Elmkerta ja historiallinen katsaus Puolan itsenistymiseen sek sen johtohahmon Josef Pilsudskin elmntyhn. Teos seuraa Pilsudskin vaiheita vapaustaistelijana, valtionpmiehen ja armeijan ylipllikkn uuden Puolan rakentamisen aikana.
Herman Gummeruksen 'Pilsudski' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2838. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
PILSUDSKI
Uuden Puolan luoja
Kirj.
HERMAN GUMMERUS
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1936.
SISÄLLYS:
Esipuhe. Nuorekas isänmaanystävä. Salaliittolainen ja aktivisti. Vapaustaistelija maailmansodan aikana. Kohtalon valitsema uuden Puolan valtakunnan johdossa. Valtakunnan rakentaja.
ESIPUHE.
Josef Pilsudskin elämäntyö oli niin vaikuttava, niin ratkaiseva Puolan uudestisyntymiselle itsenäiseksi valtioksi, että kuvaus hänen elämänkohtaloistaan on samalla kappale Puolan historiaa.
Enemmän kuin kahden vuosikymmenen ajan hän seisoi vallankumouksellisten taistelijain eturivissä uhrautuen vapauden unelmalle, jota useimpien mielestä oli mahdoton toteuttaa. Maailmansodan aikana, kun tämä unelma hahmottui tavoitettavaksi päämääräksi, hän oli ainoa, joka näki selvän tien sen saavuttamiseksi: Puolan kansan piti luoda itselleen oma aseellinen voima, sillä ilman sellaista se ei kykenisi ottamaan kohtalonsa ohjaksia omiin käsiinsä, kun vapautuksen hetki löi.
Tulos todisti hänen olleen oikeassa, ja hänestä tuli vapautustyön itseoikeutettu johtaja. Valtionpäämiehenä ja armeijan ylipäällikkönä hän niitti katoamatonta kunniaa venäläistä perivihollista vastaan käydyssä voitokkaassa sodassa, joka pelasti Puolan — ja samalla koko Euroopan — hukkumasta idästä tulevan punaisen tuhotulvan alle. Sitä seuranneena rauhankautena hän sai, nojautuen vapaussodan periaatteisiin ja lopulta kovakouraiseen diktatuuriin, käydä pitkällistä ja vaikeaa kamppailua pikkumaista puoluehenkeä ja väärinkäsitettyä demokratiaa vastaan voidakseen rakentaa sen kiinteän hallitusvallan, jota Puola välttämättömästi tarvitsi. Hän kuoli rauhallisen tietoisena siitä, että oli saavuttanut päämääränsä, että oli kunnialla "kestänyt elämänsä kokeen". Kiitollinen kansa ympäröi surren ja kunnioittaen hänen arkkunsa.
Tämän kirjan tarkoituksena on antaa kuva Pilsudskista uuden Puolan luojana, taustana yleiset historialliset tapaukset. Mutta kuvasta tulisi vajanainen ja meille monissa suhteissa käsittämätön, jollei hän esiintyisi siinä myöskin ihmisenä kaikkine sukuperästä ja luonteesta, elämänsuhteista ja ympäristöstä johtuvine vaikutteineen. Jollemme niitäkin tuntisi, emme useinkaan pystyisi käsittämään hänen tekojaan.
Pilsudskin omat kirjoitukset ja lausunnot, jotka on kunnioittavin käsin koottu ja julkaistu puolankielellä ja joiden olennaisimmat osat nyttemmin ovat saatavana myös saksan-, ranskan- ja englanninkielisinä käännöksinä, ovat meille verrattomana lähteenä, johon tutustumalla pääsemme oikein ymmärtämään hänen väkevän ja omalaatuisen persoonallisuutensa. Kaikessa, mitä hän sanoo itsestään, teoistaan ja vaikuttimistaan, ystävistään ja vihollisistaan, on häikäilemättömän rehellisyyden leima. Elämäkerrallisessa kirjallisuudessa, jota jo on ennättänyt syntyä Pilsudskin hahmon ympärille, on hänestä säilynyt lukuisia luonteenomaisia piirteitä.
On houkutteleva, mutta kaikkea muuta kuin helppo tehtävä yrittää valaa mosaiikintapaisista elämäkerrallisista aineksista yhtenäistä kokonaiskuvaa. Tehtävä on sitäkin vaikeampi, koska historiallinen kritiikki ei vielä ole ehtinyt muokata tätä aineistoa. Tekijä toivoo kuitenkin, että hänen on onnistunut antaa lukijalle perusta, jonka pohjalla tätä merkillistä miestä voi arvioida puolueettomasti. Maanmiestensä suuren enemmistön rakastamana ja ihailemana, vastustajainsa ankarasti arvostelemana on Pilsudski niitä historiallisia persoonallisuuksia, jotka kaikkine suurine ominaisuuksineen, kaikkine inhimillisine heikkouksineen tulevat aina kiehtomaan jälkimaailman mieliä. Helsingissä, syyskuulla 1936.
H. G.
NUOREKAS ISÄNMAANYSTÄVÄ.
Syntyperä ja luonne — Kodin henki ja koulun — Ylioppilaana Harkovissa — Vangittuna osallistumisesta murhayritykseen tsaaria vastaan — Viisi vuotta Siperiaan karkoitettuna — Vuoden 1863 puolalaisen veteraanin opetuksia — Pilsudskin sosialismi.
Josef Pilsudskista on sanottu, että hän oli puolalaisen kansanluonteen kaikkein perikuvallisimpia edustajia, mitä koskaan on ollut. Tämän arvioinnin laita on sama kuin useimpien muidenkin yritysten luokitella joku väkevä ja omalaatuinen persoonallisuus määrättyyn ihmisluokkaan kuuluvaksi: se ontuu. Hänen luonteessaan oli useita erikoisesti puolalaisia piirteitä — rikasta mielikuvitusta, ritarillisuutta, taipumusta romanttisuuteen, halua seikkailuihin ja kunniakkaisiin urotekoihin, intohimoista ja uhrautuvaa isänmaanrakkautta. Mutta hänessä oli myöskin muita luonteenominaisuuksia, jotka usein tekivät hänet arvoitukseksi omille maanmiehilleen: hänen sulkeutunut, umpimielinen ja mietiskelevä olemuksensa, jossa pinnan alla kuohuivat intohimoiset tunteet, piintynyt itsepäisyys, sitkeä pysytteleminen kerran tehdyissä päätöksissä ja häikäilemätön johdonmukaisuus, jolla hän ajoi ne lävitse. Hänessä ei ollut puolalaisen luonteen hilpeätä kuohahtelevaisuutta, mutta ei myöskään sen nopeata ja helposti syttyvää leimahtamista tarmokkaaseen toimintaan, mikä yhtä nopeasti voi vaihtua veltoksi alistuneisuudeksi.
Ei liene erehdyttävää asettaa Pilsudskin luonteen epäpuolalaiset piirteet hänen isän puolelta liettualaisen syntyperänsä yhteyteen. Hän kuului ikivanhaan samogitialaiseen aatelissukuun, jonka esi-isät sukutarinoiden mukaan olivat hallinneet heimopäällikköinä pakanallisessa Liettuassa. Itse hän oli ylpeä tästä syntyperästään ja sanoi mielellään itseään liettualaiseksi. Siinä ei hänen mielestään ollut mitään, mikä olisi ollut ristiriidassa puolalaisen isänmaallisuuden kanssa. Hän edusti historiallista valtakunta-aatetta, joka oli kehittynyt tuosta kaukaisesta ajasta lähtien, jolloin Jagiello yhdisti puolalaiset ja liettualaiset valtikkansa alle, ja sitä etujen yhteisyyttä, joka vielä niinkin myöhään kuin 1863 saattoi yhdistää molemmat kansat yhteiseen taisteluun venäläistä perivihollista vastaan.
Oli, miten oli, Puolan kansaan Pilsudski tunsi olevansa sidottu sielunsa syvimmin säikein. Maanmiestensä silmissä hän edusti puolalais-kansallisen valtio-aatteen ruumiillistumaa. Hänen suunnattoman vaikutusvaltansa heihin ehkä osaksi selittävät hänen olemuksensa epäpuolalaiset, liettualaiset piirteet. Mutta ennen kaikkea oli kuitenkin hänen synnynnäisen, lumoavan johtajakykynsä ansiota, että hänen maanmiehensä liittyivät yhtenä miehenä hänen ympärilleen vapaustaistelun kaikkein vaarallisimmissa vaiheissa ja myös rauhanaikana alistuivat hänen tahtoonsa.
Josef Pilsudski syntyi maaliskuun 5 päivänä 1867 Vilnan kaakkoispuolella sijaitsevalla Zulowin tilalla, jonka hänen äitinsä Maria Billewicza oli saanut perintönä. Hänen isänsä Josef Pilsudski oli osallistuttuaan vuoden 1863 kovaonniseen puolalais-liettualaiseen kansannousuun muuttanut Tenienien lähistöllä Samogitiassa (Luoteis-Liettua) sijaitsevalta perintötilaltaan ja ottanut haltuunsa vaimonsa tilan.
Puolan kansa eli tähän aikaan kärsimyshistoriansa synkintä vaihetta. Kaikki vapaudentoiveet näyttivät sortuneen iäksi hautaan. Se osa kansasta, joka Puolan jaossa oli joutunut Preussin herruuteen, eli suotuisissa taloudellisissa oloissa, mutta sen kansalliset pyrkimykset tukahdutettiin kovakouraisesti. Galiziassa kohteli Itävallan hallitus verraten vapaamielisesti puolalaista väestöä, mutta senkään yhdistämisestä kansakunnan pääosaan ei ollut vähimpiäkään toiveita. Kerrassaan sietämättömät olivat olot Venäjän Puolassa, "Kongressi-Puolassa", samoin kuin Liettuassa. Siellä elettiin kapinan kukistamista seuranneen sorron lamaannuttavan vaikutuksen alaisina. Ne kapinalliset, joiden ei ollut onnistunut pelastautua rajan poikki, olivat päättäneet päivänsä hirsipuussa tai heitä oli rangaistu karkoituksella ja kaiken omaisuuden riistämisellä. Kymmeniä tuhansia puolalaisia isänmaanystäviä nääntyi Siperiassa. Venäjän hallitus sovellutti Puolassa hirvittävän ankaraa kuristusjärjestelmää, joka tähtäsi maan täydelliseen venäläistämiseen. Raaka poliisivalta tukahdutti puolalaisen kansallistunnon vähimmätkin ilmaukset, puolankieli oli kielletty kouluissa, kaduilla tuskin uskalsi haastaa sanaakaan puolaksi ja suljettujen ovienkin takana täytyi elää alituisessa urkkijain ja ilmiantajain pelossa. Epätoivo ja tympeä alistuminen levisivät yhä laajempiin piireihin. Saattoi kuulla sanottavan, että vuoden 1863 kapinayritys oli ollut "rikos". Parempi oli, sanottiin, mukautua välttämättömyyteen, unohtaa kaikki vapaudenunelmat ja politiikan asemesta kohdistaa harrastuksensa elinkeinoihin ja kaupantekoon.
Tämä epätoivon ja alistuvaisuuden tunnelma oli vallalla johtavissa, ylemmissä yhteiskuntapiireissä sekä Venäjän että Itävallan ja Preussin Puolassa. "Jättäkäämme suurpolitiikka, lakatkaamme ajattelemasta tulevaisuutta", tuntui olevan ajan tunnussana. Puolan ylhäisimpien aatelissukujen nuoret vesat astuivat Venäjän palvelukseen sillä alalla häämöttävän, loistavan virkauran houkuttelemina. Galiziassa noudatettiin niitä "realipoliittisia" oppeja, joita Krakovan historioitsijakoulu julisti. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1890 sanoi eräs Posenin ns. hovipuolueen etevä jäsen olevansa "puolaa puhuva preussilainen".
Mutta Zulowissa vallitsi toisenlainen henki. Suurta lapsilaumaansa — kuutta poikaa ja neljää tytärtä — kasvatti Maria Pilsudska rakastamaan hartaasti puolalaista isänmaata ja kunnioittamaan vapaustaistelijain muistoa. "Intohimoisena isänmaanystävänä äitini", kirjoittaa Josef Pilsudski, "ei yrittänytkään salata meiltä kansannousun surullisen lopun hänelle aiheuttamaa tuskaa ja pettymystä, vaan pani meitä kasvattaessaan pääpainon sille, että oppisimme ymmärtämään, kuinka välttämätöntä oli edelleen jatkaa taistelua isänmaan vihollista vastaan. Varhaisimmasta lapsuudestamme asti hän tutustutti meidät suurten runoilijaimme tuotteisiin, erittäinkin niihin, jotka olivat kiellettyjä, opetti meille Puolan historiaa ja osti yksinomaan puolankielisiä kirjoja."
Sisaruspiirin leikeissä nuori Josef — eli "Ziuk", niinkuin häntä nimitettiin — oli itseoikeutettu johtaja. Hänessä oli synnynnäinen halu hallita muita, eikä hän voinut sietää kenenkään tahtoa omansa rinnalla. Hänen veljensä ja sisarensa, tottuivat kaikessa tottelemaan häntä. Hän piti itsepintaisesti kiinni omista aatteistaan eikä antanut perään, ennen kuin oli saanut toisetkin mukaan suunnittelemiinsa kepposiin. Vastahakoiset hän osasi suostutella sydämellisellä ystävällisyydellä, joka harvoin jäi tehoamatta. Hän oli väsymätön keksimään yhä uusia leikkejä, uusia seikkailuja. Puolan kolmesta suuresta runoilijasta, Mickiewiczistä, Krasinskista ja Slowackista, hän piti enimmän Slowackista, josta tuli hänen ensimmäinen kansanvaltaisen ajattelutavan opettajansa. Mutta kaikkein mieluimmin hän syventyi sellaisiin kirjoihin, jotka käsittelivät sotaa ja sotaisia urotekoja. Poikamaisen ihastuneena hän lueskeli muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten sankaritöistä, mutta ennen kaikkea oli Napoleon hänen sankarinsa. Mielikuvituksessaan hän seurasi suurta sotapäällikköä ja tämän puolalaisia vapaajoukkoja näiden sotaretkillä aina etäiseen Espanjaan asti.
Vuonna 1874 kohtasi Pilsudskin perhettä Zulowissa kova isku, kun kaamea tulipalo pani poroksi koko tuon suuren kartanon asuin- ja ulkohuonerakennuksineen ja teollisuuslaitoksineen sekä laajat alat tilan komeita metsiä. Perhe joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja muutti asumaan Vilnaan. Josef ja hänen vanhempi veljensä Bronislaw pantiin venäläiseen kimnaasiin, joka oli sijoitettu suljetun puolalaisen yliopiston rakennukseen.
Molemmat veljekset kohtasivat täällä venäläistyttämisjärjestelmän sen raaimmassa muodossa. Kaikki opetus annettiin venäjäksi, puolankielen puhuminen oli ankarasti kielletty ja opettajat tekivät parhaansa istuttaakseen oppilaittensa sieluihin orjamaista alistumista tsaarin tahtoon ja kaiken puolalaisen halveksimista. Uhkaava væ victis! (voi voitettuja!) tuntui olevan koulun tunnussana. Suuret, isänmaalliset muistot, joita Pilsudskin veljekset olivat kotonaan oppineet rakastamaan, olivat täällä kielletyt ja niitä ivailtiin. Koulunkäynti muodostui jokapäiväiseksi kidutukseksi. "Näissä olosuhteissa", kirjoitti Josef Pilsudski myöhemmin oma-elämäkerrallisissa muistelmissaan, "minun vihani tsaarijärjestelmää ja moskovalaissortoa kohtaan kasvoi vuosi vuodelta. Välistä raivostuin ja häpesin, kun en kyennyt tekemään viholliselle mitään vauriota ja kun minun täytyi vaieten sietää oman ihmisarvoni tukahduttamista."
Tässä kapinallisessa tunnelmassa tuli äiti hänelle avuksi. "Rauhoituhan toki", sanoi tämä, "koston päivä on kerran tuleva. Älä anna iskeä itseäsi, sillä jos sinut karkoitetaan kimnaasista, ovat maan kaikki koulut sinulta suljetut." Siten oppi poika itsehillinnän ja teeskentelemisen vaikean taidon. Hän sai silloin tällöin rangaistuksia uppiniskaisuudestaan, mutta sai kuitenkin jatkaa koulunkäyntiään ja suoritti 1885 ylioppilastutkinnon.
Vähän sitä ennen oli hänen äitinsä kuollut, ei vielä aivan 40 vuoden ikäisenä. Se oli hänelle korvaamaton tappio. Vielä vanhoilla päivillään hänellä oli äitinsä muotokuva kirjoituspöydällään. Äiti juuri oli häneen istuttanut sen isänmaanrakkauden ja kansansa vapauttamisen halun, jotka sitten määräsivät hänen elämäntyönsä.
Kimnaasiaikana askarrutti kasvuikäisen pojan ajatuksia muukin kuin isänmaalliset surut ja unelmat. Sosialismi tuli tähän aikaan muotiin. Se ei ollut samaa kosmopoliittista sosialismia, jota siihen aikaan viljeltiin varsovalaisessa "Proletarjat"-järjestössä, vaan samoja kansallismielisiä oppeja, joita kannatti venäläinen ylioppilasnuoriso ja "Narodnaja Voija" niminen taistelujärjestö keisarikunnassa ja joita Pilsudski ja hänen toverinsa sovelsivat puolalaisliettualaisiin oloihin. He ihailivat täydestä sydämestään "Narodnaja Voijan" tsaarinvaltaa vastaan käymää sankarillista kamppailua ja syventyivät venäläisiin sosialistisiin lentokirjasiin, mutta pitivät samalla kertaa sitkeästi kiinni puolalaisesta isänmaallisuudestaan. Tässä hengessä perustivat Josef ja Bronislaw Pilsudski kouluaikanaan opintokerhon, jonka nimi oli "Spojnia", Liitto.
Ylioppilastutkinnon suoritettuaan oli Josef Pilsudskin nyt valittava itselleen elämänura. Hän päätti ruveta lääkäriksi ja matkusti 1885 Harkoviin aloittaakseen sikäläisessä yliopistossa lääketieteelliset opintonsa. Ne yliopistonopettajain antamat todistukset, jotka vielä ovat tallella, osoittavat hänen ottaneen opiskelunsa vakavalta kannalta. Mutta sen ohella hän tempautui luonnollisesti mukaan venäläiseen ylioppilaspolitiikkaan, joka kukoisti Harkovissa yhtä voimakkaasti kuin Venäjän muissakin yliopistokaupungeissa. Tosin hän tunsi sangen vähäistä hengenheimolaisuutta venäläisiin tovereihinsa eikä lainkaan mieltymystä niihin "melkein täydellisesti venäläistyneihin" puolalaisiin maanmiehiinsä, joihin hän Harkovissa tutustui, ja hän kieltäytyi itsepintaisesti, kuten hän itse kirjoittaa, liittymästä jäseneksi "Narodnaja Voijaan". Mutta hänen luonnolleen oli mahdotonta pysytellä syrjässä, niinpä hän olikin pääjohtajia helmikuussa 1886 puhjenneissa ylioppilaslevottomuuksissa. Seurauksena oli arestirangaistus ja myöhemmin kielto saada jatkaa opintojaan Harkovissa. Kotona Vilnassa hän jo suunnitteli siirtymistä Tarttoon tai johonkin ulkomaiseen yliopistoon. Mutta sitten tapahtui jotakin, mikä iäksi katkaisi hänen yliopistolukunsa.
Harkovissa ollessaan Pilsudski oli tutustunut lähemmin sosialismin teoriaan ja mm. lukenut Karl Marxin teoksen Das Kapital. "Marxin abstraktinen logiikka", hän tunnustaa, "ja hänen oppinsa aineellisten asiain ylivallasta ihmiseen nähden eivät kuitenkaan ottaneet mennäkseen minun aivoihini." Vilnaan palattuaan hän eräiden toveriensa kanssa perusti sosialistisen kerhon, joka ryhtyi suhteisiin työläisten kanssa. "Kaikki me panimme pääpainon puolustautumiseen kansan raakaa venäläistyttämisjärjestelmää vastaan", hän kirjoittaa. Kohta sen jälkeen tuli ankara isku.
Joulun aikaan 1886 saapui eräs pietarilaisen "Narodnaja Voijan" lähettiläs koettaakseen saada Vilnan-kerhoa mukaan Aleksanteri III:a vastaan suunniteltuun murhayritykseen. Pilsudski vastusti jyrkästi puolalaisten osanottoa tuohon vaaralliseen yritykseen, josta hän ei odottanut mitään hyötyä puolalaisten asialle, mutta miten sitten kävikin, niin sekä hän että hänen veljensä Bronislaw, joka opiskeli Pietarissa, sekaantuivat kuitenkin tuohon kovanonnen juttuun. Murhayrityksen oli määrä tapahtua maaliskuun 1 päivänä 1887, mutta ennenkuin keisari oli vaunuissaan ehtinyt Nevskij Prospektille asti, missä salaliittolaiset odottelivat häntä pommeineen, poliisi ehti vangita nämä. On väitetty, että poliisi oli jo ennakolta saanut vihiä yrityksestä ja että tuo nuori ylioppilas, Kantscher nimeltään, joka oli salaliittolaisten lähettinä saapunut Pietarista Vilnaan, oli ollut provokaattori. Väite lienee jälkimmäiseltä osaltaan perätön. Jos Kantscher todellakin olisi ollut poliisin palveluksessa, niin tuskinpa häntä sitten olisi kuulustelujen aikana kidutettu. Häneltä kiristettiin täydellinen tunnustus ja sen jälkeen hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Viisi salaliittolaista, niiden joukossa Leninin veli Aleksanteri Uljanov, tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin. Toiset teljettiin Pähkinälinnaan tai karkoitettiin Siperiaan. Josef Pilsudski, jonka osallisuus murhayritykseen supistui hänen tietoonsa suunnitelmasta, karkoitettiin viideksi vuodeksi Itä-Siperiaan. Hänen veljensä Bronislaw, joka oli pahemmin sekaantunut salaliittoon, sai viisitoista vuotta pakkotyötä Tyynen Valtameren Sahalinsaarella; siellä hän kirjoitti mielenkiintoisen teoksen Ainu-kansasta.
Josef Pilsudski oli tällöin kaksikymmenvuotias nuorukainen. Hän sai nyt kokea saman matkan ja samat kärsimykset kuin tuhannet hänen maanmiehensä ennen häntä. Ensin muutamien kuukausien vankeus Vilnassa, Pietarissa ja Moskovassa ja sitten kolme kuukautta kestävä matka vankisaattueen mukana paikasta toiseen, kaukainen Irkutsk ensimmäisenä päämääränä. Täällä häntä ja hänen onnettomuustovereitaan — valtiollisia vankeja hekin — pidettiin vankilassa, kunnes talven lumet tekivät mahdolliseksi jatkaa matkaa 1.000 km kauemmaksi pohjoista kohti Lenavirran varrella olevaan Kirenskiin.
Irkutskin vankilassa sattui välikohtaus, joka painui lähtemättömästi Pilsudskin mieleen. Jostakin mitättömästä aiheesta joutuivat karkoitusvangit ja vartiosotamiehet ankaraan kahakkaan keskenänsä. Pilsudski sai kiväärinperästä tuiman iskun päähänsä, hänet kannettiin verisenä ja melkein tajutonna pois paikalta ja viskattiin vankikoppiin, missä hän sai viettää yön aivan ilman hoitoa. Osallisuudestaan tähän "kapinaan" hänet tuomittiin kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen, joka sitten kovennettiin kuusikuukautiseksi ja jonka hän sai suorittaa Kirenskissä.
Tähän äärimmäisessä pohjolassa sijaitsevaan karkoituspaikkaan hän saapui joulukuussa 1887. Hänen asuntonaan oli aluksi kurja vaja, jonka katto oli niin hatara, että yöllä tähdet paistoivat raoista sisään. Tässä arktisessa ilmastossa, jossa elohopea talvisin jäätyy, hänen terveytensä huononi siinä määrin, että hänelle oli pakko antaa parempi asunto. Täällä hän työskenteli kirjurina, kunnes hänet elokuussa 1890 siirrettiin Tunka-nimiseen kylään n. 200 km Irkutskista lounaaseen.
Karkoitusajan pahin kausi oli nyt kestetty. Tunkassa oleskelevilla karkoitusvangeilla oli jonkin verran vapautta ja he saivat seurustella keskenään. Saivatpa he tehdä pitkiä retkiä ympäristöön, jopa metsästelläkin. Pilsudski hankki itselleen iänikuisen metsästyspyssyn Katarina II:n ajoilta. Hänen kaatamansa saalis oli tervetullut lisä hänen ruokapöytäänsä. Muun elatuksensa hän ansaitsi opettamalla ranskaa erään puolalaisen lääkärin pojille tai myöskin tekemällä tukkitöitä. Kuvaavaa on, että hän kieltäytyi ottamasta vastaan rangaistusvangeille määrättyä 12 ruplan kuukausirahaa.
Oleskelulla Siperiassa tuli olemaan ratkaiseva merkitys Pilsudskin luonteen kehitykseen ja hänen valtiolliseen suuntautumiseensa. "Vasta nyt", hän kirjoittaa, "kun saatoin rauhassa miettiä kaikkea, mikä oli tapahtunut, tuli minusta se, mikä nyt olen. Ennen kaikkea perkautuivat minusta kokonaan sen venäläisen vaikutuksen viimeisetkin rippeet, jonka alaisena olin ollut. Kun opin lähemmin tuntemaan niin hyvin Venäjän hallituksen kuin venäläisen kirjallisuuden ja sanomalehtitoimen edustajat, lakkasin yliarvioimasta Venäjän vallankumouksen merkitystä ja voimaa. Siten saatoin helpommin omaksua länsieurooppalaisia vaikutteita. Siperiassa, missä yhteiskunnalliset tekijät — sen johdosta että maasta kokonaan puuttuu kulttuuria — esiintyvät kaikessa alastomuudessaan, saatoin lähemmin tarkastella tsaarivallan koneistoa ja sen vaikutusta ihmisten elämään Venäjällä ja opin entistä enemmän vihaamaan koko tätä aasialaista rakennelmaa, jonka pintaa peittää eurooppalainen vernissa."
Mutta Pilsudskin Siperiasta saamat vaikutelmat eivät olleet yksinomaan kielteistä laatua. Hän saattoi karkoituspaikassaan ahkerasti lueskelemalla avartaa valtiollisia ja yhteiskunnallisia näköalojaan ja lisätä tietomääräänsä. Hänen mielipiteensä vakiintuivat kiihkeissä väittelyissä muiden karkoitettujen sekä venäläisten että puolalaisten kanssa. Ahkerimmin hän seurusteli vanhan puolalaisen vallankumouksellisen ja vuoden 1863 veteraanin Bronislaw Szwarcen kanssa, joka oli istunut seitsemän vuotta Pähkinälinnassa ja sitten karkoitettu tänne. Keskustelut hänen kanssaan saivat Pilsudskin vakuuttumaan sellaisen sosialismin onttoudesta, joka ei lainkaan tajua kansallisia kysymyksiä. Kun hän kymmenkunta vuotta myöhemmin kuvaili kokemuksiaan Siperiassa, hän tunnusti, että hän vasta siellä oli löytänyt oikean kaavan sosialismin ja isänmaallisuuden sulattamiseksi yhteen. "Silloin ymmärsin", hän kirjoitti, "että sosialismi ei ainoastaan ole sellaisten jalojen miesten lausuma aate, jotka ovat unelmoineet ihmiskunnan auttamisesta onnellisempaan olotilaan, vaan että siitä tulee todellinen tarve työtätekevän kansan suurille joukoille siitä ajankohdasta lähtien, jolloin näiden sivistyksellinen ja sosiaalinen kehitys tekee yksilöille mahdolliseksi käsittää tämän aatteen alkuperusteet." Mutta Pilsudski ei pysähtynyt tähän marxilaiselta kajahtavaan johtopäätökseen. "Kun kuitenkin", hän lisäsi, "pysyin sen kansan yhteydessä, johon minua yhdisti kaikki, mikä ilahduttaa, kaikki, mikä surettaa, kaikki, mikä minussa ajattelee ja tuntee, johduin siihen vakaumukseen, jossa lapsuuteni unelmat ja ajatukset yhtyivät nuorukaisikäni maailmankatsomukseen. Puolalaisen sosialistin täytyy työskennellä kotimaansa riippumattomuuden hyväksi, ja riippumattomuus on sosialismin voiton tärkein edellytys Puolassa."
Kun meillä on tällainen itsetunnustus todistuksena, emme voi epäilläkään, etteikö Pilsudski palannut Siperiasta vakaumuksellisena sosialistina. Varmasti on väärin otaksua, kuten usein on tehty, että sosialistinen kiihoitus olisi hänelle ollut vain keino isänmaan vapauttamistyössä. Tämä kiihoitus joutui tosin palvelemaan isänmaallisia pyrkimyksiä. Työläisjoukot piti herätettämän kansallistietoisuuteen ja kasvatettaman ottamaan osaa Puolan vapauskamppailuun. Mutta valtiollista ja kansallista vapauttamista piti seurata myöskin sosiaalinen. Vapautettu Puola piti rakennettaman uudestaan sosialistisessa hengessä. Sellainen oli viisikolmattavuotiaan isänmaanystävän uskontunnustus, kun hän palasi kotiin karkoituspaikastaan. Jos edellyttäisi jotakin muuta, jollei uskoisi hänen sanojaan, vaan olettaisi, ettei hän rehellisestä vakaumuksesta tunnustanut sosialismin evankeliumia, vaan saarnasi sitä työläisille vain taktillisista syistä voittaakseen nämä siten kansallisen asian puolelle — silloin nähtäisiin hänet ulkokultaisena teeskentelijällä, tehtäisiin hänelle vääryyttä ihmisenä.
Sosialistisen teorian, jonka Pilsudski nuoruudessaan omaksui, hän on itse määritellyt kaksikymmentä vuotta sen jälkeen kuin julkaisi kirjansa "Miten minusta tuli sosialisti". Suuressa sotahistoriallisessa teoksessaan "Vuosi 1920" hän kirjoitti, väitellessään bolshevikkien sotapäällikköä Tuhatshevskia vastaan, seuraavat merkittävät rivit:
"Työskentelin niin monta vuotta sosialistisen liikkeen palveluksessa, että minulla on syytä pelätä, ettei Tuhatshevski ollut vielä syntynytkään, kun minulla oli jo käsissäni se kirjallisuus, jonka esitystapaa hän käyttää. Se on lainattu suuren oppineen, Karl Marxin teoksista. Vaikka minä en ole ikänäni ollut sen opin kannattajia, jota nimitetään materialistiseksi historiankäsitykseksi ja jota pidetään marxilaisen ideologian perustana, kykenin sentään aina huomaamaan eron Marxin teosten todellisen suuruuden ja hänen syvien ajatustensa halpahintaisen, pintapuolisen tulkinnan välillä."
Historiallista materialismia ei Pilsudski ollut siis koskaan, ei edes nuoruudessaankaan, tunnustanut omakseen. Eräänä elämänsä myöhempänä kautena hänen oli poliitikkona ja valtiomiehenä pakko hylätä muitakin marxilaisia uskonkappaleita toisen toisensa jälkeen. Hänen kävi kuten monen muunkin, jotka vuosisadan vaihteessa ja myöhemmin uskoivat sosialismin kykenevän toteuttamaan vapaudenihanteen ja tekemään kansakunnat onnellisiksi — ja jotka sitten huomasivat pettyneensä. Hänen kävi samoin kuin — Benito Mussolinin.
Siperiassa Pilsudski oli saavuttanut muutakin kuin valtiollisen vakaumuksen ja selvyyden tulevasta päämäärästään. Ankara ahertelu noissa karuissa korvissa ei ollut murtanut hänen voimiaan, vaan päinvastoin terästänyt hänen ruumistaan ja sieluaan. Pakollinen alistuminen raakojen vanginvartijain ja lahjuksia ottavain virkamiesten mielivaltaan oli vain kiihoittanut hänen taistelunhaluaan. Jokapäiväinen seurustelu näiden alhaisella tasolla olevain alkuasukkaiden sekä vankitoverien kanssa oli avartanut hänen ihmistuntemustaan ja opettanut hänet kohtelemaan oikein sekä ystäviä että vihollisia. Hän oli myös oppinut entistä selvemmin ymmärtämään voimakeinojen merkityksen aatteen puolesta käydyssä kamppailussa.
Nuo viisi hänen Siperiassa viettämäänsä vuotta olivat hänelle levon, sisäisen keskittymisen vaihe, jonka aikana hän saattoi koota itseensä voimia, joita mikään tavallisessa työssä vietetty elämä ei olisi voinut antaa hänelle. Kohtalo oli tullut hänelle avuksi sellaisena ajankohtana, jolloin hänen kunnianhimonsa oli hänen kykyjään suurempi ja jolloin hän haparoi eteenpäin vailla varmoja suuntaviivoja. Hänestä oli kypsynyt mies — ja johtaja.
SALALIITTOLAINEN JA AKTIVISTI.
Viisikolmattavuotiaasta tulee vallankumouksellisen kiihoitustyön sielu — Salainen kirjapaino Pilsudskin kodissa — Piiloleikki poliisin kanssa päättyy uuteen vangitsemiseen 1900 — Pilsudski teeskentelee mielenvikaisuutta ja hänen onnistuu paeta — Asettuu asumaan Krakovaan — Vehkeilyjä venäläis-japanilaisen sodan aikana ja matka Tokioon — Pilsudskin taistelujärjestö kamppailee venäläisvaltaa vastaan Puolassa — Hänen käyntinsä Suomessa 1907 — Työ suuntautuu puolalaisen kansallisarmeijan luomiseen — "Aktiivinen taisteluliitto" ja ampumaseurat Galiziassa.
Huhtikuun 8 päivänä 1892 päättyi Josef Pilsudskin karkoitusaika ja toukokuun 12:ntena hän matkusti Irkutskista kotimaahan. Vilnassa, missä hän tapasi vanhimman, naimisissa olevan sisarensa Sofian, ja Teneniessä Samogitiassa (Luoteis-Liettuassa) lähellä Preussin rajaa, missä isä asui muiden lastensa kanssa, hänet otettiin avosylin vastaan. Ukko Pilsudski koetti taivuttaa poikaansa luopumaan politiikasta ja teki suunnitelmia hänen tulevaisuuttaan varten. Arvatenkin tehdäkseen isänsä mieliksi hän kävi lueskelemaan lakitiedettä. Mutta jo muutaman kuukauden kuluttua hän viskasi kirjat nurkkaan. Se "Zink", joka oli palannut Siperiasta, ei ollut enää sama kypsymätön nuorukainen, joka oli opiskellut niin ahkerasti Harkovissa ja joka — huolimatta kaikesta poliittisesta kannunvalannasta toveripiirissä — ei ollut valmis uhraamaan asemaansa porvarillisessa yhteiskunnassa. Nyt hänellä oli elämäntehtävänsä selvänä edessään ja sille hän aikoi antautua kokonaan ja vähääkään tinkimättä.
Puolan yhteiskunta alkoi verkalleen herätä lamaannuttavasta horrostilasta, johon kovan onnen vuosi 1863 oli sen vaivuttanut. Porvarillisissa piireissä kannatti vapauden aatetta ja kansallisia pyrintöjä "Puolalainen Liiga", jonka keskuudesta kansallisdemokraattinen puolue kasvoi. Mutta siltä taholta ei Pilsudski odottanut kansallista uudestisyntymistä, vaan sosialistisen työväen taholta. Sen riveissä oli hänen paikkansa taistelussa tsaarivaltaa ja venäläistä sortoa vastaan.
Pilsudskin viisivuotisen poissaolon aikana oli Puolan sosialistisvallankumouksellisella liikkeellä ollut kestettävänä vaikeat ajat. Sen salaisen järjestön, "Proletarjatin", jonka Warinski oli perustanut Varsovassa 1882, oli poliisi keksinyt jo 1885. Useimmat sen kiinni joutuneista jäsenistä oli tuomittu vankeuteen tai karkoitettaviksi ja neljä oli teloitettu. Vangitsijain käsistä livahtaneet olivat paenneet ulkomaille. Mutta sosialistista liikettä ei kuitenkaan ollut saatu tukahdutetuksi, sillä sen rehevänä maaperänä oli teollisuuden voimakas nousu, joka nopeasti lisäsi työläisten lukua. Kun Pilsudski syyskesällä 1892 saapui Varsovaan, hän tapasi sosialistijohtajat innokkaassa toiminnassa. Edessähän oli hajoitetun järjestön rakentaminen uudelleen ja entistä laajemmalle pohjalle. Saman vuoden marraskuussa päätti Pariisiin kokoontunut puolalaisten sosialistien kongressi perustaa uuden puolueen, Polska Partja Socjalistyczna, P.P.S. Vilnan sosialistit liittyivät puolueeseen sen "liettualaisena jaostona", jonka edustajana Pilsudski otti osaa ensimmäiseen Ponarskin metsässä lähellä Vilnaa pidettyyn puoluekongressiin. Hänen puoluenimenään toverien keskuudessa oli "Viktor".
Puolalainen sosialismi oli tähän saakka pysytellyt yleisellä kansainvälisellä pohjalla ja ollut jokseenkin välinpitämätön kansallisille vapauspyrinnöille. Suurimmaksi osaksi Pilsudskin ansiota on, että P.P.S:ssä alusta pitäen vallitsi voimakas kansallinen henki ja että se otti ohjelmaansa Puolan riippumattomuuden. Henkeen ja vereen saakka ja kaikin keinoin oli taisteltava tsaarivaltaa vastaan — siinä sen tunnussana. Näissä isänmaallisissa pyrkimyksissään saattoi P.P.S. toistaiseksi käydä käsi kädessä puolalaisten kansallisdemokraattien kanssa, jotka siihen aikaan vielä olivat jyrkästi venäläisvihamielisiä ja olivat päämääräkseen asettaneet muinaisen Puolan valtakunnan palauttamisen koko sen entisessä laajuudessa. Näytti siltä kuin voitaisiin saada aikaan jonkinlainen työnjako molempien järjestöjen kesken: P.P.S:n tuli toimia kansallisen asian hyväksi työläisten parissa, kansallisdemokraattien taas talonpoikain ja yläluokkien keskuudessa.
Pilsudskista tuli nyt alkavan kiihkeän propagandan johtava sielu. Tukuttain salaista kirjallisuutta — "Bibula" oli sen lempinimityksenä vallankumouksellisten piireissä — painatettiin ulkomailla, kähvellettiin rajan yli ja levitettiin tuhansin erilaisin keinoin. Itse pysytteli Pilsudski mahdollisimman syrjässä julkisuudesta. Ja siihen hänellä olikin täysi syy. Siperiasta palattuaan hän osaksi sai liikkua aivan vapaasti maassa, mutta jonkin ajan kuluttua sai Vilnan santarmisto myöhästyneen määräyksen pitää miestä poliisivalvonnan alaisena. Kun häntä ei tavoitettu, määrättiin hänet kesäkuun 30 päivänä 1894 vangittavaksi. Hänen elämänsä muodostui nyt jännittäväksi piiloseikkailuksi poliisin kanssa. Se ei kuitenkaan estänyt häntä matkustelemasta ristiin rastiin Venäjän Puolassa ja Liettuassa, tekipä hän matkoja keisarikuntaankin, Galiziaan, Saksaan ja Englantiin. Onni oli hänelle suopea. Toveri Viktor pysyi poliisin saavuttamattomissa.
Pilsudski meni 1899 naimisiin nuoren lesken, Maria Juszkiewiczin, syntyään Koplewska, kanssa. Tulisena puolalaisena isänmaanystävänä, älykkäänä, rohkeana ja vaaroissa kylmäverisenä hänestä tuli miehensä uskollinen toveri ja auttaja seikkailurikkaan elämän varrella. Vihkiminen toimitettiin aivan salaa eräässä Lomzan lähistöllä olevassa kirkossa. Hääpäivällinen nautittiin Kiejstutin linnan raunioilla eräässä Troki-järven saaressa. Romantiikkahan kuuluu luonnostaan vallankumoustaistelijain elämään. Puolisot asettuivat asumaan Lodziin. Heidän kodistaan tuossa kohisevassa tehdaskaupungissa tuli samalla P.P.S:n salaisen kirjapainon huoneisto.
Puolueen oli näet onnistunut propagandatyötänsä varten hankkia rajan takaa pieni painokone. Se asennettiin ensin Vilnan läheisyydessä sijaitsevaan Lipniszkiin ja sitten muutamiksi vuosiksi itse Vilnan kaupunkiin. Ensimmäinen numero uutta puoluelehteä, "Robotnik'ia" (Työmies), jota siten voitiin painaa Venäjän valtakunnan rajojen sisässä, ilmestyi heinäkuun 12 päivänä 1894. Lehden johtavaksi sieluksi tuli Pilsudski. Aputoimittajana hänellä oli ensin Alexander Sulkiewicz, sitten Stanislaw Wojciechowski (Puolan tasavallan tuleva presidentti). Toimitustyö ei ollut helppoa. "Minun ei ollut ainoastaan", kirjoittaa Pilsudski muistelmissaan, "suoritettava työtä, johon en ollut ollenkaan valmistunut, vaan myöskin luotava uusi sanasto, uusi tyyli, sillä valtiollisia aatteitamme ja tarkoitusperiämme eivät vastanneet entiset sosialistiset iskusanat, joihin lukijat, työläiset ja puolueen kiihoittajat ja kirjailijat olivat jo tottuneet, Siksi sain monesti hikoilla omien kirjoitusteni ja muualta tulleiden kimpussa, kun ne oli muokattava uuteen asuun. Ah, kuinka vaikeata onkaan puhaltaa uutta henkeä vanhoihin kaavoihin! Mutta se oli tehtävä, sillä vanhan järjestön jäljellä olevat jäsenet olivat alussa meille tärkeänä tukena. Meidän täytyi ottaa huomioon heidän tunteensa ja välttää loukkaamasta heitä sanoin, jotka olivat heille liian vieraita."
Toveri Viktor ei näinä vuosina ollut ainoastaan lehden toimittaja. Hän järjesti myös sen jakelun. Robotnikin uusinta numeroa ja muuta kirjallista kiihoitusaineistoa kätkössä vaatteittensa alla hän vaelsi kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, tehtaasta tehtaaseen perustaakseen uusia puoluesoluja ja innostaakseen työläisiä ja talonpoikia taisteluun sortajia ja tsaarivaltaa vastaan. Robotnik sisälsi tulisia kehoituksia "peltojen ja tehtaiden nuorisolle" ja kiihoitti sitä "kamppailemaan herkeämättä mutta varsinkin varustautumaan sekä siveellisesti että ruumiillisesti sitä päivää varten, jolloin yleinen kapina on puhkeava". Siinä kerrottiin myös työtätekevän luokan kärsimästä ahdistuksesta ja sosialismista, mutta Venäjän ikeen poistamista teroitettiin lähimpänä ja tärkeimpänä tehtävänä; kansallisen vapauden asia työnnettiin yhä enemmän etualalle. Pilsudski käsitti, että kaavamainen sosialismi oli ja pakosta pysyikin vieraana kansan enemmistölle ja että periaatteellinen kylmäkiskoisuus kansallista kysymystä kohtaan, jonka edustajia oli P.P.S:nkin keskuudessa, vaikutti heikentävästi valtiolliseen vapauspropagandaan. "Ei mikään kansanluokka", hän kirjoitti hiukan myöhemmin, "olipa se miten mahtava tahansa, pysty yksin viemään perille voitollista kapinaa sortajaa vastaan. Koko kansakunnan täytyy olla siinä mukana."
Yhä palavammaksi kävi Pilsudskissa halu saada yksin vallita lehdessään voidakseen vapaasti määrätä sen sisällyksen. Tämä kai selittäneekin sen, että hän otti yksin hoitaakseen sen toimittamisen ja myöskin julkaisemisen, kun kirjapaino kesäkuussa 1899 siirrettiin Lodziin. Työstään siellä hän kirjoittaa:
"Kun minun tehtäväkseni annettiin toimittaa Robotnikia ja järjestää sille kirjapaino Lodziin, en onnistunut hankkimaan huoneistoa ensimmäisestä kerroksesta. Minun täytyi sen tähden vuokrata huoneet kerrosta ylempänä, mikä oli sitäkin uskalletumpaa, kun alakerrassa oli kangas- ja sukkavarasto. Huoneistoomme kuului neljä huonetta ja keittiö. Pienen salimme takana oli isompi huone, johon päätimme järjestää kirjapainon. Sitä sanottiin minun työhuoneekseni. Mitä työtä siellä tein, siitä en hiiskunut kenellekään.
"Kalustuksena tässä huoneessa, joka oli samalla kertaa lehden konttori ja kirjapaino, oli pieni toimistopöytä, sohva, johon kätkimme paperit, ja pieni kaappi kirjapainotarpeita varten. Painokone oli ylimmällä hyllyllä, kehikot kirjakkeineen alemmilla.
"Työ alkoi klo 9 aamulla, kun toveri Roznowski saapui. Hän oli aikaisemmin opiskellut Moskovan yliopistossa ja työskenteli nyt latojanamme. Palvelijattaremme ja talon portinvartija luulivat häntä minun konttoriapulaisekseni. Ikkunan edessä olevalla pikkupöydällä salissamme seisoi burjaattien epäjumalankuva, jonka olin tuonut mukanani Siperiasta. Kuvan jalusta oli ontto ja siihen kätkimme joka ilta työn päätyttyä painohuoneen avaimen. Roznowski otti sen sieltä aina aamuisin ja järjesti painohuoneen, niin että palvelustyttö saattoi tulla siistimään.
"Kun olimme juoneet aamuteen, auttoi vaimoni palvelijatarta painohuoneen siistimisessä sanoen tekosyynä, ettei kukaan muu kuin hän itse saanut koskea kirjoituspöydällä oleviin papereihini. Tyttö näki siten ainoastaan huonekalut eikä vaimoni läsnäollessa uskaltanut nuuskia huonetta sen tarkemmin.
"Heti aamiaisen syötyämme Karl (Roznowski) ja minä menimme työhuoneeseen. Urakkanamme oli kirjoittaa, latoa ja painaa. Ensimmäinen tehtävä kuului minulle, toinen Roznowskille ja kolmannen suoritimme yhdessä. Järjestimme asiat niin, että kun Robotnikin numero oli aloitettu, työn saattoi suorittaa keskeytymättä. 12-sivuinen numero vaati meiltä tavallisesti 15—16 päivää — jokseenkin raskasta työtä, jota kesti keskimäärin 9—11 tuntia päivässä.
"Teknillisiä välineitä meillä oli tietty määrä kirjakkeita. Petiittiä meillä riitti kahteen sivuun, korpusta kuuteen; sen lisäksi oli otsikkokirjakkeita sekä lihavaa petiittiä ja lihavaa korpusta. Ne olivat kehikoissa tai purkamatta edellisen numeron sivuissa.
"Painokone, englantilainen Model Press, oli sangen pieni painaen suunnilleen 7 puutaa (112 kg) kehilöineen, joka juuri ja juuri oli Robotnikin sivun kokoinen. Sellaisissa maissa, joissa painettu sana kuuluu sivistyneen yhteiskunnan etuoikeuksiin, sellaista konetta käytetään vain pienien ilmoitusten ja nimikorttien painamiseen, mutta sellaisenaankin se merkitsi suunnatonta edistysaskelta verrattuna vallankumouksellisten järjestöjen painatustekniikkaan tsaarivallan aikana ennen Puolan sosialistisen puolueen perustamista.
"Pienessä koneessamme me voimme, kuten jo mainittiin, painaa ainoastaan yhden sivun lehdestä kerrallaan, ja vasta kun se oli valmis, pääsimme käsiksi seuraavaan sivuun. Tunnissa saimme painetuksi 300—400 kappaletta. Nopeus riippui siitä, uskalsimmeko aiheuttaa enemmän tai vähemmän jyrinää. Sen vähentämiseksi olimme päällystäneet koneessa kaikki ne kohdat, joiden yksityiset osat painatuksen aikana joutuivat koskettamaan toisiaan, kumilla, nahalla tai kankaalla.
"Ottaen huomioon kaikki pakolliset keskeytykset työssämme kykenimme saamaan 250-280 vedosta tunnissa. Yhden ainoan sivun painamiseen — lehtemme painoksen ollessa 1.900 kpl. — tarvittiin 8 työtuntia. Kun tähän lisää sen ajan, mikä meni valmistaviin töihin, latomuksen sovittamiseen kehilöön, oikolukuun, korjaamiseen ja lopuksi kaikkien työn jälkien poistamiseen, saimme tanssia vähintään kymmenen tuntia koneen ääressä, ennen kuin yksi ainoa Robotnikin sivu oli saatu painetuksi. Se oli meidän päiväurakkamme. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että painamistyö oli kaikkein vastenmielisimpiä ja pitkäpiimäisimpiä töitä, mitä yleensä tunnen."
Oli todella ihme, että tämä vallankumouksellisen propagandatyön ahjo saattoi toimia kuuden vuoden ajan poliisin häiritsemättä, vaikka tämä ponnistelikin epätoivoisesti keksiäkseen sen. Vuoden 1900 alussa kiristyi kuitenkin urkkijain verkko Robotnikin ja sen Lodzissa sijaitsevaa painatuspaikan ympärillä yhä kireämmäksi. Isku lankesi helmikuun 21 päivänä. Pilsudskin hääriessä lehden 36 numeron painamisessa kuului ovelta kova kolkutus. Se avautui ja sisään marssi santarmiupseeri apureineen. "He silmäilivät", kertoo Pilsudski, "konetta ihailevin ja kunnioittavin katsein, tunnustelivat uteliaasti sen valurautakehilöä eivätkä voineet kylliksi ihmetellä, että mokoma lelu saattoi saada aikaan niin paljon."
Painopaikan keksiminen ja Pilsudskin vangitseminen oli poliisille suuri voitto. Oli kuin kohtalon ivaa, että tämän numeron pääkirjoituksen otsakkeena oli "Vapaan sanan riemuvoitto". Lehden ja kirjapainon suhteen ei poliisin voitonriemua kestänyt kauankaan. Ei kulunut montakaan viikkoa, ennen kuin P.P.S:n onnistui hankkia uusi painokone ja aloittaa uudestaan Robotnikin julkaiseminen, tällä kertaa Kiovassa. Pahemmalta näytti Pilsudskin oma kohtalo. Hänet teljettiin Lodzin vankilaan ja sen jälkeen Varsovan linnan pahamaineiseen X-paviljonkiin. Siellä hän oli kuin elävältä haudattuna ja auttamattomasti alttiina venäläisten viranomaisten kostolle. Häntä odotti vähintään kahdeksan kuukauden pakkotyö ja sen jälkeen elinkautinen karkoitus Siperiaan.
Hänen puolueystävänsä olivat tyrmistyksissään. Heidän oli mahdotonta ajatella, että olisivat iäksi menettäneet rakastamansa toverin, puolueen todellisen tukipylvään. Jotakin täytyi tehdä hänen pelastamisekseen. Tehtiin suunnitelma, jonka perusajatuksena oli se, että Pilsudski vankilassa tekeytyisi mielenvikaiseksi. Ystävien onnistui kähveltää hänelle tätä koskevia ohjeita, ja hän noudatti niitä hänelle ominaisella sitkeällä tarmolla. Kun vanginvartija seuraavan kerran saapui hänen koppiinsa, hän huomasi ihmeekseen, että vanki, joka oli pitkien kuulustelujen aikana ollut niin rauhallinen, oli nyt sairastunut pahanlaiseen vainoamishulluuteen, jonka ilmeisimpänä oireena oli univormujen pelko. Heti kun hän näki edessään vormupukuisen miehen, hän joutui mitä vimmaisimman raivon valtaan, niin että vaahtoa pursusi hänen suustaan. Hän näytti myös saaneen päähänsä, että kaikki hänelle tuotu ruoka oli myrkytettyä. Turhaan yritettiin häntä houkutella syömään mitä herkullisimpia ruokalajeja. Raivoisa mies nakkasi lautasen vasten poloisen vartijan kasvoja. Vankilanjohtaja, joka tuli häntä katsomaan, hätkähti säikähtyneenä taaksepäin nähdessään hänen kamalan tuijotuksensa ja kuullessaan hänen mielipuolisen ivanaurunsa. Tuota ei sentään kukaan kuolevainen voinut teeskennellä! Paikalle kutsuttiin etevä hermolääkäri, Varsovan keskusmielisairaalan johtaja, professori Shabashnikov. Hänen harjaantunutta katsettaan ei Pilsudskin taito kyennyt pettämään. Mutta hyväsydäminen lääkäri — hän oli Siperiasta kotoisin eikä suinkaan ollut vallitsevan järjestelmän ystävä — tunsi sääliä taipumatonta puolalaista vallankumouksellista kohtaan. Professori vaati, että vanki oli siirrettävä hänen yksityissairaalaansa Varsovaan. Mutta se saattoi olla liian vaarallista, arvelivat vankilaviranomaiset, koska Pilsudskilla oli paljon ystäviä Puolan pääkaupungissa. Niinpä hänet sen sijaan siirrettiin Pietarin P. Nikolain mielisairaalan vankiosastoon.
Tämä oli suuri pettymys Pilsudskin ystäville, mutta he saivat jälleen rohkeutta ja ilmoittivat asiasta Pietarissa oleville puoluetovereille. Eräs näistä oli nuori hermolääkäri, tri Wladislaw Mazurkiewicz. Tämä ryhtyi rohkeasti pelastamistyöhön ja hankki itselleen paikan mainitun sairaalan alilääkärinä. Pilsudskille olivat kaikki nämä viikot ja kuukaudet olleet suunnattoman rasittavia. Ei ollut suinkaan helppoa teeskennellä mielipuolisuutta yötä päivää, aina alttiina vanginvartijain tai sairaanhoitajain epäluuloisille katseille. Hän sai ponnistaa kaiken tarmonsa ja koko mahtavan itsehillintänsä, jottei kertaakaan horjahtaisi vaikeasta osastaan. Välistä hän vaipui tympeään välinpitämättömyyteen. Hän ei todellisuudessa enää ollut kaukanakaan siitä tilasta, jota teeskenteli, kun vapautuksen hetki viimein koitti.
Toukokuun 13 päivänä 1901 oli Mazurkiewicz ylilääkärin poissaollessa päivystävänä lääkärinä, samalla kun useimmilla vartijoilla oli vapaa-aikansa. Hän oli hyvin kiinnostunut Pilsudskin sairaudesta, kävi häntä kopissa katsomassa ja antoi sitten tuoda hänet lääkärinhuoneeseen. Täällä hän selitti, että tutkiminen tuli vaatimaan aika pitkän ajan ja että hän tahtoi suorittaa sen kahden kesken potilaan kanssa. Vartija-apulainen sai palata takaisin jonkin tunnin kuluttua. Tämän poistuttua Pilsudski sai vaihtaa vanginpukunsa siviilipukuun, jonka hänen puolueystävänsä oli kappale kappaleelta hankkinut huoneeseensa ja kätkenyt kaappiinsa. Mazurkiewicz loi levottoman silmäyksen ulos käytävään. Siellä liikkui joku, joka saattoi olla urkkija. Kiertoteitä hän vei potilaansa ulos sairaalarakennuksesta ja käveli hänen rinnallaan aivan rauhallisesti vankilanpihan poikki. Kaikki kävi suunnitelman mukaisesti. Vahdit tunsivat sairaalan alilääkärin hänen valkoisesta työpuserostaan ja siitä, mitä he kuulivat hänen sanovan vieraalle herralle, he päättelivät, että tämäkin oli lääkäri, että hän oli käynyt tervehtimässä virkaveljeään ja että tämä nyt kohteliaasti saattoi häntä kappaleen matkaa. Vahdit eivät tosin olleet nähneet tuloa, mutta sehän oli aivan luonnollista, sillä vartijainvaihto oli sattunut vasta puolisen tuntia sitten. Lainkaan epäluuloja herättämättä voivat molemmat herrat kävellä pihan poikki ja ulos vankilanportista. Kadulle tultuaan he osuivat yhdyttämään ohiajavan ajurin ja nousivat hänen vaunuihinsa. Hevonen oli aivan uuvuksissa ja jaksoi kulkea vain käymäjalkaa. Minuutit olivat nyt kalliit. Mazurkiewicz aivan kuohui kärsimättömyyttä ja huusi ajurille jonkin ruman sanan. "Anna hänen olla", sanoi Pilsudski. "Katsele ennemminkin, miten luonto viheriöi ympärillämme. Etkö tunne kevään tuoksua?" Vankilaelämä oli tehnyt hänestä kohtaloonuskojan. Mitään takaa-ajajia ei kuitenkaan näkynyt. Aikansa kestettyään tätä hermostuttavaa kulkua pakolaiset nousivat vaunuista, saivat käsiinsä toisen ajurin ja istuivat piankin turvassa odottelevain puolueystävien parissa. Pilsudski oli pelastunut.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin marsalkka Pilsudski kutsui tri Mazurkiewiczin Varsovan yliopiston psykiatrian professorin virkaan. Tämä tiesi silloin, mitä ei voinut aavistaakaan vuonna 1901, että oli pelastustyöllään lyönyt ratkaisevan iskun puolalaisen isänmaansa vapauttamisen hyväksi. Jos Pilsudski olisi toisen kerran joutunut karkoitetuksi Siperiaan, niin tuskinpa hänen olisi koskaan suotu suorittaa suurta tehtäväänsä Puolan vapauttajana ja uudelleenrakentajana.
Pilsudskin pako aiheutti tietenkin tavattoman hälinän. Venäjän koko poliisikoneisto pantiin heti käyntiin tuon vaarallisen vallankumouksellisen tavoittamiseksi. Molempain pakolaisten täytyi yrittää mahdollisimman kiireesti rajan taakse. Venäläiseksi tullimieheksi pukeutuneena Pilsudski matkusti vapauttajansa seurassa kiertoteitä Tallinnan ja Riian kautta Kiovaan, missä hän suureksi ilokseen tapasi Robotnikin toimituksen ja sen painokoneen täydessä työssä. Viettäessään seuraavan yön kiovalaisten ystäviensä luona hän tahtoi välttämättä avustaa työnalaisen numeron painamisessa. Sieltä jatkettiin matkaa Polesiaan, missä Pilsudski tapasi vaimonsa. Tämä oli Lodzissa tapahtuneen vangitsemisen jälkeen päässyt takausta vastaan vapaalle jalalle. Hänen ja Mazurkiewiczin seurassa Pilsudski matkusti edelleen Itävallan rajalle, mistä eräs puoluetoveri auttoi kaikki kolme Galiziaan.
Pilsudski asettui ensin Lontooseen ja työskenteli jonkin aikaa P.P.S:n sikäläisessä kustannusliikkeessä. Mutta hänellä ei ollut lainkaan halua asua jatkuvasti valtiollisena pakolaisena kaukaisessa, vaikkakin vieraanvaraisessa Englannissa. Hän ikävöi takaisin oman kansansa pariin. Venäjän Puolaan palaamista oli mahdotonta ajatella — siellä hän oli liian tunnettu ja liiaksikin poliisin kaipaama — mutta heti rajan takana oli Galizia. Itävallan vapaamielisen hallituksen siipien suojassa voivat puolalaiset vallankumoukselliset siellä jokseenkin vapaasti ja turvallisesti vehkeillä venäläistä perivihollista vastaan.
Vuoden 1902 alussa Pilsudski asettui vaimonsa kera asumaan Krakovaan. Muistorikkaasta puolalaisesta kuningaskaupungista tuli nyt hänen päämajansa aina maailmansodan alkuun asti. Kesiä hän vietti Zakopanen pienessä, metsäisten kukkulain ympäröimässä kaupungissa Karpaattien rinteillä. Hänen kotiinsa kokoontuivat puoluetoverit pohtimaan tilannetta.
Kahtena vuonna sen jälkeen kuin Pilsudski oli vangittu Lodzissa, oli P.P.S. kärsinyt raskaita tappioita. Venäjän Puolassa vallitseva poliisihirmuvalta oli tehnyt suurta tuhoa sen kannattajain riveissä. Selvää oli, että taistelua oli edelleenkin käytävä, mutta miten ja millä keinoin?
Pilsudski oli kehittynyt yhä jyrkemmäksi aktivistiksi. Kirjallinen propaganda ei hänelle enää riittänyt. Hän vaati ja väitti, että nyt oli aika täydellä todella varustautua aseelliseen vapaustaisteluun. Tosin tuntui tsaari-Venäjä silloin olevan valtansa kukkuloilla, mutta valtakunnassa kuohuva vallankumouksellinen liike yltyi vuosi vuodelta. Valtiolliset murhayritykset kuuluivat päiväjärjestykseen. Tsaarivalta muistutti enemmän kuin koskaan ennen savijaloilla seisovaa jättiläistä. Maailmanpoliittinen ristiriita, onnettomasti päättyvä sota saattoi minä hetkenä hyvänsä syöstä jättiläisen kumoon. Silloin oli Puolalla toiminnan hetki käsissä. Sen kansa täytyi totuttaa asettamaan väkivalta väkivaltaa vastaan, ja tätä ei voinut suorittaa ainoastaan sanoin; sanojen takana täytyi olla aktiivista toimintaa.
Pilsudski nautti tavatonta suosiota puoluetovereittensa keskuudessa. He ihailivat hänen loistavia saavutuksiaan Robotnikin toimittajana ja hänen ainoalaatuinen sielun voimansa, jonka avulla hän vangiksi jouduttuaan oli teeskennellyt mielenvikaisuutta ja perinpohjaisesti petkuttanut vanginvartijansa, sekä hänen rohkea pakonsa olivat kutoneet sankarikehän hänen nimensä ympärille. Keskinäisissä neuvotteluissa hänen sanansa painoi raskaana vaakakupissa. Kun hän jolloinkin esiintyi puhujana julkisissa kokouksissa, syttyivät kuulijat hänen kaunopuheisuudestaan, josta huokui mitä tulisin viha sortajia vastaan. Hänen silloinen valtiollinen vastustajansa, Galizian puolalaisen sosialidemokraattisen puolueen perustaja, Ignazy Daszynski, piirtää muistelmissaan seuraavan kauniin luonnekuvan Pilsudskista tänä ajankohtana:
"Kaksi Pilsudskin luonteenpiirrettä voitti meidän sydämemme hänen puolelleen: hänen hyvyytensä ja hänen objektiivisuutensa. Äärimmäisen kärsivällisenä, antaen anteeksi pahimmatkin loukkaukset, taivuttaen sydämellisen hyvyytensä avulla toisiaan inhoavatkin ihmiset yhteiseen työhön, väsymättömästi uhrautuen silloin melkein toivottomalta näyttävän asian hyväksi, eläen vuosikausia köyhyydessä — tällaisena Pilsudski oli meidän silmissämme puolalaisen 'pyhimyksen' perikuva, joka toivoi voittoa silloinkin, kun toivolla ei näyttänyt olevan vähintäkään sijaa... Matkoillaan Venäjän rajan takana hän saattoi minä hetkenä hyvänsä joutua teloituspaikalle. Hänen kuolemanhalveksuntansa antoi hänelle voimaa."
Mutta vaikka häntä kohtaan tunnettiinkin mieskohtaista kiintymystä ja ihailua, hän sai vain harvoja vakaumuksellisia kannattajia maanmiestensä keskuudessa tulisilla puheillaan aktiivisen taistelun ja aseelliseen kansannousuun varustautumisen välttämättömyydestä. Hänen omassa puolueessaan asettuivat oikeauskoisen kansainvälisen sosialismin kannattajat suoranaisesti torjuvalle kannalle. Toivottomalta näyttävä taistelu Puolan vapauden puolesta saattoi heidän mielestään vain vaikeuttaa työläisten luokkatietoisia pyrkimyksiä. Sama käsitys oli Daszynskillä ja hänen puolalaisilla sosialidemokraateillaan, jotka olivat läheisessä yhteydessä itävaltalaisten puoluetoverien kanssa. Hellittämättömän vastustajan Pilsudski sai Rosa Luxemburgista, joka vuonna 1902 perusti "Puolan ja Liettuan sosialidemokraattisen puolueen". Tämä vastusti kiihkeästi P.P.S:n "nurkkakuntoisuutta" ja teroitti, että Puolan kuuluminen Venäjän vallan alle oli puolalaisen proletariaatin eduksi. Tähän puolueeseen kuului melkein yksinomaan juutalaisia. Rosa Luxemburg oli, kuten tiedämme, itsekin juutalainen, syntyisin Venäjän Puolasta.
Kerrassaan mahdottomaksi kävi Pilsudskille saavuttaa ymmärtämystä niissä porvarillisissa piireissä, jotka olivat liittyneet "Puolalaiseen Liigaan" ja Roman Dmowskin kansallisdemokraattiseen puolueeseen. 1890-luvun alussa tämä puolue ei vielä ollut luopunut vanhasta venäläisvihamielisestä itsenäisyyspolitiikastaan. Vielä vuoden 1896 puolueohjelmassa julistettiin: "Kansalle, joka on elävästi tietoinen yhteydestään ja omista erikoiseduistaan, on valtiollinen riippumattomuus ainoa poliittisen olemassaolon muoto, joka ehdottomasti voi varjella sitä kansallisuuden menettämiseltä ja turvata sen itsenäisen poliittisen kehityksen." Mutta Pilsudskin aktiiviset kapinahankkeet Dmowski ja hänen kannattajansa hylkäsivät vaarallisena seikkailupolitiikkana.
Galizian, samoin kuin Kongressi-Puolankin, puolalaiseen aatelistoon ja porvarisluokkaan vaikutti edelleen voimakkaasti jo mainitsemamme Krakovan realipoliittinen historioitsijakoulukunta, joka selitti välttämättömäksi mukautua tosiolojen pakkoon ja lakata kokonaan ajattelemasta Puolan valtakunnan palauttamista. Galiziassa oltiin ylipäänsä jotenkin tyytyväisiä siellä vallitsevaan itävaltalaiseen hallintoon. Täällä "Puolan Piemontissa" vallitsi oppi- ja painovapaus ja puolalainen väestö sai vapaasti julkaista sanomalehtiään ja pitää kokouksiaan. Galizian puolalaisista olivat monet saavuttaneet vaikutusvaltaisen aseman Itävallan edustajakamarissa ja hoitivat korkeita virkoja siviilihallinnossa ja armeijassa, jopa hallituksessakin. Sääliteltiin vähemmän onnekkaiden maanmiesten kohtaloa Venäjän ja Preussin Puolassa, mutta sitähän ei nyt kerta kaikkiaan voinut auttaa. Mahtava Venäjä ja yhtä mahtava Saksa eivät tietenkään koskaan luovuttaisi puolalaisia maakuntiaan. Parasta siis oli alistua ja kohdistaa työ hajaantuneen puolalaisen kansallisuuden taloudellisen ja henkisen kehityksen kohottamiseksi.
Mutta Pilsudskille oli kuvaavaa, että hän kulki itsepintaisesti omaa tietänsä kallistamatta korvaansa toisten eroaville mielipiteille. Hän kohosi ympärilleen pienoisen kannattajajoukon, joka totteli häntä sokeasti, harjoitti jatkuvasti propagandaansa aktiivisen toiminnan hyväksi ja odotteli sopivaa ajankohtaa.
Tilaisuus aatteen soveltamiseen toiminnaksi tulikin sitten pikemmin kuin hän oli uskaltanut odottaakaan. Helmikuun 7 päivänä 1904 katkaisi Japani diplomaattiset suhteensa Venäjään ja kahta päivää myöhemmin puhkesi sota, kun japanilaiset torpeedoalukset tekivät onnistuneen hyökkäyksen Port Arturin satamassa olevaa Venäjän laivastoa vastaan. Kaukaisen Idän kahden suurvallan voimainmittely tarjosi aavistamattomia mahdollisuuksia puolalaisten kapinayritykselle. Venäjän vihollisen täytyi olla Puolan liittolainen, se oli Pilsudskin yksinkertainen ja loogillinen johtopäätös. Lähimpänä tehtävänä oli estää tai ainakin vaikeuttaa Venäjän puolalaisten joukkojen asettamista liikekannalle. "Onhan järjetöntä", hän kirjoitti tänä ajankohtana, "vuodattaa puolalaista verta Venäjän etujen hyväksi Kaukaisessa Idässä ja sallia, että tuhannet Puolan pojat sortuvat Mandshuriassa japanilaisten luoteihin, pakkaseen, nälkään ja tauteihin, hetkenä, jolloin sama puolalainen veri voisi tehdä arvaamattomia palveluksia taisteltaessa venäläistä sortajaa vastaan ja puolustettaessa Puolan kansallista kunniaa."
Eikö tämän pitänyt olla selvillä Varsovassa ja siellä pitänyt sen mukaisesti toimia? Pilsudski teki uskaliaan matkan sinne ja kävi puhuttelemassa johtavia poliitikkoja, mutta kaikkialla hän sai vastaukseksi vain tyhjänpäiväisiä sanoja "terveestä järjestä" ja "maltillisuudesta". Kansallisdemokraatit, joilla silloin oli hyvin vahva asema Puolan pääkaupungissa, "tekivät pilkkaa kapinaohjelmasta ja osoittivat sen lapsellisuuden", kirjoitti Dmowski joitakin vuosia myöhemmin. Allapäin Pilsudski palasi Krakovaan. "Missä ovatkin ne puolalaiset, joita Niemecewiz ylistää Historiallisissa lauluissaan, Mickiewicz, Slowacki ja Krasinski runoissaan?" — hän valitti katkerasti ystävälleen Sieroszewskille. "Missä ovat ne ritarit ja sankarit, joista äitini unelmoi? Nuo hehkuvan, säikkymättömän sydämen miehet, jotka vähimmänkin hälytyksen kuullessaan ovat valmiit tarttumaan aseisiin taistellakseen vapauden puolesta?"
Varsovan mieliala saattoi kuitenkin vaihtua, jos vain saataisiin suoranaista apua japanilaisilta, ajatteli Pilsudski, ja pianpa tuntui siitäkin olevan toiveita. "Eräänä toukokuun päivänä 1904", hän kirjoittaa, "sain Japanin hallitukselta kehoituksen tulla Japaniin aloittamaan neuvottelut, joiden laatua kutsukirjeessä ei sen tarkemmin määritelty. Minä olisin voinut antaa muiden henkilöiden matkustaa sijastani, mutta päätin lähteä itse. Tämän tein siksi, että minun täytyi otaksua, että neuvottelujen tarkoituksena oli hankkia Japanin hallitukselle sotilaallista laatua olevia tiedonantoja, ja näin arkaluontoisessa asiassa en tahtonut antaa valtuuksia kenellekään toiselle. Japanin valtio suoritti kaikki matkakuluni. Purjehtiessani kahden valtameren poikki ja matkustaessani Amerikan mantereen halki oli minulla riittävästi aikaa — matka kesti toista kuukautta — punnita, miten minun tuli käyttäytyä Japanissa.
