Juoksijan rata

JUOKSIJAN RATA

Kolminäytöksinen urheilunäytelmä

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1932.

HENKILÖT:

Aapo Rantala, maanviljelijä. Elma Rantala, edellisen tytär. Karoliina, Aapon sisko. Veikko Helle, maanviljelysharjoittelija. Birger Stenholm, nuori tilanomistaja.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Näyttämö: Rantalan puutarhanpuoleinen pihamaa, oikealla asuinrakennuksen pääty, vasemmalla kaksikerroksinen aittarakennus. Puutarhakalusto: pöytä, penkkejä ja tuoleja. Taustana kaunis järvimaisema.

Kesäinen iltapäivä. Väriväkevä valaistus. Pöydällä gramofoni soittaen valssia.

Ensimmäinen kohtaus.

    Elma ja Veikko.

Veikko. (Noin 23-vuotias solakkavartaloinen, päättäväilmeinen, urheilupuvussa, liikehtii valssin tahdissa pihamaalla.)

Elma. (Tulee asuinrakennuksesta pysähtyen kuistille katselemaan. Kaunis, ripeä, puettu kesäisen keveästi ja värikkäästi.)

Veikko. Tule mukaan!

Elma. (Jäljitellen kuistilla.) Tuollaista valssia osannee vain sirkka!

Veikko. Ja perhonen!

Elma. Koetetaanpa! (Liikehtien valssiaskelin rappuja alas.)

Veikko. Älä vain kaadu tuohon purjeeseesi! (Viittaa nauraen Elman hameeseen.)

Elma. (Pihamaalla rohkeammin hypellen.) En! (Potkaisee korkeammalle ja on kaatua hameeseensa.)

Veikko. (Naurahtaen.) Vai et! Kääräise mastoon!

Elma. (Edelleen liikehtien, vaikka varovammin.) Älä ole noin mahtava!

Veikko. Kaatumisen vaaraa ei minulla kumminkaan! (Potkaisee korkealle.)

Elma. Sitten jotakin muuta!

Veikko. (Lähestyy.) Joskus on edessä pieni purjevenerääpäle! Mutta lasketaan ylitse, ellei ajoissa väistä! (Ottaa Elmaa käsistä, liikehtivät yhdessä joutuen pöydän luo. Veikko kumartaa.) Istukaa, neiti purjetuuli!

Elma. Entä te, herra höyrylaiva?

Veikko. Aiomme noitua lisää tuulta! (Vetää gramofonin, muuttaa neulan ja levyn.) Mitähän täältä tulee? (Tarkastelee levyä.) Merimieslaulu. Se sopii! (Sulkee gramofonin, asettaa levyn lautaselle alkaen hyräillä.) Kaksitoista miestä nousi mastoon!

Elma. Mihin toiset jäivät?

Veikko. (Ääntään korottaen.) Ja kuusi pumppuihin ja kuusi pumppuihin! (Äkisti sanelemalla kuin unohtuneen asian muistaen.) Ja loput lähtevät juoksuharjoituksiin!

Elma. (Naurahtaen.) Voi, voi! Kuinka kauan yhtä näytöstä varten tarvitsee harjoitella?

Veikko. Se on pitkä kappale! Viisituhatta metriä!

Elma. Jatkofilmi se sitten onkin!

Veikko. (Naurahtaen.) Ei, vaan yksiosainen huvinäytelmä. Kansa ulvoo ja nauraa!

Elma. Montako henkilöä siinä on?

Veikko. (Kuin muistellen.) Monta!

Elma. Se ei ole mikään luku!

Veikko. Kaksikymmentä... saattaapa kolmekymmentäkin!

Elma. Siinä mies! Kenraaliharjoitukseen menee, eikä tiedä edes kappaleensa henkilölukua!

Veikko. Mahdotonta! (Selittävästi.) Tätä harjoitetaan samaan aikaan niin monessa paikassa, kaupungeissa ja maakylissä!

Elma. Samaa kappaletta?

Veikko. Samaa!

Elma. Kenellä on pääosa?

Veikko. (Naurahtaen.) Se nähdään vasta näytöksessä!

Elma. Siinä ei tietysti ole yhtään naista!

Veikko. On! Sanoinhan jo, että se on huvinäytelmä, eikä mikään »Matkan pää»!

Elma. (Nousee läheten.) Montako, kerro!

Veikko. Yksi! Riitoja tulisi, jos useampia olisi!

Elma. Onko hän nuori?

Veikko. Nuori! Väkevävetoinen!

Elma. (Kiihkeämmin.) Onko hän vastapelaaja!

Veikko. Vaikea sanoa!

Elma. (Yhä kiihkeämmin, vaikka leikin varjolla.) Mikä kappale se on, josta ei edes kenraaliharjoituksen edellä osaa mitään sanoa!

Veikko. (Ihailevasti Elmaa tarkastellen.) Kaunis hän on! Kuin sateenkaari ukkospilven alla! Ja hänen silmänsä! Niihin sulaa! Hukkuu! Häviää! Kuin faraon vankkurit Punaiseen mereen!

Elma. (Kiihkeästi kaivaten.)

Veikko. (Väkevästi haluten, sitten kuin heräten hätkähtää ja peräytyy. Leikiksi lieventäen.) Ohjaaja täällä tuossa paikassa! Armoton mies! (Päästää gramofonin soimaan. Kiihkeä marssi tai foxtrotti. Etäylyy käytävälle alkaen tehdä väkeviä verrytysliikkeitä.)

Elma. (Itsekseen.) Pakeni pois! (Käsiään kaipaavasti venyttäen.) Ei hän ikinä huku! (Veikko verryttelee hyvin väkevästi korkealle ja joustavasti potkien. Elma seuraa intoutuen.) Noin! Noin! Tähden hän vielä taivaalta potkaisee!

Veikko. (Tulee kevein juoksuaskelin pöydän luo pidättäen gramofonin.) Sellainen valmennus jotakin! (Ravistelee ja hieroskelee jalkalihaksiaan.) Kankeus on kuin piki! (Henkäisee pitkään.)

Elma. (Naurahtaen.) Tai terva!

Veikko. Niin! Sisältä se kihoo! Lihaksiin nousee! (Hieroo polviaan.) Niveliin tahnautuu!

Elma. (Kuin ihmetellen.) Eipä luulisi!

Veikko. Niin se käy! Jos päivän olet alallasi, niin kiinni on!

Elma. Milloin sinä päivän olet paikoillasi?

Veikko. Monta kertaa! (Asettaa uuden levyn ja uuden neulan.) Liiaksi olen pikiintynyt suuren kilpailun edellä!

Elma. Pikipötkäle kohta koko mies!

Veikko. (Naurahtaen.) Aivan! (Irroittaa gramofonin soittamaan jenkkaa, esim.: Poika oli Pohjan Torniosta.) Alkaa jo! Tule pian!

Elma. (Nousee näppärästi, alkavat liikehtiä jenkka-askelin.)

Toinen kohtaus.

    Edelliset ja Karoliina.

Karoliina. (Vanhanpuoleinen, pienehkö, puolikengät, paljaat sääret, hame nostettuna. Kummassakin kädessä vasikanjuomaämpärit, jää rapulle katsomaan itsekseen motkottaen.) Kas näitä taas! Eikö tosissa ole tarpeeksi hyppimistä, eikö jo!

Elma ja Veikko. (Huomaavat Karoliinan, lähenevät jenkka-askelin ja ottavat hänen ämpärinsä sangoista kiinni, vetävät Karoliinan mukaansa. Hän pyristelee vastaan, mutta ei hellitä ämpäreitään.)

Karoliina. (Vihaisesti.) Senkin hassut! Maahan läikkyy! (Elma ja Veikko nauraen vetävät hänet jenkan tahtiin.) Kuuletteko, vanteetkin jo hajoaa!

Elma. (Nauraen.) Mitä pidät niin kovin vastaan!

Karoliina. Kun ma sieppaan korennon tai uuniluudan! (Jenkka loppuu, pysähtyvät ja hellittävät. Karoliina laskee ämpärit maahan.) Joka jumalanpäivä teidän kanssanne saa tapella ja härskätä, senkin vasikat.

Elma. (Veikolle.) Siitä kuulit!

Veikko. Vasikat! hän sanoi.

Elma. Juotetaanpa ämpärillinen sintua tälle vasikalle! (Ottaa Veikkoa niskasta.)

Veikko. (Samoin.) Ja toinen ämpäri tälle toiselle vasikalle!

Karoliina. (Vihaisesti.) Ja sitten pistetään kummallekin sormi suuhun, ettette ime toistenne korvia!

Veikko ja Elma. (Katsovat naurahtaen toisiinsa.) Korvia!

Karoliina. Niin ja muita pääkappaleita! Ja se vanha lasisilmäinen mulli on ihan yhtä pöhlö!

Elma. (Nuhtelevasti.) Mutta täti!

Veikko. (Elmalle.) Imeekö sekin vielä vasikan korvia?

Karoliina. Kaiket yökaudetkin ravataan ja jyntätään kuin mitkä hassut! (Matkien Aapoa.) No niin! Jaaha! Nyt nielemme taas joitakin sekuntteja! Paikoillesi!... Valmiina! (Omalla äänellään.) Ja sitten toinen vöyhkänä alkaa lentää kuin mullikka paarmaparven edellä! Mikä autuus niistä sekunneista teille lähtee! Sen täyteinenkö! Luulisi allakassa riittävän päiviä, ja jos loppuu, niin markalla saa täyden kirjan uusia. (Veikolle.) Kesantoon ja lapeettiin siinä oikeita asioita jää, ole niin jalo ori kuin oletkin! (Sieppaa ämpärinsä ja menee touhukkaasti.)

Elma. Siinä kuulit!

Veikko. Lapeettiin jää! Mutta valmentaja on numero yksi!

Elma. Entä minä!

Veikko. Numero kaksi! (Istahtaa nostaen jalkansa penkille.) Hiero vähän pohkeitani!

Elma. (Vähän pistellen.) Numero kaksi. Kelpaanko minä?

Veikko. Hätätilassa!

Elma. Vai niin!

Veikko. Jos pääjehu tulisi, niin muriseisi. Hänelle ei viimeisinä päivinä kelpaa mikään, kaikkein vähimmin toisen luokan hieroja.

Elma. (Puristelee kovaotteisesti.) Vai sillä tavalla! (Puristelee.) Vai luokkarajat!

Veikko. (Ähkäisten.) Mutta osaathan sinä keplotella!

Elma. Keplotella! (Yhä kovemmin puristellen.)

Veikko. (Ähkäisten.) Ja nipistellä!

Elma. (Yhä pontevammin.) Toisen luokan hieroja!

Veikko. Hieroja, todistan minä! Hartea hameissa! Hellitä herran nimessä!

Elma. (Nauraen.) No! Selvisipä rajat!

Veikko. Jos minä olisin tuon aikaisemmin tietänyt!

Elma. Minkä tietänyt?

Veikko. (Jalkaa vaihtaen.) Että sinulla on tuollaiset näpistimet! (Irvistäen.) Irroittaa! Irroittaa! Niin juuri! Olisi venytetty millimetri joka askeleeseen!

Elma. Millimetri!

Veikko. Ajattele! Viisi metriä viidellä tuhannella!

Elma. Se ei ole paljon!

Veikko. Se on hyvä rako kovassa kilpailussa!

Elma. (Tarmokkaasti vanuttaen.) Voisihan sitä sentinkin...

Veikko. Niin, niin, niin!... Viisikymmentä metriä! Ylivoimainen voitto!

Elma. (Naurahtaen.) Ja desimetri viisisataa metriä!

Veikko. Vanhan testamentin aikainen ihme! (Huokaisten.) Ei tapahdu enää nykypäivinä!

Elma. Eikö tapahdu! Voihan sormen mitan askeltaan pidentää! Harppii vain!

Veikko. Viidentoista paremmalle puolelle ei pääse harppimalla, täytyy juosta!

Elma. Juosta! Aina juosta, ettei missään, eikä milloinkaan näy!

Veikko. Näkyy! Rata on soikea ja kiertää!

Elma. (Kiihkeästi.) Siinä oikea sana! Kiertää kuin ikuinen juutalainen tietään.

Veikko. Aina kello viimeiselle soittaa! Sitä aikaisemmin, mitä nopeammin juoksee!

Elma. Mutta uutta mitataan jo Viipurissa tai Turussa!

Veikko. (Naurahtaen.) Valmiiksi mitattuja ne ovat. Ja kaikki päättyvät viivaan!

Elma. Eihän viiva pääty milloinkaan!

Veikko. Päättyy pisteeseen!

Elma. Mutta kun piste ei pysy paikallaan! Minun pisteeni ovat aina sellaisia. Ensimmäinen oli pieni lintu. Itsekin olin silloin vielä hyvin pieni.

Veikko. Oliko sinulla elättilintu?

Elma. Oli ja ei ollut! Istuin piennarpolulla ja katselin, kun se nousi, pieneni ja yhä pieneni. Lopulta näkyi enää vain se piste, pieni neulannuppi pilven keskeltä.

Veikko. Kunnes sekin katosi!

Elma. Ääni vain kuului ja helisi!

Veikko. Mutta eikö se vähitellen alkanut sieltä pudota?

Elma. Alkoi! (Kädellään näyttäen.) Muksis! Muksis! Nopeammin kuin kivi. Se murskaa päänsä kiveen! hätäilin ja itkin minä. Juoksin pellolle ehtiäkseni alle... En ehtinyt.

Veikko. Oli päässyt jo kynsilleen. Nokki matoja ja keikutteli pyrstöään.

Elma. (Äkisti Veikon polvia syliinsä puristaen ja hyväillen.) Mutta sinä et enää pääse. En päästä, kun kerran olen kiinni saanut! (Hyväilee kiihkeästi.)

Veikko. (Aikoo vastata, mutta kuin heräytyen epäytyy.) Ei, ei, Elma, kuule! Oletko sinä käynyt Imatralla!

Elma. En! Enkä välitä.

Veikko. Tänä kesänä sinun pitää käydä! Koski, luojan ihme! Pato, ihmisen mestarityö. Kilometrejä pitkät betonimuurit nostavat vesimassan turbiinikanavaan! Patoutuu! Jännittyy! Kymmenien metrien korkeudesta putoaa koneisiin voittamattomana jättiläisenä!

Ja puoli Suomea valkenee! Koneet käyvät! Elämä liikkuu! Patoutuu! Jyskää! (Ottaa Elmaa päästä ja suutelee väkevästi.)

