutustuivat Sisiliaan, oli hallussaan saaren pääosat. – Huomattava on, että Sisiliaa ja sen asukkaita mainitaan vasta Odysseian loppuosassa (XX ja XXIV laulussa); saaren nimenä esiintyy (XXIV 307) Sikanie, joka johtuu sen alkuasukasten, Sikanien nimestä.

YHDESKOLMATTA LAULU.

Jousikilpa.

Penelopeia hakee palvelijattariensa avulla varastoaitasta saliin puolisonsa jousen ja 12 kirvestä sekä kehoittaa kosijoita ryhtymään ratkaisevaan voiman ja taidon näytteeseen. Heitä ennen tahtoo kuitenkin Telemakhos koettaa voimiansa; olisipa hän kenties virittänytkin jousen, jollei Odysseus olisi päätään pudistamalla saanut häntä yrityksestä luopumaan. Sen jälkeen kosijat ryhtyvät toinen toisensa perästä kokeeseen, mutta ei yksikään jaksa jousta virittää. – Sillä välin Odysseus menee Eumaioksen ja Philoitioksen kanssa ulos ja kysyy heiltä, asettuisivatko Odysseuksen vai kosijain puolelle, jos jumala toisi edellisen kotiin. Ja kun molemmat empimättä vastaavat vain toivovansa hänen tuloaan, ilmoittautuu hän heille. Itkien he syleilevät vanhaa isäntäänsä. Odysseus antaa heille määräyksensä. Eumaios tuokoon hänelle jousen ja käskeköön orjattarien sulkea salin ovet, Philoitios taas lukitkoon pihaportin. – Salissa Antinoos ehdottaa kokeen lykkäämistä seuraavaan päivään; ehdotukseen muutkin kosijat yhtyvät. Tultuaan takaisin miessaliin Odysseus kuitenkin pyytää saada jousen käsiinsä, koettaakseen vieläkö hänellä on entiset voimansa. Antinoos panee röyhkeästi vastaan; Penelopeia taas puoltaa vanhuksen pyyntöä. Telemakhos vetoo isäntävaltaansa ja kehoittaa äitiänsä menemään huolehtimaan naisten toimia; hämmästyneenä Penelopeia poistuu palvelijattarineen yläkertaan. Telemakhoksen suostumuksella Eumaios tuo jousen Odysseukselle. Ovet suljetaan. Vaivatta Odysseus jännittää jousen. Hänen koetellessaan sormellaan jännettä, tämä soinnahtaa valtavasti, ja kosijat kalpenevat. Samalla kuuluu Zeuksen jylinä. Odysseus lennättää nuolen kirvesrivin lävitse. Hän antaa Telemakhokselle merkin; tämä vyöttää miekkansa ja asettuu keihäs kädessä isänsä viereen.

6, 7. Lukonvääntimen – – – koukerovarren j.n.e.: avaimen, jolla puheenaolevan aitan oven sisäpuolella oleva salpa oli työnnettävä oven suulta (vrt. 46 ja seur. ynnä Sel.); avain oli ison ja jykevän koukun eli ha'an muotoinen kalu. Sitä säilytettiin ylhäällä Penelopeian makuukammiossa, josta se haettiin, kun aitta oli avattava. Aitta ("linnan kauin peräkammio") taas on kai ajateltava pieneksi alakerran tasolla olevaksi eri rakennukseksi.

14. _Iphitos, Euryton aaluva_: ks. Sel. VIII 224.

15. _Ortilokhos_: ks. Sel. III 488, 489.

21. _Vanhimmat_: "gerontit", ks. Sel. II 14.

46-50. Päästi hän hihnan j.n.e._: vrt. I 441-442 ynnä Sel.

91. _Se kilpa jos onkin suotta j.n.e._: tätä alkutekstissä

hämäränpuoleista paikkaa on selitetty useilla eri tavoin. Sen selityksen mukaan, jota suomennoksessa on noudatettu, Antinoos kyllä uskoo voittavansa kilpailussa (vrt. 96, 97), mutta tahtoo puheena olevalla lauseella rauhoittaa Penelopeiaa: koe ei näet tule keneltäkään onnistumaan, eikä Penelopeian siis tarvitse vielä peljätä ratkaisua.

120 ja seur. Vrt. Sel. XIX 572-579.

138. _Jousen koukkua_: sitä koukkua, johon jousta jännitettäessä jänne

oli toisesta päästään kiinnitettävä.

173. _Vetäjää... nuolen_: jousta jännitettäessä pidettiin nuolen tyveä

samoilla oikean käden sormilla kuin jännettäkin ja vedettiin yhdessä tämän kanssa ampujan rintaa kohti.

