Sherlock Holmes ja tohtori Watson selvittävät sarjaa arvoituksellisia tapauksia Lontoossa. Novellikokoelma sisältää muun muassa kertomukset kadonneesta jalokivestä, salaperäisestä täplikkäästä nauhasta sekä insinöörin kadonneesta peukalosta.
Arthur Conan Doylen 'Sininen kiiltokivi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2776. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
SININEN KIILTOKIVI
Sherlock Holmesin Seikkailut II
Kirj.
ARTHUR CONAN DOYLE
Englanninkielestä Suomentanut
O. E. J.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1933.
SISÄLLYS:
I. Sininen kiiltokivi.
II. Kirjava nauha.
III. Insinöörin peukalo.
IV. Kalifornialainen morsian.
V. Beryllikruunu.
VI. Punertava hiuspalmikko.
I.
SININEN KIILTOKIVI.
Menin toisena joulupäivänä heti aamulla tervehtimään ystävääni Sherlock Holmesia ja toivottamaan hänelle kaikkea sitä, mitä ystäville siihen vuodenaikaan tavallisesti toivotetaan. Hän loikoili leposohvallaan punainen aamunuttu yllään, piippuhylly oikealla puolella käden ulottuvilla ja sohvan vieressä lattialla kasa ryppyisiä ja ilmeisesti juuri luettuja aamulehtiä. Toisella puolella oli puutuoli, jonka selustan kulmaan oli ripustettu vanhuuttaan kulunut kova huopahattu. Huopa oli monessa kohdin murtunut rikki, siinä oli lovia ja kuhmuja, mistä päättäen hattu oli jo kauan sitten nähnyt parhaat päivänsä. Tuolin istuimella oli suurennuslasi ja pienet pihdit, jotka ilmaisivat, että hattu oli asetettu yllämainittuun paikkaan tutkittavaksi.
"Sinä työskentelet", sanoin; "ehkäpä häiritsen sinua."
"Et suinkaan. Olen iloinen saadessani keskustella kanssasi tuloksista, joihin olen päässyt. Tämä asia" — hän viittasi peukalollaan hattua kohti — "on tosin varsin arkipäiväinen, mutta siinä on kohtia, jotka näyttävät olevan ainakin jonkin verran mielenkiintoisia, jopa opettavaisiakin."
Minä istuuduin hänen nojatuoliinsa humisevan takkavalkean ääreen ja lämmittelin käsiäni, sillä ulkona oli niin kylmä, että ikkunat olivat kauttaaltaan jääkukkien peitossa. "Tuolla hattukululla, niin vaatimattomalta ja mitättömältä kuin se näyttääkin, on varmaankin oma synkkä tarinansa", huomautin. "Se on todennäköisesti avain, joka avaa sinulle tien jonkin salaisuuden selvittämiseen ja jonkin rikoksen rankaisemiseen."
"Ei, ei", Holmes vastasi nauraen. "Nyt ei ole kysymys rikoksesta, vaan aivan jokapäiväisestä lystikkäästä pikkutapahtumasta, joita sattuu alituisesti, kun muutaman neliöpenikulman alueelle sullotaan neljä miljoonaa ihmistä toisiaan tuuppimaan ja tyrkkimään. Sellaisen kihisevän lauman keskuudessa tapahtuu kaikkea, mitä yleensä voi tapahtua, asioita, jotka ovat hyvinkin eriskummallisia ja hämmästyttäviä, olematta silti rikollisia. Senhän olemme itsekin jo joutuneet näkemään."
"Olemme kylläkin. Kokoelmiini viimeksi lisäämissäni kuudessa tapauksessa oli kolme, joihin ei sisälly mitään varsinaista rikosta, ei ainakaan sellaista, josta voisi syyttää tuomioistuimessa."
"Aivan niin. Tarkoitat yritystäni riistää Böömin kuninkaan kirjeet Irene Adlerilta, neiti Sutherlandille tehtyä ainoalaatuista kepposta ja halkihuulisen kerjäläisen seikkailua. Omasta puolestani en epäilekään sitä, että tämäkin pikku juttu kuuluu samaan viattomaan sarjaan. Tunnethan Petersonin, kaupunginlähetin?"
"Kyllä."
"Tämä voitonmerkki kuuluu hänelle."
"Onko se hänen hattunsa?"
"Ei, hän löysi sen. Omistaja on toistaiseksi tuntematon. Katsellessasi sitä pyydän sinua ajattelemaan, ettei se ole vanha ja kolhiintunut linnunpelätin, vaan kiinteätä ajattelua vaativa tehtävä. Mutta ensin saat kuulla, miten se joutui tänne. Se ilmestyi eilen aamulla suuren ja lihavan hanhen keralla, joka on todennäköisesti juuri nyt Petersonin uunissa paistumassa. Ja kaikki tämä tapahtui näin. Peterson, joka on, kuten tiedät, erittäin kunnon mies, palaili neljän tienoilla jouluaamuna pikku kekkereistä. Tallustellessaan kotiinpäin Tottenham Court-roadia pitkin hän näki kaasulyhtyjen valossa pitkän, hoikan miehen, joka kulki hiukan hoiperrellen hänen edellään, valkoinen hanhi olkapäällään. Tullessaan sitten Goodge-streetin kulmaan hän huomasi miehen joutuneen kiivaaseen sanakiistaan parin sakilaisen kanssa, joista toinen löi häneltä hatun päästä. Mies nosti keppinsä puolustautuakseen, mutta heilauttaessaan aseensa päänsä päälle hän sattui pahaksi onneksi kolhaisemaan selkänsä takana olleen myymälän ikkunan säpäleiksi. Peterson oli hyökännyt esiin puolustaakseen tuntematonta, mutta mies, säikähtyneenä ikkunan särkymisestä ja nähdessään sen lisäksi läheisyydessään virkapukuisen henkilön, joka kiiruhti häntä kohti, pudotti hanhensa ja lähti pakoon, häviten pian näkyvistä Tottenham Court-roadin takana olevien pikkutalojen sokkeloihin. Sakilaiset olivat myös suoriutuneet tiehensä Petersonin ilmestyessä paikalle, joka siis jäi taistelutantereen herraksi saaden korjata saaliikseen tuon hattukulun ja täysin moitteettoman jouluhanhen."
"Jonka hän tietenkin palautti omistajalleen?"
"Siinähän pulma juuri onkin, ystäväiseni. Linnun vasemmassa jalassa oli tosin pieni paperilappu, johon oli kirjoitettu 'Rouva Henry Baker', ja samoin on totta, että hatun vuorissa erottaa nimikirjaimet 'H.B.', mutta kun kaupungissamme on Bakereita tuhansittain ja Henry Bakereita sadoittain, niin löytötavaran toimittaminen juuri sille Henry Bakerille, joka on sen oikea omistaja, ei ole suinkaan helppo tehtävä."
"Mitä Peterson teki?"
"Hän toi sekä hatun että hanhen minulle jouluaamuna, tietäen, että pienetkin tehtävät kiinnostavat minua. Hanhi oli täällä tähän aamuun saakka, mutta kun pakkasesta huolimatta ilmeni, että oli parasta syödä se ilman enempää viivyttelyä, annoin löytäjän viedä sen kotiinsa suorittamaan tehtävää, johon se on hanhena määrätty. Sen tuntemattoman herran hattu, joka jäi ilman joulupäivällistään, jäi edelleenkin huostaani."
"Eikö hän ole ilmoittanut sanomalehdissä?"
"Ei."
"Millä tavalla aiot sitten saada selville, kuka hän on?"
"Vain päätelmiä tekemällä."
"Hänen hatustaanko?"
"Niin."
"Nyt lasket leikkiä. Mitä tuosta vanhasta hattukulusta voisi päätellä?"
"Tässä on suurennuslasini. Menettelytapani tiedät. Mitä päätelmiä teet miehen henkilöllisyydestä, joka on käyttänyt tätä hattua?"
Otin hatun käteeni ja kääntelin sitä melkeinpä vastenmielisesti. Se oli aivan tavallinen musta ja pyöreä, kova huopahattu, kulunut ja kolhiintunut. Siinä oli ollut punainen silkkivuori, mutta nyt se oli pahasti haalistunut. Valmistajan nimeä ei ollut, mutta vuorin reunasta saattoi erottaa, kuten Holmes oli sanonut, nimikirjaimet "H.B." Reunassa oli reikä kiinnikenauhaa varten, mutta kuminauha oli poissa. Muuten se oli kuhmuinen, hyvin pölyinen ja täynnä pieniä ja suuria tahroja, joista näkyvimpiä oli kaikesta päättäen koetettu peitellä musteella.
"En näe siinä mitään", murahdin ja ojensin hatun takaisin Holmesille.
"Päinvastoin, Watson. Sinä näet ihan kaikki, mutta jätä se sanomatta. Sinä olet liian arka, kun on tehtävä johtopäätöksiä."
"Ole siis hyvä ja sano, mitä näet hatussa."
Holmes silmäili hattua hiukan hajamielisen näköisenä, mutta samalla kiinteästi. "Se ehkä ilmaisee vähemmän, kuin mitä se voisi kertoa", hän huomautti, "mutta siinä on pari piirrettä, jotka puhuvat varsin selvää kieltä, ja muutamia sellaisia, joihin sisältyy vahva todennäköisyys. Tästä näkee jo sellaisenaan, että sen omistaja on hyvin älykäs mies ja että hän, oltuaan varakas ja hyvinvoipa, on viimeksi kuluneiden kolmen vuoden aikana joutunut vaikeuksiin ja köyhtynyt. Hän on asioissaan huolellinen, mutta ei enää niin huolellinen kun varhemmin. Se viittaa siveelliseen rappeutumiseen, mikä samoin kuin se, että hän on köyhtynyt, osoittaa jonkin vahingollisen tekijän ilmestyneen hänen elämäänsä. Tarkoitan juoppoutta. Ja se on kenties syynä siihenkin, ettei hänen vaimonsa enää rakasta häntä."
"Mutta hyvä Holmes!"
"Hänellä on kuitenkin vielä jonkin verran itsekunnioitusta", Holmes jatkoi, kiinnittämättä mitään huomiota keskeytykseen!. "Hän elää hiljaista elämää omissa oloissaan, menee harvoin ulos ja on kokonaan vieraantunut kaikesta liikunnasta. Hän on keski-ikäinen, harmahtavatukkainen mies, joka on pari päivää sitten leikkauttanut hiuksensa ja hieronut päähänsä sitruunavoidetta. Nämä ovat huomattavimmat ja tärkeimmät seikat, jotka ilmenevät tästä hatusta. Sitäpaitsi on jotakuinkin varmaa, ettei hänen asunnossaan ole kaasujohtoa."
"Tuo kaikki on tietysti vain kujeilua, Holmes?"
"Ei suinkaan. Etkö todellakaan huomaa vielä nytkään, kun olen selostanut sinulle päätelmieni tulokset, mitä teitä olen niihin päässyt?"
"Käsityskykyni on epäilemättä verraten hidas, ja minun täytyy tunnustaa, etten kykene seuraamaan ajatustesi kulkua. Mistä esimerkiksi päätät, että mies on älykäs?"
Vastauksen asemesta Holmes pani hatun päähänsä. Se painui esteettömästi aivan nenään saakka. "Se ilmenee tilavuussuhteista", hän sanoi. "Täytyyhän niin suurten aivojen myös sisältää jotakin."
"Entä hänen köyhtymisensä?"
"Hattu on kolme vuotta vanha. Nuo kummallakin sivulla aivan ulkosyrjästä hiukan ylöspäin taittuvat ja muuten tasaiset reunat olivat silloin muodissa. Hattu on sitäpaitsi parasta laatua. Katsohan tätä paksua silkkinauhaa ja oivallista vuoria. Jos miehellä oli kolme vuotta sitten varaa ostaa näin kallis hattu, mutta jos hän ei ole sen jälkeen kyennyt hankkimaan uutta sen tilalle, niin onhan selvää, että hän on mennyt alaspäin."
"Se on aivan ilmeistä ja uskottavaakin, mutta minkä nojalla teet päätelmäsi hänen huolellisuudestaan ja siveellisestä rappeutumisestaan?"
Holmes naurahti. "Tämä on huolellisuutta", hän vastasi ja painoi sormensa kohtaan, josta hatun reuna oli lävistetty kiinnitysnauhaa varten. "Näissä hatuissa ei ole milloinkaan alkuperäisesti tämmöisiä varmistimia, minkä tähden se, että hän antoi laittaa hattuun kiinnitysnauhan, todistaa huolellisuutta, koska hän tahtoi siten estää, ettei tuuli turmelisi tai veisi kokonaan mukanaan hänen päähinettään. Mutta nähdessämme, että kuminauha on katkennut ja ettei hän ole välittänyt hankkia uutta sen tilalle, meidän on pakko olettaa, että hän on nyt vähemmän huolellinen kuin varhemmin, mikä taas selvästi viittaa siveelliseen rappeutumiseen. Toiselta puolelta hän on, kuten näet, koettanut salata pahimmat tahrat sivelemällä niiden päälle mustetta, mikä on sen merkki, ettei hän ole vielä menettänyt itsekunnioitustaan aivan kokonaan."
"Kaikki tuo kuulostaa täysin uskottavalta."
"Muut seikat, että hän on keski-ikäinen ja harmahtavatukkainen ja että hän on äskettäin leikkauttanut hiuksensa ja hieronut päähänsä sitruunavoidetta, käyvät ilmi, kun tutkii tarkasti vuorin alareunaa. Suurennuslasilla näkee siellä täällä pienen pieniä hiuksen päitä, jotka on katkaistu parturin terävillä saksilla. Ne näyttävät tarttuvan helposti kiinni, ja vuorista lähtee heikko sitruunavoiteen tuoksu. Tämä pöly ei ole, kuten huomaat, katujen harmahtavaa hiekkapölyä, vaan ruskeaa ja kevyttä, jota kertyy huoneisiin ja joka osoittaa hatun enimmäkseen riippuneen naulassa. Nuo merkit ovat kosteuden tekemiä. Mies on siis hikoillut kovasti, mistä päättäen hän tuskin voi olla henkilö, joka on paljon liikkeellä."
"Entä hänen vaimonsa — sanoithan hänen lakanneen rakastamasta miestään?"
"Hattua ei ole harjattu moneen viikkoon. Jos näen sinun hatussasi, hyvä Watson, viikon pölyt koskemattomina ja huomaan, että vaimosi sallii sinun mennä ulos sellaisessa kunnossa, niin alan todellakin pelätä, että sinäkin olet menettänyt vaimosi rakkauden."
"Ehkäpä hän ei olekaan naimisissa."
"Hänhän kantoi parhaillaan kotiinsa hanhea, joka oli todennäköisesti tarkoitettu rauhan pantiksi hänen vaimolleen. Älä unohda korttia, joka oli hanhen jalassa."
"Sinulla on aina vastaus valmiina. Mutta mistä ihmeestä tiedät, ettei hänen asunnossaan ole kaasujohtoa?"
"Yhden tai parikin steariinitahraa voi saada sattumalta, mutta kun niitä on kokonaista viisi, voitaneen tuskin epäilläkään sitä, että puheenaoleva henkilö joutuu usein pitelemään palavaa kynttilää — hänen huoneensa on todennäköisesti yläkerrassa, johon hän kapuaa illalla, hattu toisessa ja vuotava kynttilä toisessa kädessään. Ja oli miten oli, noita steariinipilkkuja hän ei ole saanut kaasuliekistä. Joko nämä selitykset riittävät?"
"Olet ajatellut kaikki varsin nerokkaasti ja perusteellisesti", myönsin hymyillen, "mutta kun mitään rikosta ei ole tehty, kuten äsken itse sanoit, eikä muuta vahinkoa tapahtunut, kuin että mies menetti hanhensa, niin tuollainen järkeileminen näyttää aivan turhalta ajan ja voiman haaskaukselta."
Holmes aikoi juuri vastata, kun ovi lensi auki ja kaupunginlähetti Peterson syöksähti sisään, punaisena, hengästyneenä ja äärimmäisen tyhmistyneen näköisenä.
"Hanhi, herra Holmes! Hanhi!" hän huohotti.
"No, mikä sitä vaivaa? Onko se vironnut henkiin ja lentänyt keittiön ikkunasta ulos?" Holmes käänsi kylkeä nähdäkseen paremmin miehen kiihtyneet kasvot.
"Katsokaahan tätä, sir! Katsokaahan, mitä vaimoni löysi sen kuvusta!" Hän ojensi kätensä ja osoitti kämmenensä keskustassa kirkkaasti sädehtivää sinistä kiveä, joka oli melkein pavun kokoinen ja niin kuultavan kirkas ja hohtava, että se loisti kuin sähkökipinä miehen tummahkolla kämmenellä.
Holmes ponnahti istumaan ja vihelsi pitkään. "Totta totisesti, sepäs oli löytö!" hän huudahti. "Tiedätte kait, mikä tuo on, Peterson?"
"Varmaankin timantti, sir! Jokin jalokivi, sir! Se leikkaa lasia kuin voita."
"Se on enemmän kuin jalokivi. Se on jalokivien jalokivi."
"Eihän suinkaan kreivitär Morcarin sininen kiiltokivi?" minä huudahdin.
"Se juuri. Pitäisihän minun tietää, minkälainen se on, kun olen viikon ajan joka päivä lukenut siitä ilmoituksen The Times'istä. Se on ehdottomasti ainoa lajiaan ja sen arvo voidaan arvioida vain suunnilleen. Luvattu tuhannen punnan palkinto ei ole varmasti kahdeskymmenes osakaan sen kauppahinnasta."
"Tuhat puntaa! Hyvä Jumala!" Kaupunginlähetti lysähti lähimmälle tuolille ja tuijotti vuoroin meihin kumpaankin.
"Niin, palkinto on tuhat puntaa. Muuten olen jotakuinkin varma, että asiaan liittyy tunnesyitä, joiden takia kreivitär on valmis luopumaan vaikkapa puolesta omaisuudestaanko, jos kivi toimitetaan hänelle takaisin."
"Se katosi, mikäli muistan oikein, Hotel Cosmopolitanissa."
"Aivan niin, joulukuun kahdentenakymmenentenä toisena päivänä, siis täsmälleen viisi päivää sitten. Kaasutyömies John Hornerin epäillään varastaneen kiven kreivittären jalokivilippaasta, ja asianhaarat ovat niin raskauttavat häntä vastaan, että asia on alistettu piirioikeuteen. Muistaakseni minulla on täällä jossakin selostus asian käsittelystä." Hän käänteli sanomalehtiään ja silmäili päivänmääriä. Vihdoin hän taittoi niistä yhden auki, silitti pahimmat rypyt ja luki:
"Hotel Cosmopolitanissa tapahtunut jalokivivarkaus. Kuulusteltavaksi tuotiin John Horner, ikä 26 vuotta, ammatiltaan levyseppä, syytettynä siitä, että hän olisi t.k. 22 päivänä kreivitär Morcarin jalokivilippaasta varastanut kuuluisan ja kallisarvoisen jalokiven, joka tunnetaan nimellä 'sininen kiiltokivi'. Hotellin ylivahtimestari James Ryder kertoi opastaneensa Hornerin samana päivänä, jolloin varkaus tapahtui, kreivitär Morcarin makuuhuoneeseen, jossa Hornerin piti juottaa kiinni uunin ristikosta irtautunut tanko. Hän oli hetkisen katsellut Hornerin työskentelyä, mutta sitten hänet oli kutsuttu muualle. Takaisin tullessaan hän ei enää tavannut Horneria, joka oli poistunut, mutta lipasto oli sillä aikaa murrettu auki, ja pieni sahviaanirasia, jossa, kuten myöhemmin on saatu tietää, kreivitär säilytti aarrettaan, oli tyhjänä yöpöydällä. Ryder ilmoitti heti asiasta, ja Horner vangittiin samana iltana, mutta kiveä ei löydetty häneltä itseltään eikä hänen asunnostaankaan. Catherine Cusack, kreivittären palvelijatar, kertoi kuulleensa Ryderin säikähtyneen huudahduksen, kun tämä huomasi varkauden, ja kiiruhdettuaan katsomaan hän näki kaiken olevan juuri siten kuin edellinen todistaja kertoi. Tarkastaja Bradstreet, B-osastolta, kertoi Hornerin tehneen vangittaessa vimmattua vastarintaa ja vannoneen mitä katkerimmin, että hän oli syytön. Koska pidätetty on ennenkin ollut syytettynä varkaudesta ja tuomittu rangaistukseen, tuomioistuin alisti asian piirioikeuden ratkaistavaksi. Horner, joka seurasi käsittelyä ilmeisesti syvästi järkytettynä, pyörtyi kuullessaan päätöksen ja vietiin kantamalla pois istuntosalista."
"Hm! Poliisitutkinnossa ei siis käynyt ilmi sen enempää", Holmes virkkoi miettivästä ja pani pois lehden. "Meillä on nyt ratkaistavanamme arvoitus, johon sisältyvä tapahtumien sarja juontaa alkunsa tuosta tyhjennetystä jalokivilippaasta ja päättyy Tottenham Court-roadille hanhen kupuun. Äskettäin johtamamme pikku päätelmät ovat, kuten näet, Watson, äkkiä muuttuneet varsin tärkeiksi huomioiksi ja koko hanhijuttu paljoa vähemmän viattomaksi tapaukseksi, kuin miltä se meistä näytti. Kivi on tässä. Se löytyi hanhen kuvusta, ja hanhi saatiin herra Henry Bakerilta, tuon hattukulun omistajalta, johon sinun kiusallasi luettelemani tuntomerkit kaikki sopivat, niin että meidän täytyy nyt etsiä hänet käsiimme ja ottaa selville, mitä osaa hän on näytellyt tässä asiassa. Ensin kokeilemme yksinkertaisimmilla menetelmillä, joista on epäilemättä paras se, että panemme asianomaisen ilmoituksen iltalehtiin. Jos se keino jää tuloksettomaksi, niin turvaudumme toisiin, joita minulla on aina varastossa."
"Mitä aiot sanoa ilmoituksessa?"
"Anna minulle kynä ja tuo paperiliuska. Kas näin: 'Löydetty Goodge-streetin kulmasta hanhi ja musta huopahattu. Herra Henry Baker saa ne numerosta 221 Baker-streetiltä, jos hän tulee sinne klo 6.30 tänä iltana. Siinä se on sanottu lyhyesti ja täsmälleen."
"On kyllä, mutta huomaako hän sitä?"
"Voimme olla jotakuinkin varmoja siitä, että hän pitää silmällä sanomalehtiä, sillä olihan se tuntuva vahinko köyhälle miehelle. Ikkunan särkymisestä ja Petersonin ilmestymisestä paikalle hän ilmeisesti säikähtyi niin suunniltaan, ettei hän ajatellut muuta kuin pakoa, mutta heti sen jälkeen hän on varmasti katkerasti katunut arkuuttaan, joka sai hänet luopumaan hanhesta. Ja ellei hän itse satu huomaamaan ilmoitusta, niin hänen ystävänsä ja tuttavansa kyllä kertovat siitä hänelle, koska siinä on hänen koko nimensä. Kas tässä, Peterson. Viekää tämä ilmoitustoimistoon iltalehtiin pantavaksi."
"Mihin niistä, sir?"
"No, siihen kelpaavat esimerkiksi Globe, Star, Pall Mall, St. James's Gazette, Evening News, Standard, Echo ja muutkin, jotka satutte muistamaan."
"Hyvä on, sir. Entä tämä kivi?"
"Niin, sehän on totta. Se saa toistaiseksi jäädä tänne. Kiitos. Ja kuulkaahan vielä, Peterson. Ostakaa paluumatkalla hanhi ja tuokaa se tänne, sillä meidän täytyy antaa herra Bakerille toinen hanhi sen tilalle, joka teillä tänään syödään."
Kaupunginlähetin mentyä Holmes otti kiven käteensä ja tarkasteli sitä valoa vasten. "Kaunis kappale", hän sanoi. "Katsohan, kuinka se loistaa ja sädehtii. Se on jo sinänsä sekä syy että päämäärä, johon rikos liittyy luonnostaan. Kuten kaikkiin harvinaisempiin kallisarvoisiin jalokiviin. Ne ovat paholaisen mielisyöttejä ihmisten viettelemiseksi. Vanhojen kookkaampien jalokivien takia on tehty verinen rikos niiden joka särmää kohti. Tämä löydettiin parikymmentä vuotta sitten Amoy-joen pohjasta Etelä-Kiinasta, ja sen ainutlaatuisuus johtuu siitä, että sillä on kiiltokiven kaikki ominaisuudet, paitsi väriä, joka on punaisen sijasta sininen. Ihmisten koruna se on siis ollut verraten lyhyen ajan, mutta siitä huolimatta sen tarina on jo nyt hyvin synkkä. Tämän pienen kristallisoituneen hiilisirun takia on tehty kaksi murhaa, itsemurha, useampia murtovarkauksia ja turmeltu erään naisen kasvot hapolla. Kuka voisi kuvitellakaan, että noin kaunis lelu on tekijä, joka passittaa ihmisiä vankiloihin ja hirsipuuhunkin? Nyt lukitsen sen kassakaappiini ja ilmoitan kreivittärelle parilla rivillä, että se on hallussani."
"Luuletko, että tuo Horner on syytön?"
"Sitä en osaa vielä sanoa."
"Entä mitä arvelet Henry Bakerista? Luuletko hänen jotenkin sekaantuneen tähän juttuun?"
"Hänen suhteensa on paljon todennäköisempää, että hän on aivan syytön. Hänellä ei ollut todennäköisesti aavistustakaan, että lintu, jota hän kanniskeli, oli melkoisesti kallisarvoisempi kuin jos se olisi ollut kultaa. Sen saan tietää varsin yksinkertaisella kokeella, jos hän vain vastaa ilmoitukseemme."
"Ennen sitä et voi tehdä mitään?"
"En mitään."
"Siinä tapauksessa menen katsomaan potilaitani ja tulen iltapäivällä uudelleen mainitsemaasi aikaan saadakseni nähdä tämän sekavan jutun ratkaisun."
"Olen siitä vain hyvilläni, sillä silloinhan minun ei tarvitse aterioida yksin. Päivällinen on kello seitsemän, ja ellen erehdy, niin saamme syödä lehtokurppaa. Mutta ottaen huomioon Petersonille sattuneen seikkailun minun täytynee pyytää rouva Hudsonia tarkastamaan sen kuvun."
Viivyin kierroksellani hiukan kauemmin kuin olin laskenut, niin että kello oli hiukan yli puoli seitsemän tullessani takaisin Baker-streetille. Lähestyessäni ystäväni asuntoa näin pitkän miehen, ruudukas skotlantilainen lakki päässä ja leukaan saakka napitettu pitkätakki yllään, odottavan oven edessä juuri siinä, johon eteisessä palava lamppu heitti ikkunasta kirkkaan puoliympyrän. Saapuessani hänen luokseen ovi avattiin, ja meidät vietiin yhdessä Holmesin huoneeseen.
"Herra Henry Baker, otaksun", Holmes sanoi nousten tuolistaan ja tervehtien vierasta luontevasti ja kohteliaasti. "Olkaa hyvä, herra Baker, ja istukaa tänne valkean ääreen. Ulkona on pakkanen, ja minä huomaan, että kesä on teidän verenkierrollenne sopivampi kuin talvi. Hyvää iltaa, Watson, tulit juuri parahiksi. Onko tämä teidän hattunne, herra Baker?"
"Kyllä se on minun hattuni, sir."
Vieraamme oli kookas, hiukan kumaraselkäinen keski-ikäinen mies. Pää suuri ja jykeväpiirteinen, kasvot leveähköt, mutta älykkäät, ja tiheä pujoparta hiukan harmahtava. Nenään ja poskipäihin keskittynyt heikko punerrus samoin kuin tulta kohti ojennetun käden selvä vapiseminen osoittivat Holmesin päätelmän hänen elintavoistaan osuneen oikeaan. Kiiltäväksi kulunut musta pitkätakki oli napitettu ylös saakka ja kaulus käännetty pystyyn, eikä laihojen ranteiden ympärillä näkynyt merkkiäkään kalvosimista. Hän puhui hiljaa ja katkonaisesti, valitsi huolellisesti sanansa ja vaikutti yleensä hyvän kasvatuksen saaneelta, lukeneelta mieheltä, joka oli joutunut onnettaren epäsuosioon.
"Olemme pitäneet tavaroitanne täällä pari päivää, odottaen, että näkisimme niistä ilmoituksen lehdissä", Holmes selitti. "En voi käsittää, miksi ette ole ilmoittanut."
Vieraamme naurahti hiukan väkinäisesti. "Rahaa ei, näettekös, enää liikene minun osalleni yhtä runsaasti kuin ennen. Enkä sitäpaitsi epäillytkään, etteivätkö ne roikaleet, jotka kävivät kimppuuni, vieneet sekä hanhea että hattuani. Sen tähden en huolinut haaskata vähiä rahojani turhaan yritykseen saada ne takaisin."
"Eipä tietenkään. Mutta mitä sanotte siitä, että meidän oli pakko syödä lintunne?"
"Syödä se!" Vieras oli niin kiihtynyt, että hän kohottautui melkein seisaalleen.
"Niin. Ellemme olisi menetelleet siten, niin siitä ei olisi ollut iloa kenellekään muillekaan. Mutta minä otaksun, että tuolla sivupöydällä oleva toinen hanhi, joka on jotakuinkin tarkalleen yhtä painava ja aivan tuore, sopii teille yhtä hyvin."
"Sopii, sopii varmasti!" herra Baker vastasi, huokaisten helpotuksesta.
"Oman lintunne höyhenet, sääret ja kupu ovat täällä vielä jäljellä, niin että jos haluatte — —"
Mieheltä pääsi sydämellinen nauru. "Voisinhan säilyttää ne seikkailuni muistoina, mutta omasta puolestani en huomaa, että minulla voisi olla mitään muuta iloa noista niin äkkiä menettämäni ystävän silvotuista jäsenistä. Ei, sir. Mieluummin kohdistan teidän luvallanne huomioni tuohon oivalliseen lintuun, jonka näen sivupöydällä."
Holmes katsahti terävästi minuun ja kohautti olkapäitään.
"No niin, siinä on hattunne ja tuossa lintunne", hän sanoi. "Mutta haluaisin mielelläni tietää, jos sallitte minun kysyä, mistä olitte ostanut hanhenne. Olen näet hiukan niinkuin lintujen tuntija ja paremmin lihotettua hanhea olen harvoin nähnyt."
"Sen ilmaisen varsin kernaasti, sir." Herra Baker oli jo noussut ja ottanut hanhen kainaloonsa. "Meitä on joitakin ukkoja, joilla on tapana joka päivä pistäytyä British Museumin läheisyydessä olevaan Alpha-nimiseen ravintolaan — työpaikkamme kun on museossa, kuten ehkä ymmärrätte. Tänä vuonna isäntämme, nimeltä Windigate, perusti sellaisen hanhikerhon, että maksamalla pari pennyä viikossa me saisimme kukin hanhen jouluksi. Suoritin maksuni säännöllisesti, ja lopun tiedätte itse. Olen teille suuresti kiitollinen, sir, sillä skottilainen lakki ei sovi minunlaiselleni vakavalle ikämiehelle." Tehden mahtavan eleen hän kumarsi koomillisen juhlallisesti meille kummallekin ja poistui arvokkaasti.
"Siinä meni Henry Baker", Holmes virkkoi suljettuaan oven. "Olen aivan varma, ettei hän tiedä kerrassaan mitään koko jutusta. Onko sinun nälkä, Watson?"
"Ei sanottavasti."
"Sitten ehdotan, että muutamme päivällisen illalliseksi ja lähdemme seuraamaan näitä jälkiä niin kauan kuin ne ovat vielä lämpimät."
Ulkona oli pakkanen, minkä tähden otimme talviulsterit yllemme ja kiedoimme huivit kaulaamme. Tähdet tuikkivat kirkkaina ja kylminä pilvettömässä avaruudessa, ja ohikulkijoiden hengitys näkyi valkoisena huuruna, häipyen ilmaan yhtä äkkiä kuin pistoolin suusta lennähtävä savuhattara. Askeleemme kajahtelivat äänekkäinä tyynessä ilmassa kulkiessamme reippaasti lääkärien korttelin kautta ja sitten Wimpole-streetiä, Harley-streetiä ja Wigmore-streetiä pitkin Oxford-streetille. Neljännestunnin kuluttua saavuimme Bloomsburyyn ja samalla myös Alphaan, joka on pieni ravintola erään Holborniin menevän pikkukadun kulmassa. Holmes raoitti sisempään tarjoiluhuoneeseen vievää ovea, astui sisään ja tilasi punakalta, valkoista esiliinaansa sivelevältä isännältä kaksi lasia olutta.
"Jos oluenne maistuu yhtä hyvältä kuin hanhenne, niin se on erinomaista", hän sanoi hymyillen.
"Kuin minun hanheni!" isäntä ihmetteli.
"Niin. Kohtasin puoli tuntia sitten herra Henry Bakerin, joka kuului teidän hanhikerhoonne."
"Niinkö? No nyt minä ymmärrän. Mutta, sir, ne eivät olleet minun hanhiani."
"Eivätkö? Kenen sitten?"
"Ostin niitä kaksi tusinaa eräältä Covent Gardenin kauppiaalta."
"Niinkö! Minulla on paljon tuttavia Covent Gardenissa. Kuka ne myi?"
"Breckinridge."
"Vai niin. Häntä en tunne. Terveydeksenne, isäntä, ja menestyköön liikkeenne hyvin. Hyvää iltaa."
"Ja nyt herra Breckinridgen puheille", Holmes sanoi, napittaen kiireesti ulsterinsa kadulle päästyämme. "Muista, Watson, että vaikka tämän jutun toisessa päässä on vain tavallinen arkipäiväinen hanhi, niin sen toisessa päässä on mies, joka varmasti saa seitsemän vuotta kuritushuonetta, ellemme kykene todistamaan hänen syyttömyyttään. Voihan olla, että se, mitä nyt saamme ilmi, todistaa hänet yhä sitovammin syylliseksi, mutta oli, miten oli, meillä on nyt johtolanka, josta poliisilla ei ole aavistustakaan ja jonka vain pelkkä sattuma toimitti käsiimme. Seuratkaamme nyt sitä loppuun saakka. Nenä siis etelää kohti ja reippaasti eteenpäin, mars!"
Me kuljimme koko Holbornin halki, poikkesimme sitten Endell-streetille ja saavuimme vihdoin sokkeloisia syrjäkatuja ja kujia myöten Covent Gardenin kauppahalliin, josta löysimme helposti Breckinridgen myymälän, koska se oli kauppahallin suurimpia. Sen omistaja, terävänenäinen vanhahko mies, jonka pitkät ja kapeat kasvot ja hyvin hoidettu poskiparta saivat minut ajattelemaan hevosta, oli juuri ruvennut sulkemaan yöksi.
"Hyvää iltaa. Aika pakkanen tänään", Holmes tervehti.
Kauppias nyökäytti päätään ja katsahti tutkivasti seuralaiseeni.
"Kaikki hanhet myyty", Holmes jatkoi, viitaten myymäläpöytään, jonka marmorilaatat olivat aivan tyhjät.
"Heti aamulla saatte vaikka viisisataa, jos haluatte."
"Silloin en enää tarvitse niitä."
"Tuolla, jossa kaikki liekit vielä palavat, on joitakin jäljellä."
"Niin, mutta minua kehoitettiin kääntymään teidän puoleenne."
"Kuka kehoitti?"
"Alphan isäntä."
"Niin, myin hänelle pari tusinaa."
"Ja ne olivat erinomaisia. Mistä olitte saanut ne?"
Suureksi kummakseni kysymys sai kauppiaan kiukustumaan.
"Kuulkaas nyt, hyvä herra", hän sanoi, pää kallellaan ja kädet lanteilla, "mitä te oikeastaan tarkoitatte? Vastatkaa kieräilemättä!"
"Mitäpä kieräilemistä tässä olisi. Tahtoisin vain tietää, mistä saitte hanhet, jotka myitte Alphaan."
"Mutta sitäpä kun ei sanota! Siinä kuulitte!"
"En todellakaan ymmärrä, minkä tähden te noin kiihdytte mokomasta asiasta, joka on aivan merkityksetön."
"Kiihdytte! Jos teitä kiusattaisiin niinkuin minua on tänään kiusattu, niin totisesti kiihtyisitte itsekin. Kun maksaa täyden hinnan hyvästä tavarasta, niin pitäisihän kaupan olla selvä. Mutta mitä vielä! Täällä hyppää yhtenään ihmisiä, jotka tiukkaavat: 'Missä hanhet ovat?' ja 'Kenelle myitte hanhet?' ja 'Mitä hanhet maksavat?' Luulisi melkein, että ne olivat ainoat hanhet koko maailmassa, kun kuulee, mitä hölyä niistä pidetään."
"Minua ei liikuta vähääkään, ketä täällä on käynyt ja mitä teiltä on kyselty", Holmes vastasi välinpitämättömästi. "Ja ellette halua antaa pyytämääni tietoa, niin se on teidän asianne. Muuten olen aina pitänyt puoleni, kun on ollut kysymys linnuista, ja nytkin olen lyönyt viisi puntaa vetoa, että hanhi, jota minulle tänään tarjottiin, oli lihotettu maalla."
"Sitten olette menettänyt viitosenne, sillä hanhi oli lihotettu kaupungissa", ilkkui myyjä.
"Se ei ole totta."
"Onpas!"
"Sitä en usko."
"Luuletteko te olevanne parempi lintujen tuntija kuin minä, joka olen ollut jo pienestä pitäen niiden kanssa tekemisissä? Sanon teille, että kaikki Alphaan viedyt hanhet oli lihotettu täällä Lontoossa."
"Teidän on mahdotonta saada minua uskomaan sitä!"
"Lyödäänkö vetoa?"
"Voitte yhtä hyvin lahjoittaa rahanne minulle ilman muuta, koska tiedän olevani oikeassa. Ja opettaakseni teille, ettei pidä olla turhan itsepäinen, lyön kuin lyönkin punnan vedon, että lintu oli maalta."
Kauppias naurahteli vahingoniloisesti. "Tuo kirjat tänne, Bill", hän käski.
Juoksupoika kiidätti hänelle ohuen pienenpuoleisen kirjan ja suuren, käytännöstä mustuneen päiväkirjan, jotka kauppias asetti eteensä pöydälle.
"No, herra Itsepäinen", hän sanoi uhittelevasti, "nyt se nähdään. Luulin jo myyneeni hanheni loppuun, mutta ennen kuin suljen, te tulette näkemään, että täällä on vielä yksi jäljellä. Te näette tämän pienen kirjan?"
"Näen. Entä sitten?"
"Tässä on luettelo kaikista niistä, joilta ostan tavarani. Selvää, vai? Tällä sivulla ovat kaikki maaseudulla asuvat hankkijani, ja nuo nimien jäljessä olevat numerot osoittavat, millä sivulla heidän tilinsä ovat päiväkirjassa. Selvää, vai? Tämä toinen sivu on kirjoitettu puneella, kuten näette. Siinä ovat kaupungissa asuvat hankkijani. Katsokaapas tuota kolmatta nimeä ylhäältä käsin. Suvaitkaa lukea se ääneen, että minäkin kuulen."
"Rouva Oakshott, 117, Brixton-road — 249", luki Holmes.
"Aivan niin. Etsikää nyt sama nimi päiväkirjasta."
Holmes avasi mainitun sivun. "Siinähän se on. 'Rouva Oakshott, 117, Brixton-road, munia ja lintuja'."
"Mitä siihen on viimeksi merkitty? Suvaitkaa lukea sekin."
"'Joulukuun 22 p. 24 hanhea à 7 shillinkiä 6 penceä.'"
"Niin. Juuri niin. Ja heti sen alapuolella?"
"'Myydyt herra Windigatelle Alphaan à 12 shillinkiä.'"
"Mitä nyt sanotte?"
Holmes näytti syvästi harmistuneelta. Hän kaivoi punnan taskustaan, heitti sen pöydälle ja poistui myymälästä sanaa virkkamatta, kuin mies, joka on niin perinpohjin loukkaantunut, ettei löydä sanoja sen ilmaisemiseksi. Käveltyään parikymmentä metriä hän pysähtyi katulyhdyn alle ja alkoi sydämellisesti nauraa omaa hiljaista, äänetöntä nauruaan.
"Nähdessäsi miehen, jolla on tuollainen poskiparta ja taskussaan 'Kilparatojen Uutiset', voit olla varma, että hän on valmis vedon lyöntiin milloin hyvänsä ja mistä hyvänsä", hän selitti. "Uskallan sanoa, etten olisi, vaikka olisin lyönyt hänelle sata puntaa pöytään, saanut niin tarkkoja tietoja, kuin mitä sain houkuttelemalla hänet lyömään vetoa, jonka hän tiesi voittavansa. Luulen tutkimuksemme nyt lähenevän loppuaan. Tällä kerralla meillä ei ole enää muuta tekemistä kuin päättää, menemmekö rouva Oakshottin luo tänä iltana, vai jätämmekö sen huomiseen. Tuon muuten varsin kiukustuneen kauppiaan puheista ilmeni aivan selvästi, ettemme ole ainoat, joita tämä hanhiasia läheisesti kiinnostaa, ja minun pitäisi —"
Lause jäi kesken, sillä myymälästä, josta olimme juuri poistuneet, alkoi äkkiä kuulua äänekästä mekastusta. Kääntyessämme katsomaan näimme myymälän edessä palavan lampun alla hintelän, terävänenäisen miehen, jolle ovellaan seisova Breckinridge pui raivoisasti nyrkkiä.
"Nyt olen saanut tarpeekseni teistä ja hanhistanne!" hän huusi. "Menkää helvettiin joka sorkka! Jos tulette vielä kerran kiusaamaan minua, usutan koiran kimppuunne! Tuokaa rouva Oakshott tänne, niin vastaan hänelle, mutta teidän kanssanne minulla ei ole mitään tekemistä. Vai ostinko minä hanhet teiltä?"
"Ette, ette, mutta yksi niistä oli kuitenkin minun", penäsi asiakas surkealla äänellä.
"Kysykää sitä sitten rouva Oakshottilta!"
"Hän kehoitti minua kääntymään teidän puoleenne."
"Minun puolestani saatte mennä tiukkaamaan sitä vaikka Preussin keisarilta, jos mielenne tekee. Olen jo kyllästynyt koko juttuun. Ja nyt ulos täältä!" Herra Breckinridge hypähti vimmastuneesti miestä kohti, joka lähti kiireesti pakoon.
"Näyttää siltä, ettei meidän tarvitsekaan mennä Brixton-roadille", Holmes kuiskasi. "Katsotaanpa, mitä voisimme tehdä tuon miekkosen hyväksi." Myymälöiden vaiheilla seisoskelevien ryhmien lomitse pujottautuen Holmes saavutti hänet pian ja kosketti häntä olkapäähän. Mies pyörähti ympäri ja valahti aivan kalpeaksi, kuten lyhdyn valossa näin.
"Kuka te olette? Mitä tahdotte?" hän kysyi ääni vavisten.
"Suokaa anteeksi", Holmes sanoi kohteliaasti, "mutta en voinut sille mitään, että kuulin kysymyksen, jonka äsken teitte herra Breckinridgelle. Luulen voivani auttaa teitä."
"Tekö? Kuka sitten olette? Ettehän te voi tietää, mistä oikeastaan on kysymys."
"Nimeni on Sherlock Holmes, ja minun asiani on tietää, mitä muut eivät tiedä."
"Mutta tästä ette voi tietää yhtään mitään."
"Suokaa anteeksi, mutta minä tiedän ihan kaikki. Te etsitte hanhea, jonka rouva Oakshott, Brixton-roadilta, myi herra Breckinridgelle, joka vuorostaan myi sen Alphan isännälle herra Windigatelle, joka taas myi sen kerholleen, johon muiden muassa kuuluu eräs Henry Baker-niminen herra.'
"Ah, hyvä herra, te olette juuri se henkilö, joka minun olisi pitänyt heti löytää", pikku mies huudahti kiivaasti. "Tuskin kykenen sanoin selittämään, kuinka suuresti tämä hanhijuttu kiinnostaa minua."
Holmes huusi luokseen ajurin, joka juuri ajoi ohitsemme. "Siinä tapauksessa on rattoisampaa jutella asiasta lämpöisessä huoneessa kuin kauppatorilla pakkasen kynsissä. Mutta sallikaa minun kysyä, ennen kuin menemme pidemmälle, ketä minulla on kunnia puhutella."
Mies epäröi hetkisen. "Nimeni on John Robinson", hän sanoi sitten katsahtaen sivulle.
"Ei, ei, pyydän saada tietää oikean nimenne", Holmes sanoi lempeästi. "Asioiden selvittäminen henkilön kanssa, joka ei esiinny omalla nimellään, on aina hankalaa."
Miehen kalpeat kasvot punehtuivat. "Olkoon sitten menneeksi — oikea nimeni on James Ryder."
"Aivan niin. Hotel Cosmopolitanin ylivahtimestari. Nouskaa vaunuihin, olkaa hyvä. Hetkisen kuluttua kerron teille kaikki, mitä haluatte tietää."
Mies silmäili meitä sekä pelokkaasti että toiveikkaasti kuten henkilö, joka ei ole varma, seisooko hän suuren onnen vai onnettomuuden kynnyksellä. Sitten hän nousi vaunuihin, ja puolen tunnin kuluttua saavuimme Baker-streetille. Matkalla ei puhuttu sanakaan, mutta seuralaisemme kiihtynyt hengitys ja alituinen käsien nyrkkiin puristaminen osoittivat selvästi, kuinka hermostunut ja jännittynyt hän oli.
"Perillä ollaan", Holmes sanoi hilpeästi mennessämme hänen huoneeseensa, "ja takassa palaa kunnollinen tuli, kuten tällaisella ilmalla pitääkin. Teillä näyttää olevan kylmä, herra Ryder. Olkaa hyvä ja käykää istumaan tähän korituoliin, niin otan sillä aikaa tohvelit jalkaani, ennen kuin ryhdymme selvittämään tätä pikku juttuanne. Kas niin! Te siis haluatte tietää, mihin nuo hanhet joutuivat?"
"Niin, sir."
"Tai oikeammin, mihin hanhi joutui. Minun käsittääkseni kysymys on vain yhdestä hanhesta — joka oli muuten valkoinen, paitsi että pyrstössä oli musta juova poikkipäin."
Ryder aivan vapisi kiihkosta. "Ah, sir", hän voihkaisi, "voitteko sanoa, mihin se joutui?"
"Tänne."
"Tänne?"
"Niin, ja se vasta olikin merkillinen lintu. En lainkaan ihmettele, että olette niin kiinnostunut siihen. Se muni vielä kuoltuaankin — kauneimman ja kirkkaimman, sinisen pikku munan, mitä on konsanaan nähty. Se on täällä kokoelmissani."
Mies nousi horjuen seisomaan ja tarttui oikealla kädellään uunin reunaan pysyäkseen pystyssä. Holmes avasi kassakaappinsa ja otti esiin sinisen kiiltokiven, joka loisti hänen kämmenellään kuin tähti, kylmästi, kirkkaasti ja monivivahteisesti. Ryder tuijotti siihen, kasvot jäykkinä, tietämättä, pitikö hänen vaatia se haltuunsa, vai kieltää tietävänsä mitään siitä.
"Olette hävinnyt, Ryder", Holmes sanoi hiljaa. "Pysykää pystyssä, mies, tai muuten horjahdatte tuleen! Auta häntä takaisin tuoliinsa, Watson. Hän ei ole kyllin kylmäverinen kyetäkseen suhtautumaan tyynesti rikokseensa. Anna hänelle kulaus konjakkia. Sillä lailla! Nyt hän alkaa taas näyttää hiukan ihmismäiseltä. Onpa hän todellakin raukka miehekseen!"
Ryder horjahteli ja oli vähällä kaatua, kun tartuin kiinni häneen, mutta juotuaan konjakin hän näytti virkoavan ja poskillekin kohosi heikko punerrus. Hän istui hiljaa tuolissaan ja katseli pelästyneesti syyttäjäänsä.