Kolmas kohtaus.

    Edelliset ja Aapo.

Aapo. (Tulee tieltä. Yli viidenkymmenen ikäinen, takiton ja avopäin, housut puolitangossa, nenällä puoliruutuiset silmälasit, joiden ylitse päätään taivuttaen katselee.) Kas niin! (Katsoo muljauttaen lastensa ylitse ja huomaa Veikon ja Elman, jotka irtautuvat syleilystään äkisti. Melkein vihaisesti.) Noinko sitä niellään sekunteja? Mestaruuskilpailut viikon päästä! Kansainväliset elokuussa!

Elma. Aina sinä ehdit pahimpaan aikaan. Kuin vanha, kade katti!

Aapo. (Kivahtaen.) Ja sinä nuori kissa! Kyllä minä tiedän, mitä tuommoinen kerman kuoriminen merkitsee! Kurnaali jää! Kinttuniveliin valuu! Ja jäljellä on myyty mies! Hiiteen vaahtokermat ja siirapit! Viisari käymään, peeveli!

Veikko. (Heittää penkillä takaperin kuperkeikan, ponnahtaa jaloilleen perusasentoon.) Käskystä, herra vääpeli!

Aapo. (Jämevästi.) Viiteentoista, poika!

Veikko. Tai vähän alle!

Aapo. Mieluummin yli, jokin sekunti! (Kävelee touhuissaan.) Jos sinä maantiellä painat viiteentoista, sanon minä Paavolle: Terve! (Heilauttaa kättään.)

Elma. Entä Lasse Virtaselle?

Aapo. (Muljauttaen.) Morjens! Ja on meillä sana Lehtiselle ja Purjeellekin!

Elma. Mutta ei löydy tarvittaessa!

Aapo. (Ottaa muutaman askelen Elmaan päin, katsoo lasiensa ylitse.) Löytyypä! (Sylkäisee.) Ja nyt tielle, peeveli! (Ottaa kellonsa ja nostaa housujaan tärkeännäköisenä.)

Veikko. (Lähtöasennossa.) Aina valmiina palvelukseen!

Aapo. (Rykäisee, sitten virallisella äänellä.) Valmiina!. Ptruu! Helkkarissa! Ei vielä! Minä juoksen vastaan pikkupellon mäelle! Jos riepu on seipään nokassa, niin hyvät on merkit! Paina kuin häkä!

Elma. Entä jos ei ole!

Aapo. (Elmalle muljauttaen.) Huonot merkit! (Veikolle.) Ja huonot ajat! Kuulitko!

Veikko. (Naurahtaen.) Kuulin ja ymmärsin! Antaa paukkua vain! (Verryttelee muutamalla askelella ja asettuu lähtöasentoon.)

Aapo. Paikoillenne!... Valmiina!...

Elma. Nyt! (Lyö käsiään yhteen. Veikko ampaisee lähtöön.)

Aapo. Ptruu, helkkarissa! (Viitaten.) Eli mene vain! (Kävelee Elman luo ja muljauttelee.) Aika eläväinen! Tulee ja näppää palan suusta. Mihin sinusta niin kerkiäväinen on tullut?

Elma. Sukuvika!

Aapo. Vale! (Kävelee.) Emävale, sanon minä! Äitisi ei koskaan olisi tuollaista tehnyt!

Elma. Isästä tässä onkin kysymys!

Aapo. Pahimpia pukkipoikia ei hänkään. Ei käynyt ihmisten naurismaissa, eivätkä tenavat kitisseet jäljessään!

Elma. Paitsi yksi!

Aapo. (Kiivastuen.) Ei yhtään!

Elma. Vai ei! (Tarttuu kaulaan ja ravistelee.) Kiellätkö sinä tyttäresi!

Aapo. (Koettaa riistäytyä irti.) Hellitä!

Elma. En, ennenkuin omistat! (Puistaa.)

Aapo. No omistan, omistan! Minun vuonani olet! Ja yhä kitiset kintuissani! (Irtautuu ja muljauttaa.) Samanlainen kakara kuin ennenkin! Siitä sait!

Elma. (Uudestaan.) Kauniimpi sana!

Aapo. Lätkä! Kersa! Tenava! Hellitä helkkarissa, kun pää ihan heltiää!

Elma. Mutta sisu ei heltiä! (Kurmottaa edelleen.)

Aapo. Tyttö! Elma.

Elma. (Päästää nauraen.) Lähtipä!

Aapo. (Lasejaan kohentaen.) Pakana! Jos särit lasit! Vaikka tuommoinen riivattu se on ollut tenavasta asti! Jos huonompi henki olisi ollut jauhettavana, niin viimeisen kerran olisi aika päiviä pihahtanut. Niin kauan meni, kun äiti eli. Siitä lähtien on ollut ainainen murhe ja risti.

Elma. Kanna ristisi!

Aapo. (Istuu huokaisten.) Mihinkäpä siitä pääsee.

Elma. Entinen urheilijamies, et toki kehtaa edes valittaa, (Istahtaa.)

Aapo. Nekin ajat ovat olleet ja menneet.

Elma. Sinähän olit sen ajan parhaita!

Aapo. (Lämmeten.) Konkareita! Olinpahan yksi toisten hullujen joukossa! Kansan huviksi siihen aikaan reuhoteltiin, arpajaisissa ja päiväjuhlissa. Tölmäistiin kuulaa, hypättiin, päkitettiin ja viimeiseksi juosta pompotettiin.

Elma. Erikseenhän ne ovat heittäjät ja hyppääjät.

Aapo. (Lasiensa ylitse muljauttaen.) Ja juoksijat ja pikapinkarit! Siihen aikaan ei vielä oltu »pesialisteja». Monta kertaa riipaisin minäkin viisiottelun: kuula, keihäs, pituus, seiväs ja jälkiruoaksi 5,000 metrin pannukakku!

Elma. (Nauraen.) Pyöreä vai soikea?

Aapo. Viisikulmainen! Milloin minkin pellon ja vasikkalaitumen ympäri.

Elma. Jo oli pomppimista!

Aapo. Oli! Eikä ollut edes kaksisia riitineitä, housutkin joistakin vanhoista kalsongeista pätkäistyjä. Risahtelivat ja räsähtelivät ja akkaväki siunaili. (Naurahtaen.) Kävi niinkin kuin Harjun Esalle kerran seiväshypyssä. Rävähtivät alhaalta ylös kuin temppelin esivaate. Pääsi poika itse alas ja samaa tietä Könttärin ruispeltoon!

Elma. Voi, voi!

Aapo. Mikä hätä pojalla siellä enää, enempää kuin jäniksenpojallakaan!

Elma. Ihmisillä taisi olla hauskaa!

Aapo. Paljon enemmän kuin näytelmästä illalla.

Elma. Eihän sinulle vain koskaan niin käynyt?

Aapo. Ei käynyt! Ja vaikka olisi käynytkin, niin en minä ruispeltoon olisi hämääntynyt hyvän hypyn jälkeen, olin minä semmoinen poika, ja kaksimarkkanen oli nätti raha siihen aikaan.

Elma. Oliko rahapalkinnot?

Aapo. Kuinka sitten!

Elma. (Kauhistusta teeskennellen.) Ja sinäkin otit!

Aapo. Monta kertaa olen paljon helpommalla työllä kaksimarkkasen ansainnut! ’

Elma. Ammattilainen!

Aapo. Jaa’a! Hyvä vielä sittenkin! Ja jos olisi järkevästi treenattu! Mutta osattiinko silloin! Kilpailussa juosta reuhkaistiin, että sisälmyksiä ylönannatteli. Väliajat maattiin ja syötiin.

Elma. (Nauraen.) Jopa oli hassua!

Aapo. (Hetken äänettömyys. Yhtäkkiä terästyen.) Semmoista meininkiä se silloin oli ja oli se vähän muutakin. Tiedätkö, mitä minulta parhaimmillani ollessa meni viidellätuhannella? (Äänettömyys.) Seitsemäntoista ja neljä!

Elma. (Kertaa kuin kummastellen.) Seitsemäntoista!

Aapo. (Navakasti.) Ja neljä! Se oli hyvä aika maantiellä silloin! (Melkein vihaisesti.) Ei se ole niin helppoa kuin tytönletukat luulevat!

Elma. (Menee ja hyväilee Aapoa.) Hyvä aika! Ja hyvä mieskin se oli! (Sivelee ja taputtelee.)

Aapo. (Puolittain torjuen.) Kas tätä kissanpoikaa, kun makeilee ja kehrää.

Elma. Mutta mitä sitten sanot, jos kahdella pudotetaan! Jos menee vaikka alle viidentoista! Mikä on mies?

Aapo. (Innostuen.) Tiedätkö, mikä on se mies?

Elma. Selitä sinä, kun olet tuntija näissä!

Aapo. Arvaatko edes, mitä miehestä lähtee, ennenkuin hän viidellätuhannella pääsee viiteentoista?

Elma. (Kysyvästi.) No!

Aapo. Pienet pirut! Ja vähän suuremmatkin peijakkaat! Semmoinen mies on Veikko.

Elma. (Aapoa käsivarresta puristaen.) Semmoinen sinä olet! (Hyväilee.) Minun Veikkoni!

Aapo. (Herätellen.) Minähän tässä, vanha pölli! Äläkä noin mene poikaakaan lääppimään suuren kilpailun edellä!

Elma. (Kerraten.) Lääppimään! Onko se synti, jos omaansa hyväilee? Eihän se siitä vähene?

Aapo. (Iskevästi.) Vähenee! Minä tiedän, joka ma olen kokenut!

Elma. Sinä?

Aapo. Nii’in! Ja mikä minä olin häneen verrattuna? Vanha patapuukko viidenkymmenen markan partaveitsen rinnalla! Se vie kuiviltaan partaa, että sähisee, mutta on niin olemattoman herkkä! Jos vähänkin kuumenee, niin terä pois.

Elma. Liipataanhan se aina uudelleen ennen käyttämistä.

Aapo. Liipataan, mutta se onkin eri juttu!

Elma. (Vallattomasti.) Hoidetaan yhdessä tämä meidän veitsi! Tahkoa sinä, minä Hippaan!

Aapo. Ooho! Vai sinä liippaat! (Nousee ja kävelee.) Vai läppäät! Ei pysty enää kuiviltaan partaan, ei saippuankaan kanssa. (Elmalle muljauttaen.) Jos ma tein, niinkuin olisi pitänyt, en olisi päästänyt poikaa nenästymäänkään sinun enkä kenenkään salahousuisen kanssa!

Elma. (Paheksuen.) Isä!

Aapo. Siinäpä se! (Katsoo lasiensa yli.) Kun ihminen on isä, ja veri on vettä sakeampaa! Eipä ollut sisua kieltää!

Elma. (Puoliksi vihaisena.) Sinulla on näissä asioissa Paavalin aikainen käsitys! Onko mies rotta ja nainen myrkytetty syötti.

Aapo. (Naurahtaen.) Melkein! Minä olen sitä mieltä, että ensimmäisen Eevan omenakaupassa on vahva perä, vaikka sitä taruna pidetään.

Elma. Mitä tarkoitat?

Aapo. Sitä mitä sanassakin. Niin se vieläkin tarjoaa milloin minkinlaista omenaa ja granaattia.

Elma. Ja toinen hullu syö!

Aapo. Verenveto on väkevä!

Elma. (Pilkallisesti myötäillen.) Ja vaara lähellä!

Aapo. Oikein! Kun elinnesteet kihoilevat liiaksi pintaan, on vaara lähellä. Aina sitä on ehjässäkin kuoressa jokin reikä ja repeämä, josta ulos kuohuu, kaikkein paras vuotaa ja kuivuu, ole niin jalo mies kuin oletkin.

Elma. Nainenko oli voiman tuho?

Aapo. Kuka sitten! Mutta myös antaja, jos järkevästi pelataan.

Elma. Ethän sinä tunne naista!

Aapo. (Ällistyen.) Jaa minä!

Elma. Et muita kuin äidin ja minut ja Karoliina sisaresi.

Aapo. Siinä onkin ihan tarpeeksi asti!

Elma. (Naurahtaen.) Kokoelmasi ei ole kovin runsas.

Aapo. Mutta siinä on joka lajia.

Elma. Mitähän minä mahtanen edustaa?

Aapo. Pyryharakka! Silmät kuin tinanapit! Pää ja pyrstö keikkuu. (Selittävästi kädellään auttaen.) Tämä on lähtöpohja, naisen perusolemus. Koristelemiset ja koketeeraamiset tapahtuvat kunkin luonnonlaadun mukaan.

Elma. Kaunis alku!

Aapo. Kun tämä eläväinen joutuu sitten oikeaan paikkaan.

Elma. Niinkuin äiti Rantalaan!

Aapo. (Kerraten.) Aivan niin! Kuka tuntisi häntä viiden vuoden kuluttua? Missä on harakka? Enkeli hän on ja siunauksenhenki! (Peittäen silmänsä käsillään.)

Elma. (Hyväillen.) Sitä varmaan oli äiti meille!

Aapo. (Ottaa lasit päästään ja pyyhiskelee silmiään.) Oli! Sinä et häntä muista, minä en aikoinani huomannut, niinkuin menetettyäni näen. Viisitoista vuotta siitä on jo, mutta melkein joka aamu puoliunessa näen. (Viittaa.) Tuosta avoimesta ovesta leyhähtää kuin kesäinen tuulenhenki. Koko huone lämpenee ja valkenee, tuokin uuninloukko ja musta katto. Hän liikkuu, keinuu keveästi kuin iltapäivän laine, hellan luota astiakaapille, uunille, pöydälle.

Hän astuu yhä lähemmä. Näen ja en näe. Siihen hän pysähtyy ja painautuu kehtosi ääreen. En uskalla kättäni liikauttaa, en henkeäni vetäistä. Silmieni näky hämääntyy, hän katoo pois. Kun herään, on tupa tyhjä ja uuninloukko pimeä. (Ääni sortuu. — Karoliina tulee syli täynnä liinavaatteita, jää kuuntelemaan.)

Elma. Vaikka aurinko jo paistaa.

