Kallista maata

KALLISTA MAATA

Kaksiosainen näytelmä

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1931.

HENKILÖT.

ANTTI KUUSELA, maanviljelijä. ANNA » emäntä, edellisen vaimo. EERO » poika. HETA, palvelija. PEKKA LITMANEN, välittäjä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Näyttämö.

Kuuselan asuinhuone, yksinkertainen, mutta siisti. Hellauuni, iso pöytä, penkit, pari kaappia, seinäkello, naulassa viulu. Ovi ulos ja sisähuoneisiin.

Ensimmäinen kohtaus.

    Anna ja Heta.

HETA. yli 50-vuotias, pieni, mutta topakka. Kiihtyy helposti korottaen ääntään. Huivi päässä, päällyshame vyötäisille nostettuna, ämpäri kummassakin kädessä, aikoen mennä ulos.

Pistää niin vihakseni! Minun pistää niin vihakseni, en mä taida niin sanoa!

ANNA. noin 35-vuotias, kesäisen keveästi, mutta siististi pukeutunut, puheissaan ja liikkeissään hillityn rauhallinen. Hilloaa marjoja purkkeihin.

No, mikä Hetalla nyt?

HETA. Vielä häntä kyselee!

    Laskee ämpärit maahan.

Vielä häntä kyselee!

    Viittaa kädellään ulos.

Tuolla itää rukiit ja ohrat kökkösilleen!

    Viittaa toisaalle.

Tuolla mätänee vihanta kaura kannoilleen! Mutta taivas se vain sataa! Laskee losottaa yöt ja päivät kuin... En ma taida niin sanoa!

ANNA rauhoittaen. No, no! Onhan toki ollut myös poutapäiviä.

HETA. Mokomia nahkapoutia! Sormillani ne luen! Ja kumminkin asetti Jumala sateenkaaren pilviin!

ANNA. Sellaista elämä on, milloin poutaa, milloin sadetta. Alistuen täytyy ihmisen ottaa, mitä annetaan.

HETA. Niin täytyy! Mikäpä auttaa syntisen ihmisen! (Kiivastuen.) Mutta noita maailman kulkureita ja paholaisen apostoleita en alistuen ota vastaan, en vaikka Siperia perisi! Sitä kiertää nyt veijaria vaikka millä nimellä: Konsulänttiä! Asistänttiä! Akranoomia! Insi... (niistää välillä nenäänsä) nyöriä! Ja ne pienemmät herrat, joille ei riitä näitä koreita nimiä, ne ovat neuvojia: Nauriin kylvämisen! Kanan juottamisen! Tunkion tasoittamisen! En ma taida niin sanoa!

ANNA. Heta on nyt vihainen.

HETA. Niin olenkin! Tulkoonpas tänne! Laskiämpärin lähätän vasten taulua! Kun eivät enää muuta keksineet, niin perunapellon ympäri piti kiertää verkkonsa, paholaisten!

    Tarkastelee hamettaan.

Ehjän retonkihameeni revin riivattujen pyydyksiin! Kun ma haen pajasta pihdit, niin aukenee läpi!

ANNA hätäillen. Onko Heta mennyt aidatulle perunamaalle?

HETA. On! Ja menee vastakin! Menen kiusallakin, vaikka viimeinen kortti repeisi! Vai ei tässä nyt enää perunan mukulaa saisi noukata neuvojan neuvomatta omasta pellostaan! Mokomainkin, en ma taida niin sanoa!

ANNA vakavasti. Ei saa mennä ottamaan! Perunasyöpä on hirveän vaarallinen ja leviävä kasvitauti.

HETA. Tauti! Pitääkö tässä vielä kasveillakin olla omat tautinsa! Syötän sijoille koko syövän, levitköönpäs sitten!

ANNA pyytävästä. Ei Heta mene enää eristetylle pellolle. Voivat panna meidät kaikki syytteeseen.

HETA. Ja linnaan! Kyllä minä menen! Perunankaivusta linnaan! Sehän se taitaa nykyisen maailman aikaan suurimpia pahojatöitä ollakin.

ANNA naurahtaa. Heta vie asian niin helposti laitaan. Täytyy meidän asetuksia noudattaa. Parastamme ne tarkoittavat.

HETA. Parastamme! Jopa sanan sanoit! Parastamme tässä lienee tarkoitettu jo kymmenen vuotta! On rakettu elukoille palatsit kuin keisarin linnat juomakupeilla ja ilmarööreillä! Raivattu kesälaitumet kuin herran viinamäet! Passattu ja paateroitu kakkulanenät kammariin, nutipäät navettaan! Mitä tekevät nämä kaiken tämän nuolemisen jälkeen! Syöksevät sikiönsä kolmikuukautisina pellolle! Hyi olkoon!

    Sylkäisee.

Ja sitten niitä rääpäleitä saa keräillä lusikan kanssa purkkiin ja lähettää joka viikko Helsingin herrain nuustettavaksi! Hyi olkoon! En ma taida niin sanoa!

ANNA. Täytyy tutkia taudin syyt ja...

HETA keskeyttäen. Hutkia niitä tarvitseisi niin herroja kuin lehmiä! Ennen oli navetta kuin harakanpesä, sonnit ja siat sisällä, nietokset nurkissa ja parren pielissä. Mutta eipäs nähty keskosia! Ei tarvittu rohtoja eikä rohtoherroja! Vai lehmille tohtoreita! Jo siitä olisi tehty lauluja kuudessa pitäjässä!

ANNA. Moni asia on muuttunut sen jälkeen.

