Oidipus

KUNINGAS OIDIPUS

Kirj.

Sofokles

Suomentanut

O. Manninen

Suomalaisen kirjallisuuden
edistämisvaroilla avustettu.

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1937.

HENKILÖT:

OIDIPUS, Theban kuningas.
IOKASTE, hänen puolisonsa.
KREON, Iokasten veli.
TEIRESIAS, iäkäs, sokea tietäjä.
Zeus jumalan pappi.
Sanansaattaja.
Paimen.
Palvelija.
Kaksi lasta, Oidipus kuninkaan molemmat tyttäret.
Kuoro, kunnianarvoisia Theban vanhuksia.
Pappeja, nuoria poikasia, Oidipuksen, lokasten ja Kreonin saattueväkeä ym.

(Tapahtuu Thebassa muinoisen Hellaan taruperäisellä sankarikaudella.)

Näyttämön taustana Theban kuninkaanlinnan kolmiovinen etusivu. Sen
vieressä Apollon alttari ja kuvapatsas. Joukko nuoria poikia pappien
johtamina asettuu alttarien ympärille ja laskee niille öljypuunlehviä
valkeavillaisine palvenauhoineen. Oidipus saattueineen.

Oidipus. Pappi.

OIDIPUS.

Oi lapset, latva muinaiskantaa Kadmoksen[1],
näin miksi näillä portailla nyt istutte,
käsissä pyhät lehvät turvanpyytäjäin?
Miks uhrisauhuun saartuu kaikki kaupunki,
paiaanit kaikuu, parku, voihke, voivotus?
Näen oikeaksi, ettei muut, ei viestit vain
sit' ilmoita, siks itse, lapset, tänne käyn,
ma kuulu Oidipus, niinkuin mua kutsutaan.
Sa, vanhus, lausu – sunhan näitten puolesta
puhua sopii – mikä teidät tänne tuo,
mi pelko vai mi toive? Teitä auttamaan
ma kaikess' olen altis. Mieli tunnoton
mull' ois, jos moist' en säälis avun anontaa.

PAPPI.

Niinp', Oidipus, oi maani valtias, sa näät
meit' alttareittes ääress' ikäkautta kaks.
Ei toisen siivet kanna viel', ei kauas vie,
vaan toista vanhuus painaa, ovat pappeja,
Zeun pappi minä, nuorisomme valioin
taas nuo; muu kansa istuu palvelehvineen
toreilla, luona Pallaan kahden pyhätön
ja myös Ismenon lieden ennustuhkaisen.[2]
Sill' itsekin sen huomaat, turman tyrskyihin
jo Theba hukkuu, enää päätä kohottaa
ei kurimuksen hurmekuilusta se voi.
Jo siltä riutuu viljan täydet tähkäpäät,
kedoilla karjat kaatuu, lapset kuolevat
emonsa kohtuun; tulisen sit' ahdistaa
jumalan ruoska, julma rutto runtelee.
On tyhjät suojat Kadmoksen, ja liioin saa
nyt musta Hades murhe-, voihkesaalista.
Ma vaikk' en katso kaltaiseks sua jumalain,
ei lapset nää, luon' uhrilietes istujat,
niin meille miesten ensimmäinen elämän
sa vaiheiss' olet ynnä jumalsallimain.
Vapahdit meidät, tullen linnaan Kadmoksen,
verosta, jonka Sfinksin turma virsi vei.
Sen teit sä, vaikka ohjett', opastusta et
meilt' ollut saanut; tulla turvaksemme soi
jumala sun, sen tunnustamme, tunnemme.
Myös nyt, oi suurin mahtajista, Oidipus,
me rukoellen kaikki puolees käännymme:
pelastuskeino keksi meille, mielees ken
jos jumalista tuo tai vihjaa viisas mies.
Näet kokeneitten neuvo ennen muuta voi
kovankin onnen myötäiseksi elvyttää.
Niinp', oi sa miesten oivin, nosta Theba taas,
niinp' ollos valpas; sillä pelastajakseen
maa tää sua kiittää ammoisesta avustas.
Se älköön meille valtas muisto jääkö vain,
ett' ensin nousta saimme, sitten sortua,
vaan kaatumattomaksi nosta kaupunki.
Sill' entein suotuisinpa meille silloinkin
toit onnen, sama ollos onnentuoja nyt.
Jos maata mielit vallita sa vastakin,
on sulle sorjemp' ihmismaa kuin erämaa;
näet mitään linna ei, ei laiva lie, jok' on
jo tyhjä, tyyten menettänyt miehistön.

OIDIPUS.

Oi lapset koidot, tuttu mulle, outo ei,
on huoli, teidät tänne tuova. Kärsitte,
sen tiedän, kaikki. Mutta kärsienkään ei
niin kärsi, kuin ma kärsin, teistä yksikään.
Näet teidän koskee tuskanne yht' ainoaa,
vain omaa kohtaa, muita ei; mun sieluni
teist', itsestäni, Thebasta se murheess' on.
Niinp' unest' ette uinuvaa te herätä,
vaan tietkää, monta kyyneltä jo vuodatin,
ja monianne murheaatos harhaili.
Pelastuskeinoon keksimääni ainoaan
jo ryhdyin. Näät on mennyt lankoni Kreon,
Menoikeun poika, pytholaisest'[3] anomaan
Apollon temppelistä tietoa, mi vois
sanani taikka työni Theban pelastaa.
Luen päivät, aikaa mielin ankein arvioin.
Mik' oisko tiellä tullut? Liian kauan näät
hän viipyy, viikommin, kuin aikaa matka vie.
Vaan jahka vain hän saapuu, olen kehno mies,
jos en ma tee, mit' ikään Foibos julistaa.

PAPPI.

Sen lausuit parhaiks aivan: viittovat jo nuo
Kreonin tulleen, juuri käyvän tännepäin.

OIDIPUS.

Josp', ylhä Foibos, sanat salliman hän tois
yht' onnekkaat, kuin häll' on silmät loistavat!

PAPPI.

Lie onnen viesti. Eip' ois seppeleenä pään
noin muuten marjarunsas lehvä laakerin.

OIDIPUS.

Pian kuulemme; jo äänen kantamill' on hän. –
Menoikeun poika, rakas lanko, ruhtinas,
mink' ennusviestin meille jumalalta tuot?

Edelliset. Kreon.

KREON.

Tuon oivan. Seikat näät, sen sanon, työläätkin,
ne hyvin päättyin kaikki kääntyy onneksi.

OIDIPUS.

Mik' on se viesti? Sillä ei mua rohkaissut,
ei peljättänyt tähän saakka sanomas.

KREON.

Jos näitten kuullen kuulla mielit, puhumaan
ma olen valmis, käymään kattos alle myös.

OIDIPUS.

Sen kaikki kuulkoot! Sillä näitten puolest' on
isompi huoleni kuin hengest' omasta.

KREON.

Siis kerron, minkä jumalalta kuulla sain.
Näin sanoin selkein käski Foibos valtias:
pois saasta, maanne kirokasvu, kitkekää,
ja sovituksetonta älkää suosiko!

OIDIPUS.

Mi puhdistuksen tuo, ja mistä turmasta?

KREON.

Maanpako taikka surma surman kostoksi;
näet verivelka Thebaan tuhomyrskyn toi.

OIDIPUS.

Ja miehen mink' ois kostettava kohtalo?

KREON.

Tääll' ammoin Laios maata kaitsi, ennenkuin
sa tulit Theban johtajaksi, valtias.

OIDIPUS.

Tuon muilta kuulin, nähnyt hänt' en milloinkaan.

KREON.

Hän surman sai. Nyt selvä käsky sieltä käy
se kostaa murhaajille, keitä olkootkin.

OIDIPUS.

Miss' ollevatkaan? Mistä enää löytyvät
rikoksen vanhan jäljet, työläät tutkia?

KREON.

Täss' ovat maassa, sanottiin. Mit' etsii, sen
voi tavoittaa, sit' ei, mi sikseen heitetään.

OIDIPUS.

Kotona vaiko maalla vaiko matkalla,
muill' ollessaanko mailla Laios murhattiin?

KREON.

Vaeltaa aikoi palvepaikkaan kaukaiseen,
ei siltä tieltä kotiin tullut konsanaan.

OIDIPUS.

Sit' eikö airut, seuralainen yksikään
siis nähnyt, jolta tiedon, johdon jonkin sais?

KREON.

Heist' eloon jäi yks ainut, pakoon pääsi, voi
vain yhden seikan näkemästään kertoa.

OIDIPUS.

Siis minkä? Yksi monta viitett' antaa voi.
Jos alku vain on pienikään, jo toivo on.

KREON.

Tiell' yllättivät, kertoi, rosvot; kuninkaan
oi' ylivoima murhannut, ei yksi mies.

OIDIPUS.

Kuink' oisi rosvo moista rohjennut, jos ei
ois täältäkäsin rahall' ollut ostettu?

KREON.

Niin olla voi. Mutt' ahdingossa auttajaa
ei noussut, kuollut Laios kostajatta jäi.

OIDIPUS.

Mik' estää saattoi tutkimasta ahdinko,
kuink' oli surmaan syösty maanne kuningas?

KREON.

Meit' ongelmallaan Sfinksi viekas uhkasi,
ja sikseen heittää rikos täytyi hämärä.

OIDIPUS.

Vaan minä nyt sen juurta myöten selvitän.
Sill' oikein Foibos, oikein sinä vainajan
nyt olet koston vaaliakses ottanut,
niinp' oikein myös on, kostamaan ett' yhtyvän
mun näätte loukkausta maan ja jumalan.
Sill' en vain puolest' etäisten ma ystäväin,
vaan itse puolestani kostan konnantyön.
Mies, joka hänet murhasi, se ehkä myös
mua vastaan saman murhakäden nostaa voi;
siis toisen puolusmiesnä turvaan itseni. –
Nyt, lapset, joutuin näiltä portahilta pois
jo palvelehvinenne nouskaa, lähtekää.
Käy, airut, koolle kutsu kansa Kadmoksen.
Min tehdä voin, sen teen. Kanss' olkoon jumalan
olomme kaikki, onnekas tai onneton!

UHRIPAPPI.

Siis, lähtekäämme, lapset. Sillä saavuimme
vain kuullaksemme lupausta kuninkaan.
Ja Foibos, ennusviestin ilmoittaja tään,
pelastajaksi tulkoon, ruton torjukoon!

(Avunanojat poistuvat. Kuoro käy esiin)

Oidipus. Kuoro.

KUORO.

Ens. säkeistö.

   Delfoin kultavan oi sana, Zeun suloääninen airut,

mi kuulla kuulun Theban lie

   viestisi? Järkkynyt, ange on mieleni, auttaja Paian,

sa, jonk' oli kehtona Delos.

   Huolta sa tuot, mitä uusia vai mitä
   vuosien viertyä vaadit vanhoja
   taas sovituksia?
   Toivon kultainen tytär, oi sano, kuoloton airut!

Ens. vastasäkeistö.

   Huudan, Athene kuoloton oi, sua, Zeun tytär, ensin,

ja sisko ylhä, suoja maan,

   Artemis oi, torin ylpeys jonk' ihanainen on istuin,

oi noutavanuoli Apollo!

   Kolme te, korkeat surmien suistajat,
   jos tuhon estävä Theball' ain' oli
   teilt' apu armias,
   niin, tuholiekkien torjujat oi, nyt myös te jo tulkaa!

Toinen säkeistö.

Jo, voi, mua määrätön vaiva lyö,
jo sairaus kansani kaiken vie,
äly keksiä torjumapeist' ei

   voi tuhon ankaran. Ei näet kasvua

maa kartuta kuulu nyt, ei emot alta
voi vaikeain,
polot, elpyä synnytysvaivain.
Ne kilvan kuin

   lintuja liuta jo siivekäs entää,
   raisua liekkiäkin nopeampina,

päin illan jumalan[5] rantaa.

Toinen vastasäkeistö.

Jo vie kato pohjaton kaupungin,
ei vainajat itkua, hautaa saa,
yhä siittävät uutta ne surmaa.

   Käy polot puolisot, harmajapäät emot,

ken mistäkin, pyrkien alttarin turviin.
Ne vaikeroi
hädän all' ylen ankean, kolkon.
Paiaanin käy

   pauhu ja voihke nyt yhtyvin äänin.
   Hohtava Zeun tytär oi, apu, suosio

jo meille suo sulosilmä!