Aapo. (Pyyhkäisee lasinsa, ääni värähtäen.) Vaikka paistaa! (Piristyen.) Siitä kolmannesta meidän jo piti puhua! Sattuupa lykästämään niin hyvin, ettei harakkapäivinään löydäkään pesäpaikkaa. Naamapuoli on työkirveen jäljeltä ja muuten luonnoltaankin turski. Ei ota aikoinaan palaakseen. Lehdet varisevat, mutta piikit jäävät! (Karoliina lähestyy muutaman askelen, herkistäytyy paremmin kuullakseen.) Ja kun niitä sitten maailma hioskelee parikymmentä vuotta, tulee hänestä sellainen siili, ettei käännäkään ketaroiltaan ukko kuin ukko!

Neljäs kohtaus.

    Edelliset ja Karoliina.

Karoliina. (Sähähtäen.) Eikä parempikaan kukko! Se on vissi asia, se! (Aapo ja Elma kääntyvät.)

Aapo. (Seisomaan syöksähtäen.) Arvasinhan minä sen! Aina se on siellä, missä vähimmän tarvitaan!

Karoliina. (Muksuttaen.) Kyllä minusta pääset! Kun ma heitän nuo vaatteet tuohon, niin paikalla olen valmis! (Laskee vaatteet pöydälle.)

Elma. (Nauraen ja rauhoitellen.) Älä turhista, täti! Kyllähän sinä jo isän tunnet. Toista sanoo kuin tarkoittaa.

Aapo. (Leikiksi heittäen.) Sillä tavalla sitä keikautetaan. Mutta eihän se ilman olisikaan, yhtä luuta suden selkä! (Katsoo kelloaan.) Peeveli! Poika jo paluumatkalla! (Sieppaa pöydältä päällimmäisen vaatteen, naisen paidan. Hihoista pitäen.) Näkyyhän tämä! Vai mitä?

Elma. (Nauraen.) Tädin paita!

Aapo. (Muljauttaen.) Entä sitten! Kunhan jotakin liehuvaista on seipään nokkaan!

Karoliina. (Sieppaa äkäisesti Aapon kädestä.) Minun paitaani et ripusta!

Aapo. (Katsoo uudelleen kelloon, hätäisesti.) No, jotakin muuta riepua sitten! (Sieppaa umpimähkään läjästä naisen housut.) Valkoistahan tämäkin! Ja heiluu tuulessa! (Menee juoksujalkaa tielle.)

Karoliina. (Jälkeen katsellen.) Nyt se vei sinun housusi!

Elma. (Nauraen.) Juoksumerkiksi Veikolle peltoveräjän seipääseen.

Karoliina. (Kauhistuen.) Tienviereenkö seipääseen! Ja sinä onneton vain naurat! (Aikoo lähteä Aapon jälkeen.)

Elma. (Pidättää nauraen.) Mutta eihän Veikko niihin juokse!

Karoliina. (Kiskoen.) Se kai sinun olisi mieliisikin!

Elma. (Pidättäen ja kuulostaen.) Sieltä tulee jokin auto! Hyrinä kuuluu!

Karoliina. Niin kai! Kuuluu kai! (Sieppaa vaatteet pöydältä kiiruhtaen sisään.) Joka paikassahan nyt hyrisee ja pörisee! Hassuja kaikki järkiään! (Menee.)

Viides kohtaus.

    Elma ja Birger.

    (Auton hyrinä kuuluu nurkan takaa. Birger tulee. Nuorehko,
    melko lihava. Kesäpuku ja urheilulakki.)

Birger. Päivää, Elma.

Elma. (Hätkähtäen.) Birger! Mistä sinä siihen?

Birger. (Purukumia imeskellen.) Vuorenpäästä! (Tervehtii kädestä.) Kirkolle ajellessani poikkesin katsomaan sinua.

Elma. Onhan sinulla toki parempia katseltavia!

Birger. (Imee maiskuttaen.) Ei ole! Enkä välitä!

Elma. Birger, sinun täytyy! Ei se sovi!

Birger. (Rauhallisesti inttäen.) Sopiipa!

Elma. Minähän olen jo toisen oma!

Birger. Ole vain! Ei minun silmäni osaa ota!

Elma. Parasta, kun et käy meillä! Veikko ei siitä pidä! Eikä isä.:. Enkä minä...

Birger. Mutta minä pidän, niin peijakkaasti!

Elma. (Naurahtaen.) Kuin pahankurinen kakara! Keppiä tarvitsisit!

Birger. Taitavat ollakin lahkeeni pölyssä? (Kumartaa pölyyttäen.)

Elma. Sinun täytyy etsiä seuraksesi iloinen ja kaunis tyttö. Voit helposti liikuskella ja hakea, kun on hyvä auto.

Birger. Enpä kiusallasikaan hae enkä liiku!

Elma. Olet pöllö!

Birger. Hävyttömästi sanottu! Mutta annan anteeksi! (Sylkäisee purukumin maahan ja ottaa uuden.)

Elma. Tulivatko Veikko ja isä vastaasi?

Birger. Kuin päättömät kanat! Auton alle olivat jäädä kumpikin!

Elma. (Kuin huomaten.) Nyt se minulle selveni! Birger, sinä rupeat myös urheilemaan!

Birger. Ohoo! Eipä vähän mitään!

Elma. Päätetty asia! (Tarkastelee.) Sinähän lihotkin muuten aivan pilalle! (Nousten ja käsillään muovaillen.) Sinussa on paljon liikaa! Kummassakin jalassa viisi kiloa! Yläruumiissa kymmenen!

Birger. (Kauhistusta teeskennellen.) Siis yhteensä kaksikymmentä kiloa!

Elma. (Innostuen.) Niin! Silloin sinusta vasta tuleekin komea mies! Ja ensiluokkainen keskimatkan juoksija! Tiedän minäkin sen verran niistä asioista.

Birger. (Puree kiihkeästi kumia.) Tunnutpa tietävän! (Huokaisten.) Kaksikymmentä kiloa! Juoksemalla! Ennemmin toki veistele vaikka lihakirveellä!

Elma. (Naurahtaen.) Mitä kummaa siinä on? Pian isä sinut muokkaa!

Birger. Kyllä, laupias, hän veistää ja muokkaa! Kuule, älä näe turhaa vaivaa! Minä jatsaan, ajan autoa, juoksetan vähän hevostakin, mutta itse minä en juokse! Se taito on suolattu Stenholmin suvussa jo viisi, kuusi miespolvea sitten!

Elma. Luulet vain! (Nousee levottomasti liikehtien.) En minä viitsi sinulle mitään tarjotakaan.

Birger. (Kädellään pyyhkäisten.) Ei, ei! Eikä tarvitse mitään sanoakaan. Näen minä muutenkin, että olet kuin kuumilla hiilillä!

Elma. Isä ja Veikko voivat tulla millä hetkellä tahansa!

Birger. (Nousee kiirehtimättä.) No, lähdetäänpä sitten, että sinun sielusi saisi rauhan. Olisin vienyt teidät kirkolle tanssiaisiin. Olisit saanut istua hänen sylissään, tai hän sinun sylissäsi, miten vain.

Elma. Ei Veikko kilpailun edellä mihinkään lähde!

Birger. Minä tiedän sen! (Pisteliäästi.) Hän vain juoksee!

Elma. (Samaan sävyyn heittäen.) Onpahan niitäkin, jotka eivät juokse!

Birger. On, jumalan kiitos! (Hyvästelee kädestä, poistuu, mutta palaa takaisin,)

Elma. No?

Birger. Ei mitään! Palasin vain vielä katsomaan, kun olet niin herkullisen ihana!

Elma. Mene! Olet hullu!

Birger. Hyvin todennäköistä! Mutta salli kumminkin, että lausun vielä pari sanaa!

Elma. (Työntävästä) Mene, älä sano!

Birger. Sanon ja ajattelen. Ei kukaan voi estää! Jos sinä sen juoksijasi radan varrella kylmästä väriset, niin enkelit kanssani itkevät. (Poistuu. Elma samoin sisälle.)

Kuudes kohtaus.

    Aapo ja Elma, myöhemmin Veikko ja Karoliina.

Aapo. (Juoksee tietä sivuttain ja takaperin, kompastuu ja kaatuu. Etsii, mutta ei löydä, hätääntyy.) Mihin hiiteen ne sätkähtivät! Elma! Elma hoi! (Kiihkeämmin etsii ja huutaa.) Elma hoi!

Elma. (Sisältä tullen.) Mikä hätänä?

Aapo. Silmälasit, peijakkaat! Ja poika on tuossa paikassa täällä!

Elma. (Nauraen.) Tässähän nämä rinnakkain kuin varpuset pakkasella. (Kumartuu ottamaan ja antaa Aapolle.) Vaihtokauppa! (Nykäisee housut Aapon kädestä.) Olipa sentään onni, kun et näitä pudottanut.

Aapo. (Hyvillään liikehtien asettaa lasit nenälleen.) Hyvät oli merkit! Hyvät on ajat! (Tuijottaa tielle, aina välillä kelloonsa katsoen.) Tasan neljätoista! (Katsoo kiihkeästi tiirottaen.) Onko se veräjällä? Katso sinäkin eheillä silmilläsi!

Elma. (Katsoen.) Sivuutti ladon!

Aapo. Viisitoista yli! (Huutaa.) Kiri! Kiri!

Elma. Veikko hei!

Aapo. Hellerei! (Katsoo kelloon.) Kolmekymmentä yli! Senkin viisariniekka! (Pui nyrkkiä kellolleen.) Mihin helkattiin sinulle nyt tuli tuommoinen kiire! (Huutaa tielle samaan tahtiin jalkaansa polkien.) Kiri! Kiri! Veikko hei!

Molemmat. Veikko, hei! Hellerei!

(Veikko tulee väkevästi spurtaten.)

Aapo. Stop tykkänään! (Pysäyttää kellon. Veikko ottaa joustavia jälkiaskeleita.)

Veikko. (Juoksee Aapon luokse.) Aika! (Katsovat yhdessä.) Viisitoista ja kaksi!

Aapo. (Pui nyrkkiä kellolleen.) Enkö sitä sanonut sinulle, peijakkaan palopukki!

Veikko. (Naurahtaen.) Ei mitään. Parempi jäämään kuin uupumaan. (Sieppaisee Elman syliinsä. Kiertävät puutarhan ja sitten aittarakennuksen.)

Elma. (Kirkuen.) Veikko, Veikko! Minä putoan!

Aapo. Etkä putoa! (Tulevat uudelleen näyttämölle. Veikko laskee Elman keveästi maahan.) Raskaanpuoleinen seppele! Mahtaisiko kinttusi kestää maratoonin jälkeen?

Veikko. (Nauraen.) Voisihan takasuoralla vetää vaikka perässään!

Aapo. Tarvinneeko tuota vetää!

Elma. Onpa nyt taas kieli kiveränä vanhan ja nuoren! Menen ja laitan lusikallisen suolaa kummallekin lasiin! (Juoksee sisälle.)

Aapo. Senkin sätkäle! Liiat höyryt se rapsii! On se semmoinen varaventtiili! (Kelloonsa katsoen.) Viisitoista ja kaksi!

Veikko. (Naurahtaen.) Mitä noista! Itsekin sanoitte, että mieluummin jokin yli kuin ali.

Aapo. Niin, niin, mutta kun noin vähällä rähjäsi! (Tokevasti.) Jos lasini eivät olisi pudonneet, niin selvä peli!

Veikko. Sekunti puolikkaalleen!

Aapo. Jaa, ei se ole viidellätuhannella aika eikä mikään!

Veikko. Eihän näitä aikoja kirjoihin merkitä!

Aapo. Häh! Kaksikymmentäviisi vuotta on jo merkattu! Näytän sinulle! (Juoksee sisälle.)

Elma. (Tulee kantaen tarjotinta, jossa on neljä korkeajalkaista mehulasia. Laskee pöydälle. Karoliina tulee touhukkaana jäljessä aikoen mennä ohi.) Istumaan, täti! Olen kaatanut kaikille!

Karoliina. Kaataa se kohta kaikille! Sen näköinen on järven puolelta taivas. (Istahtaa väkinäisesti Elman pakottamana puutarhatuolille. Pyyhkäisee huivin niskaansa.)

Aapo. (Tulee kädessään vahakantinen muistivihko. Istuvat pöydän ääreen.) Tänne on kaikki merkattu! (Selailee.) Kahdestakymmenestä kolmesta alkoi. Kaksikymmentäkaksi ja puoli näkyy olevan seuraava. Viides seitsemättä tuhatyhdeksänsataa ja viisi, samana vuonna kun marraskuussa sitten oli se suurlakko.

Karoliina. Taisi vöyhötystesi takia alkaakin!

Aapo. (Karoliinaan katsoen.) Alkaa ne välistä turhemmistakin! (Selailee.) Seuraavana suvena painui taas. Puolin minuutein, neljänneksin ja viisin sekuntein. Mistäpä tuli pienemmät osat, kun ei ollut sekuntikelloakaan.

Veikko. Kuka katsoi ajan?

Karoliina. (Hymähtäen.) Kuka hassulle aikoja katsomaan!

Aapo. (Karoliinaan muljauttaen.) Se oli kuin kappale sen aikaisesta tapeetista! Itse katsoin aikani. Ei ollut kourassa eikä ranteessa niinkuin Paavolla. Liivin päällä kellotteli tuossa aitan rapulta isävainajan vanha avaimella vedettävä ankkuri.

Elma. Kaiketi joku katsoi ja ihmetteli!

Aapo. Siunasi ja irvisteli! Akkunoissa oli naamoja tusinoittain. (Viittaa Karoliinaan.) Tuokin tuossa! Vaikka ei se siihen aikaan ollut vielä noin ruosteessa.

Karoliina. (Naurahtaen.) Eikä sinullakaan ollut vielä sisäakkunat paikoillaan.

Aapo. Ei ollut, vaikka tarpeenkin niissä viimoissa olisi ollut. Yksi kaikkia vastaan. (Ääntään muuttaen.) »Siellä se taas pyyhältää, Rantalan hassu poika!» Ja mitäpä minä muista, mutta kun äitimuorikin rankatti alituiseen kuin hautova kana.

Karoliina. Älä puhu pahaa äidistä! Ihmistä hän sinusta kasvatti!

Aapo. Kasvattipa hyvinkin, mutta treenariksi hänestä ei ollut!

Elma. Juuri pääsit kertomasta, miten ajat alenivat!

Aapo. (Naurahtaen.) Jaa! Sattui olemaan hyvä terä kohtalaisessa varressa. Sekunteja aloin merkitä. Rapsahteli kuin oksia honkapuusta. Keskivarrella kävivät välit jo lyhyemmiksikin. Naps! Kaps! paukahteli kuulakkaina kevätaamuina. Seitsemäntoista ja neljä. Olisin minäkin ne neljä joutanut vielä näpätä, mutta siihenpä jäi ja jäähtyi. (Sulkee vihon.)