"Tähän asiaan liittyvän tapausketjun renkaat ovat nyt melkein kaikki käsissäni samoin kuin kaikki todistuksetkin, jotka mahdollisesti tulen tarvitsemaan, niin että te tuskin voitte kertoa minulle mitään, jota en jo tietäisi. Mutta joitakin yksityiskohtia tahtoisin kuulla, jotta tämä pikku juttu tulisi kerta kaikkiaan selvitetyksi. Te olitte tietysti kuullut puhuttavan tästä kreivitär Morcarin sinisestä kivestä?"
"Catherine Cusack kertoi siitä minulle", Ryder vastasi sortuneella äänellä.
"Jahah, hänen armonsa palvelijatar, ja sitten teidät valtasi himo rikastua äkkiä ja helposti, kunnes ette enää jaksanut vastustaa kiusausta, johon ovat monet paremmatkin sortuneet, ja kun oli valittava keino aikeenne toteuttamiseksi, ette suinkaan ollut turhantarkka lähimmäistenne suhteen. Minusta näyttää, Ryder, että te olette pohjaltanne suuri roisto. Te tiesitte, että levyseppä Horner oli jo aikaisemmin joutunut kiinni samanlaatuisesta asiasta ja että epäluulot kohdistuisivat sitä raskaammin häneen. Ja mitä te teitte? Te järjestitte niin, että kreivittären huoneessa piti korjata jotakin — te ja liittolaisenne Cusack — ja lähetitte hakemaan juuri häntä. Hänen poistuttuaan te mursitte jalokivilippaan auki, hälytitte poliisin paikalle ja annoitte vangita tuon onnettoman miehen. Sitten te — —"
Ryder heittäytyi äkkiä matolle polvilleen Holmesin eteen. "Jumalan tähden, olkaa minulle armollinen!" hän vaikeroi. "Ajatelkaa isääni! Ajatelkaa äitiäni! Heidän sydämensä pakahtuisi. En ole milloinkaan aikaisemmin rikkonut ketään vastaan. Enkä riko vastakaan. Sen vannon. Vannon sen käsi raamatulla. Älkää viekö minua oikeuteen! Jumalan tähden, älkää!"
"Istukaa tuoliinne!" Holmes käski ankarasti. "Kyllähän nyt kelpaa ruikuttaa ja ryömiä polvillaan, mutta ajatelkaa nyt sentään Horner poloistakin, joka istuu telkien takana, syytettynä rikoksesta, josta hän ei tiedä mitään."
"Minä pakenen, herra Holmes. Poistun maasta kokonaan, sir. Häntä vastaan nostettu syyte raukeaa silloin itsestään."
"Hm! Siitä puhumme myöhemmin. Kertokaa meille nyt totuus asian toisesta vaiheesta. Millä tavalla kivi joutui hanhen kupuun ja hanhi myymäläpöydälle? Mutta puhukaa totta, sillä vain siten voitte toivoa pelastuvanne."
Ryder sipaisi kielensä kärjellä kuivuneita huuliaan. "Kerron teille asian juuri niinkuin se oli, sir. Kun Horner oli vangittu, katsoin olevan turvallisinta toimittaa kiven mahdollisimman pian muualle, sillä enhän tiennyt, milloin poliisin päähän saattoi pälkähtää tarkastaa minutkin ja huoneeni. Hotellissa ei ollut mitään varmaa kätköpaikkaa, minkä tähden lähdin kaupungille muka jotakin asiaa toimittamaan ja menin sisareni luo. Hän on naimisissa Oakshott-nimisen miehen kanssa, asuu Brixton-roadilla ja lihottaa ja myy hanhia. Kaikki mieshenkilöt, jotka kohtasin matkalla sinne, näyttivät silmissäni poliiseilta tai etsiviltä, ja vaikka sinä iltana oli kireä pakkanen, olin aivan hiestä märkä, ennen kuin pääsin perille. Sisareni tiedusteli, mikä minua vaivasi ja miksi olin niin kalpea, mutta minä selitin vain, että hotellissa tapahtunut jalokivivarkaus oli järkyttänyt mieleni kokonaan. Sitten menin takapihalle, jossa sytytin piippuni ja mietin, mitä minun oli paras tehdä.
"Minulla oli kerran Maudsley-niminen toveri, joka eksyi huonoille teille ja joutui lopuksi Pentonvillen vankilaan, josta hän on pari kuukautta sitten päässyt pois. Tavatessamme toisemme tässä tuonnoin puhelimme muun muassa varkaiden menettelytavoista yleensä ja varsinkin keinoista, joita varkaat käyttävät saaliinsa rahaksi muuttamiseksi. Tiesin voivani luottaa häneen, sillä tiedossani on asioita, joista voin milloin hyvänsä saada hänet pahaan pinteeseen, ja niin päätin mennä suoraan Kilburniin, jossa hän asuu, ja uskoa koko jutun hänen hoitoonsa. Hän saisi huolehtia kiven rahaksi muuttamisesta. Mutta miten saisin kiven turvallisesti sinne saakka? Ajattelin tuskallista taivaltani hotellista sisareni luo. Minut voitaisiin milloin hyvänsä pidättää ja tarkastaa seurauksella, että kivi löydettäisiin ilman muuta liivini taskusta. Seisoin siinä seinää vasten nojaten ja katselin hanhia, jotka olivat syömistä kärkkyen kerääntyneet ympärilleni, ja tein kaikenlaisia suunnitelmia. Äkkiä olin keksivinäni keinon, jolla vetäisin etevintäkin salapoliisia nenästä.
"Sisareni oli sanonut pari viikkoa sitten, että saisin valita hanhista yhden joululahjaksi, ja minä tiesin hänen aina pitävän sanansa. Nyt oli kaikin puolin sopiva hetki ottaa hanhi ja viedä jalokivi sen sisässä Kilburniin. Takapihalla on pieni vaja, jonka taakse ajoin laumasta yhden — suuren, valkoisen hanhen, jonka pyrstössä oli musta poikkijuova. Otin sen kiinni, avasin nokan ja työnsin kiven sen nieluun niin syvälle kuin sormeni ulottui. Lintu nielaisi, ja minä tunsin kiven menevän hyvää kyytiä sen kurkusta alas. Mutta kun lintu löi koko ajan siivillään ja rimpuili vastaan, niin sisareni tuli ulos katsomaan, mikä siellä oli hätänä, ja kääntyessäni ympäri lintu luiskahti käsistäni ja riensi toveriensa luo.
"'Minkä tähden sinä tuota lintua sillä tavalla retuutit, Jim?' hän ihmetteli.
"'Minä vain tunnustelin, mikä niistä on lihavin, kun sanoit, että saisin niistä yhden joululahjaksi.'
"'Meillä on jo sinulle oma nimikkohanhesi, niin että älä suotta vaivaudu', hän sanoi. 'Tuo suuri valkoinen tuolla toisella puolella. Sanomme sitä Jimin hanheksi. Minulla on nyt kaikkiaan kaksikymmentäkuusi, nimittäin yksi sinulle, yksi meille ja kaksikymmentäneljä jälleenmyyjälle.'
"'Paljon kiitoksia, Maggie, mutta jos sinulle on samantekevää, niin otan mieluummin tuon, joka oli äsken käsissäni.'
"'Mutta tuo valkoinen on ainakin pari kiloa painavampi, sillä olemme vartavasten lihottaneet sen joululahjaksesi.'
"'Eihän sillä ole väliä. Tahtoisin mieluimmin tuon, jota äsken tunnustelin, ja ottaisin sen heti mukaani.'
"'Tee niinkuin tahdot', sisareni sanoi siihen hiukan nyrpeästi. 'Minkä sitten haluat saada?'
"'Tuon valkoisen, jolla on musta poikkijuova pyrstössä. Tuossa aivan lauman keskellä.'
"'Hyvä on. Tapa se ja ota mukaasi.'
"Tein työtä käskettyä, herra Holmes, ja kannoin linnun kainalossani Kilburniin. Siellä kerroin tuttavalleni, mitä olin tehnyt, ja helpostihan se kävikin, sillä hän on mies, jota ei tarvitse ujostella tämmöisissä asioissa. Hän nauroi henkimenokseen, ja sitten otimme veitsen ja avasimme hanhen. Sydämeni melkein seisahtui, sillä kivestä ei näkynyt jälkeäkään; aavistin, että oli tapahtunut kaamea erehdys. Jätin linnun siihen ja kiiruhdin takaisin sisareni luo ja samaa tietä takapihalle, mutta siellä ei näkynyt enää ainoatakaan hanhea.
"'Missä linnut ovat, Maggie?' huudahdin.
"'Viety jälleenmyyjälle.'
"'Kenelle?'
"'Breckinridgelle Covent Gardeniin.'
"'Oliko niiden joukossa toinenkin, jolla oli musta poikkijuova pyrstössä? Samanlainen kuin se, jonka otin?'
"'Oli, Jim. Kaksi niin samannäköistä, etten koskaan osannut erottaa niitä toisistaan.'
"Silloin tietysti käsitin ilman muuta, mitä oli tapahtunut, ja riensin niin sukkelaan kuin pääsin Breckinridgen luo, mutta hän oli jo myynyt ne kaikki eikä suostunut ilmaisemaan sanallakaan, mihin ne olivat joutuneet. Kuulittehan itsekin äskettäin, millä tavalla hän suhtautuu asiaan. Saman vastauksen olen saanut joka kerta. Sisareni pelkää minun tulleen hulluksi, ja itse uskon loppujen lopuksi niin käyvänkin. Ja nyt — nyt olen kiinnisaatu varas, kaiken senkin menettänyt varas, jonka takia myin kunniani ja hyvän maineeni. Jumala armahtakoon minua!" Hän purskahti hillittömään itkuun ja painoi kasvonsa käsiinsä.
Seurasi pitkä vaitiolo. Holmes naputteli mietteisiinsä vaipuneena harvakseen sormillaan pöydän reunaan, ja mies nyyhkytti avuttomasti ja lohduttomasti. Vihdoin ystäväni nousi ja kiskaisi oven auki.
"Menkää tiehenne!" hän käski.
"Minäkö, sir? Jumala teitä siunatkoon, sir!"
"Ei sanaakaan! Tiehenne täältä!"
Se riittikin. Mies syöksähti käytävään, mennä rymisti portaita alas, löi ulko-oven kiinni niin että jymähti ja meni menojaan askeleista päättäen juoksujalkaa.
"Asiahan on sillä tavalla, Watson", Holmes sanoi kurkottautuen ottamaan piippuaan, "ettei poliisi ole palkannut minua ottamaan kiinni pahantekijöitä, joita se ei itse löydä. Jos Horner olisi vaarassa tulla tuomituksi, niin asia olisi toisin, mutta Ryder ei ilmaannu enää todistamaan häntä vastaan, minkä tähden jutun täytyy raueta. Voihan olla, että teen näin menetellen itsekin rikoksen, mutta samalla ehkä pelastan ihmissielun. Sellaista erehdystä Ryder ei tee enää milloinkaan. Tämän säikähdyksen hän muistaa koko elinaikansa. Mutta jos lähetämme hänet nyt vankilaan, niin hänestä tulee vankiloiden asukki koko elinajakseen. Ja vietämmehän nyt sitäpaitsi juhlaa, johon anteeksi antaminen olennaisesti liittyy. Sattuma toi käsiimme niin ainutlaatuisen ja eriskummallisen tehtävän, että sen ratkaiseminen riittää jo sinänsä palkinnoksemme. Saanko vaivata sinua soittamaan kelloa, tohtori, niin aloitamme heti toisen tutkimuksen, joka myös kohdistuu suurimmalta osaltaan lintuun."
II.
KIRJAVA NAUHA.
Silmäillessäni muistiinpanojani viimeksi kuluneiden kahdeksan vuoden ajalta tapauksista, jotka ovat antaneet minulle tilaisuuden tutustua ystäväni Sherlock Holmesin menettelytapoihin ja joita on jo lähes yhdeksän kymmentä, näen monta murhenäytelmää, suuren joukon ainutlaatuisia ja eriskummallisia tapauksia ja muutamia varsin huvittavia seikkailuja, mutta en ainoatakaan, jota voisi sanoa jokapäiväiseksi. Hän työskenteli enemmän itsensä taidon takia kuin rikastuakseen ja kohdisti sentähden huomionsa vain tapauksiin, jotka jossakin suhteessa poikkesivat tavallisuudesta tai olivat suorastaa eriskummallisiakin. Kaikista näistä tapauksista muistan erityisesti sen, joka koski tunnettua Roylottien perhettä Surreyn Stoke Moranista, sillä se voittaa kaikki toiset yksityiskohtiansa eriskummallisuudessa. Mainitsemani tapaus sattui ystävyytemme alkuaikoina, jolloin asuin poikamiehenä hänen luonaan Baker-streetillä. Mahdollisesti olisin julkaissut tämän jo varhemmin, ellen olisi silloin, kun tämä murhenäytelmä tapahtui, luvannut vaieta asiasta. Nyt olen vapautunut lupauksestani; nainen, jolle sen aikoinaan annoin, kuoli kuukausi sitten. Ja ehkäpä on suotavaakin, että asian todellinen kulku nyt saatetaan julkisuuteen, sillä minulla on syytä epäillä, että tohtori Grimesby Roylottin kuolemasta on levinnyt huhuja, jotka tekevät asian hirveämmäksi, kuin se olikaan.
Herätessäni eräänä aamuna huhtikuun alkupuolella vuonna 1883 huomasin Holmesin seisovan vuoteeni vieressä, täysin pukeutuneena. Hän nukkui tavallisesti pitkään, ja kun takan reunalla raksuttava kello oli vasta neljännestä yli seitsemän, katsahdin häneen kummastuneesti ja hiukan paheksuvastikin, koska olin itse säännöllinen tavoissani.
"Olen pahoillani, Watson, että minun täytyi herättää sinut", hän sanoi, "mutta se näyttää olevan meidän kaikkien kohtalo tänä aamuna. Rouva Hudson herätettiin ensin, sitten hän vuorostaan herätti minut, ja nyt minä sinut."
"Mikä sitten on hätänä? Onko tuli irti?"
"Ei. Asiakas. Tänne näyttää saapuneen nuori nainen, joka on hyvin kiihtynyt ja tahtoo välttämättä saada tavata minua. Hän kuuluu nyt odottavan olohuoneessamme. Kun nuoret naiset vaeltavat tähän aikaan aamulla kunnon kaupunkimme kaduilla ja herättelevät uneliaita ihmisiä makeimmasta aamu-unestaan, niin olen jotakuinkin varma, että siihen on pakottava syy. Tiedän, että tahdot olla mukana alusta alkaen, jos asia sattuisi olemaan mielenkiintoinen, minkä tähden harkitsin parhaaksi herättää sinut tehdäkseni sen mahdolliseksi."
"En olisi tahtonut millään hinnalla jäädä pois, sen saat uskoa."
Minusta ei ollut näet mikään niin mielenkiintoista ja viehättävää kuin saada osallistua Holmesin tutkimuksiin, sillä en voinut olla ihailematta vilpittömästi hänen kykyään johtaa nerokkaita päätelmiä, joilla hän ratkaisi selvitettäväkseen ottamansa tehtävät ja jotka tehtiin niin nopeasti, että ne näyttivät syntyvän melkeinpä vaistoamalla, mutta perustuivat silti pätevälle pohjalle. Pukeuduin käden käänteessä ja seurasin parin minuutin kuluttua ystävääni olohuoneeseemme. Mustiin pukeutunut nainen, jonka kasvoja peitti tiheä huntu, nousi ikkunan pielestä astuessamme sisään.
"Hyvää huomenta", Holmes tervehti kohteliaasti ja rohkaisevasti. "Olen Sherlock Holmes, ja tämä on läheinen ystäväni ja apulaiseni tohtori Watson, jonka läsnä ollessa voitte puhua aivan yhtä avoimesti, kuin jos olisimme kahden kesken. Olen iloinen, että rouva Hudson on huomannut sytyttää valon. Olkaa hyvä ja käykää tänne tulen ääreen, niin pyydän tuomaan teille kupin kahvia, sillä näen teidän värisevän."
"En värise sen tähden, että minun olisi vilu", nainen vastasi hiljaa, istuutuen nojatuoliin, johon Holmes oi viitannut.
"Minkä tähden sitten?"
"Pelosta, herra Holmes. Kauhusta." Puhuessaan hän nosti hunnun kasvoiltaan, ja me näimme, että hän todellakin oli äärimmäisen kiihtynyt ja järkytetty. Kasvot olivat harmaat ja väsähtäneet ja katse rauhaton ja säikähtänyt kuin ahdistetulla eläimellä. Piirteistä ja vartalosta päättäen hän oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, mutta ilme oli väsynyt ja rasittunut ja tukka oli alkanut harmaantua ennen aikaansa. Holmes, jonka terävältä katseelta mikään ei pysynyt salassa, näytti toteavan kaiken tämän yhdellä silmäyksellä.
"Älkää pelätkö", hän lausui lohduttavasti ja taputti vierasta lempeästi käsivarrelle. "Me kyllä selvitämme ja käännämme kaikki hyväksi jälleen, siitä olen varma. Näen teidän tulleen junalla tänä aamuna."
"Te siis tunnette minut?"
"En, mutta näen paluulipun reunan pistävän esiin vasemman kätenne hansikkaasta. Teidän on täytynyt lähteä varhain kotoanne, koska olette ajanut kieseillä pitkän matkan huonoja teitä myöten, ennen kuin saavuitte asemalle."
Vieras säpsähti huomattavasti ja tuijotti hämmästyneesti ystävääni.
"Tässä ei ole mitään salaperäistä", Holmes sanoi hymyillen. "Päällystakkinne vasemmassa hihassa on maanteiltä räiskynyttä likaa ei sen vähemmässä kuin seitsemässä eri kohdassa. Tahrat ovat vielä aivan kosteat. Ja vain kiesit panevat lian räiskymään tuolla tavalla ylöspäin, ja kun tahrat ovat vasemmassa hihassa, niin teidän on täytynyt istua ajomiehen vasemmalla puolella."
"Olette aivan oikeassa, mihin seikkoihin päätelmänne sitten perustunevatkin. Lähdin kotoa ennen kuutta, saavuin Leatherheadin asemalle kaksikymmentä minuuttia yli kuusi ja tulin ensimmäisellä junalla Waterloon asemalle. Sir, tätä jännitystä en jaksa enää kestää; tulen hulluksi, jos tätä jatkuu. Minulla ei ole ketään, johon voisin turvautua — ei ketään, sillä se, jonka puoleen voisin kääntyä ja joka rakastaa minua, tuskin voi tehdä mitään hyväkseni. Olen kuullut teistä, herra Holmes. Rouva Farintosh, jota kerran autoitte hänen suuressa hädässään, on kertonut teistä. Häneltä sain osoitteennekin. Ah, sir, ettekö usko voivanne auttaa minuakin tai ainakin luoda jonkin verran valoa minua ympäröivään pimeyteen? Nyt en kykene palkitsemaan vaivojanne, mutta kuukauden tai parin kuluttua menen naimisiin ja saan omaisuuteni haltuuni ja silloin osoitan teille, etten ole kiittämätön."
Holmes otti kirjoituspöytänsä laatikosta pienen muistikirjan ja selaili sitä hetkisen.
"Farintosh", hän sanoi miettivästi. "Aivan niin. Nyt muistan. Kysymys oli kallisarvoisesta opaalikoristeesta. Siitä on jo niin kauan, että luulen sen tapahtuneen jo ennen kuin tutustuin sinuun, Watson. Omasta puolestani voin vain sanoa teille, hyvä neiti, että olen onnellinen saadessani koettaa auttaa teitä aivan yhtä alttiisti kuin autoin ystävätärtännekin. Ja mitä palkkioon tulee, niin tämä ammattini palkitsee itse itsensä, mutta henkilökohtaiset kuluni, joita minulle mahdollisesti koituu, saatte, jos niin haluatte, korvata minulle milloin teille parhaiten sopii. Ja nyt pyydän teitä selostamaan kaikki, mikä voi auttaa meitä saamaan selvän kuvan asiasta."
"Tilanteessa, johon olen nyt joutunut", vieraamme vastasi, "on valitettavasti kauheinta juuri se, etten osaa määritellä, mistä pelkoni johtuu. Kaikki epäluuloni perustuvat niin pikku seikkoihin, että joku toinen ehkä nauraisi niille. Hänkin, jolta olen lähinnä oikeutettu pyytämään sekä apua että neuvoja, sanoo kaikkea, mitä kerron hänelle, hermostuneen naisen kuvitteluiksi. Hän ei sano sitä tietenkään aivan suoraan, mutta minä luen sen hänen tyynnyttelevistä puheistaan ja karttelevista katseistaan. Teistä, herra Holmes, olen kuullut, että teillä on taito nähdä syvälle ihmissydämen moninaiseen pahuuteen. Te ehkä osaatte neuvoa, miten minun piti suhtautua vaaroihin, jotka vaanivat ympärilläni."
"Pyydän teitä jatkamaan."
"Nimeni on Helen Stoner ja minä asun isäpuolen tohtori Grimesby Roylottin luona Stoke Moranissa länsi-Surreyssä. Roylottit ovat Englannin vanhimpia saksilaisia sukuja, ja hän on sukunsa viimeinen jäsen."
Holmes nyökäytti päätään. "Nimi on tuttu."
"Suku oli aikoinaan Englannin rikkaimpia, ja Stoke Moranin maat ulottuivat kauas Surreyn rajojen toiselle puolelle, pohjoisessa Bekshiren ja lännessä Hampshiren alueelle. Mutta viime vuosisadalla näillä rikkauksilla oli neljä eri isäntää, kaikki paheellisia ja tuhlaavaisia, jotka kukin vuorollaan vähensivät niitä, mutta lopulliset vararikon matkaansaattoi holhoojahallituksen aikana isäpuoleni isä, joka oli intohimoinen peluri. Jäljelle ei jäänyt muuta kuin sukukartanon kaksisataavuotias päärakennus, joka on sekin kiinnitetty kattoa myöten, ja muutamia tynnyrinaloja maata sen ympärille. Tämän kaiken aiheuttaja, talon viimeinen todellinen isäntä, eli siellä kuolemaansa saakka, ylellisyyteen tottuneen, mutta puille paljaille köyhtyneen ylimyksen kurjaa elämää. Kun isäpuoleni, hänen ainoa poikansa, huomasi että hänen täytyi itse huolehtia toimeentulostaan, niin hän rupesi opiskelemaan joltakin sukulaiselta lainaamillaan varoilla ja valmistui lääkäriksi, minkä jälkeen hän heti muutti Kalkuttaan ja menestyi siellä taitavana ja lujaluonteisena erittäin hyvin, kunnes hän kerran, raivostuttuaan silmittömästi kodissaan tapahtuneista varkauksista, pieksi alkuasukashovimestarinsa kuoliaaksi ja hädin tuskin pelastui kuolemantuomiosta. Kärsittyään pitkän vankeusrangaistuksen hän palasi Englantiin, synkkänä ja katkeroittuneena.
"Ollessaan Intiassa tohtori Roylott meni naimisiin äitini, rouva Stonerin kanssa, joka oli silloin nuori leski. Isämme, kenraalimajuri Stoner Bengalin tykistöstä, oli kuollut toista vuotta sitten, ja minä ja kaksoissisareni Julia olimme vain kahden vuoden ikäiset, kun äitimme meni uusiin naimisiin. Hänellä oli käytettävänään melkoinen omaisuus, korkoja noin tuhat puntaa vuodessa, ja testamentissaan hän oli määrännyt, että tohtori Roylott saa vapaasti käyttää näitä korkotuloja niin kauan kuin asuimme hänen luonaan, mutta jos menemme naimisiin, niin hänen on luovutettava niistä vuosittain osa meille. Pian sen jälkeen kun olimme palanneet Englantiin, äitini kuoli — hän sai surmansa Crewen luona tapahtuneessa junaonnettomuudessa. Tohtori Roylott luopui silloin aikeestaan asettua lääkäriksi Lontooseen ja muutti syntymäkotiinsa Stoke Moraniin, jossa olemme siitä saakka asuneet. Äitimme jättämä perintö riitti hyvin kaikkeen, mitä tarvitsimme, eikä maailmassa näyttänyt olevan mitään, joka olisi estänyt meitä nauttimasta elämästämme.
"Mutta isäpuolessamme tapahtui juuri siihen aikaan kaamea muutos. Sen sijaan, että hän olisi hankkinut ystäviä ja seurustellut naapurien kanssa, jotka ensin olivat vilpittömästi ihastuneita nähdessään Stoke Moranissa jälleen isäntänä Roylottien ikivanhan suvun edustajan, hän sulkeutui taloonsa ja meni harvoin ulos, joutuen silloinkin aina hirveään riitaan jokaisen kanssa, joka osui hänen tielleen.
"Hillitön, mielenvikaisuutta lähentelevä äkkipikaisuus on hänen suvussaan perinnöllistä, ja mitä isäpuoleeni tulee, niin luulen Intian kuuman ilmaston vaikuttaneen häneen siinä suhteessa suorastaan turmiollisesti. Häpeällisiä pahoinpitelyjä sattui tämän tästä, pari niin vakavaa, että hän sai vastata niistä oikeudessa, ja niin hänestä tuli ennen pitkää koko kylän kauhu. Kaikki varovat visusti kohtaamasta häntä, kun hän jolloinkin liikkuu ulkona, sillä hän on tavattoman vahva mies ja täysin hillitön suuttuessaan.
"Viime viikolla hän paiskasi kylän sepän kaidepuun yli jokeen, ja vain suorittamalla hyvitykseksi kaikki rahat, jotka kykenin haalimaan kokoon, pelastuimme oikeusjutun häpeästä. Hänellä ei ole muita ystäviä kuin kuljeksivat mustalaiset. Hänen luvallaan nuo kulkurit aina leiriytyvät taloon vielä kuuluvalle parin kolmen tynnyrinalan laajuiselle alueelle, rikkaruohojen ja pensaiden valtaamalle kentälle, joka on sukukartanon maiden viimeinen jäännös. Korvaukseksi hän vierailee heidän teltoissaan ja kuljeksii toisinaan viikkomääriä heidän mukanaankin. Hän on mieltynyt myös Intian eläimiin, joita joku välittäjä toimittaa hänelle. Tällä haavaa; hänellä on jepardi ja paviaani, jotka kuljeksivat aivan irrallaan ja joita kyläläiset pelkäävät melkein yhtä paljon kuin niiden isäntääkin.
"Voitte kaikesta tästä ymmärtää, ettei meillä, sisarellani Julialla ja minulla, ollut suurtakaan iloa elämästä. Palvelijat eivät pysy meillä, minkä tähden harkitsimme parhaaksi suorittaa itse kaikki taloustehtävät. Hän oli kuollessaan vain kolmenkymmenen vuoden ikäinen, mutta hänen tukkansa oli jo alkanut harmaantua, kuten minunkin."
"Sisarenne on siis kuollut?"
"Hän kuoli täsmälleen kaksi vuotta sitten, ja juuri hänen kuolemastaan haluaisinkin puhua kanssanne. Tehän ymmärrätte, ottaen huomioon, mitä olen elämästämme kertonut, että meillä tuskin oli mitään mahdollisuutta tavata ketään omaan yhteiskuntaluokkaamme kuuluvia samanikäisiä henkilöitä. Meillä on kuitenkin täti, äitini naimaton sisar, neiti Honoria Westphail, joka asuu lähellä Harrowia ja jonka luo saamme silloin tällöin matkustaa lyhyelle vierailulle. Julia kävi siellä kaksi vuotta sitten joulun aikana ja tutustui erääseen meriväen upseeriin, jonka kanssa meni kihloihin. Kotiin palattuaan hän ilmoitti asiasta isäpuolellemme, joka ei millään tavalla vastustanut suunniteltua avioliittoa, mutta kaksi viikkoa ennen päivää, joka oli määrätty hääpäiväksi, tapahtui se hirveä tapaus, joka riisti minulta ainoan tukeni ja turvani."
Holmes oli tähän saakka istunut velttona tuolissaan, silmät ummessa ja pää pehmeään pielukseen nojaten, mutta nyt hän hiukan liikahti, raotti silmiään ja katsahti terävästi puhujaan.
"Pyydän selostamaan yksityiskohdat mahdollisimman tarkasti", hän huomautti.
"Se on hyvin helppoa, sillä tuo aika oli minulle niin hirveä, että pienimmätkin asiat ovat lähtemättömästi syöpyneet mieleeni. Päärakennus on, kuten sanoin, hyvin vanha ja muuten aivan autio, paitsi toinen päätyrakennus, jossa asumme. Makuuhuoneet ovat rakennuksen siinä osassa alakerrassa ja muut huoneet niiden yläpuolella. Makuuhuoneet ovat vieretysten, ja niihin päästään vain käytävästä, sillä väliseinissä ei ole ovia. Se huone, joka oli sisareni hallussa, on minun huoneeni ja tohtori Roylottin huoneen välissä. Onko selostukseni kyllin selvä?"
"Täysin selvä."
"Noiden kolmen huoneen ikkunat ovat puutarhaan päin. Tuona kohtalokkaana iltana tohtori Roylott meni aikaisin huoneeseensa, mutta ei levolle, sillä väkevien intialaisten sikarien tuoksu, joita hän polttaa, vaivasi sisartani. Hän tuli sen tähden minun luokseni ja istui huoneessani jonkin aikaa lähenevistä haistaan jutellen. Yhdentoista aikana hän nousi ja sanoi hyvää yötä, mutta pysähtyi ovelle ja kääntyi katsomaan minuun.
"'Kuulehan, Helen', hän sanoi, 'oletko milloinkaan kuullut jonkun viheltävän täällä keskiyöllä?'
"'En kertaakaan', vastasin.
"'Olisiko sinulla ehkä tapana viheltää unissasi?'
"'Ei varmastikaan. Kuinka niin?'
"'Koska olen viime öinä aina kolmen ajoissa aamulla kuullut hiljaisen, mutta aivan selvän vihellyksen. Nukun herkästi, kuten tiedät, ja se on joka kerta herättänyt minut. En tiedä varmasti, mistä se oikeastaan kuuluu, puutarhastako, vai viereisestä huoneesta, ja sen tähden päätin kysyä, oletko sinä kuullut sitä.'
"'En ole kuullut mitään. Ehkäpä vihellys kuuluu ulkoa kentältä, jossa nuo pahanilkiset mustalaiset taas majailevat.'
"'Todennäköisesti. Mutta siinä tapauksessa sinunkin olisi pitänyt kuulla se.'
"'Niin, mutta minä nukun paljon sikeämmin kuin sinä.'
"'No, oli miten oli, sitä ei kannata pohtia sen enempää', hän sanoi hymyillen ja painoi oven kiinni. Heti sen jälkeen kuulin hänen lukitsevan oman ovensa."
"Oliko teillä aina tapana lukita ovenne yöksi?" Holmes kysyi.
"Aina."
"Minkä vuoksi?"
"Muistaakseni mainitsin, että tohtorilla on talossa jepardi ja paviaani. Emme voineet nukkua rauhallisesti ja turvallisesti, ellemme lukinneet oviamme."
"Aivan niin. Pyydän teitä jatkamaan."
"Sinä iltana en saanut unta. Minua vaivasi epämääräinen tunne, että jokin vaara uhkasi meitä. Sisareni ja minä olimme, kuten muistanette, kaksoset, ja tehän tiedätte, kuinka herkät ne säikeet ovat, jotka sitovat kaksi niin läheistä olentoa toisiinsa. Yö oli myrskyinen. Tuuli ulvoi ja sade pieksi ikkunoihin. Äkkiä kuulin luonnonvoimien riehunnan halki säikähtyneen naisen läpitunkevan kirkaisun. Tunsin sisareni äänen. Hypähdin vuoteestani, kietaisin saalin ympärilleni ja riensin käytävään. Juuri ovea avatessani olin kuulevinani heikon vihellyksen, sellaisen, josta sisareni oli puhunut, ja pian senjälkeen helähtävän kolahduksen, kuin olisi pudotettu metalliesine lattialle. Kiiruhtaessani sisareni ovelle näin sen hitaasti aukenevan. Tuijotin siihen kauhun lamauttamana, tietämättä, mitä sen takaa ilmestyisi. Käytävän lampun valossa näin kynnyksellä sisareni. Kasvoilla, jotka olivat liidunvalkeat, kuvastui sanomaton kauhu, kädet hapuilivat kuin apua etsien, ja hän huojui puoleen ja toiseen kuin juopunut. Syöksyin hänen luokseen ja kiedoin käteni hänen ympärilleen, mutta samassa hänen polvensa aivan kuin herpaantuivat ja hän lyyhistyi lattialle. Hän vääntelehti kuin hirveiden tuskien polttaessa, ja kaikki jäsenet olivat jäykistyneet kammottavaan kouristukseen. Ensin luulin, ettei hän ollut tuntenut minua, mutta kumartuessani hänen puoleensa hän kirkaisi äänellä, jota en unohda milloinkaan. 'Hyvä Jumala! Helen! Se oli nauha! Kirjava nauha!' Hän viittoi sormellaan tohtorin huonetta kohti ja tahtoi ilmeisesti sanoa vielä muutakin, mutta sai samassa uuden kouristuskohtauksen, joka tukahdutti sanat. Minä kavahdin ylös ja huusin isäpuoltani niin kovasti kuin jaksoin, ja hän tulikin kiireesti huoneestaan yönuttu yllään. Sisareni oli sillä aikaa menettänyt tajuntansa, ja vaikka isäpuoleni kaatoi hänen kurkkuunsa paloviinaa ja lähetti hakemaan lääkkeitä kylästä, kaikki ponnistukset olivat turhia, sillä sisareni kävi yhä heikommaksi ja kuoli tuntoihinsa tulematta. Sellainen oli rakkaan sisareni kaamea loppu."
"Vain hetkinen", sanoi Holmes; "oletteko varma, että kuulitte sekä vihellyksen ja tuon helähtävän äänen? Voisitteko vannoa sen?"
"Koroner teki minulle saman kysymyksen poliisikuulustelussa. Vaikutelma, että kuulin ne molemmat, on vieläkin hyvin voimakas, mutta voihan olla, että olen erehtynyt, kun ottaa huomioon silloin raivonneen myrskyn ja sen aiheuttaman melun vanhuuttaan ränsistyneessä talossamme."
"Oliko sisarenne jo riisuutunut?"
"Kyllä, hänellä oli yöpuku yllään. Oikeasta kädestä löydettiin tulitikun pätkä ja vasemmasta tulitikkulaatikko."
"Mikä osoittaa hänen ottaneen säikähtyessään tulta ja katsoneen ympärilleen. Tämä on tärkeä kohta. Mihin lopputulokseen koroner tuli?"
"Hän tutki tapauksen hyvin huolellisesti, sillä tohtori Roylottista tiedetään siellä yleisesti, että hän oli hyvin omituinen mies, mutta mitään hyväksyttävää kuolemansyytä hän ei kyennyt löytämään. Minä todistin, että ovi oli ollut lukittu sisäpuolelta ja että ikkunoiden raskaat, vanhanaikaiset luukut, jotka suljetaan joka ilta vahvoilla rautatangoilla, olivat silloinkin olleet kiinni. Seinät tutkittiin tarkasti ja todettiin täysin eheiksi ja lattia tarkastettiin yhtä perusteellisesti samalla tuloksella. Takka on avara, mutta vetoaukon suussa on neljä vahvaa poikkirautaa. Näin ollen on aivan varmaa, että sisareni oli yksin huoneessaan. Eikä hänessä sitäpaitsi näkynyt minkäänlaisia merkkejä väkivallasta."
"Entä myrkystä?"
"Lääkärit tutkivat hänet, mutta eivät löytäneet mitään."
"Minkä te luulette olleen syynä sisar-raukkanne kuolemaan?"
"Minä puolestani uskon hänen kuolleen pelkästä säikähdyksestä ja mielenjärkytyksestä. Mutta mikä tuon säikähdyksen aiheutti, en voi kuvitellakaan."
"Majailiko talon edessä olevalla kentällä silloin mustalaisia?"
"Kyllä, niitähän on siellä melkeinpä aina."
"Niinkö. Mitä sitten ajattelette noista sisarenne sanoista, kun hän puhui nauhasta — kirjavasta nauhasta?"
"Toisinaan olen ollut sitä mieltä, että kaikki oli vain hourailua, toisinaan olen taas ajatellut, että noilla sanoillaan hän ehkä jotenkin tarkoitti ihmisiä, ihmisjoukkoa, esimerkiksi juuri noita kentällä majailevia; mustalaisia. Voihan olla, että hänen lausumansa kummallinen määritelmä sai alkunsa mustalaisten kirjavista huiveista, joita monet heistä käyttävät päähineinä."
Holmes pudisti päätään tavalla, joka osoitti, ettei selitys lähimainkaan tyydyttänyt häntä.
"Me liikumme nyt syvillä vesillä", hän virkkoi; "pyydän teitä jatkamaan."
"Siitä on nyt kulunut kaksi vuotta, ja elämäni on ollut viime aikoihin saakka yksinäisempää kuin konsanaan. Mutta kuukausi sitten eräs rakas ystävä, jonka olen tuntenut jo monta vuotta, kunnioitti minua pyytämällä kättäni. Hänen nimensä on Armitage — Percy Armitage — sen Armitagen nuorempi poika, joka omistaa Crane Waterin lähellä Readingia. Isäpuolellani ei ollut mitään sitä vastaan, ja meidät vihitään nyt keväällä. Pari päivää sitten ryhdyttiin korjaamaan rakennuksen länsipäätä, ja kun makuuhuoneeni seinä korjaustöiden takia puhkaistiin, minun oli pakko muuttaa juuri siihen huoneeseen, jossa sisareni kuoli, ja nukkua samassa vuoteessa, jossa hän nukkui. Kuvitelkaa siis kauhuani, kun viime yönä, levätessäni valveilla ja muistellessani hänen kaameata kohtaloaan, äkkiä kuulin yön hiljaisuudessa saman hiljaisen vihellyksen, joka oli ollut hänen kuolemansa ilmoittaja. Hypähdin ylös ja sytytin lampun, mutta huoneessa ei näkynyt mitään. Olin liian järkytetty mennäkseni uudelleen levolle, minkä tähden pukeuduin ja hiivin heti päivän koittaessa ulos, sain hevosen meitä vastapäätä olevasta ravintolasta ja ajoin Leatherheadiin, josta olen nyt tänä aamuna tullut vain tapaamaan teitä ja pyytämään neuvoa."
"Olette menetellyt oikein ja viisaasti", ystäväni sanoi. "Mutta oletteko kertonut minulle kaikki?"
"Olen. Kaikki."
"Ette ole, neiti Stoner. Te suojelette isäpuoltanne."
"Kuinka niin?"
Vastauksen asemesta Holmes kohotti mustaa pitsireunustaa, joka koristi vieraamme hihaa ja peitti polvella lepäävän käden. Viisi pientä tummaa täplää, neljän sormen ja peukalon jäljet, näkyi valkeassa ranteessa.
"Teitä on kohdeltu kovakouraisesti", Holmes sanoi.
Neiti Stoner punastui ja peitti mustelmille puserretun ranteensa. "Hän on raju ja väkivaltainen mies, joka ei ehkä tiedä itsekään, kuinka vahva hän on."
Seurasi pitkä vaitiolo. Holmes nojasi leukansa käsiinsä ja tuijotti räiskyvään takkavalkeaan.
"Tämä on sangen pulmallinen juttu", hän virkkoi sitten. "Siihen sisältyy tuhansia yksityiskohtia, jotka tahtoisin tietää, ennen kuin päätän, mihin toimenpiteisiin ryhdymme. Mutta nyt emme saa enää hukata hetkeäkään. Voisimmeko tarkastaa nuo huoneet isäpuolenne tietämättä, jos tulemme tänään Stoke Moraniin?"
"Hän sanoi pari päivää sitten matkustavansa juuri tänään kaupunkiin jonkin tärkeän asian takia. Todennäköisesti hän on poissa koko päivän, niin ettei siellä pitäisi olla ketään teitä häiritsemässä. Meillä on nyt tosin taloudenhoitajatar, mutta hän on niin vanha ja höperö, että voin helposti pitää hänet poissa tieltä."
"Oivallista. Sinulla, Watson, ei ole mitään tätä matkaa vastaan?"
"Ei mitään."
"Sitten tulemme molemmat. Mitä aiotte itse tehdä?"
"On pari asiaa, jotka tahtoisin toimittaa, kun kerran olen kaupungissa. Mutta minä matkustan kotiin kahdentoista junalla ollakseni siellä teidän saapuessanne."
"Voitte odottaa meitä varhain iltapäivällä. Minulla on myös joitakin pieniä asioita toimitettavinani. Ettekö tahdo jäädä aamiaiselle?"
"Kiitän, mutta minun täytyy mennä. Mieleni on jo keveämpi uskottuani huoleni teille. Minä siis odotan toivossa, että näen teidät jälleen tänään iltapäivällä." Hän laski tiheän mustan huntunsa kasvojensa eteen ja poistui huoneesta.
"Mitä sinä, Watson, ajattelet kaikesta tästä?" Holmes kysyi painautuen tuoliinsa.
"Minusta asia näyttää olevan mitä kaamein ja salaperäisin."
"Kaamea ja salaperäinen riittämiin saakka."
"Ja kuitenkin, jos neiti Stoner on oikeassa siinä, että lattia ja seinät ovat eheät ja ettei kukaan ole voinut tunkeutua huoneeseen ovesta, ikkunasta eikä uunin kautta, hänen sisarensa täytyi epäilemättä olla yksin kuoleman kohdatessa hänet."
"Mitä on sitten ajateltava noista yöllisistä vihellyksistä ja hänen kummallisista sanoistaan?"
"Siihen en osaa vastata sitä enkä tätä."
"Jos asetat toistensa yhteyteen nuo vihellykset ja läheisyydessä majailevat mustalaiset, jotka ovat tuttavallisissa väleissä tohtorin kanssa; lisäät siihen sen tosiasian, että meillä on pätevät syyt uskoa tohtorilla olevan etua tytärpuolensa avioliiton estämisestä, ja ajattelet kuolevan viimeisiä sanoja jostakin kirjavasta nauhasta samoin kuin sitä, että neiti Stoner kuuli helähtävän kolahduksen, joka on hyvinkin voinut johtua sitä, että jokin ikkunaluukkujen rautasalvoista solahti paikoilleen, niin luulen olevan syytä uskoa, että salaisuus voidaan selvittää seuraamalla näitä viitteitä."
"Mikä on sitten mustalaisten osuus tässä asiassa?"
"Siitä minulla ei ole aavistustakaan."
"Minä puolestani näen paljon seikkoja, jotka ovat ristiriidassa tämän teorian kanssa."
"Niin minäkin. Ja juuri sen tähden me matkustammekin tänään Stoke Moraniin. Tahdon nähdä, ovatko nämä ristiriitaiset kohdat ratkaisevaa laatua, vai voidaanko ne todeta merkityksettömiksi. Mutta mikä tulimmainen nyt on hätänä!"
Tämä Holmesin huudahdus johtui siitä, että ovi lensi äkkiä auki jättiläismäisen miehen tieltä, joka jäi seisomaan kynnykselle. Hänellä oli korkea silkkihattu, musta, tiukkaan napitettu pitkätakki, polviin saakka ulottuvat nahkasäärystimet ja kädessä tukeva ratsupiiska, niin että puvusta päättäen häntä olisi voinut luulla sekä herrasmieheksi että maanviljelijäksi. Hän oli niin pitkä, että hattu hipoi oven kamanaa, ja niin leveä, että hartiat näyttivät täyttävän koko oviaukon. Leveät, tuhansien ryppyjen uurtamat ja auringon kellertäviksi paahtamat kasvot, joissa kaikki pahat intohimot kuvastuivat, kääntyivät vuoroin meihin kumpaankin, ja syvälle painuneet, veristävät silmät ja ohut, voimakkaasti ulkoneva nenä tekivät hänet vanhan, verenhimoisen petolinnun näköiseksi.
"Kumpi teistä on Holmes?" tämä ilmestys tiuskaisi. "Nimi on minun, sir, mutta te tiedätte enemmän kuin minä", Holmes vastasi sävyisästi.
"Minä olen tohtori Grimesby Roylott Stoke Moranista."
"Niinkö! Käykää istumaan, olkaa hyvä, herra tohtori", Holmes sanoi kohteliaasti.
"Ei tule kysymykseenkään. Tytärpuoleni on käynyt täällä. Olen seurannut hänen jälkiään. Mitä hän on kertonut teille?"
"Tänään on verraten kylmä vuodenaikaan katsoen", Holmes virkkoi.
"Mitä hän on sanonut teille?" vanhus ärjäisi vimmastuneesti.
"Mutta minä olen kuullut, että kevätkukat ovat silti varsin lupaavia", ystäväni jatkoi järkähtämättömän rauhallisesti.
"Vai niin! Te ette tahdo vastata, niinkö?" Vieraamme astui askeleen lähemmäksi ja heristi piiskaansa. "Mutta minäpä tunnen teidät, lurjus! Olen kuullut teistä ennenkin. Te olette Holmes, joka pistätte nenänne kaikkiin asioihin."
Holmes hymyili.
"Holmes, kaiken urkkija!"
Ystäväni hymyili vielä hilpeämmin.
"Holmes, Scotland-yardin vainukoira!"
Holmes nauroi sydämellisesti. "Teitä on sangen hauska kuunnella. Kun poistutte, niin sulkekaa ovi, sillä täällä vetää tuntuvasti."
"Lähden vasta sitten kun olen sanonut sanottavani. Älkää sekaantuko asioihini. Minä tiedän neiti Stonerin käyneen täällä — seurailin häntä! Ja minä olen vaarallinen mies, jonka käsiin ei ole hyvä joutua! Näytän sen heti!" Hän harppasi takan luo, sieppasi hiilihangon ja väänsi sen luokaksi suurilla ruskeilla kourillaan.
"Varokaa joutumasta tielleni", hän puhisi ja meni menojaan paiskattuaan hiilihangon lattialle.
"Kaikesta päättäen sangen miellyttävä ihminen", Holmes huomautti nauraen. "En ole tosin aivan yhtä kookas, mutta jos hän olisi odottanut, olisin näyttänyt, että käsissäni on melkein yhtä paljon voimaa kuin hänelläkin." Vielä puhuessaan hän otti hiilihangon lattialta ja oikaisi sen suoraksi yhdellä jäntevällä nykäisyliä.
"Ajattelehan, että hän julkesi sanoa minun kuuluvan viralliseen poliisiin! Muuten tämä pikku välikohtaus vain höystää tutkimukseemme liittyvää jännitystä. Neiti Stoner menetteli hyvin varomattomasti päästäessään tuon hirviön jäljilleen, mutta toivokaamme, ettei hänelle tapahdu mitään sen johdosta. Nyt, Watson, pyydän aamiaisen pöytään ja sitten menen holhousviranomaisten puheille. Toivon saavani sieltä tietoja, joista meillä voi olla apua tämän asian selvittämisessä."
Kello oli lähes yksi, kun Holmes palasi retkeltään. Hänellä oli kädessään sininen paperiliuska, täynnä muistiinpanoja ja numeroita.
"Olen nähnyt tohtorin vaimovainajan testamentin", hän ilmoitti. "Saadakseni selville sen todellisen merkityksen minun on täytynyt laskea vakuudet, joihin rahat on sijoitettu, nykyisten hintojen mukaan. Kokonaistulo, joka oli vaimon kuollessa 1,100 puntaa, on nyt vain 750 puntaa, kun otetaan huomioon, että maanviljelystuotteiden hinnat ovat laskeutuneet. Kumpikin tytär on avioliittoon mentyään oikeutettu saamaan 250 puntaa vuodessa. On siis ilmeistä, että isäpuolelle, sille peikolle, olisi jäänyt kaikesta vain rippeet jäljelle, jos molemmat tytöt olisivat menneet naimisiin. Toisenkin avioliitto olisi huomattavasti vähentänyt hänen tulojaan. Tänä aamupäivänä tekemäni työ ei ole ollut turhaa, sillä se on osoittanut, että isäpuolella on painavat syyt koettaa tehdä kaikki sellaiset hankkeet tyhjiksi. Ja asia on liian vakava enempää viivytettäväksi, semminkin kun tohtori tietää meidän kiinnostuneen hänen edesottamisiinsa, niin että jos olet valmis, Watson, otamme ajurin ja ajamme Waterloon asemalle. Olisin samalla hyvin kiitollinen, jos pistäisit revolverisi taskuusi. Hyvä kuusipiippuinen on erinomainen puhemies, kun joudutaan tekemisiin herrasmiesten kanssa, jotka vetävät teräksisiä hiilihankoja solmuun. Se ja hammasharja, siinä kaikki, mitä arvelen tarvitsevamme."