209, 210. Teidän kahden... palvelijoistani: Odysseus puhuu miespalvelijoista eikä siis tässä ota lukuun uskollista Eurykleiaa.

295-304. Tunnetussa tarussa kerrotaan Thessaliassa asuvien Lapithien ruhtinaan Peirithooksen häihinsä kutsuneen myöskin vuoriston hevosihmiset, kentaurit (Iliaan mukaan Pheerit eli "vuorien hirmut"). Nämä olivat häissä juopuneet ja yksi heistä oli yrittänyt väkivalloin ryöstää morsiamen, Hippodameian. Siitä syntyi Lapithien ja Kentaurien raju sota, johon Kentaurit lopulta sortuivat. Vrt. II. I 263-268 ynnä Sei Ks. myös Sel. Od. XI 631.

308. _Ekhetos_: ks. XVIII 85 ynnä Sel.

344-353. Telémakhos puhuu tässä kovin tiukasti äidilleen; hänen tuimuutensa voidaan kenties katsoa siitä johtuvaksi, että hänen on jos jollakin tavoin saatava äitinsä pois salista ennenkuin siellä verilöyly alkaa.

347. _Elis-maan heponurmihin saakka_: vrt. Sel. II 386.

391. _Byblos_: papyrus-kasvi (_Cyperus papyrus_ L.), jota käytettiin

hyvin moniin tarpeisiin (tärkein oli, kuten tunnettu, siitä valmistettu paperi); m.m. sen kuiduista punottiin köysiä.

395. _Sarvea_: sankarieepoksessa mainitaan usein jousten olevan

sarvesta valmistettuja. Ja tavallisesti on (kuvissa esiintyvien jousien nojalla) arveltu, että kaksi sarvea oli kokonaisinaan (ainoastaan siloitettuina) yhdistetty lujalla metalliputkella, joka ammuttaessa oli kädensijana. On kuitenkin epäilyttävä, olisiko sellaista jousta ollenkaan voitu taivuttaa. Todenmukaisemmalta tuntuu sentähden toinen selitys, jonka mukaan sarvet sahattiin pitkin pituuttaan ohuiksi levyiksi, ja näitä sitten liimattiin tai muulla tavoin sovitettiin lujasti yhteen. Siinäkin tapauksessa olisi jousen molempia puoliskoja yhdistänyt luja putkentapainen kädensija, pekhys; tämä mainitaan m.m. XXI 419 (alkutekstissä). – Vrt. muuten II. IV 105-111 ynnä Sel.

407. _Kiertäen tappia tiukkaan_: alkutekstin mukaan _pingoittaen kielen

uuden kollopsin ympärille. Kollops_ oli oikeastaan nahkaliuska, jolla kielet kierrettiin ylipäältään lujasti kiinni soittimen poikkipuuhun. Tässä paikassa on kenties kuitenkin tarkoitettu itse poikkipuuta, joka siinä tapauksessa olisi kierretty niin, että kielet (kaikki yhdessä) saatiin toivottuun vireeseen. Sana "uuden" jää tosin silloin selittämättä. Vrt. Sel. I 153.

KAHDESKOLMATTA LAULU.

Kosijain surma.