"Olin heti päättänyt suostua järjestämään tiedonantotoiminnan ehdolla, että Japani myöntäisi minulle teknillistä apua aseitten ja ammuksien muodossa; minä lähdin näet siitä edellytyksestä, että niin suuri tapaus kuin tämä sota ei voinut sivuuttaa Venäjää jälkeä jättämättä ja että se saattaisi meidät puolalaiset asemaan, jossa voisimme voimakeinoin tuntuvasti parantaa Puolan kohtaloa.
"Japanin Englannin lähettiläältä saamani suosituskirjeen mukaisesti oli minun ilmoittauduttava Tokiossa ulkoasiainministeristöön voidakseni sitten aloittaa erikoisneuvottelut Japanin yleisesikuntapäällikön sijaisen kanssa. Kun heti asetin vaatimukseni teknillisen avun myöntämisestä ensi sijalle, eivät neuvottelut johtaneet käytännöllisiin tuloksiin. Ainoa, minkä sain aikaan, oli se, että puolalaiset sotavangit erotettaisiin erityiseksi ryhmäksi, koska niiden joukossa oli suuri joukko sellaisia, jotka olivat antautuneet vapaaehtoisesti ja mielellään, sekä että me saisimme mahdollisesti asettaa jonkun meikäläisen välittäjäksi järjestämään esikunnan ja vangittujen puolalaisten suhteita."
Lyhyessä selostuksessaan Pilsudski ei mainitse, että hän Tokiossa tapasi maanmiehensä ja valtiollisen vastustajansa Roman Dmowskin, joka liikkui samanlaisilla asioilla. Pilsudskin elämäkerran kirjoittajat ovat selvillä siitä, että Dmowski oli kohta sodan puhjettua päässyt "suomalaisten välityksellä" kosketuksiin japanilaisten kanssa, mutta kuinka tämä tapahtui ja mikä hänen matkansa todellinen tarkoitus oli, siitä he eivät tiedä kertoa mitään. Itse asiassa välittäjänä ei ollut kukaan muu kuin suomalainen aktivisti Konni Zilliacus. Sen mukaan kuin tämä itse kertoo muistelmissaan, hän oli Tukholmasta käsin kirjoittanut Dmowskille ja kysynyt, oliko tämä halukas avustamaan salajuonta, joka tulisi todennäköisesti aiheuttamaan Venäjälle melkoista vahinkoa. Dmowskin vastaus tuli oitis ja oli myönteinen. Tämä kirje taskussaan Zilliacus meni Tukholmassa olevan Japanin sotilasasiamiehen, eversti Akashin puheille ja esitti tälle suunnitelmansa, jonka tarkoituksena oli taivuttaa Venäjän Mandshurian armeijassa olevat puolalaiset sotilaat karkaamaan. Akashi "irvisti tyytyväisesti". Saatuaan hallituksen valtuutuksen hän matkusti itse Krakovaan järjestämään asiaa. Hän palasi viikon kuluttua tuoden tiedon, että kaikki oli mitä parhaimmin järjestetty. Dmowski oli lähtenyt Tokioon vieden mukanaan kymmeniätuhansia lentolehtisiä, joissa puolalaisia sotamiehiä kehoitettiin laskemaan aseensa ja antautumaan japanilaisille vangeiksi. Pian voikin Akashi ilmoittaa Zilliacukselle, että kymmenentuhatta puolalaista oli joutunut vangiksi Jalu-virran taistelussa toukokuun 1 päivänä. Kokonainen rykmentti oli antautunut kohta, kun japanilaiset olivat tulleet virran poikki ja venäläiset alkaneet perääntyä. Miehistö oli kieltäytynyt tottelemasta käskyjä ja uhannut ampua venäläiset upseerinsa, jolleivät nämä jättäneet joukkoja rauhaan.
Mikäli Zilliacuksen selostus on oikea — eikä meillä ole syytä epäilläkään sitä — niin joutuu Dmowskin esiintyminen Tokiossa jonkin verran toiseen valoon kuin Pilsudskin elämäkertain kirjoittajat sen esittävät. He tietävät ainoastaan kertoa, että Dmowski oli kymmenen päivää ennen Pilsudskin saapumista jättänyt Japanin sotaministeriöön asiakirjan, jossa hän selvitti, miten helppo venäläisten olisi nujertaa puolalaisten kapina ja miten tämä enemmän vahingoittaisi kuin hyödyttäisi sekä Puolaa että Japania. Seurauksena oli, että japanilaiset torjuivat Pilsudskin ehdotukset. Tässä voi olla perää, mutta Zilliacuksen kertomuksesta näemme, ettei kansallisdemokraattien johtaja suinkaan ollut matkustanut Tokioon antaakseen japanilaisille vain moista kielteistä esitystä. Tiedon Jalu-virran luona sattuneista karkaamisista tuntuu Pilsudski vahvistavan mainitessaan, että suuri joukko puolalaisia sotilaita oli "vapaaehtoisesti ja mielellään antautunut vangiksi".
Voimmehan kuvitella asian seuraavasti: Dmowskin aloittaman "salajuonen" suotuisa tulos herätti japanilaisissa toiveita, että Venäjän armeijan selän takana olisi mahdollista saada aikaan puolalaisten kapina. He kutsuivat — toukokuussa — vallankumouksellisten johtajan Pilsudskin neuvotteluihin, ja hänen tuloansa odotellessaan he pyysivät Tokiossa silloin vielä oleskelevalta Dmowskilta lausuntoa asiasta. Lausunto oli kuitenkin sangen vähän lupaava, ja kun enemmän luotettiin varovaisen poliitikon Dmowskin kuin rohkean sosialistisen vehkeilijän Pilsudskin sanaan, sai jälkimmäinen vain kohteliaita olkapäiden kohautuksia vastaukseksi esityksiinsä aseiden hankinnasta. Ja kuitenkaan Pilsudski ei ollut lupaillut puolalaisten kapinaa aivan ensi hätään. Hän oli nimenomaan huomauttanut, että kapina voisi puhjeta vasta sellaisena ajankohtana, jolloin Venäjän voimat olisivat ilmeisesti heikontuneet. Aseiden hankinta oli kuitenkin tarpeen jo valmisteluja varten. Pilsudski sai hylkäävän vastauksen myöskin esitykseensä valtiollisten takeiden myöntämisestä Puolan hyväksi korvaukseksi siitä avusta, minkä Puola voisi antaa Japanille. Japanilaisia kiinnosti kuitenkin tavattomasti mahdollisuus saada aikaan aseellisia kapinoita Venäjän valtakunnassa. Se kävi ilmi vasta myöhemmin, kun Zilliacus sai heidät rahoittamaan sen kuuluisan retkikunnan, jonka piti "John Graftonilla" tuoda aseita, ammuksia ja räjähdysaineita Pietarin kapinallisille työläisille ja Suomeen, mutta joka Asevin kavalluksen takia ei tavannut ainoatakaan vastaan ottajaa Suomenlahdella ja sen sijaan ohjattiin Pohjanlahden pohjoisosaan, missä alus ja se osa lastia, jota ei vielä ollut ehditty purkaa, täytyi räjäyttää ilmaan Pietarsaaren edustalla. Samanlainen Japanin kustantama aselähetys toimitettiin samanaikaisesti Georgiaan.
Oli draamallinen hetki, kun nuo molemmat puolalaiset isänmaanystävät, joita silloin vielä yhdistivät samat venäläisvastaiset pyrinnöt, kohtasivat toisensa maapallon toisella puolella Mikadon pääkaupungissa. Dmowski edusti pessimismiä, Pilsudski taistelunintoista optimismia. Kun olivat kysymyksessä aseellisen puolalaisen vapaustaistelun mahdollisuudet, Dmowski oli tällä kertaa oikeassa. Japania vastaan käydyssä sodassa kärsitty tappio ja Venäjän ensimmäinen vallankumous eivät kyenneet kaatamaan tsaarivaltaa eivätkä suoneet Puolalle tilaisuutta karistaa niskoiltaan venäläistä iestä.
Samaan aikaan kuin sota raivosi Mandshuriassa, jatkui
vallankumouksellinen liike Venäjän valtakunnan kaikissa osissa
yhä kiihtyvää tahtia. Myös porvarillis-vapaamieliset ainekset
tempautuivat mukaan taisteluun tsaarivaltaa vastaan. Tiheillä
matkoillaan pitkin ja poikin Eurooppaa työskenteli Konni Zilliacus
— Suomen aktiivisen vastustuspuolueen perustaja — yhdistääkseen
kaikki tsaarikunnassa vaikuttavat vastustuspuolueet neuvottelemaan
ja päättämään yhteistoiminnasta. Syyskuun alussa 1904 pidetyssä
Pariisin konferenssissa edusti Puolan kansallisdemokraatteja ("Puolan
kansallista Liigaa") Dmowski itse ja P.P.S:ää Pilsudskin ystävä Jodiko.
Konferenssin päätöksessä vaadittiin nimenomaan kansoille kansallisen
itsemääräämisen oikeutta. Kongressiin osallistuneiden puolueiden
tuli "liittyä yhteen ponnistellessaan itsevaltiuden kukistamiseksi".
Kuitenkaan ei yksikään näistä puolueista tulisi "edes hetkeksikään
luopumaan ainoastakaan ohjelmansa pykälästä tai niistä erilaisista
taktillisista menettelytavoista, jotka vastaavat niiden edustamien
yhteiskunnan aineksien, luokkien tai kansallisuuksien tarvetta, voimaa
ja asemaa".Pariisin kokouksella tuli olemaan ainoastaan oireellinen merkitys eikä se johtanut yhtenäiseen rintamaan. P.P.S. otti osaa myöskin Zilliacuksen aloitteesta vuoden 1905 huhtikuussa pidettyyn, puhtaasti vallankumoukselliseen Geneven konferenssiin, jossa Dmowskin puolue ei ollut edustettuna. Siellä tehdyssä päätöslauselmassa asetettiin Puola ja Suomi samaan kansainoikeudelliseen vakioluokkaan: kumpikaan ei tulisi valitsemaan edustajia yleiseen venäläiseen valtiomuotoa säätävään kokoukseen, toisin sanoen sekä Puola että Suomi kulkisivat omia teitään erikoisina valtioina. Puolan suhteen nimenomaan lausuttiin, että Puolan perustava kokous oli kutsuttava koolle Varsovaan. Taktiikan suhteen päätettiin, että "kaikkien vallankumouksellisten voimien tuli aloittaa yhteinen ja samanaikainen ankara hyökkäys itsevaltiutta vastaan". Mutta siitä huolimatta päätettiin, samoin kuin aikaisemmin Pariisissa, että jokainen konferenssiin osallistunut puolue tulisi säilyttämään erikoisohjelmansa.
Voimme edellyttää, että Pilsudski kernaasti näki P.P.S:n ottavan osaa vallankumouksellisten puolueiden yhteisiin neuvotteluihin, mutta että hän myös vaati jyrkkänä ehtona, että kukin puolue sai säilyttää sen toimintavapauden, mikä itse asiassa taattiinkin päätöslauselmissa. Omaa puolalaisaktiivista suuntaansa hän tahtoi noudattaa ja sen hän tekikin säälimättömän tarmokkaasti. P.P.S. hyväksyi hänen esityksensä Varsovassa toimeenpantavaksi, venäläistä liikkeellepanoa vastaan kohdistuvaksi aseelliseksi mielenosoitukseksi. Marraskuun 13 päivänä 1904 kokoontui Grzybowski-torille tuhansiin nouseva ihmisjoukko. Se järjestyi rivistöihin, kolmekymmentä revolverein aseistautunutta miestä etunenässä. Viireissä oli kirjoitus: "Puolan sosialistinen puolue. Me kieltäydymme taistelemasta tsaarin puolesta!" Poliisi hyökkäsi mielenosoituskulkuetta vastaan, mutta lyötiin verissä päin takaisin, kuolleita ja haavoittuneita oli molemmin puolin. Se oli kunniakas päivä. Ensi kerran vuosien 1863—1864 jälkeen kävivät puolalaiset avoimessa taistelussa rynnäkköön venäläistä ylivoimaa vastaan. Mutta Pilsudskin siitä odottamaa seurausta ei kuitenkaan tullut. Puolan kansan suuri enemmistö ei ollut valmistunut aloittamaan taistelua.
Pilsudski ei sittenkään hellittänyt. Mandshuriassa jatkui sotaa alituisin tappioin venäläisille ja kotona Venäjällä oli vallankumous ovella. Puolalaiset eivät saaneet odotella sen tulosta kädet ristissä. "Saavuttaaksemme päämäärämme, sekä valtiolliset että yhteiskunnalliset, meidän täytyy kamppailla", kirjoitti Pilsudski tähän aikaan. "Eikä vain kieltä käyttäen, ei painetun 'bibulan' avulla, vaan ase kädessä. Järjestettyä hyökkäysvoimaa vastaan, joka turvautuu sotamiesten pistimiin, meidän täytyy asettaa Puolan kansan aseellinen voima. Se vallankumous, johon me varustaudumme, on kansanarmeijan aseellista taistelua sitä armeijaa vastaan, joka meillä puolustaa tsaarivaltaa."
Vuonna 1905 perusti Pilsudski Galizia tukikohtanaan sen kuuluisan taistelujärjestön "Organizacja Bojowcan", (lyhyesti "Bojowkan"), joka samana vuonna ja kahtena seuraavana kävi vimmaista sissisotaa venäläisvaltaa vastaan Kongressi-Puolassa. Järjestön muodostivat pienet miehiset ryhmät, aseistuksenaan revolvereja, käsipommeja ja niukasti kiväärejä. Silloin tällöin ryhmät yhtyivät isompiin uhkayrityksiin. Galiziaan perustettiin salainen sotakoulu. Ainoastaan ne, jotka toverineuvosto oli kurssin suorittamisen jälkeen hyväksynyt, hyväksyttiin ryhmiin jäseniksi. Kokelaita tuli viljalti. On laskettu, että Bojowkaan lopulta kuului 6 000 jäsentä, jotka oli jaettu paikallisosastoihin kautta koko Venäjän Puolan.
Taisteluissaan Bojowka käytti sissisodan ja vallankumouksellisen terrorin vakiintunutta tekniikkaa: ei koskaan antauduttu vihollisen kanssa otteluun avoimella kentällä, vaan salamannopeita hyökkäyksiä tehtiin pienten poliisivoimain ja sotilasosastojen sekä valtionlaitosten, junien, urkkijoiden ja provokaattorien kimppuun. Menestys oli yllättävä. Nuo rohkeat parvet tuntuivat kirjaimellisesti sukeltautuvan esiin maasta ja katosivat jäljettömiin tekonsa tehtyään. Taistelua ei lakkautettu Venäjän vallankumousyrityksen surkeasti epäonnistuttuakaan, vaan sitä jatkettiin vähentymättömän tarmokkaasti aina vuoteen 1908.
Järjestö rahoitettiin suureksi osaksi viholliselta siepatulla saaliilla. Marraskuun 8 päivänä 1906 hyökkäsi 36-miehinen osasto Lodzin lähistöllä Rogowin rautatieasemalla sotilasjunan kimppuun, jossa kuljetettiin 550 000 ruplaa valtionvaroja. Sotilasvartio ajettiin käpälämäkeen sen menetettyä useita kuolleita ja haavoittuneita. Valitettavasti eivät hyökkääjät onnistuneet saamaan saaliikseen kuin yhden ainoan 50 000 ruplaa sisältävän rahalaatikon... Parempi onni oli eräällä Pilsudskin itsensä johtamalla osastolla, joka syyskuun 26 päivänä 1908 karkasi venäläisen rahajunan kimppuun Bezdanyn asemalla Njemenin varrella lähellä Vilnaa. Saaliiksi saatiin 2 800 000 ruplaa. Voimakkaan vaikutuksen teki suuri terroristinen yritys, "verinen keskiviikko", joka tapahtui elokuun 15 päivänä 1906. Monin paikoin maata hävitettiin silloin hallitusrakennuksia, ennen kaikkea poliisiasemia, jolloin paljon poliiseja ja muita vallankumouksellisten vihaamia henkilöitä sai surmansa.
Rajatonta riemua herätti veretön vapautusurotyö, jonka Bojowka suoritti Varsovassa:
"Pawiakin" keskusvankilassa istuu kymmenen puolalaista sosialistia, jotka ovat ottaneet osaa vuoden 1905 vallankumouspäiväin katutaisteluihin. Heidät kaikki oli tuomittu hirtettäviksi. Eräänä maaliskuun iltana 1906 saa vankilanjohtaja kenraalikuvernööriltä virkakirjeen ja siinä käskyn laittaa vangit lähtövalmiiksi. Heidät tullaan siirtämään linnoitukseen siellä teloitettaviksi. Vajaan tunnin kuluttua saapuu jo venäläinen santarmikapteeni parooni von Budberg, komeana ja hienona vaaleansininen uni vormunsa yllään, seurassaan kymmenen hampaihin asti aseistautunutta poliisimiestä. Hän hyppää ratsunsa selästä ja ilmoittautuu vankilanjohtajalle. Hänen äänensävynsä on ylhäisen kohtelias, hänen kirjalliset ohjeensa täysin kunnossa. Kasakat, joiden on määrä seurata vartiona vankisaattuetta, ovat pysähtyneet odottelemaan vähän matkan päähän vankilasta, hän sanoo. Johtaja ei aavista lainkaan pahaa, tarjoaa komealle upseerille savukkeen ja antaa heti noutaa vangit heidän kopeistaan. Vangit on kaikki lyöty raskaisiin rautoihin. Suuri vankivaunu jyrisee esiin. Julmannäköiset poliisit sullovat vangit sen sisään, jouduttaen poloisia kiväärinperillään iskien, ja astuvat itsekin vaunuun heitä vartioimaan. Kaksi heistä kiipeää ajajan viereen kuskipukille. Kapteeni von Budberg lausuu kohteliaat jäähyväiset johtajalle, nousee jälleen ratsunsa selkään ja komentaa miehensä ajamaan oikealle, jotta tavoitettaisiin odottelevat kasakat. Kymmenen minuuttia myöhemmin vankivaunu pysähtyy yksinäiseen paikkaan kaupungin ulkopuolella. Vangit päästetään ulos, heidän kahleensa irroitetaan, he saavat revolverit ja väärät passit ja katoavat sitten jäljettömiin. Seuraavana päivänä keksitään vankivaunu yksin ja hyljättynä ja sen sisästä venäläinen ajuri kloroformilla huumattuna ja köytettynä. P.P.S:n julistuksessa annetaan Varsovan asukkaille tiedoksi, että puolue on hankkinut armahduksen kuolemaantuomituille vallankumouksellisille ja myös huolehtinut heidän päästämisestään vapaalle jalalle... "Parooni von Budberg" oli Bojowkan mies Jur Gorzechowski. Uudessa Puolassa hänestä tuli Varsovan poliisimestari.
Pilsudski on väitellessään Daszynskin kanssa puhdistautunut vastuusta moniin Bojowkan suorittamiin terroristisiin tekoihin. "Minä en", hän kirjoitti, "järjestänyt vuoden 1906 veristä keskiviikkoa, vaan päinvastoin suoranaisesti vastustin tätä yritystä. Olin myös mieskohtaisen terrorin vastustaja enkä ole milloinkaan järjestänyt murhayrityksiä." Meillä ei ole oikeutta epäillä tämän jyrkän selityksen todenperäisyyttä. Pilsudskille taistelu oli sotaa Venäjän sotilas- ja siviilivirkavaltaa vastaan eikä kostotekoja näiden kätyreitä vastaan. Tässä suhteessa hän oli periaatteellisesti toisella kannalla kuin Venäjän sosialistivallankumouksellisen puolueen hirvittävä taistelujärjestö. Monessa tapauksessa Bojowka varmaan toimi ilman hänen suostumustaan. Käytännössä lienee kuitenkin ollut mahdotonta erottaa toisistaan "mieskohtaista" ja "epämieskohtaista" terroria. Pääasia oli, että venäläisten sortajien keskuudessa levitettiin kauhua ja Puolan kansassa herätettiin taistelumieltä ja itseluottamusta.
Näinä tsaari valtaa vastaan henkeen ja vereen asti käydyn sodan vuosina Pilsudskin puolue, P.P.S., pysyi jatkuvasti läheisessä yhteydessä Venäjän valtakunnan muiden vallankumouspuolueiden kanssa. Keväällä 1907 ruvettiin venäläisten sosialistivallankumouksellisten aloitteesta puuhaamaan uutta salaista konferenssia jatkoksi sille, joka vuonna 1905 pidettiin Genevessä. Tällä kertaa oli määrä yhtyä Suomessa, missä tsaarillinen taantumus ei ollut vielä ennättänyt ruveta kiristämään maalle vuonna 1905 palautettua itsehallintoa ja missä näin ollen toistaiseksi voitiin olla verraten turvassa venäläisen poliisivallan suhteen. Suomen aktiivinen vastustuspuolue otti hoitaakseen käytännöllisen järjestelyn, mutta ei katsonut voivansa ottaa osaa konferenssiin. Puolue ei näet Suomen muuttuneiden valtiollisten olosuhteiden vuoksi voinut kauempaa olla mukana kapinahankkeissa yhdessä niiden vallankumouksellisten ryhmäin kanssa, joiden kanssa se aikaisemmin oli ollut yhteistyössä, mutta säilytti edelleenkin ystävälliset suhteensa niihin. Niinpä Pilsudski joutui sitten P.P.S:n edustajana tekemään ensimmäisen ja — mikäli tiedetään — ainoan vierailunsa Suomeen.
Eräänä päivänä huhtikuun lopulla saapui Helsingin silloisen poliisimestarin apulaisen, kapteeni (nykyisin kenraalimajuri) Bruno Jalanderin [Perustuu kenraali Jalanderin omaan kertomukseen, jota Eino I. Parmanen on käyttänyt pohjana kirjoituksessaan "Pilsudski maanpakolaisena Suomessa" (Suomen Kuvalehti 1931, n:o 23).] luokse muuan puolalainen, joka ilmoitti nimekseen "Viktor". Vieras sanoi kuuluvansa erääseen puolalaiseen vallankumoukselliseen järjestöön, todisti olevansa luotettava henkilö viittaamalla suomalaisten tuttavien (aktivistien) suosituksiin ja pyysi Jalanderia avustamaan eräitä vallankumouksellisia, jotka olivat matkalla Helsinkiin, mutta joiden passit eivät olleet kunnossa. Apua annettiin ja matkustajat luotsattiin maihin laiturilla vartioivien venäläisten santarmien huomaamatta. Kuka toveri Viktor oli, siitä ei kapteeni Jalanderilla ollut aavistustakaan.
Kun kaikki konferenssin osanottajat olivat ehtineet kokoontua Helsinkiin, he matkustivat Jorvaksen rautatienpysäkille Kirkkonummelle, missä aktivistit olivat hankkineet heille huoneiston. Kaikkiin turvallisuustoimenpiteisiin oli ryhdytty. Matkustajat oli sijoitettu paikallisjunan viimeiseen vaunuun ja junailija Platan, joka oli mukana salajuonessa, oli järjestänyt asiat siten, että tämä vaunu voitiin irroittaa muusta junasta ennen Jorvakseen tuloa, jos jokin vaara uhkasi. Mutta venäläisiä vainukoiria ei näkynyt missään ja viimeisen vaunun matkustajat voivat kaikessa rauhassa kokoontua Sahrbergin taloon, missä heille tarjottiin kahvia, teetä ja voileipiä. Osanottajia oli luvultaan n. 25. Venäläisiä sosialistivallankumouksellisia edustivat mm. Viktor Tshernov, Breshko-Breshkovskaja ja — valitettavasti — Asev. P.P.S:n edustajina olivat Pilsudski (toveri Viktor), Tytus Filipowicz ja Wladislaw Mech. Olipa muuan venäläinen menshevikki-sosialidemokraattikin saapunut mukaan. Suomen aktiivinen puolue ei, kuten jo mainitsimme, ottanut osaa kokoukseen, mutta sen veljellisen tervehdyksen esitti eräs puoluehallituksen jäsen. Muista epävenäläisistä kansallisuuksista olivat georgialaiset edustettuina. Konferenssissa tiesivät sosialistivallankumoukselliset ilmoittaa, että talonpoikaiskapinan oli määrä puhjeta Volgan seuduilla seuraavana syksynä. He pyysivät P.P.S:ää avustamaan yritystä. Puolalaiset asettuivat hyvin epäilevälle kannalle asiaan nähden eivätkä luvanneet sitoutua mihinkään velvoituksiin. Konferenssi ei muuten johtanutkaan mihinkään käytännölliseen tulokseen.
Jälkeenpäin söivät Pilsudski ja Filipowicz päivällisen eräässä Helsingin ravintolassa parin suomalaisen aktivistin seurassa. Silloin keskusteltiin aseiden hankinnasta ja kansallisesta aseistautumisesta. Päätettiin ylläpitää edelleenkin P.P.S:n ja Suomen aktivistien välisiä suhteita. Puolalaiset valitsivat sitä varten erään maanmiehensä, joka asui Pietarissa ja joka sittemmin kävi pari kertaa Helsingissä.
Eräs niistä kolmesta aktivistinaisesta, jotka olivat mukana kokouksen
emäntinä ja jotka istuen eteishuoneessa voivat avoimen oven läpi
seurata salissa pidettyjä neuvotteluja, oli tunnettu kirjailijatar
rouva Aino Malmberg. Keskustelu salissa, kertoo hän muistelmissaan
[Aino Malmberg, "Johtajia" (Helsinki 1933).], kävi yhä tulisemmaksi,
yhä äänekkäämmäksi. Puolisen tusinaakin puhui tai huusi samalla kertaa.
Eikö kukaan voinut saada järjestystä tuohon sekamelskaan? Silloin
saapuu muuan myöhästynyt osanottaja, keski-ikäinen mies, jolla on
tarmokkaat kasvonpiirteet ja kauniit, säihkyvät silmät. Hän seisahtuu
salin ovensuuhun ja katselee puolittain suuttuneena, puolittain
huvittuneena kiihtynyttä seuruetta. Miten ihmeellistä! Melu lakkaa ja
kaikkien katseet kohdistuvat häneen. Hän painaa puuta, levollisena ja
ylevänä, ja keskustelu saa jälleen tasaantuneen sävyn. Kuka on tuo
mies, jolla on sellainen valta kiihkoisiin mieliin? Yritteliäänä kuten
aina käy rouva Malmberg saliin ja istahtaa uuden tulokkaan vieressä
olevalle vapaalle tuolille. Hän on juuri kuullut tämän sanovan jotakin
saksankielellä. "Miten hauskaa", hän sanoo vieraalle, "onkaan kuulla
venäläisen puhuvan niin kaunista saksaa!" — "Minä en ole mikään
venäläinen, olen puolalainen", kuuluu tuima vastaus.Vasta monta vuotta myöhemmin, kun Puolasta oli tullut vapaa ja itsenäinen valtakunta, sai Aino Malmberg kuulla Filipowiczilta, joka silloin oli Puolan ministerinä Helsingissä, että se puolalainen, jonka hallitsijaneleitä hän oli niin ihaillut vuoden 1907 vallankumouksellisessa konferenssissa, oli juuri Josef Pilsudski. Muutamia vuosia myöhemmin sattui, että maaherra, kenraali Jalander istuessaan päivällispöydässä ministeri Filipowiczin kodissa tuli maininneeksi isännälleen, että hänen luonaan oli vuonna 1907 käynyt muuan puolalainen vallankumouksellinen, joka oli sanonut nimekseen Viktor ja pyytänyt häneltä apua. "Ettekö todellakaan tiedä, kuka hän oli?" — kysyi ministeri nauraen. Ei, mistäpä kenraali sen tiesi. Hän oli ainoastaan kuullut, että joku samanniminen mies oli hirtetty Kiovassa. "Sen täytyi olla joku toinen", sanoi Filipowicz ja lupasi näyttää vieraalleen, kuka todellinen Viktor oli. Pöydästä noustua hän vei Jalanderin työhuoneeseensa, näytti seinässä riippuvaa muotokuvaa ja huudahti: "Tuossa näette Viktorin!" Kuva esitti marsalkka Pilsudskia. — "Mutta", sanoi kenraali, "minun näkemäni Viktorin kasvot olivat paljaiksi ajellut ja marsalkan viikset tuntee koko maailma." — "Niin tietysti", vastasi ministeri, "Pilsudskilla ei juuri silloin ollut viiksiä..."
Kesällä 1935 kävi Sahrbergin talossa Puolan ministeri Charwat seurassaan eräitä muita puolalaisia herroja ja arkkitehti Carl Frankenhaeuser, joka vuonna 1907 oli Suomen aktiivisen vastustuspuolueen puolesta johtanut konferenssin järjestelyjä. Puolalaiset tahtoivat nähdä sen syrjäisen paikan, missä heidän äskettäin kuollut suurmiehensä oli puhunut isänmaansa vapauttamisesta. Talosta lähtiessään heillä oli mukanaan lipas täynnä pihasta otettua multaa. Multa vietiin siihen hautakumpuun, joka Krakovassa kohotettiin Josef Pilsudskin muistoksi.
Vuonna 1907 ei kukaan, eivät edes Pilsudskin hartaimmat ihailijatkaan, voineet aavistaa, mikä merkitys hänen nimellään kerran tulisi olemaan Puolalle. Käydessään epätoivoista kamppailuaan venäläistä ylivaltaa vastaan hänellä oli juuri silloin ainoastaan kansansa mitätön murto-osa takanaan. Vuoden 1905 vapaudentoiveet olivat saattaneet isänmaalliset tunteet mahtavasti kuohumaan. Niin kauan kuin vallankumouksellista taistelua tsaarivaltaa vastaan kesti Venäjällä, oli Bojowkan sissisodalla Puolassa kannatusta laajoissa kansankerroksissa. Senhän saattoi käsittää esinäytökseksi ja valmisteluksi todelliseen ja piankin tapahtuvaan vapaussotaan. Venäjän säälimättömät kiristystoimenpiteet painoivat raskaasti Puolan yhteiskuntaa, mutta niitä jaksettiin sietää, kun oli toivoa paremmista ajoista ja aihetta ylpeillä vallankumouksellisten taistelijain uhrautuvasta uljuudesta. Kansanlauluissa ylisteltiin näiden urotekoja. Okrzeja, parikymmenvuotias työmies, ja Montwill-Mirecki, Bojowka-miehistä kaikkein rohkeimpia, joutuvat venäläisen poliisin kynsiin ja tuomitaan kuolemaan, mutta kieltäytyvät jättämästä armonanomusta. He kuolevat, kuten ovat eläneetkin, ylpeinä ja lannistumatta. "Eläköön itsenäinen Puola!" he huutavat kuolinhetkenään.
Mutta kun vallankumous oli lopullisesti nujerrettu Venäjän valtakunnan kaikissa osissa, vaihtui Puolassa mielipide niissäkin piireissä, jotka olivat siihen asti kannattaneet Bojowkaa. Sen sai Pilsudski kokea jopa omassa puolueessaankin. P.P.S. oli nähnyt joukkovangitsemisien, teloitusten ja karkoitusten harventavan rivejään peloittavalla tavalla. Kannattiko todellakin jatkaa toivottomalta näyttävää ja itsellekin tuhoisaa terroristista toimintaa? Se mielipide puolueen keskuudessa, joka oli koko ajan nurjin silmin nähnyt, miten puolue Pilsudskin johtamana oli syrjäyttänyt sosialistisen luokkataistelun kansallis-valtiollisen päämäärän hyväksi, sai yhä enemmän tuulta purjeisiinsa. Jo vuonna 1906 päätti keskustoimikunta, että Bojowka oli lakkautettava. Lopullinen välienselvitys tapahtui puoluekongressissa, joka pidettiin Wienissä marraskuussa 1906. Siellä syytettiin Pilsudskia siitä, että hän oli tahtonut järjestää puolueen sotilaalliselle kannalle ja luokkataistelun asemesta ottanut ohjelmaan riippumattoman Puolan luomisen. Hän huomasi nyt olevansa vähemmistössä ja perusti uskollistensa kanssa "Puolan sosialistisen puolueen vallankumouksellisen jaoston". Kun puolueen enemmistö myöhemmin sulautui Rosa Luxemburgin "Puolan ja Liettuan sosialidemokratiaan" ja lopulta ajautui kommunismin syliin, saattoi Pilsudskin jaosto ottaa jälleen vanhan, yksinkertaisen nimensä P.P.S.
Pilsudski oli nyt vallankumouksellisen elämänsä uudessa käännekohdassa. Tavallisella itsepintaisuudellaan hän antoi Bojowkansa jatkaa vielä jonkin aikaa epätasaista kamppailuaan ylivoimaa vastaan yhä lisääntyvistä vaikeuksista ja tappioista välittämättä, mutta piankin hänen täytyi havaita tämä hyödyttömäksi. Taistelumenetelmiä täytyi vaihtaa ja päämaali oli asetettava kauemmaksi, mutta miten?
P.P.S:n "vallankumouksellinen jaosto" säilytti sosialistisen nimensä, mutta Pilsudskin sosialismin punainen väri oli vuosien kuluessa ehtinyt haalistua. Wienin puoluekongressissa 1906 oli hänen tunnussanansa: ensin kansallinen vallankumous, sen jälkeen yhteiskunnallinen kehitys. Eräässä hänen Varsovassa 1926 pitämässään esitelmässä tapaamme seuraavat kuvaavat lauseet: "Kun Venäjän ja Japanin sota syttyi vuonna 1904, minä työskentelin teoreettisen liioittelun ammattitaiturien, nimittäin sosialistien joukossa. Ensimmäinen kehoitus, jonka puolue julkaisi sodan puhjettua, oli: 'Kaksi porvaristoa kamppailee keskenään, mitä se meidän köyhälistöömme kuuluu?' Minun huomautukseni, että juuri Puolan köyhälistö otettaisiin sotapalvelukseen ja kohtaisi kuolemansa taistelukentällä, ei pystynyt horjahduttamaan teoreettisen liioittelun edustajia heidän kannastaan."
Pilsudskin ja oikeauskoisten vasemmistososialistien välinen juopa oli kasvamistaan kasvanut. Hänelle selveni yhä paremmin, että sosialistinen työläispuolue oli liian ahdas perusta Puolan vapaustaistelun ajamiseksi. Vieläkin tärkeämpi oli eräs toinen johtopäätös, jonka hän oli tehnyt viime vuosien katkerista kokemuksista. Venäjän sotilasmahtia ei ollut edes vallankumousvuosien suotuisissakaan olosuhteissa kyetty voittamaan aseellisten mielenosoitusten, terrorin ja vähäisen sissisodan avulla. Voima täytyi asettaa voimaa vastaan! Toisin sanoen: työ täytyi nyt kohdistaa siihen, että saataisiin luoduksi vapaustaistelun ainoa tehokas väline: puolalainen kansallisarmeija. Bojowka oli kasvattanut joukon hartaita isänmaanystäviä, kouluttanut heistä sotureita. Näistä piti nyt tulla todellisen armeijajärjestön kantajoukko, ja siihen tuli ottaa taistelunhaluisia isänmaanystäviä kaikista yhteiskuntakerroksista, tunnustivatpa nämä sitten sosialismia tai ei.
Oli vain yksi maa, missä tätä suurta suunnitelmaa voitiin valmistella: puolalais-itävaltalainen Galizia. Maailmanpoliittinen tilanne tuli Pilsudskille avuksi. Vuonna 1908 suoritti Itävalta-Unkari suuren anastuksensa Balkanin niemimaalla liittämällä Bosnian ja Herzegovinan alueeseensa. Vallankumouksen heikentämä Venäjä ei pystynyt estämään tätä tekoa, mutta se aiheutti kiihkeän jännityksen Wienin ja Pietarin välille. Wienissä voitiin pahastikaan epäröimättä sallia puolalaisten harjoittaa aseidenkäyttöä Galiziassa, koska ne tuskin tulisivat suuntautumaan mitään muuta valtaa kuin Venäjää, Itävalta-Unkarin ilmeistä vihollista, vastaan. Jos Venäjän kanssa syttyisi sota, niin mitäpä olisikaan muuta kuin hyötyä siitä, että sekä Galizian että Venäjän Puolan puolalaiset saatiin lukea ystäviksi ja liittolaisiksi. Liittoutuminen Itävallan kanssa itse asiassa kuvastelikin Pilsudskin ajatuksissa. Puhuessaan uneksimastaan puolalaisesta kansallisarmeijasta hän lausui: "Jollemme luo sellaista armeijaa ja ota osaa tulevaan Itävallan ja Venäjän välillä syttyvään sotaan, niin hävitämme itsemme pitkäksi aikaa, ehkäpä iäksi, elävien kansojen joukosta."
Pilsudski ei yksin uneksinut tällaisesta armeijasta. Se oli läheinen haave kaikille hänen puolalaisille hengenheimolaisilleen. Galiziassa syntyi kokonainen sarja salaisia järjestöjä, jotka kuitenkin kannatuksen puutteessa pian hajaantuivat. Uutta elämää liikkeeseen toi jatkuva ylioppilastulva, joka pyrki rajan taakse Itävallan alueelle. Kaikissa ylemmissä oppilaitoksissa perustettiin sotilaallisia kerhoja, ja näistä kehittyi kesäkuussa 1908 "Aktiivinen taisteluliitto", jonka tehtävänä oli valmistaa Venäjän Puolan tulevan vallankumouksen järjestäjiä ja johtajia. Pilsudski on itse vakuuttanut, ettei hän ollut liiton perustaja, vaan hänen ystävänsä Kasimir Sosnkowski, mutta Pilsudski oli kuitenkin liikkeen henkinen isä ja hänestä tuli sen kiistämätön johtaja.
Aktiivinen taisteluliitto perusti sotakoulun, jossa opetettiin aseidenkäyttöä, kenttäpalvelusta, topografiaa, kartanlukemista sekä sodan teoriaa ja sotahistoriaa. Koulussa vallitsi ankara sotilaskuri. Pilsudskille ei riittänyt, että kehitettiin ainoastaan tulevain upseerien ja aliupseerien kantajoukko; koko kansassa täytyi herättää aseman sotilaallisia vaatimuksia kohtaan harrastusta ja ymmärtämystä, koko Puola täytyi tehdä taisteluvalmiiksi.
Juuri tällöin Pilsudski aloitti luennoitsijatoimintansa. Hän oli muutamien vuosien aikana tutkinut uutterasti sotahistoriaa ja sotataitoa. Niistä hankkimansa tiedot hän sisällytti monilukuisiin esitelmiinsä, joita hän — aluksi salaa — piti Krakovassa, Lembergissä ja muissa kaupungeissa, Puolan kansallisarmeijan vastaisille upseereille ja miehistölle. Esitelmät, joihin hän aina sovitti tulevaan puolalaiseen vapaussotaan liittyviä mietelmiä, jatkuivat vuodesta vuoteen aina maailmansodan puhkeamiseen asti. Niissä käsiteltiin Napoleonin sotia, ranskalais-saksalaista sotaa, buurisotaa, venäläis-japanilaista sotaa, Balkaninsotaa, vuoden 1863 puolalaista kansannousua jne. Ne avasivat kuulijoille uusia ja entistä avarampia näköaloja ja auttoivat luomaan psykologisia edellytyksiä armeijasuunnitelmille.
Maailmanpoliittinen tilanne muodostui yhä edullisemmaksi näille pyrinnöille. Molempien suurvaltaryhmäin, nimenomaan Venäjän ja Itävallan, välinen jännitys kiristyi yhä. Pilsudski huomasi ajan olevan kypsän koettaakseen hankkia puolalaisten sotilaallisille valmisteluille virallisen hyväksymisen, ja siksi hän aloitti neuvottelut Itävallan yleisesikunnan kanssa. Eikö Galizian puolalaisille voitaisi myöntää lupaa perustaa omia ampumaseuroja? Ne tekisivät kaksoismonarkialle arvokkaita palveluksia sodan syttyessä Venäjää vastaan. Kelpo itävaltalaiset pudistelivat päätänsä puolalaisen isänmaanystävän suunnitelmille, mutta heillä ei ollut mitään vastaankaan, saattoihan antaa miehen yrittää. Olivathan valtakunnan puolalaiset uskollisia alamaisia ja Itävallan vastustajan Venäjän leppymättömiä vihollisia; miksi ei heille siis suotaisi iloa harjoitella sotatemppuja ja ampumataitoa? Poliittisista varovaisuussyistä ei toistaiseksi haluttu virallisesti antaa myöntävää vastausta, mutta luvattiin, ettei esteitä kuitenkaan pantaisi tielle. Siten voitiin "Aktiivinen taisteluliitto" vuonna 1910 muodostaa uudestaan lailliseksi "Ampumaliitoksi".
Kaikkialla maassa perustettiin nyt puolalaisia ampumaseuroja, esivallan hyväntahtoisesti ummistaessa silmänsä. Kouluja järjestettiin upseeri- ja aliupseerikasvatusta varten, puolankielisiä sotilasohjesääntöjä laadittiin ja painettiin, kesän aikana opetettiin ja harjoitettiin miehistöä erikoisesti järjestetyissä leireissä. Pantiinpa toimeen suurenlaisia manööverejäkin ja paraatit osoittivat kansalle, että todellinen puolalainen kansallisarmeija oli syntymässä. Itävallan sotilasviranomaiset osoittivat yhä suurempaa myötämielisyyttä, sallivat Itävallan armeijassa palvelevain puolalaissyntyisten upseerien toimia ampumaseurojen ohjaajina ja luovuttivat vanhoja armeijakivääreitä ampumaharjoituksiin. Saavuttaakseen yhä suurempaa kannatusta Itävallan taholta Pilsudski miehineen otti osaa itävaltalaisten Nuorisoampujain ja Ampumaseurojen Wienissä pidettyyn suurkatsastukseen. Puolalainen ampujaliike levisi ulkomaillekin. Ampumaliittoja perustettiin Ranskaan, Belgiaan, Sveitsiin, Saksaan ja Amerikkaan.
Pilsudski matkusteli väsymättömästi paikasta paikkaan tarkastajana, luennoitsijana ja puhujana. Hänellä oli ainoalaatuinen kyky sytyttää kuulijansa. Yhä suuremmin joukoin liittyi nuoria miehiä kaikista yhteiskuntakerroksista liikkeeseen. Se oli edelleen nimellisesti sosialistinen, mutta monet seurojen jäsenistä olivat kaikkea muuta kuin sosialisteja; niiltä, jotka ilmoittautuivat, ei kysytty: "oletko sosialisti ja kuulutko P.P.S:ään?" vaan ainoastaan: "oletko luotettava puolalainen isänmaanystävä ja tahdotko taistella Puolan vapauden puolesta?"
Ampujaliike tempasi mukaansa sellaisiakin puolalaisia isänmaanystäviä, jotka eivät tahtoneet olla missään tekemisissä P.P.S:n kanssa. Syntyi kilpailevia porvarillisdemokraattisia "ampuja-drushinoja" (komppanioita). Molemmat järjestöt olivat samaa mieltä siitä, että oli käytettävä hyväksi Itävallan avustusta sodan syttyessä Venäjää vastaan. Myöskin Dmowskin kansallisdemokraatit seurasivat esimerkkiä ja alkoivat perustaa omia "drushinojaan". Heidän poliittinen asenteensa oli kuitenkin toinen. Dmowski oli kallistunut yhä enemmän panslavistiseen, venäläisystävälliseen ja saksalaisvihamieliseen suuntaan. Tähän oli suuressa määrässä vaikuttanut von Bülowin häikäilemätön saksalaistamispolitiikka Preussin puolalaisissa maakunnissa. Todellinen vaara Puolalle ei Dmowskin mielestä uhannut Venäjän vaan Saksan taholta. Kansallisuusvastakohtien heikentämään Itävaltaan luottaminen oli lyhytnäköistä politiikkaa. Pääosa Puolan kansasta kuului Venäjän vallan alle, ja aivan hyödytöntä oli odotella sen täydellistä vapautumista. Sen sijaan piti pyrkiä puolalais-venäläiseen sovintoon. Sitä varten tuli lakata ajattelemasta Puolan valtion muinaisten rajain palauttamista pohjoisessa ja idässä ja myös luopua Liettuasta ja Valkovenäjästä. Päästyään sovintoon venäläisten kanssa ja saatuaan mahdollisuuden kansallisen erikoislaatunsa toteuttamiseen olisi puolalaisilla täytettävänään tärkeä kulttuuritehtävä suuressa slaavien keisarikunnassa.
Dmowskin uusi "realipoliittinen" ohjelma sai paljon kannattajia Puolan aateliston ja keskisäädyn taholta. Sehän oli niin mukava kaikessa vaarattomuudessaan. Olihan Venäjän uudessa valtakunnanduumassa, jossa puolalaisetkin olivat edustettuina, saatu elin, jossa he saattoivat esittää kansalliset vaatimuksensa. Voitiinhan toivoa uutta suuntausta Venäjän politiikassa, ellei ennen, niin ainakin sodan puhjetessa Saksaa ja Itävaltaa vastaan. Tällainen ohjelma oli Pilsudskin mielestä petos puolalaisten itsenäisyysajatusta vastaan. Lembergissä toimivan kansallisdemokraattisen "Rada Narodowan" (Kansallisneuvoston) vastapainoksi hän ja hänen ystävänsä Witold Jodko perustivat vuonna 1912 "Yhdistyneiden itsenäisyyspuolueiden väliaikaisen toimikunnan" edustamaan Venäjän Puolan salaisia sosialistisia ja demokraattisia järjestöjä sekä Galizian vasemmistopuolueita. Toimikunnan Puolan kansalle antamassa julistuksessa lausuttiin: "Niin kauan kuin Itävalta-Unkari oman etunsa takia taistelee Venäjää vastaan, se pysyy meidän liittolaisenamme; sen voitto koituu meidänkin hyväksemme, koska Venäjän musertaminen lähestyvässä sodassa on meille tärkeätä. Mutta me emme saa unohtaa, että me ennen kaikkea puolustamme Puolan asiaa."
Enemmän kuin politiikkaan Pilsudski kuitenkin luotti sotilaallisiin valmisteluihin. Ampumaseurojen luku ja voima kasvoi nopeasti, niin että niitä vuonna 1913 oli jo n. 200. Näiden lisäksi oli satakunta "drushinaa". Ampujaliitto sai hyvän taloudellisen pohjan Zakopanessa vuonna 1912 perustetusta "puolalaisesta sotarahastosta", johon tuli avustuksia joka taholta, nimenomaan Amerikasta, kunnes sikäläiset rahalähetykset alkoivat vuoden 1914 alusta lähtien vahvasti ehtyä juonittelujen takia. Pilsudskin toiminta näiden vuosien aikana oli vertaansa vailla. "Hän kirjaimellisesti asuu rautatienvaunussa Lembergin ja Krakovan välillä tai on matkalla Galizian pikkukaupunkeihin", kirjoittaa hänen ystävänsä ja apulaisensa Waclaw Sicroszewski. "Hän tarkastaa yksityisiä ampujaliittoja, panee toimeen harjoituksia, pitää esitelmiä ja ottaa osaa kongresseihin. Kaikkialla hän herättää innostusta ja levittää muihinkin sitä taipumatonta tahtoa, joka täyttää hänet itsensä."
Helmikuussa 1914 Pilsudski teki matkan Pariisiin tarkastaakseen sikäläisen ampumaseuran. Esitelmässä, jonka hän Pariisissa piti maantieteellisen seuran salissa puolalaisen koulun entisille oppilaille, hän puhui avomielisesti lähestyvästä suursodasta ja välttämättömyydestä jouduttaa sotilaallisia valmisteluja. "Miekka yksin", hän sanoi, "painaa jotakin kansojen vaa'assa. Kansa, joka ummisti silmänsä tältä totuudelta, saattoi tulevaisuutensa auttamattomasti uhanalaiseksi. Me emme saa olla se kansa."
On lainailtu muitakin hänen lausuntojaan, jotka osoittavat, miten selvästi hän näki tulevaisuuden edessään. Keskustellessaan Pariisissa erään maanmiehensä kanssa hän sanoi olevansa vakuuttunut siitä, että puolalaisten Venäjän kanssa käydyn sodan jälkeen olisi pakko sotia Saksaakin vastaan voittaakseen omakseen Posenin ja Weikselin suun. Vielä merkittävämpi on seuraava lausunto, jonka hän tiettävästi lausui tarkastaessaan Pariisin ampujakomppaniaa: "Puolan itsenäisyyden ongelma ratkeaa lopullisesti vasta siinä tapauksessa, että Saksa lyö Venäjän ja Ranska Saksan. Meidän velvollisuutemme on auttaa tällaista ratkaisua, muuten edessämme on hyvin pitkä, hyvin kova ja melkein epätoivoinen taistelu."
On niitäkin, jotka väittävät, ettei tämä harvinaisen profeetallinen ennustus sodan loppuratkaisusta voi olla Pilsudskin sanoma, vaan että se on tekaistu jälkeenpäin. Joka tapauksessa menivät hänen toiveensa aivan luonnostaan tähän suuntaan. Ainoastaan sellainen sodan loppuratkaisu saattoi antaa Puolan isänmaanystäville mahdollisuuden saavuttaa kokonaan päämääränsä.
VAPAUSTAISTELIJA MAAILMANSODAN AIKANA.
Puolalaisten mielipiteitä sodan puhjetessa — Pilsudskin ajatussuunta: taistelu Venäjää vastaan, yhdistetty ja itsenäinen Puola lopullisena päämääränä — Puolalaiset legionat perustetaan — Pilsudski sodassa I. prikaatin päällikkönä — Venäläiset karkoitetaan, keskusvallat herroina Puolassa — Pilsudski luopuu päällikkyydestään — Kahden keisarin manifesti riippumattomasta Puolasta — Pilsudski joutuu rettelöihin saksalaisten valtausviranomaisten kanssa — Neljätoista kuukautta vankina Magdeburgin linnassa — Saksan vallankumouksen vaikutus Puolaan. — Pilsudski vapautetaan ja palaa Varsovaan.
Maailmansodan puhjetessa tuli se tilaisuus, jota Puolan isänmaanystävät olivat niin kauan odottaneet. Toisiko tapausten kehitys mukanaan sorretun ja hajoitetun kansan vapautuksen ja yhdistämisen uudeksi kokonaisuudeksi? Sadattuhannet aseihin kutsutut puolalaiset sotilaat saisivat Venäjän, Saksan ja Itävallan alamaisina vuodattaa verensä sotatantereilla, usein taistellen vihollisen riveissä olevia omia maanmiehiään vastaan, mutta rauhanteossa avautuisi kaiketi mahdollisuuksia myös Puolalle. Mille kannalle tuli asettua noiden kahden suurvaltaliiton välisessä voimainmittelyssä?
Dmowski ja hänen kansallisdemokraattinsa olivat jo aikaisemmin asettuneet venäläiselle ajatuskannalle ja julistivat nyt ehdotonta kuuliaisuuttaan Venäjää kohtaan. Arveluttavaa oli tosin kiinnittää luottamuksensa periviholliseen, mutta olivathan tämän liittolaiset, Englanti ja Ranska, selittäneet taistelevansa vapauden ja pienten kansallisuuksien oikeuksien puolesta. Toivottiin myös rohkaisevaa sanaa tsaarivallan taholta, eikä siinä toivossa aivan petyttykään. Elokuun 14 päivänä 1914 julkaisi Venäjän armeijain ylipäällikkö suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh manifestin "puolalaisille veljilleen", luvaten siinä yhdistää kaikki puolalaiset alueet Romanovien vallan alle. Vastaukseksi puolalaiselta taholta lähetettiin Varsovasta innostunut sähkösanoma, allekirjoittajina johtavia poliitikkoja, mm. Dmowski. He tulkitsivat siinä "palavasti toivovansa Venäjän sotajoukkojen voittoa" ja laskivat "kaikkein alamaisimmat tunteensa" tsaarin jalkojen juureen. Saman vuoden marraskuun lopulla selitti Varsovan kansallistoimikunta, johon pääasiassa kuului kansallisdemokraatteja, että Puolan kansan päämääränä sodassa oli sen yhdistäminen Venäjän hallitsijan valtikan alle — aivan samoin siis kuin suuriruhtinas oli niin kauniisti sanonut manifestissaan. Vielä vuotta myöhemmin, kun saksalaiset ja itävaltalaiset olivat vallanneet koko Venäjän Puolan ja venäläismielisen kansallistoimikunnan oli ollut pakko paeta Varsovasta Pietariin, julisti Dmowski: "Puolalaiset ovat nyt palavammin kuin koskaan ennen tietoiset siitä, että Puola ja Venäjä kuuluvat erottamattomasti yhteen."
Palkintona tästä uskollisuudesta Dmowski odotteli Galizian ja Preussin puolalaisten maakuntain yhdistämistä "Kongressi-Puolaan" ja autonomisen Puolan kuningaskunnan perustamista, jonka vain hallitsijan persoona yhdistäisi Venäjään. Pietarin hallituspiireissä oltiin paljon pidättyväisempiä. Lokakuun 18 päivänä 1916 lausui keisari Nikolai Englannin lähettiläälle Sir George Buchananille: "Minun aikomuksenani on aina ollut luoda Venäjän suojelusherruuden alainen, yhtenäinen Puola, mutta toistaiseksi en näe mahdollisuutta yhdistää Posenia tähän Puolaan." Ranskassa ja Englannissa tunnettiin myötämielisyyttä Puolaa kohtaan, mutta huomattiin viisaimmaksi jättää sen kohtalo Venäjän jalomielisyyden varaan. Maaliskuun II päivänä 1917 antoi Briand Isvolskin kanssa tekemässään sopimuksessa Venäjälle täyden vapauden järjestää läntiset rajansa oman mielensä mukaan. Dmowskin toivomasta valtiollisesta autonomiasta ei annettu mitään varmoja lupauksia, mutta tämän haavekuvan hyväksi hän realipoliittisessa valtioviisaudessaan kuitenkin uhrasi Puolan itsenäisyyden ihanteen.
Aivan toisin ajateltiin asiasta puolalaisessa Galiziassa. Siellä olivat vallinneet varsin hyvät olot Itävallan valtikan alla, keskusvaltojen sotilaallinen voima tehosi mieliin eikä niiden voittoa epäilty voimainmittelyssä Venäjän kanssa. Koko Venäjän Puola valloitettaisiin ja yhdistettäisiin sitten Galiziaan. Tämä yhdistetty Puola tulisi kuulumaan Habsburgin suvulle, mutta ei maakuntana, vaan erikoisena liittovaltiona Itävalta-Unkarin rinnalla. "Kolmoisvalta" tulisi "kaksoisvallan" sijaan Habsburgien vanhassa monarkiassa. Preussin herruuteen kuuluvat puolalaiset oli pakko jättää pois laskusta. Itävaltalaismieliset puolalaiset eivät tulleet ajatelleeksi, etteivät unkarilaiset eivätkä saksalaiset olleet myötämielisiä "kolmoisvalta"-aatteelle ja ettei Wienin hallitus voinut tehdä yhtään mitään Puolan hyväksi ilman Berliinin suostumusta. He eivät myöskään osanneet kuvitella Itävalta-Unkaria sotilaallisesti ja valtiollisesti niin heikoksi kuin se todellisuudessa oli.
Oli kuitenkin pienoinen joukko puolalaisia isänmaanystäviä, jotka pitivät kiinni vanhasta itsenäisyydenajatuksesta. Siihen kuuluivat Pilsudski ja hänen taistelutoverinsa. Hän oli vakuuttunut siitä, ettei Venäjä sisäisesti heikkona pystyisi pitämään puoltaan Saksan ja Itävallan yhtyneitä voimia vastaan. Hän oli myös samaa mieltä itävaltalaismielisten maanmiestensä kanssa siitä, että Itävallan apuun täytyi turvautua, mutta ei niin paljon valtiollisista kuin sotilaallisista syistä. Ainoastaan Itävallan avulla puolalaiset voivat perustaa sen kansallisarmeijan, joka ratkaisevana hetkenä astuisi toimeen luodakseen täydellisesti itsenäisen Puolan. Määrätietoisesti oli Pilsudski edellisinä rauhanvuosina vapaaehtoisen ampumaseuraliikkeen kautta valmistellut tämän armeijan luomista. Nyt se tulisi näyttämään, mihin se pystyi. "En tahtonut sallia", kirjoitti Pilsudski eräässä päiväkäskyssään vuoden kuluttua sodan puhkeamisesta, "että puolalainen sapeli olisi puuttunut siitä vaakakupista, johon oli viskattu miekka."
Jo heinäkuun 28 päivänä, jolloin Itävalta julisti sodan Serbiaa vastaan, antoi Pilsudskin johtama "väliaikainen toimikunta" Krakovassa julistuksen, jossa sanottiin: "Me emme menettäisi ainoastaan kansallista kunniaamme, vaan myöskin järkähtämättömän oikeutemme itsenäisyyteen, jos pysyisimme toimettomina." Ja toimettomana ei Pilsudski totisesti pysynytkään. Tuskin oli tullut tieto Saksan sodanjulistuksesta Venäjää vastaan elokuun 11 päivänä, kun hän jo kävi toimimaan sekä poliitikkona että sotilaana. Elokuun 3 päivänä hän antoi omalla uhallaan kuvaavan, merkillisen julistuksen: "Puolalaiset! Varsovassa on perustettu kansallinen hallitus. Kaikkien puolalaisten velvollisuus on alistua noudattamaan sen käskyjä. Kansalainen Josef Pilsudski on nimitetty Puolan sotavoimien päälliköksi. Kaikkien on toteltava häntä." Uuden kansallisen hallituksen muodosti toistaiseksi — hän itse. Historia ei tiedä kertoa, keksivätkö hänen kannattajansa tämän rohkean petkutuksen, mutta se oli samantekevää, he luottivat häneen, sillä Pilsudski yksin oli yhtä hyvä kuin mikä hallitus hyvänsä.
Mutta valtiollisia valmisteluja tärkeämpiä olivat sotilaalliset. "Sota", sanoi Pilsudski, "tulee antamaan meille paljon mahdollisuuksia. Meidän täytyy käyttää niitä hyväksemme, puristaa kaikki mahdollinen hyöty niistä, mutta ketkä yleensä kykenevät sen tekemään? Sotilaat. Sodassa määrää sotilaallinen etu. Ei kukaan saksalainen, ei kukaan venäläinen, ei kukaan itävaltalainen kiinnitä vähintäkään huomiota meihin puolalaisiin, niin kauan kuin emme ole osoittaneet sotilaallista kykyämme ja voimaamme. Sinä päivänä, jolloin omistamme tämän voiman, tulevat kaikki, niin ystävämme kuin vihollisemme, ajattelemaan meidän maamme elinetuja."
Elokuun 4 päivänä määräsi Pilsudski ampumaseuransa liikekannalle. Niiden jäsenet noudattivat hänen kutsuaan, sikäli kuin heidän ei ollut jo asevelvollisina pakko totella Itävallan liikkeellepanokäskyä. Pilsudskin komentoon asettuivat myöskin ne "drushinat", jotka tähän asti olivat kilpailleet hänen järjestönsä kanssa. Innokkaasti hän pyysi Itävallan sotilasviranomaisilta aseita ja varusteita niille 4 000 miehelle, jotka hän voi panna liikkeelle, mutta sai osakseen kieltävän vastauksen. Häntä ei kuitenkaan estetty toimimasta — ja sen hän tekikin tavalla, joka sai itävaltalaiset hämmästymään. Elokuun 5 päivänä pidettiin Krakovassa niiden 98 strzelcyn (ampujan) ja 74 druzyniacyn katsastus, jotka oli valittu muodostamaan kantakomppanian, kadrowkan. Kuvaamattoman hurmion vallassa molemmat järjestöt tällöin solmivat veriveljeyden. Tämän pienen joukon etunenässä oli Pilsudski päättänyt marssia Venäjän rajan poikki. Hänen ensimmäinen päiväkäskynsä kuului:
"Sotilaat! Teidän osaksenne tulee erinomainen kunnia ensimmäisinä astua rajan poikki Venäjän Puolaan ja tunkeutua Kuningaskuntaan. Kaikki te olette samanarvoisia niiden uhrien edessä, jotka teitä odottavat. Kaikki, kaikki te olette sotilaita. Minä en nimitä ketään upseeriksi, määrään ainoastaan kokeneimmat joukostanne toimimaan päällikköinä. Kultanauhat saatte hankkia itsellenne taisteluissa. Jokainen teistä voi tulla upseeriksi ja jokaisesta upseerista voi jälleen tulla sotamies."
Elokuun 6 päivänä, muutamia tunteja ennen kuin Itävalta-Unkari oli julistanut sodan Venäjää vastaan, ryntäsi Pilsudski rajan yli kantakomppaniansa kera. Se oli ainoa ampujaosasto, joka oli aseistettu Mannlicherrepeterikivääreillä. Kadrowkan varusteet olivat muuten sangen vajanaiset. Sen kahdeksasta ratsumiehestä oli kolme vielä hevosta vailla ja marssivat jalkaisin kantaen satuloitaan. Toisten komppaniain varusteet olivat vieläkin puutteellisemmat. Aseistuksena niillä oli ainoastaan vanhanmalliset raskaat Werndl-kiväärit ilman panoskoteloita, niin että sotamiesten täytyi kantaa panoksia taskuissaan. Sotakassassa oli rahaa vain 170 kruunua. Mutta kaiken tämän saattoi korjata jälkeenpäin; pääasia oli, että puolalaiset soturit marssivat Kuningaskunnan kamaralle.
Uusia ampumajoukkoja meni vähitellen rajan poikki, niin että Pilsudskilla piankin oli komennossaan 2 000 miestä. Hän ei välittänyt itävaltalaisen esikunnan käskystä, ettei saanut edetä Jedrzejowia edemmäksi, vaan jatkoi marssiaan Kielceä kohti, joka sijaitsi 125 km Krakovasta pohjoiseen. Hän tiesi nimittäin, että Kielce tuli olemaan Venäjälle ryntääväin itävaltalaisten ja saksalaisten joukkojen yhtymiskohtana ja tahtoi olla ensimmäisenä paikalla. Hänen etujoukkonsa, jota komensi Kasimir Sosnkowski — sittemmin hänen esikuntapäällikkönsä ja uskollisin apulaisensa — joutui kahakkaan kokonaisen venäläisen ratsuväkidivisionan kanssa, mutta venäläiset perääntyivät pohjoiseen päin ja Pilsudski pääsi marssimaan Kielceen.
Hän yksin oli herrana paikalla ja saattoi seuraavina viikkoina, tuon tuostakin kahakoiden eteneväin venäläisten joukkojen kanssa, esteettömästi järjestää ja varustaa pientä vapaajoukkoaan. Jäljessä saapuvat saksalaiset ja itävaltalaiset joukot olivat yksinomaan nostoväkiosastoja. Hänen itsetuntoaan imarteli se, että hän saattoi herrana asustaa kuvernöörinpalatsissa, kun taas saksalaiset ja itävaltalaiset upseerit majoitettiin kaupungin yksityistaloihin. Mutta katkerasti hän pettyi toivoessaan, että puolalaisten joukkojen maahantulo olisi merkkinä kansannousuun. Vapaaehtoisia tosin virtasi, mutta kansan suuri enemmistö pysyi kokonaan toimettomana. Venäläiset saivat häiriöttä Puolan mobilisoiduksi. "Väestön taholta ei huomannut pienintäkään merkkiä siitä, että se olisi tahtonut luoda puolalaista armeijaa", lausui Pilsudski eräässä sodan jälkeen pitämässään puheessa. Ja sotamuistelmissaan hän kirjoittaa: "Puolalaisen väestön luonteenomaisena piirteenä tähän aikaan oli syvä luottamuksen puute kaikkea puolalaista kohtaan ja vahva usko kaikkeen, mikä ei ollut puolalaista. Meillä oli vastassamme koko puolalaisen väestön yleinen mielipide. Meissä, jotka olimme kasvaneet omassa koulussamme, kehittyneet omin ponnistuksin, se ei tahtonut nähdä kunnollisia sotamiehiä eikä kykeneviä upseereja." Itse asiassa tuskin on omiaan ihmetyttämään, että kansa eli hallitsevain venäläisten ylivoimaisen mahdin vaikutuksen alaisena ja pelkäsi kostotoimenpiteitä sen taholta.
Itävaltalaisia huolestutti kovin Pilsudskin äärimmäisen omavaltainen käyttäytyminen. Hän sai määräyksen joko hajoittaa joukkonsa tai alistua siihen, että se liitettäisiin Itävallan nostoväkijoukkoihin ja vannoisi määrätyn sotilasvalan. Asema kävi yhä kestämättömämmäksi.
Tällä välin toimivat puolalaiset poliitikot Krakovassa ja Wienissä innokkaasti. Silloiseen hallitukseen kuului puolalaissyntyinen Leon Bilinski Itävalta-Unkarin rahaministerinä. Hän piti itseään jonkinlaisena Puolan lähettiläänä Wienissä ja toimi sen mukaisesti. Hän korosti ulkoministerille, kreivi Leopold von Berchtoldille, miten tärkeätä oli voittaa puolalaisten myötätunto, ja ehdotti, että julkaistaisiin heille osoitettu keisarillinen lupaus. Iäkäs Frans Josef saatiin taipumaan tuumaan ja hän oli halukas allekirjoittamaan Bilinskin sepittämän manifestin, jossa mm. lausuttiin: "Jos Jumala kaikkivaltias antaa yhtyneille sotajoukoille voiton, tulee teidän maanne sillä tavoin erottamattomasti saatetuksi minun valtioitteni yhteyteen, niin että se yhdessä minulle kuuluvan ja teidän maanmiestenne asuman maan kanssa muodostaa yhtenäisen kuningaskunnan, jonka hallinto, ottaen huomioon monarkiamme tärkeimmät edut ja tarpeet, uskotaan kansalliselle hallitukselle, joka on vastuunalainen Varsovassa kokoontuville kansallisvaltiopäiville (sejmille)." Krakovan parlamentaarisen kerhon puheenjohtaja tri Leo, joka oli matkustanut Wieniin avustamaan Bilinskiä neuvotteluissa, palasi takaisin täynnä innostusta. "Puola voi voittaa paljon, mutta sen täytyy myöskin uskaltaa paljon", hän sanoi.
Sanoma odotetusta manifestista herätti myrskyistä riemua. Puolalainen kerho kutsui kokoon elokuun 16 päiväksi poliittisen kokouksen Krakovaan ja samana päivänä perustettiin "Korkein Kansallistoimikunta"(Naczelny Komitet Narodowy, N.K.N.), jossa olivat edustettuina Galizian kaikki puolalaiset puolueet, myös "venäläismieliset" kansallisdemokraatit. Itsenäisyyspuolueitten ja kansallisdemokraattien erikoistoimikunnat hajoitettiin. Yksimielisesti päätettiin taistella Venäjää vastaan ja järjestää puolalainen armeija, jonka tuli tunkeutua Venäjän Puolaan ja vapauttaa maa tsaarivallan ikeestä. Päätettiin muodostaa kaksi puolalaista legionaa, läntinen ja itäinen, ja N.K.N:n piti heti ryhtyä neuvottelemaan Itävalta-Unkarin hallituksen kanssa legionain suhteesta ylimpään armeijanjohtoon.
Kaikki tämä tuntui lupaavalta eikä Pilsudski epäröinyt enää hänkään seurata itävaltalaista ajatussuuntaa. "Kansamme alkaa herätä eikä tahdo jättää meitä yksin, kuten olemme tähän asti olleet", hän lausui joukoilleen Kielcessä elokuun 22 päivänä antamassaan päiväkäskyssä. Hän oli liittynyt N.K.N:ään, joka takasi "enemmän varoja ja voimallisemman toiminnan puolalaisten joukkojen hyväksi". 5,000 legionalaista vannoi Krakovassa ja Kielcessä elokuun 4 ja 5 päivinä sotilasvalan, joka vaadittiin Itävallan nostoväkeen kuuluvilta. He tekivät sen "kuolema sydämessään" kirjoitti eräs puolalainen kirjailija ilmeisesti liioitellen.
Varmaa kuitenkin on, ettei Pilsudski mielellään nähnyt joukkojansa tällä tavoin liitettävän Itävallan armeijaan. Hän oli unelmoinut itsenäisestä puolalaisesta armeijasta, joka toimisi omin päin ja jota Venäjän Puolasta virtaavat vapaaehtoiset yhä vahvistaisivat. Itävaltalaisten vaatimasta valasta hän oli lausunut: "Jos minut pakotetaan siihen, ei minun auta muu kuin ampua luoti otsaani." Mutta pitkänä vallankumoukselliskautenaan hän oli oppinut kylmästi laskemaan hetken vaatimuksia. Hänen Venäjän Puolasta odottamansa suuret vapaaehtoisjoukot olivat jääneet tulematta, mutta sen sijaan tuntuivat hänen galizialaiset maanmiehensä yksissä miehin kokoontuvan aktiivista toimintaa julistavan ohjelman ympärille. Itävaltalaiset suhtautuivat myötämielisesti asiaan ja olivat ainoat, jotka voivat ja tahtoivat varustaa puolalaisille vapaajoukoille aseita ja muita sotatarpeita. Viisaus käski antamaan perään, ja Pilsudski alistui siihen sillä ääneen lausumattomalla edellytyksellä, että puolalaisia legionia kaikesta huolimatta tultaisiin pitämään ja kohtelemaan kansallisarmeijana. Krakovan N.K.N:n täytyi auttaa häntä tässä suhteessa.
Yhteistyö itävaltalaisten kanssa muodostui kuitenkin vaikeaksi ensi hetkestä alkaen. Ensin tuli valtiollinen takaisku. Ratkaisevassa neuvottelussa, joka pidettiin Wienissä elokuun 22 päivänä, vastusti Unkarin pääministeri kreivi Tisza ehdotettua manifestia. Unkarilaiset eivät tahtoneet millään ehdolla suostua "kolmoisvalta"-ajatukseen, joka heikentäisi heidän asemaansa keisarikunnassa, ja puolalaisiin he sangen vähän luottivat. Myös Berliinissä oltiin hyvin tyytymättömiä Bilinskin suunnitelmaan. Saksalaisilla ei ollut vähintäkään aihetta suosia puolalaisen valtion syntymistä heidän omien puolalaisten alueittensa välittömään läheisyyteen, eikä heistä myöskään tuntunut järkevältä vielä enemmän heikontaa Habsburgien monarkian muutenkin jo pahoin uhanalaista saksalaisuutta. Tämän vastavoiman edessä Frans Josef ja hänen ministerinsä taipuivat. Odotetusta manifestista ei näin ollen tullut mitään.
