Historiallinen romaani kuvaa flanderilaisten vapaustaistelua Ranskan valtaa vastaan 1300-luvun alussa. Teos huipentuu vuoden 1302 Kultaisten kannusten taisteluun, jossa paikalliset joukot nousevat puolustamaan maansa vapautta ja itsemääräämisoikeutta.
Hendrik Consciencen 'Flanderin leijona' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2526. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
FLANDERIN LEIJONA
Historiallinen romaani muinais-Belgiasta
Kirj.
HENDRIK CONSCIENCE
Suomentanut
Väinö Jaakkola
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.
SISÄLLYS:
I. Vieraan vallan alla.
II. Nousu.
III. Vapautus.
Ensimmäinen osa.
VIERAAN VALLAN ALLA.
I.
Punainen aamuaurinko kohosi verkalleen öisen pilvivaippansa verhosta, sen seitsenvärisen heijastuksen hohtaessa säihkyvänä jokaisesta kastepisarasta; sinervä usva leijui tiheän hunnun lailla puiden latvoissa; kasteesta kosteat kukkien kuvut avautuivat armaasti ottamaan vastaan uuden päivän ensimmäistä sädettä. Satakieli oli helkyttämistään helkyttänyt suloisia säveliään, mutta nyt sai vähäpätöisempien laulajain sekava sirkutus sen sulavat soinnut vaikenemaan.
Joukko ritareita ratsasti äänetönnä Rousselareen päin. Heidän varustustensa kalske ja ratsujen töminä häiritsi metsän hiljaista rauhaa, sillä toisinaan syöksähti näreiköstä säikähtynyt hirvi, rientäen uhkaavaa vaaraa pakoon tuulen nopeudella.
Ritarien puvut ja aseet olivat niin kallisarvoiset, että jo ensi katsauksella saattoi arvata heidän joukossaan olevan kreivejä ja vieläkin ylhäisempiä herroja. Silkkinen nuttu riippui keveissä poimuissa heidän harteillaan, ja hopeoitu, sinisin ja punaisin sulin koristettu kypäri peitti heidän päätään. Heidän rautahansikkaittensa terässuomukset ja kultakoristeiset polvilevynsä välkkyivät kirkkaasti aamuauringon valossa. Höyryävät ja levottomat ratsut pureksivat innoissaan kuolaimensa vaahtoon, pitäen valjaidensa hopeiset napit ja silkkitupsut miellyttävässä liikkeessä.
Vaikka nämä ratsastajat eivät olleetkaan varsinaisissa sotavarustuksissa, heillä kun ei ollut haarniskoita yllään, saattoi siitä huolimatta nähdä, että he olivat varustautuneet vihollisenkin varalta, sillä hihattomain nuttujen aukoista esiinpistävät käsivarret olivat rengaspaitoihin verhotut. Sitäpaitsi riippui heidän satuloissaan suuret lyömämiekat, ja aseenkantajat kantoivat jäljessä herrojensa valtavia kilpiä. Jokaisen ritarin rintaan oli ommeltu hänen vaakunansa.
Aamun kylmyys oli vienyt heiltä puhehalun; kostea yöilma painosti heidän silmäluomiaan; vaivoin jaksoivat he vastustaa ahdistavaa uneliaisuutta ja kaikki olivat uneksivaan mietiskelyyn vaipuneina.
Jalan heidän edellään käveli nuori mies. Pitkä, aaltoileva tukka valui hänen leveille harteilleen; siniset, loistavat silmät säihkyivät hänen vaaleiden kulmakarvojensa alta ja nuorekkaasti kähertyvä parranhaituva varjosti hänen leukaansa. Hänellä oli yllään vyöllä varustettu villainen mekko, eikä muuta asestusta kuin nahkatupessa oleva lyhyt, kaksiteräinen tikari.
Hänen ilmeestään saattoi lukea, että seurue, jonka oppaana hän oli, ei ollut hänelle mieluinen. Epäilemättä piili jokin salainen ajatus hänen povessaan, sillä hän vilkaisi usein syrjäsilmällä perässään tuleviin ritareihin.
Kookkaana ja tavattoman voimakasrakenteisena asteli nuorukainen niin ripeästi eteenpäin, että hevosten oli työlästä pysyä hänen mukanaan.
Kun kulkue oli siten taivaltanut jonkun aikaa, kompastui erään ritarin hevonen äkkiarvaamatta kaadetun puun kantoon ja suistui maahan, niin että ratsastaja putosi rintapäälleen hevosen niskaan ja oli vähällä lentää satulasta.
"Mitä tämä merkitsee?" huusi hän ranskankielellä. "Minun hevoseni nukkuu alleni."
"Herra Chatillon", vastasi hänen vierustoverinsa nauraen, "että jompikumpi teistä molemmista nukkui, sen uskon minäkin varmasti."
"Riemuitkaa vain minun onnettomuudestani, ilkkuja!" huudahti Chatillon. "Minä en nukkunut. Jo kaksi tuntia olen hievahtamatta katsonut noita kirottuja torneja tuolla, jotka etenevät yhä kauemmaksi mitä pitemmälle ehdimme. Mutta ennenhän voisi nähdä itsensä hirressä roikkuvan, kuin kuulla ystävällistä sanaa teidän suustanne."
Molempien ritarien näin laskiessa leikkiä keskenään, nauroivat toiset sydämellisesti tälle tapahtumalle, ja koko joukkue valveutui yht'äkkiä hiljaisesta uneliaisuudestaan.
Kun Chatillon, joka nyt oli saanut ratsunsa jälleen pystyyn, näki, etteivät toiset lakanneet nauramasta, tuli hänen mielensä niin kuohuksiin, että hän painoi terävät kannuksensa ratsun kupeisiin. Tästä ärtyneenä se viskautui pystyyn ja syöksyi sitten kuin nuoli puiden sekaan. Tuskin sadan askeleen päässä se törmäsi paksuun tammeen ja suistui pahasti loukkautuneena maahan.
Oli onni Chatillonille, että hän oli törmäyksessä pudonnut tai hypännyt satulasta sivullepäin; siitä huolimatta näytti hän satuttaneen pahasti kylkensä, sillä hän jäi joksikin aikaa makaamaan ihan liikkumattomana.
Niinpiankuin toiset ehtivät hänen luokseen, laskeutuivat he kaikki ratsuiltaan ja nostivat hänet pystyyn. Se, joka äsken oli laskenut hänen kanssaan leikkiä, näytti nyt olevan enimmän huolissaan hänen takiaan ja hänen kasvonsa kuvastivat vilpitöntä surua.
"Rakas Chatillon", huokasi hän, "minä valitan sydämestäni, suokaa anteeksi ajattelemattomat sanani, tarkoitukseni ei todellakaan ollut loukata teitä."
"Jättäkää minut rauhaan", huusi Chatillon, riistäytyen irti matkatoverinsa käsistä, "enhän minä vielä ole kuollut, hyvät herrat! Luuletteko, että saraseenit olisivat säästäneet minut sitä varten, että kuolisin tänne metsään kuin koira? Ei, Jumalan kiitos, vielä olen hengissä, ja tekin, St. Pol, saisitte maksaa minulle tuon pilkkanne heti paikalla, jos minulla olisi halua teille kostaa."
"Rauhoittukaa, minä pyydän", vastasi St. Pol. "Oi, Jumalan tähden! Tehän olette haavoittunut, veljeni; verta valuu panssaripaitanne läpi."
Chatillon veti oikean hihansa ylös ja huomasi, että oksa oli raapaissut hänen ihoaan.
"Kas", virkkoi hän puoleksi tyyntyneenä, "ei se ole mitään – naarmu vain. Mutta minä luulen, että tuo flaamilainen vie meitä tahallaan näille noidutuille teille! Kyllä otan siitä pian selvän. Ja nimeni ei ole enää Chatillon, jollen hirtä häntä tuohon kirottuun tammeen!"
Flaamilainen, joka kuuli tämän puheen, oli olevinaan niinkuin ei olisi ymmärtänyt ranskaa ja katsoi Chatillonia rohkeasti silmiin.
"Hyvät herrat", huusi ritari, "katsokaa kuinka tuo tolvana töllöttää minuun! Tulehan tänne lähemmäksi, lurjus!"
Nuorukainen lähestyi hitaasti ja piti katseensa hievahtamatta ritariin kiinnitettynä. Tällä hetkellä näkyi hänen piirteissään jotakin omituista, viekkauden ja vihan sekoitusta, niin uhkaavaa ja salaperäistä, että Chatillon tunsi jotakin painostuksen tapaista.
Eräs läsnäolevista ritareista kääntyi ympäri ja poistui paikalta, missä tämä tapahtui; hän siirtyi muutamia askelia taammaksi puiden sekaan, antaen selvästi ymmärtää, ettei näytös häntä miellyttänyt.
"Tahdotko selittää minulle", kysyi Chatillon oppaalta, "minkätähden viet meitä tällaisia teitä ja miksi et varoittanut meitä tuosta kaadetusta puusta, joka on tuolla tiellä?"
"Herra", vastasi flaamilainen huonolla ranskankielellä, "minä en tunne muuta tietä Wynendaelin linnaan enkä tiennyt, että teidän jalosukuisuutenne suvaitsi nukkua tähän aikaan päivästä!"
Hänen tätä sanoessaan vääntyivät hänen kasvonsa ivalliseen hymyyn, ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut ärsyttää ritaria.
"Sinä hävytön lurjus!" huusi Chatillon hänelle, "vai naurat, vai pilkkaat sinä minua?! Hoi, aseenkantajani! Vetäkää tuo lurjus hirteen, jotta korpit saavat hänestä ruokaa!"
Nuorukaisen ivahymy yltyi nyt, hänen suupielensä nytkähtelivät merkitsevästi ja väkevä puna vaihteli kalpeuden kanssa hänen poskillaan.
"Flaamilainenko hirteen?" mutisi hän. "Odottakaahan vähän!"
Hän astui muutamia askelia taaksepäin, asettui seisomaan selkä puuta vastaan, kääri hihansa aina olkapäihin saakka ja veti välkkyvän tikarinsa tupesta. Hänen paljaiden käsivarsiensa täyteläiset lihakset jännittyivät ja hänen kasvoilleen tuli leijonamainen ilme. "Voi sitä, joka minuun koskee!" huusi hän voimakkaalla äänellä. "Flanderin korpit eivät saa minusta ruokaa; ne syövät mieluummin ranskalaisen lihaa!"
"No käykää käsiksi, te nulikat!" huusi Chatillon aseenkantajilleen, "käykää käsiksi! Katsokaa noita pelkureita! Pelkäättekö te yhtä puukkoa? Kunpa minä voisin saastuttaa käteni tuohon mieheen; mutta minä olen jaloa verta. Tämä on teidän asianne. Roskaväki roskaväkeä vastaan. No, iskekää kiinni!"
Muutamat ympärilläseisovista ritareista koettivat tyynnyttää Chatillonia, mutta useimmat kuitenkin kannattivat häntä ja olisivat mielellään nähneet flaamilaisen roikkumassa. Epäilemättä olisivat aseenkantajat käskijänsä yllyttäminä hyökänneet nuorukaisen kimppuun ja voittaneet hänet, mutta nyt lähestyi äsken joukosta eronnut ritari, joka muutamien askelien päässä oli käyskennellyt edestakaisin syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen pukunsa ja varusteensa olivat paljon upeammat kuin toisten ritarien; hänen rintaansa ommellun vaakunan muodosti kolme liljaa sinisellä pohjalla kreivillisen kruunun alapuolella, mikä oli merkkinä siitä, että hänen suonissaan virtasi kuninkaallista verta.
"Seis!" huusi hän ankaran näköisenä aseenkantajille, ja Chatilloniin päin kääntyen hän lausui: "Herra Chatillon, te näytätte unohtavan, että minä olen saanut Flanderin veljeltäni, kuningas Filipiltä, läänitykseksi. Tämä flaamilainen on minun vasallini; teillä ei ole mitään oikeutta hänen henkeensä, se kuuluu yksinomaan minulle."
"Onko minun sitten annettava kelvottoman lurjuksen pilkata itseäni?" kysyi Chatillon suuttuneena. "Toden totta, kreivi, minulle on kerrassaan käsittämätöntä, minkätähden te aina puolustatte halpaa kansaa aatelisia vastaan. Onko tuon flaamilaisen saatava kerskua pilkanneensa ranskalaista ritaria rankaisematta? Sanokaahan, hyvät herrat, eikö hän ole ansainnut kuolemaa?"
"Herra Valois", vastasi St. Pol, "suokaa veljelleni se pieni tyydytys, että hän saa nähdä tämän flaamilaisen hirressä. Mitä teidän kuninkaallista korkeuttanne liikuttaa tuon uppiniskaisen nulikan henki?"
"Hyvät herrat!" huusi Valois'n kreivi Kaarle suuttuneena, "tuollaista puhetta en tahdo kuulla. Alamaisen henki on minulle arvokas, ja minä vaadin, että tämä nuori mies päästetään esteettömästi menemään. Ratsaille, hyvät herrat, on jo liiaksi aikaa hukattu!"
"Antakaa olla, Chatillon", kuiskasi St. Pol veljelleen, "nouskaa aseenkantajanne ratsulle ja lähtekäämme matkaan. Herra Valois on parantumaton kansanystävä."
Sillävälin olivat aseenkantajat pistäneet miekkansa huotraan ja taluttivat nyt hevoset herrojensa luo.
"Oletteko valmiit, hyvät herrat?" kysyi Valois nyt; "ripeästi siis eteenpäin, jos suvaitsette, muuten myöhästymme metsästysretkeltä. Sinä, vasalli, kävele tässä sivullamme. Kuinka pitkälti on vielä Wynendaeliin?"
Nuorukainen otti kunnioittavasti lakin päästään, kumarsi pelastajalleen ja vastasi: "Lyhyt tunti vielä, armollinen herra."
"Tuohon mieheen minä en luota", sanoi St. Pol; "luulen, että hän on susi lampaanvaatteissa."
"Sitä olen jo kauan ajatellut", vastasi kansleri Pierre Flotte. "Hän vilhuilee meihin kuin susi ja kuuntelee kuin jänis."
"Ahaa! nyt tiedän, kuka hän on", huusi Chatillon. "Ettekö ole koskaan kuulleet puhuttavan Pietari Deconinck-nimisestä brüggeläisestä kankurista?"
"Totisesti, hyvät herrat, te erehdytte", huomautti Raoul Nesle, "minä olen itse puhutellut tuota Brüggen kuuluisaa kankuria, ja vaikka hän viekkaudessa vie voiton tästäkin, on hänellä vain yksi silmä, ja meidän oppaallamme on kaksi varsin suurta. Epäilemättä hän rakastaa Flanderin vanhaa kreiviä ja katsoo karsaasti meihin, jotka voittajina tulemme maahan. Siitä se tulee! Suokaa hänelle anteeksi uskollisuus, jota hän tuntee onnetonta ruhtinastaan kohtaan."
"Riittää jo tästä, hyvät herrat", keskeytti Chatillon. "Puhukaamme muista asioista. Tiedättekö, mitä armollinen kuninkaamme tulee tekemään tälle Flanderille? Toden totta, sanon minä, jos kuninkaamme pitäisi raha-arkkunsa niin suljettuna kuin Valois suunsa, niin olisi elämä hovissa varsin kuivaa."
"Niin te sanotte", vastasi Pierre Flotte; "mutta ei hän ole kaikille niin vaitelias. Antakaahan hevostenne vähän hiljentää käyntiään, hyvät herrat, niin minä kerron teille asioita, joista ette ole osanneet uneksiakaan."
Ritarit siirtyivät uteliaina lähemmäksi toisiaan ja antoivat Valois'n kreivin ratsastaa jonkunverran edelle. Kun hän oli siksi kaukana heistä, ettei voinut erottaa heidän sanojaan, lausui kansleri:
"Kuulkaa siis! Armollisella kuninkaallamme Filip Kauniilla ei ole enää ollenkaan rahaa. Enguerrand de Marigny on saanut hänet uskomaan, että Flanderi on todellinen kultakaivos, ja siinä hän ei olekaan kovin väärässä, sillä tässä maassa on enemmän kultaa ja hopeaa kuin koko Ranskan valtakunnassa."
Ritarit hymyilivät ja nyökäyttivät useaan kertaan päitään myöntymisen merkiksi.
"Kuulkaa vielä!" lausui Pierre Flotte; "kuningattaremme Johanna on hyvin katkeroitunut flanderilaisille, hän vihaa tuota ylpeää kansaa aivan uskomattomasti; olen kuullut hänen omasta suustaan, että hän mielellään näkisi viimeisenkin flaamilaisen hirsipuussa."
"Sellainen se on kuningattaren puhetta!" huusi Chatillon. "Kun minusta kerran tulee tämän maan herra, niinkuin armollinen serkkuni on minulle luvannut, niin kyllä täytän hänen rahakirstunsa ja teen lopun Pietari Deconinckista ammattikuntineen ja kansanhallituksineen. Mutta mitä tuo kirottu mies meidän puheestamme kuuntelee?"
Flaamilainen oli huomaamatta lähestynyt ja kuunnellut tarkasti ritarien puheita. Niin pian kuin hän näki, että hänet huomattiin, juoksi hän pilkallisesti nauraen metsään, pysähtyi vähän matkan päähän ja veti puukon tupestaan.
"Herra Chatillon", huusi hän uhkaavasti, "katsokaahan tätä puukkoa, jotta tuntisitte sen, kun se uppoaa kaulanne juureen."
"Eikö ole palvelijoissani ketään, joka kostaa minun puolestani?" huusi Chatillon vihan vimmassa.
Ennenkuin hän oli päässyt lauseensa loppuun, laskeutui jättiläismäinen asepalvelija alas ja hyökkäsi paljastetuin miekoin nuorukaista kohti. Sen sijaan että olisi puolustautunut puukollaan, pisti flaamilainen sen tuppeen ja odotti kädet nyrkissä vihollistaan.
"Olet kuoleman oma, flaamilainen!" huusi asepalvelija, suunnaten aseensa häntä kohti.
Nuorukainen ei vastannut, vaan iski suuret silmänsä kuin leimuavat nuolet vastustajaansa. Tuon katseen hurjan voiman järkyttämänä seisahtui toinen hetkiseksi, ikäänkuin hänen rohkeutensa olisi pettänyt.
"Käy kimppuun! Iske hänet hengiltä!" huusi Chatillon hänelle. Mutta flaamilainen ei odottanut vihollisensa lähestymistä. Hän syöksähti yhdellä loikkauksella hänen kimppuunsa, tempasi hänet jänteviin kouriinsa ja iski hänen päänsä niin armottomasti puuta vasten, että hän lysähti maahan liikkumattomaksi.
Pilkallisesti hymyillen pani flaamilainen suunsa elottoman ruumiin korvalle ja lausui purevan ivallisesti:
"Mene ja sano herrallesi, että Jan Breydelin[1] liha ei ole aiottu
korppien ruoaksi; muukalaisten liha on niille sopivampaa."Tämän sanottuaan hän juoksi pensaikkoon ja hävisi metsän pimentoon.
Ritarit, jotka tiellä seisoen katselivat tätä näytelmää, eivät olleet ehtineet vaihtaa sanaakaan keskenään, mutta niinpiankuin he olivat tointuneet hämmästyksestään, sanoi St. Pol:
"Toden totta, veljeni, minä luulen, että olette ollut tekemisissä noidan kanssa, sillä luonnollisilla keinoilla ei tuollainen tapahdu."
"Noiduttu maa!" vastasi Chatillon masentuneena. "Ratsuni taittaa niskansa ja uskollinen palvelijani maksaa sen hengellään! Tämä on kovaonninen päivä! Miehet, ottakaa toverinne ja viekää hänet, niin hyvin kuin voitte, lähimpään kylään, parannettavaksi tai haudattavaksi! Minä pyydän, hyvät herrat, ettei kreivi Valois'lle mainittaisi sanallakaan tästä tapahtumasta!"
"Se on tietty!" vastasi Pierre Flotte. "Mutta, hyvät herrat, kannustakaahan hevosianne ja kiiruhtakaa, sillä tuolla näkyy kreivi Valois jo katoavan puiden sekaan."
He antoivat ratsujensa laskettaa hyvää vauhtia ja saavuttivat pian johtajansa. Tämä ratsasti hiljakseen edellä; hänen päänsä oli miettiväisesti painuksissa ja hänen rautahansikkaansa lepäsi huolettomasti ohjaksineen ratsun kaulalla. Hänen toinen kätensä oli satulassa riippuvan lyömämiekan kahvassa.
Hänen siten ollessaan mietteisiin vaipuneena ja toisten ritarien tehdessä silmää iskien pilaa hänen raskasmielisyydestään, kohosi Wynendaelin linna äkkiä heidän eteensä pilviä pitelevine torneineen ja jättiläiskorkeine muureineen.
"Katsokaa!" huudahti Raoul Nesle ilostuneena, "tuossa on matkamme päämäärä. Olemme siis saapuneet Wynendaeliin pirusta ja noituudesta huolimatta!"
"Minä tahtoisin nähdä sen palavan", murahti Chatillon, "se on maksanut minulle hevosen ja uskollisen palvelijan."
Nyt kääntyi liljarintainen ritari ympäri ja lausui:
"Hyvät herrat, tässä on tämän maan onnettoman valtiaan, Flanderin kreivi Gwyden asuinpaikka, isän, jonka lapsi on riistetty pois ja jonka maan me olemme aseonnella voittaneet itsellemme. Minä pyydän, ettette osoittaisi hänelle tulevanne voittajina ja suurentaisi hänen murhettaan ylimielisillä puheilla."
"Mutta, kreivi Valois", keskeytti Chatillon harmistuneena, "luuletteko, että me emme tunne ritarillisuuden lakeja? Enkö minä tietäisi, että ranskalaisen ritarin tulee osoittautua jalomieliseksi voiton saatuaan?"
"Kuulen kyllä, että tiedätte sen", vastasi Valois painokkaasti; "pyydän teitä vain myöskin toimimaan sen mukaan. Kunnia ei ole tyhjiä sanoja, herra Chatillon! Mitä hyödyttää, vaikka ritarillisuuden lait olisivatkin valmiina kielellä, jolleivät ne ole kirjoitettuna sydämeen! Joka ei ole jalomielinen alempiaan kohtaan, ei voi olla jalomielinen vertaisiaankaan kohtaan. Te ymmärrätte, mitä tarkoitan, herra Chatillon."
Tästä nuhteesta leimahti Chatillonin suuttumus ja hän olisi puhjennut hillittömiin sanoihin, jollei hänen veljensä St. Pol olisi pidättänyt häntä, kuiskaten hänelle:
"Vaiti, Chatillon, vaiti, sillä päällikkömme on oikeassa. On epäilemättä soveliasta, ettemme lisää Flanderin vanhan kreivin surua, hän on kyllin onneton muutenkin."
"Arvoisat herrat!" huusi kreivi Valois vielä, "te tiedätte pyyntöni, toivon, ettei teiltä puutu jalomielisyyttä. Nyt eteenpäin! Minä kuulen koirain haukkuvan. Meidät on jo huomattu linnasta, sillä silta laskeutuu ja laskuristikkoa vedetään ylös."
Wynendaelin linna, Flanderin jalon Gwyde-kreivin rakennuttama, oli kauneimpia ja vahvimpia linnoja, mitä siihen aikaan oli olemassa. Syvästä vallihaudasta, jolla se oli ympäröity, kohosivat vahvat muurit, joista linnunpesien tavoin ulkoni useita vartiokomeroita. Ampumarei'issä saattoi erottaa jousimiehet ja heidän keihäittensä rautaiset kärjet. Muurien sisäpuolella kohosivat kreivillisen asunnon katot kääntyilevine tuuliviireineen. Kuusi pyöreää tornia seisoi muurien kulmissa ja esipihan keskustassa. Niistä saattoi singota kaikenlaisia heittoaseita kentälle vihollista kohti ja vaikeuttaa hänen pääsyään linnan likelle. Yksi ainoa nostosilta yhdisti tämän vahvan saarelman ympärillä olevaan laaksoon.
Kohta kuin ritarit saapuivat linnan luo, antoi vartija tornista merkin sisävartijalle, ja heti alkoivat raskaat portinpuoliskot narista saranoissaan. Sillävälin jymistivät hevosten kaviot kaikuvasti siltaa, ja ranskalaiset ritarit ratsastivat kahden flaamilaisen jalkasoturirivin välitse linnaan. Portti suljettiin heidän jälkeensä, laskuristikko terävine rautakärkineen pudotettiin alas ja silta vedettiin hitaasti jälleen ylös.
II.
Ilma oli niin kuulakkaan sininen, että sen syvyys näytti silmälle mittaamattomalta. Aurinko nousi säteillen taivaanrannalle ja kuhertava turturikyyhkynen joi viimeisen kastepisaran puiden vihreiltä lehdiltä. Wynendaelin linnasta kajahteli herkeämättä koirain haukunta, ja hevosten hirnunta sekoittui metsästystorven soinnukkaisiin ääniin. Nostosilta oli kuitenkin vielä ylhäällä, ja ohikulkevat maalaiset saattoivat vain arvata, mitä linnassa oli tekeillä. Lukuisia vahteja käveli jousineen ja kiipineen edestakaisin ulkomuureilla, ja ampuma-aukoista saattoi nähdä monien asepalvelijain juoksevan sinne ja tänne muurien sisäpuolella.
Vihdoinkin ilmestyi muutamia ihmisiä portin yläpuolelle laskien sillan alas; samaan aikaan avattiin portti, ja metsästäjät tulivat ulos. Komeassa kulkueessa, joka hitaasti kulki yli sillan, nähtiin seuraavat herrat ja naiset:
Etumaisena ratsasti kahdeksankymmen-vuotias Gwyde-kreivi ruskealla juoksijalla. Hänen piirteissään oli hurskaan alistumisen ja sisäisen surumielisyyder leima. Hänen päänsä oli iän ja kovan onnen iskujen kumaraan painama ja hänen syväuurteiset poskensa olivat sisäänpainuneet. Purppuranvärinen nuttu riippui hänen harteillaan aina satulaan asti ja hänen lumivalkeat hiuksensa olivat keltaisella silkkiliinalla ympärisidotut. Hänen siten verhottu päänsä oli kuin kultavanteinen hopea-astia. Hänen rinnassaan nähtiin sydämenmuotoisessa vaakunakilvessä musta pystyynhyppäävä Flanderin leijona kultaisella pohjalla.
Kovaonninen ruhtinas sai nyt päiviensä lopulla, jolloin levon olisi pitänyt tulla hänen osakseen päivätyön palkaksi, nähdä kruununsa riistetyksi häneltä pois. Hänen lapsiltaan oli hänen aseittensa häviö riistänyt perinnön, ja köyhyys odotti niitä, joiden olisi pitänyt olla Euroopan rikkaimpia ruhtinaita. Voitonriemuiset viholliset ympäröivät onnetonta hallitsijaa, ja kuitenkaan ei epätoivo saanut sijaa hänen sydämessään.
Hänen rinnallaan ratsasti Valois'n Kaarle, Ranskan kuninkaan veli. Hän keskusteli innokkaasti vanhan Gwyden kanssa, mutta näytti siltä kuin ei tämä olisi ollut hänen kanssaan yhtä mieltä. Nyt ei ranskalaisen sotapäällikön satulassa enää riippunut lyömämiekkaa. Pitkä säilä oli tuon raskaan aseen sijalla, ja rengaspanssarinsakin hän oli pannut pois.
Heitä seurasi ritari, jonka ulkonäössä ilmeni tavaton hurjuus ja uhma. Hänen silmänsä mulkoilivat kuopissaan, ja kun hänen katseensa sattui ranskalaiseen, pusersi hän huulensa vihaisesti yhteen ja hänen hampaansa kirskuivat kuuluvasti. Hän oli noin viisikymmenvuotias, mutta vielä täysissä elinvoimissa, leveärintainen ja vankkajäseninen, niin että häntä voi pitää mitä voimakkaimpana ritarina. Hevonenkin, jolla hän ratsasti, oli paljon suurempi kuin toiset, niin että hänen päänsä kohosi kaikkia muita ylemmäksi. Sinikeltaisella sulkatöyhdöllä varustettu välkkyvä kypäri, raskas asetakki ja kaareva miekka olivat hänen varustuksinaan. Hänenkin nutussaan oli flaamilainen leijona kultaisella pohjalla. Sen ajan ritarit olisivat tuhansienkin joukosta tunteneet tämän hurjan ratsastajan Bethunen Robrechtiksi, Gwyden vanhimmaksi pojaksi. Muutamia vuosia aikaisemmin oli hänen isänsä, Flanderin kreivi, uskonut hänelle Flanderin hallinnon. Kaikilla sotaretkillä oli hän johtanut flaamilaisia joukkoja ja hankkinut itselleen pelätyn nimen muukalaisten keskuudessa. Sisilian sodan aikana, hänen ollessaan joukkoineen ranskalaisten armeijassa, hän suoritti niin hämmästyttäviä urotöitä, että häntä siitä pitäen nimitettiin Flanderin leijonaksi. Kansa, joka aina rakastaa ja ihailee sankareita, ylisti lauluissaan Leijonan pelottomuutta ja oli ylpeä tuosta miehestä, joka kerran oli kantava Flanderin kruunua. Kuitenkin koska Gwyde korkean ikänsä vuoksi harvoin poistui Wynendaelin linnasta, eikä ollut varsin rakastettukaan flaamilaisten keskuudessa, sai Robrecht myöskin kreivin arvonimen, ja häntä pidettiin koko maassa herrana ja valtiaana ja osoitettiin hänelle senmukaista kuuliaisuutta.
Hänen oikealla puolellaan ratsasti Wilhelm, hänen nuorempi veljensä, jonka kalpeat posket ja surumielinen ilme olivat Robrechtin ruskeiden kasvojen rinnalla kuin sairaan tytön piirteet. Hänen pukunsa ei eronnut vanhemman veljen puvusta muuten kuin käyrän miekan puolesta, jollaista ei näkynyt kellään muulla kuin Robrechtilla.
Sitten seurasi monta muuta herraa, sekä ranskalaista että flaamilaista. Ylhäisimmät viimeksimainittujen joukossa olivat: Walter, Maldeghemin herra; Kaarle, Knesselaren herra; Rüdiger, Axpoelen herra; Juhana, Gaveren herra, Rase Mulaert, Dietrich Kettu ja Gerhard Mauri.
Ritarit Jacques Chatillon, Guy St. Pol, Raoul Nesle ja heidän seuralaisensa ratsastivat ilman järjestystä, ystävällisesti pakinoiden, flaamilaisten herrojen joukossa.
Viimeisenä oli Aadolf Nieuwland, erääseen rikkaan Brüggen kaupungin jaloimpiin sukuihin kuuluva nuori ritari. Hänen kasvonsa eivät lumonneet naisellisella kauneudellaan; hän ei ollut niitä ruusuposkisia ja hymyhuulisia miehiä, jotka vain hameen puute erottaa naisista. Aurinko oli hiukan rusketuttanut hänen poskiaan ja antanut hänelle vakavan leiman. Hänen otsallaan näkyi kaksi ryppyä, jotka olivat merkkinä varhaiskypsästä miettiväisyydestä. Hänen piirteensä olivat henkevät ja miehekkäät, hänen vartalonsa jalot ääriviivat muistuttivat kreikkalaista kuvapatsasta. Silmät, jotka olivat puoleksi kulmakarvojen peitossa, ilmaisivat syvää, mietiskelevää mielenlaatua.
Vaikkei hän aateluudessa ollut muita ritareja halvempi, pysyi hän kuitenkin jälkimmäisenä ja antoi alempiensa kulkea edellään. Useampaan erään oli hänelle tehty tilaa, jotta hän olisi voinut päästä edelle, mutta hän ei välittänyt tuosta kohteliaisuudesta ja näytti syviin mietteisiin vaipuneelta.
Ensi silmäyksellä olisi tätä ritari Aadolfia voinut luulla Robrecht
Bethunen pojaksi, sillä hänen yhdennäköisyytensä tämän kanssa oli
silmäänpistävä: samanlainen vartalo, sama ryhti ja samat piirteet. Puku
oli kuitenkin toista väriä ja Aadolfin rintaan ommellussa vaakunassa
oli kolme kultahiuksista neitsyttä punaisella pohjalla. Vaakunan yllä
oli tunnuslause: Pulchrum pro patria mori.[2]Tämä nuori aatelismies oli lapsuusvuosistaan alkaen kasvatettu Robrechtin perheessä. Nyt oli hän hänen uskottunsa, ja Robrecht kohteli häntä kuin rakasta poikaansa. Hän kunnioitti hyväntekijäänsä isänään ja ruhtinaanaan ja osoitti hänelle ja hänen lapsilleen rajatonta rakkautta.
Vähän häntä jäljempänä seurasivat naiset, niin loistavina, että heidän pukujensa kullan ja hopean kimallus häikäisi silmiä. Kaikki ratsastivat keveärakenteisilla tasa-astujilla; pitkä ratsastuskaapu riippui ratsun sivulla heidän jalkojensa yli maahan asti. Heidän liivinsä olivat kultakankaasta ja heidän helmikoristeisista päähineistään liehui keveitä nauhoja.
Useimmilla oli haukka kädellään.
Näiden aatelisnaisten joukossa oli yksi, joka loistollaan ja kauneudellaan himmensi kaikki muut. Hän oli Machteld, Robrechtin nuorin tytär. Hän oli vielä hyvin nuori, sillä iältään hän ei ilmeisesti ollut viittätoista vuotta vanhempi; mutta hänen kookas, solakka vartalonsa, jonka hän oli perinyt mahtavilta, jaloilta esivanhemmiltaan, hänen piirteittensä vakavuus, hänen ylväs ryhtinsä antoivat hänen olennolleen jotakin kuninkaallista, kunnioitustaherättävää. Vaikka ritarit osoittivat hänelle mitä suurinta huomaavaisuutta ja koettivat kilvan häntä miellyttää, ei mikään rohkea rakkaus kuitenkaan syttynyt heidän sydämiinsä. He tiesivät, että vain joku ruhtinaallinen henkilö voi saada Flanderin Machteldin aviokseen.
Ihanana kuin unelma istui sorja impi ratsullaan, pää ylväästi pystyssä. Samalla kuin hänen vasen kätensä piteli ohjaksia kevyen sulavasti, kannatti hän oikealla kädellään punahattuista, kultatiukuista haukkaa.
Kohta näiden ihanien naisten jäljessä tuli joukko aseenkantajia ja hovipoikia, kaikki erivärisissä silkkipuvuissa. Gwyde-kreivin talouteen kuuluvat palvelijat olivat helposti muista erotettavissa, sillä heidän puvussaan oli oikea puoli mustaa läikesilkkiä, vasen kullankeltaista. Jotkut olivat puetut purppuraan ja vihreään, toiset punaiseen ja siniseen, aina herrojensa vaakunan värien mukaan.
Vihdoin seurasivat metsästäjät ja haukkamiehet. Ensinmainittujen edellä juoksi noin viisikymmentä koiraa nahkaisissa talutushihnoissa; siinä oli vinttikoiria, vainukoiria ja ajokoiria kaikenlaisia.
Merkillistä oli noiden maltittomien eläinten rajuus; ne tempoivat niin kovasti hihnojaan, että metsästäjien täytyi takanojassa antaa niiden vetää itseään.
Haukkamiehet kantoivat vaakasuorilla vartailla kaikenlaisia haukkoja ja metsästyslintuja. Näillä linnuilla oli kaikilla punaiset, tiu'uilla varustetut huppuhatut päässä, ja nahkaiset housut verhosivat niiden sääriä. Sitten oli haukkamiehillä vielä keinotekoisia tulipunaisia houkutuslintuja, joilla metsästettäessä kutsuttiin haukkoja takaisin.
Niinpiankuin kulkue oli saapunut leveämmälle tielle, sekaantuivat herrat ilman arvoerotusta toistensa joukkoon. Kukin etsi jonkun ystävän tai kumppanin, lyhentääkseen retkeä keskustelulla tai leikinlaskulla. Lähestyivätpä monet naisetkin ritareita.
Siitä huolimatta oli Flanderin Gwyde Valois'n Kaarlen kanssa vielä etunenässä, sillä kukaan ei ollut niin epäkohtelias, että olisi ratsastanut heidän edelleen. Robrecht Bethune ja hänen veljensä Wilhelm olivat ohjanneet ratsunsa sivulle, samoin olivat Raoul Nesle ja Chatillon nyt päällikköänsä lähellä. Tämä katseli säälivänä Gwyden valkohapsia ja hänen poikansa Wilhelmin alakuloisia kasvoja ja lausui:
"Minä pyydän teitä, jalo kreivi, uskomaan minua, että surullinen osanne pahoittaa mieltäni. Minä tunnen teidän murheenne, niinkuin teidän onnettomuutenne olisi kohdannut itseäni. Kuitenkaan ei kaikki toivo ole mennyttä; kuninkaallinen veljeni on minun pyynnöstäni unohtava entiset."
"Herra Valois", vastasi Gwyde, "te erehdytte. Teidän ruhtinaanne on osoittanut, että Flanderin tuho on hänen ylin toivomuksensa. Eikö hän ole yllyttänyt alamaisiani minua vastaan? Eikö hän ole riistänyt minulta julmasti tytärtäni Filippaa ja heittänyt häntä vankityrmään? Ja tahdotteko väittää, että hän rakentaisi jälleen sen, minkä hän paljon ihmisveren hinnalla on kukistanut? Ei, totisesti, te erehdytte; Filip Kaunis, teidän veljenne ja kuningas, ei tule ikinä antamaan minulle takaisin maata, jonka hän on minulta ryöstänyt. Teidän jalomielisyytenne, hyvä herra, tulee elämäni loppuun saakka olemaan sydämeeni kirjoitettuna; mutta minä olen liian vanha tuuditellakseni vielä itseäni pettäviin toiveisiin. Valtiuteni on lopussa! Se on Jumalan tahto."
"Te ette tunne kuninkaallista veljeäni Filipiä", vastasi Valois. "Totta on, että hänen tekonsa todistavat häntä vastaan, mutta minä vakuutan teille, että hänellä on jalo, ritarillinen sydän."
Robrecht Bethune keskeytti Valois'n puheen huudahtaen kiivaasti:
"Mitä sanotte? Jalo, ritarillinen sydän! Rikkooko ritari antamansa lupauksen, kunniasanansa? Kun me Filippa-parkamme kanssa saavuimme vilpittöminä Corbeil'iin, loukkasi teidän kuninkaanne vieraanvaraisuuden lakeja ja vangitsi meidät kaikki. Onko tuollainen petollinen teko jalon ritarin arvoinen?"
"Herra Bethune", vastasi Kaarle Valois vakavasti, "teidän sananne ovat hyvin jyrkkiä; minä toivon, ettei teillä ole tarkoituksena loukata minua?"
"Oi ei, kunniani kautta! Teidän jalomielisyytenne on tehnyt minut ystäväksenne; mutta ettehän kuitenkaan voine täydellä vakaumuksella sanoa, että kuninkaanne on kunnioitettava ritari?"
"Kuulkaa", lausui Valois, "minä sanon teille, että Filip Kauniilla on maailman parhain sydän; mutta hän on arvottomien liehakoitsijain ympäröimänä, jotka ovat hänen neuvonantajinaan. Enguerrand Marigny on ruumistunut paholainen, joka yllyttää häntä pahaan, ja vielä eräs toinen henkilö kiihoittaa häntä kaikenlaisiin kohtuuttomiin toimenpiteisiin. Kunnioitus kieltää minua nimittämästä häntä, ja hän yksin on syypää teidän onnettomuuteenne."
"Ketä tarkoitatte?" kysyi Chatillon tahallaan.
"Te kysytte tunnettua asiaa, herra Chatillon!" huusi Robrecht Bethune; "kuulkaa, minä sanon sen teille: serkkunne, Navarran Johanna, hän se on, joka pitää onnetonta sisartani vangittuna. Teidän serkkunne se on, joka on vannonut tuhoavansa Flanderin!"
Chatillon punastui suuttumuksesta. Hän ajoi ihan Robrechtin rinnalle ja huusi hänelle vasten kasvoja: "Te valehtelette halpamaisesti!" Tuntien tämän syytöksen loukkaavan kunniaansa, peräytti Robrecht nopeasti hevosensa ja veti käyrän miekkansa huotrastaan. Samassa kuin hän oli syöksymäisillään Chatillonin kimppuun, huomasi hän, ettei hänen vihollisellaan ollut minkäänlaista asetta. Ilmeisen vastahakoisesti pisti hän miekan jälleen tuppeen, palasi Chatillonin luo ja lausui tukahutetulla äänellä: "En pidä tarpeellisena heittää teille hansikastani. Te tiedätte, että teidän syytöksenne on tahra, joka voidaan poistaa vain verellä. Minä vaadin vielä ennen auringonlaskua teiltä suoritusta tästä solvauksesta."
"Olkoon niin", vastasi Chatillon, "minä olen valmis puolustamaan kuninkaallisen serkkuni kunniaa kaikkia maailman ritareita vastaan."
Sen jälkeen he vaikenivat ja asettuivat jälleen äskeisille paikoilleen. Tämän lyhyen sanakiistan aikana olivat toiset ritarit kuunnelleet Robrechtin ylpeitä sanoja erilaisin tuntein. Monet ranskalaiset suuttuivat niistä, mutta kunnian lait estivät heitä sekaantumasta näiden kahden miehen väliseen asiaan. Kaarle Valois pudisti kärsimättömänä päätään ja hänen piirteistään saattoi lukea, että tämä kiista oli hänelle erittäin epämieluinen. Iloinen hymy valaisi kreivi Gwyden kasvoja ja hän lausui hiljaa Valois'lle:
"Poikani Robrecht on urhea ritari. Sen tuli teidän kuninkaanne tietämään Rysselin piirityksessä; siellä kaatui moni urhoollinen ranskalainen Robrechtin miekasta. Brüggeläiset, jotka rakastavat häntä enemmän kuin minua, nimittävät häntä Flanderin leijonaksi, ja sen kunnianimen hän on hyvin ansainnut taistellessaan Manfredia vastaan Beneventumin luona."
"Olen tuntenut Robrecht-herran jo kauan", kuului vastaus. "Eikö jokainen tiedä, millä pelottomuudella hän riisti miekan Manfred tyrannin käsistä? Hänen urotekojaan ylistetään suuresti minun maani ritarien keskuudessa; Flanderin leijonaa pidetään meillä voittamattomana, ja täydellä syyllä."
Vanha isä hymyili tyytyväisenä, mutta samassa synkistyivät hänen kasvonsa, hänen päänsä vaipui alas ja hän huokasi surumielisesti:
"Herra Valois, eikö ole murheellista, että en voi jättää sellaiselle pojalle mitään perintöä? Hänelle, joka varmasti tuottaisi Flanderin ruhtinashuoneelle niin paljon kunniaa ja loistetta! Oi, tämä ja onnettoman Filippa-tyttäreni vankeus ovat ne kaksi kohtalon iskua, jotka sortavat minut hautaan."
Kaarle Valois ei vastannut Gwyden valitukseen. Pitkän aikaa hän oli syviin mietteisiin vajonneena, antaen ratsunsa suitsien riippua satulan nupista.
Gwyde katseli häntä tässä asennossa ja ihmetteli Valois'n jalomielisyyttä; sillä hän huomasi, kuinka Flanderin ruhtinashuonetta kohdannut onnettomuus suretti tuota ritarillista ranskalaista.
Äkkiä ojentautui Valois ystävällisesti hymyillen satulassaan, laski kätensä Gwyden kädelle ja lausui:
"Taivaan lähettämä mielijohde!"
Gwyde katsoi häneen kysyvästi.
"Niin", jatkoi Valois, "minä tahdon, että kuninkaallinen veljeni asettaa teidät jälleen isienne valtaistuimelle."
"Ja mikä keino on mielestänne kyllin voimakas saamaan aikaan sellaisen ihmeen, kun hän kerran on antanut maani teille?"
"Kuulkaa, jalo kreivi! Teidän tyttärenne istuu lohduttomana Louvren tyrmässä; teidän perintönne on otettu teiltä pois ja lapsillanne ei ole enää mitään läänitystä. Minä tiedän keinon, jonka avulla tyttärenne voidaan vapauttaa ja kreivikuntanne palauttaa teille takaisin."
"Todellako?" huudahti Gwyde epäillen; "minä en sitä usko, herra Valois, paitsi ehkä, jos teidän kuningattarenne, Navarran Johanna, olisi kuollut."
"Ei, ei sitä. Kuninkaamme Filip Kaunis pitää julkista hovia Compiègnessä. Kälyni Johanna on Pariisissa ja Enguerrand Marigny samoin. Tulkaa mukaani Compiègneen, ottakaa seuraanne maanne ylhäisimmät aatelismiehet ja langetkaa veljeni jalkain juureen, osoittaen hänelle katuvaisen vasallin kunnioitusta."
"Entä sitten?" kysyi Gwyde kummastuneena.
"Hän tulee ottamaan teidät armollisesti vastaan ja suo teille sekä tyttärenne että Flanderin takaisin. Luottakaa minun sanaani; sillä veljeni on kuningattaren poissaollessa mitä jalomielisin ruhtinas."
"Kiitos olkoon teidän hyvälle enkelillenne tästä onnellisesta mielijohteesta ja teille, herra Valois, jalomielisyydestänne!" lausui Gwyde ilahtuneena. "Oi, suokoon Jumala, että saisin tämän keinon avulla nähdä onnettoman lapseni kyynelten kuivuvan! Mutta kuka tietää, eivätkö vankilan kahleet odota minuakin tuolla vaarallisella Ranskanmaalla!"
"Olkaa pelotta, kreivi, olkaa pelotta", sanoi Valois, "minä itse olen teitä puolustava ja auttava. Minun sinettini ja kunniani vahvistama turvakirja on saattava teidät turvassa takaisin Rupelmondeen, jos vaivamme näyttäytyisivät hedelmättömiksi."
Gwyde päästi ohjaksensa irti, tarttui ranskalaisen ritarin käteen ja puristi sitä syvällä kiitollisuudella.
"Te olette jalo vihollinen", huokasi hän.
Heidän ratsastaessaan eteenpäin näitä puhellen, saapui koko seurue laajalle tasangolle, jonka poikki Krekel-puro kiemurteli. Kaikki valmistautuivat metsästykseen.
Kukin flaamilainen ritari otti haukkansa kädelleen. Koirat jaettiin eri ryhmiin ja haukkojen talutusnyörit irroitettiin.
Naiset olivat sekaantuneet ritarien joukkoon, ja Kaarle Valois sattui siten joutumaan kauniin Machteldin viereen.
"Minä uskon, jalo neiti", lausui hän, "että te voitatte metsästyspalkinnon, sillä en ole vielä koskaan nähnyt kauniimpaa lintua kuin tämä, niin sileäsulkaista, niin vahvasiipistä, niin keltakyntistä! Painaako se paljonkin kädellä?"
"Oh, painaa kyllä aika paljon, arvoisa herra", vastasi Machteld; "ja vaikka se on opetettu vain matalampaan lentoon, voisi se kyllä saavuttaa ilmassa haikaroita ja kurkiakin."
"Minusta näyttää", huomautti Valois, "että te annatte sen syödä liian paljon. Olisi parempi pitää se vähän hoikempana."
"Ei, ei, suokaa anteeksi, herra Valois", huudahti tyttö, "te erehdytte kerrassaan, minun haukkani on täysin hyvä. Minä en ole haukankasvatuksesta tietämätön. Olen itse sen ruokkinut ja opettanut ja valvonut sitä yöllä kynttilänjalossa... Pois tieltä, herra Valois, pois tieltä! Tuolla suon yläpuolella lentää kurppa!"
Samalla kuin Valois käänsi silmänsä osoitettuun suuntaan, otti Machteld huppuhatun haukan päästä ja heitti sen ilmaan.
Lintu räpytti siipiään neljä tai viisi kertaa ja kiersi taidokkaasti ilmassa valtiattarensa edessä.
"No lähdeppäs, rakas haukkani!" huusi Machteld.
Tämän käskyn saatuaan lintu kohosi nuolena taivasta kohti; silmä saattoi tuskin seurata sitä.
Jonkun aikaa leijaili se siten, ikäänkuin liikkumatonna, siipiensä varassa, etsien terävillä silmillään tarkoitettua riistaa; pian näkikin se kurpan lentävän. Putoavaa kiveä nopeammin syöksyi haukka linturaukan kimppuun ja tarttui siihen terävillä kynsillään.
"Näettekö nyt, herra Valois?" huusi Machteld riemuissaan, "näettekö, että naisenkin käsi voi haukan opettaa? Katsokaa, kuinka kiltisti minun uskollinen lintuni palaa saaliineen."
Ennenkuin sanat vielä olivat lausutut, on haukka jo saaliineen hänen kädellään.
"Saanko minä kunnian ottaa riistan teidän kauniisti käsistänne?" kysyi Kaarle Valois.
Tämä kysymys saattoi neidon kasvot surullisiksi, hän katsoi ritariin pyytävästi ja sanoi:
"Oi herra Valois, älkää ottako pahaksenne! Olen luvannut ensimmäisen saaliini Aadolf-veljelleni, joka on tuolla isäni vieressä."
"Wilhelm-setäänne kai tarkoitatte, jalo neiti?"
"Ei, vaan veljeämme Aadolf Nieuwlandia. Hän on niin hyvä, niin palvelevainen minua kohtaan. Hän auttaa minua haukkojeni kesytyksessä; hän harjoittaa minun ratsujani; hän opettaa minulle lauluja ja satuja, soittaa minulle harppua, ja me pidämme hänestä kaikki kovasti."
Kaarle Valois oli näiden Machteldin sanojen aikana tarkannut häntä läpitunkevin katsein, mutta kuitenkin osoitti hänelle tämä tutkimus, että ainoastaan ystävyyden tunteita asui neidon sydämessä.
"Silloin hän ansaitsee sen suosion", lausui Valois hymyillen; "olkaa hyvä älkääkä antako minun pyyntöni pidättää itseänne kauemmin."
Välittämättä toisten ritarien läsnäolosta huusi Machteld niin kovaa kuin jaksoi:
"Aadolf! Aadolf-herra!" ja heilutti sitten iloisesi ja vallattomana kuin lapsi kurppaa korkealla ilmassa.
Hänen huutonsa johdosta nuorukainen tuli hänen luokseen.
"Kas tässä, Aadolf", huusi neito, "tämän saatte palkinnoksi niistä kauniista sananlaskuista, joita olette minulle opettanut."
Nuori ritari kumarsi kunnioittavasti hänelle ja otti kurpan vastaan ilmeisesti hyvillään.
Ritarit katselivat häntä kateellisin silmäyksin ja useampi kuin yksi koetti lukea hänen ilmeestään salaista rakkautta, mutta se oli turhaa. Äkkiä he häiriytyivät tutkimuksissaan.
"Joutuin, herra Bethune", huusi päähaukkamies, "ottakaa valtahaukaltanne lakki ja heittäkää se lentoon, sillä tuolla juoksee jänis!"
Hetkistä myöhemmin leijaili lintu jo pilvissä ja syöksyi sitten luotisuoraan kiitävän eläimen kimppuun. Se oli merkillistä nähdä; sillä kun haukka oli iskenyt kyntensä juoksevan jäniksen selkään, jäi se siihen seisomaan, ja niin kiitivät molemmat tuulena eteenpäin. Kauan tätä menoa ei kuitenkaan kestänyt, sillä niin piankuin ne menivät pienen puun ohi, iski haukka toisen jalkansa kynnet siihen ja piti toisella niin lujasti kiinni riistastaan, ettei se sätkyttelystään ja reutomisestaan huolimatta päässyt mihinkään. Silloin päästettiin muutamia koiria hihnastaan. Nämä juoksivat täyttä laukkaa jäniksen luo ja ottivat sen haukalta. Uljas lintu kaarteli voitonriemuisen näköisenä koirien yläpuolella ja saatteli niitä aina metsästäjänuorukaisten luo; sitten se lensi korkealle ilmaan ja osoitti merkillisin kääntein riemastustaan.
"Herra Bethune", huusi Valois, "siinä on lintu, joka tekee tehtävänsä hyvin. Kerrassaan komea valtahaukka."
"Niin kyllä, herra, vieläpä kaikkein komeimpia", vastasi Robrecht; "teidän täytyy saada heti ihailla sen kotkankynsiä."
Näin sanoen hän heitti houkutuslinnun ilmaan; ja tämän nähdessään haukka palasi heti isäntänsä kädelle takaisin.
"Näettekö", puheli Robrecht, näyttäessään lintua Valois'lle, "näettekö, miten kauniit keltaiset sulat, miten valkoinen rinta, miten korkeat siniset kynnet!"
"Niinpä kyllä, herra Robrecht", vastasi Valois, "se on todellakin lintu, jonka ei tarvitse väistyä kotkankaan tieltä; mutta minusta näyttää, että siitä vuotaa verta!"
Robrecht, joka nyt oli tarkemmin katsellut haukkaa, huusi maltittomasti:
"Tulkaa pian tänne, haukkamiehet! Minun lintuni on loukannut itsensä pahasti. Oi hyvä Jumala! Eläin poloinen on liiaksi jännittänyt kynsiään! Pitäkää nyt siitä hyvää huolta! Sinä, Steven-kesyttäjäni, paranna se jälleen; sen kuolema olisi minulle suuri suru!"
Hän antoi haavoittuneen haukan Stevenille, joka melkein itki tätä tapahtumaa, sillä koska haukkojen kesytys ja opettaminen oli hänen ammattinsa, olivat nämä hänen sydämelleen likeisiä kuin lapset.
Niinpiankuin ylhäisimmät herrat olivat heittäneet haukkansa lentoon, alkoi metsästys yleisesti. Kahden tunnin aikana saatiin kaikenlaista korkeallalentävää riistaa, kuten sorsia, lokkeja, haikaroita, kurkia, ja myöskin paljon matalampilentoista riistaa, jonka joukossa oli peltopyitä, rastaita ja viiriäisiä.
Kun aurinko oli korkeimmillaan, raikuivat metsästystorvien heleät äänet yli tasangon. Koko seurue kokoontui jälleen yhteen ja lähti verkkaisin askelin palaamaan takaisin Wynendaeliin.
Välillä aloitti Kaarle Valois jälleen keskustelunsa vanhan Gwyden kanssa. Vaikka Flanderin kreivi ei ajatellutkaan matkaansa Ranskaan ilman epäluuloa, tahtoi hän kuitenkin rakkaudesta lapsiinsa ottaa tehdäkseen tuon vaarallisen retken. Hän päätti ranskalaisen sotapäällikön hartaista kehoituksista heittäytyä kaikkien hänelle jääneiden aatelisten kanssa Filip Kauniin jalkojen juureen ja liikuttaa hänet sääliin tällä nöyrällä kunnioituksen osoituksella. Kuningatar Johannan poissaolo viekotteli häntä siihen valoisaan toivoon, ettei Filip Kaunis olisi taipumaton.
Robrecht Bethune ja Chatillon eivät enää sattuneet yhteen; he välttivät kohtaamasta toisiaan, eikä kumpikaan heistä puhunut sanaakaan. Aadolf Nieuwland ratsasti tällä kertaa Machteldin ja hänen setänsä Wilhelmin rinnalla. Neito koetti nähtävästi oppia jotakin mietelmää, jonka Aadolf hänelle saneli, sillä tuon tuostakin huudahtivat ihmettelevät aatelisrouvat:
"Millainen hieno runoseppä, millainen oppinut lauluniekka herra Nieuwland onkaan!"
Niin saapuivat he vihdoin Wynendaeliin; koko seurue ratsasti linnaan. Nostosiltaa ei vedetty ylös heidän jälkeensä eikä myöskään laskuristikkoa pudotettu alas. Hetken perästä tulivat ranskalaiset herrat aseet vyöllään linnasta. Sillan yli ratsastaessaan sanoi Chatillon veljelleen:
"Te tiedätte, että minun on tänä iltana puolustettava serkkuamme, ja minä luotan siihen, että te tulette minun auttajakseni taistelussa."
"Tuota ylpeätä Robrecht Bethuneako vastaan?" kysyi St. Pol. "En tiedä, mutta minusta tuntuu, että te suoriudutte siitä huonosti; Flanderin leijona ei ole mikään kissanpoika, jonka kimppuun voi käydä ilman kinnasta; sen tekin hyvin tiedätte."
"Vaikka vain", huusi Chatillon suuttuneena; "ritari luottaa taitavuuteensa ja uljuuteensa eikä pituuteensa."
"Te olette oikeassa, veljeni, ritari ei saa väistyä kenenkään tieltä; mutta parempi on, ettei harkitsematta pane itseään vaaralle alttiiksi. Minä antaisin teidän sijassanne tuon ärtyisän Robrechtin pieksää kieltään. Mitäpä hänen puheensa merkitsee, kun hän on ilman läänitystä ja meidän vankimme?"
"Vaiti, St. Pol, sellainen puhe ei kelpaa. Puuttuuko teiltä rohkeutta?"
Näitä sanoja vaihtaessaan he katosivat toisten ritarien kanssa puiden taakse.
III.
Ritari tahi runolaulaja, jonka Wynendaelin asujaimet hyväntahtoisuudesta tai säälistä päästivät sisään, saapui ensiksi neliskulmaiselle, katottomalle aukiolle. Oikealla puolella hän näki tallit, joihin mahtui hyvin mukavasti ainakin sata hevosta; niiden vieressä lantakasat, joilla lukemattomia ankkoja ja kyyhkysiä tepasteli, vasemmalla puolen rakennukset, joissa asepalvelijat ja kuormarengit asuivat; siitä eteenpäin olivat rynnäkkövehkeet, joita sodassa käytettiin. Ensin suuret muuripässit tukihirsineen ja rattaineen, sitten linkokoneet, joilla singottiin ammuksia piiritettyyn kaupunkiin, ja heittokoneet, joilla viskattiin suuria kiviä torneja ja muureja vastaan; lopuksi kaikenlaisia rynnäkkösiltoja, jalka-ansoja, tulitynnyreitä ja lukemattomia muita sotakojeita.
Suoraan saapuvaa matkamiestä vastapäätä kohosi kreivillinen palatsi komeana sitä ympäröiviä matalampia rakennuksia korkeammalle. Kiviset portaat, joiden juurella lepäsi kaksi mustaa leijonaa, johtivat ensimmäiseen kerrokseen, jossa oli pitkä rivi neliskulmaisia saleja. Monet niistä olivat vuoteella varustetut vieraiden vastaanottamiseksi, toiset olivat koristetut edesmenneitten kreivien vanhoilla aseilla tai valloitetuilla lipuilla ja viireillä.
Oikealla puolella eräässä tämän tilavan rakennuksen kulmassa oli pieni sali, joka oli kokonaan erilainen kuin muut. Kirjailluilla seinäverhoilla nähtiin kuvattuna koko kuudennen ristiretken historia luonnollisen kokoisissa henkilökuvissa. Yhdellä sivulla seisoi Gwyde, kiireestä kantapäähän rautaan puettuna ja ympärillään ritareita, joille hän ojensi ristiä. Taka-alalla näkyi joukko sotureita jo matkalle lähteneinä. Toinen sivu kuvasi vuonna 1250 tapahtunutta Massuran taistelua, jossa kristityt pääsivät voitolle. Ludvig Pyhä, Ranskan kuningas, ja kreivi Gwyde olivat ennen muita tunnettavissa lipuistaan. Kolmas sivu esitti kamalaa näytelmää. Joukko kristittyjä ritareita virui ruton tartuttamina kuoleman kielissä kuivalla arolla kamalien ruumiiden ja hevosluurankojen keskellä. Mustia korppeja leijaili tämän onnettoman leirin yläpuolella odottaen että joku kuolisi, ravitakseen itsensä tämän lihalla. Neljäs kuva esitti Flanderin kreivin riemukasta paluuta. Hänen ensimmäinen vaimonsa, Rogaets Bethune, lepäsi itkien hänen rinnoillaan, samalla kuin hänen poikansa Robrecht ja Balduin hellästi puristivat hänen käsiään. Tämä oli viimeinen taulu.
Iässä huoneessa, marmorisen uunin ääressä, jossa paloi pieni tuli, istui Flanderin vanha kreivi jykevässä nojatuolissa. Syviin mietteisiin vaipuneena, pää oikeaan käteen nojaten, hän katseli itsetiedottomasti poikaansa Wilhelmiä, joka luki rukouksia hopeasoljilla varustetusta kirjasta. Machteld, Robrecht Bethunen nuori tytär, seisoi haukkoineen toisella puolen huonetta. Hän silitteli lintuaan, kiinnittämättä huomiotaan vanhaan Gwydeen tai hänen poikaansa. Murheen painaman kreivin menneitä kärsimyksiään muistellessa ja Wilhelmin taivaan armoa anellessa Machteld leikki rakkaalla haukallaan eikä ajatellut sitä, että ranskalaiset olivat valloittaneet ja ottaneet haltuunsa hänen isänsä perinnön. Kuitenkaan ei tämä lapsekas tyttö ollut tunteeton; mutta hänen murheensa ei koskaan kestänyt kauempaa kuin se tapaus, joka hänen mieltään järkytti. Kun hänelle ilmoitettiin, että vihollinen oli vallannut kaikki Flanderin kaupungit, puhkesi hän kyyneltulvaan ja itki katkerasti; mutta jo saman päivän iltana hän hyväili haukkaa uudelleen ja kyyneleet olivat kuivaneet ja unohdetut.
Tuijotettuaan kauan epämääräisin katsein poikaansa päästi Gwyde äkkiä päätään tukevan kätensä vaipumaan alas ja kysyi:
"Wilhelm, poikani, mitä sinä aina niin innokkaasti Jumalaa rukoilet?"
"Minä rukoilen sisareni Filippa-raukan puolesta", oli nuorukaisen vastaus. "Jumala tiesi, isä, vaikka kuningatar Johanna jo olisi syössyt hänet hautaan; silloin luen rukouksiani hänen sielunsa puolesta!"
Hän taivutti päänsä syvään tätä sanoessaan, ikäänkuin olisi halunnut salata ne kaksi kyyneltä, jotka vierähtivät hänen poskilleen.
Vanha isä huokasi mykästä tuskasta, hän tunsi, että Wilhelmin kamala aavistus saattaisi toteutua, sillä Navarran Johanna oli häijy nainen; kuitenkaan hän ei antanut huomata lohduttomuuttaan, vaan puhui:
"Ei ole järkevää, Wilhelm, murehduttaa mieltään suremalla mahdollisia asioita. Toivo on annettu kuolevaisille tässä elämässä lohdutukseksi, miksi et siis toivoisi? Siitä pitäen kuin sisaresi joutui vangiksi olet sinä murehtinut ja huolehtinut, niin ettei kasvoillasi koskaan hymyä näe. On oikein, ettet katsele sisaresi kohtaloa tunteettomana; mutta Jumalan tähden, riistäydy irti tuosta synkästä toivottomuudesta!"
"Hymystäkö puhut, isä? Pitäisikö minun hymyillä, kun Filippa-raukkamme viruu vankityrmässä? Ei, sitä minä en voi. Hänen kyyneleensä vuotavat yksinäisyydessä vankilan kylmälle lattialle. Hän valittaa taivaalle kurjuuttaan; hän rukoilee teiltä, isä, hän rukoilee meiltä kaikilta lohtua, ja kuka vastaa hänelle? Louvren maanalaisten holvien kaamea kaiku! Ettekö näe häntä kalpeana kuin kuolema, heikkona ja riutuneena kuin kuihtuva kukka, kädet taivasta kohti ojennettuina? Ettekö kuule, kuinka hän huutaa: Oi isäni, veljeni! vapauttakaa minut, minä kuolen kahleisiin!... Sen minä näen ja kuulen ajatuksissani, sen minä tunnen sielussani, ja silloinko minun pitäisi hymyillä?"
Machteld, joka oli puoleksi ymmärtänyt nämä surulliset sanat, laski haukkansa nopeasti tuolin selkänojalle ja taipui ääneen itkien isoisänsä jalkain juureen. Hän laski päänsä hänen polvilleen ja huusi tuskaisesti: "Onko minun rakas tätini kuollut? Oi Jumala, mikä onnettomuus! Onko hän kuollut? Enkö saa nähdä häntä koskaan enää?"
Kreivi nosti hänet hellästi ylös ja lausui: "Rauhoitu, rakas Machteld, älä itke, Filippa ei ole kuollut."
"Eikö kuollut?" kysyi tyttö hämmästyneenä. "Minkätähden setä Wilhelm sitten puhuu kuolemasta?"
"Sinä et ole ymmärtänyt häntä", vastasi kreivi. "Filippan tila on muuttumaton."
Kuivatessaan kyyneliään loi Machteld nuhtelevan katseen Wilhelmiin ja sanoi:
"Te aina pahoitatte minua tarpeettomasti; luulisi melkein teidän unohtaneen kaikki lohduttavat sanat, sillä te puhutte aina niin kammottavista asioista, että minua ihan värisyttää; haukkanikin pelkää teidän ääntänne, se kaikuu niin ontolta! Se ei ole ollenkaan kilttiä teiltä, on se minusta hyvin epämieluista!"
Wilhelm katsoi neitoon silmillä, jotka näyttivät anovan myötätuntoa hänen tuskalleen.
Niinpiankuin Machteld tämän huomasi, juoksi hän hänen luokseen ja tarttui hellästi hänen käteensä. "Oi, antakaa minulle anteeksi, rakas Wilhelm", lausui hän, "minä pidän teistä hyvin paljon, mutta te ette myöskään saa kiusata minua ikävillä puheilla, joita teillä on aina suussanne! Antakaa anteeksi, minä pyydän!"
Ennenkuin Wilhelm ennätti vastata, juoksi Machteld takaisin haukkansa luo ja ryhtyi uudelleen ajanvietteeseensä, vaikkei ollut vielä lakannut itkemästä.
"Poikani", sanoi Gwyde, "älä anna tytön sanojen häiritä mieltäsi. Tiedäthän, ettei hän niillä pahaa tarkoita!"
"Minä annan hänelle anteeksi kaikesta sydämestäni, isä, sillä minä rakastan häntä kuin sisartani. Tuska, jota Filippan luuloteltu kuolema hänelle tuotti, on minua lohduttanut."
Näin sanoen avasi Wilhelm uudelleen kirjansa ja luki nyt ääneen:
"Jeesus Kristus, autuuden lähde, armahda minun sisartani; katkeran kärsimyksesi kautta vapahda hänet, Herra!"
Kuullessaan Vapahtajan nimeä lausuttavan paljasti vanha Gwyde päänsä, risti kätensä ja otti osaa Wilhelmin rukoukseen.
Machteld pani haukkansa istumaan tuolille ja polvistui huoneen nurkkaan, missä oli tyyny suuren ristiinnaulitunkuvan edessä.
Wilhelm jatkoi:
"Pyhä Maria, Jumalan äiti, minä rukoilen sinua, kuule minua! Lohduta häntä hänen synkässä vankilassaan, oi pyhä Neitsyt!"
"Oi Jeesus, rakas Jeesus, joka olet täynnä laupeutta, armahda minun poloista sisartani!"
Gwyde odotti kunnes rukous oli lopussa ja kysyi sitten häneltä, Machteldista piittaamatta, joka oli jälleen palannut haukkansa luo:
"Mutta sanohan minulle, Wilhelm, eikö sinusta tunnu, että me olemme Kaarle Valois'lle hyvin suuressa kiitollisuuden velassa?"
"Herra Valois on kunnioitettavin ritari, minkä tunnen", vastasi nuorukainen; "kuinka jalomielisesti hän onkaan meitä kohdellut, kuinka suurta kunnioitusta hän osoittaakaan teidän harmaille hiuksillenne, ja onpa hän vielä teitä lohduttanutkin! Tiedän varmasti, että meidän onnettomuutemme ja sisareni vankeus loppuisivat, jos se olisi hänen vallassaan. Jumala palkitkoon hänelle hänen jalomielisyytensä iankaikkisella autuudella."
"Niin, Jumala olkoon hänelle armollinen hänen viimeisellä hetkellään", vahvisti kreivi Gwyde. "Voitko uskoa, poikani, että hän, vihollisemme, on kyllin jalomielinen saattaakseen itsensä meidän tähtemme Johanna Navarralaisen vihalle alttiiksi?"
"Kyllä, sen uskon, isä, kun on puhe Kaarle Valois'sta. Mutta mitä hän voi tehdä meidän ja sisaremme hyväksi?"
"Kuule, Wilhelm, tänä aamuna, kun ratsastin hänen kanssaan metsästämään, mainitsi hän minulle keinon, jolla voimme, jos Jumala suo, lepyttää kuningas Filipin."
Nuorukainen löi iloisen hämmästyksen vallassa kätensä yhteen ja huusi:
"Oi taivas, hänen hyvä enkelinsä on puhunut hänelle! Ja mitä teidän on tehtävä sitä varten, isä?"
"Mentävä aatelisseurueeni kanssa kuninkaan luokse Compiègneen ja langettava hänen jalkainsa juureen."
"Entä kuningatar Johanna?"
"Armoton Navarran Johanna on Enguerrand Marignyn kanssa Pariisissa. Ei ole koskaan ollut suotuisampaa hetkeä kuin nyt."
"Suokoon Jumala, ettette pettyisi toivossanne! Milloin aiotte lähteä tuolle vaaralliselle retkelle, isä?"
"Ylihuomenna tulee herra Valois seurueineen Wynendaeliin, lähteäkseen meitä saattamaan. Olen lähettänyt niille, jotka ovat pysyneet minulle uskollisina, kokoontumista varten tiedon. Mutta veljesi Robrecht ei tule; minkätähden hän viipynee niin kauan poissa linnasta?"
"Oletteko unohtanut hänen aamullisen riitansa, isä? Hänen on puhdistauduttava syytöksestä; nyt hän on varmaankin Chatillonin luona."
"Olet oikeassa, Wilhelm, sen olin unohtanut. Tuo riita voi tulla meille vahingolliseksi, sillä Chatillonilla on suuri vaikutusvalta Filip Kauniin hovissa."
Siihen aikaan olivat kunnia ja maine ritarin kallein omaisuus; hän ei saanut jättää mitään herjauksen häpeää päälleen, vaatimatta siitä tilintekoa. Senvuoksi olivat kaksintaistelut jokapäiväisiä tapahtumia, eikä niistä paljon piitattu.
Gwyde nousi ylös ja virkkoi: "Kuulen sillan laskeutuvan. Varmaankin ovat vasallini jo tulleet. Tule, menkäämme suureen saliin." He poistuivat huoneesta jättäen nuoren Machteldin yksin.
Pian tulivat Maldeghemin, Rooden, Kortrykin, Oudenaerden, Heylen, Nevelen ja Rouhaisin herrat, Walter Lowendeghem molempine veljineen ynnä useita muita, neljäkolmatta luvultaan, vanhan kreivin luo saliin. Muutamat heistä asuivat itse linnassa, toisilla oli asuntonsa lähiseudulla.
He odottivat kaikki uteliaina kuullakseen, mitä kreivillä olisi heille käskettävänä tai ilmoitettavana. Pian sen jälkeen Gwyde aloitti puheensa lausuen: "Hyvät herrat, teille on tunnettua, että se uskollisuus, jota olen osoittanut herralleni ja kuninkaalleni Pilipille, on syynä minun onnettomuuteeni. Kun hän vaati minulta tilitystä kaupunkien ja kuntien verotuksesta, tahdoin minä uskollisena vasallina täyttää hänen vaatimuksensa. Brügge kieltäytyi tottelemasta minua, ja alamaiseni nousivat minua vastaan. Kun olin tyttäreni kanssa mennyt Ranskaan osoittaakseni kuninkaalle kunnioitustani, otti hän meidät kaikki vangiksi; onneton lapseni riutuu vieläkin Louvren vankikomeroissa. Tämän kaiken te tiedätte, jotka olitte ruhtinaanne uskollisina seuralaisina. Minä tahdoin, kuten arvolleni sopi, vaatia ase kädessä oikeuttani, mutta kohtalo oli meitä vastaan. Englannin valapattoinen Edward rikkoi sopimuksen, jonka olimme tehneet, ja jätti meidät hädässä pulaan. Nyt on maani otettu minulta pois; minusta on tullut vähäisin teidän joukossanne, ja harmaa pääni ei saa enää kantaa kreivin kruunua. Teillä on nyt toinen herra!"
"Ei vielä!" huusi Walter Lowendeghem, "ennen särjen minä iäksi miekkani. Minä en tunne muuta herraa kuin jalon Dampierren Gwyden!"
"Herra Lowendeghem, teidän harras uskollisuutenne ilahduttaa minua suuresti; mutta kuunnelkaa minua tyvenin mielin loppuun. Herra Valois on voittanut Flanderin aseonnella ja saanut sen läänitykseksi kuninkaalliselta veljeltään Filipiltä. Jollei hän olisi niin jalomielinen, en minä nyt olisi teidän kanssanne täällä Wynendaelissa; sillä hän se kutsui minut Rupelmondista tähän kauniiseen kartanoon. Vielä enemmänkin: hän on päättänyt saattaa jälleen voimaan Flanderin hallitsijasuvun ja asettaa minut jälleen kreivilliselle istuimelle. Tästä asiasta on minun keskusteltava teidän kanssanne, sillä minä tarvitsen teidän apuanne."
Tarkkaavaisesti kuuntelevien herrojen kummastus suureni huomattavasti tästä ilmoituksesta. Että Kaarle Valois tahtoisi antaa takaisin valloittamansa maan, tuntui heistä uskomattomalta. He katsoivat kreiviin kummastuneina, ja tämä jatkoi lyhyen vaitiolon jälkeen:
"Hyvät herrat, en epäile vähääkään uskollisuuttanne minua kohtaan, sen vuoksi puhun siinä luottavassa toivossa, että tulette suostumaan minun viimeiseen pyyntööni. Se on tämä: Ylihuomenna lähden minä Ranskaan langetakseni kuninkaan jalkain juureen ja toivon teidän tulevan mukaani."
Herrat vastasivat toinen toisensa jälkeen olevansa valmiit matkaan ja haluavansa seurata kreiviänsä kaikkialle ja auttaa häntä. Joukossa oli vain yksi, joka ei avannut suutaan, ja se oli Dietrich Kettu.
"Herra Dietrich", kysyi kreivi häneltä, "ettekö halua lähteä mukaamme?"
"Kyllä varmasti", huudahti Dietrich, "Kettu lähtee mukaanne vaikka helvetin kitaan. Mutta minä sanon teille, jalo kreivi, ja suokaa anteeksi: ei tarvitse olla mikään kettu havaitakseen, missä loukku on. Teidän korkeutenne on jo kerran vangittu, ja nyt juoksette jälleen samoille jäljille. Jumala suokoon, että se päättyisi hyvin! Mutta minä vakuutan teille, että Filip Kaunis ei saa Kettua loukkuunsa."
"Te tuomitsette ja puhutte kovin kevytmielisesti, herra ritari!" vastasi Gwyde. "Kaarle Valois kirjoittaa meille turvakirjan ja lupaa kunniansa kautta saattavansa meidät esteettömästi takaisin Flanderiin."
Herrat, jotka tunsivat Valois'n ja hänen suoramielisyytensä, luottivat tähän lupaukseen ja jatkoivat neuvotteluaan kreivin kanssa. Sillävälin pujahti Dietrich Kettu huomaamatta salista ja käveli miettiväisenä edestakaisin esipihassa.
Joitakin hetkiä myöhemmin laskettiin silta alas ja Robrecht Bethune ratsasti linnaan. Niinpiankuin hän oli laskeutunut hevosen selästä, lähestyi Dietrich Kettu häntä ja lausui:
"Ei liene tarpeen kysyä, herra Robrecht, kuinka olette kohdellut vihollistanne; Flanderin leijonan miekka ei ole vielä koskaan pettänyt. Chatillon on varmaan matkalla toiseen maailmaan."
"Ei", vastasi Robrecht, "miekkani iski sellaisella voimalla hänen kypäriinsä, että hän ei kykene kolmeen päivään sanomaan sanaakaan; kuitenkaan hän ei, Jumalan kiitos, ole kuollut. Mutta meille on tapahtunut toinen onnettomuus. Aadolf Nieuwland, joka oli minun puolustajani, taisteli ritari St. Polin kanssa. Aadolf oli juuri haavoittanut St. Polia päähän kun kovaksi onneksi hänen haarniskansa irtaantui ja vihollisen ase sattui häneen kuolettavasti. Aivan kohta saatte hänet nähdä, sillä aseenkantajani tuovat hänet linnaan."
"Mutta, herra Bethune", sanoi Dietrich, "ettekö usko, että tämä Ranskan-matka on sangen harkitsematon yritys?"
"Mikä matka? Te kummastutatte minua!"
"Ettekö tiedä siitä mitään?"
"En sanaakaan."
"No, me matkustamme ylihuomenna kreivi Gwyden kanssa Ranskaan."
"Mitä se on, Dietrich? Te laskette leikkiä! Kuinka, Ranskaanko?"
"Niin juuri, herra Robrecht, langetaksemme kuninkaan jalkain juureen ja pyytääksemme anteeksiantoa. En ole vielä koskaan nähnyt kissan ryömivän itsestään säkkiin, mutta ennen pitkää saan sen Compiègnessä kokea, – muuten minulta puuttuu terve ihmisymmärrys."
"Oletteko ihan varma siitä, mitä sanotte, Dietrich? Ettehän vain ole erehtynyt?"
"Ihan varma. Suvaitkaa vain mennä saliin, siellä tapaatte kaikki herrat isänne kreivin luona. Ylihuomenna matkustamme vankeuteen; uskokaa minua ja ristikää itsenne Wynendaelin portilla!"
Tämän kuultuaan jaksoi Robrecht tuskin hillitä suuttumustaan.
"Dietrich, ystäväni", huusi hän, "minä pyydän teitä: kantakaa haavoittunut Aadolf minun huoneeseeni vasemmanpuoliselle vuoteelle ja pitäkää hänestä huolta, kunnes minä tulen. Kutsukaa mestari Rogaert sitomaan haavaa."
Tämän sanottuaan hän juoksi maltittomana saliin, jossa herrat olivat koolla kreivin luona. Hän tunkeutui kiireesti joukon keskitse isänsä eteen.
Ritarit ihmettelivät suuresti, sillä Robrecht oli vielä täysissä varustuksissa ja kokonaan rautaan verhottuna.
"Oi herrani ja isäni", sanoi hän, "mitä puhutaankaan? Lähdettekö antautumaan vihollistenne käsiin, jotta he häpeällä peittäisivät harmaan päänne, – jotta röyhkeä Johanna heittäisi teidät kahleisiin?"
"Kyllä, poikani", vastasi Gwyde arvokkaasti, "kyllä minä lähden Ranskaan, ja sinä seuraat minua; se on isäsi tahto."
"Hyvä, olkoon niin", virkkoi Robrecht, "minä lähden kanssanne. Mutta tuo polvistuminen, häpeällinen polvistuminen?"
"Minä olen polvistuva, ja sinä myös", oli järkähtämätön vastaus.
"Minä?" huusi Robrecht poissa suunniltaan, "minäkö polvistuisin? Minäkö, Robrecht Bethune, polvistuisin vihollisemme eteen? Mitä? Onko Flanderin leijonan taivutettava päänsä ranskalaisen, vääränrahantekijän, valapattoisen edessä?"
Kreivi odotti hetkisen. Kun hän arveli Robrechtin hiukan rauhoittuneen, jatkoi hän:
"Myöskin sinun on se tehtävä, poikani!"
"Ei, ei!" huusi Robrecht, "minun aseilleni ei tule koskaan sitä häpeää! Muukalaisen edessäkö kumartuisin? – minä? Te ette tunne poikaanne, isä."
"Robrecht", vastasi Gwyde kylmäverisesti, "isäsi tahto on käsky, jota et saa rikkoa. Minä tahdon sen!"
"Ei!" huusi Robrecht vielä kerran, "Flanderin leijona puree, mutta ei liehakoi! Jumala yksin ja te, isäni, olette nähneet pääni taivutettuna. – Ei, en koskaan taivuta sitä yhdenkään muun ihmisen edessä maan päällä!"
"Mutta, Robrecht", vastasi hänen isänsä, "etkö siis ollenkaan sääli minua, sisartasi Filippaa, isänmaatasi, kun hylkäät ainoan keinon, joka meidät vielä voi pelastaa?"
Tuskan ja vihan ahdistamana Robrecht väänteli käsiään rajun kiihkeästi.
"Kuinka? Vaaditteko siis, herrani ja isäni", vastasi hän, "että ranskalaisen on katsottava minuun kuin orjaan? Jo sellainen ajatuskin saisi minut kuolemaan häpeästä. Ei, ei – ei koskaan! Teidän käskynne, vieläpä rukouksennekin ovat hyödyttömät – minä en sitä tee!"
Kaksi kyyneltä kimalsi vanhan kreivin sisäänpainuneilla poskilla. Hänen kasvojensa omituinen ilme jätti läsnäolevat ritarit epätietoisiksi siitä, iloko vai tuska hänen mieltään järkytti.
Robrechtia liikuttivat isän kyyneleet syvästi; hän tunsi sydämessään helvetin kaikki kidutukset. Hänen mielensä kuohu kasvoi yhä, ja hän huusi kuin mielipuoli:
"Kirotkaa minut – hylätkää minut, oi isäni ja ruhtinaani; mutta minä vakuutan teille, etten ikinä ole mateleva tai kumarteleva ranskalaisen edessä, – käskynne uhallakaan!"
Robrecht Bethune säikähti itsekin omia sanojaan. Hän kalpeni ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat; hänen kätensä puristuivat kouristuksentapaisesti nyrkkiin, ja hänen hansikkaittensa rautasuomusten kuultiin kilahtavan toisiaan vasten. Hän tunsi mielensä masentuvan ja odotti kuolettavan tuskan vallassa isänsä kirousta.
Ritarien varrotessa tyrmistyneinä kreivin vastausta kietoi Gwyde heikot käsivartensa Robrechtin ympärille syleillen häntä ja huusi ilon ja rakkauden kyyneliä vuodattaen:
"Oi jalo poikani! Minun vereni – Flanderin kreivien veri virtaa sinun suonissasi! Sinun tottelemattomuuttasi kiitän elämäni autuaimmasta päivästä. Nyt voin kuolla! Syleile minua vielä kerta, poikani, sillä minä tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi!"
Hämmästys ja myötätunto liikuttivat kaikkien läsnäolevien miesten sydämiä. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi tämän juhlallisen syleilyn aikana.
Päästettyään vihdoinkin poikansa irti kääntyi vanha kreivi haltioituneena vasalliensa puoleen:
"Katsokaa, hyvät herrat", lausui hän, "sellainen olin minäkin nuoruudessani – sellaisia ovat Dampierret aina olleet. Ratkaiskaa näkemänne ja kuulemanne mukaan, onko Robrecht kreivin kruunun arvoinen! – Oi Flanderi, sellaisia ovat sinun soturisi! Niin, Robrecht, sinä olet oikeassa! Flanderin kreivi ei saa taivuttaa päätään yhdenkään muukalaisen edessä. Mutta minä olen vanha, olen vangitun Filippan isä ja sinun isäsi, urhoollinen poikani; minä notkistan polveni Filip Kauniin edessä – niin käskee Jumala! Minä alistun hänen pyhään tahtoonsa, – sinä seuraat mukanani. Älä taivuta päätäsi – pidä se pystyssä, jotta minun seuraajakseni tuleva kreivi olisi ilman häpeää."
Nyt pohdittiin seikkaperäisesti tämän retken valmistuksista ja keskusteltiin monista valtiollisista asioista. Rauhoittuneena ja jälleen tyyntyneenä poistui Robrecht salista ja meni siihen pieneen huoneeseen, jossa Machteld oli. Hän otti nuorta tyttöä kädestä ja istutti hänet nojatuoliin, veti sitten, hänen kättään päästämättä, toisen istuimen lähelle sitä ja istuutui hänen viereensä.
"Machteld kultaseni", lausui hän, "rakastathan isääsi, eikö totta?"
"Oi kyllä, senhän tiedätte varsin hyvin", huudahti tyttö, silitellen hienolla kädellään ritarin karheaa poskea.
"Mutta", virkkoi jälleen Robrecht, "jos joku mies uskaltaisi henkensä minua puolustaakseen, etkö rakastaisi häntäkin?"
"Kyllä varmasti", oli vastaus, "ja minä olisin hänelle siitä ikuisesti kiitollinen."
"No niin, tyttäreni, eräs ritari on puolustanut isääsi vihollista vastaan ja haavoittunut kuolettavasti."
"Oi Jumala!" huokasi Machteld, "minä rukoilen hänen puolestaan neljäkymmentä päivää – ja kauemminkin, että hän paranisi."
"Niin, rukoile minunkin puolestani, hyvä lapseni; mutta minä vaadin sinulta vielä yhtä."
"Puhukaa, isäni, olen teidän kuuliainen tyttärenne."
"Ymmärrä minua hyvin, Machteld. Minä lähden muutamiksi päiviksi matkalle; isoisäsi ja kaikki aatelismiehet, jotka tunnet, lähtevät myöskin. Kuka antaa silloin juotavaa tuolle haavoittuneelle ritarille, kun häntä janottaa?"
"Kuka? Minä, isä! Minä en poistu hänen luotaan, ennenkuin olette palannut takaisin. Minä vien haukkani hänen huoneeseensa ja pidän aina hänelle seuraa. Älkää pelätkö, että jättäisin hänet palvelusväen huomaan, minä annan hänelle juomaa omin käsin. Oi, kuinka iloinen tulen olemaan, kun hän paranee!"
"Se on oikein, tyttäreni, tunnenhan sinun hellän sydämesi; mutta sinun täytyy vielä luvata minulle, ettet hänen sairautensa ensimmäisinä päivinä saa aikaan mitään melua hänen huoneessaan, etkä salli palvelijainkaan sitä tehdä."
"Oi ei, älkää sitä pelätkö, isä. Minä puhelen haukalleni ihan hiljaa, niin ettei sairas ritari kuule sitä."
Robrecht otti kelpo Machteldia kädestä ja talutti hänet pois huoneesta.
"Minä näytän sinulle sairaan", sanoi hän, "mutta älä puhu ääneen ollessamme hänen luonaan."
Aseenkantajat olivat kantaneet Aadolf Nieuwlandin erääseen Robrechtin asuntoon kuuluvaan saliin ja asettaneet hänet vuoteelle.
Kaksi lääkäriä oli sitonut haavan, ja he seisoivat nyt Dietrich Ketun kanssa sairasvuoteen ääressä. Sairas ei näyttänyt minkäänlaista elonmerkkiä; hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä suljetut.
"No, mestari Rogaert", virkkoi Robrecht toiselle lääkäreistä, "kuinka meidän onnettoman ystävämme laita on?"
"Huonosti", vastasi Rogaert, "huonosti vielä, herra Bethune. En voi vielä sanoa, onko toivoa; vain epämääräinen tunne sanoo minulle, ettei hän kuole."
"Eikö haava ole kuolettava?"
"No niin, kuolettava tai ei kuolettava; luonto on paras lääkäri, se saa
usein aikaan sellaista, mitä lääkkeet tai kivet[3] eivät voi aikaan
saada. Olen pannut hänen rinnalleen piikin Vapahtajamme kruunusta; se
kallis pyhäinjäännös on meitä auttava."Tämän keskustelun aikana oli Machteld vähitellen lähestynyt sairasta. Uteliaana hän koetti nähdä haavoittuneen ritarin kasvoja. Äkkiä hän tunsi hänet Aadolf Nieuwlandiksi, kavahti surkeasti parahtaen taaksepäin ja puhkesi ääneen itkemään.
"Mitä se on, tyttäreni?" sanoi Robrecht, "etkö voi hillitä itseäsi? Sinun pitää olla rauhallinen ja hiljaa sairasvuoteen ääressä!"
"Olla rauhallinen!" nyyhkytti tyttö. "Olla rauhallinen, kun Aadolf-herra makaa kuolemaisillaan? Hän, joka opetti minulle niin kauniita lauluja? Kuka tulee nyt olemaan Wynendaelin runoniekkana? Kuka harjoittaa nyt ratsuhevoseni ja auttaa minua opettamaan haukkojani?"
Sitten hän vuoteen luo astuen katseli itkien haavoittunutta ritaria ja huusi nyyhkyttäen:
"Aadolf! Aadolf-herra! Minun hyvä veljeni!"
Kun hän ei saanut vastausta, kätki hän kasvonsa käsiinsä ja vaipui itkien tuolille.
Luullen, ettei hänen tyttärensä lakkaisi vaikeroimasta ja että hänen läsnäolostaan voisi siten olla enemmän vahinkoa kuin hyötyä, tarttui Robrecht nuoren Machteldin käteen.
"Tule, lapseni", lausui hän, "tule pois tästä huoneesta, kunnes murheesi on hiukan asettunut."
Mutta Machteld ei tahtonut lähteä huoneesta. Hän vastasi:
"Oi isä, antakaa minun olla täällä! Minä en itke enää. Antakaa minun hoivata Aadolf-veljeäni. Minä tahdon rukoilla hänen puolestaan niitä palavia rukouksia, joita hän on itse minulle opettanut!"
Näin sanoen hän otti tuolilta tyynyn, laski sen lattialle vuoteen pääpuoleen ja alkoi hiljaa rukoilla, raskaitten huokausten pusertuessa hänen rinnastaan ja kyynelten kummutessa hänen silmistään.
Robrecht Bethune pysyi yöhön saakka Aadolfin vuoteen ääressä, siinä toivossa että hän olisi tullut jälleen tajuihinsa. Tuo toivo ei kuitenkaan täyttynyt; haavoittunut hengitti heikosti ja hitaasti; ei pienintäkään liikettä ollut huomattavissa hänen jäsenissään, ja mestari Rogaert alkoi vakavasti pelätä hänen henkeään, sillä sairaan ohimot olivat jo kuumeesta polttavat.
Ne aatelisherrat, jotka eivät asuneet Wynendaelissa, lähtivät tyytyväisinä linnasta. Uskollisina ritareina he iloitsivat voidessaan vielä kerran osoittaa vanhalle ruhtinaalleen alttiuttaan. Ne, jotka jäivät kreivilliseen linnaan, menivät makuuhuoneisiinsa.
Kahta tuntia myöhemmin ei Wynendaelissa kuulunut mitään muuta kuin vahtien huutoja, koirien haukuntaa ja yöpöllöjen kirkunaa.
IV.
Matka, jolle kreivi Gwyde lähti Valois'n neuvosta oli hänelle ja hänen maalleen hyvin vaarallinen. Ranskalle oli peräti tärkeää pitää rikasta Flanderia mahdollisimman kauan hallussaan. Filip Kaunis ja hänen puolisonsa Johanna Navarralainen olivat, saadakseen riittävästi varoja kevytmieliseen tuhlaukseensa, kasanneet aarrekirstuihinsa koko valtakunnan rahat, mutta sittenkään eivät kansan heille myöntämät suunnattomat summat olleet riittäneet tyydyttämään heidän kyltymätöntä himoaan. Kun ei ollut löydettävissä muuta keinoa rahan hankkimiseksi, väärensi Filip valtakunnan rahoja, pani maan kannettavaksi sietämättömiä rasituksia, mutta sittenkään hän ei tullut tyydytetyksi. Hänen ahneet ministerinsä ja ennen kaikkia Enguerrand Marigny saivat hänet kansan tyytymättömyydestä ja vallankumouksen oireista välittämättä määräämään yhtenään uusia veroja ja rasituksia On käsittämätöntä, kuinka Filip Kaunis, joka useaan kertaan karkoitti juutalaisetkin Ranskasta voidakseen sitten myydä heille paluuluvan suurista rahasummista kaikista kiristystoimenpiteistään huolimatta aina oli niin suuressa rahantarpeessa.
Rahojen väärentäminen oli turmiollinen toimenpide, sillä kauppiaat, jotka eivät halunneet myydä tavaroitaan käymättömästä rahasta, muuttivat pois Ranskasta, kansa köyhtyi, verot jäivät maksamatta, ja kuningas huomasi olevansa hyvin tukalassa tilassa. Flanderi sitävastoin kukoisti asukkaittensa toimeliaisuuden johdosta. Kaikki tunnetun maailman kansakunnat pitivät sitä toisena isänmaanaan ja sen alue oli niiden tavaroiden yhteisenä varastopaikkana. Yksin Brüggessä oli rahaa ja tavaraa liikkeessä enemmän kuin koko Ranskanmaassa, ja kaupunki oli todella suoranainen kultakaivos. Sen tiesi Filip Kaunis, ja muutamia vuosia hän jo oli koettanutkin kaikkensa vallatakseen Flanderin itselleen. Ensin hän vaati kreivi Gwydeltä suoranaisia mahdottomuuksia, pakottaakseen hänet vastarintaan; sitten hän sulki hänen tyttärensä vankeuteen ja valloitti vihdoin Flanderin asevoimalla.
Vanha kreivi oli hyvin punninnut kaikkea tätä eikä salannut itseltään matkansa todennäköisiä seurauksia; mutta mielipaha, jota hän nuorimman tyttärensä vankeuden johdosta tunsi, ei sallinut hänen jättää käyttämättä tätä viimeistä keinoa hänen vapauttamisekseen. Turvalupa, jonka hän Kaarle Valois'lta oli saanut, oli hänelle myös jonkinlaisena rauhoituksena.
Niin hän siis lähti matkaan, poikiensa Robrechtin ja Wilhelmin sekä viidenkymmenen flaamilaisen aatelismiehen kanssa. Kaarle Valois saattoi häntä lukuisan ranskalaisen ritarijoukon kanssa.
Kun kreivi oli seurueineen saapunut Compiègneen, sai hän herra Valois'n toimesta erinomaisen majoituksen, kunnes kuninkaallinen käsky kutsuisi hänet hoviin. Jalomielinen ranskalainen puhui hänen puolestaan niin voimakkaasti kuninkaalliselle veljelleen, että tämä taipui armahtavaisuuteen ja kutsui Gwyden yksin hoviin.
Vanha kreivi lähti täynnä toivoa ja luottamusta kuninkaalliseen
palatsiin. Siellä hänet ohjattiin suureen ja upeaan saliin. Huoneen
taustalla oli kuninkaallinen valtaistuin. Sinisamettiset, kultaisilla
liljoilla kirjaillut verhot riippuivat kahta puolta aina maahan asti,
ja kulta- ja hopealangoilla pujoteltu matto verhosi tämän komean
istuimen portaita. Filip Kaunis käyskenteli poikansa Ludvig Hutinin[4]
kanssa edestakaisin. Heitä seurasi monta ranskalaista herraa, joista
yksi silloin tällöin puuttui kuninkaan puheluun. Tämä suosikki oli
Nogaret, joka Filipin käskystä uskalsi vangita paavi Bonifaciuksen ja
pidellä häntä pahoin.Niinpiankuin Gwyde ilmoitettiin, asettui kuningas seisomaan valtaistuimen viereen. Hänen poikansa Ludvig seisoi hänen sivullaan, toiset herrat asettuivat kahteen riviin seinävierelle. Sitten lähestyi vanha Flanderin kreivi hitain askelin ja laskeutui toiselle polvelleen kuninkaan eteen.
"Vasalli", lausui kuningas, "tämä nöyrä asento soveltuu teille kaiken sen harmin jälkeen, jonka olette meille aiheuttanut. Te ansaitsitte kuoleman ja olette tuomittu; kuitenkin suvaitsemme me kuninkaallisessa armossamme kuunnella teitä. Nouskaa ylös ja puhukaa!"
Vanha kreivi nousi pystyyn ja vastasi:
"Ruhtinaani ja herrani! Teidän kuninkaalliseen oikeamielisyyteenne luottaen olen tullut teidän majesteettinne jalkojen juureen, uskoakseni kohtaloni teidän jalomielisyytenne huomaan."
"Alistumisenne tulee myöhään", vastasi kuningas. "Te olette liittoutunut vihamiehemme, Englannin Edwardin kanssa meitä vastaan; te olette uskottomana vasallina noussut herraanne vastaan ja olette ylpeydessänne julistanut hänelle sodan! Teidän maanne on teidän tottelemattomuutenne tähden otettu teiltä pois."
"Oi ruhtinas!" lausui Gwyde, "sallikaa minun löytää armo teidän edessänne! Ajatelkoon teidän majesteettinne, millaista tuskaa ja murhetta isän täytyy tuntea, kun häneltä on riistetty hänen lapsensa! Enkö ole syvässä tuskassa pyytänyt, enkö ole rukoillut saada häntä takaisin? Oi kuningas, jos teidän poikanne, minun tuleva herrani Ludvig, joka nyt niin miehekkäänä rinnallanne seisoo, riistettäisiin teiltä pois ja suljettaisiin vieraan maan vankityrmään, eikö tuska ajaisi teidän majesteettinne mihin tekoon tahansa teidän verestänne puhjenneen veren kostamiseksi ja vapauttamiseksi? Oi kyllä, teidän isänsydämenne ymmärtää minua, minä olen löytävä armon teidän edessänne."
Filip Kaunis katsahti hellästi poikaansa; tällä hetkellä hän punnitsi Gwyden kärsimykset ja tunsi vilpitöntä sääliä onnetonta kreiviä kohtaan.
"Sire", huudahti Ludvig liikutettuna, "oi, olkaa hänelle armollinen minun tähteni! Säälikää häntä ja hänen lastansa; minä pyydän sitä hartaasti."
"Älkää antako uskottoman vasallin sanojen niin helposti saada teitä valtoihinsa, poikani", lausui Filip. "Emme kuitenkaan tahdo olla taipumaton, jos meille voidaan osoittaa, että ainoastaan isänrakkaus eikä uhmamieli on ollut hänen vaikuttimenaan."
"Herra", jatkoi Gwyde, "teidän majesteetillenne on tunnettua, että minä olen koettanut kaiken mahdollisen saadakseni lapseni takaisin. Ei mikään ponnistukseni ole onnistunut; rukoukseni, pyyntöni hylättiin. Kaikki, itse paavinkin väliintulo, oli tuloksetonta. Mitä saatoin silloin vielä tehdä? Tuudittauduin siihen toivoon, että aseilla voisin aikaansaada tyttäreni vapautuksen; kohtalo ei kuitenkaan ollut minulle suopea. Teidän majesteettinne sai voiton."
"Mutta", keskeytti kuningas, "mitä voimme tehdä teille? Te olette antanut vasalleillemme turmelevan esimerkin; jos annamme nyt teille armon, nousevat he kaikki meitä vastaan ja te yhdytte epäilemättä uudelleen meidän vihamiehiimme."
"Oi ruhtinaani", vastasi Gwyde, "suvaitkoon teidän majesteettinne vain antaa onnettoman Filippan jälleen isälleen – niin minä vakuutan teille, että rikkomaton uskollisuus on sitova minut teidän kruunuunne."
"Ja suorittaako Flanderi vaaditut summat, hankitteko te meille tarvittavat rahat niiden menojen peittämiseksi, jotka tottelemattomuutenne on meille aiheuttanut?"
"Armo, jonka teidän majesteettinne voi minulle osoittaa, ei ole koskaan oleva minulle liian kallis. Teidän käskynne olen kunnioituksella paneva täytäntöön. Mutta lapseni, oi kuningas, lapseni!"
"Lapsenne?" toisti Filip Kaunis epäröiden ja ajatellen Johanna Navarralaista, joka ei hyvällä suosiolla vapauttaisi Flanderin kreivin tytärtä. Kuningas ei saanut noudattaa sydämensä hyvää viittausta: hän pelkäsi liiaksi uhkamielisen Johannan vihastusta. Haluten siis olla lupaamatta mitään varmaa Gwydelle tässä asiassa, hän jatkoi:
"No niin, rakkaan veljemme puoltolause on tehnyt paljon teidän hyväksenne. Olkaa hyvässä toivossa, sillä teidän kohtalonne liikuttaa meitä. Te olitte syyllinen, mutta teidän rangaistuksenne on kova. Minä olen koettava sitä keventää. Kuitenkaan emme suvaitse vielä tänään ottaa teitä armoomme; täytyy vielä toimittaa lähempiä tutkimuksia tässä tärkeässä asiassa. Me vaadimme myöskin teitä alistumaan kaikkien vasalliemme läsnäollessa, jotta he voisivat ottaa teistä hyvää esimerkkiä. Menkää nyt, että saamme tilaisuuden harkita, mitä on soveliasta tehdä uskottomalle vasallille."
Tämän käskyn saatuaan poistui Flanderin kreivi salista. Hän ei ollut vielä ehtinyt pois palatsista, kun ranskalaisten aatelisherrojen keskuuteen jo levisi huhu, että kuningas antaisi hänelle takaisin hänen maansa ja tyttärensä. Monet toivottivat hänelle sydämellisesti onnea; toiset, jotka olivat perustaneet Flanderin valloitukseen kunnianhimoisia suunnitelmiaan, tunsivat siitä syvää harmia. He eivät kuitenkaan päästäneet sitä näkyviin, sillä eiväthän he kuninkaan tahdolle mitään voineet.
Ilo ja luottamus elähdyttivät nyt flaamilaisia ritareita; he mairittelivat itseään suloisella toivolla ja iloitsivat edeltäpäin isänmaansa vapautuksesta. Heistä näytti siltä, ettei mikään voinut estää yrityksen hyvää tulosta, kun kuningas kreivin hyvän vastaanoton ohessa oli vakuuttanut herra Valois'lle kohtelevansa Gwydeä jalomielisesti.
Te jotka olette kamppailleet kohtaloa vastaan ja siinä kamppailussa kärsineet ja itkeneet, kuinka helposti palaakaan ilo teidän vertavuotaviin sydämiinne! Kuinka helposti unohdattekaan tuskanne, kiintyäksenne epävarmaan onneen, ikäänkuin olisitte kärsimyksen kalkin jo tyhjentäneet, kun katkerin pohjasakka on vielä jäljellä. Te luulette koko luonnon teille hymyilevän ja puristatte jokaisen kättä, joka näyttää iloitsevan teidän onnestanne. Mutta älkää luottako petollisen onnen huikentelevaisuuteen, älkääkä niiden sanoihin, jotka onnettomuudessa olivat vihollisianne. Sillä kateus ja petos piilevät ulkokullaisten kasvojen takana, niinkuin käärme kukkien alla ja skorpiooni kultaisten hedelmien alla. Turhaan etsii käärmeen jälkiä kentältä, sen myrkyllisen pureman vain tuntee, tietämättä kuinka se on meitä lähestynyt. Niin vaikuttavat kateelliset ja pahansuovat ihmiset pimeässä, sillä he tuntevat oman pahuutensa ja häpeävät tekojansa. Heidän nuolensa haavoittavat sydämiämme, ja me pidämme heitä ystävinämme, kun emme osaa keksiä heidän mustia sielujaan heidän ulkokullatuista kasvoistaan.
Kreivi Gwyde ryhtyi jo tarpeellisiin valmistuksiin pannakseen Flanderiin palattuaan kuninkaan määräykset täytäntöön ja antaakseen alamaisilleen korvausta sodan kärsimyksistä pitkäaikaisen rauhan muodossa.
Ei Robrecht Bethunekaan epäillyt ollenkaan luvattua armahdusta; sillä sittenkuin hänen isänsä oli ollut hovissa, olivat kaikki ranskalaiset herrat kohteliaita ja kunnioittavia flaamilaisille. Se oli heidän arvelunsa mukaan todistus kuninkaan suopeudesta. He tiesivät, että ruhtinaitten tarkoitukset ja ajatukset ovat aina luettavissa hovimiesten epävakaisista ilmeistä.
Herra Chatillon oli muutamia kertoja käynyt kreivin luona ja onnitellut häntä; mutta hän piilotti povessaan pirullista salaisuutta ja hymyili peittääkseen sitä. Hänen serkkunsa Johanna Navarralainen oli luvannut hänelle Flanderin läänitykseksi. Kaikilla hänen vallanhimoisilla tuumillaan oli ollut päämääränä tämän rikkaan kreivikunnan omakseen hankkiminen, ja nyt hävisi tuo toive kuin unikuva.
Ei ole yhtään intohimoa, joka tekisi ihmisen alttiimmaksi halpamaisuudelle kuin kunnianhimo; se syöksee armottomasti alas kaiken, mikä sen kulkua estää, eikä pidä lukua tekemistään hirmuista; sillä sen silmät ovat lakkaamatta itsepintaisesti kiinnitetyt haluttuun päämäärään.
Tämän intohimon valloissa päätti Chatillon ryhtyä kavalaan, omanvoitonpyynnin sanelemaan tekoon, kaunistellen sitä omantuntonsa edessä velvollisuuden nimellä. Samana päivänä, jolloin hän saapui Flanderista hoviin toisten herrojen kanssa, kutsui hän luokseen yhden uskollisimmista palvelijoistaan, antoi hänelle parhaan hevosensa ja lähetti hänet kiireimmän kautta Pariisiin. Kirjeessä, jonka hän antoi lähetin vietäväksi, hän ilmoitti kuningattarelle ja Enguerrand Marignylle kaiken, kutsuen heitä tulemaan Compiègneen. Hänen kavala tarkoituksensa onnistui hänelle täydelleen.
Johanna Navarralainen leimahti kiihkeään vihaan lukiessaan tämän kirjeen. Hänenkö, joka oli vannonut flaamilaisille ikuista vihaa, olisi nyt otettava heidät armoihinsa ja päästettävä siten saaliinsa käsistään? Ja Enguerrand Marigny, joka oli Flanderista kiristettävä kullan jo edeltäkäsin kuluttanut ja tuhlannut! Näille molemmille henkilöille oli Flanderin kukistumisella liian tärkeä merkitys, jotta he olisivat voineet suostua sen vapauttamiseen. Niinpiankuin he olivat saaneet ilmoituksen, lähtivät he kiireimmiten Compiègneen ja syöksyivät odottamatta kuninkaan huoneisiin.
"Sire", huusi Johanna, "enkö merkitse teille enää mitään, kun näin otatte minun viholliseni armoihinne minun suostumustani kysymättä? Vai oletteko menettänyt ymmärryksenne, kun tahdotte suojella noita flaamilaisia käärmeitä omaksi turmioksenne?"
"Madame", vastasi Flip Kaunis rauhallisesti, "teidän sopisi osoittaa puolisollenne ja kuninkaalle hiukan enemmän kunnioitusta! Jos minua miellyttää suoda armahdus Flanderin vanhalle kreiville, niin olen vievä tahtoni läpi."
"Ei", huusi Johanna vihasta hehkuen, "se ei saa tapahtua! Minä en tahdo sitä, kuuletteko, sire? En tahdo! Kuinka, onko kapinoitsijain, jotka ovat mestanneet minun setäni, jäätävä rankaisematta? Pitäisikö heidän saada kerskua kostamatta herjanneensa Navarran kuningattaren veriheimolaisia?"
"Suuttumus on riistänyt teidän malttinne, madame", vastasi kuningas; "ajatelkaa rauhallisesti ja sanokaa, eikö ole kohtuullista, että Filippa annetaan takaisin isälleen?"
Nyt yltyi kuningattaren vimma yhä kiihkeämmäksi.
"Filippako takaisin?" huusi hän. "Sire, te ette ajattele asiaa. Hän menee silloin naimisiin Englannin Edwardin pojan kanssa, ja teidän omalta lapseltanne riistetään tuo toivo. Ei, ei, se ei saa koskaan tapahtua, sen vakuutan teille! Ja mikä merkitsee enemmän, Filippa on minun vankini, te ette saa riistetyksi häntä minun käsistäni."
"Mutta, madame", huusi Filip, "te unohdatte itsenne; muistakaa, että nämä kopeat puheet ovat minulle suuresti vastenmielisiä ja että minun vallassani on saattaa teidät tuntemaan mielipahani. Minun tahtoni on teidän ruhtinaanne tahto."
"Ja te tahdotte antaa Flanderin takaisin ylpeälle Gwydelle, te tahdotte
tehdä hänelle mahdolliseksi ryhtyä jälleen sotaan teitä vastaan? Tätä
harkitsemattomuutta tulette vielä kovasti katumaan. Mitä minuun tulee,
niin nähdessäni itseäni pidettävän niin vähäisessä arvossa, että minua
näin läheltä koskeva asia päätetään minua kuulematta, palaan minä
kuningaskuntaani Navarraan ja Filippa on seuraava mukanani".[5]Nämä viimeiset sanat vaikuttivat valtavasti kuninkaan mieleen. Navarra oli Ranskan paras osa, ja Filip Kaunis ei olisi mielellään nähnyt sitä itseltään riistetyksi. Kun Johanna jo useamman kerran oli häntä sillä uhannut, pelkäsi hän, että hän kerran vielä uhkauksensa toteuttaisi. Jonkun hetken mietittyään hän lausui:
"Te kiihdytte ilman syytä, madame; kuka sanoo, että tahdon antaa Flanderin takaisin? En ole siitä asiasta vielä mitään päättänyt."
"Teidän sanoistanne käy tarkoituksenne riittävän selvästi ilmi", vastasi Johanna. "Mutta olkoon se asia miten hyvänsä, niin minä sanon teille, että jos te minut niin unohdatte ja hylkäätte minun neuvoni, niin minä jätän teidät; sillä minä en tahdo jäädä teidän varomattomuutenne seurauksille alttiiksi. Flanderin sota on tyhjentänyt valtakunnan aarrekammiot, ja nyt kun teillä on käsissänne keinot hankkia itsellenne jälleen kaikkea riittävästi, nyt tahdotte te ottaa kapinoitsijat armoihinne: Ei ole koskaan rahavarojemme laita ollut huonommin! Herra Marigny voi todistaa sen teille."
Nämä sanat kuullessaan astui Enguerrand Marigny kuninkaan eteen.
"Sire, on mahdotonta maksaa enää palkkoja sotilaille", lausui hän; "kansa ei tahdo enää suorittaa rasituksia. Pariisin kauppiasten esimies on kieltäynyt maksamasta lisäveroa, ja pian en voi enää hankkia varoja edes kuninkaallisen huoneen menoihin. Rahoja ei myöskään käy enää pienentäminen. Flanderi yksin voi meitä auttaa. Tullivirkamiehet, jotka olen sinne lähettänyt, ovat toimittamassa niiden rahojen perimistä, joiden on pelastettava meidät tästä pulasta. Ajatelkaa toki, sire, että tuon maan poisluovuttaminen saattaa teidät alttiiksi suurelle onnettomuudelle."
"Onko koko se rahamäärä, joka on pantu kolmannen säädyn suoritettavaksi, jo kulutettu?" kysyi kuningas huolestuneena.
"Sire", vastasi Enguerrand, "olen maksanut Etienne Barbettelle takaisin ne rahat, jotka Pariisin tullivuokraajat lainasivat teidän majesteetillenne. Ei ole mitään tahi ei juuri mitään jäljellä valtionrahastossa."
Kuningatar näki mielihyvällä, että nämä tiedot kovasti huolestuttivat kuningasta. Nyt, tuumi hän, ei Gwyden tuomio olisi vaikeasti aikaansaatavissa. Hän lähestyi viekkaasti puolisoaan ja lausui:
"Näettehän nyt, sire, että minun neuvoni on teille erittäin tärkeä. Kuinka voittekaan kapinoitsijoita suosiessanne luopua pitämästä silmällä Ranskan etua? He ovat herjanneet teitä ja minua, auttaneet vihollisiamme ja rohjenneet ylenkatsoa käskyjämme. Kulta, jonka he omistavat, tekee heidät ylpeiksi ja pöyhkeiksi. Ei mikään ole helpompaa kuin vapauttaa heidät noista liioista rahoista; he saisivat vielä suudella teidän kuninkaallista kättänne siitä, että se sallii heidän pitää henkensä, sillä he ovat kaikki ansainneet kuoleman."
"Mutta herra Marigny", kysyi kuningas, "ettekö siis tiedä mitään keinoa, jolla valtion menot vielä jonkun aikaa saataisiin suoritetuksi? Minä en usko, että rahat tulevat Flanderista niin pian. Tilanne saattaa minut mitä suurimpaan pulaan."
"En tiedä mitään keinoa, sire, olemme koettaneet jo liiankin monta."
"Kuulkaa", keskeytti Johanna, "jos tahdotte seurata minun neuvoani ja menetellä Gwydeen nähden minun haluni mukaan, nostan minä ylimääräisen veron kuningaskunnastani Navarrasta? ja siten pääsemme pitkäksi aikaa ajattelemasta näitä kiusallisia asioita."
Joko sitten kuningasta liikutti heikkous tai kullanhimo, joka tapauksessa hän taipui Johannan tahtoon, ja vanha Gwyde uhrattiin hänelle. Tuo petollinen nainen päätti, että Flanderin kreivi saisi suorittaa polvilleenlankeamisen, mutta ei palata isänmaahansa.
V.
Oli myöhäinen ilta, kun Johanna Navarralainen saapui Compiègneen. Silläaikaa kuin hän viekkaudella ja uhkauksilla houkutteli horjuvan kuninkaan lausumaan flaamilaisten tuomion, istui kreivi Gwyde jalosukuisten vasalliensa kanssa asuntonsa salissa. Viini kiersi usein hopeaisissa haarikoissa ja herrat ilmaisivat sanoin toisilleen iloisia toiveitaan ja lohdullisia odotuksiaan.
Jo usein oli heidän iloisen keskustelunsa aihe vaihtunut, kun Dietrich Kettu, joka Robrechtin parhaana ystävänä oli saanut asunnon kreivin majapaikassa, astui saliin ja lähestyi seuruetta.
Hän jäi seisomaan sanattomana, katsellen vuoroin vanhaa kreiviä ja hänen molempia poikiaan. Hänen piirteissään kuvastui syvä tuska ja vilpitön sääli. Kun hän tavallisesti aina oli iloinen ja avomielinen, säikähtivät ritarit aika lailla hänen surullista näköään; sillä he ajattelivat, että jokin paha uutinen oli niin synkistänyt hänen muotonsa.
Robrecht Bethune oli ensimmäinen, joka puki ajatuksensa sanoiksi. Hän huudahti: "Onko kielenne halvautunut, Dietrich? Puhukaa! Ja jos teidän on tuotettava meille pahaa mieltä, niin pyydän teitä jättämään pois kujeenne."
"Siitä ei ole hätää, Robrecht-herra", vastasi Dietrich; "mutta minä en tiedä, miten minun olisi ilmoitettava uutinen teille; minusta on tuskallista olla kovanonnen sanansaattajana."
