Möttösen äijän menninkäiset

MÖTTÖSEN ÄIJÄN MENNINKÄISET

Kolme kerhonäytelmää

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Helsingissä,
Pellervo Seura,
1942.

Sisältää näytelmät:

MÖTTÖSEN ÄIJÄN MENNINKÄISET

KOHTAUS ILOKIVELLÄ

VAARIN SATU

MÖTTÖSEN ÄIJÄN MENNINKÄISET

Hullunkurinen hupailu kerholaisten illanviettoja varten

ESITTÄJÄT:

Möttösen äijä, noin 70-vuotias ketterä isäntämies.
Kerhoneuvoja, noin 20-vuotias nainen.
Reino |  Möttösen äijän kasvatit.
Sylvi |
Kerä-Heikki |
Sikuri-Kaisa | Kerhokasveja, menninkäisiä.
Mölö-Kurkku |
Pekoni-Nassu |
Länsi-Mulli  | Kerhoeläimiä, menninkäisiä.
Kukko-Kieku  |
Kerholaisia, poikia ja tyttöjä.

Näyttämö: Möttösen äijän kamari, melkoisen sekainen. Huonekalut ja
esineet omituisesti aseteltuina, pöydällä monenmoista kamaa. Saapas
tuolilla. Peilin yläkulmassa roikkuu vyö, toisessa kulmassa hattu. Äijä
makaa sängyssä paitahihasillaan, toinen jalka sukkasillaan, toisessa
saapas, kuorsaa vahvasti.

Väliverho avataan noin puoleksi minuutiksi ja suljetaan jälleen. Heti
välittömästi seuraa esittely, jonka näyttämökorokkeella luontevasti
kertoillen suorittaa joku kerhopoika.

Esittely

Hyvää päivää, kansalaiset, miehet ja naiset! Päivää sinäkin
(esittelijä mainitsee nimeltä jonkun hyvin tuntemansa katsomossa
istuvan kerholaisen) siellä peräpenkillä! Kyllä varmaan te kaikki
minut tunnette? Ellette tunne, niin suuri vahinko ei ole sekään. Mutta
tunteekos teistä kukaan tuota Möttösen isäntää? (Viittaa olkansa ylitse
peukalollaan näyttämölle päin.) Siinä vasta eri kiva äijä! Tuolla
kamarissaan hän kuorsaa taas että paikat tärisevät. Kuulkaahan vain!
(Raottaa väliverhoa ja kuuntelee itsekin käsi korvallisella.)

Sanovat, että äijä on tulenottavan nuuka mies. Sanovat, että hän nylkee
vaikka kirpunkin, jos sattuu kiinni saamaan. Sitä minä en kylläkään
usko. Ensiksikään, ei hän saa kirppua kiinni ja jos saisikin kiinni,
niin... niin (tokevasti) ei kirppua hevin nyletä! (Ääni katsomosta:
Oletkos koettanut?) Ojaa! Mistä minä muutoin sen tietäisin.

Hän pienii sokerinpalat viiteen lohkoon. Hän katkoo silakoilta päät ja
halkoo tulitikutkin. Ja saappaat jalassa hän tavallisesti nukkuukin,
etteivät varpaat kuluisi. Nukkuessaan hän kuorsaa vallan mahdottomasti,
niin kuin on kuultu ja kuullaan yhä. (Kuuntelee ja kohottaa takakäteen
verhoa.) Kuorsaaminen ei näettekös maksa mitään. Ja jos on kesäinen
aika ja huoneessa on kärpäsiä, niin... Mutta onko nyt vielä kärpäsiä?
(Tarkkailee ympärilleen.) Näen minä tuolla ainakin yhden. Eivät ne
kaikki sentään ole vielä äijän kurkkuun joutuneet.

Luulettekos, että Möttösen äijän tarvitsee köyhyytensä vuoksi kärpäsiä
pyydystää ja saappaat jalassa nukkua? Ei, pojat, ei häneltä rahaa
puutu! Kymmenet lehmät lypsävät maitoa, laaja pelto kasvaa viljaa ja
suuri metsämaa työntää paperipuuta. (Huokaisten.) Se on oikeastaan
paha, jos ihminen on liian rikas, niinkuin tämä Möttösen äijä.
Hän luulee, että kaikki elämän hyvyys vuotaa hänelle hänen omasta
toimestaan ja ansiostaan. Ja sitten jos joku muu jotakin uutta hänelle
esittää, niin se ei ole äijän mielestä yhtään mitään.