HETA. Ei parempaan päin, luulen minä. Entäs tämäkin, kun pantiin ojat muka piiloon. Punnittiin ja sihdattiin sen seittemillä kolmijaloilla ja kommervenkeilla. Porsasteltiin viljamaat kesken kesäisen kiireen. Ja sitten tehtiin velkaa velan päälle niiden ruukkuröörien takia. Piti koko kylä olla asemalta vetämässä, pahnojen ja säkkien kanssa. Entäs kun saatiin lopultakin pellolle. Upotettiin maan uumeniin. Ei tästä kunnian kukko laula, ajattelin minä. Taisin sanoa ääneenkin.

ANNA naurahtaen. Kyllä Heta sanoi.

HETA. No, kuinkas kävi? Kun saatiin savet paikoilleen, tuli tämä pahanhengen syöpä, joka hotkii perunat pesemättä pellolta ja ajaa nälkäiset ihmiset linnaan.

ANNA tasoittaen. Olisi kaiketi syöpä muutenkin tullut.

HETA. Eikä olisi tullut! Eipäs ennenkään tullut! Niitä salaröörejä pitkin paholainen sen pellolle ajaa. Sitä varten ne tehtiinkin.

ANNA tyynesti. Heta kuorii nyt roskia maitoämpäristä. Eiköhän tässä sentään ole vähän yritelty, eikö Antti ole parastaan tehnyt?

HETA. Se tässä vihaksi pisteleekin! Tekee ja raataa kuin hullu. Yökaudet miettii ja kuukkii. Ja aina on tie pystyssä. Toiset laiskat tuossa ketkuttelevat maailman läpi kuin ei mitään. Mahaa kasvattavat ja suuria paiseita.

ANNA. Lieneekö joutilaan elämä sen parempaa.

HETA vihaisesti. Tokko lienee. Mutta eihän sitä Jumalankaan tarvitsisi yrittävää nujertaa, vaivaa vaivan päälle panna. Entäs herrat! Keskospurkkeineen ja piikkilankoineen! Kyllä tässä vielä jotakin tärähtää! Ei kaksi kolmetta mene! Ja sitten painaa tänne taas häkäkärryn täysi herroja.

    Matkien.

Jaha! Jaha! Tässä on nyt taas se tauti! Se rutto! Koko talo täytyy jättää kylmilleen kymmeneksi vuodeksi! Tuolta Ritolan kalliolta saa kerran kuussa käydä katsomassa kuin Mooses Kaanaanmaata!

ANNA. Ei Heta huoli nyt liikoja. Kyllä se siitä taas pian kirkastuu.

HETA. Mitäs minä. Ja mitäpäs nämä minulle, mutta kun se poika on niin rakas...

    Pyyhkii silmänsä esiliinaan.

Sinä et arvaa, miten rakas se on... Jäi tuohon emäntä vainajalta kuin sorsan poika pyssymieheltä... Minun, piikaressun, perässä taapersi kaiket päivät... aitat ja navetat...

Pyyhkäisee.

»Heta oottaa! Heta oottaa!» vieläkin korvissani kuulen... Suutari-Miija teki sille pieksulipokkaat. Osasikin veistellä kuin peukalon päälle. Oli se mukava, kun se niillä piipotti mennä. Aina edelläni kuin västäräkki vakoa...

    Pyyhkäisee.

Herra isä, kun näen ne pienet jäljet vieläkin kuin vitilumella...

    Korjaa liinaansa ja ottaa ämpärit. Topakaksi piristyen.

Ja sen minä sanon, että meitä ei aja tästä talosta luomataudit eikä perunasyövät! Ei länsmannit eikä asistäntit! Portilla seison korento kourassa! Jos yli ajavat, niin räjähtää!

    Menee rivakasti ulko-ovesta.

ANNA itsekseen. Sinä kultainen jyvä karkean kuoren alla!

Toinen kohtaus.

    Anna ja Antti.

ANTTI Annan ikäinen, päättävä ja ryhdikäs, avopäin, saappaissa ja umpipuserossa. Menee suoraan Annan luokse.

Tulin häihin, vaikka ei käsketty!

ANNA. Jospa et saa mitään. Ei ole tapana antaa kuokkamiehille.

ANTTI. Kyntäjästä tässä onkin kysymys!

ANNA naurahtaen. Joka on jättänyt auransa!

ANTTI.. Ei suotta! Morsian odottaa!

ANNA. Ei sinun kanssasi parane.

    Ottaa ruokakaapista lautasen ja lusikan.

Paras alistua!

ANTTI pyöräyttää vyötäisestä. Väkevän käden alle! Se on oikein se!

ANNA nostaen hilloa lautaselle. Joko riittää?

ANTTI. Ei se kysy, joka antaa!

ANNA nostaa vielä pari kertaa tasoitellen sitten lusikalla purkkia. Tuommoinen lovi! Millä sen enää täyteen saan?

ANTTI katsellen. Millähän tosiaan! Pitäneekö tilata hullu-Jussi Lohjan satamaradalta?

ANNA. Viisastelet vielä! Pidä hyvänäsi!

ANTTI maistelee. Hyvänäpä tietenkin! Kuinkas tätä pahana, oman kullan keittämää.

ANNA. Aina se on sama, paistaa tai sataa.

ANTTI. Joo!

    Pistää.

Varsinkin kun aina sataa!

ANNA katsahtaa ulos. Taasko?

    Vilkaisee Anttia.

Vaikka tuossa tukassasihan se on puntari. Missä nytkin lienee lakkisi?

ANTTI. Missähän lienee? En muista nähneeni sitten Jussin päivän.

ANNA. Pitäisit edes sateella. Ihmisetkin ihmettelevät.

ANTTI. Aikoja jo lakanneet! Uutta niille täytyy olla.

ANNA. Niin! Ja sinä pidät huolta, että sitä riittää.

    On saanut purkin täyteen, istahtaa Antin viereen penkille.
    Sivelee kädellään Antin ohimotukkaa.

Kuule!

ANTTI. No?

ANNA. Minäpä sanon sinulle uutta!

ANTTI. Annahan kuulua!

ANNA. Tukkasi on harmaassa.

