Keltaisen lohikäärmeen kosto

KELTAISEN LOHIKÄÄRMEEN KOSTO

Seikkailuja Borneon rannikoilla

Kirj.

AXEL KERFVE

Tekijän luvalla suomentanut

Edv. Ukkonen

Seikkailukirjasto N:o 8

Porissa, Satakunnan Kirjateollisuus Oy, 1938.

SISÄLTÖ:

I. Kauppamatka alkaa levottomuutta herättävin entein.

II. Laivassa on kolmetoista miestä. Vaarallinen aliperämies.

III. Aliperämies osoittautuu roistoksi, mutta pääsee karkuun.

IV. Oliko Curry Grade merirosvojen kätyri?

V. Mungo sekaantuu tapausten kulkuun, ja Kurt näkee epämiellyttävän

       unen, joka käy toteen.
   VI. Kuulat vinkuvat yön pimeydessä.
  VII. Kaksi oivallista tykinlaukausta ja hyvin hoidettu konekivääri.
 VIII. Rauhallinen satama, jossa vaara kuitenkin väijyy.
   IX. Uhkaava kunniavartiosto. Verivihollinen ilmestyy taas
       näyttämölle.
    X. Merirosvojen vallassa, mutta...
   XI. Kurtista tulee dajakkien päällikkö ja hän löytää jumalan aarteen.
  XII. Uhkarohkea sotajuoni.

I luku.

Kauppamatka alkaa levottomuutta herättävin entein.

— Yritys ei suinkaan ole vaaraton. Päinvastoin. Se voi olla suorastaan hengenvaarallinen, sanoi konsuli Marcus Willner vilkaisten jalokivien koristamaan kultakelloonsa sekä lisäsi: Teidän täytyy lähteä liikkeelle viimeistään kolmen tunnin kuluttua. Ajatus, mitä tuolla Moxtonilla oikein mahtaa olla mielessään, tekee minut suorastaan levottomaksi. Mitä te luulette?

Kysymys kohdistettiin lähinnä konsulin omistaman liikkeen nuorelle osastonjohtajalle Kurt Lagerbergille, joka nuoruudestaan huolimatta oli monella tavalla kunnostautunut konsulin palveluksessa. Viimeksi hän oli suorittanut melkein uskomattomalta tuntuvan urotyön kuljettaessaan ystävänsä Pat O’Brienin kanssa perin kurjalla sampaanilla keskellä riehuvaa sotaa konsulin arvopaperit ja joukon muita tärkeitä asiakirjoja Shanghaista aina kaukaiselle Borneolle saakka. Tätä saavutusta konsuli Willner oli pitänyt ainutlaatuisena ja siksi hän olikin nimittänyt nuoren Kurt Lagerbergin liikkeeseensä osastonjohtajaksi. Konsuli Willnerillä olikin syytä osoittaa kiitollisuuttaan, sillä Kurt ja hänen ystävänsä olivat lyhyesti sanoen pelastaneet hänen liikkeensä ja suuren osan hänen omaisuuttaan keltaisen lohikäärmeen kynsistä.

Kurt Lagerberg vastasi hänelle osoitettuun kysymykseen viipymättä:

— Kuten vain konsuli käskee. Varmastikaan emme joudu suurempiin vaikeuksiin kuin Keltaisella virralla taistelussamme sikäläisiä merirosvoja vastaan taikka otellessamme sen jälkeen compradori Tsitshuangia vastaan Kiinassa ja Formosalla.

[Taisteluista Keltaisella virralla kerrotaan saman tekijän kirjassa "Keltaisen virran merirosvot" sekä Kurt Lagerbergin ja Pat O’Brienin matkasta Shanghaista Borneoon teoksessa "Keltaisen lohikäärmeen kynsissä". Molemmat ovat ilmestyneet Satakunnan Kirjateollisuus Osakeyhtiön Seikkailukirjastossa.]

— Juuri samaa minäkin ajattelin. Mutta samalla täytyy muistaa, että taistelu tuota seikkailijaa ja rosvopäällikköä vastaan ei vielä ole lopussa. Hän ei koskaan unohda, että minun tyttäreni Alice antoi hänelle matkapassit, eikä liioin sitä, että juuri te, rakas Lagerberg, perinpohjaisesti sotkitte hänen ympyränsä. Sen vuoksi juuri — vaikka epäilenkin, että Tsitshuang on saanut taisteluista tarpeekseen joksikin aikaa — liittyykin tähän matkaan vaaran uhka. Jopa sen kestäessä väijyy montakin vaaraa, jotka ehkä voivat käydä teille ylivoimaisiksi.

— Vaarat ja vastoinkäymiset ovat olemassa sitä varten, että ne voitetaan, selitti Kurt Lagerberg, ja hänen sinisten silmiensä säihky osoitti selvästi, että vaarojen mahdollisuus ei ainakaan hänessä herättänyt epäröintiä eikä pelkoa. — Kaikki on muuten suurin piirtein kunnossa. Kaksi tykkiäkin kuljetettiin laivaan niin kauniisti ja huomiota herättämättä, että en mitenkään usko Golden Starin epäilyttävän kapteenin, herra Moxtonin, huomanneen eikä epäilevän mitään.

— Mahdollisesti... Ehkä... Mutta jos kukaan, on Harry Moxton rohkea seikkailija sekä valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen tarkoitustensa perille. Meillä on hyvin vähän tietoja siitä, miten hyvin hänen laivansa on varustettu. Kuitenkin voidaan pitää selvänä, että sen varustuksiin kuuluu myöskin tykkejä. Olen valmis lyömään vetoa mistä hyvänsä, että hän on näiden rannikoiden vaarallisin merirosvo. Minua ei ollenkaan kummastuta, jos hän jonakin päivänä paljastautuu Tsitshuangin liittolaiseksi.

— Sitä parempi, sanoi Kurt Lagerberg, jota asia alkoi silminnähtävästi kiinnostaa yhä enemmän. — Silloinhan ehkä saamme tilaisuuden lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

— Hyvä! Huomaan, että te olette joka tapauksessa valmis suorittamaan teille annetun tehtävän, lausui konsuli ja jatkoi sitten kääntyen heidän vieressään seisovan, pitkän ja leveäharteisen miehen puoleen, joka kiinnostuneena silmäili satamaan päin:

— Entä te, herra O’Brien, mitä te sanotte?

Puhuteltu, joka jo kauan ennen Kurt Lagerbergiä oli ollut konsuli Willnerin palveluksessa palveltuaan sitä ennen perämiehenä ja kapteenina englantilaisilla laivoilla, vastasi:

— Minä olen valmis — aina valmis, kuten partiopojat sanovat. Ehdottaisin ainoastaan, että lähtisimme vanhalla astiallamme liikkeelle vasta pimeän tultua. Golden Star näyttää olevan valmis lähtemään millä hetkellä hyvänsä. Se on sellainen purjehtija, että meidän purkillamme ei ole mitään mahdollisuuksia päästä alta pois.

— Päästä alta pois? toisti konsuli luoden puhujaan kummastuneen katseen. — Pelkäättekö te ehkä, O’Brien? Taitaa alkaa jo jänistää?

— Minun sanavarastossani ei ole sanaa pelätä, milloin minusta itsestäni on kysymys, sanoi voimakas irlantilainen. — En liioin ole kertaakaan nähnyt, että master Kurt olisi pelännyt. Sen voi konsuli painaa mieleensä.

— No, en ollut tarkoittanut, että sanani pitäisi ottaa täysin kirjaimellisesti, sanoi konsuli Willner tyytyväisesti naurahtaen. — Voimme siis hyvällä syyllä sanoa, että Harry Moxton voi kultaisine tähtineen ajoissa laittautua pois tieltä.

— Ehkäpä niinkin — mutta ehkäpä hän myöskin lähtee liikkeelle voidakseen hyvissä ajoin asettua sopivaan paikkaan väijyksiin.

— Olenpa melkein kanssanne samaa mieltä, virkkoi konsuli mietteissään. — Hän tietää täsmälleen, mitä meillä on laivassamme. Sitä hän ei kylläkään tavoittele, mutta sitä enemmän sitä, mitä laivaan saattaa myöhemmin tulla.

— Aivan oikein! Kulta houkuttelee kyllä pienempiäkin lurjuksia kuin Moxton, tuumi Pat O’Brien hymyillen. — Toiselta puolen emme tarvitsekaan parempaa syöttiä saadaksemme hänet tukevasti tarttumaan koukkuun.

— Jos te nyt yleensä saatte käsiinne mitään kultaa, ja jos vanha Mary Loyd kestää. Oikeastaan se olisi pitänyt romuttaa jo aikoja sitten.

— Siltä kyllä saattaa monesta tuntua, herra konsuli. Mutta jos tiukka paikka tulee, niin me otamme sen tilalle Golden Starin.

Konsuli suorastaan hypähti hämmästyksestä. Hän tuijotti O’Brieniin aivan kuin epäillen, että tämä oli äkkiä menettänyt järkensä. Ja hänen äänensä oli varsin vakava, kun hän virkkoi:

— Sanon teille kerta kaikkiaan, O’Brien, että liikeasioissa minä en siedä minkäänlaista leikkiä. Muistakaa, että olen sijoittanut tähän yritykseen huomattavan osan omaisuuttani. Golden Starin ja vanhan Mary Loydin välinen taistelu olisi samaa, kuin jos rotta yrittäisi käydä leijonan kimppuun.

— Suokaa anteeksi, mutta rotalla on tässä tapauksessa ensiluokkaiset hampaat...

— Lorua!... Kaksi vanhaa tykkiä... Niin että sellaisen uhkayrityksen voitte alusta lähtien heittää pois mielestänne. Se ei kuitenkaan estä teitä lähtemästä. Mikäli ymmärsin Moxtonin puheet oikein, kun hän eilen kävi meidän konttorissamme, ei Mary Loyd mitenkään ole hänen kiikarissaan, eikä hän liioin näytä aavistavan, että te lähdette liikkeelle mukananne lasti, jota tuskin mikään muu alus pystyisi salaamaan kuin juuri vanha Mary Loyd. Juuri sen vuoksi minä tämän prikin ostinkin.

— Käsitin sen kyllä kohta, vastasi Pat, joka oli monivaiheisen elämänsä aikana joutunut kokemaan yhtä jos toistakin niin maalla kuin merelläkin. — Jos sitäpaitsi purkki onkin huono, niin onpa miehistö sitä parempi. Olenpa sitä mieltä, että miehistöstä ei ainoakaan kalpene, tulipa sitten vastaan merirosvoja tai pääkallonpyydystäjiä. Ennen kaikkea meillä on mukanamme master Kurt.

Kurt tunsi punastuvansa ja katsoi olevan syytä huomauttaa:

— Siitä vähästä, minkä minä olen ehtinyt saada aikaan, ei kannata pitää melua. Mutta ehkäpä selviämme tällä kertaa paremmin. Olipa miten oli, olen valmis lähtemään liikkeelle milloin hyvänsä.

— Hyvä, sanoi konsuli. — Te, Lagerberg, olette siis johtajana maissa ollessa, kun taas te, O’Brien, otatte päällikkyyden merellä. Mutta yleensä te saatte auttaa toisianne parhaanne mukaan. Annan teille muuten ohjeet matkaa varten. Merelle päästyänne teillä ehkä on tilaisuus perehtyä niihin. Kas tässä, herra O’Brien! Ottakaa nämä huostaanne, mutta olkaa varovainen, niin että ne eivät joudu asiaankuulumattomien käsiin.

Näin sanoen konsuli ojensi Mary Loydin kapteenille suuren ja paksun kirjekuoren, jonka Pat pisti povitaskuunsa. Konsuli jatkoi:

— Siinä on myöskin käteistä rahaa, Englannin puntia nimittäin. Mutta kun teidän tarkoituksenanne on harjoittaa vaihtokauppaa, muodostaa lastinne suurimman osan tarvitsemaanne pääomaa. Teidänhän on purjehdittava melkein koko Borneon ympäri, mutta siitä huolimatta uskon, että ruokatavaravarasto, joka käsittää melkein yksinomaan säilykkeitä, riittää koko matkan ajaksi. Tapaamme toisemme vielä kerran ennen lähtöänne, kun olette valmiit nostamaan ankkurin — toisin sanoen vähäistä ennen auringonlaskua tai kohta sen jälkeen.

Keskustelu päättyi tähän. Kurt ja Pat lähtivät puheenaolevaan laivaan, vanhaan prikiin, joka näytti kaikkea muuta kuin houkuttelevalta. Jollei Kurt olisi ollut selvillä, mitkä syyt olivat saaneet hänen päämiehensä ostamaan juuri tämän aluksen nyt alotettavaa liikematkaa varten, olisi hän ollut ensimäinen varoittamaan lähtemästä niin pitkälle matkalle moisella aluksella. Mary Loyd muistutti ulkonäkönsä puolesta rannalla olevia vanhoja, paalujen varaan rakennettuja hökkeleitä. Rannalta katsoen se vaikutti täydelliseltä hylyltä. Mastot olivat kallellaan, ja kaikki raakapuut näyttivät niin haurailta, että ensimäinen tuulenpuuska katkaisisi ne yhtä helposti kuin kuivan korren. Suurmastoa pitkin roikkui puoleksi avattu purje, joka muistutti vanhaa, paikattua, likaista purjekangasmattoa. Yhtä kurjassa kunnossa näytti olevan toinen, näkyvissä oleva purje. Kurt ei ollut nähnyt, millaisessa kunnossa olivat muut purjeet, mutta ei ollut mitään aihetta pelätä, että niiden kunto olisi parempi. Kurt ei liioin tietänyt, oliko varastossa ehkä parempia purjeita, mutta tämä seikka ei oikeastaan häntä liikuttanutkaan, vaan se oli "kapteenin" — tässä tapauksessa siis hänen vanhan ystävänsä Patin — asia, johon hän ei tahtonut sekaantua. Hän oli vain iloinen, että heidän ei tarvinnut tällaisella aluksella poiketa mihinkään sivistyneeseen satamaan.

Kurt oli viime aikoina useinkin ihmetellyt, kuinka Pat, vanha, kokenut merimies, saattoi suhtautua asiaan niin rauhallisesti. Ei ainoatakaan tyytymättömyyttä ilmaisevaa sanaa ollut koskaan kuulunut hänen huuliltaan, eikä pieninkään ilme osoittanut hänen epäröivän. Paljon enemmän kuin Mary Loyd kiinnostikin kunnon Patia ilmeisesti toinen alus, joka joitakin päiviä sitten oli ankkuroinut hiukan kauemmaksi rannasta, ja joka ulkonäöltään eniten muistutti Amerikan rannikoilla liikkuvia nopeakulkuisia, keveitä purjelaivoja, joiden nopeus kohtuullisessakin tuulessa on huomattavan suuri. Golden Star — se oli aluksen nimi — ei kyllä vähällä jäisi jälkeen jostakin toisesta laivasta, ja jokaisen, joka oli nähnyt sen kapteenin, herra Harry Moxtonin, oli pakko tunnustaa, että siinä oli mies, joka ei helpolla hellittäisi kerran alottamastaan yrityksestä, ja jonka kanssa kenenkään ei ollut hauska joutua pahoihin väleihin.

Golden Starin purjeet oli nyt pääasiassa nostettu lähtöä varten. Aina rannalle asti saattoi kuulla, miten laivalla parhaillaan hinattiin ylös ankkureita, jotta voitaisiin lähteä purjehtimaan leveästä salmesta Kiinan merelle, jonka auringossa välkkyvä, nyt suhteellisen tyyni pinta, näytti ulottuvan äärettömyyksiin asti.

Se, mitä hän oli Patilta kuullut molemmista laivoista ja nyt edessä olevasta kauppamatkasta, oli saanut aikaan, että Kurt odotti matkaa suuren jännityksen vallassa. Nyt muistuivat hänen mieleensä Patin äsken lausumat sanat, että "jos tiukka paikka tulee, niin me otamme sen tilalle Golden Starin". Nämä sanat olivat Kurtin mielestä hirtehisen huumoria, taikka sitten oli vanha veikko irlantilaisten tapaan kerskaillut — tavallista enemmän Kurtin mielestä.

Vanhalla veneellä he soutivat Mary Loydin ankkuroimispaikalle ja nousivat laivaan juuri samalla hetkellä, kuin Golden Star pullistunein purjein lähti liikkeelle luoviakseen avomerelle. Joko kohteliaisuudesta tai kerskaillakseen Moxton tervehti lähtiessään sekä lipulla että tykinlaukauksin, jotka täysin rauhallisessa satamassa tekivät erittäin mahtavan vaikutuksen sekä saivat aikaan, että suuri joukko väestöä — pääasiassa malaijeja, kiinalaisia ja turkkilaisia — ryntäsi satamaan kiljuen ja viittoillen.

— Terve menoa! huudahti Pat hypähtäen laivansa välikannelle. — Nyt saamme ryhtyä rauhassa järjestämään omia asioitamme. Ennen kaikkea meidän on hakattava ja sitten naamioitava pari porttia tai paremminkin kitaa vanhan Maryn uusille hampaille tai ehkä paremminkin ainoille hampaille, mitä sillä koskaan on ollut. Kun se on tehty, luulen, että mekin olemme valmiit lähtemään liikkeelle.

Hän sanoi tämän tavalla, jonka sai käsittää miten tahtoi. Kurt puolestaan ei ollut enää yhtä varma retken onnistumisesta kuin äsken konsulin konttorissa. Hänet oli äkkiä vallannut epävarmuuden tunne sekä aavistus, että he tällä kertaa olivat antautuneet hullun yritykseen, joka tosiaankin saattoi osoittautua ylivoimaiseksi. Nähtäväksi jäisi, olisiko konsuli tämän retken tuloksiin yhtä tyytyväinen kuin heidän seikkailurikkaaseen purjehdukseensa Shanghaista Bruneihin.

Hän loi aluksen komentosillalta — joka muuten oli hyvin vaatimaton ja vanhanaikainen laitos ja jolle huojuvat ja narisevat portaat johtivat — tutkivan katseen Golden Stariin, joka loittonemistaan loittoni auringon valaisemalle merelle. Näkisikö hän ehkä vielä tuon laivan ja millaisissa olosuhteissa?...

Mutta kun hän tuokion kuluttua sattui katsahtamaan Mary Loydin välikannelle, heräsi uusi toivo hänen sydämessään. Siellä touhusivat Pat sekä tämän lähin apulainen, ensimäinen perämies Eddy Rogger, antaen määräyksiään merimiehille, joista toinen toisensa jälkeen ryhtyi kiipeämään köysistöön tai tekemään jotakin muuta laivan lähtökuntoon saattamiseksi. Kaikki näyttivät olevan reippaita miehiä sekä osaavan ammattinsa perinpohjin. Pat oli osannut valita laivaansa kunnollista väkeä, ja tuntui suorastaan ihmeeltä, että hän tällaisella paikkakunnalla oli kyennyt haalimaan kokoon kymmenen kunnollista miestä, joista ensimäinen perämies, juuri mainittu Eddy Rogger, päälle päätteeksi oli kotoisin samasta maasta kuin Kurt itsekin.

Mitä Eddyyn tulee, oli Pat itsekin sanonut, että hän ei olisi mistään voinut saada parempaa "styyriä". Eddy oli saapunut Borneolle eräällä rahtilaivalla Sumatralta sekä lähtenyt laivasta Sarawakissa, koska palkka oli ollut aivan kurja, muu meno sen mukaista ja miehistönä enimmäkseen laiskoja ja mihinkään kykenemättömiä malaijeja. Hän oli halunnut tutustua lähemmin Borneoon ja sen oloihin ja tämän halun tyydyttämiseen hänelle nyt tarjoutui tilaisuus — ehkä suuremmassa määrässä kuin mitä hän itse alkuaan ehkä oli ajatellutkaan. Ainakin Kurtista tuntui siltä. Sen vuoksi hän itsekin oli ottanut vastaan tämän uuden, vastuunalaisen tehtävän. Päätös matkan tekemisestä oli kuitenkin tehty jo kauan ennen kuin salaperäinen Harry Moxton oli ilmestynyt näyttämölle komeine laivoineen ja alkanut osoittaa konsuli Willnerin toimia kohtaan mielenkiintoa, joka oli konsulissa herättänyt epäluuloja ja pahoja aavistuksia.

Päivän viimeiset tunnit kuluivat melkein huomaamatta ankarassa uurastuksessa. Auringonlaskuun ei ollut enää kovin pitkälti aikaa, kun konsuli tuli laivaan antaakseen viimeiset ohjeensa Kurtille ja Patille. Mutta nyt konsulikin tuntui suhtautuvan alkavaan yritykseen toiveikkaammin. Ehkäpä se johtui siitä, että Moxton laivoineen oli kadonnut, sekä tiedosta, että Golden Starin päällikkö oli ilmoittanut purjehtivansa Malakan salmen kautta Colomboon Ceylonilla. Siksi konsuli sanoikin:

— Niin että hänen taholtaan ei teillä nyt ole mitään pelättävänä. Varmastikaan emme näe häntä enää koskaan. Borneolla ei nähtävästi ollut saatavissa mitään sopivaa saalista ja meistä hän ei voinut hyötyä mitään. Hän aavisti kyllä, että me olemme varuillamme, ja että Mary Loyd ei ole läheskään niin helppo saalis kuin mitä voisi luulla.

— Siinä tapauksessa Moxton menetteli järkevästi, sanoi Pat työntäen uuden latauksen rakkaaseen piippuunsa. — Se on toiselta puolen vahinkokin, sillä hänen kultainen tähtensä olisi muuten varmasti joutunut meille.

Pat esitti siis jo toisen kerran saman ajatuksen. Kurt ei voinut käsittää hänen sanojaan muuten kuin että ne olivat liioittelua ja kerskailua, mihin Pat ei muuten tavallisesti, vaikka olikin irlantilainen, usein eksynyt. Mutta olihan tuollainen puhe toiselta puolen hauskaakin, ja varsinkin se vakavuus, millä kunnon Pat esitti mielipiteensä, sai aikaan, että hänen sanansa oikein virkistivät mieltä.

Konsuli oli tullut laivalle suurella praulla eli proalla, jota nimitystä Borneolla ja monella muullakin Etelämeren saarella käytetään eräänlaisista alkuasukasten kanooteista. Nämä praut ovat pitkiä ja kapeita, mutta ne on varustettu purjeilla sekä tilavalla kajuutalla. Lisäksi ne kestävät melko kovaakin merenkäyntiä, niin että niillä voi purjehtia avomerelläkin.

Praun kajuutasta nostettiin nyt laivaan vielä muutamia laatikoita, jotka sisälsivät kangaspakkoja, sekä muuan raskas laatikko, jota käsiteltiin hyvin varovaisesti ja joka ilmeisesti sisälsi täydennystä ammusvarastoon. Paras kaikista oli kuitenkin Kurtin, samoin kuin myös Patin mielestä pieni, kätevä konekivääri, jonka konsuli oli tuonut mukanaan Japanista, ja joka nyt varovaisesti sijoitettiin Mary Loydin lastiruumaan. Kaikki, niin hyvin päällystö kuin miehistökin, käsittivät, että sellainen kapine oli hyvä olemassa, jos pääkallonpyydystäjät kuolemanrumpuineen ja myrkyllisine nuolineen kävisivät liian kiusallisiksi retkikunnan yrittäessä tehdä kauppoja heidän alueillaan.

Konsuli neuvotteli vielä hyvän aikaa Kurtin ja Patin kanssa, ja sitten oltiin vihdoinkin valmiit lähtemään. Sovittiin siitä, että matka oli suunnattava aluksi Kuchingiin. Sen jälkeen oli purjehdittava Javan salmesta ja poikettava Mattapoeran pieneen kauppapaikkaan. Täältä oli matkaa jatkettava varsinaiseen päämäärään, jona oli Samarindan satamakaupunki, sekä vihdoin melkein koko Borneon ympäri. Matka ei siis ollut kovinkaan lyhyt, kun otetaan huomioon, että puheenaolevan saaren pinta-ala pyörein luvuin on kokonaista kaksitoistatuhatta neliöpenikulmaa.

Kaikki matkaa koskevat paperit oli huolellisesti käyty uudelleen läpi. Jos otettiin huomioon ainoastaan matkan kaupallinen puoli, näyttivät sen mahdollisuudet hyvinkin lupaavilta. Mutta toiselta puolen siihen liittyi hyvin suuri vaaran mahdollisuus, sillä oli jokseenkin selvää, että se ei sujuisi ilman - seikkailuja. Juuri näiden vuoksi oli nuori Kurt Lagerberg lähtenyt matkalle, ja nyt hänessä jälleen vahvistui vakaumus, että hän myöskin selviäisi niistä onnellisesti. Tulipa vastaan mitä tahansa, voi hän tuskin joutua vaarallisempiin tilanteisiin kuin taisteluissa Kiinan merirosvoja vastaan taikka monivaiheisella purjehdusmatkalla Kiinasta Borneolle. Tällä retkellä he olivat jo kylliksi joutuneet tekemisiin sekä merirosvojen että pääkallonpyydystäjien ja heidän kuolemanrumpujensa kanssa.

Kun konsuli siis ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi, puristi Kurt sitä lujasti ja luottavasti. Hetkistä myöhemmin myöskin vanha Mary Loyd nosti kömpelön ankkurinsa, juuri kun aurinko oli laskemaisillaan ja sen säteet värjäsivät Kiinan meren aallot verenpunaisiksi.

Vielä ennen kuin tropiikin lyhyt hämärä ehti muuttua synkäksi pimeydeksi, Mary Loyd oli ehtinyt salmesta avomerelle.

II luku.

Laivassa on kolmetoista miestä. Vaarallinen aliperämies.

Mary Loydin keula suunnattiin kohti jonkin verran Kuchingin pohjoispuolella sijaitsevaa Kap eli Port Datua, jossa pääasiassa asuu hollantilaisten hallitsemia kiinalaisia. Taakse oli jäänyt jättiläissaaren luoteisrannikko, joka vuodesta 1889 kuului British North Borneo Companylle — sekä samalla kertaa sivistyksen ja kulttuurin viimeisetkin, vaatimattomat etuvartijat. Nyt jouduttaisiin tekemisiin kokonaan toisenlaisten olosuhteiden kanssa, jotka tiedemiehistä olivat hyvinkin mielenkiintoisia ja jotka seikkailijoille tarjosivat melkein rajattomia mahdollisuuksia. Miten ja millä menestyksellä kauppaa voitiin harjoittaa noissa oloissa, oli jännittävä kysymys, johon aikoinaan saataisiin vastaus. Mitään varmaa suunnitelmaa ei ollut — pääpyrkimyksenä oli koettaa selvitä mahdollisimman hyvin. Tuuli oli suotuisa ja puhalsi kohtuullisen voimakkaana koillisesta. Vanha Mary Loyd osoittautui paremmaksi purjehtijaksi kuin oli odotettukaan. Mutta niinpä nostettiinkin kaikki mahdolliset purjeet, varsinkin kun oli pimeä eikä tarvinnut nähdä, millaisilta nuo purjeet näyttivät.

Perämies Rogger — eli Eddy, kuten häntä hyvin mutkattomasti kutsuttiin — ei ainakaan olisi maksanut monta puntaa koko purkista purjeineen päivineen. Hän oli suorasukaisesti tuonut julki tämän mielipiteensä, mutta samalla hän oli lisännyt:

— Vaikka olenpa minä silti nähnyt vieläkin huonompia astioita. Pääasia on, että runko kestää. Sen nopeus on tällä tuulella yhdeksän solmuväliä, eikä sen enempää voi vaatia laivalta paremmin kuin sen purjeiltakaan. Kyllä tässä kaikki hyvin menee, jos vain on mennäkseen! Kunhan se vain ei saa vuotoja, jos tuuli kääntyy, ja meidän täytyy ryhtyä luovimaan. Mutta näillä vesillähän tuuli puhaltaa viikkomääriä samalta suunnalta. Ei liioin näytä siltä, että tuulen voima lisääntyisi.

Tähän tapaan puheli Eddy Rogger ollessaan Kurtin ja Patin kanssa syömässä Mary Loydin hyvin vaatimattomassa päällystön messissä, jossa myöskin prikissä olevia käsiaseita säilytettiin. Pian hän kuitenkin siirtyi puhumaan -muista asioista ja virkkoi:

— Toinen perämies meillä kyllä saisi olla parempi.

— Mitä te tuolla tarkoitatte? Mitä teillä on Curry Gradea vastaan? kysyi kapteeni Pat luoden Eddyyn tutkivan katseen.

— Niin. Jos minä saan puhua suoraan, niin on hän samanlainen kuin useimmat irlantilaiset yleensä. Toisin sanoen riitapukari. Ainakin silloin, kun hän katsoo uskaltavansa käydä ahdistamaan jotakuta toista.

— Onko kuulunut valituksia? kysyi Pat jyrkästi. On muistettava, että Pat itsekin oli irlantilainen.

— Ei suinkaan... Toisin sanoen ei vielä... Mutta hän on kopea käytökseltään. Ja hänen vahtivuoroonsa kuuluvat miehet näyttävät kaikkea muuta kuin tyytyväisiltä. Heidän joukostaan puuttuu rauha.

— Onko vielä jotakin? kysyi Pat, jonka ilme ei suinkaan enää ollut tyytyväinen.

— Hän on myöskin taikauskoinen.

— Ilmeneekö se jollakin erikoisella tavalla?

— Hän on laskenut, että meitä on laivassa kolmetoista miestä.

Sekä Kurt että Pat alkoivat laskea laivassaolevien lukumäärää. Kumpikaan ei aikaisemmin ollut tullut kiinnittäneeksi huomiota tähän seikkaan.

— Jos otamme päällystön myöskin lukuun, näyttää hän tosiaankin olevan oikeassa, sanoi Pat. — Yhdeksän miestä skanssissa, master Kurt ja minä sekä kaksi perämiestä. Aivan oikein! Oikeastaan meitä olisi pitänyt olla neljätoista. Mutta tuo saksalainenhan karkasi eilen.

Pat ei yhä vieläkään näyttänyt tyytyväiseltä. Kuten yleensä kaikki merimiehet oli hän itsekin jonkin verran taikauskoinen.

— Tavallaan meitä sittenkin on neljätoista, huomautti Kurt, joka ei suinkaan itse ollut vähääkään taikauskoinen, mutta joka tahtoi siten keventää selvästikin painostunutta mielialaa.

— Miten niin? Onko meillä ehkä mukana joku vapaamatkustaja, joka on kenenkään tietämättä pujahtanut laivaan ja kätkeytynyt lastiruumaan?

— Tavallaan kyllä, mutta ei hän ole piilossa lastiruumassa. Kysymyksessä on olento, joka aivan äskettäin on tehnyt meille arvokkaita palveluksia, jopa oikeastaan pelastanut meidän henkemme.

— Nyt en ymmärrä tuon taivaallista.

— Mungo...

— Ahaa! Gorilla, jonka saimme mukaamme tuosta turkkilaisten merirosvojen pesäpaikasta Palawansaarella. Otitko sinä Mungon mukanasi laivaan?

— Otin kyllä. Toin sen eilen tänne, kertoi Kurt. — Kuka tietää, vaikka siitä olisi hyötyä vastaisuudessakin. Olen sijoittanut sen oman hyttini vieressä sijaitsevaan komeroon. Jollei siitä ole muuta hyötyä, saa se aikaan, että meitä on laivassa enemmän kuin kolmetoista.

— Siinäpä olet vallan oikeassa! Mungo onkin viisaampi kuin moni ihminen. Mutta minkä takia pidät sitä teljettynä ahtaaseen koppiin, kun olemme jo päässeet avomerelle?

— Minulla on siihen ehkä omat syyni, vastasi Kurt luoden ystäväänsä merkitsevän katseen. — Varsinkin sen jälkeen, mitä olemme kuulleet ystävämme Eddyn kertovan. Sitäpaitsi ei Mungolla ole mitään hätää nykyisessä olinpaikassaan. Sillä on riittävästi sekä ilmaa että ruokaa ja juomaa.

— Eikö kukaan nähnyt, kun toit sen laivaan?

— Ei. Kun toin sen tänne, oli aivan pimeä, eikä vahti tullut lähelle kuultuaan, että minä olin tullut laivaan. Mungo ei päästänyt ääntäkään eikä sitä liioin näkynyt. Se liikkui minun kintereilläni kuin varjo saatuaan haistaa eräitä konvehteja, joita minulla oli pussissa mukanani.

— Aivan kuin silloin, kun sinä anastit sen merirosvopäällikkö Mustafa Yskubin petolliselta malaijilaispalvelijalta?

— Jokseenkin. Makeiset ja kaikki imelä ovat Mungon mieliruokaa. Sitä seikkaa silmälläpitäen olenkin varannut niitä mukaan oikein varaston. Enimmäkseen sokeroituja hedelmiä.

Tässä oli ensimäisen perämiehen pakko nauraa. Ajatella nyt, että makeisia syövä gorilla oli jossakin aluksessa neljäntenätoista miehenä! Mutta olipa miten oli, ei tämän jälkeen voinut väittää, että heitä olisi laivassa kolmetoista, ja Eddy Roggerinkin mieli alkoi muuttua valoisammaksi. Toinen juttu sitten oli, mitä Curry Grade ajattelisi tästä väenlisäyksestä, jos hän saisi sen selville. Olihan mahdollista, että hän taikauskoisuudessaan pitäisi tapausta vielä pahempana enteenä kuin kaikkia muita.

Tällaisin miettein perämies Eddy poistui messistä mennäkseen herättämään hänen vahtivuoroonsa kuuluvia miehiä ja vaihtamaan Curryn kanssa, joka pian puolestaan saapui messiin antamaan raporttia. Hän ei näyttänyt ensinkään tyytyväiseltä.

— No, miten asiat luistavat, perämies? kysyi Pat, kun hänen maanmiehensä oli istuutunut. — Sää on suotuisa ja vauhti verrattain hyvä, vai kuinka?

— Kyllä vain. Voisi olla huonomminkin, murisi Curry käydessään käsiksi ruokaan. — Mutta jos saan sanoa, mitä ajattelen, niin olisi minun osaltani taitanut olla viisaampaa, että olisin jäänyt maihin.

— Kuinka niin?

— Laivassahan on kolmetoista miestä, sanoa paukautti Curry suoraan, — ja se luku ei koskaan tuo onnea mukanaan.

— Pötyä! Minä olen ennenkin purjehtinut sellaisissa laivoissa, joissa on ollut kolmetoista miestä, sanoi Pat, vaikka hän puhuikin tällöin n.s. muunnettua totuutta.

— Olen minäkin kerran. Mutta silloin yksi joutui pois.

— Putosi siis mereen? kysyi Pat.

— Putosi? Aivan niin... Kyllä hän joutui yli laidan, mutta ei elävänä. Ja sitäpaitsi hän oli vain neekeri.

Curry Grade jatkoi syöntiään välittämättä kertoa, miten neekerille oli käynyt, ennen kuin hän joutui yli laidan. Hän antoi jokaisen uskoa asiasta, mitä halusi. Päinvastoin kuin useimmat maanmiehensä ei tämä irlantilainen vaikuttanut erikoisen puheliaalta — ei ainakaan nyt.

Kurt ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun toinen perämies oli tullut messiin. Sen sijaan hän oli tarkkaillut tätä sitä enemmän, mihin hänellä olikin hyvä tilaisuus, koska hän istui varjossa, messin katosta riippuvan hiljaa keinuvan lampun heikon valopiirin ulkopuolella. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt nuo kasvot jossakin aikaisemmin, vaikka hän ei jaksanutkaan muistaa, milloin ja millaisissa oloissa sellainen olisi tapahtunut. Miehen ulkonäkö ei yksinkertaisesti miellyttänyt häntä. Punainen ja takkuinen tukka olisi kyllä mennyt mukiin, mutta ei sen sijaan kavala ja väijyvä katse, joka totisesti ei ennustanut mitään hyvää. Leveää, voimakasta leukaa peitti punainen parransänki, ja nenän alla oli pari samanvärisiä, siis punaisia, harjaa muistuttavia viiksiä, jotka kuitenkin vain osaksi peittivät ylähuulen. Tuo ylähuuli muuten oli hyvin ohut ja teräväpiirteinen. Alahuuli sen sijaan oli paljon paksumpi ja se viittasi, ettei sen omistaja ainakaan ollut mikään askeetti. Karvainen rinta paistoi osittain paidanraosta. Leveistä hartioista voi päätellä, että miehen ruumiinvoimat olivat melko huomattavat. Miehen ulkonäön tekemä yleisvaikutus ei suinkaan ollut miellyttävä. Sen saivat aikaan pienet, pistävät, ruskeat silmät. Ne nähdessään jokainen joutui ajattelemaan, että tuosta miehestä oli parasta pysyä loitolla. Oikeassa poskessa, oleva syvä rumentava arpi ei suinkaan ollut omiaan yleisvaikutelmaa parantamaan.

Miestä siinä tarkastellessaan Kurt ei saattanut käsittää, kuinka Pat, joka muuten piti silmänsä auki, oli ottanut tuon miehen palvelukseensa. Ainoa selitys oli kai, että koko Bruneissa ei ollut saatavissa ketään muuta, joka olisi voinut hoitaa toisen perämiehen tehtäviä. Omasta puolestaan Kurt päätti olla varuillaan ja pitää silmänsä auki tuon miehen suhteen. Eddy oli varmasti ollut oikeassa lausuessaan, että toiseksi perämieheksi olisi pitänyt saada toisenlainen mies. Mutta asiain näin ollen ei auttanut muuta kuin jäädä odottamaan, mitä tuleman piti.

Juuri, kun Curry Grade nousi mennäkseen nukkumaan, sanoi hän kääntyen kapteenin puoleen:

— Vähentäkää purjeita yöksi, kapteeni! Muuten tuuli puhaltaa jokaisen rääsyn mereen. Hyvää yötä ja näkemiin!

Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan kiipesi ylös kajuutan portaita mutisten jotakin, mistä toisten oli mahdoton saada selkoa.

— Omituinen otus! murisi Pat perämiehen mentyä, nousi seisomaan ja sytytti piippunsa. — Purjeet ovat kyllä vanhoja ja kuluneita, sen minä kyllä tiedän. Mutta kyllä ne tällaisen tuulen kestävät, vieläpä hiukan enemmänkin. — Sitten hän vilkaisi ilmapuntariin ja lisäsi:

— Minusta näyttää, että se ei ole laskenut vähääkään. Kai hän sanoi noin vain tehdäkseen itsensä tärkeäksi.

Kapteeni Pat asteli tuokion kahakäteen ahtaassa messissä ja puhkesi sitten jälleen puhumaan:

— Mutta miten luulet käyneen tuolle neekerille, joka hänen sanojensa mukaan joutui yli laidan?

— Tuolle miehelle, joka oli laivassa kolmantenatoista? kysyi Kurt, joka myöskin oli miettinyt samaa asiaa.

— Aivan niin. Eihän häntä elävänä heitetty yli laidan.

— Ei. Niin hän ainakin sanoi. Mutta ehkä hän kuoli tapaturmaisesti.

— Miten sitten?

— Mahdollisesti hän putosi mastosta tai jokin raaka iski häneen, sanoi Kurt.

— Se on tuskin mahdollista, koska kysymyksessä kerran oli neekeri, sanoi Pat hetken mietittyään, aivan kuin olisi puhellut itsekseen.

— Kuinka niin? kysyi Kurt. — Kyllä kai neekeriäkin voi kohdata tapaturma hänen merellä ollessaan.

— Voi kyllä, myönsi Pat. — Mutta tavallisesti otetaan mustaihoisia laivoihin vain kokeeksi. Neekereistä tulee vain harvoin kunnollista merimiestä. Niin että minä uskon, että...

Hän ei kuitenkaan lopettanut lausettaan. Hänen kasvoistaan saattoi silti lukea, että hänen kuulemansa ei ollut korottanut perämies Graden osakkeiden arvoa hänen silmissään. Kurt oli omalta osaltaan tullut aivan samanlaiseen käsitykseen.

Pat valmistui nousemaan kannelle. Ennen lähtöään hän kääntyi äkkiä Kurtin puoleen ja selitti:

— Jollei Grade olisi minun maanmieheni, en koskaan olisi ottanut häntä palvelukseen tälle laivalle. Mutta hän on irlantilainen ja sitäpaitsi hän osoitti tuntevansa suurta harrastusta Borneon sisäosia kohtaan, missä hän sanoi olleensa erään retkikunnan mukana joitakin vuosia sitten. Ja niin olimme sekä konsuli että minä sitä mieltä, että hänestä voisi olla meille hyötyä myöskin maissa oltaessa. Ehkäpä hän ei maissa myöskään ole yhtä töykeä.

Kurt toivoi samaa varsinkin sen perusteella, mitä hän äsken oli kuullut omalta maanmieheltään Eddy Roggerilta. Mutta siitä huolimatta hän mieluummin olisi suonut, että Grade ei ensinkään olisi joutunut retkelle mukaan. Ja hän päätti itsekseen uudelleen pitää tarkoin silmällä tuota epäilyttävää otusta sekä — ainakin mikäli se hänestä riippui — olla antamatta hänelle kovin paljon määräämisvaltaa.

Näitä ajatellen hän meni katsomaan, miten Mungo jaksoi "kojussaan". Tämä koju oli muuten vain ahdas komero, jossa säilytettiin lamppuja ja kannuja ja kaikenlaista muuta kamaa.

Karvainen peto tervehti ystäväänsä ja isäntäänsä tyytyväisesti muristen eikä tuntunut ensinkään pitävän pahana sitä, että sen täytyi olla teljettynä näin pieneen huoneeseen. Palawansaaren turkkilaisen merirosvopäällikön kellarissa sillä olikin ollut vielä paljon huonommat oltavat, kun sitä oli pidetty ahtaassa häkissä, jonka ristikolta vastaan se oli hangannut pitkät juovat paksuun turkkiinsa. Mungo oli rumannäköinen, mutta sen silmät olivat viisaat. Näytti siltä, kuin se olisi tahtonut puhua.

Kun Kurt nyt veti taskustaan pussin, jossa oli sokeroituja hedelmiä, ja ojensi kappaleen Mungolle, tarttui tämä siihen kätevästi ja sirosti kuin hyvin kasvatettu ihminen konsanaan ja söi sen hyvillä mielin pistettyään sen suureen suuhunsa, jonka mahtavien kulmahampaiden kanssa tekemisiin joutumista oli parasta varoa. Vielä pari muutakin herkkupalaa joutui samalla tavoin Mungon avaraan kitaan, minkä jälkeen gorilla laski valtavat käsivartensa ristiin rinnalleen sekä taivutti päätään — aivan kuin itämaiseen tapaan kiittääkseen ylimääräisestä kestityksestä.

Niin. Gorilla Mungo oli tosiaankin sekä mielenkiintoinen että hauska. Mutta se saattoi helposti näyttää, että sen luonteessa oli toisiakin puolia, joiden kanssa ei suinkaan ollut mieluisaa joutua tekemisiin. Sen olivat kyllä aikaisemmin mainittu turkkilainen merirosvopäällikkö Mustafa Yskub sekä hänen malaijilaispalvelijansa Jussuf saaneet murhemielin aikoinaan havaita.

Kurt lausui Mungolle muutamia ystävällisiä sanoja sekä silitti sen takkuista päätä. Katsottuaan sitten, että Mungolta ei puuttunut vettä eikä banaaneja eikä muuta tukevampaa muonaa, Kurt poistui komerosta ja lukitsi sen oven. Hän oli juuri menemäisillään omaan hyttiinsä, joka sijaitsi aivan vieressä, kun muuan seikka herätti hänen huomiotaan.

Aliperämies Curry Graden hyttiin johtava ovi oli raollaan. Oliko tämä mahdollisesti huomannut hänen seurustelunsa apinan kanssa? Tiesikö hän yleensä Mungon olevan laivassa? Ja jos niin oli laita, niin miten hän suhtautui asiaan?

Kurt seisoi hetkisen aivan hiljaa ja kuunteli tarkoin, mutta epämiellyttävä irlantilainen, joka oli kokonaan toisenlainen kuin hänen maanmiehensä Pat O’Brien, ei antanut itsestään minkäänlaista elonmerkkiä. Hiljaa Kurt hiipi ovelle ja hänen onnistui piankin todeta, että aliperämiehen hytti oli — tyhjä! Aliperämies ei siis ollut hytissään, mikä tuntui perin kummalliselta, kun otti huomioon, että parhaillaan oli hänen nukkumisaikansa, ja että hänen vartiovuoronsa oli äskettäin päättynyt.