Puolalaisten innostunut suuntautuminen Itävallan taholle
viileni nopeasti, kun saatiin tietää hallituksen perääntyneen
manifestikysymyksessä. Vielä masentavampi oli toteaminen, etteivät
Itävalta-Unkarin sotavoimat olleet venäläisten veroiset. Elokuun suuri
hyökkäysliike päättyi surulliseen tappioon, Lembergin menettämiseen
syyskuun 3 päivänä ja venäläisten etenemiseen aina Krakovan
läheisyyteen. Isku osui myöskin puolalaisiin legioniin. Niistä
itäinen, 6 500 miehen vahvuinen, tempautui mukaan paontapaiselle kuria
höllyttävälle peräytymisretkelle ja se täytyi syyskuun 20 päivänä
hajoittaa. Sen rippeistä, 1,600 miehestä, saatiin sitten ydin uuteen,
Josef Hallerin komentamaan rykmenttiin. Venäjän Puolassa vallatut
asemapaikat kävivät nekin lopulta kestämättömiksi. Raskain sydämin
täytyi Pilsudskin syyskuun lopulla totella saamaansa määräystä
ja perääntyä Kielcestä. Läntinen legiona oli nyt jaettu kolmeksi
rykmentiksi. 1 rykmentin, joka oli mieslukuisin, muodostivat Pilsudskin
kuusi pataljoonaa ynnä ratsuväkieskadroona ja se sai pian I. prikaatin
nimen. 2 ja 3 rykmentti muodostivat II. prikaatin, joka sijoitettiin
Karpaattien rintamalle. Puolalaiset vapaajoukot alistettiin
tottelemaan uutta sotilasvirastoa, jolla oli komeasti kalskahtava
nimi "Kaiserliches und Königliches Kommando der Legionen". [Legionain
keisarillis-kuninkaallinen komentajavirasto.] Niiden korkeimmaksi
päälliköksi tuli eräs puolalaista syntyperää oleva kenraali.Raskaana painosti Pilsudskin mieltä riippuvaisuus itävaltalaisista. Hänen oli ankarasti taisteltava näiden välinpitämättömyyttä ja epäsuopeutta vastaan, ennen kuin hän sai aikaan, että hänen joukkonsa varustettiin Mannlicherrepeterikivääreillä painavien, ikivanhojen Wernd-kiväärien asemesta sekä konekivääreillä, univormuilla, jalkineilla ja kenttäkeittiöillä. Joukko vanhoja Wernd-tykkejä asetettiin hänen käytettäväkseen. Syvästi häntä harmitti se, että "das Kaiserliche und Königliche Kommando der Legionen'in" itävaltalaiset upseerit pitivät hänen vapaaehtoisiaan vain "siviilikuormastona". — "He kohtelivat meitä", hän kirjoittaa, "kuin roskajoukkoa ja ryysyläisiä. Me maksoimme heille takaisin samalla mitalla. Me tappelimme venäläisiä vastaan, vaikka meidän oli pakko seisoa itävaltalaisten riveissä, mutta kaikin voimin torjuimme kaikki yritykset tehdä meistä itävaltalaisia. Me halveksimme heitä... Valtiollisista syistä emme rakastaneet saksalaisia, mutta itävaltalaisia me vihasimme sotilaina."
Pian saivatkin koppavat itävaltalaiset nähdä, että näitä puolalaisia vapaaehtoisia, vaikka heillä ei ollutkaan säännöllisten joukkojen ulkonaista harjaantumista ja vaikka heissä ulkonaisesti muutenkin oli toivomisen varaa, ei voinut halveksia sotilaina. He oppivat antamaan arvoa heidän urhoollisuudelleen ja Pilsudskin itsensä eteville johtajaominaisuuksille. Merkillinen muuten oli ensimmäisen puolalaisen prikaatin kokoonpano. Sen riveissä oli viisikymmenvuotiaita miehiä kuusitoistavuotisten poikien vieressä, aatelismiehiä ja porvareita, kirjailijoita, professoreja ja ylioppilaita yksinkertaisten talonpoikain ja työmiesten rinnalla. Sivistynyt aines oli siinä vallitsevana, kun taas II. prikaatiin kuului enimmäkseen alemmista yhteiskuntakerroksista peräisin olevia miehiä, jotka siksi eivät olleet edellisten veroisia velvollisuuksien tietoisessa ja hartaassa täyttämisessä. Saksalaiset ja itävaltalaiset eivät voineet kyllikseen ihmetellä tätä eriskummallista joukkoa, jonka kuri tuntui olevan jokseenkin höllä ja joka kuitenkin taistelussa osoitti päällystölleen erehtymätöntä ja — mikä merkitsi enemmän — älykästä kuuliaisuutta. Pilsudskin prikaati sai piankin maineen, että se oli Itävallan armeijan parhaita joukkoja.
Keväällä 1914 sekä talvella ja keväällä 1915 olivat puolalaiset legionat alituisesti tulessa, itävaltalaisten ja saksalaisten surkein ja raskain tappioin yrittäessä karkoittaa venäläisiä Galiziasta ja Venäjän Puolasta. Ne saivat jälleen olla mukana siinä suuressa hyökkäyksessä, joka aloitettiin toukokuun alussa 1915 ja joka vei saksalaiset ja itävaltalaiset armeijat keskeytymättömällä voittoretkellään yhä kauemmaksi itään. Syksyn tullessa oli puolalainen maa puhdistettu venäläisestä perivihollisesta. Mutta kirvelevin sydämin näkivät puolalaiset edetessään, miten venäläiset olivat jättäneet kaupungit ja kylät jälkeensä palavina rauniokasoina joka paikassa, missä vain olivat pakomatkallaan kierrelleet ryöstäen ja polttaen.
Legionain miesvahvuus kasvoi keskeytymättä, huolimatta taisteluissa kärsityistä tappioista. Kesällä 1915 niihin kuului jo kuusi rykmenttiä jalkaväkeä, kaksi rykmenttiä ratsuväkeä ja yksi rykmentti tykkiväkeä. Kahden ensiksi muodostetun prikaatin lisäksi tuli kolmas. Puolalaisten vapaaehtoisjoukkojen soturimaine oli vakiintunut. Saksalaiset upseerit, jotka joutuivat niiden kanssa kosketuksiin, eivät voineet kyllin kiittää niiden urheutta ja kestävyyttä. Kuin katkelmana jostakin sankarirunosta kajahtaa kertomus eräästä välikohtauksesta saksalaisen kenraalin von Linsingenin taistellessa Karpaateilla. Kuklen kylää korkealla vuoristossa puolustivat venäläiset sitkeästi. Kun kenraali näkee rynnäkköön lähetettyjen saksalaisten ja itävaltalaisten rykmenttien kerran toisensa jälkeen perääntyvän, hän antaa määräyksen, että sitä joukkoa, jonka onnistuu vallata kylä, kunnioittaisi koko divisiona hurraahuudoin. Puolalainen joukko, joka ei vielä ollut ottanut osaa taisteluun, ilmoittautui vapaaehtoisesti. Se syöksyy vuoristoon rynnäkköön ja kahden tunnin kuluttua kylä on valloitettu. Voittajat saavat luvatun palkinnon: heitä tervehtivät saksalaiset ja itävaltalaiset rykmentit ja kenraali itsekin raikuvalla: "Hurraa, legionat!"
Brusilovin tehdessä raivoisan hyökkäysliikkeensä kesällä 1916
olivat kaikki kolme prikaatia yhtyneinä Volhyniassa. Niiden
osuutta Kosciuchnowkan taisteluun kesäkuun 4 päivänä 1916 pidetään
legionain sotilaskunnian huippukohtana. Ne kestivät siellä sitkeästi
kaksitoistatuntisen hirvittävän rumputulen ja torjuivat sitten
verisesti venäläisten rynnäkön. Kun ne lopulta, itävaltalaisten
peräydyttyä molemmilla siivillä, joutuivat ylivoiman piirittämiksi, ne
raivasivat pistimin tiensä vihollisen rivien lävitse. Eine grausame
Bände, aber sehr gute Soldaten [Kaameata roskajoukkoa, mutta erittäin
hyviä sotilaita.] kuultiin saksalais-itävaltalaisen ylipäällystön
sanovan erään tällaisen taistelun jälkeen.Pilsudski tunsi näinä kahtena ensimmäisenä vuotena olevansa ensi sijassa sotilas. Kauan hän oli unelmoinut pääsevänsä kerrankin perivihollisen kimppuun avoimessa taistelussa eikä vain valoa karttelevana vehkeilijänä, kuten Bojowkan aikana: "Usein, kun olin lopen kyllästynyt maanalaisen kamppailun luonnottomiin edellytyksiin, kadehdin mielessäni vuoden 1863 veteraaneja, joilla oli ollut onni päästä vihollisen kimppuun silmä silmää ja rinta rintaa vastaan." Unelma oli nyt toteutunut... "Ensimmäiset taistelut, ensimmäinen sodan kosketus... En tiedä, miltä se muista tuntui, mutta minulle siinä oli paljon liikuttavan runollista, samoin kuin ensimmäisessä nuoruudenrakkaudessa ja ensimmäisessä suudelmassa." Näillä sanoilla Pilsudski aloitti kuvauksen vuosien 1914 ja 1915 sotamuistoistaan, jonka kirjoitti istuessaan linnavankina Magdeburgissa. Synnynnäinen romantikko kuvastuu niistä värikkäistä kuvista, jotka hän muistelmissaan vyöryttää lukijan eteen. Hän on ylpeä ensimmäisistä oppiaskeleistaan sotapäällikkönä ja strategina sekä legionalaistensa uljuudesta ja kestävyydestä. Puhuessaan kantakomppanialleen Krakovassa elokuun 5 päivänä 1914 hän oli lausunut:
"Kahta asiaa minä teiltä vaadin: horjumatonta levollisuutta ja horjumatonta uskoa minuun. Kaikkina vaikeina hetkinä, kaikissa vaarallisissa yrityksissä, jotka meitä odottavat koko tämän sodan aikana, teidän tulee osoittaa olevanne oman itsenne herroja, levollisen taistelutahdon täyttämiä sotilaita. Teidän rohkeuteenne, teidän vastustamattomaan voimaanne, teidän luottamukseenne olen perustava tehtäväni päällikkönä."
Pilsudskin sotamuistelmien kertomus Nowy-Korczynin, Ulina Malan ja Limanowa-Marcinkowicen kahakoista ovat omiaan osoittamaan, miten suurenmoisesti hänen miehensä vastasivat päällikkönsä toiveita. Hän oli heille dziadek, heidän "suuri isänsä", joka piti heistä huolta sotaelämän vaivoissa. Iloisen uljaasti he tottelivat hänen käskyjään, pitipä sitten rynnätä ylivoimaisen vihollisen kimppuun tai, kuten Ulina Malan luona, seikkailukkaalla perääntymisretkellä Wolbromista Krakovaan lokakuussa 1914, murtaa itselleen tie vihollisen rintaman läpi yön pimeydessä ja koleita korpipolkuja myöten. Hartaan kunnioituksen ja ihailun vallassa he katselivat häntä, kun hän ääneti ja itseensä sulkeutuneena ratsasti tietä pitkin kuuluisalla Kasztanka-ratsullaan tai kierteli tarkastamassa vartioita. Harmaansininen asetakkinsa yllä, vailla kaikkia sotilaallisia arvonmerkkejä, päässä puolalainen lakki, maciejowka, hän liikkui sotamiesten keskellä heidän vertaisenaan ja toverinaan. Mutta kaikkien silmissä, yksin lähimpien upseeriystäviensäkin, hän oli kiistämätön johtaja, jonka sanaa ehkä voi vastustaa neuvottelun aikana, mutta jonka käskyä ei koskaan kieltäydytty tottelemasta. Muistelmissaan Pilsudski usein kertoo, kuinka hän ratkaisevissa tilanteissa monestikin sai hapuilla kuin pimeässä, mutta kun hän sitten kerran oli päässyt selvyyteen ja tehnyt päätöksensä, hänen käskyissään ei voinut havaita vähintäkään epäröimistä tai epävarmuutta.
Vastalahjaksi Pilsudski tunsi urhokkaita sotureitaan kohtaan rakkautta ja ihailua, mikä ilmenee joka sivulla hänen muistelmissaan. Tässä näytteeksi kappale hänen kertomuksestaan peräytymismatkalta Kielcestä syyskuussa 1914.
Sosnkowskin pataljoona makaili nuotioittensa ääressä Lisowon kylän liepeillä. "Ampujat olivat tehneet tulia ja alkoivat laulaa virsiä. Tämä hermostutti itävaltalaisia ja saksalaisia, jotka olivat majoittuneet itse kylään. Eräs upseeri tuli tuomaan käskyn, että tulet oli sammutettava ja laulaminen lopetettava. Metsäthän, hän sanoi, olivat täynnä kasakoita ja tällainen melu saattoi houkutella heidät Lisowoon. Sosnkowski raivostui ja vastasi, että yö oli kylmä, ettei hänen miehilleen ollut varattu majapaikkoja ja että hän siksi oli sallinut heidän virittää tulia. Ampujain laulun suhteen taas ja siihen, että se voisi houkutella kasakoita paikalle, hän ja hänen ampujansa olisivat hyvin iloiset, jos kasakat todella tulisivat. Silloin he saisivat kerrankin todella tapella eikä heidän tarvitsisi maata yötään unettomina paljaan taivaan alla ja kadehtia tovereitaan, jotka olivat saaneet yösijaa lämpimissä huoneissa. Tämän vuoksi hän siis oli antanut pataljoonalleen luvan sekä rakentaa nuotioita että laulaa. 'Streltsit laulavat' oli vielä kauan sen jälkeen yleisenä puheenpartena."
Kerran toisensa jälkeen joutuivat puolalaiset legionalaiset mitä kovimmalle koetukselle. Käsityksen siitä antaa seuraava kuvaus, joka on otettu Pilsudskin esitelmästä "Legionain arvo" (1923):
"Oltiin vuoden 1914 lopulla. Vaikeitten taistelujen jälkeen ja kärsittyään raskaan tappion perääntyivät lyödyt itävaltalaiset joukot. Minä sain jälleen kunniakkaan urakan muodostaa jälkijoukon, koska me puolalaiset soturit olimme vaaran hetkinä luotettavin joukko-osasto, joka kykeni kantamaan raskaimmatkin kuormat. Ajattelen yhä perääntymismatkan vaivoja, noita öitä, jotka valvoimme läpeensä tai vietimme pöytien ääressä, joiden varaan kuukahti nukkumaan kohta, kun oli päässyt tuolille. Muistan selvästi, minkä vaikutelman sain perääntyvistä, harvenneista pataljoonista, sotilaista, jotka astuivat ja yskivät taivaltaessaan eteenpäin metsien halki. Oli kuin olisi nähnyt sairaalan taivalta tekemässä. Pataljoonat sulivat kokoon. Upseerit olivat lopen väsyneitä, uskomattoman uuvuksissa suuren taistelun kestettyään, jolloin tykit olivat puhuneet ja granaatit sataneet rakeina. Olin nähnyt ihmissydänten ratkeavan. Olin nähnyt sotamiesten, jotka äsken olivat olleet itsestään varmoja ja rohkeita, piiloutuvan metsään ja odottelevan vangiksijoutumisen häpeää.
"Koko tämän perääntymisretken kestäessä olin ylpeä sotureistani. Minä voin tehdä heille, mitä vain tahdoin. Heti perääntymisen loputtua voin tyynesti komentaa eteenpäin mars. Kun itävaltalainen päällystö rukoili minua antamaan sotilaitteni rynnätä eteenpäin, koska säännöllisestä armeijasta kukaan ei enää tahtonut tehdä sitä, olin ainoa, joka muutaman pataljoonan kera rohkeasti samosin eteenpäin saadaksemme uudelleen kosketuksen viholliseen. Ja mieheni seurasivat minua; ylpeän tietoisina arvostaan sotilaina he marssivat eteenpäin laulaen, rangaisten itävaltalaista ympäristöä ylenkatseellaan...
"Muutamien kuukausien jälkeen oli meillä jo hyvä nimi, olimme saavuttaneet tunnustusta. Legenda ja maine olivat ottaneet meidät siivilleen ja kantoivat meitä eteenpäin."
Toinen kuva sotaelämästä samaan aikaan. Näyttämönä on viidakko, jossa Pilsudskin prikaati lepää yöllisellä marssillaan, alati vaarassa että ylivoimainen vihollinen sen keksii ja tekee siitä lopun (Ulina Malan kahakka).
"Nopeasti hankittiin jostakin kokoon hiukan olkia ja liekit alkoivat leimahdella pensaikossa. Lopen uupuneet sotamiehet vaipuivat valkean ääreen ja kävivät lepäämään kosteaan, kylmään, syksyiseen maahan. Käytännöllinen ja vieraanvarainen Rydz-Smigly kutsui minut leiriin, jonka hän oli järjestänyt pataljoonan päällystölle ison puun juurelle. Minä kietouduin vaippaani. Poltellen lukemattomia savukkeita tuijottelin tylsästi edessäni palavaan tuleen. Nuotiolla on muuten kauniitkin puolensa. Tummalta taivaalta loi kuu hopeanharmaata kajastettaan yli seudun. Jossakin kaukana häämöittivät joidenkin linnanraunioiden ääriviivat korkealla kunnaalla. Korvaa hiveli metsän salaperäinen suhina, hauskasti lepatteli valkeanloimu pensaikkoa vasten. Vaihtelevassa valaistuksessa esineet saivat haaveellisia muotoja. Kuten minulle tavallisesti käy, kun näen havumetsää ympärilläni, sukelsi sieluni pohjalta esiin nuoruudenmuistoja, muistoja Liettuasta, Siperiasta ja niistä öistä, jotka olin siellä viettänyt metsästysretkilläni puolittain horroksessa leimuavan rakovalkean ääressä, kuten nytkin."
Kauan oli itärintamalla käyty sota alituista liikettä, pitkiä marsseja eteenpäin ja taaksepäin, vuoden 1915 toukokuusta lähtien kuitenkin jatkuvasti eteenpäin. Saman vuoden syystalvesta lähtien, jolloin rintamalinja vakiintui, saivat puolalaiset legionat kokea myöskin asemasodan yksitoikkoisuutta. Pilsudskin teoksessa "Vuosi 1920" tapaamme seuraavan tilannekuvauksen elämästä juoksuhaudoissa 1915—1916:
"Polesian kaukaisissa aarniometsissä työskentelin minäkin juoksuhaudoissa. Satavuotisia honkia kaadettiin kirvein rakentaaksemme teitä seutuihin, missä siihen asti ainoastaan hirvet olivat kierrelleet. Puhelin- ja lennätinjohtoja vedettiin halki salojen, joihin aikoinaan vain sudet ja metsot olivat löytäneet tiensä. Juoksuhautain edessä oleviin piikkilankaesteihin olisi todella voinut eksyä keskellä kirkasta päivääkin. Minä rakensin jättiläispölkyistä suojuksia maan alle ja betonista maan päälle erämaan kansan asunnoiksi. Kenttärautateitä rakennettiin tienoille, missä ennen kurja hevoskopukka, joka hitaasti mateli nevaisia teitä eteenpäin, riitti ihmisen tarpeeksi. Rautatiet ja kenttäradat eivät tuoneet meille vain elintarpeita siihen uuteen kaupunkiin, jonka sota oli loihtinut autioon korpeen, ei vain massoittain rakennusaineksia, joita päivittäin tarvittiin niin runsaasti, että lakkaamatta huudettiin lisää, vaan myös elävää sota-ainesta — ihmisiä. Minne ne sitten vietiin? Juoksuhautalohkosta toiseen samanlaiseen, sodan aikana syntyneestä kaupungista toiseen yhtäläiseen sotaväen keskityspaikkaan."
Onnellisin tunsi Pilsudski olevansa vapaassa kenttäelämässä legionalaistensa etunenässä. Heihin hän voi luottaa, kuten hekin luottivat häneen. Mutta hänen toimensa ei ollut ainoastaan sotilaan, vaan myös valtiollisen johtajan. Hänen seuraamansa poliittinen suunta oli vaikea ja orjantappurainen. Se kansallinen puolalainen kokoomus, joka oli saatu aikaan Galiziassa sodan puhjetessa, oli lyhytikäinen. Venäläisten voittokautena tunsivat kansallisdemokraatit olonsa tukalaksi Korkeimmassa Kansallistoimikunnassa, N.K.N:ssä, joka oli muodostettu, kun oli toiveita suurista valtiollisista myönnytyksistä Wienin hallituksen taholta ja venäläisistä saadusta helposta voitosta. Itävallan raskaitten tappioitten jälkeen syyskuun alussa he erosivat toimikunnasta. N.K.N:n täysistunnossa lokakuun 20 päivänä ilmoitti toimikunnan 20 jäsenestä 9, kaikki kansallisdemokraatteja tai näiden hengenheimolaisia, eroavansa siitä. Tämän jälkeen oli N.K.N. kokoonpanoltaan eheämpi, mutta toiselta puolen se pystyi entistä vähemmän hallitsemaan yleistä mielipidettä. Pilsudski oli tyytymätön sen äärimmäiseen itävaltalaisystävyyteen. Kun toimikunta marraskuun 8 päivänä siirrettiin Wieniin Krakovasta, joka oli liian lähellä rintamaa, ja kun tri Leo erosi puheenjohtajan toimesta ja hänen sijaansa tuli professori Jaworski, muuttui Pilsudskin suhde siihen läheisemmäksi. Hän kävi tervehtimässä toimikuntaa Wienissä ja hänet otettiin vastaan suurin kunnianosoituksin. Hänen kunniakseen pidetyillä juhlapäivällisillä sanoi Jaworski häntä "puolalaisten legionain perustajaksi ja sieluksi". Vastauspuheessaan Pilsudski lausui: "Minä luovutan politiikan teille ja pidätän miekan itselleni." Mutta todellisuudessa ei kuitenkaan niin käynyt. Pilsudski ajoi omaa politiikkaansa ja lisäksi suuntaan, joka pian herätti Itävallan ystävissä suurta huolestumista.
Suhteestaan Itävaltaan tähän aikaan kirjoittaa Pilsudski: "Kun minä elokuun 6 päivänä 1914 johdin ampujat sotaan, ei minulla ja Itävallan esikunnalla ollut minkäänlaisia riittävän tarkasti määriteltyjä ehtoja kehkeytyvän puolalaisen armeijan ja Itävallan armeijan välisistä suhteista. Tätä minä käytin hyväkseni ensi hetkestä alkaen istuttaakseni nuoriin sotilaihin kunnianhimoa, kunniantuntoa, itseluottamusta, riippumattomuuden tunnetta muukalaisiin nähden ja ylpeyttä siitä, että he voivat olla Puolan armeijan ensimmäisenä ytimenä." Mutta tätä epävarmuutta ei kestänyt kauan. Elokuun 27 päivänä määritteli Itävalta-Unkarin ylipäällikkö, arkkiherttua Friedrich, legionain suhteet valtakunnanarmeijaan. Hän antoi yksinkertaisesti käskyn kahdelle puolalaista syntyperää olevalle kenraalille "järjestää kaksi puolalaista legionaa siksi ajaksi kuin sotaa kestää". Komentokielenä tulisi olemaan puola, mutta mitään erikoistunnusmerkkejä tai kansallislippua ei legionille myönnetty. Arkkiherttua lisäsi: "Ne vapaaehtoiset ampujaryhmät, jotka tätä nykyä ovat Venäjän Puolassa herra (!) Pilsudskin komennossa, pysyvät edelleen hänen johdossaan ensimmäisen legionan 1. rykmenttinä." Olemme jo nähneet, että itäinen legiona ennen pitkää lakkasi olemasta ja että Pilsudskista tuli läntisen legionan I. prikaatin päällikkö. Koko tuo järjestely harmitti Pilsudskia sydämen pohjasta, mutta toistaiseksi hänen täytyi siihen tyytyä.
Sotilaana Pilsudski alistui itävaltalaisen ylipäällystön komentoon, mutta se ei estänyt häntä toimimasta poliitikkona ja puolalaisen itsenäisyysliikkeen johtajana. Syyskuussa 1914 hän perusti "Puolan kansallisen järjestön", jonka tehtävänä oli työskentely Venäjän Puolassa, kun taas N.K.N. periaatteessa rajoitti toimintansa Galiziaan. Sen johtajaksi tuli Witold Jodko-Narkiewicz, Pilsudskin vanha ystävä ja apulainen. Sen ensimmäisenä salaisena tehtävänä oli solmia suhteita — saksalaisiin. Neuvotteluja pidettiin eversti Sauberzweigin kanssa, joka oli Hindenburgin komentaman Saksan 9. armeijan majoitusmestari, ja ne päättyivät kahteen sopimukseen, lokakuun 2 ja 10 päivinä. Puolan kansallisjärjestö lupasi tukea saksalaisten sotaliikkeitä harjoittamalla sissisotaa venäläisten rintaman takana ja antamalla tietonsa Saksan yleisesikunnan käytettäväksi. Korvaukseksi saksalaiset suostuivat siihen, että yksi puolalaispataljoona saisi ottaa osaa Varsovan valloitukseen ja sitten marssia Puolan pääkaupunkiin. Krakovan N.K.N. ei tiennyt mitään tästä salaisesta sopimuksesta.
Mutta ei siinä vielä kylliksi. Samaan aikaan perusti Pilsudski toisenkin järjestön, joka oli täysin salainen ja vehkeilevä. Se oli tarunomainen "Puolan sotilasjärjestö" (Polska Organizacja Wojskowa, P.O.W.). Lokakuun lopulla 1914 onnistui erään Pilsudskin esikuntaupseerin, Tadeusz Zulinskin, pujahtaa Venäjän rintaman poikki. Saavuttuaan Varsovaan, missä hän esiintyi venäläisen passin turvin Roman Barskin nimellä, hän otti komentoonsa kaikki ne Pilsudskin ampujat, joita liikkeellepanokäsky ei ollut tavoittanut, ja alkoi kiihkeän innokkaasti järjestää salaisia sotilasyhtymiä. Toisena päätehtävänä oli hankkia tietoja Venäjän sotavoimista ja niiden liikkeistä.
On merkillistä havaita, miten Pilsudski jälleen lankeaa takaisin entiseen vehkeilevään toimintasuuntaansa. Työskentely P.O.W:ssä vaati, kuten aikaisemmin Bojowkassa, suurta rohkeutta, älykkyyttä ja uhrautuvaisuutta. Sen asiamiesten täytyi olla valmiina käymään kuolemaan sinä hetkenä, jona heidät keksittiin. Heidän täytyi jäädä ilman sitä sotilaskunniaa, joka oli legionalaisten urotekojen palkintona. Ja kuitenkaan ei puuttunut harjaantuneita, rohkeita miehiä, jotka astuivat salaisen järjestön palvelukseen. Naisillakin oli tärkeä osansa tuon vaarallisen työn avustajina. Sotilaallisia tiedoituksia vaatteisiinsa kätkettyinä he matkustelivat säännöllisesti Varsovasta Dambrowan lähellä olevaan Zagorzeen, missä I. prikaatin tiedustelukeskus sijaitsi. P.O.W:n työllä oli suurenmoinen menestys. Ennen pitkää, niin väitetään, oli kymmeniä tuhansia asekuntoisia miehiä maan kaikista osista liittynyt järjestöön. Se tuli vastaisuudessa olemaan välttämättömänä täydennyksenä Galiziassa muodostettuihin legioniin.
P.O.W:n toiminnan rahoittivat legionat. Niiden miehistöllä ja päällystöllä oli oikeus Itävallan armeijan tavalliseen palkkaan, mutta kukaan upseeri ei ottanut palkastaan enempää kuin 100 kruunua kuussa. Vääpelit ja aliupseerit tyytyivät samaan palkkaan kuin tavallinen rivimies. Täten syntyneet säästöt jäivät Pilsudskin haltuun ja ne käytettiin P.O.W:n menojen peittämiseksi.
Saksalaiset olivat ylen vaateliaita luvattujen tiedonantojen suhteen. Kun heidän vastapalveluksensa viivästyivät — muistettaneen, että hyökkäysliike Varsovaa vastaan ei tällä kertaa ottanut onnistuakseen — katkaisi Puolan kansallisjärjestö suhteensa heihin jo marraskuun alussa 1914. Ensimmäinen yritys yhteistyöhön saksalaisten kanssa ei näin ollen johtanut mihinkään tulokseen, mutta sillä oli eräänlainen oireellinen merkityksensä ensimmäisenä hapuilevana yrityksenä Pilsudskin taholta Saksan käyttämiseksi omiin tarkoituksiin, kuten hän yritti käyttää Itävaltaakin. Pian sen jälkeen Puolan kansallinen järjestö hajoitettiin ja samanaikaisesti pyrittiin uudestaan N.K.N:n yhteyteen.
Pilsudski tarvitsi näet N.K.N:n tukea. Hänen suhteensa toimikuntaan kuitenkin kylmeni kylmenemistään. Hän moitti sitä leväperäisyydestä Itävallan viranomaisia kohtaan legionakysymyksessä. Tärkein syy erimielisyyteen kansallistoimikunnan kanssa oli puhtaasti valtiollista laatua. Keskusvallat, ennen kaikkea Itävalta-Unkari, kieltäytyivät jatkuvasti antamasta minkäänlaisia sitovia lupauksia Puolan vastaisesta asemasta. Miksi me silloin, päätteli Pilsudski, ilman ehdotonta pakkoa uhraamme puolalaista verta Habsburgien monarkian puolesta? Hyvähän oli, että legionat saavuttivat sotaista kunniaa, mutta eihän niitä ollut järjestetty pelkän kunnian vuoksi, vaan taistelemaan Puolan itsenäisyyden puolesta. Sotilaskunnia kielsi puolalaisia vapaaehtoisia eroamasta Itävallan armeijasta — hehän olivat vannoneet itävaltalaisen sotilasvalan — mutta se ei voinut estää johtajia lopettamasta rekryyttien värväämistä. Mutta tässä kohden N.K.N. ei ollut samaa mieltä Pilsudskin kanssa. "Toivomus rekryyttien värväyksen lopettamisesta Puolan Kuningaskunnassa on samaa kuin tehdä loppu Korkeimman Kansallistoimikunnan edustamista voimavaroista", kirjoitti eversti Sikorski, N.K.N:n sotilasosaston päällikkö, toimikunnan puheenjohtajalle maaliskuun 1 p:nä 1915.
Keskusvaltojen saavutettua suunnattomat menestyksensä alkukesällä 1915 ja saksalaisten marssittua Varsovaan elokuun 5 päivänä oli vain ajan kysymys, milloin koko Puola olisi vapaa Venäjän vallasta. Kuinka tuli puolalaisten itsenäisyysmiesten suhtautua tähän?
Elokuun 8 päivänä antoi Jaworski N.K.N:n puheenjohtajana rohkean julistuksen. "Puolan valtiollinen etu", hän sanoi, "vaatii meitä toiselta puolen jatkamaan taistelua Venäjää vastaan, mutta toiselta puolen sen päämääränä on Puolan valtion luominen. Kuningaskunnalla (Venäjän Puolalla) on tässä suhteessa tärkein osa. Me tunnustamme sen ja odotamme sitä hetkeä, jolloin Varsova, Puolan sydän, ottaa kansakunnan johdon käsiinsä." Tämä oli enemmän kuin Wienissä voitiin sulattaa. Heti sen jälkeen kuin puolalaiset sanomalehdet olivat julkaisseet julistuksen, annettiin ankara sensuurimääräys.
Julistuksella ei ollut vähintäkään vaikutusta Kongressi-Puolassa. Siellä ei kansan suuri enemmistö vielä ollut moraalisesti kypsynyt sitä vastaanottamaan. Venäläismieliset kansallisdemokraattien johtajat olivat tosin paenneet Pietariin ja heidän nauttimansa kannatus oli taukoamatta kutistunut edellisten kuukausien aikana nimenomaan niiden kammottavien väkivallantekojen vuoksi, joita venäläiset olivat harjoittaneet Galiziassa maan tilapäisinä valtiaina ollessaan sekä itse Venäjän Puolassakin tyhjentämisen aikana, mutta kidutetussa kansassa ei myöskään voinut havaita vähintäkään halua auttaa saksalaisia heidän jatkuvassa taistelussaan venäläisiä vastaan. Ehkäpä kuitenkin Pilsudskin luoma salainen sotilasjärjestö olisi saatu taivutetuksi noudattamaan Krakovan toimikunnan kehoitusta, jollei hän itse kaikkien suureksi hämmästykseksi olisi antanut vastakäskyä.
Tuskin hän oli päämajassaan ehtinyt lukea Jaworskin julistuksen, kun hän aivan salaa lähti Kowelin rintamalta suoraan Varsovaan. Siellä pidettiin elokuun 16 päivänä salainen neuvottelu, jolla tuli olemaan ratkaiseva merkitys Puolan itsenäisyysliikkeelle. Pilsudski selvitti ystävilleen hänen itsensä ja N.K.N:n välillä vallitsevaa erimielisyyttä ja puhui keskusvaltojen Puolan politiikasta, joka oli ilmennyt vaiteliaisuutena heidän tarkoitustensa määrittelyssä ja raakuutena heidän käyttäytymisessään. Loppupäätöksenä oli: "Tällaisissa olosuhteissa uusien rekryyttien lähettäminen legioniin sotisi kansakunnan kunniaa ja arvoa vastaan, se olisi ristiriidassa sen etujen kanssa."
Ystävät istuivat mykkinä ihmetyksestä, jopa närkästyksestä. Miksi? — he kysyivät, miksi? Eikö tämä olisi samaa kuin venäläismielisten avustaminen?
"Tänä päivänä", vastasi Pilsudski, "ovat saksalaiset astuneet venäläisten tilalle Puolassa. Meidän täytyy nyt asettua saksalaisia vastaan. En voi siis ymmärtää, miksi emme voisi sopia venäläismielisten kanssa."
Kansalliselta puolalaiselta näkökannalta katsoen oli Pilsudskin hämmästyttävä valtiollinen suunnanmuutos täysin johdonmukainen. Jos keskusvallat, nimenomaan Itävalta, olisivat avoimesti selittäneet kannattavansa riippumattoman Puolan valtion palauttamista, niin arvatenkaan hän ei olisi esittänyt niin kerettiläisiä mielipiteitä elokuun 16 päivän historiallisessa kokouksessa, mutta sen nuo vallat olivat laiminlyöneet. Nyt olivat saksalaiset ja itävaltalaiset aikeissa karkoittaa Venäjän armeijat Puolan alueelta. Ne tekivät sen yksinomaan oman etunsa eivätkä Puolan vuoksi, eikä ollut mitään takeita siitä, että ne voittonsa jälkeen ottaisivat huomioon muun kuin oman etunsa. Oliko puolalaisilla näin ollen aihetta tuntea kiitollisuutta niitä kohtaan, pitää niitä vapauttajinaan ja avustaa niitä niiden jatkuvassa sodankäynnissä?
Pilsudskin nauttiman arvovallan ja hänen todistelujensa taivuttamina hänen ystävänsä luopuivat epäilyksistään. Puolalainen itsenäisyyspolitiikka, joka nojautui legioniin, suunnattiin hänen haluamaansa suuntaan. Pilsudskin täytyi jo kokouksen jälkeisenä päivänä lähteä Varsovasta saksalaisten sotilasviranomaisten nimenomaisesta käskystä, mutta Otwockissa, lähellä pääkaupunkia, hän viipyi vielä muutaman päivän antaakseen ohjeensa. P.O.W:n uuden johtajan, Kasprzyckin, tuli ulontaa sotilaalliset valmistelunsa kautta koko Venäjän Puolan, mutta järjestön piti edelleenkin pysyä salaisena eikä legioniin saanut värvätä uusia rekryyttejä. Sen jälkeen Pilsudski palasi Kowelin luona majailevaan prikaatiinsa.
Lähin valtiollinen tehtävä oli selvästi viitoitettu: keskusvaltoihin oli harjoitettava mahdollisimman vahvaa painostusta. Jo vuoden 1915 elokuussa rohkeni Tadeusz Holowko kirjoittaa varsovalaiseen aikakauslehteen "Widnokrag" (Horisontti): "Keskusvallat voivat luottaa puolalaisten apuun ainoastaan sillä ehdolla, että he julistavat itsenäisen Puolan valtion." Tämä oli kuitenkin liian suoraa puhetta. Lehti lakkautettiin ja sen molemmat toimittajat vangittiin. Valtioviisaampi sävyltään oli julistus, jonka "Itsenäisyyspuolueiden johtava toimikunta" julkaisi Varsovassa syyskuun 1 päivänä 1915. Kuvaavaa oli, ettei siinä mainittu sanallakaan N.K.N:ää. Sen sijaan puhuttiin puolalaisista legionista ja miten suuressa arvossa pidettiin Pilsudskin ansioita niiden luomisessa. Julistus päättyi seuraaviin sanoihin: "Jotta väestö (kuningaskunnassa) ottaisi osaa taisteluun Venäjää vastaan, on välttämätöntä, että puolalaisen armeijan ydin yhdistetään Puolan alueella sellaisen puolalaisen miehen johtoon, joka nauttii kansakunnan luottamusta, että se muodostetaan autonomiseksi Puolan armeijaksi ja että rekryyttien värvääminen uskotaan puolalaisille viranomaisille." Kaikki siis Pilsudskin omia ajatuksia. Pilsudski meni itse kuitenkin vieläkin pitemmälle. Lokakuun 14 päivänä 1915 päiväämässään kirjeessä ystävälleen Daszynskille, joka oli hänen edustajanaan N.K.N:ssä ja Wienin puolalaisessa parlamentaarisessa kerhossa, hän antoi useitakin ohjeita, joista tärkein oli se, että oli vaadittava samanlaisen kansanedustuksen luomista Venäjän Puolaan kuin oli Galiziassa. Enimmän meitä kiinnostaa se, mitä Pilsudski tässä kirjeessä sanoo itsestään:
"Itseeni nähden olen lujasti päättänyt, ellei asema hyvin pian muutu, kääntyä keisarin (Frans Josefin) puoleen ja pyytää häntä vapauttamaan minut valastani, sillä sen velvoitukset saattavat pakostakin minut taukoamatta ristiriitaan sotilaallisen kunniantuntoni ja omantuntoni kanssa puolalaisena isänmaanystävänä... En todellakaan voi muuttaa käsitystäni rekryyttien värväämisestä kuningaskunnassa. En todellakaan voi auttaa lisäämään niiden poloisten lukumäärää, jotka jo katuvat sitä, minkä ovat tehneet."
Tässä ilmenee selvästi se velvollisuuksien ristiriita, johon Pilsudskin oli johtanut hänen itävaltalainen suuntautumisensa. Usein on hänen menettelynsä Itävaltaa kohtaan esitetty häikäilemättömäksi kaksinaispeliksi. Ensin, sanotaan, hän käyttää sodan edellisinä vuosina vallinnutta maailmanpoliittista asemaa hyväkseen perustaakseen Itävallan suosiollisella luvalla ampumaseuransa. Sodan puhjettua hän antaa itävaltalaisten varustaa ja aseistaa nämä ampujansa, joista hän — edelleen itävaltalaisten hyväntahtoisella suostumuksella — muodostaa sotilaallisia yhtymiä, puolalaiset legionat. Niin kauan kuin Venäjää ei vielä ole voitettu, niin kauan kuin itävaltalaiset ja saksalaiset armeijat taistelevat vaihtelevalla menestyksellä venäläisiä vastaan, hän esiintyy legionineen niiden uskollisena liittolaisena. Mutta niin pian kuin Galizia on puhdistettu venäläisistä joukoista ja venäläiset karkoitettu Kongressi-Puolastakin, hän on valmis hylkäämään itävaltalaiset ja saksalaiset taistelutoverinsa. Niitä hän on käyttänyt ainoastaan välineinään saavuttaakseen tarkoituksensa: Puolan itsenäisyyden.
Jos tämä Pilsudskin Itävallan suhteen noudattaman politiikan väritys olisi oikea, niin ei sillä vielä olisi hänestä tuomiota langetettu. Kaikkina aikoinahan on kaksimielisyyttä tai suoraan sanoen epärehellisyyttä politiikassa pidetty luvallisena sotajuonena sotivien kansojen kesken, etenkin kun sitä on käytetty keinona sorretun kansan vapaustaistelussa. Olisi kuitenkin suuremmaksi kunniaksi Pilsudskin muistolle ihmisenä, jos voitaisiin todeta, ettei hän käyttänyt kaksimielisyyttä ja epärehellisyyttä valtiollisena taistelukeinona. Voi esittää monta hänen ennen ja jälkeen sodan puhkeamisen antamaansa lausuntoa — lausuntoa, jotka näyttävät todistavan, ettei hän koskaan salannut tarkoitustaan, ettei suinkaan tyytyisi Galizian ja Venäjän Puolan yhdistämiseen habsburgien yliherruuden alaisiksi, vaan että hän alati julisti päämääränään koko muinaisen Puolan valtakunnan palauttamista täysin riippumattomaksi ja käsittämään koko puolalaisen kansakunnan, vieläpä senkin osan siitä, joka oli joutunut saksalaisten vallan alle. Mutta kysymyksen "kaksinaamaisuudesta" ratkaisee se, mitä itävaltalaiset ja sittemmin saksalaiset uskoivat hänen tarkoituksistaan. Voidaanko väittää, että Pilsudski petti heidät?
Pari vuotta sitten julkaisi muuan puolalainen historioitsija (H. Cepnik) mitä mielenkiintoisimman asiakirjan, joka saattaa tässä käsittelemämme kysymyksen kirkkaaseen valaistukseen. Se on luottamuksellinen lausunto, jonka muuan "K.u.K. Kommando der Legionen'in" upseeri on antanut ehdotuksesta, että Pilsudskille myönnettäisiin Leopoldin ritarikunnan ansioristi. Lausunto, joka on päivätty marraskuun 29 päivänä 1915, kuuluu seuraavasti: "VI. arvoluokan legionaupseeri, prikaatinkomentaja Josef Pilsudskilla on tosin sotilaallisia ominaisuuksia ja ansioita, jotka puoltaisivat korkeimman kunnianosoituksen myöntämistä hänelle; tätä nykyä minun täytyy kuitenkin seuraavin perustein vastustaa ehdotusta, että hänelle annettaisiin kunniamerkki."
Pilsudski komentaa legionain I. prikaatia, jonka hän itse on perustanut ja jonka henki ja mieliala täydellisesti eroaa K. u. K. Kommando der Legionen'in järjestämissä II. ja III. prikaateissa vallitsevasta. Hän muodostaa prikaatinsa kera sen aineksen, joka pyrkiessään luomaan täysin vapaata ja riippumatonta Puolaa pitää itävaltalaismielistä suuntausta ainoastaan keinona tämän päämäärän saavuttamiseksi ja on minä hetkenä hyvänsä valmis valitsemaan toisenlaisen suuntauksen, jos se lupaa suurempia etuja.
Sodan puhkeamisen jälkeen hän on pannut päämääräkseen ajan tullen ottaa koko puolalainen legiona komentoonsa, toivoen siihen nojautuen voivansa suotuisena hetkenä esittää kansalliskiihkoisia vaatimuksia, jotka voisivat vaikuttaa Puolan kysymyksen ratkaisuun hänen pyrkimyksilleen edullisella tavalla.
Käsittäen, että Pilsudskin haaveelliset aatteet ovat kokonaan vailla reaalista perustaa ja että ne jopa sotivat Itävallan valtion etuja vastaan, on legionain ylijohto sodan alusta lähtien pyrkinyt mahdollisimman paljon ehkäisemään Pilsudskin vaikutusta.
Kokoamalla sotavarusteita ja ottamalla niin hyvin legionain ylijohdolta kuin sotaliikkeiden johdoilta haltuunsa kyseenäolevalla alueella sijaitsevia varuskuntia hänen on onnistunut kasata selkänsä taakse melkoisia varustemääriä paikkoihin, joista ei vielä ole saatu tarkkaa selvyyttä. Varsovaan, missä saksalaiset viranomaiset eivät pane esteitä hänen tielleen, hän on järjestänyt koulun upseerien ja aliupseerien kouluttamiseksi. Samanlaisia kouluja ja kursseja toimii useissa paikoin Venäjän Puolassa. Hänestä ovat epäilemättä lähtöisin ne monet kehoitukset lopettaa rekryyttien värväys legioniin, joiden tarkoituksena on mahdollisimman paljon rajoittaa niiden legionamuodostelmain täydentämistä, jotka kuuluvat K. u. K. Kommando der Legionen'in käskyvaltaan, ja siten vähitellen saada poistetuksi tämä hänelle mitä haitallisin kilpailu.
Tämän epäilemättä yhä jatkuvan maanalaisen valtiollisen ja sotilaallisen toiminnan perusteella voi täysin varmasti väittää, etteivät Pilsudskin tarkoitusperät missään suhteessa ole meille myönteiset; päinvastoin niistä voi täysin varmasti tehdä sen johtopäätöksen, että ne ovat mahdollisena vaarana Itävallan valtion eduille ja että siksi on kaikin keinoin koetettava poistaa pelistä (matt zu setzen) tämä puolalainen Essad.
Näin ollen on K. u. K. Kommando der Legionen sitä mieltä, että "ehdotus Leopoldin ritarimerkin myöntämiseksi hänelle on täysin aiheeton."
Puolalaisten legionain itävaltalainen ylijohto oli siis täysin tietoinen Pilsudskin salaisista riippumattomuussuunnitelmista, jotka kävivät aivan ristiin Itävallan valtion etujen kanssa. Oltiin myös selvillä siitä, että hän käytti Itävallan apua ainoastaan välineenä omien suunnitelmiensa toteuttamiseksi. Hän ilmaisi separatistiset aikeensa niin läpikuultavasta ettei itävaltalaisilla voinut olla niistä epäilystäkään. Siksi nämä, huolimatta kunnioituksestaan häntä kohtaan kelpo sotilaana, tekivät "sodan alusta lähtien" kaikkensa vastustaakseen hänen puuhiaan — minkä hän itsekin sai liiankin usein kokea. Pilsudskia voinee siis tuskin syyttää salakavaluudesta Itävaltaa kohtaan. Eniten meitä vain ihmetyttää se, että hänen sittenkin annettiin toimia siksi vapaasti. Tämä johtui kaiketi osaksi Wienin taholta tulleesta valtiollisesta painostuksesta, osaksi siitä, ettei tahdottu loukata Krakovan uskollisesti itävaltalaismielisiä puolalaisia piirejä, jotka nekin kannattivat legiona-aatetta. — Aivan toisenlaiset olivat Pilsudskin saksalaisten kanssa solmimat suhteet. Heihin hän ei ollut sidottu samalla tapaa kuin suhteessaan itävaltalaisiin. Jälkimmäiset väittivät, kuten olemme nähneet, etteivät Varsovan saksalaiset viranomaiset panneet lainkaan esteitä hänen tielleen. Tulemme kuitenkin näkemään, että hän myöhemmin joutui saksalaisten kanssa ristiriitaan, joka oli paljon vakavampaa laatua kuin hänen kiistansa sinänsä sangen sävyisten itävaltalaisten kanssa.
Keskusvaltojen suuri hyökkäysliike vuonna 1915 ei johtanut, kuten ne olivat toivoneet, venäläisten sotavoimien täydelliseen tuhoamiseen, mutta tulos oli silti valtava. Marraskuussa, kun sotatoimet pääasiassa lopetettiin, ulottui rintama Riianlahdesta suoraan etelään aina Romanian rajalle asti. Voitto oli saavutettu saksalaisten joukkojen vastustamattoman hyökkäyshengen avulla. Nyt vapautetun venäläisen Puolan hallinto järjestettiin siten, että saksalaisena kenraalikuvernöörinä toimi kenraali von Beseler Varsovassa ja itävaltalaisena kenraali von Kuk Lublinissa. Puolalaisten itsenäisyysmiesten täytyi käsittää, että oli poliittisesti epäviisasta asettua ehdottomaan vastarintaan saksalaista ylivaltaa vastaan. Eikö ollut järkevämpää koettaa päästä yhteisymmärrykseen Berliinin kanssa? Kirjelmässä, jonka Pilsudskin varsovalaiset hengenheimolaiset maaliskuussa 1916 lähettivät Krakovan N.K.N:lle, lausuttiin:
"Kuningaskunnan eri valtiollisissa piireissä, sekä vanhoillisissa että radikaalisissa, ilmenee usein se ajatus, että Puolan kysymys on ratkaistava Berliinissä, ehkä ilman yhteistyötä Wienin kanssa... Sangen vahva mielipide vaatii jo, että läheiseen yhteisymmärrykseen Berliinin kanssa on välttämättä päästävä." Tämä suuntautuminen Saksaan jää kuitenkin riippumaan useistakin ehdoista, joita ovat: Pilsudskin nimittäminen legionain ylipäälliköksi, puolalaisen kansanedustuksen järjestäminen Kuningaskuntaan ja Wienin johtavien piirien selitys, etteivät keskusvaltojen edut vaadi Kuningaskunnan (Kongressi-Puolan) jakoa.
Tämä lausunto oli varmasti Pilsudskin innoittama. Me näemme, ettei "K. u. K. Kommando der Legionen" ollut väärässä arvellessaan, että Pilsudski "oli päättänyt ajan tullen asettua koko puolalaisen legionan johtoon". Tätä hänen pyrkimystään ei aiheuttanut ainoastaan mieskohtainen kunnianhimo, vaan myös varmuus siitä, että hän oli ainoa, joka kykeni johtamaan legionat niiden lopulliseen päämäärään: muodostamaan sen kansallisarmeijan siemenen, jonka tehtävänä oli luoda Puolan itsenäisyys.
Krakovassa ei kuitenkaan tahdottu ottaa vastaan mitään toimintaohjeita Varsovasta käsin. Lainkaan välittämättä Pilsudskin vastakkaiseen suuntaan menevästä määräyksestä harjoitti N.K.N:n sotilasjaosto eversti Sikorskin johtamana ja 28 osajaostonsa avulla kiihkeätä värväystyötä legionain hyväksi kautta koko Venäjän Puolan. Pilsudskin ja N.K.N:n välinen ristiriita kävi yhä kireämmäksi vuoden 1916 kuluessa. Krakovan toimikunta luisui yhä pitemmälle äärimmäiseen itävaltalaiseen suuntaan. Maaliskuun 16 päivänä tehtiin sopimus N.K.N:n ja Wienin parlamentaarisen puolalaisen kerhon, Kolo Polskien, välillä; jälkimmäisen presidenttinä oli nyt Bilinski, joka oli eronnut hallituksesta. Päätettiin yhteisvoimin työskennellä maksimiohjelman toteuttamiseksi: itsenäisen, mutta Habsburgin monarkian kanssa liitossa olevan Puolan kuningaskunnan luomiseksi.
Puolan kansan suurimpana heikkoutena oli aina ollut sen sisäinen eripuraisuus. Ei näin ollen ollut ihme, ettei se voinut tänäkään ajankohtana, jolloin Puolan tulevaisuus oli läpinäkymättömän hämärän peitossa, kokoontua yhteisen kansallisen ohjelman ympärille. Puolalaiset kansallisdemokraatit Pietarissa, missä heillä oli useita edustajia valtakunnanduumassa, mm. Roman Dmowski, pitivät edelleenkin kiinni Venäjään ja ympärysvaltoihin nojautuvasta politiikastaan. Myöskin Varsovassa oli näillä "passivisteilla" valtiollinen kerhonsa. Mutta myös "aktiivisen" politiikan kannattajat kiistelivät keskenään siitä, miten piti parhaiten käyttää hyväksi asemaa, joka tuntui jättävän ratkaisun keskusvaltojen käsiin. Eikä riittänyt edes N.K.N:n ja Pilsudskin välinen erimielisyys. Pilsudskia nousi vastustamaan myös "Puolan valtioliiga". Muuan sen johtavista miehistä oli Venäjän valtakunnanduuman jäsen Michal Lempicki. Tämä teki itsensä tunnetuksi myös Saksan ulkoministeriön suostumuksella perustetun "Venäjän sorrettujen kansojen liiton" presidenttinä — liiton, joka vuoden 1916 maaliskuussa lähetti presidentti Wilsonille sähköteitse avunpyynnön venäläistä sortoa vastaan ja harjoitti menestyksellisesti venäläisvastaista propagandaa saman vuoden kesäkuussa pidetyssä Lausannen kansallisuuskongressissa. Wilsonille menevän sähkösanoman allekirjoittivat puolalaisten nimiin Lempicki ja kuuluisa romaanikirjailija Waclaw Sieroszewski, joka oli Pilsudskin harras ystävä ja eräs P.O.W:n johtavia miehiä. — Tämä kerho, jonka "Puolan valtion kannattajat" perustivat Varsovaan, ajoi täysin saksalaismielistä politiikkaa. Tätä saksalais-ystävällistä suuntaa, jonka kannattajia, tosin väärin, sanottiin "aitoaktivisteiksi" johti Wladyslaw Studnicki. Häntä voidaan pitää yhtenä kuuluisan, marraskuun 5 päivänä 1916 Puolan kansalle osoitetun keisarimanifestin aloitteentekijänä. Ensimmäisessä keskustelussaan kenraalikuvernööri von Beselerin kanssa saman vuoden toukokuussa hän oli lausunut: "Toistaiseksi voidaan Puola palauttaa entiselleen ilman Galiziaa, mutta ehdottomasti säilyttäen sen itäiset rajat." Von Beseleriä tämä ajatus kiinnosti ja hän koetti taivuttaa Saksan hallitusta sille suosiolliseksi. Monet muutkin voimat toimivat samaan suuntaan. Jo syyskuun 8 päivänä 1915 oli Saksan yleisesikunnan päällikkö, kenraali von Falkenhayn kirjoittanut valtiokansleri von Bethmann-Hollwegille: "Saksan on tehtävä kaikkensa vahvistaakseen asemaansa itärintamalla. Tehokkaimpia keinoja olisi voittaa puolalainen väestö Saksan asian puolelle. Se voisi itse asiassa hankkia meille tarvitsemaamme miehistöä. Tämän saavuttamiseksi on tärkeätä, että nopeasti tehdään päätös Puolan tulevaisuudesta." Sitä Saksan hallitus ei ollut tähän mennessä tehnyt. Kenraali Ludendorff älysi, että tässä oli tapahtunut laiminlyönti, ja kirjoitti heinäkuun 17 päivänä 1916 ulkoasiain ministeriön alivaltiosihteerille, Zimmermannille: "Tätä nykyä katseeni kääntyvät jälleen Puolaa kohti. Puolalainen on hyvä sotilas. Muodostakaamme siis Puolan suuriruhtinaskunta, johon kuuluisivat Varsovan ja Lublinin maakunnat, ja järjestäkäämme sen jälkeen puolalainen armeija, jota saksalaiset komentavat. Tämän suunnitelman toteuttaminen ei voi olla meille erikoisen mukava valtiolliselta kannalta katsoen, mutta kaikkien epäilysten on jäätävä syrjään, kun on kysymys meidän voitostamme."
Kuuluisa sotapäällikkö ei ajatellut, kuten huomaamme, lainkaan puolalaisten omia toivomuksia ja tarpeita, vaan yksinomaan Saksan sotilaallisia etuja. Hänen käsitystään puolalaisesta hyvänä sotamiehenä olivat ilmeisesti vakiinnuttaneet legionain juuri siihen aikaan rintamalla osoittamat loistavat suoritukset. Toisaalta vaativat myös valtiolliset näkökohdat huomiota. Oli todellakin jo täpärä aika tehdä jotakin Puolan yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi. "K.u.K. Kommando der Legionen'in" — joka itsepintaisesti kieltäytyi suostumasta Pilsudskin nimittämiseen puolalaisten vapaajoukkojen ylipäälliköksi — ja legionain johdon välinen jännitys oli kohonnut korkeimmilleen. Puolalaisia itsenäisyyspuolueita ärsytti yhä enemmän keskusvaltain vaikeneminen. Yleiseksi levinnyt tyytymättömyys Puolassa saattoi käydä vaaralliseksi odoteltaessa Romanian sodanjulistusta. Mutta kuukausi kului toisensa jälkeen eikä mitään kuulunut Berliinistä ja Wienistä.
Oli vielä muuan valtava voimavara, joka sopivana hetkenä saattoi painaa raskaasti vaakalaudalla: Venäjän armeijassa palvelevat puolalaiset sotilaat. Miksi ei voisi koettaa mobilisoida niitä Puolan asian puolelle, kun nyt keskusvaltoihin kiinnitetyt toiveet näyttivät menevän hukkaan? Pilsudski lähetti vuoden 1916 toukokuussa erään luottamusmiehensä, Michal Sokolnickin, Tukholmaan jättämään P.O.W:n salaiselle Pietarin lähettiläälle, joka oli komennettu Ruotsin pääkaupunkiin, seuraavat ohjeet: "Koska on mahdotonta luottaa keskusvaltoihin, on Venäjällä koetettava järjestää puolalainen sotilasvoima, sillä sen olemassaolo tulee olemaan hyvänä tukena maamme itsenäisyysliikkeelle."
Tämä oli kuitenkin tulevaisuuteen tähtäävä suunnitelma. Pilsudski ei enää voinut eikä tahtonut kauemmin odotella ratkaisevaa sanaa Saksan ja Itävallan taholta niiden Puolaa koskevista tarkoituksista. Myöskään ei voinut sallia legionain jatkuvasti uhrata vertaan sotatantereilla Itävallan armeijan ylijohdon tunnustamatta niitä itsenäiseksi puolalaiseksi muodostelmaksi. Hän päätti viskata oman itsensä vaakalaudalle. Heinäkuun 25 päivänä 1916 Pilsudski kirjoitti seuraavan kirjeen Daszynskille Krakovaan:
"Tahdotko kuulla minun mielipiteeni? Kas tässä kaksi näkökohtaa, jotka väkisin johtuvat mieleen: 1:0. Kuningaskunta, joka parhaillaan järjestelee olojaan, ei voi suvaita, jos se kerran pitää itseään jonkin arvoisena, että sen poikien veri on jonkun toisen tahdosta riippuvainen. 2:0. Armeijassa menee kaikki hullusti; asema on hirvittävästi myrkyttynyt ja uhkaa joka hetki johtaa häväistykseen ja räjähdykseen ... Armeija on kieltäytymäisillään tottelemasta, sillä sotilaamme ovat sittenkin lopulta selvillä siitä, etteivät he mitään neekereitä ole. On ainoastaan yksi parannuskeino: että legioonain sallitaan vapaasti hallita itse itseänsä... Itseni suhteen olen päättänyt vetääntyä syrjään. En voi enää Puolan ja sotilaitteni edessä ottaa vastatakseni siitä, mitä tapahtuu... Olen lakannut uskomasta... että minä jollakin tapaa hyödytän Itävallan ja Puolan yhteisiä etuja. Minun on pakko olla uskoton toiselle tai toiselle puolelle, sillä niiden välillä vallitsee alituinen vastakohtaisuus. En pysty paljonkaan poikkeamaan uskollisuuden laduilta ja siksi en kykene enää tämän kauempaa kestämään tätä kamppailua omaatuntoani vastaan."
Samana päivänä, heinäkuun 25:ntenä, Pilsudski pyysi eron I. prikaatin komentajan toimesta. Kaksi päivää aikaisemmin oli 60 toimihenkilöä ja upseeria, jotka olivat palvelleet N.K.N:n sotilasjaoston värväystoimistossa, pyytänyt eroa samoin perustein kuin Pilsudski.
Itävallan armeijan ylijohto epäröi. Kapina uhkasi ilmeisesti legionien taholta. Tuliko nyt vieläkin kiristää asemaa myöntämällä Pilsudskille hänen pyytämänsä ero tekemättä mitään kuohunnan rauhoittamiseksi? Elokuun 30 päivänä lähettivät kaikkien kolmen prikaatin päälliköt, Pilsudski, Josef Haller ja Boleslaw Röja, sekä I. prikaatin esikuntapäällikkö Kasimir Sosnkowski N.K.N:lle kirjelmän, jossa he huomauttivat, että legionat tahtoivat niitä pidettävän yksinomaan "puolalaisena armeijana, joka taistelee ja kuolee Puolan vapauden puolesta", ja että legionain päällystön täytyy olla "puolalainen ja vastuunalainen omille maanmiehilleen ja omalle hallitukselleen". Vaatimuksiin sisältyi myös väliaikaisen hallituksen asettaminen.
Itävallan armeijan ylijohto antoi osittain perään ja muutti syyskuun 30 päivänä legionat "puolalaiseksi apujoukoksi". Sen piti saada omat puolalaiset lippunsa, mutta kuitenkin pysyä edelleen Itävallan nostoväen osastona. Luultiin tämän riittävän ja syyskuun 27 päivänä suostuttiin Pilsudskin erohakemukseen saksalaisten nimenomaisesta toivomuksesta.
Mutta sekä Wienissä että Berliinissä oli erehdytty. Ei ollut otettu selvää siitä, mitä Pilsudski merkitsi legionille ja Puolan asialle ylipäänsä. Itse hän sen kyllä tiesi ja toimi sen mukaisesti. Eräs hänen uskotuimmista upseereistaan, Waclaw Lipinski, kirjoitti syyskuun 29 päivänä päiväkirjaansa: "Erohakemukseen on suostuttu. Komentaja määrää, että kaikkien kuningaskunnasta tulleiden legionalaisten on pyydettävä vapautusta sotapalveluksesta ja kaikkien Galiziasta kotoisin olevien pyydettävä siirtoa Itävallan armeijaan. Tämä ei ole mikään epätoivoinen teko, vaan uusi vaihe komentajan taistelussa sortajiamme vastaan."
Sellainen määräys merkitsi, että päällikkö samaisti oman henkilönsä legionain asiaan. Tämä voi tuntua itsensä tehostamiselta, mutta Pilsudskille se oli periaatteellinen asia: tässä ei ollut kysymys ainoastaan hänen henkilöstään, vaan legionalaisten oikeutetusta vaatimuksesta saada ylipäällikkö omasta keskuudestaan. Hän tiesi, että siinä kysymyksessä hänellä oli puolalaiset sotilaansa takanaan. Legionat asettuivatkin itse asiassa yhteisvastuullisiksi hänen kanssaan ja seurasivat hänen esimerkkiään: upseerit ja sotamiehet anoivat joukottain eroa. Itävaltalainen ylipäällystö älysi tilanteen kestämättömäksi ja veti lokakuun 6 päivänä legionat takaisin rintamalta. Lokakuun 10 päivänä ne, moraalisesti masentuneina ja ruumiillisesti uupuneina, siirrettiin Baranowiczeen.
Koko Puolan maassa aiheutti Pilsudskin ero prikaatin päällikkyydestä ja legionain johdosta suurta kuohuntaa. Hän sai vastaanottaa suurenmoisia myötätunnonosoituksia. Erääseen hänelle jätettyyn tervehdysadressiin kertyi 50 000 allekirjoitusta. Lokakuun 9 päivänä Krakovassa pidetyssä kansalaiskokouksessa hänelle ojennettiin kultainen muistomitali. Myös hänen vastustajansa N.K.N:n keskuudessa olivat syvästi huolissaan. Hänen eronsa oli tosiasia, jota ei käynyt auttaminen, mutta legionain asiaa hän ei silti saanut hylätä; siitä olisi auttamatonta vahinkoa vapausliikkeelle. Lokakuun 5 päivänä Pilsudski sai Krakovaan hellyttävän kirjeen toimikunnan puheenjohtajalta Wladyslaw Jaworskilta. Siinä vilisi mahtipontisia sanontatapoja kuten: "Pilsudskin nimi on erottamattomasti liittynyt legioniin ja Puolan armeijaan. Isänmaa ei salli itseltään riistettävän sitä voimaa, joka sinulla on ja jota annat. Joka on hankkinut itselleen niin suuren luottamuksen kuin sinä, hänellä on myöskin suuri siveellinen edesvastuu..."
Pilsudskin vastaus tähän hänelle niin imartelevaan vetoomukseen oli kaikessa kaunopuheisuudessaan yhtä jyrkkä kuin suora kielto.
Ei mikään kaunopuheisuus voinut peittää periaatteellista vastakkaisuutta taktiikkakysymyksessä. "Suo minulle anteeksi", kirjoitti Pilsudski kohteliaan ivallisesti, "ellet huomaa vastaustani kyllin tyhjentäväksi." Vastausta täydensi mahdollisimman selvästi julistus, jonka Varsovan "Kansallinen keskuskomitea" lokakuun 6 päivänä julkaisi. Se sisälsi tuiman tilinteon N.K.N:n kanssa, jota syytettiin siitä, että se oli uskollisuudessaan Itävaltaa kohtaan laiminlyönyt sen hallituksen edessä edustaa itsenäisyysajatusta ja että se oli laskenut Puolan kohtalon muukalaisten käsiin. Myös Varsovan passivistit saivat osansa syytöksistä.
Sillä aikaa kuin puolalaiset legionat tällä tavoin näyttivät menevän hajaantumistaan kohti, sillä aikaa kuin puolueet kiistelivät, mitä olisi pitänyt tehdä ja mitä jättää tekemättä, olivat korkeat viranomaiset Berliinissä ja Wienissä jo tehneet päätöksensä. "Kolmoisvallan" suunnitelma, toisin sanoen Venäjän, Puolan ja Galizian yhdistäminen Habsburgien hallittavaksi valtioksi, oli pantu paperikoriin Saksan hallituksen vastustuksen vuoksi, ja sen sijaan oli Saksan valtiokansleri von Bethmann-Hollweg, tavatessaan elokuun 12 päivänä Itävalta-Unkarin ulkoasiainministerin Burian von Rajeczin, sopinut tämän kanssa ratkaisusta, jonka mukaan ainoastaan Venäjän Puolasta tuli muodostaa itsenäinen valtio. Saksan ulkoministeri von Jagow ja koko Saksan oikeisto vastustivat tätä suunnitelmaa ja Hindenburg asettui epäröivälle kannalle sen suhteen, kuten hän itse sanoo muistelmissaan, mutta Ludendorff oli suunnitelman puolella, niinkuin olemme nähneet, ja sen hyväksyivät sekä keisari Wilhelm että keisari Frans Josef. Puolassa pantiin käyntiin suuri koneisto samaan suuntaan käyvien mielenilmaisujen aikaansaamiseksi. Jo syyskuun 3 päivänä pidettiin Varsovassa suuri kansalaiskokous, jossa sanotaan olleen 5 000 henkeä. Siinä hyväksytyssä päätöslauselmassa sanottiin: "Me käännymme nyt keskusvaltain puoleen lausuen toivomuksen, että Puolan valtio viipymättä julistetaan muodostetuksi ja että meille annetaan mahdollisuus asettaa Puolan armeija, joka saa jo tässä sodassa taistella Venäjää vastaan Puolan pysyväisen riippumattomuuden puolesta." Loppusanat olivat taitavasti viskattu syötti saksalaisille. Lokakuussa pidettiin Puolan eri osissa talonpoikain kokouksia, joissa tehtiin samanlaisia päätöslauselmia.
Syynä siihen, että lopullista ratkaisua viivyteltiin, lienee ollut se, että Berliinissä tahdottiin siten välttää kaikkea, mikä olisi voinut herättää pahennusta Pietarissa, koska juuri tähän aikaan toivottiin erikoisrauhaa Venäjän kanssa. Saksalais-liettualainen poliitikko, parooni Friedrich von der Ropp, "Venäjän sorrettujen kansojen liiton" perustaja, esitti tärkeätä osaa välittäjänä Berliinin johtavien piirien ja saksalaismielisten puolalaisten välillä, joiden joukossa hänellä oli vaikutusvaltaisia ystäviä (Lempicki, Studnicki, ruhtinas Radziwill, kreivi Ronikier ym.). Lokakuun lopussa oli kaikki vihdoinkin lopullisesti valmiina. Kenraali von Beseler kutsui luokseen Varsovan vasta perustetun puolalaisen yliopiston rehtorin, Brudzinskin, joka sai tehtäväkseen kirjelmässä määritellä puolalaisten toivomukset. Se taskussaan hän saattoi tarkoituksenmukaisesti kootun puolalaisen lähetystön Berliiniin ja sieltä Wieniin. Tuloksena oli tunnettu kahden keisarin manifesti, jonka marras kuun 5 päivänä julkaisivat Varsovan ja Lublinin kenraalikuvernöörit, von Beseler ja von Kuk. Pohjana oli pöytäkirja, jonka elokuun 12 päivänä olivat allekirjoittaneet von Bethmann-Hollweg ja Burian von Rajecz. Manifesti sisälsi lyhyesti sanoen, että Puolasta, s.o. Kongressi-Puolasta, tulisi itsenäinen perinnöllinen kuningaskunta, jolla olisi oma hallitus ja oma armeija läheisessä yhteydessä keskusvaltain kanssa.
Millaisen vastaanoton manifesti sai Puolassa? Senaikaiset sanomalehdet tietävät kertoa yleisestä innostuksesta. Tärkeä asiakirja luettiin julki marraskuun 5 päivänä klo 12 päivällä kuninkaallisen linnan pylvässalissa, jonka jälkeen professori Brudzinski puhui puolalaisten nimiin, monesti riemuitsevien suosionhuutojen keskeyttämänä. Juhlallisuuden jälkeen pantiin toimeen suuria ilonosoituksia ulkona kansalaiskulkueineen, kansankokouksineen, puheineen ja eläköönhuutoineen. Teatterit antoivat juhlanäytäntöjä ja kaikkialla kajahteli venäläisenä aikana kielletty Puolan kansallishymni.
Kysymme nyt: ottivatko myös Pilsudski ja hänen kannattajansa osaa tähän innostukseen? Varmastikaan eivät. Se ei ollut Puolan kysymykseen sellainen ratkaisu, jonka hyväksi he olivat työskennelleet ja taistelleet. Tulisivathan Galizia ja Puolan preussilaiset maakunnat jäämään sen ulkopuolelle; siis jatkuisi samaa tilaa, mikä oli alkanut Puolan jaossa. Vähänpä lohdutti tieto siitä, että keisari Frans Josef oli pääministeri von Körberille osoittamassaan käsikirjeessä luvannut laajentaa Galizian itsehallintoa. Suurimpana vaarana oli Puolan armeijan järjestäminen — mikä ilmeisesti oli ollutkin manifestin päätarkoituksena — mikäli näet aikomuksena oli tehdä tästä armeijasta saksalaisten upseerien komentama Saksan sotavoimien osasto, kuten täysin syystä saattoi otaksua.