Odysseus heittää ryysyt raajoiltaan ja asettuu jousineen ja nuolineen miessalin kynnykselle; sieltä hän ampuu Antinookseen kuolettavan nuolen. Muut kosijat kavahtavat itsuimiltaan ja uhkaavat vanhusta kuolemanrangaistuksella, koska hän – muka taitamattomuudessaan – on tappanut etevän miehen. Mutta nytpä Odysseus ilmaisee ken hän on, ja julistaa, että kosijoilla on surma edessä pahojen töittensä vuoksi. Eurymakhos myöntää hänen vihansa oikeutetuksi, mutta lykkää enimmän syyn kaatuneen toverin niskoille ja tarjoo runsaan vahingonkorvauksen. Mutta Odysseus ei lepy. Eurymakhos ja Amphinomos yrittävät miekka kädessä raivata tietä ulos salista, mutta edellisen tappaa Odysseus nuolellaan, jälkimmäisen Telemakhos peitsellään. Sitten Telemakhos rientää hakemaan asekammiosta isälleen ja uskollisille paimenille keihäitä ja suojelusaseita. Melantheuskin pujahtaa kujaa myöten asekammioon ja tuopi sieltä aseita kosijoille. Mutta kun hän uudistaa tempun, ottavat molemmat paimenet hänet kiinni, panevat hänet lujasti köysiin ja ripustavat hänet kammion pylvääseen kohtaloansa odottamaan. Salissa raivoaa taistelu. Athene, joka ensin on ilmestynyt Mentorin hahmossa ja sitten lennähtänyt ylös orrelle, ohjaa kosijain keihäät harhaan, Odysseus taas tovereineen kaataa joka nuolella, heitolla tai iskulla miehen. Vihdoin jumalatar kohottaa aigiinsa ja silloin kosijain mielet hämmentyvät ja heidät valtaa pakokauhu. He saavat kaikki surmansa, ainoastaan laulaja Phemios ja airut Medon säästetään Telemakhoksen pyynnöstä. Isän käskystä Telemakhos kutsuu Eurykleian saliin. Nähdessään Odysseuksen seisovan verisenä keskellä ruumiita vanha hoitajatar kirkaisee ilosta, mutta Odysseus hillitsee häntä. Isäntänsä käskystä Eurykleia ilmaisee ketkä orjattarista ovat osoittautuneet riettaiksi ja hävyttömiksi. Näiden täytyy kantaa ulos ruumiit ja pestä sali puhtaaksi. Ja sitten heidät hirtetään. Melantheus silvotaan julmasti kuoliaaksi. Talo vielä puhdistetaan rikillä. Mielet syvästi liikutettuina Odysseus ja uskollisina pysyneet palvelijattaret tervehtivät toisiansa.

5. _Palkaton kilpa_: ivallinen viittaus Antinooksen XXI 91 lausumiin

sanoihin.

107. _Kun ottelen yksin_: Eumaioksella ja Philoitioksella ei näet vielä

ollut aseita.

109. _Kammiohon_: kaiketi ajateltava samaksi aseaitaksi, johon

miessalissa olleet aseet oli kannettu (XIX 4-34).

122. _Harteilleen nelivuodan kiinteli kilven_: tässä kuvataan (samoin

kuin XIV 277) miehenkorkuista mykeneläismallista nahkakilpeä, jota kannettiin olkahihnassa. Odysseuksen käyttämä kilpi on "nelivuota", s.o. tehty neljästä päällekkäin pannusta härän vuodasta.

126-188. Tässä kappaleessa tilanteen ja paikallisuuksien kuvaus on kovin epäselvä. Tämä epäselvyys johtuu osaksi siitä, että siinä on käytetty paria termiä, joiden oikeasta merkityksestä meillä ei ole varmaa tietoa, mutta osaksi kenties siitäkin, että runoilijan ei ole täysin onnistunut kiteyttää näkemyksiänsä oikein selväpiirteiseksi, johdonmukaiseksi kuvaukseksi. Puheena olevissa säkeissä on lähinnä ollut kuvattavana, mitenkä miessalin ovensuulla seisova Odysseus pitää kosijoita saliin teljettyinä ja mitenkä nämä koettavat päästä hakemaan itselleen aseita Odysseuksen aarre- ja aseaitasta, josta Telemakhos äsken oli tuonut niitä isälleen ja hänen apumiehilleen. Tähän aittaan päästään päärakennuksen ja sivurakennusten (kammioiden) välisestä solakäytävästä eli kujasta (laure). Solaan taas päästään tavallisissa oloissa sen pihanpuoleisesta suusta, jonka ovet kuitenkin tässä tilaisuudessa ovat suljetut. Mutta on sentään mahdollisuus päästä siihen salistakin. On näet seinässä (kaiketi miessalin oikeanpuoleisessa sivuseinässä) oventapainen, n.s. orsothyre (suomennoksessa oviluukku), joka, omituista kyllä, on niin korkealla, että siihen on salista kiivettävä eli noustava; onpa lähellä miessalin kynnystä tie solakäytävään; tämä tie voi tuskin olla mikään muu kuin juuri tuo äsken mainittu orsothyre. Pitämään tätä tärkeätä kohtaa silmällä Odysseus asettaa sen lähelle Eumaioksen. Eräs kosijoista, Agelaos (Ageleos) kyllä arvelee, että jos joku heistä pääsisi ylös orsothyresta, niin hän voisi (kaiketi solan suusta) hälyyttää kaupunkilaisia. Vuohipaimen Melanthéus (Melanthios) osoittaa tämän suunnitelman mahdottomaksi, koska muka pihan (niin alkutekstissä, suomennoksessa salin) ovet ovat kovin lähellä ja solan suu on hankala (eli ahdas): siin' yks ainoa urhea mies koko parvea torjuis (138). Mutta suljetusta salista voi päästä solaan toistakin tietä. Salin seinässä on näet (sisempänä) jonkinmoisia aukkoja, roges, ja kiipeämällä niistä voi päästä solaan ja siitä pujahtaa asekammioon ja hankkia sieltä aseita. Näitä roges-aukkoja on kenties pidettävä joinakin korkealla seinässä olevina ikkunantapaisina, joista puolihämärään saliin pääsi lisää valoa. Melantheuksen onnistuukin kerran kenenkään huomaamatta livahtaa sillä tavoin asekammioon ja tuoda sieltä aseita; mutta kun hän yrittää toistamiseen tehdä saman tempun, huomaa hänet Eumaios, ja Odysseuksen käskystä molemmat uskolliset paimenet hiipivät (tietenkin orsothyre-aukosta ja sitten solakäytävää pitkin) hänen jälkeensä ja sulkevat hänet kammioon. Siinä kuvauksen pääpiirteet. Epäselväksi jää varsinkin orsothyren ja solan pihanpuoleisen suun asema toisiinsa nähden. Ja oudolta tuntuu m.m. saman aiheen (korkealla seinässä olevan aukon) toistaminen orsothyresta ja roges-aukoista puhuttaessa.