Kolmas säkeistö.

Sa Ares saa ankara pois, vaino vaskikilvetön,
nyt meitä polttava, parku ympärillään,
hän juosten että kauas äärilt' isänmaan
jo karkkoais kartanoon aavahan Amfitriten[6]
tai myös tylyn Traakian rannan

   tyrskyvalkamille!

Näät minkä vielä säästi yö,

   sille päivä turman tuo.

Suur' oi, ankarain

   vaajatulten valtias,

Zeus taatto, lieskallas sa hänet murskaa!

Kolmas vastasäkeistö.

Jo, Foibos, oi Lyykian maan kultajousi jumala,
sa torjumattomin nuolin meitä turvaa!
Meit' auta tuohustultes leimull', Artemis,
luo riennä, kuin kulkus käy Lyykian kukkuloilla!
Oi, maan tämän maine, sa Bakkhos,

   kultaseppel-otsa,

menaadiparvien sa pää,

   viinintumma, vimmakas,

päin käy, kärventää

   kuusenpihkasoihtus suo

sa inhaa tuota heimoss' ikivaltain!

(Kreon on poistunut laulun aikana; kansaa on kokoontunut. Oidipus käy
esiin.)

Oidipus. Kuoro.

OIDIPUS.

Rukoilet; ja mit' anelet, myös saada voit,
saat turvan, tuskan lievikkeen, jos kuulla mun
sanaani tahdot, taudin alta auttaa maan.
Sen virkan minä, jolle vieras viesti tuo
kuin tuo on tekokin: en päästä pitkältä
sen jäljille ma voi, jos tie on viitaton.
Ma kansalainen uusi, myöhemp' olenhan.
Mua siis nyt kuulkaa, kaikki kansa Kadmoksen:
ken teistä tietää, keltä kerran surmansa
sai Laios, poika Labdakon, hän ilmaiskoon
minulle kaiken, minkä tietää, käsken niin.
Ja vaikka pelkäis joutuvansa syyttämään
niin itse itseään, ei muuta kostoa
hän kohtaa, turvassa vain maasta poistukoon.
Jos jonkun muun tai muukalaisen tietää ken
taas murhaajaksi, älköön vaietko; ma sen
näet palkitsen ja hälle suosioni suon.
Vaan jos te vaikenette, jott' ei ystävää
tai itseään ken vaaraan saattais, tietäkää,
sen kuinka käy, ken käskyäni halveksuu.
Ken olkoonkin, sit' älköön miestä asukas
maan tään, miss' ohjaan minä, kannan valtikkaa,
luo ottako tai puhutelko yksikään,
rukoilla myötä, jumalille suitsuttaa
sen suoko, saada vihkiveden vihmontaa;
pois joka ovelta hän karkoitettakoon,
näet mies se meidät saastuttaa, niin julisti
juur'ikään pyhä viesti Python jumalan.
Näin säätäen ma kanssa jumaluuden käyn
ja vainajan nyt kostoliittoon korkeaan.
Kiroan murhaajan, hän missä piilköönkin,
lie yksin syypää tai lie muita mukanaan;
osaton, kurja kurjall' olkoon kohtalo.
Ja kohdatkoon, jos tieteni hän tulla saa
mun linnaani, mun liesikumppanikseni,
mua turma kaikki, minkä muille toivotin.
Mut teitä vannotan: tää kaikki tehkää mun
ja jumalan te puolesta ja tämän maan,
nyt jonka surmaan veripatto näännyttää.
Sill' eipä, vaikk' ei vaatinut ois jumala,
noin kostamatta jättää teidän tullut ois
maan parhaan miehen, kuninkaanne, kuolemaa,
vaan selvittää se. Mutta kosk' on mulla nyt
se valta, jok' oi' ennen hällä, sama myös
aviovuode, sama vaimo valio,
ja lapset meille yhteiset ois ylenneet,
jos sammuvaksi suku hält' ei säätty ois,
tää hänen päähänsä kun iski kohtalo –
ma siksi myös kuin puolest' oman isäni
nyt taistelen, teen kaikkeni, tuon tavoittaa
koen murhaajan, jonk' isku, isät muinaiset,
Agenor, Kadmos, Polydoros, Labdakos,
sukunne suuren taittoi vesan viimeisen.
Ja niille, jotka näin ei tehne, jumalat
maan älkööt viljaa kasvaa suoko, vaimojen
hedelmää heille saada, vaan he nykyiseen
tai vaikeampaan vielä vaivaan sortukoot.
Vaan, kadmolaiset muut te, joille käsky tää
on mieleen, teitä Dike[7] suojatkoon ja muut
jumalat kaikki armiaasti ainiaan.

(Kansa poistuu.)

KUORO.

Niin kuin mua vaatii vannotukses, valtias,
niin puhun. Hänt' en surmannut enk' osoittaa
voi surmaajaa. Mutt' etsimään kun käski, ois
sanoa voinut Foibos, ken sen tehnyt on.

OIDIPUS.

Niin oikein; vaan mit' eivät tahdo taivaiset,
pakottaa siihen heit' ei saata ihminen.

KUORO.

Mit' uskon toisna parhaaks, saanko sanoa?

OIDIPUS.

Vaikk' oisi kolmas vasta, mun se kuulla suo.

KUORO.

Mink' ylhä Foibos, ylhä sen Teiresias,
ma tiedän, näkee myös, ja häitä tiedustain
sen sais ehk' ilmi selvimmin, oi valtias.

OIDIPUS.

Enp' ole ollut siinäkään ma toimeton:
Kreonin neuvost' airutta jo kaksikin
vei kutsun. Kumma, että hänt' ei kuulu vain.

KUORO.

Muu onkin vanhaa, joutavaa kai juttua.

OIDIPUS.

Siis mikä muu? Kaikk' aion tyyten tutkia.

KUORO.

Ma kuulin, hänet tappoi jotkin kulkijat.

OIDIPUS.

Ma myös; eip' ilmesty vain silminnäkijää.

KUORO.

Vaan jokin pelon syy jos häll' on tosiaan,
ei moista kuulla kirousta kestä hän.

OIDIPUS.

Ei sanaa säiky, ket' ei teko kammota.

(Teiresias lähestyy pojan taluttamana.)

KUORO.

Onp' ilmisaaja salasyyn: jo tietäjää
ne jumalaista tuolla tuo, joll' yksinään
on totuus myötäsynty joukoss' ihmisten.

Edelliset. Teiresias.

OIDIPUS.

Sa, joka tutkit kaikki, julkituotavat
kuin salatutkin, taivaiset ja maalliset,
vaikk' et näe, tiedät, mikä Thebaa sairaus
nyt lyö; se muuta turvaa, pelastusta ei
näe nyt kuin sinut, ruhtinas Teiresias.
Näet Foibos, vaikk' et airuelta kuullut lie,
on kyselyyni vastannut, ett' elpyä
tään taudin alta voimme vain, jos etsimme
ne tarkoin ilmi, joilta Laios surman sai,
jos kuolo kostaa sen tai maastakarkoitus.
Näe lintumerkki suotuisa nyt meille siis,
tai muun jos minkä tiennet tietäjän sä tien,
käy, itses suojaa, Theba, minut varjele,
meist' ota kaikki tapon tahra, saastutus.
Sinuss' on toivomme. Ja auttaa miehen on,
varansa, voimans' antain, kaunein kilvoitus.

TEIRESIAS itsekseen.
Voi, mik' on hirmu tietää, missä tietävää
ei tieto auta! Tajuan sen tarkalleen,
mutt' unohdin, en muuten tänne tullut ois.

OIDIPUS.

Mik' on? Sa miksi allamielin saavut noin?

TEIRESIAS.

Mun salli mennä! Kannettavat helpommat
on kantaa sun ja mun, mua jos sa tottelet.

OIDIPUS.

Et oikein puhu, onneksi et kaupungin,
jok' elättää sua, jos silt' epäät tiedon tään.

TEIRESIAS.

Näin puhun, koska nään, ett' omat sanas ei
vie onneen, etten itse samaan erhettyis.

KUORO.

Nimessä jumalain, meit' auta, viisas mies,
sua rukoilemme kaikki etees langeten.

TEIRESIAS.

Kaikk' yhtä vimmaiset! Moist' älköön lausuko
mun suuni sulle, mi sun turmas ilmoittais.

OIDIPUS.

Sa mitä haastat? Tiedät, etkä virka! Siis
koet pettää meidät, tuhoon syöstä kaupungin?

TEIRESIAS.

Sua tuskaan en enk' itseäni saata. Miks
utelet suotta? Multa sit' et kuulla saa.

OIDIPUS.

Sa ilkiöistä ilkiöin, jo kiihdyksiin
kivenkin saisit, vai et mieli vastata,
sun noinko nurja, heltymätön mieles on?

TEIRESIAS.

Mua nurjaks soimaat, etpä omaa sisuas
näe, sielus asukasta, vain mua nuhtelet.

OIDIPUS.

Ken sanoista ei moisista jo kiivastuis,
joill' ikään ilkuit kaupunkias, katala?

TEIRESIAS.

Se tulee kyllä, mistä suuni vaiti on.

OIDIPUS.

Niinp' ilmoittaa sun täytyy nyt se tuleva.

TEIRESIAS.

En sano enempää. Jos mielit, päästä vain
vihaisin vimmas vauhkona sa valloilleen.

OIDIPUS.

Eik' enää jätä virkkamatta vihani,
mit' uskon. Tiedä siis: sa itse, sen jo nään,
teon mietit, teitkin – sitä vaille vain, ett' et
hänt' itse iskenyt! Jos sokea et ois,
sanoisin: itse teonkin sa yksin teit.

TEIRESIAS.

Todella? Niinpä omaa, juuri lausumaas
sa julistusta seuraa: tästä päivästä
näit' ällös siis, mua ällös puhutelko, maan
kosk' olet tään sa saastuttaja pattoinen.

OIDIPUS.

Noin julkeasti singahutat sanan tuon,
ja kuinka luulet kostoltani välttyväs?

TEIRESIAS.

Ma vältyn: totuus väkevä mua varjelee.

OIDIPUS.

Ken neuvoi sen? Ei ennusmerkit ainakaan.

TEIRESIAS.

Sa neuvoit. Sanomaan sait, mit' en tahtonut.

OIDIPUS.

Se sano vielä, selvemmin ett' oivallan.

TEIRESIAS.

Et tajunnut, vai koetella tahdotko?

OIDIPUS.

En tarkoin; siis se virka vielä uudestaan.

TEIRESIAS.

Se olet murhamies, jot' etsit, sanon sen.

OIDIPUS.

Ilokses etpä toiste noin mua herjanne.

TEIRESIAS.

Puhunko lisää, vimmaas vielä kiihdytän?

OIDIPUS.

Vain halumäärin jatka jaaritustasi.

TEIRESIAS.

Et tiedä, mikä suhde häpeällinen
on sulia rakkaimpiis, näe surkeuttas et.

OIDIPUS.

Noin rankaisutta luulet saavas haastaa vain?

TEIRESIAS.

Niin totta kuin viel' elää voima totuuden.

OIDIPUS.

Se elää, vaan sua varten ei. Kuin silmäsi
niin kuulos on ja mieles umpisokea.

TEIRESIAS.

Sua koitoa, jok' ilkut noin, mist' itseäs
jokainen täällä on koht' ikään ilkkuva!

OIDIPUS.

Yön vanki ainaisen, et vahingoittaa voi
mua, ketään et, ken näkee kirkkaan auringon.

TEIRESIAS.

Ei ole arpas kaatua mun kauttani.
Apollo saa kyll' aikaan aivoituksensa.

OIDIPUS.

Kreonin onko tuo vai omaa keksimääs?

TEIRESIAS.

Kreon ei sulle turmaa tuo, sa itse tuot.

OIDIPUS.