Pelko kuvastui kuulijain kasvoista; he katselivat Dietrichiä levottoman uteliaina. Tämä täytti pikarin viinillä ja juotuaan sen lausui:
"Siitä on minun saatava rohkeutta. Kuulkaa siis ja antakaa anteeksi palvelijallenne Ketulle, että hänen suunsa täytyy tuoda teille huonoja uutisia. Te olette uskoneet, että Filip Kaunis ottaisi teidät armoihinsa, ja teillä oli siihen täysi syy; sillä hän on jalomielinen ruhtinas. Vielä toissapäivänä hän piti itseään onnellisena voidessaan osoittaa teille sydämensä jaloutta; mutta silloin hän ei ollut, niinkuin nyt, pahojen henkien vallassa."
"Mitä se on?" huusivat ritarit hämmästyneinä, "onko kuningas pahanhengen riivaama?"
"Dietrich-herra", lausui Robrecht ankarasti, "jättäkää korupuheet; teillä on meille muuta kerrottavaa. Näyttää siltä kuin ei se tahtoisi mielellään tulla teidän suustanne."
"Niin onkin, arvoisa herra Bethune", vastasi Dietrich. "Kas tämä on asia, joka murheella mieleni murtaa: Johanna Navarralainen ja Engerrand Marigny ovat Compiègnessä."
Nämä nimet tekivät kauhean vaikutuksen kaikkiin ritareihin. Niinkuin mykiksi lyödyt taivuttivat kaikki päänsä, lausumatta sanaakaan. Vihdoin ojensi nuori Wilhelm kätensä taivasta kohti ja huusi epätoivoissaan:
"Taivas! häijy Johanna – Enguerrand Marigny! Oi sisar-raukkani! – Isä, me olemme hukassa!"
"No niin", sanoi Dietrich, "ne ovat ne pirut, joitten vallassa hyvä ruhtinaamme on. Näette kai, korkea-arvoisin kreivi, ettei teidän palvelijänne tarkoitus ollut huono, kun hän Wynendaelissa varoitti teitä siitä käärmeestä."
"Kuka on sanonut teille, että Navarran kuningatar on tullut Compiègneen?" kysyi kreivi, ikäänkuin olisi epäillyt asiaa.
"Minun omat silmäni, hyvät herrat", vastasi Dietrich. "Peläten, että kanssamme meneteltäisiin petollisesti – sillä en luottanut heidän kaksimielisiin sanoihinsa –, olen alituisesti vartioinut, tiedustellut ja vaaninut. Olen nähnyt Navarran Johannan ja kuullut hänen äänensä. Takaan kunniallani sanaini totuuden."
"Kuulkaa, arvoisat herrat", lausui Walter Lowendeghem, "Dietrich puhuu meille totta, koska hän sen vakuuttaa kunniasanallaan; Johanna Navarralainen on kuninkaan luona. Tuo armoton ruhtinatar koettaa kaikkensa turmellakseen asiamme, ja Jumala tietää, mitä keinoja hänellä on siihen. Parasta on meidän ryhtyä mitä pikaisimmin harkitsemaan, kuinka peräytyä tästä silmukasta. Jos meitä tultaisiin ottamaan kiinni, olisi se myöhäistä."
Vanha kreivi tuli murheelliseksi ja lohduttomaksi. Hän ei voinut niin onnettomassa tilanteessa löytää mitään pelastuskeinoa, keskellä kuninkaan alueiden näytti pako Flanderiin hänestä mahdottomalta. Robrecht Bethune oli raivoissaan ja kirosi vilpittömästi matkaa, joka oli saattanut hänet turvattomana vihollistensa käsiin.
Kun kaikki näin katselivat lohdutonta kreiviä murheellisen äänettömyyden vallitessa, tuli hovipoika salin ovelle ja huusi:
"Herra Nogaret, kuninkaan lähettiläs!"
Äkillinen liikehtiminen ilmaisi selvästi sen järkytyksen, jonka valtaan tämä ilmoitus flaamilaiset saattoi. Nogaret oli kuninkaan salaisten käskyjen tavallinen täytäntöönpanija, ja he luulivat hänen tulevan nyt henkivartiain seuraamana vangitsemaan heitä. Robrecht Bethune veti miekkansa esiin ja asetti sen eteensä pöydälle; toisetkin laskivat kätensä miekkansa kahvalle, tähytessään rävähtämättä ovea kohti.
Nogaret astui sisään. Hän kumarsi kohteliaasti ritareille ja lausui, Gwydeen päin kääntyen:
"Flanderin kreivi, armollinen kuninkaani ja valtiaani toivoo, että te huomenna aamupäivällä kello yhdentoista aikaan saapuisitte hoviin vasallienne kanssa anomaan häneltä julkisesti anteeksiantoa rikkomuksestanne. Hänen korkeutensa Navarran kuningattaren tulo on jouduttanut tätä määräystä. Hän on itse pyytänyt puolisoltaan kuninkaalta armoa teille ja antanut toimekseni ilmoittaa teille, että alistumisenne on hänelle hyvin mieleen. – Siis huomiseen saakka, arvoisat herrat! Suokaa anteeksi, että niin pian poistun luotanne. Hänen majesteettinsa kuningatar odottaa minua, en saa vitkastella, – Jumalan haltuun!"
Näin tervehdittyään hän poistui salista.
"Taivaalle kiitos, hyvät herrat", virkkoi Gwyde, "kuningas on meille armollinen, nyt voimme mennä luottavaisina ja iloisina levolle. Te olette kuulleet kuninkaan toivomuksen, suvaitkaa siis myöskin valmistautua soveliaasti sitä täyttämään."
Ilo palasi nyt ritarien keskuuteen. He puhelivat vielä jonkun aikaa Dietrichin pelosta ja heille luvatusta onnellisesta tuloksesta, sitten tyhjennettiin viimeinen malja heidän kreivinsä menestykseksi. Kun he olivat aikeissa erota, tarttui Dietrich Robrechtin käteen ja lausui alakuloisella äänellä:
"Jääkää hyvästi, ystäväni ja valtiaani! niin, jääkää hyvästi; sillä kukaties en voi pitkään aikaan tämän jälkeen uudelleen puristaa kättänne. Muistakaa, että palvelijanne Dietrich on aina teitä lohduttava ja auttava, missä paikassa, missä vankityrmässä lienettekin."
Robrecht näki kyyneleen kimaltavan Dietrichin silmässä ja näki siitä, kuinka syvästi liikutettu hänen uskollinen ystävänsä oli. "Minä ymmärrän teitä, Dietrich", kuiskasi hän tämän korvaan. "Mitä te sitä minäkin aavistan; mutta siitä ei pääse mihinkään. Jääkää siis hyvästi, parempiin päiviin asti."
"Hyvät herrat", huusi Dietrich poismennessään, "jos teillä on viestejä lähetettävänä ystävillenne Flanderiin, niin neuvon teitä laittamaan ne pian valmiiksi; minä rupean sananviejäksenne."
"Mitä sanotte", huusi Walter Lowendeghem, "ettekö aio lähteä kanssamme hoviin, Dietrich?"
"Kyllä, aion kyllä olla mukananne ja lähellänne, mutta ette te eivätkä ranskalaiset ole tunteva minua. Olen sanonut, että Filip ei tule saamaan Kettua valtaansa! Jumalan haltuun, herrat!"
Hän oli jo ulkona ovesta huutaessaan heille viimeiset sanat. Kreivi siirtyi hovipoikansa kanssa huoneeseensa ja muutkin poistuivat salista mennäkseen nukkumaan.
Määrätyllä hetkellä nähtiin flaamilaiset ritarit vanhan kreivinsä seurassa seisomassa kuninkaallisen palatsin avarassa salissa. Aseensa oli heidän täytynyt jättää etuhuoneeseen. Iloinen tyytyväisyys loisti heidän piirteistään, ikäänkuin he olisivat jo etukäteen iloinneet luvatusta armahduksesta. Robrecht Bethunen kasvoilla oli toisista jyrkästi eroava ilme; katkera viha, kiehuva raivo oli niillä luettavissa. Tuo urhoollinen flaamilainen ei voinut sietää ranskalaisten ylpeitä katseita, ja jollei hänen rakkaudesta isäänsä olisi täytynyt hillitä itseään, olisi hän vaatinut monet heistä siitä tilille. Pakko, johon välttämättömyys hänet kahlehti, vaikutti häneen kiusallisesti; tarkka huomioidentekijä olisi voinut nähdä hänen käsiensä vääntelehtivän, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet murtaa kahleita.
Kaarle Valois seisoi vanhan Gwyden vieressä ja puheli ystävällisesti hänen kanssaan, odottaen hetkeä, jolloin hänen oli kuninkaallisen veljensä käskystä saatettava flaamilaiset valtaistuimen eteen. Läsnäolijain joukossa nähtiin myös muutamia apotteja ja korkeita kirkonmiehiä. Sitäpaitsi oli saapuvilla useita Compiègnen porvareita, jotka oli nimenomaan tähän juhlatilaisuuteen kutsuttu.
Kaikkien keskustellessa keskenään Gwyden asiasta ilmestyi saliin vanha pyhiinvaeltaja, leveän hatun peittämä pää nöyrästi etukumarassa, niin että hänen piirteitään saattoi vain vähän nähdä. Näkinkuorilla koristettu ruskea pyhiinvaeltajan-kaapu verhosi hänen vartalonsa, ja pitkä, juomamaljalla varustettu sauva oli hänen voimattomien jäsentensä tukena. Niinpiankuin pappismiehet hänet huomasivat, tulivat he hänen luokseen ja kyselivät häneltä kaikenlaista. Eräs halusi tietää, kuinka Syyrian kristittyjen asiat olivat, toinen, millä kannalla Italian sota oli, kolmas kysyi, oliko hän tuonut mukanaan kallisarvoisia pyhäinjäännöksiä, sekä monta muuta asiaa, joita pyhiinvaeltajilta tiedustellaan. Hän vastaili kaikkiin, niinkuin ainakin sellainen, joka vasta äskettäin on tullut noista maista, ja kertoi paljon ihmeellistä, että ympärilläseisojat kuuntelivat häntä kunnioittavina ja uteliaina. Vaikka hänen puheensa oli kauttaaltaan vakavaa ja asiallista, käytti hän kuitenkin joskus niin lystikkäitä lausetapoja, että kirkkoruhtinaittenkin täytyi ääneen nauraa. Pian oli hänen ympärilleen keräytynyt enemmän kuin viisikymmentä henkilöä, ja muutamat menivät ihailussaan ja kunnioituksessaan niin pitkälle, että hivelivät hiljaa käsillään hänen kaapuaan, siinä mielessä, että se tuottaisi heille erikoista siunausta. Kuitenkaan ei tämä merkillinen pyhiinvaeltaja ollut mikään pitkämatkalainen; niissä maissa, jotka hän näytti niin tarkasti tuntevan, ei hän ollut käynyt sittenkuin nuoruudessaan eikä muistanut enää paljoakaan näkemästään. Mutta kun hänen muistinsa petti, tuli hänen mielikuvituksensa hänelle avuksi; silloin hän kertoi yliluonnollisia asioita ja nauroi sydämessään niille, jotka uskoivat häntä. Hän oli Dietrich Kettu. Ei kukaan ollut häntä taitavampi muuttamaan itseään kaikenlaisiin valheasuihin. Hän saattoi nesteillä ja väreillä nuorentaa ja vanhentaa kasvonsa, vieläpä niin taitavasti, etteivät hänen ystävänsäkään voineet tuntea häntä. Koska hän ei luottanut vähääkään ranskalaisen ruhtinaan sanaan eikä myöskään, kuten oli jo edeltäpäin kreiville sanonut, suostunut antamaan ketun joutua vangiksi, oli hän pukeutunut tuohon valheasuun välttyäkseen joutumasta vihollisten käsiin.
Kotvan sen jälkeen tulivat kuningas ja kuningatar lukuisan ritari- ja hovinais-saattueen seuraamana saliin ja nousivat valtaistuimelle. Useimmat ranskalaiset herrat asettuivat kahteen riviin seinän vierelle, toiset jäivät seisomaan porvarien läheisyyteen. Kaksi Ranskan ja Navarran lippuja kantavaa airutta asettui kahden puolen valtaistuinta.
Kuninkaan annettua merkin astui Kaarle Valois esiin flaamilaisten ylimysten kanssa; nämä laskeutuivat valtaistuimen edessä oleville samettityynyille toiselle polvelleen ja odottivat äänettöminä siinä nöyrässä asennossa. Kreivin oikealla puolella oli hänen poikansa Wilhelm ja vasemmalla, Robrechtin paikalla, Walter Maldeghem, eräs jalosukuisista. Robrecht oli jäänyt seisomaan ranskalaisten ritarien joukkoon; hänen onnistui aluksi jäädä Filip Kauniilta huomaamatta.
Johanna-ruhtinattaren puku välkkyi kultaa ja jalokiviä, ja hänen päätään koristava kuninkaallinen kruunu säihkyi tuhansine timantteineen kirkkaampana kuin päivä. Ylpeänä ja turhamielisenä loi tuo kopea nainen halveksivia silmäyksiä flaamilaisiin, jotka olivat polvillaan hänen edessään, ja hymyili vastenmielisin ilmein, antaessaan vanhan kreivin tahallaan odottaa niin kauan. Vihdoin hän kuiskasi Filip Kauniin korvaan joitakin sanoja ja tämä lausui kuuluvalla äänellä Gwydelle: "Uskoton vasalli, kuninkaallisessa armossamme olemme katsoneet oikeaksi tutkituttaa teidän rikkomustanne nähdäksemme, olisiko meille sallittua antaa teille anteeksi; mutta olemme havainneet, että isänrakkautenne on ollut vain niskoittelunne varjona ja että rikollinen ylpeys on kannustanut teitä tottelemattomuuteen."
Kuninkaan lausuessa näitä sanoja valtasi ritarit hämmästys ja kauhistus. Nyt he huomasivat ansan, jonka Dietrich Kettu oli heille osoittanut. Kun Gwyde ei liikahtanut, odottivat hekin vielä polvistuneina. Kuningas jatkoi:
"Vasalli, joka uskottomana nousee kuningastaan ja hallitsijaansa vastaan, menettää henkensä, ja se, joka tekee liiton Ranskan vihollisten kanssa, menettää henkensä. Te olette vastustanut kuninkaanne käskyjä; te olette vihollisemme Englannin Edwardin kanssa nostanut aseenne ja sotinut meitä vastaan. Sentähden olette uskottomana vasallina ansainnut henkenne menettämisen. Kuitenkaan emme tahdo kiirehtien panna täytäntöön tätä tuomiota, vaan annamme asian ensin tarpeenmukaisesti tutkittavaksi. Sentähden tulette te ynnä teidän vastustukseenne osaaottaneet aatelismiehet pidettäväksi vangittuina, kunnes näemme hyväksi määrätä toisia toimenpiteitä teidän valvontaanne varten."
Kaarle Valois, joka oli kirvelevin sydämin kuunnellut tätä puhetta, astui nyt valtaistuimen eteen ja lausui:
"Kuninkaani ja herrani! Teille on tunnettua, millä uskollisuudella minä olen palvellut teidän majesteettianne niinkuin halvin alamaisenne. Koskaan ei ole kukaan voinut sanoa, että olisin tahrannut aseitani pelkuruuden tai uskottomuuden varjollakaan. Ja tekö silloin, oi kuningas, häpäisisitte minun kunniani, – veljenne kunnian? Tekö tekisitte minut petturiksi – ja teidän veljenne pääkö peitettäisiin uskottoman ritarin häpeään? Oi sire, ajatelkaa, että minä olen antanut Gwydelle turvaluvan ja että te teette nyt minut valapatoksi!"
Tätä lausuessaan oli Kaarle Valois vähitellen syttynyt raivoon. Hänen katseessaan oli niin tavaton voima, että Filip Kaunis oli peruuttamaisillaan tuomionsa. Koska hän itse piti kunniaa ritarin kalleimpana omaisuutena, tunsi hän sisässään, millaista tuskaa hän veljelleen tuotti. Sillävälin olivat flaamilaiset nousseet seisomaan ja kuuntelivat tuskaisina tulosta. Muut katselijat eivät liikahtaneetkaan, vaan odottivat pelokkaina mitä tulossa olisi.
Mutta kuningatar Johanna ei antanut puolisolleen aikaa vastata; peläten saaliin voivan livahtaa käsistään, huusi hän intohimoisen kiihkeästi:
"Herra Valois, teidän ei ole luvallista puolustaa Ranskan vihollisia! Te teette itsenne syypääksi uskottomuuteen! Tämä ei ole ensi kerta, jolloin vastustatte kuninkaanne tahtoa!"
"Madame", vastasi Kaarle katkerasti, "teidän ei ole soveliasta syyttää Filip Kauniin veljeä uskottomuudesta. Onko teidän tähtenne sanottava, että Kaarle Valois on kavaltanut onnettoman hallitsijan? Onko aseilleni tuleva sellainen häpeä? Ei, kautta taivaan! se ei tule tapahtumaan. Minä vetoan teihin, Filip, ruhtinaani ja veljeni; tuletteko sietämään, että Ludvig Pyhän veri tulisi minussa tahratuksi? Sekö on oleva uskollisen palvelukseni palkka?"
Saattoi huomata, että kuningas koetti taivuttaa Johannaa tuomion lievennykseen; leppymättömänä flaamilaisvihassaan torjui tämä kuitenkin ylpeästi ruhtinaan esitykset ja tuli Kaarle Valois'n sanojen johdosta leimuavan punaiseksi. Äkkiä hän huusi kovalla äänellä:
"Hoi, henkivartijat, kuninkaan tahto tapahtukoon; otettakoon uskottomat vasallit vangiksi!"
Lukuisa henkivartiasto syöksähti tämän huudon kuultuaan saliin kaikista ovista. Flaamilaiset ritarit antoivat vangita itsensä vastarintaa tekemättä. He tiesivät, ettei väkivalta voisi heitä pelastaa, sillä he olivat aseettomia ja monilukuisten vihollisten ympäröimänä.
Eräs päälliköistä astui vanhan Gwyden luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen lausuen:
"Herra kreivi, kuninkaan, hallitsijani nimessä vangitsen minä teidät."
Flanderin kreivi katsoi häneen surullisena ja sitten, Robrechtiin päin kääntyen, huokasi:
"Oi onneton poikani!"
Robrecht Bethune seisoi jäykkänä ja liikkumattomana ranskalaisten ritarien keskellä, jotka katsoivat häneen kysyvin silmäyksin. Ikäänkuin näkymätön käsi olisi taikasauvalla häneen koskettanut, kävi kouristuksentapainen nykäys läpi hänen ruumiinsa; kaikki hänen lihaksensa jännittyivät yht'äkkiä, hänen silmänsä syytivät salamoita. Hän syöksähti esiin kuin leijona, ja koko sali jylisi hänen jättiläisäänestään, kun hän huusi:
"Onnettomat, minä olen nähnyt alhaisen käden kajoavan isäni hartioihin; sen täytyy pysyä siitä erillänsä, tai olen kuoleman oma!"
Vauhdissaan hän tempasi rajulla väkivallalla sotatapparan erään palkkasoturin käsistä. Kamala huuto pääsi läsnäolevilta ritareilta ja kaikki vetivät miekkansa esiin, sillä he luulivat kuninkaan hengen olevan vaarassa. Pian kuitenkin tuo pelko hävisi, sillä Robrechtin ase oli iskenyt. Hän oli tehnyt niinkuin oli sanonut. Sen miehen käsivarsi, joka oli kajonnut hänen isäänsä, virui julkeine käsineen maassa ja veri virtasi kauheasta haavasta.
Palkkasoturit ryntäsivät monilukuisina Robrechtia kohti, ottaakseen hänet kiinni, mutta raivosta sokeana ja mielettömänä hän heilutti tapparaa päänsä ympäri, eikä yksikään uskaltanut sen ulottuville. Epäilemättä olisi vielä lisää onnettomuutta tapahtunut, jollei vanha Gwyde olisi poikansa hengestä huolehtien huutanut hänelle rukoilevasti:
"Robrecht, jalosydäminen poikani, oi, antaudu minun tähteni; tee se, minä pyydän sitä, minä käsken sen!"
Näin sanoen hän tarttui Robrechtin käsivarteen, ja tämä tunsi isänsä kyynelten putoavan kädelleen. Nyt hän tajusi harkitsemattomuutensa suuruuden. Irroittautuen isänsä otteesta hän heitti tapparan soturien päiden yli seinään ja huusi:
"Tulkaa, pelkurit palkkalaiset! ottakaa nyt kiinni Flanderin leijona; älkää pelätkö enää, hän antautuu."
Monilukuisena laumana syöksyivät sotilaat hänen kimppuunsa ja ottivat hänet vangiksi.
Kun häntä isänsä kanssa vietiin salista pois, huusi hän Kaarle Valois'lle:
"Teidän aseenne eivät ole tahratut; te olitte ja olette vieläkin Ranskan jaloin ritari, teidän uskollisuutenne on moitteeton. Tämän sanoo Flanderin leijona, jotta kaikki sen kuulisivat."
Ranskalaiset ritarit olivat pistäneet miekkansa jälleen huotraan nähdessään, ettei kuninkaan henki ollut vaarassa. Flaamilaisten vangitsemiseen eivät he voineet puuttua; sellainen olisi ollut häpäisevää heidän aateluudelleen.
Kuninkaan ja kuningattaren sydämissä vallitsivat sangen erilaiset tunteet. Filip Kaunis oli tuskallisesti järkytetty ja suri langetettua tuomiota. Johanna sitävastoin riemuitsi Robrechtin vastarinnasta. Tämä oli kuninkaan läsnäollessa rohjennut haavoittaa hänen palvelijaansa; se oli teko, joka saattoi koitua hyväksi avuksi kuningattaren kostonhimoisille suunnitelmille.
Kuningas ei voinut salata liikutustaan ja murhettaan ja halusi vastoin ylpeän puolisonsa toivomusta poistua valtaistuimelta ja koko salista. Hän nousi seisomaan ja lausui: "Hyvät herrat, me valitamme erittäin suuresti tämän kuulustelun rajuutta ja olisimme tässä tilaisuudessa halunnut mieluummin antaa teille todistuksen armahtavaisuudestamme; mutta suureksi suruksemme ei tämä ollut kruunumme etujen takia mahdollista. Kuninkaallinen tahtomme on, että huolehditte siitä, ettei palatsimme rauha tule enempää häirityksi."
Kuningatarkin nousi seisomaan ja aikoi puolisonsa rinnalla astua alas valtaistuimen porrasaskelmia, mutta uusi vastus pidätti hänet vastoin hänen tahtoaan. Kaarle Valois oli kauan seisonut mietteissään salin toisessa päässä; hänen veljeänsä kohtaan tuntemansa kunnioitus ja rakkaus taistelivat hänessä kauan tämän petollisen teon synnyttämää harmia vastaan. Yht'äkkiä hänen vihastuksensa puhkesi esiin, hän kävi valkeaksi, punaiseksi ja siniseksi kasvoiltaan ja juoksi kuin raivopäinen kuningattaren eteen.
"Madame", huusi hän, "te ette ole rankaisematta häpäisevä minua! Kuulkaa, hyvät herrat, minä puhun Jumalan, meidän kaikkien tuomarimme edessä: te, Johanna Navarralainen, te se olette ryöstänyt paljaaksi isänmaamme tuhlaavaisuudellanne! Te se raiskaatte minun jalon veljeni valtakuntaa! Te olette Ranskan turmelus ja häpeä! Kuninkaan alamaiset olette te rahain väärennyksellä ja kohtuuttomilla rasituksilla tehnyt onnettomiksi! – Ja minunko pitäisi teitä vielä palvella? Ei, te olette petollinen ja väärämielinen nainen!"
Raivossaan hän veti miekkansa tupesta, taittoi sen polveaan vastaan kahtia ja viskasi kappaleet niin rajusti lattiaan, että ne lensivät valtaistuimen portaille.
Johanna oli suunniltaan raivosta ja vihasta. Hänen piirteissään ei ollut enää mitään naisellista, niin pirulliseksi oli niiden ilme käynyt; olisi voinut luulla iskun sattuneen häneen.
"Vangitkaa hänet! vangitkaa hänet!" puhkesi hän kirkumaan.
Henkivartiat, jotka vielä olivat salissa, aikoivat panna tämän käskyn täytäntöön, ja heidän päällikkönsä lähestyi jo Kaarle Valois'ta; mutta kuningas, joka rakasti veljeään mitä syvimmin, ei voinut sitä sietää.
"Joka kajoaa herra Valois'han, on vielä tänään kuoleva!" huusi hän.
Tämän uhkauksen kuullessaan jäivät vartiat liikkumattomina seisomaan ja Valois poistui raivostuneen kuningattaren kirkumisesta huolimatta esteettömästi salista.
Niin päättyi tämä myrskyisä näytelmä. Gwyde jäi vangiksi Compiègneen, Robrecht vietiin Bourges'in kaupunkiin Berryn maakuntaan ja hänen veljensä Wilhelm Rouenin kaupunkiin Normandiaan. Muut flaamilaiset herrat pidettiin vankina kukin eri kaupungissa, jotta he olisivat yksin, voimatta lohduttaa toisiaan. Dietrich Kettu oli ainoa, joka palasi Flanderiin, sillä pyhiinvaeltajakaapunsa suojassa ei häntä ollut tunnettu.
Kaarle Valois siirtyi ystäviensä auttamana heti Italiaan eikä palannut takaisin Ranskaan ennenkuin Filip Kauniin kuoleman jälkeen, Ludvig Hutinin noustua valtaistuimelle. Sitten hän nosti syytteen Enguerrand Marignytä vastaan useista valtiorikoksista ja hirtätti hänet Montfauconin mestauspaikalla. Mutta totuudessa pysyen voi väittää, että tämän ministerin kuolema aiheutui suuremmaksi osaksi kreivi Gwyden vangitsemisesta kuin hänen omista pahoista teoistaan, ja että Kaarle Valois hirtätti hänet kostoksi tuosta kavalluksesta.
VI.
Siihen aikaan oli Flanderissa kaksi puoluetta, jotka kiistelivät keskenään eivätkä jättäneet mitään koettamatta, tuottaakseen toinen toiselleen kaikkea mahdollista vahinkoa. Useimmat aateliset ja vallanpitäjät olivat kaikissa tilaisuuksissa asettuneet kannattamaan Ranskan hallitusta ja saivat senvuoksi, Ranskan liljavaakunan mukaan, liljalaisten nimen. Minkätähden he niin suosivat isänmaansa vihollisia, selviää helposti seuraavista perusteista.
Jo muutamia vuosia takaperin olivat kalliit ritarileikit, sisällissodat ja etäiset ristiretket köyhdyttäneet useimmat aateliset. Senvuoksi täytyi heidän myydä oikeutensa kaupunkeihin ja valta-alueisiin niiden asukkaille suurista rahasummista ja myöntää heille vapauksia ja etuoikeuksia.
Kaupungit köyhtyivät tästä tosin ensi aluksi; mutta pian kantoi niiden ostama vapaus mitä kauneimpia hedelmiä. Alempi kansa, joka aikaisemmin oli ollut henkineen ja tavaroineen aateliston omaisuutta, käsitti nyt, ettei se enää vuodattanut otsansa hikeä kohtuuttomien herrojen hyväksi. Se valitsi itselleen pormestarit ja neuvosmiehet ja muodosti hallituksen, josta maan valtaherrojen ei tarvinnut vähintäkään huolehtia. Ammattikunnat toimivat yhdessä yleistä hyvinvointia edistäen ja asettivat esimiehiä, joiden tehtävänä oli heidän asiainsa johtaminen. Avuliaan vieraanvaraisuuden houkuttelemina tuli muukalaisia kaikilta maailman ääriltä Flanderiin, ja kaupankäynti kehitti vilkkaan toimeliaisuuden, joka läänitysherrojen hallitessa oli ollut mahdotonta. Teollisuus kukoisti, kansa oli varakasta, ja ylpeänä kauan- hyljeksitystä arvostaan nousi se useammin kuin kerran asevoimin entisiä valtiaitaan vastaan. Aatelisto, joka näki oikeutensa ja maa-alueittensa täten joutuvan kovasti kärsimään, koetti nyt viekkaudella ja väkivallalla ehkäistä kaupunkikuntien kasvavaa mahtavuutta; tämä ei heille kuitenkaan koskaan onnistunut, sillä rikkautensa nojalla kykenivät kaupungit varustamaan sotajoukon ja siten puolustamaan ja rajoittamattomina säilyttämään saavutettuja vapauksiaan. Näin ei ollut Ranskassa. Filip oli tosin rahapulassaan silloin tällöin kutsunut kolmannen säädyn eli porvariston yhteiseen kokoukseen, mutta tämä merkitsi kansalle vain tilapäistä arvonantoa, jonka lääniherrat kohta sen jälkeen jälleen hävittivät.
Jäljelläoleva aatelisto, jolla Flanderissa ei ollut enää paljon sananvaltaa ja jolla oli nyt yhtäläiset omistusoikeudet kaikkien muiden kanssa, suri suuresti menetettyä mahtiaan. Ainoa keino, jolla se voitiin saavuttaa takaisin, oli kukoistavien kaupunkien tuhoaminen. Koska Ranskassa ei vielä ollut vapautta ja lääniherrojen valtius oli siellä vielä yksinomainen ja hillitsemätön, toivoivat Flanderin aateliset, että Filip Kaunis muuttaisi asiain tilan heidänkin maassaan ja palauttaisi heidät entisiin oikeuksiinsa. Sen johdosta he suosivat Ranskaa Flanderin vahingoksi ja saivat herjausnimekseen "liljalaiset". Brüggessä – siihen aikaan Venetsian jälkeen maailman rikkaimmassa kauppakaupungissa – heitä oli hyvin paljon. Itse pormestarikin sekä useat muut, ranskalaisesta painostuksesta nimitetyt hallintoviranomaiset olivat liljalaisia.
Kreivi Gwyden ja hänelle uskollisina pysyneiden aatelisten vangitsemista he tervehtivät riemulla, sillä nyt oli Flanderi joutunut täydelleen Filip Kauniin määräysvaltaan ja tämä saattoi niinollen kumota lait ja etuoikeudet kaikkityyni.
Kansa otti vastaan tiedon Ranskan hovin valapattoisuudesta mitä
suurimmalla hämmästyksellä. Rakkaus, jota se aina oli osoittanut
kreiviään kohtaan, kasvoi nyt myötätunnosta entistä voimakkaammaksi ja
puhkesi ilmi tyytymättömyytenä tuon uskottomuuden johdosta. Mutta
ranskalainen sotaväki, jota kaikkialla oli joukoittain, sekä
porvariston keskuudessa vallitseva erimielisyys riistivät tällä haavaa
isänmaallisilta "kynteläisiltä"[6] rohkeuden. Heti kuin surullinen
viesti saapui Flanderiin, lähti Maria, Aadolf Nieuwlandin sisar,
lukuisan palvelijajoukon kanssa Wynendaeliin, noutaakseen haavoittuneen
veljensä kantovuoteella isänsä kotiin Brüggeen. Nuori Machteld, joka
näki nyt itsensä niin tuskallisella tavalla erotetuksi kaikista
omaisistaan, seurasi tätä uutta ystävätärtä ja jätti Wynendaelin
linnan, johon oli tullut ranskalainen varusväki.Nieuwlandin talo oli Brüggen Espanjalaiskadun varrella. Kaksi pyöreää tornia kohosi päädyn kummallakin puolen viiritankoineen kaikkia ympärilläolevia rakennuksia korkeammalle. Kaksi neljäkäskivistä tehtyä kreikkalaismallista pilaria kannatti portin holvikaarta; sen yläpuolella oli Nieuwlandin vaakuna tunnuslauseineen. Kilven kummallakin puolen oli enkeli palmunoksa kädessä. Huoneessa, joka oli siksi kaukana kadulta, ettei sen lakkaamaton hälinä sitä häirinnyt, makasi sairas Aadolf kallisarvoisella vuoteella. Hän oli tavattoman kalpea ja niin laihtunut haavan aiheuttamista tuskista, että häntä voi enää tuskin tuntea. Vuoteen pääpuolessa oli pienellä pöydällä pieni ruukku ja hopeinen malja. Seinällä riippui haarniska, joka St. Polin aseen iskusta oli vikautunut ja jonka läpi Aadolf oli saanut haavansa; sen vieressä oli harppu katkennein kielin. Kaikki oli hänen ympärillään elotonta ja hiljaista, ikkunat puoleksi verhottuina, huone vain niukasti valaistuna. Huoneen nurkassa istui Machteld äänetönnä, silmät maahan luotuina. Haukka, joka istui tuolin selustalla, näytti ottavan osaa valtiattarensa murheeseen, sillä se oli pistänyt päänsä siiven alle eikä liikahtanutkaan. Nuori tyttö, joka ennen oli ollut niin iloinen, ettei tuska häneen pystynyt, oli nyt kokonaan muuttunut. Kaikkien hänen kalleimpainsa vankeus oli murtanut hänen nuoren sydämensä niin, että kaikki näytti hänestä nyt mustalta ja surulliselta. Taivas ei enää ollut hänelle sininen, kentät eivät enää hänelle vihannoineet, ja hänen unensakin olivat käyneet sävyltään synkiksi. Suru ja äänetön epätoivo saattoivat nyt yksin löytää tien hänen sydämeensä; hänen isänsä vankeuden tuskaisa ajatus ei jättänyt hänen mielessään sijaa millekään lohdutukselle.
Istuttuaan jonkun aikaa liikkumatonna hän nousi ylös ja otti haukan ranteelleen. Hän katseli itkien lintua ja kuiskaili sille hiljaa, kuivaten silloin tällöin kyynelen kalpeilta poskiltaan:
"Oi rakas lintuni, älä murehdi niin kovin, isäni palaa pian takaisin. Paha Navarran kuningatar ei voi tehdä hänelle mitään pahaa; minä olen rukoillut hänen puolestaan niin hartaasti Pyhää Mikaelia, ja Jumala on aina oikeudenmukainen. Sentähden älä murehdi enää, rakas lintuni."
Tyttö itki kuumia kyyneliä. Vaikka hänen sanansa tuntuivat olevan täynnä toivoa, niin hänen sydämessään asui kuitenkin syvä murhe. Hän jatkoi:
"Haukka-raukkani, nyt et enää saa metsästää kotilinnamme kentillä; ranskalaiset asuvat kauniissa Wynendaelissamme. He ovat heittäneet isä-poloiseni vankityrmään ja sitoneet raskaisiin kahleisiin. Nyt hän kituu synkässä vankilassa, ja kuka tietää, vaikka tuo julma Johanna ottaisi hänet vielä hengiltä! Oi rakas lintuni, silloin kuolemme mekin tuskasta, jo pelkkä ajatuskin, tuo kauhea ajatus vie minulta voimat. Ah! laskeudu siihen istumaan, sillä minun vapiseva käteni ei jaksa enää sinua kannattaa."
Lohduton lapsi vaipui uuvuksissa tuolille; kuitenkaan eivät hänen kasvonsa käyneet sen kalpeammiksi sillä jo aikoja sitten olivat ruusut kaikonneet hänen poskiltaan ja hänen silmänsä käyneet alituisesta itkusta punaisiksi. Hänen piirteittensä sulous oli hävinnyt ja hänen katseensa oli vailla tulta ja eloa.
Kauan hän oli siten murheeseen vaipuneena; hän ajatteli järjestään kaikkea, mikä oli omiaan saattamaan hänet yhä syvempään epätoivoon. Sitten herättivät surulliset ajatukset hänessä mitä kaameimpia mielikuvia. Hän näki onnettoman isänsä kahlehdittuna kosteassa tyrmässä, kuuli ketjujen kalinan ja hänen tuskaisien huokaustensa kaiun tuossa kamalassa paikassa. Myöskin ajatus myrkystä, jota niin usein Ranskassa käytettiin, kidutti alituiseen hänen mielikuvitustaan, ja mitä kauheimmat näyt väikkyivät vaihdellen hänen silmäinsä edessä. Tällä tavoin kärsi tyttö loppumatonta kidutusta ja kuoleman ahdistusta.
Tukahdutettu huokaus kuului vuoteelta päin. Nopeasti kuivasi Machteld kyyneleet poskiltaan ja kiiruhti huolissaan sairaan luo. Kaadettuaan juomaa hopeamaljaan asetti hän oikean kätensä Aadolfin pään taakse ja kohottaen sitä hiukan vei maljan hänen huulilleen.
Ritari aukaisi silmänsä suuriksi ja kiinnitti hämmästyneen näköisenä katseensa nuoreen tyttöön. Kiitollisuus puhui hänen raukeasta katseestaan ja kuvaamaton hymy levisi hänen kalpeille piirteilleen.
Sairas ei ollut sitten haavoittumisensa vielä puhunut ymmärrettäviä sanoja; näyttipä siltä kuin ei hän olisi kuullut niitäkään, mitä hänelle kuiskattiin. Niin ei kuitenkaan ollut. Kun Machteld hänen sairautensa ensimmäisinä päivinä puhutteli häntä ystävällisesti sanoilla: "Parannu, Aadolf raukkani, rakas veljeni, minä rukoilen sinun puolestasi; sillä sinun kuolemasi tekisi minut vielä onnettomammaksi", – ynnä muilla puhutteluilla, joita hän täydessä viattomuudessa kuiski Aadolfin vuoteen vieressä, silloin oli Aadolf sen kyllä kuullut ja ymmärtänyt, vaikka häneltä itseltään puuttui voimaa puhua.
Kuluneen yön aikana oli Aadolfin tilassa tapahtunut huomattava parannus. Luonto oli pitkän kamppailun jälkeen suonut hänelle terveellisen unen, ja hän oli herännyt siitä uusin elinvoimin. Huokaus, jonka hän kerätessään päästi, oli kuuluvampi ja pitempi kuin mitä hänen haavansa oli hänelle siihen saakka sallinut.
Kun Machteld oli ottanut maljan pois hänen huuliltaan, hämmästyi hän suuresti, sillä Aadolf puhui heikolla mutta selkeällä äänellä:
"Oi jalo neito! Suojelusenkelini! Minä kiitän kaikkihyvää Jumalaa siitä lohdusta, jonka hän teidän kauttanne on minulle suonut. Olenko minä ansainnut sellaista huolenpitoa, jalo neito, että teidän korkea-arvoinen kätenne tukee niin ystävällisesti minun päätäni? Olkaa siunattu huolenpidostanne ritari-raukkaa kohtaan!" Tyttö katsoi häneen hämmästyneenä; huomaten sitten, kuinka suuresti sairaan elonvoimat olivat kasvaneet, löi hän korkealle kohotetut kätensä yhteen ja päästi ilonsa riemuiten puhkeamaan ilmi.
"Oi, te parannutte, Aadolf-herra!" huusi hän. "Nyt minä en enää murehdi; onhan minulla nyt ainakin yksi veli, joka lohduttaa minua."
Ikäänkuin muistaen samassa unohtaneensa jotakin, hillitsi hän äkkiä voimakkaan liikutuksensa; hänen kasvonsa tulivat vakaviksi ja hän lankesi polvilleen vuoteen pääpuolessa olevan ristin eteen. Hän risti kätensä ja lähetti pitkän kiitosrukouksen Herralle, joka oli antanut hänen ystävänsä Aadolfin parantua. Ylösnoustuaan hän katsoi vielä kerran ritariin ja virkkoi hänelle iloisella äänellä:
"Pysykää hiljaa, Aadolf-herra, älkää liikkuko, sillä mestari Rogaert on niin käskenyt."
"Mitä kaikkea olettekaan tehnyt minun puolestani, minun herrani korkea-arvoinen tytär", sanoi Aadolf. "Minä olen aina kuullut teidän rukouksenne, teidän lohduttava äänenne on niin usein vahvistanut sydäntäni! Niin, minusta on unenhorteessani tuntunut siltä, kuin olisi Jumalan enkeli ollut torjumassa kuolemaa vuoteeni äärestä. Enkeli, joka tuki päätäni, sammutti säälivästi polttavan janoni ja vakuutti minulle lakkaamatta, etten tulisi kuolemaan. Suokoon Jumala minulle kerran terveyteni jälleen, jotta saisin vuodattaa vereni teidän omaistenne puolesta."
"Herra Nieuwland", vastasi tyttö, "te olette pannut henkenne alttiiksi isäni puolesta; te rakastatte häntä yhtä paljon kuin minäkin: eikö siis ollut velvollisuuteni osoittaa teille kiitollisuuttani ja kohdella teitä veljenäni? Enkeli, jonka olette nähnyt, oli Pyhä Mikael, jota rukoilin tulemaan avuksenne. – Nyt minä menen joutuin kutsumaan hyvää sisartanne Mariaa, jotta hän saisi iloita kanssani teidän parantumisestanne!"
Hän poistui ritarin luota ja palasi muutamien hetkien kuluttua Marian seurassa takaisin huoneeseen. Ilo, jota hän tunsi Aadolfin suotuisamman tilan johdosta, ilmeni hänen piirteissään ja koko hänen olennossaan. Hänen liikkeensä olivat vilkkaampia ja täsmällisempiä; hänen kyyneleensä olivat ehtyneet ja uskolliselle linnulleen hän puheli jälleen iloisesti. Niinpiankuin hän oli palannut huoneeseen Marian seurassa, oli hän ottanut haukan tuolilta kädelleen ja tullut sen kanssa Aadolfin vuoteen viereen.
"Rakas veljeni", huusi Maria, hänen kalpeita poskiaan suudellen, "sinä parannut; nyt minä pääsen surullisista unistani. Oi, minä olen niin iloinen! Kuinka usein olen kirvelevin sydämin itkenyt sinun vuoteesi ääressä, kuinka usein olen luullut sinun kuolevan; mutta nyt minun murheeni haihtuu. Haluatko juoda, veli?"
"En, hyvä Maria", vastasi Aadolf, "en ole kärsinyt janoa
sairastaessani; jalo Machteld on virvoittanut minua niin huolellisesti!
Mutta siksipä tahdonkin heti ensi kerralla, kun voin kulkea pyhälle
Ristille,[7] rukouksellani anoa hänelle Jumalan siunausta, ettei häntä
koskaan onnettomuus kohtaisi."Hänen tätä sanoessaan oli Machteld innokkaassa touhussa supisten haukalleen ilahduttavasta parantumisesta. Nähdessään valtiattarensa niin iloisena ravisteli lintu höyheniään, ikäänkuin olisi ollut valmistuttava metsästykseen.
"Katsos, uskollinen lintuni", puheli Machteld, kääntäen haukan Aadolfiin päin, "katsos, nyt parantuu herra Nieuwland, jonka olemme niin kauan nähneet puhumatonna makaavan. Nyt me molemmat saamme puhella yhdessä eikä meidän tarvitse enää istua aina niin pimeässä. Nyt haihtuu pelkomme, ja niin tulevat epäilemättä muutkin murheemme haihtumaan, sillä nythän näet, että Jumala on hyvä ja oikeamielinen. Niin, kaunis haukkani, sittenpä pääsee kolkosta vankeudestaan myöskin..." Tässä Machteld huomasi aikovansa sanoa sellaista, mitä sairaan ritarin ei sopinut saada tietää. Niin äkisti kuin hän katkaisikin lauseensa, kajahti kuitenkin sana "vankeus" kovin oudolta Aadolfin korvissa. Tämä seikka ynnä kyyneleet, jotka hän herätessään oli huomannut tytön poskilla, täyttivät hänet synkällä aavistuksella.
"Mitä sanoitte, Machteld?" huusi hän. "Kenen vankeus? Te itkette! Taivas, mitä on tapahtunut teille?"
Machteld ei vastannut; mutta Maria, joka oli varovaisempi, kuiskasi veljensä korvaan:
"Hänen tätinsä Filippan vankeus; älä puhu siitä enempää, sillä hän itkee lakkaamatta. Nyt kun sinä olet parempi, tulen minä pian, jos mestari Rogaert sen sallii, puhumaan sinulle tärkeistä asioista; mutta Machteld ei saa sitä kuulla; minä odotan mestari Rogaertia. Ole nyt rauhassa, veljeni, minä vien Machteldin toiseen huoneeseen."
Ritari antoi päänsä painua tyynyille ja asettui kuin lepäämään. Sitten Maria kääntyi Machteldin puoleen ja sanoi:
"Tulkaa, neiti, menkäämme pois; sillä veljeni haluaa vähän nukkua. Hänen kiitollisuutensa teitä kohtaan saa hänet puhumaan liiaksi."
Tyttö seurasi auliisti ystävätärtään. Pian sen jälkeen astui haavuri Rogaert ovelle ja Maria vei hänet veljensä luokse.
"No, Aadolf-herra", huudahti Rogaert, tarttuen hänen käteensä, "te voitte hyvin, näemmä. Pois vain kaikki pelko, me olemme pelastetut. Ei ole tarpeen nyt minun sitoa haavaanne. Juokaa vain runsaasti tätä vettä ja pysykää niin rauhassa kuin mahdollista. Vähemmässä kuin kuukaudessa voimme tehdä yhdessä kävelymatkan. Ainakin otaksun niin, jolleivät odottamattomat sattumat aiheuta meille uutta taka-askelta. Mutta koska henkenne ei ole niin sairas kuin ruumiinne, annan minä Maria-neidille luvan ilmoittaa teille erään ikävän tapahtuman; mutta minä pyydän teitä, Aadolf-herra, olemaan vain pelästymättä ja pysymään alati rauhallisena."
Maria oli jo siirtänyt kaksi tuolia vuoteen viereen ja istuutui mestari Rogaertin kanssa vuoteen pääpuoleen. Sairas ritari katsoi häneen jännittyneellä tarkkaavaisuudella. Hänen piirteistään saattoi lukea, että hän jo edeltäkäsin oli huolissaan.
"Anna minun puhua loppuun saakka", aloitti Maria, "älä keskeytä puhettani ja ole järkevä, veljeni. Tuona sinulle niin kohtalokkaana iltana kutsui kreivimme uskolliset vasallinsa kokoon ja selitti heille aikovansa lähteä Ranskaan langetakseen kuningas Filipin jalkain juureen. Niin lähtikin Flanderin Gwyde noiden aatelisherrojen seuraamana Compiègneen; mutta kun he saapuivat sinne, otettiin heidät kaikki vangiksi, ja nyt on maamme ranskalaisen hallitusvallan alaisena. Raoul Nesle vallitsee Flanderia..."
Liikutus, joka valtasi ritarin tämän lyhyen selityksen johdosta, ei ollut niin ankara kuin olisi voinut odottaa. Vastaamatta sanaakaan hän näytti vaipuvan syviin mietteisiin.
"Eikö se ole onnettomuus?" kysyi Maria.
"Oi suuri Jumala!" huokasi Aadolf, "mikä ihana autuus sinulla onkaan varattuna Gwydelle, kun hänen täytyy kärsiä niin monia alennuksia tässä maailmassa! Mutta sano minulle, Maria, onko Flanderin leijona myöskin vankina?"
"On, veli, Robrecht Bethune istuu vankina Bourgesissa ja Wilhelm Rouenissa. Kaikista aatelisista, jotka olivat kreivin mukana, on vain yksi välttynyt tuolta surulliselta kohtalolta, – ovela Dietrich."
"Nyt minä käsitän onnettoman Machteldin katkonaisen puheen ja hänen kyyneleensä. Ilman isää, ilman omaisia täytyy Flanderin kreivin tyttären etsiä turvapaikkaa vieraiden luota!"
Hänen näin huudahtaessaan leimahti kirkas säihke hänen silmissään, hänen kasvonsa saivat haltioituneen ilmeen, ja hän jatkoi:
"Ruhtinaani ja hallitsijani kallis lapsi on valvonut minua kuin suojelusenkeli! Hän on hylätty, onneton ja vainolle altis, mutta minä olen muistava Leijonan hyviä tekoja, minä olen vartioiva häntä kuin pyhättöä. Oi, mikä kaunis, mikä ylevä kutsumus onkaan minulle suotu! Kuinka kallisarvoinen on minulle nyt elämä, kun voin pyhittää sen kokonaan kiitollisuudelleni."
Hetkisen hän oli syvissä mietteissä, ja sitten hänen kasvonsa äkkiä synkistyivät; hän katsoi rukoilevasti lääkäriin ja lausui:
"Oi hyvä Jumala! kuinka tuskalliseksi tulee nyt minulle haavani, kuinka sietämättömäksi vuode! Arvoisa ystäväni Rogaert, ah, tehkää minut toki Jumalan tähden pian terveeksi jälleen, jotta minäkin voin tehdä jotakin hänen hyväkseen, joka on hoitanut minua niin hellästi sairauteni aikana. Älkää säästäkö rahaa, käyttäkää kalleimpia yrttejä, jaloimpia lääkkeitä, jotta pääsisin nousemaan vuoteesta, sillä siinä en saa nyt enää mitään rauhaa!"
"Mutta, herra Nieuwland", vastasi Rogaert, "ei ole mahdollista kiirehtiä teidän haavanne parantumista, luonnolla täytyy aina olla aikaa liittääkseen jälleen yhteen haavoittuneet osat. Kärsivällisyys ja lepo auttavat teitä paremmin kuin mitkään lääkkeet. Mutta siinä ei ole kaikki, mitä tahdoimme sanoa teille. Tietäkää, että ranskalaiset isännöivät kaikkialla ja käyvät päivä päivältä ylimielisemmiksi. Tähän asti olemme saaneet nuoren Machteldin salatuksi heidän silmiltään, mutta pelkäämme, että hänet keksitään, ja onhan mahdollista, että silloin tuo tyttö-raukkakin luovutetaan Johanna Navarralaisen käsiin."
"Oi Jumala!" huusi Aadolf, "te olette oikeassa, häntä ei säälittäisi! Mutta mitä meidän on tehtävä? Kuinka onnetonta, että minä virun tässä, silloinkuin hän tarvitsee apuani!"
"Minä tiedän paikan", vastasi Rogaert, "missä Machteld olisi turvassa,"
"Oi, te pelastatte minut epätoivosta, sanokaa pian se paikka!"
"Eikö teistäkin tunnu siltä, että Jülichin maassa setänsä Wilhelmin luona hän voisi asua kaikessa rauhassa?"
Ritari säikähtyi silminnähtävästi tätä kysymystä. Pitikö hänen antaa Machteldin matkata vieraaseen maahan? Pitikö hänen riistää itseltään mahdollisuus auttaa häntä, puolustaa häntä? Sellaista päätöstä hän ei voinut tehdä, kun hän juuri hengessään oli asettanut tehtäväkseen toimittaa Machteldin takaisin hänen isälleen ja suojella häntä kaikilta loukkauksilta.
Samalla hän ponnisti kaikki sielunvoimansa löytääkseen toisen keinon, joka ei veisi Machteldia niin kauas hänen luotaan: Kun hän luuli sellaisen löytäneensä, levisi iloinen ilme hänen kasvoilleen ja hän vastasi:
"Todellakin, mestari Rogaert, tuo olopaikka tuntuu minusta hyvin suotuisalta, mutta teidän sanainne mukaan isännöi ranskalainen sotaväki kaikkialla Flanderissa; olisihan niin ollen hyvin vaarallista naisen lähteä sellaiselle matkalle. Saattojoukkoa hänelle ei saata antaa, se olisi vielä pahempaa. Ja olisiko minun annettava Machteldin lähteä yksinään muutamien palvelijain kanssa? Oi ei! minun täytyy vartioida häntä kuin sieluni autuutta, sillä Robrecht Bethune tulee kerran vaatimaan minulta tytärtään takaisin."
"Mutta, Aadolf-herra, sallikaa minun huomauttaa, että te panette neidon alttiiksi vielä suuremmalle vaaralle pitäessänne häntä täällä Flanderissa; sillä kuka on häntä suojeleva? Ette te, sillä te ette voi. Kaupungin herratkaan eivät tule sitä tekemään, he ovat liian riippuvaisia Ranskasta. Mihin joutuisi neito-raukka, jos ranskalaiset hänet keksisivät?"
"Minä olen jo löytänyt hänen suojelijansa", vastasi Aadolf, – "Maria, tahdotko lähettää rengin villakankurien ammattikunnan esimiehen luo pyytämään, että hän tulisi käymään minun luonani? Mestari Rogaert, minä aion asettaa nuoren aatelisneitomme ammattikuntien suojelukseen. Ettekö luule, että se on hyvä ajatus?"
"Kyllä vain, se ei ole mikään huono mielijohde, mutta se ei tule teille onnistumaan, sillä kansa on hyvin suutuksissaan kaikelle aatelisnimeä kantavalle; se ei tahdo siitä kuullakaan. Ja todellakin, Aadolf-herra, he eivät olekaan väärässä, sillä useimmat aateliset ovat vihollistemme kannattajia ja aikovat hävittää kuntien oikeudet."
"Se ei voi ehkäistä minun aikomustani, mestari Rogaert. Brüggen kaupunki saa kiittää minun isäni puoltolausetta monista etuoikeuksistaan, ja sitä eivät kankurien ammattikunnan esimies ja hänen toverinsa ole unohtaneet. Jolleivät puuhani kuitenkaan onnistuisi, niin ryhdymme miettimään keinoa neidon lähettämiseksi Jülichin maahan."
Noin puolen tunnin perästä astui mestari Deconinck, villakankurien esimies, Aadolfin huoneeseen.
Hänellä oli yllään pitkä, ruskea villakankainen mekko; tämä vaatekappale, jossa ei ollut koristetta eikä reunusta, oli kerrassaan erilainen kuin aatelisten ylpeilevät puvut. Saattoi nähdä, että kankurien esimies oli tahallaan välttänyt kaikkea sievistelyä osoittaakseen alhaista säätyään ja asettaen ylpeyden ylpeyttä vastaan; sillä tämä villainen mekko verhosi Flanderin mahtavinta miestä. Päässään hänellä oli litteä lakki, jonka alta hänen hiuksensa riippuivat korttelin pituisina korvien yli. Vyö piti koossa uumilta hänen mekkonsa avaria poimuja, ja tikarin kahva välkähteli hänen sivullaan. Kun hän oli menettänyt toisen silmänsä, ei hän ollut juuri miellyttävä näöltään. Tavaton kalpeus, esiinpistävät poskiluut ja uurteinen otsa antoivat hänen kasvoilleen syvämielisen ilmeen. Tavallisessa elämässä ei hänessä voinut huomata mitään toisista eroavaa, mutta niinpiankuin jokin asia hänen mieltään kiinnitti, tuli hänen katseensa läpitunkevaksi ja eloisaksi; silloin loisti voimakas, miehuullinen henki hänen ainoasta jäljelläolevasta silmästään, ja hänen ryhtinsä kävi rohkeaksi ja ylpeäksi. Sisään astuessaan hän katseli epäluuloisen ketun tavoin huoneessa olevia henkilöitä ja erittäinkin mestari Rogaertia; sillä hän huomasi heti, että tämä oli muita ovelampi.
"Mestari Deconinck", lausui Aadolf, "olkaa hyvä ja tulkaa lähemmäksi. Minulla on tehtävänä teille pyyntö, jota te ette tule hylkäämään; sillä koko minun toivoni perustuu teihin. Mutta teidän on ensin luvattava minulle, ettette ilmaise kenellekään salaisuutta, jonka tahdon teille uskoa."
"Herra Nieuwlandin oikeamielisyys ja hyväntahtoisuus eivät ole villakankurien kesken vielä unohtuneet", vastasi Deconinck, "sentähden voi teidän jalosukuisuutenne luottaa minuun kuin kiitolliseen palvelijaanne. Kuitenkin, arvoisa herra, jos pyyntönne on ristiriidassa kansan ja kunnan oikeuksien kanssa, neuvoisin minä teitä pitämään salaisuuden omananne ja olemaan vaatimatta minulta mitään."
"Mistä lähtien", huudahti Aadolf hieman närkästyen, "mistä lähtien, mestari, ovat Nieuwlandin herrat vähentäneet oikeuksianne? Tuo puhe loukkaa minua."
"Antakaa anteeksi, arvoisa herra, jos sanani ovat loukanneet teitä", vastasi Deconinck; "on niin vaikeaa erottaa hyviä pahoista, että joutuu täydellä syyllä epäilemään kaikkia. Sallikaa minun kysyä teiltä erästä seikkaa, kaikkien epäilysteni hälventämiseksi; onko teidän jalosukuisuutenne liljalainen?"
"Liljalainen?" huudahti Aadolf suuttuneena, "ei, mestari Deconinck, minun rinnassani sykkii sydän, joka ei tunne suopeutta mitään ranskalaista kohtaan; pyyntö, jonka aioin teille esittää, oli kohdistettu juuri heitä vastaan."
"Oi, siinä tapauksessa voitte puhua vapaasti, arvoisa herra, olen teidän käytettävissänne."
"No hyvä, tehän tiedätte, että Gwyde-kreivimme kaikkine aatelisineen on vankina; mutta vielä on Flanderissa jäljellä yksi, joka nyt kaikkea apua ja turvaa vaille jouduttuaan ansaitsee onnettomuutensa ja ylhäisyytensä tähden flaamilaisten myötätuntoa."
"Te puhutte Machteld-neidistä, herra Bethunen tyttärestä", keskeytti Deconinck.
"Kuinka sen tiedätte?" kysyi Aadolf kummastuneena.
"Oh, minä tiedän vielä enemmänkin, arvoisa herra. Te ette ole voineet tuoda Machteldiä asuntoonne niin salaa, ettei Deconinck olisi sitä tiennyt, eikä hän olisi myöskään poistunut sieltä minun tietämättäni. Mutta olkaa rauhassa vain, sillä minä voin vakuuttaa teidän jalosukuisuudellenne, että vain harvat henkilöt Brüggessä tietävät minun ohellani tästä salaisuudesta."
"Te olette ihmeellinen mies, mestari; teidän jalomielisyytenne takaa minulle kumminkin, että te tulette suojelemaan Flanderin leijonan nuorta tytärtä ranskalaisten väkivallalta, jos se kävisi tarpeelliseksi."
Deconinck oli kansasta kohonnut mies, mutta samalla yksi niitä harvinaisia henkiä, jotka älyn ja järjen lahjoilla varustettuna ovat luonnostaan määrätyt aikalaistensa vallitsijoiksi. Niinpiankuin vuodet olivat kypsyttäneet hänen lahjansa, ravisteli hän veljensä valveille heidän veltosta uneliaisuudestaan, osoitti heille yksimielisyyden voiman ja nousi heidän kanssaan tyranneja vastaan. Nämä tahtoivat väkivalloin estää entisten orjainsa heräämisen, mutta se oli mahdotonta. Deconinck oli kaunopuheisuudellaan nostattanut veljiensä henkeä niin, etteivät he enää voineet kantaa iestä. Kun he kuitenkin vielä toisinaan joutuivat aseellisen voiman pakkovallan alle, taivuttivat kaikki mitä nöyrimmästi niskansa, ja Deconinck oli olevinaan kuin puuttuisi häneltä sekä järki että puhekyky; mutta silloinkaan ei hänen levoton henkensä suinkaan nukkunut, sillä niinpiankuin hän hiljaisuudessa oli jälleen terästänyt veljiensä rohkeutta, nousivat he yhdessä sortajia vastaan, ja kunta sai vapautensa takaisin. Kaikki aateliston valtiolliset suunnitelmat hupenivat tyhjiin Deconinckin älyn ansiosta ja se näki itseltään riistettävän kaikki oikeutensa kansaan, voimatta sitä estää. Voi totuudenmukaisesti sanoa, että Deconinck oli aateliston ja kansan välisten valtiollisten suhteiden suurimpia uudistajia; kaikki tuon kuuluisan miehen suunnitelmat olivat tähdätyt kohottamaan kansaa, joka niin kauan oli nääntynyt läänitysherrojen alhaisessa orjuudessa.
Kun Aadolf Nieuwland asetti nuoren Machteldin hänen suojelukseensa, hymyili hän tyydytettynä, sillä tämä merkitsi voittoisaa saavutusta hänen edustamalleen kansalle. Hän laski niitä etuja, joita ylhäisen naisen olo hänen luonaan saattoi tuottaa suuren vapautussuunnitelman toteuttamiselle.
"Herra Nieuwland", vastasi hän, "teidän pyyntönne on minulle suuri kunnia. Ei mitään ole säästettävä niin jalon suvun jäsenen suojelemiseksi." Tahtoen hankkia kansalle vielä enemmän painavuutta, lisäsi hän tarkoituksellisesti:
"On kuitenkin mahdollista, että hänet viedään täältä pois, ennenkuin minä voin tulla hänelle avuksi."
Tämä puhe ärsytti Aadolfia tuntuvasti. Hän ymmärsi esimiehen sanoista, ettei tämä halunnut oikein täydestä sydämestään pyhittäytyä asialle, ja vastasi:
"Jos ette voi auttaa meitä teolla, mestari, niin pyydän teiltä neuvoa, mitä voitaisiin parhaiten tehdä valtiaamme tyttären suojelemiseksi."
"Kankurien ammattikunta on kyllin vahva varjelemaan jaloa neitoa kaikelta vahingolta", vastasi Deconinck ovelasti; "minä voin vakuuttaa teille, että hän voisi asua täällä Brüggessä yhtä turvassa kuin Saksassa, jos minä saisin olla hänen neuvonantajanansa."
"Mutta kuka estää teitä siitä?" kysyi Aadolf.
"Oi, arvoisa herra, halpa porvari ei voi noin vain antaa määräyksiä maansa valtiattarelle; kuitenkin, jos hän suvaitsisi vast'edes menetellä minun neuvoni mukaan, niin ottaisin vastatakseni hänestä."
"En ymmärrä teitä oikein, mestari, mitä sitten vaaditte neidiltä? Ettehän tahdo viedä häntä mihinkään muualle?"
"En suinkaan, mutta hän ei saisi mennä kadulle minun tietämättäni eikä myöskään kieltäytyä lähtemästä ulos, silloinkuin minä pidän sitä tarpeellisena. Muuten on teillä vapaus ottaa minulta pois tämä valta, niinpiankuin epäilette rehellisyyttäni."
Koska Deconinckia pidettiin Flanderin ymmärtäväisimpiin miehiin kuuluvana, arveli Aadolf, että hänen vaatimuksensa johtui varovaisuudesta ja myöntyi sentähden kaikkeen mitä hän vaati, sillä ehdolla että hän menisi mieskohtaiseen takuuseen neidosta. Esimies selitti sitten, ettei hän tuntenut jalosukuista Machteldiä; silloin kutsuttiin tämä Marian välityksellä huoneeseen.
Deconinck kumarsi syvään ja nöyrästi hänen edessään; tyttö puolestaan katseli häntä hämmästyneenä, sillä hän ei tiennyt kuka hän oli. Kankurien esimiehen viipyessä tässä asennossa kuului äkkiä melua käytävästä, ikäänkuin kaksi ihmistä olisi kinastellut.
"Odottakaahan toki", huusi toinen heistä, "että käyn kysymässä, saatteko mennä sisään."
"Mitä?" huusi toinen, voimakkaampi ääni. "Tahdotteko estää teurastajia pääsemästä sinne, missä kankurit ovat? Pois tieltä ja joutuin, muuten saatte sitä katua!"
Ovi avautui ja nuori, voimakas, ylpeäpiirteinen mies astui huoneeseen. Hänen pukunaan oli samanlainen mekko kuin Deconinckillakin, mutta aistikkaammin koristettu, ja suuri tikari riippui hänen vyöllään. Samassa kuin hän astui sisään, ravisti hän vaaleat suortuvansa taaksepäin ja jäi hämmästyneenä seisomaan ovelle. Hän oli luullut tapaavansa kankurien esimiehen joittenkin ammattiveljiensä seurassa; mutta nyt, kun hän näkikin tuon ihanan neidon ja Deconinckin seisomassa kumartuneena hänen edessään, ei hän tiennyt mitä ajatella. Kuitenkaan ei hän sallinut tämän seikan enempää kuin mestari Rogaertin tutkivan katseenkaan saattaa häntä hämille. Hän paljasti päänsä, kumarsi kiiruusti kaikille läsnäoleville ja astui suoraan Deconinckin luo. Taputtaen tätä ystävällisesti olalle, huudahti hän:
"Ahaa, mestari Pietari, olen hakenut teitä jo kaksi tuntia, olen juossut koko kaupungin läpi, enkä mistään ole saanut teitä käsiini; mutta te ette tiedä vielä, mitä on tekeillä, mikä viesti minulla on teille tuotavana."
"No, mitä tiedätte sitten, mestari Breydel?" kysyi Deconinck maltittomana.
"Älkää minuun noin tuijottako harmaalla silmällänne", huudahti Jan Breydel, "sillä te tiedätte hyvin, etten minä pelkää teidän kissankatsettanne; mutta se on samantekevä. No niin, Filip Kaunis ja tuo kirottu Johanna Navarralainen tulevat huomenna Brüggeen ja kaupunginhallituksen kiltit herrat ovat määränneet sata kankuria, neljäkymmentä teurastajaa ja taivas tiesi kuinka paljon muuta kansaa lisäksi valmistamaan riemukaaria, vaunuja ja juhlalavoja."
"Ja mitä niin erinomaisen suurta tuo sitten merkitsee, joka saa teidät noin juoksemaan?"
"Kuinka, mestari, mitäkö se merkitsee? Enemmän kuin luulettekaan; sillä
ei ole ainoatakaan teurastajaa, joka tahtoisi ryhtyä mihinkään
sellaiseen, ja kolmesataa kankuria odottaa teitä ammattikuntatalon
edustalla. Mitä minuun tulee, niin vuosia tarvitaan vielä, ennenkuin
minä heidän vuoksensa heilun. Goedendagit[8] ovat valmiina, puukot ovat
hiotut. Tiedättehän, mitä se minun ammattikunnassani merkitsee."Läsnäolijat kuuntelivat uteliaina teurastajien ammattikunnan esimiehen vapaata puhetta. Hänen äänensä oli miellyttävä ja soinnukas, vaikk'ei siinä ollutkaan naisen äänen pehmeää sävyä. Harkiten mielessään, että Breydelin hanke olisi vahingollinen, vastasi Deconinck: "Mestari Jan, minä lähden mukaanne, niin saamme keskenämme sopia tarvittavista toimenpiteistä. Mutta ensin on teidän tultava tuntemaan tämä jalosukuinen neito herramme Robrecht Bethunen tyttäreksi."
Breydel heittäytyi hämmästyneenä molemmille polvilleen Machteldin eteen, kohotti katseensa häneen ja huudahti:
"Oi ylhäinen valtiattareni! Suokaa minulle anteeksi ajattelemattomat sanani, joita tietämättäni olen puhunut teidän edessänne. Valtiaamme Flanderin leijonan jalo tytär älköön lukeko sitä halvalle porvarille pahaksi."
"Nouskaa ylös, mestari", vastasi Machteld ystävällisesti. "Teidän sananne eivät ole minua loukanneet. Rakkaus isänmaahamme ja viha vihollistamme kohtaan ovat ne aiheuttaneet. Minä kiitän teitä uskollisuudestanne."
"Armollinen kreivitär", lausui Breydel ylösnoustuaan, "teidän jalosukuisuutenne ei voi uskoa, kuinka sydämissäni minä olen ranskalaisille ja liljalaisille. Oi, kunpa voisin kostaa sen pahan, mitä he ovat tehneet Flanderin hallitsijahuoneelle, – kunpa voisin! Mutta villakankurien esimies asettuu aina minua vastaan; ehkä hän on oikeassa, sillä onhan päivä huomennakin; sittenkin on minun vaikea hillitä itseäni. Huomenna tulee Navarran petollinen kuningatar Brüggeen, mutta Jumala antakoon minulle muuta ajateltavaa, muuten hän ei saa enää nähdä vihattua Ranskaansa."
"Mestari", sanoi Machteld, "tahdotteko luvata minulle jotakin?"
"Minäkö luvata teille, jalo neito? Kuinka ystävällisesti puhuttelettekaan arvotonta palvelijaanne! Teidän ajatuksennekin on oleva minulle pyhä käsky, korkea-arvoinen neiti!"
"Hyvä, minä toivon, ettette häiritse rauhaa uuden ruhtinaanne täällä-olon aikana."
"Olkoon niin", virkkoi Breydel surullisena, "minusta olisi ollut mieluisampaa kuulla teidän tarvitsevan käsivarttani tai puukkoani. Mutta mitä ei ole, se voi tulla."
Sitten hän taivutti vielä kerran polvensa nuoren Machteldin edessä ja jatkoi:
"Minä pyydän, minä vannotan teitä, Leijonan jalo tytär, ettette unohtaisi palvelijaanne Breydeliä, milloin olette rohkeiden miesten tarpeessa. Teurastajain ammattikunta on pitävä goedendaginsa ja puukkonsa hiottuina teidän palvelukseksenne."
Tyttöä peloitti jonkun verran tuo verinen tarjous, mutta nuoren esimiehen piirteet miellyttivät häntä suuresti.
"Mestari", vastasi hän, "kun Jumala antaa minulle takaisin herrani ja isäni, olen antava hänelle tiedon teidän uskollisuudestanne; minä voin ainoastaan vakuuttaa teille kiitollisuuttani."
Näiden sanojen jälkeen nousi teurastajien esimies ylös ja veti Deconinckin käsipuolesta mukanaan pois. Sittenkuin molemmat olivat poistuneet huoneesta ja Nieuwlandin talosta, puhelivat jäljellejääneet vielä kauan tästä odottamattomasta vierailusta.
Kun molemmat esimiehet olivat tulleet kadulle, aloitti Deconinck:
"Mestari Jan, te tiedätte, että Flanderin leijona on aina ollut kansan ystävä; sentähden on meidän velvollisuutemme varjella hänen tytärtään kuin pyhäkköä."
"Olkaa vaiti", virkkoi Breydel, "ensimmäinen ranskalainen, joka vain katsookin häneen kierosti, saa tehdä tuttavuutta tikarini kanssa. Mutta, mestari Pietari, jos sulkisimme portit emmekä päästäisi Johannaa kaupunkiin, eikö se olisi parasta? Kaikki teurastajat ovat valmiina; goedendagit ovat oven takana, ja ensi kehoituksella ovat liljalaiset..."
"Varokaa tarkoin ryhtymästä väkivaltaisuuksiin", keskeytti Deconinck hänet. "On yleinen tapa ottaa maansa valtias komeasti vastaan, – se ei voi olla kunnalle häpeäksi. Parempi on säilyttää voimat tärkeämpiin yrityksiin. Isänmaassamme vilisee kaikkialla ranskalaisia sotilaita, ja todennäköisesti joutuisimme heitä vastassa alakynteen."
"Mutta, mestari, tätä on jo kestänyt liian kauan, tahtoisin mieluummin leikata solmun poikki hyvällä puukolla kuin puuhailla niin kauan sen aukaisemisessa. Ymmärrättehän mitä tarkoitan!"
"Kyllä vain, mutta se ei ole hyvä ajatus. Varovaisuus, Breydel, on paras puukko, se leikkaa tosin hitaasti, mutta se ei tylsy koskaan eikä myöskään katkea. – Mitävarten tahtoisitte sulkea portit? Sillä ei mitään voiteta. Kuulkaa, minä sanon teille jotakin: antakaa myrskyn mennä rauhallisesti ohi, antakaa sotilasten vähitellen palata Ranskaan, antakaa ranskanmielisille ja liljalaisille vähän perään, niin että heidän valppautensa höllenee."
"Ei", keskeytti Breydel, "niin ei voi tapahtua. – He alkavat jo tulla liian herramaisiksi ja uhkaaviksi; he riistävät talonpojilta heidän vapautensa ja kohtelevat meitä porvareita ikäänkuin olisimme orjia!"
"Sitä parempi, mestari Jan, sitä parempi!"
"Sitä parempi! Mitä se merkitsee? Johan nyt jotakin, mestari! Oletteko kääntänyt nuttunne nurin, aiotteko käyttää ketun-älyänne kavaltaaksenne meidät? – En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin alkaisitte te vähitellen haista hieman liljoille!"
"Ei, ei, Jan-ystäväni! Muistakaa vain niinkuin minäkin, että mitä enemmän mielet katkeroituvat, sitä nopeammin lähenee vapautus. Sillä jos he peittelisivät tekojaan ja hallitsisivat oikeudenmukaisuuden varjoa noudattaen, nukkuisi kansa ikeensä alle ja vapausrakennuksemme luhistuisi ainaiseksi. Tietäkää, että valtiaiden tyrannius hautoo kansan vapautta niinkuin kana; kuitenkin, jos he uskaltaisivat kajota kaupunkimme etuoikeuksiin, olisin minä ensimmäinen kehoittamassa teitä vastarintaan — mutta ei kuitenkaan julkiseen väkivaltaan. On toisenlaisiakin aseita, joiden käyttäminen on varmempaa."
"Mestari", lausui Jan Breydel, "minä käsitän ajatuksenne; te olette aina oikeassa, niinkuin olisivat sananne pergamentille kirjoitetut. Minulle käy kuitenkin kovin vaikeaksi sietää niin kauan noita uhkamielisiä ranskalaisia; olisin mieluummin vaikka turkkilainen kuin ranskalainen. Mutta te sanotte aivan oikein: mitä enemmän sammakko pullistuu, sitä pikemmin se halkeaa. Kiitollisuudella on minun tunnustettava, että ymmärrys on kankurien puolella."
"Hyvä, mestari Breydel, ja niinpä on myös pelottomuus ja sankarirohkeus teurastajien puolella. Kun aina yhdistämme nämä kaksi hyvettä, varovaisuuden ja urhoollisuuden, eivät ranskalaiset saa aikaa kiinnittää kahleitaan lujaan jalkoihimme."
Teurastajien esimies ilmaisi äänekkäällä naurulla mielihyvänsä lausutusta imartelusta. "Niin", vastasi hän, "minun ammattikunnassani on urhoollista väkeä, mestari Pietari. Ja ranskalaiset saavat sen vielä kokea, kun karvas omena on kypsynyt. Mutta nyt johtui mieleeni jotakin: kuinka aiotte kätkeä valtiaanne Leijonan tyttären kuningattaren silmiltä?"
"Aion näyttää hänet hänelle päivänvalossa."
"Kuinka, mestari? Näyttääkö neitsyt Machteldin Johanna Navarralaiselle? Varmaan houritte nyt, olette kolahduttanut päänne johonkin."
"En, en toki. Huomenna muukalaisen vallasväen kaupunkiin saapuessa tulevat kaikki kankurit olemaan aseissa; teurastajien johtajana olette te. Mitä voivat ranskalaiset silloin? Ei mitään, sen te tiedätte. No hyvä. Silloin asetan neitsyt Machteldin eturiviin, jotta Johanna Navarralainen huomaisi hänet hyvin. Sitten saan myös samalla tietää, mitä kuningattarella on mielessä ja mitä meillä on pelättävänä Machteldin puolesta."
"Aivan oikein, mestari Pietari! Teillä on liian paljon älyä yhden kuolevaisen osaksi! Minä olen vartioiva Leijonan tytärtä, ja toivoisinpa todella, että joku ranskalainen häntä loukkaisi, sillä nyrkeissäni nytkähtelee valtavasti. Mutta tänään täytyy minun vielä mennä Sysseeleen karjan ostoon, siksi aikaa jää nuoren kreivittären vartiointi teidän huoleksenne."
"Olkaa nyt vain rauhassa, Jan-ystäväni, älkääkä antako verenne liiaksi kuohua. Siinäpä onkin jo kankurien ammattikunnan talo."
Niinkuin Breydel oli sanonutkin, seisoi ovella lukematon joukko kankureita. Heillä oli kaikilla saman mallin mukaiset mekot ja lakit kuin heidän esimiehelläänkin. Siellä täällä seisoi tosin joku nuori mies, jolla oli pitempi tukka ja puvussa enemmän koristuksia, mitkä eivät kuitenkaan olleet paljon arvoisia, sillä ammattikunnassa ei suvaittu liikaa turhamaisuutta.
Jan Breydel puhui vielä hiljaa joitakin sanoja Deconinckin kanssa ja poistui sitten täysin tyytyväisenä.
Esimiehensä lähestyessä avasivat kankurit hänelle tien parviensa läpi, paljastivat kunnioittavasti päänsä ja seurasivat häntä sisään.
VII.
Liljalaiset olivat ryhtyneet tavattomiin toimenpiteisiin kaupungin koristamiseksi; he aikoivat siten voittaa uuden ruhtinaan suosion. Kaikki ammattikuntien kisällit oli pantu rakentamaan riemukaaria, rahaa ei oltu säästetty, upeimmat kankaat oli etsitty kauppapuodeista ja ripustettu talojen päätyihin; myöskin oli hakattu suuri joukko nuoria puita ja asetettu niitä katujen vierille. Toisena aamuna kello kymmenen oli kaikki valmiina.
Suuren torin keskelle oli kirvesmiesten ammattikunta rakentanut komean, sinisellä sametilla verhotun korokkeen. Sille oli asetettu kultareunuksilla koristetut ja koruompeleisilla tyynyillä varustetut istuimet, ja niiden vieressä seisoi kaksi rauhaa ja valtaa esittävää kuvapatsasta, joiden oli pidettävä laakeri- ja öljypuunoksista sommiteltua kruunua Filip Kauniin ja Johanna Navarralaisen päitten yläpuolella. Keveät riippuverhot koristivat koroketta ja sen ympärillä oli tori peitetty upeilla matoilla.
Kivikadun päähän oli pystytetty neljä marmoripatsasta; jokaisella seisoi pasuunanpuhaltaja enkeliksi puettuna, pitkät siivet harteilla ja purppuranvärinen viitta yllä.
Naistenkadulla suurta lihahallia vastapäätä oli valtava riemukaari goottilaismallisine pylväineen. Ylhäällä holvikaaren huipussa riippui Ranskan vaakuna purppurapohjalla, alempana pylväissä Flanderin ja Brüggen vaakunat. Pitkin reunoja oli sovitettu vertauskuvia vierasten valtiaiden miellytykseksi. Tuolla ryömi Flanderin musta leijona liljan edessä, täällä olivat taivaan tähdet ja liljat sekaisin, ynnä muita samankaltaisia mauttomia esityksiä, joita nuo puoliflaamilaiset olivat keksineet.
Jollei kankurien esimies olisi pidättänyt Jan Breydeliä, eivät nuo arvottomat esitykset olisi kauankaan kansaa katkeroittaneet, mutta nyt hän kätki harminsa ja katseli kaikkea synkän rauhallisena. Deconinck oli tehnyt hänelle ymmärrettäväksi, ettei oikea hetki ollut vielä tullut.
Katriinankatu oli pitkin pituuttaan koristettu liinaverhoilla ja pitkillä lehtiköynnöksillä. Liljalaisten taloissa oli tervehdyslauselmia. Pienillä neliskulmaisilla jalustoilla paloi kaikenlaisia suitsutuksia upeasti taotuissa maljakoissa ja nuoret tytöt siroittelivat kukkia kadulle. Katriinan-portti, jonka kautta ruhtinaallisten vierasten oli tultava kaupunkiin, oli ulkopuolelta kaunistettu kallisarvoisilla tulipunaisilla verhoilla. Vertauskuvalliset esitykset imartelivat vieraita ja häpäisivät leijonaa, varhaisempain hallitsijain voitokasta merkkiä. Kahdeksan torvensoittajaa seisoi muurilla portin vieressä puhaltaakseen tervetulotoitotuksen ja ilmoittaakseen ruhtinaallisten vieraiden saapumisen.
Suurella torilla seisoivat ammattikunnat goedendageineen riveihin järjestettyinä pitkin talojen seiniä. Deconinck kankureineen ulottui oikealla sivustallaan munatoriin; Breydel teurastajineen seisoi Kivikadun puolella; muut ammattikunnat olivat jaetut toiselle sivulle pienempiin ryhmiin. Liljalaiset ja huomattavimmat aateliset olivat kokoontuneet hallin alle komealle lavalle.
Yhdentoista tienoissa antoivat muureilla seisovat torvensoittajat merkin korkeain vieraiden tulosta, ja vihdoinkin ratsasti kuninkaallinen saattue Katriinanportista kaupunkiin.
Edellä ratsasti neljä airutta kauniilla valkoisilla hevosilla; heidän torvissaan riippui heidän hallitsijansa Filip Kauniin lippu, jossa oli kultaisia liljoja sinisellä pohjalla. He puhalsivat kaunista marssia ja ihastuttivat kuulijoita sulavilla soinnuillaan.
Parikymmentä askelta heidän jäljessään ratsasti kuningas Filip Kaunis korkealla ratsulla. Kaikkien häntä seuraavien ritarien joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi voittanut hänet kauneudessa; kaunis musta tukka valui keveinä kiharoina hänen olkapäilleen ja liehui hyväillen hänen hienohipiäisiä poskiansa vastaan. Hienopiirteisten kasvojen ruskeahko väri antoi niille riittävän miehekkään ilmeen; hänen hymynsä oli lempeä ja koko hänen olentonsa erinomaisen miellyttävä. Hänen kookas, kaunis vartalonsa ja ylväs ryhtinsä tekivät hänet aikansa täydellisimmäksi ritariksi. Senpätähden häntä nimitettiinkin kautta Euroopan "Kauniiksi". Hänen puvussaan oli runsaasti kulta- ja hopea-ompeleita, mutta se ei ollut kuitenkaan ylenmäärin koristeilla lastattu, ja yleensä saattoi huomata, että hänen valintaansa oli johtanut mitä hienoin maku eikä turhamaisuus. Hopeoitu kypäri, joka hänellä oli päässään, oli koristettu suurella sulkatöyhdöllä, joka riippui aina hänen ratsunsa selkään saakka.
Hänen rinnallaan ratsasti hänen puolisonsa, ylpeä Navarran Johanna. Hän istui voikon ratsun selässä ja oli ylt'yleensä kullan ja jalokivien peitossa. Pitkä kultakankainen ratsastuspuku, joka rinnalta oli kiristetty kokoon hopeaisella nyörillä, laskeutui raskaissa poimuissa maahan saakka ja välkehti eloisasti joka liikahduksella. Helmiä ja kaikenlaisia mitä kalleimmista aineista tehtyjä nappeja ja kellukoita riippui ylen runsaasti sekä hänen että ratsun yllä. Kopea ja turhamainen oli tämä ruhtinatar; saattoi lukea hänen piirteistään, että tämä voittajana ratsastaminen hiveli hänen ylpeää sydäntään. Hän katseli kopein ja pöyhkein silmäyksin voitettua kansaa, joka oli ahtautunut ikkunoihin, noussut kaivonreunoille, vieläpä kiivennyt talojen katoillekin kulkuetta nähdäkseen.
Kuninkaan toisella puolella ratsasti hänen poikansa Ludvig Hutin. Nuori ruhtinas oli korkeasta asemastaan huolimatta nöyrä ja luonteeltaan hyvä; hyvänsuopuus hänen uusia alamaisiaan kohtaan loisti hänen piirteistään ja porvarit näkivät alati ystävällisen hymyn hänen kasvoillaan. Hänellä oli isänsä hyvät ominaisuudet, mutta ei äitinsä häijyä luonnetta.
Heti kuninkaan jäljessä tuli muutamia aseenkantajia, hovipoikia ja hovinaisia, sitten kokonainen saattue mitä komeimmin puettuja ritareita. Heidän joukossaan olivat herrat Enguerrand Marigny, Chatillon, St. Pol, Nesle, Nogaret ynnä monta muuta. Kuninkaalliset liput ja joukko pieniä viirejä liehui iloisesti jalosukuisen ritariseurueen yläpuolella.
Nyt seurasi vielä noin kolmisatamiehinen joukko henkivartioita, kaikki ratsain. He olivat päästä jalkoihin kokonaan rautaan puetut, pitkät peitset kohosivat piankin kaksikymmentä jalkaa joukon päitä korkeammalle; heillä oli kypärit, haarniskat, rengaspaidat, kilvet ja rautahansikkaat, heidän vankat hevosensakin olivat rautalevyillä peitetyt.
Porvarit, joita joukoittain oli kokoontunut kaikkialle, katselivat kulkuetta juhlallisen äänettöminä. Ei ainoatakaan tervehdyshuudahdusta kohonnut väkijoukosta eikä vähintäkään ilon merkkiä ilmennyt. Tästä kylmästä vastaanotosta tunsi Johanna Navarralainen itsensä mitä syvimmin loukatuksi ja katkeroitui vielä enemmän huomatessaan, että monet katselivat häntä kokonaan ilman kunnioitusta ja ylenkatseellisella hymyllä ilmaisivat vihansa häntä kohtaan.
Niinpiankuin kulkue saapui torin laitaan, nostivat marmoripylväillä seisovat enkelit pasuunansa suulleen ja puhalsivat tervetulosävelensä, niin että se kajahti yli koko torin. Silloin kohottivat kaupunginvaltuuston herrat ynnä muutamat muut liljalaiset huudon: "Ranska! Ranska! Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar!"
Ylpeä Johanna kiehui sisällisestä kiukusta, kun hän ei kuullut ainoankaan äänen kohoavan väkijoukosta tai ammattikuntien keskuudesta. Kaikki porvarit seisoivat liikkumattomina, ilmaisematta vähintäkään kunnioituksen tai ilon merkkiä. Suuttunut kuningatar tukahdutti siksi hetkeksi harminsa ja vain hänen kasvonsa kuvastivat hänen tyytymättömyyttään.
Hiukan sivulla lähellä valtaistuinta oli ryhmä aatelisnaisia, jotka kaikki istuivat jalojen valioratsujen selässä. Ottaakseen vastaan kuningatar Johannaa asianmukaisella komeudella olivat he ripustaneet ylleen niin paljon jalokiviä ja kallisarvoisia koruja, että silmä tuskin saattoi sietää heidän pukunsa loistetta. Machteld, Flanderin leijonan kaunis nuori tytär, oli etumaisena ja pisti ensiksi kuningattaren silmään.
Korkea suippohattu keltaisesta silkistä, pitkin pituuttaan punasamettisilla nauhoilla pujoteltu, oli kevyesti hänen päässään; sen alta riippui liina hienointa palttinaa hänen poskiaan pitkin kaulan ja hartiain yli puoliväliin selkää. Ylhäällä hatun kärjessä riippui kultaisesta nupista läpikuultava, tuhansin kultaisin ja hopeisin pistein kirjailtu huntu, joka liehahteli ratsun selässä sinne ja tänne aina neidon liikkeiden mukaan. Hänen päällysvaatteensa oli rinnalta avonainen, päästäen näkymään sinisamettisen, hopeanyörisen liivin; se ulottui vain polviin ja oli kallisarvoisinta kultakudoskangasta. Tämän päällysvaatteen alta valui esiin vihreä atlashame, joka oli niin pitkä, että se runsaissa laskoksissa riippuen ulottui maahan saakka. Ihana oli tämän upean puvun heijastus, sillä joka liikkeellä se muutti väriä; milloin näytti se auringonpaisteessa säihkyvän puhtaimman kullan kellertävää loistetta, milloin oli se taas vihreä, milloin sininen. Nuoren ylimysneidon povella, missä kallisarvoisen helminauhan päät yhtyivät, loisti taottu kultalevy, johon oli sovitettu taidokkaasti agaattiin leikattu musta Flanderin leijona. Kultasuomuilla peitetty vyö, josta riippui silkkisiä ja hopeisia ripsuja, oli keskeltä kahdella rubiinilla koristetun ha'an kiinnipitämä.
Myöskin ratsulla, joka kantoi selässään tuota ihanaa neitoa, olivat valjaat ylt'yleensä kulta- ja hopealevyillä ja liikkuvilla kellukoilla koristetut.
Yhtä kallisarvoisesti ja upeasti olivat muutkin läsnäolevat naiset puetut erilaisiin ja erivärisiin kankaisiin.
Navarran kuningatar tuli seurueineen hidasta käyntiä ratsastaen ja käänsi tahtomattaankin silmänsä uteliaina noihin naisiin, jotka auringonpaisteessa niin kovin loistivat. Kun hän oli lähestynyt heitä määrätyn matkan päähän, ratsastivat aatelisnaiset hyvin säädyllisesti häntä vastaan ja lausuivat uuden valtiattarensa tervetulleeksi monin kohteliain lausein. Vain Machteld yksinään oli vaiti ja katseli Johannaa totinen ilme kasvoillaan; hänen oli mahdotonta kunnioittaa naista, joka oli panettanut hänen isänsä vankeuteen. Vastenmielisyys oli selvästi luettavissa hänen kasvoiltaan; Johanna huomasi sen. Hän suuntasi ylpeän katseensa neitoon, tahtoen siten peloittaa häntä, mutta hän erehtyi, sillä neito ei luonut silmiään alas, vaan katsoi ylpeästi kuningattareen. Tämä, jota aatelisnaisten tavaton ulkonainen upeus oli ärsyttänyt, ei voinut kauempaa hillitä itseään. Silminnähtävästi harmistuneena hän käänsi ratsunsa ympäri ja huusi, kääntäen vielä kerran päänsä naisiin päin:
"Katsokaa, hyvät herrat, minä luulin olevani yksin kuningatar Ranskassa; mutta minusta näyttää melkein, että flaamilaiset, jotka viruvat vankiloissamme, ovat kaikkityyni ruhtinaita, koska heidän rouvansa tuossa ovat puetut kuin kuningattaret ja prinsessat."
Nämä sanat hän oli huutanut niin kovaa, että kaikki ympärilläolevat ritarit ja vieläpä muutamat porvaritkin olivat ne kuulleet. Hän kysyi huonostisalatulla tyytymättömyydellä häntä seuraavalta ritarilta:
"Mutta, herra Chatillon, mikä uhkamielinen neiti tuo on, joka seisoo tuossa minun edessäni? Hänellä on rinnassaan Flanderin leijona. Mitä se merkitsee?"
Chatillon lähestyi häntä ja vastasi:
"Hän on herra Bethunen tytär, hänen nimensä on Machteld."
Näin sanoen hän laski sormensa suulleen neuvoakseen kuningatarta teeskentelemään rauhallisuutta ja olemaan vaiti. Johanna ymmärsi sen ja ilmaisi myöntymyksensä hymyllä, joka oli täynnä julmaa petollisuutta ja häijyä kostonhimoa.
Jos joku olisi sillä hetkellä katsellut kankurien esimiestä, olisi hän nähnyt, kuinka tiukasti hänen ainoa silmänsä oli tähdättynä kuningattareen; ei ainoakaan ohimenevä ryppy kuningattaren otsalla ollut jäänyt Deconinckilta huomaamatta. Kuningattaren vaihtelevista piirteistä oli Deconinck jo lukenut hänen vihansa, toiveensa ja aikomuksensa. Hän tiesi jo, että Chatillon tulisi olemaan hänen määräystensä täytäntöönpanija, ja ryhtyi heti miettimään keinoa, millä tuon vihollisen viekkaus ja väkivalta voitaisiin tehdä vaarattomiksi.
Kohta sen jälkeen laskeutui kuningaspari ratsailta ja nousi korokkeelle, joka oli rakennettu torin keskelle. Hovipojat ja hovinaiset ryhmittyivät kahteen riviin porrasaskelmille, jalosukuiset ritarit jäivät ratsain seisomaan korokkeen ympärille. Sittenkuin kaikki olivat asettuneet määrätyille paikoilleen, astuivat kaupunginvaltuuston herrat esiin Brüggeä esittävien neitojen kanssa ja ojensivat kallisarvoisella samettityynyllä kaupungin avaimet. Samalla puhalsivat enkelit vielä kerran pasuuniinsa ja liljalaiset huusivat toistamiseen: "Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar!"
Mutta kuolonhiljaisuus vallitsi porvarijoukossa, ja näytti siltä kuin he olisivat tahallaan pysyneet niin rauhallisina tehdäkseen tyytymättömyytensä paremmin huomattavaksi, ja siinä he saavuttivatkin täydelleen päämääränsä; sillä Johanna mietti jo loukatussa mielessään, kuinka hän parhaiten voisi rangaista ja nöyryyttää noita epäkunnioittavia alamaisia.
Kuningas Filip Kaunis, jolla oli lempeämpi luonteenlaatu, otti kaupunginvaltuuston vastaan mitä suurimmalla hyväntahtoisuudella ja lupasi pitää mahdollisimman hyvää huolta Flanderin menestyksestä. Filip antoi tämän lupauksen vilpittömässä mielessä. Hän oli jalomielinen ruhtinas ja kunniallinen ritari ja olisi ehkä luonut alamaisilleen onnea niinhyvin Ranskassa kuin Flanderissakin, jollei kaksi syytä olisi ehkäissyt hänen hyviä aikomuksiaan. Ensimmäinen ja pahin oli hänen ylpeän puolisonsa Johannan herruus. Kun Filip Kaunis aikoi jotakin hyvää, ajoi tämä hänet pahanhengen tavoin huonoon ja pakotti hänet hyväksymään kaikki puolisonsa turmiolliset suunnitelmat. Toinen hänen huonojen toimenpiteittensä syy oli se tuhlaavaisuus, joka sai hänet käyttämään kaikkia keinoja, niin hyviä kuin huonojakin, uusien varojen saamiseksi tuhlattujen rahain sijaan. Nyt hän toivoi mitä vilpittömimmin Flanderin menestystä, mutta mitäpä se hyödytti, kun Johanna jo oli päättänyt asian toisin?
Avainten ojentamisen jälkeen kuuntelivat korkeat vieraat vielä jonkun aikaa armollisesti kaupunginvaltuuston esityksiä ja poistuivat sitten valtaistuimelta. Kaikki nousivat ratsaille ja kulkue ratsasti hitaasti kaupungin muitten katujen kautta, kunnes he lopuksi menivät ruhtinaalliseen linnaan nauttiakseen siellä päivällistä ylhäisimpien herrojen ja liljalaisten seurassa.
Sillävälin palasivat ammattikuntalaiset kotiinsa ja juhla päättyi.
Illalla, pitkän aikaa sen jälkeen kuin vieraat olivat poistuneet, oli kuningatar Johanna makuukammiossaan yksin kamarirouvansa kanssa. Hän oli jo riisunut suuren osan kankeaa juhla-asuaan ja otti nyt parhaallaan jalokiviään yltään. Hänen nopeista liikkeistään ja hänen kasvojensa tyytymättömästä näöstä ilmeni mitä suurinta kärsimättömyyttä. Kamarirouva sai osakseen tiuskivaa puhetta, ja kaikki mitä hän teki, aiheutti äkäisiä moitteita. Kaulanauha ja korvarenkaat heitettiin hujan hajan kuin arvottomat esineet.
Valkoiseen yöpukuun puettuna hän sitten asteli mietteisiinsä vaipuneena edestakaisin huoneessa. Hän ei osoittanut vähintäkään nukkumisen halua ja hänen leimuavat silmänsä harhailivat hurjina ympäriinsä. Kamarirouva lähestyi ruhtinatarta hyvin kunnioittavasti ja kysyi:
"Suvaitseeko teidän majesteettinne valvoa vielä kauemmin ja tuonko minä suuremman kynttiläjalan, jossa on useampia kynttilöitä?"
Rajusti vastasi kuningatar:
"Valoa on tarpeeksi. Te kiusaatte minua joutavilla kysymyksillänne. Jättäkää minut rauhaan. Menkää esihuoneeseen odottamaan serkkuani Chatillonia. Hän tulee kohta. Menkää!"
Kamarirouvan poistuessa tätä töykeää käskyä noudattaen, Johanna istuutui pöydän ääreen ja laski päänsä käsien varaan. Siinä asennossa hän odotti jonkun aikaa, miettien hänen osakseen tullutta halveksumista. Sitten hän nousi ylös, käveli nopeasti edestakaisin huoneessa kiihkein elein. Vihdoin hän lausui tukahdutetulla äänellä:
"Kuinka! Onko tämän pienen, viheliäisen kansan saatava pitää pilkkanaan minua, Ranskan kuningatarta? Uhmaileva tyttökö uskaltaa tuijottaa minua vasten silmiä?"
Äkkiä hän heitti päänsä pystyyn ja nauroi kuin pahahenki salakavalalla ilolla. Sitten hän jatkoi:
"Oh, te pöyhkeät flaamilaiset, te ette tunne vielä Johanna Navarralaista; te ette tiedä, kuinka kauheana hänen kostonsa voi teitä kohdata. Levätkää ja nukkukaa ilman pelkoa julkeudessanne; minä tiedän keinon, millä kiduttaa teitä. Kuinka paljon kyyneleitä saattekaan vuodattaa, minkä katkeruuden tuleekaan käteni teille valmistamaan! Niin, te saatte oppia tuntemaan minun valtaani! Sinä saat ryömiä ja rukoilla, pöyhkeä kansa! Mutta minä en tule sinua kuulemaan. Teidän ylpeät päänne minä poljen mielihyvin jalkojeni alle. Turhaan te itkette ja turhaan rukoilette, sillä Johanna Navarralainen on leppymätön – sitä te ette tiedä."
Nyt hän kuuli kamarirouvan askeleet esihuoneesta. Kiihoittunut ruhtinatar riensi peilin luo ja muutti koko olentonsa; hän antoi piirteilleen arvokkaan ilmeen eikä näyttänyt enää lainkaan kiihtyneeltä. Teeskentelytaidossa, naisten suurimmassa viassa, oli Johanna Navarralainen täydellinen.
Pian astui Chatillon huoneeseen ja laskeutui toiselle polvelleen kuningattaren eteen.
"Herra Chatillon", lausui kuningatar, nostaen hänet ylös kädellään, "näyttää siltä kuin ette erikoisesti pitäisi arvossa toivomuksiani. Enkö kutsunut teitä tulemaan tänne ennen kello kymmentä?"
"Se on totta, madame, mutta minun herrani kuningas pidätti minua vastoin tahtoani luonaan. Minä pyydän teitä, ylhäisin serkkuni, uskomaan, että seisoin kuin hehkuvilla hiilillä; niin kovin halusin noudattaa teidän kuninkaallista käskyänne."
"Teidän alttiutenne, hyvä herra, on minulle hyvin mieleen; niinpä olenkin päättänyt palkita teitä tänään uskollisista palveluksistanne."
"Armollinen ruhtinatar, on jo suuri armo minulle saada seurata ja palvella teidän majesteettianne. Sallikaa minun seurata teitä kaikkialle. Joku toinen voisi pyytää korkeampia virkoja; minulle on teidän rakastettava läsnäolonne suurin onni, jota enempää en vaadi."
Kuningatar hymyili ja katsoi epäuskoisesti imartelijaan; sillä hän tiesi, kuinka jyrkästi nuo kauniit sanat sotivat Chatillonin todellisia tunteita vastaan. Sitten hän lausui hänelle painokkaasti: "Entä jos tahtoisin antaa teille Flanderin maan läänitykseksi?"
Chatillon, joka ei ollut odottanut sellaista tarjousta, katui nyt sanojaan; hän ei ensi hetkellä tiennyt, mitä hänen tuli vastata. Pian hän kuitenkin kokosi ajatuksensa ja sanoi:
"Jos teidän majesteettinne katsoisi hyväksi kunnioittaa minua sellaisella luottamuksella, en uskaltaisi itsepäisesti vastustaa teidän kuninkaallista tahtoanne. Kiitollisen alistuvaisena ottaisin vastaan tuon korkean suosion ja suutelisin kunnioittavalla rakkaudella teidän jalomielistä kättänne."
"Kuulkaa, herra Chatillon", huudahti kuningatar kärsimättömänä, "minulla ei ole halua panna kohteliaisuuttanne koetukselle; siksi miellyttäisi minua enemmän, jos jättäisitte syrjään korulauseenne ja puhuisitte kanssani ilman teeskentelyä. Te ette voi sanoa minulle mitään, mitä en itse paremmin tietäisi. Mitä pidätte tänne tulostani? Eikö Brügge ole ottanut Navarran kuningattaren vastaan ylen komeasti?"
"Minä pyydän, ylhäisin serkkuni, jättäkää pois tuo katkera pilapuhe. Minua on tuo pilkka, joka teitä kohtasi, koskenut syvälle sydämeen; huono ja kelvoton kansa on uhmaillut teitä vasten kasvoja ja halveksinut teidän arvoanne; mutta älkää antako sen murehduttaa mieltänne, sillä meiltä ei puutu keinoja noiden röyhkeiden alamaisten taltuttamiseksi ja kukistamiseksi."
"Tunnetteko serkkunne, herra Chatillon? Onko Navarran kuningattaren ylpeä sydän teille tuttu?"
"Todellakin, ruhtinatar, jalointa ja kunnioitettavinta ylpeyttä; sillä joka kantaa kruunua vaatimatta sille kunnioitusta, ei ansaitse olla kauempaa sen kantajana. Jokainen ihailee täydellä syyllä teidän kuninkaallista luonnettanne."
"Tiedättekö myöskin, että vähäinen kosto ei minua tyydytä? Niiden rangaistus, jotka minua loukkaavat, on oleva minun asemani mukainen. Minä olen kuningatar ja nainen; se on kylliksi teille tietääksenne, kuinka teidän on käyttäydyttävä, kun asetan teidät Flanderin maaherraksi."
"On tarpeetonta teidän majesteettinne olla kauemmin siitä huolissaan; olkaa vakuutettu, että kostonne on saava täyden tyydytyksen. Ehkä kunnostaudun yli toivomustennekin, sillä minulla ei ole vain teidän häpäisynne kostettavana, vaan myöskin ne loukkaukset, joita Ranskan kruunu saa jokapäivä osakseen tältä uppiniskaiselta kansalta."
"Herra Chatillon, antakaa viekkaimman valtiotaidon ohjata askeleitanne; älkää vetäkö nuoraa yht'äkkiä kireälle heidän kaulansa ympäri, vaan riistäkää heiltä rohkeus hitaalla nöyryytyksellä. Ottakaa heiltä vähitellen ne rahat, jotka kiihoittavat heitä vastarintaan, ja kun te olette totuttanut heidät auran eteen, painakaa ies niin lujaan, että voin voitonriemulla nauttia heidän alennuksestaan. Älkää hätiköikö; minulla riittää kyllä kärsivällisyyttä, kun sillä voi paremmin saavuttaa päämääränsä. Nopeamman menestyksen aikaansaamiseksi tulee olemaan otollista poistaa eräs Deconinck kankurien esimiehyydestä ja sallia vain ranskalaisten tai heidän ystäviensä päästä vaikutusvaltaisiin virkoihin."
Chatillon kuunteli tarkkaavaisesti kuningattaren neuvoa ja ihmetteli mielessään hänen viekasta valtiotaitoaan. Koska jo hänen oma halunsa yllytti häntä ankaraan tyranniuteen, iloitsi hän suuresti siitä, että hän siten saattoi tyydyttää samalla kertaa omaa intohimoaan ja serkkunsa toivomuksia.
Hän vastasi ilmeisesti iloissaan:
"Otan kiitollisuudella vastaan kunnian, jonka, teidän majesteettinne minulle osoittaa, enkä ole lyövä laimin mitään seuratakseni uskollisen palvelijan tavoin ruhtinattareni neuvoa. Onko teillä vielä muita määräyksiä minulle annettavana?"
Tämä kysymys tähtäsi nuorta Machteldia. Chatillon tiesi hyvin, että tämä neito oli vetänyt päälleen kuningattaren vihan, ja saattoi sentähden hyvin arvata, ettei hänen sallittaisi jäädä rankaisematta. Johanna vastasi:
"Minä luulen, että olisi soveliainta viedä herra Bethunen tytär Ranskaan; siliä häneenkin on mennyt tuo flaamilainen uppiniskaisuus. Minulle tulee olemaan mieluista pitää hänet hovissani. Mutta kylliksi nyt tästä – te ymmärrätte suunnitelmani. Huomenna lähden tästä kirotusta maasta, sillä liian kauan olen jo sietänyt pilkkaa. Raoul Nesle seuraa meitä, te jäätte Flanderiin käskynhaltijaksi ja saatte valtuudet hallita maata mielenne mukaan."
"Tai pikemmin kuninkaallisen serkkuni mielen mukaan", virkkoi Chatillon liehakoiden.
"Olkoon niin", jatkoi Johanna, "minä olen iloinen tahdostanne. Kaksitoistasataa ratsumiestä on jäävä luoksenne antamaan painavuutta käskyillenne. Pyydän teidän jalosukuisuuttanne jättämään nyt minut nauttimaan tarpeellista lepoa. Toivotan teille hyvää yötä, oivallinen serkkuni!"
"Hyvä enkeli varjelkoon teidän majesteettianne", lausui Chatillon kumartaen ja poistui sitten tuon häijyn naisen huoneesta.
VIII.
Kaupunginvaltuuston herrat olivat liljalaisten suostumuksella käyttäneet suunnattomia kustannuksia ruhtinaallisten vieraiden vastaanottoon. Voittokaarien ja juhlalavojen rakentaminen niihin käytettyine aineineen oli vaatinut huomattavia menoja. Lisäksi oli jokaiselle kuninkaan henkivartioston miehelle annettu melkoinen määrä parasta viiniä. Kun kaikki nämä menot olivat hallituksen määräämiä ja olivat senvuoksi maksettavat kunnallisista varoista, olivat porvarit suhtautuneet niihin jokseenkin välinpitämättömästi.
Kaikki nämä loistolaitteet olivat jo jälleen pois raivatut. Chatillon oli Kortrykissa ja ruhtinasvieraiden kaupungissakäynti oli jo melkein unohdettu, kun eräänä aamuna kello kymmenen aikaan julkinen kuuluttaja ilmestyi kaupungintalon edustalle ja torventörähdyksillä kutsui kansaa kokoon. Kun melkoinen joukko kuulijoita oli keräytynyt hänen ympärilleen, otti hän pergamentin taskustaan ja luki kuuluvalla äänellä:
"Jokaiselle porvarille tehdään tunnetulesi ja tiettäväksi, että
kaupunginvaltuusto on päättänyt seuraavaa:
Ylimääräinen verotus on määrätty niiden kustannuksien
peittämiseksi, jotka ovat aiheutuneet armollisimman ruhtinaamme
Filipin, Ranskan kuninkaan, tulon johdosta;
jokaisen Brüggen kaupungin asukkaan on suoritettava sitä varten
kahdeksan flaamilaista groschenia, ilman ikä-erotusta, jokaiselta
päältä;
tullinkantomiesten on ensi lauantaina perittävä nuo rahat talojen
ovilla, ja ne, jotka viekkaudella tai väkivallalla kieltäytyvät
tätä maksua suorittamasta, tulevat kaupunginvoudin toimesta lain
voimalla siihen pakotettaviksi."Porvarit, jotka olivat tätä kuulutusta kuulemassa, katsoivat toisiinsa ihmeissään ja napisivat hiljaisuudessa tuota mielivaltaista määräystä vastaan. Heidän joukossaan oli myöskin muutamia kankurien ammattikunnan jäseniä. Nämä menivät viipymättä esimiehensä luokse, saattaakseen sen pikaisimmin hänen tietoonsa.
Deconinck kuunteli uutista sisällisellä harmilla. Tuo painava, kunnan etuoikeuksiin kohdistettu isku herätti hänessä suurta huolestusta; hän näki tuossa määräyksessä oireen tyranniudesta, jonka aatelisto Ranskan turvissa uudelleen tahtoi anastaa itselleen kansan yli, ja päätti tehdä tyhjäksi tämän ensi yrityksen joko viekkaudella tai voimalla. Vaikka hän voikin joutua isänmaanrakkautensa uhriksi, koska vieras sotaväki yhä oli Flanderissa, ei tuo seikka kuitenkaan voinut häntä pidättää; sillä ruumiineen ja sieluineen hän oli vihkiytynyt puoltamaan kotikaupunkinsa etua. Heti kutsui hän ammattikunnanlähetin luokseen ja antoi hänelle seuraavan käskyn:
"Mene kiiruusti kaikkien mestarien luo ja kutsu heidät minun nimessäni ammattikunnan talolle. Heidän on heti paikalla lähdettävä työnsä äärestä, sillä asia on kiireellinen."
Kankurien talo oli avara, pyöreäpäätyinen rakennus. Yhdestä ainoasta suuresta ikkunasta, jonka yläpuolella oli ammattikunnan vaakuna, tuli valo etupuolen ensimmäiseen kerrokseen. Suuren portin yläpuolella oli Pyhä Yrjänä lohikäärmeineen taidokkaasti kiveen hakattuna. Muuten oli tämän kokoustalon pääty vaatimaton ja vailla koristuksia. Vaikea olisi ollut rakennuksen ulkoasusta arvata, että Flanderin rikkain ammattikunta piti siinä kokouksiaan; sillä monet ympärilläolevat talot voittivat sen suuruudessa ja komeudessa.
Vaikka rakennus olikin jaettu moniin suurempiin ja pienempiin huoneisiin, ei kuitenkaan yksikään niistä ollut tyhjänä tai käyttämättömänä. Eräässä tilavassa huoneessa toisessa kerroksessa olivat nähtävinä vapaakisällien ja mestarien mestarinäytteet sekä näytekappaleita kallisarvoisimmista kankaista ja kudoksista, mitä Brüggessä koskaan oli valmistettu. Sen vieressä toisessa huoneessa oli näytteille asetettuna kaikki työkalut, joita kankurit, vanuttajat ja värjääjät työssään tarvitsivat. Kolmas huone oli määrätty ammattikunnan loistopukujen ja juhla-aseitten säilytyspaikaksi.
Mestarien suuri kokoussali oli etusivulla katua vasten. Kaikki vaiheet, joiden läpi villan on käytävä, lammaspaimenista kankureihin, värjääjistä vierasmaalaisiin kauppamiehiin, jotka tulivat kaukaisista maista ostamaan kullalla flaamilaista kangasta, olivat kuvatut huoneen seinille. Muutamia tammipöytiä ja suuri joukko raskaita tuoleja seisoi salin neljäkäskivillä lasketulla lattialla. Kuusi sametilla verhottua nojatuolia merkitsi esimiehen ja ikämestarien paikkoja huoneen perällä.
Vähän ajan kuluttua lähetin lähettämisestä oli salissa jo koolla suuri joukko kankureita. Kiihkeästi keskustelivat he asiasta, joka nyt kiinnitti heidän huomionsa, ja mitä suurin tyytymättömyys ilmeni heidän kasvonpiirteistään. Vaikka useimmat lausuivatkin katkeria sanoja kaupunginvaltuustosta, oli joukossa kuitenkin muutamia, jotka eivät näyttäneet olevan erittäin halukkaita vastustukseen. Mestarien luvun alinomaa kasvaessa tuli Deconinck saliin ja asteli verkalleen ammattiveljiensä keskitse hänelle määrättyä suurta istuinta kohti. Ikämestarit istuutuivat hänen viereensä; muut jäivät enimmäkseen seisomaan nojatuoliensa ääreen, voidakseen esimiehensä uurteiselta otsalta paremmin lukea hänen sanojensa merkityksen. Luvultaan heitä oli kuusikymmentä.
Niinpiankuin Deconinck näki ammattitoveriensa huomion suuntautuneen häneen, ojensi hän tarmokkaalla eleellä kätensä ja puhui:
"Veljet! Ottakaa vaari sanoistani; sillä vapautemme viholliset, hyvinvointimme viholliset tahtovat uudestaan kytkeä meidät kahleisiin! Kaupunginvaltuusto ja liljalaiset ovat tavattomalla komeudella liehitelleet vierasta valtiasta, he ovat pakottaneet meidät rakentamaan juhlalavoja ja riemukaaria, ja nyt he vaativat, että meidän olisi työmme palkalla maksettava heidän mieletön tuhlauksensa! Tämä on ristiriidassa kaupungin ja ammattikunnan etuoikeuksien kanssa. Veljet, ymmärtäkää minua ja luokaa kanssani silmäys tulevaisuuteen! Jos tällä kertaa tottelemme tuota mielivaltaista määräystä, tulee vapautemme pian jalkojen alle tallatuksi. Tämä on ensimmäinen yritys, ensimmäinen kappale orjan iestä, joka tahdotaan asettaa niskoillemme. Uskottomat liljalaiset, jotka antavat kreivinsä, meidän laillisen herramme, joutua muukalaisen vankeuteen, voidakseen sitä mukavammin sortaa meitä, ovat kauan eläneet kasvojemme hiellä. Kansa on kauan halvan kuormajuhdan tavoin raatanut heidän hyväkseen raskaassa työssä; teidän, veljeni, teidän sallittiin ensimmäisinä nähdä taivaan valonsäde; te olette ensimmäisinä murtaneet kahleet; suurina ja miehekkäinä olette te nousseet orjuudesta ja päänne eivät enää taivu tyrannillisten valtiaiden edessä. Nyt kadehtivat kansat meitä kukoistavan hyvinvointimme takia; he ihailevat suuruuttamme. Eikö siis ole velvollisuutemme säilyttää vähentymättömänä se vapaus, joka tekee meidät maailman jaloimmaksi kansaksi? On, se on meidän pyhä velvollisuutemme! Ja joka sen unohtaa, on raukka, joka luopuu ihmisarvostaan; hän on vain orja, halveksittavaksi syntynyt."
Brakels-niminen kankuri, joka oli jo kaksi kertaa ollut esimiehenä, nousi tuoliltaan ja keskeytti Deconinckin puheen seuraavin sanoin:
"Te puhutte aina orjuudesta ja oikeuksista! Mutta kuka sitten on sanonut, että kaupunginvaltuusto tahtoo meidän vahinkoamme? Eikö ole parempi maksaa nuo kahdeksan groschenia ja säilyttää rauha? Sillä voihan jo edeltäkäsin nähdä, että tämä tulee johtamaan verenvuodatukseen. Monet meistä tulevat saamaan lastensa ja veljiensä ruumiit haudattavaksi – ja kaikki kahdeksan groschenin tähden! Jos teitä uskottaisiin, saisivat kankurit enemmän tekemistä goedendagiensa kuin kankurinammattinsa kanssa; mutta minä toivon, että mestareissamme on vielä enemmän järkeviä miehiä, jotka eivät seuraa neuvojanne."
Nämä sanat olivat synnyttäneet kankurien keskuudessa mitä suurinta hämmästystä. Muutamat, kuitenkin vain pieni osa, olivat eleillään ilmaisseet olevansa samaa mieltä. Useimmat olivat kuitenkin tyytymättömiä Brakelsin puheeseen.
