← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 2568
Oidipus
Sofokles
Sofokleen 'Oidipus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2568. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
KUNINGAS OIDIPUS
Kirj.
Sofokles
Suomentanut
O. Manninen
Suomalaisen kirjallisuuden edistämisvaroilla avustettu.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1937.
HENKILÖT:
OIDIPUS, Theban kuningas. IOKASTE, hänen puolisonsa. KREON, Iokasten veli. TEIRESIAS, iäkäs, sokea tietäjä. Zeus jumalan pappi. Sanansaattaja. Paimen. Palvelija. Kaksi lasta, Oidipus kuninkaan molemmat tyttäret. Kuoro, kunnianarvoisia Theban vanhuksia. Pappeja, nuoria poikasia, Oidipuksen, lokasten ja Kreonin saattueväkeä ym.
(Tapahtuu Thebassa muinoisen Hellaan taruperäisellä sankarikaudella.)
Näyttämön taustana Theban kuninkaanlinnan kolmiovinen etusivu. Sen vieressä Apollon alttari ja kuvapatsas. Joukko nuoria poikia pappien johtamina asettuu alttarien ympärille ja laskee niille öljypuunlehviä valkeavillaisine palvenauhoineen. Oidipus saattueineen.
Oidipus. Pappi.
OIDIPUS.
Oi lapset, latva muinaiskantaa Kadmoksen[1], näin miksi näillä portailla nyt istutte, käsissä pyhät lehvät turvanpyytäjäin? Miks uhrisauhuun saartuu kaikki kaupunki, paiaanit kaikuu, parku, voihke, voivotus? Näen oikeaksi, ettei muut, ei viestit vain sit' ilmoita, siks itse, lapset, tänne käyn, ma kuulu Oidipus, niinkuin mua kutsutaan. Sa, vanhus, lausu – sunhan näitten puolesta puhua sopii – mikä teidät tänne tuo, mi pelko vai mi toive? Teitä auttamaan ma kaikess' olen altis. Mieli tunnoton mull' ois, jos moist' en säälis avun anontaa.
PAPPI.
Niinp', Oidipus, oi maani valtias, sa näät meit' alttareittes ääress' ikäkautta kaks. Ei toisen siivet kanna viel', ei kauas vie, vaan toista vanhuus painaa, ovat pappeja, Zeun pappi minä, nuorisomme valioin taas nuo; muu kansa istuu palvelehvineen toreilla, luona Pallaan kahden pyhätön ja myös Ismenon lieden ennustuhkaisen.[2] Sill' itsekin sen huomaat, turman tyrskyihin jo Theba hukkuu, enää päätä kohottaa ei kurimuksen hurmekuilusta se voi. Jo siltä riutuu viljan täydet tähkäpäät, kedoilla karjat kaatuu, lapset kuolevat emonsa kohtuun; tulisen sit' ahdistaa jumalan ruoska, julma rutto runtelee. On tyhjät suojat Kadmoksen, ja liioin saa nyt musta Hades murhe-, voihkesaalista. Ma vaikk' en katso kaltaiseks sua jumalain, ei lapset nää, luon' uhrilietes istujat, niin meille miesten ensimmäinen elämän sa vaiheiss' olet ynnä jumalsallimain. Vapahdit meidät, tullen linnaan Kadmoksen, verosta, jonka Sfinksin turma virsi vei. Sen teit sä, vaikka ohjett', opastusta et meilt' ollut saanut; tulla turvaksemme soi jumala sun, sen tunnustamme, tunnemme. Myös nyt, oi suurin mahtajista, Oidipus, me rukoellen kaikki puolees käännymme: pelastuskeino keksi meille, mielees ken jos jumalista tuo tai vihjaa viisas mies. Näet kokeneitten neuvo ennen muuta voi kovankin onnen myötäiseksi elvyttää. Niinp', oi sa miesten oivin, nosta Theba taas, niinp' ollos valpas; sillä pelastajakseen maa tää sua kiittää ammoisesta avustas. Se älköön meille valtas muisto jääkö vain, ett' ensin nousta saimme, sitten sortua, vaan kaatumattomaksi nosta kaupunki. Sill' entein suotuisinpa meille silloinkin toit onnen, sama ollos onnentuoja nyt. Jos maata mielit vallita sa vastakin, on sulle sorjemp' ihmismaa kuin erämaa; näet mitään linna ei, ei laiva lie, jok' on jo tyhjä, tyyten menettänyt miehistön.
OIDIPUS.
Oi lapset koidot, tuttu mulle, outo ei, on huoli, teidät tänne tuova. Kärsitte, sen tiedän, kaikki. Mutta kärsienkään ei niin kärsi, kuin ma kärsin, teistä yksikään. Näet teidän koskee tuskanne yht' ainoaa, vain omaa kohtaa, muita ei; mun sieluni teist', itsestäni, Thebasta se murheess' on. Niinp' unest' ette uinuvaa te herätä, vaan tietkää, monta kyyneltä jo vuodatin, ja monianne murheaatos harhaili. Pelastuskeinoon keksimääni ainoaan jo ryhdyin. Näät on mennyt lankoni Kreon, Menoikeun poika, pytholaisest'[3] anomaan Apollon temppelistä tietoa, mi vois sanani taikka työni Theban pelastaa. Luen päivät, aikaa mielin ankein arvioin. Mik' oisko tiellä tullut? Liian kauan näät hän viipyy, viikommin, kuin aikaa matka vie. Vaan jahka vain hän saapuu, olen kehno mies, jos en ma tee, mit' ikään Foibos julistaa.
PAPPI.
Sen lausuit parhaiks aivan: viittovat jo nuo Kreonin tulleen, juuri käyvän tännepäin.
OIDIPUS.
Josp', ylhä Foibos, sanat salliman hän tois yht' onnekkaat, kuin häll' on silmät loistavat!
PAPPI.
Lie onnen viesti. Eip' ois seppeleenä pään noin muuten marjarunsas lehvä laakerin.
OIDIPUS.
Pian kuulemme; jo äänen kantamill' on hän. – Menoikeun poika, rakas lanko, ruhtinas, mink' ennusviestin meille jumalalta tuot?
Edelliset. Kreon.
KREON.
Tuon oivan. Seikat näät, sen sanon, työläätkin, ne hyvin päättyin kaikki kääntyy onneksi.
OIDIPUS.
Mik' on se viesti? Sillä ei mua rohkaissut, ei peljättänyt tähän saakka sanomas.
KREON.
Jos näitten kuullen kuulla mielit, puhumaan ma olen valmis, käymään kattos alle myös.
OIDIPUS.
Sen kaikki kuulkoot! Sillä näitten puolest' on isompi huoleni kuin hengest' omasta.
KREON.
Siis kerron, minkä jumalalta kuulla sain. Näin sanoin selkein käski Foibos valtias: pois saasta, maanne kirokasvu, kitkekää, ja sovituksetonta älkää suosiko!
OIDIPUS.
Mi puhdistuksen tuo, ja mistä turmasta?
KREON.
Maanpako taikka surma surman kostoksi; näet verivelka Thebaan tuhomyrskyn toi.
OIDIPUS.
Ja miehen mink' ois kostettava kohtalo?
KREON.
Tääll' ammoin Laios maata kaitsi, ennenkuin sa tulit Theban johtajaksi, valtias.
OIDIPUS.
Tuon muilta kuulin, nähnyt hänt' en milloinkaan.
KREON.
Hän surman sai. Nyt selvä käsky sieltä käy se kostaa murhaajille, keitä olkootkin.
OIDIPUS.
Miss' ollevatkaan? Mistä enää löytyvät rikoksen vanhan jäljet, työläät tutkia?
KREON.
Täss' ovat maassa, sanottiin. Mit' etsii, sen voi tavoittaa, sit' ei, mi sikseen heitetään.
OIDIPUS.
Kotona vaiko maalla vaiko matkalla, muill' ollessaanko mailla Laios murhattiin?
KREON.
Vaeltaa aikoi palvepaikkaan kaukaiseen, ei siltä tieltä kotiin tullut konsanaan.
OIDIPUS.
Sit' eikö airut, seuralainen yksikään siis nähnyt, jolta tiedon, johdon jonkin sais?
KREON.
Heist' eloon jäi yks ainut, pakoon pääsi, voi vain yhden seikan näkemästään kertoa.
OIDIPUS.
Siis minkä? Yksi monta viitett' antaa voi. Jos alku vain on pienikään, jo toivo on.
KREON.
Tiell' yllättivät, kertoi, rosvot; kuninkaan oi' ylivoima murhannut, ei yksi mies.
OIDIPUS.
Kuink' oisi rosvo moista rohjennut, jos ei ois täältäkäsin rahall' ollut ostettu?
KREON.
Niin olla voi. Mutt' ahdingossa auttajaa ei noussut, kuollut Laios kostajatta jäi.
OIDIPUS.
Mik' estää saattoi tutkimasta ahdinko, kuink' oli surmaan syösty maanne kuningas?
KREON.
Meit' ongelmallaan Sfinksi viekas uhkasi, ja sikseen heittää rikos täytyi hämärä.
OIDIPUS.
Vaan minä nyt sen juurta myöten selvitän. Sill' oikein Foibos, oikein sinä vainajan nyt olet koston vaaliakses ottanut, niinp' oikein myös on, kostamaan ett' yhtyvän mun näätte loukkausta maan ja jumalan. Sill' en vain puolest' etäisten ma ystäväin, vaan itse puolestani kostan konnantyön. Mies, joka hänet murhasi, se ehkä myös mua vastaan saman murhakäden nostaa voi; siis toisen puolusmiesnä turvaan itseni. – Nyt, lapset, joutuin näiltä portahilta pois jo palvelehvinenne nouskaa, lähtekää. Käy, airut, koolle kutsu kansa Kadmoksen. Min tehdä voin, sen teen. Kanss' olkoon jumalan olomme kaikki, onnekas tai onneton!
UHRIPAPPI.
Siis, lähtekäämme, lapset. Sillä saavuimme vain kuullaksemme lupausta kuninkaan. Ja Foibos, ennusviestin ilmoittaja tään, pelastajaksi tulkoon, ruton torjukoon!
(Avunanojat poistuvat. Kuoro käy esiin)
Oidipus. Kuoro.
KUORO.
Ens. säkeistö.
Delfoin kultavan oi sana, Zeun suloääninen airut,
mi kuulla kuulun Theban lie
viestisi? Järkkynyt, ange on mieleni, auttaja Paian,
sa, jonk' oli kehtona Delos.
Huolta sa tuot, mitä uusia vai mitä vuosien viertyä vaadit vanhoja taas sovituksia? Toivon kultainen tytär, oi sano, kuoloton airut!
Ens. vastasäkeistö.
Huudan, Athene kuoloton oi, sua, Zeun tytär, ensin,
ja sisko ylhä, suoja maan,
Artemis oi, torin ylpeys jonk' ihanainen on istuin,
oi noutavanuoli Apollo!
Kolme te, korkeat surmien suistajat, jos tuhon estävä Theball' ain' oli teilt' apu armias, niin, tuholiekkien torjujat oi, nyt myös te jo tulkaa!
Toinen säkeistö.
Jo, voi, mua määrätön vaiva lyö, jo sairaus kansani kaiken vie, äly keksiä torjumapeist' ei
voi tuhon ankaran. Ei näet kasvua
maa kartuta kuulu nyt, ei emot alta voi vaikeain, polot, elpyä synnytysvaivain. Ne kilvan kuin
lintuja liuta jo siivekäs entää, raisua liekkiäkin nopeampina,
päin illan jumalan[5] rantaa.
Toinen vastasäkeistö.
Jo vie kato pohjaton kaupungin, ei vainajat itkua, hautaa saa, yhä siittävät uutta ne surmaa.
Käy polot puolisot, harmajapäät emot,
ken mistäkin, pyrkien alttarin turviin. Ne vaikeroi hädän all' ylen ankean, kolkon. Paiaanin käy
pauhu ja voihke nyt yhtyvin äänin. Hohtava Zeun tytär oi, apu, suosio
jo meille suo sulosilmä!