Waterloon asemalle saavuttuamme ehdimme juuri parahiksi junaan, joka kiidätti meidät Leatherheadiin. Siellä vuokrasimme majatalosta hevosen ja ajoimme noin kuuden kilometrin pituisen taipaleen Surreyn kauneinta tietä pitkin. Oli ihana päivä. Kirkas auringonpaiste ja taivaalla pari kevyttä pilvenhattaraa. Puihin ja tietä molemmin puolin reunustavaan pensasaitaan alkoivat ensimmäiset vihreät silmut juuri puhjeta, ja ilma oli täynnä kostean mullan miellyttävää tuoksua. Minusta ainakin nämä kevään suloiset enteet olivat sen synkän tutkimuksen täydellinen ja omituinen vastakohta, jonka suorittamiseen olimme ryhtyneet. Ystäväni istui etuistuimella syviin mietteisiin vaipuneena, käsivarret ristissä, hattu silmillä ja leuka rintaa vasten Äkkiä hän havahtui kuin valveille, taputti minua olkapäälle ja viittasi kädellään niittyjen poikki.
"Katsopas tuonne!"
Huomioni kiintyi matalahkoon kukkulaan, jonka loivasti viettävää rinnettä kaunisti vanha, muhkea puisto. Se tiheni korkeaksi muuriksi kukkulan laella, josta vanhan herraskartanon harmaat päädyt ja jyrkkä katto pilkottivat runkojen ja oksien lomitse.
"Stoke Moran?" Holmes kysyi.
"Niin, sir", vastasi ajaja. "Sen omistaa tohtori Grimesby Roylott."
"Rakennuksessa suoritetaan parhaillaan pienempiä korjauksia, joiden takia meidän pitää käväistä siellä", selitti Holmes.
"Kylä on tuolla", sanoi ajaja ja osoitti talojen kattoja, jotka näkyivät vasemmalta, "mutta jos aiotte mennä Stoke Moraniin, niin sinne pääsee pikemmin niittyjen poikki polkua pitkin, joka alkaa tuosta aidan takaa. Nouskaa aidan yli tuota porrasta myöten, niin näette polun menevän juuri siitä, missä tuo neiti nyt seisoo."
"Siinähän neiti Stoner taitaa ollakin", Holmes sanoi ja varjosti kädellä silmiään. "Arvelen olevan parasta noudattaa neuvoanne."
Me nousimme pois ja maksoimme, ja ajaja lähti ajamaan hyvää vauhtia takaisin Leatherheadiin.
"Katsoin olevan viisainta uskotella ajomiehellemme, että olemme tulleet tänne tiettyä asiaa toimittamaan, joko arkkitehteinä tai muuten", Holmes selitti kavutessamme aidan yli. "Siitä hänellä ei ole, näet, mitään puhumista. Hyvää iltaa, neiti Stoner. Pidimme sanamme, kuten näette."
Aamullinen asiakkaamme kiiruhti meitä vastaan kasvot ilosta säteillen. "Olen kiihkeästi odottanut teitä", hän huudahti tervehtiessään meitä. "Kaikki käy mainiosti. Tohtori Roylott on matkustanut kaupunkiin eikä todennäköisesti palaa sieltä ennen kuin illalla."
"Meillä on ollut ilo saada tutustua tohtoriin", Holmes sanoi ja kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut. Neiti Stoner valahti aivan kalpeaksi.
"Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Hän oli siis lähtenyt jälkeeni."
"Siltä näyttää."
"Hän on niin ovela, etten tunne olevani milloinkaan turvassa häneltä. Mitä hän nyt sanoo palatessaan?"
"Nyt hän saa suojella itseään, sillä voihan käydä, että mies, joka nyt seuraa hänen jälkiään, on häntä viekkaampi ja että hän tulee huomaamaan sen. Teidän täytyy lukita ovenne tänä iltana, ja jos hän käy väkivaltaiseksi, niin viemme teidät tätinne luo Harrowiin. Nyt meidän täytyy käyttää aikamme mahdollisimman hyvin, niin että olkaa ystävällinen ja viekää meidät heti huoneisiin, jotka meidän on tutkittava."
Rakennus oli tehty harmaista kivistä, joita nyt peitti lyhyt sammal suurina läikkinä. Korkean keskiosan kummallakin puolella oli matalampi sivurakennus, jotka kaartuivat ulospäin kuin kravun sakset ja joista oikeanpuoleinen vaikutti melkein rauniolta, sillä katto oli painunut pahasti notkolle ja rikkinäisten ikkunoiden tukkeeksi oli naulattu kaikenlaisia laudanpätkiä. Keskiosa oli säilynyt hiukan paremmin ja vasemmanpuoleinen sivurakennus näytti verraten uudenaikaiselta; ikkunoissa oli uutimet ja varjostimet ja piipuista kohosi parhaillaan sinertävä savu, mistä päättäen perhe asui juuri siinä. Päätyseinää vasten oli pystytetty joitakin rakennustelineitä ja seinästä oli irroitettu kiviä, mutta työmiehiä ei näkynyt meidän vierailumme aikana missään. Holmes käveli verkalleen edestakaisin huonosti hoidetulla nurmikolla ja tarkasteli kiinteästi ikkunoiden ulkopuolta.
"Tuo kuuluu käsittääkseni huoneeseen, jossa te tavallisesti nukutte, keskimmäinen sisarenne huoneeseen ja tuo, joka on lähinnä rakennuksen keskiosaa, tohtorin huoneeseen, eikö niin?"
"Aivan niin. Mutta nyt minä nukun keskimmäisessä huoneessa."
"Korjausten takia, kuten ymmärrän. Minun mielestäni päätyseinä on niin hyvässä kunnossa, ettei sen korjaaminen näytä lainkaan välttämättömältä."
"Se onkin aivan tarpeetonta. Omasta puolestani uskon, että se oli vain tekosyy saada minut muuttamaan huoneestani."
"Otaksuma, johon voi sisältyä sangen paljon. Käytävä, josta pääsee noihin kolmeen huoneeseen, on siis tämän kapean sivurakennuksen toisella puolella. Siinä on tietenkin ikkunoita?"
"On, mutta hyvin pieniä. Niistä ei voi kukaan päästä sisään."
"Kukaan ei siis voinut tunkeutua huoneisiinne siltä puolelta, lukittuanne ovet. Olkaa nyt ystävällinen ja menkää huoneeseenne ja sulkekaa ikkunaluukut."
Neiti Stoner teki niin, minkä jälkeen Holmes tutki luukut huolellisesti ja ryhtyi sitten, kaikkia tarjolla olevia keinoja koetellen, avaamaan niitä, mutta turhaan; niissä ei ollut ainoatakaan rakoa, josta olisi voinut työntää edes ohuen veitsen salpojen alle. Hän tutki suurennuslasillaan tukevista raudoista taotut saranatkin, mutta ne olivat täysin eheät ja lujasti kiinni kukin paikallaan. "Hm!" murahti hän ja siveli miettivästi leukaansa. "Teoriani oikeaksi todistaminen näyttää käyvän hiukan vaikeaksi. Ikkunoista ei voi kukaan tunkeutua sisään, jos luukut on suljettu. Katsokaamme nyt, näkyisikö sisäpuolella jotakin asiaa valaisevaa."
Pienestä sivuovesta tulimme valkoiseksi kalkittuun käytävään, johon makuuhuoneiden ovet avautuivat. Holmes ei välittänyt tarkastaa huonetta, joka oli lähinnä päätyä, minkä tähden menimme suoraan keskimmäiseen, siihen, jossa neiti Stoner nyt nukkui ja jossa hänen sisarensa oli kuollut. Matalahko ja kodikas pieni huone, toisella sivuseinällä suuri avotakka, jollaisia näkee maalla vanhoissa kartanoissa. Yhdessä nurkassa oli tummanruskea lipasto, toisessa valkoisella peitteellä verhottu kapea vuode, ja ikkunasta vasemmalle pienoinen kuvastinpöytä. Nämä ja kaksi pientä korituolia muodostivat koko kaluston, jonka täydennykseksi lattialle oli levitetty nelikulmainen matto. Seinälaudoitus oli tammea, niin madonsyömä ja värissään niin tummunut, että se oli varmaankin yhtä vanha kuin itse talokin. Holmes otti toisen tuolin ja istuutui oven suuhun katsomaan ympärilleen.. Hän ei virkkanut mitään, mutta hänen katseensa, joka liukui koko ajan paikasta toiseen, milloin ylös milloin alas, huomasi ja arvioi pienimmänkin yksityiskohdan.
"Mihin tuo menee?" hän kysyi hetkisen kuluttua ja osoitti paksua kellonnyöriä, joka riippui vuoteen vieressä niin pitkällä, että tupsu oli päänalaisella.
"Taloudenhoitajattaren huoneeseen."
"Se näyttää uudemmalta kuin muut täällä olevat esineet."
"Niin, se asetettiin tuohon vasta pari vuotta sitten."
"Sisarenne pyynnöstä, vai kuinka?"
"Ei, en kuullut milloinkaan hänen käyttävän sitä. Kaiken, mitä tarvitsimme, haimme aina itse."
"Noin kauniin kellonnyörin asettaminen tänne näyttää siis olleen tarpeetonta. Nyt tahtoisin tutkia lattian, jos sallitte." Hän painautui pitkälleen lattialle suurennuslasi kädessään, ryömi nopeasti vuoroin eteen- vuoroin taaksepäin ja tarkasti huolellisesti kaikki raot. Sitten hän tutki seinälaudoituksen yhtä tarkasti ja meni sen jälkeen vuoteen luo ja katseli kauan sekä sitä että seinää sen takana. Lopuksi hän tarttui kellonnyöriin ja nykäisi voimakkaasti.
"Mutta sehän on siinä vain näön vuoksi!" hän huudahti.
"Eikö se soi?"
"Eihän se mene seinää pidemmälle. Tämä oli mielenkiintoinen löytö. Näettehän kaikki, että se on kiinnitetty koukkuun juuri tuuletusaukon yläpuolelle."
"Kuinka typerää! En ole milloinkaan aikaisemmin huomannut sitä."
"Varsin omituista!" Holmes mutisi, nykien nyöristä. "Tässä huoneessa on pari hyvin kummallista seikkaa. Esimerkiksi tuo tuuletusaukko. Onhan aivan järjetöntä, että ilmanvaihtolaitteen tekijä puhkaisee sitä varten tarvittavan aukon johtamaan toiseen huoneeseen, kun hän olisi samalla vaivalla voinut tehdä sen ulkoseinään suoraan raittiiseen ilmaan!"
"Sekin on verraten uusi", neiti Stoner sanoi.
"Tehtiinkö se samalla, kun kellonnyöri asetettiin paikoilleen?"
"Kyllä. Samaan aikaan tehtiin useampia pieniä muutoksia."
"Ne näyttävät olleen erittäin mielenkiintoisia — kuten tuo kellonnyöri, joka on siinä vain näön vuoksi, ja tuuletusaukko, jolla ei ole mitään virkaa. Luvallanne, neiti Stoner, siirrymme nyt isäpuolenne huoneeseen tutkimustamme jatkamaan."
Tohtori Roylottin huone oli suurempi kuin se, joka oli hänen tytärpuolensa hallussa, mutta yhtä vaatimattomasti kalustettu. Telttavuode, pieni puinen kirjahylly täynnä kirjoja, pääasiallisesti teknillisiltä aloilta, vuoteen vieressä nojatuoli, tavallinen puutuoli sivuseinällä, pyöreä pöytä ja suuri rautainen kassakaappi. Siinä olikin kaikki. Holmes käveli hitaasti huoneen ympäri ja tutki sitten joka esineen mitä huolellisimmin.
"Mitä tässä on?" hän kysyi, koputellen kassakaappia.
"Isäpuoleni liikepapereita."
"Olette siis nähnyt sen avattuna?"
"Vain kerran, joitakin vuosia sitten. Muistan sen olleen täynnä papereita."
"Siellä ei ole esimerkiksi kissaa, vai kuinka?"
"Ei. Kaikkea teidän päähänne pälkähtääkin!"
"Niin, mutta katsokaapa tätä." Holmes otti kaapin päältä teevadin, jossa oli maitoa.
"Meillä ei ole kissaa. Mutta talossa on jepardi ja paviaani."
"Niin, sehän on totta. Jepardi on tosin iso kissa sekin, mutta sen nälkää ei tyydytetä vain teevadillisella maitoa, siitä olen varma. On vielä eräs seikka, josta tahdon päästä varmuuteen." Hän kyykistyi puutuolin eteen ja tarkasti sen istuimen mitä huolellisimmin.
"Paljon kiitoksia. Nyt olen valmis", hän sanoi sitten ja nousi, pistäen suurennuslasin taskuunsa. "Halloo, täällä on vielä jotakin!"
Hänen huomaamansa esine oli pieni koirapiiska, joka riippui vuoteen kulmauksessa. Siima oli kuitenkin solmittu kaksinkerroin siten, että päähän oli jäänyt pieni silmukka.
"Mitä arvelet tästä, Watson?"
"Aivan tavallinen koirapiiska. Sitä vain en käsitä, miksi se on solmittu silmukalle."
"Ei siis niinkään tavallinen, vai mitä? Ah, maailma on paha, ja kun älykäs mies kohdistaa kykynsä ja lahjansa rikosten suunnitteluun ja tekemiseen, niin se on kaikista pahinta. Ja nyt, neiti Stoner, olen nähnyt tarpeeksi, niin että menkäämme ulos nurmikolle hiukan kävelemään."
En ole milloinkaan nähnyt ystäväni kasvoja niin totisina ja hänen otsaansa niin synkkänä kuin nyt poistuessamme tämän viime tutkimuksemme näyttämöltä. Nurmikenttä käveltiin monta kertaa päästä päähän, kummankaan meistä, neiti Stonerin ja minun, tahtomatta häiritä häntä, ennen kuin hän itse havahtuisi mietteistään.
"On mitä tärkeintä, neiti Stoner", hän sanoi vihdoin, "että joka suhteessa ehdottomasti noudatatte ohjeitani."
"Sen teen varmasti."
"Asia on niin vakava, ettei siinä ole epäröimisen varaa. Henkenne voi olla aivan sen varassa, kuinka kuuliainen olette."
"Lupaan tehdä juuri niinkuin sanotte."
"Meidän, tohtori Watsonin ja minun, täytyy saada viettää ensi yö teidän huoneessanne."
Sekä neiti Stoner ja minä katsoimme häneen hämmästyneesti.
"Niin, se on välttämätöntä. Sallikaa minun selittää. Otaksun, että tuo tuolla on kylän majatalo?"
"Kyllä, se on 'Kruunu'."
"Hyvä. Voiko sieltä nähdä ikkunaanne?"
"Aivan hyvin."
"Kun isäpuolenne tulee kotiin, teidän täytyy sulkeutua huoneeseenne ja sanoa syyksi päätänne särkevän. Kuultuanne hänen menneen levolle te avaatte ikkunanne luukut ja säpit ja asetatte sytytetyn lampun ikkunalaudalle merkiksi meille, minkä jälkeen otatte kaikki, mitä tarvitsette, ja hiivitte huoneeseen, jossa ennen nukuitte. Korjaustöistä huolimatta se lienee vielä niin hyvässä kunnossa, että siellä voi olla yhden yön?"
"Voi kyllä."
"Kaikesta muusta pidämme sitten itse huolen."
"Mitä aiotte tehdä?"
"Vietämme yön huoneessanne ja otamme selville, mistä ne äänet, jotka häiritsevät teitä, johtuvat."
"Minusta näyttää, herra Holmes, että teillä on jo oma mielipiteenne asiasta", sanoi neiti Stoner, pannen kätensä ystäväni käsivarrelle.
"Kenties on."
"Sanokaa sitten, Jumalan tähden, mikä oli syynä sisareni kuolemaan."
"Puhun mieluummin vasta sitten, kun olen saanut selvemmät todisteet."
"Voittehan ainakin sanoa, onko se käsitykseni oikea, että hän kuoli jonkinlaisesta äkillisestä säikähdyksestä."
"Ei, sitä en usko. Olen päinvastoin sitä mieltä, että syy oli paljon näkyvämpi ja aineellisempi. Ja nyt meidän täytyy poistua, neiti Stoner, sillä jos tohtori Roylott sattuisi tulemaan ja näkisi meidät, niin matkamme olisi turha. Hyvästi ja olkaa nyt urhoollinen, sillä jos teette niinkuin olen sanonut, niin saatte turvallisesti luottaa siihen, että me kyllä karkoitamme vaarat, jotka uhkaavat teitä."
Holmes ja minä saimme "Kruunusta" helposti sekä makuuhuoneen että olohuoneen. Huoneet olivat yläkerrassa ja ikkunoihimme näkyi selvästi Stoke Moranin portti ja asuttu sivurakennus. Hämärän tultua näimme: tohtori Roylotin ajavan ohi; istuessaan siinä pikku pojan vieressä, joka hoiti ohjaksia, hänen kookas vartalonsa vaikutti todellakin jättiläismäiseltä. Raskaiden rautaporttien avaaminen oli pojalle jonkin verran vaikeata, ja me kuulimme tohtorin käheän ärjymisen ja näimme hänen vihan vimmassa heristelevän pojalle nyrkkejään. Vaunut jatkoivat matkaansa, ja hetkisen kuluttua näimme äkkiä valoa ilmestyvän puiden taakse. Talon jossakin olohuoneessa oli sytytetty lamppu.
"Kuulehan, Watson", Holmes virkkoi istuessamme huoneessamme, joka kävi yhä pimeämmäksi, "minua todellakin hiukan arveluttaa ottaa sinua mukaan tänä iltana. Tehtävä on ilmeisesti varsin vaarallinen."
"Olisiko sinulla apua minusta?"
"Läsnäolosi saattaisi olla korvaamaton."
"Sitten tulen tietysti mukaan."
"Olen siitä erittäin kiitollinen."
"Sinä puhuit vaarasta. Olet ilmeisesti nähnyt noissa huoneissa enemmän kuin minä."
"En, mutta todennäköisesti olen mennyt päätelmissä hiukan pidemmälle. Olen varma, että näit siellä aivan yhtä paljon kuin minäkin."
"En nähnyt mitään muuta mainitsemisen arvoista kuin kellonnyörin, jonka tarkoitusta, tunnustan sen suoraan, en voi käsittää."
"Näithän tuuletusaukonkin, eikö niin?"
"Näin kyllä, mutta eihän siinä nyt liene mitään erityisemmän tavatonta, että väliseinässä on pieni reikä. Sehän oli niin pieni, että rotta tuskin mahtuisi pujottautumaan siitä läpi."
"Tiesin jo ennen kuin saavuimme Stoke Moraniin, että löytäisimme ilmanvaihtoreiän."
"Hyvä Holmes!"
"Niin juuri! Sen tiesin. Neiti Stonerhan mainitsi, kuten muistat, että hänen sisarensa tunsi huoneessaan tohtori Roylottin sikarin käryn. Onhan siis aivan selvää, että huoneiden välillä täytyi jossakin olla aukko, josta savu pääsi tunkeutumaan sisään. Ja se, ettei sitä löydetty, kun koroner tutki huoneen, osoittaa sen olevan aivan pienen. Siten tulin ajatelleeksi tuulettajaa."
"Mitä pahaa siinä sitten on, että huoneessa on tuulettaja?"
"Tässä tapauksessa siihen liittyy omituinen tapahtumien yhteensattuminen. Huoneeseen tehdään tuuletusaukko, kellonnyöri ripustetaan sen yhteyteen, ja nainen, jenka nukkuu vuoteessa sen kohdalla, kuolee. Eikö se ole sinusta kummallista?"
"Toistaiseksi en huomaa mitään yhteyttä noiden seikkojen välillä."
"Etkö huomannut vuoteessa mitään tavallisuudesta poikkeavaa?"
"En."
"Se oli naulattu kiinni lattiaan. Oletko ylimalkaan milloinkaan nähnyt, että vuode naulataan kiinni lattiaan?"
"Enpä todellakaan ole."
"Vuodetta ei voitu siirtää toiseen paikkaan. Se oli aina samassa asennossa tuuletusaukon ja nuoran suhteen, joksi voimme sitä aivan hyvin sanoa, koska sitä ei ollut konsanaan tarkoitettukaan kellonnyöriksi."
"Holmes!" huudahdin minä. "Nyt alan hämärästi käsittää, mihin sinä tähtäät. Olemme tulleet juuri parahiksi tekemään tyhjäksi ovelan ja hirveän rikoksen."
"Ovelan ja hirveän riittämiin saakka. Kun lääkäristä tulee pahantekijä, niin hän on kaikista rikollisista pahin. Hän on kylmäverinen ja hänellä on tietoja. Palmer ja Pritchard olivat etevimpiä ammatissaan. Tämäkin, jonka kanssa olemme nyt tekemisissä, näyttää osaavan iskeä kohdalleen, mutta minä luulen, Watson, että me kykenemme iskemään vieläkin tarkemmin. Tämä yö tulee olemaan kyllin kaamea, siitä olen varma, niin että poltelkaamme nyt rauhassa ja ajatelkaamme jotakin muuta niin kauan kuin vielä aikaa on."
Noin yhdeksän tienoilla puiden välistä pilkottanut valo sammui ja kaikki oli pimeätä Stoke Moranin suunnalta. Niin kului pari tuntia toimettomassa odotuksessa, kunnes kellon juuri lyödessä yhtätoista puiden takaa pilkahti näkyviin kirkas valopiste.
"Meidän merkkimme", Holmes sanoi, kavahtaen ylös, "tuo näkyy keskimmäisestä ikkunasta."
Mennessämme ulos Holmes selitti parilla sanalla isännälle, että olimme päättäneet mennä tapaamaan erästä tuttavaamme, jonka luona mahdollisesti viivymme aamuun saakka. Hetkistä myöhemmin olimme ulkona pimeällä tiellä kylmässä tuulessa, matkalla pientä kellertävää valoa kohti, joka loisti pimeän halki, oppaana vakavalla retkellämme.
Puistoon pääsimme helposti, sillä sen vanha muuri oli monessa kohdassa sortunut maahan. Puiden lomitse pujottautuen saavuimme sitten onnellisesti nurmikkokentän reunaan, hiivimme sen poikki ja aioimme juuri ryhtyä kapuamaan sisään ikkunasta, kun lähellä olevasta laakeripensaikosta samassa syöksähti esiin hirveän näköinen olento, lapsen kokoinen muodoton epäsikiö, joka heittäytyi pitkäkseen ruohikkoon, vääntelehti siinä hetkisen ja hävisi sitten nopeasti kentän poikki pimeyteen.
"Hyvä Jumala!" minä kuiskasin; "näitkö?"
Holmes oli ensin yhtä säikähtynyt kuin minäkin. Hänen sormensa pusertuivat käsivarteni ympärille tiukasti kuin ruuvipuristin, mutta sitten hän naurahti hiljaa ja kuiskasi korvaani: "Todellakin miellyttävä perhe. Se oli tohtorin paviaani."
Olin kokonaan unohtanut tohtorin omituiset lemmikit. Talossa oli jepardikin; ehkäpä saisimme tuntea sen kynnet selässämme millä hetkellä hyvänsä. Tunnustan rehellisesti, että mieleni oli paljoa keveämpi, kun olin, riisuttuani kenkäni Holmesin esimerkkiä seuraten, kiivennyt sisään ikkunasta. Hän sulki luukut äänettömästi, siirsi lampun pöydälle ja silmäili ympärilleen. Kaikki oli entisellään. Hiipien sitten luokseni hän kuiskasi korvaani niin hiljaa, että tuskin erotin sanat:
"Pieninkin risahdus voi tehdä tyhjäksi kaikki."
Nyökäytin päätäni merkiksi, että olin kuullut.
"Meidän täytyy istua pimeässä. Lampun valo voi näkyä tuuletusaukosta."
Minä nyökkäsin jälleen.
"Älä nukahda; se voi maksaa henkesi. Ja pidä revolverisi valmiina, ehkä sitäkin tarvitaan. Minä istun vuoteen reunalla ja sinä tuossa tuolissa."
Minä otin esiin revolverini ja panin sen pöydän kulmalle.
Holmes oli ottanut mukaansa pitkän ohuen kepin, jonka hän nyt asetti vuoteelle. Ja kaivettuaan taskustaan tulitikut ja kynttilän pätkän hän pani nekin vuoteelle kepin viereen. Sitten hän sammutti lampun, ja me jäimme pimeään.
Voinenkohan konsanaan unohtaa tätä hirveätä yötä? En kuullut pienintäkään ääntä, en hiljaisinta hengähdystäkään, ja kuitenkin tiesin ystäväni istuvan parin askeleen päässä ja tuijottavan pimeään yhtä jännittyneesti kuin minäkin. Ikkunaluukut olivat niin tiheät, ettei huoneeseen päässyt vähintäkään valoa ulkoakaan. Silloin tällöin kuulimme jonkin yölinnun kirkaisun puistossa ja kerran kuului aivan ikkunan alta kuin kissan matalaa ja pitkäveteistä murinaa, josta tiesimme, että jepardi todellakin kuljeskeli irrallaan puistossa. Etäältä kantautuivat kylän kellon kumeat lyönnit, jotka toistuivat aina neljännestunnin kuluttua. Kuinka pitkiä nuo neljännestunnit olivatkaan! Kello löi kaksitoista, yksi, kaksi ja kolme, ja me vain istuimme ääneti ja odotimme, mitä tapahtuisi.
Äkkiä näimme valon pilkahduksen ylhäällä tuuletusaukon suunnalla. Se katosi samassa, mutta huoneeseen levisi heti sen jälkeen voimakas palavan öljyn ja kuumentuneen metallin haju. Viereisessä huoneessa oli sytytetty salalyhty. Sieltä kuului hiljaista liikettä, mutta sekin lakkasi pian; lyhdyn aiheuttama haju vain kävi yhä voimakkaammaksi. Näin kului puoli tuntia. Sitten erotin äkkiä omituisen sihisevän äänen, kuin jos kiehuvasta kattilasta olisi päästetty höyrysuihku ilmaan. Samassa Holmes hypähti vuoteelta, raapaisi tulta ja alkoi kepillään hurjasti pieksää kellonnyöriä.
"Näetkö, Watson?" hän huusi. "Näetkö sitä?"
Mutta minä en nähnyt mitään. Samalla kun Holmes raapaisi tulta, kuulin selvästi heikon vihellyksen, mutta äkkiä sytytetty valo sokaisi väsyneet silmäni niin täydellisesti, että minun oli mahdotonta nähdä, mikä se oli, jota hän niin hurjasti pieksi. Sen kuitenkin huomasin, että hän oli kuoleman kalpea ja että hänen ilmeessään kuvastui mitä suurin inho ja kauhu.
Hän taukosi lyömästä ja katseli ylös aukkoon, kun samassa yön hiljaisuuden halki kajahti kaamein huuto, minkä olen konsanaan kuullut. Se koveni ja koveni, siinä oli tuskaa, pelkoa, raivoa ja kauhua, kaikki läpitunkevaksi, peloittavaksi hätähuudoksi yhtyneinä. Meille kerrottiin, että kylässä ja vielä kauempanakin, pappilassa, oli herätty tähän hirveään huutoon. Se jäykisti meidät paikallemme, me kuuntelimme sitä tyrmistyneinä, toisiimme tuijottaen, kunnes se vihdoin vaikeni ja kuoli pois yön hiljaisuuteen, josta se oli noussutkin.
"Mitä se merkitsee?" minä sopersin.
"Että kaikki on ohi", Holmes vastasi. "Ja ehkäpä se onkin parasta. Ota revolverisi ja menkäämme tohtorin huoneeseen."
Hän sytytti lampun kalpeana ja totisena ja meni edellä käytävään. Koputettuaan oveen kahdesti vastausta saamatta hän painoi lukon kahvan alas, veti oven auki ja astui sisään. Minä seurasin aivan kintereillä revolveri vireessä.
Edessämme oli omituinen näky. Pöydällä paloi salalyhty, sulkija puolittain avoinna, siitä lähtevän kirkkaan valokeilan taittuessa kassakaapin oveen, joka oli raollaan. Pöydän vieressä puutuolilla istui tohtori Grimesby Roylott, yllään pitkä harmaa yönuttu ja paljaissa jaloissa pehmeät punaiset turkkilaiset tohvelit. Polvilla oli poikittain sama pitkäsiimainen koirapiiska, jonka olimme nähneet päivällä. Pää oli painunut taaksepäin, ja silmät tuijottivat kammottavan jäykkinä ja liikkumattomina ylös katon rajaan. Otsalla kiilsi omituisen näköinen kellertävä nauha tai vanne, jossa oli ruskeita täpliä ja joka näytti kiedotun lujasti pään ympärille. Astuessamme sisään tohtori ei liikahtanut eikä äännähtänytkään.
"Nauha! Kirjava nauha!" Holmes kuiskasi.
Minä astuin lähemmäksi. Samassa alkoi tohtorin kummallinen pääkoriste liikkua ja tukan keskeltä nousi näkyviin inhottavan käärmeen suippo pää ja laajentunut kaula.
"Suokäärme!" huudahti Holmes; "Intian myrkyllisin ja vaarallisin käärme! Hän on kuollut kymmenen sekunnin kuluessa sen jälkeen kun se puri häntä. On totta, kun sanotaan, että väkivalta nousee lopuksi tekijäänsä vastaan ja että joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän itse siihen lankeaa. Nyt paiskaamme tuon iljetyksen takaisin omaan pesäänsä ja sitten toimitamme neiti Stonerin pois täältä ja ilmoitamme paikallisille poliisiviranomaisille, mitä on tapahtunut."
Vielä puhuessaan hän nykäisi koirapiiskan kuolleen polvilta, heitti silmukan käärmeen kaulaan ja nosti matelijan pois harvinaisesta lepopaikastaan, joka tässä yhteydessä sai meidät tuntemaan kauhua. Vieden sitten saaliinsa käsi ojona huoneen poikki hän heitti sen kassakaappiin ja löi oven kiinni.
Tämä on totuus tohtori Grimesby Roylottin, Stoke Moranin omistajan, kuolemasta. Ja minun on oikeastaan tarpeetonta jatkaa tätä kertomustani, joka on jo muutenkin venähtänyt liian pitkäksi, kuvaamalla, miten me ilmoitimme surulliset uutisemme säikähtyneelle tytölle, miten veimme hänet ensimmäisellä aamujunalla kiltin tätinsä hoiviin Harrowiin ja miten hitaasti työskentelevä virallinen tuomioistuin lopuksi havaitsi oikeaksi julistaa, että tohtori oli menettänyt henkensä käsittelemällä varomattomasti vaarallista eläintä. Sen vähän, josta en ollut itse vielä oikein selvillä, Holmes kertoi seuraavana päivänä kotimatkallamme.
"Minä olin", hän sanoi, "kulkeutunut päätelmissäni aivan harhaan, mikä vain osoittaa, hyvä Watson, kuinka vaarallista on tehdä päätelmiä puutteellisten seikkojen nojalla. Talon läheisyydessä majailleet mustalaiset ja tuo sana 'nauha', jonka kuoleva tyttö-parka oli lausunut tietysti vain selittääkseen, mitä hän oli vilahdukselta nähnyt sytyttämänsä tulitikun valossa, johtivat minut kokonaan harhaan. Mutta siinä tein oikein, ja se onkin ainoa puolustukseni, että tarkistin heti kantani, kun huomasin, että huoneessa olijan kimppuun ei voitu päästä ovesta eikä ikkunasta, uhkasipa häntä mikä vaara hyvänsä. Huomioni kiintyi melkeinpä heti, kuten olen jo sanonut, tuuletusaukkoon ja kellonnyöriin, joka ulottui vuoteeseen saakka, ja kun totesin, että nyöri oli siinä vain näön vuoksi ja että vuode oli naulattu kiinni lattiaan, aloin heti epäillä, että nuora oli vain pantu sillaksi aukosta vuoteeseen. Ajattelin heti käärmettä, ja kun minulle oli kerrottu, että tohtori tämän tästä sai eläimiä Intiasta, tunsin olevani jotakuinkin varmasti oikeilla jäljillä. Ajatus käyttää myrkkyä, jota ei voida saada näkyviin minkään kemiallisen kokeen avulla, on sellainen, että se helposti nousee itämailla kauan oleskelleen ovelan ja tunnottoman miehen mieleen. Sellaisen myrkyn nopea teho oli hänen kannaltaan myös etu. Koronerin, joka olisi löytänyt myrkkyhampaiden jättämät jäljet, kaksi mitättömän pientä pilkkua, olisi täytynyt olla tavallista tarkkanäköisempi. Sitten ajattelin vihellystä, jonka kumpikin sisar oli kuullut, ja minulle selvisi heti, että täytyihän hänen kutsua käärme takaisin ennen päivän valkenemista, jolloin uhri ehkä näkisi sen. Maidon avulla, jonka näimme, hän oli todennäköisesti opettanut sen tulemaan luokseen, kun hän kutsui. Sopivaksi harkitsemallaan ajalla hän pani sen tuuletusaukkoon, varmana siitä, että se jatkaisi matkaansa nuoraa pitkin ja joutuisi lopuksi vuoteelle. Se saattoi purra nukkujaa tai olla purematta. Saattoi mennä kokonainen viikkokin käärmeen vieraillessa huoneessa joka yö, sen tekemättä hänelle mitään, mutta ennemmin tai myöhemmin hänen täytyi joutua sen uhriksi.
"Tähän lopputulokseen olin tullut jo ennen kuin menimme tohtorin huoneeseen. Tarkastellessani tuolin istuinta huomasin, että hän käytti tuolia portaana, nousi sille seisomaan, mikä oli tietenkin välttämätöntä, koska tuuletusaukko on melkein katon rajassa. Nähtyäni sitten kassakaapin, maitovadin ja silmukkapiiskan olin varma asiastani. Neiti Stonerin kuulema helähtävä kolahdus johtui ilmeisesti siitä, että hänen isäpuolensa, paiskattuaan käärmeen kaappiin, läimäytti oven kiinni. Päästyäni näin pitkälle ryhdyin asian vaatimiin toimenpiteisiin koetellakseni, olinko oikeassa. Ja ne sinä tiedät. Kuulin käärmeen sihisevän, niinkuin sinäkin varmasti kuulit, raapaisin tulta ja kävin sen kimppuun."
"Ja ajoit sen takaisin aukkoon."
"Niin perusteellisesti, että se karkasi isäntänsä kimppuun seinän toisella puolella. Jotkut lyönneistäni osuivat siihen, mistä se raivostui niin silmittömästi, että se hyökkäsi ensimmäisen näkemänsä elävän olennon kimppuun. Sillä tavalla olen epäilemättä välillisesti syypää tohtori Grimesby Roylottin kuolemaan, mutta minun täytyy sanoa, että se tuskin tulee sanottavasti painamaan omaatuntoani."
III.
INSINÖÖRIN PEUKALO.
Tapausten joukossa, jotka ystäväni Sherlock Holmes on tutkinut ja suurimmaksi osaksi selvittänytkin sen jälkeen, kun tutustuin häneen, on vain kaksi, joihin hänen huomionsa kohdistui minun ansiostani, nimittäin herra Hatherleyn peukaloon liittynyt seikkailu ja eversti Warburtonin mielisairaus. Perinpohjaiselle ja omintakeiselle tutkijalle viimeksimainittu ehkä tarjosi enemmän mahdollisuuksia kiinnostavampien ja arvokkaampien huomioiden tekemiseen, mutta edellisen alkuvaiheet olivat niin omituiset ja yksityiskohdat niin järkyttävät, että sen julkisuuteen saattaminen lienee juuri niiden takia enemmän suotavaa, vaikkakin sen selvittämisessä oli paljoa vähemmän tilaa ystäväni varsinaiselle menettelytavalle, päätelmien johtamiselle, jolla hän pääsi niin huomattaviin tuloksiin. Otaksun, että tapaus on jo selostettu montakin kertaa sanomalehdissä, mutta puolentoista palstan pituinen asiallinen ja suppea sanomalehtiselostus ei ole läheskään niin mielenkiintoinen kuin seikkaperäinen kertomus, jossa yksityiskohdat paljastuvat lukijalle oikeassa järjestyksessään ja asia vähitellen selviää sitä mukaa kuin jokainen uusi huomio tuo lopullisen ratkaisun yhä lähemmäksi. Puheenaoleva tapaus teki minuun niin syvän vaikutuksen, ettei se ole vielä nytkään, kahden vuoden kuluttua, sanottavasti heikentynyt.
Asiat, jotka nyt aion saattaa julkisuuteen, tapahtuivat kesällä 1889 melkein heti sen jälkeen, kun olin mennyt naimisiin. Erottuani armeijan palveluksesta olin jälleen ruvennut yleislääkäriksi ja samassa yhteydessä lopullisesti jättänyt Holmesinkin yksikseen Baker-streetille. Siitä huolimatta kävin jatkuvasti hänen luonaan ja sain hänet silloin tällöin luopumaan erakon tottumuksistaan ja tulemaan vastavierailulle. Potilaitteni luku oli säännöllisesti kasvanut, ja kun asuntoni oli lähellä Paddingtonin asemaa, heidän joukossaan oli useita rautatieläisiäkin. Eräs heistä, jonka olin parantanut vaikeasta ja pitkällisestä taudista, ylisti väsymättä taitoani ja koetti saada kaikki sairaat, joihin hänellä oli vähänkin vaikutusvaltaa, tulemaan luokseni.
Eräänä aamuna palvelijattaremme koputti oveeni hiukan ennen seitsemää ja ilmoitti, että vastaanottohuoneessa odotti kaksi miestä, jotka olivat tulleet Paddingtonin asemalta. Pukeuduin kiireesti, sillä tiesin kokemuksesta, että rautatiellä sattuneet tapaukset olivat aina vakavaa laatua, ja riensin alakertaan. Edellämainitsemani ystävä tuli minua vastaan vastaanottohuoneen ovella, jonka hän sulki huolellisesti.
"Jätin hänet sinne", hän kuiskasi, viitaten peukalollaan olkansa yli, "hän voi kohtalaisen hyvin".
"Mistä on sitten kysymys?" ihmettelin minä, sillä hänen käytöksestään olisi voinut luulla, että oven takana oli joku tavallista merkillisempi olento.
"Uusi potilas", hän kuiskasi. "Katsoin parhaaksi lähteä itse tuomaan häntä, ettei hän livahtaisi muualle. Ja siellä hän nyt on hyvässä tallessa. Minun täytyy mennä nyt, tohtori, sillä minulla on työni ja toimeni niinkuin teilläkin." Samassa hän jo kiiruhti portaita alas, uskollinen hankkijani, ennen, kuin edes ehdin kiittää häntä.
Potilas, jonka hän oli tuonut, istui vastaanottohuoneessani pöydän vieressä. Nuori herrasmies, korkeintaan kahdenkymmenen viiden vuoden ikäinen, niinkuin näytti, yllään vaaleahko matkapuku ja toisen käden ympärillä tiukasti solmittu nenäliina, joka oli täynnä veriläikkiä. Kasvot olivat kauniit ja miehekkäät, mutta tavattoman kalpeat. Näin heti, että hänelle oli tapahtunut jotakin syvästi järkyttävää, jotakin niin tyrmistyttävää, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen tyynenä.
"Olen pahoillani, että herätin teidät näin varhain, tohtori", hän sanoi, "mutta minulle sattui hyvin ikävä tapaturma viime yönä. Saavuin tänä aamuna junalla Paddingtonin asemalle ja tiedustellessani sieltä, mistä löytäisin lääkärin, eräs kunnon mies toi minut tänne. Annoin nimikorttini palvelustytölle, mutta nyt huomaan hänen jättäneen sen tuonne sivupöydälle."
Otin kortin ja vilkaisin siihen. "Victor Hatherley, koneinsinööri. 16 A, Victoria-street (3:s kerros)." Siinä olivat varhaisen vieraani nimi, ammatti ja osoite. "Valitan, että olette saanut odottaa", sanoin ja istuuduin tuoliini. "Tulette suoraan yölliseltä matkalta, kuten ymmärrän, ja nehän ovat varsin yksitoikkoisia."
"Minun suhteeni viime yö ei ollut suinkaan yksitoikkoinen", hän virkkoi ja alkoi nauraa. Ensin sydämellisemmin, mutta sitten yhä kimeämmin ja vihlovammin ja lopuksi miltei huutamalla, koko ruumis vavisten. Kaikki lääkärin vaistoni nousivat tuota naurua vastaan.
"Lopettakaa!" huudahdin. "Koettakaa rauhoittua!" Sitten kaadoin hiukan vettä lasiin, jota tarjosin hänelle, mutta turhaan. Hän oli saanut hysteerisen kohtauksen, jotka ovat tavallisia suuren ja kiduttavan jännityksen lauettua. Hetkisen kuluttua hän oli jälleen täysin rauhallinen, mutta hengästynyt ja väsähtänyt.
"Olen käyttäytynyt kuin mikäkin narri!" hän huohotti.
"Ette suinkaan. Juokaa tämä!" Minä kaadoin veteen tilkan konjakkia, ja hetkisen kuluttua alkoikin heikko puna nousta hänen verettömille poskilleen.
"Sepä teki hyvää", hän sanoi sitten. "Ehkä olette nyt ystävällinen, tohtori, ja katsotte peukaloani, tai oikeammin paikkaa, jossa se oli."
Hän kääri auki nenäliinan ja ojensi kätensä minulle. Tiedän, että minulla on lujat hermot, mutta siitä huolimatta minua puistatti. Kädessä oli neljä täysin ehyttä sormea, mutta peukalon kohdalla vain tummanpunainen, hyytyneeseen vereen peittynyt haava — peukalo oli katkaistu tai repäisty irti juurta myöten.
"Hyvä Jumala!" minä huudahdin; "niin hirveä haava! Siitä on täytynyt vuotaa paljon verta."
"Tulihan sitä. Pyörryin heti ja todennäköisesti olin tajuttomana pitkän ajan. Kun virkosin, haavasta tuli yhä verta, minkä tähden sidoin nenäliinani lujasti ranteen ympärille ja kiersin sen tiukalle puukapulalla."
"Oivallista! Teistä olisi pitänyt tulla lääkäri."
"Sehän on teknillinen seikka ja kuuluu niin ollen ammattiini."
"Ase, joka tämän teki, on ollut sekä painava että terävä", sanoin tarkastaessani haavaa. "Teurastuskirves tai jokin sellainen." "Tapaturma, mikäli ymmärrän?"
"Ei suinkaan."
"Mitä! Murhayrityskö?"
"Siitä ei ole epäilystäkään."
"Sehän oli kauheata."
Minä pesin ja puhdistin haavan ja sidoin sen karboliveteen kastetuilla siteillä, joiden väliin sovitin puuvillapehmikkeitä. Potilas puraisi silloin tällöin huultaan, mutta istui muuten aivan hiljaa.
"Miltä nyt tuntuu?" kysyin, saatuani työni valmiiksi. "Oikein hyvältä. Konjakkinne ja tuon siteen ansiosta olen nyt kuin toinen mies. Tänne tullessani olin varsin huonossa kunnossa, eikä ihmekään, kun ajattelen, mitä minulle viime yönä tapahtui."
"Teidän on ehkä parasta olla puhumatta siitä. Se käy ilmeisesti hermoillenne."
"Ei enää. Minun täytyy joka tapauksessa ilmoittaa asiasta poliisille, ja jos minun uskotaan puhuvan totta, niin tulen, näin meidän kesken sanoen, olemaan vilpittömästi hämmästynyt. Minulla ei ole mitään muuta pätevää todistusta sangen eriskummallisen seikkailuni todenperäisyydestä kuin tämä haava, sillä kaikki muut tietoni asiasta ovat niin epämääräisiä, ettei niillä todisteta mitään. Ja johtolangat, jotka kykenen antamaan poliisille, jos kertomukseni uskotaan, ovat sitä paitsi niin puutteelliset, että on hyvin epävarmaa, päästäänkö rikollisiin konsanaan käsiksi."
"Jos asiassa piilee salaisuus, jonka haluatte saada selvitetyksi ja paljastetuksi, niin kehoitan lämpimästi teitä käymään ensin ystäväni Sherlock Holmesin puheilla ennen kuin käännytte virallisen poliisin puoleen."
"Olen kuullut hänestä ja olisin hyvin iloinen, jos hän ottaisi asiani tutkittavakseen siitä huolimatta, että minun tietysti täytyy ilmoittaa asiasta virallisellekin poliisille. Tahtoisitteko antaa minulle suosituksen?"
"Enemmänkin. Vien teidät hänen luokseen."
"Kiitän teitä vilpittömästi."
"Otamme hevosen ja ajamme sinne yhdessä. Tulemme juuri parahiksi aamiaiselle. Luuletteko jaksavanne lähteä?"
"Kyllä. En saa rauhaa, ennen kuin olen selostanut seikkailuni."
"Sitten lähetän heti hakemaan hevosta ja käväisen samalla pukeutumassa. Tulen heti takaisin." Kiiruhdin yläkertaan, selitin asian parilla sanalla vaimolleni, ja noin viiden minuutin kuluttua istuin uuden tuttavani vieressä ajurin rattailla matkalla Baker-streetille.
Holmes istui, kuten olin odottanutkin, työhuoneessaan aamutakki yllään ja luki Times'in poliisiuutisia, vedellen samalla aamuhaikuja eilispäivänä kertyneistä piipunperistä, savukkeiden ja sikarien pätkistä, jotka hän aina huolellisesti purki, sekoitti ja levitti takan reunalle kuivumaan. Hän otti meidät vastaan tapansa mukaan vaatimattomasti ja ystävällisesti, pyysi pöytään lisää kinkkua ja munia ja söi hyvällä ruokahalulla aamiaisensa meidän kanssamme. Noustuamme pöydästä hän sijoitti potilaani sohvaan, sovitti tyynyn hänen päänsä tueksi ja kaatoi hänelle lasiin konjakkia ja hiukan vettä.
"Huomaa helposti, että teille on tapahtunut jotakin tavatonta, herra Hatherley", hän sanoi. "Levätkää nyt tässä ja olkaa aivan kuin kotonanne. Sitten kerrotte meille niin paljon kuin jaksatte, mutta lopetatte, kun väsytte, ja maistatte virkistykseksi pikku tilkan konjakkia."
"Suuret kiitokset. Tunnen olevani aivan kuin toinen mies sen jälkeen, kun tohtori sitoi haavani, ja tarjoamanne aamiainen on karkoittanut kaiken pahoinvoinnin. Sen tähden käynkin heti käsiksi kummalliseen seikkailuuni, etten hukkaisi liian paljon kallista aikaanne."
Holmes istui velttona nojatuolissaan, tapansa mukaan silmät puolittain ummessa ja melkeinpä välinpitämättömän näköisenä; ilme, johon hänen herpaantumaton valppautensa ja toimelias luonteenlaatunsa peittyivät kuin väliverhon taakse. Minä istuin häntä vastapäätä, ja niin me kuuntelimme ääneti, kun vieraamme kohta kohdalta selosti meille eriskummallisen seikkailunsa.
"Ensinnäkin teidän pitää saada tietää", hän aloitti, "että olen yksinäinen naimaton mies ja asun Lontoossa täysihoitolassa. Ammatiltani olen koneinsinööri, erityisalana pumppu- ja vesivoimakoneet, joihin olen täysin perehtynyt palveltuani seitsemän vuotta Venner ja Mathesonin tunnetussa liikkeessä Greenwichissä. Suoritettuani lopullisen valmiustutkinnon kaksi vuotta sitten ja saatuani isä parkani kuoltua, mikä sattui samaan aikaan, sievoisen perinnön, minä päätin perustaa oman liikkeen ja vuokrasin sitä varten konttorihuoneen Victoria-streetiltä.
