Kilpakihlat

KILPAKIHLAT

Kaksiosainen urheilunäytelmä

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1931.

Henkilöt

HEIKKI MÄKELÄ, talollinen. MAIJU, edellisen tytär. LOVIISA, Mäkelän emännöitsijä. NIILO, renki, Loviisan poika. SANTERI PÖYRYLÄ, talollinen.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Näyttämö:

Mäkelän tupa. Perällä pöytä, seinustoilla penkit, takka, kaksoisnurkkasängyt verhoineen, pöytänurkassa piippuhylly piippuineen. Muuta kalustoa, jykevää ja talonpoikaista, mahdollisuuksien mukaan.

Ensimmäinen kohtaus.

    Niilo ja Loviisa.

NIILO. (Noin 25-vuotias, pienehkö, mutta jäntevä ja ripeäliikkeinen. Puettu hiihtopukuun ja pieksuihin, rasvaa takan äärellä suksiaan laulaen rytmikkäästi:)

    Nurmen Paavo ja Ritolan Ville
    ne jutteli kahden kesken!
    : Ota sinä plootu ja minä otan toisen,
    niin Videstä teemme me lesken! :

(Kertaa painokkaasti.)

LOVIISA. (45-vuotias, topakka, hame hakaneuloilla nostettu, jaloissa varsisaappaat. Tulee Niilon laulun aikana sisälle kahta ämpäriä kantaen.) Ja taas tuota samaa! Luulisi jo vähemmällä muistavan!

(Laskee ämpärit nurkkaan.)

NIILO. Eipä muista! Eikä luista muuten tämä työnteko!

LOVIISA. (Kertaa venyttäen.) Työnteko! Jospa olisikin! Mutta annappa turhan takia... ihan turhan takia vänätä ja punnertaa niin pitkät kuin on illat. Jos ma tekisin kuin pitäisi, niin hellapuiksi löisin koko sukset!

NIILO (Kuin lepytellen.) Älä, äiti kulta, puhu syntiä! (Keinuttaa suksea kärjestä kiinni pitäen.) Katsos tuota puuta! (Keinuttaa.) Katsohan, miten se kaartuu kuin nuoren joutsenen kaula! (Innostuen.) Sen sisällä on sielu! Kevätmahloilla juovutetun korpikoivun sielu! Eipä hennoisi siihen likaisella kädellä edes koskea. (Laulaa.)

    Suksi on norja ja poika on sorja,
    kelpaakos sitä koittaa!
    Paljon on hurjia reippaita poikia,
    mies, joka Lahdessa voittaa!

LOVIISA. Ja sinustako pitää tulla kanssa hurja!

NIILO. Joo! Hurja hurjien joukkoon!

LOVIISA. (Puuhailee takan luona.) Annappa hakemalla hakea kuolemataan, ja minä täällä saan sydän kurkussa vartoa, mistä louhusta kappaleina kotiin kannetaan. Mitähän lienee päässäsi, poika parka!

NIILO. (Suksea lämmittäen.) Mitähän tosiaan, kun niin kutajaa! (Pistää päänsä Loviisan kainaloon.) Raaputappa vähän! LOVIISA. (Leppyneemmin naurahtaen.)

Vai vielä raaputella! Tukkapöllyä annan! (Ravistelee.) Ja sitten kun sieltä takaisin ryykäisee, on kuin tapettu mato. Päiväkauteen ei pysty muuta kuin ilmaa haukkomaan!

NIILO. Oho!

LOVIISA. (Jatkaen.) Vaikka toiselta syö leivän ja nostaa palkan.

NIILO. Onko jäänyt työ rästiin, vai?

LOVIISA. (Myönnellen.) No eipä ole, ei sitä pääse sanomaan.

NIILO. Entä puuro kuppiin?

LOVIISA. (Naurahtaa.) Eipä sitäkään.

NIILO. Eikä löyly kiuaskiviin! (Heittää äkisti suksen, kiertäen käsivartensa Loviisan vyötäisille laulaa.)

    Mitäs sitten muori mutiset,
    mutiset, rutiset!
    Mitäs sitten muori mutiset!
    Ootko sä jotakin vailla?

(Pudistaen Loviisaa tukasta ja niskasta jatkaa.)

    Kun minä tartun pörriisi kiinni,
    niskaasi kiinni, poskeesi kiinni!
    Kun minä tartun tukkaasi kiinni,
    puistanpa aikalailla!

LOVIISA. (Torjuvasti.) Oletko hassuttelematta! Vaikka ihmisiä tulisi!

NIILO. Vaikka tulisi pappi! (Ottaa Loviisan syliinsä.) Kukapa sinua nipistelee, ellen minä. (Nostaa korkealle.) Ja täytyy sinun tuntea myös tätä voimaa. (Nostaa edelleen.) Se on hyvää voimaa, vaikkei sitä kovin paljon ole!

LOVIISA. Mutta ihan sinua viiraa!

NIILO. (Laskee Loviisan maahan.) Se voima näetkö, ja se nuori veri! (Taivuttelee käsivarsiaan.) Katsos näitä! Niissä sitä on! (Sipaisee jalkojaan.) Ja näitä ravinappuloita ei vaihdettaisi kappelipitäjään! (Tekee lattialla muutamia notkeita liikkeitä hypähtäen lopuksi tasajalkaa pöydälle.)

LOVIISA. (Lyö käsiään yhteen.) Siunatkoon tuota liekiötä! Enpä ihmettele, vaikka orsille sävähdät siitä!

NIILO. Vai et ihmettele! No, sepä nähdään! (Katsoo ylös kuin hypätäkseen.)

LOVIISA. (Siepaten ämpärinsä kiirehtii lähtemään.) Pääsen tästä ulos, niin hyppää vaikka piipusta katolle!

Toinen kohtaus.

    Maiju ja Niilo.

MAIJU. (20-vuotias, solakka. Puettu yksinkertaisesti, mutta siististi. Tulee sisälle ompelus kädessä.) No, mihin nyt?

NIILO. (Alakuloisesti.) Ylös piti! Mutta loppui veto! (Arpoo sormillaan.) Ylös vai alas, alas vai ylös... Alas vetää kuin Niskan voiteilla. (Hyppää keveästi lattialle siepaten Maijun syliinsä.)

MAIJU. (Nauraen.) Sinä villitty!

NIILO. Ja sinä villitsijä! Oletpa onneksi kiinni!

MAIJU. Onko tämä taas viidenkymmenen alkua?

NIILO. On. Sitä alun alkua. Kaikkia, yksin moottorivehkeitäkin tarvitsee lähdön edellä suostutella. Yhtä pyöräytetään kammesta. (Pyörähtää.) Toista painetaan nappulasta. (Puristaa.) Mutta viidenkymmenen murtomaamies tarvitsee tällaisen nykin. (Suutelee äkisti.)

MAIJU. Ei koskaan arvaa, mitä sieltä milloinkin tulee. (Istuvat rahille.)

NIILO. Enempää kuin murtomaaradasta. Mäen alla on mutka ja mutkassa oja.

MAIJU. Ja ojassa vettä.

NIILO. (Hypähtää kuin entisiä muistellen.) Vietävän kylmää lähdevettä! Sinäpä sen sanoit!