Terävästi tutkivin katsein oli Deconinck tarkannut kaikkien ilmeitä ja lukenut kannattajansa. Hän tunsi mairittelua tullessaan vakuutetuksi, että vain harvat tunsivat samaa huolta kuin hänen vastustajansa. Hän vastasi:
"Laissa sanotaan nimenomaan, että kansan kannettavaksi ei ilman sen suostumusta saa asettaa mitään uusia rasituksia. Me olemme maksaneet tästä vapaudesta liiankin kalliin hinnan, eikä kenelläkään, ei ylhäisimmälläkään, ole lupaa sitä loukata. On kyllä totta, että ihmiselle, joka ei katso kauemmaksi tulevaisuuteen, kahdeksan groschenia kerralla maksettuna ei tee suurta summaa; eivätkä ne olekaan nuo kahdeksan groschenia, jotka minua vastustukseen pakottavat; mutta ne etuoikeudet, jotka ovat suojanamme liljalaisten vallanhimoa vastaan, olisiko meidän sallittava ne hävittää? Ei, se olisi pelkurimaista ja ylen varomatonta. Tietäkää, veljet, että vapaus on hento puu, joka kuihtuu ja kuolee, niinpiankuin siitä oksakin taitetaan. Jos annatte liljalaisten tällätavöin typistää puuta, riistävät he pian meiltä voimat, millä voisimme puolustaa kuivunutta runkoa. Se, jolla miehensydän on, älköön maksako noita kahdeksaa groschenia! Joka tuntee oikean kynteläisveren virtaavan suonissaan, kohottakoon goedendaginsa ja puolustakoon kansan oikeuksia! Äänestys ratkaiskoon asian, sillä neuvoni ei ole käsky."
Silloin otti äsken-puhunut kankuri jälleen sananvuoron ja lausui:
"Te annatte meille turmiollisen neuvon. Kapina ja verenvuodatus on teille mieleen, jotta nimeänne mainittaisiin kaikkialla kumouksen johtajana; mutta eikö olisi viisaampaa alistua Ranskan herruuteen uskollisina alamaisina ja sillä tavoin laajentaa kauppaamme tuohon suureen maahan? Niin, minä sanon sen: Filip Kauniin hallitus tulee enentämään hyvinvointiamme ja jokaisen hyvinajattelevan kansalaisen täytyy katsoa Ranskan herruutta onneksi. Meidän kaupunginvaltuustomme on kokoonpantu arvossapidettävistä ja viisaista herroista."
Kaikkialla kankurien joukossa oli huomattavissa mitä suurinta hämmästystä ja monet loivat synkkiä ja halveksivia silmäyksiä noiden raukkamaisten sanojen lausujaan. Deconinckin viha syttyi, sillä hänen kansanrakkautensa oli rajaton; kun hän kuuli tuollaista puhetta kankurin suusta, piti hän koko ammattikuntaa häväistynä.
"Haa!" huusi hän, "onko kaikki vapauden- ja isänmaanne rakkaus kuollut rinnastanne? Tahdotteko rahanhimosta suudella niitä käsiä, jotka takovat teidät kahleisiin? Onko jälkeentulevaistemme sanottava, että brüggeläiset ovat taivuttaneet päänsä muukalaisen ja hänen orjiensa edessä? Ei, veljet, älkää kärsikö sitä, älkää tahratko nimeänne sillä häpeällä! Liljalais-pelkurit pantatkoot rauhan ja rahan vuoksi vapautensa muukalaiselle. Me pysymme puhtaina häpeästä ja loukkauksesta! Virratkoon vapaan Brüggen poikien veri vielä kerran oikeuden puolesta! Sitä kauniimpana upeilee punavärinen lippumme, sitä lujemmin tulee kansan oikeus sinetöidyksi!"
Mestari Brakels ei suonut Deconinckille aikaa jatkaa, vaan sanoi:
"Minä toistan, sanokaa mitä tahansa, ettei ole meille mikään häpeä olla vieraan ruhtinaan vallan alla; päinvastoin pitäisi meidän iloita siitä, että me nyt muodostamme osan suuresta Ranskasta. Mitäpä kauppaakäyvä kansakunta siitä välittää, minkä hallituksen alaisena se rikkauttansa enentää? Muhametin kulta on yhtä hyvää kuin omammekin."
Katkeroituminen Brakelsia kohtaan oli nyt kohonnut korkeimmilleen; hänen puheeseensa ei edes vastattu. Deconinck huokasi ääneen ja tuskallisesti liikutettuna: "Oi häpeätä, liljalainen, luopio on puhunut kankurien kokouksessa; tahra on poistumaton."
Raju mieltenkuohu levisi lukuisan kankurijoukon keskuuteen ja monet katselivat vihan vimmassa leimuavin silmin mestari Brakelsia.
Yhtäkkiä kohosi heidän keskuudestaan ääni, ja huuto: "Ajettakoon ulos se liljalainen! Ranskanmielistä älköön siedettäkö joukossamme!" kajahti useaan kertaan.
Deconinckin täytyi käyttää kaikki vaikutusvalta, mitä hänellä oli tovereihinsa, saadakseen jälleen rauhan palaamaan, sillä monet osoittautuivat hyvin halukkaiksi väkivaltaisiin tekoihin. Sitten otettiin harkittavaksi, oliko mestari Brakels erotettava ammattikunnasta vai oliko hänet tuomittava neljänkymmenen vahanaulan sakkoon.
Kirjurin toimittaessa äänestystä seisoi Brakels aivan rauhallisena esimiehen edessä. Hän luotti niihin, jotka olivat hyväksyneet hänen ensimmäisen lausuntonsa; mutta hän pettyi suuresti, sillä liljalaisen nimitys, jota kaikki pitivät herjasanana, ei ollut jättänyt hänelle ainoatakaan ystävää. Kaikissa äänestyslipuissa oli sana "Erotettava", ja tätä tulosta tervehdittiin yleisellä riemulla.
Nyt leimahti Brakelsin viha; hän syyti suustaan hurjia uhkauksia ja haukkumasanoja Deconinckille. Esimies istui täysin levollisena tuolissaan eikä vastannut vastustajansa herjauksiin. Silloin tuli kaksi vankkaa kisälliä, jotka ali asetettu ovenvartijan virkaan, erotetun luo, kehoittaen häntä paikalla poistumaan kokouksesta.
Täynnä katkeraa suuttumusta Brakels totteli tätä käskyä ja riensi kostonhimon ajamana Jan van Gistelin, ylitullimiehen luo, jolle hän teki ilmoituksen kankurien esimiehen vastustuksesta.
Deconinck puheli vielä kauan toveriensa kanssa rohkaistakseen heitä oikeuksiensa puolustukseen, mutta kuitenkaan hän ei vaatinut heitä kapinaa nostamaan, vaan kehoitti heitä ainoastaan kieltäytymään suorittamasta noita kahdeksaa groschenia, kunnes hän kutsuisi heidät aseisiin.
Senjälkeen he erosivat ja kukin kääntyi kulkemaan kotiaan kohti. Deconinck asteli yksinään syviin mietteisiin vaipuneena vanhaa Säkkikatua pitkin, aikoen mennä ystävänsä Breydelin luo. Hän näki edeltäpäin, mitä ponnistuksia läänitysherrat tulisivat tekemään saadakseen takaisin valtansa kansan yli, ja mietti keinoja, jotka voisivat varjella hänen veljensä orjuudesta. Juuri kuin hän oli saapumaisillaan Teurastajainkadulle, ympäröi hänet äkkiä kymmenkunta asestettua miestä. Kun hän tämän odottamattoman yllätyksen kohtaamana jäi seisomaan, astui vouti hänen luokseen ja käski häntä seuraamaan vastustelematta lain palvelijoita. Hänen kätensä sidottiin selän taakse kuin pahantekijän kädet ja solvauksia syydettiin hänelle. Kaiken tämän hän sieti mitä suurimmalla kärsivällisyydellä ja nurisematta; sillä hän tiesi hyvin, että kaikki vastarinta olisi siinä ollut hyödytöntä. Hän antoi pertuskoilla varustettujen oikeudenpalvelijain viedä hänet kolmen neljän kadun kautta eikä näyttänyt kiinnittävän ollenkaan huomiota hämmästyneen kansan huudahduksiin. Vihdoin vietiin hänet ruhtinaallisen linnan yläsaliin.
Siellä olivat koolla ylhäisimmät liljalaiset ja kaupunginvaltuusto. Ylitullimies Jan van Gistel edusti heidän joukossaan korkeinta arvoa ja oli myöskin ranskalaisten lämpimin ystävä Flanderissa. Niinpiankuin hän näki Deconinckin edessään, lausui hän närkästyneenä:
"Kuinka uskallatte kieltää kaupunginvaltuuston laillisen vallan, te ylpeä porvari? Teidän kapinallisuutenne on tiedossamme, eikä kestä kauan, ennenkuin saatte sovittaa niskoittelunne hirsipuussa."
Deconinck vastasi rauhallisesti:
"Minulle on kansan vapaus henkeäkin kalliimpi. Olen kärsivä pelotta häpeällisimmänkin kuolemanrangaistuksen, sillä kansa ei kuole, jos minä kuolenkin; on kyllä tarpeeksi miehiä, jotka eivät ole enää tottuneet ikeeseen."
"Se on haaveilua", jatkoi Gistel, "kansan valtiudesta on tullut loppu. Ranskalaisten valtiuden alla täytyy alamaisen totella herraansa. Etuoikeudet, jotka te väkisin ja uhmalla olette voittaneet heikoilta ruhtinailta, tulevat tarkastettaviksi ja rajoitettaviksi; sillä te tulette aivan liian ylpeiksi sen suosion vaikutuksesta, jota me olemme teille osoittaneet, ja nousette kiittämättömien ja halveksittavien palvelijain tavoin kapinaan meitä vastaan."
Suuttumus välähti Deconinckin silmästä. "Halveksittavien!" huusi hän. "Jumala sen tietää, kummat meistä ovat halveksittavia, kansako vai suvustansa turmeltuneet liljalaiset. Te unohdatte isänmaan ja kunnian, liehitelläksenne pelkurimaisesti vierasta valtiasta; te polvistutte nöyrästi ruhtinaan edessä, joka on vannonut tuhoavansa Flanderin; ja minkätähden? Saadaksenne takaisin tyrannimaisen herruutenne kansaa yli, ahneudesta! Haa, se ei onnistu, sillä joka kerran on maistanut vapauden hedelmiä, kiittää teidän suosiostanne. Tehän olette vierasten orjia! Ja luuletteko, että brüggeläiset rupeavat toisten orjien orjiksi? Oh, te petätte itsenne, hyvät herrat, isänmaani on tullut suureksi, kansa on tullut tuntemaan arvonsa ja rautainen valtikka on teiltä iäksi riistetty."
"Vaietkaa! Te kapinoitsija", huusi Gistel, "vapaus ei ole teitä varten. Teitä ei ole siihen luotu."
"Vapauden", vastasi Deconinck, "me olemme ostaneet kasvojemme hiellä ja sydänverellämme – ja tekö sen tuhoaisitte?"
Gistel hymyili pilkallisesti näille sanoille ja jatkoi:
"Teidän sananne ja uhkauksenne ovat tyhjää ilmaa, mestari. Me tulemme käyttämään ranskalaisen sotaväen apua katkaistaksemme siivet riivaukselta. Toiset lait tulevat hallitsemaan kuntia, sillä uppiniskaisuus on jo kestänyt kyllin kauan. Voitte olla vakuutettu, kaikki on niin hyvin järjestetty, että Brügge on nöyrästi taivuttava niskansa ja te – ette ole enää näkevä päivänvaloa."
"Te tyranni!" huusi kankurien esimies, "te Flanderin häpeä! Eikö isienne hauta ole tähän maahan kaivettu? Eivätkö heidän pyhät luunsa lepää sen maan helmassa, jota te kaupittelette vieraille, te luopio! Jälkimaailma on lausuva teistä tuomionsa teidän häpeällisen tekonne johdosta ja teidän lapsenne kirjoittavat aikakirjoihin kirouksen teidän kavalluksestanne."
"On jo aika, että naurettavat herjauksenne saavat lopun", huusi Gistel; "heitettäköön hänet pahantekijäin tyrmään, kunnes hirsipuu hänet perii."
Tämän käskyn johdosta vietiin Deconinck alas salin portaita maanalaiseen vankikomeroon. Rautainen vyö pantiin hänen ympärilleen ja kahleketjuilla kiinnitettiin hänen vasen jalkansa oikeaan käteen. Sittenkuin hänelle vielä oli annettu vettä ja leipää, suljettiin vankikomero ja hän jäi yksinään tuohon pimeään paikkaan. Tullipäällikön sanat olivat tuottaneet hänelle suurta murhetta; hän näki, että hänen kotikaupunkinsa vapaus oli vakavasti uhattu. Hänen poissaollessaan saattoivat liljalaiset onnistua valtaamaan kaupungin ranskalaisilla joukoilla ja tuhoamaan sen rakennuksen, jolle hän oli pyhittänyt koko elämänsä. Se oli kansanystävälle kauhea ajatus. Kun hän joskus tuskissaan ravisteli kahleitaan, tuntui hänestä siltä, kuin näkisi hän veljensä siten kahlehdittuina, kuin olisi häpeällinen orjuus tullut heidän osakseen, ja silloin kimalsi katkera kyynel hänen poskillaan.
Liljalaiset olivat jo kauan keskenään suunnitelleet petollista juonta; tähän saakka he eivät olleet voineet saada herruudelleen Brüggessä mitään lujaa pohjaa; sillä kun kaikki porvarit olivat asestettuja, ei heitä voitu pakolla saada tottelemaan määräyksiä. Niinpiankuin kaupunginvaltuusto tahtoi käyttää väkivaltaa porvaristoa vastaan, tulivat peloittavat goedendagit esiin, ja silloin olivat kaikki ponnistukset hyödyttömiä, sillä ammattikunnat olivat liian voimakkaat. Raivatakseen nyt kertakaikkiaan tämän esteen tieltään olivat liljalaiset tehneet maaherra Chatillonin kanssa sopimuksen, että he seuraavana päivänä aamuvarhaisella yllättäisivät porvariston ja riisuisivat sen aseista. Chatillonin tuli samaan aikaan ilmestyä kaupungin porteille viidensadan ranskalaisen ratsumiehen kanssa. Deconinckille yksin oli mahdollista saada ilmi tämä suunnitelma, niin salassa kuin sitä pidettäisiinkin. Hänellä oli siihen salaisia keinoja, joiden lähdettä ranskanmieliset olivat turhaan etsineet. Kankurien esimies oli heitä kaikkia viekkaampi, sen he tiesivät, ja he olivat vanginneet hänet, riistääkseen kansalta tämän ovelan suojelijan ja siten heikontaakseen sitä huomattavasti. Se mitä Brakels oli ilmiantanut kankurien vastustuksesta, oli heille hyvänä tekosyynä.
Myytyään täten halpamaisilla juonilla Brüggen kaupungin rahanahnaille muukalaisille, aikoivat he hajaantua. Silloin lennähti salin ovi auki ja voimakas mies työntyi väkisin ovenvartijain välitse huoneeseen. Hän lähestyi ylpein askelin kaupunginvaltuustoa ja huusi:
"Brüggen ammattikunnat kysyvät teiltä, tahdotteko laskea Deconinckin vapaaksi vai ette? Älkää arvelko kauaa, sen neuvon annan teille!"
"Mestari Breydel", vastasi Gistel, "teillä ei ole lupaa astua tähän saliin; poistukaa täältä heti!"
"Minä kysyn teiltä", jatkoi Breydel, "tahdotteko laskea kankurien esimiehen vapaaksi?"
Gistel kuiskasi hiljaa jotakin erään kaupunginvaltuusmiehen korvaan ja huusi sitten:
"Me vastaamme uppiniskaisen lurjuksen uhkauksiin sillä rangaistuksella, jonka ne ansaitsevat. Vangitkaa hänet!"
"Ha haa! Vai vangitkaa hänet?" huusi Breydel nauraen. "Kukahan sitten vangitsisi minut? Sanottakoon teille täten, että porvaristo on ryhtynyt toimeen miehittääkseen ruhtinaallisen linnan väkivoimalla ja että teidän kaikkien henki on kankurien esimiehen hengen panttina. Pian saatte nähdä toisenlaista: virren nuotti on kovasti muuttuva, sen vakuutan teille."
Sillävälin olivat muutamat vartijat lähenneet ja tarttuneet teurastajain esimiestä kauluksesta, ja eräs valmisti jo silmukkaa, jolla hänet sidottaisiin. Breydel ei puhuessaan ollut paljon kiinnittänyt huomiotaan näihin valmistuksiin; mutta kohta kuin hän oli kääntänyt katseensa pois liljalaisista ja suunnannut sen vartijoihin, pääsi hänen rinnastaan kumea ääni, joka muistutti härän mylvähdystä. Hän katsoi leimuavin silmin kiinniottajiinsa ja huusi:
"Luuletteko, että Jan Breydel, brüggeläinen teurastaja, antaa sitoa itsensä kuin vasikan? Ho hoo, se ei tapahdu tänä päivänä!"
Sinkautettuaan nämä sanat peloittavalla raivolla, iski hän sotilasta, joka piteli kiinni hänen mekostaan, niin rajusti päähän nyrkillään, että tämä hoipertaen romahti maahan. Salamana syöksähti hän säikähtyneitten vartijain keskitse ja heitti suuren joukon heistä kumoon. Ovelle saavuttuaan hän kääntyi ympäri ja huusi kiihkeästi liljalaisille:
"Te saatte maksaa tämän, roistot! Sitoa brüggeläinen teurastaja! Oi häpeätä! Voi teitä tyranneja! Kuulkaa, teurastajien rumpu soittaa teidän kuolinmarssianne!" Hän olisi vielä kauemminkin jatkanut uhkauksiaan, mutta hän ei voinut enää pitää puoliaan päälletunkevia vartijoita vastaan, vaan juoksi raivoissaan portaita alas.
Samassa kuului kumeata jyminää, etäisen ukkosen kaltaista, kaupungin toiselta laidalta. Liljalaiset kalpenivat, pelko valtasi heidät tuon uhkaavan rajuilman lähestyessä. He eivät tahtoneet kuitenkaan päästää vankiaan vapaaksi, vaan asettivat enemmän vartioita pihan edustalle, puolustamaan häntä kansan hyökkäykseltä, ja antoivat sotamiesten saattaa itsensä aina asunnoilleen saakka. Tuntia myöhemmin oli koko kaupunki kapinassa. Hätäkelloa läpättiin, ammattikuntien rummut kajahtelivat kaikilla kaduilla ja hirmuinen pauhina, kuin rajumyrskyn kohina, levisi yli kaupungin. Ovia ja ikkunoita suljettiin ja asunnot avautuivat ainoastaan päästääkseen ulos asestetun talonisännän. Koirat haukkuivat vimmatusti, ikäänkuin olisivat ymmärtäneet hätähuudon, ja niiden karheat äänet yhtyivät niiden kostonhaluisten isäntien huutoon. Monilukuisia miesparvia juoksi kiirein askelin joka suuntaan. Millä oli aseena nuija, millä goendendag-keihäs tai sotatappara. Aaltoilevien joukkojen keskeltä olivat teurastajat välkkyvine teurastuspiiluineen helposti tunnettavissa. Sepätkin olivat suuret moukarit olallaan menossa kokouspaikalle kankurien talon luo. Siellä seisoi jo lukematon joukko eri ammattikuntien kisällejä ja heidän lukunsa kasvoi yhä, sitä mukaa kuin vastasaapuneet ystävät asettuivat lippujensa alle.
Kun joukko oli kyllin suuri, nousi Jan Breydel vankkureille, jotka sattumalta olivat paikalla, ja heilutti sotakirvestään peloittavassa kehässä päänsä ympäri.
"Brüggen miehet", huusi hän, "elämä ja vapaus on nyt kysymyksessä! Me olemme kerrankin näyttävät kavaltajille, miten brüggeläisten laita on ja onko joukossamme löydettävissä naulaakaan orjanlihaa; heillä on jo sellainen usko. Mestari Deconinck viruu kahleissa, virratkoon veremme hänen vapauttamisekseen! Tämä on kaikkien ammattikuntien velvollisuus, ja teurastajille se on juhla! Joutuin hihat ylös!"
Samalla kuin teurastajan ammattikunta täytti tämän käskyn, paljasti hän itsekin jäntevät käsivartensa olkapäihin saakka ja huusi, hypäten alas vankkureilta:
"Eteenpäin ja eläköön! Eläköön Deconinck!"
"Eläköön Deconinck!" kuului yleinen huuto. "Eteenpäin! eteenpäin!"
Lauma virtaili kuohuilevan meren hyrskyvien aaltojen tavoin ruhtinaslinnaa kohti. Surmanhuudot ja aseitten kalske saattelivat tätä peloittavaa joukkoa. Miesten huuto ja koirain ulvonta sekoittui kellojen läppäyksiin ja rumpujen pärinään. Tuntui kuin yleinen raivous olisi saanut kaupunkilaiset valtaansa.
Kohta kuin vartijat saivat näkyviinsä tämän raivoavan joukon, pakenivat he kaikille suunnille ja jättivät siten rakennuksen vaille suojaa; mutta kaikki he eivät voineet pelastautua pakenemalla, sillä melkein samassa silmänräpäyksessä makasi enemmän kuin kymmenen ruumista esipihan kivityksellä.
Riehuen ja raivoten kuin ärsytetty leijona juoksi Breydel portaita ylös ja heitti käytävässä tapaamansa ranskalaisen miespalvelijan ylhäältä alas väkijoukkoon. Onneton teurasuhri otettiin vastaan keihäitten kärkiin ja lyötiin kohta nuijilla kuoliaaksi. Pian oli koko piha väkeä täynnä. Breydel oli kutsunut muutamia seppiä ja avautti väkisin vankihuoneitten ovet. Suureksi mielipahakseen he huomasivat ne kaikki tyhjiksi ja vannoivat nyt vielä raivokkaammin kostavansa Deconinckin kuoleman. Kun kankurit kuulivat, että heidän esimiestään oli etsitty turhaan, ei heitä enää mikään voinut pidättää; ryhtymättä sen enempää jatkamaan etsintää juoksivat he joukoittain huomattavimpain liljalaisten asunnoille ja murskasivat siellä kaikki. Kuitenkaan ei heidän onnistunut tavata ainoatakaan liljalaista, sillä nämä olivat edeltäpäin arvanneet heidän tulonsa. Juuri kuin Breydel epätoivon ja kostonhalun täyttämänä oli poistumaisillaan ruhtinaslinnasta, tuli vielä muudan vanha kankaanvanuttaja hänen luokseen ja sanoi:
"Mestari Breydel, te ette etsi hyvin; on vielä yksi vankityrmä rakennuksen toisella puolella, maanalainen komero, jossa minä olen jo viettänyt yhden vuoden elämästäni. Tulkaa, suvaitkaa seurata minua."
Kuljettuaan useampien käytävien kautta saapuivat he pienelle raudoitetulle ovelle. Vanuttaja-ukko otti eräältä mukanaseuranneelta sepältä suuren moukarin ja murskasi lukon muutamilla iskuilla, mutta sittenkään ei ovi avautunut. Maltittomuuden valtaamana sieppasi Jan Breydel moukarin ja antoi ovelle niin valtavan iskun, että kaikki sinkilät yhtaikaa kirposivat ovesta. Kun ovi oli romahtanut alas, saattoi vankikomeroon nähdä.
Deconinck seisoi sen eräässä nurkassa, raskailla kahleilla seinään kiinnitettynä. Kiihkeällä riemulla riensi Jan Breydel hänen luokseen ja syleili ystäväänsä kuin jälleenlöydettyä veljeään.
"Oi mestari!" huusi hän, "mikä onnen hetki minulle! En tiennytkään, että niin kovin rakastin teitä."
"Kiitän teitä, urhoollinen ystäväni", virkkoi Deconinck, vastatessaan kiihoittuneen teurastajan suudelmaan. "Tiesin kyllä, ettette antaisi minun istua vankilassa; jalo mielenne on minulle siksi tunnettu. Joka on teidän kaltaisenne, on flaamilainen oikeata juurta."
Kääntyen sitten läsnäolevien puoleen hän huusi innostuksella, joka voimakkaasti vaikutti kuulijain sydämiin:
"Veljet! Te olette tänään vapauttaneet minut kuolemasta. Teille pyhitän vereni, teidän vapaudellenne kaikki sielunvoimani! Älkää pitäkö minua enää vain esimiehenä, keskuudessanne asuvana kankurina, vaan miehenä, joka on Jumalan edessä vannonut suojelevansa teidän vapauksianne vihollista vastaan. Vankilani pimeät käytävät kaiuttakoot nämä sanani rikkomattomana valana! Vereni, henkeni, rauhani isänmaalleni..."
Huuto: "Eläköön Deconinck! Eläköön! Eläköön!" voitti hänen äänensä ja raikui pitkän aikaa vankilassa. Suusta suuhun levisi huuto ulkopuolellekin, ja kohta ei kuulunut mitään muuta koko kaupungissa, vieläpä lapsetkin sopersivat: "Eläköön Deconinck!"
Rautavyö viilattiin poikki ja Deconinck astui Jan Breydelin rinnalla pääportille, mutta tuskin oli odottava väkijoukko nähnyt kahleet hänen käsissään ja jaloissaan, kun raivoisa surmanhuuto kohosi joka taholta. Liikutuksen ja raivon kyyneleet virtasivat katsojain silmistä ja huuto: "Eläköön Deconinck!" kaikui vielä voimakkaammin. Yht'äkkiä juoksi joukko kankureita Deconinckin luo ja nosti hänet innoissaan erään kaatuneen sotamiehen veriselle kilvelle. Niin tarmokkaasti kuin esimies ponnistelikin tätä kunnianosoitusta vastaan, täytyi hänen kuitenkin taipua siihen, että häntä siten riemusaatossa kannettiin kaupungin kaikkia katuja pitkin.
Se oli merkillinen näytelmä. Tuhansittain miehiä, puukoilla, piiluilla, keihäillä, moukareilla, nuijilla ja muilla tilapäisillä aseilla varustettuina, juoksi huutaen ja kuin mielensä menettäneinä torin poikki. Kilvellä heidän päittensä yläpuolella istui Deconinck, kädet ja jalat vielä kahleissa; hänen vieressään astuivat teurastajat paljain käsivarsin ja välkkyvin piiluin. Kun tätä oli kestänyt hyvän aikaa, vaati Deconinck ammattikuntien esimiehiä puheilleen ja ilmoitti heille, että hänen oli neuvoteltava heidän kanssaan porvaristolle erittäin tärkeästä asiasta. Hän pyysi heitä senvuoksi tulemaan illalla hänen asuntoonsa keskustelemaan tarvittavista toimenpiteistä.
Kohta sen jälkeen hän kiitti kansaa ja kehoitti heitä olemaan joka hetki valmiina tarttumaan aseisiin. Sittenkuin hänen kätensä ja jalkansa oli päästetty kahleista, saattoivat brüggeläiset hänet riemuhuudoin hänen Villakadun varrella olevan asuntonsa ovelle saakka.
IX.
Toisena päivänä ennen auringonnousua seisoi Jan van Gistel liljalaisineen täysissä varustuksissa vihannestorilla; ainakin kolmesataa ratsumiestä ja asestettua palvelijaa oli siinä koolla. Mitä suurin hiljaisuus vallitsi pienessä sotajoukossa; sillä jos mieli heidän juonensa onnistua, ei Brüggen porvareita saanut herättää. He odottivat kärsivällisinä aamuauringon ensi sädettä hyökätäkseen kansan kimppuun ja riisuakseen sen aseista; senjälkeen he aikoivat hirtättää Deconinckin ja Breydelin heidän kapinallisen käytöksensä takia ja pakottaa ammattikunnat alistumaan. Chatillonin tuli samana päivänä saapua aseistariisuttuun kaupunkiin ja Brügge tulisi saamaan ainaiseksi toisen hallitusmuodon. Kovaksi onneksi heille oli viekas Deconinck saanut ilmi heidän salaisuutensa ja valmistautunut taisteluun. Samaan aikaan ja yhtä täydellisessä hiljaisuudessa seisoivat kankurit ja teurastajat sekä muut ammattikunnat Flaamilaiskadulla. Deconinck ja Breydel käyskentelivät edestakaisin vähän matkan päässä joukosta ja luonnostelivat suunnitelmaa, jonka mukaan heidän oli toimittava. Samalla kuin kankurit ja teurastajat hyökkäisivät liljalaisten kimppuun, miehittäisivät muut ammattikuntalaiset kaupungin portit ja pitäisivät ne suljettuina, jotta vihollinen ei voisi saada apua ulkoapäin.
Kohta senjälkeen kuin tämä oli päätetty, kajahtivat Pyhän Donatuksen kirkon aamukellot ja etäältä kuului Gistelin ratsujen töminä.
Nyt alkoivat ammattikunnatkin liikehtiä ja lähtivät mitä suurimmassa hiljaisuudessa liljalaisia vastaan. Torilla tulivat molemmat vihollisjoukot toistensa näkyviin. Ranskanmieliset tulivat juuri Breydelinkadulta, kun ammattikunnat vielä olivat Flaamilaiskadulla. Suuri oli liljalaisten ällistys, kun he huomasivat salaisuutensa keksityksi. Kuitenkaan he eivät luopuneet tuumastaan, sillä he olivat ritareita ja urheita sotureita. Kohta kajahdutti sotatorvi rohkaisevan toitotuksensa, ja ratsut syöksyivät ratsastajineen Flaamilaiskadulle ahtautuneita porvareita vastaan. Liljalaisten ojennetut peitset kohtasivat kankurien goedendagit, jotka vankkumattomina odottivat tätä hyökkäystä. Mutta niin suuri kuin ammattikuntalaisten urhoollisuus ja taito olikin, eivät he kuitenkaan huonon asemansa takia voineet torjua tämän ankaran rynnäkön painoa. Viisi miestä eturivistä vaipui kuoliaana tai haavoittuneena maahan, antaen siten ratsumiehille tilaisuuden taistelurintaman murtamiseen. Kolme osastoa väistyi takaisin, ja liljalaiset, jotka jo pitivät itseään taistelukentän herroina, kohottivat riemukkaan huudon: "Monjoie St. Denis! Ranska! Ranska!" – He pistivät ja iskivät oikealle ja vasemmalle kankurien joukkoon ja peittivät paikan porvarien ruumiilla. Deconinck, joka oli etunenässä, puolustautui urhoollisesti pitkällä goedendagilla ja ehkäisi jonkun aikaa ensi rivejä hajalle murtumasta. Näiden oli yksinään taisteltava koko liljalaisten voimaa vastaan; sillä ahtaalle kadulle sulkeutuneina eivät taimmaiset rivit voineet päästä taisteluun. Esimiehen sanat ja esimerkki eivät kuitenkaan kauaa voineet torjua kohtaloa. Liljalaiset kävivät uudistunein voimin etumaisten rivien kimppuun ja heittivät ne epäjärjestyksessä toistensa sekaan. Tämä tapahtui niin nopeasti, että monet olivat jo kaatuneet, ennenkuin Jan Breydel, joka ammattikuntineen oli taempana kadulla, saattoi huomata ottelua.
Muudan Deconinckin käskystä suoritettu liike ilmaisi hänelle vihdoin kankurien vaaran. Hän ärjähti käheällä äänellä muutamia käsittämättömiä sanoja ja kääntyen sitten joukkonsa puoleen, huusi:
"Eteenpäin, teurastajat, eteenpäin!"
Kuin raivopäinen syöksyi hän suoraan kankurien keskitse ja hyökkäsi koko joukkoineen ratsumiehiä vastaan. Hänen ensimmäinen iskunsa halkaisi erään hevosen nenälevyn ja pään, ja toinen kaatoi sen ratsastajan hänen jalkoihinsa. Seuraavassa tuokiossa hän astui neljän ruumiin ylitse ja jatkoi raivokasta taisteluaan, kunnes sai itse pienen haavan vasempaan käsivarteensa. Oman verensä näkeminen saattoi hänet kokonaan pois suunniltaan. Vimmasta vaahdoten ja tähystäen nopealla silmäyksellä ritaria, joka oli häntä haavoittanut, hän viskasi pois piilunsa, kumartui sitten vihollisensa peitsen alitse, ponnahti hevosen selkään ja tarrautui syliksi liljalaiseen. Niin lujasti kuin tämä satulassaan istuikin, täytyi hänen kuitenkin antaa hurjistuneen Breydelin raivolle myöten, ja hän putosi satulasta temmattuna maahan. Sillävälin kuin teurastajain esimies tyydytti kostoaan tälle viholliselleen, olivat hänen kumppaninsa ja muut ammattikuntalaiset heti syöksyneet liljalaisjoukon kimppuun ja heittäneet useita heistä maahan. Kun taistelu pysyi kauan samalla Paikalla, kasautui siihen runsaasti miesten ja hevosten ruumiita ja verivirrat värjäsivät kadun tummanpunaiseksi.
Kohta ei mikään enää voinut vastustaa ammattikuntien valtavaa voimaa, sillä liljalaisten väistyttyä taaksepäin olivat heidän vihollisensa, jotka nyt kaikki olivat taistelussa, voineet levittäytyä torille. Oli ilmeistä, että he pyrkivät piirittämään ratsujoukkoa ja venyttivät sitävarten oikean sivustansa aina munatoriin saakka. Nyt käänsivät voitetut ritarit ratsunsa ja pakenivat kiireimmän kautta, pelastuakseen tuolta surmanvaaralta. Kankurit ja teurastajat ajoivat heitä takaa riemuhuudoin, voimatta heitä kuitenkaan saavuttaa, koska kaikilla oli hyvät ratsut allaan.
Torvien toitotus ja taistelun melske olivat nostattaneet koko kaupungin kuohuksiin. Pian oli kaikki liikkeessä. Tuhansia asestettuja porvareita tuli juosten kaikilta kaduilta taistelevia veljiään auttamaan; mutta voitto oli jo saatu. Koska liljalaiset olivat paenneet linnaan, piirittivät ammattikuntalaiset sen kaikilta puolilta ja vartioivat sitä valppaasti.
Silläaikaa kuin tämä tapahtui torilla, ympäröi maaherra Chatillon kapinallisen kaupungin viidelläsadalla ranskalaisella ratsumiehellä. Hän oli arvannut edeltäkäsin, että brüggeläiset vanhalle tavalleen uskollisina sulkisivat kaupungin portit, ja oli senvuoksi myös valmistunut poistamaan tämän esteen. Hänen veljensä Guy St. Polin oli yhdyttävä häneen lukuisan jalkaväkiosaston ja tarpeellisten rynnäkkövälineitten kanssa. Tätä apua odotellessaan hän jo valmisteli rynnäkkösuunnitelmaa ja koetti saada selville kaupungin heikointa puolta. Vaikka hän näkikin vain vähän väkeä valleilla, ei hän pitänyt kuitenkaan viisaana ryhtyä mihinkään yksistään ratsujoukoilla; sillä hän tiesi hyvin, kuinka rajua Brüggen väestö oli. Puoli tuntia hänen paikalletulonsa jälkeen tuli St. Polin joukko etäällä näkyviin. Keihäitten kärjet ja pertuskat välkkyivät auringon ensi säteissä ja läpitunkematon tomupilvi kohosi rynnäkkövehkeitä vetävien hevosten edessä. Portteja ja valleja vartioivat harvalukuiset porvarit eivät voineet olla tuntematta pelkoa nähdessään lukuisain joukkojen lähestyvän. Kun he näkivät raskaita hirsiä ja rynnäkkökojeita tuotavan paikalle, valtasi heidät pelokas aavistus. Muutamissa tuokioissa levisi tämä peloittava sanoma kautta koko kaupungin, ja naisten sydämet valtasi hätä ja kauhu. Asestetut ammattikuntalaiset olivat vielä linnan ympärille kokoutuneina, kun tieto vihollisjoukkojen lähestymisestä yllätti heidät. Jätettyään jonkunverran miehistöä paikalle linnoitukseen sulkeutuneitten liljalaisten uloskarkaamisen estämiseksi juoksivat he kiiruusti valleille ja jakautuivat uhatuille muurinosille. Sieltä he saattoivat nähdä, kuinka ranskalaiset soturit jo puuhailivat liitellen paikoilleen noiden hirmuisten laitteiden hirsiä, ja tuo näky sai heidät tuntemaan pelkoa synnyinkaupunkinsa puolesta. Piirittäjät työskentelivät hyvän matkan päässä valleista eivätkä olleet nuolien ulottuvilla, joita niiltä sinkauteltiin heitä vastaan. He jatkoivat rauhallisesti työtään, Chatillonin estäessä ratsujoukollaan porvarien mahdolliset uloshyökkäykset. Ei kestänyt kauaa, ennenkuin jo korkeita torneja laskusiltoineen kohosi ranskalaisten leirissä; muuripässejä ja heittokoneita oli myös melkein valmiina ja kaikki uhkasi brüggeläisille kamalaa kohtaloa. Mutta vaikka vaara olikin suuri, ei ammattikuntalaisten kasvoilla ollut raukkamaista pelkoa nähtävissä. Heidän sydämensä sykkivät nopeammin ja he hengittivät kiivaammin; tämä oli kuitenkin vain ensi vaikutus, minkä vihollisleirin näkeminen heihin teki. Pian ja ennenkuin he olivat kääntäneet katsettaan pois vihollisesta, virtaili veri vapaammin heidän suonissaan, miehekäs hehku loisti heidän poskillaan ja jokaisen porvarin sydän oli kostonjanon ja sankarimielen elähdyttämä.
Yksi ainoa mies seisoi hilpeänä ja iloisena vallilla. Hänen eloisista liikkeistään ja kasvoillaan väikkyvästä tyytyväisestä hymystä päättäen hän näytti odottelevan onnekasta hetkeä. Aika ajoin hän käänsi säihkyvät silmänsä vihollisesta teurastuspiiluun, joka välkkyi hänen vahvassa kourassaan, ja sitten hän siveli hellän rakkaasti murhaavaa terää. Tämä mies oli peloton Jan Breydel.
Ammattikuntien esimiehet kokoontuivat Deconinckin luokse ja odottivat ääneti hänen neuvoaan ja määräyksiään. Tapansa mukaan mietti kankurien esimies kauan ja silmäili ajatuksiinsa vaipuneena ranskalaiseen sotajoukkoon päin. Aika kävi levottomalle Breydelille kovin pitkäksi ja hän huudahti kärsimättömänä:
"No, mestari Deconinck, mitä käskette siis? Teemmekö uloshyökkäyksen ja käymme ranskalaisten kimppuun, vai lyömmekö heidät kuoliaaksi valleillamme?"
Kankurien esimies ei vastannut; hän tuijotti yhä syvissä mietteissä vihollisten puuhiin ja laski tarkoin rakenteilla olevat suuret rynnäkkökojeet.
Vaikka ympärilläseisovat koettivat lukea hänen ajatuksiaan hänen kasvoistaan, eivät he voineet löytää niistä muuta kuin kylmää harkintaa. Rauhallisuus ja maltti vallitsivat Deconinckin sydämessä, mutta hyvän onnistumisen toivoa ei siellä ollut. Hän näki, että vihollisen voimaa oli mahdoton vastustaa; sillä jättiläiskokoiset heittokoneet ja korkeat rynnäkkötornit antoivat vihollisille liian suuria etuja brüggeläisiin nähden, jotka eivät olleet niin valtavilla sotakojeilla varustettuja. Kun hän oli tullut täysin vakuutetuksi siitä, että kaupunki rynnäkköön käytäessä tuhoutuisi tulen ja miekan hävitykseen, päätti hän käyttää raskasta keinoa, ja esimiehiin päin kääntyen hän lausui hitaasti:
"Toverit, tilamme on vaikea, kaupunkimme, Flanderin helmi, on meidän tietämättämme myyty. Tällaisessa asemassa voi varovaisuus yksin auttaa. Vaikka jalojen tunteittenne uhraaminen epäilemättä tuottaakin teille tuskaa, pyydän minä teitä tarkoin muistamaan, että, niin ylistettävä kuin onkin sankarin menettely, kun hän vuodattaa verensä omien kansalaistensa oikeuksien puolustamiseksi, yhtä mieletöntä on uhkarohkeus, joka yltiöpäisyydellään saattaa isänmaansa vaaraan. Taistelu on tässä turha..."
"Mitä? Mitä?" huusi Breydel, "taisteluko on tässä turha? Kuka panee sellaisia sanoja teidän suuhunne?"
"Varovaisuus ja kotikaupunkini rakkaus", vastasi Deconinck. "Me voimme flaamilaisina kuolla ase kädessä kaupunkimme raunioille; me voimme riemuhuudoin vaipua maahan veljiemme veristen ruumiitten viereen – olemmehan miehiä. Mutta vaimomme – lapsemme – olisiko meidän jätettävä heidät suojattomina vihollisemme hillittömän kostonhalun valtaan? Ei, rohkeus on annettu miehelle hänen heikompien kanssaihmisiensä suojelemiseksi... Meidän on luovutettava kaupunki!"
Ympärillä olijat säikähtivät näitä sanoja, ikäänkuin salama olisi iskenyt heidän keskellensä, ja kiinnittivät esimieheen villaisia katseita. Häpeä tuntui heistä liian suurelta ja he huusivat kaikki mitä suurimman kiihtymyksen vallassa:
"Luovutettava kaupunki? – Meidänkö?"
Deconinck pysyi tyynenä heidän moittivista katseistaan huolimatta ja vastasi:
"Niin, toverit, niin vastenmielistä kuin se onkin teidän vapauttarakastaville sydämillenne, on se kuitenkin viimeinen jäljellä oleva keino kaupunkimme hävitykseltä pelastamiseksi."
Jan Breydel oli kuunnellut näitä sanoja yltyvällä mielikarvaudella. Kun hän huomasi, että monet esimiehet jo horjuivat ja taipuivat alistumiseen, astui hän intohimoisesti esiin ja huusi:
"Ensimmäisen teistä, miehet, joka uskaltaa vielä puhua luovutuksesta, isken minä kavaltajana jalkoihini! Mieluummin kuolen naurusuin vihollisen ruumiin päälle, kuin säilytän henkeni kunniattomana. Mitä ajattelettekaan – ettäkö minun teurastajani vapisevat vaaraa? Ei, katsokaahan tuonne, missä he seisovat ylöskäärityin hihoin! Heidän sydämensä lyö rajusti, he vaativat hillittömästi taistelua, ja minunko olisi sanottava heille: luovuttakaa kaupunki! Haa, sellaista puhetta he eivät ymmärrä. Minä sanon teille, että me suojelemme kaupunkia, ja joka pelkää, menköön kotiin vaimon ja lasten luo. Se käsi, joka avaa portin, ei ole koskaan uudelleen kohoava – minun piiluni lukee pelkuruudelle tuomion!"
Vimmaa täynnä hän riensi toveriensa luokse ja käyskenteli nopein askelin heidän riviensä edessä edestakaisin.
"Kaupunkiko luovutettava! – Meidänkö luovutettava kaupunki!" toisti hän vielä kerran suuttuneen ja halveksivan näköisenä.
Muutamat ammattikunnan johtomiehet olivat kuulleet tämän ja kysyivät häneltä kummastellen, mitä hän sillä tarkoitti; silloin hän puhkesi lausumaan:
"Taivas olkoon meille armollinen, miehet! Veri kiehuu minun suonissani, – oi häpeää, sietämätöntä häpeää: Niin, kankurit tahtovat luovuttaa kaupungin ranskoille. Mutta minä vannotan teitä, veljet, pysykää minun rinnallani, me tahdomme kuolla oikeina flaamilaisina. Katsokaa maata, jolla seisomme, – siihen kaatuivat isämme! Hyvä, siinä olkoon meidänkin hautamme! Niin, tämä olkoon meidän hautamme ja ranskalaisten hauta myös! Meidän kuolemamme jääköön kankuri-pelkureille ikuiseksi häpeäksi. Joka ei ole oikea teurastaja, menköön kotiinsa. – Antakaa kuulla, kuka menee kanssani kuolemaan?"
Teurastajat nostivat hirmuisen ulvonnan ja kolme kertaa kajahti kaamea sana: kuolema! kuin surmankuilun ärjähdys. "Kuolemaan!" kaikui seitsemästäsadasta raivoisasta kurkusta, ja huutoon sekoittui teurastuspiilujen kammottava kalske, kun he hioivat niitä teräskovasimilla.
Sillävälin olivat useimmat esimiehet Deconinckin vakuuttamina hyväksyneet hänen masentavan ehdotuksensa ja olisivat luovuttaneet kaupungin, jollei se Breydelin vastahakoisuuden kautta olisi käynyt mahdottomaksi. Nähdessään silmäinsä edessä nuo peloittavat rynnäkkökojeet, joita suurin joukoin törrötti vihollisen leirissä, päättivät he vihdoin Breydelin vastustuksesta välittämättä ryhtyä keskusteluihin vihollisen kanssa. Kun ärtynyt Breydel huomasi heidän aikeensa, karjaisi hän raivosta kuin haavoitettu leijona ja karkasi käsittämättömiä sanoja huutaen Deconinckia kohti. Teurastajat, huomattuaan esimiehensä vihan, seurasivat häntä epäjärjestyksessä ja täynnä kostonhalua.
"Kuolema! Kuolema!" ulvoi raivoisa joukko, "kuolema kavaltaja Deconinckille!"
Deconinckin henki oli suuressa vaarassa; kuitenkin hän katsoi vimmaisen lauman tuloa ilman pienintäkään pelon ilmettä kasvoissaan. Kuten sellainen, joka säälien silmäilee mielipuolia, katsoi hän käsivarret ristissä vakaana ja järkkymättömänä kohti ryntääviä teurastajia vastaan. Aaltoilevan lauman keskeltä kaikui yhä voimakkaampana hirmuinen huuto: "Kuolema kavaltajalle!" ja jo heilahti piilu kookkaan miehen pään yläpuolelle. Hän seisoi taipumattomana kuin myrskyn riehuntaa uhmaava jättiläistammi, ja vallinsarvelta, jolla hän seisoi, hän vallitsi joukkoa kuin kuningas.
Siinä silmänräpäyksessä levisi omituinen ilme Jan Breydelin kasvoille. Ikäänkuin äkkiä menettäen kaikki voimansa, antoi hän piilunsa hervahtaa alas sivulleen. Hän ihaili tuon miehen suuruutta, jonka neuvoa hän ei ollut tahtonut hyväksyä. Tämä oli kuitenkin vain ohivälähtävä ajatus, sillä heti hän huomasi ystävänsä vaaran. Hän survaisi maahan teurastajan, joka jo heilutti piiluaan Deconinckin pään päällä, ja huusi:
"Seis, miehet! Seis!"
Ensi hetkessä ei tätä käskyä kuultu, sillä oli mahdotonta erottaa mitään ääntä sekavassa surmanulvonnassa. Breydel asettui uhkaavana kankurien esimiehen eteen ja heilutti vihaisesti piiluaan ympäriinsä. Silloin vasta hänen apulaisensa käsittivät, että hän tahtoi suojata Deconinckia; he laskivat alas aseensa ja odottivat uhkaavasti mumisten enempiä seurauksia.
Sillävälin kuin Breydel teki ponnistuksia rauhoittuakseen, tuli ranskalaisten leiristä sanansaattaja sen muurin juurelle, jolla he seisoivat.
Vimmastuneitten miesten huomio kiintyi nyt vihollisen sanansaattajaan. Tämä huusi piiritetyille seuraavasti: "Mahtavan Ranskan kuninkaan Filipin nimessä kysyy minun päällikköni Chatillon teiltä, kapinoitsevat alamaiset, tahdotteko luovuttaa kaupungin mielisuosiolla ja ilman ehtoja? Jollette kymmenen minuutin kuluessa anna asianmukaista vastausta, hävitetään varustuksenne ryntäyskoneilla ja kaikki tuhotaan tulella ja miekalla."
Kaikki, jotka tämän uhkavaatimuksen kuulivat, käänsivät katseensa Deconinckiin. Samalta mieheltä, jonka he juuri ikään olivat tahtoneet surmata, näyttivät he nyt pyytävän neuvoa. Vieläpä Breydelkin katsoi häneen kysyvän näköisenä; mutta kukaan ei saanut toivottua vastausta. Deconinck seisoi äänetönnä heidän keskellään kuten sellainen, johon eivät nämä tapahtumat ollenkaan koskeneet.
"No, Deconinck ystäväni, minkä neuvon annatte?" kysyi Breydel.
"Että kaupunki luovutetaan", kuului kylmä vastaus.
Teurastajat alkoivat uudelleen murista ja meluta. Jan Breydelin käskevä viittaus sai heidät kuitenkin rauhoittumaan.
"Luuletteko, Deconinck", kysyi hän, "ettemme pelottomalla miehuudella voi puolustaa kaupunkia? Eikö suurimmastakaan urhoollisuudesta ole tässä menestystä odotettavana? Oi kovan onnen hetki!"
Syvä tuska ilmeni selvääkin selvempänä Breydelin piirteissä hänen tehdessään tämän kysymyksen. Niin palavina kuin hänen silmänsä äskettäin olivat hehkuneetkin taistelunhalua, oli niistä nyt poissa kaikki sankariloiste, joka niistä muulloin säteili.
Deconinck koroitti nyt äänensä ja puhui ympärilläseisovalle joukolle:
"Te kaikki olette todistajani, että vain isänmaanrakkaus on johtotähtenäni. Kotikaupunkini puolesta antauduin alttiiksi teidän mielettömälle raivollenne, ja samoin ei minun myöskään olisi vaikea kaatua taistelussa vihollista vastaan; mutta Flanderin helmen suojeleminen on minulle pyhä elämäntehtävä. Häväiskää minua vain, pilkatkaa ja herjatkaa kuin maankavaltajaa; minä tiedän, mikä on velvollisuuteni. Mikään, tuskallisinkaan, ei voi saada minua luopumaan tästä päämäärästäni, ja kerran olen minä teidät vapauttava, vaikka en nyt toimikaan teidän toivomustenne mukaan. Viimeisen kerran sanon nyt teille: velvollisuutemme on luovuttaa kaupunki."
Jos joku olisi tämän lyhyen puheen aikana tarkannut Breydelin ilmeitä, olisi hän nähnyt niissä hyvin erilaisia mielenliikkeitä: uhma, uljuus ja murhe vaihtelivat hänessä ja kättenvääntely ilmaisi hänen intohimojensa taistelua. Sillä hetkellä, jolloin lause: "Meidän on luovutettava kaupunki", vielä kerran kaikui hänen korviinsa kuin kuolemantuomio, vaipui hän syvän murheen valtaan ja jäi vähäksi aikaa seisomaan kuin mietteihinsä unohtuneena.
Teurastajat ja muut ammattikuntalaiset suuntasivat syvän äänettömyyden vallitessa katseensa vuoroin kumpaankin esimieheen.
"Mestari Breydel", huudahti Deconinck, "jos ette tahdo olla perikatomme aiheuttajana, niin lausukaa pian myöntävä vastauksenne. Tuolla tulee ranskalaisten sanansaattaja takaisin, kymmenen minuuttia ovat kuluneet!"
Breydel havahtui äkkiä syvistä mietteistään ja lausui murheellisella äänellä:
"Sekö on tahtonne, mestari? Täytyykö niin tapahtua? Hyvä, luovuttakaa siis kaupunki!"
Näin sanoen hän tarttui liikutettuna Deconinckin käteen; kaksi karvaan tuskan kyyneltä vierähti hänen silmistään ja raskas huokaus pääsi hänen huuliltaan. Molemmat esimiehet loivat toisiinsa katseen, jossa heijastui koko heidän sieluntilansa. He ymmärsivät toisiaan ja heittäytyivät liikutettuina toistensa syliin. Siinä olivat Brüggen kaksi suurinta miestä – sankaruus ja äly – rinta rintaa vasten, molemminpuoliseen ihailuun vajonneina.
"Oi urhoollinen veljeni!" huusi Deconinck, "teillä on suuri sielu!. Millaisen sisällisen taistelun olette käynyt! Mutta te olette sen kestänyt!"
Tämän liikuttavan kohtauksen näkeminen sai ilon säteen välähtämään koko joukon läpi ja kaikki eripuraisuus hävisi uljaiden flaamilaisten sydämistä. Deconinckin käskystä kajahdutti kankurien torvi kolme raikuvaa toitotusta ja heidän airuensa huusi ranskalaiselle sanansaattajalle:
"Antaako päällikkönne lähettiläällemme turvallisen läpikulun?"
"Hän antaa turvallisen läpikulun sotatavan mukaan, kunniasanallaan", kuului vastaus.
Tämä vakuutuksen johdosta vedettiin nostoristikko ylös, silta laskettiin alas ja kaksi porvaria lähti ulos kaupungista: Deconinck ja ammattikuntien airut.
Ranskalaisten leiriin saavuttuaan vietiin heidät ylipäällikkö Chatillonin telttaan. Deconinck lähestyi rohkein katsein maaherraa ja lausui:
"Herra Chatillon, Brüggen porvarit ilmoittavat teille minun, heidän lähettiläänsä, kautta, että he, turhan verenvuodatuksen välttämiseksi, ovat päättäneet luovuttaa kaupungin teidän haltuunne; koska kuitenkin vain tämä jalo tunne on heidän alistumisensa aiheuttajana, ehdottavat he teille seuraavaa sopimusta: että kuninkaallisen vierailun aiheuttamia kustannuksia ei peritä uudella kolmannen säädyn verotuksella, että kaupunginvaltuusto erotetaan eikä mitään tutkimusta kapinan syistä panna toimeen. Suvaitkaa sanoa minulle, suostutteko näihin ehtoihin."
Maaherran piirteet synkkenivät. "Millaista puhetta tämä on", huusi hän, "kuinka rohkenette asettaa minulle ehtoja, silloin kuin minun tarvitsee vain panna ryntäyskoneeni liikkeelle murskatakseni muurinne soraksi?"
"Se on mahdollista", vastasi Deconinck, "mutta minä sanon teille ja punnitsen sanani tarkoin: ennenkuin yksikään ranskalainen astuu valleillemme, tulevat kaupunkimme suojahaudat täyttymään teidän miestenne ruumiilla. Meillä ei myöskään ole sotatarpeiden puutetta, ja historia todistaa, että brüggeläiset osaavat kuolla vapautensa puolesta."
"Niin, itsepäisyytenne kyllä tunnen, mutta se ei minua paljon huoleta, sillä ranskalaisten urhoollisuus ei tunne mitään esteitä. Minä tahdon, että kaupunki antautuu ilman ehtoja, ja se on vastaukseni."
Chatillon oli, nähdessään lukemattomat ammattikuntalaiset ja heidän uhmailevan esiintymisensä valleilla, tuntenut pelokasta huolta edessäolevan taistelun johdosta. Varovaisuus sai hänet toivomaan kaupungin antautumista, koska hän tiesi brüggeläisten pelottomuuden, ja senvuoksi hän ilahtui suuresti, kun Deconinckin saapuminen lupasi täyttää hänen toivomuksensa; mutta ehdot, jotka hänelle esitettiin, eivät ollenkaan miellyttäneet häntä. Hän olisi kuitenkin varmaan myöntynyt niihin, aikoen myöhemmin jollakin tavoin tehdä tyhjäksi niiden täyttämisen; mutta hän ei luottanut kankurien esimieheen ja epäili hänen sanojensa rehellisyyttä. Saadakseen tietää, aikoivatko brüggeläiset todellakin puolustautua viimeiseen hengenvetoon saakka, antoi hän kovalla äänellä käskyn panna ryntäyskoneet liikkeelle.
Keskustelun aikana oli Deconinck värähtämättömin katsein tarkannut päällikön kasvojen ilmeitä ja oli huomannut niissä epäröintiä ja teeskentelyä. Tämä antoi hänelle kyllin aihetta otaksua, ettei Chatillon halunnut taistelua. Hän pysyi senvuoksi ehdotuksessaan, huolimatta toimenpiteistä, joihin jo ryhdyttiin väkirynnäkön aloittamiseksi.
Deconinckin kylmä järkähtämättömyys johti harhaan ranskalaisen sotapäällikön. Hän tuli vakuutetuksi, että brüggeläiset eivät häntä pelänneet, vaan puolustaisivat kaupunkiaan itsepintaisesti; ja koska hän ei tahtonut panna koko sotajoukkoaan ja Flanderin maata alttiiksi tämän ainoan toimenpiteen takia, alkoi hän hieroa sovintoa Deconinckin kanssa luovutusehdoista. Pitkien tinkimisten jälkeen pääsivät he vihdoin sellaiseen sovintoon, että kaupunginvaltuusto saisi jäädä virkaansa; muissa kohdissa brüggeläisten vaatimuksiin myönnyttiin. Maaherra oli puolestaan pannut ehdoksi, että hän saisi sijoittaa kaupunkiin niin paljon sotaväkeä kuin tahtoisi.
Kun rauhansopimus oli pantu paperille ja allekirjoitettu, palasi Deconinck kankurien airueen kanssa kaupunkiin. Ehdot kuulutettiin julki kaikilla kaduilla. Puolta tuntia myöhemmin marssi ranskalainen sotajoukko raikuvin torvin ja liehuvin lipuin voiton-uljaana kaupunkiin; ammattikuntalaiset sitävastoin vetäytyivät täynnä tuskaa ja murhetta takaisin asuntoihinsa. Kaupunginvaltuusto ja liljalaiset tulivat nyt myöskin esille linnasta, ja kaupungin ylle laskeutui näennäinen rauhallisuus.
X.
Kun Brüggen kaupunki nyt oli täydelleen ranskalaisten vallassa, alkoi Chatillon vakavasti ajatella kuningattaren toivomusten täyttämistä. Kuningatar oli käskenyt hänen tuoda nuoren Machteld Bethunen Ranskaan. Vaikk'ei mikään näyttänyt estävän häntä tätä tehtävää suorittamasta, kun kaupunki oli hänen sotilaittensa miehittämä, pidättyi hän siitä kuitenkin ensi aluksi oveluussyistä. Ennenkaikkea hän tahtoi lujittaa valtansa Brüggessä, saattaa ammattikunnat nöyrän orjan asemaan, rakentaa vahvan linnoituksen, sitten vasta aikoi hän ottaa vangiksi Flanderin leijonan tyttären ja jättää hänet kuningattaren haltuun.
Aadolf Nieuwland oli ranskalaisten kaupunkiin tulon johdosta tuntenut mitä suurinta huolta Machteldin takia, luullen tämän nyt joutuneen suojattomana vihollistensa käsiin. Deconinckinkaan päivittäiset käynnit ja alinomainen valppaus eivät aluksi voineet häntä rauhoittaa, ja vasta sitten kuin muutamia viikkoja oli kulunut ranskalaisten ryhtymättä mihinkään vihamielisyyksiin, alkoi hän uskoa, että nämä olivat unohtaneet Machteld Bethunen eivätkä tulisi tekemään hänelle mitään pahaa. Nuoren ritarin voimakas ruumis ja mestari Rogaertin huolellinen hoito olivat saaneet hänen haavansa paranemaan; hän sai takaisin virkeytensä ja värinsä, mutta syvä surumielisyys ei hänestä luopunut. Onneton ritari näki ruhtinaansa ja hyväntekijänsä tyttären tulevan päivä päivältä kalpeammaksi; voimatonna ja sairaana kuin kuihtuva kukka riutui Machteld vähitellen murheellisten ajatusten kiduttamana. Ja hän, joka sai kiittää hengestään hänen uhrautuvaa hoitoaan, ei voinut häntä auttaa eikä lohduttaa. Hänen sanansa, niin ystävällisiä kuin olivatkin, eivät tehneet mitään vaikutusta murtuneeseen neitoon, joka lakkaamatta huokaili ja itki isäänsä. Tähän saakka ei Machteld ollut vielä saanut mitään tietoa isästään, ja hän oli kuin ainaiseksi erotettu rakkaista omaisistaan. Aadolf koetti haihduttaa hänen suruaan; hän sepitti hänelle runosäkeitä ja lauluja, soitti harppua tai esitti laulaen jonkun Robrechtin sankarityön ylistystä; mutta kaikella tällä ei ollut mitään vaikutusta tytön mielialaan, ei mikään voinut karkoittaa hänen synkkiä ajatuksiaan. Hän oli lempeä, ystävällinen ja kiitollinen, mutta vailla eloa, vailla tunnetta tai halua mihinkään; yksin hänen haukkansakin sureksi hylättynä ja unohdettuna.
Muutamia viikkoja täydellisen parantumisensa jälkeen uskalsi Aadolf kävellä hitain askelin ulos kaupungista ja kuljeskeli mietteissään kenttien poikki pienen Sevecoten kylän luona. Aurinko oli jo alhaalla ja läntinen taivas loisti hehkuvin värein. Pää painuksissa ja mieli katkerien ajatusten täyttämänä asteli Aadolf edelleen, tiestä piittaamatta. Tuskan kyynel kihosi hänen silmäänsä ja aika ajoin kohotti huokaus hänen rintaansa. Tuhansin tavoin hän ponnisti älyään tehdäkseen nuoren Machteldin kohtaloa siedettävämmäksi, mutta aina vain lisääntyi hänen toivottomuutensa, sillä hän ei voinut löytää tytölle mitään lohdutusta. Hän näki hänen joka päivä itkevän, riutuvan riutumistaan, voimatta antaa neuvoa tai apua. Hänen kaltaiselleen urhoolliselle ritarille oli sellaisen voimattomuuden tunne kiduttava, ja toisinaan hän puri katkerana hammasta – mutta mitäpä apua siitä oli? Hänelle ei jäänyt muuta tehtävää kuin itkeä tuskan kyynel ja uneksia paremmista päivistä.
Kun hän oli jo kaukana kaupungista, istuutui hän alakuloisiin ajatuksiin vaipuneena tien viereen. Silmät maahan painuneina hän antautui surullisten mielikuviensa valtaan. Hänen istuessaan siinä raskain sydämin, lähestyi tietä pitkin pumpulikankaiseen munkinkaapuun puettu mies; hänen avara huppupäähineensä ulottui aina selkään asti; harmaa parta valui hänen rinnalleen ja hänen mustat silmänsä olivat tiheitten ripsien verhoamat; hänen kuopalle vajonneet poskensa olivat ruskettuneet ja hänen otsansa täynnä uurteita.
Verkkaisin askelin kuin väsynyt matkamies lähestyi munkki vähitellen paikkaa, missä Aadolf istui, ja jäi äkkiä seisomaan tämän eteen. Iloisen yllätyksen ilme elähdytti hänen piirteitään, mistä selvään ilmeni, että Aadolf oli hänelle ennestään tuttu. Kuitenkin muuttui hänen ilmeensä jälleen vakavaksi ja kylmäksi, ikäänkuin hän olisi tahtonut tekeytyä tuntemattomaksi.
Aadolf, joka vasta nyt huomasi munkin läsnäolon, nousi seisomaan ja tervehti häntä kohteliain sanoin.
"Hyvä herra", vastasi munkki, "pitkä matka on saanut minut uuvuksiin, teidän istuinpaikkanne houkuttelee minuakin lepäämään. Pyydän, älkää antako minun häiritä itseänne."
Hän istuutui ruohikolle ja viittasi Aadolfia tekemään samoin. Tämä asettui täynnä kunnioitusta ja varsin mielellään takaisin äskeiselle paikalleen ja istuutui muukalaisen viereen. Tämän ääni herätti hänen huomiotaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi hän jo usein ennen kuullut sen. Hän karkoitti kuitenkin tämän ajatuksen mielestään, koska ei voinut muistaa nähneensä missään tätä pappia.
Vähän ajan perästä, tähysteltyään nuorta ritaria läpitunkevin katsein, munkki kysyi:
"On jo kauan aikaa siitä kuin lähdin Flanderista; sentähden haluaisin mielelläni kuulla teiltä, kuinka asiat yleensä ovat meidän vanhassa Brüggessämme."
"Oi arvoisa isä", vastasi Aadolf, "olen onnellinen voidessani palvella teitä. Vanhassa Brüggessämme ovat asiat huonosti, ranskalaiset ovat sen vallanneet."
"Se ei näytä teitä miellyttävän, hyvä herra? Minä olen kuitenkin kuullut, että useimmat aatelisista ovat luopuneet laillisesta kreivistään ja ottaneet muukalaiset ilomielin vastaan."
"Ah, se on kyllä liiankin totta! Monet onnettoman Gwyde-kreivin alamaiset ovat hylänneet hänet ja vielä useammat ovat unohtaneet vanhan kunniansa; mutta kaikkien suonista ei flaamilainen veri ole vielä ehtynyt, vielä on sydämiä, jotka eivät ole suopeita muukalaisille."
Näiden sanojen kuuleminen sai ilmeisen tyytyväisyyden kuvastamaan munkin kasvoista. Hän vastasi:
"Teidän tunteenne ovat kiitettävät ja ansaitsevat kunnioitukseni, hyvä herra; minulle on todellinen ilo tavata jalosyntyinen mies, jossa kaikki rakkaus onnettomaan hallitsijaamme ei ole vielä sammunut. Jumala palkitkoon teidän uskollisuutenne."
"Oi arvoisa isä", huusi Aadolf, "kunpa teidän sallittaisiin katsoa sydämeni pohjaan ja käsittää, kuinka suuresti minä rakastan onnetonta Gwyde-herraa ja hänen perhettään! Minä vannon teille, että elämäni onnellisin hetki olisi se, jolloin saisin vuodattaa hänen i puolestaan viimeisen veripisarani."
Munkki tunsi kylliksi ihmissydäntä ollakseen varma siitä, että nuoren ritarin sanat olivat lausutut vilpittömässä mielessä ja että hän mitä syvimmin rakasti vangittua Gwydeä.
Vähän aikaa mietittyään hän aloitti uudelleen puheen:
"Jos minä antaisin teille tilaisuuden toimia juuri vannomanne valan mukaan, niin ettekö peräytyisi, vaan uhmaisitteko miehen tavoin mitä vaaraa hyvänsä?"
"Minä pyydän teitä, isä", huusi Aadolf innokkaasti, "minä pyydän teitä, älkää epäilkö uskollisuuttani älkääkä urhoollisuuttani. Puhukaa pian, vaitiolonne kiduttaa minua..."
"Kuulkaa sitten tarkasti. Osakseni tulleiden hyvientöiden vuoksi olen Flanderin Gwyden perheelle mitä suurimmassa kiitollisuuden velassa; rakkauden ja kiitollisuuden tunne, joka minussa aina on elänyt armollista ruhtinastani kohtaan, saattoi minut rientämään hänen avukseen hänen ahdingossaan. Siinä tarkoituksessa jätin luostarini ja lähdin Ranskaan. Siellä onnistui minun pyynnöillä, rahalla ja hengellisen säätyni avulla päästä puhuttelemaan kaikkia jalosukuisia vankeja, jolloin vein isälle viestin pojalta ja pojalle isän siunauksen. Louvren vankityrmässä olen huoannut ja itkenyt Filippa-raukan kanssa. Niin lievitin hänen tuskaansa ja yksinäisyyttänsä lyhyeksi ajaksi. Matkustin öitäkin läpeensä; usein minut ajettiin pois pilkaten ja herjaten; mutta minä en pitänyt sitä minään sen onnen rinnalla, että sain palvella laillista ruhtinastani hänen koettelemuksessaan. Kiitollisuuden kyyneleet, jotka tuloni sai silmistä vierimään, olivat minulle palkkana, joka oli suurempi kuin kaikki maailman hyvyydet."
"Olkaa siunattu, jalomielinen pappi", huudahti Aadolf, "taivas on sen teille palkitseva; mutta olkaa hyvä ja sanokaa, miten herra Bethune voi?"
"Hän istuu eräässä tornissa Bourges'in kaupungissa, Berryn maakunnassa. Hänen kohtalonsa voisi olla huonompikin, siliä hän on vapaa raudoista ja kahleista. Hänen vanginvartijansa on vanha soturi, joka Sisilian sodassa on urhoollisesti taistellut mustan leijonan lipun alla. Hän onkin pikemmin Robrecht-herran ystävä kuin hänen vartijansa."
Aadolf kuunteli mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella; toisinaan häntä halutti tuoda ilonsa sanoilla julki, mutta hän hillitsi itsensä.
Munkki jatkoi:
"Hänen vankeutensa olisi ollut hänelle vähemmin kova, jollei hänen sydämensä olisi muualle kiintynyt; mutta hän on isä ja synkät huolet vaivaavat hänen sydäntään. Hänen tyttärensä on jäänyt Flanderiin, ja hän pelkää, että ilkeä ja julma Navarran kuningatar vainoaa tätä lastakin ja saattaa hänet alttiiksi raskaille kärsimyksille. Tämä tuskallinen ajatus kiduttaa hellää isää ja hänen vankeutensa käy hänelle sietämättömäksi; katkera epätoivo täyttää hänen sydämensä ja hänen päivänsä tuntuvat hänelle tuskallisilta kuin kadotetun sielun kidutukset. Harkitkaa nyt, oletteko todellakin päättänyt uskaltaa henkenne herranne Flanderin leijonan puolesta. Bourges'in linnanvouti suostuu laskemaan hänet joksikin aikaa vapauteen hänen kunniasanaansa vastaan, jos joku uskollinen ja uhrautuva alamainen rakkaudesta häneen antaa sulkea itsensä vankilaan hänen sijastaan."
Nuori ritari heittäytyi maahan papin eteen ja suuteli häntä kunnioittavasti kädelle.
"Oi autuas hetki", huusi hän, "jolloin saan tuottaa tämän lohdun Machteldille! Hän saa nähdä isänsä, oi Jumala! ja minunko osalleni tulee tämän pyhän lähetystoimen suorittaminen? Kuinka riemukkaasti sydämeni sykkii! Maailman onnellisin ihminen istuu jalkainne juuressa, kunnianarvoisa pappi! Tiedättekö, minkä autuaan hetken, minkä puhtaan riemun sananne minulle valmistavat? Niin, minä tahdon kiitollisena ottaa kahleet ylleni kuin kallisarvoisen koristeen. Ei mikään ole oleva minulle suloisempi kuin nuo vankiraudat! Oi Machteld, Machteld! Kunpa ilmanhenkäys voisi ilmoittaa sinulle tämän ilahduttavan sanoman."
Munkki antoi ritarin innostuksen vapaasti purkautua ja nousi ylös; Aadolf astui hänen jäljessään verkalleen kaupunkia kohti.
"Hyvä herra", virkkoi munkki, "teidän jalot tunteenne herättävät minussa oikeutettua ihailua, enkä lainkaan epäile urhoollisuuttanne; mutta oletteko ajatellut, mihin vaaraan antaudutte? Jos juoni tulisi ilmi, täytyisi teidän sovittaa uhrauksenne hengellänne."
"Flaamilainen ritari ei pelkää kuolemaa", vastasi Aadolf, "ei mikään saa minua säikytetyksi. Jos tietäisitte, kuinka olen viimeiset kuusi kuukautta vaivannut aivojani päivää ja yötä keksiäkseni tilaisuuden uskaltaa henkeni Flanderin hallitsijahuoneen hyväksi, niin ette puhuisi minulle pelosta ja vaarasta. Juuri äskenkin, kun istuin lohduttomana tien vieressä, rukoilin Jumalalta viittausta, ja Jumala puhui minulle teidän kauttanne."
"Meidän on lähdettävä matkaan jo tänä yönä, ettei salaisuutemme tulisi ilmi."
"Mitä pikemmin sitä parempi, sillä ajatukseni ovat jo Bourges'issa Flanderin leijonan, herrani ja ruhtinaani luona."
"Te olette nuori, herra ritari, muuten muistuttavat kasvonpiirteenne kylläkin Robrecht-herraa; mutta vuosien ero on suuri. Se ei voi kuitenkaan olla meille esteenä, sillä minun taitoni voi antaa teille puuttuvat ikävuodet muutamissa silmänräpäyksissä."
"Mitä tarkoitatte, isä, voitteko tehdä minut vanhemmaksi kuin olen?"
"En toki, vaan minä voin muuttaa kasvonne niin, ettette itsekään tunne itseänne. Siihen käytän yrttejä, joiden vaikutuksen tunnen; mutta älkää kuitenkaan luulko minun harjoittavan jumalattomia taitoja. Mutta, hyvä herra, koska olemme näin lähellä kaupunkia: voitteko sanoa minulle, missä eräs Aadolf Nieuwland niminen herra asuu?"
"Aadolf Nieuwland", huudahti ritari, "se olen minä, joka kanssanne puhun!"
Pappi näytti suuresti kummastuvan, hän jäi seisomaan tielle ja katseli nuorta miestä teeskennellyllä hämmästyksellä.
"Oi, te olette Aadolf Nieuwland, silloinhan on Machteld Bethune teidän kotonanne!"
"Taloni on saanut sen kunnian", vastasi Aadolf. "Teidän tulonne on häntä suuresti ilahduttava. Teidän tuomanne lohtu tulee melkein liian myöhään, sillä hän murehtii ja riutuu ihan kuollakseen."
"Tässä on kirje hänen isältään, saatte antaa sen Machteldille; sillä minä käsitän, että teille on oleva iloksi tuoda hänelle lohdutusta."
Tämän sanottuaan hän otti povestaan silkkirihmalla ja sinetillä suljetun pergamentin ja ojensi sen ritarille.
Tämä katseli sitä äänetönnä ja hyvin liikutettuna. Hänen mielikuvituksensa vei hänet jo Machteldin luo ja hän tunsi jo esimakua siitä ilosta minkä Machteldin onni hänelle tuottaisi. Nyt käveli munkki hänen mielestään liian hitaasti, ja aina oli hän hiukan edellä, niin kovasti siivitti maltittomuus hänen askeleitaan.
Heidän saavuttuaan kaupunkiin Aadolf Nieuwlandin asunnon luo, katseli munkki rakennusta, ikäänkuin tahtoisi painaa sen mieleensä, ja lausui:
"Jumala kanssanne, herra Nieuwland. Tänä iltana tulen uudelleen luoksenne; ehkä jokseenkin myöhään. Laittakaa sillä aikaa matkatavaranne kuntoon."
"Ettekö tahdo tulla kanssani neidin luo? Olette väsyksissä. Käyttäkää asuntoani hyväksenne, olkaa niin hyvä."
"Kiitän teitä, herra; papilliset velvollisuuteni vaativat läsnäoloani toisaalla. Kello kymmenen tienoissa tapaan teidät jälleen. Jumala ottakoon teidät varjelukseensa!"
Näin tervehtien hän poistui hämmästyneen ritarin luota ja meni Villakadulle, missä hän hävisi Deconinckin taloon.
Mieli iloa täynnä tästä odottamattomasta onnesta, joka tuntui hänestä kullanhohtoiselta unelmalta, kolkutti Aadolf maltittomana ovelleen. Herra Bethunen kirje poltteli hänen kättään, ja kun palvelija avasi oven, riensi hän rajusti sisään.
"Missä Machteld on? Missä neiti Machteld on?" kysyi hän hätäisellä äänellä, mikä vaati pikaista vastausta.
"Kadunpuoleisessa salissa", vastasi palvelija.
Ritari juoksi portaita ylös ja tempasi auki salin oven.
"Oi jalo Machteld", huusi hän, "kuivatkaa kyyneleenne, antakaa puhtaimman ilon täyttää sydämenne, onnettomuutenne on ohitse!"
Nuori kreivitär istui Aadolfin sisääntullessa surullisena ikkunan ääressä. Hän katseli kiihoittunutta nuorukaista epäilystä kuvastavin ilmein.
"Mitä sanotte?" huudahti hän vihdoin, nousten ylös ja asettaen haukkansa kiiruusti tuolille, "onnettomuutemmeko ohitse?"
"Niin, jalo neiti, paremmat päivät odottavat teitä. Tässä on hyvänonnen kirje – eikö sydämenne sano teille, kenen rakkaasta kädestä?"
Ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa lauseen loppuun, juoksi Machteld kiihkeästi häntä vastaan ja sieppasi kirjeen hänen käsistään. Tavaton hehku punoitti hänen poskillaan ja riemun kyyneleet kumpusivat hänen silmistään. Hän mursi kreivillisen sinetin ja luki kirjeen kolmeen kertaan, ennenkuin näytti mitään ymmärtävän; – ah, hän ymmärsi sen liiankin hyvin, poloinen tyttö. Hänen kyyneleensä virtasivat pidättämättä, mutta toisista syistä; sillä nyt ei kyynelten aiheuttajana ollut enää riemu, vaan katkera tuska.
"Aadolf-herra", huusi hän tuskallisen liikutettuna, "teidän riemunne raatelee sydäntäni. Onnettomuutemme on ohi, sanotte te? Tässä – lukekaa ja itkekää minun kanssani onnetonta isääni."
Ritari otti kirjeen Machteldin kädestä ja antoi sitä lukiessaan päänsä painua rintaa vastaan. Alussa hän luuli papin pettäneen häntä ja lähettäneen hänet viemään perille jotakin kamalaa uutista; mutta kun hän oli ottanut selvän koko sisällöstä, hälveni tämä epäluulo; hän ajatteli muutaman tuokion varomattomia sanojaan, virkkamatta kuitenkaan mitään. Kun Machteld näki hänet niin surullisena, moitti hän itseään lausumastaan soimauksesta; hän lähestyi nuorta ritaria ja sanoi ystävällisesti:
"Antakaa minulle anteeksi, Aadolf-herra, älkää panko pahaksenne. Älkää luulko, että olen teille vihoissani siitä, että lupasitte minulle liian paljon onnea. Tiedänhän minä, kuinka palavasti te toivotte hyvää onnettomalle tyttö-raukalle. Olkaa vakuutettu, Aadolf, etten ole kiittämätön jalomielisestä uhrautuvaisuudestanne."
"Oi jalo Machteld", huudahti Aadolf, "minä voin luvata teille suuren onnen. Ei, iloni ei ole ohitse. Kirjeen sisällön minä tiesin; mutta se ei ollut iloni syynä. Kuivatkaa kyyneleenne, Machteld; sanon vielä kerran, älkää murehtiko enää, sillä te saatte pian levätä kauan isänne rinnoilla."
"Oi, mikä onni", nyyhkytti Machteld, "olisiko se totta? Saisinko minä nähdä ja puhutella isääni? Mutta miksi kidutatte minua, Aadolf-herra, minkätähden ette selitä minulle tätä arvoitusta? Oi puhukaa, jotta epäilykseni hälvenisivät."
Ohimenevä mielipaha synkensi ritarin iloisia piirteitä. Hän olisi niin mielellään antanut Machteldille vaaditun selityksen, mutta hänen jalo sielunsa ei sietänyt hänen puhuvan omista ansioistaan. Hän vastasi äänellä, joka ilmaisi hänen mielipahansa:
"Minä pyydän teitä, jalo neiti, antamaan anteeksi vaitioloni. Olkaa vakuutettu, että tulette näkemään korkea-arvoisen isänne ja että hän on saava puhutella ja syleillä uskollista tytärtään synnyinmaan kamaralla; mutta minulla ei ole lupaa sanoa teille enempää."
Nuori kreivitär ei tähän tyytynyt. Kaksi tunnetta kiihoitti häntä ratkaisemaan arvoitusta: naisellinen uteliaisuus sekä hänen vielä jäljelläoleva epäilyksensä. Silminnähtävästi harmistuneena hän nyrpisti huuliaan ja lausui sitten:
"Ah, Aadolf-herra, sanokaa nyt kuitenkin minulle, mitä tahdotte salata minulta; älkää luulko minua niin ajattelemattomaksi, että antaisin sen ilmi omaksi vahingokseni."
"Oi neiti, minä en saa, minä en voi."
"Se ilahduttaisi minua niin suuresti, Aadolf-herra. Nyt minä en usko teidän sanojanne. Te riistätte minulta ilon, jota voisin tuntea. Sanokaa nyt toki."
"Minä pyydän teitä, säälimään minua, jalo neiti, minä en voi sitä tehdä."
Machteldin uteliaisuus kasvoi näistä ritarin sanoista yhä enemmän. Hän kyseli häneltä moneen kertaan salaisuutta, mutta kaikki oli turhaa. Vihdoin sai kärsimättömyys hänet kokonaan valtoihinsa, ja kun hän oli käyttänyt kaikki pyytelynsä, alkoi hän itkeä harmista kuin lapsi. Nähdessään hänen kyyneleensä päätti Aadolf sanoa hänelle kaikki, niin paljon kuin hänen oman uhrauksensa tunnustaminen hänelle maksoikin. Machteld luki voittonsa hänen piirteistään ja lähestyi häntä iloisen odotuksen vallassa, Aadolfin puhuessa hänelle seuraavasti:
"Kuulkaa, Machteld, kuinka ihmeellisellä tavalla sain tämän kirjeen ja iloisen sanoman. Istuin Sevecoten luona syviin mietteisiin vajonneena ja rukoilin palavasti, anoen taivaan armahdusta onnettomalle lääniherralleni; mutta kuinka suuresti hämmästyinkään, kun yhtäkkiä näin edessäni seisovan papin! Ajattelin heti, että rukoukseni oli kuultu ja että tuon miehen kautta saapuisi lohdutus – ja niin olikin, sillä hänen kädestään sain tämän kirjeen ja hänen suustaan kuulin tämän sanoman: teidän isänne saa jättää vankilansa joiksikin päiviksi, mutta toisen ritarin on astuttava vankeuteen hänen sijastaan."
"Oi mikä ilo!" huudahti Machteld, "minä saan häntä nähdä ja puhutella. Oi isäni, armas isäni! Kuinka sieluni halajaa syleilyänne! Aadolf, te saatte minut ilosta suunniltani, sananne ovat niin suloiset; mutta kuka tahtoo astua isäni sijaan?"
"Se mies on jo löydetty", oli ritarin vastaus.
"Taivaan siunaus tulkoon ylenpalttisena hänen osakseen", huusi neito. "Kuinka jalomielinen on se, joka tahtoo sillä tavoin vapauttaa isäni ja antaa minulle elämäni takaisin! Oi, sitä miestä olen minä aina rakastava, alati oleva hänelle kiitollinen; hän ansaitsee vielä enemmänkin. Mutta kuka sitten on tuo jalomielinen ritari?"
Aadolf laskeutui toiselle polvelleen neidon eteen ja huudahti:
"Kukapa muu kuin teidän palvelijanne Aadolf, oi herrani Leijonan jalo tytär!"
Machteld katsoi nuorukaiseen syvästi liikutettuna, nosti hänet sitten ylös ja lausui:
"Aadolf, hyvä veljeni, kuinka voin koskaan palkita teille uhrauksenne? Oi, minä tiedän, mitä kaikkea te olette tehnyt kohtaloani keventääksenne. Se ei ole jäänyt minulta huomaamatta: minun hyvinvointini on ollut elämänne ainoana ajatuksena. Nyt tahdotte ottaa päällenne isäni kahleetkin ja menette ehkä kuolemaan, valmistaaksenne minulle onnellisen hetken. Minä nyreä, surullinen olento en ole sitä ansainnut."
Tavaton hehku loisti ritarin silmistä. Innokkaasti hän huusi:
"Eikö kreivini veri virtaa suonissanne, jalo neiti? Ettekö ole sen Leijonan, sen ruhtinaan väärentämätön vesa, joka on koko synnyinmaani ylpeys? Oi, en koskaan, koskaan voi maksaa hänelle hänen hyviätöitään; vereni, henkeni olen pyhittänyt teidän korkealle huoneellenne. Kaikki, mitä Leijona rakastaa, on minulle pyhää!"
Machteldin katsellessa häntä ihaillen, ilmoitti palvelija papin tulon, ja tämä opastettiin Aadolfin käskystä saliin.
"Olkaa tervehditty, minun herrani Leijonan korkea tytär", lausui munkki kunnioittavasti kumartaen ja pyyhkäisten kaapunsa huppupäähineen taaksepäin.
Machteld tähysti munkkia tutkivin katsein ja jännitti muistiaan, tavatakseen sen henkilön nimen, jonka ääni teki häneen niin syvän vaikutuksen. Äkkiä hän tarttui papin käteen ja huusi syvästi liikutettuna, ilosta loistavin silmin:
"Oi Jumala! Minä näen isäni rakkaimman ystävän. Dietrich-herra, minä luulin, että kaikki, paitsi herra Nieuwlandia, olivat jättäneet meidät. Mutta nyt minun on kiitettävä taivasta, että se on lähettänyt minulle toisenkin suojelijan, ja minä – minä rohkenin ajatuksissani syyttää teitä uskottomuudesta! Antakaa anteeksi tämä erehdys murheelliselle sydämelleni, Dietrich-herra."
Dietrich seisoi ällistyneenä, kun naisen silmä oli tehnyt tyhjäksi hänen naamioimistaitonsa. Hän otti harmistuneena partansa pois ja näyttäytyi silloin paremmin tunnettavassa muodossa neidon edessä. Aadolfin kiitokset tulvehtivat yli äyräittensä ja hän puristi vilpittömällä ystävyydellä hänen kättään.
Dietrich kääntyi sitten Machteldin puoleen ja sanoi:
"Todellakin, neiti, minun on tunnustettava, että teillä on terävä silmä. Nyt minun on kai käytettävä taas luonnollista puhetapaani. Olisin kuitenkin mieluummin pysynyt tuntemattomana; sillä naamioitus, jonka läpi tunsitte minut, on erittäin tarpeellinen herrani Leijonan menestykseksi. Pyydän teitä senvuoksi olemaan lausumatta nimeäni kenellekään, sillä se voisi maksaa minulle henkeni. Kasvonne, jalosukuinen neiti, kantavat pitkän kärsimyksen leimaa; mutta sitä ei saa jatkua, jos vain aikeemme toteutuvat. Kuitenkin, siinä tapauksessa että isänne vankeus vastoin toiveitamme pitkittyisi, vaatii uskonto teitä luottamaan Herran vanhurskauteen. Olen tavannut ja puhutellut herra Bethunea. Hänen kohtalonsa on linnavoudin hyväntahtoisuuden keventämä, ja hän pyytää teitä, ettette itkisi hänen tähtensä."
"Kertokaa minulle, mitä hän sanoi teille, Dietrich-herra. Kuvatkaa minulle, millainen on hänen vankilansa, miten hän viettää aikansa, ja ilahduttakaa sydäntäni sillä, että saan edes kuulla hänen rakasta nimeään."
Dietrich Kettu aloitti lavean kuvauksen Bourgesin linnan tornista ja kertoi tytölle kaiken mitä tiesi. Mitä suurimmalla alttiudella vastasi hän Machteldin vähäpätöisimpiinkin kysymyksiin ja lohdutti häntä iloisilla toiveilla.
Sillävälin oli Aadolf poistunut salista puhuakseen Maria-sisarensa kanssa matkastaan ja käskeäkseen panemaan ratsunsa ja aseensa sitävarten kuntoon. Hän oli myöskin lähettänyt uskotun palvelijan ilmoittamaan siitä Deconinckille ja Breydelille ja kehoittamaan heitä valppauteen nuoren kreivittären puolesta; tämä oli kuitenkin tarpeetonta, koska Dietrich Kettu oli jo käynyt viemässä salaisia määräyksiä kankurien esimiehelle.
Aadolfin palattua Dietrich nousi tuoliltaan ja lausui:
"Herra Nieuwland, en voi viipyä kauan, siksi pyydän teiltä vähän kärsivällisyyttä, jotta saan antaa kasvoillenne tarpeellisen iän. Älkää pelätkö, että se mitenkään teitä vahingoittaisi, ja sallikaa minun alkaa viipymättä."
Ritari asettui tuolille Dietrichin eteen ja taivutti päänsä takakenoon.
Machteld, joka ei voinut käsittää, mitä tämä merkitsi, seisoi ihmeissään heidän vieressään. Hän seurasi katseellaan uteliaana Dietrichin sormia, kun tämä piirteli Aadolfin kasvoihin joukon harmaita pilkkuja ja ruskeita juovia. Piirto piirrolta hämmästyi tyttö yhä enemmän; sillä ritarin piirteet muuttuivat ja alkoivat muistuttaa tytön isän näköä. Neidon sydän tykytti rajusti hänen katsellessaan tätä ihmettä. Sittenkuin kaikki juovat olivat huolellisesti piirretyt, kostutti Dietrich Aadolfin poskia ja otsaa sinertävällä nesteellä ja kehoitti häntä nousemaan ylös.
"Se on valmis", sanoi hän, "te muistutatte näöltänne herra Bethunea kuin olisitte molemmat saman isän lapsia, ja jollen itse olisi näin muuttanut muotoanne, tervehtisin teitä korkean Leijonan nimellä. Niin, uskokaa pois, minä tunnen todellakin kunnioitusta teidän uusien kasvojenne edessä."
Nuori Machteld seisoi sanatonna ja ikäänkuin päästään pyörällä. Hän ei saanut kyllikseen katsotuksi ja silmäili vuorotellen kumpaakin ritaria, ikäänkuin kysyen selitystä johonkin käsittämättömään tapahtumaan. Aadolf oli niin tarkalleen herra Bethunen näköinen, että Machteld olisi voinut luulla isänsä todellakin seisovan hänen edessään.
"Herra Nieuwland", sanoi Dietrich Kettu, "jos tahdotte onnellisesti suorittaa yrityksenne, on meidän paras lähteä mitä pikimmin matkaan. Jos joku vihollinen tai uskoton palvelija näkee teidät tuollaisena, voitte helposti menettää henkenne hyödyttömästi."
Aadolf ymmärsi näiden sanojen totuuden.
"Jääkää hyvin, jalo neiti", huudahti hän, "jääkää hyvin ja muistakaa joskus uskollista palvelijaanne Aadolfia."
Machteld hillitsi kyyneleet, jotka jo kimalsivat hänen silmissään, ja irroitti vihreän huntunsa.
"Tässä", sanoi hän, "ottakaa tämä kiitollisen sisarenne käsistä. Olkoon se teille muistona hänestä, joka ei tule koskaan unohtamaan teidän jaloa tekoanne. Se on minun lempiväriäni."
Ritari otti tämän pantin toiselle polvelleen kumartuneena ja painoi sen kiitollisin katsein huulilleen.
"Oi Machteld"! huusi hän, "en ole ansainnut tätä suosiota; mutta jospa kerran tulisi hetki, jolloin voisin vuodattaa vereni Flanderin ruhtinashuoneen puolesta, silloin olen tekevä itseni teidän ystävyytenne ja hyvyytenne arvoiseksi."
"Hyvä herra, on jo aika; olkaa hyvä ja lopettakaa kiitoksenne", huomautti Dietrich.
"Jääkää hyvin, Machteld!"
"Jääkää hyvin, Aadolf!"
Ja ritari poistui nopeasti salista. Esipihalle saavuttuaan nousi hän reippaasti satulaan, ja samoin Dietrich; muutamia hetkiä myöhemmin kajahteli kahden ratsun astunta kaupungin hiljaisilla kaduilla, kunnes ne häipyivät Gentin-portin alle.
Toinen osa.
NOUSU.
I.
Vuonna 1280 oli kauhea tulipalo hävittänyt kokonaan torin vieressä olevan vanhan hallin. Sen puinen torni oli kaikkine siinä säilytettyine Brüggen kaupungin peruskirjoineen tuhoutunut liekeissä. Jotkut vanhat muurit rakennuksen alakerrassa olivat kuitenkin säästyneet ja niiden mukana joitakin huoneita, joita toisinaan käytettiin vahtitupina.
Ranskalaiset sotamiehet olivat valinneet nämä autiot suojat kokouspaikoikseen, ja siellä he viettivät vapaahetkensä mässäten ja pelaten.
Jonkun aikaa Aadolf Nieuwlandin matkalle lähdön jälkeen oli eräässä noiden raunioiden etäisimmässä huoneessa kahdeksan ranskalaista palkkasoturia. Suuri savilamppu valaisi soturien ahavoituneita kasvoja ja kiemurrellen nousi sen savu ylös holvia kohti. Seinillä saattoi lampun räikeässä hohteessa erottaa vielä joitakin roomalaistyylisiä koristeita. Kädetön naisen kuvapatsas, jonka kasvot ajan hammas oli luonnottomiksi kuluttanut, seisoi eräässä huoneen komerossa. Neljä sotamiestä istui jykevän puisen pöydän ääressä pelaten innokkaasti noppapeliä. Muutamia muita seisoi heidän lähellään, seuraten tarkkaavaisesti peliä. Saattoi nähdä, etteivät nämä miehet olleet saapuneet tänne yksistään noppaa heittämään, sillä heillä oli kypärit päässään ja leveät miekat riippuivat heidän vyöllään, ikäänkuin he olisivat varustautuneet sotaan.
Kotvan kuluttua nousi muudan pelaajista ylös ja heitti harmistuneena nopat syrjään.
"Minä luulen, että tuolla vanhalla bretagnelaisella ei ole rehelliset kädet", huusi hän, "sillä olisihan muuten merkillistä, etten minä viidelläkymmenellä heitolla kertaakaan voita! Siksi minulla ei ole halua pelata, minä lopetan."
"Ettekö tahdo pelata enää!" huusi voittaja iloissaan. "Mitä pirua, Juhana, ei kai taskunne vain ole tyhjä! Noinko te pakenette vihollisen edestä?"
"Käy peliin vielä kerran", virkkoi toinen, "ehkä onni kääntyy."
Juhana-niminen soturi oli kauan kahdenvaiheilla, pitäisikö hänen vielä kerran koettaa onneaan; vihdoin hän työnsi kätensä rengaspaitansa poveen ja veti esiin loistavan korun. Se oli hienoimmista helmistä tehty, kultasolkinen kaulanauha.
"Kas tässä", sanoi hän, "minä panen nämä helmet sitä vastaan, mitä olette minulta voittanut: kaunein helminauha, mikä koskaan on välkkynyt flaamilaisrouvan kaulassa! Jos tälläkin kertaa häviän, ei minulle jää enää karvaakaan saaliista."
Bretagnelainen otti korun käteensä ja katseli sitä tarkasti.
"Hyvä, olkoon menneeksi!" huusi hän. "Kuinka monella heitolla?"
"Kahdella", vastasi Juhana; "heittäkää te ensin."
Kasa kultarahoja oli pöydällä helmien vieressä. Kaikkien silmät seurasivat ahnaina vieriviä noppia ja pelaajien sydämet sykkivät kiivaasti.
Ensimmäisellä heitolla näytti onni hymyilevän Juhanalle, sillä hän heitti kymmenen silmää, hänen toverinsa vain viisi. Kun hän nyt tunsi mitä suurinta toivoa rahainsa takaisin voittamisesta, näki hän, kuinka bretagnelainen salavihkaa vei nopat huulilleen ja kostutti niitä yhdeltä sivulta. Nyt, kun hän huomasi petollisten temppujen olevan häviönsä syynä, ajoivat suuttumus ja kostonhalu veren hänen päähänsä. Hän ei ollut kuitenkaan mitään näkevinään, vaan sanoi:
"Heittäkää nyt jo; mitä epäröitte? Pelkäättekö?"
"En, en!" huusi bretagnelainen, pannen nopat nopeasti vierimään kädestään. "Onni voi kääntyä – näettekö? Kaksitoista!"
Sitten Juhana heitti nopat huolettomasti pöydälle. Kun hän tällä kertaa kovaksi onneksi sai vain kuusi, sieppasi bretagnelainen riemusta huudahtaen korun itselleen ja kätki sen haarniskansa alle. Juhana onnitteli häntä teeskennellyn rauhallisesti hänen voitostaan eikä näyttänyt olevan kovinkaan pahoillaan häviöstään. Salainen kiukku riehui kuitenkin hänen rinnassaan ja hän kykeni vain vaivoin hillitsemään itseään. Sillävälin kuin iloinen voittaja puheli erään toisen toverinsa kanssa, kuiskasi Juhana vieressään seisoville jotakin korvaan ja näytti katseillaan kehoittavan heitä pitämään tarkasti silmällä bretagnelaista. Sitten hän huusi:
"Koska olette voittanut minulta kaikki, toveri, niin ette kai kieltäydy koettamasta onnea vielä kerran. Minä panen ne rahat, mitä tänä iltana vielä ansaitsemme, saman suuruista summaa vastaan. Suostutteko siihen?"
"Kyllä, varmasti, minä en väisty koskaan!"
Juhana otti nopat ja sai kahdeksantoista kahdella heitolla.
Kun sitten toinen otti nopat pöydältä ja puhelun kestäessä näytti aivan tarkoituksettomasti pitelevän niitä käsissään, pitivät Juhanan vieressä seisovat sotilaat niitä tarkasti silmällä. He näkivät selvästi, että bretagnelainen taaskin vei nopat huulilleen ja sai tämän tempun turvin ensi heitolla kymmenen ja toisella kaksitoista.
"Te olette hävinnyt, Juhana-ystäväni!" huusi hän.
Hurja nyrkinisku oli vastaus, jonka hän sai tähän huudahdukseensa; veri virtasi hänen suustaan ja hetken hän oli aivan huumauksissaan, sillä isku oli tärähdyttänyt hänen aivojaan.
"Te olette roisto, varas!" huusi Juhana. "Enkö nähnyt, kuinka kostutitte noppia ja veitte siten petoksella minun rahani? Teidän on annettava minulle kaikki takaisin, tahi..."
Bretagnelainen ei antanut hänelle aikaa jatkaa, vaan veti leveän miekkansa ja ryntäsi kamalasti kiroillen hänen kimppuunsa. Juhanakin oli laittautunut taisteluvalmiiksi ja vannoi kostavansa verisesti, mutta niin pitkälle ei asia kuitenkaan kehittynyt. Molemmat säilät kalskahtelivat jo lampun valossa ja kaikki näytti viittaavan välttämättömästi verenvuodatukseen, kun uusi soturi astui huoneeseen.
Ylpeät ja käskevät katseet, joita hän loi taisteleviin, ilmaisivat heti ensi silmäyksellä hänet päälliköksi. Niinpiankuin sotilaat hänet huomasivat, mykistyivät kiroukset ja haukkumasanat, ja miekat pistettiin kiiruusti tuppeen.
Juhana ja bretagnelainen katsoivat toisiinsa sen näköisinä, kuin pitäisivät he taistelua vain toistaiseksi lykättynä, ja lähestyivät toisten kanssa esimiestään, joka kysyi heiltä:
"Oletteko valmiita, miehet?"
"Valmiit olemme, herra Cressines!" kuului vastaus.
"Noudattakaa suurinta hiljaisuutta", sanoi Cressines, "ja muistakaa, että se talo, johon tuo porvari meidät vie, on ylipäällikkömme Chatillonin suojeluksen alainen. Ensimmäinen, joka johonkin kajoaa, saa sitä katkerasti katua. Seuratkaa minua."
Se porvari, joka palveli ranskalaisten soturien oppaana, ei ollut kukaan muu kuin mestari Brakels, liljalainen, joka oli erotettu kankurien ammattikunnasta. Kun sotamiehet olivat päällikköineen tulleet kadulle, kulki Brakels ääneti heidän edellään ja vei heidät pimeän läpi Espanjalaiskadulle, aina herra Nieuwlandin asunnon ovelle saakka. Siinä asettuivat sotilaat pitkin seinänvierustaa, tuskin hengähtäenkään, jotta heidän läsnäoloaan ei huomattaisi.
Mestari Brakels kalahdutti hiljaa portinkolkutinta. Muutamien silmänräpäysten kuluttua tuli palvelustyttö käytävään ja kysyi epäluuloisena, kuka niin myöhään kolkuttaa.
"Avatkaa pian", vastasi Brakels, "minä tulen mestari Deconinckin luota ja tuon kiireellistä sanomaa neitsyt Machteld van Bethunelle. Älkää vitkastelko silmänräpäystäkään, sillä neiti on mitä suurimmassa vaarassa."
Palvelustyttö, joka ei arvannut aavistaakaan petosta, veti pois salvan ja aukaisi oven, nopeammin kuin hän muuten olisi sen tehnyt.
Mutta kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun kahdeksan ranskalaista sotilasta työntyi flaamilaisen jäljessä käytävään. Kimakka kirkaisu kajahti talon etäisimpiin huoneisiin saakka, ja palvelustyttö yritti pelastua pakenemalla, mutta Cressines ehkäisi sen.
"Missä on valtiattarenne, Machteld van Bethune?" kysyi Cressines kylmän rauhallisesti.
"Kreivitär Machteld on jo kaksi tuntia sitten mennyt levolle, ja hän nukkuu nyt", sopersi pelästynyt tyttö.
"Menkää hänen luokseen", lausui päällikkö, "ja käskekää hänen pukeutua, sillä hänen täytyy heti paikalla lähteä tästä talosta ja seurata meitä. Totelkaa minua, sillä minusta olisi ikävää käyttää väkivaltaa."
Tyttö juoksi hätäyksissään portaita ylös ja herätti Aadolfin sisaren.
"Oi neiti", huusi hän, "nouskaa joutuin ylös, koko talo on täynnä sotamiehiä!"
"Taivas varjelkoon", sanoi Maria vapisevalla äänellä, "mitä sinä sanot? Sotamiehiäkö meidän talossamme? Mitä he tahtovat?"
"He tahtovat viedä heti pois kreivitär Machteldin. Minä pyydän, neiti, kiiruhtakaa, sillä hän nukkuu vielä – ja minä pelkään, että sotamiehet tunkeutuvat hänen huoneeseensa."
Kiiruusti ja mitään vastaamatta veti säikähtynyt Maria väljän kaavun ylleen ja meni palvelustytön kanssa herra Cressinesin luo, joka seisoi vielä käytävässä. Kaksi talon miespalvelijaa oli tytön huutojen johdosta tullut juosten paikalle, ja he seisoivat nyt masentuneina ranskalaisten sotamiesten välissä, jotka olivat siepanneet heidät ja pitivät heitä kiinni.
"Hyvä herra", kysyi Maria päälliköltä, "suvaitkaa sanoa minulle, minkätähden tunkeudutte talooni näin öiseen aikaan?"
"Niin, jalosukuinen neiti", vastasi päällikkö, "se tapahtuu maaherran käskystä. Kreivitär Machteld van Bethunen, joka asuu täällä, täytyy viipymättä seurata mukanamme. Älkää pelätkö, että häntä tullaan huonosti kohtelemaan; minä panen kunniani pantiksi siitä, ettei häntä loukata sanallakaan."
"Oi hyvä herra", huusi Maria, "jos tietäisitte, minkä kohtalon te tytölle valmistatte, niin palaisitte takaisin tyhjin toimin; sillä minä kuulen, että te olette kunnioitettava ritari."
"Olette oikeassa, minä en suinkaan suosi sellaisia toimenpiteitä, mutta päällikköni käskyjä on minun täsmälleen seurattava. Suvaitkaa senvuoksi toimittaa neitsyt Machteld huostaani; me emme voi odottaa kauempaa; suokaa minun olla käyttämättä väkivaltaa."
Maria näki, ettei mikään voinut torjua tätä iskua; mutta hän kätki syvän murheensa vieraiden soturien edessä eikä itkenyt. Ilmeisellä inholla hän suuntasi katseensa flaamilaiseen, joka seisoi käytävän nurkassa, ja näytti soimaavan tätä katseellaan hänen kavalluksestaan.
Mestari Brakels ei ollut kyllin rohkea katsoakseen suuttunutta neitoa silmiin. Hän vapisi, sillä nyt hän aavisti kostoa, joka tulisi häntä vainoamaan; hän peräytyi muutamia askelia, ikäänkuin aikoen paeta.
"Vartioikaa tuota flaamilaista", huusi Cressines miehilleen. "Älkää päästäkö häntä menemään; sillä joka hänen laillaan kavaltaa ystävänsä, kykenee mihin hyvänsä."
Mestari Brakelsia tartuttiin käsivarteen ja hänet vedettiin väkisin sotilaiden keskelle. 'Kavaltaja' oli se nimi, jolla häntä herjattiin, ja niiden ylenkatse, joita hän oli palvellut, oli hänen palkkansa.
Maria poistui käytävästä ja astui murheellisin sydämin Machteldin makuuhuoneeseen. Hän jäi kuin jähmettyneenä seisomaan vuoteen viereen ja katseli onnetonta tyttöä, joka näytti niin suloisesti uinuvan. Kirkas kyynel kimalsi hänen silmäripsissään ja hänen hengityksensä kulki raskaasti ja kuumeisena. Äkkiä hän veti kätensä peitteen alta ja ojensi sen ikäänkuin tahtoen torjua pois jotakin, mikä häntä kovasti peloitti. Monien käsittämättömien sanojen joukossa mainitsi hän myöskin Aadolfin nimen ja toisti sen useaan kertaan, ikäänkuin apua huutaen.
Kyyneleet kumpusivat Marian silmistä; näky koski syvästi hänen sydämeensä ja hänen säälinsä lisäytyi vielä, kun hän ajatteli sitä tuskaa, mitä tyttöparka vielä tulisi kärsimään. Niin tuskallista kuin hänelle olikin tuoda onnettomalle ystävättärelleen sellainen sanoma, ei hän kuitenkaan saanut vitkastella, sillä aika oli kallis. Minä silmänräpäyksenä hyvänsä saattoivat sotamiehet astua huoneeseen, ja millainen kauhu, millainen suru se olisi ollut jalolle Machteldille! Näiden ajatusten kannustamana hän tarttui ystävättärensä käteen ja herätti hänet, sanoen:
"Rakas Machteld-ystäväni, herätkää, minulla on teille kiireellistä sanottavaa."
Marian kosketus oli kovasti säikähdyttänyt neitoa; hän avasi silmänsä suuriksi ja vapisi, katsoen ystävättäreensä epävarmana.
"Tekö se olette, Maria, joka puhutte minulle?" kysyi hän, hieroen kyynelistä kosteita silmiään. "Mikä tuo teidät luokseni näin tavattomaan aikaan?"
"Oi poloinen Machteldini", huudahti Maria itkien, "nouskaa ylös. Tässä ovat vaatteenne, – nouskaa joutuin ylös, suuri onnettomuus odottaa teitä."
Säikähtynyt Machteld hypähti ylös ja katsoi pelokkaasti Mariaan. Tämä itki katkerasti pukiessaan Machteldia eikä vastannut hänelle ennenkuin ojentaessaan hänelle pitkän ratsastuspuvun, jolloin hän lausui syvään huoaten:
"Te lähdette matkalle, jalo neiti, Pyhä Yrjö suojelkoon teitä!"
"Mutta mitävarten tämä ratsastuspuku, rakas Maria? Ah, nyt minä näen, mikä kohtalo minua odottaa! Paha uneni on käynyt toteen: juuri kuin te minut herätitte, olin minä olevinani Ranskassa, Johanna Navarralaisen edessä. Hyvä Jumala, nyt on kaikki toivo mennyt! Minä en saa enää nähdä kaunista Flanderia, ja sinä Leijona, minun rakas isäni, et kukaties saa enää tavata lastasi tässä maailmassa..."
Maria oli istuutunut murheen murtamana tuolille ja nyyhkytti äänetönnä. Hän ei voinut vahvistaa sanoillaan ystävättärensä aavistuksia. Hetken kuluttua heittäytyi Machteld hänen kaulaansa ja lausui:
"Älkää itkekö noin kovin minun tähteni, rakas ystäväni. Jo kauan ovat onnettomuus ja kurjuus olleet tuttujani; Flanderin hallitsijahuoneella ei ole enää rauhan eikä ilon päivää."
"Onneton, jalo tyttö", nyyhkytti Maria, "te ette tiedä, että ranskalaiset sotamiehet odottavat teitä alhaalla ja että teidät viedään heti paikalla pois."
Tyttö kalpeni ja vapisi kovasti nämä sanat kuullessaan.
"Sotamiehetkö?" huusi hän. "Onko minun jouduttava alttiiksi halpasyntyisten palkkalaisten raakuudelle? Oi rakas Maria, suojelkaa minua... Oi Jumala, kunpa voisin nyt kuolla! Robrecht, Robrecht, jospa tietäisitte, mikä häpeä lastanne kohtaa!"
"Älkää pelästykö noin kovin, jalo neiti; heidän mukanaan on kunnioitettava ritari."
"Se onneton hetki on siis tullut; minun on jätettävä teidät, Maria, ja ilkeä Navarran kuningatar on sulkeva minut vankeuteen, kuten isänikin. Mutta olkoon niin! Taivaassa on suojelija, joka ei minua hylkää..."
"Pukekaa pian ratsastuspuku yllenne, minä kuulen sotamiesten askeleita."
Machteldin pukiessa viittaa ylleen aukeni ovi, palvelustyttö astui sisään ja lausui:
"Ranskalainen herra käskee kysyä, onko neiti van Bethune jo valmis ja saako hän tulla hänen luokseen."
"Hän saa tulla!" vastasi Maria.
Herra Cressines oli seurannut palvelustyttöä ja astui kohta sen jälkeen huoneeseen.
Hän kumarsi Machteldille; ja hänen myötätuntoisesta silmäyksestään näkyi, että hän suoritti tätä tehtävää vasten tahtoaan.
"Kreivitär", lausui hän, "älkää lukeko minulle pahaksi, että pyydän teitä seuraamaan minua heti. Minä en saa viivytellä enää hetkeäkään."
"Minä alistun kuuliaisesti", vastasi Machteld, kyyneliään pidättäen. "Minä toivon, arvoisa herra, että suojelette minua kaikilta loukkauksilta."
"Minä vakuutan teille, jalo neiti", huudahti Cressines, tytön alistuvaisuuden liikuttamana, "ettei teille tulla tekemään mitään pahaa, niin kauan kuin olette minun suojeluksessani."
"Entä teidän soturinne, arvoisa herra?"
"Minun soturini, arvoisa neiti, eivät tule sanomaan teille sanaakaan. Tämä vakuutus tyydyttänee teitä."
Molemmat neidot syleilivät toisiaan hellästi ja vuodattivat vuolaita kyyneliä. Katkerat jäähyväiset ja syleilyt toistettiin vielä useaan kertaan. Vihdoin he seurasivat ritaria käytävään saakka.
"Oi arvoisa herra", huusi Maria, "sanokaa minulle edes, mihin viette minun onnettoman ystävättäreni!"
"Ranskaan", sanoi Cressines; ja sotilaisiin päin kääntyen hän käski:
"Ottakaa vaari sanoistani! Joka tämän neidin läsnäollessa sanoo sopimattoman sanankaan, saa ankaran rangaistuksen. Minä tahdon, että häntä kohdellaan hänen ylhäisen säätynsä mukaisesti. Tuokaa ratsut!"
Machteld itki hiljaa hunnun alla, joka peitti hänen kasvojaan. Maria oli tarttunut hänen toiseen käteensä, ja molemmat seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Sanat eivät riittäneet ilmaisemaan heidän tuskaisia tunteitaan katkeralla jäähyväishetkellä.
Kun hevoset oli tuotu oven eteen, auttoi herra Cressines Machteldin kevytrakenteisen ratsun selkään. Mestari Brakels ynnä palvelijat laskettiin vapaiksi, ja kulkue alkoi ripeästi edetä Brüggen katuja pitkin. Jonkun hetken perästä he olivat avoimella maalla, teillä, joita Machteld ei voinut tuntea. Yö oli synkkä ja juhlallinen hiljaisuus lepäsi uinuvan luonnon yllä. Herra Cressines pysyi alati Machteldin sivulla. Koska hän ei tahtonut häiritä häntä hänen murheessaan, ei hän puhellut hänen kanssaan ja olisi kukaties suorittanut koko matkan ääneti, jollei nuori Machteld olisi ensiksi häntä puhutellut.
"Onko minun sallittu, arvoisa herra, tietää jotakin tulevasta kohtalostani, ja saanko kysyä, keneltä on lähtöisin käsky, joka riistää minut asunnostani?"
"Minä olen saanut käskyn herra Chatillonin kautta", vastasi Cressines. "Todennäköisesti se on annettu hänelle korkeammalta taholta, sillä teidän matkanne päämäärä on Compiègne."
"Niin", nyyhkytti murheellinen tyttö, "Johanna Navarralainen odottaa minua. Ei riittänyt, että isäni ja kaikki veriheimolaiseni teljettiin vankilaan; minua häneltä vielä puuttui. Nyt on hänen kostonsa täydellinen. Oi arvoisa herra, teillä on paha kuningatar!"
"Tuota ei mies olisi uskaltanut sanoa minulle. Totta on, jalo neiti, että kuningattaremme kohtelee flaamilaisia hyvin ankarasti, ja minä tunnen syvää sääliä herra Bethunea kohtaan; mutta minä en voi kuulla valtiatartani solvattavan."
"Antakaa anteeksi! Teidän uskollisuutenne ritarina ansaitsee kunnioitustani. En tahdo enää valittaa kuningattarestanne, ja pidän itseäni onnellisena, että minulla onnettomuudessani on niin kunnioitettava ritari saattajana."
"Minulle olisi todellinen mielihyvä saattaa teidän jalosukuisuuttanne aina Compiègneen saakka; mutta sitä kunniaa ei minulle ole suotu. Neljännestunnin kuluttua te saatte toisen saattoseurueen, mutta se ei kuitenkaan voi tuottaa mitään muutosta asemaanne; ranskalaiset ritarit eivät koskaan unohda, miten he ovat velvolliset naisia kohtelemaan."
"On totta, että ranskalaiset ritarit ovat hyvin kohteliaita ja kunnioittavia meitä kohtaan; mutta kuka takaa, että minä aina tulen saamaan säätyni mukaisen saattueen?"
"Oh! niin tulee varmasti tapahtumaan. Minä vien teidät Malen linnaan, jossa minun on jätettävä teidät herra St. Polin haltuun. Siihen asti ulottuu minun tehtäväni."
He puhelivat vielä jonkun aikaa, kunnes saapuivat linnan sillan edustalle. Heidän lähestyessään huusi portinvahti heille, ja laskuristikko vedettiin ylös. Kohta sen jälkeen laskeutui silta kolisten alas ja koko kulkue ratsasti linnaan.
II.
Kuukausia oli jo kulunut Brüggen kaupungin antautumisesta. Herra Chatillon oli nimittänyt herra Mortenayn kaupungin käskynhaltijaksi ja palannut Kortrykiin, sillä hän ei luottanut kyllin paljon brüggeläisiin asuakseen heidän keskellään. Sotaväki, jonka hän oli jättänyt valloitettuun kaupunkiin, harjoitti kaikenlaista ilkivaltaa ja kiusasi porvareita mitä häijyimmällä tavalla. Tähän pakkotilaan kyllästyneinä palasivat melkein kaikki vieraat kauppiaat kotimaahansa ja kauppa lamautui päivä päivältä.
Käsityöläiset näkivät tuskalla ja sisäisellä katkeruudella hyvinvointinsa häviävän; kuitenkin olivat ranskalaisten varovaisuus-toimenpiteet kyllin ankarat pitämään toistaiseksi heidän raivonsa aisoissa. Suuri osa varustuksia hajoitettiin ja rakennettiin luja linnoitus pitämään kaupunkia kurissa.
Porvaritoveriensa suureksi ihmetykseksi antoi Deconinck kaiken tämän tapahtua vastustamatta ja kulki rauhallisena ja näennäisesti välinpitämättömänä kaduilla. Ainoastaan kankurien kokouksissa hän ennusti isänmaansa vapautusta ja piti siten yllä toivoa veljiensä sydämissä.