ANTTI naurahtaa. Vanhentunut uutinen!

    Pistää hilloa.

Olet sanonut sen jo pari kertaa ennen.

ANNA siirtyy etäämpää katsomaan.

Mutta nyt sen näkee jo kaukaa. Sen huomaa jo vieraskin!

ANTTI. Ja ihmettelee!

ANNA. Tiedän syyn. Sinulla on niin paljon huolia.

ANTTI. Oho! Onpa näitä. Syömisen murhe, makaamisen murhe...

ANNA. Viisastele vain. Kätke pumpuliin. Et minua kumminkaan petä.

ANTTI. Herra varjelkoon pahoista ajatuksistakin!

ANNA. Kun öljy loppuu, niin sydän kuluu.

ANTTI naurahtaen. Tai koko kitupiikki sammuu. Lienee ruostunutkin vinnillä.

ANNA. Sinun liekkisi palaa sydämen kulutuksella. Kun olet väsynyt, huomaan sen monesta pienestä, vaikka oletkin mestari peittämään.

ANTTI Annan kättä sivellen.

Vai vakoilet! Hyvä tietää.

ANNA. Viulusi tomuttuu seinällä kuukausimäärin. Ennen soittelit joka ilta.

ANTTI. Oli aikaa.

ANNA. Yhtä monta päivää vuodessa kuin nyt.

    Muistellen.

Miten rikkaita iltoja elimme tässä Ahon, Kiven ja Linnankosken seurassa.

ANTTI. Kuolleet kaikki.

ANNA. Niin, meiltä. Ei ollut liikoja ulkoista valoa. Omatekoinen kynttilä tuikki tuossa pöydän kulmalla.

ANTTI. Tai karbidipurkki. Vähänkös häikäisi, vaikka poksahteli väliin.

ANNA. Sinulla oli kauneutta kaipaava mieli ja herkkä henki. Meidän ulkoisesti pimeä kotimme oli lämmin ja valoisa. Elimme rikkaampaa elämää, lähempänä toisiamme. Nyt on väljää, valoisaa, lämmintäkin, mutta...

ANTTI totiseen sävyyn muuttuen.

Mutta istuessa väristää, niinkö aioit sanoa?

ANNA painokkaasti. Niin! Jostakin vetää. Hallan huurua tunkeutuu permannon rakosista.

ANTTI ponnahtaen kävelemään. Hyytää verta! Hiipii hiusmartoon!

    Kävelee.

Ja mitä enemmän sitä ajattelee, sitä enemmän se tuntuu (ravistaa hartioitaan) tämä turtumus! Tämä veren ja hengen väsymys! Siitä täytyy päästä!

ANNA. Niin, väsymystä se on. Liian työn ja huolen...

ANTTI keskeyttäen. Liian työn! Laiskojen patenttilääke! Kuka työstä on väsynyt? Sanoppas!

ANNA. Mistäs sitten, hyvänen aika!

ANTTI. Joutilaisuudesta! Joutavista huolista! Heikon tahdon puolinaisuudesta ja epämääräisistä otteista! Lähteä vaiko jäädä! Ollako vai eikö olla! Semmoinen ihmistä jäätää, vanhentaa, väsyttää!

ANNA. Sinäkö puhut puolinaisista otteista, sinä perusparannusten perinpohjainen mies!

ANTTI. Joista jää aina jotain auki. Alotteet ja tehtävät ovat kuin säikeet punojan kädessä. Hyvät kuidut, hyviä säikeitä viisi, kuusi, mutta tekijä ähmii, tuumii, vatvoo, ei köydeksi saa.

ANNA. Vaadit liian paljon! Tarvitseeko asettaa päämääränsä aina niin korkealle.

ANTTI. Tarvitsee! Kun ruumis talsii savista liejua, niin saakoon henki edes irtautumisen ilon!

ANNA naurahtaen. Siinähän se, sinun lakisi ja evankeliumisi.

ANTTI katkerasti. Ja sateenkaaresi pilvissä! Lähde tavoittamaan vain, pikku Antti!

ANNA. Niin, niin! Matkalla on monta kuoppaa ja mutkaa. Tulee tapauksia, joille kulkija ei mitään mahda.

ANTTI. Eivätkä tule samoina kuin Saarijärven Paavolle ennen. Hallana suolta. Karhuna korvesta.

    Kävelee.

Ei! Hienoina herroina ne tulevat. Keskipäivällä. Nukutuslaulua suristen kuin hammaslääkärin pora... Mutta annahan, kun aikansa surisee. Oletpa mies, ellet älähdä.

    Kävelee pysähtyen Annan eteen.

Muistat, mitä arvioimme keskilypsyksi tänä vuonna?

ANNA. Neljätuhatta sata!

ANTTI. Eikä päästä kolmeen. Perunasta piti tulla kymmenentuhatta...

    Hymähtäen.

Tuli kymmenen vuotta ja piikkilanka!

    Kävelee kiivaammin.

Onpahan yksi, mikä ei lopu eikä mätäne.

ANNA. No?

ANTTI. Korko ja provisiooni! Se juoksee, satoi tai paistoi.

    Menee akkunan luo.

Kauramaa veden vallassa. Vihantaakin kovin vielä. Pitipä jäädä kesken viime kesänä yhteinen viemärioja. Varovasti, varovasti, niinhän se kuuluu viisasten sana. Mihinkäpäs tässä kiire, pannaan välillä tupakaksi. Ja sitten taas pusketaan. Yhteistyössä yhteisvoimin. Kuoren suojassa, hiljaa turvissa kuin simpukka rannalla. Jos hätä tulee, niin kiireesti suojaan. Houkat jääkööt alle. Ja kun me sitten kerran kuolemme, me eturivin miehet ja yhteiskunnanpylväät, niin komea kivi haudalle. »Tässä lepää herrastuomari...» Lepää, miten sattuva sana. Sanomalehtiin muistokirjoitus lämmin ja liikuttava. »Siinä vasta miesten mies! Rakensi talonsa!»