Kolmas säkeistö.
Sa Ares saa ankara pois, vaino vaskikilvetön, nyt meitä polttava, parku ympärillään, hän juosten että kauas äärilt' isänmaan jo karkkoais kartanoon aavahan Amfitriten[6] tai myös tylyn Traakian rannan
tyrskyvalkamille!
Näät minkä vielä säästi yö,
sille päivä turman tuo.
Suur' oi, ankarain
vaajatulten valtias,
Zeus taatto, lieskallas sa hänet murskaa!
Kolmas vastasäkeistö.
Jo, Foibos, oi Lyykian maan kultajousi jumala, sa torjumattomin nuolin meitä turvaa! Meit' auta tuohustultes leimull', Artemis, luo riennä, kuin kulkus käy Lyykian kukkuloilla! Oi, maan tämän maine, sa Bakkhos,
kultaseppel-otsa,
menaadiparvien sa pää,
viinintumma, vimmakas,
päin käy, kärventää
kuusenpihkasoihtus suo
sa inhaa tuota heimoss' ikivaltain!
(Kreon on poistunut laulun aikana; kansaa on kokoontunut. Oidipus käy esiin.)
Oidipus. Kuoro.
OIDIPUS.
Rukoilet; ja mit' anelet, myös saada voit, saat turvan, tuskan lievikkeen, jos kuulla mun sanaani tahdot, taudin alta auttaa maan. Sen virkan minä, jolle vieras viesti tuo kuin tuo on tekokin: en päästä pitkältä sen jäljille ma voi, jos tie on viitaton. Ma kansalainen uusi, myöhemp' olenhan. Mua siis nyt kuulkaa, kaikki kansa Kadmoksen: ken teistä tietää, keltä kerran surmansa sai Laios, poika Labdakon, hän ilmaiskoon minulle kaiken, minkä tietää, käsken niin. Ja vaikka pelkäis joutuvansa syyttämään niin itse itseään, ei muuta kostoa hän kohtaa, turvassa vain maasta poistukoon. Jos jonkun muun tai muukalaisen tietää ken taas murhaajaksi, älköön vaietko; ma sen näet palkitsen ja hälle suosioni suon. Vaan jos te vaikenette, jott' ei ystävää tai itseään ken vaaraan saattais, tietäkää, sen kuinka käy, ken käskyäni halveksuu. Ken olkoonkin, sit' älköön miestä asukas maan tään, miss' ohjaan minä, kannan valtikkaa, luo ottako tai puhutelko yksikään, rukoilla myötä, jumalille suitsuttaa sen suoko, saada vihkiveden vihmontaa; pois joka ovelta hän karkoitettakoon, näet mies se meidät saastuttaa, niin julisti juur'ikään pyhä viesti Python jumalan. Näin säätäen ma kanssa jumaluuden käyn ja vainajan nyt kostoliittoon korkeaan. Kiroan murhaajan, hän missä piilköönkin, lie yksin syypää tai lie muita mukanaan; osaton, kurja kurjall' olkoon kohtalo. Ja kohdatkoon, jos tieteni hän tulla saa mun linnaani, mun liesikumppanikseni, mua turma kaikki, minkä muille toivotin. Mut teitä vannotan: tää kaikki tehkää mun ja jumalan te puolesta ja tämän maan, nyt jonka surmaan veripatto näännyttää. Sill' eipä, vaikk' ei vaatinut ois jumala, noin kostamatta jättää teidän tullut ois maan parhaan miehen, kuninkaanne, kuolemaa, vaan selvittää se. Mutta kosk' on mulla nyt se valta, jok' oi' ennen hällä, sama myös aviovuode, sama vaimo valio, ja lapset meille yhteiset ois ylenneet, jos sammuvaksi suku hält' ei säätty ois, tää hänen päähänsä kun iski kohtalo – ma siksi myös kuin puolest' oman isäni nyt taistelen, teen kaikkeni, tuon tavoittaa koen murhaajan, jonk' isku, isät muinaiset, Agenor, Kadmos, Polydoros, Labdakos, sukunne suuren taittoi vesan viimeisen. Ja niille, jotka näin ei tehne, jumalat maan älkööt viljaa kasvaa suoko, vaimojen hedelmää heille saada, vaan he nykyiseen tai vaikeampaan vielä vaivaan sortukoot. Vaan, kadmolaiset muut te, joille käsky tää on mieleen, teitä Dike[7] suojatkoon ja muut jumalat kaikki armiaasti ainiaan.
(Kansa poistuu.)
KUORO.
Niin kuin mua vaatii vannotukses, valtias, niin puhun. Hänt' en surmannut enk' osoittaa voi surmaajaa. Mutt' etsimään kun käski, ois sanoa voinut Foibos, ken sen tehnyt on.
OIDIPUS.
Niin oikein; vaan mit' eivät tahdo taivaiset, pakottaa siihen heit' ei saata ihminen.
KUORO.
Mit' uskon toisna parhaaks, saanko sanoa?
OIDIPUS.
Vaikk' oisi kolmas vasta, mun se kuulla suo.
KUORO.
Mink' ylhä Foibos, ylhä sen Teiresias, ma tiedän, näkee myös, ja häitä tiedustain sen sais ehk' ilmi selvimmin, oi valtias.
OIDIPUS.
Enp' ole ollut siinäkään ma toimeton: Kreonin neuvost' airutta jo kaksikin vei kutsun. Kumma, että hänt' ei kuulu vain.
KUORO.
Muu onkin vanhaa, joutavaa kai juttua.
OIDIPUS.
Siis mikä muu? Kaikk' aion tyyten tutkia.
KUORO.
Ma kuulin, hänet tappoi jotkin kulkijat.
OIDIPUS.
Ma myös; eip' ilmesty vain silminnäkijää.
KUORO.
Vaan jokin pelon syy jos häll' on tosiaan, ei moista kuulla kirousta kestä hän.
OIDIPUS.
Ei sanaa säiky, ket' ei teko kammota.
(Teiresias lähestyy pojan taluttamana.)
KUORO.
Onp' ilmisaaja salasyyn: jo tietäjää ne jumalaista tuolla tuo, joll' yksinään on totuus myötäsynty joukoss' ihmisten.
Edelliset. Teiresias.
OIDIPUS.
Sa, joka tutkit kaikki, julkituotavat kuin salatutkin, taivaiset ja maalliset, vaikk' et näe, tiedät, mikä Thebaa sairaus nyt lyö; se muuta turvaa, pelastusta ei näe nyt kuin sinut, ruhtinas Teiresias. Näet Foibos, vaikk' et airuelta kuullut lie, on kyselyyni vastannut, ett' elpyä tään taudin alta voimme vain, jos etsimme ne tarkoin ilmi, joilta Laios surman sai, jos kuolo kostaa sen tai maastakarkoitus. Näe lintumerkki suotuisa nyt meille siis, tai muun jos minkä tiennet tietäjän sä tien, käy, itses suojaa, Theba, minut varjele, meist' ota kaikki tapon tahra, saastutus. Sinuss' on toivomme. Ja auttaa miehen on, varansa, voimans' antain, kaunein kilvoitus.
TEIRESIAS itsekseen. Voi, mik' on hirmu tietää, missä tietävää ei tieto auta! Tajuan sen tarkalleen, mutt' unohdin, en muuten tänne tullut ois.
OIDIPUS.
Mik' on? Sa miksi allamielin saavut noin?
TEIRESIAS.
Mun salli mennä! Kannettavat helpommat on kantaa sun ja mun, mua jos sa tottelet.
OIDIPUS.
Et oikein puhu, onneksi et kaupungin, jok' elättää sua, jos silt' epäät tiedon tään.
TEIRESIAS.
Näin puhun, koska nään, ett' omat sanas ei vie onneen, etten itse samaan erhettyis.
KUORO.
Nimessä jumalain, meit' auta, viisas mies, sua rukoilemme kaikki etees langeten.
TEIRESIAS.
Kaikk' yhtä vimmaiset! Moist' älköön lausuko mun suuni sulle, mi sun turmas ilmoittais.
OIDIPUS.
Sa mitä haastat? Tiedät, etkä virka! Siis koet pettää meidät, tuhoon syöstä kaupungin?
TEIRESIAS.
Sua tuskaan en enk' itseäni saata. Miks utelet suotta? Multa sit' et kuulla saa.
OIDIPUS.
Sa ilkiöistä ilkiöin, jo kiihdyksiin kivenkin saisit, vai et mieli vastata, sun noinko nurja, heltymätön mieles on?
TEIRESIAS.
Mua nurjaks soimaat, etpä omaa sisuas näe, sielus asukasta, vain mua nuhtelet.
OIDIPUS.
Ken sanoista ei moisista jo kiivastuis, joill' ikään ilkuit kaupunkias, katala?
TEIRESIAS.
Se tulee kyllä, mistä suuni vaiti on.
OIDIPUS.
Niinp' ilmoittaa sun täytyy nyt se tuleva.
TEIRESIAS.
En sano enempää. Jos mielit, päästä vain vihaisin vimmas vauhkona sa valloilleen.
OIDIPUS.
Eik' enää jätä virkkamatta vihani, mit' uskon. Tiedä siis: sa itse, sen jo nään, teon mietit, teitkin – sitä vaille vain, ett' et hänt' itse iskenyt! Jos sokea et ois, sanoisin: itse teonkin sa yksin teit.
TEIRESIAS.
Todella? Niinpä omaa, juuri lausumaas sa julistusta seuraa: tästä päivästä näit' ällös siis, mua ällös puhutelko, maan kosk' olet tään sa saastuttaja pattoinen.
OIDIPUS.
Noin julkeasti singahutat sanan tuon, ja kuinka luulet kostoltani välttyväs?
TEIRESIAS.
Ma vältyn: totuus väkevä mua varjelee.
OIDIPUS.
Ken neuvoi sen? Ei ennusmerkit ainakaan.
TEIRESIAS.
Sa neuvoit. Sanomaan sait, mit' en tahtonut.
OIDIPUS.
Se sano vielä, selvemmin ett' oivallan.
TEIRESIAS.
Et tajunnut, vai koetella tahdotko?
OIDIPUS.
En tarkoin; siis se virka vielä uudestaan.
TEIRESIAS.
Se olet murhamies, jot' etsit, sanon sen.
OIDIPUS.
Ilokses etpä toiste noin mua herjanne.
TEIRESIAS.
Puhunko lisää, vimmaas vielä kiihdytän?
OIDIPUS.
Vain halumäärin jatka jaaritustasi.
TEIRESIAS.
Et tiedä, mikä suhde häpeällinen on sulia rakkaimpiis, näe surkeuttas et.
OIDIPUS.
Noin rankaisutta luulet saavas haastaa vain?
TEIRESIAS.
Niin totta kuin viel' elää voima totuuden.
OIDIPUS.
Se elää, vaan sua varten ei. Kuin silmäsi niin kuulos on ja mieles umpisokea.
TEIRESIAS.
Sua koitoa, jok' ilkut noin, mist' itseäs jokainen täällä on koht' ikään ilkkuva!
OIDIPUS.
Yön vanki ainaisen, et vahingoittaa voi mua, ketään et, ken näkee kirkkaan auringon.
TEIRESIAS.
Ei ole arpas kaatua mun kauttani. Apollo saa kyll' aikaan aivoituksensa.
OIDIPUS.
Kreonin onko tuo vai omaa keksimääs?
TEIRESIAS.
Kreon ei sulle turmaa tuo, sa itse tuot.
OIDIPUS.