Oi rikkaus ja valta, taito valtiaan,
muut voittavainen kilpakiihkoss' elämän,
mi kateus ain' äärellänne kasvaakaan,
jos vallan vuoksi tään, jonk' uskoi kaupunki
käsiini, lahjan annetun, ei anotun,
Kreon, tuo vanha, uskollinen ystävä,
kukistaa minut mielii, salajuoneen käy,
tuon vehkeilevän velhon nostaa kimppuuni,
kavalan kerjurin, jok' oman edun vain
visusti näkee, ennustaiss' on sokea!
Vai missä olit, virka, taattu tietäjä?
Kuink' et, kun lauloi turmavirttään hirviö,
sanallas lunastanut kansaa kaupunkis?
Ei ollut arvoitus se miehen minkä vain
avattavissa, vaati voimaa tietäjän.
Sit' eipä sulle suoneet ennuslintusi,
ei johto jumalain. Niin tuli Oidipus,
mies opiton, ja Sfinksin voitti. Ongelman,
sen mielen miete purki, lintumerkit ei.
Ja minut aiot kukistaa nyt, ollakses
niin lähin mies Kreonin valtaistuimen!
Vaan saatpa sa, ja tään ken keksi, karvaasti,
ma luulen, maksaa verisyyn. Jos vanhuuttas
en säälis, sulle omat juones juottaisin.

KUORO.

On mielestämme vihastuksen virkkamat
niin sanat tään kuin sunkin, Oidipus. Mutt' ei
se tarpeen lie. Vain, kuinka täyttyy parhaiten
jumalan ennuskäsky, katsominen on.

TEIRESIAS.

Sun vaikk' on valta, sanaan sana vastata
on oikeus, on siihen valta mullakin.
Enp' orjas ma, Apollon palvelija, lie,
Kreonin suojatiks[8] en kirjoitettu myös,
vaan sanon, kun mua soimaat sokeaksikin:
on näkö sull', et vain näe vaivaisuuttas, et
miss' asut, keitten keskellä. Vai tunnetko
sa syntyjuures? Tietämättäs vihamies
omaistes olet päällä maan ja alla maan.
Ja kaksois-iskuin kerran, kammoaskelein
maast' ajaa sinut isän, äidin kirous.
Nyt päivän näet, silloin pelkän pimeän.
Mi meren ääri koht' ei valituksistas,
mik' ei Kithairon[9] kaiu, konsa tajuat
avioliittos, jonka turmarantaan toi
sun laivas myötätuuli valkamattomaan!
Et tunne tulvaa turman muun, miss' oman näät
sä itses kohta, omat lapset laisinas.
Kreon ja myös mun suuni puhe polje vain
sa lokaan. Sill' ei kuolevaisist' yksikään
sua kurjemmasti kuunaan sorru turmioon.

OIDIPUS.

Tuot' enää tuolta sietää voiko tosiaan?
Maa sinut nielköön! Pois ja pian! Tiehesi!
Katoa ainiaaksi kartanostani!

TEIRESIAS.

Enp' oisi tullut, ellet ois mua kutsunut.

OIDIPUS.

En tiennyt, ett' on mielipuolta puheesi,
talooni muuten tuskinpa sua tuotu ois.

TEIRESIAS.

Sa mielipuoleks uskot minut, vanhempas
mua mieleväksi katsoi, ne, joilt' elon sait.

(Aikoo lähteä.)

OIDIPUS.

Siis ketkä? Viivy! Virka, keist' on syntyni!

TEIRESIAS.

Tää päivä näkee syntysi ja tuhosi.

OIDIPUS.

Kuink' on sun puhees kaikki kummaa ongelmaa!

TEIRESIAS.

Olethan niitä nerokas sa arvaamaan.

OIDIPUS.

Siit' ilku vain, mill' arvoon nousin, menestyin.

TEIRESIAS.

Se menestykses juuri sinut menettää.

OIDIPUS.

Minusta vähät, kunhan Theba pelastuu!

TEIRESIAS.

Siis lähden. Poika, täältä pois mua taluta!

OIDIPUS.

Taluttakoonkin! Täällä-olos taakka on
ja vastus. Pois mua kiusaamasta kiiruhda.

TEIRESIAS.

Pois käyn, vain sanon, miksi saavuin. Kasvojes
en eessä säiky. Mitään et sa mulle voi.
Tää kuule siis: se mies, jo kauan etsimäs,
jot' uhkaat, ilmi saada Laios kuninkaan
koet murhan, mies se tääll' on, vieras tulokas,
niin luullaan, mutta thebalaiseks syntyjään
hän paljastuu, vaan eipä liioin ilokseen.
Sill', ennen rikas, kerjäläisnä kiertäen,
näkevä ennen, sokeana sauvallaan
hapuillen maille vieraille hän vaeltaa.
Käy ilmi, että isä omain lastensa
on veli, ett' on oma poika poloisen
emonsa puoliso ja taaton tappaja,
avion anastaja. Kattos alle käy
ja näitä mieti! Jos näet valhetelleen mun,
mult' ennustaidon sano tarkkaan puuttuvan.

(Teiresias poistuu. Oidipus menee linnaansa.)

KUORO.

Ens. säkeistö.

Ken lie se mies,

   josta nyt ennusrotko Delfoin tietää
   työt noin, syyt noin
   synkeät, hirmuisinta hirmuisemmat?

Jo vain vihurinkin sais
nyt varsoja vinhemmin
hän väistyä turmaa.
Asehissapa häntä jo syöksyy päin
salamoin, tulin iskevin aaluva Zeun[10]
kanss' eksymätönten,

   mahtavain Manatarten.

Ens. vastasäkeistö.

Näät leimahtain

   käy lumipäältä Parnassolta käsky
   nyt juur' raikuu,
   etsiä mies se piileväinen ilmi.

Vain metsiä kiertelee
kuin kiilivä härkä hän
ja rotkoja vuorten.
Jalat uupuvat kurjina kurjan tuon,
pyhän maannavan ei kirot erkane pois,
ne käy yhä kimppuun

   herhiläisinä kiehuin.

Toinen säkeistö.

Hirmuja nyt, hirmuja, voi, nostavat nuo tietäjän näyt,

   ei todet, ei turhia lie, neuvoa ei nyt sano suu.

Mitä lie eessä, en nää, outoja myös entiset on.
Polybon poikako tuo
ja Labdakon noin vai muka siis riitelivät?
Kuullut en tuost' ennen, en nytkään.
Mikä oikeus ois, varma mik' ois vaaka se lain,
sua, Oidipus oi, tuomita mun, kuulua maan,

   Labdakolaisia jos tuho löi tuntematon?

Toinen vastasäkeistö.

   Korkea Zeus kohtalojen tuntija on, Foibos on myös;
   siin' etevämp' ettäkö ois tietäjä kuin ihmiset muut,

tosi ei luulo se lie. Verraton ei, voittajaton
ole mies mieleväkään.
Tuot' ennen en siis uskoa voi, kuin sana lie

   syyttelijäin täyttynyt täysin.

Tuli siivekäs näät turmiotar, vaan avun toi
älymies jalo tää, suosiokas, suojeli maan.

   en hänest' uskoa, vaikka mik' ois, huonoa voi.

Kuoro. Kreon.

KREON.

Kun kuulin, kansalaiset, että tuimasti
kuningas Oidipus mua syyttää, närkästyin
mä tänne käyn. Jos tässä hädässämme hän
näet luulla voi mun vauriota jotakin
sanalla taikka työllä hälle tuottaneen,
enp' elon ilmoill' olla tahdo kauemmin
näin häväistynä. Sill' ei pientä merkitse,
vaan mitatonta turmaa mulle puhe tuo,
jos mulle maine katala jää kaupungin,
katala sun ja ystäväini muistossa.

KUORO.

Tuon syytöksen kai pikemminkin vihastus
lie viskannut kuin mielen vakaa harkinta.

KREON.

Siis julki sanottiin mun muka tietäjän
noin houkutelleen valhesuulla haastamaan?

KUORO.

Se sanottiin, en tiedä, missä mielessä.

KREON.

Ja selvin katsein, selvin, vakain mielin siis
mua vastaan syytös moinen suoraan lausuttiin?

KUORO.

En tiedä; valtiaitten toimiin puutu en.
Hänp' itse tuolla juuri astuu linnastaan.

Edelliset. Oidipus.

OIDIPUS.

Sinäkö? Kuinka tulla tohdit? Julkea
noin otsas onko, että kartanooni käyt,
vaikk' ilmeisesti olet tuo sa murhamies
ja ilmisaatu vaanija mun valtani?
Niin raukka vai niin houkka, suuret jumalat,
olenko mielestäs, ett' aioit tehdä sen?
Vihiä viekkaan juones hiivinnästä vai
en muka sais tai tietäenkään estää vois?
Tuo hankkees eikö ole houre mieletön,
väettä, ystävittä kuninkuutta noin
kurottaa – kysyy joukkoja ja kultaa se!

KREON.

Tee, niinkuin sopii sun! Mua kuule, vastata
sanaasi salli mun, ja päätä kuultuas.

OIDIPUS.

Mies olet puhumaan, vaan huono kuulija
sull' on. Jo sinut tunnen, karsas vihamies.

KREON.

Se juuri salli ensiksi mun selvittää.

OIDIPUS.

Se juuri jätä koristelu konnuutes.

KREON.

Jos luulet, mieletön ett' ylimielisyys
on kunniaksi, niin et luule kohdalleen.

OIDIPUS.

Jos luulet, että sukulainen rikkoa
saa rankaisutta, silloin kovin erhetyt.

KREON.

Siin' oikein sanot, myönnän sen; mutt' osoita
se vääryys, jonka väität multa kärsinees.

OIDIPUS.

Mua neuvoitko vai etkö, että tänne ois
tuo kunnon tietäjä mun kutsutettava?

KREON.

Sen tein, ja niinpä neuvoisin ma vieläkin.

OIDIPUS.

Siit' onko kauankin jo, kun hän katosi -?

KREON.

Katosi? Ken? En kysymystäs ymmärrä.

OIDIPUS.

Katosi Laios, uhri julman murhatyön?

KREON.

On pitkä aika, ammoin jo se tapahtui.

OIDIPUS.

Jo silloinkinko ennusti tää tietäjä?

KREON.

Jo, yhtä viisaana ja yhtä kuuluna.

OIDIPUS.

Minusta silloin mainitsiko mitään hän?

KREON.

Ei koskaan mitään, ainakaan mun kuulteni.

OIDIPUS.

Ja murhaa tuota eikö lainkaan tutkittu?

KREON.

Kyll', eihän ilman, vaan sit' ilmi saatu ei.

OIDIPUS.

Tää viisas miks ei silloin sitä ilmaissut?

KREON.

En tiedä. Mit' en tunne, sit' en virkkaa voi.

OIDIPUS.

Sen verran tiedät, virkkaa voisit hyvinkin –

KREON.

Siis mitä? Minkä tiedän, sit' en peittele.

OIDIPUS.

Vain sen, ett' ei sun lahjomattas syyttänyt
mua kuunaan Laios kuninkaan hän murhasi.

KREON.

Niin syyttikö, senp' itse tiedät. Saanko nyt
ma sulta, niinkuin sinä multa, kysellä?

OIDIPUS.

Se tee! Syypääksi murhaan ei mua saateta.

KREON.

Siis: onko vai ei siskoni sun puolisos?

OIDIPUS.

Tuo, mitä kysyt, kieltämätön tosi on.

KREON.

Ja sama hällä on kuin sulla valta maan?

OIDIPUS.

Mit' ikään mielinee, hän kaiken multa saa.

KREON.

Ja kolmas teidän kahden rinnall' olenhan?

OIDIPUS.

Niinp' olet sitä huonompi sa ystävä.

KREON.

En, niin jos tutkit tuntos kuin ma tuntoni.
Tää ensin huomaa: luuletko, ett' yksikään
valitsis ennen vallan, vaarain vaaniman,
kuin tyynen levon, jossa saman vallan saa?
Vähemmän itse kuninkuutta halaan kuin
tekoja tehdä kuninkaan, ma ainakin,
ja kuka vain mies viisas olla oivaltaa.
Vaan nytpä kaikki huoleti ma sulta saan.
Myös vastoin mielt' on paljoon pakko valtiaan.
Siis kuink' ois mulle mieluisempi kuninkuus
kuin vallan hoito, vapaa vallan huolista?
Niin mieletön viel' enpä lie, ett' etsisin
ma muuta kuin mik' onnellista mulle on.
Nyt kaikki suosii, kaikki nyt mua tervehtii,
mun puheilleni pyrkii, ken sua tarvitsee;
näet suotuisasti käy vain, jos ma suositan.
Ja tuonko ottaa mielisin ja jättää tään?
Ois huonon mielen huonoa se harkintaa.
Mutt' eipä mulla ole mieli tuollaisiin,
enk' yhtyis toisten tuumiin moisiin milloinkaan.
Vakuuttuakses mene Pythoon, tiedusta,
olenko oikein ennusviestin virkkanut.
Ja salaa kanssa tietäjän jos vehkeilleen
näet mun, äl' äänell' yhdellä, vaan kahdella,
sun sekä mun, sa minut kuoloon tuomitse.
Äl' umpimähkään syytä, löyhin luuloin vain.
Eip' ole oikein, kelvoiksi jos kehnoja
suott' uskot taikka kelpoja sa kehnoiksi.
Sill' ystävän ken oivan hylkää, elämän
se oman hylkää, kaikille mi kallein on.
Kyll' aikanaan sen huomaat, sillä aika vain
osoittaa miehen, joll' on mieli oikea,
perille pääset päivässä sa huonosta.