139 ja seur. Omituista on, etteivät kosijat taisteluun valmistautuessaan ensi sijassa yritä käyttää hyväkseen niitä 12 kirvestä, joiden piti seistä törröttää salissa jousi- ja kirveskokeen jälkeen. Vrt. Sel. XIX 572-579.

173. Te: Eumaios ja Philoitios.

186. _Ompelehihnat_: hienot hihnat, joilla kilven eri nahkakerrokset

oli ommeltu toisiinsa kiinni; vrt. Sel. 122.

201. _Ottivat taas tamineensa_: Eumaios ja Philoitios olivat laskeneet

maahan aseensa, kun olivat saaneet Melantheuksen kiinni ja ryhtyivät kytkemään häntä köysiin.

221-223. Agelaoksen uhkauksen mukaan kosijat siis aikovat tappaa Mentorin pojat ja riistää hänen vaimoltaan ja tyttäriltään vapauden.

269. _Hampain haukkasi nuo salin laajan lattian multaa_: alkutekstin

mukaan "hampain tarttuivat äärettömän laajaan tantereeseen" (aspeton udas). Selvää on kuitenkin, että tässä (samoin kuin XIII 395) tarkoitetaan salin permantoa. Mutta vaikkakin miessalin permantona oli vain kovaksi tallattua savea sai multaa, niin sen pureminen on kuitenkin jotensakin hatara mielikuva. Ilmeisesti on eepillisen runouden runsaasta kuva- ja sananparsi-varastosta tähän paikkaan sovellettu sananparsi, joka ei siihen hyvin sovi. Iliaassa sama sananparsi esiintyykin kolmessa sellaisessa kohdassa, jossa kuvataan, mitenkä kaatuneet kuolemankamppailussaan iskevät hampaitaan taistelukentän multaan; nämä paikat ovat II. XI 749 (suomennoksessa "hampain maata ne haukkoi"), XIX 61 ("ois... moni nurmea purrut") ja XXIV 738 ("hampain haukkonut multaa").

285-291. Ktesippon... jumalainen Odysseus: ks. XX 287 -300. – Ktesippoksen isän nimi Polythérses = "perin julkealuontoinen".

294. _Aigiin_: ks. Sel. III 42.

302-306. Vaan kuni kotkat j.n.e.: tässä kappaleessa näkyy olevan sekoitettuna kaksi, eri lähteistä saatua, vertauskuvaa. Toisessa oli kuvattuna, mitenkä jonkinlaiset petolinnut (aigypiói) vuoriltaan lentäen ahdistavat pienempien lintujen parvia; nämä pakenevat pelokkaina pitkin kenttää, mutta petolinnut iskevät niiden kimppuun ja tuottavat niille tuhon. Toisessa taas näkyy kuvatun, mitenkä petolinnut (ajohaukat?), kaiketi siihen opetettuina, ajavat lintuparvea linnustajain virittämiin verkkoihin, ja linnustajat iloitsevat saaliistaan (agre; suomennoksessa ajo). Antiikkisten selitysten mukaan näet puhutaan (304) verkoista, vaikka tässä käytetyn sanan (nephos) tavallisena ja alkuperäisenä merkityksenä on pilvi; tälle selitykselle antaa tukea se, että linnustajan verkon nimenä joskus muuten esiintyy toinen pilveä merkitsevä sana, nephéle (niin esim. Aristophaneen Lintukomediassa, 194). – Alkutekstin 304:nnessä säkeessä lauseen syntaktillinen yhteys on sangen hatara; sekin viittaa siihen, että tässä on tapahtunut kahden kuvan kontaminationi. Paikkaa on kuitenkin selitelty monella eri tavoin.