Oi rikkaus ja valta, taito valtiaan, muut voittavainen kilpakiihkoss' elämän, mi kateus ain' äärellänne kasvaakaan, jos vallan vuoksi tään, jonk' uskoi kaupunki käsiini, lahjan annetun, ei anotun, Kreon, tuo vanha, uskollinen ystävä, kukistaa minut mielii, salajuoneen käy, tuon vehkeilevän velhon nostaa kimppuuni, kavalan kerjurin, jok' oman edun vain visusti näkee, ennustaiss' on sokea! Vai missä olit, virka, taattu tietäjä? Kuink' et, kun lauloi turmavirttään hirviö, sanallas lunastanut kansaa kaupunkis? Ei ollut arvoitus se miehen minkä vain avattavissa, vaati voimaa tietäjän. Sit' eipä sulle suoneet ennuslintusi, ei johto jumalain. Niin tuli Oidipus, mies opiton, ja Sfinksin voitti. Ongelman, sen mielen miete purki, lintumerkit ei. Ja minut aiot kukistaa nyt, ollakses niin lähin mies Kreonin valtaistuimen! Vaan saatpa sa, ja tään ken keksi, karvaasti, ma luulen, maksaa verisyyn. Jos vanhuuttas en säälis, sulle omat juones juottaisin.
KUORO.
On mielestämme vihastuksen virkkamat niin sanat tään kuin sunkin, Oidipus. Mutt' ei se tarpeen lie. Vain, kuinka täyttyy parhaiten jumalan ennuskäsky, katsominen on.
TEIRESIAS.
Sun vaikk' on valta, sanaan sana vastata on oikeus, on siihen valta mullakin. Enp' orjas ma, Apollon palvelija, lie, Kreonin suojatiks[8] en kirjoitettu myös, vaan sanon, kun mua soimaat sokeaksikin: on näkö sull', et vain näe vaivaisuuttas, et miss' asut, keitten keskellä. Vai tunnetko sa syntyjuures? Tietämättäs vihamies omaistes olet päällä maan ja alla maan. Ja kaksois-iskuin kerran, kammoaskelein maast' ajaa sinut isän, äidin kirous. Nyt päivän näet, silloin pelkän pimeän. Mi meren ääri koht' ei valituksistas, mik' ei Kithairon[9] kaiu, konsa tajuat avioliittos, jonka turmarantaan toi sun laivas myötätuuli valkamattomaan! Et tunne tulvaa turman muun, miss' oman näät sä itses kohta, omat lapset laisinas. Kreon ja myös mun suuni puhe polje vain sa lokaan. Sill' ei kuolevaisist' yksikään sua kurjemmasti kuunaan sorru turmioon.
OIDIPUS.
Tuot' enää tuolta sietää voiko tosiaan? Maa sinut nielköön! Pois ja pian! Tiehesi! Katoa ainiaaksi kartanostani!
TEIRESIAS.
Enp' oisi tullut, ellet ois mua kutsunut.
OIDIPUS.
En tiennyt, ett' on mielipuolta puheesi, talooni muuten tuskinpa sua tuotu ois.
TEIRESIAS.
Sa mielipuoleks uskot minut, vanhempas mua mieleväksi katsoi, ne, joilt' elon sait.
(Aikoo lähteä.)
OIDIPUS.
Siis ketkä? Viivy! Virka, keist' on syntyni!
TEIRESIAS.
Tää päivä näkee syntysi ja tuhosi.
OIDIPUS.
Kuink' on sun puhees kaikki kummaa ongelmaa!
TEIRESIAS.
Olethan niitä nerokas sa arvaamaan.
OIDIPUS.
Siit' ilku vain, mill' arvoon nousin, menestyin.
TEIRESIAS.
Se menestykses juuri sinut menettää.
OIDIPUS.
Minusta vähät, kunhan Theba pelastuu!
TEIRESIAS.
Siis lähden. Poika, täältä pois mua taluta!
OIDIPUS.
Taluttakoonkin! Täällä-olos taakka on ja vastus. Pois mua kiusaamasta kiiruhda.
TEIRESIAS.
Pois käyn, vain sanon, miksi saavuin. Kasvojes en eessä säiky. Mitään et sa mulle voi. Tää kuule siis: se mies, jo kauan etsimäs, jot' uhkaat, ilmi saada Laios kuninkaan koet murhan, mies se tääll' on, vieras tulokas, niin luullaan, mutta thebalaiseks syntyjään hän paljastuu, vaan eipä liioin ilokseen. Sill', ennen rikas, kerjäläisnä kiertäen, näkevä ennen, sokeana sauvallaan hapuillen maille vieraille hän vaeltaa. Käy ilmi, että isä omain lastensa on veli, ett' on oma poika poloisen emonsa puoliso ja taaton tappaja, avion anastaja. Kattos alle käy ja näitä mieti! Jos näet valhetelleen mun, mult' ennustaidon sano tarkkaan puuttuvan.
(Teiresias poistuu. Oidipus menee linnaansa.)
KUORO.
Ens. säkeistö.
Ken lie se mies,
josta nyt ennusrotko Delfoin tietää työt noin, syyt noin synkeät, hirmuisinta hirmuisemmat?
Jo vain vihurinkin sais nyt varsoja vinhemmin hän väistyä turmaa. Asehissapa häntä jo syöksyy päin salamoin, tulin iskevin aaluva Zeun[10] kanss' eksymätönten,
mahtavain Manatarten.
Ens. vastasäkeistö.
Näät leimahtain
käy lumipäältä Parnassolta käsky nyt juur' raikuu, etsiä mies se piileväinen ilmi.
Vain metsiä kiertelee kuin kiilivä härkä hän ja rotkoja vuorten. Jalat uupuvat kurjina kurjan tuon, pyhän maannavan ei kirot erkane pois, ne käy yhä kimppuun
herhiläisinä kiehuin.
Toinen säkeistö.
Hirmuja nyt, hirmuja, voi, nostavat nuo tietäjän näyt,
ei todet, ei turhia lie, neuvoa ei nyt sano suu.
Mitä lie eessä, en nää, outoja myös entiset on. Polybon poikako tuo ja Labdakon noin vai muka siis riitelivät? Kuullut en tuost' ennen, en nytkään. Mikä oikeus ois, varma mik' ois vaaka se lain, sua, Oidipus oi, tuomita mun, kuulua maan,
Labdakolaisia jos tuho löi tuntematon?
Toinen vastasäkeistö.
Korkea Zeus kohtalojen tuntija on, Foibos on myös; siin' etevämp' ettäkö ois tietäjä kuin ihmiset muut,
tosi ei luulo se lie. Verraton ei, voittajaton ole mies mieleväkään. Tuot' ennen en siis uskoa voi, kuin sana lie
syyttelijäin täyttynyt täysin.
Tuli siivekäs näät turmiotar, vaan avun toi älymies jalo tää, suosiokas, suojeli maan.
en hänest' uskoa, vaikka mik' ois, huonoa voi.
Kuoro. Kreon.
KREON.
Kun kuulin, kansalaiset, että tuimasti kuningas Oidipus mua syyttää, närkästyin mä tänne käyn. Jos tässä hädässämme hän näet luulla voi mun vauriota jotakin sanalla taikka työllä hälle tuottaneen, enp' elon ilmoill' olla tahdo kauemmin näin häväistynä. Sill' ei pientä merkitse, vaan mitatonta turmaa mulle puhe tuo, jos mulle maine katala jää kaupungin, katala sun ja ystäväini muistossa.
KUORO.
Tuon syytöksen kai pikemminkin vihastus lie viskannut kuin mielen vakaa harkinta.
KREON.
Siis julki sanottiin mun muka tietäjän noin houkutelleen valhesuulla haastamaan?
KUORO.
Se sanottiin, en tiedä, missä mielessä.
KREON.
Ja selvin katsein, selvin, vakain mielin siis mua vastaan syytös moinen suoraan lausuttiin?
KUORO.
En tiedä; valtiaitten toimiin puutu en. Hänp' itse tuolla juuri astuu linnastaan.
Edelliset. Oidipus.
OIDIPUS.
Sinäkö? Kuinka tulla tohdit? Julkea noin otsas onko, että kartanooni käyt, vaikk' ilmeisesti olet tuo sa murhamies ja ilmisaatu vaanija mun valtani? Niin raukka vai niin houkka, suuret jumalat, olenko mielestäs, ett' aioit tehdä sen? Vihiä viekkaan juones hiivinnästä vai en muka sais tai tietäenkään estää vois? Tuo hankkees eikö ole houre mieletön, väettä, ystävittä kuninkuutta noin kurottaa – kysyy joukkoja ja kultaa se!
KREON.
Tee, niinkuin sopii sun! Mua kuule, vastata sanaasi salli mun, ja päätä kuultuas.
OIDIPUS.
Mies olet puhumaan, vaan huono kuulija sull' on. Jo sinut tunnen, karsas vihamies.
KREON.
Se juuri salli ensiksi mun selvittää.
OIDIPUS.
Se juuri jätä koristelu konnuutes.
KREON.
Jos luulet, mieletön ett' ylimielisyys on kunniaksi, niin et luule kohdalleen.
OIDIPUS.
Jos luulet, että sukulainen rikkoa saa rankaisutta, silloin kovin erhetyt.
KREON.
Siin' oikein sanot, myönnän sen; mutt' osoita se vääryys, jonka väität multa kärsinees.
OIDIPUS.
Mua neuvoitko vai etkö, että tänne ois tuo kunnon tietäjä mun kutsutettava?
KREON.
Sen tein, ja niinpä neuvoisin ma vieläkin.
OIDIPUS.
Siit' onko kauankin jo, kun hän katosi -?
KREON.
Katosi? Ken? En kysymystäs ymmärrä.
OIDIPUS.
Katosi Laios, uhri julman murhatyön?
KREON.
On pitkä aika, ammoin jo se tapahtui.
OIDIPUS.
Jo silloinkinko ennusti tää tietäjä?
KREON.
Jo, yhtä viisaana ja yhtä kuuluna.
OIDIPUS.
Minusta silloin mainitsiko mitään hän?
KREON.
Ei koskaan mitään, ainakaan mun kuulteni.
OIDIPUS.
Ja murhaa tuota eikö lainkaan tutkittu?
KREON.
Kyll', eihän ilman, vaan sit' ilmi saatu ei.
OIDIPUS.
Tää viisas miks ei silloin sitä ilmaissut?
KREON.
En tiedä. Mit' en tunne, sit' en virkkaa voi.
OIDIPUS.
Sen verran tiedät, virkkaa voisit hyvinkin –
KREON.
Siis mitä? Minkä tiedän, sit' en peittele.
OIDIPUS.
Vain sen, ett' ei sun lahjomattas syyttänyt mua kuunaan Laios kuninkaan hän murhasi.
KREON.
Niin syyttikö, senp' itse tiedät. Saanko nyt ma sulta, niinkuin sinä multa, kysellä?
OIDIPUS.
Se tee! Syypääksi murhaan ei mua saateta.
KREON.
Siis: onko vai ei siskoni sun puolisos?
OIDIPUS.
Tuo, mitä kysyt, kieltämätön tosi on.
KREON.
Ja sama hällä on kuin sulla valta maan?
OIDIPUS.
Mit' ikään mielinee, hän kaiken multa saa.
KREON.
Ja kolmas teidän kahden rinnall' olenhan?
OIDIPUS.
Niinp' olet sitä huonompi sa ystävä.
KREON.
En, niin jos tutkit tuntos kuin ma tuntoni. Tää ensin huomaa: luuletko, ett' yksikään valitsis ennen vallan, vaarain vaaniman, kuin tyynen levon, jossa saman vallan saa? Vähemmän itse kuninkuutta halaan kuin tekoja tehdä kuninkaan, ma ainakin, ja kuka vain mies viisas olla oivaltaa. Vaan nytpä kaikki huoleti ma sulta saan. Myös vastoin mielt' on paljoon pakko valtiaan. Siis kuink' ois mulle mieluisempi kuninkuus kuin vallan hoito, vapaa vallan huolista? Niin mieletön viel' enpä lie, ett' etsisin ma muuta kuin mik' onnellista mulle on. Nyt kaikki suosii, kaikki nyt mua tervehtii, mun puheilleni pyrkii, ken sua tarvitsee; näet suotuisasti käy vain, jos ma suositan. Ja tuonko ottaa mielisin ja jättää tään? Ois huonon mielen huonoa se harkintaa. Mutt' eipä mulla ole mieli tuollaisiin, enk' yhtyis toisten tuumiin moisiin milloinkaan. Vakuuttuakses mene Pythoon, tiedusta, olenko oikein ennusviestin virkkanut. Ja salaa kanssa tietäjän jos vehkeilleen näet mun, äl' äänell' yhdellä, vaan kahdella, sun sekä mun, sa minut kuoloon tuomitse. Äl' umpimähkään syytä, löyhin luuloin vain. Eip' ole oikein, kelvoiksi jos kehnoja suott' uskot taikka kelpoja sa kehnoiksi. Sill' ystävän ken oivan hylkää, elämän se oman hylkää, kaikille mi kallein on. Kyll' aikanaan sen huomaat, sillä aika vain osoittaa miehen, joll' on mieli oikea, perille pääset päivässä sa huonosta.