"Luulen, että itsenäisen liiketoiminnan aloittaminen ja siinä alkuun pääseminen on kaikista, jotka ovat siihen ryhtyneet, jotakuinkin työlästä. Minulle se on ollut poikkeuksellisen hankalaa. Kahden vuoden aikana olen saanut suorittaa vain yhden mitättömän työn ja olla kolme kertaa neuvonantajana; siinä on ihan kaikki, mitä liikkeessäni on tehty. Kaiken kaikkiaan olen ansainnut kaksikymmentä seitsemän puntaa ja kymmenen shillinkiä. Pienessä konttorissani olen joka päivä odottanut asiakkaita yhdeksästä aamulla neljään iltapäivällä, mutta turhaan, ja sen tähden aloin jo masentua ja uskoa, etten saisi työtä konsanaan.
"Eilen kuitenkin, juuri kun aioin poistua, kirjanpitäjäni tuli ilmoittamaan, että eteisessä oli asiakas, joka pyysi saada tavata minua. Hän ojensi minulle käyntikortinkin, jossa oli nimi 'Eversti Lysander Stark'. Tämä oli pitkä mies, keskikokoa hiukan pidempi, mutta tavattoman laiha. Luulenpa, etten ole milloinkaan varhemmin nähnyt niin laihaa ja hintelää miestä. Hänellä oli luiseva, kapea leuka ja ohut, terävä nenä, jonka kummallakin puolella nahka oli kuin pingoitettu vahvasti ulkonevien poskiluiden päälle. Tämä laihuus ei näyttänyt kuitenkaan olevan hänen suhteensa millään tavalla sairaalloista, vaan aivan luonnollista, sillä silmät olivat kirkkaat ja eloisat, askel joustava ja käytös varmaa ja luontevaa. Puku oli yksinkertainen, mutta moitteettoman hieno, ja mikäli osaan arvioida, hän oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen.
"'Herra Hatherley', hän sanoi hiukan saksaksi murtaen, 'teitä on suositeltu minulle ei vain etevänä ammattimiehenä, mutta myös henkilönä, joka osaa vaieta ja pitää salaisuuden omana tietonaan.'
"Minä kumarsin, yhtä mielissäni kuin kuka hyvänsä nuori mies, jolle lausutaan sellaisia kohteliaisuuksia. 'Saanko kysyä, kuka minusta on antanut niin hyvän arvostelun?' tiedustelin.
"'On ehkä parempi, etten ilmaise sitä teille juuri nyt. Mutta sama henkilö ilmoitti, ettei teillä ole ketään omaisia, että olette naimaton ja että asutte yksin Lontoossa.'
"'Asia on niinkuin sanotte', vastasin minä, 'mutta suokaa anteeksi, kun sanon, etten oikein käsitä, mitä tekemistä näillä seikoilla on ammattitaitoni kanssa. Otaksuin teidän tulleen luokseni jonkin ammattiini kuuluvan asian takia.'
"'Niinkuin tulinkin. Ja te huomaatte pian, että kaikki, mitä sanon, kuuluu asiaan. Tarvitsen apuanne ammattimiehenä, mutta ehtona on täydellinen vaiteliaisuus — täydellinen ja ehdoton vaiteliaisuus, ymmärrättekö? Ja siinä suhteessa voin luonnollisesti odottaa enemmän yksinäiseltä mieheltä kuin sellaiselta, jolla on koti ja perhe.'
"'Jos lupaan vaieta jostakin asiasta', vastasin, 'niin saatte varmasti luottaa siihen, että pidän lupaukseni.'
"Hän katsoi minua koko ajan tiukasti silmiin, ja minusta tuntui, etten ollut koskaan nähnyt niin epäluuloista ja läpitunkevaa katsetta.
"'Te siis lupaatte?' hän kysyi lopuksi.
"'Kyllä, minä lupaan.'
"'Ehdottomasti vaieta kaikesta jo nyt, sitten kun olette ryhtynyt työhön, ja sen jälkeenkin? Vaieta niin täydellisesti, ettette edes viittaa siihen, ei puheissa eikä kirjeissä?'
"'Olen jo antanut sanani.'
"'Hyvä on.' Samassa hän hypähti salamana ovelle ja kurkisti ulos. Siellä ei ollut ketään.
"'Kaikki hyvin', hän sanoi, kiiruhtaen takaisin pöytäni ääreen. 'Kirjanpitäjät ovat uteliasta joukkoa ja tavallisesti hyvin kärkkäitä urkkimaan tietoonsa isäntiensä asioita. Nyt voimme keskustella turvallisesti.' Hän siirsi tuoliansa aivan viereeni ja alkoi taas tuijottaa minuun synkästi ja tutkivasti.
"Tuon luurankomaisen miehen kummallinen käytös oli ruvennut tuntumaan minusta vastenmieliseltä, melkeinpä kammottavalta, eikä senkään pelko, että menettäisin asiakkaan, voinut pidättää minua ilmaisemasta, että kävin kärsimättömäksi.
"'Pyydän teitä selostamaan asianne, sir', sanoin hänelle, 'sillä minulla on niukasti aikaa.' Taivas antakoon minulle anteeksi tuon viime lauseen, mutta sanat lipsahtivat huuliltani aivan itsestään.
"'Mitä sanoisitte viidestäkymmenestä punnasta yhden yön työstä?' hän kysyi.
"'Että se riittää erinomaisen hyvin.'
"'Sanoin yhden yön työstä, mutta todellisuudessa siihen ei mene tuntia enempää. Tahtoisin vain kuulla mielipiteenne hydraulisesta puristimesta, joka on joutunut epäkuntoon. Jos näytätte, missä vika on, niin korjaamme sen itse käden käänteessä. Mitä arvelette sellaisesta tehtävästä?"
"'Se näyttää helpolta ja palkkio riittävältä.'
"'Aivan niin. Tahtoisimme teidän saapuvan tänä iltana viimeisellä junalla.'
"'Minne sitten?'
"'Eyfordiin Berkshireen. Se on pieni paikkakunta aivan Oxfordshiren rajalla noin kahdentoista kilometrin päässä Readingista. Paddingtonin asemalta lähtee juna, joka saapuu sinne neljännestä yli yksitoista.'
"'Hyvä on.'
"'Tulen hevosella asemalle teitä vastaan.'
"'Perille on siis vielä jonkin verran matkaa asemalta?'
"'Eyfordista noin yhdeksän kilometriä. Asumme aivan maaseudun sydämessä.'
"'Todennäköisesti sieltä ei pääse junalla takaisin ennen aamua. Minun pitänee jäädä sinne yöksi.'
"'Te voitte aivan hyvin yöpyä meille.'
"'Se on joka tapauksessa hankalaa. Enkö voisi tulla muuhun aikaan, joka olisi minulle sopivampi?'
"'Olemme harkinneet olevan parasta, että työ suoritetaan yöllä. Sen tähden maksammekin teille, nuorelle ja tuntemattomalle miehelle, palkkion, jolla voisi saada ammattinne aivan etevimmätkin miehet liikkeelle, että kaikki se vaiva, jonka tämä järjestely aiheuttaa teille, tulisi hyvitetyksi. Mutta jos haluatte kieltäytyä, niin sehän on luonnollisesti omassa vallassanne.'
"Ajattelin noita viittäkymmentä puntaa ja kuinka tervetulleet ne olisivat minulle. 'Ei suinkaan', vastasin, 'teen mielihyvällä, mitä pyydätte. Minusta olisi kuitenkin mieluista saada tietää hiukan lähemmin, mitä minun oikeastaan on tehtävä.'
"'Aivan niin. On luonnollista, että vaatimani vaitiololupaus on tehnyt teidät uteliaaksi. Ja mitä minuun tulee, niin tarkoitukseni ei ole liioin pakottaa teitä ryhtymään mihinkään, ennen kuin olette täysin selvillä asiasta. Voinko luottaa siihen, ettei meitä kuunnella?'
"'Täydellisesti.'
"'Tilanne on tämmöinen. Otaksun teidän tietävän, että posliinisavi on hyvin arvokasta ainetta ja että sitä on löydetty Englannissa vain parista paikasta?'
"'Olen kuullut sanottavan niin.'
"'Jonkin aikaa sitten ostin pienen — varsin pienen — maatilan, joka on noin kahden penikulman päässä Readingistä, ja onnekseni huomasin, että eräässä pellossani oli posliinisavea. Tutkiessani löytöäni lähemmin totesin kuitenkin, että kerros oli aivan ohut, vain yhdysside kahden paljoa vahvemman kerroksen välillä, jotka olivat kumpikin valitettavasti naapurini maalla, toinen palstani vasemmalla ja toinen oikealla puolella. Noilla kunnon ihmisillä ei ollut hämärintä aavistustakaan siitä, että heillä oli omalla alueellaan aarre, jota voi verrata kultakaivokseen. Tahdoin luonnollisesti ostaa nuo alueet mahdollisimman pian, ennen kuin he itse huomaisivat niiden arvon, mutta minulla ei ollut, ikävä kyllä, varaa siihen. Sen tähden kerroin löydöstäni parille kolmelle luotettavalle ystävälleni, ja he ehdottivat, että ottaisimme kaikessa hiljaisuudessa talteen omasta pellostani löytämäni saven, kunnes saamme kokoon niin suuren pääoman, että kykenemme ostamaan viereisetkin alueet. Niin sitten tehtiinkin, ja voidaksemme työskennellä voimaperäisesti ja tarkoituksenmukaisesti talooni hankittiin hydraulinen puristin. Tämä laite on nyt joutunut epäkuntoon, kuten jo mainitsin, minkä tähden tahtoisimme teidän tulevan katsomaan sitä. Olemme tietenkin äärimmäisen arkoja salaisuudestamme, ja jos saataisiin tietää, että luonamme on käynyt pumppu- ja vesivoimakoneiden erikoistuntija, niin se luonnollisesti aiheuttaisi uteliaisuutta ja kaikenlaisia tiedusteluja, jotka voisivat johtaa siihen, että salaisuutemme tulisi ilmi. Silloin meillä ei olisi enää mitään mahdollisuutta naapurien maiden lunastamiseen, ja kaikki suunnitelmamme menisivät myttyyn. Sen tähden teidän täytyy luvata olla mainitsematta kenellekään ihmiselle, että matkustatte tänä iltana Eyfordiin. Toivon selostaneeni asian riittävän selvästi?'
"'Täysin selvästi', vastasin minä. 'Eräs kohta jäi kuitenkin hiukan hämäräksi. En näet oikein ymmärrä, mitä apua teillä voi olla hydraulisesta puristimesta, sillä minun tietääkseni posliinisavea kaivetaan aivan samalla tavalla kuin hiekkaa kuopasta.'
"'Meillä on omat menetelmämme', hän sanoi ylimalkaisesti. 'Savi puristetaan kuutioiksi, jotka on sitten helppo kuljettaa pois kenenkään tietämättä. Mutta sehän on sivuseikka, joka ei kuulu tähän asiaan. Nyt olen selostanut teille kaikki, herra Hatherley, ja osoittanut luottavani teihin. Odotan siis teitä Eyfordin asemalla tänä iltana neljännestä yli yksitoista.'
"'Tulen varmasti.'
"'Eikä pienintäkään hiiskausta kenellekään', lisäsi hän nousten ja luoden minuun vielä kerran pitkän tutkivan katseen. Sitten hän ojensi minulle kylmän ja kostean kätensä ja poistui kiireesti.
"Kun sitten ajattelin asiaa omassa rauhassani tyynesti ja järkevästi, niin tielleni äkkiarvaamatta tipahtanut tehtävä alkoi tuntua minusta peräti kummalliselta, kuten hyvin ymmärrätte. Toiselta puolelta olin tietenkin iloinen, sillä olihan palkkio ainakin kymmenen kertaa suurempi, kuin jos minua olisi pyydetty itse määräämään hintani, ja saattoihan olla, että tämä tehtävä toisi mukanaan muitakin töitä. Mutta asiakkaani sekä ulkonäkö että käytös olivat tehneet minuun syvästi vastenmielisen vaikutuksen, eikä hänen kertomuksensa posliinisavesta mielestäni liioin riittänyt selittämään, minkä tähden minun piti välttämättä saapua vasta sydänyöllä ja minkä tähden hän oli niin äärimmäisen huolissaan siitä, etten osaisi vaieta asiasta. Sitten karkoitin kuitenkin mielestäni kaikki nämä epäilykset, söin vankan illallisen, aioin Paddingtonin asemalle ja nousin junaan, toteltuani kirjaimellisesti määräystä, etten saisi hiiskua asiasta kenellekään.
"Readingissa minun täytyi nousta junasta ja kävellä toiselle asemalle, jonne tulin kuitenkin niin ajoissa, että ehdin juuri parahiksi viimeiseen junaan, josta sitten jäin hiukan yli yksitoista Eyfordin pienelle ja puolipimeälle asemalle. Olin ainoa matkustaja, eikä laiturillakaan näkynyt muita kuin uninen asemamies, mutta mentyäni ulos portista, näin asiakkaani odottavan asemahuoneen varjossa. Sanomatta sanaakaan hän tarttui käsivarteeni ja auttoi minut vaunuihin, joiden ovi oli auki. Päästyämme sisään hän sulki heti ikkunat, naputti seinään, ja samassa lähdimme liikkeelle niin nopeasti kuin hevonen jaksoi juosta."
"Yksikö hevonen?" kysyi Holmes.
"Yksi."
"Huomasitteko, minkä värinen se oli?"
"Kyllä. Lyhtyjen valossa ehdin nähdä, että se oli tumman ruskea."
"Näyttikö se väsyneeltä vai virkulta?"
"Virkku ja kiiltävä."
"Kiitos. Anteeksi, että keskeytin. Olkaa hyvä ja jatkakaa mielenkiintoista selostustanne."
"Me ajoimme ainakin tunnin. Eversti Lysander Stark oli sanonut, että matkaa oli vain yhdeksän kilometriä, mutta nopeudesta ja ajoajasta päättäen matkaa täytyi olla ainakin puolitoista penikulmaa. Hän ei virkkanut sanaakaan koko aikana, mutta katsahtaessani silloin tällöin sivulleni huomasin hänen tutkivasti tarkastelevan minua. Tiet eivät näytä olevan sielläpäin kovinkaan hyvässä kunnossa, sillä vaunut heilahtelivat ja hyppivät peloittavasti. Koetin kurkistella ulos ikkunasta nähdäkseni suunnilleen, missä olimme, mutta ruudut olivat himmeätä lasia, minkä tähden näin silloin tällöin vain valoja vilahtavan ohi. Tein aina väliin jonkin huomautuksen saadakseni hiukan vaihtelua tähän yksitoikkoisuuteen, mutta eversti vain murahti jotakin vastaukseksi eikä keskustelusta tullut mitään. Vihdoin tunsin ajoneuvojen poikkeavan kuoppaiselta tieltä sileälle sorakäytävälle, ja samassa pysähdyimmekin. Eversti Stark hypähti ulos ja veti minut kiireesti eteiseen, jonka ovi oli auki edessämme. Astuimme vaunuista suoraan eteishalliin, niin etten ehtinyt nähdä talon ulkopuolta edes vilahdukselta. Ovi paukahti kiinni heti kynnyksen yli päästyämme, ja samassa kuulin vaunujen poistuvan.
"Eteinen oli pilkkopimeä, ja eversti hapuili käsiinsä tulitikkuja, koko ajan itsekseen mutisten. Huoneen toisessa päässä avattiin äkkiä ovi ja lattiaan ilmestyi kirkas valojuova. Se leveni, ja näkyviin tuli nainen, kädessään lamppu, jota hän piti päänsä yläpuolella kurkottautuen samalla eteenpäin meitä tähystelemään. Näin, että hän oli kaunis ja että hänen pukunsa, joka kimmelsi monivivahteisena lampun valossa, oli kallisarvoista kangasta. Hän sanoi kysyvästi pari sanaa jollakin vieraalla kielellä, ja kun kumppanini murahtivat vastaukseksi jotakin, josta en saanut selvää, nainen säpsähti niin rajusti, että lamppu oli pudota hänen kädestään. Eversti Stark meni hänen luokseen, kuiskasi pari sanaa ja työnsi hänet takaisin sisään ovesta ja palasi sitten minun luokseni, lamppu kädessään.
"'Ehkä olette ystävällinen ja odotatte hetkisen tässä huoneessa', hän lausui ja avasi oven pieneen, yksinkertaisesti sisustettuun huoneeseen, jossa oli pyöreä pöytä keskellä lattiaa ja urkuharmoni ovensuussa. Pöydällä näin useita saksalaisia kirjoja. 'Tulen heti takaisin.' Hän pani lampun harmonin kannelle ja poistui.
"Silmäilin pöydällä näkemiäni kirjoja, ja vaikka saksankielen taitoni onkin hyvin puutteellinen, totesin, että joukossa oli ainakin kaksi tieteellistä teosta, kun taas toiset sisälsivät runoutta. Sitten menin ikkunan luo toivossa, että näkisin edes jotakin ympäristöstä, mutta ikkuna oli peitetty tiukasti suljetuilla tammiluukuilla. Talossa oli kummallisen äänetöntä. Käytävästä päin kuului vanhan kellon tahdikas käynti, mutta muuten vallitsi kaikkialla kuoleman hiljaisuus. Epämääräinen pelon tunne alkoi hiipiä mieleeni. Ketä nämä saksalaiset olivat ja mitä he tekivät tässä niin yksinäiseltä vaikuttavassa paikassa? Ja missä tämä paikka oli? Olin noin puolentoista penikulman päässä Eyfordista ja parin penikulman päässä Readingista, muuta en tietänyt, mutta olimmeko ajaneet sieltä pohjoiseen vai etelään, itäänkö vai länteen päin, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Mutta täytyihän tämän säteen sisäpuolella olla sekä Reading että muitakin kaupunkeja, niin että ehkäpä tämä paikka ei ollutkaan niin syrjässä kuin kuvittelin. Ulkona vallitsevasta hiljaisuudesta päättäen oli kuitenkin varmaa, että olimme maaseudulla. Kävelin edestakaisin huoneessa ja hyräilin hiljaa mieleni virkistykseksi, ajatellen samalla, että luvatut viisikymmentä puntaa olivat hyvin ansaittu palkkio kaikesta tästä.
"Äkkiä, minun kuulematta sitä ennen vähintäkään ääntä, ovi aukeni hitaasti. Äsken näkemäni nainen seisoi kynnyksellä lampun kellertävässä valossa pimeää eteistä vasten. Kauniit kasvot olivat kiihtyneet, ja minä näin yhdellä silmäyksellä, että hän oli aivan kalpea pelosta, niin järkytetty, että minuakin värisytti. Kohottaen sormeaan hän kehoitti minua olemaan vaiti ja kuiskasi sitten joitakin sanoja murteellisella englanninkielellä, pälyillen koko ajan taaksensa pimeään kuin säikähtynyt hevonen.
"'Minä poistuisin', hän kuiskasi, ponnistaen, kuten minusta näytti, kaikki voimansa pysyäkseen tyynenä. 'Minä poistuisin. Minä en jäisi tänne. Teidän ei ole hyvä jäädä tänne.'
"'Mutta, hyvä rouva', sanoin minä, 'en ole vielä suorittanut tehtävää, jota varten tulin tänne. Enhän voi lähteä, ennen kuin olen nähnyt koneen.'
"'Teidän ei pidä odottaa enää', hän jatkoi. 'Te voitte poistua ovesta, kukaan ei estä.' Nähdessään minun hymyilevän ja ravistavan päätäni hän ei jaksanut enää hillitä levottomuuttaan, vaan astui eteeni käsiään väännellen. 'Jumalan tähden', hän kuiskasi, 'menkää, ennenkuin on myöhäistä!'
"Mutta minä olen luonnostani hiukan itsepäinen ja hyvinkin kärkäs ryhtymään työhön ja toimeen, varsinkin jos tiellä näyttää olevan esteitä. Ajattelin viittäkymmentä puntaani, väsyttävää matkaani ja edessäni olevaa yötä, joka näytti vähemmän miellyttävältä. Enkö saisi mitään korvausta? Pitikö minun hiipiä tieheni, ennen kuin olin tehnyt mitään, ja ilman luvattua palkkiota? Nainenhan saattoi olla vaikka mielisairas, mistäpä minä tiesin. Sen tähden, vaikka hänen käytöksensä oli tehnyt minuun syvemmän vaikutuksen, kuin mitä tahdoin itsekään myöntää, ravistin toistamiseen päätäni ja sanoin, että aioin jäädä ja suorittaa tehtäväni. Hän näytti aikovan uudistaa pyyntönsä, mutta samassa kuulimme oven sulkeutuvan yläkerrassa ja askelia portaista. Hän kuunteli hetkisen, teki epätoivoisen eleen ja katosi yhtä äkkiä ja äänettömästi kuin oli ilmestynytkin.
"Tulijat olivat eversti Stark ja pieni lihava mies, jonka riippuvaa leukaa peitti lyhyt harmahtava parta. Hänet esitettiin minulle, ja hänen nimensä oli Ferguson.
"'Tämä on sihteerini ja työnjohtajani', eversti sanoi. 'Mutta minähän suljin tämän oven äsken poistuessani. Pelkäänpä, että täällä on ollut vetoa.'
"'Päinvastoin', sanoin minä. 'Avasin itse oven, kun huone tuntui niin ummehtuneelta.'
"Hän katsahti minuun epäluuloisesti. 'Ehkäpä siirrymme nyt itse asiaan', virkkoi hän sitten. 'Minä ja herra Ferguson viemme teidät katsomaan konetta.'
"'Minun lienee parasta ottaa hattu päähäni?'
"'Se on tarpeetonta, sillä kone on tässä rakennuksessa.'
"'Kaivatteko posliinisavea täällä sisällä?'
"'Ei, ei suinkaan. Täällä se vain puserretaan. Mutta sehän ei kuulu tähän! Tehtävänne rajoittuu vain siihen, että tutkitte koneen ja sanotte, missä siinä on vika.'
"Me lähdimme yläkertaan, eversti edellä lamppu kädessään, lihava työnjohtaja hänen kintereillään ja minä viimeisenä. Talo oli vanha ja monisokkeloinen, täynnä käytäviä, kapeita kiertoportaita ja matalia ovia, joiden kynnykset olivat kuluneet syvälle lovelle. Yläkerrassa ei ollut ainoatakaan mattoa eikä jälkeäkään minkäänlaisesta sisustuksesta, rappaus oli siellä täällä pudonnut seiniltä ja kosteus oli tunkeutunut lävitse suurina vihreinä läikkinä. Koetin näyttää mahdollisimman kylmältä ja välinpitämättömältä, mutta samalla olin valppaasti varuillani seuralaisteni suhteen, sillä en ollut suinkaan unohtanut saamaani varoitusta, vaikka en ollutkaan noudattanut sitä. Ferguson oli synkkä ja vaitelias mies, mutta siitä vähästä, mitä hän sanoi, huomasin, että hän ainakin oli englantilainen.
"Eversti Stark seisahtui vihdoin matalan oven eteen, jonka hän avasi. Sen takana oli pieni nelikulmainen kammio, niin ahdas, että me kolme tuskin olisimme mahtuneet sisään yhtä aikaa. Ferguson jäi ulkopuolelle, ja eversti vei minut sisään.
"'Olemme nyt', hän virkkoi, 'aivan puristimen sisässä, niin että meidän voisi käydä hyvin huonosti, jos se pantaisiin käyntiin. Puristavan männän taso on näet tässä kattona, ja se painuu monen tonnin voimalla lattiaa vasten, joka on metallista. Ulkopuolella on useampia pieniä silintereitä, joista voima jakautuu edelleen moninkertaistuneena, kuten tiedätte. Kone käy hyvin, mutta nyt siihen on ilmestynyt jonkinlaista jäykkyyttä ja sen voimakin on heikentynyt. Ehkäpä olette nyt ystävällinen ja katsotte, mikä vika siinä on.'
"Minä otin lampun ja tarkastin koneen huolellisesti. Se oli todellakin harvinaisen suuri ja kykeni varmasti kehittämään tavattoman puserruksen, mutta koetellessani vipusimia, joilla sellaisen koneen käynti säännöstellään, kuulin omituista suhisevaa ääntä, josta tiesin heti, että jossakin oli vuoto. Vesi pääsi jotenkin imeytymään takaisin erääseen sivusilinteriin, ja etsiessäni syytä siihen huomasin, että männän kumitiiviste oli kutistunut kelvottomaksi. Voiman heikentyminen johtui ilmeisesti juuri siitä. Selitin asian seuralaisilleni, jotka kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti ja tekivät useita kysymyksiä, miten heidän oli meneteltävä saadakseen vian korjatuksi. Sitten menin pelkästä uteliaisuudesta takaisin koneen puserruskammioon ja katselin perusteellisesti ympärilleni. Huomasin heti, että juttu posliinisavesta oli tekaistu, sillä oli aivan mahdotonta olettaa, että näin voimakas kone olisi hankittu vain sitä varten. Kammion seinät olivat puusta, mutta permantona oli paksu teräslaatta, jota peitti kauttaaltaan, kuten näin, ryhmyinen metallikerros. Kumartuessani tutkimaan sitä lähemmin, nähdäkseni, mitä se oikeastaan oli, kuulin saksankielisen huudahduksen ja näin ovessa everstin luurankomaiset kasvot.
"'Mitä te teette siellä?' hän tiuskaisi.
"Minua suututti, että minut oli houkuteltu taloon jutulla, jossa ei ollut ilmeisesti vähintäkään perää. 'Ihailen teidän posliinisaveanne', vastasin hänelle, 'ja olen sitä mieltä, että voisin todennäköisesti antaa teille paljoa parempia neuvoja, jos tietäisin, mihin tarkoitukseen konetta todellisuudessa käytetään.'
"Samassa jo kaduin, että olin vastannut niin äkkipikaisesti. Eversti katsahti minuun tuimasti ja hänen harmaat silmänsä välähtivät uhkaavasti.
"'Hyvä on', hän murahti, 'sen saatte heti nähdä.' Hän peräytyi käytävään ja löi oven lukkoon. Minä syöksyin ovea vasten, väänsin kahvasta, revin ja potkin, mutta ovi ei hievahtanutkaan. 'Halloo!' huusin samalla, minkä jaksoin. 'Halloo, eversti! Päästäkää minut ulos!'
"Ja sitten kuulin äkkiä yön hiljaisuudessa äänen, joka sai sydämeni hypähtämään kurkkuuni. Kuulin vipusimien kolahtelevan ja vuotavan silinterin alkavan suhista. Hän oli pannut koneen käyntiin. Lamppu oli vielä lattialla, johon olin asettanut sen lattiaa tutkiessani, ja sen valossa näin mustan katon painuvan hitaasti ja nytkähdellen alaspäin, lähenevän, kuten itse parhaiten tiesin, sellaisella voimalla, että minuutin kuluttua minusta olisi jäljellä vain muodoton läjä. Minä paiskauduin huutaen ovea vasten, raastoin lukon kahvasta ja rukoilin everstiä päästämään minut pois, mutta huutoni hukkuivat koneen aiheuttamaan meluun. Katto oli enää vain puolen metrin päässä yläpuolellani, niin että nostaessani käteni tunsin sen kovan ryhmyisen pinnan. Mielessäni välähti ajatus, että puristuksen aiheuttama tuska olisi suuresti sen mukainen, mihin asentoon jäisin. Jos makaisin kasvoillani, niin paino ruhjoisi ensin selkäni. Minua värisytti, niin että vapisin. Ehkäpä kuolemani olisi helpompi, jos makaisin selälläni, mutta oliko minulla rohkeutta katsella tuon mustan kuolettavan laatan laskeutumista päälleni? Se oli jo niin matalalla, etten voinut enää seisoa suorana, mutta samassa huomasin jotakin, joka antoi minulle vielä pienen toivon pilkahduksen.
"Kuten jo mainitsin, kammion seinät olivat puusta. Silmäillessäni hädässäni vielä kerran ympärilleni näin seinässä ohuen valojuovan, joka laajeni yhä leveämmäksi, kunnes seinään ilmestyi nelikulmainen aukko. Tuskin uskoin silmiäni, että edessäni todellakin oli ovi, pelastuksen tie kuoleman kidasta. Syöksähdin ulos ja lyyhistyin melkein tiedottomana lattialle. Aukko sulkeutui takanani ja heti sen jälkeen kuulin ensin lampun helähtävän säpäleiksi ja sitten puristimien metallilaattojen kolahtavan vastatusten. Pelastumiseni oli ollut aivan hiuskarvan varassa.
"Tästä turtumuksestani havahduin siihen, että joku nyki minua kiivaasti ranteesta. Minä makasin kapeassa käytävässä, jossa oli kivilattia, ja vieressäni seisoi, kynttilä kädessään, nainen, joka koetti vetää minua pystyyn. Sama hyvä ystävä, jonka varoituksen olin niin itsepäisesti hylännyt.
"'Nouskaa! Nouskaa!' hän kuiskasi hätääntyneesti. 'Ne tulevat heti. Ne huomaavat, ettei puristimessa olekaan ketään. Älkää hukatko kallista aikaa, vaan tulkaa!'
"Nyt en enää halveksinut hänen neuvojaan. Hoipertelin seisoalleni ja kiiruhdin hänen jäljessään käytävään ja kiertoportaita alas leveämpään käytävään, mutta samassa kun pääsimme sinne, kuulimme juoksevia askelia ja huutoja, joista toiset kuuluivat samasta kerroksesta, jossa olimme, toiset alempaa. Oppaani pysähtyi ja silmäili neuvottomana ympärilleen. Sitten hän sysäsi oven auki johonkin makuuhuoneeseen, jonka ikkunasta kuu paistoi kirkkaasti.
"'Tämä on ainoa mahdollisuutenne', hän kuiskasi; 'Ikkuna on tosin korkealla, mutta ehkäpä voitte sittenkin hypätä.'
"Hänen vielä puhuessaan käytävän toiseen päähän ilmestyi valoa, ja minä näin eversti Starkin syöksyvän sisään lyhty toisessa ja teurastuskirveen näköinen ase toisessa kädessään. Minä loikkasin huoneen poikki, tyrkkäsin ikkunan auki ja katsahdin ulos. Kuinka rauhalliselta ja kiehtovalta puutarha näyttikään kuutamossa! Maahan ei voinut olla kuin kymmenen metriä. Heilautin itseni ulkopuolelle käsieni varaan riippumaan, mutta en hypännyt vielä, sillä tahdoin kuulla, mitä pelastajani ja tuon henkeäni himoitsevan roiston välillä tapahtuisi. Olin päättänyt, että kääntyisin takaisin auttamaan häntä, jos häntä pideltäisiin pahoin, kävi miten kävi. Samassa eversti oli jo ovella ja koetti tunkeutua naisen ohi, mutta tämä takertui kiinni häneen ja harasi vastaan.
"'Fritz! Fritz!' hän huusi englanniksi. 'Muista, mitä lupasit viime kerralla! Sinä sanoit, ettei sitä tapahtuisi enää milloinkaan. Hän on vaiti! Hän on vaiti!'
"'Sinä olet järjiltäsi, Elise!' eversti ärjäisi ja koetti päästä irti. 'Sinä viet meidät turmioon. Hän on nähnyt liian paljon. Päästä minut!' Hän tyrkkäsi naisen luotaan, hypähti ikkunan ääreen ja iski minua kohti raskaalla aseellaan. Riippuen ulkopuolella minä pidin vielä molemmin käsin kiinni ikkunalaudasta, kun isku tuli. Tunsin lamauttavaa kipua, otteeni heltisi, ja minä putosin puutarhaan.
"Päätäni huimasi, mutta pudotessani en ollut saanut mitään vammaa, niin että hypähdin heti pystyyn ja juoksin pois pensaiden lomitse minkä jaloistani pääsin, ymmärtäen, etten ollut vielä turvassa vainoojiltani. Äkkiä tunsin kuitenkin herpaisevaa pahoinvointia ja päätäni alkoi pyörryttää. Katsahdin käteeni, jota pakotti tuskallisesti, ja näin silloin ensimmäisen kerran, että peukaloni oli isketty poikki ja että haavasta vuoti virtanaan verta. Koetin kietoa nenäliinan käteni ympärille, mutta samassa alkoivat korvani humista ja minä kaaduin tajuttomana ruusupensaikkoon.
"Kuinka kauan makasin siinä, en tiedä, mutta siitä päättäen, että kuu oli laskenut ja päivä koitti, kun tulin tuntoihini, minun oli täytynyt olla verraten kauan tajuttomana. Vaatteeni olivat aivan kosteat kasteesta ja hihani läpimärkä haavasta vuotaneesta verestä. Sitä pakotti ja se palautti heti mieleeni yöllisen seikkailuni kaikki yksityiskohdat. Hypähdin ylös ajatellen, etten ollut vieläkään turvassa, mutta suureksi hämmästyksekseni en nähnyt huvilaa enkä puutarhaakaan, kun katselin ympärilleni. Sen sijaan näin aivan lähelläni leveän maantien, jota reunustavan pensasaidan kulmauksessa olin maannut, ja hiukan kauempana pitkän matalan rakennuksen. Päästyäni lähemmäksi totesin, että se oli rautatieasema, sama, jolle olin saapunut edellisenä iltana. Ellei kädessäni olisi ollut tätä kauheata haavaa, olisin melkein uskonut, että kokemani kaameat hetket olivat vain pahaa unta.
"Kuin sumussa saavuin asemalle, jossa tiedustelin aamujunien lähtöä. Ensimmäisen Readingiin menevän junan sanottiin lähtevän vajaan tunnin kuluttua. Sama asemamies, jonka olin nähnyt edellisenä iltana, oli nytkin vuorossa. Tiedustelin, oliko hän kuullut puhuttavan eversti Lysander Starkista. Nimi oli hänelle outo. Oliko ihan nähnyt vaunuja, jotka edellisenä iltana odottivat minua? Ei. Oliko läheisyydessä poliisiasemaa? Lähin oli noin neljän kilometrin päässä.
"Matka oli minulle liian pitkä, voimaton ja sairas kun olin. Sen tähden päätin odottaa, kunnes pääsisin Lontooseen, ja kääntyä siellä poliisin puoleen. Saavuttuani kaupunkiin hiukan yli kuusi menin ensin sidottamaan haavani, ja sitten tohtori toi minut ystävällisesti tänne. Olen nyt uskonut asiani teille ja olen valmis noudattamaan kaikessa ohjeitanne."
Me istuimme kumpikin hetkisen ääneti. Sitten Holmes nousi ja otti hyllyltä paksun niteen, johon hän liimasi sanomalehtileikkeleet.
"Täällä on ilmoitus, joka kiinnostaa teitä", hän virkkoi. "Se oli kaikissa lehdissä noin vuosi sitten. Se kuuluu: 'Koneinsinööri Jeremiah Hayling kadonnut tämän kuun 9 p:nä, ikä 26 vuotta. Poistui asunnostaan klo 10 illalla, eikä ole nähty sen jälkeen. Hänellä oli yllään jne. Arvelen tämän ilmaisevan niin paljon kuin, että everstin kone oli silloin viimeksi korjauksen tarpeessa."
"Hyvä Jumala!" potilaani huudahti. "Sehän selittää, mitä tuo nainen sanoi."
"Epäilemättä. Eversti on ilmeisesti kylmä ja täysin häikäilemätön mies, joka on lujasti päättänyt, ettei mikään saa estää eikä tehdä tyhjäksi hänen suunnitelmiaan, yhtä säälimätön, kuin muinaiset merirosvot, jotka eivät jättäneet ketään henkiin valtaamillaan laivoilla. Mutta nyt meidän täytyy toimia ripeästi, niin että jos jaksatte, menemme heti Scotland-yardiin ja jatkamme sieltä matkaa Eyfordiin."
Kolme tuntia myöhemmin istuimme junassa matkalla Readingista mainittuun Berkshiren pikku kylään. Sherlock Holmes, insinööri, tarkastaja Bradstreet Scotland-yardilta, yksi siviilipukuinen konstaapeli ja minä. Bradstreet oli levittänyt kartan penkille viereensä ja piirsi parhaillaan ympyrää, keskipisteenä Eyford.
"Kas niin, tämä ympyrä on piirretty kuudentoista kilometrin säteellä", hän virkkoi sitten. "Paikan, jota etsimme, täytyy olla jossakin tämän kehän läheisyydessä. Tehän sanoitte noin kuusitoista kilometriä, sir?"
"Niin, matka kesti runsaasti tunnin."
"Ja te otaksutte, että teidät tuotiin takaisin koko tämä matka ollessanne tajuttomana?"
"Sen on täytynyt olla niin. Muistan itsekin hämärästi, että minut nostettiin maasta ja kannettiin jonnekin."
"Sitten en ymmärrä", sanoin minä, "miksi he eivät täyttäneet aiettaan ja tappaneet teitä löytäessään teidät puutarhasta. Naisen rukoukset ehkä vaikuttivat sen verran, ettei roisto enää rohjennut tehdä sitä."
"Tuskinpa. En ole milloinkaan nähnyt niin julmia ja päättäväisiä kasvoja."
"Sen saamme pian nähdä", keskeytti Bradstreet. "Saatuani ympyräni nyt valmiiksi toivon vain, että tietäisin, mistä sen kohdasta löydämme nuo ihmiset."
"Luulen voivani osoittaa sen teille", Holmes sanoi vaatimattomasti.
"Onko mielipiteenne jo nyt valmis?" tarkastaja huudahti. "Katsotaanpa, ketkä ovat samaa mieltä kanssanne. Minä puolestani sanon, että paikka on jossakin etelän suunnalla, koska seutu on sielläpäin harvempaan asuttua."
"Ja minä, että se on idässä", sanoi potilaani.
"Ja minä, että se on lännessä", sanoi konstaapeli. "Sielläpäin on useampia pikku kyliä."
"Ja minä, että se on pohjoisessa", lisäsin vuorostani, "koska siellä ei ole kukkuloita. Potilaani sanoi, ettei hän huomannut matkalla ainoatakaan mäkeä."
"No jopa jotakin!" huudahti Bradstreet nauraen. "Niin monta mieltä kuin päätäkin! Olemme jakaneet keskenämme koko kompassin. Keneen te yhdytte, herra Holmes?"
"Te olette kaikki väärässä."
"Mutta eihän voi olla mahdollista, että me kaikki olemme väärässä."
"Kyllä, ainakin tässä tapauksessa. Minä sanon, että paikka on tuossa." Hän painoi sormensa ympyrän keskukseen. "Tästä me löydämme heidät."
"Entäs se puolentoista penikulman ajomatka?" ihmetteli Hatherley.
"Noin kahdeksan kilometriä sinne ja saman verran takaisin. Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa. Sanoittehan itse, että hevonen oli virkku ja kiiltävä, kun nousitte vaunuihin. Miten se voisi olla mahdollista, jos sillä olisi ajettu puolitoista penikulmaa huonoja teitä?"
"Voihan todellakin olla, että tässä piilee jokin sellainen kepponen", Bradstreet huomautti miettivästi. "Tuon joukon puuhista ei ole muuten luonnollisesti epäilystäkään."
"Ei vähintäkään", vastasi Holmes. "He ovat vääränrahan tekijöitä tavallista laajemmassa mittasuhteessa ja käyttivät konettaan juuri siihen tarkoitukseen."
"Olemme jo kauan tienneet, että jokin ovela joukkue on työssä ja toimessa", tarkastaja huomautti. "Vääriä hopearahoja on tuhansittain liikkeellä. Jälkiä olemme seuranneet Readingiin saakka, mutta sen pidemmälle emme ole päässeet. Siellä ne on lakaistu umpeen niin taitavasti, että näkee kaikesta heidän olevan vanhoja tekijöitä. Mutta tämä onnellinen sattuma todennäköisesti tuo koko joukon suoraan kynsiimme."
Mutta hän erehtyi, sillä näiden pahantekijöiden ei ollut sallittu joutua oikeuden käsiin. Saapuessamme Eyfordin asemalle näimme paksun savupatsaan nousevan ilmaan läheltä pienen metsikön takaa.
"Tulipalo?" kysyi Bradstreet noustuamme junasta.
"Niin, sir", vastasi asemapäällikkö.
"Milloin se alkoi?"
"Kuulin sen alkaneen jo yöllä, ja nyt on koko talo tulessa."
"Kenen talo se on?"
"Tohtori Becherin."
"Sanokaahan", insinööri keskeytti, "onko tohtori Becher saksalainen ja hyvin laiha ja onko hänellä terävä nenä?"
Asemapäällikkö nauroi sydämellisesti. "Ei, sir, tohtori Becher on englantilainen, eikä koko paikkakunnalla ole toista niin lihavaa herraa. Mutta hänen luonaan on eräs herrasmies, potilas kaikitenkin, joka on ulkomaalainen ja sen näköinen, ettei kunnollinen berkshireläinen pihvi tekisi hänelle pahaa."
Asemapäällikkö ei ollut vielä lopettanut lausettaan, kun me jo kiiruhdimme savupatsasta kohti. Metsikön toisella puolella näimme matalan kunnaan laella suuren valkoiseksi rapatun talon kauttaaltaan tulessa ja puutarhassa sen edessä ruiskuja ja palokuntalaisia, jotka turhaan koettivat saada tulen riehunnan rajoitetuksi.
"Siinä se on!" huudahti Hatherley kiihtyneesti. "Tuolla on soratie ja tuolla ruusupensaat, joiden alla makasin. Ja tuosta toisen kerroksen ikkunasta minä hyppäsin."
"Te olette ainakin tavallaan kostanut puolestanne", virkkoi Holmes. "Ei ole näet epäilystäkään, etteivätkö kammion puuseinät syttyneet juuri teidän lampustanne, kun se särkyi puristimessa, vaikka vainoojanne eivät huomanneet sitä ajaessaan teitä takaa. Voihan olla, että yölliset ystävänne ovat täällä saapuvilla, niin että katselkaa kiinteästi ympärillenne, mutta omasta puolestani luulen heidän olevan jo penikulmien päässä."
Ja Holmes oli oikeassa, sillä tuosta kauniista naisesta, väkivaltaisesta saksalaisesta ja vaiteliaasta englantilaisesta ei kuultu sen jälkeen hiiskaustakaan. Eräs talonpoika oli varhain samana aamuna kohdannut ajoneuvot, joissa oli useampia henkilöitä ja joitakin suuria laatikoita ja jotka olivat hyvää kyytiä menossa Readingiin päin, mutta siellä karkulaisten jäljet hävisivät niin tyystin, ettei Holmeskaan kyennyt saamaan selville, minne ne olivat menneet.
Palokuntalaiset olivat suuresti hämmästyneet nähdessään, mitä kaikkea talo sisälsi, ja varsinkin kun toisen kerroksen eräältä ikkunalta löytyi juuri katkaistu ihmisen peukalo. Myöhään iltapäivällä heidän ponnistuksensa johtivat vihdoin tulokseen, ja tulen valta vaimeni, mutta sitä ennen oli katto jo romahtanut sisään ja koko talo muuttunut niin läpeensä hävitetyksi, ettei koneesta, jonka tutkiminen oli käynyt potilaalleni niin kalliiksi, ollut jäljellä muuta kuin joitakin vääntyneitä silintereitä ja teräsputkia. Eräässä ulkohuoneessa oli suuri varasto nikkeliä ja tinaa, mutta valmiita rahoja ei löytynyt, mikä viittaa siihen, että ne todennäköisesti vietiin pois noissa suurissa laatikoissa, joista äsken mainittiin.
Millä tavalla insinöörimme oli joutunut puutarhasta paikkaan, jossa hän tuli tuntoihinsa, olisi jäänyt ainiaaksi selvittämättä, ellei pehmeä maa olisi ilmaissut sitä täysin selvästi. Hänet oli ilmeisesti kantanut pois kaksi henkilöä, joista toisella oli poikkeuksellisen pienet jalat ja toisella huomattavan suuret. Meistä oli todennäköisintä, että tuo vaitelias englantilainen, joka oli nähtävästi rauhallisempi ja vähemmän verenhimoinen kuin hänen saksalainen kumppaninsa, oli auttanut naista viemään heidän tajuttoman uhrinsa pois vaaran läheisyydestä.
"Olipa tämäkin kaunis juttu", insinöörimme sanoi surullisesti, kun nousimme junaan palataksemme Lontooseen. "Olen menettänyt peukaloni. Olen menettänyt viidenkymmenen punnan palkkioni. Ja mitä olen saanut vastapainoiksi?"
"Kokemusta", Holmes vastasi hymyillen. "Siitä voi olla välillisesti paljon hyötyäkin. Kirjoittamalla seikkailustanne kertomuksen ja julkaisemalla sen te olette pian siinä asemassa, että kaikki haluavat tutustua teihin."
IV.
KALIFORNIALAINEN MORSIAN.
Lordi St. Simonin avioliitto ja sen omituinen loppu ovat jo kauan sitten lakanneet olemasta puheenaiheena hienostopiireissä, joihin tämä kovaosainen sulhanen kuuluu. Uudet häväistysjutut ovat saattaneet sen varjoon, ja niiden huvittavammat yksityiskohdat ovat kääntäneet huomion pois tästä neljä vuotta sitten tapahtuneesta murhenäytelmästä. Mutta koska minulla on syytä uskoa, ettei asiaa ole kokonaisuudessaan milloinkaan paljastettu suurelle yleisölle, ja kun asian selviäminen on huomattavasti ystäväni Sherlock Holmesin ansiota, niin minusta tuntuu, ettei hänen kokemuksiaan käsittelevä muistelmakokoelma ole täydellinen ilman pientä kuvausta tästäkin varsin huomattavasta tapauksesta.
Joitakin viikkoja ennen häitäni, minun vielä asuessani Holmesin luona Baker-streetillä, hän tuli eräänä päivänä kotiin iltakävelyltä ja löysi kirjoituspöydältään kirjeen. Olin ollut sisällä koko päivän, sillä ilma oli äkkiä käynyt sateiseksi ja tuuliseksi, ja kuula, jonka olin toiseen jalkaani häipyneenä tuonut kotiin muistona Afganistanin retkeltäni, kiusasi minua ilkeästi ja itsepintaisesti. Lojuen nojatuolissani, sääret toisella tuolilla, lueskelin sanomalehtiä, joita oli suuri kasa vieressäni, kunnes lopulta sysäsin ne luotani, kylläisenä uutisista, ja lepäsin toimettomana katsellen suuria nimikirjaimia, jotka kruunun kera koristivat pöydälle jätettyä kirjekuorta, ihmetellen, kenen ylhäisen henkilön kanssa ystäväni nyt oli kirjeenvaihdossa.
"Täällä odottaa sinua erittäin hieno kirje", huomautin, kun Holmes astui sisään. "Aamulla saamasi kirjeet olivat, mikäli muistan oikein, eräältä kalakauppiaalta ja tullinuuskijalta."
"Niin, kirjeenvaihtoni on todellakin sikäli viehättävä, että se on sangen kirjava", hän vastasi hymyillen, "ja alemmista piireistä saamani kirjeet ovat tavallisesti mielenkiintoisimmat. Tämä näyttää olevan tuommoinen ikävä kutsu johonkin hienoon tilaisuuteen, jossa on pakko joko ikävystyä tai valehdella."
Hän mursi sinetin ja silmäili sisällystä.
"Annahan olla, tämä taitaa sittenkin olla jotakin mielenkiintoista."
"Ei siis mikään kutsukirje?"
"Ei. Puhtaasti ammatillinen."
"Ylhäiseltä henkilöltä?"
"Englannin vihaisimpia."
"Onnittelen, hyvä Holmes."
"Sanon sinulle vilpittömästi, Watson, että asiakkaani yhteiskunnallinen asema merkitsee minulle paljoa vähemmän kuin itse tapaus. Mutta voihan olla, että esilläoleva asia osoittautuu suhteellisesti aivan yhtä mielenkiintoiseksi. Sinähän olet lukenut lehdet hyvin huolellisesti viime aikoina, eikö niin?"