    Toisella äänellä.
                                Punamultasi nurkat!

»Raivasi korvet!»

    Samoin kuin äsken.
                  Rahapuista! »Harrasti raittiutta!»
    Lisäys.

Naukkasi kaapin takana! »Oli mukana hyvissä asioissa»

    Lisäys.

Mikäli tuottivat mainetta ja hyödyttivät kukkaroa. »Kepeät mullat» Hyvää unen jatkoa! Mikä suurenmoinen elämä! Unessa eletty, torkkuen kirjoitettu!

    Kävelee hetken.

Ja minä! Toiset ja toisissa! Raiska ja malka! Hyi! Sumua silmissä! Liejua kengissä! Minkätähden rämettyy ruumis ja henki!

ANNA. Elämän raskaus painaa. Jospa jätetään tämä...

ANTTI Hätäisesti keskeyttäen. Mitä! Mitä tarkoitat?

ANNA, Myydään talo!

ANTTI. Ja mennään kaupunkiin!

ANNA. Monet ovat menneet.

ANTTI kiivaanlaisesti. Ja yhä menevät, helvettiin! Pitäisikö meidän jatkaa nollien sarjaa murtoluvussa!

ANNA. Näet asian...

ANTTI. Sellaisena kuin se on ja tulisi olemaan. Mikä tulisi minusta, jos parhaillani ollen rupeisin »lepäämään»! Mitä tulisi lapsistamme, raittiissa tuulissa karaistuista, jos ne nyt siirrettäisiin vedettömään kasvihuoneeseen.

ANNA. Onko pakko siirtyä kaupunkiin? Eikö voida etsiä helpommin asuttava talo?

ANTTI. Olen sitä minäkin joskus ajatellut. Mikä ajoikin vaarivainajan tänne peninkulmien taakse korpeen. Oli maita, parempia maita paremmilla paikoilla.

ANNA. Eikö vielä voisi muuttaa?

ANTTI. Voisi!

    Käy äkisti Annaa käsistä kiinni.

Kuule! Vaari raivasi mäkipellon kuokalla ja kangella, eväskontissa oli suolaa ja leipää!

    Lämpimämmin.

Pikku Antti, paitaressu, sai viisivuotiaana rantakiveltä sormenmittaisen ahvenen! Taitaa olla vaikea löytää parempaa paikkaa tämän niemen kamaralta.

ANNA. Minä tyydyn.

ANTTI. Vaikeuksia on ja uusia tulee.

    Rohkaisevasti.

Meidän täytyy ne kestää ja voittaa!

ANNA. Mutta kun saat aina yksin taistella. Ei minusta ole kuin viettelijäksi.

ANTTI naurahtaen. Huono siksi olet, parempi enkeliksi.

ANNA. Älä puhu!

    Ottaa purkit ja menee sisäovesta.

Kolmas kohtaus.

    Antti ja Eero.

EERO. Koin 14-vuotias, tanakka ja eloisa. Tulee syöksähtäen ovesta, olalla koululaukku, kädessä postinippu. Toitottaa kätensä torveksi muodostaen.

Traa! Traa! Traa! Tuon postiaa! Traa! Traa! Traa! Tuon postiaa!

    Kiertää huonetta.

Sä toitotuksen kuuletko! Kas posteljooni tulee jo!

    Pysähtyy Antin luo.

Traa! Traa! Traa! Sä kuuletko!

ANTTI naurahtaen. Kyllä kuulen, anna jo!

EERO ottaa lehden nipusta. Kas tässä Sampsa Pellervo!

    Katsoo toista lehteä pistäen sitten kiireesti housunsa taskuun.

Mut tänne Nuorten Pellervo!

    Uuden lehden.

Mä siipikarjaa hoida en!

    Heittää pöydälle.

Kotiliettä lukee ken?

    Katselee ympärilleen ja heittää sitten pöydälle.

Paavosta taas puhuu maa! Pappa kermat päältä saa!

    Heittää päivälehden Antille ja alkaa tarkastella kirjeitä.

Kas tätä!

    Vilkaisee osoitetta.

Silläpä hätä!

    Heittää pöydälle Antin eteen.

Tuolla taas kynä ollut puoliksi mätä!

    Heittää toisen kirjeen.

Kovin korea on tuo kuori! Lähettäjä: konsulentti Vuori!

    Heittää.

Viimeiseksi paras! Lieneekö kirjoittaja varas!

    Tarkastelee keltakuorista kirjettä, lukee.

Tilanomistaja herra A.

     Katsoo tutkivasti Anttia.

Savisaapas, paikkapöksy!

    Naurahtaa.

Mokomainen herra, noin kauniin kirjeen saa!

    Heittää laukkunsa naulaan ja kiiruhtaa juoksuaskelin sisäovesta.

ANTTI viimeistä kirjettä tarkastellen.

Jansson & Lukander. Mitä tämä!

    Avaa kirjeen.

Mitä!

    Lukee silmäillen ja ponnahtaa lattialle.

Tuota vielä puuttui!

    Kävelee kiivaasti.

Olisi edes muuta! Halla! Tulva! Tulipalo! Ottaisi vahingon vahinkona! Mutta tämä, takuu lurjuksen takia!

    Istuu alkaen uudelleen lukea.

Kohteliaimmin ilmoitamme, että liikemies Petter Litmasen tunnustama sadantuhannen markan suuruinen haltijavelkakirja on hallussamme. Kun velallinen toimitetun ulosmittauksen mukaan ei omista mitään varoja, on velka korkoineen takaajain suoritettava. Osuutenne korkoineen ja kuluineen on yhteensä Smk. 56,425:—. Pyydämme maksamaan sen meille viimeistään kahden viikon kuluessa tästä päivästä lukien. Takaussitoumuksenne ollessa yhteisvastuullinen, pidätämme herra Peltosen osuuteen nähden perintäoikeuden. Aina palveluksiin valmiina merkitsemme.