KUORO.
Tuon kelvoksuu, ken kaatumista kavahtaa. Pikainen mieli tuo sen vaaran, valtias.
OIDIPUS.
Kun salaa vaanii nopsa, valpas väijyjä, myös mulle silloin nopsat neuvot tarpeen on. Jos rauhass' istun, varron, hänen hankkeensa ne menestyy, ja minun turhiin raukeaa.
KREON.
Mit' aiot? Maasta karkoittaako minut siis?
OIDIPUS.
En suinkaan. Tahdon kuolemaas, en pakoas.
KREON.
Kun ensin näytät, mitä nurjaa sulle tein.
OIDIPUS.
Noin uhmailija, vastustaja puhuu vain.
KREON.
Kosk' et sa oivalla –
OIDIPUS.
Kyll' oman parhaani.
KREON.
Vaan mun? Se myös sun tulee –
OIDIPUS.
Pahat tuomitaan.
KREON.
Josp' erhetyt?
OIDIPUS.
On toteltava kuitenkin.
KREON.
Ei väärää käskyä.
OIDIPUS.
Oi Theba, kuuletko!
KREON.
Myös mull' on Thebass' oikeus, ei sulla vain.
KUORO.
Jo laatkaa, ruhtinaat. Juur' astuu parhaiksi Iokaste palatsista. Hänp' on sovintoon tään kiivaan kiistan teiltä saava talttumaan.
Edelliset. Iokaste.
IOKASTE.
Miks, onnettomat, riitaa maltitonta noin te nostatte, maan hädäss' ette häpeä noin omaa kiihtää yksityistä kiistaanne! Käy kotiis, Oidipus, sa omaasi, Kreon, suurt' älkää pahaa paisutelko turhasta!
KREON.
Oi sisko, mulle kauheint' aikoo Oidipus, sun puolisos, vain empii, pahaan kumpaanko, maanpakoon, kuolemaanko, minut tuomita.
OIDIPUS.
Niin on. Sill' ilmi sain ma hänen häijyjä menoksi pääni katalasti hankkivan.
KREON.
Kirous, turmio mua kohdatkoon, jos on hivenkään syytä sulla noin mua syytellä!
IOKASTE.
Kautt' usko jumalain tuo sana, Oidipus, tuo vala, kuolotonten kuulema, mua jos ja näitä muita tässä kunnioittanet!
Säkeistö.
KUORO.
Sa kuullos, oi valtias,
taivu, niin taiten teet!
OIDIPUS.
Mihinkä tahdot taipumaan?
KUORO.
Ol' oiva ain', antoi nyt
valan viel' ankaran,
hänt' usko siis.
OIDIPUS.
Sa tiedätkö, mit anot?
KUORO.
Tiedän.
OIDIPUS.
Puhu siis.
KUORO.
Pois valan vannovaa äl' aja ystävää syyn häpeällisen sa luulosta vain.
OIDIPUS.
Siis tiedä tuota toivoessas toivovas mua kuoloon tai maanpakoon henkipattoiseen.
KUORO.
Ei, nähköön jumal' ylhin, Helios! Jok' ystävä ja jumala jo tuta perituhoni mun suokoon, jos on mun toiveeni tuo!
Mutta mielt' ahdistaa huoli koito,
kun hukkuu maa ja uusi entisiin viel' yhtyy turma teistä koituin.
OIDIPUS.
Hän menköön siis, vaikk' ois se mulle kuolema tai pako maasta, häätö häpeällinen. Sua näät mun surku on, sun suusi pyyntöjä, ei tuon. Hän vihattuni on, miss' olkoonkin.
KREON.
Sa myönnyt ilmivihassa, vaan kadut, kun liet vihas tyydyttänyt. Luonteet tuollaiset suott,' eivät ole vaikein vaiva itselleen.
OIDIPUS.
Jo etkö mene, rauhaa suo?
KREON.
Jo lähden, sun epäilemäs, vaan muille se, mik' ennenkin.
(Poistuu.)
Oidipus. Iokaste. Kuoro.
Vastasäkeistö.
KUORO.
Iokaste oi, miks et vie
valtiast' asuntoon?
IOKASTE.
Kuink' alkoi riita, kuulla suo.
KUORO.
Sai syyttelyyn luulosyy.
Väärä vaikk' onkin, jää
se jäytämään.
IOKASTE.
He toinen toistaan syytti?
KUORO.
Niin.
IOKASTE.
Ja mistä siis?
KUORO.
Se puhe häipyköön, kun hädän all' on maa. Vain, mihin jäänyt on, se jääköön jo myös.
OIDIPUS.
Näet, mihin jouduit, vaikka mieles oiva on, minusta luopuin, sydämesi turruttain.
KUORO.
Vakuutan vielä kerran, valtias: ois takapero tajuni ja älyni jo peräti, jos luopuisin, en sen puolella ois,
maani ken valkamaan viedä armaan
pois vaivan tyrskyist' onnen tietä ties. Nyt ohjaa myös, jos voit, se onneen!
IOKASTE.
Kautt' ikivaltain ilmoita se mullekin, mi noin on mieles kuohuttanut, kuningas.
OIDIPUS.
Niin näit' en kunnioita kuin sua, puoliso, Kreonin vehkeilyt mua vastaan kuule siis.
IOKASTE.
Jos voit, jo lausu selvään syytöksesi syy.
OIDIPUS.
Mun väittää murhanneen hän Laios kuninkaan.
IOKASTE.
Häll' oma vaiko kuultu muilt' on tieto tuo?
OIDIPUS.
Tuon lahjoi häijyn tietäjän hän syyttämään, ei sotke siihen omaa suuta, varoo sen.
IOKASTE.
Nuo ajatukset mielestäs sa karkoita, mua kuule nyt ja oivalla, ett' yksikään ei kuolevainen ennuslahjaa saanut lie. Sen sulle kohta selkeästi osoitan. Näet kerran Laios ennuslauseen, itseltään Apollolt' ei, vaan hänen vihityiltään sai, ett' oli surmaks säätty hälle poika se, jok' oli mulle sekä hälle syntyvä. Ja hältä hengen, ainakin niin huhu ties, tien kolmen haarass' oudot rosvot riistivät. Vaan kolmiöisen lapsen nilkkanivelet hän hihnall' yhteen sitoi, sitten heitteille panetti viemään kauas vuorten jylhikköön. Tuot' eipä Foibos pannut täytäntöön, ett' ois pojasta tullut taaton surma, lapseltaan kokenut Laios kammoomansa kauhutyön. Niin ennuslauseet kohtaloksi kuulutti. Niist' älä piittaa. Minkä tahtoo, tarvitsee, jumala helposti sen itse ilmoittaa.
OIDIPUS.
Kun kuulen tuon, oi vaimo, kuinka sieluni nyt hämmentyykään, mieli järkkyy, tyrmistyy!
IOKASTE.
Mik' iski mielees huoli, miksi haastat noin?
OIDIPUS.
Sun kuulinko ma sanovan, ett' ajotien siis kolmen haarass' ammoin Laios surmattiin?
IOKASTE.
Niin puhe kulki, vieläkään ei laannut lie.
OIDIPUS.
Ja missä paikoin tapahtui se turmantyö?
IOKASTE.
Sen maan on nimi Fokis[11], siinä haarautuu tie toinen Delfoihin ja toinen Dauliaan.
OIDIPUS.
Ja kuinka kauan sitten sattui seikat nuo?
IOKASTE.
Juur' ennen kuin sa ilmestyit ja haltuus sait tään maan, se kuulutettiin Theban tiedoksi.
OIDIPUS.
Oi Zeus, mit' olet mulle tehdä päättänyt?
IOKASTE.
Miks, Oidipus, se mielelles niin kovin käy?
OIDIPUS.
Viel' älä kysele, vaan minkä muotoinen, se kerro, oli Laios ja mink' ikäinen?
IOKASTE.
Mies kookas, pää jo alkoi hiukan harmahtaa; vivahti muuten hyvin sinuun muodoltaan.
OIDIPUS.
Omanko pääni päälle tietämättäni, ma koito, huusin kirousta hirveää?
IOKASTE.
Mua sanas säikyttää ja muotos, valtias.
OIDIPUS.
Voi hirmu, nähnyt liioinkin lie tietäjä! Yks sano seikka vain, niin paljon selvität.
IOKASTE.
Ma pelkään, vaan jos tiedän, sanon, kysy vain.
OIDIPUS.
Hän matkustiko vain kuin muut vai mukanaan lukuisa saatto, niinkuin kulkee kuninkaat?
IOKASTE.
Heit' oli viisi kaikkiaan, siin' airut myös, vain yhdet vaunut, joissa Laios matkasi.
OIDIPUS.
Voi, päivänselvää kaikki! Mutta kuka toi noin siitä tiedon teille, virka, puoliso.
IOKASTE.
Toi eräs orja, ainoa, ken pelastui.
OIDIPUS.
Meill' onko täällä talossa hän vieläkin?
IOKASTE.
Ei. Kun hän saapui taas ja Laios-vainajan sijalla sinut näki valtiaana, niin käteeni tarttuin hartaasti hän rukoili ja pyysi päästä maalle karjain kaitsentaan, niin kauas kaupungista, kuin vain päästä voi. Ma hänet päästin. Näät, vaikk' orja olikin, ois suosion hän suuremmankin ansainnut.
OIDIPUS.
Takaisin kuinka kiiruimmin hän tulla vois?
IOKASTE.
Se pian käy. Vaan mikä mielees tuon nyt toi?
OIDIPUS.
Oi vaimo, kyllin selvään sanoneeni jo ma pelkään, miksi hänet nähdä haluan.
IOKASTE.
Vaan hänhän tulee. Mutta kuulla kohtuus lie myös mun, mi synkkyys nyt sua vaivaa, valtias.
OIDIPUS.
Ja kuulla saatkin, kun jo aavistukseni näin pitkäll' on. Näet kelle ennen kertoisin kuin sulle, moiseen kun ma suistuin kohtaloon! Korinthon Polybos oi' isä, Merope mull' äiti, dooritar, siell' olin kaupungin mies arvolt' aimoin, kunnes seikka seuraava minulle sattui, kumma kylläkin, vaikk' ei vakaata sentään huomiota ansainnut: keinuissa kerran väitti juovuspäinen mies mua vaihdokkaaksi, isälleni tuoduksi. Sen päivää, vaikka vaivoin, mielenkuohuni ma hillitsin, mut toisena ma kysymään luo vanhempaini astuin. Nämä laskijaan tuon herjalauseen ankarasti närkästyi. Heit' ilostuin ma kuulin, mutta kuitenkin mielt' alati se kalvoi, kovin kiusasi. Niinp' isän, äidin tietämättä matkustin ma Pythoon, mutt' Apollo antoi mennä mun vaill' anomaani tietoa, vaan kauheat julisti mulle kolkot kammokohtalot, ett' yhtyin omaan äitiin pakko siittää ois mun suku sietämätön ihmissilmille ja oma tappaa taatto, elon antaja. Sen kuultuani kulmilta Korinthon maan, tien tähdist' arvaellen, kauas karkkosin, miss' onnetonten ennustusten häpeän näkevä en ois toteutuvan milloinkaan. Ja seutuun siihen päädyin kulkiessani, miss' arvelet sa surmatuksi kuninkaan. Ja sulle, vaimo, tahdon virkkaa totuuden: tuon kolmitien kun kohdall' astuin, kohtasi mua vaunuvaljakko, ol' airut vaunuissa ja vanha mies, sun kuvaamasi kaltainen. Ja ohjaaja ja vanhus itse väkisin sysätä syrjään minut tieltä tahtoivat. Poistyöntäjää mä tuota, vaununajajaa, löin vimmastuin, ja nähden sivu käyvän mun varansa piti vanhus, vaunuist' ylhäältä mua kaksoistutkaimella iski päähäni. Vaan koston totta kovemman sai siitä, sai sill' erää kädestäni sauvan kolhaisun, ett' oitis selin vieri maahan vaunuistaan. Ma tapoin heidät kaikki. Vaan jos vieras tuo ja Laios jotain sukua on toisilleen, ken silloin koidomp' on kuin tässä tämä mies, ken jumalille vihatumpi konsanaan, jot' ei saa vieras, oma kansalainen ei taloonsa ottaa, puhutella, tyköään vain työntää pois! Ja itse omaan päähäni ma huusin kiroukset nuo, ei kenkään muu! Käteni, jotka hänet tappoi, vainajan aviovuoteen tahraa. Enkö kelvoton ma ole, saastaa täpö täys, jos täytyy mun paeta, enää omaisia nähdä ei, ei isäin maahan astua, taikk' äitini kanss' avioitua ja tappaa taattoni Polybos, siittäjäni, kasvattajani! Ken jonkun julman jumalan näin vainoovan mua arvelis, hän eikö oikeassa ois? Mutt' älköön koskaan, pyhät jumalvallat oi, se päivä tulko, ennen olemattomiin ma vaivun ilmoilt' ihmisten, kuin itseni näen saastassa ma moisen turmakohtalon!