Kurt seisoi vielä hetkisen paikoillaan ja kuunteli. Silloin hän huomasi, että joku liikkui kapteenin, siis Pat O’Brienin, hytissä, jonka ovi niinikään oli raollaan. Aaltojen keinuttaessa laivaa ovikin heilui edestakaisin saranoillaan ja kerran se lensi aivan auki. Tällöin Kurt saattoi nähdä, että Patin hytissä todellakin liikuskeli joku mies, mutta että tämä mies ei ollut Pat O’Brien.

Mies seisoi nyt kumarassa kirjoituspöydän ääressä. Ollessaan jokin aika sitten hytissä katselemassa -tavara- ja hintaluetteloja, Kurt oli nähnyt pöydällä joukon kaikenlaisia papereita. Mies ei kuitenkaan -tarkastellut näitä papereita, vaan kirjoituspöydän erään laatikon lukkoa tai paremminkin sanoen avaimenreikää. Nyt hän näytti tunnustelevan pöytälaatikoita, jotka tietysti olivat lukossa.

Miehen käyttäytyminen tuntui luonnollisesti Kurtista kummalliselta. Mutta vielä enemmän hän kummastui nähdessään miehen, jonka selkä koko ajan oli häneen päin, ottavan taskustaan kimpun paksunpuoleisesta rautalangasta valmistettuja, taivutettuja, pitkiä ja lyhyitä esineitä sekä alkavan koetella niitä juurimainittuun lukkoon.

Selvästikin mies yritti murtaa lukon!

Kurt ei siekaillut enää kauemmin, vaan ryhtyi päättävästi toimintaan. Parilla askeleella hän oli hytin kynnyksellä, johon hän pysähtyi ja rykäisi pitäen koko ajan tarkoin silmällä hytissä olevaa miestä. Tämä sujautti salamannopeasti murtovehkeensä taskuun sekä kääntyi tulijaan päin. Huomattuaan, kuka tämä oli, mies huomautti rauhallisesti, aivan kuin olisi liikkunut täysin rehellisillä asioilla:

— Vielä valveilla, master Kurt?

— Minun piti sanoman juuri samaa perämiehestä, vastasi Kurt. — Tulin tänne vaihtaakseni vielä pari sanaa kapteenin kanssa.

— Hän on parhaillaan kannella. Minä taas tulin tänne hakemaan muuatta merikorttia.

Näin sanottuaan mies tunkeutui odottamatta ilmestyneen häiritsijän ohi ja hävisi kannelle johtaville portaille.

Mies oli aliperämies, muutenkin jo epäluuloja herättänyt Curry Grade!

Mihin hän oli tahtonut päästä käsiksi? Miksi hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen hiipiäkseen tänne juuri silloin, kun tiesi Patin, olevan komentosillalla?

Äkkiä Kurt muisti, mitä tuo vastenmielinen irlantilainen oli sanonut, kun hän syötyään oli poistunut päällystön messistä: "Vähentäkää purjeita yöksi, kapteeni! Nämä rääsyt saattavat muuten kaikki lentää mereen."

Oliko nuo sanat mahdollisesti lausuttu sitä varten, että Pat olisi jonkin aikaa poissa hytistään juuri nyt yöllä ja sellaiseen aikaan, jolloin kaikki luulivat Graden olevan nukkumassa omassa hytissään?

Tällainen menettely oli hyvinkin mahdollista, mutta ei ollut sanottu, että niin todella oli tapahtunut. Toiselta puolen taas se seikka, että Grade tiirikoiden avulla etsi merikorttia, jota hän oli sanonut tulleensa noutamaan, ei juuri todistanut Graden liikkuneen täysin rehellisillä ja luvallisilla asioilla.

Asiaa harkittuaan Kurt vihdoin päätyi tulokseen, että heidän toinen perämiehensä varmasti oli ollut liikkeellä asioissa» jotka eivät ainakaan edistäneet heidän päämiehensä, konsuli Willnerin, pyrkimyksiä, ja että irlantilaisen taholta saattoi odottaa melkein mitä tahansa.

Juuri samassa Pat tuli alas. Hän huomasi Kurtin, joka jo oli menossa omaan hyttiinsä miettiäkseen vielä tarkemmin äsken kuulemaansa. Samassa hän huudahti:

— Jaha, oletko vielä valveilla! Sinäkö olet avannut minun hyttini oven? Kummallista! Muistan aivan varmasti lukinneeni oven, kuten aina teen poistuessani hytistäni.

— Minun tullessani tänne ovi oli auki ja heilui laivan keinuessa. Toinen perämies oli hytissä, selitti Kurt.

— Grade?

— Aivan oikein. Hän sanoi tulleensa hakemaan jotakin merikorttia.

— Merikorttia? Merkillistä! Ja minä kun luulin hänen olevan nukkumassa.

— Hän lähti juuri äsken kannelle, sanoi Kurt. — Kumma, kun hän ei tullut sinua vastaan!

— En nähnyt hänestä vilaustakaan, vastasi Pat, mutta ylhäällähän onkin pilkkopimeä. Siellä on pimeätä kuin säkissä, mutta peräsin on varmoissa käsissä, ja Rogger huolehtii vahdinpidosta.

— Ja vähensitkö purjeita, kuten perämies Grade ehdotti?

— Tyhmyyksiä! Tuuli on hyvä, mutta ei sen enempää. Tämä astia kestää kyllä hyvin kaikki purjeet, mitä meillä on ulkona. Jopa se siten purjehtii tukevammin kuin muutoin, kun tuuli on tällainen. Meidän täytyi kääntää pari piirua, jotta voisimme väistää Burning Islandin ulkopuolella olevat riutat, joiden ohitse kuljemme muutaman hetken kuluttua. Muuten on kaikki kunnossa. Onpa hyvä, että vihdoinkin pääsee vähäksi aikaa nukkumaan. Meillähän onkin ollut puuhaa aina neljästä lähtien aamulla. Hyvää yötä!

Näin sanottuaan Pat marssi hyttiinsä ja sulki oven jälkeensä. Kurt ei tahallaan ollut ottanut puheeksi toisen perämiehen epäilyttäviä puuhia, mutta nyt hän oli lisäksi tullut vakuutetuksi siitä, että kapteenin hytin ovi oli tiirikoitu auki. Sillä Pat oli mies, joka harvoin, jos milloinkaan, unohti, mitä hänen piti tehdä, ja hän oli varmasti tälläkin kertaa hytistä lähtiessään lukinnut ovensa.

Pat O’Brien oli prikin kapteeni, mutta Kurt oli hänen ohellaan retkikunnan johtaja. Sen vuoksi hänen olisi kohta pitänyt ilmoittaa, mitä hän oli saanut selville, sekä koettaa yhdessä Patin kanssa saada asioihin parannusta. Mutta hän tahtoi ensin miettiä tarkemmin asiaa. Hytissään hän sitten tuli siihen johtopäätökseen, että aliperämies Curry Grade oli mies, joka varmaankin puolustautuisi kaikin keinoin, jos häntä ahdistettaisiin. Tässä tapauksessa olisi paras puolustuskeino väittää viimeiseen saakka, että ilmianto oli valheellinen. Jollei ilmiantajalla olisi mitään todistuksia väitteensä tueksi, saisi hän itse kantaa häpeän. Tässä tapauksessa se yksin ei riittänyt, vaan lisäksi olisi häntä uhkaamassa vaara, että hän joutuisi salakavalan väijytyksen uhriksi. Hänen voisi käydä niin kuin tuon neekeriraukan, joka oli ollut kolmastoista laivassa ja sen vuoksi joutunut ennen aikojaan menettämään henkensä.

Kurt otti huomioon kaiken tämän. Samalla hänelle kuitenkin selvisi, että hän toisen perämiehen silmissä jo oli "merkitty mies" sen johdosta, että hän oli odottamatta yllättänyt tämän luvattomilla teillä. Sen sijaan hän ei vieläkään ollut päässyt selvyyteen siitä, miten hänen vastaisuudessa tuli menetellä, kun hän vihdoin vaipui uneen, sillä hänkin oli lopen uupunut melkein vuorokauden kestäneiden ponnistusten jälkeen.

Kokemuksista viisastuneena hän kuitenkin väänsi hyttinsä oven sisäpuolelta lukkoon sekä järjesti niin, että avainta ei ulkoapäin voitu työntää pois. Vastaisuudessakin hän päätti menetellä samalla tavalla joka kerta, kun hän joutuisi olemaan yksin hytissään. Lisäksi hän oli päättänyt mahdollisimman paljon karttaa toista perämiestä sekä sopivassa tilaisuudessa antaa maanmiehelleen ensimäiselle perämiehelle viittauksen, että tämänkin tuli pitää silmänsä auki. Mitä Patiin tulee, niin olivat tämän epäluulot jo heränneet. Kun päästäisiin maihin, olisi asioita yritettävä järjestää jollakin uudella tavalla. Seikkailuja ja jännitystä saataisiin muutenkin tarpeeksi, ja tällainen salaperäisyys oli omiaan lisäämään hermostumista.

Seuraavana aamuna Kurt herätettiin aamiaiselle vasta kauan aikaa sen jälkeen, kun aurinko jo oli noussut. Tuuli oli kiihtynyt, ja aallot olivat paljon korkeammat kuin yöllä, mistä johtui, että vanha Mary Loyd keinui ja vaappui aika lailla. Täytyi olla todellakin merimies voidakseen säilyttää tasapainonsa laivassa liikkuessaan. Toisella perämiehellä oli jälleen vahtivuoro, ja jo alhaalla käytävässä saattoi kuulla, miten hän äyski ja kiroili miehille näyttääkseen mahtiaan.

Pat ei kuitenkaan tuntunut tuosta paljoakaan välittävän. Hän ei ilmeelläkään osoittanut, että hän olisi halunnut asioiden olevan toisin. Hän tuli messiin samalla kertaa kuin Eddy Roggerkin ja kävi käsiksi ruokaan, mutta ei puhunut hetkeen aikaan mitään. Vihdoin hän puuskahti:

— Minusta on parasta, että me jäämme Montradoon päiväksi lepäämään sivuutettuamme Kap Datun. Köysistössä on yhtä ja toista korjattavana, ennen kuin purjehdimme saaren eteläpuolella olevaan Billitonin kanavaan. Olemme silloin purjehtineet noin viisisataa mailia, ja on mahdollista, että tämä astia alkaa vuotaa. Vai mitä te sanotte, Rogger?

— Olen täysin samaa mieltä, kapteeni! Meidän täytyy muutenkin käydä pian käsiksi pumppuihin. Mutta se ei auta kovinkaan pitkälle. Parhaassakin tapauksessa lasti kastuu ja vahingoittuu, ja jos niin käy, niin tuskin kannattaa jatkaa.

Muuan miehistöstä, aluksen kirvesmies, tuli messiin ja jäi ovelle odottavaan asentoon.

— Oliko teillä jotakin asiaa, Jenkins?

— Meillä on vettä kaksi jalkaa, kapteeni.

— Tietääkö perämies Grade siitä? Hänellähän on nyt vahtivuoro?

— Aivan niin, kapteeni.

— Hän on kai antanut määräyksen, että pumput on pantava käyntiin?

— Ei ole, kapteeni.

— Pyytäkäähän häntä tulemaan tänne alas vähäksi aikaa!

Kirvesmies Jenkins, joka oli vanha, kaikilla maailman merillä ahavoitunut veteraani, poistui messistä. Mutta kesti melko kauan aikaa, ennen kuin toinen perämies ilmestyi messiin, jossa hän jäi seisomaan ovensuuhun lakki päässä.

— Oletteko ottanut selkoa, onko lastiruumassa mahdollisesti vettä? kysyi Pat O’Brien hyvin rauhallisesti.

— Ei siellä sanottavasti vettä ole.

— Siellä kuuluu olevan kaksi jalkaa. On parasta panna pumput heti käyntiin.

— Olisi ollut parasta, että emme olisi ensinkään lähteneet liikkeelle, vastasi aliperämies röyhkeästi esimiehelleen, joka kuitenkin hillitsi itsensä ja vastasi yhtä rauhallisesti kuin äskenkin:

— Pankaa pumput käyntiin! Tulen itsekin kohta ylös kannelle.

Perämies Grade mutisi vastaukseksi jotakin, josta ei saanut selkoa, sekä poistui messistä hyvin hitaasti ja epäröiden, kun taas Pat jatkoi hetken mietittyään:

— Minun on hyvin vaikea käsittää tätä. Astia on kylläkin vanha, mutta se ei ole läheskään niin vanha, että se ei kestäisi merta vielä monta herran vuotta. On aivan luonnollista, että konsuli ei tahtonut lähettää tälle matkalle kalliimpaa ja uudempaa laivaa. Tämä matkahan tehdään pääasiassa pitkin rannikkoa. On kai parasta, että perämies Rogger lähtee minun mukanani alas ruumaan, niin että saamme mitata, kuinka paljon vettä siellä oikein on, sekä mahdollisesti etsiä käsiimme vuodon. Jos siellä onkin vuoto, niin toivottavasti se ei ole pahempi kuin että Jenkins, jonka myös otamme mukaamme, voi laastaroida sen kiinni siksi aikaa, kunnes pääsemme satamaan.

Tämän sanottuaan Pat ryhtyi jatkamaan ateriaansa, ja ensimäinen perämies sekä Kurt seurasivat hänen esimerkkiään. Viimemainittu ei vieläkään ollut voinut ratkaista, pitikö hänen kertoa Patille toisen perämiehen salaperäisistä puuhista yöllä Patin hytissä.

Ateriansa lopetettuaan kaikki kolme nousivat välikannelle. Ensimäinen silmäys riitti osoittamaan, että laivasta ei vielä oltu ryhdytty pumppaamaan vettä pois. Oli aivan kuin Pat ei koskaan olisi antanutkaan mitään sensuuntaista määräystä.

— Grade! huusi Pat aliperämiehelle. — Ovatko pumput rikki?

Kysymykseen ei tullut mitään vastausta, mutta sen sijaan he näkivät, miten muuan merimies suistui kannelle punatukkaisen perämiehen rajusta iskusta. Iskun saanut oli vielä nuori mies, joka jokin aika sitten oli lähtenyt erään höyrylaivan mukana Brisbanesta Australian itärannikolta. Laiva oli kuitenkin joutunut melkein hylyksi Javan pohjoispuolella sekä monien vaiheiden jälkeen päässyt vihdoin Sarawakiin. Täällä se oli täytynyt myydä romutettavaksi, ja puheena olevan nuoren merimiehen oli onnistunut malaijilaisveneellä päästä Bruneihin, missä Pat sitten pestasi hänet Mary Loydin miehistöön.

Merimiehen nimi oli muuten Håkan Elster ja hän oli kotoisin Bergenistä, Norjasta. Kysymyksessä oli oikeastaan hänen ensimäinen pitkänvedenpurjehduksensa, jolla hän jo tähän asti oli ehtinyt kokea jos jonkinlaisia seikkailuja. Ja nyt hän makasi aivan liikkumattomana kannella, kun taas aliperämies näytti olevan halukas jatkamaan uhrinsa pahoinpitelyä ja antoi Elsterille voimakkaan potkun.

Vilauksessa Pat ehti paikalle ja työnsi Graden syrjään, samalla kuin hän huusi kirvesmies Jenkinsille, että tämän tuli kuljettaa pahoinpidelty saamaan hoitoa. Mutta Jenkins ei vielä ollut ehtinyt noudattaa saamaansa käskyä, kun Elster oli jälleen jalkeilla ja huusi varsin hyvällä englannin kielellä aliperämiestä osoittaen:

— Ottakaa hänet kiinni, kapteeni! Muuten... Hän on...

Raskas rautatanko osui samassa hetkessä Elsteriin, joka tuskasta parkaisten suistui uudelleen kannelle ja jäi siihen tajuttomana makaamaan. Mutta Pat veti nopeasti esiin "kuusipiippuisensa" ja suuntasi sen kohti toista perämiestä pitääkseen paremmin hurjistuneen miehen aisoissa.

— Menkää alas hyttiinne, Grade! komensi hän. — Saamme myöhemmin keskustella tästä asiasta.

Curry Grade vastasi pilkallisesti nauraen:

— Minä menen, mikäli tahdon! Mutta niin kauan kuin minä olen perämiehenä tässä kaukalossa, niin on minun vahtivuorollani tehtävä, niin kuin minä tahdon.

Päästäen suustaan kokonaisen liudan julmia kirouksia Grade vihdoin painui kannen alle. Kukaan ei sillä hetkellä saanut tietää, mitä nuori Elster oli aikonut äsken sanoa. Parin miehen ryhtyessä kantamaan häntä skanssiin sanoi Pat Roggerille ja Jenkinsille:

— Tulkaahan nyt, niin katsotaan, millainen vuoto siellä oikeastaan on. Ja te, Tom, saatte pitää huolen siitä, että pumput vihdoinkin saadaan käyntiin.

Tom Bullwer oli prikin ponteva ylipursimies.

III luku.

Aliperämies osoittautuu roistoksi, mutta pääsee karkuun.

Kurt Lagerberg, joka vanhan prikin komentosillalta oli katsellut välikannella sattuneita kiusallisia tapauksia, ei voinut tulla muuhun käsitykseen kuin että tässä oli kysymyksessä selvä kapina. Sinänsä ei tapauksen tarvinnut merkitä suurtakaan onnettomuutta, sillä kapinoitsijalla ei kaikesta päättäen ollut ainoatakaan kannattajaa, mutta jos hän saisi edelleen hoitaa laivan toisen perämiehen tehtäviä, ei kukaan voinut sanoa, mitä hänen päähänsä tulevaisuudessa pälkähtäisi. Merilakien mukaan oli Patin asiana ratkaista, miten tällaisessa ennenkuulumattomassa tapauksessa oli meneteltävä, mutta laivan omistajan, konsuli Willnerin, edustajana, oli myöskin Kurtilla oikeus sanoa sanansa.

Juuri tätä Kurt nyt ajatteli katsellessaan, miten ylipursimies Tom Bullwer, vanha kokenut merikarhu, valitsi ne miehet, joiden tuli ryhtyä hoitamaan pumppuja. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä enemmän hänessä vahvistui vakaumus, että Curry Grade oli tämän jälkeen lähetettävä maihin. Silloin lakkaisi myöskin turmiollinen luku kolmetoista vaivaamasta taikauskoisia merimiehiä, joista hiukan yksi ja toinen oli alkanut kallistua uskomaan, että tuo luku oli syynä moniin, jo sattuneisiin vastoinkäymisiin.

Nyt Bullwer tuli komentosillalle, loi silmäyksen kompassiin sekä virkkoi jotakin ruorimiehelle. Tuuli oli voimistunut, ja pursimiehen tottuneet merimiessilmät tarkkasivat, miten purjeet paisuivat tuulessa kiidättäen laivaa eteenpäin. Nopeus lisääntyi ja kannella miehet ponnistelivat voimiensa takaa pumppujen ääressä. Mutta toisesta pumpusta ei näyttänyt tulevan ensinkään vettä. Oli, kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan.

— Bullwer, sanoi Kurt, mikä vika tuossa pumpussa mahtaa olla?

— Kunpa sen tietäisinkin, vastasi puhuteltu. — Täytyy mennä ottamaan selkoa asiasta. Ehkäpä sekin on jollakin tavalla rikki.

Bullwer enemmän hyppi kuin laskeutui alas portaita ja riensi nuolena pumpun luo. Pat ilmestyi niinikään kannelle mukanaan ensimäinen perämies, joka nyt oli jälleen ryhtynyt hoitamaan vahtivuoroa sekä huusi skanssista pari miestä lisää kannelle.

Jo silmäys Patin kasvoihin riitti toteamaan, että Pat oli huonolla tuulella. Hän tarkasteli vuoron perään kumpaakin prikin mastoa, jokaista niiden raakaa sekä kaikkea muuta kuin ensiluokkaisia purjeita. Hän huusi miehille, että yläprammin purje oli otettava sisään ja että etupurjeet oli kiinnitettävä paremmin. Sitten hän riensi tarkastamaan pumppuja ja varsinkin sitä, josta ei ensinkään saatu vettä. Täällä hän antoi määräyksen, että miesten oli jätettävä turha työ. Vasta sitten hän tuli komentosillalle, luotuaan silmäyksen kompassiin sekä toisen aika lailla kuoppaiselle merelle ja kolmannen uudelleen purjeisiin hän •kääntyi Kurtin puoleen sanoen:

— Meidän täytyy purjehtia Kuchingin lahteen ja laskea maihin. Vesi nousee tuolla alhaalla, eikä Jenkins saa vuotoa tukituksi ainakaan neljässä tunnissa. Toisen pumpun varsi on poikki.

— Poikki? toisti Kurt. — Mutta kumpikin pumppuhan oli hyvässä kunnossa ennen liikkeelle lähtöä.

Pat ei vastannut tähän mitään, vaan kiirehti jälleen alas komentosillalta, kohtasi portailla ensimäisen perämiehen, sanoi tälle jotakin, mistä Kurt ei saanut selkoa, sekä katosi vihdoin messiin ja päällystön hytteihin johtaville portaille.

Aikoiko Pat nyt panna Curry Graden koville?

Tämä ajatus oli omiaan saamaan Kurtin levottomaksi. Hullu irlantilainen, joka oikeastaan oli erotettu toimestaan, oli ilmeisesti sellaisessa mielentilassa, että hän oli vaarallinen kenelle tahansa. Ehkäpä hän oli saanut käsiinsä jostakin väkijuomia taikka sitten tuonut niitä mukanaan laivaan. Selvin päin hänen oli ollut mahdoton tehdä, mitä hän äsken oli tehnyt.

Kurt laskeutui komentosillalta ja alkoi kävellä kannella. Hän loi tilapäisesti ja osaksi avatusta luukusta silmäyksen prikin lastiruumaan. Ruumassa oli pimeätä, mutta ylinnä, aivan luukun kohdalla, näkyi joukko peitteiden suojassa olevia laatikoita. Luukun reunaa vasten oli pystytetty tikapuut, ja niitä pitkin nousi ruumasta muuan merimiehistä raahaten mukanaan pienenpuoleista, vettä valuvaa laatikkoa.

— Onko vesi noussut paljonkin? kysyi Kurt tarkastellen levottomana kastunutta laatikkoa, jonka hän tiesi sisältävän muutamia pakkoja tavallista parempaa ja hyvin ohutta damastikangasta.

— Ulottuu aina vatsaan asti, vastasi mies heittäen laatikon kannelle. — Tämä ja monet muut laatikot eivät maksa montakaan shillinkiä mokoman terva- ja suolavesikylvyn jälkeen. Sitäpaitsi ei ole sanottu, pääsemmekö itsekään maihin, jos...

— Miten pumpunvarsien laita on? Kuulin, että muuan niistä oli katkennut, keskeytti Kurt.

— Katkennut? toisti merimies ihmetellen. — Jenkins sanoo, että se on jollakin tavalla sahattu tai viilattu poikki.

Kurt hätkähti. Oliko aliperämies ollut toimessa sielläkin? Ja mitä hän oikeastaan tahtoi? Aikoiko hän suorastaan upottaa Mary Loydin lasteineen, miehistöineen päivineen sekä hukuttautua itse sen mukana, jollei hänen onnistuisi pelastautua vanhan prikin ainoassa hengenpelastusveneessä? Siinä tapauksessa täytyi olettaa, että hän äkkiä oli tullut hulluksi. Hänen täytyi vakavasti puhua Patin kanssa tästä asiasta. Hän ei voinut enää vaieta, kun oli kysymys lastista, ja muista liikeasioita koskevista seikoista. Nyt ei enää ollut kysymys vain suhteellisen pienestä raudoitetusta arkusta, jonka he joitakin aikoja sitten olivat kuljettaneet Borneolle Kiinasta. Tässä oli kysymyksessä kokonainen priki, joka oli melkein täyteen lastattu tavaroita, jos kohta lastin arvo ei ehkä täysin vastannutkaan kirstun sisällön arvoa.

Ehkäpä nyt oli tullut sopiva tilaisuus keskustella Patin kanssa. Ehkäpä sitäpaitsi häntäkin tarvittiin alhaalla selvitettäessä lopullisesti välejä raivopäisen aliperämiehen kanssa. Patin ja Curry Graden välinen keskustelu tuntui kestävän kauan, arveli Kurt, joka katsoi, että hänestä ei kannella oikeastaan ollut tällä hetkellä mitään hyötyä.

Kuitenkin oli selvää, että jotakin oli tehtävä. Asiat eivät voineet enää kauemmin jatkua samaan suuntaan kuin tähän asti. Raaka kohtelu, joka aliperämiehen taholta oli tullut nuoren norjalaisen merimiehen Håkan Elsterin osaksi, näytti jo saaneen miehistön lopullisesti suuttumaan Curry Gradelle. Kurt oli joutunut kuulemaan uhkauksia, ja näillä kaukaisilla vesillä siirryttiin hyvinkin helposti sanoista tekoihin. Ja silloin olisi kapina laivalla täydessä käynnissä.

Laivan miehistöön kuului kyllä pystyviä merimiehiä, mutta heitä oli kohdeltava varovaisesti. Kaikki he olivat jollakin tavalla tuuliajolle joutuneita ja onnenetsijöitä. Toivo, että konsuli Willnerin järjestämä kauppamatka Borneon vähän tai ei ollenkaan tunnettuihin osiin tuottaisi heille enemmänkin hyötyä kuin tavallisen palkan, oli houkutellut heidät tulemaan mukaan. Mutta raivopäisen irlantilaisen esiintyminen oli melkein matkan alussa saanut aikaan, että tilanne alkoi käydä kestämättömäksi. Muinaisten aikojen merirosvopäällikkö ei voinut kohdella miehiään kovakouraisemmin kuin hän oli tehnyt. Hänet ainakin täytyi toimittaa ensi tilassa maihin.

Näitä seikkoja pohtien Kurt oli hitaasti lähestynyt messiin sekä komentosillan alla oleviin hytteihin johtavia portaita. Hän oli toivonut Patin ja toisen perämiehen milloin tahansa tulevan ylös, sillä hän halusi tavata heidät mieluummin kannella kuin alhaalla. Kannella voitiin asiat selvittää nopeasti. Vai oliko Kurtilla aavistus, että selvityksessä mahdollisesti tarvittiin apua, jos irlantilainen kävisi liian hurjaksi? Ja apua taas oli nopeammin saatavissa kannella.

Portailla hän pysähtyi hetkiseksi. Hän ei voinut kuulla, olivatko miehet messissä vaiko kapteenin hytissä. Kaikki ovet olivat kiinni, eikä mitään ääniä kuulunut.

Tämä vaikutti epäilyttävältä. Curry Grade ei suinkaan ollut niitä ihmisiä, jotka puhuvat hiljaa. Paremminkin saattoi hänen puheensa muistuttaa kiljuntaa, jota kuulee kovan myrskyn vallitessa, kun tuuli ulvoo köysistössä ja aallot huuhtelevat laivan kantta. Satamassakin hänen äänensä oli kuulunut kaikkein ylinnä, vaikka oli ollut kysymys vain aivan mitättömistä asioista. Oli selvää, että sellainen mies ei tärkeistä asioista keskustellut matalalla äänellä.

Mutta nyt hän joka tapauksessa esiintyi kummallisen hiljaa. Käytävään ei kuulunut ainoatakaan sanaa. Vai suorittivatko miehet joitakin paikanmääräyksiä niillä merikorteilla, joita Grade oli sanonut Kurtille tulleensa etsimään kapteenin hytistä. Pat taas oli sanonut, että heidän ensi tilassa täytyi pyrkiä satamaan korjaamaan laivaansa. Mutta...

Kurt tarttui reippaasti messiin johtavan oven kädensijaan ottaakseen selville, mistä oikein oli kysymys.

Mutta ovipa ei avautunutkaan. Näytti siltä, että se oli lukittu, mitä Kurt ei muistanut koskaan aikaisemmin tapahtuneen. Messihän oli päällystön arkihuone, ja lisäksi täytyi kokin sekä kajuuttavahdin saada vapaasti liikkua siellä voidakseen toimittaa askareensa. Kurt ei voinut ymmärtää, mitä aihetta kellään oli nyt saattanut olla oven lukitsemiseen. Mutta ovi ei avautunut sittenkään, vaikka hän useita kertoja voimakkaasti koputti.

Kurt kääntyi nyt kapteenin hyttiin ja koetti vetää sen oven auki. Mutta nyt kävi ilmi, että tämäkin ovi oli lukossa.

Hän painoi korvansa avaimenreiän lähelle ja kuunteli.

Ei hiiskaustakaan. Kaikkialla oli hiljaista kuin haudassa. Eikä liioin kukaan vastannut hänen koputuksiinsa.

Olivatko toiset ehkä sittenkin jo nousseet kannelle? Mutta minkä vuoksi olivat kaikki ovet, myöskin messin ovi, lukossa?

Kurt nousi itsekin kannelle ja kuuli Eddy Roggerin huutavan komentosillalta miehilleen ohjeita purjeiden hoitamisesta, sillä tuuli oli sillä välin jonkin verran kääntynyt. Miehet ryhtyivät täsmällisesti täyttämään saamiaan määräyksiä ja heidän touhutessaan tarjoutui Kurtille tilaisuus kertoa ensimäiselle perämiehelle tekemistään havainnoista. Ensin hän kuitenkin kysyi:

— Onko kapteeni tullut kannelle?

— Minä ainakaan en ole hyvään aikaan nähnyt hänestä vilaustakaan.

— Entä perämies Grade?

— Hänethän ajettiin alas. Muutenhan minä en olisikaan tässä. Todennäköisesti hän on nukkumassa hytissään, vaikka nyt oikeastaan pitäisi olla hänen vahtivuoronsa.

Kurt riensi jälleen alas. Hän oli äsken unohtanut ottaa selville, miten toisen perämiehen hyttiin johtavan oven laita oli, ja nyt hän päätti korvata laiminlyöntinsä. Hänen täytyi kuitenkin menetellä varovasti, jottei helposti suuttuva ja rajuluontoinen irlantilainen saisi uutta raivokohtausta.

Kun hän tarttui kädensijaan, antoi se perään ja ovi avautui. Kurt raotti sitä hyvin varovaisesti ja kurkisti hyttiin. Mutta mikäli hän saattoi havaita, oli hytti typötyhjä. Irlantilaisesta, joka kuitenkin oli saanut käskyn mennä hyttiinsä, ei näkynyt jälkeäkään.

Kuunneltuaan, oliko joku tulossa, Kurt pujahti hyttiin. Siellä vallitsi täydellinen sekasorto. Irlantilaisen merimiesarkun kansi oli auki, ja joku näytti kaikessa kiireessä penkoneen arkun sisällön ylösalaisin. Penkillä virui rikkinäinen suojapuku sekä lattialla pari melko huonoja kumisaappaita ja vielä huonommassa kunnossa oleva öljykangaslakki. Muuan seinässä kiinni olevan pienen lipaston laatikoista oli vedetty puoliksi auki ja se oli tyhjä, lukuunottamatta paria revolverinpanosta. Kaikki teki sen vaikutuksen, että hytissä asunut oli käynyt siellä ja poistunut jälleen kiireesti. Mutta mihin?

Prikistä hän ei mitenkään voinut poistua kenenkään näkemättä, kun kaikki miehet olivat töissä kannella tai köysistössä ja toinen pumpuista oli jatkuvasti käynnissä. Laiva oli sitäpaitsi liikkeellä. Oli mahdoton laskea vesille pelastusvenettä tai edes laivan pientä soutuvenettä kenenkään huomaamatta. Tilanne alkoi tuntua entistäkin salaperäisemmältä.

Kurt aikoi jo palata takaisin komentosillalle tai kannelle, kun hän kuuli portailta askeleita. Hän kiiruhti silloin nopeasti pois aliperämiehen hytistä, mutta kuitenkin hän ehti ohimennessään siepata pöydältä siinä viruneen paperin, joka muistutti kokoontaitettua kirjettä. Kurt työnsi paperin taskuunsa vaistomaisesti, itsekään oikein tietämättä minkä vuoksi.

Askeleet olivat ensimäisen perämiehen, Eddy Roggerin, joka oli tulossa alas kannelta ja joka Kurtin nähtyään huudahti:

— No, mitä tänne kuuluu? Minulla olisi kapteenille hiukan asiaa.

— Jollei hän kerran ole kannella, täytyy meidän minun mielestäni ryhtyä tarmokkaasti etsimään häntä. Katsokaa itse! Sekä messin että kapteenin hytin ovet ovat lukossa. Eikö Gradeakaan ole näkynyt?

Perämies Rogger tempoili lukittujen ovien kädensijoista ja vastasi aika lailla hermostuneesti:

— Gradelle minä annan palttua! Mutta kapteeni minun täytyy saada käsiini. Vesi lastiruumassa nousee nousemistaan eikä toista pumppua ole vieläkään saatu käyntiin. En näe mitään muuta neuvoa kuin että meidän on mahdollisimman nopeasti pyrittävä matalaan veteen sekä mikäli mahdollista katsottava, että samalla pääsemme tuulen suojaan. Tuuli on kääntynyt jälleen hiukan maata kohti ja puhaltaa entistäkin suuremmalla voimalla. Uskon, että vanha Mary ei voi sietää tätä enemmän vettä ruumassaan ja kannellaan...

Eddy Rogger oli vähällä kaatua selälleen, sillä nyt hän oli voimakkaalla tempauksella saanut messin oven auki. Nopea silmäys riitti osoittamaan, että kapteeni ei ollut messissä, mutta että kaikki huonekalut ja muut esineet näyttivät olevan tavallisessa järjestyksessä. Heillä ei kuitenkaan ollut nyt aikaa sellaisten seikkojen tutkimiseen. Heidän täytyi nopeasti saada kapteeni käsiinsä.

Väkevä perämies kävi nyt kaikin voimin käsiksi kapteenin hytin oveen. Hänen ponnistuksensa johtivat pian siihen, että tämäkin ovi avautui, mutta tuskin hän oli saanut oven auki, kun hänen huuliltaan pääsi pelästynyt parahdus:

— Onko hän... onko hän kuollut?

Kurt oli jo tunkeutunut perämiehen ohitse hyttiin. Näky, joka kohtasi hänen katseitaan, oli tosiaankin järkyttävä.

Kapteeni makasi vuoteellaan, mutta niin köytettynä, että hän ei voinut liikauttaa jäsentäkään. Hänen huultensa välistä pisti esiin vaateriepu tai nenäliinan nurkka: jokin vaatekappale oli työnnetty hänen suuhunsa, niin että hän oli tukehtumaisillaan. Hänen kirjoituspöytänsä laatikot oli vedetty auki, ja joukko papereita oli viskelty hujan hajan lattialle, penkille ja kirjoituspöydälle. Nopea silmäys nurkassa olevaan kassakirstuun osoitti, että sitäkin oli yritetty avata — ilmeisesti sorkkaraudan avulla, joka sitten oli jätetty arkun viereen, kun konnantyön tekijä ei ollutkaan saanut lukkoa auki.

Mutta nämä kaikki olivat toistaiseksi sivuasioita. Ennen kaikkea täytyi heidän vapauttaa kapteeni siteistä sekä koettaa virvoittaa hänet henkiin.

Roggerin ryhtyessä leikkaamaan köysiä poikki Kurt veti kapteenin suusta sinne työnnetyn nenäliinan ja kuunteli tarkasti. Juuri samassa silmänräpäyksessä hän näki, miten hänen vanhan ystävänsä rinta nousi ja laski hänen hengittäessään syvään. Pat avasi myöskin silmänsä, jotka tähän asti olivat olleet kiinni, sekä loi ympärilleen ihmettelevän katseen, joka samalla osoitti hänen tuntevan heidät.

— Mikä sinulla on? Mitä on tapahtunut? kysyi Kurt kiihkeästi, kun taas perämies Rogger yritti nostaa päällikköään istumaan.

Vastaus viipyi kauan. Pat tarvitsi silminnähtävästi aikaa tointuakseen ja kyetäkseen jälleen kunnollisesti hengittämään. Sillä välin hän silmäili ympärilleen tarkastellen hytissä vallitsevaa sekasortoa sekä loi vihdoin silmänsä Kurtiin. Sitten hän tuskin kuuluvasti sai sanotuksi:

— Curry... Grade...

No, Kurt oli odottanutkin jotakin tällaista. Kenen työtä tämä kaikki olisi jollei juuri hullun irlantilaisen? Mutta saadakseen tarkemman selon hän toisti kysymyksensä:

— Mitä täällä on oikein tapahtunut? Mihin hän on päässyt livistämään?

Pat katsoi pitkään kysyjään. Näytti, että hän ei vielä jaksanut puhua enempää. Varmastikin hän oli ollut mukana ankarassa kahakassa, joka oli maksaa melkein hänen henkensä. Kurtista kyllä tuntui kummalliselta, että Pat ei ollut kyennyt paremmin pitämään puoliaan. Olihan hän ainakin yhtä väkevä kuin hänen maanmiehensä toinen perämies ja hän oli ollut mukana sadoissa kahakoissa sekä maalla että merellä — useinkin vielä huomattavaa ylivoimaa vastaan. Kurt tiesi tämän omasta kokemuksestaan ja tiesi myöskin, mihin hänen ystävänsä tiukan paikan tullen pystyi. Arvoitukseen ei Kurtin mielestä ollut muuta selitystä kuin että Pat oli äkkiä ja mitään pahaa aavistamatta yllätetty.

Nyt tahtoi myöskin ensimäinen perämies, Eddy Rogger, huomauttaa olemassaolostaan. Hänen täytyi ja nopeasti sittenkin saada selvät ohjeet, mitä hänen oli tehtävä prikille, joka melkein oli uppoamaisillaan.

— Meidän täytyy pian päästä matalaan veteen, alotti hän varovaisesti. — Tuuli on kiihtynyt ja aallot käyvät uhkaavan korkeina. Ruumassa on runsaasti neljä jalkaa vettä ja pumppuaminen edistyy hitaasti.

Pat nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään. Hän ei vieläkään näyttänyt täysin tointuneelta. Eddy kääntyi Kurtin puoleen ja kuiskasi tälle:

— Minun täytyy nyt joutua kannelle ja koettaa tulla toimeen yksin parhaan ymmärrykseni mukaan. Jäättekö te tänne, master Kurt?

— Minä jään tänne! Tulkaa takaisin tai lähettäkää joku sanomaan, jos meidän täytyy nousta pelastusveneeseen.

Perämiehen ollessa jo menossa Kurt huusi hänen jälkeensä:

— Tarkastakaa koko alus ja koettakaa saada Grade käsiinne! Mutta antakaa miehille aseet mukaan!

— Selvä on! Kyllä toimitetaan, vastasi Eddy Rogger ja riensi ylös kannelle.

— Tämä on peräti kummallinen juttu, tämä, puheli Kurt puolittain itsekseen, puolittain ystävälleen Patille, jonka Rogger oli nostanut vuoteelle istuvaan asentoon, mutta joka vieläkään ei näyttänyt oikein käsittävän, mitä hänen ympärillään tapahtui. — Mutta mikäli minä käsitän, joutuu Grade tästä vielä pahaan pinteeseen, sillä jos oikein huonosti käy, niin tämä merkitsee koko meidän kauppamatkamme ennenaikaista loppua. Uskonpa, että...

— Vettä! kuiskasi Pat. — Kurkku on kuiva... kirvelee...

Samalla hän tarttui toisella kädellään kaulaansa ja puristi sitä taivuttaen samalla päätään taaksepäin. Kun Kurt sitten toi lasillisen vettä, jota Pat ahneesti joi pienin kulauksin, huomasi hän, että Patin kaulan ympäri ulottui leveä, sininen juova, kaikesta päättäen lujasti kaulaa puristaneiden sormien aiheuttama.

Luultavasti oli päällekarkaaja juuri tällä tavalla saanut yliotteen. Ja sen oli täytynyt tapahtua äkkiä, sillä Patia ei kylläkään nujerrettu varsin vähällä.

Vesi vaikutti ihmeellisen pian ja piristävästi. Pat tyhjensi pian vaivattomasti toisenkin lasin ja pari minuuttia myöhemmin hän istui suorassa sekä kysyi täysin järjissään:

— Oletteko saaneet hänet kiinni?

— Tarkoitatko Gradea?

— Hän karkasi minun kimppuuni, kun olin etsimässä hänen papereitaan, jotka hän halusi saada takaisin, koska hän muka aikoi lähteä laivasta. Hän vaati jyrkästi, että meidän oli ohjattava Kuchingiin tai Sarawakiin, jollemme tahtoneet mennä lasteinemme pohjaan. Hän iski minun kurkkuuni pitkillä, rautaisilla sormillaan, ja sen jälkeen en muista enää mitään. Mutta nyt kyllä kaikki selviää. Graden me panemme rautoihin. Hänet on asetettava merioikeuden eteen ja luultavasti hänet vielä hirtetään.

Sitten Pat ryhtyi tarkastelemaan hujan hajan olevia papereitaan. Äkkiä hän nousi ja meni kirjoituspöytänsä luo alkaen hermostuneesti penkoa sen auki vedettyjä laatikoita.

— Ohjeet ovat tipotiessään!

— Ohjeet? toisti Kurt.

— Niin. Ohjeet, jotka konsuli antoi minulle matkaamme varten. Ja rahat. Saat nähdä, että juuri niitä tuo lurjus tavoittelikin. Ja onnistui myös aikomuksissaan. Minä olin ajatellut, että olisimme — sinä ja minä — ryhtyneet tänään noita ohjeita tutkimaan. Niiden mukana oli myöskin eräitä karttoja — muiden ohella kartta suurten aarniometsien lähellä, Muara Kamanin tienoilla sijaitsevasta alueesta, jossa pitäisi olla kultaa.

— Olen kyllä keskustellut tuosta asiasta konsulin kanssa, sanoi Kurt. — Mutta sen seikan, ryhtyisimmekö etsimään kultaa vaiko ei, tuli jäädä riippumaan olosuhteista.

— Ilman karttoja siitä ei tule yhtään mitään!

— Meidän täytyy turvautua alkuasukkaihin. Ennen kaikkea meidän kuitenkin on päästävä maihin. Jos jaksat, niin koeta nousta kannelle, sillä pelkään, että Mary Loyd on juuri nyt uppoamaisillaan.

Enempää kehoitusta ei tarvittukaan, jotta Pat olisi jälleen täysin kunnossa. Tuossa tuokiossa hän oli jalkeilla ja lähti hytistään, johon Kurt jäi vielä vähäksi aikaa ryhtyäkseen kohta suorittamaan eräitä valmistavia tutkimuksia. Hänelle selvisikin ennen pitkää, että Curry Gradessa oli Mary Loydiin tullut mahdollisimman vaarallinen mies. Ja tällaiselle miehelle olivat konsuli ja Pat antaneet päällikön valtuudet!

Mutta mihin hän oli mahtanut joutua viimeisen konnantyönsä jälkeen?

IV luku.

Oliko Curry Grade merirosvojen kätyri?

Kurt ei voinut kapteenin hytissä löytää toisen perämiehen katoamiseen muuta selitystä, kuin minkä Pat itse jo oli antanut mainitessaan matkaohjeiden ja karttojen katoamisesta. Tärkeimpiä näistä kartoista oli Muara Kamanin ympäristöjä esittävä. Tosin ei oltu koskaan lopullisesti päätetty, että retkikunnan pitäisi tunkeutua Etelä-Borneoon — eli Pulo-Kamantanin, kuten sen alkuasukkaat tätä jättiläissaarta nimittävät — sisäosiin niin pitkälle sen jälkeen, kun oli päästy matkan varsinaiseen päämäärään Kuteihin, joka sijaitsee Mahakkamjoen suuressa suistomaassa Makkassarin salmen rannalla. Siinä tapauksessa saataisiin kulkea hyvin pitkälle ylös Mahakkamjokea, jonka kummallakin puolella on suuria aarniometsiä, seuduilla, joiden alkuasukkaat ovat sotaisia ja villejä, lyhyesti sanoen ihmissyöjiä ja pääkallonpyydystäjiä. Varsinainen kulta-alue oli ylätasanko, joka sijaitsee melkein tämän valtavan saaren — Grönlannin ja Uuden Hollannin jälkeen maailman suurimman saaren — keskustassa. Tuolle ylätasangolle on hyvin vaikea päästä, sillä sitä ympäröivät laajat suot, ja siellä kasvaa suuria aarniometsiä. Nämä alueet ovat aivan päiväntasaajan kohdalla, ja oleskelu siellä koettelee suuressa määrässä varsinkin valkoihoisten voimia. Melkein alituiset sateet eivät suinkaan paranna tilannetta. Tuolla samalla ylätasangolla oli, kerrottiin, suuret mahdollisuudet löytää sekä kultaa että platinaa ja timantteja, ja tästä juuri johtuikin, että Suurista Sundasaarista Borneo kaikkein eniten houkutteli sekä tiedemiehiä että kullanetsijöitä huolimatta monenlaisista vaaroista, joita melkein kaikkialla oli väijymässä.