Manifestista sanoi Pilsudski puheessaan legionain vuosipäivänä elokuun 5:ntenä 1922: "Se lapsellinen innostus, jonka marraskuun 5 päivän asiakirja meillä synnytti, sai minut pelkäämään, että Puolan nuoriso antaisi pettää itsensä, ellen minä olisi siellä." Joka tapauksessa hänen täytyi ymmärtää, ettei uutta asemaa voitu kohdata pelkällä non possumus (meille mahdotonta) asenteella. Kahden keisarin manifestista täytyi puristaa kaikki mahdollinen hyöty ja samalla huolehtia siitä, ettei Puolasta tullut saksalaisten tahdotonta välinettä. Siis: strateginen perääntyminen vastaan hangoittelevalta kannalta, myös legionakysymyksessä. Täytyy tunnustaa, että Pilsudski suoritti perääntymisensä sekä taitavasti että arvokkaasti. Marraskuun 5:ntenä, samana päivänä, jona manifesti julkaistiin, hän kirjoitti sijaiselleen ja uskolliselle kannattajalleen eversti Rydz-Smiglylle:
"Ensimmäisen kerran tässä maailmansodassa kuullaan tänään
kaupungeissamme suurten kansanarmeijain edustajien suusta nuo Puolan
ulkopuolella unohtuneet sanat: Puolan riippumattomuus, Puolan
hallitus, Puolan armeija. Näiden sanojen puolesta ovat muinoin isämme
ja esi-isämme kaatuneet sotatantereilla, nämä sanat huulillamme me
lähdimme sotaan antaaksemme niille todellisen sisällyksen, usein oman
vapautemme ja henkemme unohtaen, ja samoja sanoja yritimme Puolan
nimeen lausua ikimuistettavana päivänä elokuun 6:ntena 1914.
"Rakas toveri, tällä hetkellä ovat ajatukseni teidän kaikkien
aseveljieni luona. Kaikesta sydämestäni toivotan teille onnea tänä
aatteemme riemuvoiton hetkenä, ja kun kirjoitan teille, rakas eversti,
tiedän kirjoittavani kaikille apulaisilleni ja tovereilleni heidän
sotilasarvostaan riippumatta."
Pilsudski muistutti mieliin niitä vaikeita aikoja, jotka hänen
legionalaistensa oli äskettäin täytynyt kokea ja miten hänen oli ollut
pakko luopua päällikkyydestään, sekä jatkoi:
"Minun erotessani te ilmaisitte tunteenne pyytämällä myöskin eroa.
Osoitettuanne tällä tavoin, miten syvästi sotilas kaipaa omia
puolalaisia hallitus- ja sotilaslaitoksia, olen sitä mieltä, että
teidän täytyy nyt osoittaa suurta kärsivällisyyttä ja luottaa siihen,
että puolalainen sotilas tässä maailmansodassa viimeinkin löytää
oman isänmaansa, oman hallituksen ja oman armeijan hahmossa. Tämän
mielipiteeni mukaan täytyy teidän heti peruuttaa erohakemuksenne, ja
lisäksi teidän täytyy itse todistaa oikeiksi sotapalveluksen rautaiset
vaatimukset koko laajuudessaan — — — Samalla kuin täten, rakas eversti,
täydellisesti luotan teidän tahdikkuuteenne, pyydän teitä minun
asianajajanani tulkitsemaan joukoille tunteeni ja olemaan välittäjänäni
tässä kysymyksessä."
Ja vielä kerran saatiin havaita legionain rajaton luottamus
johtajaansa. "Me rupeamme uudestaan sotilaiksi, koska komentaja niin
tahtoo", kirjoitti Lipinski päiväkirjaansa marraskuun 9 päivänä.
Mutta miten tuli Pilsudskin itsensä suhtautua uuteen hallitukseen?
Eroamalla toimestaan legionissa hän oli joutunut umpikujaan, josta ei
ollut niinkään helppo selvitä. Mutta hän ei tahtonut, hän ei voinut
pysytellä erossa siitä työstä, johon nyt oli ryhdyttävä Puolan valtion
järjestämiseksi. Jo marraskuun 6 päivänä hän kirjoitti Krakovasta
kirjeen professori Brudzinskille. Lainaamme siitä seuraavan hänelle
luonteenomaisen otteen:
"Jos Kongressi-Puolalla olisi molempien valtaajavaltojen tunnustama
valtiollinen edustus, niin olisi puolalaisia legionia ja omaa asemaani
koskeva kysymys täysin ratkaistu. Repäisevänä esimerkkinä siitä olen
lausunut, että minä, jos hallitukseni sodan aikana käskisi minua
kiilloittamaan saappaita, tekisin sen, vaikkakin aika taitamattomasti,
ja jos minua käskettäisiin liittymään singaleesien tai botokudien
armeijaan, niin tekisin senkin silmää räväyttämästä. Mutta päinvastoin
minun täytyy, niin kauan kuin meillä ei ole omaa Puolan hallitusta,
tinkimättä lausua toimintaohjeekseni, että olen lähtenyt sotaan,
jotta isänmaani saisi oman hallituksen. Tästä periaatteellisesta
suhtautumisestani sotilaselämän pääkysymykseen pidän yhä kiinni, ja
sinä hetkenä, jolloin syntyy jotakin, joka näyttää puolalaiselta
hallitusvallalta, asetun kuuliaisesti sen käytettäväksi."
Tämä Pilsudskin kirje julkaistiin oitis ja se herätti suurta huomiota.
Saksalaiset viranomaiset olivat ihastuksissaan, kun nyt oli toiveita
saada tuo vaikutusvaltainen ja vaarallinen mies heidän puolelleen.
Marraskuun 13 päivänä sisälsi "Warschauer Zeitung", von Beselerin
virallinen äänenkannattaja, huomattavan artikkelin. Siinä lausuttiin,
että marraskuun 5 päivän valtioteko oli kruunannut sen työn, jonka
suuri puolalainen isänmaanystävä Josef Pilsudski oli suorittanut.
Mikään ei näin ollen tuntunut estävän hänen liittymistään mukaan
saksalais-puolalaiseen yhteistyöhön. Hänen itseoikeutettuna tehtävänään
oli ilmeisesti sen Puolan armeijan ylipäällikkyys, joka keisarillisen
manifestin mukaan oli järjestettävä. Tätä korosti von Beselerille
voimakkaasti Kansallisen keskuskomitean kolmimiehinen lähetystö, joka
marraskuun 11 päivänä kävi hänen luonaan esittämässä puolalaisten
ohjelman uuden hallituksen ja Puolan armeijan muodostamiseksi. Tuon
saksalaisen soturin ja kenraalikuvernöörin tällöin lausumat sanat
Pilsudskista on mielenkiintoista rinnastaa itävaltalaisen Kommando der
Legionen'in edellä esittämäämme katkeraan lausuntoon.
"Tulen nyt Pilsudskiin, jonka te tahdotte saada armeijan johtoon. Minä
tiedän, mikä mies Pilsudski on. Hän on tulinen isänmaanystävä ja suuri
järjestäjä. Mutta te menette liian pitkälle, jos tahdotte nähdä hänet
armeijan etunenässä. Sellainen asema vaatii pitkällistä harjaantumista
ja pitkällistä taktillista koulutusta. Siitä huolimatta olisi hänen
myötävaikutuksensa armeijan luomistyössä hyvin toivottava. Mutta kun
nyt puhun näin ehdottoman suppeassa seurassa, täytyy minun sanoa näin
meidän kesken, että te ette voi riittävästi käsittää niitä vaikeuksia,
jotka aiheutuvat kahden liittolaisvallan keskinäisistä suhteista.
En tahdo ruveta tutkimaan, mitkä syyt ovat saattaneet Pilsudskin
ristiriitaan Itävallan viranomaisten kanssa, mutta siitä on syntynyt
vaikeuksia, jotka ensin täytyy voittaa. Te olette ystäviäni. Sanokaa
hänelle, ettei sen pidä jäädä salaisuudeksi, että hän lausuu julkisesti
ajatuksensa armeijakysymyksestä. Tämä ei merkitse sitä, että hänen
täytyisi joukon edessä luopua uskontunnustuksestaan. Minä uskon, että
Pilsudski on liian suuri isänmaanystävä esittääkseen minkäänlaisia
mieskohtaisia ehtoja."
Pitkäaikaista teknillistä koulutusta — niin, sitä ei Pilsudskilla
ollut, jos sillä ymmärretään sotakorkeakoulun kurssin suorittamista,
mutta voinemme hyvin käsittää, että tämä oli kenraalieversti von
Beselerin silmissä auttamaton puute. Hänelle oli varmastikin
suuri yllätys, kun hän vuonna 1920, vuotta ennen kuolemaansa, sai
sanomalehdistä lukea Pilsudskin loistavasta menestyksestä luomansa
ja järjestämänsä Puolan armeijan ylipäällikkönä. Pääaiheena von
Beselerin kielteiseen vastaukseen oli varmaankin ensiksi se, että hän
katsoi olevansa riippuvainen elokuun 12 päivän päätöksestä, jonka
mukaan Puolan armeijan tuli olla saksalaisten komentama, toiseksi se,
että myös saksalaiset — eivätkä vain itävaltalaiset — varsin syystä
epäilivät "tulisen puolalaisen isänmaanystävän" todellisia aikomuksia.
Pilsudskilla ei siis ollut muuta neuvoa kuin istua Krakovassa ja
odottaa. Legionain päällikkyydestä hänet oli pysyväisesti erotettu.
Marraskuussa ne siirrettiin kuningaskuntaan ja majoitettiin eri
paikkakunnille. II. prikaatti, jota komensi eversti Haller, sai
osakseen suuren kunnian marssia joulukuun 1 päivänä Varsovaan.
Vastauksessaan puolalaiselle lähetystölle oli von Beseler maininnut
"luottamuksellisesti", että legionia ja niiden upseereita tultaisiin
käyttämään uutta armeijaa luotaessa.
Mikä osa heillä sitten lopulta tulisi olemaan tässä työssä? Jo
marraskuun 9 päivänä olivat Varsovan ja Lublinin kenraalikuvernöörit
julistuksessaan kehoittaneet Kongressi-Puolan asukkaita liittymään
Puolan armeijaan. Mutta piankin kävi ilmi, että saksalaiset ottivat
toimekseen koko järjestämistyön sekä joukkojen koulutuksen ja
miehittivät johtavat asemat omilla miehillään, kun taas puolalaiset
saivat tyytyä vain alempiin asemiin sekä alokkaiden värväämiseen.
Älkäämme olko epäoikeudenmukaisia saksalaisia kohtaan. Elettiinhän
keskellä riehuvaa sotaa. Saksan kannalta oli Puolan uuden
valtiokoneiston päätehtävänä hankkia keskusvaltain sotavoimille
tervetullutta lisävoimaa. Ne puolalaiset joukot, jotka odotettiin
saatavan kokoon, oli tehtävä todella taistelukelpoisiksi ja tähän
työhön katsottiin ainoastaan sodan koulussa harjaantuneiden
saksalaisten upseerien kyllin hyvin pystyvän. Niihin puolalaisiin
upseereihin, joita oli käytettävänä, ei paljonkaan luotettu. Ne heistä,
jotka palvelivat legionissa, olivat tosin käyttäytyneet urhoollisesti
taisteluissa, mutta useimmat kuitenkin olivat vain harrastelijan
asteella sotilasammatissa. Ja voitiinko muutenkaan luottaa
puolalaisiin? Kuka takasi, että uusi armeija puolalaisten johtamana
tottelisi tinkimättä käskyjä eikä jossakin tietyssä vaiheessa siirtyisi
noudattamaan muiden kuin Saksan ylimmän sodanjohdon ohjeita?
Saksalaiset eivät olleet riittävästi selvillä siitä, että värväys
Puolassa saattoi menestyä vain Puolan kansallisten johtomiesten avulla
ja että siksi ennen kaikkea oli päästävä varmuuteen yhteistyöstä heidän
kanssaan suostumalla heidän ehtoihinsa. Mutta juuri se laiminlyötiin.
Pilsudski puolestaan oli lujasti päättänyt kaikin keinoin vastustaa
sellaisen armeijan kokoamista, joka olisi vain tahdoton ase
saksalaisten käsissä. Salaisen sotilasjärjestönsä avulla hän saattoi
määrätä tuhansista — sanotaan kymmenistätuhansista — asekuntoisista
miehistä, mutta hän määräsi nimenomaan, ettei ainoakaan järjestön
miehistä saanut ilmoittautua alokkaaksi. Siten oli saksalaisten
suunnitelman pakko epäonnistua.
Saksalaiset viranomaiset toivoivat värväyksen sujuvan paremmin,
niin pian kuin Puolan hallitus tukisi sitä. Vuoden 1917
alussa olivat esivalmistelut suoritetut. Tammikuun 14 p:nä
muodostettiin "Väliaikainen valtioneuvosto", johon kuului 25
jäsentä. Hämmästykseksemme tapaamme Pilsudskin eräänä näistä,
nimittäin valtioneuvoston sotilastoimikunnan johtajana Sosnkowski
apulaisjohtajanaan. Mikä on voinut saada hänet luopumaan
turvapaikastaan Krakovassa ja toiminnastaan salaisen P.O.W:n
innoittajana ja sen sijaan omistautumaan yhteistyöhön, joka hänen
kannaltaan tuskin saattoi johtaa myönteisiin tuloksiin? Varmastikaan
ei henkilökohtainen vallanhimo vaan yksinomaan toivo saada valetuksi
edes hiukan omaa vastustushenkeään myöntyväiseen valtioneuvostoon ja
mihin hintaan hyvänsä sotketuksi saksalaisten armeijasuunnitelmat.
Saksalaiset viranomaiset eivät todennäköisesti kuvitelleetkaan
hedelmällistä yhteistyötä Pilsudskin kanssa. Joulukuun lopussa
he olivat saaneet häneltä värväyskysymystä käsittelevän, paksun
mietinnön, jonka loppupontena vaadittiin itsenäistä Puolan armeijaa.
Saksalaiset ovat kuitenkin tunnetusti huonoja psykologeja, kun muut
kansat kuin heidän omansa ovat kysymyksessä. Kenties he toivoivat
kuitenkin jollakin tavoin saavansa kesytetyksi tämän hillittömän
miehen ja hyötyvänsä hänen vaikutusvallastaan. Sitoakseen hänen
kätensä he perustivat kenraalikuvernöörin kanslian yhteyteen "Puolan
puolustusvoimien osaston".
Tällä tavoin jatkui tämä merkillinen yhteistyö lakkaamattomin
hankauksin, kunnes Venäjän suuri maaliskuun vallankumous muutti
kokonaan maailmanpolitiikan eikä vähimmin Puolan aseman. Maaliskuun 30
päivänä osoitti Venäjän väliaikainen hallitus seuraavan julistuksen
Puolan kansalle:
"Puolalaiset veljet! Teillekin on koittanut suuren ratkaisun
hetki. Vapaa Venäjä kutsuu teidät taistelemaan riveissään kansan
vapauden puolesta. Venäjän kansa, joka on karistanut ikeensä,
tunnustaa täysin puolalaisen veljeskansansa oikeuden päättää
itse kohtalonsa oman tahtonsa mukaan. Pitäen uskollisesti kiinni
sopimuksesta liittoutuneiden kanssa ja yhteisistä sotasuunnitelmista
germaanien taistelunhalua vastaan pitää väliaikainen hallitus
riippumattoman, kaikista niistä alueista, joiden asukkaiden enemmistö
on puolalaisia, kootun Puolan valtion luomista kestävän rauhan
varmimpana takeena. Vapaa ja yhtynyt Puolan kansakunta määrätköön
itse oman hallitusmuotonsa ilmaisemalla tahtonsa perustavassa
kansalliskokouksessa, joka kutsutaan kokoon Puolan pääkaupunkiin.
Venäjän perustava kansalliskokous vahvistaa lopullisesti veljellisen
unionin. Sen asiana on myös antaa suostumuksensa Venäjän valtakunnan
aluemuutoksiin, jotka ovat välttämättömät vapaan Puolan muodostamiseksi
sen kaikista kolmesta nyt erillään olevasta osasta."
Tämä oli jotakin muuta ja enemmän kuin kahden keisarin manifesti
marraskuun 5 päivänä 1916 oli luvannut puolalaisille. Ja kuitenkin
on varsin todennäköistä, että juuri tuo manifesti oli yllyttänyt
venäläisiä ylittämään saksalaisten ja itävaltalaisten vastustajiensa
anteliaisuuden. Keskusvalloille merkitsi Venäjän vallankumouksen
puhkeaminen suurta helpotusta, mutta heidän Puolan politiikalleen oli
Venäjän väliaikaisen hallituksen julistus erittäin ikävä yllätys.
Nythän puolalaiset varmaan havaitsisivat, ettei heillä enää ollut
mitään voitettavana yhtymisestä Saksaan ja Itävaltaan. Kun mikään
vaara ei enää uhannut heitä Venäjän taholta, oli heillä täysi syy
toivoa voittoa Venäjän liittolaisille lännessä, voittoa, joka tekisi
mahdolliseksi uuden Venäjän lupauksen täyttämisen ja koko Puolan
kansakunnan yhtymisen jälleen itsenäisen valtion puitteissa. Itsenäinen
Puola tulisi kipeästi tarvitsemaan omia aseellisia puolustusvoimia,
mutta nyt se vielä vähemmän kuin koskaan ennen saattoi olla mukana
luomassa armeijaa, joka merkitsi vain keskusvaltojen sotavoimien
vahvistumista. -Tuollaista armeijaa ei enää tarvittu puolustukseksi
Venäjää vastaan; se olisi vain esteenä Puolan riippumattomuuden
toteuttamisessa ja saattaisi sen kansan huonoon valoon Venäjän ja
länsivaltain silmissä.
Jokseenkin tällä tavoin varmaan laskelmoi Pilsudski ja hänen kanssaan
kaikki kaukonäköiset puolalaiset. Valitettavasti — tai onneksi, jos
ajattelemme Venäjän myöhempiä tapauksia — ei Venäjän väliaikaisella
hallituksella ollut mitään voimia tukemassa sen Puolalle antamia,
jaloja lupauksia. Kerenskin hyökkäysliike kesällä 1917 päättyi
murheelliseen sortumiseen ja uusiin aluemenetyksiin. Länsivaltain
voitto oli vielä etäällä, vaikka Yhdysvaltain sodanjulistus
korvasikin heille heidän Venäjältä saamansa avun menetyksen. Valtavan
voimainmittelyn lopputulos oli vielä tietymätön. Näin ollen ei
puolalaisilla — siltä tuntui — ollut muuta neuvoa kuin jäädä odottamaan
ja koettaa niin hyvin kuin mahdollista tulla toimeen kovakouraisten
saksalaisten ja itävaltalaisten hallitsijainsa kanssa.
Mutta Pilsudskin aktivismille se ei riittänyt. Hänen P.O.W:nsä jatkoi
kaksin verroin tarmokkaana maanalaista kiihotustyötään. Sen tuloksen
saattoi ulospäinkin havaita saksalais-puolalaisen värväystyön kokonaan
epäonnistuessa. Väliaikaisessa valtioneuvostossa Pilsudski vaikutti
yllyttävänä ja hyökkäävänä voimana. Huhtikuun 6 päivänä 1917 todettiin
eräässä päätöslauselmassa, "että koko maassa oli vakiintunut vakaumus,
ettei mikään ollut muuttunut Puolassa marraskuun 5 päivän julistuksen
jälkeen ja ettei valtioneuvosto pystynyt toteuttamaan odotettuja
uudistuksia. Luottamus, jota Puolan korkein valtiollinen elin aluksi
oli nauttinut oli järkkynyt."
Keskusvallat eivät kuitenkaan olleet halukkaita tekemään myönnytyksiä,
ei ainakaan sotilaskysymyksessä. Huhtikuun 10 päivänä määräsi
keisari Karl puolalaiset apujoukot (legionat) Varsovan saksalaisen
kenraalikuvernöörin käytettäväksi. Kenraali von Beselerin päiväkäskyssä
samana päivänä mainittiin, että legionat muodostavat "sen Puolan
armeijan perustan, joka viipymättä on koottava". Kysymys uskollisuuden
valasta, jonka legionalaiset nyt pakosta joutuivat vannomaan, muodostui
sen jälkeen pahaksi kiistanaiheeksi. Huhtikuun 23 päivänä sai Pilsudski
valtioneuvoston kieltäytymään kutsumasta kansaa aseihin, mutta kun hän
toukokuun 1 päivänä ehdotti, että valtioneuvosto kokonaisuudessaan
jättäisi erohakemuksensa, ei hän saanut enemmistöä puolelleen.
Poliittinen asema Varsovassa kävi tällä välin yhä sekavammaksi.
Jo toimivien puolueiden lisäksi tuli vielä kreivi Adam Ronikierin
perustama "Kansallinen keskustapuolue", joka tahtoi saada aikaan
perustuslaillisen kuningasvallan Puolassa ja joka "odottamatta sodan
päättymistä tahtoi jatkaa Puolan valtakunnan luomista", tarpeen
vaatiessa täydessä yhteisymmärryksessä saksalaisten kanssa. Myös tämä
saksalaisystävällisen aktivismin uusi muoto oli Pilsudskin mielestä
Puolan rajoittamattoman itsenäisyyden vaatimuksen kavaltamista.
Lähestyi hetki, jolloin hän ei enää kauempaa voinut olla mukana. Hänen
asenteensa saksalaisia kohtaan kävi yhä kestämättömämmäksi ja asiaa
pahensi vielä muuan merkillinen mielenosoitus Pietarissa. Venäjän
armeijan 500 000 puolalaisen sotilaan 466 edustajaa kokoontuivat
kesäkuun 7 päivänä kokoukseen keisarihovin entiseen musiikkisaliin.
Tsaarin kuvan asemesta oli salin seinässä Puolan valkoinen kotka ja
sen lisäksi kaikkien Puolan maakuntain vaakunakilvet. Kokous juhli
haltioituneesti Pilsudskia Puolan kansallissankarina ja valitsi hänet
yksimielisesti kongressin kunniapuheenjohtajaksi. Voimme kuvitella,
miten tämä mielenosoitus Varsovassa ja Berliinissä tulkittiin
osoitukseksi Pilsudskin kavallusaikeista.
Pilsudski teki päätöksensä. Heinäkuun 2 päivänä hän luopui virastaan
valtioneuvostossa. Perustelussaan hän toisti saman, minkä jo monta
kertaa oli sanonut sotilaskysymyksestä. Ensin oli Puolan legionat
yritetty yhdistää Itävallan armeijaan. Nyt ne oli alistettu
saksalaisten käskynalaisuuteen. Ratkaisuvalta puolalaisiin sotilaihin
oli aina ollut vieraiden käsissä. Tuloksena oli vain nimellisesti
puolalainen armeijakunta, joka eilen oli itävaltalainen ja tänään
saksalainen. Tuollaisin menetelmin eivät keskusvallat ikänä onnistuisi
kokoamaan todellista Puolan armeijaa. Hän, Pilsudski, ei enää kauempaa
voinut valtioneuvoston jäsenenä katsella syrjästä tätä kansansa ja
Puolan legionain oikeudenmukaisten vaatimusten sivuuttamista.
Vuotta aikaisemmin oli Pilsudskin ero prikaatinkomentajan toimesta
saanut Itävallan sotilasviranomaiset tekemään myönnytyksiä. Mutta
saksalaiset olivat toista maata. He panivat kovan kovaa vastaan.
Seuraavana päivänä Pilsudskin erottua valtioneuvostosta kaavoiteltiin
lopullisesti vala, joka kaikkien Kongressi-Puolan sotilaista
ja upseereista koottujen legionarykmenttien oli vannottava ja
samoin kaikkien uuden armeijan alokkaiden. Siinä he sitoutuivat
"uskollisuuteen Saksan ja Itävalta-Unkarin armeijoita kohtaan".
Valtioneuvosto ei enää uskaltanut tehdä mitään vastarintaa, vaan
määräsi, että vala oli vannottava.
Pilsudski on myöhemmin tunnustanut, että hän silloin aikoi ensin
panna väkivallan väkivaltaa vastaan ja miehineen miehittää Demblinin
linnoituksen Veikselin varrella. Hän luopui kuitenkin niin
tyhmänrohkeasta aikeesta ja antoi legionalaisilleen salaisen määräyksen
kieltäen heitä vannomasta valaa ja käskien heidän vastarinnatta alistua
seurauksiin. "Olen sotilas, ymmärrän teitä ja minun on vaikea antaa
teille tätä määräystä", hän sanoi eräälle rykmenttien lähetystölle,
joka kävi häntä tapaamassa Varsovassa. "Mutta koska olette voineet
lähteä taistelukentille kuolemaan isänmaanne puolesta, on teidän nyt
voitava mennä vankilaan sen puolesta."
Tälläkin kertaa kuten aina noudattivat legionat hänen ohjeitaan.
Heinäkuun 9 päivänä, jolloin vala saneltiin, kieltäytyi 5 200 niistä
6 000 legionalaisesta, jotka olivat kotoisin Venäjän Puolasta,
vannomasta valaa. Saksalaiset joukot riisuivat heidät heti aseista ja
heidät sijoitettiin upseereineen vankileiriin. 800, jotka vannoivat
valan, yhdistettiin "Puolan puolustusvoimiin", joita yhä edelleen
itsepintaisesti pyrittiin kokoamaan. Tuloksena oli täydellinen fiasko.
Kokoon saatiin vain 1,373 vapaaehtoista alokasta. Galizian 8000
legionalaisesta kieltäytyi 3 000 palvelemasta uuden Puolan armeijan
muodostelmissa. Heidät siirrettiin itävaltalaisiin rykmentteihin
Italian rintamalle. Muut 5 000 käytettiin "puolalaisen apujoukon"
uudelleen järjestämiseksi ja lähetettiin Bukovinan rintamalle.
Pilsudski piti legionalaistensa horjumattomuutta Puolan itsenäisyyden
ajatuksen voittona. Sanomassa, joka hänen salateitse onnistui toimittaa
heille, hän kirjoitti: "Olen ylpeä nähdessäni, että puolalainen
sotilas tässä viimeisessä vaiheessa on osannut omasta aloitteestaan
ottaa ainoan asenteen, mikä vastaa kansallista omanarvon tuntoa."
Mutta saksalaisystävälliset aktivistipiirit olivat katkeroituneita.
"Pilsudski on ainoa syyllinen", kirjoitti sanomalehti "Glos", ja
Studnicki vaati sanomalehdessään "Goniec" hänen asettamistaan
sotaoikeuden eteen.
Eräässä puheessa, jonka Pilsudski piti vuonna 1922, hän on avoimesti
tunnustanut suunnitelleensa silloin matkaa Venäjälle. Hän oli jo
tehnyt matkasuunnitelmansa, mutta hänen kunniantuntonsa johtajana sai
hänet kuitenkin jäämään Puolaan. Kaikkien mahdollisuuksien varalta
hän luovutti taistelujärjestö P.O.W:n johdon uskolliselle ystävälleen
eversti Rydz-Smiglylle. Ei mitään tinkimistä vastustajien kanssa!
Pilsudski kirjoitti kenraali von Beselerille ja pyysi kunniaa saada
jakaa toveriensa — legionalaisten — kanssa heidän vankeutensa. Kauan
hänen ei tarvinnut sitä odottaa.
Heinäkuun 21 päivänä 1917 istuivat Pilsudski, Sosnkowski ja Sliwinski
Sokolnickin kotona bridge'iä pelaten. Pilsudski, kertoo Sokolnicki,
kohotti hymyillen katseensa korteista ja sanoi: "Minun on hankittava
varoja tullakseni toimeen kaksitoista kuukautta. Tuona aikana en voi
mitään tehdä... Mikäli minua ei vangita ja siten vapauteta kaikista
huolista. Tänään saksalaiset ovat liian heikkoja uskaltaakseen
ammuttaa minut. He varmaan eristävät minut kotimaahansa. Mutta heidän
keskitysleiristään palaan diktaattorina."
Pilsudski palasi kotiinsa korttia pelaamasta ja laskeutui levolle.
22 päivänä kello 4 aamulla pysähtyi sotilasauto hänen asuntonsa
ulkopuolelle. Kaksi saksalaista upseeria nousi siitä, soitti
ovikelloa ja pääsi sisään. He esittivät vangitsemiskäskyn ja pyysivät
kohteliaasti "herra komentajaa" istuutumaan autoon. Lujaa vauhtia se
vyöryi tiehensä ja pysähtyi jykevän rakennuksen eteen, jonka Pilsudski
entisistä ajoista tunsi liiankin hyvin Varsovan linnaksi. Seuraavana
päivänä hänet vietiin rautatieasemalle entisen esikuntapäällikkönsä,
eversti Sosnkowskin kanssa, joka myös oli pidätetty. Heidät oli määrä
toimittaa eristysvankeuteen jonnekin Saksaan.
"Pilsudskin vangitseminen", sanottiin Wolffin toimiston tiedonannossa,
"lopettaa hänen juonittelunsa, jotka vakavasti uhkasivat Puolan
kuningaskunnan lujittamista". — "Deutsche Warschauer Zeitung", sama
sanomalehti, joka kahdeksan kuukautta aikaisemmin niin lämpimästi
oli ylistänyt "suurta puolalaista isänmaanystävää", kirjoitti
heinäkuun 22 päivänä: "Lakaten taistelemasta Venäjää vastaan on
Pilsudski politiikassaan ottanut vihamielisen asenteen keskusvaltoja
kohtaan. P.O.W. ei ole epäröinyt saattaa kovia kokenutta maata
vallankumoukselliselle kiihoitukselle alttiiksi."
Kenraali von Beseler koetti Puolan valtioneuvostossa perustella
ankaraa toimenpidettään. Muuan hänen päätodistuksiaan oli se, että
Pilsudski "valittuna Venäjän puolella taistelleiden puolalaisten
armeijain johtajaksi ei ollut julkisesti esittänyt vastalausetta
tämän nimityksen johdosta, mikä sai olettamaan hänen suunnittelevan
matkaa Venäjälle asettuakseen näiden joukkojen johtoon". Saksalaisten
kannalta oli Pilsudskin vangitseminen epäilemättä täysin aiheellinen.
Vähän aikaisemmin hän oli lausunut Lipinskille: "Katsokaahan, sota
päättyy pian. Saksalaiset ja itävaltalaiset eivät voita; meidän on siis
jäätävä odottamaan ja oltava kärsivällisiä. Meidän on varattava kaikki
sotilaalliset voimat P.O.W:lle emmekä saa käyttää legionia, vaan ne on
säästettävä sodan loppuun. Lopun tultua sukeltaudutte te, legionalaiset
ja P.O.W., maan alta ja karkaatte heidän kimppuunsa."
Saksassa Pilsudskia kuljetettiin linnoituksesta toiseen —
Weichselmündeen, Spandauhin, Weseliin — hänet erotettiin Sosnkowskista
ja teljettiin syyskuussa Magdeburgin linnoitukseen. Kolmannen kerran
myrskyisen elämänsä aikana hän istui nyt poliittisena vankina lukkojen
ja telkien takana. Kuulkaamme, mitä hän itse kertoo tästä kolmannesta
ja viimeisestä vankeusajastaan:
"Magdeburgissa minut suureksi hämmästyksekseni äkkiä korotettiin
kenraalin arvoon ja tämän vuoksi minua kohdeltiin asianmukaisen
kunnioittavasti. Asuntonani oli vanhassa linnoituksessa tai
paremminkin sen nurkkauksessa rakennus, jonka huvittava nimi oli
'Sommeroffiziersarreststube', kuten saatoin vakuuttautua lukiessani
koppien tauluiksi kehystettyjä järjestyssääntöjä. Ilmeisesti
tämä tarkoitti, että Magdeburgin varuskunnan upseerien oli tässä
rakennuksessa suoritettava arestirangaistuksensa erilaisista
kolttosistaan. Samalla nimitys osoitti, ettei taloa talvisaikaan
käytetty tähän tarkoitukseen. Nyt sain istua teljettynä sinne koko
talven 1917—18, seikka, josta en kuitenkaan sanottavasti soimaa
saksalaisia. Tosin siellä oli toisinaan aika kylmä, mutta on
myönnettävä, että tätä epäkohtaa koetettiin korjata, usein vieläpä
innokkaastikin. Minun täytyy olettaa, että syynä tämän paikan
valitsemiseen oli se, että siellä oli helpointa toteuttaa korkeammalta
taholta tulleet ankarat määräykset: minun täydellinen eristämiseni
muusta maailmasta.
"Muuten asuin varsin mukavasti. Ensimmäisessä kerroksessa oli kolme
koppia käytettävänäni: makuuhuone, jonkinlainen vastaanottohuone, mikä
tuntui varsin naurettavalta minun asemassani, ja ruokasali. Kaikki
kolme huonetta olivat auki koko päivän ja pienen puutarhan puolella,
jossa kasvoi muutamia hedelmäpuita ja pensaita. Puutarhan takana kohosi
entisen linnoituksen suuri, nurmettunut multavalli huomattavasti
taloa korkeampana. Pohjakerroksen kopeissa asuivat minua vartioivat
aliupseerit ja käskyläiset, joita järjestelmällisesti vaihdettiin
tietyin väliajoin. Puutarhassa seisoi aina aseellinen vartiomies.
Korkea ja jykevä lauta-aita erotti puutarhan muusta maailmasta,
s.o. linnoituksen laajasta pihasta. Tähän ulkomaailmaan johti pieni
portti, jonka takana seisoi vartiossa toinen linnoituksen vartiostosta
sinne määrätty sotilas. Ikään kuin jonkinlaiseksi lohdutukseksi ja
kunnianosoitukseksi ilmoitettiin minulle heti, että muuan belgialainen
kenraali, joka oli ollut Liege'in linnoituksen komentajana ja
haavoittunut sitä puolustaessaan (urhoollinen kenraali Léman), oli
kauan aikaa ollut eristettynä juuri tässä rakennuksessa.
"Aluksi sain joka päivä kävellä kolme tuntia puutarhassa. Myöhemmin
minulle ei tässä suhteessa enää annettu mitään määräyksiä ja
yläkerrasta puutarhaan johtava ovi oli avoinna koko päivän
hämärään asti. Tällaisten olosuhteiden vallitessa vietin melkein
kokonaisen vuoden aivan yksin. Vasta elokuussa 1918 sain toverin
vankilakurjuuteeni — kenraali Sosnkowskin — ja hänen seurassaan asuin
aina vapautumiseeni asti marraskuussa 1918.
"Ilmeisesti olen kuin luotu vankilaelämää varten. Yksinäisyyden kestän
helposti tuntematta muiden tavoin sen koko painoa ja ajatustyön
avulla osaan lieventää vankilaelämän ahdistavinta puolta: kaipausta.
Ei nimittäin ole epäilystäkään siitä, että vapauden kaipaus
rajoittamattoman liikkumisvapauden jälkeen vaikuttaa ahdistavasti
jokaiseen vankiin, kaipaus tilaan, jossa ei ole niitä lukuisia kieltoja
ja rajoituksia, jotka tuomitsevat ihmisen loppumattomina laahustavien
päivien yksitoikkoisuuteen. Päivien, jotka aina vietetään samalla
tavoin, aina samoin ehdoin. Tunnontarkasti eristetylle ihmiselle,
jollainen olin Magdeburgissa, ilman mitään yhteyttä maailmaan,
käy elämä melkein sietämättömäksi taakaksi. Minulle sen olisi
luullut käyvän sitäkin vaikeammaksi, koska minut oli temmattu pois
vaihtelevasta ja jokapäiväisten uusien vaikutelmien rikastuttamasta
elämästä. Olinhan elänyt soturin elämää, jossa ihmisen hermot tottuvat
alinomaiseen liikkeeseen ja oman olemuksen jokapäiväiseen muuttumiseen
aina uudistuvaksi taisteluvälineeksi, joka aina uudelleen toimii
uusin tahdonponnistuksin, uusin jännitystiloin hermoissa, mielessä ja
sydämessä.
"Näin ollen tarjosi siis vankilan hiljaisuus ja päivien tavaton,
sanokaamme saksalainen, yksitoikkoisuus erinomaisen maaperän
usein kuluttavaksi käyvälle kaipaukselleni kirjavaan, liikkuvaan
soturielämään. Täydellisesti eristettynähän en saanut edes tietää,
miten oli käynyt virkaveljilleni ja ystävilleni, joiden kanssa olin
veljeytynyt I. legionaprikaatin raskaiden ja kovien, mutta silti
harvinaisen virkistävien taisteluvaiheiden aikana. Pitkien, yksinäisten
kävelyjeni aikana pienessä puutarhassa sukeltautui mieleeni usein
viimeisimpien elämysteni loistavia ja eloisan rakkaita muistoja.
Erämaan kangastuksien lailla ne vangitsivat ja lumosivat mieleni
loihtiessaan esiin ystävieni rakkaat kasvot ja luullessani melkein
kuulevani heidän naurunsa tykkien jyristessä ja kiväärien rätistessä
sotaista lauluaan."
Pilsudski kertoo sitten, miten hän voittaakseen painostavan
kaipauksensa päätti ryhtyä kirjoittamaan muistiin muistojaan legionain
ensimmäisistä taisteluista, miten hän hankki itselleen paperia ja kynän
tekosyynään valituskirjelmän laatiminen saksalaisille viranomaisille,
miten työ keskeytyi Sosnkowskin saapuessa ja miten vapautumisen hetki
vihdoin koitti. Hänen lähtönsä Magdeburgin linnoituksesta tapahtui niin
kiireesti, että käsikirjoitus unohtui sinne. Myöhemmin saksalaiset
viranomaiset palauttivat sen, mutta lähettivät sen erehdyksessä
kenraali Sosnkowskille, kunnes Pilsudski lopulta sai sen käsiinsä.
Jonkin verran muokattuina ja täydennettyinä nämä kuvaukset elämästä
rintamalla sisältyvät hänen koottuihin teoksiinsa nimellä "Ensimmäiset
taisteluni". Esipuhe, josta olemme lainanneet maalailevan kuvauksen
vankilaelämästä Magdeburgissa, on päivätty helmikuun 7 p:nä 1925.
Turhaan etsimme vihjettä siitä, mitä poliitikko Pilsudski ajatteli ja
tunsi kävellessään tuntikausia edestakaisin puutarhassa tai maatessaan
unettomana ja menneisyyttä mietiskellen. Ja kuitenkin hän varmaan
siihen aikaan useinkin kyseli itseltään, oliko hänen politiikkansa
kuluneina sotavuosina ollut oikea. Mikäli epäilys silloin valtasi
hänet, se hälveni varmaan kokonaan, kun hän sai takaisin vapautensa
neljätoista kuukautta kestäneen eristyksen jälkeen. Silloin hän saattoi
todeta, että maailmanpolitiikka ja asema Puolassa oli tänä aikana
kehittynyt tavalla, joka osoitti hänen laskelmiensa osuneen suoraan
naulankantaan.
Suursodan viimeisen ratkaisevan vuoden aikana jatkoivat
saksalais-itävaltalaiset valtausviranomaiset Puolassa yhä
menestyksettömämmin taisteluaan yhä kasvavaa puolalaiskansallista
vastarintaa vastaan. Elokuun 25 p:nä 1917 erosi väliaikainen
valtioneuvosto ja sen sijaan tuli lokakuun 14 p:nä "hallitusneuvosto",
joka marraskuun 26 p:nä valitsi Puolan kuningaskunnan ensimmäisen
hallituksen, jonka pääministerinä oli Johan Kucharzewski, ja helmikuun
6 p:nä 1918 esitti lain kansanedustukseksi, jona olisi "valtioneuvosto"
ja siinä 110 jäsentä, näistä 55 kansan valitsemaa. Mutta mitkään
myönnytykset valtausviranomaisten taholta eivät voineet lepyttää
yhä vihamielisemmäksi käyvää yleistä mielipidettä. Kun keskusvallat
helmikuun 9 päivänä rauhansopimuksessa Ukrainan kanssa luovuttivat
Chelmin kuvernementin Ukrainan kansantasavallalle, herätti se tavatonta
katkeruutta Puolassa. Kucharzewskin hallitus erosi, hallitusneuvosto
esitti vastalauseensa ja selitti, että se "vastaisuudessa aikoi pitää
vain Puolan kansakuntaa valtansa lähteenä ja tukena". Toinen hallitus
seurasi nyt toistaan voimatta ratkaista auttamatonta ristiriitaa Puolan
kansallisen tahdon ja saksalaisitävaltalaisen suurvaltaitsekkyyden
välillä.
Vielä pysyi kuitenkin keskusvaltojen valta maassa järkkymättömänä.
Ainoa valtatekijä, joka voitiin asettaa sen vastapainoksi, oli salainen
järjestö P.O.W., jonka Pilsudski oli perustanut ja joka kiihtyvää
vauhtia jatkoi salassa kapinavalmistelujaan. Se esiintyi yhä enemmän
Puolan todellisena hallituksena ja asettui yhteyteen ympärysvaltojen
ja ulkomailla asuvien puolalaisten kansallisdemokraattien kanssa.
Keväällä 1918 lähetti P.O.W:n johtaja Rydz-Smigly lähetystön Moskovaan
saadakseen yhteyden Ranskan sotilaslähetyskunnan kanssa. Itse hän
matkusti Kiovaan ja Jassyyn ja neuvotteli siellä ympärysvaltain
edustajien kanssa. Hän perusti toiveensa Venäjällä oleviin
puolalaisiin. Laskujen mukaan oli 700 000 puolalaista palvellut
Venäjän armeijassa sotilaina ja 20 000 upseereina, joista 119 oli
kenraaleja. Vallankumouksen jälkeen nämä olivat alkaneet järjestäytyä
omiksi rykmenteikseen. Näistä muodostelmista merkittävintä komensi
kenraali Dowbor-Musnicki. Kerenski suosi aluksi puolalaisia osastoja,
mutta alkoi sittemmin tuntea epäluuloa ja yritti tukahduttaa ne.
Vielä vaikeammaksi kävi niiden asema bolshevikkikumouksen jälkeen.
Punaisen armeijan ylipäällikkö Krylenko vihasi niitä kapitalististen
ympärysvaltain liittolaisina. Tällä tavoin ne joutuivat kahden
tulen väliin, toiselta puolen bolshevikkien ja toiselta puolen
saksalaisten. Toukokuussa 1918 riisuivat saksalaiset joukot aseista
Dowbor-Musnickin joukot, 20 000 miestä, Bobruiskissa, Minskistä
kaakkoon. Osan hänen sotilaistaan onnistui päästä pakoon ja myöhemmin
yhtyä englantilaiseen retkikuntaan Jäämeren rannikolla. Toisia
puolalaisia rykmenttejä muodostettiin Siperiassa, jossa ne Koltshakin
johdolla taistelivat punaisia vastaan, sekä Volgan ja Mustan meren
rannoilla. Mutta paljon apua eivät puolalaiset kapinalliset kotimaassa
voineet odottaa myötämielisiltä maanmiehiltään idässä, niin kauan kuin
saksalais-itävaltalainen rintama oli muurina heidän välissään.
Kerran tämä muuri ylitettiin, ei kuitenkaan idästä länteen, vaan
päinvastoin. Mainitsimme jo, että puolalainen apujoukko, joka
muodostettiin legionain jäännöksistä, sijoitettiin Bukovinaan.
Suuttuneena Brest-Litovskin rauhanneuvotteluista meni kenraalimajuri
Haller helmikuussa 1918 rintaman poikki Ukrainaan mukanaan 1,500
miestä. Saksalaiset olivat juuri asettuneet sinne Ukrainan tasavallan
kutsuttua heidät avuksi bolshevikkeja vastaan. P.O.W:n lähettiläät
järjestivät sissisodan saksalaisia miehitysjoukkoja vastaan, repivät
rautatiekiskoja, katkaisivat lennätinjohtoja ja järjestivät väijytyksiä
saksalaisille osastoille, jotka liikkuivat takavarikoimassa viljaa
vastahakoisilta talonpojilta. Hallerin joukkoon liittyi Venäjän entisen
armeijan puolalaisia sotilaita. Mutta saksalaiset pääsivät pian aseman
herroiksi. Toukokuussa he hyökkäsivät Hallerin joukkojen kimppuun
Kaniowissa, Kiovasta kaakkoon, ja onnistuivat verisen taistelun jälkeen
riisumaan aseista tai hajoittamaan ne. Haller itse pääsi pakoon
pohjoiseen ja tavoitti Arkangelskin mukanaan osa miehistöstään. Sieltä
hän vei joukkonsa meritse Ranskaan ja sai johdettavakseen "Ranskan
puolalaisen armeijan", joka oli muodostettu Amerikasta ja muista
maista saapuneista vapaaehtoisista ja sai tällä tavoin tervetulleita
lisävoimia. Se taisteli sittemmin urheasti marsalkka Fochin johdolla
hänen suuren kesä- ja syyshyökkäyksensä aikana.
Kaikki nämä epäämättömät todistukset puolalaisten myötämielisestä
suhtautumisesta ympärysvaltoihin vaikuttivat voimakkaasti heidän
edukseen liittoutuneitten parissa. Poliittinen johto oli Puolan
kansallistoimikunnan hallussa, jonka elokuussa 1917 oli muodostanut
Pariisissa Roman Dmowski kansallisdemokraatteineen. Mitä suurin
merkitys oli propagandalla, jota Amerikassa harjoitti maailmankuulu
pianisti ja lämmin isänmaanystävä Ignacy Paderewski. Suureksi osaksi
sen vaikutuksesta lausui presidentti Wilson kuuluisien neljäntoista
pykälänsä kolmannessatoista pykälässä, että oli luotava riippumaton
valtakunta kaikista niistä maa-alueista, joiden asukkaiden enemmistö
oli puolalainen, ja että tämän valtakunnan oli saatava vapaa ja varma
pääsy merelle. Sama pykälä otettiin sitten Versailles'n selityksen
johdosta kesäkuun 3 p:nä 1918 ympärysvaltain rauhanohjelmaan.
Tämä voitiin tehdä poliittisitta arveluitta Venäjän väliaikaisen
hallituksen julistuksen jälkeen maaliskuun 30 p:nä 1917 ja etenkin
Venäjän maaliskuun 3 p:nä 1918 ratkaisevasti hyljättyä liittolaisensa
bolshevikkihallituksen tehdessä rauhan keskusvaltojen kanssa.
Kun syksyn 1918 alussa kävi ilmeiseksi, että keskusvaltojen tappio
oli lähellä, pääsi itsenäisyysliike Puolassa yhä paremmin vauhtiin.
Varsovan hallitusneuvosto julisti lokakuun 7 p:nä Puolan itsenäiseksi
"käsittäen kaikki puolalaiset alueet". Laitoksena, joka oli
työskennellyt yhdessä saksalaisten kanssa, ei hallitusneuvostolla
kuitenkaan ollut paljonkaan arvovaltaa kansan keskuudessa.
Vasemmistopuolueet taistelivat ankarasti sitä vastaan ja sen yritys
muodostaa kansallinen hallitus epäonnistui. Johto ei enää ollut
sen käsissä. Jo keväällä 1918 olivat itsenäisyysmiehet tehneet
tulevan kapinan suunnitelman. Sen oli alettava etelässä alueilla,
jotka olivat itävaltalaisten hallussa. Muukalaisvallan sorruttua
siellä oli puolalaisten joukkojen marssittava sieltä Varsovaa kohden
saksalaisia karkoittamaan. Suunnitelman ensimmäinen osa suoritettiin
Itävalta-Unkarin sotilasmahdin luhistumisen jälkeen ja keisari
Karlin julistettua lokakuun 16 p:nä Itävallan muuttuvan vapaiden
kansallisvaltioiden muodostamaksi liittovaltioksi. Lokakuun 30 p:nä
ilmestyi Galiziaan äkkiä kuin maasta polkien sotilasmuodostelmia.
Ne olivat Pilsudskin entisiä sotilaita. Entisten legionaupseerien
johtamina puolalaiset riisuivat aseista masentuneet itävaltalaiset
joukot ja miehittivät hallitusrakennukset. Hallitusvallan otti
haltuunsa Krakovassa muodostettu "järjestelyvaliokunta". Samalla
tavoin kävi Kongressi-Puolan miehitysalueen itävaltalaisessa osassa.
Lublinissa muodosti sosialistijohtaja Daszynski sosialistihallituksen.
Mutta miten kävisi ohjelman toisen osan, marssin Varsovaa kohden?
Saksalaisvalta oli siellä vielä marraskuun alussa näennäisesti lujasti
juurtuneena. Kenraalikuvernööri von Beseler yritti vielä viime
hetkessä voittaa puolalaiset puolelleen. Hän auttoi hallitusneuvostoa
muodostamaan heikosta puolalaisosastosta, Puolan puolustusvoimasta,
joka oli hänen päällikkyytensä alainen, kansallisarmeijan. Se tapahtui
kuitenkin liian myöhään. Valta oli jo liukunut hallitusneuvoston
käsistä ja siirtynyt salaiselle hallitukselle, P.O.W:lle. Kävi,
niinkuin Pilsudski oli sanonut Lipinskille: sotilasjärjestön aseelliset
joukot, tuhannet päättäväiset miehet, "sukelsivat esiin maan alta"
valmiina "karkaamaan saksalaisten kimppuun". Oliko heillä riittävästi
voimia voidakseen tehdä sen? Varmasti ei, jos vain vastustajat
tahtoivat ja voivat käyttää ylivoimaansa. Mutta Saksan aikoinaan
niin peloittavan armeijan moraalinen voima oli murtunut. Tuskin oli
vallankumous puhjennut Saksassa, kun se jo tuulennopeasti levisi
itään miehitettyjen maiden joukko-osastoihin. Sotilasneuvostoja
muodostettiin, kuri alkoi arveluttavasti höltyä ja siellä täällä
Puolassa antoivat saksalaiset osastot vastarinnatta puolalaisten
vapaajoukkojen riisua ne aseista. Sotilailla oli ilmeisesti vain yksi
ainoa toive: päästä matkustamaan kotiin.
Saksan miehitysarmeija oli kuitenkin yhä otettava laskelmissa huomioon
vaarallisena valtatekijänä. Ja vaikka se saataisiinkin sovussa
vetäytymään pois, seuraisivat sen jäljessä Venäjän bolshevikkien
punaiset laumat, se tiedettiin liiankin hyvin. Tiedettiin myös, että
Leninin kannattajat Puolan työläisten joukossa vain odottivat sopivaa
hetkeä voidakseen kohottaa yhteiskunnallisen vallankumouksen lipun.
Vaadittiin kaikkien isänmaallisten voimain yksimielistä yhteistyötä
uhkaavien vaarojen torjumiseksi, mutta yksimielisyyden ja järjestyksen
laita oli huonosti. Puolueet kiistelivät vallasta, Krakovan ja Lublinin
hallitukset toimivat omin päin, Itä-Galizian ruteenit olivat eronneet
valtakunnasta, eri seuduilla Puolassa muodostui mielikuvituksellisia,
paikallisia pienoistasavaltoja, kuten esimerkiksi "Tarnobrzegin
tasavalta" johtajinaan pappi Okon ja kansanedustaja Dabal. Puola
oli hajoamaisillaan. Missä oli mies, joka saisi kootuksi voimat ja
saattaisi järjestyksen ja selvyyden tähän lohduttomaan kaaokseen?
Magdeburgiin eristettynä oli Josef Pilsudskilla vain hämärä aavistus
siitä, mitä hänen kotimaassaan tapahtui. Uutisia hän sai ulkomaailmasta
vain "Magdeburger Zeitungin" laihojen ja tarkoitusperäisten uutisten
välityksellä ja niissä oli vain harvoin mitään Puolasta. "Ensimmäisen
tiedon", sanoi Pilsudski eräässä esitelmässään joitakin vuosia
myöhemmin, "sain pari viikkoa ennen vapautumistani, kun muuan
aliupseeri joko myötätunnosta minua kohtaan tai ilkeyksissään pani
käteeni saksalaisen viikkolehden, jossa suureksi ihmeekseni näin
oman kuvani ja sen allekirjoituksena 'Puolan sotaministeri'. Kuvaan
liittyvästä lyhyestä uutisesta havaitsin, että kysymyksessä oli jokin
Swierzynskin hallitus, jollaisen olemassaolosta Puolassa sain tällä
tavoin tietää ensimmäisen kerran. Kuuluin siihen niin sanoakseni
sotaministerinä — ja olin Magdeburgissa. Muistan, miten nauroin yhdessä
vankeustoverini kenraali Sosnkowskin kanssa ja miten laskimme leikkiä
tuosta Puolalle niin vertauskuvallisesta tosiseikasta, että maan
sotaministeri istui telkien takana eräässä linnoituksessa."
Uutinen tuossa saksalaisessa viikkolehdessä — "Die Woche" — ei ollut
mitään huhua vaan vakavaa totta. Mainitsimme jo, että Varsovan
hallitusneuvosto näihin aikoihin yritti muodostaa kansallishallitusta
ja ettei se onnistunut. Hallitusneuvosto kääntyi tällöin "passivistien"
puoleen ja antoi lokakuun 21 p:nä Swierzynskin, "Puolueiden poliittisen
kerhon" puheenjohtajan, tehtäväksi uuden hallituksen muodostamisen.
Hän teki sen seuraavana päivänä ja varasi sotaministerin salkun
— Pilsudskille. Ulkoministeri, kansallisdemokraatti Glabinski,
pyysi tällöin Saksan valtakunnankansleria, Badenin prinssi Maxia,
päästämään Pilsudskin vapaalle jalalle. Kansleri vastasi lokakuun
31 p:nä tahtovansa tehdä sen, jos vain taattaisiin, että Pilsudski
"vastaisuudessa luopuisi saksalaisvastaisesta politiikastaan".
Tuollaista takuuta olivat saksalaiset jo aikaisemmin yrittäneet
hankkia. Eräänä päivänä syyskuun lopussa saivat Pilsudski ja Sosnkowski
odottamattoman vieraan. Vuonna 1915 he olivat Volhyniassa tehneet
tuttavuutta komean saksalaisen ratsuväenupseerin, kreivi Harry
Kesslerin, kanssa, jonka sanotaan olevan keisari Wilhelmin avioton
poika. Nyt Kessler tuli tapaamaan Pilsudskia uudistaakseen tuttavuuden,
kuten hän sanoi. Hänellä oli mukanaan muutamia pulloja hyvää viiniä,
hanhenmaksapasteijaa ja hedelmiä. Keskustelun kuluessa hän antoi
Pilsudskin ymmärtää, että Saksan hallitus oli valmis vapauttamaan
hänet, mutta vaati häneltä sitoumusta, 1:0 ettei hän koskaan taistelisi
Saksaa vastaan ja 2:0 että hän luopuisi vaatimasta Pommerelleniä ja
Ylä-Schlesiaa. "Non possumus", vastasi Pilsudski. "Olen vankinne enkä
voi sitoutua mihinkään."
Kesslerin käynti ja hänen tekemänsä ehdotukset olivat selvänä
osoituksena Saksan ahdingosta. Näköalat valkenivat, Puolalle avautui
mahdollisuuksia, mutta miten niitä voitaisiin käyttää? "Puola",
sanoi Pilsudski eräänä päivänä Sosnkowskille, "Puola, joka sijaitsee
keskellä sodan heikentämiä valtioita, joutuu elämään muutamia
vuosia historiaansa erikoisasemassa. Nuori Puolan valtakunta voi
käyttää mahdollisuuttaan hyväkseen. Siitä voi tulla järjestyksen ja
turvallisuuden edustaja Itä-Eurooppaan ja se voi kohota suurvallan
arvoon. Mutta kaikki tämä voi tapahtua vain sillä nimenomaisella
ehdolla, että se harjoittaa varovaista politiikkaa ja välttää pahoja
yhteentörmäyksiä niin paljon kuin mahdollista. Meidän on saatava
poistetuksi kaikki, mikä voi vitkastuttaa sisäistä lujittumistamme."
— Se politiikka, jota Pilsudski todellisuudessa valtionhoitajana
joutui toteuttamaan, ei paljonkaan vastannut kaikkea tätä, mitä hän
vankilaelämän rauhassa oli suunnitellut. Se ei tosiaankaan ollut
politiikkaa, josta olisi puuttunut "pahoja yhteentörmäyksiä".
Kaikki tämä oli tulevaisuuden näköalaa, mutta lähin tehtävä oli —
Puolan vapauttaminen. Tuntikausia taivalsi Pilsudski ystävänsä kanssa
levottomasti edestakaisin puutarhassa. Hänen ajatuksensa risteilivät
enimmäkseen armeijan ympärillä, tuon Puolan armeijan, jonka luomisen
hän oli aloittanut, mutta joka vielä ei ollut läheskään valmis. Hän
järjesti sen pienimpiä yksityiskohtia myöten, puhui sen vahvuudesta ja
miesluvusta, sen harjoituksista ja varusteista, ja määräsi etukäteen,
mihin osiin maata eri rykmentit oli sijoitettava. Sosnkowski katseli
ihmetellen tätä merkillistä miestä, hänen riippuvia, karheita
viiksiään ja onttoja poskia, jotka vankilaelämä oli tehnyt vielä
ontommiksi. Siinä hän käveli kulunut legionalaisunivormunsa yllään ja
rakensi hallitusta ja armeijaa, joita ei vielä ollut olemassa. Kaiken
hän näki edessään mielikuvituksessaan, kunnes se muuttui hänelle
todellisuudeksi. Oliko tuo mielikuvituksen rikkaus heikkoutta vai
voimaa? Varmasti voimaa, sillä ilman sitä hän ei olisi voinut ryhtyä
aloittamaansa suurtyöhön ja ilman sitä hän ei myöskään olisi voinut
saattaa sitä loppuun.
Molempien ystävysten väsyttyä keskustelemaan he istuutuivat
shakkilaudan ääreen. Siinäkin Pilsudski osoitti samaa perusteellista,
hehkuvaa intoa, jota hän kohdisti kaikkeen, mihin ryhtyi. Ulkonaisesti
hän oli aivan rauhallinen ja välinpitämätön, kunnes äkillinen kirous,
kiivas savukkeen tupruttaminen, syvenevä poimu kulmakarvojen välissä
osoitti, miten intohimoisesti hän seurasi pelin kulkua. Jos Sosnkowski
sattui voittamaan, piti Pilsudski sitä melkein henkilökohtaisena
loukkauksena. Shakin pelaaminen oli hänelle samaa kuin sota: logiikkaa
ja strategiaa. Hän oli harmissaan, jopa vihoissaan siitä, että
vastapelaaja saattoi voittaa hänet. Eikä hän kuitenkaan ollut mikään
erikoisen taitava shakinpelaaja...
Lopulta koitti vapautumisen hetki. Kenraalikuvernööri von Beseler oli
hallitukseltaan saanut määräyksen luovuttaa Puolan hallitusvallan
hallitusneuvostolle. Tällöin oli myös Pilsudskin suhteen tehtävä jokin
päätös. Marraskuun 7 p:nä saapui kreivi Harry Kessler Magdeburgiin.
Hänen oli siellä odotettava määräystä Berliinistä. Seuraavana yönä hän
sai sähköteitse määräyksen vapauttaa molemmat vangit. Varhain 8 päivän
aamuna hän meni linnoitukseen. Annamme Pilsudskin itsensä kertoa:
"Eräänä päivänä marraskuun alussa saapui kaksi saksalaista upseeria
(Kessler ja kapteeni von Gülpen) jo siviiliasuun pukeutuneina. He
ilmoittivat, että olimme vapaat ja että meidän oli heti matkustettava
Berliiniin. Sieltä saisimme jo samana päivänä klo 6 ip. jatkaa
matkaamme Varsovaan menevässä junassa. Katsoessamme ihmeissämme
upseerien siviilipukuja he selittivät hyvin häpeissään, että
vallankumous oli puhjennut Magdeburgissa ja että meidän oli lähdettävä
autossa eikä sotilashenkilöinä, vaan tavallisina kuolevaisina. Pyytäen
anteeksi he anoivat, ettemme ottaisi mukaan lainkaan tavaroitamme.
He nimittäin pelkäsivät, että tämä olisi voinut saada kaupungissa
kiertelevien mielenosoittajain huomion kohdistumaan meihin.
"En tiedä, mitä olisin tällöin päättänyt, ellei upseerien selitykseen
olisi sisältynyt, että jo kello kuusi istuisin junassa matkalla
Varsovaan. Tämän toivon kannustamina teimme äkkiä päätöksemme.
Sosnkowski otti vain pienen matkalaukun mukaansa. Minä kiedoin
paperiin välttämättömimmät pesutarvikkeet ja tällä tavoin lähdimme
linnoituksesta. Minun täytyy tunnustaa, etten silloin ajatellut
käsikirjoitustani enkä mitään muitakaan tavaroitani, jotka jätin
'upseerien kesäarestihuoneeseen'.
"Käveltyämme läheistä siltaa pitkin Elben poikki ja jäätyämme sinne
seisomaan ajoi esiin kaksi autoa vieden meidät nopeaa vauhtia pois
kapinoivasta kaupungista.
"Aivan niin nopeasti ei kuitenkaan matka Berliiniin sujunut. Tiet olivat
kuoppaiset ja vähän väliä lakkoilivat pyörien kehnot korvikerenkaat.
Myöhään iltapäivällä saavuimme vihdoin Berliiniin. Kessler soitti
Wilhelmstrasselle. Junayhteys Varsovaan, vastattiin, on katkennut.
Puolalaisille herroille oli tilattu huoneet hotelli Continentalista."
Illallisen jälkeen hotellissa kävi Pilsudskia tapaamassa muuan
ylhäinen herra, kreivi Lerchenfeld, joka yritti samalla tavoin kuin
Kessler syyskuussa houkutella häneltä jonkinlaisia lupauksia Saksan
suhteen. Pilsudski kieltäytyi jyrkästi. Seuraavana päivänä, se oli 9.
päivä, uudisti muuan toinen ylhäinen herra, ruhtinas Hatzfeld, saman
yrityksen loistavan aamiaisen jälkeen ravintola Hillerissä, mutta yhtä
kielteisin tuloksin. Saksalaiset olivat huolissaan, vallankumous jatkui
Berliinissä, lakkoilevat rautatieläiset estivät kaiken junaliikenteen
ja kuitenkin oli määrätty, että molemmat vapautetut valtiolliset vangit
oli ehdottomasti toimitettava Varsovaan. Lopulta saattoi Kessler
ilmoittaa, että asemalla odotti valmiina ylimääräinen juna, veturi ja
yksi ensimmäisen luokan vaunu. Tuntia myöhemmin istuivat Pilsudski,
Sosnkowski, Kessler ja von Gülpen vaununosastoissaan.
Aikaisin seuraavana aamuna, marraskuun 10 p:nä, höyrysi juna Varsovan
asemalle. Siellä otti Pilsudskin vastaan ruhtinas Lubomirski,
hallitusneuvosten jäsen. Kaduilla tervehtivät häntä riemuitsevat
ihmisjoukot. Kaivattu johtaja, järjestäjä, pelastaja oli saapunut.
Alkoi uusi vaihe Pilsudskin elämässä ja samalla myös Puolan historiassa.
KOHTALON VALITSEMA UUDEN PUOLAN VALTAKUNNAN JOHDOSSA.
Pilsudskista tulee Puolan valtionhoitaja ja ylipäällikkö — Saksalaiset
tyhjentävät maan — Paderewskin poliittinen vierailunäytäntö — Pilsudski
luo vahvan armeijan — Sotaisia riemuvoittoja 1919 — Rintavarustus
Neuvosto-Venäjän ja vallankumouksellisen Saksan välissä — Liitto
Petljuran kanssa — Pilsudskin hyökkäys Ukrainaan ja bolshevikkien
vastahyökkäys — Uusia vastoinkäymisiä Puolalle — Vetoaminen
ympärysvaltojen apuun — Maailmanvallankumouksen etujoukot Varsovan
porteilla — Pilsudskin rohkea strategia pelastaa Puolan ja länsimaat —
Kenraali Weygandin osuus Varsovan voitossa — Aselepo ja rauhansopimus
Moskovan kanssa — Vilnan kaappaaminen syksyllä 1920 ja Pilsudskin
asennoituminen Liettuaa kohtaan.
"Marraskuussa 1918 sattui Varsovassa muuan ei lainkaan historiallinen
vaan hyvin jokapäiväinen tapaus. Wienin asemalta lähti kävelemään
Ulica Marszalkowskaa ja sitten Ulica Moniuszkia pitkin muuan mies,
jota tahdomme sanoa Josef Pilsudskiksi. Hänen yllään oli sama
univormu, jonka nyt näette minun ylläni. Tosin hän palasi kotiin
varsin omalaatuiselta matkalta, hän tuli Magdeburgista. Mutta tuona
aikana palasi myös muita eri keskitysleireistä. Siinä ei ollut mitään
tavatonta eikä sellaisella tapauksella ollut mitään historiallista
merkitystä. Historiallinen alkaa vasta myöhemmin — tavaton
historiallinen kehitys, jota usein olen miettinyt näiden viiden vuoden
aikana etsiessäni vastausta kysymyksiin, jotka tulevat aiheuttamaan
tulevaisuuden historiankirjoittajille vielä enemmän päänvaivaa kaikkien
näiden tapausten silminnäkijäin puuttuessa."
"Sattui nimittäin jotakin tavatonta, muutamien harvojen päivien kuluessa
sattui jotakin tavattoman epätavallista. Pienimmälläkään tavoin
sen vuoksi vaivautumatta, käyttämättä lahjuksia tai minkäänlaisia
etuoikeuksia ja ylipäänsä ilman mitään 'laillisia' toimenpiteitä tuli
tuosta miehestä diktaattori. Hän antoi julistuksia, joita yleisesti
noudatettiin, hän antoi käskyjä, joita kuunneltiin joko mielellään tai
vastahakoisesti, mutta jotka kuitenkin täytettiin. Hän nimitti sotilas-
ja siviiliviranomaisia...
"Mistä se johtui? Mikä oli syynä siihen, että tuollainen valta annettiin
miehelle, jonka sittemmin historiassa oli määrä kantaa nimeä Josef
Pilsudski? Miksi hänelle annettiin tuo rajaton valta ja tavalla, joka
tuntuu sotivan kaikkea sitä vastaan, mitä nykyään sanomme järjeksi,
terveeksi arvostelukyvyksi ja logiikaksi? Miten hänestä tuli Puolan
diktaattori, vaikka hän ei väkivalloin tai kiihoitustoiminnan avulla
pyrkinyt siihen eikä millään tavoin julkisessa esiintymisessään
tavoitellut kansan suosiota?...
"Yhdestä ainoasta syystä hänet toivotettiin tervetulleeksi, yhden
ainoan aiheen vuoksi tunnustettiin hänen tavattomuutensa, yhdestä
ainoasta syystä, toistan sen, hänellä saattoi olla moraalinen oikeus
niin korkeaan asemaan: siksi, hyvät herrat, että hänen yllään oli tämä
univormu, siksi että hän oli I. legionalaisprikaatin päällikkö."
Näin lausui Pilsudski puheessa, jonka hän piti kunniakseen pidetyssä
juhlassa heinäkuun 3 p:nä 1923 luovuttuaan kaikista viroistaan.
Voimakas itsetunto saneli hänen sanansa niiden ulkonaisesta
vaatimattomuudesta huolimatta, mutta myös aivan oikea käsitys asemasta
juuri sinä hetkenä, jolloin Saksan vallan luhistuminen teki Puolasta
isännättömän maan. Puolan kansan oli otettava kohtalonsa omiin
käsiinsä, mutta ratkaisevana hetkenä se oli ilman yhtenäistä johtoa.
Vaistomaisesti kääntyivät silloin kaikkien katseet Pilsudskiin.
Kuluneina vuosina ei yleinen mielipide suurimmaksi osaksi ollut
ymmärtänyt hänen politiikkaansa, joka tuntui noudattavan enemmän
kuin luvattoman koukkuisia suuntaviivoja. Ympärysvaltoja kohtaan
myötämieliset kansallisdemokraatit olivat mitä terävimmin moittineet
hänen aseveljeyttään saksalaisten ja itävaltalaisten kanssa. Piireissä,
jotka kiinnittivät toivonsa keskusvaltoihin, oli huolestuen nähty
hänen joutuvan ristiriitaan niiden kanssa. Hänen esiintymisensä
väliaikaisessa valtioneuvostossa oli tuntunut arvoitukselliselta. Miksi
hän itsepintaisesti vastustaessaan saksalaisia oli antanut asioiden
kärjistyä niin pitkälle, että hänen oma luomuksensa, Puolan legionat,
hajoitettiin?
Nyt häntä ymmärrettiin. Hänen pitkä eristysaikansa saksalaisessa
vankilassa oli kietonut hänen nimensä ympärille marttyyrin sädekehän.
Politiikka, jota hän oli noudattanut näkijän katsein, oli osoittautunut
oikeaksi. Hänen ansiostaan Puolalla oli nyt oma aseellinen voimansa
sen itsenäisen valtakunnan tukena, jota nyt oli käytävä luomaan.
Legionalaiset ja P.O.W:n salainen sotilasjärjestö, joka nyt astui esiin
päivänvaloon, olivat valmiit asettumaan hänen käskettäväkseen. Hän oli
ainoa, joka saattoi ottaa johdon käsiinsä.
Ja tosiaan, johtajaa Puola tarvitsi, jottei kaikki olisi hajonnut
sirpaleiksi. Kaaos, joka vallitsi Puolassa Pilsudskin saapuessa
Varsovaan, oli lohduton. Itse hän on kertonut kokemuksistaan
ensimmäisten päivien aikana: "Puhuin satojen ihmisten kanssa, jotka
edustivat mitä erilaisimpia aloja, järjestöjä, yhdistyksiä ja
pyrkimyksiä. Jokainen heistä sanoi, että juuri hän merkitsi koko
kansaa, jokainen tahtoi saada oman hallituksensa, jokainen sanoi,
ettei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään muusta hallituksesta."
Pilsudski-kirjassaan luo Waclaw Sieroszewski seuraavan pimeän kuvan
asemasta:
"Yhteiskunnalliset ja poliittiset olosuhteet Puolassa olivat tähän
aikaan hirvittävät. Maa oli perikadossa, kuiviin imetty ja nälkiintynyt
sodan jälkeen. Työ oli lakannut tehtaissa, kun niiden koneet oli viety
pois, työttömiä oli satojatuhansia. Kyliä ja kaupunkeja oli raunioina.
Tauteja ja kurjuutta kaikkialla. Vierasta rahaa kiertämässä, valtion
kassa tyhjänä. Lembergissä ja koko itä-Galiziassa leimuaa veljessota
ruteenien kanssa. Pohjoisessa pitävät bolshevikit ja liettualaiset
Puolan alueita miehitettyinä, etelässä käyvät tshekit hyökkäykseen... Ja
Varsovassa ilmenevät jokaisessa ne tuntomerkit, jotka ovat
puolalaisille synnynnäiset tai jotka pitkällinen orjuus on aiheuttanut:
juonitteluja, kiistoja, panettelua, kunnianhimon ja itsekkäiden
pyrkimysten röyhkeää peliä. Pelkurit, raukat ja typerykset järjestävät
joukkoina kokouksia, marsseja ja mielenosoituksia. Kolme osavaltiota,
jotka 150 vuotta ovat olleet erillään toisistaan, kohtelevat toisiaan
vieraina valtioina, eivät kuuntele keskusviranomaisten kehoituksia ja
kieltäytyvät maksamasta veroja. Tottelemattomuus hallitusta kohtaan käy
suosituksi poliittiseksi tunnussanaksi entisten aatelisliittoutumien
esimerkin mukaan. Lakkaamatta puhutaan väitettyjen oikeuksien
puolustamisesta — oikeuksien, joita ei vielä ole olemassakaan."