MAIJU. (Naurahtaen.) Luulisi siellä luonnon jäähtyvän.

NIILO. Eipäs jäähdy. Ei korven lumoissa ikinä jäähdy.

MAIJU. Sehän on kamalaa!

NIILO. Se on ihanaa! — Kunpa olisit mies!... Ei aina, vaan muutaman päivän ihan parhaimpien murtomaakelien aikaan. Ja kun olisit silloin oikein hyvä mies, vähän parempi kuin minä. Kuin kettu ja koira huhkisimme Kulhan rinnettä ylös. Alas painuessa ottaisit tietysti kelpo ukon ... eipäs kuin akan, niinkuin minäkin, koska kerran mies olisit, ja sitten taas paineltaisiin peräkkäin kuin nälkäiset sudet.

MAIJU. Kerro minulle alusta alkaen hiihtoretkesi tarina.

NIILO. Voi, tyttö kulta! Minäkö osaisin kertoa murtomaahiihdon tarinan! Ei, raasku siitä tulee, latva poikki, lehvät murskana kuin pakkasella kaadetusta kuusesta.

MAIJU. Osaat sinä minulle kertoa.

NIILO. Sinullepa juuri en osaa kertoa. Sen raaskun voinen eteesi kantaa.

MAIJU. Kanna se! Minä sidon taittuneet oksat, niinkuin osaan.

NIILO. No, sitten kerron. Ensin minä tietenkin rasvaan sukseni ja otan sytytyksen, vaikka sen sinä kyllä tiedätkin. Sitten se alkaa. Latuni johtaa tuosta Uudenpellon rinnettä lehmihaan isolle lähteelle. Siitä se kiepahtaa Möllinpuron varteen ja pujottelee pajupehkosta toiseen, polvekkeesta polvekkeeseen niinkuin purokin. Jänissuon laidassa tuli meistä ero. Puro painuu jokeen, minä Hukan korpeen!

MAIJU. Hui! Menetkö kruununkorpeen?

NIILO. Menen, ja liukkaasti menenkin! Sinä muistat, millaisia hongan jyhkyjä siellä kasvaa. Iltapimeässä näyttävät niiden latvat häviävän suoraan taivaaseen. Hiljaista siellä on kuin haudassa, vain toisinaan tipahtaa korkeudesta lumiköntti niskaan, tipahtaa kuin Jumalan kädestä.

MAIJU. Eikö siellä peloita?

NIILO. (Hymähtää.) Jopahan vielä! Mutta helpommalta tuntuu, kun pääsen hongikosta Sääksjärven jäälle. Siinä on tasaista noin viitisen kilometriä, ja sen minä painelen käsivoimin kuin hullu. Se on vähän yksitoikkoista, mutta jos rupeaa laiskottamaan, niin virkistän itseäni ajattelemalla: Mikähän tuolla takana kahistaa? Mikäs muu kuin itse isä... se vanha sarvipää... Mitähän sillä on kynsissä?... Totisesti, Hukankorven suurin honka latvapäästä teritettynä... Jos se sillä ehtii törkäistä niskaan... Arvaat sen, miten alkaa suksi imeä latua.

MAIJU. Sinä olet kauhea!

NIILO. Niinpä luulen! Silmät tapillaan kuin ravulla ja parta kuurassa kuin jääkarhulla.

MAIJU. (Sivelee Niilon leukaa.) Mikähän tuossa kuuraa pidättää!

NIILO. Näkisit, niin ihmettelisit! Kun jäältä pääsen, alan kiivetä Kulhanvuorelle. Siinä saan veivata yhdellä jos toisellakin konstilla. Joukeammat paikat menen hiihtäen, jyrkemmät paikat tökin näin. (Näyttää askelhiihtoa.) Ja kun tulee eteen melkein pystysuorat Jaakopin tikapuut, niin keinottelen itseni ylimmille portaille näin. (Näyttää murtomaahiihdon sivuttaisaskeleita.) Aikaa siinä menee, mutta pääsen kumminkin kupuralle joskus. Huipulla minä hetkeksi pysähdyn.

MAIJU. Väsyttää tietenkin hirveästi!

NIILO. Eipä sen takia, mutta kun alkaa se julmettu lasku.

MAIJU. Etkö voisi kiertää vuorta?

NIILO. (Naurahtaen.) Voisin tietenkin! Voisin jättää koko hiihtomatkan, ellen olisi vähän hassu.

MAIJU. Äläpäs siinä taas! Tarkoitin, etkö voisi harjoitella vähän tasaisemmilla mailla?

NIILO. Ja sittenkö mennä Salpausselän hiihtoon! Ei se jästi vetele!

MAIJU. Miten ihmeessä sinä Kulhanrinnettä suksilla alas tulet, ihan pyörryttää ajatellakin!

NIILO. Kyllähän se on eri tuloa. Latu painuu alas kuin hornan kaivoon. Jarrutanko, vai en?... Puren hammasta ja sanon: En! Tuuli suhisee korvissa ja silmissä lyövät sadat salamat. Mutta niinpä sitten meneekin pitkä huippurinne kuin nuolaisten. Tiedätkö, mitä se merkitsee?

MAIJU. Ajan voittoa kaiketi?

NIILO. Niin! Ei sekuntipahoja, vaan minuutteja! Kultaisia minuutteja! Ja sielussa soutaa hurja riemu!

MAIJU. Kerran vielä tapat itsesi.

NIILO. Enkä tapa! Mutkassa kumminkin suksella jarrutan, näin. (Näyttää lattialla.) Ja sitten alkaa kihinä taas! Keskivuoren rinteellä on ylen jännittävää. Tuossa tulee kahdas kaksoiskoivun väli; täytyy kylki edellä mennä, ettei jäisi käpälähautaan. Tuolla alempana on kallio kuin seinä, ihan täydesti edessä, hylky. Jos sekunnin seisoisi, niin pläiskis! Mutta eipä viitsitä. Parin sylen päässä kiepataan kauniisti avonaisemmille teille.

MAIJU. Jos myöhästyisit!

NIILO. Ei ole varaa! Alempana on jo väljää, mutta vauhti on hyvä. Ja hurjan jännittäviä ja hauskoja paikkoja tulee eteen tämän tästä. Tuossa vie latuni suurelle laakakivelle, jonka alareuna on jyrkkä. Saanpa siinä ilmaiseksi viiden, kuuden sylen hypyn kuin hyväkin norjalainen "hauki". Alhaalla rotkossa lasken suuren karakuusen alitse. Tuskin metriä maasta harrittavat kuusen kuivat oksat kuin käppyräiset noita-akan kynnet kiskaistakseen tukan päänahkoineen. Kyyristyn suksiini ja painan silmäni kiinni... Riipaiseeko vai ei?.. Ei... Jospa sittenkin...

MAIJU. Eikö ole riipaissut?

NIILO. Joskus! Juuri senverran, että mukavaa tekee. Arvaahan, mitä teen, kun ohi pääsen?

MAIJU. No!

NIILO. Käännän pääni ja irvistän kuvatukselle! Viimeinen tarkka paikka on Kulhan niityn reunassa. Siinä on otettava akan rotjale sillä siunatulla silmänräpäyksellä.