    Taittaa kirjeen.

Palveluksiin valmiina! Sitä te aina olette, milloin on kysymyksessä nylkeminen, elävän tai kuolleen!

    Jää kyynärpäähänsä nojaten miettien tuijottamaan.

EERO tulee sisältä.

Isä! Rusko ja Polle odottavat!

     Antti ei kiinnitä huomiota.

Aura on käännetty vaolle!

    Miehekkäästi.

Osaisin minä yhden vaon kyntää!

    Hiljaisuus.

Menenkö ja lasken?

ANTTI mietteissään kädellään viitaten.

Mene!

    Eero syöksähtää korkealle hypähtäen ulos. On kaataa Hetan,
    joka ovessa tulee vastaan.

Neljäs kohtaus.

    Antti ja Heta.

HETA. Siunatkoon!

    Sylkäisee.

Ja varjelkoon! Kun ihan suuhun oli lentää. Hyi, kun ma säikähdin!

    Antille.

Siellä ne ovat taas Mäkelän mullikat!

    Astuu lähemmä, kovemmin.

    Mullikat ovat pellossa!

    Hiljaisuus.

Nukkuuko se silmät auki!

    Vielä lähemmä käyden huutaa.

Mullikat on pellossa!

ANTTI kuin havahtuen. No, etkö saa pois?

HETA motkottaen. Saa! Kyllä minä saan, jos se siksi tulee. Ajan mäkeen vaikka koko Mäkelän sakin. Mutta enhän minä saa mennä sinne enempää kuin perunamaalle. Sakkoa tulee ja linnankäynnit!

ANTTI hätkähtäen. Mitä! Eivät suinkaan koeruuduilla sotke?

HETA. No missäs sitten! Siellä pölköttelevät laudankappaleitten seassa!

ANTTI hypähtää pöydän kulman ylitse lattialle.

Kaikki yhtä aikaa! Suuret edellä, pienet perässä!

    Juoksee ulos.

HETA Itsekseen ihmetellen. Nyt se tuli ihmisiin! Ottaa päästä. Lehmillä edes alkoi toisesta päästä!

    Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama.

Ensimmäinen kohtaus.

    Heta ja Pekka.

HETA kuorii perunoita ja puhelee itsekseen.

Taitaa tämäkin kohta loppua. Taitaa kohta koko maailma loppua.

    Heristää kuuloaan.

Hyrisee!

    Kuulostaa.

Hyrisee se!

    Menee akkunan luo.

Taas! Enkös sitä arvannut!

    Vihaisesti.

Siellä purisee pihassa taas häkäkärry!

    Katselee.

Ja mahakas herran ryökäle!

    Katselee.

Niin! Noin! Nips! Naps!

Pisss! Pusss! Jos ma tulen ja puukolla vetäisen sivut auki huiluistasi! Loppuu purinat!

    Palaa ottaen uunin laidalta hiilihangon viereensä istuen selkä
    Oveen päin.

Perunoitani et ota!

PEKKA tulee ulko-ovesta. Keski-ikäinen lihavahko välittäjätyyppi, puhuu liukkaasti, vaikka hiukan pehmeästi, käsillään auttaen.

Päivää!

    Katselee ympärilleen.

Taitaa talo kylmillään olla.

    Huomaa Hetan.

On maar tuolla ainakin yksi vaimoeläväinen.

    Menee Hetan taakse tökäten sormellaan selkään.

Kenenkäs tämä akka, jonka kieli on jäässä?

HETA tiuskaisten. Ei kenenkään! Eikä tulekaan! Pellolle siitä, taikka...

    Näyttää hiilihankoa.

PEKKA peräytyen nopeasti. Jukrapuit! Siinäpä vasta vaimonpuoli (korjaten) tai rouva, mampseli, ryökynä, miksi paremmin suvainnette.

HETA. En suvaitse tuommoisia ihrakasoja ollenkaan. Parasta painua matkoihinsa hyvän sään aikana!

PEKKA. Herra armahda! Jos se vielä pahemmaksi käy, niin eihän tässä enää uskalla paikaltaan liikahtaa.

    Istahtaa sytyttäen tupakan.

Jos neidin nyt hiukan passaisi? Satutaan olemaan tämän isännän kanssa hyvää veljeä ja bruuria.

HETA. Emävale! Meidän isännällä ei ole veljiä, eikä tuollaisia tuttaviakaan!

PEKKA naureskellen. Sattuupa olemaan. Sattuupa hyvinkin. Minun mielestäni tämä neitsyt tekisi viisaammin, jos jättäisi perunat ja alkaisi asetella kahvipannua hellalle.

HETA. Ei ikinä!

    Lopettaa kuorimisen nousten tuiskahtaen ylös.

Vai vielä tässä kahvit mokomille käryherroille! Ajetaan kyöhätään teitä kaiket kesäpäivät kuin piru tuulispäässä! Kuljetetaan tänne ihmisten vaivoiksi luomataudit, syöpätaudit ja kaikki Baabelin porttoin kuppataudit!

PEKKA. Viaton olen minä tähän syntiin.

    Käsiään levittäen.

Puhdas kuin karitsa.

HETA. Karitsa!

    Katsoen.

Mokomakin karitsa! Haiseva vuohipukki! En mä paremmin taida sanoa!

PEKKA naurahtaen. Vai vielä paremmin! Ei David eikä Davidin poika olisi osannut tuon paremmin sanoa.

    Hyvätuulisesti.

No, mitäpä me turhista. Rakkauttahan se vain...

HETA jalkaa polkien. Suusi kiinni, ruokoton! Ja häviä siitä häkärukkinesi, äläkä toiste tule!