Pilsudski oli valmis ottamaan vastaan tuon tavattoman vaikean
tehtävän. Hänen jäntevälle luonteelleen oli varsin luonteenomaista,
että pakollisen toimettomuuden aika oli vain lisännyt hänen
toimintatarmoaan. Siperiasta hän oli palannut täynnä hehkuvaa
taistelunhalua. Ruumiillisesti ja sielullisesti äärimmäisen rasittavan
vankeusajan jälkeen Varsovassa ja Pietarissa 1900—1901 ei kestänyt
montakaan kuukautta, ennen kuin hän taas oli täysin voimin kiinni
vallankumouksellisessa työssä. Magdeburgin linnoituksessa hänellä
oli ollut hyvää aikaa kerätä ajatuksensa ja koota voimansa. Emme tee
väärin häntä kohtaan, vaikka edellytämmekin, että henkilökohtaisella
kunnianhimolla oli siinä tietty osuutensa. Itsensä aliarvioiminen ei
kuulunut hänen heikkouksiinsa. Jos hän vain pääsi palaamaan takaisin
kotiin — niin hän oli ajatellut vankilan yksinäisyydessä — jos vain
asema kehittyi siten kuin hän toivoi, niin hän kyllä osoittaisi, mihin
pystyi johtajana, ennen kaikkea sotilaana mutta myös poliitikkona.
Omasta kansastaan hänellä ei ollut mitään kuvitelmia. Kuluneiden
taistelun vuosien aikana hän oli saanut nähdä liiankin paljon
itsekästä laskelmointia, eripuraisuutta ja puoluekinaa kansalaistensa
keskuudessa. Mutta puolalaisissa oli kuitenkin isänmaallinen élan,
joka suurina hetkinä saattoi ajaa heidät sankarillisiin tekoihin.
Teoksessaan "Vuosi 1920" Pilsudski on kauniisti ilmaissut tuntemansa
luottamuksen: "Talven lähestyessä 1918 tuli Puolan kevät, vapauden
kevät vuosisataisen orjuuden jälkeen. Vaikka historiamme sanookin tätä
kevättä lyhyeksi, vaikka ne kukat, joita kevät lahjoittaa ihmisille,
eivät vielä ehtineet kirjavaan mattoonsa peittää orjuuden löyhkääviä
jätteitä, oli tuo kevät kuitenkin kyllin väkevä terästämään riittävän
määrän ihmisiä uusiin voimanponnistuksiin."
Kansan parhaiden voimien kerääminen, niiden johtaminen taisteluun
isänmaan vapauden, kunnian ja vallan puolesta — se oli suurenmoinen,
ihana tehtävä ja pian viisikymmenvuotias vapaustaistelija tunsi
itsensä kyllin voimakkaaksi ottaakseen sen tehtäväkseen. Pilsudski
oli aatteissaan romantikko, mutta toiminnassaan realisti, on sanottu.
Legionain luojana ja järjestäjänä ja politiikassaan itävaltalaisia,
saksalaisia ja vastahakoisia maanmiehiään kohtaan hän oli osoittanut,
ettei ollut epäkäytännöllinen idealisti vaan toiminnan mies, joka
havaitsi realisten tekijäin merkityksen ja osasi käyttää suhdanteita
hyväkseen — ja hallita muita. "Jumala on antanut rintaani ainekset
voimaan ja valtaan käskeä", hän sanoi eräässä esitelmässään muutamia
vuosia sitten. "Hän antoi minulle taipumuksissani ja tunteissani
rakkauden valtaan ja voimaan."
Maassa oli vieras valtatekijä, joka puolalaisten oli vakavasti
otettava laskelmissaan huomioon, saksalaiset miehitysjoukot, joita
oli 80 000 miestä, näistä Varsovassa 30 000. Tosin ne olivat vain sen
mahtavan, vastustamattoman armeijan varjo, joka enemmän kuin kolme
vuotta oli pitänyt Puolaa rautaisessa otteessaan. Niiden kuri oli
hajaannustilassa, sotilasneuvostot olivat asettuneet upseerijohdon
sijaan, kenraalikuvernööri von Beseler oli lähtenyt Puolan
pääkaupungista, jossa hän ei enää voinut saada mitään aikaan. Juna,
joka vei hänet Berliiniin, oli yön pimeässä sivuuttanut junan, joka toi
Pilsudskin Varsovaan. Saksalaisilla sotilailla oli vain yksi toivomus:
päästä palaamaan kotiin. Mutta jos puolalaiset liiaksi ärsyttivät
heitä ja asettivat esteitä heidän lähdölleen, saattoi heistä yhä tulla
vaarallisia vastustajia, heillähän oli hyvät varastot kaikenlaisia
sotatarpeita. Tyhjentämisen toimittaminen ilman verenvuodatusta ja niin
nopeasti kuin mahdollista oli Puolan valtiolle elinehto.
Saman päivän iltana, jona Pilsudski oli saapunut Varsovaan,
ilmoittautui hänelle kuusi saksalaista sotilasta. "Tahdomme puhutella
Josef Pilsudskia", he sanoivat adjutantille, "olemme sotilasneuvoston
jäseniä." Pilsudski otti heidät vastaan huoneessaan.
"Olemme valmiit heti tyhjentämään Puolan", he sanoivat, "mutta
vaadimme, että saamme tehdä sen turvassa. Sellaista hallitusneuvosten
määräystä eivät kuitenkaan sen poliittiset vastustajat tottelisi. Te,
herra kenraali, olette ainoa, joka voitte taata turvallisuutemme.
Tahdotteko antaa meille vakuutuksen, että voimme häiritsemättä palata
takaisin Saksaan?"
Pilsudski oli vielä vain yksityishenkilö, hallitusneuvosta oli vielä
maan laillinen hallitus, mutta hän tiesi, että saksalaiset olivat aivan
oikeassa puhuessaan neuvoston voimattomuudesta. Hän teki nopeasti
päätöksensä ja selitti saksalaisille ottavansa vastatakseen heidän
turvallisuudestaan ja takaavansa sen, mutta vain sillä ehdolla, että
tyhjentäminen sujuisi hänen määräystensä mukaan ja että saksalaiset
joukot jättäisivät Puolaan kaikki aseensa ja kaiken rautatiekalustonsa.
Saksalaiset sotilaat lähtivät kasarmeihin neuvottelemaan ja palasivat
kolmen tunnin kuluttua mukanaan kirje, jossa ei ollut osoitetta. "Mitä
kirjoitamme kuoreen?" he kysyivät vartijalta. "Mitä haluatte", oli
vastaus, ja tällä tavoin tuli kirjeen osoitteeksi: "Puolan kansan
johtajalle". Sen sisällyksenä oli, että sotilasneuvosto suostui
Pilsudskin ehtoihin. Seuraavana aamuna hän lähti adjutanttinsa seurassa
saksalaisten päämajaan, jonne sotilasneuvosto oli kokoontunut.
Istuuduttiin pöydän ympärille ja laadittiin sopimus, jonka molemmat
puolet saman tien allekirjoittivat. — Tämä omituinen välikohtaus
osoittaa parhaiten Pilsudskin nauttimaa arvovaltaa. Saksalaisille hän
oli aivan yksinkertaisesti der Führer, Puolan todellinen hallitsija,
vaikka sitä ei ollut virallisesti vahvistettu.
Muutamia tunteja myöhemmin hän ei enää ollut yksityishenkilö.
Hallitusneuvosta luovutti hänelle "sotilaallisen vallan ja puolalaisten
joukkojen ylipäällikkyyden". Mutta sekään ei riittänyt. Marraskuun 14
p:nä päätti hallitusneuvosta hajota ja uskoa Pilsudskille korkeimman
vallan valtiossa sillä ehdolla, että hän luovuttaisi sen kokoon
kutsuttavalle kansalliskokoukselle. Oikeudellisesti hän oli siten
toistaiseksi Puolan yksinvaltias.
Omituista on havaita, miten tyynen varmasti hän heti otti
ohjakset käsiinsä. Hän muodosti ministeristön sosialisteista ja
vasemmistoradikaaleista pääministerinä Andrzej Moraczewski. Oli
otettava huomioon, hän sanoi, "ne mahtavat mielipidevirtaukset,
jotka viettivät riemuvoittojaan idässä ja lännessä." Hänelle oli
äärimmäisen tärkeää saada sosialistien johtamat työläisjoukot
puolelleen, muutenhan voisi tapahtua, että nämä soluisivat bolshevismin
noidanpyörteeseen. Hänen parhaana tukenaan olivat vanhat legionalaiset.
Ensi hetkestä alkaen asettuivat kaikki Puolan aseelliset miehet hänen
päällikkyyteensä. Jo marraskuun 12 p:nä oli Pilsudski kaunopuheisessa
armeijakäskyssään ja julistuksessaan kansalle teroittanut ehdottoman
kuuliaisuuden välttämättömyyttä, ennen kaikkea saksalaisten
sotilaiden lähtiessä, mitä mitkään väkivaltaisuudet eivät millään
ehdolla saaneet häiritä. Ja häntä toteltiin. Tyhjentäminen jatkui
pahemmitta kahnauksitta. Saksalaisilta ja itävaltalaisilta jääneet
sotatarpeet koituivat arvaamattomaksi hyödyksi. Keskushallituksen
arvovalta ulottui pian suurimpaan osaan maata. Krakovan puolalainen
"järjestelytoimikunta" luovutti johdon Varsovan hallitukselle.
Daszynskin väliaikainen hallitus Lublinissa, "Puolan kansanneuvosto",
jossa Rydz-Smigly oli sotaministerinä, erosi.
Ministereitään Pilsudski vaati keskittämään kaiken voimansa
järjestyksen palauttamiseksi. Saattoi tapahtua, että hän läksytti
heitä kuin koulupoikia. "Jätän johdon teille", hän sanoi, "mutta
varoitan teitä. Jos onnistutte saamaan aikaan järjestyksen, pysyy
valta käsissänne. Mutta en aio kiskoa korvista teitä ylös suosta.
Elämme kiihkeän mullistuksen, yhteiskunnallisen ja taloudellisen
uudelleen järjestelyn vaihetta... Nyt on tehtävä työtä ja ennen
kaikkea vahvistettava kansan kaikkia lujia aineksia teollisuutemme
elvyttämiseksi ja saadaksemme työtä kansalle. Venäjän kokeilun
taas olemme nähneet liian läheltä voidaksemme olla huomaamatta sen
kohtalokkaita tuloksia. Bolshevismi, sitä emme mihinkään hintaan halua."
Pilsudskin tarkoituksena ei kuitenkaan ollut hallita jatkuvasti
diktaattorina maata. Demokraatti hän oli ollut nuoruudestaan
lähtien ja yhä edelleen hän piti parlamentaarista hallitusmuotoa
valtiolaitoksen luonnollisena perustana. Laadittiin ilmeisen
demokraattinen vaalilaki tulevaa kansaneduskuntaa varten. Mutta heti
alusta alkaen kävi ilmi puolueiden auttamaton hajaannus, jota vastaan
Pilsudskin sittemmin oli taisteltava vuosikausia. Oikeistopuolueet,
ennen kaikkea kansallisdemokraatit, olivat äärimmäisen tyytymättömiä
vasemmistosävyiseen hallitukseen ja katkeroituneita siitä, että
heidät oli syrjäytetty. Heidän vastarintansa kohdistui Pilsudskiin
henkilökohtaisesti. Roman Dmowski, joka oli Pariisissa puolalaisen
kansallistoimikunnan johtajana, piti erikoisen sopimattomana, että
vielä lujittumattoman Puolan valtion johdossa oli mies, joka,
sanottiinpa mitä tahansa, kuitenkin oli ollut yhteydessä keskusvaltojen
kanssa ja siksi tuskin saattoi nauttia voittoisain ympärysvaltojen
luottamusta. Hänen ja Pilsudskin välillä syntyi kiihkeitä ristiriitoja.
Tammikuun alussa 1919 tekivät eräät oikeistomieliset upseerit
Varsovassa vallankaappausyrityksen. Se torjuttiin vaikeuksitta, mutta
jännitystä jatkui.
Pilsudski osoittautui nyt todelliseksi valtiomieheksi. Maailmankuulu
pianisti ja lämmin isänmaanystävä Ignacy Paderewski, joka Amerikassa
oli tehnyt niin paljon Puolan asian hyväksi, oli saapunut Varsovaan
jonkinlaisena Pariisin kansallistoimikunnan edustajana. Oli olennainen
ja syvä ero tuon hyvää tarkoittavan, ihanteellisen maailmanmiehen,
joka loistavan uransa aikana taiteilijana ja isänmaallisena puhujana
oli saanut ottaa vastaan tuhansien haltioitunutta ylistystä,
ja taisteluissa karaistuneen vallankumouksellisen, soturin ja
poliitikon välillä, joka oli oppinut katsomaan ankaraa todellisuutta
silmästä silmään. Mutta Paderewskilla oli kuitenkin suuri nimi,
hän saattoi kenties paremmin kuin kukaan muu puhua Puolan puolesta
Ranskan, Englannin ja Amerikan johtaville valtiomiehille — ja
hän oli Dmowskin ystävä. Pilsudski antoi hänelle kunniakkaan
tehtävän, kokoomushallituksen muodostamisen. Dmowski antoi
siunauksensa ja Paderewski otti vastaan tarjouksen. Moraczewski
erosi ja Paderewskin hallitukseen otettiin edustajia oikealta,
vasemmalta ja keskustasta. Pariisin kansallistoimikunta lisättynä
Pilsudskin ystävillä tunnustettiin "Puolan pyrkimysten edustajaksi
ympärysvaltain ja liittoutuneiden parissa". Yksimielisyys oli sillä
kertaa saavutettu, yksimielisyys, jota Puola niin kipeästi kaipasi
sisäisesti lujittuakseen ja voidakseen valvoa etujaan Pariisin
rauhanneuvotteluissa.
Pilsudskin valtioviisaus sai palkkansa. Itsenäisen Puolan ensimmäisten
valtiopäiväin, "sejmin", kokoontuessa helmikuussa 1919 oli niiden
ensimmäisiä toimenpiteitä Pilsudskin valtionhoitajan aseman
yksimielinen vahvistaminen. Valtiosäännön mukaan, joka hyväksyttiin
helmikuun 20 p:nä, tunnustettiin kansaneduskunnalle "suvereeninen ja
lakiasäätävä valta" valtiossa. Mutta todellisena hallitsijana oli ja
pysyi Pilsudski.
Pilsudskin elämän kauneimpia oli hetki, jolloin hän kansansa
valitsemilta edustajilta sai tuon rajattoman luottamuksen osoituksen.
Ylpeys, jota hän tunsi sen johdosta, käy ilmi kerran toisensa jälkeen
hänen puheistaan ja kirjoituksistaan myöhäisempinä vuosina. Lainaamme
tähän muutamia lauseita hänen puheestaan ystäville heinäkuussa 1923:
"Helmikuun 8 p:nä 1919 kokoontui sejm. Olin, hyvät herrat, avannut
sen istunnon ylläni tämä sama univormu I. prikaatin komentajana, sama
univormu yllä puhuin sejmille vyölläni miekka, jonka I. prikaatin
upseerit olivat lahjoittaneet minulle — olin sama mies kuin ennenkin
olin ollut. Muutamia viikkoja sen jälkeen sattui uusi historiallinen
tapaus: sejm valitsi minut yksimielisesti Puolan valtion päämieheksi
ja Puolassa siihen aikaan olevien joukkojen ylipäälliköksi. Muutamassa
kuukaudessa olivat minun henkilössäni toteutuneet rohkeimmatkin
unelmat, mitä puolalainen mies koskaan saattoi uneksia orjuuden
päivinä. Kaikki annettiin minun käsiini. Minun työni ylistykseksi ja
muistojeni kaunistamiseksi, lasteni maineeksi ja kunniaksi annettiin
minulle se arvonimi, jonka jokainen puolalainen lapsi oppii lausumaan
rakkaudella ja kunnioituksella, nimi Naczelnik — päämies — nimi,
joka saa kyynelet kihoamaan silmiimme, sillä se annettiin arvonimenä
miehelle, joka on ikuisesti elävä, vaikka hän kuoli kauan sitten,
suurelle Kosciuzkolle."
Vuonna 1923 ei vertaus tähän Puolan kansallissankariin enää ollut
mitään liiallista itsensä tehostamista; vuosina 1918 ja 1919 Pilsudskin
oli vielä osoitettava, että hän todella ansaitsi Kosciuzkon arvonimen.
Kun hänet tunnustettiin naczelnikiksi, hän oli jo ohjannut
valtiolaivan monien vaarallisten karien lomitse, mutta paljon useampia
oli vielä sivuutettavana. Olemme jo nähneet, miten hänen ensimmäinen
toimenpiteensä oli varmistaa saksalaisten miehitysjoukkojen turvallinen
lähtö. Mutta ei riittänyt, että päästiin eroon niistä saksalaisista
joukoista, jotka olivat entisessä Venäjän Puolassa; saksalaiset
armeijakunnat, joiden yhteinen vahvuus oli lähes 300 000 miestä,
pitivät hallussaan suuria osia Valko-Venäjästä ja koko Ukrainaa aina
Kaukasukseen asti. Suurimman osan näistä valtavista sotilasmassoista
oli suoritettava kotimatkansa Puolan kautta. Pilsudski osoitti heille
tien Kovvel—Brest -Litovsk—Bialystok—Grajewo, mutta tyhjentämisen
alettua seurasivat venäläiset bolshevikkijoukot saksalaisten
kantapäillä sekä Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Liettuaan että Puolaan.
Myös muilla rintamilla näytti uhkaavalta. Itä-Galiziassa olivat
ruteenit (länsiukrainalaiset) nousseet kapinaan jo marraskuun 1 päivänä
ja muodostaneet "Länsi-Ukrainan kansantasavallan", joka myöhemmin
teki liiton Petljuran Kiovassa johtaman Ukrainan hallituksen kanssa.
Schlesiassa vaativat tshekit Teschenin aluetta ja ryhtyivät tammikuussa
hyökkäämään Puolaa vastaan. Posenissa säilyi saksalaisten valta
joulukuun loppuun asti, jolloin puolalaiset tekivät siellä kapinan.
Pohjoisessa oli liettualaisilla toistaiseksi kylliksi tekemistä
torjuessaan bolshevikkeja, jotka tulvana olivat vallanneet puolet
Liettuasta, mutta he olivat myös puolalaisten vannoutuneita vihollisia.
Kiista Vilnasta oli myrkyttänyt näiden kahden kansan välisen suhteen jo
ennen saksalaisten miehitysaikaa.
Ulkoapäin ei nähtävästi ollut odotettavissa mitään apua. Ympärysvallat
suhtautuivat epäluuloisesti hallitukseen, joka oli ristiriidassa
niiden suosiman Puolan kansallistoimikunnan kanssa Pariisissa ja joka
oli ollut kyllin varomaton ottaakseen vastaan Saksan täysivaltaisen
lähettilään, kreivi Kesslerin, saman upseerin, joka oli saattanut
Pilsudskin Magdeburgista Berliiniin ja sieltä Varsovaan.
Jännitystä ympärysvaltojen kanssa lievensi, kuten jo havaitsimme,
taitavasti suoritettu sovinto kansallistoimikunnan kanssa, mutta
oli kuitenkin ilmeistä, että Puolan ahdistuneessa asemassaan oli
luotettava vain omaan sotilaalliseen voimaansa. Pilsudskin oli
ennen kaikkea saatava kootuksi tuo armeija, josta hän oli uneksinut
vankilan yksinäisyydessä Magdeburgissa. Hän teki sen määrätietoisen
tarmokkaasti ja osoittaen järjestelykykyä, joka sai maailman
hämmästymään ja ihailemaan. Uuden armeijan rungon muodostivat entiset
legionalaiset, P.O.W:n muodostelmat, tuo verraten vähälukuinen
Puolan puolustusvoima, joka saksalaisten oli onnistunut koota,
ja muutamat Galiziassa muodostetut rykmentit. Turvautuminen heti
pakolliseen asevelvollisuuteen olisi tehnyt uuden hallitusvallan
aseman vaaranalaiseksi. Sen sijaan vetosi Pilsudski kansaan pyytäen
vapaaehtoista apua.
Hänen ei tarvinnut tehdä sitä turhaan. Vapaaehtoisia virtaili
kymmenintuhansin lippujen luo, uljas todistus Puolan kansan
isänmaanrakkaudesta ja sen siveellisestä joustavuudesta enemmän kuin
neljä vuotta kestäneen, uuvuttavan sodan jälkeen. Kantajoukkojen
nopeaan kasvuun vaikuttivat lisäksi miehistö ja upseerit, jotka olivat
kuuluneet Venäjän armeijaan ja nyt palasivat takaisin kotimaahan.
Helmikuun puolivälissä 1919 oli Puolan armeijassa 8 800 upseeria ja
147 000 sotilasta. Posenissa muodosti kenraali Dowbor-Musnicki 60 000
miestä käsittävän, paikallisen armeijan. Maaliskuussa olivat olosuhteet
jo siinä määrin vakiintuneet, että sejm uskalsi määrätä kutsuttavaksi
aseisiin kuusi ikäluokkaa asevelvollisia. Huhtikuussa saatiin sangen
arvokasta lisävoimaa kenraali Josef Hallerin saapuessa Ranskasta
mukanaan neljä hyvin aseistettua ja varustettua divisionaansa. Saksa
oli myöntänyt näille vapaan läpimatkan rautateitse. Joukottain
sotatarpeita ostettiin Ranskasta. Ranskalainen sotilaslähetyskunta
järjestettiin Varsovaan. Vuoden 1919 lopussa oli Puolan asevoima
kohonnut lähes 600 000 mieheen.
Tällä tavoin Puola saattoi säilyttää asemansa kaikilla rintamilla
ja vuoden 1919 aikana lähestyä Pilsudskin suurta päämäärää: tuon
muinaisen mahtavan Puolan jälleensyntymistä, joka rajojensa sisään oli
sulkenut valtavia alueita. Lyhyt taistelu tshekkien kanssa päättyi
aselepoon. Kansannousu Posenissa saattoi tuon maakunnan puolalaisten
käsiin. Itä-Galiziassa jatkui katkeria taisteluja ruteeneja vastaan
kuukausimääriä voittojen ja tappioiden vuorotellessa. Ratkaisu
tapahtui Hallerin divisionain saavuttua. Pilsudski otti ne omaan
päällikkyyteensä ja suoritti kesäkuussa hyökkäysliikkeen, joka
lopullisesti murti ruteenien vastarinnan. Myös Galizian itäisen osan,
jossa asui huomattava puolalainen väestö, liittämistä Puolaan pidettiin
pakottavana välttämättömyytenä valtakunnan turvaamiseksi. Kansallisviha
kahden slaavilaisen kansanheimon välillä tässä maanääressä antoi
sodalle sovittamattoman luonteen. Länsi-Ukrainan tasavallan hallitus
pakeni ulkomaille ja koetti siellä saada kannatusta itsenäisyyden
vaatimuksilleen.
Suurenmoisen menestyksellisesti suoritettiin sotaretki Puolan
päävihollista, Neuvosto-Venäjää, vastaan. Puolalaisten sotatoimia
helpotti se, että punaisia armeijoita ahdistivat kiivaasti idässä,
etelässä ja pohjoisessa valkoiset kenraalit Denikin, Koltshak ja
Judenitsh. Puolalaisten hyökkäysliike suoritettiin helmikuussa ja se
johti mm. Brest-Litovskin ja Pinskin valtaamiseen.
Koillisella rintamalla oli kaupunki, jonka omistaminen merkitsi paljon
Pilsudskille: Vilna. Rakkaus kotikaupunkiin ilmenee lämpimästi hänen
kirjoituksissaan.
"Sinä rakas kaupunki!" — hän sanoi eräässä puheessaan Vilnassa vuonna
1928. "Ympärilläsi ojentuvat muurit kaihoisasti viheriöiviä kukkuloita
kohden. Jonkin kukkulan harjalle noustessa näkee utuharson lävitse
kimaltelevien tornien kohoavan taivasta kohden. Niiden kellojen
soidessa ei tiedä, valittavatko ne vai rukoilevat armoa vai kantavatko
ne vain kaipuun ääniä korkeuteen.
"Sinä rakas kaupunki! Te rakkaat muurit, jotka hellästi vartioitte minua
lapsena ja opetitte minut rakastamaan totuuden suuruutta! Sinä rakas
kaupunki niin monine, monine muistoinesi! Olet vanhan kulttuurimme ja
muinaisen valtiollisen suuruutemme vertauskuva. Jagiellojen mahtava
hallitsijasuku hallitsi kerran Krakovan ja Vilnan torneja. Stefan
Batoryn Vilna, sen kuninkaan kaupunki, joka perusti yliopiston ja
viitoitti miekallaan uusia rajoja. Suuret runoilijat ja näkijät, jotka
ilahduttivat kansaa ja antoivat sille elämän säkeittensä taikavoiman
avulla. Täällä, näiden muurien sisäpuolella, niiden hurskaassa
kauneudessa, olette te samalla tavoin kuin minäkin saaneet oleskella
vihaamassamme venäläisessä koulussa.
"Kaikkea, mikä sielussani on kaunista, on Vilna hellästi hoivannut.
Täällä kuulin rakkauden ensimmäiset sanat, viisauden ensimmäiset
opetukset, kaiken, minkä lapsena ja nuorukaisena koin muurien ja
kukkulain lempeässä sylissä. Se on muuan maailman ihanimmista
kaupungeista."
"Vilna", sanoi Pilsudski eräässä esitelmässään vuonna 1923,
"on lapsuuteni kaupunki. Rakastan sitä ja olen pitkien vuosien
aikana kaivannut sitä. Vilnan kohtalo oli minulle sydämen
asia, välttämättömyys, joka vastustamattomasti kutsui minua...
Nuoruusvuosien, rakkauden ja muistojen pakottava käsky kutsui
minua. Vilna oli minulle monivuotisen ja uskollisen kaipauksen
perintöosa." Tammikuussa 1919 olivat bolshevikit valloittaneet
Vilnan ja karkoittaneet Liettuan hallituksen, joka oli muodostettu
siellä syksyllä 1918. Kuukauden toisensa jälkeen mietti Pilsudski
mahdollisuutta vapauttaa kotikaupunkinsa. Vapauttaminen merkitsi
hänelle kaupungin ja sen ympäristön yhdistämistä Puolaan. Kun
liettualaiset huhtikuussa karkoittivat bolshevikkeja maastaan ja
valmistautuivat karkaamaan näiden kimppuun myös Vilnassa, päätti
Pilsudski toimia. Juuri silloin uhkasivat ruteenit pahasti Lembergiä
ja Pilsudskin ministerit ja kenraalit varoittivat häntä hajoittamasta
voimiaan sotatoimiin muualla. Mutta hän ei kuunnellut heitä, vaan lähti
sotaretkelle kaikkien niiden joukkojen etunenässä, jotka vain sai
haalituksi kokoon. Ne olivat suurimmaksi osaksi entisiä legionalaisia.
"Komentajamme rakastaa Vilnaa, pääsiäisenä annamme Vilnan hänelle
lahjaksi", sanoivat hänen sotatoverinsa.
Eikö Pilsudski siis ollut selvillä siitä, että Vilna oli Liettuan
entinen pääkaupunki ja kuului historiallisen oikeuden mukaan tälle
maalle? Varmasti, mutta Vilna kuului myös entiseen Puolan valtakuntaan,
jonka osana Liettua oli ollut, ja ennen kaikkea tuo kaupunki kuului
hänelle itselleen syntyperän oikeutuksella. Kun Pilsudski vuonna
1923 kertoi kahdessa esitelmässä retkestä Vilnaa vastaan keväällä
1919 ja selitti, miten häntä oli Varsovassa koetettu estellä
"lähetystöin, vihanpurkauksin, vastalausein, tarkastustoimikunnin ja
kaikin mahdollisin riitakeinoin", hän lisäsi: "Mutta he joutuivatkin
tekemisiin viekkaan liettualaisen kanssa." Hän oli liettualainen,
mutta entisessä merkityksessä, mikä tarkoitti puolalaista, joka oli
kotoisin Liettuasta.
Sotatoimet koillisessa johtivat täydelliseen menestykseen. Huhtikuun
17 päivänä valloitti Pilsudski Lidan ja 21 päivänä oli Vilna hänen
käsissään. Hän oli täysin tietoinen siitä, että liettualaiset perin
vastahakoisesti näkivät puolalaisten asettuvan Vilnaan, mutta taistelu
yhteistä vihollista vastaan, niin hän arveli, voisi kenties sittenkin
muodostua sovinnon pohjaksi. Marssiessaan Vilnaan huhtikuun 20 päivänä
hän laati "julistuksen Liettuan suuriruhtinaskunnan kansoille", jossa
sanottiin:
"Enemmän kuin sataan vuoteen ei maanne ole tuntenut vapautta, onhan
se ollut vihamielisen venäläis-, saksalais- tai bolshevikkivallan
sortama ... Tuo jatkuva orjuus, jonka hyvin tunnen, olenhan syntynyt
tässä maassa, on poistettava. Tässä maassa, joka on ollut kuin Jumalan
unohtama, täytyy vapauden kukoistaa ja sen on saatava itse vapaasti
määrätä itsestään... Puolan armeija, jonka olen johtanut tänne asti
kukistaakseni väkivallan ja sorron, tuo teille kaikille vapauden.
Tahdon antaa teille mahdollisuuden järjestää sisäiset kansalliset ja
tunnustukselliset kysymyksenne tavalla, jota pidätte parhaana, ilman
minkäänlaista painostusta Puolan taholta. Siksi en järjestä tänne
minkäänlaista sotilashallintoa, vaikka tykit vielä jyrisevät ja veri
virtaa maassanne. Järjestän siviilihallinnon, johon kutsun maan omia
poikia."
Siis itsehallinto, kenties vieläpä valtiollinen autonomia Liettualle...
Mutta liettualaiset eivät toivoneet vain itsehallintoa, eivätpä
edes liittovaltion asemaa Puolan yhteydessä, vaan täydellistä
itsenäisyyttä, ja itsenäiseen Liettuaan kuului myös sen muinainen
pääkaupunki, se oli heidän ehdoton vaatimuksensa. Ristiriita oli
auttamaton.
Puolalaisten voittoisa eteneminen jatkui kuitenkin itään päin kauas
Valko-Venäjän alueelle. Elokuun alussa valloitettiin Minsk ja saman
kuun lopussa olivat puolalaiset saavuttaneet Berezinan linjan.
Syyskuussa ulottui itärintama Dünaburgista pohjoisessa etelään aina
Dnjestrvirtaan asti 1,000 kilometriä pitkänä linjana, joka oli noin 600
kilometrin päässä Varsovasta.
Mihin Pilsudski pyrki tällä suurella hyökkäysliikkeellään? Hän tahtoi,
niin hän sanoi, käydä sotaa Venäjää vastaan "niin kaukana kuin
mahdollista niistä seuduista, joissa uutta elämää rakennettiin, ja
ehkäistä kaikki yritykset pakottaa puolalaiset vielä kerran elämään
vierasta elämää, jota he eivät itse olleet rakentaneet." Venäjää oli
heikonnettava niin paljon kuin mahdollista ja tätä tarkoitusta varten
oli pitkin sen länsirajaa järjestettävä joukko kansallisvaltioita,
jotka sopimuksin olivat liitossa Puolan kanssa. Pilsudski ei taistellut
vain bolshevikkeja vastaan vaan Venäjää vastaan sinänsä. Siksi hän
torjui kaikki kehoitukset yhteistoimintaan Denikinin kanssa ja siksi
hän syksyllä solmi Ukrainan kansansankarin, Simon Petljuran, kanssa
ne suhteet, joilla seuraavana vuonna tuli olemaan niin laajakantoiset
seuraukset.
Ukrainalaiset olivat, kuten tiedämme, vuonna 1918 muodostaneet
saksalaisten suojeluksessa itsenäisen valtion hetmanninaan Skoropadski.
Joulukuussa oli Skoropadskin karkoittanut Kiovasta kansannousu, jonka
johtajasta Simon Petljurasta nyt tuli "Ukrainan kansantasavallan"
päämies. Tammikuussa hän oli tehnyt liiton Länsi-Ukrainan tasavallan
kanssa Galiziassa ja siten tosiasiassa tullut Puolan viholliseksi.
Helmikuun alussa, viimeisten saksalaisten miehitysjoukkojen lähdettyä
maasta, olivat hyökkäävät venäläiset bolshevikkijoukot kuitenkin
karkoittaneet Petljuran ja hänen neljänmiehendirektoriuminsa Kiovasta.
Hän jatkoi kuitenkin taistelua. Kesän aikana hän tuotti venäläisille
vakavia tappioita ja pakotti heidät perääntymään. Nyt hän pyrki
pääsemään yhteyteen Pilsudskin kanssa. Puolalaiset ja ukrainalaiset,
hän sanoi, taistelivat samaa vihollista vastaan. Miksi ei siis käytäisi
sotaa yhdessä? Tämä sopi hyvin Pilsudskin suureen suunnitelmaan Puolan
johtamasta, Venäjää vastaan kohdistuvasta liittovaltioryhmästä.
Syyskuun 1 päivänä solmittiin rauha ja väliaikainen sopimus Puolan ja
Ukrainan kansantasavallan välillä. Ukrainalaisten täytyi tällöin jättää
heimoveljensä Galiziassa oman onnensa nojaan.
* * * * *
Syksyllä 1919 oli Puolan asema ulkonaisesti loistava. Versailles'n
rauhansopimuksen nojalla oli Saksa luovuttanut Posenin ja Pommerellenin
sekä tuon "käytävän", joka takasi Puolalle vapaan pääsyn merelle.
Ylä-Schlesian kysymys oli kuitenkin jätetty avoimeksi ja elokuussa
1919 tehty yritys maakunnan irroittamiseksi Saksasta aseellisen
kapinan avulla oli sortunut saksalaisen väestön vastarintaan. Kysymys
Itä-Galiziasta ja Vilnasta oli samoin huojuvalla kannalla, mutta
molemmat alueet olivat tosiasiassa puolalaisten hallussa. Venäjän
rajasta ei ollut tehty mitään päätöstä, mutta siinäkin suhteessa tuntui
Puolan valta olevan jokseenkin turvattu kesän voittojen jälkeen.
Entä millainen oli sitten Puolan sisäinen asema? Vaivalloisesti
työskenneltiin olojen vakiinnuttamiseksi, vaikea tehtävä keskellä
riehuvaa sotaa. Paderewskin hallitus teki voitavansa saattaakseen
järjestystä ja selvyyttä kitisevään valtiokoneistoon raha-asiain
kiristyessä äärimmilleen sodan aiheuttamien, valtavien menojen vuoksi.
Paderewski oli kuitenkin pääministerinä pettymys ystävilleen. Pariisin
rauhankonferenssissa, jonne hän matkusti huhtikuussa valvomaan
yhdessä Dmowskin kanssa Puolan etuja, hän esiintyi erinomaisen
menestyksellisesti diplomaattiympäristössä, mutta kotimaahan,
Puolaan, hän ei soveltunut. Puolueristiriidat sejmissä tekivät hänet
neuvottomaksi ja hänen oli vaikea saada yhdistetyksi epikurolaisia
tapojaan virastotyön velvollisuuksiin. Suurina hetkinä hän oli hyvä
puhuja, mutta kiistoissa ja väittelyissä hän oli avuton. Lisäksi hän
ei koskaan voinut oppia ihailemaan Pilsudskia; nuo kaksi miestä olivat
liian erilaisia voidakseen ymmärtää toisiaan.
Vuoden lopussa oli Paderewski loppuun käytetty voima. Sekä sejmissä
että hallituksessa oli kyllästytty tuohon epäkäytännölliseen
idealistiin, miten suurta kunnioitusta hänen isänmaanrakkautensa
ansaitsikin. Eräänä päivänä joulukuun alussa ilmoitti sejmin puhemies
aivan äkkiä täysi-istunnossa, että pääministeri oli eronnut, mitä
Paderewski tosiasiassa ei ollut tehnyt... Pelkästä kohteliaisuudesta
antoi Pilsudski uuden hallituksen muodostamisen hänen tehtäväkseen.
Viisi päivää turhaan yritettyään oli Paderewskin alistuttava. Hän
tunsi itsensä syvästi loukkaantuneeksi ja palasi masentuneena
kauniiseen kotiinsa Riond Bossoniin Lac Lémanin varrelle, missä hänen
kaksi mahtavaa Steinway-flyygeliään niin kauan olivat seisoneet
mykkinä. Ensin hän ei tahtonut koskea niihin, niin kerrotaan, mutta
parin kuukauden kuluttua kiusaus kävi ylivoimaiseksi tai kenties
välttämättömyys, sillä hänen kokeensa valtiomiehenä oli maksanut
suurimman osan hänen omaisuudestaan. Vanhan ja uuden maailman
musiikinrakastajat saivat takaisin ihailemansa epäjumalan...
Puolan poliittisessa maailmassa ei Paderewskin jälkeen jäänyt
tyhjää tilaa. Hänen erottuaan joulukuussa muodosti Leopold Skulski
uuden hallituksen, joka tukeutui keskustapuolueisiin, kun taas
kansallisdemokraatit ja sosialistit jäivät sen ulkopuolelle.
Valtionhoitajalle, Pilsudskille, oli toisarvoinen kysymys, mitkä sejmin
puolueista olivat tai eivät olleet mukana hallituksessa, kunhan hän
vain sai suorittaa loppuun korkealentoiset sotilaalliset ja poliittiset
suunnitelmansa. Kun niistä oli kysymys, oli hänellä itse asiassa
vapaa valta toimia. Hänen politiikkansa suurenmoisuus soveltui hyvin
puolalaisten kansanluonteeseen. Puola oli kohotettava suurvallaksi, se
oli sovittu, ja Pilsudski oli mies, joka oli sen tekevä. Kukapa saattoi
epäillä menestystä hänen jo saavuttamiensa loistavien voittojen jälkeen?
Sotaisat suurvaltasävelet kajahtelivat Pilsudskin huulilta noina
aikoina. Uudenvuoden vastaanottotilaisuudessa vuonna 1920 hän Lazienkin
linnassa lausui diplomaattikunnan, hallituksen jäsenten ja sejmin
marsalkan läsnäollessa:
"Sydämestäni toivon, että armeija tämän vuoden aikana voi tehtävänsä
suoritettuaan laskeutua lepoon. Mutta edessämme on vielä suuri tehtävä
ja tämä tehtävä on vaikea. Se vaatii suurta kuria ja itsehillintää
sotilashenkilöiltä. Edessämme on kenties itäisten kysymysten ratkaisu,
itäisten rajojemme lopullinen vakiinnuttaminen tai jokin muu järjestely
idässä. Nyt joudumme ratkaisemaan kaiken sen, minkä vuonna 1914
puhjennut maailmanmyrsky on luonut."
Vielä selvemmin sanoi Pilsudski puheessa, jonka hän piti Lublinissa
tammikuun 11 päivänä tarkastusmatkallaan itäisiin maakuntiin:
"Puolalla on suuri työ edessään. Puolalla, joka on herännyt
horroksesta ja unesta, on kaikki ne ulkonaiset edut, joista me,
orjuudessa kasvaneet, voimme iloita, nimittäin suuri armeija, suuria
riemuvoittoja, suuri ulkonainen voima, suuri valta, jota sekä ystävien
että vihollisten on tunnustaen kunnioitettava, tahtoivatpa tai
ei... Mutta käsi sydämelle, onko meillä myös riittävästi sisäistä
voimaa? Onko meillä kylliksi henkistä voimaa? Onko meillä kylliksi
aineellista voimaa selviytyäksemme kokeesta, joka meitä odottaa?
Puolan on ratkaistava tuo suuri kysymys, tahtooko se valtakuntana
olla samanveroinen kuin maailman suurvallat vai tahtooko se pysyä
pikkuvaltiona, joka tarvitsee mahtavien apua.
"Tähän kysymykseen ei Puola vielä ole antanut vastaustaan. Sen on vielä
osoitettava voimansa. Meitä odottaa suuri ponnistus, johon meidän
kaikkien nykyiseen sukupolveen kuuluvien on valmistauduttava, jos
tahdomme tehdä elämän helpoksi tuleville sukupolville, jos tahdomme
kääntää historian rattaan niin kauas, ettei Puolan tasavalta tule
olemaan ainoastaan idän suurin sotilasvalta vaan myös sen suurin
kulttuurivalta."
Kuulijat tiesivät, mitä valtionhoitaja lähinnä tarkoitti: jatkuvaa ja
laajenevaa sodankäyntiä Venäjää vastaan päämääränä Puolan suuruus.
Tuohon aikaan oli kuitenkin idän poliittisessa ja sotilaallisessa
asemassa tapahtunut suuria muutoksia eivätkä ne kaikki olleet eduksi
Puolalle. Koltshakin oli menestyksellisen hyökkäyksensä jälkeen yli
Uralin ollut pakko perääntyä ja marraskuussa 1919 tyhjentää Omsk.
Denikin oli idästä ja etelästä edennyt Ukrainaan ja elokuussa 1919
valloittanut Kiovan, mutta sen jälkeen hänen oli ollut pakko perääntyä
ja joulukuussa tyhjentää Ukrainan pääkaupunki, jonka punaiset nyt
jälleen miehittivät. Sekä Denikinin että bolshevikkien voimakkaasti
painostamana oli Petljuran vuoden lopussa pakko joukkojensa
jäännökset mukanaan paeta turvaan Puolaan. Judenitshin hyökkäysliike
Pietaria kohden oli kurjasti epäonnistunut. Vielä toistaiseksi oli
punaisilla kylliksi työtä taistellessaan jäljelle jääneitä valkoisia
joukkomuodostelmia vastaan. Krimillä järjesteli kenraali Wrangel,
Denikinin seuraaja, parhaillaan hänen armeijansa jäännöksiä uudelleen
ja varustautui ympärysvaltain avustamana. Mutta saattoi jo etukäteen
havaita, että Moskovan hallitus selviäisi pian vastustajistaan
etelässä, idässä ja pohjoisessa, jonka jälkeen se voisi viskata
suurimman osan sotavoimistaan länteen, Puolaa vastaan.
Oliko Puola kyllin vahva mittelemään voimia Neuvosto-Venäjän kootun
voiman kanssa? Pilsudski oli varma siitä. Jossakin kirjoituksessaan hän
kertoo, miten helposti hänen puolalaisensa vuonna 1919 löivät pakoon
tuon punaisen armeijan, jonka edessä koko maailma vapisi. "Timesissä"
oli helmikuussa 1920 Puolan valtionhoitajan haastattelu taistelun
mahdollisuuksista Neuvostoliittoa vastaan. "Käsitykseni mukaan", hän
oli lausunut, "on epätodennäköistä, että Puola kärsisi tappion. Puola
ei voi menettää sotaa." Ylpeänä Pilsudski ajatteli uljasta armeijaansa,
lähes 600 000 miehen vahvuista, jonka hän uupumattomin ponnistuksin oli
onnistunut kokoamaan. Miksi ei iskeä silloin, kun oli voimia tehdä se?
Ennemmin tai myöhemmin oli Puolan kuitenkin miteltävä voimiaan Venäjän
kanssa; oli viisaampaa olla odottamatta, kunnes vihollinen ehti kerätä
voimia. Jo vuoden 1919 lopussa oli Pilsudski tehnyt päätöksensä, niin
hän itse kirjoittaa teoksessaan "Vuosi 1920": "Olin sitä mieltä, että
sodassa Neuvostoliiton kanssa se sotaa käyvä valta, joka hyökkäisi
tarmokkaasti, menestyisi ja voisi murtaa vastustajan linjan itse
valitsemassaan kohdassa."
Moskovassa oltiin selvillä siitä, että Puola nyttemmin oli
Neuvostotasavallan päävihollinen. Vuoden 1919 lopussa julisti Trotski
eräässä kiertokirjeessä, että punainen armeija ryhtyisi hyökkäykseen
Puolaa vastaan. Hyökkäystä valmisteltiin innokkaan propagandan
avulla länsimaissa, ja sen yhteydessä Puola esitettiin työläisille
yhteiskunnallisen taantumuksen vallituksena, porvaristolle taas esteenä
taloudellisten suhteiden solmimisessa Venäjän ja muiden maiden välille.
Oli ilmeistä: Puola täytyi murskata, jotta Neuvostoliitto voisi
ojentaa kätensä puolueystävilleen Saksassa ja sen jälkeen levittää
kommunistisen vallankumouksen yli koko Euroopan. Mutta sama syy, joka
sai Pilsudskin toivomaan niin nopeata iskua kuin mahdollista, vaati
Neuvosto-Venäjää lykkäämään voimainmittelyä. Vuoden 1920 alussa oli
vain neljä neuvostovenäläistä divisionaa pitkin koko pitkää Puolan ja
Venäjän välistä rintamalinjaa. Täytyi voittaa aikaa varustautumiseen.
Joulukuussa 1919 ehdotti Tshitsherin rauhanneuvotteluja ja tammikuun
29 päivänä lähetti neuvostohallitus Pilsudskille langattomana
sähkösanomana rauhantarjouksen, johon samalla sisältyi selitys, ettei
punainen armeija tulisi ylittämään silloista rintamalinjaa. Neuvottelut
todella aloitettiinkin — puolalaiset tekivät vastaehdotuksensa
maaliskuun 27 päivänä — mutta kumpikaan puoli ei tosissaan tarkoittanut
rauhaa. Tällä välin Venäjän joukot pitkin rajaa kasvoivat vähitellen
20 jalkaväkidivisionaksi ja 5 itsenäiseksi ratsuväkiprikaatiksi.
Puolalaiset saattoivat tätä voimaa vastaan aluksi asettaa 21 divisionaa
jalkaväkeä ja 7 prikaatia ratsuväkeä.
Pilsudski käytti odotusajan lujittaakseen Puolan valtaa lännessä
ja idässä. Tammikuussa miehitettiin ns. "käytävä" Itä-Preussissa
merenrantaan asti. Liettuan raja turvattiin joukkoja sijoittamalla.
Rintamaa Venäjää vastaan oli jo vuoden 1919 lopussa työnnetty
eteenpäin, niin että se ulottui Dünasta etelään Berezinaa pitkin
Zwiabelin ohi ja Tarnopolin itäpuolella Dnjestriin asti. Maaliskuussa
miehitettiin Mozyrz, jolloin saatiin katkaistuksi suoranainen
rautatieyhteys Neuvosto-Venäjän pohjois- ja eteläarmeijain välillä.
Huhtikuussa oli Pilsudski lopulta valmis uskaltamaan suuren
hyökkäysliikkeensä. Miksi hän suoritti sen etelärintamalla,
Ukrainassa? Kirjassaan "Vuosi 1920" hän selvittää strategisia syitä,
jotka johtivat siihen. Sotilaallisia näkökohtia lukuun ottamatta
oli poliittisilla suuri osuutensa. Jo myöhäiskesällä 1919 oli
Pilsudski, kuten havaitsimme, astunut yhteyteen Petljuran kanssa.
Sosialistivallankumouksellinen poliitikko Boris Savinkov oli jonkin
aikaa oleskellut Varsovassa ja siellä koettanut saada vanhan ystävänsä
ja sotatoverinsa Pilsudskin tuntemaan mielenkiintoa Ukrainan
venäläisvastaista politiikkaa kohtaan. Ukrainan vapausliikkeen
käyttäminen hyväksi Puolan taistelussa Neuvosto-Venäjää vastaan
oli varsin lähelle lankeava ajatus. Huhtikuun 22 päivänä 1920 teki
Pilsudski liittosopimuksen Petljuran kanssa. Siinä sovittiin, että
puolalaiset auttaisivat ukrainalaisia karkoittamaan venäläiset maasta
Dnjepriin asti ja vastapalvelukseksi Petljura Ukrainan tasavallan
nimiin luopui Itä-Galiziasta ja Volhyniasta. Hänen kahden divisionansa
oli määrä yhtyä puolalaiseen hyökkäysarmeijaan, jota myös odotettiin
ukrainalaisten vapaaehtoisten vahvistavan etenemisen edistyessä.
Kummallakin puolen oli valtiomiehen ajatus sopimuksen perustana.
Petljura tiesi, että Ukraina oli liian heikko voidakseen omin voimin
vapautua venäläisikeestä. Luopuminen kahdesta laajasta ja rikkaasta
maakunnasta oli kallis hinta Puolan avusta, mutta ilman sitä oli
suurin osa Ukrainasta auttamattomasti hukassa. Pilsudskille oli
liitto ukrainalaisen vapaustaistelijan kanssa askel hänen suuren
suunnitelmansa toteutumista kohden. Ukrainan vapautumisen jälkeen
olisi Valko-Venäjän vuoro, joka jo puoleksi oli puolalaisten
hallussa. Jos tämän jälkeen onnistuisi voittaa itsepintaisten
liettualaisten vastenmielisyys Puolaan liittymistä kohtaan, oli
uneksitun liittovaltion uljas rakennus jo valmis. Yhteensä siinä
olisi n. 75 miljoonaa asukasta eli siis enemmän kuin missään muussa
Euroopan valtakunnassa Venäjää lukuunottamatta. Mitä loistavia
tulevaisuuden näköaloja Puolan suurvaltapolitiikalle ja puolalaiselle
yritteliäisyydelle! Liittovaltiosuunnitelma ulottui kauas yli
Puolan valtakunnan rajojen v. 1772 palauttamisen ja siihen sisältyi
Jagiellojen vallan uudistaminen nykyaikaisessa muodossa. Menetettyään
suuria maa-alueita etelässä ja lännessä kymmenine miljoonine
asukkaineen lakkasi moskoviittien Venäjä olemasta vaarana Puolalle
— ja Eurooppa olisi turvassa bolshevismin uhalta. Kenties Pilsudski
laskelmoi myös läntisten suurvaltain tuntevan myötämielisyyttä yritystä
kohtaan, joka pelastaisi rikkaan Ukrainan kommunismin sekasorrosta ja
avaisi taas Mustan meren satamat viljan vientiä varten.
Maailmanhistoriallisiin mittoihin kohosivat nämä suunnitelmat, joita
Puolan valtionhoitaja ja Ukrainan hetmanni käsittelivät keskustellen
luottamuksellisesti suurenmoisesta tulevaisuuden perspektiivistä.
Vaaleatukkainen, sinisilmäinen ukrainalainen tyynine, vaatimattomine
olemuksineen ei voinut muuta kuin herättää luottamusta puhuessaan
oman kansansa vapaudenkaipuusta ja kansannoususta moskoviittejä
vastaan, joka seuraisi yhtyneiden Puolan ja Ukrainan armeijan jälkiä.
Pilsudskin oli kunnioitettava rohkeutta ja sitkeyttä, jota Petljura
oli osoittanut epätasaisessa taistelussa venäläistä ylivoimaa
vastaan. Kummallakaan heistä ei ollut pienintäkään halua liittoutua
"valkoisten" venäläisten kanssa, joiden pyrkimyksenä oli yksinomaan
palauttaa entiselleen "yhtenäinen ja jakamaton Venäjä". Kumpikin piti
uskonkappaleena sitä, että venäläinen on ja pysyy kansojen sortajana,
tunnustipa hän tsaarivallan tai Leninin evankeliumia. Sieroszewski
ilmaisee ystävänsä Pilsudskin ajatukset kirjoittaessaan: "Kaikki
venäläiset, vallankumouksellisia suinkaan unohtamatta, ovat enemmän
tai vähemmän naamioituneita imperialisteja. Alkeellinen sentralismi
on luonteenomaista heidän asenteelleen, joka ikuisesti pyrkii
absoluuttista kohden. He eivät voi sietää eroavaisuutta, he eivät osaa
sovittaa ristiriitoja."
"Vuoden 1919 lopussa ja vuoden 1920 alussa", kirjoittaa Pilsudski itse,
"tahtoivat valtojen edustajat järjestää tapaamisen Denikinin ja minun
välilleni. Tämän tapaamisen tarkoituksena oli yhteinen sotatoiminta
bolshevikkeja vastaan. Välittäjän kautta esitettiin Denikinin taholta
pääehtona, että minä järjestäisin Bugin tuolle puolen hallinnon hänen
nimiinsä ja korottaisin entisen Venäjän valtakunnan ulkonaiset merkit
valtiollisiksi tunnusmerkeiksi. Kieltäydyin ja selitin, etteivät
sotilaani tahtoneet käydä puolustamaan niitä, joita vastaan olivat
taistelleet."
Voimme kuvitella, miten jännittyneenä Pilsudski odotti sitä hetkeä,
jolloin voisi antaa määräyksen toimintaan. Ensimmäisen kerran hänen
oli nyt johdettava sotaa todella suurin mitoin ja suuria sotajoukkoja
käskynalaisinaan, sotaa yhtä vahvaa vastustajaa vastaan ja kahdella
rintamalla — pohjoisessa ja etelässä — joita erotti Pripetin
vaikeakulkuinen suomaasto. Hänen oli osoitettava, ettei hän huolimatta
siitä, ettei ollutkaan saanut mitään koulutusta sotakorkeakoulussa,
suinkaan ollut sellainen harrastelija tässä johtajan työssään kuin
saksalaiset ja itävaltalaiset upseerit olivat tahtoneet väittää. Itse
hän myönsi avoimesti, että hän soturina oli "itseoppinut", mutta katsoi
olevansa — syystäkin — "erikoisen lahjakas tässä ammatissa". Hänen oli
myös osoittauduttava maanmiestensä luottamuksen arvoiseksi. Sota, jota
hän nyt aikoi käydä, ei ollut minkään välittömän pakon aiheuttama,
vaan ennakolta ehkäisevä yritys, jonka määräsivät poliittiset syyt ja
tulevaisuuden huolet. Puolalaisvastaisella taholla sitä saattoi sanoa
valloitussodaksi, alastoman imperialististen tarkoitusten ilmaisuksi.
Vaara oli suuri, mutta vielä paljon suurempi oli voittajaa odottava
palkka.
Huhtikuun 26 päivänä alkoivat sotatoimet. Pilsudski osoitti "kaikille
Ukrainan asukkaille" julistuksen, jossa sanottiin: "Puolalaiset joukot
jäävät Ukrainaan vain niin kauaksi aikaa kuin on välttämätöntä, jotta
oikeudenmukainen hallitus ehtii ottaa vallan käsiinsä maassa... Olen
vakuuttunut siitä, että Ukrainan kansa ponnistaa kaikki voimansa
taistellakseen itselleen vapautensa Puolan avulla." Petjuran kutsu
"Ukrainan kansalle" kävi samaan suuntaan. Puolan hallitus oli
nimenomaan tunnustanut Ukrainan kansantasavallan riippumattomaksi
valtioksi ja kenraali-hetmanni Simon Petljuran johtaman direktoriumin
sen lailliseksi hallitukseksi. Pilsudski tahtoi esiintyä vapauttajana,
ei valloittajana. Syyskuussa 1920 hän lausui eräälle ranskalaiselle
sanomalehtimiehelle: "Ukrainassa en taistellut Puolan vaan itse
Ukrainan puolesta. Juuri ukrainalaisen hallintoelimen perustin
Zitomiriin ja Kiovaan. En esitä mitään vaatimuksia, kun kysymyksessä
on todella venäläinen maa. Mutta olen sodassa moskoviittien Venäjän
kanssa ja minulla on oikeus auttaa kaikkia epävenäläisiä kansoja, jotka
tahtovat erota siitä. Jos Ranska vuonna 1870 olisi voinut erottaa
Baijerin Preussista, niin se varmasti olisi tehnyt sen. Ja miten
ponnistellaankaan vielä tänäkin päivänä Itävallan ja Saksan yhtymisen
estämiseksi!"
Pilsudski tahtoi itse johtaa sotatoimia Ukrainassa. Volhynian
ja Podolian kautta hän ryntäsi poikki rintamalinjan mukanaan 8
jalkaväkidivisionaa ja 4 prikaatia ratsuväkeä, mihin lisäksi tulivat
Petljuran kaksi ukrainalaista divisionaa. Joukoilla oli vastassaan
kaksi neuvostovenäläistä armeijaa. Hyökkäys menestyi kokonaisuudessaan.
Venäläiset joukot lyötiin kautta koko rintaman ja ajettiin takaisin
Dnjeprin toiselle puolelle. Toukokuun 7 päivänä saattoi Pilsudski
marssia Kiovaan. Joillakin tahoilla on pidetty puolalaisten
voitonsanomia liioiteltuina. Venäläiset joukot, niin sanotaan, olivat
suhteellisen heikkoja ja ensimmäisten yhteenottojen jälkeen ne
vetäytyivät suunnitelmallisesti taaksepäin houkutellakseen perinnäisen
venäläisen tavan mukaan viholliset etenemään liian syvälle maahan.
Pilsudski itse piti etenemistä kunniakkaana voittona ja osoituksena
siitä, että hän pystyi liikkuvaan sodankäyntiin tuon hänestä vihattavan
ja tuloksettoman asemasodan ampumahaudoissa vastakohtana.
"Kaksi päivää riitti", niin hän kirjoittaa, "heittämään nurinniskoin,
melkeinpä hajoittamaan 12. neuvostoarmeijan, joka asettui vastarintaan,
niin perusteellisesti, ettei se enää sodan loppuun mennessä pystynyt
toipumaan saamastaan iskusta. Muistan tuon iloisen hetken, jolloin
löysin kirjoituspöydältäni 12. neuvostoarmeijan komentajan lähettämän
sähkösanoman, joka kuului: 'Missä ovat divisionani?' Armeijankomentaja
sai vastauksen vain yhdeltä ainoalta divisionankomentajalta, joka
pelastamansa radioaseman välityksellä ilmoitti eräästä pensaikosta:
'Olen siellä ja siellä, mutta en tiedä, missä joukkoni ovat'."
Pilsudskin hyökkäysliike Ukrainassa osoittautui kuitenkin
harhalaskelmaksi. Tosin muutamat ukrainalaiset vapaajoukkojen johtajat,
kuten esimerkiksi Tshutshunnik, liittyivät puolalaisiin muodostelmiin,
mutta seikkailija Makhno — puoleksi rosvopäällikkö, puoleksi
palkkasoturi — oli bolshevikkien puolella eikä yleistä kansannousua,
jota Petljura oli lupaillut, kuulunut lainkaan. Suurin osa Ukrainan
talonpojista pysytteli kylmäkiskoisesti ja varovasti odottavalla
kannalla. Muinaisista ajoista asti olivat Ukrainan maanomistajat olleet
suureksi osaksi puolalaisia. Palasivatko he nyt vaatimaan takaisin
maata, jonka talonpojat olivat riistäneet heiltä vallankumouksen
jälkeen?
Vielä pahempi oli se, että venäläisten vastahyökkäys pohjoisrintamalla,
jota Pilsudski tosin oli odottanut, kävi paljon voimakkaammaksi ja
vaarallisemmaksi kuin hän oli osannut kuvitella. Hänen toukokuun
18 päivänä palatessaan Ukrainasta Varsovaan, vallitsi siellä mitä
ylpein voitontunnelma. Valtionhoitajan astuessa sejmin juhlalliseen
täysi-istuntoon tervehti puheenjohtaja häntä seuraavin sanoin:
"Chocimin päivistä lähtien ei Puolan kansa ole nähnyt tämän veroista
riemuvoittoa. Voittoisa marssi Kiovaan on tehnyt kansakunnan
tietoiseksi omasta voimastaan, antanut sille lujan uskon vapaaseen
tulevaisuuteen. Tänä päivänä on koko maailma nähnyt ja kokenut, ettei
Puola enää ole avuton."
Pilsudski tiesi kuitenkin, ettei riemuvoitto suinkaan ollut
niin täydellinen. Hän oli tehnyt suunnitelman hyökätäkseen myös
pohjoisessa kohtaamaan sieltä käsin uhkaavaa vaaraa. Osa joukoista
siirrettiin sinne Ukrainasta. Mutta se oli jo silloin liian
myöhäistä. Neuvosto-Venäjä oli pohjoisrintamalle sijoittanut punaisen
armeijan päävoimat ja niiden ylipäällikkönä oli nuori ja yritteliäs,
kaksikymmentäkahdeksan vuotias Mihail Tuhatshevski, entisen
keisarillisen kaartin luutnantti. Toukokuun 14 päivänä hän aloitti
Dünan ja Berezinan yläjuoksun varrelta voimakkaan hyökkäysliikkeen,
joka pakotti näillä tienoin olleet heikot puolalaisosastot perääntymään
100 kilometriä länteen päin. Sen sijaan, että olisi jatkanut
hyökkäystään länteen, hän kääntyikin tämän jälkeen etelään kenties
toivoen saavansa puolalaiset tungetuksi Pripetin soihin. Tämä oli
strateginen virhe, sillä täällä hän kohtasi vahvoja muodostelmia,
jotka oli koottu puolalaisten hyökkäystä varten. Puolalaiset tekivät
vastahyökkäyksen ja viskasivat Tuhatshevskin takaisin melkein hänen
lähtöasemiinsa asti. Venäläisten ensimmäinen hyökkäys oli torjuttu.
Mutta tällä välin kääntyi sotaonni Ukrainassa puolalaisten vahingoksi.
Venäläisten sodanjohto teki taitavasti jättäessään täällä avoimilla
tasangoilla ratkaisun ratsuväelle. Kaukaasian tienoilta, missä
juuri oli tuhottu Denikinin itäisten joukkojen jäännökset, lähestyi
vahva ratsuarmeija — litteänenäisiä mongooleja sekä kaikenlaisia
seikkailijoita, niin kerrottiin — kenraali Budjonnyin johtamana.
Hänellä oli mukanaan divisiona jalkaväkeä ja runsaat varastot
kaikenlaisia teknillisiä sotavarusteita. Pilsudskilla ei ollut mitään
korkeaa käsitystä ratsuväen arvosta taistelussa nykyaikaisessa
sodassa, jossa teknilliset taisteluvälineet ratkaisevat. Maailmansodan
aikana hän oli itse nähnyt puolalaisten legionain kivääri- ja
konekivääritulella ja yhden ainoan patterin tukemina kirjaimellisesti
niittävän maahan hyökkäävät venäläiset ratsuväkimassat. "Ratsuväen
paimentolaismainen käyttäminen, joka toi mieleen kauan sitten menneet
ajat ja esivanhempiemme hyvin tuntemat tataarien hyökkäykset,
tuntui minusta uskomattomalta", hän kirjoittaa. Niinpä Budjonnyin
ratsuväkihyökkäykset eivät tehneet häneen sanottavaa vaikutusta, eivät
edes silloin, kun tämän kesäkuun alussa onnistui murtaa puolalaisten
rintama Dnjeprin kohdalla. Ei kävisi kovinkaan vaikeaksi karkoittaa
ratsumieslaumoja, niin hän kuvitteli. Mutta hän erehtyi. Budjonnyin
ratsumiehet tekivät laajoja retkiä puolalaisten selän taakse,
sieppasivat kuormastoja, katkaisivat yhteyslinjoja, vangitsivat
vähäisiä osastoja ja hävisivät sitten kuin tuhka tuuleen. Puolalaisten
ratsuväki oli liian heikko mittelemään voimiaan niiden kanssa.
Pilsudski lähetti apuvoimia, mutta yhtyneiden joukkojen hyökkäys
Budjonnyia vastaan epäonnistui. Ukrainan talonpojat osoittivat
huolestuttavia vihamielisyyden merkkejä ja alkoivat öisin yllättää
puolalaisten vartiopartioita kylissä. He tarvitsivat kipeästi
puolalaisten vaunuja, hevosia ja elintarvevarastoja. Asema kävi yhä
kestämättömämmäksi. Pilsudski antoi perääntymismääräyksen. Kiova
tyhjennettiin kesäkuun 13 päivänä.
Mutta perääntyminen oli helpompi päättää kuin suorittaa. Osoittautui
vaikeaksi ohjailla suunnitelmanmukaisesti puolalaisten joukkoja,
kun Budjonnyin ratsumiehet sieppasivat pikalähettejä, niin että
ylipäällikön määräykset eivät aina ehtineet oikeaan aikaan
kenraaleille. Pilsudski vakuuttaa, että tunnelma puolalaisten
joukkojen keskuudessa yleensä pysyi murtumattomana, mutta sitä
suurempi hämmennys vallitsi rintaman takana. "Pakokauhua syntyi
paikoissa, jotka olivat satojen kilometrien päässä rintaman takana,
niin, vieläpä verraten korkeissa esikunnissakin, ja se tarttui ja
levisi yhä laajempaan piiriin... Hillittömän paon hermostuneet
enteet ja epäoikeudenmukaiset syyttelyt vuorottelivat. Näin
pakokauhun lakkaamatta yltyvän ympärilläni. Budjonnyin ratsuväki,
tuo uusi taisteluväline, jonka esiintymiseen joukkomme eivät olleet
valmistautuneet, kasvoi tarunomaiseksi, voittamattomaksi mahdiksi. Kuta
kauempana oltiin rintamasta, sitä voimakkaammin ja vastustamattomammin
vaikutti mielikuvitusvoima, jota vastaan järki oli voimaton.
Siten muodostui minulle kaikista rintamista vaarallisin: sisäinen
rintama." Perääntyminen jatkui lakkaamatta taistellen, kunnes se
pysähtyi toistaiseksi suunnilleen entisen saksalais-itävaltalaisen
rintaman kohdalle. Suuri hyökkäysliike Ukrainassa oli epäonnistunut
ja siten olivat myös Pilsudskin laajakantoiset poliittiset
suunnitelmat sortuneet. "Sellaiseen seikkailuun ei olisi pitänyt
antautua", sanoi marsalkka Foch Ukrainan sotaretkestä. Silti eivät
Puolan armeijat olleet hajonneet, vaan säilyttivät suurin piirtein
taistelukuntoisuutensa.
Puolan oli nyt puolustauduttava uutta hyökkäystä vastaan, joka — se
tiedettiin liiankin hyvin — uhkasi aivan heti pohjoisessa. Pilsudskin
kenraalit näkivät aseman hyvin pimeänä. "Kun kesäkuun lopussa",
kirjoittaa Pilsudski, "kutsuin kenraali Szeptyckin (pohjoisrintaman
ylipäällikön) Varsovaan neuvottelemaan kaikista näistä asioista,
havaitsin hänen olevan syvän masentuneisuuden vallassa. Useiden
kenraalien kokoontuessa luokseni Belvedereen hän selitti minulle
pitävänsä sotaa oikeastaan hävittynä ja rauhan solmimista mihin hintaan
hyvänsä ehdottoman välttämättömänä." Pilsudski oli toista mieltä.
Etelässä hän toivoi saavansa Budjonnyin etenemisen pysähtymään,
pohjoisessa oli parasta antaa joukkojen perääntyä ajan voittamiseksi.
Szeptycki oli päin vastoin sitä mieltä, että, mikäli sotaa aiottiin
jatkaa, taisteluun oli ryhdyttävä niissä asemissa, missä joukot juuri
silloin olivat. Pilsudski suostui siihen, jottei hänen olisi ollut
pakko erottaa Szeptyckiä.
Hänen ei olisi pitänyt antaa perään. Pohjoisrintamalla oli
Tuhatshevski saanut vahvoja apuvoimia ja oli nyt neljine armeijoineen
ratkaisevasti puolalaisia joukkoja voimakkaampi. Pilsudskin laskelmien
mukaan oli venäläisillä heinäkuun alussa käytettävänään enemmän kuin
220 000 miestä, jota vastoin puolalaisilla oli vain 110 000— 120 000.
Nuori venäläinen toverikenraali oli varma voitostaan. Heinäkuun 2
päivänä hän räiskyvässä armeijakäskyssään julisti: "Punaisen lipun
armeija on valmis taistelemaan elämästä ja kuolemasta valkoisen
kotkan sotajoukkojen kanssa. Kutsun teidät kostamaan Kiovan häpeän
ja hukuttamaan Pilsudskin rikollisen hallituksen Puolan murskatun
armeijan vereen. Lännessä ratkaistaan maailmanvallankumouksen kohtalo,
yli Puolan ruumiin käy tie yleiseen maailmanpaloon." Käsky päättyi
sanoihin: "Vilnaa — Minskiä — Varsovaa kohden, mars!"
Hyökkäys alkoi heinäkuun 4 päivänä Smolenskin tienoolta, joka jo
vuosisatoja oli ollut moskoviittien hyökkäysporttina Puolaa vastaan.
Puolalaisten rintama murrettiin useista kohdista. Vahvat venäläiset
ratsuväenosastot saarsivat Puolan pohjoisarmeijan. Tuhatshevski ei
onnistunut tuottamaan aikomuksensa mukaan vastustajalleen tuhoisaa
"Sedania", mutta hän saattoi kuitenkin keskeytymättömässä voittokulussa
karkoittaa vastustajansa asemasta toiseen. Heinäkuun 12 päivänä sortui
Minsk, 14 päivänä Vilna. Kahdessakymmenessä päivässä perääntyivät
puolalaiset joukot lakkaamatta verisesti taistellen 450 kilometriä.
Vainoavat venäläiset armeijat eivät antaneet niille hetkenkään
hengähdysaikaa. "Nuori puolalainen sotilas", kirjoittaa Waclaw
Lipinski, "joka ei ollut tottunut perääntymään, masentui pian etenkin
siksi, että jokainen vastarinnan yritys ajoi karille, kun vasen siipi
lakkaamatta saarrettiin pohjoisesta."
Moskovassa antauduttiin korkealentoisten toiveiden valtaan.
Ranskalainen sosialisti Frossard, joka heinäkuussa kävi Moskovassa,
kysyi Leniniltä: "Ettekö usko, että arvonne nousisi nyt maailman
silmissä, jos tarjoisitte vihollisillenne rauhaa, sen sijaan, että nyt
lähetätte joukkonne maan rajojen ulkopuolelle?" Bolshevikkidiktaattori
vastasi: "Teoriassa voitte olla oikeassa, mutta ette käytännössä. Minun
on suoritettava marssi loppuun. Meidän täytyy marssia Varsovaan ja
tehdä Puolasta neuvostotasavalta."
Moskovassa ja myös Tuhatshevskin päämajassa kuviteltiin, että Puolan
sisäiset olosuhteet olivat kypsyneet yhteiskunnallista vallankumousta
varten. Selostaessaan sotaretkeä 1920 mainitsee Tuhatshevski, että
punainen armeija otettiin Valko-Venäjällä vastaan talonpoikien
vapauttajana näiden "huokaillessa puolalaisten suurtilallisten
ja valkopuolalaisten joukkojen ikeen alla". — "Otimme vastaan ja
koulutimme enemmän kuin 30 000 hyvää ja luotettavaa alokasta ja
liitimme heidät punaiseen armeijaan, luonteenomainen ja loistava
esimerkki luokkatietoisesta värväyksestä." — Itse Puolassa — "herrain
Puolassa", kuten Tuhatshevski sanoo — oli porvaristo erittäin
vaikeassa asemassa vahvan kuohunnan johdosta kaupunkien köyhälistön
ja maaseudun työväestön keskuudessa. Bialystokissa ja sen lähistöllä
saivat hyökkäävät neuvostovenäläiset joukot lämpimän vastaanoton.