332. _Oviluukku_: alkutekstissä _orsothyre_, ks. Sel. 126-188.

357. _Medon_ on jo ennen kuvattu Odysseuksen perheen rehelliseksi

ystäväksi, ks. varsinkin IV 677 ja seur. – Huom. että eepoksen airuet eivät yleensä ole ruhtinaiden palvelijoita, vaan julkisia viranomaisia.

398. _Vastaamatt' oli hoitaja vanha_: ks. Sel. XVII 57.

442. _Pyöreän kammion taa pihan vankkaa muuria vasten_:

sananmukaisemmin "pyöreän rakennuksen (tholos) ja vankan pihamuurin väliin". – Tholos-sanalla tarkoitettiin ympyriäisiä rakennuksia ylipäätään; tunnetuimpia oli historiallisella ajalla se tholos, joka oli Ateenan viisisatamiehisen neuvoston valtion juoksevia asioita hoitavan osaston virkapaikkana ja jossa tämän osaston jäsenet (prytanit) nauttivat aterioitaan. Tässä Odysseian paikassa (442 ja 459) mainittu tholos näkyy, siitä päättäen, että sen ympärille (ks. 466) köytettiin nuora (niin alkutekstissä) olleen sangen pieni. Muuten ei sen laadusta ja käytöstä ole mitään tietoa.

KOLMASKOLMATTA LAULU.

Penelopeia tuntee Odysseuksen puolisokseen.

Eurykleia rientää riemuiten ylikertaan ja herättää nukkuvan Penelopeian ilosanomalla: Odysseus on talossa ja on tuhonnut kosijat. Mutta Penelopeia ei ota uskoakseen, että Odysseus on saapunut; kosijat on kenties joku jumala tuhonnut. Vihdoin hän sentään menee alas miessaliin. Siellä hän istuu vastapäätä Odysseusta, uskon ja epäilyn välillä häilyen. Telemakhos moittii äitinsä kovaa sydäntä, mutta Odysseus arvelee asiain kyllä selviävän; Penelopeia muka vieroo häntä, kun hän on likaisena ja huonosti puettuna. Jottei kosijain surma tulisi liian pian ilmi, hän käskee talonväen ryhtyä soittoon, lauluun ja karkeloon. Niin tehdään, ja ohikulkevat luulevat vihdoin vietettävän Penelopeian ja jonkun kosijan häitä. – Odysseus kylpee ja pukeutuu kauniisiin vaatteisiin; Athene valaa hänen ylitseen kauneutta, niin että hän on kuolemattoman jumalan näköinen. Mutta Penelopeia ei tohdi vieläkään uskoa silmiään. Päästäkseen täyteen varmuuteen hän tekee kokeen. Hän käskee Eurykleian siirtää sängyn makuukammiosta ja tehdä siihen sijan vieraalle, ulkopuolelle kammiota. Silloin Odysseuksen mieli kuohahtaa: hänhän on itse rakentanut kammion ison öljypuun ympärille ja veistänyt siihen sängyn, käyttäen juurellista tyveä sen tolppana; onko todella kukaan saattanut irroittaa sen paikaltaan? – Mutta nytpä Penelopeian viimeisetkin epäilykset hälvenevät, sillä sitä sänkyä ei ole ikinä nähnyt kukaan muu kuin puolisot itse ja yksi ainoa uskottu palvelijatar. Hän lankeaa puolisonsa kaulaan, ja molemmat sulavat ilokyyneliin. Athene pidättää Koittaren Okeanoksen äärellä, jotta puolisoilla riittäisi aikaa häiriintymättömään yhdessäoloon. Odysseus ilmoittaa ensin mikä matka hänellä vielä on edessä; sitten puolisot kertovat toisilleen mitä kahdenkymmenen vuoden kuluessa ovat kokeneet ja kärsineet. – Kun aamu vihdoin koittaa, jättää Odysseus talon vaimonsa huostaan ja käskee hänen palvelijoineen sulkeutua yliskammioon. Itse hän Telemakhoksen ja molempien uskollisten paimenten kanssa lähtee maalle isäänsä tapaamaan. On jo valoisa aamu, kun he täysin asestettuina lähtevät talosta; mutta Athene verhoo heidät pimeään ja saattaa heidät ulos kaupungista.