Veikko. Ei vähään jäänytkään umpiladun mieheltä!

Aapo. Aika aikaa kutakin! Lienee tarpeeksi tullut tyvipölkyn mittaa. Siihen tuli sitten naimiset ja talonpitämiset. Juoksemiset jäivät muistoiksi. Toivoin poikaa, ei tullut!

Karoliina. Tulipahan tyttö!

Aapo. Tuli! Sätkäle! (Veikolle.) Ja sitten tulit sinä ja silpasit viiteentoista ja kahteen. (Ottaa lasinsa.) Terve, keskipölkyn mies! (Kallistaa tyhjäksi yhteen menoon.) Niele sinä vain sekunteja ja sekunnin osia! Keskipölkky on aina siloisempi kuin tyvipuoli! (Toisetkin tyhjentävät lasinsa.)

Mutta neljäntoista päälle menee sinunkin pölkkysi! (Elmalle.) Sinun alkaa siitä! Poika on tultava, muista se! Sitä varten pintasi alla kihoilee keväiset mahlat!

Karoliina. (Nousten.) Ei se viisastu vanhanakaan! Tuommoisia hassutuksia nuorille, muutenkin ovat tarpeeksi hulluja!

Aapo. No, eipähän näistä vanhoille parane puhua! Tuskin sinäkään enää vesoisit, vaikka enkeli Gabriel puhuisi ja toivottelisi!

Karoliina. (Mennessään.) Osaanpahan sulkea siat karsinaan! Siitä tulee varmasti ukonilma!

Aapo. (Myös nousten.) Kovin vetää pilveen lännenpuolella. (Haukotellen.) Nukkumaan tästä jo täytyy. (Veikolle.) Parasta kun lähdet sinäkin! Viikon kuluttua kilpailu! (Molemmille.) Ja aamuisin ne teeretkin kukertavat! Mitäpä te olisitte muuttelemaan luojan merkkaamia lakeja. Hyvää yötä!

Elma ja Veikko. Hyvää yötä!

Aapo. (Aikoo poistua, mutta kääntyy kuin jotakin muistaen.) Tuota, kävikö se Vuorenpään Pelle taas täällä?

Elma. (Silmäisee Veikkoon, joka oudosti hätkähtää.) Kävi!

Aapo. Senkin masiina! Mitä se täällä meidän nurkissa luurailee! (Elmalle.) Sinun on tehtävä loppu siitä!

Elma. (Nousten ja suoristautuen.) Minun!

Aapo. Kenenkä sitten! Semmoinen ruumis! (Päähänsä tarttuen.) Kun minä pääsisin sitä pariksi kuukaudeksi höyläämään! (Äkisti.) No, hyvää yötä nyt sitten! (Menee.)

Veikko. (Nousee kiivaasti syöksähtäen kävelemään.) Sen täytyy loppua!

Elma. (Kiihtyen.) En ole kutsunut! Minkä teen, jos tieltä tulee ja tielle menee!

Veikko. (Jyrkästi.) Hän tai minä!

Elma. Mitä sinä tarkoitat!

Veikko. Tarkoitan, mitä sanon!

Elma. (Kiivaasti kiihtyen.) Mitä minun pitäisi tehdä! Tai ehkä ei pitäisi mitään tehdä. (Karoliina tulee seisahtuen seuraamaan.)

Veikko. Minun puolestani olet vapaa millä hetkellä tahansa, jos niin tunnet ja tahdot! Hyvää yötä! (Juoksee aitan rappuja ylös ja sulkee oven.)

Elma. (Käsiään ojentaen) Älä mene! (Heittäytyy pöydän ylle ja itkee.)

Karoliina. (Istahtaa viereen ja silittää Elman hiuksia.) Elma tyttöseni! Älä itke!

Elma. (Nyyhkien.) Birger kiusaa. Veikko meni pois!

Karoliina. (Intoutuen.) Sinutko se jätti! Perintötalon tyttären! Tuoko ripakinttu! Tuo nulkki, jonka leuassa ei näy vielä karvoja eikä höyheniä! (Heristää nyrkkiään maantielle päin.) Ja toinen kiertää kuin hämähäkki kärpästä! Se etananvössäle! (Aitan parvelle päin.) Mutta tälle pikku pennulle ei muka kelpaa... ei ei... en minä viitsi! Pitäisiköhän panna sokeria ja marjasylttiä päälle!

Elma. (Pyyhkien silmiään.) Älä niin kovaa, täti! Kuuluu vielä!

Karoliina. Kuulukoon! Vanhan kollin virren me veisaamme koko kaksilahkeisten sukukunnalle! (Nostaen Elmaa hartioista.) Mennään maata! (Elma nousee, lähtevät käsikkäin.) Itse pidämme koko peiton. Reuna tänne! Toinen tänne! (Näyttää käsillään nykäisten.) Ja vielä jalkopääkin mutkalleen! (Potkaisee.) Tuuli tai satoi! Ja vaikka kävisi ukkonenkin! Ei kellään ole niin huoleton ja vapaa olo kuin naimattomalla tyttöihmisellä! Herra hyvästi meitä siunatkoon ja varjelkoon! (Menevät.)

(Väliverho.)

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö. Kaupunkilaishuone. Ovi sivustalla, taustalla parvekkeelle johtavat kaksoisovet akkunapeileineen. Parvekeovet auki. Suurkilpailut viereisellä kentällä, josta kuuluu sisälle tuhatlukuisen katselijajoukon äänten kohinaa.

Ensimmäinen kohtaus.

    Aapo ja Veikko.

Aapo. (Liikehtien edestakaisin.) Turkanen, kun tämä hermostuttaa!

Veikko. (Vaatteitaan riisuen.) Mikä hermostuttaa?

Aapo. (Pysähtyen.) Jaa mikä! Kaksikymmentä kahdeksan viidellätuhannella! Siellä Nurmet ja Purjeet! Lehtiset, Virtaset, Salmiset! Isot-Hollot ja muut kollot!

Veikko. (Juoksukenkiään sitoen.) Onhan siellä leveä rata!

Aapo. (Lasiensa ylitse tavalliseen tapaan.) On! On siellä rata! Mutta mitä sanot, jos istumme kittiin!

Veikko. Paras voitti!

Aapo. Tervapytty! (Kävelee.) Niitä hermoja! Minunkin sääreni tässä jo kohta vintturia heittää, vaikka ei tarvitse lähteä paanalle.

Veikko. Huutajalta voimia kysytäänkin!

Aapo. (Katsoen.) Kurkkuapa! Eipä tullut treenattua! (Kävelee parvekkeelle.) (Kovaääninen kentältä: Tulikoura hyppää! Hoppar!)

No, hoppar nyt sitten! (Parvekkeelta puhuen.) Turkanen sitä kuhinaa! Kuin viholaispesä juhannuspäivänä! Kahdeksantuhatta! Kymmenenkintuhatta! Ei mahdu siihenkään. Kaikki puutkin mäellä ihan mustanaan. (Palaa sisälle.) Eihän tuollaisen sakin nähden kehtaa hävitä!

Veikko. Ei mitenkään! (Alkaa soiton tahdissa verrytellä ja liikehtiä.)

Aapo. Sain paikan ihan kulmasta, kellomiesten ja lehtimiesten läheltä. Ei poika antanut satamarkkasella, mutta kun kahta vilkutin, niin nousi ja pokkasi.

Veikko. (Liikehtien.) Ette saanut Elmalle?

Aapo. Miksen olisi saanut toisilla satalappusilla, mutta en viitsinyt hassata. Onpahan tuolla nuoret jalat seisomaankin. Heikki-pakana, mitkä tepposet teki! Vuosi on ajettu rengasta muuttamatta! Ja nyt vasta tuon vietävän piti poksauttaa! Neljä kertaa! Olisipa se ollut kaunista, jos olisi kokonaan jääty!

Veikko. (Korkeita verrytysliikkeitä tehden.) Yhtä vähempi kentällä! Kahta ehkä katsomassa!

Aapo. (Katsoen.) Saakeli, minkälainen jähkäpässi sinä tänään olet! Mahtaako käydä tämä kukkuminen kunnian edellä?

Veikko. (Yksikantaan.) Mahtaa!

Aapo. (Ottaen muistivihon taskustaan.) Taulun muistat! Kun menee piirustusten mukaan, niin minä näytän valkoista. Näin! (Näyttää.) Jos rästiä jää, niin mustaa. Näin! Äläkä välitä toisista! Ei Nurmista, eikä Virtasista, eikä muista Lehtisistä! Kun tahtiisi pääset, niin paina kuin häkää! Neljätoista ja kolmekymmentäviisi!

Veikko. (Juoksee paikallaan kiihkeästi tempoen.) Huonot ajat!

Aapo. (Muljauttaen.) Häh!

Veikko. (Hypellen laulaa.)

    Huonot ajat, hellerei!
    Nurmi, Purje voiton vei!

(Korkeat hypyt viimeisille tavuille.)

Aapo. (Itsekseen.) Onkohan siltä pudonnut jokin mutteri! (Veikolle.) Tämä tietää jotakin! Meille käy joko hyvin tai... (Kova huuto kentältä vaimentaa jatkon.)

Veikko. (Laulaa ja potkii.)

    Paavo. Lassi voiton sai!
    Toinen poika tytön nai!

Aapo. (Muistaen.) Ja se tyttö! Missä helkatissa se oikein viipyy ja kuuhkii! Eiköhän noita asiapahaisia olisi ehtinyt kilpailun jälkeenkin!

Veikko. Ei! Luuletteko, että hän enää välittää meistä! Isossa kaupungissa on vara valita suurellisempia. Ohitsekin jo ajoi muutamia!

(Kovaääninen kentältä: Viidentuhannen metrin juoksijat paikoilleen!)

Aapo. (Hermostuen.) Nyt se paholainen jo huutaa ja kiljuu! (Juoksentelee tarkoituksettomasti.) Helkatin tyttö! Hiivatin sämpylä! (Juoksentelee.) No, odotetaan vielä vähän aikaa! Kohta se sieltä törmää! Odotetaan vielä vähän!

Veikko. (Välinpitämättömästi pohkeitaan hieroskellen.) Odotetaan vain! Eipähän nyt kylmä tule!

Aapo. (Vihaisesti.) Mutta kuuma tulee! (Kävelee.) Naru sääreen, kun toisen kerran tullaan! Hävitköönpä sitten!

Veikko. Ranteeseen olisi varmempi! Mikä tietää, vaikka olisi jo saanutkin!

Aapo. Saakoon! Menköön hornan pisaan koko eläväinen! (Menee parvekkeelle.) Mutta täältä se voikin katsella! Näkeehän täältä, kellä silmät on. (Palaa.) Kirjoitan pöydälle paperilapun! (Istuu, repäisee muistikirjastaan lehden lukien samalla harvalleen ääneen.) »Me mennään jo, kun et tullut. Katsele parvekkeen reunalta! Älä putoa! Äläkä lähde enää mihinkään hoopoilemaan!» (Veikkoon vilkaisten.) Eihän siihen muuta tarvitse?

Veikko. Ei mitään!

(Kovaääninen: Veikko Helle paikoilleen!)

Aapo. (Ponnahtaen seisomaan, huutaen kentälle päin.) Älä nyt mölyysi kuole! Tullaan, tullaan, kun keritään! (Veikolle.) Nyt hiivatin hamppua! Mikä niitä takaamaan, vaikka jo ampuisivat lähtölaukauksen! (Käsillään selittäen.) Muista, mitä olen sanonut! Kurvissa reunaan! Suoralla edelle! Ja sitten viimeisellä niinkuin vanha pentele kannoilla rapsisi! (Juoksee edellä ulko-ovesta.)

Veikko. (Kävelee ovelta parvekkeelle, pusertelee päätään ja käsivarsiaan. Aikoo lähteä, mutta palaa taas tuskainen ilme kasvoillaan.)

Kovaääninen. (Kylmä, kova ääni.) Veikko Helle paikoilleen! Ellei heti joudu, niin jää!

Veikko. (Hypähtää päättävästi lähtöön.)

Toinen kohtaus.

    Veikko ja Elma, myöskin Birger. (Ovessa vastakkain.)

Elma. (Iloisena ja säteilevänä. Sininen puku, tukka leikattu.) No, mitä sanot!

Veikko. (Iskevästi.) En mitään! (Katsovat hetken tyrmistyneinä toisiinsa.) Eikä ole aikaa!

Birger. (Tulee ovesta kuin pullahtaen.)

Elma. (Huudahtaen.) Birger.

Veikko. (Birgerille.) Etana! (Elmalle.) Västäräkki! (Syöksähtää ulos.)

Birger. Siinä sen kuulit! Västäräkki!

Elma. (Hypähtää parilla askelella Birgerin luo ja antaa hänelle kaikuvan korvapuustin.)

Birger. (Kävelee korvatustaan hieroskellen.) Voi tempperatuuri! Olipa jumalanonni, ettet huolinut minusta!

Elma. (Kiihkeästi.) Ilkimys! Kiusanhenki!

Birger. Etana! Muistaakseni!

Elma. Toukka! Vakomato!

Birger. Rakkaalla lapsella on monta nimeä! (Ottaa taskustaan purukumin ja pistää suuhunsa.) Otappa sinäkin yksi! Tämä tekee hermoille hyvää!

Elma. (Iskevästi.) Sinulla ei ole hermoja ollenkaan!

Birger. Oho! Kyllä ne ovat, vaikka ovat vähän piilossa! No, kun ei kelpaa, niin pannaan pois. (Sulkee rasian ja menee parvekkeelle.) Hei, sitä hulinata! (Kuin kentälle huudellen.) Hei, hei! Heipä hei! Heitellään vain yksitavuisilla sanoilla kuin hottentotit ja Austraalian neekerit!

Elma. (Istahtaa pöydän ääreen, huomaa kirjeen ja alkaa silmäillä kiihkeästi.)

Birger. Kymmenentuhatta ihmistä on tullut pikahulluiksi! Kaikki nykyisin tapahtuu niissä merkeissä. Pikajunat ja juoksijat! Pikapuurot! Ja pikahullut!

Kovaääninen. Tolamo hyppää! Hoppar!