Kurt suhtautui kuitenkin rauhallisesti mainittujen karttojen katoamiseen.

Hän oli jo Bruneissa ollessaan hankkinut tietoja seuduista, joilla oli jokseenkin yhtä mahdollista löytää kultaa. Lisäksi retkikunnan päätarkoituksena oli käydä kauppaa, toisin sanoen harjoittaa vaihtokauppaa alkuasukkaiden kanssa Kuteissa ja sen ympäristössä. Mutta oli helppo ymmärtää, että timantti, kulta ja platina houkutelivat enemmän Curry Graden tapaisia seikkailijoita, ja tässä olikin kai varsinainen syy siihen, että Grade oli pyrkinyt liittymään konsuli Willnerin järjestämään retkikuntaan.

Mutta nyt sopi kysyä, miksi hän ei ollut malttanut mieltään ja hillinnyt hurjaa luonnettaan ainakin siihen asti, kunnes olisi päästy edes Kuteihin, ja vasta täällä tai ehkä vieläkin myöhemmin heittänyt naamiotaan? Jos hän oli tullut laivaan vain anastaakseen useinmainitun suunnitelman sekä siihen liittyvät kartat, olisi se voinut tapahtua hänen tarvitsemattaan antautua alttiiksi erikoisille vaaroille sen jälkeen, kun retkikunta olisi ehtinyt Kuteihin saakka. Mitä hän vihdoin oli kuvitellut voivansa saada yksin aikaan, jos hänen jollakin käsittämättömällä tavalla onnistuisikin päästä niille seuduille, joita kartat esittivät? Hänen menettelyään sopi pitää tosiaankin päättömänä. Mikäli ei...

Niin. Tässä muistui Kurtin mieleen jälleen, mitä hän oli kuullut salaperäisestä kapteeni Harry Moxtonista sekä tämän aluksesta Golden Starista. Entäpä, jos tämä puolestaan oli antanut ohjeet Curry Gradelle sekä aikoi myöskin päästä hyötymään niistä tiedoista, joihin Grade mahdollisesti pääsisi käsiksi Mary Loydilla palvellessaan.

Siinähän oli myöskin tyydyttävä selitys. Mutta samalla selitys, joka antoi aiheen levottomuutta herättäviin johtopäätöksiin. Jos retkikunta joskus joutuisi tekemisiin kapteeni Moxtonin ja tämän miesten kanssa, jotka kaikki varmasti olivat samanlaisia seikkailijoita kuin Curry Grade, olisi tiedossa uusia ja monenlaisia vaaroja ja vaikeuksia...

Kurt päätti ensi tilassa keskustella tästä asiasta vanhan ystävänsä ja toverinsa Pat O’Brienin kanssa. Luotuaan vielä silmäyksen kassakirstuun, jota Curry Graden ei ollut ponnistuksistaan huolimatta onnistunut murtaa auki, hän poistui kapteenin hytistä ja lukitsi hyvin oven jälkeensä. Avaimen oli Pat antanut hänelle kannelle lähtiessään.

Toistaiseksi oli kuitenkin tehtävä kaikki, mitä tehdä voitiin laivan sekä siinä kuljetettavien tavaroiden pelastamiseksi. Jos tavarat pilaantuisivat, oli parasta ilman muuta palata Bruneihin, hankkia uusia tavaroita ja yrittää uudelleen, mahdollisesti paremmalla menestyksellä.

Kurt näki jo sielunsa silmillä päämiehensä ilmeen tällaisessa tapauksessa. Hyvällä syyllä voi kysyä, tulisiko uudesta matkallelähdöstä mitään, jos tältä matkalta palattaisiin tyhjin toimin. Siten jäisivät myöskin kokematta kaikki ne seikkailut, joita Kurt oli suurella jännityksellä odottanut, ja hän saisi jäädä Bruneihin ties kuinka kauaksi aikaa suorittamaan yksitoikkoisia konttoritehtäviä.

Kannella oli joka mies täydessä touhussa. Parhaillaan pienennettiin purjeita mahdollisimman paljon, jotta ankara tuuli ei painaisi vanhaa Mary Loydia enemmän kuin mitä tämä kesti.

Komentosillalla Pat hoiti kapteenintehtäviä huutaen miehilleen käskyjä megafonin avulla. Laiva pyrki nyt suoraan kohti rannikkoa, ja kaikki toivoivat, että sinne päästäisiin tuhansien salakarien ohitse ennen pimeän tuloa. Jotta tämä tarkoitus saavutettaisiin työskentelivät kaikkien käsivarret ja aivot korkeapaineen alaisina — toisten hoitaessa purjeita ja peräsintä raatoivat toiset voimiensa takaa laivan ainoan, käyttökelpoisen pumpun ääressä.

Kurt ei kuitenkaan saanut mielestään toista perämiestä ja tämän salaperäistä katoamista, olipa tähän nyt sitten kuinka luonnollinen selitys hyvänsä. Niin kauan kuin ei tiedetty, mihin hän oli joutunut, uhkasi hänen taholtaan Mary Loydia ainakin yhtä suuri vaara kuin tuulen ja aaltojen tai edessä olevan vaarallisen rannikon taholta.

Pat laski pois kiikarin, jolla hän jonkin aikaa oli tarkastellut jotakin, paljaalle silmälle näkymätöntä esinettä. Silloin hän huomasi Kurtin, joka oli tullut hänen viereensä, ja huudahti:

— Jos me vain selviydymme tuosta särkästä, niin uskon, että hyvinkin pääsemme turvalliseen satamaan ennen pimeän tuloa.

— Hyvä! virkkoi Kurt. — Mitä muuten kuuluu?

— Muuten? Mitä muuten?

— Ajattelin lähinnä toista perämiestä Curry Gradea.

-— Hän on kyllä kadonnut tästä laivasta.

— Entä, jos hän on piiloutunut lastin sekaan?

— Me emme ole löytäneet, vaikka olemme etsineet joka paikasta, mihin vedeltä on päästy.

— Onko hän sitten heittäytynyt mereen?

— Järjettömyyttä! Elämä on hänelle aivan liian kallis. En tiedä, osaako hän edes uida. Lisäksi on otettava hait huomioon. Hän on kyllä samanlainen kuin kaikki muutkin kerskailijat — suu on aina täynnä suuria sanoja, vaikka mies itse onkin arka raukka. Sen opin tuntemaan, kun jo aikoja sitten olimme merimiehinä samassa, Niobe-nimisessä purjelaivassa ja tulimme kerran Sydneyhin Australiassa. Hän järjesti jonkin krakelin satamassa sillä seurauksella, että joku iski häntä leukaan ja tyrkkäsi hänet laiturilta mereen. Hän oli painumaisillaan pohjaan, mutta minä sain hänet ylös. Iskusta hän ei ollut millänsäkään, mutta hukkumisen mahdollisuus oli pelästyttänyt hänet niin, että hän piti suunsa kiinni melkein pari vuorokautta.

— Hän ei ole siis juuri uiden voinut päästä pakenemaan laivasta? lausui Kurt hyvin tyytyväisenä siihen, että oli saanut selville seikkailijan heikoimman kohdan.

— Ei Curry sillä tavalla karkaa.

— Hän on siis kuitenkin vielä laivassa?

— Saammehan nähdä, kun olemme laskeneet ankkurin. Mutta silloin minä lupaan, että...

Kurt ei saanut kuulla, mitä hänen ystävänsä lupaus sisälsi. Patin kasvoista saattoi kuitenkin nähdä, että nyt hänen ja Curryn välinen vanha ystävyys oli ikuisiksi ajoiksi rikki. Pat oli muuten jälleen täysin entisellään. Hänen voimansa olivat palanneet ja hän huusi komennuksiaan vauhdilla ja voimalla. Mikään ei viitannut siihen, että hänen maallinen vaelluksensa oli aivan äskettäin ollut päättymäisillään.

Pat O’Brien oli lyhyesti sanoen oikeassa elementissään. Kuka tahansa saattoi nähdä, että hän osasi ohjata laivaa sekä taistella myrskyä ja aaltoja vastaan. Samoin saattoi nähdä, että hän oli valmis antautumaan millaiseen seikkailuun tahansa. Hän oli sanalla sanoen oikea voimamies, jollaista kyllä nyt tarvittiinkin. — — —

Kun ensimäinen perämies Eddy Rogger äsken oli lähtenyt kapteenin hytistä, oli hän ilman ohjeita omin päin kääntänyt prikin keulan kohti rannikkoa. Mitään varmaa suuntaa hänellä ei silloin vielä ollut. Pääasiana oli pyrkiä matalaan veteen, mikä olikin varsin oikein, sillä Mary Loyd oli uppoamaisillaan.

Mutta Pat määräsi — luotuaan silmäyksen tosin epätarkkaan merikorttiin — varman suunnan ja vähensi samalla prikin nopeutta ja rasitusta pienentämällä purjeiden pinta-alaa. He olivat nyt hyvän matkaa Burning-saaren vaarallisten riuttojen lounaispuolella ja pyrkivät suoraan Kuchingin ulkopuolella olevaa suurta lahtea kohti päästäkseen tuulensuojaan ja saadakseen hyvän ankkuroimispaikan.

Tämän ohella oli edelleen koetettava pitää priki vedenpinnalla sekä mahdollisuuden mukaan varjella ainakin osa sen lastia vahingoittumasta. Kaikesta tästä huolehtiminen antoi Patille puuhaa enemmän kuin tarpeeksi. Siksi Kurt ei halunnutkaan kauemmin häiritä häntä, vaan päätti lähteä vielä kerran katsomaan, miten hänen vanha ystävänsä Mungo, puolikesy gorilla, jaksoi.

Mungo oli kotoisin Afrikasta. Borneo ei ole gorillojen kotimaa, mutta sen sijaan orangutangien. Missään muualla maailmassa eivät orangutangit kehity niin hyvin kuin Borneolla, missä ne elävät omissa oloissaan suurissa aarniometsissä hyvässä yhteisymmärryksessä omituisten villien tapiirien kanssa, ja missä dajakit pitävät niitä melkein pyhinä. Tapiirit muistuttavat muuten virtahevosia ja viihtyvät parhaiten soisissa aarniometsissä, joita on pitkin Borneon rannikkoa. Juuri tapiirit tallaavat aarniometsiin monen mielestä käsittämättömällä tavalla syntyneitä polkuja, 'joita pitkin voi kulkea peninkulmittain kohtaamatta ainoatakaan tapiiria, paremmin kuin orangutangia tai alkuasukastakaan. Tapiiri on nimittäin hyvin arka eläin ja liikkuu pääasiassa öisin. Ulkonäöltään se ehkä eniten muistuttaa suurta sikaa, sillä sillä on pitkä, hyvin terävä kuono sekä lyhyt, kiemurainen häntä.

Jos Kurtin gorilla ölisi täällä päästetty vapauteen, olisi se tuskin tuntenut olevansa "kuin kotonaan". Sitäpaitsi se oli pitkän vankeutensa aikana menettänyt suuren osan kyvystään tulla omin neuvoin toimeen aarniometsässä. Sen sijaan se oli oppinut paljon muuta, josta sille voi nyt olla enemmän hyötyä. Tästä sen opista oli ollut hyötyä myöskin sen nykyiselle isännälle Kurt Lagerbergille, jonka oli kiittäminen pääasiassa Mungon voimia ja taitoja siitä, että hän yleensä oli enää elossa.

Nyt johtui äkkiä Kurtin mieleen, että Mungosta voisi olla hänelle nytkin paljon hyötyä. Miksi ei juuri Mungo voisi ottaa selville, oliko tuo vaarallinen irlantilainen yhä edelleenkin laivassa, sekä — jos niin oli laita — pitää huolta siitä, että häneen päästäisiin käsiksi.

Pian johtui Kurtin mieleen toinenkin tuuma. Hän suuntasi askeleensa Curry Graden hylkäämään hyttiin. Täällä hän haali käsiinsä joukon kadonneelle irlantilaiselle kuuluneita vaatekappaleita. Ne mukanaan hän sitten avasi oven siihen komeroon, jossa Mungoa säilytettiin.

Älotettuaan "keskustelunsa" Mungon kanssa tarjoamalla tälle tavallisuuden mukaan makeisia hän laski vaatemytyn gorillan suuriin kouriin ja katseli, miten Mungo alkoi kiinnostuneena nuuskia ja pureksia vaatekappaleita. Kun Kurt sitten auttoi öljytakin Mungon ylle sekä pisti lakin sen karvaiseen päähän, muistutti Mungo entistäkin enemmän ihmistä. Sen sai Mungo itsekin todeta kurkistettuaan omistamaansa peiliin, johon se yleensä oli kovin ihastunut.

Kurtin täytyi väkisinkin nauraa, kun hän katseli, miten pörröinen, suuri gorilla tyytyväisenä peilaili itseään. Mungo muistutti tosiaankin monella tavoin vanhaa merikarhua. Tosin se oli ketjulla kiinnitetty seinään, mutta sillä oli niin paljon tilaa, että se voi mukavasti liikkua kojussaan.

Tätä mahdollisuutta se nyt käyttikin hyväkseen käännellen ja väännellen itseään. Todennäköisesti sillä nyt oli ensimäisen kerran vaatteet yllään, ja apinanluonto pääsi kohta täysin oikeuksiinsa. Öljynuttuihin ja samanlaisiin lakkeihin puettuja miehiä se varmasti oli nähnyt ennenkin, ja nyt siitä itsestään oli tullut yhtä hieno!

Mutta Kurt ajatteli apinaa katsellessaan muitakin asioita. Ehkäpä Mungosta tuossa puvussa olisi hyötyä enemmän, kuin vielä saattoi aavistaakaan, niissä selkkauksissa, joita varmasti vielä oli odotettavissa. Mungo oli älykäs eläin ja taitavalla opastuksella se vielä saattaisi oppia paljon esiintyäkseen oikealla hetkellä asian vaatimalla tavalla.

Kurt oli ryhtynyt kokeilemaan vaatteilla lähinnä Curry Graden vangitsemista ajatellen. Samaa tarkoitusta varten hän oli antanut Mungon haistella vaarallisen irlantilaisen vaatteita, aivan kuten poliisikoirien kanssa vastaavissa tapauksissa menetellään. Hänestä oli perin kiintoisaa saada tietää, mihin nuuskiminen mahdollisesti johtaisi. Kuitenkin hän ennen poistumistaan otti vaatteet pois Mungolta — huolimatta siitä, että tämä muristen esittikin vastalauseensa.

Kannelle palatessaan Kurt huomasi, että pilvistä valui vettä virtanaan, kuten usein on laita Borneon rannikolla tähän vuodenaikaan — Borneollahan kuluu tuskin ainoatakaan päivää ilman sadetta. Siitäpä johtuukin, että kasvillisuus on rehevä, ja että tropiikin aurinko ei polta yhtä armottomasti kuin päiväntasaajan seuduilla yleensä.

Nyt siis vettä, kuten sanottu, valui virtanaan, ja kannella pauhasi oikea koski. Pat, joka yhä vielä seisoi komentosillalla, näytti olevan valmistunut siihen, että priki uppoaa millä hetkellä hyvänsä. Tosin oli maa jo näkyvissä, mutta matalalle ja soiselle rannikolle oli vielä pitkä matka, ja välillä oli toinen vaarallinen riutta toisensa vieressä.

- Uskotko meidän selviävän? ei Kurt malttanut olla kysymättä.

- Meidän täytyy selvitä!

Ja sitten Pat taas nosti megafonin suulleen karjaistakseen uuden komennuksen tiheän sateen ja sumun halki.

Kaikki miehet olivat kannella. Pian oli käsillä aika, jolloin päivä muuttuisi pilkkopimeäksi yöksi. Ennen sen tuloa täytyi priki saada suojaiseen paikkaan

Kurt oli katsellut vähän aikaa merelle. Nyt hän äkkiä osoitti kädellään avomerelle päin ja huudahti:

— Mikä tuo on? Purjelaiva?

Pat tarttui kiikariinsa, suuntasi sen Kurtin osoittamalle taholle, tarkasteli hetken merta eikä näyttänyt enää niin voitonvarmalta kuin äsken. Hän tähysteli uudelleen, kunnes ei enää saattanut nähdä muuta kuin merta ja sadetta, sekä sanoi sitten huolestuneella äänellä:

— Saat nähdä, että meitä vastaan on punottu oikea sotajuoni.

— Tarkoitatko tuota purjelaivaa?

— Juuri sitä!

— Tiedätkö, mikä laiva se on?

— Lyön vetoa mistä tahansa, että se on Moxtonin Golden Star.

— Kummallista! Moxtoninhan piti purjehtia Malakan salmeen.

— Niin piti, sanottiin. Sen sijaan hän purjehtikin tänne.

— Ehkäpä sinä näit väärin?

— Minä? Huomaanpa, että et vielä tunne Pat O’Brieniä. Mitä vikoja minussa lieneekin, ei minun silmissäni ainakaan ole vikaa. Mutta onpa hyvä, että nyt sataa näin kaatamalla.

— Kuinka niin?

— Sade estää Moxtonin käymästä jo nyt meidän kimppuumme. Ja lisäksi nuo tuolla näkyvät särkät. Jos meillä oli oikein hyvä onni, ei hän nähnyt meitä ollenkaan. Joka tapauksessa saimme varoituksen, että emme saa olla kovin varmoja. Moxton ei kyllä hellitä varsin vähällä ja tällä kertaa hänellä on jotakin aivan erikoista mielessään. Mutta tulkoon vain, jos haluaa! Tämä poika ei ainakaan nuku.

— Ehkä hän oli jo Bruneissa laatinut yhteisen suunnitelman Curry Graden kanssa? arveli Kurt.

— Se ei ole ensinkään mahdotonta päättäen siitä, mitä nyt olemme nähneet. Siksi onkin tärkeätä, että emme anna heidän kohdata toisiaan varsin pian.

— Uskot siis edelleenkin Graden olevan laivassa?

— Varmasti. Missä hän muuallakaan olisi? Tällaisessa vanhassa laivassa on suuri määrä kaikenlaisia nurkkia ja loukkoja, joihin mies voi ryömiä piiloon joksikin aikaa, kunnes pääsee kenenkään huomaamatta livistämään. Saamme siis pitää silmämme kunnollisesti auki.

Kurt oli sanomaisillaan, että tässä olisi Mungosta ehkä paljon hyötyä. Mutta Patilla oli jälleen paljon puuhaa laivan ohjaamisessa ja hyvin hän hoitikin tehtävänsä. Kun jo oli niin pimeä, että tuskin näki mitään, teki priki äkkiä jyrkän käännöksen. Parin minuutin kuluttua todettiin sen olevan suojassa tuulelta.

Jälleen kajahtelivat komentohuudot. Kaikki purjeet laskettiin, samalla kuin kaksi suurta ankkuria ketjujen kolistessa laskeutui pohjaan.

Vanha Mary Loyd oli sittenkin selviytynyt kunnialla. Tosin se ei ollut saapunut rannikolle siihen kohtaan, jota Pat oli ajatellut huomattuaan, että toinen pumppu oli rikottu. Mutta oli hyvä niin kuin oli. Nyt tarvitsi vain pitää tarkkaa vahtia yöllä. Ennen kaikkea oli huolehdittava siitä, että salakavala Curry Grade ei pääsisi maihin ja välttäisi ansaitsemaansa rangaistusta.

Tässä asiassa Kurt lupasi auttaa voimiensa takaa, mutta Pat varoitti häntä:

— Ei vielä sanaakaan miehille, ymmärrätkö? Tarkoitan siitä, mitä tapahtui äsken minun hytissäni. Se saisi vain heidät levottomiksi, ja merimiehet ovat kerta kaikkiaan sellaisia, että heillä on oma uskonsa.

— Vaikuttaisiko tämä tapaus sitten mitään erikoista?

— Varmasti. Sanotaanhan, että jos matkan alussa sattuu onnettomuus, niin huono onni on mukana koko matkan ajan. Jos vielä lisäksi kapteenille tapahtuu jotakin, niin voidaan ilman muuta kääntyä paluumatkalle. Niin uskotaan yleisesti skanssissa, ja minä olen nähnyt monen merimiehen, milloin tuollaista on sattunut, karkaavan lähimmässä satamassa, vaikka matkan loppuosa olisi sujunut kuinka hyvin tahansa. Sellaisia merimiehet ovat. Mutta nyt maistuisi palanen ruokaa erinomaiselta. Halloo, Rogger, tulkaahan ylös vähäksi aikaa!

Pat antoi nyt perämiehelleen erinäisiä ohjeita, ennen kaikkea määräyksen, että määrättyihin paikkoihin laivaa oli asetettava luotettavia miehiä vartioimaan. Ohjeensa hän lopetti sanomalla:

— Sanokaa, että pitävät erityisesti silmällä keulapiikkiä!

— Minkä vuoksi erityisesti juuri sitä? kysyi Kurt.

— Siksi, että keulapiikkiin voi erinomaisen hyvin piiloutua, jos vain tuntee temput, selitti Pat. — Olen itse kulkenut vapaamatkustajana yli koko Atlantin keulapiikissä asustaen, kun en sattunut saamaan hyyryä Hullissa. Siellä on kuitenkin maattava niin kauan, että nälkä alkaa ahdistaa, varsinkin jollei ole saanut kuljetetuksi mukanaan muuta kuin hiukan kuivaa ruokaa. Silloin ei auta muu kuin nuolla näppejään. Minä ainakaan en tee toista samanlaista matkaa. Olin näet puolikuollut nälästä perille päästessäni.

Sitten valittiin sopivat miehet jatkamaan pumppuamista, niin että vesi ruumassa, missä heidän kauppatavaroitaan säilytettiin, ei pääsisi nousemaan. Muiden korjausten tekeminen saisi jäädä seuraavaan päivään. Rogger ja pursimies Bullwer saivat tehtäväkseen toimia eri vahtivuorojen päällikköinä. Ja vihdoinkin tarjoutui tilaisuus saada hiukan ruokaa suuhunsa.

Päällystön messissä oli pöytä jo katettu, mutta vain Pat ja Kurt lähtivät tällä kertaa alas. He huomasivat, että messissä vallitsi jälleen järjestys, ja että kaikki esineet, jotka toinen perämies äsken oli heitellyt ympärilleen, oli pantu paikoilleen.

— Tämä oli ikävä juttu, joka vaikeuttaa meidän matkaamme, virkkoi Pat istuuduttuaan pöydän ääreen. — Mutta kukapa olisi saattanut kuvitella Curryä tuollaiseksi! Hänen käyttäytymisensä antaa melkein aihetta epäilyyn, että hänestä on tullut merirosvo tai että hän ainakin on yhteistoiminnassa merirosvojen kanssa.

Kurt ei vastannut tähän mitään, mutta kysyi sen sijaan:

— Oletko aivan varma, että laiva, jonka äsken näimme, todellakin oli Golden Star?

— Täysin varma.

— Silloinhan voidaan otaksua, että Grade ja Moxton todellakin ovat tehneet jonkinlaisen sopimuksen keskenään?

Pat hätkähti. Hänen nuori ystävänsä oli ilmeisesti osunut täysin oikeaan. Sitten hän huudahti:

— Sinäpä sanoit jotakin, Kurt! Niin on varmasti tapahtunutkin. Curryn piti ottaa selko määrätyistä asioista ja järjestää sitten niin, että hän pääsisi Golden Stariin.

— Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään: Hänen suunnitelmansa on toistaiseksi mennyt myttyyn.

— Varmasti myttyyn! Nyt hänet pistetään aluksi rautoihin ja sitten hänet luovutetaan viranomaisten huostaan. Meidän on kuitenkin meneteltävä hyvin varovaisesti, sillä hän on tietysti hyvin aseistettu ja tietää, mistä on kysymys.

Samassa kuului kannelle johtavilta portailta huuto:

— Kapteeni, kapteeni! Jenkins on saanut kuulan olkapäähänsä!

V luku.

Mungo sekaantuu tapausten kulkuun ja Kurt näkee epämiellyttävän unen» joka käy toteen.

Se ateria ei kestänyt kauan, sillä se oli tuskin alkanutkaan, kun mainittu huuto kuului portailta. Huutaja oli pursimies Bullwer. Äänestä päättäen hän oli kovin kiihtynyt.

Mitä nyt on tapahtunut? oli Patin ensimäinen ajatus. Vastaus tuli johdonmukaisesti ja selvästi: Grade on tietystikin jälleen ollut liikkeellä.

Kannelle päästyään he näkivät joukon miehiä, jotka olivat kerääntyneet samaan paikkaan. Heidän keskellään makasi muuan mies, jonka alle oli levitetty kappale purjekangasta. Perämies Eddy Rogger oli parhaillaan sitomassa hänen saamaansa haavaa.

Haavoittunut oli kirvesmies Jenkins. Lähellä olevan lyhdyn valossa saattoi nähdä, että hänen oikeanpuoleinen paidanhihansa oli veressä, samoin kuin myöskin siitä esiinpistävä karvainen käsivarsi. Hän näytti ainakin vielä olevan tajuissaan, mutta kykeni vain heikolla äänellä vastaamaan ympärillä seisovien tovereittensa kysymyksiin.

Pat saapui nyt paikalle Kurtin seuraamana.

— Saatte kantaa hänet alas messiin, sanoi Pat. — Mutta kantakaa varovaisesti, jotta se ei tee tarpeettomasti kipeää. Ensin täytyy tarkastaa, mihin kuula on käynyt. Miltä suunnalta se tuli ja kuka ampui?

Kukaan ei voinut antaa selvää vastausta, mutta pursimies selitti:

— Minä kuulin hänen kiljaisevan, ja sitten hän horjui luokseni keula-piikistä päin. Olin juuri vähää aikaisemmin puhellut hänen kanssaan, ja hän sanoi, että nyt oli pumppu kunnossa. Hän sanoi menevänsä vielä hakemaan keulapiikistä rohtimia, ja silloin se tapahtui.

Jenkins nostettiin kannelta ja kannettiin varovaisesti kuin riippumatossa päällystön messiin.

— Bullwer! Kun Jenkins tuli haavoitettuna keulapiikistä, niin huomasitteko, oliko keulapiikissä ehkä joku toinen henkilö?

— En.

— Mutta ei kai Jenkins etsinyt rohtimia aivan pimeässä?

— Hänellä oli mukanaan tuo lyhty. Me uskomme, että keulapiikissä on perämies Grade. Mutta kukaan ei ole uskaltanut mennä katsomaan, sillä Gradella on varmasti enemmänkin panoksia ja hän paukauttaa kyllä jokaista kohti, joka uskaltaa pistää sinne nenänsä.

Pat veti oman revolverinsa taskustaan ja antoi sen pursimiehelle sanoen:

— Kas tässä! Pitäkää se aina valmiina, jos hän näyttäytyisi uudestaan — tarkoitan äskeistä ampujaa, joka minunkin käsitykseni mukaan on ollut juuri Grade. Jollei hän tottele sanoja, niin ampukaa kohti. Mutta olkaa samalla varuillanne, niin että hän ei sen sijaan pääse osumaan teihin.

— Selvä on, kapteeni! Kyllä minä panen toimeksi.

— Minäkin tulen pian sinne. Vilkaisen vielä kerran Jenkinsiä ja koetan häneltä ottaa selvän, miten kaikki oikein tapahtui.

— Emmekö voisi savustaa häntä ulos piilopaikastaan? kysyi muuan ympärillä olevista merimiehistä.

— Ja sytyttää samalla koko kaukalo tuleen? sanoi toinen. — Ei, mutta minä ehdotan, että ammutaan luukusta keulapiikkiin oikein pirusti. Kyllä siinä jokin kuula osuukin, ainakin niin, että mies ei kykene itse ampumaan.

Kurtilla sen sijaan oli toiset tuumat. Pian nähtäisiin, olisiko Mungosta hyötyä tällaisessa tilanteessa.

Graden tapaista hurjapäätä seikkailijaa ja tappelupukaria täytyi käsitellä toisenlaisilla keinoilla kuin tavallisia ihmisiä. Samalla kertaa hänelle oli annettava läksytys, joka ainakin vähäksi aikaa veisi häneltä kaiken halun jatkaa kavalia hankkeitaan. Ehkäpä samalla kertaa voitaisiin myöskin saada selville, mitä hänellä oikein oli mielessään, sekä huomauttaa, että hän puhumalla suunsa puhtaaksi voisi välttyä joutumasta nuoranjatkoksi, mikä kohtalo häntä muussa tapauksessa uhkasi.

Näitä miettien Kurt meni jälleen kannen alle. Hän vilkaisi avoimesta ovesta messiin ja näki miesten koittelevan haavoittunutta kirvesmiestä sekä jonkun etsivän jotakin lääkelaatikosta. Hän ei kuitenkaan mennyt messiin, koska siellä oli hänen mielestään auttajia tarpeeksi. Sen sijaan hän meni tapaamaan Mungoa, joka otti hänet tyytyväisenä vastaan. Mungon tyytyväisyys vain lisääntyi, kun se nyt sai pari herkkupalaa suuhunsa sekä vielä lisäksi öljytakin ylleen ja lakin päähänsä. Gorillan tyytyväisen murinan Kurt tukahutti antamalla sille vielä pari makupalaa. Sitten hän irroitti ketjun seinästä sekä talutti Mungon pimeään käytävään.

Gorillan tuntema kummastus ja mahdollisesti myöskin portailta virtaava raikas, sateen puhdistama ilma saivat aikaan, että Mungo seurasi taluttajaansa aivan äänettömästi. Messin oven oli Kurt ennen Mungon kojuun menoaan työntänyt kiinni. Kukaan ei ollut huomannut sitä. Siten hän saattoi kulkea gorillansa kanssa kenenkään näkemättä.

Kannella oli pilkkopimeätä. Ainoatakaan lyhtyä ei ollut näkyvissä. Pitkin laivan korkeata parrasta Kurt hiipi skanssia kohti Mungo kintereillään. Vihdoin hän pysähtyi tarkastelemaan ympäristöään. Sade jatkui edelleen.

Nyt hän nousi erään tyhjän tynnyrin päälle voidakseen paremmin saada yleiskäsityksen etukannesta sekä ennen muuta nähdäkseen keulapiikkiin johtavan luukun. Hän näkikin luukun, mutta ei saattanut nähdä ainoatakaan vartijaa sen lähettyvillä. Olivatko pursimies ja muut vahdit suojanneet itsensä niin hyvin, että he itse eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään? Curry Grade herätti ilmeisesti miehistössä suurta kunnioitusta. Olisipa kiintoisaa nähdä, miten kävisi, jos...

Ja nyt sitten piti Mungon näyttää, mihin se pystyi, ja Kurtin puolestaan piti näyttää, kykenikö hän Mungoa käsittelemään oikealla tavalla.

Kurt pääsi ympärilleen hapuillen portaille ja nousi nopeasti sekä äänettömästi skanssikannelle. Mungo seurasi häntä uskollisen koiran tavoin saaden silloin tällöin virkistyksekseen jotakin hyvää nykyisen isäntänsä taskuista. Herkkupalat pitivät sen hyvällä tuulella ja lisäksi se pureksiessaan pysyi ääneti. Jos joku olisi sattunut näkemään Mungon pimeässä tai jonkin lyhdyn heikossa valossa, olisi hän helposti luullut häntä öljytakkiin pukeutuneeksi merimieheksi — ja öljytakkia tällaisella ilmalla tosiaankin tarvittiin — eikä suinkaan gorillaksi, jonka olemassaoloon laivassa kukaan ei olisi uskonut.

Kurt oli pysähtynyt tuskin kolmen askeleen päähän keulapiikin luukusta. Hän oli istuutunut laivanpartaalle lähelle kelaa, jota käytettiin ankkurin nostamiseen ja laskemiseen. Erääseen koukkuun hän oli kiinnittänyt Mungoa pitelevän ketjun siten, että sen voi irroittaa kädenkäänteessä. Nyt saattoi olla aika ottaa myöskin revolveri esiin kaiken varalta. Sitten ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa, mihin suuntaan tapahtumat tämän jälkeen kehittyisivät. Jos pursimies Bullwer ja hänen miehensä päästäisivätkin Graden pujahtamaan käsistään, ei Kurt ainakaan aikonut niin tehdä. Ja tässä hän luotti Mungon apuun.

Kannella ei kuulunut pienintäkään ääntä, lukuunottamatta sadepisaroiden loisketta niiden osuessa kanteen ja köysistöön. Jokainen ihminen tuntui nukkuvan vanhassa prikissä, ja meri sen partaiden ulkopuolella oli melkein peilityyni. Kaikesta päättäen oli jouduttu johonkin kapeaan lahteen. Rannoilta ei liioin kuulunut mitään ääniä. Aamulla oli nähtävästi yritettävä hinata priki jommallekummalle rannalle, missä se voitaisiin -kunnollisesti tilkitä ja korjata, ennen kuin matkaa jatkettaisiin.

Hiljaa! Eikö tuolta kuulunut jonkinlainen napsahdus?

Kurt terästi kuulonsa äärimmilleen. Samoin hän koetti terästää näköään.

Keulapiikin luukun luona liikkui varmasti joku.

Kurt muisti nyt, mitä dajakinkielistä sanaa Mungon ensimäinen hoitaja, merirosvopäällikkö Mustafa Yskubin palvelija Jussuf, oli käyttänyt tahtoessaan yllyttää gorillaa käymään jonkun kimppuun. Tällaisissa tilanteissa Jussuf oli huutanut: Vhoos! — Hyökkää! — mikä sana muuten merkitsee myöskin tuulta. Niin oli Jussuf huutanut, kun Mungon piti nujertaa merirosvojen päällikkö tämän omassa linnoituksessa Palawansaarella. Samaa sanaa käytettäisiin ehkä nyt, jos Curry Grade ilmestyisi näkyviin.

Nyt kuului toinen napsahdus. Aivan selvästi.

Grade oli varsin oikein laskenut, että hänen ei ollut viisasta enää jäädä prikiin kovin kauaksi. Lisäksi hän aavisti, että hänellä oli hyvä tilaisuus yrittää pois laivasta sillä aikaa, kuin päällystö oli auttamassa haavoittunutta Jenkinsiä, joka ehkä oli saanut hyvinkin vaikean vamman. Jollei hän voisi päästä maihin, päätteli hän edelleen, täytyi hänen ainakin etsiä itselleen toinen piilopaikka, ja sen täytyi tapahtua hukkaamatta tarpeettomasti aikaa.

Mutta Kurt arvasi suunnilleen Graden ajatukset. Ja pian kävi ilmi, kuinka oikein hän oli arvannut.

Kurt oli valppaana ja valmis toimimaan millä hetkellä tahansa. Jos hän ryhtyisi kutsumaan apua, varoittaisi hän siten vain Gradea, joka tietysti kohta kiiruhtaisi turvapaikkaansa keulapiikkiin. Kaikkein tärkeintä oli aluksi saada hänet lähtemään sieltä. Nyt hän olikin lähtenyt liikkeelle — ehkä yhtä paljon nälän kuin pelonkin ajamana, pelon, että hänet nyt saataisiin kiinni, koska hänen olinpaikkansa kerran tunnettiin.

Jotta hän ei ehtisi takaisin piilopaikkaansa, oli välttämätöntä, että hän ennen ratkaisevaa hetkeä loitontuisi siitä riittävän etäälle. Sitten vasta...

Kurt oli vähällä huudahtaa.

Mungo oli näet kesken kaiken alkanut pitää elämää. Se karjui ja murisi kiukkuisesti.

Silmänräpäyksessä Kurt oli irroittanut sitä pitelevien ketjujen toisen pään ja kiljaisi sitten voimakkaasti:

— Vhoos, Mungo! Vhoos!

Samassa kuului toinenkin huuto — hurja parkaisu. Siihen sekaantui Mungon ketjujen kalina Mungon rynnätessä nopeasti eteenpäin.

Kohta hyökkäsi paikalle muitakin ihmisiä, joukko merimiehiä, ylipursimies Tom Bullwer etunenässä. Heillä oli mukanaan kaksi lyhtyäkin, jotka kirkkaasti valaisivat seuraavien tapausten näyttämöä. Mutta se, mitä he näkivät, sai muutamat heistä kiljumaan kauhusta.

Keulapiikkiin johtavan luukun luona seisoi nimittäin gorilla, joka puristi lujasti rintaansa vasten liian varomatonta Curry Gradea.

Lakki oli pudonnut Mungon päästä, ja sen hurjasti irvistävät apinankasvot olivat selvästi näkyvissä. Se oli todellakin hermoja jännittävä näky. Jokaisen katselijan täytyi kysyä itseltään, mikä tuo kummallinen, öljytakkiin puettu otus oikein oli, miten se oli päässyt laivaan sekä miten se oli valinnut juuri vaarallisen aliperämiehen ensimäiseksi uhrikseen...

— Ampukaa! huusi joku. — Ampukaa!

— Seis, seis! kiljui Kurt vuorostaan. — Mungo on minun ja se tottelee minua. Tulkaa sen sijaan auttamaan, että saamme Graden pois sen kourista, ennen kuin se puristaa hänet kuoliaaksi. Toimittakaa tänne pitkä ja vahva köysi, niin kaikki käy kuin tanssi!

Mutta kukaan ei aluksi tahtonut Kurtin tavoin lähestyä julmannäköistä apinaa. Kellään ei ollut halua joutua samanlaiseen puristukseen kuin aliperämies jo oli joutunut. Niin merimiehet pysyivät toimettomina. Vain pursimies Bullwer oli sen verran tolkussaan, että hän sai käsiinsä tukevan köyden, jolla perämies Grade sidottaisiin. Tämä olikin valmis antautumaan sidottavaksi, 'kunhan hän vain pääsisi eroon tästä kamalasta pedosta, jonka kiljunta kerran toisensa jälkeen tukahutti perämiehen avunhuudot.

Mitä nyt seuraisi? Kaikki silmäilivät kauhistuneina toisiaan paitsi Kurt, joka nyt vihelsi voimakkaasti sekä huusi sitten:

— Hehaa! Hehaa!

Samassa silmänräpäyksessä Mungo hellitti otteensa Curry Gradesta ja oli parilla hyppäyksellä Kurtin luona. Tämä sitoi nopeasti ketjujen toisen pään läheisen tangon ympärille, niin että gorilla oli jälleen kiinni. Tämän sylissä äsken olleesta irlantilaisesta hänen ei tarvinnut välittää. Kuin märkä säkki oli tämä vaipunut kannelle keulapiikin luukun viereen, niin että hänen jalkansa riippuivat luukusta. Mies ei liikuttanut jäsentäkään.

— Sitokaa hänet! komensi Kurt ja kaivoi taskustaan uusia herkkuja Mungolle, joka ehkä piti kaikkea tapahtunutta ylimääräisenä ja tervetulleena virkistyksenä.

Kun Mungolle huudettiin: Hehaa! merkitsi se, että hänen piti tulla huutajan luo. Sana on nimittäin dajakinkieltä ja merkitsee juuri tulemista. Mungo oli kuullut varsinaisen kesyttäjänsä Jussufin niin usein käyttävän tätä sanaa, että se kyllä tunsi sen merkityksen. Siksi se totteli nytkin, kun Kurt käytti samaa sanaa. Se ei ollutkaan tapahtunut liian aikaisin, sillä jos Mungon puristus olisi saanut jatkua vielä pari minuuttia, olisi vaarallinen irlantilainen lakannut hengittämästä.

— Halloo! kuului samassa kapteeni Patin huuto välikannelta. — Mitä siellä on tekeillä? Onko hän jälleen haavoittanut jotakuta?

— Ei oikeastaan, mutta sen sijaan hän on kohdannut Mungon. Taikka paremminkin Mungo kohtasi hänet, vastasi Kurt perin tyytyväisenä sen johdosta, että Mungo oli uudelleen tehokkaalla tavalla osoittanut olevansa hyödyksi. Kun Pat sitten saapui paikalle ja katseli kummastuneena, millaisessa kunnossa hänen hurjapäinen maanmiehensä nyt oli, Kurt jatkoi puhettaan:

— Luulenpa, että me toistaiseksi voimme olla aivan rauhassa tämän metelöitsijän suhteen. Mutta ilman Mungoa emme ehkä olisi saaneet häntä elävänä käsiimme.

— Hyvin tehty, master Kurt! Nyt meillä on lisäksi hyvä tilaisuus saada takaisin, mitä hän mahdollisesti on meiltä anastanut. Viekää hänet toistaiseksi hänen omaan hyttiinsä, jossa hän saa maata, kunnes kykenee jälleen puhumaan. Tom ja Peg, käykää kiinni! Toinen toiseen käsivarteen, toinen toiseen! Sitokaa hänet hyvin, niin että hän saa kokea, miltä tuntuu maata köytettynä. Muusta huolehdin minä puolestani myöhemmin.

On helppo käsittää, että Pat oli tyytyväinen tuollaisen kaappauksen jälkeen. Kun Kurt oli toimittanut Mungon jälleen takaisin sen säilytyspaikkaan, sanoi Pat hänelle kerran toisensa jälkeen:

— Tämän suurempaa palvelusta ei kukaan ihminen olisi voinut tehdä minulle! Nyt tulee lopultakin toinen ääni kelloon, kun pääsemme jälleen jatkamaan matkaamme. Kaikkein parasta asiassa on, että saimme hänet elävänä käsiimme, sillä minulla on yhtä ja toista kysyttävänä tuolta lurjukselta. Ei hän itse ole keksinyt kaikkia näitä juonia. — — —

Kohta ennen kello kuutta seuraavana aamuna ilmoitti vähän aikaa kestänyt tropiikin aamurusko, että uusi päivä oli alkamassa. Sade oli lakannut, ja aurinko nousi säkenöivän tulipallon tavoin. Prikin miehistökään ei ollut voinut nukkua, vaan kaikki olivat jo hereillä ja keskustelivat pikku ryhmiin kerääntyneinä viime yön jännittävistä tapahtumista sekä varsinkin siitä keskeisestä osasta, jota gorilla oli niissä esittänyt.

— Ensin luulin, että meidän vanha pursimiehemme oli päässyt käsiksi aliperämieheen, kertoi muuan miehistä. — Mutta ukko Bullwer ei ole niin rumannäköinen silloinkaan, kun hänen parransänkensä on pisimmillään.

— Vanha Bullwer, sanoit sinä? puuttui toinen puheeseen. — Ei, mutta tiedättekö kenen kynsiin minä luulin tuon lurjuksen joutuneen? Itse paholaisen — juu!

— Sen hän kyllä olisi täysin ansainnut, virkkoi kolmas vuorostaan. — Kun mies käyttäytyy niin hävyttömästi toista kohtaan kuin hän käyttäytyi lyödessään ja potkiessaan tuota nuorta norjalaista, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa, niin on pimeyden ruhtinaallakin aihetta puuttua asiaan ja rutistaa ilkeys pois mokomasta.

— Olen täysin samaa mieltä, selitti neljäs. — Sitä minä vain ihmettelen, mistä master Kurt oli saanut käsiinsä tuollaisen pedon. En ainakaan minä ole aikaisemmin nähnyt sitä laivassa, eikä hän ole voinut hakea sitä maistakaan, vaikka Borneolla kuuluukin olevan runsaasti kaikenkarvaisia apinoita.

— En minä liioin tiedä, tuumi viides, hollantilainen. — Sen verran kuitenkin tiedän ja olen nähnyt, että ei kannata ruveta mukisemaan master Kurtia vastaan.

— Sitäpä tässä nyt vielä puuttuisi! kuului joka taholta. — Kunnollisempaa poikaa ei ole olemassakaan. Siitä voimme koska tahansa painaa peukaloa. Mutta nyt minä poika painun nukkumaan.

Nukkumisesta ei kuitenkaan sillä kertaa tullut mitään. Komentosillalta kuului vihellys, joka kutsui kaikki miehet koolle. Komentosillalla seisoi itse kapteeni Pat, jonka kasvot säteilivät kilpaa nousevan auringon kanssa. Kukaan ei ollut häntä nähnyt noin hyvällä tuulella sen jälkeen, kun oli lähdetty liikkeelle Brunein satamasta. Hänen äänensäkin oli nyt toinen, kun hän komentosillalta ryhtyi puhumaan miehilleen. Hän lupasi joka miehelle ylimääräisen kestityksen sen jälkeen, kun vanha Mary saataisiin pelastusveneen avulla hinatuksi rannalla näkyvän vuorenkukkulan juurelle.