KUORO.

Tuon kelvoksuu, ken kaatumista kavahtaa.
Pikainen mieli tuo sen vaaran, valtias.

OIDIPUS.

Kun salaa vaanii nopsa, valpas väijyjä,
myös mulle silloin nopsat neuvot tarpeen on.
Jos rauhass' istun, varron, hänen hankkeensa
ne menestyy, ja minun turhiin raukeaa.

KREON.

Mit' aiot? Maasta karkoittaako minut siis?

OIDIPUS.

En suinkaan. Tahdon kuolemaas, en pakoas.

KREON.

Kun ensin näytät, mitä nurjaa sulle tein.

OIDIPUS.

Noin uhmailija, vastustaja puhuu vain.

KREON.

Kosk' et sa oivalla –

OIDIPUS.

Kyll' oman parhaani.

KREON.

Vaan mun? Se myös sun tulee –

OIDIPUS.

Pahat tuomitaan.

KREON.

Josp' erhetyt?

OIDIPUS.

On toteltava kuitenkin.

KREON.

Ei väärää käskyä.

OIDIPUS.

Oi Theba, kuuletko!

KREON.

Myös mull' on Thebass' oikeus, ei sulla vain.

KUORO.

Jo laatkaa, ruhtinaat. Juur' astuu parhaiksi
Iokaste palatsista. Hänp' on sovintoon
tään kiivaan kiistan teiltä saava talttumaan.

Edelliset. Iokaste.

IOKASTE.

Miks, onnettomat, riitaa maltitonta noin
te nostatte, maan hädäss' ette häpeä
noin omaa kiihtää yksityistä kiistaanne!
Käy kotiis, Oidipus, sa omaasi, Kreon,
suurt' älkää pahaa paisutelko turhasta!

KREON.

Oi sisko, mulle kauheint' aikoo Oidipus,
sun puolisos, vain empii, pahaan kumpaanko,
maanpakoon, kuolemaanko, minut tuomita.

OIDIPUS.

Niin on. Sill' ilmi sain ma hänen häijyjä
menoksi pääni katalasti hankkivan.

KREON.

Kirous, turmio mua kohdatkoon, jos on
hivenkään syytä sulla noin mua syytellä!

IOKASTE.

Kautt' usko jumalain tuo sana, Oidipus,
tuo vala, kuolotonten kuulema, mua jos
ja näitä muita tässä kunnioittanet!

Säkeistö.

KUORO.

Sa kuullos, oi valtias,

   taivu, niin taiten teet!

OIDIPUS.

Mihinkä tahdot taipumaan?

KUORO.

Ol' oiva ain', antoi nyt

   valan viel' ankaran,

hänt' usko siis.

OIDIPUS.

Sa tiedätkö, mit anot?

KUORO.

Tiedän.

OIDIPUS.

Puhu siis.

KUORO.

Pois valan vannovaa
äl' aja ystävää
syyn häpeällisen
sa luulosta vain.

OIDIPUS.

Siis tiedä tuota toivoessas toivovas
mua kuoloon tai maanpakoon henkipattoiseen.

KUORO.

Ei, nähköön jumal' ylhin, Helios!
Jok' ystävä ja jumala jo tuta perituhoni
mun suokoon, jos on mun toiveeni tuo!

   Mutta mielt' ahdistaa huoli koito,

kun hukkuu maa ja uusi entisiin
viel' yhtyy turma teistä koituin.

OIDIPUS.

Hän menköön siis, vaikk' ois se mulle kuolema
tai pako maasta, häätö häpeällinen.
Sua näät mun surku on, sun suusi pyyntöjä,
ei tuon. Hän vihattuni on, miss' olkoonkin.

KREON.

Sa myönnyt ilmivihassa, vaan kadut, kun
liet vihas tyydyttänyt. Luonteet tuollaiset
suott,' eivät ole vaikein vaiva itselleen.

OIDIPUS.

Jo etkö mene, rauhaa suo?

KREON.

Jo lähden, sun
epäilemäs, vaan muille se, mik' ennenkin.

(Poistuu.)

Oidipus. Iokaste. Kuoro.

Vastasäkeistö.

KUORO.

Iokaste oi, miks et vie

   valtiast' asuntoon?

IOKASTE.

Kuink' alkoi riita, kuulla suo.

KUORO.

Sai syyttelyyn luulosyy.

   Väärä vaikk' onkin, jää

se jäytämään.

IOKASTE.

He toinen toistaan syytti?

KUORO.

Niin.

IOKASTE.

Ja mistä siis?

KUORO.

Se puhe häipyköön,
kun hädän all' on maa.
Vain, mihin jäänyt on,
se jääköön jo myös.

OIDIPUS.

Näet, mihin jouduit, vaikka mieles oiva on,
minusta luopuin, sydämesi turruttain.

KUORO.

Vakuutan vielä kerran, valtias:
ois takapero tajuni ja älyni jo peräti,
jos luopuisin, en sen puolella ois,

   maani ken valkamaan viedä armaan

pois vaivan tyrskyist' onnen tietä ties.
Nyt ohjaa myös, jos voit, se onneen!

IOKASTE.

Kautt' ikivaltain ilmoita se mullekin,
mi noin on mieles kuohuttanut, kuningas.

OIDIPUS.

Niin näit' en kunnioita kuin sua, puoliso,
Kreonin vehkeilyt mua vastaan kuule siis.

IOKASTE.

Jos voit, jo lausu selvään syytöksesi syy.

OIDIPUS.

Mun väittää murhanneen hän Laios kuninkaan.

IOKASTE.

Häll' oma vaiko kuultu muilt' on tieto tuo?

OIDIPUS.

Tuon lahjoi häijyn tietäjän hän syyttämään,
ei sotke siihen omaa suuta, varoo sen.

IOKASTE.

Nuo ajatukset mielestäs sa karkoita,
mua kuule nyt ja oivalla, ett' yksikään
ei kuolevainen ennuslahjaa saanut lie.
Sen sulle kohta selkeästi osoitan.
Näet kerran Laios ennuslauseen, itseltään
Apollolt' ei, vaan hänen vihityiltään sai,
ett' oli surmaks säätty hälle poika se,
jok' oli mulle sekä hälle syntyvä.
Ja hältä hengen, ainakin niin huhu ties,
tien kolmen haarass' oudot rosvot riistivät.
Vaan kolmiöisen lapsen nilkkanivelet
hän hihnall' yhteen sitoi, sitten heitteille
panetti viemään kauas vuorten jylhikköön.
Tuot' eipä Foibos pannut täytäntöön, ett' ois
pojasta tullut taaton surma, lapseltaan
kokenut Laios kammoomansa kauhutyön.
Niin ennuslauseet kohtaloksi kuulutti.
Niist' älä piittaa. Minkä tahtoo, tarvitsee,
jumala helposti sen itse ilmoittaa.

OIDIPUS.

Kun kuulen tuon, oi vaimo, kuinka sieluni
nyt hämmentyykään, mieli järkkyy, tyrmistyy!

IOKASTE.

Mik' iski mielees huoli, miksi haastat noin?

OIDIPUS.

Sun kuulinko ma sanovan, ett' ajotien
siis kolmen haarass' ammoin Laios surmattiin?

IOKASTE.

Niin puhe kulki, vieläkään ei laannut lie.

OIDIPUS.

Ja missä paikoin tapahtui se turmantyö?

IOKASTE.

Sen maan on nimi Fokis[11], siinä haarautuu
tie toinen Delfoihin ja toinen Dauliaan.

OIDIPUS.

Ja kuinka kauan sitten sattui seikat nuo?

IOKASTE.

Juur' ennen kuin sa ilmestyit ja haltuus sait
tään maan, se kuulutettiin Theban tiedoksi.

OIDIPUS.

Oi Zeus, mit' olet mulle tehdä päättänyt?

IOKASTE.

Miks, Oidipus, se mielelles niin kovin käy?

OIDIPUS.

Viel' älä kysele, vaan minkä muotoinen,
se kerro, oli Laios ja mink' ikäinen?

IOKASTE.

Mies kookas, pää jo alkoi hiukan harmahtaa;
vivahti muuten hyvin sinuun muodoltaan.

OIDIPUS.

Omanko pääni päälle tietämättäni,
ma koito, huusin kirousta hirveää?

IOKASTE.

Mua sanas säikyttää ja muotos, valtias.

OIDIPUS.

Voi hirmu, nähnyt liioinkin lie tietäjä!
Yks sano seikka vain, niin paljon selvität.

IOKASTE.

Ma pelkään, vaan jos tiedän, sanon, kysy vain.

OIDIPUS.

Hän matkustiko vain kuin muut vai mukanaan
lukuisa saatto, niinkuin kulkee kuninkaat?

IOKASTE.

Heit' oli viisi kaikkiaan, siin' airut myös,
vain yhdet vaunut, joissa Laios matkasi.

OIDIPUS.

Voi, päivänselvää kaikki! Mutta kuka toi
noin siitä tiedon teille, virka, puoliso.

IOKASTE.

Toi eräs orja, ainoa, ken pelastui.

OIDIPUS.

Meill' onko täällä talossa hän vieläkin?

IOKASTE.

Ei. Kun hän saapui taas ja Laios-vainajan
sijalla sinut näki valtiaana, niin
käteeni tarttuin hartaasti hän rukoili
ja pyysi päästä maalle karjain kaitsentaan,
niin kauas kaupungista, kuin vain päästä voi.
Ma hänet päästin. Näät, vaikk' orja olikin,
ois suosion hän suuremmankin ansainnut.

OIDIPUS.

Takaisin kuinka kiiruimmin hän tulla vois?

IOKASTE.

Se pian käy. Vaan mikä mielees tuon nyt toi?

OIDIPUS.

Oi vaimo, kyllin selvään sanoneeni jo
ma pelkään, miksi hänet nähdä haluan.

IOKASTE.

Vaan hänhän tulee. Mutta kuulla kohtuus lie
myös mun, mi synkkyys nyt sua vaivaa, valtias.

OIDIPUS.

Ja kuulla saatkin, kun jo aavistukseni
näin pitkäll' on. Näet kelle ennen kertoisin
kuin sulle, moiseen kun ma suistuin kohtaloon!
Korinthon Polybos oi' isä, Merope
mull' äiti, dooritar, siell' olin kaupungin
mies arvolt' aimoin, kunnes seikka seuraava
minulle sattui, kumma kylläkin, vaikk' ei
vakaata sentään huomiota ansainnut:
keinuissa kerran väitti juovuspäinen mies
mua vaihdokkaaksi, isälleni tuoduksi.
Sen päivää, vaikka vaivoin, mielenkuohuni
ma hillitsin, mut toisena ma kysymään
luo vanhempaini astuin. Nämä laskijaan
tuon herjalauseen ankarasti närkästyi.
Heit' ilostuin ma kuulin, mutta kuitenkin
mielt' alati se kalvoi, kovin kiusasi.
Niinp' isän, äidin tietämättä matkustin
ma Pythoon, mutt' Apollo antoi mennä mun
vaill' anomaani tietoa, vaan kauheat
julisti mulle kolkot kammokohtalot,
ett' yhtyin omaan äitiin pakko siittää ois
mun suku sietämätön ihmissilmille
ja oma tappaa taatto, elon antaja.
Sen kuultuani kulmilta Korinthon maan,
tien tähdist' arvaellen, kauas karkkosin,
miss' onnetonten ennustusten häpeän
näkevä en ois toteutuvan milloinkaan.
Ja seutuun siihen päädyin kulkiessani,
miss' arvelet sa surmatuksi kuninkaan.
Ja sulle, vaimo, tahdon virkkaa totuuden:
tuon kolmitien kun kohdall' astuin, kohtasi
mua vaunuvaljakko, ol' airut vaunuissa
ja vanha mies, sun kuvaamasi kaltainen.
Ja ohjaaja ja vanhus itse väkisin
sysätä syrjään minut tieltä tahtoivat.
Poistyöntäjää mä tuota, vaununajajaa,
löin vimmastuin, ja nähden sivu käyvän mun
varansa piti vanhus, vaunuist' ylhäältä
mua kaksoistutkaimella iski päähäni.
Vaan koston totta kovemman sai siitä, sai
sill' erää kädestäni sauvan kolhaisun,
ett' oitis selin vieri maahan vaunuistaan.
Ma tapoin heidät kaikki. Vaan jos vieras tuo
ja Laios jotain sukua on toisilleen,
ken silloin koidomp' on kuin tässä tämä mies,
ken jumalille vihatumpi konsanaan,
jot' ei saa vieras, oma kansalainen ei
taloonsa ottaa, puhutella, tyköään
vain työntää pois! Ja itse omaan päähäni
ma huusin kiroukset nuo, ei kenkään muu!
Käteni, jotka hänet tappoi, vainajan
aviovuoteen tahraa. Enkö kelvoton
ma ole, saastaa täpö täys, jos täytyy mun
paeta, enää omaisia nähdä ei,
ei isäin maahan astua, taikk' äitini
kanss' avioitua ja tappaa taattoni
Polybos, siittäjäni, kasvattajani!
Ken jonkun julman jumalan näin vainoovan
mua arvelis, hän eikö oikeassa ois?
Mutt' älköön koskaan, pyhät jumalvallat oi,
se päivä tulko, ennen olemattomiin
ma vaivun ilmoilt' ihmisten, kuin itseni
näen saastassa ma moisen turmakohtalon!