Birger. Tolamo! (Muistellen.) Topelius! Voi setä Sakari! Oletko sinäkin siellä! Kuninkaitten kuvaaja! Runoruhtinas maankuulu! Hoppar nyt hottentottien kanssa! (Huokaisten.) Niin, niin! Ei sitä yhtään tiedä, mihin täällä ihminen painetaan! (Tulee Elman luo.)

Elma. Mistä sinä olet saanut tuon käärmeenkielen?

Birger. Toisen haaran papalta, toisen mammalta! Sehän on kaksihaarainen, mikäli vielä luonnontieteitä muistan.

Elma. Ja myrkyllinen!

Birger. Myrkyllinenkin! Vaikka ei pisara tapa, vaan piristää. (Elma kääntyy selin ja tarkastelee taulua seinällä.) Voi Venuksenkuva, miten olet ihana!

Elma. (Päätään kääntämättä.) Kuinka monelle olet sen sanonut?

Birger. En tiedä! Muistiinpanot ja kirjanpito inhoittavat minua. (Lähestyy.) Ja sinulla on noin stiilinen pukukin! Ja tukka shinglattu! Herran ihme! Sinähän uudistut yltä ja alta!

Elma. (Kääntyen äkisti.) Ja sinä veistät kuin pahahenki! Mistä sinä kaiken huomaatkin!

Birger. (Kohteliaasti.) Suo anteeksi, että nyt vasta huomaan!

Elma. (Silmiin katsoen.) Kierrät ja kaarrat! Mitä sinä tarkoitat?

Birger. (Muuttaen purukumin suuhunsa, avomielisen leveästi.) Sinua!

Elma. (Iskevästi.) Oletko sinä ajokoira ja minä jäniksenpoikanen? (Kiivaammin.) Onko nainen Fazerin purukumi paperikääreessä! Ensin imaistaan lakritsa päältä! Sitten alkaa venytys ja vanutus! Purraan palloksi! Vedetään siimaksi! Imetään irti viimeinenkin mehunpisara!

Birger. (Pureskellen.) Mutta sinähän puhut kuin vanha jenkki!

Elma. Kun alkaa pihkalta maistaa, eikä enää mitään heru, sylkäistään tiepuoleen ja otetaan uusi. Lakritsapintainen!

Birger. Sinusta tulee loistava puhuja! Kansanedustaja!

Elma. En halua! Tahdon olla purukumi!

Birger. (Maiskuttaen.) Voi, voi!

Elma. (Kiihkeästi.) Tällä hetkellä tahtoisin olla! Jospa joku minut palloksi kerisi! (Kiihkeästi käsillään ja ruumiillaan näytellen.) Siimaksi venyttäisi! Kokoisi taas narskuvaksi pikipalloksi!

Birger. (Nousee innostuneena, imaisee maiskuttaen.) Kyllä minä...

Elma. Älä nuolaise! Sinä et ole se mies!

Birger. (Istahtaa koomillisen pettyneenä.) Niin, no, pitihän se arvatakin! (Pureskelee kiihkeästi kumia.)

Elma. Minä en ole sinun purukumisi, muista se! (Lähestyy muutamia askeleita.)

Birger. (Etääntyy.) Ei, ei, älä herran tähden! Entinenkin vielä korvaani kimoo! (Menee parvekkeelle. Kentältä kuuluu tavallista voimakkaampaa kohinaa. Kuin kentälle puhuen.) Vai niin, vai Matti Järvinen!

Elma. (Lukee kiihkeästi, jää käsiensä varassa miettimään.)

Birger. Ja tuo pyhitetyllä alueella liikuskeleva goljatti on tietysti itse isä Järvinen vai Tahkoko lienee? Ei erota, onko silmälasit päässä ja kamera kaulassa. (Palaa.)

Elma. (Nousee äkisti ylös, repii kirjeen kappaleiksi ja rutistelee palasia käsissään.)

Birger. Älä, rakas ystävä! Minua hirvittää tulivuoret ja muut luonnonpurkaukset!

Elma. (Birgerille.) Olisiko sinussa miestä edes niin paljon, että uskallat lähteä niitä katsomaan!

Birger. Etnaa tai Vesuviusta?

Elma. Vaikkapa edes Petsamoa ja Kolttaköngästä!

Birger. No, sinnehän minä juuri olen matkalla!

Elma. (Hämmästyen.) Petsamoon!

Birger. Vaikka Islantiin! Muistaakseni siellä on jokin loppuunpalanut tulivuori!

Elma. (Hätkähtäen.) Oletko todella automatkalle lähdössä?

Birger. Olenpa niinkin! Eikä sika syö eväitä!

Elma. (Kiihkeästi.) Nytkö heti!

Birger. Tänä iltana vielä Imatralle!

Elma. (Melkein kiljaisten.) Imatralle!

Birger. Niin, mutta älä säikähdä! En minä koskeen hyppää! Seuraavana päivänä jatkan Kolille!

Elma. Kolille! Entä sitten?

Birger. Puijolle! Kajaaniin! Ouluun ja Rovaniemelle! Ja sitten edelleen niin pitkälle kuin tietä ja bentsiinipurkkeja riittää!

Elma. (Innostuen.) Vauhti varpaan alla! Seitsemänkymmentä kilometriä tunnissa!

Birger. Yhdeksääkymmentä voi lasketella Lapin suorilla teillä!

Elma. (Vastustamattoman innostuksen vallassa tuijottaa hetken Birgeriin.) Kuule! Ota minut mukaasi!

Birger. (Hätkähtäen.) Sinut!

Elma. (Kiihkeästi pyytäen.) Niin! Ja lähdetään heti! (Kärsimättömästi liikehtäen.) Heti paikalla!

Birger. Mutta hyvä tyttö! Sinähän olet ihan kuumeessa!

Elma. (Kiihkeästi.) Tahdon päästä pois!

Birger. (Epäröiden.) Odotahan, mietitään vähän!

Elma. Ei ole aikaa! (Kiihkeästi käsiään puristellen.) Minä en ole sellainen nukke, niinkuin he luulevat! En tahdo olla.

Birger. (Ymmällään.) Elma.

Elma. En ole niin paha kuin näytän! Leikkiä se äsken oli!

Birger. (Naurahtaen.) Ja huono mies se, joka ei leikkiä ymmärrä!

Elma. Tulit pahaan aikaan ja olin niin vihoissani! (Taas pyytäen.) Lähdetään heti! Kohta on myöhäistä!

Birger. Pelkään, että nyt jo on myöhä! Oletko ajatellut, mikä ukonpilvi siitä nousee!

Elma. Sitä juuri minä tahdonkin!

Birger. Oho!

Elma. Tahdon salamoita ja jyrinää! Ja raitista ilmaa! Minä tukehdun tähän kuumuuteen!

Birger. Varjelkoon! Ja minä aina olen luullut, että sinulla on kylmä! Mutta kuule, ajattelehan sentään — — —

Elma. (Katkaisten, halveksivasti.) Oletko sinä sellainen pelkuri, että et uskalla lähteä minun kanssani?

Birger. Voi, hyvä tyttö! Sielun ja ruumiin halusta! Mutta mitä siitä sanovat isäsi ja sulhasesi?

Elma. Sanokoot mitä tahansa! Mitähän kulkevat aina kuin sokeat ankat!

Birger. (Pureskelee kiihkeästi kumiaan.) Sellaiset miehet kuin isäsi ja Helle.. Vaikka naisenryöstöstä syyttäisivät!

Elma. Siitäkö se puristikin!

Birger. Siitä! Minä en ole mikään Lemminkäinen!

Elma. (Vihaisesti.) Etkä edes sitä sukua! (Käskevästi.) Mene! (Kotvan äänettömyyttä.)

Birger. (Vihaisesti ryhdistäytyen.) Jos se sitä puuttuu, niin valmis olen! Käskystä, vaikka tuleen!

Elma. (Ihastuen.) Birger.

Birger. Olet sinä vasta eri kipene! Mutta kirjoita edes kirje! Selitä! Ja sitten matkaan kuin tuli olisi takana!

Elma. Tiellä ei ole hätää! (Ottaa käsilaukustaan kynän ja muistikirjan, josta repäisee lehden.) Meidän vaunu on vanha Fordi.

Birger. (Nauraen.) Tiedän sen!

Elma. Minä ajan puolet matkaa! Osaan ohjata vaihdevaunuakin. (Kirjoittaa.)

Birger. Kirjoita sentään varmuudeksi, että itse haluat!

Elma. Ja että et pystyisikään minua ryöstämään!

Birger. Amatsonin tytär! Mutta oletko ajatellut vielä muitakin matkan mutkia? Siellä ei ole hotelleja eikä yömajoja.

Elma. Osaat kai tehdä metsään tulen ja onkia kaloja?

Birger. Osaan!

Elma. Ja minä valmistan ruoan.

Birger. Entä nukkuessa? Takaatko, että pysyn nuotion toisella puolella.

Elma. Varmasti!

Birger. Sanovat, että olen unissakävijä!

Elma. (Päättää kirjeen.) Jos lähdet hoopoilemaan, niin otan kekäleen ja piirrän suuhusi mustan ristin!

Birger. (Nauraen.) Nuku rauhassa! Enhän minä luvatta! Mutta, jos — no, niistähän ennätetään myöhemmin puhua.

Elma. (Laittaa kirjeen pöydälle ja sulkee laukkunsa. Kohina kentällä yltyy.) Nyt heti matkaan!

Birger. Ja täysi häkä! (Elma sieppaa hattunsa ja takkinsa, menevät.)

Kohina kentällä yltyy ylly mistään. Sen ohella alkaa kantautua Porilaisten marssin sävelet, väliin iskeviä huutosäkeistöjä:

Purje tuulta purjeeseen! Kansa sortuu murheeseen! (Kohinaa ja soittoa.)

Kiri, kiri, Virtas Lassi, muuten mustuu lännen passi! (Soittoa.)

Helle, Helle! Hellerei! Kuka heistä voiton vei! (Kohina yltyy. Soitto kuuluu epämääräisenä säestyksenä. Huikea huuto!)

Paavo Nurmi kiristää!

(Pitkällistä huutoa ja kättentaputusta.)

Suomen nelipyöräsakki! Tielle muilta liivit, takki!

(Ei erota enää iskulauseita, vain yltyvää huutoa ja kohinaa kotvan aikaa. Yht’äkkiä täysi hiljaisuus.)

Kovaääninen. Viidentuhannen metrin juoksun tulokset! Ensimmäinen! Veikko Helle! Aika neljätoista minuuttia kaksikymmentäviisi ja kuusi kymmenesosa sekuntia! Uusi Suomen- ja maailmanennätys! (Pitkäaikainen voimakas suosion jylinä, minkä jälkeen kuuluu Maammelaulu.)

Kolmas kohtaus.

    Veikko ja Aapo.

    (Veikko syöksähtäen sisälle, pian hänen jäljessään Aapo henkeä
    haukkoen.)

Aapo. (On huutanut äänensä käheäksi.) Voi Saksan suutari! Voi Turkin räätäli kumminkin! Neljätoista ja kaksikymmentäviisi! Suomen ja maailman ennätys! Anna minun vielä kerran syleillä sinua! (Taputtaa Veikkoa hartioihin.) Paljon minä uskoin ja toivoin, mutta en tätä sentään edes unissani! (Kävelee ja uhoaa.) Viisisataisen maksaisin! Tuhatlappusen uhraisin, jos uudelleen sen varttituntisen elää saisin! (Veikkoon katsoen.) Lähtisit kai sinäkin!

Veikko. (Naurahtaen.) Ehkä parin tunnin kuluttua!

Aapo. Huomasitko, kun näytin lakua! Aina valkoista! Aina vain! Jo puolimatkasta lähtien olin varma, että ennätys rapisee! Oli se vasta erinomainen vankkuri! Purje ja Lehtinen! Paavo ja sinä! Toisinaan leiskahti takapyörät eteen kuin jättiläinen olisi akselista nakannut! Väliin vaihtuivat sivuttainkin! Ja toisinaan vippasivat ristiin!

Veikko. Pahimmin viimeisen edellisellä suoralla!

Aapo. Siinähän oli jo koko roska sekaisin! En erottanut enää, kuka kukin oli, mutta kurvassa selviydyitte taas pareiksi! Poika siinä on toisena, onhan kuin peijakaskin, tunsin minä! Ja kun sitten muistin, mitkä eväät sinulle annoin viimeistä suoraa varten, huusin, että pää tärisi! — Tuo äijä on hassu! huusi joku takanani. — Viisikymmentä vuotta jo ollut! heitin takakäteen.

Veikko. (Nauraen.) Ja silmät kuin napit!

Aapo. Kalikalla tarkka mies olisi neljä kappaletta irti nakannut! Nurmi oli toisena, tunsin sen päästä! Kovassa loppukirissä Paavon pää näyttää neliskulmaiselta!

Veikko. (Naurahtaen.) Ei sentään!

Aapo. Ei ihan, mutta melkein! Yläpuolelta jonkin verran leveämpi kuin pohjolaisen niittyladon seinä! En jaksanut tarkata, pysyikö jälkipari tasassa. Välimatkaa teidän ja heidän välilleen jäi, niinkuin lossit olisivat irtautuneet ja takapyörät hivuutuneet peremmälle vähin erin. Sinä olit rinnan mitan Paavosta edellä. Ja minä vedin! Korvissasi sinun piti se tuntea!

Veikko. Ilmanko vieläkin kuumentaa! (Koettaa korvaansa.)

Aapo. Niin minä vedin ja toivoin! En koskaan ennen ole Paavolle pahaa toivonut. Silloin toivoin. Herra antaa sen minulle anteeksi, sillä olenpa kymmeniä kertoja hänelle hyvääkin toivonut.

Veikko. (Menee pöydän luo ja huomaa Elman kirjeen.)

Aapo. Kun edes jäykistyisi! ajattelin minä. Ja eikö turkanen niin juuri pitänyt käydäkin!

Veikko. (Sieppaa kirjeen pöydältä ja tuijottaa siihen jäykistyen kuin käskyä totellen.)

Aapo. Minkä minä sille mahdoin, kun se syntinen ajatus tuli ja jäi mieleeni. Sitten putosivat lasini, enkä nähnyt enää mitään. Onni, kun eivät survoneet tuusan nuuskaksi. Löysinkin, vaikka ei ollut Elmaa. (Kuin muistaen.) Elma! Missä helkatissa se tyttö on?