Miehet eivät tarvinneet monta kehoitusta. Kädenkäänteessä oli pelastusvene laskettu vesille ja miehet istuivat airojen ääressä. Soutajien iloisesti huikatessa raskas priki lähti hitaasti liikkeelle Patin itsensä hoidellessa peräsintä. Vähän väliä täytyi pysähtyä pitkäksi aikaa, ja sillä välin pumput työskentelivät täydellä voimalla ajaen laivasta vettä, niin että laiva aina pääsi vähän kerrallaan kohoamaan. Tätä touhua jatkui koko päivän. Nousuvesi tuli välillä avuksi. Vihdoin saatiin vanha Mary aivan lähelle kalliota, ja nyt vietiin maihin taljoja ja väkipyöriä ja ketjuja, joiden avulla alus aiottiin hinata rannalle, mutta sen työn suorittaminen päätettiin jättää seuraavaan päivään.

— Löysitkö mitään hänen taskuistaan? kysyi Kurt Patilta heidän päästyään messiin sen jälkeen, kun kaikki jälleen olivat laivassa ja ensimäinen perämies Eddy Rogger oli ryhtynyt hoitamaan ensimäistä vahtivuoroaan.

— Yhtä ja toista, vastasi Pat tyytyväisenä. — Ennen kaikkea sain takaisin ohjeet, kartat ja rahat. Ne ovat siis nyt tallella, niin että voimme kyllä varsin hyvin antaa hänen mennä menojaan sekä tulla toimeen rantasoilla, miten parhaiten taitaa.

— Ajatus ei ole ensinkään mahdoton, myönsi Kurt.

— Asiassa on kuitenkin muuan paha mutta.

— Mikä sitten?

— Se nimittäin, että ulkona risteilevä Moxton saattaa hyvinkin tavalla tai toisella pelastaa hänet. Hän voisi silloin kertoa Moxtonille kaiken sen, mitä hän jo tietää konsulin suunnitelmista, mikä ei ole niinkään vähän, ja niin saisimme Moxtonin varmasti niskaamme ennen pitkää.

— Olet oikeassa! Sitäpaitsi on pelättävissä, että Moxton ei muutenkaan päästä Mary Loydia näkyvistään. Meidän täytyy yrittää päästä pujahtamaan täältä yöllä saatuamme laivamme korjatuksi. Mutta reitti on hyvin vaarallinen monien karien ja riuttojen vuoksi. On ihme, että pääsimme tähän lahteen. Pois yrittäessämme emme voi kulkea kuin hiljaista vauhtia ja lakkaamatta luodaten.

— Onko Grade vielä hytissään?

— On kyllä — toistaiseksi. Ajattelin kohdella häntä ensin ystävällisesti. Mutta en ole saanut häntä vielä sanomaan sanaakaan. Hän tuntuu kokonaan menettäneen puhetaitonsa, vaikka hän aikaisemmin kyllä soitti suutaan. Ehkäpä hän sentään reipastuu, kun hän on ehtinyt rauhoittua gorillan syleilyn jälkeen. Nyt hän joka tapauksessa on lukkojen takana ja sidottuna.

— Ja ilman avaimia ja tiirikoita?

— Varmasti ilman. Hänellä olikin mukanaan koko joukko sellaisia laivaan tullessaan.

— Kestävätkö köydet?

— Kyllä kestävät. Hän on sidottu niin lujasti ja taitavasti, että merirosvokaan ei pysty köyttämään vankiaan sen lujemmin. En ole pitkiin aikoihin tuntenut itseäni näin rauhalliseksi.

Ja Pat ojenteli pitkiä koipiaan pöydän alla, sytytti tyytyväisenä nysänsä ja jatkoi:

— Tällä kertaa minä kyllä nukun keinuttamatta ja aion myöskin vedellä unia kunnollisesti. Mutta harvoinpa olenkin merellä joutunut sellaiseen souviin kuin tänään, vaikka olenkin kokenut kaikenlaista. Mitä sitten onkaan edessä? Mehän emme ole vielä purjehtineet kuin pienen osan matkasta ja meillä on ainakin neljä kertaa niin paljon matkaa Mahakkamin suistomaahan. Ja sitten on vielä kysymys siitä, miten meidän tavaroittemme on käynyt, mutta senkin saamme ratkaista huomenna. Nyt minä menen vuoteeseen... Kiitoksia vielä kerran avusta! Nuku hyvin!

Pat nousi ja poistui messistä mennäkseen omaan hyttiinsä. Kurt jäi vielä istumaan entiselle paikalleen. Omituista kyllä, ei häntä tuntunut ensinkään nukuttavan. Kaikenlaisia ajatuksia risteili hänen aivoissaan pitäen häntä valveilla. Tosin oli hänellä, samoin kuin Patillakin, riittävästi aihetta olla tyytyväinen. Mutta hän ei saanut kapteeni Moxtonia ja tämän laivaa pois mielestään. Golden Starin ilmestyminen heidän näköpiiriinsä sanoi koko joukon. Epäluulo, että Moxtonin nopeakulkuinen alus olisi merirosvolaiva, ei ehkä ollut niinkään aiheeton.

Hänen huomaamattaan alkoi kuitenkin hänen päänsä vähitellen nuokkua sekä painua lähemmäksi pöydänreunaa. Ei hän liioin huomannut sitä, että hänen ajatuksensa vähitellen vaihtuivat unikuviksi. Ei aikaakaan, kun hän jo oli mukana jännittävissä seikkailuissa, mistä seurasi, että hän vääntelehti ja kääntelehti, kunnes äkkiä kaatui hytin penkille sekä veti mukanaan pöytäliinan ja joukon pöydällä olleita esineitä.

Varovaisuuden vuoksi portaille asetettu vahti ryntäsi messiin ja näki tällöin, miten master Kurt — kuten kaikki merimiehet häntä kutsuivat — nousi seisomaan, ja kuuli hänen huutavan:

— Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni!

— Kenet minun on otettava kiinni? kysyi merimies, joka ei nähnyt messissä ketään muita kuin Kurtin.

Tämä oli vähitellen täysin herännyt. Hän silmäili hölmistyneenä ympärilleen ja naurahti sitten hiukan hämillään.

— Näin unta, että Curry Grade oli pääsemässä karkuun, sanoi hän. — Mutta hänhän on varmassa tallessa.

— Uskoisin kyllä olevan, vakuutti merimies. — Hän on köytetty nilkoista aina kaulaan asti. Siitä huolimatta hän ehkä on iloinen, että on päässyt irti master Kurtin gorillan kourista.

— Olipa sekin uni, ajatteli Kurt mennessään hyttiinsä. — Onneksi sentään unet ovat unia.

Mutta hän ei saanut sittenkään nukkua kunnollisesti. Jo parin tunnin kuluttua hän heräsi nähtyään jälleen epämiellyttävää unta. Nyt hän ei enää saanut rauhaa, vaan meni katsomaan, miten Grade voi. Kun hän avasi hytin oven, ei Gradesta näkynyt jälkeäkään! Hytti oli kuin olikin typötyhjä!

VI luku.

Kuulat vinkuvat yön pimeydessä.

Curry Graden hytti oli tosiaankin tyhjä! Paljon harmia aiheuttanut aliperämies oli jälleen kadonnut jäljettömiin.

Havainto oli yhtä yllättävä kuin epämiellyttäväkin. Kurt ei tahtonut aluksi uskoa silmiään. Hän oli herännyt uneksittuaan jälleen selvästi, että Grade oli pääsemäisillään pakoon, sekä lähtenyt henkilökohtaisesti ottamaan selkoa, että tämä todellakin oli säilössä. Ovi oli ollut lukossa, mutta Kurt oli jo illalla ottanut haltuunsa avaimen, koska hänen hyttinsä oli aivan vangin hytin vieressä. Nyt oli ovi siis ollut edelleen lukossa, mutta vanki oli tipotiessään.

Pat oli sanonut ottaneensa häneltä pois kaikki avaimet ja tiirikat. Oliko mahdollista, että hänellä oli ollut jokin ylimääräinen avain kätkettynä johonkin soppeen tai vaatteittensa joukkoon?

Tuskin. Miten hän sitäpaitsi olisi päässyt ulos? Tiesihän hän, että kaikkialle oli asetettu vahteja. Sellainen oli ollut myöskin hytteihin johtavilla portailla. Kurt meni tämän luo ja kysyi, oliko hän nähnyt ketään viimeisten kahden tunnin aikana. Vahtimies vastasi kuitenkin kieltävästi.

Kurtin ensimäinen ajatus oli, että tapahtumasta täytyi ilmoittaa Patille. Kuitenkin hän päätti sitä ennen yksin toimittaa alustavan tutkimuksen ja palasi Graden hyttiin. Ensin oli saatava selville, miten mies oli päässyt hytistä pois. Oikeastaan ei voinut ajatella muuta mahdollisuutta kuin että hänen sittenkin oli täytynyt kulkea ovesta. Hytin ikkuna oli nimittäin niin pieni, että Graden kokoinen mies ei mitenkään mahtunut siitä. Sitäpaitsi Kurt huomasi ikkunaa lähemmin tarkastaessaan, että siinä ei ollut mitään hakoja eikä saranoita, joten sitä ei voitu avata. Päällepäätteeksi ikkuna oli aivan ehjä. Mikään ei liioin viitannut siihen, että kadonnut mies olisi poistunut hytistä tätä tietä. Se teki tapahtuman entistäkin salaperäisemmäksi, melkein käsittämättömäksi.

Siltä Kurtista aluksi tuntui ja hän oli jo vähällä poistua hytistä tyhjin toimin. Sitä ennen hän kuitenkin tuli vielä kerran tarkastelleeksi ikkunan kehystäkin. Tällöin hän jostakin syystä horjahti ja sattui tavallista kovemmin painamaan juuri kehyksen alareunaa tukea saadakseen. Mutta samassa koko kehys irtautui ja putosi lasineen päivineen kolisten lattialle, jolloin lasi luonnollisesti pirstoutui.

Täten syntynyt aukko ei ollut niinkään pieni. Graden kokoinenkin mies mahtui kyllä työntymään siitä ulos, jos se kohta tuottikin jonkin verran vaikeuksia. Tarkastettuaan lähemmin ikkunaa Kurt huomasi, että kehys oli taitavasti sahattu irti seinästä, niin että sen ja samalla koko ikkunan saattoi helposti irroittaa sekä panna jälleen paikoilleen.

Ei ollut juuri ajateltavissa, että kaikki tuo olisi suoritettu vasta sen jälkeen, kun Grade oli köytettynä teljetty hyttiinsä. Epäilemättä hän oli jo alusta alkaen aavistanut, että hänelle saattaisi tapahtua jotakin tällaista, sekä ryhtynyt hyvissä ajoin tarpeellisiin valmistuksiin kaiken varalta. Tämäkin oli omiaan osaltaan vahvistamaan käsitystä, että Grade oli tullut laivaan kaikkea muuta kuin rehellisin ja rauhallisin aikein.

Arvoitus, miten Grade oli päässyt pois hytistä, oli siten saanut selvityksensä. Sen sijaan oli edelleen selvittämättä, miten hän yksin oli voinut vapautua köysistä, joilla hänet oli sidottu. Olihan Pat sanonut, että merirosvokaan ei voisi sitoa uhriaan lujemmin kuin mitä aliperämies oli köytetty. Oliko mahdollisesti niin, että Grade, joka kaikesta päättäen oli ovelampi seikkailija kuin toiset olivat luulleetkaan, oli ottanut tämänkin seikan huomioon ja hyvissä ajoin varustautunut myöskin tällaisen tapauksen varalta?

Tutkimuksiaan jatkaessaan Kurt totesi, että näin tosiaankin oli laita. Erääseen hytin seinään — sellaiseen paikkaan, että sitä ei ollut helppo huomata — oli lyöty tukeva rautanaula taikka paremminkin koukku. Sen alareuna oli kuitenkin hiottu aivan teräväksi. Ei tarvinnut muuta kuin sijoittaa köysi tämän koukun alapuolelle, niin saattoi kyllä ruumistaan sopivasti liikuttamalla verrattain lyhyessä ajassa hangata köyden poikki tarvitsematta ollenkaan käyttää käsiään. Menetelmä oli äärimäisen yksinkertainen. Koukku oli sijoitettu niin, että kukaan muu kuin sellainen, joka tiesi asian todellisen laidan, ei voinut aavistaa sen varsinaista tarkoitusta.

Salaisuus oli nyt kaikin puolin selvitetty. Grade oli ottanut huomioon kaikki mahdollisuudet ja varustautunut ajoissa niiden varalta. Täten oli myöskin selvitettävissä hänen röyhkeä esiintymisensä. Hän ei ollut ilman muuta pannut kaikkea yhden kortin varaan. Jos hän olisi voinut päästä keulapiikissä olevasta piilopaikastaan pakoon jollakin muulla tavalla kuin tarvitsematta antautua vangiksi, olisi hän kyllä käyttänyt tätä keinoa. Mutta Mungo oli tehnyt hänen suunnitelmansa, mikäli hänellä sellaisia oli, tyhjiksi, ja siksi hänen täytyi turvautua aikaisemmin suunnittelemiinsa varokeinoihin.

Siitä ei kylläkään olisi tullut mitään, jos Mungo olisi saanut puristaa häntä hiukan kauemmin.- Asiaa nyt ajatellessaan Kurt melkein pahoitteli, että hän oli kutsunut Mungon pois liian aikaisin. Grade oli liian ylivoimainen vastustaja ja hän oli pelastunut vaarallisesta tilanteesta tavalla, joka varmaan saisi hänen maanmiehensä Patin hämmästymään. Kurt ainakaan ei ollut koskaan kuullut mistään tuollaisesta karkaamisesta ja hänelle selvisi entistä enemmän, että jos he edelleen joutuisivat tekemisiin Curry Graden kanssa, täytyi heidän hyvin tarkoin ottaa huomioon kaikki mahdollisuudet, mihin tuo vaarallinen seikkailija saattoi turvautua, sekä omasta puolestaan suunnitella tehokkaita vastatoimenpiteitä voidakseen puolustautua häntä vastaan.

Vielä oli otettava selko siitä, miten tuo vaarallinen irlantilainen oli päässyt maihin. Tätä varten Kurt nousi kannelle. Kun vielä oli pimeä, sytytti hän lyhdyn ja meni perään, mihin prikin pelastusvene oli päivän työn päätyttyä kiinnitetty. Hän sitoi lyhdyn löytämäänsä nuoraan ja laski sen alas, niin että se valaisi tyyntä vedenpintaa. Veneestä ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään. Se oli kadonnut yhtä jäljettömiin kuin kelvoton aliperämieskin. Prikin pieni vene sen sijaan riippui köysiensä varassa samassa paikassa, mihin se illalla oli nostettu. Sen vieressä riippui myöskin köydenpää osoittamassa, millä tavalla karkulainen oli päässyt laskeutumaan pelastusveneeseen. Köyden, jolla pelastusvene oli ollut kiinnitetty laivaan, oli hän ottanut mukaansa. Kaikki oli käynyt niin äänettömästi, että peräkannelle asetettu vahti ei ollut kuullut mitään epäilyttävää ääntä.

Rannalle ei ollut pitkä matka. Siitä huolimatta Grade oli melonut tuon matkan pelastusveneellä, vaikka moni hänen asemassaan olisi pitänyt parempana uida rannalle. Kurtin mielestä tämä osaltaan vahvisti Patin ilmoitusta, että Grade ei osannut uida, vaan että hän veteen joutuessaan pelkäsi hukkuvansa. Toiselta puolen saattoi asiaan vaikuttaa sekin, että hän pelkäsi krokodiilejä, ja lisäksi oli otettava huomioon, että Grade oli ottanut veneen mukaansa vaikeuttaakseen takaa-ajoa.

Grade oli siis päässyt maihin. Mutta miten hän tulisi siellä toimeen?

Kurtin täytyi tehdä tämä kysymys itselleen. Samalla kertaa hän auliisti myönsi, että jos hän joutuisi samaan tilanteeseen ja hänellä olisi samat mahdollisuudet sekä apukeinot kuin Gradella nyt, niin hän varmasti tuntisi asemansa kovin kolkoksi. Kaikkialla vallitsi vielä täydellinen pimeys, ja ympäristö oli karkulaiselle täysin tuntematon — mikäli Kurt oli päivällä saattanut huomata, oli rannalla laaja suo, jonka kasvillisuus oli melkein läpitunkematonta, ja jossa muutenkin oli vaikea liikkua.

Karkulaisella ei kuitenkaan ollut muuta mahdollisuutta. Hän oli kyllä suunnilleen selvillä siitä kohtalosta, mikä häntä saattoi maissa odottaa. Siitä huolimatta hän saattoi toivoa loppujenkin lopuksi selviävänsä tavalla tai toisella. Jos hän taas olisi jäänyt laivaan, olisi se aikoinaan merkinnyt jokseenkin varmaa kuolemaa — merilakien mukaan.

Kurt ei ollut ilmoittanut vielä kenellekään muulle tekemistään yllättävistä havainnoista. Tosin hän oli ajatellut kohta herättää Patin, jotta karkulaista olisi voitu ryhtyä ajamaan takaa kaikin voimin. Lähemmin asiaa ajatellessaan hän kuitenkin tuli sellaiseen tulokseen, että tuollainen takaa-ajo ei ollut ainoastaan tarkoitukseton, vaan jopa vaarallinenkin. Tavalla tai toisella oli karkulainen voinut ennen laivasta lähtöään saada aseita käsiinsä. Messin ovihan oli ollut lukitsematta, ja messissä juuri säilytettiin heidän varsinaista asevarastoaan. Karkulainen tiesi tämän kyllä. Miksi hän ei olisi käyttänyt tätä tietoaan hyväkseen...

Äkkiä kajahtanut laukaus keskeytti Kurtin tuumailet.

Samassa pirstautui lyhdyn lasi, ja Kurt seisoi jälleen laivan perässä säkkipimeässä. Hän oli kuullut, miten kuula lyhdyn rikottuaan iski hänen takanaan olevaan kajuutanseinään tai johonkin muuhun puuesineeseen.

Laukaus oli ammuttu rannalta. Ampuja ei voinut olla kukaan muu kuin karkulainen Grade.

Kurt värisi. Kuula olisi yhtä helposti voinut osua häneenkin.

Hän kumartui nopeasti laivanpartaan suojaan ollakseen enemmän turvassa mahdollisilta uusilta kuulilta, vaikka osumisen mahdollisuudet nyt lyhdyn sammuttua olivat muutenkin melkein olemattomat.

Nyt oli siis todettu, että karkulainen oli ennen maihin lähtöään varustautunut aseilla ja ammuksilla. Yhtä luonnollista oli, että hän vastaisuudessakin tilaisuuden tullen käyttäisi aseitaan. Nyt selvisi myöskin pääsyy, miksi hän oli vienyt mukanaan pelastusveneen: hän tahtoi estää ammuksensa kastumasta. Ei auttanut muu kuin odottaa aamua, jolloin nähtäisiin, missä hän oli laskenut maihin. Siten päästäisiin hänen jäljilleen ja silloin voitaisiin myöskin suuremmalla menestyksellä ryhtyä takaa-ajoon. Siitä voitaisiin kuitenkin päättää tarkemmin sitten, kun Pat heräisi.

Irlantilaisen karkaaminen oli monella tavalla kiusallinen juttu, mietti Kurt. Miehistö kävisi levottomaksi — varsinkin jos tulisi tunnetuksi, että karkulainen oli jollakin tavalla yhteydessä Golden Starin kapteenin ja miehistön kanssa, joiden hankkeet muutenkin antoivat aihetta pelätä pahinta.

Nyt oli myöskin lähin vahtimies kiiruhtanut paikalle kuultuaan laukauksen ja lyhdyn särkymisen aiheuttaman helinän.

— Mitä täällä on tekeillä? Kuka ampui? kysyi hän kiihkeästi Kurtilta. Samanaikaisesti juoksi pari muutakin merimiestä paikalle.

Kurt vastasi aluksi vältellen:

— En minä suinkaan tiedä. Onko mahdollisesti joku meidän miehistömme unohtunut maihin? Ehkäpä hän ampui huomauttaakseen, että hänet olisi noudettava laivaan.

— Olisiko hän ampunut kovalla panoksella ja suoraan kohti! huudahti ensiksi paikalle tullut merimies, hollantilainen Willy Wynheer, joka monta vuotta oli purjehtinut Borneon vesillä ja usein käynyt myöskin saaren sisäosissa. — Ja hän jatkoi:

— Ei, master Kurt, ei ampuja ole meikäläisiä! Hän on varmasti joku Golden Starin miehiä. Näin nimittäin Golden Starin häämöittävän kaukana, ennen kuin tulimme tähän lahteen. Ehkäpä on parasta herättää •kapteeni?

Willy Wynheer ei siis tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että ampuja olisi Curry Grade, ja se olikin toistaiseksi hyvä. Parasta olikin antaa miesten jäädä samaan uskoon niin kauaksi aikaa kuin mahdollista. Mutta jotta tämä kävisi päinsä, ajatteli Kurt, oli hänen yritettävä vielä pimeän aikana noutaa takaisin pelastusvene, jonka Grade oli vienyt mukanaan rannalle. Hän odotti jonkin aikaa, kunnes merimiehet olivat jälleen poistuneet kukin vahtipaikalleen. Sitten hän palasi laivan perään ja ryhtyi valmistamaan omaa lähtöään tarkastettuaan ensin, että revolveri, jonka hän ennen hytistä lähtöään oli pistänyt kaiken varalta taskuunsa, oli tallella sekä kunnossa.

Köysien varassa riippuvan pikkuveneen vesillelaskeminen väkipyörien avulla ei vienyt aikaa kuin pari minuuttia. Vielä nopeammin hän itse laskeutui pikku purteen, jonka jälkeen hän mahdollisimman äänettömin, lyhyin aironvedoin alkoi soutaa rannalle suunnilleen sitä paikkaa kohti, mistä laukaus äsken oli ammuttu.

Hän oli varma, että häntä ei synkässä pimeydessä voitu nähdä prikistä paremmin kuin rannaltakaan, ja siksi hän ei myöskään pelännyt. Kului tuskin viittä minuuttia, kun veneen keula jo törmäsi rantaan. Revolveri valmiina ampumaan Kurt alkoi pitkin rantaa hiipiä sitä paikkaa kohti, missä hän otaksui karkulaisen laskeneen maihin.

Pau!

Jälleen pamahti laukaus ja kuula vihelsi aivan hänen päänsä ohi.

Pau!

Tällä kertaa ampui Kurt tähdäten äänen mukaan.

Nyt seurasi tuokion hiljaisuus, jota kuitenkaan ei kestänyt kauan, sillä laivalta alkoi kuulua ääniä, ja sitten pamahti laukaus toisensa jälkeen.

Pau... pau... pau... pau!

Kurt havaitsi joutuneensa vähintään kriitilliseen tilanteeseen.

Jälleen ammuttiin laivalta joukko laukauksia, mutta onneksi ampujat eivät tuntuneet suuntaavan tultaan maalle päin eikä varsinkaan siihen kohtaan, missä Kurt oli, vaan sen sijaan merelle.

Äkkiä kuului kumea jyrähdys — tykinlaukaus! Mutta sitä ei ammuttu prikistä. Ääni kuului jostakin kauempaa, avomereltä, sen lahden ulkopuolelta, johon Mary Loyd oli ankkuroinut, ja jonka rantakallioon se edellisenä iltana oli kiinnitetty.

Kurt, joka — kuten muistetaan — oli lähtenyt purtensa luota ja oli nyt hyvän matkan päässä siitä, päätti jäädä siihen, missä hän nyt oli. Hän oli sattumalta löytänyt hyvän suojapaikan paksun puunrungon takaa ja hän katsoi monestakin syystä viisaimmaksi jäädä siihen odottamaan, mihin suuntaan seikkailu tämän jälkeen alkaisi kehittyä. Siinä hänellä oli myöskin tilaisuus miettiä äskeisiä tapauksia.

Hänen mielestään oli luonnollista, että karkulainen oli ampunut ensimäisen laukauksen. Todennäköisesti tämä oli kuullut joitakin epäilyttäviä ääniä sekä ampunut ääntä kohti. Hänen kohta saamansa vastaus oli saanut aikaan, että hän oli lakannut ampumasta. Toistaiseksi oli mahdoton sanoa, oliko Kurtin ampuma kuula ehkä osunut vaiko ei. Kun prikiltä oli lisäksi alettu ampua, oli karkulaiselle tullut kuumat oltavat. Mutta mitä sitten merkitsi mereltä kuulunut tykinlaukaus?

Hätämerkki se ei voinut olla eikä sellaisen antaminen olisi näillä vesillä mitään hyödyttänytkään.

— Golden Star! Kurt melkein huudahti ääneen. Tietystikin laukaus oli ammuttu tuolta epäilyttävältä laivalta, joka siis edelleen risteili lähettyvillä, ja jonka taholta vanhaa Mary Loydia uhkasi paljon suurempi vaara kuin konsanaan petollisen Curry Graden taholta.

Mitä nyt tapahtuisi? Tiesikö Harry Moxton siis jo Mary Loydin ankkuripaikan ja olisiko pian edessä yleinen taistelu elämästä ja kuolemasta?

Ajatus tuntui tosin Kurtista mielettömältä. Eihän Moxton voittaisi paljoakaan sellaisesta yrityksestä. Ei liioin ollut uskottavaa, että hän ryhtyisi niin suuriin ponnistuksiin vain saadakseen käsiinsä Curry Graden. Mahdollisesti laukaus sen sijaan oli merkki juuri Curry Gradelle — osoitus, että Henry Moxton edelleen piti kiinni aikaisemmin laatimistaan suunnitelmista.

Nyt vallitsi jälleen kaikkialla täydellinen hiljaisuus, jollei oteta lukuun rantametsiköstä kuuluvia eläinten askeleita. Siellä liikkui ehkä tapiiri tai norsu, mahdollisesti myöskin arka peura tai kiukkuinen puhveli yöllisellä vaelluksellaan.

Pimeässä tuollaiset äänet saattoivat joissakin olosuhteissa vaikuttaa hyvinkin pelottavilta, mutta Kurtista ne eivät nyt tuntuneet sellaisilta. Hän tiesi, että niitä ei aiheuttanut kukaan ihminen, joka hänen ja Graden lisäksi mahdollisesti oli joutunut samalle rannikolle. Lisäksi hänellä oli heikkona lohdutuksena tieto, että Borneolla ei esiintynyt tropiikin varsinaisia petoeläimiä kuten leijonia, tiikereitä, leopardeja ja muita. Sen sijaan oli jossakin lähistöllä Curry Grade, ja se riittikin. Hän oli vaarallisempi kuin moni peto.

Kurt ei uskaltanut enää lähteä liikkeelle eikä hän liioin uskaltanut ryhtyä huutamaan prikissä oleville tovereilleen. Näillä ei liioin ollut mitään mahdollisuutta lähettää rannalle apua, koska heillä ei ollut venettä käytettävissään. Kurt ei liioin tahtonut, että joku hänen tovereistaan hänen takiaan heittäytyisi mereen uidakseen rannalle — ei ainakaan niin kauan, kuin oli pelkoa siitä, että Grade oli lähettyvillä ja saattoi ryhtyä ampumaan.

Näin ollen ei ollut edessä muuta kuin pitkä ja hermoja rasittava odotus. Se kävi kuitenkin lopulta Kurtin mielestä sietämättömäksi. Vihdoin hän päätti yrittää päästä prikiin uimalla — jopa hän oli itselleen vihainen siitä, että tämä ajatus ei aikaisemmin ollut johtunut hänen mieleensä. Tosin häntä voitiin ampua rannalta tai prikistä, mutta pimeässä ei ollut pelkoa osumisesta. Krokodiilit eivät johtuneet hänen mieleensäkään!

Revolveri edelleen valmiina kädessä Kurt lähti liikkeelle puunrungon takaa ja hiipi rantaan. Täällä häntä kohtasi suuri hämmästys, sillä hän törmäsi suoraan prikin pelastusveneeseen, jonka Grade aikaisemmin oli anastanut ja tuonut rannalle. Pysytellen koko ajan veneen suojassa Graden mahdollisesti ampumia kuulia vastaan hänen onnistui työntää vene vesille. Ja sitten hän tarttui airoihin ja alkoi äänettömästi soutaa prikiä kohti. Pikkuveneen hän jätti toistaiseksi oman onnensa nojaan.

Miltään taholta ei nyt ammuttu ainoatakaan laukausta. Mutta kun hän pääsi prikin luo, tiedusteli vahtimies tiukasti, kuka tulija oli, ja Kurt vastasi yhtä reippaasti:

— Kaikki hyvin... ystäviä ollaan... täällä on Kurt...

Uusi päivä oli vihdoinkin koittanut. Kurt ja Pat kävelivät komentosillalla. Kannella muutamat merimiehet parhaillaan raahasivat prikin molempia tykkejä niitä varten järjestetyille paikoille. Pat oli antanut siitä määräyksen. Nuoruudessaan hän oli palvellut sotalaivoissa tykkimiehenä ja hän muisti niiltä ajoilta koko paljon siitä, miten tykkejä oli hoidettava. Samoin oli Eddy Rogger suorittanut asevelvollisuutensa laivastossa, joten tykit ja niiden käsittely eivät olleet hänellekään tuntemattomia, jos kohta Mary Loydin tykit, jotka olivat vanhoja ja suusta ladattavia, hänen mielestään olivat "kamalan antiikkisia kapistuksia".

Parempi kuitenkin niin kuin peräti ilman. Jos nämä tykit ladattiin romulla, tekivät ne kyllä lyhyen matkan päästä puhdasta jälkeä.

Pian alkoi komentosillalla keskustelu, josta ei suinkaan puuttunut koomillisia käänteitä.

Pat selitti, että hän ei käsittänyt, mitä tekemistä Kurtilla oli maissa keskellä yötä ja miksi hänen täytyi viedä mukanaan sekä pelastusvene että pikkuvene, niin että toiset eivät voineet seurata häntä. Laivalta oli kyllä vastattu hänen laukaukseensa, mutta... Ja sitten oli merellä pamahtanut tykinlaukaus, ja he olivat alkaneet ihmetellä, joko Moxton aikoi käydä heidän kimppuunsa sekä mereltä että maalta käsin. Nyt hän kyllä saattoi tulla! Oli varma, että hän saisi lämpimän vastaanoton.

Kurt oli jo huomannut, että kukaan hänen tovereistaan ei ajatellut Curry Gradea, jonka kaikki uskoivat olevan varmassa tallessa. Vielä vähemmän heistä kukaan saattoi aavistaa, että Graden oli kaikesta huolimatta onnistunut päästä karkuun. Aivan kuin maaperää tunnustellen hän vastaukseksi Patin pitkään puheeseen esitti kysymyksen:

— Entä Grade? Miten luulet hänen tulevan toimeen?

— Graden? Se lurjus saa syödä keittämänsä sopan. Oikeastaan meidän pitäisi purjehtia Sarawakiin ja antaa hänet siellä viranomaisten käsiin, jotka kyllä lopettaisivat hänen laulunsa lyhyeen. Kuitenkin sellainen poikkeaminen viivyttäisi meidän matkaamme. Niin että meidän täytyy nähtävästi sietää häntä ainakin toistaiseksi.

— Sinä et siis tiedäkään...

— Mitä sitten? kysyi Pat höristäen korviaan.

— Grade on karannut.

Pat näytti ensiksi aikovan purskahtaa röhönauruun. Sitten hän laski rauhoittavasti kätensä Kurtin olalle sekä sanoi hymyillen:

— Maissa käydessäsi on ilma nähtävästi noussut sinulle päähän. Tule, niin mennään alas katsomaan, miten tuo junkkari jaksaa. Tahtoisin hyvin kernaasti tiedustella häneltä muutamia asioita, mikäli hän jo on saanut puhelahjansa takaisin.

Kurt seurasi vanhempaa ystäväänsä. Hän tiesi kyllä, mikä heitä odotti, mutta koskaan ennen hän ei ollut nähnyt kenenkään ihmisen kasvoilla niin hämmästynyttä ilmettä kuin se, joka levisi Patin kasvoille, kun tilapäisen vankikopin ovi oli avattu.

— Ty—ty—tyhjä, sopersi Pat järkytettynä. — Onko Grade siis todellakin karannut?

Parissa, kolmessa minuutissa hän nyt sai tietää, miten Kurt oli saanut karkaamisen selville, sekä mitä Kurtille sen jälkeen oli yön kuluessa tapahtunut.

Pat oli vaipunut istumaan hytin penkille ja sitten hän hyvin varovaisesti sormeili hytin seinässä olevaa teräväsärmäistä koukkua päästäen suustaan koko joukon sellaisia sanoja, joita ei ole tarpeen tähän painattaa. Sitten hän ryhtyi tarkastelemaan köyden jäännöksiä, jolla vanki oli aikoinaan sidottu, ja viimein hän silmäili ikkunan kehyksiä sekä ikkunalasin sirpaleita.

Kurt antoi hänen olla jonkin arkaa ja kuiskasi sitten hiljaa:

— Olisi enemmän kuin hyvä, jos tämä voitaisiin pitää salassa toisilta niin kauan kuin olemme päässeet merelle jälleen. Pelkään, että jos tämä tulee tunnetuksi miehistön keskuudessa, niin miehet katsovat saaneensa salaisuuksia ja jännitystä aivan tarpeekseen. Anna heidän mieluummin uskoa, että meitä on edelleen kolmetoista laivassa.

Pat mietti hetkisen, mutta ojensi sitten voimakkaan kouransa ja lausahti:

— Olet oikeassa, poikaseni. Vaikeneminen voi tässä tapauksessa olla kultaa.

VII luku.

Kaksi oivallista tykinlaukausta ja hyvin hoidettu konekivääri.

Kukaan laivan miehistöstä ei — Kurtia ja Patia lukuunottamatta — saattanut käsittää, miten pieni laivavene oli päässyt irtautumaan kiinnitysköysistään sekä sitten kadonnut. Se seikka, että venettä ei liioin näkynyt rannalle ajautuneena eikä yleensäkään laivan lähettyvillä, vain lisäsi kummastusta. Kaikki tuntuivat uskovan Kurtin selitykseen, jonka mukaan hän oli yöllä lähtenyt liikkeelle pelastusveneellä etsiäkseen mahdollisesti pikkuvenettä sekä ottaakseen selville, kuka heitä oli rannalta ampunut. Miehille sanottiin, että laivalle ostettaisiin uusi vene, kun päästäisiin jälleen ihmisten ilmoille. Mutta sinne täytyikin yrittää mahdollisimman pian.

Suunniteltu kölinpuhdistus sai sen vuoksi jäädä toistaiseksi. Sen sijaan ryhdyttiin perinpohjaisesti paikkaamaan laivan saamaa vuotoa. Sellaiset eivät suinkaan ole harvinaisia vanhoissa laivoissa, mutta tässä tapauksessa se oli ilmeisesti saatu syntymään sisältä päin. Kaikki olivat sitä mieltä, että tämäkin oli hirttämättömän Curry Graden työtä. Olipa hyvä, että mokoma lurjus oli saatu kiinni, tuumivat miehet.

Kurt ja Pat tiesivät kyllä, miten asiat olivat, mutta he eivät puhuneet mitään. Kahden kesken asioita pohtiessaan he olivat tulleet siihen tulokseen, että Graden pakomatka oli saattanut päättyä kahdella, mahdollisesti kolmella tavalla. Joko häneen oli yöllä osunut Kurtin ampuma kuula, taikka sitten hänen oli onnistunut paeta kauemmaksi soille, missä hän ennemmin tai myöhemmin sortuisi. Kolmas mahdollisuus oli Graden omalta kannalta onnellisin, mutta samalla myöskin vähimmin todennäköinen.

Tämän mahdollisuuden oli Kurt esittänyt. Hänen sanojensa mukaan oli mahdollista, että Grade oli yöllä myöhemmin saanut käsiinsä pikkuveneen sekä lähtenyt sillä merelle. Golden Star oli jatkuvasti risteillyt lähivesillä pitäen silmällä niitä seutuja, missä Mary Loyd oli ankkurissa.

— Ja sinä siis luulet, että Moxton olisi pelastanut hänet? kysyi Pat epäuskoisena.

— Se ei suinkaan ole mahdotonta, vakuutti Kurt. — Meidän yöllä kuulemamme tykinlaukaus on hyvinkin saattanut olla heidän keskenään aikaisemmin sovittu merkinanto. Ja kun Gradella oli kuolema silmiensä edessä, ei hänellä juuri ollut varaa valita.

— Siinäpä osuit jälleen oikeaan, Kurt. Mutta meille on asia siten saanut epämiellyttävän käänteen. Kyllä minäkin olen ollut aika aasi! Merilain mukaan minulla oikeastaan olisi ollut oikeus ripustaa hänet ilman muuta raa'an nokkaan. Nyt sen sijaan olemme saaneet vastustajiemme joukkoon miehen, joka tekee kaiken voitavansa kostaakseen meille. Olin siis aika tomppeli, kun annoin hyvän luontoni päästä voitolle järjestä. Sinä sen sijaan olet tehnyt voitavasi ja minun on vielä kerran kiitettävä sinua antamastasi avusta.

— Toivottavasti voin myöhemmin myös saada jotakin aikaan ja paremmalla tuloksella, arveli Kurt. — Minulla on kyllä aavistus, että meille vielä tulee tiukat paikat. Meidän täytyy ajoissa tarkastaa, millaisia aseita ja kuinka paljon ammuksia meillä on, sekä järjestää niin, että ne ovat kaikki helposti saatavissa. Miehistöä täytyy myöskin harjoittaa niiden käyttöön. Käsiaseiden käytön opetuksen voit antaa minun huolekseni, samoin myöskin konekiväärin, sillä minun täytyy perehtyä sen koneistoon enemmän kuin mitä siihen on toistaiseksi ollut tilaisuutta. Kyllä kai me kaksitoista nyt pidämme puolemme ainakin kaksinkertaista ylivoimaa vastaan, koska Kaarle kahdestoista kerran laski, että yksi hänen miehistään vastaa kymmentä, varmasti monta kertaa useampaakin.

— Olen kyllä lukenut tuosta, sanoi Pat. — Pelkureita te pohjoismaalaiset ette ole, ja minä olen iloinen, että teitä on tässä laivassa kaksikin kappaletta. Kohta, kun tulee pimeä, lähdemme jälleen merelle. Ei vanhaa Marya kaapata varsin vähällä. Tavallaan oli ehkä hyväkin, että Grade pääsi livistämään omille teilleen. Meille olisi hänestä ollut ainoastaan haittaa.

Kukaan, joka seuraavana aamuna mahdollisesti katseli raskaasti lastattua Mary Loydia sen kulkiessa Kap Datun ympäri ja suunnatessa hyvässä tuulessa keulansa kohti Borneon ja Sumatran välissä olevaa Carimatan salmea, ei olisi saattanut aavistaa, että siinä meni vanha rouva, jolla oli ainakin kaksi hyvin terävää hammasta. Kukaan ei voinut mereltä käsin erottaa sen hyvin naamioituja tykkiportteja. Kukaan ei liioin olisi osannut aavistaa, että se oli melkein yhtä hyvin aseistettu kuin pieni sotalaiva — sitäkin vähemmän, kun purjehtivat sota-alukset ovat meriltä hävinneet jokseenkin sukupuuttoon.

Kaikista tuntui, kuin matkalle olisi lähdetty joka suhteessa uusin ottein ja paremmissa merkeissä. Sekä nuori norjalainen Håkan Elster että kirvesmies Jenkins olivat selvinneet melko hyvin Graden heille aiheuttamista vammoista. Kumpikin oli jo kannella ja voi ottaa osaa keveisiin töihin. Aurinko paistoi, ja miehet olivat mitä parhaimmalla tuulella. Tom Bullwer, joka Graden jälkeen oli korotettu toiseksi perämieheksi, loisti kuin kaksi aurinkoa. Jollei hänen olisi täytynyt ottaa huomioon uuden asemansa vaatimuksia ja niiden vaikutusta kuriin, olisi hän kesken kaiken pannut polskaksi vanhoilla säärillään.

— Mutta odottakaahan... odottakaahan, kunnes pääsemme maihin jälleen! huikkasi hän.

Sekä mastosta että komentosillalta tähystettiin mahdollisimman tarkkaan, mutta siitä huolimatta ei saatettu havaita mitään epäilyttävää. Ei liioin nähty, ei edes kaukana taivaanrannalla, merkkiäkään jostakin höyrylaivasta, ei myöskään minkään purjelaivan mastonhuippuja. Kaikkein vähimmin oli näköpiirissä purjelaivaa, joka olisi saattanut olla Golden Star.

Niin kului se päivä ja niin kului vielä pari muutakin päivää myötäisen tuulen puhaltaessa ja reippaan mielialan vallitessa. Patin tarkoituksena oli alkuaan ollut poiketa vähäksi aikaa hollantilaiseen Pontinakin satamaan, mutta myöhemmin siitä luovuttiin, ja Mary Loydin keula suunnattiin kohti Billingtonin saarta, joka on antanut nimensä salmen kapeimmalle kohdalle. Sieltä oli tarkoitus jatkaa Jaavan meren monessa suhteessa levottomille vesille. Mahdollisesti poikettaisiin maihin pienen Mattaporan kaupungin luona, ennen kuin Point Salatanin — Borneon eteläisimmän kärjen — ympäri pyrittäisiin pohjoiseen kohti Makkasarin salmea, joka on saanut nimensä Celebessaaren tärkeimmän paikan mukaan.

Nyt näytti kaikki käyvän kuin tanssi. Retkikunnalla oli ilmeisesti onni mukanaan. Se oli seurauksena siitä, että laivassa ei enää ollut kolmeatoista miestä. Sitä mieltä oli ainakin Pat, kun taas Kurtin käsityksen mukaan hyvä onni johtui siitä, että heidän ei enää tarvinnut riidellä Curry Graden kanssa.

— Usko, mitä haluat, tokaisi Pat jonkin verran loukkautuneena. — Mutta älä ole varma siitä, että olemme päässeet hänestä ainiaaksi eroon. Olen itse irlantilainen ja tunnen kyllä riihiväkeni. Minun maanmieheni eivät vähällä hellitä, jos he ovat päättäneet kostaa. Niin että emme voi olla kovin huolettomia — ei nyt eikä myöhemminkään.

Vahdit vaihdettiin tavallisuuden mukaan. Vapaa-aikansa miehet saivat suurin piirtein levätä rauhassa. Tuuli pysyi kohtalaisen voimakkaana eikä sen suunta liioin vaihdellut. Niin saapui jälleen yö, ja kaikki merkit viittasivat siihen, että matkaa saataisiin jatkaa rauhassa. Seuraavana aamuna laskettiin, että puolenpäivän tienoissa sivuutettaisiin Point Salatan, ja sitten...

— Purje alahangan puolella! huusi äkkiä märssyssä oleva tähystäjä.

Kesti tuokion, ennen kuin Pat sai kiikarin silmilleen, sillä hän oli sattunut torkahtamaan istuessaan piippuineen mukavassa tuolissa komentosillalle asetetun aurinkokatoksen alla.

Hän tähysteli kauan aikaa kiikarillaan, ja hänen ilmeensä muuttui. Hän nousi ja tuli Kurtin luo, joka komentosillan toisessa päässä istui lukemassa, ja sanoi:

— Ei tuo ainakaan ole Golden Star. Mutta jotakin pahaa silläkin on mielessä. Olemmekin nähtävästi saaneet olla rauhassa liian kauan. Saat nähdä, että vanhan Maryn täytyy piakkoin puraista.

Kurt nousi seisomaan ja tarttui itse kiikariin.

— Tuohan näyttää olevan dshonkki.

— Aivan oikein, dshonkki se on... Sellaisia liikkuu paljon näilläkin vesillä. Hampaat niillä on melkein jokaisella ja ne purevat vaadittaessa kuin tiikerit. Saammehan nähdä, mitä tämä tekee. Ei se ainakaan näytä haluavan väistää vanhaa Marya. Mutta eipä Marykaan aio väistää kaiken maailman dshonkkeja ja ponkkeja.

Seuraavassa tuokiossa Pat oli alhaalla välikannella. Hän jakeli määräyksiä oikealle ja vasemmalle. Suurinta huomiota ja kummastusta ehkä herätti komennus:

— Tykit ampumavalmiiksi! Ampumavaroja esiin! Rogger ottaa hoitaakseen ylähangan puoleisen, minä hoidan alahangan puoleista. Harjat, ruutia ja runsaasti romurautaa kannelle ja vilkkaasti!