KUORO.

Vaikk' arveluttaa, valtias, sa toivoon jää,
tuon kunnes tuta silminnäkijältä saat.

OIDIPUS.

Se toivon rahtu vain mull' onkin tosiaan,
miest' että tuota varron, karjapaimenta.

IOKASTE.

Sen miehen tuloon minkä toiveen kiinnität?

OIDIPUS.

Se kuule siis: jos hältä vahvistuksen saan
sun sanaas, pääsen vallasta ma kauhun tään.

IOKASTE.

Niin tähdellistä mitä siis ma sanoinkaan?

OIDIPUS.

Olihan, sanoit, murhaajiksi maininnut
hän rosvoja. Jos samoin sanoo vieläkin
niit' olleen monta, niin mä hänt' en surmannut,
sill' yksi moneks eihän muutu milloinkaan.
Mutt' yhden ainoan jos olleen mainitsee,
niin selvä on: mun päähäni se lankee syy.

IOKASTE.

Mut tiedä, että noin hän kertoi seikan sen,
eik' enää saata sanojaan hän peruuttaa,
sill' en mä yksin, kaikk' on Theba kuullut sen.
Vaikk' entisestä poikkeaiskin puheestaan,
ei voi hän koskaan osoittaa, oi ruhtinas,
kuink' oikein Laios surman sai, kosk' ennustaa
päänmenon hälle Foibos pojastani ties.
Eip' isän surmaks ikinä se poloinen
suennut silti, itse ennen tuhoutui.
Siks ennustusten jälkeen tästä puolin en
ma katseleisi tuonne enkä tänne päin.

OIDIPUS.

Sa taiten haastat, harkitset. Mut Luotakoon
se paimen tänne viipymättä kuitenkin.

IOKASTE.

Koht'ikään. Vaan nyt astukaamme asuntoon,
en näet ryhtyis moiseen, mik' ei mielees lie.

(Molemmat poistuvat.)

KUORO.

Ens. säkeistö.

Kunp' ainiaan Moiran[12] arpa

   hurskautta puhdast' olla sois

puheeni, työni, joille johdoks säätty

   ylhät on lait! Korkeuden

ne lapsina syntyi, vain Olympos niitten
on suur' isä; luonut ei
niit,' ihminen, lapsi maan,
niit' unhon yöhön uuvuta ei.

   Suuri on Zeus niissä,

iankaiken kaitsevi, vanhaks ei vaivu.

Ens. vastasäkeistö.

Tyrannin luo korska mieli,

   pöyhistellen täynnä turhaa kaikkea,

ei säädyllist', ei hyödyllistä lainkaan.

   Nousevi noin, suistuvi noin

hän turmion kuiluun äkkijyrkänteeltä,
all' ei tue askeleet.
Vaan suo, jumal', uurastus
ett' uljas eest' ei syntymämaan

   herpoa pois koskaan!

Jumal' on mun turvani aina, ain' auttaa.

Toinen säkeistö.

   Mutta käsi ja kieli kellä
   korskeaa jos tietä käy,

ei Dikeä kunnioita,

   temppeleit' ei jumalain,

se röyhkeys koston saakoon,

   tuiman turmakohtalon,

kun voittoaan se vilpin tiellä etsii,
syypäänä töihin pattoisiin,
ja kiellettyihin rienakourin koskee!
Se, ken näki näit', enää voiko sielustaan

   suuttumuksen nuolet suistaa?
   Kunnian jos moinen saa, niin suotta on

jo karkelokuorot.

Toinen vastasäkeistö.

   Enää pyhä nyt ei maanpiirin
   keskus palvontaani saa,

ei alttarit saa Abaissa,[13]

   astu en Olympiaan,

jos kaikkien kuolevaisten

   ilmi nähden näin ei käy.

Vaan, kaikkivalta Zeus, jos totta tietää
tuo nimes, älkööt välttäkö
sun silmääs he, sun kuolotonta valtaas!
Jo kumota kaikk' ennuslauseet rohjetaan,

   jotka Laios kuuli ammoin.
   Kunniaa ei saa Apollo keltäkään,

kaikk' usko jo karkkoo.

Kuoro. Iokaste.

IOKASTE.

Maan ylimykset, parhaaks olen päätellyt
jumalten pyhättöihin käydä, käsissä
nää palvelehvät, seppeleet ja suitsukkeet.
Sill' ylenmäärin ahdistettu Oidipus
on murhein kaikenmoisin, miehen mielevän
laill' enää uutt' ei vanhan pohjalt' arvioi,
vaan valtaan joka säikyttävän sanan jää.
Siis kosk' on turhaa rohkaisuni, eteesi,
oi Lyykian Apollo – lähin olethan –
nää palvelahjat turvan anojana tuon,
suo tunto syytön, meistä kirot kirvoita!
Kaikk' ankein mielin näämme näät, kun suunniltaan
hän on kuin tyrmistynyt laivan perämies.

Edelliset. Sanansaattaja.

SANANSAATTAJA.

Mun suokaa tuta, ystävät, miss' asumus
on kuninkaan, ja ennen muuta neuvokaa,
jos tiennette, miss' on nyt itse Oidipus.

KUORO.

Täss' asuu, sisäll' itse on, oi ystävä,
tää vaimo on ja äiti hänen lastensa.

SANANSAATTAJA.

Niinp' onness' onnellisten kanssa ainiaan
tääll' elo olkoon valtaemon ehtoisan.

IOKASTE.

Myös sulle samaa, vieras! Senpä ansaitset
hyvistä sanoistas. Vaan saavuntasi syy
jo virka, mitä suli' on ilmoitettavaa?

SANANSAATTAJA.

Uus onni, valtiatar, huonees, puolisos.

IOKASTE.

Ja mitä siis? Ja mistä tuot? Ken lähetti?

SANANSAATTAJA.

Korinthon maasta. Vaan se viesti sulle lie
iloksi – kuink' ei ois? – ja murheeks samalla.

IOKASTE.

Mik' on se? Mistä moinen kaksoisvaikutus?

SANANSAATTAJA.

Maan kuninkaaksi isthmolaiset aikovat
asettaa hänet, niinkuin siellä puhuttiin.

IOKASTE.

Kuink', eikö vallass' ole vanha Polybos?

SANANSAATTAJA.

Ei enää, hautaan hänet surma suisti jo.

IOKASTE.

Sanotko, vanhus, ett' on kuollut Polybos?

SANANSAATTAJA.

Jos en ma totta haasta, kuolon ansaitsen.

IOKASTE.

Oi, miks et riennä, neito, valtiaalle vie
jo tietoa?

(Joku palvelusneidoista rientää palatsiin.)

   Miss', ennustukset jumalain,

olette? Kauan tuota miest' on Oidipus
pakoillut, ettei tappais vain, ja loikin noin
nyt isku kohtalon, ei hänen kätensä.

Edelliset. Oidipus.

OIDIPUS.

Oi armas puoliso, Iokaste, aarteeni,
kotoa miksi minut tänne kutsutit?

IOKASTE.

Sa kuule viesti miehen tään, ja katso nyt,
nuo minne ylhät jumal-ennustukset jäi.

OIDIPUS.

Ken on se mies, ja minkä viestin mulle tuo?

IOKASTE.

Korinthon maasta, ilmoittaa, ett' isäsi
ei enää elä, ett' on kuollut Polybos.

OIDIPUS.

Mik' onkaan viestis? Vieras, itse virka se.

SANANSAATTAJA.

Jos mun se ensiks sulle täytyy ilmoittaa,
niin tiedä, hän jo kuolon tiet' on kulkenut.

OIDIPUS.

Hält' elon petos riistikö vai sairaus?

SANANSAATTAJA.

Jo kaataa vanhan rungon puuska pieninkin.

OIDIPUS.

Siis tauti näyttää vanhus-raukan taittaneen.

SANANSAATTAJA.

Ja iän mitta, liiaksi jo virunut.

OIDIPUS.

Voi, voi! Ket' enää, vaimo, vaarinottajaa
sais Python uhrilies, ket' ilman lintujen
kimeä kirkuna, jonk' ohjaamana kai
mun oma taatto tappaa piti? Alla maan
hän nukkuu kuolon unt', enk' ole kajonnut
ma surma-aseeseen, – jos ei mua kaivaten
lie riutunut – niinp' öisin ollut surman syy
Mutt' ennustukset turhat nuopa mukanaan
vei Polybos ja makaa maassa vainajain.

IOKASTE.

Tuot' enkö sulle ennalta jo sanonut?

OIDIPUS.

Sen sanoit, mutta pelko petti mieleni.

IOKASTE.

Äl' enää sille tilaa sydämessäs suo.

OIDIPUS.

Mun emon vuodett' eikö täytyis peljätä?

IOKASTE.

Mit' auttaa pelko ihmistä, kun sattumus
kaikk' ohjaa, mitään edeltä ei tietää voi?
On paras elää, kuinka kukin taitaa vain.
Suott' älä pelkää äitiis avioituvas.
Emonsa kanss' on moni ollut unissaan
makaavinansa. Mutta ken ei moisista
välitä, kestää kevyesti elämän.

OIDIPUS.

Puheesi kaikki kaunist', oivaa ois, jos ei
ois eloss' äiti. Vaan hän on, ja peljätä
mun täytyy siis, niin kauniisti kuin puhutkin.

IOKASTE.

Suur' onhan isäs peijaat toivon pilkahdus.

OIDIPUS.

Suur' on, sen myönnän, mutta pelko elää vain.

SANANSAATTAJA.

Noin mikä vaimo teidät pelon valtaan sai?

OIDIPUS.

Merope, puoliso jonk' oli Polybos.

SANANSAATTAJA.

Ja mikä hänessä siis teihin pelon tuo?

OIDIPUS.

Jumalan ennustus, oi vieras, hirmuinen.

SANANSAATTAJA.

Sen voiko virkkaa, vai ei vieras kuulla saa?

OIDIPUS.

Voi kyllä. Foibos kerran mulle ennusti,
ett' oisin naiva äitini ja vuotamaan
isäni hurmeen näillä käsill' iskevä.
Siks on Korinthos mulle ollut kaukainen
jo kauan. Kyllä onneksi, vaikk' ihanin
ois näky nähdä katse oman kantajan.

SANANSAATTAJA.

Ja siis se kammo sinut sieltä karkoitti?

OIDIPUS.

Ja ett', oi vanhus, taattoani tappais en.

SANANSAATTAJA.

Mutt' enkö tuosta pelosta jo, ruhtinas,
sua päästänyt, kun viestin hyvänsuovan toin?

OIDIPUS.

Sa siitä multa ansaitun myös palkan saat.

SANANSAATTAJA.

Ja juuri siksi saavuinkin, ett' oleva
siit' onni mulle ois sun kotiin tultuas.

OIDIPUS.

En sinne, miss' on kantajani, koskaan käy.