Joukkokokouksia pidettiin ja niiden yhteydessä päätettiin liittyä
punaiseen armeijaan. "Kaikki, mitä näimme miehittämissämme osissa
Puolaa, oli ehdottomasti suotuisaa sosialistisen hyökkäysliikkeen
eduksi ja osoitti alttiutta sen tukemiseen."
Kirjassaan "Vuosi 1920" ivailee Pilsudski näitä väitteitä:
"Tuhatshevski leimaa meidät valkopuolalaisiksi. En ole pahoillani
tuosta nimityksestä. Maamme vaakunassa on valkoinen kotka, jonka
nokka kuten kaikilla kotkilla on koukkuinen ja kynnet terävät ja
joka Tuhatshevskin sotaretken aikana 1920 levitti siipensä ja osasi
taistella kaksipäistä epäsikiötä vastaan huolimatta siitä, että tämä
oli värjännyt itsensä punaiseksi.
"Totta on myös, että olemme 'puolalaista herraskansaa'. Miten
selvästi muistankin lapsuuteni ajat Vilnassa, jolloin kammoten ja
inhoten viskasin käsistäni tiettyjen, perin kuuluisien venäläisten
kirjailijain kirjoittamat koulukirjat. Niissä opetettiin lapsille,
miten kukkuramitoin Moskovan mahtavat tsaarit olivat tehneet hyviä
tekoja Puolan herraskansalle, miten suuret heidän ansionsa olivat
Jumalan, ihmiskunnan ja Puolan suhteen, kun sitä vastoin tottelematon
puolalainen herraskansa vietti jokaisen uuden nuorisopolven kevätaikaa
verisellä kapinalla."
Jos venäläinen bolshevikkipäällikkö saattoi kerskailla
talonpoikaiskapinasta Valko-Venäjällä puolalaisia herroja vastaan, niin
Pilsudski tahtoi puolestaan huomauttaa niistä talonpoikaiskapinoista,
jotka punaisen Moskovan aivan äskettäin oli täytynyt kukistaa oman
rintamansa takana. Jos todella oli totta, että punainen armeija
oli Valko-Venäjällä saanut värvätyksi 30 000 uutta alokasta,
niin puolalaiset saattoivat muodostelmissaan osoittaa vähintään
yhtä vahvoja rykmenttejä, jotka oli koottu valkovenäläisistä ja
liettualaisista vapaaehtoisista. Kokonaan väärä, sanoo Pilsudski,
on kuva, jonka Tuhatshevski antaa mielialasta Puolan talonpoikain
ja työläisten keskuudessa. Pitäisihän hänen kuitenkin tietää, että
talonpoikaispuolue, "Piast", oli sejmin suurin puolue ja että juuri
silloin, kun hän kolkutti Varsovan portteja, olivat talonpoikain ja
työläisten edustajat, herrat Witos ja Daszynski, Puolan hallituksen
etunenässä.
Sanalla sanoen, Tuhatshevski kuvitteli. Selvempi käsitys asemasta
oli hänen alipäälliköllään Sergejevillä, joka kirjoituksessaan
sotaretkestä 1920 tunnusti: "Vain poliittisissa kanslioissa, jotka
olivat kyllin kaukana rintamasta, voitiin tosissaan ottaa laskelmissa
huomioon vallankumouksen puhkeaminen Puolassa. Armeijassa ei siihen
paljonkaan uskottu ja näyttää siltä kuin yritys muodostaa punainen
puolalainen armeija Bialystokissa olisi osoittanut riittävän hyvin,
että tiedonantajamme suhtautuivat liian optimistisesti asemaan."
Tapaukset osoittivat, että Pilsudski oli oikeassa omassa
optimismissaan. Kansallinen viha venäläisiä kohtaan oli liian
voimakas, jotta venäläisten punainen hyökkäys olisi voinut saavuttaa
sanottavaa vastakaikua Puolan talonpoikain ja työläisten keskuudessa.
Mutta kommunisteja oli myös Puolassa ja he saattoivat hyvin nousta
liikekannalle sen neuvostotasavallan puolesta, jonka Lenin tahtoi
perustaa. Leninin toiveet ulottuivat kuitenkin pitemmälle. Niiden
kaikua on Tuhatshevskin kirjoituksessa. Bolshevismin voitto Puolassa
johtaisi vallankumouksen puhkeamiseen länsimaissa:
"Saksassa kohisi ja kiehui; vallankumouksen lopulliseksi puhkeamiseksi
odotettiin vain sitä hetkeä, jolloin päästäisiin välittömään
kosketukseen aseellisen vallankumousvirran kanssa. Myös Englannissa
oli erittäin vilkas vallankumouksellinen liikehtiminen vallannut
työväenluokan. Liikennetoimikunta aloitti avoimen taistelun
Englannin hallitusta vastaan, jonka asema oli perin uhanalainen...
Italiassa puhkesi todellinen kapina köyhälistön keskuudessa.
Työläiset miehittivät tehtaita ja teollisuuslaitoksia ja muodostivat
valiokuntiaan... Kaikissa maissa horjui pääoman asema. Työväenluokka
kohotti päänsä ja tarttui aseihin. Ei ole epäilystäkään siitä, että
vallankumouksen liekit olisivat leimahtaneet koko Euroopan manterella,
jos olisimme voittaneet Veikselin varrella."
Puoluepoliittista liioittelua tavalliseen tapaan, mutta siinä
on kuitenkin ydin totta. Sosialistisen työväenluokan mieliala
länsimaissa oli levoton ja ratkaisevasti vihamielinen Puolaa
kohtaan, etenkin Pilsudskin hyökkäyksen jälkeen Ukrainassa. Ranskan
sosialistit julkaisivat manifestin, jossa sanottiin: "Ei ainoatakaan
miestä, ei penniäkään, ei ainoatakaan ammusta taantumukselliselle
Puolalle." Lentokonetilausta Italiasta ei voinut toimittaa, koska
italialaiset konetyöläiset eivät tahtoneet suorittaa sitä. Cherbourgin
telakkatyöläiset kieltäytyivät lastaamasta laivaan lentokoneita, jotka
Ranskan hallitus halusi lähettää Puolaan. Saksan satamatyöläiset
Danzigissa kieltäytyivät purkamasta laivaa, joka saapui Salonikista
tuoden ampumatarpeita Puolan laskuun. Bolshevistinen virtaus painosti
ankarasti Keski- ja Länsi-Euroopan hallituksia. Sosialistinen,
puolalaisvihamielinen Saksa oli julistautunut puolueettomaksi.
Ranskassa ja Englannissa pelättiin punaista vaaraa, mutta myös Puolan
omapäisyys ja sen, kuten näytti, imperialistinen politiikka herättivät
huolestumista. Katkerana kirjoittaa Pilsudski, että ympärysvallat
ajattelivat enemmän Venäjän kysymyksen ratkaisua kuin Puolan asioita.
Ja kuitenkin Puolan oli pakko kääntyä juuri ympärysvaltojen puoleen
hädänalaisessa asemassaan.
Puolan puolustusneuvosto lähetti suurvalloille seuraavan vetoomuksen:
"Puola on valmis päättämään rauhan, jonka pohjana on periaatteellinen
riippumattomuus niille kansoille, jotka asuvat Puolan ja Venäjän
välissä. Puolan armeija suojelee Eurooppaa bolshevismin hyökyaaltoa
vastaan. Jos pato murtuu, voi vaara uhata Eurooppaa. Voidakseen jatkaa
taistelua tarvitsee Puola aseita."
Neuvotellakseen avusta matkusti pääministeri Grabski Spahan, jonne
ympärysvaltain johtavat valtiomiehet juuri silloin olivat kokoontuneet
konferenssiin. Vastauksen antoi Englannin ulkoministeri, lordi Curzon:
Suurvallat suostuivat tulemaan avuksi sillä ehdolla, että Puola aloitti
rauhanneuvottelut ja sitoutui alistumaan liittoutuneiden ratkaisuun
Itä-Galizian, Ylä-Schlesian, Teschenin ja Danzigin suhteen sekä heti
luovuttamaan Vilnan Liettualle. Aselepo oli solmittava ja puolalaisten
joukkojen oli vetäydyttävä määrätyn linjan, "Curzonin linjan", taakse.
Grabski alistui ehtoihin ja Curzon lähetti neuvostohallituksen Lontoon
edustajan, toveri Krassinin, välityksellä ehdotuksensa aselevoksi.
Mutta Moskovasta tuli kielteinen vastaus. Miksipä olisi keskeytetty
voittokulku Varsovaa kohden? Puolalais-venäläiset rauhanneuvottelut
aloitettiin tosiaan Minskissä, mutta sodankäyntiä ei lopetettu.
Ellei neuvostohallitus suostuisi aselepoon, oli lordi Curzon sanonut
nootissaan, tukisivat ympärysvallat Puolaa kaikin keinoin, mitä oli
niiden käytettävänä. Koska Moskova nyt oli vastannut kieltävästi, oli
turvauduttava näihin keinoihin. Apu rajoittui toistaiseksi siihen,
että ranskalaisten upseerien ja aliupseerien sallittiin astua Puolan
palvelukseen ja että Varsovaan lähetettiin ranskalais-englantilainen
yleisesikuntaupseerien muodostama sotilaslähetyskunta johtajanaan
kuuluisa kenraali Weygand tukemaan neuvoillaan Puolan sodanjohtoa.
Ammusvaroista, jotka toimitettiin Creuzot'sta, saapui perille vain
osa ennen ratkaisevaa taistelua. Lisättäköön, että Unkari, joka Bela
Kunin kapinan aikana vuonna 1919 oli saanut kokea, mitä punainen valta
merkitsi, lähetti vuoden 1920 kuluessa 61 miljoonaa kiväärinpanosta ja
240 kenttäkeittiötä Puolan avuksi.
Puolan olisi pitänyt voida lukea pikkuvaltiot pohjoisessa
luonnollisiksi liittolaisikseen. Täytyihän niiden olla selvillä
siitä, että Puolan tuhoutuessa nekin olisivat hukassa. Mutta Moskova
oli niiden suhteen soveltanut menestyksellisesti vanhaa menetelmää
divide et impera. Viro oli solminut rauhan jo helmikuussa 1920,
Latvian ja Suomen kanssa käytiin rauhanneuvotteluja ja Liettuan kanssa
allekirjoitettiin heinäkuun 12 päivänä rauhansopimus, jossa sen
riippumattomuus tunnustettiin ja mm. suurin osa Vilnan maakunnasta
myönnettiin Liettualle. Kaksi päivää myöhemmin tyhjensivät puolalaiset
Vilnan ja venäläiset valtasivat sen. Liettua oli julistautunut
puolueettomaksi puolalais-venäläisessä sodassa, mutta yhteentörmäyksiä
sattui puolalaisten ja liettualaisten joukkojen välillä, jolloin
kumpikin puoli selitti toisen hyökkääjäksi. Bolshevikit pitivät
puolestaan liettualaisia liittolaisinaan Pilsudski puhuu
"kaksinkertaisesta taistelusta Neuvosto-Venäjää ja Liettuaa vastaan".
Puolan asema oli vakava. Pilsudski näki harmi sydämessä, miten
pohjoisrintaman joukot "usein vähäpätöisistä syistä väistyivät
vihollisen tieltä ja usein peräytyivät tulvana taistelutta ja
epäjärjestyksessä". Yhä kasvava masennus ympäröi häntä. "Valtakunta
natisi kaikissa liitoksissaan", hän kirjoittaa. "Sotajoukon sotatoimet
hajosivat torjumisliikkeiksi ja ylipäällystön työ kävi päivä päivältä
yhä hankalammaksi ja vaivalloisemmaksi. Epäilemättä tehtiin pelon,
avuttomuuden ja voimattomuuden oireiden keskellä yrityksiä voiman ja
taistelukyvyn keskittämiseksi, mutta emme saa kuitenkaan yliarvioida
niiden historiallista merkitystä. Niistä puuttui sisäistä voimaa ja
niitä heikensi arvoton lörpöttely ja järjestelyn suuri puutteellisuus."
Pilsudski ei kuitenkaan pitänyt asemaa epätoivoisena. Kuta
enemmän jatkui perääntymistä, sitä enemmän lyheni puolalaisten
puolustautumisrintama, niin että joukkomuodostelmia saattoi
tihentää eri rintamalohkoissa. Vihollisen sotavoimia heikensi nopea
rynnistäminen eteenpäin ja niiden yhteyslinjojen ylläpitäminen kävi
sitä vaikeammaksi, kuta kauemmaksi joukot etenivät toimintansa
tukikohdasta. Puolalaiset eivät vain saaneet menettää rohkeuttaan, vaan
heidän oli kerättävä kaikki voimansa taistelukykynsä vahvistamiseksi,
sillä taistelukentällä, ei diplomaattien pöytien ääressä, oli
ratkaistava Puolan kohtalo. Grabskin Spassa tekemiin sopimuksiin
suhtautui Pilsudski vastahakoisesti; nehän olivat johtaneet vain
nöyryytyksiin: "Juuri tuolta taholta tulleen painostuksen johdosta —
— — piti meidän lähettää lähetystö Minskiin, jossa Tuhatshevski oli,
kerjäämään rauhaa. En voi sanoa muuksi kuin kerjäämiseksi sitä, että
rauhanneuvottelut tahdottiin aloittaa ajankohtana, jolloin voittoisa
vihollinen kolkutti pääkaupunkimme portteja ja uhkasi tuhota koko
valtiorakenteemme. — — — Ylipäällikkönä ja valtionhoitajana oli minun
kaikin voimin pyrittävä siihen, että rauhanlähetystömme lähetettäisiin
vasta sitten, kun ehdottoman varmasti tiesimme voivamme pitää
pääkaupunkimme hallussamme."
Esitelmässä, jonka Pilsudski piti vuonna 1926, hän lausui seuraavat
sanat: "Voin avoimesti sanoa, että se, mitä kirjoitin kirjassani 'Vuosi
1920', oli päivänselvää totta: että vuosina 1918 ja 1920 Puolassa
taistelivat vain ne, jotka tahtoivat taistella tai olivat tyhmiä.
Pako sotapalveluksesta oli melkein yleistä. Kaikki laskelmayritykseni
johtivat yhä uudelleen siihen tulokseen, että sotajoukosta taisteli
vain kahdeksas- tai yhdeksäsosa, kun taas muut eivät ylipäänsä
lainkaan taistelleet. Kaikki laskelmat, joihin ylipäällikkö turvautui
— puhun itsestäni menneisyydessä — kaikki numerot ja tiedot olivat
virheellisiä, kaikki oli epäluotettavaa. Muuan väitteistäni sodan
tutkimuksessa on seuraava: sodan moraali on suoraan verrannollinen
rintamantakaiseen moraaliin. Meillä kuitenkin taistelevaa
rintamaa tuhosi, hämmensi ja sekaannutti kuulumattomalla tavalla
rintamantakainen sekasorto."
Pilsudski on kuitenkin epäoikeudenmukainen maanmiehiään kohtaan.
Tuntiessaan vaaran uhkaavan nousi Puolan kansa sankarillisiin
ponnistuksiin. Wladyslaw Grabski oli kesäkuun 23 päivänä Skulskin
jälkeen tullut pääministeriksi ja hänen ehdotuksestaan asetti
sejm "kansallisen puolustusneuvoston", johon valtionhoitajan ja
eräiden ministerien lisäksi kuului armeijan ja sejmin edustajia.
Heinäkuun 24 päivänä muodostettiin kokoomushallitus pääministereinä
talonpoikaisliiton johtaja Witos ja hänen lähimpänä miehenään
sosialistijohtaja Daszynski. Kansan luottamus Pilsudskia kohtaan pysyi
horjumattomana vastoinkäymisistä huolimatta. Hänen vanha vastustajansa
Dmowski vaati, että hänet erotettaisiin ylipäällikkyydestä, mutta ei
saanut kannatusta ja erosi puolustusneuvostosta. Kansakunnan parhaan
osan lävitse kuohahti isänmaallisen haltioitumisen laine. Yliopisto ja
kouluja suljettiin, ylioppilaat ja lyseolaiset virtailivat lippujen
alle. Sotilaiden, jotka asetettiin liikekannalle tammikuun 1 päivän ja
elokuun 20 päivän välisenä aikana 1920, kokonaismäärä oli virallisten
tietojen mukaan 737 767 miestä, joista 573 132 olivat kutsunnanalaisia
asevelvollisia ja 164 615 vapaaehtoisia. Elokuun ensimmäisen
puoliskon aikana lähti rintamalle 80 610 asevelvollista ja lähes 80
000 vapaaehtoista. Se oli pyhää sotaa, jota käytiin kodin ja konnun
puolesta.
Pohjoisrintaman neuvostovenäläinen ylipäällikkö näki tietyn ihailun
vallassa tuon puolalaisten kansannousun. "Ranskan yleisesikunnan
tukemana", kirjoittaa Tuhatshevski, "sekä täydentäen aseistustaan
ja kaikenlaisia varusteitaan Ranskasta käsin aloitti Puola tappion
jälkeen kuumeisen työn vahvistaakseen taisteluvoimiaan. Tuona
ajankohtana ei Puolan armeijan rakenne vielä ollut ratkaisevasti
vakiintunut, mutta sen järjestäminen jatkui täyttä vauhtia, uusia
reservidivisionia numeroituina 101:stä ylöspäin saapui rintamalle
toinen toisensa jälkeen. Niin, näkyipä loppuaikoina kolmanteenkin
luokkaan kuuluvia muodostelmia, joita sanottiin vapaaehtoisosastoiksi.
Näiden muodostelmien sotilaalliset ominaisuudet olivat tyydyttävät
huolimatta sotilaiden nuoruudesta ja puuttuvasta koulutuksesta, sillä
ne oli värvätty pääasiallisesti porvarillisista ja älymystöpiireistä
ja havaitessaan, että heidän olemassaolonsa oli kysymyksessä, he
osoittivat suurta päättäväisyyttä ja tarmoa. — — — Uusia varustuksia
rakennettiin Modlinin kohdalle Varsovan pohjoispuolelle samoin kuin
myös kaupungin eteläpuolelle ja niihin siirrettiin joukkoja kaikilta
tahoilta. Jos Njemenin ja Szczaran kohdalla olimme lukumäärässä olleet
jonkin verran ylivoimaisia, kävi asema nyt päinvastaiseksi."
Aluksi jatkuivat kuitenkin puolalaisten vastoinkäymiset
pohjoisrintamalla. Heinäkuun 19 päivänä sortui Grodno ja 23
päivänä ylitti vihollinen Njemenin. Bug- ja Narewvirrat olivat nyt
viimeisenä luonnollisena suojamuurina estämässä punaisen armeijan
tunkeutumista Varsovaan. Pilsudski laati suunnitelman hyökkäykseksi
idässä tukikohtana Brest-Litowsk, mutta elokuun 1 päivänä täytyi
kenraali Sikorskin tyhjentää tuo linnoitus välttyäkseen joutumasta
saarroksiin. Paremmin kehittyi asema etelärintamalla. Täällä oli
Budjonnyi jyrkästi vastoin korkeimman sodanjohdon määräyksiä jatkanut
hyökkäystään Lembergiä kohden, jossa runsas saalis houkutteli hänen
villejä joukkojaan. Puolalaiset kokosivat kuitenkin parhaillaan
uutta ratsuväkiarmeijakuntaa. Pilsudski lähti itse Zamosciin
sitä järjestämään. Heinäkuun 19 päivänä aloittivat puolalaiset
hyökkäyksensä. Tuloksena oli, että Budjonnyin elokuun alussa täytyi
suuria tappioita kärsien peräytyä Brodyn taakse. Hänen ratsuväkensä oli
menettänyt maagillisen voittamattomuuden maineensa.
Mutta Varsovan rintamalla kävi asema yhä arveluttavammaksi. Pilsudski
havaitsi välttämättömäksi vaihtaa kenraali Stanislaw Hallerin
yleisesikunnan päällikkönä kenraali Rozwadowskiin sekä Szeptyckin
kenraali Josef Halleriin. Elokuun alussa jakaantuivat vastapuolen
voimat seuraavasti: etelärintamalla oli punaisten puolella toveri
Jegorovin johtamina kaksi armeijaa ja Budjonnyin ratsuväkikunta,
puolalaisten puolella taas kenraali Rydz-Smiglyn johtamina kolme
armeijaa sekä kenraali Pavlenkon ukrainalaiset joukot. Pohjoisessa
rintamalohkossa olivat punaisten puolella toveri Tuhatshevskin neljä
armeijaa sekä joukko muita muodostelmia, kuten esimerkiksi kauimpana
pohjoisessa Saksan rajalla kuuluisan Gay Khanin (bolshevikkien toinen
Budjonnyi) johtama 3. ratsuväkikunta. Puolalaisten puolella olivat
kenraali Josef Hallerin johtamat kolme armeijaa sekä joukko vähäisempiä
muodostelmia. [Selvän käsityksen sotatoimista saa eversti H. Stålhanen
mainiosta teoksesta "Polsk-ryska kriget 1920", Tukholma 1930.]
Moskovassa ei epäilty lopullista voittoa. Trotski kehoitti korkeinta
sodanjohtoa (Kamenjevia) valloittamaan Varsovan viimeistään elokuun 12
päivänä, mutta olemaan sen jälkeen toistaiseksi ylittämättä entistä
Venäjän ja Saksan välistä Puolan rajaa.
Annamme nyt puheenvuoron Pilsudskille. "Kun elokuun 2 päivänä palasin
etelästä Varsovaan, havaitsin pääkaupungin olevan tuskan vallassa.
Ottaen huomioon vaaran, joka uhkasi Varsovaa, tahtoivat minua
ympäröivät sotilashenkilöt taivuttaa minut tekemään uusia päätöksiä.
Eihän ollut epäilystäkään siitä, että juuri Varsova oli Tuhatshevskin
sotatoimien hyökkäystavoitteena. Kaikkien vastuunalaisten sotilas-
ja siviilihenkilöiden hermot olivat kiristyneet äärimmilleen. Jo
kuukauden ajan jatkuneet vastoinkäymiset kaikkine siveellisine ja
aineellisine seurauksineen ahdistivat raskaasti kaikkia upseereita
kuten tavallisesti tällaisissa tapauksissa. Itse olin tosin päättänyt
taistella viimeiseen asti, mutta mieltäni masensi se, etten ollut
voinut suorittaa vastahyökkäystä Brest-Litowskin tienoilta käsin, ja
ensi hetkenä en havainnut mitään järjellistä ratkaisumahdollisuutta.
Siksi vapautin itseni kaikesta painostuksesta ja sanoin ilmoittavani
päätökseni elokuun 6 päivänä." Tuon päivän valitseminen tuntui olevan
hyvä enne. Elokuun 6 päivänä 1914 oli Pilsudski hyökännyt rajan poikki
Krakovan kohdalla.
"Virkansa vuoksi oli tällöin kolme herraa minua lähimpänä: kenraali
Rozwadowski yleisesikunnan päällikkönä, kenraali Sosnkowski
sotaministerinä ja kenraali Weygand, joka äskettäin (heinäkuun
25 päivänä) oli saapunut Ranskasta, englantilais-ranskalaisen
sotilaslähetyskunnan teknillisenä neuvonantajana. Se oli lähetetty
avuksemme tänä uhkaavana aikana. Noiden herrojen mielipiteet asemasta
kävivät kuten tavallisesti hyvin ristiin. Aseman ollessa nyt tavattoman
jännittynyt olivat väittelyt poissaollessani varmaan kaikkea muuta kuin
mieluisia. Minun oli pakko nauraa, kun totesin, että kaksi herroista,
kenraalit Rozwadowski ja Weygand, olivat yhteydessä toistensa kanssa
vain diplomaattisten noottien välityksellä, joita Saksin torin varrella
lähetettiin huoneesta toiseen. Sotaministeri, kenraali Sosnkowski,
esitti tällöin lempeän ja hyvän suojelusenkelin osaa, joka koetti
tasoitella näiden kahden kiistelevän herran välisiä ristiriitoja.
Tuhatshevski oli ilmeisesti kuullut jotakin tästä kiistelystä, sillä
hän sanoo, että ranskalaiset ja puolalaiset historioitsijat vertaavat
erikoisen mielellään Veikselin taistelua Marne'in taisteluun.
Tosiasiallisesti mainittiin Marne hyvin usein keskustelujen aikana,
jolloin kenraalit Weygand ja Sosnkowski osoittivat erikoisen suurta
rakkautta tätä virtaa kohtaan. Samalla tavoin kuin marsalkka Joffre
tahtoi käyttää hyväkseen Marne'ia tai Seine'iä muodostellakseen niiden
suojassa uudelleen siihen asti perääntymässä olleen vasemman siipensä,
jonka takana oli Pariisin kaupunki, samalla tavoin tahdottiin täällä
tehdä sotaliike vahvan vasemman siiven avulla San- ja Veiksel-virtain
suojassa Varsovan ja Modlinin tienoilla. Täällä samoin kuin siellä
suunniteltiin vastahyökkäystä vasemman siiven avulla. Kenraali
Rozwadowski vastusti tätä Marne'ia samoin kuin hän vastusti ylipäänsä
kaikkea, niitä sanottiin yleisesikunnan talon eräässä toisessa
huoneessa Saksin torin varrella — — —
"Tuhatshevski taas vertaa Veikselin taistelua Samsonovin tappioon
Itä-Preussissa 1914. Samalla tavoin kuin täällä (Puolan
etelärintamalla) Budjonnyi ja 12. armeijan johtaja, samalla tavoin
tavoitteli kenraali Rennenkampf siellä muita päämääriä eikä rientänyt
ajoissa auttamaan kenraali Samsonovia, kun sotamarsalkka Hindenburg
oli koonnut joukkonsa tätä vastaan ja tuotti hänelle tappion. Minä
sitä vastoin vertasin Tuhatshevskin marssia Veikselin poikki kenraali
Paskievitshin marssiin Veikselin poikki vuonna 1830. Väitin vieläpä,
että sotaretken perusajatus oli peräisin puolalais-venäläistä sotaa
1830 koskevasta arkistosta. — — — Sekä Tuhatshevski että Paskievitsh
tukivat oikean siipensä, joka muodosti heidän voimiensa pääosan,
näennäisesti puolueettomiin mutta itse asiansa meitä kohtaan
vihamielisiin valtioihin. Jo sotatoimiensa alussa oli Tuhatshevskilla
suurta hyötyä Liettuasta käsin saamastaan aktiivisesta avusta.
Seurasin nyt tapauksia tietyn levottomuuden vallassa, kun hänen
oikea siipensä alkoi samalla tavoin tukeutua Itä-Preussiin." Etenkin
Pilsudski pelkäsi, että Tuhatshevski voisi sieltä käsin varustautua
ampumatarpeilla, joita häneltä saattoi puuttua pitkän marssin jälkeen
Dünasta ja Berezinasta.
Mistä keksiä ratkaisu ongelmaan? Pilsudski mietiskeli sitä yksin
itsekseen työhuoneessaan Belvederessä elokuun 5 ja 6 päivän
välisenä yönä. Napoleon, ihmissielun suurin tuntija sodan aikana,
oli kerran sanonut, että hän aina, milloin hänen oli tehtävä
tärkeä päätös sotapäällikkönä, tunsi olevansa kuin une fille qui
accouche, tyttöparka, joka potee synnytystuskia, ja että hän
silloin oli pusillanime, pelokas. Pilsudski oli selvillä siitä,
ettei vastahyökkäystä voinut suorittaa iskemällä Puolan päävoimin
Varsovan Modlinin kohdalla. Suurin osa näistä joukoista oli saapunut
pääkaupunkiin kärsittyään pitkän rivin tappioita ja joutui pakosta
myös pääkaupungissa vallitsevan heikkouden ja pelkuruuden vaikutuksen
alaiseksi. Pilsudski tiesi, millainen mieliala tavallisesti vallitsee
suuressa kaupungissa, kun taistelu riehuu sen porttien edustalla.
Varsovan täytyi esittää puolustautuvaa, passiivista osaa, jolloin
lukuisasta tykistöstä, joka Sosnkowskin oli onnistunut kerätä,
tulisi olemaan korvaamatonta apua. Tällöin kävi mahdolliseksi
irroittaa osa joukoista ja muodostaa niistä hyökkäysryhmä ja tämän
oli toimittava oikealla, ei vasemmalla siivellä. Tuota ryhmää oli
vahvistettava joukoin, jotka kaikessa kiireessä vedettäisiin takaisin
etelärintamalta, jossa asema oli suhteellisen vaaraton Budjonnyin ja
Venäjän 12. ja 14. armeijan kärsimän tappion jälkeen. Vastuu oli suuri,
sillä saattoi tapahtua, että venäläiset joukot Puolan etelärintaman
heikkenemisen jälkeen pääsisivät murtautumaan pohjoiseen. Ylipäällikön
täytyi ottaa vastuu kannettavakseen ja siksi Pilsudski päätti itse
asettua hyökkäysryhmän johtoon.
Koko yön valvottuaan ja kiduttavan epäilyksen vallassa harkittuaan
asiaa puoleen ja toiseen Pilsudski ilmoitti aamulla yleisesikuntansa
päällikölle päätöksensä: 4. armeijan pääosan, joka Varsovan itäpuolella
parhaillaan peräytyi Bugin vartta, oli irroittauduttava vihollisesta
ja vetäydyttävä kiireesti takaisin etelään ja siellä yhdyttävä
etelärintaman kahteen parhaaseen divisionaan. Keskityskohdaksi
sovittiin Wieprz-virta, joka Demblinin kohdalla laskee oikealta
Veikseliin n. 100 km linnuntietä Varsovasta.
Kun Pilsudski elokuun 12 päivänä lähti Varsovasta ottaakseen
johtoonsa hyökkäysryhmän Wieprzin kohdalla, oli hänen suunnitelmansa
siihen mennessä onnistunut yllättävän hyvin. 4. armeija oli saanut
suoritetuksi perääntymisensä vihollisen käymättä takaa-ajoon, toinen
kahdesta divisionasta, jotka oli irroitettava etelärintamasta ottamaan
kenraali Rydz-Smiglyn johtamina osaa hyökkäykseen pohjoista kohden, oli
jo saapunut Wieprziin ja toinen oli matkalla pikamarssein, vihollisen
samalla ajamatta takaa kumpaakaan. Budjonnyi jatkoi itsepintaisesti
vastoin ylipäällikkönsä nimenomaista määräystä sotatoimiaan Lembergiä
vastaan. Tuhatshevski, joka tällöin oli saanut haltuunsa myös Venäjän
eteläarmeijan ylipäällikkyyden, ei vielä tiennyt mitään puolalaisten
alkavasta hyökkäyksestä. Eräässä taistelussa etelärintamalla
löysivät venäläiset kaatuneen puolalaisen upseerin taskusta otteen
päämajan käskystä elokuun 6 päivältä, mutta vainusivat ansaa eivätkä
kiinnittäneet mitään huomiota tähän tärkeään paljastukseen.
Elokuun 8 päivänä antoi Tuhatshevski toimintakäskynsä venäläisten
yleishyökkäystä varten, jonka oli määrä alkaa 14 päivänä. Oikean siiven
äärimmäisessä päässä oli 4. armeijan ja Gay Khanin ratsuväkikunnan
toimittava pohjoisessa katkaistakseen puolalaisten yhteydet länteen.
Pohjoisen armeijaryhmän päävoimain oli pohjoisesta ja idästä
käytävä hyökkäykseen Varsovaa vastaan. Pääkaupungin puolustuksesta
huolehti kolme puolalaista armeijaa, kaikkiaan 15 divisionaa, kun
taas 5 divisionaa varattiin Pilsudskin vastahyökkäystä varten. Paha
strateginen virhe venäläisten puolelta oli se, etteivät he saaneet
aikaan yhteistoimintaa pohjoisen ja eteläisen armeijaryhmänsä välillä.
Varsovan ympärillä kehittyi nyt suuri taistelu, jonka ratkaisua koko
maailma odotti jännittyneenä. Useimmat katsoivat Puolan olevan hukassa.
Elokuun 9 päivänä oli Lloyd George selittänyt Hythessä Millerandille,
ettei Puolan pelastamiseksi enää voinut tehdä mitään. Edellisenä
päivänä hän oli saanut tietää neuvostohallituksen rauhanehdot. Niissä
vaadittiin, että Puola oli riisuttava aseista ja työläisneuvostoja
muodostettava sen kaupunkeihin. Elokuun 15 päivänä tiesivät Berliinin
sanomalehdet kertoa, että bolshevikit olivat valloittaneet Varsovan.
Melkein kaikki ulkomaiset diplomaatit ja konsulit olivat poistuneet
Puolan pääkaupungista ja lähteneet Poseniin; paavin nuntius Achille
Ratti ja Italian lähettiläs olivat ainoat, jotka jäivät paikoilleen.
14 päivän iltana näytti Varsovan puolustajien kohtalo synkältä.
Venäläiset olivat päivän kuluessa valloittaneet Radzyminin, noin 23 km
kaupungista koilliseen. Virastoissa sullottiin kuumeisesti tavaroita.
Arkistojen tärkeimmät asiakirjat kerättiin kiireesti kokoon, jotta
ne olisivat valmiina kuljetettavaksi pois. Aseman ratapihassa oli
kaksi veturia lähtövalmiina viedäkseen vaaran uhatessa tärkeimmät
hallitusviranomaiset turvaan pitkin ainoaa lounaiseen johtavaa
rautatielinjaa, joka vielä oli vapaana. Mieliala oli samanlainen
kuin varmaan yhdeksänkymmentä vuotta aikaisemmin, jolloin Venäjän
sotamarsalkka Paskievitsh oli armeijoineen Varsovan ulkopuolella
valmiina aloittamaan ratkaisevan rynnäkön. Asukkaiden hermot olivat
kovalla koetuksella.
"Pääkaupunki", kirjoittaa Waclaw Lipinski, "tarjosi näinä päivinä,
jolloin venäläiset divisionat suuntasivat iskunsa Puolan sydämeen,
tavattoman, unohtumattoman ja kauheudessaan tärisyttävän näyn.
Veikselin toiselta puolelta, Pragan ja Radzyminin esikaupungeista,
joissa jatkui katkera taistelu, kuului lakkaamatonta tykkien jyskettä
ja vieläpä yön hiljaisuudessa kiväärien ja konekiväärien rätinää.
Kiihtyneiden, levottomien ja kuumeisten ihmisten täyttämiä katuja
pitkin marssi lakkaamatta pölyisiä, kuolemanväsyneitä sotilasrivistöjä.
Patterit, kuormastovaunut, ammuskolonnat ja sairaanhoito-osastot
vyöryivät jyristen ohitse. Yleisesikunnan palatsista, jossa
sijaitsi ylin johto, ja kuninkaanlinnasta, johon sotaministeriö oli
järjestetty, syöksyi lähettejä ja käskyläisiä, autot ja moottoripyörät
syöksähtelivät matkaan, lukemattomia upseereita kiirehti edestakaisin,
niiden joukossa lukuisia ranskalaisia ja englantilaisia, jotka olivat
saapuneet tänne hallitustensa lähettäminä tutkimaan, eikö Puolaa
voinut enää auttaa. Kaikki, sekä sotilas- että siviilihenkilöt, olivat
kalpeita ja järkyttyneitä. Kaikki ottivat laskelmissaan huomioon sen
mahdollisuuden, että pääkaupunki sortuisi, venäläiset voittaisivat ja
Puola kärsisi täydellisen tappion."
Josef Haller odotti kärsimättömästi, että Pilsudski aloittaisi
hyökkäyksensä ja siten helpottaisi ankarasti ahdistettujen armeijain
asemaa Varsovan ympärillä. Palaamme Pilsudskin omaan kertomukseen:
"Saavuttuani (elokuun 13 päivänä) päämajaani Pulawyyn otin selville
aseman ja totesin aluksi, ettei sinne kokoontuneiden divisionain
mieliala ollut niin huono kuin aikaisemmin olin olettanut. Huolimatta
siitä, että 21. jalkaväkidivisiona tottuneena jo kuukauden ajan
perääntymään oli juuri ennen tuloani heikon vihollisvoiman
painostuksesta tyhjentänyt Wieprzin sillan pään Kockin kohdalla, vaikka
se oli saanut määräyksen pitää sen hallussaan, en kuitenkaan pitänyt
mahdottomana, että voisin saada aikaan tuon mielialan siveellisen
heilahduksen, jota vastahyökkäys pitkällisen perääntymisen jälkeen
edellyttää. Sitä vastoin oli täydennysjoukkojen kuljetus ohjattu aivan
toisin kuin niiden aseistus olisi edellyttänyt. Marssipataljoonia,
joilla oli ranskalainen aseistus, osui divisioniin, jotka käyttivät
saksalaisia Mauser- tai itävaltalaisia Mannlicher-kivääreitä. Tämän
sekamelskan järjestäminen vaati aikaa. Sitä paitsi huomasin tavattomia
puutteellisuuksia varusteissa ja sotilaiden vaatetuksessa. Tuollaisia
kerjäläishahmoja, kuten heitä nimitin, en ollut nähnyt koko sodan
aikana. 21. jalkaväkidivisiona suoritti ohimarssinsa puoleksi paljain
jaloin."
Jonkin verran Pilsudskia huolestutti sekin, ettei hän tiennyt, mitä
vihollinen juuri nyt suunnitteli. Toiselta puolen tekivät Varsovasta
ja etelärintamalta saapuvat tiedot rauhoittavan vaikutuksen. Mutta
14 päivänä saapui Varsovasta hälyttäviä sähkösanomia. Vihollinen oli
ensimmäisellä rynnäköllään murtanut puolustuslinjan useista kohdista.
Ylipäällikköä pyydettiin vakuuttelevasti kiirehtimään hyökkäystään, ja
siksi Pilsudski päätti aloittaa hyökkäysliikkeensä 16 eikä 17 päivänä,
niinkuin oli aikonut.
Elokuun 15 päivänä olivat Varsovasta saapuvat tiedot jälleen
toiveikkaampia. Pilsudski tarkasti joukkonsa. Niiden taistelunhaluinen
asenne sai hänet tuntemaan ylpeyttä ja luottamusta. Kaikki masennus oli
hälvennyt. Tällä kertaa lähdettiin voittamaan eikä peräytymään.
16 päivänä aamun sarastaessa lähti Pilsudski pohjoiseen 5 divisionansa
kera. Ihmeellistä! Mainitsemisen arvoisia vihollisjoukkoja ei
näkynyt, ei sinä päivänä eikä seuraavanakaan. Missä oli salaperäinen
Mozyrz-ryhmä, jonka oli määrä sijaita jossakin idässä, ja mihin
oli hävinnyt vihollisen 16. armeija? Oliko tämä unta vai totta?
"Kuvitelma peloittavasta ylivoimasta, joka jo kokonaisen kuukauden
oli vaivannut minua, ei vieläkään tahtonut hälvetä mielestäni. Tämä
autuas uni ei voinut olla totta! Tällaisten vaikutelmien vallassa
saavuin illalla Garwoliniin. Muistan vielä yhtä selvästi kuin eilisen
päivän, miten istuessani ja juodessani teetä valmiiksi järjestetyn
vuoteeni ääressä, äkkiä ponnahdin seisomaan, kun vihdoinkin kuulin
elonmerkin, todellisuuden kaiun, nimittäin kumean tykkien jyrinän,
joka kantautui korviini pohjoisesta. Vihollinen siis kuitenkin oli
olemassa! Vihollinen oli siellä, pohjoisesta kantautuva taistelun
musiikki vahvisti sen läsnäolon. Heittäydyttyäni jo pitkäkseni
nukkuakseni kohotin vielä pääni pieluksesta varmistuakseni, että se,
minkä olin kuullut, oli totta. Kumea tykkien jyrinä vapisutti ilmaa
hitaasti toisiaan seuraavin, mutta säännöllisesti toistuvin väliajoin
ja kertoi minulle rauhallisesta, hermostumatta ja säännöllisessä
tahdissa jatkuvasta taistelusta. Kolbielin tienoilla, kenties vielä
kauempana, taisteli yön keskellä 14. jalkaväkidivisionani. Laskin
nopeasti, että vaikkapa tämä taistelu jäisikin tuloksettomaksi ja
vaikka 14. jalkaväkidivisionan olisi pakko perääntyäkin, niin se
kuitenkin helpottaisi Varsovan uhanalaista asemaa. Huomenna ehtisin
vielä oikeaan aikaan lähettää lisävoimia taistelukentälle." Mutta
niitä ei tarvittu. Mozyrz-ryhmä ja 16. venäläisen armeijan divisionat
oli viskattu nurinniskoin ja ne pakenivat nyt epäjärjestyksessä Bugia
kohden. Pilsudski palasi Varsovaan. Asemaa oli jo edellisinä päivinä
parantanut Nasielskissa Wkra-joen varrella Modlinin pohjoispuolella
Puolan 5. armeijan voitto, joka puhkaisi venäläisten rintaman. Kenraali
Sikorskin johtaman 5. armeijan hyökkäys erikseen vasemmalla siivellä
poikkesi Pilsudskin alkuperäisestä suunnitelmasta, jonka mukaan vain
hänen itsensä johtaman oikean siiven tuli käydä vastahyökkäykseen.
Etelärintamalta liian myöhään saapuvat venäläiset joukot oli pakotettu
perääntymään Lublinin kohdalla. Tästä huolimatta ei Pilsudskin
saapuessa mieliala Varsovassa ollut niin toiveikas kuin hän oli
odottanut. "Joskin tunnettiin tiettyä kevennystä ja iloa siitä, että
Varsovaa uhkaava välitön vaara oli torjuttu, herättivät samalla
vihollisen lukuisat hyökkäykset Veikselin alajuoksun varrella oleviin
kaupunkeihin, kuten Plockiin ja Wloclawekiin, sekä vihollisosastojen
eteneminen ns. Danzigin käytävään, suurta levottomuutta." Ilmeisesti
tuntuivat vielä kuluneiden päivien sietämättömän jännityksen
vaikutukset. Pilsudskin oli varsin vaikea saada kenraalinsa
vakuuttuneiksi siitä, että kaikki voimat voitiin nyt keskittää ajamaan
takaa lyötyä vihollista.
Itse asiassa olivat venäläiset jo menettäneet taistelun ja siten koko
sodan. Puolalaisten hyökkäys vyöryi vastustamattomasti eteenpäin
pakottaen pohjoiseen ja itään pakenevat venäläisarmeijat luovuttamaan
aseman toisensa jälkeen, jolloin suuria osia niistä kirjaimellisesti
tuhottiin. Noin 60 000 venäläistä otettiin vangiksi. 16. armeijan
johtaja, toveri Sergejev, kirjoittaa, että "kaikki järjestys hävisi
lopullisesti, niin ettei kerran niin uhkaavista divisionista pian
ollut enää jäljellä muuta kuin pirstaleita". Puolalaiset talonpojat
vangitsivat joukoistaan eksyneitä pakolaisia suoranaisesti metsästäen
"punaisia kasakoita". Tuhatshevski, joka päämajassaan Minskissä vasta
liian myöhään oli tajunnut katastrofin koko laajuuden, ponnisteli
saadakseen pelastetuksi lännessä kokonaan erilleen joutuneen 4.
armeijan, jonka johtaja ei moneen päivään saanut minkäänlaista yhteyttä
päämajaan. Gay Khan voitti ratsuväkensä ja yhden jalkaväkiprikaatin
avulla 18 päivänä viimeisen voittonsa valloittaessaan urheasti
puolustautuvan Plockin kaupungin Veikselin varrella. Kun hän lopulta
antoi perääntymismääräyksen, se oli liian myöhäistä. Muut venäläiset
armeijat pakenivat jo Grodnoa kohden. Kun Gay Khan saapui pitkin
Preussin rajaa pikamarssein ja lakkaamatta taistellen Kolnoon (Lomzan
pohjoispuolella), hän havaitsi puolalaisten joukkojen sulkeneen tien
itään. Koetettuaan turhaan raivata itselleen pistimin tietä hän meni
Saksan rajan poikki välttyäkseen joutumasta vangiksi. Häntä seurasivat
4. armeijan jäännökset ja muiden muodostelmien osat, kaikkiaan noin 30
000 miestä. Punaiset joukot riisuttiin aseista ja eristettiin Saksan
alueella.
"Tällä tavoin päättyi ihana sotaliikkeemme, joka sai koko Euroopan
pääomat vapisemaan", kirjoittaa Tuhatshevski. Siinä hän oli varsin
oikeassa: Eurooppa oli todella vavissut. Lordi d'Abernon, joka oli
Varsovassa noiden kohtalokkaiden päivien aikana, lausui puolalaisten
voitettua: "Jos Varsova olisi sortunut, olisi bolshevismi levinnyt
Danzigiin ja Tshekko-Slovakiaan, Ruhriin ja suureen osaan Saksia."
Kymmenen vuotta myöhemmin kirjoitti Winston Churchill tuosta
äkillisestä heilahduksesta puolalais-venäläisessä sodassa:
"Mutta tällä välin oli tapahtunut muutos — äkillinen, salamyhkäinen ja
ratkaiseva. Se teki mieliin saman vaikutuksen kuin Marne'in taistelu
melkein päivälleen kuusi vuotta aikaisemmin... Varsova oli pelastunut
niinkuin Pariisikin. Tapahtumien mahtava vaaka oli heilahtanut
osoittamaan uutta tulosta. Puola, samoin kuin Ranska, ei sorru vaan
elää. Eurooppa, sen vapaus ja sen kunnia, ei sorru kommunismin valtaan
yhtä vähän kuin kaiserisminkaan... Puolan henki, jota sukupolvia
kestänyt sorto ei ollut saanut nujerretuksi, leimahti viimeiseen
ponnistukseen kansallisen olemassaolon puolesta... Pöyhistynyt
terrori, joka niin luottavaisesti oli marssinut viemään vallankumousta
länsimaihin, perääntyi äärimmäisen kiireesti takaisin Puolan rajan
poikki."
Puolalaisten riemu oli kuvaamaton. Kirkot olivat täpö täynnä ihmisiä,
jotka ylistivät Jumalan pyhää äitiä pelastuksensa takia. Kansa uskoi
ihmeen tapahtuneen ja siten voitto sai nimekseen "Veikselin ihme".
Ketä kansa sai Jumalan ja madonnan lisäksi lähinnä kiittää voitosta?
Tietysti Josef Pilsudskia. Tosin hän rohkealla hyökkäyksellään
Ukrainaan oli jännittänyt kaarensa liian kireäksi, tosin hänen
vastuullaan oli suureksi osaksi Puolan äärimmäinen hätä heinä- ja
elokuussa, mutta hän juuri oli kuitenkin pitänyt yllä kansan rohkeutta
onnettomuuksien aikana, järjestänyt puolustuksen ja lopuksi nerokkaan
strategiansa avulla muuttanut tappion loistavaksi riemuvoitoksi.
Paljon on kirjoitettu tuosta arkaluontoisesta kysymyksestä, onko
tuo strategia laskettava Pilsudskin vai hänen ranskalaisten
neuvonantajiensa ansioksi. Kenraali Weygand itse on jalomielisesti
luovuttanut kunnian puolalaiselle ylipäällikölle. Eräässä
haastattelussa elokuun lopussa 1920 hän lausui ranskalaiselle
sanomalehtimiehelle: "Puolan suurenmoinen voitto voi saada aikaan
aavistamattoman tärkeitä seurauksia kansainvälisessä politiikassa. Se
lujittaa Puolan valtion." Sanomalehtimiehen huomauttaessa, että eräät
puolalaiset (Pilsudskin vastustajat) olivat julistaneet Weygandin
Puolan pelastajaksi, vastasi kenraali innokkaasti: "Niin ei suinkaan
ole ja pyydän hartaasti teitä vakiinnuttamaan ranskalaisten käsityksen
tässä tärkeässä kohdassa. Voitto, jota nyt juhlitaan Varsovassa, on
puolalaisten voitto. Sotatoimet suorittivat puolalaiset kenraalit
puolalaisen suunnitelman mukaan." Weygand lisäsi aito ranskalaisen
itsetuntoisesti, että Ranskan sotamaine on kyllin suuri, jottei sen
tarvitse ottaa omakseen muiden mainetta. Tähän voimme lisätä marsalkka
Franchet d'Espereyn seuraavan lausunnon vuonna 1927: "Puola on
vapauttanut itse itsensä kansallisen tarmonsa ja marsalkka Pilsudskin
nerokkaan sodanjohdon ansiosta."
Pilsudskilla itsellään oli varsin suuret käsitykset omasta
sotapäällikön kyvystään. "Olen verhonnut kunniaan puolalaisten aseet",
hän lausui eräässä puheessaan vuonna 1923. "Puolan elämän ensimmäisinä
päivinä olen voittanut niin loistavia, niin aavistamattomia ja
kaikkeen edelliseen verraten niin kuulumattomia voittoja, että tuo
kunnia siitä lähtien on tehnyt mieleni sotilaana rauhalliseksi. Olen
johtanut Puolan armeijan voittamaan vihollisen, jota muut vapisivat."
Puhuessaan sotatieteellisissä esitelmissään niistä ominaisuuksista,
joita vaadittiin taitavalta sotapäälliköltä, hän palasi usein omiin
menestyksiinsä ylipäällikkönä. Ratkaiskoot sodan ammatin asiantuntijat,
menikö marsalkka liian pitkälle itseään kehuessaan. Muuan saksalainen
kirjailija, joka tosin ei ole ammattimies — Pilsudskin ihailija muuten
— on uskaltanut lausua seuraavan arvostelun: "Olisi väärin vain
bolshevikkeja vastaan käydyn sodan onnellisen päättymisen vuoksi sanoa
Pilsudskia suureksi ja merkitseväksi sotapäälliköksi, ellemme sanoisi
sotaherraksi. Siihen oli tuo yhteentörmäys kahden maan välillä, jotka
molemmat olivat vasta valtiollisen järjestyksen alkuvaiheessa ja joiden
kummankaan käytettävänä ei ollut mitään nykyaikaisia armeijoita, liian
satunnainen luonteeltaan. Sattumalla oli suuri osuutensa kaikissa
sotatoimissa."
Ja kuitenkin — strategista suunnitelmaa, jonka Pilsudski mietti elokuun
5 ja 6 päivän välisen yön hiljaisuudessa 1920, eivät vain kohteliaat
ranskalaiset kenraalit ole ylistäneet nerokkaaksi. Muuan ruotsalainen
sotahistorioitsija (eversti H. Stålhane) kirjoittaa siitä: "Sen
suuripiirteinen yleisajatus, kunnioitettava strategisen laajuutensa
vuoksi sommittelussaan, sen päätöksien rohkeus, oli jatkuvasti koko
'Varsovan taistelun' ajan tärkeimpänä tekijänä voittoisan tuloksen
saavuttamiseksi. — — —
"Vaarat, jotka siihen liittyivät, ovat ilmeiset, mutta se vain lisää
ihailua tuota rohkeata päätöstä kohtaan ottaa ne kaikki vastuulleen
suuren päämäärän voittamiseksi." Ne pettymykset, sanoo Stålhane, jotka
Tuhatshevski sai kokea pannessaan toimeen elokuun 8 päivänä antamaansa
omaa armeijakäskyään, johtuivat lähinnä siitä, ettei hän tuntenut
vastustajansa kaikessa hiljaisuudessa suorittamaa Puolan armeijan
uudelleen ryhmittelyä.
Pilsudskin kuuluisaan hyökkäyssuunnitelmaan vaikutti olennaisesti se
suunnitelma, jota Weygand suositteli marsalkka Fochilta saamiensa
ohjeiden mukaan. Myös ranskalainen kenraali suunnitteli sivusta- eikä
rintamahyökkäystä, ja Pilsudskin suunnitelmaa muutettiinkin, kuten
olemme havainneet, siten, että hyökkäys tapahtui, ei vain oikealla,
vaan myös vasemmalla siivellä, kuten Weygand oli neuvonut. Ero on
lähinnä siinä, että Pilsudski torjui kaikki ajatukset peräytymisestä
Veikselin taakse ja Varsovan tyhjentämisestä. Hän tunsi puolalaisensa
ja tiesi, että tällainen koe olisi ollut liian ankara heidän
siveellisen vastustuskykynsä kestettäväksi. Hyökkäysryhmän rohkeassa
keskittämisessä Wieprziin hän kulki omia teitään.
Suhteensa Weygandiin Pilsudski esittää seuraavasti: "Kyllästyneenä
meidän puolalaisten sisäisen voiman puutteeseen, kun vaarallisina
hetkinä antauduttiin masennuksen valtaan ja ulkoapäin annettua neuvoa
noudattaen tahdottiin lähettää rauhanlähetystö Tuhatshevskin päämajaan
Minskiin, yritin vyöryttää niskoiltani puolet vastuusta ja tarjosin
kenraali Weygandille yhteistyötä sodanjohdossa. Mutta hän torjui
ehdotukseni ja selitti varsin viisaasti ja järkevästi, että hänen
olisi vaikeata ja mahdotonkin johtaa joukkoja, jotka oli muodostettu
niin kiireesti kuin meidän joukkomme ja joiden arvoa ja johtajia hän
ei tuntenut, niin ettei hän siis tiennyt, mitä joukoilta saattoi
vaatia. Siksi hän rajoittui ilmoittamaan teoreettisen käsityksensä ja
pidättyi harjoittamasta minkäänlaista painostusta ratkaisuihini ja
päätöksiini. Kun nyt kenenkään estämättä tein oman käsitykseni mukaan
(näennäisesti) mielettömän suunnitelman Varsovan taistelua varten
määräten kolmeneljäsosaa joukoista puolustautumaan passiivisesti ja
neljäsosan hyökkäämään, en siten joutunut rasittamaan kenenkään toisen
omaatuntoa, vain omaani."
Kenraali Weygandilla oli kuitenkin tuskin vain yksinomaan
"teoreettisia käsityksiä" ilmoitettavanaan. Hän ja hänen virkaveljensä
ranskalais-englantilaisessa sotilaslähetyskunnassa joutuivat aivan
varmasti antamaan paljon käytännöllisiäkin neuvoja ja ohjeita. Mutta
Pilsudski sai kuitenkin tehdä yksin päätöksensä ja ottaa yksin vastuun
kannettavakseen. Juuri tuo vahva itseluottamus ja itsetunto, joka
niin pidäkkeittä ilmenee hänen lausunnoissaan, auttoi häntä kantamaan
kuorman ja pitämään ajatuksensa selvinä ja mielensä luottavaisena
keskellä yleistä neuvottomuutta ja masentuneisuutta. Voitto, jonka
hän tahtoi saavuttaa ja saavuttikin, ei kuitenkaan ollut ainoastaan
eikä edes ensi sijassa voitto hänelle itselleen vaan sellaisenaan
koko Puolan kansalle. Hän otti vastaan sen avun, jonka saattoi saada
ulkoapäin, ja varmaan oli lukuisista ranskalaisista upseereista ja
aliupseereista, jotka olivat Puolan palveluksessa, korvaamatonta
hyötyä. Mutta he samoin kuin Pilsudskin puolalaiset alipäälliköt
olisivat tuskin voineet saada paljonkaan aikaan, ellei hän olisi ollut
yhdistävänä ja muita ylempänä johtajana ja ellei hän olisi saanut
Puolan kansansielusta kirvoitetuksi sitä uhrautumisen, rohkeuden ja
kestävyyden voimaa, jonka puuttuessa Puolan perikato olisi ollut
väistämätön.
Punainen hyökyaalto koillisessa oli näin ollen torjuttu, mutta
musertavasta tappiosta huolimatta ei Moskovassa vieläkään tahdottu
luopua yrityksestä. Korkeimman venäläisen sodanjohdon määräyksestä teki
Budjonnyi jalkaväen tukemana elokuun 27 päivänä hyökkäyksen Zamoscia
vastaan, mutta hänet karkoitettiin suurin tappioin Bugin itäpuolelle.
Pohjoisrintamalla keräsi Tuhatshevski joukkojensa jäännökset Grodnon
seuduille, yhdisti niihin apuvoimia sisä-Venäjältä ja valmistautui
uuteen, kolmanteen hyökkäykseen, mutta vastustaja ehti ennen häntä
käyden hyökkäykseen syyskuun lopussa. Uusi voimainmittely, joka
on saanut nimekseen "Njemenin taistelu", johti venäläisten uuteen
tappioon, niin että he pakenivat täyden pakokauhun vallassa jättäen
jälkeensä 50 000 vankia. Takaa-ajavat puolalaiset tunkeutuivat aina
nykyiseen valtakunnanrajaan asti ja sen poikki Minskiin.
Eteläisessä rintamalohkossa suorittivat puolalaiset syyskuussa yhtä
menestyksellisen hyökkäyksen Pavlenkon ukrainalaisten joukkojen
tukemina. Budjonnyin heikentynyt ratsuväkiarmeija oli jo ratkaisevasti
heikompi puolalaista ratsuväkeä, jota oli vahvistettu kubanilaisin
kasakoin. Lokakuun alussa oli rintama työntynyt eteenpäin Zwiabelin
rautateiden solmukohdan kautta kulkevaksi linjaksi. Polesiassa oli
valloitettu Pinsk syyskuun 26 päivänä. Etelärintaman sotatoimien aikana
saavutti erikoisen kuuluisuuden puolalaisen ratsuväenpäällikön, eversti
Rommelin, rohkea hyökkäysretki maan sisäosiin aina Koroscieniin asti,
Budjonnyin urotöiden vastine.
Ilmeistä oli: Neuvosto-Venäjä oli jäänyt ratkaisevasti alakynteen
taistelussa. Moskovan hallitus oli kypsä neuvottelemaan rauhasta
perustana vallitseva sotilaallinen asema. Myös Puola kaipasi
kuulumattoman voimainponnistuksen päättymistä. Alustavan
rauhansopimuksen allekirjoittaminen lokakuun 12 päivänä teki lopun
vihollisuuksista.
Suuri sota oli maksanut Neuvosto-Venäjälle valtavia ihmis- ja
sotatarvemenetyksiä. Ylpeistä armeijoista, jotka olivat lähteneet
sotaan keväällä 1920 ja joita oli täydennetty uusin miehistöin
sotatoimien kestäessä, oli jäljellä vain järjestymättömiä pirstaleita.
110 000 miehestä, johon määrään taistelevain voimien miesluvun
katsottiin kohonneen pohjoisrintamalla elokuussa, oli vain muutamia
tuhansia pelastunut pakenemalla pitkin Saksan rajaa. Varsovan
taistelussa olivat venäläiset menettäneet 231 tykkiä ja 1,023
konekivääriä.
Myös puolalaisten tappiot olivat suuret. Vuoden 1920 aikana poistettiin
puolalaisten joukkojen luetteloista lähes 200 000 miestä kuolleina,
haavoittuneina tai jäljettömiin hävinneinä. Sota oli niellyt
lukemattomia miljoonia rahana ja tuhoutuneena omaisuutena. Mutta
tulos vastasi uhrauksia. Rauhansopimus Riiassa maaliskuun 18 päivänä
1921 ei tosin antanut Puolalle itärajaa, joka sillä oli ollut vuoteen
1772, mutta se yhdisti kuitenkin valtakuntaan laajoja alueita alkaen
Latviasta pohjoisessa Bukovinaan etelässä.
Myös aselevon jälkeen lokakuussa 1920 jatkoivat Petljuran joukot
Pavlenkon johtamina epätoivoisen urheasti taistelua Ukrainan
vapauden puolesta, mutta lopulta niiden oli luovuttava taistelusta
ja peräydyttävä puolalais-venäläisen rajalinjan taakse. Riian
rauhansopimus jätti Ukrainan Neuvosto-Venäjän ikeen alle
lukuunottamatta sitä osaa Volhyniasta, joka yhdistettiin Puolaan.
Pilsudskista oli varmaan murheellista jättää pakosta pulaan
liittolaisensa, Ukrainan vapaustaistelijat. Hänen suuri suunnitelmansa
huhtikuussa 1920 — Puolan ja Ukrainan välinen unioni — oli sortunut
tyhjiin eikä yksinomaan sotilaallisista syistä. Oli käynyt ilmi, ettei
sen toteuttamiseksi ollut poliittisia edellytyksiä — Ukrainan kansan
jokseenkin yhtenäistä yhtymistä Petljuran ja Puolan liiton ympärille.
Oman maansa tähden Pilsudski ei voinut jatkaa sotaa Venäjän kanssa
Ukrainan vuoksi.
* * * * *
Läheisessä yhteydessä Puolan ja Venäjän välisen ratkaisun kanssa oli
Puolan ja Liettuan välisen, traagillisen ristiriidan kärjistyminen.
Emme voi syventyä sen yksityiskohtiin. Tässä yhteydessä herättää
lähinnä mielenkiintoamme vain Pilsudskin osuus tapahtumiin.
Olemme jo puhuneet asian vaiheista Liettuan tehdessä rauhan
Neuvosto-Venäjän kanssa heinäkuun 12 päivänä 1920. Tuhatshevskin
tappion ja perääntymisretken jälkeen elokuussa miehittivät
liettualaiset Vilnan sekä osan Suvalkin alueesta. Syyskuussa sattui
selkkauksia puolalaisten ja liettualaisten välillä. Väliaikainen
rajalinja molempien taistelevien puolien välillä määrättiin lokakuun
7 päivänä sopimuksella, joka jätti Vilnan liettualaisten käsiin. Pari
päivää myöhemmin valtasivat kuitenkin puolalaiset joukot Vilnan.
Tämä oli tuo kuuluisa Zeligowskin juttu. Pilsudskia sitoivat
suurvaltojen kanssa Spassa tehdyt sopimukset. Julkisesti ja hallituksen
nimiin hän ei voinut tehdä mitään voittaakseen takaisin tuon niin
suuresti rakastamansa Vilnan, jonka oli valloittanut venäläisiltä
huhtikuussa 1919, mutta sittemmin menettänyt. Mutta hänestä tuntui
sietämättömältä ajatus, että hänen kotikaupunkinsa jäisi ratkaisevasti
noiden liettualaisten käsiin, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät
ryhtymästä minkäänlaisiin liittovaltiosuhteisiin Puolan kanssa ja jotka
nyt viimeksi olivat tukeneet Puolan vihollisia.
Jokin keino oli keksittävä. Pilsudski kutsui luokseen uskollisen
ystävänsä ja mitä luotettavimman alipäällikkönsä kenraali Zeligowskin,
joka myös oli syntyään puolalais-liettualainen niinkuin hän itsekin.
Hänen oli nyt, sanoi Pilsudski, sotaväenosasto mukanaan marssittava
Vilnaan ja miehitettävä kaupunki, jotta saataisiin aikaan se fait
accompli, mikä tarvittiin Euroopan silmissä. Tämä hänen oli kuitenkin
tehtävä näennäisesti omasta aloitteestaan ja ottaen huomioon, että
Puolan hallitus myöhemmin voisi hylätä hänet.
Zeligowski tunnettiin yritteliäänä ja urheana soturina. Hän oli
palvellut Venäjän armeijassa, mutta vuonna 1918 muodostanut Kubanin
alueella puolalaisen prikaatin ja raivannut sen avulla tiensä aluksi
Mustan meren rannikolle ja Odessaan ja sitten Romaniaan. Sieltä
hän oli huhtikuussa 1920 päässyt Puolaan hädin tuskin ajoissa
ehtiäkseen ottaa osaa Pilsudskin suureen sotaretkeen. Hän ei ollut
vähimmässäkään määrässä poliitikko, vain soturi ja sellaisena valmis
tottelemaan. Hän oli ihastunut saadessaan tehtäväkseen keikauksen
Vilnassa, mutta vaati johtajaltaan kirjallisen määräyksen tätä varten.
Sellaista hän ei kuitenkaan tietenkään voinut saada. Pilsudski vetosi
ystävänsä isänmaanrakkauteen, mutta mikään ei tuntunut auttavan.
Myös Zeligowski oli itsepintainen 'liettualainen'. Pilsudski menetti
kärsivällisyytensä: "Tahdoin tehdä sinusta toisen d'Annunzion ja nyt
huomaankin, että olet vain härkä", hän sanoi Zeligowskille, niin
kerrotaan. Oli, miten oli, joka tapauksessa Zeligowski lopulta suostui
ja lähti matkaan joukkoineen. Liettualaiset olivat juuri aikeissa
siirtää hallituksensa Kaunasista Vilnaan. Kuullessaan Zeligowskin
lähestyvän kaupunkia he tarjoutuivat neuvottelemaan, mutta hän
kieltäytyi ryhtymästä neuvotteluihin, jatkoi marssiaan ja saapui
Vilnaan lokakuun 9 päivänä kohtaamatta sanottavaa vastarintaa.
Kysymme nyt itseksemme, miten Pilsudski itse tahtoi perustella oikeaksi
tämän itse suunnittelemansa keikauksen. Saamme tietää sen kahdesta
esitelmästä, jotka hän piti Vilnassa elokuun 24 ja 25 päivänä 1923.
Puhuttuaan Vilnan valloittamisesta vuonna 1919 ja julistuksesta, jonka
hän silloin osoitti "Liettuan suuriruhtinaskunnan kansoille", hän
jatkoi:
"Olin luonut tapahtuneen tosiasian ja sain yleisten tiedonantojen
ja Paderewskin välityksellä kuulla, että julistukseni oli tehnyt
hyvän vaikutuksen kansainvälisissä piireissä. Tämän jälkeen saattoi
jo keskustella maailman kanssa siitä maasta, jossa olin syntynyt.
Aikaisemmin oli ollut aivan mahdotonta ottaa asiaa puheeksi.
Ensimmäisenä toimenpiteenäni oli siviilihallinnon järjestäminen tähän
maahan. Annoin sille hallinnon, jossa kaikki se, mitä voi sanoa
työksi, sai alkunsa kansasta itsestään ja tapahtui paikallisen väestön
myötävaikutuksella, osoituksena siitä, ettemme olleet valloittajia.
Tämän jälkeen tahdoin kutsua kokoon sejmin. Tässä suhteessa kohtasin
kuitenkin ratkaisevaa vastarintaa ja sain julkisen vastalauseen
ulkoapäin. Minulta vaadittiin, etten tekisi sitä. Minun ei näin ollen
onnistunut päästä päämäärääni lyhyintä tietä. Tahdoin saada sen aikaan
hitaammassa tahdissa ja siksi järjestin piiri- ja maakuntapäiväin
vaalit.
"Vuonna 1920 meitä kohtasivat vastoinkäymiset sodassa. Työ keskeytyi.
Samanaikaisesti sotaisten vastoinkäymisten kanssa tuli poliittisia
takaiskuja. Sillä välin kuin meidät kutsuttiin tekemään sopimuksia
vastustajiemme kanssa, säädettiin Spassa alueellisia rajoituksia,
joiden mukaan meidän olisi ollut pakko luopua ei vain Vilnasta vaan
Brestistäkin. Tapahtuipa selkämme takana sellainenkin ratkaisu, että
Vilna annettiin Liettualle. Nämä ratkaisut minun oli otettava huomioon
laskelmissani uudessa työssäni. Oli luotava uusia, tapahtuneita
tosiasioita. Siten tapahtui kenraali Zeligowskin toiminta ja hän
toimi minun ylipäällikkyyteni alaisena ja minun nimenomaisesta
määräyksestäni. Voin sanoa sen aivan avoimesti, koska lähtiessäni
Belvederestä (1923) sanoin sen myös suurvaltain edustajille, koska en
tahtonut, että tämä kysymys vahingoittaisi kenraali Zeligowskia heidän
silmissään."
Suunnilleen samaan tapaan selitti Pilsudski toisessa esitelmässään:
"Puola oli tappioittensa aikana joutunut sitoutumaan eräihin
velvoituksiin. Niitä oli herra Grabskin kuuluisa yritys Spassa, jossa
Vilna nimenomaan mainittiin. Tämä oli myös muuan syy tuon ratkaisun
saattamiseksi Kansainliiton forumin eteen. Tuona ajankohtana (syksyn
alussa 1920) hymyili sotaonni minulle. Siksi päätin heti asevoimin
ratkaista Vilnan tosiasiallisen omistuksen. Valitsin tehtävään kenraali
Zeligowskin, koska Puolan valtionjohtajana ja ylipäällikkönä en itse
ollut siinä asemassa, että olisin voinut rikkoa sovittuja velvoituksia.
Valitsin kenraalin, josta olin hyvin varma... Olen ylpeä siitä, että
sain armeijan toimimaan ratkaisevan hetken vaatimusten mukaisesti.
"Tuo tapaus aiheutti Euroopassa enemmän ja vahvempaa vastarintaa kuin
mikään muu tapaus. En pysty toistamaan neuvotteluja ja luettelemaan
kaikkia nootteja, jotka koskevat näitä kysymyksiä. Minun täytyi myös
ottaa huomioon vaikenemisen velvollisuus, joka tuona ajankohtana
sitoi minua. Hyökkäykset kohdistuivat erikoisen voimakkaasti minuun
henkilökohtaisesti ja kenraali Zeligowskiin. Niitä oli usein vaikea
kestää. Niitä torjuessani minulla oli vain vähän apua hätääntyneestä
hallituksesta, joka alkoi pelätä tuon askeleen seurauksia.
Varoitussähkösanomia saapui kaikilta edustajiltamme koko maailmassa.
Ne kuuluivat tavallisesti: 'Emme voi puolustaa Zeligowskia. Se on
mahdotonta — on parempi olla puolustamatta häntä ja koskettelematta
tätä kysymystä. Se on meille liian polttava, liian vaarallinen.'
Aluksi joutui siis koko kysymys minun kannettavakseni. Minulla oli sen
tähden koko joukko kiistoja maailman kanssa ja sain taistella paljon
säilyttääkseni sen, minkä olin luonut. Tämä meni niin pitkälle, että
uhkasin luopua virastani ja matkustaa itse Vilnaan." (Noin lokakuun 20
päivänä 1920 oli Pilsudski vastaukseksi erääseen Englannin ja Ranskan
lähettiläiden noottiin selittänyt: "Jos liittoutuneet tahtovat antaa
Vilnan Liettualle kuulematta sen asukkaiden toivomuksia, katson olevani
pakoitettu luopumaan kaikista viroistani ja tekemään velvollisuuteni
Vilnan kansalaisena.") — Tämän jälkeen Pilsudski selosti laajasti
kaikkia niitä vaikeuksia, jotka häntä kohtasivat Vilnan kysymystä
käsiteltäessä kotimaassa ja ulkomailla, mm. Kansainliitossa. Näiden
kahden esitelmän Pilsudskin koottuihin teoksiin sisältyvä teksti ei ole
täysin luotettava, sillä se perustuu vain sanomalehtien selostuksiin ja
— myöhäisempi esitelmä — puutteelliseen pikakirjoitukseen. Pääasiassa
voimme kuitenkin katsoa niiden vastaavan sitä, minkä hän todella on
sanonut. Näemme näin ollen, miten Pilsudski avoimesti ja rehellisesti
tunnustaa, että Puola oli Vilnan suhteen sitoutunut kansainvälisiin
velvoituksiin ja että hän määräsi Zeligowskin rikkomaan ne, koska ei
itse valtionjohtajana voinut tehdä sitä. Hän ei yritäkään kaunistella
menettelytapaansa. Hänhän olisi voinut viitata siihen, että Puola
oli hädänalaisessa asemassa sen pääministerin pyytäessä heinäkuussa
1920 ympärysvaltain apua Spassa, että näiden vaatimiin sitoumuksiin
oli suostuttu pakosta ja että ne siksi eivät olleet sitovia. Hän oli
kuitenkin liian ylpeä ryömiäkseen tuollaisten selittelyjen suojaan.