Miehet riensivät nopeasti täyttämään käskyjä. Mutta toistaiseksi ei kukaan muu kuin kapteeni Itse näyttänyt käsittävän viimeisten käskyjen tarkoitusta.

Näköpiiriin tullut purjehtija oli tosiaankin dshonkki ja suuri olikin. Aivan niin! Mutta ei suinkaan se ollut niin hullu, että yrittäisi käydä vanhan Mary Loydin kimppuun. Eikä suinkaan Mary Loydilla ollut syytä ruveta ampumaan, ennen kuin tiedettäisiin, millaiset aikeet dsonkilla oli.

Niin arvelivat merimiehet — nekin, jotka ennestään olivat selvillä kiinalaisten tavoista. Mutta olihan välikohtaus virkistävä pistävässä kuumuudessa, jota yhteen menoon oli kestänyt pari, kolme vuorokautta. Merimies on nimittäin kerta kaikkiaan sellainen — todellinen merimies nimittäin, merimies, joka on kiertänyt kaikki maailman kolkat ja kokenut hyvää, jos huonoakin — että hän haluaa vaihtelua, millaista tahansa.

Dshonkki läheni lähenemistään ja kävi yhä suuremmaksi.

Jo saattoi nähdä, että se ei suinkaan ollut tavallisia tusinadshonkkeja, joita näkee kaikissa Kiinan satamissa. Sen nopeuskin näytti olevan melkoisen suuri. Sekä perä että keula olivat korkeat ja voimakkaat, ja kahden tavallisen, korkean maston lisäksi oli peräpuolella vielä kolmas, pienempi masto. Se muistutti oikeastaan jonkinlaista parkkilaivaa. Kaikki sen purjeet olivat ylhäällä. Ne olivat yhtä rumannäköiset kuin Mary Loydinkin purjeet ja lisäksi ne oli valmistettu matoista, jotka oli jännitetty lukuisien bambukeppien väliin. Runko oli sen sijaan maalattu hyvin loistavin värein, samoin kaksi kömpelöä ankkuria, jotka riippuivat laivan keskikohdalla, toinen toisella, toinen toisella puolen laivaa, ja jotka todennäköisesti oli valmistettu mustasta puusta.

— Huomaatko, että sillä on myöskin portit? kysyi Pat Kurtilta, joka jännittyneenä seurasi tapahtumien kehitystä.

— Onko sillä siis tykkejäkin?

— Mahdollisesti. Mutta mahdollisesti nuo portit on myöskin maalattu muiden harhauttamiseksi.

Kiikarilla Kurt saattoi nähdä, että dshonkissa oli suuret määrät keltaihoisia, jotka suurella kiireellä juoksentelivat sinne tänne. Mitään lippua tai viiriä ei ollut näkyvissä.

Äkkiä näkyi leimaus dshonkin ylähangan puolelta. Samassa silmänräpäyksessä kohosi sen suurmaston huippuun lippu, joka Etelämeren vesillä ei vieläkään ole kovin harvinainen. Musta lippu, jossa näkyi pääkallo ja kaksi sääriluuta. Toisin sanoen merirosvojen lippu!

Tilanne alkoi käydä vakavaksi.

— Tuntuu tulevan tappelu todenteolla, huomautti Pat luodessaan kiikarilla vielä viimeisen silmäyksen nopeaa vauhtia lähestyvään merirosvojen dshonkkiin. — Nytpä saamme sitten nähdä, mihin meidän vanhat suusta ladattavamme kelpaavat.

Dshonkista ammuttu laukaus oli merkki siitä, että laivan tuli pysähtyä. Kukaan ei ollut kuullut kuulan viheltävän. Kaikki olivat kuitenkin varmoja, että sellaisiakin tulisi, jollei ajoissa osoitettu, että aiottiin noudattaa kehoitusta ja pysähtyä.

Patilla ei ollut kaukaisintakaan aikomusta antautua ilman muuta. Ei liioin ollut vielä pelättävissä laukausta, joka upottaisi Mary Loydin, sillä sellaisella menettelyllä hyökkääjät eivät voittaisi mitään. Silloinhan nimittäin Mary Loyd uppoaisi lasteineen päivineen ja veisi mukanaan pohjaan myöskin laivan rahavarat, joihin rosvot ennen muuta tahtoivat päästä käsiksi — sitäkin suuremmalla syyllä, kun kysymyksessä oli kauppamatkoilla liikkuva laiva.

Pat ei siis noudattanut pysähtymismerkkiä. Mary Loyd jatkoi matkaansa entiseen suuntaan, ja sen päällikkö valmistautui pitämään puoliaan kaikin voimin. Konekivääri nostettiin komentosillalle ja laitettiin ampumavalmiiksi. Kurt sai tehtäväkseen hoitaa sitä. Samoin jäi hänen huolekseen katsoa, että miehistö sai pyssyjä sekä riittävästi ammuksia.

Eddy Rogger oli nyt oikeassa elementissään laittaessaan ylähangan puoleisia tykkiä ampumavalmiiksi. Hän harjasi ja latasi ja tähtäsi oikein olan takaa, ja apunaan hänellä oli pari reipasta merimiestä, jotka niinikään sanoivat ennenkin haistelleensa ruudinsavua. Pat oli samanlaisissa puuhissa alahangan puoleisen tykin ääressä, mutta sen lisäksi hänellä oli käsissään koko puolustuksen ylin johto. Kaikkein ensiksi hänen oli keksittävä hyvä sotasuunnitelma.

Kurt taas pani kuntoon komentosillalle sijoitetun konekiväärin, joka naamioitiin hyvin tarkoin ja jota ei ollut aikomus käyttää ennen kuin viime hetkessä, kun nähtäisiin, kävisivätkö keltaihoiset tapansa mukaan hyökkäämään mahdollisimman pian. Että heillä oli väkeä enemmän kuin riittävästi, oli helppo nähdä. Dshonkissa oli nimittäin alimmankin arvion mukaan miehiä satamäärin. Voipa sanoa, että Mary Loydin miehistö oli näiden keltaihoisten rinnalla kuin pisara meressä.

Tuossa tuokiossa oli Mary Loyd saatettu taisteluvalmiiksi, ja Pat nousi jälleen komentosillalle luodakseen vielä viimeisen silmäyksen tilanteeseen. Laiva kulki edelleen entistä suuntaansa, mutta dshonkki sen sijaan näytti muuttavan suuntaansa voidakseen paremmin leikata Mary Loydin suunnan sekä ehkä sopivalla hetkellä koettaakseen saada täysosuman mastoon, niin että prikin sen johdosta täytyisi hiljentää vauhtiaan, ehkä pysähtyäkin.

Pat oli ajatellut yrittää samaa temppua dshonkin mastojen suhteen. Hän huomasi kuitenkin kohta, että epäonnistumisen vaara oli liian suuri. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka tarkkaan hänen tykeillään saattoi ampua, ja siksi hänen täytyi odottaa lähitaistelua.

— Kurt! sanoi hän ystävälleen. — Me odotamme, kunnes se tulee aivan meidän ulottuvillemme. Pääasia on, että kiinalaiset eivät pääse käyttämään valtaushakojaan. Meidän joukkomme on aivan liian pieni voidakseen pitää puoliaan, jos nuo vinosilmät pääsevät ryntäämään meidän laivamme kannelle.

Sitten hän kääntyi ruorimiehen puoleen ja huusi tälle:

— Kaksi piirua luuvarttiin!

Mary Loyd kääntyi, niin että se joutui kulkemaan melkein samansuuntaisesti dshonkin kanssa. Tämä väisti nyt ja alkoi tehdä uutta käännöstä ollessaan noin puolen peninkulman päässä.

Välimatka oli niin lyhyt, että oli helppo pitää silmällä vastustajan toimia. Kiinalaisten täytyi tällöin saada sellainen käsitys, että prikin miehistö oli piiloutunut hyvin, koska kannella ei näkynyt juuri ainoatakaan ihmistä. Kokemuksensa perusteella he lisäksi saattoivat päätellä, että prikin miehistö oli vähälukuinen. Vinosilmät olivat siis valmistuneet siihen, että he saisivat helpolla hyvän saaliin.

— Oikeastaan meillä pitäisi olla konekivääri etumaston märssyssä, arveli Pat. — Mutta siellä on ahdasta ja sen vuoksi ehkä vaikea hoitaa sitä. Asema on myöskin paljon vaarallisempi.

— Kyllähän se vain käy, sanoi Kurt. — Mutta meidän täytyy toimia nopeasti.

Pat antoi asiaankuuluvat määräykset, ja konekivääri nostettiin märssykoriin. Se sijoitettiin hyvään asemaan, mutta tilaa oli tosiaankin vähän. Tarkoituksena tietysti oli suunnata täältä korkeudesta tuhoisa kuulasade oikealla hetkellä dshonkin kannelle ja aiheuttaa niin paljon hävitystä kuin suinkin. Jotta tämä kävisi mahdolliseksi, täytyi alusten olla aivan rinnatusten, mutta ei kuitenkaan kylki kyljessä, mitä juuri täytyi välttää, niin että kiinalaiset eivät pääsisi ryntäämään prikiin, jonka miehistö oli perin vähälukuinen voidakseen puolustautua lähitaistelussa.

Dshonkki tuli joka hetki lähemmäksi ja lähemmäksi. Jos Mary Loydin miehillä oli oikein huono onni mukanaan, olisi vanhan prikin kohtalo piankin ratkaistu, ja meri saisi jälleen nähdä yhden noita murhenäytelmiä, jotka vuosisatoja ovat olleet melko tavallisia näillä kaukaisilla kulkuvesillä, kaikenlaisten merirosvojen ja kaapparien temmellyskentillä.

Pau! Salama ja kova jyrähdys...

Kuula vihelsi aivan Kurtin pään ohitse, juuri kun hän oli saanut kaikki järjestetyksi omasta mielestään mahdollisimman mukavasti. Sama kuula oli vähällä murskata märssyraa'an, mutta nyt se ei saanut aikaan muuta vahinkoa kuin repäisi reiän alimaiseen märssypurjeeseen. Purje ei kuitenkaan silti mennyt käyttökelvottomaksi, vaan se tarjosi hyvän suojan märssyyn nostetulle konekiväärille ja sen miehistölle. Jos konekiväärin asema edelleenkin voitaisiin pitää salassa aina siihen hetkeen asti, jolloin sitä menestyksellä saisi käyttää, pitäisi sen vaikutuksen tuntua dshonkin vinosilmäisen miehistön joukossa.

Ainakin Kurt päätti tehdä, mitä hän suinkin voi. Konekiväärin hoidon hän taisi kuin viisi sormeaan. Jos prikissä olisi vielä apumoottori, joka olisi lisännyt sen nopeutta hiljaisella tuulella tai kokonaan tyynellä säällä, ei heillä luultavasti olisi mitään hätää, vaan päinvastoin yliote. Apumoottorin merkityksen Kurt oli tullut selvästi huomaamaan silloin, kun he Patin kanssa purjehtivat Shanghaista Borneolle. — Mutta asiaa ei voinut tällä kertaa auttaa. Täytyi koettaa tulla toimeen ilman moottoria.

Pau!

Merirosvoaluksesta ammuttu kuula vihelsi laivan ohi riistäen mukanaan osan purjetta. Kolmas kuula lensi aivan komentosillan yli — nähtävästi ampuja oli tähdännyt ruorimiestä kohti.

Kurtin kummastukseksi Pat kuului huutavan:

— Ahtakaa pakkiin!

Joko Pat oli alkanut pelätä? Aikoiko hän todella noudattaa merirosvojen pysäyttämisvaatimusta?

Niin pitkällä ei sentään nähtävästi vielä oltu. Patilla oli kaiketi omat tarkoituksensa, jotka pian paljastuisivat.

Dshonkki tuli uudelleen täyttä vauhtia Mary Loydia kohti. Nyt se oli enää kahdenkymmenen metrin päässä. Merirosvot kai arvelivat, että ahdistetulla ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin antautua.

Nyt oli välimatkaa enää kymmenkunta metriä. Sittenkin Mary Loyd näytti edelleenkin luottavan räsyisiin purjeisiinsa.

Märssystä Kurt saattoi selvästi nähdä, miten Pat suuntasi tykkinsä, jonka pamahdusta kukaan laivaväestä ei ollut vielä kertaakaan kuullut.

Myöskin merirosvojen tykit olivat nyt vaiti. He kai pitivät taistelua lopullisesti ratkaistuna ja sen tulosta selvänä. Joukoittain merirosvoja oli valmiina ryntäämään toiseen laivaan kohta, kun laivojen kyljet koskettaisivat toisiaan. Ja sitten...

Kurt saattoi varsin hyvin kuvitella mielessään, mitä sitten seuraisi. Ne, joita rosvot eivät raahaisi mukanaan pitkäaikaiseen vankeuteen tai hitaasti surmattaviksi, tapettaisiin kohta rangaistukseksi siitä, että oli yritetty tehdä vastarintaa.

Mutta nyt kuului äkkiä kova pamaus. Koko priki heilahti natisten kaikista liitoksistaan. Samassa välähti tulenleimaus sen toiselta laidalta.

Kurt ei ollut koskaan aikaisemmin ollut mukana samanlaisessa leikissä.

Itse hän oli vähällä lentää selälleen ja pudota märssystä, mutta sai viime hetkessä kiinni käsillään tuesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kävi käsiksi konekivääriin prikin parhaillaan kääntyessä suotuisan tuulenpuuskan pullistaessa purjeita.

Vilkaistessaan dshonkkiin hän huomasi, että merirosvojen keskuudessa vallitsi suuri sekasorto. Vinosilmät juoksentelivat sinne tänne tyrkkien toisiaan hurjasti huutaen. Aluksen perässä riehui muita hurjemmin muutamia miehiä, jotka kaikesta päättäen karjuivat toisille käskyjään. Nyt oli Kurtilla hyvä tilaisuus ampua ja hän käyttikin sitä hyväkseen. Juuri prikin kääntyessä hänen konekiväärinsä alkoi laulaa ja sen kuulat iskivät kaikella voimallaan merirosvojen joukkoon. Lähinnä suuntautui luotisuihku merirosvolaivan perään.

Kurt näki, miten miehiä kaatui joukoittain, mutta samalla hän huomasi, että toiset merirosvot suuntasivat kiväärinsä häntä kohti. Hänen ympärillään vihelsi ja soi, ja hänen täytyi parhaansa mukaan etsiä suojaa kuulilta, joita vähän aikaa tuli aivan satamalla. Mutta pian kuului toinen pamaus, yhtä ankara kuin ensimäinenkin, ja priki heilahti uudelleen. Eddy Rogger oli laukaissut oman tykkinsä.

Ja nytpä vasta nähtiin näky.

Dshonkin vauhti hidastui äkkiä huomattavasti ja samalla se kallistui toiselle kyljelleen. Sen toinen laita lähestyi joka sekunti vedenpintaa. Kansi oli kohta melkein pystysuorassa.

Dshonkki oli saanut yhden, mahdollisesti kaksikin täysosumaa ja oli uppoamaisillaan. Siellä vallitsi suunnaton sekasorto ja kuului kamalaa kiljuntaa. Merirosvot olivat havainneet, että heidän loppunsa oli tullut ja että heillä ei ollut mitään pelastumisen mahdollisuuksia.

Mary Loyd sen sijaan kääntyi noudattamaan entisti suuntaansa ja purjehti hyvän tuulen viemänä pois tapahtumapaikalta.

Uppoava dshonkki jäi nopeasti yhä kauemmaksiₐ katosi vihdoin kokonaan. Pat seisoi jälleen Mary Loydin komentosillalla ja jakeli käskyjään yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. Kurt kiipesi alas märssystä pantuaan sitä ennen konekiväärin kuntoon alaslaskemista varten. Pian hänkin oli ehtinyt komentosillalle, missä Pat otti hänet vastaan tyytyväisesti nauraen ja huusi:

— Sinun konekiväärisi teki ihmeitä, poika! Sinä lakaisit kädenkäänteessä olemattomiin vinosilmien koko päällystön.

— Entä tykit? kysyi Kurt itsekin hämmästyneenä hyvästä onnestaan.

— Kumpikin laukaus oli täysosuma vesirajaan. Niin että Tsitshuangin ei tarvitse nähdä vaivaa siitä dshonkista.

— Tsitshuangin? Mitä sanotkaan? Tarkoitatko tuota hirttämätöntä compradoria?

— Häntä juuri. Hän ei kylläkään henkilökohtaisesti ollut mukana tuossa dshonkissa, mutta dshonkki kantoi joka tapauksessa hänen nimeään. Saimme siis tilaisuuden maksaa hänelle hiukan vanhoja kalavelkoja sekä lausua kiitokset viimeisestä.

Compradori Tsitshuang oli näet ollut Kurtin ja Patin päävastustaja näiden aikoinaan taistellessa Keltaisen virran merirosvoja vastaan Kiinan suuren sisällissodan aikana.

VIII luku.

Rauhallinen satama, jossa vaara kuitenkin väijyy.

Aurinko laski jälleen veripunaisena lähemmäs meren pintaa, jonka yläpuolella ilma väreili polttavan kuumana. Taivaanrannalla oli joka taholla paksulti auringonsavua. Ilmapuntari oli laskenut, ja Pat arveli, että pian saataisiin tuulta niin paljon, että myöskin sellainen kömpelö kaukalo kuin vanha Mary Loyd pääsisi eteenpäin hyvää vauhtia.

Mary Loydin tarina olisi äsken voinut varsin helposti päättyä — ja olisi aivan varmasti päättynytkin, jollei sen puolustajilla olisi ollut tykkejä käytettävissään. Mutta tykit ja märssyyn sijoitettu konekivääri olivat oikealla hetkellä tehneet tehtävänsä ja ratkaisseet taistelun Mary Loydin miesten hyväksi. Menetettyään koko päällystönsä olivat keltaihoiset merirosvot joutuneet täysin neuvottomiksi. Vedenrajaan osuneet laukaukset olivat huolehtineet lopusta. Javan merellä oli tämän jälkeen yhtä merirosvoalusta vähemmän.

Mutta nopeasti uponneen dshorikin nimi antoi sekä Kurtille että Patille yhtä ja toista ajattelemisen aihetta. Sanat, jotka konsuli Willner oli lausunut ennen heidän lähtöään huomauttaessaan muun ohella, että kostonhimoinen ja vaarallinen kiinalainen compradori Tsitshuang oli tämänkin jälkeen otettava huomioon, muistuivat jälleen heidän mieleensä. Pat oli näet viimeisellä hetkellä nähnyt Tsitshuangin nimen uppoamaisillaan olevan merirosvolaivan peräkeulassa. Tämän perusteella ei kuitenkaan voinut kuin korkeintaan arvailla, oliko Tsitshuang itse mahdollisesti merirosvojen päälliköiden joukossa. Sen sijaan oli aivan varmaa, että hän harjoitti toimintaansa myöskin näillä vesillä, missä merirosvous saattoi olla hyvinkin kannattavaa. Hänen kotimaansa Kiina olikin epäilemättä viime aikoina käynyt hänelle melko lailla levottomaksi. Edelleen saattoi olla hyvin mahdollista, että hän oli saanut liittolaisekseen Golden Starin kapteenin ja omistajan Harry Moxtonin.

Kuitenkin oli varsin vähän todennäköistä, että he tai jompikumpi heistä olisi lähettänyt äsken upotetun merirosvolaivan Mary Loydia kaappaamaan. Kohtaus, joka päättyi dshonkille ja siinä olleille merirosvoille niin onnettomasti, johtui aivan varmasti pelkästä sattumasta. Oli hyvin mahdollista, että merirosvoilla ei ollut aavistustakaan, että Mary Loydin varusteisiin kuului myöskin tykkejä, mutta sen sijaan oli Harry Moxton selvillä tästä seikasta Curry Graden välityksellä. Ehkäpä siitä seikasta oli taas puolestaan johtunut, että Golden Star pysyi kaukana Mary Loydin ulottuvilta.

Toistaiseksi oli tärkeintä, että vanha Mary Loyd oli osoittanut pystyvänsä vaadittaessa puremaan lujastikin. Olisi vain ollut toivottavaa, että Moxton olisi merirosvojen sijasta joutunut kokemaan vanhan Maryn hampaiden voimaa. Mutta ehkäpä vielä saataisiin siihenkin tilaisuus, ja sitä tarkoitti Pat lausuessaan tyytyväisesti muhoillen:

— Odottakaahan vain, kunhan lähdemme Kuteista kotimatkalle. Sillä silloin me ehkä saamme tilaisuuden tehdä todellakin kauppoja.

Pat ei kylläkään sanonut, kenen hän arveli tästä kaupanteosta hyötyvän — konsuli Willnerin vaiko Harry Moxtonin — mutta hänen tyytyväinen ilmeensä ilmaisi, mitä suu ei sanonut. Hänen hyvä tuulensa, joka taistelun jännittävimmässä vaiheessa oli hiukan laskenut, oli jälleen entisellään. Sää- ja tuulisuhteet eivät liioin hänen tuultaan huonontaneet. Mary Loyd lähestyi hyvää vauhtia ja ilman uusia vastuksia päämääräänsä. Mutta kyllähän esteitä ja häiriöitä oli ollutkin tarpeeksi.

Niin koitti vihdoinkin päivä, jolloin Mary Loyd hyvässä kunnossa ja mahtavana, niin kuin kunniaa niittäneen merisankarittaren sopiikin, purjehti Mahakkamjoen suistomaan moniin salmiin ja suuhaaroihin. Oli oikeastaan vaikea kuvitella seutua, jossa merirosvoilla olisi ollut enemmän piilo- ja väijymispaikkoja. Siitä huolimatta vanha priki purjehti rauhallisesti eteenpäin ylös jokea, vaikka rannat toisinaan olivatkin niin lähellä, että palmujen jättiläislehdet laivan luoviessa useinkin pyyhkivät sen köysistöä ja kantta.

Retkeläisten tarkoituksena oli purjehtia ensin Kutein tärkeimpään kauppasatamaan Samarindaan, joka sijaitsee erään melko leveän lahden varrella. Vihdoin voitiinkin heittää ankkurit mainittuun lahteen, ja melkein kohta sen jälkeen ilmestyi laivaan Samarindan satama-kapteeni eli sabandar, mukanaan joukko alaisiaan, joiden tehtävänä oli ottaa selko lastin suuruudesta ja arvosta. Ennen kuin voitiin ryhtyä tekemään kauppoja, oli nimittäin suoritettava tullia kokonaista kymmenen prosenttia lastin netto- eli ostohinnan arvosta.

Onneksi konsulille ei tämä arvo ollut kovin huomattava, kuten Kurt ja Pat saattoivat tavarakirjojen avulla todistaa. Mutta sabandar, joka sivumennen sanoen oli hollantilaisten palveluksessa oleva turkkilainen, ei tyytynytkään tähän, vaan väitti, että retkeläiset aikoivat huiputtaa häntä sekä pettää tullia. Muutenkin hän esiintyi perin mahtavasti. Pian huomattiinkin, kun retkeläiset olivat ehtineet enemmän perehtyä vallitseviin olosuhteisiin, että tullimiehistä oli paljon kiusaa ja haittaa ei ainoastaan täällä, vaan koko laajalla Kutein alueella. Paikkakunnan maine ei muutenkaan ollut kovin kehuttava, kuten jo konsuli Willner oli heille antamissaan ohjeissa maininnut. Ennen kaikkea täytyi pitää silmällä varastelevia malaijeja sekä tavallisesti humalassa olevia bugiiseja, jotka ryhtyivät tappelemaan harvalukuisten valkoistenkin kanssa, milloin vain joku häistä sattui heidän tielleen.

Kutei oli, mainittakoon se tässä, puoleksi riippumaton valtio, jota hallitsi sulttaaniksi nimitetty hallitsija. Tämän alapuolella oli joukko erilaisia heimopäälliköitä, muiden ohella edellämainittujen bugiisien päällikkö. Nämä bugiisit asuivat omassa kaupunginosassaan kaupungin etelärannalla, ja sulttaani oli hyötymistarkoituksessa kutsunut näitä paikkakunnalle heidän varsinaiselta kotiseudultaan Celebessaarelta, missä sikäläiset pikkusulttaanit — useimmat tavallisesti myöskin orjakauppiaita — heitä monella muotoa nylkivät.

Mary Loydin päällystö sai pian kaikki nämä tiedot eräältä ystävälliseltä malaijilaiskauppiaalta, jota he olivat menneet tapaamaan sijoittaakseen hänen taloonsa osan mukanaan tuomaansa tavaravarastoa. Konsuli Willner oli antanut heidän mukaansa suosituskirjeen tälle samalle miehelle, jonka kanssa hän itse aikaisemmin oli ollut liikeasioissa. Miehemme olivat saaneet haltuunsa verrattain viihtyisän ja mukavan kamarin, joka aikoinaan oli pantu kuntoon muuatta hollantilaista, vaihtokauppaa harjoittavaa kauppiasta varten. Joukko bugiiseja oli kuitenkin muutamana yönä lyönyt hollantilaisen kuoliaaksi ja ryöstänyt hänen tavaransa. Sen jälkeen malaiji oli päällystänyt kamarin seinät sisäpuolelta rautapeltillä sekä sijoittanut ikkunoiden eteen tukevat luukut. Huoneen ainoa ovi taas oli tehty puusta, joka oli yhtä kovaa kuin mustapuu ja varmasti kesti sekä kuulia että murtovarkaiden työkaluja.

Alku oli siten aika lailla jännittävä. Sekä Kurt että Pat huomasivat piankin, että kiinalaiset merirosvot, joiden kanssa he tähän asti olivat olleet tekemisissä, eivät ehkä olleetkaan kaikkein pahimpia. Varsinkin herätti heidän huomiotaan malaijilaiskauppiaan ilmoitus, että yllämainitut bugiisit hyvin usein joutuivat todellisen Taivon valtaan. Bugiisilla on aina vyössä mukanaan kris — pitkä, kaksiteräinen tikari, ja kun hän saa raivokohtauksen — hänet valtaa amok, kuten sanotaan — on hän hengenvaarallinen, sillä hän surmaa tavallisesti kaikki, jotka joutuvat hänen tielleen.

Tästä johtuukin, -selitti malaiji edelleen, että vain harvat muut ihmiset — bugiiseja lukuunottamatta — ovat uskaltaneet asettua tälle rannalle asumaan. Vastakkaisella rannalla sen sijaan asuu malaijeja ja kiinalaisia yksinkertaisissa, bambusta rakennetuissa sekä leveillä palmunlehdillä katetuissa taloissa.

Koko kaupungin jättämä yleiskuva ei ole juuri miellyttävä. Mutta niinpä eivät retkeläisemmekään olleet laskeneet viipyvänsä siellä kovin kauan. Heistä oli paljon tärkeämpää päästä kauemmaksi sisämaahan ottamaan selkoa, oliko perää huhuissa, joiden mukaan sieltä oli määrätyiltä seuduilta helppo löytää sekä timantteja että kultaa ja platinaa. Mahdollisesti näissä huhuissa oli perää, mutta miten päästäisiin noihin aarteisiin käsiksi? Jo alkumatkalla oli hankaluuksia ollut enemmän kuin tarpeeksi.

Malaijilaiskauppiaan talo oli, kuten kaikki saman seudun talot, rakennettu paalujen varaan. Sellainen talo oli puolustusnäkökannalta erittäin edullinen, sillä sellaisessa olisi luullut olevan turvassa kaikilta yllätyksiltä. Pitkät ja leveät, maahan johtavat portaat vedettiin aina ylös auringon laskiessa, ja hienoista bamburuo'oista tehtyjen kierrekaihtimien takaa oli helppo väijyä sekä tarpeen tullen ampuakin mahdollisia päällekarkaajia Siitä huolimatta oli parasta olla tuomatta maihin enemmän tavaroita kuin mitä voitiin lyhyessä ajassa saada myydyksi. Että olot olivat todella rauhattomat, käy parhaiten ilmi siitä, että lahden toiselta puolen saapuvat ihmiset tavallisesti olivat aseistettuja: kiinalaisilla oli useimmiten revolvereita, malaijeilla taas suuria veitsiä, joiden käsittelyssä he olivat todellisia mestareita.

Vieraiden huomio oli kohta alussa kiintynyt myöskin siihen, että jokseenkin jokaisen paalutalon lähettyvillä pisti maasta esiin kummallisen näköisiä laudankappaleita tai kiviä. Heidän isäntänsä malaijilaiskauppias, joka käytti itsestään hienoa arvonimeä Hopai — toisin sanoen kuningas — kertoi murteellisella englanninkielellään Kurtin ja Patin suureksi kummastukseksi, että nuo laudankappaleet ja kivet olivat jonkinlaisia hautapatsaita. Kuollut haudattiin, kertoi hän edelleen, aina lähelle taloa, jossa hän eläessään oli asunut, sekä ilman mitään erikoisia juhlamenoja. Sen enemmän eivät sikäläiset ihmiset kunnioittaneet kuolleita — mikä muuten ei ollut erikoisen ihmeellistä, sillä eiväthän he kunnioittaneet eläviäkään. Kutein bugiisit ja muut alkuasukkaat ovat maailman ehkä tunteettomimpia ihmisiä ja heidän hautaustapansa on terveydenhoidolliselta kannalta kauhistus, varsinkin kun muistetaan, että seutu sijaitsee lähellä päiväntasaajaa ja on muutenkin epäterveellinen. Rutto onkin paikkakunnalla usein esiintyvä, kamala vieras, ja siitä hyötyvät epälukuiset puoskarit ja poppamiehet, joista useimmat tavallisesti ovat immuuneja — toisin sanoen rutto ei tartu heihin.

Hopai kävi muuten kauppaa melkein kaikilla tavaroilla, joita vain maahan tuotiin. Hänellä oli runsaat varastot riisiä ja suolaa, kokospähkinöitä ja kokosöljyä, joita hän lähetti suuret määrät Celebesille ja kauemmaksikin. Kangasvarastonsa hän oli myynyt melkein kokonaan loppuun ja siksi hän kohta retkeläisten saavuttua osti käteisellä kaikki ne kankaat, joita Mary Loydista oli tuotu maihin maksaen niistä niin hyvän hinnan, että kaikki tullimaksut saatiin peitetyiksi ja jäi vielä huomattavasti ylikin. Liiketoimet olivat siis alkaneet varsin lupaavasti, kuten konsuli oli ennustanutkin. Tavallisesti tuotiin paikkakunnalle tällaisia tavaroita Surabajasta ja Singaporesta, siis kauempaa, mistä oli seurauksena, että myöskin tavaroiden hinnat olivat kalliimmat, joten konsulin saamat hinnat olivat paitsi myyjän myöskin ostajan kannalta edulliset. Hyvän kysynnän sai myöskin rauta- ja messinkilanka, jota Mary Loydissa oli aikamoinen varasto, ja jota badjurit — rannikolla asuva malaijiheimo — käyttävät paljon kalanpyydyksiinsä. — Paitsi kaloja myyvät nämä malaijit myöskin kilpikonnien munia, jotka monen europalaisen mielestä kuitenkaan eivät ole erikoista herkkua, ne kun tuoksuvat jokseenkin samanlaiselta kuin mädäntynyt kala.

Nyt päätettiin, että Kurt saisi jäädä malaiji Hopain luo seuraavaan päivään, jolloin hän saisi apulaisekseen nuoren norjalaisen merimiehen, toisin sanoen Curry Graden pahoinpitelemän Håkan Elsterin.

Nyt Kurt seurasi Patia rannalle, mihin prikin pelastusvene saapui häntä noutamaan. Rannalle oli kerääntynyt aika joukko uteliaita bugiiseja. He näyttivät kaikkea muuta kuin ystävällisiltä ja seurasivat niin hyvin poislähtevää kuin rannalle jäänyttäkin valkoihoista melkoisen uhkaavin katsein.

Jos kaiken tämän perusteella ryhtyi ennustamaan tulevia tapahtumia, ei tulevaisuus näyttänyt kovinkaan valoisalta. Heikkona lohdutuksena oli vain ajatus, että ei kai täällä jouduttaisi suurempiin vaikeuksiin kuin keskenään taistelevien miljoonien kiinalaisten keskelläkään. Tällä Kurtkin rauhoitti mieltään noustessaan takaisin malaiji Hopain kauppataloon nukkuakseen siellä ensimäisen Kuteissa viettämänsä yön.

Hän oli todellakin joutunut seudulle, jollaisesta hän vielä paria vuotta aikaisemmin ei olisi osannut uneksiakaan. Tosin hän ei vielä ollut varsinaisten villi-ihmisten asuinsijoilla, mutta eipä siitä paljon puuttunutkaan. Ainakin hän oli nyt kaukana kaikesta kultuurista ja järjestyneistä oloista, paikassa, missä jokainen oli tottunut ajatukseen, että hänen henkensä aina oli hiuskarvan varassa. Tosin hän ei kylläkään ollut kokenut, millaista oli elämä Amerikan intiaanien asuma-aloilla muinaisina aikoina, mistä elämästä hän koulupoikana oli paljon lukenut jännittävistä intiaanikirjoista. Samoin hän oli lukenut paljon Afrikan villien neekerien elämäntavoista ja taisteluista. Täällä olivat tavat toisenlaiset kuin Afrikassa ja Amerikassa, mutta että vaaroja ja jännitystä oli aivan riittävästi, siitä hän oli kohta maihin noustuaan päässyt selville.

Malaiji Hopai, hänen isäntänsä, kertoi hänelle vielä yhtä ja toista hänen tultuaan takaisin taloon. Kun Hopai sitten kuuli, että retkikunta aikoi jatkaa matkaansa kauaksi sisämaahan, sanoi hän suoralta kädeltä, että sellaisessa yrityksessä ei ainakaan hän haluaisi olla mukana. Hän sanoi tietävänsä, että monet olivat kyllä yrittäneet tunkeutua sisämaahan, mutta ainoakaan näistä ei ollut tullut takaisin. Juuri äskettäin oli bugiisien keskuudessa puhjennut kapinaliike, joka oli tähdätty kaupungin kuvernööriä vastaan, ja pelättiin, että tämä kapina leviäisi koko Kutein laajaan maakuntaan. Sisämaassa olivat asiat vielä pahemmin. Siellä nimittäin asui useita dajakkiheimoja, jotka kaikki olivat vaarallisia ja verenhimoisia. Kauppoihin ryhtyminen niiden kanssa saattoi maksaa jokaiselle muukalaiselle hänen henkensä. Hopai ainakaan ei tahtonut joutua heidän kanssaan mihinkään tekemisiin.

Hopain varoitukset ja peloittelut eivät kuitenkaan olleet saaneet Kurtia täysin vakuutetuksi, kun hän vihdoin päätti asettua levolle rasittavan päivän jälkeen. Ainakin hän oli edelleen sitä mieltä, että Samarindaan he ainakaan eivät jäisi.

Täälläkään heillä ei toistaiseksi tuntunut olevan erikoista hätää. Mary Loydia ei sen nykyisellä ankkuripaikalla uhannut mikään vaara. Satama oli huomattava kauppapaikka ja siihen poikkesivat usein kaukaakin tulevat alukset, myöskin monet höyrylaivat. Pääasiassa kauppa oli kiinalaisten käsissä, ja kiinalaisia asui seudulla paljon. Melkein koko joen länsiranta oli heidän hallussaan.

Kurt oli varovaisesti tiedustellut, oliko paikkakunnalla mahdollisesti näkynyt kiinalaista, jonka nimi oli Tsitshuang. Mutta malaijilainen kauppias ei ollut koskaan kuullut mitään sellaista nimeä. Edelleen Kurt oli tiedustellut, liikkuiko rannikon ulkopuolella mahdollisesti merirosvoja. Tähän kysymykseen annettu vastaus oli jo valaisevampi. Jokaisen, joka liikkui näillä vesillä, täytyi aina olla varuillaan ja hänellä täytyi olla nopeakulkuinen alus. Sekä kiinalaiset että turkkilaiset harjoittivat mielellään merirosvousta. Tosin heillä oli tavallisesti verrattain pieniä laivoja, mutta ne olivat hyvin miehitettyjä. Hollannin viranomaiset vainosivat kyllä merirosvoja ja koettivat tehdä lopun heidän toiminnastaan, mutta rosvoilla oli lukemattomia piilopaikkoja pitkin rannikkoa. Heidän vangeikseen joutuneet ihmiset myytiin tavallisesti orjiksi, useimmat Celebesin sulttaanikuntiin. Lisäksi edisti merirosvojen toimintaa se seikka, että valkoihoisia asui näillä saarilla peräti vähän. Malaijien lisäksi asui saarilla kiinalaisia, turkkilaisia, arabialaisia ja muita itämaalaisia — yhteensä miljoonia ihmisiä — mutta vain harvoja europalaisia: virkamiehiä, liikkeenharjoittajia tai plantaashien omistajia. Lisäksi monet heistä etsivät jaloja metalleja, joita varsinkin Borneolla väitettiin esiintyvän runsaasti.

Kurt oli edelleen tiedustellut, oliko tuo etsiminen tuottanut joitakin tuloksia, mutta malaijilainen kauppias suhtautui myönteisiin tuloksiin epäilevästi. Enemmänkin >hän oli taipuvainen uskomaan, että monet vähitellen luopuivat etsimispuuhistaan, koska niihin liittyi suuria vaaroja. Niinpä oli muutamia vuosia takaperin kerrottu, että muuan saaren sisäosiin tunkeutunut retkikunta oli tehnyt tärkeitä löytöjä ja saanut runsaan saaliin. Mutta kotimatkalla laiva ja siinä olevat aarteet joutuivat kiinalaisten merirosvojen käsiin, jotka ryöstivät aarteet ja upottivat laivan surmattuaan sitä ennen sen miehistön viimeiseen mieheen.

Tähän oli Kurt huomauttanut, että retkikunnalla ei ehkä ollut riittävästi aseita, mutta kauppias oli vastannut, aivan kuin olisi ollut kysymys maailman luonnollisimmasta asiasta:

— Aseet eivät kuitenkaan olisi auttaneet mitään sen jälkeen, kun hajupommit olivat tehneet tehtävänsä. Laivan miehistö oli varmasti jo tajuton tai tukehtunut, kun merirosvot vihdoin ryntäsivät laivaan.

Tämän kuultuaan Kurt ajatteli, että Mary Loydilla oli niin muodoin ollut aivan erinomainen onni mukanaan, sillä senhän oli onnistunut ampua merirosvojen laiva upoksiin. Hän ei kuitenkaan kertonut mitään tästä tapauksesta, vaan arveli, että Hopai oli liioitellut aika tavalla. Niin paljon hän kuitenkin uskoi Hopain kertomuksia, että hän ei pelännyt merirosvojen hyökkäävän Mary Loydin kimppuun sen nykyisellä ankkuripaikalla. Tänne eivät merirosvot koskaan olleet uskaltaneet, vakuutti Hopai.

Vaikka Kurt koettikin esiintyä pelottomana ja vaaroja väheksyen, tiesi hän kyllä suunnilleen, mitä heidän retkikunnallaan saattoi olla odotettavissa. Täällä hän sai uusia todistuksia siitä, että konsuli Willner ei ollut liioitellut puhuessaan vaaroista, joita he saattoivat kohdata. Mutta vaikka näin olikin, ei Kurt silti pelännyt.

Sitten hän ei myöskään huolehtinut huomisesta levolle mennessään. Tulipa eteen mitä tahansa, oli hän aina valmis, päätteli hän. Siksi hän myöskin Hopain neuvoja seuraten sulki asuntonsa tukevat ikkunaluukut, vaikka nämä sijaitsivatkin enemmän kuin kaksi miehenkorkeutta maanpinnan yläpuolella.

Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän jo oli nukkunut, kun hän äkkiä heräsi siihen, että joku liikkui suljettujen ikkunaluukkujen ulkopuolella. Hänelle selvisi ennen pitkää, että jonkun oli onnistunut kiivetä ylös paaluja ja talon ulkoseinää ja että tämä joku parhaillaan yritti saada ikkunaluukkuja auki — tietystikin päästäkseen varastamaan tavaroita.

Kurt nousi siekailematta vuoteesta ja sieppasi revolverinsa, jonka hän jo illalla oli jättänyt lähettyvilleen. Joku liikkui edelleenkin ikkunaluukkujen ulkopuolella — sen hän saattoi päätellä paitsi rapinasta myöskin siitä, mitä hän näki pienestä, luukkujen välissäolevasta raosta, mistä kuunsäde tunkeutui huoneeseen.

Kurt päätteli, että yöllinen vieras oli varas, joka oli päättänyt käydä talossa tervehdyskäynnillä. Luonnollisesti olivat pitkäkyntiset huomanneet, että prikistä tuotiin tavaroita maihin ja vietiin Hopain taloon. Tietysti he myös olivat selvillä siitä, missä näitä tavaroita tuossa talossa säilytettiin.

Sen sijaan eivät bugiisit, joita varkaat nähtävästi olivat, olleet ottaneet huomioon sellaista mahdollisuutta, että joku saattoi olla vartioimassa tavaroita, ja että he siis kohtaisivat muitakin esteitä kuin suljetut ikkunaluukut. Niin nyt kuitenkin oli laita, ja Kurt päätti näyttää, että oli viisainta pitää sormensa erillään heidän tavaroistaan.

Äänettömästi hän hiipi toisen ikkunan luo. Yhtä äänettömästi hän nosti paikoiltaan ikkunaluukkuja paikoillaan pitelevät tukevat hakaset sekä poikkipuun. Sitten hän kuunteli ja katseli, mitä ulkona -mahdollisesti tapahtui, kunnes arvasi, että yöllinen vieras oli aivan ikkunan kohdalla. Silloin hän otti vauhtia ja tyrkkäsi kaikin voimin ikkunaluukut auki, mutta heittäytyi kohta sen jälkeen varovaisuuden vuoksi syrjään.

Tämän äkillisen toiminnan tulos ylitti hänen rohkeimmatkin odotuksensa.

Ulkoa kuului ensin kova rysähdys ja kohta sen jälkeen hurja kiljaisu...

Kurt hiipi varovaisesti ikkunalle ja kurkisti ulos. Alhaalla maassa makasi joku olento vääntelehtien ja vaikeroiden surkeasti. Kaksi muuta oli juossut jonkin matkan päähän, missä he olivat seisahtuneet suuren puun suojaan odottamaan tapahtumien kehitystä. Kurt kohotti revolverinsa ja ampui pari laukausta ilmaan, jolloin puun takana olevat miehet katosivat kokonaan näkyvistä. Mutta maahan pudonnut mies makasi edelleen paikallaan ja hänen päällään viruivat tikapuut, joita pitkin hän oli ensin noussut ylös, mutta jotka hän sitten oli kaatanut pudotessaan.

Kauppias Hopai oli herännyt meteliin ja juoksi nyt huolestuneena paikalle sekä tiedusteli peloissaan, mitä oli tapahtunut. Kurt talutti hänet ikkunan luo ja osoitti hänelle maassa viruvaa miestä, joka vähitellen näytti muistavan, että hänenkin oli aika yrittää päästä pakoon paikalta, missä hänen yrityksensä oli niin surkeasti epäonnistunut. Pystyyn kömpiessään mies tuli äkkiä katsahtaneeksi myöskin ikkunaan, jonka ääressä Kurt ja hänen isäntänsä seisoivat.

Kurt ei tällöin saattanut olla huudahtamatta hämmästyksestä. Hän hämmästyi niin suuresti, että hän ei vähään aikaan kyennyt saamaan ainoatakaan käsitettävää sanaa suustaan. Hän vain tuijotti alhaalla olevaan mieheen, joka vähitellen pääsi jaloilleen ja pian sen jälkeen varjon tavoin häipyi pimeään.

— Varkaita, huomautti Hopai puolestaan ja lisäsi: Mutta eivät nuo olleet bugiiseja, vaan kiinalaisia lahden toiselta rannalta. Olipa hyvä, että ette ampunut juuri tuota miestä, joka nyt viimeksi livisti tiehensä.

Kuinka niin? Oliko hän sitten jossakin suhteessa erikoinen? ihmetteli Kurt, joka vieläkin oli hämmästynyt äsken näkemänsä johdosta.

— Kyllä. Hän oli Kve Piang.

— Kve Piang? Missä suhteessa hän sitten on merkillinen?

— Hän on hyvin rikas mies ja -— hyvin vaarallinen.

— Rikas ja silti varas?

Hopai mietti minuutin verran ja vastasi sitten hitaasti:

— Hänestä ei koskaan saa selkoa, mitä hän on miehiään. Mutta niin paljon tiedetään, että hän pystyy mihin tahansa...