MAIJU. (Naurahtaen.) Kuinka niin?

NIILO. On tehtävä ihan jyrkkä mutka. Jos aikaisemmin kaatuisi, iskisi kiveen, jos myöhemmin, niin tervaskantoon, ja kumpikin taitaisi maistua yhtä hyvältä.

MAIJU. Voi, sinun vaarojasi, poika-parka!

NIILO. Eikä mitään! Hiihtelen litkottelen niityn reunuksia ja muistelen äskeisiä mukavia. Kun kyllästyn, käännän sopivassa mutkassa taas kukkuloita kohti.

MAIJU. (Niiloa käteen käyden.) Kiitos! Se oli kaunis kertomus. Minä ymmärrän nyt jo paremmin, mikä sinua vaarallisille retkillesi vetää.

NIILO. Se riittää!

MAIJU. Ajatuksin autan ponnistelujasi, hengessä valvon vaarojasi!

NIILO. Se on liikaa! (Hyväillen.) Vaikka kyllä siellä joskus tulee myös mustia turtumuksen hetkiä. Suksi ei luista, jalka ei nouse. Kämmentä hieroo verirakko, silmää suolainen hiki. Koko olemuksen valtaa kuoleman raukeus.

MAIJU. (Osaaottavasti.) Voi poika-parkaani! Mitä silloin teet?

NIILO. (Leikiksi kääntäen.) Minä spurttaan! Kuvittelen, mitä on edessäpäin Mäkelän mäellä: sirkeä silmä, notkea lanne ja kaula kuin ulpukan varsi. Silloinpa syttyy väsähtänyt sisu ja alkaa loppukiri, jota kestää kotiportaille asti. Kaikki otan irti, mutta sittenpä olenkin myyty mies.

MAIJU. Toki oikeaan paikkaan!

NIILO. Ja hyvästä hinnasta! Kun sitten vaivoin kömmin yläsänkyyni, on maailma ihan valmis. Äiti sanoo, että olen kuin tapettu mato. Taitaapa sanoa oikein. Ainakin on saanut kelpo iskun se vanha mato, se Aatami, josta katkismuksessa puhutaan. Mihin lienee äijä paha hien mukana hivunut Kulhan rotkoihin. Parhaiten tunnen sen, kun siinä uneen rauetessani katselen kuvaasi sieluni peilissä. Lasi on kirkas, ei edes reunuksissa näy rasvaisen sormen jälkiä ja sinä hymyilet siellä kehyksen keskellä kuin enkeli. Minulle silloin riittää, kun kuvasi näen, kun tiedän, että olet olemassa, kun aavistan, että hengität saman rakennuksen seinien sisällä.

MAIJU. (Kiertää äkisti kätensä Niilon kaulalle.) Sinä verraton poika! Minäpä aavistan myös jotakin tällä hetkellä!

NIILO. No!

MAIJU. En tiedä, sanonko!

NIILO. Sano toki!

MAIJU. Sinä voitat Salpausselän hiihdon!

NIILO. (Mieluisasti hätkähtäen.) Oho!

MAIJU. Sinä olet ansainnut sen!

NIILO. (Mietteliäästi.) Tiedä ansioista... Siellä on taas Raivion Matti ja Tapani Niku... Kämäräiset... Lappalaiset... (Päättävästi suoristuen.) Mutta latu on kaikilla sama! Ja paras voittaa! (Jännittää käsivarsiaan.) Maaliin tulen myös minä! Toivonpa, ettei järjestystäni ilmoiteta kaksinumeroisella luvulla kuten sotilashiihdossa neljä vuotta sitten! (Vilkaisee akkunaan.) Kuu on noussut! (Hypähtää suksiensa luo korjaillen varpaallisia.)

Kolmas kohtaus.

    Santeri, Maiju, Niilo.

SANTERI. (Noin 40 vuotias, velton lihavahko, yllä paksu takkiturkki, jalassa kiiltonahkaiset saappaat. Tulee ovesta kömpelösti vääntäytyen.) Päivää! Iltapäivää, tarkoitan! (Maiju vastaa tervehdykseen. Santeri käy Maijun luokse rahille tervehtien kädestä.) Terveeks! Terveisiä valtakyliltä päin! (Istuu kaivaen tupakkaa.) Pitelee pieniä pakkasen pirinöitä tätänykyä.

NIILO. Eikös siellä ole melkein vesisuoja.

SANTERI. (Myonnellen.) Joo, suojaistahan se niin, mutta tuuli, tarkoitan talvinen tuuli se on sentään pehkanan kylmää.

NIILO. (Kuin hoksaten.) Ai, tuuli! Pohjatuuli! Kylmäähän se näin talvella on, vaikka etelästäkin kävisi. (Ottaa suksensa mennen ovelle.)

SANTERI. (Muljauttaa Niiloon epäluuloisesti.) Tuota, nostapas loimi oriin selkään ja heitä heiniä eteen kanssa!

NIILO (Maijulle.) Omiaanko vai talon!

SANTERI. Talon, talonpa tietenkin, pitäisi sen verran ymmärtää. (Maijulle.) Mun rekeeni ei heiniä mahdukaan, kun siin'on se täys toppaus ja hirvennahka.

NIILO (Itsekseen.) Niinkuin niskassasikin!

SANTERI (Niilolle.) Häh! Sanoitkos mitä?

NIILO (Ovessa suksineen.) Sitä vain, että nakataan orihin niskaan vällyt, isännän vällyt ja eteen heiniä, talon heiniä, tarkoitan. (Menee.)

SANTERI (Vetäytyy lähemmä Maijua sikarin päätä pureskellen.) Onkos se teillä oikein vuosirätingillä, renginkaupoilla tarkoitan, tuo Ketolaskan poika?

MAIJU (Yliolkaisesti.) Eikö liene!

SANTERI. Suulas tuntuu olevan. (Sytyttää tupakan.) Parasta panna pois. Ei niistä nykyisen ajan renkipojista pehkanoista ole muuta kuin vaivaa. (Hiljaisuutta.) Lähdin tässä vähän ajelulle, kun ei moniin aikoihin ole tullut ajeltuakaan. Ja kun on hyvä hevonenkin, tarkoitan oritkin ihan sitä varten. (Lähentelee.) Vaikka on meillä senpuolesta muitakin hyviä elukoita. Navetan puolella on iso sonni, oikein rengasturpa, pehkana! (Maiju katsahtaa vaistomaisesti ylös.) Joo! Meidän karjakko meinaa, että pitäisi panettaa kantakirjaan. Kittiä kanssa, sanoin minä' Panettakoot köyhemmät!

MAIJU. Isäntä käy tänne peremmälle odottamaan!

SANTERI. Istutaan täällä vain! Mikäpäs tässä on tässäkään istuessa. Ja kylläpähän tässä vielä ehditään peremmäksikin, tarkoitan ihan perillekin asti, kun päästään alkuun. (Maiju istahtaa rahin latvalle väkinäisesti.) Tuota, jos ma, jos ma siihen äskeiseen juttuun vielä... tuota hyväthän meillä on oriit ja sonnit, lehmän puoli vähän rikeeraa.

MAIJU. Ainahan sitä taloudessa on vastustakin.