Breydeliä ei olisi enää tuntenut entisestään, alinomaiset synkät mietteet olivat vanhentaneet hänen nuorekkaat piirteensä. Hänen kulmakarvansa olivat alaspainuneet, uljaan flaamilaisen ylväs pää oli kumarassa, ikäänkuin vaivaava taakka olisi painanut sen alas. Ylimielisten ranskalaisten herruus ja sen näkeminen kuristi ja raateli kyykäärmeenä hänen sydäntään. Ei ollut hänellä enää iloa eikä tyytyväisyyden hetkeä. Harvoin hän poistui asunnostaan, sillä valloitettu Brügge oli hänelle vankila, jonka ilma painosti häntä. Tämä jalo tuska ei luopunut hänestä hetkeksikään, eivätkä hänen toverinsa voineet millään lohduttaa tai ilahduttaa häntä. Jokaisen ranskalaisen silmistä hän luki kuin soimauksena herjaussanan: Orja!
Eräänä aamuna hän oli hyvin varhain puodissaan ja jatkoi yöllisiä unelmiaan, nojaten vasemmalla kädellään hakkuupölkkyyn. Hänen rauhaton katseensa harhaili seinällä riippuvissa lihapaloissa, mutta hän ei kuitenkaan niitä nähnyt, sillä hänen mieltään askarruttivat toiset ajatukset. Kun hän oli siten seisonut pitkän aikaa liikkumattomana, tarttui hänen oikea kätensä tahdottomasti teurastuspiiluun, joka, muita paljon suurempana, näytti olevan aiottu erikoiseen tarkoitukseen. Niinpiankuin kiiltävä teräs sattui hänen silmäänsä, levisi selittämätön hymy hänen juroille piirteilleen ja hän tuijotti kauan murha-aseeseen. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat synkiksi ja murheellisiksi, hän katsoi kolkosti eteensä ja lausui valittaen: "Se on ohi! Ei ole toivoa vapautuksesta enää! Meidän täytyy taivuttaa päämme ja itkeä voitettua isänmaatamme. Tuolla juoksevat voitonriemuiset ranskalaiset joka päivä pitkin kaupunkia, ivaten jokaista, pilkaten jokaista – ja meidän, meidän flaamilaisten, täytyy sitä sietää, täytyy sitä kärsiä! Oi Jumala, kuinka julmasti epätoivo kalvaa sydäntäni!" Hän tarttui kouristuksentapaisesti piiluunsa ja lausui sitä katsellen: "Ja sinä, minun uskollinen aseeni, miten voit sinä täst'edes minua palvella? Ei ole enää isänmaata kostettavana, ei muukalaisverta vuodatettavana. Häpeän kyyneleet kostuttavat sinua, Breydel itkee kuin nainen..."
Nyt valtasi hänet hurja vimma. Hän heitti piilun lattiaan ja tallasi sitä jalallaan. "Mene!" huusi hän, "orja ei tarvitse aseita!" Ja sitten vaipui hänen kätensä jälleen penkille.
Puodin ovi aukeni, ja Breydel kummastui tuntiessaan tulijan Deconinckiksi.
"Hyvää päivää, mestari", lausui hän, "mikä karvas uutinen tuo teidät luokseni näin varhain?"
"Ystäväni Jan", vastasi Deconinck, "en kysy teiltä, minkätähden olette noin murheellinen, sillä tunnenhan jalon sielunne; orjuuden ajatus tappaa teidät, näen sen hyvin."
"Vaiti, mestari, olkaa vaiti siitä; sillä minusta tuntuu kuin taloni seinätkin toistaisivat tuota häpeällistä sanaa. Oi ystäväni, kunpa olisin kuollut kaupunkimme muureille, silloin olisin säästynyt tältä katkeralta tuskalta. Kuinka moni ranskalais-vihollinen olisi silloin löytänyt hautansa vieressäni! Mutta nuo kunniakkaat päivät ovat ohitse."
Deconinck katseli liikutettuna teurastajien esimiestä; hän ymmärsi omasta kärsimyksestään, kuinka tappavaa tämän tuskan täytyi olla Breydelin kaltaiselle sielulle, ja hän vastasi:
"Lohduttautukaa toki, jalo ystäväni! Muistakaa, että tuli, joka kytee tuhkan alla, ei ole vielä sammunut. Kerran vielä palaavat nuo kunniakkaat päivät; orjuuden usvat hälvenevät; jo nyt on vapauden aurinko lähettänyt meille muutamia säteitään. Te ette sitä tiedä, mutta uskokaa minua, vapauden hetki lähenee. Nyt emme ole vielä kyllin sorrettuja, orjuuden kahleiden täytyy vielä kipeämmin meitä rasittaa, niin että ne käyvät pelkureillekin sietämättömiksi. Silloin, urhoollinen veljeni, silloin on meidän kallis kotikaupunkimme jälleen kohottava Flanderin mustan leijonan korkealle kaiken kansan nähtäväksi."
Breydel katseli kankurien esimiestä harvinaisin ilmein, kuunnellessaan näitä sanoja. Toivorikas hymy kirkasti hänen kasvojaan ja hänen ahdistettu sydämensä keventyi syvään huokaisten. Hän tarttui Deconinckin käteen, painoi sen sydämelleen ja lausui:
"Te yksin, ystäväni, tunnette minut. Te yksin voitte liikuttaa ja lohduttaa minua."
"Mutta, mestari Jan", jatkoi Deconinck, "tulollani on toinen tarkoitus. Tehän muistatte, että olemme luvanneet suojella nuorta Machteldia."
"Mitä on tapahtunut?" huudahti Breydel rajusti. Huolekas aavistus nosti värin hänen poskilleen. "Ystäväni, tuotteko kauhean, katalan uutisen?" huusi hän.
"Ranskalaiset ovat vanginneet valtiaamme tyttären ja vieneet hänet pois", kuului vastaus.
Breydel astahti eteenpäin, otti piilun lattialta ja heilutti sitä raivokkaasti kourassaan. Hänen huulensa liikkuivat tosin, mutta sanaakaan ei tullut hänen suustaan; vihdoin vieri kaksi kimmeltävää kyyneltä hänen poskiaan pitkin, raivon ja kostonvimman kyyneliä.
"Oi Flanderin leijona!" huudahti hän, "niin he kohtelevat lapsiasi; ja minunko olisi sitä siedettävä? Ei, ei, nyt siitä on tullut loppu, Deconinck, siitä on tullut loppu! Minä en kuuntele mitään; tänään on minun nähtävä verta, paljon verta, muuten kuolen!"
"Tyyntykää, ystäväni", vastasi Deconinck, "tyyntykää ja käyttäkää järkeänne; sillä henkenne olette velvollinen antamaan isänmaallenne, ettekä saa panna sitä hyödyttömästi alttiiksi."
"En tahdo kuunnella mitään", jatkoi Breydel. "Minä kiitän teitä viisaasta neuvostanne, mutta en halua enkä voi sitä totella; säästäkää sananne, ne ovat hyödyttömät."
"Mutta mestari Jan, älkää antautuko noin kiihkonne valtaan; ettehän kuitenkaan voi yksinänne ajaa pois ranskalaisia."
"Siitä minä en välitä, niin pitkälle en ajattele. Kosto leijonan tyttären puolesta, ja sitten kuolema! Oi, nyt olen onnellinen, henkeni on jälleen vironnut, sydämeni sykkii jälleen rohkeana ja voimakkaana! Mutta minä tahdon rauhoittua; sanokaa minulle, mitä vielä tiedätte."
"Oh, en paljoa. Tänä aamuna hyvin varhain herätti minut herra Nieuwlandin palvelija. Häneltä kuulin, että jalosukuinen Machteld on yöllä viety pois ja että kavaltaja Brakels on ollut ranskalaisilla oppaana."
"Brakels!" huusi Breydel; "vielä yksi lisää piiluni ruoaksi; sen miehen ei pidä enää palveleman ranskalaisia!"
"Minne neito on viety, en tiedä; mutta arvattavasti Malen linnaan, sillä sitä nimeä oli palvelija kuullut sotamiesten pari kertaa mainitsevan. Ymmärrättehän, Breydel, että olisi parempi odottaa lähempiä tietoja, kuin ryhtyä työhön näin harkitsematta. Onpa melkein varmaa, että neiti Machteld on jo viety Ranskaan asti."
"Te kolkutatte kuuron ovelle", huusi Breydel. "Minä sanon teille, ettei mikään voi minua horjuttaa. Minä tahdon ja minun täytyy lähteä, antakaa anteeksi, että jätän teidät näin suoraa päätä."
Hän kätki piilun mekkonsa alle ja kääntyi kiirein askelin menemään ovea kohti; mutta Deconinck oli ripeästi asettunut hänen eteensä ja sulki häneltä siten tien. Kuin loukkuun joutunut tiikeri loi Breydel katseita ympäri puotia, ikäänkuin ulospääsyä etsien. Hänen vartalonsa oli eteenpäin taipunut ja lihaksensa jännityksissä, ikäänkuin olisi hän aikonut rynnätä häntä pidättävien esteiden kimppuun.
"Jättäkää hyödyttömät yrityksenne", lausui Deconinck hänelle, "minä vakuutan teille, ettette tule menemään ulos piiluinenne. Te olette minulle liian kallis ystävä, ja minä pidän velvollisuutenani varjella teitä turmiosta."
"Päästäkää minut menemään, mestari Pietari!" huusi teurastajien esimies, "minä pyydän teitä, antakaa minun mennä. Te kidutatte minua armottomasti."
"Ei, tässä minä olen taipumaton. Luuletteko, että olette oma herranne, että saatte mielivaltaisesti panna henkenne vaaraan? Oi ei, mestari, Jumala on antanut teille suuren sielun ja isänmaa on kasvattanut teistä Voimakkaan miehen, jotta säilyisitte hengissä vapautemme suojelemista varten. Ajatelkaa tätä suurta tehtävää, mestari, älkääkä tuhlatko voimianne hyödyttömään kostoon."
Deconinckin näin puhuessa vaimeni teurastajan kiihtymys. Hänen asentonsa tuli rauhalliseksi, ja olisi voinut luulla, että hänen ystävänsä viisas puhe oli saanut hänet vakuutetuksi. Se ei tosin ollut teeskentelyä, mutta ei myöskään hänen tunteittensa todellinen ilmaus. Hän horjui kostonhalun ja maltillisuuden välillä, voimatta sisäisesti rauhoittua.
"Te olette oikeassa, ystäväni", lausui hän, "minä antaudun liian helposti kiihtymyksen valtaan; mutta tiedättehän, että on intohimoja, joiden vaatimuksia ei voi vastustaa. Tahdon ripustaa aseeni jälleen tähän seinälle; nyt kai päästätte minut ulos, sillä minun on vielä tänään mentävä Thouroutiin karjaa ostamaan."
"Nyt en enää tahdo teitä pidättää, vaikka tiedänkin, ettette mene Thouroutiin."
"Varmasti, mestari, vajassani ei ole enää ollenkaan karjaa, ja minun on vielä ennen iltaa hankittava sitä."
"Te ette voi pettää minua, mestari Jan, minä tunnen teidät liian hyvin. Silmäinne läpi minä näen teidän sisimpään sieluunne; te lähdette suoraa päätä Maleen."
"Te olette velho, mestari Pietari, sillä te tiedätte ajatukseni paremmin kuin minä itse. Niin, minä lähden Maleen, mutta vakuutan teille, että se tapahtuu vain tietojen hankkimiseksi valtiaamme onnettomasta tyttärestä. Minä lupaan teille, että lykkään koston suotuisampaan aikaan."
Molemmat miehet menivät yhdessä ulos ovesta ja erosivat, puheltuaan vielä jonkun aikaa keskenään.
Breydel saapui puolen tunnin kuluttua Malen kylään. Kertomuksemme aikana sen muodosti noin kolmekymmentä olkimajaa, jotka olivat hajallaan siellä täällä linnan alueella. Kylää ympäröivien läpitunkemattomien metsien keskelle oli ahkeruuden avulla syntynyt mitä hedelmällisimpiä vainioita. Koska maaperä näytti tällä seudulla olevan kiitollinen asujamilleen ja palkitsi heidät runsailla sadoilla, olisi luullut Malen talonpoikain elävän hyvinvoinnissa. Kuitenkin näkyi heidän vaatetuksestaan ja koko olennostaan kaikki puutteen merkit. Orjuus ja tyrannimainen herruus olivat heidän köyhyytensä aiheuttajat. Otsansa hikeä he eivät vuodattaneet itsensä enempää kuin perheensäkään hyväksi. Kaikki meni heidän valtiaalleen lääninherralle ja he pitivät itsensä onnellisina, jos heille verot ja läänitysmaksut suoritettuaan jäi riittävästi ruumiin ravinnoksi, heidän raataessaan raskaassa työssään kaiken vuotta.
Vähän matkan päässä linnasta oli neliskulmainen aukeama, jonka ympärillä oli tiheämmässä ryhmässä muutamia kivisiä rakennuksia. Sen keskellä oli kivinen pylväs, ja siitä riippui ketju, jossa oli rautainen kaulavanne. Tämä oli kreivillisen oikeudenhoidon tunnusmerkki, ja tuohon pylvääseen sidottiin pahantekijät julkisesti nähtäviksi. Yhdelle sivulle oli rakennettu pieni kappeli, jonka kirkkotarhan muurit ulottuivat muutamia askeleita aukiolle.
Sen vieressä oli melkoisen korkea talo, paikkakunnan ainoa kapakka eli majatalo, jossa tarjoiltiin viiniä ja olutta. Majatalon nimi oli kuvattuna sen oven päälle, mutta niin huonosti ja kömpelösti, että olisi ollut vaikea tuntea tuota kivikuvaa Pyhäksi Martiksi. Eteinen ja alin huone olivat niin avarat kuin ulkomuurit sallivat. Leveä, hyvin suuri liesi, jonka edessä oli muutaman jalan levyinen pankko, täytti huoneen peräseinän, jättäen kummallekin puolelle vain kapean sopen, jossa riippui kuivamassa siemeniä ja kasvien juuria. Muut seinät olivat kalkilla valkaistut ja niillä riippui kaikenlaisia puisia ja tinaisia talouskaluja. Teurastuspiilu ja muutamia suuria nahkatupessa olevia puukkoja riippui eräässä paikassa, joka näytti olevan nimenomaan niille määrätty. Savu, jota alati tunkeutui liedestä tupaan, oli kokonaan mustuttanut kattohirret, mikä antoi huoneelle synkän leiman. Vaikka aurinko paistoi hyvin kirkkaasti, oli huoneessa kuitenkin melko hämärää, sillä puoleksi romaanilaista, puoleksi goottilaista rakennustyyliä olevat ikkunat olivat lähes seitsemän jalkaa lattiasta ja pienistä ruuduista kokoonpannut. Raskaita tuoleja ja vielä jykevämpiä pöytiä oli siellä täällä tuvassa. Emäntä juoksi edestakaisin palvellen lukuisia vieraita ja tarjoillen heille juotavaa. Tinakannut ja tuopit eivät joutaneet lepäämään, ja vierasten vilkas keskustelu suli käsittämättömäksi surinaksi. Lieden luona puhuttiin miehekkäästä ja voimakkaasta ääntämistavasta päättäen flaaminkieltä, kun taas tuvasta kuuluva naisellisempi ja pehmeämpi ääntäminen ilmaisi ranskankielistä puhetta. Niiden joukossa, jotka käyttivät tätä vierasta kieltä ja kuuluivat linnan miehistöön, oli eräs Leroux-niminen, joka puhui seuralaisilleen esimiehen tapaan; kuitenkin hän oli vain tavallinen soturi, kuten nämäkin, mutta hänen tavaton voimansa oli hankkinut hänelle tämän ylemmyyden. Ranskalaisten sotilaiden tyhjennellessä tuoppejaan hilpeän keskustelun säestämänä, tuli eräs uusi sotilas kapakkaan ja lausui heille:
"Hei, toverit, minä tuon teille hyvän uutisen. Me tulemme lähtemään pois kirotusta Flanderista ja saamme luultavasti jo huomisaamuna nähdä jälleen kauniin Ranskamme."
Sotilaat hämmästyivät näistä sanoista ja suuntasivat katseensa ihmetellen sanantuojaan.
"Niin", jatkoi tämä, "huomenna matkustamme pois sen kauniin aatelisnaisen kanssa, joka viime yönä niin tavattomaan aikaan tuli meidän vieraaksemme."
"Onko se totta, mitä te sanotte?" kysyi Leroux.
"Varmasti se on totta; herramme St. Pol lähetti minut ilmoittamaan siitä teille."
"Minä uskon teitä, sillä te olette aina pahan viestin tuoja", huusi Leroux.
"Mutta minkätähden tämä uutinen teitä suututtaa? Ettekö palaa mielellänne Ranskaan takaisin?"
"En ollenkaan, me nautimme täällä voiton hedelmiä, eikä minun haluta jättää niitä näin pian."
"Ohoo, älkää sitten niin kovin hirmustuko, me palaamme muutamien päivien perästä takaisin. Meidän on saatettava herra St. Polia ainoastaan Rysseliin saakka."
Juuri kuin Leroux aikoi vastata, aukeni ovi ja flaamilainen mies astui sisään. Hän katseli ranskalaisia rohkean ylpeästi, istuutui yksinään erään pöydän ääreen ja huusi:
"Isäntä! ruukku olutta ja pian, sillä minulla on kiire."
"Heti, mestari Breydel", tuli vastaus.
"Siinäpä on komea flaamilainen", kuiskasi muudan sotilas Leroux'n korvaan. "Hän ei tosin ole niin suuri kuin te; mutta mikä voimakas ruumis ja millainen ääni; se ei ole mikään maanmoukka!"
"Tosiaankin", vastasi Leroux, "se on pulska mies. Silmät kuin leijonalla. Haluaisinpa tehdä tuttavuutta hänen kanssaan."
"Isäntä", huusi Jan Breydel nousten seisomaan, "missä viivytte, kurkkuani polttaa kamalasti."
"Kuulkaas, flaamilainen", aloitti Leroux, "osaatteko ranskaa?"
"Enemmän kuin mieleni tekee", vastasi Breydel samalla kielellä.
"No hyvä, koska näen, että olette kärsimätön ja janoinen, tarjoan teille oman tuoppini. Juokaa, ja tulkoon se terveydeksenne."
Breydel otti kiitollisesti nyökäten tuopin soturin kädestä ja lausui, viedessään sen suulleen:
"Toivotan teille terveyttä ja onnea sodassa."
Mutta niinpiankuin hän oli saanut suuhunsa muutaman pisaran, laski hän haarikan inhoten pöydälle.
"Mikä on? Pelkäättekö jaloa juomaa? Flaamilaiset eivät ole siihen tottuneet", huusi Leroux nauraen.
"Se on ranskalaista viiniä", vastasi Breydel niin välinpitämättömästi, kuin olisi hänen inhonsa ollut luonnollinen tunne.
Sotilaat katselivat toisiinsa ihmeissään ja silminnähtävä suuttumus synkensi Leroux'n piirteitä. Breydelin kasvojen kylmä ilme vaikutti häneen kuitenkin niin paljon, että hän enempää puhumatta antoi flaamilaisen istua jälleen tuolilleen. Sillävälin oli isäntä tuonut kaivatun oluen, ja teurastajain esimies joi useampia siemauksia, ranskalaisista sen enempää piittaamatta.
"Nyt siis, toverit", huusi Leroux nostaen haarikkansa ilmaan, "juokaamme vielä yksi malja, jotta ei voitaisi sanoa meidän lähteneen matkalle kuivin kurkuin. Kauniin aatelisnaisen terveydeksi."
Jan Breydel hillitsi nämä sanat kuullessaan vaivoin kiihtymyksensä.
"Jollei vain mitään tapahdu meidän poissa ollessamme!" lausui Leroux merkitsevästi. "Brüggeläiset alkavat jälleen nurista ja tulla levottomiksi. Täytyisi ryöstää kaupunki, silläaikaa kuin me olemme Ranskassa."
Breydel puri hampaitaan raivosta, mutta hän ei ollut vielä unohtanut lupaustaan eikä Deconinckin varoitusta. Hän kuunteli vielä tarkkaavammin, kun Leroux lausui seuraavat sanat:
"Siitä vahingosta saisimme kiittää sitä kaunista aatelisnaista... Mutta kukahan hän lienee? Minä puolestani luulen, että hän on jonkun mahtavan kapinoitsijan puoliso, jota viedään Ranskaan toisten luo; hän saa vielä syödä karvasta leipää..."
Teurastajien esimies oli noussut istuimeltaan, ja samalla kuin hän kiihtymystään peittääkseen asteli huolettomasti edestakaisin huoneessa, lauloi hän hyräillen hiljaisella äänellä joitakin sanoja muutamasta kansanlaulusta:
Kas, kuinka musta leijonamme
on ylväs kultapohjallaan!
Kas, kuin sen jättikämmen vankka
on valmis lyömään vainoojaan!
Kas, kuin sen silmä salamoipi
ja harja uljas hulmuaa! –
Se Flanderin on jalopeura,
mi levossaankin peloittaa.Kun ranskalaiset kuulivat nämä sävelet, hämmästyivät he suuresti.
"Kuulkaa", lausui yksi heistä, "se on kynteläisten laulu; mikä julkeus! Uskaltaako tuo flaamilainen laulaa sitä meidän läsnäollessamme!"
Vaikka Breydel kuulikin nämä sanat, jatkoi hän siitä huolimatta lauluaan. Vieläpä hän korotti ääntään, niinkuin olisi tahtonut uhmata ranskalaisia:
On itämailla voittain käynyt
se taistelusta taisteluun,
sen silmän liekki himmentänyt
on saraseenein puolikuun.
Ja uljaat voittopalkat jakoi
se urhotöistä sankarin:
se pojistansa parhaimmista
loi kuninkaan tai keisarin."Mutta mitä merkitsee tuo laulu, joka on alati teidän suussanne?" kysyi Leroux eräältä linnan väkeen kuuluvalta flaamilaiselta, joka istui hänen lähellään.
"No, siinä sanotaan, että Flanderin musta leijona on iskenyt kyntensä saraseenein puolikuuhun ja että se on tehnyt kreivi Balduinista keisarin."
"Kuulkaahan, flaamilainen", huusi Leroux Breydelille, "teidän täytyy kuitenkin tunnustaa, että tuo hirmuinen musta leijona on häätynyt pakoon meidän mahtavan ruhtinaamme Filip Kauniin tieltä; nyt se on varmasti iäksi kuollut."
Mestari Jan hymyili ja vastasi halveksivan pilkallisesti: "Laulussa on vielä loppuvärssy, kuulkaahan:
"Se nukkuu nyt. Sen kytki kahlein
kuningas gallein röyhkeäin
ja laittoi rosvolaumojansa
sen synnyinmaahan hävittäin.
Vaan kun se herää – silloin, rosvot,
se ruhjoo teidät kynsillään,
ja valkoliljanne, tuo ylväs,
se peittyy vereen, häpeään!"Kysykää nyt mitä se merkitsee!"
Kun Leroux oli selityttänyt itselleen sanojen sisällön, sysäsi hän kiivaasti tuolinsa kumoon, kaatoi maljansa täyteen reunoja myöten ja huusi:
"Tahdon olla koko elinikäni pelkuri raukka, ellen nujerra niskojanne, jos sanotte vielä sanankaan!"
Jan Breydel nauroi pilkallisesti tälle uhkaukselle ja vastasi:
"Älkää vannoko niin, sillä silloin teette laskun isännältä kysymättä. Luuletteko minun vaikenevan teidän edessänne? Kaikkien maailman ranskalaistenkaan edessä en vaikene ainoatakaan sanaa. Ja katsokaa, sen todistukseksi minä juon leijonan kunniaksi – ja ranskalaisista minä viis välitän, kuuletteko?"
"Toverit", sanoi Leroux raivosta vavisten, "antakaa minun otella yksin tuon flaamilaisen kanssa, hänen on saatavan surmansa minun kädestäni."
Sitten hän lähestyi Breydeliä ja lausui:
"Te valehtelette! Eläköön lilja!"
"Itse te valehtelette! Ja eläköön Flanderin musta leijona!" huusi Breydel hänelle vastaan.
"Tulkaahan tänne", jatkoi ranskalainen, "te olette vahva; minä tahdon näyttää teille, ettei liljan tarvitse väistyä minkään leijonan tieltä. Me taistelemme kuolemaan saakka!"
"Tietysti, mutta joutukaamme. Minua ilahduttaa, että olen tavannut rohkean vihollisen; se maksaa vaivan!"
Pian olivat he ulkona kapakasta ja painuivat puiden väliin. Löydettyään sopivan paikan astuivat he kumpikin askeleen taaksepäin ja valmistuivat vimmaiseen otteluun. Breydel heitti tikarinsa maahan ja kääri mekkonsa hihat aina olkapäihin saakka; hänen vahvajäntereiset käsivartensa herättivät hämmästystä sotilaissa, jotka seisoivat syrjässä katselemassa kamppailua. Kun Breydelillä ei ollut muuta asetta kuin tikari, heitti myöskin Leroux aseensa pois. Hän kääntyi tovereihinsa päin ja lausui:
"Hei, kuulkaahan, tapahtuipa mitä tahansa, niin minä en tahdo, että minua autetaan. Tämä ottelu on ratkaistava rehellisesti, sillä vastustajani on urhoollinen flaamilainen."
"Oletteko valmis?" huusi Breydel.
"Valmis olen!" kuului vastaus.
Nyt painoivat ottelijat päänsä hartiain väliin, silmät kiiluivat yhteenrypistettyjen kulmakarvojen alta, hampaat ja huulet pusertuivat tiukasti yhteen, ja niin syöksyivät he kuin raivostuneet härät toistensa kimppuun. Raskas nyrkinisku jysähti kummaltakin Puolen vastustajan rintaan kuin moukari alasimeen, ja molemmat taistelijat hoipertuivat takaperin; mutta tämä sai heidät yhä suurempaan vimmaan. He päästivät kumean mörähdyksen ja kietoivat käsivartensa rautaisten vöiden tavoin toistensa ruumiin ympärille; nyt he painoivat toisiansa hirmuisella voimalla alas. Käsivarret, sääret, reidet – kaikki heidän ruumiinsa jäsenet näyttivät omaavan aivan erikoisen voiman; sillä kaikki nämä osat pusertuivat hurjasti toisiaan vastaan, ja useammin kuin kerran ähkäisivät kamppailijat tuskallisissa puristuksissa, joita nämä pinnistetyt liikkeet aiheuttivat. Raivon tuli paloi heidän kiukkuisissa piirteissään ja heidän silmiensä valkuaiset olivat aivan verestävät. Kumpikaan ei kuitenkaan saanut toistaan järkytetyksi paikaltaan; olisi voinut luulla heidän jalkainsa olevan kiinni juurtuneet maahan, jolla he seisoivat. Breydelin suonet olivat paisuneet niin, että ne kiemurtelivat kuin köydet hänen käsivarsissaan. Höyryävä hiki juoksi virtana kamppailijain poskilta ja heidän hengityksensä oli lyhyttä ja katkonaista. Heidän rintansa nähtiin nopeasti kohoavan ja laskevan, mutta mitään muuta ei kuultu kuin joitakin kirouksia kumean ähkinän seasta. Kun he olivat jonkun aikaa tällä tavoin painiskelleet, asetti ranskalainen jalkansa hiukan taaksepäin, kietoi käsivartensa Breydelin kaulaan ja painalsi tämän päätä niin voimakkaasti eteenpäin, että hän horjahti ja kumartui. Antamatta hänelle aikaa ojentautua ja ollen siten edullisemmassa asemassa teki Leroux vielä valtavan ponnistuksen, ja Breydelin täytyi notkistaa polvensa tämän hirmuisen voiman tempauksesta.
"Kas, leijona on jo polvillaan", huusi Leroux, antaen samalla Breydelille niin kauhean iskun päähän, että veri purskahti tämän suusta.
Mutta tätä iskua varten oli ranskalaisen täytynyt irroittaa toinen kätensä Breydelistä. Samassa kuin hän kohotti kätensä antaakseen flaamilaiselle lopullisen surmaniskun, ponnahti tämä ylös ja peräytyi kolme askelta taaksepäin. Nopeaan kuin salama syöksyi hän karjahtaen ranskalaisen kimppuun ja puristi hänet syliinsä sellaisella raivolla, että tämän kylkiluut rutisivat. Mutta ranskalainen kietoi jäsenensä käärmeenä Breydelin ruumiin ympärille, voimalla, jonka harjoitus ja tottumus olivat vielä terästäneet. Nuori flaamilainen tunsi, että hänen säärensä ranskalaisen polvien painamina taipuivat ja menettivät tuen altaan. Tämä pitkittyvä taistelu, jossa hän ensi kertaa elämässään näki uljuutensa joutuvan häpeään, oli hänelle tuskallisempi kuin helvetti. Vaahto pursui hänen huulilleen ja hän tuli ihan mielettömäksi raivosta. Äkkiä hän päästi ranskalaisen irti ja juoksi, pää rintaan painettuna, häntä vastaan. Muuriin iskevän muurinmurtajan tavoin syöksi Breydelin otsa hänen vihollisensa rintaa vastaan, niin että tämä horjuen peräytyi ja veri purskahti nyt hänenkin nenästään ja suustaan. Ennenkuin hän ehti uudelleen tointua, jysähti flaamilaisen nyrkki kuin murskaava kivi hänen päähänsä ja hän lysähti tuskasta parkaisten maahan.
"Olette saanut tuntea leijonankäpälää", ähkyi Breydel. Sotilaat, jotka olivat olleet tämän kamppailun katselijoina, olivat rohkaisseet toveriaan sanoilla ja huudoilla, mutta eivät sen enempää taisteluun sekaantuneet. Heidän nostaessaan korahtelevaa Leroux'ta maasta, poistui Breydel hitain askelin paikalta ja palasi majataloon. Hän tilasi toisen ruukun olutta ja joi useampaan otteeseen, janoaan sammuttaakseen.
Hän oli jo istunut jonkun aikaa pöydän ääressä ja hänen väsymyksensä alkoi hävitä, kun ovi hänen takanaan avautui.
Ennenkuin hän ehti kääntyä katsomaan, kuka tulija oli, tarttui häneen neljä vankkaa miestä, heittäen hänet maahan. Samassa oli koko talo täynnä asestettuja ranskalaisia. Breydel kamppaili kauan turhaan ponnistellen vihollisiaan vastaan. Vihdoin hän jäi uupuneena ja voimatonna makaamaan hiljaa ja katseli ranskalaisia sellaisella myrkyllisellä katseella, joka on annetun tai saadun surman edeltäjä. Monet sotilaista vapisivat maassa makaavan flaamilaisen katsetta, sillä samalla kuin hänen ruumiinsa oli liikkumattomana maassa, mulkoilivat hänen leimuavat silmänsä niin tavattoman ylpeinä ja uhkaavina, että ympärilläseisovien sydämiä värisytti pelko.
Eräs ritari, jonka puvustaan saattoi tuntea johtajaksi, lähestyi Breydeliä varovasti, ja käskettyään, ettei hänen annettaisi liikahtaa, hän lausui flaamilaiselle:
"Me tunnemme toisemme jo vanhastaan, te katala lurjus! Te löitte Wynendaelin metsässä hengiltä herra Chatillonin aseenkantajan ja rohkenitte uhata puukolla meitä ritareita. Nyt rohkenette te jälleen minun oikeusalueellani murhata yhden parhaita miehiäni. Teille on tapahtuva tekojenne mukaan; vielä tänään pystytetään teille hirsipuu Malen muureille, jotta brüggeläiset kapinoitsijat ottaisivat teistä oppiakseen."
"Te olette parjaaja!" huusi Breydel, "minä olen puolustanut henkeäni rehellisessä taistelussa, ja jos ette petollisella väkivallalla estäisi minua, niin näyttäisin teille, etten kadu!"
"Te olette rohjennut herjata Ranskan vaakunaa!"
"Olen kostanut isänmaani mustan leijonan puolesta ja tekisin sen vieläkin. Mutta älkää pitäkö minua kuin teurastettua härkää tässä lattialla makaamassa – tai murhatkaa minut paikalla. Annan kuljettaa itseäni suosiolla."
Päästämättä häntä irti antoivat sotilaat St. Polin käskystä Breydelin nousta ylös, ja mitä suurinta varovaisuutta noudattaen talutettiin hänet ovelle. Vangittu flaamilainen asteli verkalleen eteenpäin sotilaiden välissä. Kaksi vahvinta piti häntä käsivarsista, neljä muuta käveli hänen edessään ja takanaan, niin että hänen oli mahdotonta pujahtaa pakoon. Se ei ollut hänen aikomuksensakaan. Lupaukselleen uskollisena hän ei tehnyt vähintäkään vastarintaa.
Kun vankia siten kuljetettiin eteenpäin, alkoivat sotamiehet ivaten laskea hänestä pilaa. Breydel tunsi tuota pilkantekoa kuunnellessaan sanomatonta raivoa ja toivotti itselleen kuolemaa. Kuitenkin hän hillitsi kiihtymyksensä, kunnes joku huusi hänelle:
"Hei kuulkaa, komea flaamilainen, jos te huomenna silmukassa noin suloisesti edessämme tanssitte, ajamme korpit pois raadoltanne."
Teurastajien esimies loi halveksivan katseen sotilaaseen, joka pilkkasi hänen kovaa onneaan. Tämä jatkoi:
"Älkää mulkoilko minuun, kirottu kynteläinen, tai minä isken teitä naamaan."
"Pelkuri koira!" huusi Breydel; "sellaisia te olette: vangittua vihollista te ivaatte ja pilkkaatte; kunniattoman herran halpasyntyisiä palkkalaisia."
Korvapuusti, jonka sotamies hänelle antoi, keskeytti hänen puheensa. Hän vaikeni äkkiä, kumartaen päänsä, ikäänkuin antaen mielensä masentua; mutta sitä se ei ollut. Hirmuinen kiukku kiehui hänen sielussaan, ja niinkuin tulivuoren uumenissa hehkuva tuli, paloi raivoisa kostonjano flaamilaisen sydämessä. Palkkasoturit jatkoivat herjauksien syytämistä, ärsyttyen vain enemmän hänen äänettömyydestään.
Linnan sillalla tuli heidän naurustaan kuitenkin äkisti loppu, ja heidän kasvonsa kalpenivat säikähdyksestä ja kauhusta. Breydel kokosi sillä hetkellä kaikki voimansa, joita luonto oli hänelle runsaalla kädellä suonut, ja riisti käsivartensa irti vartijain käsistä. Hän syöksyi kuin leopardi niiden kahden sotamiehen kimppuun, jotka enimmän olivat häntä ärsyttäneet, ja iski kouransa kuin kynnet heidän kurkkuihinsa.
"Sinun puolestasi, Flanderin leijona, tahdon kuolla, mutta en hirsipuussa enkä kostamatta!"
Näin sanoen hän pusersi sotilasten kurkkuja niin lujasti, että heidän poskensa kävivät kalpeiksi ja lyijynvärisiksi, ja vastustamattomalla voimalla ravistaen vihollistensa ruumiita edestakaisin hän iski heidän päänsä hirmuisella voimalla toisiaan vastaan. Kuristuksen huumaamina eivät nämä tehneet mitään vastarintaa, ja heidän käsivartensa riippuivat hervottomina heidän sivuillaan. Teko oli suoritettu lyhyemmässä ajassa kuin tässä on mennyt sen kertomiseen. Toveriensa vaaran nähdessään juoksivat toiset ranskalaiset kiroten paikalle. Mutta Breydel pudotti kuristetut maahan ja lähti kiiruusti pakoon. Sotamiehet ajoivat häntä takaa, kunnes saapuivat leveälle ojalle. Tottuneena liikkumaan niityillä ja laitumilla ammattiansa harjoittaessaan hyppäsi Breydel ojan yli kuin hirvi ja juoksi eteenpäin St. Kruisia kohti.
Kaksi sotamiestä, jotka myöskin koettivat hypätä ojan yli, putosivat kaulaa myöten veteen ja häätyivät luopumaan takaa-ajosta.
Teurastajien esimies riensi vimmaa täynnä Brüggeen ja meni viipymättä asuntoonsa. Hän ei tavannut kotona ketään muita kuin erään nuoren kisällin, joka oli juuri ulos lähdössä.
"Missä minun kisällini ovat?" huusi Breydel maltittomasti.
"He ovat menneet ammattikunnan talolle", vastasi poika, "sillä teurastajat ovat kutsutut kiireesti kokoon."
"Mitä sitten on nyt taas tapahtunut?"
"En tiedä oikein, mestari, mutta kaupunginlähetti on lukenut raatihuoneen edessä käskyn, että kaikkien porvarien, jotka hankkivat elatuksensa kättensä työllä, on joka viikon lauantaina maksettava hopeapenninki palkastaan tullimiehille. Tämän sanotaan olevan syynä ammattikunnan kokoukseen, jonka kankurien esimies on määrännyt pidettäväksi."
"Jää sinä tänne ja sulje puoti", lausui Breydel; "sano äidilleni, etten tule kotiin tänä yönä. Hänen ei tarvitse pelätä mitään."
Hän otti tutun piilunsa seinältä, kätki sen mekkonsa alle, poistui asunnostaan ja lähti ammattikuntansa talolle. Niinpiankuin hän astui saliin, levisi iloinen mumina kisällien joukkoon ja he huusivat:
"Ahaa! Siinä on Breydel, esimiehemme."
Se, joka toistaiseksi oli asettunut hänen paikalleen, nousi ylös ja tarjosi hänelle suurta tuoliaan. Mutta sen sijaan, että olisi tavallisuuden mukaan asettunut huoneen yläpäähän, otti Breydel pienemmän tuolin ja istahti sille katkerasti hymyillen.
"Oi veljeni", huusi hän, "tulkaa ja ojentakaa minulle kätenne, sillä minä tarvitsen ystävyyttänne. Minulle ja meidän ammattikunnallemme on tänään tapahtunut häpeä, jota ei koskaan voida poistaa."
Mestarit ja kisällit kerääntyivät Breydelin tuolin ympärille. Koskaan eivät he olleet nähneet häntä niin järkytettynä ja murheellisena; hän näytti sortuvan sanomattoman tuskan alle. Kaikkien silmät suuntautuivat kysyvinä häneen. Syvään huokaistuaan hän jatkoi:
"Te oikeat Brüggen pojat olette nyt jo liian kauan sietäneet kanssani tätä häpeää, tekään ette voi orjuutta kärsiä. Mutta oi taivas, jos tietäisitte, mitä minulle tänään on tapahtunut, niin itkisitte kuin lapset. Oi kuulumatonta häpeää! Minä en uskalla sitä lausuakaan, se kiduttaa minua."
Kaikkien näiden miesten ruskettuneet kasvot olivat jo tulleet kiukusta aivan punaisiksi. He eivät vielä tienneet, mistä heidän tuli olla suutuksissaan, ja kuitenkin puristivat he jo kätensä kouristuksentapaisesti nyrkkiin ja päästivät peloittavia kirouksia.
"Kuulkaa", jatkoi Breydel, "älkääkä vaipuko maahan häpeästä. Oi, urheat veljeni, kuulkaahan! Ranskalaiset ovat lyöneet esimiestänne kasvoihin ja tämä poski on joutunut herjaavan korvapuustin häpäisemäksi."
Raivo, joka valtasi teurastajat näiden sanojen johdosta, ei ole kuvattavissa. Hurja surmanhuuto nousi salin kattoon asti ja jokainen vannoi mielessään kostavansa tämän häpeän.
"Ja millä", kysyi Breydel, "millä pestään sellainen häpeätahra pois?"
"Verellä!" kuului yleinen huuto.
"Te ymmärrätte minua, veljet", jatkoi esimies, "niin, veri yksin voi kostaa puolestani. Tietäkää, että Malen linnan miehistö on minua näin kohdellut. Mutta sanokaa minun kanssani: huominen aurinko ei enää ole löytävä Malen linnaa!"
"Se ei ole sitä löytävä!" toistivat kaikki teurastajat hurjalla kostonhalulla.
"Tulkaa", lausui Breydel, "menkäämme. Kukin palatkoon asuntoonsa, laittakoon itsensä valmiiksi ja ottakoon parhaan piilunsa. Varatkaa itsellenne mahdollisuuden mukaan myöskin muita aseita ja työkaluja, sillä meidän on tehtävä rynnäkkö linnaa vastaan. Yhdentoista aikaan yöllä on meidän kaikkien kokoonnuttava leppäpensaikkoon St. Kruisin taakse."
Sittenkuin hän oli vielä antanut erikoisia ilmoituksia vanhimmille, poistui hän kokouksesta, joka myös pian hajaantui.
Yöllä, ennenkuin määrätty tunti oli lyönyt St, Kruisin tornissa, saattoi alkavan kuun heikossa valossa erottaa joukon miehiä liikkuvan puiden välissä ja kaikilla kylän läheisillä poluilla. Kaikki menivät samaan suuntaan ja hävisivät yksi toisensa jälkeen leppäpensaikkoon. Muutamilla heistä oli jouset, toisilla nuijat; useimmilla ei kuitenkaan ollut aseita näkyvissä. Jan Breydel seisoi metsikön keskellä ja neuvotteli ammattikunnan mestarien kanssa, miltä suunnalta hyökkäystä linnaan olisi yritettävä.
Vihdoin päästiin yksimielisyyteen siitä, että sillan luona oleva vallihauta oli täytettävä ja sitten koetettava kiivetä muurin yli. Esimies kulki väsymättä ympäri kisällien keskellä, jotka olivat suurella joukolla kaatamassa pensaita ja pieniä puita ja sitomassa niitä kimppuihin. Niinpiankuin hän oli tullut vakuutetuksi, ettei heiltä puuttunut tikapuita, antoi hän lähtökäskyn, – ja teurastajat poistuivat metsiköstä lähteäkseen hävittämään Malen linnaa.
Aikakirjojen mukaan oli heitä luvultaan seitsemänsataa; ja kuitenkin he olivat niin yksimieliset kostotuumassaan, ettei ainoatakaan varomatonta ääntä kuulunut tästä joukosta. Ei kuulunut muuta kuin perässä raahattavien oksien kahinaa ynnä koirien haukuntaa, jotka tämä tavaton ääni säikähdytti hereille. Nuolenkantaman päässä linnasta he pysähtyivät, ja sitten lähti Breydel muutamien kisällien kanssa edelle tiedustelemaan. Portinvahti oli kuullut heidän askeltensa äänen; hän kuunteli, ollen vielä epävarma, suuremmalla tarkkaavaisuudella ja tuli ulos vallille.
"Maltahan", virkkoi eräs Breydelin kisälleistä, "minä lähetän kotiin tuon haitallisen vartijan."
Näin sanoen hän viritti jousensa ja tähtäsi vahtiin. Hän osasikin maaliinsa, mutta nuoli katkesi ranskalaisen haarniskaa vastaan. Tämän laukauksen säikäyttämättä juoksi vahti takaisin ja huusi kaikin voimin:
"Ranska! Vihollinen! Aseisiin! Aseisiin!"
"Eteenpäin, toverit!" huusi Breydel. "Eteenpäin! Tänne oksakimppujen kanssa!"
Teurastajat heittivät toinen toisensa jälkeen risukimppunsa vallihautaan; pian se oli siksi täynnä, että sen yli saattoi kulkea kuin siltaa myöten aina muurin juurelle asti. Tikapuut pystytettiin ja osa flaamilaisia kiipesi muurille vastusta kohtaamatta. Vartijan huutojen johdosta oli linnan miehistö hypännyt vuoteistaan ja muutamien tuokioiden kuluttua heitä oli enemmän kuin viisikymmentä pukeutuneina ja aseissa. Heidän lukumääränsä lisääntyi nopeasti. Teurastajain huuto oli herättänyt nukkuvat vielä tehokkaammin kuin vartijan hälyytys. Jan Breydel oli vain kolmenkymmenen miehensä kanssa linnan sisäpuolella, kun suuri joukko ritareita ja sotureita hyökkäsi heidän kimppuunsa. Aluksi sortui monta teurastajaa maahan; sillä kun ei heillä ollut panssaripaitoja, lävistivät ranskalaiset nuolet heitä esteettömästi. Kauan ei sitä kuitenkaan kestänyt; lyhyessä ajassa olivat kaikki flaamilaiset muurien sisäpuolella.
"Katsokaa, veljet", huusi Breydel, "minä aloitan teurastuksen, seuratkaa perässäni!"
Kuin aura, joka itse uurtaa uran maahan, raivasi Breydel itselleen tien ranskalaisten keskitse. Jokainen hänen piilunsa isku maksoi viholliselle hengen ja hänen teurasuhriensa veri virtasi puroina hänen mekostaan. Toiset flaamilaiset, yhtä raivokkaina kuin hänkin, syöksyivät joka taholta sotamiesten kimppuun, ja heidän riemuhuutonsa tukahdutti ranskalaisten kuolinparkunan.
Sillävälin kuin esipihassa ja valleilla täten taisteltiin, oli linnanvouti, herra St. Pol, kiireimmän kautta antanut satuloida muutamia hevosia. Niinpiankuin hän sai ilmoituksen, että toivoa ei enää ollut ja että useimmat sotamiehet olivat saaneet surmansa, antoi hän avata portin. Sitten raahattiin rakennuksesta väkisin itkevä tyttö, ja sittenkuin hänet oli muutaman sotamiehen kantamana asetettu hevosen selkään, uivat kaikki ratsastajat vallihaudan poikki ja hävisivät metsän puiden sekaan. Ranskalaisten oli mahdoton kestää teurastajain raivoisaa hyökkäystä, varsinkin kun viimeksimainitut olivat vihollisiansa lukuisammat. Ja tuntia myöhemmin ei Malessa ollut ketään, joka ei ollut nähnyt ensi kerran päivänvaloa flaamilaisella kamaralla.
Yli kaksi tuntia etsittiin soihtujen kanssa linnan kaikista huoneista ja kellareista, mutta ainoatakaan vihollista ei enää tavattu, sillä ne, joita ei ollut surmattu, olivat paenneet ulos varaportista.
Sittenkuin Breydel oli eräällä linnan palvelijalla näytättänyt itselleen tarkasti kaikki linnan huoneet, arveli hän täydellä syyllä, että neitsyt Machteld oli viety pois. Hän antautui nyt kokonaan raivonsa valtaan ja sytytti ihanan linnan joka nurkasta tuleen. Sillävälin kuin liekit loimusivat taivaalle ja melkoinen osa muureja jo sortui suurella ryskeellä, hakkasivat teurastajat kirveillään alas puut, sillat ja kaiken, mikä tuhottavissa oli, kunnes linna tarjosi täydellisen hävityksen kuvan.
Lähiseudun kylien kellot soittivat apuun ja talonpojat lähtivät majoistaan tulipaloa sammuttamaan, mutta se oli myöhäistä. Kreivillisestä linnasta ei ollut jäljellä muuta kuin neljä hehkuvaa muuria.
Niin, niin, etsiköönpä siis huominen aurinko turhaan Malen linnaa!
Kun kosto oli nyt täytetty, kokoontuivat teurastajat jälleen yhteen ja poistuivat palopaikalta voitonriemuisina laulaen: he lauloivat mustan leijonan laulua.
III.
Vuoden 1296 sodan aikana, ranskalaisten vallattua jo koko Länsi-Flanderin, teki Nieuwenhoven linna heille sitkeätä vastarintaa. Suuri joukko flaamilaisia ritareita oli Robrecht van Bethunen johdolla sulkeutunut sinne eikä tahtonut sitä luovuttaa, niinkauankuin yksikään heistä kykeni puolustautumaan. Mutta vihollisen suuri lukumäärä teki heidän sankaruutensa hyödyttömäksi; he jäivät melkein kaikki linnan muureille. Murrettujen vallien läpi tunkeutuessaan eivät ranskalaiset löytäneet muuta kuin ruumiita. Ja kun he eivät voineet purkaa raivoansa vihollisiin, sytyttivät he linnan tuleen, hajoittivat muurit ja täyttivät vallihaudat soralla.
Nieuwenhoven jäännökset olivat noin kahden penikulman päässä Brüggestä Kortrykiin päin. Kun ne olivat keskellä sankkaa metsää, kaukana maalaisten asumuksista, ei näille raunioille usein ihmisjalka astunut, varsinkin kun yölintujen alinomainen raakunta oli taikauskoisissa kyläläisissä herättänyt sellaisen luulon, että kaatuneitten flaamilaisten henget siellä huusivat kostoa tai sovitusta.
Vaikka tulipalo oli saanut koko linnan liekkien valtaan, ei se kuitenkaan ollut niin pahoin tuhoutunut, ettei jäljelläolevista muureista olisi voinut erottaa sen alkuperäistä muotoa. Rakennus oli vielä pystyssä, mutta lukemattomien halkeamien ja rakojen runtelemana. Katot olivat romahtaneet alas ja tuhoutuneista akkunoista oli jäljellä vain kiviset kehykset. Kaikkialla näkyi kiireisen hävityksen leima; sillä jotkut osat olivat jääneet koskemattomiksi, kun taas toiset oli huolellisesti revitty maan tasalle. Esipihalla, jota ympäröi puoleksi murtunut linnoitusmuuri, oli siellä täällä sorakasoja, sellaisina kuin sattuma oli ne sinne luonut.
Kuusi vuotta oli jo kulunut Nieuwenhoven linnan hävityksestä. Kasvullisuus, jonka tuulet olivat kylväneet hajallaan oleviin kiviröykkiöihin, oli sillä aikaa suuresti lisääntynyt. Rehevää ruohoa versoi kaikkialla ja vapaan luonnon hempeiden lapsien tavoin keinuttivat ketokukat hopeisia teriään raunioiden huipuilla. Rakennuksen ruskeiden muurien ympärillä kiemurteli valtavia murattiköynnöksiä, jotka olivat upottaneet juurensa niiden palossa syntyneihin halkeamiin. Muut kasvit, niinkuin villiviini ja kuusama, kurottuivat muurilta toiselle ja muodostivat siten syvien repeämien yli kauniin vihannan verhon.
Kello oli neljä aamulla. Heikko keltainen hohde valaisi itäistä ilmaa ja kultaisten valonsäteiden seppele heloitti taivaanrannalla auringonnousun enteenä. Nieuwenhoven rauniot olivat kuitenkin vielä harmaiden varjojen peitossa; epämääräiseen värivaippaan verhoutuneena uinaili luonto, lähenevän päivän jo heijastuessa sinitaivaalla. Siellä täällä lensi vielä joku laiska yöpöllö säikähtyneenä koloonsa ja raakkui äkeissään valolle, joka sen karkoitti.
Tällä hetkellä istui eräs mies soraläjällä keskellä raunioita. Kypäri, jossa ei ollut sulkatöyhtöä, oli leukahihnalla kiinnitetty hänen päähänsä. Haarniska ympäröi hänen vankkaa rintaansa ja teräslevyt peittivät muita jäseniä.
Hän nojasi rautaisella hansikkaallaan kilpeen, josta turhaan etsi vaakunamerkkejä; siinä ei näkynyt mitään muuta kuin ruskea poikkijuova. Kaikki hänen aseensa, vieläpä hänen vieressään maassa makaava pitkä peitsikin, olivat mustat. Todennäköisesti oli tämä ritari syvän surun johdosta siten varustanut itsensä. Vähän matkan päässä hänestä seisoi hevonen, vielä mustempi kuin ritari. Kun sekin oli kokonaan rautaan verhottu, saattoi se vain vaivoin taivuttaa päänsä maahan, jyrsiäkseen ruohojen kosteita latvoja. Lyömämiekka, joka riippui satulassa, oli tavattoman suuri ja näytti olevan tehty jättiläiskädelle.
Kuolonhiljaisuuden vallitessa raunioiden yllä huokasi ritari useasti ja syvään ja liikutti käsiään, ikäänkuin olisi puhunut jonkun kanssa. Aika ajoin käänsi hän päätään epäluuloisesti pensaikkoon ja linnaan johtaville teille päin, ja päästyään varmuuteen siitä, että oli yksin, nosti hän ylös kypärinsä silmikon. Siten tulivat hänen kasvonsa näkyviin.
Hän oli iäkkään puoleinen mies, jolla oli uurteiset posket ja harmaa parta. Vaikka pitkäaikainen murhe olikin painanut leimansa hänen kasvoilleen, oli hänen rinnassaan kuitenkin jäljellä siksi paljon tulta, että se antoi hänen silmilleen tavattoman eloisuuden. Kun hän oli tuijottanut muutaman hetken Nieuwenhoven raunioihin, hiipi katkera hymy hänen kasvoilleen, hän painoi päänsä alas, ikäänkuin etsien jotakin maasta – kyyneleet kimmelsivät hänen silmäripsissään ja vierivät helmeillen maahan. Sitten hän lausui:
"Oi sankarit, veljeni! Näillä muureilla on teidän jalo verenne virrannut, allani lepäävät ruumiinne loppumatonta kuolon unta; ja yksinäiset kukat kohoavat marttyyrikruunujen tavoin teidän tomunne yllä. Onnelliset te, jotka olette saaneet uhrata tuskientäyttämän elämänne isänmaalle, sillä te ette ole nähneet Flanderin orjuutusta. Vapaina ja ihanina te kuolitte, teidän sieluanne ei painanut häpeä, jonka muukalaiset ovat kasanneet flaamilaisten pään päälle. Hänen verensä, jolle te annoitte 'Leijonan' ylpeän nimen, virtasi teidän verenne kanssa tälle kamaralle. Hänen miekkansa oli hävittävä salama, hänen kilpensä muuri – mutta nyt, oi häpeätä! nyt istuu hän huokaillen kuin hylkiö teidän hiljaisilla haudoillanne; nyt virtaavat voimattomat kyyneleet kuin heikon naisen silmistä hänen poskiaan pitkin!"
Äkkiä nousi ritari ylös, veti kypärinsä silmikon joutuisasti alas, käänsi katseensa tielle päin ja näytti tarkkaavasti kuuntelevan jotakin. Kavioitten töminää muistuttava ääni kuului kaukaa. Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei ollut erehtynyt, nosti hän peitsensä maasta, juoksi nopeasti ratsunsa luo, suitsitti sen, nousi satulaan ja ratsasti suojaavan muurin taakse. Mutta hän ei ollut ollut vielä kauan tässä piilossaan, kun toisiakin ääniä kuului hänen korvaansa. Aseitten kalinaan ja ratsujen korskuntaan sekaantui naisäänen vaikerrusta. Niinpiankuin ritari kuuli tämän hätähuudon, kalpeni hän kypärinsä alla. Pelko ei karkoittanut väriä hänen poskiltaan, se oli hänelle tuntematon tunne, vaan ritarin kunnia ja velvollisuus käskivät häntä rientämään apuun valittajalle. Hänen uljas sydämensä hehkui jo toivosta, että hän voisi pelastaa onnettoman, samalla kuin tärkeämmät syyt ja juhlallinen lupaus kielsivät häntä antamasta kenenkään tuntea itseään. Hän vapisi taistelusta, joka hänen oli käytävä itsensä kanssa. Lyhyen ajan jälkeen kulkue läheni ja tytön valitushuudot tulivat hänelle nyt ymmärrettävämmiksi.
"Oi hyvä Jumala, oi isäni!" huusi neito äänellä, josta ilmeni hänen tuskansa.
Nyt olivat kaikki ritarin arvelut hälvenneet. Tuossa äänessä oli hänelle jotakin kuvaamattoman liikuttavaa. Hän painoi kannukset ratsunsa kylkiin ja riensi rauniokasojen yli tielle. Vähän matkan päässä hän näki kulkueen tulevan. Kuusi ranskalaista ratsumiestä ilman peitsiä, mutta muuten hyvin asestettuina, ratsasti täyttä laukkaa tietä pitkin. Yhdellä heistä oli edessään nainen, jota hän piti lujasti käsivarsiinsa kiedottuna. Nainen puolustautui epätoivoisesti ja hänen avunhuutonsa viilsivät ilmaa. Musta ritari jäi seisomaan tielle ja laski peitsensä tanaan, odottaen ryöväreitä. Tästä odottamattomasta esteestä hämmästyneinä pysähdyttivät ritarit hevosensa ja katselivat mustaa ritaria salaisella pelolla. Se, joka näytti olevan käskijänä heidän joukossaan, ratsasti esiin ja huusi:
"Pois tieltä, herra ritari! Pois tieltä, tai me ratsastamme teidät nurin!"
"Minä vaadin teitä, te väärät ja kunniattomat ritarit, päästämään irti tuon naisen. Jollette sitä tee, niin julistan taistelevani hänen puolestaan."
"Eteenpäin! Eteenpäin!" huusi johtaja miehilleen.
Musta ritari ei jättänyt heille aikaa lähestyä, hän kumartui ratsunsa kaulaa vastaan ja syöksyi äkkiä keskelle hämmästyneitä ranskalaisia. Ensimmäisellä peitsensä sysäyksellä hän lävisti erään vihollisensa kauluskypärin ja pään, heittäen hänet kuolettavasti haavoittuneena alas satulasta. Mutta silläaikaa kuin hänen onnistui voittaa yksi vihollisensa, olivat toiset joka taholta paljastaneet miekkansa häntä vastaan, ja heidän johtajansa St. Pol oli rajulla iskulla murskannut olkalevyn mustan ritarin haarniskasta. Näin monen vihollisen käydessä hänen kimppuunsa antoi tämä peitsensä pudota ja veti jättiläismiekkansa huotrasta. Hän tarttui kahvaan molemmin käsin ja löi sitten niin hurjasti ympärilleen, ettei yksikään ranskalainen uskaltanut häntä lähestyä; sillä hänen aseensa jokainen isku putosi kuin moukarinlyönti hänen vihollistensa varustuksille. Neitoa pitelevä ratsastaja puolustautui pitkällä säilällä, pitäen toisen käsivartensa kiedottuna onnettoman tytön ympärille. Kaikkien näiden suurten järkytysten kohtaamana, pelon ja toivon valtaamana, ei ryöstetyllä neidolla ollut enää voimaa puhua tai valittaa. Hänen silmänsä seisoivat liikkumattomina päässä ja hänen hennot poskensa olivat kouristuksentapaisesti vääntyneet. Silloin tällöin hän ojensi käsivarsiaan rukoilevasti tuntemattoman puoleen, joka tahtoi hänet pelastaa, mutta pian hän riippui taas hervottomana ja voimattomana hevosen selässä.
Miekkojen hirmuiset iskut kypäreihin ja kilpiin kajahtelivat kumeasti ympärilläolevassa metsässä ja veri kumpusi haarniskain alta; mutta kamppailun kuumuudessa eivät taistelijat siitä välittäneet, vaan jatkoivat raivokkaasti taisteluaan. Varustukset olivat jo monesta kohti murtuneet ja särkyneet ja St. Polin ratsulla oli ammottava haava kaulassa; se ei senvuoksi enää seurannut halukkaasti herransa ohjausta, ja tämä saattoi vain suurimmalla vaivalla väistää mustan ritarin lyöntejä. Nähdessään taistelun saavan ranskalaisille hyvin epäedullisen käänteen, antoi hän naista pitelevälle sotamiehelle merkin. Mies, joka ymmärsi tämän viittauksen, koetti käskyä totellen paeta taistelukentältä; mutta musta ritari huomasi hänen aikomuksensa ja syöksähti, painaen kannukset ratsunsa kylkiin, äkkiä sotamiehen eteen. samalla kuin hän taitavasti osasi väistää toisten vihollisten iskut, huusi hän:
"Henkenne ja elämänne kautta, laskekaa nainen maahan!"
Tästä huudosta piittaamatta käänsi sotilas ratsunsa syrjään ja koetti päästä sivuitse; mutta mustan ritarin miekka iski kaksinkertaisella voimalla hänen kypäriinsä ja halkaisi hänen päänsä hartioihin asti. Hänen verensä tulvahti tytön päähän ja hänen valkoiselle puvulleen; tytön kauniit vaaleat kiharat kastuivat siitä aivan märiksi ja värjäytyivät tummanpunaisiksi. Kohta senjälkeen irtautuivat surmatun käsivarret hänen ympäriltään, ja molemmat putosivat maahan. Sillävälin oli ritari heittänyt maahan vielä yhden ranskalaisen ja hänellä oli nyt jäljellä vain kolme vihollista. Taistelu näytti kuitenkin tulevan vain kuumemmaksi, hevoset heittäytyivät sinne ja tänne ja korskuivat joka iskulla, joka sattui niiden rautaiseen varustukseen. Tyttö makasi tajutonna niiden jaloissa. Kun hän oli ensiksi liukunut alas satulasta, oli sotamiehen ruumis pudonnut hänen päälleen. Oli merkillistä, etteivät hevoset häntä vahingoittaneet; ne astuivat hänen ympärilleen ja viereensä, koskematta kuitenkaan häneen. Ne tömistivät vain multaa ilmaan ja peittivät siten tytön posket pölyyn ja likaan.
Taistelijat läähättivät ja olivat kaikki vaikeitten ruhjeitten tai verenhukan takia herpautuneet tai heikontuneet. Äkkiä peräytyi mustan ritarin ratsu joitakin askelia taaksepäin ja jäi seisomaan. Ranskalaiset iloitsivat mielessään nähdessään vihollisensa näennäisen peräytymisen; he luulivat, että hän tarvitsi lepoa ja lopettaisi taistelun; mutta he pettyivät, sillä yhtäkkiä syöksyi hän täyttä vauhtia heidän kimppuunsa ja oli niin hyvin laskenut iskunsa, että etumaisen sotamiehen pää lensi kypärineen tielle. Tämän ihmetyön säikähdyttämänä ja hämmästyttämänä pakeni St. Pol jäljelläolevan toverinsa kanssa kiireimmän kautta taistelutantereelta. He kannustivat hevosiaan nopeasti eteenpäin, paeten mustan ritarin luota siinä vahvassa uskossa, että hän oli liitossa paholaisen kanssa. Ottelu oli kestänyt vain muutaman hetken, sillä taistelijain lyönnit olivat sivahdelleet yhtä painoa; senvuoksi ei aurinko ollut vielä noussut taivaanrannalle, mutta sumu kohosi jo metsän yli ja puiden latvat loistivat kauniin viheriöinä.
Kun ritari näki olevansa taistelukentän herrana eikä huomannut enää yhtään vihollista, astui hän alas ratsunsa selästä, sitoi sen puuhun ja lähestyi tyttöä. Tämä makasi pitkänään sotamiehen ruumiin alla eikä näyttänyt elonmerkkiäkään; tanner hänen ympärillään oli hevosten tallaama ja ruhjoma. Mustan ritarin oli mahdoton tuntea hänen piirteitään, ranskalaisen veri oli multaan sekoittuneena hyytynyt hänen poskilleen ja hänen pitkät kiharansa olivat hevoset survoneet maahan. Pitempään tutkimatta nosti ritari onnettoman tytön maasta ja kantoi hänet sylissään Nieuwenhoven raunioille; siellä hän laski hänet varovasti ruohikolle esipihaan ja meni rakennuksen jäljelläolevaan osaan. Vielä pystyssä olevien muurien välistä hän onneksi löysi salin, jonka katto ei ollut sortunut ja jota saattoi käyttää turvapaikkana. Ikkunain ruudut oli tulipalo tosin särkenyt ja sulattanut, mutta muut osat olivat vielä säilyneet; pitkiä kaistaleita revityistä seinäverhoista riippui seinillä ja särjettyjen arkkujen ja vuoteiden jäännöksiä oli hajallaan lattialla. Ritari haali kokoon muutamia niistä ja asettamalla lautoja niiden päälle muodosti jonkinlaisen telttasängyn; sitten hän raastoi verhot seiniltä ja levitti ne laudoille.
Iloissaan siitä, että oli löytänyt tämän suotuisan paikan, palasi hän takaisin pyörtyneen neidon luo ja kantoi hänet saliin. Hellän huolekkaasti hän laski tytön tälle omituiselle vuoteelle ja asetti vielä verhon kappaleen hänen päänsä alle. Tähän puuhaan ja huolenpitoon ei häntä kannustanut mikään muu tunne kuin jalo ihmisrakkaus ja ritarin velvollisuus. Päästäkseen varmuuteen siitä, ettei tyttö ollut haavoittunut, katseli hän tarkoin hänen vaatteitaan ja huomasi suureksi ilokseen, että vain hänen pukunsa ylin osa oli tahriintunut ja että hänen sydämensä sykki vielä tuntuvasti. Puhdistettuaan hänen suunsa ja silmänsä pölystä poistui ritari raunioista ja palasi tielle, missä hänen vihollistensa ruumiit viruivat. Hän otti eräältä kuolleelta ranskalaiselta kypärin ja ammensi sen täyteen vettä taistelupaikan lähitse virtaavasta purosta. Sitten hän tarttui ratsunsa suitsiin ja talutti sen erääseen linnan nurkkaan. Tultuaan neidon luokse saliin repäisi hän kappaleen haarniskansa alla olevasta nutusta ja käytti sitä pyyhkeenä, pestäkseen sillä neidon kasvot. Vaikka päivä jo läheni ja kentät jo loistivat selvissä väreissä, oli tämän salin holvin alla vielä hämärää eikä ritari voinut nähdä, oliko hän puhdistanut tytön posket kunnollisesti tomusta ja verestä. Hän pesi hänen päänsä, kaulansa ja kätensä ja peitti hänet kylmää vastaan suurella verholla, jonka hän tätä varten vielä repi seinältä. Kun hän siten ol| käyttänyt kaikki hänelle tarjona olleet keinot ja oli vakuutettu siitä, että tyttö vielä eli, jätti hän hänet rauhassa voimistumaan ja palasi ratsunsa luo. Hän pyyhki haarniskan ruohoilla puhtaaksi poistaakseen taistelun jäljet niin hyvin kuin mahdollista, ja meni sitten esipihaan kokoamaan ruohoa hevoselleen..Tämä vaati häneltä melkoisesti aikaa, mutta hän ei sitä pahoitellut, vaan käytti jaloja käsiään nöyrästi tähän halpaan työhön. Vihdoin hän toi hevoselleen sylillisen mehukasta rehua.
Nyt oli aurinko noussut taivaanrannan yläpuolelle, ja sen säteet valaisivat kirkkaasti kenttiä.
Salin ikkunoistakin tuli nyt riittävästi valoa, saattaen kaikki lattialla olevat esineet selvästi erotettaviksi. Toivoen saavansa nyt nähdä tytön parempana astui ritari saliin. Neito istui pystyssä ja hänen silmänsä tuijottivat jäykästi ja hämmästyneinä hänen kaamean olinpaikkansa mustiin seiniin. Silmät olivat selki selällään, muistuttaen mielipuolen silmiä; sillä niiden luomet eivät laskeutuneet, vaan seisoivat liikkumattomina pystyssä. Niinpiankuin ritari oli kääntänyt kasvonsa tyttöön päin, valtasi äkillinen väristys koko hänen ruumiinsa; hän kalpeni ja tunsi, että ahdistus riisti häneltä puhekyvyn; sanojen sijasta, joita hän luuli lausuvansa, tuli hänen suustaan vain käsittämättömiä ääniä. Tämän kiihtymyksen vallassa hän riensi neidon luo ja painoi hänet palavalla rakkaudella sydäntään vastaan.
"Lapseni, onneton Machteldini", huusi hän epätoivoissaan, "täytyikö minun lähteä vankilastani löytääkseni sinut kuoleman kynsistä!"
Tyttö painoi kätensä inhoten ritarin rintaa vasten ja työnsi hänet kiivaasti luotaan.
"Petturi", lausui hän, "kuinka rohkenette pidellä pahoin Flanderin kreivin tytärtä? Ettekö häpeä viedä väkivallalla pois turvatonta tyttöä? Mutta Jumala on vartijani. Taivaassa on vielä salamoita; kuuletteko? Rangaistuksenne lähestyy – kuulkaa, kuinka ukkonen jyrähtelee, te roisto!"
Kun ritari kuuli nämä sanat, puhkesivat kyyneleet hänen silmistään; hän tempasi rajusti kypärin päästään, ja nyt saattoi nähdä kyynelten virtaavan hänen poskiaan pitkin.
"Oi hellästi rakastettu Machteldini", huusi hän, "tunne minut toki, minä olen sinun isäsi Robrecht, jota sinä niin suuresti rakastat, joka on niin kovasti murehtinut sinun tähtesi vankeudessa. Taivas! Sinä työnnät minut pois rinnoiltasi!"
Hurjasti nauraen vastasi tyttö:
"Nyt te vapisette, kurja ryöväri. Nyt teidän sydämenne valtaa konnan pelko. Mutta teille ei ole armoa. Minun isäni Leijona kostaa minun puolestani ettekä te ole rankaisematta häpäisevä Flanderin kreivillistä verta. Vaiti!... Minä kuulen leijonan karjuntaa... Isäni lähestyy – kuunnelkaa. Maa kumahtelee hänen askeltensa alla. Minulle suutelo, teille surma!"
Jokainen sana viilsi kuin nuoli läpi ritarin sydämen. Helvetin tuskat riehuivat hänen sisässään ja sanomaton murhe valtasi hänet; kuumat kyynelet juoksivat hänen uurteisia poskiaan pitkin ja hän löi epätoivoissaan rintaansa.
"Oi tunne minut toki, lapsiparkani", huusi hän, "älä ota minua hengiltä, älä naura niin katkerasti; sinun silmänluontisi tuottavat minulle kuoleman. Minä olen Leijona, jota rakastat, isä, jota kutsut."
"Tekö Leijona?" vastasi Machteld halveksivasti, "tekö Leijona? Oi herjaaja! Ei, Leijona puhuu flaaminkieltä! Enkö kuule, että te puhutte kuningatar Johannan kieltä? Sitä kieltä, joka imartelee ja pettää? Leijonakin on mennyt – hänelle sanotaan: tule! – ja kahleet... vankila – kultainen malja ja myrkky. Oi Ranska! Ranska! hänen verensä!... ja minäkin – minä, hänen lapsensa! Mutta te ette muista, että hauta antaa turvan. Sielua ei voida häpäistä Jumalan luona taivaassa!"
Ritari ei voinut hillitä epätoivoaan; hän syleili tytärtään vielä kerran ja huusi:
"Mutta kuulethan sinä, lapseni, että minä puhuu isäini kieltä! Mikä katkera kärsimys on sinua niin kiduttanut, että järkesi on hämmentynyt? Muista, että ystävämme Aadolf Nieuwland tahtoi minut vapauttaa, äläkä nimitä minua enää petturiksi ja konnaksi, sillä sanasi viiltävät sydäntäni!"
Aadolfin nimeä mainittaessa kirkastuivat Machteldin jäykistyneet piirteet. Vieno hymy hälvensi hänen kasvojensa tuskallisen ilmeen ja hän vastasi rauhallisella äänellä:
"Sanoitteko Aadolf? Aadolf on mennyt noutamaan Leijonaa. Oletteko nähnyt hänet? Hän on kertonut teille onnettomasta Machteldista, eikö totta? Oi niin, hän on veljeni! Hän on tehnyt minulle runon.... Vaiti! Minä kuulen hänen harppunsa helinän... Kuinka kaunis laulu! Mutta mitä se on?... Niin, isäni tulee; minä näen jo säteen... pyhän valon... pois, katala!" Nyt muuttuivat hänen sanansa kumeiksi ääniksi ja hänen puheensa tuli käsittämättömäksi. Raskasmielinen ilme synkensi hänen piirteitään.
Ritari pelästyi, kun tyttö tuijotti häneen uhkaavin katsein. Tuiman tuskan kiduttamana hän ei tiennyt, mitä hänen piti tehdä, ja hän tunsi rohkeutensa pettävän. Äänetönnä hän tarttui sairaan lapsensa käteen ja kostutti sitä rakkauden ja tuskan kyynelillä; mutta pian riisti tyttö kätensä pois ja huusi:
"Se käsi ei ole ranskalaista varten! Väärä ritari, ryöväri, sellainen kuin te, ei saa siihen koskea. Teidän kyyneleenne ovat tahroja, jotka Leijona on verellä poistava. Pelätkää, käärme! Vaviskaa, sillä hetki lähestyy! Näettekö tätä verta vaatteillani? Sekin on ranskalaisen verta – kuinka mustaa!"
Ritari ei voinut tätä kidutusta enempää sietää, hän lankesi rukoilevin kasvoin neidon eteen ja nyyhkytti:
"Luojamme rakkauden tähden, onneton Machteldini, älä enää kauemmin työnnä luotasi isäsi rakkautta. Älä salli murheellisen matkani mennä turhaan! Voitko katsella kyyneliäni noin välinpitämättömänä ja eikö rakas äänesi lausu minulle ainoatakaan lohdun sanaa? Tahdotko antaa minun kuolla tuskasta jalkaisi juureen?"
Neito katsoi häneen inhoten.
"Yksi sana!" jatkoi ritari; "nimitä minua isäksesi, älä sysää häntä enää luotasi. Jospa tietäisit, onneton lapseni, mitä tuskia ylenkatseesi minulle tuottaa, niin et saattaisi nähdä isäsi tuskaa! Mutta ei, sinä olet poissa suunniltasi, ranskalaisten vaino on hämmentänyt järkesi! Oi surkeutta!"
Hän tahtoi sulkea onnettoman lapsensa syliinsä, mutta tyttö pelästyi tästä yrityksestä ja huusi kiivaasti viiltävällä äänellä:
"Pois! Älkää ojentako käsiänne noin minua kohti! Ne ovat käärmeitä, jotka tuovat mukanansa häpeän myrkkyä. Haa! Älkää koskeko minuun, pysykää erillänne, heittiö! Apua! Apua!"
Rivakalla liikkeellä riistäytyi hän irti ritarin käsistä ja hyppäsi ääneen vaikeroiden vuoteelta. Hädissään hän juoksi salin uloskäytävää kohti pakoon pyrkien. Ritari vavahti ja hypähti huolestuneena hänen eteensä, pidättääkseen häntä. Kuinka kamala oli tämä näytelmä, kuinka ääretön ritarin tuska! Hän syleili tytärtään hätäisellä huolella ja koetti viedä häntä takaisin vuoteelle; mutta tyttö piti sekapäisyydessään häntä vihollisenaan ja taisteli hirvittävän rajusti epätoivoista isäänsä vastaan. Miltei yliluonnollisella ponnistuksella riistäytyi hän useaan kertaan hänen käsistään ja pakotti hänet ajamaan häntä takaa salissa; hän kirkui hurjasti ja löi häntä vastaanponnistellessaan uskomattomalla voimalla. Estääkseen häntä pakenemasta näki hänen isänsä olevansa pakotettu pitelemään häntä suuremmalla voimalla ja puristamaan hänet lujasti syliinsä. Käyttäen hyväkseen voimiaan nosti hän valittavan tytön maasta ja kantoi hänet takaisin vuoteelle. Tyttö katseli häntä vihaisesti ja alkoi katkerasti itkeä.
"Te olette voittanut tytön voimat", nyyhkytti hän, "te väärä ritari! Mitä vitkastelette nyt? Eihän kukaan näe rikostanne paitsi Jumala. Mutta tuo Jumala on asettanut kuoleman meidän väliimme! Hauta ammottaa meidän välillämme! Siksi te itkette."
Onneton isä oli niin tuskiensa raatelema, ettei hän kuullut näitä sanoja. Hän vaipui vielä kerran murheesta maahan ja katseli itkevää lastaan sekavin katsein; sanomattomat tuskat runtelivat häntä ja masensivat hänen miehuutensa; hänen päänsä painui voimatonna rinnalle.
Sillävälin olivat Machteldin silmät sulkeutuneet ja hän näytti nukkuvan. Valoisa toivonsäde tunki isän sydämeen; tuo lepo saattoi lievittää hänen kärsimystään ja hänen tyttärensä tuskia. Siinä ajatuksessa hän pysytteli ihan hiljaa, ettei häiritsisi lapsensa unta. Hän katseli häntä hellästi ja tunsi vielä kaikista tuskistaan huolimatta surunvoittoista iloa.
IV.
Vähän aikaa sen jälkeen kuin Breydel oli lähtenyt hävitetystä Malen linnasta, saapui hän tovereineen St Kruisiin. Jo matkalla oli häntä vastaan tullut useita brüggeläisiä, jotka olivat hänelle ilmoittaneet, että kaupungin ranskalainen varusväki oli aseissa häntä vastaanottamassa. Saavutetun voittonsa huumaamana ei hän kuunnellut varoituksia, vaan piti itseään kyllin voimakkaana astumaan Brüggeen ranskalaisten uhallakin; mutta joitakin askelia St. Kruisin kylän takana kohtasi häntä ja muita teurastajia odottamaton este. Tie oli aina kaupungin portille asti niin täynnä ihmisiä, että olisi ollut mahdotonta tunkeutua tuon tiheään ahtautuneen parven läpi. Vaikka oli vielä pimeä, saattoi kuitenkin tuhansien äänten sekavasta kohinasta päättää, että äärettömiä ihmislaumoja virtasi ulos kaupungista. Ihmetellen ja kummastellen katseli Breydel tätä joukkoa, joka vyöryi eteenpäin kuin lainehtiva meri, ja asettui miehineen tien viereen.
Pakolaiset eivät juoksennelleet sikin sokin toistensa seassa, vaan jokainen perhe muodosti oman ryhmänsä sekoittumatta toisiin. Melkein joka ryhmässä oli itkevä vaimo; tuossa nojasi yhden olkapäähän iäkäs isä, tuolla kantoi toinen rintalasta sylissään ja talutti parkuvia ja väsyneitä lapsiaan kädestä. Heitä seurasivat vanhemmat pojat, taivaltaen kumarassa talouskaluja vuodevaatetaakkojen alla. Sellaisia ryhmiä oli loppumaton paljous. Useilla oli pienet vaunut täynnä turvaan pelastettuja tavaroita, muutamat istuivat hevosten selässä; kuitenkin oli niiden luku, joilla oli kuormajuhtia, hyvin vähäinen.
Uteliaana kuulemaan tämän ihmeellisen kulkueen syytä kysyi Breydel useilta ohirientäviltä ihmisiltä, mihin he olivat menossa ja miksi he poistuivat kaupungistaan; mutta naisten valitushuudot eivät voineet selittää hänelle tätä arvoitusta.
"Oi herra!" huusi eräs, "ranskalaiset tahtovat polttaa meidät elävältä, me pakenemme katkeran kuoleman kynsistä!"
"Ah, mestari Breydel", huusi eräs toinen vielä suuremmalla tuskalla, "älkää toki menkö Brüggeen, jos henkenne on teille rakas; sillä teitä varten on hirsipuu pystytetty Räätälien-portin yläpuolelle!"
Kun Breydel tahtoi toisella kysymyksellä saada asiaan enemmän selvitystä, nousi kulkueen joukosta voimakas ääni kuin suden ulvonta, huutaen:
"Eteenpäin! Eteenpäin! Voi meitä onnettomia! Ranskalaiset ratsumiehet ajavat meitä takaa!"
Ja jokainen syöksyi epätoivoissaan eteenpäin ja joukko riensi pimeässä uskomattomalla nopeudella ohitse. Tällöin yhtyi useampia valittavia ääniä huutamaan:
"Voi! Voi! Ne polttavat meidän kaupunkimme! Katsokaa, liekit kohoavat jo kattojen yli. Oi, voi, voi!"
Breydel, joka tähän asti oli hämmästyneenä seisonut paikallaan, käänsi kasvonsa kaupunkiin päin ja näki punaiset liekit ja tupruavan savun muurien yläpuolella. Raivo ja tuska syttyivät hänen rintaansa ja kaupunkiin päin viitaten hän huudahti:
"Oi miehet, onko teidän joukossanne ainoatakaan niin pelkuria, että antaa noin hävittää kaupunkinsa? Ei! Heidän ei pidä saaman tuon ilorovion ääressä huvitella! Ylös, ylös, heittäkää kaikki pois tieltä! Meidän täytyy päästä läpi!"
Toveriensa seuraamana syöksyi hän vastustamattomalla voimalla joukon sekaan ja hajoitti säikähtyneet perheet toisistaan. Kauhea melu, hirmuinen ulvonta nousi, ja pakolaiset juoksivat joka taholle tieltä, sillä he luulivat ranskalaisten ratsumiesten ajavan heitä takaa. Breydelin ei ollut vaikea tunkeutua pakenevien naisten ja lasten välitse, ja hän pääsi rientämään jokseenkin nopeasti eteenpäin. Juuri kuin hän ihmetteli sitä, ettei hän nähnyt taistelukelpoisia miehiä eikä ammattikuntalaisia, ja turhaan tähyili heitä katseillaan, kohtasi hän äkkiarvaamatta järjestyneen joukkueen. Sen muodosti suuri joukko kankurien ammattikunnan kisällejä; kaikki olivat asestettuja, vaikka ei samalla tavalla. Heillä oli jousia, puukkoja, kirveitä tai muita sellaisia mukaan siepattuja aseita. Päällikkö käveli mahtavin askelin näiden miesten edessä ja sulki siten tien kuin salpapuulla. Vielä enemmän samanlaisia joukkoja tuli toinen toisensa jälkeen kaupungista, ja asestettujen lukumäärä nousi lähes viiteentuhanteen mieheen. Breydel aikoi lähestyä päällikköä, mutta samassa hän kuuli vähän kauempaa äänen, joka kantoi yli aseitten kalinan. Hän tunsi sen Deconinckin ääneksi joka puhui seuraavin sanoin:
"Säilyttäkää vain rauhallisuus ja rohkeus sydämissänne, miehet! Älköön kukaan poistuko rivistään ja älkää kiiruhtako hätäisesti eteenpäin, jotta epäjärjestystä ei syntyisi joukossanne. Eteenpäin kolmas joukkue, liittykää kuormastoon! Päällikkö Lindens, jakakaa vasen sivustanne!"
"Mutta mitä tämä merkitsee?" huusi Jan Breydel, lähestyen Deconinckia. "Te huvittelette kauniilla harjoituksillanne ja kärsitte, että kaupunkimme poltetaan? Aiotteko seurata vaimojanne ja lapsianne pakoon kuin jänikset? Kurjia pelkureita te olette!"
"Aina tulinen, aina kiihkeä!" vastasi Deconinck. "Mitä te polttamisesta puhutte? Olkaa vakuutettu, etteivät ranskalaiset tule mitään polttamaan."
"Mutta mestari Pietari, oletteko sitten sokea? Ettekö näe liekkejä, jotka loimuavat muuriemme yläpuolella?"
"No niin, ne ovat olkia, jotka sytytimme saadaksemme kuormastovaunumme esteettä portin läpi. Kaupungilla ei ole mitään hätää, ystäväni. Palatkaa takaisin kanssani St. Kruisiin, minulla on tärkeitä salaisuuksia ilmoitettavana teille. Nyt on aika tullut. Tiedättehän, että minä arvostelen asioita kylmäverisesti ja olen sentähden usein oikeassa. Seuratkaa kehoitustani ja asettakaa teurastajanne järjestyksessä etunenään. Tahdotteko?"
"Täytynee kai minun, sillä enhän tiedä, mitä on tekeillä. Pysähdyttäkäähän kankurinne hetkiseksi."
Deconinck antoi johtajille käskyn pysähdyttää joukkonsa. Sitten kajahti Jan Breydelin ääni, hän huusi:
"Toverit! Järjestykää riveihin kulkueen etunenään! Kukin osastoonsa; joutukaa!"
Samalla hän juoksi teurastajien joukossa edestakaisin ja asetti heidät paikoilleen. Kun tämä oli tapahtunut, tuli hän jälleen Deconinckin luo ja lausui:
"Olemme valmiit, mestari, voitte antaa käskyn."
"Ei, Breydel", vastasi kankurien esimies, "minä luovutan ylipäällikkyyden teille. Komentakaa te kulkuetta, teillä on enemmän sotapäällikön näköä kuin minulla."
Teurastajien esimies oli hyvin mielissään tästä kunnianosoituksesta ja huusi jyrisevällä äänellä:
"Teurastajat ja kankurit! Tasaisessa tahdissa – eteenpäin!"
Tämän käskyn saatuaan joukot lähtivät liikkeelle ja tuo pieni sotajoukko eteni verkalleen tietä pitkin. Lyhyen ajan kuluttua he saapuivat St. Kruisiin vaimojen ja lasten luo, jotka olivat asettuneet sinne kaikkine tavaroineen. Merkillisen näyn tarjosi tämä sekava leiri. Lukemattomat perheet olivat asettuneet laajalle kentälle. Olisi ollut mahdotonta erottaa mitään kauemmas kuin muutaman askeleen päähän, niin pimeä oli yö; mutta oli jo sytytetty useita nuotioita, niin että saattoi nähdä nuo yhdessä istuvat surulliset perheet, liekit valaisivat äitien murheelliset piirteet punertavalla hohteella ja näyttivät, millä huolekkaalla rakkaudella he painoivat rintalastaan tuskaisaa poveansa vasten. Toiset lapset makasivat väsyneinä heidän polvillaan ja itkivät katkerasti nälästä ja janosta, ilman että heille voitiin tarjota mitään virkistystä. Kuinka suuresti täytyikään äitiraukkojen kärsiä tästä tuskallisesta näystä! Hälinä, joka leiripaikalla vallitsi, kävi pimeyden ja nuotioiden loimotuksen vaikutuksesta vielä kaameammaksi. Lapsien parkuna ja vaimojen tukahdutetut vaikerrukset kouristivat sielua kuin viimeinen rukous ystävän haudalla. Kaiken tämän läpi kaikuivat kimeinä äideistään eksyneitten lapsien huudot ja isäntiään turhaan etsivien koirien ulvonta.
Deconinck meni Breydelin kanssa tien vieressä olevaan taloon ja pyysi asukkailta huonetta käytettäväkseen. Suurimmalla kunnioituksella tarjosivat maalaiset heille koko asuntonsa ja johtivat molemmat kuuluisat brüggeläiset maakerroksessa olevaan kamariin. Deconinck otti lampun heitä opastaneelta vaimolta, ja kun tämä oli poistunut huoneesta, sulki hän oven lujasti kiinni, jotta ei kukaan voisi kuunnella tai yllättää heitä. Hän antoi Breydelille tuolin ja istuutui hänen viereensä. Teurastajan katsellessa häneen uteliaana, hän aloitti:
"Ensin tahdon selittää teille, minkätähden poistuimme kaupungista keskellä yötä niinkuin pakolaiset. Sen olette juuri te itse aiheuttanut sillä ajattelemattomalla kostolla, johonka te vastoin lupaustanne ryhdyitte Malen miehistöä vastaan. Kun liekit loimusivat pilvenkorkuisina metsän yli, soitettiin kaupungissa hälvyytyskelloja ja kaikki asukkaat kerääntyivät säikähtyneinä kokoon. Näinä surullisina aikoina heillä on aina kuolema silmäinsä edessä. Herra Mortenay oli koonnut ranskalaisen sotaväkensä torille, ilman muuta tarkoitusta kuin oman turvallisuutensa vuoksi. Ei tiedetty, mitä oli tapahtunut; mutta kun muutamia teidän teurasuhreistanne tuli Malesta hänen luokseen huutaen ääneen kostoa brüggeläisille, ei heitä enää voitu hillitä; he tahtoivat polttaa ja surmata kaikki, ja herra Mortenayn täytyi uhata heitä kuolemanrangaistuksella saadakseen heidät asettumaan. Voitte kai arvatakin, että minä asiain tällä kannalla ollen olin kutsunut kankurini koolle ja valmistautunut aseelliseen puolustukseen. Ehkä olisi meille onnistunutkin ajaa itse ranskalaiset tiehensä, mutta tämä sota saattoi olla meille vain vahingoksi; sen olen kohta teille osoittava. Menin silloin turvaluvan saatuani herra Mortenayn luo ja sain hänet suostumaan siihen, ettei kaupunkia vahingoitettaisi, sillä ehdolla, että me kaikki kohta paikalla sieltä poistuisimme. – Päivänkoitteessa on hän hirtättävä kaikki kaupunkiin jääneet kynteläiset."
Breydel joutui kiihkeän suuttumuksen valtaan, kuullessaan kankurien esimiehen niin kylmäverisesti kertovan tästä häpeällisestä ehdosta.
"Onko se mahdollista!" huusi hän; "kuinka te siihen niin pelkurimaisesti suostuitte? Annoitte ajaa itsenne pois kuin tyhmän lammaslauman? Jos minä olisin ollut paikalla, ette te olisi Brüggestä lähteneet!"
"Hoo, jos te olisitte ollut paikalla! Tiedättekö, mitä silloin olisi tapahtunut? Brüggen kadut viruisivat ruumiita täynnä ja tuhoavat liekit olisivat tällä hetkellä polttaneet talomme poroksi. Mutta, kiihkeä ystäväni Jan, antakaahan minun ensin paremmin selittää teille asiain tila, niin sitten myönnätte minun olevan oikeassa, sen tiedän. On varmaa, mestari, että Brüggen kaupunki ei voi pysyä vapaana ja riippumattomana, niinkauankuin maan toiset kaupungit ovat muukalaisten orjuudessa; sillä silloinhan viholliset asuvat pysyväisesti muuriemme edustalla. Ei myöskään ole oikein unohtaa isänmaata kotikaupunkinsa takia. Ranskalaisen pakkovallan kahleet voimme murtaa ainoastaan muiden Flanderin kaupunkien avulla, koska joka paikassa asuu vihollisia, joille olisi ylen tärkeää saada saavuttamamme vapaus meiltä riistetyksi. Varmaan olette tekin jo tätä ajatellut, mutta kuohahtavassa tulisuudessanne te hyppäätte yli esteiden, raivaamatta niitä tieltä. Eräs tärkeäarvoinen seikka on jäänyt teiltä huomaamatta; suvaitkaa vastata minulle kysymykseen: kuka antoi meille valtuuden surmata ja polttaa? Kuka on tehnyt meille oikeutetuksi nämä teot, joiden rangaistus on maanpäällä kuolema ja Jumalan luona kadotus?"
Breydel katsahti Deconinckiin tyytymättömänä ja vastasi:
"Mutta mestari, minä luulen, että te koetatte mahtavilla puheillanne hämmentää minua. Kukako antoi meille valtuuden murhata ja polttaa? Kukas antoi sen valtuuden ranskalaisille? Sanokaa!"
"Kukako? Heidän kuninkaansa Filip Kaunis ja ylipäällikkönsä Chatillon. Ruhtinaat kantavat kruununsa ohella myöskin palkinnon tai rangaistuksen hyvistä tai pahoista toimenpiteistään; uskollisuutta ja kuuliaisuutta noudattaessaan ei alamainen voi tehdä syntiä. Vuodatettu veri todistaa herraa vastaan, joka käskee, eikä palvelijaa vastaan, joka tottelee. Mutta me, jotka käymme toimimaan ilman käskyä, oman tahtomme mukaan, olemme myöskin Jumalalle ja maailmalle vastuunalaiset teoistamme; meidän vuodattamamme veri lankeaa meidän itsemme päälle."
Syvä mielipaha valtasi Breydelin. Deconinckin selitys vaivasi hänen sydäntänsä, ja vaikkei hän osannut paljon sanoa sitä vastaan, tuntui hänestä kuitenkin hyvin kipeältä tyytyä siihen.
"Mutta, mestari", huudahti hän, "te näytätte katuvan jälkeenpäin; se olisi kuitenkin häpeä. Emmekö ole puolustaneet henkeämme ja omaisuuttamme, ja eikö rakkaus lailliseen herraamme, leijonaan, ole meitä siihen pakottanut? Minä tunnen olevani vapaa kaikesta pahasta työstä ja toivon vahvasti, ettei piiluni vielä ole nähnyt viimeistä teurasuhriaan. Niin kovasti kuin minun toisinaan haluttaakin moittia teidän käsittämätöntä käytöstänne, en kuitenkaan uskalla sitä tehdä, sillä teidän tienne ovat salatummat kuin muiden kuolevaisten."
"Olette oikeassa, siinä on jotakin muuta takana ja se on juuri se solmu, jonka tahdon teille selvittää. Te olette aina ajatellut, mestari Jan, että minä olen liian hidas, liian vitkallinen; mutta kuulkaa, mitä olen tehnyt silläaikaa kuin te kostonhalussanne hyödyttömästi vuodatitte vihollisten verta. Olen antanut Gwyde-kreivillemme tiedon pyrkimyksistämme isänmaan vapauttamiseksi, ja hän on vahvistanut ne ruhtinaallisella hyväksymisellään. Nyt emme enää ole mitään kapinoitsijoita, ystäväni, nyt olemme hallitsijamme laillisia sotapäälliköitä."
"Kiitos teille, mestari", huusi Breydel innoissaan, "nyt ymmärrän teitä. Kuinka sydämeni sykkii tuosta kunnianimestä! Niin, minä olin kapinoitsija ja tiesin sen, mutta nyt olen arvokas soturi. Ranskalaiset tulevat tuntemaan tämän muutoksen."
"Tätä ruhtinaamme hyväksymistä olen käyttänyt hyväkseni", jatkoi Deconinck, "kiihoittaakseni kaikki isänmaanystävät yhteiseen nousuun, ja se onkin minulle onnistunut. Ensi kutsulla on kaikissa Flanderin kaupungeissa kasvava maasta urhoollisia kynteläisiä!"
Kankurien esimies joutui onnellisen ennakkotunteen valtaan, ja kyyneleen kimaltaessa hänen silmänurkassaan hän puristi Breydelin kättä ja lausui, keskeytynyttä puhettaan jatkaen:
"Ja silloin, sankarillinen ystäväni Breydel, silloin ei vapauden aurinko ole paistava enää yhdellekään elävälle ranskalaiselle, ja kostomme pelosta he antavat meille Leijonan takaisin! Meitä, meitä Brüggen poikia, on Flanderi kiittävä vapaudestaan! Eikö tämä ajatus nostata jaloa ylpeyttä sielussanne?"
Breydel syleili Deconinckia hurjan riemun vallassa.
"Ystäväni, oi ystäväni!" huusi hän, "kuinka syvästi tunnen sanojenne vaikuttavan sydämeeni. Sanoin selittämätön tunne kohottaa minua; minä olen onnellisin ihminen maanpäällä! Oi isänmaa, kuinka suureksi teet niiden sielut, jotka sinua rakastavat! Nähkää, mestari Pietari, tällä hetkellä en vaihtaisi flaamilaisen nimeä itse Filip Kauniin kruunuun!"
"Te ette tiedä vielä kaikkea, mestari. Flanderin nuori Gwyde ja Namurin kreivi Juhana ovat liittyneet meihin; herra Juhana Borluut on johtava gentiläisiä; Oudenaerdessa on meillä herra Arnold; Aelstissa herra Balduin Papenrode. Herra Juhana Renesse lupasi meille kaikki vasallinsa Seelannista, ja vielä useammat mahtavat läänitysherrat tulevat antamaan meille apuaan. Mitä sanotte nyt hitaudestani ja malttavaisuudestani?"
"Oi, minä ihailen teitä, ystäväni, ja kiitän hartaasti Jumalaa, että hän on antanut teille niin paljon järkeä. Nyt ovat ranskalaiset mennyttä miestä! En anna penniäkään enää heidän hengestään."
"Huomisaamuna kello yhdeksän kokoontuvat flaamilaiset herrat määräämään koston päivää. Nuori Gwyde jää keskuuteemme sotapäälliköksi; muut palaavat heti takaisin tiloilleen pitääkseen miehensä valmiina. Olisi viisasta, että tekin tulisitte mukaan, ettette tietämättömyydestä kukaties tekisi tyhjäksi päätettyjä toimenpiteitä. Tahdotteko lähteä kanssani Daelen luona olevaan Valkoiseen metsikköön?"
"Jos niin haluatte, mestari; mutta mitä tulevat toverimme sanomaan poissaolostamme?"
"Siitä on jo huoli pidetty; minä olen ilmoittanut heille matkastani ja luovuttanut ylipäällikkyyden esimies Lindensille. Hän lähtee meidän miestemme kanssa Dammeen, meitä odottamaan, Tulkaa, meidän on lähdettävä heti, sillä tulee jo päivä."
Kiireimmän kautta tuotiin kaksi satuloitua hevosta, ja sittenkuin Breydel oli antanut teurastajilleen tarpeelliset määräykset, lähtivät molemmat esimiehet matkaan St. Kruisin kylästä. Nopean ratsastuksensa aikana ei heillä ollut tilaisuutta paljon puhua; kuitenkin vastasi Deconinck Breydelin kysymyksiin katkonaisin lausein ja selitti hänelle yleisen vapautuksen suuren suunnitelman. Kun he siten olivat ratsastaneet kokonaisen tunnin täyttä neliä, näkivät he Nieuwenhoven hävitettyjen tornien kohoavan puiden latvojen yli.
"Tuo on varmaan Nieuwenhove, missä Leijona surmasi niin monta ranskalaista?" kysyi Breydel.
"Niin, vielä puoli penikulmaa Valkoisesta metsiköstä."
"Teidän täytyy myöntää, että parempaa nimeä ei meidän Robrecht-herrallemme olisi voitu antaa, sillä hän on todellinen leijona, silloinkuin hänellä on miekka kädessään."
Ennenkuin Breydel oli päässyt lauseensa loppuun, olivat he tulleet paikalle, missä musta ritari oli taistellut Machteldin ryöstäjien kanssa; he näkivät maassa makaavat veriset ruumiit.
"Ne ovat ranskalaisia", mutisi Deconinck ohiratsastaessaan, "tulkaa eteenpäin, mestari, meidän ei tarvitse pysähtyä."
Breydel katseli hirveää näytelmää sisäisellä ilolla; hän ajoi ratsunsa useampaan kertaan maassa viruvien ruumiiden yli, välittämättä Deconinckin huudosta. Kankurien esimiehen täytyi vasten tahtoaankin palata takaisin hänen luokseen.
"Mutta, mestari Breydel", huusi hän, "mitä te teette? Jumalan tähden, heretkää, sellainen kosto on kunniatonta."
"Älkää estäkö", vastasi Breydel, "te ette tiedä, että nämä ovat niitä sotamiehiä, jotka löivät minua poskelle. Mutta mitä minä kuulen? Kuunnelkaa! Ettekö kuule tuolta Nieuwenhoven raunioista niinkuin naisen valitusta? Oi hyvä Jumala, he ovat tuoneet neiti Machteldin Malesta tänne!"
Samassa hän hyppäsi alas hevosensa selästä ja juoksi, sitomatta sitä kiinni, kiireimmän kautta raunioita kohti.
Hänen ystävänsä seurasi häntä myös sinne; Breydel oli kuitenkin jo linnan esipihalla, ennenkuin Deconinck oli laskeutunut ratsunsa selästä. Sen jälkeen käytti kankurien esimies vielä muutamia silmänräpäyksiä sitoakseen hevoset kiinni tien viereen. Mitä lähemmäksi raunioita Breydel saapui, sitä selvemmin hän kuuli valitukset. Kun hän ei kyllin pian löytänyt sen paikan sisäänkäytävää, mistä huudot kuuluivat, nousi hän kivikasalle ja kurkisti ikkunasta saliin. Hän tunsi Machteldin ensi silmäyksellä; mutta musta ritari ei voinut näyttää hänestä muulta kuin viholliselta. Siinä ajatuksessa hän veti piilun esiin nuttunsa alta ja hyppäsi saliin.
"Hävytön ryöväri!" huusi hän mustalle ritarille; "kunniaton ranskalainen! Te olette elänyt kyllin kauan! Te ette ole jäävä rankaisematta siitä, että olette kajonnut leijonan, minun herrani, tyttäreen!"
Ritari seisoi kuin kivettyneenä tämän äkillisen ilmiön johdosta ja oli hämmästyen kuunnellut Breydelin uhkauksia. Pian hän kuitenkin kokosi jossakin määrin malttinsa ja vastasi:
"Te erehdytte, mestari Breydel, minä olen Flanderin poikia. Olkaa levollinen, Leijonan tyttären puolesta on kostettu."
Breydel ei tiennyt mitä ajatella. Hän vapisi vielä raivosta; mutta ritarin sanoilla, jotka hän lausui flaaminkielellä ja puhutellen häntä nimeltä, oli tarpeeksi voimaa pidättämään häntä. Machteld ei ollut Breydelin ilmestyessä lainkaan säikähtänyt; ollen järkensä sekaannuksessa vakuutettu siitä, että musta ritari oli yksi hänen ryöstäjiään, nauroi hän ilostuneena ja huusi:
"Kuolema hänelle! Hän on sulkenut isäni vankeuteen ja tahtoo viedä minut häijyn Johanna NavarraIaisen luo. Tuo petturi! Minkätähden ette kosta kreivimme veren puolesta, flaamilainen?"
Ritari katseli neitoa tuskallisella säälillä ja kyynelet virtasivat hänen silmistään.
"Onneton lapsi!" huokasi hän.
"Te rakastatte ja säälitte Leijonan tytärtä", lausui Breydel, puristaen ritarin kättä, "antakaa minulle anteeksi, että erehdyin teistä."
Tällä hetkellä astui Deconinck salin ovelle. Hän kohotti hämmästyneenä kätensä päänsä yli ja huusi sitten, heittäytyen polvilleen ritarin eteen:
"Oi taivas, Leijona, meidän herramme!"
"Leijona, meidän herramme!" kertasi Breydel, samalla kuin hänkin polvistui kankurien esimiehen viereen, "Jumala, mitä minä olen tehnyt!"
He jäivät kunnioittavasti ja syvään kumartuneina, sanaakaan lausumatta, polvilleen ritarin eteen.
"Nouskaa ylös, uskolliset alamaiseni", lausui Robrecht van Bethune, "minä tiedän, mitä olette tehneet ruhtinaanne puolesta."
Kun he olivat nousseet, jatkoi hän:
"Katsokaa, tässä on tyttäreni! Ajatelkaa, kuinka isän sydämen täytyy kärsiä tästä näystä – eikä ole mitään, millä auttaa häntä; ei ruokaa, ei muuta juomaa kuin puron kylmä vesi. Te näette, että Herra koettelee minua ankarilla iskuilla!"
"Suvaitsetteko, teidän kreivillinen ylhäisyytenne, vain käskeä, että minä toimitan teille kaiken tämän?" kysyi Breydel. "Voiko halpa alamainen siten palvella teitä?"
Näin kysyessään hän juoksi jo ovelle päin, mutta kreivin käskevä viittaus pakotti hänet palaamaan takaisin.
"Menkää", lausui kreivi, "ja hakekaa lääkäri; mutta sen pitää olla uskollinen alamainen. Vaatikaa häneltä vala, ettei hän ilmaise mitään näkemästään tai kuulemastaan."
"Herra kreivi", huusi Breydel suuresti iloissaan, "minä tiedän juuri erään parhaita ystäviäni, Flanderin hehkuvimman kynteläisen. Hän asuu Wardammessa, minä tuon hänet heti tänne."
"Minä pyydän teitä, ettette mainitse Flanderin leijonaa, ja kehoitan teitä molempia ehdottomaan vaitioloon. Menkää!"
Breydel poistui salista. Tehtyään monia kysymyksiä kankurien esimiehelle maan asioista, lausui kreivi:
"Niin, mestari Deconinck, minä olen saanut vankeuteeni herra Dietrichin ja herra Nieuwlandin kautta kuulla teidän epäonnistuneista yrityksistänne. Minulle on suuri ilo, että minulla on niin uskollisia alamaisia, silloinkuin useimmat aateliset ovat minut hylänneet."
"On totta, teidän ylhäisyytenne", vastasi Deconinck, "että monet herrat ovat asettuneet isänmaataan vastaan, mutta kuitenkin on uskollisina pysyneitten aatelisten luku suurempi kuin luopioitten. Minun yritykseni eivät myöskään ole epäonnistuneet, niinkuin teidän kreivillinen korkeutenne luulee. Ei koskaan ole Flanderi ollut lähempänä vapautustaan; juuri tällä hetkellä ovat herra Gwyde ja Juhana Namur lukuisain muiden aatelisten kanssa kokoutuneet Valkoiseen metsikköön Daelen luo tekemään mahtavaa liittoa. He odottavat vain minua."
"Mitä te sanotte, esimies? Niinkö lähellä näitä raunioita minun molemmat veljeni?"
"Niin, herrani, teidän molemmat korkeat veljenne ja myös uskollinen ystävänne Juhana Renesse."
"Oi hyvä Jumala! ja minä en voi heitä syleillä! Herra Dietrich on teille sanonut, millä ehdolla olen poistunut vankeudestani. Minä en tahdo panna vaaraan sen miehen henkeä, joka on hetkeksi saattanut minut vapauteen; kuitenkin haluaisin nähdä veljiäni. Tahdon lähteä teidän kanssanne, mutta silmikko alaslaskettuna. Jos katson tarpeelliseksi ilmaista itseni, annan teille merkin, ja teidän on silloin otettava kaikilta läsnäolevilta ritareilta heidän kunniasanansa, että he säilyttävät nimeni salassa; jos he siitä kieltäytyvät, en minä ilmaise itseäni. En myöskään puhu mitään."
"Teidän tahtonne on tapahtuva, herrani; olkaa vakuutettu, että tulette olemaan minuun tyytyväinen; minä ymmärrän teidän tarkoituksenne varsin hyvin. Sairas Machteld näyttää nukkuvan; kunpa lepo olisi hänelle terveydeksi!"
"Ei hän nuku, lapsiparka, hän uinuu väsymyksestä. Mutta minusta tuntuu, että kuulen ihmisaskelia. Nyt kun olen pannut kypärin päähäni, ette enää minua tunne; muistakaa se!"
Lääkäri astui Breydelin seurassa saliin, tervehti kunnioittavasti mustaa ritaria ja meni mitään virkkamatta sairaan luo. Tehtyään tavanmukaiset tutkimuksensa, selitti hän, että neidiltä oli mitä pikimmin iskettävä suonta, ja teki sitten pienellä veitsellä piston vasemman käsivarren suoneen, molempien esimiesten pitäessä tyttöä kiinni vuoteella. Kreivi huokasi tuskallisesti ja kääntyi salin toista puolta kohti. Veri, joka pulppuavana suihkuna purskahti hänen onnettoman lapsensa käsivarresta, täytti hänet katkeralla kivulla ja sai hänet ankarasti vapisemaan. Kun hän oli vaivoin voittanut tuskansa, kääntyi hän jälleen tyttäreensä päin, kuitenkaan katsomatta häneen. Lääkäri ei asettanut verentuloa ennenkuin tytön voimat alkoivat heikentyä. Sairas veti vielä muutaman kerran syvään henkeään ja vaipui sitten kouristuksentapaiseen tajuttomuuteen. Sitten hänen käsivartensa sidottiin, ja hän näytti nukkuvan.
"Herrani", lausui lääkäri Robrechtin puoleen kääntyen, "minä vakuutan teille, ettei neitiä uhkaa mikään vaara. Lepo on elvyttävä hänen sielunsa entiselleen."
Niinpiankuin kreivi kuuli nämä lohdulliset sanat, viittasi hän molemmille esimiehille ja lähti ulos salista. Tultuaan raunioiden ulkopuolelle lausui hän Breydelille:
"Mestari, minä jätän lapseni teidän huolenpitoonne. Palatkaa hänen luokseen ja vartioikaa kreivinne tytärtä minun paluuseeni saakka. Mestari Pietari, me lähdemme Valkoiseen metsikköön."
Noudettuaan hevosensa ratsasti hän ulos raunioista. Deconinck seurasi häntä jalan ja jätti hevosensa seisomaan tienviereen, vaikka menikin kreivin kanssa siitä ohitse; sillä hän tiesi varsin hyvin, ettei hänen sopinut ratsastaa valtiaansa rinnalla.
Vähän matkan päässä Valkoisesta metsiköstä tuli heitä vastaan kymmenkunta herraa, jotka Deconinckin tunnettuaan palasivat hänen kanssaan takaisin metsään. Ylhäisimmät heidän joukossaan olivat Namurin kreivi Juhana ja nuori Gwyde, molemmat Robrecht van Bethunen veljiä, Wilhelm Jülich, heidän veljenpoikansa, pappi ja Aachenin rovasti, Juhana Renesse, urhea seelantilainen. Juhana Borluut, Woeringenin sankari, Arnold Oudenaerde ja Balduin Papenrode. Tuntemattoman ritarin läsnäolo herätti heissä mitä suurinta epäluuloa, ja he katsoivat Deconinckiin ikäänkuin odottaen häneltä pikaista selitystä. Kankurien esimies astui heidän keskelleen ja lausui:
"Arvoisat herrat, minä tuon luoksenne ranskalaisten suurimman vihamiehen, jaloimman Flanderin ritarin. Erittäin vaikuttava syy, josta riippuu erään oivallisen miehen henki, estää häntä tekemästä itseään tällä haavaa teidän jalosukuisuuksillenne tunnetuksi; suvaitkaa sentähden suhtautua suopeasti siihen, että hän pitää kypärinsä suljettuna eikä myöskään puhu, sillä hänen äänensä on teille kaikille tuttu kuin teidän äitinne ääni. Minun kauan koeteltu uskollisuuteni on teidän jalosukuisuuksillenne takuuna, etten tuo keskuuteemme ketään petollista veljeä."
Ritarit ihmettelivät tätä merkillistä selitystä ja koettivat arvailla tuntemattoman nimeä; mutta koska vangitun Leijonan läsnäolo ei voinut näyttää heistä lainkaan mahdolliselta, olivat heidän kaikki arvelunsa turhia. He luottivat kumminkin täydellisesti kankurien esimiehen varovaisuuteen ja lähettivät palvelijansa eri tahoille, varustautuakseen odottamattoman yllätyksen varalta. Deconinck aloitti sitten puheen seuraavaan tapaan:
"Arvoisat herrat, meidän korkean valtiaamme vankeus on ollut brüggeläisille hyvin tuskallinen. On totta, että olemme usein nousseet teitä vastaan, koska tahdottiin loukata etuoikeuksiamme, ja ehkä olette ajatelleet, että yhtyisimme ranskalaisiin. Mutta muistakaa, että ylevämielinen ja vapaa kansa ei voi sietää vieraita valtiaita; niinpä olemmekin Filip Kauniin petollisen menettelyn jälkeen panneet useamman kerran henkemme ja omaisuutemme alttiiksi sen takia; moni ranskalainen on kuolemalla sovittanut ruhtinaansa pahantyön, ja flaamilaisten veri on Brüggessä virtoina vuotanut. Tällaisen asiaintilan vallitessa olen minä rohjennut esittää teidän jalosukuisuuksillenne yleisen vapautuksen mahdollisuutta; sillä minä uskon, että ikeemme on vahvasti järkkynyt ja voidaan niinollen voimakkaalla yrityksellä ravistaa pois. Onnellinen sattuma on ihmeellisesti tullut avuksemme; teurastajain esimies on hävittänyt Malen linnan ja senjohdosta on herra Mortenay karkoittanut kaikki kynteläiset Brüggestä; nyt ovat minun ammattikuntani miehet yli viidentuhannen miehen vahvuisena joukkona Dammessa. Seitsemänsataa teurastajaa on yhtynyt meihin, ja minä voin vakuuttaa teidän jalosukuisuuksillenne, että nämä viimeksimainitut esimiehensä Breydelin kanssa pitävät puolensa hyvinkin kymmenkertaista ranskalaisjoukkoa vastaan; se on todellinen leijonaparvi. Meillä on nyt sotajoukko, jota ei ole halveksittava, ja me voimme heti paikalla lähteä taistelemaan ranskalaisia vastaan, jos te vain lähetätte meille tarvittavaa apua toisista kaupungeista. Tämä minun oli saatettava teille tiedoksi; teidän jalosukuisuutenne suvaitkoot nyt päättää tarpeellisista toimenpiteistä, sillä hetki on suotuisa; minä odotan teidän määräyksiänne, toimiakseni uskollisena alamaisena niiden mukaan."
"Minusta näyttää", vastasi Juhana Borluut, "että liian suuri kiiruhtaminen voisi olla meille vahingoksi. Vaikka brüggeläiset ovatkin nousseet ja ovat valmiit taistelemaan, ei ole kuitenkaan toisissa kaupungeissa vielä päästy niin pitkälle. Olisi toivottavaa, että lykkäisimme kostoa vielä jonkunverran, voidaksemme koota vielä enemmän apukeinoja. Voitte olla vakuutetut siitä, että ranskalainen sotaväki tulee saamaan tuekseen suuren joukon flaamilaisia luopioita ja liljalaisia. Meidän on muistettava, että me panemme tässä peliin isänmaan vapauden; sillä jos sorrumme taistelussa, on se menetetty ainaiseksi. Silloin emme voi tehdä aseillamme muuta kuin ripustaa ne naulaan."
Koska Borluutia pidettiin koko Flanderissa kykenevänä ja viisaana soturina, kannattivat useat läsnäolevista ritareista, niiden joukossa myös Juhana Namur, hänen puhettaan. Nuori Gwyde astui kuitenkin esiin ja lausui innokkaasti:
"Ajatelkaa kuitenkin, hyvät herrat, että jokainen kuluva tunti on kärsimyksen tunti minun vanhalle isälleni ja onnettomille omaisilleni; ajatelkaa, millaista tuskaa minun korkean Robrecht-veljeni täytyy kärsiä! Me olemme jättäneet hänet ilman apua hänen vihollistensa käsiin, me olemme pelkurimaisessa kärsivällisyydessä antaneet miekkaimme ruostua ja häpeän kasautua päittemme päälle! Jos vangitut veljemme voisivat huutaa meille vankiloistaan ja kysyisivät: mitä olette tehneet miekoillanne ja miten olette täyttäneet ritarin velvollisuudet? – mitä voisimme heille silloin vastata? Emme mitään! Häpeänpuna nousisi poskillemme ja päämme painuisi alas heidän nuhteensa edessä. Ei, minä en tahdo enää kauempaa odottaa; miekka on paljastettu, eikä sitä ole pistettävä takaisin huotraan, ennenkuin vihollisen veri on sen punannut! Minä toivon, että veljenpoikani Wilhelm antaa minulle tässä yrityksessä apunsa."
"Mitä pikemmin, sitä parempi", huusi Wilhelm Jülich; "olemme jo liiankin kauan murheella katselleet meikäläisten kärsimyksiä. Ei ole arvokasta, että mies antaa niin kauan ärsyttää itseään, ryhtymättä kostoon. Minä olen pukenut haarniskan ylleni enkä riisu sitä uudelleen pois ennenkuin vapautuksen päivänä; minä taistelen serkkuni Gwyden kanssa enkä tahdo enää kuulla puhuttavan viivyttelystä."
"Mutta, hyvät herrat", puuttui Juhana Borluut puheeseen, "sallikaa minun huomauttaa teille, että me tarvitsemme aikaa saadaksemme väkemme salassa koolle, ja että teiltä puuttuu tämä apu, jos ilman meitä antaudutte taisteluun; herra Renesse on jo lausunut minulle samanlaisia arveluja."
