Suomentaja: Törmänen, C. Edv.
Kööpenhaminaan sijoittuva viisinäytöksinen huvinäytelmä käsittelee yhteiskunnallisia luokkaeroja ja taloudellisia huolia. Teos kuvaa humoristisesti virkamiesten, aatelisten ja tavallisen kansan välisiä kohtaamisia, pyrkimyksiä ja väärinkäsityksiä.
Thomas Overskoun 'Roistoväkeä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2896. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
ROISTOVÄKEÄ eli YLEMMISTÖ ja ALEMMISTO
Huvinäytelmä viidessä näytöksessä
Kirj.
TH. OVERSKOU
Suomentanut
Edv. Törmänen
Hämeenlinnassa, Hämäläisen Osake-yhtiön kirjapainossa ja kustannuksella, 1878.
Jäsenet:
VALTIONEUVOS DOBEL, konttori-päällikkö oikeus-ministeristössä. PAROONI LILLIE. JOHANNES VAGTEL, "sihteeri", hautauskassan hoitaja. KRISTINE, hänen vaimonsa. AUGUST, heidän poikansa, polyteknikko. MATHILDE STRÖM, Kristinen sisaren-tytär, Vagtel'in holhotti. FREDRIK DAHL, virkamies oikeus-ministeristössä. PALLE BLOK, puosmanni "Holmesissa". ELLEN, hänen vaimonsa. GRETHE, heidän tyttärensä, palveluksessa Vagtel'illa. PEHR QVIT, vanhojen kirjojen kaupustelija.
Tapaus: Kyöpenhaminassa.
Ensimmäinen näytös.
Muhkeasti sisustettu huone Vagtel'in asunnossa. Perällä ovi, ovesta oikealla korkea pulpetti, sen päällä tilikirjoja; pulpetin edessä konttorituoli. Vasemmalla sivuovi, siitä etummalla, lähellä seinää, sohva ja sohvan yläpuolella, seinällä, kellon-nauha.
Ensimmäinen kohtaus.
Vagtel (pulpetin ääressä työssa). Rouva Vagtel (istuu sohvalla, nojautuen taaksepäin, kädessään rihvelitaulu, laskien. Hänen vieressään kahvipöytä).
Rouva. Sihteeri!
Vagtel. Tiina kulta! — Viis ja kolme — kahdeksan —
Rouva. Minulla on liian vähän rahaa, ystäväni.
Vagtel (tauoten työstään). Enkä minä voi tehdä lisää, ystäväni. — Kuus ja neljä kymmenen — ja — — —.
Rouva. Sinun tulee hankkia lisää, Hannes. Mistä otan minä muuten kahvit ja vehnäleivät?
Vagtel (kääntyen tuolilla). Mistä minä otan sinulle kahvit ja vehnäleivät? (Lempeästi) Tiina kulta, ajattelepas itse! 600 taaleria vuodessa — riittääkö siitä kahveesen ja vehnäleipiin? Pitää laittaa suu säkkiä myöten, eukkoseni.
Rouva (nousee ylös ja käyskentelee edes takaisin). Sinä suinesi, säkkeinesi! Olenhan minä jo niinkin tarkka; min'en vaadi kuin 20 taaleria lisää.
Vagtel (hypähtää tulistuneena alas). Mutta kun minulla ei ole yhtäkään taaleria! Sinä olet pusertanut minua jo niin, että —
Rouva (kylmästi). Älä siinä nyt melua. Me olemme kutsuneet vieraita ja — se oli sinun luvallasi, se.
Vagtel. Sen pahempi! Mutta minulla on sellainen pehmyt luonto. (Innolla). Saat nähdä, ett' ei sinulle kunnian kukko laula.
Rouva. Laulaa tai ei, se ei liikuta sinua. Mutta sinä olet virkamies, sinun tulee kunnialla pitää sihteerinarvosi.
Vagtel. Ja sekin on sinun työtäsi, se. Kun sinun äitisi antoi myötäjäisiksesi maatalon, niin arveli hän, että minun piti antaa sinulle ainakin rouvan arvonimi. Niin otin minä eron ammattikunnasta ja tulin sihteeriksi ensimmäistä luokkaa, alaalta päin lukien. Nuo minun myötäjäiseni, jotka maksavat minulle pelkkänä verona kuusi taaleria vuodessa, minulla vielä ovat, mutta sinun myötäisesi, maatalo, on mennyt kaiken maailman tietä.
Rouva. Sinä olet väärässä, ystäväni —
Vagtel. Niin olenkin, sillä minulla ei ollut tarpeeksi rohkeutta vastustaa sinua. Niinpä saimme me komeita ajokaluja, muhkeita seuramiehiä, kesä- ja talvi-asunnoita — niin, siinä oli kesäkylpyjä, siinä kaikkea hyvää niin paljon, ett'en minä ennättänyt käydä maataloamme edes katsomassakaan. Nyt pitävätkin siitä huolta jo toiset. Olisipa meille itsellemmekin käynyt aika kurjasti, jollei minun vanha, kunnon koulutoverini Pehr Qvit —
Rouva. Älä mainitsekaan mokomaa elävää.
Vagtel. Minun hyväntekiäänikö? Minä siunaan häntä. Kun meillä oli lihavat päivät, ei hän näyttänyt edes silmiänsäkään, mutta annapas, kun sai kuulla, että meidänkin mailla oli halla käynyt, niin siinäpä hän olikin heti, eikä itku suin ja tyhjin kourin, vaan hyvä neuvo muassaan. Oletkos unohtanut, kuinka hän kerran lensi tänne ja kyynelsilmin raikahutti: "koulutoverini, minä olen keksinyt keinon! Sinun leipäsi on jo paistumassa! minä olen perustanut hautauskassan ja valtioneuvos Dobel on pannut sen toimeen. Hän tahtoi määrätä minut kassööriksi, mutta minä olen pyytänyt häntä antamaan sen toimen sinulle, ja niin hän on tehnytkin. Sinä saat kuusisataa taaleria palkkaa vuodessa." Ja niin hyöri ja pyöri hän edestakaisin ja suuteli sinua ja minua ja Augustia ja vanhaa pesu-eukkoakin.
Rouva (joka on istunut sohvalle). Niin, kyllä se oli sievästi tehty.
Vagtel. Se oli ylevästi tehty, se. Mutta entäs vieläkin. Hän arveli minulla olevan vielä sen verran varaa, että voisin suorittaa takauksen, mutta kuultuansa, ett'ei minulla ole ikinä mitään omaa, vaan kaikki, mitä on, on sinun sisaresi-tyttären, minun holhottiin, joka äiti vainajansa tahdon mukaan asuskelee meillä — niin mitä tekee tuo kelpo kirjasaksa? Hän menee valtioneuvoksen puheille ja takoo häntä siihen asti, että tämä jyrkkä mies sanoo viimeinkin: "teitä minä uskon, te olette rehellinen mies, ja kun te pidätte Vagtel'ia yhtä rehellisenä kuin itse olette, niin sitoun minä vastaamaan hänen puolestaan: Hän saapi viran ilman takausta."
Rouva. Mutta, ystäväni, sinä unohdat kokonaan ne kaksikymmentä — — —
Vagtel. Hyvä Tiina, minulla ei ole — (Innolla). Minun täytyy sanoa. Nyt on loppu. Tämä on kyllä ikävää, mutta sekä miehenä että isänä, kassanhoitajana ja kansalaisena tulee minun sinulle suoraan ilmoittaa: tämä tällainen elämä ei lyö leiville.
Rouva. Ja sekä vaimona että äitinä tulee minun sinulle mitä suorimmasti ilmoittaa: me emme voi elää muulla lailla.
Vagtel (tulistuneena). Kun me emme voi elää sillä, emmekä millään lailla, niin kuinka me voimme silloin elää tällä lailla?
Rouva (kiivaasti). Me emme voi elää kerjäläisten tavoin.
Vagtel. Ja miksikä emme, kun kuitenkin olemme kerjäläisiä.
Rouva. Mathilde maksaa meille kyllin paljon, vaatiakseen, että meilläkin elettäisiin seura-elämää. Ja kuinka voisikaan nuori tyttö — — —
Vagtel. Voisikaan, voisikaan — — Sinun elämälläsi ei näköjään olekkaan muuta tarkoitusta, kuin että hän menisi parooni Lillielle naimisiin ja sillä lailla aateluttaisi meidän sukumme. Minä puolestani en todellakaan tiedä, mitä hyvää tuossa tarkoituksessasi ja tuossa paroonissa on.
Rouva. Hän on hieno ja sivistynyt mies.
Vagtel. Niin, muka, ja sen osoittaa hän mielistelemällä, kievastelemalla sinun edessäsi, ylistelemällä sinun yksinkertaisuuttasi ja järjestelemällä juhlapitoja. Muut ihmiset ajavat tuota herraa niskapäästä ulos, tietäen hänen elävän ainoastaan sen toivon varalta, että hänen veljensä kuolisi.
Rouva. Hänkö! Hänkö köyhä? Hän on niin rikas, että on äskettäin henkensäkin vakuuttanut.
Vagtel. Kas se todistaa rikkautta, se!
Rouva. Hänellä on varoja, hänellä. Minä tiedän sen. Herra varjelkoon sitä, että sinä ajaisit hänet ulos!
Vagtel. Tiina kulta, min'en ai'okkaan sitä tehdä, en — mutta sinun ei pitäisi kehoittaa Mathildea menemään hänelle naimisiin.
Rouva (kuivasti). Min'en luule siihen kehoituksia tarvittavankaan.
Vagtel. Niin kyllä, oikein minäkin ihmettelen, ett'ei hän, nuori, kaunis, rikas tyttö anna tuolle lipilaarille rukkasia.
Rouva. Huomaapas sekin seikka, että parooni voi kentiesi auttaa meidän August'ia jaloille.
Vagtel. Noo, August on taitava polyteknikko, hän tulee toisten avuttakin toimeen.
Rouva. Ukkoseni, meillä olikin muu asia keskusteltavana, — minun pitää saada rahaa.
Vagtel (rientää pois ja istuu pulpetin ääreen). Minulla ei ole rahaa.
Rouva. Kaksikymmentä taaleria.
Vagtel (innollisesti laskien). Viis' ja kahdeksan, kolmetoista ja yks' —
Rouva. Me häpäisemme itsemme.
Vagtel (äreästi). Ja viis' on yhdeksäntoista ja — (kääntyy äissään) ja — nyt en pääse puuhun enkä papuun. Minulla ei ole rahaa; kuuletko sinä Kristina? Minulla ei ole rahaa.
Rouva. No no, älä nyt huuda! Jos ei sinulla ole — — (istuu) niin mitäpäs sille mahtaa. (Kiivaasti). Siinä tapauksessa olisit sinä kuitenkin voinut ennalta sanoa minulle — Hannes, sinä olet ankarasti loukannut minua.
Vagtel (hypähtää tuimana tuolilta). Mutta siis syö —! (vaikeroiden) Tiina, Tiina, sinä saatat minut halvaukseen!
Rouva (nousee kiivaasti). Minä? Kyllä!
Vagtel. Niin, kyllähän sekin on totta, ei sekään auta. Voi minua mies-parkaa, minua poloista parkaa!
Toinen kohtaus.
Entiset. Mathilde (sivu-ovesta).
Mathilde. Mitä nyt?
Molemmat. Se on tuo minun — — —
Mathilde. Minun vaimoni, joka tahtoo rahaa — minun mieheni, joka ei tahdo antaa rahaa; eikö niin?
Molemmat. Niin juuri.
Mathilde. Min'en kysynytkään sitä muun kuin näön vuoksi vain.
Rouva. Hän antoi minun kutsua vieraita — se oli hänen luvallansa, se; eikö niin?
Vagtel. Niin, niin! minä sanon kaikkeen: niin, mutt'en sittekään sano itse asiaan: niin.
Rouva (heitäkse sohvalle). Ja nyt jättää hän minun tällaiseen tilaan.
Mathilde. Eno-parka, te ette pääse tästä pulasta ilman lunnaita ja (hemmoittelee) parempihan on maksaa sovinnolla, rakkaudessa.
Vagtel. Niin, kyllähän se parempi on, paljon parempi — (äreästi) mutta minulla ei ole rahaa.
Mathilde. Paha juttu; minäkin olen menettänyt kuukautiset korkoni. Mutta tiedättekö mitä — älkää vain panko pahaksi, niinkuin tähän saakka olette tehnyt — onhan osa pää-omastani teidän tallessanne; tehkää minulle mieliksi: Lainatkaa siitä!
Vagtel (innolla). Vait, Mathilde, vait! Minä olen sinun kolhojasi ja holhojan tulee tarkasti vartioida holhottinsa omaisuutta. Ja siten ottaisin minä, sinun holhojasi — en koskaan!
Mathilde. Mutta sehän on lainaa — ja minä annan teille luvan.
Vagtel. Sin'et voi antaa lupaa ilman minun luvattani, ja min'en anna lupaa, en.
Mathilde. Mutta rauhan ja sovun tähden —
Vagtel. Hyvä, hyvä; rauha ja sopu tulee niinkin, kyllä minä pidän huolta siitä — (huo'aten) niin, kyllä minä — — — Minä olen sellainen yö-myssy.
Mathilde. Mutta, eno —.
Vagtel. Minä olen yö-myssy, yö-myssy minä olen. Minä voin kyllä suuttua, toruella siitä, että annan myöden, mutta panna vastaan, vastustaa — sitä min'en voi — no, niinkuin sanoin, minä olen sellainen yö-myssy, pehmyt lapanen sellainen — — —
Rouva (nousee harmissaan ylös). Ja sinä uskallat sellaista sanoa? Johannes, sinä sanot liian paljon!
Vagtel. Niin, ja sinä suutut liiaksi siitä, että minä toruilen itse itseäni.
Mathilde. Minusta näyttää eno olevan oikeassa; lieneehän hänellä lupa pahoitella omasta itsestään.
Rouva. Mutta hän pahoitteleekin minun tähteni. Teenkö minä ikinä mitään häneltä kysymättä, teenkö?
Mathilde. Mutta kun te, täti, tiedätte, ett'ei eno voi kieltää mitään, niin — — —
Rouva. Enkö minä pyydä joka ainoaa killinkiä? Voitko sanoa, ett'en sitä tee?
Vagtel. Eihän se ole sinun syysi; se on onnettomuus, onnettomuus, kohtalo.
Rouva. Salli minun jatkaa. Kaikkeen, mihin ryhdyn, pyydän sinulta lupaa; kaikkea sitä varten, mitä ostan, pyydän sinulta rahaa. Ja nyt kehtaat sinä sanoa olevasi yö-myssy, tohvelin pohja; Johannes, sin' et ole oikein mies.
Vagtel. Niin, sitähän minä juuri taannoin sanoinkin.
Rouva (tulistuneena). Muuten tiedän minä senkin, ken tätä kaikkea on sinun päähäsi pannut, — tuo kirjasaksa. Ei mene päivääkään, ett'ei hän tulisi ainakin kaksi kertaa tänne nuuskimaan, mitä täällä meillä keitetään ja paistetaan. Minkätähden tyrkytti hän meille tuota Nyboder'in hempukkaa piiaksi? [Nyboder on kaupungiu-osa, jossa asuu milt'ei pelkkää meriväkeä, työkansaa j.n.e., mutta jossa siisteys on yleinen. Suoment. muistutus.] Hm, sitä varten, että hänellä olisi vakooja.
Mathilde (lempeästi). Hyi täti! Hän on siisti, ahkera tyttö, joka tekee työtä monta vertaa enemmän, kuin hänen tarvitseisikaan tehdä.
Vagtel. Vakooja? Loruja. Kun Qvit kuuli sinun jälleen saaneen tuon entisen oikkusi pitää sisäpiikaa, niin tahtoi hän auttaa sekä sinua että tytön isää ja esittelikin meille tuon tyttösen.
Rouva. Noo, sinun hra Qvit'isi on raaka narri — niin sanovat kaikki, pait sinä.
Mathilde (niinkuin edellä). Ja minä, tätiseni. Hän on avosydäminen niin suuria kuin pieniä kohtaan, sanoo suoraan, mitä ajattelee, ja on rehellinen mies. Tuo hänen suoruutensa on tosin vähän liiaksi uljasta, mutta rehellistä; hän saisi tosin paremmin valita sanojansa; mutta se seikka, ett'ei hän vilpistele, vaan uskaltaa sanoa ajatuksensa, osoittaa että hän on mies. Hänen rehellisyytensä näyttää tosin lystikkäältä — niin kyllä, mutta se on sitä mielyttävämpi, sillä siitä näkee, että hän on jo luonteeltaan rehellinen, eikä ainoastaan järkensä käskystä. Sanalla sanoen, Qvit on minun suosittuni, ja jos hän vain olisi nuorempi, niin — (hemmotellen) hän voisi olla vaarallinen minun rauhalleni.
Rouva. Hän?! (nauraa kovalla äänellä). Hahaha!
Qvit (ulkona). Hahaha!
Rouva (lakkaa nauramasta). Hyvänen aika, siinä hän jo onkin. (Istuu sohvalle).
Kolmas kohtaus.
Entiset. Qvit (suuri reppu kainalossa).
Qvist Hahaha! (asettaa laukkunsa oven suuhun). Kas niin, hyvää päivää! Mitäs kuuluu?
Mathilde. Kiitoksia. Mutta teiltä ei sitä tarvitse kysyäkkään, te voitte aina hyvin, eikö niin?
Qvit. Kiitoksia, neitiseni, kiitoksia, onpa tuo oikein ihmeellinen, tuo minun laitani. Joka askeleella saan minä nauraakseni. Nyt nauratti minua tuo teidän vanha Anninne. Kun minä kömmin rappusia ylös, laukku kainalossa, niin sanoopa eukko näin; Hyvänen aika, hra Qvit, mahtaapa teidän ijällänne tuo kirjain kantaminen tuntua. Ja sen sanoo hän minulle, joka olen häntä kahdeksan vuotta nuorempi — Eukko pesi parhaillaan rappuja. Eikö se ole somaa? Hän luulettelee minun työtäni vaikeammaksi omaansa — lapsukainen! — Mutta tiedättekö mitä, rouva, olkaa hyvä, kärsikää hänen kömpelyyttään, onhan hänkin ollut virkeä aikanansa. — Mitä hittoja! Te juotte kahvia tähän aikaan päivää? (Istuu rouvan viereen). Kas niin rouva! Tehän vasta emäntä olette, kun kuudensadan taalerin vuotisella tulolla voitte juoda kahvia keskellä päivää.
Rouva. Niin, sitä vaatii tapa — — —
Vagtel (keskeyttäen). Se on vain tänään, ystäväni, tänään; tavallisesti me emme juo kahvia ollenkaan, mutta sellaisena päivänä, kuin esimerkiksi päivä, jollainen tämä päivä on — — —
Qvit. No — mikä päivä tänään on sitte?
Vagtel (itseks.). Mitä minä nyt oikein sanoisin? (Ääneen). Tänään on — on minun vaimoni syntymäpäivä.
Mathilde (hiljaa Vaglel'ille). Siinä teitte hyvin.
Qvit. Kuinka? (Kättelee rouvaa). Toivotan onnea! Ja kun minä olen vanha ystävä talossa, niin sallikaahan minun antaa teille pikku lahja.
Rouva (lempeästi). Mitä turhia, hra Qvit — — —
Vagtel. Mitä sinä nyt —?
Qvit (juoksee laukkunsa luo). Malta, malta. Tuossa on kyllä jotakin, joka sopii rouvalle.
Rouva (kohottaikse). Tuossa?!
Mathilde (itseks.). Kummallinen, mutta hyväsydäminen mies!
Qvit (on vetänyt laukun etummalle, aukaisee sen ja selailee kirjoja). Muun muassa on täällä kasvatusopillistakin. Katsotaanpas — (ottaa erään kirjan ja katselee sen nimilehteä). "Käsikirja miehistölle tarkk'ampuvassa sotaväestössä" — ei, se ei sovi teille, ei (ottaa toisen kirjan). "Yleisen varallisuuden luonto ja syyt" — ah, se on kelpo kirja Gad'ilta — mutta pienille taloille se ei ole juuri käytännöllinen. Mutta kas tässä — (lukee). "Ruoka-raparperin viljelyksestä ja sen käyttämisestä ruoaksi" — se ei olisi niinkään hullua, kun teillä olisi vielä maatalo, mutta nyt — (mielissään) Kas tässä se onkin! "Frese'n kotoaskareet" ynnä "Kokki-kirja elikkä neuvoja j.n.e." — Se on kelpo kirja, rouva. Ottakaa se, seuratkaa sen neuvoja ja olkaa onnellinen! Jumala siunatkoon teitä!
Rouva (kuivasti). Kiitoksia!
Mathilde (Qvit'ille, joka latelee kirjoja laukkuunsa). Te ette näköjään ainoastaan myy kirjoja, mutta suvaitsette niitä myös.
Qvit. Josko minä suvaitsen kirjoja ja kirjallisuutta? — Minä rakastan niitä! Kirjallisuus, neitiseni, kirjallisuus on elämän lähde. (Nousee ylös). Mitenkä minusta on tullut kirjasaksa? Minä ostelin kirjoja lukeakseni ja luettuani möin ne, ostaakseni toisia. (Innostuu vähitellen). Ja kun minä tapasin kirjan, jonka kuivat, kuolleet kirjaimet yhtyivät juuri kuin mehusaksi, elähyttäväksi ytimeksi, ja joiden henkistä ymmärrettä minä omalla ymmärrykselläni taisin itselleni omistaa, silloin, neitiseni, — minä imin, minä söin tuota ydintä, minä nautin kaikilla tunteillani niiden sisällystä ja — sitten lainaelin minä niitä muille, jotta nekin saisivat niitä lukea ja niistä iloita. Minä voin kirjasta imeä kaiken sen ytimen, minä voin juuri kuin nielaista sen sydämeeni — minä lainaan kirjan toiselle; kirjan henkinen voima, ydin on yhtä tehoisa, yhtä täydellinen — niin, vaikka tuhannet ylipainokset kulkisivat kädestä käteen, teoksen alkuhenki on yhtä tehoisa, jopa aina vain entistä tehokkaampi. (Nostaen innostuneena laukkuansa). Voi, kuinka monta ylevää aatetta tässäkin repussa on ollut, kuinka monta säkentä, jotka sytyttävät valoa nouseville polville! Kun minä kuolen, neitiseni, niin tämä se minun päänalaiseni olkoon ja henkitoreissanikin minä vielä kiitän niitä, jotka ovat antaneet henkensä valon loistaa meille oppimattomille kirjapainon-musteen kautta. (Panee laukkunsa ovensuuhun).
Mathilde (liikutettuna). Te olette kelpo ihminen.
Qvit (iloisesti). Enpä kaikkein pahimpiakaan, en! (Rouvalle) Vai tänään on teidän syntymäpäivänne? Te olette siis —?
Rouva (hiljaa). Kaikkea sitä pitää kärsiäkkin. (Ääneen). Nuori vielä toivomaan, liian vanha mitään enää odottamaan maailmasta.
Qvit (lempeästi). Niin vai — siinä tapauksessa olen minä nuorempi teitä.
Rouva (loukattuna). Te?!
Qvit. Niin, sillä minä odotan vielä paljon hyvää tästä maailmasta (istuu rouvan viereen).
Rouva (pisteliäästi). Te ette ole elänyt maailman pauhinassa. Minulle on maailma inhottava, yhtä inhottava, kuin —
Qvit. Niin — maailma on aivan samanlainen meille, kuin me olemme maailmalle.
Rouva (nousee nopeasti ylös). Te olette —
Vagtel (kiireesti, riitaa välttääkseen). Niin, maailma on ollut minulle ja vaimolleni hyvin — hyvin paha.
Mathilde (veitikkamaisesti). Niinpä minustakin maailma ei kelpaa juuri mihinkään.
Qvit (innolla, nousten seisomaan). Hakekaa syytä itse itsestänne, älkää lykätkö sitä maailman niskoille. Mikä vika maailmassa on? Eikö se ole oikein mestarillisesti luotu? Katsokaapas vain ympärillenne! Se kukkii ja lakastuu, lakastuu ja kukkii — iänkaiken; elämässä on lakastumista, lakastumisessa elämää — yhteyttä monilukuisuudessa, monilukuisuutta yhteydessä ja — kaunis se on joka haaralta.
Mathilde. Niin, mutta —
Qvit. On vastoinkäymisiä? on kyllä ja kiitos Luojan siitä, että niitä on. Vastoinkäynti saa voiman näkyviin ja siinä se elämä juuri onkin, neitiseni. Mitä me ihmiset oikeastaan olemme? Kemiallisia tulitikkuja! Meissä on tuliainetta, meissä, mutta se ei pääse palamaan, niinkauan kuin me loi'omme turhuuden ja tuhmuuden kotelossa — Mutta meidän pitää palaa, sehän se meidän tarkoituksemme on. Hyvä, — mitä nyt tapahtuu? Sallimus ottaa meidän tuosta kotelosta ulos, hivuttelee sitten vastoinkäymisellä ja — huiskis! — heia! siitä nousee puhdas, loistava liekki, juuri voiman ja elämän kuva. Eläköön vastoinkäyminen! Jos ei sitä olisi, niin eipä minullakaan olisi ollut iloa auttaa (lyö Vagtel'ia hartioille) tuota läkkisormea.
Mathilde (ilveillen). Aha, hra Qvit pitää vastoinkäymisestä niin paljon ainoastaan oman itserakkautensa tähden.
Qvit (iloisesti). Hyvin mahdollista, mutta ei sillä minun todistukseni vielä peruutetut ole. Maailma on oikein oivallinen; nuo "laitokset" ainoastaan pilaavat sen.
Vagtel. Laitokset! mitkä niin?
Qvit. Nuo tavalliset järjestykset, tavat ja muut sellaiset, jotka eivät saa alkuansa ihmisluonnosta, mutta joita niin sanottu valistus meille tyrkyttää, niinkuin esimerkiksi ylellisyys, ja nuo rahoja nielevät kemut, ristiäiset, kihlajaiset, häät ja hautajaiset. (Innostuu yhä enemmän). Hautajaiset ne, ne pahimmat ovat. Jos muihinkin kemuihin uhratut rahat menevät kaiken maailman tietä, niin hautajaismaksut ne, ne vasta surman suuhun menevät, ne. Kuolema on ainoa tila, joka tekee kaikki yhtäläisiksi; kun köyhä kuolee, niin sopisi vaatia, että hän haudattaisiin yhtä kunniallisesti, kuin rikaskin. Eikö maistraatin, raastuvan, porvariston, maansäätyjen tai muiden, joilla on kuolleiden kanssa tekemistä, tulisi pitää huolta siitä, että köyhinkin pääsisi hiljaiseen lepopaikkaansa ilman suuria kustannuksia? Miksikä pitää minun, tullakseni kunniallisesti haudatuksi, maksaa kelpo rahat kellon lierittäjille, laulajille, puheenpitäjille ynnä muille, jotka eivät minusta ollenkaan välitä. Onhan hyvin kummallista käyttää hyödykseen kuolemantapausta ja vaatia kuolleen tähden rahaa, jonka takaisin-maksaminen ei tule edes kysymykseenkään. Ja entäs, kun on suuri perhe, ja kuolema tempaa äkkiä useampia — uhreja —! (Tarttuu innostuneena rouvan käsivarteen). Se on onnekseni, rouvaseni, ettei minun ole tarvis pitää huolta hautajaisistani, sillä minä kuolisin pelkästä kiusasta.
Rouva (kuiskaa Vaglel'ille). Saa tuo pois täältä.
Vagtel (pitäen kiinni rouvasta, kuiskaten). Tiina-kultaseni — — —
Rouva. Vaiti. Minä pidän siitä itse huolta — (soittaa kelloa, joka on pöydällä).
Qvit (ottaa Vagtel'ia käsipuolesta ja kulkee hänen kanssaan pulpetin luo). Juuri nämä seikat, naetsen, saattoivatkin minun perustamaan hautauskassan.
Neljäs kohtaus.
Entiset. Grethe.
Grethe (pysähtyen ujona ovensuuhun). Rouva, te — — —
Rouva (korkealla äänellä). Tämä huone on siivottava.
Grethe. Se siivottiin eilen ja tytöllä on tällä haavaa paljon työtä.
Rouva. Minä sanon, tämä huone on siivottava.
Mathilde. Täti — — —
Rouva. Ken sen siivoo — se on teidän oma asianne.
Grethe. Sallikaa sitten minun itse — — —
Qvit (kääntyy ja näkee Grethen). Kuinka! — Grethe! — Minun oma marjueni! Sin'olet aina yhtä siisti ja sievä, kuin enkeli (taluttelee häntä sohvan luo, jolle istuu). Onhan rouva hyvä sinua kohtaan?
Grethe. Niin — minulla ei ole syytä valittaa.
Qvit. Sepä hauskaa! Parasta onkin palvella porvareilla, kuuluu tavallaan perheesen.
Rouva (äkeissään). Ettekö te — — —
Grethe (on menossaan). Heti paikalla — — —
Qvit. Älähän nyt, maltahan hieman, annahan minun ensin katsella sinua.
Grethe (taputtelee Qvit'iä poskille). Toisella kertaa — ensi sunnuntaina, kun tulen kotiin, nyt pitää mun — — —
Qvit. Turhaa kaikki; ovathan he minun ystäviäni.
Grethe. Niin, mutta minun isäntäväkenä, jota minun tulee pitää kunniassa.
Qvit. Eihän kunniassa-pitäminen kiellä sinua puhumasta paria sanaa vanhan tuttusi kanssa.
Rouva. Minun luullakseni — — —
Grethe (arasti, koettaen päästä irti). Sallikaa minun mennä — — mennä.
Qvit (nousee istualtaan, mutta pitää Gretheä yhä kädestä). Mitä nyt? Oikeinhan sinä vapiset?
Grethe. En — te erehdytte — en ollenkaan. Kyllä minä tosin arastelen, säilyttääkseni isäntäväkeni suosiota, mutta en minä vapise — en — se tulee vaan tuosta. —
Mathilde (yhtyen puheesen). — Hentotuntoisuudesta, joka on hänelle kunniaksi luettava. Hän on sellainen kelpo tyttö, että kaikki pitävät hänestä; olkaa varma siitä, että minä — — —
Vagtel. Että me, ai'oit kai sanoa — oi, me pidämme häntä kuin silmäterää.