SANTERI. Joo, vastusta niin, varsinkin näissä lehmäasioissa. (Kuin asiaan käyden.) Mitäs sanot, jos napattaisiin täältä etäisemmästä naapurista eri karvaista, uutta rotua, tarkoitan.

MAIJU. Eipä taida meidän maatiaisistamme olla suurten joukkoon.

SANTERI. (Nauraa hörähtäen.) Mitä minä navettanupoista. Napataan täältä tuvan puolelta kamarin puolelle oikein ehta essyyrialainen, pehkana! (Yrittää kahmaista Maijua syliinsä. Maiju hypähtää ylös juosten kamariinsa. Santeri päätään raapien, itsekseen.) Arka oli, pehkana! No paremmin säilyy rengin juippiloilta. Kylläpähän vielä kesytän, kesytän ja rellutan, olen minä semmoinen poika!

Neljäs kohtaus.

    Heikki, Santeri, Maija, Niilo.

HEIKKI. (Noin 60-vuotias, rehti ja jämeä, puettu sarkapukuun. Tulee ulkoa valjaat käsivarrella.) Iltaa! (Nostaa valjaat naulaan mennen kädestä tervehtimään Santeria.) Terve, terve! Olet lähtenyt ajelulle?

SANTERI. Joo! Täytyy vähän jaloitella oritta. Ja täytyyhän sitä poikamiehen itsensäkin vähän liikuskella ja katsastella.

HEIKKI. Täytyy tässä vanhempainkin. Jouduin minäkin vielä noissa valtuuston kokouksissa ajelemaan.

SANTERI. Minä en ole niissä viitsinyt ajella!

HEIKKI. (Hymähtäen.) En minäkään, ennenkuin valitsivat!

SANTERI. Eikös se nykyinen meininki ole sitä vihon viimeistä, himphamppua, tarkoitan sekulikauraa. Jokainen määkii omalla äänellään. (Tarjoaa tupakkaa.)

HEIKKI. (Ottaa.) Talon puolestahan tätä pitäisi. (Sytyttää.) Äänelläänpä niin jokainen lintu laulaa. Mutta kun kukin aikoinaan saa laulaa, ei peräänpäin ole nokan naputtamista.

SANTERI. Joo, onhan se niinkin, mutta ei sitä kaikkien kukkopoikain, tarkoitan renkipoikain, pitäisi päästä naputuksille miesten asioissa.

HEIKKI. No, no, mies se on renkimieskin, jos muuten on ollakseen, niinkuin esimerkiksi tämä meidän Niilo.

SANTERI. (Vähän kivahtaen.) No sitä juuri tässä minäkin! Suulas on kuin mikä pehkana, ja lieneekö tuolla muutenkaan miehen vehkeitä.

HEIKKI. Jos lie suuta, niin on myös muuta. Mutta riisuhan nahkojasi. Käydään tästä peremmälle juttusille.

SANTERI. (Katsoo kelloaan.) Myöhäksipä vetää. (Tutunomaisesta.) Ja ehditään tästä kamarin puolille toistekin. Lähdin vain vähän peräilemään niissä naima-asioissa.

HEIKKI. Vai niin! (Hymähtäen.) No jos tytön olet suostutellut, niin mitäpäs minulla.

SANTERI. (Hyvillään leveästi.) Onhan sitä puhuttu. (Maiju tulee samassa sisältä.) On isketty silmääkin ja muuten lirputeltu. (Maijulle.) Eikös se ollut jo ihan sovittu asia, että pannaan rengas sarveen ja viedään täältä teiltä meille oikein runsaslypsyinen, essyyrialainen, heh, heh, heh!

MAIJU. (Närkästyen.) Ja taasko tuo sama jatkutus! Jos viette, niin viekää! Mitäpä minulla on tekemistä teidän lehmäkaupoissanne! (Niilo tulee sisälle suksisauvat kädessä.)

HEIKKI. Minä ymmärsin, että tässä naimakaupoista on kysymys.

SANTERI. Niinpä tietenkin, naimisesta tietenkin, vaikka puhuttu on kiertäen, tarkoitan vertauksin ja esikuvin, niinkuin näissä on tapana.

HEIKKI. (Tiukemmin.) Puhu, mitä tarkoitat.

SANTERI. Tuota... tuota... minä nain tämän, (näyttää kädellään) tarkoitan, tämän Maijan!

NIILO. (Hypähtää muutamalla askelella etualalle.) Et ikinä!

SANTERI. Soo!

NIILO. Et ikinä! Et sinä eikä muut! Tyttö on minun!

HEIKKI. Sinun?! Oletko pyytänyt!

NIILO. Mitä omastaan pyytää!

HEIKKI. (Suutahtaen.) Niin vainkin! Mitäpä siitä pyytää! Ottaa vain omin lupineen kuin rastaan pojan pesästä, Mäkelän ainoan tyttären!

MAIJU. Minä olen luvannut!

HEIKKI. Sinä luvannut! (Kiivaasti astellen.) Mikä lupaaja sinä olet?! (Niilolle.) Ja mikä ottaja sinä, häh?! Tyhjä kuin kirkon rotta!

NIILO. (Uhmaten.) Tyhjempikin!

HEIKKI. Vielä kukkoilet! (Kävelee pariin kertaan huoneen poikki istahtaen sitten pöydän päähän.) Kuule, poika! Lienet mies, niinkuin joku muukin, ehkä välistä vähän parempikin. Paina kumminkin mieleesi tämä: Mäkelästä on tyttäret annettu, ei otettu, ja niin tehdään vastakin! Se saa, joka pyytää! (Lyö nyrkillään pöytään.) Ja tämän laudan latvalta korjataan kihlat!

MAIJU. (Päättävästi.) Jospa ei korjata!

HEIKKI. Korjaat!

MAIJU. Jospa en!

HEIKKI. Korjaat tai lähdet!

NIILO. (Hypähtää Maijan viereen ottaen kädestä kiinni.) Rengin vaimoksi! Rengin ja äpärän! Niitäkö häpeisin! En! Pääni pidän pystyssä kuninkaitten edessä! Ja omani otan, vaikka vuoren alta! (Syöksähtää ulos. Maiju sisälle.)

HEIKKI. Perhanan poika!

SANTERI. (Kyhnii päätään.) Pehkanan renkipoika!

HEIKKI. Jos ma annan sille sen vietävän passit!

SANTERI. No joo! Antaa pehkanalle heti passit kouraan. Sitä minäkin tässä olen tuumannut!

HEIKKI. (Kipakasti kääntyen.) Sinä tuumannut! Sinä vuovaamaton pässinnahka! Mitä tuumaamista sinulla on minun asioissani! Mene hiiteen siitä! (Lähtee sisälle, ovella kääntyen.) Tuo Maijanpäivänä kihlasi!

SANTERI. (Itsekseen etualalla päätään kyhnien.) Mene hiiteen! Mutta tuo kihlat! Voi sun pehkana kumminkin! (Raaputtaa.) Kumpaa tässä uskoo, vai uskooko kumpaakin? Ne taitaa olla kaikki vähän hassu... tuota portinlyömiä, tarkoitan. (Kävelee.) Mutta tyttö on aika pehkanan eläväinen! Minun täytyy se saada. (Miettii.) No joo! Ostetaan kihlat! Ostetaanpa pois! Ostetaan kultaa! Ostetaan hopeaa ja viedä uutta hopeaakin! Ne ovat kiiltäväisten perään nämä eläväiset, ja akaksi niiden mieli tekee niin tämän kuin muidenkin. (Sieppaa povitaskustaan lompakon lyöden sillä käteensä.) Ja meillähän on, millä mällätään! Ja jos loppuu, niin lainataan!