KUORO.
Vaikk' arveluttaa, valtias, sa toivoon jää, tuon kunnes tuta silminnäkijältä saat.
OIDIPUS.
Se toivon rahtu vain mull' onkin tosiaan, miest' että tuota varron, karjapaimenta.
IOKASTE.
Sen miehen tuloon minkä toiveen kiinnität?
OIDIPUS.
Se kuule siis: jos hältä vahvistuksen saan sun sanaas, pääsen vallasta ma kauhun tään.
IOKASTE.
Niin tähdellistä mitä siis ma sanoinkaan?
OIDIPUS.
Olihan, sanoit, murhaajiksi maininnut hän rosvoja. Jos samoin sanoo vieläkin niit' olleen monta, niin mä hänt' en surmannut, sill' yksi moneks eihän muutu milloinkaan. Mutt' yhden ainoan jos olleen mainitsee, niin selvä on: mun päähäni se lankee syy.
IOKASTE.
Mut tiedä, että noin hän kertoi seikan sen, eik' enää saata sanojaan hän peruuttaa, sill' en mä yksin, kaikk' on Theba kuullut sen. Vaikk' entisestä poikkeaiskin puheestaan, ei voi hän koskaan osoittaa, oi ruhtinas, kuink' oikein Laios surman sai, kosk' ennustaa päänmenon hälle Foibos pojastani ties. Eip' isän surmaks ikinä se poloinen suennut silti, itse ennen tuhoutui. Siks ennustusten jälkeen tästä puolin en ma katseleisi tuonne enkä tänne päin.
OIDIPUS.
Sa taiten haastat, harkitset. Mut Luotakoon se paimen tänne viipymättä kuitenkin.
IOKASTE.
Koht'ikään. Vaan nyt astukaamme asuntoon, en näet ryhtyis moiseen, mik' ei mielees lie.
(Molemmat poistuvat.)
KUORO.
Ens. säkeistö.
Kunp' ainiaan Moiran[12] arpa
hurskautta puhdast' olla sois
puheeni, työni, joille johdoks säätty
ylhät on lait! Korkeuden
ne lapsina syntyi, vain Olympos niitten on suur' isä; luonut ei niit,' ihminen, lapsi maan, niit' unhon yöhön uuvuta ei.
Suuri on Zeus niissä,
iankaiken kaitsevi, vanhaks ei vaivu.
Ens. vastasäkeistö.
Tyrannin luo korska mieli,
pöyhistellen täynnä turhaa kaikkea,
ei säädyllist', ei hyödyllistä lainkaan.
Nousevi noin, suistuvi noin
hän turmion kuiluun äkkijyrkänteeltä, all' ei tue askeleet. Vaan suo, jumal', uurastus ett' uljas eest' ei syntymämaan
herpoa pois koskaan!
Jumal' on mun turvani aina, ain' auttaa.
Toinen säkeistö.
Mutta käsi ja kieli kellä korskeaa jos tietä käy,
ei Dikeä kunnioita,
temppeleit' ei jumalain,
se röyhkeys koston saakoon,
tuiman turmakohtalon,
kun voittoaan se vilpin tiellä etsii, syypäänä töihin pattoisiin, ja kiellettyihin rienakourin koskee! Se, ken näki näit', enää voiko sielustaan
suuttumuksen nuolet suistaa? Kunnian jos moinen saa, niin suotta on
jo karkelokuorot.
Toinen vastasäkeistö.
Enää pyhä nyt ei maanpiirin keskus palvontaani saa,
ei alttarit saa Abaissa,[13]
astu en Olympiaan,
jos kaikkien kuolevaisten
ilmi nähden näin ei käy.
Vaan, kaikkivalta Zeus, jos totta tietää tuo nimes, älkööt välttäkö sun silmääs he, sun kuolotonta valtaas! Jo kumota kaikk' ennuslauseet rohjetaan,
jotka Laios kuuli ammoin. Kunniaa ei saa Apollo keltäkään,
kaikk' usko jo karkkoo.
Kuoro. Iokaste.
IOKASTE.
Maan ylimykset, parhaaks olen päätellyt jumalten pyhättöihin käydä, käsissä nää palvelehvät, seppeleet ja suitsukkeet. Sill' ylenmäärin ahdistettu Oidipus on murhein kaikenmoisin, miehen mielevän laill' enää uutt' ei vanhan pohjalt' arvioi, vaan valtaan joka säikyttävän sanan jää. Siis kosk' on turhaa rohkaisuni, eteesi, oi Lyykian Apollo – lähin olethan – nää palvelahjat turvan anojana tuon, suo tunto syytön, meistä kirot kirvoita! Kaikk' ankein mielin näämme näät, kun suunniltaan hän on kuin tyrmistynyt laivan perämies.
Edelliset. Sanansaattaja.
SANANSAATTAJA.
Mun suokaa tuta, ystävät, miss' asumus on kuninkaan, ja ennen muuta neuvokaa, jos tiennette, miss' on nyt itse Oidipus.
KUORO.
Täss' asuu, sisäll' itse on, oi ystävä, tää vaimo on ja äiti hänen lastensa.
SANANSAATTAJA.
Niinp' onness' onnellisten kanssa ainiaan tääll' elo olkoon valtaemon ehtoisan.
IOKASTE.
Myös sulle samaa, vieras! Senpä ansaitset hyvistä sanoistas. Vaan saavuntasi syy jo virka, mitä suli' on ilmoitettavaa?
SANANSAATTAJA.
Uus onni, valtiatar, huonees, puolisos.
IOKASTE.
Ja mitä siis? Ja mistä tuot? Ken lähetti?
SANANSAATTAJA.
Korinthon maasta. Vaan se viesti sulle lie iloksi – kuink' ei ois? – ja murheeks samalla.
IOKASTE.
Mik' on se? Mistä moinen kaksoisvaikutus?
SANANSAATTAJA.
Maan kuninkaaksi isthmolaiset aikovat asettaa hänet, niinkuin siellä puhuttiin.
IOKASTE.
Kuink', eikö vallass' ole vanha Polybos?
SANANSAATTAJA.
Ei enää, hautaan hänet surma suisti jo.
IOKASTE.
Sanotko, vanhus, ett' on kuollut Polybos?
SANANSAATTAJA.
Jos en ma totta haasta, kuolon ansaitsen.
IOKASTE.
Oi, miks et riennä, neito, valtiaalle vie jo tietoa?
(Joku palvelusneidoista rientää palatsiin.)
Miss', ennustukset jumalain,
olette? Kauan tuota miest' on Oidipus pakoillut, ettei tappais vain, ja loikin noin nyt isku kohtalon, ei hänen kätensä.
Edelliset. Oidipus.
OIDIPUS.
Oi armas puoliso, Iokaste, aarteeni, kotoa miksi minut tänne kutsutit?
IOKASTE.
Sa kuule viesti miehen tään, ja katso nyt, nuo minne ylhät jumal-ennustukset jäi.
OIDIPUS.
Ken on se mies, ja minkä viestin mulle tuo?
IOKASTE.
Korinthon maasta, ilmoittaa, ett' isäsi ei enää elä, ett' on kuollut Polybos.
OIDIPUS.
Mik' onkaan viestis? Vieras, itse virka se.
SANANSAATTAJA.
Jos mun se ensiks sulle täytyy ilmoittaa, niin tiedä, hän jo kuolon tiet' on kulkenut.
OIDIPUS.
Hält' elon petos riistikö vai sairaus?
SANANSAATTAJA.
Jo kaataa vanhan rungon puuska pieninkin.
OIDIPUS.
Siis tauti näyttää vanhus-raukan taittaneen.
SANANSAATTAJA.
Ja iän mitta, liiaksi jo virunut.
OIDIPUS.
Voi, voi! Ket' enää, vaimo, vaarinottajaa sais Python uhrilies, ket' ilman lintujen kimeä kirkuna, jonk' ohjaamana kai mun oma taatto tappaa piti? Alla maan hän nukkuu kuolon unt', enk' ole kajonnut ma surma-aseeseen, – jos ei mua kaivaten lie riutunut – niinp' öisin ollut surman syy Mutt' ennustukset turhat nuopa mukanaan vei Polybos ja makaa maassa vainajain.
IOKASTE.
Tuot' enkö sulle ennalta jo sanonut?
OIDIPUS.
Sen sanoit, mutta pelko petti mieleni.
IOKASTE.
Äl' enää sille tilaa sydämessäs suo.
OIDIPUS.
Mun emon vuodett' eikö täytyis peljätä?
IOKASTE.
Mit' auttaa pelko ihmistä, kun sattumus kaikk' ohjaa, mitään edeltä ei tietää voi? On paras elää, kuinka kukin taitaa vain. Suott' älä pelkää äitiis avioituvas. Emonsa kanss' on moni ollut unissaan makaavinansa. Mutta ken ei moisista välitä, kestää kevyesti elämän.
OIDIPUS.
Puheesi kaikki kaunist', oivaa ois, jos ei ois eloss' äiti. Vaan hän on, ja peljätä mun täytyy siis, niin kauniisti kuin puhutkin.
IOKASTE.
Suur' onhan isäs peijaat toivon pilkahdus.
OIDIPUS.
Suur' on, sen myönnän, mutta pelko elää vain.
SANANSAATTAJA.
Noin mikä vaimo teidät pelon valtaan sai?
OIDIPUS.
Merope, puoliso jonk' oli Polybos.
SANANSAATTAJA.
Ja mikä hänessä siis teihin pelon tuo?
OIDIPUS.
Jumalan ennustus, oi vieras, hirmuinen.
SANANSAATTAJA.
Sen voiko virkkaa, vai ei vieras kuulla saa?
OIDIPUS.
Voi kyllä. Foibos kerran mulle ennusti, ett' oisin naiva äitini ja vuotamaan isäni hurmeen näillä käsill' iskevä. Siks on Korinthos mulle ollut kaukainen jo kauan. Kyllä onneksi, vaikk' ihanin ois näky nähdä katse oman kantajan.
SANANSAATTAJA.
Ja siis se kammo sinut sieltä karkoitti?
OIDIPUS.
Ja ett', oi vanhus, taattoani tappais en.
SANANSAATTAJA.
Mutt' enkö tuosta pelosta jo, ruhtinas, sua päästänyt, kun viestin hyvänsuovan toin?
OIDIPUS.
Sa siitä multa ansaitun myös palkan saat.
SANANSAATTAJA.
Ja juuri siksi saavuinkin, ett' oleva siit' onni mulle ois sun kotiin tultuas.
OIDIPUS.
En sinne, miss' on kantajani, koskaan käy.