Veikko. (Pudottaa kirjeen permannolle tuijottaen edelleen oudosti.)

Aapo. Entä sinä! (Kummastellen.) Kuin aasialainen moolokinkuva! Missä Elma on?

Veikko. (Ottaa kirjeen permannolta ja tarjoaa Aapolle.)

Aapo. Mitä!... Eikö se ole se minun... (Katselee lasiensa ylitse tankaten.) »Mi... minä en ole... nu... nu... nukke, enkä pö... pöl... pöllintekijä! (Kiihkeämmin.) Tahdon lii... lii... liikkua ja elää... Lähden Pe.... pe... (kovemmin) Petsamoon!» (Pitäen kahdella kädellään paperista katsoo Veikkoon.) Onko tässä yhtään järjellistä sanaa! En minä löydä!

Veikko. Minä löydän! (Riipaisee sormuksen sormestaan.) Tässä tämä!

Aapo. (Repäisee kirjeen kahtia jääden kädet levällään koomilliseen asentoon.) Mitä! Jo nyt on piru irti! (Kuin ei vieläkään tahtoisi käsittää.) Minutko se jätti? Sinutko se jätti! Tämmöisenä päivänä, joita ei satu kuin kerran elämässä!

Veikko. Ottakaa tämä!

Aapo. (Ottaa.) Lähetän niin pitkälle kuin käsivarsi kantaa!

(Ottaa jämerän heittoasennon parvekkeelle päin, pysähtyy ovella.) En kiusallakaan heitä! On se kultaa kumminkin! (Ottaa housuntaskustaan kukkaron ja pistää sormuksen sinne.) Kenen kanssa se lähti?

Veikko. (Kiivaasti.) Mistä minä tiedän! (Alkaa nopeasti keräillä tavaroitaan.)

Aapo. Vissiinkin sen Vuorenpään pirkeleen! Oi herra, tule ja puserra! (Kävelee voivottaen.) Ensin viuvataan seitsemänteen taivaaseen! Sitten mätkäistään yhdeksänteen helvettiin! Samana päivänä!

Ja olisipa edes mennyt miehen roskaan, mutta kun mokomankin peekkoniporsaan! Velliä päässä! Vettä nivelissä! (Leveästi.) Ja kaikki röörit auki yötä ja päivää!

Isäksi kelpaisin. Juoksukilpasille lähtisin milloin vain. (Nostaa housujaan.) Vaikka paikalla! (Taas masentuen.) Voi, Elma tyttöni! Ainoa lapseni! Miksi meille näin teit! (Istuu, ottaa lasinsa ja pyyhiskelee silmiään. Mutta nousee hetken kuluttua äkisti ja päättävästi ylös.) Lähdetään jälkeen! Lasketaan, että syyläri kiehuu! (Touhuaa lähteäkseen.)

Veikko. (Jyrkästi.) Ei vaunun mittaa!

Aapo. (Lasiensa ylitse.) Häh! Minkä mahdat, jos ma omallani ajan!

Veikko. Ette minun takiani!

Aapo. (Hervahtaa istumaan.) Eipä sitten minunkaan! Minkätakia tämä hyvä vierre piti imeltyä näin happamaksi rapakaljaksi!

Veikko. (On saanut vaatteet ylleen, keräilee viimeisiä tavaroitaan.) Sentähden, kun minä olen se kuin olen, isätön pyykkärin poika!

Aapo. Sinä!

Veikko. (Katkerasti.) Isätön ja koditon! Yli kymmenen vuotta olen valmistautunut tätä päivää varten! Eikä se ole ollut ruusuilla tanssimista. (Kiusoittelevan koulupojan ääntä matkien. ) — — — Mitä isäsi tekee?... Eihän sillä isää, sehän on... Missä äitisi?... Nybergin saunassa pesee pyykkiä! (Naisen ääntä jäljitellen.) — Meillä on taas. Lähettäkää poika hakemaan.

Aapo. Ja sinä kanniskelit likaisia ryysyjä!

Veikko. Puhtaita toinen puoli! Luin ja juoksin! Paaduin pakanaksi, en välittänyt enää mistään. Juoksin ja kuvittelin hetkeä, joka kerran tuleva oli. (Katkerasti.) Tällaisena se tuli!

Aapo. Kuule, poika! (Nousee.)

Veikko. Kuulen!

Aapo. (Kolkosti.) Minä ajan Lintusalmeen!

Veikko. (Ottaa lakkinsa ja palttoonsa.) Jarruhihna on löysä! Varminta jo mäellä panna käsijarru kiinni!

Aapo. (Kiivaasti ja toivottomasti.) Minä ajan Lintusalmeen, sanon minä! Sinne häviämme Heikki ja minä! (Pyyhkii silmiään.)

Veikko. (Tiukasti.) Te menette suoraan kotiin! (Tiukasti.) Lossille ajatte jarrut kiinni!

Aapo. (Alistuen.) Entä sinä? Mihin sinä ajat?

Veikko. (Päättävästi.) Tukholmaan! Eurooppaan!

Aapo. (Astuu pari askelta Veikkoa kohti.) Älähän vielä! Enkö minä osaisi olla sinun isäsi?

Veikko. (Astuu myös askelen, lientyen.) Ja minäkö teidän poikanne?

Aapo. (Avaa sylinsä.) Voi, voi! (Syleilee Veikkoa.) Rakas suuri poika! (Taputtaa.)

Veikko. (Vähän katkerasävyisesti.) Mutta mitätön mies!

Aapo. (Irroittautuu kuin ällistyen.) Neljätoista kaksikymmentäviisi! Pää pystyyn, poika!

Veikko. (Lämpimästi.) Teille siitä kiitos, isä!

Aapo. Isä! (Aapon leuka värähtää. Hän pyyhkäisee kyynelen silmästään koomillisella liikkeellä.) Peijakas, kun minä olen tämmöinen! (Piristyen.) Mutta ethän sinä maailmaan olemaan jää? Tulethan kotiin taas?

Veikko. Heinäntekoon jo kumminkin!

Aapo. (Hypähtäen.) Mene, rakas poika! Juokse Tukholmaan! Berliiniin! Vaikka Jerusalemiin asti! Pane päihin kaikille, ukko kuin ukko! Viikingeille! Saksmanneille! Ja Israelin lapsille! (Naivisti.) Kunhan heinäajaksi tulet taas kotiin!

Veikko. (Naurahtaen.) Parhaani teen! Isä menee suoraan kotiin!

Aapo. Kuin permantolankkua pitkin! Ykkösellä ajan! Koko matkan jarrut päällä!

(Väliverho.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä. Aurinkoinen iltapäivä. Aapo on nukahtanut nojatuoliin, paljaat jalat pöydälle nostettuina, rinnallaan nippu sanomalehtiä, kädet ristissä niiden ylitse. Kuorsaa vahvasti.

Ensimmäinen kohtaus.

    Aapo ja Karoliina.

Karoliina. (Tulee tieltä rautaharava ja kastelukannu kädessä, huomaa Aapon, motkottaen.) Onko nyt siivojen ihmisten makuuaika! Onko jo! (Lähemmä käyden.) Ja tuommoiseen paikkaan sitten? (Aapo kuorsaa.) Kuin henkitoreissa oleva hauki! Kas, kun ei saaviin ole mutkistettu! Tai pesupaljuun! Nouse ylös! (Aapo kuorsaa.) Nouse ylös! (Laskee haravan maahan, nostaa kannun korkealle.) Kyllä minä kontille konstin tiedän, jollei se kävele, niin kannan! (Kallistaen vesisuihkun Aapon kasvoihin.)

Aapo. (Ponnahtaa ylös niin, että lehdet sinkoilevat hujan hajan.) Voi, helvetti! Saivatkohan rantaniityn karheet kuivana latoon!

Karoliina. (Kätkee äkisti kannun.) Siinä minulla talonpitäjä! Paras heinäaika käsissä, eikä isäntä itse tiedä, sataako vai paistaa!

Aapo. (Katsoo aurinkoon.) Mutta nythän taas paistaa! Se on niin kovin vaihtelevaista! (Kokoilee lehtiä. Haukottelee.) Ehkä se olikin vain pieni kuuro!

Karoliina. (Myös lehtiä keräillen.) Niin kai se oli! Rivautti sen verran, ettei parransänki pääse kulottumaan! (Saavat kaikki lehdet kokoon.) Anna tänne, niin vien pihan perälle!

Aapo. (Muljauttaen. Sieppaa lehdet Karoliinan kädestä. Kivahtaen.) Ettes vähän häpee!

Karoliina. Mitä niillä sitten, vanhoilla sanomalehdillä! Muutenkin on ryönää joka nurkka täynnä!

Aapo. Ajattelisit vähän ja kaakattaisit sitten vasta! (Näyttää.) Katso tuossa pojan kuva! Ja tuossakin! Suurena kuin keisarin kuva ennen! (Kaivaa taas uuden lehden.) Ja tuossa on tekstiäkin kolme palstaa! Niinkuin laskiaissunnuntain saarna vanhassa postillassa!

Karoliina. (Vihaisesti.) Paholaisen tekstiä! Ei syntiä tarvitsisi sentään tekemällä tehdä, ei jo!

Aapo. (Myös kiivastuen.) Kuka tässä sitä on tekemällä tehnyt, peijakas!

Karoliina. Johan siinä olisikin parannuksen merkkiä, jos edes itse huomaisi!

Aapo. (Vaikeasti itseään hilliten.) Kuule, pane ajoissa puuta veräjääsi!

Karoliina. (Rempseästi.) Vedän kerran alimmaisetkin auki! Mitä muuta se on tämä vöyhötys! Ajatuksissa, sanoissa ja töissä! Ensin alastomina kylän kujilla roikotellaan! Ja sitten maailman raitilla kuin mitkä paholaisen lähetit! Tämäkö on Jumalan kunnia luonnossa!

Aapo. (Kiivaasti.) Tämä!

Karoliina. Ja oman tyttärensäkin ajaa riikille!

Aapo. (Läheten ja huutaen.) Ajaa!

Karoliina. (Samoin.) Ajaa, niin juuri! Mitä sanot, jos meni sen pitkän tien!

Aapo. Menköön vaikka pohjoisnavalle! Vaikka tuuliviiriksi Elfvingin emälaivaan!

Karoliina. Tuo on isän puhetta! Kaikille sitä ainoa tytär annetaankin! Ehkä tästä minäkin jo joudan!

Aapo. (Hiljemmin.) Ei löydy sitä hassua, joka korjaisi!

Karoliina. (Kipakasti.) Häh? Mitä sanoit?

Aapo. (Kiivaasti.) Mene, jos mielesi tekee! Vaikka takaprutkuksi johonkin vähäisempään sillivenheeseen! (Istuu.)

Karoliina. (Heittäytyy herpautuen vastakkaiselle tuolille.) Tuon sitä palkakseen saa! Kyllä minusta pian pääset!

Aapo. Niinkuin ennenkin olen päässyt! (Pitkähkö äänettömyys, kumpikin murjottaa.) Luuletko, että se sieltä kunnialla palaa?

Karoliina. Jaa Elmako?

Aapo. (Murahtaen.) Höh, no kuka sitten!

Karoliina. Palaa varmasti! Palasihan Danielkin jalopeurain luolasta!

Aapo. Eikä Stenholmin poika ole mikään jalopeura! Paremminkin kahdeksankuukautinen peekkoniporsas, jos kerran jokin luontokappale on!

Karoliina. Minä olen kolmena yönä peräkkäin nähnyt untakin.

Aapo. (Kiinnostuen.) Häh?

(Elma tulee tieltä ja jää kuuntelemaan,)

Karoliina. Olin asettelevinani pyykkinarulle niin valkoisen puhdasta hääpukua ja...

Aapo. Semmoista maratonia sinä unissasi olet juossut jo yli neljäkymmentä vuotta!

Karoliina. (Kiivaanlaisesti.) Se oli Elman hame! Hän oli tulevinaan itsekin siihen. Levittelin ja kiinnitin kolme pyykkipoikaa ja sanoin sitten Elmalle, että tulehan tänne lähemmäksi ja katso vanhaa tätiäsi silmiin. (Elma astuu muutaman askelen, huomaavat.)

Karoliina. Herrajesta! Siinähän se jo tulee!

Aapo. (Katsoo lasiensa yli ja ali, ottaa käteensä ja puhdistaa.)

Toinen kohtaus.

    Edelliset ja Elma.

Elma. (Tarttuu Karoliinan käsiin ja katsoo kauan rävähtämättä silmiin.)

Karoliina. Enkö minä sitä sanonut, enkö jo! (Pyyhkäisee esiliinaansa silmiään.) Ei vanha koira valetta hauku! (Touhuaa sisälle lähteäkseen.) Pian haukattavaa! Et varmaan pariin viikkoon ole pureskellut muuta kuin kylmää lipeäkalaa!

Elma. (Naurahtaen.) Eipä, kun lohtakalaa! Ei minulla ole yhtään nälkä!

Karoliina. Kiehautanpa edes pari, kolme munaa! (Juoksee sisälle.)

Elma. (Aapoa kädestä tervehtien.) Missä Veikko on?

Aapo. (Kuin ei ymmärtäisi.) Jaa Veikkoko?

Elma. (Pyytävästi.) Älä kiusaa!

Aapo. (Lasiensa yli.) Kiusaa!

Elma. Älä kertaa!

Aapo. Ei Veikko ole kotona, mutta näillä tunneilla pitäisi tulla morsiamineen.

Elma. (Huudahtaen.) Morsiamineen!

Aapo. (Katsoo.) Niin! Tottapa sellaisella pojalla morsian, valmis muijakin suittaisi olla!

Elma. (Kiihkeästi liikehtien.) Ei saa!

Aapo. (Varman leveästi.) Saa! Maailmanmestari aina saa! Vaikka Saaban kuningattaren!

Elma. (Inttäen.) Mutta Veikolla ei ole!

Aapo. Vannomatta paras! Pojasta on tullut näinä viikkoina vasta aika Birgeri! Turkuun jäi tusina! Tukholmaan puolitoista! Ja mikä tietääkään, minkä verran Berliiniin! Suomalainen urheilijapoika kuuluu olevan siellä kuin salakkasyötti uistimessa! Entä sitten, kun on oikea elävä täky, niinkuin tämä meidän poika!

Elma. (Kiivaasti.) Veikko ei ole sellainen!

Aapo. (Vastaan iskevästi.) Et kai sinäkään! Kun toinen taistelee miehisen kunnian puolesta viimeiseen voiman pisaraan, lähdet sinä ookailemaan, belsebuupin kanssa!