Rouva. Mitä kiitoksista? Mitä varten pidetään palvelusväkeä? Että he tottelisivat ja tekisivät, mitä heitä käskee, ja kun minä käsken (painolla) "tämä huone on siivottava", niin te, hra Qvit, olette kaiketi niin hyvä ja — — —
Qvit. Ja menette matkoihinne! — Lyhyesti ja selvästi sanottu!
Rouva. — — ja sallitte neitsyen tehdä tehtävänsä, ai'oin minä sanoa. Jos te tahdotte antaa sanoilleni toisen merkityksen, — se on omassa vallassanne.
Qvit. Ja noin kohtelette te tuota tyttöstä, — tuota sievintä helmeä, ja minua, minua, joka kuulkaas, rouva, te olette —
Rouva. Mikä niin, hra Qvit?
Vagtel. Ystäväni!
Grethe (nykäisten Qoit'iä käsivarresta). Olkaa hyvä —
Mathilde (samoin kuin Grethe, toisella puolen). Älkää pikastuko, hyvä herra Qvit.
Qvit. Te olette — hahaha! Te olette todellakin suorempi minua — ja olenhan minä jo jotenkin julkea.
Rouva. Tämä on liikaa — Johannes!
Vagtel. Tiina kulta.
Rouva. Saa hänet pois, — sinä tiedät, mitä sinun tulee tehdä. (Menee äkeissään pois. Häntä seuraavat Mathilde ja Grethe, edellinen lohdutellen häntä, jälkimmäinen lehden viitteen Qvit'ille olla pikastumatta).
Viides kohtaus.
Vagtel. Qvit.
Qvit (astuu pari askella rouvan jälkeen). Mitä hänen tulee tehdä? (Kääntyy ja katsoo Vagtel'iin, joka seisoo hyvin nolona paikallaan). Ymmärsitkö — mitä sinun tulee tehdä? Sinun tulee näyttää minulle ovea.
Vagtel (vilkkaasti). Sitä min'en tee milloinkaan.
Qvit (istuu sohvalle). Sinulla on hyvin kohtelias vaimo, sinulla.
Vagtel (nolona). Niin — niin se on, miltä kannalta sitä katsoo. Hän on hyvin hääriväinen, hyvin ennättäväinen, mutta —
Qvit. Mutta oikein äkäpussi, oikein — (lyöpi kätensä pöytään, ilmaistakseen ajatustaan, jolle ei löydä sopivaa sanaa).
Vagtel (arasti). Oikein, ihan oikein.
Qvit (hypähtää ylös). Oikein kynsiniekka — ilves!
Vagtel. Sinä olet minun ystäväni, mutta kosketat asioihin liian läheltä. Min'en tahdo loukata sinua, mutta eihän hyvässä talossa sovi seurustella piian kanssa, isäntäväen läsnä-ollessa.
Qvit. Hyvässä talossa? Herrastalossa? Nimitätkö sinäkin kotoasi hyväksi taloksi? Oletko sinä olevinasi herra? Killinki-kassan hoitaja! Muutoin sinä erehdyt sen lisäksi; hyvissä taloissa pidetään sivistys ja ihmistunteet arvossa, ja Grethe —
Vagtel. Hyvä ystäväni, vaimoni kohtelee Gretheä kuin omaa lastaan.
Qvit. Siinä tapauksessa olet sinä kelvoton isä lapsillesi.
Vagtel. Kuules, jos et sinä olisi ystäväni —
Qvit. Niin ottaisin sinulta kassan, sinä lapsukainen ja — sitten ette enää voisi pitääkään emännöitsiää? (Kovalla äänellä). Minä sanon, Grethe — — —
Kuudes kohtaus.
Entiset. August.
August (perä-ovesta). Grethe — mitä nyt?
Qvit (kääntyy häneen päin, niinkuin edellä). — On kunnioituksella kohdeltava. Ymmärrätkös minua?
August. Mutta ettehän tällä äänellä puhune minulle'—?
Qvit. Ei se tee pahaa teillekään, sillä sama ääni variksen pojalla kuin variksellakin. Tottahan teidän mielestänne äitinne kohtelee Gretheä — —
August. Pahoin — se on totta.
Qvit (tarttuen Augustiin). Pahoin? (Mielihyvällä). Eikö niin? Mutta te olettekin näköjänne parempi ihminen. Kuules nyt, sinä Lepu-Lasse, oma poikasi myöntää asian todeksi.
August. En voi olla sitä tekemättä! Juuri tuo äitin paha kohteleminen on saattanut minut huomaamaan Grethen jalon mielenlaadun, joka itsestään, luonnosta jo, vaatimatta, ilmautuu kaikessa —
Qvit (mielihyvällä). Ilmautuu itsestään, luonnosta jo, vaatimatta — (panee kätensä Vagtel'in hartioille). Häpeä, häpeä, Vagtel, oma poikasi — — —
Vagtel. Hän on oikeassa ja minä pyydän vaimoani — — —
Qvit. Pyydät? Ei, käskemän sinun pitää! Tuollaisissa asioissa saa hyvällä omallatunnolla käskeä ja käskeä uhaten. (Lyö Vagtel'ia olkapäille).
Vagtel. Jos se vaan auttaa. (Qvit tekee liikkeen). Kyllä se auttaa, auttaa. Sinä olet niin innoissasi. Tiedätkös mitä? Minä menen nyt paikalla vaimoni luo ja — (tekee totisen; mahdikkaan kasvoliikkeen).
Qvit (sukkelaan). Mene, mene!
Vagtel (tlseks.). Menen jonnekin nurkkaan, jossa saisin olla rauhassa. (Menee).
Seitsemäs kohtaus.
Qvit. August.
Qvit. (hieroo käsiään ilosta, huutaen Vagtel'in jälkeen). Kas siinä teet oikein — siitä ansaitset kiitoksia.
August. Turhaan kiitätte, eihän siitä sen parempaa tule. Minä tunnen isäni; hän kyllä kernaasti tahtoisi puolustaa tyttöpahaa, mutta siihen ei hänell' ole uskallusta.
Qvit (osaa ottavasti). Sitten otan minä tytön pois täältä.
August (vilkkaasti). Ettehän toki sitä tee?
Qvit. Mutta kun hän ei saa täällä rauhaa?
August. Kyllä hän saa olla rauhassa — kyllä. Ja eihän se nyt sovi, että hän jättäisi meidät.
Qvit. Te arvelette siis, ett'ei hänen ole mitäkään pelkäämistä.
August. Ei suinkaan, ei rahtuakaan! Johan hän saa kaikki aseettomiksi pelkällä lauhkeudellaan, hiljaisuudellaan — hän on niin hiljainen, niin hiljainen, kuin enkeli.
Qvit. Niin, niin hän on! — Kuulkaapas, teidän isänne on köyhä ja te tarvitsette paljon kirjoja — kun tarvitsette, niin sanokaa vain minulle. Niin, hän on oikein enkeli, tuo tyttö. Minä katson heti paikalla, eiköhän laukussani olisi jotakin sopivaa teille. (Rientää peremmälle, aukasee laukkunsa).
August. Kiitoksia, ei tarvitse.
Qvit. Ei, teidän pitää ottaa — kaiken mokomin — hän on oikein turkasen kelpo tyttö, hän. — (Häärielee kirjojensa ääressä). Ja hän on jo pienestä pitäin ollut sellainen — "Robert Pirulainen" — joutava kaskukirja! Ja suokoon Jumala, että tyttö aina vastakin olisi — "Hyvä poika ja kelpo sotamies, eli — —" Hyvä teos, mutta ei sovi teille — Muutoin sanoitte te ihan oikein: Hän tekee toiset aseettomiksi. Niinpä, kun minäkin olin tulistua, niin hän viittas' vain minulle, ja min'en sanonutkaan muuta, kuin — "Mietteitä viinapolttimoiden rakentamisesta" — se on jotakin, joka ehkä sopii (panee kirjan sivulle), malttakaa hieman, minä käyn polvilleni — niin sujuu työ paremmin. (Häärii yhä enemmän ja enemmän kirjoihinsa kiintyneenä).
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Grethe (tulee siivoamaan pöytää).
August (vilkkuelee Qvit'iin päin ja lähenee Gretheä kuiskaten). Grethe, — Minun oli hyvin ikävä kuulla, kuinka äitini — — —
Grethe (vilkkuelee tuon tuostakin Qvit'iin päin). Olkaa hyvä, älkää kohdelko minua niin ystävällisesti, se tekee oloni täällä yhä tukalammaksi ja ettehän te tahtone — — —
August. Ja sen sinä sanot minulle, joka rakastan sinua, jonka ainoa toivo on — (tarttuu Grethen käteen).
Grethe (niinkuin edellä). Hyväinen aika, mitä te ai'ottekaan?
August. Uhrata kaikki sinun tähtesi.
Grethe. Älkää ajatelkokaan sellaista. Teidän vanhempanne varsinkin äitinne — — —
August. Mitä se tekee? Minä tahdon valita itse itselleni vaimon, rikkautta en kaipaa; minun taitoni tuottaa minulle kyllä jokapäiväiset tarpeeni. Vaimo, joka rakastaa miestänsä ja osaa hoitaa taloaan — (on innossaan ruvennut puhumaan kovemmalla äänellä, niin että Qvit on kuullut viimeiset sanat).
Qvit. Niin, kyllä Grethestä semmoinen tulee. (August päästää Grethen käden kädestänsä ja asettuu niin, että peittää hänet Qvit'in silmien edestä). "Kuvien varjostustako" — sopiiko se teille?
August (kääntyneenä Qvit'iin päin). Sopii, sopii. (Kääntyy Gretheen, kuiskaten). Minulla on rehelliset aikomukset ja minä ai'on pian jo puhua vanhemmillenikin siitä.
Grethe (nopeasti). Mutta ei niin kauan kuin minä olen täällä. Teidän äitinne — — —
August. Minun rakkauteni voittaa hänen vihansa. Grethe, tahdothan sinä olla minun — —
Qvit. "Lardnerin höyryveturi" — se sopii, se.
August (niinkuin edellä). Sopii, sopii. (Kääntyneenä Gretheen). Grethe, rakastathan sinä minua?
Grethe (on ottanut lautasen ja kupit). Sen tiedätte itse vallan hyvin.
August. Ja minä olen niin sanomattoman onnellinen, kun vain saan puhua sinun kanssasi pari sanaa — (tarttuu Grethen käteen ja suutelee sitä).
Qvit. Laukussa ei ole enää mitään teille sopivaa.
Grethe (kuulematta Qvit'iä). Varokaa — lautanen putoaa —
Qvit. Mutta kyllä minä — (Katsahtaa Augustiin). He, he! (Nousee ylös).
August. Sinä pakenet, vältät minua, sinä olet niin kylmä minua kohtaan —
Grethe (lempeästi). Voi, jos tietäisitte, mitä minun sydämeni sanoo!
Qvit (astuu heidän väliinsä). Grethe!
Grethe (hämmästyen). Ah! (juoksee kiireesti ovelle, josta Vagtel juuri astuu sisään). Ah!
Yhdeksäs kohtaus.
August. Qvit. Vagtel.
Vagtel (liikutettuna'). Niin vai! Hän myöskin. — Onnettomuutta joka taholla.
Qvit. Te sanoitte, ett'ei hänen ole täällä mätäkään pelkäämistä ja kuitenkin — — —
August (hiljaa, tunteellisesti). Minä rakastan häntä ja aikomukseni ovat rehelliset.
Vagtel (joka on kävellyt edestakaisin). Aina vain vaaditaan ja vaaditaan — ikäänkuin olisi mikään leikin-asia täyttää kaikki nuo vaatimukset. (Lyö Augustia olkapäille). August, älä tässä maailmassa nai rikasta tyttöä, jos et mieli tulla köyhäksi.
August. Olkaa rauhassa, isä; minä olen jo valinnut semmoisen, jonka ainoa rikkaus on se, ett'ei hän kaipaa rikkautta.
Vagtel (kummastuneena). Sinä olet valinnut?
Qvit (mielihyvällä). Kuinka? Te aiotte toden totta —
August. Tietysti,
Qvit (kättelee Augustia). Te olette kunnon mies I (kokoillen kirjojansa). Kuulkaas, mennään me teidän huoneesenne — älkää vain unohtako "Lardner'in höyryveturia" ja "Valokuvain varjoustaitoa" — hahaha, varjostamistaito sopii todellakin! (Nipistää Augustia korvasta). Veitikka! (Vagtel'ille, sivulla). Sinulla on kelpo poika, sinulla; sinun olisi pitänyt olla hänen poikansa — niin sinusta olisi tullut toinen mies. (Ottaa laukkunsa). Mennään nyt, — saamme nähdä, oletteko polyteknillisellä taidollanne tullut jo niin pitkälle, että voitte panna jalkanne oman pöydän alle. (Menee Augustin kanssa).
Kymmenes kohtaus.
Vagtel, kohta Palle.
Vagtel. Hän on valinnut? Ja Qvit on iloissaan tuosta vaalista? — Se on Grethe, se. — Soma leikki! Mitähän vaimoni nyt sanoo, kun kaiken hyvän lisäksi vielä saamme semmoiset häät? Tekisipä, pahuus vie, minunkin mieli valita itselleni sellainen, sillä ennen valitsemaani olen jo aivan kyllästynyt! (Koputetaan; kovalla äänellä). Astukaa sisään!
Palle (astuu sisään). Suokaa anteeksi — jos saan luvan — —?
Vagtel (itseks.). Grethen isä! — Ja kaikki nyt yhtaikaa.
Palle. En tiedä, onko minulla sitä kunniaa — että te, armollinen herra, tuntisitte minut?
Vagtel. Kyllä, kyllä! Te olette hra Blok, Grethen isä.
Palle. Niin Blok, mutt'en hra Blok, ja tyttösen isä, niin. Minä olen niin julkea, että tulin pyytämään teiltä lupaa — — —
Vagtel. Puhukaa, ystäväni, puhukaa!
Palle. Minulle, uskallan sanoa, on tapahtunut sellainen hiiden leikki, että arpajaisnumeroni voitti.
Vagtel. Sehän vasta hiiden leikki, se. — Toivotan onnea!
Palle. Mokomakin asia! Eukkoni, näetkös, näki unissaan kolmen numeron ja minä ajattelin sitten itsekseni näin: Olkoon menneeksi — vaikka unennäköjä min'en usko. Sillä mitä sanoo raamattu? Älä luota unennäköihin, äläkä usko niitä. Ja muutoinkin, uskallan sanoa, on kolmonen sellainen vasikan-sorkka ja valehtelian määrä, kuin itse seitsemikkökin. Senpätähden arvelin minä itsekseni näin: Eukon unennäöstä minä viis', mutta voihan toki tehdä eukolle mieliksi ja ottaa kolmosen. Jos ei se voita, niin olkoon voittamatta; jos voittaa, niin ja'an minä voiton näin: Puolet panen köyhäinkukkaroon ja toisella puolella pidän tänä iltana pienet haukkajaiset ystävilleni ja siihen nähden, uskallan sanoa, tulin minä pyytämään teitä, armollinen herra, laskemaan Grethen täksi illaksi kotiin.
Vagtel, Niin — kyllä kernaasti, mutta se on, näettekös, oikeastaan vaimoni asia ja juuri tänään — (tunteilla). Voi, hra Blok, sitä on talossa niin paljon huolta — — —
Palle. Huolta? hahaha. Minä luulin, ett'ei huolta olekkaan muilla, kuin alhaisilla ja renkimiehillä.
Vagtel. Eikö mitä; meillä ylhäisillä on sitä viljaa viljalta ja paljon enemmän, kuin teikäläisillä ja teillä, hra Blok.
Palle. Minulla? Minulla ei ole surua eikä huolta ollenkaan.
Vagtel (lyö kätensä yhteen). Kuinka?
Palle. Niin, kyllä minunkin naamatauluni venyy vähän pitemmäksi, kun ajattelen, mitenkä eukolleni käy, kun minä kuolen, mutta muutoin — — —
Vagtel. Ja mitä minuun tulee, on laita ihan päinvastainen. Minun kasvoni venyvät hyvin pitkiksi, kun rupean ajattelemaan, mitenkä minun miesraukan käy, jos eukkoni elää vielä muutaman vuoden. — Nehän vasta kissoja ovat, nuo naiset.
Palle. Naiset? Hahaa, nyt ymmärrän; — Niin, ne ovat siitä hyvin tuimia.
Vagtel. Mistä niin?
Palle. Teillä, hyvä herra, on joku ylimääräinen — — ja vaimonne on tuosta niinkuin — — —
Vagtel. Ei ollenkaan? Olenko minä edes sen näköinenkään?
Palle. Ette suinkaan, jos uskallan — sanoa, mutta eihän koiraa ole karvoihin katsomista, ja mieli vanhankin kissan maitoa tekee — luulee kentiesi pöllökin olevansa nätti lintu.
Vagtel (suoraan). Sitä min'en voi luulla itsestäni. Kyllähän minäkin olen ollut soma ennen muinoin — ennen muinoin, mutta siitä on jo aikoja, siitä — minä olin kuitenkin soma, ja sepä se paha olikin; sitä saan nyt katua.
Palle. Niin; vai! Se on siis eukko, joka on kihertynyt kuin viiri tangon ympäri; minä ymmärrän. (Näppärän näköisenä). Te ette kenties tiedä, mitenkä sitä kryssätään.
Vagtel. Kryssätään?!
Palle. Niin niinkuin minä kryssäilen minun eukkoani.
Vagtel. Kuulkaas, kelpo mies, jos asia sillä paranee, neuvokaa se minullekin.
Palle. Kernaasti, uskallan sanoa. Kun eukko joskus kokastelee, niin sanon minä hyvin vakavasti ja painavasti: "Loruja, enkelini!" — Ja heti on hän yhtä hiljainen kyyhky, kuin ensimmäisenä, hääpäivänämmekin.
Vagtel. Niin, mutta meillä kävis ihan toisin; mitä useampia enkeleitä minä manaan, sitä useampia sarvipäitä siitä vaan syntyisi.
Palle. Mutta näittekö te, armollinen herra, minun katsettani. Katsokaas — tämä silmäys, uskallan sanoa, sehän se pää-asia on. Ei minunkaan muijani ole arkalasta kotoisin, ei, kyllä hän syö vaikka itse Syöjättären, mutta tuollainen: "Loruja, enkelini!" sitä hän ei siedä; hän tyynenee ja tyynenee ja — yhdellä silmäilylläni minä hänet masennan. (Iloisesti) Mutta tietystihän pitää osata oikein paikoilleen, ja min'en tiedä, tokko te, armollinen herra, voitte mullistaa silmiänne niin, kuin tarvitaan. (Lyöpi ystävän lailla Vagtel'ia olkapäähän). Mutta kas minä osaan, minä. (Katsoo häneen hyvin terävästi). "Loruja, enkelini!" —
Vagtel. Todellakin, hahaha; kyllä tuollainen silmäilys taitaa säikähyttää naista, minä arvelen niin vain itsestäni. Kyllä minäkin koetan, mutta pelkään pahoin, etten osaa oikein täsmälleen.
Yhdestoista kohtaus.
Entiset. Fredrik.
Fredrik (astuessaan sisään). Kas niin, hra sihteeri — olipa hyvä, että tapasin teidät.
Palle (sivulle). Fredrik! — paha juttu! (Menee taaemmalle).
Vagtel. Nöyrin palvelianne, hra Dahl — tervetulemastanne.
Fredrik. Valtioneuvoksen käskystä olen minä ostanut tämän kahdensadan taalerin obligationin hautauskassaa varten. Siihen on kirjoitettu "omistajalle", mutta ensi viikolla pidettävässä johtokunnan kokouksessa te pidätte kai huolta siitä, että se siirretään hautauskassan omaisuudeksi.
Vagtel (ottaa obligationin). Tietysti. — Mutta mitä pahaa me olemme teille tehneet? Ennen muinoin oli meidän ilo usein nähdä teitä täällä mutta nyt — — —
Fredrik (nolona, silmäillen ovelle). Minä tunnustan, etten niin hauskoja hetkiä ole muualla viettänyt, kuin täällä — ja kyllä minä kernaasti tahtoisin — mutta monet toimet, asiat — (huomaa Pallen) kuinka? Isäni!
Vagtel. Isänne?
Palle (hiljaa Fredrik'ille, tehden merkin silmillään; astuu etummalle). Vait! (Ääneen Vagtel'ille). Hahaha, armollinen herra kutsuu minua isäksi — oikein totta, hahaha, — mutta se on sellainen kahden kauppa meidän kesken. Minun tulee sanoa teille, armollinen hra, — nuoret yleensä suvaitsevat meitä merikarhuja ja — ylimalkaan olemmekin me tervatakit oikeita velikultia. Kun nyt tämä herra oli pieni paitaressu sellainen ja kävi koulua, missä hän siellä lienee käynytkään, niin marssi hän ja muut nulikat usein minun majani sivuitse ja — ja siinä veivittivät he usein ukkoa haljakasta ja huusivat "isä, puosmanni, ohoi" ja mitä muuta he lienee huutaneetkaan ja leikinneetkään. Minä tein hyviä kauppoja noiden lurjusten kanssa, suokaa anteeksi, että puhun niin julkeasti. Noista ajoista asti, kun tämä herra vain näkee minut, kiljahtaa hän heti paikalla: Isäni! Sen pituinen se. (Kuiskaten Fredrik'ille). Sukkelasti kaskuttu, eikö niin?
Vagtel. Niin vai!
Palle. Ettehän te suinkaan luullut minua toden tottakin herran isäksi? Hahaha — jumala varjelkoon häntä olemasta poikani — tervatakkiaisen poika, hahaha — kylläpähän sitä sitten ylettäisiin oikeusministeristössä; ei merimiehen pojasta ole kansliarappujen tallaajaksi. Muuten, ei olisi hulluinta, jos ihmisellä oisi tuollainen poika — solakka kuin masto, taitava kynänkäyttäjä, valtuutettu virkamies erityisiä asioita varten — (tarttuu innolla Fredrik'in käteen). Teidän isänne on onnen mies, hän saa ylpeillä teistä ja — (pysähtyen) minä sanon amen.
Fredrik (hiljaa Pallelle). Min'en voi sallia tätä — minä —
Palle (tekee ankaran silmäyksen). Ei hiiskaustakaan!
Kahdestoista kohtaus.
Entiset. Rouva.
Rouva (tulee selkä edellä). Min'en suvaitse, että palveliat ovat äänettömiä silloin, kuin heitä toruu — se on nenäkkyyttä, ivan tekoa! (Kääntyy). Johannes, mene ulos ja — — —
Vagtel (tulee hänelle vastaan ja osoittaa salaa Fredrik'iin). Tiina!
Rouva (hyvin ystävällisesti). Hra Dahl! — Harvinainen vieras! Olkaa hyvä, istukaa!
Fredrik. Sallikaa, rouva — teillä kuuluu olevan yhtä ja toista tehtävää?
Rouva. Tavallisia talon-töitä vain. Ne ovat onnelliset ihmiset, joilla ei ole palvelusväkeä.
Palle (kumarrellen). Suokoon Jumala, rouvaseni, teille tuota onnea aina kuolinpäiväänne asti.
Rouva. Kuka tuo mies on?
Vagtel. Grethen isä. Hän tuli pyytämään, etkö sinä olisi niin hyvä ja, jos se nyt kävis laatuun, niin että, jos lie mahdollista, päästäisit Grethen täksi illaksi kotiinsa.
Rouva. Kuinka? Tiedäthän itsekin, kuinka paljon meillä on työtä, enkä minä jouda jokapaikkaan. (Pallelle). Se ei käy laatuun; min'en suvaitse palvelusväen juoksentelevan aina, kun vain mieleen johtuu.
Palle. Juoksentelevan! (Malttaen mieltänsä). Niin, te olette oikeassa. — Minä kiitän nöyrimmästi.
Vagtel (salaa Pallelle). Hehehe — kyllä siitä vielä hyvä tulee. (Ääneen). Minusta nähden, — — —
Rouva. Grethe ei pääse. — Sen pituinen se.
Vagtel (asettuu omituiseen asemaan). "Loruja, enkelini!"
Rouva. Mitä nyt?
Vagtel, Ei juuri — ei mitään — etkö sinä ymmärtänyt, Tiinaseni? (Salaa Pollelle) Ei onnistunut, silmäni ovat luultavasti liian heikot.
Palle (hymysuin). Siltä näyttää, armollinen herra — olipa tuo omituinen manööveri.
Vagtel. Toista tietä ennätän ennen (hiljaa rouvalle). Hyvä eukkoseni, Dahl tuntee tuon miehen, ja onhan se vähän noloa. Tuleppas puhumaan minun kanssani. (Viepi hänet pulpetin luo ja kuiskaelee hänelle jotain korvaan).
Fredrik (astuu rivakasti Pallen eleen, tunteella, mutta matalalla äänellä). Isä, sinä kiellät minua julkisesti tunnustamasta sinua! Sisareni toimitit sinä palveliaksi tähän taloon, jossa ennen kävin niin kernaasti, vaan jonne nyt tuskin koskaan uskallan tulla — isäni, sinä vaadit liikaa, vaikkapa sanotkin tekeväsi sen siitä syystä vain, että köyhät vanhempani muka alentaisivat minua maailman silmissä. — Sano mitä sanotkaan, mutta — — —
Palle. Vait! Näethän sen jo täällä, missä arvossa Nyboder'in lapset ovat. Minun ajatukseni on (näyttää otsaansa) tässä näin, ja siihen asti, kun sanon tuon ajatukseni, saat sinä olla vaiti.
Vagtel (taputtelee rouvaansa poskille). Saat Tiinaseni, saat, ja vielä senkin, mitä olet muotikauppiaalle — — niin, niin, saat, saat!
Rouva. Olkoon sitten ainoastaan sinun mieliksesi, ystäväni! (Ystävällisesti Pallelle). Minä olen nyt tarkemmin ajatellut asiaa, ja — en minä sentään tahdo häiritä teidän iloanne, ottakaa vain Grethe kotiin täksi iltaa. (Soittaa).
Fredrik (itseks.). Jos hän tulee — min'en voi — —
Palle (hiljaa Vaglel'ille, joka tulee perältä). Kas vain, armollinen herra! Ompa teillä näköjään muitakin keinoja, jotka eivät ole huonompia, kuin minunkaan.
Vagtel. On, mutta kylläpä niill'on hintaakin.
Rouva (kärsimättömyydellä). Katsopas vain mokomata mamselia! Ei ole kuulevinaan! (huutaa). Mathilde!
Fredrik (ovella, kääntyneenä sanoakseen jäähyväisiä, seisahtuu ja tulee etummalle). Kuinka? — Mathilde?
Kolmastoista kohtaus.
Entiset. Mathilde.
Mathilde. Mitä suvaitsette, täti? (hämmästyneenä) hra Dahl!
Rouva. Missä Grethe on? —
Mathilde. Kyökissä.
Fredrik. Eräs asia saattaa minulle hauskuuden nähdä teidät neitiseni — (rouva tarttuu ankarana kellonnauhaan; Fredrik tekee äkkipikaisen liikkeen ja kumartelee) ja minun tulee — — —
Mathilde (kummastellen). Aiotteko jo lähteä? — Asia, sanoitte te?
Rouva (tulee etummalle). Niin, tätä nykyä ei herra Dahl käy meillä muuten, kuin koska asia pakoittaa.
Fredrik (vilkkaasti). Älkää luulko niin, neiti. Kyllä minä vapaasta tahdostanikin kävisin tervehtimässä sitä, jota minä lakkaamatta muistelen sydämellisimmällä — kunnioituksella. Mutta asiat — — —
Mathilde (kysyen). Oi — te sanotte sen niin vain — — —
Fredrik (innolla). Minä vakuutan — — —
Neljästoista kohtaus.
Entiset. Grethe.
Grethe. Rouva, te soititte? — (itseks). Hyväinen aika! Isä ja Fredrik!
Fredrik (itseks.). Sisareni! Miks'en mennyt ajoissa pois!
Rouva (hempeästi). Rakas lapseni, minä tahdoin sanoa sulle, että voit viettää tämän illan vanhempiasi luona.
Grethe. Kiitoksia. (On menossa).
Rouva. Älähän toki noin kiirehdi. Tervehdi ensin isääsi.
Grethe. Kun te, rouva, sallitte minun mennä tänä iltana hänen luokseen, niin koetan pikemmin lopettaa tehtäväni.
Palle. Hyvin sanottu, eikö niin, rouva? Me pikku ihmiset emme juuri ole tottuneet pitkiin puheisin lapsiemme kanssa, — suudelma vain ja sen pituinen se. Mutta ei kuitenkaan näin hienossa seurassa, hahaha. Minä saan kiittää teitä, rouva, hyväntahtoisuudestanne. (Ottaa Gretheä leu'asta, iloisesti). Voi nyt hyvin, tytön-tenava, tule ajoissa! Minä saan nöyrimmästi sanoa hyvästi! (Menee. Grethe seuraa häntä ovelle asti).
Rouva (Fredrik'ille). Kuinka kömpelö hän on! Uh! On sekin isä-vaari!
Mathilde. On, sellainen, jollaista minä soisin itselleni — — — (Rouva hymyilee).
Fredrik (vilkkaasti). Te olette todella hyvä! (Kumartaa, menee ovelle, ottaa Gretheä, joka seisoo ovella, kädestä ja kuiskaa). Jos tietäisit, kuinka katkerata tämä on! (Menee).
Mathilde (huomaa sen). Herrainen aika! Mitä tuo?
Rouva. Mathilde! Tämä lie jotain kiusantekoa? Ja siitä kiitos neitsyelle.
Grethe. Hän ei suinkaan aikonut loukata teitä, rouva; paitsi sitä, se ei ole hänen syynsä.
Rouva. Suu kiini; min'en suvaitse marmatuksia. Te saatte mennä milloin hyvänsä, mutta laittakaa ensin kaikki nurkat puhtaiksi! (Menee; Mathilde ja Grethe seuraavat häntä).