90, 91. Taas liki seinää toista j.n.e.: Odysseus istuu toisen seinän puolella, pylvään juurella. Tämä pylväs on tietenkin yksi niistä neljästä pylväästä, jotka kannattavat kattokohoketta ja joiden keskellä liesi on; vrt. Sel. I 128.

147. _Miesten karkelevain_: miehiä on mukana vain Telémakhos ja

molemmat uskolliset paimenet; vrt. 297.

177. _Kammiohon_: Odysseuksen ja Penelopeian yhteiseen makuusuojaan;

tämä on ajateltava erilliseksi pieneksi rakennukseksi, niinkuin kammiot (varsinaisessa merkityksessä) ylipäätään. Vrt. Sel. I 328.

195-201. Sängynrakentamisjuttu on sangen epäselvä; onpa syystä arveltu, ettei runoilijalla, joka, kaiketi vanhempien tarinain nojalla, on ottanut tämän piirteen teokseensa, ole itselläänkään ollut siitä oikein selvää käsitystä.

268-284. Vrt. XI 121-137. – Meren aavoill' ei (282): ks. Sel. XI 134-136.

290. _Vanha hoitajavaimo_: Eurykleia.

NELJÄSKOLMATTA LAULU.

Sulhojen manalaan-tulo. Sovinto.

Hermes-jumalan saattamina tapettujen kosijain sielut liitävät pitkin Okeanosta, ohi valkoisen kallion, auringon porttien ja unten väen, vainajain olinpaikalle, asphodelos-niitylle, jossa heidän tulonsa keskeyttää Agamemnonin ja Akhilleuksen haamujen vuoropuhelun. Hämmästyneenä Agamemnon kysyy syytä siihen, että sellainen valiojoukko miehiä saapuu Tuonen maille, ja Amphimedonin sielu kertoo hänelle ne seikat, jotka ovat syösseet heidät surmaan. Sen kuultuaan Agamemnon ylistää Odysseuksen onnea, hänellä kun on puolisonaan uskollinen Penelopeia. – Saavuttuaan seuralaisineen ulos vainioille Odysseus riisuu aseensa ja menee isäänsä tapaamaan. Hän löytää hänet raatamasta viinimäellä, likaisena, ryysyisenä, surun masentamana. Odysseus ei heti ilmaise, ken hän on, mutta ei voi kuitenkaan kauan hillitä tunteitaan, vaan halailee hellästi isäänsä ja kertoo surmanneensa vaimonsa röyhkeät ahdistajat. Samoin hän ilmoittautuu uskolliselle Doliokselle ja tämän kuudelle pojalle. Ja kaikki istuvat aterialle. – Sillä välin huhu kosijain kuolemasta on levinnyt kautta kaupungin. Kuolleet haudataan tai lähetetään kotisaarilleen haudattaviksi. Antinooksen isä Eupeithes vaatii kokoontuneita kaupunkilaisia yhtymään kostoon. Medon airut ja vanha Alitherses kuitenkin varoittavat; edellinen on nähnyt ilmetyn jumalan olleen Odysseuksen auttajana, ja jälkimmäinen huomauttaa, että kosijat itse ovat pahoilla töillään vetäneet päälleen kohtalonsa. Puolet joukosta malttaa mielensä, toinen puoli marssii ulos taisteluun. Vihollisten lähestyessä Odysseus ja hänen pieni joukkonsa tarttuvat aseisiin; pukeutuvatpa molemmat vanhuksetkin, Laertes ja Dolios, sotisopaan. Mentorin hahmossa yhtyy heihin Athene. Hänen kehoituksestaan Laertes heittää keihäänsä ja kaataa Eupeitheen. Odysseus ja Telemakhos iskevät miekoin ja keihäin ja olisivatpa tappaneet kaikki vastustajat, jollei Athene olisi käskenyt näiden luopua taistelusta. He kääntyvät pakoon, ja Odysseus ajaa heitä takaa. Mutta Zeus singahuttaa salamansa Athenen eteen, ja jumalatar silloin käskee Odysseuksenkin luopua sodasta. Hän tottelee, ja Athene rakentaa valallisen sovinnon.

1-204. Tämä kappale, jossa on esitettynä kaatuneiden kosijain sielujen matka Manalaan ja heidän saapumisensa sinne, Agamemnonin ja Akhilleuksen sielujen keskustelu ja kosijain kertomus kohtalostaan, keskeyttää pääkertomuksen menon ja se rakentuu osaksi käsityksiin ja edellytyksiin, jotka tuntuvasti eroavat niistä, mitkä muuten vallitsevat Odysseiassa ja Iliaassa. Etevä aleksandreialainen kriitikko Aristarkhos katsoi nämä säkeet Odysseiasta hyljättäväksi, ja samaa mieltä ovat useat uudemmatkin tutkijat olleet. Joka tapauksessa tämä kappale, n.s. Toinen Nekyia, näkyy olevan Odysseiamme nuorimpia osia.