"Siltä ainakin näyttää", myönsin paheksuvasti ja osoitin nurkkaan kerääntynyttä korkeata lehtipinoa. "Ei ole ollut muuta tekemistä."
"Sepä hyvä, sillä nythän voit selostaa yhtä ja toista minullekin. En näet lue milloinkaan muuta kuin poliisiuutiset ja oikeudenkäyntejä koskevat selostukset. Viimeksimainitut ovat aina opettavaisia. Mutta jos olet tarkasti seurannut päiväntapahtumia, niin olet varmaankin lukenut lordi St. Simonista ja hänen haistaan."
"Kyllä, mitä suurimmalla mielenkiinnolla."
"Hyvä. Tämä kirje on lordi St. Simonilta. Luen sen sinulle, ja sitten saat palkkioksi hakea esiin kaikki, mitä noissa lehdissä on kirjoitettu asiasta. Hän kirjoittaa:
"'Herra Sherlock Holmes.
Lordi Backwater on sanonut minulle, että voin täydellisesti luottaa
arvostelukykyynne ja vaiteliaisuuteenne. Sen tähden olen päättänyt
tulla luoksenne neuvottelemaan eräästä kiusallisesta tapauksesta, joka
on sattunut häitteni yhteydessä. Herra Lestrade, Scotland-yardilta, on
jo ryhtynyt tutkimaan asiaa, mutta hän sanoo, ettei hänellä ole mitään
vastaan työskennellä yhdessä Teidän kanssanne. Hän on päinvastoin sitä
mieltä, että ehkä voisitte auttaakin häntä. Minä tulen kello neljä
iltapäivällä, ja jos Teillä sattuisi olemaan silloin muuta tekemistä,
niin pyydän siirtämään sen tuonnemmaksi, koska asiani on äärimmäisen
tärkeä.
Teidän Robert St. Simon.'"Kirje on päivätty Grosvenor Mansionissa ja kirjoitettu sulkakynällä. Jalolle lordille on vielä tapahtunut sellainen onnettomuus, että hän on tahrinut oikean pikkusormensa ulkosyrjän musteeseen", lopetti Holmes taittaen kirjeen kokoon.
"Hän sanoo tulevansa neljän aikana. Kello on nyt kolme. Hän on täällä tunnin kuluttua."
"Sitten minulla on juuri parahiksi aikaa tutustua sinun avullasi asiaan. Tarkasta nyt nuo sanomalehdet ja aseta ne päiväjärjestykseen sillä aikaa kun katson, kuka meidän asiakkaamme oikeastaan on." Hän otti kookkaan punakantisen niteen uunin vierestä hyllyltä, jossa pH kaikenlaisia hakemistoja. "Tässä hän on." Hän istuutui ja pani kirjan polvilleen, taitettuaan ensin hiukan sen niskaa avaamansa sivun kohdalta.
"'Robert Walsingham de Vere St. Simon, Balmoralin herttuan toinen poika — hm! Vaakuna: Taivaansinisellä pohjalla kolme valkoista lumpeenkukkaa mustan poikkiraidan yläpuolella. Syntynyt 1846.' Nyt siis neljänkymmenen yhden vuoden ikäinen. Jotakuinkin vanha sulhasmieheksi. Oli alusmaiden ministerinä viime hallituksessa. Herttua, hänen isänsä, oli aikoinaan ulkoasiain ministerinä. He polveutuvat Plantagenet-suvusta suoraan alenevassa polvessa ja herttuan äidin puolelta Tudoreista. Tästä ei paljoakaan viisastu. Minun täytynee turvautua sinuun, Watson, saadakseni tietää jotakin, josta meillä on hyötyä."
"Puheenaolevien uutisten löytäminen ei ole lainkaan vaikeata", sanoin minä, "sillä asiahan tapahtui aivan äskettäin ja oli niin ainutlaatuinen, että kiinnostuin siihen. En huolinut puhua siitä sinulle, koska tiesin sinun parhaillaan tutkivan jotakin tapausta. Ethän pidä siitä, että sinua häiritään silloin muilla asioilla."
"Tarkoitat Grosvenor-squaren huonekaluvaunuihin liittynyttä pikku juttua. Se on jo selvitetty — oli todellisuudessa selvä jo alun perin. Näytähän minulle etsintäsi tulokset."
"Tämä, jonka onnistuin vielä löytämään, on ensimmäisiä. Se oli The Morning Post'in perheuutisissa pari viikkoa sitten. 'Mikäli huhuissa on perää', sanotaan tässä, 'lienee lordi Robert St. Simonin, Balmoralin herttuan toisen pojan, ja neiti Hatty Doranin, herra Aloysius Doranin, San Franciscosta, Kaliforniasta, tyttären, välinen avioliitto päätetty asia, ja vietettäneen häät lähitulevaisuudessa.' Siinä kaikki.
"Lyhyesti ja asiallisesti", huomautti Holmes ojentaen pitkät hoikat säärensä tulta kohti.
"Samasta asiasta oli eräässä toisessa lehdessä samalla viikolla hiukan pidempi uutinen. Tässä se onkin. 'Pian käy välttämättömäksi ryhtyä suojelemaan avioliittomarkkinoita, sillä nykyinen vapaan kaupan periaate ei ole kotimaisille tuotteille sillä alalla suinkaan eduksi. Suur-Britanian vanhat ylhäiset kodit joutuvat toinen toisensa jälkeen Atlantin takana syntyneiden ja kasvaneiden suloisten serkkujemme käsiin. Saalisten luetteloon, jotka nuo lumoavat valloittajattaret ovat korjanneet huostaansa, on viime viikolla jälleen tehty huomiota herättävä merkintä. Lordi St. Simon, jota pienen lemmenjumalan nuolet eivät ole kyenneet haavoittamaan kahteenkymmeneen vuoteen, on nyt lopullisesti ilmoittanut menevänsä avioliittoon neiti Hatty Doranin, erään kalifornialaisen miljonäärin tyttären, kanssa. Neiti Doran, jonka kaunis olemus ja viehättävät kasvot herättivät suurta huomiota Westbury Housen juhlallisuuksissa, on isänsä ainoa lapsi, ja yleisesti puhutaan, että hänen myötäjäisensä tulevat melkoisesti ylittämään kuusinumeroiset luvut. Ja kun on julkinen salaisuus, että Balmoralin herttua on viime vuosina ollut pakotettu myymään taulujaan ja kun lordi St. Simonilla ei ole henkilökohtaista omaisuutta, Birchmoorin pientä maatilaa lukuunottamatta, niin on ilmeistä, ettei kalifornialainen perijättäremme ole ainoa, jolla on etua tästä liitosta, vaikkakin hänestä, tasavallan tyttärestä, sen välityksellä tulee Englannin ylhäisön huomattu jäsen.'"
"Onko vielä muita?" Holmes tiedusteli haukotellen.
"Paljonkin. The Morning Post'issa on toinen uutinen, jossa sanotaan, että nuori pari vihitään kaikessa hiljaisuudessa Pyhän Yrjön kirkossa Hannover-squarella, että tilaisuuteen kutsutaan vain puolikymmentä lähintä ystävää ja että seurue ajaa sieltä Lancaster Gatelle taloon, jonka herra Aloysius Doran on vuokrannut. Kaksi viikkoa myöhemmin — siis viime keskiviikkona — ilmoitetaan sitten lyhyesti, että häät on vietetty ja että kuherruskuukausi vietetään lordi Backwaterin maatilalla lähellä Petersfieldiä. Siinä kaikki uutiset, jotka näin ennen morsiamen katoamista."
"Ennen mitä?" kysyi Holmes kiivaasti.
"Ennen ladyn katoamista."
"Milloin hän sitten katosi?"
"Hääaterialta."
"No jopa jotakin. Asiahan on kiinnostavampi, kuin mitä luulinkaan; todellakin aivan järkyttävä."
"Minustakin se oli tavallista erikoisempi,"
"Sattuuhan usein, että jompikumpi asianomainen katoaa ennen vihille menoa ja välistä myös kuherruskuukauden aikana, mutta en muista ainoatakaan tapausta, jossa toinen olisi lähtenyt matkoihinsa näin äkkiarvaamatta. Luehan yksityiskohdat."
"Siinä suhteessa on selostus varsin puutteellinen."
"Ehkäpä voimme itse paikata aukot."
"Ne sisältyvät sellaisenaan erääseen eilispäivän aamulehteen uutisena, jonka nyt luen sinulle. Otsakkeena on: 'Omituinen tapaus ylhäisövihkiäisissä.' Sitten seuraa:
"'Lordi Robert St. Simonin koko suku on äärimmäisen hämmästynyt ja loukkaantunut lordin vihkiäisten yhteydessä sattuneiden kummallisten ja kiusallisten tapausten johdosta. Vihkiminen toimitettiin, kuten eilispäivän lehdissä lyhyesti mainittiin, toissa päivänä aamulla, mutta siitä lähtien itsepintaisesti liikkuneiden huhujen todenperäisyys on voitu todeta vasta nyt. Ystävien yrityksistä huolimatta, ettei asiasta tihkuisi mitään julkisuuteen, yleisön huomio on kohdistunut siihen niin vilkkaasti ja läheisesti, ettei tietämättömyyden teeskentely asiasta, joka on yleisenä puheenaiheena, ole enää hyväksi.
"'Vihkiminen toimitettiin kaikessa hiljaisuudessa Pyhän Yrjön kirkossa Hannover-squarella, ja läsnä olivat vain morsiamen isä herra Aloysius Doran, Balmoralin herttuatar, lordi Backmater, lordi Eustace ja lady Clara St. Simon (sulhasen nuorempi veli ja sisar) sekä lady Alicia Whittington. Koko seurue ajoi sitten herra Aloysius Doranin kotiin Lancaster Gatelle, jossa aamiainen odotti. Joku nainen, jonka nimestä ei ole tietoa, näyttää matkaansaattaneen siellä jonkin verran häiriötä koettamalla tunkeutua sisään vieraiden jäljessä, väittäen, että hänellä oli vaatimuksia lordi St. Simonin suhteen; ja hovimestarin onnistui karkoittaa hänet lakeijan avulla vasta sitten, kun nainen oli toimeenpannut pitkän ja kiusallisen kohtauksen. Morsian, joka oli onneksi ehtinyt mennä sisään ennen tätä kiusallista välikohtausta, oli käynyt pöytään toisten mukana, mutta oli sitten valittanut olevansa pahoinvoipa ja poistunut huoneeseensa. Kun häntä ei kuulunut takaisin, lähti isä hakemaan häntä ja sai kuulla palvelijoilta, että nuori rouva oli vain käväissyt huoneessaan, ottanut kappansa ja hattunsa ja kiiruhtanut ulos. Eräs lakeija todisti nähneensä naisen menevän ulos, johon kuvaus sopi, mutta ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että nainen olisi ollut hänen emäntänsä, jonka hän tiesi olevan sisällä toisten seurassa. Päästyään varmuuteen, että tytär oli hävinnyt, herra Aloysius Doran ilmoitti sulhasen kanssa asiasta heti poliisille, joka todennäköisesti ennen pitkää selvittäneekin tämän varsin omituisen tapauksen. Sitä tutkitaan tarmokkaasti, mutta kadonneen morsiamen olinpaikasta ei ollut vielä viime yönä mitään tietoa. Liikkeellä on kaikenlaisia huhuja, muiden muassa, että poliisi olisi pidättänyt naisen, joka oli toimeenpannut yllämainitun häiritsevän välikohtauksen, ja että tämä olisi joko mustasukkaisuudesta tai muusta syystä jotenkin sekaantunut morsiamen kummalliseen häviämiseen.'"
"Siinäkö kaikki?"
"Eräässä toisessa aamulehdessä on vielä hyvin lyhyt uutinen, mutta paljonsanova."
"Mikä se on?"
"Että neiti Flora Miliar, häiriön matkaansaattaja, on todellakin pidätetty. Hän näyttää olleen ennen tanssijattarena Allegrossa ja seurustelleen joitakin vuosia sulhasen kanssa. Siinä kaikki, mutta nythän oletkin jo selvillä tapauksesta — ainakin sen verran, kuin mitä siitä on kerrottu sanomalehdissä."
"Ja se näkyy olevankin poikkeuksellisen mielenkiintoinen tapaus. En olisi tahtonut menettää sitä millään hinnalla. Mutta kuulen ovikellon soivan, ja kun kello on pari minuuttia yli neljä, olen varma, että ylhäinen asiakkaamme on saapunut. Älä ajattelekaan poistua, Watson, sillä näen mielelläni, että läsnä on todistaja, joka painaa mieleensä kaikki, vaikkapa vain muistini tueksi."
"Lordi Robert St. Simon", ilmoitti eteispoika avaten oven. Sisään astui kalpeahko, miellyttävän ja hienostuneen näköinen kyömynenäinen herra, jonka ilmeessä oli jotakin väsähtänyttä ja hermostunutta suun ympärillä ja jonka lujasta avoimesta katseesta näki hänen tottuneen käskemään ja näkemään, että hänen käskyjään myös toteltiin. Hän vaikutti reippaalta, mutta ei nuorekkaalta, sillä hän kulki kumarassa ja polvet hiukan koukussa. Ja kun hän otti hatun päästään, näimme, että tukkakin oli reunoilta harmaantunut ja ohut päälaella. Puku oli hieno ja melkeinpä keikarimaisen muodikas — korkea kaulus, musta pitkätakki, valkoiset liivit, keltaiset hansikkaat, kiiltonahkakengät ja vaaleat säärystimet. Hän astui hitaasti peremmälle, käännellen päätään oikeaan ja vasempaan ja kieputtaen oikeassa kädessään nauhaan kiinnitettyjä kultaisia silmälasejaan.
"Hyvää päivää, lordi St. Simon", Holmes tervehti nousten ja kumartaen. "Käykää istumaan tähän korituoliin, pyydän. Tämä on ystäväni ja ammattitoverini, tohtori Watson. Siirtykää hiukan lähemmäksi tulta ja puhelkaamme asiasta, jonka takia olette tullut tänne."
"Asia on minulle mitä kiusallisin, kuten ilman muuta ymmärrätte, herra Holmes. Minua on syvästi loukattu. Olen varma, että teillä on ennenkin ollut samanlaisia arkaluontoisia tehtäviä, mutta otaksun, etteivät aikaisemmat asiakkaanne ole olleet minun yhteiskuntaluokastani."
"Ei, menen arvoasteikossa alaspäin."
"Pyydän anteeksi — alaspäinkö?"
"Viime asiakkaani tämmöisissä perheasioissa oli kuningas."
"Niinkö! Siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Mikä kuningas?"
"Ruotsin kuningas."
"Mitä? Oliko hänenkin vaimonsa kadonnut?"
"Tehän ymmärrätte", Holmes sanoi sävyisästi, "että kaikki asiakkaani ovat vaiteliaisuuteni suhteen samassa asemassa kuin tekin haluatte olla."
"Luonnollisesti! Aivan oikein! Aivan oikein! Pyydän anteeksi. — Mitä tähän minun asiaani tulee, olen valmis antamaan teille kaikki tiedot, jotka voivat auttaa teitä toteamaan, mitä on tapahtunut ja miten."
"Kiitän. Kaiken sen, mitä lehdet ovat kertoneet asiasta, tiedän jo, mutta en enempää. Otaksun, että esimerkiksi tämä selostus morsiamen katoamisesta on totuuden mukainen."
Lordi luki uutisen. "Mitä tässä kerrotaan, on kaikki totta."
"Mutta sitä pitää huomattavasti täydentää, ennen kuin siitä on mitään hyötyä. Luulen pääseväni nopeimmin perille, jos saan kysellä yksityiskohdista suoraan teiltä."
"Olkaa hyvä."
"Milloin kohtasitte neiti Hatty Doranin ensimmäisen kerran?"
"Vuosi sitten San Franciscossa,"
"Te matkustelitte Yhdysvalloissa?"
"Niin."
"Menittekö silloin kihloihin?"
"Emme."
"Mutta välinne olivat tuttavalliset?"
"Hänen seuransa huvitti ja miellytti minua, ja hän kyllä huomasi sen."
"Hänen isänsä on rikas?"
"Lännen rikkaimpia miehiä, sanotaan."
"Millä tavalla hän on koonnut omaisuutensa?"
"Kaivoksilla. Joitakin vuosia sitten hänellä ei ollut mitään. Sitten hän löysi kultaa, rupesi keinottelemaan ja nousi äkkiä pinnalle."
"Entä mikä on oma mielipiteenne hänen tyttärensä — tarkoitan vaimonne — luonteesta?"
Lordi pyöritti silmälasejaan hiukan kiivaammin ja tuijotti tuleen. "Vaimoni oli, näettekös, jo kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ennen kuin hänen isänsä rikastui", lausui hän sitten. "Hän kasvoi omassa vapaudessaan kaivosleireissä ja samoili metsissä ja vuorilla, niin että hänen kasvatuksensa on enemmän luonnosta kuin koulumestarilta saatua. Hän on, kuten me englantilaiset sanomme, oikea rasavilli, raju ja vapaa, jota eivät mitkään traditiot kahlehdi. Samalla kiivas ja äkkipikainenkin — kuohuva tulivuori, olin vähällä sanoa. Päätökset kypsyvät silmänräpäyksessä, eikä hän suinkaan arkaile toteuttaa niitä. Mutta toiselta puolelta olin varma, että hän on pohjaltaan jalo luonne, ja juuri sen tähden olinkin valmis antamaan hänelle nimen, joka minulla on kunnia omistaa (hän rykäisi juhlallisesti). Uskon, että hän on uhrautuvainen ja että hän inhoaa kaikkea halpamaista ja häpeällistä."
"Onko teillä hänen valokuvansa?"
"Otin mukaani tämän." Lordi avasi pienen medaljongin, jossa oli viehättävän nuoren naisen kuva. Se ei ollut valokuva, vaan norsunluulle maalattu pieni taideteos, jonka tekijä oli saanut loistavasti esiin mustan, kimmeltävän tukan, suuret tummat silmät ja hurmaavan suun. Holmes katseli kuvaa kauan ja tutkivasti. Sitten hän sulki medaljongin ja ojensi sen takaisin lordille.
"Neiti Doran tuli sitten Lontooseen ja tuttavuutenne uusiintui täällä."
"Aivan niin. Hänen isänsä toi hänet tänne syyskauden ajaksi. Kohtasin hänet useasti, sitten menin kihloihin hänen kanssaan ja nyt naimisiin."
"Hän toi mukanaan, kuten ymmärrän, melkoiset myötäjäiset?"
"Kyllä, varsin kauniit myötäjäiset, mutta ei enempää, kuin mitä suvussani on tapana."
"Ja nämä myötäjäiset jäävät tietenkin teille, koska avioliittonne on jo tapahtunut asia?"
"Sitä seikkaa en ole todellakaan vielä tiedustellut."
"Näittekö neiti Dorania hääpäivänne edellisenä päivänä?"
"Kyllä."
"Oliko hän iloinen ja tyytyväinen?"
"Iloisempi kuin milloinkaan ennen. Hän jutteli koko ajan, mitä teemme tulevaisuudessa."
"Niinkö. Sehän on mielenkiintoista. Entä hääpäivän aamuna?"
"Hän oli hyvin virkeä ja reipas — aina toimituksen loppuun saakka."
"Huomasitteko silloin, että hän oli jotenkin muuttunut?"
"Silloin näin, totta puhuen, ensimmäisen kerran, että hänellä on hiukan kiivas luonteenlaatu. Tapaus on kuitenkin niin mitätön, ettei sitä kannata selostaakaan, eikä sillä käsittääkseni ole mitään tekemistä tämän asian kanssa."
"Kertokaa se kuitenkin."
"Se oli niin lapsellista. Mennessämme sakaristoon hän pudotti kukkavihkonsa. Kuljimme juuri ensimmäisen penkin ohi, ja kukat putosivat penkin sisäpuolelle lattialle. Me pysähdyimme, ja herra, joka istui penkissä, otti kukat lattialta ja ojensi ne morsiamelleni. Kukille ei näyttänyt tapahtuneen mitään vahinkoa, mutta kun mainitsin siitä hänelle, sain hyvin lyhyen ja kiivaan vastauksen. Ja ajaessamme kotiin hän näytti yhä vieläkin äärimmäisen hermostuneelta."
"Niinkö. Sanoitte, että penkissä istui joku herra. Yleisöä oli siis jonkin verran läsnä tilaisuudessa?"
"Oli kyllä. Sitä ei voi estää, kun kirkko on auki kaikille."
"Mainitsemanne herra ei ollut teidän tuttavianne?"
"Ei, sanon häntä herrasmieheksi vain kohteliaisuudesta, mutta todellisuudessa hän näytti tavalliselta kansan mieheltä. Tuskin huomasin häntä. Mutta emmeköhän kulje nyt liian etäällä itse asiasta?"
"Lady St. Simon oli siis paljoa vaiteliaampi kirkosta palatessaan kuin sinne mennessään. Mitä hän teki saavuttuanne hänen isänsä luo?"
"Näin hänen keskustelevan kamarineitinsä kanssa."
"Ja kuka on hänen kamarineitinsä?"
"Hänen nimensä on Alice. Hän on amerikkalainen ja tuli emäntänsä mukana Kaliforniasta."
"Uskottu palvelija, vai kuinka?"
"Liiaksikin. Minun mielestäni hänen sallitaan käyttäytyä aivan liian tuttavallisesti. Mutta Amerikassahan olot ovat siinä suhteessa erilaiset kuin meillä."
"Kuinka kauan hän jutteli tuon Alicen kanssa?"
"Vain pari minuuttia. Minua tarvittiin juuri silloin muualla."
"Te ette kuullut heidän keskusteluaan?"
"Lady St. Simon sanoi jotakin 'valtauksen anastamisesta'. Hän käyttää usein tuommoisia sanoja. En osaa kuvitellakaan, mitä hän mahtoi tarkoittaa."
"Amerikkalaisten arkikieli on välistä hyvin kuvaavaa ja sattuvaa. Entä mitä vaimonne teki puheltuaan tytön kanssa?"
"Hän meni ruokailuhuoneeseen, jossa ateria odotti."
"Veittekö te hänet pöytään?"
"En. Hän meni yksin. Hän on sellaisissa seikoissa hyvin itsenäinen. Istuttuamme pöydässä noin kymmenen minuuttia hän nousi äkkiä, sopersi pari sanaa anteeksipyynnöksi ja poistui kiireesti. Eikä tullutkaan takaisin."
"Tuo Alice todistaa, kuten olen ymmärtänyt, että vaimonne meni huoneeseensa, puki ylleen pitkän ulsterin, pani hatun päähänsä ja meni ulos."
"Aivan niin. Ja hänen nähtiin myöhemmin kävelevän Hyde-parkissa Flora Millarin kanssa, joka on nyt pidätettynä ja joka oli samana päivänä aikaansaanut häiriötä herra Doranin kodissa."
"Jahah. Tahtoisin mielelläni kuulla hiukan lähemmin tästä nuoresta naisesta ja suhteestanne häneen."
Lordi St. Simon kohautti olkapäitään ja näytti hiukan vaivautuneelta. "Olemme olleet joitakin vuosia tuttavallisissa — voin sanoa, hyvin tuttavallisissa väleissä. Hän esiintyi ennen Allegrossa. En ole kohdellut häntä millään tavalla huonosti, eikä hänellä pitäisi olla mitään valittamista minun suhteeni, mutta tehän tiedätte, herra Holmes, minkälaisia naiset ovat. Flora oli hyvin herttainen, mutta erittäin kuumaverinen, ja oli lämpimästi kiintynyt minuun. Hän kirjoitti minulle kauheita kirjeitä kuultuaan, että aioin mennä naimisiin. Syynä siihen, että tahdoin solmia avioliittoni näin kaikessa hiljaisuudessa, oli totta puhuen juuri se, että pelkäsin hänen tulevan kirkkoon ja toimenpanevan kohtauksen. Hän ilmestyi herra Doranin ovelle heti sen jälkeen, kun olimme palanneet kirkosta, ja koetti tunkeutua sisään, puhuen varsin sopimattomalla tavalla vaimostani, jopa uhkaillenkin häntä, mutta minä olin ottanut huomioon tämänkin mahdollisuuden ja antanut tarpeelliset ohjeet palvelijoille, jotka pian karkoittivat hänet. Hän oli tyyntynyt huomattuaan, ettei elämöimisestä ollut mitään hyötyä."
"Saiko vaimonne tietää kaiken tämän?"
"Ei, Jumalan kiitos."
"Mutta hänet nähtiin myöhemmin saman naisen seurassa?"
"Niin. Ja herra Lestrade, Scotland-yardilta, sanoo, että juuri se seikka näyttää varsin pahalta, sillä voihan olla, että Flora houkutteli vaimoni ulos johonkin hirveään ansaan."
"Se voi olla mahdollista."
"Oletteko tekin sitä mieltä?"
"Sanoin vain, että se voi olla mahdollista. Mutta teidän mielestänne se ei ole todennäköistä, vai mitä?"
"En usko Floran voivan tehdä pahaa kärpäsellekään."
"Mustasukkaisuus on kuitenkin tekijä, joka voi muuttaa luonteenlaadun. Mikä on oma mielipiteenne tapahtumasta?"
"Oikeastaan tulin kysymään, mitä mieltä te olette siitä, enkä esittämään omia olettamuksiani, ja sitä vartenhan olen nyt selostanut kaikki yksityiskohdat. Mutta koska kysytte, niin voinhan sanoa, mitä tulin heti ajatelleeksi. Eihän ole mahdotonta, etteivätkö avioliiton aiheuttama jännitys ja tietoisuus tästä melkeinpä ennenkuulumattomasta yhteiskunnallisesta noususta ole järkyttäneet vaimoni sielullista tasapainoa."
"Tarkoitatteko, että syynä olisi ollut äkillinen mielenhäiriö?"
"Kyllä. Kun ajattelen, että hän on kääntänyt selkänsä, en tahdo sanoa minulle, vaan niin paljolle, jota monet ovat turhaan tavoitelleet, en löydä muuta selitystä."
"Senkin selityksen voi ymmärtää", Holmes virkkoi hymyillen. "Ja nyt, lordi St. Simon, luulen saaneeni kuulla kaikki, mitä tahdoin. Sallikaa minun kuitenkin vielä kysyä, istuitteko aamiaispöydässä niin, että saatoitte nähdä ulos ikkunasta."
"Paikkaan, jossa istuimme, näkyi kadun toinen jalkakäytävä ja puisto."
"Sitä ajattelinkin. Nyt minulla ei ole enää mitään syytä viivyttää teitä. Ilmoitan teille aikanaan kaikki, mitä saan tietää."
"Niin, jos kykenette selvittämään tämän jutun", asiakkaamme lisäsi nousten tuolistaan.
"Se on jo selvä."
"Mitä? Kuinka niin?"
"Sanoin, että se on jo selvä."
"Missä vaimoni sitten on?"
"Se on kysymys, johon hankin hyvin pian vastauksen."
Lordi St. Simon pudisti päätään. "Pelkään, että sen, joka kykenee vastaamaan siihen, pitää olla viisaampi sekä teitä että minua." Hän kumarsi vanhanaikaiseni juhlallisesti ja poistui.
"Lordi oli hyvin kohtelias suodessaan minulle kunnian, että hän asetti minun pääni omansa tasolle", Holmes huomautti nauraen. "Luulenpa, että otan viskysoodan ja sikarin tämän ristikuulustelun päättäjäisiksi. Mielipiteeni asiasta oli jo valmis ennen hänen tuloaan."
"Mutta hyvä Holmes!"
"Minulla on muistiinpanoja useista samanlaisista tapauksista, mutta niissäkään ei ole tosin ainoatakaan, jossa toiminta olisi ollut näin ripeätä. Toimittamani kuulustelu vahvisti olettamukseni varmuudeksi. Kouraantuntuva todistus on usein hyvin vakuuttava, niinkuin esimerkiksi, siteeratakseni Thoreau'ta, kun löydät kalan maidosta."
"Mutta minähän olen kuullut kaikki, minkä sinäkin."
"Mutta tiedossasi ei ole muita tapauksia, jotka nyt suuresti auttavat minua. Aivan samanlainen tapaus sattui joitakin vuosia sitten Aberdeenissa ja melkein yhtäläinen Münchenissä heti Ranskan ja Saksan välisen sodan päätyttyä. Kävi näet sillä tavalla — mutta halloo, siinähän Lestrade onkin! Hyvää iltaa, Lestrade! Sivupöydällä on vielä lasi ja tuosta laatikosta löydätte sikareita."
Lestrade, joka kuului viralliseen poliisiin, esiintyi nyt kaikesta päättäen merimiehenä, koska hänellä oli yllään väljä lyhyt nuttu, kirjava huivi kaulassa ja mustaan öljykankaaseen kiedottu mytty kädessä. Tervehdittyään meitä verraten lyhyesti hän istuutui ja sytytti ottamansa sikarin.
"Mitä kuuluu?" kysyi Holmes iskien minulle silmää. "Ette näytä oikein tyytyväiseltä."
"Enkä olekaan. Pirullinen juttu se lordi St. Simonin naimiskauppa. Eihän siitä löydä päätä eikä häntää."
"Sehän on merkillistä."
"En ole konsanaan tutkinut sekavampaa asiaa. Kaikki jäljet aivan kuin häviävät hiekkaan sormieni lomitse. Olen ollut liikkeellä koko päivän."
"Ja kastunutkin oikein roimasti", huomautti Holmes koetellen hänen hihaansa.
"Niin, olen toimittanut naarauksia Serpentinen kanavassa."
"Mitä kummaa te olette sieltä hakenut?"
"Lady St. Simonin ruumista."
Holmes painautui tuoliinsa ja purskahti kaikuvaan nauruun.
"Oletteko tutkinut Trafalgar-squaren suihkukaivon altaankin?" hän kysyi sitten.
"Kuinka niin?"
"Koska teillä on aivan yhtä suuret mahdollisuudet löytää hänet sieltäkin."
Lestrade katsahti häneen kiukkuisesti. "Oletteko te sitten jo selvillä kaikesta?" hän murahti.
"Juuri äskettäin sain tietää tapahtuman kaikki yksityiskohdat, ja mielipiteeni on valmis."
"Vai niin! Serpentinen kanavalla ei ole siis teidän mielestänne mitään tekemistä tämän asian kanssa?"
"Todennäköisesti ei."
"Ehkäpä olette sitten ystävällinen ja selitätte, mistä johtuu, että löysimme nämä sieltä." Hän avasi käärönsä ja levitti lattialle märän ja rypistyneen silkkisen morsiusleningin, valkoiset satiinikengät, morsiuskruunun ja hunnun. "Ja tämän", lisäsi hän, pannen kiiltävän vihkisormuksen kasan päälle. "Siinä on nyt pieni pähkinä purtavaksenne, herra Holmes."
"Niinpä on", ystäväni myönsi ja puhalsi sikaristaan renkaan ilmaan. "Te siis löysitte nuo Serpentinestä?"
"Ei. Puiston vartija löysi ne melkein sen reunalta. Vaatteet kuuluvat rouva St. Simonille, se on jo todettu, ja kun ne kerran olivat siinä, niin päättelin, ettei ruumiskaan voi olla kaukana."
"Yhtäläisiä loistavia päätelmiä tekemällä te siis aina otaksutte löytävänne ruumiin asianomaisen henkilön vaatesäiliön läheisyydestä. Mihin tulokseen toivotte muuten pääsevänne kaikella tällä touhulla?"
"Voidakseni todistaa Flora Millarin sekaantuneen hänen katoamiseensa."
"Luulen sen käyvän teille sangen vaikeaksi."
"Vai luulette te niin?" huudahti Lestrade melkeinpä katkerasti. "Minä taas pelkään, Holmes, ettei päätelmistänne eikä muusta järkeilystänne ole tässä tapauksessa mitään käytännöllistä hyötyä. Olette jo nyt erehtynyt kaksi kertaa. Tämä puku todistaa Flora Millaria vastaan."
"Millä tavalla?"
"Puvussa on tasku. Taskussa on käyntikorttikotelo. Kotelossa oli kirje. Ja se kirje on tässä." Hän pani pienen paperiliuskan eteensä pöydälle. "Kuulkaa nyt. 'Te kohtaatte minut, kun kaikki on valmista. Tulkaa heti. F.H.M.' Olen ollut koko ajan sitä mieltä, että Flora Miller on houkutellut rouva St. Simonin ulos jonnekin ja että hänellä on ollut liittolaisia, jotka ovat sitten pitäneet huolen muusta. Juuri tällä kirjeellä, jonka alla on hänen nimikirjaimensa ja joka epäilemättä pujotettiin ovella kenenkään huomaamatta hänen käteensä, hänet saatiin menemään heidän virittämäänsä ansaan."
"Erinomaista, Lestrade", Holmes sanoi hymyillen. "Teillä on todellakin hyvä vainu. Antakaahan minunkin katsella tuota kirjettä." Hän otti paperin ja käänteli sitä hyvin välinpitämättömästi, mutta äkkiä hänen ilmeensä jännittyi ja hän huudahti mielihyvästä. "Todellakin hyvin tärkeä löytö", hän sanoi sitten.
"Te myönnätte sen?"
"Äärimmäisen tärkeä. Onnittelen teitä lämpimästi."
Lestrade nousi, voitostaan suuresti mielissään, ja kumartui katsomaan. "Mutta tehän katselette paperin nurjaa puolta!" hän huudahti.
"Päinvastoin. Tämä on oikea puoli."
"Oikeako? Älkää hullutelko! Kirje on kirjoitettu lyijykynällä tälle puolelle."
"Ja nämä tälle puolelle tehdyt merkinnät näyttävät kuuluneen hotellin laskuun, mikä syvästi kiinnostaa minua."
"Nuo eivät merkitse mitään. Huomasin sen heti. 'Lokak. 4 p. Huone 8: aamiainen 2 sh. 6 penceä, cocktail 1 sh., lounas 2 sh., lasi sherryä 8 penceä'. Merkityksettömiä numeroita, eikä mitään muuta."
"Olen aivan toista mieltä. Ne merkitsevät hyvin paljon. Kirje on myös hyvin tärkeä jo allekirjoituksenkin takia, niin että onnittelen vielä kerran."
"Nyt tämä ajan haaskaus saa riittää", Lestrade sanoi ja nousi. "Minä uskon vain tarmokkaaseen työhön, enkä hienoihin teorioihin, joita rakennellaan takkavalkean paisteessa. Voikaa hyvin, herra Holmes. Ehkäpä saamme piankin nähdä, kumpi meistä ensiksi pääsee pohjaan saakka tässä asiassa." Hän kääri myttynsä kokoon ja meni ovelle.
"Annan teille pienen vihjauksen, Lestrade", Holmes sanoi viivytellen, juuri kun hänen kilpailijansa avasi oven; "sanon teille, miten asia todellisuudessa on. Rouva St. Simon on satua. Sellaista henkilöä ei ole eikä ole koskaan ollutkaan olemassa."
Lestrade katsoi säälivästi ystävääni. Sitten hän kääntyi minuun päin, naputti kolmesti otsaansa sormellaan, pudisti juhlallisesti päätään ja kiiruhti pois.
Hän oli tuskin ehtinyt sulkea ovea, kun Holmes nousi ja otti päällystakin ylleen. "Hän ei ollut niinkään väärässä työstä puhuessaan, niin että minäkin taidan nyt jättää sinut hetkeksi lehtiesi seuraan, hyvä Watson", sanoi hän.
Kello oli yli viiden, kun Holmes lähti, mutta minulla ei ollut aikaa ikävystyä, sillä tuntia myöhemmin ilmestyi luokseni erään ravintolan tarjoilija, suuri matala kori käsivarrellaan. Hän alkoi ilman muuta purkaa sen sisällystä, ja hetkisen kuluttua oli koruttoman kotimme vaatimattomalle mahonkipöydälle katettu mitä herkullisin kylmä illallinen. Siinä oli paljon muun ohella pari peltopyytä, fasaani, mitä houkuttelevin piirakka ja kokonainen ryhmä vanhoja hämähäkinverkoista tomuttuneita pulloja. Kun pöytä oli katettu, vieraani hävisi kuin "Tuhannen yhden yön" henget, sanomatta selitykseksi enempää, kuin että kaikki oli jo maksettu ja määrätty lähetettäviksi tähän osoitteeseen.
Vähää ennen kello yhdeksää Holmes astui reippaasti huoneeseen. Hän näytti vakavalta, imutta kirkkaasta katseesta näin heti, että hänen päätelmänsä olivat osoittautuneet oikeiksi.
"Illallinen näkyy jo olevan täällä", hän sanoi hieroen käsiään.
"Kaikesta päättäen odotat seuraa. Pöytä on katettu viidelle."
"Niin, luulen saavamme vieraita. Kummallista, ettei lordi St. Simon ole jo tullut. Mutta siinä hän onkin! Kuulen askelia portaista."
Tulija oli todellakin sama ylhäinen vieras, joka oli aikaisemmin päivällä kunnioittanut meitä käynnillään. Hän tuli kiireesti sisään, silmälasit kieppuivat tavallista kiivaammin, ja kasvojen ylhäinen ilme oli nyt sekä levoton että pelästynyt.
"Te siis saitte kirjeeni?" Holmes kysyi.
"Kyllä, ja minun täytyy tunnustaa, että sen sisällys pani minut aivan ymmälle. Oletteko todellakin varma, että asia on sillä tavalla?"
"Aivan varma."
Lordi St. Simon vaipui nojatuoliin ja siveli otsaansa.
"Mitähän herttua sanoo", hän mutisi, "saadessaan kuulla, että hänen perheensä jäsenelle on tapahtunut tämmöinen nöyryytys?"
"Tapaus on pelkkä onnettomuus. En näe siinä mitään nöyryyttävää."
"Te katselette näitä asioita toiselta näkökannalta."
"Minun mielestäni tässä asiassa ei voida syyttää ketään. Neiti Doran olisi tuskin voinut menetellä toisin, vaikkakin se, että kaikki tapahtui näin odottamatta, on tietysti vähemmän hyväksyttävää. Äidittömänä hänellä ei ollut ketään, joka olisi neuvonut ja ohjannut häntä."
"Se oli häväistys, sir — julkinen häväistys", sanoi lordi naputtaen sormillaan pöytään.
"Tilanne oli tyttö poloiselle niin outo ja odottamaton, että teidän pitää antaa hänelle anteeksi."
"Minä en anna anteeksi. Olen äärimmäisen närkästynyt, sillä minua on kohdeltu häpeällisesti."
"Luulen ovikellon soineen", sanoi Holmes. "Aivan niin, portaista kuuluu askelia. Ellei minun onnistu nyt saada teitä suhtautumaan asiaan leppeämmin, lordi St. Simon, niin nyt saan puhemiehen, jolla ehkä on parempi menestys." Hän avasi oven nuorelle naiselle ja herralle ja kehoitti heitä käymään sisään. "Lordi St. Simon, sallikaa minun esitellä teille rouva ja herra Francis Hay Moulton. Rouvan lienette tavannut ennenkin."
Nähdessään tulijat asiakkaamme oli hypännyt tuolistaan ja seisoi nyt sen vieressä loukatun arvokkuuden kuvana, jäykkänä, katse maassa ja oikea käsi pitkäntakin aukkoon pistettynä. Nainen meni nopeasti hänen luokseen ja ojensi kätensä, mutta hän ei nostanut katsettaan. Se olikin ehkä parasta, jos hän tahtoi pysyä taipumattomana, sillä naisen ilme oli niin rukoileva, että sitä olisi ollut vaikea vastustaa.
"Sinä olet vihainen, Robert", nainen virkkoi. "Etkä syyttä, senhän tiedän."
"Älä kohdista anteeksipyyntöjäsi minulle", lordi sanoi katkerasti.
"Kyllä, sillä tiedän käyttäytyneeni hyvin pahasti sinua kohtaan ja että minun olisi pitänyt ilmaista sinulle kaikki, ennen kuin lähdin, mutta minä olin niin hermostunut; siitä lähtien, kun näin Frankin olevan täällä, tuskin tiesin, mitä tein tai puhuin. On suorastaan ihmeellistä, etten pyörtynyt alttarin eteen."
"Teistä olisi ehkä mieluista, rouva Moulton, että minä ja ystäväni poistumme odottamaan, kunnes olette selittänyt kaikki."
"Minun mielestäni, jos saan ilmaista kantani", virkkoi nuoren rouvan tuntematon seuralainen, "tämän asian suhteen on jo oltu liiankin salaperäisiä. Omasta puolestani soisin, että koko Eurooppa ja Amerikka saisivat kuulla, miten se oikeastaan on." Hän oli päivänpaahtama, hoikka ja jäntevän näköinen mies, jolla oli kapeat älykkäät kasvot ja vilkas käytöstapa.
"Sitten kerron tarinani ilman muuta", sanoi nuori rouva. "Frank ja minä tutustuimme toisiimme vuonna 1881 McQuiren leirissä Kalliovuorten läheisyydessä, jossa isällä oli valtaus. Me menimme kihloihin, mutta sitten isä löysi eräänä päivänä antoisan kultasuonen ja rikastui, kun taas Frank paran valtaus osoittautui aivan tyhjäksi eikä antanut mitään. Kuta enemmän isä rikastui, sitä köyhemmäksi jäi Frank, kunnes isä lopulta sanoi, että kihlauksemme oli ollutta ja mennyttä, ja vei minut Friscoon. Frank ei tyytynyt siihen, vaan seurasi jäljessäni, ja isän tietämättä seurustelumme jatkui. Hän olisi raivostunut suunniltaan, jos olisin puhunut siitä, minkä tähden hoidimme asian itse. Frank sanoi löytävänsä vielä kultaa hänkin ja vannoi, ettei hän tulisi noutamaan minua, ennen kuin oli yhtä rikas kuin isäkin. Ja minä lupasin odottaa häntä ja etten menisi naimisiin kenenkään toisen kanssa niin kauan kuin hän on elossa. 'Mutta mikä estää meitä menemästä naimisiin nyt heti?' hän sanoi. 'Silloin olen varma sinusta, enkähän minä kuitenkaan esitä mitään vaatimuksia sinun suhteesi, ennen kuin tulen takaisin.' Sitten me hiukan neuvottelimme, ja kun hän oli jo järjestänyt asian, hankkinut papin ja kaikki, niin meidät vihittiin heti. Frank lähti etsimään onneaan ja minä menin kotiin.
"Kun seuraavan kerran kuulin Frankista, hän oli Montanassa, josta siirtyi Arizonaan, ja sitten sain häneltä kirjeen Uudesta Meksikosta. Jonkin ajan kuluttua näin sanomalehdissä pitkän selostuksen, kuinka intiaanit olivat hävittäneet erään kullankaivajain leirin, ja Frankin nimen surmansa saaneiden joukossa. Silloin pyörryin ja olin sen jälkeen monta kuukautta kuin sairas. Isä pelkäsi minun kokonaan kuihtuvan pois ja käytti minua kaikkien Friscon lääkärien luona. Niin meni vuosi ja enemmänkin, ja kun Frankista ei kuulunut hiiskaustakaan, en enää epäillytkään, etteikö hän ollut todellakin kuollut. Sitten lordi St. Simon saapui Friscoon, ja me matkustimme Lontooseen, ja avioliitostamme sovittiin, ja isä oli hyvin mielissään, mutta minä tunsin koko ajan, ettei kukaan mies koko maailmassa tulisi konsanaan saamaan omakseen sijaa, jonka olin sydämessäni antanut Frank paralleni.
"Jos olisin mennyt naimisiin lordi St. Simonin kanssa, olisin luonnollisesti myös täyttänyt kaikki aviovaimon velvollisuuteni häntä kohtaan. Rakkauttamme emme voi käskeä, mutta tekomme voimme määrätä. Astuin hänen rinnallaan alttarin eteen siinä mielessä, että koettaisin parhaani mukaan olla hänelle hyvä aviopuoliso, mutta voittehan kuvitella, miltä minusta tuntui, kun alttarin eteen pysähdyttyäni katsahdin taakseni ja näin Frankin seisovan ensimmäisessä penkissä ja katsovan minuun. Ensin luulin, että se oli hänen haamunsa, mutta kun katsoin uudelleen, näin hänen seisovan samassa paikassa ja aivan kuin kysyvän minulta silmillään, olinko iloinen vai pahoillani nähdessäni hänet. Ihmettelen, etten pyörtynyt. Papin sanat muuttuivat kuin mehiläisten surinaksi ja kaikki näytti rupeavan pyörimään. En tiennyt, mitä minun oli tehtävä. Pitikö minun keskeyttää toimitus ja aikaansaada siten kiusallinen kohtaus kirkossa? Katsahdin jälleen Frankiin, ja minusta näytti, että hän aivan kuin luki ajatukseni, sillä painaen sormen huulilleen hän kehoitti minua olemaan alallani. Sitten näin hänen kirjoittavan pienelle paperiliuskalle ja tiesin hänen kirjoittavan minulle. Mennessäni toimituksen päätyttyä hänen ohitseen pudotin kukkavihkoni hänen penkkiinsä, ja ojentaessaan kukat minulle takaisin hän samalla pujotti kirjeen käteeni. Siinä oli vain pari riviä, pyyntö, että tulisin hänen luokseen, kun hän antaa merkin. En epäillyt hetkeäkään, etteikö hän ollut velvollisuuksieni suhteen ensimmäisellä sijalla, ja niin päätin toimia juuri niinkuin hän tahtoi.
"Kotiin päästyäni kerroin kaikki palvelijalleni, joka oli tutustunut Frankiin Kaliforniassa ja oli aina ollut hänen puolellaan. Käskin hänen panna pieneen laukkuun, mitä välttämättä tarvitsin, ja ottaa esiin pitkän, matkaulsterini, mutta samalla kielsin häntä puhumasta asiasta kenellekään. Tiedän, että minun olisi pitänyt ilmaista kaikki lordi St. Simonille, mutta minä pelkäsin niin hirveästi hänen äitiään ja muita ylhäisiä omaisiaan. Päätin karata ensin ja selittää kaikki sen jälteen. En ollut istunut pöydässä kymmentä minuuttia, ennen kuin näin ikkunasta Frankin seisovan kadun toisella puolella. Hän viittasi minulle ja poistui verkalleen puistoon. Minä pujahdin huoneeseeni, otin tavarani ja seurasin häntä. Eräs nainen tuli luokseni ja rupesi puhumaan lordi St. Simonista — siitä vähästä, minkä kuulin, olin huomaavinani, että hänelläkin oli omat salaisuutensa — mutta minun onnistui päästä erilleni hänestä ja pian tavoitin Frankin. Me otimme ajurin ja ajoimme hänen asuntoonsa Gordon-squarelle, ja siellä vietin oikeat hääni kaiken odotuksen jälkeen. Frank, jonka intiaanit olivat vieneet vankina mukanaan, oli lopulta päässyt pakenemaan ja palannut Friscoon. Kuultuaan minun matkustaneen Englantiin hän oli lähtenyt jälkeeni ja löysi minut juuri sinä päivänä, jolloin minun piti mennä toistamiseen avioliittoon."
"Luin sen sanomalehdestä", selitti amerikkalainen. "Uutisessa mainittiin nimi ja kirkko, mutta ei hänen osoitettaan."
"Sitten neuvottelimme, mitä meidän oli tehtävä, ja Frank oli sitä mieltä, että meidän piti tunnustaa kaikki suoraan ja rehellisesti, mutta minua hävetti niin, että tahdoin mieluummin lähteä mahdollisimman kiireesti tieheni. Vain isälle aioin kirjoittaa pari riviä merkiksi, että olin hengissä. Tuntui niin kauhealta, kun ajattelin kaikkia noita lordeja ja ladyjä, jotka istuivat juhlapöydän ympärillä odottaen minua, jota ei sen koommin kuulunut eikä näkynyt. Frank otti morsiuspukuni, ettei jälkiäni voitaisi seurata, piilotti kaikki pieneen myttyyn ja pudotti sen jonnekin, josta sitä ei pitänyt kenenkään löytää. Todennäköisesti olisimme huomenna matkustaneet Parisiin, ellei tämä kiltti herra Holmes olisi tullut luoksemme tänä iltana — mistä hän oli saanut tietää olinpaikkamme, en käsitä — ja osoittanut meille kohteliaasti, mutta täysin vakuuttavasti, että minä olin väärässä ja Frank oikeassa ja että tekisimme vahinkoa vain itsellemme, ellemme ilmoittaisi omaisilleni, mitä oli tapahtunut. Sitten hän tarjoutui järjestämään niin, että saisimme puhutella lordi St. Simonia kahden kesken, ja tässä me nyt olemme. Siinä kaikki, Robert. Olen syvästi pahoillani, jos olen aiheuttanut sinulle harmia, ja toivon, ettet ajattele minusta kovin pahaa."