SANANSAATTAJA.
Oi poikani, et tiedä lainkaan, mitä teet.
OIDIPUS.
Selitä, vanhus, sanas, kautta jumalain!
SANANSAATTAJA.
Tuon tähden jos sa kartat kotiintuloa –
OIDIPUS.
Ma pelkään, Foibos totta ennustanut on.
SANANSAATTAJA.
Ja vanhempiisi muka itses saastutat?
OIDIPUS.
Se juuri, vanhus, ainainen on kauhuni.
SANANSAATTAJA.
Siis etkö tiedä, että syyttä vapiset?
OIDIPUS.
Vai syyttäkö, jos heist' on kerran syntyni?
SANANSAATTAJA.
Ei, kosk' on sulle suvult' outo Polybos.
OIDIPUS.
Isäni eikö Polybos? Niin väitätkö?
SANANSAATTAJA.
Sen verran on kuin minä täss', ei enempää.
OIDIPUS.
Kuink' isän kanss' ois vieras yhdenvertainen?
SANANSAATTAJA.
Ei ole hän sun isäsi, en minäkään.
OIDIPUS.
Mua miksi sitten pojakseen hän nimitti?
SANANSAATTAJA.
Hän käsistäni kerran sinut lahjaks sai.
OIDIPUS.
Hän toisen kätten tuomaa niinkö rakasti?
SANANSAATTAJA.
Ol' itse lapseton ja lapseen mieltyi siis.
OIDIPUS.
Noin löytö- vaiko ostolapsen hälle veit?
SANANSAATTAJA.
Ma sinut löysin rotkosta Kithaironin.
OIDIPUS.
Ja kuinka osui tiesi niille tienoille?
SANANSAATTAJA.
Siell' olin karjan kaitsijana vuorilla.
OIDIPUS.
Siis olit paimen, palkkalainen kiertävä?
SANANSAATTAJA.
Niinp' osuin pelastajaks sulle, poikani.
OIDIPUS.
Hädässä, vaivass' olin siis, jost' autoit pois?
SANANSAATTAJA.
Sen todistaa sun voivat nilkkaniveles.
OIDIPUS.
Voi, miksi tuota vanhaa vammaa mainitset?
SANANSAATTAJA.
Siteistä jalkas lävistetyt kirvoitin.
OIDIPUS.
Jo kapaloissa julman häväistyksen sain!
SANANSAATTAJA.
Siit' on sun nimes "paksujalka",[14] Oidipus.
OIDIPUS.
Jumalat! Sano, oma äiti isäkö –?
SANANSAATTAJA.
En tiedä, antajasi tiennee paremmin.
OIDIPUS.
Sait toiselta, et siis mua itse löytänyt?
SANANSAATTAJA.
En, toinen paimen sinut antoi minulle.
OIDIPUS.
Ken oli se? Sen voitko mulle ilmoittaa?
SANANSAATTAJA.
Väkeä Laios kuninkaan, niin mainittiin.
OIDIPUS.
Hänenkö? Tämän maanko vanhan valtiaan?
SANANSAATTAJA.
Niin juuri. Karjapaimen itse kuninkaan.
OIDIPUS.
Viel' eläneekö, että hänet näkisin?
SANANSAATTAJA.
Maan omat miehet, tiennette sen parhaiten.
OIDIPUS.
Teist' onko tässä olevista ketäkään, tuon paimenen ken tuntee, josta puhuu hän, ken nähnyt hänet maalla on tai täällä myös? Se ilmaiskaa, sill' aika hänet löytää on.
KUORO.
Se, luulen, maalta lie se mies, ei kukaan muu, jot' äsken tiedustit jo nähdäkses. Mut tään Iokaste tiennee tarkemmin kai ilmoittaa.
OIDIPUS.
Tuon tänne kutsutetun samaks uskotko, oi vaimo, kuin sen, josta puhuu vieras tää?
IOKASTE.
Kenestä puhunee, siit' älä välitä; sanoja noit' äl' aprikoi suott' aikojas.
OIDIPUS.
Minusta kauas se, kun moiset merkit saan, ett' en ma ottais selvää syntymästäni!
IOKASTE.
Ei, nimess' älä jumalain, jos elämääs rakastat lainkaan! Riittää, kun ma kärsin vain.
OIDIPUS.
Pois pelkos! Orja kolmesti jos kolmessa vaikk' oisin polvessa, sa jaloks silti jäät.
IOKASTE.
Mua kuule sentään, rukoilen. Sit' älä tee!
OIDIPUS.
En kuule ennen kuin tää kaikki selvill' on.
IOKASTE.
Ja sentään, hyvin tieten, parhaan neuvon suon.
OIDIPUS.
Tuo parhain juur' on kauan jo mua kiusannut.
IOKASTE.
Jos kuunaan tietäis et, ken olet, onneton!
OIDIPUS.
Nyt menköön joku tuomaan tänne paimenen. Iloita suokaa suuresta tuon suvustaan.
IOKASTE.
Voi, voi sua, poloista! Tään sanan ainoan vain sulle virkan viel', en muuta milloinkaan.
(Rientää pois.)
Oidipus. Sanansaattaja. Kuoro.
KUORO.
Kuink', Oidipus, sun puolisos pois syöksyikään tulessa tuskan! Pelkään, kunp' ei kohdustaan vain jotain turmaa vaiva tois, mi vait on noin.
OIDIPUS.
Se tuokoon, mitä tuo! Mut tuta syntyni ma tahdon, vaikka alint' alhaisempi ois. Hän, nainen, kyllä, korskat mietteet mielessään, mun halpaa syntyäni varmaan häpeää. Mutt' onnen antirunsaan lapseks itseni ma katson enkä häpeä. Siit' emosta ma synnyin; vaan kuut, vuodet myötäsyntyneet sai minut vuoroin vähäksi ja suureksi. Noin kasvoin, enkä kuunaan muuksi muuttune, niin etten tahtois syntymääni selvittää.
KUORO.
Säkeistö.
Jos mitä mull' ennuslahjaa, aavistust' on arvata, niin
tuta, kautta Olympon, sun, Kithairon,
huominen suo täysikuu, kunniakses kuinka jo karkelokulkueemme käy, kosk' on Oidipus sun juurtas, koska vaalit valtiaamme, hoivasi hänt' emonhelmas hellä, armas ammoin.
Oi, kelvata sulle se, Foibos ylhä, myös voikoon!
Vastasäkeistö.
Ainahisist' äitis kenp' on? Vuorinymfin nopsako Pan
sulon kohtasi, taatoks sulle tullen,
vierellisnä viipynyt
Foibos liekö, jolle jok' armas on laidun mielimaa,
vai Kyllenen valtiasko,[15]
vaiko Bakkhos, vuorenharjain
haltia, sai Helikonin immelt' antilahjan?Näät sielläpä on kisaseura hälle ain' armain.
OIDIPUS.
Jos ma, jok' ennen hänt' en nähnyt, arvata myös saan, on tuo se paimen varmaan, vanhukset, jo kauan vartoomamme. Isolt' iältään näet miehen tään hän kanss' on samanmittainen; nuo tuojat tunnen sitäpaitsi, omaa on ne väkeäni. Mutta tiennet paremmin sa kai, jok' olet ennen nähnyt paimenen.
KUORO.
Jo tunnenkin, se tiedä. Laios kuninkaan oi' uskollinen paimen ammoin tuo, jos ken.
OIDIPUS.
Korinthon vieras, virka ensiks, onko tuo se, josta puhut?
Edelliset. Paimen.
SANANSAATTAJA.
Juuri tuo, jonk' eessäs näät.
OIDIPUS.
Hoi, vanhus, katso tänne, vastaa, sulta kun ma kysyn! Olit orja Laios kuninkaan?
PAIMEN.
Niin, kotikasvatti, en orja ostettu.
OIDIPUS.
Mik' oli työnä sulla, mikä toimenas?
PAIMEN.
Enimmän ikäni ma kaitsin karjoja.
OIDIPUS.
Ja laidunpaikkanas mik' oli parhaastaan?
PAIMEN.
Kithairon vuoroin, vuoroin myös sen lähistöt.
OIDIPUS.
Tää mies sun tietoos, kuulemiis siell' osuiko?
PAIMEN.
Mitenkä osui? Ketä kysyt? Kuka mies?
OIDIPUS.
Tää, jok' on tässä. Tavannut hänt' oletko?
PAIMEN.
En ainakaan niin, että heti muistaisin.
SANANSAATTAJA.
Eip' ihme, herra. Mutta muistin elvytän hämärän hälle. Sillä hänen muistavan ma tiedän, kuinka rinteillä Kithaironin hän kahta karjaa kaitsi, minä yhtä, noin kuuskuista kesäkautta kolme yhdessä keväästä kierrettiin syystähden syttymään, mut talveks omaan katokseen vein karjani, tää laumans' omettoihin Laios kuninkaan. Puhunko niin, kuin silloin tapahtui, vai en?
PAIMEN.
Sa totta puhut, mutt' on siitä kauan jo.
SANANSAATTAJA.
Sanohan, siellä antaneesi muistatko sa lapsen mulle hoidokiksi huostaani.
PAIMEN.
Miks sitä multa kysyt? Mik' on mielessäs?
SANANSAATTAJA.
Tää täss' on nyt se vähä lapsi, veikkonen.
PAIMEN.
Sa turman oma, vaikene jo, onneton!
OIDIPUS.
Hänt' älä, vanhus, nuhtele, sill' enemmän sun sanasi kuin hänen nuhdett' ansaitsee.
PAIMEN.
Mit', isännistä parhain, olen rikkonut?
OIDIPUS.
Et kerro lainkaan lapsesta, kun kysyy tää.
PAIMEN.
Hän puhuu, vaikk' ei tiedä, turhaa touhuaa.
OIDIPUS.
Et haasta hyväll', ehkä haastat pahalla.
PAIMEN.
Jumalten nimess', älä rääkkää vanhusta.
OIDIPUS.
Pian, kädet hältä selän taakse sitokaa.
PAIMEN.
Mua onnetonta! Miksi? Mist' on kysymys?
OIDIPUS.
Sen lapsen tälle toitko, jota kysyy hän?
PAIMEN.
Toin. Kunpa kuollut oisin sinä päivänä!
OIDIPUS.
Sa kuolet, ellet totuutta nyt tunnusta.
PAIMEN.
Ja kuolen kahta varmemmin, jos tunnustan.
OIDIPUS.
On miehen kiemurrella mieli näköjään.
PAIMEN.
Ei, ei, jo sanoinhan, ett' annoin hälle sen.
OIDIPUS.
Mist' otit lapsen, kotoas vai muualta?
PAIMEN.
Ei omani se ollut, eräs toinen toi.
OIDIPUS.
Väestä Thebanko? Ken? Mistä talosta?
PAIMEN.
Oi jumalat, äl' enää kysy, valtias!
OIDIPUS.
Sa kuolet, jos mun toiste täytyy kysyä.
PAIMEN.
No niin, se talost' oli Laios kuninkaan.
OIDIPUS.
Laps orjan vaiko omaa valtaheimoa?
PAIMEN.
Voi, nyt mun täytyy virkkaa siis se hirmuinen!
OIDIPUS.
Ja mun se kuulla. Mutta kuulla täytyy se.
PAIMEN.
Omaksi pojaks ainakin se mainittiin. Mut tuoll' on sisällä, ken tietää tarkemmin.
OIDIPUS.
Siis hänkö lapsen toi?
PAIMEN.
Hän toi sen, valtias.
OIDIPUS.
Ja mitä varten?
PAIMEN.
Jotta sen ma surmaisin.
OIDIPUS.
Voi äiti-kurjaa!
PAIMEN.
Peljätti hänt' ennustus.
OIDIPUS.
Siis mikä?
PAIMEN.
Siit' ett' isän surma sukeais.
OIDIPUS.
Miks sitten annoit tälle vanhukselle sen?
PAIMEN.
Oi herra, säälistä! Ol' omaan maahansa näet mies sen kauas vievä. Turman suurimman varalle varjelikin. Sillä jos se liet, joks sanoo hän, sa koitoon synnyit kohtaloon.