"En todellakaan voi saada vasallejani aseisiin vähemmässä kuin kahdessa viikossa", lausui herra Renesse, "ja minä neuvoisin herroja Gwydeä ja Wilhelmiä mukautumaan jalosukuisen Borluutin mielipiteeseen. Joka tapauksessa on mahdotonta tuoda saksalaisia ratsumiehiä tänne niin pian. Mitä te arvelette, mestari Deconinck?"
"Jos halvan alamaisen sanoilla on jotakin painoa hänen maansa valtiaiden edessä, niin neuvoisin teitä myöskin noudattamaan varovaisuutta, vaikka se onkin vastoin suunnitelmaani. Me houkuttelisimme siinä tapauksessa Brüggestä vielä jäljelläolevat veljemme ja siten lisäisimme sotajoukkoamme; sillävälin voisivat nämä herrat koota ja pitää valmiina vasallinsa, kunnes herra Jülich ehtii luoksemme ratsumiehineen."
Musta ritari ilmaisi useaan kertaan päänpudistuksella tyytymättömyyttään; hän oli ilmeisesti suuressa kiusauksessa puhua, mutta pidättyi siitä kuitenkin joka kerta. Vihdoin täytyi Gwyden ja Wilhelmin mukautua toisten herrojen tahtoon, sillä nämä olivat yksimielisesti molempien veljesten esitystä vastaan. Sitten määrättiin lähemmin, että Deconinck pitäisi väkensä leiriytyneenä Dammeen ja Ardenbergiin; Wilhelm Jülich lähtisi Saksaan noutamaan ratsumiehiään; nuori Gwyde toisi Namurista veljensä kreivin soturit; herra Renesse menisi Seelantiin ja muut herrat kukin hovitilalleen valmistamaan kaikkia yleiseen aseelliseen nousuun.
Mutta juuri sillä hetkellä, kun he puristivat toistensa käsiä erotakseen, pidätti musta ritari heidät viittauksella ja lausui:
"Hyvät herrat!..."
Hänen äänensä herätti yleistä hämmästystä ritarien joukossa, he katsahtivat toisiinsa nopein silmäyksin, saadakseen vahvistusta omille otaksumilleen toisten ilmeistä. Mutta nuori Gwyde syöksähti esiin ja huusi:
"Oi onnen hetki! Veljeni, minun rakas veljeni, äänesi tunkee sydämeni pohjaan saakka!"
Rajulla väkivallalla hän tempasi kypärin mustan ritarin päästä ja syleili häntä vilpittömällä rakkaudella.
"Leijona, meidän kreivimme!" kuului yleinen huudahdus.
"Onneton veljeni!" jatkoi Gwyde, "sinä olet kärsinyt niin paljon, minä olen niin syvästi surrut sinun vankeuttasi; mutta nyt, oi autuutta! minä saan sinua syleillä. Sinä olet murtanut kahleesi ja Flanderi on saanut takaisin kreivinsä. Anna minulle anteeksi kyyneleeni, ne virtaavat rakkaudesta sinuun, muistellessani sinun kärsimyksiäsi. Herralle olkoon kiitos tästä odottamattomasta onnesta!"
Robrecht painoi nuoren Gwyden hellästi sydäntään vastaan; sitten hän kääntyi toisen veljensä, Juhana Namurin puoleen, ja syleiltyään häntäkin lausui:
"Hyvät herrat, olisin tärkeäin syiden vuoksi ollut ilmaisematta itseäni, mutta minusta näyttää olevan velvollisuuteni sanoa teille jotakin, jonka täytyy muuttaa päätöksenne. Tietäkää, että Ranskan kuningas on antanut käskyn kaikille läänitysmiehilleen ja heidän alamaisilleen lähteä sotaretkelle maurilaisia vastaan! Koska hän panee toimeen tämän sotaretken ainoastaan asettaakseen Majorkan kuninkaan jälleen valtaansa, on varmaa, että hän vielä paljon mieluummin käyttäisi tätä mahtavaa sotavoimaa pitääkseen Flanderin hallussaan. Kokoontuminen on määrätty tapahtumaan kesäkuun lopussa. Siis yhden kuukauden kuluttua on Filip Kauniilla käytettävänään seitsemänkymmentätuhatta miestä. Ajatelkaa nyt, eikö olisi otollista suorittaa vapautus ennen tätä ajankohtaa; myöhemmin se käy mahdottomaksi. Minä en käske teitä mihinkään, sillä huomenna on minun palattava vankeuteeni."
Ritarit tunsivat, että nämä sanat olivat hyvin perustellut, ja päättivät toimia mahdollisimman joutuisasti. Tämä muutti heidän suunnitelmansa niin, että heidän ei ollut odotettava kauempaa, vaan saavuttava mitä pikimmin joukkoineen Deconinckin luo Dammeen. Nuori Gwyde valittiin, Robrechtin lähimpänä sukulaisena, sotajoukon ylipäälliköksi, koska Wilhelm Jülich ei papillisen säätynsä vuoksi tahtonut ottaa tätä arvoa vastaan. Juhana Namur ei voinut mieskohtaisesti auttaa flaamilaisia, sillä edessäolevan levottomuuden johdosta oli hänellä kyllin tekemistä oman kreivikuntansa säilyttämisessä; mutta hän tahtoi kuitenkin lähettää heille vahvan osaston ratsumiehiä.
Kohta sen jälkeen matkustivat herrat kukin tiluksilleen. Robrecht jäi yksin veljiensä, veljenpoikansa Wilhelmin ja Deconinckin kanssa.
"Oi Gwyde!" lausui Robrecht syvästi liikutettuna, "oi Wilhelm! minä tuon teille viestin niin kauhean, että kieleni ei uskalla sitä lausua, että ajatuskin siitä jo täyttää silmäni kyynelillä. Te tiedätte, kuinka kavalasti kuningatar Johanna otti vangiksi poloisen Filippa-sisaremme. Kuusi vuotta on Louvren tyrmä ollut asuntona onnettomalla ja sinä aikana ei hän ole saanut nähdä isäänsä eikä veljiänsä. Te uskotte hänen olevan vielä maanpäällä; te rukoilette Jumalalta hänen vapautustaan; mutta ah! teidän rukouksenne ovat turhat. Sisaremme on myrkytetty ja hänen ruumiinsa heitetty Seineen."
Kun murhe syvimmin valtaa ihmissydämen, riistää se häneltä hetkeksi puhekyvyn; niin kävi myöskin Gwydelle ja Wilhelmille. He kalpenivat ja tuijottivat mitään lausumatta eteensä. Gwyde tointui ensimmäisenä tyrmistyksestään.
"Se on siis totta", huokasi hän, "Filippa on kuollut! Oi sisar-raukkani autuas henki, sinä voit lukea sydämestäni, millaista murhetta tunnen, millainen kostonjano minua elähdyttää. Sinun puolestasi tullaan kostamaan! Virtoina olen vuodattava verta sinun muistoksesi!"
"Älkää salliko tuskanne saada teitä liiaksi valtoihinsa, kallis serkkuni", lausui Wilhelm Jülich. "Surkaa sisartanne, rukoilkaa hänen sielunsa puolesta ja taistelkaa isänmaan vapauden puolesta. Ahnas hauta ei anna verelläkään takaisin kuolleitaan."
"Veljeni", keskeytti Robrecht, "suvaitkaa seurata minua, tahdomme mennä tyttäreni Machteldin luokse, hän ei ole kaukana täältä. Matkalla kerron teille vielä surullisia asioita; antakaa palvelijainne odottaa täällä."
Robrecht kertoi heille sitten, kuinka ihmeellisesti hän oli vapauttanut tyttärensä ranskalaisten käsistä ja mitä tuskia hän oli kokenut Nieuwenhoven raunioissa. Hänen murheensa oli kuitenkin lievittynyt, sillä hän luotti lääkärin sanoihin. Toivo, että Machteld vihdoinkin tuntisi hänet, lohdutti hänen sydäntään, ja hänen tottumuksensa onnettomuuksiin antoi hänen sielulleen enemmän voimaa tuskien voittamiseksi. Pian he saapuivat saliin, missä Machteld näytti rauhallisesti nukkuvan. Hänen poskensa olivat valkeat kuin alabasteri ja hänen hengityksensä niin heikko, että hän oli täydellisesti elottoman ruumiin näköinen. Suuri oli hämmästys, joka ritarit valtasi, kun he näkivät lian sekaisen veren Machteldin vaatteilla; he ristivät syvän säälin vallassa kätensä, mutta eivät puhuneet mitään, sillä lääkäri oli sormensa suulle laskien antanut heidän ymmärtää, että vaadittiin mitä suurinta hiljaisuutta. Nuori Gwyde syleili veljeään Robrechtia ja itki kiihkeästi hänen rinnoillaan.
"Oi taivas", nyyhkytti hän, "millaisena Leijonan tytär tuossa makaa!"
Lääkäri viittasi ritareita ovelle ja vei heidät pois salista; sitten hän lausui:
"Neito on jälleen järjillään, mutta hän on hyvin heikko ja uupunut; teidän poissaollessanne hän on kerran ollut hereillä ja tunsi mestari Breydelin; hän kysyi häneltä monta asiaa, selvittääkseen muistiaan. Mestari Breydel lohdutti häntä vakuuttamalla, että herra Bethune tulisi hänen luokseen. Ei ole viisasta, arvoisat herrat, hävittää tuota toivoa; minä neuvon siis, ettette poistuisi hänen luotaan. Myöskin on erittäin tarpeellista hankkia neidille parempi lepopaikka ja toiset vaatteet."
Robrecht palasi veljiensä kanssa Machteldin luo ja katseli hiljaisella murheella hänen kalpeita piirteitään. Tytön huulet liikkuivat ja aika ajoin hän päästi käsittämättömiä äännähdyksiä. Voimakkaamman hengenvedon kannattamana tunki kahdesti toistettu sana: 'Isä!' harpunsoittona Robrechtin korvaan; rakkautensa ylenpalttisuudessa hän painoi suunsa uneksivan tyttärensä huulille. Tämä pitkä suudelma näytti vuodattavan neitoon uutta elämää. Kevyt puna ilmestyi hänen poskilleen ja hänen silmänsä avautuivat vienon ja autuaallisen hymyn kirkastaessa hänen piirteitään. Sanoinkuvaamaton oli ilme tytön kasvoilla; hän katsoi sanaakaan lausumatta isänsä silmiin ja näytti hekumoivan ihanassa hurmauksessa. Sellaisilta näyttävät varmaan enkelit Herran kasvoja katsellessaan! Pian nosti neito käsivartensa ja Robrecht kumartui alas hänen puoleensa, antaakseen hänen syleillä itseään. Mutta se ei ollut tytön tarkoitus, hän siveli hyväillen hänen poskiaan. Molemmat olivat ihastukseen vajonneet ja tunsivat olevansa autuuden maailmassa. Isä ei enää ajatellut tuskiaan, vaan kiitti Jumalaa, joka tekee onnettoman myöskin ilolle vastaanottavammaksi. Yhtä liikutetut olivat ympärilläseisovat tästä pyhän isänrakkauden näytelmästä; he eivät rohjenneet äänellään keskeyttää juhlallista hiljaisuutta, vaan pyyhkivät salaa kyyneliään. Heidän ryhtinsä oli kuitenkin hyvin erilainen: Juhana Namur, joka parhaiten kykeni hillitsemään surunsa, seisoi jäykin katsein ja pää pystyssä. Wilhelm Jülich, pappi, oli polvistunut ja rukoili yhteenliitetyin käsin. Nuoressa Gwydessä ja Jan Breydelissä sekoittui katkera tuska hehkuvaan kostonjanon tunteeseen; se oli selvästi nähtävissä heidän yhteenpuserretuista huulistaan ja nyrkkiin puristettujen kättensä uhkaavista liikkeistä. Deconinck, joka muissa tilaisuuksissa osoittautui niin kylmäveriseksi, oli nyt kaikista murheellisin; hänen kyyneleensä virtasivat vuolaina käden alta, jolla hän peitti kasvojaan.
Vihdoin havahtui nuori Machteld äänettömästä katselustaan; kiihkeästi hän painoi isänsä pään sykkivää sydäntään vasten ja lausui heikolla äänellä:
"Oi isäni! rakastettu isäni! Siinä te nyt lepäätte onnellisen lapsenne sydämellä! Minä tunnen sydämenne sykinnän omaa sydäntäni vasten! Ylistetty olkoon Jumala, joka antaa niin paljon onnea tulla ihmisen osaksi! Pysykää näin lähellä minua, rakas isäni, sillä teidän suudelmanne nostavat minut taivaaseen!"
"Sinun rakkautesi, lapseni", huusi Robrecht, "saattaa minut unohtamaan kaikki kärsimäni tuskat. Sinä et voi käsittää, kuinka katkeraa minulle oli, kun sinä et minua tuntenut; mutta Jumala yksin tietää, kuinka suuren ilon hän on valmistanut sydämelleni tällä hetkellä. Tahdon tehdä hyväilyni kaksinkertaisiksi, sillä ne ovat palsamia sielulleni. Rakas Machteldini, kuinka surullinen olikaan kohtalosi!"
Sillävälin oli myöskin nuori Gwyde lähestynyt ja seisoi avoimin sylin vuoteen vieressä.
Niinpiankuin Machteld huomasi hänet, lausui hän, päästämättä irti isäänsä:
"Ah, minun rakas Gwyde-setänii Oletteko tekin täällä? Itkettekö minun tähteni? Ja Wilhelm-herra, joka rukoilee tuolla polvillaan, ja herra Namur – olemmeko siis Wynendaelissa?"
"Onneton veljentyttäreni", vastasi Gwyde, "teidän kärsimyksenne murtavat sydämeni. Oi sallikaa minun syleillä teitä, sillä sieluni janoaa lohtua; olen kuolemaan asti murheissani."
Machteld päästi irti isänsä ja tarjosi rakastavalle Gwydelle kätensä. Sitten hän lausui hiukan kovemmalla äänellä:
"Herra Jülich, tulkaa ja antakaa minulle suudelma, ja te, rakas Juhana-setä, painakaa myöskin minut rintaanne vasten; te olette kaikki niin herttaisen suosiollisia minulle."
Vuorotellen syleilivät häntä hänen jokainen sukulaisensa, ja kestetyillä kärsimyksillä ei enää ollut sijaa hänen muistossaan. Kun Wilhelm Jülich tuli hänen luoksensa, katseli Machteld häntä hämmästyneenä kiireestä kantapäähän ja kysyi:
"Mitä tämä merkitsee, Wilhelm-herra? Minkätähden teillä on tuo haarniska papinpuvun yllä ja mitävarten teillä, Herran palvelijalla, on tuo pitkä miekka?"
"Pappi, joka puolustaa isänmaataan, taistelee myöskin Jumalansa alttarien puolesta!" oli vastaus.
Deconinck ja Breydel seisoivat paljastetuin päin jonkun matkan päässä vuoteesta ja ottivat osaa yhteiseen iloon. Machteld katseli heitä vilpittömästi kiitollisena heidän rakkaudestaan; hän veti isänsä pään puoleensa ja kysyi hiljaisella äänellä:
"Lupaatteko minulle jotakin, rakkahin isäni?"
"Kaikki, lapseni; sinun toivomustesi täyttäminen tekee minut onnelliseksi."
"No hyvä, siispä pyydän teitä, rakkahin isäni, palkitsemaan ansionsa mukaan noita molempia uskollisia alamaisia; he ovat joka päivä panneet henkensä alttiiksi isänmaan puolesta."
"Toivomuksesi on tuleva täytetyksi, Machteld; minä tulen pitämään huolen siitä, että hekin joskus toiste saavat sinua syleillä, kun he, niinkuin nyt, ovat sen ansainneet. Laske minut nyt irti, minun on puhuttava Gwyden kanssa."
Hän viittasi veljelleen ja vei hänet salista esipihalle.
"Veljeni", lausui hän, "on oikein ja kohtuullista, että noiden molempien esimiesten rakkaus meidän kelpo Brüggeämme kohtaan ei jää palkitsematta; minä annan teille senvuoksi tarvittavan valtuuden tämän minun toivomukseni täyttämiseksi. Kun olette taistelukentällä kaikkien ammattikuntien keskellä, niin on tahtoni, että lyötte Deconinckin ja Breydelin ritareiksi kaikkien heidän kisälliensä läsnäollessa; siten tulee rakkaus isänmaahan heissä aateloiduksi. Säilyttäkää tämä määräys salaisuutena sydämessänne, kunnes aika on tullut. Palatkaamme nyt takaisin saliin, sillä minun on lähdettävä luotanne."
Robrecht lähestyi tytärtään, tarttui hänen käteensä ja lausui:
"Lapseni, sinä tiedät, kuinka olen päässyt lähtemään vankeudestani: eräs jalo ritari panee henkensä alttiiksi minun puolestani vankityrmässä. Älä tule murheelliseksi, Machteld, alistu minun kanssani julmaan kohtaloon..."
Machteld keskeytti hänen puheensa ja vastasi:
"Oi, minä tiedän, mikä murheellinen sana on huulillanne: teidän täytyy jättää minut!"
"Sinäpä sen sanoit, jalo lapseni; minun on palattava takaisin vankilaani; olen luvannut kunniani kautta viipyä Flanderissa vain yhden päivän. Älä itke, onnettomuus ei ole enää kauan meitä vainoava."
"Minä en tahdo itkeä, se olisi synti. Olen kiitollinen Herralle niin suuresta lohdusta ja koetan kärsivällisyydellä ja rukouksella ansaita häneltä onneni. Menkää, isäni, antakaa minulle vielä yksi suudelma, ja saattakoot taivaan enkelit teitä matkallanne."
"Esimies Breydel", lausui Robrecht, "minä annan teille käskyvallan Brüggen miehien yli; mestari Deconinck olkoon ylin johtaja. Nyt minä pyydän teitä toimittamaan tyttärelleni hyvän hoitajattaren; hankkikaa hänelle myös toiset vaatteet. Senjälkeen on teidän vietävä hänet pois täältä ja varjeltava häntä kaikelta vahingolta. Minä asetan hänet teidän suojelukseenne, jotta hän saisi sen nimen mukaisen kohtelun, jonka jälkeläinen hän on. Mestari Breydel, tahtoisitteko viedä ratsuni esipihaan."
Sittenkuin Robrecht oli lausunut jäähyväiset molemmille veljilleen, syleili hän tytärtään ja katseli häntä hartaalla hellyydellä.
Machteld suuteli häntä moneen kertaan ja piti häntä lujasti syleilyssään.
"Nyt, lapseni", jatkoi Robrecht, "lohduta mielesi, minä tulen pian takaisin ainaiseksi. Muutamien päivien perästä on hyvä veljesi Aadolf oleva jälleen luonasi."
"Oi, sanokaa hänelle, että minä pyydän häntä kiiruhtamaan."
"Voit olla varma, että hän antaa siivet ratsulleen."
"Menkää nyt Jumalan haltuun, rakas isäni; minä en ole itkevä eroani teistä."
Robrecht poistui vihdoin tyttärensä luota ja nousi toisten ritarien kanssa ratsaille. Niinpiankuin Machteld kuuli poislaukkaavien ratsujen kavioiden töminän, virtasivat hänen lupauksestaan huolimatta kyyneleet hänen poskiaan pitkin; tällä ei kuitenkaan ollut mitään vahingollista vaikutusta häneen, sillä lohdullinen tieto oli hänellä jäljellä.
Deconinck ja Breydel täyttivät valtiaansa Leijonan käskyt. Hoitajavaimo noudettiin ja Machteld sai puhtaat vaatteet.
Illan tullen olivat kaikki Dammessa brüggeläisten leirissä.
V.
Näiden tapahtumien jälkeisen viikon aikana poistui Brüggestä vielä yli kolmetuhatta porvaria, mennen Deconinckin luo Ardenbergiin tai Breydelin luo Dammeen. Näiden taistelukuntoisten miesten poistumisesta rohkaistuneina antautuivat ranskalaiset kaikenlaisiin hillittömyyksiin ja kohtelivat jäljellejääneitä asukkaita kuin ostettuja orjia. Oli myöskin paljon sellaisia brüggeläisiä, joille ranskalaiset eivät mitään ikävyyksiä tuottaneet ja jotka puhelivat ja pitivät hauskaa heidän kanssaan, ikäänkuin olisivat olleet veljesten joukossa; nämä olivat flaamilaisia, jotka olivat luopuneet isänmaastaan ja koettivat saavuttaa vihollisten suosiota alentamalla itsensä. He ylpeilivät 'liljalaisen' herjausnimestä kuin kunnia-arvosta. Muut olivat kynteläisiä, uskollisia Flanderin poikia, jotka kärsimättömyydellä kantoivat iestä; mutta omaisuus, jonka he otsansa hiellä olivat hankkineet, oli heille siksi kallis, etteivät he halunneet jättää sitä suojattomaksi vieraiden rosvojen käsiin.
Kynteläiset sekä karkoitettujen vaimot ja lapset ne olivat, joihin ranskalaiset kohdistivat raukkamaisen tyranniutensa. Ei mikään voinut pidättää heitä heidän häpeällisestä kostostaan; he rosvosivat häiritsemättä kaiken, mitä heidän mielensä teki, ottivat tavaroita väkisin myymälöistä ja maksoivat ne haukkumasanoilla ja herjauksilla. Tämä katkeroitti sorrettuja porvareita niin suuresti, että he kieltäytyivät yksituumaisesti myömästä ranskalaisille enää palaakaan lihaa tai leipää, eivätkä ripustaneet puoteihinsa enää mitään esille. He kätkivät elintarpeet maahan varjellakseen ne vihollisen etsiskelyiltä, ja neljässä päivässä oli varusväki niin nälistynyt, että se juoksenteli joukoittain ulkona vainioilla jotakin löytääkseen. Onnekseen saivat he liljalaisten huolenpidon avulla vielä jonkunverran muonaa hankituksi; mutta siitä huolimatta vallitsi kaupungissa jatkuvasti ahdistava puute. Työttöminä ollen eivät ammattikuntalaiset voineet enää suorittaa veroja, ja heidän täytyi piiloutua säästyäkseen tullimestari Jan van Gistelin vainoamisilta. Kun tullinkantajat lauantaina kiersivät kaupungilla hopeapenninkiä keräämässä, eivät he koskaan tavanneet yhtään miestä kotona; silloin oli ihan kuin kaikki brüggeläiset olisivat poistuneet kaupungista. Monet ammattikuntalaiset valittivat Jan van Gistelille, etteivät he, kun eivät mitään ansainneet, voineet suorittaa veroa, mutta tuo turmeltunut flaamilainen ei kallistanut korvaansa näille sanoille, vaan tahtoi väkisin periä maksut. Suuri joukko porvareita heitettiin vankilaan, toisia surmattiin. Herra Mortenay, kaupungin ranskalainen käskynhaltija ja varusväen komentaja, tahtoi, ollen vähemmän julma kuin tullimestari, lieventää veroja tilanteen ahtauden takia ja lähetti siinä tarkoituksessa lähetin Kortrykiin valittamaan maaherra Chatillonille nälänhätää ja varusväen vaaranalaista, asemaa ja taivuttamaan häntä hopeapenninki-veron poistamiseen. Jan van Gistel, jota hänen maanmiehensä halveksivat ja vihasivat luopiona, käytti tilaisuutta yllyttääkseen maaherra Chatillonia ankaruuteen. Hän kuvaili brüggeläisten uppiniskaisuutta mustin värein ja pyysi häntä kostamaan heille heidän niskuroimisensa, väittäen, etteivät he tahtoneet tehdä työtä, voidakseen edes näennäisellä syyllä kieltäytyä maksamasta hopeapenninkiä. Tämän ilmoituksen saatuaan Chatillon joutui ankaran suuttumuksen valtaan. Hänelle oli kiusallista nähdä, että kaikki hänen vaivansa kuninkaan käskyjen täyttämiseksi olivat turhat; sillä flaamilaista kansaa ei voitu masentaa. Kaikissa kaupungeissa oli joka päivä meteleitä, ranskalaisviha puhkesi kaikkialla esiin, ja muutamissa paikoin, kuten esimerkiksi Brüggessä, surmattiin kuningas Filip Kauniin palvelijoita sekä salaisesti että keskellä kirkasta päivää. Malen hävitetyt tornit savusivat vielä ja surmattujen ranskalaisten veri punasi kostamattomana sen raunioita.
Lähde, josta tämä Ranskalle niin katkera virta tulvaili yli koko Flanderin, oli Brüggessä. Siellä oli kapinan liekki ensin ilmautunut. Breydel ja Deconinck olivat sen lohikäärmeen päät, joka ei tahtonut taipua Filip Kauniin valtikan alle. Tämän huomioon ottaen päätti Chatillon tehdä voimakkaan yrityksen ja tukahduttaa Flanderin vapauden niskoittelijain vereen. Hän kokosi kiireimmän kautta tuhatseitsemänsataa ratsumiestä Hennegausta, Picardiasta ja ranskalaisesta Flanderista, liitti niihin vielä suuren jalkaväkiosaston ja lähti täynnä raivoa tämän sotajoukon kanssa Brüggeä kohti.
Muonavarojen ja muiden tavarain joukossa, joita tämä sotajoukko kuljetti mukanaan, oli myöskin muutamia suuria saaveja täynnä köysiä ja silmukoita, joille Chatillon oli määrännyt kamalan tarkoituksen: Deconinck, Breydel ja kaikki heidän kannattajansa olivat niihin hirtettävät.
Jotta kynteläisille ei jäisi aikaa kapinavalmistuksiin, oli ranskalainen maaherra ilmoittanut tulonsa herra Mortenaylle salaisesti. Ei kukaan muu paitsi käskynhaltija tiennyt mitään lähestyvistä hirmutapahtumista. Toukokuu 18 päivänä 1302 kello yhdeksän aamulla saapui ranskalainen sotajoukko liehuvin lipuin kaupunkiin. Chatillon ratsasti tuhannenseitsemänsadan ratsumiehensä etunenässä. Hänen katsantonsa oli hurja ja uhkaava; kaupunkilaisten sydämet valtasi ahdistava ja pelokas tunne, ja he aavistivat jo osan niitä kärsimyksiä, jotka heitä odottivat. Kynteläiset saattoi tuntea tämän tunteen ilmauksista. Heidän päänsä olivat painuksissa ja syvä murhe ilmeni heidän kasvoillaan; kuitenkaan he eivät luulleet joutuvansa alttiiksi muulle, kuin että heidät pakotettaisiin suorittamaan hopeapenningin viikkovero ja muita entistä raskaampia rasituksia.
Liljalaiset olivat kokoontuneet yhteen ryhmään Perjantaitorille varusväen luokse. Heille oli maaherran tulo hyvin mieleen, sillä hänhän kostaisi heidänkin puolestaan sen ylenkatseen, jota he kynteläisten taholta saivat osakseen. Niinpiankuin Chatillon heitä lähestyi, huusivat nuo raukkamaiset luopiot useampaan kertaan: "Eläköön Ranska! Eläköön maaherra!" Kansa oli uteliaisuudesta rientänyt paikalle ja keräytynyt sankkana parvena Perjantaitorille. Kaikkien kasvoilla ilmeni sanoin kuvaamaton pelon ja ahdistuksen ilme. Vaimot painoivat lapsiaan äänettöminä sydäntään vasten ja monet itkivät, tietämättä oikein miksi. Niin paljon kuin kaikki pelkäsivätkin maaherran kostoa, ei kuitenkaan yksikään heistä huutanut: eläköön Ranska! Vaikka olivatkin voimattomat tällä haavaa, hehkui heidän sydämissään viha Flanderin sortajia kohtaan, ja heidän murheellisuudestaan huolimatta tuikahti vieläkin toisinaan uhkaava katse heidän silmistään, niinkuin välähtävä valonsäde; silloin he ajattelivat Breydeliä ja Deconinckia ja uneksivat verisestä kostosta.
Väkijoukon katsellessa ranskalaisten liikkeitä oli Chatillon ryhmittänyt joukkonsa seuraavasti: pitkä rivi ratsumiehiä seisoi kummallakin sivulla; välissä oli osasto jalkaväkeä, niin että tori oli suljettu kolmelta taholta; neljäs sivu oli tahallaan jätetty avoimeksi, että kaupunkilaiset voisivat nähdä, mitä torilla tapahtui.
Kun tämä järjestely oli suoritettu, lähetettiin muut ratsumiehet ja sotilaat kaikessa hiljaisuudessa kaupungin porteille sulkemaan ja vartioimaan niitä.
Chatillon seisoi muutamien päälliköitten kanssa ratsumiestensä keskellä. Kansleri Pierre Flotte, kaupungin käskynhaltija Mortenay ja Jan van Gistel, liljalainen, näyttivät keskustelevan hänen kanssaan jostakin hyvin tärkeästä asiasta. Vaikkeivät he puhuneet niin kovalla äänellä, että kaupunkilaiset olisivat voineet kuulla, ymmärsivät kuitenkin ranskalaiset päälliköt toisinaan jotakin heidän keskustelustaan; moni kelpo ritari katseli säälivästi pelokasta kansaa ja halveksivasti kansansa kavaltajaa Gisteliä, kun tämä puhui maaherralle:
"Uskokaa minua, herrani, minä tunnen uppiniskaiset maanmieheni; teidän armahtavaisuutenne vain lisäisi heidän uhmaansa. Älkää lämmittäkö käärmettä povellanne. Minä tiedän kokemuksesta, että brüggeläiset eivät tule taivuttamaan niskojaan niinkauankuin yllyttäjät asuvat heidän keskuudessaan; tämä rikkaruoho on juuritettava pois, muuten ei sen herroiksi koskaan päästä."
"Herra van Gistel", huomautti kansleri, "ei näytä erikoisesti rakastavan maanmiehiään; sillä jos hänen neuvoaan seurattaisiin, ei huomenna olisi elävää sielua koko Brüggessä."
"Toden totta, arvoisat herrat", jatkoi Gistel, "rakkaus kuningastani kohtaan se on, mikä saa minut lausumaan nämä sanat. Minä toistan vielä, salahankkeitten johtajain kuolema yksin voi tukahduttaa kapinan tulen meidän kaupungissamme. Minulla on itsepintaisimpien kynteläisten nimet muistissani; niinkauankuin kapinoitsijat kulkevat Brüggessä vapaalla jalalla, on rauha mahdoton."
"Kuinka korkealle nousee heidän lukunsa?" kysyi Chatillon.
"Noin neljäänkymmeneen", kuului kylmäverinen vastaus.
"Kuinka?" huudahti Mortenay kuohahtaen, "tahtoisitteko hirtättää neljäkymmentä näistä porvareista? Nämä eivät ole niitä, jotka ovat niin julman rangaistuksen ansainneet, vaan niitä ovat ne kapinoitsijat, jotka nyt oleskelevat Dammessa. Kapinanyllyttäjät Deconinck ja Breydel kannattajineen ne ovat, jotka ovat tehneet itsensä kuolemanrangaistukseen vikapäiksi, vaan eivät nämä heikot porvarit, jotka te persoonallisista syistä haluaisitte nähdä hirtettyinä."
"Herra Mortenay", huomautti Chatillon, "te olette ilmoittanut minulle, etteivät he enää tahdo myydä ruokaa sotilaillemme; eikö se ole kylliksi?"
"On kyllä totta, herra maaherra, että he ovat laittomasti siitä kieltäytyneet; heidän velvollisuutensa alamaisina oli totella; mutta sotamiehenikään eivät ole saaneet mitään palkkaa kuuteen kuukauteen, ja flaamilaiset tahtovat myydä vain käteistä rahaa vastaan. Minä todellakin surkuttelisin, jos ilmoitukseni johtaisi niin valitettaviin seurauksiin."
"Sellainen mielipide voi olla Ranskan kruunulle hyvin vahingollinen", lausui Gistel. "Minua ihmetyttää, että herra Mortenay puolustaa kapinallisia brüggeläisiä!"
Mortenay suuttui kovasti tästä moitteesta, sillä Gistel oli antanut sanoilleen hyvin loukkaavan äänenpainon.
Jalomielinen käskynhaltija katseli liljalaista halveksivasti ja vastasi:
"Jos te rakastaisitte isänmaatanne, niin ette vaatisi onnettomien veljienne kuolemaa, eikä minun ranskalaisena tarvitsisi heitä puolustaa. Ja kuulkaa, että maaherrakin saisi sen kuulla: brüggeläiset eivät olisi kieltäneet meiltä elintarpeita, jollette te olisi hopeapenningin viikkoveron kannossa menetellyt niin järjettömällä ja tyrannimaisella tavalla. Teidän syytänne ne ovat nämä levottomuudet. Te koetatte vain sortaa maanmiehiänne ja synnytätte heissä siten katkeraa vihaa meitä vastaan."
"Te olette kaikki minun todistajiani, että minä olen uskollisesti täyttänyt herra Chatillonin määräykset", vastasi Gistel.
"Se ei suinkaan ollut teidän tarkoituksenne", vastasi Mortenay, "vaan te tahdoitte kostaa omasta puolestanne brüggeläisten halveksumisen. Kuningas, meidän hallitsijamme, on tehnyt suuren erehdyksen siinä, että on asettanut Flanderin tullimestariksi miehen, joka on kaikkien halveksima."
"Herra Mortenay", huusi Gistel kiihkeästi, "noista sanoista on teidän tehtävä minulle tili."
"Hyvät herrat", puuttui Chatillon puheeseen, "minä kiellän teitä puhumasta enempää keskenänne minun läsnäollessani; teidän miekkanne ratkaiskoot tämän riidan. Minä sanon teille, herra Mortenay, että teidän puhetapanne ei lainkaan miellytä minua. Tullimestari on toiminut minun tahtoni mukaan. Ranskan kruunun puolesta on kostettava, ja jolleivät kapinanyllyttäjät olisi poistuneet kaupungista, niin olisi Brüggessä useampia hirsipuita kuin kadunkulmauksia. Ennenkuin lähden Dammeen rankaisemaan ammattikuntia, tahdon antaa tälle kapinalliselle kaupungille varoittavan esimerkin. Herra Gistel, nimittäkää minulle kahdeksan uppiniskaisinta kynteläistä, jotta oikeus mitä pikimmin pantaisiin täytäntöön."
Jotta ei menettäisi kostoaan, antoi Gistel katseensa liukua tyrmistyneen kansanjoukon yli ja valitsi siitä kahdeksan läsnäolevaa miestä; sitten hän nimitti ne maaherralle. Sen jälkeen lähetettiin airut kansan eteen. Vaadittuaan torvellaan yleistä hiljaisuutta, huusi hän:
"Mahtavan kuninkaan Filipin, meidän herramme ja valtiaamme nimessä, kutsutaan ja käsketään ne porvarit, joiden nimet minä nyt luen julki, heti paikalla päällikköni Chatillonin eteen; jotka eivät saavu, rangaistaan viipymättä ja ilman armoa kuolemalla."
Tämä petos onnistui täydellisesti, sillä niinpiankuin nämä nimet oli huudettu, astuivat nimitetyt kynteläiset väkijoukosta torille ja lähestyivät viipymättä Chatillonin luo. He tiesivät kyllä, ettei heillä ollut mitään hyvää odotettavana, ja olisivat ehkä koettaneet pelastua pakenemalla, jos se olisi ollut mahdollista. Useimmat heistä olivat neljännellä kymmenellä; yksi ainoa vanhus lähestyi hitain askelin ja pää kumarassa. Hiljainen kärsivällisyys kuvastui hänen piirteissään, mutta vähintäkään pelkoa ei niissä ollut huomattavissa. Hän jäi seisomaan Chatillonin eteen ja katsoi häneen kysyvin silmäyksin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: mitä olette vailla?
Niinpiankuin viimeinen kutsutuista oli saapunut paikalle, antoi maaherra merkin, ja nuo kahdeksan kynteläistä sidottiin vastustelustaan huolimatta köysiin. Valitusta ja mutinaa syntyi väkijoukossa, mutta osasto ratsumiehiä, joka uhkaavasti asettui kansan eteen, sai sen pian vaikenemaan. Lyhyessä hetkessä pystytettiin pitkä hirsipuu torille ja noudettiin pappi tuomituille. Nämä kamalat valmistelut nähdessään rukoilivat onnettomien kynteläisten vaimot ja veljet armoa, ja kansa tungeskeli rajusti kokoon. Äänekäs nyyhkytys kohosi kirousten ja kostonhuutojen säestämänä porvarien parvesta ja levisi kuin kapinan enne kautta väkijoukon. Kohta tuli torventoitottaja ja huusi: "Täten tehdään teille julkiseksi ja tiettäväksi: joka niskoitellen uskaltaa häiritä minun valtiaani maaherran oikeudenkäyttöä huudoilla tahi muilla tavoilla, ripustetaan samaan hirsipuuhun näiden kapinoitsijain viereen!"
Tämän ilmoituksen johdosta tyrehtyi valitus jokaisen suussa ja kuolonhiljaisuus vallitsi pelokkaassa väkijoukossa.
Vaimot itkivät, silmät taivasta kohti kohotettuina, ja rukoilivat häntä, joka yksin ymmärtää ja kuulee ihmistä vielä silloinkin kuin tyranni riistää häneltä puheen. Miehet kirosivat voimattomuuttaan ja hehkuivat kuumeisessa raivossa. Seitsemän kynteläistä ripustettiin toinen toisensa perään hirsipuuhun ja he kuolivat kansalaistensa silmäin edessä. Ahdistettujen brüggeläisten murhe muuttui epätoivoksi. Joka kerta, kun uhri sysättiin alas tikapuilta, taivuttivat he päänsä maata kohti ja käänsivät siten silmänsä pois tuosta kamalasta näytelmästä. Varmasti olisivat monet poistuneet paikalta, jos he olisivat saaneet liikkua; mutta se oli heiltä kielletty, ja milloin vain vähäisintäkin rauhattomuutta ilmeni heidän keskuudessaan, tuli sotamies paljastetuin miekoin pakottamaan heitä olemaan hiljaa.
Vielä yksi kynteläinen seisoi herra Chatillonin edessä; hänen hirttämisvuoronsa oli nyt tullut. Hän oli ripittänyt itsensä ja valmistautunut; kuitenkaan ei pidetty kiirettä häneen nähden, maaherra ei ollut vielä antanut käskyä. Sillävälin koetti Mortenay saada armahdusta flaamilais-vanhukselle, mutta Gistel, jolla oli erikoista vihaa tätä kynteläistä kohtaan, väitti hänen olevan pahimpia kapinan yllyttäjiä ja enimmän vastustaneen ranskalaista herruutta. Maaherran käskystä hän puhutteli flaamilaisvanhusta seuraavasti:
"Te olette nähnyt, kuinka puoluetoverinne ovat saaneet rangaistuksen uppiniskaisuudestaan. Te olette tuomittu niinkuin hekin; kuitenkin tahtoo maaherra kunnioituksesta teidän harmaita hapsianne kohtaan kohdella teitä armollisesti. Hän lahjoittaa teille henkenne sillä ehdolla, että te täst'edes alistutte Ranskan kuuliaiseksi palvelijaksi. Pelastakaa itsenne huutamalla: eläköön Ranska!"
Vanhus heitti luopioon vihaa ja halveksumista uhkuvan katseen ja vastasi katkerasti hymyillen:
"Minä huutaisin niin, jos olisin sellainen kuin te, jos voisin halpamaisuudella tahrata valkoiset hapseni. Mutta ei; minä halveksin ja uhmaan teitä kuolemaan asti. Te, kavaltaja, olette kuin käärme, joka kalvaa oman emonsa sisuksia, sillä te luovutatte vieraille sen maan, joka on teitä elättänyt. Vaviskaa! Minulla on vielä poikia, jotka kostavat puolestani, ja te, te ette tule kuolemaan sänkyynne! Te tiedätte, että ihminen ei voi valehdella viimeisellä hetkellään."
Jan van Gistel kalpeni tämän vanhuksen juhlallisen ennustuksen kuullessaan. Hän miltei jo katui kostoaan, ja synkät ajatukset valtasivat hänen mielensä; kavaltaja pelkää kuolemaa kuin jumalallista kostontuojaa. Chatillon saattoi kynteläisen kasvoista riittävästi nähdä, että hän pysyi uppiniskaisena.
"No, mitä se kapinoitsija sanoo?" kysyi hän.
"Arvoisa herra", vastasi Gistel, "hän pilkkaa minua ja halveksii teidän armoanne."
"Hirtettäköön hänet!" kuului maaherran käsky.
Sotamies, joka toimitti pyövelin virkaa, otti vanhusta käsipuolesta ja tämä seurasi häntä kuuliaisesti aina tikapuiden juurelle asti; kesti vielä muutamia silmänräpäyksiä, ennenkuin silmukka asetettiin hänen kaulaansa. Hän sai papilta viimeisen siunauksen ja asetti vihdoin jalkansa tikapuille, noustakseen hirsipuuhun.
Mutta äkkiä ja vahdeista huolimatta syntyi väkijoukossa rajua liikettä. Vastustamattoman painon työntäminä horjahtivat muutamat talojen seiniä vastaan, toisia sysättiin eteenpäin, ja joukon keskeltä tunkeutui torille nuorukainen paljastetuin käsivarsin. Niinpiankuin hän oli irtautunut tiheään sulloutuneitten brüggeläisten parvesta, heitti hän hurjan silmäyksen torin yli, syöksähti kuin nuoli eteenpäin ja huusi:
"Isä, isä! Te ette saa kuolla!"
Samassa silmänräpäyksessä kuin hän lausui nämä sanat, tempasi hän tikarin ja survaisi sen kahvaa myöten pyövelin rintaan. Tämä putosi tuskallisesti parahtaen alas tikapuilta ja kieritteli veressään kuoleman kielissä. Sillävälin kävi nuori kynteläinen syliksi isäänsä, nosti hänet maasta ja juoksi pyhine taakkoineen väkijoukkoon. Kuin jähmettyneinä olivat ranskalaiset olleet tämän kohtauksen liikkumattomina katselijoina, mutta sitä ei kestänyt kauan. Chatillon herätti heidät pian tyrmistyksestään. Ennenkuin nuorukainen oli ehtinyt juosta kymmentä askelta kauemmaksi, oli enemmän kuin kaksikymmentä sotamiestä saavuttanut hänet; hän laski isänsä maahan ja uhkasi vielä höyryävällä puukollaan vihollisiaan. Mutta ainakin viisikymmentä muuta flaamilaista ympäröi häntä, niin että sotamiesten oli tunkeuduttava heidän keskelleen, saadakseen hänet kiinni. Mutta kuinka suureksi kohosikaan ranskalaisten raivo, kun he näkivät noiden kahdenkymmenen toverinsa kaatuvan maahan yhden toisensa jälkeen! Puukot välähtivät yhtäkkiä ympärilläseisovien kynteläisten käsissä ja sotamiehet pistettiin armotta kuoliaiksi, samalla kuin moni flaamilainenkin menetti henkensä.
Nyt syöksyi koko ratsumiesjoukko raivoissaan pakenevan väkijoukon kimppuun. Suuret lyömämiekat ajoivat joukon pian hajalleen ja hevoset ruhjoivat jalkoihinsa vastahakoiset. Kuitenkaan he eivät olleet kuolleet kostamatta, sillä he olivat valmistaneet itselleen vuoteen surmatuista ranskalaisista. Myöskin isä ja poika olivat jääneet kentälle, sama tikari oli lävistänyt molemmat. Kansa pakeni vinhana virtana hädästä kirkuen katuja pitkin. Jokainen riensi kiireimmän kautta kotiinsa. Ovet ja ikkunat suljettiin, ja muutamia tunteja myöhemmin olisi voinut luulla, ettei kaupungissa ollut enää ollenkaan asukkaita.
Raivoon saakka vimmoissaan toveriensa kuolemasta ja luonnostaan väkivaltaisuuksiin taipuvaisina juoksivat sotamiehet joukoittain pitkin tyhjiä katuja ja antoivat liljalaisten näyttää heille kynteläisten talot. He löivät säpäleiksi ovet ja ikkunat, ryöstivät rahat ja tavarat ja murskasivat kaiken, mikä ei ollut heille kyllin arvokasta tai oli liian raskasta mukaan vietäväksi. Itkeviä tyttöjä, joita tavattiin kellareista tai muista piilopaikoista, pahoinpideltiin julmasti. Miehet, jotka koettivat puolustaa vaimojaan tai siskojaan, sortuivat pian alakynteen tuota raivoavaa laumaa vastaan taistellessaan ja saivat surmansa. Siellä täällä virui rosvottujen talojen ovien edustalla silvottuja ruumiita murskattujen huonekalujen seassa. Ei kuulunut mitään muuta kuin sotamiesten raivoisaa huutoa ja onnettomien naisten vaikerrusta. Nauraen tulivat rosvot hävitetyistä taloista, kädet täynnä ryöstettyä tavaraa ja flaamilaisverta. Kun jotkut murhaan ja rosvoamiseen kyllästyneinä lähtivät pois, tuli toisia vielä pahempia heidän sijaansa, ja niin pitivät ranskalaiset kauan aikaa tätä häpeällistä peliä. He tekivät kaikkia ilkitöitä, mitä hillitön vihollinen ikinä taitaa tehdä.
Pietari Deconinckin asunnossa ei ainoatakaan kapinetta jäänyt eheäksi; eivät seinätkään olisi jääneet pystyyn, jolleivät rosvot olisi tarvinneet aikaa muihin tihutöihin. Toinen parvi juoksi suoraa päätä esimies Breydelin talolle. Muutamissa silmänräpäyksissä oli ovi sysätty eteiseen ja kaksikymmentä sotamiestä astui kiroillen puotiin; he eivät tavanneet ketään, vaikka etsivät tarkasti kaikki huoneet. Kaapit murrettiin, rahat ja tavarat ryöstettiin ja kaikki pantiin pirstaleiksi. Kun he väsyneinä ja uupuneina tuijottivat ilkeällä ilolla sirpalekasaan, tuli yksi heidän kumppaneitaan portaita alas ja lausui:
"Minä kuulin jotakin ullakolta, sinne on varmaankin piiloutunut flaamilaisia. Luulen, että löydämme sieltä paremman saaliin, sillä varmaan he ovat ottaneet rahat mukaansa."
Sotamiehet kääntyivät joutuisasti portaita kohti, jokainen tahtoi ensimmäisenä mennä ylös, mutta heidän kumppaninsa ääni pidätti heidät.
"Odottakaa, odottakaa!" huusi hän, "te ette pääse ylös, ullakonluukku on vähintäänkin kymmenen jalkaa korkealla, ja tikapuut on vedetty ylös; mutta se ei merkitse mitään, minä näin pihalla pystyssä tikapuut; minä menen noutamaan ne."
Hän palasi pian tuoden tikapuut ja nousi seuralaisineen ylös. Tikapuut asetettiin luukun alle ja sitä koetettiin nostaa, mutta se ei onnistunut; vahva salpa pidätti sitä.
"No hyvä!" huusi yksi heistä, ottaen lattialta raskaan halon, "koska he eivät aukaise hyvällä, niin koetamme toista keinoa."
Halolla hän iski voimakkaasti luukkuun, mutta se pysyi kiinni ja liikkumatta. Valittava ääni, niin tuskallinen kuin henkimenossa olevan huuto, kuului ullakolta.
"Ha haa", huusivat sotamiehet, "ne makaavat luukulla!"
"Odottakaahan", lausui eräs, "kyllä minä pian ajan ne siitä; tahdotteko vähän auttaa minua?"
He ottivat nyt raskaan hirren ja nostivat sen yhdessä ylös, sysäsivät sen sitten sellaisella voimalla luukkua vastaan, että laudat irtautuivat siitä ja putosivat alas. Raivokkaasti huutaen he asettivat heti tikapuut luukulle ja juoksivat kaikki ylös. Siellä he jäivät äkkiä seisomaan; näytti siltä kuin heidän sydämensä olisivat pehmenneet, sillä kiroukset kuolivat heidän huulilleen ja he katsoivat toisiinsa epäröiden.
Ullakon perällä seisoi poika, enintään neljäntoistavuotias, teurastuskirves kädessä; pelosta kalpeana ja vavisten hän piti asettaan ojennettuna ranskalaisia kohti, päästämättä suustaan pienintäkään ääntä. Hänen sinisilmistään säihkyi epätoivon ja sankaruuden tulta. Näkyi selvästi, että voimakas liikutus oli hänet vallannut, sillä hänen hentojen poskiensa lihakset olivat jännittyneet, antaen hänelle peloittavan ilmeen. Hän muistutti kreikkalaista kuvapatsasta pienennetyssä mittakaavassa. Nuoren teurastajapojan takana oli kaksi naista polvillaan ullakon lattialla: vanha äiti, kädet ristissä, silmät taivasta kohti kohotettuna, ja hento impi hiukset hajallaan. Pelästynyt tyttö oli kätkenyt kasvonsa äitinsä vaatteisiin ja kietonut kätensä tämän ympärille kuin kuolemantuskassa. Siinä asennossa he istuivat liikkumattomina. Ei huokausta eikä valitusta tullut heidän huuliltaan.
Kun sotamiehet olivat tointuneet ensimmäisestä hämmästyksestään, lähestyivät he hurjina noita onnettomia ja purkivat heille herjaussanoja. He olivat käymäisillään heihin käsiksi, sillä poika ei herättänyt heissä vähintäkään pelkoa. Mutta kuinka yltyikään heidän vihansa, kun teurastajapoika asetti vasemman jalkansa taaksepäin ja kirvestään epätoivoisesti heiluttaen sai heidät hämmästyen pysähtymään. Hetkiseksi tämä ehkäisi heidät heidän häpeällisistä aikeistaan, kunnes muudan heistä aikoi lävistää pojan; mutta poika torjui miekan syrjään ja iski epätoivon voimalla vihollistaan olkapäähän, niin että tämä horjuen vaipui toveriensa syliin. Ikäänkuin tämä isku olisi vienyt pojan kaikki voimat, kaatui hän takaperin lattialle ja jäi liikkumatonna makaamaan naisten viereen.
Sotamiehet olivat kerääntyneet haavoittuneen toverinsa ympärille ja riisuivat häntä kostoa huutaen ja kiroillen. Sillävälin vanha vaimo itki mitä suurimmassa tuskassa ja rukoili armoa.
"Oi hyvät herrat!" huusi hän käsiään kurottaen, "säälikää toki meitä onnettomia! Älkää murhatko meitä, Jumalan laupeuden tähden! Katsokaa toki minun kyyneliäni ja armahtakaa meidän kärsimyksiämme. Mitä hyötyä teille on kahden turvattoman naisen kuolemasta?"
"Tämä on sen teurastajan äiti, joka murhasi Malessa niin monta ranskalaista", huusi eräs sotamiehistä; "hänen täytyy kuolla!"
"Oi ei, ei, hyvä herra!" vastasi vanha vaimo, "älkää kastako käsiänne minun vereeni, minä rukoilen teitä Kristuksen katkeran kärsimyksen nimessä, jättäkää meidät elämään! Ottakaa kaikki mitä me omistamme!"
"Rahanne, rahanne!" huusi muudan ääni.
Sen kuullessaan tarttui vaimo pieneen lippaaseen, joka oli hänen takanaan, ja heitti sen sotilaille.
"Siinä, hyvät herrat", lausui hän, "siinä on kaikki, mitä meillä on jäljellä maailmassa, minä lahjoitan ne teille mielelläni."
Lipas aukeni ja joukko kultarahoja ja kallisarvoisia koruja vieri maahan. Sotamiesten tuuppiessa pois toisiaan päästäkseen saaliiseen käsiksi, tarttui eräs heistä tyttöä käsivarteen ja raahasi häntä säälimättömästi multaa pitkin.
"Äiti, oi äiti, auta minua!" nyyhkytti neito sortuvalla äänellä.
Epätoivosta ja rakkaudesta lastaan kohtaan muuttui äiti hurjaksi raivottareksi; hänen silmänsä säkenöivät, hänen huulensa vääntyivät kouristuksentapaisesti paljastaen näkyviin hänen hampaansa, ikäänkuin äiti olisi tällä kauhealla hetkellä saanut tiikerin hurjuuden. Hän syöksyi raivokkaasti sotamiehen kimppuun, kietoi kätensä hänen päänsä ympäri, tarttui sitten häneen kourallaan kuin pedon käpälällä, painoi kyntensä hänen kasvoihinsa ja raateli hänen poskiaan, niin että veri virtasi sotamiehen leukaa pitkin.
"Lapseni!" kirkui äiti, "lapseni, te paholainen!"
Sotamiehen piirteistä saattoi selvästi nähdä, että hän kärsi sietämättömiä tuskia, sillä silmät pullistuivat hänen päästään. Kun hän ei tahtonut päästää tyttöä irti, asetti hän miekkansa äidin rintaa vasten ja lävisti julmasti hänen sydämensä. Onneton vaimo päästi irti vihollisensa ja nojasi horjuen kattoon. Veri virtasi hänen vaatteitaan pitkin, hänen silmänsä sammuivat, piirteensä herpautuivat ja hänen kätensä etsivät haparoiden tukea.
Sotamies nykäisi kultaiset korvarenkaat vaikeroivan tytön korvista, veti helminauhan hänen kaulastaan ja sormukset sormesta. Sitten hän tarttui hurjasti nauraen miekkaansa ja lausui, lävistäen tytön, pilkallisesti kuolevalle äidille:
"Saatte lähteä yhdessä pitkälle matkalle, flaamilaissikiöt!"
Äiti parahti vielä kerran tuskallisesti, syöksähti eteenpäin ja vaipui lapsensa ruumiille.
Kaikki tämä oli suoritettu muutamissa silmänräpäyksissä, niin että toiset sotamiehet olivat vielä jalokiviä kokoon haalimassa, kun äiti ja tytär olivat jo muuttaneet maanpäältä parempaan maailmaan.
Niinpiankuin vieraat rosvot olivat ryöstäneet kaiken, millä jotakin arvoa oli, poistuivat he talosta ja riensivät eteenpäin, pannakseen muualla toimeen samanlaisen hävityksen. Ne poloiset kaupunkilaiset, jotka nyt olivat ajetut pois asunnoistaan tai eivät uskaltaneet niihin jäädä, harhailivat orpoina ympäri katuja, ja ranskalaiset herjasivat heitä kaikella tavalla. Kuinka tuskallista tämän epätoivon ja voimattomuuden täytyikään olla noille flaamilaissydämille! Kuinka katkerasti ja hartaasti he kirosivat ranskalaisten nimeä!
Noin puolenpäivän aikaan ajoi suuri joukko ratsuväkeä ympäri kaupunkia kutsumassa sotamiehiä jälleen kokoon; sillä herra Chatillon oli sitä mieltä, että Ranskan kruunu oli nyt riittävästi hyvitetty. Luettiin kuulutus, että ruumiit oli haudattava ja jokaisen palattava asuntoonsa.
Muutamat kynteläiset, jotka olivat menneet esimies Breydelin taloon, olivat tuoneet ullakolta molempien naisten ruumiit ja kantoivat ne paareilla Dammen portille. Siellä tarjoutui nähtäväksi surullinen, sydäntäviiltävä näytelmä. Tuhannet itkevät naiset, vaikeroivat lapset ja heikot vanhukset pyysivät polvillaan, että saisivat poistua kaupungista; mutta sotamiehet, joiden oli käsketty pitää portit suljettuina, eivät kallistaneet korvaansa rukouksille, vaan vastasivat purevan ivallisesti hätääntyneiden kaupunkilaisten kyyneliin. Kun he siten olivat kauan aikaa turhaan rukoilleet, johtui erään naisen mieleen onnellinen ajatus antaa jalokivikorunsa vartijoille. Monet muut seurasivat tätä esimerkkiä, ja pian oli kallisarvoisia kaulanauhoja, solkia ja korvarenkaita ynnä muita arvokkaita koruja suuri kasa portin edustalla.
Sotamiehet tarttuivat ahnaasti noihin välkkyviin esineisiin ja lupasivat avata portit, jos heille lahjoitettaisiin kaikki nuo kalleudet. Nyt viskasivat naiset kiireesti rahansa ja kalleutensa maahan ja portti avattiin.
Riemuhuudot tervehtivät tätä onnellista vapautusta. Äidit ottivat lapsensa syliinsä, poika tuki isäänsä ja niin vyöryi koko joukko portista ulos. Miehet, jotka kantoivat Jan Breydelin äidin ja sisaren ruumiita, seurasivat muita pakoretkelle ja heidän jälkeensä suljettiin portti jälleen kiinni.
VI.
Jan Breydel oli seitsemänsadan ammattikuntalaisensa kanssa leiriytynyt Dammen läheisyyteen, noin penikulman päähän Brüggestä. Kolmetuhatta miestä muista ammattikunnista oli asettunut hänen komentoonsa. Siten hänellä oli käytettävissään sotajoukko, joka luvultaan oli tosin pieni, mutta Urhoollisuutensa ja pelottomuutensa takia mahtava; sillä noiden miesten sydämet himosivat vapautta ja kostoa. Metsikössä, jonka esimies oli leiripaikaksi valinnut, oli maa neljännestunnin matkan pituudelta telttojen peitossa. Toukokuun kahdeksannentoista päivän aamuna, vähää ennen kuin Chatillon saapui Brüggeen, savusivat tämän leirin säännöllisten rivien edustalla lukemattomat nuotiot; kuitenkin näkyi vain vähän ihmisiä telttojen luona. Naisia ja lapsia siellä kyllä oli, mutta vain harvoin näyttäytyi joku mies, ja silloinkin se oli vain vahti. Jonkun matkan päässä leiristä, puitten takana, jotka ojentelivat oksiaan telttojen yli, oli aukea paikka, jossa ei kasvanut pensaita. Sieltä kuului monien äänten surinaa, jonka seasta vain aika ajoin kajahti kuuluvammin voimakkaita lyöntejä. Alasin kaikui helähtäen sepänvasarain lyönneistä, ja suurimmat puut kaatuivat rytisten teurastajien kirveiden iskuista. Pitkiä salkoja veistettiin pyöreiksi ja sileiksi ja varustettiin terävillä rautakärjillä. Suuret pinot sellaisia goedendageja oli jo valmiina maassa. Toiset miehet palmikoivat pajunoksia kiiviksi ja antoivat ne vuorostaan nahkurien ammattikunnalle, joka päällysti ne häränvuodalla. Kirvesmiehetkin valmistivat kaikenlaisia raskaita sotakojeita kaupunkien rynnäköllä valloittamista varten, erittäinkin kaikenlaisia heittokoneita.
Jan Breydel riensi yhdeltä taholta toiselle ja reipastutti miehiään rohkaisevilla sanoilla; väliin hän otti itsekin piilun teurastajainsa käsistä ja hakkasi sitten ihmeteltävällä voimalla puun kumoon lyhyessä ajassa.
Tämän aukeaman vasemmalla laidalla oli komea teltta, joka oli tehty taivaansinisestä kankaasta hopeaisin päärmein. Sen ulkopuolelle ripustetusta vaakunasta, johon oli ommeltu musta leijona kultaiselle pohjalle, saattoi arvata, että siinä asui kreivillistä sukua oleva henkilö. Se oli Machteld, joka oli asettunut ammattikuntien suojelukseen ja asui heidän luonaan. Ylhäisestä Renessen perheestä Seelannista oli tullut kaksi naista hänen hovinaisikseen ja seuralaisikseen. Mitään ei puuttunut häneltä; jalo Seelannin herttua oli lähettänyt hänelle mitä kallisarvoisimpia huonekaluja ja mitä komeimpia vaatteita.
Kaksi suurta ryhmää teurastajia seisoi välkkyvin piiluin teltan molemmin puolin nuoren kreivittären henkivartijoina.
Kankurien esimies käveli edestakaisin sisäänkäytävän edessä ja näytti syviin mietteisiin vaipuneelta, sillä hänen katseensa oli herkeämättä maahan suunnattuna. Henkivartijat katselivat häntä äänettöminä eivätkä uskaltaneet puhua, niin suuresti he häntä kunnioittivat. Hän pohti mielessään yhteisen leirin suunnitelmaa. Jotta joukoilta ei puuttuisi välttämättömintä, oli hän itse jakanut koko sotavoiman kolmeen osastoon. Teurastajat ja eri ammattikuntiin kuuluvat miehet hän oli sijoittanut Dammeen Breydelin komennossa. Päällikkö Lindens oli kahdentuhannen kankurin kanssa Sluys'issä ja Deconinck itse toisten kahdentuhannen kanssa Ardenburgissa. Mutta tämä tarpeen vaatima sotajoukon eri osien toisistaan erottaminen ei häntä miellyttänyt; hän olisi mieluummin yhdistänyt kaikki osastot ennen Gwyde-herran paluuta; sitävarten hän oli tullut Dammeen ja oli jo neuvotellut Jan Breydelin kanssa tästä asiasta. Nyt hän odotti pääsyä valtiaansa tyttären luo, saadakseen nähdä ja tervehtiä häntä. Hänen vielä miettiessään tätä suunnitelmaa siirtyi teltan oviverho syrjään ja Machteld astui hitaasti maton yli, joka oli sisäänkäytävän edustalla. Hän oli kalpea ja voimaton, hänen heikot jäsenensä kannattivat häntä vain vaivoin; hän horjui astuessaan nuo muutamat askeleet ja nojasi raskaasti häntä saattavan nuoren Adelheid Renessen käsivarteen. Hänen pukunsa oli kallisarvoinen, mutta yksinkertainen; hän oli hylännyt kaikki koristeet eikä hänellä ollut yllään muita kalleuksia kuin kultainen rintalevy, jossa oli Flanderin musta leijona.
Deconinck oli paljastanut päänsä hänen edessään ja seisoi kunnioittavassa asennossa. Machteld hymyili liikuttavasti. Hänen piirteissään oli yhtyneinä katkera tuska ja levollinen tyytyväisyys, sillä kankurien esimiehen näkeminen ilahdutti häntä. Heikolla äänellä hän lausui:
"Olkaa tervehditty, mestari Deconinck, ystävämme. Te näette, etten voi hyvin, hengitys on minulle hyvin vaikeaa; mutta minä en jaksa aina pysyä teltassani. Minä tulen ihan surulliseksi tässä ahtaassa asunnossa. Minä tahdon nähdä, kuinka isäni uskolliset alamaiset työskentelevät, jos jalkani kantavat minua niin kauas. Te saatte saattaa minua; minä pyydän teitä, mestari, vastaamaan kysymyksiini; se tuottaa kevennystä sairaalle mielelleni. Minä en halua, että vartijat seuraavat meitä. Puhdas aamuilma tekee minulle niin hyvää."
Deconinck seurasi valtiatartaan ja alkoi puhella hänelle monista asioista; tavallisella terävänäköisyydellään ja kaunopuheisuudellaan osasi hän löytää neidolle monenlaista lohdullista sanottavaa ja karkoitti siten hetkeksi kaikki surulliset ajatukset hänen mielestään. Kun he olivat saapuneet keskelle ammattikuntaIaisten joukkoa, tervehdittiin neitoa riemuhuudoilla ja onnentoivotuksilla. Pian kasvoi huuto: "Eläköön Leijonan jalo tytär!" yleiseksi, kiirien pitkäveteisenä kaikuna läpi metsikön, ja Machteld tunsi vilpitöntä iloa tästä palavan rakkauden osoituksesta. Hän lähestyi teurastajien esimiestä ja lausui ystävällisesti:
"Mestari Breydel, minä olen kaukaa katsonut teitä, te työskentelette suuremmalla innolla kuin halvin käskyläisenne. Näyttää siltä kuin työ miellyttäisi teitä!"
"Valtiattareni", vastasi Breydel, "me teemme goedendageja, jotka tulevat vapauttamaan isänmaamme ynnä Leijonan, meidän herramme. Minä tunnen erinomaista iloa tästä työstä, sillä minusta tuntuu kuin olisi jo ranskalainen pistettynä jokaisen goedendagin kärkeen, jonka saamme valmiiksi. Älkää ihmetelkö, korkea kreivitär, kun niin rajusti hakkaan noita puita; minä olen sitä tehdessäni iskevinäni vihollista, ja tämä kuviteltu kosto ei anna käteni uupua."
Machteld ihaili tuota nuorta miestä, jonka katseessa niin selvästi heijastui se sankarituli, joka häntä innosti, ja jonka kasvoissa yhtyivät niinkuin jonkun kreikkalaisen jumalolennon piirteissä suloisimpain ja rajuimpain intohimojen ilmeet. Hän katseli mielihyvällä noita silmiä, joiden pitkien ripsien alta säihkyi miehekäs ylpeys, ja herkkiä piirteitä, jotka jalon sielun peilinä hohtivat altista uhrautuvaisuutta ja isänmaanrakkautta. Hän lausui hyväntahtoisesti hymyillen:
"Mestari Breydel, teidän seuranne olisi minulle hyvin mieluinen, jos teitä haluttaisi saattaa meitä."
Jan Breydel heitti pois kirveen, pyyhkäisi vaaleat kiharansa taaksepäin, asetti lakin somemmin päähänsä ja saattoi neitiä ylpeänä. Machteld sanoi hiljaa Deconinckille:
"Jos isälläni olisi tuhat noin uskollista ja säikkymätöntä alamaista palveluksessaan, eivät ranskalaiset kauan viipyisi Flanderissa."
"On vain yksi Breydelin kaltainen flaamilainen", vastasi Deconinck. "On harvinaista, että luonto yhdistää niin palavan sielun niin voimakkaaseen ruumiiseen, ja se onkin viisas Jumalan sallimus; sillä muuten tulisivat ihmiset voimansa tunnossa liian ylpeiksi, niinkuin muinaisajan jättiläiset, jotka tahtoivat valloittaa taivaan..."
Hän olisi vielä jatkanut puhettaan, mutta kilvellä ja miekalla varustettu vartija juoksi hengästyneenä heidän luokseen ja ilmoitti Breydelille:
"Mestari, toverini leirivartiosta lähettivät minut tänne ilmoittamaan teille, että Brüggen portin edustalla nähdään sankan tomupilven kohoavan tieltä ilmaan ja että sieltä kuuluu kohisevaa jyminää niinkuin sotajoukko olisi tulossa. Kulkue poistuu kaupungista ja tulee meidän leiripaikkaamme kohti."
"Aseisiin! Aseisiin!" huusi Breydel sellaisella voimalla, että kaikki sen kuulivat. "Jokainen asettukoon osastoonsa; joutukaa!"
Työmiehet tempasivat rajusti aseensa ja juoksentelivat epäjärjestyksessä toistensa välitse, mutta sitä kesti vain hetkisen. Osastot olivat pian järjestyneet, ja kohta seisoivat miehet liikkumattomina tiheissä riveissä. Breydel lähetti viisisataa valittua miestä Machteldin teltalle; neiti palautettiin kiireesti sinne takaisin. Vaunut ja muutamia nopeita hevosia tuotiin teltan eteen ja kaikki valmistettiin pakoa varten. Sitten marssi Breydel miehineen ripeästi ulos metsiköstä ja asetti heidät taistelurintamaan vastaanottamaan saapuvaa vihollista.
He huomasivat pian erehtyneensä, sillä kulkue, joka tomupilven synnytti, lähestyi ilman mitään järjestystä. Naisia ja lapsia juoksi parvena sekaisin. Naiset itkivät ja valittivat kaikki paarien ympärillä, joita miehet kantoivat. Vaikka syy, jonka vuoksi he olivat tarttuneet aseisiin, oli hävinnyt, jäivät ammattikuntalaiset kuitenkin riveihinsä; he nojasivat aseisiinsa ja odottivat uteliaina saadakseen tietää, mitä tämä merkitsi. Vihdoin lähestyi kulkue sotajoukkoa. Samalla kuin useat naiset ja lapset tungeskelivat syleilläkseen miehiään tai isiään, levisi joukkojen eteen kamala näky. Neljä miestä kantoi paarit vähän matkan päähän Breydelistä, laskien kahden naisen ruumiit maahan; niiden vaatteet olivat ylt'yleensä veressä; piirteitä ei voinut nähdä, sillä musta huntu verhosi heidän päänsä. Kun ruumiit nostettiin paareilta ja laskettiin maahan, täyttivät naiset ilman valituksillaan. Sydäntäsärkevä voivotus oli ainoa, mitä saattoi erottaa. Vihdoin huusi eräs ääni:
"Ranskalaiset ovat heidät julmasti murhanneet!"
Tämä huuto herätti raivoa ja kostonhalua ammattikuntalaisten keskuudessa, jotka tähän saakka olivat tyrmistyneinä odottaneet; mutta heidän esimiehensä Breydel kääntyi heidän puoleensa ja huusi:
"Ensimmäinen, joka poistuu rivistään, saa ankaran rangaistuksen!"
Häntä kidutti tuskallinen levottomuus, ikäänkuin aavistus häntä kohdanneesta onnettomuudesta olisi vallannut hänen sydämensä. Rajusti hän juoksi maassa makaavien ruumiiden luo ja poisti liinan heidän kasvoiltaan.
Mutta oi Jumala! Kuinka hirveä oli hänelle tuo näky! Ei huokauskaan noussut hänen rinnastaan, ei jäsentäkään hän liikuttanut, vaan seisoi kuin halvauksen saaneena. Hän oli kalmankalpea ja hiukset törröttivät hänen päässään. Hänen silmänsä tuijottivat jäykästi ruumiiden silmiin. Hänen huulensa vapisivat; olisi voinut luulla, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut. Tässä asennossa hän seisoi muutamia silmänräpäyksiä; sitten hän veti syvään henkeään. Epätoivoissaan hän syöksyi joukkojensa eteen, kohotti molemmat käsivartensa yhtaikaa ylös ja huusi tuskallisesti:
"Oi onnettomuutta, oi onnettomuutta! Minun vanha äitini! Minun sisar-raukkani!"
Näin lausuen hän heittäytyi Deconinckin syliin ja jäi kaikki voimansa menettäneenä lepäämään hervottomana ystävänsä rinnoille. Kaamein katsein hän tuijotti piiriin ja sai miehensä vapisemaan tuskasta ja säälistä. Synkässä epätoivossaan hän vei vyöllään olevan piilun suulleen ja puri kuin raivohullu sen terää sellaisella voimalla, että palanen siitä jäi hänen hampaittensa väliin; mutta tuo vaarallinen ase otettiin häneltä kohta pois. Deconinck käski miehiä palaamaan järjestyksessä työhönsä, kunnes heidät kutsuttaisin aseisiin. Vaikka he mieluummin olisivat ryhtyneet pikaiseen kostoon, eivät he kuitenkaan uskaltaneet asettua vastustamaan, sillä heille oli annettu tiedoksi, että nuori Gwyde oli nimittänyt Deconinckin ylipäälliköksi; he palasivat muristen takaisin metsikköön ja jatkoivat työtään vastenmielisesti.
Kun molemmat esimiehet olivat tulleet Breydelin telttaan, vaipui viimeksimainittu väsyneenä ja masentuneena pöydän ääreen ja antoi päänsä painua rintaa vasten. Hän ei lausunut mitään; katkera hymy levisi hänen kasvoilleen, niin että näytti siltä, kuin hän olisi ivannut omaa onnettomuuttaan.
"Onneton ystäväni", lausui Deconinck, "rauhoittukaa Jumalan tähden."
"Rauhoittukaa, rauhoittukaa!" kertasi Breydel, "enkö ole rauhallinen? Oletteko koskaan nähnyt minua näin rauhallisena?"
"Oi ystäväni", jatkoi Deconinck, "kuinka katkera onkaan sielunne kärsimys; minä näen kuoleman kasvoillanne. Lohduttaa en teitä voi; onnettomuutenne on liian suuri, sellaisille haavoille en tiedä palsamia."
"Minä tiedän", vastasi Breydel, "minä tiedän palsamin, joka voi minut parantaa, mutta minulta puuttuu voimaa. Oi äiti-raukkani! He ovat kastaneet kätensä sinun vereesi, koska poikasi on flaamilainen – ja tämä poika, ah, tämä poika ei voi sinun puolestasi kostaa!"
Hänen tätä huudahtaessaan hänen kasvojensa ilme muuttui; hän kiristeli hampaitaan ja tarttui pöydän jalkoihin, ikäänkuin olisi tahtonut sen murskata; mutta pian hän rauhoittui jälleen ja mitä syvin murhe laskeutui hänen kasvoilleen.
"Nyt, mestari, olkaa mies, voittakaa epätoivonne. Olkaa urhoollinen siinä katkerassa kärsimyksessä, joka teitä tänään kohtaa; äitinne veri on tuleva kostetuksi."
Kaamea hymy ilmestyi jälleen Breydelin huulille ja hän vastasi:
"Kostetuksiko? Kuinka kevyesti lupaatte sellaista, mitä ette voi pitää! Kuka voi tämän kostaa? Ette te. Luuletteko, että kokonainen virtakaan ranskalaista verta riittäisi ostamaan äitini jälleen henkiin? Antaako tyrannin veri hengen takaisin hänen uhrilleen? Oi ei, he ovat kuolleet, ja ainaiseksi, ikuiseksi, ystäväni! Minä tahdon kärsiä hiljaa ja valittamatta; ei mikään voi minua lohduttaa; me olemme liian heikot ja vihollisemme liian mahtava."
Deconinck ei vastannut Breydelin sanoihin, vaan näytti harkitsevan jotakin tärkeää. Toisinaan häivähti hänen kasvoillaan piirre, ikäänkuin hän olisi tehnyt itselleen väkivaltaa kätkeäkseen sisällistä raivoaan. Breydel katsoi häneen uteliaana, arvellen, että jotakin tavatonta tapahtui hänen syvämietteisen ystävänsä rinnassa. Intohimoinen piirre hävisi Deconinckin kasvoilta, hän nousi hitaasti ylös ja lausui:
"Vihollisemme ovat liian mahtavat, sanotte te; huomenna ette enää tule niin sanomaan. He ovat käyttäneet hyväkseen kavallusta ja ilkeyttä eivätkä ole arastelleet vuodattamasta viatonta verta, ikäänkuin ei kostonenkeliä enää lainkaan olisikaan Herran istuimen luona. He eivät tiedä, että heidän kaikkien henki on minun käsissäni ja että minä voin heidät musertaa, ikäänkuin Jumala olisi antanut kaiken vallan käsiini. He etsivät tukeaan kavalluksesta ja häpeällisestä ilkeydestä. Hyvä, heidän oma miekkansa on heidät tuhoava, sen sanon teille!"
Deconinck oli tällä hetkellä kuin profeetta, joka lausuu Herran tuomion paheelliselle Jerusalemille; hänen äänensä soinnussa oli jotakin niin peloittavaa, että Breydel kuunteli hänen sanojaan hartaan kunnioituksen vallassa....
"Odottakaa vähän", jatkoi Deconinck, "minä noudan jonkun äskentulleista, jotta saamme kuulla, kuinka kaikki tämä on tapahtunut. Älkää antako hänen kertomuksensa saattaa itseänne kiihtymään; minä lupaan teille koston, jollaista ette itse rohkenisi vaatiakaan. Sillä nyt on tultu niin pitkälle, että kärsivällisyys olisi häpeä."
Kun hän oli ollut poissa teltasta muutamia hetkiä, palasi hän takaisin erään ammattikuntalaisen kanssa ja antoi tämän kertoa kaikkine yksityiskohtineen ne tapahtumat, jotka olivat sattuneet Brüggessä sinä päivänä. He saivat kuulla häneltä Chatillonin uuden sotajoukon suuruuden, hirtettyjen porvarien kuoleman ja kaupungin kamalan ryöstön. Breydel kuunteli kertomusta kylmäverisesti, sillä kaikki nämä häpeälliset teot eivät olleet hänelle niin tuskallisia kuin sen olennon murha, jota hän sai kiittää elämästään. Deconinck sitävastoin tuli yhä raivostuneemmaksi, mitä pitemmälle tämä hirmuinen näytelmä paljastui hänen silmäinsä eteen. Isänmaa ja vapautus olivat ne kaksi tunnetta, jotka sytyttivät hänet sellaiseen kiihkeyteen. Nyt hän näki hyvin, että aika oli tullut ja että täytyi käydä toimeen vitkastelematta; sillä toden totta, noin julma oikeudenkäyttö saattoi säikähdyttää ja masentaa flaamilaiset. Hän päästi kisällin menemään, nojasi päätään äänetönnä käteensä, ja Breydel odotti maltittomana, mitä hän sanoisi.
Äkkiä astui Deconinck Breydelin luo ja huusi:
"Ystävä, hiokaa piilunne, karkoittakaa murhe sydämestänne, me menemme murtamaan isänmaamme kahleita!"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Breydel.
"Kuulkaa: peltomies odottaa, kunnes aamun kylmyys on koonnut kaikki toukat yhteen pesään; silloin hän leikkaa pesän irti puusta, panee sen jalkainsa alle ja tallaa murskaksi nuo tuhohyönteiset yhdellä kertaa. Ymmärrättekö sitä?"
"Täydentäkää vertauksenne", huusi Breydel; "oi ystäväni, valoisa säde karkoittaa synkän epätoivoni! Täydentäkää, selittäkää!"
"No hyvä, ranskalaiset ovat pesiytyneet kotikaupunkiimme kuin tuhohyönteiset. Niinpä on heidätkin muserrettava, ikäänkuin vuori lankeisi heidän päällensä. Iloitkaa, mestari Jan, he ovat tuomitut. Teidän äitinne kuolema kostetaan runsain koroin ja synnyinmaa on nouseva vapaana tästä verestä."
Breydelin katse kiersi hurjana ympäri telttaa; hän etsi piiluaan ja muisti sitten, että se oli otettu häneltä pois. Liikutettuna hän tarttui Deconinckin käteen.
"Ystäväni", huusi hän, "te olette pelastanut minut moneen kertaan, mutta silloin olette antanut minulle vain elämän; nyt saan teidän kauttanne takaisin ilon ja onnen. Sanokaa minulle pian, miten me tulemme panemaan täytäntöön tämän koston, jotta en enää epäilisi."
"Malttakaa hetkinen, saatte sen kohta kuulla; tämä suunnitelma on minun esitettävä kaikille esimiehille; minä kutsutan heidät heti."
Hän meni kiiruusti ulos teltasta, huusi luokseen erään vahtimiehen ja lähetti hänet metsikköön kutsumaan johtajia hänen luokseen. Pian sen jälkeen he seisoivatkin kolmikymmenmiehisenä joukkona piirissä teltan ulkopuolella. Deconinck puhui heille seuraavasti:
"Toverit! Juhlallinen hetki on tullut. Meidän on taisteltava itsellemme vapaus tai kuolema. Olemme kyllin kauan kantaneet häpeää otsallamme. On aika vaatia vihollisiltamme tiliä veljiemme verestä; ja jos meidän täytyy kuolla isänmaan puolesta, niin ajatelkaa silloin, toverit, että orjuuden kahleet jäävät haudan reunalle ja että me tulemme vapaina ja vailla häpeää lepäämään isäimme vieressä. Mutta ei, me tulemme voittamaan, minä tiedän sen. Flanderin musta leijona ei voi sortua turmioon; ja katsokaa, eikö meillä ole oikeus puolellamme? Ranskalaiset ovat ryöstäneet meidän maamme, teljenneet vankiloihin kreivimme ja aatelistomme, oikeiden flaamilaisten parhaimmiston. Filippan he ovat myrkyttäneet, kaupunkimme Brüggen autioksi saattaneet ja kunnollisimmat veljemme hirttäneet. Onnettoman ystävämme äidin ja sisaren veriset ruumiit ovat täällä keskellämme. Nämä ynnä kaikkien niiden ruumiit, jotka ovat saaneet surmansa vieraan tyrannin kädestä, huutavat sydämissänne kostoa! Hyvä, kätkekää se, mitä nyt sanon teille, sydämiinne niinkuin hautaan. Ranskalaiset ovat tänään pirullisella menollaan väsyttäneet itsensä, he tulevat nukkumaan sikeästi; mutta tämä uni tulee useimmille kestämään tuomiopäivään saakka! Älkää sanoko miehillenne mitään, mutta viekää heidät huomenna kaksi tuntia ennen auringonnousua aina St. Kruisin taakse leppämetsikköön. Minä menen heti kohta Ardenburgiin valmistamaan miehiäni ja ilmoittamaan päällikkö Lindensille; sillä minun täytyy vielä tänään ehtiä Brüggeeu. Tämä kummastuttaa teitä; mutta te myönnätte minulle kuitenkin, että Brüggessä on yksi ranskalainen, jota emme saa surmata, hänen verensä tulisi meidän päällemme."
"Herra Mortenay", vastasivat monet äänet.
"Tämä ritari", jatkoi Deconinck, "on aina kohdellut meitä hyvyydellä; hän on osoittanut, että synnyinmaamme onnettomuus koskee häneen. Hän on usein vastustanut kirottua Jan van Gisteliä hänen julmassa vainossaan ja hankkinut armahduksen tuomituille. Me emme saa värjätä aseitamme hänen jalolla verellään; sen ehkäisemiseksi menen minä tänään Brüggeen, niin vaarallista kuin se voi ollakin."
"Mutta", puuttui eräs esimiehistä hänen puheeseensa, "kuinka voimme huomenna päästä kaupunkiin, kun portit ovat auringonnousuun saakka suljettuina?"
"Portit tullaan avaamaan meille", vastasi Deconinck, "minä en palaa kaupungista, ennenkuin kostomme on varma ja pettämätön. Olen nyt sanonut teille kylliksi, huomenna kokoontumispaikalla annan teille lähemmät määräykset; pitäkää väkenne valmiina. Minä vien nuoren kreivittäremme mukanani pois täältä; hän ei saa nähdä tätä veristä näytelmää."
Breydel ei ollut näiden sanojen aikana ilmaissut vähimmälläkään merkillä myöntymystään, mutta sanomaton riemu loisti hänen kasvoillaan. Niinpiankuin esimiehet olivat poistuneet, heittäytyi hän Deconinckin rinnoille ja lausui, kyynelten vieriessä hänen poskiaan pitkin:
"Te olette herättänyt minut epätoivostani, kallis ystäväni! Nyt voin rauhassa itkeä äitini ja sisareni ruumiiden ääressä ja haudata heidät hartaudella. Ja sitten, kun hauta on heidän yllään luotu umpeen...! Oi, mitä minulla on silloin enää jäljellä maailmassa, mitä voisin rakastaa?"
"Isänmaanne ja sen kunnia!" oli vastaus.
"Niin, niin, isänmaa, vapaus – ja kosto! Sillä nyt, kuuletteko, ystäväni, nyt minä itkisin harmista, jos ranskalaiset poistuisivat maastamme. Silloin ei piilulleni löytyisi enää uhria, minä en voisi enää tallata murskaksi heidän ruumiitaan, niinkuin heidän ratsujensa kaviot ovat murskanneet meidän veljiämme. Vapauden ilman taistelua minä hylkäisin; nyt, kun he ovat lävistäneet sen sydämen, jonka alla sain elämäni, voi vain virtaavan veren näkeminen tyydyttää minua. Toimikaa nopeasti ja menkää Jumalan nimeen, jotta kaikki onnistuisi hyvin; sillä minä janoan lupaamaanne kostoa."
Deconinck poistui Breydelin luota lausuen: "Pitäkää kaikki salassa ja olkaa varovainen, ystäväni."
Ennen leiristä lähtöään hän järjesti kaiken valmiiksi Machteldin poismatkustusta varten; puhuttuaan hänen kanssaan vielä muutaman hetken, nousi hän ratsulleen ja katosi näkyvistä Ardenburgiin päin.
Silläaikaa oli Breydelin äidin ja sisaren ruumiit pesty ja puettu toisiin vaatteisiin. Oli ensin verhottu eräs teltta sisäpuolelta mustalla ja asetettu molemmat ruumiit sen keskelle telttavuoteelle. Ne olivat verhotut synkillä kuolinliinoilla ja ainoastaan kasvot olivat näkyvissä. Juhlallisen leposijan ympärillä paloi kahdeksan keltaista vahakynttilää; risti, hopeainen vihkivesiastia ja muutamia palmunoksia oli vuoteen pääpuolessa, ja joitakin itkeviä naisia istui sen ääressä rukoillen.
Heti Deconinckin lähdettyä matkaan meni Breydel metsikköön ja määräsi työn lopetettavaksi; hän lähetti miehet telttoihin lepäämään ja ilmoitti heille, että heidän oli lähdettävä marssimaan seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa. Järjestettyään vielä muutamia toimenpiteitä naisten ja lasten majoittamiseksi leiriin, lähti hän siihen telttaan, missä hänen äitinsä ruumis lepäsi. Sinne saavuttuaan hän lähetti naiset pois ja sulki oven.
Useampi kuin yksi johtomies saapui teltalle tapaamaan esimiestä, joko ohjeita tai käskyjä saadakseen; mutta vaikka he olisivat kuinka kolkuttaneet, eivät he saaneet vastausta. Ensin he kunnioittivat murhetta, johon mestari epäilemättä oli sillä hetkellä vajonnut; mutta kun he olivat odottaneet oven edustalla jo neljä tuntia vähimmänkään äänen kuulumatta sisältä, valtasi heidät pelko. He eivät uskaltaneet lausua ilmi ajatuksiaan; oliko Breydel kuollut? Oliko piilu tai tuska katkaissut hänen elämänlankansa?
Äkkiä aukeni ovi ja Breydel ilmestyi heidän eteensä, mutta hän ei näyttänyt huomaavan heidän läsnäoloaan. Ei kukaan puhunut, sillä hänen kasvoillaan oli ilme, joka hyydytti sydämen ja turrutti kielen. Hän oli kalpea, hänen katseensa harhaili hurjasti, ja monet huomasivat, että kaksi sormea hänen oikeassa kädessään oli verentahraamaa. Ei kukaan heistä uskaltanut häntä lähestyä; hänen silmänsä säihkyivät surmaa ja jokainen hänen katseensa tunki nuolena sen sieluun, joka katsoi häneen. Hänen sormissaan näkyvä veri sai heidät vielä enemmän vapisemaan; kaamea aavistus sai heidät arvaamaan, mistä se oli peräisin. Varmaan hän oli koskettanut äitinsä haavaa ja tuosta kamalasta kosketuksesta saanut raivolleen yllykettä voimiensa enentämiseksi ja kostonjanonsa kiihoittamiseksi! Niin hän kuljeskeli puhumatonna metsikössä, kunnes ilta kattoi leirin pimeydellä, peittäen hänet hänen toveriensa katseilta.
Saavuttuaan Ardenburgiin asetti Deconinck kaksituhatta kankuriansa erään etevän johtajan komentoon ja lähetti sanansaattajan viemään ohjeita päällikkö Lindensille. Suoritettuaan kaikki tarpeelliset valmistukset kolmen joukko-osastonsa yhdistämiseksi St. Kruisin luona, nousi hän jälleen ratsaille ja lähti suorinta tietä Brüggeen. Hän jätti ratsunsa erääseen majataloon ja meni jalkaisin kaupunkiin. Ei mikään estänyt häntä, sillä oli jo myöhäinen ilta, portit olivat auki eikä muuta sotaväkeä ollut näkyvissä kuin vallilla olevat vahdit. Peloittava hiljaisuus vallitsi kaduilla, joiden kautta hänen oli kuljettava. Pian hän seisahtui erään talon edustalle Donatuksen-kirkon luona ja aikoi kolkuttaa, mutta huomasikin, ettei talossa ollutkaan enää ovea, vaan että oviaukkoon oli ripustettu pitkä vaatekappale. Tämä talo ja sen huoneet olivat hänelle varmaan hyvin tutut, sillä verhoa kohottaen hän astui nopeasti puotiin ja meni heti pieneen perähuoneeseen, jota valaisi himmeä lampunvalo. Pirstoiksi lyötyjen huonekalujen keskellä, joita virui ympäriinsä lattialla, istui itkevä vaimo pöydän ääressä. Hän painoi lujasti rinnoilleen kahta pientä lasta ja suuteli heitä nyyhkytystensä lomassa, ikäänkuin olisi pitänyt itsensä onnellisena, että edes tämä aarre oli hänellä jäljellä. Kauempana nurkassa, jota lamppu vain puoleksi valaisi, istui mies, joka tuki käsillään päätään, näyttäen nukkuvan.
Deconinckin odottamaton ilmestyminen pelästytti vaimoa niin kovin, että hän painalsi lapsensa lujemmin itseään vastaan ja ilmaisi säikähdyksensä kovalla kirkaisulla. Mies tarttui kiiruusti tikariinsa, mutta esimiehensä tunnettuaan nousi ylös ja lausui:
"Oi mestari, minkä tuskallisen kuorman te annoitte kannettavakseni, kun käskitte minun jäädä kaupunkiin; Jumalan armo yksin on pelastanut meidät varmasta kuolemasta. Talomme ovat ryöstetyt, veljemme hirtetyt ja murhatut, ja Jumala tietää, mitä huomenna vielä tapahtuu. Oi, antakaa minulle lupa mennä Ardenburgiin, minä pyydän sitä teiltä."
Deconinck ei vastannut tähän pyyntöön; hän viittasi miehelle ja meni hänen kanssaan pimeimpään nurkkaan. Sitten hän lausui hiljaisella äänellä:
"Gerhard, kun lähdin kaupungista, jätin teidät kolmenkymmenen muun miehen kanssa tänne, saadakseni selville ranskalaisten suunnitelmat. Valitsin siihen teidät, koska urheutenne ja isänmaanrakkautenne ovat minulle tunnetut. Nähtävästi on toverienne kuoleman näkeminen saattanut teidät pelon valtaan; jos niin on, niin suostun siihen, että vielä tänään saatte lähteä Ardenburgiin."
"Mestari", vastasi Gerhard, "teidän sananne tuottavat minulle murhetta. Minä en suinkaan pelkää kuolemaa, mutta vaimoni ja lapsiraukkani ovat täällä kaikelle turmiolle alttiina. Pelko ja kauhu tekevät heidät sairaiksi. He itkevät ja rukoilevat kaiken päivää eikä yö virkistä heidän voimiaan. Jospa voisitte nähdä, kuinka kalpeita he ovat! Enkö tuntisi murhetta nähdessäni kaikkia näitä kärsimyksiä, kaikkea tätä tuskaa? Olenhan minä heidän isänsä ja suojelijansa. Ja eivätkö he vaadi yksin minulta sitä lohtua, jota en voi heille antaa? Oi mestari, uskokaa minua, isä kärsii enemmän kuin hänen vaimonsa ja lapsensa voivat kärsiä. Kuitenkin olen valmis unohtamaan kaiken isänmaani tähden, vieläpä omaisenikin, ja jos voitte käyttää minua johonkin, niin olen valmis palvelukseenne. Puhukaa siis, sillä minä tunnen, että teillä on jotakin tärkeää käskettävänä."
Deconinck tarttui urhean Gerhardin käteen ja puristi sitä liikutettuna. "Vielä yksi Jan Breydelin kaltainen sielu", ajatteli hän.
"Gerhard", huudahti hän, "te olette arvoa ansaitseva mies; minä kiitän teitä uskollisuudestanne ja urhoollisuudestanne. Kuulkaa siis, minulla on vain vähän aikaa. Teidän täytyy heti mennä toverienne luo viemään heille tietoa. Tänä yönä on teidän mentävä heidän kanssaan salaa Pippurikujalle. Teidän yksin pitää sitten nousta vallille Dammen- ja Kruisin-portin välillä. Painautukaa litteäksi maata vasten ja suunnatkaa katseenne St. Kruisiin päin. Niinpiankuin näette kentällä tulen, hyökkäätte toverienne kanssa portinvahtien kimppuun ja avaatte portin; sen edessä seisoo seitsemäntuhatta flaamilaista."
"Portti on oleva auki määrätyllä ajalla, olkaa siitä huoleti, minä pyydän", vastasi Gerhard kylmäverisesti.
"Onko se varmaa?"
"Ihan varmaa."
"Hyvää yötä siis, arvokas ystäväni. Jumala varjelkoon teitä!"
"Ja olkoon teidänkin seurananne, mestari!"
Deconinck päästi ammattikunnan 1 miehen palaamaan vaimonsa luo ja poistui talosta. Vanhan hallin luona hän saapui upealle asunnolle; hän kolkutti ovelle ja se avattiin.
"Mitä tahdotte, flaamilainen?" kysyi palvelija.
"Haluan puhutella herra Mortenayta."
"Niin, mutta oletteko ilman aseita? Teihin ei ole luottamista."
"Mitä se teitä liikuttaa!" lausui esimies; "menkää ja sanokaa herrallenne, että Deconinck tahtoo häntä puhutella."
"Oi Herra Jumala! Teidän nimenne on Deconinck; silloin te varmaan tulette pahassa aikomuksessa!" Näin sanoen palvelija juoksi kiiruusti ylös ja palasi hetken kuluttua takaisin.
"Te voitte tulla ylös", sanoi hän; "suvaitkaa seurata minua."
Hän johti Deconinckin portaita ylös ja erään huoneen ovelle. Herra Mortenay istui pienen pöydän ääressä, jolla oli hänen kypärinsä, miekkansa ja rautahansikkaansa. Hän katsoi ihmeissään esimieheen; tämä kumarsi hänelle ja lausui:
"Herra Mortenay, oikeudentuntoonne luottaen olen saapunut tänne siinä lujassa vakaumuksessa, ettei minun tarvitse tätä rohkeutta katua."
"Se on varmaa", vastasi Mortenay, "te saatte palata yhtä vapaasti kuin olette tullutkin."
"Teidän jalomielisyytenne on tullut keskuudessamme sananparreksi", jatkoi Deconinck, "ja minä olenkin tullut teidän jalosukuisuutenne luokse ainoastaan osoittaakseni, että me kunnioitamme kelpo vihollista. Herra Chatillon on tänään jättänyt kaupunkimme sotilaittensa raivolle alttiiksi, ja kahdeksan viatonta veljeämme on hän hirtättänyt. Teidän on myönnettävä, että meidän velvollisuutemme on kostaa heidän kuolemansa; sillä mitä muuta saattoi maaherra esittää heidän syykseen, kuin etteivät he olleet tahtoneet noudattaa hänen tyrannimaisia määräyksiään?"
"Alamaisen on toteltava herraansa; kuinka ankara rangaistus lieneekin, ei hänen ole kuitenkaan sallittu asettua esivaltansa toimenpiteiden tuomariksi."
"Te olette oikeassa, herra Mortenay, niin sanotaan Ranskassa, ja koska teidän jalosukuisuutenne on Filip Kauniin laillinen alamainen, on teidän velvollisuutenne panna täytäntöön hänen käskynsä. Mutta me olemme vapaita flaamilaisia emmekä voi kauempaa kantaa häpeällisiä kahleita; koska maaherra on mennyt julmuudessa niin pitkälle, vakuutan minä teille, että ennen pitkää on verta vuotava virtoina; ja jos kohtalo olisi meille nurja ja te ranskalaiset pääsisitte voitolle, silloin teille jäisi vain vähän orjia, sillä me tahdomme kuolla. Mutta kuinka käyneekin, ja juuri sen vuoksi tulin luoksenne, teidän päästänne me emme tahdo taivuttaa hiuskarvaakaan. Talo, jossa te olette, on oleva meille pyhä; ei yksikään flaamilainen ole astuva jalallaan teidän asuntonne kynnyksen yli. Siitä minä annan sanani pantiksi."
"Minä kiitän flaamilaisia heidän rakkaudestaan minua kohtaan, mutta minä kieltäydyn suojasta, jonka minulle tarjoatte, enkä tule sitä koskaan käyttämään. Jos todellisuudessa jotakin senkaltaista tapahtuisi, on paikkani maaherran lipun alla eikä asunnossani, ja jos kuolen, niin kuolen miekka kädessä. Mutta minä en usko, että asiat menevät niin pitkälle, sillä rauhattomuudet varmaankin tukahdutetaan. Teille, esimies, annan minä ystävänä sen neuvon, että poistutte maasta mitä pikimmin."
"Ei, hyvä herra, minä en poistu tästä maasta, jonka mullassa isieni luut lepäävät. Minä pyydän teitä ottamaan huomioon, ettei mikään ole mahdotonta ja että myöskin me voimme vuodattaa ranskalaista verta; mutta muistakaa silloin sanojani. Siinä on kaikki, mitä minulla oli sanottavaa teidän jalosukuisuudellenne. Jääkää hyvästi, Jumala olkoon suojananne."
Mortenay ajatteli tarkoin esimiehen sanoja ja näki suureksi tuskakseen, että niiden takana piili kaamea salaisuus. Hän päätti senvuoksi kehoittaa seuraavana päivänä Chatillonia valppauteen ja ryhtyä itsekin joihinkin toimenpiteisiin kaupungin turvaamiseksi. Aavistamatta, että se, mitä hän pelkäsi, tapahtuisi niin pian, laskeutui hän vuoteelleen ja vaipui rauhallisesti uneen.
VII.
St. Kruisin kylän takana, muutamien nuolenkantamien päässä Brüggestä, oli pieni metsikkö, jonka varjoisain puiden alla väkirikkaan kaupungin asukkaat tavallisesti kävivät sunnuntaisin jaloittelemassa. Yksityiset puut olivat verrattain kaukana toisistaan, ja pehmeä ruohikko peitti maata vihreän maton tavoin. Kello kahden aikaan yöllä oli Breydel jo määrätyllä paikalla. Oli pilkkopimeä; kuu oli paksujen pilvien peitossa. Hiljaa ja suhisten huokui tuuli metsikön läpi, ja lehtien yksitoikkoinen kahina lisäsi vielä tämän peloittavan yön kaameutta.
Ensi silmäyksellä ei metsikössä voinut huomata mitään; vasta lähemmin tarkastaessa olisi voinut keksiä joukon miehiä, jotka makasivat pitkänään maassa kuin tummat varjot. Jokaisen haamun vieressä pilkotti tuikkiva tähti, niin että ruohikko näytti muuttuneen taivaankanneksi. Oli kuin tuhansia loistavia pilkkuja olisi siroteltu avoimin kourin yli kentän. Nämä tähdet eivät olleet muuta kuin piiluja, joiden sileästä teräksestä heikko öinen valaistus heijastui. Yli kaksituhatta teurastajaa makasi riveissä ja kaikki samassa asennossa; heidän sydämensä sykkivät ja heidän verensä virtasi vilkkaasti, sillä kauankaivattu hetki, koston ja vapautuksen hetki, oli lähellä. Mitä täydellisin hiljaisuus vallitsi joukon keskuudessa ja jotakin salaperäistä ja kammoaherättävää leijaili taikahunnun tavoin tämän äänettömän parven yllä.
Breydel makasi sisempänä metsikössä; eräs hänen ammattikuntatovereistaan, josta hän tämän urhoollisuuden vuoksi erikoisesti piti, oli ojentunut maahan hänen viereensä. Hillityllä äänellä he puhelivat:
"Ranskalaiset eivät ole valmistuneet tällaiseen merkilliseen heräämiseen", virkkoi Breydel, "he nukkuvat sikeästi, sillä niillä konnilla on paatunut omatunto. Olen utelias näkemään heidän naamaansa silloin kuin he samalla kertaa näkevät edessään minun piiluni ja kuoleman."
"Oh, minunkin piiluni viiltää kuin myrkky; minä hioin sitä niin että voisin leikata sillä karvat käsivarrestani, ja minä toivon, että se tylsyy tänä yönä. Muuten en hio sitä ikinä enää!"
"Liian pitkälle se menikin, Martti. Ranskalaiset kohtelevat meitä kuin järjetöntä härkälaumaa ja luulevat meidän säikähtävän heidän hirmuvaltaansa; mutta, Jumala nähköön, he eivät tunne meitä, vaan erehtyvät, jos arvostelevat meitä noiden kirottujen liljalaisten mukaan."
"Niin, nuo äpärät huutavat: Eläköön Ranska! He liehittelevät muukalaisia, mutta onpa jotakin varattuna heillekin! Kun hioin piiluani niin suurella huolella, ajattelin myöskin heitä."
"Ei, Martti, maanmiestenne verta te ette saa vuodattaa. Deconinck on kieltänyt sen."
"Entä Jan van Gistel, tuo katala petturi, saako hänkin jäädä henkiin?"
"Jan van Gistel on kuoleva! Hänen on tehtävä tili Deconinckin vanhan ystävän kuolemasta. Mutta hän olkoon ainoa."
"Onko toisten luopioiden jäätävä rankaisematta? Katsokaas, mestari, sellainen ajatus karvastelee minua, minun luontoni ei siedä sitä."
"Heidän rangaistuksensa tulee olemaan kyllin suuri – häpeä ja ylenkatse tulevat heidän osakseen; me tulemme heitä pilkkaamaan ja häpäisemään. Ja sanokaahan, Martti, eikö teitä vapisuta, kun ajattelette, että kuka hyvänsä saisi sylkeä teitä silmille ja sanoa: Te olette luopio, pelkuri, maankavaltaja! Niin tulee heille tapahtumaan."
"Tosiaankin, mestari, teidän sananne saavat kylmät väreet karmimaan selkääni! Kuinka kauhea rangaistus, todellakin tuhat vertaa ankarampi kuin kuolema. Millaiselta helvetiltä se tuntuisikaan heistä, jos heillä olisi flaamilainen sydän!"
He olivat nyt jonkun aikaa vaiti, koska etäältä kuului kuin ihmisaskelia, mutta tuo ääni häipyi pian pois; sitten Breydel jatkoi:
"Ranskalaisroistot ovat murhanneet minun vanhan äitini. Olen itse nähnyt, että vihollisen miekka on puhkaissut hänen sydämensä, joka rakasti minua niin suuresti. He eivät ole tunteneet sääliä häntä kohtaan, koska hän on synnyttänyt jäykän flaamilaisen; mutta siksipä en minäkään nyt tunne sääliä heitä kohtaan, kun saan samalla kertaa kostaa oman vereni ja isänmaan puolesta."
"Annammeko armoakin, mestari? Otammeko vankeja?"
"Tuho minut periköön, jos otan jonkun vangiksi tai säästän hänen henkensä! Antavatko he armoa? Ei, he ammentavat rohkeutta murhista ja antavat ratsujensa ruhjoa kavioillaan veljiemme ruumiita. Ja luuletteko, Martti, että minä nyt, kun äitini verinen haamu on alati silmäini edessä, voisin nähdä ainoatakaan ranskalaista joutumatta raivoon? Oh, minä repisin heitä käsin ja raatelisin hampain, jos piiluni tylsyisi monien teuraiden luissa. Mutta niin ei tule käymään, aseeni on jo kauan palvellut minua uskollisesti."
"Kuulkaa, mestari, Dammen tieltä kuuluva ääni käy kovemmaksi! Odottakaa vähän!"
Hän painoi korvansa maata vasten, nousi sitten ylös ja lausui:
"Mestari, kankurit eivät ole enää kaukana, vain neljän nuolenkantaman päässä."
"No niin, nouskaamme siis ylös! Menkää hiljaa pitkin joukkoja ja kieltäkää heitä nousemasta makuulta. Minä menen Deconinckia vastaan, jotta hän tietää, mille taholle voi asettaa joukkonsa."
Hetkeä myöhemmin tuli neljätuhatta kankuria eri tahoilta metsikköön ja laskeutui saamansa käskyn mukaan ääneti maahan. Hiljaisuus ei paljon häiriintynyt heidän tulostaan, ja pian vallitsi täydellinen äänettömyys. Saattoi vain nähdä muutamien miesten kulkevan joukosta joukkoon; he veivät johtajille käskyn saapua metsikön itälaitaan.
Kun heitä oli tullut sinne lukuisa joukko, kokoontuivat he Deconinckin ympärille kuullakseen hänen määräyksiään. Deconinck lausui:
"Veljet, tänään on nousevan päivän tavattava meidät vapaina tai vainajina. Taistelkaa sillä pelottomuudella, mitä isänmaanrakkauden täytyy teissä herättää; muistakaa, että teidän on taisteltava sen kaupungin puolesta, jossa isienne luut lepäävät ja jossa oma kehtonne on keinunut. Armoa älkää antako kenellekään; surmatkaa kaikki ranskalaiset, jotka joutuvat käsiinne, älkääkä jättäkö jäljelle korttakaan tuosta vieraasta rikkaruohosta. Meidän tai heidän on kuoltava! Onko joukossanne joku, jolla on vielä sääliä niitä kohtaan, jotka ovat niin armottomasti hirttäneet tai tappaneet veljiämme, niitä kavaltajia kohtaan, jotka ovat vanginneet kreivimme ja myrkyttäneet hänen lapsensa?"
Hetken ajan kuului puiden seasta muminaa, niin hurjaa ja kostonhaluista, että sen pelkkä sointikin olisi voinut täyttää sydämen kammolla.
"Heidän on kuolemalla kuoltava!" oli johtajien vastaus.
"Hyvä siis", jatkoi Deconinck, "vielä tänään tulemme olemaan vapaat; mutta vielä suurempaa urhoollisuutta tulemme tarvitsemaan varjellaksemme vapautemme; sillä epäilemättä tulee Ranskan kuningas Flanderiin uuden sotajoukon kanssa."
"Sitä parempi", keskeytti Breydel, "silloin saavat vielä useammat lapset itkeä isäänsä, niinkuin minä murehdin äitiparkaani. Autuus hänen sielulleen!"
Breydel oli keskeyttänyt Deconinckin puheen. Peläten että ohjeiden antamiseen tarvittava aika voisi käydä liian lyhyeksi, jatkoi tämä:
"Kuulkaa nyt, mitä teidän on tehtävä. Niinpiankuin St. Kruisin kello lyö kolme, käskekää miestenne nousta ylös, järjestyä riveihin ja marssia kaupunkia kohti. Minä menen muutamien miesten kanssa kaupungin muurien luo; ja kun minun kaupunkiin jättämäni kynteläiset vähän aikaa myöhemmin aukaisevat portin, niin menkää ääneti kaupunkiin ja kulkekaa seuraaviin suuntiin: mestari Breydel teurastajineen vallatkoon Speyn-portin, miehittäköön sen ja asettakoon väkensä sitten kaikille Ranskalais-sillan lähellä oleville kaduille. Mestari Lindens, te valtaatte Katriinan-portin ja lähetätte väkenne kaikille Pyhän Neitsyen kirkon luona oleville kaduille. Nahkurien ja suutarien ammattikuntain on miehitettävä Gentin-portti aina Steiniin ja linnaan saakka, muiden ammattikuntien on muurarien esimiehen johdolla vallattava Dammen-portti ja levittäydyttävä Donatus-kirkon seuduille; minä menen kahdentuhannen miehen kanssa Boverien-portille, ja mieheni ympäröivät koko korttelin siitä Aasin-portille sekä Suurtorin. Kun olette täten käyneet yllättäen porttivahtien kimppuun, jääkää seisomaan kaduille niin äänettöminä kuin mahdollista; sillä meidän ei pidä herättää ranskalaisia ennenkuin kaikki on valmiina. Huomatkaa tarkoin: niinpiankuin kuulette isänmaallisen huudon: Flanderin leijona! niin toistakaa se kaikki yhtaikaa; se on oleva merkkinä, ja siitä tunnette toisenne pimeässä. Murtakaa sitten niiden talojen ovet, joihin ranskalaiset ovat majoittuneet, ja iskekää kuoliaiksi kaikki."
"Niin, mutta mestari", huomautti eräs johtajista, "me emme voi erottaa ranskalaisia omista kansalaisistamme, sillä tulemmehan suurimmaksi osaksi tapaamaan heidät vuoteissaan ja riisuutuneina."
"Siihen on helppo keino, jolla voi välttää kaikki erehdykset. Kuulkaa, miten teidän on tehtävä. Jollette ensi silmäyksellä voi nähdä, onko edessänne ranskalainen vai flaamilainen, käskekää hänen silloin lausua: Schild en vriend! Joka ei osaa lausua näitä sanoja, sillä on ranskalainen kieli, ja hänet iskekää maahan."
St. Kruisin tornin kello löi juuri kolme.
"Vielä jotakin", sanoi Deconinck kiiruusti. "Minä olen ottanut herra Mortenayn talon suojelukseeni; senvuoksi ette te saa sitä hävittää ettekä käydä sen kimppuun; ei kukaan saa panna jalkaansa tuon jalon vihollisen kynnyksen yli. Nyt joutuin miestenne luo! Ilmoittakaa heille määräykseni ja tehkää niinkuin on käsketty. Joutukaa! Ja olkaa hyvät, ei mitään hälinää!"
Johtajat lähtivät osastojensa luo ja toivat ne toisen toisensa jälkeen tien viereen. Deconinck asetti suuren joukon kankureita tietä pitkin aina nuolenkantaman päähän kaupungista. Hän yksin hiipi vielä lähemmäksi valleja ja koetti tunkea katseellaan pimeyteen. Sytyttimen palava pää, jota hän piti piilossa kädessään, hehkui punertavalla hohteella hänen sormiensa läpi. Hän näki pään kohoavan kaupunginmuurin yli: se oli sama kankuri, jonka luona hän oli käynyt edellisenä iltana. Nyt hän otti sukkelasti kimpun pellavia, joka hänellä oli ollut nutun alle piilotettuna, asetti sen maahan ja puhalsi voimakkaasti sytyttimeen. Kohta leimahti kentältä kirkas liekki, ja kankurin pää hävisi muurin taakse. Merkin annosta ei ollut vielä kulunut neljää minuuttia, kun vallilla seisova vartija suistui tuskallisesti parkaisten maahan ja viskattiin muurin yli. Sitten kuului portin takaa aseitten kalsketta ja kuolevien korinaa; ja pian sen jälkeen seurasi kuolonhiljaisuus.
Mitä suurimmalla varovaisuudella astuivat kaikki ammattikuntalaiset sisään kaupunginportista. Jokainen johtaja lähti joukkoineen siihen kaupunginosaan, minkä Deconinck oli hänelle osoittanut. Neljännestuntia myöhemmin olivat kaikkien porttien luona olleet vahdit surmatut, ja kukin ammattikunta oli paikallaan. Jokaisen talon edessä, missä ranskalaisia majaili, oli valmiina kahdeksan kynteläistä raivatakseen moukareilla ja piiluilla sisäänpääsyn itselleen. Ei ainoakaan katu ollut miehittämätön, koko kaupunki oli kynteläisten käsissä, jotka odottivat vain hyökkäysmerkkiä.
Deconinck seisoi keskellä Perjantaitoria; hetken mietittyään hän lausui ranskalaisten tuomion, huutaen:
"Vlaenderen den Leeuw! Wat Walsch is, valsch is! Slaed al dood!" [9]
Tämä huuto, muukalaisten kuolemantuomio, kajahti kohta viidentuhannen kurkun toistamana. Voi helposti kuvitella mielessään, millainen kauhea mylvintä, hirveä melske ja kamala surmankarjunta siitä syntyi. Yht'aikaa hyökättiin kaikkien ovien kimppuun ja murrettiin ne. Kynteläiset ryntäsivät kostonhimosta kiehuen ranskalaisten makuuhuoneisiin ja surmasivat kaikki, jotka eivät osanneet lausua sanoja: "Schild en vriend". Koska muutamissa taloissa oli enemmän ranskalaisia kuin niin lyhyessä ajassa ehdittiin surmata, saivat monet aikaa pukeutua ja tarttua aseisiin. Sellaista tapahtui varsinkin siinä kaupunginosassa, missä Chatillon lukuisine vartijoineen majaili. Breydelin ja hänen miestensä raivosta huolimatta oli siten noin kuusisataa ranskalaista keräytynyt yhteen. Monet olivat, vaikkakin haavoittuneina, pelastuneet verilöylystä ja pakenivat muilta kaduilta Ranskalaissillalle. Niin nousi pakolaisten luku lopulta noin tuhanteen mieheen, jotka tahtoivat myödä henkensä niin kalliisti kuin mahdollista. Tiheissä parvissa he seisoivat talojen edustalla ja puolustautuivat epätoivoisesti teurastajia vastaan. Useilla oli jouset, joilla he ampuivat maahan monta kynteläistä. Mutta se vain yllytti suurempaan raivoon toiset, jotka näkivät toveriensa kaatuvan. Kuultiin Chatillonin ääni, kun hän kiihoitti miehiään vastarintaan, ja nähtiin myöskin herra Mortenay, jonka jättiläismiekka välähteli pimeässä kuin salamanleimaus.
Breydel riehui kuin mielipuoli ja iski oikealle ja vasemmalle ranskalaisten sekaan. Hän seisoi jo muutamaa jalkaa ylempänä maanpintaa, niin monta vihollista hän oli iskenyt edestään maahan. Verta juoksi virtoina ruumiiden alta, ja huuto: "Flanderin leijona! Lyökää kaikki kuoliaaksi!" sekoittui kaameasti kuolevien voihkinaan.
Ranskalaisten joukossa oli myöskin Jan van Gistel. Koska hän tiesi, ettei hän voisi välttää kuolemaa, jos flaamilaiset perisivät voiton, huusi hän yhtenään: "Eläköön Ranska! Eläköön Ranska!" Hän toivoi siten innostuttavansa palkkasotureita. Mutta Jan Breydel tunsi hänen äänensä.
"Miehet!" huusi hän raivoa täynnä, "minun täytyy saada tuon luopion sielu! Eteenpäin! Tätä on kestänyt kyllin kauan; joka minua rakastaa, seuratkoon perässäni!"
Näin sanoen hän syöksyi piiluineen ranskalaisten keskelle ja iski kaikki ympäriltään heti maahan. Kun hänen toverinsa sen näkivät, syöksyivät he sellaisella raivolla vihollisen kimppuun, että he ahdistivat nämä erästä seinää vasten ja surmasivat noin viisisataa miestä. Tässä ratkaisevassa silmänräpäyksessä, tällä peloittavalla kuolemanhetkellä muisti Mortenay Deconinckin sanoja ja lupausta; hän toivoi voivansa vielä pelastaa maaherran ja huusi:
"Minä olen Mortenay, päästäkää minut menemään vapaasti!"
Kynteläiset tekivät hänelle kunnioittavasti tietä eivätkä estäneet häntä.
"Tännepäin! Tännepäin! Seuratkaa minua, toverit!" huusi hän jäljelläolevalle ranskalaisparvelle; sillä hän uskoi heidät siten pelastavansa. Mutta flaamilaiset kävivät heidän kimppuunsa niin rajusti, että pakenijain parvi hupeni niin pieneksi, että ainoastaan kolmekymmentä miestä pääsi Chatillonin kanssa Mortenayn taloon; muut jäivät verissään makaamaan kadulle. Breydel asetti miehensä kaupungin käskynhaltijan asunnon ovelle ja kielsi heitä menemästä taloon. Hän ympäröi asunnon, jotta kukaan ei pääsisi pakoon, ja vartioi itse sisäänkäytävää.