Lordi St. Simon, jonka jäykkyys ei ollut hatuistakaan sulanut, oli kuunnellut koko ajan kulmat rypyssä ja suu tiukasti kiinni.
"Suo anteeksi", hän virkkoi, "mutta minulla ei ole tapana keskustella lähimmistä henkilökohtaisista asioistani kaikkien kuullen."
"Etkö siis tahdo antaa minulle anteeksi? Et ojentaa minulle kättäsi, ennen kuin menen?"
"Kyllä, kernaasti, jos siitä on jotakin iloa sinulle", lordi vastasi ja tarttui kylmästi käteen, joka ojentui häntä kohti.
"Olin toivonut, että söisitte kanssamme pienen illallisen kaikessa ystävyydessä", ehdotti Holmes.
"Mielestäni pyydätte nyt minulta hiukan liian paljon", hänen armonsa vastasi. "Minun lienee pakko mukautua siihen, mitä on tapahtunut, mutta tuskinpa voitaneen odottaa, että rupeaisin vielä juhlimaankin. Sen tähden toivotan siis luvallanne teille kaikille hyvää iltaa." Hän kumarsi kohteliaasti meille kaikille yhteisesti ja poistui arvokkaasti.
"Sitten toivon, että ainakin te kunnioittaisitte minua läsnäolollanne", sanoi Holmes. "Amerikkalaisen kohtaaminen on minulle aina ilo, herra Moulton, sillä minä kuulun niihin, jotka uskovat, etteivät erään typerän hallitsijan ja ajattelemattoman ministerin kauan sitten tekemät erehdykset voi estää jälkeentuleviamme lukeutumasta jonakin päivänä sen maailmanvallan kansalaisiin, jota tähtilippu ja Union Jack kerran yhdessä hallitsevat."
"Tämä oli hyvin mielenkiintoinen tapaus", Holmes huomautti vieraitten mentyä, "koska se osoittaa erittäin selvästi, että asia, joka ensimmältä näyttää aivan selittämättömältä, voikin todellisuudessa olla varsin yksinkertainen. Mikään ei olisi voinut näyttää alussa sen pulmallisemmalta kuin tämä. Mikään muu tapahtumien kulku ei olisi voinut olla niin luonnollinen kuin se, minkä nuori rouva selosti meille, eikä mikään muu ratkaisu taas niin kummallinen, jos katselemme asiaa esimerkiksi ystävämme Lestraden näkökannalta."
"Sinä olit siis koko ajan oikeilla jäljillä?"
"Alusta saakka. Huomioni kiintyi heti kahteen seikkaan, jotka olivat aivan ilmeiset. Neiti Doran oli ollut varsin taipuvainen tähän avioliittoon, jopa menemään vihillekin, mutta juuri kun toimituksen piti tapahtua, hän alkoi katua. Samana aamuna oli selvästi tapahtunut jotakin, joka aiheutti tämän mielenmuutoksen. Mitä se mahtoi olla? Ollessaan kaupungilla hän ei ollut voinut tavata ketään, sillä hän oli koko ajan sulhasensa seurassa. Oliko hän ehkä nähnyt jonkun? Jos niin oli, niin tuon henkilön täytyi olla amerikkalainen, sillä tuskinpa kukaan on voinut tulla täällä hänelle niin läheiseksi, että tämän henkilön pelkkä näkeminen saa hänet kokonaan muuttamaan kaikki suunnitelmansa, kun ajattelemme, että hän on ollut täällä niin lyhyen ajan. Huomaat meidän päässeen, karsimalla pois kaikki asiaankuulumattomat seikat, sellaiseen mahdollisuuteen, että hän on voinut nähdä jonkun amerikkalaisen. Kuka tämä amerikkalainen sitten voisi olla ja mistä johtuu, että hänellä on niin suuri vaikutusvalta neiti Doraniin? Hän voi olla rakastaja, mutta myös hänen miehensä. Neiti Doran on kasvanut naiseksi omintakeisesti hurjien ja alkuperäisten tyyppien keskellä poikkeuksellisissa oloissa. Niin pitkälle olin päässyt jo ennen, kuin kuulin lordi St. Simonin selostuksen. Kun hän kertoi kirkossa näkemästään miehestä, morsiamen käytöksessä tapahtuneesta muutoksesta, niin ilmeisestä kirjeen vastaanottamisesta, kuin mikä sisältyy kukkavihkon pudottamiseen, morsiamen ja uskotun palvelijan välisestä keskustelusta, morsiamen varsin kuvaavasta viittauksesta 'valtauksen anastamiseen', mikä kullankaivajien kielellä merkitsee toiselle henkilölle kuuluvan omaisuuden haltuunottamista, niin käsitin kaikki. Hän oli mennyt näkemänsä miehen luo, ja tämä mies oli joko hänen rakastajansa tai puolisonsa — omasta puolestani olin taipuvainen uskomaan, että tämä henkilö oli hänen miehensä."
"Miten ihmeen tavalla löysit heidät?"
"Se olisi voinut käydä hyvinkin vaikeaksi, mutta ystävälläni Lestradella oli käsissään ilmoitus, jonka arvoa hän ei tiennyt. Nimikirjaimet olivat tietysti äärimmäisen tärkeät, mutta vielä tärkeämpää oli saada tietää, että tämä tuntematon oli juuri niinä päivinä suorittanut laskunsa Lontoon hienoimmassa hotellissa."
"Mistä näit, että hotelli oli hieno?"
"Hinnoista. Vain hienoimmissa ja kalleimmissa hotelleissamme kiskotaan vuoteesta kahdeksan shillinkiä ja sherrylasista kahdeksan penceä. Tarkastaessani sitten erään Northumberland-avenuen varrella olevan hotellin vieraskirjaa — järjestyksessä vasta toinen, jossa kävin — näin, että herra Francis Moulton, joka oli saapunut Amerikasta, oli poistunut edellisenä päivänä, ja kun silmäilin hänen tiliään, löysin aivan samat viennit, jotka oli merkitty näkemääni laskuun. Hänelle saapuvat kirjeet piti toimittaa edelleen numeroon 226 Gordon-squarelle, johon ajoin siekailematta, ja kun minulla oli niin hyvä onni, että tapasin lemmenparin kotosalla, rohkenin antaa heille joitakin isällisiä neuvoja ja osoittaa, että heidän oli oman asemansa selvittämiseksi joka suhteessa parasta ilmaista kaikki sekä suurelle yleisölle että varsinkin lordi St. Simonille. Kutsuin heidät luokseni hänen puheilleen, ja kuten näit, sain hänetkin tulemaan tänne."
"Mutta tulos ei ollut sentään oikein tyydyttävä", huomautin. "Hänen käytöksensä ei ollut ystävällistä eikä kohteliastakaan."
"Ah, Watson", Holmes vastasi hymyillen, "tuskinpa sinäkään olisit erityisemmän ystävällinen ja kohtelias, jos sinultakin vietäisiin kaikkien kosimis- ja hääpuuhien jälkeen sekä morsian että suuret rikkaudet. Suhtautukaamme lordi St. Simoniin hyvin armeliaasti ja kiittäkäämme sallimusta, ettemme itse todennäköisesti joudu; milloinkaan samanlaiseen tilanteeseen. Siirrä tuolisi lähemmäksi ja ojenna minulle viuluni, sillä nyt meillä ei ole enää muuta pohtimista, kuin että miten saamme nämä ikävät syksyillat kulumaan."
V.
BERYLLIKRUUNU.
"Holmes", sanoin eräänä aamuna seisoessani ikkunakomerossamme katsellen kadulle, "tuo mies on varmaankin mielisairas. Minusta näyttää, ettei häntä olisi pitänyt päästää yksin kadulle."
Holmes nousi rauhallisesti tuolistaan ja kurkisteli, kädet aamutakin taskuissa, olkani yli. Oli kirkas ja kylmä helmikuun aamu ja edellisenä päivänä satanut lumi peitti vielä maan kimallellen talviauringossa. Pitkin Baker-streetiä suuntautuva liikenne oli vellonut sen keskellä katua ruskeaksi sohjuksi, mutta kummallakin puolella jalkakäytävien reunoilla se oli vielä yhtä valkoista kuin siihen ilmestyessäänkin. Harmaa kivitys oli lakaistu puhtaaksi, mutta oli vieläkin vaarallisen liukas, niin että jalankulkijoita oli tavallista vähemmän. Metropolitanin asemalta päin ei näkynyt todellakaan olevan tulossa muita kuin tuo herrasmies, jonka omituiseen käyttäytymiseen huomioni oli kiintynyt.
Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, kookas, lihavahko ja ryhdikäs mies, yllään musta pitkätakki, välkkyvä silkkihattu, hienot vaaleanharmaat housut ja kenkien päällä ruskeat säärystimet. Kasvot olivat päättäväiset ja piirteet jykevät, mutta hän esiintyi tavalla, joka oli kaiken hänen olemukseensa liittyvän arvokkuuden täydellinen vastakohta, sillä hän juoksi kiivaasti ja teki väliin pikku hyppyjä, kuten ainakin mies, joka ei ole tottunut luottamaan jalkoihinsa. Juostessaan hän keikutti päätään, huitoi käsiään puoleen ja toiseen ja väänteli kasvojaan mitä kummallisimpiin ilmeisiin.
"Mikä kumma häntä mahtaa vaivata?" ihmettelin. "Hän tarkkailee talojen numeroita."
"Luulen hänen tulevan tänne", virkkoi Holmes hieroen käsiään.
"Tänne?"
"Niin. Olen melkein varma, että hän tahtoo neuvotella kanssani jostakin asiasta. Nuo oireet tunnen. Kas noin, juuri niinkuin sanoin." Mies kiiruhti samassa huohottaen ovellemme ja soitti kelloa, niin että koko talo kaikui.
Hetkistä myöhemmin hän istui huoneessamme, yhä huohottaen ja elehtien, mutta niin masentuneen ja epätoivoisen näköisenä, että hilpeytemme muuttui heti sääliksi, melkeinpä peloksikin. Hän ei voinut pitkään aikaan sanoa sanaakaan, vaan huojutti ruumistaan ja repi tukkaansa aivan kuin hulluksi tulemaisillaan. Hypäten sitten äkkiä pystyyn hän alkoi takoa päätään seinään niin rajusti, että riensimme molemmat hänen luokseen ja vedimme hänet keskelle huonetta. Holmes painoi hänet nojatuoliin, istuutui hänen viereensä ja taputti häntä kädelle, puhellen samalla hiljaa ja tyynnyttävästi, minkä taidon hän niin hyvin osasi.
"Te tulitte puhumaan huolistanne minulle, eikö niin? Teillä oli kiire, ja kiivas kävely väsyttää. Odottakaa nyt, kunnes olette hiukan levännyt. Sitten kuuntelen mielihyvällä, mitä hyvänsä tahdottekin minulle uskoa."
Mies istui minuutin verran hiljaa ja koetti nähtävästi kaikin voimin rauhoittua. Sitten hän kuivasi otsaansa nenäliinalla ja kääntyi meihin päin.
"Luulette varmaankin, että olen hullu?" hän virkkoi.
"Näen, että teille on tapahtunut jotakin hyvin ikävää", Holmes vastasi.
"Niin on, herra nähköön, ja se on niin kauheata ja tuli niin äkkiä, että pelkään menettäväni järkeni. Julkisen häväistyksen olisin kestänyt, vaikka olenkin mies, jonka maineessa ei ole pienintäkään tahraa. Yksityisiä koettelemuksia on kaikilla, mutta kun nämä molemmat uhkaavat samanaikaisesti ja mitä kauheimmassa muodossa, niin se on järkyttänyt mieleni pohjaa myöten. Ja mikä pahinta, asia ei koske vain minua. Eräät varsin ylhäiset henkilöt voivat myös joutua kärsimään kaikenlaisia ikävyyksiä, ellei minulle sattunutta hirveätä tapausta voida tehdä tekemättömäksi."
"Pyydän teitä nyt rauhoittumaan, sir, ja kertomaan minulle, selvästi ja täsmällisesti, kuka olette ja mitä teille on tapahtunut", sanoi Holmes.
"Nimeni lienee teille tuttu", vieraamme vastasi. "Olen Alexander Holder, Threadneedle-streetillä olevan Holder & Stevenson-pankin johtaja."
Tunsimme nimen hyvin, sillä sen haltija oli Lontoon toiseksi suurimman yksityispankin vanhempi osakas ja päämies. Mitä hänelle oli mahtanut tapahtua? Mikä oli voinut saattaa niin huomatun ja vaikutusvaltaisen henkilön noin epätoivon partaalle? Odotimme jännittyneinä, kunnes hän jälleen hiukan levättyään kertoi meille kaikki.
"Tiedän, että aika on rahaa", hän aloitti, "ja sen tähden tulinkin tänne niin kiireesti, sitten kun poliisitarkastaja oli kehoittanut minua kääntymään teidän puoleenne. Ajoin Baker-streetille maanalaisella ja loppumatkan tulin jalan, sillä ajurilla pääsee niin hitaasti tässä lumisohjussa. Sen tähden olen näin hengästynyt, kun olen tottumaton tämmöiseen liikuntoon. Nyt tunnen voivani paremmin ja koetan selostaa teille kaikki niin lyhyesti ja selvästi, kuin vain voin.
"Te tiedätte luonnollisesti sangen hyvin, että pankin menestyminen perustuu yhtä paljon rahojen tuottavaan sijoittamiseen kuin asiakaspiirin laajentamiseen ja tallettajien luvun lisäämiseen. Parhaimpia sijoittamistapojamme on lainojen antaminen varmaa ja kiistämätöntä vakuutta vastaan. Sillä tavalla olemme ansainneet erittäin hyvin varsinkin viime vuosina, ja monelle ylhäiselle perheelle olemme lainanneet suuriakin summia tauluja, taideteoksia ja kalleuksia vastaan.
"Istuessani eilen aamulla konttorissani, kirjanpitäjä toi pöydälleni käyntikortin. Säpsähdin nähdessäni nimen, sillä vieras ei ollut kukaan muu kuin — mutta ehkäpä on parasta olla ilmaisematta teille muuta, kuin että hänen nimensä tunnetaan koko maailmassa ja että hän on Englannin ylhäisimpiä ja huomatuimpia miehiä! Olin tästä kunniasta tavattomasti hämmästynyt ja suuresti hyvillänikin, mitä en koettanutkaan salata hänen astuessaan sisään, mutta hän kävi kursailematta asiaan tahtoen ilmeisesti saada sen toimitetuksi mahdollisimman pian.
"'Herra Holder', hän sanoi, 'olen kuullut teidän lainaavan rahaa.'
"'Liikkeemme antaa lainoja varmaa vakuutta vastaan', vastasin hänelle.
"'Minun täytyy välttämättä saada heti viisikymmentä; tuhatta puntaa', jatkoi hän. 'Voisin luonnollisesti lainata! niin pienen summan vaikka kymmenesti ystäviltäni, mutta minusta on mieluisempaa hoitaa tämä kaikki tavallisena liikeasiana, sekoittamatta siihen ketään sivullisia henkilöitä. Tehän ymmärrätte, että kiitollisuudenvelkaan joutumista pitää minun asemassani varoa."
"'Sallikaa minun kysyä, kuinka pitkäksi ajaksi tarvitsette mainitsemanne summan?' tiedustelin.
"'Ensi maanantaina maksan kaikki takaisin samoin kuin koron, minkä katsotte parhaaksi ottaa. Mutta: minun täytyy välttämättä saada rahat heti haltuuni.'
"'Lainaisin mielihyvällä ja ilman enempiä puheita tuon summan omasta kukkarostani', sanoin minä, 'ellei tämä rasitus olisi sille juuri nyt ylivoimainen. Jos taas annan rahat liikkeen nimessä, niin, menetelläkseni oikein osakastani kohtaan, minun täytyy teidänkin suhteenne; katsoa ja vaatia, että liike saa varman vakuuden luovuttamistaan rahoista.'
"'Juuri siten tahtoisin järjestää asian', sanoi hän ja otti esiin nelikulmaisen mustan nahkalippaan. 'Olette varmaankin kuullut puhuttavan beryllikruunusta?'
"'Sehän on valtakunnan aarteiston ihanimpia kalleuksia.'
"'Aivan niin.' Hän avasi lippaan, ja siinä sädehti, pehmeälle punertavalle samettialustalle tuettuna hänen mainitsemansa ihmeellinen jalokivikoru. 'Siinä on kolmekymmentäyhdeksän suurta berylliä ja kultakehyksenkin rahallinen arvo on tavaton. Alimminkin arvioituna tämän kruunun arvo olisi pyytämääni summaa kaksi kertaa suurempi. Olen valmis jättämään sen huostaanne vakuudeksi.'
"Otin lippaan käteeni ja katsahdin sitten hiukan neuvottomana ylhäiseen vieraaseeni.
"'Epäilettekö sen arvoa?' hän kysyi.
"'En suinkaan. Mutta en tiedä — —'
"'Onko minulla oikeutta luovuttaa sitä. Siinä suhteessa voitte olla aivan rauhallinen. En voisi ajatellakaan jättää sitä tänne, ellen olisi varma, että kykenen neljän päivän kuluttua lunastamaan sen takaisin. Minun puoleltani tämä on vain muodollisuus. Onko vakuus riittävän hyvä?"
"'Erinomainen.'
"'Ymmärrättehän, herra Holder, että osoitan täten luottavani teihin täydellisesti ja ehdottomasti. En luota vain siihen, että pidätte tämän asian visusti omana tietonanne, vaan että ennen kaikkea säilytätte kruunun mitä huolellisimmin ja kaikkea varovaisuutta noudattaen, sillä minunhan lienee tarpeetonta sanoa, että seurauksena olisi suuri julkinen häväistysjuttu, jos sille tapahtuisi jotakin. Pieninkin vamma olisi yhtä kohtalokas, kuin jos se häviäisi kokonaan, sillä maailmassa ei ole muita beryllejä, joilla nämä voitaisiin korvata. Jätän sen kuitenkin turvallisesti teidän haltuunne ja tulen maanantaina itse hakemaan sitä.'
"Nähdessäni, että asiakkaallani oli kiire, en jatkanut enää keskustelua, vaan kutsuin kassanhoitajan ja annoin hänelle maksumääräyksen. Jäätyäni jälleen yksin ja katsellessani lipasta, joka oli edessäni pöydällä, kävin hiukan levottomaksi ajatellessani, kuinka tavattoman suureen vastuunalaisuuteen olinkaan nyt antautunut. Koru oli kansallisomaisuutta, siitä ei ollut epäilystäkään, ja jos sille tapahtuisi jotakin, niin seurauksena olisi hirveä häväistysjuttu. Aloin jo katua, että olin ottanut sen huostaani. Mutta tehtyä ei voinut enää saada tekemättömäksi, minkä tähden lukitsin sen omaan kassakaappiini ja jatkoin muita töitäni.
"Kun ilta tuli, minusta tuntui, että niin kallisarvoisen esineen jättäminen yöksi konttoriin olisi varomatonta. Pankkien kassakaappeihin on usein murtauduttu, ja niinhän voisi käydä nytkin. Kuinka kauheaan asemaan joutuisinkaan silloin! Sen tähden päätin, että veisin lippaan joka ilta mukanani kotiin ja toisin sen aamulla takaisin konttoriin, niin että se olisi aina käteni ulottuvilla. Näissä mietteissä otin ajurin ja ajoin kotiini! Streathamiin, lipas koko ajan kädessäni, ja vasta sitten kun olin päässyt yläkertaan ja lukinnut sen lipastooni, saatoin hengittää rauhallisesti.
"Nyt kerron ensin kotioloistani ja perhesuhteistani sen verran, herra Holmes, että saatte täysin selvän käsityksen tilanteesta. Tallirenkini ja eteispoikani nukkuvat eri rakennuksessa, niin että heidät voidaan sivuuttaa ilman muuta. Minulla on kolme naispalvelijaa, jotka ovat olleet talossa vuosikausia ja joiden luotettavaisuudesta olen aivan varma. Mutta neljäs, Lucy Parr, joka on toinen sisäkkö, on ollut luonani vain pari kuukautta. Hänellä oli kuitenkin erinomaiset suositukset, ja tehtävänsä hän on hoitanut erittäin hyvin. Hän on hyvin kaunis tyttö ja on jo saanut monta ihailijaakin, jotka silloin tällöin vetelehtivät taloni vaiheilla. Siihen emme ole olleet oikein tyytyväisiä, mutta muuten uskomme, että hän on joka suhteessa kunnollinen tyttö.
"Perheeni on niin pieni, että kaikki, mitä siihen kuuluu, on pian kerrottu. Olen leski ja minulla on vain yksi poika, Arthur. Hän on ollut minulle suuri pettymys, herra Holmes — suuri pettymys. En epäilekään, ettenkö saa syyttää kaikesta itseäni. Minulle on sanottu, että olen hemmotellut hänet pilalle. Niinkuin todennäköisesti olenkin. Kun rakas vaimoni kuoli, kohdistin kaiken rakkauteni häneen. Minun oli mahdotonta nähdä hänen käyvän hetkeksikään surulliseksi. En ole milloinkaan kieltänyt häneltä mitään. Ehkä olisi ollut parempi meille kummallekin, että olisin ollut ankarampi, mutta tarkoituksenahan oli mitä parhain.
"Olin luonnollisesti suunnitellut, että hänestä tulisi seuraajani, mutta hänestä ei ole liikemieheksi. Hän on aina ollut raju, itsepäinen ja oikullinen, enkä minä ole totta puhuen voinut milloinkaan uskoa suurempia summia hänen käsiinsä. Joitakin vuosia sitten hänestä tuli erään ylhäisökerhon jäsen, ja kun hän on sinänsä varsin rattoisa nuori mies ja käytöksen puolesta hyvinkin miellyttävä, niin hänen ympärilleen kerääntyi pian ystäviä, joilla on paksut lompakot eikä huolta mistään. Hän oppi pelaamaan ja tuhlasi pian suuria summia kilparadoilla; tämän tästä hän on tullut luokseni ja pyytänyt saada vuosirahansa etukäteen, voidakseen maksaa pelivelkansa. Hän on monta kertaa koettanut päästä noista vaarallisista kumppaneistaan, mutta sir George Burnwell, jonka kanssa hän on paljon seurustellut, on aina saanut hänet palaamaan takaisin.
"Eikä minua ihmetytäkään, että hän on joutunut sellaisen miehen kuin sir Burnwellin lumoihin, sillä tämä on usein käynyt meillä poikani kutsumana, ja minäkin olen huomannut, että hänessä on jotakin omituisen puoleensavetävää. Hän on Arthuria vanhempi ja maailmanmies sormenpäitä myöten, ollut kaikkialla ja nähnyt kaikki, loistava keskustelija ja sitä paitsi erittäin kaunis mies. Mutta kun en ota huomioon hänen ulkonaisia avujaan, vaan ajattelen häntä omassa rauhassani tyynesti ja puolueettomasti, hänen ivallisia huomautuksiaan ja vaanivia katseita, joita olen silloin tällöin huomannut hänen luovan ympärilleen, niin minusta tuntuu aina, ettei hän ole luotettava. Samaa mieltä on Marykin, pikku tyttöseni, joka on käsittänyt sen naisen nopealla vaistolla.
"Nyt on siis jäljellä vain Mary. Hän on velivainajani tytär. Kun veljeni kuoli viisi vuotta sitten, ja lapsi jäi aivan orvoksi, otin hänet ottotytökseni ja olen siitä saakka pitänyt hänestä aivan yhtä paljon, kuin jos hän olisi oma tyttäreni. Hän on kotini aurinko — herttainen, kaunis ja sen lisäksi erinomainen taloudenhoitaja, mutta samalla kuitenkin tyyni ja rauhallinen ja niin rakastettava kuin nainen voi olla. Hän on oikea käteni. En tiedä, mihin joutuisin ilman häntä. Hän ei ole milloinkaan pahoittanut mieltäni, paitsi yhdessä asiassa. Poikani on jo kahdesti kosinut häntä, sillä hän rakastaa Maryä lämpimästi, mutta kummallakin kerralla hän on vastannut kieltävästi. Olen varma siitä, että Mary, jos kukaan, voisi palauttaa poikani takaisin oikealle tielle ja että heidän avioliittonsa aikaansaisi täydellisen muutoksen hänen elämässään, mutta nyt se on valitettavasti myöhäistä — ainiaaksi liian myöhäistä.
"Nyt te, herra Holmes, tiedätte, ketä kotipiiriini kuuluu. Niin ollen siirryn itse asiaani ja jatkan murheellista selostustani.
"Juodessamme samana iltana päivällisen jälkeen kahvia salissamme kerroin Arthurille ja Marylle kaikki, mainitsematta kuitenkaan asiakkaani nimeä. Lucy Parr, joka oli tuonut kahvin sisään, oli jo poistunut, mutta en ole aivan varma, oliko hän myös sulkenut oven. Mary ja Arthur kyselivät vilkkaasti kaikenlaista haltuuni uskotusta aarteesta, joka on kuuluisuus, ja pyysivät, että näyttäisin sen heille, mutta minusta oli parempi antaa sen olla siellä, missä se oli.
"'Mihin olet pannut sen?' kysyi Arthur.
"'Omaan lipastooni.'
"'Toivonpa totisesti, ettei taloon murtauduta ensi yönä', sanoi hän.
"'Lukitsin laatikon.'
"'Ne laatikothan saa auki millä hyvänsä vanhalla avaimella. Poikana olen monta kertaa avannut ne vaatesäiliöni avaimella.'
"Hänellä oli usein tapana kujeilla tuolla tavalla, niin etten kiinnittänyt sen enempää huomiota hänen sanoihinsa. Sitten hän tuli kanssani huoneeseeni ja näytti hyvin vakavalta.
"'Kuulehan, isä', hän sanoi katsoen lattiaan, 'voisinko saada kaksisataa puntaa?'
"'Et!' vastasin lyhyesti. 'Olen jo ollut aivan liian antelias siinä suhteessa.'
"'Olet ollut hyvin kiltti, mutta ellen saa nyt tuota summaa, niin en voi enää konsanaan näyttäytyä kerhossani.'
"'Sehän olisi erinomainen asia!' ärähdin hänelle.
"'Niinpä kyllä, mutta ethän tahtone, että minun on erottava sieltä miehenä, joka syö sanansa. Sitä häpeätä en kestäisi. Minun täytyy saada rahat, ja ellet sinä anna niitä minulle, niin hankin ne muualta.'
"Olin suuresti närkästynyt, sillä tämä oli jo kolmas kerta saman kuukauden kuluessa, kun hän pyysi rahaa. 'Nyt et saa minulta penniäkään!' huudahdin hänelle. Arthur ei sanonut enää sanaakaan, vaan kumarsi ja poistui.
"Hänen mentyään avasin lipastoni ollakseni varma, että kruunu oli paikoillaan, ja lukitsin laatikon jälleen. Sitten kävin kaikissa huoneissa katsomassa, että ikkunat ja ovet olivat kiinni — tehtävä, jonka tavallisesti uskoin Marylle, mutta jonka tahdoin suorittaa sinä iltana itse. Tullessani alakertaan näin Maryn seisovan hallin sivuikkunan ääressä, jonka hän sulki nähdessään minut.
"'Kuulehan, isä', hän sanoi, kuten minusta näytti, hiukan epävarmasti, 'annoitko sinä Lucylle luvan mennä ulos tänä iltana?'
"'En.'
"'Hän tuli juuri sisään takaovesta. Hän on tietysti ollut vain sivuportilla tapaamassa jotakuta, mutta minusta se ei ole oikein soveliasta. Siitä pitäisi tehdä loppu.'
"'Sano se hänelle huomenna, tai jos tahdot, niin voinhan minäkin huomauttaa siitä. Ovatko kaikki ovet ja ikkunat nyt varmasti kiinni ja lukossa?'
"'Aivan varmasti, isäni.'
"'Hyvää yötä sitten.' Minä suutelin häntä ja palasin makuuhuoneeseeni ja menin levolle.
"Koetan kertoa teille mahdollisimman tarkasti, mitä vähänkin kuuluu asiaan, herra Holmes, mutta siitä huolimatta pyydän teitä heti kysymään, jos jokin kohta jäisi hämäräksi."
"Selostuksenne on joka suhteessa erittäin ehyt ja selvä."
"Nyt tulen kertomuksessani kohtaan, jonka tahtoisin saada mitä yksityiskohtaisimmin kuvatuksi. En nuku milloinkaan sikeästi, ja kun olin sinä iltana koko lailla huolestunut, nukuin tavallista herkemmin. Noin kahden aikana aamulla havahduin hiljaiseen kolinaan, mutta se lakkasi kuulumasta, ennen kuin olin päässyt täysiä hereille. Mieleeni jäi kuitenkin sellainen vaikutelma, että jossakin oli varovasti suljettu ikkuna. Kuuntelin hievahtamatta. Samassa kuulin kauhukseni selvästi askeleita viereisestä huoneesta. Nousin vuoteestani pelosta vavisten, raotin varovasti ovea ja kurkistin sisään.
"'Arthur!' huudahdin samassa. 'Sinä roisto! Varas! Kuinka rohkenet kajota kruunuun?'
"Kaasuliekki, jonka olin himmentänyt yöksi, paloi edelleen yhtä pienenä, ja aivan sen kohdalla seisoi onneton poikani vain paita ja housut yllään, kruunu kädessään. Hän näkyi vääntelevän sitä minkä jaksoi. Kuullessaan ääneni hän pudotti sen permannolle ja valahti aivan kalpeaksi. Sieppasin kruunun lattialta ja katselin sitä. Yksi kultainen sakara, joissa on kaikissa kolme berylliä, oli poissa.
"'Sinä heittiö!' huusin vihan vimmassa. 'Olet turmellut sen! Olet häpäissyt minut ainiaaksi! Missä ovat varastamasi beryllit?'
"'Varastamani!' tiuskaisi hän.
"'Niin juuri!' ärjyin ja ravistin häntä olkapäistä.
"'Siitä ei ole poissa yhtään. Ei voi olla', hän sanoi.
"'Tästä puuttuu kolme. Ja sinä tiedät, missä ne ovat. Täytyykö minun sanoa sinua vielä valehtelijaksikin? Näinhän sinun koettavan vääntää poikki toistakin sakaraa!'
"'Olet antanut minulle jo kyllin monta haukkumanimeä', hän suutahti, 'ja enempää en aio kuunnella. En puhu enää sanaakaan tästä asiasta, koska loukkaat minua näin silmittömästi. Lähden luotasi jo tänä aamuna ja koetan tulla toimeen omin voimin.'
"'Sinä lähdet täältä poliisi vierelläsi!' huusin minä melkein järjiltäni mielipahasta ja raivosta. 'Tämä asia tutkitaan pohjaa myöten.'
"'Mutta minulta et saa mitään!' hän huudahti niin kiivaasti, etten olisi uskonut sitä hänestä. 'Jos kutsut poliisin tänne, niin hoitakoon sitten poliisi koko jutun, miten parhaiten taitaa!'
"Koko talo oli nyt herännyt, sillä olin vihassani käynyt yhä äänekkäämmäksi. Mary riensi ensimmäisenä huoneeseeni ja nähdessään kruunun ja Arthurin kasvot hän oivalsi heti asian, kirkaisi ja kaatui pyörtyneenä lattialle. Lähetin sisäkön hakemaan poliisia ja jätin koko jutun heti viranomaisten hoitoon. Tarkastajan ja konstaapelin saavuttua Arthur kysyi, aionko syyttää häntä varkaudesta. Hän oli koko ajan seisonut ääneti ja synkkänä, käsivarret ristissä. Vastasin, ettei asia ollut enää yksityisluontoinen, vaan oli käsiteltävä julkisesti, koska turmeltu kruunu oli kansallisomaisuutta. Olin päättänyt antaa asian mennä sekä kuulusteluihin että tuomioistuimeen ilman pienintäkään poikkeusta.
"'Et kait tahtone', hän kysyi, 'että minut pidätetään heti? Jos saisin poistua parin minuutin ajaksi, niin siitä olisi hyötyä sekä sinulle että minulle.'
"'Tietysti voidaksesi karata tai ainakin kätkeä sen, mitä olet varastanut, eikö niin?' Ajatellessani sitten, kuinka hirveään asemaan olin joutunut, pyysin häntä muistamaan, ettei nyt ollut kysymys vain minun kunniastani, vaan myös eräästä toisesta henkilöstä, joka oli minua huimaavasti korkeammalla, ja että seurauksena olisi häväistysjuttu, joka kuohuttaisi mieliä koko maassa. Kaikki tämä vältettäisiin, jos hän sanoisi, mihin hän oli pannut puuttuvat kolme berylliä.
"'Asian salaamisesta sinulla ei ole enää mitään hyötyä', huomautin. 'Sinut on yllätetty itse teosta, eikä tunnustus, olipa se minkälainen hyvänsä, voi enää pahentaa asiaasi. Jos nyt teet rikoksesi sovittamiseksi sen, mikä sinulle on mahdollista, nimittäin, että sanot, missä beryllit ovat, niin kaikki unohdetaan ja annetaan anteeksi.'
"'Varatkaa anteeksiantonne niille, jotka tulevat sitä pyytämään', hän vastasi kylmästi ja kääntyi poispäin. Käsitin, että minun oli turhaa puhua hänelle; sanoillani ei ollut mitään tehoa, ja niinpä minulla ei ollut enää valinnan varaa. Pyysin tarkastajaa tulemaan sisään ja luovutin pojan hänelle. Toimitimme heti perusteellisen etsinnän. Tarkastimme sekä Arthurin itsensä että hänen huoneensa ja kaikki paikat koko talossa, mihin hän mahdollisesti olisi voinut piilottaa jalokivet, mutta niistä ei näkynyt jälkeäkään, eikä onneton poikani suostunut sanomaan niistä sanaakaan, vaikka panimme hänet mahdollisimman lujalle sekä pyynnöillä että uhkauksilla. Tänä aamuna hänet vietiin poliisivankilaan, ja kun olin suorittanut kaikki muodollisuudet, kiiruhdin tänne rukoilemaan, että tekin panisitte kaiken taitonne liikkeelle asian selvittämiseksi. Minulle näet sanottiin aivan avoimesti, että viranomaisten tuskin onnistuu päästä mihinkään tuloksiin. Kaikki kulut suoritan mielihyvällä. Olen jo luvannut tuhannen punnan palkkion beryllien löytäjälle. Hyvä Jumala, mitä minun on tehtävä! Yhtenä yönä olen menettänyt kunniani, ainoan poikani ja nuo jalokivet!"
Hän peitti kasvonsa käsillään, huojutti ruumistaan ja vaikeroi kuin lapsi, jonka mielipaha on käynyt niin ylenpalttiseksi, että sanat tukahtuvat.
Holmes istui ääneti ja tuijotti tuleen otsa rypyssä.
"Käykö teillä paljon vieraita?" hän kysyi sitten.
"Vain osakkaani perheineen ja silloin tällöin joku Arthurin ystävä. Sir George Burnwell on viime aikoina ollut useasti meillä, mutta muita en tällä kerralla muista."
"Oletteko paljon mukana seuraelämässä kotinne ulkopuolella?"
"Arthur on. Mary ja minä pysymme kotona. Emme välitä sellaisesta."
"Nuorista tytöistähän se on tavallisesti hauskaa."
"Hän on hiljainen ja hiukan ujokin eikä ole enää niin nuorikaan. Hän on kahdenkymmenen neljän vuoden ikäinen."
"Selostuksestanne päättäen tapaus näyttää olleen hänellekin täydellinen yllätys."
"Suorastaan hirveä! Se on koskenut häneen vielä syvemmin kuin minuun."
"Te olette kumpikin sitä mieltä, että poikanne on syyllinen."
"Muuta mahdollisuutta ei ole. Näinhän omin silmin, että hänellä oli kruunu käsissään."
"Omasta puolestani en antaisi sille seikalle vielä ratkaisevan todistuksen arvoa. Oliko kruunu kauttaaltaan vahingoittunut?"
"Kyllä. Se oli väännetty aivan vinoksi."
"Ettekö ole tullut ajatelleeksi, että poikanne ehkä koetti oikaista sitä?"
"Jumala teitä siunatkoon! Te koetatte parhaanne mukaan auttaa meitä kumpaakin, mutta se tuskin onnistuu. Mitä tekemistä hänellä oli huoneessani? Ellei hänellä ollut mitään pahaa mielessä, niin minkä tähden hän ei sano sitä?"
"Aivan niin. Ja mistä johtuu, ettei hän liioin valehtele, jos hän on syyllinen. Hänen vaikenemisensa näyttää viittaavan kummallekin taholle. Tässä tapauksessa on monta kummallista seikkaa. Mitä mieltä poliisi oli melusta, johon heräsitte?"
"Arthurin täytyi tietysti availla ovia, ja he arvelivat kolinan johtuneen siitä."
"Todellakin! Mies, joka aikoo tehdä rikoksen, paukuttelee siis ovia, niin että koko talo herää. Mitä he sanoivat jalokivien katoamisesta?"
"He tutkivat parhaillaan lattioita ja huonekaluja toivoen löytävänsä ne."
"Onko etsintä ulotettu talon ulkopuolellekin?"
"Kyllä. He ovat toimineet koko ajan erittäin tarmokkaasti. Koko puutarha on jo tutkittu perin pohjin."
"Hyvä herra Holder, ettekö jo selvästi huomaa, että tämän asian juuret imenevät paljoa syvemmälle, kuin niitä te ja poliisi nyt näette? Teistä se on aivan selvä juttu, mutta minusta se näyttää harvinaisen pulmalliselta. Ajatelkaahan, mitä kaikkea teidän mielipiteenne edellyttää. Sen mukaan poikanne nousi vuoteestaan, meni ilmitulon vaarasta huolimatta huoneeseenne, avasi lipastonne, otti kruunun esiin, mursi käsin poikki yhdetä sakaran, poistui jonnekin, kätki kolmestakymmenestä yhdeksästä beryllistä niin taitavasti kolme, ettei kukaan pysty löytämään niitä, ja palasi, jäljellä olevat kolmekymmentä kuusi jalokiveä mukanaan, takaisin huoneeseenne, jossa hänet voitiin yllättää milloin hyvänsä! Kysyn, onko kaikki tämä sen näköistä, että se voitaisiin uskoa todeksi?"
"Mitä voisin muutakaan ajatella?" huudahti vieraamme epätoivoisesti. "Jos Arthur on viaton, niin miksi hän ei selitä asiaa?"
"Se jää meidän tehtäväksemme", vastasi Holmes. "Jos teille sopii, herra Holder, niin lähdemme heti yhdessä Streathamiin ja tutustumme hiukan lähemmin kaikkiin yksityiskohtiin."
Ystäväni vaati minua lähtemään mukaan, mihin olin heti valmis, sillä vanhan herran epätoivo säälitti minua syvästi ja hänen kertomuksensa oli sitä paitsi tehnyt minut varsin uteliaaksi. Myönnän, että pojan syyllisyys näytti minusta aivan yhtä selvältä kuin hänen onnettomasta isästäänkin, mutta minä luotin niin suuresti Holmesin arvostelukykyyn, että tunsin olevan ainakin hiukan toivoa niin kauan kuin hän ei ollut tyytyväinen kuulemaamme selitykseen. Hän istui melkein koko matkan ääneti syviin mietteisiin vaipuneena, leuka rintaa vasten ja hattu silmillä. Asiakkaamme lohduton mieliala oli hiukan keventynyt. Pieni toivonkipinä, jota Holmes oli välähdyttänyt hänelle, oli vaikuttanut niin virkistävästi, että hän silloin tällöin kääntyi puoleeni ja jutteli liikeasioistaan. Lyhyen rautatiematkan ja pari minuuttia kestäneen kävelyn jälkeen saavuimme Fairbankiin, tämän tunnetun pankkimiehen vaatimattomaan kotiin.
Fairbank oli verraten suuri, nelikulmainen valkoinen kivitalo maantiestä hiukan syrjässä. Edessä oli leveä ajotien ympäröimä, nyt lumen peittämä ruohokenttä, joka ulottui portille saakka. Oikealla oli matalahko pensasryhmä ja sen takana kauniisti leikatun pensasaidan reunustama kapea käytävä, joka vei ajotieltä keittiön ovelle ja jota palvelijat ilmeisesti käyttivät. Vasemmalla, varsinaisen pihamaan ulkopuolella oli kolmas tie, joka meni tallirakennukseen ja jota yleisö näkyi käyttävän oikotienä. Holmes erosi meistä oven edessä ja kulki rakennuksen ympäri, poikkesi sitten äsken mainitulle keittiöön menevälle käytävälle ja kiersi talon taitse puutarhan läpi tallitielle. Hän viipyi niin kauan, että herra Holder ja minä menimme sisään ja istuuduimme ruokasaliin takan ääreen hänen paluutaan odottamaan. Istuessamme siinä vaiti ollen ovi avautui ja nuori neitonen astui huoneeseen. Hän oli pitkä ja solakka, ja hänellä oli tumma tukka ja tummat silmät, jotka hänen kalpeutensa sai näyttämään vielä tummemmilta. En muista milloinkaan nähneeni niin kalpeita kasvoja. Huuletkin olivat aivan verettömät, ja mennessään äänettömin askelin huoneen poikki hänessä oli jotakin niin surullista, niin lohduttoman toivotonta, että hän näytti olevan vielä enemmän järkytetty, kuin mitä herra Holder oli ollut saapuessaan aamulla luoksemme. Ja hänessä kaikki tämä näkyi sen tähden erittäin selvästi, että hän oli piirteistä päättäen lujatahtoinen nainen, jonka piti kyetä hillitsemään itsensä. Läsnäolostani välittämättä hän meni setänsä luo ja pani hellästi kätensä tämän otsalle.
"Olethan antanut määräyksen, että Arthur on laskettava vapaaksi, eikö niin, isä?" hän kysyi.
"En, tyttöseni. Asia on tutkittava perin pohjin."
"Mutta minä olen varma, että hän on syytön. Vaistoni sanoo minulle, ettei hän ole tehnyt mitään pahaa. Sinä tulet vielä katumaan äkkipikaista menettelyäsi."
"Miksi hän ei sitten puhu mitään, jos hän on viaton?"
"Kukapa sen tietää. Hän ehkä suuttui siitä, että epäilit häntä."
"Kuinka olisin voinut ajatella muuta nähdessäni kruunun hänen käsissään?"
"Hän oli ottanut sen laatikosta vain katsellakseen sitä. Usko minua, että hän on syytön. Jätä asia sikseen. On hirveätä ajatella, että Arthur on vankilassa."
"En konsanaan, ennen kuin jalokivet ovat löytyneet — aivan mahdotonta, Mary! Kiintymyksesi Arthuriin estää sinut näkemästä, kuinka kauheaan asemaan olen joutunut. Sen sijaan, että jättäisin asian sikseen, olen tuonut tänne Lontoosta miehen, joka tutkii asian mahdollisimman perusteellisesti."
"Tämänkö herran?" tyttö kysyi katsoen minuun.
"Ei, hänen ystävänsä. Hän halusi olla yksin ja on nyt parhaillaan tallitiellä."
"Tallitiellä?" Tyttö kohotti tummia kulmakarvojaan.
"Mitä hän luulee löytävänsä sieltä? Ah, siinä hän onkin. Uskon ja toivon lämpimästi, sir, että teidän onnistuu saada totuus ilmi. Olen aivan varma, että Arthur on viaton."
"Olen täydellisesti samaa mieltä ja uskon, kuten tekin, että saamme totuuden ilmi", Holmes vastasi pyyhkiessään kenkiään kynnysmattoon. "Otaksun, että minulla on kunnia puhutella neiti Mary Holderia. Sallitteko minun tehdä pari kysymystä?"
"Olkaa niin hyvä, sir, jos siitä on jotakin apua tämän kauhean tapauksen selvittämiseksi."
"Kuulitteko mitään viime yönä?"
"En mitään, ennen kuin heräsin setäni huudahduksiin. Silloin nousin ja kiiruhdin hänen luokseen."
"Te suljitte ikkunat ja lukitsitte ovet eilen illalla. Panitteko kaikki ikkunat hakaan?"
"Panin."
"Olivatko ne samalla tavalla kiinni tänä aamuna?"
"Olivat."
"Teillä on sisäkkö, jolla on sulhanen. Minulle mainittiin teidän huomauttaneen eilen illalla sedällenne, että tyttö oli käväissyt ulkona tapaamassa sulhastaan."
"Aivan niin. Sama tyttö toi eilen iltapäivällä kahvin saliin ja mahdollisesti kuuli, kun setä puhui kruunusta."
"Te tarkoitatte, että hän on voinut ilmoittaa siitä sulhaselleen ja että he ovat yhdessä suunnitelleet kaikki."
"Mutta mitä hyötyä meillä on tuollaisista epämääräisistä otaksumista", huudahti herra Holder kärsimättömästi, "kun olen jo sanonut, että näin kruunun Arthurin käsissä?"
"Vain hetkinen, herra Holder. Palaamme siihen aivan pian. Vielä pari kysymystä, neiti Holder. Te näitte tytön menevän takaisin sisään keittiön ovesta, vai kuinka?"
"Kyllä. Mentyäni katsomaan, oliko keittiön ovi lukittu yöksi, kohtasin hänet portaissa. Samalla näin hänen sulhasensakin."
"Tunnetteko hänet?"
"Kyllä, hän on vihanneskauppias, joka käy meillä melkein joka päivä. Hänen nimensä on Francis Prosper."
"Hän seisoi ovesta vasemmalle — siis niin kaukana, ettei hän voinut ylettyä kädellään oveen."
"Aivan niin."
"Ja hänellä on puujalka?"
Nuoren naisen ilmehikkäissä silmissä vilahti aivan kuin pelkoa. "Tehän olette oikea taikuri", hän sanoi. "Mistä tiedätte sen?" Hän hymyili, mutta Holmesin laihoilla kasvoilla ei näkynyt hymyn häivettäkään.
"Nyt menisin mielelläni yläkertaan", hän sanoi, "ja sitten menen todennäköisesti jälleen ulos. Mutta on ehkä parasta tutkia alakerran ikkunat, ennen kuin lähdemme."
Hän tarkasti nopeasti ikkunan toisensa jälkeen ja pysähtyi lopuksi eteishallin korkean ikkunan eteen, josta näki tallitielle. Hän avasi ikkunan ja tutki ikkunalaudan huolellisesti voimakkaalla suurennuslasillaan. "Nyt siirrymme yläkertaan", hän sanoi sitten.
Herra Holderin oma huone oli verraten pieni ja vaatimattomasti sisustettu. Yhdellä seinällä oli suurehko lipasto, toisella korkea kuvastin ja lattialla harmaa matto. Holmes meni heti lipaston luo ja katseli lukkoja tutkivasti.
"Millä avaimella laatikko avattiin?" hän kysyi.
"Sillä, josta poikani puhui — hänen vaatesäiliönsä avaimella."
"Onko se täällä?"
"Se on tuossa pöydällä."
Holmes otti avaimen ja avasi laatikon.
"Lukko toimii äänettömästi", hän sanoi. "Ei ole lainkaan ihmeellistä, ettette herännyt, kun laatikko avattiin. Kruunu on arvatenkin tässä lippaassa. Meidän! täytyy katsoa sitä." Hän avasi lippaan, otti kruunun; esille ja pani sen pöydälle. Se oli taideteos, kultaseppien ammattitaidon loistava näyte, ja siinä jäljellä olevat kolmekymmentä kuusi berylliä olivat kauneimmat, mitä olen konsanaan nähnyt. Joka sakarassa oli kolme kiveä, ja yksi sakara puuttui kokonaan.