Asiasta ei puhuttu nyt tämän enempää, sillä Hopai palasi pian omiin huoneisiinsa.

— Kve Piang? mutisi Kurt yksin jäätyään. — Siinä suhteessa kunnon Hopai kyllä oli varmasti väärässä, jos hän kohta olikin oikeassa sanoessaan, että tuo mies on hyvin vaarallinen. Tuo mies ei nimittäin ollut kukaan Kve Piang, vaan itse Tsitshuang, meidän vanha kiusanhenkemme Keltaisen virran rannoilta ja Shanghaista...

Nyt Kurtille selvisi myöskin äskeisen kömpelön murtoyrityksen tarkoitus. Yölliseen vierailuun ei oltu ryhdytty sitä varten, että päästäisiin käsiksi tavaroihin, jotka Mary Loydista oli tuotu malaiji Hopain taloon. Sen oli aiheuttanut sammumaton kostonhimo, sillä vaarallinen kiinalainen tahtoi mihin hintaan tahansa kostaa ne tappiot, joita konsuli Willner ja hänen apulaisensa olivat hänelle aiheuttaneet. Aivan erikoisesti hän tahtoi kostaa sille nuorelle miehelle, jonka huoneeseen hän juuri oli yrittänyt tunkeutua.

Kurt käsitti myöskin täydellisesti, että hänen oli parasta pudistaa tämän paikkakunnan tomut jaloistaan mahdollisimman pian. Mikäli mahdollista, kun oli vielä toiveita siitä, että Tsitshuang ei aavistanut hänen vainoamansa miehen vielä tunteneen häntä. Kyllähän kaikki kiinalaiset ovat jonkin verran samannäköisiä, mutta tämä kiinalainen oli siinä määrin erilainen kuin toiset, että hänen suhteensa ei voinut erehtyä.

Edelleen Kurt aavisti, että Tsitshuangin esiintymiseen tällä paikkakunnalla ja vielä toisen nimen varjolla täytyi olla aivan erikoiset syyt. Kiinassa hän oli esiintynyt compradorina eli kauppavälittäjänä Tsitshuangin nimellä. Täällä hän käytti toista nimeä salatakseen omansa, mikäli nyt edes Tsitshuang oli hänen oikea nimensä. Mahdollisesti hän siten halusi välttää japanilaisia sotilasviranomaisia, jotka halusivat vetää hänet tilille vaarallisena vakoilijana, mutta mahdollisesti oli hänellä menettelyynsä muitakin syitä.

Kun Pat sitten muutaman tunnin kuluttua jälleen saapui Hopain kauppataloon tuoden mukanaan nuoren norjalaisen Håkan Elsterin, kuten Kurtin kanssa edellisenä päivänä oli sovittu, sai hän kohta kuulla, mitä Kurtille oli yön kuluessa tapahtunut. Hän oli Kurtin kanssa täysin samaa mieltä siitä, että tilanne oli suuresti jännittynyt sen jälkeen, kun Tsitshuang oli uudelleen ilmestynyt näyttämölle.

Siitä huolimatta päätettiin ryhtyä toteuttamaan edellisenä päivänä laadittua suunnitelmaa, jonka mukaan eräiden heistä piti lähteä jonkin matkan päässä sijaitsevaan Tangarungiin viemään erinäisiä tavaroita paikalliselle sulttaanille. Matka oli tarkoitus tehdä pelastusveneellä, ja toiset huolehtisivat sillä välin prikistä. Liikkeelle voitiin lähteä millä hetkellä tahansa, eikä retki kestäisi kauan, kun matkaa oli vain hiukan yli kuusi penikulmaa.

— Entä Mungo? sanoi Kurt hiukan hermostuneesti. — Sitä voitaisiin tarvita retkellä. Miten me...

— Mungon voimme ottaa mukaan lähtiessämme.

IX luku.

Uhkaava kunniavartiosto. Verivihollinen ilmestyy taas näyttämölle.

Heidän päästyään veneeseen Kurt tähysteli tarkoin ympärilleen voimakkaan perämoottorin kuljettaessa venettä nopeasti eteenpäin. Muutamia bugiiseja oli jälleen kerääntynyt rannalle katselemaan heidän lähtöään sekä mahdollisesti myöskin ihmettelemään perämoottoria, jollaista useimmatkaan heistä eivät ehkä aikaisemmin olleet nähneet, vaikka satama olikin vilkkaasti liikennöity ja vaikka "takatuupparit" tunnetaan jo pohjoisnavalta etelänavalle saakka.

Compradori Tsitshuangista ei oltu nähty eikä liioin kuultu mitään. Kurt olisi jo ollut taipuvainen uskomaan, että hän yöllä oli erehtynyt ja nähnyt kummituksia, jollei malaiji Hopai olisi jäähyväisiä lausuessaan varoittanut:

— Varokaa kaikin mokomin Kve Piangia! Hänet tunnetaan hyvin kostonhimoiseksi ja varsinkin hän väijyy kaikkia europalaisia. Hän on jo toimittanut monta europalaista nääntymään orjuuteen.

— Onko hän asunut täällä kauankin? kysyi Kurt. Jos vastaus olisi myöntävä, ajatteli hän, eivät Kve Piang ja Tsitshuang voi olla sama henkilö.

— Ei kovin kauan, vastasi Hopai, mutta kuitenkin niin kauan, että me kaikki tiedämme, mitä häneltä saattaa odottaa. Hän asuu täällä veljensä Pintshuangin luona. Tällä veljellä on kauppaliike täällä ja toinen Celebesillä, missä hän nytkin on oleskellut pari viikkoa. Myöskin tämä veli on hyvin vaarallinen mies.

Tämä uutinen ei suinkaan ollut omiaan rauhoittamaan retkeläisiä. Tsitshuangissa oli aivan tarpeeksi tekemistä niille, joilla oli joitakin selvittämättömiä asioita hänen kanssaan.

— Ehkäpä on sittenkin parasta, että otamme pari miestä lisää mukaamme, sanoi Pat kuultuaan, mitä ystävällinen malaiji oli Kurtille kertonut.

— Siinä tapauksessa tahtoisin kernaasti saada mukaamme Eddy Roggerin, sanoi Kurt.

— Miksi ei, virkkoi Pat hetken mietittyään. — Pursimies Bullwer voi kyllä varsin hyvin hoitaa sillä välin prikin päällikkyyttä. Emmehän me aio viipyä Tangarungissa kuin korkeintaan pari vuorokautta. Pääasia on, että me puhumme asiat selviksi hänen turkkilaisen korkeutensa kanssa, niin että voimme sen jälkeen kaikessa rauhassa kulkea jokea ylös katsomaan, löydämmekö mistään tuota paljon puhuttua kultaa.

Eddyllä, johon nuori norjalainen merimies nyt vaihdettiin, oli se etu, että hän osasi melkoisen hyvin sekä malaijinkieltä että turkkia. Hän oli oppinut näitä kieliä Celebesillä, missä hän oli joutunut viettämään pari vuotta vankeudessa, kunnes muuan englantilainen kapteeni, jonka kanssa Eddy aikaisemmin oli purjehtinut Arabian ja Intian vesillä, oli kuullut hänen kohtalostaan sekä pelastanut hänet. Parempaa toveria he eivät voineet saadakaan, jouduttaisiinpa nyt sitten millaisiin selkkauksiin tahansa.

Kun oli poikettu laivassa, alkoi moottori jälleen sätkyttää ja vene ponnistella ylös pitkin Mahakkamjokea, joka tällä kohtaa vielä oli aika leveä. Edessä oli siis jonkin verran yli kuuden peninkulman matka, ja joen rannat saivat yhä enemmän ja enemmän villin aarniometsän luonteen. Joki kapeni kerran toisensa jälkeen siinä määrin, että kummallakin rannalla kasvavien puiden oksat yhtyivät ylhäällä muodostaen vihreän katoksen. Siellä täällä oli joen rannoilla riisivainioita, ja niiden takana kohoili korkeita vuorenharjuja. Myöskin vuorten rinteitä peitti tiheä metsä. Ihmisolennoista ei missään näkynyt jälkeäkään. Ei liioin kuulunut mitään muita ääniä kuin pelästyneiden apinoiden huudahduksia, apinoiden, joita Borneon aarniometsissä elää hyvinkin useita eri lajeja. Kaikki tämän joen rannoilla oleskelevat apinat tuntuivat olevan melko vaarattomia, mutta niin ei suinkaan ollut krokodiilien laita, jotka milloin milläkin taholla pistivät vedestä esiin pitkät, terävillä ja voimakkailla hampailla varustetut leukansa tavoitellen saalista. Usein pisti krokodiilin kuono esiin vedestä uhkaavan lähellä venettäkin, jonka surisevan moottorin aiheuttama melu ei petoja näyttänyt paljonkaan pelottavan. Ehkäpä monet niistä olivat joskus aikaisemmin päässeet ihmislihan makuun ja halusivat nyt kernaasti lisää. Olipa muuan peto niinkin röyhkeä, että sen kuono kolahti veneen laitaan. Se oli kuitenkin sen krokodiilin viimeinen pahatyö tässä elämässä. Samassa silmänräpäyksessä näet pedon toiseen silmään osui Patin revolverin lennättämä luoti. Luoti sattui kohdalleen huolimatta siitä, että silmä ei ollutkaan suuri maali ja että täytyi ampua ehtimättä kovinkaan kauan tähdätä. Mutta Pat oli mies, joka osasi ampua tarkkaan, samoin kuin Kurtkin, kuten he olivat monessa tilaisuudessa osoittaneet.

Keskellä tätä aarniometsämaisemaa osui retkeläisten silmiin äkkiä vuolaan virran toisella rannalla oleva laituri sekä sen vieressä tavallista huvijahtia muistuttava alus, joka kaikesta päättäen oli pysähtynyt siihen ottamaan hiiliä. Malaiji, joka oli otettu retkelle mukaan oppaaksi sekä ennen kaikkea virran lukemattomien karien ja hiekkasärkkien tuntijana, ilmoitti, että nyt oli tultu Batu Pangal nimiseen paikkaan, jossa sijaitsi huomattava hiilikaivos. Laituriin kiinnitetty huvialus, joka kulki höyryn voimalla, kuului itselleen sulttaanille, jota tapaamaan retkeläiset olivat menossa. Sulttaani oli siis mies, jolla oli käytettävänään samanlaisia kulkuvälineitä kuin sivistyneilläkin kansoilla ja jonka ei enää vesillä liikkuessaan tarvinnut turvautua alkuasukkaiden prauoihin. Ehkäpä hänen palatsissaan saataisiin nauttia muistakin europalaisen sivistyksen mukavuuksista, ja kenties täällä ei oltukaan niin kaukana kaikesta kulttuurista kuin he olivat tähän asti kuvitelleet. Malaiji kertoi edelleen, että kaivoksesta saatiin hiiliä myöskin Samarindassa silloin tällöin poikkeaviin lastihöyrylaivoihin, sekä että sen omisti sulttaani, jota hänen kuulumattoman ahneutensa ja saituutensa vuoksi pelättiin ja vihattiin koko maassa. Malaijit eivät pitäneet hänestä vähääkään eivätkä liioin bugiisit. Sen sijaan olivat kiinalaiset päässeet hänen kanssaan hyviin väleihin. Tämän oli saanut aikaan rikas kiinalainen Pintshukan, joka näytti kykenevän maksamaan sulttaanille kuinka suuria lahjuksia tahansa. Kukaan ei tietänyt, selitti malaiji, mistä tämä kiinalainen sai niin tavattomat määrät rahaa.

— Ehkäpä hän on saanut rikkautensa kaukaa noiden korkeiden vuorten takaa, arveli Kurt tunnustellen maaperää.

Malaijilaisopas ei antanut suoraa vastausta. Sen sijaan hän virkkoi:

—• Dajakit eivät kylläkään luovuta aarteitaan. Vielä vähemmän luovuttavat niitä heidän verenhimoiset jumalansa. Uskalikko, joka yrittää tunkeutua sinne, mihin he ovat tallettaneet kalleutensa, saa hirvittävän rangaistuksen, ja hänen päänsä joutuu temppelipaalun koristeeksi.

— Heillä on siis joukoittain kultaa ja kalliita kiviä? Vastaus tuli entistä enemmän vältellen:

— Kukaan ei tiedä... kukaan ei ole nähnyt mitään... luullaan vain niin.

Joitakin majoja näkyi niinikään rannoilla. Ne olivat kaikki «hyvin alkeellisia ja rakennettuja kuten Samarindan talotkin korkeiden paalujen varaan. Pari tuntia myöhemmin retkeläiset laskivat maihin Tangarungissa, niin sanotun sulttaanin hallituskaupungissa, joka oli yhtä likainen ja muutenkin huonossa kunnossa oleva kuin Samarindakin. Se oli paljon pienempi Samarindaa, ja joukko hökkeleitä oli pystytetty jokeen ankkuroiduille lautoille. Rannalla sekä pitkän, notkuvan ja perin huonossa kunnossa olevan "laiturin" takana kohoavalla rinteellä sikin sokin olevat majat oli kaikki rakennettu korkeille pylväille. Näiden majojen ympärillä vilisi kirjavanaan lapsia sekä kirjavin puuvillakankain verhottuja naisia, joista muutamilla oli niin tiheät hunnut, että niiden takaa ei näkynyt muuta kuin silmät. Malaijiopas kertoi, että viimemainitut naiset kuuluivat sulttaanin haaremin henkilökuntaan, ja että heitä pitäisi kohdella suurella kunnioituksella. Jos joku oli sattunut suututtamaan jonkun noista naisista, oli hänen henkensä tuon naisen kädessä.

Opas edellä lähtivät Kurt ja Pat maihin ja pääsivät piankin mahtavan sulttaanin pandoppon eli palatsin portille. Eddy Rogger jätettiin veneeseen vartijaksi. Sulttaani eli rajah eli adjie, joita arvonimiä hänestä myöskin käytettiin, oli nimeltään Gong Deewa, ja hänen sanottiin polveutuvan "taivaallisesta" Besarin pangavanista, joka aikoinaan oli "asetettu hallitsemaan kaikkea maata". Saaren uudet, hollantilaiset isännät olivat kuitenkin jonkin verran rajoittaneet tämän mahtavan hallitsijan aikoinaan liiankin runsaasti mitattua vallan täydellisyyttä.

Palatsia ympäröi avoin parveke ja tälle parvekkeelle johtivat komeat portaat. Portailla retkeilijät joutuivat tekemisiin voimakkaan vartioston kanssa. Pitkän, aito itämaisen odotuksen jälkeen tämän vartioston päällikkö suvaitsi vihdoinkin tulla näkyviin ja hän ryhtyi perinpohjaisesti kuulustelemaan ja tarkastamaan tulokkaita. Malaijiopas sai luvan jäädä ulkopuolelle, mutta Kurt ja Pat saivat lopulta nousta parvekkeelle. Täältä heidät opastettiin suureen, temppeliä muistuttavaan huoneeseen, jonka seiniä kiertelivät itämaalaiseen tyyliin rakennetut parvekkeet. Salin yhdessä kulmassa irvisteli tulijalle jonkun kotijumaloiden suureen laumaan kuuluvan hirviön kamala kuva, joka oli sijoitettu siihen herättämään kauhua taloon ehkä yrittävissä pahoissa hengissä. Muuten ei salissa ollut paljoakaan katselemista, ja miehemme saivat jälleen alistua pitkään odotukseen.

Vihdoinkin suvaitsi mahtava sulttaani ilmestyä. Hän oli mies, jonka ulkonainen hyvinvointi jätti kaikki Buddhan kuvapatsaat varjoon. Hän muistutti lyhyesti sanoen kiiltävää palloa, joka suureksi osaksi oli verhottu vaaleansinisellä, kullalla ja jalokivillä koristetulla silkillä. Häntä saattoi kaksi hyvin aseistettua, jättiläiskokoista vartiosotilasta, jotka kuitenkin saivat jäädä sulttaanin kaikkein pyhimpään johtavan oven raskaiden verhojen taa. Sulttaani sen sijaan asteli vierastensa luo ja ojensi heille kummallekin molemmat kätensä. Sen jälkeen hän luki suosituskirjeen, jonka konsuli Willner oli hankkinut eräältä korkealta hollantilaiselta virkamieheltä. Kirjeessä selitettiin, että molemmat vieraat olivat tiedemiehiä, jotka olivat tulleet tutkimaan maata ja sen asukkaita, mutta samalla liikemiehiä, joista varmasti olisi paljon hyötyä hänen majesteetilleen sulttaani Gong Deewalle. Jopa, selitettiin kirjeessä, muukalaisten käynti voi tuottaa siunausta koko mahtavalle Kutein valtakunnalle.

Englanniksi kirjoitettu suosituskirje oli laadittu juhlalliseen ja kohteliaaseen tyyliin, kuten itämailla on tapana, ja se sisälsi suuren joukon imartelevia kohteliaisuuksia, jotka oli tarkoitettu sulttaani Gong Deewalle itselleen. Siinä luvattiin myöskin sulttaanille runsaita lahjoja siinä tapauksessa, että hän antaisi muukalaisten matkustajien vapaasti liikkua valtakunnassaan sekä asettaisi heidän käytettäväkseen tarpeellisen suojelusvartion.

Heidän osakseen tullut vastaanotto näyttikin aluksi lupaavan mitä parasta. Murteellisella hollannin ja englannin kielten sekoituksella, josta vieraiden oli hyvin vaikea saada selvää, lupasi sulttaani heille oikeuden liikkua vapaasti missä tahansa hänen valtakuntansa rajojen sisäpuolella. Jos he halusivat, lupasi hän myöskin antaa vartioston heitä saattamaan.

Tämän jälkeen kannettiin huoneeseen pöytiä ja tuoleja ja vieraille tarjoiltiin virvokkeita itämaiseen tapaan. Virvokkeiden joukossa oli muun muassa hiilihappoista vettä ja sitruunaviipaleita suuressa kullatussa maljassa. Sulttaani nautti vieraiden kunniaksi tätä virkistävää juomaa, mutta hyvin omituisella tavalla. Hän nimittäin otti juomaa suunsa täyteen, mutta ei niellyt sitä, vaan huuhteli sillä ainoastaan suutaan ja sylki sen pian pois jälleen. Mahonginruskea palvelija eli orja piti tätä varten koko ajan varalla kallisarvoisin 'kivin runsaasti koristettua — sylkyastiaa.

Kurt ja Pat varoivat tässä suhteessa seuraamasta värillisen hallitsijan esimerkkiä ja siinä he menettelivätkin viisaasti. Myöhemmin he nimittäin saivat tietää, että sulttaanin esimerkin noudattaminen olisi tässä tapauksessa merkinnyt raskasta majesteettirikosta, joka olisi ollut sovitettava kuolemalla. Hallitsijan läsnäollessa ei nimittäin kukaan muu saanut sylkeä kuin majesteetti itse! Mutta hänpä sitten käyttikin tätä erikoisoikeuttaan hyväkseen hyvin perusteellisesti sylkien vähän väliä — varsinkin betelin mehua, jota lakkaamatta kertyi hänen suuhunsa ja hänen mustuneiden hampaittensa ympärille.

Keskustelu oli luonnollisesti melko lailla vaikeata, kun sulttaani ei osannut mitään europalaista kieltä ja retkeläisten taas oli vaikea käsittää hänen siansaksaansa. Siitä huolimatta sulttaani vaikutti tyytyväiseltä, jos kohta hänen katseensa oli väijyvä. Varsinkin Kurtiin hän alusta alkaen teki epämiellyttävän vaikutuksen. Muun ohella sulttaani kysyi, olivatko merirosvot ahdistaneet heitä matkalla. Jokin aavistus sanoi Kurtille, että tähän kysymykseen oli parasta vastata kieltävästi, ja niin hän viime hetkessä loi myöskin Patiin varoittavan silmäyksen, joka sai aikaan, että hänkään ei puhunut mitään taistelusta kiinalaisia merirosvoja vastaan ja näiden dshonkin upottamisesta. Pat käsitti, kuten sanottu, varoituksen aivan viime hetkessä, samalla kuin hän muisti, mitä heidän malaijilaisoppaansa oli kertonut sulttaani Gong Deewan ja jonkun Pintshukan-nimisen kiinalaisen ystävyydestä. Mutta sulttaani puolestaan tuntui huomanneen merkit, joita toverukset vaihtoivat keskenään, ja hän muuttui varsin vähäpuheiseksi. Samalla hän kuitenkin katsoi parhaaksi ainakin toistaiseksi jättää tämän, vieraille nähtävästi kiusallisen puheenaiheen sikseen.

Jonkin ajan kuluttua sulttaani ja hänen vieraansa sanoivat toisilleen hyvästi ja sopivat uudesta kohtauksesta seuraavana päivänä aamupäivällä. Sulttaani ilmoitti, että hän itsekin aikoi lähteä valtakuntansa rajaseuduille huvialuksellaan, joka parhaillaan oli ottamassa hiiliä. Näin ollen he joutuisivat matkustamaan pitkän matkan yhdessä. Mutta

Kurt ja Pat palasivat vastaanoton päätyttyä purrelleen, mutta huomasivat, että sitä vartioimassa oli kokonainen komppania kiväärein varustettuja, sulttaanin henkivartiostoon kuuluvia miehiä. Kukaan ei kuitenkaan ollut toistaiseksi noussut itse purteen. Oli vaikea sanoa, oliko miehet komennettu sinne jonkinlaiseksi kunniavartiostoksi vaiko tavallaan vanginvartijoiksi estämään heitä lähtemästä pois. Kurt puolestaan oli taipuvainen uskomaan, että miesten lähettäjän tarkoitukset olivat kaikkea muuta kuin ystävälliset. Pat ilmoitti olevansa jokseenkin samaa mieltä.

Kumpikaan ei kuitenkaan ollut huomaavinaan mitään erikoista tuollaisessa järjestelyssä, vaan ryhtyivät huolehtimaan siitä, että konsuli Willnerin sulttaanille lähettämät kunnialahjat, jotka oli sijoitettu tilavaan rottinkikoriin, mahdollisimman pian vietiin maihin. Täällä taas neljä sulttaanin varta vasten rantaan lähettämää palvelijaa otti korin haltuunsa ja kantoi sen palatsiin.

Myöhemminkään illalla heitä ei millään tavalla häiritty. Heillä oli nyt hyvä tilaisuus keskustella tekemistään havainnoista sekä suunnitella tulevaa toimintaansa. Kurt sanoi aivan suoraan, että hän olisi paljon mieluummin dajakkien alueella kuin täällä. Sulttaani Gong Deewa ei herättänyt hänessä mitään luottamusta, eikä hänen taholtaan varmastikaan ollut mitään hyvää odotettavissa. Lisäksi hän sanoi haluavansa jatkaa matkaa omin päin sekä ilman huvialuksessa olevia ylhäisiä seuralaisia.

— Ehkäpä olisikin parasta, että me palaisimme hakemaan vanhasta Marystä lisävoimia? esitti Pat.

— Ehkäpä niinkin, myönsi Kurt. — Lisää väkeä, aseita ja ammuksia. Mitähän, jos sinä ja Eddy tekisitte tuollaisen matkan, kun taas minä jäisin tänne odottamaan. Kun te olette tulleet takaisin, niin -lähdemme jatkamaan matkaa omin päin, ilman tuon läskipallon seuraa.

— Miksi ei, tuumi Pat. — Sinulla onkin täysi syy jäädä tänne meitä odottamaan, sillä sinullahan ei ole venettä eikä liioin mitään varustuksia. Mikäli sitten ei...

— Onko sinulla jotakin erikoista sydämelläsi?

— Mikäli hän nimittäin ei suoraan kehoita sinua tulemaan hänen huvialukseensa?

— Minä tietystikin kiitän suuresti kunniasta, mutta vastaan kieltävästi.

— Luonnollisesti. Mutta sulttaani Gong Deewa näyttää minusta olevan yhtä itsepäinen kuin paksukin... Siksi olen sitä mieltä, että meidän jo nyt pitäisi sopia paikasta, mihin me veneinemme tulisimme sinua tapaamaan.

Näin sanoen Pat veti esiin kartan — vaikka sen luotettavuudesta ei ollutkaan varmuutta — sekä alkoi tarkastella joen kulkusuuntaa. Hän seurasi sen useinkin oikuttelevaa väylää aina yläjuoksulle saakka. Paljon sitä ennen oli kuitenkin Kutein valtakunnan raja sekä sen lähellä Muara Kaman-niminen paikka ja sen lähellä taas Subennlulug-niminen lisäjoki, jonka hiekassa sanottiin olevan kultaa. Tämä joki oli merkitty myöskin siihen karttaluonnokseen, jonka konsuli oli antanut heidän mukaansa. Mutta sinne oli hyvin pitkä matka, ja hyvällä syyllä saattoi epäillä, oliko lihava ja mukavuutta rakastava sulttaani Gong Deewa valmis antautumaan alttiiksi kaikille niille rasituksille, joita matkustaminen, vaikkapa huvialuksellakin, tuollaisessa erämaassa aiheuttaisi. Alempana joki teki joukon äkillisiä mutkia, mutta karttaan ei ollut merkitty mitään paikannimiä. Kauemmaksi kuin tähän asti ei "rasvapallo" luultavastikaan viitsisi jatkaa matkaansa. Siksi sovittiin, että Pat, mikäli se vain kävisi päinsä, veneineen ja tovereineen jatkaisi seuraavalla kerralla matkaansa virtaa ylös aina sinne asti ja ottaisi Kurtin mutkien kohdalla veneeseen, mikäli nyt Kurtin todella olisi pakko lähteä matkalle virtaa ylös sulttaanin huvialuksessa. Päätettiin näet, että jos sulttaani erikoisen innokkaasti tahtoisi saada Kurtin mukaansa, tämä ei kieltäytyisi. Sulttaani ei nimittäin saanut havaita, että hänen vieraansa aavistivat pahaa. Kurt puolestaan antoi Patille tarkkoja ohjeita siitä, miten Mungoa oli hoidettava hänen poissaollessaan, jota tuskin kestäisi kuin pari vuorokautta.

Pat oli kuitenkin viimeiseen asti kahden vaiheilla, oliko hänen lähdettävä vaiko ei. Hän väitti, että Kurt antautui liian suureen vaaraan mennessään sulttaanin huvialukseen, sillä kukaan ei voinut sanoa, mitä Gong Deewalla ja hänen seuralaisillaan mahdollisesti oli mielessään. Kurt vakuutti kuitenkin reippaasti, että tässä ei ollut mitään pelättävänä. Ehkäpä hänen onnistuisi — jäätyään kahden kesken lihavan sulttaanin kanssa — taivuttaa tämä myöntämään heille suurempia etuja kuin mitä hän äsken oli luvannutkaan. Hänen mielestään Gong Deewa oli ennen kaikkea vaaraton suursyömäri eikä mitään muuta. Mahdollisesti heidän säilykkeittensä joukossa olisi herkkuja, jotka lopullisesti voittaisivat sulttaanin heille suosiolliseksi. Kurt tahtoi sen vuoksi kohta itse valita näiden säilykkeiden joukosta kaikki sellaiset, joiden saattoi olettaa miellyttävän borneolaista herkkusuuta, sillä olihan vanha kokemus, että tie miehen sydämeen useinkin kulkee hänen vatsansa kautta!

Siten Kurt ja Pat vihdoin pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, mitä heidän oli tehtävä. Kummallakin oli kuitenkin epämiellyttävä aavistus, että kaikesta huolimatta saattoi ilmestyä vastoinkäymisiä, joita he eivät olleet ottaneet huomioon. Tähän he toiselta puolen olivat valmistuneet jo siitä lähtien, kun he ryhtyivät suunnittelemaan tätä alusta alkaen vaiherikasta matkaa. Heillä ei ollut muuta neuvoa kuin — kuten tähänkin saakka — pitää silmänsä auki sekä auttaa toisiaan mahdollisimman paljon. Ja niin retkeläiset vihdoin paneutuivat levolle — kuitenkin niin, että ainoastaan kaksi heistä nukkui ja kolmas valvoi pitäen silmällä ympäristöä. Ensimäinen vahtivuoro joutui Eddy Roggerille, joten siis Kurt ja Pat menivät vuoteeseen.

Oli sekä onni että onnettomuus, että Kurt aluksi joutui sänkyyn ja nukkui kuin tukki. Sillä tuskin hän oli päässyt uneen kiinni, kun kurjalle laiturille ilmestyi mies, joka erikoisen hartaasti ryhtyi tarkastelemaan muukalaisten purtta ja mitä siellä mahdollisesti puuhattiin.

Eddy Rogger, jolla oli ensimäinen vahtivuoro, huomasi kyllä tuon uteliaan tarkastelijan, joka — mikäli pimeässä ja heikon lyhdyn valossa saattoi erottaa — näytti kiinalaiselta. Mutta sellaisiahan he olivat nähneet paljonkin Samarindaan saavuttuaan, joten Eddyn huomiota herätti ainoastaan miehen ilmeinen uteliaisuus. Silti hän ei osannut epäillä mitään erikoista, vaan hän arveli kiinalaisen tulleen kurkkimaan vain sen vuoksi, että hän toivoi voivansa tehdä kauppoja muukalaisten kanssa.

Muuten oli 'kaikki joella ja rannalla rauhallista. Vartiomiehet pysyivät uskollisesti yölläkin paikallaan, vaikka he yhtä hyvin olisivat voineet mennä majapaikkaansa nukkumaan.

Kun Pat sitten vuorostaan ryhtyi pitämään vahtia, ilmoitti Eddy hänelle kyllä havaintonsa. Mutta Pätkään ei kiinnittänyt erikoista huomiota kiinalaisen uteliaisuuteen. Mahdollisesti sulttaani oli lähettänyt hänetkin rannalle osoittaakseen kohteliaisuuttaan saamistaan lahjoista. He eivät voineet asialle mitään, jos joku kiinalainen ilmestyi rannalle. He saivat olla iloisia päästessään vihdoinkin lähtemään.

Patin vahtivuoron aikana kiinalainen ilmestyi rannalle uudelleen. Mutta nyt hän tuli vain sanoakseen jotakin laiturilla olevien vartiomiesten päällikölle, minkä jälkeen hän nopeasti katosi. Pat ei ollut ehtinyt kunnollisesti näkemään hänen kasvojaan. Sen sijaan hän huomasi piankin, miten useita laituriin kiinnitettyjä alkuasukasten veneitä nopeasti miehitettiin sekä sotilailla että soutajilla, joista edellisillä oli aseet mukanaan. Veneet soutivat sen jälkeen joelle niin, että ne muodostivat ketjun vieraiden purren ympärille. He olivat siis lyhyesti sanoen saarroksissa!

Kun Pat sitten vuorostaan herätti Kurtin, kertoi hän tälle, mitä oli tapahtunut, sekä lisäsi:

— Jos noita toimenpiteitä on pidettävä kohteliaisuuden tai kiitollisuuden osoituksina, niin olen sitä mieltä, että tuo lihava sulttaani on nähnyt aivan liian paljon vaivaa meidän vuoksemme. Minä puolestani ajattelen vetää hirsiä vähän aikaa. Sitä ennen käyn kuitenkin herättämässä meidän oppaamme, jotta hän on valmiina, kun liikkeelle lähdetään.

Mutta Samarindasta oppaaksi otettu malaiji oli — kadonnut! Eddy kertoi, että hän ei ollut illalla palannut maista, mihin hän oli päivällä mennyt...

Jo aikaisin aamulla sulttaanin huvialus höyrysi paikalle ja asettui laituriin miestemme purren viereen. Tuntia myöhemmin sulttaani seurueineen saapui rantaan. Laiturilla syntyi sitten pitkä ja varsin perusteellinen väittely ja sananvaihto, kun kävi ilmi, että Gong Deewa ehdottomasti tahtoi sekä Kurtin että Patin mukaansa huvialukseen. Vain vaivoin saatiin hänet lopulta mukautumaan siihen, että ainoastaan Kurt tulisi mukaan.

Sekä huvialus että laivavene lähtivät laiturista samanaikaisesti, mutta kumpikin eri tahoille. Kurtia kehotettiin astumaan huvialuksen salonkiin.

Ensimäinen ihminen, jonka hän siellä kohtasi, oli hänen vanha verivihollisensa Keltaiselta virralta ja Kiinan vesiltä — compradori Tsitshuang!...

Kummallisinta kaikessa oli, että kiinalainen ei pienimmälläkään eleellä osoittanut, että he olivat tavanneet toisensa useita kertoja ennen.

Mitä tapahtuisikaan tämän jälkeen?

X luku.

Merirosvojen vallassa, mutta...

Niin. Mitä nyt todellakin tapahtuisi? Kurt ei tahtonut aluksi uskoa silmiään. Tosin hän oli vakuuttunut että vaarallinen kiinalainen Tsitshuang — josta Kurt luuli lopullisesti päässeensä eroon Formosalla, mihin compradori oli tullut lentokoneella — oli varmasti sama henkilö, joka pari yötä sitten oli ollut vähällä saada surmansa kaatuvien tikapuiden alla malaijilaiskauppias Hopain talon ulkopuolella. Mutta nyt tuo sama mies seisoi hänen edessään ilmielävänä ja huulillaan pilkallinen hymy, joka saattoi merkitä jokseenkin mitä tahansa. Lihava sulttaani esitti heidät toisilleen, ja he alkoivat keskustella keskenään. Keskustelukielenä oli englanti, jota Tsitshuang puhui melkoisen sujuvasti, jos kohta hänen, kuten kaikkien muidenkin kiinalaisten, oli vaikea lausua r-äännettä.

— Te olette siis tieteellisellä tutkimusmatkalla? tiedusteli hän, kun Kurt oli selostanut hänelle, että heidän tarkoituksenaan oli pyrkiä aina Kutein valtakunnan rajaseuduille, mahdollisesti rajan toiselle puolellekin.

— Aivan oikein, vastasi Kurt varovaisesti.

— Mahdollisesti teidän tarkoituksenanne on myöskin solmia uusia kauppasuhteita, arveli kiinalainen. — Päättelen tämän siitä, koska kerran retkikunnan on varustanut Bruneissa asuva konsuli Willner.

— Meidän ohjeemme ovat jokseenkin ylimalkaiset.

— Aivan niin. Liikesalaisuuksia täytyy tietysti suojella. Mutta koska asia nyt kerran on tullut puheeksi, ja jos minä saan antaa teille eräitä, maanmiesteni saavuttamaan laajaan kokemukseen perustuvia neuvoja, niin täytyy minun sanoa, että toiveet dajakkien alueelle tehtävän retken onnistumisesta eivät tällä hetkellä ole erikoisen lupaavat. Teillä saattaa kyllä, hyvä herra, olla käytettävissänne apukeinoja ja mahdollisuuksia, joita minä en tunne. Siinä tapauksessa haluan ainoastaan toivottaa teille onnea matkalle.

Täytyy sanoa, että Kurt ällistyi perinpohjaisesti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin tuo mielistelevä ja kohtelias kiinalainen tahtoi tulla. Mutta toimenpiteistä, joihin aluksella oli jo ennen matkan alkua ryhdytty, sekä varsinkin vartiomiesten lukuisuudesta hän päätteli, että hän ei enää saanut pitää itseään niinkään paljon sulttaani Gong Deewan vieraana kuin tämän — -ja miksi ei myöskin compradori Tsitshuangin — vankina!

Tällä kertaa hän oli sitäkin vaikeammassa tilanteessa sen vuoksi, että hän oli aivan yksin ja että hänen siis täytyi luottaa ainoastaan omiin voimiinsa ja omaan neuvokkuuteensa, mikäli hän halusi pelastua vaarallisesta leikistä. Sen vuoksi siis sulttaani vihdoin olikin päästänyt Patin ja Eddyn lähtemään omille teilleen. Hänen mahdolliset auttajansa olivat siis kaukana ja hän itse oli auttamattomasti kiinni.

Että häntä todellakin uhkasi vaara, ja että hänelle osoitettu ystävyys ja kohteliaisuus olivat ainoastaan sumun heittämistä hänen silmiinsä, jotta hän ei aavistaisi mitään pahaa — siitä hän oli nyt täysin varma. Ei hän liioin hetkeäkään epäillyt, että Tsitshuang oli päättänyt tilaisuuden tullen toteuttaa kostonhimoiset aikeensa.

Kerran toisensa jälkeen hän loi katseensa joen rannoille, joiden ohi huvialus vastavirtaan höyrysi koko lailla hidasta vauhtia. Hän olisi paljon mieluummin ollut aarniometsässä jommallakummalla rannalla kuin tässä aluksessa. Hyppäys yli laidan sopivalla hetkellä voisi ehkä toteuttaa tämän toivomuksen. Mutta osaksi häntä pidettiin kovin tarkoin silmällä, minkä selvästi huomasi. Osaksi hänen myöskin täytyi muistaa, että joessa oli runsaasti krokotiileja, ja että hän taistelussa näitä vastaan ehdottomasti joutuisi alakynteen. Siten hänellä ei toistaiseksi näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin jäädä sinne, missä hän nyt oli, sekä toivoa, että kohtalo tälläkin kertaa oikealla hetkellä ojentaisi hänelle auttavan käden, jota hän totisesti nyt kipeästi tarvitsi.

Sulttaanin huvialus puski yhä edelleen vastavirtaan pitkin Mahakkamjokea, joka vähitellen kävi yhä vuolaammaksi. Kuten Kurtista tuntui, kuljettiin aluksi melkein suoraan pohjoiseen, ja jonkin ajan kuluttua kallistui suunta jonkin verran länteen. Sitten tuli yö, jonka hän sai viettää omassa mukavassa hytissään — kuitenkin niin, että hytin ovi väännettiin ulkopuolelta lukkoon.

Halu päästä vapaaksi kasvoi hänessä lakkaamatta ja kävi vihdoin melkein voittamattomaksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin hänet aiottiin viedä, mutta niin paljon hän arvasi, että häntä ei tahdottu päästää hengissä lähtemään. Niin paljon hän jo oli oppinut tuntemaan Tsitshuangia ja tämän kostonhimoista luonnetta. Varmaankin hänelle jo oli määrätty kohtalo, jonka tietäminen olisi ehkä kokonaan lamauttanut hänen tarmonsa ja toimintahalunsa. Hänellä ei ollut tuosta kohtalosta muuta pelastusta kuin pako — mikäli hänen yleensä oli mahdollista enää päästä pakoon.

Huvialuksen miehistö oli luonnollisesti hyvin lukuisa — kuten yleensäkin kaikkien itämaalaisten hallitsijoiden ja muiden mahtimiesten palveluskunta. Siellä oli vartijoita joukoittain, ja useimmat näistä olivat aseistettuja, suurikokoisia miehiä. Jos hän olisikin saanut tilaisuuden heittäytyä yli laidan virtaan, ei häntä olisi uhannut ainoastaan vaara joutua krokodiilin ruoaksi — yhtä paljon mahdollista oli, että laivan vartijoiden ampumat kuulat jo sitä ennen lopettaisivat hänen elämänsä. Vai oliko Tsitshuang tarkoittanutkin juuri tällaista loppua? Tuskinpa sentään. Jos niin olisi ollut laita, ei hänen jokaista liikettään olisi pidetty niin tarkoin silmällä.

Nyt joki teki mutkan itään, ja laivan suunta muuttui vastaavasti. Pian seurasi uusi mutka, ja nyt käännyttiin melkein etelään.

Mahdollisesti oli nyt tultu niille tienoille, missä Patin ja tämän tovereiden tuli sopimuksen mukaan palatessaan odottaa Kurtia. Täällä oli joen länsirannalla kylä muutamassa jokeen pistävässä niemessä, ja sulttaanin huvialus laski rantaan tämän kylän lähettyvillä. Rannalla näkyi suuri joukko alkuasukkaiden veneitä, ja eräällä niistä soudettiin laivaan romuluinen ja suurikokoinen malaiji, jonka kanssa sulttaani ja Tsitshuang alottivat vilkkaan keskustelun. Kurt ei saattanut kuulla keskustelijoiden sanoja, mutta hän huomasi selvästi, että malaiji kerran toisensa jälkeen katsoi häneen, mikä todisti, että hän oli keskustelun kohteena. Malaiji nyökkäsi vähän väliä sekä Tsitshuangille että lihavalle sulttaanille, jotka tyytyväisinä nauroivat ja viittoilivat varsin uhkaavalla tavalla. Monet heidän liikkeistään nimittäin kuvasivat hirttämistä tai pään poikki leikkaamista.

Kurt ei voinut olettaa muuta kuin että henkilö, jonka kohtalosta tuolla keskusteltiin, ei ollut kukaan muu kuin hän itse. Ja jollei hän olisikaan muuten arvannut sitä, selvisi se hänelle kyllä ennen pitkää, kun mainitut keskustelijat sekä heidän lisäkseen joukko miehiä, jotka malaiji huusi luokseen veneestä, äkkiä piirittivät hänet, ja Tsitshuang alkoi puhua.

— Hyvä herra ja tutkimusmatkailija, alotti hän kohteliaasti, mutta jatkoi uhkaavalla äänellä:

— Lähemmin asiaa ajateltuaan on meidän suurvaltaisin hallitsijamme. Kutein sulttaani, tullut siihen käsitykseen, että tieteelle ei olisi mitään hyötyä siitä jos hän, kuten ensin oli tarkoitus, saattaisi teidät valtakuntansa rajalle, jonka te ilmoititte matkanne päämääräksi. Hän jättää teidät tässä. Sen sijaan saa hänen uskollinen alamaisensa, tämän kylän päällikkö Tapang tehtäväkseen saattaa teitä edelleen kohti sitä kohtaloa, jonka te varmasti jo aikoja sitten olette ansainnut. Tässä tarkoituksessa luovutamme me teidät sanotun Tapangin ystävälliseen huolenpitoon — kun taas me, meidän suurvaltaisin sulttaanimme ja minä, hänen halpa palvelijansa, käännymme takaisin kohdataksemme teidän toverinne sekä tehdäksemme heille saman palveluksen, jonka Tapang nyt tekee teille. Mikäli minä muistelen, olemme kerran ennen sanoneet toisillemme hyvästi, vieläpä ikuisiksi ajoiksi. Se tapahtui Formosalla, Kelungin läheisyydessä. Jos te ehkä olettekin unohtanut tuon tapauksen, en minä ole unohtanut sitä. Että me nyt jälleen olemme siitä huolimatta kohdanneet toisemme, pakottaa minut puolestani sanomaan, että me nyt sanomme toisillemme hyvästi peruuttamattomasti viimeisen kerran. Se merkitsee myöskin, että me kerta kaikkiaan olemme kuitit, te ja minä.

Tässä kohdin Gong Deewa viittasi kädellään, ja ympärillä seisovat miehet tulivat lähemmäksi Kurtia. Muutamat kävivät jo häneen käsiksi. Kurt ei tarvinnut selvempää osoitusta, että Tsitshuang nyt oli voiton puolella ja että hän oli päättänyt käyttää asemaansa hyväkseen. Vastaamatta mitään Tsitshuangin ja lihavan sulttaanin pilkallisiin kumarruksiin ja hyvästelyihin Kurt seurasi mitään puhumatta roiston näköistä malaijipäällikköä — kohden todennäköistä kuolemaa.

Hetkistä myöhemmin Kurt oli heitetty haisevaan koppiin malaijilaisveneen lastiruumassa. Hänet oli sidottu sekä käsistä että jaloista ja hän virui lattialla pilkkopimeässä. Siitä, mitä hänen ympärillään mahdollisesti tapahtui, hän käsitti vain, että he olivat edelleen joella. Sen sijaan hänen oli mahdoton päästä selville, oliko prau, jossa hän oli, kiinni rannassa vai oliko se liikkeellä. Hänen kohtalonsa oli nyt siis malaijilaisten merirosvojen käsissä, ja parhaassakin tapauksessa tulisi hänen osakseen nääntyä kurjassa, sielun ja ruumiin tappavassa orjuudessa.

Siitä huolimatta hän koetti mahdollisimman rauhallisesti perehtyä tilanteeseen voidakseen harkita, miten hänen olisi meneteltävä. Vaarallinen kiinalainen oli saanut kauan toivomansa tilaisuuden kostaa, ja hänen kätyrinsä koettaisivat epäilemättä voimiensa mukaan täyttää saamansa määräyksen. Kurt ei voinut muuta kuin miehen tavoin alistua kohtaloonsa. Korkeintaan hän saattoi toivoa onnellisen sattuman apua.