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama. Tupa siivottu juhla-asuun.

Ensimmäinen kohtaus.

    Heikki ja Loviisa.

(Heikki makaa kuorsaten alasängyssä.)

LOVIISA. (Tulee ulko-ovesta huutaen.) Vinttiämpäri putosi kaivoon! (Heikin kuorsaus kuuluu vahvasti. Loviisa kuuntelee hetkisen keskilattialla.) No eikö se hirrenveto lopu siellä, vai? (Menee sängyn luo ja huutaa uudestaan.) Ämpäri on kaivossa! (Heikki liikahtaa, mutta kuorsaa sitten edelleen.) Sittenpä on ilkonen ihme! (Ottaa uunin reunalta pari metallista padan kantta ja alkaa rummuttaa niitä vastakkain huutaen samassa tahdissa:) Äm-pä-ri on kai-vos-sa! (Heikki lakkaa kuorsaamasta ja liikahtelee. Loviisa edelleen:) Äm-pä-ri on kai-vos-sa!

HEIKKI. (Herää ponnahtaen äkeänä ylös.) Vaikk'olis helvetissä! Tarvitseeko sen takia nyt maailma nurin vääntää, yhden ämpärin!

LOVIISA. Oo, hoo, hoh! Vai ei tarvitse! On se isäntämiehen puhetta, on jo! Siellä pihaton puolella huutavat lehmät, huutavat hevoset! Mutta isäntä se vain makaa! Makaa kirkkaan keväisen jumalanpäivän kuin lahna ruohossa!

HEIKKI. (Vetäen saappaita jalkaansa.) Säästäisit vähän puolipäiväsaarnaasi.

LOVIISA. Puolipäivä on jo mennyt sen pitkän tien, mutta tietääkös se, joka makaa. Renki kulkee riikkiä ja isäntä makaa! Se on talon asumista se!

HEIKKI. (Ottaa naulalta köysinipun. Ovella mennessään.) Luulisi tuon kotkotuksen jo yhdelle munalle riittävän.

LOVIISA (Itsekseen.) Lähtipäs! (Alkaa pienennellä sianperunoita.)

Toinen kohtaus.

    Loviisa ja Maiju.

MAIJU (Keveään hiihtopukuun puettu, kädessä postinippu, tulee tanssien ja laulaen ulkoa.)

    Hei, nyt aatos joutuisasti
    yli vuorten juokse!
    Lennä, liidä linnun lailla
    armahani luokse!

    Kirkkahammin pilvein alta
    aurinkoinen loista!
    Kultaseni vertaista
    ei maailmas oo toista!

    Riemu suuri lempiväisen
    sydämeni täyttää!
    Maa ja taivas ihanalta
    silmihini näyttää!

LOVIISA. Sepä vasta riemua! Ihan kuin paratiisin portti olisi selkosen selällään!

MAIJU (Syleilee Loviisaa.) Kun on saranoiltaan irti. Loviisa kulta! Ja siitä aukosta mekin kilvan onnen laitumille kipitämme!

LOVIISA. Mitähän tämä nyt taas on! En minä vielä ole hullua hurskaampi!

MAIJU. Etkö jo arvaa! (Heiluttaa sanomalehtiä.)

LOVIISA. Mitähän minä osaisin arvailla!

MAIJU. Onpa siinä äitiä, kun ei jo arvaa!

LOVIISA (Naurahtaen.) Kun et sano, niin pidä ominasi! Lähden tästä navettaan.

MAIJU. Sinä onnellinen äiti! Sinä tämän päivän suurin äiti! Poikasi voitti Holmenkollenin!

LOVIISA. (Rauhallisesti hymähtäen.) Vähälläpä tuli lapsen mieli hyvitettyä.

MAIJU. Hyi sinua! Poika on sankari! Suomen, Norjan, koko maailman hiihtosankari, ja äiti kylmä kuin jääkalikka!

LOVIISA. Ainahan niistä joku voittaa.

MAIJU. (Kertaa.) Joku! Onko mielestäsi samantekevää, jos Holmenkollenin voittaa oma poika tai joku muu joku! Koko kansa itkee ja nauraa, mutta äiti, voittajan äiti ei pääse edes portista sisään! Nyt et puhu enää yhtä synnin sanaa, vaan istut ja kuuntelet! (Avaa lehden heittäen muun postin pöydälle.)

LOVIISA. (Naurahtaen.) Voi, voi lasta! Odotahan vähän! (Järjestää perunan kuorinnan itselleen.) No, anna tulla!

MAIJU. Pitikö siihen nyt työkin ottaa! (Lukee.)

Suuri Suomen päivä. Kelpo hiihtäjämme Niilo Ketola voitti Holmenkollenin! (Omalta kirjeenvaihtajalta.)

Tänään suoritettiin täällä kisojen pääkilpailu, Holmenkollenin hiihto. Tapahtui nyt toisen kerran se ihme, jota me sadat olimme salassa toivoneet ja ehkä sadat tuhannet salassa pelänneet. Suomen mies voitti Holmenkollenin! Siniristilippu kohosi Norjan suurkisojen kuningastankoon!

Kisojen suurin päivä valkeni kirkkaana, lupaavana. Keli oli hyvä, tämän päivän kamppailua varten ehkä liian hyvä. Holmenkollenin rinteet täytti monikymmentuhantinen katselijajoukko. Näytti kuin koko nuori Norja olisi liukunut suksilla notkeana, eloisana, värikkäänä.

Kuin kohtalon satuttamana oli arpa ratkaissut Salpausselän voittajamme Niilo Ketolan Norjan toivon Olof Haagensenin pariksi, eipä kauemmaksi kuin ykköseksi ja kakkoseksi satapäisessä valiomiesten joukossa. Suomen sitkeä mies uljaan viikingin sompakeihään edessä... Toistuuko kuolemanhiihto, vuosisatojen takainen? vavahdutti meitä vaistomainen ajatus.

Kilpailu alkaa. Miehet soljuvat matkaan säännöllisin väliajoin. Hyvin viitoitetulle radalle alkaa helminauha muodostua. Alkupää katoaa pimentoon, mutta nauha jatkuu... Lähtöpaikalla starttaa yhä uutta ja uutta miestä: Norjan, Ruotsin, Suomen...

Ensimmäiset väliajat ilmoitetaan. Yksi! 44' 6". Kaksi! 43' 35"! Kuuluttaja toistaa sen rinteeltä rinteelle. Yhä lähtee starttipaikalta miehiä, komeita, uljaita miehiä kuin oravat rinteelle kavuten. Ja yhä ilmoitetaan aikoja! Neljä! 46' 11"! Seitsemän 50' 21"! Yksitoista! 48' 5"!