OIDIPUS.
Voi, voi! Kaikk' ilmiselvää! Nyt sua, valkeus, näen kerran viimeisen, ma syntynyt, keist' en ois saanut, yhdess' ollut, keitten kanss' ei ois sopinut, ket' ei tullut ois, sen surmannut!
(Kaikki paitsi kuoro poistuvat.)
KUORO
Ens. säkeistö.
Te voi, sukukunnat maan!
Kuolevaisien kuinka tääll' onkaan kaikk' elo kurjaa!
Kenp' onnea muuta kuin
onnen varjoa nautti vain, näytti, kuin olis onnekas, kuiluun kohta jo vaipui? Kun ma sun näen kohtalos, arpas, auvoton Oidipus, kuolevaisen en yhdenkään
voi onnea kiittää.
Ens. vastasäkeistö.
Sa kuin jalo jousimies
nuolin sattuvin saaliiks sait myötäkäymisen kaiken, pois suistaen, kautta Zeun,
käyräkyntisen immen tuon,
ennus-äänisen, torjuit maan suojatornina surman. Siitä saakkapa kuninkuus, korkein kunnia ollut on sulla, kuulua, suurta sait
sa hallita Thebaa.
Toinen säkeistö.
Nyt miestä maat mainitseeko kurjempaa? Ken sai noin vaivat, hirmut hirveät, joill' outo onnenvaihe lyö? Sua voi, kuulu Oidipus! Ja voi
suurta valkamaa, jonne poika kuin taatto mahtui, siin'
aviollist' unta sai!
Noin sua kuinka, kuinka vain taattosi taimivainiot, koitoa, voi äänetönnä sietää?
Toinen vastasäkeistö.
Näinp' aika toi, kaikki nähnyt, tuomion, jonk' ammoin tuotti kammoliittymys tuo kantajaansa kannetun. Sua, voi lapsi Laios kuninkaan,
kunpa, kunp' en ois nähnytkään! Nyt vain suuni vaikeroi
valitusta tulvillaan.
Mutta sit' en mä kiellä: sun suojasi soi mun hengähtää, sulkea voin huoletonna silmät.
(Palvelija tulee palatsista.)
Kuoro. Palvelija.
PALVELIJA.
Maan mainituimmat arvolt' ainiaan, te nyt teot mitkä kuulla, mitkä nähdä saattekaan ja tuta tuskat, vilpitön jos kiintymys viel' yhä teillä Labdakon on huoneeseen! Sill' eipä Istros[16] eikä Fasis talon tään vois pestä paljoutta pillain piileväin, ei myös, mit' ilmivaloon, itse tahtoen, ei tahtomattaan, kohta käy. Ja katkerin on kantaa tuska, synnyttämä oman syyn.
KUORO.
Toi kyllin syytä valitukseen vaikeaan kaikk' ennen tietty. Mitä viel' on viestinäs?
PALVELIJA.
Se viesti pian virketty ja kuultu on. Jo pää nyt vaipui jumalaisen lokasten.
KUORO.
Voi poloisinta! Ja mik' oli surman syy?
PALVELIJA.
Hän itse. Mutta tuhon tuottamuksesta jäi julmin sulta, silmin näkeminen, pois. Vaan minkä muistaa mieleni, ne kuulla saat tuon kuolintuskat kovaosaisen sa myös. Kun etusuojaan ehti mielenvimmassaan, sielt' oikopäätä luo häävuoteen muinaisen hän kiiti, käsin kaksin raastoi kutrejaan, ja salpaan taakseen kammionsa ukset löi; huus Laiost', ammoin kuollutta, ja muisti tään last' inhaa, isän surmaks ammoin siinnyttä, omalle pojalleen jok' emon poloisen sai luonnotonten lasten synnyttäjäksi; kirosi vuoteen, jossa siinnyt kurjalle mies oli miehestään ja lapset lapsestaan. Hän kuinka sitten kuoli, sit' en tiedä, näät sisälle syöksyi hirmuhuudoin Oidipus, eik' onnettoman kuulla voitu loppua, kun siinä sinne tänne kulki kuningas ja huusi: "Tuokaa miekka! Miss' on vainioni? Ei vaimo, ei, vaan kaksoiskohtu, kantaja mun ja mun lasteni!" Ja raivo mielelle sen joku vihjaa jumaluus, sill' yksikään ei meistä luona seisovista sitä tee. Päin kaksois-usta hirveästi parahtain hän karkaa nyt kuin usutettu, väännältää sijoiltaan lukot ontot, ryntää kammioon – ja siellä riippuu kuningatar, kiertänyt on paulan kaulaan. Kamalasti kiljahtain mies koito hänet näkee, surmasilmukan kireän kirvoittaa. Ja vaimo poloinen kun maassa makaa, kauheita nyt tapahtuu. Näet kultasoljet koppoi, vaipan koristeet, hän kuolleelta, ne korkealle kohotti ja silmäkehiins' iski. Älkööt – huusi niin – hänt' enää nähkö, älkööt, mitä kärsinyt ja mit' on tehnyt pahaa hän, nyt katselkoot vain pimeästä, keit' ei nähdä tullut ois; niit' älkööt, keitä toivoisivat, tunteko! Noin toivottain ne kertaa mont', ei yhtä vain, väen takaa iski silmiinsä, ja poskille koht'ikään verta valkuaiset valoivat, sit' eivät tihkuneet vain pisaroina, vaan kuin sade rankka tumma hurme tulvasi. Noin kauhut vyöryi kahtaalt', ei vain yhtäältä, siin' yhteen, yli miehen sekä vaimon pään. Täytt', oikeata siunausta siunaus oi' entinen. Nyt voihketta on päivä tää, tuhoa, surmaa, häpeää, ei yksikään nyt puutu kurjuus kaikista, mit' olla voi.
KUORO.
Poloisell' onko helpotusta hetkenkään?
PALVELIJA.
Hän huutaa: "Ovet avatkaa, kaikk' että saa nyt kadmolaiset nähdä isän murhaajan ja äidin..." – toistaa sanaa kamalaa en voi – pois muka maasta hänet häättäköön, hän ei jää sinne itse-huutamiinsa kiroihin. Mut toisten voimaa, tukea hän tarvitsee, sill' ei noin suurta tuskaa kestä yksikään. Myös sulle sen hän näyttää. Usten salvat näät jo aukee. Kohta näyn moisen nähdä saat, jot' itse vihamiehen syvä surku ois.
(Oidipus tuodaan palatsista.)
Edelliset. Oidipus.
KUORO.
Kipu kauhea katsoa ihmisen, ah, näky hirvein, mink' ikipäivänä näin! Sua, auvoton, ah, mikä vimma jo vei? Mikä haltia vinhaa vinhemmin tuli askelin, armoton, ankara niin, kävi kimppuun onnesi koidon? Voi kurjaa, voi! Sua katsoa en minä saata, ja ois halu haastattaa, halu tiedustaa, halu katsoa ois – mua muotosi niin värisyttää.
OIDIPUS.
Voi, voi mua koitoa, kurjaa, voi! Mihin ääriin maan polo polkuni vie? Mihin ääneni äkkiä häipyi niin? Kuhun, oi tyly sallima, toitkaan?
KUORO.
Toi poloon, jot' ei kuunaan kuultu, nähty ei.
Ens. säkeistö.
OIDIPUS.
Voi pilveäs, sa tyly, ikisumea, sa sanomaton pimeys, kuink' yltäät sä, tuoma turmaisen sään! Mua voi! Mua voi! vain huudan. Kuinka kilvan viilsikään mua soljentutkaimet ja muistot kamalat!
KUORO.
Eip' ihme, alla moisten iskujen jos on sun murhees, tuskas taakka kaksinkertainen.
Ens. vastasäkeistö.
OIDIPUS.
Oi ystävyys, viel' olet yhä tukeni, et petä, jätä, sokean sa suojaksi jäät, sa hoivaasi suot! Voi, voi! Et multa piile; pimeä mun silmäni vaikk' onkin, äänes selvään kuulen kuitenkin.
KUORO.
Voi hirmutyötäsi Kuinka saatoit sammuttaa noin silmäs? Kuka kuoloton sua yllytti?
Toinen säkeistö.
OIDIPUS.
Apollolta sain, Apollolta, nää ma kovat, kovat kokea ja kivut tuta, kitua. Vaan vammakäsi muu ei käynyt, itse näin iskin. Ma mitä katsellut viel' öisin? Mennyt kaikk' on silmän-iloni!
KUORO.
Niin, niinpä on, kuin sanotkin.
OIDIPUS.
Mik' armast' ois nähdä mun,
toivotuksi lausua,
suloista kuunaan kuulla, ystävät? Jo pian maasta pois
te minut häätäkää, jo pian, ystävät, mies polomielisin, mies kiron-alaisin ja jumalvaltojen vainoa kärsinein!
KUORO.
Mies yhtä koito tunnoltas kuin onneltas, oi, kunp' en kuunaan tullut ois sua tuntemaan!
Toinen vastasäkeistö.
OIDIPUS.
Maa nielköön sen, ah, ken nilkkahihnat pois ne veti kipukireät, oi' apu paha, hukatun toi tuntureilta taas, niin turmimmaisen toi turman! Siell' elotonna en tää vaiva ystäville, itselleni ois!
KUORO.
Niin, kuolleen sun ma soisin myös.
OIDIPUS.
En taaton ois murhamies,
yljäks oman kantajan
mun eipä tulleen mailla mainittais. Nyt olen kurja mies, laps epähurskasten, sen polo puoliso, jolt' elon itse sain. Jos tuho tuimemp' on kuin tuho itse, sen sai tuta Oidipus.
KUORO.
En tiedä, oikein harkitsitko: parempi olematonna näät kuin sokeana eläen.
OIDIPUS.
Etteikö parhain tehdä näin, äl' opeta, äl' enää moista mulle neuvo. Sill' en voi kuvailla, millä silmillä ma katsoen isäni Hadeen kartanoissa näkisin, mill' äiti-kurjan, joille kummallekin tein teot hirttonuoran ansainneita hirmummat. – Mutt' oisivathan lapset armaat katsella viel' olleet, olkoot versoneet kuink' ovatkin. – Ei koskaan, ei mun silmilleni ainakaan, ei kaupunki, ei tornit, pyhät jumalain ei patsaat, jotka pois ma, ani auvoton, mies kerran loistolt' ylväin Thebass' ainakin, kaikk' itseltäni riistin, itse käskin: pois kaikk' ajakaa tuo jumalaton, saasta tuo jumalten ilmi tuoma – lapsi Laioksen! Nyt, tahrain moisten julki paljastuttua, näit' avosilmin nähdä voinut oisinko? Ei! Jospa korvist' oisi kuulon lähde myös tukittavissa, empimättä sulkenut koht' umpisuojaan oisin ruumis-rukkani, täys kuurokin ett' oisin. Sill' on ihanaa, kun tuskain ulkopuolell' asuu ajatus. Kithairon, voi, miks suojasit mua, oitis et, kun haltuus sait, mua surmannut? Eip' ihmisten ois tietoon silloin kuunaan tullut syntyni. Oi Polybos, Korinthos, luultu vanha oi sa isänkoti, näin mua miksi vaalitte, korean kuoren alla pahaa paisetta? Nyt näkyy: paha, pahoist' olen syntynyt. Oi kolmitie ja rotko metsän kätkemä ja tammisto ja sola teitten solmussa, jotk' isästäni joitte omaa vertani, mun iskemääni, muistatteko, mitkä tein teot teidän nähtenne ja mitkä sitten taas, kun tänne kuljin? Vuode, vihkivuode oi, sa minut synnytit, vaan synnytettyäs sä hedelmästäs hedelmöidyit, ilmoille sait isät, veljet, pojat verirutsaiset ja vaimot, äidit, morsiot, mit' ikinä häpeistä kauheint' ihmiskansa kammoaa! Vaan mit' ei tehdä sovi, siit' ei haastaa myös. Kautt' ikivaltain, joutuin viekää jonnekin jo piiloon, surmatkaa tai mereen viskatkaa te minut, ettette mua enää koskaan nää! Jo tulkaa, koitoon tarttukaa jo! Totelkaa vain pelkäämättä! Tään ei kuormaa kurjuuden näet kuolevainen muu kuin minä kantaa voi.