SANANSAATTAJA.

Oi poikani, et tiedä lainkaan, mitä teet.

OIDIPUS.

Selitä, vanhus, sanas, kautta jumalain!

SANANSAATTAJA.

Tuon tähden jos sa kartat kotiintuloa –

OIDIPUS.

Ma pelkään, Foibos totta ennustanut on.

SANANSAATTAJA.

Ja vanhempiisi muka itses saastutat?

OIDIPUS.

Se juuri, vanhus, ainainen on kauhuni.

SANANSAATTAJA.

Siis etkö tiedä, että syyttä vapiset?

OIDIPUS.

Vai syyttäkö, jos heist' on kerran syntyni?

SANANSAATTAJA.

Ei, kosk' on sulle suvult' outo Polybos.

OIDIPUS.

Isäni eikö Polybos? Niin väitätkö?

SANANSAATTAJA.

Sen verran on kuin minä täss', ei enempää.

OIDIPUS.

Kuink' isän kanss' ois vieras yhdenvertainen?

SANANSAATTAJA.

Ei ole hän sun isäsi, en minäkään.

OIDIPUS.

Mua miksi sitten pojakseen hän nimitti?

SANANSAATTAJA.

Hän käsistäni kerran sinut lahjaks sai.

OIDIPUS.

Hän toisen kätten tuomaa niinkö rakasti?

SANANSAATTAJA.

Ol' itse lapseton ja lapseen mieltyi siis.

OIDIPUS.

Noin löytö- vaiko ostolapsen hälle veit?

SANANSAATTAJA.

Ma sinut löysin rotkosta Kithaironin.

OIDIPUS.

Ja kuinka osui tiesi niille tienoille?

SANANSAATTAJA.

Siell' olin karjan kaitsijana vuorilla.

OIDIPUS.

Siis olit paimen, palkkalainen kiertävä?

SANANSAATTAJA.

Niinp' osuin pelastajaks sulle, poikani.

OIDIPUS.

Hädässä, vaivass' olin siis, jost' autoit pois?

SANANSAATTAJA.

Sen todistaa sun voivat nilkkaniveles.

OIDIPUS.

Voi, miksi tuota vanhaa vammaa mainitset?

SANANSAATTAJA.

Siteistä jalkas lävistetyt kirvoitin.

OIDIPUS.

Jo kapaloissa julman häväistyksen sain!

SANANSAATTAJA.

Siit' on sun nimes "paksujalka",[14] Oidipus.

OIDIPUS.

Jumalat! Sano, oma äiti isäkö –?

SANANSAATTAJA.

En tiedä, antajasi tiennee paremmin.

OIDIPUS.

Sait toiselta, et siis mua itse löytänyt?

SANANSAATTAJA.

En, toinen paimen sinut antoi minulle.

OIDIPUS.

Ken oli se? Sen voitko mulle ilmoittaa?

SANANSAATTAJA.

Väkeä Laios kuninkaan, niin mainittiin.

OIDIPUS.

Hänenkö? Tämän maanko vanhan valtiaan?

SANANSAATTAJA.

Niin juuri. Karjapaimen itse kuninkaan.

OIDIPUS.

Viel' eläneekö, että hänet näkisin?

SANANSAATTAJA.

Maan omat miehet, tiennette sen parhaiten.

OIDIPUS.

Teist' onko tässä olevista ketäkään,
tuon paimenen ken tuntee, josta puhuu hän,
ken nähnyt hänet maalla on tai täällä myös?
Se ilmaiskaa, sill' aika hänet löytää on.

KUORO.

Se, luulen, maalta lie se mies, ei kukaan muu,
jot' äsken tiedustit jo nähdäkses. Mut tään
Iokaste tiennee tarkemmin kai ilmoittaa.

OIDIPUS.

Tuon tänne kutsutetun samaks uskotko,
oi vaimo, kuin sen, josta puhuu vieras tää?

IOKASTE.

Kenestä puhunee, siit' älä välitä;
sanoja noit' äl' aprikoi suott' aikojas.

OIDIPUS.

Minusta kauas se, kun moiset merkit saan,
ett' en ma ottais selvää syntymästäni!

IOKASTE.

Ei, nimess' älä jumalain, jos elämääs
rakastat lainkaan! Riittää, kun ma kärsin vain.

OIDIPUS.

Pois pelkos! Orja kolmesti jos kolmessa
vaikk' oisin polvessa, sa jaloks silti jäät.

IOKASTE.

Mua kuule sentään, rukoilen. Sit' älä tee!

OIDIPUS.

En kuule ennen kuin tää kaikki selvill' on.

IOKASTE.

Ja sentään, hyvin tieten, parhaan neuvon suon.

OIDIPUS.

Tuo parhain juur' on kauan jo mua kiusannut.

IOKASTE.

Jos kuunaan tietäis et, ken olet, onneton!

OIDIPUS.

Nyt menköön joku tuomaan tänne paimenen.
Iloita suokaa suuresta tuon suvustaan.

IOKASTE.

Voi, voi sua, poloista! Tään sanan ainoan
vain sulle virkan viel', en muuta milloinkaan.

(Rientää pois.)

Oidipus. Sanansaattaja. Kuoro.

KUORO.

Kuink', Oidipus, sun puolisos pois syöksyikään
tulessa tuskan! Pelkään, kunp' ei kohdustaan
vain jotain turmaa vaiva tois, mi vait on noin.

OIDIPUS.

Se tuokoon, mitä tuo! Mut tuta syntyni
ma tahdon, vaikka alint' alhaisempi ois.
Hän, nainen, kyllä, korskat mietteet mielessään,
mun halpaa syntyäni varmaan häpeää.
Mutt' onnen antirunsaan lapseks itseni
ma katson enkä häpeä. Siit' emosta
ma synnyin; vaan kuut, vuodet myötäsyntyneet
sai minut vuoroin vähäksi ja suureksi.
Noin kasvoin, enkä kuunaan muuksi muuttune,
niin etten tahtois syntymääni selvittää.

KUORO.

Säkeistö.

   Jos mitä mull' ennuslahjaa,
   aavistust' on arvata, niin

tuta, kautta Olympon, sun, Kithairon,

   huominen suo täysikuu,
   kunniakses kuinka jo karkelokulkueemme käy,
   kosk' on Oidipus sun juurtas,
   koska vaalit valtiaamme,
   hoivasi hänt' emonhelmas hellä, armas ammoin.

Oi, kelvata sulle se, Foibos ylhä, myös voikoon!

Vastasäkeistö.

   Ainahisist' äitis kenp' on?
   Vuorinymfin nopsako Pan

sulon kohtasi, taatoks sulle tullen,

   vierellisnä viipynyt
   Foibos liekö, jolle jok' armas on laidun mielimaa,
   vai Kyllenen valtiasko,[15]
   vaiko Bakkhos, vuorenharjain
   haltia, sai Helikonin immelt' antilahjan?

Näät sielläpä on kisaseura hälle ain' armain.

OIDIPUS.

Jos ma, jok' ennen hänt' en nähnyt, arvata
myös saan, on tuo se paimen varmaan, vanhukset,
jo kauan vartoomamme. Isolt' iältään
näet miehen tään hän kanss' on samanmittainen;
nuo tuojat tunnen sitäpaitsi, omaa on
ne väkeäni. Mutta tiennet paremmin
sa kai, jok' olet ennen nähnyt paimenen.

KUORO.

Jo tunnenkin, se tiedä. Laios kuninkaan
oi' uskollinen paimen ammoin tuo, jos ken.

OIDIPUS.

Korinthon vieras, virka ensiks, onko tuo
se, josta puhut?

Edelliset. Paimen.

SANANSAATTAJA.

Juuri tuo, jonk' eessäs näät.

OIDIPUS.

Hoi, vanhus, katso tänne, vastaa, sulta kun
ma kysyn! Olit orja Laios kuninkaan?

PAIMEN.

Niin, kotikasvatti, en orja ostettu.

OIDIPUS.

Mik' oli työnä sulla, mikä toimenas?

PAIMEN.

Enimmän ikäni ma kaitsin karjoja.

OIDIPUS.

Ja laidunpaikkanas mik' oli parhaastaan?

PAIMEN.

Kithairon vuoroin, vuoroin myös sen lähistöt.

OIDIPUS.

Tää mies sun tietoos, kuulemiis siell' osuiko?

PAIMEN.

Mitenkä osui? Ketä kysyt? Kuka mies?

OIDIPUS.

Tää, jok' on tässä. Tavannut hänt' oletko?

PAIMEN.

En ainakaan niin, että heti muistaisin.

SANANSAATTAJA.

Eip' ihme, herra. Mutta muistin elvytän
hämärän hälle. Sillä hänen muistavan
ma tiedän, kuinka rinteillä Kithaironin
hän kahta karjaa kaitsi, minä yhtä, noin
kuuskuista kesäkautta kolme yhdessä
keväästä kierrettiin syystähden syttymään,
mut talveks omaan katokseen vein karjani,
tää laumans' omettoihin Laios kuninkaan.
Puhunko niin, kuin silloin tapahtui, vai en?

PAIMEN.

Sa totta puhut, mutt' on siitä kauan jo.

SANANSAATTAJA.

Sanohan, siellä antaneesi muistatko
sa lapsen mulle hoidokiksi huostaani.

PAIMEN.

Miks sitä multa kysyt? Mik' on mielessäs?

SANANSAATTAJA.

Tää täss' on nyt se vähä lapsi, veikkonen.

PAIMEN.

Sa turman oma, vaikene jo, onneton!

OIDIPUS.

Hänt' älä, vanhus, nuhtele, sill' enemmän
sun sanasi kuin hänen nuhdett' ansaitsee.

PAIMEN.

Mit', isännistä parhain, olen rikkonut?

OIDIPUS.

Et kerro lainkaan lapsesta, kun kysyy tää.

PAIMEN.

Hän puhuu, vaikk' ei tiedä, turhaa touhuaa.

OIDIPUS.

Et haasta hyväll', ehkä haastat pahalla.

PAIMEN.

Jumalten nimess', älä rääkkää vanhusta.

OIDIPUS.

Pian, kädet hältä selän taakse sitokaa.

PAIMEN.

Mua onnetonta! Miksi? Mist' on kysymys?

OIDIPUS.

Sen lapsen tälle toitko, jota kysyy hän?

PAIMEN.

Toin. Kunpa kuollut oisin sinä päivänä!

OIDIPUS.

Sa kuolet, ellet totuutta nyt tunnusta.

PAIMEN.

Ja kuolen kahta varmemmin, jos tunnustan.

OIDIPUS.

On miehen kiemurrella mieli näköjään.

PAIMEN.

Ei, ei, jo sanoinhan, ett' annoin hälle sen.

OIDIPUS.

Mist' otit lapsen, kotoas vai muualta?

PAIMEN.

Ei omani se ollut, eräs toinen toi.

OIDIPUS.

Väestä Thebanko? Ken? Mistä talosta?

PAIMEN.

Oi jumalat, äl' enää kysy, valtias!

OIDIPUS.

Sa kuolet, jos mun toiste täytyy kysyä.

PAIMEN.

No niin, se talost' oli Laios kuninkaan.

OIDIPUS.

Laps orjan vaiko omaa valtaheimoa?

PAIMEN.

Voi, nyt mun täytyy virkkaa siis se hirmuinen!

OIDIPUS.

Ja mun se kuulla. Mutta kuulla täytyy se.

PAIMEN.

Omaksi pojaks ainakin se mainittiin.
Mut tuoll' on sisällä, ken tietää tarkemmin.

OIDIPUS.

Siis hänkö lapsen toi?

PAIMEN.

Hän toi sen, valtias.

OIDIPUS.

Ja mitä varten?

PAIMEN.

Jotta sen ma surmaisin.

OIDIPUS.

Voi äiti-kurjaa!

PAIMEN.

Peljätti hänt' ennustus.

OIDIPUS.

Siis mikä?

PAIMEN.

Siit' ett' isän surma sukeais.

OIDIPUS.

Miks sitten annoit tälle vanhukselle sen?

PAIMEN.

Oi herra, säälistä! Ol' omaan maahansa
näet mies sen kauas vievä. Turman suurimman
varalle varjelikin. Sillä jos se liet,
joks sanoo hän, sa koitoon synnyit kohtaloon.

OIDIPUS.