Viimeiset lähtijät ovat kadonneet. Odotetaan toisia väliaikoja. Jo liikehtii kuuluttaja lavallaan, selailee papereita, kääntää torvea. Hälinä lakkaa, odotus syntyy, tarttuu, levenee kuin metsäpalon lieska kummulta kummulle hypellen.

Toiset väliajat: Yksi! 1 tunti 27' 27" Kaksi! 1 tunti 26' 47". Kuuluttaja kääntyy, ääni ei enää kuulu; mutta ei tarvitse kuuluakaan, sillä tuhannet elävät rinnat ovat kuuluttaneet tiedon etäisimpienkin kumpujen kuultaviin. Ilmoitetaan uusia aikoja: Tunti 40'! tunti 39', se ja se, parhaitten miesten parhaita aikoja. Rinteillä lasketaan, nauretaan, hullutellaan. Aurinko on noussut korkeimman laelle suitsuttaen kultiaan tuhatpäisenä kuohuna liikehtivään rinteeseen.

Kolmannet väliajat: Kohaus käy yli kenttien kuin jättiläistuulispään edellä. Suomalainen 2 tuntia 11' 1"! Norjalainen 2 tuntia 10' 11"! Kuuluttaja on viisas mies, ei rääkkää kurkkuaan eikä kuluta torveaan sen enempää turhaan. Mutta rotkoista huipuille, metsistä aukeille toistuu yhä väsymättömänä ja voimakkaana: 11' 1"! 10' 11"!.. Osasipa se kuuluttaja: Suomalainen, norjalainen! Ykkönen, kakkonen! Ketola, Hagensen! Statisteiksi ovat jääneet toiset uljaat miehet, jotka ponnistelevat tuntureilla hengen kaupoin!

Iloisen humun vallassa odotetaan viimeisiä väliaikoja. Parvet ovat tiivistyneet tiheiksi rykelmiksi. Kaikki tahtovat päästä suuriäänisen kuuluviin. Kuuluttaja liikehtii tärkeytensä tuntevasti. Tuhannet silmäparit odottavat... odottavat.

Vihdoinkin äännähtää tuomion pasuuna: Suomi 2 tuntia 53' 14"! Norja 2 tuntia 52' 15"!

Rinteitten riemu on rajaton! Huutoa! Huisketta! Nuoren Norjan voitonhuumetta! Ylinnä kieppuilevat suksikäpyköineen poikaset, tunturien pikku pirut! Tulevat Holmenkollenin voittajat! Suomen miesten keihästäjät!

Viimeinen taival! Jyrkimmät nousut! Vaikeimmat laskut! Norja voittaa!... Niinkuin emme sitä sanomatta tuntisi me kiirastulen kylpijät... Tuossa päälläni pari rappua ylempänä on tuttu norjalainen sanomalehtimies hopeakynällään muistiinpanoja tehden... Onkohan se siinä... Katsahdan kammahtaen ylös... Välähtää kymmenpolvien takainen muisto. Samanaikuinen näky: Viikinkihän siinä terotettu keihäs kädessä... Olenko tulossa hulluksi suuren tapahtuman edellä?

Mutta sillävälin tapahtui, mitä tapahtuman piti.

Viimeisellä taipaleella meni Suomen mieheen riivattu. Kuin ehtymättömistä suonista voimaa imien veti hän loputtomat nousut. Kuin kuoleman kaksoisveli lasketteli vaarallisimmat laskut. Tunturien mies oli kotonaan, mutta jäi kuin jäikin. Suomen mies voitti! Voitti! Sinivalkea nousi tankoon! Maammelaulun kaiku kiiri tuntureilla! Mitä muuta tapahtui, en muista, en näe!

(Heittää lehden pöydälle.) Siinä sen kuulit! Semmoinen on minun poikani!

LOVIISA. (Silmiään kuivaten.) Sinun! Eikös se ole minun!

MAIJU. (Hypähtää Loviisan kaulaan.) Sinun ja minun! On siinä poikaa meille molemmille!

LOVIISA. (Pyyhkii silmiään.) Mitä sinä oikein puhut... Kun tuli niin outo olo... (Pyyhkii.)

MAIJU. Vai jo tuli! Vai jo alkoi jääpuikko vetistellä Maijanpäivänä!

LOVIISA. (Nieleskelee.) Mitäs kun... mitäs kun minulla on niin... paha luonto... kun se kerran irti pääsee.

MAIJU. Anna tulla vain esille se hyvä luontosi, äiti rakas! Sinä tulet myös minun äidikseni. Minä olen ollut Niilon morsian jo toista vuotta!

LOVIISA. Herra hallitkoon!

MAIJU. Hallitkoon vain, mutta totta on joka sana! Kysymättä kyllä vielä on, annatko sinä minulle Salpausselän ja Holmenkollenin voittajapoikaasi?

LOVIISA. Vielä häntä kysyy! Ison talon tytär isätöntä, nimetöntä renkipoikaa!

MAIJU. Toivoakseni Niilo saa yhtä hyvän isän kuin minä äidin. Ja mitä nimeen tulee, niin sitä on hänellä jo liikaakin.

LOVIISA. (Pyyhiskellen.) Jumala sinua siunatkoon, tyttöseni! Kaikki sinä osaat parhain päin selittää.

MAIJU. Parhaat asiat parhain päin! Siihen ei taitoa tarvita.

LOVIISA. En minäkään sentään pohjimmaltani sellainen kummitus ole kuin päältä näytän. (Itkee.) Mutta kun olen nuoruuden lankeemukseni takia saanut niin monta kipeää kärsiä... Oli kaiketi minussa alkujaan jotakin hyvää niinkuin muissakin ihmisissä... mutta kun se on käännetty aina allepäin... monta kertaa ihan alaspäin. Rovasti-vainaja sen kirkotellessaan aloitti... hyvää lienee tarkoittanut... Kipeästi vain pisti... Toiset ovat jatkaneet ja aina siihen samaan paikkaan... Ei poika-parka edes ole ilman jäänyt... (Itkee.)

MAIJU. (Lohduttaen.) Älä, Loviisa kulta, maailman pahuutta itke! Pistäkööt nytkin poikaasi, ketä haluttaa!

LOVIISA. Vaikka eipä se niistä suuria ole välittänyt. Pystypäin kulkee kuin isänsä... Se oli niitä Pohjan tukkilaisia... koskenlaskija... maankuulu... hurjanrohkea... Sillä lienee huumannut minut niinkuin muutkin. Niin meni kuin tuli... Jäi muut, jäin minä... Minäkin, vaikka vähin sain, enin maksoin... (Itkee.)

MAIJU. Nytpä sensijaan saatte maksunne kasvujen kanssa takaisin. Harva äiti saa poikanaan syleillä semmoista voittajaa.

LOVIISA. (Ennalleen piristyen.) Mitäs siitä, mutta kun saan syleillä vielä voittajankin voittajaa. Vaikka liikaa tämä minunlaiselleni on. (Ottaa sianruokaämpärin kiirehtien ulos. Maiju sieppaa postin pöydältä ja menee kamariin.)

Kolmas kohtaus.