1. _Herme's_-jumala oli Kreikkalaisten yleisen uskomuksen mukaan

(mikäli sen tunnemme myöhemmiltä ajoilta) vainajain sielujen saattaja manan maille (Herme's Psykhopompós); tästä hänen toimestaan ei Odysseia eikä Ilias muuten tiedä mitään; poikkeuksena on ainoastaan tämä Odysseian viimeisen laulun paikka. – Haltia Kyllenen: tavallisen tarun mukaan Hermes oli syntynyt Arkadian jylhässä Kylle'ne-vuoristossa; siitä liikanimi Kylle'nios (Kylleneläinen). – Lumosauva: taikavirpi, vrt. V 47 ynnä Sel.

10. _Onnentuottaja_: _Eriu'nios_; tämä Herme's-jumalan epiteetti ei

kohdistu erikoisesti hänen tässä paikassa esitettyyn tehtäväänsä.

11. _Ääriin Okeanon_: alkutekstin mukaan _Okeanosta pitkin_. Vrt. Sel.

X 507, 508. – Leukáskallio: "valkoinen kallio"; kaiketi ajateltava samaksi kallioksi, joka X laulun 515:nnen säkeen mukaan kohoaa manalan jokien yhtymäpaikassa ja jonka juureen Odysseuksen oli kaivettava kuoppa vainajille suoritettavaa uhria ja verijuomaa varten.

13. _Kedon liljaisen lakealle_: asphodelos-niitylle, ks. Sel. XI 37 ja

539.

15-99. Kohtasi heitä jo sielu Akhilleun j.n.e.: 99:nnestä säkeestä nähdään kuitenkin, että kosijain sielujen saapuminen keskeyttää Akhilleuksen ja Agamemnonin keskustelun, joka siis on tapahtunut parhaasta päästä juuri ennen niiden tuloa. – Niin hyvin ennestään Hadeen mailla olevat sielut kuin uudet tulokkaat ovat täydessä tajussaan, toisin kuin ensimmäisessä Nekyiassa (XI laulussa), jossa sielujen eli haamujen on juotava verta, saadakseen hetkeksi tajuntansa takaisin (tosin ei kuvaus siinäkään ole täysin johdonmukainen). Huomattavaa on myöskin, että kosijain sielut saapuvat manalaan heidän ruumiidensa vielä viruessa polttamattomina ja hautaamattomina Odysseuksen pihalla, kun sitä vastoin XI laulussa mainitaan, ettei äsken tapaturmaisen kuoleman saaneen Elpenorin sielu päässyt manalaan ennenkuin hänen ruumiinsa oli poltettu (samoin Iliaan XXIII laulussa (69 ja seur.). Patrokloksen haamu haikeasti pyytää Akhilleusta huolehtimaan hänen ruumiinsa (polttamisesta ja) hautaamisesta, koska häntä ei sitä ennen päästetä vainajain varjojen olinpaikkaan, josta hän ei koskaan palaa "kun kirvoittaa tuli sielun").

16. _Antilokhos_: Nestorin uljas poika, ks. III 111, 112 ynnä Sel.

18. _Jalon Aiakon aaluva_: Aiakoksen pojanpoika Akhilleus. -- Odysseian

ja Iliaan laulajat eivät tunne sitä tarun muotoa, jonka mukaan myöskin Aias oli Aiakoksen pojanpoika.

22. _Kutsuiss' Aigisthon_: ks. IV 534-537, XI 409-415.

28. _Vaan tuhon sullekin siis j.n.e._: Agamemnonin ja Akhilleuksen

näytään ajatellun nyt ensi kerran kohtaavan toisensa manalassa.

58. _Meren äijä_: tässä kaiketi sama kuin Neréus, Nereidien (meren

neitosten) isä; vrt. Sel. III 349. (II. I 538 "Merten vanhus" on itse Thetiin isä).