Vagtel (joka syvissä ajatuksissaan on tähän saakka seisonut, selkä pulpettia vastaan ja kädet ristissä, tulee etummalle). Niin, — minun tulee nyt mennä hakemaan rahaa — kahvileipiin, kahviin, muotikauppiaalle, ja hiis' ties' mihin kaikkeen. Mutta — mistä? mistä? Minä en sitä tiedä. Sen vain tiedän, että minun täytyy mennä hakemaan rahaa, rahaa, rahaa —! (Itkemäisillänsä). Oi, taivahan Tekiä! Soisinpa nyt voivani maksaa edes hautausrahani; ja sitte saisi eukkoni laittaa kemut ja kahvileivät, kun vain minä saisin olla rauhassa! (Menee).
Toinen näytös.
(Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä).
Ensimmäinen kohtaus.
Grethe (seisoo avonaisen perä-oven ulkopuolella, puhdistaen. Vagtel'in asia-kirjoja. Parooni hiipii varovasti hänen taakseen, peittää yht'äkkiä hänen silmänsä käsillään).
Parooni (muuttaen ääntään). Kuka se on?
Grethe (riistää Itsensä irti, juoksee huoneesen).
Parooni. Hahaha! Älä pelkää armahani, — hyvä ystävä! Hahaha! (heittäikse sohvalle, tirkistää häntä lornjetilla). Kaunis, varsin viehättävä!
Grethe. Tahdotteko te puhutella rouvaa?
Parooni. Ei kiirettä — minua huvittaa katsella, kuinka kepeäjalkainen sinä olet työssäsi.
Grethe (jättää erään kirjan, jota aikoi tomuttaa). Nyt se on loppu! (Aikoo mennä sivu-ovesta).
Parooni (estää häntä). Eipä vielä, veitikka, sinä tahdot vain paeta minua.
Grethe. Herran tähden, mitä se?!
Parooni. Niinkuin et sinä sitä käsittäisi? Älähän toki! — Kenties sin'et vain ole sitä tietävinäsi, saadaksesi nauttia suloisuutta, kuullossasi minun sanovan sen? Enfin! minä miellyttelen — hienostelen sinua.
Grethe. Herra parooni, te loukkaatte minun kunniaani armon-osoituksellanne — ja minun täytyy etsiä apua rouvani turvissa.
Parooni. Bravo! — Sinäpä vasta osaat konstin kiihoittaa. Bien! Sitä suloisempi nautinto, mitä enemmän vastuksia — (aikoo tarttua häneen) jotka jo edeltäpäin tietää voittavansa.
Grethe. Minun vastukseni ei ole sellaisia, sen saatte nähdä. (Totisesti) Minä huudan rouvan tänne.
Parooni (samoin). Sit'et sinä tee!
Grethe (hämillään). Uskotteko sen?
Parooni. Minä tiedän sen. Jos tuo vakavuutesi on ainoastaan kiekailemista, olet sinä ylen viisas, ja — jos se päinvastoin on totista vastahakoisuutta, olet sinä ylen kaino; (hieroen käsiään) hahaha, tunnenko minä naiset, vai mitä luulet?
Grethe. Siltä näyttää.
Parooni. Sen uskon; näetkös, naisluonteen tutkiminen on ollut minun ainoa harrastukseni. — Ja, mitäpä siitä, vaikka kutsuisitkin tänne — la consequense? Minä hienostelen hieman hänen herttaista kamari-neitsyttänsä — eh bien, sen hän pitää — enfin, — pienenä nuoruuden vallattomuutena.
Grethe. Mutta neiti Ström — —
Parooni (viekkaasti). Sinä ai'ot kannella hänelle? Se on toista! Sinä olet jaloux — enfantillage! Sinä olet mustasukkainen! Me kyllä sovimme — sinä kyllä siedät minua, enkelini. Minulla on arvoa, sivistystä ja kunniaa.
Grethe. Vai niin? — Vaan min'en kuuna milloinkaan siedä teitä, herra parooni.
Parooni. Oi, sinä olet lumoova — sin' olet charmantissime! Ei, nyt ei auta — (aikoo syleillä häntä, vaan huomaa Mathilden kiiruhtavan häntä vastaan).
Toinen kohtaus.
Entiset. Mathilde (sivu-ovesta).
Parooni. Oi, neiti, minä juuri ai'oin etsiä kunniaa saada painaa teidän korean kätösenne huulilleni. (Suutelee hänen kättään). Teidän orjanne!
Mathilde. (Grethelle, joka aikoo mennä) Silmänräpäys vielä! (Paroonille) Te ette osaa aavistaa, kuinka teitä on kaivattu —
Parooni. Oo, te — — —
Mathilde. Täti on hirveästi kaivannut teitä. Te olette luvannut pitää huolen laitoksista huomispäivää varten —
Parooni. Aivan oikein, ja niinpian kuin minun vain on ollut onni — — —
Mathilde. Ei, ei — minä pyydän, menkää nyt heti hänen luokseen. Samalla teette minulle suuren palveluksen.
Parooni. Te olette ylen kohtelias; heti paikalla! (Hiljaa Grethelle) Älykäs, pikku pirulainen, vasta saamme puhella enemmän sinun eduksesi. (Kumartaa) Teidän armonne — käskynne mukaan! (menee sivu-ovesta hyräillen) "Mä olen kelpo metsämies!"
Kolmas kohtaus.
Mathilde. Grethe.
Mathilde. Armas tyttöseni, nyt minä tahdon puhella kanssanne.
Grethe (liikutuksella). Minä myöskin teidän kanssanne, neiti!
Mathilde. Mikä teitä vaivaa? Onko joku loukannut teitä?
Grethe. On, ja katkerasti! Minä pyydän teitä, käyttäkää kaikki mahtinne paroonin ylitse, varjellaksenne — varjellaksenne minua.
Mathilde. Mitä te ajattelettekaan? Minullako olisi jonkinlainen mahti paroonin ylitse; — en kaikkien maailman kalleuksien tähden tahtoisi saavuttaa mitään moista mahtia! — Mokoma kiusoittava, ilettävä mies!
Grethe. Mitenkä? Ja kuitenkin ai'otte mennä kihloihin hänen kanssaan?
Mathilde. Minäkö hänen kanssaan kihloihin — hyi, paha tyttö!
Grethe. Anteeksi, minä olen kovin loukannut teitä, vaan minua toki ilahuttaa — — —
Mathilde. Te saatatte minut suruiseksi. — Ehkä minä olen herättänyt samanlaisia luuloja jonkun toisenkin mielessä.
Grethe (elävästi). Erään toisen?
Mathilde. Jonkun toisen, sanoin minä. Älkää väännelkö sanojani — —
Grethe. Ett'en suoraa päätä tulisi ajatuksen perille?
Mathilde. Niin — niin kauvan kuin en sitä itsekkään voi omistaa!
Grethe. Kuinka? — Oi, kuinka minua ilahuttaa, nähdä teidät onnellisna.
Mathilde. Oletteko myöskin varma siitä?
Grethe. Josko minä olen varma siitä? Niin te — — —
Mathilde (Syleilee häntä lämpimästi). En, en, min'en epäile. Te olette kelpo tyttö; teitä min'en moiti — — —
Grethe (elävästi). Mistä, neiti, mistä? — Te saatatte minut hämille.
Mathilde. Oi, minä olen lapsi!... Minä vain pelkään, että te löydätte syitä, kieltää minulta jotain, joka mua sangen suuresti ilahuttaisi.
Grethe. Minäkö? — Voitteko sitä uskoa! — Sanokaa, sanokaa, mitä se on?
Mathilde. Ottakaa minut illalla mukaanne vanhempainne luokse!
Grethe. Herran tähden, mistä sen ajatuksen olette saanut?
Mathilde. Minun olisi niin hauska nähdä rehellisten tyytyväisten ihmisten saastuttamatonta iloa, ja ettehän te kiellä minulta sitä nautintoa?
Grethe. Mutta minä pelkään, ett'ette saa tahtoanne täytetyksi; kun te tulette sinne, rupeevat vanhempani ujostelemaan.
Mathilde. Ahaa, te ette käsitä minua. Se ei olekkaan neiti Ström, joka aikoo heille vieraaksi — ei — vaan joku heidän Grethe'nsä ystävistä — joku (hellästi) palvelus-tyttö.
Grethe. Te ai'otte —? Armas neiti, se ei käy laatuun; tunteehan minun isäni ja vanha Qvit teidät.
Mathilde. Yksinkertaisessa puvussa. Minä vale-pukeudun; saattepa nähdä, kuinka mainiosti minä rollini suoritan. No, suostuttehan te, eikö niin?
Grethe (Its.). Ja Fredrik tulee myös kotiin! Kun neiti näkee, että hän on minun veljeni —! Isä varmaan — — (Ääneen) Mutta tekö kävelisitte niin pitkän matkan — aina Krokotiili kadulle saakka?
Mathilde. No kaikkia — me ajamme hevosella. (Grethe menee perä-ovesta).
Neljäs kohtaus.
Mathilde (kohta) Fredrik.
Mathilde. Oiva tyttö! — Mitä yhteyttä hänellä saattaa olla Dahl'in kanssa, — sillä minä näin — Dahl puristi hänen kättään niin innokkaasti — (vilkkaasti) Kenties saan tietää sen illalla — (kainosti) sattumalta, tietysti, sillä se ei suinkaan ole tätä pientä oikkua päähäni saattanut — ei varsinkaan — — vaan — — —
Fredrik (its., tullen vilkkaasti sisään). Neiti! (hämillään) Minä luulin tapaavani sihteerin täällä.
Mathilde. Hän tulee kai kohta.
Fredrik. Tämä on jo toinen kerta tänään, kuin sattuman anteliaisuus suo minulle ilon nähdä teitä.
Mathilde. Min'en käsitä, miksi te saatatte itsenne suureen velkaan sattumalle sellaisen asian tähden, jonka suorittajana teidän oma tahtonne voipi kaikkein enimmän vaikuttaa.
Fredrik. Siksi, ett'ei mulla tässä suhteessa ole tahtoa.
Mathilde. Niin oikein, sen on asian-ajajan virkatoimet tykkänään vanginneet.
Fredrik. Hänen ymmärryksensä toki vielä enemmän.
Mathilde. Vai niin!! Se oli siis teidän ymmärryksenne, joka jo kolme kuukautta sitten anasti teidän läsnä-olonne meidän pienistä ilta-seuroistamme? (hilj.) Hän rakastaa Gretheä?
Fredrik (sangen hämillään). Kolme kuukautta sitten? — Minä en aivan tarkoin muista aikaa, vaan tiedän toki — —
Mathilde (elävästi). Minulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan urkkia teidän salaisia tunteitanne, joita teidän ei pidä ilmisaattaa. (Kepeästi) Kas, kuinka jo alkaa hämärtää, ja eno ei ole ollut päivällisellä; — istukaa, herra Dahl, hän tulee varmaankin aivan kohta. (Menee sivu-ovesta).
Viides kohtaus.
Fredrik. (Pian) Grethe.
Fredrik. "Minulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan — salaisia tunteitanne, joita ei teidän pidä ilmisaattaa?" — Lieneekö hän aavistanut, mitä minä niin huolellisesti olen salannut, ja tahtoneeko hän siten estää minua ilmoittamasta tunteitani hänelle? Se on tarpeetonta; min'en milloinkaan unohda, että hän on rikkaan, ylhäisen miehen ainoa perillinen, ja että minä olen aivan köyhä, ja päälliseksi senlaisen miehen poika, joka — asuu Nyboder'issa! — Ja lopuksi oli nyt sallima säätänyt, että mun yht'äkkiä piti näkemän sisareni hänen palvelianansa, jotta oikein tuntuvasti huomaisin, kuinka suuri juopa meidän välillämme on! (Istuu miettivänä sohvaan, selkä perälle päin).
Grethe (perältä, kummassakin kädessä kynttilä, jotka panee pöydälle). Fredrik! — Sinäkö täällä?
Fredrik (hypähtää seisaalle). Sisko! (ottaa hänen kätensä). Minua surettaa, että mun jälleen on täytynyt tulla tänne ja että läsnä-olollani olen tehnyt asemasi raskaammaksi.
Grethe. Juuri tässä silmänräpäyksessä on minulle varsin herttaista, että tapaan sinut. Minä vast'ikään tuumailin, miten saisin sanan sinulle.
Fredrik. Sinä tahdot puhella kanssani — Noo, minä aivan hyvin arvaan syyn siihen.
Grethe. Se on mahdotonta!
Fredrik. Eipähän! Sinulla on paljon valittamista tätä perhettä vastaan.
Grethe (teeskennellyllä ilolla). Kuinka siten ajattelet, armas Fredrik? Minä voin aivan hyvin! Rouva on — no, niin — — rouva on hieman oikkuinen, vaan niinhän on laita joka herrasväessä — ja kun kerran minun asemani, säätyni vaatii — minut palvelemaan — — —
Fredrik. Vait, sisko! — Ellen sinua tuntisi, ottaisin sanasi katkeraksi moitteeksi. Sinun säätysi? — Olemmehan me sisarukset, ja sill'aikaa kuin vanhempamme, varustaaksensa minulle loistoisan tulevaisuuden, ovat uhranneet kaiken voimansa, vieläpä kasvattaneet minut oudolla nimelläkin, kuin minä muka olisin mahtavan miehen poika — sill'aikaa täytyy sun, — sun, joka rakastat heitä yhtä syvästä sydämestä kuin minäkin —
Grethe (tukkii hänen suunsa). Ei siitä enempää! He ovat toivoneet saada kunniaa ainoasta pojastaan, sehän on luonnollista! Ja Jumalan kiitos, heidän toivonsa on toteentunutkin — ja varmaan tulee vielä sekin aika, jolloin maailma kunnioittaa sinua niin korkiasti, että sisaresi, alentamatta sinun arvoasi, saattaa sulkea sinut — — — (keskeyttää, salatakseen liikutustaan).
Fredrik (lämpimästi). Se aika on jo tullut! Min'en saata enään — — —
Grethe. Noo, ei niin tulisesti, rajupää. Muista tarkoin, isä suuttuu hirveästi, jos sinä sanot sanankaan, ennenkuin hän sen myöntää. Ja miksikä siten tekisitkään? Mitäpä siitä, vaikk'en minä tohdikkaan sanoa kaikille. Hän, josta te niin paljon pidätte, joka on niin kaunis, niin sävyisä ja siisti, jota ylhäiset pitävät niin suuressa arvossa — hän on minun veljeni! Minä tohdin toki ajatella, hän pitää minusta enemmän kuin teistä kaikista yhteensä — (lankee hänelle kaulaan) sillä minä tiedän sen!
Fredrik. Oi, sinä armas, kallis sisareni — — —
Grethe. Ja niin edespäin. Nyt sinä varmaankin olet unohtanut, että minä tahdoin puhella kanssasi. Etkö sinä ollenkaan ole utelias?
Fredrik. Voitko sitä epäillä? — Puhu, sano, mitä se on?
Grethe. Onko isä pyytänyt sinunkin tulemaan kotiin tänä iltana?
Fredrik. On ihmeekseni!
Grethe. No, jos minä nyt pyytäisin sinun olemaan sieltä poissa?
Fredrik. Sit'et suinkaan tahtone. Sellaista autuutta, kuin olla teidän kanssanne, kun olette oikein iloiset, saan minä aivan harvoin nauttia. Isän järkähtämätön tahto pitää minut niin loitolla teidän perheellisistä iloistanne ja suruistanne, etten edes tiennyt sinun olevan täällä, tässä talossa, ennenkuin oli jo liian myöhäistä muistuttaa hänelle, että valtio-neuvosDDobel'in hyväntahtoisuus usein pakoittaa minun tulemaan tänne.
Grethe. Totta, se on ilkeätä meille kumpaisellekin.
Fredrik. Se on hirveätä! Enkä minä voi parantaa sitä muulla, kuin selityksellä, jonka isä jäykästi on kieltänyt.
Grethe. Juuri siksi, että pääsisit sellaisista selityksistä, toivon minä, ett'et sinä tule illalla.
Fredrik. Mitä tarkoitat?
Grethe. Tapaat siellä kenties erään, joka tuntee sinut.
Fredrik. Ken se?
Grethe. Niin — sitä min'en voi sanoa, vaan —
Fredrik (reippaasti). Minä tulen — tulen sydämellisimmällä ilolla.
Grethe. Mitä!? Fredrik!
Fredrik. Min'en enää saata olla vieras sinulle enkä rehellisille vanhemmilleni, ja mikä siis voipi olla mulle riemuisampaa, kuin tilaisuus, joka pakoittaa isän, ilman minun tahtoanikin, itse tunnustamaan minut pojakseen?! Minä tulen.
Grethe. Niin, mutta sitte isä varmaankin suuttuu minuun. Kun minä nyt — —
Fredrik. Min'en tahdo mitään salata, ja sinulla ei ole mitään salattavaa, siksi minä sinut tunnen. Minä tulen.
Grethe (itsekseen). Mitä mun nyt on tehtävä? Jommalle kummalle, neidille tai Fredrik'ille, täytyy mun ilmoittaa kaikki, (elävästi) Min'en ole voinut estää — kas, tuolta tulee joku! (Reippaasti ja päättävästi) Tee tahtosi mukaan, vaan yhden seikan toki vaadin: Ett'et tunne erästä, joka tahtoo olla sinulle outo.
Fredrik. Mutta mitä se merkitsee? Selitähän — — —
Grethe. Kylliksi. Minä koen estää, mitä sin'et tahdo karttaa; mutta joka tapauksessa muista, mitä minä, sinun sisaresi, vaadin (Menee sivu-ovesta).
Kuudes kohtaus.
Fredrik. August.
August (huomaa Grethen, tullessaan perä-ovesta). Ha! (astuu sisään). Meidän perheellämme on siis jälleen kunnia nähdä teidät täällä?
Fredrik. Jos minun käyntini on perheellenne onneksi — jota en milloinkaan tohdi uskoa — saapi se tänään kiittää sallimaa siitä onnesta.
August. Ainoastaan sallimaa? — Te arvaatte kenties, että minun on vähemmin hauska olla varma siitä, että se on sydämenne, joka teidät tänne johdattaa?
Fredrik. Sydämeni?
August. Luonnollisesti. Minulla on liian suuri luottamus teidän ymmärrykseenne, uskoakseni teidän tuhlaavan varmaankin kallista aikaanne pelkkiin kohteliaisuuden visiitteihin. Sydäntäni vain kirvelee, ihan varmaan tietäissäni, mitä te itsekin mahdollisesti olette jo saanut tuntea: Sitä, jota teidän sydämenne etsii, ette löydä meidän talosta.
Fredrik (itsekseen). Tuo kummallinen ääni! Mitä, jos — (ään.) Minä vakuutan, ett'en lainkaan tarvitse tuota ystävällistä neuvoa, jonka minulle annoitte; minä seuraan vain tahtoani, kun pyydän teitä, minun puolestani, ilmoittamaan isällenne, että valtioneuvos aikoo tunnin kuluessa käydä hänen luonansa, ja toivoo sentähden, että hän olisi kotona.
Parooni (ulkona). Älkää huoliko mistään, ma chère, minä kirjoitan invitationi-lisfan.
Fredrik (itsekseen). Tuo narri jääpi, — minun täytyy mennä. Hyvästi, Mathilde, tänne min'en tule enää milloinkaan! (Menee, tervehtii kylmästi Paroonia, joka tulee sivu-ovesta).
Seitsemäs kohtaus.
Parooni. August.
Parooni. Comment! Herra valtuusmies näytti olevan varsin desperat?
August. Syystäpä kyllä; minä osoitin hänet ovelle, ja ehk'en juuri hienollakaan tavalla.
Parooni. Quoi? — No, sehän hupaista! Te säästitte minulta vaivan.
August. Teiltä? — Minkätähden Te olisitte siten tehnyt?
Parooni. Ja sitä vielä kysytte? — Rakkauteni, Mathilde neiti ottaa vastaan suosioni, osoittaa hyvyyttä mulle — enfin, hän on mun saaliini; mutta min'en kuitenkaan saata ilman tuommoista — tuommoista brin de jalousie nähdä herra Dahl'in hyvittelevän häntä.
August. Mathildea?!
Parooni. Ja sitä te ette ole huomannut?! — Nigoud! Hän on hullusti rakastunut neitiin.
August. Missä ovat silmäni olleet?
Parooni. Oo, minä olen läpitutkinut hänet! Hän aikoo kavaluudella occupeerata linnan — ystävyyden haahmussa, naturellement! Vaan minä tunnen tarkoin mokomat allieerattujen occupationit; semmoiset hyökkäykset ovat vaarallisemmat, kuin suoran vihollisen.
August, Tosiaankin?
Parooni. Ihan totta — hahaha! Minä tiedän sen kokemuksesta. Ne päättyvät aina siten, että voittaja pitää saaliinsa ja nauraa sitä vasten naamaa, joka jäi tappiolle.
August. Ja senkötähden te ai'oitte osoittaa häntä ovelle?
Parooni. Juuri sentähden, ellette te olisi ennen ehtinyt osoittamaan kohteliaisuuttanne, sans doute!
August (innostuen). Te luulette siis olevanne herra tässä huoneessa?
Pakooni. En suinkaan, paras ystäväni, — hahaha! Min'en ole vähintäkään kommendantti tässä linnassa.
August. Ette suinkaan — te olette allieerattu ja — occupeeraatte.
Parooni. Kuulkaapa, nuori herra, minä pidän itseäni teidän vanhempienne ystävänä.
August. No, minä älyän kyllä, minä te itseänne pidätte, sillä minä tiedän, mikä te olette.
Parooni. Ma foi! Te näytätte olevan oikein oivallisella humeurillä osoittamaan ihmisille ovea?
August. Huomaatteko sen? Kuuluu toki siltä, kuin ei se vaikuttaisi, ennenkuin vasta viimeisellä tavallaan — osoittamalla — — —
Parooni. Te saatatte pian itse joutua tuon "viimeisen tavan" esineeksi.
August. Herra parooni! (hillitsee vihaansa). — Minä saatan toki senkin tehdä, menettämättä jokapäiväistä leipääni.
Parooni. Hävytön!
August. Sananen vain! Minä voin lepyttää teidät kohta — minä teenkin sen. — Jos minun vanhempiani todellakin haluttaa teidän avullanne päistikkaa syöksyä minä perikatoon — hyvä! sitä min'en siedä nähdä, minä hankin tietojeni ja taitojeni avulla itselleni rauhallisen kodin, johon hekin hätätilassa saattavat turvautua, kun herra parooni — päättää occupationin! (Menee perä-ovesta).
Kahdeksas kohtaus.
Parooni. Rouva.
Parooni (yksin). Se oli enemmän kuin hävytöntä! Jos nyt Mathilde olisi minun — mutta — que faire! — Vaan kuitenkaan ei hän sitä minulle turhaan sanonut.
Rouva (sivu-ovesta). No, parooni-hyvä, ajatteletteko te yhä vieläkin listaa?
Parooni (kävellen edestakaisin, kuin kovin liikutettuna), Anteeksi, rouva, min'en saata ajatella. Älkää kysykö miksi, min'en vastaa, sillä — enfin min'en saata vastata, vaan (ottaa häntä kädestä) kiitoksia, tuhansia kiitoksia ystävyydestänne, — näillä sanoilla (kasvot poispäin käännettyinä) jätän minä teidän talonne.
Rouva. Taivaan Luoja! Mitä tämä merkitsee?
Parooni. Min'en vastaa! (käypi innokkaasti edestakaisin). Hattuni! — Pois täältä! — Parbleu!
Rouva (pidättää häntä). Ken on teitä loukannut?
Parooni. Min'en vastaa.
Rouva. Onko Mathilde?
Parooni (innokkaasti). Mathilde! (Haaveksivasti) Älkää lausuko sen enkelin nimeä näin raskaana hetkenä. Vaimo! Tahdotteko tehdä poismenoni mahdottomaksi?!
Rouva. Mutta mitähän täällä on tapahtunutkaan? Minä tahtoisin tietää — —
Parooni. Min'en vastaa. — Min'en toki olisi osannut aavistaakkaan, että teidän likeisimpänne —
Rouva. Siis August!
Parooni. Te tiedätte siis? Min'en suinkaan ole mitään sanonut, minä vaikenen ja — menen!
Rouva. Sitä min'en salli. Hänen hävyttömyytensä ei saa anastaa meiltä parasta ystäväämme. — Mitä hän on sanonut?
Parooni. Min'en kantele, vaan kun minua solvaistaan mitä haavoittavimmilla lauseilla, niin ette suinkaan saata paheksua, että nyt sanon: Nöyrin palvelianne!
Rouva (asettaikse hänen eteensä). Ei suinkaan, — se on vähin, minkä voitte tehdä — — — ei — vaan minä pyydän — —
Parooni (innoissaan). Minä pidän kunniani niin äärettömän hienona, että jos siitä hiuskarvankaan verran kadotan — on se tykkänään mennyt.
Rouva. Sen kyllä uskon. Mutta minun mielestäni — — —
Parooni. Sivistyneenä naisena pitäisi teidän huomata, että mun on meneminen.
Rouva (elävästi). Niin on, — sivistyneenä naisena — (arvokkaisuudella) niin, minun ei sovi teitä kiusata.
Parooni. Älkää vain ymmärtäkö minua väärin, älkää luulko, että minä koskaan ystäviäni — —
Rouva (istuu sohvaan). Ei, hyvä parooni, minä tunnen nyt pyytäneeni mitä te kunnian-miehenä ette saata tehdä. No niin, minun seurueeni, meidän pienet kokouksemme — (kyynelissä) kaikki te viette mennessänne — vaan — mitäs sille voipi! Menkää, parooni — minun kunnioitukseni seuraa teitä!
Parooni. Te tahdotte siis — —? — Jääkää hyvästi! Älkää unohtako totista, rehellistä ystävää. (Menee, seisahtaa ovelle). Min'en saata! Rakkaus on voittanut kunnian — oi, Mathilde! (Panee pois hattunsa). Minä jään.
Rouva (hypähtää ylös). Oi, te olette tosiaankin herttainen! Tämä alttiiksi pano, tämä uhraus — —! Herra parooni, se on liian, liian suuri! — Kuinkahan minä saattaisin osoittaa — — —? Kuulkaapas, te lupasitte kirjoittaa kaikki vieraamme listalle; älkää vain millään muotoa unohtako ainoatakaan omista ystävistänne; kaikki ne ovat myöskin meidän ystäviämme.
Parooni. Herttaisin vaimo, minä alan heti — — (istuu pöydän ääreen).
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset. Vagtel.
Vagtel. Hyv'iltaa! (Panee pois hattunsa ja keppinsä, käydä teputtelee sukkelaan edestakaisin, hyräillen). Hum, hum, hum, mitä nyt lie tekeminen?
Rouva (lempeästi). Sinä viivyit niin kauan, ystäväni, ja annoit minun kitua täällä, kuin kuoleman tuskassa.
Vagtel (tyytyväisenä). Oletko sinä ollut surumielin minun tähteni, käpyseni? — Herra varjele, minä olen myöskin ollut surumielin sinun tähtesi, sillä, Tiina-kulta (vallan pelon vallassa) min'en ole saanut äyriäkään!
Rouva (innokkaasti, vaan masennetulla äänellä). Siis olen minä häväisty!
Vagtel. Noo! (kävelee jälleen edestakaisin). Hum, hum, hum!
Rouva (seuraten häntä). Ei viiniä eikä makeisia! Sitä min'en kestä!
Vagtel. En minäkään! (kovemmin). Hum, hum, hum!
Parooni (kirjoittaissaan). Kas, herra sihtieri laulaa? — Ahaa, hyvällä tuulella!
Rouva (aivan ystävällisesti). Mainiolla tuulella! Minä kerroin hänelle erinomaisen hauskan uutisen.
Vagtel. Niin, niin verkkasen hauskan — uutisen — — humhum.
Rouva (elävästi). Sinä lupasit 40 taaleria, ja puoti-rätingin lupasin minä myöskin suorittaa heti sinun tultuasi. Johannes, sinun täytyy toimittaa rahoja.
Vagtel. Mistä Tiina-lintuseni? Sanohan vain mistä, enkelini, niin...
Rouva. Sinun pitää tietämän lähteet.
Vagtel. Niin, mutta min'en tiedä muuta, kuin veto-ojat.
Parooni (kirjoittaen). Rouvaseni, nyt minä muistin erään uuden ystävän, jos suvaitsette, niin........
Rouva. Kernaasti, mielihyvä»llä, tiedättehän sen. Ja se on?
Parooni. Majuri von Strale.
Rouva. Hänhän se on, tuo hirveä koron-kiskoja, oikea juutalainen, kuten olen kuullut.
Parooni. Majuri? Ha, ha, ha! Pelkkää parjausta! Hän on con amore kuluttanut summia ystäviensä hyväksi — minun muiden muassa.
Vagtel (innokkaasti). Teidän eduksenne! Niinkö?
Parooni. Kuten sanoin, sepä juuri lieneekin pannut tuon huhun alkuun. Hän on minun paraimpia ystäviäni.
Rouva. Taivaan herra, kuinka hän on tervetullut! (Vaglel'ille) Siinä kuulet; siitä tulee tarkkaan valittu seurue ja jälki-ruuaksi mulla ei ole muuta kuin sinun sanasi — se sinun pitää pitämän!
Vagtel. Sen minä tiedän! Minä koen, minä hankin rahaa makeisiin, viiniin, puoti-rätinkiin, kaikkiin, kun sinä vain (viepi häntä ovelle) menet tiehes ja jätät minun rauhaan.
Rouva. Ilolla, ystäväni (taputtaa häntä). Sinä olet kuitenkin mun oma kiltti sihtierini. (Menee sivu-ovesta).
Kymmenes kohtaus.
Parooni. Vagtel.
Vagtel (its. tullen takaisin). Niin juuri, minä olen (lyöden itseään korvalle). Yömyssy! — Tohvelit!
Parooni (kirjoittaen). Mitä sanoitte?
Vagtel. No, minä vain puhuin itsekseni.
Parooni. Kas, — vai niin, rouva on jo mennyt? Teidän luvallanne — (aikoo mennä).
Vagtel (estää häntä). E-ei, suokaa anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, uskallanko minä —
Parooni (erinomaisen kohteliaasti). Minä olen kaikessa teidän palvelianne.
Vagtel (aivan hölmönä). Minä ai'oin — hehehe, minä arvelen, että huomena tulee kaunis ilma, koska (pyyhkii hikeä otsastaan) nyt on näin kuuma, ja, — mitä mun piti sanoman — en, en minä siitä aikonut puhua. Minä pyydän, olkaa vakuutettu siitä, että — että ette halveksi — — —
Parooni (pyyhkäsee jaloillaan). Herra sihteeri! (its.) Mitä? Ehkä joku lahja?