Voi, voi! Kaikk' ilmiselvää! Nyt sua, valkeus,
näen kerran viimeisen, ma syntynyt, keist' en
ois saanut, yhdess' ollut, keitten kanss' ei ois
sopinut, ket' ei tullut ois, sen surmannut!

(Kaikki paitsi kuoro poistuvat.)

KUORO

Ens. säkeistö.

Te voi, sukukunnat maan!

   Kuolevaisien kuinka tääll'
   onkaan kaikk' elo kurjaa!

Kenp' onnea muuta kuin

   onnen varjoa nautti vain,
   näytti, kuin olis onnekas,
   kuiluun kohta jo vaipui?
   Kun ma sun näen kohtalos,
   arpas, auvoton Oidipus,
   kuolevaisen en yhdenkään

voi onnea kiittää.

Ens. vastasäkeistö.

Sa kuin jalo jousimies

   nuolin sattuvin saaliiks sait
   myötäkäymisen kaiken,
   pois suistaen, kautta Zeun,

käyräkyntisen immen tuon,

   ennus-äänisen, torjuit maan
   suojatornina surman.
   Siitä saakkapa kuninkuus,
   korkein kunnia ollut on
   sulla, kuulua, suurta sait

sa hallita Thebaa.

Toinen säkeistö.

Nyt miestä maat mainitseeko kurjempaa?
Ken sai noin vaivat, hirmut hirveät,
joill' outo onnenvaihe lyö?
Sua voi, kuulu Oidipus! Ja voi

   suurta valkamaa,
   jonne poika kuin
   taatto mahtui, siin'

aviollist' unta sai!

   Noin sua kuinka, kuinka vain
   taattosi taimivainiot,
   koitoa, voi äänetönnä sietää?

Toinen vastasäkeistö.

Näinp' aika toi, kaikki nähnyt, tuomion,
jonk' ammoin tuotti kammoliittymys
tuo kantajaansa kannetun.
Sua, voi lapsi Laios kuninkaan,

   kunpa, kunp' en ois
   nähnytkään! Nyt vain
   suuni vaikeroi

valitusta tulvillaan.

   Mutta sit' en mä kiellä: sun
   suojasi soi mun hengähtää,
   sulkea voin huoletonna silmät.

(Palvelija tulee palatsista.)

Kuoro. Palvelija.

PALVELIJA.

Maan mainituimmat arvolt' ainiaan, te nyt
teot mitkä kuulla, mitkä nähdä saattekaan
ja tuta tuskat, vilpitön jos kiintymys
viel' yhä teillä Labdakon on huoneeseen!
Sill' eipä Istros[16] eikä Fasis talon tään
vois pestä paljoutta pillain piileväin,
ei myös, mit' ilmivaloon, itse tahtoen,
ei tahtomattaan, kohta käy. Ja katkerin
on kantaa tuska, synnyttämä oman syyn.

KUORO.

Toi kyllin syytä valitukseen vaikeaan
kaikk' ennen tietty. Mitä viel' on viestinäs?

PALVELIJA.

Se viesti pian virketty ja kuultu on.
Jo pää nyt vaipui jumalaisen lokasten.

KUORO.

Voi poloisinta! Ja mik' oli surman syy?

PALVELIJA.

Hän itse. Mutta tuhon tuottamuksesta
jäi julmin sulta, silmin näkeminen, pois.
Vaan minkä muistaa mieleni, ne kuulla saat
tuon kuolintuskat kovaosaisen sa myös.
Kun etusuojaan ehti mielenvimmassaan,
sielt' oikopäätä luo häävuoteen muinaisen
hän kiiti, käsin kaksin raastoi kutrejaan,
ja salpaan taakseen kammionsa ukset löi;
huus Laiost', ammoin kuollutta, ja muisti tään
last' inhaa, isän surmaks ammoin siinnyttä,
omalle pojalleen jok' emon poloisen
sai luonnotonten lasten synnyttäjäksi;
kirosi vuoteen, jossa siinnyt kurjalle
mies oli miehestään ja lapset lapsestaan.
Hän kuinka sitten kuoli, sit' en tiedä, näät
sisälle syöksyi hirmuhuudoin Oidipus,
eik' onnettoman kuulla voitu loppua,
kun siinä sinne tänne kulki kuningas
ja huusi: "Tuokaa miekka! Miss' on vainioni?
Ei vaimo, ei, vaan kaksoiskohtu, kantaja
mun ja mun lasteni!" Ja raivo mielelle
sen joku vihjaa jumaluus, sill' yksikään
ei meistä luona seisovista sitä tee.
Päin kaksois-usta hirveästi parahtain
hän karkaa nyt kuin usutettu, väännältää
sijoiltaan lukot ontot, ryntää kammioon –
ja siellä riippuu kuningatar, kiertänyt
on paulan kaulaan. Kamalasti kiljahtain
mies koito hänet näkee, surmasilmukan
kireän kirvoittaa. Ja vaimo poloinen
kun maassa makaa, kauheita nyt tapahtuu.
Näet kultasoljet koppoi, vaipan koristeet,
hän kuolleelta, ne korkealle kohotti
ja silmäkehiins' iski. Älkööt – huusi niin –
hänt' enää nähkö, älkööt, mitä kärsinyt
ja mit' on tehnyt pahaa hän, nyt katselkoot
vain pimeästä, keit' ei nähdä tullut ois;
niit' älkööt, keitä toivoisivat, tunteko!
Noin toivottain ne kertaa mont', ei yhtä vain,
väen takaa iski silmiinsä, ja poskille
koht'ikään verta valkuaiset valoivat,
sit' eivät tihkuneet vain pisaroina, vaan
kuin sade rankka tumma hurme tulvasi.
Noin kauhut vyöryi kahtaalt', ei vain yhtäältä,
siin' yhteen, yli miehen sekä vaimon pään.
Täytt', oikeata siunausta siunaus
oi' entinen. Nyt voihketta on päivä tää,
tuhoa, surmaa, häpeää, ei yksikään
nyt puutu kurjuus kaikista, mit' olla voi.

KUORO.

Poloisell' onko helpotusta hetkenkään?

PALVELIJA.

Hän huutaa: "Ovet avatkaa, kaikk' että saa
nyt kadmolaiset nähdä isän murhaajan
ja äidin..." – toistaa sanaa kamalaa en voi –
pois muka maasta hänet häättäköön, hän ei
jää sinne itse-huutamiinsa kiroihin.
Mut toisten voimaa, tukea hän tarvitsee,
sill' ei noin suurta tuskaa kestä yksikään.
Myös sulle sen hän näyttää. Usten salvat näät
jo aukee. Kohta näyn moisen nähdä saat,
jot' itse vihamiehen syvä surku ois.

(Oidipus tuodaan palatsista.)

Edelliset. Oidipus.

KUORO.

Kipu kauhea katsoa ihmisen, ah,
näky hirvein, mink' ikipäivänä näin!
Sua, auvoton, ah, mikä vimma jo vei?
Mikä haltia vinhaa vinhemmin
tuli askelin, armoton, ankara niin,
kävi kimppuun onnesi koidon?
Voi kurjaa, voi! Sua katsoa en
minä saata, ja ois halu haastattaa,
halu tiedustaa, halu katsoa ois –
mua muotosi niin värisyttää.

OIDIPUS.

Voi, voi mua koitoa, kurjaa, voi!
Mihin ääriin maan polo polkuni vie?
Mihin ääneni äkkiä häipyi niin?
Kuhun, oi tyly sallima, toitkaan?

KUORO.

Toi poloon, jot' ei kuunaan kuultu, nähty ei.

Ens. säkeistö.

OIDIPUS.

Voi pilveäs,
sa tyly, ikisumea, sa sanomaton pimeys,
kuink' yltäät sä, tuoma turmaisen sään!
Mua voi!
Mua voi! vain huudan. Kuinka kilvan viilsikään
mua soljentutkaimet ja muistot kamalat!

KUORO.

Eip' ihme, alla moisten iskujen jos on
sun murhees, tuskas taakka kaksinkertainen.

Ens. vastasäkeistö.

OIDIPUS.

Oi ystävyys,
viel' olet yhä tukeni, et petä, jätä, sokean
sa suojaksi jäät, sa hoivaasi suot!
Voi, voi!
Et multa piile; pimeä mun silmäni
vaikk' onkin, äänes selvään kuulen kuitenkin.

KUORO.

Voi hirmutyötäsi Kuinka saatoit sammuttaa
noin silmäs? Kuka kuoloton sua yllytti?

Toinen säkeistö.

OIDIPUS.

Apollolta sain, Apollolta, nää
ma kovat, kovat kokea ja kivut tuta, kitua.
Vaan vammakäsi muu ei käynyt, itse näin iskin.
Ma mitä katsellut
viel' öisin? Mennyt kaikk' on silmän-iloni!

KUORO.

Niin, niinpä on, kuin sanotkin.

OIDIPUS.

Mik' armast' ois nähdä mun,

   toivotuksi lausua,

suloista kuunaan kuulla, ystävät?
Jo pian maasta pois

   te minut häätäkää,
   jo pian, ystävät,
   mies polomielisin,
   mies kiron-alaisin
   ja jumalvaltojen
   vainoa kärsinein!

KUORO.

Mies yhtä koito tunnoltas kuin onneltas,
oi, kunp' en kuunaan tullut ois sua tuntemaan!

Toinen vastasäkeistö.

OIDIPUS.

Maa nielköön sen, ah, ken nilkkahihnat pois
ne veti kipukireät, oi' apu paha, hukatun
toi tuntureilta taas, niin turmimmaisen toi turman!
Siell' elotonna en
tää vaiva ystäville, itselleni ois!

KUORO.

Niin, kuolleen sun ma soisin myös.

OIDIPUS.

En taaton ois murhamies,

  yljäks oman kantajan

mun eipä tulleen mailla mainittais.
Nyt olen kurja mies,
laps epähurskasten,
sen polo puoliso,
jolt' elon itse sain.
Jos tuho tuimemp' on
kuin tuho itse, sen
sai tuta Oidipus.

KUORO.

En tiedä, oikein harkitsitko: parempi
olematonna näät kuin sokeana eläen.

OIDIPUS.

Etteikö parhain tehdä näin, äl' opeta,
äl' enää moista mulle neuvo. Sill' en voi
kuvailla, millä silmillä ma katsoen
isäni Hadeen kartanoissa näkisin,
mill' äiti-kurjan, joille kummallekin tein
teot hirttonuoran ansainneita hirmummat. –
Mutt' oisivathan lapset armaat katsella
viel' olleet, olkoot versoneet kuink' ovatkin. –
Ei koskaan, ei mun silmilleni ainakaan,
ei kaupunki, ei tornit, pyhät jumalain
ei patsaat, jotka pois ma, ani auvoton,
mies kerran loistolt' ylväin Thebass' ainakin,
kaikk' itseltäni riistin, itse käskin: pois
kaikk' ajakaa tuo jumalaton, saasta tuo
jumalten ilmi tuoma – lapsi Laioksen!
Nyt, tahrain moisten julki paljastuttua,
näit' avosilmin nähdä voinut oisinko?
Ei! Jospa korvist' oisi kuulon lähde myös
tukittavissa, empimättä sulkenut
koht' umpisuojaan oisin ruumis-rukkani,
täys kuurokin ett' oisin. Sill' on ihanaa,
kun tuskain ulkopuolell' asuu ajatus.
Kithairon, voi, miks suojasit mua, oitis et,
kun haltuus sait, mua surmannut? Eip' ihmisten
ois tietoon silloin kuunaan tullut syntyni.
Oi Polybos, Korinthos, luultu vanha oi
sa isänkoti, näin mua miksi vaalitte,
korean kuoren alla pahaa paisetta?
Nyt näkyy: paha, pahoist' olen syntynyt.
Oi kolmitie ja rotko metsän kätkemä
ja tammisto ja sola teitten solmussa,
jotk' isästäni joitte omaa vertani,
mun iskemääni, muistatteko, mitkä tein
teot teidän nähtenne ja mitkä sitten taas,
kun tänne kuljin? Vuode, vihkivuode oi,
sa minut synnytit, vaan synnytettyäs
sä hedelmästäs hedelmöidyit, ilmoille
sait isät, veljet, pojat verirutsaiset
ja vaimot, äidit, morsiot, mit' ikinä
häpeistä kauheint' ihmiskansa kammoaa!
Vaan mit' ei tehdä sovi, siit' ei haastaa myös.
Kautt' ikivaltain, joutuin viekää jonnekin
jo piiloon, surmatkaa tai mereen viskatkaa
te minut, ettette mua enää koskaan nää!
Jo tulkaa, koitoon tarttukaa jo! Totelkaa
vain pelkäämättä! Tään ei kuormaa kurjuuden
näet kuolevainen muu kuin minä kantaa voi.