SANTERI. (Tulee ulko-ovesta suuri paketti kädessään.) Päivää! (Katselee ympärilleen.) Tuota, eipä tainnut ollakaan väkiä kotosalla. (Käy rahille istumaan nostaen pakettinsa pöydälle ja kaivaen tupakan katselee myhähdellen pakettiaan.) Pitäisi siitä röntyä löytyä, pitäisi, pehkana vie! Saa renkipoika rapistella tupen helansakin joukkoon, tarkoitan, jos kilpasille uskaltaa.

(Sytyttää tupakan.) Tuota jospa purankin heti tuohon pöydälle. Siinäpähän ovat valmiiksi näkösällä. (Ottaa paketin vierelleen penkille avaten sen ja alkaen ladella esineitä pöydälle.) Retasnekka! (Kääntelee kädessään.) Ja onkin semmoinen, jota ei nosteta joka könsässä pöytään! (Asettaa pöydälle ja ottaa paketista sokeriastian.) Entästä tämä! (Punnitsee kädessään.) Painaa, pehkana! (Laskee pöydälle ja katselee hetken ihastellen.) Kuin kirkonkalkki! Joo! Kalkiksi luulisi, jos ensimmäisen kerran näkisi! (Ottaa paketista sokeripihdit näpsäytellen niitä sormissaan. Nauraa.) He, he, he, heh! Siinäpä vasta näpsät hohtimet! (Koettelee leukoja.) Kuinkahan kestää, kun on noin pehkanan ohkainen! No, eipä tuolla suuria painoja nosteta, eipä sillä. Sokeripala vain näin nätisti näppiin. (Näyttää.) Tarkoitan, silloin kun herrain kanssa kahvia juodaan.

Mutta tällä! (Nostaa suuren puurolusikan.) Tällä sitä ehtii! (Koettelee suuhunsa leveästi myhäillen.) Tällä minä pistelen rusinasoppaa! (Ottaa paketista savukekotelon.) Tuota ei kihloiksi luulisi, ei pehkana vie luulisikaan! Kun mä toden sanon, niin ei se olekaan. Otinpahan vain muuten näöksi ja paarlastiksi. Kuuluvat ne kyllä nykyisin polttavan paperossia naisetkin. Polttakoot vain, missä passaa! (Tokevasti.) Meillä ei akka kärhää!

(Pistää kotelon pöydälle kaivaen paketista kaksi kelloa ja nipun sormuksia.) Entästä nämä! Mikäs sitten tyttölapsen mieltä hemaseisi, jollei nämä! (Riiputtaa kelloja toisessa ja sormuksia toisessa kädessään, lyö tahtia kuin kolmioraudalla ja laulaa:)

    Sormukset ja kili-kili-kellot
    annan likka sinulle-le! (Kertaa.)
    Jos sinä hellyt hellukseni
    ja keität soppaa minulle-le! (Kertaa.)

Jaa'a! Kyllä vain kelpaa tyttöpahan piikuuspäivänsä jättääkin! Kelpaa lihoa ja pulskistua yläpäästä ja alapäästä! (Tarkastelee toista kelloa.) Tämä kello on kultaa! Oikeastaan, jos ma toden sanon, se ei ole kultaa. Mutta kultana se nyt vain pannaan menemään, tarkoitan, naidessa menee täydestä kuin väärä raha, pehkana! (Hymähtää.) Kuka niistä kullan templat tuntee! Ukko on vanha, ei näe. Tyttö kyllä näkee... (Miettii ja ilostuu.) Eipäs pehkana vie näekään! Eihän naipa näe! (Kuuntelee kelloa.) Käy se! (Kuuntelee toista.) Käy sekin! (Hyvillään.) Närkit värkit! (Nostaa edellistä kelloa.) Tämä kultakello, joka ei ole kultaa, menee ihan täydestä myös hevoskaupassa, tarkoitan, sitten kun tällä on naitu! (Toista kelloa nostaen.) Oikeastaan, jos ma sanon, mitä meinaan, niin vielä se pannaan tämäkin menemään! Pehkanoitako akat kelloilla! Tuvan seinässä meillä on kello, mistä naiseläväinen ajan näkee, tarkoitan, silloin kun se käy! (Laskee kellot pöydälle nostaen paketista vielä yhtä toista halvempaa, viimeiseksi suuren nikkelitarjottimen. Kääntelee ja asettelee sitä hetken, mutta ei saa mieleisekseen, kunnes viimein keksii nostaen tarjottimen alaspäin katoksi toisten esineitten päälle.) Pehkanan pojat! (Nousee siirtyen ihastellen ulompaa tarkastelemaan.) Pehkanan pojat! Pantiin katto! Plootusta katto... hopeasta, hopeasta tarkoitan! (Kyhnyttää reittään.) Kyllä tämä poika taitaa! Säilyy siellä kihlat, kuivana tarkoitan, vaikka tuvan katto vähän vuotaisikin!

Neljäs kohtaus.

    Santeri ja Heikki.

HEIKKI. (Tulee ulkoa heittäen köysinipun naulaan. Huomaten Santerin epämieluisasti hätkähtäen.) Kah! Oletko sinä taas täällä!

SANTERI. (Menee kättelemään.) Terveeks! Jumalan terveeks! Täällähän minä! Kuinkas muuten, kun on se Maijanpäiväkin! (Viittaa pöydälle.) Ja täällä ne ovat laudalla jo tuomisetkin, tarkoitan, kihlatkin!

HEIKKI. (Kuivasti.) Näkyypä olevan! (Itsekseen.) Nyt se löylynlyömä kantoi tänne kaiken rojunsa! Pitäisi kahdesti miettiä, mitä pöhlölle sanoo!

SANTERI. Joo! Siinä ne on tämän pojan kihlat! Sopii niitä lähempääkin katsastella! Koetella painoa ja silmitellä karaattia!

HEIKKI. (Siirtyy vastahakoisesti pöydän äärelle.) Oletko sinä rahdannut koko irtaimistosi tänne!

SANTERI. (Nauraa.) He, he, he, heh! Ei toki kaikkia! Ei kaikkia eikä puoltakaan! Vähän parasta vain! Kultaa ja hopeaa, tarkoitan!

HEIKKI. Ja tuollaisen Paapelin tornin olet siitä pystyttänyt.

SANTERI. (Hyvillään.) He, he, heh! Vai Paapelin tornin! Sepä oli pehkanan hyvin sanottu! Pistin valmiiksi asti. Se entinen torni täisikin jäädä kattamista vaille. (Tarkastelee itsekin.) Minä poika pistin katonkin plootus... tuota hopeasta... vanhasta hopeasta tarkoitan! (Itsekseen.) Pehkanan pehkana, kun ei muista.

HEIKKI. (Ottaa tarjottimen käteensä tarkastellen lähemmin. Samoin kahvikannun, jota punnitsee hetkisen kädessään.) Kiiltäväthän ne. Mutta keveältä tuntuvat. (Katsoo lähempää.) Enkä näe näissä hopean templojakaan. Kissantassu niissä olla pitää, jos oikeata on ollakseen.

SANTERI. (Hämmentyen.) Tuota... tuota... tuota... Ei niissä nykyaikaisissa hopeissa ole tassuja eikä temploja.

HEIKKI. Eikö ole?

SANTERI. (Touhukkaana varmistuen.) Ei ole! Ei ole kaikissa hopeissa eikä halvemmassa kullassakaan!