Vagtel. Ett'ette halveksi — minun vakuutustani ystävyydestäni ja sitten (vikkelästi) — lainatkaa mulle 100 taaleria — huh!
Parooni (pienen äänettömyyden jälkeen). Rakas ystäväni, teidän luottavaisuutenne ilahuttaa minua, vaan —
Vagtel (vilkkaasti). Kyllä minulla varoja on, on niinkin, runsaasti varoja, vaan (teeskennennyllä ilolla) hehehe, minä olen nyt aivan sattumalta joutunut noin, hieman välikäteen pariksi päivää.
Parooni (ystävällisesti). Eikö pidemmäksi aikaa? Onnen mies! Minä vakuutan, minun suurin iloni on palvella teitä — — — mitä minä sanonkaan? Minun velvollisuuteni on — — vaan (myöskin iloisesti) hahaha, minä olen myöskin sattumalta joutunut decadence'en — noin viikon päiviksi.
Vagtel (toivotonna). Vai niin — —
Parooni (hilpeästi'). Muuten on hauskaakin väliin olla tuommoisessa pikkupulassa, Hahaha!
Vagtel (koettaa samoin). Saakurin hauskaa, hahaha!
Parooni. Kun tietää saavansa rahoja, hahaha!
Vagtel. Niin, kun sen tietää, niinkuin esim. — me, hahaha! (Äkkiä totisesti) Mutta jos nyt kuitenkin niin tapahtuisi, ett'en minä saisi rahojani juuri määräpäivänä — jos te saisitte ennen, niin tohtisinko minä siinä tapauksessa tulla — — —
Parooni. Minun luokseni? Paras ystäväni, tulkaa te vain huoletta, kyllä minä koetan (Its.) aina pyytää anteeksi, ett'en saata.
Vagtel. Voinko minä luottaa siihen?
Parooni. Tuoss' on käteni.
Vagtel. Min'en, toden totta, olisi luullut teitä niin helläluontoiseksi.
Parooni. Sydämeni pohjasta.
Vagtel. Niin, koska te äsken puhelitte raha-asioistanne majurin kanssa —
Parooni. Ahaa, siitäkö te arvelette — hahaha, peijakkaan hienosti!
Vagtel. Niin — älkää panko pahaksenne. Mutta suvaitsetteko siten osoittaa mulle hyväntahtoisuuttanne? Kun minulla nyt on teidän lupauksenne, saatan minä — huh, kuinka ilma on raskas — saatan minä koettaa erästä keinoa. Täss' on 200:n taalerin obligationi.
Parooni. Ahaa, obligationi! Ja sitä te ette tahtonut päästää käsistänne!
Vagtel. En juuri kernaasti. Minä pidän sitä — (katselee peloissaan ympärilleen) vait! — Minun mielestäni tulee tuolta joku —, niin — pidän sitä pyhänä kapineena, jota en tahtoisi vaimoni tieten käyt tää (pöyhkeillen) sillä mulla on muita varoja. Ettekö te tahtoisi — tietysti mainitsematta minun nimeäni — tallettaa tätä ystävällenne, majurille, puolestatoista sadasta taalerista kahdeksaksi päivää, (innokkaasti) sillä minä tahdon sen takaisin jälleen —- tuon saman, herra parooni, tuon saman. Tahdotteko?
Parooni. Aivan kernaasti.
Vagtel (hölmistyneenä, peljästyksissään). Aivan kernaasti?! (Malttaa). — Niin — oi, te olette pelkkää hyväntahtoisuutta!
Parooni. Oo — hän asuu aivan tässä lähellä; — parin minuuttia kuluttua, vanha, rehellinen ystäväni, pääsette pulastanne. (Kiiruhtaa perä-ovesta).
Yhdestoista kohtaus.
Vagtel (kohta) August.
Vagtel (yksin). Niin, jumala suokoon! — Rehellinen, sanoi hän — olisiko hän kenties huomannut jotain? Huh, kuinka minä olen levoton, minä onneton mies! (Kävelee ympäri huoneita, tekeytyy uljaaksi). No, phyh! Eihän se niin vaarallista ole; kyllähän minä siitä pulasta pääsen. — Tehty kuin tehty; — no, nyt min'en enää ajattele sitä ollenkaan — talilali hmhmhm — niin, mutta sepä se juuri onnettomuus onkin, ett'en saata olla sitä ajattelematta.
August (reippaasti). Vai niin, nyt sinä olet kotona, isä.
Vagtel (hypähtää tykkänään pelvon sortamana). No, mitä se? Ai'otko peljättää minut kuoliaksi?
August (tyynesti). Mikä sua vaivaa? Minun piti vain ilmoittaa, että tapasin Dahl'in, ja hän sanoi valtioneuvoksen kohta tulevan tänne.
Vagtel (hoiperrellen). Valtioneuvoksen? — Aa, minä voin pahoin — ai!
August. Mitä se on? Minä — — —
Vagtel. Älä, älä — sinä jäät tänne — — ei, ei — mene! — Parooni — juokse kiireesti — älä, se on jo myöhäistä! — Kuule, sano minun ei olevan kolona.
August. Mutta hän on juuri pyytänyt —
Vagtel (äkäisesti). Min'en ole kotona!
August. Hän tulee jo rappusia ylös.
Vagtel (kummallisesti). Minä olen kotona. (Pitää Augustia käsivarresta). Mutta jää sinä tänne. — (Miehistäen itseään'). Ja nyt pelko hiiteen!
Kahdestoista kohtaus.
Entiset. Valtioneuvos.
Vagtel (rientää valtioneuvosta vastaan, vetäen väkisin Augustia muassaan). Nöyrin palvelianne! Tervetuloa! Kuinka voitte? Terve ja raitis?
Valtioneuvos (iloisesti). Niin aivan. Ja te?
Vagtel. Noo — aina vireä, herra valtioneuvos. Me vanhat — hahaha!
Valtioneuvos. Tämä on teidän poikanne?
Vagtel. Teidän palvelianne — —
August (keskeyttää äkkiä). Isäni aikoi juuri pyytää lupaa esitellä minua hyväntekiälleni. (Hiljaa) Mutta päästähän toki!
Vagtel. Niin, kuten jo sanoin, minä ai'oin — —
Valtioneuvos. Minä toivon toki, ett'ei odottamaton tuloni ole teille haitaksi.
Vagtel. Minulle? Herra varjelkoon! Se on minun suurin iloni, mutta minä — —
Valtioneuvos. Kenties teidän monet rätinkinne saattavat teidät vähän hämmennyksiin?
Vagtel. Mun — (innolla) Mitä vielä, — ei millään muotoa!
Valtioneuvos. Hm, lienee kuitenkin vähän vaivaloista, noin killingittäin koota suurta summaa: Sillä meidän kassamme on, Jumalan kiitos, jo jotenkin suuri.
Vagtel. Niin on — oi, se on kelpo kassa.
Valtioneuvos. Tähän saakka olen ollut varsin tyytyväinen teidän järjestykseenne.
Vagtel (uljaammin). Niin, järjestys, se onkin minun keppihevoseni. Kohta kun äyrinkin saan — heti kirjaan!
Valtioneuvos (hymyillen). Ja sitte kassaan!
Vagtel. Ja sitte kassaan, niinkuin leimaus — luonnollisesti, hehehe!
Valtioneuvos. Äsken, kun lähetin teille obligationin — — —
Vagtel (jälleen levotonna). Obliga — —
Valtioneuvos. Lienettehän te sen saanut?
Vagtel (kumartaa äkkiä). Niin, olen, minä —
Valtioneuvos. Silloin en tiennyt, mitä nyt tiedän, muuten olisin tuonut sen itse —
Vagtel (vastoin tahtoaan). Suokoon Jumala!
Valtioneuvos. Miksi niin?
Vagtel. Siksi — siksi — että minä ennen olisin saanut kunnian nähdä teidät.
Valtioneuvos. Minä arvelin, olisiko ollut vika allekirjoituksissa, sillä Dahl tuli suoraan vekselikauppiaan luota ja — vaan, — (painolla) kun minä puhun teidän kanssanne pari sanaa kahdenkesken —
Vagtel (Its.). Hän tietää sen! Kuinka hän jo näin pian on — (pitää kiini Augustista, joka kumartaa ja aikoo mennä). Ei, sinä voit kyllä — — —
Valtioneuvos (ystävällisesti). Ei, poikanne on aivan oikein käsittänyt tarkoituksen (kättelee Augustia). Minä toivon, se on hänelle mieluista, että hän tällä kertaa pidetään asian ulkopuolella.
August. Sit' en saata epäillä, kun niin on teidän tahtonne. (Menee perä-ovesta).
Kolmastoista kohtaus.
Vagtel. Valtioneuvos.
Vagtel (liikkumatonna. Its.). Kas niin! Nyt hän alkaa minua pinnistää — ja ratkoa!
Valtioneuvos. No, nyt me olemme kahden, herra sihteeri!
Vagtel. Niin olemme, herra valtioneuvos.
Valtioneuvos (totisena). Älkää luulko, että minä hetkeksikään olen heittänyt teitä silmistäni; minä seuraan tarkoin jok'ainoata virkamiestä, joka on minun tarkastettavanani, enkä jätä ainoatakaan tilaisuutta —
Vagtel (on tuskissaan juuri ilmaista itsensä). Oi, herra valtioneuvos!
Valtioneuvos. Älkää kiitelkö. Minä voin tarjota pojallenne kelpo viran.
Vagtel. Mitä — mitä sanotte?
Valtioneuvos. Minua on pyydetty toimittamaan kunnon mies erään tärkeän laitoksen johtajaksi, ja minä tiedän saavani kunniaa valitsemastani, kun luotan teidän poikaanne.
Vagtel. Ja ainoastaan sentähden — — (mieletönnä ilosta) voi mua kymmenkertaisesti onnell — — — min'en voi enempää.
Valtioneuvos. Hillitkää iloanne. Hänellä on vapaa tahtonsa, siksi minä toivoin, ett'ei hänen pitänyt olla läsnä.
Neljästoista kohtaus.
Entiset. Rouva (sivu-ovesta).
Rouva. Mitä tämä? Herra valtioneuvos! Oi, kuinka te teette minut sanomattoman onnelliseksi. Istukaa, oi, minä pyydän!
Valtioneuvos. Älkää vaivatko itseänne; minun asiani on jo toimitettu.
Rouva. Aiotteko mennä pois? Herran tähden, eikö meidän toki ole kunnia nähdä teitä huomenna jälleen?
Valtioneuvos. Nähdä minua huomenna?
Vagtel (töytäisee vaimoaan). Hm, hm!
Rouva. Niin — meille tulee moniaita hyviä ystäviä päivälliselle.
Vagtel, Hm, hm!
Valtioneuvos (hämmästyen). Vai niin, —? Minun ei kuitenkaan ole kunnia, se on päätökseni. Kun minä olen naimaton ja rakastan yksinäisyyttä, en voi kutsua ketään luokseni; sen vuoksi olen ottanut principikseni, olla käymättä kenenkään luona — siten saapi paraiten olla rauhassa. (Kumartaa, aikoo mennä).
Viidestoista kohtaus.
Entiset. Parooni.
Valtioneuvos. Kas, parooni Lillie?!
Rouva (ylpeästi). Yksi meidän ystäviämme.
Valtioneuvos. Oo, onni lienee teille varsin myötäinen, koska parooni on teidän ystävänne.
Parooni. Te olette liian kohtelias, herra valtioneuvos.
Vagtel (salaa). Antakaa obligationi takaisin!
Parooni (samoin). Se on jo paikallaan, tuoss' on rahat!
Vagtel (pistää rahat lakkariinsa). Niin, — nyt se on tehty!
Valtioneuvos (on tarkasti silmäillyt ympärilleen). Teidän huoneenne ovat erinomaisen uljaat, ystävänne samoin; tosiaankin, teidän onnenne hämmästyttää minua. (Kumartaa, menee, he aikovat seurata häntä, hän kääntyy). Minä pyydän, ei mitään sievistelyjä — (äkeästi) minä vakuutan, min'en vähintäkään sievistele! (Menee).
Kuudestoista kohtaus.
Entiset, paitsi valtioneuvos.
Vagtel (Its.). Huh, nyt voin toki jälleen hengittää. — Olipa se pirun leikkiä!
Rouva. Kuinka se mies on läpi kohtelias!
Vagtel (miehekkkäästi). Niin! — Arvaappas minkätähden hän itse tuli tänne? — — Hänellä on suuria aatteita mielessä Augustia kohtaan.
Parooni. Mitä te sanotte? Toivotan onnea!
Rouva. Noo, ystäväni — — —
Vagtel (ajatus syntyy äkkiä hänen aivoissaan). Nyt minä tiedän! (Its. käyden edestakaisin). Nyt ei tule obligationista kysymystäkään ennen kokousta, ja siksi — se on selvä, — itse kohtalo osoittaa minua avun ja pelastuksen polulle. (Rouvalle) No, nyt sinä saat rahoja, niin — ja jätä minut sitte rauhaan.
Rouva. Voi, sinä suloinen enkeli! — Herra parooni, meidän vieraamme?
Parooni (kiiruhtaa pöydän ääreen). Lista on kohta valmis.
Rouva (hyvitellen Vagtel'ia). Tuleppas nyt, niin minä näytän sinulle, kuinka suuri puoti-rätinki on.
Vagtel. Kiitoksia! — Tiina, Tiina, sinä olet ilkeä Eeva. (Menevät).
Seitsemästoista kohtaus.
Parooni, (kohta) August.
Parooni. Suuria aatteita mielessä August'ia kohtaan? Diable! valtioneuvoksen rikas veljen-tytär alkaa varmaankin — — hm, hm — — — tuo poika on siis aivan onnen helmassa.
August (perältä, hattu päässä, katselee ympärilleen). Jokohan Grethe lie mennyt? Hän menköön ensin vanhempainsa luo; minä menen jälestäpäin, suoritan asiani säännöllisesti. Hän saapi nähdä, että aikeeni on ollut totta.
Parooni (katsahtaa taakseen). Aa! (Nousee, kumartaa). Toivotan onnea!
August. Mihin?
Parooni. Ettekö tiedä? — Valtioneuvos Dobel oli täällä; hänellä oli suuria aikeita mielessä teitä kohtaan.
August. Mitä aikeita?
Parooni. No, mitäs muuta, kuin naimis-esitys?
August, Min'en ymmärrä teitä.
Parooni. Hänellä on veljen-tytär, kaunis olento, 30-vuotias, jolla on ihastuttava, oikein hurmaava omaisuus: 50,000 taaleria ja, — no, eikös kelpaa? Te loukkasitte minua äsken, vaan minä otan kuitenkin osaa teidän onneenne.
August. Tosiaankin? — Ottakaa se kokonaan.
Parooni. Potkasetteko te niin suuren onnen luotanne? Kaikkia vielä!
August (iloisesti). Kaikkia vielä! Minä saavutan paljon suuremman.
Parooni. Eikös peijakas! Missä?
August (kuin ennen). Krokodiili-kadulla. Minä menen juuri sitä etsimään — ja, saatte nähdä, minä sen löydänkin, (kiirehtää ulos perä-ovesta).
Kahdeksastoista kohtaus.
Parooni, (kohta sen jälkeen) Mathilde ja Grethe (aivan yksinkertaisessa puvussa).
Parooni (yksin). Krokodiili-katu! — Mikä se on? — Missä on Krokodiili-katu? — Se on varmaan jonkunlainen sola, johon hän on piiloittanut tuommoisen hellän ystävän, joka käy huivi päässä, ja nyt hän aikoo — aa, se on oivallista! Minun pitää saaman tietää, kuka se on — vaan miten? Mon dieu, ken voipi asua — Krokodiili-kadulla?
Mathilde (sivu-ovesta, aikoo ulos perä-ovesta). Min'en saata pukeutua yksinkertaisemmin! (huomaa paroonin). Ai!
Parooni. Neiti, ai'otteko jättää meidät?
Mathilde. Minä menen teateriin.
Parooni (hyppää hattuaan noutamaan). Suvaitsettehan — —?
Mathilde. Älkää, älkää, neito on toimittanut mulle hevosen. (Aikovat mennä).
Parooni. Ahaa, neitsyt! Anteeksi — pari sanaa. Te tietysti tunnette kaikki kaupungin solat ja loka-kujat — missä on Krokodiili-katu?
Grethe (äimistyen). Krokodiili-katu!
Mathilde (kuiskaten). Tietäneekö hän?
Grethe (samoin). Se on vaan pilkkaa.
Parooni. Ettekö tiedä?
Grethe. Tiedän kyllä, mutta sitä on vaikea osoittaa ja luultavasti myöskin tarpeetonta, sillä herra paroonin arvoisuus on liian suuri sillä kadulla käymään.
Parooni. Jaa! Enkös minä sanonut! Saattaa menettää hyvän nimensä, hahaha!
Grethe (innolla ja pilkalla). Siellä uhkaa vielä suurempikin vaara teidän persoonaanne — minun isäni asuu Krokodiili-kadulla! (Menee kiireesti Mathilde'n kanssa).
Yhdeksästoista kohtaus.
Parooni, (kohta) Vagtel ja Rouva.
Parooni (lakkaa yhtäkkiä nauramasta). Se on tuo tyttö!! — Se on verratonta! — Ja August on nyt hänen isänsä luona kosioimassa. — Bien, monsieur! Nyt minä voin kostaa, ja tuntuvasti! (Heittäikse sohvalle, soittaa molemmilla kelloilla).
Vagtel. Rouva. Mitä nyt, herra Parooni, mitä nyt?
Parooni. Minä pyörryn ystävyydestä teitä kohtaan! Hirveä vaara uhkaa teitä — se on nyt kauheimmallaan!
Vagtel. Rouva. Kuinka?
Parooni. Tyyntykää! Minä olen huomannut sen otolliseen aikaan — se voidaan vielä poistaa muutamassa silmänräpäyksessä; kun valtioneuvos esittelee loistavia tarjouksia teidän pojallenne — arvatkaapas, missä hän juuri silloin on? — — Krokodiili-kadulla kosioimassa teidän palvelus-neitsyttänne.
Vagtel. Siinä se!
Rouva. Ah! — Minä voin pahoin! (vaipuu tainnoksiin; parooni tuo kiireesti hänelle tuolin).
Vagtel. Mitä me nyt teemme?
Rouva. Matruusin tyttöä! — Voi, niin suurta häpeää! Voi!
Parooni. Teidän pitää mennä estämään sitä.
Rouva. Minä menen! — Seuraattehan te minua sinne?
Parooni. Anteeksi! — Minä pelkään sekaannuksia, jotka — —
Rouva (äkkiä). Luuletteko niiden rupeevan tappelemaan?
Parooni. Ei suinkaan rouvasväkeä vastaan!
Rouva (Vagtel'ille). Sitte täytyy sinun tulla mukaan.
Vagtel. Luonnollisesti! — Minä juoksen vaunuja noutamaan.
Rouva. Ja minun täytyy pukeutua paremmin, sillä heidän pitää kunnioittaman minua; — hm, mokoma roistoväki.
Parooni, C'est le mot, — mokoma. —
Kaikki. Roistoväki!
Kolmas näytös.
Yksinkertainen, vaan siisti huone. Perähuoneesen johtaa oikealla — yleisöstä — ovi. Laiva riippuu katosta; vasemmalla kirjahylly puoli kyynärää seinästä, kolmen neljän kyynärän pituinen, pitkä, viheriäinen kartiini peittää sen tykkänään. Peräseinällä pari hyllyä, joilla on suuri messinkinen kahvikannu, porsliinia, moniaita kiinalaisia lakeerattuja maljoja kaksi pagodia ja suuri kristalli-kolpakko. Toisen hyllyn alla riippuu viulu. Sekä perällä että sivuilla yksinkertaisia kuvia pienemmissä ja suuremmissa mahonki-raameissa. Pieni pöytä kummallakin sivulla.
Ensimmäinen kohtaus.
Palle. Ellen (täydessä puuhassa, järjestellen kynttilöitä, tuoleja ja pöytiä).
Palle (pysähtyy yht'äkkiä keskelle permantoa kynttilä kädessä, jolle ei näy löytävän paikkaa; hyräilee). Tordenskjöld, tuo suuri mies, Kalain eri hinnat ties! (Ellen kiireissään töyttää häneen). Hä? Yhteentöyttäys? Vaikka minulla oli signaalit ja laternat ulkona! (Ottaa kiini hänen ympäriltään). Siitä on rangaistus! (Suutelee häntä).
Ellen (nureillaan). Se oli oma vikasi; miksi —
Palle. Oletko möttösilläsi? (Panee kynttilän pois, aikoo uudestaan ottaa hänet kiini). Sitä suurempi rangaistus!
Ellen (lykkää hänet luotaan). Narrinhäntä! — Häpeehän toki — ikääsi.
Palle. Ikääni? Sinä laskettelet turhia, Ellen? Mitä vuodet voivat sille, jolla on tuommoinen muija — oikein suloinen, fyyry — hei! (Hypähtää, lyöden jalkapohjiaan). Viimeiset parikymmentä menevät täyttä piilivintiä, kun vaan näen tämän fyyryni Kaksoissini-tulen, sun sulo-sini-silmäsi. (Ottaa häntä molemmista käsistä, pudistaa häntä). Sinä tullin-varas — tahdotko hymyillä, vai hä?
Ellen (ei voi olla hymyilemättä, läpsähyttää häntä poskille). No, sinähän olet varsin hupsu! (Liikunnolla perällepäin). Jos joku tulisi tuolta, saisi se nauraa vatsansa täyteen.
Palle. Sitä parempi, nöpöseni, — he olisivat iloiset, ja senpävuoksi juuri olemme kutsuneetkin heidät tänne. Siellä he istua jonottamatkin kuin ahvenet, tupakan-savu-pilvessä; mutta jahka vain Qvit tulee, niin kyllä pakina alkuun pääsee.
Ellen. Niin, hän, — "ota hännästä kiini." Tänään minä pyysin häntä tulemaan aikaisin kotiin — vaan odotapas sitä! Ei, hän on kiusoittava ihminen, — min'en kärsi puhuakkaan hänestä.
Palle (kuivasti). Ehkä hänelle on tapahtunut jotain.
Ellen (elävästi). Tapahtunut jotain? — Qvit'ille? Herra varjele! Ja sen sinä sanot niin rauhallisena? Hyi, häpee, Palle! Hän, joka kernaasti panisi henkensä alttiiksi meidän tähtemme! Meidän pitää heti — — —
Palle (estää häntä) Sanoithan sinä äsken, ett'et kärsinyt puhuakkaan hänestä.
Ellen (innossaan). Se oli lörpötystä vain!
Palle. Sitäpä minä juuri tahdoinkin osoittaa sinulle; Qvit'in suhteen voit olla aivan rauhassa — hän on kirja-auksionissa.
Ellen. Huh! — Hyi, kuinka sinä peljätit minua! Vaan sen minä ansaitsinkin. Nyt siitä on juuri tesmälleen 15 vuotta, kun johtajamme salli meidän hyyrätä hänelle tämän huoneen, — eikä koko tällä ajalla ole kulunut ainoatakaan päivää, jona hän ei olisi ottanut osaa sekä meidän iloihimme että suruihimme. (Innostuen) Hän, se on koko peijakkaan mies! — Hän elää, hyödyttääksensä kaikkia, paitsi itseään. Hänen olisi vähintäinkin pitänyt päästä ministeriksi tahi vaivaisten holhojaksi.
Palle. Kiusa ja piina! ei millään muotoa, mamma, sitten ei hän olisikaan muuttanut meidän luoksemme.
Ellen. Totta sekin. Se oli taivahan tahto. — Se ei olisi ollut kyllä, että sinä kiivaudessasi vannoit tekeväsi Fredrik'istä virkamiehen. Ellei Qvit olisi auttanut meitä pitämään häntä kotoa poissa, tietoja saamassa ja ihmis-tapoja oppimassa, — olisi hän saanut juoksennella pitkin katuja toisien nulkkien kanssa, ja siten olisi hänestä tullut ainoastaan matruusi sen sijaan, kuin hän nyt on kiivennyt asiamieheksi ministeristössä. —
Palle. Niin, — mutta hänen pitää, verkkasen tuli, kohoaman korkeammalle vielä, mammaseni, ennenkuin salaisuus ilmi päästetään.
Ellen. Niin juuri! Ja siitäkin on meidän Qvit'iä kiittäminen. Hän on täyttänyt sinun hartaimman halusi, on liiruttanut Fredrik'in hyviin kirjoihin tuon Tasroodi Dobelin luona.
Palle (äkäisesti). Älä mainitse sitä ryökälettä tän'iltana, kun minä tahdon olla iloinen! Koko hyörimiseni ja pyörimiseni tarkoitus on ollut keittää kostoa tuolle staatsroodille, ja, Jumal' anteeks' suokoon, välin minä luulen, että se on ollut tämä koston himo, joka on saattanut minut uhraamaan kaikki almuni ainoastaan Fredrik'in hyväksi — jotta Grethe on saanut seilata omaa kurssiaan.
Ellen (nyrpeästi). No, no, eipä hänkään ole vesiajolle joutunut. Siinäkin töyttäymme Qvit'iin jälleen! Hänen kirjansa ovat saattaneet Grethe'n ihmistapoihin. Kun hän laskee saksaa Qvit'in kanssa, — min'en sitä ymmärrä, — vaan sen toki kuulen, että hän saksoittaa oikein oivasti. Rouvasväen hienouksia hän on myöskin oppinut, siitä saa hän kiittää kummiaan; kelpo tyttö hänestä on tullut — —
Palle (Ellenille kiihkoisella äänellä). Siitä saa hän kiittää sinua.
Ellen (keskeyttämällä, hänen äänellään). Niin saakin, pilkka-kirves. Noo, ja nyt hänellä on hyvä paikka.
Palle. Sum, sum, sum, helvetin mallin mukaan. Rouva on oikea meri-peikko.
Ellen. Mitenkä?! — No, sitten Herra armahtakoon Gretheäni. Hän ei itse saata sitä sanoa; siksi on hän liian hiljainen. Mutta kun minä sen tiedän — hyvä! Qvit'in ei pidä saaman siitä tietoa, sillä hän on tehnyt kaikki hyvässä tarkoituksessa; mutta, niin totta kuin tässä seison, huomenna menen minä rouvan puheille ja soitan hänelle korvat täyteen, niin jotta — — —
Toinen kohtaus.
Entiset. Fredrik.
Ellen. (lentää yht'äkkiä Fredrik'iä vastaan helliinmällä rakkaudella). Fredrik! — Sinäkö, poikani! (Syleilee ja suutelee häntä). Hei, hei! kuinka sinä näytät sievältä! (Niiaa syvään). Herra asiamies — ministeristössä, no, äläpäs nyt enää! (lentää yht'äkkiä Pallen luo, toimessaan). Palle, eipäs nyt kummempaa, tules katsomaan — kulta-ketjut! (Nauraen ja itkien yht'aikaa). Pojalla on kulta-ketjut kaulassa! (tarkastelee häntä joka puolella). No, annas, kun mä nyt katselen sinua oikein tarpeekseni, (heittäikse jälleen hänelle kaulaan). Oi minun hyvä, rakas poikani! (kääntyy, huomaa Pallen rauhallisuuden, hämmästyen). Ja sinä, — sinä seisoa töllötät, kuin ruotsalainen katovuonna, vaikka näet minun niin iloisena, että — —
Palle. Minä odotan vain koska sinä tulet valmiiksi. Sinun ilosi ottaa niin suuren tilan; kaksi noin suurta iloa ei mahdu yht'aikaa näin pieneen huoneesen.
Ellen. No, sinä nyt olet semmoinen — (rakkaasti) Älä sinä huoli mitään siitä, mitä hän sanoo, poikaseni; kyllä hän pitää sinusta niin paljon kuin minäkin; (innoissaan) vaan ei myöskään enemmän, sillä se on mahdotonta. Kuulepas, minä olen hirveästi kaivannut sinua.
Fredrik. Entäs minä sinua, äiti! Minä tahtoisin niin kernaasti käydä joka päivä luonasi, jos isä vain — — —
Palle. Muutama rappu korkeammalle vielä! Laita ensin niin, että saat sellaisen arvon, jolla on "rooti" hännässä, niinkuin esimerkiksi "justisrooti", hov — tai stas-rooti, tahi kuitenkin vähintäinkin keheimrooti, — sitten vasta voit pitää kunniana, että olet syntynyt Nyboder'issa.
Fredrik (äkkiä, miettien hetkisen). Kuules isä, — tuleeko tänne tän'iltana ainoastaan tavalliset vieraat?
Palle. Luonnollisesti, ainoastaan minun hyviä, vanhoja ystäviäni, jotka kaikki ovat siinä uskossa, että äiti on ollut ainoastaan sinun imettäjäsi. — Mutta miksikä sitä kysyt?
Fredrik. En tiedä, vaan — (äkkiä) onko Grethe jo tullut?
Ellen. Ei vielä, mutta mene sinä sillä välin juttelemaan vieraiden kanssa; ne pitävät kaikki sinusta niin hirveän paljon, ja sinä — — —
Fredrik. Oi, minua ilahuttaa nähdä heitä. (Itseks.) Merkillistä — mitä hän lie tarkoittanut?
Palle. Mene nyt tuonne sisään, poikani! Mamma ja minä siivoomme vain kaluja vähän seinemmälle, sillä tottahan, lempo vie, saadaan pieni polska toimeen tän'iltana, jos ei muuta.
Fredrik. Minä menen, minä menen! (Menee perä-ovesta).
Kolmas kohtaus.
Palle. Ellen.
Ellen (alkaa kiireissään yht'äkkiä asettaa tuoleja keskelle lattiaa). Semmoinen nuori siisti mies! Kuinka hän on kaunis, näppärä ja sievä! Herra suokoon hänelle pian pikkusen keheimrootin nimen, jotta minä saattaisin mennä hänen kanssaan teateriin, ja — —
Palle. No, mutta hiisikö sinua riivaa, Ellen, kun asetat tuolit keskelle permantoa?