KUORO.

Nyt parhaiks aivan saapuu pyyntöös vastaamaan
Kreon, hän avun, neuvon antaa, sillä hän
sijalles yksin kaitsijaksi maan nyt jää.

OIDIPUS.

Voi mua, minkä sanan hälle lausunkaan!
Mi luottamust' on odottaa mull' oikeus,
kun pahoin häntä kaikess' ennen kohtelin?

(Kreon tulee. Kansaa kokoontuu.)

Edelliset. Kreon.

KREON.

En ole tullut pilkkaamaan sua, Oidipus,
en pahaa entist' ilkkumalla kostamaan.
Mut te, jos ihmiskatsett' ette kaihtane,
niin Helioksen lieskaa kaikkikaitsevaa
kavahtaa toki tietkää, sille pattoa
moist' älkää paljastako, jota kauhistuu
maa sekä taivaan pyhä sade, valkeus.
Siis hänet oitis viekää taloon takaisin.
Vain suvun, kodin nähdä, kuulla hurskast' on
näet sukulaisen kovan onnen kohluja.

OIDIPUS.

Nimessä jumalain, kun poistit pelkoni,
kun tulit, parhain, luokse miehen pahimman,
suo mulle yks, sun hyväkses se on, ei mun!

KREON.

Ja minkä toiveen täyttymistä pyydät noin?

OIDIPUS.

Sa kiiruimmiten minut kauas karkoita,
miss' ihmisääntä en ma kuule konsanaan.

KREON.

Sen tehnyt oisin, usko se, jos jumalan
ei mielt' ois ensin kysyttävä, mitä teen.

OIDIPUS.

Jo ilmiselväks on se käynyt julistus:
tuhota minut, rietas isänmurhaaja.

KREON.

Niin käskettiin; mutt' yhtäkaikki, niinkuin nyt
on laita, paras tiedustaa mun, kuinka teen.

OIDIPUS.

Noin miehen kurjan vuoksi kyselettekö?

KREON.

Niin, nytpä uskot kai jo myös sa jumalaa!

OIDIPUS.

Tään sydämelles lasken, rukoilen, se tee:
sa hänet tuolla hautaa, niinkuin haluat,
sill' omaisestas huolen pidät oikean.
Mutt' elävänä älköön koskaan nähkö tää
isäini kaupunki mua asujaimenaan.
Vaan vuorill' anna asustaa mun, missä tuo
Kithairon mainitaan, miss' omat vanhemmat
jo mulle haudan eläessään säätivät,
niin kuollakseni tuhoojaini toimesta.
Mut tuonpa tiedän kuitenkin: ei tauti vie,
ei tuho muu mua, sill' ei kuunaan surman suu
ois säästänyt mua, jollei tuskaan julmimpaan.
Vaan kohtalomme kulku käyköön, kunne käy!
Sun eivät kaipaa huoltas, holhontaas, Kreon,
mun poikani,[17] he ovat miehiä, heit' ei
elämän puutteet sorra, missä olkootkin.
Mut tytär-raukat tuiretuiset molemmat,
joill' ilman isää atriaa ei ainoaa
viel' ollut, vaan ain' antiosa kaikesta,
mihinkä itse kajosin, ne suojellos!
Ja ennen muuta suo'os käsin koskettaa
mun heitä, polot itkeä nää ilmoille.
Käy, ruhtinas,
jo syntymältäs jalo! Käsin kajota
jos saan, on kuin ne omistaisin, näkisin.
Mit' onkaan tuo?
Jumalat, enkö rakkaitteni itkua
Jo kuulekin? Jo siis mua säälien Kreon
haetti tänne lapsistani rakkaimmat?
Se tottako?

(Kreonin viittauksesta Oidipuksen molemmat pienet tyttäret tuodaan
palatsista.)

KREON.

Se totta on, sill' itse toimitin ma sen,
siit' ilon saavas kun ma tiesin vanhastaan.

OIDIPUS.

Niinp' ollos onnen siunaama, sun tietäsi
vakaamin jumalvallat varjelkoot kuin mun!
Miss' olette, oi lapset? Tulkaa lähemmäs,
luo näitten käykää minun veljenkätteni!
Näin isältänne, elämänne syyltä näin
ne silpoi silmät, ennen kirkkaat, katsokaa!
Ei nähnyt, tiennyt hän, oi lapset, tullessaan
siit' isäksenne, elämän mist' itse sai.
Teit' itkee vain nyt silmäni, näe enää ei.
Kuink' eessä onkaan katkera teill' elämä,
mit' ihmisiltä kokea te saattekaan!
Mihinkä seuraan, mihin juhlaan kansan muun
menette, josta ette itkusilmin pois
kotiinne kohta, kesken katsomisen käy!
Ja naimaiän kukkaan konsa ehditte,
kenp' ois se mies, ken, lapset, ottaa uskaltais
häpeätaakan moisen, jonka tahraamat
näin ovat vanhempanne, näin te itsekin?
Näet mikä puuttuu paha? Oman isänsä
isänne tappoi, oman synnyttäjänsä
hän sylin hedelmöitti, teidät ilmoille
samasta sai, mist' oli itse ylennyt.
Näin herjatuiksi jäätte, kenpä teidät nais?
Ei ole moist', oi lapset. Selvä kohtalo
on teillä: naimatonna, kukatonna kuihtua.
Menoikeun poika, isäksi nyt näille jäät
sä yksin, sillä meidät, niiden vanhemmat,
jo tuho vei, äl' anna heimolaistesi
sa miehetönnä mierontietä harhailla,
mun kurjuuteni vertaa tulla kokemaan,
näe säälisilmin orvot nuo, joill' omaa ei
muut' ole mitään kuin se, minkä sinä suot.
Sa jalo, kättä antain mulle lupaa se. –
Mielt', ikää, lapset, jos teili' ois jo, neuvoa
mont' antaisin; nyt yhtä vain ma toivotan,
elonne ett' ois suotuisa, ett' ehompi
teill' onni ois kuin isä-poloisellanne.

KREON.

Riittäkööt jo kyyneleesi. Astu suojaan asuntos.

OIDIPUS.

Tottelen, vaikk' ei ois mieli.

KREON.

Kaikki sopii aikanaan.

OIDIPUS.

Tiedätkö, mill' ehdoin menen?

KREON.

Sano, niin mä tiedän sen.

OIDIPUS.

Minut maasta pois ett' ajat.

KREON.

Vallass' on se jumalan.

OIDIPUS.

Jumalat mua juuri vihaa.

KREON.

Toivos pian täyttyy siis.

OIDIPUS.

Sekö mieles?

KREON.

Se, ma suott' en puhu, mit' en aattele.

OIDIPUS.

Niinpä vie nyt minut täältä.

KREON.

Erkane siis lapsistas.

OIDIPUS.

Heitä minult' ethän riistä?

KREON.

Kaikest' älä kiistaa käy!
Eipä sekään, minkä sait, sua elämässä seurannut.

KUORO.

Theban, synnyinmaani, kansa, katso, siin' on Oidipus!
Tiesi purkaa pulmat kuulut, oli mahtava hän mies,
jonk' ei kadehtia tarvis ollut toisten onnea.
Kuinka hirmuiseen hän onkaan turman tyrskyyn joutunut!
Niinpä kuolevaista ketään ennen päivän viimeisen
näkemist' en onnekkaaksi kiitä, ennen kuin hän on
elämänsä päähän päässyt tuskat, kauhut karttaen.

SELITYKSIÄ.

[1] Kadmos, Theban tarunomaisen kuningassuvun kantaisä, Foinikian
kuninkaan Agenorin, Poseidonin pojan, poika, joka etsiessään Zeus
jumalan ryöstämää sisartaan Europea asettui Boiotiaan ja rakensi sinne
Kadmeian linnan, jonka ympärille sitten kasvoi "seitsenporttinen"
Theba. Hänen jälkeläisiään olivat Polydoros ja tämän poika Labdakos,
Laios kuninkaan isä s. 19. – Paiaani, rukous- tai myös ylistyshymni,
varsinkin Apolloa palvova, jota parantajajumalana mainittiin nimellä
Paian (s. 12).

[2] Theban laiteella, lähellä Ismenos-joen lähteitä olevalla kukkulalla
oli n.s. Ismenolaisen Apollon temppeli, jossa ennustettiin uhrialttarin
tuhasta. – Sfinksi, taruolento, jolla oli siivekäs jalopeuran ruumis
ja naisen pää sekä rinta oli kostoksi Laios-kuninkaan tekemistä
tihutöistä jumalien tahdosta tullut ahdistamaan Theban asukkaita
asettaen kaikille lähestyville arvoituksen: "Mikä olento kulkee aamulla
neljällä jalalla, keskipäivällä kahdella ja illalla kolmella?" ja
surmaten jokaisen, joka ei sitä arvannut. Matkallaan Thebaan osunut
Oidipus selittää arvoituksen ja tulee pelastamansa Theban hallitsijaksi
sekä Iokaste kuningattaren puolisoksi, ja niin on käynyt toteen se
ennustus, jota hänen vanhempansa turhaan olivat kokeneet torjua
panemalla hänet heitteille.

[3] Pytholainen Apollon temppeli, Pytho oli Deltoin oraakkelin vanhempi
ja varsinainen nimi.

[4] "Kultava" Delfoi oli jo vanhastaan kuulu temppeliaarteistaan. –
Apollon innoittaman papittaren, Pythian, oraakkelilause ilmoitti itse
ylijumalan tahdon, oli siis "Zeun airut".

[5] Illan jumala, Hades, jonka asumus ja "laakea ranta" oli
Okeanos-virran takana lännen äärillä.

[6] Amfitrite, merenjumalan Poseidonin puoliso. – Lyykia, Vähän Aasian
lounaiskulmassa, oli Foibos Apollon ja Artemiin palvonnan pääpaikkoja.

[7] Dike, oikeuden jumalatar.

[8] Kreonin suojatti, muin. Kreikan yhteiskunnissa, tuli muukalaisilla,
n.s. metoikeilla, olla suojelijana joku valtion kansalainen, joka hänen
puolestaan esiintyi oikeudessa.

[9] Kithairon, vuorijono Attikan ja Boiotian rajalla. Mainitsemalla
tämän nimen, tarkoittaen vuoria yleensä, Teiresias samalla
aavistuttavasti viittaa siihen paikkaan, mihin Oidipus lapsena oli
pantu heitteille.

[10] Zeun aaluva, Apollo. – Parnassolta, s.o. Parnassos-vuoren
juurella sijaitsevasta Delfoista.- Pyhä maannapa, Delfoi, jonka
pyhätössä tai sen edustalla oli marmorinen puolipallon muotoinen
"napa", omfalos, maanpiirin keskuksen merkkinä. – Polybos, Korinthon
kuningas, Oidipuksen luultu isä.

[11] Fokis, maakunta Keski-Kreikassa, Boiotian länsipuolella. – Daulia
1. Daulis, kaupunki Fokis-maassa, Delfoista itään.

[12] Moira, kohtalo.

[13] Kuoro mainitsee kuuluisimmat palvontapaikat, Delfoin ja Olympian,
ja lisäksi Abain, Delfoista itäkoilliseen, jossa olevaa Apollon
oraakkelia pidettiin jopa Delfoin oraakkeliakin vanhempana.

[14] Nimi Oidipus merkitsee: paksujalka t. oikeastaan turvosjalka.

[15] Kyllenen valtias, Hermes, joka tarun mukaan oli syntynyt Arkadian
jylhässä Kyllene-vuoristossa. – Helikon, vuoristo Keski-Kreikassa,
sen rinteet lehtoineen ja lähteineen (Hippokrene, Aganippe) olivat
runottarien, muusain, olinpaikkoja.

[16] Istros, Tonavan nimi kreikkal. antiikissa. – Fasis, Mustaanmereen
laskeva Kolkhis-maan, s.o. Kaukasian, virta, sen nykyinen nimi on Rion.

[17] Oidipuksen ja Iokasten pojat olivat Eteokles ja Polyneikes,
tyttäret Antigone ja Ismene, joiden kohtaloista Sofokles ja muut
kreikkalaiset traagikot ovat sepittäneet murhenäytelmiä.