    Menee ulos ovea paiskaten.

PEKKA. Olipa siinä ämmää kerrakseen.

    Menee pöydän luo ja huomaa Antilta jääneen kirjeen.

Jansson & Lucander!

    Hätkähtää.

Jokohan ovat ehtineet!

    Avaa ja silmäilee nopeasti.

No jo! Jo nyt otti piru!

    Lähtee kävelemään.

Jopahan tässä ampiaspesälle jouduttiin!

    Kävelee.

Senkin kuipelot! Nälkäkurjet! Olisivat edes viikon vielä vaienneet!

    Pysähtyy ja näpsäyttää peukalollaan.

Mutta mitäs tehdään järjellä ja supliikilla! Mitä, kysyn minä?

    Kävelee.

Pannaan pojan pää niin pyörälle, ettei selviä kuin tammikuun pakkasilla!

    Kävelee touhuten.

Kaksi kymppiä yhdellä paukulla! Siinä täysosuma, jukrapuit!

    Lyö rintaansa.

Sen täräytän minä, Petter Litmanen! Jos parempi tulee, niin hypätköön pöydälle!

Toinen kohtaus.

    Antti ja Pekka.

ANTTI tulee ulko-ovesta, huomaa Pekan, vastenmielisesti hätkähtäen. Sinä!

PEKKA. Minä.

    Hymyillen vastaan käyden.

Minäpä tietenkin!

    Tervehtii kädestä.

Päivää, on tapana sanoa. Taitaa olla sata vuotta, kun olen käynyt talossasi.

ANTTI kylmästi. Tietoja puuhistasi olet myöhemmin antanut.

    Ottaa kirjeen pöydältä.

Siinä, lue!

PEKKA silmäilee rävähtämättä. Kaksi viikkoa! Se on niiden tapaista, nälkäjuristien!

ANTTI kuivasti. Sekö siinä oli pääasia?

PEKKA tyynesti. No eipä juuri muukaan.

ANTTI tuimana. Vaiti, mies! Olenko minä miljoonikko! Oletko sinä! Ovatko kymmenet tuhannet minulle kuin nappeja vanhassa takissa! Onko itselläsi? Vastaa!

PEKKA taputtaa olkapäälle. Rauhoitu, veli hyvä! Lääkärit kehoittavat välttämään kiivastumisia, fysiikka kärsii, näetkös!

ANTTI. Lopeta!

PEKKA. Älähän nyt kesken.

    Äskeiseen tapaan.

Hyvä humoori on kaikki kaikessa!

    Pullistaa vatsaansa.

Se edistää ruuansulatusta, ruumiin hyvinvointia, hengen joustavuutta. Tässä edessäsi on loistava esimerkki...

ANTTI vaivoin suuttumustaan hilliten. Kuule! Älä liian paljon luota vanhaan tuttavuuteen.

PEKKA. Mihinkäs sitten.

    Tunteellisesti.

Toveruus, vanha koulututtavuus. Ainoa oljenkorsi, ainoa loistomajakka elämän...

    Antti liikahtaa.

No niin. Puhumatta paras, puhumatta paras!

    Kävelee akkunan luokse päin.

Huomasitko minun vaunuani pihalla? Se on Packard, suurten herrojen vaunu. Kun sellainen tulee tämän tasavallan teillä vastaan, saa häpeämättä nostaa lakkiaan. Turha poika ei istu Packardissa edes rattiin.

ANTTI. Sen Moolokin kitaanko sinä olet kaiken uhrannut, omasi ja toisten!

PEKKA kuin kiusaantuneena kädellään työntäen.

Turhilla mieltäsi rasitat!

    Viittaa kirjeeseen.

Tuollaiset me klaaraamme taskurahoista minä hetkenä hyvänsä. Markoissa, kultamarkoissa, tai Englannin punnissa, miten herrat juristit vain tahtovat. Eihän muutama kymmentuhat ole meille kuin pieni järjestelykysymys.

ANTTI. No järjestä se kysymys. Älä turhia laverra!

PEKKA vähän häkeltyen. Niin tuota... tuota... kyllä tämä nyt sinun täytyy järjestää, kun se pääsi livahtamaan niiden nylkyrien haltuun.

    Sieppaa lompakon taskustaan.

Mutta älä sure! Täältä pannaan rahat. Luenko ma paikalla!

ANTTI. Luulisi sinulla olevan aikaa järjestellä omat asiasi loistoautoinesi. Mutta olkoon menneeksi. Tehdään selväksi.

Menee pöydän luo katsoen kirjettä 112,850:—. Ala lukea.

PEKKA on vähän kuin kuumilla hiilillä, mutta jatkaa rohkeasti. Pannaan kerta kaikkiaan viisisataatuhatta.

ANTTI. Mitä? Taidat kaasuksi muuttua koko mies!

PEKKA. Eikös tämän talosi kokonaispinta-ala ole kaksisataaviisikymmentä hehtaaria, muistan sinun puhuneen.

ANTTI aavistellen. Mitä yhteyttä sillä on sinun velkasi kanssa?

PEKKA naurua tehden. Voi sinä totinen israeliainen! Minä ostan talosi.

ANTTI. Oho! Nytkö vasta sinuun maahenki iski!

PEKKA pilkallisesti. Maahenki! Se iskee tyhmempiin, ei minuun! Olen saksalais-englantilaisen paperiyhtymän ostopäällikkö.

ANTTI. Isänmaan petturi! Siksi olet kuin luotu!

PEKKA kuin imarteluksi ottaen. Minä luulen, että onnistuivat saamaan oikean miehen.

    Siirtää istuintaan lähemmä ja jatkaa kerkeästi.

Nyt kelpaa maanomistajan, vetelee rahaa kuin roskaa paljaaksi nyljetyistä hettonevoista ja mäkien liepeistä. Kun jouduin tähän virkaan, juolahti kohta mieleeni sinun onneton osasi.