Ellen (kooten ajatuksiaan). Mitä? (huomaa). Enkös, häpeä olkoon, teekin niin — (äkäisenä) mutta minä olin asettavinani niitä sivulle. (Istuu sille, jota pitää kädessään). Siten ilo vaikuttaa, Palle! Sin'et saa nauraa minulle, poikaseni; mutta kun minä ajattelen asiamies Fredrik'iä, niin en tiedä, millä jalalla seison.
Palle. Ja sentähden kai istutkin?
Ellen (nousee sukkelaan, äissään). No, kas — niinhän minä teenkin! Ihanhan minä olen takaperoinen (asettaa tuoleja sivulle). Ne lapset, ne lapset! Kun minä ne näen, tulen aina iloisemmaksi, kuin sietää voin. (Pysähtyy). Mitä se? Vaunut, — jotka pysähtyivät tuohon — (pudottaa tuolin). Herra varjelkoon — se on varmaankin Qvit, hän on saanut jonkin vamman!
Palle. Mitä höpiset!
Ellen. Niin — siten on varmaan laita! Voi, voi, jok'ainoa hetkihän vahinkoja tapahtuu! — Tst! — Nyt häntä kannetaan rappusia ylös.
Qvit (ulkona). Tätä tietä! — Kas niin — astukaa varovasti, tääll' on pimeä!
Ellen (huudahtaa sydämestään iloisena). Hän voi puhua!
Palle (samoin). Ei mitään vaaraa! (rientävät kilpaa ovelle, josta Qvit astuu sisään).
Neljäs kohtaus.
Entiset. Qvit (pussineen, hänen jälestään) Grethe. Mathilde.
Qvit (ovessa). Tehkää hyvin!
Ellen ja Palle (tarttuvat hänen käsiinsä, vievät hänet etu-alalle). Kuinka voitte?
Qvit (kadottaa pussinsa, töllistää hämmästyksissään heihin). Minäkö? (Iloisesti) Erinomaisen hyvin.
Ellen (lyö kätensä yhteen). Te ette siis olekkaan taittanut kättä, ettekä jalkaakaan?
Qvit (hämillään). En! — Olisiko minun pitänyt?
Ellen. No, ei, — Herra varjelkoon! Mutta minkätähden te tulitte ajaen?
Qvit. Ts, ts! muorikulta! Enhän minä ajanutkaan, vaan kun juuri olin katu-ovella, tuli Grethe laskien, niin että — — —
Ellen. Grethe! (Katsahtaa taakseen, rientää Grethen luo). Oletko sinä täällä, käpykkäni?! (suutelee ja taputtelee häntä). No, kuinka sinä voit? — Voi, tyttö-riepu, minä kuulin isältä, että sinun emäntäsi on hirveä — — — (Grethe, tahtoen keskeyttää häntä, peräytyy askeleen, jotta Ellen seisoo suoraan Mathilden edessä). Hei, mutta kukas tämä pikku neito on, joka on sinun muassasi?
Grethe. Hänen tähtensäpä juuri minä tulinkin ajaen. Hän on minun ystäväni, joka tahtoi käydä vanhempiani katsomassa, ja kun hän pitää minusta niin paljon — — —
Ellen ja Palle. Noo, — tervetulleet!
Ellen. Vai niin — te pidätte minun Grethestäni? No, tehän olette kelpo tyttö! (Suutelee Mathilde'ä). Kiitoksia, että tulitte meitä katsomaan. (Ystävällisellä toimeliaisuudella) Hattu pois, lapsikulta! Antakaapa min — — —
Mathilde. Te olette liian hyvä.
Ellen. Mitä vielä! Mitä puhetta tuo! (otettuaan hatun hänen päästään) Kas, täälläpä vasta kauniit, ihanat kasvot! (mennessään hattu kädessä Pallen sivuitse) No, siinä on sinulle jotain katsottavaa, veitikka.
Palle (Mathildelle pöyhkeillen). Niin, muorista tuossa voitte huomata, että minä pidän paljon kauniista kasvoista. — Viuhka ja vaahto! Minusta on, kuin olisin ennen nähnyt tuon naaman?
Qvit (on pannut pussinsa kirjahyllyn taakse). Hahahaa, sen uskon, — vaari onkin ollut uljas tytösteliä aikoinaan. (Katsellen Mathilde'ä). Niin olen minäkin.
Ellen. Tekö?! — Hyi, hävetkää toki! Teidän iässänne —
Qvit. Ei, ymmärtäkää minua oikein — minä tarkoitan: Minä olen myöskin nähnyt nuo kasvot. Saakeli soikoon! Hän on suorastaan — — —
Grethe (vilkkaasti). Ha, ha, ha, — minä arvaan: Te ai'otte sanoa, hän on neiti Ström'in näköinen?
Qvit. Palle. Oikein!
Grethe. Eikös totta? Sitä kaikki väittävät; vaan mitä kauvemmin häntä katselee — — —
Qvit (innolla). Sitä suuremmalta näyttää yhtäläisyys.
Grethe (uljaasti). Ei, päinvastoin, sitä pienemmältä se näyttää. Neiti Ström'in nenä on käyrempi.
Qvit. Annas, kun katson — niin totta maar onkin.
Grethe. Hänellä on vaaleammat silmät.
Palle. Niin on! Minä luulen nyt juuri näkeväni hänen silmänsä — niinkuin neitsyen tuossa, — niin selvään ne minun mielessäni ovat.
Grethe. Hänellä on tummempi tukka.
Qvit. Niin, ja hän on myöskin pitempi — on, ainakin noin paljon pitempi, sen minä heti huomasin.
Grethe. Siitä näette siis, ett'ei Annette olekaan neiti Ström'in näköinen.
Palle ja Qvit. Ei, ei.
Qvit. Vaan minä en voi toki kieltää, että minusta, — minusta näytti siten — — —
Grethe. Ensi katseessa, niin minustakin — ja siksipä (syleilee Mathilde'ä) minä pidänkin hänestä niin paljon — (hiljaa its.). Hyi, kuinka te saatatte minut valehtelemaan! (ääneen) sillä neiti Ström on oiva tyttö.
Qvit. Oi, erinomaisen mainio tyttö! Kas hänelläpä on vasta sydän! — Ja sellainen pää sitten!
Mathilde. No, mitä siihen tulee, koen minä parastani, saadakseni teidän luulottelemaan minun olevan neiti Ström.
Qvit (ihastuneena). Ja äänikin!
Mathilde. Onko mulla hänen äänensä?
Qvit. On niinkin — aivan nipasta nappaan! Mutta kuinka te taidatte — — —
Mathilde. Minä olen ollut hänen vanhempainsa luona.
Qvit. Vai niin! — Se on oivallista! Tervetultua, neiti Ström, tervetultua, — ha, ha, ha! Se on oivallista!
Toiset (keskenään). Hahaha — eikö niin — se on herttaista!
Mathilde (tunteella). Minä kerron hänelle, kuinka hellästi minua on otettu vastaan ja kohdeltu hänen tähtensä; se varmaan ihastuttaa häntä, ja kenties ehkä hän itsekin — — —
Palle. Qvit. Ellen (keskenään). Mitä sanotte? Jumala suokoon hänen tekevän sen!
Ellen. Hänen tähtensä pantaisiin koko talon varat liikkeelle.
Qvit. Minä näyttäisin hänelle kirjani.
Mathilde. Kirjanne? — Onko teillä paljonkin kirjoja?
Qvit (innoissaan). Josko minulla on? (Ottaa häntä kädestä, viepi hänet kirja-hyllynsä pitkälle sivulle, jonka edestä vetää kartiinit pois). — Katsokaas, tässä! No, miltä näyttää? (puhelevat vilkkaasti).
Ellen. Kuulepas, tyttöseni, sinä teit hyvin; hän näyttää olevan oikein sievä, näppärä nainen.
Palle. Tuopas meille useampiakin tuommoisia vieraita. (Äkkiä totisesti). Vaan, kuolema ja kadotus, jos — — —
Grethe (vilkkaasti). Niin, isä, sitäpä minä juuri pelkään. Fredrik — — —
Palle. Jos tuo neiti tuntee hänet?
Grethe. Niin tunteekin.
Palle. Hyi, peijakas, sepä oli ilkeä kepponen. Mutta kuinka sinä saatoit siten — — —?
Grethe (taputtelee häntä). Hän pyysi niin kauniisti. Mieleni on paha, vaan sinun tarvitsis koettaa saada Fredrik menemään pois.
Palle. Oikein, muuta neuvoa ei ole.
Grethe. Hän ei sitä varmaankaan tee kernaasti.
Palle. Kun minä tahdon — pojan pitää totella. Pidätä sinä neitoa silmänräpäys täällä, minä praktiseeraan Fredrik'in ulos kyökin kautta. Ilkeätä se on, vaan mitäs sille voipi — saapi käydä tämän kerran. (Ottaa Ellenin ympäriltä kiini). Tuo tyttö on niin verkkasen kaunis, muoriseni, että minä luulen voivani ennen heittää sinut kuin, hänet ovelle.
Ellen. No, sinä ankkurin-touvi, katkoisit heti, kun minä vain olisin poissa.
Palle. Taitaapa lemmoksi niinkin olla, pikku velho! (Pujahtaa ulos perä-ovesta).
Viides kohtaus.
Entiset (paitsi Palle).
Qvit (huudahtaen). Eikö totta? (Syleilee ihastuksissaan Mathildea). Oi, te olette suloinen! Jos te siellä kuulisitte; kuinka hän puhelee minun kirjoistani! — Sydämeni oikein hyppii ilosta. — Hänestä tulisi mainio mies — ellei hän olisi nainen.
Grethe (kuiskaa Mathilde'lle). Olkaa varoillanne — te ilmaisette itsenne.
Mathilde (samoin Grethe'lle). Oi, minua kohdellaan täällä niin suurella rakkaudella, että kokonaan unohdan pukuni ja teeskentelemiseni.
Qvit (puristaa Ellenin kättä). Ohhoh, hyvä emäntä, suuri vahinko oli, että minä tulin liian varhain maailmaan.
Ellen. Herra varjelkoon, ettehän te vain lie rakastunut?
Qvit (lapsellisesti). Niin, muori, minä luulen tosiaankin, että minun hetkeni on tullut.
Grethe. Se on hyödytöntä — sydän on poissa.
Qvit. Oikeinko totta? (Kättelee Mathilde'ä sydämellisesti). No, minä toivotan onnea — (ottaa häntä leuasta) Voi, kuinka teidän sulhasenne varmaankin pitää paljon teistä!
Mathilde (elävästi). Luuletteko niin? — Ja minä pelkään hänen pitävän jostakin toisesta.
Qvit (innokkaasti). Se on mahdotonta!
Grethe. Älkää sanoko niin, hän on ehkä nähnyt minutkin.
Qvit. Sinut?! Niin — totta sekin.
Mathilde (itsekseen). Oi, jos hän tietäisi, kuinka syvän haavan hän sanoillaan pistää sydämeeni.
Kuudes kohtaus.
Entiset. Palle.
Grethe (rientää häntä vastaan, salaa). Saitko hänen menemään?
Palle. Luonnollisesti; mutta kovalle koski, tyttöseni. — Nyt pöytään! (kumartaa). Siell' on jo serveerattu.
Ellen (hämmästyen). Mitä kummia?
Palle. Naapurin muori oli passarina, sillä mammalla — — —
Ellen. Niin, missä minun ajatukseni olivatkaan? Minä unohdan pian kaikkityyni! Se on tuo sulo-tyttönen, joka — — Herran tähden, te kävitte yht'äkkiä niin totiseksi.
Mathilde (pakoittaikse hymyilemään). Se oli vain — äkkinäinen pahoinvointi.
Palle. Sen me kyllä kohta saamme ovelle. — Mutta kuulkaapas, te ette saa pelästyä, ehkä näette minut tän'iltana lyijyhatussa.
Mathilde (hämmästyen). Lyijyhatussa?!
Palle. Min'en pitäisi siitä väliä tänään, vaan hauskassa seurassa — — — minä tunnen itseni tarkoin.
Ellen (hymyilee). Hän saa sen, lapseni, ihan varmaan.
Mathilde (tarttuu Pallen käteen totisesti). Mutta, Herran tähden, miksi te ai'otte käyttää lyijy-hattua? (Kaikki nauravat) Mitä nyt?
Palle. Hahaha, hän luulee — — hahaha, lyijyhattu se on — pieni hyyry.
Mathilde. Hyyry?
Palle. Niin, tuommoinen — — — hast mir gesehen! — Hahaha, missä hitossa te olette kasvatettu? No, ja nyt pöytään! Kas niin!
Qvit (antaa käsivartensa Mathildelle). Daamini! (Grethe'lle toisen käsivartensa). Sinä myös Grethe! (Pötkii ylpeästi ulos, hyräillen). Tässä on kolme uljasta, muhkeata katsella — — —!
Palle (seuraa häntä Ellenin kanssa, seisahtuu ovessa). Kuolema ja kiusaus, minä unohdin jotakin. Pitäkää vain kurssi; minä tulen heti. (Ellen menee perä-ovesta).
Seitsemäs kohtaus.
Palle, (kohta) August.
Palle (ottaa kolpakon). Tervetulo-maljahan toki pitää tänä iltana saataman liikkeelle. Tuon pienen sievän naisen pitää tyhjentää tämä. (Aikoo mennä).
August (sivu-ovesta). Blok!
Palle (seisahtuu). Holoi! (kääntyy). Nöyrin palvelianne!
August. Min'en tiedä varmaan, tunnetteko te minua —? Minä olen nuori Vagtel.
Palle. Puolitekoinen kantikaatti — minun on kunnia, — korvani mukaan; vanha Qvit on liverrellyt paljon hyviä seikkoja teistä.
August. Se on minulle mieluista; sillä minä tulin nyt kosioimaan tytärtänne.
Palle. Vai niin! Se on minulle suureksi kunniaksi; vaan älkää panko pahaksenne — ettekö ehtisi pistäytymään tänne huomena? Minulla on nyt muutamia hyviä ystäviä — — —
August. Minä tiedän sen; Grethe on täällä myöskin. (Panee pois hattunsa). Minulla on totinen aikomus, ja minä luulen että nyt juuri on paras, sopivin aika. Kohtaloni on sellainen, että voin hyvin tulla toimeen, minä rakastan häntä — — —
Palle. Ja hän?
August. On sallinut minun puhella teidän kanssanne asiasta.
Palle. No, siis on se seikka, lempo vie, päätetty, kuin onkin.
August. Mitä sanotte?
Palle. Grethe on ymmärtäväinen tyttö; hän saapi tehdä tahtonsa mukaan.
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Ellen.
Ellen (ovella). Palle! — No, miks'et sinä tule?
Palle. Minä täällä vain pudistelin tervetulomaljaa, ja tulin samassa — kihlanneeksi Grethe'n.
Ellen (tulee reippaasti esiin). Kihlasit Grethen?
Palle. Se on puhuttu ja päätetty. Tuossa on hänen sulhasensa — nuori Vagtel — — —
Ellen. Josta Qvit on niin paljon hyvää puhunut? (kumartaa ystävällisesti). Te tahdotte siis mun Grethe'ni vaimoksenne?
August. Minulla on jo teidän miehenne lupaus.
Ellen (sukkelasti). Ja minun myöskin, kun vain ensin saatte vanhempainne suostumuksen; siihen saakka — tässä huoneessa ei johda mies eikä vaimo ruoria — vaan oikeus. — Me emme despiteeraa, saadaksemme oikeutta, vaan tietääksemme, kellä oikeus on, ja eikö totta, Palle — (innokkaasti) tällä kertaa on oikeus minulla?
Palle. Onpa, tonttu vie, niinkin, muoriseni, ja sinä saat sen pitääkkin.
Ellen (antaa kätensä Augustille). Tiedättekö mitä? Meillä on tänään vähän vieraita; jääkää tänne, jos tahdotte; samassa saatte nähdä, minkälaisen perheen jäseneksi ai'otte; (entisellä äänellä) mutta ei ollenkaan siskonmaljoja — (jälleen iloisesti), ja jos me teitä miellytämme, niin — äiti ei koskaan saata olla kovasydäminen, kun kysymys on oman lapsen onnesta.
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset. Qvit.
Qvit. No mutta isäntä ja emäntä! — Mitä? Herra August!
Ellen. Kyllä me tulemme (ottaa Augustin käsivarren). Seuratkaa te minua! Kuulkaapas, minä seuraisin teitä kernaasti tyttäreni myöntymyssanaan, mutta — äitinne suostumus meidän täytyy saada ensin. Eikö niin Palle?
Palle. Luonnollisesti; ja kyllä se saadaankin! (menevät sisään).
Kymmenes kohtaus.
Qvit (kohta) Ellen. Grethe. Mathilde.
Qvit (katselee heidän jälkeensä). Hän tuli siis! (hieroo käsiään). Kelpo poika! Rehellinen sydän! Grethe tulee onnelliseksi! (hyppelee ilosta). Heisaa, tänä iltana on riemu! Saksan-pukki, (juoksee ottamaan viulunsa) mun viuluni! Rallarallala! Nytkös minä vingutan, niin että — — — (vetäsee).
Ellen (ja Grethe tukevat Mathilde'ä). Mutta, lapsi-kulta, mitä tämä nyt on? Kuinka voitte?
Mathilde (istuu). Oi, ei hätää mitään.
Qvit (heittää viulunsa; osaa-ottavaisesti). Voitteko pahoin?
Ellen (lyhyesti). Näettehän sen. — Hokmannin roppia! Hokmannin roppia! (Qvit etsii hämmästyksissään joka nurkasta).
Grethe. Nyt on jo kaikki ohitse; — tupakansavu teki varmaankin hänelle pahaa. Menkäätte vaan sisään, ett'ei kukaan huomaisi mitään.
Ellen. Aivan oikein, lapseni! (rientää ovelle, kääntyy huomatessaan Qvit'in jääneen tarkastelemaan Mathilde'ä). No, vanha kämpyrä, onko hän teidän katseltavanne — hä?!
Qvit. Ei, totta sekin, emäntä; ei olekaan! Minä tulen paikalla (hyppää Ellenin jäleslä).
Yhdestoista kohtaus.
Grethe. Mathilde.
Grethe (elävästi). Hän ei nähnyt teidän kasvojanne?
Mathilde (samoin). Mitä hän täällä tekee?
Grethe. Sitä — sitä min'en tiedä; ehkä on hänellä jotain asiaa Qvit'ille.
Mathilde. Pyytäkää minun puolestani vanhemmiltanne anteeksi. Huomaattehan, että minun nyt heti on meneminen kotiin.
Grethe. Minä seuraan teitä.
Mathilde. Älkää, se herättää huomiota, jääkää te! Jospa nyt vain saisin vaunut!
Grethe. Kyllä minä toimitan (juoksee sivu-ovelle).
Mathilde. Tekö? Älkää — sitä min'en salli, te — — —?
Grethe. Tuleeko joku? Pujahtakaa tuonne kartiinin taakse piiloon! (osoittaa kirja-hyllyä, rientää ulos).
Kahdestoista kohtaus.
Mathilde, (kohta) August, (sen jälkeen) Fredrik.
Mathilde. Mieleni on paha, että minun täytyy jättää nämät hyvät ihmiset — oi, minkälainen vaimo! — Mutta tuo arvoitus Grethe'n ja Dahl'in ystävyydestä? Min'en ole kuullut hänen nimeänsäkään mainittavan, ja pelkään kuitenkin — ah! (pujahtaa kartiinien taakse, katsojien puolelle).
August (tullen ovesta). Niin, minä olen vähän lääkäri myös ja aivan kernaasti (astuu esiin). Eihän tääll' ole ketään (puoli-ääneen). Grethe! Grethe! — Minne ne joutuivatkaan? (katselee ympärilleen).
Fredrik (hiipien sivu-ovesta). Minä tahdon toki tietää, miksi minun piti menemän pois (hän ja August huomaavat toisensa). Ahaa — te täällä?!
August (yht'aikaa). Mitä? Dahl!
Mathilde (hiljaa). Taivas! Minä en ole erehtynyt!
Fredrik. Se oli siis teidän tähtenne, kuin minua esteltiin tänne tulemasta.
August. Esteltiin tänne tulemasta? Teidän sananne ovat parjauksia, ja vaativat siis selitystä.
Fredrik. Herrani! (Tyynneemmin) Minä pyydän huomauttaa teitä — täällä te ette ole kotonanne.
August. Minä olen kotonani kaikkialla, missä tapaan jonkun hävyttömän, joka tahtoo väkisin tunkeutua siistin tytön likeisyyteen.
Fredrik. Tunkeutua?! — Hänen tähtensä suon teille anteeksi epäkohteliaisuutenne. — Muuten olen minä ollut niin vähän tunkeutuva, etten osaa aavistaakaan, kuinka te olette saattaneet huomata —
August. Mitä? Te olette täällä, — täällä, herrani, ja uskallatte väittää, ett'ette ole tunkeutunut hänen likeisyyteensä? Te otatte askeleen, joka häpäisee hänen hyvän nimensä, ja uskallatte sanoa —
Fredrik, Häpäisen hänen hyvän nimensä? Oletteko mieletön? Minä rakastan häntä — niin, min'en milloinkaan lakkaa häntä rakastamasta, vaan —
August (suuttuneena). Tosiaankin? Ja sen sanotte minulle, joka olen saanut hänen myöntymyksensä, ja tulen nyt juuri kihlaamaan häntä?
Fredrik. Tänne?! Herran tähden, ketä te tarkoitatte?
August (yhä suuttuneempana). Ketä muuta, kuin Gretheä?
Fredrik (elävästi). Minun sisartani?!
August. Teidän sisartanne?!
Mathilde (yht'aikaa). Hänen sisartaan?! (Hetken äänettömyys, jonka ajalla Fredrik ja August hämmästyneinä katselevat toisiaan).
Fredrik (tyynesti). Niin, hän on minun sisareni. — Min'en tahdo enää peittää teiltä salaisuutta, joka saattaa elämäni tuiki tukalaksi, ja jonka huomenna täytyy tulla ilmi, koska te ajattelette liittoa hänen kanssaan. Minä olen isäni huoneessa.
August. Mathilde. Kuinka?!
Fredrik. Hänen hellä huolenpitonsa minun onnestani on pakoittanut minua salaamaan sitä, jonka pidän kunnianani.
August (ottaa häntä ystävällisesti kädestä). Mutta rakas ystävä, kuinka te siis saatoitte luulla — —?
Fredrik. Minä pyydän, älkää kyselkö.
August. Ja parooni sanoi äsken — — — ahaa, nyt minä käsitän — Mathilde!!
Fredrik (innokkaasti). Ei sanaakaan — hän ei saa aavistaakaan tuota salaisuutta!
Mathilde (hiljaa). Mitä minä kuulen?!
Fredrik. Minä pyydän, minä vaadin, älkää ilmaisko sitä, mikä epähuomiosta pääsi huuliltani. Hän ei saa tietää tunnettani, jota hän varmaankin pilkkaisi.
August. Hänkö? Sellainen ei hänen luonteensa ole. Kuinka voitte tuntea noin huonosti sen, jota rakastatte?
Fredrik (suurimmalla sydämellisyydellä). Niin, minä rakastan — minä jumaloitsen häntä!
Mathilde (kuin edellä). Oi taivas!
Fredrik (jatkaa). Vaan hän — vielä tänä päivänä on hän antanut minulle viittauksen, ett'ei minun pidä ilmi-saattaa tunteitani.
Mathilde (kuin ennen). Mikä hirveä väärinymmärrys!
Fredrik. Ja siihen on hänellä suurempi oikeus, kuin hän aavistaakaan. Hän on rikas ja korkeasta suvusta, hän ei ole köyhän matruusin pojan osaksi luotu — ja että minä olen ainoastaan merimiehen poika, sitä en voi, enkä tahdokkaan häneltä salata. — Oi, jospa toki kuulisin Mathilden lausuvan: "Se, että sinun kehtosi oli Nyboder, että olet köyhä — se ei estä minua antamasta sinulle kättäni, ei, minä — — —!" Vaiti, minä jo häpeen, mitä sain sanoneeksi!
August. Minä päinvastoin soisin hänen kuulleen sen, sillä min'en ollenkaan epäile — — —
Fredrik (innoissaan). Älkää sytyttäkö mahdotonta toivoa, johon minä nyt olen hyvin taipuvainen. (Tyynesti) Minä olen nyt saanut selityksen, jota tulin etsimään, (puristaa hänen kättään) ja se on ilahuttanut minua. Minä jätän teidät siinä luottamuksessa, että olen uskonut salaisuuteni rehelliselle miehelle! (kiireesti pois sivu-ovesta).
Kolmastoista kohtaus.
Mathilde (piilossa), August, (kohta) Grethe.
August. Poika parka, hänellä on liian pienet ajatukset viehättäväisyydestään. — Jos minä antaisin Mathildelle viittauksen? En, hän vaati äänettömyyttä. Vaan minä unohdin jo kokonaan — minnekkä ne tytöt lienevät joutuneet?
Grethe (tulee kiireesti sivu-ovesta). Eiköhän se ollut Fredrik, joka meni piiloon rappujen taakse? Aikoneeko hän tänne? (Huomaa Augustin). Oi, te täällä?
August. Minä voin nyt ilmoittaa sinulle, että vanhempasi - ei, sanoa sinulle, että minä rakastan sinua niin — —
Grethe (katsahtaa salaa kirjahyllyyn). Vait! (totisesti) Minulle on varsin vastenmielistä, että te olette täällä vanhempienne tietämättä. Sen vuoksi tahdon teidän heti menemään täältä pois.
August. Vanhempasi pyysivät minua jäämään.
Grethe. Niin, minun vanhempani ovat hyvänluontoiset; he tuntevat liian vähän maailmaa, tietääkseen, että minä sen kautta pian voin joutua pahaan maineesen, josta en milloinkaan voisi päästä vapaaksi. Minä kyllä pyydän teidän puolestanne anteeksi heiltä, että näin äkkiä menette pois.
August. Sin'et saattaisi olla noin kovasydäminen, jos rakastaisit minua niin sydämestäsi, kuin —
Grethe (panee kiireesti kätensä hänen suunsa eteen, masennetulla äänellä) August!
August. Mitä! Tämä hellyys! — — Oi jos tietäisit — — —!
Grethe (keskeyttää kiireesti.) Te menette — jos pidätte minusta.
August (ottaa hattunsa). Minä menen, minä menen! Mutta huomenna olen täällä taas! Minä tahdon vanhempieni suostumuksen, maksoipa mitä tahansa. Sinun pitää tuleman minun omakseni, (menee, Grethe seuraa ovelle, kuuntelee hetken, kiirehtii kartiinien luo, vetää ne sivulle).
Neljästoista kohtaus.
Mathilde. Grethe.
Grethe. Tuolla odottaa teitä vaunut, tuolla kulmassa.
Mathilde (kovin liikutettuna). Oi, taivas, mitä olen kuullut?!
Grethe (kainosti). Minä vakuutan, se ei ollut minun vikani.
Mathilde (taputtaa häntä sydämestään iloisena). Ei, ei — ei ollutkaan. — Jos tietäisit — oi, sinä herttainen tyttö, minä olen sinua onnellisempi, sinun ei tarvitse kysyä — — —
Grethe (hämmästyen). Mutta mitä te — —?
Mathilde (lankee hänelle kaulaan). Ei te — vaan sinä — sinä, ystäväni, sisareni!
Grethe. Neiti, te ette voi hyvin. Jääkää tänne; hän on jo poissa.
Mathilde. Oi, min'en voisikkaan salata iloaani; minun täytyy pois. Mutta huomenna — olen minä täällä taas!
Grethe (lyöden kätensä yhteen). Te myöskin?! Mitä se merkitsee?
Viidestoista kohtaus.
Entiset. Qvit.
Qvit. Mutta naiset, naiset! Me olemme jo aikoja sitte olleet maljojemme ääressä, ettekö te tahdo tehdä — —?
Mathilde (peittelee Qvit'in päätä). Ei tänä iltana, vaari, vaan tästälähin — te, isä, äiti, Grethe ja minä kokoonnumme joka päivä yhteen! (aikoo mennä).
Grethe (seuraa häntä). Min'en salli — —
Mathilde (viepi hänet takaisin). Sinä jäät, annat hyville vanhemmillemme tämän suudelman ja lupaat heille minulta itse kymmenen huomenna (vallattomasti, kun Grethe seuraa häntä ovelle). Ei mitään seremoniaa — kuulunhan minä jo perheesen. Saanko esitellä — sisareni? (käskien) Sinä jäät! Minulla on vankka seuraaja — ilo! (rientää ulos).
Grethe. Qvit (katselevat hämmästyneinä toisiaan). Mitä se merkitsee?
Palle (sisällä). Missä on Grethe? Grethe? muori!
Grethe (huutaa). Kyllä, kyllä! (hiljaa) Tätä min'en ymmärrä (juoksee ulos).
Kuudestoista kohtaus.
Qvit (sen jälkeen). Valtionevvos..
Qvit. Empä, totta vie, minäkään. — Sen ainoastaan tiedän: Neiti Ström, joksi häntä jo melkein luulin, ei hän millään muotoa voi olla. Mieleni kävi herra nähköön pahaksi, että hän meni pois juuri nyt, kun minä ai'oin osoittaa mestarimaisuuttani (ottaa viulunsa). Hähähä, tällä minä panen semmoisen hengen koko seuraan, että — — — (hypähtää).
Valtionevvos (astuu kiireesti sisään). Hyv' iltaa!
Qvit. Mitä? Herra valtioneuvos! Te täällä? Minun luonani?
Valtionevvos. Älkää kummastelko, minä olen virka-toimilla, ja silloin ei pidetä mitään väliä. Rehellinen ystävä, minä pelkään — — —
Qvit. Pelkäättekö, herra valtioneuvos? Mitä?
Valtioneuvos. Kassaamme.
Qvit (pistää innoissaan viulun kainaloonsa). Mitä kummia? Vagtel?
Valtionevvos. Minä kävin hänen luonaan, osoittaakseni — osoittaakseni hänelle pienen palveluksen. Minua pyydettiin päivällisseuraan, tapasin siellä tuon kuokkavieraan parooni Lillien, näin sihteerin olevan kovassa liikutuksessa ja — minä epäilen.
Qvit. Mitä sanotte? Ja minä, minä olen tarkoin pitänyt häntä silmällä, enkä ole sitä huomannut! — Se on minun vikani, että hän sai kassan! Voitteko suoda minulle anteeksi —? (Heittäymässä valtioneuvoksen jalkojen juureen). Herra valtioneuvos, voitteko — — —?