Elma. Minä en ole lähtenyt!

Aapo. Ooho! Vai et ole edes lähtenyt! (Kävelee.) Paraneeko naiseläväisen kanssa mistään ruveta väittelemään! Et ole jättänyt, sovitaan niin, ettei tule riitoja! (Kaivaa kukkaronsa housuntaskustaan ja ottaa sieltä sormuksen.) Mutta Veikko on jättänyt! Tässähän se on todistuskappalekin, koska et puhettani usko!

Elma. (Kovasti kiihtyen.) Veikon sormus! Onko hän antanut sen sinulle?

Aapo. (Yksikantaan.) Antoi! Ei ollut paikoilla läheisempiä perijöitä.

Elma. Tänne! (Kiihkeästi tavoitellen.) Tänne se!

Aapo. Mitä sinä sillä teet?

Elma. Heitän vaikka järveen!

Aapo. Älähän!

Elma. (Kiihkeästi.) Näistä jalkaini sijoista!

Aapo. Pannaanpa parempaan korjuun! (Pistää sormuksen nopeasti taskuunsa.)

Elma. (Yhä kiihkeämmin.) Sinäkin, isä! Petoja te olette Aatamista alkaen!

Aapo. (Myös kiihtyen.) Entä te, lintuset, ensimmäisestä Eevasta lähtien!

Elma. (Istahtaa penkille kyyneleitään pidätellen.) Minä en sano enää mitään!

Aapo. Mutta minä sanon! Heiskaloita te olette! Tuhattulimmaisen sätkäleitä! (Astelee ja katselee.) Tunkioilta keräilette lasinsirpaleita, mutta päärlyt kannatte sikojen eteen! Kun minä ajattelen kolmen viimeisen viikon tapahtumia, niin en tahdo nahkoihini mahtua. Meneepä ja vaihtaa uuden vormuvartisen vanhaan tallukkaaseen! (Äänettömyys.)

Semmoinen mies! Nurmen voitti! Koko maailman masensi! Mikä se on semmoinen mies! Päärly kuninkaitten kruunussa! (Istahtaa tuolille.) Ja tiedätkö, mitä tällainen kuntoutuminen on miehestä irroittanut!

Elma. Tiedän...

Aapo. Mutta tiedätkö sinä, minkä muun kiertokoulun se poika on ennen jo läpäissyt. Ei ole taitanut kertoakaan, mitäpä hän niistä sinulle!

Elma. (Kiinnostuen.) Mitä on kertonut?

Aapo. Pyykkinyyttejä hän on pitkin katuja kanniskellut!

Elma. Isä!

Aapo. Eikä ollut edes isää! Onpahan nyt! (Röyhistyen.) Eikä kaikkein huonompi isä olekaan!

Elma. (Tulee viereen.) Isä, mitä sinä oikein puhut?

Aapo. Et sinä näitä ymmärrä, vaikka päivän kertoisin. Nuori tytönheiskale ei osaa kuvitella, miten kirpeitä nesteitä väkevän nuoren miehen kanavissa kiertelee. Onpa siinä kuorena sitten joku Birgeri! Ei liiku, eikä ponnistele, syö vaan, juo ja pöljäilee. Luuletko, että semmoinen kuori kestää? Ei kestä! Pykii ja rakoilee ja kermat ja kurnaalit vuotavat oikoisenaan!

Elma. Isä!

Aapo. Älä keskeytä! Pian tämä jo loppuu! (Muistelee.) Mihinkä se jäikään? Niin tuota, niin ne lorittelee. Mutta annahan, että sattuu kuoreksi oikea poika, Paavo Nurmi, Veikko Helle! Mutterit kiinni kampissa ja kuulassa! Ja kuula pyörii! Humina vain käy! Ei tipahtele mitään avorei'istä, ei, pojat! Kiertää ja nousee! Elämän elohopea nousee sydämeen ja siihen nelisnurkkaiselta näyttävään päähän! Semmoinen mies painaa viidellätuhannella neljääntoista ja puoleen! Heittää keihään seitsemäänkymmeneen viiteen! Tai tekee jotakin muuta, mistä aikakirjoissa mainitaan!

Elma. (Yrittäen taas keskeyttää.) Isä!

Aapo. (Välittämättä.) Entä mitä tekee Eevantytär, heiskale? Mitä hän tekee, kun tulee valittavaksi toinen näistä kahdesta separaattorista? Tietysti hän valitsee sen ulospäinantavaisen, kurnaalipöntön!

Elma. (Syöksähtää ylös.) Jo riittää!

Aapo. (Hätäytyen.) Mitä!... Mitä aiot!... Mitä noin oudosti tuijotat?

Elma. Hyvästi, isä!

Aapo. (Yhä enemmän hätääntyen.) Tyttö!

Elma. Minä lähden! En kestä, enkä tahdo kuulla enempää!

Aapo. (Hätäisenä pidättäen.) Et mihinkään mene! Mihin sinä kotoasi! Ja mitä tämmöisen vanhan höpsön sanoista! Aina keittoon suolaa heitetään! Ja pippuriakin! Eihän se muuten maista!

Elma. (Päättävästi.) Isä! Samaa lihaa ja vertahan me olemme! (Kiskoen irti kättään.) Nyt ei yhtään enempää! Vaikeammaksi vain käy eromme!

Aapo. Miten se enää tämän vaikeammaksi... Et mene! (Kuin ratkaisua kiskoen.) Miten ihmisen pitääkin toisinaan olla kuin nuijittu pässi! (Tiukasti.) Et sinä mene nyt mihinkään! Ja ehdit tästä myöhemminkin, jos mentävä on!

Elma. (Päättävästi.) Paikalla lähden!

Aapo. (Keksii ilostuen.) Et ole sanomalehtiuutisiakaan nähnyt! Ähä! (Vetää Elman pöydän luokse ja selailee toisella kädellään lehtiä maasta.) Et vielä tiedä, mitä kirjoittavat pojasta Tukholmassa ja Berliinissä!

Elma. (Vastahakoisesti.) Tiedän, olen nähnyt ne!

Aapo. Viimeisetkinkö? Lapinteillä! Se on emävale!

Elma. (Kiskoen ja pyytäen.) Älä ole itsepäinen, isä! Minun ratkaisuni on meille kaikille paras!

Aapo. Sekin on vale! Mitä vaari tekee, on aina paras! Kotoasi et mihinkään lähde! Et, helkatti soikoon, lähdekään! Mitä siitä Veikkokaan sanoisi, häh!

Elma. (Ällistyen.) Veikko! Hänellähän on jo toinen!

Aapo. (Kädellään pyyhkäisten.) Ja höpsis kanssa! Kerranko täällä syntinen ihminen puhuu veden kanssa juotavia! (Päästää Elman käden ja nostaa kämmenensä.) Tuossa oli! (Puhaltaa.) Noin meni kuin untuva tuuleen! (Varmistuen ja kiusoitellen.) Ja mene vain sen puolesta! Mitäpä minä tässä houkuttelemaan ja rukoilemaan yhtä tytönsätkälettä! Sittenpähän ei tarvitse enää tankkailla niitä sähkösanomiakaan, joita tässä parin viikon ajan melkein joka päivä on asemalta kanniskeltu.

Elma. (Kärsimättömästi hypellen.) Sähkösanomia! Näytä pian!

Aapo. (Rauhallisesti lasiensa yli tarkastellen.) Eihän niissä ole edes sanojakaan, mitähän kussakin pari, kolme!

Elma. (Kiirehtien.) Pian, pian! Lähden heti, ellet joudu’

Aapo. (Varmasti.) Et mene, vaikka ajaisin! (Ottaa lompakkonsa tuolin karmissa riippuvan takin taskusta.) Viisi näitä pitäisi olla! (Selailee.)

Elma. Tänne ne! (Aikoo siepata nipun.)

Aapo. Soo’o! Eivät ne kasapäässä ole tulleetkaan! (Ottaa varovasti yhden.) Kas tässä, kuinka sanot!

Elma. (Tempaisee, avaa ja lukee kiihkeästi.) »Tukholma! Viisituhatta! Kymmenentuhatta! Onko Elma tullut? Veikko.» Mitä sinä vastasit?

Aapo. »Kiitos! Ei! Isä.»

Elma. Toinen! Pian! (Tepastelee kärsimättömästi.)

Aapo. Älähän nyt hätiisi kuole... (Tarkastelee.) Oslosta! Tuo se oli! (Antaa.)

Elma. (Sieppaa ja lukee.) »Kahdeksantuhannen murtomaa! Onko Elma tullut? Veikko.»

Aapo. »Kiitos! Ei! Isä.»

Elma. Niin kai, mutta kolmas!

Aapo. Berliinistä! Sieltä, missä on se salakansyötti. (Tarkastelee.) Siinä se! (Antaa.)

Elma. »Kolmentuhannen ennätys! Onko Elma kotona?» (Aapon ääntä matkien.) »Kiitos! Ei! Isä.»

Aapo. (Hieman kiukkuisesti.) Miten helkkarissa minun olisi pitänyt sähköttää! Olisiko pitänyt moittia ennätyksestä? Olisiko pitänyt valehdella, että olit kotona, vaikka et ollutkaan? En minä sentään kaikissa valehtele!

Elma. (Rauhoittaen.) Ei, ei! Neljäs! Entä neljäs!

Aapo. Tämä on Wienistä! Lentokoneella poikaa huiputettiin Itävallan keisarin kaupunkiin. (Antaa.)

Elma. »Viisituhatta! Tuhatviisisataa! Onko Elma vieläkään kotona?»

Aapo. (Naurahtaen.) Poika oli hassannut yhden sanan liikaa! Minäkin innostuin. »Ei! Hellerei!» sähkötin minä. »Älä hätäile! Kyllä routa porsaan kotiin ajaa.» Niin minä poika lasketin kahdellatoista markalla! Niinkuin ajoikin! Enpä turhaan hassannut!

Elma. Ja viides!

Aapo. Se on Tallinnasta! (Antaa viimeisen.)

Elma. »Viimeinen viisituhatta! Elma varmaan kotona!»

Aapo. Siihen minä en vastannut mitään!

Elma. Et mitään! Miksi et?

Aapo. (Selittävästi.) Ensiksikin: Se ei ollut pojan viimeinen viisituhatta! Toiseksi: Sinä et ollut vielä kotona! (Vilkaisee kelloonsa.) Kolmanneksi: Poika itse on muutaman minuutin kuluttua täällä!

Karoliina. (Portailta.) Elma, tule syömään jo!

Elma. (Viittaa vain kädellään. Karoliina poistuu.) Muutaman minuutin!

Aapo. Niin, ellei juna myöhästy, mutta eihän kehtaakaan!

Elma. (Pyörii maltittomana.) Muutaman minuutin. Tule pian tänne! (Vetää Aapoa kädestä.)

Aapo. (Estellen.) No, no, mihin sulla nyt semmoinen kiire!

Elma. (Vetää Aapon viereensä penkille istumaan.) Minä kerron kaikki!

Aapo. (Katsoo kelloaan.) Viidessä minuutissa! Jopa saat panna kielesi kiveräksi!

Elma. Minulla ei ollut Birgerin kanssa mitään tekemistä!

Aapo. (Katsoen.) Oho! Vaikka Lapin ja Petsamon perät sylikkäin ajelitte! Tällä keinoin sinä kyllä selviät parissakin minuutissa!

Elma. (Kiivaasti.) Ei ollut! Saat uskoa kahteen sanaan!

Aapo. (Vapautuneesti.) No olipa se kumminkin jumalan onni! (Katsoen.) Vaikka kyllä minustakin heti siltä tuntui, ettei sinua siellä vallan pahoin ole kuranssattu!

Elma. (Tiukasti.) Ei yhtään!

Aapo. (Tyynnyttäen.) No, no! Ei mennä toiseen laitaan, eikä pilata pienellä valheella hyvää asiaa. Kuinkapa sitä sentään kaksi mahloissa olevaa nuorta ihmistä viikkokaudet ihan ilmankaan ajelisi samalla resoori-istuimella. Aina siinä vähän helpeet kutkuttelevat. Mutta ei se niin kovin vaarallista ole. Tiukempilihainen jyvä kasvaa.

Elma. (Tulistuen.) Jos sinä noin jatkat, niin minä lopetan. Minä en ole sellainen ja Birgerkin toista kuin luulet. Sovimme jo lähtiessä, että kuljemme tovereina, eikä hän sitä rikkonut.

Aapo. Ja minkäpä sinä olisit tehnyt, vaikka vähän olisi rikkonutkin.

Elma. Hänen browninkinsa oli laukussani!

Aapo. (Katsoo hetken, laukaisten.) Perhana!

Elma. Isä!

Aapo. (Edelleen ihastellen.) Enpä minä eläväisestäni olisi sentään tuommoista uskonut. (Kävelee.) Vaikka mihinkäpä sitä verestään pääsee! Isäänsä kuin Palomäen pukki!

Elma. Birger on rakastanut minua lapsesta asti ja rakastaa vieläkin! Minkä minä sille mahdan ja mitä pahaa siinä on!

Aapo. (Lohduttaen.) Eihän siinä! Eikä silmä osaa ota. (Taputtelee Elmaa hartioihin.) Mukavasti täällä vain värähtelee iankaikkinen pikku Eeva, varsinkin, kun pääsee kiikkumaan kaiken maailman tuuliin!

Elma. (Pyyhkäisee silmänsä ja virkistyy.) Sanohan muuta, isä! Et voi kuvitella, miten ihanaa Lapissa on! Suora, leveä tie! Minä ajoin! Yhdeksääkymmentä! Täyttä sataakin laskettelin! Kymmenin kilometrein vaaralta vaaralle!

Aapo. Vaaralta vaaralle! Herra varjelee juopuneita ja järjettömiä!

Elma. Väliin kylpi tiellä kokonainen metsoperhe! Silloin täytyi hiljentää ja pysähtyäkin, sillä metsorouva kotkotteli koppavana. Toisinaan puikahti jänöpari kilpasille! Kerran komeasarvinen hirvikin!

Aapo. No, eipä ollut särpimen puutetta!

Elma. Emme metsäneläimiä ahdistelleet! Mutta koskilla ongimme! Minä sain monta suurta kalaa! Kerrankin noin pitkän! (Näyttää käsillään epämääräisesti venyttäen.)