Jospa hänellä edes olisi ollut jonkinlainen ase! Mutta kaikki aseet, yksinpä pieni kynäveitsikin, oli riistetty häneltä. Ja mitä hän sitäpaitsi tekisikään aseilla! Hänethän oli sidottu sekä käsistä että jaloista.

Mutta äkkiä johtui hänen mieleensä, että aliperämies Curry Gradehan oli ollut aivan samanlaisessa tilanteessa maatessaan sidottuna Mary Loydin hytissä. Eroitus oli vain siinä, että Grade oli ennakolta ottanut huomioon sellaisen mahdollisuuden sekä ryhtynyt toimenpiteisiin sen varalta. Hänen seinään iskemänsä koukku oli pelastanut hänet.

Vanhoissa veneissä on kuitenkin usein tarjolla samanlaisia mahdollisuuksia. Jokin naula voi olla huonosti niitattu. Jonkin laudan reuna on voinut jäädä teräväksi. Veneen pohjalle karttuu useinkin kaikenlaista kamaa, jonka joukossa saattaa olla jokin teräväkin esine. Tuollainen naula tai muu terävä esine voi tehdä jollekin toiselle saman palveluksen kuin se, minkä teräväksi viilattu koukku teki Curry Gradelle.

Oli siis vielä jonkin verran toivoa jäljellä, jos kohta tämä toivo oli heikko!

Kurt yritti kääntyä kyljelleen ja väänsi tässä tarkoituksessa ruumistaan, mutta ei onnistunutkaan, vaan iski päänsä johonkin kovaan esineeseen, kaikesta päättäen laatikon kulmaan. Hän koetti kääntyä toiselle kyljelle, mutta iski jälleen päänsä johonkin kulmaan. Kuitenkin hän samalla tunsi jonkin terävän esineen. Vähitellen hänelle selvisi, että hänet oli heitetty isonpuoleiseen, tyhjään laatikkoon, ja että jossakin tämän laatikon seinässä oli naula, jonka hän äsken oli tuntenut. Taivuttamalla jalkojaan ja tempoen ruumistaan onnistui hänen lopulta nousta polvilleen.

Oli onni, että hän oli noussut niin varovaisesti, sillä muuten hän olisi kolhaissut päänsä laatikon kanteen, joka ei antanut perään, sillä se oli naulattu kiinni taikka sitten sen päälle oli kasattu raskaita painoja. Nyt hän varovaisesti siirsi vähitellen ruumistaan niin, että hänen taaksesidotut kätensä koskettivat naulaa, jonka hän äsken oli tuntenut. Tämä onnistui monien ponnistusten jälkeen, jos kohta hänen ruumiinsa joutui perin epämukavaan asentoon. Ei ollut suinkaan helppo hangata käsien ympäri köytettyä nuoraa niin, että se vähitellen alkoi hankautua poikki. Monta kertaa hän siinä urakassa loukkasi kätensä ja monta kertaa hänen täytyi muuttaa asentoa, mutta jonkin ajan kuluttua hän tunsi, että hänellä oli onni mukanaan. Hänen kätensä alkoivat nimittäin vähitellen höltyä, ja sitten työ edistyi melko nopeasti. Lopulta hän oli uutterien ponnistustensa tuloksena saanut naulan avulla aikaan sen, mihin Curry Grade oli pystynyt käyttäen apunaan etukäteen terottamaansa koukkua: hänen kätensä olivat vapaat. Sen jälkeen oli jalkojen vapauttaminen yksinkertainen juttu. Hän oli vapaa, jos kohta edelleen suljettuna laatikkoon.

Jos Tsitshuangin tarkoituksena oli ollut, että hänet upotettaisiin tässä laatikossa, sai hän kyllä tarkistaa suunnitelmiaan. Jos hän vielä pääsisi pois tästä laatikosta, saisi hän kyllä käsiinsä jonkinlaisen puolustusaseen myydäkseen henkensä mahdollisimman kalliista hinnasta.

Laatikon kantta tuntui ensin olevan mahdoton saada auki sisäpuolelta. Mutta siitä huolimatta hän yritti asettamalla hartiansa kantta vastaan ja ponnistamalla voimakkaasti käsin ja jaloin. Hän ponnisti kaikki voimansa ja teki yrityksen toisensa jälkeen, mutta kansi ei liikahtanutkaan. Hän oli jo vähällä luopua koko yrityksestä, kun muuan kannen laudoista paukahtaen murtui, ja näin syntyneestä aukosta hän näki hiukan päivänvaloakin.

Tosin tuota valoa ei ollut paljon. Vain kapea säde pääsi tunkeutumaan veneen ruumaan reiästä, joka oli veneen toisessa laidassa hiukan laatikon kannen yläpuolella. Mahdollisesti lauta oli sillä kohden haljennut tai mädäntynyt rikki, jolleivät sitten rotat olleet nakertaneet siihen reikää. Joka tapauksessa saattoi Kurt katsella hiukan ympärilleen ja pian hän oli vähällä huudahtaa ilosta ja hämmästyksestä.

Ruuman seinällä hän nimittäin vähän matkan päässä näki suuren määrän kaikenlaisia aseita. Siellä oli käyriä sapeleita, malaijilaistikareita, pyssyjä, karbiineja ja paljon muuta. Olivatko pyssyt ja karbiinit ladattuja, oli hänen mahdoton tietää, mutta joka tapauksessa niitä oli melkein käden ulottuvilla. Ehkäpä hänet olikin suljettu laatikkoon juuri sen vuoksi, että hän ei voisi päästä aseisiin käsiksi. Hän alkoi vähitellen tuntea jonkinlaista kiitollisuutta irlantilaista Curry Gradea kohtaan, joka esimerkillään oli opettanut hänelle, miten neuvokas mies voi selviytyä vaarallisistakin tilanteista, jos hänellä vain on lisäksi onni mukana.

Nyt hän jatkoi ponnistuksiaan 'kannen auki saamiseksi, mutta varovaisesti, jotta malaijit eivät voisi kuulla mitään melua. Muutamien minuuttien kuluttua hän istui saman laatikon kannella edessään asevarasto, jonka avulla hänen piti pystyä torjumaan ainakin ensimäiset hyökkäykset. Tarkastaessaan ampuma-aseita hän huomasi, että muuan karbiineista oli ladattu. Eräästä pienestä laatikosta hän taas löysi patruunia, jotka sopivat muutamiin pyssyihin. Pyssyt olivat kyllä sellaista mallia, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, mutta pian hän perehtyi niiden rakenteeseen, ja ennen pitkää hänellä oli kokonaista viisi ampuma-asetta ladattuina ja valmiina käytettäviksi koska tahansa.

Hänestä alkoi vähitellen tuntua omituiselta, että veneen kannelta ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Hänen päänsä päältä ei kuulunut ainoatakaan askelta eikä liioin ihmisten puhetta. Olivatko veneessä olleet miehet menneet maihin? Aiottiinko hänetkin ehkä viedä maihin tässä?

Kaikki aistit äärimmilleen jännitettyinä hän hiipi veneen laidassa olevan reiän luo ja alkoi suurentaa sitä löytämällään suurella veitsellä. Pian hän oli saanut reiän niin suureksi, että hän saattoi nähdä siitä yli koko joen, joka ainakin tällä puolella virtasi veneen ohitse. Mutta vene puolestaan ei näyttänyt liikkuvan myötä- eikä vastavirtaan. Se pysyi ehdottomasti paikoillaan, joko se oli sitten ankkuroitu taikka — mikä oli todennäköisempää — kiinnitetty rantaan.

Hän oli juuri vetäytymäisillään reiän luota johonkin ruuman nurkkaan voidakseen kaikessa hiljaisuudessa valmistautua puolustukseen taikka sitten yrittämään pakoa veneestä, kun hän äkkiä hätkähti. Kaukaa, joenmutkan takaa, tuli näkyviin Mary Loydin laivavene, jossa istui Pat ja muutamia muita. Pat oli pitämässä perää ja hän näytti ohjaavan venettä juuri merirosvojen venettä kohti. Hän näytti innokkaasti tähystelevän kiikarilla ja nyt hän äkkiä pysäytti perämoottorin sekä nousi ja alkoi viittoilla alkuasukasten venettä kohti. Myöskin veneessä olijat saivat nyt eloa. Kannelta kuului huutoja, kirkunaa sekä useita laukauksia, jotka ilmeisesti oli suunnattu tulijoita kohti.

Mutta pian tapahtui jotakin muutakin...

Laivaveneessä liikehtivät miehet vilkkaasti ja sitten...

Äkkiä kuului kovaa rätinää, ja raekuuro tuntui iskeneen rosvojen veneeseen. Rosvojen kirkunaan sekaantui äkkiä avunhuutoja ja haavoittuneiden parkunaa.

Toinenkin samanlainen raekuuro iski veneeseen yhtä tuhoisin seurauksin. Laivavene tuli nyt täyttä vauhtia suoraan rosvojen alusta kohti. Kurt käsitti kohta, mistä oli kysymys.

Pat oli ryhtynyt hyökkäykseen käyttäen apunaan konekivääriä!

Kurt painoi suunsa aivan kiinni äsken suurentamaansa aukkoon ja huusi kaikin voimin:

— Halloo, Pat! Anna heitä päihin! Nämä ovat merirosvoja ja minä olen heidän vankinaan. Käykää päälle vain!

Nyt kuului kannelta kiireellisiä askeleita. Monet ihmiset tuntuivat juoksentelevan siellä kiireesti edestakaisin. Rosvot olivat palanneet maista alukseensa ja näyttivät valmistautuvan puolustautumaan viimeiseen saakka. Ehkäpä heillä olikin mahdollisuuksia pitää puoliaan hyökkääjiä vastaan — tuliaseita, mahdollisesti pieni tykkikin...

Jos rosvoilla tosiaankin oli tykki käytettävänään, niin tarvittiin vain hyvin tähdätty laukaus laivaveneen vesirajaan, ja vene miehistöineen olisi tuossa tuokiossa joen pohjassa. Sen osaksi tulisi lyhyesti sanoen sama kohtalo, jonka vanha Mary Loyd oli vähäistä aikaisemmin valmistanut merirosvoalukselle...

Nyt kuului ruumaan johtavan oven ulkopuolelta kovaa melua.

Kurt oli silmänräpäyksessä valmiina ampumaan. Toivottavasti ase todellakin laukeaisi. Hän ryömi nopeasti saman laatikon taakse, johon hän itse äsken oli ollut suljettuna, mutta jota hän nyt hyvällä menestyksellä käytti suojanaan. Kun hän oli melkein näkymättömissä laatikon takana ja kun ruumassa lisäksi oli melkoisen hämärää, oli hänellä tavallaan yliote. Mutta jotta hän pystyisi sen säilyttämään täytyi hänellä olla lujat hermot ja tarkka käsi.

Ulkona kuului joku kiljuvan käskyjään voimakkaalla äänellä.

Kurt ei ymmärtänyt alkuasukkaiden kieltä, muuten hän olisi kuullut, että huutaja puhui jotakin laatikosta eli arkusta. Seuraavassa silmänräpäyksessä temmattiin ruuman ovi auki, mutta samassa pamahti myöskin Kurtin pyssy.

Laukausta seurasi ainakin pari, kolme kiljaisua, mutta sitten tuli kuolemanhiljaisuus. Kurt puolestaan sieppasi käteensä toisen pyssyn — vanhan, suusta ladattavan musketin, johon hän hetkistä aikaisemmin oli tavallisen panoksen lisäksi työntänyt kaikenlaista romua.

Äskeinen komentaja lähestyi nyt omassa persoonassaan ovea. Seuraavassa tuokiossa hän seisoi kynnyksellä, ja Kurt luuli tuntevansa itsensä Tapangin. Julmannäköinen, ruma malaijipäällikkö kirkui jälleen käskyjään miehilleen ja osoitti ruumassa olevaa laatikkoa.

Pau!

Jälleen kuului kova pamaus ja ruuman täytti sakea ja pistävä savupilvi.

Kun se oli hiukan hälvennyt, havaitsi Kurt, että merirosvopäällikkö Tapang oli suistunut suulleen maahan. Hänen miehensä pakenivat kiljuen paikalta, ja Kurt syöksyi heidän jälkeensä toisessa kädessä käyräsapeli ja toisessa revolveri, jonka hän ohi mennessään sieppasi kaatuneen rosvopäällikön kourasta. Seuraavassa tuokiossa hän oli ehtinyt kannelle.

Sinne hän tulikin aivan sopivaan aikaan. Pat miehineen oli myöskin kiivennyt veneeseen ja he pitivät revolvereillaan aisoissa joukon malaijeja, jotka arkoina olivat kerääntyneet yhteen kasaan. Kun heidän päällikkönsä oli kaatunut, olivat he menettäneet kaiken rohkeutensa ja muistuttivat nyt ruoskittuja koiria. Muuan heistä heittäytyi suinpäin jokeen, jossa hän kuitenkin joutui suoraan väijyvän krokodiilin kitaan.

Hänen menettelynsä vaikutti kuitenkin toisiin jollakin tavalla rohkaisevasti. Seuraavassa tuokiossa hyvin tähdätty kuula osui erääseen rosvoon, joka oli kohottanut terävän tikarinsa heittoon. Vielä muutamia laukauksia, ja jokainen malaiji oli hävinnyt kannelta. Kurt, Pat ja tämän miehet ovat saavuttaneet täydellisen voiton.

Näytti siltä, kuin he olisivat saaneet helpolla suuren voiton. Mutta heidän pitäessään parhaillaan sotaneuvottelua, kuului kaukaa höyrykoneen synnyttämää ääntä, ja Kurt tuntee sen heti. Petollisen sulttaani Gong Deewan huvialus on tulossa heitä kohti!

Aluksella oli kai kuultu äskeinen kova ampuminen ja aavistettu pahaa. Ja nyt kiiruhdettiin täyttä vauhtia katsomaan, mitä oli tekeillä.

Välittämättä malaijeilta anastetusta venheestä Kurt, Pat, pursimies Tom Bullwer ja nuori norjalainen merimies Håkan Elster kiiruhtivat omaan purteensa. Perämoottori pannaan käyntiin ja täyttä vauhtia lähdetään liikkeelle jokea ylös, kun taas toiselta suunnalta kuuluu ääni, joka osoittaa sulttaanin huvialuksen ponnistelevan eteenpäin kaikin voimin.

Pat pitää perää. Hänen terävät silmänsä tähyilevät tarkkaan joka taholle. Äkkiä hän huutaa:

— Tuonne! Juuri tuonne meidän on päästävä!

Hänen osoittamallaan suunnalla pistäytyy muuan niemi kauas jokeen ja niemen kärjessä on joukko pieniä saaria. Vene suunnataan saaria kohti, ja pian se joutuu pieneen saaristoon, joka samalla on todellinen labyrintti. Rannoilla kasvaa joukoittain tuuheita, troopillisia kasveja, joiden lehtevät oksat ulottuvat kauas joelle, ja niiden välissä on siellä täällä pieniä kanavia. Mutta joki käy hetki hetkeltä yhä matalammaksi ja kanavat yhä kapeammiksi. Voidaan tuskin ajatella matkan jatkamista, sillä vene saattaa millä hetkellä hyvänsä ajaa karille tai hiekkasärkälle.

Siksi Pat suuntaa veneen kohti rantaa eräässä kohdin, missä jokeen pistää pieni, tasainen kallio. Venettä tervehtii suuren, pelästyneen apinajoukon moniääninen kuoro. Apinoita keinuu puiden oksilla ja suurissa köynnöskasveissa, ja toiset niistä heittäytyvät puusta toiseen. Muutamat laukaukset saavat kuitenkin aikaan, että huuto vaikenee ja huutajat pakenevat aarniometsän pimentoihin. Paikalla on kohta hiljaista kuin haudassa. Ympäristössäkin vallitsee aarniometsän painostava hiljaisuus, ja aurinko paahtaa uuvuttavasti safiirinsiniseltä taivaalta.

— Varokaa! kiljaisee äkkiä pursimies Tom Bullwer. — Hyvin vaarallinen!

Ja hän osoittaa suurta käärmettä, jonka pää tavoittelee lähellä seisovaa Tomia. Käärmeen häntä on kiedottu ylempänä olevan oksan ympäri, ja sen pää liikkuu sähisten edestakaisin. Tom jatkaa:

— Tuollaiset käärmeet ovat äärettömän vaarallisia. Olen nähnyt sellaisia aikaisemmin Celebesillä. Muuan tuollainen surmasi minun hyvän toverini. Mies kuoli pari minuuttia käärmeen puremisen jälkeen. Ja katsokaa tuonne! Siellä on toinen — ja kolmas!

Kurt sieppaa esiin revolverin, jonka hän äsken oli ottanut rosvopäällikkö Tapangilta, tähtää tarkasti ja laukaisee.

Musertunein päin lähinnä oleva käärme putoaa maahan. Sama kohtalo tulee pian kahden muunkin osaksi. Retkeläiset voivat hengittää hiukan rauhallisemmin.

Ensimäinen kosketus aarniometsän kanssa ei ollut juuri vaarattomampi kuin taistelu Tapangia ja tämän rosvoja vastaan. Nyt ovat kuitenkin taistelut tauonneet ja toistaiseksi vallitsee rauha. Ainakin näennäisesti.

— Tuosta rosvoveneestä päästiin eroon aivan kreivin aikaan, virkkoi Pat tyytyväisesti virittäen nysäänsä. — Ampua sinä osaat edelleenkin, rakas Kurt, kuin mestariampuja ainakin. Olemme siis toistaiseksi selvinneet kunnialla sekä merirosvoista että myrkyllisistä käärmeistä. Mutta kerrohan nyt, mitä kaikkea sinulle on tapahtunut. Koskaan en olisi uskonut, että sinulle kävisi niin hullusti, vaikka aavistinkin, että sinua vastaan punottiin kavalia juonia.

— Varmasti punotaan edelleenkin, puheli Kurt hoidellessaan haavoja, joita hän äskeisen kahakan kestäessä oli saanut kasvoihinsa ja käsiinsä. — Asia on niin, että minä suoraan sanoen jouduin tuon yhä hirttämättömän compradorin syliin.

— Vinosilmän? Tsitshuangin?

— Juuri hänen eikä kenenkään muun. Hän on nimittäin hyvä ystävä rasvapallo Gong Deewan kanssa, joka parhaillaan oikein todenteolla ajaa meitä takaa.

— Kerrohan asia juurta jaksain! Alota alusta äläkä jätä mitään pois! Sitten on minun vuoroni. Sillä minullakin on uutisia, saat uskoa. Vakavia asioita ja uusia suunnitelmia.

Kurt kertoi ja kaikki kuuntelivat jännittyneinä. Kaikille kävi selväksi, että heidän asemansa oli äärimäisen vaikea, vaikka heidän olikin onnistunut kunnialla selvitä Tapangista ja tämän miehistä — suurimmaksi osaksi sen vuoksi, että heillä oli käytettävissään konekivääri, jota pursimies Bullwer oli tällä kertaa menestyksellä hoitanut.

Ja sitten oli Patin vuoro alottaa. Kaikkein ensiksi hän kuitenkin vielä kerran kiitti Kurtia kaikesta siitä, mitä tämä oli tehnyt.

— Pahin on kuitenkin jäljellä, jatkoi hän. — Asia on nimittäin niin, että minun on täytynyt siirtää priki toiseen paikkaan. Tämä merkitsee, että meidän on laadittava suunnitelmamme kokonaan uudelleen. Meidän, jotka nyt olemme täällä, täytyy maitse pyrkiä Sankolirangiin, joka sijaitsee rannikolla jonkin verran pohjoisemmassa Batu Tampangvuorten juurella. Näytän sinulle kartasta, missä se sijaitsee.

— Täytynyt siirtää priki? Mitä tarkoitat? kysyi Kurt. — Et kai ole...

— En minä, mutta Eddy Rogger. Hän lähti liikkeelle viime yönä noudattaen minun antamiani ohjeita. Syynä lähtöön oli, mitä minun oli onnistunut saada urkituksi eräältä humalaiselta bugiisilta, joka oli tullut prikiin kerjäämään tupakkaa. Asianlaita on lyhyesti sanoen niin, että tuo lurjus Curry Grade on jälleen meidän jäljillämme. Se, jonka kanssa minä juttelin, oli nähnyt hänet Moxtonin Golden Starissa Makkasarissa sekä kuullut tällöin, että Golden Starin piti lähteä tavoittamaan juuri meidän prikiämme. Määräyksen siitä oli antanut joku rikas kiinalainen, jonka kanssa Moxton on yhteistoiminnassa. Golden Star odotti vain jotakin kiinalaisdshonkkia palaavaksi takaisin retkeltä, jolle se oli lähtenyt Javan suuntaan. Tämän dshonkin päällikön nimi oli Pintshukan ja hän on todennäköisesti Tsitshuangin veli. Voit itse kuvitella lopun. Kuultuani tuon miehen kertomuksen päättelin, että meillä ei ole kovinkaan kauan armonaikaa. Siksi oli mielestäni parasta, että priki lähti toiseen paikkaan, ennen kuin Moxton ehtisi ilmestyä Samarindaan ja mahdollisesti sulkea meidät sinne. Siksi Eddy Rogger sai laivan päällikkyyden sekä määräyksen purjehtia Sankolirangiin sillä välin, kuin minä läksin noutamaan sinua.

Pitkän esityksensä Pat lopetti sanoen:

— Puuttuu vain, että Tsitshuang eli Kve Piang, joksi hän Samarindassa itseään nimitti, saa tietoonsa, että juuri me olemme hukuttaneet hänen veljensä Pintshukanin sekä upottaneet tämän merirosvoaluksen. Jos hän sen kuulee, on hänellä vielä enemmän aihetta vainota meitä. Mikäli emme saa järjestetyksi siten, että Moxton ja Curry Grade joutuvat meidän sijastamme maksamaan viulut. Mutta käyköön kuinka tahansa, ei meillä ole muuta neuvoa kuin tunkeutua koko tämän niemimaan poikki, vaikka meillä onkin edessämme noin kahdeksankymmenen Englannin peninkulman pituinen matka.

— Aarniometsien halki? kysyi Kurt epäröiden.

— Aivan niin.

— Entä vene?

— Siitä meidän on ehkä luovuttava. Paluutiemme on nyt joka tapauksessa katkaistu. Siitä pitävät kyllä huolen sulttaanin huvialus ja monet soutuveneet.

— Entä konekivääri?

— Sen me tietysti otamme mukaamme ja niin paljon muitakin tavaroita kuin vain suinkin jaksamme kantaa. Ehkäpä voimme myöhemmin saada dajakkien keskuudesta kantajia, jos osaamme suhtautua heihin oikealla tavalla.

— Mutta entä jos dajakit sen sijaan tekevät meidät päätä lyhyemmiksi?

— Joko sinua alkaa pelottaa?

— Ei kylläkään omalta osaltani. Mutta...

— Me olemme kaikki samassa asemassa. Toisella puolella ovat aarniometsät ja dajakit, toisella taas Gong Deewa ja Tsitshuang. Valitse itse! Minä omasta puolestani pidän ihmissyöjien taholta uhkaavaa vaaraa pienempänä. Jos Tsitshuang saa meidät kynsiinsä, niin meidät myydään orjiksi Celebesille, mikäli meitä ei nyljetä elävinä. Meillä puolestamme ei ole mitään mahdollisuuksia kostaa hänelle. Minä ainakaan en asioiden nykyisellään ollessa lähde yrittämään veneellä takaisin Samarindaan.

— Kuinka kauan olet ajatellut vaelluksemme täältä Sankolirangiin kestävän?

— Kaksi, pahimmassa tapauksessa kolme viikkoa.

— Mutta entä jos Moxton sillä välin ampuu prikin upoksiin?

— Hän ei kyllä ikinä saa nuuskituksi prikin olinpaikkaa käsiinsä. Minä...

Patin lause jäi kesken. Aivan läheltä kuului useita huvialuksen höyrypillin vihellyksiä.

— Hyvä, sanoi Kurt päättäväisesti. — Täällä emme voi olla turvassa montakaan tuntia. Ei muuta siis kuin metsään! On parasta lähteä liikkeelle mahdollisimman pian.

Jälleen kuului terävä höyrypillin vihellys, ja sitä seurasi jyrisevä, kumea pamaus.

Viisi minuuttia myöhemmin oli laivavene tyhjennetty sekä upotettu jokeen. Patin johdolla retkeläiset, koettivat peittää jälkensä mahdollisimman hyvin.

XI luku.

Kurtista tulee dajakkien päällikkö ja hän löytää epäjumalan aarteen.

Takaa-ajajat olivat nähtävästi aavistaneet, mihin pakolaiset olivat piiloutuneet. Mutta täällä oli virta liian matala, jotta höyryalus olisi voinut seurata pakolaisten venettä, jollei tahdottu antautua vaaraan ajaa hiekkasärkälle ja jäädä kiinni liejuun. Varmasti he kuitenkin tekisivät kaiken voitavansa saadakseen pakolaiset käsiinsä — sitäkin suuremmalla syyllä, kun he epäilemättä olivat huomanneet, että rosvopäällikkö Tapang oli yllätetty ja joutunut tappiolle, mutta samalla välttänyt kaiken vastuun saadessaan surmansa. Pakolaiset voivat siis valmistua kaikkein pahimpaan kiinni joutuessaan. Senkin vuoksi Pat oli tehnyt viisaasti lähettäessään pois Mary Loydin, koska Tsitshuangin ja Gong Deewan raivo olisi epäilemättä kohdistunut myöskin siihen.

Aarniometsään lähtiessään miehemme ottivat mukaansa veneestä niin paljon tavaroita kuin he suinkin katsoivat jaksavansa raahata mukanaan. Muiden ohella otettiin mukaan perämoottori ja pieni tynnyri bensiiniä. Tosin heillä ei ollut mitään venettä, mutta jos he pääsisivät rannikolle, ei veneen hankkiminen kohtaisi suuriakaan vaikeuksia. Ja pienestäkin moottorista saattoi silloin olla paljon hyötyä.

Mutta sittenpä olikin jokainen saanut kantamista niin paljon, että se tuntui. Tosin oli kaikista vähemmän tärkeistä esineistä luovuttu, mutta sittenkin olivat taakat raskaat. Varsinkin moottorin, bensiinitynnyrin ja konekiväärin -kuljetus aiheutti vaikeuksia. Muutenkin voitiin aarniometsässä päästä eteenpäin perin hitaasti, sillä kasvillisuus oli melkein läpitunkematonta. Eläviä olentoja sen sijaan ei kohdattu ensinkään, jollei oteta lukuun lörpötteleviä ja kirkuvia apinoita. Nämä seurasivat oksalta oksalle siirtyen uteliaina retkikuntaa ja tulivat toisinaan niin lähelle, että niihin olisi voinut tarttua käsin. Miehet lohduttivat itseään sillä, että he muun ruoan puutteessa täten saisivat ainakin apinanlihaa, joka paljon matkustaneen Tom Bullwerin väitteiden mukaan ei maistunut kovinkaan pahalta. Vedestä ei ainakaan näyttänyt tulevan puutetta. Runsaat sateet olivat synnyttäneet lukuisia soita, ja näiden yhteydessä oli pieniä sisäjärviä, joiden kiertäminen vain lisäsi retkeläisten vaikeuksia.

Eniten kärsi matkan rasituksista nuori norjalainen Håkan Elster. Hän oli kaikin puolin kunnon poika, hänellä oli hyvä pää ja hän oli altis palvelemaan, mutta hänellä oli heikko ruumiinrakenne. Hän oli aivan erinomainen -kokki ja sitäpaitsi hän oli tähystäjänä ja vahdinpitäjänä melkein korvaamaton. Hän ei nimittäin kaivannut juuri ensinkään unta, ja parin tunnin nukkuminen vuorokaudessa riitti hänelle varsin hyvin. Sammumaton seikkailujen halu oli saanut hänet lähtemään merelle. Hänen aikomuksenaan ei kuitenkaan ollut jäädä merimieheksi loppuiäkseen; hän oli vain tahtonut yksinkertaisesti päästä kauaksi kotimaastaan.

Kun aarniometsässä ryhdyttiin ensimäisen kerran viettämään yötä, lupasi Håkan yksin huolehtia vartioimisesta. Illalla sytytettiin tuli, jotta voitaisiin valmistaa ruokaa, ja myöhemmin sitä pidettiin vireillä, jotta lähettyville mahdollisesti osuvat petoeläimet pysyisivät loitolla. Kuitenkaan ei voitu roviota tehdä kovin suureksi, sillä täytyi pitää huolta myöskin siitä, että metsä ei päässyt syttymään tuleen, koska se olisi merkinnyt myöskin retkeläisten tuhoa.

He olivat koko päivän ponnistelleet urhoollisesti eteenpäin koettaen kulkea kompassin mukaan. Mukana oleva matkamittari osoitti kuitenkin illalla, että he olivat päässeet eteenpäin tuskin enemmän kuin peninkulman! Toiveet siitä, että he ajoissa ehtisivät Sankolirangiin, jonka syvää lahtea kohti Mary Loyd parhaillaan purjehti, eivät tosiaankaan olleet suuret. Eipä siis ihme, että Kurt ja Pätkin alkoivat ensimäisen päivän tulokset todettuaan epäillä yrityksen onnistumista sekä arvella, että he olivat antautuneet vaikeuksiin, jotka ehkä lopulta osoittautuisivat ylivoimaisiksi. Kuitenkin he olivat liian väsyneitä pohtiakseen asemaansa lähemmin sekä ryhtyäkseen mahdollisesti laatimaan jotakin uutta suunnitelmaa. Kurt ei kuitenkaan malttanut olla kysymättä, miksi Pat ei ollut ottanut laivasta mukaansa hänen gorillaansa Mungoa. Pat selitti:

— Se olisi täytynyt panna häkkiin ja sellainen häkki olisi ollut liian suuri kuljetettavaksi veneessä. Täällä metsässä olisi lisäksi voinut käydä niin, että se olisi karannut meiltä ainiaaksi, mutta prikissä siitä voi vielä olla yhtä ja toista hyötyä.

Kurt myönsi Patin olevan oikeassa. Aarniometsän houkutukset olisivat epäilemättä olleet niin suuret, että niitä olisi ollut mahdoton vastustaa.

Ennen pitkää kaikki muut retkikunnan jäsenet nukkuivat sikeästi päivän vaivoista väsyneinä, mutta nuori Håkan Elster valvoi heikosti liekehtivän rovion ääressä kuunnellen mahtavan aarniometsän salaperäisiä ääniä sekä varsinkin erilaisten eläinten äännähdyksiä, joista monet vaikuttivat suorastaan pelottavilta. Hänellä oli vierellään ladattu kivääri ja hän oli valmis ampumaan pienimmänkin vaaran uhatessa. Hän ei kuitenkaan saattanut pimeässä nähdä mitään, jollei oteta lukuun hehkuvia silmiä, jotka silloin tällöin välähtivät pimeässä ja pian taas katosivat. Tulen loimu oli ehkä houkutellut metsän asukkaita paikalle. Että syynä eläinten tuloon todella oli uteliaisuus, havaittiin siitä, että ainoakaan niistä ei edes yrittänyt ahdistaa nuotion ääressä olevia.

Retkeläiset olivat asettuneet leiriin pitkältä näyttävän vuoriharjun rinteelle. Ilmeisesti heidän oli seuraavana päivänä kuljettava tämän vuoriharjun yli, sillä sen kiertäminen olisi luultavasti vienyt paljon aikaa ja lisäksi heidän olisi täytynyt poiketa kauas syrjään varsinaisesta kulkusuunnastaan. Mahdollisesti kävisi niinkin — kuten Håkan oli kuullut — että heidän olisi pakko kääntyä etsiäkseen käsiinsä alkuasukkaita ja saadakseen heidän keskuudestaan mahdollisesti 'kantajia.

Äkkiä Håkan hätkähti ja hypähti pystyyn. Hän oli kuullut selkänsä takaa epäilyttävää kahinaa ja kohta sen jälkeen oli jokin esine viuhahtanut aivan hänen korvansa ohitse. Seuraavassa tuokiossa pitkä ja kapea esine iski hänen eteensä melkein sammuneen nuotion hiilien ja tuhkan keskelle.

Mikähän se oli?

Hän kääntyi ja kuuli samanlaisen viuhinan uudelleen. Samassa kuitenkin hän laukaisi kiväärinsä varoittaakseen nukkuvia tovereitaan. Metsästä kuului vastaukseksi kiljaisu, ja sen jälkeen oli kaikki jälleen hiljaista.

Samassa Kurtkin jo oli jalkeilla. Samoin Pat. Heille Håkan kiireesti kertoi, mitä oli tapahtunut.

Heitä valaisee pitkä ja kapea tulenliekki. Esine, joka äsken oli iskenyt keskelle nuotiota, oli äkkiä leimahtanut tuleen.

— Keihäs? kysyy Pat ihmetellen. — Lähellä on siis myös joku ihminen, joka on heittänyt sen.

Maassa, aivan samalla paikalla, missä Håkan äsken istui, on toinen, samanlainen keihäs, jota nyt ryhdytään tarkoin tutkimaan. Se ei kuitenkaan näytä niinkään paljon keihäältä. Pikemminkin se muistuttaa pitkää nuolta, jonka toisessa päässä on väkäset, toisessa taas linnunsulista tehty laite.

— Puhallusputken nuoli, virkkaa Tom Bullwer, joka myöskin on noussut. — Tappaa melkein silmänräpäyksessä siten, että myrkky, jota nuolesta leviää vereen, aiheuttaa kohta sydänhalvauksen. Javalla muuan tuollainen nuoli osui erääseen toveriini, ja hän kuoli melkein kohta.

On helppo käsittää, että tuollaiset sanat eivät juuri olleet omiaan rohkaisemaan nuorta norjalaista merimiestä. Eikä liioin toisia retkikunnan jäseniä. Joku oli siis puhaltanut nuolia vartioimassa ollutta Håkania kohti voidakseen sitten paremmin yllättää nukkujat. Oli vaikea sanoa, oliko vihollinen yksin, vai oliko retkeläisiä vihollisten mielestä liian paljon.

Tahallaan retkeläiset antoivat nyt nuotionsa sammua aivan kokonaan. Kohta sen jälkeen metsä tuntui olevan tulvillaan kiiltäviä ja välkkyviä pisteitä, jotka nopeasti liikkuivat sinne tänne. Ne olivat kuitenkin vain tropiikin lukemattomia tulikärpäsiä, ja samanlaisia olivat olleet myöskin useimmat Håkanin äsken näkemät kiiluvat pisteet. Toisia kiiluvia pisteitä näkyi aivan maan pinnassa, mutta kun niitä tarkasteli lähemmin, huomasi, että ne olivat kiiltomatojen aiheuttamia. Ihmeellisten äänien aiheuttaja taas oli, selitti Tom, muntshak-niminen eläin, joka haukkuu ja murisee ollessaan öisin pyydystämismatkoillaan. Toisia ääniä taas synnyttivät sammakot tai sirkat, joita kumpiakin asusti joukoittain läheisillä soilla. Mahdotonta ei kylläkään ollut, jatkoi Tom Bullwer, että lähistöllä oli käväissyt myöskin jokin leopardi tai puhveli tai jokin gobangi, joka lähinnä muistuttaa sikaa ja kuuluu haisueläimiin.

Aarniometsä ei siis suinkaan ollut kuollut, mutta sen monet asukkaat antavat itsestään elonmerkkejä enimmäkseen yöllä. Vartiotuli oli kuitenkin pidättänyt nämä eläimet loitolla, mutta se ei ollut pelottanut nuolenpuhaltajaa, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli dajakki, toisin sanoen pääkallonpyydystäjä ja ihmissyöjä...

Sinä yönä ei tämän jälkeen enää nukuttu. Myrkylliset nuolet olivat karkoittaneet unen kaikkien silmistä. Retkeläiset valmistautuivat torjumaan mahdollista vaaraa kaikin käytettävissään olevin keinoin. Silti heitä oli omiaan lohduttamaan tieto, että lähettyvillä oli ihmisiä, olivatpa nämä sitten millaisia tahansa. He saattoivat kyllä olla vaarallisia ja vaikeuttaa heidän matkaansa, mutta ehkäpä heistä myöskin oli hyötyä, jos heitä osasi kohdella oikealla tavalla. Aarniometsä, jossa ei ensinkään asu ihmisiä, olisi ollut vielä pahempi.

Pimeässä miehet pohtivat kysymystä, oliko äskeisen nuolenpuhaltajan onnistunut päästä pakoon, vai viruiko hän mahdollisesti jossakin lähettyvillä Håkanin ampuman luodin haavoittamana tai ehkä surmaamanakin. Hänhän oli kiljaissut, vaikka ei ollut helppo sanoa, oliko hän kiljaissut tuskasta vai kutsuakseen paikalle tovereitaan. Jos näin oli laita, ja jos onni oli heitä vastaan, saattoi heidän ympärillään ja joka taholla olla villejä väijyksissä odottaen vain sopivaa tilaisuutta käydäkseen heidän kimppuunsa.

— Meitä on vain neljä miestä ja vastassamme voi olla monta sataa, virkkoi Tom Bullwer jonkin verran huolestuneena.

— Ota huomioon konekivääri, poikaseni, huomautti Pat. — Luulisinpä siitä riittävän vastusta muutamalle sadalle.

— Eikö olisi parasta panna se kohta ampumakuntoon?

— Minusta olisi sittenkin odotettava päivän valkenemista, vastasi Pat. — Vai mitä sinä arvelet, Kurt?

Mutta Kurt ei arvellut mitään. Hän oli yksinkertaisesti kadonnut.

Pat huusi häntä kerran toisensa jälkeen, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Kukaan ei liioin ollut vallitsevassa pimeydessä havainnut Kurtin poistumista.

Miten saattoikaan Kurt olla niin hullu, että hän yksinään ja toisille mitään puhumatta lähti kohti vaaroja, jotka saattoivat olla hyvinkin uhkaavat? Toisethan eivät tietäneet edes, mille suunnalle hän oli lähtenyt. Ehkäpä hän jo oli joutunut pimeässä väijyvien vihollisten käsiin, ja nämä raahasivat häntä parhaillaan vankina mukanaan.

Mitään ei kuitenkaan ollut kuulunut. Kurt ei liioin ollut antanut toisille mitään varoitusmerkkiä huutamalla tai — vielä paremmin — ampumalla.

Hänen ystävänsä olivat käsitettävistä syistä kiusallisen tunnelman vallassa.

Kukaan ei voinut sanoa, mihin heidän pitäisi ryhtyä, tai mille suunnalle heidän pitäisi lähteä etsiäkseen kadonnutta. Heitä oli liian vähän, jotta he olisivat voineet etsintää varten jakautua eri joukkoihin. Jos he hajaantuisivat, kohtaisi heitä ehkä jokaista sama kohtalo kuin Kurtia. Tämän he kaikki käsittivät pohtiessaan pohtimasta päästyäänkin, mikä heidän ystävälleen oli tullut ja miksi hän mitään puhumatta oli poistunut heidän luotaan.

Toinen toimintasuunnitelma toisensa jälkeen esitettiin ja hylättiin. Vihdoin tultiin siihen tulokseen, että oli sittenkin odotettava päivänkoittoa. Konekivääri järjestettiin sillä välin ampumavalmiiksi ja samoin pantiin muut ampuma-aseet kuntoon. Kun päivä koittaisi, olisi ehkä mahdollista löytää joitakin jälkiä, joita saattoi seurata.

Koko tapaus vaikutti jollakin tavalla salaperäiseltä ja samalla kamalalta.

Heillä oli nyt riittävästi aihetta valittaa, että he koskaan olivat lähteneet joen rannalta ja heittäytyneet seikkailuun, jonka päättymisestä ei ollut mitään tietoa. Eikö sittenkin olisi ollut parempi ryhtyä rohkeasti taistelemaan Gong Deewaa ja Tsitshuangia ja kaikkia näiden kätyreitä vastaan, olipa heitä sitten kuinka paljon tahansa?

Nyt oltiin siinä, missä oltiin. Ja Kurt oli kadonnut jäljettömiin.

Aurinko nousi äkkiä ja sen valo siilautui myöskin aarniometsän tiheän lehvistön läpi. Kurtin ystävät saattoivat vähitellen ryhtyä yhdessä tai jokainen erikseen etsimään mahdollisia jälkiä — totta kai Kurtin kengät olivat jonkinlaisia jälkiä maahan painaneet!

— Tänne! huudahti äkkiä Håkan, joka oli tunkeutunut tiheikköön hiukan kauemmaksi kuin toiset. — Tästä hän on kulkenut!

Kaikki toiset ryntäsivät paikalle. Jokainen saattoi kosteassa syvänteessä erottaa jälkiä, jotka eivät olleet villin paljaiden jalkojen jättämiä. Ne johtivat vuoren huipulle, saman vuoren, jonka juurella heidän leirinsä oli. Niitä saattoi helposti seurata pitkän matkaa. Kurt oli noussut aina korkeammalle ja korkeammalle.

Vihdoin etsijät pääsivät vuoren harjanteelle, mistä saattoi katsella kauas yli vuoren toisella puolella olevan, kivisen tasangon. Ja tuolla — aivan pian jälleen alkavan metsän reunassa.

Siellä oli joukko tyypillisiä dajakkien majoja. Siitä ei ollut epäilystäkään.

Kiikarinsa avulla Pat saattoi lähemmin tarkastella kylää. Kiikarilla näet näki selvästi, että metsänreunassa todellakin oli kylä — joukko majoja, joiden seinät oli tehty bambusta sekä katot palmunlehdistä. Edelleen saattoi nähdä, että kylässä aivan vilisemällä vilisi villejä, ja että heitä varsinkin oli koolla jonkin ympärillä, joka muistutti pystytettyä roviota. Miehillä oli kaikilla pitkät veitset, keihäät, jouset ja viinet. Tunnelma oli lievästi sanottuna sotainen.

Hän oli juuri kertomaisillaan tovereilleen, mitä hän oli nähnyt, kun hän vuoren juurella, aivan tasangon reunassa, näki toisen näyn — näyn sellaisen, että hän ei ollut uskoa omia silmiään.

Siellä seisoi Kurt! Mutta hän ei ollut yksin.

Hänen ympärillään oli Patin arvion mukaan ainakin kymmenkunta villiä, jotka kaikki olivat aseistettuja. Mutta lisäksi näkyi villien keskellä kiinalainen, jonka — samoin kuin Kurtinkin — kädet oli sidottu selän taakse. Kurt ja kiinalainen keskustelivat keskenään jostakin, ja villit seurasivat heidän keskusteluaan suurella mielenkiinnolla.

Vaikka Kurtin ja kiinalaisen kädet olikin sidottu, ei heitä silti näyttänyt uhkaavan ainakaan välitön hengenvaara eivätkä he liioin näyttäneet pelkäävän mitään. Muuan heidän vartijoistaan oli vähän väliä viitannut kädellään kohti dajakkikylää, jonka Pätkin oli äsken nähnyt, ja nyt hän antoi merkin. Samassa hetkessä koko joukko lähti liikkeelle — suoraan kohti sitä paikkaa, missä Pat, Tom Bullwer ja Håkan Elster edelleen seisoivat neuvottomina, mihin heidän oikein pitäisi ryhtyä.

Kaikki kolme olivat varustettuja hyvillä ampuma-aseilla ja kaikki kolme tulivat nopeasti yksimielisiksi, että Kurt oli vapautettava, maksoi sitten mitä hyvänsä.

Varoitukseksi Pat laukaisi "kuusipiippuisensa" — mutta aluksi ilmaan.

Pamaus vaikutti kohta ehkäisevästi heitä lähestyviin villeihin. Kaikki he pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan kolmeen mieheen, jotka nyt astuivat näkyviin. Kuitenkaan ei ainoatakaan keihästä heitetty eikä nuolta puhallettu vastaukseksi laukaukseen. Vaikka villejä olikin paljon enemmän kuin äkkiä näyttämölle ilmestyneitä valkoihoisia, empivät he silti ryhtyä hyökkäykseen. Pat ja hänen toverinsa sen sijaan lähtivät etenemään. Pat huusi Kurtille, että jollei häntä kohta päästettäisi vapaaksi, niin jokaikinen villi surmattaisiin ilman muuta.

Mutta ymmärsivätkö villit, mitä Pat oli sanonut? Joka tapauksessa Pat painui yhä lähemmäksi heitä.

Nyt kuului Kurtin vastaus:

— Älkää ampuko! Tämä kiinalainen on meidän ystävämme. Hän on tehnyt erittäin hyvän ehdotuksen. Tulkaa tänne kaikki kolme! Seikkailu on saanut perin kummallisen käänteen.