"Tässä, herra Holder, on aivan samanlainen sakara kuin se, joka on murrettu poikki", sanoi Holmes. "Pyydän teitä koettamaan, kykenettekö vääntämään sen poikki."
Isäntämme peräytyi kauhuissaan pari askelta. "Ei tule kysymykseenkään!" hän huudahti.
"Sitten koetan itse." Holmes otti kruunun käsiinsä ja väänsi kaikin voimin, mutta tuloksetta. "Tunnen sen antavan hiukan perään", hän sanoi, pannen kruunun takaisin pöydälle, "mutta vaikka minulla on poikkeuksellisen vahvat sormet, saisin repiä ja vääntää pitkän ajan, ennen kuin saisin sakaran poikki. Ja mitä tapahtuisi, jos taittaisin sen? Taittuessaan metalli paukahtaisi melkeinpä yhtä kovasti kuin pistooli. Oletteko vieläkin sitä mieltä, että kaikki tämä on tehty vain muutaman metrin päässä vuoteestanne, teidän kuulematta mitään?"
"En tiedä, mitä ajattelisin. Kaikki näyttää niin toivottoman synkältä."
"Mutta ehkäpä asia selvenee, kunhan pääsemme hiukan pidemmälle. Vai mitä arvelette, neiti Holder?"
"Minun täytyy sanoa, että olen aivan yhtä ymmällä kuin setänikin."
"Pojallanne ei ollut kenkiä eikä tohveleitakaan, kun näitte hänet?"
"Hänellä ei ollut yllään muuta kuin paita ja housut."
"Paljon kiitoksia. Tämä tutkimuksemme on ollut erittäin menestyksellinen. Ellei totuutta saada nyt ilmi, niin se on kokonaan oma vikamme. Teidän luvallanne, herra Holder, menen nyt ulos ja jatkan tutkimuksiani siellä."
Hän tahtoi taaskin työskennellä yksin, sillä tarpeettomista jalanjäljistä oli vain haittaa, selitti hän. Viivyttyään poissa toista tuntia hän palasi, jalat yltäpäältä lumisina ja kasvot entistäkin tutkimattomampina.
"Nyt luulen nähneeni kaikki, mitä täällä on nähtävää, herra Holder", hän sanoi. "Palaamalla nyt kaupunkiin voin parhaiten palvella teitä."
"Entä beryllit, herra Holmes? Missä ne ovat?"
"Sitä en tiedä."
Herra Holder väänteli käsiään. "En näe niitä enää milloinkaan! Entä poikani? Onko mitään toivoa hänen suhteensa?"
"Mielipiteeni ei ole muuttunut."
"Mitä minun talossani sitten oikeastaan tapahtui viime yönä?"
"Jos tulette luokseni Baker-streetille huomenna aamulla yhdeksän ja kymmenen välillä, niin ehkäpä voin selittää teille kaikki. Minullahan on, mikäli olen ymmärtänyt oikein, avoin valtakirja toimia puolestanne ja oikeus käyttää rahaa sen verran kuin tarvitsen, edellyttäen, että minun onnistuu saada jalokivet takaisin. Eikö niin?"
"Annan mielelläni vaikka koko omaisuuteni, kunhan vain saan beryllit takaisin."
"Hyvä on. Jatkan tutkimuksiani, kunnes asia on selvä. Voihan olla, että minun täytyy käydä täällä vielä kerran ennen iltaa. Hyvästi, herra Holder."
Huomasin kaikesta, että ystäväni lopullinen mielipide asiasta oli jo valmis, mutta itse tuloksesta, johon hänen päätelmänsä olivat johtaneet, minulla ei ollut hämärintä aavistustakaan. Kotimatkalla koetin monta kertaa saada hänet puhumaan siitä, mutta hän siirtyi aina muihin asioihin, kunnes lopulta väsyin ja annoin hänen olla rauhassa. Kello ei ollut vielä kolmeakaan, kun tulimme kotiin. Holmes meni kiireesti huoneeseensa ja tuli hetkisen kuluttua takaisin kadulla maleksivaksi joutomieheksi pukeutuneena. Yllään kiiltäväksi kulunut haalistunut takki, jonka kaulus oli käännetty pystyyn, kaulassa punainen kaulahuivi ja jaloissa risaiset ja kolhiintuneet kengät, hän oli tyyppinä täydellinen.
"Luulenpa, että tämän pitäisi kelvata", hän virkkoi katsahtaen uunin yläpuolella olevaan peiliin. "Toivoisin sinun voivan lähteä mukaani, Watson, mutta tällä! kerralla se ei käyne päinsä. En ole aivan varma, ovatko jäljet, joita nyt seuraan, oikeat, mutta sen saan pian tietää. Todennäköisesti palaan jo parin tunnin kuluttua." Hän leikkasi viipaleen kylmää lihaa sivupöydälle siirretystä paistista, likisti sen kahden leipäpalan väliini ja pisti poistuessaan tämän vaatimattoman aterian taskuunsa.
Olin juuri juonut teeni, kun hän palasi ilmeisesti varsin hyvällä päällä, heiluttaen kädessään vanhaa kenkää, jonka hän heitti nurkkaan.
"Poikkesin sisään vain ohimennen", hän sanoi, kaataen itselleen teetä. "Lähden taas heti."
"Minne sitten?"
"West-endin toiselle puolelle. Ehkä viivyn kauankin poissa, niin että älä odota minua illalliselle."
"Miten asia luonnistuu?"
"No, koko hyvin. Ei mitään valittamista. Olen jo käynyt toistamiseen Streathamissa, mutta sisään en mennyt. Tämä on varsin mielenkiintoinen tapaus, ja minä olen oikein hyvilläni, että sain sen tutkittavakseni. Mutta aika rientää. Tämä epäilyttävä asu riisutaan nyt, sillä minun täytyy kiireesti saada esille korkeasti! kunnioitettu varsinainen minäni."
Näin hänen käytöksestään, että hänellä oli pätevämmät ja suuremmat syyt olla tyytyväinen, kuin mitä hänen sanansa ilmaisivat. Silmät säteilivät ja poskillekin oli ilmaantunut heikko punerrus. Hän hävisi kiireesti huoneeseensa, ja hetkisen kuluttua kuulin ulko-oven jysähtävän kiinni, mistä tiesin hänen lähteneen jatkamaan metsästystään.
Odotin puoliyöhön saakka, mutta kun häntä ei kuulunut, menin levolle. Olin tottunut siihen, että hän saattoi olla jälkiä seuratessaan poissa useampia vuorokausiakin. En tiedä, milloin hän oli tullut kotiin, mutta aamiaispöytään tullessani hän jo istui kahvikuppinsa ääressä sanomalehti kädessään virkeänä ja reippaana.
"Suonet anteeksi, Watson, etten odottanut sinua", hän sanoi, "mutta, kuten muistanet, asiakkaamme tulee tänne jo verraten varhain."
"Kellohan onkin jo yli yhdeksän", vastasin. "En ollenkaan ihmettelisi, vaikkapa hän jo olisi täällä. Olin kuulevinani ovikellon soivan."
Tulija oli kuin olikin herra Holder. Hän näytti niin muuttuneelta, että miltei pelästyin. Luonnostaan leveät ja täyteläiset kasvot näyttivät kuihtuneilta, posket olivat painuneet kuopalle, ja tukkakin näytti vivahduksen verran harmaammalta kuin eilen. Hän liikkui väsyneesti ja askel oli veltto ja laahustava, mikä teki vielä säälittävämmän vaikutuksen kuin hänen hillitön epätoivonsa edellisenä aamuna. Hän lysähti raskaasti nojatuoliin, jonka siirsin hänelle.
"Mitä minä olen tehnyt, kun minua näin rangaistaan?" hän voihkaisi. "Kaksi päivää sitten olin onnellinen ja hyvinvoipa mies, jolla ei ollut mitään huolia. Nyt istun tässä hylättynä, orpona ja häväistynä. Minulle kasataan murhetta murheen päälle. Veljentyttäreni Mary on jättänyt minut."
"Jättänyt teidät?"
"Niin. Hänen vuoteessaan ei ole nukuttu viime yönä, huone oli tyhjä ja eteishallin pöydällä kirje. Sanoin hänelle eilen illalla, en soimaten, vaan oman suruni helpottamiseksi, että kaikki olisi hyvin, jos hän olisi mennyt naimisiin Arthurin kanssa. Ehkäpä oli ajattelematonta sanoa niin. Kirjeessään hän viittaa tuohon huomautukseeni. Hän kirjoittaa:
'Rakas setä.
Tunnen tuottaneeni sinulle surua ja ettei tätä kauheata onnettomuutta
ehkä olisi konsanaan tapahtunut, jos olisin menetellyt toisin.
Näin ajatellen en voi koskaan enää olla onnellinen kattosi alla ja
sentähden tunnen, että minun täytyy jättää sinut ainiaksi. Älä ole
huolissasi tulevaisuudestani, sillä siitä on jo huolehdittu, äläkä
suinkaan ryhdy etsimään minua, sillä se on turhaa ja aiheuttaisi vain
ikävyyksiä minulle. Elämässä ja kuolemassa sinun iäti uskollinen
Marysi.'"Mitä hän mahtaa tarkoittaa tällä kirjeellä, herra Holmes? Aikooko hän päättää päivänsä?"
"Ei, ei sinnepäinkään. Tämä ratkaisu ehkä onkin paras mahdollinen. Voin sanoa, että raskas koettelemuksenne alkaa jo mennä ohi, herra Holder."
"Niinkö, herra Holmes! Te tiedätte jotakin, herra Holmes, te tiedätte jotakin! Missä beryllit ovat?"
"Olisiko tuhat puntaa kappaleelta mielestänne liian suuri hinta?"
"Maksan vaikka kymmenentuhatta."
"Se on tarpeetonta. Asia järjestyy kolmellatuhannella. Ja lupaamanne pieni palkinto sen lisäksi. Onko teillä shekkikirja mukananne? Tässä on kynä. Lienee parasta kirjoittaa kerta kaikkiaan neljätuhatta."
Hämmästyneen näköisenä herra Holder kirjoitti pyydetyn shekin. Holmes meni pöytänsä luo, otti laatikosta pienen kolmikulmaisen kultalevyn, jossa oli kolme jalokiveä, ja pani sen pöydälle.
Asiakkaamme sieppasi sen käteensä ilosta huudahtaen.
"Se on löytynyt! Olen pelastettu! Pelastettu!"
Hänen riemunsa oli yhtä hillitöntä kuin aikaisemmin hänen surunsa, ja hän painoi beryllit hyväilevästi poveaan vasten.
"Teillä on, herra Holder, vielä yksi velka maksettavananne", Holmes sanoi melkeinpä ankarasti.
"Velka!" Hän tarttui kynään. "Sanokaa summa, niin maksan sen heti."
"Nyt ei ole kysymys minusta eikä mistään rahavelasta. Tarkoitan vain sitä, että te olette velvollinen pyytämään nöyrästi anteeksi pojaltanne, joka on käyttäytynyt tässä asiassa niin jalosti ja miehekkäästi, että saatte olla ylpeä hänestä. Toivon oman poikani käyttäytyvän samoin, jos minulla jolloinkin on poika."
"Arthur ei siis ollut ottanut niitä?"
"Sanoin teille eilen ja toistan sen nyt, että hän on täysin syytön."
"Se on siis aivan varmaa! Kiiruhtakaamme sitten heti ilmoittamaan hänelle, että totuus on tullut ilmi."
"Hän tietää sen jo. Menin hänen luokseen heti kun asia oli selvä, ja kun huomasin, ettei hän tahtonut sanoa mitään, kerroin itse hänelle kaikki. Silloin hän myönsi minun olevan oikeassa ja selitti joitakuita kohtia, jotka olivat vielä jääneet jonkin verran hämäriksi. Mutta se uutinen, jonka äsken kerroitte, ehkä saa hänet avaamaan suunsa."
"Mutta ilmaiskaa nyt minulle, taivaan tähden, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee!"
"Sen teen ja samalla selostan, millä tavalla pääsin selville kaikesta. Mutta sallikaa minun heti ilmoittaa teille eräs asia, jonka kuuleminen on teistä aivan yhtä raskasta kuin minusta sen kertominen. Sir George Burnwell ja veljentyttärenne olivat salaisesti liittolaisia. Ja nyt he ovat paenneet yhdessä."
"Mary! Se ei voi olla mahdollista."
"Se on valitettavasti enemmän kuin mahdollista; se on totta. Te ja poikanne ette tuntenut kumpikaan tämän miehen todellista luonnetta, kun avasitte hänelle kotinne. Hän on Englannin vaarallisimpia miehiä — köyhtynyt ja rappiolle mennyt peluri, häikäilemätön roisto, jolla ei ole rahtuakaan kunniantuntoa. Veljentyttärenne ei todennäköisesti tiennyt sellaisia olevankaan. Kun hän kuiskaili tytölle lemmenvalojaan, joita hän on jo jaellut sadoille muille, niin tämä ei voinut muuta kuin hurmaantuneena ajatella olevansa ensimmäinen, joka oli saanut hänen sydämensä syttymään. Mitä kaikkea hän on sanonut, sen paholainen parhaiten tietäköön, mutta lopulta tyttö joutui kokonaan hänen pauloihinsa ja kävi tapaamassa häntä melkeinpä joka ilta."
"Minä en tahdo, en voi uskoa sitä!" herra Holder huudahti kasvot harmaina.
"Siispä kerron teille, mitä kodissanne viime yönä tapahtui. Otaksuttuaan teidän menneen levolle veljentyttärenne hiipi eteishalliin ja puheli rakastajansa kanssa sen ikkunan ääressä, joka on talliin menevän tien puolella. Mies oli seisonut ikkunan takana niin kauan, että jäljet olivat painuneet lumen läpi maahan saakka. Tyttö puhui hänelle kruunusta, jonka olitte tuonut kotiinne. Roiston kullanhimo heräsi, ja hänen tahtoonsa taipuen; tyttö suostui rupeamaan hänen kätyrikseen. En epäilekään, etteikö veljentyttärenne rakastanut teitä lämpimästi, mutta maailmassa on naisia, joiden sydämestä rakastajan lempi hävittää kaikki muut kiintymykset, ja minä luulen, että hän kuuluu niihin. Saatuaan ohjeet; hän näki samassa teidän tulevan, minkä tähden hän sulki ikkunan nopeasti ja kertoi teille nähneensä sisäkön taas käyneen tapaamassa puujalkaista sulhastaan, mikä oli aivan totta.
"Poikanne Arthur meni levolle heti sen jälkeen, kun oli käynyt luonanne, mutta huolissaan siitä, että oli taas velkautunut kerhossa, hän ei saanut unta. Maattuaan valveilla puoleen yöhön saakka hän kuuli äkkiä hiipiviä askeleita ulkoa käytävästä. Hän nousi, raotti ovea ja hämmästyi nähdessään serkkunsa hiipivän varovasti oveanne kohti ja menevän teidän huoneeseenne. Hän kiskaisi nopeasti housut jalkaansa ja odotti sitten pimeässä nähdäkseen, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi. Samassa tyttö ilmestyikin jälleen näkyviin, ja käytävän lampun valossa poikanne huomasi, että kruunu, josta olitte illalla puhunut, oli hänen kädessään. Tyttö meni portaita alas, ja poikanne hiipi kauhusta vavisten hänen jälkeensä ja pujahti lopuksi lähellä oveanne olevien verhojen taakse, josta on hyvä näköala eteishalliin. Tyttö avasi hiljaa mainitsemani ikkunan, ojensi kruunun jollekin, joka seisoi ulkopuolella, sulki ikkunan yhtä hiljaa ja kiiruhti takaisin huoneeseensa melkein hipaisten verhoja, joiden taakse poikanne oli piiloutunut.
"Niin kauan kuin tyttö oli näkyvissä, poikanne ei voinut tehdä mitään, sillä muuten hän olisi paljastanut naisen, jota hän rakasti, syylliseksi häpeälliseen ja suureen rikokseen. Hän käsitti täydellisesti, kuinka musertavat seuraukset tästä uskomattomasta tapauksesta olisi teille ja koko perheelle, ellei hänen onnistuisi saada kruunua takaisin. Heti kun tyttö oli hävinnyt huoneeseensa, hän syöksyi portaita alas, yllään vain paita ja housut ja avojaloin, avasi eteishallin ikkunan, hyppäsi ulos lumeen ja juoksi rallitielle miehen jälkeen, jonka hän näki kiiruhtavan poispäin kuutamossa. Sir George Burnwell koetti jouduttautua pois, mutta poikanne tavoitti hänet ja sai kiinni kruunusta, joka oli toisella vielä kädessään. Kumpikin kiskoi omalle taholleen, ja tässä painiskelussa poikanne iski vastustajansa otsaan haavan toisen silmän yläpuolelle. Sitten kuului terävä paukahdus, ja poikanne huomasi kruunun jääneen käteensä. Hän kiiruhti takaisin, sulki ikkunan ja hiipi huoneeseenne. Nähtyään siellä, että kruunu oli vääntynyt hänen kiskoessaan sitä vastustajansa käsistä, hän ryhtyi oikaisemaan sitä, ja juuri silloin te astuitte sisään."
"Onko se mahdollista?" herra Holder sanoi melkein kuiskaten.
"Sitten te suututitte hänet soimauksillanne ja loukkaavilla nimillä hetkellä, jolloin hän päinvastoin tunsi ansaitsevansa lämpimimmät kiitoksenne. Totuutta hän ei voinut sanoa. Jos hän olisi ilmaissut kaikki, niin samalla hän olisi ilmiantanut henkilön, joka oli hänelle rakas, mutta joka ei suinkaan ansainnut tätä hellävaraisuutta hänen puoleltaan. Hän päätti tehdä kaiken voitavansa tämän henkilön suojelemiseksi ja vaikeni."
"Sen tähden Mary siis kirkaisi ja pyörtyi nähdessään kruunun!" huudahti herra Holder. "Hyvä Jumala, kuinka sokea olenkaan ollut! Ja poikanihan pyysi, että hänen sallittaisiin poistua pariksi minuutiksi. Hän tahtoi tietysti mennä katsomaan, olisiko taittunut sakara jäänyt sinne, jossa he painiskelivat. Kuinka julmasti ja väärin olenkaan kohdellut häntä!"
"Saavuttuani teille", Holmes jatkoi, kiersin heti talon ympäri nähdäkseni, olisiko lumessa jälkiä, jotka voisivat auttaa minua. Tiesin, ettei lunta ollut satanut edellisen illan jälkeen ja että yöllä kiihtynyt pakkanen oli jäädyttänyt jäljet pysyväisiksi. Tarkastin keittiöön vievän käytävän, mutta siinä oli kuljettu niin paljon, että kaikki jäljet olivat sekoittuneet toisiinsa. Aivan oven vieressä, siitä hiukan vasemmalle, näin kuitenkin naisen seisoneen ja puhelleen miehen kanssa, jonka toisen jalan jättämä jälki, lumeen painunut pyöreä kolo, osoitti, että hänellä oli puujalka. Samalla näin myös, että kohtaaminen oli äkkiä keskeytynyt, sillä nainen oli kiiruhtanut nopeasti takaisin portaille, mikä näkyi siitä, että kenkien kannat olivat tehneet paljoa matalamman jäljen kuin kärjet. Puujalka oli seisonut hetkisen paikallaan ja poistunut sitten. Otaksuin, että sisäkkö, jonka sulhasesta olitte jo kertonut, oli tavannut hänet juuri siinä, ja niin asia olikin. Sitten tutkin puutarhan, mutta löysin vain hajanaisia jälkiä sieltä täältä — poliisithan olivat jo käyneet siellä — mutta tultuani tallitielle pysähdyin tuijottamaan maahan. Lumeen oli kirjoitettu pitkä ja monimutkainen kertomus.
"Siinä oli vieretysten kahden miehen jäljet. Toisella oli ollut kengät, mutta toinen oli, kuten ilokseni totesin, kulkenut avojaloin. Selostuksestanne tiesin heti varmasti, että viimeksimainittu oli ollut poikanne. Kenkäjalkainen mies oli kävellyt, mutta toinen oli juossut, ja kun hänen jälkensä olivat siellä täällä painuneet kenkäjalan jälkien päälle, niin oli selvää, että hän oli juossut tämän jäljessä. Seurasin niitä ja totesin niiden menevän eteishallin ikkunan taakse, jossa kenkäjalka oli odottanut niin kauan, että lumi oli sulanut maahan saakka. Sitten menin jälkien toiseen päähän, joka oli noin viidenkymmenen metrin päässä tallitiellä ja jossa näin kenkäjalan pyörähtäneen ympäri. Lumessa oli liikuttu puoleen ja toiseen, mistä otaksuin, että siinä oli tapeltu, ja kun sitten näin hiukan edempänä joitakuita veripisaroitakin, olin siitä varma. Kenkäjalka oli lähtenyt pakoon, ja kun hänen jälkiään seuratessani löysin vielä verta, niin tiesin, että hän se oli haavoittunut. Seurasin niitä viertotielle saakka, mutta siinä ne hävisivät, sillä tie oli lakaistu aamulla.
"Täällä sisällä tutkin, niinkuin muistatte, eteishallin ikkunan suurennuslasillani. Huomasin heti, että ikkunasta oli kuljettu. Ikkunalaudalla näkyi selvästi märän jalan jälki sellaisessa asennossa, että sen oli täytynyt jäädä siihen sisääntultaessa. Silloin minulle alkoi selvitä, mitä oli tapahtunut. Joku mies oli odottanut ikkunan takana, joku oli tuonut hänelle kruunun, poikanne oli nähnyt sen, hän oli kiiruhtanut varkaan perään ja käynyt käsiksi häneen. Kruunusta oli tapeltu, ja kun kaksi miestä raastoi siitä, minkä jaksoi, niin yksi sakara katkesi, vaikkakin se oli niin luja, ettei heistä olisi kumpikaan kyennyt yksin taittamaan sitä. Sitten poikanne oli palannut sisään, mutta taittunut sakara oli jäänyt varkaan käteen. Tämä kaikki oli aivan selvää. Jäljellä oli vain kysymys, kuka tuo mies oli ja kuka oli antanut kruunun hänelle.
"Vanha sääntöni on se, että kun asiasta erotetaan pois kaikki, mikä on sinänsä mahdotonta, niin kaiken sen, mitä jää jäljelle, täytyy olla totta, näyttipä se kuinka uskomattomalta hyvänsä. Tiesin, että te ette ollut antanut kruunua kenellekään, minkä tähden jäljelle jäivät vain veljentyttärenne ja palvelijattaret. Mutta jos tämä välittäjä oli joku palvelijattarista, niin minkä tähden poikanne olisi siinä tapauksessa ottanut kaikki niskoilleen? Siihen ei ollut mitään järjellistä syytä. Mutta hän rakasti serkkuaan, ja siinä oli oivallinen selitys, miksi hän tahtoi säilyttää hänen salaisuutensa — varsinkin kun tämä salaisuus oli häpeällinen. Muistaessani sitten, että olitte nähnyt hänet puheenaolevan ikkunan ääressä ja että hän pyörtyi nähdessään kruunun, olin varana asiasta.
"Kuka oli hänen rikostoverinsa? Ilmeisesti rakastaja, sillä kukapa muu olisi voinut saada hänet unohtamaan teitä kohtaan tuntemansa rakkauden ja kiitollisuuden. Tiesin, ettei seuraelämä vetänyt teitä puoleensa ja että kodissannekin kävi verraten vähän vieraita. Mutta niiden joukossa oli sir George Burnwell. Olin jo kauan sitten kuullut, että hänellä oli tunnottomana naisten viettelijänä varsin huono maine. Kenkäjalkainen mies oli varmasti hän ja puuttuva sakara oli hänen hallussaan. Hän kyllä tiesi, että Arthur oli tuntenut hänet, mutta sittenkin hän saattoi kuvitella olevansa turvassa, sillä eihän poikanne voinut sanoa sanaakaan, saattamatta teitä kaikkia suurelle häväistykselle alttiiksi.
"Nyt voitte jo itsekin päätellä, mihin toimenpiteisiin ryhdyin. Menin tavalliseksi joutomieheksi pukeutuneena sir Burnwellin kotiin, jossa minun onnistui päästä puheisiin hänen palvelijansa kanssa. Sain kuulla, että hänen isäntänsä oli loukannut otsansa edellisenä yönä, ja lopuksi ostin kuudella shillingillä parin hänen isäntänsä vanhoja kenkiä. Ne mukanani matkustin takaisin; Streathamiin, jossa totesin niiden sopivan jälkiin täsmälleen."
"Eilen illalla näin todellakin tallitiellä jonkun kulkurin", huomautti herra Holder.
"Aivan niin. Minä siellä liikuskelin. Siellä totesin lopullisesti, että beryllit olivat sir Burnwellilla. Sitten palasin kotiin ja muutin pukua. Tehtäväni vaikein ja arkaluontoisin osa oli vielä suorittamatta. Julkisuutta täytyi karttaa mahdollisimman huolellisesti, jotta häväistysjuttu vältettäisiin, ja toiselta puolen tiesin niin paatuneen ja kokeneen roiston oivaltaneen, että kätemme olivat juuri sen tähden täydellisesti sidotut. Menin hänen luokseen, ja ensin hän luonnollisesti kielsi kaikki. Sitten selostin hänelle koko tapauksen yksityiskohtaisesti sillä seurauksella, että hän muka vimmastui ja sieppasi seinältä kumipatukan, mutta minä olin varuillani ja painoin pistoolin hänen ohimolleen, ennen kuin hän ehti lyödä. Silloin hän hiukan pehmeni. Ilmoitin ostavani beryllit, jotka olivat hänen hallussaan, ja maksavani tuhat puntaa kappaleelta. Hän raivostui. 'No voi sun perhana!' hän huudahti, 'ja minä kun myin ne kaikki kuudellasadalla!' Luvattuani, etten ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin häntä vastaan, hän lopulta suostui ilmaisemaan, kenelle hän oli myynyt jalokivet. Riensin sinne viipymättä, ja pitkän tinkimisen jälkeen sain ne haltuuni, maksettuani tuhat puntaa kappaleelta. Sitten kävin katsomassa poikaanne, jolle kerroin, että kaikki oli hyvin, ja kun kello oli kaksi tänä aamuna, pääsin vihdoin levolle mielestäni varsin pitkän ja raskaan päivätyön jälkeen."
"Päivätyön jälkeen, joka on pelastanut Englannin suuresta julkisesta häväistysjutusta", lisäsi herra Holder nousten tuolistaan. "En löydä sanoja kiittääkseni teitä, sir, mutta te tulette huomaamaan, etten palkitse vaivojanne kiittämättömyydellä. Taitavuutenne ylittää kaikki, mitä minulle on siitä kerrottu. Nyt minun täytyy rientää rakkaan poikani luo pyytämään anteeksi hänelle tekemääni vääryyttä. Ja kun ajattelen Mary parkaani, niin sydämeni melkein murtuu. Ette kai tekään tiedä, missä hän nyt on?"
"Voimme olla jotakuinkin varmat siitä", Holmes vastasi, "että hän on siellä, missä sir George Burnwellkin on. Ja yhtä varmaa on, että hänen rikoksensa, olipa se minkälainen hyvänsä, saa pian ankaramman rangaistuksen, kuin mikä on kohtuullista."
VI.
PUNERTAVA HIUSPALMIKKO.
"Ihminen, joka rakastaa taidetta itse taiteen vuoksi", huomautti Sherlock Holmes sysäten pöydälle The Daily Telegraph'in ilmoitusliitteen, jota hän oli silmäillyt, "nauttii usein enimmän sen vähäpätöisemmistä ja vähemmän silmäänpistävistä näyttäytymisistä. On ollut mieluista, Watson, nähdä sinun oivaltaneen tämän totuuden niin elävästi, ettet ole pieniä aikaansaannoksiamme käsitellessäsi, joista olet hyväntahtoisesti ja, minun täytyy sanoa, toisinaan hiukan kaunistellenkin kirjoittanut selostuksia, kiinnittänyt huomiotasi vain niihin moniin kuuluisiin tapauksiin ja huomiota herättäneisiin oikeudenkäynteihin, joissa olen ollut mukana, vaan melkeinpä pääasiallisesti sellaisiin, jotka ovat sinänsä olleet varsin mitättömiä ja jokapäiväisiä, mutta joita tutkiessani olen voinut erinomaisesti soveltaa omaa erikoismenetelmääni, nimittäin pyrkimistä ratkaisuun johdonmukaisella ajattelulla ja siten muodostuvilla päätelmillä."
"Siitä huolimatta", vastasin hymyillen, "en kykene aivan kokonaan kumoamaan kertomusteni johdosta esitettyjä syytöksiä, että tahdon herättää huomiota."
Holmes otti pihdeillä uunista hiilen ja sytytti pitkän ruusupuisen piippunsa, jota hän käytti savipiippunsa asemesta ollessaan puhetuulella ja väittelynhaluinen. "Olet ehkä tehnyt virheen koettaessasi saada kaikkiin kertomuksiisi väriä ja elämää. Sen sijaan sinun olisi pitänyt tyytyä siihen, että olisit selostanut vain sen ajattelulla ja huomioiden tekemisellä laaditun johtopäätösten sarjan, joka muodostuu syiden ja seurausten välille ja joka on todellisuudessa ainoa mielenkiintoinen asia näissä kertomuksissa."
"Olen aina antanut niille sijan, joka kuuluu niille, mikäli kykenen itse arvostelemaan", vastasin hiukan jäykästi, sillä tämä ystävässäni usein ilmenevä itserakkaus, joka muuten sisältyi varsin voimakkaana tekijänä hänen omituiseen luonteeseensa, harmitti minua.
"Huomautukseni ei johdu itserakkaudesta eikä omahyväisyydestäkään", sanoi hän, vastaten tapansa mukaan enemmän ajatuksiini kuin sanoihini. "Vaatimukseni, ettei taidettani saa millään tavalla kätkeä näkyvistä, perustuu siihen, että se on persoonatonta, sellaista, joka ei ole minun määrättävissäni. Rikos on yleinen ilmiö, mutta johdonmukainen ajattelu harvinaista. Sen tähden sinunkin pitäisi kohdistaa huomiosi ensi sijassa tähän viimeksimainitsemaani seikkaan ja vähemmän itse rikokseen. Sinä olet kirjoittanut sarjan ajanvietekertomuksia asioista, jotka olisivat kelvanneet luentokurssin aineistoksi."
Oli raikas kevätaamu, ja me istuimme aamiaisen syötyämme iloisesti loimuavan takkavalkean ääressä vanhassa tutussa huoneessamme Baker-streetin varrella. Paksu sumu lainehti likaisenharmaiden talorivien välissä, ja kadun toisella puolella olevat ikkunat häämöttivät mustina, epäselvinä läikkinä kellertävän usvan läpi. Katossa palava kaasuliekki valaisi kirkkaasti valkoisen pöytäliinan, kiiltävät astiat, veitset, haarukat ja lusikat, sillä ateriaa ei ollut vielä korjattu pois. Holmes oli ollut ääneti koko aamun ja lueskellut sanomalehtien ilmoitussivuja, kunnes hän lopulta, sen johdosta ilmeisesti tyytymättömänä, ettei löytänyt, mitä etsi, ryhtyi läksyttämään minua ja penkomaan kertomuksissani havaitsemiaan puutteellisuuksia.
"Toiselta puolen", hän jatkoi, tuijotettuaan hetkisen tuleen pitkää piippuaan imien, "sinusta tuskin voitaneen sanoa, että tahdot herättää huomiota, sillä tapaukset, joihin mielenkiintosi on ystävällisesti kohdistunut, ovat suurimmaksi osaksi sellaisia, etteivät ne ole rikoksia siinä merkityksessä kuin laki edellyttää. Avunantoni Böhmin kuninkaalle, neiti Mary Sutherlandin seikkailu, halkihuulisen kerjäläisen arvoitus ja kalifornialaisen morsiamen katoamisjuttu ovat kaikki tapauksia, joihin laki ei ulotu. Mutta minä pelkään, että huomion herättämisen pelkosi on saanut sinut luisumaan arkipäiväisyyteen."
"Se voi olla mahdollista", myönsin, "mutta menettelytavat, joita olen kuvannut, ovat olleet uusia ja mielenkiintoisia."
"Luuletko sinä, että puolinukuksissa vaeltava suuri yleisö, joka ei tunne kankuria hampaista eikä latojaa peukaloista, edes huomaa niitä? Mutta vaikkapa kuvauksiisi olisikin päässyt tunkeutumaan arkipäiväisyyttä, niin enhän voi moittia sinua siitä. Suurten tapausten ajat ovat menneet. Ihminen, ainakin rikollinen ihminen, on menettänyt yritteliäisyytensä ja omintakeisuutensa. Minunkin toimintani supistuu pian hävinneiden lyijykynien takaisin hankkimiseen ja neuvojen antamiseeni koulusta päässeille nuorille naisille. Tämä kirje, jonka sain tänä aamuna, merkinnee asteikkoni nollapistettä. Lue se!" Hän sysäsi minulle rypistyneen kirjeen.
Se oli lähetetty edellisenä iltana Montague-torin postitoimistosta ja kuului:
"Hyvä herra Holmes!
Tahtoisin erittäin mielelläni kysyä Teiltä neuvoa, otanko vastaan
minulle tarjotun kotiopettajattaren toimen. Tulen luoksenne huomenna
aamupäivällä puoli kymmenen, jos Teille sopii.
Kunnioittaen Teidän
Violet Hunter.""Tunnetko hänet?" kysyin.
"En."
"Kello on nyt puoli yksitoista."?
"Niin, ja siinä hän tuleekin. Kuulin ovikellon soivan."
"Voihan käydä, että asia on mielenkiintoisempi kuin luuletkaan. Muistathan sinisen kiiltokiven. Aluksi nauroit koko jutulle, mutta sitten siitä kehittyi varsin vakava asia. Nyt voi käydä samoin."
"Toivokaamme niin. Saamme nähdä sen varsin pian, sillä asianomainen henkilö astuu juuri nyt sisään, ellen erehdy vallan pahasti."
Ovi aukeni, ja nuori nainen tuli huoneeseen. Puku oli yksinkertainen, mutta miellyttävä, ja reippaasta käytöksestä näki, että hän oli tottunut tulemaan yksin toimeen maailmassa. Kasvot olivat täynnä kesakoita, mutta iloiset ja älykkäät.
"Pyydän vilpittömästi anteeksi, että vaivaan teitä", hän sanoi reippaasti, kun Holmes nousi tervehtimään, "mutta minulle on tapahtunut jotakin hyvin kummallista, ja kun minulla ei ole vanhempia eikä muitakaan omaisia, joilta voisin kysyä neuvoa, niin ajattelin, että ehkäpä te tahtoisitte olla ystävällinen ja sanoa, mitä minun on tehtävä."
"Käykää istumaan, neiti Hunter, olkaa niin hyvä. Autan teitä mielihyvällä, jos vain voin."
Huomasin heti, että uuden asiakkaan käytös ja puhetapa olivat tehneet edullisen vaikutuksen Holmesiin, joka loi nyt häneen tutkivan yleissilmäyksen ja istuutui sitten tuoliinsa, sovitti sormenpäät vastakkain ja valmistautui kuuntelemaan tapansa mukaan silmät puolittain ummessa.
"Olen ollut viisi vuotta opettajattarena eversti Munron perheessä", vieraamme aloitti, "mutta kaksi kuukautta sitten everstille tarjottiin uusi paikka Amerikassa Halifaxissa, jonne hän muutti koko perheensä, ja niin jäin ilman paikkaa. Ilmoitin lehdissä ja vastasin ilmoituksiin, mutta tuloksetta. Pienet säästöni alkoivat loppua, ja tilanne kärjistyi yhä uhkaavammaksi.
"West-endissä on opettajattaria varten suuri välitystoimisto, nimeltä 'Westavay', jossa kävin kerran viikossa tiedustelemassa, olisiko ilmaantunut paikkaa, joka sopisi minulle. Toimiston perustajan nimi oli Westavay, mutta nyt sitä hoitaa neiti Stoper. Hän istuu pienessä sisäkonttorissa suuremman etuhuoneen perillä, jossa paikkojen tiedustelijat odottavat ja josta heidät kutsutaan yksitellen neiti Stoperin puheille.
"Käydessäni siellä viime viikolla minut vietiin, kuten tavallisesti, pieneen sisäkonttoriin, mutta neiti Stoper ei ollutkaan siellä yksin. Pöydän päässä istui harvinaisen lihava vanhempi herrasmies, jonka hymyilevät kasvot näyttivät aivankuin valuvan kauluksen päällekin jäi joka katsoi minuun melkeinpä kiusallisen tutkivasti. Sitten hän kääntyi äkkiä neiti Stoperiin päin.
"'Tämä kelpaa', hän sanoi, 'parempaa en voi pyytääkään. Hän on erinomainen! Suurenmoisen hyvä!' Hän oli vilpittömästi ihastunut, nauroi ja hykerteli käsiään ja oli niin kiltin ja hyväntahtoisen näköinen, että teki oikein hyvää katsella häntä.
"'Te etsitte paikkaa, neiti, vai kuinka?' hän kysyi.
"'Niin, sir.'
"'Te olette opettajatar?'
"'Niin, sir.'
"'Mitä tahdotte palkkaa?'
"'Viime paikassani eversti Munron luona sain neljä puntaa kuukaudessa.'
"'Ohoh! Olipa sekin palkka — nälkäpalkka, toden totta!' hän huudahti ja nosti kätensä ylös aivan kuin vihastuneena. 'Kuinka voidaan tarjotakaan niin kurjaa palkkaa hienolle ja oppineelle naiselle?'
"'Oppineisuuteni on ehkä pienempi, kuin mitä kuvittelette, sir', sanoin hänelle. 'Osaan opettaa vain ranskaa, hiukan saksaa ja niiden lisäksi soittoa, piirustusta ja -
"'Riittää, riittää!' hän huudahti. 'Mutta osaatteko esiintyä ja käyttäytyä hienon naisen tavoin? Se on pääasia. Muussa tapauksessa ette ole sovelias opettamaan ja kasvattamaan lasta, joka ehkä tulee vielä näyttelemään huomattavaa osaa maansa historiassa. Mutta jos täytätte mainitsemani ehdot, niin eihän kukaan, joka pitää itseään herrasmiehenä, voi vaatia teitä hyväksymään kolminumeroista lukua pienempää palkkaa. Suostun maksamaan teille aluksi sata puntaa vuodessa.'
"'Voitte kuvitella, että minun asemassani tämmöinen tarjous tuntui melkeinpä liian edulliselta ollakseen totta. Hänkin näytti huomanneen, etten oikein tahtonut uskoa häntä, koska hän sieppasi heti lompakon taskustaan ja kaivoi esiin pankkiosoituksen.'
"'Tapoihini kuuluu myös', hän sanoi hymyillen mitä herttaisimmin, niin että silmät kapenivat kahdeksi viiruksi, 'suorittaa nuorille neitosille, joille avaan kotini, pukuvaraston täydentämistä ja matkakuluja varten puoli palkkaa etukäteen.'
"Minusta tuntui, etten ollut milloinkaan nähnyt niin miellyttävää ja huomaavaista miestä. Ja kun olin jo hiukan velkautunut, niin tämä käsiraha tuli erittäin hyvään tarpeeseen, mutta asia tuntui minusta sittenkin jollakin tavalla sen verran omituiselta, että tahdoin tietää hiukan enemmän, ennen kuin antaisin lopullisen vastauksen.
"'Saanko kysyä, missä te asutte, sir?' sanoin.
"'Hampshiressä. Hurmaava paikka, nimeltä Copper Beeches, jonne on Winchesteristä kuusi kilometriä. Seutu on kaunista, hyvä neiti, ja vanha taloni mitä viihtyisin.'
"'Mitä velvollisuuksia minulla tulisi olemaan? Tahtoisin mielelläni tietää tehtäväni laadun.'
"'Otan teidät poikani, pienen kuusivuotiaan rasavillin opettajaksi. Näkisittepä vain, kuinka kätevästi hän tappaa torakoita tohvelillani. Se käy niin, että vain läiske kuuluu.' Hän nojautui taaksepäin ja nauroi, niin että silmät häipyivät kokonaan rasvapoimujen väliin.
"Kuullessani lapsen ajanvietteestä hämmästyin hiukan, mutta isän sydämellinen nauru sai minut sitten ajattelemaan, että hän ehkä laski leikkiä.
"'Tehtäväni tulee siis olemaan yhden lapsen opettaminen?' kysyin häneltä.
"'On vielä muutakin, on toki, on toki', hän toimitti vilkkaasti. 'Teidän tulisi myös suorittaa kaikenlaisia pieniä tehtäviä vaimolleni, mitä hän milloinkin haluaa, edellyttäen, etteivät hänen toivomuksensa ole missään suhteessa mahdottomia. Kävisikö se vaikeaksi?'
"'Teen mielihyvällä kaiken voitavani.'
"'Aivan niin. Me olemme vaatimattomia ihmisiä, mutta hyväsydämisiä. Jos esimerkiksi pyytäisimme teitä käyttämään pukua, jonka annamme teille, niin olisiko teillä mitään sitä vastaan, vai kuinka?'
"'Ei suinkaan', vastasin melkoisesti hämmästyneenä kysymyksen johdosta.
"'Ettekä liioin loukkautuisi, jos pyydämme teitä istumaan milloin siellä milloin täällä?'
"'En, en suinkaan.'
"'Suostuisitteko myös leikkauttamaan tukkanne ennen meille tuloanne?'
"Tuskin uskoin korviani. Kuten näette, herra Holmes, minulla on jokseenkin tuuhea ja kauniskin tukka, jonka hiukan punertava väri on varsin harvinainen, jopa taiteellinenkin, kuten minulle on sanottu. Enhän voinut ajatellakaan, että luopuisin siitä noin vain ilman muuta.
"'Pelkään sen olevan mahdotonta', vastasin.
"Hän oli koko ajan katsonut minuun kiinteästi pienillä silmillään, ja kuullessaan vastaukseni hän synkistyi.
"'Luulen sen olevan välttämätöntä', hän sanoi. 'Se on, vaimoni päähänpistoja, ja tehän tiedätte, hyvä neiti, että naisen päähänpistot täytyy ottaa huomioon. Ette siis suostu leikkauttamaan tukkaanne?'
"'En, sir aivan mahdotonta, sir', vastasin päättävästi.
"'Siinä tapauksessa asia saa raueta minun puoleltani. Se oli hyvin ikävää, sillä muuten olisitte ollut erittäin sovelias. Minun täytynee pyytää, neiti Stoper saada nähdä vielä joitakin neitosianne.'
"Liikkeen omistajatar oli koko ajan touhunut papereittensa ääressä, mutta katsahti nyt minuun äärimmäisen närkästyneestä. Hän varmaankin ajatteli välityspalkkiota, joka jäisi nyt saamatta.
"'Haluatteko nimenne jäävän edelleenkin kirjoihin?' hän kysyi.
"'Kyllä, neiti Stoper.'
"'Se näyttää oikeastaan olevan tarpeetonta, koska kieltäydytte vastaanottamasta tarjousta, joka on mitä edullisin', hän sanoi ankarasti. 'Ja meidän välityksellämme teille enää tuskin ilmestyy tämmöistä tilaisuutta. Hyvästi, neiti Hunter.' Hän soitti kelloa, ja ovipoika avasi minulle oven.
"Kun tulin asuntooni ja huomasin kaappini olevan tyhjän ja pari kolme laskua pöydällä, aloin ajatella, olinkohan sittenkin menetellyt taitamattomasti. Olkoon, että noilla ihmisillä oli kummallisia päähänpistoja ja tapoja ja kaikenlaisia eriskummallisia toivomuksia, joita oli toteltava, kun he kerran tarjoutuivat maksamaan riittävän suuren palkkion kaikesta. Vain ani harvat kotiopettajattaret saavat Englannissa sata puntaa vuodessa. Ja mitä hyötyä minulla oikeastaan oli tukastani? Lyhyt tukka on usein hyvinkin pukeva, ja ehkäpä minä olen juuri sellainen tyyppi. Seuraavana päivänä olin jo taipuvainen myöntämään, että olin tehnyt erehdyksen, ja sitä seuraavana olin siitä varma. Olin jo melkein voittanut ylpeyteni ja päättänyt mennä takaisin välitystoimistoon kysymään, oliko paikka vielä vapaa, kun sain kirjeen suoraan siltä lihavalta herralta. Otin kirjeen mukaani, ja se kuuluu:
"Copper Beeches, lähellä Winohesteriä.
"'Hyvä neiti Hunter,
Neiti Stoper on hyväntahtoisesti antanut minulle osoitteenne, ja
nyt tiedustelen täten, olisiko päätöksenne ehkä muuttunut. Vaimoni
tahtoo, että teidän pitää välttämättä tulla, sillä kuvaukseni teistä
on suuresti miellyttänyt häntä. Maksamme teille 120 puntaa vuodessa
korvataksemme kaikki vaivanne, joita pienet oikkumme voivat aiheuttaa
teille. Mutta ne ovat varsin viatonta laatua. Vaimoni on näet hyvin
ihastunut erääseen sinivärin vivahdukseen ja tahtoo, että teillä
olisi aina aamupäivällä sellainen puku. Teidän ei kuitenkaan tarvitse
käyttää varojanne sen hankkimiseen, koska rakas Alice-tyttäremme, joka
on nyt Philadelphiassa, jätti tänne juuri sellaisen puvun. Luulen sen
sopivan hyvin teillekin. Sitten sanoin teille, että voimme pyytää
teitä istumaan milloin missäkin ja askartelemaan aikanne kuluksi
milloin mitäkin, ja minun käsittääkseni sen ei pitäisi liioin tuottaa
teille mitään vaikeuksia. Mitä taas tukkaanne tulee, niin minun on
todellakin sääli sitä, etenkin kun en voinut olla kiinnittämättä
huomiotani sen kauneuteen lyhyen keskustelumme aikana, mutta pelkään,
että minun on pakko pysyä vaatimuksessani, samalla toivoen, että
lupaamani palkka korvaa senkin menettämisen. Tehtävänne poikani
opettajana tulee olemaan hyvin helppo. Ehkä tahdotte ainakin koettaa?
Ilmoittakaa, millä junalla saavutte, niin tulen Winchesteriin teitä
vastaan.
Kunnioittaen
Jephro Rucastle.""Tämän kirjeen sain juuri äskettäin, herra Holmes, ja olen päättänyt ottaa paikan vastaan. Mutta ajateltuani vielä asiaa katsoin parhaaksi alistaa sen teidän harkittavaksenne, ennen kuin annan lopullisen vastauksen."!
"Asiahan on selvä, neiti Hunter, koska olette päättänyt hyväksyä tarjouksen", Holmes sanoi hymyillen.
"Ette siis kehoittaisi minua vastaamaan kieltävästi?"
"Minun täytyy sanoa, että tuskinpa sallisin oman sisareni lähteä sinne."
"Mitähän tässä oikeastaan piilee, herra Holmes?"
"Kukapa sen tietää. Mikä on oma mielipiteenne asiasta?"
"Minun käsittääkseni on vain yksi selitys. Herra Rucastle näytti olevan erittäin kiltti ja hyväntahtoinen mies, mutta hänen vaimonsa on todennäköisesti mielisairas. Hän salaa sen pelosta, että vaimo vietäisiin hullujenhuoneeseen, ja tyydyttää kaikki hänen päähänpistonsa ja oikkunsa saadakseen hänet pysymään mahdollisimman rauhallisena."
"Varsin uskottava selitys ja toistaiseksi ainoa mahdollinen. Mutta eihän se ole mikään sovelias paikka nuorelle ja sivistyneelle naiselle."
"Mutta palkka, herra Holmes, palkka!"
"Niinpä kyllä, palkka on hyvä — liiankin hyvä. Juuri se panee minut hiukan ymmälle. Miksi teille maksetaan sata kaksikymmentä puntaa vuodessa, kun opettajattaria saa neljälläkymmenelläkin. Siihen täytyy olla erityinen ja painava syy."