KUORO.
Nyt parhaiks aivan saapuu pyyntöös vastaamaan Kreon, hän avun, neuvon antaa, sillä hän sijalles yksin kaitsijaksi maan nyt jää.
OIDIPUS.
Voi mua, minkä sanan hälle lausunkaan! Mi luottamust' on odottaa mull' oikeus, kun pahoin häntä kaikess' ennen kohtelin?
(Kreon tulee. Kansaa kokoontuu.)
Edelliset. Kreon.
KREON.
En ole tullut pilkkaamaan sua, Oidipus, en pahaa entist' ilkkumalla kostamaan. Mut te, jos ihmiskatsett' ette kaihtane, niin Helioksen lieskaa kaikkikaitsevaa kavahtaa toki tietkää, sille pattoa moist' älkää paljastako, jota kauhistuu maa sekä taivaan pyhä sade, valkeus. Siis hänet oitis viekää taloon takaisin. Vain suvun, kodin nähdä, kuulla hurskast' on näet sukulaisen kovan onnen kohluja.
OIDIPUS.
Nimessä jumalain, kun poistit pelkoni, kun tulit, parhain, luokse miehen pahimman, suo mulle yks, sun hyväkses se on, ei mun!
KREON.
Ja minkä toiveen täyttymistä pyydät noin?
OIDIPUS.
Sa kiiruimmiten minut kauas karkoita, miss' ihmisääntä en ma kuule konsanaan.
KREON.
Sen tehnyt oisin, usko se, jos jumalan ei mielt' ois ensin kysyttävä, mitä teen.
OIDIPUS.
Jo ilmiselväks on se käynyt julistus: tuhota minut, rietas isänmurhaaja.
KREON.
Niin käskettiin; mutt' yhtäkaikki, niinkuin nyt on laita, paras tiedustaa mun, kuinka teen.
OIDIPUS.
Noin miehen kurjan vuoksi kyselettekö?
KREON.
Niin, nytpä uskot kai jo myös sa jumalaa!
OIDIPUS.
Tään sydämelles lasken, rukoilen, se tee: sa hänet tuolla hautaa, niinkuin haluat, sill' omaisestas huolen pidät oikean. Mutt' elävänä älköön koskaan nähkö tää isäini kaupunki mua asujaimenaan. Vaan vuorill' anna asustaa mun, missä tuo Kithairon mainitaan, miss' omat vanhemmat jo mulle haudan eläessään säätivät, niin kuollakseni tuhoojaini toimesta. Mut tuonpa tiedän kuitenkin: ei tauti vie, ei tuho muu mua, sill' ei kuunaan surman suu ois säästänyt mua, jollei tuskaan julmimpaan. Vaan kohtalomme kulku käyköön, kunne käy! Sun eivät kaipaa huoltas, holhontaas, Kreon, mun poikani,[17] he ovat miehiä, heit' ei elämän puutteet sorra, missä olkootkin. Mut tytär-raukat tuiretuiset molemmat, joill' ilman isää atriaa ei ainoaa viel' ollut, vaan ain' antiosa kaikesta, mihinkä itse kajosin, ne suojellos! Ja ennen muuta suo'os käsin koskettaa mun heitä, polot itkeä nää ilmoille. Käy, ruhtinas, jo syntymältäs jalo! Käsin kajota jos saan, on kuin ne omistaisin, näkisin. Mit' onkaan tuo? Jumalat, enkö rakkaitteni itkua Jo kuulekin? Jo siis mua säälien Kreon haetti tänne lapsistani rakkaimmat? Se tottako?
(Kreonin viittauksesta Oidipuksen molemmat pienet tyttäret tuodaan palatsista.)
KREON.
Se totta on, sill' itse toimitin ma sen, siit' ilon saavas kun ma tiesin vanhastaan.
OIDIPUS.
Niinp' ollos onnen siunaama, sun tietäsi vakaamin jumalvallat varjelkoot kuin mun! Miss' olette, oi lapset? Tulkaa lähemmäs, luo näitten käykää minun veljenkätteni! Näin isältänne, elämänne syyltä näin ne silpoi silmät, ennen kirkkaat, katsokaa! Ei nähnyt, tiennyt hän, oi lapset, tullessaan siit' isäksenne, elämän mist' itse sai. Teit' itkee vain nyt silmäni, näe enää ei. Kuink' eessä onkaan katkera teill' elämä, mit' ihmisiltä kokea te saattekaan! Mihinkä seuraan, mihin juhlaan kansan muun menette, josta ette itkusilmin pois kotiinne kohta, kesken katsomisen käy! Ja naimaiän kukkaan konsa ehditte, kenp' ois se mies, ken, lapset, ottaa uskaltais häpeätaakan moisen, jonka tahraamat näin ovat vanhempanne, näin te itsekin? Näet mikä puuttuu paha? Oman isänsä isänne tappoi, oman synnyttäjänsä hän sylin hedelmöitti, teidät ilmoille samasta sai, mist' oli itse ylennyt. Näin herjatuiksi jäätte, kenpä teidät nais? Ei ole moist', oi lapset. Selvä kohtalo on teillä: naimatonna, kukatonna kuihtua. Menoikeun poika, isäksi nyt näille jäät sä yksin, sillä meidät, niiden vanhemmat, jo tuho vei, äl' anna heimolaistesi sa miehetönnä mierontietä harhailla, mun kurjuuteni vertaa tulla kokemaan, näe säälisilmin orvot nuo, joill' omaa ei muut' ole mitään kuin se, minkä sinä suot. Sa jalo, kättä antain mulle lupaa se. – Mielt', ikää, lapset, jos teili' ois jo, neuvoa mont' antaisin; nyt yhtä vain ma toivotan, elonne ett' ois suotuisa, ett' ehompi teill' onni ois kuin isä-poloisellanne.
KREON.
Riittäkööt jo kyyneleesi. Astu suojaan asuntos.
OIDIPUS.
Tottelen, vaikk' ei ois mieli.
KREON.
Kaikki sopii aikanaan.
OIDIPUS.
Tiedätkö, mill' ehdoin menen?
KREON.
Sano, niin mä tiedän sen.
OIDIPUS.
Minut maasta pois ett' ajat.
KREON.
Vallass' on se jumalan.
OIDIPUS.
Jumalat mua juuri vihaa.
KREON.
Toivos pian täyttyy siis.
OIDIPUS.
Sekö mieles?
KREON.
Se, ma suott' en puhu, mit' en aattele.
OIDIPUS.
Niinpä vie nyt minut täältä.
KREON.
Erkane siis lapsistas.
OIDIPUS.
Heitä minult' ethän riistä?
KREON.
Kaikest' älä kiistaa käy! Eipä sekään, minkä sait, sua elämässä seurannut.
KUORO.
Theban, synnyinmaani, kansa, katso, siin' on Oidipus! Tiesi purkaa pulmat kuulut, oli mahtava hän mies, jonk' ei kadehtia tarvis ollut toisten onnea. Kuinka hirmuiseen hän onkaan turman tyrskyyn joutunut! Niinpä kuolevaista ketään ennen päivän viimeisen näkemist' en onnekkaaksi kiitä, ennen kuin hän on elämänsä päähän päässyt tuskat, kauhut karttaen.
SELITYKSIÄ.
[1] Kadmos, Theban tarunomaisen kuningassuvun kantaisä, Foinikian kuninkaan Agenorin, Poseidonin pojan, poika, joka etsiessään Zeus jumalan ryöstämää sisartaan Europea asettui Boiotiaan ja rakensi sinne Kadmeian linnan, jonka ympärille sitten kasvoi "seitsenporttinen" Theba. Hänen jälkeläisiään olivat Polydoros ja tämän poika Labdakos, Laios kuninkaan isä s. 19. – Paiaani, rukous- tai myös ylistyshymni, varsinkin Apolloa palvova, jota parantajajumalana mainittiin nimellä Paian (s. 12).
[2] Theban laiteella, lähellä Ismenos-joen lähteitä olevalla kukkulalla oli n.s. Ismenolaisen Apollon temppeli, jossa ennustettiin uhrialttarin tuhasta. – Sfinksi, taruolento, jolla oli siivekäs jalopeuran ruumis ja naisen pää sekä rinta oli kostoksi Laios-kuninkaan tekemistä tihutöistä jumalien tahdosta tullut ahdistamaan Theban asukkaita asettaen kaikille lähestyville arvoituksen: "Mikä olento kulkee aamulla neljällä jalalla, keskipäivällä kahdella ja illalla kolmella?" ja surmaten jokaisen, joka ei sitä arvannut. Matkallaan Thebaan osunut Oidipus selittää arvoituksen ja tulee pelastamansa Theban hallitsijaksi sekä Iokaste kuningattaren puolisoksi, ja niin on käynyt toteen se ennustus, jota hänen vanhempansa turhaan olivat kokeneet torjua panemalla hänet heitteille.
[3] Pytholainen Apollon temppeli, Pytho oli Deltoin oraakkelin vanhempi ja varsinainen nimi.
[4] "Kultava" Delfoi oli jo vanhastaan kuulu temppeliaarteistaan. – Apollon innoittaman papittaren, Pythian, oraakkelilause ilmoitti itse ylijumalan tahdon, oli siis "Zeun airut".
[5] Illan jumala, Hades, jonka asumus ja "laakea ranta" oli Okeanos-virran takana lännen äärillä.
[6] Amfitrite, merenjumalan Poseidonin puoliso. – Lyykia, Vähän Aasian lounaiskulmassa, oli Foibos Apollon ja Artemiin palvonnan pääpaikkoja.
[7] Dike, oikeuden jumalatar.
[8] Kreonin suojatti, muin. Kreikan yhteiskunnissa, tuli muukalaisilla, n.s. metoikeilla, olla suojelijana joku valtion kansalainen, joka hänen puolestaan esiintyi oikeudessa.
[9] Kithairon, vuorijono Attikan ja Boiotian rajalla. Mainitsemalla tämän nimen, tarkoittaen vuoria yleensä, Teiresias samalla aavistuttavasti viittaa siihen paikkaan, mihin Oidipus lapsena oli pantu heitteille.
[10] Zeun aaluva, Apollo. – Parnassolta, s.o. Parnassos-vuoren juurella sijaitsevasta Delfoista.- Pyhä maannapa, Delfoi, jonka pyhätössä tai sen edustalla oli marmorinen puolipallon muotoinen "napa", omfalos, maanpiirin keskuksen merkkinä. – Polybos, Korinthon kuningas, Oidipuksen luultu isä.
[11] Fokis, maakunta Keski-Kreikassa, Boiotian länsipuolella. – Daulia 1. Daulis, kaupunki Fokis-maassa, Delfoista itään.
[12] Moira, kohtalo.
[13] Kuoro mainitsee kuuluisimmat palvontapaikat, Delfoin ja Olympian, ja lisäksi Abain, Delfoista itäkoilliseen, jossa olevaa Apollon oraakkelia pidettiin jopa Delfoin oraakkeliakin vanhempana.
[14] Nimi Oidipus merkitsee: paksujalka t. oikeastaan turvosjalka.
[15] Kyllenen valtias, Hermes, joka tarun mukaan oli syntynyt Arkadian jylhässä Kyllene-vuoristossa. – Helikon, vuoristo Keski-Kreikassa, sen rinteet lehtoineen ja lähteineen (Hippokrene, Aganippe) olivat runottarien, muusain, olinpaikkoja.
[16] Istros, Tonavan nimi kreikkal. antiikissa. – Fasis, Mustaanmereen laskeva Kolkhis-maan, s.o. Kaukasian, virta, sen nykyinen nimi on Rion.
[17] Oidipuksen ja Iokasten pojat olivat Eteokles ja Polyneikes, tyttäret Antigone ja Ismene, joiden kohtaloista Sofokles ja muut kreikkalaiset traagikot ovat sepittäneet murhenäytelmiä.