Viides kohtaus.

    Kaikki näytelmän henkilöt.

(Loviisa, Maiju ja Niilo tulevat yhdessä sisälle.)

MAIJU. (Innostuneena.) Isä! Tämännäköinen se on Holmenkollenin voittaja!

HEIKKI. (Menee vastaan tervehtien Niiloa miehekkäällä kädenlyönnillä.) Terve! Terve! Ja onneksi olkoon! Voititkos sinä montakin suksimiestä siinä Norjan hiihdossa?

NIILO. (Naurahtaen.) Mitähän lienee ollut nelisensataa.

HEIKKI. (Hämmästyneenä.) Oo, halvattu! Vai peräti satoja! No olet sinä vasta kollien kolli!

NIILO. (Huomaa Santerin.) Täälläkös se isäntäkin?

SANTERI. (Hajamielisen ristiriitaisesti.) Joopa, joo... tuota joo, joo!

HEIKKI. (Leikkisästi muistuttaen.) Nythän on Maijanpäivä! Onko hiihtopoika unohtanut kotoiset Maijanpäivät?

NIILO. (Huomaa Santerin tavarat pöydällä.) Eipäs ole! (Avaa nopeasti laukkunsa nostaen pöydän toiseen päähän kolme suurta hopeapokaalia.)

HEIKKI. Oo, halvattu!

SANTERI. (Ällistyneenä.) Pehkana soikoon! (Niilolle.) Miten sait nuo kaukalot?

NIILO. (Tuimanlaisesti.) Varastin! (Naurahtaen.) Toki semmoisesta paikasta, mistä ei kysytä perään. (Heikille.) Kihloiksi tarjoan ja pyydän tytärtänne!

HEIKKI. Ei tarvitse! (Miehekkäästi.) Sillä tunto se on minullakin! Sen miehen, joka on voittanut Suomen Salpausselät ja Norjan Holmenkollit, ei tarvitse pyytää isältä yhtä tyttörääsyä, jolla itsellään on sen turkasen halu!

LOVIISA. (Liikutettuna hyvillään.) Sillä on sanat, eikä se niitä niele.

NIILO. Kiitos! (Ottaa kukkarostaan pienen sormuksen asettaen sen pöydälle pokaalien viereen. Kuin anteeksi pyydellen.) Se on niin kovin ohkainen!

HEIKKI. (Tarkastelee sormusta. Santeriin katsoen.) Mutta siinä on templat! (Ottaa yhden pokaalin käteensä, punniten ja tarkastellen.) Osaapas painaa! (Katsoo lähemmin.) Ja siinä on tassun jälki, joka ei lähde pesemällä! (Näyttää Santerille.) Katso sinäkin, että vasta tunnet! (Laskee pokaalin pöydälle. Maijulle.) No, tyttö! Minä kysyn sinulta, korjaatko kihlat?

MAIJU. (Veikeästi.) Jospa en korjaa!

HEIKKI. Korjaat! Sanoin sen jo silloin! (Leikkisästi.) Katsos, se on sillä tavalla, että mitä pappa sanoo, se tapahtuu ja se on aina oikein! (Santeri alkaa keräillä pöydältä tavaroitaan sulloen niitä taskuihinsa ja saapasvarteensa. Heikki nostaa toista pokaalia.) Tuossapas vasta aika vati! (Loviisalle.) Tuleppas katsomaan. (Loviisa menee pöydän luo, yhdessä ihmettelevät ja nostelevat.)

MAIJU. (Niilolle.) Minä luin äidille hiihdostasi! Se oli niin kaunista, että meitä ihan itketti!

NIILO. Paljonkos te siihen tarvitsette!

MAIJU. Älähän luule! Mutta sanoppas, mikä sinulle antoi voimia viimeisellä taipaleella, norjalainenhan oli saanut sinut jo ihan kiinni?

NIILO. Muistin väliin sinua... (Nauraa.)

MAIJU. No!

NIILO. Ja väliin taas Hukankorven pirua!

MAIJU. (Käpsää Niiloa korvalle.) Siitä saat! Enemmän tarvitsisit!

SANTERI. (On saanut lällävälin tavaransa koottua tyonnelien viimeksi nuoria taskuihinsa.) Tuota... (Rykäisee.) Tuota... täytyy tästä kotiin... Pitää tästä iltapäivällä vielä junille, kun tulee sieltä helsinkiläisiä serkkuja ja mamseleita lystinpitoon... Niin että hyvästi nyt sitten vain... ja toivottaa saan onnea ja menestystä ja tuvan täydeltä pieniä kolleja ja muita eläväisiä, mitäpäs tässä sitten enää muutakaan. (Lähtee.)

TOISET. (Naurahdellen.) Hyvästi! Hyvästi!

LOVIISA. (Yhä pokaaleita tarkastellen.) Kellä jumalanluomalla on ollut noin paljon hopeaa astioiksi panna! Katsokaahan tuotakin, kun on kuin lypsinkiulu. Mihin heitä osannee käyttääkään tavallinen talonpoikainen ihminen!

HEIKKI. Jaa mihin? (Ottaa yhden pokaalin taas käteensä.) Tuosta kelpaa papin nostaa vettä silloin, kun pikku holmenkollia ristitään. (Ottaa suurimman.) Ja tuohon mahtuu umpisukkeluksiin koko mies! (Ottaa viimeisen.) Entäs tätä?... (Kääntelee.) No ellei muuhun tarvita, niin pistää vaikka sängyn alle pimeän ajan pirinöitä varten!

MAIJU. (Nuhtelevasti.) Mutta isä!

HEIKKI. (Nauraen.) Jaa mitä? Sitä ollaan nyt niin makoisia ja läpi liipattuja! Mutta kunhan tullaan meille asti, eipä hivutella joka sanaa santapaperilla! (Niilolle.) Sinua se kuranssaa, varmasti kuranssaa! Varo vain, ettet vielä joskus killistele tuolla sängyn pohjan alla, vaikka suksiladulla et parempaasi löytänyt.

MAIJU. Se on isä taas sillä tuulella!

HEIKKI. Joo! Siksipä se jatkaakin loppuun asti. (Niilolle.) Sinä saat tästä talon ja hyvän talon saatkin. Valmis se ei ole eikä koskaan tulekaan. Sinun kohdallesi sanon vain: Ellet jätä sitä puolta parempana jälkeesi, kuin nyt saat, et ole vielä se oikea holmenkolli. (Maijulle.) Ja sinä saat astua emännän kenkiin, koska kerran mielesi tekee. Pidä huolta, etteivät polut ruohotu, se on ollut aina tässä talossa tapa!

LOVIISA. Minä tästä sitten taidankin joutaa vaikka maantien mittariksi.

HEIKKI. Etkä jouda! Alatuvassa tarvitaan myös tulentekijä ja einekahvin keittäjä. Siirrytäänpähän tästä jaloista syrjään me vanhat. (Niilolle.) Eikös se semmoinen ole siellä ladullakin laki. (Maijulle.) Hei, nuori emäntä! Hae kellarista parhaat pullosi ja täytä nuo tuopit! Harvoin sattuu kihlamaijat! Harvemmin vielä tuollaiset kihlamaljat!

Väliverho.