Tämän taistelun aikana oli Deconinck vielä Kivikadulla Vapahtajan kirkon luona etsiskelemässä viimeisiä ranskalaisia. Samaa tekivät myös muut ammattikunnat heille määrätyissä kortteleissa. Surmattujen ruumiit heitettiin ulos taloista, niin että kadut tulivat aivan niiden peittoon ja pimeässä pääsi enää vain vaivoin kulkemaan. Monet varusväkeen kuuluvat sotilaat olivat pukeutuneet valepukuihin, luullen siten pääsevänsä pujahtamaan pakoon jostakin portista. Mutta se ei heille onnistunut, kun heidän käskettiin lausua sanat: "Schild en vriend". Heidän äänensä sointu ehti tuskin kuulua, kun piilu jo iskettiin heidän niskaansa ja he vaipuivat koristen maahan. Kaikista kaupungin kortteleista kaikui huuto: "Vlaenderen den Leeuw! Wat Walsch is, valsch is – slaed al dood!" Siellä täällä pakeni vielä joku ranskalainen kynteläisen edellä; mutta hän joutui pian toisen käsiin ja sai surmansa muutamien askelien päässä.
Verilöylyä kesti, kunnes aurinko oli jo noussut taivaanrannan yläpuolelle. Viisituhatta muukalaista uhrattiin sinä yönä murhattujen flaamilaisten hengille. Se on verinen lehti Flanderin aikakirjoissa; tuo kamala luku on niihin tarkasti merkitty.
Herra Mortenayn asunnon edustalla oli nähtävissä harvinaisen kaamea näytelmä. Tuhat teurastajaa oli asettunut kentälle, piilut käsissään, silmät uhkaavasti ja kostonhimoisesti oveen suunnattuina. Heidän paljaat käsivartensa ja mekkonsa olivat veren punaamat, ja heidän välissään virui paljon ruumiita. Mutta siitä he eivät näyttäneet piittaavan. Muutamat toisiin ammattikuntiin kuuluvat miehet astelivat siellä täällä maassa makaavien teurastajain yli, etsien surmansa saaneiden flaamilaisten ruumiita haudatakseen ne. Teurastajien kasvoista saattoi kyllä nähdä heidän kiivaan raivonsa, mutta ainoatakaan herjaussanaa ei tullut heidän huuliltaan. Mortenayn talo oli heille annetun vakuutuksen mukaan pyhä. He eivät tahtoneet rikkoa Deconinckin lupausta; ja kaupungin käskynhaltijaakin kohtaan oli heillä suuri kunnioitus, jonkavuoksi he tyytyivät pitämään korttelin miehitettynä ja vartioituna.
Herra Chatillon ja Jan van Gistel, liljalainen, olivat paenneet Mortenayn taloon. Hirmuinen pelko oli heidät vallannut, sillä he näkivät varman kuoleman silmäinsä edessä; Chatillon oli urhoollinen ritari ja odotti kylmäverisenä kohtaloaan. Jan van Gistel sitävastoin oli kalpea ja vapisi. Vaikka hän ponnisti tahtoaan, ei hän saanut hätäänsä peitetyksi, ja hän herätti sääliä läsnäolevissa ranskalaisissa, vieläpä Chatillonissakin, joka kuitenkin oli itsekin samassa vaarassa. Herrat olivat kokoontuneet erääseen kadunpuoleiseen yläkerran saliin. Tuon tuostakin he menivät ikkunan luo ja katselivat kammolla teurastajia, jotka makasivat oven edustalla kuin saalistaan väijyvä susilauma. Kun Gistelkin astui ikkunan ääreen, oli Breydel huomannut hänet ja uhannut häntä piilullaan. Teurastajain joukossa syntyi kiukkuista liikettä. Kaikki olivat ojentaneet aseensa kavaltajaa kohti, jonka he tahtoivat tappaa. Kuinka vapisikaan liljalaisen sydän, kun tuhat piilua välkytti hänelle hänen kuolemantuomiotaan! Hän kääntyi toisten ritarien puoleen ja puhui surkealla äänellä:
"Meidän täytyy kuolla, arvoisat herrat, meille ei ole armoa; sillä he janoavat meidän vertamme kuin raivoavat tiikerit. He eivät mene pois; oi Jumala, mitä meidän on tehtävä?"
"Ei ole kunniakasta saada surmaansa tuon roskajoukon kädestä", vastasi Chatillon. "Toivon, että olisin kaatunut ritarin tavoin miekka kädessä; mutta nyt sitä ei voi enää muuttaa!"
Chatillonin kylmäverisyys lisäsi vielä Gistelin masennusta.
"Sitä ei voi muuttaa!" toisti hän, "oi Jumala, mikä kauhea hetki, kuinka he meitä kiduttavat! Herra Mortenay, minä pyydän teitä Jumalan tähden, teillähän on heihin sentään niin paljon vaikutusvaltaa, kysykää heiltä, eivätkö he tahtoisi lahjoittaa meille henkeämme suuria lunnasrahoja vastaan."
"Minä kysyn heiltä", vastasi Mortenay, "mutta älkää näyttäytykö, muuten he noutavat teidät ulos talosta!"
Hän aukaisi ikkunan ja huusi:
"Mestari Breydel! Herra van Gistel pyytää kysyä teiltä, tahtoisitteko suuria lunnaita vastaan päästää hänet vapaasti poistumaan. Vaatikaa niin paljon kuin tahdotte, määrätkää itse summa. Minä pyydän teitä, ettette kieltäytyisi tätä pyyntöä täyttämästä."
"Miehet!" huusi Breydel tovereilleen katkerasti nauraen, "he tarjoavat meille rahaa! He luulevat, että kansan kosto voitaisiin rahalla sovittaa; suostummeko siihen?"
"Meidän on saatava liljalainen käsiimme", ulvoivat teurastajat, "hänen täytyy kuolla, sen kavaltajan, äpärä-flaamilaisen!"
Tämä huuto viilsi kamalasti Gistelin korvia. Hänestä tuntui siltä kuin olisivat piilut jo antaneet hänelle kuoliniskun. Mortenay odotti, kunnes hurja kostonhuuto oli asettunut, ja huusi sitten uudelleen:
"Te olette sanonut minulle, että asuntoni on turvapaikka. Minkätähden rikotte nyt annetun lupauksen?"
"Me tulemme pitämään kunniassa teidän asuntoanne", vastasi Breydel. "Mutta minä vakuutan teille, että Chatillon ja Gistel eivät tule elävänä poistumaan kaupungista; heidän verensä on sovitettava meidän veljiemme veri, emmekä me poistu tästä, ennenkuin piilumme ovat antaneet heille viimeisen iskun niskaan."
"Entä saanko minä poistua vapaasti kaupungista?"
"Te, herra Mortenay, te saatte mennä palvelijoinenne mihin tahdotte. Ei hiuskarvaakaan notkisteta teidän päästänne; mutta älkää pettäkö meitä, sillä me tunnemme liiankin hyvin ne miehet, joita etsimme."
"No niin, siispä sanon teille, että lähden tunnin kuluessa Kortrykiin."
"Jumala olkoon suojananne!"
"Teillä ei siis ole sääliä turvattomia ritareita kohtaan?"
"Ei heilläkään ole ollut sääliä meidän veljiämme kohtaan, me vaadimme heidän vertaan. Hirsipuu, jonka he pystyttivät, seisoo vielä tuolla."
Mortenay sulki jälleen ikkunan ja lausui ritareille:
"Hyvät herrat, minä valitan syvästi puolestanne: he vaativat teidän kuolemaanne. Te olette suuressa vaarassa! Mutta minä toivon kuitenkin, että Jumalan avulla voin vielä pelastaa teidän jalosukuisuutenne. Sillä täältä vie takaovi pihalle, jonka kautta ehkä voitte päästä verenjanoiselta viholliselta pakoon. Pukeutukaa valepukuihin ja nouskaa ratsaille. Sitten menen minä palvelijaini kanssa ulos ovesta, ja sillävälin kuin minä siten vedän puoleeni teurastajain huomion, täytyy teidän paeta kiireimmän kautta takaovesta valleille päin. Pajaportin luona on muurissa aukko, eikä teidän liene vaikea päästä siitä ulos kentälle; sillä hevosianne he eivät voi pidättää."
Chatillon ja Gistel tarttuivat ilomielin tähän viimeiseen keinoon. Maaherra puki ylleen kappalaisensa vaatteet, Gistel taas yksinkertaisen palvelijan puvun; kolmekymmentä muuta ranskalaista, jotka olivat jääneet henkiin, toivat hevoset talleista ja ryhtyivät tarpeellisiin valmistuksiin paetakseen päällikkönsä kanssa. Kun he olivat kaikki nousseet hevosten selkään, astui herra Mortenay palvelijoineen kadulle, missä teurastajat olivat. Nämä eivät osanneet vähääkään epäillä, että talosta oli ulospääsy toisellekin suunnalle; he nousivat seisomaan ja katselivat kaikkia käskynhaltijan saattueeseen kuuluvia hyvin tarkasti. Mutta äkkiä kajahti toiselta kadulta huuto: "Vlaenderen den Leeuw! Wat Walsch is, valsch is! Slaed al dood!" ja kadunkulmasta kuului poislaukkaavien ratsujen kavioitten töminää. Suin päin juoksivat kaikki teurastajat hurjasti ulvoen paikalle, mistä melu kuului; mutta se oli myöhäistä. Chatillon ja Gistel olivat päässeet pakoon; niistä kolmestakymmenestä miehestä, jotka olivat olleet heidän seurassaan, oli kaksikymmentä hakattu maahan; sillä kaikkialla he kohtasivat vihollisia, jotka kävivät heidän kimppuunsa; mutta sattuma määräsi, että molemmat ritarit pääsivät pakoon. He pakenivat St. Klaran ohitse kaupungin muureille päin ja saapuivat Pajaportille; siinä he syöksyivät ratsuineen vallihautaan ja suorittivat vaarallisen uinnin sen poikki, jolloin Chatillonin kuormarenki hukkui ratsuineen.
Teurastajat olivat ajaneet takaa pakenevia ranskalaisia aina portille saakka. Kun he näkivät molempien päävihollistensa katoavan kauas puiden sekaan, valtasi heidät hurja vimma, ja he alkoivat suorastaan raivota; sillä nyt heistä tuntui siltä kuin olisi kosto sittenkin jäänyt epätäydelliseksi. Tuijotettuaan jonkun aikaa kuin kivettyneinä sinne päin, mihin Chatillon oli hävinnyt, poistuivat he vallilta ja palasivat tyytymättöminä Perjantaitorille. Äkkiä herätti uusi hälinä heidän huomiotaan. Keskeltä kaupunkia kohosi äänten sorina, usein keskeytyvä, pitkällinen huuto, ikäänkuin joku ruhtinaallinen henkilö olisi riemusaatossa saapunut kaupunkiin. Teurastajille tuo riemunhuuto oli käsittämätöntä; he olivat siitä vielä liian kaukana. Vähitellen tuli riemuitseva joukko lähemmäksi, ja pian alkoivat voitonhuudosta erottua sanat:
"Eläköön sininen leijona! Eläköön esimiehemme! Flanderi on vapaa! Eläköön! Eläköön!"
Silmänkantamaton joukko Brüggen asukkaita vyöryi kuin myrskypilvi kautta kaupungin katujen. Vapautensa saavuttaneiden flaamien riemunhuuto kajahteli talojen seinistä ja jymisi ukkosena yli kaupungin. Naisia ja lapsia juoksenteli asestettujen ammattikuntaIaisten välissä, ja riemukas kättentaputus sekaantui alati uudistuvaan huutoon:
"Eläköön, eläköön sininen leijona!"
Keskeltä tätä joukkoa kohosi valkoinen lippu, johon oli sinisellä silkillä ommeltu pystyynnouseva leijona. Se oli Brüggen kaupungin suuri lippu, jonka oli niin kauan täytynyt olla syrjäytettynä liljojen tieltä. Nyt se oli jälleen noudettu esiin kätköstään, nyt se loisteli kaatuneiden vihollisten ruumiiden yllä, ja tuhannet tervehtivät tämän vaakunan paluuta iloisin huudoin.
Pienikasvuinen mies kantoi tätä riemuin juhlittua vertauskuvaa ja painoi sitä rinnan yli ristityillä käsivarsillaan sydäntään vasten, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä sitä palavalla rakkaudella. Kyyneleet juoksivat virtoina hänen poskiaan pitkin, isänmaanrakkauden ja onnen kyyneleet; sillä sanoin kuvaamaton autuus kirkasti hänen piirteitään. Hän, joka ei ollut itkenyt koskaan suurimmassakaan onnettomuudessa, vuodatti kyyneliä nyt, kun hän koroitti kotikaupunkinsa leijonan jälleen vapauden alttarille.
Silmänkantamattoman väkijoukon katseet olivat lakkaamatta häneen kohdistetut, ja huuto: "Eläköön Deconinck! Eläköön leijona!" kajahteli yhä voimakkaampana. Kun kankurien esimies lähestyi lippua kantaen Perjantaitoria, valtasi jo teurastajatkin hurja riemu. Hekin yhtyivät riemukkaaseen voitonhuutoon ja puristelivat palavalla rakkaudella toistensa käsiä. Todellakin, isänmaanrakkaus herättää ihmisessä jaloja tunteita. Kuin poissa suunniltaan syöksähti Breydel eteenpäin, saapui lipun luo ja ojensi ilmeisellä maltittomuudella molemmat kätensä leijonaa kohti. Deconinck ojensi lipun hänelle ja lausui:
"Tässä, ystäväni, nyt olemme valloittaneet takaisin tämän isiemme vapauden vertauskuvan."
Breydel ei vastannut, hänen sydämensä oli liian täynnä. Liikutuksesta vavisten hän tempasi lipun käsiinsä ja syleili siten sinistä leijonaa. Hän kätki päänsä silkkivaatteen poimuihin ja itki liikkumatonna jonkun hetken. Sitten hän päästi lipun irti ja heittäytyi ylitsekuohuvan liikutuksen vallassa Deconinckin rintaa vasten.
Molempien esimiesten syleillessä toisiaan hartaasti, huusi kansa yhä edelleen, ja lakkaamatta kaikui monituhantisen joukon äänekäs riemu. Perjantaitori ei ollut kyllin suuri kaikille kaupunkilaisille, vaikka he ahtautuivat niin tiheään että olivat tukehtua. Kivikatu oli aina Vapahtajan-kirkkoa myöten täynnä väkeä, ja myöskin Paja- ja Tallikaduilla vilisi kauas asti lapsia ja naisia.
Kankurien esimies kääntyi torin keskustaa kohti ja lähestyi siinä törröttävää hirsipuuta. Hirtettyjen flaamilaisten ruumiit oli jo otettu alas ja haudattu; mutta kahdeksan silmukkaa oli tahallaan jätetty vielä paikalleen hirmuvallan muistomerkiksi. Brüggen leijonalippu pystytettiin hirsipuun viereen, jonka jälkeen sitä tervehdittiin uusilla riemuhuudoilla. Sittenkuin Deconinck oli vielä kerran kohottanut katseensa takaisinvalloitettuun vaakunaan, laskeutui hän polvilleen, painoi päänsä alas ja rukoili kädet ristissä. – Kun kivi pudotetaan tyveneen veteen, leviää liike värähtelevinä renkaina vähitellen yli koko vedenpinnan. Samalla tavoin siirtyi myöskin Deconinckin mieliala kaupunkilaisiin, vaikka useimmat eivät häntä nähneetkään. Ensin polvistuivat äänettöminä ne, jotka seisoivat häntä lähinnä; he ilmaisivat liikutuksen toisille, ja niin painuivat järjestään kaikkien päät. Äänet vaikenivat ensin piirin keskellä ja hiljenivät sitten yhä enemmän, kunnes vihdoin mitä täydellisin hiljaisuus vallitsi väkijoukossa. Kahdeksantuhatta ihmistä oli polvillaan vielä veren tahrimalla kentällä; kahdeksantuhatta päätä kumartui Jumalan edessä, joka on luonut ihmiset vapauteen; he toivoivat, että Luoja katsoisi laupiaasti alas heidän puoleensa, ja että autuaitten henkien kuorot yhtyisivät heidän hartaisiin kiitosrukouksiinsa. Lyhyen ajan kuluttua Deconinck nousi jälleen polviltaan, ja kun äskeinen hiljaisuus vielä vallitsi, puhui hän kovalla äänellä, niin että monet saattoivat häntä kuulla:
"Veljet, tänään paistaa aurinko meille kirkkaammalla valolla; sillä kaupunkimme ilma on jälleen puhdas; muukalaisten hengitys ei enää myrkytä sitä. Pöyhkeät ranskalaiset luulivat, että me jäisimme ainaiseksi heidän orjikseen; mutta nyt he ovat hengellään maksaneet sen opetuksen, että leijonamme voi tosin nukkua, mutta ei kuolla. Me olemme valloittaneet uudelleen omaksemme isiemme perinnön, muukalaisten jalanjäljet ovat verellä pois pyyhityt. Mutta vielä eivät kaikki vihollisemme ole kuolleet; Ranska lähettää meille vielä enemmän asestettuja palkkasotureitaan, sillä veri vaatii verta. Se ei kuitenkaan mitään auta, sillä nyt olemme voittamattomat. Siitä huolimatta ei teidän pidä antautua lepoon saavutetun voiton jälkeen! Pitäkää sydämenne voimakkaina ja raittiina, älkää antako sammua sen jalon tulen, joka nyt rinnoissanne hehkuu. Nyt menköön itsekukin kotiinsa ja iloitkoon talonväkensä kanssa onnellisesta vapautuksesta. Riemuitkaa! Juokaa ilon viiniä, sillä tämä on elämänne kaunein päivä. Ne joilla ei ole viiniä, menkööt halliin, siellä annetaan jokaiselle tuopillinen."
Huuto, joka vähitellen taas yltyi, esti Deconinckia jatkamasta puhettaan; hän viittasi ympärillä seisoville johtajille ja meni heidän kanssaan Kivikadun kulmaan. Joukot antoivat kunnioittavasti hänelle tietä, ja kaikkialla tervehtivät kaupunkilaiset häntä iloisin huudoin. Kaikki tungeksivat nyt lipun luokse, joka oli pystytetty hirsipuun viereen. Kaikki katselivat riemuiten sinistä leijonaa, silmäilivät kaupunkinsa vaakunaa kuin sellaisen rakkaan ystävän kasvoja, joka on palannut pitkiltä matkoilta vieraista maista takaisin veljiensä luo. He kurottelivat käsiään ylöspäin niin iloissaan, että kylmäverinen, välinpitämätön sivusta katsoja olisi voinut pitää heitä mielettöminä.
Pian tulivat torille tuoppeineen myöskin ne kisällit, jotka jo olivat noutaneet itselleen viiniä, ja levittivät sitä iloista uutista, että hallissa tarjottiin jokaiselle tuopillinen. Tuntia myöhemmin oli jokaisella juomahaarikkansa kädessään, ja niin päättyi tämä iloinen päivä ilman epäjärjestystä ja riitaa; yksi ainoa tunne oli vallalla: sellainen tunne, joka valtaa vangin sielun, kun hän näkee jälleen auringon säteilevän yläpuolellaan ja saa varmuuden siitä, että vain avara maailma on senjälkeen hänen vankilansa.
VIII.
Kaksi vuotta oli nyt kulunut siitä, kun muukalainen oli laskenut jalkansa synnyinmaan kamaralle ja huutanut: "Taivuttakaa päänne, flaamit! Te pohjolan asukkaat, totelkaa etelän poikia tai kuolkaa."
Mutta he eivät tienneet silloin, että Brüggessä oli hengenvoiman ja sankarirohkeuden täyttämä mies, joka loisti kirkkaana ammattikuntalaistensa joukossa ja jolle Jumala oli sanonut kuin Moosekselle: "Mene ja vapauta veljesi faaraon orjuudesta!"
Niinpiankuin ranskalaisten hävittävät joukot olivat astuneet synnyinmaan kamaralle ja ylöstupruava tomu pimitti auringon, kajahti Deconinckin sielussa salainen ääni, joka lausui: Varo, nuo etsivät orjia! Tämä ajatus sai tuon jalon porvarin värähtämään tuskallisesta suuttumuksesta.
"Orjia, mekö orjia?" oli hänen huokauksensa. "Oi Herra, meidän Jumalamme, älä salli sitä! Vapaiden isiemme veri on virrannut Sinun alttariesi edessä, Arabian hiekka-aavikoilla he ovat saaneet kuoliniskunsa Sinun nimesi huulillaan; oi älä salli sitä, että heidän poikansa joutuisivat muukalaisten kahleisiin, etteivät temppelit, jotka olemme Sinulle pystyttäneet, täyttyisi orjilla."
Deconinck oli lausunut tämän rukouksen omalla kielellään, mutta ihmisten sydämet ovat avoinna heidän luojalleen. Hän näki tässä flaamilaisessa vielä kaiken sen mielenjalouden ja hengensuuruuden, jotka olivat hänen sielunsa perusominaisuuksia, ja valaisi häntä jumalallisella säteellä. Salaisen voiman äkkiä haltioittamana tunsi hän itsensä kaksinverroin voimakkaaksi ja huusi intoa täynnä:
"Niin, Herra, minä olen tuntenut Sinun voimakkaan kätesi otsallani; niin, minä olen suojeleva synnyinmaatani! En ole antava polkea rikki isieni, Sinun palvelijaisi hautoja! Ole siunattu, Jumala, joka olet minut kutsunut!"
Tästä hetkestä asti oli Deconinckin sydämessä ollut vain yksi ajatus, vain yksi toive; tuo suuri sana 'isänmaa' oli kaikkien hänen tunteittensa, kaikkien hänen toimiensa aiheuttajana; edut, sukulaisuussuhteet, lepo, kaikki joutuivat uhratuksi antaakseen hänen suuressa sydämessään sijaa yksin rakkaudelle leijonan maahan. Onko milloinkaan ollut missään jalompaa kuolevaista kuin tämä flaamilainen, joka pani sadat kerrat henkensä ja vapautensa alttiiksi Flanderin vapauden puolesta? Onko kenenkään kuolevaisen osaksi tullut sen suurempaa sielua? Hän yksin teki tyhjäksi, kaikista puol-flaamilaisista ja liljalaisista huolimatta, jotka tahtoivat myydä Flanderin, kaikki Ranskan kuninkaan yritykset; hän yksin säilytti kahleissakin leijonan sydämen ja valmisti hiljalleen vapautusta.
Ranskalaiset tiesivät sen kyllä; he tiesivät hyvin, kuka se oli, joka joka hetki pirstasi heidän voittovaunujensa pyörät. He olisivat mielellään raivanneet pois tieltään tuon kiusallisen vastustajan, mutta hänelläpä olikin käärmeen viekkaus. Hän oli rakentanut itselleen suojamuurin veljistään; sen tiesivät muukalaiset eivätkä uskaltaneet käydä hänen kimppuunsa, sillä silloin olisi hänen puolestaan verisesti kostettu. Samaan aikaan kuin ranskalaiset olivat painaneet koko Flanderin hirmuvaltansa ikeen alle, nautti Deconinck täydellistä vapautta kansalaistensa keskuudessa ja hallitsipa vielä valtiaitaankin; he pelkäsivät häntä enemmän kuin hän heitä.
Nyt oli seitsemäntuhatta ranskalaista saanut maksaa kaksivuotisen sorron hengellään; ei ainoatakaan elävää muukalaista ollut enää vapautetussa Brüggessä; kansa riemuitsi pelastuksestaan; kaupunki kajahteli iloisista lauluista, joita runoniekat sepittivät tätä juhlaa varten, ja valkoinen lippu sinisine leijonineen liehui jälleen vartiotornin huipulla. Tämä vertauskuva, joka aikaisemmin oli upeillut samalla tavoin Jerusalemin muureilla ja ollut niin kunniakkaiden tekojen todistajana, täytti brüggeläisten sydämet ylpeydellä; tästä päivästä pitäen tuli Flanderin orjuuttaminen mahdottomaksi: kaupunkilaiset muistivat, kuinka paljon verta heidän isänsä olivat vuodattaneet vapauden puolesta. Toisinaan kumpusivat kyyneleet heidän silmistään, kyyneleet, jotka keventävät sydäntä silloin kuin se on liian palava ja hehkuu jalosta innosta.
Joku otaksuu ehkä, että Deconinck olisi nyt pitänyt työtään päättyneenä ja ryhtynyt saattamaan uudelleen kuntoon hävitettyä kotiaan. Mutta ei, hän ei ajatellut taloaan eikä ryöstettyjä rikkauksiaan; hänen veljiensä hyvinvointi ja rauha oli hänen ensimmäisenä huolenaan. Hän tiesi hyvin, että vapaudesta on vain askel epäjärjestykseen; sentähden hän valitsi vielä samana päivänä jokaisesta ammattikunnasta yhden ikämestarin ja asetti kansan suostumuksella hallinnon heidän käsiinsä. Häntä ei nimitetty tämän neuvoston esimieheksi, ei mitään toimia uskottu hänelle, vaan hän otti vastatakseen niistä kaikista. Ei kukaan saanut tehdä mitään hänen tietämättään, hänen neuvonsa oli käsky kaikissa asioissa, ja vaikk'ei hän koskaan mitään käskenyt, oli hänen mielipiteensä kuitenkin yhteishyvän ainoana ojennusnuorana, – niin suuri on neron herruus. Ranskalainen sotajoukko oli tosin tuhottu, mutta voitiin olla varmat siitä, että Filip Kaunis lähettäisi Flanderiin uusia, vielä lukuisampia joukkoja, kostaakseen häntä kohdanneen häpeän. Useimmat eivät paljon ajatelleet tätä peloittavaa varmuutta, heille riitti se, että he sillä hetkellä olivat vapaita ja iloisia; mutta Deconinck ei antautunut yleisen ilon valtaan. Hän oli jo unohtanut nykyhetken, sillä hän huolehti jo tulevien vaarojen torjumisesta. Hänelle ei ollut tuntematonta, että vaaran poistuessa kansan innostus ja uljuuskin haihtuvat, ja sentähden hän teki kaiken voitavansa pitääkseen muiston sodasta herkeämättä vireillä. Jokaiselle ammattikuntalaiselle annettiin peitsi tahi muu ase, uusi jako pantiin toimeen ammattikunnissa ja annettiin määräys olla joka hetki valmiina taisteluun. Muurarien ammattikunta alkoi panna jälleen kuntoon linnoituslaitteita, ja seppien pajoissa oli kielletty valmistamasta muuta kuin aseita kaupunkia varten. Tullit järjestettiin uudestaan ja kunnalliset maksut perittiin jälleen. Näillä viisailla toimenpiteillä Deconinck suuntasi kaikkien ajatukset ja pyrkimykset yhteen päämäärään ja varjeli siten kotikaupunkinsa siltä monenlaiselta pahalta, joka aina seuraa suuren mullistuksen jäljissä, vaikka se olisi kuinka jaloa laatua. Olisi voinut luulla, että Brüggen uusi hallinto oli jo kauan ollut voimassa.
Heti vapautuksen jälkeen, sillaikaa kuin kansa vielä kaikilla kaduilla joi riemun viiniä, oli Deconinck lähettänyt sananviejän Dammen luona olevaan leiriin, kutsumaan jäljelläolevia ammattikuntalaisia ynnä naisia ja lapsia kaupunkiin. Heidän mukanaan oli tullut myöskin Machteld, ja hänelle oli tarjottu komea asunto ruhtinaspalatsissa. Hän oli kuitenkin valinnut Nieuwlandin talon, sen paikan, jossa hän oli viettänyt niin monta murheellista hetkeä ja johon kaikki hänen kyyneleensä liittyivät. Siellä hän tapasi Aadolfin hyvässä sisaressa hellän ystävättären, jonka sydämeen hän saattoi vuodattaa oman ahdistetun sydämensä rakkauden ja huolen.
Neljättä kertaa kohosi aurinko säteilevän hehkuvana vapaan Brüggen ylle. Machteld istui yksinään samassa huoneessa Aadolf Nieuwlandin talossa, missä hän aikaisemminkin oli asunut. Hänen uskollinen toverinsa, hellästi rakastettu haukkansa, ei enää ollut hänen seuranaan, sillä se oli kuollut. Neidon vakavissa piirteissä ilmenivät hänen sairautensa kalpeat, pettämättömät tuntomerkit. Hänen silmänsä olivat vaisut, poskensa sisäänpainuneet; kaikesta näkyi, että kirvelevä huoli kalvoi hänen sydäntään.
Juuri silloin astui hänen ystävättärensä Maria huoneeseen. Hymy, joka tällöin valaisi neidon kasvoja, muistutti sitä hymyä, joka toisinaan, jopa tuskallisenkin kuoleman jälkeen, heijastuu monen kuolleen kasvoista; se ilmaisi hänen tuskaansa ja huoltansa enemmän kuin kiihkein vaikerrus. Hän katsoi Aadolfin sisareen silmillä, jotka puhuivat: Oi, anna minulle lohtua ja lievitystä!
Maria lähestyi murheellista neitoa ja puristi hellällä myötätunnolla hänen kättään. Hänen äänessään oli hellä sointu, joka vaikuttaa niin hyväätekevästi onnettomaan sydämeen, kun hän lausui:
"Te vuodatatte salassa kyyneliä, rakas Machteld, teidän sydämenne menehtyy kärsimykseen ja suruun, eikä mikään, mikään kevennä teidän katkeraa kohtaloanne! Oi, kuinka onneton olettekaan!"
"Onnetonko sanotte, rakkahin ystäväni? Oi niin, sisässäni on jotakin, joka pusertaa ja kiduttaa sydäntäni. Tiedättekö, millaisia kamalia kuvia alinomaa väikkyy silmäini edessä? Käsitättekö, minkätähden minun alati täytyy itkeä? Olen nähnyt isäni kuolevan myrkkyyn, olen kuullut kuolevan äänen lausuvan: Jää hyvästi, lapseni, jota niin hellästi rakastin."
"Minä pyydän, rakas Machteld", puuttui Maria hänen puheeseensa, "karkoittakaa tuollaiset hirmuiset ajatukset. Te saatte minut värisemään! Teidän isänne elää; te teette suurta syntiä, kun noin antaudutte epätoivoon! Suokaa minulle anteeksi nämä kovat sanat."
Machteld tarttui Marian käteen ja puristi sitä vienosti, ikäänkuin olisi tahtonut antaa ystävättärensä ymmärtää, että hänen sanansa olivat kuitenkin olleet hänelle lohduksi. Siitä huolimatta hän uppoutui yhä edelleen surullisiin mietteisiinsä, ikäänkuin olisivat ne tuottaneet hänelle iloa. Murheellisten sydämien valitukset ovat myöskin kyyneliä, jotka keventävät tuskaa. Hän jatkoi:
"Olen nähnyt vielä enemmänkin, Maria: näin julman Navarran Johannan lähettämän teloittajan kohottavan piilunsa teidän veljenne pään yläpuolelle!"
"Oi Jumala", huusi Maria, "mikä kauhea ajatus!"
Häntä puistatti ja kyyneleet väreilivät hänen silmissään.
"Ja kuulin hänen äänensäkin, joka sanoi: Hyvästi! Hyvästi!"
Näiden kauheiden sanojen järkyttämänä Maria heittäytyi Machteldin syliin; hänen kyyneleensä virtasivat hänen onnettoman ystävättärensä sykähtelevälle povelle, ja vain hänen nyyhkytyksensä kuului hiljaisena. Kun he olivat jonkun aikaa siten syleilleet toisiaan äänettöminä ja katkeran tuskan täyttäminä, kysyi Machteld:
"Ymmärrättekö nyt tuskani? Käsitättekö nyt, minkätähden minä alati hiljalleen riudun?"
"Oi kyllä", vastasi Maria epätoivoisena, "kyllä, minä ymmärrän, minä tunnen teidän kärsimyksenne. Oi veli-raukkani! Mutta minkätähden, rakkahin Machteld, pitäisi meidän antaa petollisten mielikuvien niin kovin kiduttaa itseämme? Ei mikään voi antaa noille tuskallisille aavistuksille, jotka meitä kiduttavat, minkäänlaista varmennusta; minä olen vakuutettu, että Robrecht-herralle, teidän isällenne, ei mitään pahaa ole tapahtunut, että veljeni on jo paluumatkalla kotimaahan."
"Ja te olette itkenyt, Maria? Itketäänkö silloin, kun veljen iloinen kotiinpaluu on odotettavissa?"
"Te kidutatte itse itseänne, rakas neiti! Oi, tuskan on täytynyt iskeä syvät haavat sydämeenne,- kun noin itsepintaisesti haudotte noita synkkiä kuvia. Uskokaa minua, isänne elää, ja ehkä on hänen vapautuksensa aivan lähellä. Ajatelkaahan, kuinka iloiseksi tulette, kun ensi kerran kuulette hänen äänensä lausuvan: Kahleeni ovat murretut! Kun hän painaa rakkaan suudelman otsallenne ja hänen hellä syleilynsä nostaa punan jälleen poskillenne. Te tulette jälleen asumaan ihanassa Wynendaelin linnassa: herra Bethune nousee isäinsä valtaistuimelle, ja sitten tulee teidän rakkautenne olemaan hänen vanhuutensa tukena! Sitten ette enää muistelekaan nykyisiä tuskianne, paitsi ehkä iloitaksenne siitä, mitä olette kärsinyt rakkaudesta korkeaan isäänne. Kuulkaa nyt, kallehin Machteldini, tahdotteko karkoittaa sielustanne pois pienimmänkin toivonsäteen, eivätkö nämä iloiset mahdollisuudet voi tuottaa teille yhtään lohtua?"
Näiden sanojen aikana oli Machteldissa tapahtunut merkillinen muutos. Vieno ilo oli kirkastanut hänen katseensa, ja suloinen hymy leikki hänen huulillaan.
"Oi Maria", nyyhkytti hän, kietoen oikean käsivartensa lohduttavan ystävättärensä kaulaan, "jospa tietäisitte, millaista virvoitusta tunnen, minkä odottamattoman onnen olette vuodattanut ylitseni kuin palsamin! Samalla tavalla lohduttakoon teitä Herran enkeli viimeisellä hetkellänne. Kuinka suloisia sanoja ystävyys johdattikaan mieleenne, rakas sisareni!"
"Teidän sisarenne", toisti Maria, "se nimitys ei sovellu teidän palvelijallenne, korkea-arvoinen neiti. Minulle on kyllin palkintoa siinä, että olen karkoittanut mielestänne tuon syvän murheen."
"Ottakaa vain vastaan tuo nimi, rakas Maria. Minä rakastan teitä niin hellästi. Ja eikö teidän jalo veljenne ole kasvatettu minun seurassani? Eikö isäni antanut häntä minulle veljeksi? Kyllä, me olemme samaa perhettä. Oi, minä rukoilen yöt läpeensä, että pyhät enkelit varjelisivat Aadolfia hänen vaarallisella matkallaan! Hän voi lohduttaa ja ilahduttaa minua vielä! Mutta kuunnelkaa! olisiko rukoukseni kuultu? Kyllä, kyllä, tuolla hän on, minun rakas veljeni!"
Hän ojensi kätensä ja osoitti liikkumattomana sormellaan kadulle. Hän seisoi kuin kuvapatsas ja näytti kuuntelevan kaukaista ääntä. Maria pelästyi; hän luuli Machteldin järjen menneen sekaisin. Juuri kuin hän aikoi puhua, kuuli hän kadulta ratsun kavioitten töminää ja ymmärsi nyt Machteldin sanojen tarkoituksen. Sama toivo valtasi hänetkin, ja hän tunsi sydämensä rajun sykinnän käyvän kahta kiivaammaksi.
Kun he olivat siten seisoneet liikkumattomina muutamia hetkiä, taukosi heidän kuulemansa kajahtelu äkkiä, ja he luulivat jo pettyneensä iloisessa toivossaan, kun huoneen ovi temmattiin rajusti auki.
"Siinä hän on! Siinä hän on!" huusi Machteld. "Jumalalle olkoon kiitos, silmäni saavat nähdä hänet jälleen!"
Hän juoksi kiiruusti ritaria vastaan, ja Aadolfkin riensi häntä kohti; mutta äkkiä kavahti ritari vavisten taaksepäin. Sen ihanan neidon sijaan, jonka hän oli luullut kohtaavansa, näkikin hän edessään kuihtuneen olennon, jonka posket olivat kuopalla ja silmät syvälle painuneet. Kun hän ajatteli, oliko tuo haamu Machteld vai eikö, kulki jääkylmä väristys hänen ruumiinsa läpi; kaikki veri hänen poskistaan tunkeutui sydämeen, ja hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin hänen ystävättärensä valkoinen puku. Hänen käsivartensa vaipuivat alas ja silmät tuijottivat jäykkinä Machteldin kuihtuneihin poskiin. Niin seisoi hän liikkumattomana, ikäänkuin ukkosen lyömä. Äkkiä hän painoi katseensa maahan, ja karvas kyynelvirta juoksi hänen poskiaan pitkin. Hän ei lausunut sanaakaan, eikä edes valitusta tai huokausta kuulunut hänen huuliltaan. Ehkä hän olisi kauankin itkenyt hiljaisessa epätoivossa, sillä hänen sydämensä oli liiaksi surun runtelema voidakseen 'purkautua sanoihin; mutta hänen sisarensa Maria, joka kunnioituksesta Machteldia kohtaan oli siihen saakka pysynyt syrjässä, syöksähti hänen kaulaansa ja herätti hänet suudelmilla, joilla hän hellien sanojen lomassa peitti rakastetun veljensä posket.
Machteld katseli sisar-rakkauden ilmausta syvällä liikutuksella, hän vapisi ja joutui syvän alakuloisuuden valtaan. Aadolfin kalpeneminen ja kauhu, jonka hän niin selvästi ilmaisi, olivat ilmoittaneet hänelle: Sinä olet rumentunut, sinun kuihtuneet poskesi tuskastuttavat, sammuneet silmäsi herättävät pelkoa ja kammoa; sekin mies, jota nimität veljeksesi, vavahti sinut nähdessään. Synkän epätoivon järkyttämänä hän tunsi vapisevien polviensa pettävän. Vaivaloisesti hän laahusti nojatuolin luo ja vaipui siihen voimatonna ja raukeana. Hän peitti kasvonsa käsillään ja jäi istumaan siihen asentoon. Muutamien hetkien jälkeen hän ei kuullut huoneesta enää mitään ääntä, täydellinen hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, ja hän luuli, että hänet oli julmasti jätetty yksin.
Mutta pian hän tunsi käden koskettavan kättään; hän kuuli puhuteltavan itseään hellän-rukoilevalla rakkaudella: "Machteld! Machteld! Oi onneton sisareni!"
Silloin hän aukaisi silmänsä ja näki Aadolfin seisovan itkien edessään. Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin, ja hänen katseestaan puhui palava hellyys, syvä sääli.
"Minä olen muuttunut, eikö totta, Aadolf", huokasi Machteld. "Te pelkäätte minua; te ette pidä minusta enää niin paljon kuin ennen."
Ritarin väri muuttui, kun hän kuuli nämä sanat, ja hän silmäili neitoa omituisin katsein. Hän malttoi kuitenkin pian mielensä ja lausui:
"Machteld, oletteko voinut epäillä kiintymystäni teihin? Oi, siinä ette ole tehnyt oikein! Todellakin, te olette kylläkin muuttunut! Millainen sairaus, millainen murhe onkaan teitä niin kiduttanut, että kaikki väri on paennut poskiltanne? Minä itkin ja pelästyin, mutta se johtui säälistä, osanotosta teidän kohtaloonne. Aina, aina tahdon olla teidän ystävänne ja veljenne, Machteld. Minä tahdon lohduttaa teitä iloisella viestillä, parantaa teidät hyvillä uutisilla!"
Neito oli vähitellen tullut iloisemmaksi. Aadolfin äänellä oli häneen ihmeellinen vaikutus, ja iloisesti ja vilkkaasti hän vastasi: "Hyviä uutisiako sanotte, Aadolf? Hyviä uutisia isästäni? Oi, puhukaa, puhukaa, ystäväni!"
Näin sanoen hän veti kaksi tuolia istuimensa viereen ja kehoitti Mariaa ja hänen veljeään asettumaan niille. Aadolf ojensi Machteldille toisen kätensä ja toisen rakkaalle sisarelleen. Siten hän istui molempien nyt vähemmän murheellisten neitojen keskellä kuin lohduttava enkeli, jonka sanoja kuunnellaan kuin ylevää virttä.
"Iloitkaa, Machteld, kiittäkää Jumalaa hänen hyvyydestään. Isänne palasi tosin surullisena, mutta aivan terveenä Bourgesiin takaisin; ei kukaan muu paitsi vanha linnanvouti ja Dietrich Kettu tiedä hänen lyhyestä poissaolostaan. Hän nauttii vielä vapautta vankeudessaan; viholliset, joiden on häntä vartioitava, ovat tulleet hänen parhaiksi ystävikseen."
"Mutta jos häijy Navarran Johanna tahtoisi kostaa hänelle Ranskan kärsimän häpeän, kuka suojelisi häntä silloin hänen pyöveleiltään? Te ette ole enää hänen luonaan, jalo ystäväni."
"Katsokaas, Machteld, vartijat, joiden haltuun Bourgesin linnoitus on uskottu, ovat kaikki vanhoja sotureita, jotka vaikeiden haavojensa vuoksi eivät enää kelpaa pitkille sotaretkille. Useimmat heistä ovat olleet Flanderin leijonan mukana hänen urotöissään Beneventumin luona. Te ette voi kuvitellakaan, millaista rakkautta, millaista ihailua oikea soturi tuntee sitä miestä kohtaan, jonka nimi on niin usein saanut Ranskan viholliset vapisemaan. Jos herra Bethune aikoisi paeta ilman linnanvoudin, heidän päällikkönsä, lupaa, niin he epäilemättä pidättäisivät hänet; mutta minä vakuutan teille, – sillä minä tunnen noiden haarniskan alla harmaantuneiden soturien jalomielisyyden, – että he jokainen antaisivat verensä hänen puolestaan, jos tahdottaisiin notkistaa hiuskarvaakaan hänen kunnioitetusta päästään. Älkää ollenkaan pelätkö, isänne henki on turvassa, ja jollei teidän viimeinen onnettomuutenne olisi niin kovasti koskenut häneen, kestäisi hän vankeutensa kärsivällisenä."
"Oi, kuinka hyviä uutisia tuotte, ystäväni, kuinka suloisilta kaikuvat sananne keventyneelle sydämelleni! Tunnen virkoavani teidän hymystänne jälleen eloon; jatkakaa, jotta saan vielä kauemmin kuulla ääntänne."
"Vielä ihanampia toiveita antoi Leijona minulle tuomisiksi teitä varten, Machteld. Ehkä on teidän isänne vapautus aivan lähellä; ehkä saatte ennen pitkää asua jälleen hänen ja kaikkien muiden omaistenne kanssa kauniissa Wynendaelissa."
"Mitä sanotte, hyvä ystävä? Teidän rakkautenne se varmaan saa teidät lausumaan nuo sanat, älkää toki miellytelkö minua mahdottoman onnen kuvitteluilla."
"Älkää nyt olko niin epäuskoinen, Machteld. Kuulkaa, mihin tuo iloinen toive perustuu: Tiedättehän, että Kaarle Valois, ranskalaisista jaloin, ritareista uljain, on lähtenyt Italiaan. Mutta Rooman hovissakaan hän ei ole unohtanut, että hän oli teidän omaistenne vangitsemisen syytön aiheuttaja. Häntä vaivaa se ajatus, että hän on kavaltajan tavoin toimittanut ystävänsä ja asetoverinsa, Flanderin leijonan, hänen vihollistensa käsiin. Siksi hän koettaakin kaikilla mahdollisilla tavoilla saada aikaan hänen vapautustaan. Paavi Bonifaciuksen lähettiläät ovatkin jo saapuneet Filip Kauniin luo ja vaatineet häneltä pontevasti teidän isänne ja kaikkien omaistenne vapaaksipäästämistä. Pyhä Isä ei säästä mitään vaivoja palauttaakseen Flanderille sen laillisen ruhtinaan. Ranskan hovi on taipuvainen rauhaan. Tästä lohdullisesta toivosta meidän on pidettävä kiinni, uskollinen ystävättäreni."
"Kyllä, Aadolf, niin lohdullisia ajatuksia meidän tulee ajatella! Mutta me hyvittelemme itseämme vain pettävillä toiveilla. Eikö Ranskan kuningas tule kostamaan sotajoukkonsa tuhoa? Eikö Chatillon, meidän katkera vihollisemme, tule yllyttämään julmaa Johanna-serkkuaan? Ajatelkaahan; Aadolf, millaisia kidutustuskia tuo verenhimoinen nainen voi keksiä, kostaakseen meille flaamilaisten urhoollisuuden."
"Älkää toki kiduttako itseänne, rakas Machteld. Pelkonne on aiheeton. Ehkäpä Filip Kaunis älyää joukkojensa kauheasta tuhosta, etteivät flaamilaiset koskaan tule taipumaan ranskalaisvaltaan. Hänen oma etunsa on pakottava hänet vapauttamaan hallitsijamme, muuten hän menettää kruununsa kauneimman läänitysmaan. Näettehän, jalo neito, että kaikki kääntyy suotuisaksi."
"Niin, niin, Aadolf, teidän läsnäollessanne väistyy kaikki murheeni. Te puhutte niin lohduttavasti, että se saa sydämeni ihan iloisena helähtelemään."
Tällä tavoin puhelivat he vielä kauan peloistaan ja toivoistaan, ja kun Aadolf oli selittänyt kaiken Machteldille ja virvoittanut hänen sydäntään lohdutuksella, suuntasi hän veljellisessä rakkaudessa sanansa myöskin sisarelleen. Siten sukeutui levollinen juttelu, joka viritti heidän mielensä varsin iloiseen sävyyn. Machteld unohti kaikki kärsimänsä vaivat; hän hengitti vapaammin ja voimakkaammin, ja hänen poskilleen kohosi kevyt puna.
Äkkiä kuului kadulta pauhaavaa melua. Tuhannet äänet kajahtelivat, ja väkijoukon äänekkäät riemuhuudot raikuivat sekavana pauhuna. Ainoastaan välihetkinä saattoi erottaa yksityisiä huudahduksia. "Vlaenderen den Leeuw! Eläköön, eläköön kreivimme!" huusi innostunut kansa riemukkaasti käsiään taputtaen. Aadolf oli astunut naisten kanssa ikkunan ääreen. He näkivät aaltoavan väkijoukon, pää pään vieressä, rientävän torille päin. Naisia ja lapsiakin oli tuossa ihmisvirrassa. Eräältä toiselta kadulta he kuulivat lukuisain ratsujen töminää. Kaikesta saattoivat he päättää, että ratsujoukko tuli parhaallaan Brüggen kaupunkiin. Heidän keskustellessaan tämän kansanliikkeen mahdollisesta aiheuttajasta, tuli palvelija ilmoittamaan heille, että eräs sanansaattaja pyysi lupaa tulla heidän luokseen. Niinpiankuin se oli annettu, astui lähetti huoneeseen. Se oli nuori aatelispoika, suloinen lapsi, jonka piirteet ilmaisivat viattomuutta ja uskollisuutta. Hänen pukunsa oli mustaa ja sinistä silkkiä ja sirosti koristettu. Hän lähestyi muutamien askelien päähän naisista, paljasti kunnioittavasti päänsä ja kumarsi syvään, puhumatta kuitenkaan mitään.
"Minkä hyvän uutisen tuot meille, rakas poikaseni?" kysyi Machteld ystävällisesti.
Nyt kohotti poika päänsä ja vastasi hennolla lapsen äänellä:
"Eeijonan, meidän kreivimme, korkea-arvoiselle tyttärelle! Minä tuon viestin herraltani ja mestariltani Gwydelta, joka on tällä hetkellä viidensadan ratsumiehen kanssa saapunut kaupunkiin. Hän lähettää terveisiä kauniille veljentyttärelleen Machteldille ja tulee vain muutaman tunnin perästä itse osoittamaan hänelle harrasta kiintymystään. Tämä on minun viestini, jonka olen täten tehnyt teille tiettäväksi, jalo neiti."
Sitten hän astui kumarretuin päin takaisin ovelle ja poistui. Sen lupauksen mukaan, jonka Flanderin nuori Gwyde oli antanut Deconinckille Nieuwenhoven raunioiden läheisessä metsikössä, oli hän saapunut Namurista luvatun avun kera. Matkalla hän oli valloittanut rynnäköllä Wynendaelin linnan ja tuhonnut sen ranskalaisen varusväen. Myöskin oli hän hävittänyt Sysseelen linnan perustuksiaan myöten, koska sen linnanvouti oli vannoutunut liljalainen ja oli suonut ranskalaisille turvapaikan muuriensa sisäpuolella. Gwyden voitokas tulo sai kaupunkilaiset mitä suurimpaan riemuun. Kaikilla kaduilla huuteli väkijoukko iloisena ja innoissaan:
"Eläköön kreivimme! Vlaenderen den Leeuw!" Niinpiankuin nuori sotapäällikkö saapui ratsujoukkoineen Perjantaitorille, ojensivat ikämestarit hänelle avaimet, ja siten osoitettiin hänelle kunnioitusta Flanderin ajallisena kreivinä aina hänen veljensä Robrecht Bethunen vapauttamiseen saakka. Nyt näytti brüggeläisistä heidän vapautensa täydelliseltä, sillä olihan heillä nyt ruhtinas, joka saattoi viedä heidät sotaan. Ratsumiehet majoitettiin huomattavimpien kaupunkilaisten taloihin. Niin, olipa into ja palvelus-alttius niin suuri, että ihmiset suorastaan tappelivat saadakseen tarttua jonkun ratsun ohjiin; jokainen tahtoi luokseen ainakin yhden kreivin miehistä. Voi kuvitella, kuinka vierasvaraisesti ja ystävällisesti tämä apujoukko otettiin vastaan.
Sittenkuin Gwyde oli vahvistanut Deconinckin asettaman hallituksen, lähti hän viipymättä Nieuwlandin taloon, syleili sairasta veljentytärtään moneen kertaan ja kertoi hänelle, kuinka hän oli ajanut ranskalaiset pois rakkaasta Wynendaelista. Heitä oli odottamassa herkullinen ateria, jonka Maria oli käskenyt valmistaa veljensä onnellisen paluun johdosta. He joivat juhlamaljan vangittujen flaamilaisten vapauttamiseksi ja omistivat kyyneleen myöskin myrkytetyn Filippan tuskalliselle muistolle.
Kolmas osa.
VAPAUTUS.
I.
Sen hirmuisen yön jälkeen, jolloin ranskalasten veri oli niin virtanaan vuotanut, saapuivat Chatillon, Jan van Gistel ja ne muutamat muut, jotka olivat surmalta säästyneet, Kortrykiin. Se oli vielä vahvasti miehitetty joten joukot voivat ilman vaaraa oleskella sen lujassa linnoituksessa. Tähän paikkaan panivat ranskalaiset sen vahvojen varustusten takia suurimman luottamuksensa. Chatillon oli ihan epätoivoissaan tappiostaan ja hehkui kostonhalua. Hän kutsui vielä joitakin joukko-osastoja muista kaupungeista Kortrykiin, vahvistaakseen sitä mahdollisen hyökkäyksen varalta, ja antoi kaupungin ylipäällikkyyden linnanvouti Lensille, flaamilaiselle kavaltajalle. Kaikessa kiireessä kävi hän vielä muissakin rajakaupungeissa ja miehitti ne Picardiasta tuoduilla jäännösjoukoilla; Rysselin käskynhaltijaksi hän asetti kansleri Pierre Flotten; sitten hän matkusti Pariisiin kuninkaan luokse, joka oli jo saanut tiedon hänen tappiostaan.
Filip Kaunis otti Flanderin maaherran vastaan mitä suurimmalla epäsuosiolla ja soimasi häntä siitä, että hänen väkivaltainen hallituksensa oli ollut kaiken tämän onnettomuuden syynä. Chatillon olisi ehkä ainaiseksi joutunut epäsuosioon, jollei Johanna-kuningatar, joka vihasi flaamilaisia ja oli iloinnut heidän sorrostaan, olisi osannut niin hyvin puolustaa serkkuansa Chatillonia, että Filip Kaunis oli lopulta taipuvainen pikemmin kiitoksiin kuin vihaan. Heti käänsi tuo ranskalainen ruhtinas epäsuosionsa flaamilaisia vastaan ja vannoi kostavansa heille täysin tyydyttävästi.
Pariisin edustalla oli jo koolla kaksikymmentuhantinen sotajoukko, jonka avulla oli aikomus vapauttaa Majorkan kuningaskunta uskottomien käsistä. Nämä olivat ne joukot, joiden kokoonkutsumisesta Robrecht Bethune oli ilmoittanut flaamilaisille ritareille. Tälläkin sotajoukolla olisi voitu lähteä sotaan Flanderia vastaan, mutta Filip piti parempana lykätä koston vielä joksikin aikaa, voidakseen lähteä sotaretkelle vielä suuremmalla armeijalla. Erikoislähetit kiidättivät kautta koko Ranskanmaan julistuksen, jossa ilmoitettiin maan linnanherroille, että flaamilaiset olivat surmanneet seitsemäntuhatta ranskalaista, ja että ruhtinas kutsui läänitysmiehensä heidän alaisine joukkoineen Pariisiin niin pian kuin mahdollista, kostaakseen tuon häpeällisen tappion. Siihen aikaan olivat aseharjoitukset ja sota aateliston ainoana toimena; he iloitsivat, milloin vain tarjoutui jokin tilaisuus taisteluun; siksi ei olekaan lainkaan ihmeteltävää, että he noudattivat alttiisti ruhtinaansa kehoitusta. Laajan Ranskanmaan kaikista osista riensivät vasallit asestettuine miehineen Pariisiin, ja muutamissa päivissä oli Ranskan armeija yli viidenkymmenentuhannen miehen suuruinen.
Flanderin leijonan ja Kaarle Valois'n rinnalla oli Robert d'Artois Euroopan urheimpia sotasankareita, olipa vielä näitä molempia etevämpikin sotataidossa ja kokemuksessa, joita hän oli hankkinut lukuisilla sotaretkillään. Koskaan ei hän vielä ollut laskenut haarniskaa pois yltään kokonaiseksi viikoksi yhteen menoon, ja niin hän oli harmaantunut aseissa. Hänen leppymätön vihansa oli leimahtanut flaamilaisia vastaan, kun he olivat surmannet Veurnen luona hänen ainoan poikansa; tämä seikka sai kuningatar Johannan nimittämään hänet sotajoukon ylimmäksi päälliköksi; se ei kohdannutkaan mitään vaikeuksia, sillä kenellekään ei tuo kunniakas toimi sopinut paremmin kuin Robert d'Artois'lle.
Rahanpuute ja myöskin päivittäinen yhä uusien vasallien saapuminen kaukaisista maakunnista pidättivät sotajoukkoa jonkun aikaa Ranskassa. Ylenmääräinen kiire, jolla ranskalaiset tavallisesti ryhtyivät sotatoimiinsa, oli jo monta kertaa käynyt heille turmiolliseksi. He olivat omasta vahingostaan oppineet, että varovaisuuskin on voimaa; sentähden he tahtoivat tällä kertaa varustautua kaikkien sattumien varalta ja käydä toimeen suuremmalla viisaudella.
Häijy Navarran kuningatar kutsui Robert d'Artois'n luokseen ja yllytti häntä käyttämään Flanderissa kaikkea julmuutta mikä suinkin oli mahdollista. Muun muassa hän antoi hänelle määräyksen, että kaikilta flaamilais-imisiltä oli leikattava rinnat kaikki heidän porsaansa lävistettävä miekoilla ja kaikki Flanderin koirat lyötävä kuoliaiksi; Flanderin 'koirat' olivat niitä urhoja, jotka miekka kädessä taistelivat isänmaansa puolesta; 'imisillä' ja 'porsailla' tarkoitettiin naisia ja lapsia! Sellaiset herjasanat kuningattaren naisen, suusta ovat säilyneet aikakirjoissa hänen julmuutensa osoituksena.
Tämän viivyttelyn aikana vahvistuivat myöskin flaamilaiset kerrassaan valtavasti. Juhana Borluut oli yllyttänyt gentiläiset kaupunkinsa varusväkeä vastaan ja karkoitti ranskalaiset Gentistä; seitsemänsataa näistä sortui tässä taistelussa. Myös Oudenaerde ja useat muut paikkakunnat vapauttivat itsensä, joten vihollisia jäi ainoastaan vahvasti linnoitettuihin kaupunkeihin, joihin pakoonpäässeet ranskalaiset olivat keräytyneet. Wilhelm Jülich saapui suuren jousimiesparven kanssa Brüggeen Saksasta. Niinpiankuin Juhana Renesse oli yhtynyt häneen neljänsadan seelantilaisen kanssa, lähtivät he yhdessä omien miehiensä ynnä vapaaehtoisjoukon kanssa Kasseliin, hyökätäkseen ranskalaisen varusväen kimppuun ja karkoittaakseen sen. Wilhelm Jülich oli otaksunut kaupunkilaisten auttavan häntä; mutta ranskalaiset vartioivat heitä niin tarkoin, etteivät he voineet liikkua mihinkään Tama pakotti hänet alkamaan säännöllisen piirityksen; kesti kuitenkin varsin kauan, ennenkuin hän sai hankituksi kaikki siihen tarvittavat kojeet.
Nuori Gwyde oli otettu Flanderin huomattavimmissa kaupungeissa riemulla vastaan. Hänen läsnäolonsa oli antanut varsin monelle rohkeutta, kannustanut puolustamaan isänmaataan. Samoin oli Aadolf Nieuwland käynyt pienemmillä paikkakunnilla kutsumassa kansaa aseisiin.
Kortrykissa oli lähes kolmetuhatta ranskalaista linnanvouti Lensin komennossa. Sen sijaan että olisivat hyvällä kohtelulla tehneet itsensä suosituiksi kaupunkilaisten kesken, harjoittivat nämä kokoonkerääntyneet sotamiehet kaikkia mahdollisia vallattomuuksia. Mutta siitä saivat kortrykilaiset varsin pian kyliänsä. Toisten kaupunkien esimerkin rohkaisemina he nousivat yksimielisesti ranskalaisia vastaan ja surmasivat enemmän kuin puolet heistä; muut pakenivat kiireimmän kautta linnoitukseen, ollen siellä suojassa kansan hyökkäyksiltä. Kostoksi he ampuivat sytytysnuolia kaupunkiin ja sytyttivät sen kauneimmat rakennukset palamaan. Kaikki torin ympärillä olevat rakennukset sekä begiinitalon hävitti tulipalo perinpohjin. Kortrykilaiset piirittivät linnoitusta suurella uljuudella ja pelottomuudella; kuitenkaan ei heille ollut mahdollista karkoittaa ranskalaisia ilman vierasta apua. Sen synkän mahdollisuuden uhkaamina, että heidän kaupunkinsa olisi pian kokonaan porona, lähettivät he sananviejän Brüggeen, pyytämään Gwyde-herralta hartaasti apua.
Sanantuoja saapui heinäkuun 5 päivänä 1302 Gwyden luo, esitti hänelle Kortrykin kelpo kaupungin surkean tilan ja lupasi hänelle kaupunkilaisten nimessä kaikkea apua ja ehdotonta kuuliaisuutta. Nuoreen kreiviin koski tämä ilmoitus hyvin syvästi, ja hän päätti lähteä viipymättä onnettoman kaupungin avuksi. Koska Wilhelm Jülich oli vienyt kaikki sotamiehet Kasseliin, ei Gwyde tiennyt muuta keinoa kuin vedota Brüggen ammattikuntiin. Hän kutsutti heti kaikki esimiehet ruhtinaallisen palatsin yläsaliin ja lähti sinne itse ritarien seurassa, jotka jo olivat saapuneet hänen luokseen. Tuntia myöhemmin olivat kutsutut, luvultaan kolmekymmentä, kokoontuneet määrättyyn huoneeseen; paljastetuin päin he seisoivat salin perällä ja odottivat äänettöminä, mitä heille ilmoitettaisiin. Deconinck ja Breydel, molempien arvossapidetyimpien ammattikuntien esimiehinä, seisoivat etumaisina. Gwyde-herra istui upeassa nojatuolissa salin yläpäässä; hänen ympärillään seisoivat herrat Jan Lichtervelde ja Heyne, molemmat Flanderin Beers'it, herra Gavere, jonka isän ranskalaiset olivat murhanneet Veurnen edustalla; temppeliritari Bornhem, Robrecht Leeuwerghem, Balduin Ravenschoot, Ivo Belleghem, Lonchyn, luxemburgilainen, brabantilaiset Goswyn, Goetsenhove ja Juhana Cuyck, Pietari ja Ludvig Lichtervelde; Pietari ja Ludvig Goethals Gentistä ja Henrik Petershem. Aadolf Nieuwland seisoi nuoren kreivin oikealla puolella ja puheli hänen kanssaan.
Keskellä huonetta, esimiesten ja ritarien välissä, seisoi Kortrykin lähettiläs. Niinpiankuin kaikki olivat asettuneet paikoilleen, käski Gwyde lähettilästä toistamaan tiedonantonsa esimiesten kuullen. Tämä noudatti käskyä ja lausui:
"Arvoisat herrat, Kortrykin porvarit tekevät minun kauttani teille tiedoksi, että he ovat karkoittaneet ranskalaiset kaupungistaan ja surmanneet heitä viisitoistasataa; mutta nyt on kaupunki mitä suurimmassa hädässä. Kavaltaja Lens on sulkeutunut linnoitukseen; hän ammuttaa joka päivä taloja palavilla nuolilla, ja komein osa kaupunkia on jo tuhkana. Herra Arnold Oudenaerde on tullut kortrykilaisille avuksi, mutta heidän vihollisensa ovat sittenkin liian monilukuiset. Tässä pahassa asemassa pyytävät he herra Gwydeltä erityisesti ja ystäviltään Brüggessä yhteisesti apua ja toivoivat, etteivät he viivyttele päivääkään tullakseen vapauttamaan ahdistettuja veljiään. Tämän tahtovat Kortrykin porvarit antaa teille tiedoksi."
"Te olette kuulleet, esimiehet", lausui Gwyde, "yksi parhaita kaupunkejamme on vaarassa tulla kokonaan tuhotuksi; enkä minä usko, että kortrykilaisten veljienne avunhuuto on oleva turha. Mutta asia vaatii kiirehtimistä, yksin teidän myötävaikutuksenne voi pelastaa heidät heidän ahdingostaan; sentähden pyydän, että te kutsuisitte ammattikuntanne aseisiin mahdollisimman pian. Kuinka paljon aikaa tarvitsette varustaaksenne miehenne tälle retkelle?"
Deconinck vastasi:
"Tänään iltapäivällä, teidän korkeutenne, on neljätuhatta asestettua kankuria oleva Perjantaitorilla; minä johdan heidät mihin te käskette."
"Entä te, mestari Breydel, tuletteko tekin saapumaan paikalle?"
Breydel astui esiin ylpeän itsetietoisena ja vastasi:
"Jalo kreivi, palvelijanne Breydel on hankkiva teille kahdeksantuhatta miestä."
Ritarit osoittivat mitä suurinta hämmästystä.
"Kahdeksantuhatta!" huusivat he kuin yhdestä suusta.
"Niin, arvoisat herrat", jatkoi Breydel, "kahdeksantuhatta tahi ylikin. Kaikki Brüggen ammattikunnat, kankureita lukuunottamatta, ovat valinneet minut johtajakseen, ja Jumala tietää, kuinka voin osoittaa kiitollisuuttani siitä suosiosta. Jo tänään keskipäivällä, jos teidän jalosukuisuutenne käskee, tulevat nämä uskolliset brüggeläiset kokoontumaan Perjantaitorille, ja minä voin rohkeasti väittää, että kun teidän jalosukuisuudellanne on minun tuhat teurastajaani, niin on teillä tuhat leijonaa leirissänne; sillä kukaan ei ole heidän veroisensa. Mitä pikemmin, sitä parempi, jalo herra! Piilumme alkavat jo ruostua."
"Mestari Breydel", lausui Gwyde, "te olette isäni urhoollinen, uljas alamainen. Se maa, joka synnyttää sellaisia miehiä, ei voi jäädä kauaksi orjuuteen; minä kiitän teitä kunnollisuudestanne."
Ystävällinen hymy ympärilläseisovien ritarien kasvoilla ilmaisi, kuinka mieluisat Breydelin sanat olivat heille olleet. Esimies palasi toveriensa luokse ja kuiskasi Deconinckin korvaan:
"Minä pyydän, mestari, älkää ottako pahaksenne sitä, mitä juuri sanoin herra Gwydelle. Te olette minun johtajani ja tulette sinä pysymäänkin, sillä ilman teidän neuvoanne en pystyisi paljon hyvää aikaansaamaan. Eiväthän sanani ole loukanneet teitä?"
Kankurien esimies puristi Breydelin kättä ystävyytensä ja ymmärtämyksensä' merkiksi.
"Mestari Deconinck", lausui Gwyde, "oletteko ilmoittanut ammattikunnille toivomuksistani? Toimitetaanko minulle tarvittavat rahat?"
"Brüggen ammattikunnat asettavat kaikki varansa teidän käytettäväksenne, jalo herra", kuului vastaus. "Lähettäkää vain joitakin palvelijoita kirjallinen määräys mukanaan ammattikuntien talolle; siellä maksetaan heille niin paljon hopearahaa kuin teidän jalosukuisuutenne haluaa. He pyytävät, ettette ollenkaan säälisi heitä, sillä vapaus ei voi milloinkaan olla heille liian kallis."
Juuri kuin Gwyde aikoi kiittävin sanoin antaa tunnustuksensa brüggeläisten alttiudelle, avautui ovi. Kaikkien silmät suuntautuivat hämmästyneinä munkkiin, joka kutsumattomana astui rohkeasti saliin ja lähestyi esimiehiä. Raskaasta ruskeasta kankaasta tehty kaapu oli köysivyöllä kiinnitetty hänen vartalonsa ympärille, musta huppukaulus kätki hänen piirteensä, niin ettei häntä voinut tuntea. Hän näytti hyvin vanhalta, sillä hänen selkänsä oli kumara, ja pitkä parta riippui hänen rinnalleen. Pikaisesti katseli hän järjestänsä kaikkia ritareita, ja hänen terävä katseensa tunki heidän sydäntensä sopukoihin saakka; ainakin se ilmeisesti oli hänen pyrkimyksensä. Aadolf Nieuwland tunsi hänet paikalla samaksi munkiksi, joka oli tuonut hänelle Robrecht Bethunen kirjeen, ja yritti tervehtiä häntä ääneen, mutta munkin käytös oli niin omituinen, että sanat kuolivat nuoren ritarin huulille. Suuttumus valtasi kaikki läsnäolijat. Vieraan rohkea esiintyminen oli häväistys, jota he eivät halunneet pitää hyvänään. Pian sai arvoitus kuitenkin ratkaisunsa: kun munkki oli lopettanut tarkastelunsa, päästi hän köyden uumiltaan, heitti kaapunsa ja partansa pois ja jäi seisomaan keskelle salia. Hän kohotti päänsä, ja silloin näkyi, että hän oli noin kolmikymmenvuotias mies, solakka ja uljas varreltaan, ja hän katsoi ritareihin, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä: No, ettekö tunne minua?
Mutta ympärilläseisovat eivät vastanneet niin pian kuin hän halusi, ja siksi hän huudahti:
"Hyvät herrat, teidän jaloutenne näyttävät oudoksuvan sitä, että tällaisen kaavun alta löytyy kettu, ja kuitenkin olen minä viettänyt siinä kaksi vuotta."
"Tervetuloa, tervetuloa, rakas ystävämme Dietrich!" huusivat herrat kuin yhdestä suusta; "me luulimme teidän jo ammoin kuolleen!"
"Silloin voitte kiittää Jumalaa, että olen jälleen noussut ylös", vastasi Dietrich Kettu; "mutta ei, minä en ole ollut kuolleena, meidän vangitut veljemme ja herra Nieuwland voivat sen todistaa. Minä olen lohduttanut heitä kaikkia, sillä vaeltavana pappina sain minä käydä vangittujen luona; Jumala antakoon minulle anteeksi sen latinan, jota olen puhunut. Niin, niin, hyvät herrat, älkää naurako, minä olen puhunut latinaa. Minä tuon viestejä kaikilta onnettomilta maanmiehiltämme heidän omaisilleen ja ystävilleen."
Muutamat ritarit tahtoivat kysellä häneltä vangittujen kohtaloa; mutta hän kieltäytyi vastaamasta mitään ja jatkoi:
"Jumalan tähden, älkää minulta nyt sitä kyselkö! Minulla on kerrottavana teille paljon tärkeämpää. Kuulkaa, älkääkä vavisko; sillä minä tuon teille ikäviä uutisia. Te olette pudistaneet pois ikeen niskoiltanne ja taistelleet itsellenne vapauden; valitan, etten ole voinut olla mukana juhlassa. Kunnia olkoon teille, jalot ritarit ja porvarit, jotka olette vapauttaneet isänmaamme. Minä voin vakuuttaa teille: jolleivät flaamit neljäntoista päivän kuluessa joudu kantamaan uusia kahleita, eivät kaikki helvetin paholaisetkaan voi riistää heiltä enää heidän vapauttaan; mutta sitä epäilen kuitenkin vielä vahvasti."
"Selittäkää sitten toki, herra Dietrich, selittäkää lähemmin, älkääkä peloitelko meitä käsittämättömillä sanoilla."
"No niin, siispä sanon teille: Rysselin kaupungin edustalla on leiriytyneinä kuusikymmentäkaksituhatta ranskalaista."
"Kuusikymmentäkaksituhatta!" toistivat ritarit ja katsoivat toisiinsa säikähtyneinä.
"Kuusikymmentäkaksituhatta!" toisti Breydelkin, hykertäen iloisena kämmeniään, "oi taivas, mikä kaunis karja!"
Deconinck painoi päänsä alas ja vaipui syviin mietteisiin; sen teki tuo viisas esimies aina ensimmäiseksi vaikeissa tapauksissa. Sitten hän teki nopeasti laskelman vaarasta ja niistä apuneuvoista, jotka voitiin asettaa sitä vastaan.
"Minä vakuutan teille, hyvät herrat", puuttui Dietrich jälleen puheeseen, "heitä on yli kolmekymmentäkaksituhatta ratsumiestä ja lähes yhtä monta miestä jalkaväkeä. He ryöväävät ja polttavat, ikäänkuin ansaitakseen sillä sielunsa autuuden."
"Oletteko ihan varma näiden pahojen uutisien todenperäisyydestä", kysyi Gwyde huolestuneena, "eihän vain se, joka kertoi ne teille, ole pettänyt teitä, herra Dietrich?"
"Ei, ei, jalo Gwyde, minä olen nähnyt sen omin silmin, juuri eilen illalla olin itse aterialla marsalkka Robert d'Artois'n teltassa. Hän vannoi minulle kunniansa kautta, että viimeinen flaamilainen saisi surmansa hänen kädestään. Katsokaa nyt, mitä voitte tehdä. Minä puolestani puen kiireesti haarniskan ylleni; ja vaikka minun olisi mentävä yksinäni taistelemaan noita kuuttakymmentäkahtatuhatta kirottua ranskalaista vastaan, en peräytyisi askeltakaan; en voi enää kauemmin katsella Flanderin orjuutusta."
Jan Breydel ei voinut pysyä hetkeäkään hiljaa; yhtenään olivat hänen käsivartensa ja jalkansa liikkeessä. Kun hän vain olisi uskaltanut puhua; mutta kunnioitus läsnäolevia herroja kohtaan pidätti häntä. Gwyde ja muut aateliset katselivat toisiaan neuvottoman masennuksen vallassa. Kolmekymmentäkaksituhatta harjaantunutta ratsumiestä tuntui heistä liian paljolta, jotta he olisivat voineet pystyä vastarintaan. Flaamilaisten sotajoukossa oli vain ne viisisataa ratsumiestä, jotka Gwyde oli tuonut. Mitä voisi noin pieni parvi vihollisen hirmuisia laumoja vastaan?
"Mitä meidän on tehtävä",. kysyi Gwyde, "kuinka meidän on nyt pelastettava isänmaa?"
Muutamat olivat sitä mieltä, että olisi sulkeuduttava Brüggen kaupunkiin siksi, kunnes ranskalaisten joukkojen olisi elintarpeiden puutteen takia vetäydyttävä pois; toiset taas tahtoivat lähteä paikalla vihollista vastaan ja hyökätä yöllä heidän kimppuunsa. Tehtiin vielä muitakin erilaisia ehdotuksia, mutta useimmat hylättiin epäedullisina, toiset mahdottomina.
Deconinck seisoi yhä pää kumarassa miettien; hän kuunteli kyllä mitä sanottiin, mutta se ei estänyt häntä jatkamasta mietteitään.
Vihdoin Gwyde kysyi häneltä, mitä keinoja hänellä olisi esitettävänä näin arveluttavassa asemassa.
"Jalo herra" vastasi Deconinck, "jos minä olisin ylipäällikkö, niin menettelisin seuraavalla tavalla: Rientäisin kiiruimman kautta ammattikuntien kanssa Kortrykiin karkoittaakseni linnanvouti Lensin – sitten eivät ranskalaiset voisi käyttää tätä kaupunkia suunnitelmiensa lähtökohtana. Meillä taas olisi varma suojapaikka naisille ja lapsille ja myöskin itsellemme; sillä Kortryk linnoituksineen on vahva, kun sitävastoin Brügge, sellaisena kuin se nyt on, ei voisi kestää yhtä ainoatakaan väkirynnäkköä. Minä lähettäisin vielä tällä tunnilla kolmekymmentä sananviejää ratsain kaikkiin Flanderin kaupunkeihin ilmoittamaan vihollisen tulosta ja kutsumaan kaikki kynteläiset Kortrykiin. Samoin pyytäisin herra Renessen ja Wilhelm Jülichin sinne. Olen vakuutettu, jalo kreivi, että tällä tavoin on leirissämme neljän päivän kuluttua kolmekymmentätuhatta taistelukuntoista flaamilaista, ja silloin meidän ei tarvitse ranskalaisia varsin kovin pelätä."
Ritarit kuuntelivat juhlallisen äänettömyyden vallitessa; he ihmettelivät tuota tavatonta miestä, joka niin lyhyessä hetkessä oli sommitellut täydellisen sotasuunnitelman ja esitti nyt heille niin erinomaisia toimenpiteitä. Vaikka he tunsivatkin esimiehen kelpoisuuden, eivät he kuitenkaan ilman ponnistusta voineet vakuuttautua siitä, että kankuri, alhaiseen kansaan kuuluva mies, omisti niin suuren neron.
"Teillä on ymmärrystä enemmän kirin meillä kaikilla yhteensä", huudahti Dietrich, "niin, sillä tavoin sen täytyy tapahtua! Me olemme vahvemmat kuin luulimmekaan; nyt kääntyy lehti. Luulenpa, että ranskalaiset vielä katuvat tuloaan."
"Minä kiitän Jumalaa, että hän johdatti mieleenne tämän ajatuksen, mestari Deconinck", jatkoi nuori kreivi, "teidän hyvät palveluksenne eivät tule jäämään palkitsematta. Olen seuraava neuvoanne; se todistaa suurta viisautta. Mestari Breydel, minä toivon, että toimitatte myöskin käytettäviksi ne joukot, jotka olette meille luvannut."
"Kahdeksantuhatta, niinhän minä sanoin, jalo kreivi", vastasi Breydel; "hyvä, nyt minä sanon kymmenentuhatta. Minä en tahdo, että yksikään kisälli tai oppipoika jää Brüggeen. Nuorten ja vanhain, kaikkien on tultava mukaan. Minä pidän huolen siitä, etteivät ranskalaiset saa meitä yhtäkkiä nujerretuksi; ja nämä esimiehet, minun ystäväni, tekevät sen myöskin, sen tiedän."
"Totisesti, jalo herra", huusivat esimiehet yhteen ääneen, "kukaan ei ole jäävä pois, sillä kaikki palavat taistelunhalusta!"
"Aika on liian kallis kauempaa viipyäksemme", lausui Gwyde, "menkää nyt pian kokoamaan ammattikuntianne; kahden tunnin kuluttua olen oleva valmis sotaretkelle ja seisova joukkojenne etunenässä Perjantaitorilla. Menkää, minä olen teidän alttiuteenne ja uljuuteenne tyytyväinen."
Kaikki lähtivät salista. Gwyde lähetti heti lukuisia lähettejä kaikkiin suuntiin viemään käskyjä niille aatelisille, jotka olivat pysyneet uskollisina isänmaalle; samoin hän lähetti Wilhelm Jülichille sanan, että hänen oli tultava Kortrykiin herra Renessen kanssa.
Peloittava uutinen levisi lyhyessä ajassa läpi koko kaupungin. Sitä mukaa kuin se siirtyi miehestä mieheen, suurensi huhu vihollisten lukumäärää kerrassaan ihmeellisesti; pian oli ranskalaisten sotajoukko yli sadantuhannen miehen vahvuinen. Voi helposti kuvitella, kuinka pelokkaina ja tuskaisina naiset ja lapset odottivat lähestyvää tuhoa! Kaikilla kaduilla nähtiin itkeviä äitejä, jotka syleilivät vapisevia tyttäriään täynnä rakkautta ja sääliä. Lapset vaikeroivat nähdessään äitiensä itkevän, ja vapisivat, käsittämättä täydelleen uhkaavaa vaaraa. Nämä tuskaiset vaikerrukset ja noiden heikkojen olentojen piirteistä puhuva kuolemanhätä erosivat merkillisellä tavalla miesten uljaasta, uhmaavasta käytöksestä.
Joka taholta riensi ammattikuntalaisia aseineen juoksujalkaa. Jotkut olivat kiinnittäneet ympärilleen rautaisia levyjä, ja niiden räminä soi räikeänä korvissa sekautuen pilkkalauluna hätääntyneitten naisten ja lasten voivotteluun. Kohdatessaan toisensa kadulla pysähtyivät jotkut miehet hetkiseksi vaihtaakseen jonkun sanan ja rohkaistakseen toisiaan voittoon tai kuolemaan. Siellä täällä nähtiin, kuinka isä syleili asuntonsa ovella vaimoaan ja lapsiaan; mutta sitten kuivasi hän pian kyyneleensä ja katosi nuolennopeudella Perjantaitorille päin. Vaimo jäi vielä pitkäksi aikaa seisomaan kynnykselle ja tuijotti kadunkulmaa kohti, jonka taakse hänen lapsiensa isä oli hävinnyt. Hyvästijättö tuntui hänestä merkitsevän iäksi eroamista, ja kyyneleet juoksivat hänen poskiaan pitkin; sitten hän nosti nyyhkyttävät lapsensa maasta ja riensi epätoivoissaan takaisin huoneeseen.
Lyhyen ajan kuluttua seisoivat jo ammattikunnat pitkissä riveissä Perjantaitorilla. Breydel oli pitänyt lupauksensa. Kaksitoistatuhatta miestä eri ammattikunnista oli hänellä johdettavanaan. Teurastajien piilut välkkyivät kuin peilit päiväpaisteessa ja häikäisivät katsojain silmiä. Kankurien joukon yläpuolella törrötti kaksituhatta goedendagia rautaisine kärkineen taivasta kohti; osasto jousimiehiä oli myös joukossa. Gwyde seisoi torin keskellä, parikymmentä jalosukuista ritaria ympärillään. Hän odotti lähettien paluuta, jotka oli pantu keräämään kaikki kaupungista saatavissa olevat rattaat ja hevoset. Eräs kankuri, jonka Deconinck oli lähettänyt kellotorniin, tuli sillä hetkellä torille Brüggen suurta lippua kantaen. Tuskin olivat ammattikuntalaiset huomanneet sinisen leijonan, kun valtava riemuhuuto kohosi heidän joukostaan. Lakkaamatta he toistivat samaa huutoa, joka taannoisena verisenä yönä oli ollut koston merkkinä:
"Vlaenderen den Leeuw! Wat Walsch is, valsch is!"
Ja sitten he heiluttivat aseitaan, ikäänkuin jo olisivat seisoneet vihollisiaan vastassa.
Kun joukkojen kuormasto oli lastattu rattaille, kajahti räikyvä torventoitotus, ja joukot marssivat liehuvin lipuin Gentin-portin kautta ulos kaupungistaan. Kun naiset nyt näkivät jääneensä ilman minkäänlaista suojaa, valtasi heidät yhä suurempi pelko. Heistä tuntui nyt, ettei heillä ollut odotettavana muuta kuin kuolema.
Iltapäivällä lähti Machteld kaupungista kaikkine palvelijoineen ja kamarineitoineen, ja tämä lähtö sai monet ajattelemaan, että he voisivat turvallisemmin asua Kortrykissa. Joutuisasti he panivat kokoon tavaransa ja suljettuaan talonsa vaelsivat lapsineen ulos Gentin-portista. Siten matkasivat lukemattomat perheet Kortrykia kohti, ja heidän katkerat kyyneleensä kostuttivat tien reunoilla vihannoivaa ruohoa.
Brüggessä oli hiljaista kuin haudassa.
II.
Oli pimeä yö, kun Gwyde noin kuudentoistatuhannen miehen kanssa saapui Kortrykiin. Asukkaille olivat edeltäpäin lähetetyt ratsumiehet ilmoittaneet tulosta; he seisoivat suurin joukoin kaupungin muureilla ja ottivat hallitsijansa vastaan soihtujen loisteessa iloisin huudoin. Niinpiankuin sotajoukko oli sijoittunut muurien sisäpuolelle, toivat kortrykilaiset heille kaikkia mahdollisia ruokatarpeita. Kokonaisia viinitynnyreitä he jakelivat väsyneille veljilleen, jäivät koko yöksi heidän luoksensa muureille ja syleilivät heitä riemuissaan kerran toisensa jälkeen. Sillaikaa kuin toiset täten osoittivat veljellistä rakkauttaan, menivät toiset suurella joukolla tielle väsyneitä naisia ja lapsia vastaan, keventääkseen heidän kantamuksiaan. Monet noista heikoista olennoista, jotka olivat juosseet jalkansa haavoille, saivat ratsastaa loppumatkan kaupunkiin avuliasten kortrykilaisten leveillä hartioilla. Kaikki saivat suojaa ynnä huolellista hoitoa ja lohdutusta. Kortrykilaisten kiitollisuus ja heidän vilpitön ystävällisyytensä kohotti valtavasti brüggeläisten rohkeutta; sillä ainahan jalot tunteet kohottavat ihmisten mieliä.
Machteld ja Maria, Aadolf Nieuwlandin sisar, sekä suuri joukko muita Brüggen aatelisnaisia oli tullut Kortrykiin jo muutamia tunteja sitten, ennen sotajoukon saapumista; he olivat asettuneet tuttaviensa luokse ja pitäneet huolta siitä, että ritareille valmistettiin majaa heidän sukulaistensa ja tuttaviensa luona, joten Gwyden seurassa olleet aatelisherrat tapasivat jo tullessaan ilta-aterian valmiina.
Seuraavana aamuna ani varhain tarkasteli Gwyde muutamien kaupungin huomattavimpien asukkaitten kanssa linnoituksen varustuksia ja huomasi suureksi ikäväkseen, että sitä ei voinut valloittaa ilman suuria rynnäkkökojeita. Muurit olivat liian korkeat ja sen yläpuolella kohoavista torneista voitiin piirittäjäin niskaan lähettää liian suuri nuolituisku. Tarkasti kaikkea harkittuaan päätti hän olla ryhtymättä mihinkään hurjanrohkeaan rynnäkköön, joka olisi voinut maksaa hänelle vähintäänkin tuhat miestä. Hän käski rakentaa muurinmurtajia ja ryntäystorneja ja tuoda paikalle kaupungissa olevat sotakojeet. Niihin sisältyi vain muutamia kivenheittäjiä ja vähäinen luku muita heittoaseita. Niin ollen saattoi linnoituksen valloitusta ajatella vasta viiden päivän perästä. Tämä viivytys ei muuten ollut kortrykilaisille niinkään paha; sillä flaamilaisen sotajoukon saavuttua oli ranskalainen varusväki lakannut ampumasta sytytysnuolia kaupunkiin. Tosin nähtiin miesten seisovan valmiina tornien ampumareikien luona varsijousineen, mutta he eivät ampuneet. Syy oli flaamilaisille tuntematon; he luulivat jonkun juonen piilevän sen takana ja pitivät omasta puolestaan hyvin tarkasti vahtia. Gwyde oli kieltänyt ryhtymästä minkäänlaisiin hyökkäystoimiin; hän ei tahtonut panna mitään alttiiksi, ennenkuin hänen ryntäysvehkeensä olivat valmiit ja hän saattoi olla varma voitosta. Linnanvouti Lens oli mitä suurimmassa ahdingossa; hänen jousimiehillään oli vain muutamia nuolia jäljellä, ja sentähden käski varovaisuus häntä säästämään ne hyökkäyksen varalle. Muonavaratkin olivat kutistuneet niin vähiin, että hän saattoi antaa miehistölle vain puolet tavallisista ruoka-annoksista. Hän toivoi, että flaamilaisten valppaus jonkunverran höltyisi ja hän saisi siten tilaisuuden lähettää sananviejän ranskalaisten leiriin Rysseliin.
Arnold Oudenaerde, joka oli muutamia päiviä aikaisemmin kolmensadan miehen kanssa saapunut kortrykilaisille apuun, oli leiriytynyt kentälle kaupungin muurien ulkopuolelle, vähän matkan päähän luostarista. Tämä paikka oli hyvin edullinen yleiselle leirille, ja sotaneuvosto, jonka Gwyde oli kutsunut kokoon, määräsikin sen siihen tarkoitukseen. Jo seuravana päivänä, kirvesmiesten ammattikunnan rakentaessa ryntäyskojeita, komennettiin muut flaamilaiset ulos kaupungista kaivamaan leiripaikan suojahautoja. Kankurit ja teurastajat saivat kukin kuokan ja lapion ja ryhtyivät innokkaasti työhön. Vallitukset kohosivat kuin taikavoimalla, koko sotajoukko kilpaili työssä, siitä suorastaan kiisteltiin. Lapioita ja kuokkia liikuteltiin niin joutuin, että silmällä ei voinut niitä seurata, ja suuret maakokkareet lensivät parvina vallille, niinkuin piiritetystä kaupungista vihollista vastaan viskatut kivet.
Niinpiankuin yksi osa maatöistä oli valmis, tulivat toiset miehet ja pystyttivät siihen teltat. Aika ajoin jättivät työmiehet työaseensa maahan pystyyn ja kapusivat kiiruusti vallille. Silloin kajahti yleinen tervehdyshuuto yli leirin, ja: "Vlaenderen den Leeuw! Vlaenderen den Leeuw!" kaikui vielä kaukaa vastaukseksi. Tämä tapahtui joka kerta, kun apujoukkoja saapui muista kaupungeista.
Flaamilainen kansa oli, vaikkakin jossakin määrin epäoikeutetusti, syyttänyt aatelistoaan uskottomuudesta ja pelkuruudesta; tosin olivat useat heistä julkisesti asettuneet Ranskan puolelle; mutta uskollisina pysyneitten joukko oli kuitenkin suurempi kuin luopioitten. Viisikymmentäkaksi ylhäisintä flaamilaista ritaria istui vankina Ranskassa, ja varmasti oli heidät johtanut vankeuteen vain heidän rakkautensa isänmaataan ja ruhtinastaan kohtaan. Muut uskolliset aatelismiehet, jotka asuivat Flanderissa, pitivät arvolleen sopimattomana ryhtyä yhteiseen toimintaan kapinallisen kansan kanssa. Turnajaiset ja taistelukenttä olivat ainoat arvokkaat paikat, missä heidän sopi sotaisia töitä suorittaa. Ajan tavat olivat juurruttaneet heihin tämän mielipiteen, sillä siihen aikaan oli erotus ritarin ja porvarin välillä yhtä suuri kuin nykyään herran ja hänen palvelijansa välillä. Niinkauankuin taistelua käytiin kaupunkien muurien sisäpuolella ja kansanjohtajain pitäessä päällikkyyttä, pysyivät he linnoissaan ja surivat isänmaansa sorrettua asemaa. Mutta nyt, kun Gwyde sotapäällikkönä johti alamaisiaan, tulivat he kaikki alustalaisineen kiiruusti rientäen hovitiloiltaan.
Ensimmäisen päivän aamuna saapuivat Balduin Papenrode, Hendrik Raveschoot, Ivo Belleghem, Salomon Sevecote ja Maldeghem molempine poikineen Kortrykiin. Puolenpäivän tienoissa pöllysi suunnaton tomupilvi Moorseelen suunnalla läheisen metsän yläpuolelle. Brüggeläisten raiuttaessa riemuhuutojaan leirinsä valleilla marssi viisitoistasataa Veurnen miestä kaupunkiin, kuuluisa soturi Eustachius Sporkyn johtajanaan. Suuri joukko ritareita, joka oli matkalla kohdannut heidät, seurasi heidän mukanaan; huomattavimmat heidän joukossaan olivat: Juhana Ayshoven, Wilhelm Dackewaren ja hänen veljensä Pietari, Landeghem, Hugo Moere ja Simon Caestere. Myöskin Juhana Willebaert Thouroutista oli muutamien ratsumiesten kanssa asettunut Sporkynin päällikkyyden alaiseksi. Melkein joka hetki tuli leiriin yksityisiä ratsumiehiä, vieläpä toisten maiden tai kreivikuntien alamaisetkin, jotka sillä hetkellä sattuivat olemaan Flanderissa, ryhtyivät epäröimättä auttamaan Flanderin vapautusta. Niinpä olivat jo Gwyden rinnalla Hendrik Lonchyn Luxemburgista, Goswyn Goetsenhove ja Juhana Cuyck, kaksi jaloa brabantilaista, kun Veurnen miehet saapuivat kaupunkiin. Kaikki nämä joukot siirtyivät kohta, niinpiankuin ne olivat Kortrykissa saaneet vähän virkistystä, leiriin, missä heidät asetettiin Renessen päällikkyyden alaisiksi.
Toisena päivänä riensivät paikalle yperniläiset. Vaikka heidän oli vartioitava omaakin kaupunkiaan, eivät he voineet suostua siihen, että Flanderi vapautettaisiin ilman heidän myötävaikutustaan. Heidän joukkonsa olivat verrattomasti kauneimmat ja upeimmat koko seuduilla: viisisataa nuijamiestä, ylt'yleensä tulipunaisissa puvuissa, kauniit töyhdöt välkkyvissä kypäreissään, sekä lisäksi pienet rintahaarniskat ja polvilevyt, jotka säihkyivät auringonpaisteessa; seitsemänsataa muuta miestä kantoi olallaan tavattoman suuria varsijousia, joissa oli teräskaaret; heidän pukunsa olivat vihreät, keltaisin koristuksin. Heidän joukossaan oli seuraavat aatelisherrat: Jakob van Ypern, kreivi Juhana Namurin aseenkantaja, Dietrich Vlamertinghe, Josef Hollebecke ja Balduin Paschendale; johtajina olivat Filip Baalde ja Pietari Belle, Ypernin huomattavimpien ammattikuntien esimiehet. Iltapäivällä tuli itäisen ja läntisen kreivikunnan muu väestö Brüggen ympärillä olevista kylistä, kaksisataa hyvinvarustettua soturia.
Kolmantena päivänä aamupuolella tuli Wilhelm Jülich Juhana Renessen kanssa Kasselista, ja heidän kanssaan saapui viisisataa ratsumiestä, neljäsataa seelantilaista ja vielä joku määrä brüggeläisiä leiriin.
Kutsutut ritarit ja kaupunkien edustajat olivat saapuneet melkein kaikki, ja kaikkia mahdollisia aselajeja oli Gwyden päällikkyyden alaisissa joukoissa. Flaamilaisten riemu näinä päivinä oli sanoinkuvaamaton; nyt he näkivät, etteivät heidän maanmiehensä vielä olleet turmeltuneet, että vielä oli uljaita miehiä heidän synnyinmaassaan. Kaksikymmentäyksituhatta urheata soturia oli jo koolla mustan leijonalipun alla, ja yhä virtasi taukoamatta pieniä joukko-osastoja paikalle.
Vaikka ranskalaisilla oli kuudenkymmenenkahdentuhannen miehen suuruinen sotajoukko, josta puolet oli ratsuväkeä, ei flaamien sydämessä ollut enää sijaa pelolle. Innossaan he toisinaan lakkasivat työstään syleilläkseen toisiaan, ja sitten puhelivat he niin luottavasti, kuin olisi voiton saavuttaminen ollut mitä varmin asia.
Iltapuolella, juuri kuin he lapioineen olivat lähdössä telttoihinsa, kohosi Kortrykin muureilta uudestaan huuto: "Vlaenderen den Leeuw!" Kaikki juoksivat takaisin valleille katsomaan mitä tapahtui ja vastasivat sitten raikuvin, iloisin äänin kortrykilaisten huutoon. Kuusisataa ratsumiestä, ylt'yleensä rautaan puettuja, ratsasti ravaten leiriin yleisen riemun vallitessa. Tämä joukkue tuli Namurista, ja sen oli lähettänyt Flanderin kreivi Juhana, Robrecht Bethunen veli.
Näiden apujoukkojen saapuminen sai flaamilaisten riemun vielä kohoamaan; sillä juuri ratsuväestä oli heillä suurin puute. Vaikka he tiesivätkin hyvin, etteivät namurilaiset heitä ymmärtäneet, huusivat he heille tervetulo-lauseita ja toivat heille viiniä runsain määrin. Kun nuo vieraat soturit näkivät tämän suuren ystävällisyyden, tunsivat hekin vastarakkauden heräävän ja vannoivat vuodattavansa verensä niin hyvien ihmisten puolesta.
Ainoastaan Gentin kaupunki ei ollut vielä vastannut kutsuun; ei ainoatakaan miestä ollut sieltä saapunut Kortrykiin. Tiedettiin jo vanhastaan, että Gentissä vilisi liljalaisia ja että valtuusto oli siellä kokonaan ranskanmielinen; kuitenkin oli siellä surmattu seitsemänsataa ranskalaista sotilasta, ja Juhana Borluut oli luvannut kannatuksensa. Tässä epätietoisuudessa eivät leirissä olevat flaamilaiset tosin vielä ääneen soimanneet gentiläisiä veljiään petturuudesta, mutta epäluulo heitä kohtaan oli hyvin voimakas.
Illalla, kun aurinko jo oli vaipunut Moorseelen kylän taakse, olivat kaikki työskentelijät vetäytyneet telttoihinsa. Siellä täällä kajahti laulu. Aika ajoin keskeytti sen kannujen kalina, ja loppusäkeistön kertasivat riemukkaasti monet äänet. Toisista teltoista kuului sekavaa äänten sorinaa. Ainoastaan huuto: "Vlaenderen den Leeuw!" ilmaisi, että puhujat rohkaisivat toistensa mieliä ja vaihtoivat kuohahtelevia, rajuja innostuksen sanoja. Keskellä leiriä hiukan syrjässä teltoista paloi suuri nuotio, levittäen laajalle punertavaa hohdettaan. Kymmenkunta miestä puuhaili pitämässä sitä vireillä; heidän nähtiin kulkevan edestakaisin suuria puunrunkoja raahaten ja kuultiin johtajan silloin tällöin huutavan heille:
"Varovasti, miehet! Lakatkaa, älkääkä kohentako tulta liian ankarasti; älkää lennättäkö kipinöitä niin korkealle leirin yli."
Muutamien askelien päässä nuotiosta oli leirivartioston teltta. Se oli häränvuodilla peitetty katos, jonka kehikkoa kannatti kahdeksan tukevaa hirttä; sen kaikki neljä sivua olivat avonaiset, jotta siitä voitiin nähdä joka suunnalle leirialueen yli.
Jan Breydelin oli viidenkymmenen miehensä kanssa pidettävä vartiota sinä yönä, He istuivat kaikki pienillä puujakkaroilla pöydän ympärillä katoksen alla, joka suojeli heitä yökasteelta ja sateelta; heidän piilunsa säihkyivät tulen heijastuksessa ja välkähtelivät heidän käsissään, ikäänkuin olisivat olleet hehkuvia aseita. Pimeässä saattoi nähdä heidän asettamainsa vartijain astelevan edestakaisin. Pöydällä heidän edessään oli suuri ruukku viiniä ja muutamia tinakannuja, ja vaikka heitä ei oltu kielletty juomasta, saattoi kuitenkin huomata, että he ottivat ryyppyjä hyvin kohtuullisesti, sillä vain hyvin harvoin he veivät kannuja huulilleen. He nauroivat ja pakinoivat iloisesti aikansa kuluksi ja puhelivat jo edeltäpäin niistä aimo iskuista, joita he jakelisivat ranskalaisille.
"Sanokoon nyt joku", huudahti Breydel, "etteivät flaamit tule esi-isiinsä, kun sotajoukko sellainen kuin tämä kokoontuu vapaaehtoisesti! Tulkoot nyt vain ranskalaiset kuusinekymmeninetuhansine miehineen! Mitä enemmän riistaa, sitä parempi jahti. He sanovat, että me olemme lauma kehnoja koiria; mutta rukoilkoot Jumalaa, etteivät ne purisi heitä. Koirilla on hyvät hampaat."
Teurastajat nauroivat sydämensä pohjasta esimiehensä leikillisille sanoille ja katsahtivat samalla erääseen vanhaan ukkoon, jonka harmaa parta oli hänen korkean ikänsä todisteena. Eräs heistä huusi hänelle:
"Te, Jaakko, ette ainakaan voi purra heitä enää!"
"Jos hampaani eivät olekaan niin hyvät kuin teidän", murahti vanha teurastaja, "niin onpa minulla piilu, joka on jo kauan tottunut puremaan. Löisinpä vaikka kaksikymmentä tuoppia viiniä veikkaa siitä, kumpi meistä kahdesta lähettää useampia ranskalaisia helvettiin."
"Olkoon menneeksi", huusi toinen, "juodaan ne yhdessä; minä menen niitä noutamaan."
"Ohei!" huusi Breydel, "pysykää vain hiljaa! Juokaa huomenna; sillä minä sanon teille: sen teistä, joka ensimmäisenä juo itsensä juovuksiin, annan minä sulkea Kortrykiin; hän ei saa ottaa osaa taisteluun."
Tämä uhkaus teki teurastajiin ihmeellisen vaikutuksen; sanat tyrehtyivät heidän huulilleen, eikä kukaan heistä värähdyttänyt enää jäsentäkään. Ainoastaan äskeinen teurastaja uskalsi vielä puhua.
"Esimiehemme parran kautta!" huudahti hän, "jos minulle sellainen tapahtuisi, silloin antaisin mieluummin paistaa itseni tulella, niinkuin Pyhä Laurentius ennenmuinoin paistettiin. Sillä tällaista juhlaa en tule enää koskaan toiste näkemään."
Breydel huomasi, että hänen uhkauksensa aiheutti koko vartiostossa pelkoa ja masennusta; tämä ei ollut hänestä oikein, koska hän itse oli iloisella tuulella. Palauttaakseen heidän iloisuutensa tarttui hän ruukkuun, täytti kannut ja lausui:
"No, miehet, miksi olette nyt vaiti? Kas tässä, ottakaa ja juokaa, jotta viini antaisi teille puhelahjanne takaisin. Olen pahoillani, kun puhuin teille sillä tavoin. Tunnenhan teidät ja tiedän, että oikea teurastajaveri virtaa suonissanne! Kas niin, terveydeksenne, toverit!"
Nyt palasi iloisuus äkkiä, ja vaitiolo päättyi pitkään nauruun, kun he huomasivat, että heidän esimiehensä uhkaus olikin ollut vain leikkiä.
"Juokaa vain", jatkoi Breydel, täyttäessään oman maljansa, "tämän ruukun annan teille, saatte tyhjentää sen pohjaan asti. Tovereillenne, jotka ovat vahdissa, hankitaan toinen. Nyt, kun näemme, että kaikista kaupungeista rientää apua ja voimamme niin vahvistuvat, voimme toki tästä onnesta iloita."
"Minä juon halveksimisryypyn gentiläisille", huusi muudan kisälli. "Onhan jo ammoin tietty, että se nojaa poikkinaiseen sauvaan, joka heihin luottaa. Mutta se ei merkitse mitään; jääkööt he vain kotiinsa, silloinhan meidän Brüggemme saa yksin kunnian taistelusta ja vapautuksesta."
"Ovatkohan gentiläiset flaamilaisia niinkuin me?" ivasi eräs toinen, "sykkiiköhän heidänkin sydämensä vapaudenhalusta? Ja asuukohan teurastajiakin Gentissä? Eläköön Brügge! Siellä ollaan oikeaa juurta."
"Ohoi!" huusi Breydel, "Gentissä asuu mies, jolla on leijonansydän rinnassaan. Eikö Juhana Borluutia tunne koko maailma? Minä olen vakuutettu, että jos hän tahtoisi asiaa tutkia, niin hän huomaisi, että hänen esi-isänsä ovat olleet teurastajia tai jotakin sinnepäin; sillä Juhana-herra ja gentiläiset ovat toistensa kaltaisia kuin härkä ja lampaat."
Teurastajat remahtivat uudestaan raikuvaan nauruun; he käsittivät varsin hyvin esimiehensä tarkoittavan tällä sanoa, että gentiläiset olivat lampaita.
"Enkä minä tiedä", jatkoi Breydel, "minkätähden Gwyde-herra ylipäänsä toivoo heidän tuloaan; meillä ei ole suinkaan leirissä sellaista muonavarojen ylitsevuotavaisuutta, että meidän tarvitsisi kutsua lisää syöjiä aterialle. Luuleeko ylipäällikkö ehkä meidän häviävän leikissä? Siitä sen oikein huomaa, että hän on kasvanut Namurissa; hän ei tunne brüggeläisiä, muuten hän ei gentiläisiä kaipaisi. Me emme heitä tarvitse. Pysykööt he kotonaan, me toimitamme asiamme ilman heitäkin, ja sitäpaitsi he ovat sellaista häilyväistä väkeä!"
Breydel oikeana brüggeläisenä ei pitänyt gentiläisistä. Flanderin kahden etevimmän kaupungin välillä vallitsi jo alunpitäen jonkinlainen kateus. Ei silti, että toisessa olisi ollut urheampaa väkeä kuin toisessa; vaan molemmat olivat uutteria ja koettivat riistää toisen kauppaa ja vetää sitä itselleen. Vielä tänäpäivänä on olemassa tämä viha Gentin ja Brüggen asukkaiden välillä; niin vaikeata on poistaa perittyjä tunteita laajoista kansankerroksista, että tämä kateus on kaikista mullistuksista huolimatta säilynyt meidän päiviimme saakka.
Siihen tapaan jatkoi Breydel pakinointiaan toveriensa kanssa, ja monta ivallista haukkumasanaa sutkautettiin gentiläisistä, kunnes tämä aihe oli loppuun kulutettu ja keskustelu siirtyi muihin asioihin. Äkkiä herätti läheisyydestä kuuluva hälinä heidän huomiotaan; he kuulivat muutamien askelien päästä teltan takaa sananvaihtoa, ikäänkuin kaksi miestä olisi kinastellut. Kaikki nousivat seisomaan mennäkseen katsomaan mistä oli kysymys; mutta ennenkuin he ehtivät poistua teltasta, tuli jo eräs vahdissa ollut teurastaja paikalle erään toisen miehen kanssa, jota hän väkisin raahasi eteenpäin.
"Mestari", sanoi hän, työntäessään outoa miestä telttaan, "tapasin leirin taustalla tämän soittoniekan; hän kulki teltalta teltalle, kuunteli ja hiipi kuin kettu pimeässä; seurasin häntä pitkän aikaa ja pidin häntä silmällä. Varmasti tässä on takana jokin petos, sillä katsokaa, kuinka se lurjus vapisee!"
Mies, joka oli tuotu telttaan, oli puettu siniseen mekkoon, ja päässä hänellä oli sulkaniekka lakki. Pitkä parta varjosti hänen kasvojensa alaosaa. Vasemmassa kädessään hänellä oli pieni harpuntapainen soitin, ikäänkuin hän olisi tahtonut soittaa sillä seurueelle jonkun laulun. Hän vapisi pelosta, ja hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, kuin olisi hän ollut kuolemaisillaan; ilmeisesti hän koetti väistää Jan Breydelin katsetta, sillä hän käänsi päänsä toisaalle, ettei tämä olisi nähnyt hänen piirteitään.
"Mitä tekemistä teillä on leirissä?" huusi Breydel. "Minkätähden kuuntelette telttojen luona? Vastatkaa heti!"
Laulaja vastasi kielimurteella, joka tuntui olevan yläsaksaa, aiheuttaen sillä sen otaksuman, että hän oli kotoisin kaukaa toisilta seuduilta.
"Mestari, minä- tulen Luxemburgista ja tuon sanaa herra Lonchynille Kortrykiin. Minulle sanottiin, että yksi veljistäni on täällä leirissä, ja minä tulin tänne häntä etsimään. Minua peloittaa, kun vahti luuli minua vakoilijaksi; mutta minä toivon, ettette tee minulle pahaa."
Breydel, joka tunsi sääliä laulajaa kohtaan, lähetti vahdin takaisin, tarjosi muukalaiselle tuolin ja arveli:
"Te lienette väsyksissä niin pitkästä matkasta. Kas tässä, kaunis laulajani, istukaa tähän ja juokaa – tässä on teille kannu. Teidän pitää laulaa meille joitakin lauluja, ja me tarjoamme teille. Rohkaiskaa mielenne, te olette hyvien ihmisten joukossa."
"Suokaa anteeksi, mestari, en voi jäädä tänne, sillä herra Lonchyn odottaa minua. Toivon, ettette pidätä minua kauemmin vastoin tuon jalon ritarin toivomusta!"
"Ensin laulu!" huusivat teurastajat. "Häntä ei ole päästettävä, ennenkuin hän on laulanut laulun!"
"Joutukaa", huudahti Breydel. "Jollette suo meille sitä hupia, että laulatte muutaman laulun, niin pidätän teidät täällä huomiseen saakka. Jos olisitte heti hyväntahtoisesti alkanut laulaa, olisitte nyt jo suoriutunut siitä. Laulakaa, minä käsken sen!"
Laulajan pelko kasvoi tämän ankaran käskyn johdosta; hädin tuskin hän sai pidellyksi harppua käsissään, sillä hän vapisi niin, että soittimen kielet hivuttivat hänen vaatteitaan synnyttäen vienon helinän. Tämä kutkutti teurastajain halua yhä enemmän.
"Laulatteko tai soitatteko?" huusi Breydel. "Jollette kiiruhda, niin teidän käy huonosti!"
Ihan kuollakseen pelästyneenä sormieli laulaja harppua vapisevilla käsillään. Mutta hän sai siitä esiin vain särähteleviä, sekavia sointuja. Nyt huomasivat teurastajat, ettei hän osannutkaan soittaa.
"Hän on vakooja", huusi Breydel, "riisukaa hänet ja tarkastakaa, onko hänellä mitään mukanaan."
Tuossa tuokiossa oli hänen yltään riistetty ulommat vaatteet, ja vaikka hän rukoili surkeasti armoa, töykittiin häntä tämän tarkastuksen aikana nurkasta nurkkaan.
"Täällä on!" huusi eräs teurastaja, joka oli pistänyt kätensä tuntemattoman miehen mekon ja rinnan väliin, "täällä on petosjuoni!"
Kun hän veti kätensä esiin mekon alta, oli siinä pergamentti. Se oli kääritty kolmin- tai nelinkertaiseen vahavaatteeseen, ja siitä riippui sinetti, jonka ympärille oli kiedottu pellavia suojaamaan sitä särkymiseltä. Laulaja seisoi vavisten, ikäänkuin nähden kuoleman silmäinsä edessä; katsoen pelokkaana esimieheen hän mumisi joitakin käsittämättömiä sanoja, joita teurastajat eivät kuitenkaan kuulleet.
Jan Breydel otti pergamentin ja kehitettyään sen auki tuijotti siihen pitkän aikaa, saamatta siitä mitään valaistusta. Siihen aikaan osasivat hengenmiehiä lukuunottamatta vain harvat ihmiset lukea, ja melkein kaikki aatelisetkin elivät vielä mitä suurimmassa tietämättömyydessä.
"Mitä tämä on, te lurjus?" huusi Breydel.
"Se on kirje herra Lonchynille..." änkytti luuloteltu laulaja katkonaisesti.
"Maltahan", jatkoi Breydel, "sen saan pian nähdä." Hän otti tikarinsa ja leikkasi poikki sinetin ympärille kiedotut pellavat. Tuskin oli hän saanut näkyviinsä Ranskan vaakunan liljat, kun hän syöksähti raivokkaasti pystyyn, tarttui tuntematonta parrasta ja reutoen häntä edestakaisin huusi:
"Onko tämä herra Lonchynin kirje, te petturi? Ei, se on linnanvouti Lensin kirje, ja te olette vakooja. Teidän pitää kuoleman kovalla kuolemalla, te konna!"
Tätä sanoessaan hän tempasi niin rajusti vakoojan partaa, että nauhat, joilla se oli sidottu päähän kiinni, katkesivat; nyt Breydel tunsi hänen kasvonsa. Hän sysäsi hänet luotaan sellaisella suuttumuksella, että häh hoipertui teltan pylvästä vasten.
"Oh! Brakels! Brakels! Teidän viimeinen hetkenne on tullut!" huusi Breydel, ikäänkuin aaveen peloittamana.
Vanha teurastaja, josta oli tehty pilaa hänen huonojen hampaittensa johdosta, syöksähti Brakelsia kohti, tarttui käsillään hänen kurkkuunsa ja painoi häntä pylvästä vastaan, jota vasten Breydel oli hänet viskannut. Hänen uhrinsa silmät vääntyivät nurin kuopissaan, sillä teurastajan puserrus salpasi häneltä hengityksen. Hän olisi miltei kuristunut kuoliaaksi, jollei hän koettaessaan riistäytyä irti olisi silloin tällöin saanut vedetyksi ilmaa sisäänsä. Teurastajain huuto oli herättänyt monet leirin miehistä, joita nyt virtasi uteliaina paikalle joka teltasta. Mikä oli mekotta, mikä liivittä. He olivat tuskin saaneet tietoonsa hälinän syyn, kun he raivoisina vaativat, että Brakels oli jätettävä heidän käsiinsä.
"Antakaa hänet meille", huusivat he, "hänen verensä, hänen henkensä!"
Breydel tarttui vanhaa teurastajaa olkapäähän, työnsi hänet pois Brakelsin kimpusta ja huusi:
"Älkää tahratko itseänne tämän kavaltajan verellä! Hän on liian katala, muuten hän olisi jo saanut surmansa minun kädestäni."
"Ei", huusi teurastaja, kohottaen piilunsa, "minun täytyy saada iloita tästä leikistä. Se tekee ansiokkaan työn, joka ottaa maankavaltajan hengiltä. Sallikaa, mestari, minä pyydän sitä Jumalan tähden; vain yksi isku."
"Oi mestari, armahtakaa toki minua... minä tahdon uskollisesti palvella isänmaata... älkää minua tappako!"
Breydel katsoi häneen täynnä raivoa ja syvää ylenkatsetta, asetti jalkansa hänen kylkeään vasten ja sinkautti hänet äkkiä teltan toiseen laitaan. Sillävälin oli teurastajilla täysi työ pidätellessä väkijoukkoa, joka kostonhalua kuohuen ympäröi telttaa.
"Antakaa hänet meille", huusi raivoisa joukko, "tuleen, tuleen!"
"Minä en tahdo", lausui Breydel käskevästi miehilleen, "että tämän käärmeen veri saastuttaisi teidän piilujanne. Hänet on annettava kansan käsiin."
Määräys oli tuskin lausuttu, kun jo väkijoukosta astui esiin mies, heittäen silmukan Brakelsin kaulaan; sitten he nykäisivät kavaltajan takaperin kumoon ja raahasivat hänet pois teltasta. Hänen hätähuutonsa hukkuivat väkijoukon myrskyisään riemunmeteliin. Raahattuaan häntä ympäri leiriä saapuivat he luikaten ja mylvien nuotion luo ja vetivät häntä neljä viisi kertaa palavan tulennoksen läpi, kunnes hän oli muuttunut ihan tuntemattomaksi. Sitten he jatkoivat jälleen kulkuaan ja hävisivät hengetön ruumis mukanaan pimeyteen. Vielä pitkän aikaa kuului heidän huutonsa kaukaa, ja kauan vielä he raahasivat kavaltajan ruumista, kunnes se vihdoin tuntia myöhemmin roikkui kaikkien nähtävänä aivan muodottomaksi raadeltuna hirsipuussa nuotion lähellä. Sitten palasivat kaikki telttoihinsa, ja syvä hiljaisuus seurasi tätä kauheaa melua.
III.
Gwyde oli määrännyt, että koko sotajoukon oli seuraavana aamuna saavuttava leirin edustalla olevalle kentälle, koska hän aikoi toimittaa yleisen katselmuksen.
Tämän määräyksen mukaan olivat flaamit paikalle saavuttuaan asettuneet neliöön, rakennuksen perusmuurien tapaan. Jokainen ryhmä käsitti kahdeksan suljettua riviä; Deconinckin neljätuhatta kankuria muodostivat oikean sivustan etupään. Hänen osastonsa ensimmäisenä rivinä olivat jousimiehet, jotka olivat ripustaneet varsijousensa olalleen, rautaisten nuolien riippuessa viinessä heidän sivuillaan. Heillä ei ollut mitään muuta suoja-asetta kuin vahva rautalevy, joka oli neljällä hihnalla sidottu rinnan eteen. Kuuden taempana olevan rivin yläpuolella törröttivät tuhannet keihäät kymmentä jalkaa korkealle. Tätä asetta, mainehikasta "goedendagia", pelkäsivät ranskalaiset enimmän, koska sillä saattoi helposti lävistää hevosenkin. Ei mikään haarniska voinut suojata sen voimakkaalta pistolta, jokainen ratsumies, johon se sattui, putosi varmasti satulasta.