Vilna kuului Pilsudskin syvän vakaumuksen mukaan Puolaan riippumatta
kaikesta siitä, mitä diplomatia määräsi tai oli määräämättä. Puolalla
oli hänen mielestään oikeus yhdistää tuo kaupunki valtakuntaansa.
Todennäköisesti hän piti aivan tarpeettomana perustella toimintaansa
vetoamalla mukavaan iskulauseeseen right or wrong, my country. Ja
kuitenkin tuntee halua käyttää tuota sanontatapaa, kun on kysymyksessä
hänen käyttäytymisensä Zeligowskin jutussa. Vanhan vallankumouksellisen
häikäilemättömyys keinojen valinnassa ilmenee siinä selvästi.
Luovumme selostamasta Vilnan kysymyksen myöhempiä vaiheita ja
rajoitumme vain toteamaan, että Pilsudski onnistui aikomuksessaan saada
Eurooppa tyytymään fait accompli’hin. Luovumme myös väittelemästä
kysymyksen oikeudellisesta puolesta sen kaikkine monimutkaisine
historiallisine, kansatieteellisine ja sivistyksellisine kysymyksineen.
Jos puolalaiset katsovat, että heillä on oikeus Vilnaan, niin
liettualaisten mielestä heillä on vielä suurempi oikeus omistaa entinen
pääkaupunkinsa. He eivät tahdo tunnustaa päteväksi kansanäänestystä,
joka maaliskuussa 1922 pantiin toimeen Vilnassa ja jonka tuloksena
oli, että kaupungin väestö äänesti liittymistä Puolaan, eikä
myöskään lähettiläskonferenssin tämän kansanäänestyksen johdosta
tekemää päätöstä maaliskuun 15 päivänä 1923, että Vilna ympäröivine
alueineen oli luovutettava Puolalle. Kansainliitto ei ole onnistunut
ponnistuksissaan saada aikaan sovintoa.
Ja kuitenkin oli sovinnon aikaansaaminen Liettuan kanssa lähellä
Pilsudskin sydäntä. Hän tiesi, miten suuresti Liettuan kansa vihasi
häntä, ja tiesi myös, miksi. Tekojaan hän ei voinut peruuttaa, mutta
hänen täytyi kuitenkin surra kahden kansan välistä vihamielisyyttä,
johon ne olivat johtaneet. Siihen hän ei ollut pyrkinyt. Miksi eivät
liettualaiset ajatelleet sitä verta, minkä he puolalaisten rinnalla
olivat vuodattaneet taistelussa yhteistä vihollista vastaan, ja
tahtoneet suostua siihen vapaaseen yhtymiseen Puolan kanssa, jota hän
oli tahtonut heille tarjota? Tuota on Pilsudski varmaan lukemattomia
kertoja itsekseen kysellyt. Se kuultaa rivien välistä puheessa, jonka
hän piti Vilnassa huhtikuun 22 päivänä 1922, kaupungin valloituksen
kolmantena vuosipäivänä. Lainaamme tähän muutamia katkelmia puheesta:
"Kun synnyin täällä lähellä Vilnaa ja äitini vuodatti murheen
kyyneliä poikansa kehdon ääressä, kuvittelivat kaikki yhä kuin
kaikuna kuulevansa niiden hirsipuiden natinan, jotka oli pystytetty,
ei vain tänne Lukiszkin torille, vaan myös tuonne etäälle Kaunasiin.
En voi unohtaa, että taistelu siellä oli vieläpä rajumpi, verisempi
ja sitkeämpi. Kun taistelu oli vaiennettu sekä täällä että Puolan
kuningaskunnassa, jatkui kapina Samogitiassa raivoten koko voimassaan
ja vetäen pyörteisiinsä satoja ja taas satoja, sellaisiakin, jotka
eivät osanneet puhua puolan kieltä, uusiin taisteluihin ja uusiin
uhreihin.
"Kunnioituksesta menneisyyttä kohtaan, arvostaen verta, joka on yhdessä
vuodatettu, en voi tänä päivänä, tänä riemun päivänä sekä meille että
Puolalle, riemun, jonka me kaikki tänne kokoontuneet niin lämpimästi
tunnemme, muuta kuin ojentaa käteni yli erottavan rajan niille, jotka
kenties näkevät tämän päivän tappion ja murheen päivänä. En voi muuta
kuin ojentaa käteni ja kehoittaa yksimielisyyteen ja rakkauteen. Voin
pitää noita ihmisiä etäällä vain veljinäni.
"Saattaa tapahtua, että historia kaikessa käsittämättömyydessään
ainaisiksi ajoiksi vetää erottavan rajaviivan näiden kahden kansan
välille. Kenties lapsemme eivät ole noiden tuonpuoleisten veljiä vaan
muukalaisia heille. Mutta meidän on tehtävä voitavamme, jotta tämä
kohtalon päätös, mikäli se on peruuttamaton, ei joutuisi toteutumaan
meidän koettamattamme sitä lieventää."
Murheellinen alistuminen oli ainoa tunne, jota Pilsudski saattoi tuntea
Liettuaa kohtaan. Hän tiesi liiankin hyvin, että tuo sovinnon käsi,
jonka hän tahtoi ojentaa rajan tuolle puolen veljilleen, otettaisiin
vastaan vain siinä tapauksessa, että hän ojentaisi heille sen, mistä
hän ei koskaan vapaaehtoisesti tahtonut luopua: Vilnan.
Pilsudskia on sanottu puolalaiseksi natsionalistiksi ja imperialistiksi
eikä kukaan voinekaan kieltää, että hän oli molempia. Hän tahtoi tehdä
isänmaastaan suurvallan. Voitot, jotka hän saavutti vihollisistaan
kaikilla tahoilla, johtivat siihen, että Puola nykyään sulkee rajojensa
sisäpuolelle miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole puolalaista syntyperää.
Tässä suhteessa on otettava huomioon kaksi asianhaaraa. Toinen on se,
että laajat itäiset alueet, joiden väestössä puolalaiset ovat vähäisenä
vähemmistönä, pelastuivat Puolaan yhdistämisen takia joutumasta
bolshevismin valtaan. Toinen taas on se, että hän oli tahtonut niiden
epäpuolalaisten maiden, jotka hän valloitti tai tahtoi valloittaa,
yhtyvän Puolaan liittovaltioina eikä vain aivan yksinkertaisesti
yhdistämällä ne Puolaan.
VALTAKUNNAN RAKENTAJA.
Voiton jälkeen — Valtionjohtaja ja puoluekiistat — Pilsudski luopuu
vuonna 1923 kaikista viroistaan — Perhe-elämää Sulejowekissa —
Vallankaappaus 1926 — Diktatuuri perustuslaillisin muodoin — Pilsudskia
ylistetään itäalueiden maa-aatelisena — Voimakas hallitusvalta —
Pilsudski saa enemmistön kansanedustuksessa — Uusi valtiosääntö 1933,
viimeinen kivi Pilsudskin valtionrakennustyössä — Belvederen yksinäinen
— Lasten ystävä ja mystikko — "Olen kestänyt elämäni kokeen."
Palatessaan voittajana Varsovaan sotanäyttämöltä oli Pilsudski täynnä
voitontunteita. Hän ilmaisi ne ylpeässä päiväkäskyssään armeijalle
lokakuun 18 päivänä 1920.
"Sotilaat! Kahden pitkän vuoden aikana, vapaan Puolan kahtena
ensimmäisenä vuotena, te olette uhranneet voimanne ankariin vaivoihin
ja verisiin ponnistuksiin. Nyt on sota päättynyt teidän suurenmoisten
voittojenne avulla. Teidän musertamananne on vihollinen lopultakin
päättänyt allekirjoittaa alustavan sopimuksen rauhaksi, johon me
palavasti kaivaten olemme pyrkineet.
"Sotilaat! Ette ole ponnistelleet turhaan. Uusi Puola saa kiittää
olemassaolostaan länsivaltojen loistavaa voittoa keskusvalloista. Mutta
tuskin oli vapautuksen hetki lyönyt, kun jo ahneet kädet ojentuivat
Puolaa kohden pakottaakseen sen voimattomuuden tilaan, niin että
siitä olisi tullut vain leikkipallo muiden käsissä ja koko maailman
juonittelujen näyttämö. Silloin tarttui Puolan kansakunta aseihin ja
loi jättiläismäisin ponnistuksin lukuisan ja mahtavan armeijan.
"Minun hartioilleni ylipäällikkönä ja teidän käsiinne isänmaan
puolustajina asetti kansakunta vaikean tehtävän turvata Puolan
olemassaolo, saada maailma kunnioittamaan meitä ja hankkia meille täysi
vapaus määrätä itse itsestämme — — —
"Sotilaat! Te olette tehneet Puolasta vahvan ja vapaan ja varman
itsestään. Voitte olla ylpeitä ja tyytyväisiä siitä, että olette
tehneet velvollisuutenne. Maa, joka kahdessa vuodessa on voinut luoda
sellaisen armeijan, voi tyynin mielin katsoa tulevaisuuteen."
Marraskuun 14 päivänä antoi Pilsudski joukkojen suorittaa ohimarssin ja
otti niiltä vastaan marsalkansauvan sotilaiden riemuitessa. Marsalkaksi
hänet oli nimitetty maaliskuun 19:ntenä 1920.
Kun voitto oli voitettu ja rauha palautunut, oli voimat keskitettävä
valtakunnan lujittamiseen ulkonaisesti ja sisäisesti. Puheessa,
jonka Pilsudski piti Krakovassa lokakuun 20 päivänä 1920, hän
lausui: "Tänä päivänä seisomme uuden elämän kynnyksellä voitettuamme
omat heikkoutemme ja virheemme. Älkää kuitenkaan kuvitelko, että
se, mikä on suoritettu käskystä ja toisen määrätessä, voi kestää
ja säilyä, ellemme pysty suorittamaan toista ja vaikeampaa työtä.
Kaikki toivovat yhtymistä ja yksimielisyyttä. En kuitenkaan luule,
että voimme käsittää tämän yksipuolisesti. Vain sellainen työ, joka
ei vaadi ketään luopumaan yksilöllisyydestään ja vakaumuksestaan,
voi olla yksimielisyyden pohjana. Todellisen yhteyden, todellisen
yksimielisyyden voimme saavuttaa vain sellaisen yhteistyön avulla, joka
ei erota ketään sen ulkopuolelle."
Kaikkien puolueiden yhtyminen siis ainoankaan silti luopumatta omasta
yksilöllisyydestään, omasta ohjelmastaan. Mutta tämä oli contradictio
in adjecto! Keskellä palavaa sotaa oli Pilsudski nähnyt puolueiden
taistelevan toisiaan vastaan ja kiistelevän vallasta. Uhkaava vaara
oli pakottanut ne alistumaan valtionjohtajan ja ylipäällikön johtoon,
mutta saattoiko hän myös rauhan aikana yhdistää riitaisat tahdot? Tässä
suhteessa ei Pilsudskilla ollut mitään kuvitelmia. Kuuluisa venäläinen
kirjailija Dmitri Mereshkovski, bolshevismin katkeroitunut vastustaja,
sanoi hänelle intomielisesti: "Olette luonut Puolan, voitte sanoa:
Puola, se olen minä!" Pilsudski hymyili katkerasti. "Tiedättekö, että
on hetkiä, jolloin minusta tuntuu kuin yhä taistelisin Puolan kanssa,
Puolaa vastaan? Olen varsin voimakas mies, mutta toisinaan tunnen
itseni heikoksi."
Muuan Pilsudskin työtovereista tuona aikana, sejmin jäsen,
kirjoittaa: "Perustavan kansalliskokouksen (helmikuun 20 päivänä
1919) uskottua Pilsudskille valtionjohtajan vallan oli oikeus
odottaa, että kaikki poliittiset puolueet ja niiden edustajat
sejmissä yhdistäisivät ponnistuksensa lujittaakseen valtiovallan
auktoriteettia yhteiskunnassamme. Tätä vaati valtion etu, poliittinen
tahdikkuus ja ennen kaikkea kansakunnan turvaamisen ajatus. Mutta",
hän lisää, "tietyt poliitikot ja ryhmät tahtoivat kaikkea muuta kuin
yhteistyötä valtionjohtaja Pilsudskin sotilaallisen ja siviilivallan
lujittamiseksi."
Uusi Puola oli syntynyt demokratian merkeissä ja Pilsudski oli
ollut siinä mukana. Mutta hänen oli vaikea käytännössä alistua
parlamentaarisen järjestelmän rajoituksiin. Hän oli aina käynyt omia
teitään huolehtimatta paljonkaan muiden tahdosta ja sodan aikana
hän oli tottunut käskemään ja vaatimaan kuuliaisuutta. Niinpä hän
osoitti kansaneduskuntaakin kohtaan tiettyä taipumusta asettaa sen
tapahtuneiden tosiasiain eteen etenkin ulkopoliittisissa kysymyksissä,
kuten esimerkiksi Vilnan jutussa. Pilsudskin diktaattorin oireiden
herättämä pelko sejmissä oli epäilemättä olennaisena syynä uuteen
valtiosääntöön, joka hyväksyttiin maaliskuun 17 päivänä 1921 ja joka
luonteeltaan oli äärimmäisen demokraattinen, esikuvanaan Ranskan vuoden
1875 valtiosääntö.
Korkein valta, niin siinä sanottiin, kuului kansakunnalle, s.o.
kansanedustukselle. Sejmin rinnalle järjestettiin tosin ensimmäinen
kamari, senaatti, mutta tämä oli kansan valitsema samoin kuin sejmkin
ja vaikutti vain vähän lainsäädäntöön. Tasavallan presidentillä,
jonka kansalliskokous — molemmat kamarit — valitsi seitsemäksi
vuodeksi kerrallaan, ei ollut oikeutta hajoittaa sejmiä ilman senaatin
suostumusta, ei oikeutta lakiehdotuksiin eikä edes veto-oikeutta.
Ministerit, jotka presidentti nimitti, olivat vastuussa sejmille ja
heidän oli näin ollen erottava, jos sejmin enemmistö sitä vaati.
Lyhyesti sanoen: koko parlamentaarinen järjestelmä puoluetaisteluineen
ja siitä puuttuva johdon kestävyys, ja kaikki tämä aikana, jolloin
Puola ennen kaikkea tarvitsi lujaa ja määrätietoista johtoa.
Uusi valtiosääntö ei kuitenkaan voinut astua voimaan, ennen kuin oli
muokattu ja hyväksytty vaalilaki, ja kesti puolitoista vuotta, ennen
kuin puolueet pääsivät siitä yksimielisyyteen. Tällä välin vaihtelivat
puolueliittoutumat sejmissä lakkaamatta, toinen hallitus seurasi toista
ja kaiken tämän sekasorron keskellä oli Pilsudski pyrkien välittämään
puolueiden kesken ja pannen oman henkilökohtaisen vaikutusvaltansa
vaakakuppiin hallituksia valittaessa. Hänen kärsivällisyytensä ei
koskaan ollut pitkä ja sitä koetteli kovin parlamentaarinen Sisyfoksen
työ. Hänen vanhojen vastustajiensa, kansallisdemokraattien, johtama
oikeisto vastusti jyrkästi häntä. Keskusta, Witosin talonpoikaispuolue
"Piast", oli horjuva ja epäluotettava. Vasemmisto, myös Pilsudskin oma
puolue P.P.S., pyrki yhdessä oikeiston kanssa varjelemaan demokratiaa.
Kansallisten vähemmistöjen varsin lukuisat edustajat turvautuivat
vasemmistoon oikeiston hillitöntä puolalaista natsionalismia
vastustaakseen.
Pilsudskin parhaana tukena oli edelleen armeija, jonka järjestämiseksi
hän työskenteli uupumatta. Mutta myös upseeristo oli jakaantunut
kilpaileviin ryhmiin. Lukuisat puolalaiset upseerit, jotka aikaisemmin
olivat palvelleet Venäjän armeijassa, olivat yleensä Pilsudskin
kuuliaisia kannattajia, kuten esimerkiksi hänen ystävänsä ja
ihailijansa kenraali Zeligowski. Vähemmän hän saattoi luottaa entisiin
Itävallan upseereihin, jotka, kuten esimerkiksi Szeptycki, Stanislaw
Haller, Josef Haller ja Rozwadowski, olivat näytelleet suurta osaa
vapaustaistelussa. Ammattisotureina he suhtautuivat yhä tietyn
väheksyvästi entisiin legionalaisupseereihin — miehiin sellaisiin kuin
Sosnkowski ja Rydz-Smigly — jotka muodostivat Pilsudskin horjumattoman
uskollisen kantajoukon.
Tuo kansallinen yhtenäisyys, josta Pilsudski niin kauniisti oli
puhunut Krakovassa, oli näin ollen varsin heikkoa. Parlamentaarinen
sekaannus saavutti huippunsa pitkällisen hallituspulan aikana kesällä
1922, jota jatkui, kun lakkaamatta epäonnistuen yritettiin saada
aikaan hallitusta, jonka sekä valtionjohtaja että sejmin enemmistö
olisivat hyväksyneet. Kesäkuun 8 päivänä lausui Pilsudski puolueiden
edustajille: "Valtion on käytävä lävitse vaalikiihoituksen kausi,
joka käy sitä vakavammaksi kuta enemmän levottomuutta kansainvälinen
asema on omiaan herättämään. Vaaditaan vahvaa hallitusta, joka pystyy
puolustamaan valtion arvovaltaa sekä sisään- että ulospäin tämän
vaarallisen vaiheen aikana." Joitakin päiviä myöhemmin hän pyysi
sejmiltä vielä voimassa olevan vuoden 1919 valtiosäännön 3 pykälän
ratkaisevaa tulkintaa. Siinä sanottiin: "Valtionjohtaja nimittää
hallituksen kokonaisuudessaan sejmin kanssa tekemänsä sopimuksen
mukaan." Tulkinta, jonka sejm antoi vain 9 äänen enemmistöllä,
kuului seuraavasti: "Aloitteen teko pääministerin valinnassa on
periaatteessa valtionjohtajan tehtävä, mutta ellei valtionjohtaja tee
mitään ehdotusta tai ellei sejm tai sen muodostama elin hyväksy hänen
ehdotustaan, nimittää tämä elin pääministerin äänten enemmistöllä."
(Elin, johon tässä viitataan, oli sejmin vast'ikään asettama
"päävaliokunta".) Rajoittamattoman parlamentaarisen johtovallan
periaatetta lienee harvoin lausuttu yhtä kaunistelemattomasti kuin
tässä tulkinnassa.
Elokuun 5 päivänä saatiin vihdoin aikaan hallitus, jonka pääministerinä
oli Nowak. Heinäkuun 28 päivänä oli hyväksytty uusi vaalilaki.
Marraskuun 5—12 päivinä suoritetut vaalit lisäsivät oikeistoryhmän
paikkoja sejmissä parillakymmenellä, mutta eivät taanneet ehdotonta
enemmistöä millekään puolueryhmitykselle.
Molemmat kamarit kokoontuivat marraskuun 28 päivänä. Pilsudski avasi
sejmin istunnon puheella, jonka sävynä oli virallinen optimismi, vaikka
hän henkilökohtaisesti tunsikin kaikkea muuta: "Itsenäisen Puolan
valtion olemassaolon neljänä ensimmäisenä vuotena on maan taloudellinen
asema osoittanut suurta edistymistä. Tärkeitä parannuksia on suoritettu
kaikilla kansallisen työn eri aloilla. Mutta suuria vaikeuksia on vielä
voitettavana... Luotan liian paljon kansakunnan ja sen edustajien
isänmaallisuuteen voidakseni hetkeäkään epäillä, etteikö näitäkin
vaikeuksia voitettaisi vuorostaan ja etteikö valtiomme kaikkien
kansalaisten ponnistusten ansiosta pian saavuttaisi hyvinvoinnin ja
varallisuuden vaihetta."
Samana päivänä astui voimaan uusi valtiosääntö ja lähinnä oli
nyt kysymyksessä presidentin valitseminen. Mutta kun neljän
vasemmistopuolueen, niiden joukossa P.P.S:n, lähetystö kävi tapaamassa
Pilsudskia Belvederessä ja pyysi saada asettaa hänet ehdokkaakseen, hän
kieltäytyi.
"Valtiosääntö", lausui Pilsudski, "antaa vain riittämättömät ja
huonosti määritellyt valtuudet tasavallan presidentille. Vaikka
valtionjohtaja asettaa ministerit, niin nämä kuitenkin hallitsevat.
Koska hänellä ei ole vastuuta, on näiden ensin hyväksyttävä kaikki,
mitä hän päättää. Hän on näin ollen koko ajan ministerien holhouksen
alainen. En liioittele sanoessani, että he valvoivat ja määräilivät
vieläpä yksityisiäkin tekojani ollessani valtionjohtajana. En voinut
koskaan vapautua vaikeuksista, joita syntyi hallitusherrain kanssa
heidän vaatiessaan saada vaikuttaa minuun. En ole koskaan voinut
sietää holhousta. Seurauksena oli, että minä puolestani luovuin
kaikesta vaikuttamisesta. Sanoin kaikille hallituksille, jotka
minulle esiteltiin: 'Teidän on vastattava, hyvät herrat, vieläpä
minun henkilöstänikin. Hallitkaa siis, minä en ole mitään.' Armeijan
suhteen olen jo usein lausunut mielipiteeni. Tahdon vain sanoa,
etten koskaan ole voinut käsittää tuota ristiriitaa, mikä aiheutuu
siitä, että on olemassa ylipäällikkö ja että hänet on unohdettu
valtiosäännössä. Valtionjohtaja on samalla armeijan johtaja. Kuitenkin
häntä on nimenomaan kielletty ottamasta osaa alaistensa virkailijain
neuvotteluihin vaikeimmankin kokeen aikana, minkä armeija voi saada
kestettäväkseen, nimittäin sodan aikana.
"Hyvät herrat! Niinkuin arvatenkin käsitätte sanojeni jälkeen, kiitän
teitä sydämellisesti siitä, että olette tarjonneet minulle ehdokkuutta
presidentinvaaleissa, mutta en voi toimia vastoin periaatetta, jonka
ilmaisin sejmille antamassani julistuksessa: oikea mies oikealle
paikalle. En usko olevani mies, joka soveltuu niihin toimiin, mitkä
valtiosääntö uskoo valtionjohtajan tehtäväksi. Tämä on syynä siihen,
että ehdottomasti kieltäydyn ottamasta vastaan ehdokkuutta, jonka
tahdotte tarjota minulle."
Pilsudskin kieltäytyminen oli vain johtopäätös hänen äärimmäisen
parlamentaarisen hallituksen aikana saamistaan murheellisista
kokemuksista. Purevan ivallisesti hänellä oli tapana sanoa, että
hän lukuisain hallituspulien ja hallituksenvaihdosten aikana oli
tuntenut itsensä kuin kellosepäksi, jonka oli korjattava kello,
jota hän itse ei ollut pilannut. Valtion naczelnikina hän ei
suinkaan ollut luopunut kaikesta vaikutusvallastaan, niinkuin hän
katkeran liioittelevasti sanoi vasemmistopuolueiden edustajille, ja
sekä ministereilleen että sejmille hän oli merkinnyt huomattavasti
enemmän kuin 'ei mitään'. Mutta tasavallan presidenttinä hänestä
olisi tullut vain keulakuva ilman todellista valtaa, jos hän
rehellisesti olisi tahtonut mukautua uuteen valtiosääntöön. Oliko
hänen kieltäytymisessään kenties syvempikin tarkoitus? Tahtoiko hän
antaa parlamentaarisen demokratian mennä menojaan loppuun asti ja
saada kansan vakuuttumaan sen heikkouksista? Varmaa on, että hänen
kieltävä vastauksensa kannattajilleen merkitsi käännekohtaa hänen
elämässään poliitikkona. Hän ei ollut sitonut itseään, hän oli jättänyt
tien avoimeksi sekaantumiseen, jonka saattoi suoranaisesti liittää
siihen kunniakkaaseen osaan, jota hän oli esittänyt itsenäisen Puolan
uudelleensynnyttäjänä ja puolustajana. Kenties olematta itsekään täysin
selvillä siitä hän oli jättänyt tien avoimeksi tulevalle diktatuurille.
Pettymys oli suuri Pilsudskin kannattajien keskuudessa, mutta he
eivät voineet muuta kuin alistua. Joulukuun 9 päivänä valitsivat
vasemmistopuolueet käyttäen apunaan kansallisten vähemmistöjen ääniä
sejmissä ja senaatissa presidentiksi Gabriel Narutowiczin, Pilsudskin
henkilö- kohtaisen ystävän ja Nowakin hallituksen ulkoministerin.
Joulukuun 14 päivänä hän astui virkaansa. Eroavan valtionjohtajan
ottaessa vastaan uuden Belvederessä hän lausui: "Herra presidentti!
Puolan armeijan ainoana ylipäällikkönä en tähän mennessä ole ottanut
vastaan ainoatakaan käskyä. Mutta kun te nyt edustatte Puolaa, noudatan
teidän määräyksiänne." Puolan ensimmäinen marsalkka löi yhteen
kantapäänsä ja teki sotilaallisesti kunniaa juodessaan presidentin
maljan. Narutowicz tunsi olonsa vaikeaksi. Siinä seisoi hänen edessään
jäykässä huomioasennossa mies, jota hän kunnioitti ja ihaili enemmän
kuin ketään toista maan päällä. "Historia", hän vastasi, "tuntee monta
maineikasta ja suurta miestä. Heidän aikalaisensa olivat liian pieniä
arvostelemaan heitä ja heidän tekemiensä palvelusten kantavuutta. Te,
herra marsalkka, tulette olemaan muuan heistä."
Mieliala Varsovassa oli levoton ja kiihtynyt. Oikeisto laiset olivat
katkeroituneita, Narutowiczia herjattiin kaduilla ja kuluneiden öiden
aikana oli epäilyttävien henkilöiden nähty hiiviskelevän Belvederen
ympärillä. Joulukuun 16 päivänä oli uuden presidentin määrä avata
muuan taidenäyttely. Siellä hänet otti vastaan näyttelyn lautakunta
sekä loistava joukko ylhäisiä arvohenkilöitä, näiden joukossa useita
ulkomaisia diplomaatteja. Englannin lähettiläs tuli onnittelemaan häntä
presidentinvaalien johdosta. Narutowicz vastasi hymyillen: "Eikö olisi
parempi surkutella minua?" Sitten tapahtui katastrofi. Kirjailija
Niewadowski, lautakunnan jäsen, tempasi revolverin taskustaan ja
kohotti käsivartensa. Kaksi laukausta pamahti ja presidentti vaipui
kuolleena lattialle.
Kuulustelussa selitti murhaaja, ettei hänellä ollut mitään Narutowiczia
vastaan, jota hän ei edes henkilökohtaisesti tuntenut, vaan koko hänen
vihansa kohdistui marsalkka Pilsudskiin, jota hän oli ihaillut sodan
aikana ja ennen sitä, mutta joka nyt oli myynyt itsensä juutalaisille
ja sosialisteille. Laukaukset, jotka hän oli ampunut, oli tähdätty
yhtä paljon Pilsudskia kuin Narytowiczia, hänen kätyriään, kohden.
Hän, Niewadowski, kuului äärimmäiseen oikeistoon, mutta oli toiminut
omasta aloitteestaan ilman ketään auttajia. Hän pyysi, että hänet
tuomittaisiin kuolemaan — ja niin tehtiinkin. Hänet teloitettiin
linnoituksessa. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Eläköön Puola! Alas
Pilsudski!"
Puolueintohimot olivat valloillaan, kansalaissota uhkasi. Pilsudski
olisi voinut diktaattorina kaapata vallan käsiinsä, mutta ei tahtonut.
Hänestä tahdottiin tehdä pääministeri, mutta hän kieltäytyi kopeasti.
Hänen neuvostaan antoi sejmin marsalkka Rataj, joka valtiosäännön
mukaan toimi tasavallan presidenttinä ad interim, uuden hallituksen
muodostamisen yleisesikunnan päällikön, kenraali Sikorskin, tehtäväksi
— saman kenraalin, joka Varsovan taistelussa oli johtanut voittoon 5.
armeijan.
Joulukuun 18 päivänä valitsi kansalliskokous Stanislaw Wojciechowskin
tasavallan presidentiksi. Miten ihmeellistä kohtalon leikkiä! Samasta
miehestä, joka "bibulan" romanttisina aikoina oli auttanut toveri
Viktoria julkaisemaan Robotnikia, tuli nyt Puolan valtion päämies ja
häneltä piti Pilsudskin nyt saada ne presidentin käskyt, joita hän
oli onnettomalle Narutowiczille luvannut noudattaa. Uuden hallituksen
ensimmäisenä toimenpiteenä oli nimittää marsalkka yleisesikunnan
päälliköksi.
Tapahtumat Varsovassa ja etenkin Pilsudskin ero Puolan tasavallan
päämiehen virasta herättivät valtavaa huomiota Euroopassa. Joskin
ympärysvalloissa aikaisemmin oli jonkin verran epäilty entistä
sosialistia ja vallankumouksellista, joka maailmansodan aikana oli
taistellut keskusvaltain puolella ja sen jälkeen Puolan johtomiehenä
osoittanut häiritsevän imperialistisia pyrkimyksiä, niin hänen
voitettuaan Neuvosto-Venäjän hänestä oli saatu toinen ja parempi
käsitys. Helmikuussa 1921 hän oli suorittanut virallisen matkan
Pariisiin Ranskan tasavallan presidentin, Millerandin, kutsumana.
Häntä juhlittiin kutsuin ja kunnianosoituksin ja vierailun tuloksena
oli puolalais-ranskalainen liittosopimus, jonka helmikuun 19 päivänä
allekirjoittivat ulkoministerit Aristide Briand ja ruhtinas Eustachy
Sapieha. Maaliskuussa 1921 tehtiin liittosopimus Puolan ja Romanian
välillä. Puolan ulkopoliittinen asema vakiintui vuodesta vuoteen.
Ylä-Schlesian kysymys järjestettiin vuonna 1921 kansanäänestyksen
avulla ja jakamalla maakunta sen jälkeen Puolan ja Saksan kesken.
Puolan omistusoikeuden Vilnaan ja Itä-Galiziaan sekä Puolan ja
Neuvosto-Venäjän välisen rauhansopimuksen kansainvälinen tunnustaminen
oli vuoden 1922 lopussa varsin lähellä. (Ratkaiseva tunnustaminen
tapahtui suurlähettiläskonferenssissa maaliskuussa 1923.) Kaikki tämä
oli tapahtunut Pilsudskin aikana. Oli totuttu näkemään hänessä uusi
Puola henkilöityneenä. Ulkolaisten valtojen edustajat Varsovassa
alkoivat yhä enemmän kunnioittaa häntä. Entinen seikkailija oli
osoittanut olevansa paitsi menestyksellinen sotapäällikkö myös
valtiomies, joka Euroopan oli otettava laskelmissaan huomioon.
Englannin lähettiläs Sir Horace Rumbold kysyi kerran paavin
nuntiukselta Achille Rattilta (sittemmin paavi Pius XI) tämän käsitystä
Pilsudskista ja sai vastaukseksi: "Joka kerta kun näen marsalkan,
sanon hänelle, että olen toista mieltä kuin hän ja että hänen
politiikkansa on erehdys. Silloin hän tavallisesti vain nauraa minulle.
Mutta jälkeenpäin havaitsen aina, että hän on ollut oikeassa ja minä
väärässä. Ja hän tietää sen varsin hyvin."
Lyhyesti sanoen, Josef Pilsudskista oli tullut eurooppalainen suuruus.
Sanomalehtimiehiä, kirjailijoita ja poliitikkoja kaikista maista
matkusti pyhiinvaellusretkelle Varsovaan toivoen saavansa nähdä
hänet. Ne, joiden onnistui päästä puhuttelemaan häntä, kuvailivat
vaikutelmiaan sanoma- ja aikakauslehdissä, lentokirjasissa ja
teoksissa. Mielipiteet vaihtelivat, mutta eräästä asiasta olivat
kaikki samaa mieltä: kysymyksessä oli merkitsevä mies, harvinaisen
voimakas persoonallisuus. Olemme jo lainanneet muutamia rivejä siitä
superlatiivein ihailevasta kirjasesta, jonka Dmitri Mereshkovski
kirjoitti Pilsudskista käytyään hänen luonaan kesäkuussa 1920.
Venäläinen romaanikirjailija piirtää siinä kuvan marsalkasta tuona
aikana:
"Tunsin enkä kuitenkaan tuntenut hänen piirteitään, jotka toistuivat
lukemattomissa kuvissa: sotilaan ja työihmisen voimakas hahmo, kasvot
välistä väsyneet ja melkein vanhat, välistä lannistumattoman nuoruuden
leimaamat; jyrkkä ja ulkoneva otsa täynnä syviä, vaakasuoria ryppyjä;
suuren vaikenijan tiukasti sulkeutuneet huulet; kellanruskeiden,
tuuheiden ja itsepintaisesti rypistyneiden kulmakarvojen alla
ihmeellisesti loistava silmäpari, milloin verhoutunut, milloin
läpikuultavan kirkas, ja kuvaamaton katse, joka tunkeutuu suoraan sen
lävitse, jota hän katsoo. Käsitin, että tämä hahmo tulisi kohoamaan
suuren kuvanveistäjän, historian, muovaamana ja häviämättömään
kultapronssiin valamana... Tyyni ja yksinkertainen huone Belvederen
palatsissa; tyyni ja yksinkertainen hän oli itsekin kuin taivas, jonka
näin avoimesta ikkunasta."
"Puolalaiset voivat menettää kaiken ja voittaa takaisin kaiken, mutta
eivät toista Pilsudskia", oli venäläinen vierailija kirjoittanut.
Nyt he kuitenkin siis menettäisivät hänet. Miten saattoi selittää,
kysyttiin ulkomailla, että Puolan suuri mies aivan äkkiä ja, niinkuin
näytti, kenenkään pakottamatta, päästi johdon luisumaan käsistään?
Hänen syitään oli vaikea ymmärtää. Muutamia vuosia myöhemmin ne
ymmärrettiin. Etevä ranskalainen diplomaatti (nimimerkki "Verax"
aikakauskirjassa Revue des deux mondes) kirjoitti vuonna 1928: "On
varsin harvinaista tavata mies, joka vapaaehtoisesti luopuu vallan
suomista eduista ja tyydytyksestä ja joka ilman henkilökohtaista
varallisuutta huolimatta saavuttamastaan kunniasta ja maalleen
tekemistään palveluksista vetäytyy mieluummin yksityiselämään, kuin
ryhtyy toimimaan valtionjohtajana valtiosäännön mukaan, jonka katsoo
vahingoittavan maansa menestystä."
Vielä Pilsudski ei ollut yksityishenkilö — mutta se hänestä tuli pian.
Kun Sikorskin hallitus kaatui toukokuun lopussa 1923 ja sen sijaan
tuli ilmeinen oikeistohallitus, johon Witos kuului pääministerinä,
oli hänen päätöksensä valmis. Toukokuun 29 päivänä hän luopui
kaikista viroistaan. Hän ei voinut työskennellä yhdessä "tuollaisen
väen" kanssa. Sejm koetti turhaan lepytellä vihastunutta marsalkkaa
hyväksymällä yksimielisesti lausunnon, että "Josef Pilsudski oli
sekä valtionjohtajana että ylipäällikkönä tehnyt suuria palveluksia
kansakunnalle".
Heinäkuun 3 päivänä pitivät hänen poliittiset ystävänsä ja ihailijansa
juhlan hänen kunniakseen hotelli Bristolissa Varsovassa. Siellä
pitämässään suuressa puheessa hän vyörytti kuulijain eteen koko
toimintansa Magdeburgista palaamisen jälkeen. Hän puhui siitä,
miten hän monta kuukautta kansan tahdon tukemana oli ollut Puolan
diktaattori, miten hän omasta aloitteestaan oli kutsunut kokoon kansan
valitsemat edustajat, miten sejm oli valinnut hänet valtionjohtajaksi,
naczelnikiksi, ja miten hän oli johtanut Puolan armeijan voittoon.
Katkerin sanoin hän kuvasi panettelua, joka varjona ympäröi häntä ja
seurasi kaikkialle hänen jäljessään "kuin likainen ja rujo kääpiö".
Juuri tuo loan heittäminen ja hänen ystävänsä Narutowiczin murhaaminen
olivat saaneet hänet vetäytymään syrjään. Hänen lohtunaan oli
tietoisuus siitä, minkä hän oli suorittanut sotakentällä ja mitä mikään
panettelu ei voinut tahrata. Poliittiset syyt eroonsa hän sivuutti.
Hänen loppusanansa olivat:
"Tahtoisin todeta, että mikäli Puola alkuaikanaan on pystynyt
ponnistautumaan parempaan asemaan, niin tasavalta nyt alkaa hitaasti
vajota entisiin virheisiinsä ja tarvitaan paljon työtä sen ohjaamiseksi
takaisin parannuksen tielle. En syytä ketään, en ole mikään
valtionsyyttäjä tai tutkintotuomari — etsin vain totuutta. Itseeni
nähden, hyvät herrat, pyydän vain teitä pitämään minut muistissanne.
Pyydän samalla pitkää, pitkää lepoaikaa voidakseni hengittää kylliksi
vapaata ilmaa, saadakseni olla yhtä vapaa ja esteetön kuin te,
saadakseni olla yhtä iloinen kuin toverini I. prikaatissa, joka
urotöineen on tuottanut minulle suurimman kunnian, mitä koskaan olen
saavuttanut."
Muutamia vuosia aikaisemmin olivat Pilsudskin entiset sotilaat
panneet toimeen keräyksen antaakseen hänelle lahjan rakkautensa
ja uskollisuutensa osoitukseksi. Lahjana oli huvila "Milusin"
Sulejowekissa, viidenkolmatta kilometrin päässä Varsovasta itään.
Siellä hän asui nyt kolmen vuoden ajan perheensä helmassa.
* * * * *
Pilsudskin ensimmäinen lapseton avioliitto oli jo viimeisten Krakovan
vuosien aikana ollut onneton. Maria Pilsudskan temperamentti oli vilkas
ja levoton. Hän rakasti liikettä ja vaihtelua ja tahtoi lakkaamatta
nähdä vieraita ympärillään ajattelematta, että hänen miehensä
kuluttavan työnsä vastapainoksi tarvitsi lepoa ja rauhaa kotona.
Puolisoiden välinen suhde kävi yhä viileämmäksi ja lopulta heidän
välinsä katkesivat kokonaan. Josef Pilsudski pyysi avioeroa, mutta
Maria ei tahtonut suostua siihen, kaikkein vähimmän saadessaan tietää,
että muuan toinen nainen, Alexandra Szczerbinska, oli lahjoittanut
Pilsudskille kaksi tytärtä. Asiaintila kävi sietämättömäksi, kun
Pilsudskista vuonna 1918 oli tullut valtion ensimmäinen mies. Marian
kanssa hän ei tahtonut asua yhdessä, mutta kukaan muu kuin hänen
laillinen vaimonsa ei voinut tulla Belvederen hallitusrakennuksen
valtiattareksi.
Vuonna 1921 kuoli Pilsudskin vaimo Krakovassa. Nyt hän saattoi antaa
vihkiä itsensä lastensa äitiin. Alexandra Pilsudska oli luonteeltaan
tyyni ja hiljainen ja osasi mukautua miehensä omituisuuksiin. Hän
oli paljon nuorempi kuin miehensä, mutta käsitteli kuitenkin häntä
aivan kuin tämä olisi ollut hänen suuri, itsepintainen lapsensa.
Poliittisissa ja sosiaalisissa kysymyksissä he olivat samaa mieltä.
Alexandra oli nuorena tyttönä ollut mukana vallankumouksellisessa
liikkeessä ja mm. Pilsudskin apulaisena seikkailukkaassa Bezdanyn
jutussa. Nyt hänestä tuli miehensä uskottu hänen vaikeassa asemassaan
valtionjohtajana. Usein hänen terve arvostelukykynsä oli Pilsudskille
suureksi avuksi. Josef Pilsudski oli kodissaan Belvederessä löytänyt
sen rauhan, myötätunnon ja perheonnen, jota hän monta vuotta oli
kaivannut.
Hän oli hellästi kiintynyt molempiin pikkutyttöihinsä, Jadwigaan ja
Wandaan. Hauskinta, mitä hän tiesi, oli heidän opettamisensa ja satujen
kertominen heille. Sadut olivat usein jännittäviä kertomuksia hänen
omasta tapauksekkaasta elämästään, hänen seikkailuistaan poikana,
Siperiassa ja taistellessaan venäläistä poliisikuntaa vastaan ja hänen
legionainsa urotöistä sodassa. Ehtymättömänä aiheena oli hänen rakas,
raisu sotaratsunsa Kasztanka. Hänen muistojensa aarteisto oli yhtä
tyhjentymätön kuin hänen mielikuvituksensakin. Todellisuus muuttui
saduksi, satu todellisuudeksi. Istuessaan ja kertoessaan hengähtämättä
kuunteleville lapsilleen hän unohti politiikan kaikki ikävyydet.
Elämä Belvederen linnassa oli varsin yksinkertaista. Pilsudski ei
koskaan ollut huolehtinut rahasta. Vallankumouksellisena hän oli elänyt
kädestä suuhun ja samoin hän teki edelleen valtionjohtajana ja armeijan
ylipäällikkönä. Hänen oli varsin vaikea saada vaatimatonta palkkaansa
riittämään edustuskustannuksiin. "Menoarvioni mukaan", sanoi Pilsudski
eräässä puheessaan 1922, "olin välistä vararikkoinen yhden ainoan
suuren päivällisen jälkeen." Heinäkuu, niin kerrotaan, oli vaikea
kuukausi Belvederen perheelle, sillä silloin täytyi pitää kaksi suurta
vastaanottoa, toinen Yhdysvaltain, toinen Ranskan kansallispäivänä.
Kuukauden viimeisenä viikkona ei ollut jäljellä paljonkaan rahaa
talousmenoihin. Pääministerin ja sejmin puhemiehen tullessa
illalliselle valtionjohtajan luokse heidän oli usein tyydyttävä
vadilliseen makarooneja sekä leipään, voihin ja teehen. Ehdottoman
epäitsekkäänä ja tottuneena yksinkertaiseen elintapaan hän ei pyytänyt
mitään aineellisia etuja itselleen.
Perheen muuttaessa kauniista Belvederen kodistaan Sulejowekiin kävivät
raha-asiat entistä huolettavammiksi. Entisenä valtionjohtajana ja
armeijan ylipäällikkönä Pilsudskilla oli oikeus eläkkeeseen, mutta
hän oli aivan liian ylpeä ottamaan sitä vastaan hallitukselta,
jonka jäsenet olivat hänen vihamiehiään. Kaiken, minkä hän nosti
valtiolta, hän lahjoitti viimeistä ropoa myöten sotaleskille ja
orvoille, sotilaallisille laitoksille ja Vilnan yliopistolle. Hän piti
kunnianaan elää vakaumuksensa mukaan. Ystävät ja ihailijat antoivat
hänelle lahjoja — vaunuja, rotuhevosia, taideteoksia, jalokiviä ja
kaikenlaista muuta hyvää — mutta nekin hän lahjoitti pois. Hän tahtoi
säilyttää riippumattomuutensa ja elää velvoituksitta ketään ihmistä
kohtaan. Hän ja hänen perheensä elivät vain sillä, minkä hän saattoi
ansaita kirjoittamalla. Joka päivä hän istui uutterasti työskennellen
kirjoituspöytänsä ääressä, mutta ansio oli vähäistä. Lapset kävivät
hyvin yksinkertaisesti pukeutuneina. Rouva Pilsudski istui usein
puoleen yöhön neuloen ja paikaten. Tyttöjen puvut ommeltiin siten,
että he saattoivat käyttää niitä useita vuosia, ja korvattiin uusin
vasta sitten, kun niitä ei enää kannattanut paikata. Heidän nukkensakin
korjailtiin ja paikattiin. Jouluksi ja pääsiäiseksi tuli tavallisesti
Roomasta käärö ja sen sisässä kirje: Hänen Pyhyytensä Pius XI lähetti
rukousnauhoja ja kauniita pyhimysten kuvia sekä siunauksensa vanhan
ystävänsä lapsille.
Kesät perhe vietti Druskienikin kylpypaikassa Vilnan alueella. Tämä
merkitsi entistä vieläkin säästäväisempää elämää, sillä siellähän
oli maksettava myös vuokraa. Ei kannattanut vuokrata huoneistoa,
johon kuului keittiö, vaan oli syötävä "kanninruokaa". Pilsudskin
palvelijatar meni joka päivä lähellä sijaitsevaan täysihoitolaan
hakemaan kaksi annosta päivällistä, joiden oli riitettävä koko
perheelle... Pilsudskin sitkeää köyhyyttä näinä "maanpakolaisuuden"
vuosina saamme kiittää lukuisista, hänen kädestään lähteneistä,
arvokkaista julkaisuista, jotka kenties muuten olisivat jääneet
kirjoittamatta. Hänenhän oli kirjoitettava elääkseen. Teoksista,
jotka hän tänä aikana julkaisi, mainittakoon tässä yhteydessä vain
hänen molemmat etevimmät sotahistorialliset teoksensa: "Ensimmäiset
taisteluni", jonka hän oli kirjoittanut Magdeburgissa ja johon hän nyt
laati mielenkiintoisen esipuheen, sekä "Vuosi 1920". Lisäksi tulivat
lukuisat muut muistelmaluonteiset kirjoitelmat sekä poleemiset kirjaset.
Sulejowekin syrjäistä taloa, jossa Puolan suuri mies eli ylpeästi
eristäytyneenä, ympäröi tarunomainen hohde. Mitä hän ajatteli, mitä
hän teki, tuo mies, joka vielä äsken oli ollut Puolan poliittisen
elämän keskipisteenä ja nyt tuntui jättäneen kansansa oman onnensa
nojaan? Oliko hän vain Cincinnatus, joka rauhallisesti oli vetäytynyt
syrjään yksityiselämään täytettyään työnsä isänmaan pelastajana, vai
oliko hän vihastunut Akilles, joka pysytteli telttaansa sulkeutuneena
aikoen astua uudelleen esiin, kun aika oli kypsä? Hänen poliittiset
vastustajansa toivoivat hartaasti edellistä vaihtoehtoa, mutta
pelkäsivät vakavasti jälkimmäistä mahdollisuutta. Hänen ystävänsä
kävivät usein häntä tapaamassa pitääkseen hänet selvillä asiaintilasta
ja pyytääkseen neuvoja häneltä. Myös ulkomaalaiset löysivät tiensä
Sulejowekiin. Enemmän kuin koskaan ennen oli Pilsudski arvoitus
aikalaisilleen.
Tuota kolmen vuoden aikaa, jonka Pilsudski vietti Sulejowekissa,
kuvataan toivottoman sisäisen epäjärjestyksen ja ulkonaisen
voimattomuuden kautena. Tuntuu siltä kuin asemaa olisi maalattu
liiankin synkin värein. Hallitus koetti vaikeista raha-asioista
huolimatta parhaansa mukaan parantaa maan taloudellista asemaa ja
saattoi myös osoittaa koko joukon hyviä tuloksia, jollaisia olivat
esimerkiksi Itämeren sataman, Gdynian, rakennuttaminen, Puolan
valtiopankin perustaminen ja zloty-rahakannan aikaansaaminen.
Ulkopolitiikkaa painosti saksalais-venäläinen sopimus Rapallossa
vuonna 1922, jonka katsottiin uhkaavan Puolaa. Koetettiin turvautua
liittymällä entistä läheisemmin Ranskaan ja rakentamalla liittoa
Romanian kanssa. Suhde katoliseen maailmaan säännösteltiin Vatikaanin
kanssa tehdyn konkordaatin avulla.
Jos asiaintila siitä huolimatta oli epätyydyttävä, oli syynä
tähän ennen kaikkea onneton valtiosääntö, joka oli jättänyt maan
hillittömän parlamenttivallan ja sen mukana seuraavien, loputtomien
kiistojen uhriksi puolueiden ja kansanedustuksen ja tästä kokonaan
riippuvaisen hallituksen välillä. Sejm oli itsekkäiden puolue-etujen
ja henkilökohtaisen voitonhimon tyyssijana. "Jokaisen sejmin puhelimen
ääressä", kirjoitti sosialistijohtaja Ignacy Daszynski, "istui
samanaikaisesti kymmenen kansanedustajaa tai useampiakin soitellen
kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin toimistoihin ja virastoihin.
Tuhat kertaa saapui kansanedustajia ministerien, vojevodien ja
starostain virkahuoneisiin ja kaikkien virkamiesten puheille. Mitä se
merkitsi? He tahtoivat vaikutusvaltansa avulla tuottaa etuja tuhansille
eri henkilöille, jotka olivat sitä pyytäneet."
Myös armeija sisäisine ristiriitoineen vedettiin puoluetaistelujen
pyörteisiin. Tämä enemmän kuin mikään muu sai Pilsudskin tuntemaan
levottomuutta ja vihaa hänen pysytellessään katselijana Sulejowekissa.
Sekä siitä että voimassa olevan hallitusmuodon heikkouksista
yleensä hän puhui entisten upseeriensa kanssa muinaisten legionain
muistojuhlissa ja heidän tullessaan vierailemaan hänen luonaan.
Hallituspiireissä oltiin epämieluisen tietoisia siitä, että kansa
alkoi käydä tyytymättömäksi ja että katseet kohdistuivat Pilsudskiin
auttajana. Kerran toisensa jälkeen koetettiin turhaan saada häntä
astumaan takaisin armeijan palvelukseen, jotta siten olisi saatu
taltutetuksi hänen vastarintansa. Häneltä pyydettiin myös neuvoja
armeijan johdon järjestämiseksi uudelleen, mutta hän kieltäytyi
jyrkästi ja kiivain sanoin. Miten olisi mahdollista työskennellä
yhdessä hallituksen kanssa, joka epäluuloisuudessaan antoi salaisten
asiamiesten vartioida häntä hänen Tusculumissaan? Vika oli koko
hallitusjärjestelmässä. Muuan sanomalehtimies, joka kysyi häneltä, mitä
hän piti kansan tyytymättömyyden aiheena, sai vastaukseksi: "Pettymystä
parlamentarismin suhteen, samaa pettymystä, jota nyt koko Eurooppa
kokee."
Oliko siis vika ainoastaan parlamentarismin tai itse demokratian?
Huhtikuun 25 päivänä 1925 piti Pilsudski Varsovan sosiaalipoliittisessa
kerhossa esitelmän "demokratia ja armeija". Loistavin, joskin hieman
hämärin kuvin hän koetti selvittää eroa demokraattisen vapauden ja
sotilaallisen kuuliaisuudenvelvollisuuden välillä, lain ja oikeuden,
jonka demokratia oli tehnyt kaikkien päiden yllä huojuvaksi,
persoonattomaksi ja abstraktiseksi vertauskuvaksi, ja sen "kunnian"
välillä, joka on sotilaan vertauskuva ja johtotähti. Saattoivatko
nämä kaksi vastakohtaa yhtyä? Itse, sanoi Pilsudski, hänen ei ollut
onnistunut keksiä ratkaisua probleemaan. Jumala oli hänen sydämeensä
istuttanut rakkauden valtaan ja antanut hänelle kyvyn käskeä ja
saavuttaa kuuliaisuutta, mutta toiselta puolen hän oli "vapauden lapsi"
— pitkän elämänsä ajan hän oli seisonut olka olassa kiinni demokratian
esitaistelijan kanssa. Hän jätti vaikean ongelman kuulijoilleen
"jalokiven lailla" hoidettavaksi. Kuulijat tajusivat kyllin selvästi,
ettei hän tarkoittanut vain armeijan vaan itse valtiovallan suhdetta
demokratiaan.
Tuon suhteen järjestäminen tavalla, joka palauttaisi valtiovallan
arvovallan, kävi kuukausi kuukaudelta yhä enemmän Puolan elinehdoksi.
Lopulta Pilsudski katsoi velvollisuudekseen puhua vakavia sanoja siitä
tasavallan presidentin, hyvää tarkoittavan mutta heikon Wojciechowskin
kanssa. Marraskuussa 1925 hän kävi tapaamassa entistä P.P.S.-toveriaan
tämän hallituspalatsissa Varsovassa saadakseen hänet tajuamaan, miten
ehdottoman välttämätöntä oli kitkeä parlamentarismin rikkaruohot
ja saattaa armeija puoluepolitiikan ulkopuolelle. Keskustelu jäi
tuloksettomaksi. Kaksi päivää myöhemmin, marraskuun 15 päivänä, lähti
enemmän kuin 1,000 upseeria Sulejowekiin vakuuttamaan marsalkalle
uskollisuuttaan. Puhe, jonka Pilsudski piti heille, oli kitkerä
tilinteko vallitsevan hallitusmuodon kanssa:
"Kauan", sanoi Pilsudski, "pidin kiinni sentimentaalisesta uskostani
puolalaisen sielun uudestisyntymiseen, kun minun koko valtion
edustajana, ei vain sen kauniin osan vaan myös likaisen, ei vain sen
voiman vaan myös pelkurimaisen heikkouden, ei vain hyveen vaan myös
rikollisuuden edustajana täytyi noudattaa aina samaa suuntaviivaa. —
— — Ja kun välistä tuskallisten pettymysten ja nöyryytysten aikana
tunnevaikutelmaani noudattaen päästin oikeuden miekan kädestäni,
koska tahdoin, että hyvyyden ja sielunsivistyksen siveellinen voima
ilman pakkoa parantaisi orjuuden iskemät haavat, pysyin lakkaamatta
uudestisyntymisen loistolle uskollisena. Nyt, kun yhdessä teidän
kanssanne vietän seitsemättä vuosipäivää kihlautumisestamme Puolan
miekan kanssa, tahdon sanoa teille: valtion tekee voimattomaksi mies,
joka pidättelee oikeuden rankaisevaa kättä ja siten heikentää, ellei
suorastaan hävitä rehellistä ja kunniakasta työtä valtion puolesta. — —
— Sen murroksen aikana, jota valtio parhaillaan kokee, olen tasavallan
presidentille korostanut tätä periaatetta, miten välttämätöntä on
suojella historiamme, maineemme ja työmme kunniaa. Kiittäessäni teitä
siitä, että olette muistaneet minut, pyydän teiltä yhteistyötä
luodaksemme sellaisen suojan isänmaamme parhaaksi."
Tähän puheeseen yhteistyöstä armeijan kanssa sisältyi ilmeinen uhkaus.
Taistelu vallassa olevaa hallitusjärjestelmää vastaan oli alkanut. Se
jatkui kiihtyvän kiivaasti talvella ja keväällä 1926 vastustuspuolueen
turvautumatta kuitenkaan toistaiseksi väkivaltaisiin keinoihin.
Pääkiistakysymyksenä oli tällä hetkellä kenraali Sikorskin ehdottama
armeijan johdon uudelleen järjestäminen, joka Pilsudskin mielipiteen
mukaan saattoi armeijan ylitarkastajan, jonka sodan aikana oli määrä
toimia ylipäällikkönä, liian riippuvaiseksi siviiliviranomaisista.
Hän oli aikaisemmin usein käsitellyt tätä kysymystä esitelmissä,
lentokirjasissa ja lausunnoissa ja otti sen nyt uudelleen puheeksi
huhtikuun 21 päivänä eräässä Varsovassa pitämässään esitelmässä
kolmituhantiselle kuulijakunnalle, joka tervehti häntä haltioitunein
suosionosoituksin. Jokainen tiesi, että taistelua käytiin itse
asiassa Pilsudskista itsestään. Kiivastunut Akilles oli astunut ulos
teltastaan. Jos ylitarkastajaylipäällikkö saisi hallituksesta ja
presidentistä enemmän tai vähemmän riippumattoman aseman, niinkuin
marsalkka vaati, oli ilmeistä, että juuri hän itse tulisi toimimaan
tässä virassa, ja silloin oli todennäköisesti edessä juuri tuo
Pilsudskin diktatuuri, jota parlamentaarisissa piireissä niin
tavattomasti pelättiin.
Pyrkikö Pilsudski tietoisesti Puolan diktaattoriksi? Hänen
lausunnoistaan tuona aikana emme löydä mitään suoranaisia todistuksia
siitä. Esitelmässään maaliskuun 21 päivänä hän selitti nimenomaan, että
diktaattori-ajatus merkitsi "ylipäällikkö-teorian liioittelemista".
— "On muistettava", hän sanoi, "että elämä muuttuu päivä päivältä
yhä monimutkaisemmaksi ja että niiden ratkaisujen lukumäärä, jotka
hänen (diktaattorin nimittäin) olisi tehtävä kaikilla elämän
aloilla, huomattavasti ylittäisi yhden ainoan miehen voimat. Tätä
tosiasiaa muistaen olisi minun mahdotonta äänestää liioitteluja
ylipäällikkö-kysymyksessä." Vielä niin myöhään kuin huhtikuun 30
päivänä 1926 hän lausui eräälle puolalaiselle sanomalehtimiehelle
myöntämässään haastattelussa: "Olen usein joutunut ajattelemaan
diktatuuri-ongelmaa... Kuitenkin olen sitä mieltä, että vahva hallitus
voidaan saada aikaan valtiosäännön puitteissa; on vain tehtävä loppu
kurjista parlamentaarisista tempuista, jotka ovat jotakin vielä
pahempaa kuin huono valtiosääntö."
Tapahtumien vastustamaton kulku pakotti kuitenkin juuri sellaiseen
"liioitteluun", jota Pilsudski tahtoi välttää. Poliittinen ristiriita
kävi polttavaksi toukokuun alussa 1926, kun Skrzynskin hallitus,
jossa kenraali Zeligowski sotaministerinä oli puolustanut Pilsudskin
vaatimuksia sotilaskysymyksessä, erosi ja sen sijaan tuli 10 päivänä
Witosin hallitus, joka nojautui oikeistoon ja talonpoikaispuolue
"Piastiin". Sotaministerin paikka täytettiin tiedustelematta Pilsudskin
mielipidettä. Oli ilmeistä: valmistettiin toimintaa armeijan
"puhdistamiseksi" Pilsudskille uskollisista aineksista.
Pilsudski katsoi tämän taisteluhaasteeksi ja toimi sen mukaisesti.
Hän tiesi, ettei hänellä ollut takanaan vain armeijan valtaosa,
vaan että myös kansa oli kyllästynyt parlamentin johtoon. Uusimpien
hallitusten raha- ja verotuspolitiikka oli ollut parantumattoman
kurjaa. Valtionkassassa oli lakkaamatta vajausta. Zloty-rahakanta,
joka oli saatu järjestetyksi niin suurin ponnistuksin, oli
vajonnut puoleen nimellisarvostaan. Kierteli ilkeitä juttuja
valtion varojen kavaltamisesta, hämäristä rahatoimista sen tai sen
puoluepoliitikon eduksi, ilmeisestä lahjomisesta ministeriöissä
ja sejmin eteiskäytävissä. Kukaan ei voinut tarkasti sanoa, miten
paljon tästä oli totta, mutta varmaa oli, että sekä hallituksen että
sejmin arvovalta aleni nopeasti kansan keskuudessa. Eikö siis kansa
tällaisissa olosuhteissa olisi mielihyvin nähnyt kaikkivaltiaan sejmin
ja sen kuuliaisen elimen, hallituksen, syöksyvän vallasta?
Pilsudskin vastauksena Witosin hallituksen muodostamiseen oli
muudan lausunto "Kurjer Porannyssä" toukokuun 11 päivänä. Se alkoi
seuraavin sanoin: "Tämä tapaus ei mielestäni vielä ole päättynyt,
koska herra Witosin useat entiset yritykset ovat epäonnistuneet aivan
yksinkertaisesti siitä syystä, ettei tämä herra voi tai tahdo ottaa
huomioon valtion moraalisia etuja." Tämä oli avoin sodanjulistus
uudelle hallitukselle ja lausunnon jatko oli vielä haastavampi.
Viranomaiset takavarikoivat sen sanomalehden numeron, jossa
lausunto julkaistiin. Huhu tiesi kertoa, että hallitus oli aikeissa
vangituttaa marsalkan. Hänen kannattajansa järjestivät kiivaita
mielenosoituksia hallitusta vastaan, hänen vastustajansa suunnittelivat
vastamielenosoitusta hänen huvilansa edustalle Sulejowekiin.
Huhu marsalkan odotettavissa olevasta vangitsemisesta saattoi mielet
kuohuksiin upseerien keskuudessa. Sattumalta — vai oliko niin
järjestetty tarkoituksellisesti? — oli juuri silloin useita rykmenttejä
jalkaväkeä ja ratsuväkeä kokoontunut taisteluharjoituksiin Rembertowiin
Veikselin oikeanpuoleiselle rannalle. Niiden Pilsudskille uskolliset
upseerit veivät joukkonsa pikamarssia yön halki Sulejowekiin ja
asettuivat marsalkan käytettäväksi. Ratkaisu lienee ollut Pilsudskille
vaikea. Kävisikö hän asevoimin hyökkäämään laillista hallitusta
vastaan tuloksena todennäköisesti kansalaissota? Mutta toiselta
puolen, saattoiko hän pettää uskollisten sotatovereittensa odotukset
heidän kenraali Orlicz-Dreszer etunenässä seisoessaan odottaen hänen
määräyksiään? Nyt ei ollut kysymyksessä vain hänen oma henkilökohtainen
valta-asemansa, vaan kysymys oli, voitiinko hänen kansansa pakottaa
kääntymään tieltä, joka johti alaspäin sisäistä epäjärjestystä ja
ulkonaista voimattomuutta kohden. Hän oli ainoa, joka saattoi ottaa
johdon käsiinsä. Niinkuin niin monesti ennenkin täytyi hänen ottaa
vastuu kannettavakseen.
Toukokuun 12 päivän aamuna aloitti Pilsudski marcia su Varsavia'nsa
joukkojensa etunenässä, joihin matkan varrella liittyi lisäksi paikalle
rientäviä eri aselajisia rykmenttejä. Mitään vastarintaa kohtaamatta
hän marssi Pragan esikaupunkiin, mutta pitkän Poniatowskin sillan
toisessa päässä oli hallitukselle uskollisia vartiojoukkoja asemissa.
Witos ei ollut mies, joka suostui antamaan perään. Joukko-osastoja
määrättiin maan eri osista puolustamaan pääkaupunkia kapinoitsijoita
vastaan.
Presidentti Wojciechowski teki viimeisen yrityksen saadakseen
verenvuodatuksen vältetyksi. Hän lähti linnastaan autossa sillalle
ja pyysi saada puhutella marsalkka Pilsudskia. Näiden kahden entisen
ystävän tapaaminen oli draamallinen. Lähemmin emme tiedä lainkaan,
mitä he neuvottelivat keskenään. Todennäköisesti Pilsudski vaati
Witosin hallituksen eroa, kun taas presidentti vaati, että marsalkka
heti peräyttäisi kapinalliset joukkonsa. Kumpikaan ei antanut myöten.
Muutamia päiviä myöhemmin Pilsudski lausui tästä välikohtauksesta:
"Valitan, että entinen presidentti saattoi sekä minut että itsensä
Poniatowskin sillalla naurettavaan asemaan sen sijaan, että olisi
antanut niiden, jotka eivät uskaltaneet astua silmieni eteen, edustaa
itseään... Selitin henkilökohtaisesti presidentille, että tahdoin
mieluummin neuvotella hänen kanssaan kuin aloittaa taistelun, mutta
presidentti valitsi toisen tien."
Murhaavia katutaisteluja, jotka alkoivat nyt toukokuun 12 päivänä
iltapäivällä, jatkui kahtena seuraavana päivänä. Silloin tällöin
tehtiin turhia yrityksiä ristiriidan ratkaisemiseksi sovitteluin.
Tahto oli tahtoa vastaan, järjestelmä järjestelmää vastaan. Hallitus
piti Pilsudskia poliittisena rikollisena ja lähetti ulkomaille
seuraavan radiotiedoituksen: "Herra Pilsudski on noussut laillista
valtiovaltaa vastaan. Kapinallisen Pilsudskin häpeällinen teko tulee
olemaan traagillisena varoituksena tuleville sukupolville; eivät edes
suurimmatkaan ansiot oikeuta toimintaan, joka kohdistuu valtiosäännön
mukaista ja oikeaa hallitusta vastaan. Herra Pilsudski on valtiolle
sata kertaa vaarallisempi kuin joku ulkonainen vihollinen."
Molemmat puolueet keräsivät apuvoimia. Useat rykmentit, jotka hallitus
määräsi liikekannalle, noudattivat käskyä, niinkuin esimerkiksi
Poseniin sijoitetut. Niiden johtaja, kenraali Sosnkowski, tuli tästä
niin epätoivoiseksi, että ampui luodin rintaansa. Hänen henkensä
saatiin kuitenkin pelastetuksi. Vilnan joukot sen sijaan marssivat
marsalkan avuksi päällikkönään muuan toinen hänen lähimmistä
ystävistään, kenraali Rydz-Smigly. Taistelua jatkui Varsovassa kadulta
kadulle ja talosta taloon.
Pilsudski oli ulkonaisesti kylmä ja tyyni, mutta hänen sydämensä vuoti
verta tämän veljessodan takia, joka kuitenkin oli suoritettava loppuun
asti. Miltä hänestä tuntui, sen näemme seuraavista sanoista, jotka hän
lausui sanomalehdistön edustajille toukokuun 12 ja 13 päivän välisenä
yönä: "En voi puhua enää; olen ruumiillisesti ja sielullisesti hyvin
uupunut. Olen väkivallan vastustaja. Sen olen osoittanut toimiessani
valtion päämiehenä. Siksi vasta taisteltuani vaikeasti itseni
kanssa saatoin ryhtyä yrittämään väkivaltaista ratkaisua kaikkine
seurauksineen. Koko elämäni ajan olen taistellut sen saavuttamiseksi,
mitä sanon välttämättömiksi tarpeiksi, niitä ovat kunnia, hyve,
miehuullisuus ja ylipäänsä ihmisen sisäiset voimat. En ole koskaan
puuhannut omaksi tai ympäristöni eduksi. Valtiossa ei saa olla liian
paljon vääryyttä niitä kohtaan, jotka tekevät työtä toisille. Valtiossa
ei myöskään saa olla liian paljon lain kanssa ristiriitaista, ellei se
tahdo suistua perikatoa kohden."
Toukokuun 13 päivänä käski hallituksen joukkojen ylipäällikkö,
kenraali Rozwadowski, linnoitukseen sijoitettuja joukkoja tekemään
uloshyökkäyksen ja yrittämään "saada liikkeen johtajat käsiinsä
heidän henkeään säästämättä". Linnoituksen miehistö ei kuitenkaan
totellut käskyä, vaan otti komendanttinsa vangiksi ja siirtyi
Pilsudskin puolelle. Kaikkialla ei vastarintaa voitettu yhtä helposti.
Upseerikoulun nuoret kadetit puolustautuivat urheasti, ennen kuin
antautuivat.
Tuona päivänä näytti taistelun tulos vielä epävarmalta. Yön aikana
saapui hallituksen joukoille lisävoimia, mutta rykmentti toisensa
jälkeen liittyi kapinallisiin. Ratkaisua kiirehti sosialististen
työläisten 14 päivänä julistama suurlakko. Repimällä rautateiden
kiskot he estivät hallituksen kutsumien joukkojen kuljetuksen, mutta
päästivät kapinalliset vapaasti etenemään. Samana päivänä iltapäivällä
olivat Pilsudskin joukot pääkaupungissa kiivaasti taistellen raivanneet
tiensä Belvedereen, jossa presidentti oleskeli ministereineen ja
kenraaleineen. Hädin tuskin nämä pääsivät pakenemaan kuningas Jan
Sobieskin idylliseen linnaan Wilanowiin muutaman kilometrin päähän
kaupungin ulkopuolelle. Siellä erosivat sekä hallitus että presidentti.
Pilsudskin voitto oli maksanut kaikkiaan 400 kaatunutta ja 1,000
haavoittunutta. Monet uhreista olivat rauhallisia kansalaisia, jotka
uteliaisuudessaan olivat uskaltautuneet liian lähelle taistelevia.
Hallituksen kannattajat maaseudulla alistuivat vastarintaa tekemättä.
Nyt varmaan voittaja aikoi järjestää rajattoman diktatuurin? Pian
kuitenkin havaittiin, ettei se ollut hänen aikomuksensa. Kuuluisalle
ranskalaiselle sanomalehtimiehelle, Jules Sauerweinille, myöntämässään
haastattelussa hän lausui: "Täytyykö siis välttämättä olla diktaattori?
Varmasti olen ankara esimies ja mielelläni teen yksin ratkaisuni.
Mutta ajatellessani isänmaani historiaa en tosiaankaan luule, että
tätä maata voi hallita kepillä. Nykyinen sukupolvi on kaikkea muuta
kuin nuhteeton, mutta sillä on oikeus odottaa tiettyä huomaavaisuutta.
Seuraava sukupolvi tulee jo olemaan parempi. En kannata diktatuuria
Puolassa."
Pilsudski jätti näin ollen demokraattisen valtiosäännön muodollisesti
koskematta, samalla tavoin kuin Mussolinikin aluksi oli tehnyt marcia
su Roma’nsa jälkeen. Sejmin puhemies astui valtiosäännön mukaan
eronneen presidentin sijaan, asetti uuden hallituksen ja julisti
presidentin vaalit toimitettavaksi. Mutta itsestään selvää on, että
Pilsudski määräsi hallituksen kokoonpanon. Pääministeriksi tuli Kasimir
Bartel, muuan marsalkan innokkaimmista kannattajista sejmissä ja sen
ulkopuolella. Sotaministerin salkun otti Pilsudski itse.