Valtioneuvos. Hiljaa, hiljaa, ystäväni, olemmehan me saattaneet erehtyä. Ken tietää? — Hänen hoidokkaansa, neiti Ström, on varakas, ehkä hän — — —
Qvit. Oikein! Oi, kuinka te helpoititte sydäntäni!
Valtionevvos. Hänen kirjanpitonsa on tyydyttävä; ainoa mahdollisuus on petos. Se vaatii tutkintoa; paras olisi, jos jollain odottamattomalla käynnillä hänen luonaan, loukkaamatta häntä, saisi selville, kuinka hänen omantuntonsa laita on, ja sen vuoksi olen minä tullut neuvottelemaan teidän kassanne, ystäväni, mitenkä — — —
Palle (sisällä). Seuran malja!
Valtionevvos. Mitä se?
Qvit. Oo, me pidämme myöskin pientä seuraa, (kiivaasti), mutta, kiusa ja kuolema — emme hautaus-kassan rahoilla. Minun isännälläni on moniaita — ts, nyt ne varmaankin tulevat tänne. Hetkinen vain, herra valtioneuvos! Teitä ei tunne kukaan. Antakaas, kun minä ensin panen ilon liikkeelle, sitte kyllä saan tilaisuutta puhua kanssanne.
Valtioneuvos. Mutta — — — (ovi aukeaa).
Qvit. Tuossapa ne ovatkin! (alkaa innokkaasti soittaa jotakin tanssi-sävellä).
Seitsemästoista kohtaus.
Entiset. Palle. Ellen. Grethe. Neljä miestä ja kaksi naista. (Pari heisiä on vanhempaa ihmisiä; kaikki ovat yksinkertaisesti, vaan puhtaasti vaatetetut).
Palle (tanssii edellä Ellen'in kanssa, on pienessä lysti-hutikassa). Lalalala — hei! Kas niin pitää olla, sinä vanha etana! (Ravistaa Qvit'iä, huomaa valtioneuvoksen). Hei, kas, hyvää huomenta; minusta tuntuu, kuin ei minun olisi kunnia tuntea teitä.
Qvit. Hän on yksi minun ystäviäni.
Palle. Teidän ystäviänne? (Puristaa valtioneuvoksen kättä). Grethe! Tervetuliaiset, tyttöni!
Qvit (estellen, hiljaa). Ei, — ei — minä luulen, että hän kuuluu raittiuden seuraan.
Palle. Loruja! Näyttääkö hän raittiuden seuralaiselta? Hänen pitää, lakka ja vaahto, pyllistää tervetuliaiset! (ottaa kolpakon Gretheltä, joka toi sen toisesta huoneesta). — Saanko minä siis ilon — Qvit, miksi minun pitää titleerata tuota ystävääsi? Mitä säätyä hän on?
Qvit (kiireesti). Kirjanpainaja!
Palle. Vai niin? Jaha! (iloisesti). — Herra kirjanpainaja, saanko minä ilon pyytää teitä lenssaamaan tämän näin.
Valtioneuvos (katselee hymyillen kolpakkoa). Lenssaamaan tämän? Ei — siihen ei kirjanpainajan voimat riitä. Mutta kyllä minä juon siitä kuitenkin — ystävyyden ja vieraanvaraisuuden maljan! (Juopi).
Kaikki. Eläköön!
Kahdeksastoista kohtaus.
Entiset. Vagtel. Rouva.
Rouva (astuen sisään). No, kylläpä tänne melun ja rähinän mukaan tien osaa.
Palle. Hä? — Hänen korkea-arvoisuutensa ja rouva. — He kunnioittavat meitä käynnillään! (Viepi heidät keskelle huonetta). "Pass opp", Manne täällä on upsiereja täkillä!
Vagtel. Ei, me emme tule tänne — — —
Palle. Ei mitään koristuksia! (Lyöden kättä Vagtel'ille). Kas, se on minulle mieluista, ett'ette halveksi köyhän miehen kotoa!
Ellen (monta kertaa niiaten). Saanko minä riisua teidän yltänne, rouva hyvä? Suvaitkaa minun auttaa teitä — — —
Rouva. Ei, ei — me menemme heti pois, kun vain — — —
Palle. Loruja! hattu pois! Grethe, sukkelaan isäntäsi ja emäntäsi tervetuliaiset tänne! (Vieraat kilpaa kumartelevat heille).
Qvit (hiljaa valtioneuvokselle). Mitä tämä merkinnee?
Valtioneuvos (tyynesti). Saamme nähdä, saamme nähdä! (vetäytyy taakse).
Rouva. Saanko sanan vuoroa? Onko minun poikani täällä?
Palle. Teidän poikanne? Antakaas, ma katson! On niinkin! Hoi, kosiomies! — Minne hittoon kosiomies joutui?
Grethe. Hän meni pois, kun minä käskin.
Rouva (Vagtel'ille). Ai, ai, — hän käski hänet pois! No sitte on kihlaus jo luultavasti tapahtunut?
Palle. Ei vielä, rouva-hyvä, mutta jos te sentähden tulitte ja jos vain nyt voitte saada pojan kynsiinne — olkoon menneeksi — min'en ole vastaan.
Rouva. Mutta minä olen. — — Minun poikani ei saa naida teidän tytärtänne, siksi on hän liian hyvä.
Ellen. Liian hyvä? Grethelle? Tytölle, jonka nimellä ei ole pienintäkään pilkkua, joka on hyvä, siisti, vikkelä, taitava.
Palle. No, no, älähän hätäile, muori! Eihän rouva Gretheä moitikkaan, hän tarkoittaa vain, että hänen poikansa on semmoinen makupala, ett'ei hyväkään ole hänelle kylliksi hyvä, ja niin voipi totta toisiaan ollakkin.
Ellen (jota Grethe turhaan kokee rauhoittaa). Ei kukaan saa sanoa kenenkään olevan liian hyvän minun lapselleni — ja kaikkein vähemmin te, rouva-hyvä; sillä tiedättekö mitä? Te ette kohtele minun tyttöäni rehellisen emännän- tavalla, minä tiedän sen, hän on sävyisä letukka, joka toimittaa tehtävänsä täsmälleen, kunnollisesti ja vilpittömästi, mutta te olette, (hieroen käsiään) jaa, minä tiedän kyllä, mikä te olette.
Rouva. Vagtel, kärsimmekö me tuollaista?
Vagtel. Emme suinkaan — menkäämme, ja näyttäkäämme — (teeskennetyllä uljuudella), että me halveksimme mokomata roistoväkeä.
Kaikki. Roistoväkeä!
Palle (vavisten). Roistoväkeä? Roistoväkeä! (Käypi mieletönnä, nostetuilla nyrkeillä Vagtel'in päälle, joka pujahtaa pois edestä).
Grethe. Ellen (heitläyvät hänen eteensä). Isä!
Valtioneuvos (Its.). Hävytöntä!
Palle (äkkiä selvänä humalasta; kooten ajatuksiaan). Mitä tämä oli? (Katselee vaimoaan ja tytärtään). Löinkö minä häntä? (puristaa heidän käsiään, kun he pudistavat päätään). Kiitoksia lapset, kiitoksia! Te teitte oikein, kun estitte minua; se lyönti olisi koskenut minuun kovemmin kuin häneen. (Huomaa Vagtel'in pelkäävän häntä). Seiskaa paikallanne! (Menee aivan Vagtel'in eteen, joka vapisee pelosta). Roistoväkeä! — Kutsukaa minua kerjäläiseksi, se minä olen; pöllöksi — minä saatan ehkä olla sekin; siaksi — te saatte luvan luulla minua siksikin; — vaikka minä olen köyhä, raaka, sivistymätön ja tyhmä, voin kuitenkin olla rehellinen mies; — mutta tulla haukutuksi roistoväeksi, sitä ei totisesti kärsi kukaan, joka saattaa käydä pää suorana ja katsoa jokaista rehellisesti silmiin. — Rohtiminen, karhea hursti saattaa verhota yhtä jaloja sydämiä kuin hieno, sahiseva silkkikin. (Kaikella innollaan) Tiedättekö sen, vaari? — No, nyt saatte jäädä töllistelemään tahi mennä tiehenne, — se on minulle yhdentekevä. Min'en tahdo sekoittaa taklaasianne, mutta min'en toki saata kieltää, minulla olisi erinomainen halu työntää sellainen tuli-ryöri sielunne korvaan saakka, että teidän täytyisi taipua. (Kääntyy). Hei, tervetuliaiset! Kivut kauas kaikista rehellisistä ihmisistä! (Eräs vieraista on antanut hänelle kolpakon, josta hän juopi kulauksen).
Rouva. Ja sinä kärsit tuommoisia soimauksia?
Vagtel. En, — minä tahtoisin tietää, minkälainen tuli-ryöri se on, merimies?
Palle (jälleen hyvällä tuulella). Niin — kaikeksi onnettomuudeksi — sitä min'en tiedä.
Vagtel (vähän raittiimmin). Minä olen arvoisa ja rehellinen mies, teidän on hyvin vaikea löytää sellaista tuli-ryöriä, jonka työntäisitte minuun, sillä — — —
Valtioneuvos (Its.). Saadaan nähdä! (kuiskasee Pallelle). Sanokaapa hänelle: Olkaa varoillanne; huomena tulee statsroodi.
Palle. No, ja mitä se hyödyttää, se semmoinen?
Valtioneuvos. Saatte nähdä, pianhan se on sanottu.
Palle. Totta sekin, kirjanpränttäri, voimmehan me probeerata.
Vagtel (yhä uljaammin). Ell'ette ai'o käydä minuun käsin, ette suinkaan ole mies minua peloittamaan.
Palle (tyynesti). No no, — ei niin ripeästi! Olkaa varoillanne — huomenna tulee statsroodi.
Vagtel (nöyrästi). Mitä — mitä sanotte?
Valtioneuvos (hiljaa Qvit'ille). Minä tiedän kylliksi! (kiirehtii salaa pois).
Palle (katsoo häneen jäykästi, kovemmin). Minä sanon: Huomenna tulee statsroodi!
Vagtel (pakotetulla naurulla). Hahaha, mitä se merkitsee? Mistä sen olette saanut?
Palle. Minä olen saanut sen eräältä mieheltä — joka on semmoinen mies, että (katsellen ympärilleen). Piruko kirjanpainajan vei? (Ylpeillen) Lyhyesti, minä sanon, parahin ystäväni, olkaa varoillanne: statsroodi tulee huomenna.
Vagtel. Pyydän nöyrästi anteeksi, minä haluaisin kernaasti — —
Rouva. Mitä? Sinä, sihteeri Vagtel, unhoitat niin tykkänään arvosi, että — — —
Ellen (keskeyttää hänet peloitellen). Tasrooti tulee huomenna.
Palle (lisää sukkelaan). Ja olkaa varoillanne.
Rouva. Mutta mitä se — — —!?
Vagtel (ankarasti). Ole vait sinä! Menkäämme! Min'en kärsi riitaa.
Ellen (hieroen ilosta käsiään). Se auttaa, se auttaa! (Pallelle). Oo — vielä kerran; se tekee hyvää! Tasrooti — — —
Vagtel (ottaa vaimoaan käsivarresta). Tule pois! Hyvää yötä, hyvät ihmiset! Me menemme, me menemme.
Palle. Niin, — menkää helvettiin; mutta statsroodi tulee huomenna! Hahaha!
Kaikki (seuraavat Vagtel'ia ja rouvaa ovelle). Hän tulee huomenna!
Neljäs näytös.
Sama huone. Kuppia pöydällä, vasemmalla katsojista.
Ensimmäinen kohtaus.
Palle (tulee kiireesti, hattu kädessä perältä, katsoo ympärilleen). Vanhus nyt jo ulkona? Hm, olisin tahtonut hänet kernaasti mukaani, sillä jos minä näen ne — roistoväkeä! Kun ajattelen sitä sanaa, on kuin palava liekki kävisi läpi suonieni. Minä pelkään, ett'en saata hillitä tulista luontoani. Vaan, ei auta; Grethe'n ei pidä kauemmin olla mokomassa ihmispesässä — hänen ei pidä, vaikka — (aikoo mennä).
Toinen kohtaus.
Palle. Ellen (perältä, kahvipannu kädessä).
Ellen. Palle, juothan kupin kuumaa, ennenkuin menet ulos, poikaseni?
Palle. Minulla ei ole vähintäkään rauhaa, ennenkuin Grethe on saatu pois tuosta kirotusta talosta. Minä myönsin illalla, kun sekä hän että sinä pyysit, että hänen oli meneminen sinne takaisin, mutta — se ei ollut viisaasti tehty.
Ellen. Ei, hyvältä se ei lie tuntunut hänelle, tyttö-raukalle — mutta sitä älykkäämmin se oli tehty. Minä olen itse palvellut leipäni edestä ja tiedän mitä palvelus-ihmisen velvollisuuteen kuuluu. Sen pitää kärsiä, kunnes laillisella tavalla pääsee vapaaksi. (Istuu, kaataa kahvia). Ei, ei hyvä ystäväiseni — nyt on meillä oikeus, ja nyt me voimme pelata niiden kanssa.
Palle. Ja niin me teemmekin, niin me teemmekin, nuppuseni! — Illalla minä remahdin kuin raketti, mutta kun näin tuon vanhan Taula-Jussin vallan kelmeänä pelvosta — minua nauratti, ja siten oli vihani ohitse. Mutta tän' aamuna makasin ison aikaa ja mietiskelin itsekseni —; saada sellaisen nimen kuin roistoväkeä, Eilen — ihmiskunnan loka, hylky — (käyden reippaasti ees-taas) sitä min'en kestä — se on tarttunut tänne sydämen alle ja polttaa kuin tuli, ja se yhä suurenee. (Seisahtaa). Annappas minulle kuppi kahvia, jotta saisin vertani jäähdytetyksi, ennenkuin menen sinne. (Ottaa pallin nurkasta, istuu Ellenin viereen).
Ellen. Niin, annas nähdä että voit sen tehdä; sillä tytön-näpsä pitää sen talon pojasta, ja jos nyt onni napahuttaisi niin, että hän voisi sen saada, olisi kovin rumaa, että appivaarit olisivat olleet tukasta yhdessä
Palle. Piru olkoon appivaari mokoman mörön kanssa. Minä palan kiukusta — — —
Ellen (on kaatanut kupin kahvia, kääntyy). Olkaa hyvä!
Palle. Kiitoksia! Siis on minun lupa kiukutella kuitenkin?
Ellen (naureillaan). Minä sanoin Qvit'ille. Eikös hän könötä tuolla kirjojensa takana kuten tavallista?
Palle. Ei, hän juoksi ulos jo ennenkuin piru sai pöksyt jalkaansa.
Ellen (nousee). Se on toki varsituinen kiusan kappale, tuo vanha tonttu. Minä kannan kahvin tänne, sillä minä tiedän, se on hänelle mieleen; ja minkä kiitoksen minä siitä saan? Hän lentää ulos kylmään aamu-ilmaan, saamatta edes kuumaa kuppia kurkkuunsa. (Voitonriemulla). No, no, sitte en minäkään juo; (lyö kiivaasti kätensä yhteen) min'en juo, enkä ymmärrä, kuinka sinäkään saatat juoda.
Palle. Minä juon kiukuissani, mutt'en suinkaan lystikseni. (Nousee, panee kupin pöydälle). Ja sitte tulee vielä tuo Fredrik-töllö ja tahtoo kutsua minua isäkseen, minua, joka omassa tuvassani annan mokoman tohveli-maakarin, arvoisan herra sihteerin haukkua itseäni luihin ja ytimeen saakka — mokoman, joka ei voi näpsähyttää akkaa nenältään — (ottaa voitonriemulla Elleniä kädestä) sit'ei hän voi, Ellen, ei; hän uipi yhä ämmänsä kööli-vesissä. — Niin, minä olisin juuri kelpo ukko asia-miehen isäksi, minä! Ei, siten ei saa käydä, ei! Näkeehän hän itse, kuinka hänen sisarparkansa voipi, kun on Nyboder'ista kotoisin.
Ellen. Tyttö-rukka! Niin — jos vain poika, — mikä hän on? Vagtel'in poika — —?
Palle. Hän menköön hiiteen! Hän juuri onkin syypää koko marjaasiin, ja jos minä vain saan hänet käsiini, niin — tfyi! (Sylkee käsiinsä).
Ellen (ottaa kiireesti häntä käsivarresta). Ai'otko peloittaa häntä? Oletko hullu, Palle? Eihän hän meitä seneeraa, hän ottaa tytön senlaisena, kuin se on. Jos sinä vain rohkenet — — —!
Palle. Niin, niin, sinä olet oikeassa; mutta sitte mun täytyy saada pamputella niitä toisia, sillä jollekin mun täytyy saada tyhjentää sappeani. Vahinko, ett'ei kirjanpainaja ole täällä; se mies taisi enemmän, kuin "isämeitänsä", ja jos hän nyt olisi neuvomassa mua, mitenkä saattasin pistää naskalin noiden vanhusten sydämeen, minä vääntäisin sen — noin — noin — katsos — aivan (koston riemulla) hiljaa, verkalleen.
Ellen (vakavasti). Sitäpä et tekisikkään.
Palle (innoissaan). Tekisinpä, lemmoksi, tekisinkin.
Ellen (painavasti). Sitäpä et tekisikään, sanon minä.
Palle (tulisesti). Mitä saakelia? Ellen!
Ellen. Turhia vaan; sin'et tunne itseäsi.
Palle (meluten). Luuletko niin? Min'en tuntisi itseäni?! Kuka minut tuntee? Kuka?
Ellen. Minä. Sinä olet hiton raju, mutta sinulla on hyvä sydän. Sinä saatat kyllä läimästä toista korvalle, mutta sin'et saata kantaa vihaa. Jos ne nyt olisivat avun tarpeessa ja tulisivat luoksesi, ojentaisivat sinulle kätensä, niin — jos sinä voisit auttaa — sinä auttaisitkin, Palle, sinä auttaisit!
Palle (kuin edellä). Leiskuu ja tanssaa, sitä en tekisi! — En, — sittepä vasta saattaisikin heitä oikein repiä, polkea, maskereerata ne tuhanteen palaseen — noin — murena murenalta!
Ellen. Älähän mitään! Sittehän sinä olisit pahempi heitä. Että mies lävähyttää toista vast' naamaa, kun se tahtoo käydä hänen kunnialleen, — se ei ole kaunista, vaan olkoon menneeksi; kenties tekisin minäkin samoin, jos olisin mies; mutta käydä kyräillen ja nuuskien kuin sonni, ja spekleerata, löytääkseen hankoonsa jotain, jolla oikein pohjasta pitäin saattaisi vihamiestään mukiloida — (jalosydämisesti) hyi, se on katalasti tehty!
Palle (hieroen käsiänsä). Niin, kylläpä kohta saat nähdä, muoriseni, sinä — —
Ellen. Ah, min'en viitsi puhua kanssasi. Sinä olet mieheni — hyvä! Mutta (innolla). Älä koetakkaan saada minua siihen uskoon, että olet mitätön mies. (Menee).
Kolmas kohtaus.
Palle (yksin, huutaa kiukuissaan hänen jälkeensä). Sen minä sulle näytän, sen saat nähdä! Minä teen (hyppää ilmaan, lyö jalkapohjiaan) — minä teen — en tiedä mitä, mutta sappeni täytyy päästä liikkeelle, muuten, jylinä ja leimaus — — — (kävelee kiukuissaan edestakaisin). Akka vetää samaa köyttä, kuin nekin! — — Hän tahtoo pitää kunnianimen — roistoväkeä! Se on oikein! Oletko sinä oikea vaimo, sinä?! Ei — puhu sinä mitä tahdot; ennenkuin minä ankraan heidän tähtensä, ennen — ennen sallin luuni ja lihani eroitettavan — (lyö säärensä palliin) sääri-luuni — —! (Sieppaa pallin) Tahdotko nyt, että murran niskat poikki tuolta kirotulta kappaleelta, niin — — (aikoo viskata pallin perä-oven kohti). "Topp!" — Itsehän minä sen tuohon asetinkin. (Laskee sen häveten laaltialle). Se oli väärin. (Lämpimämmin) Mutta se, että hän sanoo — (ottaa kiini jalastaan). Se koskee! Niin, mitä hän sanoi? — Vaimo-parka, haukkuivathan ne häntä yhtä hävyttömästi kuin minuakin. — Minä pelkään sua, Palle! Sinä olet varmaankin seilannut liian kauvas nousuveden aikana, jotta nyt kökötät karilla. Piru, tuommoista päätä, kuin mulla on — hahaha, ei se kelpaa minnekään!
Neljäs kohtaus.
Palle. Fredrik.
Fredrik. Hyvää huomenta, isä!
Palle (yhä innoissaan, toki tyynemmin). Mitä sinä tahdot? Tuletko sinä tänne?
Fredrik (vakaasti). Tulen, ja tästälähin joka päivä.
Palle. Fredrik! — Mitä se? Tiedäthän, ett'en minä kärsi sitä semmoista.
Fredrik. Sydäntäni kirvelee, ollessani sinulle tottelematon, mutta suurempi rikos olisi nyt totella sinua, ja sitä minä — paitsi sitä — en voikaan.
Palle. Kuule, poikani, ei ollenkaan niskoittelua. Tässä on tapahtunut jotain, josta huomaat, ett'en leikin vuoksi pyydä seikkoja jäämään entiselleen.
Fredrik (elävästi). Ja mitä se?
Palle. Illalla, kun Grethe oli tullut kotiin, kävi nuori Vagtel meillä visiitillä; — arvaapas, mitä hän tahtoi? Niin, sitä sin'et osaakkaan arvata.
Fredrik (hämillään). En.
Palle. Hän — kosi tyttöä; mutta tämä käski hänen kääntyä laita-tuuleen, kunnes saisimme kuulla, mitä poikasen vanhemmilla olisi siihen sanottavaa, sillä hyvällä hän katosi, ja sitte tuli vanha Vagtel — — —
Fredrik. Mitä sanot?
Palle. Vanha Vagtel, totta toisiaan tulikin ja — rouvineen.
Fredrik. Ja mitä ne tahtoivat?
Palle. Komersseerata, ei muuta, ja niin he tekivätkin, sillä kun ensin olivat pärmäntteeranneet, ett'ei Grethe muka ollut kylliksi hyvä heidän Augusti-herralleen — sillä hänellä on jotain tekemistä Polentiikissä — niin kutsui vanha Vagtel meitä — roistoväeksi.
Fredrik. Mitä? Roistoväeksi!
Palle. Niin, roistoväeksi — niin, istu ja pala, sanoikin; ja kun minä sen kuulin — —
Fredrik. Niin mitä sitte, mitä sitte?
Palle. Niin, sitte — ai'oin minä livittää hänet ovelle, mutta samassa seisoi tuossa eräs kirjanpainaja — ja hän meni.
Fredrik. Kirjanpainajako?
Palle. Ei, vaan Vagtel; kirjapränttäri oli jo aikoja sitä ennen pötkinyt tiehensä. Sitte luiskahti rouva myös, minä kalahutin lasin punssia ja Grethe palasi jälleen palvelukseensa. Siinä on sitten historian loppu, siihen saakka. — Ja mitä siitä sanot?
Fredrik. Se on liiaksi! — Kutsua minun vanhempiani — —
Palle. Roistoväeksi — eikö totta, se on liikuttavaa?
Fredrik. Se on inhoittavaa! No niin, kun pieni pisara sääty-arvoa voipi niin syvään halveksia rehellisiä ihmisiä, niin huomaan minä velvollisuuteni olevan — — —
Palle (elävästi). Vai'eta, oikein!
Fredrik (totisesti). Ei, vaan puhua.
Palle. Oietko hullu? Tästähän juuri näät selvään — — —
Fredrik. Että ainoastaan poikasi saattaa parantaa kunniasi haavan, (ottaa häntä kädestä) ja sen hän tekeekin. Minä pakoitan maailman tunnustamaan, että Nyboder'inkin matalien kattojen alla asuu jaloja ihmisiä.
Palle (rakkauden tuskalla). Ei, poikani, anna maailman sanoa meistä mitä tahansa, mutta sin'et saa — se on tosin kauniisti, Fredrik, — niin, minä tiedän, suli' on hyvä, hellä sydän — mutta se on vielä liian aikaista. Odota, kunnes pääset konttooripääliköksi, — sitte voit — — —
Fredrik. Minun pitäisi odottaa vuosikaudet, — —? Ei, se on päätetty — — — —
Palle (päättävästi). Minä vaadin sinut vaikenemaan!
Fredrik. Kaikkeen voipi isä pahoittaa poikansa, paitsi kieltämään isänsä.
Palle (arvokkaisuudella). Minä voin sen, minä! (Kävelee muutaman askeleen edestakaisin, kovassa kamppauksessa, seisahtaa Fredrikin eteen). Kuules, Fredrik, kosk'ei muu auta, tahdon minä — (kiivaasti) ei, kylliksi, minä vaadin sen. — Vait, joku tulee, ja sinä olet täällä — varovasti!
Viides kohtaus.
Entiset. August.
Palle (huomatessaan Augustin tulevan). Kah, nuori — no, nyt pitää kaikki sievästi suoritettaman.
August. Se seikka, että vanhempani eilen illalla olivat tulleet tänne ja huonosti kohdelleet teitä, vaatii minua selittämään — — — kas, herra Dahl.
Palle. Niin, herra asiamies — hän tuli imettäjäänsä tervehtimään.
August. Imettäjäänsä?
Palle. Mun vaimoni, hän on, häpeä kyllä ollut — —
Fredrik. Mutta sallikaa — — —
Palle (keskeyttää kovalla äänellä). Hänen imettäjänsä. Enemmän! Saanko luvan pyytää lausumaan selityksenne gesvint!
August. Kun minä saan vanhempieni suostumuksen naimaan teidän tyttärenne, en salli perheellisten epäsopujen häiritsevän onneamme, sentähden tahdoin ilmoittaa teille erään kohdan, joka suuressa määrässä lievittää loukkaustanne.
Palle. Hoho, sitäpä se ei teekkään! Tulla, ylpeästi potkien, kunnialliseen seuraan, ja, mir nichts, dir nichts, haukkua sitä roistoväeksi! (Fredrikille). Mitäs te pidätte semmoisesta, teidän korkea-arvoisuutenne?
Fredrik (suuttuneena). Että tuo vierasteleminen — — —
Palle (äkkiä). Kylliksi — minä jo tiedän ajatuksenne. (Augustille). Kuulitteko, hän sanoo: Semmoinen vierasteleminen — (kärsimätönnä) Enemmän, enemmän, ja kiireesti!
August. Vanhempani olivat kiihkokiukkuiset siitä, että eräs heidän hartaimmista toivoistaan oli mennyt tuuleen. Muutama minuutti ennenkuin he saivat tietää minun menneen tarjoomaan kättäni köyhälle tytölle, oli heille, näette, esitelty minulle laadittu ehdoitus, jonka minä kaikessa tapauksessa olisin hylännyt, vaan jota he pitävät vallan loistavana.
Palle (kävelee huolimatonna ympäri). Hyvä, hyvä. Kun kettu oli puraissut pään hanhelta, täytti hän muun toimensa.
August (innokkaasti). Te ette usko minua? Isälleni ehdoiteltiin, että minun piti naida 50,000 taalerin tyttö.
Palle (kuin ennen). No, risti ja piina — ja ehkä oli hän kreivinna vielä kaupanpäälle?
August. Valtioneuvos Dobel'in veljen-tytär.
Palle. Stasroodi Do —? Ja stasroodiko sen esityksen teki?
August. Hän.
Palle. No, olenko minä jälleen joutunut laita laitaan sen merirosvon kanssa?!
Fredrik. August (hämmästyen). Mitä?
Palle. Hän on jo eroittanut minut sisarestani ja aikoo nyt vielä siepata onnen tyttäreltänikin. Haa, sinä ruotusi Halunkin!
August (elävästi). Hän? Mies, jota kaikki kunnioittaa?
Fredrik (samoin). Minun hyväntekiäni!?
Palle (pakoittaa itseään, Fredrik'ille). Oikein! Minun ei pitäisi teidän kuullen puhuman totta hänestä; se ei ole soveliasta, ja minä pyydän teidän vapaa-sukuisuudeltanne tuhannesti anteeksi, mutta muuten — — —
Fredrik. Vapaa-sukuisuudeltanne anteeksi, tämä on liian hullusti! (Totisesti). Herra Vagtel on minun ystäväni ja tietää, että sinä olet minun isäni.
Palle (ukkosen lyömänä). Hän tietää, että minä olen — —?! (Kävelee ylös ja alas hyräillen). Hai lailailaila! (Hypähtää yht'äkkiä korkealle, lyöpi täyskäyttöä jalkojansa yhteen, pakoittaa itseään tyyntymään, palajaa etu-alalle, asettaikse totisena Fredrikin eteen). Fredrik! Mitä olet sinä tehnyt?
Fredrik. Mitä sydämeni käski.
Palle (elävästi). Ja jota vielä kadut! — Kun sinä pistit nenäsi päivänvaloon — itkin minä, siihen oli mulla syytä; mutta täällä, sydämessäni vannoin aivan hiljaa itsekseni: Jos Herra on tuolle pojalle suonut hyvän pään, että hänestä voipi tulla jotain, vaikka hän on lähtenyt Nyboder'in teloilta, ja vaikka saatana — — no! Minä olen hyörinyt ja pyörinyt, keksinyt tuhansia tekosyitä, uhrannut riemun saada nähdä sinua täällä — täällä, jossa alati olen sinua ikävöinnyt, — ja kaiken tämän — kaiken tämän kärsin siis siksi, että sinä — kraak! — aivan satamassa seilasit reiän onnesi kylkeen, jotta se nyt uppoo, huoneineen huppuineen.
August. Te kuvittelette asiaa — — —
Palle (alkaa kiivastua). Aivan semmoiseksi, kuin se on! — "Halpa suku ylhäisell' on aina kunniaksi — häpeä niin kauan vain, kuin pyrkii kuuluisaksi!" — Se on mun sananparteni, jonka olen sepittänyt kokemuksen jälkeen.
Fredrik. Epäluuloista, isä! Rehellisyyttä kunnioitetaan joka säädyssä.