Samalla sivustalla seisoivat myöskin Ypernin komeat joukot; heidän etumaisessa rivissään oli viisisataa vankkaa miestä, joiden puvut olivat niin heleänpunaiset kuin hienoin koralli; heidän välkkyvistä kypäreistään hulmusivat liehuvat sulkatöyhdöt alas hartioille, suuret teräspiikeillä varustetut nuijat olivat heidän sivullaan, paksumpi pää jalan vieressä, käden levätessä varrella; heidän käsivartensa ja reitensä olivat peitetyt pienillä rautalevyillä. Tämän erinomaisen joukon muut miehet olivat kaikki vihreään puetut; heidän teräsjousensa kohosivat vireestä päästettyinä yli heidän päittensä. Vasemman sivustan muodostivat yksinomaan Breydelin kymmenentuhatta soturia. Toisella puolen häikäisivät teurastajien lukemattomat piilut muiden soturien silmiä, jotka pitivätkin yhtenään päänsä poispäin käännettyinä; sillä päivänpaiste, joka heijastui noista teräspeileistä, tahtoi heidät sokaista. Teurastajat eivät olleet taidokkaasti puetut; lyhyet ruskeat housut ja samanväriset nutut muodostivat koko heidän asunsa; hihat olivat kyynärpäihin saakka ylöskäärityt. Se oli heidän yleinen tapansa, sillä he olivat ylpeät voimakkaista lihaksistaan. Useilla oli vaaleat hiukset, mutta ne olivat ihan päivänpaahtamat. Pitkiä arpia varhaisemmista taisteluista kulki syvinä uurteina heidän kasvojensa poikki. Heille ne olivat laakereita, jotka todistivat heidän urhoollisuuttaan. Breydelin kasvot erosivat silmäänpistävällä tavalla noista synkistä, jäyhistä muodoista; kun useimmat hänen tovereistaan herättivät peloittavalla ilmeellään kammoa, olivat Breydelin kasvot sensijaan miellyttävät ja jalot: kauniit siniset silmät leimusivat hänen tiukkaan vedettyjen kulmakarvainsa alla, pitkät vaaleat kiharat valuivat hänen kaulalleen, ja hänen partansa pitensi hänen kasvojensa kaunista soikiota. Nyt, kun hän oli iloinen ja tyytyväinen, oli hänen kasvojensa ilme miellyttävä; mutta kun viha sai hänet valtoihinsa, ei leijonankaan pää olisi ollut hänen muotoaan peloittavampi; silloin kiristyivät hänen poskensa uurteille, hänen hampaansa kirskuivat kiukusta ja kulmakarvat rypistyivät tuuheiksi tupsuiksi silmien yläpuolelle.
Kolmannella sivustalla seisoivat Veurnen miehet sekä Arnold Oudenaerden ja Balduin Papenroden sotamiehet. Veurnen ammattikunnilla oli tuhat linkomiestä ja viisisataa kypärinsärkijää. Ensinmainitut seisoivat etumaisissa riveissä ja olivat ylt'yleensä nahkaan puetut, etteivät vaatteet olisi esteeksi linkojen heilahduksille. Heidän uumillaan oli leveä vyön tapainen nahkapussi; siinä olivat ne pyöreät piikivet, joita he linkosivat vihollista kohti. Heidän oikeassa kädessään riippui nahkahihna, jonka keskellä oli reikä; se oli linko, peloittava ase, jolla he osuivat viholliseensa niin tarkasti, että ne raskaat kivet, joita he linkosivat häntä kohti, harvoin jäivät sattumatta maaliinsa. Heidän takanaan seisoivat kypärinsärkijät; he olivat kokonaan rautalevyillä peitetyt, ja päässään oli heillä raskaat leuan alitse ulottuvat päähineet. Heidän aseenaan oli pitkävartinen tappara; terän yläpuolella oli paksu rautapiikki, jolla he lävistivät kypärit ja haarniskat; siksi heitä kutsuttiinkin kypärinsärkijöiksi. Oudenaerden ja Papenroden miehet, jotka seisoivat samalla sivustalla, olivat eri tavoilla asestettuja; kaksi ensimmäistä riviä olivat kuitenkin pelkkiä jousimiehiä. Muilla oli keihäät, nuijat tai lyömämiekat.
Neljännen sivustan, joka täydensi neliön, muodosti leirin koko ratsuväki, ne yksitoistasataa ratsumiestä, jotka Namurin kreivi Juhana oli lähettänyt veljelleen Gwydelle. Tämä osasto oli ylt'yleensä rautaan ja teräkseen verhottu; ei voinut nähdä mitään muuta kuin ratsastajain silmät, jotka kiiluivat kypärin silmikosta, ja hevosten kaviot, jotka pistivät esiin niiden rautaverhosta.
Sillätavoin oli sotajoukko asetettu ylipäällikön käskyn mukaan. Mitä täydellisin hiljaisuus vallitsi joukoissa; sotamiehet tosin kyselivät toisiltaan, mitä tulisi tapahtumaan, mutta silloin puhuivat he niin hiljaa, ettei sitä kuullut kukaan muu kuin heidän vierustoverinsa.
Gwyde ynnä kaikki muut ritarit, jotka eivät olleet tuoneet joukkoja mukanaan, asuivat Kortrykissa; koko sotajoukko oli jo jonkun aikaa seisonut kerrotussa asennossa, kun äkkiä nähtiin Gwyde-herran lipun tulevan esiin kaupunginportista. Herra Renesse, jolla oli leirin ylikomento ylipäällikön poissaollessa, huusi:
"Aseet ylös, sulkekaa rivit! Ojennus! Hiljaa!"
Herra Renessen ensi käskyllä vei jokainen aseensa asianomaiseen asentoon; sitten he ottivat lähemmän tuntumuksen ja suoristivat rivit. Se oli tuskin tapahtunut, kun ratsumiesten linja avautui päästääkseen ylipäällikön lukuisine seurueineen neliön sisälle.
Edellä ratsasti lipunkantaja Flanderin lippua kantaen; kultaiselle pohjalle ommeltu musta leijona hulmusi hiljalleen ratsun pään vieressä ja näytti osoittavan riemastuville flaamilaisille kynsiään kuin voitonmerkkiä. Heti hänen jäljessään tuli Gwyde veljenpoikansa Wilhelm Jülichin rinnalla. Nuorella sotapäälliköllä oli yllään välkkyvä haarniska, johon Flanderin vaakuna oli taidokkaasti kuvattu; hänen kypäriänsä koristi kaunis sulkatöyhtö, joka ulottui hänen ratsunsa selkään saakka. Wilhelm Jülichin haarniskassa oli leveä punainen risti. Valkoinen papinpuku pisti esiin hänen rautapaitansa alta, ulottuen satulaan asti; hänen kypärinsä oli vailla sulkia ja koko hänen asunsa oli yksinkertainen ja vailla koristuksia. Heti näiden korkeiden herrain jäljessä seurasi Aadolf Nieuwland; koko hänen sotisopansa oli erittäin siro, kaikkialle hänen haarniskalevyjensä liitekohtiin oli sovitettu kultaiset napit. Hänen kypäritöyhtönsä oli vihreä ja rautahansikkaansa hopeoidut. Hänen rautapaitansa alta nähtiin riippuvan vihreän hunnun, – se oli lahja, jonka Leijonan tytär oli hänelle antanut kiitollisuutensa osoitukseksi. Hänen rinnallaan ratsasti Machteld lumivalkoisella hevosella. Neito oli vielä kalpea, mutta ei enää sairas. Hänen veljensä Aadolfin kotiintulo oli karkoittanut hänen sairautensa. Taivaansininen ratsastuspuku hienointa samettia, johon oli kuin siroteltu pieniä hopeisia leijonia, laskeutui keveissä poimuissa hänen jalkojensa ylitse aina maahan saakka, ja silkkihuntu riippui hänen hattunsa kärjestä aina hevosen selkään asti.
Sitten tuli vielä noin kolmekymmentä ritaria ja aatelisnaista, kaikki mitä kallisarvoisimmissa puvuissa ja niin iloisina ja hilpeinä, kuin olisivat olleet menossa joitakin turnajaisia katselemaan. Vihdoin seurasi neljä aseenkantajaa jalan; kahdella etumaisella oli kummallakin upea haarniska ja lyömämiekka käsivarrellaan, toisilla kummallakin kypäri ja kilpi. Joukkojen seisoessa juhlallisen äänettöminä saapui loistava kulkue neliön keskustaan ja seisahtui siihen.
Gwyde kutsui airuensa ja antoi hänelle pergamentin, jonka sisältö hänen oli luettava julki.
"Lisää siihen soturinimi 'Flanderin leijona', sillä se ilahduttaa meidän kelpo brüggeläisiämme", lausui hän airuelle.
Sotilasten uteliaisuus ilmeni hetkellisenä liikehtimisenä ja mitä suurimpana tarkkaavaisuutena; he oivalsivat hyvin, että kaiken tämän juhlallisen muodollisuuden takana piili jokin salaisuus; sillä varmasti eivät aatelisnaiset olleet tarkoituksetta pukeutuneet niin komeasti. Airut ratsasti esiin, puhalsi kolmasti torveensa ja huusi kuuluvalla äänellä:
"Me Namurin Gwyde toivotamme kreivimme ja veljemme Robrecht Bethunen, Flanderin leijonan nimessä kaikille, jotka tämän lukevat tai kuulevat luettavan, terveyttä ja rauhaa. Katsoen..."
Äkkiä hän pysähtyi; joukkojen läpi kulki mumina, ja samalla kuin jokainen tarttui aseeseensa, virittivät jousimiehet jousensa, ikäänkuin jokin vaara olisi heitä uhannut.
"Vihollinen! Vihollinen!" huudettiin siellä täällä.
Kaukana nähtiin lähestyvän lukuisa sotilasjoukko; useampia tuhansia miehiä marssi tiheissä jonoissa eteenpäin, eikä loppua ollut näkyvissä. Kuitenkin oltiin epätietoisia, oliko se vihollinen vai ei, kun ei joukossa ollut ollenkaan ratsuväkeä. Pian nähtiin, kuinka ratsastaja erkani tuosta tuntemattomasta kulkueesta ja ajoi täyttä ravia leiripaikkaa kohti. Hän oli ratsunsa kaulan yli kumartuneena, niin ettei häntä voinut tuntea, vaikka hän oli jo tullut aivan lähelle. Yhä lähemmäksi hämmästynyttä sotajoukkoa hän riensi, huutaen samalla:
"Vlaenderen den Leeuw! Vlaenderen den Leeuw! Täällä ovat gentiläiset!"
Vanha soturi tunnettiin; iloinen huuto oli vastauksena hänen sanoihinsa, ja hänen nimensä kaikui kaikkien suista:
"Eläköön Gent! Eläköön Juhana Borluut! Tervetuloa, kunnon veljet!"
Kun flaamilaiset näkivät niin odottamattoman voimanlisän, niin lukuisan sotajoukon saapuvan avukseen, ei heidän riemunsa enää ollut hillittävissä; johtajilla oli täysi työ saada heidät pysymään riveissään. He tekivät rajuja liikkeitä ja riehuivat riemusta, ikäänkuin olisivat olleet mielipuolia. Juhana Borluut huusi heille:
"Rohkeutta, ystäväni, Flanderi on oleva vapaa. Minä tuon viisituhatta hyvinasestettua, pelotonta miestä."
Ja uudestaan kajahti huuto: "Eläköön, eläköön Woeringenin sankari! Borluut! Borluut!"
Borluut lähestyi nuorta kreiviä ja alkoi tervehtiä häntä kohteliain lausein; mutta Gwyde keskeytti hänet:
"Jättäkää pois korulauseet, herra Juhana, ojentakaa minulle kätenne ystävänä. Minua ilahduttaa, että te olette tullut, te, joka olette viettänyt koko ikänne haarniskassa ja jossa asuu niin syvä viisaus; minä olin jo alakuloinen, kun en nähnyt teidän tulevan. Te olette viipynyt kauan..."
"Niin kyllä, jalo Gwyde", vastasi Borluut, "kauemmin kuin olisin halunnut, mutta nuo raukkamaiset liljalaiset pidättivät minua. Voiko teidän jalosukuisuutenne uskoa, että Gentissä oli syntynyt salaliitto ranskalaisten päästämiseksi jälleen kaupunkiin? He eivät tahtoneet päästää meitä ulos, kun oli kysymyksessä veljiemme avuksi tuleminen; mutta, Jumalan kiitos, se ei heille onnistunut, sillä kansa vihaa ja inhoaa heitä rajattomasti. Gentiläiset ajoivat valtuuston linnaan ja mursivat auki kaupungin portit. Tuolla jäljempänä tulee nyt viisituhatta pelotonta miestä, jotka kaipaavat taistelua yhtä suuresti kuin ateriaakin; he eivät ole nauttineet tänään vielä palaakaan."
"Minä ajattelinkin, että suuret esteet pidättäisivät teitä, ja pelkäsin jo, ettette tulisikaan."
"Kuinka, jalo Gwyde, minäkö en olisi tullut Kortrykiin? Minä, joka olen vuodattanut vertani muukalaisten puolesta, minäkö en hädässä auttaisi isänmaatani? Sen saavat ranskalaiset nähdä! Minusta tuntuu, kuin en olisi kolmenkymmenenkään vanha! Ja entä sitten mieheni, oi taivas! Odottakaahan, jalo herra, kunnes verileikin hetki on tullut, ja katsokaa silloin Gentin valkoista leijonaa, kuinka näette ranskalaisten kaatuvan sen ympärillä."
"Te ilahdutatte minua, herra Borluut. Meidänkin miehemme ovat kaikki tyyni yhtä urhoollisia, yhtä pelottomia; jos me joutuisimme tappiolle taistelussa, ei kotiin palaisi monta flaamilaista, sen vakuutan!"
"Tappiolleko, sanotte? Tappiolleko, herra Gwyde? Sitä minä en usko, siihen on miestemme mieli liian uljas. Ja entä Breydel! Voittohan on kirjoitettuna hänen kasvoilleen. Katsokaa, jalo herra, minä panisin vaikka pääni pantiksi, että jos annettaisiin Breydelin mennä, niin hän murtautuisi teurastajineen noiden kuudenkymmenenkahden tuhannen ranskalaisen läpi, niinkuin kahlataan viljapellon poikki. Jumala ja Pyhä Yrjö ovat apunamme, toivokaa vain kaikkea hyvää; mutta nyt suokaa anteeksi, herra Gwyde, joukkoni on saapunut. Minä jätän teidät hetkiseksi."
Gentiläiset astelivat jo aivan uuvuksissa ja pölyn peittäminä leirikenttää pitkin; paahtavassa auringonpaisteessa olivat he rientäneet paikalle pikamarssissa. Heidän joukossaan nähtiin kaikkia niitä aselajeja, joita jo olemme kuvanneet. Etumaisina oli noin neljäkymmentä aatelisherraa ratsain; he olivat melkein kaikki vanhan soturin Juhana Borluutin ystäviä: herra Leerne, Jan Coynghem, Balduin Steppe, Simon Bette, Paul Severen ja hänen poikansa, Jan Aersele, junkkeri Vynkt, Thomas Vuselaere, Jan Mechelen, Wilhelm ja Robrecht Wennemaer ja monia muita. Keskellä tätä joukkoa liehui Gentin lippu valkoisine leijonineen. Brüggeläiset, jotka nyt tunsivat, kuinka väärin he olivat panetelleet gentiläisiä, huusivat huutamasta päästyäänkin: "Tervetuloa! Tervetuloa, veljet! Eläköön Gent!"
Juhana Borluut asetti sillävälin joukkonsa säännöllisiin osastoihin neliön vasemman sivustan eteen; hän tahtoi asettaa urhoolliset gentiläisensä ikäänkuin näytteille, jotta brüggeläiset tulisivat vakuutetuiksi siitä, etteivät he isänmaanrakkaudessakaan jääneet heistä jälkeen. Gwyden käskystä hän sitten poistui leiripaikalta jatkaen matkaansa Kortrykin kaupunkiin, saadakseen joukkonsa kunnollisiin suojiin, joissa he voisivat nauttia tarpeellista lepoa.
Niinpiankuin gentiläiset olivat poistuneet, astui Juhana Renesse esiin ja huusi: "Aseet ylös! Hiljaa!"
Joukkojen keskelle siirtynyt seurue asettui jälleen äskeiselle paikalleen. Kaikki vaikenivat herra Renessen käskyn johdosta ja kuuntelivat tarkkaavasti airutta, joka jälleen toisti kolme torvenpuhallustaan ja luki sitten kuuluvalla äänellä:
"Me Namurin Gwyde toivotamme kreivimme ja veljemme Robrecht Bethunen, Flanderin leijonan nimessä kaikille, jotka tämän lukevat tai kuulevat luettavan, terveyttä ja rauhaa!
"Katsoen niihin hyviin ja uskollisiin palveluksiin, joita mestari Deconinck ja mestari Breydel Brüggestä ovat Flanderin maalle ja meille itsellemme suorittaneet;
"tahtoen kaikkien alamaistemme tieten antaa heille todistuksen suosiostamme;
"tahtoen myöskin soveliaasti ja asianmukaisesti palkita heidän jalomielisen isänmaanrakkautensa, niin että heidän uskolliset palveluksensa ikuisesti muistossa säilyisivät;
"sen oikeuden nojalla, jonka kreivimme ja isämme, Flanderin Gwyde, on meille siihen antanut, teemme tiettäväksi:
"Pietari Deconinck, villakankurien esimies, ja Jan Breydel, teurastajien esimies meidän hyvästä kaupungistamme Brüggestä, sekä heidän jälkeläisensä aina ikuisiin aikoihin, ovat ja tulevat olemaan jalosukuiset, nauttien niitä etuoikeuksia, jotka meidän maassamme Flanderissa läänitysherroille kuuluvat;
"ja että he kunniallisesti voisivat näitä oikeuksia hyväkseen käyttää, on kummallekin heistä kuuluva kahdeskymmenes osa meidän hyvän kaupunkimme Brüggen tulleista heidän huoneittensa ylläpidoksi."
Ennenkuin airut oli vielä lopettanutkaan, hukkui hänen äänensä kankurien ja teurastajien raikuviin mieltymyshuutoihin. Heidän esimiehilleen osoitettu suuri suosio oli samalla palkinto heidän urhoollisuudestaan. Osan tästä kunniasta täytyi tulla myös ammattikuntien osaksi. Jolleivät he olisi olleet niin lujasti vakuutetut esimiestensä uskollisuudesta ja rakkaudesta kansaan, olisivat he epäilemättä ottaneet tämän ylennyksen vastaan suuttumuksella ja pitäneet sitä aateliston valtiollisena juonena. He olisivat sanoneet: Näin riistävät läänitysherrat meiltä oikeuksiemme puolustajat ja houkuttelevat esimiehemme omalle puolelleen. Jossakin muussa tapauksessa ei tällainen epäluulo ehkä olisi ollut aiheetonkaan, sillä lankeavathan ihmiset tavallisesti kunnianhimon viettelyksiin. Senvuoksi ei olekaan ihmeteltävä, että kansa tuntee katkeraa vihaa niitä veljiään kohtaan, jotka kohoavat liian korkealle. Sillä jalomielisistä kansanystävistä muuttuvat nämä raukkamaisiksi liehittelijöiksi ryhtyen tukemaan sitä mahtia, joka on heidät korottanut. He tietävät, että he nousevat tai kaatuvat sen mukana, ja näkevät edeltäpäin, että kansa, jonka he ovat hylänneet, tulee hylkimään ja halveksimaan heitä luopioina.
Brüggen ammattikunnat luottivat liian lujasti Deconinckiin ja Breydeliin antaakseen tällä hetkellä sijaa sellaisille ajatuksille. Heidän esimiehensä kuuluivat nyt aatelistoon; heillä oli nyt kaksi miestä, joilla oli pääsy kreivilliseen neuvostoon ja mahdollisuus astua vapaasti heidän etuoikeuksiensa vihollisten eteen ja taistella julkisesti heitä vastaan. He tunsivat, kuinka suuresti heidän voimansa siitä kasvaisi, ja antautuivat senvuoksi mitä sekoittamattomimman riemun valtaan; heidän riemuhuutonsa raikuivat niin kauan, kunnes heidän äänensä sortuivat. Sitten melu vaikeni, ja riemu ilmeni vain heidän piirteissään ja eleissään.
Aadolf Nieuwland astui nyt esimiesten luo ja pyysi heitä tulemaan ylipäällikön eteen; he seurasivat kehoitusta ja lähenivät verkalleen ritarillista seuruetta.
Deconinckin piirteissä ei näkynyt mitään iloa. Hän lähestyi arvokkaasti ja rauhallisesti, osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta. Hänen sydämessään vallitsi kuitenkin vilpitön tyytyväisyys ja jalo ylpeys. Hänen totunnainen varovaisuutensa oli vain saanut hänen ilmeensä niin valtoihinsa, että siitä saattoi vain harvoin lukea hänen tunteensa. Nyt hän tahtoi säilyttää riippumattomuutensa; jos häneltä sitten joskus vaadittaisiin jotakin sellaista, joka oli ristiriidassa kansan etujen kanssa, niin saattaisi hän sanoa ruhtinaalle: Kuka on pyytänyt teidän suosiotanne, mitä olette sitten minulle antanut, jonka vuoksi nyt vaaditte minulta sellaista, mikä ei ole oikein? – Toisin oli Breydelin laita: hän ei ollut koskaan hillinnyt tunteitaan; vähäisinkin kiihoitus, pieninkin tunne, mikä hänen sydäntään liikutti, ilmeni hänen piirteissään, ja oli helppo huomata, että yksi hänen hyveitään oli hänen suuri avosydämisyytensä. Eikä hän nytkään voinut pidättää kyyneliä, jotka virtasivat hänen sinisistä silmistään; hän kumarsi päänsä salatakseen niitä ja asettui jyskyttävin sydämin ystävänsä Deconinckin viereen.
Ritarit ja aatelisnaiset olivat astuneet alas hevostensa selästä ja antaneet ne aseenkantajien huostaan. Gwyde käski neljän etumaisina kulkeneen aseenkantajan astua esiin ja ojensi esimiehille näiden tuomat kauttaaltaan kallisarvoiset varustukset; haarniska puettiin heidän ylleen ja kypäri sinisine sulkineen kiinnitettiin solkihihnalla heidän päähänsä.
Brüggeläiset katselivat tätä juhlallista toimitusta levollisella tarkkaavaisuudella. Heidän sydämensä täytti tyytyväisyys, ja he olivat niin liikutettuja, kuin olisi tämä kunnia tapahtunut heille itselleen. Kun esimiehet oli puettu asevarustuksiinsa, täytyi heidän laskeutua maahan toiselle polvelleen; sitten astui Gwyde esiin ja kohotti lyömämiekkansa Deconinckin pään yläpuolelle.
"Herra Deconinck", lausui hän, "olkaa uskollinen ritari, älkää rikkoko koskaan kunniaanne älkääkä tarttuko miekkaan muuten kuin Jumalan, isänmaanne ja ruhtinaanne puolesta."
Sitten hän ritarillisen tavan mukaan löi häntä keveästi miekallaan. Samoin lyötiin ritariksi Jan Breydel. Samaan aikaan astui Machteld esiin seurueesta ja asettui polvillaan olevien esimiesten eteen; hän otti kilvet aseenkantajien käsistä ja ripusti ne uusien ritarien kaulaan. Monet katsojat huomasivat, että hän ripusti kilven ensiksi Breydelin kaulaan ja että se varmasti tapahtui tarkoituksella, koska hänen täytyi sitävarten astua muutamia askelia syrjään.
"Tämä vaakunakilpi on isäni lahja teidän jalosukuisuuksillenne", lausui Machteld, enemmän Breydeliin päin kääntyneenä; "minä tiedän, jalot herrat, että te tulette varjelemaan niitä kaikelta häpeältä; minä olen iloinen voidessani ottaa osaa teidän isänmaanrakkautenne palkitsemiseen."
Breydel katsoi nuoreen aatelisnaiseen mitä syvimmällä kiitollisuudella; hänen silmänsä lausuivat palavimman kiintymyksen ja uhrautuvaisuuden valan. Hän olisi epäilemättä heittäytynyt jalon neidon jalkoihin, mutta ympärilläseisovien ritarien juhlallinen käytös teki häneen liian suuren vaikutuksen; hämmästyneenä, liikkumattomana hän seisoi paikallaan mitään puhumatta.
"Hyvät herrat, nyt voitte palata väkenne luo", lausui Gwyde. "Me toivomme, että saavutte tänä iltana neuvostoomme, meidän on keskusteltava kanssanne pitemmälti. Viekää nyt joukkonne takaisin leiriin."
Deconinck kumarsi kevyesti ja poistui, ja samoin teki Breydel; mutta tuskin oli hän astunut muutaman askelen, kun hän huomasi häntä joka puolelta pusertavien varustusten hankaluuden; hän palasi kiiruusti Gwyden luo ja lausui:
"Jalo kreivi, minä pyydän teidän jalosukuisuudeltanne vielä yhtä suosionosoitusta."
"Puhukaa, herra Breydel, se tullaan suomaan teille."
"Katsokaas, teidän korkeutenne", jatkoi esimies, "te olette suonut minulle tänään suuren armon, mutta ette tahtone suinkaan estää minua taistelemasta vihollisiamme vastaan?" Ritarit tulivat lähemmäksi Breydeliä, hänen sanansa hämmästyttivät heitä suuresti.
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi Gwyde.
"Että nämä varustukset ahdistavat ja puristavat minua joka puolelta, herra kreivi! Minä en voi liikkua tässä haarniskassa, ja tämä kypäri painaa niin kovin päätäni, etten voi liikuttaa kaulaani; minä vakuutan teille, että minun täytyisi tässä rautavankilassa antautua iskettäväksi kuoliaaksi kuin köytetty vasikka."
"Haarniska suojelee teitä ranskalaisten miekoilta", huomautti ritari.
"Kyllä", vastasi Breydel, "mutta sitä en lainkaan tarvitse. Totisesti, kylläpä minä näyttäisin siinä kauniilta, kankeana ja avuttomana! Ei, ei, arvoisat herrat, sitä minä en tahdo millään muotoa; sentähden minä pyydän, herra kreivi, että sallisitte minun pysyä porvarina taistelun loppuun asti; myöhemmin tahdon sitten tehdä tuttavuutta tämän hankalan haarniskan kanssa."
"Voitte menetellä sen kanssa niinkuin haluatte, herra Breydel", vastasi Gwyde, "te olette ja pysytte siitä huolimatta ritarina."
"Hyvä!" huusi Breydel ilostuen, "silloin olen piilulla varustettu ritari! Kiitos, kiitos, teidän korkeutenne."
Tämän huudahdettuaan hän riensi miestensä luo, jotka ilmaisivat iloaan äänekkäillä onnentoivotuksilla ja kaikenlaisilla tervehdyshuudahduksilla. Hän oli jo heittänyt yltään koko varustuksen, ennenkuin oli ehtinyt teurastajain rivien luokse. Ainoastaan kilven hän piti, jonka Machteld oli ripustanut hänen kaulaansa.
"Albrecht, ystäväni", huusi hän eräälle miehelleen, "ota nuo varustukset ja vie ne telttaani! Minä en tahdo kantaa rautaa ruumiillani silloin kuin te astutte paljain rinnoin vihollisen aseita vastaan; tämän juhlan tahdon viettää teurastajanpuvussa. He ovat tehneet minusta aatelisen, hyvät miehet, mutta se ei tee mitään muutosta! Sydämeni on ja pysyy teurastajille uskollisena, ja sen saavat ranskalaiset pian tuntea. Tulkaa, menkäämme leiriin, minä juon viiniä teidän kanssanne niinkuin ennenkin, minä tarjoan teille jokaiselle tuopin, ja sitten juomme ja huudamme: eläköön musta leijona!"
Kaikki hänen miehensä toistivat tämän huudon; rivit menivät hiukan epäjärjestykseen, ja kaikki alkoivat hillittöminä pyrkiä leiriä kohden.
"Ohei, miehet", huusi Breydel, "ei niin, jokainen riviinsä, muuten meistä tulee huonot ystävät."
Toiset osastot olivat jo liikkeellä ja palasivat torvien raikuessa liehuvin lipuin takaisin vallitukseen; ritariseurue ajoi sisään kaupunginportista ja hävisi muurien taakse. Pian senjälkeen pakinoivat kaikki flaamit telttojensa edustalla esimiestensä koroituksesta. Suuri joukko teurastajia istui laajassa piirissä kentällä, tuopit käsissään; suuria kannuja oli heidän vieressään; yhteen ääneen he lauloivat mustan leijonan laulua. Heidän keskellään istui tyhjällä tynnyrillä aateloitu Breydel, aloittaen esilaulajana jokaisen värssyn; hän joi useaan kertaan isänmaan vapautuksen maljan ja koetti suuremmalla tuttavallisuudella saada säätynsä muutoksen unohtumaan; sillä hän pelkäsi miestensä voivan luulla, ettei hän välittäisi enää olla heidän ystävänsä ja toverinsa, kuten ennen.
Deconinck oli sulkeutunut telttaansa, välttääkseen kankuriensa onnentoivotuksia; heidän rakkautensa osoitukset koskivat häneen liian syvästi, ja hänelle kävi liian vaikeaksi kätkeä liikutustaan; sentähden hän pysytteli koko päivän yksinään, joukkojen antautuessa häiritsemättömimmän ilon valtaan.
IV.
Vähän matkan päähän Rysselin kaupungista, tavattoman laajalle kentälle, oli ranskalaisten leiri sijoitettu. Lukemattomat teltat, jotka tarvittiin niin suurelle miesten paljoudelle, peittivät maata melkein puolen penikulman laajuudelta. Kun korkeaksi luotu valli ympäröi leiriä, olisi kauempaa voinut luulla näkevänsä edessään muureilla varustetun kaupungin, jollei hevosten hirnunta, sotamiesten huudot, vartionuotioitten savu ja tuhannet liehuvat viirit olisi ilmaisseet sotaleirin läsnäoloa. Se osasto, jossa jalosukuiset ritarit asuivat, erosi kallisarvoisten lippujen ja koruommeltujen viirien kautta helposti tunnettavalla tavalla muista. Siinä nähtiin monenvärisiä samettisia telttoja, kun taas muissa osastoissa tapasi vain pieniä palttinatelttoja tai olkikatoksia. Tuntuu uskomattomalta, ettei noin suuri sotajoukko menehtynyt nälkään, koska siihen aikaan harvoin kuljetettiin muonavaroja mukana; mutta kaikkea oli päinvastoin yllinkyllin. Viljaa oli ylt'ympäriinsä maassa lian seassa, ja mitä parhaimpia ruoka-aineita tallattiin jalkojen alle. Ranskalaisilla oli hyvä keino, jolla he saivat hankituksi itselleen kaikkea mitä tarvitsivat ja samalla kohdistetuksi itseensä flaamilaisten vihan. Lakkaamatta lähti leiristä suuria sotamiesparvia, jotka retkeilivät ympäri maata anastaen, ryöstäen ja hävittäen kaiken. Hurjat sotamiehet olivat täydelleen käsittäneet ylipäällikkönsä Robert d'Artois'n tarkoituksen; sitä täyttääkseen he suorittivat kauheimpia hirmutekoja, mitä sodassa vain voidaan tehdä. Sen hävityksen vertauskuvaksi, jolla he Flanderia uhkasivat, olivat he ripustaneet keihäisiinsä pieniä luutia, tahtoen sillä sanoa tulleensa lakaisemaan ja puhdistamaan Flanderia; ja todellakaan he eivät jättäneet tekemättä mitään, jotta tämä uhkaus tulisi täytetyksi. Jo muutamien päivien kuluttua ei koko eteläosassa maata ollut jäljellä ainoatakaan taloa, ei kirkkoa, ei linnaa, ei luostaria, ei edes yhtään puutakaan. Kaikki oli hävitetty ja tuhottu. Ei kunnioitettu ikää eikä sukupuolta. Naisia ja lapsia murhattiin ja heidän hautaamattomat ruumiinsa jätettiin petolintujen ruoaksi.
Tällä tavoin aloittivat ranskalaiset taistelun. Ei vähinkään kammo, ei pieninkään katumus värähdyttänyt noiden muukalaiskonnien sydämiä heidän törkeän häpeällisessä työssään; ylettömän mahtavan voimansa tukemina he pitivät itseään voittamattomina; sitä raukkamaisempi ja häpeällisempi oli heidän menettelynsä. Kunniattomien aseittensa nimessä he olivat vannoneet saman kohtalon koituvan koko Flanderin osaksi!
Samana aamuna, jolloin Gwyde täytti kauniin tehtävän palkitessaan Deconinckin ja Breydelin uskolliset palvelukset, oli ranskalaisten ylipäällikkö kutsunut ylhäisimmät ritarinsa loistaviin pitoihin.
Kreivi d'Artois'n teltta oli tavattoman pitkä ja leveä ja se oli jaettu eri osiin; siinä oli huoneita ritareille, toisia aseenkantajille, palvelijoille ja keittäjille ynnä seurueen muulle erilaiselle henkilökunnalle. Keskellä oli suuri sali, jota käytettiin vuoroin pitoihin ja sotaneuvoston kokouksiin, ja johon mahtui sangen monta ritaria. Teltan juovikas silkkikangas oli lukemattomilla pienillä hopealiljoilla koristettu; etusivulla sisäänkäytävän yläpuolella oli Artois-suvun vaakuna; kummulla vähän kauempana liehui Ranskan suuri liljalippu. Tähän upeaan huoneeseen, joka oli verhottu kallisarvoisilla matoilla, oli asetettu pitkiä veistoskoristeisia pöytiä ja samettipäällyksisiä istuimia. Totisesti, ei palatsikaan voinut tarjota nähtäväksi enemmän rikkautta ja loistoa!
Pöydän yläpäässä istui Artois'n kreivi Robert. Hän oli jo ehtinyt korkeaan ikään, mutta oli vielä täynnä elinvoimaa; hänen oikeassa poskessaan oleva arpi todisti hänen urhoollisuuttaan sodassa ja antoi hänen piirteilleen vielä tuimemman leiman. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin syvien uurteiden ja ruskeiden täplien rumentamat, säihkyivät kuitenkin hänen silmänsä vielä täynnä miehekästä tulta tuuheitten kulmakarvojen alta. Hänen esiintymisensä oli rajua, ja hänen rohkea silmänluontinsa ilmaisi hänet säälimättömäksi soturiksi.
Hänen vieressään oikealla puolella istui iäkäs Sigis, Melinden kuningas; ikä oli valkaissut hänen hiuksensa ja painanut kumaraan hänen päänsä, mutta kuitenkin hän tahtoi olla mukana tässä taistelussa. Niin monien vanhojen sotatoverien seurassa hän tunsi uljuuden palaavan sydämeensä ja lupasi mielessään suorittaa vielä monta mainehikasta urotekoa. Vanhan ruhtinaan kasvot herättivät mitä suurinta kunnioitusta; lempeys ja sielunrauha kuvastuivat niistä. Kelpo Sigis ei varmaankaan olisi lähtenyt taistelemaan flaamilaisia vastaan, jos asiain tila olisi ollut hänelle tunnettu; mutta monien muiden lailla oli hänetkin johdettu harhaan, oli uskoteltu flaamien olevan huonoja kristittyjä, niin että olisi Jumalalle otollinen työ, jos heidät juuritettaisiin pois viimeiseen mieheen. Tuo aika oli intohimoisen uskonkiihkon aikaa, jolloin jonkun ihmisen kerettiläisyydestä syyttäminen riitti tekemään jokaisen hänen verivihollisekseen.
Ylipäällikön vasemmalla puolella istui Balthasar, Majorkan kuningas, hurja ja urhoollinen soturi; hänen piirteensä olivat siitä riittävänä todistuksena; hänen mustien silmäinsä tuimaa katsetta oli mahdoton kestää. Hurja mielihyvä kirkasti hänen kasvojaan, kun hän toivoi saavansa takaisin valtakuntansa, jonka maurilaiset olivat häneltä riistäneet. Hänen vieressään istui Chatillon, entinen Flanderin maaherra, se mies, joka oli kuningatar Johannan välikappale ja kaiken tapahtuneen onnettomuuden syy. Hänen syynsä oli, että niin paljon ranskalaisia oli surmattu Brüggessä ja Gentissä; hän oli syypää siihen kauheaan verilöylyyn, joka oli vielä edessäpäin. Millaisia virtoja kostoahuutavaa verta olikaan tämän hirmuvaltiaan pään päällä! Hän muisteli, kuinka brüggeläiset olivat ajaneet hänet häpeän peittämänä pois kaupungistaan, ja odotti saavansa sen ankarasti kostaa; hänestä tuntui mahdottomalta, että flaamilaiset voisivat pitää puoliaan niin monen kuninkaan, ruhtinaan ja kreivin yhtyneitä voimia vastaan, ja sisäisesti hän jo riemuitsi, ja hänen kasvonsa olivat iloiset.
Hänen jälkeensä tuli hänen veljensä Guy St. Pol, joka ei ollut vähemmän kostonjanoinen kuin hän; kauempana nähtiin myös Thibaud, Lotringin herttua, Juhana Barlasin ja Renauld Trierin välissä; hän oli tullut kuudensadan hevosen ja kahdentuhannen jousimiehen kanssa auttamaan ranskalaisia.
Rudolf Nesle, urhoollinen ja jalomielinen ritari, istui herra Lignyn vieressä pöydän vasemmalla puolella. Hänen piirteensä ilmaisivat tyytymättömyyttä ja mielipahaa, ja oli selvästi huomattavissa, etteivät häntä miellyttäneet ne julmat uhkaukset, joita ritarit syytivät Flanderia kohtaan.
Oikean sivun keskustassa, Louis Clermontin ja kreivi Jean d'Aumalen välissä, istui Brabantin Gottfried, joka oli tuonut ranskalaisille viisisataa ratsumiestä.
Hänen vieressään nähtiin seelantilaisen Hugo Arckelin kookkaan uljas muoto; hänen päänsä kohosi korkealle yli muiden ritarien, ja hänen voimakas vartalonsa antoi aavistaa, kuinka peloittava sellainen uros oli taistelukentällä. Tämä ritari ei ollut moniin vuosiin asunut muualla kuin jossakin sotaleirissä; ollen kaikkialla kuuluisa urhoollisuudestaan ja suurista urotöistään, oli hän koonnut ympärilleen kahdeksansataa pelotonta miestä käsittävän joukko-osaston, ja heidän kanssaan hän meni jokaiseen maahan, missä vain oli jotakin sotimista. Useamman kerran oli hän läsnäolollaan kääntänyt voiton sen ruhtinaan puolelle, jonka palveluksessa hän oli; hän samoinkuin hänen miehensäkin olivat täynnään arpia. Tämä alituinen sotiminen oli hänen elämänsä ja virkistyksensä; lepo oli hänelle sietämätön. Hän oli lähtenyt ranskalaisten leiriin, koska hän oli tavannut siellä monta aseveljeään; ja koska häntä johti yksinomaan taistelunhalu, niin ei hän paljon piitannut siitä, kenen tai minkä puolesta hän soti.
Muitten muassa olivat vielä läsnä Simon Piémont, Louis Beaujeu, Douain linnanvouti Froald ja Bretagnen herttua Alin.
Pöydän alapäässä oli vielä lisäksi lukuisa joukko ritareja. Aivan kuin eivät ranskalaiset olisi halunneet heitä keskelleen, istuivat he kaikki toistensa vieressä vähimmän kunnianarvoisella paikalla. Ranskalaiset eivät olleet siinä väärässä, nämä ritarit olivat todellakin halveksittavia. Sillä samaan aikaan kuin heidän alustalaisensa olivat vihollista vastassa oikeina flaamilaisina, olivat nämä, heidän lääniherransa, ranskalaisessa sotajoukossa. Mikä sokaistuminen ajoikaan näitä luopioita raatelemaan käärmeen tavoin oman äitinsä povea? He taistelivat vihollislipun alla vuodattaakseen maanmiestensä verta isänmaansa kamaralle, kukaties oman veljensä tahi parhaan ystävänsä verta; ja minkätähden? Lyödäkseen maan, jossa olivat syntyneet, orjuuden kahleisiin ja alistaakseen sen muukalaisten valtaan.
Noilla suvustansa turmeltuneilla ei ollut silmiä huomaamaan, että häpeä ja ylenkatse leijaili heidän päänsä päällä; heillä ei ollut sydäntä tunteakseen siinä kalvavia soimauksia! Näiden luopioiden nimet ovat säilyneet jälkimaailmalle: monien muiden joukossa olivat Hendrik Bautershem, Geldof Winghene, Arnold Eyckhove ja hänen vanhin poikansa, Hendrik Wilre, Willem Redinghe, Arnold Hofstad, Willem Cranendonck ja Jan Raneel huomattavimmat.
Kaikki ritarit söivät kohokuvilla koristetuilta hopealautasilta ja joivat kallisarvoisia viinejä kultaisista maljoista. Robert d'Artois'n ja molempien kuninkaiden edessä olevat astiat olivat kallisarvoisemmat ja suuremmat kuin muiden herrain; heidän vaakunansa oli kaiverrettu niihin taidokkaasti, ja monta verrattoman kallista jalokiveä säihkyi niiden reunassa. Aterian kestäessä puhuttiin paljon käsilläolevista asioista, ja vieraiden sanoista saattoi varsin hyvin ymmärtää, kuinka kamala kohtalo tuomitulle Flanderille oli aiottu.
"Niin, niin", vastasi ylipäällikkö johonkin Chatillonin kysymykseen, "kaikki on hävitettävä. Noita kirottuja flaamilaisia ei voida muuten taltuttaa kuin tulella ja miekalla; jos jättäisimme tuon talonpoikalauman henkiin, niin emme olisi mitään voittaneet. Siitä täytyy tulla loppu! Hyvät herrat! Menetelkäämme lyhyesti ja ripeästi, jottei meidän enää sen koommin tarvitsisi tahrata miekkojamme tuohon kehnoon vereen."
"Totisesti", lausui Jan Raneel, liljalainen, "totisesti, herra d'Artois, te olette oikeassa. Ei ole mahdollista selviytyä muulla tavalla noista kapinoitsijoista. He ovat liian rikkaita ja luulisivat pian olevansa meitä korkeammalla. Eiväthän he tahdo enää edes tunnustaa, että meillä, jotka kuitenkin olemme jaloa verta, on oikeus kohdella heitä alamaisina, – ikäänkuin se kulta, minkä he ovat ansainneet kättensä työllä, voisi aateloida heidän verensä! He ovat Brüggessä ja Gentissä rakentaneet itselleen taloja, jotka vievät upeudessa voiton meidän linnoistamme; eikö se ole meille häpeä? Totisesti, meidän ei tule kauemmin sietää sitä."
"Jollemme tahdo joka päivä käydä uudestaan sotaan", huomautti Willem Cranendonck, "niin ovat kaikki ammattikuntalaiset surmattavat, sillä jäljellejääneet eivät pysy rauhallisina; sentähden olen sitä mieltä, että herra d'Artois'lla on täysi syy olla säästämättä ketään."
"Ja mitäs teette sitten kuin olette tappaneet kaikki alustalaisenne?" kysyi valtava Hugo Arckel nauraen. "Uskoni kautta! Silloin saisitte itse kyntää tiluksenne. Kaunis toive, totta tosiaan."
"Oh", vastasi Jan Raneel, "minä tiedän hyvän keinon: kun Flanderi on puhdistettu noista uppiniskaisista joukkioista, kutsutan minä ranskalaisia vapautettuja Normandiasta ja annan tilukseni heidän viljeltäväkseen."
"Sillä tavoin voisi Flanderista todellakin tulla osa Ranskanmaata. Se on hyvä ehdotus; tahdon esittää sen kuninkaalle, jotta hän vaatisi muitakin läänitysherroja käyttämään tätä keinoa. Luulen, ettei se kävisi kovinkaan vaikeaksi."
"Varmasti ei, arvoisa herra. Eikö ajatukseni ole teistä hyvä?"
"On, on, me panemme sen kyllä käytäntöön; mutta ensi aluksi on meidän puhdistettava paikka."
Näiden sanojen johdosta synkistyivät Rudolf Neslen piirteet sisällisestä harmista, sillä hänen jalomielisyytensä nousi tuollaista julmuutta vastaan. Hän lausui kiivaasti:
"Mutta, herra d'Artois, suokaa minun kysyä, olemmeko ritareita vai emmekö, ja pidämmekö kunniaamme niin halpana, että mellastaisimme pahemmin kuin saraseenit? Te menette julmuudessa liian pitkälle; minä vakuutan teille, että se tulee vain saattamaan meidät häpeään koko maailman silmissä. Meidän on taisteltava flaamilaisten sotajoukkoa vastaan ja voitettava se, mutta siinä kylliksi! Älkää sanoko tätä kansaa talonpoikalaumaksi, me saamme kyllä siitä tehtävää täysin määrin! Ja eivätkö he ole ruhtinaansa pojan käskynalaisia?"
"Konnetabeli Nesle", huusi d'Artois kiihkeästi, "minä tiedän, että te
rakastatte flaamilaisia ylenmäärin. Se rakkaus on teille kunniaksi,
toden totta! Varmaankin teidän tyttärenne vaikuttaa mielenlaatuunne
niin rakkautta-herättävästi?"[10]"Herra d'Artois", vastasi Rudolf, "se, että tyttäreni asuu Flanderissa, ei estä minua olemasta yhtä hyvä ranskalainen kuin kuka hyvänsä; miekkani on sen riittävästi todistanut, ja minulla on senvuoksi täysi syy uskoa, etteivät nämä ritarit kallista korvaansa teidän leikillisille sanoillenne. Mutta eräs asia on lähempänä sydäntäni: ritariston kunnia; ja minä vakuutan, että te saatatte sen suureen vaaraan."
"Mitä se tarkoittaa?" huusi ylipäällikkö. "Onko sillä ymmärrettävä, että te tahtoisitte säästää kapinoitsijoita? Eivätkö he sitten ole ansainneet kuolemaa, kun ovat säälimättä murhanneet seitsemäntuhatta ranskalaista?"
"Epäilemättä he ovat tehneet itsensä kuolemaan vikapäiksi, ja sentähden tahdonkin kostaa ruhtinaani kruunun puolesta niin ankarasti kuin mahdollista. Mutta vain niille, jotka tavataan ase kädessä. Minä vetoan näihin ritareihin: onko soveliasta, että käytämme miekkaamme pyövelintyöhön ja murhaamme aseettomia ihmisiä, kun he ovat pellolla kyntämässä?"
"Hän on oikeassa!" huusi Hugo Arckel julmistuneena, "emmehän taistele maurilaisia vastaan, hyvät herrat, ja tämä tehtävä, johon meitä vaaditaan, on häpeällinen. Muistakaa, että olemme tekemisissä kristittyjen kanssa! Minunkin suonissani virtaa saksalaista verta, enkä minä siedä, että veljiäni kohdellaan kuin koiria; he käyvät sotaa rehellisesti ja avoimesti, ja sentähden on heitä vastaan taisteltava sodan lakeja noudattaen."
"Onko mahdollista", vastasi d'Artois, "että pidätte noiden kehnojen talonpoikien puolta? Ruhtinaamme, joka on liiankin hyvä, on jo koettanut kaikkia keinoja heidän taltuttamisekseen, mutta kaikki on ollut turhaa. Olisiko meidän siis annettava murhata sotamiehemme ja herjata ja häpäistä kuningastamme, ja sitten vielä säästettävä noiden kapinallisten roistojen henkeä? Ei, se ei saa tapahtua! Minä tiedän, millaiset määräykset minulle on annettu, ja minä olen ne täyttävä."
"Herra d'Artois", keskeytti Rudolf Nesle hänet vielä kiihkeämmin, "minä en tiedä, millaisia määräyksiä olette saanut, mutta minä sanon teille, että en tule niitä noudattamaan, jos ne ovat ristiriidassa ritarisäädyn kunnian kanssa; ei kuninkaallakaan ole oikeutta häväistä aseitani. Ja kuulkaa, arvoisat herrat, mitä mieltä lienettekin: tänä aamuna varhain menin ulos leiristä, ja kaikkialla näin kauhean hävityksen merkkejä. Kirkot ovat poltetut ja alttarit ryöstetyt, pienten lasten ja naisten ruumiita viruu kasoittain tanterilla korppien raadeltavina. Minä kysyn teiltä, menettelevätkö kunnialliset soturit sillä tavoin?"
Näin sanoen hän nousi pöydästä ja kohotti telttaverhoa.
"Katsokaa, hyvät herrat", jatkoi hän, viitaten tasangolle, "antakaa katseenne kiertää joka suuntaan, kaikkialla näette hävityksen liekkejä; taivas on savusta synkkänä, tuolla on kokonainen kylä liekkien vallassa. Mitä sellainen sota merkitsee? Se on pahempaa, kuin jos julmat normannit olisivat tulleet jälleen muuttaakseen maailman murhamiesten luolaksi!"
Robert d'Artois tuli punaiseksi suuttumuksesta, hän siirrehti kärsimättömänä edestakaisin tuolillaan ja huusi:
"Riittää jo! Minä en kärsi, että puhutaan sellaista minun läsnäollessani! Minä tiedän, mikä on tehtäväni! Flanderi on puhdistettava, minä en voi sitä auttaa. Tuollaiset puheet eivät ollenkaan miellytä minua, ja minä pyydän herra konnetabelia jättämään sellaisen puheensävyn. Hän säilyttäköön miekkansa puhtaana, me teemme sen myöskin; sotilaittemme teot eivät voi koitua meidän häpeäksemme. Lopettakaamme siis tämä harmittava keskustelu, ja jokainen tehköön velvollisuutensa."
Hän kohotti kultaista juomapikariaan ja huusi: "Ranskan kunniaksi ja kapinoitsijain tuhoamiseksi!"
Rudolf Nesle toisti: "Ranskan kunniaksi!" ja pani tarkoituksellisesti erityisen painon näihin sanoihin; jokainen näki siitä, ettei hän tahtonut juoda flaamilaisten tuhoamiseksi. Hugo Arckel tarttui kädellään maljaan, joka seisoi hänen edessään, mutta ei kohottanut sitä eikä myös sanonut mitään. Kaikki muut toistivat ylipäällikön sanat ja joivat flaamilaisten tuhoamiseksi.
Jo joku hetki sitten oli Hugo Arckelin kasvoille tullut omituinen ilme: tyytymättömyys ja suuttumus olivat siitä luettavissa. Hän katsahti tuikeasti ylipäällikköön ja huudahti sitten:
"Minua hävettäisi juoda enää Ranskan kunniaksi."
Robert d'Artois'n suuttumus leimahti; hän iski juomapikarinsa pöytään, niin että toisten ritarien maljat hypähtivät korkealle, ja huusi:
"Herra Arckel, teidän on juotava Ranskan kunniaksi; minä vaadin sen!"
"Hyvä herra", vastasi Hugo teennäisen rauhallisesti, "minä en juo kristityn maan hävitykseksi. Olen kauan sotinut kaikissa seuduissa, mutta en ole koskaan vielä tavannut ritareita, jotka olisivat voineet raskauttaa omaatuntoaan niin hirveillä tihutöillä."
"Teidän on vastattava maljaani, minä vaadin sen!"
"Ja minä en siihen suostu!" vastasi Hugo. "Kuulkaa, herra d'Artois, te olette jo sanonut minulle, että mieheni vaativat liian suurta palkkaa ja tulevat teille liian kalliiksi. Hyvä, teidän ei tarvitse maksaa enää mitään, minä en palvele enää teidän väkenne joukossa; siten tulee riidastamme loppu."
Kaikki ritarit, itse ylipäällikkökin, tyrmistyivät näistä sanoista, sillä he tunsivat Hugon poislähdön suureksi tappioksi. Seelantilainen työnsi tuolinsa taaksepäin, heitti toisen hansikkaansa pöydälle ja huusi: "Hyvät herrat, minä sanon, että te valehtelette kaikki! Minä herjaan teitä vasten silmiänne. Tuossa on minun hansikkaani; joka haluaa, voi ottaa sen vastaan; minä haastan hänet taistelukentälle!"
Melkein kaikki ritarit kuroittivat rajusti sitä ottaakseen, myöskin Rudolf Nesle; mutta Robert d'Artois oli rientänyt niin nopeasti, että hän oli ehtinyt siepata sen ennen muita.
"Minä otan haasteenne vastaan", lausui hän, "tulkaa, lähtekäämme!"
Vanha Sigis, Melinden kuningas, nousi ylös ja kohotti kätensä pöydän yli merkiksi siitä, että hän halusi puhua. Se suuri kunnioitus, jota molemmat riitakumppanit tunsivat häntä kohtaan, pidätti heitä; he jäivät äänettöminä seisomaan, kuunnellakseen mitä hän sanoisi. Vanhus lausui:
"Hyvät herrat, antakaa kiihkonne vähän jäähtyä ja kuunnelkaa minun neuvoani. Te, kreivi Robert, ette voi tällä hetkellä vallita omaa henkeänne; jos kaadutte, jää ruhtinaanne sotajoukko ilman ylipäällikköä ja joutuu senvuoksi alttiiksi epäjärjestykselle ja hajaannukselle; sellaista vaaraa ei teidän tule aiheuttaa. Teiltä, herra Arckel, minä kysyn, epäilettekö herra d'Artois'n urhoollisuutta?"
"En suinkaan", vastasi Arckel, "minä tunnustan mielelläni, että herra Robert on peloton, rohkea ritari."
"Hyvä", jatkoi Melinden kuningas, "niinkuin kuulette, ylipäällikkö, ei teidän kunniaanne loukata; siten jää teille kostettavaksi vain Ranskaa kohdannut herjaus. Minä neuvon teitä kumpaakin lykkäämään riitanne ratkaisun taistelun jälkeiseen päivään. Hyvät herrat, ettekö tunnusta kaikki, että neuvoni perustuu viisaalle harkinnalle?"
"Kyllä, kyllä", vastasivat ritarit, "jollei ylipäällikkö osoita jollekin meistä sitä suosiota, että antaa hänen ottaa haasteen vastaan hänen puolestaan."
"Vaiti", huusi d'Artois, "siitä en tahdo kuulla puhuttavankaan! Herra Arckel, suostutteko tähän lykkäykseen?"
"Se on minulle samantekevää. Olen heittänyt hansikkaani, ja ylipäällikkö on ottanut sen vastaan; hän voi siis määrätä ajan, milloin hän antaa sen minulle takaisin."
"Olkoon siis niin", lausui Robert d'Artois, "jos ei taistelu kestä auringonlaskuun asti, olen etsivä teidät käsiini vielä samana iltana."
"Älkää vaivautuko", vastasi Hugo, "minä tulen olemaan luonanne pikemmin kuin luulettekaan."
He huusivat vielä toisilleen joitakin uhkauksia, mutta sitä ei kestänyt kauan. Vanha kuningas Sigis keskeytti heidät:
"Hyvät herrat, ei ole soveliasta puhua enempää siitä asiasta! Täyttäkäämme maljamme vielä kerran ja unohtakaa huono tuulenne. Istukaa pöytään, herra Arckel."
"Ei, ei!" huusi Hugo, "minä en istu, minä lähden heti pois sotajoukosta. Hyvästi, hyvät herrat, me tapaamme toisemme taistelukentällä; Jumala olkoon suojananne!"
Sen sanottuaan hän poistui teltasta ja kutsui kokoon kahdeksansataa miestään; pian sen jälkeen kuului torventoitotuksia ja poistuvan joukko-osaston aseitten kalinaa. Hugo Arckel lähti ranskalaisten leiristä ja saapui vielä samana iltana flaamilaisten luo, tarjoten heille palvelustaan. On helppo käsittää, millä riemulla hänet otettiin vastaan; sillä häntä ja hänen miehiään kehuttiin voittamattomiksi, ja he ansaitsivatkin sen nimityksen.
Ranskalaiset ritarit olivat istuutuneet jälleen pöytään ja joivat vankasti. Kun he olivat vielä keskustelemassa Hugon röyhkeydestä, astui telttaan sanansaattaja, kumartaen kunnioittavasti ritareille. Hänen vaatteensa ja varustuksensa olivat tomun peittämät, ja hiki juoksi hänen otsaltaan. Kaikki ilmaisi, että hän oli rientänyt mitä suurimmassa kiireessä ja oli aivan hengästyksissään. Ritarit katselivat häntä uteliaina, kun hän veti haarniskansa alta esiin pergamentin, ojensi sen ylipäällikölle ja lausui:
"Arvoisa herra, tämä asiakirja on todisteena siitä, että tulen Kortrykista herra Lensin lähettämänä valittamaan teille hätäämme."
"Hyvä, puhukaa!" huusi d'Artois kärsimättömänä, "eikö herra Lens voi puolustaa Kortrykin linnoitusta maankiertäjäjoukkiota vastaan?"
"Sallikaa minun sanoa, että te erehdytte", vastasi sanansaattaja. "Flaamilaisilla on sotajoukko, joka ei ole suinkaan halveksittava; heitä on yli kolmekymmentätuhatta miestä ja heillä on hevosia ja sotatarpeita yllinkyllin; he rakentavat hirmuisia heittokoneita valloittaakseen linnoituksen rynnäköllä. Meidän muonavaramme ja nuolemme ovat lopussa, ja me olemme jo alkaneet syödä huonoimpia hevosiamme. Jos teidän korkeutenne viivyttelee vielä päivänkään tulemasta herra Lensille avuksi, saavat kaikki ranskalaiset Kortrykissa sillävälin surmansa; sillä mitään pelastumisen keinoa ei ole. Herrat Lens, Mortenay ja Rayecourt pyytävät nöyrimmästi, että te pelastaisitte heidät tästä vaarasta."
"Hyvät herrat", huusi Robert d'Artois, "mikä ihana tilaisuus; kauniimpaa emme olisi osanneet toivoakaan. Kaikki flaamilaiset ovat kokoontuneet Kortrykin luo! Me menemme, käymme heidän kimppuunsa, eikä heistä tule moni pääsemään tiehensä; ratsujemme kaviot tulevat jakamaan oikeutta tuolle kelvottomalle kansalle. Te, sanansaattaja, jäätte leiriin, huomenna tulette olemaan kanssamme Kortrykissa. Nyt vielä eromalja, hyvät herrat. Menkää ja varustakaa joukkonne marssikuntoon, meidän on lähdettävä mitä pikimmin."
Pian sen jälkeen poistuivat ritarit teltasta, täyttääkseen johtajansa määräykset. Kaikilta suunnilta kajahtivat torventoitotukset, joilla sotilaita kutsuttiin takaisin leirin ulkopuolelta; hevoset hirnuivat, aseet kalisivat, sotainen hälinä kajahti leirin kaikista osista. Muutamia tunteja myöhemmin olivat kaikki teltat puretut ja sullotut kuormarattaille, ja kaikki oli valmiina. Tosin puuttui vielä monta sotamiestä, jotka olivat jossakin ryöstöpuuhissa; mutta sitä ei voinut niin suuressa joukossa huomata. Sittenkuin kukin johtaja oli asettunut joukkonsa etunenään, muodostivat ritarit kaksi osastoa, ja sotajoukko marssi ulos leirivallituksesta seuraavassa järjestyksessä:
Ensimmäisessä osastossa, joka liehuvin lipuin eteni ulos leiristä, oli kolmetuhatta erittäin kevytvarusteista ratsumiestä; heillä oli pertuska kädessä, ja pitkät miekat riippuivat heidän satulannupissaan. Heidän asunsa ei ollut niin raskas kuin muiden ratsumiesten; sentähden he ratsastivat etumaisina ja olivat myös määrätyt ensimmäisiin kahakoihin. Heti heidän perässään seurasi neljätuhatta jousimiestä jalan; he marssivat eteenpäin ylpeinä ja tiheissä riveissä, suojellen kasvojaan auringonpaahteelta suurilla neliskulmaisilla kilvillä. Heidän viinensä olivat nuolia täynnä, ja lyhyt huotraton miekka välkkyi heidän vyössään. Ne olivat Ranskan eteläosista tulleita sotamiehiä; enemmän kuin puolet oli espanjalaisia ja lombardialaisia. Jean Barlas, urhoollinen soturi, ratsasti edestakaisin näiden joukkojen vieressä, ollen heidän ylikomentajansa.
Toinen osasto oli Regnauld Trien komennossa ja siihen kuului kolmetuhattakaksisataa raskasvarusteista ratsumiestä. He istuivat suurten, voimakkaitten taisteluratsujen selässä ja heidän oikealle olalleen ripustettuna oli leveä, välkkyvä miekka; rautahaarniskat verhosivat heidän ruumistaan, ja yhdestä kappaleesta olevia rautalevyjä oli solkihihnoilla kiinnitetty kaikkien heidän jäsentensä ympärille. Suurimman osan näistä miehistä oli Orleansin alue lähettänyt.
Konnetabeli Nesle johti kolmatta osastoa. Ensin tuli seitsemänsadan jalosukuisen ritarin muodostama joukko hohtavin haarniskoin, sirot pienet liput keihäittensä kärjissä; liehuvat höyhentöyhdöt riippuivat heidän kypäreistään alas selälle, ja heidän vaakunansa oli kaikenlaisin värein kuvattu heidän haarniskaansa. Ratsut olivat päästä jalkoihin rautaan verhotut, ja somia tupsuja riippui pitkin niiden sivuja. Enemmän kuin kaksisataa suurta ommeltua lippua liehui tämän joukon yläpuolella; se oli kiistämättä komein ritariseurue, mitä niihin aikoihin saattoi nähdä. Kaikki olivat varustetut mitä kallisarvoisimmilla aseilla. Heidän perässään tuli vielä kaksituhatta tavallista sotamiestä ratsain, pitkät sotamoukarit olalla, jotapaitsi vielä lyömämiekka riippui heidän satulassaan. Heidät oli koottu Filip Kauniin vakinaiseen sotajoukkoon kuuluvista ratsueista.
Neljännen osaston etupäässä oli Ludvig Clermont, kokenut soturi. Siinä oli kolmetuhattakuusisataa ratsastavaa peitsimiestä, jotka Navarran kuningaskunta oli antanut käytettäväksi. Heidän yhdenmukaisesta asestuksestaan saattoi hyvin huomata, että ne olivat valittuja, hyvinharjoitettuja joukkoja. Ensimmäisen rivin edessä ratsasti lipunkantaja Navarran suurta lippua kantaen.
Robert, Artois'n kreivi, sotajoukon ylipäällikkö, oli ottanut komennettavakseen viidennen, pääosaston. Kaikki ne ritarit, jotka eivät olleet tuoneet mukanaan mitään joukkoja tahi olivat liittäneet ne toisiin joukkoihin, olivat hänen mukanaan. Majorkan ja Melinden kuninkaat ratsastivat hänen rinnallaan. Kaikkien muiden joukosta pisti silmään Lotringin herttua Thibaut II kallisarvoisen varustuksensa johdosta; samoin nähtiin siinä uljaine lippuineen Tarcanvillen kreivi Juhana, Angelin Vimeu, Renold Longueval, Farald Reims, Arnold Wesemael, Brabatin marsalkka, Robert Mortfort ja lukemattomia muita. Tämä osasto vei upeudessa voiton vielä kolmannesta osastostakin. Ritarien kypärit olivat hopeoidut tahi kullatut ja heidän haarniskainsa nivelet kultanapeilla koristetut. Aurinko, joka paistoi heidän haarniskainsa välkkyvälle teräkselle, peitti tämän komean seurueen liekehtivään hohteeseen. Lyömämiekat, jotka riippuivat heidän sivuillaan, heilahtelivat edestakaisin, helähdellen ratsujen rautaverhoja vastaan. Siten syntyi yhtämittainen helske ja kalina, joka säesti seurueen kulkua kuin sotainen soitanto. Jalosukuisia ritareita seurasi viisituhatta ratsumiestä, aseinaan sotatapparat ja moukarit. Sitäpaitsi kuului tähän osastoon vielä kuusitoistatuhatta miestä jalkaväkeä, jotka olivat jaetut kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen kuului tuhat varsijousimiestä; heillä oli vain teräksinen rintakilpi ja litteä, neliskulmainen kypäri suojelus-aseinaan; pienet viinet täynnä rautanuolia riippuivat heidän vyössään ja pitkät säilät sivuillaan. Toisessa joukossa oli kuusituhatta miestä. He olivat asestetut nuijilla, joiden paksut päät olivat varustetut kamalilla teräspiikeillä. Kolmannessa oli kypärinsärkijöitä pitkine piiluineen. Kaikki nämä miehet olivat tulleet Gascognen, Languedocin ja Auvergnen maakunnista.
Maaherra Chatillonilla oli kuudennen osaston päällikkyys. Sen lukuisat rivit muodosti kolmetuhattakaksisataa ratsastavaa sotamiestä. Keihäittensä väreihin he olivat maalanneet leimuavia luutia merkiksi siitä, että he aikoivat puhdistaa Flanderin; heillä oli raskaimmat hevoset koko sotajoukossa, ja sittenkin saattoivat ne vain vaivoin taivaltaa eteenpäin kaiken niitä peittävän rautataakan alla.
Sitten seurasivat seitsemäs ja kahdeksas osasto, edellinen oli Jean d'Aumalen päällikkyyden alaisena, jälkimmäistä komensi Lotringin Ferry. Kumpaankin niistä kuului kaksituhattaseitsemänsataa ratsumiestä. Lotringin, Normandian ja Picardian maakunnista.
Brabantin Gottfried muodosti omine vasalleineen, joita oli seitsemänsataa hyvinvarustettua ratsumiestä, yhdeksännen osaston.
Kymmenes ja viimeinen osasto oli uskottu Guy St. Polin huostaan; hänen täytyi olla jälkijoukkona ja valvoa sotajoukon kuormastoa.
Kolmetuhattaneljäsataa ratsumiestä kaikkia aselajeja ratsasti edellä, sitten seurasi vielä suuri joukko jalkaväkeä, joilla oli jouset ja lyömämiekat. Kaikkiaan oli siinä lähes seitsemäntuhatta miestä. Osa heistä parveili palavin soihduin ulompana sotajoukosta joka suunnalla, hävittääkseen kaiken mikä palavaa oli. Vihdoin seurasi lukemattomia kuormarattaita, jotka olivat lastatut teltoilla ja sotatarpeilla.
Niin taivalsi ranskalainen sotajoukko, kymmeneen osastoon jaettuna ja miesluvultaan yli kuudenkymmenentuhannen suuruisena, hitaasti Kortrykiin vievää tietä pitkin. Silmä ei voinut kantaa lähimainkaan tämän suunnattoman kulkueen koko pituuden yli; etumaiset olivat jo hävinneet näköpiirin taakse, ennenkuin viimeiset olivat vielä lähteneet leiristä.
Tuhannet lepattavat viirit liehuivat vaeltavan sotajoukon yllä, ja aurinko heijasteli ihanasti säihkyen uljaiden joukkojen varustuksista. Hevoset puhkuivat ja ähkyivät kuormiensa alla; aseet kalskahtelivat toisiaan vasten, ja kaikista näistä erilaisista äänistä syntyi kumea pauhina, joka muistutti myrskyävän meren kohinaa. Kaikkialla, minne hävittävät sotilaat olivat tunkeutuneet, kohosivat liekit sankkoine savupilvineen taivasta kohti. Ei ainoakaan asumus säästynyt hävitykseltä; aikakirjat todistavat, ettei yhtään ihmistä eikä yhtään eläintäkään säästetty.
Flanderi oli Rysselistä Douai'hen ja Kortrykiin saakka niin hävitetty, että ranskalaiset vandaalit voivat täydellä syyllä kerskua lakaisseensa sen kuin luudalla.
Myöhään yöllä saapui herra d'Artois'n sotajoukko Kortrykin läheisyyteen. Chatillon tunsi seudun tarkalleen, koska hän oli asunut kaupungissa pitkän aikaa; sentähden hänet kutsuttiin ylipäällikön luokse määräämään leirin paikkaa. Lyhyen neuvottelun jälkeen kääntyivät he eri osastojen kanssa jonkunverran oikealle ja pystyttivät telttansa Pottelvuorelle ja sitä ympäröiville kentille.
Herra d'Artois otti molempien kuninkaiden ja muutamien ylhäisimpien herrojen kanssa haltuunsa Hoogmosscherin linnan, joka oli vähän matkan päässä Pottelvuoresta. Lukuisat vartiot asetettiin, ja muut laskeutuivat aivan rauhallisina levolle; liian suuressa luottamuksessa ylivoimaansa ei heille olisi voinut juolahtaa mieleenkään, että heidän kimppuunsa uskallettaisiin hyökätä.
Siten olivat ranskalaiset noin neljännestunnin matkan päässä ammattikuntalaisten leiristä; etuvartiat saattoivat pimeässä nähdä toisensa käyskentelemässä edestakaisin.
Flaamilaiset olivat lisänneet vartiostonsa kaksinkertaisiksi ja määränneet, että levolle sai mennä vain aseet mukana.
V.
Kortrykiin majoittuneet flaamilaiset ritarit makasivat kaikki vuoteissaan, kun tieto ranskalaisten tulosta levisi kaupunkiin. Heti pani Gwyde torvet raikumaan, rummut pärisemään, ja tuntia myöhemmin olivat kaikki kaupungissa olevat miehet kokoontuneet valleille. Ritarit olivat rientäneet paikalle täysissä varustuksissa; sillä he luulivat, että ranskalaiset heti hyökkäisivät heidän kimppuunsa.
Koska oli pelättävissä, että linnanvouti Lens murtautuisi taistelun aikana ulos linnasta ja kävisi kaupungin kimppuun, kutsuttiin yperniläiset leiristä vartioimaan ranskalaista varusväkeä ja estämään uloshyökkäystä. Kiviportille asetettiin melkoinen vartio-osasto pidättämään naisia ja lapsia muurien sisäpuolella, sillä nämä oli vallannut niin suuri pelko, että he tahtoivat paeta vielä samana yönä. He luulivat varman kuoleman olevan silmäinsä edessä; toiselta puolen saattoi linnanvouti Lens tehdä uloshyökkäyksen linnasta minä hetkenä hyvänsä, ja toiselta puolen uhkasi vielä kamalampi mahdollisuus. Heillä ei ollut tarpeeksi luottamusta asestettujen veljiensä pieneen lukumäärään, voidakseen toivoa voiton kallistuvan heidän puolelleen. Ja todellakin, jollei sankarimieli ja pelottomuus olisi estäneet flaamilaisia oivaltamasta vaaraa, niin olisivat kai hekin ajatelleet viimeistä hetkeään. Eihän ainoastaan ranskalaisten jalkaväki ollut lukuisampi kuin heidän, vaan oli heitä vastassa vielä lisäksi kolmekymmentäkaksituhatta ratsumiestä.
Flaamilaisten johtajat arvioivat kylmäverisesti edessäolevan taistelun mahdollisia seurauksia; niin suuri kuin heidän urhoollisuutensa ja taistelunhalunsa olikin, eivät he voineet salata itseltään vaaraa. Sankaruus ei estä ihmistä oivaltamasta sellaisen aseman koko peloittavuutta. Se ei hävitä ihmisen synnynnäistä kuolemanpelkoa; mutta se antaa hänelle kyllin voimaa voittamaan nämä painostavat tunteet. Omasta puolestaan flaamilaisjohtajat eivät pelänneet, mutta isänmaa, vapaus, jotka nyt olivat pelissä niin paljon suurempaa voimaa vastaan, täyttivät heidät ahdistavalla tunteella. Vaikka heillä siten saattoi olla vain heikkoa toivoa, päättivät he antautua taisteluun ja mieluummin kuolla sankarikuoleman taistelukentällä, kuin häpeällisesti alistua.
Nuori Machteld lähetettiin Aadolfin sisaren ynnä useampain muiden aatelisnaisten kanssa Groeningenin luostariin, jotta he olisivat siellä varmassa turvapaikassa, jos ranskalaiset valloittaisivat Kortrykin. Kun kaikki oli siten järjestetty, lähtivät kaikki ritarit leiriin.
Ranskan kansa on aina halveksinut ja vähäksynyt muita kansallisuuksia; ylimielisyys on sen olemuksen päätunnusmerkkejä. Tämä harhaluulo on jo niin usein käynyt heille turmiolliseksi! Kuinka monta ranskalaista makaakaan haudattuna vieraalle maalle, jotka ovat kaatuneet kevytmielisyytensä uhreina elämänsä kukoistuksessa!
Ylipäällikkö Robert d'Artois oli tosin kokenut, urhoollinen soturi, mutta hän oli ylen itsevarma; hän ei katsonut tässä tapauksessa tarpeelliseksi toimia varovasti, vaan kuvitteli heti ensi otteella nujertavansa flaamilaiset perinpohjin. Sama ylpeä vakaumus täytti myös hänen sotamiestensä sydämet; niin, menipä se niin pitkälle, että ranskalainen sotajoukko nukkui rauhassa, ikäänkuin olisi ollut jossakin ystävällisessä kaupungissa, samaan aikaan kuin Gwyden sotajoukko pimeässä valmistautui taisteluun. Epälukuiseen ratsuväkeensä luottaen olivat ranskalaiset varmat siitä, ettei sellaista sotajoukkoa mikään voinut vastustaa. Jolleivät he olisi menetelleet niin hullunrohkeasti, niin pöyhkeän itsevarmasti, olisivat he toki ensin tutkineet paikan, missä heidän oli taisteltava, ja punninneet sen aseman edut ja varjopuolet. Silloin he olisivat huomanneet, että maaperän laatu molempien sotajoukkojen välillä teki heidän ratsuväkensä hyödyttömäksi. Mutta mitäpä sellaisesta ylenmääräisestä huolellisuudesta? Oliko flaamilainen sotajoukko muka niin mahtava, että varovaisuus olisi ollut tarpeen? Robert d'Artois ei sitä uskonut.
Flaamilaiset olivat sijoittuneet Groeningenin kentälle. Heidän takanaan pohjoiseen päin virtasi leveä Leye-joki, joka teki hyökkäyksen siltäpuolen mahdottomaksi. Taistelulinjan edessä virtasi Groeningenin puro, joka leveytensä ja matalain, rämeisten rantojensa vuoksi oli ranskalaisten ratsuväelle voittamattomana esteenä. Oikea sivusta nojautui Kortrykin kaupungin muureihin, lähellä Pyhän Martin kirkkoa. Vasemman sivustan suojana oli Groeningenin puron poukama, niin että flaamilaiset olivat kuin saaressa, jota vastaan oli hyvin vaikea tehdä hyökkäystä. Alue, joka erotti heidät ranskalaisesta sotajoukosta, oli alavaa laidunmaata, jonka pintaa kostutti ja pehmitti sen halki virtaava Mosscher-puro. Siten oli ranskalaisen ratsuväen kahlattava ainakin kahden pienen virran poikki ennenkuin he voivat mitään toimittaa, ja näiden esteiden voittaminen ei ollut helppoa, kun soiset rannat eivät kannattaneet hevosten painoa, vaan upottivat polviin saakka.
Ranskalaisten ylipäällikkö menetteli kuin olisi hänen ollut taisteltava kovalla, lujalla tantereella, ja laati hyökkäyssuunnitelman tavalla, joka ei ollut lainkaan sotataidon sääntöjen mukainen. Siitä voitiin jälleen nähdä, että liian suuri itseluottamus tekee ihmisen varomattomaksi.
Päivän koittaessa, ennenkuin hehkuva auringonkehrä oli ilmestynyt taivaanrannalle, seisoivat flaamilaiset jo taistelujärjestyksessä Groeningenin puron luona. Gwyde johti vasenta sivustaa. Hänen johdossaan olivat kaikki Brüggen pienemmät ammattikunnat. Eustachius Sporkyn muodosti Veurnen miehien kanssa tämän osaston keskustan. Toisen joukon johtajana oli Juhana Borluut, ja siihen kuului viisituhatta gentiläistä. Kolmannen joukon johtajana oli Wilhelm Jülich, ja se käsitti kankurit ja vapaat brüggeläiset. Oikean sivustan, joka nojasi Kortrykin muureihin, muodostivat teurastajat esimiehensä Breydelin johdolla sekä seelantilaiset; Juhana Renesse oli sen päällikkönä. Muut flaamilaiset ritarit olivat ilman määrättyä paikkaa, he liittyivät siihen, missä se heistä näytti hyvältä ja missä heidän apunsa saattoi olla tarpeen; Namurista saapuneet yksitoistasataa ratsumiestä olivat sijoitetut taistelulinjan taakse. Heitä ei tahdottu käyttää, etteivät he olisi aikaansaaneet hämminkiä jalkaväen keskuuteen.
Vihdoin alkoi myös ranskalainen sotajoukko valmistautua. Tuhannet torvet raiuttivat yhtaikaa ilmaan räikyviä ääniään, hevoset hirnuivat, ja aseitten kalske oli niin hirmuinen, että kylmät väreet karmivat flaamilaisten selkäpiitä. Millainen valtava vihollismäärä kävisikään heidän kimppuunsa! Mutta kuitenkaan se ei saanut noita urhoollisia miehiä menettämään malttiaan. He menivät kuolemaa kohti, sen he tiesivät; mutta mihin joutuisivat heidän turvattomiksi jääneet vaimonsa ja lapsensa? Tällä juhlallisella hetkellä he ajattelivat kaikkea, mikä heille oli rakkainta maan päällä. Isää viilsi tuska, kun hän ajatteli, että hänen poikansa jäisivät vieraiden orjiksi; ja poika nyyhkytti haikeasti muistaessaan sairasta, vanhaa isäänsä. Pelottomuus ja huoli vallitsivat samalla haavaa flaamien rinnoissa.. Kun nämä molemmat tunteet vaaran uhatessa sulautuvat yhteen, syntyy siitä epätoivoinen hurjuus. Niin kävi flaamilaisillekin. Heidän katseensa jäykistyi ja tuimistui, he karskuttivat kiukkuisesti hampaitaan, polttava jano kuivasi heidän suutansa ja kitalakeansa, ja hengitys kulki lyhyenä ja raskaana heidän jyskyttävissä rinnoissaan. Kaamea hiljaisuus painosti sotajoukkoa; ei kukaan lausunut ilmi tunteitaan, sillä kaikki olivat vaipuneet synkkiin mietteisiin. Niin he olivat jo seisoneet aika kotvan pitkiin riveihin järjestyneinä, kun aurinko kohosi taivaanrannalle paljastaen ranskalaisen sotajoukon heidän näkyviinsä.
Ratsumiehiä oli niin paljon, että keihäitä seisoi vihollisjoukkojen yläpuolella tiheämmässä kuin tähkiä viljapellolla. Etumaisissa riveissä tömistelivät ratsut maltittomina ja peittivät rautahaarniskansa valkoisella vaahdolla. Torvet raikuivat kuin valtavassa juhlassa, ja keveästi leyhytteli tuuli liehuvia lippuja ja viirejä. Johtajien äänet kajahtivat silloin tällöin tämän sotaisen melskeen ylitse, ja aika ajoin raikui jonkun osaston sotahuuto: "Noël, Noël! Ranska, Ranska!" hukuttaen kaiken muun hälinän. Ranskalaiset ratsumiehet olivat maltittomia. He kannustivat taisteluratsujaan edestakaisin, innostaakseen niitä; sitten he jälleen silittelivät niitä ja puhelivat niille, jotta ne taistelussa paremmin tuntisivat isäntänsä äänen. Kuka saa kunnian antaa ensimmäisen iskun? Tämä ajatus vallitsi kaikkien mieliä ja aiheutti maltittomuuden. Tuota kunniaa pidettiin ritarien joukossa hyvin arvokkaana. Jos se tuli jonkun osaksi jossakin huomattavassa taistelussa, kerskasi hän siitä koko ikänsä, pitäen sitä urhollisuutensa epäämättömänä todisteena. Sentähden he kaikki pitivät hevosensa valmiina ja keihäänsä tanassa, rynnätäkseen eteenpäin päällikkönsä pienimmästäkin merkistä.
Sotajoukon vieressä leviävällä laidunmaalla liikkuivat ranskalaiset jalkasoturit aaltoilevissa parvissa, kulkien verkalleen, peloittavan hirviön lailla, kiemurtelevin kääntein kentän poikki. He kokivat noudattaa mitä suurinta äänettömyyttä.
Kun Gwyde huomasi, että hyökkäystä valmistettiin, lähetti hän tuhat linkomiestä Salomon Sevecoten johdolla toisen puron luokse, ahdistamaan ranskalaisten etujoukkoa.
Sitten hän antoi joukkojensa asettua sellaiseen asentoon, että ne muodostivat neliön ja saattoivat nähdä leirialueen sisäpuolelle. Sinne oli pystytetty ruohoturpeista alttari; suuri Pyhän Yrjön, soturien suojeluspyhimyksen lippu, johon oli kuvattu lohikäärmettä tappava ritari, liehui alttarin huipulla, ja sen astuimilla rukoili täyteen juhla-asuun puettu pappi hyvää päätöstä taistelulle. Kun hän oli lopettanut, nousi hän alttarin ylimmälle astuimelle, kääntyi kansaan päin ja kohotti molemmat kätensä sotajoukon yli.
Äkkiä ja omasta aloitteestaan lankesivat kaikki joukot polvilleen ja ottivat kuolonhiljaisuuden vallitessa vastaan viimeisen siunauksen. Tämä juhlallinen hetki vaikutti heihin valtavasti; kohottava tunne sytytti heidän sydämensä jaloon itsensäkieltämiseen, ja heistä tuntui, kuin olisi Jumalan ääni kutsunut heitä marttyrikuolemaan. Pyhän tulen täyttäminä he unohtivat kaiken, mikä maan päällä oli heille kallista, ja muistelivat innostuneina esi-isiensä sankaritöitä. Silloin heidän rintansa laajeni, veri virtasi rajusti heidän suonissaan, ja he janosivat taistelua kuin vapautustaan.
Kun pappi antoi käsiensä vaipua alas, nousivat he äänettöminä ylös. Nyt hypähti nuori Gwyde alas ratsultaan, astui heidän keskelleen ja huusi:
"Flanderin miehet! Muistakaa isienne mainehikkaita tekoja; he eivät lukeneet vihollisiaan. Heidän peloton urhoollisuutensa saavutti taistelulla sen vapauden, jonka vieraat tyrannit nyt tahtovat meiltä riistää. Teidänkin on tänään annettava verenne tämän pyhän pantin säilyttämiseksi, ja jos meidän täytyy kuolla, niin kuolkaamme vapaana, miehekkäänä kansana, leijonan lannistamattomina poikina. Ajatelkaa Jumalaa, jonka temppeleitä he ovat polttaneet, lapsianne, jotka he tulevat murhaamaan, tuskan ahdistamia vaimojanne, kaikkea, mikä teille on rakasta: silloin eivät viholliset voi, vaikka me sortuisimmekin, kerskua tästä voitostaan, sillä silloin on ranskalaisia kaatuva enemmän kuin flaamilaisia. Ottakaa vaari etenkin ratsumiehistä ja työntäkää goedendaginne hevosten jalkojen väliin. Älkää erotko joukko-osastoistanne. Joka ryöstää kaatuneen vihollisen, tai joka yrittää paeta taistelusta, se on teidän itsenne surmattava, minä käsken sen. Jos joukossanne on pelkuri, kuolkoon hän teidän kätenne kautta; hänen verensä tulkoon yksin minun päälleni."
Täynnä ylevää innostusta kumartui hän alas ja otti vähän multaa maasta suuhunsa. Sitten hän kohotti äänensä vielä kuuluvammaksi ja huusi:
"Tämän kalliin maan nimessä, jota olen kantava sisässäni; tänään tahdon kuolla tai voittaa!"
Kaikki joukko-osastot kumartuivat yhtaikaa ja söivät samoin kuin hänkin rahtusen synnyinmaan multaa. Se täytti heidät hiljaisella raivolla ja synkällä kostonjanolla, heidän silmänsä sinkauttelivat kiukkuisia katseita. Kumea pauhu, joka muistutti myrskyn kohinaa maanalaisten luolien onkaloissa, kulki innostuneen sotajoukon läpi; hirmuisesta melusta saattoi erottaa vain sanat: "Me tahdomme kuolla ja kuolemme!"
Sitten palautettiin taistelurintama kiireesti samanlaiseksi kuin se oli aikaisemmin ollut. §§§ Sillävälin oli Robert d'Artois ratsastanut joittenkin ranskalaisten johtajien kanssa jokseenkin lähelle flaamilaista sotajoukkoa, nähdäkseen, minkälaiseen järjestykseen se oli asettunut. Nyt hän lähetti jousimiehensä Gwyden linkoajia vastaan, ja saattoi nähdä, kuinka joukkojen etuvartiot aika ajoin lennättivät joitakin kiviä tai nuolia, sillävälin kuin Robert siirsi ratsujoukkojaan eteenpäin. Kun hän näki, että Gwyde oli asettunut joukkoineen yhteen jaksoon, jakoi hän sotajoukkonsa kolmeen ryhmään. Ensimmäinen, jota Rudolf Nesle johti, käsitti kymmenentuhatta miestä. Toisen hän säilytti omassa komennossaan, pannen sen kokoon parhaista sotureista, ja sisältyi siihen kaikkiaan viisitoistatuhatta valittua ratsumiestä. Kolmannen, jonka tuli muodostaa jälkijoukko ja suojella leiriä, hän määräsi Guy St. Polin johdettavaksi.
Juuri kuin hän valmistautui hyökkäämään tällä peloittavalla voimalla flaamilaista sotajoukkoa vastaan, tuli Jean Barlas, muukalaisten joukko-osastojen komentaja, hänen luokseen ja puhutteli häntä seuraavasti:
"Jumalan tähden, herra d'Artois, antakaa minun miesteni lähteä taisteluun; älkää toki panko Ranskan ritarien valioväkeä hakemaan surmaansa noiden kokoonparveutuneiden flaamilaisten kädestä. Ne ovat hurjaa väkeä, epätoivo on tehnyt heidät raivoisiksi. Minä tiedän heidän tapansa; he ovat jättäneet muonavaransa kaupunkiin. Jääkää te tänne seisomaan taistelurintamassa. Minä katkaisen heiltä yhteyden Kortrykiin keveillä ratsujoukoillani ja häiritsen heitä pienillä hyökkäyksillä. Flaamit syövät paljon ja koko päivän, sentähden he tarvitsevat paljon muonaa. Jos me riistämme heidän ruokavaransa, niin häätyvät he pian nälän pakottamina vetäytymään pois, ja sitten te voitte suotuisammalla paikalla käydä heidän kimppuunsa ja tuhota siten koko joukkion, vuodattamatta virtoinaan jaloa verta."
Konnetabeli Nesle ja useat muut herrat kannattivat tätä neuvoa; mutta Robert oli raivosta sokea. Hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, vaan käski Jean Barlasin vaikenemaan.
Kaikissa näissä valmistuksissa oli aika kulunut niin että kello oli jo seitsemän aamulla, kun ranskalainen ratsuväki oli noin kahden lingonheiton päässä vihollisesta. Ranskalaisten jousimiesten ja flaamilaisten linkoojain välissä oli Mosscher-puro, niin etteivät he voineet päästä lähemmäksi toisiaan, ja kummaltakin puolen kaatui vain vähän miehiä. Marsalkka d'Artois antoi Rudolf Neslelle, ensimmäisen ryhmän johtajalle, hyökkäyskäskyn.
Ratsumiesten ensimmäinen rivi syöksyi rajulla kiihkolla eteenpäin ja nelisti aina Mosscher-purolle asti. Mutta siellä he upposivat satulaa myöten mutaan. Toinen ratsasti toisensa nurin; etumaiset putosivat ratsujensa selästä, saaden flaamilaisten lingosta kuolettavan osuman tai tukehtuen liejuun. Ne jotka pääsivät ylös, palasivat kiiruusti takaisin eivätkä uskaltaneet enää ajattelemattomasti syöksyä vaaraan. Sillävälin seisoi flaamien sotajoukko liikkumatonna toisen puron takana ja katseli asiain menoa syvän äänettömyyden vallitessa.
Kun konnetabeli Rudolf kuomasi, että hänen ratsumiestensä oli mahdoton päästä siitä yli, riensi hän herra d'Artois'n luo ja huusi:
"Totisesti, minä sanon teille, herra kreivi, että me panemme miehemme suureen vaaraan, jos ajamme heidät tuohon puroon; ei yksikään hevonen lähde eikä pääse siitä yli. Houkutelkaamme mieluummin vihollinen pois leiristään; uskokaa minua, te panette tässä meidän kaikkien hengen alttiiksi!"
Mutta ylipäällikkö oli liiaksi kiukkunsa ja raivonsa valloissa ottaakseen huomioon tätä viisasta neuvoa; suuttuneena hän huusi:
"Herra konnetabeli, se on lombardialais-neuvo! Pelkäättekö tuota susilaumaa vai kuljetteko niiden nahoissa?"
Sillä hän tahtoi vihjata, että konnetabeli suosi flaamilaisia ja tahtoi ehkä tuottaa heille etua Ranskan kustannuksella. Syvästi loukkautuneena tästä soimauksesta leimahti Rudolf ilmi suuttumukseen; hän ratsasti lähemmäksi ylipäällikköä ja vastasi kiivaasti:
"Epäilettekö rohkeuttani? Pilkkaatteko minua? Siispä kysyn teiltä: uskallatteko heti paikalla seurata minua yksinänne vihollisten keskelle? Minä vien teidät niin kauas, ettette ikinä palaa!"
Useat muut ritarit kiiruhtivat riitaantuneitten johtajien väliin ja saivat heidät kehoituksillaan rauhoittumaan. Muuten huomauttivat hekin marsalkalle, että puron yli oli mahdoton mennä. Hän ei kuitenkaan tahtonut siitä tietääkään, vaan antoi Rudolfille käskyn hyökätä uudestaan.
Vihan vimmassa syöksyi nyt konnetabeli Nesle joukkoineen vihollista kohti. Mutta kun he saapuivat purolle, suistui koko ratsumiesten ensimmäinen rivi maahan; toinen painoi tukehduksiin toisensa, ja yli viisisataa menetti henkensä tässä sekasorrossa. Sillä flaamilaiset syytivät heidän päälleen sellaisen kiviryöpyn, että kypärit ja haarniskat menivät murskaksi heidän päällään. Kun herra d'Artois sen näki, oli hän pakotettu kutsumaan Rudolfin joukot takaisin. Vain suurella vaivalla saatiin heidän rivinsä jälleen järjestykseen; sillä mitä kamalin hämminki vallitsi heidän keskuudessaan. Sillävälin oli Jean Barlas löytänyt paikan, mistä helpommin saattoi kahlata ensimmäisen puron poikki. Siitä hän oli mennyt yli kahdentuhannen jousimiehen kanssa. Kun hän siten oli saapunut kentälle, missä flaamilaiset linkomiehet seisoivat, järjesti hän miehensä tiheäksi ryhmäksi ja antoi heidän syytää sellaisen paljouden rautaisia nuolia vihollista kohti, että ne pimittivät ilman. Sangen monta flaamilaista kaatui kuolleena tai haavoittuneena maahan, ja ranskalaiset jousimiehet voittivat melkoisesti alaa.
Salomon Sevecote oli itsekin ottanut erään kaatuneen käsityöläisen lingon ja rohkaisi miehiään esimerkillään; mutta rautainen nuoli lävisti hänen kypärinsä etuosan, ja hän vaipui kuolleena maahan. Kun flaamilaiset näkivät johtajansa ja niin monen toverinsa kaatuvan, eikä heillä ollut enää kiviäkään, palasivat he hitaasti takaisin pääjoukkojensa luo. Ainoastaan yksi veurneläinen linkooja jäi seisomaan yksinään keskelle niittyä, ikäänkuin tahtoen uhmailla ranskalaisten nuolia. Liikkumattomana hän seisoi siinä, vaikka nuolia viuhui hänen ylitseen ja sivuitseen. Hitaasti hän asetti vihdoin raskaan kiven linkoonsa ja erotti tarkasti katseellaan vihollisen, johon hän tahtoi osata. Heilautettuaan linkoa muutaman kerran voimakkaasti ympäri, päästi hän toisen pään irti, ja kivi lensi viuhuen ilman halki. Tuskallinen parahdus pääsi Jean Barlasin rinnasta, ja hengetönnä hän suistui murskatuin päin maahan.
Niin kaatuivat molempien taistelevien joukkojen johtajat saman ottelun aikana.
Tämä sai ranskalaiset jousimiehet sellaiseen raivoon, että he viskasivat pois jousensa, riensivät kalpa kädessä flaamilaisten linkoojain jälkeen ja ajoivat heitä takaa aina toiselle purolle saakka, joka virtasi flaamilaisten leirin editse.
Kun herra Valepaiële, joka seisoi Robert d'Artois'n vieressä, näki jousimiesten etenemisen, huusi hän:
"Oi, marsalkka, nuo kehnot jalkamiehet saavat niin paljon aikaan, että he niittävät yksin kunnian taistelusta. Jos he lyövät vihollisen hajalle, niin mitä tehtävää tässä sitten jää meille ritareille? Tämä on häpeällistä! Me seisomme tässä, ikäänkuin emme uskaltaisi mennä taisteluun."
"Montjoie St. Denis!" huusi Robert. "Eteenpäin, konnetabeli! Hyökätkää!"
Tämän käskyn saatuaan päästivät kaikki ensimmäisen osaston ritarit ratsujensa suitset höllälle ja laskivat täyttä karkua eteenpäin; jokainen tahtoi olla ensimmäinen, saadakseen antaa kunniaiskun. Ainoastaan tämä ajatus mielessään he ratsastivat jousimiesten ylitse ja lävistivät omia miehiään. Satoja jalkamiehiä oli henkitoreissaan ratsujen kavioitten alla, jotka heitä tallasivat; muut pakenivat joka taholle pois taistelukentältä.
Siten tekivät ritarit tyhjäksi saavutetun menestyksen ja antoivat flaamilaisille linkoojille aikaa järjestyä. Kaatuneiden voivotus oli hirveä. Onnettomat ritarit, joiden yli kokonainen parvi toisia ritareita syöksyi, huusivat, ettei heitä toki murskattaisi. Mutta ei tullut enää kysymykseen seisahtuminen. Ensiksi kaatuneitten äänet olivat jo vaienneet viimeiseen kuolinkorinaan; ne, jotka olivat ratsastaneet heidän ylitseen, joutuivat nyt vuorostaan toisten tallattaviksi, niin että valitushuudoista ei tullut loppua. Takimmaiset joukot, jotka nyt luulivat taistelun alkaneen, iskivät nyt myöskin kannukset ratsujensa kupeisiin ja laskettivat puroa kohti, jonka rannoilla tämä tapahtui. Useimmat heistä lisäsivät vain niitä uhreja, jotka heidän päällikkönsä ajattelemattomuus oli aiheuttanut. Siten menetti käsittämättömän suuri joukko ritareita ja jalkamiehiä henkensä.
Flaamilaiset eivät olleet vielä liikahtaneetkaan. Yhä vain he seisoivat hievahtamatta, äänettöminä pitkässä rivissä, katsellen ihmeissään tätä näytelmää. Flaamilaisten johtajat toimivat hyvin viisaasti ja kokeneesti. Moni muu olisi pitänyt tätä hetkeä hyökkäykselle otollisena, olisi ehkä edennyt puron yli ja käynyt ahdistamaan ranskalaisia. Mutta Gwyde ja Juhana Borluut, jonka neuvoa ensinmainittu seurasi, eivät tahtoneet uhrata asemansa etuja hetkellistä voittoa saavuttaakseen. Yhä edelleen vallitsi sotajoukossa täydellinen hiljaisuus, jotta jokainen käsky voitaisiin kuulla.
Vihdoin olivat molemmat purot täyttyneet miesten ja hevosten ruumiilla, ja siten onnistui Rudolf Neslen päästä yli noin tuhannen ratsumiehen kanssa. Asetettuaan heidät taajoihin riveihin, huusi hän: "Ranska, Ranska! Eteenpäin, eteenpäin!" Rohkeasti ja pelottomasti hän hyökkäsi flaamien sotajoukon keskustaa vastaan. Nämä olivat laskeneet pitkäin goedendagiensa ponnet maata vasten ja ottivat ranskalaiset ratsumiehet vastaan noitten peloittavien aseitten kärjillä. Lukematon joukko vihollisia putosi tämän töytäyksen johdosta satulasta, ja heidät pistettiin heti kuoliaiksi. Mutta Brabantin Gottfried, joka oli myöskin yhdeksänsadan raskasvarusteisen ritarinsa kanssa tullut sillävälin puron yli, hyökkäsi Wilhelm Jülichin joukkoa vastaan sellaisella voimalla, että hän viskasi kolme ensimmäistä riviä maahan ja mursi flaamien taistelurintaman.
Nyt leimahti hirmuinen kamppailu. Ranskalaiset ratsumiehet olivat heittäneet pois keihäänsä ja huitoivat flaamilaisia peloittavilla lyömämiekoillaan. Nämä puolustautuivat urheasti nuijilla ja tapparoilla ja surmasivatkin monta ratsumiestä; mutta Brabantin Gottfried pysyi kuitenkin voiton puolella: hänen miehensä olivat jo kaataneet maahan monta flaamilaista ympäriltään, ja flaamien taistelurintamassa oli ammottava aukko. Siitä tunkeutuivat kohta kaikki ranskalaiset, jotka pääsivät tulemaan puron yli, ja kävivät flaamilaisten sen osaston kimppuun selkäpuolelta. Tämä käänne oli flaamilaisille erittäin kohtalokas. Kun vihollinen ahdisti heitä edestä ja takaa, ei heille jäänyt tilaa käyttää goedendagejaan. Siten he häätyivät puolustautumaan tapparoilla, nuijilla tai miekoilla, ja siitä koitui jälleen ranskalaisille ratsumiehille suurta etua. Nyt he saattoivat helposti iskeä flaamilaisia ylhäältä päin ja melkein joka iskulla he halkaisivat joltakin pään tai katkaisivat jäsenen ruumiista.
Wilhelm Jülich taisteli kuin leijona. Hän oli yksinään aseenkantajansa ja Filip Hofstaden kanssa kolmenkymmenen vihollisen keskellä, jotka koettivat riistää hänen lippuaan, mutta kaikki käsivarret, jotka olivat kurkoittaneet sitä kohti, oli hänen miekkansa pudottanut alas.
Tällöin lasketti Artur Mertelet, normannilainen ritari, melkoisen ratsumiesjoukon kanssa puron yli ja syöksyi täyttä karkua Wilhelm Jülichiä vastaan. Tämän joukon mukaantulo teki flaamilaisten aseman vielä huonommaksi; sillä nyt kävi vihollisen ylivoima aivan liian suureksi, hyökkäys vastustamattomaksi. Kun normanni huomasi Wilhelmin lipun, suuntasi hän ratsunsa nuolennopeasti sitä kohti ja laski keihäänsä tanaan, lävistääkseen lipunkantajan. Mutta Filip Hofstade huomasi sen, tunkeutui muutamain ranskalaisten jalkamiesten läpi ja syöksyi Merteletiä vastaan. Molempien ritarien yhteentörmäys oli niin valtava, että he lävistivät kumpikin toisensa. Molemmat miehet ja heidän ratsunsa seisahtuivat liikkumattomiksi, ikäänkuin heidän kiihkonsa olisi äkkiä jäähtynyt. Olisi voinut luulla heidän katselevan tarkasti toisiaan; ja samalla he painoivat vielä koko ruumiinsa painolla keihästään, ikäänkuin tahtoen häijyllä riemulla kiduttaa vihollistaan vielä pahemmin. Mutta sitä ei kestänyt kauan: pian liikahti Merteletin ratsu, ja molempien ritarien ruumiit putosivat satulasta maahan.
Kun oikealla sivustalla oleva Juhana Renesse huomasi, millaisessa vaarassa Wilhelm Jülich oli, jätti hän paikkansa, riensi taistelulinjan taakse ja hyökkäsi Breydelin ja teurastajien kanssa ranskalaisia vastaan sivulta päin.
Sellaisia miehiä ei mikään voinut vastustaa. Paljain rinnoin he syöksyivät mitä asetta vastaan tahansa ja ottivat vastaan heitä kohtaavan surmaniskun tai piston päätänsäkään poispäin kääntämättä. Nämä miehet uskalsivat todellakin katsoa kuolemaa silmiin, pitää sitä pilkkanaan. Niinpä sortuikin sitten kaikki heidän allensa, niinpiankuin he näyttäytyivät; he löivät piiluillaan ratsuilta jalat poikki, syöksivät siten ritarin maahan ja halkaisivat hänen päänsä.
Muutamien hetkien kuluttua siitä, kun he olivat tulleet Wilhelm Jülichin avuksi, oli taistelukenttä niin puhdistettu, että ainoastaan parikymmentä ranskalaista oli jäljellä taistelulinjan takana, niiden joukossa Brabantin Gottfried, joka taisteli äidinkielensä ja heimolaistensa vihollisen puolella.
Kun herra Renesse huomasi hänet, huusi hän hänelle:
"Gottfried, Gottfried! Huomatkaa, te kuolette!"
"Tarkoitatte itseänne", vastasi Gottfried, tähdäten huiman iskun Juhana Renessen päähän. Mutta Juhana sivalsi voimakkaalla käänteellä miekkansa alhaalta ylös ja iski häntä niin rajusti leukaan, että Gottfried putosi satulasta.
Paikalla oli parikymmentä teurastajaa hänen kimpussaan ja hän sai parikymmentä haavaa, joista pieninkin oli jo kuolettava. Sillävälin oli Jan Breydel tunkeutunut muutamien miestensä kanssa syvemmälle vihollisparveen ja iskenyt ympärilleen niin kauan, kunnes oli valloittanut Brabantin lipun. Kun hän oli taistelun jatkuessa saapunut sen kanssa taistelulinjalle asti, repi hän sen kappaleiksi, viskasi tangon menemään ja huusi:
"Häpeä, häpeä petturille!"
Brabantilaiset tahtoivat kostaa tämän herjauksen; he hyökkäsivät vihollista vastaan yltyneellä raivolla ja tekivät uskomattomia ponnistuksia repiäkseen hyvitykseksi myöskin Wilhelmin lipun. Mutta lipunkantaja Jan Ferrand taisteli jokaista vastaan, joka tuli liian lähelle häntä. Neljä kertaa hänet heitettiin maahan, ja neljä kertaa hän nousi jälleen pystyyn lippuineen, vaikka oli haavoja täynnä.
Wilhelm Jülich oli jo surmannut epälukuisen määrän ranskalaisia; jokainen hänen jättiläismiekkansa isku tuotti kuoleman yhdelle viholliselle. Näistä valtavista ponnistuksista oli hän jo niin uupunut ja joka puolelta iskujen runtelema, että veri virtasi hänen nenästään ja suustaan. Hän kalpeni ja tunsi voimainsa raukenevan. Harmissaan hän peräytyi taistelulinjan taakse, levähtääkseen vähän. Jan Vlaminck, hänen aseenkantajansa, aukaisi hänen haarniskansa hihnat ja riisui hänen varusteensa, jotta hän voi hengittää vapaammin. Wilhelmin poissaollessa olivat ranskalaiset jälleen voittaneet jonkunverran alaa; flaamilaiset näyttivät aikovan peräytyä. Kun Wilhelm sen huomasi, päästi hän surunsa julki epätoivoisina valituksina. Silloin keksi Jan Vlaminck sukkelasti ovelan kepposen, joka oli todisteena hänen herransa tavanmukaisesta urhoollisuudesta. Hän puki ylleen Wilhelmin varustukset, syöksyi vihollisten keskelle ja huusi:
"Takaisin, Ranskan miehet! Wilhelm Jülich on täällä jälleen!"
Samalla hän sivalteli urheasti vihollisia ja heitti heistä maahan varsin monta. Muut väistyivät takaisin ja antoivat siten riveille aikaa sulkeutua jälleen eheiksi. Rudolf Nesle oli ratsuväkensä valiojoukon kanssa hyökännyt herra Borluutin johtamia viittätuhatta gentiläistä vastaan. Pelottomasti oli urhea ranskalainen koettanut murtaa tuota joukkoa; jo kolmasti olivat gentiläiset lyöneet hänet takaisin tuottaen hänelle suurta mieshukkaa, riviensä pysyessä yhä eheinä. Juhana Borluut harkitsi, että olisi hyvin epäedullista, jos hän jättäisi tämän aseman käydäkseen hyökkäykseen Rudolfin miehiä vastaan, ja siksi hän keksi toisen keinon. Hän otti kolme takimmaista riviään ja yhdisti ne nopeasti kahdeksi uudeksi osastoksi, jotka hän sijoitti taistelulinjan taakse; niiden toinen pää oli ihan rintamajoukon takana, toinen kauempana kentällä taistelulinjan takana. Nyt hän antoi käskyn joukkojensa keskimmäiselle osastolle, joka oli molempien uusien osastojen välissä, että sen oli ranskalaisten ensi hyökkäyksen tullen peräännyttävä.
Rudolf Nesle, joka oli saanut ratsumiehensä jälleen säännölliseen järjestykseen, hyökkäsi uudestaan gentiläisiä vastaan. Kohta väistyi keskimmäinen osasto taaksepäin. Ranskalaiset luulivat murtaneensa rintaman ja päästivät riemukkaan huudon: "Noël, Noël! Voitto, voitto!"
He työntyivät kaikki aukkoon, toivoen pääsevänsä vihollisen kimppuun selkäpuolelta ja tuhoavansa sen. Mutta se ei heille onnistunutkaan: kaikkialla oli heitä vastassa keihäs- ja tapparamuuri. Juhana Borluut antoi joukkojensa molempien sivustain kaartaa eteenpäin; hänen viisituhatta gentiläistään muodostivat renkaan, siten sulkien nuotan, jossa hänellä oli vankina nuo tuhat ranskalaista. Nyt alkoi hirmuinen joukkoteurastus; kokonainen neljännestunti iskettiin, lyötiin ja pistettiin, ilman että saattoi nähdä, kumpi hävisi tai kumpi voitti. Miehiä ja hevosia virui sekaisin maassa, huutaen, vaikeroiden ja korskuen, ei voinut nähdä eikä kuulla mitään, – verta juoksi virtoina.
Rudolf Nesle taisteli vielä kauan haavoja täynnä ja omain miestensä veripärskeitten tahrimana ruumiiden keskellä; varma kuolema oli hänellä edessään. Kun Juhana Borluut näki sen, tuli hänen vilpittömästi sääli tuota sankarillista ritaria, ja hän huusi hänelle:
"Antautukaa, herra Rudolf, en tahtoisi nähdä teidän kuolevan!"
Rudolf oli raivosta ja epätoivosta aivan poissa suunniltaan; hän ymmärsi Borluutin sanat hyvin, ja hänen sydämessään läikähti ehkä kiitollisuuden tunne. Mutta marsalkka Robertin sinkauttama soimaus siitä, että hän olisi yhteisymmärryksessä vihollisen kanssa, oli koskenut häneen niin katkerasti, ettei hän tahtonut enää kauempaa elää. Hän viittasi kädellään, ikäänkuin lähettäen Juhana Borluutille viimeiset jäähyväiset, ja löi vielä kuoliaaksi kaksi gentiläistä. Viimein hän vaipui, saatuaan nuijan iskun päähänsä, hengettömänä veljensä ruumiin viereen. Monet ritarit, jotka oli syösty alas hevosen selästä, halusivat antautua, mutta siitä ei välitetty; ei ainoakaan jäänyt henkiin.
Sillävälin kuin Borluutin joukot suorittivat tätä joukkoteurastusta, kamppailtiin koko taistelurintamalla yhtä kiivaasti. Yhtäällä kajahti huuto: "Noël, Noël, Montjoie Saint-Denis!" ja siitä saattoi ymmärtää, että siellä olivat ranskalaiset voiton puolella. Toisaalla taas kohotettiin huuto: "Vlaenderen den Leeuw! Wat Walsch is, valsch is! Slaet al dood!" Se jyrähti taivaalle ilmoittaen ranskalaisen joukko-osaston tuhoa.
Groeningenin puro oli kukkuroillaan verta ja ruumiita. Kuolevien uikutus hukkui aseitten kalskeeseen, se oli hirmuinen pauhina, joka kiiri kuin ukkonen taistelijoiden yläpuolella. Pitkä rivi ruumiita oli kasautunut kuin padoksi pitkin rintamalinjan edustaa. Haavoittuneet olivat varmat kuolemastaan; sillä ketään ei korjattu pois, ja siten heidän täytyi joko tukehtua lietteeseen tai survoutua hevosten jalkoihin.
Sillävälin oli Hugo Arckel kahdeksansadan pelottoman soturinsa kanssa uskaltautunut aivan ranskalaisten rivien keskelle. Hän oli joka puolelta niin täydelleen vihollisten ympäröimänä, että flaamilaisten oli mahdoton häntä nähdä. Siinä hän taisteli niin urhollisesti ja taitavasti, etteivät häntä ympäröivät lukuisat vihollisjoukot voineet murtaa hänen parveaan, niin vähäinen kuin se olikin; valtava määrä vastustajia makasi jo maassa hänen ympärillään. Jokainen, joka uskalsi lähestyä häntä, maksoi sen hengellään. Vähitellen hän tunkeutui yhä etemmäksi ranskalaisten leiriä kohti, ja näytti siltä kuin hän olisi pyrkinyt sinne. Se ei kuitenkaan ollut hänen tarkoituksensa. Kun hän oli päässyt keskelle ranskalaisten joukkoja, kääntyi hän sivullepäin Navarran lippua kohti ja tempasi sen lipunkantajan kädestä. Navarran kuningattaren soturit hyökkäsivät raivokkaasti hänen kimppuunsa ja hakkasivat maahan monta hänen miehistään; mutta hän puolusti valloittamaansa lippua niin urhoollisesti, ettei kukaan saanut sitä enää riistetyksi hänen käsistään. Hän oli jo saapunut melkein takaisin fllaamilaisten joukkojen luo, kun Ludvig Forest hirmuisella iskulla murskasi hänen vasemman käsivartensa. Typistetyn jäsenen nähtiin riippuvan haarniskan sivulla, veri pulppusi siitä vahvana virtana, ja kuolonkalpeus levisi hänen kasvoilleen; mutta lippua hän ei hellittänyt. Ludvig Forestin surmasi eräs toinen flaamilainen, ja Hugo Arckel saapui melkein hengetönnä Navarran lippu mukanaan joukon keskelle. Hän yritti vielä kerran huudahtaa: "Vlaenderen den Leeuw!" mutta ääni ei totellut häntä, ja hän vaipui valloitettuine lippuineen maahan.
Vasemmalla sivustalla, missä Gwyden joukko oli, taisteltiin vielä tuimemmin. Chatillon oli useampien tuhansien ratsumiesten kanssa hyökännyt Veurnen ammattikuntia vastaan ja hakannut jo maahan muutamia satoja miehiä. Eustachius Sporkyn makasi vaikeasti haavoittuneena rintamalinjan takana ja huusi joukolleen, että se pysyisi horjumatta. Mutta voima, joka työnsi sitä taaksepäin, oli liian suuri, sen täytyi väistyä. Suuren ratsumies-osaston seuraamana Chatillon mursi rintaman, ja kuolevan Sporkynin kohdalla, joka silloin pian heittikin henkensä, syntyi hurja kamppailu.
Aadolf Nieuwland oli yksinään Gwyden ja hänen lipunkantajansa kanssa pysynyt paikoillaan, niin että he olivat erotetut joukoistaan ja saattoivat odottaa varmaa kuolemaa. Chatillon teki mitä suinkin voi saadakseen käsiinsä Flanderin suuren lipun. Vaikka Segher Lonke, joka lippua kantoi, oli jo useamman kerran tullut maahan heitetyksi, ei Chatillon sittenkään voinut saavuttaa päämääräänsä. Hän raivosi, huusi vimmoissaan miehilleen ja kävi kuin hullu noiden kolmen voittamattoman flaamilaisen kimppuun. Nämä eivät varmaankaan olisi muuten voineet niin kauan pitää puoliaan suurta ja urhoollista vihollisparvea vastaan, mutta ne olivat hakanneet maahan niin paljon miehiä, että heidän ympärilleen kasautuneet ruumiit muodostivat melko korkean esteen, joka vaikeutti toisten ratsastajien lähestymistä ja toimitti heille rintavarustuksen virkaa. Chatillon antautui kokonaan raivonsa ja maltittomuutensa valtaan; hän otti pitkän peitsen eräältä ratsumieheltään ja syöksyi sen kanssa Gwyden kimppuun. Hän olisikin kai varmasti surmannut nuoren kreivin, sillä tämä ei nähnyt uuden vihollisensa tuloa otellessaan toisten ritarien kanssa. Näytti jo siltä kuin työntyisi keihäs kypärin ja haarniskan välitse hänen kaulaansa, mutta silloin kohotti Aadolf Nieuwland salamana miekkansa, iski keihään kahdeksi kappaleeksi ja pelasti siten päällikkönsä hengen.
Samassa silmänräpäyksessä, ennenkuin Chatillon ehti jälleen tarttua miekkaan, syöksähti Aadolf ruumiskasan yli, ja saavuttuaan siten ranskalaisen ritarin eteen iski häntä niin rajusti päähän, että hän menetti osan poskestaan ja kappaleen kypäristään. Veri tulvahti hänen olkapäilleen. Hän yritti vielä puolustautua mutta kaksi voimakasta iskua heitti hänet satulasta hevosten jalkoihin. Flaamilaiset kiskoivat hänet sieltä esiin raahasivat hänet rintamalinjan taakse ja hakkasivat hänet kappaleiksi.
Sillävälin oli Arnold Oudenaerde tullut vasemmalle sivustalle avuksi; se antoi asiain tilalle pian toisen käänteen. Veurnen ammattikunnat olivat, tämän uuden joukon vahvistamina, jälleen syöksyneet eteenpäin ja ranskalaiset ajettiin takaisin mitä suurimmassa sekasorrossa, joukoittain hevosia ja miehiä suistui maahan ja hämminki heidän joukossaan kävi niin suureksi, että flaamilaiset pitivät jo voittoa saavutettuna ja huutelivat riemuiten koko tällä rintamaosalla herkeämättä: "Voitto, voitto! Vlaenderen den Leeuw! Wat Walsch is, valsch is! Slaet al dood!"
Joka olisi nähnyt teurastajat tällä hetkellä, se olisi, joutumatta alttiiksi heidän iskuilleenkaan, kuollut paljaasta pelosta ja kauhusta. Miesten ja hevosten ruumiiden yli nähtiin heidän juoksevan paljain rinnoin, paljain käsivarsin ja vertatippuvin piiluin, hakaten maahan kaiken mikä eteen sattui. Heidän kasvonsa olivat mudan, hien ja veren tuntemattomiksi tahraamat, hurja nauru heidän piirteissään ilmaisi heidän katkeraa vihaansa vihollista kohtaan ja heidän taistelunhaluaan Ranskalaiset olivat ylimielisyydessään puhuneet flaamilaisista, ikäänkuin he heti ensi ryntäyksellä pyyhkäisisivät nämä maahan. Nyt he huomasivat omaksi vahingokseen, että turhalla suunpieksännällä ei taistelukentällä paljon toimiteta. He valittivat ajattelemattomuutensa seurauksia ja näkivät, millaista väkeä heillä oli edessään. Rohkeuttaan he eivät kuitenkaan menettäneet; yhä vielä he olivat flaamilaisia lukuisammat, sillä heillä oli joukkoja, jotka eivät olleet vielä lainkaan ottaneet osaa taisteluun.