ANTTI. Milloin minä olen sinulle onnettomuuttani valittanut?

PEKKA. Olet tottunut täällä korvessa kärsimään ja...

ANTTI keskeyttäen. Minun kärsivällisyyteni mitta alkaa olla täysi!

PEKKA kädellään rauhoittaen. Niin, niin, ymmärränhän minä. Merkitseehän se sellainenkin summa pienissä oloissa, ainakin kiusaa ajatuksissa. Mutta minä en ole mikään pakana enkä muhamettilainen! Viisisataaseitsemänkymmentäviisi tuhatta! Takauksesi ei ollut kuuttakymmentä!

ANTTI. Älä sekoita niitä asioita!

PEKKA. Kaikkihan nykyään sekoitetaan, kakut ja leseet, palmupuun ja lehmän rasvat. Paha pilleri menee hyvän ryypyn kanssa, ettei huomaakaan.

    Siirtyy lähemmä.

Mitä sinä täällä kurassa ja savessa rähkimään ilmotun ikäsi, tuollainen henkevä mies! Ajattele vähän, mikä loistava ja huoleton elämä on edessäsi, sen kuin otat ja nautit! Pääset veloistasi noin.

    Pyyhkäisee kämmeniään.

Oli ja meni! Ostat Helsingistä osakkeen uudesta talosta kaikilla mukavuuksilla: hissit ja keskuslämmöt, lämpimät veet ja V.C:t! Loput rahasi pistät pankkiin ja elelet vapaana kuin kultapoika! Teet mitä teet ja mitä mielesi tekee. Käyt oopperassa, teattereissa, elävissä ja kuolleissa, ja kaparetissa!

    Vilkaisee ympärilleen ääntään hiljentäen.

Kiihkeä soitto, juomia, naisia! Paljaita niskoja, sääriä, rintoja! Vaatetta juuri ja juuri.

    Näyttää käsillään, miten vähän.

Kevyttä ja liehuvaa kuin poudanpilveä auringon yllä!

ANTTI. Ellei ole parempaa, niin lopeta!

PEKKA. Huomaan, että olet väsynyt. No makaa! Kuka estää! Makaa ja syljeskele kattoon! Lehti tuodaan tuoreena sänkyysi ja seinällä pauhaa radio, kolme, neljä, viisi, vaikka kymmenlamppuinen, jukrapuit!

    Hetken äänettömyys.

Kuusisataatuhatta! Kas tuossa lapa!

    Tarjoaa kättään.

Vaikenee! Osaat sinä vaikenemisen taidon!

ANTTI. Ja sinä puhumisen!

PEKKA. Minä puhumisen!

    Kävelee, pysähtyen Antin eteen näpsäyttää sormiaan ja viheltää
    pitkään.

Nytpä tiedän! Sinä olet vielä niitä hulluja, joiden sielu kaipaa vaivaa ja ruumis työtä! Minun ei ole enää pitempään aikaan! Ostetaan sinulle Turun puolesta talo!

ANTTI. Kovin sinä nyt minun eduistani huolehdit!

PEKKA. Näes, tunto se on minullakin, en minä mikään käen poika ole. Jos sinä olisit käynyt Turun puolessa, et puolta päivää asuisi tällaisilla pahan jättömailla. Siellä kelpaa asua. Viilettelee kivettömiä sarkoja kuin sämpylöitä joenrannasta metsänrantaan ja rieska ja hunaja vuotaa vyötäreistä ja tähkäpäistä. Mitäs sanot?

ANTTI. Hyvä olet suustasi.

PEKKA. Minä tunnen lounais-Suomen suuret leipäpitäjät ja vainiot, Loimaat, Mellilät ja Paimiot! Ostetaan sinulle talo, jota kehtaa asua.

ANTTI. Kalliimpaa siellä on maa kuin täällä.

PEKKA. Pirujako me maasta! Kun Abraham tuli Kaanaaseen, ei hänellä ollut kapan alaa maata, ei sen vertaa, että akkansa olisi hautaan saanut. Ostetaan peltoa eikä joutavaa maata. Mitä merkitystä sillä on, jos omistaa vaivaisia kuusenkäkkyröitä tuhat enemmän tai vähemmän. Eihän niistä ole muuta kuin vaivaa.

ANTTI. Ja kumminkin haluat tuota vaivaa!

PEKKA torjuvasti. Minä! Kittiä! Annetaan sellaiset herroille, muukalaisille! Saksmanneille! Juutalaisille! Mutta sinä olet ystävä ja veli! Kuusi ja puolisataatuhatta! Menkööt vaikka ryysyt ja virka!

    Tarjoaa kättään.

Ei kelpaa ilmaiseksi raha!

    Kävelee ja kääntyy sitten yht'äkkiä kuin vasta muistaen.

Nyt minä sen tiedän! Enkä ennen huomannut, minä aasi! Tietysti sinä tahdot suuren tilan, kartanon, jukrapuit! Kun minä hankin uuden vaunun, on se parempi kuin Packard, vaikka tämäkin on jo helkutin hyvä. Niin sitä pitää.

    Istahtaa Antin viereen ja lyö olalle.

Mitä me tölleistä! Kartanon me ostamme, että tärähtää! Uudellamaalla niitä on Fleininkien, Kurkien y.m. vaakunalintujen sukutiloja.

    Vääryyttä kärsineen äänellä.

On tämä Suomen talonpoika vuosisadat jo saanutkin ruotsalaisten herrain venettä vetää! Eipä enää vedä! Ei vedä eikä lykkää!

    Maalailevasti.