Palle. Vai niin! — Ei — ei — sitten et sinäkään, istu ja pala, olisi syntynyt, niinkuin synnyit.
Fredrik (elävästi). Mitä? Kuinka minä synnyin?
Palle. Oi — sinä olet — (aivan jyrkästi). Mitä se sinua liikuttaa, kuinka sä synnyit? (Menee perälle).
Kuudes kohtaus.
Entiset. Ellen.
Ellen (pistää päänsä ovesta sisään). No, joko tulit järkiisi jälleen?
Palle (vihoissaan). En! (vetää hänet sisään). Mitä pidät siitä, Ellen, — hän on katkaissut salaisuuden touvin ja — nyt se on vesi-ajolla!
Ellen. Mitä kuulen? Onko se totta, Fredrik, onko?
Fredrik (lankee hänelle kaulaan). Niin, äiti, tästä saakka olen minä kokonaan sinun poikasi.
August. Mutta jos minä olen ainoa, joka sen tiedän, niin vakuutan kunnia-sanallani, sen ei milloinkaan pidä pääsemän huuliltani.
Ellen. Ei, ei, sanokaa se koko maailmalle. Minä olen pitänyt sanani, Palle, mutta nyt, kun vieras silmä on nähnyt hänet minun sylissäni — min'en tiedä, mistä se tulee, vaan minusta tuntuu, kuin joku side yht'äkkiä olisi katkennut sydämeltäni, ja min'en tahdo, en, min'en tahdo uudestaan ruveta kärsimään sitä. Hän on minun poikani, minun Fredrikkini, oi, hän on minun lapseni, ja minä pidän hänestä kiini, vaikka kaikki kreivit ja paroonit näkisivät hänet Nyboder'in-eukon sylissä.
Palle. Siten siis onni sanoo stanto! Nauha napin reiässä, "rooti", korkea-arvoisuus, kaikki, jolla kerran toivoin saavani läimästä maailmata korville, ylpeästi lausuen: "Kas, tuoss' on Nyboder'in poika" — kaikki tämä, jota palavalla ikävällä odotin — kaikki, Ellen, kaikki on mennyt! — Putsvek! — Sinun pitäisi suuttua häneen.
Ellen. Minun? Senkö vuoksi, että hän jättää kaiken tuon loiston ja komeuden, rientääkseen minun syliini? Ei, kiitoksia paljon! Nyt minä pidän hänestä paljon enemmän kuin ennen. (Ottaa Pallen kädestä, vakavasti). Ja tästälähin kaikki salaisuudet pois tapetilta; hän on minun poikani, minä pidän hänet, ja vaikk'ei hänestä tulekaan muuta, kuin hän on — onhan se jo aivan tarpeeksi; hän on rehellinen, hyvä, kaunis — ja hän on minun!
Palle. Ja silläkö sinä luulet minun antavan hyrrätä itseäni? Loruja, enkelini!
Ellen (uljaasti). Loruja samoin!
Palle. Mitä?
Ellen. "Mies olkoon vaimonsa pää", sen kyllä tiedän, ja kun minä olen pään tarpeessa, tulen heti sinun luoksesi; mutta tässä, kuulepas, tässä tulee kysymys sydämestä, ja se on minulla itselläni. Minä annan peloittaa itseäni, mutt'en pois pojastani. Tule, poikani! (Ylpeillen, Augustille) Kuulitteko — minun poikani! Niin, kenties teistäkin tulee poika minulle; sille saatte nähdä, kuinka minä pidän lapsistani. Tule, anna hänen olla yksinään. (Ottaa Pallea, joka seisoo liikkumatonna, molemmin käsin päästä kiini). Sitten asettuu hänen kiukkunsa pikemmin! (Suutelee häntä). Minä tiedän, mistä nuorasta pitää vedettämän. (Menee perä-ovesta Fredrikin ja Augustin keralla).
Seitsemäs kohtaus.
Palle, (sen jälkeen) Grethe.
Palle (yksin). Hän ei ai'o laskea viiriään alas! — Tämä on ensi kerta. Olisiko hän oikeassa? Ei! — Hänellä on sydän? Hyvä! Mutta päällä yksin onnen voittaa kerjäläisen kodassa. Onnettomuuteni laineet ovat loiskahuttaneet kompassini mereen. Koko salaisuuteni istuu nyt nuoressa Vagtel'issa — peltopyy pojassa; min'en saa sitä muuten ulos hänestä, kuin taittamalla hänen niskansa. — Oi, jos piru olisi — (huomaa Grethe'n astuvan sisään). Grethe! Oma tyttö-näpykkäni!
Grethe. Oletko suuttunut minuun eilen-iltaisista, isä?
Palle. Sinuun, letukkani? Enpä, tottavie, olekaan. Tyttöparka, sinuunhan se luultavasti koski kovemmin kuin minuun. Mutta mitä äitiin ja Fredrikkiin tulee, niin — oi, jospa toki tietäisit — —
Grethe (kovin levottomana). Mitä, isä, mitä? Onko jälleen tapahtunut jotain, joka — — —?
Palle (tuskallisella levottomuudella). Ei, lapseni, ei. Älä pelkää; minä vain laskin leikkiä.
Grethe (kiihkeästi). Nyt sin' et puhu totta! (katsoo häntä terävästi silmiin). Minä huomaan sinun silmistäsi; älä kiellä, se ei auta ollenkaan. Sano nyt heti — — —
Palle (hämillään). No, no! — Lemmon tynkkä, sinä tuijotat minuun, niin että minä —. Oo, mitäs, hahaha, siitä ei maksa puhua. Minä sain pienen napauksen sääriluuhuni.
Grethe. Oletko loukannut itseäsi?
Palle. En suinkaan; se oli vain hyödykseni. Äiti oli ottanut peitteen lempeille kasvoilleen, se teki minut tuliseksi, mutta sitte minä töyttäsin sääreni palliin, ja, se saattoi pääni oikeille tiloilleen jälleen. Niin, minä olen hyvin tyytyväinen siihen seikkaan. — Mutta sehän nyt oli kiltisti, että muistit lykätä hetkiseksi kotiini. (Noutaa tuolin).
Grethe. Sinä erehdyt; minä lähetettiin — — —
Palle (kuulematta sitä). Nyt meidän pitää puhella pari sanaa kahden kesken. Istu! — Kuulepas, kiltti tyttöseni, teetkö minulle pienen hyvän työn?
Grethe. Ja sitä sinä saatat kysyä? Sano, isä, sano, mikä se on?
Palle. Ole ajattelematta nuorta Vagtel'ia.
Grethe. Ajattelematta häntä? Sitä min'en voi.
Palle. Niin, niin, no ajattele häntä sitte, mutta — vallan vieraana.
Grethe (vakaasti). Mahdotonta! — Minä olen koettanut paeta hänen huomiotaan siitä silmänräpäyksestä, kun huomasin olevani hänelle mieluinen; sillä minä pelkäsin sen olevan ainoastaan hetkellistä. Hänen käytöksensä ja kaikki, mitä olen hänestä kuullut, on hyvää — sittemmin hänellä on minun lupaukseni, sitä min'en ota takaisin.
Palle (kiivastuen). Sinä muistat kai toki, että minä olen sinun isäsi?
Grethe. Saattaisinko sen unohtaa, ainahan sinä tarkoitat minun parastani?
Palle (hämmästyy). Totta sekin; luonnollisesti minä aina tarkoitan sinun parastasi. (Innolla) Mutta juuri sentähden — hän on liian korkea-arvoinen sinulle.
Grethe (nousee äkkiä, lempeästi). Hänkö? — Ja missä katsannossa on hän parempi minua? Taidollaan ja älyllään saattaa hän hankkia varoja vähän enemmän kuin itse tarvitsee; säästäväisyydelläni ja järjestykselläni saan minä ne riittämään meille kumpaisellekkin. Onko minun vanhempani vähemmin arvokkaita, kuin hänen? Hän on ainoastaan minun vertaiseni.
Palle (ihastuneena; hypähtää). Eikä, verkkasen tuli, parempi — ei äyrin edestä! (Kokoo aatoksiaan). Mutta yhtäkaikki! (vetää hänet tuolille). Hänen äitinsä käypi kuitenkin nenä pystyssä.
Grethe (elävästi). Onko hänellä oikeutta itsepintaisesti estämään täysikasvuisen poikansa vapaata tahtoa, kun se on älykäs?
Palle. Sieluni kautta, — ei! — Mutta — kuitenkin —
Grethe (kiireesti). Minä tiedän, mitä tarkoitat: On kuitenkin pahasti, että perhe on riidassa. Älä pelkää, isäkulta. (Mielitellen häntä). Etkö luule, että minä hyvittelemisilläni, ja kun olen ystävällinen häntä kohtaan ja pidän hänestä, saan hänet hyväksi jälleen?
Palle. Saat, lempo vie, saatkin — hahaha?
Grethe. No! — Siis huomaat — — —
Palle. Luonnollisesti! Mutta minusta on kuitenkin, kun minä — kun mä sanon, (hypähtää ja lyö jalkansa permantoon) min'en voi kärsiä häntä!
Grethe. Isä kulta, jalkasi — muistahan toki säärtäsi.
Palle. Oo, mitä jalasta — — (huomaa). Ahaa — vai niin! (istuu). Minä ai'oin sanoa —
Grethe. Miksi et saata häntä kärsiä? no, annapas mun nyt kauniisti kuulla se.
Palle. En, en minä sitä tarkoittanut.
Grethe. Tarkoitit maar, ihan varmaan. Sanothan sinä tavallisesti syyt, kun kiellät minulta jotain.
Palle. Nyt se on mielestäni tarpeetonta; mutta jos kuitenkin tahdot, niin — oi, minulla on syitä yli mitan! — Katsos, ensiksikin min'en voi kärsiä häntä siksi, että — että — (hypähtää) no, siks' ett'en voi kärsiä häntä, ja, hiisi vie — — (lyö jalkojansa permantoon).
Grethe. Isä, sinä unohdat sääresi.
Palle. Oo, min'en tahdo kuulla enää — (istuu). Suoraan sanoen, minä tarkoitan —
Grethe (jatkaa). Ett'et voi kärsiä häntä, kun et voi kärsiä sitä perhettä.
Palle (iloissaan) Oikein, siinä syy; eikö se ole pätevä? (Innoissaan). Näetkös nyt, kun sinä viettäisit häitäsi, meidänhän pitäisi olla iloisia kaikkien tyyni, ja kun sitten nuo babiani-apinat tulisivat potkien —
Grethe. Mutta vaikkapa, kulta isä, sun täytyisikin viettää yksi ainoa kiusan päivä, mitä se olisi sen sijaan, kun sittemmin monta ikävää iltaa voisit viettää tyttösesi tuvassa?
Palle. Sinun tuvassasi?
Grethe. Niin, punssi-lasin ääressä vävy-poikasi kanssa.
Palle. Ja sinun lastesi kanssa — sinä unohdat tykkänään lapsesi. Niin, tyttäreni, (puristaa häntä rintaansa vastaan). Ota hänet!
Grethe. Oi, sinä olet toki aina minun oma kiltti isäni.
Palle. Ja sinä olet semmoinen —. Kuinka sinä, pikku pirulainen, tohdit tulla viekoittelemaan minua?
Grethe. Sinua? — Herran tähden, kuinka se olisi juohtunut mieleeni? Tiesinhän minä, että olisi vallan mahdotonta voittaa sinua puolelleen! Rouva lähetti minut.
Palle. Rouva?
Grethe. Niin; koko talo on hämmennyksissä, ties Jumala, mintähden, ja rouva pyysi minun kysymään sinulta, miksi herra niin kovin pelästyi, kun sinä sanoit valtioneuvoksen tulevan.
Palle. Hahaha, se on mainio historia; mutta sitä min'en, sieluni päälle, tiedä; luultavasti siksi, kun stasroodi Pobel tahtoo antaa nuorelle Vagtel'ille 50,000-taalerisen veljensä-tyttären.
Grethe (kauhistuen). Mitä sanot?!
Palle. Etkö sinä sitä tiedä?
Grethe. En, en! Olisinko sitten enään ajatellut — —? Mutta sehän on mahdotonta. —
Palle. Minä kuulin sen juuri itse nuoren herran suusta, ja, minun mielestäni, sen pitäisi ilahuttaa sinua.
Grethe. Ilahuttaa minua? — Että hän uhraisi niin paljon, naidakseen minut, köyhän, typityhjän tytön? — Jos minä olisin hänen tiellään semmoiseen onneen, sitä, isä, sitä ei hänen vanhempansa milloinkaan voisi antaa minulle anteeksi. Ja hän itse! Jos me sitte joskus joutuisimme puutosta kärsimään, ja jos hän katuisi, tai jos minä luulettelisin hänen katuvan, että hän minun tähteni hylkäsi rikkauden, loiston, onnen — sit'en voisi kestää.
Palle. Grethe, mitä se —? (Kiivaasti). Hän on kosinut sinua formulaarien mukaan; hänen pitää, istu ja pala, myöskin ottaa sinut.
Grethe. Ja vanhempiensa vihan? (Istuu tuolille peittää kasvonsa käsillään).
Palle. Oo, mitä vanhemmista? Hän huolii vähät vanhemmistaan, kun vaan —. No, niin piru vieköön koko sihteerillisen perheen!
Grethe (hypähtää ylös, pitää kätensä hänen suunsa edessä). Vait, vait, isä! Ei sanaakaan, kuuletkos! Ei sanaakaan äidille.
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Ellen. Fredrik. August.
Ellen. Minusta oli, kuin olisin kuullut hänen äänensä! (Grethelle) Näätkös, kuka täällä on?
Grethe (hämillään). Niin, äiti! Minä — minä — (Fredrikille). Te olette — — —
Fredrik. Ei te vaan — sinä! Veikko! — Hän tietää sen jo.
Ellen. Niin, ja sanokoon isä mitä tahansa, Fredrik on oikeassa: Nyboder'in lapsi voipi päästä eteenpäin, niin hyvin kuin muutkin.
Palle (katsahtaen Gretheen). Niin totta vie voikin.
Ellen (jatkaa). Sen näkee sinusta.
Palle. Oikein!
Ellen. Mitä sinä sanoit?
Palle. Minäkö? — Minä sanoin: Sinä osasit oksaan! (Ottaa, kiukkuaan masentaakseen, kupin pöydältä-, viipuu sitä).
August. Minun äitini täytyy myöntyä rukouksiini, mikään uhri ei ole mulle liian suuri.
Grethe. Uhri! — Jos minun pitää voida tehdä teidät onnelliseksi, on teidän tyytyminen ainoastaan rakkauteeni, muuten min'en voi palkita mitään uhria.
August. Oi, älä punnitse sanoja silloin, kun ajatus on työ. Tuo katkeruus ei, paitsi sitä, tulekkaan sydämestäsi, sillä minä tiedän, sinä rakastat minua, ilman minutta et tulisi onnelliseksi. (Grethe, joka seisoo lähinnä Pallea, kääntyy häneen huo'aten-, Palle, jonka kiukku saa voimaa, heittää kupin äkkiä lattiaan).
Ellen (juoksee hänen luokseen, nuhdellen). Palle!
Palle (häpeissään, puristaa hänen kättään). Ellen! — Minä olen jo hiljaa! (Istuu synkkänä pöydän ääreen).
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset. Qvit.
Qvit (tulee kiireesti sisään, heittää hattunsa ja pussinsa). Noo, nyt on vihdoinkin peijakas irti! Kauniita historioita, mainioita laitoksia! Varis huutaa omaa nimeään! Roistoväkeä, sanoi hän — roistoväkeä itse, ja roistoväkeä kunnialla. Hei, puosmanni, — niin, kyllä teidän puolestanne kostetaan! Kyllä nyt saatte kostaa!
Palle (hyppää ylös). Kostaa! (Kokoo aatteitaan). Vai niin! (istuu jälleen).
Toiset (ympäröivät Qvit'in). Mitä nyt on tapahtunut?
Qvit. Vai niin, te olette täällä, herra August? Hauska nähdä. Teidän isänne on suuri lurjus.
August. Mitä? Te tohditte —. Te olette vanha mies ja olette tehnyt isälleni monta hyvää työtä.
Qvit. Niin olenkin — juuri niin! Minä tulin, kun muut meni; minä kyyräilin ja konttasin, rukoilin ja manasin, kunnes sain hänet kassaan. Mutta mikä hyöty minulla siitä on? Hän häpäisee, tahraa minun kunnialliset rekommendationini; hän elää siitä, jolla minä ja muut rehelliset ihmiset ai'otaan haudata.
August. Ei, tämä menee loitos! — Te valehtelette!
Qvit (hypähtää korkealle hämmästyksestä ja kiukusta). Mitä? Minä, Peer Qvit, joka olen asunnut 15 vuotta samassa paikassa, minä, joka olen tutkinut moraalia ja nielemällä lukenut kaikki kirjailiamme, minä, — — —
August. Niin kunniata loukkaavia soimauksia isästä ette saa lausua hänen pojalleen, tuomatta todistuksia esiin.
Qvit. Niitä mull' on kylliksi! Oo, minä olen tyystin nuuskinut asian haarat ja polut — minä tunnen koko hänen perhe-elämänsä. Hän juopi kahvia keskellä päivää — sillä se oli lörpötystä vain eilen. Teidän äitinne on syntynyt joka päivä, koska hän joka päivä viettää syntymä-päiviänsä; teillä pidetään hauskoja ilta-seuroja ja suuria päivällisiä, (hieroen käsiään) mutta ne tulevat hullummin häirityksi kuin meidän eilen illalla, sillä tänään e.p.p. pidetään siellä tutkinto.
August. Fredrik. Tutkinto?
Qvit. Niin, tutkinto, ja siitä saadaan sitte nähdä, että hän on kutsunut vieraita minun keksinnölleni ja herkutellut niitä ruumiskassalla; mutta nyt me korjaamme jäännökset, hän saapi sitte rouvineen kauniisti joutua pilkan ja häväistyksen alaiseksi.
Palle (nousee). Pilkan ja häväistyksen —!
August. Jos perhe on joutunut onnettomuuteen, niin on varsin katalaa riemuita siitä.
Qvit. Minä en riemuitsekaan; Jumala suokoon, että saisin nähdä isänne puhtaana ja lumi-valkoisena, se olisi yhtä tervetullutta minulle ja ruumiskassalle kuin teillekkin! Mutta minä mainitsen joka seikkaa sen omalla nimellä, ja petosta — — —
August, Mitä sanotte?
Qvit. Niin, crimen, hyvä ystävä, crimen!
August. Isä-parkani!
Palle (astuu reippaasti esiin). Eikö häntä voi auttaa?
Kaikki. Kuinka?
Qvit. Puosmanni, hän on haukkunut teitä —
Palle (elävästi). Onko nyt aikaa miettiä sellaista? Perhe joutuu pilkan ja häväistyksen alaiseksi! — Millä hänen voipi saada irralleen?
Ellen (lankee hänelle kaulaan). Palle — mitä minä sanoin?
Grethe (samoin). Isä!
Fredrik (innolla Augustille). Siinä on mies!
Palle (kainosti). No, no — ei turhia — joutavia, — (kiivaasti) Muuten min'en tee mitään! (Ellen ja Grethe vetäytyvät takaisin). Ripeästi, Manne? Me teemme, minkä voimme. Mun säästökassa-kirjani 135 taaleria ja markka, — sen verran meillä nyt on, sinulla, Fredrik, on myöskin varmaan pikku ropo taskun pohjassa, ja Qvit'in täytyy — — —
Qvit. Mun? Ei, hän on saattanut minulle harmia ja häpeää, hän on kompromitteerannut minut!
Palle. Komplimentteerannut tai ei komplimentteerannut teitä, yhdentekevä — hän on hädässä, vaari hyvä!
Qvit. Hän on sen ansainnut! Minä olen koonnut kaiken iloni ruumiskassaan ja jos se joutuisi pankruttiin, niin — ei, hänen pitää joutua pinnistykseen!
Palle. Mitenkä? Eipä, lemmoksi, pidäkkään! Herra, te ette enää sovi asumaan meidän kanssamme, te olette varsin paha ihminen!
Ellen. Niin, hyi, te olette varsin paha ihminen!
Qvit (hämmästyen). Mitä kummia? — Minäkö paha ihminen? (Melkein itku suussa) Puosmanni! Te ajatte siis minut pois luotanne?
Palle. Niin teen, sillä semmoinen — —
Qvit (rukoillen). Älkää — älkää — älkää sanoko enää; minä olen varmaankin väärässä. (Innolla) Ottakaa kaikki, mitä minulla on! Pelastakaamme hän — vaan, voi, se on jo liian myöhäistä.
Kaikki. Myöhäistä?
Qvit (mieletönnä). Se on minun vikani! Äkkipikaisuudessani lähetin minä tutkinnon hänen niskoilleen. Oo, älkää suuttuko! Se oli hyvin pahoin tehty, mutta minä olin niin kihloissani. Mitä minä olen tehnyt — — —!
Palle (vallan toimessaan). Suu kiini! Auttakaa heti — silmänräpäyksessä! Kondevit, kondevit! Kaikki rahat esiin, mitä meillä on. Kenen me saisimme käsiimme —! Nyt heti hänen luokseen! Hän pitää pelastettaman — minä sanon: hän pitää.
Qvit. Hän pitää pelastettaman, niin! Mutta vaikka nyt ruumiskassan reikä saataisiinkin tukkoon — se ei auta, statsroodi on kovin ankara.
Palle. Statsroodiko? Kuka stasroodi?
Qvit. No, hei, statsroodi Dobel!
Palle (ihmetellen, kummastellen). Hän! — (Augustille) Minä voin pelastaa isänne; minä voin, mutta — se maksaa! (Pienen kamppauksen jälkeen). No, olkoon niin — hän on pelastettu, niin totta, kuin käteni on tuossa!
Kaikki (keskenään sydämestään iloisina). Kuinka? Onko se mahdollista?
Palle. Hattuni! — Pitäkää lujasti kiini hänestä, herra stasroodi, niin lujasti kuin tahdotte; nyt minä koetan kanssanne pienen syli-painin, ja teidän pitää, vaikka piru olkoon, päästämän irti! Tule, Fredrik, me kaksi voitamme tänään taistelun; nuo toiset voivat lystin vuoksi kryssätä jälestä ja järähyttää voittoriemun laukauksia.
Ellen (seisahtaa hänet, innolla). Palle, ethän vaan aikonekkaan — —?
Palle. Minä teen velvollisuuteni; jälestäpäin sitte lasken, paljoko se maksoi. (Menee ovelle päin). Hei, Fredrik!
Fredrik. Minä teen kaikki, mitä tahdot, isä, mutta loukata hyväntekiääni — en!
Palle (tulee reippaasti takaisin). Sin'et tottele komantoa — saat anteeksi! Mutta tällä kertaa — joka on viimeinen, kuin minä komennan sinua — tahdon minä sinun umpimähkään tottelemaan; ymmärrätkös? — Minä tahdon! (Puristaa Augustin kättä). Isänne on pelastettu! (Menee kiireesti Fredrik'in kanssa).
Viides näytös.
Ensimmäisen näytöksen huone.
Ensimmäinen kohtaus.
Mathilde (istuu sohvalla ja neuloo). Parooni (seurapuvussa, nojaikse tuolia vastaan, tarkastellen häntä).
Parooni. Miksikö luulen tekeväni hänet niin levottomaksi? (kuiskasee). Hän on holhojan pulassa.
Mathilde. Mitä luuloja! Te erehdytte vallan.
Parooni. Olkaa varoillanne! Nyt kun hän huomaa, että hänen täytyy laittaa kaikki teidän rahanne kokoon — — —
Mathilde. Minkätähden niin?
Parooni. Oi, armoni, te saatatte minut pulaan; minä luulin uskaltavani aavistaa teidän palkitsevan totisen rakkauden.
Mathilde. Hm, kenties ei aavistuksenne olekkaan pettänyt teitä.
Parooni. Mondieu! Te sallitte, että minä saan — — —?
Mathilde. Ajatella? minä tekisin aivan älyttömästi, jos kieltäisin jotain, mitä en voi estää. (Kiskoillen) Teillä on aivan täysi valta ajatella.
Parooni. Ah, kuinka te teette minut onnelliseksi!
Mathilde. Ja mitä enon holhoja-toimeen tulee, siitä sanokaa myöskin ajatuksenne. (Salaisesti). Olisikohan jotain tärkeitä seikkoja — —?
Parooni (samoin). Ei, ei suinkaan, mutta kuitenkin tarpeeksi tärkeitä, saattamaan hänet kipeään pulaan, jos hän joutuu tekemiseen sellaisen miehen kanssa, joka pitää teidän hyötynne valvomisen ensimmäisenä velvollisuutenansa.
Mathilde (elävästi). Sen hän tekeekin.
Parooni. Varmaan! Minä otaksun — että se olen minä — sallitteko?
Mathilde. Teidän otaksuvan? Miksikä en? Otaksukaa te vain.
Parooni. Oi te hurmaatte minut! (Entisellä äänellään) Minä käyttäisin itseäni totuuden mukaan, niin! Se tuntuisi minusta tosin hyvin katkeralta, luonnollisesti! — Mais enfin, pitääkö teidän palkitseman se, että tätinne elää follement?
Mathilde. Vai huomaatte tekin sen? Suokaa anteeksi, minä luulin teistä vallan hyvää, mutta en toki odottanutkaan noin suurta suorapuheisuutta, juuri teiltä, joka olette hänen jokapäiväinen vieraansa.
Parooni (innoissaan). Mutta mistä syystä luulette minun siten tekevän, armoni? Voittaakseni teidän suosionne, miellyttääkseni teitä, ja aivan sama tunne saattaa minut vaatimaan täydellistä tiliä — tietysti ette te tahdo armahtaa — — — —
Mathilde. Minäkö? En ollenkaan! (Hiljaa mennessään sohvalle). Aa, viekastelia, nytpä minä ajankin sinut satimeen! (Istuu). Kuitenkin, — hän kyllä pelastetaan.
Parooni (ihmetellen). Pelastetaan? Sallittehan te minun otaksua, että se olen juuri minä, joka vaadin häntä tilinteolle, ja sitte minä en käsitä — — —
Mathilde. Oletteko hiljakkoin saanut uutisia veljeltänne, herra perintömaan omistajalta?
Parooni. En, me olemme vähän huononmoisessa sovussa. Hänellä on se vika — — —
Mathilde. Että hän on vanhin, sen hän ehkä pian jättää teille, hän kuuluu olevan kovin sairas.
Parooni. Mitä sanotte?
Mathilde. Hän on naimaton, omaisuus jääpi teille, ja te olette sitten tilaisuudessa pelastamaan enoni, täyttämällä teidän varoillanne sen, minkä minun varani jättävät vaille.
Parooni. Ei, se saattaisi hänet liian suureen kiitollisuudenvelkaan, joka varmaan inhoittaisi häntä, kun minä heimo-herrana ehkä olisin pakoitettu kuolettamaan tuttavuuteni tässä talossa, etsiäkseni ylhäisempiä — — —
Mathilde (kiireesti noustessaan). Joka suhteessa?
Parooni (nostelee olkapäitään). Aavistamattomat, välttämättömät seikat saattaisivat pakoittaa minua kieltämään ehkä sydämeni tunteetkin. Kuitenkin, mikä tapahtunut olisi, se olisi tapahtunut, sen vuoksi olisi toivottava, että se, joka tietää minun itseään rakastavan — — — —
Mathilde. Ilmoittaisi itsensä, ennenkuin te tulisitte pakoitetuksi kuolettamaan rakkautenne? — Se on hänen velvollisuutensa itseään kohtaan, ja suoraan sanoen, (pilkallisesti) minä — — —
Parooni. Te — —?
Mathilde. Minä — kesken puheen: (Salaisesti). Olkaa varoillanne, ettei kenkään kerro tädilleni teidän ajatuksianne, ennenkuin olette saanut perintökartanon haltuunne. Se voisi pian ryöstää meiltä teidän läsnä-olonne.
Parooni. Oo, ei suinkaan! Rouva tahtoo absolut pitää minua ystävänään. Ei kenkään voi mustata minua hänen silmissään — — —
Mathilde (nauraen). Paitsi te itse.
Parooni (keikarimaisesti). Hahaha, ja min'en tahdo.
Mathilde. Hahaha, ette! (hiljaa) Vaan täytyy!
Toinen kohtaus.
Entiset. Vagtel. Rouva (pyntättynä).
Vagtel. Kun sinä vain pitäisit huolta omasta lemustasi ja antaisit minun olla rauhassa. Se ei ole ollenkaan mitään — — —
Rouva. Voinko luottaa siihen?
Vagtel (äissään). Voit, lennä ja polta, voitkin.
Rouva (huomaa paroonin). Ystäväni, voinko nyt perustaa toivoni teihin?
Parooni. Armoni, te rakennatte kalliolle (puhelevat keskenään innokkaasti).
Vagtel (etu-alalla). Valtioneuvos tulee! Minun täytyy silmänräpäyksessä toimittaa — mutta mistä — mistä?
Mathilde (salaa Vagtel'ille). No, eno, nyt olette saanut rikkaan ystävän.
Vagtel (elävästi). Kenen, lapseni? Kenen?
Mathilde. Ettehän vain sano minun sitä ilmoittaneen — lupaatteko sen?
Vagtel. Ole huoletta! Kenen! Kenen?
Mathilde. Paroonin. Hänen veljensä on kuollut (itseks.). Ja nyt hän itsekin mustaa itsensä. (Menee).
Kolmas kohtaus.
Entiset (paitsi Mathildea).
Vagtel (Its.). Mikä onni! (Paroonille). Te olette, kuulin ma, saanut surun, herra parooni. No, se ilahuttaa minua.
Parooni (painavasti). Liian varhaista, ystäväni, liian varhaista! Veljeni kuuluu olevan ainoastaan sairas, mutta — — —
Vagtel. Hän on kuollut, herra parooni, aivan kuollut!
Rouva. Se huvittaa minua! Te olette perintö- ja heimoherra, te olette rikas — oi, kuinka te olette onnellinen!
Parooni. Mutta olisihan minun pitänyt saaman sana siitä. Se on mahdotonta.
Vagtel (innoissaan). Kuten sanoin, hän on ihan valmis. (Syleilee iloissaan paroonia). No nyt ette enää ole decadencessa, niinkuin eilen.