Sillävälin kuin ranskalaisten etumaiset joukot täten tuhottiin, seisoi marsalkka d'Artois toisen osaston kanssa vielä pitkän matkan päässä flaamilaisesta sotajoukosta. Koska vihollisen rintama ei ollut tarpeeksi leveä, että sitä vastaan olisi yhtaikaa voinut taistella niin paljolla väellä, ei hän ollut vielä tullut esiin. Hän luuli omien miestensä olevan epäilemättä voiton puolella, sillä hän ei nähnyt yhdenkään heistä palaavan takaisin. Kuitenkin hän lähetti Ludvig Clermontin neljäntuhannen normannilaisen ratsumiehen kanssa ahdistamaan flaamilaisten rintamaa sivultapäin.. Clermontin onnistui tavata sillä puolen lujempaa maaperää. Hän saapui kaikkine ratsumiehineen puron yli ja hyökkäsi äkkiä Gwyden joukkojen kimppuun.
Kun nämä siten joutuivat uuden vihollisen ahdistamiksi selkäpuolelta, samalla kuin heillä vielä oli kyllin tekemistä edessään olevista Chatillonin miehistäkin, eivät he enää pystyneet pitämään puoliaan; ensimmäiset rivit heitettiin maahan, muut joutuivat hämminkiin, ja koko tämä osa flaamilaisesta sotajoukosta peräytyi epäjärjestyksessä. Tosin piti Gwyden ääni, joka vannotti heitä pysymään paikallaan, heissä riittävästi rohkeutta yllä, mutta siitä ei ollut apua. Hyökkäys oli liian valtava, ja heidän päällikkönsä kehoitukset saivat aikaan ainoastaan sen, että he suorittivat peräytymisensä niin hitaasti kuin mahdollista.
Kova onni määräsi, että Gwyde sai tällä hetkellä niin ankaran iskun kypäriinsä, että hän suistui eteenpäin ratsunsa kaulaa vasten ja pudotti miekkansa. Hän oli hämmentynyt ja huumaantunut eikä voinut siinä tilassa puolustaa itseään. Hänestä olisi varmaankin loppu tullut, jollei Aadolf olisi häntä auttanut. Tämä ritari syöksähti Gwyden ratsun eteen ja heilutti miekkaansa ympärillään niin uljaasti ja pelottomasti, etteivät ranskalaiset päässeet nuoreen Gwydeen käsiksi. Kun hän oli siten taistellut jonkun aikaa, alkoi hänen käsivartensa heiketä ja uupua; sen saattoi nähdä hänen miekkansa iskuista, jotka tulivat yhä hitaammiksi. Iskuja ja lyöntejä kalskahteli hänen varustuksiinsa, hän tunsi voimainsa raukenevan ja lausui jo hengessään maailmalle viimeiset hyvästinsä. Sillävälin oli Gwyde viety rintaman taakse ja oli jo toipunut huumauksestaan. Huolestuneena hän huomasi pelastajansa aseman, sieppasi toisen miekan ja syöksyi uudelleen taisteluun. Hänen kanssaan olivat jotkut uljaimmista rientäneet paikalle, ja ranskalaiset saatiin jälleen pidätetyksi, kunnes yhä uusia joukkoja saapui taisteluun. Nyt eivät flaamilaiset ritarit kaikesta pelottomuudestaan huolimatta voineet enää pidättää ranskalaisia; huuto: "Vlaenderen den Leeuw!" hukkui toiseen huutoon; nyt huusivat ranskalaiset vuorostaan:
"Noël, Noël! Eteenpäin, voitto on meidän! Lyökää kuoliaiksi nuo jalankulkijat!"
Flaamilaiset heitettiin kumoon ja ajettiin hajalle. Vaikka Gwyde pystyi suorittamaan hämmästyttäviäkin tekoja, ei hän kuitenkaan voinut enää estää joukkojensa perääntymistä; sillä ainakin kolme ratsumiestä tuli jokaista flaamilaista kohden; hevoset ajoivat heidät kumoon tai työnsivät heidät vastustamattomalla voimalla takaisin. Nyt joutuivat heidän rivinsä epäjärjestykseen, ja flaamilaisen sotajoukon tämän sivustan täytyi paeta vihollisen tieltä; monet heistä saivat surmansa, kaikki muut joutuivat niin hajalleen, etteivät he voineet enää tehdä minkäänlaista vastarintaa ratsumiehille, jotka ajoivat heitä takaa aina Leye-jokeen asti, mihin suuri osa hukkui.
Tämän joen rannalla oli Gwyde onnistunut saamaan joukkonsa jälleen jonkunlaiseen järjestykseen, mutta vihollisen ylivoima oli liian suuri. Hajalle lyötyinäkin taistelivat Veurnen miehet epätoivon vimmalla; vaahtoa oli heidän suupielissään, ja joka puolelta heidän ruumistaan valui veri. Heidän sankaruutensa ei kuitenkaan voinut heitä auttaa. Jokainen oli jo surmannut kolme neljä ratsumiestä, mutta heidän lukunsa väheni yhä, kun taas vihollisten lukumäärä kasvoi yhtenään. Heidän ainoana ajatuksenaan oli kuolla kunniakkaasti ja hyvin kostettuna.
Kun Gwyde näki joukkojensa sortuvan ja piti taistelua menetettynä, olisi hän voinut itkeä tuskasta; mutta hänen sydämessään ei ollut sijaa murheelle; synkkä raivo oli vallannut hänet. Uskollisena valalleen ei hän tahtonut enää kauempaa elää, ja niinkuin mieletön hän kannusti ratsunsa keskelle riemuitsevia vihollisia. Aadolf Nieuwland ja Arnold Oudenaerde seurasivat häntä; he taistelivat niin raivokkaasti, että ranskalaiset pelästyivät heidän ihmetekojaan. Niinkuin taikavoimasta vaipuivat ritarit maahan heidän miekkojensa sivalluksista. Useimmat flaamilaiset viruivat kuitenkin jo kentällä, ja ranskalaiset huusivat täydellä syyllä "Noël, Noël!" sillä mikään ei näyttänyt enää voivan pelastaa Gwyden joukkoja.
Silloin nähtiin Oudenaerdessa päin, Haver-puron takana, jotakin päiväpaisteessa kirkkaasti säihkyvää liikkuvan puiden välissä. Tämä outo näky lähestyi nopeasti ja saapui vihdoin aukealle kentälle; nähtiin kaksi ratsastajaa, jotka kiisivät täyttä laukkaa taistelukenttää kohti. Toinen oli komeista varustuksistaan päättäen ritari; hänen haarniskansa ja kaikki häntä ja hänen hevostaan verhoava rauta oli kullattu ja levitti tavatonta loistetta. Suuri sininen sulkatöyhtö liehui tuulessa hänen hartioillaan, ratsun suitset olivat kauttaaltaan hopeasuomuksilla peitetyt, ja hänen rinnassaan upeili punainen risti; tämän merkin yläpuolella oli mustalla pohjalla hopeakirjaimin sana "Flanderi".
Ei yksikään ritari koko taistelukentällä ollut niin komeasti varustettu kuin tämä tuntematon, mutta se mikä enimmin erotti hänet muista, oli hänen vartalonsa. Hän oli päätänsä pitempi pisimpiä, ja hänen jäsenensä olivat niin voimakkaat, että häntä olisi voinut luulla jättiläiseksi. Hevonen, jolla hän ratsasti, lisäsi melkoisesti hänen ulkonäkönsä tavattomuutta, sillä sekin oli ihmeen suuri ja voimakas, kaunein saksalainen ori, mitä ajatella saattoi. Vaahto valui pitkinä höytäleinä sen turvasta, ja korskuen se kiisi eteenpäin. Ritarilla ei ollut muuta asetta kuin peloittava sotamoukari, jonka teräs heijastui välkkyvänä kultaisista varustuksista. Toinen ratsastaja oli munkki. Hän oli huonosti varustettu: haarniska ja kypäri olivat niin ruostuneet, että ne näyttivät ihan punaisilta. Hänen nimensä oli veli Wilhelm van Saestinge. Luostarissaan Doestissa hän sai kuulla, että Kortrykin luona taisteltaisiin ranskalaisia vastaan; hän otti sentähden kaksi hevosta tallista, antoi toisen maksuksi niistä ruostuneista varustuksista, jotka hänellä oli yllään, ja toisella hän nyt riensi ottamaan osaa taisteluun. Hänkin oli tavattoman voimakas rakenteeltaan ja peloton mieleltään; pitkä lyömämiekka välkkyi hänen kädessään, ja saattoi nähdä jo hänen silmistään, että hänen täytyi olla peloittava soturi; hän oli juuri-ikään kohdannut tuon ihmeellisen ritarin, ja koska molemmat pyrkivät samaan päämääriin, olivat he ratsastaneet yhtä matkaa.
Flaamilaiset kiinnittivät katseensa iloisen odotuksen tuntein kultaiseen ritariin, jonka he näkivät kaukana lähestyvän. He eivät voineet vielä lukea hänen rinnassaan olevaa Flanderi-sanaa eivätkä siis myöskään tietää, oliko hän ystävä vai vihollinen; mutta vaarallisessa asemassaan he arvelivat, että Jumala lähetti heille tuossa muodossa jonkun pyhimyksensä heitä pelastamaan. Tätä arvelua vahvistivat melkoisessa määrässä ritarin loistava asu, hänen tavaton kokonsa ja hänen rinnassaan oleva punainen risti.
Gwyde ja Aadolf, jotka olivat vihollisten keskellä, katsahtivat toisiinsa suuresti ilostuneina; he olivat tunteneet kultaisen ritarin. Nyt he pitivät ranskalaisia häviöön tuomittuina; sillä heillä oli mitä suurin luottamus tuon uuden soturin voimaan ja kokemukseen. Katseet, jotka he loivat toisiinsa, sanoivat: Oi, mikä onni, siinä on Flanderin leijona!
Kultainen ritari saapui vihdoinkin ranskalaisten joukkojen luo; ennenkuin ehdittiin kysyäkään, kenen puolesta hän taisteli, ketä hän tahtoi auttaa, hyökkäsi hän tiheimpään ratsumiesparveen ja löi moukarillaan ympärilleen niin rajusti ja peloittavasti, että he kauhun valtaamina ajoivat toisiaan kumoon, koettaessaan välttää hänen iskujaan. Kaikki sortui maahan hänen jysähtelevän moukarinsa edestä, ja kaikkialla, missä hän tunkeutui vihollisjoukkojen läpi, jäi hänen ratsunsa jälkeen lakaistu ura kuin purjehtivan laivan vanavesi. Siten hän heitti maahan kaiken, mitä hän kohtasi, ja saapui hirvittävän nopeasti niiden joukkojen luo, jotka oli työnnetty Leyen rantaan. Sitten hän huusi: "Vlaenderen den Leeuw! Seuratkaa minua! Seuratkaa minua!"
Samassa hän sinkautti suuren joukon ranskalaisia liejuun ja löi kuoliaaksi niin hämmästyttävän monta, että flaamilaiset pitivät häntä yliluonnollisena olentona.
Nyt palasi rohkeus heidän sydämiinsä. Riemuhuudoin he ryntäsivät eteenpäin, pyrkien kilvoittelemaan ritarin ihmetekojen kanssa. Ranskalaiset eivät voineet kauempaa vastustaa tuota pelotonta leijonaa. Etumaiset kääntyivät ympäri ja koettivat paeta, mutta syöksyivät toveriensa hevosia vastaan, ja toinen heitti toisensa maahan.
Nyt alkoi yleinen verilöyly koko rintaman pituudelta Flaamilaiset hakkasivat maahan kaikki ja harppasivat suurien ruumiskasojen yli päästäkseen käsiksi kauempana oleviin vihollisiin. Nyt ei enää huudettu "Noël" vaan huuto: "Vlaenderen den Leeuw!" vallitsi kaikkia muita ääniä ylimpänä, tukkien taistelijain korvat niin, etteivät he voineet enää kuulla omien aseittensa lyöntejäkään.
Veli Wilhelm, munkki, oli hypännyt alas ratsunsa selästä ja taisteli jalan; kaikki, mikä tuli hänen ulottuvilleen, sai surmaniskun. Hän heilutti miekkaansa ikäänkuin se olisi ollut höyhen, ja nauroi pilkaten vihollisille jotka yrittivät häntä ahdistaa. Olisi voinut luulla hänen nauttivan jostakin hauskasta leikistä: hän oli niin iloinen ja laski leikkiä niin vallattomasti, kuin olisi hän ollut taistelemassa lasten kanssa. Hänen taitavuudestaan huolimatta sattui kuitenkin moni miekanisku hänen ruostuneeseen haarniskaansa. Joku muu olisi hyvinkin kaatunut saatuaan yhdenkään noista iskusta, mutta veli Wilhelm pysyi järkkymätönnä. Jokainen, jonka kova onni satutti hänen tielleen, vaipui samassa silmänräpäyksessä maahan hänen jättiläismiekkansa sivalluksesta.
Äkkiä hän näki hiukan kauempana Ludvig Clermontin seisovan lippuineen.
"Vlaenderen den Leeuw!" huusi veli Wilhelm. "Tuo lippu on minun!"
Ikäänkuin kuolettavan haavan saaneena hän lankesi maahan, ryömi nelinkontin hevosten alitse eteenpäin ja nousi jälleen äkkiä seisomaan Ludvig Clermontin vieressä. Joka taholta sateli iskuja häneen, mutta hän osasi puolustautua niin hyvin, ettei hän saanut muuta kuin joitakin kovia ruhjeita. Että hän oli asettanut lipun päämääräkseen, sitä hän ei antanut huomata; käänsipä hän sille suorastaan selkänsäkin. Mutta äkkiä hän kavahti ympäri, löi samassa lipunkantajalta käsivarren poikki ja repi alasputoavan lipun riekaleiksi. Varmaan olisi munkki kohdannut siinä kuolemansa; mutta sillävälin olivat muut flaamilaiset ehtineet jo tunkeutua hänen luokseen, ja ranskalaiset pakotettiin peräytymään mitä suurimmassa epäjärjestyksessä.
Kultainen ritari oli muutamassa tuokiossa hajoittanut nuorta Gwydeä saartavat viholliset ja ryntäsi yhä kauemmas eteenpäin. Moukarillaan hän murskasi kypärit ja kallot, eikä hän tavannut ketään, joka olisi kyennyt tekemään hänelle vastarintaa. Jokainen, joka hänen iskujensa tainnuttamana putosi maahan, ruhjoutui kuoliaaksi ratsujen kavioihin. Gwyde lähestyi häntä ja lausui nopeasti:
"Oi Robrecht, veljeni, kuinka hartaasti kiitän Jumalaa siitä, että tulitte! Te olette pelastanut isänmaan!"
Kultainen ritari ei vastannut mitään, laski vain sormen suulleen, ikäänkuin tahtoen sanoa: Vaiti! vaiti! Aadolf oli myös nähnyt tuon merkin ja päätti käyttäytyä, ikäänkuin ei olisi tuntenut Flanderin kreiviä. Sillävälin suistuivat ranskalaiset maahan toinen toisensa päälle; flaamilaiset joukot hyökkäsivät vastustamattomasti pakenevain kimppuun ja löivät pudonneet ritarit hengiltä nuijillaan ja tapparoillaan. Tuhansittain hevosia virui puoleksi uponneina rämeiseen maahan; lukemattomat vihollisten ruumiit peittivät taistelupaikan. Groeningenin puro oli näkymättömissä: siihen kasautuneet ruumiit olivat yhtä röykkiötä sen rannoilla viruvien kanssa; ehkä olisi voinut erottaa sen juoksun verivirrasta, mutta verta oli kaikkialla suurina lätäköinä. Kuolevien uikutukset, tukehtuvien oihkina, voitokkaiden flaamien ilohuudot sekaantuivat kauheaksi meluksi; siihen tuli lisäksi torvien räikyntä, miekkojen kalske haarniskoita vastaan, haavoittuneiden hevosten tuskallinen hirnunta! Ainoastaan purkautuva tulivuori, joka ukkosen jyrinällä repii maan sisuksia, voi tarjota sellaisen kauhun kuvan. Oli kuin viimeisen tuomion päivä olisi koittanut.
Kello löi kymmenen Kortrykin kirkontornissa, kun Neslen ja Chatillonin peräytyvät ratsujoukot pakenivat Robert d'Artois'n joukkojen luo. Kun Robert kuuli miestensä häviön, leimahti hän hurjaan raivoon. Hän tahtoi hyökätä flaamilaisten sotajoukkoa vastaan niiden monilukuisten osastojen kanssa, jotka olivat hänen johdossaan. Toiset ritarit koettivat saada häntä luopumaan tuosta varomattomasta aikeesta ja selittivät hänelle, ettei mikään hevonen voinut liikkua taistelupaikalla; mutta hän ei tahtonut kuulla ketään, vaan hyökkäsi kaikkien miestensä seuraamana eteenpäin, suoraan pakenevien keskitse. Ensimmäisestä tappiosta pelastuneet ratsumiehet joutuivat marsalkan ja hänen uusien joukkojensa yliratsastamiksi ja pakenivat kohta täydellisessä epäjärjestyksessä joka suunnalle taistelukentältä, välttääkseen tuota kauheata sekasortoa. Mutta se ei ollut mahdollista; jälkimmäiset joukot tunkivat etumaisia eteenpäin, ja niin syöksivät uudet joukko-osastot hurjanrohkeasti flaamilaisten rintamaa vastaan.
Ensi iskun kohdatessa näki Gwyden sotajoukko olevansa pakotettu perääntymään Groeningenin puron taakse. Mutta siellä olivat kaatuneet hevoset rintasuojana: oli aivan kuin he olisivat vetäytyneet vallituksen suojaan. Ranskalaiset ratsumiehet eivät voineet pysyä pystyssä rämeisellä maaperällä; he putosivat nurinniskoin toistensa päälle, ja pudotessaan he surmasivat toisiaan. Kun Robert d'Artois sen näki, tuli hän kuin hulluksi; hän lasketti muutamien pelottomien ritarien kanssa puron poikki ja syöksyi Gwyden joukkojen kimppuun. Lyhyen ottelun jälkeen, jossa useita flaamilaisia kaatui, sai Robert d'Artois tartutuksi Flanderin suuren lipun yhteen nipukkaan ja repäisi siitä kappaleen, jonka mukana meni leijonan etukäpälä. Raivon huuto kohosi lähinnä olevien flaamien parvesta. Kaikki huusivat:
"Lyökää hänet kuoliaaksi! Lyökää hänet kuoliaaksi!"
Marsalkka koetti temmata lippua Segher Lonken käsistä. Mutta veli Wilhelm heitti miekkansa pois, hyppäsi Robert d'Artois'n hevosen selkään ja kietoi molemmat käsivartensa ylipäällikön kaulaan. Sitten hän ponnisti jalallaan satulasta ja tempasi sellaisella voimalla Robertin päätä, että tämä menetti tasapainonsa ja molemmat putosivat maahan. Sillävälin olivat teurastajat rientäneet paikalle. Jan Breydel tahtoi kostaa Flanderin lipulle tapahtuneen häväistyksen ja löi yhdellä iskulla Robertin käsivarren poikki.
Kun onneton marsalkka havaitsi joutuneensa kuoleman omaksi, kysyi hän, eikö ollut saapuvilla ketään aatelismiestä, jolle hän voisi luovuttaa aseensa. Mutta teurastajat karjuivat, etteivät he sellaista kieltä ymmärtäneet, ja ruhtoivat häntä niin kauan, kunnes hän heitti henkensä.
Silläaikaa oli veli Wilhelm heittänyt kansleri Pierre Flotten samalla tavoin maahan ja kohotti miekkansa halkaistakseen hänen päänsä; ranskalainen rukoili armoa. Veli Wilhelm naurahti ivallisesti ja iski häntä niskaan, niin että hän vaipui hengetönnä maahan. Ranskalaiset herrat Tarcanville ja Aspremont saivat surmansa kultaisen ritarin moukariniskuista; Gwyde halkaisi Renold Longuevalin pään yhdellä iskulla, ja Aadolf Nieuwland suisti Raoul Nortfortin satulasta. Muutamissa tuokioissa kaatui enemmän kuin sata aatelisherraa.
Rudolf Gaucourt oli kuninkaiden Balthasarin ja Sigiksen ynnä seitsemäntoista muun oivallisen ritarin kanssa pitänyt pitkän aikaa puoliaan Juhana Borluutin gentiläisiä vastaan. Molemmat kuninkaat ynnä useat muut ritarit olivat jo saaneet surmansa, ja hänenkin hevosensa oli jo kaatunut. Mutta Rudolf seisoi yhä ihmeteltävän uljaana vihollistensa keskellä. Hän puolustautui erinomaisen taitavasti gentiläisiä vastaan ja piti heidät hurjilla iskuilla kaukana itsestään. Kun hän huomasi lähes neljäkymmentä miestä käsittävän ranskalaisen ritariparven, hypähti hän heidän riveihinsä. Mutta Juhana Borluut hyökkäsi suuren gentiläisjoukon kanssa hänen jälkeensä. Nuo neljäkymmentä ritaria olivat pian saaneet surmansa, mutta yhä puolustautui Rudolf Gaucourt yhtäläisellä uljuudella. Haavoista ja ponnistuksista uupuneena hän vaipui vihdoin maahan kaatuneiden aseveljiensä viereen, ja gentiläiset riensivät häntä kohti antaakseen hänelle kuoliniskun; mutta Juhana Borluut ei antanut heidän surmata tuota urhoollista ranskalaista, vaan käski viedä hänet rintaman taakse ja otti hänet suojelukseensa.
Vaikka ranskalaisten eturivit tämän ottelun aikana olivat alakynnessä, pääsi flaamilaisten rintama kuitenkin vain varsin vähän etenemään, sillä yhä uusia vihollisia riensi paikalle, astuen kaatuneiden sijalle.
Kultainen ritari taisteli vasemmalla sivustalla kuin todellinen leijona kokonaista ratsumiesparvea vastaan. Hänen rinnallaan taistelivat yhtä uljaasti nuori Gwyde ja Aadolf Nieuwland; viimeksimainittu heittäytyi alituiseen keskelle vihollisia, saattaen itsensä usein hengenvaaraan. Oli niinkuin hän olisi päättänyt kuolla kultaisen ritarin silmien edessä. Machteldin isä näkee minut! ajatteli hän, ja hän tunsi, kuinka hänen rintansa silloin laajeni, hänen lihaksensa terästyivät ja kuolemanhalveksiminen täytti hänen sydämensä. Kultainen ritari huusi hänelle monta kertaa, ettei hän panisi itseään niin kovin alttiiksi vaaralle; mutta nämä sanat kuuluivat Aadolfin korvissa kehumiselta: niiden vaikutus oli päinvastainen! Joka kerta kuin kultainen ritari huusi hänelle varoituksensa, syöksyi urhean nuorukaisen ratsu eteenpäin, tunkeutuen yhä syvemmälle ranskalaisten riveihin. Oli onni nuorukaiselle, että hänen henkeään vartioi vahvempi käsivarsi kuin hänen omansa, että hänen vieressään oli joku, joka isällisellä rakkaudella oli vannonut suojelevansa häntä. Koko ranskalaisten sotajoukossa näkyi enää vain yksi lippu: vielä liehutti suuri kruununlippu välkehtiviä vaakunamerkkejään, hopeisia liljojaan ja niitä loistavia helmiä, joista Ranskan vaakuna oli sommiteltu. Gwyde osoitti kädellään sinne päin, missä lipunkantaja seisoi, ja huusi kultaiselle ritarille:
"Tuolla se on, se meidän täytyy saada!"
Sitten he koettivat, kukin taholtaan, tunkeutua ranskalaisten joukkojen läpi, mutta se ei kuitenkaan aluksi onnistunut heille, niin väsymättömästi kuin he koettivatkin raivata hajalle vihollisparvea. Aadolf Nieuwland oli vihdoin löytänyt suotuisamman kohdan, tunkeutui yksinään läpi ja saapui kauan taisteltuaan suuren lipun läheisyyteen.
Mikä onneton kiihko ajoikaan nuorukaista tuolla tavoin kuolemaa kohti! Jos hän olisi tiennyt, kuinka monta katkeraa kyyneltä vuodatettiin sillä hetkellä hänen tähtensä, kuinka usein hänen nimensä kohosi erään neidon suusta rukouksien saattamana taivasta kohti, silloin hän ei olisi niin hurjanrohkeasti antautunut kuolemalle alttiiksi; hän olisi ehkä jäänyt jäljemmäksi.
Kruununlippu oli suuren ritariparven ympäröimä. He olivat vannoneet kunniansa ja uskollisuutensa kautta, että he ennemmin kuolisivat tämän viimeisen tunnusmerkin juurelle kuin antaisivat riistää sen. Mitä voi Aadolf niin monta uljasta soturia vastaan? Niinpiankuin he näkivät hänet, tervehtivät he häntä pilkkasanoin; kaikki miekat heiluivat yhtaikaa hänen päänsä yläpuolella, ja hän näki olevansa joka puolelta ympäröity. Iskuja satoi lakkaamatta hänen varustuksiinsa, ja ihmeteltävästä ketteryydestään huolimatta hän ei enää voinut pitää puoliaan. Veri juoksi jo hänen kypärinsä alta, hänen silmissään musteni; hänen lihaksensa olivat niin monista iskuista herpautuneet. Epätoivon täyttämänä, siinä varmassa tunnossa, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut, huusi hän niin kovalla äänellä, että ranskalaiset sen kuulivat:
"Machteld! Machteld! Jää hyvästi!"
Näin huutaen hän syöksyi suoraan vihollistensa miekkojen läpi lipun luo ja tempasi sen lipunkantajan käsistä. Mutta kymmenen kättä sieppasi sen häneltä jälleen pois. Iskuja satoi häneen satamalla, ja voimatonna hän hervahti ratsunsa selkää vasten.
Liikehtimisestä, joka tällöin syntyi taistelijain joukossa, huomasi kultainen ritari Aadolfin vaaran. Hän ajatteli sitä tuskaa, mitä hänen onneton Machteldinsa tuntisi, jos Aadolf saisi surmansa vihollisen kädestä, kääntyi miehiinsä päin ja huusi äänellä, joka jyrisi kuin ukkonen yli taistelun melskeen:
"Eteenpäin, Flanderin miehet! Tännepäin! tännepäin!"
Niinkuin myrskyävä meri, joka äärettömällä voimalla ryntää patojaan vastaan ja pitkän kamppailun jälkeen hautaa ne vuorenkorkuisten aaltojensa alle turvaten vaahtoavin lainein vainioille, repien metsiä juurineen ja kukistaen kaupunkeja maahan, niin syöksyi flaamien leijoanparvi tämän tuntemattoman ritarin kehoitushuudon johdosta eteenpäin. Hyökkäys kohtasi ranskalaisia sellaisella raivolla, että heitä suistui laumoittain maahan jo ensi rynnistyksellä; nuijanlyönnit ja piiluniskut satelivat heihin taajaan, kuin viljapeltoja ruhjova raekuuro. Niin sisukasta taistelua ei oltu vielä ikinä ennen nähty; joka mies oli ylt'yleensä veressä ja monilla oli vielä ase kädessään, vaikka he olivat jo kauan sitten saaneet kuolettavan haavan. Se oli kuvaamatonta ihmisten ja hevosten sekasortoa. Kamalat surmanhuudot, tuskalliset vaikerrukset sulivat yhteen kumeaksi pauhuksi, joka kiihoitti mielet yhä tulisempaan vimmaan. Ranskalaiset ritarit eivät päässeet enää liikkumaan, sillä heitä tungettiin joka taholta heidän takanaan seisovia joukkoja vastaan, samalla kuin piilut ja miekat hakkasivat etumaisia rivejä järjestään maahan.
Kultainen ritari oli raivannut hävittävällä sotamoukarillaan itselleen tien vihollisten läpi ja päässyt lähelle Ranskan kruununlippua. Ihan hänen kintereillään tulivat Gwyde, Arnold Oudenaerde ja muutamat muut uljaimmista flaamilaisista. Hän koetti tässä sekasorrossa keksiä lipun lähistöltä Aadolf Nieuwlandin vihreätä sulkatöyhtöä, mutta turhaan. Hänestä näytti kuitenkin hetkistä myöhemmin, että hän huomasi sen kaukana flaamilaisten keskellä. Ne neljäkymmentä oivallista ritaria, jotka vielä seisoivat lipun ympärillä, hyökkäsivät kultaista ritaria vastaan. Mutta hän heilutti asettaan niin taajaan, ettei yksikään miekka häneen koskenut. Heti ensi kerralla, kun hän tärskäytti moukarinsa alas kuin kallionlohkareen, murskasi hän ritari Alin Bretagnen, toisella iskulla hän pirstoi Richard Falais'n haarniskan ja rusensi hänen kylkiluunsa.
Sillävälin taistelivat flaamilaiset yhtäläisellä uljuudella; Arnold Oudenaerde sai haavan päähänsä, ja enemmän kuin kaksikymmentä hänen miehistään hakkasivat ranskalaiset maahan. Kultainen ritari iski maahan kaikki mitä oli hänen ulottuvillaan; hänen jaloissaan viruivat jo herrat Jean d'Emmery, Arnold Wahain ja Hugo Viane; katse ei voinut seurata hänen moukarinsa heilahduksia, niin nopeasti se lensi yhdestä vihollisesta toiseen.
Lipunkantaja älysi pian, ettei lippua voinut enää säilyttää sillä paikalla, ja siksi hän pakeni sen kanssa taaksepäin. Mutta kun kultainen ritari näki tämän, heitti hän ihmeteltävällä voimalla syrjään kolme tai neljä vihollista ja ajoi takaa lipunkantajaa pitkän matkan päähän taistelupaikalta. Saavutettuaan hänet taisteli hän niin kauan ja uupumatta, kunnes sai vihdoin lipun vallatuksi. Kokonainen parvi ratsumiehiä oli hyökännyt häntä kohti valloittaakseen lipun takaisin. Mutta kultainen ritari oli asettanut sen kuin keihään jalustimeensa ja alkoi äkkiä huimia heitä niin hurjasti, että sangen moni menetti henkensä. Nyt hän tunkeutui jatkuvasti taistellen vihollisten läpi ja saapui keskelle flaamilaista sotajoukkoa. Hän kohotti lipun korkealle ja huusi:
"Vlaenderen den Leeuw! Meidän on voitto! Eläköön! Eläköön!"
Joukot vastasivat äänekkäillä riemuhuudoilla ja heiluttivat ilonsa merkiksi aseitaan korkealla ilmassa. Heidän uljuutensa kasvoi yhä, kun he näkivät tämän valloitetun sotamerkin.
Guy St. Pol seisoi vielä noin kymmenentuhannen jalkamiehen ja vahvan ratsujoukon kanssa Pottelvuorella. Hän oli jo antanut panna kokoon leirin arvokkaimmat tavarat, aikoen pelastaa väkensä pakenemalla. Mutta kun Pietari Lebrun, muudan niistä ritareista, jotka olivat taistelleet kruununlipun luona ja puoleksi tajuttomana palannut taistelukentältä, näki sen, meni hän hänen luokseen ja huusi:
"Kuinka, St. Pol! Uskallatteko tehdä sen? Aiotteko pelkurin lailla jättää kostamatta Robert d'Artois'n ja kaikkien veljiemme kuoleman? Minä pyydän teitä Ranskan kunnian nimessä, älkää tehkö sitä! Kuolkaamme mieluummin säästyäksemme sellaiselta häpeältä! Johtakaa joukkonne taisteluun, ehkäpä voitte tuoreilla voimillanne vielä saavuttaa voitonkin."
Guy St. Pol ei tahtonut kuulla puhuttavankaan taistelusta; pelko oli vallannut hänet, ja hän vastasi:
"Herra Lebrun, minä tiedän mikä on tehtäväni. Minä en anna sotajoukon kuormastoa ryöstettäväksi; on parempi, että vien jäljelläolevat miehet takaisin Ranskaan, kuin syöksen heidät hyödyttömästi surman suuhun."
"Ja aiotteko siis jättää viholliselle alttiiksi kaikki ne, jotka vielä taistelevat miekka kädessä? Sehän olisi teidän puoleltanne suorastaan kavallusta! Jos jään eloon tämän päivän sivu, niin syytän teitä kuninkaan edessä uskottomuudestanne."
"Varovaisuus käskee minua perääntymään, herra Lebrun. Minä poistun, sanokaa mitä tahdotte, sillä teidän neuvonne on kiihtymyksen aiheuttama, te olette liiaksi vimman vallassa."
"Ja te olette liiaksi pelon vallassa. Mutta olkoon sitten, koska niin vääjäämättä tahdotte; osoittaakseni, että olen vielä varovaisempi kuin te, tahdon yhdellä joukko-osastolla peittää perääntymisenne. Lähtekää siis, minä pidätän vihollista."
Hän otti kaksituhatta jalkamiestä ja johti ne taistelukentälle.
Sillävälin oli taistelevien ranskalaisten lukumäärä huvennut niin vähiin, että heidän rintamansa oli monesta paikasta murrettu läpi. Se teki flaamilaisille mahdolliseksi ahdistaa heitä sekä edestä että takaa.
Kultainen ritari, joka jättimäisen vartalonsa ja kookkaan ratsunsa turvin saattoi nähdä yli koko taistelukentän, näki Lebrunin liikkeen ja ymmärsi hänen tarkoituksensa. Hänelle oli selvää, että St. Pol aikoi pujahtaa tiehensä sotajoukon kuormaston kanssa. Sentähden hän ratsasti Gwyden luo ja antoi hänelle tiedoksi vihollisen aikomuksen. Heti lähetettiin muutamia ritareita rintaman taakse, antamaan johtajille tarpeellisia määräyksiä. Hetkistä myöhemmin lähti useampia joukko-osastoja liikkeelle, leviten kaikkiin suuntiin taistelukentän yli. Juhana Borluut eteni gentiläisineen pitkin kaupunginmuuria ja hyökkäsi Lebrunin kimppuun sivultapäin; teurastajat esimiehensä Breydelin johdolla kaarsivat Nedermosscheren linnan ympäri ja hyökkäsivät ranskalaisten leiriä vastaan takaapäin.
St. Polin joukot eivät olleet tätä hyökkäystä arvanneet. He olivat panemassa kokoon leirin arvokkaimpia tavaroita, kun he näkivät teurastajain piilujen ja niiden mukana surman heiluvan päittensä päällä. Hyökkäävien flaamilaisten karjunta säikähdytti heidät niin perinpohjin, että he juoksivat epäjärjestyksessä sikin sokin ja pakenivat joka taholle kenttiä pitkin; mutta teurastajat tekivät heidän joukossaan kerrassaan hirmuista jälkeä. Guy St. Pol, joka istui erinomaisen ratsun selässä, vältti kuolemanvaaran ja pakeni niin joutuin kuin mahdollista, välittämättä joukoistaan sen enempää.
Leiri oli pian puhdistettu, ja muutamien minuuttien kuluttua ei siinä ollut enää ainoatakaan elävää ranskalaista. Flaamilaiset saivat voittosaaliikseen kaikki kultaiset ja hopeaiset astiat ja loppumattoman määrän muita aarteita, joita vihollinen oli tuonut mukanaan.
Taistelukentällä ei kamppailu ollut vielä päättynyt. Noin tuhat ratsumiestä käsittävä joukko piti vielä puoliaan; he taistelivat kuin leijonat, vaikka olivat jo täynnä haavoja. Heidän joukossaan oli toista sataa jalosukuista ritaria, jotka eivät tahtonet jäädä elämään tämän tappion jälkeen ja kävivät raivoisalla vimmalla flaamilaisten kimppuun. Vähitellen työnnettiin heidät kaupungin muurien viereen, missä hevoset suistuivat Ronduite-puroon tai vajosivat sen rantamiin. Ritarit eivät voineet enää pysyä hevostensa selässä; sentähden he hyppäsivät yksi toisensa perään satulasta, keräytyivät piiriin ja jatkoivat taistelua jalan, lyöden kuoliaaksi vielä monta flaamilaista. Notkosta oli tullut verijärvi; taistelijat seisoivat nilkkojaan myöten veressä. Päitä, käsivarsia, sääriä virui maassa sikin sokin särkyneitten kypärien ja miekkojen kanssa.
Muutamat liljalaiset, niiden joukossa Jan van Gistel ja joitakin brabantilaisia, näkivät, ettei pelastumista enää voinut ajatella. Senvuoksi he juoksivat flaamien keskelle huutaen: "Vlaenderen den Leeuw! Eläköön, eläköön Flanderi!" He luulivat siten pelastuvansa; mutta heti tuli eräs kankuri juoksujalkaa Jan van Gistelin luo ja antoi hänelle niin hirmuisen iskun päähän, että hänen kallonsa murskaantui. Kankuri mutisi puoliääneen:
"Isäni sanoi teille, ettette te tule kuolemaan vuoteeseenne, kavaltaja!"
Toiset tunnettiin vaakunoistaan ja tulivat kavaltajina maahan hakatuiksi tai lävistetyiksi.
Nuori Gwyde tunsi sääliä vielä jäljelläolevia ritareita kohtaan, jotka puolustautuivat niin uljaasti, ja huusi heille kehoittaen heitä antautumaan vangiksi saadakseen pitää henkensä. Nähdessään, ettei rohkeus ja urhoollisuus enää voinut heitä auttaa, antautuivat ritarit ja luovuttivat aseensa. Heidät uskottiin Juhana Borluutin huostaan.
Ylhäisin näistä sotavangeista, joita kaikkiaan oli noin kuusikymmentä, oli Thibaut II, sittemmin Lotringin herttua; muutkin olivat syntyperältään korkeita ja urhoollisuudestaan kuuluisia ritareita.
Nyt ei taistelukentällä ollut enää ainoatakaan vihollista; mutta joka suunnalla nähtiin heitä pakenemassa. Flaamilaiset olivat ihan ihmeissään, kun ei heillä enää ollut mitä vastaan taistella, ja hehkuivat yhä taistelunhalusta. He juoksivat parvittain yli kenttien, ajaakseen vihollisia takaa; Pyhän Magdaleenan sairashuoneen luona he saavuttivat osaston St. Polin joukoista ja surmasivat sen viime mieheen; vähän kauempana he tapasivat liljalaisen Willem Mosscheren, joka oli muutamien muiden kanssa poistunut taistelusta. Nähdessään joutuneensa ympäröidyksi hän rukoili armoa, luvaten palvella Robrecht Bethunea uskollisena alamaisena. Mutta he eivät häntä kuunnelleet, ja teurastajien piilut lopettivat hänen puheensa ja elämänsä.
Sitä jatkui kaiken päivää, kunnes ainoatakaan ranskalaista tai ranskanmielistä ei enää ollut tavattavissa.
VI.
Vaikka suuri osa flaamilaisista joukoista ajoi parvittain vihollista takaa pitkin seutua, jäi taistelupaikalle kuitenkin muutamia järjestettyjä joukko-osastoja. Juhana Borluut oli komentanut miehensä pysymään paikoillaan, pitääkseen sotatavan mukaan taistelukentän hallussaan seuraavaan päivään asti; ainoastaan muutamat olivat kiihkeässä innossaan jättäneet tämän määräyksen noudattamatta; läsnäolevaan osastoon kuului vielä kolmetuhatta gentiläistä; siihen tuli lisäksi kaikkia aselaatuja olevaa väkeä, joka ponnistuksista tai haavoista uupuneena ei jaksanut ajaa vihollista takaa ja oli sentähden jäänyt taistelukentälle. Nyt, kun voitto oli saatu ja synnyinmaan kahleet murretut, huusivat flaamilaiset riemuissaan: "Vlaenderen den Leeuw! Voitto! Voitto!" Kohta vastasivat yperniläiset ja kortrykilaiset kaupungin muureilta vielä äänekkäämmin riemuhuudoin. Heilläkin oli voitonriemuun aihetta; sillä samaan aikaan kuin molemmat sotajoukot kamppailivat keskenään Groeningenin aukealla, oli linnanvouti Lens hyökännyt sadan miehen kanssa linnasta kaupunkiin ja olisi ehkä polttanut sen poroksi. Mutta yperniläiset kävivät heidän kimppuunsa niin urheasti, että ranskalaisten oli pakko pitkän taistelun jälkeen paeta epäjärjestyksessä takaisin linnaan. Kun Lens luki miehensä, näki hän ainoastaan kymmenennen osan säästyneen vihollisten raivolta.
Useimmat johtajat ja aatelismiehet olivat menneet leiriin ja kerääntyneet kultaisen ritarin ympärille; he lausuivat kaikki hänelle kiitollisuutensa, mutta hän ei vastannut mitään, peläten ilmaisevänsä itsensä. Gwyde, joka seisoi hänen vieressään, kääntyi ritarien puoleen ja lausui:
"Hyvät herrat, tämä ritari, joka on niin ihmeellisesti pelastanut meidät ja Flanderin, on ristiretkeläinen, joka haluaa pysyä tuntemattomana: Flanderin jaloin poika omistaa hänen nimensä."
Ritarit eivät sanoneet mitään, mutta jokainen koetti arvata, kuka tuo niin jalo, urhoollinen ja voimakas ritari saattoi olla. Ne, jotka olivat olleet kokouksessa Dalen metsikössä, olivat jo aikoja sitten tienneet, kuka hän oli, mutta he eivät uskaltaneet ilmaista vakaumustaan, koska olivat juhlallisesti luvanneet säilyttää salaisuuden. Muidenkin joukossa oli monta, jotka eivät vähääkään epäilleet, etteikö hän ollut itse Flanderin kreivi; mutta he olivat vaiti, koska Gwyde oli tehnyt tiettäväksi kultaisen ritarin toivomuksen.
Robrecht oli jo jonkun aikaa puhellut hiljaa Gwyden kanssa; sitten hän antoi katseensa kiertää läsnäolevain joukossa ja lausui viimein:
"Minä en näe Aadolf Nieuwlandia; olisiko minun nuori ystäväni kaatunut vihollisten miekkoihin? Voi, se tuottaisi minulle ikuisen surun. Ja kuinka kuumia kyyneliä minun Machteld-raukkani itkisi hyvän veljensä tähden!"
"Kaatunut hän ei varmaankaan ole, Robrecht; luullakseni näin juuri äsken hänen vihreän töyhtönsä Neerlandin metsikön puiden välistä. Varmaan hän on nyt ajamassa takaa jäljelläolevia vihollisia; näittehän, kuinka hillittömän hurjasti hän yhtenään uskaltautui keskelle ranskalaisia. Älkää pelätkö ollenkaan, Jumala ei varmasti ole sallinut hänen kuolla."
"Oi Gwyde, minä tahtoisin, että sanasi olisivat totta! Sydämeni murtuu, kun ajattelen, ettei onneton lapseni voisi riemuita tällaisena riemun päivänä. Minä pyydän teitä, veljeni, antakaa Borluutin miesten tarkastaa koko taistelukenttä, eikö Aadolfia löytyisi. Minä menen lohduttamaan sairasta Machteldiani. Isänsä läsnäolo mahtanee tuottaa hänelle ainakin yhden iloisen hetken."
Hän tervehti kädellään läsnäolevia ritareita ja riensi Groeningenin luostariin päin. Gwyde käski Juhana Borluutin lähettää miehensä pitkin taistelukenttää, vetämään esiin haavoittuneita ruumiiden alta ja tuomaan heitä leiriin.
Kun gentiläiset astuivat taistelukentälle, jäivät he aluksi, hirmuisen näyn tyrmistyttäminä seisomaan. Nyt, kun taistelun kiihko oli heissä sammunut, herätti heissä kammoa tuon laajan verikentän näkeminen, missä virui sikin sokin tuhansittain ruumiita, hevosia, lippuja ja kaikenlaisia aseita hurjassa sekasorrossa. Siellä täällä nähtiin jonkun kuolevan ojentavan rukoilevasti kättään apua pyytäen. Kaameina kuuluivat taistelukentältä haavoittuneiden äänet, voihkien:
"Vettä, vettä... antakaa meille Jumalan tähden vettä!"
Aurinko paahtoi korventavalla hehkulla heidän avoimiin haavoihinsa ja kidutti heitä sietämättömällä janolla; heidän kuivat huulensa tarttuivat kiinni toisiinsa, ja vain vaivoin he voivat saada esiin korahtelevan kuolonvalituksensa. Mustat korpit täyttivät ilman ukkospilven tavoin; noiden ahnaiden haaskalintujen raakunta kaikui kuin kuoleman huuto taistelukentän yläpuolella ja täytti elossaolevien sydämet kamalalla ahdistuksella. Raakkuvat linnut syöksyivät ruumiiden kimppuun, ja haavoittuneet taistelivat tuskissaan noita inhoja vihollisia vastaan ja tunsivat vavistusta ajatellessaan, että he voisivat joutua noiden eläinten saaliiksi, saamatta lepopaikkaa kuolemansa jälkeen vihityssä maassa, nukkuakseen siinä tuomiopäivään asti!
Mikä hirmuinen kuva! Mikä kauhea ajatus!
Veren haju oli houkutellut kaupungista lukemattomia koiria; ne juoksivat ruumiilta toiselle ja ulvoivat keskenään kamalin äänin. Tähän kaikkeen yhtyi kuolevien ratsujen kumea hirnunta tai pikemminkin korina ynnä ihmisten riemukkaat voitonhuudot kaupungista.
Sitä mukaa kuin gentiläiset etenivät taistelukentälle, nousivat korpit ilmaan heidän edestään ja lensivät kauemmaksi saalistamaan. Kaikki kaatuneet tarkastettiin, ja ne, joiden sydän vielä sykki, kannettiin leiriin, jälleen elämään virvoitettavaksi. Suuri joukko oli noutanut raitista vettä Gaver-purosta kaikilla mahdollisilla astioilla, virvoittaakseen sillä vielä elossa olevia. Oli liikuttavaa ja järkyttävää nähdä, kuinka haavoittuneet särpivät sisäänsä raikasta vettä, kuinka kiitollisina he ilonkyynelin ottivat vastaan tämän virvoituksen veljiensä ja vihollistensa käsistä. Kun yhden haavoittuneen janontuskia siten parhaallaan lievitettiin, kurottui ympärillä joukko käsivarsia rukoilevasti, ja monet heikot äänet huusivat:
"Oi, antakaa minullekin juotavaa – yksi ainoa pisara vettä! Autuuttajamme kärsimysten nimessä, veljet, kostuttakaa huuliani ja pelastakaa minut kuolemasta!"
Gentiläiset olivat saaneet määräyksen tuoda leiriin kaikki flaamilaiset ritarit, joita he tapasivat, joko kuolleina tai elävinä. He olivat nyt tarkastaneet jo kohta puolet taistelukentästä. Herrojen Salomon Sevecoten, Filip Hofstaden, Eustachius Sporkynin, Jan Severenin ja Pietari Brüggen ruumiit oli jo korjattu pois, ja parhaallaan irroitettiin haavoittuneen Jan Mechelenin haarniskaa. He olivat nyt tulleet sille paikalle, missä taistelu oli sitkeimmin riehunut; veren peittämiä ruumiita virui joka puolella heidän ympärillään. Kun he vielä olivat Jan Mechelenin virvoittamis-puuhissa, kuulivat he äkkiä voihkinaa ikäänkuin maan alta; he kuuntelivat, mutta eivät huomanneet enää mitään, ei yksikään ympärilläolevista ruumiista osoittanut vähintäkään elonmerkkiä. Jonkun ajan kuluttua voihkaisu uudistui, ja nyt he huomasivat, että se kuului hiukan sivummalta useampien kaatuneiden hevosten alta. Suurilla ponnistuksilla he vihdoin saivat hilatuksi ne syrjään ja löysivät niiden alta kuolevan ritarin.
Hän makasi pitkänään selällään, kokonaan veren peittämänä. Hänen haarniskansa oli sen päälle kaatuneen hevosen painosta aivan sisäänpainunut. Oikea käsi piteli vielä lyömämiekkaa, kun taas vasemmassa oli vihreä huntu; hänen poskensa olivat kalpeat ja niillä oli lähestyvän kuoleman leima. Sekavalla, himmeällä katseella hän tuijotti miehiin, jotka tulivat häntä pelastamaan. Hänen luomillaan ei ollut enää voimaa suojata sammuvia silmiä auringon kilolta.
Juhana Borluut tunsi onnettoman ritarin Aadolf Nieuwlandiksi.
Kiireesti aukaistiin hänen haarniskansa hihnat, hänen päänsä nostettiin ylös liejusta ja hänen huuliaan kostutettiin virkistävällä vedellä. Sammuvalla äänellä hän kuiskasi joitakin käsittämättömiä sanoja, ja hänen silmänsä sulkeutuivat, niinkuin olisi hänen sielunsa erkaunut ruhjotusta ruumiista. Muutaman hetken hän oli aivan tajutonna; sitten hän tuli tuntoihinsa, mutta pysyi äärettömän heikkona. Hän tarttui Juhana Borluutin käteen ja lausui niin hitaasti, että joka sanan välissä oli pitkä vaitiolo:
"Minä kuolen, niinkuin näettekin, Juhana-herra; sieluni ei viivy enää kauan maan päällä. Mutta – älkää murehtiko minun tähteni. Minä kuolen ilomielin, – kun isänmaa on vapautettu..."
Hänen hengityksensä oli liian heikko, jotta hän olisi voinut puhua pitempään; hän antoi päänsä painua Juhana Borluutin käsivarrelle ja vei vihreän hunnun hitaasti huulilleen. Sitten hän vaipui kuin kuolleena Juhana Borluutin rinnoille. Hänen sydämensä sykki kuitenkin vielä, ja elämän lämpö ei poistunut hänestä. Gentiläisten johtaja antoi kantaa haavoitetun ritarin leiriin kaikella ajateltavissa olevalla varovaisuudella.
Machteld oli Aadolfin sisaren kanssa vetäytynyt ennen taistelun alkua erääseen Groeningenin luostarin koppiin. Varmasti ei koko Flanderissa ollut sillä hetkellä yhtään olentoa, joka olisi ollut enemmän tuskissaan kuin tuo onneton neito. Kaikki hänen omaisensa ja hänen ystävänsä Aadolf olivat taistelussa. Tästä taistelusta, johon flaamilaiset uskaltautuivat niin suurta ylivoimaa vastaan, riippui hänen isänsä vapaus; tämä taistelu pystyttäisi jälleen Flanderin valtaistuimen tai tuhoaisi sen ainaiseksi. Jos ranskalaiset saisivat voiton, silloin odottaisi kuolema kaikkia hänen kalleimpiaan ja häntä itseään mitä kamalin kohtalo.
Kun sotatorvien toitotukset kajahtivat yli taistelukentän, vavahtivat ja vaalenivat molemmat neidot, ikäänkuin kuolettava isku olisi heihin sattunut. Tällä tuskallisella hetkellä he eivät voineet lausua ilmi sielujensa tunteita; he olivat yhdessä vaipuneet rukoustuoliin, nojanneet siihen päänsä, ja kyyneleet virtasivat hiljaa heidän poskiaan pitkin. Niin he olivat siinä polvillaan palavassa rukouksessa, liikahtamatta, ikäänkuin syvään uneen vaipuneina; aika ajoin kuului heikko huokaus, ja kun taistelun pauhina paisui äänekkäämmäksi, silloin nyyhkytti Maria:
"Oi kaikkivaltias Jumala, sotajoukkojen herra, armahda meitä! Auta meitä hädässämme, Herra!" Ja Machteldin vieno ääni vastasi: "Oi rakas Jeesus, autuuttaja, suojele häntä! Älä kutsu häntä luoksesi, laupias Jumala!"
"Pyhä Jumalan äiti, rukoile puolestamme!"
"Oi Kristuksen äiti, murheellisten lohduttaja, rukoile hänen puolestaan!"
Sitten kaikui jymisevä sodanmelske yhä peloittavampana heidän korviinsa, ja heidän kätensä vapisivat tuskasta kuin haavanlehdet; heidän päänsä painuivat syvempään, heidän kyyneleensä virtasivat vuolaammin, ja heidän rukouksensa tuli jälleen käsittämättömäksi; sillä ahdistus riisti heiltä puhekyvyn.
Taistelu kesti kauan, toisiaan vastaan ryntäävien joukkojen hirmuinen huuto kaikui lakkaamatta Groeningenin luostarin yllä, mutta vielä kauemmin kesti neitojen hiljainen rukous; sillä kun kultainen ritari kolkutti luostarin portille, eivät he olleet vielä nousseet rukoustuolista. Äkkiä he kuulivat jymähteleviä miehenaskelia koppiin johtavasta käytävästä. He käänsivät päätään, ja tuijottaessaan ovea kohti he vapisivat molemmat suloisesta lohdutuksen aavistuksesta.
"Aadolf palaa!" nyyhkytti Maria. "Oi, meidän rukouksemme on kuultu."
Machteld kuunteli tarkemmin ja vastasi alakuloisena:
"Ei, ei, ei se ole hän, hänen askeleensa eivät ole noin raskaat. Oi, Maria, jos se on turman sanoma!"
Silloin kopin ovi narahti saranoillaan; nunna aukaisi sen ja laski kultaisen ritarin sisään. Machteldin hento vartalo jännittyi, hänen katseensa kiintyi epäröivänä soturiin, joka seisoi avosylin hänen edessään ottaakseen hänet vastaan. Ensin tuntui neidosta siltä, kuin petollinen uni pitäisi häntä narrinaan; mutta tämä tunne meni ohi nopeammin kuin salama, ja riemusta huudahtaen hän heittäytyi rajusti kultaisen ritarin rintaa vasten.
"Isäni", huusi hän, "oi rakas isäni! Minä näen teidät jälleen, vapaana, ilman kahleita! Antakaa minun sulkea teidät syliini! Oi Jumala, kuinka Sinä olet hyvä! Älkää vetäkö poskeanne pois, rakas isä; antakaa minun ilmaista iloni, jota tunnen."
Robrecht Bethune syleili hellää tytärtään täynnä ihastusta; hän piti häntä painettuna rintaansa vasten, kunnes hänen kiihtymyksensä oli jonkunverran asettunut, ja laski sitten kypärinsä ja rautaiset hansikkaansa rukoustuolille. Päivän rasituksista uupuneena hän veti esiin tuolin ja istahti siihen. Machteld kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa; sitten hän katseli ihailulla ja kunnioituksella tuota miestä, jonka piirteet täyttivät hänet niin suurella onnella, ja jota hän niin hellästi, niin sydämensä pohjasta rakasti. Sykkivin sydämin hän kuunteli suloisia sanoja, joita hänen isänsä armas ääni hänelle kuiskaili.
"Machteld", puheli Robrecht, "jalo lapseni, Herra on koetellut meitä kauan; mutta nyt ovat kaikki kärsimyksemme lopussa. Flanderi on vapaa, isänmaan sorto on kostettu, musta leijona on repinyt rikki kaikki liljat, ja kaikki muukalaiset on lyöty kuoliaiksi. Älä pelkää nyt enää mitään, ne pahat sotamiehet, jotka Navarran Johanna lähetti, ovat kuolleet."
Machteld kuunteli levottoman ahnaasti isänsä sanoja; hän tähysti uneksivasti hänen silmiinsä ja hymyili omituisin ilmein. Hän oli niin iloa täynnä, että hän istui liikkumatta kuin tunnoton. Hetken perästä hän huomasi, ettei hänen isänsä enää puhunut, ja huudahti:
"Oi hyvä Jumala, isänmaa on vapaa! Ranskalaiset on lyöty! Ja minä olen saanut jälleen takaisin teidät, isäni! Sitten palaamme takaisin kauniiseen Wynendaeliimme, ei mikään huoli katkeroita enää vanhoja päiviänne, ja minä vietän elämäni iloisena ja onnellisena teidän sylissänne! Sellaista onnea en ole voinut odottaa, niin paljon en uskaltanut vaatia Jumalalta rukouksissani!"
"Kuule, lapseni, äläkä masennu, minä pyydän: minun on vielä tänään lähdettävä luotasi. Se jalomielinen soturi, joka vielä tämän kerran vapautti minut kahleistani, on saanut minun kunniasanani, että palaisin takaisin, niinpiankuin taistelu olisi päättynyt."
Syvästi suruissaan antoi neito nämä sanat kuullessaan päänsä vaipua rintaa vasten ja nyyhkytti. "He murhaavat teidät, isä-poloinen!"
"Älä toki ole niin pelokas, Machteld", vastasi Robrecht, "veljeni Gwyde on ottanut vangiksi kuusikymmentä jalosukuista ranskalaista ritaria; Filip Kauniille ilmoitetaan, että heidän henkensä on minun henkeni panttina, eikä hän voi uhrata noita eloonjääneitä sankareita kostonhimolleen. Minulla ei ole enää mitään pelättävää, Flanderi on Ranskaa voimakkaampi. Sentähden pyydän, ettet itkisi, rakas lapseni. Ole iloinen, mitä kaunein tulevaisuus odottaa meitä! Minä annan laittaa Wynendaelin jälleen kuntoon: se on ottava vastaan meidät kaikki. Sitten voimme käydä jälleen yhdessä haukkajahdilla; ajattele, kuinka iloinen meidän ensimmäinen metsästysretkemme tulee olemaan!"
Kuvaamattoman riemukas hymy ja sydämellinen suudelma olivat Machteldin vastauksena. Mutta äkkiä näytti tuskallinen ajatus kohoavan hänen mieleensä, hänen piirteensä kävivät surullisiksi, ja äänetönnä hän loi katseensa maahan kuin häpeän valtaamana. Robrecht loi tyttäreensä tutkivan silmäyksen ja kysyi.
"Machteld, lapseni, minkätähden tulet äkkiä niin surulliseksi?"
Neito kohotti nyt puoleksi päänsä ja vastasi hiljaisella äänellä:
"Mutta rakas isä, tehän ette puhu mitään Aadolfista, minkätähden hän ei tullut teidän mukananne?"
Viipyi tuokion, ennenkuin Robrecht vastasi hänen kysymykseensä; hän luuli keksineensä Machteldissä tunteen, joka, ehkä hänen itsensä tietämättä, piili hänen sydämessään. Jonkunverran tarkoituksella hän siis puhui seuraavasti:
"Jotkut tehtävät pidättävät häntä vielä, lapseni, hajallelyötyjä vihollisia harhailee vielä ympäri tienoota; hän on varmaan niitä takaa-ajamassa. Machteld, minä voin sanoa sinulle, että ystävämme Aadolf on jaloin ja uljain soturi, minkä tunnen; en ole vielä koskaan nähnyt kenessäkään niin suurta miehuullisuutta. Kaksi kertaa hän pelasti veljeni Gwyden hengen, aina siksi kunnes Ranskan kruununlipun alla viholliset joukoittain kaatuivat hänen miekkansa iskuista, kaikki ritarit ylistivät hänen urhoollisuuttaan ja tunnustivat, että hänellä on suuri osa Flanderin vapauttamisessa."
Tätä puhuessaan Robrecht piti katseensa kiinnitettynä tyttäreensä ja seurasi jokaista mielenliikettä, mikä hänen piirteissään ilmeni. Hän näki riemun ja ylpeyden yhtyvän niissä eikä enää epäillyt aavistuksensa oikeutta.
Maria seisoi innostuneena Robrechtin edessä; hän kuunteli liikutettuna veljensä ylistystä.
Nuoren Machteldin katsoessa isäänsä syvän mielenliikutuksen vallassa, kuului äänekästä puheensorinaa luostarin portilta; sitä kesti vain hetkisen, sitten oli kaikki jälleen hiljaista. Pian avautui kammion ovi, ja Gwyde, Robrechtin veli, astui hitaasti, murheisin ilmein sisään; hän lähestyi heitä ja lausui:
"Suuri onnettomuus on kohdannut meitä tänään, veljeni; se koskee miestä, joka on meille kaikille kallis. Gentiläiset ovat löytäneet hänet taistelukentältä ruumiiden alta ja tuoneet hänet tänne luostariin; hänen henkensä häilyy hiuskarvan varassa, ja ehkä on hänen kuolinhetkensä lähellä. Hän haluaa vielä nähdä teitä, ennenkuin erkanee maailmasta; sentähden pyydän teitä osoittamaan hänelle tämän viimeisen suosion."
Sitten hän kääntyi Aadolfin sisareen päin ja lisäsi:
"Teitä hän pyytää myöskin tulemaan, jalo neiti."
Tuskaisa parahdus pääsi molempien naisten huulilta.
Machteld vaipui pyörtyneenä isänsä syliin, ja Maria riensi, tahtomatta enää kuulla enempää, sydäntäviiltävin valitushuudoin ovelle ja poistui kammiosta. Tämän hälinän johdosta saapui paikalle kaksi nunnaa, jotka ottivat pyörtyneen neidon ritarin sylistä; tämä suuteli tytärtään vielä kerran ja aikoi lähteä kuolevan Aadolfin luokse. Mutta neito aukaisi silmänsä, ja huomatessaan isänsä aikomuksen hän riistäytyi irti nunnien käsistä, syleili Robrechtia ja huusi:
"Antakaa minun tulla kanssanne, isä, että hän saa nähdä minut vielä kerran. Voi minua, mikä syvä tuska raastaa sydäntäni! Isä, minä kuolen hänen kanssaan – minä tunnen jo kuoleman sisässäni – minä tahdon nähdä hänet: rientäkää, tulkaa, oi tulkaa pian! – Hän kuolee – Aadolf!"
Robrecht katsoi tyttäreensä täynnä sääliä. Nyt ei hänellä enää ollut mitään epäilystä siitä tunteesta, joka salaa oli juurtunut hänen tyttärensä sydämeen. Tämä varmuus ei kuitenkaan saanut häntä hämmästymään eikä pahoille mielin. Kun hän ei voinut lohduttaa tytärtään sanoilla, painoi hän hänet lujasti sydäntään vasten. Mutta Machteld irroittautui pian noista hellistä kahleista; hän veti Robrechtia kädestä pois ja huusi:
"Oi, isä, armahtakaa minua! Tulkaa, että saan vielä kerran kuulla hyvän veljeni äänen, että hänen silmänsä saavat katsoa minuun vielä kerran tässä elämässä!"
Hän polvistui isänsä eteen, ja kyynelten virratessa hänen silmistään, hän jatkoi:
"Minä pyydän teitä, älkää katsoko ylön rukoustani. Kuulkaa minua, isä!"
Robrecht olisi mieluimmin jättänyt tyttärensä nunnien seuraan, sillä hän pelkäsi, että kuolevan ritarin näkeminen vaikuttaisi häneen liian järkyttävästi. Hän ei kuitenkaan voinut kauemmin vastustaa Machteldin hartaita pyyntöjä; hän otti häntä kädestä ja lausui:
"No niin, tyttäreni, tule kanssani tervehtimään Aadolf-raukkaa. Mutta minä pyydän, ettet liiaksi murehduttaisi mieltäni epätoivollasi; ajattele, että Jumala on tänään osoittanut meille niin suuren armon, ja että hän voisi vihastua sinun epätoivostasi." Kun hän lausui näitä sanoja, olivat he jo käytävässä kammion edustalla.
Aadolf oli viety luostarin suureen ruokasaliin, levitetty lattialle untuvapatja ja laskettu hänet sille. Lääkitsemistaitoon perehtynyt pappi oli tutkinut tarkoin hänen ruumiinsa löytämättä hänessä mitään avonaista haavaa; pitkät siniset juomut hänen ihossaan olivat merkkeinä saaduista iskuista, ja ankarain ruhjeitten alla oli veri juossut kokoon ja hyytynyt. Sittenkuin hänestä oli isketty suonta, pestiin hänet ja hierottiin voimakkaalla voiteella. Papin asianymmärtävän käsittelyn vaikutuksesta hän oli jo hiukan voimistunut, mutta yhä vielä hän näytti olevan loppuaan lähellä, vaikkeivät hänen silmänsä olleet enää niin himmeät ja lasimaiset. Vuoteen ympärillä seisoi useita ritareita, jotka äänettöminä surivat ystäväänsä. Juhana Renesse, Arnold Oudenaerde ja Pietari Deconinck olivat papille avullisina, Wilhelm Jülich, Juhana Borluut ja Balduin Papenrode olivat vasemmalla, kun taas nuori Gwyde seisoi Jan Breydelin ja muiden ylhäisimpäin ritarien kanssa kumartunein päin vuoteen jalkopäässä.
Breydel oli kamala katsella. Hänen kätensä olivat monista paikoin naarmuissa, ja verinen liina peitti toisen puolen hänen päästään. Hänen käsivartensa ja vaatteensa olivat rikki raastetut, ja tylsynyt piilu riippui hänen sivullaan. Toisillakin ritareilla oli kääreissä millä mikin jäsen, ja jokaisen varustukset olivat kamalasti kuhmuissa ja hirveästi runnellut.
Maria oli polvillaan veljensä vieressä ja itki. Hän oli tarttunut Aadolfin käteen ja kostutti sitä kyynelillään, Aadolfin katsoessa häneen raukeilla silmillään. Kun Robrecht tyttärineen astui saliin, valtasi hämmästys ja ihmetys kaikki ritarit: tuo sankari, joka oli niin ihmeellisesti tullut heidän avukseen hädässä, oli Flanderin leijona, heidän kreivinsä! He taivuttivat kaikki mitä kunnioittavimmin toisen polvensa maahan ja lausuivat:
"Kunnia olkoon herrallemme, Leijonalle!"
Robrecht päästi tyttärensä käden irti, nosti ylös Juhana Borluutin ja Renessen ja suuteli kumpaakin poskelle. Sitten hän viittasi toisiakin nousemaan ja lausui:
"Uskolliset alamaiseni ja ystäväni! Te olette tänään osoittaneet minulle, kuinka mahtava on sankarikansa. Nyt minä kannan pienen valtakuntani kruunua suuremmalla ylväydellä kuin Filip Kaunis Ranskan kruunua; sillä teistä voin syyllä ylpeillä."
Sitten hän astui Aadolfin luo, tarttui hänen käteensä ja katseli häntä kauan; Flanderin leijonan molemmissa silmissä loistivat kirkkaat kyyneleet, jotka vähitellen kävivät raskaammiksi ja irtautuen vihdoin putosivat lattialle kimaltelevina helminä. Machteld oli jo polvillaan Aadolfin pääpuolessa. Hän oli ottanut käteensä vihreän hunnun, joka nyt oli likautunut ja verinen, ja kostutti kyynelillään tätä oman hellyytensä ja Aadolfin uhrautuvaisuuden merkkiä. Hän ei lausunut sanaakaan eikä myöskään katsonut Aadolfiin, sillä hän piti molempia käsiään kasvojensa edessä ja nyyhkytti syvän murheen vallassa liikkumattomana.
Pappikin katseli samoin liikkumattomana kärsivää ritaria. Hänestä näytti siltä, kuin hänen piirteissään olisi tapahtunut ihmeellinen muutos, kuin olisi häneen virrannut jälleen enemmän elämää. Ja todellakin, hänen silmiinsä tuli enemmän loistoa, ja hänen kasvoiltaan hävisi lähestyvän kuoleman leima. Pian suuntasi hän katseensa rakkautta uhkuvana Robrechtiin ja lausui hitaasti ja vaivalloisesti:
"Oi, herrani ja kreivini, teidän läsnäolonne on minulle suloinen lohdutus. Nyt voin kuolla; isänmaa on vapaa! Te saatte hallita valtaistuimellanne rauhanrunsaina päivinä... Minä jätän ilomielin maailman, nyt, kun tulevaisuus lupaa teille ja teidän jalolle tyttärellenne kestävää onnea. Oi, uskokaa minua kuolinhetkelläni! Teidän onnettomuutenne oli minulle, arvottomalle palvelijallenne, tuskallisempi kuin teille itsellenne. Niin usein kostutin yön hiljaisuudessa vuoteeni kyynelilläni, kun ajattelin jalon Machteldin surullista asemaa ja teidän vankeuttanne..."
Sitten hän käänsi päätään vähän Machteldiin päin, ja neidon kyyneleet virtasivat vielä vuolaammin, kun nuori ritari lausui:
"Älkää itkekö, jalo neiti, en ole ansainnut tätä hellää sääliä. On olemassa vielä toinen elämä; siellä näen jälleen hyvän sisareni! Jääkää maan päälle, ollaksenne isällenne hänen vanhuutensa tukena, ja muistakaa joskus rukouksissanne hyvää veljeänne, jonka täytyy lähteä luotanne..."
Tässä hän äkkiä keskeytti ja katseli kuin ihmetellen ympärilleen.
"Mutta hyvä Jumala", virkkoi hän ja katsoi pappiin kysyvästi, "mitä tämä on? Minä tunnen uutta voimaa, veri kiertää vapaammin suonissani."
Machteld nousi ylös ja tähysti häneen levottoman odottavasti.
Kaikki katsoivat jännittyneinä pappiin. Tämä oli sillävälin tarkannut sairasta terävin katsein ja tutkinut kaikkia vaikutuksia, jotka olivat häneen kohdistuneet. Hän otti Aadolfin käden ja tunnusteli hänen valtimoaan, kaikkien ympärilläolijain seuratessa levottomina hänen liikkeitään; he päättelivät papin ilmeestä, että vielä ei ollut mennyt kaikki toivo sairaan eloon jäämisestä.
Hengenmies jatkoi äänetönnä tarkasteluaan. Hän kohotti sairaan silmäluomia ja katseli niitä, hän aukaisi hänen suunsa ja siveli kädellään hänen paljasta rintaansa. Sitten hän kääntyi ympärilläseisovien ritarien puoleen ja lausui syvällä vakaumuksella:
"Minä sanon teille, arvoisat herrat, että kuume, joka olisi tuottanut varman kuoleman tälle nuorelle ritarille, on mennyt ohi, – hän ei kuolekaan."
Kaikki joutuivat niin tunteittensa valtaan, kuin olisivat papin huulet lausuneet kuolemantuomion. Mutta pian he kykenivät ilmaisemaan iloaan sanoin ja elein.
Maria oli vastannut papin ilmoitukseen äänekkäällä kirkaisulla ja syleillyt veljeään ylitsekuohuvin tuntein. Machteld lankesi jälleen polvilleen, kohotti kätensä ja huusi korkealla äänellä:
"Minä kiitän Sinua, hyvä, laupias Jumala, että olet kuullut nöyrän palvelijattaresi rukouksen!"
Tämän lyhyen kiitoksen jälkeen hän hypähti ylös ja heittäytyi täynnä rajatonta riemua isänsä syliin. "Hän jää elämään! Hän ei kuolekaan!" huusi hän. "Oi, nyt minä olen niin onnellinen!" ja hetkisen hän lepäsi raukeana Robrechtin rinnoilla. Mutta yhtä nopeasti hän palasi jälleen Aadolfin luo ja lausui hänellekin julki ihastuksensa.
Mikä kaikista näytti kuin ihmeeltä, oli vain seuraus Aadolfin tilasta. Hän ei ollut saanut avonaisia eikä syviä haavoja, vaan paljon ruhjeita; kivut, joita hän niiden johdosta kärsi, olivat nostattaneet vaarallisen kuumeen, joka olisi voinut tuottaa hänelle kuoleman. Mutta Machteldin läsnäolo, joka lisäsi kaksinkertaisiksi hänen sielunsa voimat, karkoitti kuolettavan kuumeen, ja niin hän vältti haudan, jonka kita jo ammotti häntä kohden.
Robrecht Bethune antoi riemusta suunniltaan olevan tyttärensä istua Aadolfin viereen, astui ritarien luo ja puhui heille seuraavaan tapaan:
"Te jalot Flanderin miehet olette tänään saavuttaneet voiton, joka tulee säilymään teidän lastenne ja lastenlastennekin muistossa todistuksena suuresta urhoollisuudestanne; te olette osoittaneet koko maailmalle, miten käy muukalaisen, joka uskaltaa astua jalallaan meidän isänmaamme kamaralle. Rakkaus isänmaahan on sytyttänyt teidän sankarisieluihinne ennenkuulumattoman uljuuden, ja oikeutetun koston terästäminä ovat käsivartenne lyöneet maahan tyrannit. Vapaus, jonka kansa on verellään sinetöinyt, on sille kallis; tästedes ei yksikään lännen ruhtinas voi tehdä flaamilaisia orjikseen edes hetkeksikään; sillä te kaikki ennemmin kuolisitte, kuin sallisitte sen tapahtua. Sitä meidän ei kuitenkaan tarvitse enää pelätäkään. Flanderi on tänään kohonnut kaikkia kansoja korkeammalle, ja teitä, jalot miehet, saa isänmaamme kiittää tästä maineestaan. Nyt me toivomme, että alamaisemme saavat uskollisuutensa palkaksi nauttia rauhaa ja sovintoa; me tuntisimme itsemme onnelliseksi kuullessamme kaikkien tervehtivän itseämme isän nimellä, jos voisimme huolehtivalla rakkaudellamme ja lakkaamattomalla pyrkimyksellämme yleisen onnellisuuden luomiseksi ansaita tuon nimen. Jos kuitenkin vielä niin tapahtuisi, että ranskalaiset uskaltaisivat tulla uudelleen, niin tulisi meistä vieläkin Flanderin leijona, ja moukarimme johtaisi teidät vielä kerran taisteluun. Me pyydämme teitä, herrat, rauhoittakaa mieliä, kun olette palanneet läänityksiinne, saattakaa kaikki rauhalliseksi, jotta mellakat eivät tahraisi voittoamme, ja ennen kaikkea älkää salliko kansan ryhtyä uudelleen vainoamaan liljalaisia. Meidän asiamme on olla heidän tuomarinsa. Meidän täytyy nyt jättää teidät. Poissaolomme aikana on teidän osoitettava kuuliaisuutta veljellemme Gwydelle herrananne ja kreivinänne."
"Jättääkö meidät!" huusi Juhana Borluut epäuskoisena. "Palaatteko takaisin Ranskaan? Älkää tehkö sitä, jalo kreivi, he kostavat tappionsa teille."
"Hyvät herrat", keskeytti Robrecht hänet, "minä kysyn teiltä, kuka teistä rikkoisi kuoleman pelosta kunniasanansa ja ritarilupauksensa?"
Kaikki painoivat päänsä alas, eikä kukaan virkkanut mitään; tuskaisin mielin he ymmärsivät, ettei mikään voinut pidättää heidän kreiviään lähtemästä. Robrecht jatkoi:
"Herra Deconinck, teidän viisautenne on ollut meille suureksi hyödyksi ja on oleva vastedeskin; me kutsumme teidät neuvostoomme ja toivomme, että jäätte luoksemme kreivilliseen hoviimme. Herra Breydel, teidän urhoollisuutenne ja uskollisuutenne ansaitsevat suuren palkinnon; olkaa tästä lähtien ainaiseksi kaikkien asekuntoisten kaupunkilaistenne ylipäällikkö; me tiedämme, kuinka kunniakkaasti te voitte täyttää tämän viran. Sitäpaitsi tulette te myöskin kuulumaan hoviimme ja voitte asua siellä, jos haluatte.
"Ja te, ystäväni Aadolf, te ansaitsette vielä suuremman palkinnon. Me olemme kaikki olleet pelottoman uljuutenne todistajina; te olette osoittautunut esi-isienne jalon nimen arvoiseksi. Minä en ole unohtanut uhrautuvaisuuttanne. Minä tiedän, millä huolella, millä rakkaudella te olette suojellut ja lohduttanut onnetonta lastani; minä tiedän, mikä puhdas, mikä hellä tunne teidän molempien sydämissä, hiljaa ja teidän itsenne tietämättä, leimuaa. No niin, minä tahdon olla teidän vertaisenne jalomielisyydessä; Flanderin kreivin korkea-arvoinen huone yhdistyköön Nieuwlandin aatelisen huoneen kanssa; musta leijona loistakoon vaakunakilvessänne. Minä annan rakkaan lapseni, Machteldini, teille puolisoksi!"
Machteldin rinnasta kohosi vain yksi äännähdys, Aadolfin nimi; mutta hän tarttui liikutettuna Aadolfin käteen, vapisi kovasti ja katsoi häntä syvälle silmiin; sitten virtasivat hänen kyyneleensä vuolaammin, mutta ne olivat nyt puhtaimman ilon hersyttämät. Nuori ritarikaan ei lausunut sanaakaan, hänen onnensa oli liian syvä, liian suuri, jotta hän olisi voinut sitä sanoin ilmaista. Hän kohotti vain loistavan katseensa täynnä rakkautta Machteldiin, täynnä kiitollisuutta Robrechtiin ja täynnä hartautta taivaaseen.
Jo jonkun aikaa oli luostarin portilta kuulunut äänekästä hälinää. Oli niinkuin jokin kansanmeteli olisi ollut syntymässä. Hälinä kasvoi kasvamistaan ja paisui toisinaan voimakkaaksi huudoksi. Nyt tuli sisään nunna, ilmoittaen, että portille oli kokoontunut suuri kansanjoukko, joka yhtenään vaati saada nähdä kultaista ritaria. Nyt, kun salin ovi oli auki, saattoivat ritarit selvemmin erottaa riemukkaat huudot:
"Vlaenderen den Leeuw! Eläköön vapauttajamme, eläköön, eläköön!"
Robrecht kääntyi nunnaan päin ja lausui:
"Olkaa hyvä ja sanokaa heille, että kultainen ritari, jota he huutavat, tulee pienen hetken perästä heidän luokseen."
Sitten hän astui sairaan ritarin luo, tarttui hänen vielä heikkoon käteensä ja lausui:
"Aadolf Nieuwland, minun kallis Machteldini tulee nyt teidän aviopuolisoksenne. Kaikkivaltiaan siunaus vuotakoon teidän ylitsenne ja lahjoittakoon lapsillenne heidän isänsä urhoollisuuden ja äitinsä hyveellisyyden. Te olette ansainnut enemmänkin, mutta ei ole minun vallassani antaa teille kallisarvoisempaa lahjaa kuin lapseni, josta oli tuleva vanhuudenpäivieni lohtu ja tuki."
Aadolfin purkaessa kiitoksiaan Robrecht astui kiireesti Gwyden luo.
"Rakas veli", lausui hän, "minä tahdon, että tämä avioliitto täydennetään niin pian kuin mahdollista komeilla häillä ja vahvistetaan kirkon siunauksella; se on minun harras toivomukseni. Hyvät herrat, minä jätän nyt teidät siinä toivossa, että voisin pian vapaasti ja esteittä vaikuttaa uskollisten alamaisteni onnen edistämiseksi. Minä pyydän teitä kaikkia säilyttämään mitä huolellisimmin salassa kultaisen ritarin todellisen nimen; veljeni Gwyde on antava saman käskyn luostarin väelle."
Tämän sanottuaan hän astui Aadolfin luo ja suuteli häntä poskelle.
"Jää hyvästi, poikani", lausui hän.
Ja painaen Machteldinsa sydäntään vasten;
"Jää hyvästi, rakas Machteld. Älä nyt itke enää minun tähteni; minä olen onnellinen, kun isänmaani puolesta on kostettu, ja tulen kyllä pian takaisin."
Sitten hän syleili vielä veljeään Gwydeä, Wilhelm Jülichiä ja muita ystäviään, puristi liikutettuna kaikkien kättä ja huusi:
"Jääkää hyvin, jääkää hyvin, te kaikki jalot Flanderin pojat, uskolliset aseveljeni!"
Esipihassa hän puki varustukset ylleen, nousi ratsunsa selkään, laski alas kypärinsä silmikon ja ratsasti ulos portista. Silmänkantamaton kansanjoukko oli kokoontunut sen eteen; niinpiankuin se näki kultaisen ritarin, jakaantui se kahteen riviin päästääkseen hänet läpi ja tervehti häntä riemukkain huudoin.
Ainakin sataan kertaan toistui huuto: "Eläköön kultainen ritari! Voitto! Voitto! Vapauttajamme!" He huiskuttivat käsiään ilmaistakseen iloaan ja kokosivat mullan hänen ratsunsa kavioitten jäljistä kuin pyhäinjäännöksen. He kuvittelivat, että Pyhä Yrjö, jota taistelun kestäessä oli avuksihuudettu kaikissa Kortrykin kirkoissa, oli tullut tuossa muodossa heitä auttamaan. Ritarin äänettömyys hänen hitaasti pois ratsastaessaan vahvisti vielä tätä arvelua, ja monet lankesivat kunnioittavasti polvilleen hänen ratsastaessaan ohitse. Kauan he seurasivat hänen jäljessään ja tähystelivät häntä, ikäänkuin eivät olisi voineet saada kylläänsä hänen katselemisestaan; sillä mitä kauemmin he katsoivat, sitä ihmeellisemmältä kultainen ritari heistä näytti. Heidän mielikuvituksensa loi hänelle sellaisen muodon, jollaisiksi he pyhimyksiä kuvittelivat.
Vihdoin hän kannusti ratsuaan ja hävisi kuin nuoli metsän puiden sekaan. Kansanjoukko koetti vielä erottaa hänen kullattua haarniskaansa lehvien välistä, mutta turhaan; ratsu oli jo vienyt isäntänsä kauas heidän katseensa ulottuvilta. Silloin he katsoivat toisiinsa ja virkkoivat surullisina:
"Hän on mennyt takaisin taivaalliseen kotiinsa!"
HISTORIALLINEN ESITYS
Robrecht Bethunen, kolmannenkolmatta Flanderin kreivin vapautukseen asti.
Niistä kuudestakymmenestä tuhannesta miehestä, jotka Filip Kaunis oli lähettänyt Flanderia hävittämään, pelastui ainoastaan noin seitsemäntuhatta, jotka kiireimmän kautta koettivat mikä mitäkin tietä päästä Ranskan alueelle. Guy St. Pol oli koonnut heitä viisituhatta Rysselin kaupungin luo, luullen pääsevänsä heidän kanssaan Ranskaan, mutta flaamilainen sotajoukon osasto hyökkäsi hänen kimppuunsa ja voitti hänet verisessä taistelussa; melkein kaikki hänen miehensä saivat siinä surmansa, jolta he olivat säästyneet aikaisemmissa taisteluissa. "Excellente Cronike" kerto meille, kuinka paljon ranskalaisia palasi kotimaahansa: 'Ja niitä, jotka pelastuivat, oli noin kolmetuhatta miestä; he jäivät jäljelle koko siitä suuresta sotajoukosta, joka oli sinne koottu Flanderin tuhoksi, ja saattoivat viedä sanoman seikkailuistaan, jotka niin surkeat olivat.' Huomattavimmat aatelisherrat, urhoollisimmat ritarit jäivät Kortrykin edustalle; heidän lukunsa oli niin suuri, että, niinkuin historia kertoo, koko Ranskanmaassa ei ollut ainoatakaan linnaa eikä hovia, missä ei olisi pukeuduttu surupukuun; kaikkialla vuodatettiin kyyneliä puolison, isän tai veljen kuoleman johdosta, ja koko maa oli täynnä valitusta. Flaamilaisten sotapäälliköt pitivät huolen siitä, että kaatuneet kuninkaat ja ylhäisimmät lääniherrat haudattiin Groeningenin luostariin, niinkuin nähdään taulusta, joka vieläkin on jäljellä Pyhän Mikaelin kirkossa Kortrykissa.
Paitsi kultaisia astioita, kallisarvoisia kankaita ja komeita aseita löydettiin taistelukentältä seitsemänsataa kullattua kannusta; ne ripustettiin vallattujen lippujen kanssa Kortrykin Pyhän Neitsyen kirkkoon, ja sen johdosta nimitettiin tätä taistelua myös 'kultakannustaisteluksi'. Muutamia tuhansia hevosia joutui myös flaamilaisten haltuun, joille oli niistä suurta hyötyä seuraavissa taisteluissa. Gentin-portin edustalle, vähän matkan päähän Kortrykista, pystytettiin vuonna 1831 keskelle muinoista taistelukenttää kappeli Groeningenin Pyhän Neitsyen kunniaksi. Alttarilla ovat luettavissa kaatuneiden ranskalaisten sotapäälliköiden nimet, ja yksi noista kultakannuksista riippuu holvikuvun keskellä. Kortrykissa vietetään tätä ilopäivää joka vuosi yleisellä kansanjuhlalla vuosimarkkinain yhteydessä. Joka vuosi heinäkuussa kulkevat köyhät talosta taloon kerjäten vanhoja vaatteita myyskennelläkseen niitä, niinkuin vuonna 1302 myytiin runsasta sotasaalista; viuluniekan saattamina he sitten menevät Pottelvuorelle, ranskalaisten vanhalle leiripaikalle, ja huvittelevat iltaan asti.
Sanoma sotajoukon tappiosta sai Ranskan hovin syvän surun valtaan; Filip Kaunis kuohahti vihaan puolisoaan Johannaa kohtaan, jonka häijyys oli tämän onnettomuuden syynä. Hän soimasi Johannaa siitä katkerin sanoin, niinkuin Lodewyk van Velthem, siihen aikaan elänyt runoilija, kertoo meille riimikronikassaan.
Gentin kaupunginvaltuusto, johon kuului pelkkiä liljalaisia, luuli Filipin lähettävän kiiruusti uuden armeijan Flanderiin. Sentähden se ei tahtonut avata kaupungin portteja, säilyttääkseen kaupunkia niin kauan kuin mahdollista ranskalaisten tuloa varten. Mutta pian se sai gentiläisiltä itseltään rangaistuksen tuosta kavaltavasta aikeestaan. Kansa tarttui aseisiin, valtuusto ja kaikki liljalaiset surmattiin. Huomattavimmat porvarit toivat nuorelle Gwydelle kaupungin avaimet ja vakuuttivat hänelle ikuista uskollisuutta. Sillävälin tuli Namurin kreivi Juhana, Robrecht Betliunen veli, Flanderiin ja otti hallituksen ohjat käsiinsä; hän kokosi nopeasti uuden, vielä mahtavamman sotajoukon, voidakseen puolustautua ranskalaisia vastaan. Suomatta joukoilleen pitkää lepoa hän marssi Rysseliin, joka muutamien rynnäkköjen jälkeen antautui; sieltä hän riensi Douai'hen, valloitti senkin ja otti sen varusväen vangiksi; Kasselin kaupunki antautui samoin. Vallattuaan ranskalaisilta vielä muutamia varustettuja paikkoja ja nähtyään, ettei uusia vihollisia samonnut Ranskasta, lähetti Namurin Juhana suurimman osan joukoistaan kotiin ja jätti vain muutamia kokeneista sotureista kokoonpantuja valio-osastoja aseisiin.
Maassa oli nyt rauha, ja kauppa alkoi uudestaan kukoistaa; autioiksi jääneet pellot kylvettiin uudelleen, ja Flanderi näytti saaneen uutta elämää, uutta voimaa. Luultiin, ja täydellä syyllä, että Ranska nyt ottaisi saamastaan opetuksesta vaarin.
Filip Kauniilla ei itse asiassa ollutkaan enää ollenkaan halua aloittaa uudestaan sotaa; mutta kaikilta tahoilta Ranskaa kohoavat kostonhuudot, niiden ritarien valitukset, joiden veljet olivat kaatuneet Kortrykin edustalla, ja ennenkaikkea kostonhaluisen Johannan yllytys saivat hänet lopulta kuitenkin uudelleen ryhtymään sotaan. Niinpä hän kokosi sitten kahdeksankymmenentuhannen miehen suuruisen sotajoukon, johon kuului lähes kaksikymmentätuhatta ratsumiestä, kuitenkaan ei se läheskään vetänyt arvossa vertoja ensimmäiselle, jonka hän oli menettänyt. Sillä siihen kuului enimmäkseen palkattuja tai pakolla otettuja sotamiehiä. Ylipäällikkyys annettiin Ludvigille, Navarran kuninkaalle; tämän oli ennen taisteluun antautumista riistettävä Douai ynnä muut ranskalaiset rajalinnoitukset flaamien käsistä. Flanderiin saavuttuaan tämä sotajoukko asetti leiriin Vitryn luo kahden tunnin matkan päähän Douaista.
Niinpiankuin Flanderissa kuultiin, että uusi ranskalainen sotajoukko oli koottu, kulki kautta koko maan huuto: "Aseisiin! Aseisiin!" Ei oltu koskaan ennen nähty sellaista innostusta; kaikista kaupungeista kaikista pienimmistäkin kylistä riensi suuret joukot miehiä kaikenlaisilla aseilla varustettuina. Lauluin ja riemuhuudoin he kävivät vihollista vastaan, ja Juhana Namurin täytyi lähettää paljon väkeä takaisin elintarpeiden loppumisen pelosta. Liljalaisiksi tunnetut tahtoivat saada entisen menettelynsä unohduksiin ja pyysivät mitä hartaimmin saada vuodattaa verensä isänmaan puolesta mielenmuutoksensa todistukseksi, mikä heille sitten ilomielin suotiinkin.
Ylipäällikön Juhana Namurin alaisina olivat melkein kaikki ne ritarit, jotka Kortrykin taistelussakin olivat kunnostautuneet: nuori Gwyde, Wilhelm Jülich, Juhana Renesse, Juhana Borluut, Pietari Deconinck, Jan Breydel ja monia muita. Aadolf Nieuwland ei ollut vielä toipunut sairaudestaan eikä senvuoksi voinut olla mukana tällä sotaretkellä.
Kahdessa eri osastossa etenivät flaamilaiset kahden penikulman päähän vihollisesta ja sijoittuivat siinä asemiin. Oltuaan siinä leiriytyneinä lyhyen aikaa he siirtyivät etemmäksi aina Skarpe-joelle asti Flines'in läheisyyteen. Joka päivä he vaativat ranskalaisia taisteluun. Mutta koska yhtä hyvin flaamilaiset kuin ranskalaisetkin päälliköt näyttivät haluavan välttää taistelua, ei päästy mihinkään ratkaisuun. Tämä rauhallisuus aiheutui siitä, että Juhana Namur tahtoi saada aikaan isänsä ja veljensä vapautuksen ja oli sitävarten lähettänyt Ranskaan lähettiläitä koettamaan, eikö voitaisi tehdä rauhaa Filip Kauniin kanssa. Nähtävästi ei Ranskan hovissa voitu päästä yksimielisyyteen ehdoista, sillä lähetit eivät palanneet ja saatiin vain epäsuotuisia vastauksia.
Flaamilainen sotajoukko alkoi sillävälin napista ja tahtoi ylipäällikön kiellosta huolimatta ryhtyä taisteluun ranskalaisia vastaan; joukkojen vaatimus kävi lopulta niin jyrkäksi, että Juhana Namurin täytyi lähteä Skarpen yli hyökätäkseen vihollista vastaan. Viidestä aluksesta tehtiin joen yli silta, ja flaamilainen sotajoukko kulki laulaen sen yli, iloissaan siitä, että vihdoinkin sai käydä taisteluun. Mutta silloin tuli Ranskasta epämääräinen tieto, joka pidätti heitä vielä joitakin päiviä. Vihdoin eivät joukot enää olleet hillittävissä, ja ilmeni jo arveluttavia kapinan oireita. Nyt valmistettiin kaikki hyökkäystä varten, ja flaamilaiset menivät ranskalaisia vastaan; nämä eivät kuitenkaan rohjenneet ryhtyä taisteluun, vaan purkivat leirinsä kiiruusti ja peräytyivät epäjärjestyksessä. Flaamilaiset hyökkäsivät pakenevain kimppuun ja surmasivat heistä suuren joukon. Vielä kauemmaksi edeten he valloittivat Harnen linnoituksen, johon Navarran kuningas oli perustanut varastot armeijaa varten. Varastot, teltat ja kaikki, mitä ranskalaisella sotajoukolla oli ollut mukanaan, joutui flaamilaisten käsiin. Senjälkeen sattui vielä joitakin vähäisempiä otteluita, joiden seurauksena oli, että ranskalaiset häpeän peittäminä työnnettiin syvälle Ranskan rajojen sisäpuolelle. Kun flaamilaisten päälliköt näkivät, ettei tarvinnut enää taistella vihollista vastaan avoimella kentällä, laskivat he kotiin osan sotajoukostaan ja pitivät vain sen verran miehiä, että voivat estää ranskalaisten rajakaupunkien varusjoukkoja ryöstämästä ja rosvoamasta. Lessinesin pienestä kaupungista, joka oli Hennegaun rajalla, tunkeutui joka päivä sotamiesparvia flaamilaiselle alueelle, tehden suurta vahinkoa tasankomaan asukkaille. Kun Juhana Namur sai siitä tiedon, lähti hän liikkeelle osa joukoistaan mukanaan, valloitti ja poltti Lessinesin, joka kuului Hennegaun kreiville.
Sillävälin lähti Wilhelm Jülich Brüggen ja Kortrykin ammattikuntalaisten kanssa St. Omeriin, valloittaakseen tämän kaupungin ranskalaisilta. Siellä hyökkäsi hänen kimppuunsa hänen joukkoaan paljon lukuisampi ranskalainen ratsuväkiosasto rajulla voimalla. Kun hän ei nähnyt muuta pelastumisen keinoa, asetti hän miehensä piiriin ja puolustautui niin kauan, kunnes pimeän turvin saattoi peräytyä ja siten välttää varman häviön. Muutamia päiviä myöhemmin Juhana Namur palasi Lessinesistä takaisin Wilhelmin luo, niin että heidän yhtyneet voimansa nousivat kolmeenkymmeneentuhanteen mieheen. He hyökkäsivät ranskalaista sotajoukkoa vastaan, löivät sen pakoon ja hajoittivat vihollislaumat.
Nyt aloitettiin rynnäkkö St. Omeria vastaan; joka päivä ahdistettiin kaupunkia tavattomalla urheudella eri puolilta. Kun kuitenkin varusväki oli hyvin vahva, lyötiin piirittäjät usein suurta mieshukkaa kärsien takaisin; siitä huolimatta he kuitenkin saivat heitetyksi muurien yli suuret määrät kiviä, vahingoittaen pahasti taloja. Moni St. Omerin asukaskin sai kaduilla surmansa kivistä. Ranskalaisia alkoi kaupungin puolustus huolestuttaa, ja he päättivät tehdä voimakkaan yrityksen; he kutsuivat kaikki porvarit aseisiin ja muodostivat siten melkoisen sotavoiman, jonka he jakoivat kahteen osaan.
Yöllä, kun läpitunkematon pimeys peitti kentät, hiipivät he salaa ulos kaupungista, sijoittivat toisen puolen joukoistaan tiheään viidakkoon flaamilaisten leirin sivulle, kun taas toinen osa lähti Arcquesin linnaa kohti, jota flaamilaiset myös piirittivät. Auringon noustessa alkoi hyökkäys Arcquesin luona sellaisella voimalla, että flaamilaiset, joille hyökkäys tuli täydellisenä yllätyksenä, tahtoivat paeta; heidän johtajiensa ääni palautti kuitenkin heidän rohkeutensa, he työnsivät ranskalaiset takaisin, ja voitto näytti kallistuvan heidän puolelleen, kun äkkiä suuri ratsumiesjoukko hyökäsi heidän kimppuunsa selkäpuolelta. Se murti heti ensi ryntäyksellä hajalle useita rivejä ja ajoi sitkeän kamppailun jälkeen flaamilaiset hajalle ja pakoon.
Flaamilaisen sotajoukon toinen osa joutui äkkiarvaamatta metsikössä piilleitten soturien hyökkäyksen alaiseksi. Se asettui kiireesti taistelurintamaan ja peräytyi verkalleen. Flaamilaiset olisivat ehkä selviytyneet tilanteesta ilman suuria häviöitä, jollei valitettava onnettomuus olisi aiheuttanut heille tappiota. Aajoelle tultuaan he työntyivät niin suurena ja tiheään sullottuna joukkona sillalle, ettei se kestänyt sellaisen ihmispaljouden painoa, vaan romahti jokeen hirveällä ryskeellä. Parku ja virtaan pudonneitten haavoittuneiden valitukset saivat rannalla olevat flaamilaiset säikähdyksen valtaan. Johtajiensa ääntä kuulematta he kääntyivät pakoon ja juoksivat täydellisessä hajaannuksessa pois taistelukentältä. Tämä tappio maksoi flaamilaisille lähes neljätuhatta miestä.
Kun Juhana Namur ja Wilhelm Jülich huomasivat, että vihollinen ryösti heidän jättämäänsä leiriä ja oli siten lakannut heitä takaa-ajamasta, niin he kokosivat pakolaiset niin hyvin kuin voivat, huomauttivat heille tämän tappion häpeällisyyttä ja saivat heissä hereille halun pikaiseen kostoon. Sitten he palasivat takaisin vihollisen luo, yllättivät sen, kun se oli parhaallaan leiriä ryöstämässä, ja syöksyivät äkkiarvaamatta suurella huudolla sen kimppuun. Useimmat ryöstäjistä surmattiin ja toiset ajettiin kaupunkiin; niin jäi flaamilaisille voitto siltä päivältä.
Silläaikaa kuin Ranskaa vastaan käytiin tätä pitkällistä ja vähätuloksista sotaa, oli Seelanti jäänyt viimeisen ruhtinaansa kuoleman johdosta ilman hallitsijaa. Wilhelm Hennegau tahtoi ottaa haltuunsa tämän maan, väittäen sen kuuluvan hänelle perintöoikeudella. Flanderin kreivin pojat esittivät samaten vaatimuksia siihen. Juhana Namur varusti kiireesti laivaston ja nousi flaamilaisen sotajoukon kansa maihin Katsandin saarelle; vähäpätöisen kahakan jälkeen hän kääntyi Walcherniin päin ja nousi maihin Veren luona, joka antautui. Wilhelm Hennegau oli myös koonnut sotajoukon ja tuli sen kanssa Seelantiin, ryhtyen taisteluun Juhana Namuria vastaan. Flaamilaiset voittivat hänet hurjassa taistelussa ja ajoivat hänet pakoon Arnemuideniin saakka. Wilhelm Hennegau, joka tapasi siellä vereksiä apujoukkoja, kokosi hajoitetut joukkonsa ja lähti uudelleen flaamilaisia vastaan. Mutta tällä kertaa hänen tappionsa oli vielä kamalampi: hänen täytyi paeta Schouwenin saarelle. Kohta sen jälkeen flaamilaiset valloittivat Middelburgin ja useita muita paikkakuntia. Se pakotti Wilhelm Hennegaun aselepoon, jossa suurin osa Seelantia luovutettiin Flanderille.
Filip Kaunis kokosi sillävälin uuden valtavan sotajoukon, kostaakseen Kortrykin luona kärsityn häviön. Hän antoi sen ylipäällikkyyden Walter Chatillonille ja määräsi, että hänen oli Flanderiin mennessään liitettävä joukkoihinsa kaikkien rajakaupunkien varusväet, jonka kautta hänen sotajoukkonsa oli kasvava paljon yli sadantuhannen miehen suuruiseksi.
Filip, yksi Flanderin vanhan kreivin pojista, joka oli perinyt Tyettan ja Loretten kreivikunnat Italiassa, riensi heti tämän uuden armeijan luomisesta kuultuaan muutamien apujoukkojen kanssa Flanderiin, ja siellä hänen veljensä valitsi hänet ylipäälliköksi. Kun hänen sotavoimansa Seelannissa taistelleen sotajoukon ja muutamien muiden joukko-osastojen kanssa oli noussut viidenkymmenentuhannen miehen suuruiseksi, lähti hän St. Omeriin ranskalaisia vastaan ja valtasi yllättävällä hyökkäyksellä Arcquesin linnoituksen. Vihamieliset sotajoukot kohtasivat pian toisensa. Molempina ensi päivinä sattui joitakin pieniä kahakoita, joissa Pierre Courtrenel, eräs ranskalaisista päälliköistä, kaatui poikineen ja ranskalaiset menettivät paljon miehiä. Pelon valtaamana ei Walter Chatillon uskaltanut ryhtyä yleiseen taisteluun. Hän siirtyi joukkoineen yöllä Utrechtim, niin salaisesti, että flaamilaiset, jotka eivät olleet poislähdöstä mitään huomanneet, kummastuivat suuresti seuraavana aamuna, kun eivät nähneet enää ainoatakaan ranskalaista. Filip käytti hyväkseen vihollisen poistumista, valloittaen Terwanenin, Lensin, Lillersin ja Basseen kaupungit. Kostoksi niistä julmuuksista, joita ranskalaiset olivat ennen Kortrykin taistelua harjoittaneet Flanderissa, hävittivät ja ryöstivät flaamilaiset koko seudun. Runsaalla saaliilla kuormattuina he palasivat Flanderiin.
Ranskan kuningas oli näin monen tappion johdosta tullut vakuutetuksi, että hänen olisi mahdotonta kukistaa Flanderia asevoimalla. Siksi hän lähetti Savoijin herttuan Amadeuksen rauhanneuvottelijana flaamilaisten ylipäällikön Filipin luo. Vangitun kreivin lapset eivät halunneet mitään hartaammin kuin isänsä Gwyden ja veljensä Robrechtin vapaaksipääsyä. He olivat mielellään valmiit rauhaan Ranskan kanssa ja suostuivat senvuoksi epäedullisempiinkin ehtoihin. Niin tehtiin aselepo siihen saakka, kunnes sopimus olisi molemminpuolisesti hyväksytty.
Se oli muovailtu Ranskan hovissa ja sisälsi erinäisiä Flanderille varsin epäedullisia kohtia. Kuitenkin toivoi Filip Kaunis saavansa viekkaudella sille hyväksymisen. Hän antoi kahdeksankymmen-vuotiaan kreivin palata vankilastaan Compiègnestä Flanderiin, vaatien häneltä kunniasanalla annetun lupauksen, että hän seuraavan vuoden toukokuussa palaisi takaisin vankilaansa, jos hän ei voisi saada sopimusta hyväksytyksi Ranskan hovin laatimassa muodossa.
Vanha kreivi sai alamaistensa puolelta uhkean vastaanoton ja asettui asumaan Wynendaelin linnaan. Mutta kun hän oli esittänyt Ranskan kanssa tehtävän rauhan ehdot, hylkäsivät kaupungit ne kerrassaan. Vanha kreivi toivoi kuitenkin ajan mittaan saavansa ne hyväksytyiksi.
Kun Wilhelm Hennegaun kanssa tehty aselepo oli kulunut loppuun, kuuli kreivi, että hollantilainen sotajoukko oli kutsuttu kokoon Seelannin valtaamiseksi; kiireimmän kautta lähetettiin sentähden Juhana Renesse ja Florenz Borseele näitä uusia vihollisia vastaan. Flaamilaiset voittivat hollantilaisen laivaston meritaistelussa, jossa hollantilaiset ja hennegaulaiset menettivät enemmän kuin kolmetuhatta miestä ja kaikki laivansa. Utrechtin piispa, utrectiläisten joukkojen ylipäällikkö, otettiin vangiksi ja vietiin Wynendaeliin säilytettäväksi. Samassa taistelussa kaatuivat Wilhelm Horn, Dietrich Harlem, Dietrich Zulen ja Suederus Beverenweerdt. Flaamilaiset samosivat voitokkaina kautta koko Pohjois-Hollannin, valloittaen melkein kaikki kaupungit, paitsi Harlemia, joka puolustautui itsepintaisesti. Pohjois-Hollannin huomattavimmat porvarit otettiin panttivangeiksi ja vietiin Gentiin.
Kun Hennegaun kreivi tappiolle jouduttuaan jätti Hollannin flaamilaisten valtaan, nousi Dortrechtista urhoollinen mies, nimeltään Niklas van den Putte; tämä tahtoi vapauttaa isänmaansa, kokosi muutamia soturijoukkoja ja hyökkäsi niiden kanssa erään flaamilais-osaston kimppuun, surmaten yhdessä kahakassa lähes kaksituhatta. Toisella taholla kokosi myös Witte van Haemstedde, samoin urhoollinen mies, paljon sotureita yhteen ja tuhosi pian sen jälkeen Hillegomin luona kohtaamansa flaamilaisen sotajoukko-osaston viimeiseen mieheen. Nämä yksityiset kahakat eivät paljon muuttaneet asiain tilaa Seelannissa eivätkä estäneet jatkamasta Zierickzeen piiritystä.
Sillävälin läheni Ranskan kanssa solmittu aselepo loppuaan, ja kaikki
merkit viittasivat uuteen sotaan. Rauhaa ei oltu voitu saada aikaan,
kun ehdot olivat flaamilaisten mielestä mahdottomat hyväksyä. Huhtikuun
viimeisenä päivänä palasi vanha Gwyde sairaana ja heikkona toisen
Reguluksen tavoin takaisin vankeuteensa Ranskaan.[11]Filip Kaunis oli aselevon aikana tehnyt kaiken, mikä suinkin mahdollista oli, saadakseen kokoon suunnattoman sotajoukon. Kaikissa maissa värvättiin hänen lukuunsa apujoukkoja ja kansalle määrättiin useita uusia veroja sotakulujen peittämiseksi. Kuningas itse saapui kesäkuun lopulla Flanderin rajalle. Vaikka hänellä oli käytettävänään suurin sotavoima, mitä Ranskalla koskaan oli ollut, purjehti kuitenkin vielä lukuisa laivasto genualaisen Reinier Grimaldin johtamana Flanderin rannikolle, sitoakseen Seelannissa olevien nuoren Gwyden ja Juhana Renessen voimat.
Flanderin Filip oli myös sillävälin lähettänyt kutsun kiertämään ympäri maata ja koonnut suuren sotajoukon lippunsa ympärille; hän lähti sen kanssa kohtaamaan ranskalaista armeijaa, ryhtyäkseen taisteluun Filip Kauniin kanssa. Molemmat leirit olivat niin lähellä toisiaan, että he saattoivat nähdä toistensa liehuvat liput. Ensi päivänä sattui vain pienehkö ottelu, jossa ranskalainen johtaja Genuilla sai surmansa kaikkine miehineen. Malttamattomina ja taistelunhaluisina asettuivat flaamilaiset seuraavana päivänä taistelurintamaan, varustautuen valtavaan hyökkäykseen. Mutta kun ranskalaiset sen huomasivat, peräytyivät he kiiruusti Utrechtiin ja luovuttivat leirinsä flaamilaisille, jotka saivat suuren saaliin ja hajoittivat tai hävittivät kaikki ranskalaisten rakentamat laitteet. Basseen kaupungin he valloittivat toiseen kertaan ja polttivat Lensin etukaupungit.
Filip Kaunis aikoi nyt hyökätä Flanderiin Hennegausta päin ja eteni joukkoineen Doornickiin. Mutta jo ensi päivänä hänen tulonsa jälkeen olivat flaamilaiset häntä vastassa. Hänen tarkoituksensa oli olla ryhtymättä taisteluun, ennenkuin hän sai tietää, mitä hänen laivastonsa oli saanut aikaan Seelannissa. Välttyäkseen joutumasta käsikähmään hän muutti leiriään melkein joka yö ja samosi, flaamilaisten takaa-ajamana, ristiin rastiin maata.
Elokuun 10 päivänä 1304 tapahtui vihdoin meritaistelu molempien laivastojen välillä. Taistelu kesti kaksi päivää aamusta iltaan. Ensimmäisenä päivänä oli sotaonni flaamilaisten puolella, ja he olisivat ehkä saavuttaneet lopullisenkin voiton; mutta heidän laivansa olivat yöllä ajautuneet kiinni hietasärkälle, ja niin saivat ranskalaiset seuraavana päivänä kuuluisan amiraalin Reinier Grimaldin johdolla heistä voiton. Heidän laivansa poltettiin, ja nuori Gwyde joutui useiden muiden ritarien kanssa vihollisen käsiin. Juhana Renesse, urhea seelantilainen, joka vähäisellä joukolla vartioi Utrechtia, aikoi jättää kaupungin ja nousi eräänä yönä laivaan mennäkseen Leckin yli; mutta laiva, joka oli liian täyteen lastattu, upposi keskellä virtaa, ja jalo Juhana ritari sai surkean kuoleman – hän hukkui. Kun flaamilaiset saivat pakolaisilta tiedon tästä onnettomuudesta, surivat he häntä haikein valituksin ja vannoivat kostavansa hänen puolestaan.
Kun sanoma meritaistelun tuloksesta saapui ranskalaiseen leiriin, oli se Peuvelvuorella Rysselin lähellä. Filip Kaunis luopui tuosta asemasta, vaikka se olikin edullinen, ja siirtyi toiseen vähän sivummalle, flaamilaisten asettuessa kohta sen jälkeen ensinmainittuun asemaan. Nämä eivät tahtoneet lykätä taistelua enää kauemmaksi. Päälliköitten oli mahdotonta pidättää heitä kauempaa. He asettuivat siis taistelurintamaan, hyökätäkseen vihollista vastaan. Kun Filip Kaunis sen näki, lähetti hän sanansaattajan viemään rauhantarjousta; mutta flaamilaiset eivät tahtonet siitä kuullakaan, vaan surmasivat lähettilään.
Kohta sen jälkeen he ryntäsivät hirveällä karjunnalla ja jyrisevin hurraa-huudoin ranskalaisten kimppuun, jotka juoksentelivat sekaisin hämmentyneinä ja säikähtyneinä. Ensimmäisellä rynnistyksellä hajoitettiin ja hakattiin kuoliaiksi etumaiset rivit. Flaamilainen sotajoukko taisteli vielä kiukkuisemmin kuin Kortrykin luona; ja ranskalaiset voivat tehdä heille vain heikkoa vastarintaa, vaikka taistelivatkin yhtä uljaasti. Flanderin Filip ja Wilhelm Jülich tunkeutuivat kaikkien vihollisjoukkojen läpi aina kuningas Filip Kauniin luokse, joka siten joutui suureen vaaraan. Hänen ympärillään olevat henkivartijat hakattiin maahan, ja hän olisi varmasti itsekin joutunut vangiksi tai saanut surmansa, jollei hänen yltään olisi riisuttu hänen viittaansa ja muita hänen arvonsa merkkejä. Siten tuntemattomaksi saatettuna hän pelastui, saatuaan vain lievän haavan rautanuolesta. Ranskalainen armeija lyötiin täydellisesti pakoon, ja flaamilaiset saavuttivat ratkaisevan voiton.
Itse Ranskan kruununlippu (oriflamme) revittiin kappaleiksi, niinkuin Flanderin kronikka meille kertoo.
Tässä taistelussa menetti Wilhelm Jülich henkensä. Flaamilaiset kuluttivat aikaansa iltaan saakka korjatessaan saaliikseen kuninkaan telttaa ja kaikkia muita kallisarvoisia esineitä. Sitten he palasivat Peuvelvuorelle saamaan vähän virkistystä, mutta kun he eivät sieltä mitään löytäneet, lähtivät he Rysseliin. Seuraavana päivänä palasivat kaikki kotiinsa. Tämä taistelu tapahtui elokuun 15 päivänä 1304.
Kahta viikkoa myöhemmin saapui Filip Kaunis uuden armeijan kanssa Flanderiin, ryhtyäkseen piirittämään Rysseliä. Flaamilaiset porvarit sulkivat puotinsa ja tarttuivat yhtenä miehenä aseisiin; Flanderin Filip kokosi kaikki Kortrykin luo ja lähti muutamia päiviä sen jälkeen Rysseliä kohti, ranskalaisia vastaan. Kun Filip Kaunis näki heidän valtavan lukumääränsä, huudahti hän hämmästyneenä: "Minusta näyttää, että Flanderissa pursuaa maasta tai sataa sotureita."
Kun hän ei enää rohjennut antautua uuden tappion vaaraan, teki hän joidenkin pienien kahakoiden jälkeen rauhantarjouksen. Niin syntyi aselepo, ja keskustelut alkoivat. Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin ehdot hyväksyttiin molemmin puolin.
Sillävälin kuoli vanha Gwyde-kreivi vankeudessaan Compiègnessä; Johanna Navarralainen muutti manan majoille pian hänen jälkeensä.
Vihdoin päätettiin ja allekirjoitettiin rauha Flanderin Filipin ja Filip Kauniin välillä. Robrecht Bethune ynnä hänen veljensä Wilhelm ja Gwyde sekä kaikki muut vankinaolleet ritarit pääsivät vapaiksi ja voivat palata kotimaahansa. Kansa ei ollut tyytyväinen rauhan ehtoihin, vaan nimitti sitä vääryyden sopimukseksi. Tämä tyytymättömyys ei kuitenkaan johtanut sen enempiin seurauksiin.
Kun Robrecht Bethune palasi Flanderiin, otettiin hänet tavattoman loistavasti vastaan ja juhlittiin häntä Flanderin kreivinä. Hän eli vielä seitsemäntoista vuotta, pitäen yllä Flanderin kunniaa ja mainetta, ja nukkui Herrassa 18 päivänä syyskuuta 1322.
Viiteselitykset:
[1] Breydel oli Brüggen teurastajien pääjohtomies.
[2] Kaunis on kuolo isänmaan puolesta.
[3] Entisaikoina käytettiin lääkintätieteessä usein kiviä, joilla
luultiin olevan yliluonnollisia voimia. Esim. kotkan pesästä löydettyä
kiveä pidettiin pettämättömänä parannuskeinona.[4] Liikanimi Hutin merkitsee "riidanhaluista". Ludvig oli historian
mukaan jalomielinen ja hyvä ruhtinas, joka ansaitsi alamaistensa
rakkauden.[5] Ranska ja Navarra olivat siihen aikaan vielä kaksi toisistaan
riippumatonta valtakuntaa. Ranskan kuninkaalla ei ollut mitään
oikeuksia Navarraan eikä mitään sanomista sen hallitusasioissa. Tulot
ja muut edut lankesivat yksin Johannalle, eikä tämä Navarran
ruhtinattarena ollut millään tavoin puolisonsa alainen.[6] Samoinkuin ranskalaismielisiä flaamilaisia siihen aikaan
nimitettiin liljalaisiksl, kutsuttiin kreivin ja maan riippumattomuuden
kannattajia "kynteläisiksi", koska Flanderin vaakunan leijona näytti
kynsillään uhkaavan liljoja.[7] Vähän matkan päässä Brüggestä oleva kylä, jossa oli kuuluisa Pyhän
Ristin kappeli.[8] Sana "Goedendag" merkitsee "hyvääpäivää" ja sitä käytettiin
leikillisenä nimityksenä pitkille, rautakärkisille keihäille, joiden
käytössä brüggeläiset olivat erikoisen taitavia, koska niillä voitiin
antaa tulijalle kouraantuntuva tervehdys.[9] Flanderin leijona! Gallit ovat kavaltajia! Lyökää kaikki
kuoliaaksi![10] Adela, Rudolf Neslen tytär, oli naimisissa Wilhelm Dendermonden
kanssa, joka oli yksi Flanderin vanhan kreivin poikia.[11] Roomalainen sotapäällikkö Regulus oli joutunut kartagolaisten
vangiksi ja lähetetty samaten kunniasanaansa vastaan rauhanvälittäjänä
kotimaahansa; hän palasi tyhjin toimin takaisin vankeuteen neuvottuaan
itse maanmiehiään hylkäämään rauhantarjouksen.