Suomalainen patruuna! Hopeahelainen keppi kädessä, kahdenkymmenen markan sikari suupielessä kävelet hiekotettuja käytäviä, kuuntelet traktorin ääntä kuin sirkan laulua. Tai huviksesi pistäännyt navettaasi, joka on kuin valtion veturitalli, luet nautoja kuin taivaantähtiä, katselet karjaenkelien lihan liikettä. Mitäs sanot tästä ihanuudesta?

    Äänettömyys.

    Nousee ja kävelee kuin tuskissaan.

Herra sinun henkesi pehmittäköön! Etkö salli minun rehellisen miehen edes velkaani maksaa! Niuvanniemeenkö minut tahdot ajaa!

    Menee Antin luokse.

Kuusisataaseitsemänkymmentä viisi! Kas tuossa käpälä! Ja sen sanon, jos yhä vaikenet, tai enemmän jännität, niin poikki meni! Katkesi kuin viulun kieli!

Kolmas kohtaus.

    Edelliset, Eero, Anna ja Heta.

EERO tulee ulko-ovesta innoissaan. Isä! Minä osaan jo kyntää!

ANTTI kuin havahtuen. Kyntää! Sinä Eero!

    Nousee, kävelevät vastakkain.

    Anna tulee ompeluksineen sisäovesta.

EERO. Pollella ja Harmolla! Kuusi vakoa laskin!

ANTTI innostuneena. Sinä kynnät, poika!

    Heittää Eeron koppina ilmaan.

Mieheksi pitänee jo sanoa!

EERO. Arkaillen aloin, mutta kun olit luvannut, niin...

ANTTI. Minäkö luvannut?

    Naurahtaa.

No niin!

EERO. Pistin ohjat kaulaani ja sanoin: So!

ANTTI. Mutta hevoset ajattelivat: No!

EERO. Polle käänsi päätään oikealle ja Harmo vasemmalle, niinkuin minä olisin ollut mikä hyvänsä...

ANTTI. Pirisevä kärpänen.

EERO. Tai suppupaarma, niin juuri.

    Nostaa housujaan.

Räppäsin kumpaakin vähän ohjaksella kylkeen ja painoin kurjesta, hevoset alkoivat nojata ja aura liikahti.

ANTTI. Siipi kohahti! Minäkin muistan sen! Olisi ollut edes joku katsomassa.

EERO. Joutiko siinä kurkkimaan! En pysäyttänyt ennenkuin päässä. Mutta ei suurempia vikoja tullut. Vähän oli parissa paikassa vinskahtanut, korjasin toisella vaolla ja kolmannen laskin kuin pöytälautaa. Sihisi vain!

    Heta tulee ämpäreineen ulko-ovesta.

PEKKA kärsimättömästi liikehtien. Minulla on vähän kiire. Eiköhän voitaisi keskeyttää sitä kyntämistä.

ANTTI jämeästi ja tarkoituksellisesti. Ei!

PEKKA katsoo kelloaan. Lähdenpä tästä sitten ajelemaan.

ANTTI. Mene!

    Anna liikehtii aavistellen.

PEKKA kuin laukaisten. Seitsemänsataa!

ANTTI yhä päättävämmin. Mene!

PEKKA. Menen, kun käsketään. Maksa kaikki! Peltosella ei ole mitään!

ANTTI iskevästi. Ulos, saatana!

    Pekka häipyy nopeasti ovelle.

ANNA. Antti!

HETA innoissaan. Sellaista löylyä! Ulos ryökäle! En paremmin sano!

    Kiiruhtaa ämpäreineen perässä.

Tällaista kahvia meillä annetaan!

    Kuuluu veden loiskaus.

PEKKA ulkoa. Ämmä riivattu! Pähkähulluja kaikki! Kyntäkää iankaikkisesta iankaikkiseen kallista maatanne!

ANTTI Eerolle. Siinä se käski oikein!

ANNA Antille, lähemmä käyden. Et koskaan ennen ole vieraallesi noin sanonut.

ANTTI naurahtaen. Tarpeetonta nytkin oli.

    Eerolle.

Jos ihminen vihastuu, ei osaa olla niinkuin pitäisi. Tässä on kaiken kesää ollut monenlaista harmia, tiedäthän sinä, karjataudit, perunasyövät ja monet muut pienemmät.

    Annalle.

Ja taas iski salama, mutta taivas kirkastui.

    Eerolle.

Semmoisia ihmiselämässä aina tulee, sinullekin. Milloin katkee suksiremmi ladulla, milloin unohdat vihkosi kotiin. Tämä vieras alkoi joutavia pöristä, tahtoi puoliväkisten ostaa meidän kotimme peltoineen ja rantoineen.

EERO päättävästi. Siitä ei tule mitään!

ANTTI mielihyvin. Niinkö sinäkin sanot! Niin minäkin, vaikka lienen sanonut vähän liian rumasti.

EERO. Missä me sitten kyntäisimme?

ANTTI. Sanoppas! Peltoa siihen tarvitaan!

EERO. Ja aina meillä kynnetään!

ANTTI. Aina! Kynnetään ja kylvetään tätä kallista maata!

    Annalle.

Kuulitko, sinä Kuuselan kyntäjäin emäntä ja elämä!

ANNA naurahtaen. Kuulin ja luulen kyntäjän olevan taas ennallaan.

ANTTI. Niin onkin!

    Lyö Eeroa olalle.

Yhä nuorena ja nuortuvana! Ei mikään mahti irroita meitä isäinmaalta!

    Ottaa viulun naulalta, virittäen näppäilee. Säestää sitten

Annan ja Eeron laulaessa.

        Kyntäjän Laulu.

    Tätä peltoa kynteli taattoni
    ja kynteli taaton taata,
    se ostettu otsin on helmeilevin,
    ilon, tuskan se tuttua maata.

    Tätä astun ma nyt, eikä kenkään mua
    pois aurani jäljiltä saata.
    Taas kypsempi kynnös jälkeeni jää,
    tuhatmuistojen kallista maata.

Väliverho.