Parooni. Hiljaa, ystäväni, meidän pitää saada tarkempia tietoja. Muutenkin sattui tämä nyt vallan sopimattomasti.
Vagtel. Rouva. Kuinka niin?
Parooni. Minä tulen käyttämään osan rahoista — — — ja tätä nykyä — — —
Vagtel. Oo, kartanon omistajana teitä uskotaan kaikkialla, ja minä toivon — — —
Parooni. Anteeksi, lainaaminen on varsin vastoin minun princip'iäni; minä en lainaa muille, kuin hyville ystäville.
Vagtel (kiihkeästi). Mutta, herra parooni, kun minä — — —
Parooni. Ei, ei, minä tiedän vallan hyvin, teillä ei ole voimia; en minä siksi epäile teidän hyvää tahtoanne.
Vagtel (kuin ennen). Te erehdytte, te ette käsitä minua, minä tahdon — — —
Parooni. Minä tiedän kyllä, mitä te, hyvä sihteeri, tahdotte, minä tiedän sen, mutta minä en sitä tee, ja (lyhyesti) lopettakaamme tämä hellä kanssapuhe.
Vagtel. Ei se suinkaan minun mielestäni ole hellä, sillä — — —
Parooni (antaa hänelle kättä). Kunnon ystävä, saattepa nähdä, minä pelastan kyllä itseni pulasta. (Kääntyy äkkiä rouvan puoleen). Armoni, minä riennän heti inspiceeraamaan pöytien kattamista. (Menee kiireesti sivu-ovesta).
Neljäs kohtaus.
Vagtel. Rouva.
Rouva. Voi, kuinka hän on sievä! Pelkkää kohteliaisuutta. Kas hän tulee aina pysymään itsensä kaltaisena. (Laskee kätensä Vagtel'in päälle.)
Vagtel (joka on seissyt masennettuna, kädet ristissä, hypähtää). Niin! (Kävelee kiivaasti edestakaisin; itsekseen). Minä olen hukassa, hukassa, hukassa!
Rouva. Sin' et voi muuten palkita hänen ystävyyttään kuin toimittamalla hänelle rahoja.
Vagtel. Minäkö? Hänelle? — Tiina! Tiina! Jos sinä tietäisit — Hän on oikea koiras-kettu.
Rouva. Parooni?! Oletko mieletön, mies? Hänen hellyytensä — — —
Vagtel. Niin, hän nylkee minut pelkästä hellyydestä! (koroittaa ääntään). Hän on — (huomaa valtioneuvoksen). Oo! (vavisten) Nöyrin palvelianne!
Viides kohtaus.
Entiset. Valtioneuvos.
Rouva. Ahaa, herra valtioneuvos?
Valtioneuvos (ystävällisesti). Niin, täällä olen minä taas.
Rouva. Oi, se ilahuttaa meitä. (Hiljaa). Hän tuli tosiaankin! Mutta mitä hän tahtonee? Kun ei se tyttökään jo tule takaisin! (Valtioneuvoksellee, joka on pannut pois hattunsa) Tohtinenko toivoa —?
Valtioneuvos. Että minä, vastoin kieltoanikin, jään vieraaksenne? Jos vain saamme toimituksemme päättymään kummankin tyytyväisyydeksi — miksikä ei, siinä tapauksessa teen ilolla poikkeuksen säännöstä.
Rouva. Me pidämme teidät riemulla, herra valtioneuvos. (Hiljaa Vagtel'ille). Voi, kuinka hän tekee meille suuren kunnian! Hänen kauttaan aikovat ne peloittaa sinua — oi! (Ääneen) Suvaitsetteko? Emännän, joka saa semmoisen vieraan — suvaitsetteko? (Menee sivu-ovesta).
Kuudes kohtaus.
Vagtel. Valtioneuvos.
Valtioneuvos. Minä tiedän, säännöllisen kassan-hoitajan suurin ilo on äkki-luulematon tarkastus, ja juuri sitä tulin minä nyt tekemään.
Vagtel (hoiperrellen). Minä kiitän!
Valtioneuvos. Katsokaamme siis kirjat ja liite-kirjat — — —
Vagtel (kepeämmin). Ilolla. (Rientää noutamaan pulpetiltaan suuren kirjan).
Valtioneuvos (hiljaa). Ei siis kirjoissa. (Ääneen). Kun ensin olemme tarkastaneet obiigationit.
Vagtel (seisahtaa, pudottaa kirjan). Obligat.
Valtioneuvos (äkkiä totisesti). Niin, obiigationit.
Vagtel. Herra — oi! — (vaipuu polvilleen) Herra valtioneuvos!
Valtioneuvos (hämmästyen). Mitä? (kylmästi) Nouskaa!
Vagtel (vavisten). Kyllä! (nousee).
Valtioneuvos. Tunnustakaa! (Kiivaasti, kun Vagtel on koettanut puhua, vaan ei löytänyt sanoja). Kuinka monta niitä puuttuu?
Vagtel. Yksi ainoa vain, se, jonka sain eilen.
Valtioneuvos (katselee häntä terävästi silmiin). Onko se totta?
Vagtel. On, totta totisesti, on! Tarkastakaa rätinkini, kaikki, sekä kassan että holholaiseni Mathilde'n, sitte saatte nähdä, kuinka suuri jäännös on — (Itkien). Min'en ole tehnyt ainoallekkaan ihmiselle vääryyttä, en äyrin edestä. Ainoastaan tuo onneton obligationi, jonka olen tallettanut puolestatoista sadasta taalerista.
Valtioneuvos. Voitteko lunastaa sen?
Vagtel. En, minä luulin voivani ja luotin vahvasti siihen, mutta nyt, kun huomaan että parooni Lillie on hirmuisesti vetänyt minua nenästä, kutsuen minua yhä ystäväkseen — nyt en voi muuten, kuin että minä — oi, Jumala minua syntistä armahtakoon!
Valtioneuvos. Te olette heikko, herkkä-uskoinen, epä-luotettava mies.
Vagtel. Niin olen. Piru kiusasi minua.
Valtioneuvos. Älkää tehkö pirulle vääryyttä; se oli teidän vaimonne.
Vagtel (lempeästi). Ei! Hänellä on tosin vikansa, hänelläkin, mutta että tämän piti näin pitkälle joutua — Kristiina-parka, sit' et sinä tiedä; koko vika makaa minun niskoillani.
Valtioneuvos. Minä helpoitan kuormanne pitämällä lupaukseni teidän pojallenne, mutta kassaa te ette saa enää pitää.
Vagtel (lyöden kätensä yhteen). Oi, te teette minut onnettomaksi!
Valtioneuvos (kiivaasti). Minäkö? Mitä teillä oli ennen kuin saitte kassan? Ilman pienintäkään takausta annoin minä teille viran, joka voi teidät elättää, ja nyt, kun olette väärin käyttänyt luottamukseni, syytätte minua onnettomuudestanne? (Kovalla äänellä) Te olette — juuri te itse — — —
Vagtel (tuskissa). Niin olen! Voi, voi, minne minä nyt nenäni pistän? Minne minä — — —?
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Palle.
Palle (käskien Fredrik'iä, äkkiä avatessaan oven). Pysy täällä, kunnes minä kutsun sinut sisään, (astuen esiin). Anteeksi — — mitä, kirjapränttäri, te täällä?
Valtioneuvos (hävyttömän ankarasti). Mitä te tahdotte?
Palle. Minä tahdon vain päästä sen statsroodin puheille, josta puhuitte.
Valtioneuvos. Ja mitä te hänestä tahdotte?
Palle. Mitäpä niistä, kirjapränttäri — tahdon osoittaa hänelle palvelusta. Laittakaa se poika kynsiini vain, niin — — — tänne!
Valtioneuvos. Poika? — Minä olen statsroodi.
Palle (hämmästyen). Tekö?! — Sepä pirun pikainen arvon-koroitus! (Liikutustaan masentaen). Niin, saanko sitten puhua kanssanne pari ystävällistä sanaa — (kääntyy Vagtel'iin) kahdenkesken!
Valtioneuvos. Minä puhun tämän miehen kanssa, ja — — —
Palle (keskeyttäin). Minä puhun hänen puolestaan, ennenkuin te puhutte hänen kanssaan; siis —
Vagtel. Herra puosmanni, tahdotteko nyt kostaa?
Palle (kiivaasti). En, ainoastaan pelastaa teidät!
Vagtel. Valtioneuvos. Tekö?
Palle. Niin, minä. Menkää te hetkiseksi vaimonne luo.
Vagtel. En, en — ehkä on parempi, että kävelen vähän aikaa rappusia ylös alas?
Palle. Jos se on mieluisempaa — olkaa hyvä. Viiden minuutin päästä on kaikki selvällä.
Vagtel. Mies! Pelastaja! (Itkien) Mutta minä menetän vitkani!
Palle (kiivaasti). Ettepä Lempo vie menetäkkään — kun nyt vain menette tiehenne!
Valtioneuvos (Vagtel'ille). Jääkää! (Pallelle). Te lupaatte senlaista, jonka minä yksin voin määrätä.
Palle (äissään). Ja minä pidänkin lupaukseni; millä keinoin? Se seikka koskee luonnollisesti ainoastaan teidän ylhäisyyttänne ja minua — siksipä voipikin hän mennä tiehensä.
Valtioneuvos. Min'en kärsi pilapuheita nyt.
Palle (kärsimättömänä). Istu ja pala, en minäkään! — Menkää!
Vagtel (tuskissaan). Sielustani kernaasti! (kiiruhtaa ulos perä-ovesta).
Kahdeksas kohtaus.
Valtioneuvos. Palle.
Valtioneuvos (käyden edestakaisin tukahtumaisillaan kiukusta). No, mitä tämä nyt merkitsee?
Palle (tyynesti). Kuinka paljon hän on kassaan velkaa?
Valtioneuvos. Sataviiskymmentä taaleria.
Palle (iloisesti). Eikö enemmän?
Valtioneuvos. Minä luulen niin.
Palle. Ne minä maksan kahden tunnin kuluttua.
Valtioneuvos (pysähtyy). Tekö?! — Vannoittehan te eilen illalla kostavanne hänelle — —
Palle. Niinhän minä teenkin — näettehän sen.
Valtioneuvos. Te olette kelpo mies.
Palle (lyhyesti). Sen tiedän. Toivon saattavani sanoa samaa teidän ylhäisyydestänne.
Valtioneuvos (kylmästi). Minä en ole ylhäisyys.
Palle. Ei haita mitään, teidän ylhäisyytenne, mitä ette ole, siksi voitte tulla. Minä maksan Vagtel'in puolesta, siinä kaikki mitä minä voin; ja hän on kuitenkin mieron tiellä, jos te otatte häneltä viran. Tehkää tekin nyt mitä voitte, antakaa hänen pitää virkansa.
Valtioneuvos. En milloinkaan! — Hän on niin pahasti käyttänyt luottamustani, ett'ei mikään takauskaan saata minua varmuuteen, min'en voi, min'en saa antaa anteeksi. Kuuletteko? Min'en tahdo — ja siten on tää asia päätetty.
Palle. Eipä lemmoksi olekaan, kun minä pistän vastaan.
Valtioneuvos. Te ai'otte vastoin minun tahtoani saattaa oman tahtonne perille.
Palle (lyhyesti). Minä pidän sanani.
Valtioneuvos. Te luulette pakoituksella voivanne ottaa — — —?
Palle. En, minä pyydän, valmistaakseni teidän ylhäisyydellenne ilon antaa.
Valtioneuvos (pilkaten). Jos te ainoastaan rukouksilla ai'otte täyttää lupauksenne — — —
Palle. Kernaammin, teidän ylhäisyytenne, huomatkaa — kernaammin.
Valtioneuvos. Te puhutte äänellä, joka —! No, minä annan rehellisyydelle paljon anteeksi. Jos te tuntisitte minut — — —
Palle. Minä tunnenkin teidät.
Valtioneuvos. Niin tietäisitte, että minä olen järkähtämätön.
Palle. Oletteko aina ollut järkähtämätön?
Valtioneuvos. Te tohditte — — —?
Palle. Ettekö milloinkaan ole langennut? (kiivaasti). Ja pahemmin kuin hän!
Valtioneuvos (suuttuneena). Te etsitte yksinäisyyttä, saadaksenne loukata minua?
Palle. Tahdotteko todistajan? (Menee ovelle). Herra Dahl!
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset. Fredrik.
Valtioneuvos. Minun asiamiehen!! — Te yhdytte tämän miehen kanssa ahdistamaan minua? Minulla on toki syytä odottaa teiltä niin paljon kiitollisuutta — — —
Palle. Minulla on suurempi syy.
Fredrik (vavisten). Hän on minun isäni.
Valtioneuvos. Teidän isänne?!
Palle. Ja nyt. Olitteko silloinkin järkähtämätön, kun teidän perheenne, sukulaisenne kielsivät teitä pitämästä rehelliselle tytölle antamaanne lupausta?
Valtioneuvos (kauhistuen). Mies! (Fredrikille) Minä pyydän hetkeksi — — —
Palle. Te halusitte todistajaa, hän jääpi; Te annoitte lähettää itsenne pois, kun kunnia teitä —
Valtioneuvos. Tuo salaisuus — sanokaa, mistä te tiedätte —?
Palle. Se tyttö oli minun sisareni.
Valtioneuvos. Teidän sisarenne?!
Palle. Niin.
Valtioneuvos. Ja kun minä, isäni kuoltua, palasin takaisin ja ai'oin parantaa vääryyteni; kun minä etsein häntä kaikkein sanomalehtein kautta — miksikä ette tulleet luokseni?
Palle. Hän oli kuollut.
Valtioneuvos. Kuollut! (vitkaan). Mutta — — —
Palle. Hänen lapsensa? — Se (hyvästi liikuteltuna) on tuossa!
Valtioneuvos. Fredrik. Kuinka?!
Palle. Sisareni antoi teille anteeksi, vaan en minä, teidän ylhäisyytenne. Minä vannoin kostaa hänen puolestaan, ja olen kostanutkin, niinkuin enkelin puolesta kostaa sopii. Nyboder'ista olen minä heittänyt hänen poikansa aivan niiden herrojen keskuuteen, jotka hänen häpäisivät; ne ovat pitäneet poikaa omaisenaan, hän on ollut heille hyödyksi; hahaha, ja te, luuletteko joutuneenne häpeään lankoudestanne matruusin kanssa, joka kostaa, antamalla teille tuommoisen pojan? (Heittää Fredrik'in valtioneuvokselle). Ottakaa hän!
Valtioneuvos. Poikani! — Mies, te saatatte minun häpeämään.
Palle (itkien ja nauraen yht'aikaa). Niin, mitä sanotte siitä poikosesta? — Minä en ehtinyt saamaan häntä oikein valmiiksikaan vielä; mutta kyllä hän, saakeli soi, itse pitää huolen korkenemisestaan.
Valtioneuvos. Kuinka suuressa velassa minä olen teille! Tuo rikos, joka lakkaamatta on kiduttanut minua, joka on tehnyt mieleni synkäksi ja katkeraksi — se on nyt parannettu, teidän uhraustenne kautta, joidenka hedelmänkin minulle lahjoitatte.
Palle. Hoho, empä lemmoksi lahjoitakkaan, teidän ylhäisyytenne. Hänen nimensä ei kuulu minulle; sen te saatte ottaa ja antaa hänelle omanne — hahaha, siinä kaikki, sillä ensimäisen sijan hänen sydämessään — istu ja pala — sen pidämme me, äiti ja minä. — Eikö totta Fredrik?
Fredrik (heittäikse hänelle kaulaan). Minun pitäisi rakastaa teitä vielä korkeammin, jos vain olisi mahdollista.
Palle. Mutta me olemme tykkänään unhottaneet vaarin rappusille. Nyt minä toki toivon — —
Valtioneuvos. Voisinko minä teiltä mitään kieltää? Te olette voittanut.
Palle. Hurra!
Valtioneuvos. Mutta, kun se on hänen onnekseen, — yhdellä ehdolla.
Palle. Ja se ehto on?
Kymmenes kohtaus.
Entiset. Qvit. Vagtel. August. Grethe.
Vagtel (ulkona). Ei sinne pääse kukaan sisään.
Qvit (samoin). Niin, mutta minä olen pelastuksen enkeli — minun pitää päästä.
Grethe. August (samoin ulkona). Hänen pitää! (Ovi revitään auki, kaikki tulevat sisään).
Vagtel (rientää valtioneuvoksen ja Pallen luo). Min'en jaksanut niitä estää, ne tulivat vain.
Qvit (lykkää hänet pois tieltään kiihkeässä liikutuksessa). Pois tieltä! — Herra valtioneuvos, teidän korkea-arvoisuutenne, tai korkeasukuisuutenne, jos erehdyn, salvetille! Minä olen pyytänyt teitä käyttämään ankaruutta langennutta kassan-hoitajaamme vastaan; mutta nyt rukoilen minä hänen puolestaan, sillä deliqventti on perheen isä, hänellä on perhe elätettävänä, ja jos me nyt otamme häneltä kaikki, niin ei hänelle — minun tietääkseni — jää mitään. Sen tähden sanon minä, hänen päällekantajansa ja vainoojansa: Armoa! Sentähden sanon minä: Älkää saattako minun synnikseni, että olisin polkenut syntistä tuomioon. Ottakaa kaikki, mitä minulla on, määrätkää minut varjelevana enkelinä istumaan kassan ääressä, vaan — (rukoillen). S.T. herra valtioneuvos, antakaa hänen pitää virkansa.
Palle. Sen hän on jo saanut. Olihan teillä minun sanani siitä.
Vagtel. Qvit. August. Grethe (vallan mielettöminä ilosta). Kuinka? — Onko se totta?
Valtioneuvos. Niin, minä vaadin hänen vain täyttämään yhden ainoan ehdon, joka koskee hänen perheensä parasta.
August (hämmästyneenä). Ehdon? (Elävästi). Minä tiedän sen. Ei, sitä ei isäni voi täyttää. Minä uhraan mitä tahansa ja elän ainoastaan vanhempieni toimeentulon tähden, mutta sitä — ei koskaan! Minä — — —
Qvit (pitää kätensä hänen suunsa edessä). Ihminen! Ole vait!
August (kovemmin). Kun minä, täyttääkseni pojan velvollisuudet, hylkään elämäni parahimmat toiveet, tohtinen myöskin ilmaista — — —
Grethe (astuen kiireesti esiin). Ajatelkaahan toki! Te voitte siten sekä pelastaa isänne häpeästä että myöskin saattaa hänen vanhuutensa päivät huolettomiksi, kuin myöskin — edistää elämänne onnea. Te ette ollenkaan kadota minun kunnioitustani, tehdessänne, mitä minä pidän teidän velvollisuutenanne, ja teettehän te sen; (innolla) teidän pitää.
August (päättävästi). Min'en voi, min'en saata.
Valtioneuvos (on seisonut hämmästyneenä). Mutta mitä te arvelette?
Palle (sekaisin). Sen minä saatan sanoa.
August. Kuinka te voitte vaatia — — —?
Qvit. Tyttö on oikeassa! Hänen pitää — — —
Grethe. Minä pyydän, minä rukoilen teitä — — —
Vagtel. Fredrik. Min'en voi käsittää — — —
Yhdestoista kohtaus.
Entiset. Mathilde.
Mathilde. Mikä melu täällä? Mitä tämä merkitsee?
Vagtel (kiihoissaan Mathildelle). Minä olen menettänyt kassani, ja voin saada sen jälleen, mutta August ei anna minun suostua yhteen ainoaan ehtoon, joka on — niin, mikä se on?
Valtioneuvos. Että heti vieroitatte pois tuon (ylenkatseella) ylhäisen seurueenne.
August (elävästi). Kuinka? Sekö se ehto olikin?
Valtioneuvos. Se. Onko se mahdoton?
Kaikki (paitsi Vagtel). Ei.
August. Ja minä kuin luulin —. Ei, siihen minä sydämestäni kernaasti suostun, pois koko seurue!
Vagtel. Sitte minä menetän leipäni. Vaimoni ei aja vieraitaan ovelle.
Mathilde. Hyvä! Minä pakoitan paroonin menemään ja ottamaan ne mukaansa.
Kaikki (paitsi Vagtel). Bravo!
Kahdestoista kohtaus.
Entiset. Parooni. Rouva.
Rouva. Ahaa, täällähän on — (huomaa Pallen ja Qvit'in, puoliääneen). Uh, — tuota roistoväkeä!
Mathilde. Pelkkää iloa, jota minä en toki neuvo enon nauttimaan, ennenkuin herra parooni on osoittanut, mikä mies hän on.
Parooni (aivan nöyräselkäisenä). Minäkö, armoni? Te tahdotte siis — — —?
Mathilde. Voitteko epäillä? Minä huomaan enoni varallisuuden vaiheiden tekevän sen vallan välttämättömäksi, että te käytätte itseänne aivan todellisesti luonteenne mukaan. (Hyvin ystävällisesti). Minä pyydän; tehkää se heti! (Aikoo mennä).
Qvit. Neiti, te menette pois nyt juuri, kuin teidän piti — — —
Mathilde. Minä jätän asian herra paroonin huostaan, hän varmaankaan ei petä toivojani. Hetkisen kuluttua tuon minä erään ilmoituksen, (ottaa paroonia kädestä) näyttäkää nyt olevanne mahdollinen vastaanottamaan sitä. (Menee).
Parooni (seuraa häntä ovella). Kunniani kautta, sen minä teen.
Kolmastoista kohtaus.
Entiset (paitsi Mathildea)
Rouva. Mitä se merkitsee, hyvä parooni?
Parolni (suurellisesti). Että minä olen Mathilde-neidin kavaljeeri!
Rouva (sydämestään iloisena). Onko se mahdollista? Hän suostuu siis? —
Parooni. Antamaan minulle kätensä.
Fredrik. Qvit. Palle. Teille?
Rouva. Oi, se ilahuttaa minua! Toivotan onnea! Tuhat-kertaisesti!
Parooni (kylmästi). Minä kiitän. (Vagtel'ille) Kihlatun morsiameni pyynnöstä vaadin minä teiltä tiliä hänen omaisuutensa holhomisesta.
Vagtel. Oo, mitä siihen tulee, se on erinomaisen hyvässä järjestyksessä.
Parooni (nyykähytlää olkapäitään). Sitä pitää kuitenkin tarkastella.
Vagtel. Kuten tahdotte. Huomenna — — minä aivan kernaasti — — —
Parooni. Anteeksi, minun tekisi kovin kipeätä tänään olla vieraisilla miehen luona, jota minun huomenna mahdollisesti täytyisi taluttaa oikeuteen.
Rouva. Oikeuteen?
Parooni (leikillä). Niin, hyvä rouva, taivas varjelkoon, mutta — —
Vagtel. Te herra parooni, te veisitte minut oikeuteen?
Parooni. Se olisi minulle hyvin katkerata, ja säästääksenne minua tuosta kiduttavasta ajatuksesta, että se ehkä voipi olla mahdollista — — että — — olkaa hyvä, antakaa minulle yleinen, tuommoinen pieni silmäilys Mathilde-neidin perinnöstä, sen nykyisestä tilasta.
Rouva. Herra parooni, minun täytyy tunnustaa — —
Parooni. Täti-rouvani, yksi ajatus toisen synnyttää, yksi epäilys antaa toiseen syytä, ja joka kerran on — —. Tämä ajatus ja teidän tunnustuksenne saattavat minut epäluuloon, joka vaatii selvitystä.
Neljästoista kohtaus.
Entiset. Mathilde.
Mathilde. Herra parooni, herra parooni!
Vagtel (käypi häntä vastaan). Sitenkö sinä autat minua ehtoani täyttämään? Hän tulee laatimaan tiliä sinun rahoistasi, joista ei puutu kuvaakaan.
Mathilde. Vai on herra parooni jo ehtinyt vaatimaan tiliä, ja eno saattaa sen heti tehdä? Kumpikin seikka miellyttää minua suuresti. (Ystävällisesti paroonille) Iloitkaa, tässä on musta-lakkainen kirje parooni Lillie'lle, Lilliendal'in omistajalle.
Parooni (sieppaa sen ihastuneena). Musta-lakkainen — Lilliendal'in omistajalle? Ah! — Kepeät mullat, veljeni, haudallesi!
Mathilde. Täytättehän te nyt toivoni, ettehän enää käy tässä talossa?
Parooni (aukasee kirjeen). Voitteko kysyä? Niin pian kuin vain olemme — — — saaneet kapitalit —
Rouva. Semmoinen on siis teidän ystävyytenne?
Mathilde. Lukekaa parooni, lukekaa vain!
Parooni (lukee). "Se, että kehtosi oli Nyboder, että olet köyhä — se ei estä minua antamasta sinulle kättäni?" (Hämmästyneenä). Minun kehtoni — Nyboder? Mitä tämä?
Fredrik (seisoo paroonin vasemmalla puolella) Kuinka? — Minun sanani!
Mathilde (seisoo paroonin oikealla puolella). Ovat nyt minun sanani.
Fredrik. Mathilde (Syöksyvät paroonin edessä toistensa syliin).
Kaikki. Mitä?!
Mathilde. Herra parooni — minun sulhaseni, kihlattu sulhaseni.
Palle. Sinne meni kapitalit!
Parooni. Minua on pidetty narrina? (innoissaan Vagtel'ille.) Onko veljeni kuollut, vai ei?
Valtioneuvos. Kuollut? — Ensi viikolla viettää hän häitään veljeni-tyttären kanssa.
Parooni. Menee naimisiin?! — Olittehan te eilen täällä hieromassa naimiskauppaa hänen ja nuoren Vagtel'in välillä.
Valtioneuvos. Minäkö? (Katsoo Augustiin). Ahaa, nyt huomaan tarkoituksen! — Erehdys, herra parooni; minä olin ainoastaan tarjoamassa hänelle kelpo virkaa.
August. Onko se mahdollista?
Grethe. Virkaa!
August. Herra parooni, — minun morsiameni, kihlattu morsiameni.
Parooni (its.). Veljeni naipi tuon keikkahännän, statsroodin veljentyttären! Hän saa perillisen, minä menetän perintö-hovin! (rouvalle) Armoni, te suvaitsette — —
Rouva. "Sivistyneenä naisena pitää minun käsittää, että teidän täytyy mennä."
Parooni (menee häntä kohti). Sallikaa minun —
Qvit (menee hänen syliinsä, syleilee häntä). Ottaa jäähyväiset? Kernaasti. Ja koska teillä on aikaa, kun ette enää jää tänne päivälliselle, — tehkää pieni hyvä-työ. (Hyvin ystävällisesti)- Menkää tuonne ovelle ja sanokaa: Vieraat pois!
Parooni. Te uskallatte — — —
Qvit (samalla äänellä). Niin, minä uskallan, enemmänkin — (kuiskasee) tahdotteko historian painetuksi? (Kovemmalla äänellä). Panenko minä teidät sanomalehtiin? Tahdotteko, että minä kannan teitä pussissani ympäri maailmaa?
Parooni (laimeana). Teillä on valta käskeä. Paitsi sitä olenhan minä luvannut pitää huolen arrangementeistä. — Hyvä herrasväki! (menee ovelle).
Viidestoista kohtaus.
Entiset. Ellen.
Ellen (astuu suoraan paroonia kohti, astuessaan sisään). Anteeksi (Aukasee hänelle oven, monesti niiaten). Olkaa hyvä! Älkää pahastuko!
Parooni (komplimentteeraa). Oo, minä pyydän, te olette liian hyvä! (Menee, toiset nauravat).
Ellen (rientää esiin, kun parooni on mennyt, tuijottaa heihin). Te nauratte — jok'ainoa! Palle, sinä sait siis kassan hänelle jälleen?
Palle. Niin, hän makaa kassassa siitä saakka, kuin sinä avasit oven paroonille.
Ellen. Oliko se parooni?! Hei, Herra varjelkoon! (Huomaa valtioneuvoksen). Kas, eilis-iltanen kirjapränttäri, (tarjoo hänelle kättä). Te myöskin täällä?
Qvit. Muori, muori, se on statsrooti Dobel.
Ellen (vetäisee peljästyksissään kätensä takaisin). Tasrooti Do — oo! (Mathilde ottaa hänen kätensä). Kiitoksia tyttöseni, minua rupesi niin — (katsoo häneen) Mitä! No, mutta tehän olette — — —
Fredrik. Neiti Ström, minun morsiameni.
Ellen (huutaa). Onko sinullakin morsian?!
Fredrik. On, ja melkein tietämättäni, mitenkä hänet olen saanutkaan. (Augustille) Ei kukaan muu, kuin te, kuullut sanojani eilen illalla — — —
Mathilde. Kuulipa kyllä — eräs Annette-niminen neito, joka oli piilossa herra Qvit'in kirjahyllyn takana, ja hän — — —
Grethe (osoittaa, veitikkamaisesti, Mathildeen). On tuossa!
Palle ja Ellen. No, se oli siis kuitenkin neiti Ström?
Qvit (hyppelee ilosta). Hahaha, enkö minä sitä sanonut?!
Ellen. Mutta sinä, Grethe! — Armollisin palveliattarenne, hyvä rouva, eihän teillä nyt ole mitään vastaan —?
Vagtel (vilkkaasti). Tiina, minun on hänen isäänsä kiittäminen siitä, että saan pitää virkani.
Rouva. Tosiaankin? — No niin, mitäs te sanotte, herra valtioneuvos?
Valtioneuvos. Että teidän poikanne häät pitää pidettämän samana päivänä, kuin minunkin poikani häät.
Ellen (kauhistuen). Teidän poikanne?! Te tiedätte siis? (lentää Fredrik'in luoksi). He tahtovat siis viedä minun Fredrik'ini? Ei, häntä min'en anna, minä — — —
Palle. Haloi! Mutta sinun täytyy — — — Ethän sinä, saakeliksi, voi olla muuta kuin hänen äitinsä, no, mikä sitten enään esteenä onkaan? Tästälähin on hänellä kaksi isää ja yksi äiti, siinä koko temppu.
Qvit. Saanko minä jäädä entiselleni asumaan, puosmanni?
Palle (puristaa hänen kättään). Kunnes Herra meidät toisistamme eroittaa.
Rouva. Ettehän te muuta pois Nyboder'ista?
Palle. Kaikkia vielä! Minä jään sinne, jotta te opitte tuntemaan sikäläisen ihmiskunnan, ja sitte saatte nähdä, se ei olekkaan roistoväkeä!