Hänen kiihtynyt mielentilansa vallankaappausta seuranneina viikkoina
ilmeni voimakkaasti julkisissa lausunnoissa, joissa hän selvitti
poliittista kantaansa. Päiväkäskyssä sotilailleen toukokuun 22 päivänä
hän selitti ylpein sanoin, mitä oli heidän avullaan suorittanut
isänmaan pelastamiseksi. "Kun kaikkialla ympärillä vallitsi taistelu
ja puoluekina, kun vihan ja luokkataistelun liekit loimusivat, oli
sotilaan vaikea säilyttää malttinsa", hän sanoi. Lausunnossaan
sanomalehtimiehille toukokuun 28 päivänä hän perusteli tarmokkaasti
suuremman toimintavapauden välttämättömyyttä presidentille ja
ministereille. Kun häneltä kysyttiin, aikoiko hän näin ollen ryöstää
sejmiltä sen vaikutusvallan hallitusta muodostettaessa, hän vastasi:
"Tietysti. Myös presidentti voi erehtyä henkilöiden suhteen, mutta tuo
puute on helpompi korjata kuin se, että hallituksen on heti pakko ottaa
niskoilleen velvoituksia yhtymiä, puolueita, ryhmiä ja suurempia tai
pienempiä edustaja- ja senaattorinurkkakuntia kohtaan." — "Ministerin",
lausui Pilsudski verisen ivallisesti eräässä haastattelussa
muutamia päiviä myöhemmin, "täytyy, lukuun ottamatta kykyä hoitaa
virastonsa, ehdottomasti omata myös seuraavat ominaisuudet:
a) lahjakkuutta eduskuntapuhujana, b) erikoista taipumusta
parlamentaarisiin juonitteluihin ja c) kykyä tyydyttää erillisten
suurempien ja pienempien ryhmien ja vieläpä yksityisten edustajienkin
erikoisvaatimukset. Tähän erikoiseen tehtäväänsä, jolla ei ole mitään
tekemistä ministerin virkavelvollisuuksien kanssa, hänen täytyy omistaa
niin paljon aikaa ja vaivaa, että hänelle kenties koko päivänä jää
vain puolisen tuntia aikaa varsinaiseen työhönsä. Tuota aikaa hän
voi venyttää vain silloin, kun sejm ja senaatti hallituksen onneksi
päättävät ottaa lomaa." Toukokuun 29 päivänä, kaksi päivää ennen
presidentin vaaleja, piti Pilsudski eräille edustajille sejmin kaikista
puolueryhmistä suoranaisen rangaistussaarnan, jossa hän ei säästellyt
ankaria sanoja. Hän purki siinä avoimesti koko halveksumisensa
silloista kansanedustusta kohtaan, jonka hän syytti siveellisen
rappeutumisensa vuoksi saattaneen Puolan perikadon partaalle:
"En antaudu mihinkään väittelyyn toukokuun tapauksista. Olen toiminut
omantuntoni mukaan enkä pidä lainkaan välttämättömänä puhdistautua
teidän silmissänne.
"Pääsyynä Puolan nykyiseen tilaan — hätään ja sisäiseen ja ulkonaiseen
heikkouteen — oli varastelu, joka jäi rankaisematta. Kaikkialla
Puolassa kukoistivat yksityisten ja puolueiden liiketoimet, joiden
kaikki väärinkäytökset ja rikokset välttyivät rankaisemiselta.
"Uudestisyntyneessä valtiossa ei tapahtunut mitään kansan sielun
uudestisyntymistä. Kun palasin Magdeburgista ja nousin valta-asemaan,
jollaista Puolassa ei vielä ollut koskaan kenelläkään ollut, uskoin
kansan uudestisyntymiseen. En tahtonut hallita ruoskan avulla ja
luovutin vallan kokoon kutsumalleni, perustavalle sejmille, jota minun
kuitenkaan ei olisi tarvinnut kutsua kokoon. — — —
"Vain yhdellä ainoalla alalla eli kansa uudestisyntymisensä,
nimittäin aseellisen taistelun alalla. Siinä jouduimme todistamaan
henkilökohtaista rohkeutta ja uhrimieltä valtiota kohtaan. Tuon
mielentilan ansiosta kansan keskuudessa saatoin johtaa sodan
voittoisaan loppuun. Mutta millään muulla alalla en tavannut mitään
vastaavaa. Loputon puoluekina ja henkilökohtaiset riidat levisivät.
— — — Demokraattisia vapauksia käytettiin väärin siinä määrin, että
alkoi melkein tuntea vihaa koko demokratiaa kohtaan. Puolueen etu
kävi ennen kaikkea muuta. Puolan puolueet kävivät niin lukuisiksi,
että ne saivat aikaan vain hämmennystä yleisön keskuudessa. Kaikki
tämä kohdistui jokaista vastaan, joka edusti valtiota. Valtiolla
on ollut kolme edustajaa. Minun elämäni valtionjohtajana tehtiin
sietämättömäksi lakkaamattomin hyökkäyksin, loukkauksin ja häpeällisin
syytöksin. Minua ei kaadettu vain siitä syystä, että olin teitä kaikkia
väkevämpi. Valtion toinen edustaja (Narutowicz) murhattiin ja ne,
jotka olivat siveellisesti vastuussa murhasta, jäivät rankaisematta.
Kolmas (Wojciechowski) sortui kaiken sen tuskan painosta, jonka sejm ja
senaatti hänelle aiheuttivat. — — —
"Nyt asema on sellainen, ettei minun tarvitsisi päästää teitä
kansalliskokouksen saliin, vaan voisin karkoittaa teidät ivaten
ja pilkaten. Mutta tahdon kuitenkin uskaltaa yrittää, onko vielä
mahdollista hallita Puolaa ruoskatta. En tahdo harjoittaa mitään
painostusta, mutta varoitan sejmiä ja senaattia ja huomautan vain
näille siitä, miten tavattomasti kansa niitä vihaa. — — —
"Olen julistanut sodan kaikkia roistoja, petkuttajia, salamurhaajia ja
varkaita vastaan enkä aio jäädä alakynteen taistelussa heitä vastaan.
Sejmillä ja senaatilla on ylenmäärin etuoikeuksia, niille, jotka
kutsutaan hallitukseen, on annettava suuremmat oikeudet. Parlamentin
on otettava lomia. Antakaa hallitseville mahdollisuus kantaa vastuu
siitä, minkä he saavat suoritetuksi! Presidentti muodostaa hallituksen,
mutta ilman minkäänlaista painostusta puolueiden taholta. Se on hänen
oikeutensa. — — —
"Minun ehdokkuuteeni voitte suhtautua, miten haluatte. Minulle on
samantekevää, miten monta ääntä saan, kaksiko vai sata vai kaksisataa.
En harjoita mitään painostusta henkilön valitsemisessa. Valitkaa,
kenen haluatte, mutta hakekaa sellaisia ehdokkaita, jotka eivät kuulu
mihinkään puolueeseen ja jotka ovat kyllin arvokkaita niin korkeaan
asemaan. Ellette toimi niin, näen tulevaisuutenne pimeässä ja minulle
perin epämieluisassa valossa, sillä en tahtoisi hallita ruoskan avulla.
Sellaista hallitustapaa olen valloittajamaissa tottunut inhoamaan.
"Päiväkäskyssäni armeijalle olen korostanut, että olemme kohottaneet
hartioillemme heikon valtion, joka nyt tuskin voi hengittää. Olemme
luovuttaneet sen kansalaisille uudistuneena ja elinkelpoisena. Mitä
olette tehneet tästä valtiosta? Pilkan kohteen!
"Hallitus koettaa valmistella lukuisia töitä. Pelkään kuitenkin, että
kaikki palautuu entisiin raiteisiinsa presidentinvaalien jälkeen.
Pelkään, että sejm haluaa jatkuvasti istua. On kuitenkin välttämätöntä,
että te, hyvät herrat, hajoatte joksikin aikaa, sillä jotakin uutta
on saatava aikaan. Presidentin ei lähiaikoina tarvitse tuntea sejmiä
ja senaattia niskoillaan. Hänelle on annettava vapaus muodostaa
hallitus ja aloittaa työt, joista hallitus sitten vastaa sejmille. En
tosiaankaan tahdo tuntea omantunnontuskia siitä, etten saata loppuun
aloittamaani työtä enkä anna ruoskan viuhua pitkin katuja.
"Ohjelmanani on iskeä maahan hallitseva roistomaisuus ja raivata tie
rehelliselle työlle. Asetun odottavalle kannalle, mutta, hyvät herrat,
vakuutan teille, etten tule muuttamaan kantaani. Puolueiden etuilusta
on siirryttävä päiväjärjestykseen ja annettava valittavan presidentin
hengittää vapaasti."
Harvoin on varmaan tuollaista puhetta pidetty kansan valitsemille
edustajille. Ymmärtääksemme tuon rajun katkeroitumisen, jonka tunnemme
siinä väräjävän, on meidän muistettava, että sejmin penkeillä istui
yhä saman hallituksen jäseniä, joka vasta kaksi viikkoa aikaisemmin
oli vakuuttanut ulkomaille, että "herra Pilsudski on valtiolle sata
kertaa vaarallisempi kuin joku ulkonainen vihollinen." Ja kuitenkin —
huolimatta kaikesta halveksumisesta, jota Pilsudski osoitti "sejmiä
ja senaattia" kohtaan, huolimatta kaikista mehevistä sadatteluista,
joita sotilastapaan tulvi hänen huuliltaan, ei tulos lopulta ollut
sen vaarallisempi kuin että kansanedustajain oli presidentinvaalit
suoritettuaan hajottava, jotta hallitus saisi häiritsemättä omistautua
töihin, joista se myöhemmin "vastaisi sejmille". — "Olosuhteet ovat
sellaiset, etten tahdo ajaa sejmiä pellolle, kun se on perusteellisesti
haukuttu", sanoi Pilsudski eräässä mielenosoituksellisessa puheessaan.
Ei, hän ei tahtonut eikä voinutkaan tehdä sitä, jos hän aikoi toteuttaa
ohjelmansa.
Mutta mikä siis oli, lähemmin määritellen, hänen ohjelmansa? Ei
diktatuuri rahvaanomaisessa mielessä, sitä hän oli jo useita kertoja
vakuuttanut, ei myöskään Mussolinin fascismin jäljittely. "En usko,
että fascismi voisi kotiutua Puolaan", hän sanoi Sauerweinille.
Tuntuu siltä kuin Pilsudski vielä tuona ajankohtana ei olisi ollut
täysin selvillä siitä, millaiseksi Puolan valtiosääntö käytännössä
olisi pitänyt hahmotella. Hänen ihanteenaan oli aivan ylimalkaisesti
vain vahva hallitus, jonka työtä kansanedustus tuki eikä estänyt.
Valtiosääntöuudistus oli ajettava lävitse, ei vastoin kansan tahtoa,
vaan kansan myötävaikutuksella ja ottaen huomioon perustuslailliset
muodot. "Ulkonainen vihollinen täytyy voittaa, mutta oma kansa on
saatava vakuuttuneeksi", sanoi Pilsudski. Todella vaikea tehtävä
maassa, jossa parlamentaarinen demokratia silmäänpistävistä
puutteellisuuksistaan huolimatta kansan suurelle enemmistölle merkitsi
loukkaamatonta ihannetta.
Toukokuun 31 päivänä suoritti kansalliskokous (sejm ja senaatti
yhdessä) presidentinvaalin. Tuloksena oli, että Pilsudski sai 292
ääntä, kreivi Adolf Bninski Posenista 193 ääntä ja 61 ääntä hylättiin.
Enemmistö tervehti vaalien tulosta suosionosoituksin, mutta jälleen
kerran, samalla tavoin kuin vuonna 1922, tuotti Pilsudski ystävilleen
pettymyksen kieltäytymällä virasta, joka hänelle tarjottiin. "Kiitän
kansalliskokousta vaalien johdosta", hän sanoi. "Tällä kertaa kiitän
teitä kaikkia siitä, ettei tulos ollut yksimielinen kuten helmikuussa
1919. Ehkä Puolassa on nyt vähemmän kavallusta ja teeskentelyä...
Valitettavasti minulla ei ole tilaisuutta ottaa vastaan vaalia. En voi
unohtaa, en voi karkoittaa mielestäni epäluottamuslausetta sekä minua
kohtaan työssä, jonka olen suorittanut, että niitä kohtaan, jotka minut
siihen kutsuivat. Valtiosääntö estää presidentin suoranaisesta työstä,
jota ilman minä en voi elää. Minun olisi näin ollen pakko kiusata ja
väsyttää itseäni. Siihen vaaditaan toisenlaista luonnetta."
Seuraavana, kesäkuun 1 päivänä, toimitettiin uudet vaalit, joiden
tuloksena kansalliskokous valitsi professori Ignacy Moscickin
tasavallan presidentiksi. Hänet tunnettiin etevänä sähkökemistinä,
mutta sen lisäksi hän nuoruudestaan asti oli ollut mukana Puolan
itsenäisyysliikkeessä. Maailmansodan aikana hän oli ollut Pilsudskin
luotettavimpia apulaisia työssä legionain ja P.O.W:n puolesta. Hänen
molemmat poikansa olivat taistelleet mukana legionain riveissä.
Pilsudski saattoi varmasti ja täysin luottaa hänen tukeensa.
Presidentinvaaleissa oli kansalliskokous näin ollen mukautunut
Pilsudskin toivomukseen. Mutta kun sitten tuli kysymykseen
valtiosäännön muuttaminen, kohtasi hän vastarintaa, joka osoitti,
ettei tuo diktatuuri perustuslain puitteissa, jonka hän kuvitteli
pystyttäneensä, vielä tehnyt hänen tahtoaan laiksi. Valtiosäännön
muutos, jonka sejm hyväksyi kesäkuun 22 päivänä ja joka astui voimaan
elokuun 2 päivänä, oli sovittelun tulos. Tärkeimmät muutokset olivat,
että molempien kamarien istuntoaika menoarvion vahvistamista varten
rajoitettiin viideksi kuukaudeksi, että presidentti, mikäli kamarit
eivät olleet hyväksyneet menoarviota tuon ajan kuluessa, saattoi
soveltaa hallituksen ehdottamaa menoarviota, että presidentti saattoi
hajoittaa kamarit ennen niiden edustusajan kulumista umpeen ja että
hän valtiopäivien hajoituksen ja uusien vaalien välisenä aikana
saattoi antaa lainvoimaisia säädöksiä. Siis muutamia varovaisia
askeleita Pilsudskin toivomaan suuntaan, mutta ei vielä läheskään tuota
hallitusvallan läpikotaista lisäämistä, johon hän pyrki.
Mutta millaisessa hengessä siis Pilsudski tahtoi ohjata lainsäädäntöä
ja hallintoa? Asettuessaan hänen puolelleen ratkaisevina toukokuun
päivinä ja suurlakollaan kiirehtiessään ratkaisua hänen edukseen
tekivät sosialistiset työläiset sen ennen kaikkea siksi, että
porvarillis-kapitalistinen oikeistoryhmä muodosti vastustuspuolueen
häntä vastaan. Sosialistinen puolue, P.P.S., muisti myös vielä hyvin,
että Pilsudski aikoinaan oli ollut sen johtajia. Nyt hän tosin oli
ennen kaikkea soturi ja marsalkka ja hänen parlamentarisminvastainen
ohjelmansa oli demokratian kannalta arveluttava. Mutta jos hän tahtoi
käyttää valtaansa köyhälistön ja sosialismin eduksi, niin kenties oli
mahdollista jossakin määrin tinkiä parlamentarismista.
Mikäli Puolan työläiset olivat toivoneet hallitusvaltaa sosialismin
merkeissä, niin he kuitenkin pian pakosta huomasivat erehtyneensä.
Pilsudski oli lämmin työväestön ystävä ja pysyi sellaisena elämänsä
loppuun asti, mutta valtiomiehenä hän oli hylännyt syrjään useimmat
nuoruutensa sosialistista oppilauseista. Ennen kaikkea muuan niistä —
luokkataisteluun johtava — oli käynyt hänen mielessään vihattavaksi.
Liian kauhistava oli Venäjän antama esimerkki, liian vaativa oli
yhteistyön tarve kaikkien eri yhteiskuntaluokkien välillä Puolan
valtion lujittamiseksi. Puolalla yksinkertaisesti ei ollut varaa
antautua Marxin mukaisiin kokeiluihin. Kansakuntaa täytyi pitää
hajoittavasti ja heikentävästi vaikuttavien luokkaetujen yläpuolelle
kohoavana kokonaisuutena.
Pilsudskin kirjoitusten saksalaisen painoksen äskettäin ilmestyneessä
neljännessä osassa on selostus erittäin mielenkiintoisesta
haastattelusta, joka hänestä julkaistiin sanomalehdessä "Kurjer
Poranny" toukokuun 26 päivänä 1926. Keskustelu kosketteli Puolan
puolueoloja.
"Puola", lausui marsalkka, "on noussut uudelleen elämään vaikean ja
monivuotisen sodan jälkeen, joka saattoi koko maailman horjumaan.
Elämme vielä niinkuin kaikki muutkin kansat uusien poliittisten
käsitysten kiteytymisvaihetta, mutta käytämme uskomattoman paljon
väärin sotaa edeltäneen ajan vanhoja käsitteitä, jotka ovat menettäneet
paljon, niin, tavattoman paljon arvostaan. Jos samaistamme käsitteet
'oikea' ja 'vasen' niihin syviin sosiaalisiin virtauksiin, jotka
ulottuvat kautta koko maailman, havaitsemme, että sosiaaliset voimat
kaikissa muissa valtioissa, itäistä naapuriamme lukuunottamatta, ovat
tasapainotilassa, vaikka meidän epäilemättä on myös otettava huomioon,
että parhaillaan etsitään intohimoisesti uusia menetelmiä elämän
säännöstelemiseksi sodan jälkeen.
"Heti palattuani Magdeburgista saatoin henkilökohtaisesti todeta, että
Puolan täytyy vielä kauan pysyä tässä tasapainotilassa. Toiselta puolen
maamme on liian köyhä eikä sillä ole varaa kokeiluun. Toiselta puolen
siltä puuttuu myös siveellisiä voimia, esimerkiksi rohkeutta, koska
sen mukana on uuteen olemassaoloon astunut kansankokonaisuus, joka
kansallisen ja poliittisen orjuuden pitkien vuosien aikana vieraan
vallan alaisena on tottunut ajattelussaan syvään halpamaisuuteen ja
pelkurimaisuuteen. Jos siis yhdistämme käsitteet 'oikea' ja 'vasen'
sosiaalisiin liikkeisiin, niin minä omasta puolestani en koskaan ole
tahtonut antaa Puolassa ylivaltaa toiselle tai toiselle suunnalle.
Päinvastoin olen usein ilmaissut ajatuksen, jota muuten vielä nytkin
kannatan, ettei itäisen naapurimme kokeilu houkuttele meitä. Myöskään
en usko, että meissä olisi kylliksi voimaa voidaksemme sosiaalisen
ongelman ratkaisussa esiintyä esikuvana läntisille naapureillemme ja
muille valtioille, joissa — niinkuin väitän — sosiaalinen tasapaino
kaikkialla vallitsee jatkuvasti, olipa se sitten oikein tai väärin.
"Jos sitä vastoin 'vasemmisto' ja 'oikeisto' käsitetään poliittisiksi
käsitteiksi, jotka ovat syntyneet etäisenä ja aikoja sitten menneenä
aikana ja pohjautuvat aina Ranskan suuren vallankumouksen päiviin,
niin yrittäessäni eritellä isänmaani olosuhteita en koskaan ole voinut
päästä selville, mitä oikeisto ja vasemmisto oikeastaan merkitsevät.
Erään historiamme alhaisimmista teoista, presidentti Narutowiczin
murhan, suorittivat henkilöt, jotka epäilemättä kuuluivat ns.
oikeistoon. Toiselta puolen tapahtuu kaikkialla maailmassa valtiomiehiä
kohtaan murhayrityksiä, joita suorittavat vasemmistoainekset siinä
määrin ylittäen meidän päiviemme poliittisen järjestelmän kaikki rajat,
että heitä on mahdoton lukea poliittiseen vasemmistoon.
"Muualla oikeisto, sinänsä kuvaavaa, pyrkii vähentämään parlamentin
valtaa valtion toimeenpanevien elinten eduksi, mutta meillä juuri ns.
oikeisto edustaa ensi sijassa puolueiden hillittömyyttä ja tahtoo
tukea kaiken Puolassa edustajien ja senaattorien oikeuksiin ja
etuoikeuksiin. Ja juuri oikeisto on kyhännyt valtiosääntömme, joka
riistää toimeenpanevilta elimiltä vallan kaikki tuntomerkit edustajien
ja senaattorien 'kultaisen vapauden' eduksi.
"Jos siis pidämme lähtökohtana käsitteitä 'oikeisto' ja 'vasemmisto',
joudumme täydelliseen ristiriitaan niihin kuuluvien yleisten käsitysten
kanssa emmekä voi keksiä mitään keinoa päästäksemme pälkähästä.
"Minä puolestani en koskaan (valtionjohtajana?) ole liittynyt jäsenenä,
en Puolan oikeistoon, enkä Puolan vasemmistoon. En ole koskaan tahtonut
kuulua mihinkään puolueeseen, en myöskään hyväksyä puoluevaltaa
Puolassa."
Tässä poliittisessa ja sosiaalisessa uskontunnustuksessa oli paljon
tervettä järkeä. Kukaan ei voinut kieltää, että entiset käsitteet
"oikeisto" ja "vasemmisto" ovat kehityksen aika pahasti kolhimia ja
menettäneet alkuperäisen merkityksensä iskusanoina. Mielenkiintoisinta
Pilsudskin lausunnossa on se, että hän toiselta puolen ilmeisesti
loittonee sosialismista, koska sen ohjelmaa hänen mielestään on
mahdoton toteuttaa Puolassa, ja toiselta puolen selittää olevansa
puolueiden ulkopuolella. Hän oli näin ollen valmis tervehtimään
ystävinään ja työtovereinaan kaikkia isänmaallismielisiä yhteiskunnan
kerroksia ja puolueryhmiä, jotka luottivat häneen ja alistuivat hänen
johtoonsa.
Näin ollen voimme hyvin ymmärtää, että Pilsudski mielellään otti
vastaan käden, jota muutamia kuukausia toukokuun vallankaappauksen
jälkeen hänelle tarjosi vanhoillinen ja pohjaltaan kuningasmielinen
suuraateli. Aateluus oli poistettu Puolasta, mutta entiset
suurmiessuvut nauttivat kansan keskuudessa syvään juurtunutta,
vuosisataisiin perinnäistapoihin pohjautuvaa kunnioitusta ja
olivat edelleen tärkeä poliittinen ja sosiaalinen tekijä. Niiden
isänmaanrakkaus oli kaikkien epäilysten yläpuolella. Pilsudskiin
aateli oli aluksi suhtautunut verraten epäilevästi, mikä oli varsin
luonnollista, koska hänen politiikassaan kauan tuntui olevan
sosialistinen väritys. Aateliset maanomistajat eivät myöskään
voineet tuntea mitään erikoista myötätuntoa hallitusvaltaa kohtaan,
joka maanomistusuudistuksen vuoksi riisti heiltä suuren osan heidän
maaomaisuuksistaan. Pakkoluovutus kaikessa ankaruudessaan oli kuitenkin
kohdannut vain suurtiloja maan länsiosissa; laajoissa itäisissä
maakunnissa se oli suoritettu lempeämmin, koska puolalaiskansalliselta
kannalta ei pidetty viisaana päästää suurinta osaa maasta siirtymään
valkovenäläisten ja ukrainalaisten talonpoikain käsiin. Muuten oli
vanhoillisilla aatelisherroilla tärkeä kosketuskohta Pilsudskiin:
äärimmäisen demokraattisen valtiomuodon väheksyminen.
Oli, miten oli, syksyllä 1926 kutsui ruhtinas Janusz Radziwill
Pilsudskin tuon kuuluisan suvun perintölinnaan Nieswicziin Vilnan
alueella, lähellä Venäjän rajaa. Janusz Radziwill oli niitä harvoja
puolalaisia aatelismiehiä, jotka jo varhain olivat koko sielustaan
liittyneet Pilsudskiin. Vuonna 1925 hän oli koettanut järjestää
poliittisen ryhmän marsalkan tukemiseksi. Sitä suurempi syy oli tällä
kertaa ottaa vastaan kutsu Nieswieziin. Siellä Pilsudski saattoi myös
kunnioittaa Ukrainassa kaatuneen adjutanttinsa Stanislaw Radziwillin
muistoa laskemalla seppeleen hänen haudalleen.
Saapuessaan Radziwillien linnaan Pilsudski tapasi sinne kokoontuneena
suuren osan Puolan suuraatelista — loistavia historiallisia nimiä,
kuten esimerkiksi Sapieha, Tarnowski, Tyszkiewicz, Lubomirski ja
Potocki. Päivällisen jälkeen vanhassa, valtavassa asesalissa nousi
ruhtinas Sapieha ja lausui: "Me, itäalueiden maa-aateli, uskomme
sinun historialliseen tehtävääsi, herra marsalkka. Me asetumme yhtenä
miehenä sinun rinnallesi tukemaan politiikkaasi. Suhdettamme sinuun
vahvistaa se, että olet verta meidän omasta verestämme, että olet
lähtöisin meidän piiristämme ja että sinussa, huolimatta ihmeellisistä
kohtaloistasi, on itäalueiden maa-aatelismiehen leima."
Tämä oli vetoomus sääty-yhteistuntoon, Pilsudskin omiin
perheperinnäistapoihin. Tervehdyksenä Zulowin perintötilalta ja
suvustaan ylpeiden esi-isien pitkältä riviltä saivat Sapiehan sanat
varmaan hänen sydämensä sisimmät kielet väräjämään. Olihan hän,
entinen vallankumouksellinen ja sosialisti, kuitenkin syntyperältään
ja kasvatuksensa perusteella puolalaisliettualainen aatelismies. Mutta
mitä hän saattoi vastata? On väitetty, että hän aivan viileästi ja
tyytyväisenä vastasi: "Kiitän teitä, hyvät herrat." Tuo toisinto on
väärä. Itsestään selvää on, että hän kiitti ylistyksestä, mutta lisäksi
hän puhui kauniita sanoja Stanislaw Radziwillistä, joka oli uhrannut
henkensä isänmaansa puolesta ja jossa "henkilöityivät tämän suvun
ritarilliset ihanteet". Hän lopetti puheensa tyhjentämällä lasinsa
Radziwillien suvun menestykseksi.
Huhu marsalkan käynnistä Nieswiezissä levisi kautta koko maan ja sitä
selitettiin eri tavoin. Merkitsikö tämä kenties, niin kyseltiin,
kuningasvallan palauttamisen alkua, Pilsudski itse tai kenties joku
Radziwill Puolan kuninkaana? Hänen ystävänsä ja neuvonantajansa
olivat paremmin selvillä asiasta. Puhtaasti poliittisesti katsoen oli
sovinto Puolan aatelin kanssa shakinsiirto kansallisdemokraattisen
oikeistoryhmän yhtenäisen rintaman murtamiseksi. Samaa
hajoitustaktiikkaa sovellettiin myös vasemmistopuolueita kohtaan.
Pilsudskin taitavan ministerin, Bartelin, onnistui saada huomattava
osa P.P.S:stä, joka nyt oli siirtynyt vastustajien leiriin, eroamaan
siitä ja liittymään muodostumassa olevaan "puolueettomaan ryhmään
yhteistyötä varten hallituksen kanssa". Samaa politiikkaa sovellettiin
menestyksellisesti myös radikaalista talonpoikaispuoluetta,
Wyzwolenietä, kohtaan.
Luovumme kuvaamasta yksityiskohtaisesti vuodesta vuoteen jatkuvaa
taistelua parlamentarismin itsepintaisia puolustajia vastaan. On
sanottu, että Pilsudski näiden vuosien aikana tunsi itsensä kansansa
kasvattajaksi. Hitaasti mutta varmasti saatiin kansan tajuntaan
muokatuksi käsitys siitä, että hallitusmuoto, jonka hän tahtoi
saattaa voimaan, oli sen omaksi parhaaksi. Poliittisessa työssä
hänellä oli ympärillään joukko uskollisia ja taitavia työtovereita,
jotka suurimmaksi osaksi olivat ansainneet kannuksensa legionissa
ja P.O.W:ssä maailmansodan aikana: Kasimir Bartel, Walery Slawek,
Alexander Prystor, Kasimir Switalski, Josef Beck. Hänen rakkainta
lempilastaan, armeijaa, johtivat yhä I. prikaatin hengen mukaisesti
entiset sotatoverit sellaiset kuin Kasimir Sosnkowski, Edward
Rydz-Smigly ja Orlicz-Dreszer. Pilsudski itse sotaministerinä ja
joukkojen ylitarkastajana oli armeijan ylipäällikkö. Milloin niin
tarvittiin, hän astui valjaisiin myös pääministerinä (lokakuu 1926 —
kesäkuu 1928, elokuu —joulukuu 1930). Muuten hän ohjaili ja määräsi
mieluimmin miehilleen antamiensa henkilökohtaisten toimintaohjeiden
avulla. Ja he tottelivat häntä sotilaallisen täsmällisesti. Hänhän
oli heidän ihailemansa ja jumaloimansa sankari. "Sinun toivomuksesi",
sanoi Bartel Pilsudskille vuonna 1929 erotessaan pääministerin
virasta, "olivat aina meille pyhä käsky. Tunnen itseni myös
vastaisuudessa sinun alamaiseksesi, sinun luottamusmieheksesi ja
sotilaaksesi." Kun marraskuussa 1933 juhlittiin Puolan itsenäisyyden
viisitoistavuotismuistoa, lausui kenraali Sosnkowski: "Jumala antoi
Puolalle johtajan, jonka voimakas persoonallisuus on kaikkialla
päässyt voimaan ja painanut armeijaan henkisen leimansa. Rautainen
tahto ja melkein uskomaton määrä sielullista tarmoa ovat tehneet
hänestä kaikille ratkaisevan voiman, lähimmästä työtoverista aina
yksinkertaiseen sotilaaseen asti."
Tämä oli jotakin muuta ja enemmän kuin vain palvelijan tunnetta
herraansa kohtaan; se ilmaisi syvää vakaumusta siitä, että tie, jonka
Pilsudski oli valinnut, oli ainoa oikea. Elokuussa 1930 erottuaan
pääministerin virasta lausui Switalski suurelle kuulijakunnalle:
"Meillä on pyhä oikeus seurata marsalkka Pilsudskia, koska hän jo
kymmenen vuotta sitten avoimin silmin näki selvästi sen, minkä muut
vasta paljon myöhemmin ja traagillisten kokemusten jälkeen ymmärsivät.
Jo kauan ennen toukokuuta 1926 puhui marsalkka puolueista Puolan
onnettomuutena. Hänen kanssaan on meidän luotava uusia muotoja
poliittiselle elämälle ja syöstävä entiset epäjumalat. Vasta silloin
voimme olla turvassa vastuuttomuudelta, kevytmielisyydeltä ja
arvostelukyvyttömyydeltä, näiltä kolmelta sulottarelta, jotka näinä
päivinä yhdessä hallitsevat sejmiä."
Mutta Puolassa oli muita, joiden käsitykset marsalkasta ja hänen
poliittisista periaatteistaan eivät olleet yhtä korkeat, ja he
olivat toistaiseksi enemmistönä kansanedustuksessa. He eivät
olleet unohtaneet, että hän ase kädessä oli syössyt laillisen
hallituksen, ja pitivät itseään vapauden puolustajina häikäilemätöntä
sotilasdiktatuuria vastaan. Jo joulukuussa 1926 oli Dmowski Posenissa
kansallisdemokraatteihinsa tukeutuen perustanut Pilsudskia vastaan
suuntautuvan järjestön, jota sanottiin "Suurpuolalaiseksi leiriksi".
Vaaleissa huhtikuussa vuonna 1928 valloitti Pilsudskille uskollisten
eri ryhmien muodostama hallituspuolue sejmin 444:stä sijasta 135 ja
senaatin 111:sta 49. Tämä ei vielä läheskään vastannut hallitsemiseen
tarvittavaa enemmistöä. Taistelu jatkui saaden yhä terävämpiä, yhä
katkerampia muotoja.
Jokainen tiesi, että Pilsudskilla oli valtaa tukahduttaa vastarinta,
jos hän vain halusi. Menoarviokiistojen aikana helmikuussa 1927
uskalsi vastustuspuolue sejmissä käydä puhujalavalta käsin kiihkeästi
ahdistamaan ministereitä, suoritti mielenosoituksellisia pyyhkimisiä
hallituksen menoarvioesityksessä ja valmistautui kolmannessa
käsittelyssä hylkäämään koko menoarvion. Silloin saapui marsalkka
odottamatta istuntosaliin. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta nuo
viisitoista minuuttia, jotka hän viipyi salissa, riittivät äkkiä
saamaan aikaan tarvittavan enemmistön menoarvion hyväksymiseksi.
Toisella kertaa tarvittiin vain huhu, että marsalkka aikoi keskeyttää
oleskelunsa Druskienikin kylpypaikassa, ja se sai sejmin nopeasti
hyväksymään menoarvioesityksen.
Erinomaisen kuvaava on seuraava välitapaus. Sejm oli todennut, että
hallitus — jossa Pilsudski oli pääministerinä (1926—1928) — oli sen
suostumuksetta ylittänyt menoarvion hyvin suurella summalla. Entinen
valtiovarainministeri Czechowicz kutsuttiin valtakunnanoikeuden eteen
vastaamaan tuosta ylittämisestä. Ministereitä ja edustajia esiintyi
todistajina oikeudenkäynnissä. Tuomioistuimen rohkeus alkoi pettää,
kun sen aikana kävi ilmi, että melkein kaikilla valtion hallinnon
aloilla teki ratkaisun Pilsudski ja että ministerit vain aivan
yksinkertaisesti suorittivat hänen käskynsä. Syytös lankesi näin
ollen taannehtivasti marsalkkaan. Lopuksi hän saapui itse oikeuden
eteen. Sekä tuomarit että yleisö nousivat kunnioittavasti seisomaan.
Puhe, jonka hän nyt piti tuomioistuimelle, oli hänen tavallisia
rangaistussaarnojaan. Czechowicz, hän sanoi, oli toiminut hänen
nimenomaisesta, osaksi kirjallisesta käskystään. Hän, Pilsudski,
oli aina varannut itselleen ratkaisuvallan hallituksen politiikassa
parlamenttia kohtaan. Hän oli kieltänyt valtiovarainministeriä
esittämästä menoarvion ylittämistä parlamentille. Loppusanat olivat:
"Eilen illalla ikävystyneenä hetkenäni luin ensimmäisen kerran
lain valtionoikeudesta ja syytöskirjelmän Czechowiczia vastaan.
Itse lakia pidän tavattoman typeränä. Syytöskirjelmä samoin kuin
kaikki muukin, mikä on sejmistä lähtöisin, saa minut tuntemaan syvää
vastenmielisyyttä. Tiedän eräänlaisia nukkeja, jotka päästävät edestä
ja takaa samanlaisia ääniä, kun niitä painaa vatsaan. Hetkisen voi
kenties niillä leikitellä. Mutta joka jatkaa sitä pitemmän ajan, hän
tulee toivottomasti heikkomieliseksi. Jokseenkin samoin on sejmin koko
työn laita. Valtionoikeus aloittaa huonosti uransa, kun sen ensimmäinen
oikeudenkäynti tapahtuu sellaisen hallituksen jäsentä vastaan, jonka
johdossa minä, Pilsudski, olen ollut." Voimme vaikeuksitta kuvitella,
miten oikeudenkäynti päättyi.
Pilsudskin lievimmin sanoen räikeää käyttäytymistä tämän jutun
yhteydessä selittävät tiedot, jotka hän antaa eräässä kirjoitelmassaan
vuonna 1929. "Czechowicz", hän kirjoitti, "oli mies, joka oli
vakiinnuttanut verotusjärjestelmän, jonka hän oli saanut ottaa
vastaan täysin sekasortoisena, ja työnsä avulla saattanut valtion
sellaiseen asemaan, että se saattoi olla esikuvana kaikille muille
valtioille. Puolan valtiotalous ei hänen hoitaessaan valtionvaroja
osoita vajausta vaan ylijäämää." Jos sejm olisi saanut osallistua
valtiovarainministerin kaikkiin toimenpiteisiin, se olisi vain pilannut
koko asian.
Sejmin enemmistö oli kuitenkin vastustaja, joka ei aina tyytynyt
siihen, että sitä painettiin vatsaan kuin nukkea. Hallituksen toisensa
jälkeen kaatoivat epäluottamuslauseet, mikä ei tietenkään estänyt
presidenttiä yhteisymmärryksessä Pilsudskin kanssa määräämästä uutta
hallitusta kysymättä neuvoa sejmiltä. Jännitys kasvoi, kun Switalski
huhtikuussa 1929 muodosti kuuluisan "everstihallituksensa". Samana
vuonna syksyllä syntyi ankara ristiriita Pilsudskin ja sejmin
puhemiehen, Daszynskin, välillä, kun tämä oli kieltäytynyt avaamasta
istuntoa muutaman tusinan upseerin läsnäollessa.
Joulukuussa 1929 kaatui Switalskin hallitus kiivaan taistelun jälkeen
kamareissa. Hallituspuolue marssi ulos salista laulaen laulua
"Me, ensimmäinen prikaati". Switalskia seurasi Bartel, tätä taas
maaliskuussa 1930 Slawek. Ratkaiseva voimainmittely lähestyi. Kolme
vastustuspuoluetta — P.P.S., Wyzwolenie ja Piast — kokoontuivat
Daszynskin ja Witosin johtamina kesäkuussa kongressiin Krakovaan. Mutta
viranomaiset sekaantuivat asiaan kieltäen julkaisemasta kongressin
päätöslauselmaa sekä sen jälkeen kotitarkastuksin, vangitsemisin,
oikeudenkäynnein ja vankeusrangaistuksin. Vastustuspuolueiden
aikomuksena oli ollut järjestää syyskuussa kautta koko maan
joukkomielenosoituksia Pilsudskia ja hänen everstejään vastaan, mutta
niistä ei tullut mitään. Sen sijaan kokoontuivat entiset legionalaiset
Radomiin vakuuttamaan uskollisuuttaan marsalkalle. Slawek erosi
elokuussa päästääkseen Pilsudskin itsensä pääministeriksi, jonka
jälkeen kamarit hajoitettiin. Uudet vaalit suoritettiin marraskuussa
1930 ja niiden tuloksena oli, että hallitusryhmitys sai ehdottoman
enemmistön — 247 paikkaa — sejmissä ja kahden kolmasosan enemmistön
senaatissa. Puhuttiin voimakkaasta painostuksesta viranomaisten
taholta, mutta tosiasiana pysyi: Pilsudski oli saavuttanut päämäärän,
jota hän niin innokkaasti oli tavoitellut. Vastaisuudessa hän saattoi
toimia yhteisymmärryksessä kansanedustuksen kanssa.
Pilsudski oli taisteluunsa sejmin vastustuspuolueita vastaan valanut
koko intohimoisen toivonsa saada palvella maataan tavalla, jota hän
piti parhaana. Taistelun jatkuessa hän turvautui väkivaltaisiin
keinoihin, joiden käyttäminen ei varmastikaan alkuaan ollut hänen
tarkoituksensa. Hänen jälkeenjääneissä lausunnoissaan tuolta ajalta
tapaamme kerran toisensa jälkeen hänen kiihtyneen mielentilansa
kajahduksen. Hän syytää kansan valitsemien edustajien niskaan koko
runsaan varastonsa pistopuheita ja herjaussanoja. Heidän suurin
virheensä on se, että he ovat niin auttamattoman tyhmiä. Typerästi
itseään yliarvioiden tahtoo jokainen edustaja olla samalla kertaa
"yli-insinööri, ylijunailija, ylilääkäri, ylijuristi, ylihallitus
ja ylipresidentti". — Ja sitten voitonhimoisuus: "Herrat edustajat
tarvitsevat rahaa, rahaa ja taas rahaa." He ovat siveellisesti alhaisia
yksilöitä. Vastustajiensa järjestöjä eräänä tiettynä ajankohtana
Pilsudski sanoo "rosvoista kootuiksi taisteluliitoiksi". — Edustaja on
"alhainen ilmiö Puolassa" ja kuitenkin hän vaatii loukkaamattomuutta.
— "Kirottu sejm, tuo lauma petkuttajia ja konnia", hän sanoo kerran.
Marsalkka käytti vaivattomasti leirielämän mehevää sanastoaarretta
suuttuessaan. Sekä hänen ystävänsä että vihollisensa olivat tottuneet
siihen eivätkä kenties kiinnittäneet huomiota rumiin sanoihin yhtä
paljon kuin me pohjoismaalaiset olisimme tehneet heidän sijassaan.
Huumorilla, jota kuitenkin voi havaita näissä puhuttelusanoissa,
ei ole mitään sijaa Pilsudskin kaatamistaan vihollisista
antamissa lausunnoissa. Niissä tapaamme vain armotonta, purevaa
ivaa, niin, hehkuvaa vihaa. "Vankilakuri on ankaraa", hän sanoi
vangituista kansanedustajista, "ja kenties nämä herrat päästessään
jälleen häkeistään osoittavat tottuneensa parempaan kuriin kuin
sejmissä häpeämättömästi 'palvellessaan Puolaa'." Hän valittaa
oikeudenkäyntimenojen hitautta. "Mutta ainakin nämä likaiset olennot
joutuvat istumaan riittävän kauan vankilassa. Kenties he omaksuvat
jotakin kurista, jota heille opetetaan, ja kenties herrat suurkerskujat
selviävät hieman mielettömästä käsitteiden hämmennyksestään."
Tuolla tavoin puhuu vain mies, jota on loukattu sydänjuuria myöten.
Jos meillä olisi joitakin näytteitä kaikesta siitä rumasta, mitä
vangitut olivat sanoneet vannoutuneesta vihollisestaan nauttiessaan
vielä sananvapautta, ja jos saisimme käsityksen heihin kohdistuvasta
todistusaineistosta, pitäisimme varmaan Pilsudskin leppymättömyyttä
selitettävänä.
Mielenkiintoiset Pilsudskin haastattelut aikana elokuu—joulukuu
1930 sisältävät myös muuta ja myönteisempää kuin syytöksiä
vastustuspuoluetta kohtaan. Tapaamme niissä koko joukon tietoja hänen
suhtautumisestaan tulevaan valtiosäännön uudistukseen. Seuraavassa
hauskassa tilannekuvassa Pilsudski kuvailee, miten hän turhaan koetti
vapautua ikävistä esivalmisteluista:
"Ikävä kyllä en voi sanoa, että minun olisi onnistunut kokonaan
vetäytyä syrjään tästä työstä, sillä valiokunta, joka muokkasi
ehdotusta, lähetti lopulta veljeni (Jan Pilsudskin), joka sejmissä
oli pääesittelijänä valtiosääntöehdotuskysymyksessä, luokseni
selostamaan sitä minulle. Hyvin vastahakoisesti selitin suostuvani
siihen ja muistan elävästi hetken, jolloin veljeni saapui luokseni
mukanaan salkku reunoja myöten täynnä papereita. Muistan vielä, miten
kauhistuneena vilkaisin paksuja kuoria ja miten peloissani ajattelin,
mitä minä, miesparka, voisin niille tehdä. Mutta veljeni asetti
mitä rauhallisimmin ilmein silmälasit nenälleen ja selitti, ettei
poistuisi luotani, ennen kuin olisin tutkinut lävitse ainakin suuren
osan asiakirjoista. Huokasin kuin valaskala ajatellessani, että minun
oli niin kauan tehtävä ylityötä ja oltava tekemisissä niin lukuisten
pykälien kanssa."
Lakimiehet olivat saaneet aikaan kaikki nämä asiakirjat eikä Pilsudski
suhtautunut heihin myötämielisesti. Aina, kun tärkeä päätös oli
tehtävä, oli tiellä lakimies, joka "repi hiukset päästään, vaikka
olisi ollut kaljukin". Nuoruudessaan hänkin oli Siperiasta palattuaan
antautunut juridisiin opintoihin. Mutta — hän sanoi leikillisessä
puheessa, jonka piti Krakovassa vuonna 1921 otettuaan vastaan
yliopistolta diploominsa doctor honoris causa — "opintoni kestivät
tuskin puolta vuotta. Heitin ne hiiteen, koska tunsin, etten koskaan
saisi suoritetuksi niitä loppuun. Määritelmien jättiläismäinen paljous,
joita juridiset teokset olivat tulvillaan, säikytti minut jatkamasta
näitä opintoja."
Ei, mitkään määritelmät, mitkään abstraktiset teoriat eivät saaneet
määrätä uutta valtiosääntöä, vaan terve järki, joka osoitti
presidentille, hallitukselle ja kansanedustukselle kullekin
luonnollisen paikkansa valtiossa. Pilsudski toistaa saman, minkä
jo niin monta kertaa ennen on sanonut samasta asiasta: presidentti
saa nimittää ministerit kysymättä kansanedustukselta mitään, hän
säännöstelee valtion koneiston ja mieluimmin hänellä saisi olla oikeus
aivan yksinkertaisesti ilmoittaa sejmille päätöksensä. Hänen pitäisi
myös olla kansan välittömästi valitsema. Kansanedustus on kuitenkin
tarpeellinen, arvelee Pilsudski. Hänen tuumiskelunsa eivät ole juuri
johdonmukaisia ja ne ovat kaikkea muuta kuin tyhjentäviä, mutta
niissä on tulvien kekseliäitä huomioita. Voimassa oleva valtiosääntö,
hän sanoo, muodostaa presidentin ja hallituksen johtajan suhteen
toisiinsa sellaiseksi, että he "biljardipallojen lailla törmäilevät
toisiinsa ja päätyvät aina eri nurkkiin. En luule, että edes kaksi
veljestä, kahdesta rakastavasta aviopuolisosta puhumattakaan,
voisi kauan kestää tällaista merkillistä ja hullunkurista osaa."
— "Kaikissa valtiollisissa murroksissa täytyy ratkaisuvallan
kuulua yhdelle ainoalle miehelle, jonka velvollisuus on jättää sen
toteuttaminen muiden tehtäväksi." Tuollainen ratkaisu ei ole helppo.
"Minä esimerkiksi juoksentelin kuin mielipuoli edestakaisin kahdessa
huoneessani, poljin jalkaa kuin villiaasi ja karkasin melkein nyrkit
pystyssä jokaisen kimppuun, joka häiritsi minua tuollaisina hetkinä."
Myös hallitusryhmän keskuudessa oli vallalla erilaisia käsityksiä
uuden valtiosäännön yksityiskohdista. Toinen hallitus seurasi toista,
mutta kysymys pysyi yhä ratkaisematta. Sitä paitsi vaadittiin
perustuslainvoimaiseen päätökseen kahden kolmasosan enemmistö
kansaneduskunnassa ja sellainen enemmistö hallitusryhmällä tosin oli
senaatissa, mutta ei sejmissä. Tammikuun 26 päivänä 1934 onnistuttiin
lopulta yllättämällä saamaan tarvittava suhteellinen enemmistö
sejmissä kannattamaan valtiosääntöehdotusta, jonka olivat muokanneet
"kruununjuristit". Maaliskuun 23 päivänä 1935, seitsemän viikkoa ennen
Pilsudskin kuolemaa, hyväksyivät molemmat kamarit lopullisesti uuden
valtiosäännön. Sen mukaan on tasavallan presidentillä riippumaton
asema ja ministerit ovat valtuussa yksinomaan hänelle. Sejm säilyy
demokratian toimintaelimenä ja yleisen mielipiteen vaihteluiden
puntarina, mutta menettää oikeutensa kaataa hallituksia. Senaatti
muodostetaan uudelleen todelliseksi ylähuoneeksi, valiokokoukseksi.
Vaalikelpoisia senaattiin ovat legionalaispiireihin kuuluvat henkilöt,
ne, joilla on kunniamerkit "Polonia restituta" ja "Virtuti militari"
sekä "ansioituneiden legionan" jäsenet.
Vuoden 1935 valtiosääntö jäi Pilsudskin valtiorakennuksen päätekiveksi.
Suurin piirtein se laillisti hallitustavan, joka tosiasiallisesti
oli ollut voimassa vuodesta 1926. Valtiovallan lujittuminen, joka
siten saatiin aikaan, teki Puolalle kieltämättä helpommaksi esiintyä
merkitsevänä valtatekijänä kansakuntien yhteisössä. Tosin ei ollut
saatu toteutetuksi Pilsudskin rohkeaa ajatusta — Puolan johtaman,
laajan liittovaltion luomista — ja siten oli toistaiseksi hälvennyt
unelma Puolan suurvalta-asemasta. Mutta voimakas sisäinen nousu hänen
johtonsa aikana vuosien 1923—1926 heikkouden jälkeen korotti Puolan
mainetta Euroopassa. Pilsudski saattoi itse todeta sen keskustellessaan
valtioiden diplomaattisten edustajien kanssa Varsovassa ja
käydessään Genevessä 1927 ja Romaniassa 1928. Hän oli aina pitänyt
ulkopolitiikkaa, samoin kuin puolustuslaitosta, omana erikoisalanaan.
Kesäkuussa 1928 hän nimenomaan korosti tätä eräässä Glos Pravdylle
antamassaan lausunnossa: "Tasavallan presidentin ja pääministerin
luvalla varaan itselleni, kuten tähänkin asti, Puolan ulkopoliittisten
asiain johdon." Hänen ulkopolitiikkansa päämäärä oli selvästi
viitoitettu. Vuonna 1916 hän oli kesken maailmansodan myrskyjen
lausunut legionalaisilleen: "Meidän on kohotettava Puolan arvovaltaa
muiden pelaajien silmissä. Meidän on aina pelattava korkeata peliä,
ei koskaan halpaa. Vain se, joka pelaa korkeinta peliä, voi parhaiten
auttaa." Hän oli noudattanut tätä periaatetta vuosina 1918—1920 ja
korjannut voiton.
Nyt oli Puolan taas aika harjoittaa omaa itsenäistä ulkopolitiikkaa.
Komeassa puheessa, jonka Pilsudski piti Kaliszissa vuonna 1927, hän
huudahti: "Kenties meitä odottavat vielä vaikeammat kokemukset. Varokaa
vieraita asioitsijoita kaikkien murrosvaiheiden aikana! Käykää aina
omaa tietänne, älkää palvelko ketään muuta kuin Puolaa, rakastakaa vain
Puolaa ja vihatkaa niitä, jotka palvelevat muukalaisia!"
Tässä yhteydessä emme voi käydä lähemmin tarkastelemaan Puolan
ulkopolitiikkaa Pilsudskin viimeisten vuosien aikana. Sen päätehtävänä
oli ilmeisesti Puolan riippumattoman aseman korostaminen ja toiselta
puolen suhteiden parantaminen itäisiin, läntisiin ja pohjoisiin
naapurivaltioihin. Nuoren ulkoministeri Josef Beckin johdolla
solmittiin vuonna 1933 Neuvostoliiton kanssa hyökkäämättömyyssopimus.
Suunnilleen samanaikaisesti solmittiin Saksan kanssa ystävyyssopimus,
joka mm. sai tuhoisan Saksan ja Puolan välisen tullisodan loppumaan.
Yrityksiä tehtiin myös pysyvän ristiriidan vaimentamiseksi Liettuan
kanssa, mutta toistaiseksi kuitenkin turhaan.
* * * * *
Vuoden 1926 toukokuun vallankaappauksen jälkeen oli Pilsudski muuttanut
jälleen asumaan Belvedereen. Sinne oli tosiasiassa keskittynyt
valtakunnan hallinto, sinne saapuivat ministerit ja poliitikot saamaan
toimintaohjeensa häneltä. Tuon hallitusjärjestelmän, jota ulkomailla
oikein tai väärin sanottiin "Pilsudskin diktatuuriksi", ensimmäisten
vuosien aikana esiintyi marsalkka usein julkisesti, piti esitelmiä,
kirjoitti sanomalehtiartikkeleita ja antoi haastatella itseään.
Vielä pari kertaa hän otti osaa entisten legionalaistensa joka vuosi
toistuviin muistojuhliin. Heidän seurassaan hän viihtyi parhaiten.
Kauniissa puheessa, jonka hän piti heille Vilnassa elokuun 12 päivänä
1928, tapaamme seuraavan jutun:
"Siihen aikaan — en muista enää, miksi ja milloin — pidettiin
Varsovassa muuan sotilasjuhla. Menin tähän juhlaan, jota Varsovan
tavan mukaan vietettiin laulaen, soittaen, lausuen ja muunlaisin
taiteellisin esityksin, istuin parhaalla paikalla ja kuuntelin. Pidin
juhlaa hieman pitkäveteisenä ja odotin väliaikaa. Lopultakin se tuli.
Nousin lähteäkseni katsomaan huoneistoa. Kävellessäni ympäri rakennusta
satuin joutumaan tarjoiluhuoneeseen. Siellä oli koko joukko väkeä.
Katselin ympärilleni ja astuin tarjoilupöydän ääreen. Useat aliupseerit
piirittivät minut. 'Mistä rykmentistä, toveri?' — 'Viidennestä.
Komentaja, koska tulitte luoksemme, maksamme pidot. Vodkaa! Me
maksamme. Komentaja ei saa maksaa'.
"Ympärillä seisoivat ulkovaltojen sotilasasiamiehet nähden
tyrmistyneinä, miten ylipäällikkö veljeili aliupseerien kanssa. Vodka
seurasi likööriä, likööri vodkaa. Siedän aika runsaasti ja voin juoda
vieläpä aliupseereitakin pöydän alle. Vedin esiin savukekotelon,
jonka juuri olin saanut lahjaksi Belvederen upseereilta. 'Ho-hoo,
ho-hoo, miten hieno savukekotelo komentajalla on! Muistatteko vielä,
komentaja, että olette minulle savukkeen velkaa!' — 'Maksan velkani.'
Mies otti savukkeen, tarkasteli sitä, haisteli sitä ja lausui: 'Entiset
itävaltalaiset savukkeet olivat varmasti parempia'."
Onko ihme, että sekä sotilaat ja aliupseerit että upseerit jumaloivat
marsalkkaansa! Entisten legionalaisupseereittensa parista hän valitsi
useimmat ministerinsä; heihin hän saattoi luottaa henkeen ja vereen
asti. Heidän rivejään täydennettiin vuosien kuluessa nuorin voimin —
Pilsudskin tulevin poliittisin perijöin. Heitä oli tapana piloillaan
sanoa "neljännen ja viidennen prikaatin miehiksi".
Mutta tuli aika, jolloin ei edes entisten sotatovereidenkaan seura enää
houkutellut vanhaa marsalkkaa. Näemme hänen vetäytyvän yhä suurempaan
eristyneisyyteen ja karttelevan ihmisten seuraa. Hänen ministerinsä
saivat puhua hänen kanssaan, mutta harvoin muut. Juuri näihin aikoihin
alkoivat tarut punoa mielikuvitusverkkoaan Puolan suuren miehen
ympärille. Tiedettiin, että hän yhä piteli hallitusohjaksia väkevissä
käsissään, ja kuviteltiin, että kaikki säädökset, kaikki määräykset
hallituksen taholta olivat hänestä lähtöisin. Niin ei suinkaan aina
ollut asianlaita ja määräykset, joita hän antoi, olivat välistä
varsin lakoonisia ja arvoituksellisia. Mutta yleisesti uskottiin
vanhuksen istuvan yksinäisyydessään valvoen kansansa menestystä.
Pilsudski puolestaan tunsi itsensä varsin vaivautuneeksi tämän sokean
luottamuksen takia hänen tahtoonsa ja kykyynsä ajatella kaikkea ja
huolehtia kaikesta. "Puolassa", hän sanoi eräässä haastattelussa
syksyllä 1930, "ovat kaikkein useimmat ihmiset aivan tyynesti sitä
mieltä, että koska kerran Pilsudski selviää ja tekee työtä yhteishyvän
puolesta, niin se riittää täysin ja vapauttaa heidät kaikista
ponnistuksista tuohon suuntaan."
Vuorenluja usko Belvederen yksinäiseen mieheen vaikutti joka
tapauksessa ihmeellisen rauhoittavasti kansaan. Sitä tai tätä
ministeriä tai hallitusta vastaan saattoi olla paljonkin sanomista,
mutta jos vakuututtiin siitä, että "Pilsudski tahtoi niin", loppui
heti kaikki vastustus suuren massan taholta. Mikä ei estänyt, että
marsalkka kuolinpäiviinsä asti sai kantaa sen vihan painoa, jota hänen
entiset poliittiset vastustajansa tunsivat häntä kohtaan, ja tuntea
ärsyttävän terävänä kaiken sen moitteen, mitä demokraattisen vapauden
aseenkantajat ulkona Euroopassa kohdistivat häneen.
Pilsudski tunsi hyvin herkästi arvostelun ja moitteet huolimatta
julistamastaan välinpitämättömyydestä ihmisten arvostelua kohtaan.
Juuri se teki hänet niin katkeraksi vastustajiaan kohtaan ja vaati
hänet kerran toisensa jälkeen puolustamaan itseään. Kuten edellä
olemme nähneet, oli hänellä korkea käsitys omasta kyvystään ja
menestyksistään. Seuraavassa vielä muutamia näytteitä tästä: "Johdin
Puolan sotamerkit voittoon, jollaisesta esi-isämme eivät olisi osanneet
uneksiakaan, ja tein sen niin yleisen pelkuruuden aikana, että
valkoinen kotka oli alkanut näyttää pelosta keltaiselta." — Hän toivoi,
että isänmaa, "jonka hän oli kohottanut hartioilleen kuin heikon ja
värisevän lapsen", voitaisiin antaa takaisin kansalaisille "vahvana
ja elinkelpoisena luomuksena". — Tämä tosin kuulostaa itserakkaalta,
mutta kukaan ei voi kieltää, että se oli totta. Kumarrumme sen ylpeän
ja oikeutetun itsetunnon edessä, jota kuvastavat sanat sellaiset kuin:
"Siten olen saanut aikaan asioita, joiden vuoksi minun ei tarvitse
pelätä ketään tuomaria." — "Kannatti elää sellainen elämä kuin minun!"
— "Olen kestänyt elämäni kokeen."
Itsekritiikkiä tapaa Pilsudskissa etenkin hänen pohtiessaan
sotatoimiaan — hän myöntää mielellään tekemiään strategisia ja
taktillisia virheitä — harvemmin taas hänen puhuessaan politiikastaan.
Jos hän joskus huomaa, etteivät kuulijat voi yhtyä hänen
mielipiteeseensä tai hyväksyä hänen päätöstään, saattaa hän torjua
heidät sanoen: "Teidän täytyy tuntea minut siksi hyvin, että tiedätte
minun tavallisesti ajattelevan toisin kuin muut."
Välistä tapaamme rakastettavaa ja leikkisää huumoria Pilsudskin
lausunnoissa omasta itsestään. Lukekaamme esim. loppukappale hänen
kiitospuheestaan Krakovan yliopistolle vuonna 1921: "Lopuksi
pyydän teitä, kunnianarvoisat herrat, unohtamaan tuokioksi, että
seison edessänne valtionjohtajana ja että olkapäitäni koristavat
korkeimman sotilaallisen arvon kunniakkaat merkit. Sallikaa
minun mieluummin asiaankuuluvan kunnioittavasti nuorena tohtorin
arvonimen tavoittelijana astua esiin opettajien ja arvokkaimpien
eteen ja ilmaista lämmin kiitollisuuteni siitä, että te yksinomaan
käytännöllisten eikä aina onnistuneiden töiden perusteella oikeuden
alalla olette vapauttaneet minut suorittamasta välttämätöntä tutkintoa
teidän edessänne, mikä arvatenkin olisi muodostunut minulle liian
vaikeaksi tehtäväksi." Puheessa, jonka Pilsudski piti akateemisten
juhlapäivällisten aikana samana iltana, hän teki omasta itsestään
varsin veristä pilaa. Heitettyään nuoruudessaan hiiteen lakitieteen
hän oli valinnut elämänuran, joka myös oli yhteydessä lain ja oikeuden
kanssa, mutta jonka hän varsin vastahakoisesti paljasti kuulijoilleen.
Hänestä tuli nimittäin "ammattimainen lainrikkoja". "Tuosta
ajasta alkaen minulla oli paljon tekemistä vangitsemismääräysten,
rikosoikeudellisten tutkimusten ja tietenkin myös näiden tutkimusten
seurausten kanssa. Onnettomassa ammatissa, jota harjoitin, saavutin
tiettyjä kunnianosoituksia; sillä niinkuin minun myöhemmin
onnistui todeta, oli pääni hinta arvioitu varsin korkeaksi eräässä
'oikeusvaltiossa'. — — — Kun Puola oli niin merkillisen varomaton, että
teki 'rikollisesta' lain suojelijan, peloitti minua kuritushuoneessa
saavuttamani kokemus. Sanoin itselleni: olet osannut rikkoa lakia,
mutta oletko siitä saanut kyvyn myös suojella lakia?" —
Entä mitä hän puuhaili yksinäisyydessään, tuo vanha marsalkka, milloin
valtion asiat eivät vaatineet hänen aikaansa? Varmaan hänen ajatuksensa
kiertelivät menneisyydessä, niinkuin usein vanhojen ihmisten, ja
varmaan hän mielellään antautui ajankuluun, josta jo nuoruudessaan
oli oppinut pitämään, niinkuin esimerkiksi shakinpeluuseen ja
pasianssin panemiseen. Mieluimmin hän puuhaili molempien kasvuikäisten
tyttäriensä parissa. Heidän kasvatuksensa, heidän opetuksensa, heidän
huvituksensa ja leikkinsä olivat jo Sulejowekissa askarruttaneet hänen
aikaansa ja ajatuksiaan. Nyt tämä kaikki muodostui hänelle kaikkea
muuta tärkeämmäksi mielenkiinnon kohteeksi. Rakkautensa tyttäriin hän
ulonsi yleensä kaikkia lapsia käsittäväksi. Marsalkan saattoi nähdä
istuvan bulevardin penkillä pieni poika polvellaan ja ympärillään
lauma vallattomia pienokaisia, jotka tahtoivat, että hän kertoisi
heille satuja tai leikkisi heidän leikkikarhuillaan. Kerran kesällä
1929 Pilsudski oli luvannut pitää radioesitelmän. Kaikki odottivat
poliittista puhetta. Mutta miten tavaton olikaan hämmästys, kun he sen
sijaan saivatkin kuulla asiantuntevan selostuksen aiheesta "lapsi ja
sen kasvatus"!
Pilsudski ymmärsi lapsia, niinkuin nämä ymmärsivät häntä.
Hänen luonteessaan oli jotakin lapsen naiivin alkuperäistä ja
mielikuvituksellista suhtautumista asioihin. Tämä ehkä selittää
hänen ilmeisen taipumuksensa mystiikkaan. Hän ei ollut luonteeltaan
uskonnollinen — paremminkin hän oli järkeisoppinut — mutta kaikella
salaisella ja salamyhkäisellä oli häneen vahva vetovoima. Hän oli aika
taikauskoinen. Pasianssi ei merkinnyt hänelle yksinomaan ajankulua ja
virkistystä. Korteissa, jotka hän järjesti pasianssin yhdistelmiin, hän
näki aivan vakavissaan välineen tulevaisuuden tutkimiseksi ratkaisevina
hetkinä. "Minun on myönnettävä", hän sanoi eräässä esitelmässään vuonna
1923, "että sellaisissa tilanteissa panen pasianssia ja, milloin
olen erikoisen levoton, valitsen niistä helpoimman, jotta kortit
sujuisivat". Miksi pasianssin täytyi välttämättä onnistua? Siksi, että
se muuten merkitsi pahaa. Ellei hän ensimmäisellä kerralla saanut
pasianssia menemään, hän yritti uudelleen, kerran, kaksi kertaa, monta
kertaa. Jos kortit itsepintaisesti sujuivat huonosti, hän saattoi
puhjeta tulvana syytämään venäläisiä kirosanoja...
Pilsudski uskoi myös muunlaisia enteitä ja ennustuksia. Mielellään
hän kertoi seuraavaa juttua. Siperiassa hän oli erään yksinäisen
kävelyretkensä aikana tavannut vanhan eukon. Tämä tuijotti häneen,
parkaisi ja yritti juosta tiehensä. Pilsudski tavoitti hänet ja kysyi,
miksi hän käyttäytyi noin omituisesti. Niin, sanoi eukko, sinusta tulee
tsaari! — Pilsudski uskoi itse, että hänet oli valittu tehtäväänsä,
ja kertoi juttuja saadakseen ystävänsäkin vakuuttumaan siitä. Hän
oli huomaavinaan, että hänen elämänsä oli täynnä toistumisia, joissa
kaikissa oli ratkaisukohtansa. Usein hän innokkaasti tutki ystäviensä
käsiä, joiden viivoilla saattoi olla merkitystä hänelle itselleen.
Lukua 13 hän kunnioitti suuresti. Saattueessa, joka vei hänet
Siperiaan, oli ollut 13 vankia. Robotnikin ensimmäinen numero oli
ilmestynyt heinäkuun 12 päivänä 1894 — 13 päivän aattona! Toukokuun 13
päivänä 1901 hän oli paennut mielisairaalasta Pietarissa. Marraskuun
13 päivänä 1904 tapahtui Varsovan verinen mielenosoitus. Elokuun
12 päivänä 1914 — 13 päivän aattona! — hän oli legionalaisineen
valloittanut Kieleen. Marraskuun 11 ja 14 päivien välisenä aikana 1918
hänestä oli tullut vapaan Puolan hallitsija. Kesäkuun 13 päivänä 1920
hänen oli ollut pakko tyhjentää Kiova, mutta elokuun 13 päivänä samana
vuonna hän oli antanut käskyn voittoisaan vastahyökkäykseensä Varsovan
luona.
Kerrotaan paljon muitakin esimerkkejä Pilsudskin mystillisestä uskosta
siihen, että jokapäiväisen elämän tavalliset tapaukset saattoivat
ennustaa jotakin onnellista tai onnetonta. Hän uskoi myös sekä henkien
näkemisen että ajatusten siirron mahdolliseksi. Sulejowekissä hänellä
oli pitkiä keskusteluja lankonsa Ossowieckin kanssa, jolla oli mediumin
maine. Hän vertaili omia kokemuksiaan tämän kokemuksiin ja kertoi
ihmeellisistä näyistä, joita oli nähnyt Magdeburgin vankilassa. Hän
oli myös itse tietoinen oudosta, suggestiivisesta voimastaan muihin
ihmisiin. Aikaisemmin hän sanoi tätä voimaansa "hypnotismiksi",
myöhemmin "daimonismiksi".
Vanhuuden hämärä lankesi hiljalleen Pilsudskin ylle. Hänen ennen niin
suora vartalonsa kävi kumaraksi, hänen pitkät, riippuvat viiksensä
muuttuivat valkoisiksi ja valkoiseksi muuttui myös harvennut tukka
hänen päälaellaan. Hänen terveytensä alkoi horjua. Vuonna 1928 hän
oli maannut hyvin sairaana. Hän parani kuitenkin ja saattoi vielä
entisin voimin taistella viimeisen ratkaisevan taistelun enemmistön
saavuttamiseksi sejmissä. Mutta kun voitto oli saavutettu vuoden
1930 lopussa, kävi kaikille, joiden kanssa hän joutui kosketuksiin,
ilmeiseksi, että hän vanheni nopeasti. Hänen silmänsä loistivat yhä
kirkkaina ja terävinä, hänen älynsä pysyi vähentymättömänä ja hänen
tahtonsa oli taipumaton niinkuin ennenkin, mutta voimat vähenivät.
Helmikuussa 1935 marsalkka sairastui parantumattomaan vatsasyöpään.
Sairasvuoteellaan Belvederessä hän sai vielä suureksi tyydytyksekseen
ottaa vastaan tiedonannon siitä, että sekä sejm että senaatti olivat
hyväksyneet uuden valtiosäännön. Toukokuun 12 päivänä hän ummisti
väsyneet silmänsä ikuiseen lepoon.
Pilsudskin kuolema osui Puolan kansaan lamauttavana iskuna. Tasan
yhdeksän vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin hän toisen kerran
asettui asumaan valkoiseen Belvedereen. Siitä lähtien ei hänen
tiukka otteensa ollut hetkeksikään hervonnut valtion peräsimestä.
Hän oli kansakunnan ylpeys ja turva. Miten voitaisiin selvitä
ilman häntä kokoavana voimana? Myös vastustuspuolueet osoittivat
kunnioitustaan suurta vainajaa kohtaan. Ainoana poikkeuksena oli
kansallisdemokraattinen sanomalehti "Gazetta Warszawa", joka ei
sanallakaan maininnut kuolemantapausta. Kansan viha pyyhki sen maan
pinnalta.
Hautausjuhlallisuudet ja kansan surunosoitukset marsalkan paarien
ympärillä olivat valtavat. Hänen ruumiinsa vietiin Krakovaan ja
asetettiin siellä Wavelin linnaan entisten kuninkaiden hautaholviin.
Hänen sydämensä lepää hänen äitinsä rinnalla kotikaupungissa Vilnassa.
Niin hän oli itse määrännyt.
Ne, jotka kenties olivat toivoneet, että Pilsudskin luoma uusi
järjestys häviäisi hänen mukanaan, saivat pian huomata erehtyneensä.
Kenraali Rydz-Smigly seurasi häntä sotaministerinä ja armeijan
ylitarkastajana, vihdoin myös marsalkkana — siinä kaikki. Josef
Pilsudskin jälkeensä jättämää poliittista perintöä hoivaavat vielä
tänäkin päivänä hänen entiset sotatoverinsa ja nuori sukupolvi, joka
on kasvanut näiden ympärille. Jo hänen elinaikanaan oli hänen nimensä
muuttunut taruksi, velvoittavaksi tunnuslauseeksi; sen voima vaikutti
mieliin hänen lähdettyäänkin.
Ihmeellinen oli tosiaan Josef Pilsudskin elämänura satumaisine
seikkailuineen, äkillisine vaihteluineen ja lopullisine voittoineen.
Ihmeellinen on myös historiallinen yhteys hänen henkilönsä ja uuden
Puolan syntymisen välillä. Hänessä oli heikkoutensa, kuten kaikissa
suurissa miehissä, mutta jos tarkastelemme hänen hahmoaan hänen
suoritustensa taustaa vasten, se kasvaa sankarin mittasuhteisiin
ikäänkuin osoittaakseen valheeksi niiden käsityksen, jotka kieltävät
yksilön merkityksen kansojen elämässä. Väkevänä kajahtaa Pilsudskin
— entisen sosialistin — vastalause massan kaikkivaltiuden väärää
oppia vastaan: "Ei tapahdu mitään edistystä ihmisten keskuudessa
ilman persoonallisuuksia, jotka ovat valmiit johtamaan suurta työtä
ja jotka ottavat kannettavakseen tietämisen vaikeat velvollisuudet
ja vastuun tuosta työstä. Ei synny mitään suurta ihmistyötä ilman
persoonallisuuksia, jotka osaavat käskeä ja kantaa vastuun."