Aapo. Älä helkkarissa kovin venytä! Katkee siima ja jää uistin kokonaan koskeen!

Elma. (Naurahtaen.) Ei jäänyt, vaikka kovin vingersi! Nyt vasta käsitän, miksi Juhani Aho viime aikoinaan mieluummin onki kuin kirjoitteli lastuja.

Aapo. Eikö se niistä lohista juuri veistellytkin lastuja! (Katsoo Elmaa päähän.) Tuota... tuota, oletko sinä hiuksesikin ongensiimaksi kehitellyt?

Elma. (Naurahtaen.) Silloin kilpailujen aikanahan minä jo leikkautin. Veikon mieliksi, mutta ei edes huomannut.

Aapo. Sen takia sinä sitten lähditkin! Pienestäpä laukesi!

Elma. Niin se laukeaa, kun on ladattu. Syytä oli teissäkin, mitä aina jätitte minut yksin. Olenko minä mikä nukke, joka pakataan kehtoon ja varoitetaan lähtiessä: Istu nyt siinä koreasti ja katsele! Äläkä vain putoa!

Aapo. (Mietteliäästi.) Jaa’a! Mikset tuota aikaisemmin jo sanonut!

Elma. Puhuit äsken elohopean nousemisesta. Eikö naisen elovoiman myös tarvitse nousta?

Aapo. Tarvitsee! Mutta minun käsittääkseni se nousee vähän toisia teitä!

Elma. (Nousten.) Nousee kumminkin! (Intoutuen.) Minunkin pienet voimani nousevat vielä monta astetta!

Aapo. (Myös nousten.) Tarkoitatko ennenkuin...?

Elma. (Naurahtaen.) En tiedä, mitä sinä tarkoitat!

Aapo. (Innostuneena.) Poikaa, josta minä vanha konkari kasvattelen maailman hirmun! (Katsoo kelloonsa.) Ai helkkari! Uutisten aika! (Juoksee avatun akkunan luo ja nostaa kovaäänisen akkunalaudalle. Palaa. Hetkisen odotus.) No, onko Markus lähtenyt marjaan, vai lastako jo hänkin lullaa!

Kovaääninen. Huomio! Huomio! Lahti! Helsinki! Tämän päivän urheilulehti kirjoittaa: Veikko Helle palaa tänään kotiin!

Karoliina. (Portailla.) Elma, tule pian. Kaikki kohta jäähtyy!

Aapo. (Kärsimättömästi.) Äähs! Vaikka jäätyisivät! Ole hiljaa siellä!

Kovaääninen. Tervetuloa kotikamaralle, hiilimurskan nuorin sankarimme! (Karoliina menee takaisin hartioitaan nykien.) Kuin merikotkan lento käy tämän väkevävoimaisen juoksijan korkeuksiin kohoutuva rata! Neljätoista kaksikymmentäviisi! Se iski ja tainnutti kuin salama! Olihan tosin napamaan revontuliin jo totuttu! Paavo Nurmiko? Ei, vaan uusi mies! Milloin nähdään Suomen juoksijasarjan loppu ja ennätysraja!

Aapo. (Väliin heittäen.) Ei milloinkaan!

Kovaääninen. Tukholma! Oslo! Wien! Varsova! Kolme viikkoa! Viisi suurkilpailua! Tulit! Näit! Voitit!

Aapo. (Ihastellen.) Sepä vasta sähkösanoma!

Kovaääninen. Auringon helle asfaltin yllä! Kymmentuhantinen katsomo herkästi värähtelee! Noinko nuori mies! Poikanenhan se vielä! Poikanen, mutta käpälissä Suomen leijonan kynnet!

Sinua katseltiin! Sinä et katsellut! Pikalennossa riensit uusiin taisteluihin! Ja uusiin voittoihin! Kuin hiukaiseva jano olisi henkeäsi ajanut! Kierros loppuun! Kotiin! Kotiin! Siellä hersyvät metsät! Siellä vilpoisat laineet! Oliko täällä ehkä muutakin?

Aapo. (Taas väliin heittäen.) Oli!

Kovaääninen. Emme tiedä, olethan meillekin niin tuntematon ja etäinen.

Aapo. (Elmalle.) Me tiedämme!

Kovaääninen. Komea on Suomen kestävyysjuoksijoiden veljessarja! Kärkimiehet vaihtuvat, niin määrää luonnon laki. Esikoisena hymyilevä Hannes. Seuraaja Paavo, Pohjolan Fenix ja nyt kannoilla Veikko Helle, sielussa voittajatahdon lieska, jäntereissä sukupolvien voima.

Aapo. (Nyökkien.) Niin juuri!

Kovaääninen. Ja kummallakin sivustalla uljaita kiitäjiä! Viisin, kuusin, kymmenittäin! Harjat sähköisinä hulmuavat! Silmät tulikekäleinä loistavat!

Veikko Helle! Suomen leijonasarjan nykyinen kärkimies! Jos lentosi kaari ei odottamatta käänny! Jos spiraalisi loppu antaa, mitä alku lupaa, olet monta kertaa nostava viiriin synnyinmaasi veden ja taivaan värit! Korkealle kaartukoon Veikko Hellen, suomalaisen suurjuoksijan rata!

Aapo. (Liikutettuna.) Aivan niin!

Kovaääninen. Seuraa muita urheilu-uutisia.

Aapo. Eikä seuraa! (Käpsähtää nopeasti ylös ja juoksee sulkemaan radion.) Meillä ei lasketa kahuja siemenviljan joukkoon! (Silmäisee tielle.)

Sieltähän se poika jo painaa! (Silmäisee kelloonsa.) Minuutilleen! No, kuinka sitten!

Elma. (Hätäytyen.) Voi, hyvänen aika! Mihin minä menen!

Aapo. (Katselee.) Tuonne aitan parvelle! Salaahan Saarakin kuunteli ja sai palkaksi pojan!

Kolmas kohtaus.

    Edelliset ja Veikko.

Veikko. (Tulee kiireesti sadetakki ja lakki toisessa, matkalaukku toisessa kädessä.) Onko Elma tullut jo kotiin?

Aapo. (Juoksuaskelin vastaan mennen, ei ole kuulevinaan Veikon kysymystä.) Terveeks’! Jumalan terveeks'! (Tarttuu käteen.) Siinä minulla poika! Kaikki sinä kylvetit! Viikingit ja saksmannit! Pulagit ja heimoveljet! Kaikki vain suomalaisella vihdalla!

Veikko. (Syrjäyttäen.) Mitä vanhoista! Onko Elma tullut?

Aapo. Vai vanhoista! Koko maailmahan niistä puhuu ja laulaa! Katso nyt itse näitä lehtiäkin! (Työntää lehtipinkan Veikon käteen.)

Veikko. (Kädellään huitaisten.) Roskaa!

Aapo. (Hämmästyen, vähän kiivastuenkin.) Poika! Noinko sinä käsittelet suurjuoksijan kuvia ja historioita!

Veikko. Noin! (Paiskaa lehdet penkille.) Se suurjuoksija ei ole nikkelimarkan arvoinen, ellei löydy Elmaa! (Elma kohoutuu parvekkeella.)

Aapo. (Salavihkaa Elmalle heristäen.) Sinuun on varmaan pistänyt jokin Espanjan kärpänen. Mitä menneitä suremaan! Jos yksi karitsainen häviää, niin yhdeksänkymmentä yhdeksän...

Veikko. (Kiivaasti keskeyttäen.) En välitä niistä! Olen harhaillut maasta maahan kuin Jerusalemin suutari! Ei missään löydy rauhaa! (Kiihtyen.) Se oli minun syyni! Ja teidänkin! Me emme ymmärtäneet häntä! Mehän aina jätimme hänet yksin! Silloinkin koko kilpailujen ajaksi kuumaan, yksinäiseen kanakoppiin! (Liikehtien.) Mihin meillä aina on ollut sellainen kiire!

Aapo. (Sävyä tavoitellen.) Ja mikä niitä Heikin kummejakaan pahimpaan aikaan tuli ja poksautteli ja...

Veikko. (Keskeyttäen.) Annatteko autonne minulle pariksi viikoksi lainaan?

Aapo. (Katsoen.) Tuommoiselle miehelle! Enkä anna! (Isännän äänellä.) Eikä tässä enää muutenkaan joudeta hurvittelemaan eikä ookailemaan. Heinäaika parhaimmillaan käsissä!

Veikko. (Kiihkeän päättävästi.) En karvaakaan katkaise, ennenkuin Elma on kotona!

Aapo. Oo, helkkari! Komea herrapa sinusta on Euroopan matkalla tullut! Istu toki ja rauhoitu, hyvä maailmanmestari!

Veikko. (Astelee hermostuneena. — Elma kurkkii silloin tällöin.)

Aapo. Ja jos se sitä puuttuu, niin kyllähän tässä yksi tytönlätkä jostakin saadaan, tekaistaan vaikka savesta, niinkuin...

Veikko. (Kiukkuisesti keskeyttäen.) Minä olen saanut tarpeekseni jo viisasteluista! (Sieppaa lakkinsa ja takkinsa tuolilta.) Ellette anna autoa, niin pääsen ilmankin! Juoksen, jos siksi tulee!

Aapo. (Leveästi.) Ei tule kysymykseenkään! Vasta Helsingin olympialaisissa sinut maratonille lasketaan! Ja jos hyvin sattuu, niin vielä silloinkin saat Nurmelta ja Martelinilta päihisi!

(Elma nousee seisomaan; Veikko katsahtaa ylös. Katsovat hetken aikaa äänettöminä, Aapo koomillisesti taustalla seisten.)

Veikko. Elma.

Elma. (Käsiään ojentaen.) Veikko.

(Veikko juoksee aitan luokse ja rappuja ylös. Elma ratkaisee nopeasti, hypähtää kaiteen ylitse käsipuulle ja liukuu sitä pitkin alas, maahan päästyään tielle, Veikko samoin jälkeen. Karoliina tulee portaille kädet lanteilla.)

Aapo. Hyvä lähtö! Viisari sätkämään, peijakas! (Ottaa kellon liivintaskustaan ja näpsäyttää käyntiin.) Toisella suoralla tavoittaa! Vaikka tuhannen markkaa panen veikkaan!

Karoliina. Mitä se taas täällä hassuttelee! Elma, Elma hoi! (Katselee.) Mihin se tyttö hävisi, kun kaikki jäähtyy!

Aapo. Pian tulee! Pian se sieltä painaa! (Katsoo kelloonsa.) Luulenpa melkein, että on jo viimeisessä kurvassa!

Karoliina. (Kerraten.) Kurvassa! Ja kello kourassa! Ellei sinun pääsi ole kurvassa, niin sitten varmaan minun!

Aapo. Sinun niin! (Katsoo.) Nytkö vasta itse huomaat! (Odottaen ja kurkaten.) Mutta kyllä niiden pitäisi jo tulla! Vaikka onkopa se rehellistä kilpailua! Mitä lie vasikan juoksua!

Neljäs kohtaus.

    Kaikki.

    (Elma, Veikko ja Birger tulevat. Elma edellä.)

Karoliina. No, sieltähän se tulee! Munat ovat jo kylminä!

Aapo. (Katsoo hetken aikaa.) Kaikki! (Sitten päättävästi sylkäisee kouriinsa ja nostaa housujaan, tulijoita vastaan käyden.) Mutta kyllä se nyt jo kerta kaikkiaan on niin, että meillä ei tarvita enää kuljetustyöläisiä! (Nuoret purskahtavat nauramaan.) Tai jos Vuorenpään kartanon omistajan täytyy välttämättä ihmisrahtia ajaa, niin muiluta vaihteeksi vaikka tuota Karoliinaa!

Karoliina. (Kädet puuskassa.) Valmis olen!

Elma. (Nauraen.) Älkää olko niin kovin sotaisia! Maassa on rauha!

Aapo. Tappelemattako?

Veikko ja Birger. (Nauraen.) Aivan!

Aapo. (Ihmetellen.) No jo aina on maailman komento muuttunut! Ennen eivät kukkopojat nokkimatta eronneet! En minäkään, vaikka en ollut pahimpia!

Veikko. Nyt uskotaan vähemmällä!

Birger. Ja paras aina voittaa!

Aapo. (Ihmetellen.) Mutta en minä kumminkaan olisi uskonut! (Birgerille.) Vaikka kunniallisen kyydin sinä kuuluit antaneen. Tarvitsevat ne tytönheiskaleet kerran elämässään muilutuksen.

Birger. Tarvitsevat! (Veikon käteen tarttuen.) Minä iloitsen ja onnittelen suurista saavutuksistanne, joista kuitenkin loistavin on tämä tuhannenviidensadan millimetrin voitto! (Näyttää Elmaa tarttuen myös hänen käteensä.) Sydämestäni onnittelen teitä!

Aapo. Oletpa sinä vasta! (Birgerin käteen tarttuen.) En minä luullutkaan Vuorenpään ylpeällä rouvalla olevan tuommoista poikaa!

Birger. (Hymähtäen.) Vuorenpään ylpeä rouva istuu akkunassa ja odottelee tuhlaajapoikaansa!

Hyvästi! Onni teitä myötää! (Kumartaa kohteliaasti kaikille ja poistuu.)

(Väkevä iltavalaistus. Elma ja Veikko siirtyvät toisiaan katsellen etualalle. Aapo etäytyy huomaamattomasti rapulle.)

Aapo. (Itsekseen.) Onni myötää.

(Kuuluu pääskysen viserrys ja järveltä silloin tällöin heinäsorsan rauhallinen äännähtely.) (Veikko ja Elma astuvat lähekkäin. Laskeva aurinko punertaa kullaksi heidän kasvonsa.)

Aapo. (Nyhkäisten Karoliinaa, joka on jäänyt rapulle kurkkimaan.) Tule pois! Se on engelskaa! Puolta sanaa et sinä siitä ymmärrä!

Karoliina. (Töyttäisee vastaan takakäteen, mutta ei lähde. Elma ja Veikko raukeavat väkevään antaumukseen, suudellen. Karoliina pyyhkii silmiään.)

Aapo. (Palaa uudestaan, hiipien, kuiskaa Karoliinan korvaan.) Olisit opetellut etsikkoaikanasi kolmekymmentä vuotta sitten! (Ottaa Karoliinan käsimutkaan ja vie mennessään, Karoliina yhä nuoria katsellen.) Tule! Tule! Kun et kerran silloinkaan, niin... (Häipyvät sisälle.)

(Väliverho.)