"Tänne tullessani ajattelin, että kun kerron teille kaikki, niin asian alkuvaiheet ovat jo tiedossanne, jos sattuisin tarvitsemaan apuanne. Minusta tuntuisi paljoa turvallisemmalta tietäessäni, että olette valmis auttamaan minua."
"Siihen voitte turvallisesti luottaa. Sanon, etten ole moneen kuukauteen kuullut mitään näin mielenkiintoista. Siinä on piirteitä, jotka ovat aivan uusia, jos epäilette jotakin tai jos teitä uhkaa vaara —"
"Vaara! Mikä vaara minua voisi uhata?"
Holmes pudisti päätään. "Vaara olisi jo torjuttu, jos tietäisimme sen", hän vastasi. "Olen valmis tulemaan luoksenne mihin aikaan hyvänsä, päivällä ja yölläkin. Sähkösanoma riittää."
"Sitten on kaikki hyvin." Huolestunut ilme oli hävinnyt, ja hän nousi reippaasti tuolistaan. "Nyt matkustan Hampshireen turvallisella mielellä. Kirjoitan heti herra Rucastlelle, uhraan tukkani tänä iltana ja aamulla varhain lähden Winchesteriin." Sanottuaan vielä sydämelliset kiitokset Holmesille hän ojensi kätensä meille kummallekin ja poistui.
"Hän on kaikesta päättäen tyttö, joka kykenee ja on tottunut tulemaan toimeen omin voimin", huomautin minä, kuunnellessani vieraamme reippaita askelia, kun hän meni portaita alas.
"Ja nyt se taito tulee hänelle hyvään tarpeeseen", Holmes sanoi vakavasti. "Erehdynpä suuresti, ellemme saa pian kuulla hänestä jälleen."
Meni kuitenkin pari viikkoa, ennen kuin ystäväni ennustus toteutui. Huomasin usein ajattelevani reipasta asiakastamme. Mitähän ihmiselämän kummallista sivupolkua tämä nuori ja yksinäinen nainen oli mahtanut joutua kulkemaan, mietiskelin häntä muistaessani. Poikkeuksellinen palkka, kummalliset ehdot, helppo työ, kaikki nämä seikat saivat ajattelemaan, että asiassa oli jotakin omituista. Mutta oliko mies ihmisystävä vai salajuonia punova roisto, vai oliko vaikuttimena pelkkä päähänpistojen tyydyttäminen, en voinut sanoa. Holmeskin, kuten huomasin, unohtui usein mietteisiinsä ja saattoi istua toimettomana puoli tuntiakin, kulmat rypyssä ja hajamielisen näköisenä, mutta kun rupesin puhumaan asiasta, hän vain huitaisi kädellään ilmaan. "En tiedä siitä mitään!" hän huudahti kärsimättömästi, "En voi valaa tiiliä ilman savea." Ja kuitenkin hän aina mutisi lopuksi, ettei hän olisi konsanaan sallinut oman sisarensa hyväksyä mokomaa paikkaa.
Sähkösanoma, jonka sitten saimme, tuli myöhään eräänä iltana, juuri kun aioin mennä levolle. Holmes oli syventynyt kemiallisiin tutkimuksiin, ja silloin kävi usein, että löysin hänet aamulla samasta paikasta keitinpullojen ja koeputkien äärestä, johon hän oli illalla jäänyt. Hän avasi sähkösanoman, katsahti siihen ja heitti sen minulle.
"Katso, milloin junia menee Winchesteriin", hän sanoi ja jatkoi askarteluaan.
Sähkösanoma oli lyhyt ja kiirehtivä. Se kuului:
"Pyydän saada tavata teitä huomenna Winchesterissä 'Mustan joutsenen'
hotellissa kello 12. Tulkaa. En tiedä, mitä minun on tehtävä.
Hunter.""Lähdetkö mukaan?" kysyi Holmes katsahtaen minuun.
"Mielelläni."
"Katso sitten, mikä juna sopii parhaiten."
"Yksi lähtee puoli kymmenen ja saapuu Winchesteriin puoli kaksitoista."
"Sehän sopii. Sittenpä taidan lykätä nämä hommat tuonnemmaksi, sillä huomenna meidän pitää olla hyvässä kunnossa."
Seuraavana aamuna istuimme junassa matkalla Englannin muinaiseen pääkaupunkiin. Holmes oli hautautunut aamulehtiin, mutta tultuamme Hampshireen hän sysäsi ne luotaan ja alkoi katsella ohi kiitäviä kauniita maisemia. Oli ihana kevätaamu. Taivas oli kuulakkaan kirkas ja siellä täällä näkyi pieniä vaaleita pilvenhattaroita. Aurinko paistoi kirkkaasti, mutta ilmassa oli vielä virkistävää pakkasen tuntua, joka reipastuttaa ja saa toiminnanhalun täyteen vireeseen. Pienten maalaistalojen punaisia ja harmaita kattoja pilkoitti puiden ja pensaiden keskeltä, joihin lehti juuri alkoi puhjeta. Niitä näkyi joka taholla, katsoipa minne hyvänsä, aina Aldershotin pyöreille kummuille saakka.
"Kylläpä täällä on hymyilevää ja kaunista!" huudahdin minä Baker-streetin hämyssä nuutuneen kaupunkilaisen vilpittömällä riemastuksella. Holmes vain pudisti päätään.
"Minunlaiselleni luonteelle nämä tutkimukset, jotka olen ottanut erikoisalakseni, vähitellen muodostuvat aivan kuin kiroukseksi siinä suhteessa, etten voi enää katsella asioita muuten kuin niiden näkökulmasta", selitti hän. "Sinua noiden pikku talojen sirous ja kauneus ilahduttaa, mutta minun silmäni toteaa heti, että ne ovat kaukana toisistaan. Katsellessani niitä mieleeni nousee heti ajatus, että niissä voi kenenkään tietämättä tapahtua mitä hyvänsä."
"Eihän toki!" huudahdin minä. "Eihän noissa vanhoissa ja kodikkaissa taloissa voine olla sijaa rikoksille."
"Katsellessani niitä tunnen aina kauhua. Tiedän kokemuksestani, Watson, etteivät Lontoon kurjimmatkaan kujat kykene kilpailemaan synnissä ja rikoksissa hymyilevän ja kauniin maaseudun kanssa."
"Minä aivan pelästyn!"
"Mutta syy on ilmeinen. Kaupungissa saa yleinen mielipide aikaan paljon sellaista, mihin laki ei kykene. Siellä ei ole niin kurjaa paikkaa, ettei pahoinpidellyn lapsen huuto tai juopuneen elämöiminen herättäisi naapureissa närkästystä ja myötätuntoa, ja järjestysvalta on kaikkialla niin lähellä, että yksi sanakin saa sen liikkeelle. Lakitupa on aivan rikoksen vieressä. Mutta katso noita peltojensa keskellä kyhjöttäviä yksinäisiä taloja. Niiden asukkaat ovat enimmäkseen oppimatonta väkeä, jotka eivät tiedä laista mitään tai ainakin hyvin vähän. Tuommoisissa paikoissa voi tapahtua mitä hyvänsä kaikessa hiljaisuudessa, niissä voidaan harjoittaa helvetillistä julmuutta vuodesta vuoteen, kenenkään tietämättä siitä mitään. Jos neiti Hunterin työpaikka olisi Winchesterissä, en olisi ollut lainkaan huolissani hänestä, mutta tuo kuuden kilometrin matka maaseudulle tekee asian vaaralliseksi. Mutta joka tapauksessa on selvää, ettei häntä uhkaa mikään henkilökohtainen vaara."
"Ei. Kun hän voi tulla Winchesteriin meitä tapaamaan, niin eihän mikään estä häntä tarpeen vaatiessa pakenemastakaan."
"Aivan niin."
"Mikähän tässä oikeastaan on takana? Etkö ole sommitellut siihen minkäänlaista selitystä?"
"Olen laatinut seitsemän eri selitystä, jotka ovat kaikki sikäli uskottavia, mitä tiedämme asiasta. Mutta mikä niistä on oikea, sen ratkaisevat uutiset, jotka epäilemättä odottavat meitä matkamme päässä. Tuomiokirkon torni näkyykin jo tuolta, niin että saamme pian kuulla, mitä neiti Hunterilla on kerrottavanaan."
"Musta joutsen" on hyvä ja siisti hotelli aivan aseman läheisyydessä, ja siellä neiti Hunter jo odottikin meitä yksityishuoneessa, jonka pöydälle oli katettu aamiainen.
"Olen niin iloinen, että tulitte", hän sanoi vakavasti. "Olitte hyvin kilttejä, sillä en todellakaan tiedä, mitä minun on tehtävä."
"Kertokaa, mitä teille on tapahtunut."
"Sen teen, mutta minulla on kiire, sillä lupasin herra Rucastlelle palata ennen kolmea. Hän ei estellyt matkaani, vaikka en sanonutkaan, mille asioille lähdin."
"Selostakaa nyt meille kaikki oikeassa järjestyksessä." Holmes oikaisi pitkät säärensä lähemmäksi tulta ja oli valmis kuuntelemaan.
"Minun täytyy ensinnäkin sanoa, etteivät herra ja rouva Rucastle ole kohdelleet minua millään tavalla huonosti. Mutta minä en ymmärrä heitä, ja sen tähden tunnen olevani aina levoton ja rauhaton."
"Mitä te ette ymmärrä?"
"Heidän käytöstään. Kerron teille kaikki alusta alkaen. Herra Rucastle oli tullut tänne minua vastaan ja vei minut vaunuillaan kotiinsa Copper Beechesiin. Paikka on ihana, mutta itse talo on kaikkea muuta kuin kaunis. Suuri nelikulmainen rakennus, joka on ollut joskus valkoinen, mutta jonka seinät ovat nyt täynnä tuulten ja myrskyjen syövyttämiä läikkiä. Takana ja sivuilla on metsää ja edessä noin sadan metrin levyinen nurmikkorinne, jonka toisena rajana on Southamptoniin menevä valtamaantie. Herra Rucastle omistaa rakennuksen ja sen edessä olevan rinteen, mutta takana ja sivuilla oleva metsä kuuluu lordi Southertonin alueisiin. Hän ajoi itse ja oli aivan yhtä ystävällinen ja miellyttävä kuin tavatessani hänet ensimmäisen kerran ja esitteli minut heti perille päästyämme vaimolleen ja pikku pojalleen.
"Otaksumamme, joka tuntui meistä niin uskottavalta istuessamme huoneessanne Baker-streetillä, ei pidä paikkaansa, herra Holmes. Rouva Rucastle ei ole mielisairas. Hän on kalpea hiljainen nainen, korkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäinen, ja niin ollen paljon nuorempi miestään, joka on ainakin neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen. Heidän puheistaan olen ymmärtänyt heidän olleen naimisissa noin seitsemän vuotta, ja että hän on ollut sitä ennen leski ja että aikaisemmassa avioliitossa on ollut vain yksi lapsi, tytär, joka on nyt Philadelphiassa. Ja kun hänen täytyy olla ainakin kaksikymmenvuotias, voin hyvin ymmärtää, ettei hän viihdy kotona nuoren äitipuolensa takia.
"Rouva Rucastle näyttää olevan henkisestikin aivan yhtä väritön kuin ulkonaisesti. Vaikutusta, jonka hän teki minuun, on vaikea määritellä. Se ei ollut sanottavasti edullinen, mutta ei vastenmielinenkään. Hän on täydellinen nolla. Huomasin kuitenkin heti, että hän on intohimoisesti kiintynyt mieheensä ja pikku poikaansa. Hänen katseensa siirtyy alinomaan toisesta toiseen ja huomaa pienimmätkin toivomukset, jotka hän koettaa toteuttaa jo ennen, kuin ne lausutaankaan. Herra Rucastle on häntä kohtaan huomaavainen ja ystävällinen omalla leveällä tavallaan, ja yleensä he näyttävät onnelliselta parilta. Ja kuitenkin tällä naisella on jokin salainen suru. Hän vaipuu usein ajatuksiinsa ja näyttää sanomattoman surulliselta. Olen monta kertaa nähnyt hänen itkevän. Olen ajatellut, että hänen mieltään ehkä painaa huoli ja pelko lapsen tulevaisuudesta, sillä en ole milloinkaan nähnyt niin pilalle hemmoteltua ja ilkeää lasta. Hän on ikäisekseen hento ja pieni varreltaan, kun taas pää on suhteettoman suuri. Hänen elämänsä on joko synkkää ja uhmailevaa jörötystä tai sitten alituista kiukuttelemista, joka tämän tästä kiihtyy hillittömäksi suuttumiseksi. Kaikkien heikompien olentojen kiusaaminen näyttää olevan ainoa askartelu, joka huvittaa häntä, ja hiirien, pikkulintujen ja hyönteisten pyydystämisessä hän on todella nerokas. Mutta mitäpä hyödyttää puhua tuosta ilkiöstä, jolla ei oikeastaan ole mitään tekemistä tämän asian kanssa."
"Tahdon mielelläni kuulla pienimmätkin yksityiskohdat", huomautti Holmes, "kaikki sellaisetkin, jotka eivät: teidän mielestänne ehkä kuulukaan asiaan."
"Koetan selostaa kaikki mahdollisimman tarkasti. Palvelijat tekivät minuun varsin vastenmielisen vaikutuksen. Niitä on kaksi, Toller-niminen vanhempi mies ja hänen vaimonsa. Huomioni kiintyi heti heidän käyttäytymiseensä. Mies, jolla on harmahtava tukka, on aivan sivistymätön ja löyhkää aina väkijuomille. Olen jo kaksi kertaa nähnyt hänet aivan juovuksissa, herra Rucastlen kiinnittämättä asiaan mitään huomiota. Vaimo on pitkä ja happamen näköinen luiseva eukko, yhtä vaitelias kuin hänen emäntänsäkin ja näyttää aina tyytymättömältä. He ovat mitä vastenmielisin pariskunta, mutta onneksi vietän päiväni enimmäkseen pojan huoneessa ja omassani, jotka ovat vieretysten talon toisessa päässä.
"Kaksi ensimmäistä päivää olin melkein joutilaana, mutta kolmantena rouva Rucastle meni heti aamiaisen jälkeen miehensä luo ja kuiskasi jotakin tämän korvaan.
"'Niin, aivan niin', hän sanoi ja kääntyi minuun päin. 'Olemme hyvin kiitollisia teille siitä, neiti Hunter, että mukauduitte toivomukseemme ja leikkautitte tukkanne. Vakuutan, ettei se ole vaikuttanut ulkonäköönne vähimmälläkään tavalla epäedullisesti. Nyt tahtoisimme nähdä, kuinka mainitsemani sininen puku sopii teille. Se on huoneessanne vuoteella, ja jos tahtoisitte nyt pukea sen yllenne, niin olisimme kumpikin erittäin kiitollisia.'
"Puku, jonka näin huoneessani, oli kauniin sininen, mutta juuri se vivahdus on hyvin harvinainen. Kangas oli ensiluokkaisen hienoa, mutta kaikesta näki, että pukua oli käytetty ennenkin. Se sopi erinomaisen hyvin, aivan kuin se olisi tehty minua varten. Herra ja rouva Rucastle olivat molemmat niin ihastuneita nähdessään minut, ettei sillä näyttänyt olevan mitään rajaa, niin haltioituneita, että se vaikutti teennäiseltä. He odottivat minua alhaalla salissa, joka on talon etupuolella ja niin suuri, että se ulottuu päädystä toiseen. Siinä kolme korkeaa, lattiaan saakka ulottuvaa ikkunaa. Keskimmäisen eteen oli asetettu tuoli selin ikkunaan. Minua pyydettiin istumaan siihen, minkä jälkeen herra Rucastle alkoi kertoa mitä hullunkurisimpia kaskuja, kävellen koko ajan edestakaisin huoneen toisella sivulla. Ette voi kuvitellakaan, kuinka lystikäs hän oli. Nauroin niin, että olin menehtyä. Mutta hänen vaimonsa, jolla ei ole ilmeisesti rahtuakaan huumorintajua, ei edes hymyillyt, vaan istui koko ajan kädet ristissä, surullisen ja huolestuneen näköisenä. Noin tunnin kuluttua herra Rucastle huomautti äkkiä, että oli jo aika ryhtyä työhön ja toimeen, ja kehoitti minua muuttamaan pukua ja menemään pikku Edwardin luo.
"Kaikki tämä toistui aivan samalla tavalla kahta päivää myöhemmin. Muutin pukua, istuin saman ikkunan ääressä ja nauroin vilpittömästi isäntäni kaskuille, joita näytti olevan loppumaton varasto ja jotka hän kertoi mestarillisesti. Sitten hän antoi minulle keltakantisen kirjan, käänsi tuolini sivuttain, ettei varjoni olisi edessäni, ja pyysi minua lukemaan ääneen. Aloitin erään luvun puolivälistä, mutta kun olin lukenut noin kymmenen minuuttia, hän käski äkkiä minun lopettaa, vaikka olin keskellä lausetta, ja mennä muuttamaan pukua.
"Voitte kuvitella, herra Holmes, että uteliaisuuteni heräsi ja että tahdoin kernaasti saada tietää, mitä nämä kummalliset teatteriesitykset oikeastaan merkitsivät. Minun piti välttämättä istua siten, etteivät kasvoni näkyneet ikkunaan, sen huomasin olevan heistä hyvin tärkeätä, ja niinpä minut valtasi kiihkeä halu saada nähdä, mitä takanani tapahtui. Käsikuvastimeni oli särkynyt ja siten keksin sen keinon, että piilotin seuraavalla kerralla sopivan suuruisen palan nenäliinaani. Nauraessani sitten taas oikein sydämellisesti nostin käteni muka silmieni eteen, mutta samalla sovitin peilini sellaiseen asentoon, että näin selvästi kaikki, mitä oli takanani. Minun täytyy myöntää, että petyin suuresti. En huomannut mitään erityisempää.
"Mutta se oli vasta ensimmäinen yritys. Kun katsahdin toisen kerran pieneen kuvastimeeni, näin heti, että maantiellä seisoi pienenpuoleinen mies, jolla oli harmaa puku ja leukaparta ja joka näytti tarkastelevan minua. Maantiellä liikkuu aina väkeä, mutta hän nojasi aitaan ja katseli herkeämättä taloon päin. Pyyhkäistyäni silmiäni laskin käteni alas ja katsahdin rouva Rucastleen, jonka näin tuijottavan minuun hyvin tutkivasti. Hän ei virkkanut mitään, mutta hän oli varmasti huomannut, että minulla oli peili kädessäni ja että olin nähnyt maantiellä seisovan miehen. Hän nousi heti paikaltaan.
"'Jephro', hän sanoi, 'tiellä on joku julkea mies, joka tuijottaa neiti Hunteriin.'
"'Mahdollisesti joku tuttavanne, neiti Hunter?' herra Rucastle kysyi.
"'Ei. En tunne ketään täälläpäin.'
"'No jopa jotakin! Todellakin julkeata! Viitatkaa hänelle, että hänen pitää mennä tiehensä.'
"'Eiköhän ole parasta, ettemme välitä hänestä.'
"'Ei, ei suinkaan! Sitten hän maleksii täällä aina. Olkaa hyvä ja kääntykää ympäri ja viitatkaa hänelle näin.'
"Tein, niinkuin minulle sanottiin, ja samassa rouva Rucastle veti kaihtimet ikkunan eteen. Tämä tapahtui noin viikko sitten. En ole sen koommin istunut mainitsemani ikkunan ääressä enkä pukenut ylleni tuota sinistä leninkiä. Enkä ole enää liioin nähnyt miestä, johon huomioni silloin kiintyi."
"Jatkakaa, pyydän", sanoi Holmes. "Selostuksenne on erittäin mielenkiintoinen."
"Pelkään sen vaikuttavan koko lailla hajanaiselta ja etteivät selostamani tapahtumat todellisuudessa olekaan minkäänlaisessa yhteydessä keskenään. Heti ensimmäisenä päivänä herra Rucastle vei minut katsomaan pientä laudoista tehtyä kojua, joka on lähellä keittiön portaita. Tullessamme lähemmäksi kuulin ketjun kalinaa ja sitten epämääräistä liikehtimistä, aivan kuin suuri eläin olisi liikkunut kojussa puoleen ja toiseen.
"'Katsokaa sisään', herra Rucastle sanoi ja osoitti lautojen väliin jäänyttä pientä rakoa. 'Eikö se olekin kaunis?'
"Kurkistin sisään ja näin pimeässä kojussa kaksi hehkuvaa silmää ja niiden takana jättiläismäisen ruhon hämärät ääriviivat.
"'Älkää pelästykö', saattajani sanoi nauraen nähdessään minun säpsähtävän. 'Se on vain Carlo, verikoirani. Minä omistan sen, mutta Toller, vanha palvelijani, on ainoa, jota se hiukan tottelee. Se saa ruokaa vain kerran päivässä ja silloinkin niukasti, niin että se on aina täydessä vireessä. Toller laskee sen irti joka ilta, ja Jumala varjelkoon sitä, joka silloin tunkeutuu alueellemme. Älkää menkö millään ehdolla ulos pimeän tultua, jos henkenne on teille rakas.'
"Varoitus ei ollut aiheeton, minkä totesin pian sen jälkeen katsoessani eräänä yönä aivan sattumalta ulos ikkunastani. Oli kaunis kuutamo, melkein yhtä valoisaa kuin päivällä, ja nurmikkorinne hohti kuin hopea. Katselin kuin lumottuna kaunista kuutamoyötä, nauttien sen syvästi rauhasta, kunnes olin näkevinäni jonkin tumman hahmon liikkuvan aidan varjossa. Hetkisen kuluttua se tuli esiin kirkkaaseen kuutamoon, ja silloin näin, mikä se oli. Jättiläismäinen koira, ainakin vasikan kokoinen, jolla oli roikkuvat korvat, peloittavan suuri kuono ja jäntevät raajat. Se meni hitaasti nurmikon poikki ja hävisi näkyvistäni. Katsellessani tuota kaameata äänetöntä vartijaa tunsin melkeinpä suurempaa kauhua, kuin jos olisin nähnyt murtovarkaan.
"Nyt kerron teille hyvin omituisen tapauksen, joka sattui minulle itselleni. Olin, kuten tiedätte, leikkauttanut tukkani Lontoossa, ja palmikon olin tallettama matka-arkkuni pohjalle. Eräänä iltana, pantuani pojan nukkumaan, rupesin aikani kuluksi tutkimaan huonettani hiukan lähemmin ja järjestelemään tavaroitani. Huoneessani on vanha lipasto, jossa on kolme laatikkoa. Ylimmät olivat auki ja tyhjät, mutta alin oli lukittu. Täytin ylimmät liinavaatteillani, mutta kun minulla oli vielä paljon muutakin tavaraa, niin minua tietysti harmitti, ettei kolmaskin ollut käytettävissäni. Sitten ajattelin, että se ehkä oli lukittu vain epähuomiossa, minkä tähden otin esiin kaikki avaimeni saadakseni sen auki. Ensimmäinen, jota koetin, sopi lukkoon, ja minä vedin laatikon auki. Sekin oli muuten tyhjä, paitsi että pohjalla oli jotakin. Teidän on aivan mahdotonta arvata, mitä. Minun hiuspalmikkoni!
"Otin sen käteeni ja katselin sitä. Se oli yhtä paksu ja värikin oli aivan sama. En tiennyt, mitä minun piti ajatella. Kuinka oli minun palmikkoni voinut joutua lipastoon? Vapisevin käsin purin arkkuni ja löysin palmikkoni sen pohjalta, johon olin sen pannutkin. Vertasin niitä toisiinsa ja ne olivat aivan samanlaiset. Eikö se ollut kummallista? Minun oli mahdotonta löytää minkäänlaista selitystä tähän arvoitukseen, vaikka olisin vaivannut päätäni kuinka kauan hyvänsä. Panin löytämäni palmikon takaisin laatikkoon, enkä puhunut asiasta sanaakaan isäntäväelleni, koska olin menetellyt väärin avatessani laatikon, jonka he olivat lukinneet.
"Minulla on tarkka silmä tekemään huomioita, herra Holmes, eikä kestänytkään kauan, ennen kuin olin täysin selvillä huoneiden järjestyksestä. Talon kummassakin päässä on pieni sivurakennus. Tollerit asuvat toisessa, mutta toinen näyttää aivan asumattomalta, ja sen ovikin on aina lukittu. Mennessäni eräänä päivänä portaita alas näin kuitenkin herra Rucastlen tulevan juuri tuosta ovesta, avainnippu kädessään ja kasvoilla ilme, jota en ollut milloinkaan aikaisemmin huomannut. Hyväntuulisuudesta, johon olin tottunut, ei näkynyt jälkeäkään. Kasvot olivat purppuranpunaiset, otsa vihasta rypyssä ja ohimoiden suonet korkealle jännittyneinä. Hän lukitsi oven ja kiiruhti ohitseni sanaakaan virkkamatta.
"Uteliaisuuteni heräsi. Ollessani hiukan myöhemmin ulkona oppilaani kanssa suuntasin kulkumme niin, että saatoin nähdä mainitun sivurakennuksen ikkunat. Niitä oli neljä, kaikki samassa rivissä ja kaikki tomuiset ja likaiset. Neljännen edessä oli sitä paitsi luukut. Huoneet olivat ilmeisesti autioita ja asumattomia. Kävellessäni siinä edestakaisin luoden aina silloin tällöin silmäyksen noihin ikkunoihin, herra Rucastle tuli luokseni hymyillen mitä herttaisemmin.
"'Toivottavasti ette saanut minusta, parahin neiti Hunter, äsken sellaista käsitystä, että tarkoitukseni oli olla epäkohtelias, kun menin ohitsenne sanaa sanomatta. Ajattelin liikeasioitani niin kiinteästi, että unohdin ympäristöni kokonaan.'
"Sanoin hänelle, etten ollut lainkaan loukkautunut. 'Kävellessäni tässä', lisäsin sitten, 'huomasin juuri, että teillä on tuolla ylhäällä useampia huoneita, joissa ei asu ketään.'
"Hän säpsähti, huomasin sen selvästi, ja katsoi minuun hämmästyneestä
"'Harrastan ajankulukseni valokuvausta ja olen järjestänyt sitä varten pimeän huoneen tuonne ylös', hän selitti. 'Mutta hyvänen aika, kuinka teräväsilmäisen nuoren neidin olemmekaan saaneet taloon! Kuka olisi uskonut sitä?' Hän sanoi sen leikillisesti ja hymyillen, mutta katse, jonka hän samalla loi minuun, ei ollut leikillinen, vaan epäluuloinen ja närkästynyt.
"Siitä hetkestä alkaen, jolloin oivalsin, että noihin huoneisiin liittyi jokin salaisuus, jota ei tahdottu ilmaista! minulle, en ajatellut muuta, kuin että miten pääsisin näkemään ne. Se ei ollut enää pelkkää uteliaisuutta, vaikka olenkin luonnostani utelias, vaan enemmän kuin velvollisuuden tuntoa. Tunsin, että tekisin hyvän työn, jos onnistuisin pääsemään tuohon paikkaan. Puhutaan naisen vaistoista. Ehkäpä tämä tunne oli juuri sitä. Mutta oli miten oli, siitä lähtien pidin tuota lukittua ovea aina: silmällä, vaanien tilaisuutta päästä näkemään, mitä se kätki.
"Se tilaisuus ilmaantui vasta eilen. Lienee paikallaan mainita, että olen nähnyt herra Rucastlen lisäksi molempien Tollerienkin käyvän noissa huoneissa. Kerran näin Tollerin tulevan sieltä suuri liinavaatesäkki kainalossaan. Hän on viime aikoina juopotellut yhtenään. Eilen illalla hän oli taas juovuksissa, ja kun menin yläkertaan, näin ovessa avaimen, jonka hän oli epäilemättä unohtanut siihen. Herra ja rouva Rucastle olivat alhaalla ja poika heidän luonaan, niin että parempaa tilaisuutta tuskin saattoi toivoakaan. Kiersin hiljaa avaimen ympäri, työnsin oven auki ja pujahdin sisään.
"Edessäni oli kapea käytävä, jonka seinät olivat paperoimattomat ja lattia ilman mattoa ja jonka toisella seinällä oli vieretysten kolme ovea, joista kaksi oli auki. Tyhjiä, kolkkoja huoneita, toisessa kaksi ikkunaa ja toisessa yksi, ja kaikki ruudut niin likaiset ja tomuiset, että päivänvalo vain hiukan kuulsi niiden läpi. Keskimmäinen ovi oli kiinni, edessä leveä rautatanko, jonka toinen pää oli köytetty seinään kiinni ja toinen lukittu tukevaan, seinään lyötyyn renkaaseen. Ovi oli myös lukossa ja avain poissa. Tämä teljetty ovi oli selvästi sen ikkunan kohdalla, jonka edessä oli luukut, mutta huone ei ollut pimeä, sillä kynnyksen ja oven väliin jääneestä raosta siinsi selvästi päivänvalo, mistä päättelin, että huoneessa täytyi olla kattoikkuna. Seisoessani käytävässä ja tuijottaessani tuohon synkkään oveen, ihmetelIen, mitä se mahtoi kätkeä, kuulin sen takaa askeleita ja näin tumman varjon liikkuvan edestakaisin oven alla huomaamani raon kohdalla. Sitä eivät rasittuneet hermoni enää kestäneet, herra Holmes. Minut valtasi hirveä kauhu. Käännyin ja syöksyin ulos, aivan kuin minua olisi ajettu takaa — aivan kuin jokin hirveä käsi olisi ollut tarttumaisillaan minuun — suoraan herra Rucastlen syliin, joka odotti ulkopuolella.
"'Tekö siellä olette', hän sanoi hymyillen. 'Sitä jo ajattelinkin, kun näin oven olevan auki.'
"'Pelästyin niin kauheasti!' huohotin minä.
"'Mutta hyvä kiltti neiti, eihän toki, eihän toki!' — ette voi kuvitella, kuinka hellä ja lohduttava hänen äänensä oli — 'ja mitä te niin säikähditte, neiti hyvä?'
"Mutta hänen äänensä oli aivan liian hellivä. Hän liioitteli. Olin aina varuillani hänen suhteensa.
"'Olin niin hupsu, että menin tuohon tyhjään sivurakennukseen', vastasin. 'Mutta siellä on niin autiota ja kolkkoa ja pimeää, että pelästyin ja tulin kiireesti pois. Siellä on niin painostavan äänetöntä.'
"'Eikö muuta?' hän kysyi ja katsoi minuun terävästi.
"'Kuinka — kuinka niin?' sanoin.
"'Minkä arvelette olevan syynä siihen, että tämä ovi on aina lukittu?'
"'Siitä minulla ei ole aavistustakaan.'
"'Vain sen tähden, ettei se ole asiaankuulumattomia varten. Ymmärrättekö?' Hän hymyili mitä herttaisimmin.
"'Jos vain olisin tietänyt — —'
"'Nyt tiedätte sen. Ja jos vielä kerran rohkenette astua tämän kynnyksen yli —' tässä hänen hymynsä muuttui pirulliseksi irvistykseksi ja hän tuijotti minuun raivosta liekehtivin silmin — 'niin usutan koiran kimppuunne!'
"Olin niin säikähtynyt, etten tiedä, mitä tein. Todennäköisesti juoksin hänen ohitseen huoneeseeni. En muista muuta, kuin että huomasin lepääväni vuoteellani joka jäsen vavisten. Sitten muistin teidät, herra Holmes. Minun täytyi saada neuvotella kanssanne. Pelkäsin koko taloa, isäntää, rouvaa, palvelijoita, vieläpä lastakin. Jos saisin tavata teitä, niin kaikki olisi hyvin. Olisinhan luonnollisesti voinut paeta, mutta uteliaisuuteni oli melkein yhtä suuri kuin pelkoni. Päätökseni oli pian valmis. Lähettäisin teille sähkösanoman. Otin hattuni ja kappani ja menin lennätintoimistoon, joka on noin puolen kilometrin päässä, ja kun tulin kotiin, olin paljon rauhallisempi. Saapuessani portille kauhistuin ajatellessani, että entäpä jos koira oli laskettu sillä aikaa irti, mutta samassa muistin, että Toller oli tiedottomana juovuksissa ja että hän oli ainoa koko talossa, joka uskalsi mennä tuon villipedon luo ja päästää sen irti. Hiivin hiljaa huoneeseeni, kohtaamatta ketään, ja lepäsin valveilla puoliyöhön saakka ilosta, että saisin puhua kanssanne. Kukaan ei estellyt, kun tänään pyysin saada; käydä täällä Winchesterissä, mutta minun täytyy olla kotona ennen kolmea, sillä herra ja rouva Rucastle menevät vierailulle ja viipyvät siellä koko illan, niin että minun täytyy pitää huolta pojasta. Nyt olen kertonut teille kaikki, herra Holmes. Olisin hyvin iloinen, jos voisitte sanoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee, ja ennen kaikkea, mitä minun pitää tehdä."
Holmes ja minä olimme kuunnelleet koko ajan mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Nyt hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin kädet syvällä taskuissa, synkkänä ja miettiväisenä.
"Onko Toller vielä juovuksissa?" hän kysyi sitten.
"On. Kuulin hänen vaimonsa sanovan rouva Rucastlelle, ettei hänestä ole mitään apua."
"Hyvä on. Ja Rucastlet ovat poissa koko illan?"
"Niin."
"Onko talossa kellaria, jossa on vahva lukko?"
"Kyllä, viinikellari."
"Minun täytyy sanoa, neiti Hunter, että olette hoitanut tämän asian erittäin hyvin ja käyttäytynyt koko ajan kuin järkevä ja reipas tyttö ainakin. Luuletteko, että voisitte suorittaa vielä yhden hyvän työn? En pyytäisi sitä, ellen tietäisi, että olette varsin harvinainen nainen.'
"Tahdon ainakin koettaa. Mitä minun pitäisi tehdä?'
"Tulemme Copper Beechesiin kello seitsemän. Rucastlet ovat silloin menneet, ja Toller on toivottavasti edelleenkin niin juovuksissa, ettei meidän tarvitse välittää hänestä. Jäljellä on siis vain hänen vaimonsa, joka voi käydä haitalliseksi. Jos voisitte lähettää hänet jollekin asialle kellariin ja samalla lukita hänet sinne, niin se olisi korvaamaton apu."
"Sen teen."
"Oivallista. Sitten tutkimme asian perin pohjin. Siihen on luonnollisesti vain yksi selitys. Teidät on otettu sinne esittämään henkilöä, jota pidetään vankina tuossa teljetyssä huoneessa. Se on aivan ilmeistä. Ja tämä vanki on, siitä olen varma, isäntänne tytär, neiti Alice Rucastle, jonka sanotaan, mikäli muistan oikein, matkustaneen Amerikkaan. Teidät hyväksyttiin sen tähden, että olette hänen kokoisensa ja näköisensä ja että teillä on samanlainen tukka. Hänen tukkansa on leikattu, mahdollisesti jonkin sairauden takia, ja niinpä tekin saitte uhrata omanne. Oli muuten hyvin omituista, että hänen palmikkonsa oli jätetty huoneeseen, joka annettiin teille. Se oli arvatenkin unohtunut sinne. Maantiellä näkemänne mies oli epäilemättä hänen ystäviään — mahdollisesti hänen sulhasensa. Hän tunsi tietysti puvun, joka tuotiin teille; te olitte hänen ystävänsä näköinen; hän näki teidät aina iloisena ja hilpeänä; ja sitten te viittasitte hänelle torjuvasti. Mitäpä hän saattoi niin ollen muuta ajatella, kuin että neiti Rucastle oli täysin onnellinen eikä enää välittänyt hänestä. Koira päästetään yöksi irti vain sitä varten, ettei hän pääsisi tapaamaan teitä. Kaikki tämä on täysin selvää. Vakavin seikka tässä jutussa on lapsen luonne."
"Mutta mitä tekemistä sillä on tämän asian kanssa?" ihmettelin minä.
"Lääkemiehenä tiedät kokemuksestasi, hyvä Watson, että lapsen taipumuksia selviteltäessä aina tutkitaan vanhempia. Samoin tiedät, että päinvastainen menettely on yhtä pätevä. Olen usein saanut vanhempien luonteesta oikean käsityksen vasta sitten kun olen tarkkaillut heidän lapsiaan. Tämän lapsen luonteessa ilmenevä julmuus on luonnotonta, mutta se on hänelle olennaista, koska se viehättää häntä, ja niin ollen se tietää pahaa tuolle tyttö raukalle, joka on nyt hänen vanhempiensa armoilla — vanhempien, joilta hän on taipumuksensa perinyt. Ajattelin lähinnä hänen hymyilevää isäänsä, mutta voihan olla, että siinä on yhtä paljon äidinkin perintöä."
"Te olette varmasti oikeassa, herra Holmes", asiakkaamme sanoi. "Kun rupean muistelemaan kaikenlaisia pikkuseikkoja, joihin en ole varhemmin kiinnittänyt sen enempää huomiota, tiedän kaiken olevan niinkuin sanotte. Oi, älkäämme viivytelkö enää, vaan kiiruhtakaamme auttamaan tuota tyttö raukkaa!"
"Meidän täytyy toimia hyvin varovaisesti, sillä olemme nyt tekemisissä ovelan miehen kanssa. Ennen seitsemää emme voi tehdä mitään. Silloin tulemme luoksenne, ja päästyämme niin pitkälle ei kestä kauan, ennen kuin olemme paljastaneet salaisuuden."
Kello oli täsmälleen seitsemän, kun saavuimme Copper Beechesiin, jätettyämme hevosemme majataloon, joka oli siinä lähellä. Neiti Hunter seisoi hymyillen portailla, mutta hänen kuvauksestaan olisimme muutenkin tunteneet paikan taloa ympäröivistä mahtavista puista, joiden tummia oksia laskeva aurinko punasi.
"Onnistuiko se?" kysyi Holmes.
Jostakin alhaalta kuului äänekästä jyskytystä. "Rouva Toller siellä hakkaa kellarin ovea", neiti Hunter ilmoitti, "ja hänen miehensä kuorsaa keittiön lattialla. Tässä ovat avaimet, jotka otin häneltä."
"Olette todellakin suurenmoinen!" Holmes huudahti ihastuneesti. "Menkää nyt edellä, niin katsomme, mitä tämän synkän jutun toisessa päässä on."
Me nousimme portaita ylös, avasimme erään oven, jonka takana oli kapeahko käytävä, ja pysähdyimme oven eteen, joka oli teljetty juuri sillä tavalla, kuin neiti Hunter oli kertonut. Holmes katkaisi köyden ja käänsi salvan sivulle. Sitten hän koetteli eri avaimia lukkoon, mutta ovi ei auennut. Sisäpuolelta ei kuulunut risahdustakaan, ja Holmesin kasvot synkistyivät.
"Kunhan emme olisi tulleet liian myöhään", hän sanoi. "Taitaa olla parasta, neiti Hunter, että jäätte tänne. Nyt, Watson, olkapäät ovea vasten, niin saammepa nähdä, emmekö pääse sisään."
Ovi oli vanha ja ränsistynyt ja rysähti heti auki, kun kävimme yhteisvoimin sen kimppuun. Syöksähdimme sisään. Huone oli tyhjä. Oven suussa oli pieni pöytä ja toisella sivuseinämällä kapea telttavuode ja kori, jossa oli liinavaatteita.
"Täällä on jo käyty", sanoi Holmes. "Se hyväkäs on arvannut neiti Hunterin aikeet ja vienyt uhrinsa pois."
"Millä tavalla?"
"Kattoikkunasta. Näemme pian, miten se on tapahtunut." Hän tarttui käsillään ikkunan kehykseen ja oli samassa ulkona katolla. "Täällä on keveät tikapuut päätyä vasten!" hän huudahti meille. "Vanki on viety pois tätä tietä."
"Mutta se on mahdotonta", vastasi neiti Hunter. "Tikapuut eivät olleet siinä, kun Rucastlet lähtivät."
"Hän on palannut takaisin. Sanon teille, että hän on ovela ja vaarallinen mies. En ollenkaan ihmettelisi, vaikkapa tulija, jonka askeleet kuulen portaista, olisi juuri hän. Lienee parasta, Watson, että varaat pistoolisi saataville."
Hän oli tuskin ehtinyt hypätä alas, kun ovelle ilmestyi kookas ja lihava mies, paksu keppi kädessään. Neiti Hunter huudahti ja painautui seinää vasten nähdessään hänet, mutta Holmes hypähti hänen eteensä.
"Missä on tyttärenne?" hän huusi.
Mies silmäili tutkivasti ympärilleen ja katsahti sitten avoimeen kattoikkunaan.
"Juuri sitä tahtoisin kysyä teiltä!" ärjäisi hän. "Senkin varkaat! Nuuskijat! Rosvot! Mutta nytpä jouduittekin satimeen! Kyllä minä näytän teille!" Hän pyörähti ympäri ja kiiruhti portaita alas.
"Hän meni hakemaan koiraa!" huudahti neiti Hunter.
"Minulla on revolveri", sanoin siihen.
"Meidän pitää lukita pääovi!" kiljaisi Holmes ja syöksyi edellämme portaita alas. Mutta päästyämme eteiseen kuulimme koiran, haukuntaa ja sitten hirveän hätähuudon, joka tukahtui kumeaan peloittavaan murinaan. Eräästä sivuovesta hoiperteli samassa näkyviin punakka vanhempi mies.
"Joku on päästänyt koiran irti!" hän huusi. "Voi hyvä Jumala! Se ei ole saanut ruokaa kahteen päivään. Sukkelaan, sukkelaan, sillä muuten tulemme liian myöhään!"
Holmes ja minä riensimme ulos ja kaarsimme, Toller hoippuen kintereillämme, rakennuksen nurkan ympäri sinnepäin, josta murina kuului. Herra Rucastle makasi maassa, ähkien ja riuhtoillen, tavattoman suuren koiran alla, joka oli hampaineen käynyt kiinni hänen kurkkuunsa. Juoksin lähemmäksi ja ammuin melkein vierestä pari laukausta suoraan koiran pään läpi. Se lysähti uhrinsa päälle, valkoiset hampaat upotettuina niin lujasti herra Rucastlen lihavaan kaulaan, että saimme ahertaa kauan, ennen kuin ote lopulta heltisi. Herra Rucastle eli vielä, mutta oli hirveästi raadeltu. Kannoimme hänet vierashuoneen sohvalle, ja lähetettyäni Tollerin, joka oli, nyt kokonaan selvinnyt, viemään sanaa hänen vaimolleen, koetin parhaani mukaan lieventää hänen tuskiaan. Seisoimme kaikki hänen ympärillään, kun huoneeseen tuli pitkä, luiseva nainen.
"Rouva Toller!" huudahti neiti Hunter.
"Niin, neiti. Herra Rucastle päästi minut kellarista, ennen kuin hän meni ylös. Voi, neiti, mikä vahinko, ettette sanonut minulle, mitä aioitte tehdä. Olisin heti ilmoittanut, että se oli tarpeetonta."
"Niinkö!" virkkoi Holmes, katsoen häneen terävästi. "Rouva Toller näyttää tietävän tästä asiasta enemmän kuin kukaan muu."
"Aivan niin, sir, ja minä olen valmis kertomaan kaikki, mitä tiedän."
"Olkaa niin hyvä, sillä tässä jutussa on monta kohtaa, joista en ole vielä selvillä."
"Kyllä ne pian selviävät ja olisivat jo selvinneetkin, jos vain olisin päässyt pois kellarista. Jos tästä asiasta tulee oikeusjuttu, niin teidän tulee tietää ja muistaa, että olen aina ollut neiti Alicen ystävä ja ainoa, joka pidin hänen puoltaan tässä talossa.
"Täällä kotona neiti Alice ei ollut enää koskaan onnellinen sen jälkeen kun hänen isänsä meni uusiin naimisiin, ei, ei. Hänet syrjäytettiin kokonaan, eikä hänellä ollut milloinkaan mitään sanomista, mutta en voi sanoa, että häntä olisi kohdeltu huonosti. Vasta sitten kun hän erään tuttavansa luona tutustui herra Fowleriin, hänen elämänsä muuttui todella onnettomaksi. Olin ymmärtänyt, että neiti Alicella oli omia rahoja, äitinsä koko perintö, mutta hän oli niin hiljainen ja sävyisä ja vaatimaton, ettei hän milloinkaan puhunut niistä, vaan antoi isänsä hoitaa kaikki. Herra Rucastle tiesi, ettei tyttö parka voisi hänelle mitään, mutta kun kävi ilmi, että neiti Alice voisi mennä naimisiin, saada miehen, joka valvoisi, että hänen vaimolleen luovutettaisiin kaikki, mikä hänelle laillisesti kuuluu, niin hän katsoi ajan tulleen tukahduttaa kaikki sellaiset puuhat alkuunsa. Hän vaati, että neiti Alicen piti allekirjoittaa jokin paperi, joka oikeuttaisi hänet käyttämään tyttärensä rahoja, menipä tämä naimisiin tai ei. Kun neiti Alice kieltäytyi, niin isä kiusasi häntä joka tavalla niin hirveästi, että tyttö parka sai lopuksi aivokuumeen ja makasi aivan kuoleman rajalla kuusi viikkoa. Sitten hän parani, varjoksi kuihtuneena, ja kaunis tukkakin oli täytynyt leikata, mutta hänen ystävänsä, se nuori mies, ei välittänyt siitä, vaan rakasti häntä edelleen niin uskollisesti, kuin mies konsanaan voi."
"Siitä, mitä olette nyt hyväntahtoisesti kertonut meille", sanoi Holmes, "ymmärrän kaikki. Lopuksi, kun ei mikään muu auttanut, herra Rucastle siis turvautui tähän vankina pitämiseen, eikö niin?"
"Niin, sir."
"Ja toi neiti Hunterin Lontoosta päästäkseen hänen välityksellään erilleen tuosta itsepintaisesta herra Fowlerista."
"Aivan niin, sir."
"Mutta herra Fowler ei hellittänyt, vaan piti alituisesti silmällä taloa, ja kohdattuaan teidät hänen onnistui joko puheilla tai rahalla saada teidät uskomaan, että työskentelitte saman asian hyväksi."
"Herra Fowler on aina ollut hyvin ystävällinen, kohtelias ja antelias herra", rouva Toller sanoi juhlallisesti!
"Ja sillä tavalla hänen onnistui järjestää, ettei miehellänne ollut ryypyistä puutetta ja että tikapuut olivat heti saatavilla, kun isäntäväkenne lähti kyläilemään."
"Aivan niin, sir. Juuri niin se oli."
"Meidän täytyy todellakin pyytää teiltä anteeksi, rouva Toller, että tulimme äsken kohdelleeksi teitä niin sopimattomasti, sillä olettehan nyt auliisti selittänyt kaikki, mikä olisi muuten jäänyt meille hämäräksi! Näen lääkärin ja rouva Rucastlen tulevan tuolla, Watson, niin että meidän lienee sopivinta poistua nyt ja ottaa neiti Hunter mukaamme, sillä minun käsittääkseni meillä ei ole enää mitään tekemistä täällä."
Näin se paljastui tuon synkän talon synkkä salaisuus. Herra Rucastle toipui saamistaan vammoista, mutta oli ainiaaksi murtunut mies, jolla ei ole elämässään mitään muuta iloa, kuin vaimonsa hellä ja uhrautuvainen huolenpito. Heillä on luonaan entiset palvelijansa, Toller ja hänen vaimonsa, jotka nyt tietävät, ja ehkä tiesivät ennenkin, niin paljon heidän menneisyydestään, että heidän erottamisensa on vaikeata. Herra Fowler ja neiti Rucastle menivät pakonsa jälkeisenä päivänä naimisiin Southamptonissa, ja herra Fowlerilla on nyt hyvä ja pysyväinen toimi Mauritius-saarella. Mitä neiti Violet Hunteriin tulee, niin hänen suhteensa Holmes tuotti minulle melkeinpä pettymyksen, tahtoisin sanoa. Siitä lähtien, jolloin hän lakkasi olemasta mielenkiintoisen tapauksen keskipiste, Holmes ei ole liioin puhunut hänestä. Hän toimii nykyisin erään yksityisen koulun johtajattarena Walsallissa, ja minä uskon, että kaikki ovat häneen hyvin tyytyväisiä.