67. _Mett' iholl' yltä ja rasvaa_: hunajaa ja rasvaa mainitaan

hautajaismenoja kuvattaessa sekä Iliaan XXIII laulussa (167-171) että tässä, Odysseian n.s. toisessa Nekyiassa. Edellisessä paikassa Akhilleuksen mainitaan peittäneen Patrokloksen ruumiin rasvalla ja sitä paitsi polttoroviolle asettaneen hunajalla ja rasvalla täytettyjä ruukkuja; esillä olevassa Odysseian paikassa taas Agamemnon kertoo (alkutekstissä), että Akhilleuksen ruumis oli poltettu runsaassa rasvassa ja hunajassa. On arveltu, että näissä Iliaan ja Odysseian kohdissa mainittu hunajan käyttö ruumiita poltettaissa on ollut jonkunmoinen, tyhjäksi muodollisuudeksi surkastunut, jäännös ajoilta, jolloin ruumiita ei poltettu vaan niitä päinvastoin koetettiin säilyttää peittämällä ne hunajalla. Rasva tietysti oli omiansa palamista edistämään, mutta on kyllä ajateltavissa, että sitäkin muinoin oli käytetty ruumiin säilyttämiseen. Vrt. Sel. II. XXIII 163-183.

73. _Uurnaan_: alkutekstin mukaan _amforaan_ (_amphiphoréus_).

77. _Patroklon tomun kanssa_: Iliaan XXIII laulussa kerrotaan, mitenkä

Patrokloksen haamu ilmestyessään unessa Akhilleukselle oli pyytänyt, että

    ... luummekin sulkekohon sama säilytysuurna, amfora kultainen...
	(91, 92);

edelleen siinä kerrotaan Akhilleuksen säätäneen, että tämä toivomus oli hänen itsensä kaaduttua toteutettava (243, 244).

80-84. Hellespontoksen rannikoilla on useissa paikoin korkeita hautakumpuja, jotka ovat historiantakaisilta ajoilta peräisin. Niitä on m.m. Sigeionin niemellä, juuri Hellespontoksen suun ääressä, noin viiden km:n päässä Troian raunioista; ja näistä kummuista korkeinta Kreikkalaiset pitivät Akhilleuksen hautakumpuna. Se näkyy kauas merelle, ja epäilemättä Odysseian laulajalla on ollut juuri tämä kumpu mielessään, puhuessaan "kauas ulapalle kulkijan silmään paistavasta uljaasta kummusta".

103. _Amphimédon_: oli saanut surmansa Telemakhokselta (XXII 284).

128-142, 144-146: = II 93-110. Jo II 110 kerrotaan siis kankaan valmistuneen, siis kauan ennen Odysseuksen saapumista! – Säe XXIV 143 puuttuu useimmista käsikirjoituksista.

211. _Vanha Sikelian vaimo_: orjatar, joka (alkutekstin mukaan) oli

Sikelien heimoa; vrt. Sel. XX 383. – Hän on, niinkuin 389:nnestä säkeestä nähdään, naimisissa Dolioksen kanssa.

294. _Iso-antiminen_: tällä tarkoitettanee, että Penelopeia morsiamena

oli tuonut uuteen kotiinsa runsaat myötäjäiset ja muut morsiuslahjat. Vrt. Sel. I 277, 278.

304. _Alybas_: Iliaan II laulussa ("laivaluettelossa") mainitaan

857:nnessä säkeessä Halizonien kaupunki Alybe, jonka luultiin sijainneen Vähän-Aasian pohjoisrannikolla. On kuitenkin epävarmaa tarkoitetaanko Alybaalla samaa kaupunkia.

306. _Sikania (Sikanie)_: Sisilia; vrt. Sel. XX 383.

378. _Nerikos_: kaupunki Leukas-niemimaalla.

385. _Rahit alla ja tuolit_: alkutekstin mukaan _tuoleilla ja

kunniaistuimilla (thronoi)_.

441. _Kovin hämmästyi väki kaikki_: airut Medon ja laulaja Phemios

olivat olleet kosijain seurassa, ja heidän luultiin kaatuneen yhdessä näiden kanssa.

445-449. Medonin kertomus jumala-olennon esiintymisestä Odysseuksen puolella hänen taistellessaan kosijoita vastaan eroaa jossakin määrin XXII laulussa olevasta kuvauksesta. Medon näet mainitsee ensin, että jumala asettui Odysseuksen rinnalle, ja kertoo hänen sitten milloin ilmestyneen Odysseuksen edessä, rohkaisten häntä, milloin syöksyneen läpi salin ja saaneen kosijat säikähdykseen; XXII laulussa taas jumalatar kiihoitettuaan Odysseuksen taistelemaan pelottomasti lennähtää ylös katon orrelle, ohjaa siellä istuessaan kosijain keihäät harhaan sekä vihdoin aigiinsa nostamalla saa aikaan pakokauhun (XXII 239, 240; 273; 297-299).