Pat ja hänen toverinsa noudattivat Kurtin kehoitusta. Ja nyt he saivat kuulla todella kummallisen tarinan, mikäli kiinalainen, jonka kädet edelleen olivat sidottuina selän taakse, ehti kääntämään Kurtin sanoja dajakkien kielelle sekä dajakkien puolesta puhuvan vanhan, kummallisesti maalatun ja hullunkurisesti pyntätyn ukon puheita englanniksi. Pääasiassa saatiin tällöin kuulla seuraavaa.

Näillä seuduilla asui kaksi dajakkiheimoa, jotka jokin aika sitten olivat joutuneet sotaan keskenään- Toinen näistä heimoista on virallinen vaarallinen tring-heimo, jonka leiri oli jossakin kivitasangon toisella puolella. Tämä henno, jonka kaikki jäsenet olivat ihmissyöjiä, oli ryhtynyt sotaan rauhallisempaa bangun-heimoa vastaan. jonka kylän retkeläiset äsken olivat saaneet näkyviinsä. Suuri ylivoima saattoi millä hetkellä tahansa hyökätä bangunien niskaan.

Kurt, joka yöllä oli joutunut bangunien vakojen vangiksi ja sitten kuljetettu heidän leiriinsä, oli luvannut, että jos hän pääsisi vapaaksi, niin hän ja hänen toverinsa antaisivat tringeille sellaisen läksytyksen, että näiden ei pitkiin aikoihin tekisi mieli ryhtyä taistelemaan banguneja vastaan.

Aluksi ei kuitenkaan kukaan ollut ymmärtänyt hänen puhettaan, mutta sitten oli tuotu paikalle kiinalainen, joka oli vähäistä aikaisemmin joutunut bangunien vangiksi. Kiinalainen oli nimeltään Ingkvan ja hän saattoi toimia tulkkina. Bangunien vanha päällikkö oli vähitellen alkanut kallistaa korvaansa Kurtin suunnitelmille, mutta hän oli antanut uhkavaatimuksen, että jolleivät Kurt ja tämän ystävät pystyisikään täyttämään lupaustaan, niin heidän kaikkien päät totisesti ripustettaisiin kuivumaan heimon temppelipaaluihin.

Nyt bangunien päällikkö kohdisti kiinalaisen välityksellä sanansa Patille. Oliko tämäkin valmis täyttämään, mitä hänen nuori ystävänsä oli banguneille luvannut?

Pat iski voimakkaasti rintaansa ja huudahti päättäväisesti voimakkaalla äänellä:

— Antaa sellaisten tringien tulla! Tällä vuorella he saavat sellaisen sen vastaanoton, että he eivät sitä koskaan unohda.

Vähäistä myöhemmin olivat kaikki sekä — sekä valkoihoiset että bangunit saapuneet edellisten leiripaikalle. Ei ollut suurikaan asia järjestää vuoren harjulle sellaisia puolustusasemia, että tringit todella saisivat Patin lupaaman vastaanoton. Olihan heillä konekivääri ja muita tuliaseita käytettävissään.

Puolustustoimiin ei oltu ryhdytty hetkeäkään liian aikaisin. Tuskin oli konekivääri saatu asemaan, kun tringien hyökkäysjoukko tuli näkyviin. Heitä oli ainakin parisataa ja he olivat aseistettuja keihäillä, jousilla sekä puhallusputkilla. Nyt he kohottivat kamalan karjunnan, jonka tarkoitusta oli mahdoton käsittää väärin. Eivätkä bangunien sotilaat käsittäneetkään.

Jo muutamien minuuttien kuluttua trinpien voimat lähenivät bangunien asemia, joiden keskustaan, tärkeimmälle paikalle, valkoihoiset olivat konekivääreineen sijoittuneet. Tringit saivat rauhassa edetä yli kivisen tasangon. Vasta sitten, kun he olivat jonkin matkaa nousseet ylös vuoren rinnettä, alkoi konekivääri rätistä. Kurt hoiti konekivääriä tunnetulla taidollaan, ja hänen tovereittensa pyssyt paukkuivat lakkaamatta. Samanaikaisesti bangunit sinkosivat joukoittain keihäitä ja nuolia vihollisia kohti.

Tulos oli hämmästyttävä.

Hyökkääjistä ei ainoakaan päässyt kukkulalle asti. Sen sijaan sortui heitä suuret määrät verissään rinteelle, ja eloonjääneet syöksyivät vihdoin pakoon, minkä jaloista lähti.

Voitto oli mahdollisimman täydellinen. Kurt ja Pat olivat pitäneet sanansa.

Mutta juuri, kun voitto näytti varmalta ja bangunien parhaillaan vaatiessa, että tringejä oli ryhdyttävä ajamaan takaa, niin muuan rinteellä makaavista vihollisista ampui nuolen kohti vanhaa, hurjan ilon vallassa tanssivaa bangunien päällikköä. Nuoli osuikin maaliin. Päällikkö kirkaisi ja suistui kuolleena maahan.

Kurtin tarkoituksena oli, että tappiolle joutuneita vihollisia ei ajettaisi takaa, mutta hänen sanojaan ei nyt kukaan kuunnellut. Kuolleen päällikön puolesta oli kostettava! Raivottarien tavoin bangunit ryntäsivät alas rinnettä tringien jälkeen temmaten mukanaan valkoihoiset ja heidän konekiväärinsä.

Takaa-ajoa jatkui yhtä mittaa tringien kylään asti. Mutta koko kylässä ei ollut ainoatakaan ihmistä. Kaikki olivat paenneet hurjan kauhun vallassa.

Bangunit ryhtyivät kohta ryöstämään, mitä käsiinsä saivat, eivätkä he tietystikään kohdanneet mitään vastarintaa. Tämän yleisen ryöstön ja sekasorron aikana tapahtui, että...

Niin. Silloin tapahtui, että Kurt metsänreunassa kävellessään äkkiä suistui johonkin ojantapaiseen, jota hän ei ollut ensinkään huomannut. Oja näytti olevan kovin pitkä ja vietti alaspäin.

Pat oli huomannut tapahtuman ja riensi paikalle maan alle kadonnutta pelastamaan, mutta sai saman kohtalon ja luisti samaa tietä kuin Kurtkin.

Heidän liukumisensa päättyi vihdoin syvään holviin. Holvin seinässä paloi jonkinlainen lamppu ja sen himmeässä valossa he näkivät kamalimman ja rumimman kuvan, mitä he koskaan olivat nähneet. Se oli jättiläiskokoinen jumalankuva, joka näytti olevan puhdasta kultaa sekä peitetty epälukuisilla jalokivillä.

Ystävykset silmäilivät ihmetellen toisiaan. He eivät saattaneet kuvitella muuta kuin että sattuma oli heittänyt heidät aarrekammioon, jollaisesta he eivät olisi saattaneet uneksiakaan.

— Kuulehan, Kurt, sanoi Pat, kun ensimäinen hämmästys oli jonkin verran asettunut, tämä meidän täytyy hoitaa varovaisesti. Kauniimpaa ja kallisarvoisempaa sotasaalista me kyllä emme saa toista kertaa tässä elämässä. Mutta hiljaa, suuni! Toistaiseksi emme puhu tästä sanaakaan toisille, ei villeille eikä muillekaan. Ja nyt meidän on yritettävä päästä ylös jälleen.

Kurt tuntui epäröivän.

Hän seurasi kuitenkin Patia ryömien nelinkontin. Poispääsy oli kaikkea muuta kuin helppo. Vaadittiin suuria ponnistuksia, ennen kuin he jälleen pääsivät pitkän ja syvälle maan sisään ulottuvan käytävän reunalle. Varovaisesti he silmäilivät ympärilleen. Kaikkialla roihusivat liekit, sillä voitolle päässeet bangunit olivat sytyttäneet vihollistensa majat tuleen. Tulen valossa mielettömiltä näyttävät miehet tanssivat hurjia sotatansseja ja kaikkialta kuului korvia huumaavaa karjuntaa.

Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota ystävysten tilapäiseen katoamiseen. Epäjumalan vartioiman aarteen olemassaolo ei tullut siis toisten tietoon.

Vasta illansuussa alkoi marssi takaisin bangunien omaa kylää kohti.

Tom Bullwerin ja Håkan Elsterin oli täytynyt ottaa osaa sotatanssiin, ja kiinalaista Ingkvania oli saman tanssin aikana heitelty edestakaisin kuin pallo, niin että hän kerran toisensa jälkeen oli ollut vähällä taittaa niskansa.

Onneksi Kurt oli ehtinyt hätään, ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän huusi kiinalaiselle ja tämä kykeni vielä tulkitsemaan heittelijöilleen, että jos Ingkvan kuolisi, niin eivät bangunit voisi enää keskustella valkoihoisten auttajiensa kanssa. Onneksi lähimmillä banguneilla olikin niin paljon järkeä, että kiinalainen sai olla rauhassa.

Bangunien kylässä järjestettiin saavutetun voiton johdosta valtava juhla, joka ainakin siinä mukana olleille europalaisille oli ainutlaatuinen tilaisuus. Samalla kertaa valmistuttiin suorittamaan kaatuneen vanhan päällikön hautausta taikka oikeastaan hänen polttamistaan mahtavan suurella roviolla hänen arvoaan vastaavin juhlallisuuksin.

Kaikki nämä juhlamenot veivät aikaa. Ja juhlien kestäessä Kurt julistettiin — uudeksi päälliköksi!

Kukaan muu, sanottiin, kuin hän ja hänen ystävänsä ei voinut tehdä bangunien kansaa suureksi ja voittamattomaksi. Koska Ingkvan oli välttämätön tulkkina uuden päällikön tahtoessa puhua alamaisilleen, vapautettiin hänet orjuudesta sekä korotettiin jonkinlaiseksi pääministeriksi. Emme tiedä, oliko hän tyytyväinen uuteen asemaansa. Mutta Kurtin, Patin ja toisten valkoihoisten kannalta tilanne oli saanut suorastaan arveluttavan käänteen.

Miten he nyt pääsisivät jatkamaan matkaansa?

Tietystikin he kaikki halusivat jatkaa matkaansa päästäkseen jälleen prikilleen. Lisäksi Pat halusi kernaasti ottaa mukaan myöskin suuren aarteen, jonka olemassaolosta kellään muilla kuin sen löytäjillä ei ollut aavistustakaan.

Mutta miten tämä kaikki kävisi päinsä?

XII luku.

Uhkarohkea sotajuoni ja loistava voitto.

Dajakkipäällikkö Kurt Lagerbergiä huolestutti suuresti kysymys, millaiseksi hänen elämänsä muodostuisi tässä uudessa ja odottamattoman korkeassa asemassa borneolaisen villiheimon keskuudessa, heimon, jonka tapoihin muiden ohella kuului myöskin ihmisten syönti.

Vaikeudet tuntuivat hänestä monesti ylivoimaisilta, ja iltaisin, kun hän valkoihoisine tovereineen oli vetäytynyt heille asunnoksi osoitettuun päällikön majaan, he pitivät pitkiä neuvotteluja pohtien kysymystä, miten he parhaiten voisivat selviytyä tästä vaarallisesta tilanteesta.

Kukaan ei kuitenkaan voinut keksiä neuvoa. Yksinpä Pätkin, joka tavallisesti ei vähällä joutunut neuvottomaksi, tunnusti kykenemättömyytensä.

Ennen kaikkea kiusasi valkoihoisia pääkallonpyydystys ja siihen liittyvä ihmisten syönti, jota heidän uudet "ystävänsä" harjoittivat, ja joka aiheutti kammottavia näytelmiä joka kerta, kun jonkun muun heimon jäsen joutui vangiksi.

Vaikka Kurt olikin nimellisesti heimon päällikkö, ei hänen ollut ajattelemistakaan saada alaisiaan luopumaan tuosta kamalasta tavasta, sillä ihmisten surmaaminen ja heidän lihansa syöminen kuuluivat dajakkien korkeimpiin uskonnollisiin menoihin eikä niistä voitu luopua, sillä silloin jumalat vihastuisivat...

Jos he nyt kovin jyrkästi nousisivat vaatimaan ihmisteurastuksen lopettamista, uhkasi heitä pahimmassa tapauksessa vaara, että he kaikki neljä joutuisivat itse syödyiksi.

Liioin ei ollut ajateltavissa, että he väkivaltaa käyttämällä voisivat ajaa tahtonsa läpi. Heidän ampumavaransa osoittivat nimittäin selviä vähentymisen merkkejä. Niitä täytyi säästää mahdollisimman paljon. Jos ne loppuisivat, olisi myöskin heidän valta-asemansa lopussa — ja samalla haihtuisivat viimeisetkin mahdollisuudet päästä elävinä ihmisten ilmoille.

Näin oli kulunut melkein viikko ja yleinen toivottomuus oli vallalla. Silloin Kurt eräänä yönä sai aatteen, joka tosin tuntui perin rohkealta, mutta jonka toteuttaminen ehkä oli heidän ainoa mahdollisuutensa pelastua.

Kylän keskellä oli uhripaikka ja sen vieressä oli heimon tärkeimmän jumalan kuva. Jumalan nimenä oli kuvaavasti kyllä Meas Djuk — kulta-apina! Se muistutti kuitenkin hyvin suuressa määrässä ihmistä. Kun kuvaa verhosi kirjava, aina maahan asti ulottuva kangas, tuli Kurt ajatelleeksi, että ehkäpä sen tilalle voitaisiin asettaa ihminen.

Miksi ei esimerkiksi Håkan Elster voisi vaadittaessa esiintyä jumalana?

Eiköhän siitä voisi olla tavalla tai toisella hyötyä? Mitä tapahtuisi, jos kuva äkkiä alkaisi puhua ja antaa ohjeita palvelijoilleen?

Kurt ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Kun aamu sitten koitti, oli hänen suunnitelmansa yksityiskohtia myöten valmis. Kaikkein ensinnä hän selosti sen Patille.

— Sinä olet hullu! kuului Patin suorasukainen vastaus.

Mutta kun Kurt oli jonkin aikaa lähemmin selostanut aikeitaan, muuttui Patin käsitys ja hän lausui lopulta:

— Ehkäpä sittenkin... Ja onhan meidän kuitenkin kaikitenkin tehtävä jotakin. Emmehän voi jäädä tänne ikiajoiksi. Sitäpaitsi on otettava huomioon muuan tärkeä seikka. Ajattele, jos Eddy, jolle minä olen antanut prikin päällikkyyden, luulee, että me olemme saaneet surmamme, ja lähtee jatkamaan matkaansa ilman meitä? Kutsu siis Håkan tänne, niin saamme kuulla, uskaltaako hän antautua yritykseen. Nyt riippuu kaikki lähinnä hänestä. Voiko hän nimittäin opetella ulkoa kaikki, mitä hänen on sanottava, ja saada dajakit uskomaan, että puhuja todella on Meas Djuk.

Håkan Elster huudettiin sisään toisesta huoneesta eli oikeastaan karsinasta, jossa hän asui yhdessä Tom Bullwerin kanssa. Kun suunnitelma selostettiin hänelle, herätti se hänessä lähinnä pelkoa. Pian hän kuitenkin tuli vakuutetuksi siitä, että tässä tarjoutui hänelle itselleenkin ainoa mahdollisuus pelastua nykyisestä tilanteesta, joka todellisuudessa merkitsi sitä, että he olivat näiden ihmissyöjien vankeina, ja että heitä itseään joka hetki uhkasi vaara tulla surmatuiksi ja syödyiksi. Niinpä hän jonkin aikaa mietittyään antoi suostumuksensa.

Lähempien yksityiskohtien järjestäminen jäi Kurtin asiaksi. Håkanilla oli suuret taipumukset näyttelemiseen sekä erilaisten ihmisten matkimiseen, ja näistä taipumuksista oli nyt paljon apua. Hänen ulkoasunsa oli helppo muovailla ja muuttaa sellaiseksi, että häntä ainakin yöllä ja nuotion valossa voi pitää Meas Djukina, bangunien heimon korkeimpana suojelijana, jos hänet sijoitettiin jumalankuvan paikalle uhripaikan viereen. Toinen asia sitten oli, miten tämä kävisi päinsä ja miten he kylästä lähtiessään saisivat mukaansa myöskin tringien jumalan aarteet.

Kurt keksi siihenkin keinon.

Seuraavien öiden aikana oli tämä aarre tai mahdollisimman suuri osa siitä kaikessa hiljaisuudessa sullottava muutamiin koreihin, jotka otettaisiin mukaan kuljettaessa tringien hylätyn leirin ohi. Ihmeen tapahtuessa oli banguneille selitettävä, mistä syystä lähtö johtui ja miksi he eivät saaneet tulla mukaan.

"Ihmeen" järjestämisen ja aarteen talteen ottamisen pitäisi, selitti Kurt, tapahtua viimeistään kolmen päivän kuluessa. Saman ajan kuluessa täytyisi Håkanin opetella ne sanat, jotka hänen oli lausuttava, tarkoin ulkoa. Tässä suhteessa toivottiin saatavan apua kiinalaiselta, jolle vastapalvelukseksi luvattaisiin, että hänkin siten pääsisi vapaaksi nykyisestä kurjasta asemastaan. Toivottavasti hän muutenkin antaisi apuaan yritystä toteutettaessa.

Kiinalainen oli kohta valmis antamaan apuaan.

Hänen korkein toivomuksensa oli päästä takaisin omaan maahansa. Tämän toivomuksen toteuttamiseksi hän oli valmis tekemään mitä tahansa. Siksi hän alkoikin kohta päntätä Håkan Elsterin päähän puhetta, jonka Kurt ensin sepitti englanniksi, ja joka Håkanin sitten oli pidettävä bangunien kielellä jumalana esiintyessään.

Niin kului aika nopeasti jokaisen toimiessa tahollaan suunnitelman toteuttamiseksi.

Jopa bangunitkin tietämättään antoivat tehokasta apuaan.

Kun näet kaikki oli valmista Kurtin aikeiden toteuttamiseksi, ilmoittivat bangunien johtomiehet eräänä päivänä, että sen päivän illalla järjestettäisiin suuri juhla.

Heimon soturit olivat nimittäin saaneet vangeiksi kolme johonkin vieraaseen heimoon kuuluvaa miestä, ja nämä aiottiin illalla asianmukaisin menoin uhrata jumalan kunniaksi.

Tällä välin Kurt oli keksinyt keinon, miten "Kulta-apina" tarpeen tullen voitiin nopeasti nostaa pois jalustaltaan ja Håkan — asianomaisesti naamioituna — asettaa tilalle. Håkan Elster taas puolestaan oli oppinut läksynsä hyvin, niin että hän osasi sen sujuvasti ulkoa. Ainoa vaara oli siinä, että hän mahdollisesti alkaisi pelätä eikä muistaisi, mitä hänen oli sanottava. Mutta jos niin kävisi, oli sovittu, että hän ei puhuisi mitään. Missään tapauksessa hän ei saanut liikkua sen jälkeen, kun hänet oli "korotettu jumalaksi", hän sai ainoastaan puhua, jos hän kykeni.

Heimon papit ja lääkemies touhusivat koko päivän juhlansa valmisteluissa. Illan hämärtäessä ei uhripaikalla ollut ketään, kun Pat ja Håkan Elster yhteisvoimin kaatoivat "Kulta-apinan" patsaan sekä piiloittivat sen lähellä olevaan pensastoon. Tuossa tuokiossa oli Håkan Elster epäjumalaksi naamioituna asettunut patsaan paikalle.

Tämä tapahtuikin viime hetkessä. Samassa näet riensi paikalle eräitä pappeja, jotka sytyttivät uhripaikalla olevat roviot. Samanaikaisesti toisten pappien johtama juhlallinen kulkue lähti liikkeelle päällikön majan luota. Kun se ehti uhripaikalle, valaisivat rovioiden liekit Meas Djukin sijasta Håkan Elsteriä.

Totisesti: Håkan vaikutti aidolta mahdollisimman suuressa määrässä!

Pappien ja lääkemiesten pysähtyessä hänen eteensä hän pysyi liikkumattomana kuin kivipatsas ainakin, eikä kukaan dajakeista osannut epäillä mitään. Yhtä liikkumattomana hän pysyi koko sen ajan, jonka papit ja lääkemiehet suorittivat uhrimenojaan ja lukivat asiaan kuuluvia rukouksiaan ja manauksiaan.

Nyt olivat rukoukset loppuneet. Kolme vankia kaadettiin kasvoilleen maahan. Seurasi hetki, jolloin heidät surmattaisiin heimon suojelusjumalan kunniaksi.

Silloin tapahtui ihme.

Kuva alkoi puhua selvällä, ihmeellisen syvällä äänellä.

Kaikki heimon jäsenet jäivät paikoilleen liikkumattomina ja hämmästyneinä. Enemmänkin. Jopa suorastaan pelon ja kauhun vallassa. Jokainen kuunteli henkeään pidättäen, mitä jumalalla oli sanottavana.

Jumala julisti, että uhria ei saanut tällä kertaa toimittaa. Kahdenkymmenen viiden heimon sotilaan tuli valkoisten miesten ja heidän "tulenheittäjänsä" — konekiväärin kera lähteä voitettujen tringien autioon leiriin sekä viedä vangit mukanaan. Samoin tuli ottaa mukaan kaikki esineet, mitä valkoisilla miehillä oli mukanaan. Autiossa kylässä oli kaikki nämä esineet sekä kolme vankia uhrattava vieläkin korkeammalle olennolle.

Jollei näin tehtäisi vielä tänä yönä, ei ainoakaan heimon jäsenistä seuraavana päivänä olisi elossa.

Kohtalokin tuli ystäviemme avuksi tässä vaarallisessa tilanteessa. Kohta, kun Håkan oli lopettanut puheensa, kulki nimittäin kylän yli myrskynpuuska, ukkonen jyrähteli ja alkoi rankasti sataa. Villien mielestä tämä kaikki oli uutena todistuksena siitä, että jumalaa oli toteltava.

Tähän asti oli kaikki siis käynyt hyvin.

Kurt, joka oli heimon päällikkö, antoi kiinalaisen "pääministerinsä" välityksellä joukon käskyjä alaisilleen. Kaksikymmentäviisi valittua sotilasta otettiin mukaan. Kaikki valkoihoisten tavarat sijoitettiin paareille. Niin lähti kulkue liikkeelle sateen yhä vieläkin valuessa virtoinaan. Muut heimon jäsenet olivat yhä vieläkin siinä määrin pelon ja kunnioituksen vallassa, että he eivät pystyneet ajattelemaan selvästi, saatikka sitten toimimaan. Pelko ja synnynnäinen taikausko saivat aikaan, että kaikki olivat kuin lamautuneina. Vasta sitten, kun Kurt oli lähtiessään antanut tulkita, että jokainen oli parhaiten turvassa omassa majassaan kotijumaltensa suojassa, lähtivät heimon jäsenet liikkeelle noudattaakseen kehoitusta.

Niin marssi kulkue kaikessa rauhassa yli kivisen tasangon ja pääsi tringien autioon kylään.

Täällä kohtasi kahtakymmentäviittä bangunisoturia epämiellyttävä yllätys.

Heidät nimittäin houkuteltiin kaikki aikaisemmin mainittua ojaa pitkin bangunien epäjumalan luolaan, jonka Pat ja Tom Bullwer olivat, tyhjentäneet 'kaikista aarteista. Kuolemaantuomitut vangit auttoivat auliisti vieritettäessä suuria kiviä aukon suulle, jotta -luolaan suljetut eivät kohta ainakaan pääsisi pois, ja jotta pakolaiset voisivat voittaa edes jonkin verran aikaa.

Kompassin ja kartan mukaan kulkien — mikäli karttaan nyt voi paljonkaan luottaa — ponnisteltiin sitten •kohti rannikkoa. Kulkua yritettiin jouduttaa mahdollisuuksien mukaan, mutta kantamusta oli jokaisella paljon, ja matka edistyi näin ollen perin hitaasti. Jo seuraavana päivänä olivat bangunien soturit pakolaisten kintereillä. Mutta tämän olivatkin pakolaiset ottaneet huomioon. Tietystikin heitä lähdettäisiin ajamaan takaa, kun heidän sotajuonensa paljastuisi.

Ei auttanut muu kuin varustautua taisteluun.

Nyt nähtiin, kuinka hyvä oli, että bangunien kylässä oltaessa oli säästetty ammuksia. Ne tulivat nyt hyvään tarpeeseen, vaikka niitä ei tosin paljon tarvittukaan. Bangunit muistivat kokemuksesta, miten heillekin saattoi käydä, jos valkoihoiset pääsivät käyttämään tuhoisia aseitaan. Siksi he pienen kahakan jälkeen lopettivatkin ahdistelunsa ja vetäytyivät pois. Sen jälkeen ei heidän taholtaan uhannut retkikuntaa mikään vaara.

Nyt oli vain yritettävä päästä ehjin nahoin rannikolle.

Heidän kulkuaan vaikeutti edelleenkin se, että heillä oli niin paljon tavaraa mukanaan. Sen lisäksi, mitä he veneestä olivat ottaneet mukaansa, olivat tulleet tringien epäjumalan aarteet. Tosin kantajiakin oli enemmän, sillä 'kiinalainen, samoin kuin myöskin heidän pelastamansa dajakit, sai kantaa oman osuutensa. Niin ponnisteltiin urhoollisesti eteenpäin. Lepoajat olivat mahdollisimman lyhyet, ja suuret osat öitäkin oltiin liikkeellä.

Onneksi jouduttiin aivan asumattomalle seudulle, jossa ei ollut pelkoa, että ihmissyöjät hyökkäisivät retkikunnan kimppuun.

Alkuasukkaiden taholta ei siten ollut vaikeuksia, mutta luonto asetti sellaisia aivan riittävästi. Viikon kestäneiden uupumattomien ponnistusten jälkeen päästiin vihdoin merelle.

Epätarkan kartan nojalla ei ollut mahdollista ratkaista, mihin paikkaan he olivat joutuneet. Mutta pääasia olikin, että oli päästy rannikolle.

Onni suosi heitä edelleenkin. Rannikolle tultua saatiin selville, että mukana olevat dajakit olivat taitavia veneenrakentajia. Heidät pantiin siis valmistamaan •kanoottia, joka valmistuikin hyvin pian. Jo muutaman päivän kuluttua voitiin lähteä liikkeelle ja ottaa myöskin kaikki tavarat mukaan.

Nyt tuli voimakas perämoottori, jota koko matkan oli raahattu mukana, hyvään tarpeeseen. Se kiinnitettiin kanoottiin, ja niin alettiin kulkea pitkin soista rannikkoa pohjoiseen päin. Jos onni oli myötäinen, tulisi Sankolirangin syvä lahti hyvinkin pian näkyviin.

Mutta oliko vanha Mary Loyd vieläkin siellä heitä odottamassa?

Meri oli onneksi tyyni. Varovaisesti he olivat lähteneet vasta valmistuneella veneellään liikkeelle vasta auringon laskiessa. He eivät tahtoneet tarpeettomasti herättää huomiota. Kun heidän kanootissaan ei luonnollisista syistä ollut purjeitakaan, vaan se liikkui perämoottorin avulla, herättäisi se sitäkin suuremmalla syyllä kiusallista huomiota. Onneksi tällä rannikolla joka enimmäkseen oli asumatonta aarniometsää tai suota, liikkui verrattain harvoin laivoja.

Kun päivä sitten koitti, saattoi Pat todeta heidän olevan Makkasanin salmessa. Heidän edessään näkyi pieni saariryhmä, jonka Pat myöskin uskoi tuntevansa. Sieltä ei ollut enää kovin pitkältä Sankolirangin. lahteen.

Heidän kanoottinsa, jonka dajakit olivat valmistaneet suurella kiireellä, oli luonnollisesti perin alkeellinen monessa suhteessa. Kuitenkin se oli osoittautunut sekä kevyeksi että tukevaksi. Tilaa siinä vain oli verrattain vähän, kun siihen täytyi mahtua kahdeksan ihmistä ja lisäksi vielä heidän tavaransa. Kolme suurehkoa koria, joihin tringien epäjumalan temppelistä tai paremminkin luolasta korjatut aarteet oli sullottu, oli sijoitettu kanootin perään, missä Kurt ja Pat pitivät niitä tarkoin silmällä. Vain he kaksi tiesivät, mitä koreissa todellisuudessa oli. Korien ulkonäkö ei suinkaan mitenkään ilmaissut, että niissä oli arvokas sisältö. Eikä ketään — ei ainakaan kiinalaista — ollut hyvä päästää koreja penkomaan. Siitä olisi saattanut aiheutua uusia vaaroja entisten lisäksi.

Samoin oli pidettävä valppaasti silmällä kolmea dajakkia, jotka ’he olivat pelastaneet varmasta kuolemasta. Kukaan ei voinut tietää, mitä he hautoivat mielessään. Ei kiinalainenkaan sanonut ymmärtävänsä sitä kieltä, jota he käyttivät keskenään puhuessaan. Mahdollisesti he kuuluivat johonkin syvällä aarniometsässä asuvaan heimoon, joka vain perin harvoin joutui tekemisiin muiden ihmisten kanssa.

Kun kanootin nopeus perämoottorin ollessa käynnissä oli noin kuusi solmuväliä, ja kun meri näytti pysyvän tyynenä, laski Pat, että heidän pitäisi ehtiä Sankolirangin lahden ulkopuolella oleville Pulo Miangin saarille saman päivän kuluessa. Jollekin näistä saarista oli noustava maihin tähystämään, ennen kuin matkaa jatkettiin. Joltakin korkeammalta paikalta oli helppo nähdä, oliko Mary Loyd enää ankkurissa lahdessa, ja toimittava sitten tehtyjen havaintojen mukaisesti. Itse Sankolirangin kylään ei ollut pakko kohta ensimäiseksi mennä.

Mutta meri ei pysynytkään tyynenä. Se alkoi ennen pitkää aaltoilla, ja tuulen voima lisääntyi. Onneksi se kuitenkin puhalsi takaa ja siis lisäsi kanootin nopeutta. Mutta kun aallot samalla kävivät korkeammiksi, ei ollut kovin helppo pitää raskaassa lastissa olevaa kanoottia tasapainossa sekä oikeassa suunnassa. Muutamista mukana olevista peitteistä oli pakko laittaa tilapäinen purje, joka kiinnitettiin sattumalta kanoottiin otettuun pitkään tankoon. Kun se nostettiin, oli kanoottia parempi ohjata. Nyt se myöskin — ainakin matkan päästä — entistä enemmän muistutti alkuasukkaiden tavallisesti käyttämiä kanootteja. Jos siis joku näki sen, voi hän luulla sitä kalastusmatkalla olevien alkuasukkaiden kanootiksi, jollaisia näillä vesillä liikkui paljonkin.

Ajatus purjeen pystyttämisestä oli herännyt Patin aivoissa. Ja purjeesta olikin hyötyä monessa suhteessa.

Oli jo päästy verrattain lähelle ensimäisiä Pulo Miangin saaria, kun tehtiin yllättävä havainto. Taivaanrannalla havaittiin näet jonkin aluksen märssypurjeet. Itse laiva oli vielä näkymättömissä, mutta todennäköisesti sekin oli menossa Sankolirangin lahteen.

Mutta mikä laiva se mahtoi olla? Oltiinko jälleen tekemisissä merirosvojen kanssa?

Pat suuntasi kanootin ylähankaan ja alkoi jälleen hiipiä pitkin rannikkoa. Tuntematon laiva teki saman tempun. Sekin näet kääntyi ylähankaan ja alkoi lähestyä rannikkoa. Mutta kun se oli paljon suurempi ja tietysti myöskin paljon nopeampi, loittoni se nopeasti ja katosi pian kokonaan kanootissa olevien näkyvistä. Kun se meni samaan lahteen, joka oli heidänkin päämääränään, päättivät miehemme olla hyvin varuillaan sen suhteen sekä varoa joutumasta kovin lähelle sitä, ennen kuin sen tarkoitukset tiedettiin. Siksi alettiin jälleen luovia Pulo Miangin saaria kohti. Auringonlaskun lähestyessä päästiinkin saarten lähettyville. Mutta tuntematonta purjelaivaa ei näkynyt missään. Siksi päätettiin laskea maihin viettämään yötä, ja kanootti ohjattiin pieneen, suojaisaan lahteen, johon päästiin jokseenkin samanaikaisesti, kuin aurinko laski länteen.

Kaikki menivät maihin lukuunottamatta Kurtia, joka otti hoitaakseen ensimäisen vahtivuoron kanootissa pitääkseen silmällä sen kallisarvoista lastia. Rannalla valmistettiin ateria — ensimäinen heidän merelle lähdettyään — ja kaikki asettuivat levolle. Kaikkialla vallitsi täydellinen hiljaisuus lukuunottamatta aaltojen hiljaista loisketta rantaan. Pimeän ja hiljaisen meren yläpuolella kaartui valtavana tähtitaivas, jolla lukemattomat tähdet ja tähtisikermät, ennen muita loistava Etelän Risti, kimaltelivat.

Vahdissa ollessaan Kurt mietti mahdollisuuksia matkan jatkamiseen. Myöskin Pat oli tullut kanoottiin, mutta hän oli paneutunut sen keulaan nukkumaan. Hän tuntui suhtautuvan tulevaisuuteen varsin rauhallisesti, etenkin kun matka tähän asti oli sujunut näin onnellisesti. Ehkäpä onni olisi mukana edelleenkin. Kunhan vain vanha Mary Loyd olisi ankkurissa samassa lahdessa, mihin se niin kauan sitten oli lähtenyt purjehtimaan.

Äkkiä Kurt hätkähti. Tykinlaukaus oli kajahtanut tropiikin yön hiljaisuudessa. Se tuli saman lahden suunnalta, johon heidän itsensä piti seuraavana päivänä pyrkiä. Se ei ennustanut ainakaan mitään hyvää. Ensimäistä laukausta seurasi pian kaksi muuta, yhtä voimakasta. Myöskin Pat heräsi niihin ja huusi kanootin keulasta:

— Mitä nyt? Mitä tuo on?

— Sankolirangin lahdessa ammutaan parhaillaan tykeillä, mikäli minä voin ymmärtää, vastasi Kurt.

— Ammutaan tykeillä? Silloin on siellä pakosta tekeillä jotakin erikoista. Mihinkähän pinteeseen Eddy on mahtanut joutua? Meidän täytyy heti lähteä liikkeelle.

Rannalla nukkuvat miehet heräsivät myöskin tykkien jyskeeseen. Kaikki huomasivat piankin, että kaikki pamaukset eivät olleet samanlaisia. Helposti huomasi, että lahden suunnalla ammuttiin ainakin kahdenlaisilla tykeillä. Tilanne alkoi näyttää yhä arveluttavammalta.

— Nopeasti veneeseen! komensi Pat.

Ja niin lähdettiin liikkeelle keskellä yötä niin nopeasti, kuin moottori vain kykeni kanoottia kuljettamaan. Suunta määrättiin laukausten äänen mukaisesti, ja kun lahti oli verrattain lähellä, oltiin piankin sen suulla.

Mutta nyt oli kaikkialla hiljaista. Laukaustenvaihto oli loppunut.

Pat pysäytti moottorin ja antoi määräyksen tarttua airoihin. Hän tahtoi päästä perille mahdollisimman huomaamatta yön pimeyden suojassa. Soutajille sanottiin, että heidän tuli soutaa äänettömästi, ja niin liukui kanootti hiljaa ja näkymättömänä pimeydessä, joka oli niin synkkä, että ei voinut nähdä edes kanootin keulasta perään. Tilanne oli siis mahdollisimman jännittävä. Äkkiä Pat kuiskasi soutajille, joina tällä kertaa olivat Håkan ja Tom Bullwer:

— Seis!

Kanootti oli ollut törmäämäisillään suurehkoon laivaan, joka pimeässä oli ilmestynyt aivan sen tielle Laivasta ei kuulunut minkäänlaista ääntä eikä liikettä. Oliko juuri tästä laivasta äsken ammuttu? Miten oli sitten tämä hiljaisuus selitettävissä? Ei suinkaan miehistö kokonaisuudessaan ollut lähtenyt maihin!

Pat ei voinut hillitä uteliaisuuttaan. Löydettyään laivan kupeelta nuoraportaat riippumassa kiipesi hän niitä myöten ylös revolveri hampaiden välissä. Hän hävisi pimeään. Jälleen oli kaikki hiljaista, mutta sitten kuului äkkiä kova kiljaisu ja pari laukausta.

— Ylös! Kiivetkää laivaan! komensi Kurt.

Kaikki riensivät mahdollisimman nopeasti ylös portaita, myöskin kiinalainen ja kolme mukana olevaa dajakkia. Kurt tuli ylös viimeisenä. Laivan kannella häntä kohtasi uusi yllätys.

Siellä seisoi nimittäin Pat kädessään lyhty, jonka hän jostakin oli ehtinyt saada käsiinsä. Lyhdyn valossa hän tarkasteli kannella viruvaa ruumista.

Kurt kiiruhti paikalle. Hän ei ollut uskoa silmiään. Siinä olivat nimittäin hänen edessään compradori Tsitshuangin maalliset jäännökset. Vaarallinen kiinalainen makasi kannella kuolleena...

Jonkin matkan päässä virui kannella toinen mies, joka nyt alkoi vähitellen liikahdella. Hän oli laivaan jätetty vahti, jonka Pat kannelle päästyään oli iskenyt maahan.

Kaikki tuntui yhäkin perin salaperäiseltä. Missä oli laivan miehistö ja miksi laivassa oli tykkejä, joiden jyrinä äsken oli kuultu?

Selitys saatiin piankin. Patin lyhdyn valo osui erääseen pelastusrenkaaseen. Siinä olivat sanat:

Golden Star.

Nyt retkeläiset innostuivat. He olivat tehneet kaappauksen, joka tuntui suorastaan ihmeelliseltä, saaneet suuren saaliin, joka oli pidettävä hallussa. Syynä siihen, että laivassa ei ollut miehistöä, oli tietysti, että kaikki olivat lähteneet kaappaamaan — vaikkapa Mary Loydia. Taistelu oli ollut ankara, ja Mary Loydin tykit oli ensin saatu vaikenemaan. Ja sitten Moxton oli lähtenyt miehineen liikkeelle veneillä nujertaakseen vastustajansa lopullisesti.

Nämä olivat kuitenkin toistaiseksi vain olettamuksia. Mitään ei voitu tehdä ennen päivänkoittoa, ei mitään muuta kuin järjestää asiat niin, että Moxton ja hänen miehensä eivät pääsisi Golden Stariin takaisin. Päivänkoittoon oli aikaa vielä pari tuntia. Tykit saatettiin ampumavalmiiksi. Käsiaseita annettiin jokaiselle paitsi kiinalaiselle ja dajakille. Nämä saivat tehtäväkseen hilata kannelle konekiväärin, joka myöskin laitettiin ampumavalmiiksi. Samoin nostettiin laivaan korit, joissa aarre oli. Kurt ja Pat päättivät puolustaa valloittamaansa laivaa viimeiseen asti.

Sitten nousi aurinko ja he saivat jälleen nähdä ihmeellisen näyn.

Tuolla oli Mary Loyd, merirosvojen hävittäjä, joksi Pat oli leikillään, vaikka samalla täydellä syyllä, vanhan laivan ristinyt, mutta se oli ammuttu upoksiin.

Se oli uponnut niin syvään veteen, että ainoastaan mastot olivat näkyvissä. Se oli leveän lahden etelärannalla ja hyvän ampumamatkan päässä Golden Starista. Siihen oli vanhan prikin tarina päättynyt.

Mutta miten oli käynyt Eddy Roggerille ja hänen miehilleen?

Kukaan ei ehtinyt pohtia kysymystä, kun jälleen tapahtui jotakin ihmeellistä.

Tykit alkoivat jyskiä rannalla olevan korkean vuoren huipulta. Mutta niitä ei tähdätty kohti Golden Staria, vaan alaspäin vuoren rinnettä, alhaalta uhkaavaa hyökkääjää kohti.

Kurt ja Pat alkoivat aavistaa, mistä oli kysymys.

Eddy oli ollut kylliksi viisas rakentaakseen pitkänä odotusaikana itselleen linnoituksen maihin. Hän oli järjestänyt vuorelle hyvät asemat, joissa hän miehineen pystyi menestyksellä puolustautumaan. Hän olisi voinut ehkä olla turvassa prikissäkin, mutta eihän voinut koskaan tietää, milloin vihollinen ilmestyisi näyttämölle. Hänen mielestään oli tällainen järjestely turvallisempi.

Myöskin Pat päätti ryhtyä toimintaan. Hän käski suunnata laivan tykit rantaa kohti. Samalla hän veti laivan isoon mastoon merkinantolipun ja sähkötti laivan komentosillalla merimiesten tapaan lipuilla seuraavan tiedonannon:

"Eddy — Golden Star on meidän — pidä puoliasi ja anna niille päihin kunnollisesti. Kurt ja Pat."

Tiedonanto toistettiin kolme kertaa sopivin väliajoin. Samassa Golden Starin tykit alkoivat syytää kuulia vuorenrinteelle, Eddyn asemien alapuolelle. Ennen pitkää saattoi nähdä, miten joukko miehiä ryntäsi metsästä rannalle, heittäytyi sielläoleviin veneisiin sekä alkoi soutaa Golden Staria kohti.

Hullun yritys! Jokainen vene ammuttiin upoksiin.

Muutamia meressä uiskentelevista miehistä pelastettiin ja nostettiin laivaan, missä heidät kohta pantiin kahleisiin. Heidän joukossaan olivat muiden ohella kapteeni Harry Moxton sekä yliloikkari Curry Grade!

Niinpä siis kävi, että Kurt ja Pat tovereineen jonkin aikaa myöhemmin saapuivat takaisin Brunein satamaan purjehtien — ei vanhalla Mary Loydilla, vaan Golden Starilla.

Patin ennustus oli käynyt toteen!

Matkan varrella oli suurella voitolla myyty kaikki se, mitä oli saatu pelastetuksi uponneen Mary Loydin lastista ja mitä ei ollut niinkään vähän. Mutta tämä voitto ei ollut mitään verrattuna niihin aarteisiin, joita Kurt ja Pat toivat mukanaan sotaisten tringien epäjumalan luolasta. Sieltä saatu saalis käsitti kultaa ja jalokiviä satojen tuhansien dollareiden arvosta.

Lisäksi löydettiin Golden Starista paljon arvokasta.

Moxton oli ilmeisesti tehnyt hyviä "kauppoja" viimeisillä ryöstöretkillään. Jo se seikka, että laivassa oli tykkejä sekä suuret määrät aseita ja ammuksia, todisti selvästi, millä asioilla laiva liikkui, vaikka sillä olikin mastossa rauhallinen kauppalippu. Mutta Moxtonin omasta hytistä löydettiin musta merirosvolippu, jossa oli valkoinen pääkallo ja kaksi ristissä olevaa sääriluuta. Tämä lippu oli varmasti usein puhunut kohtalokasta kieltään.

Nyt olivat kuitenkin laivan rosvoretket päättyneet. Syynä siihen oli lähinnä kostonhimoisen kiinalaisen compradorin itsepäisyys, Tsitshuang -kun ehdottomasti tahtoi päästä käsiksi vihaamiinsa vastustajiin Kurtiin ja Patiin, jotka hän tahtoi tuhota mihin hintaan tahansa. Loppujen lopuksi tuo yritys maksoi hänen oman henkensä.

Kurt Lagerbergin ja hänen ystävänsä Pat O’Brienin voitto oli mahdollisimman täydellinen. Sitäpaitsi heidän oli onnistunut vapauttaa Etelämeri joukosta vaarallisia pahantekijöitä, jotka olivat kauan aikaa saaneet riehua mielensä mukaan ja saada aikaan paljon vahinkoa.

Ei tarvitse sanoakaan, että konsuli Willner oli sekä tyytyväinen että hämmästynyt. Hän kulki kauan aikaa aivan kuin unessa.

Jaettaessa epäjumalan temppeliluolasta löydettyä saalista saivat Kurt ja Pat suurimman osan. Pat päätti ensin matkustaa kotimaahansa ja ryhtyä elämään rikkaana miehenä koroillaan. Mutta Kurt päätti jäädä Borneolle. Sinne jäivät vihdoin myöskin Pat ja Eddy Rogger, joka niinikään sai runsaan palkinnon osoittamastaan rohkeudesta ja neuvokkuudesta. Luonnollista on, että muitakaan retkikunnan jäseniä ei jätetty osattomiksi. Moxtonin ja Curry Graden kohtalo sen sijaan ei ollut yhtä kadehdittava. He nimittäin joutuivat Sarawakin merioikeuteen vastaamaan monista pahoista töistään.