(Taas väliverhoa kohottaen.) Mutta kuulkaa, hyvät ihmiset, miten hän
kuorsaa! Nyt hän varmaan näkee menninkäisiä. Sanovat, että hän useinkin
näkee niitä unissaan, varsinkin jos on... No, mitäpä kaikista puheista,
enkä minä ole tullut tähän paikalle ihmisistä juoruamaan. (Kohentaa
housujaan.) Niin, arvoisat kansalaiset! Niin viisas mies olisi Möttösen
äijä, jos hän vain olisi... (mietteliäästi).

Mitäs minun pitikään sanomani? Ai, jo muistan! Jos hän vain olisi
innostunut kerhoasiaan. (Huokaisten.) Hän ei ole. Päinvastoin
hän on ihan vihainen, jos puhutaankin siitä. Ajatelkaa, hyvät
ihmiset! Miehellä maata kuin Amerikan keisarilla, peltoakin, että
rupeamassa tuskin kerkiäisi ympäri kiertää, eikä kuitenkaan häneltä
liikene muutamaa aaria kerhomaata kasvattilapsilleen Reinolle ja
Sylville. Kaikki talon pellot muka tarvitaan rukiille ja kauralle.
(Pilkallisesti.) Ja osa karhiaiselle ja juolavehnälle! Kerhokasveista
ei äijän mielestä ole mihinkään. Sanoo vain, että (äijän ääntä matkien)
meillä ei ihmisten tarvitse syödä turnipsia eikä hauderehuja! Möttölän
pöydässä on aina leikattu selvää Jumalanviljaa! (Omalla äänellään.) Ja
kärpäsiä on nieleskelty särpimeksi!

(Kääntyy näyttämöön päin ja heristää nyrkkiään.) Minä olen Sylvin ja
Reinon puolesta niin vihainen sinulle äijä, niin vihainen, että...
Kuorsaat vielä siellä, senkin...

Vaikka mitäpäs minä tässä vihoittelemaankaan. Eihän hän oikeastaan
paha mies ole tämä Möttönen. Hän on vain sellainen, että vastustaa
vimmatusti kaikkea, mitä ei lämpimästi kannata.

(Kuin unohtuneen asian muistaen.) Ai, mutta meillä on tänään kerhoilta
Penttilässä. (Äskeiselle toverilleen katsomossa.) Hei, Jussi! Lähde jo,
mitä siellä enää vonkaat! Arvoisat kansalaiset! Näkemiin! Kuulemiin!
Menkää nyt joku joutilaampi herättämään tuota Möttösen äijää!

(Hypähtää näyttämökorokkeelta alas saliin ja juoksee keskikäytävän
kautta ulos. Väliverho avautuu.)

Möttösen äijä (Makaa ja kuorsaa sängyssä selällään. Nousee istumaan,
katselee kotvan aikaa harittavin silmin, napsii sormillaan luunappeja.
Kiskaisee lopuksi saappaan jalastaan ja hutkii sillä tyhjää ilmaa.
Raapii päätään, kaatuu sänkyyn ja alkaa uudelleen kuorsata.)

Kerä-Heikki (Suuri pyöreä kaalinkerä tulee kierien ovesta.
Kerän »pohjana» on pieni poika, jonka ympärille vihreän säkin tai
peittohuovan sisään kääritään riittävän paljon täytettä, niin että
hän ulkonäöltään muistuttaa kaalinkerää. Hänellä on käsissään
oikea kaalinkerä, jota heittelee ilmaan kuin koppipalloa. Pysähtyy
keskilattialla, kompeilee vähän aikaa äijälle ja laulaa):

    Möttös-äijä, karvanaama, aina sua nukuttaa!
    Kaalinkerä, siinä perä suuhus täytyy tuputtaa!

(Heittää kaalinkerän äijän sänkyyn.)

Möttösen äijä (nousee kipakasti ylös, koppaa kaalin kuin pommin.)
Mikä tämä!

Kerä-Heikki. Nikä, näkä!

Möttösen äijä. Kuka sinä?

Kerä-Heikki. Pii puu!

Möttösen äijä (kipakasti). Missä kissa! Aitan alla! Kyllä minä sen
inhan lorun osaan, ei sinun sitä tarvitse minulle opettaa.

(Heittää kaalin Kerä-Heikkiä päähän tarkoittaen.)

Kerä-Heikki (koppaa kopin). Ei tarvitsekaan. En minä sitä varten ole
tullutkaan.

Möttösen äijä. Mitäs varten olet tullut? Mene matkoihisi täältä!

Kerä-Heikki. Tulin härnäämään sinua tällä kerhokaalinkerällä, jota
sinä et osaa edes syödä. (Laulaa kiusoitellen:)

     Nouse, ahmi rehukerä, siitä saat sa verrakses
         (heittää kerällään äijää).
    lehmän ruokaa, mullin muonaa, saitkos äijä kerrakses!

(Juoksee kuperkeikkoja heitellen ulos. Äijä heittää kaalin kiepien hänen
erässään, paiskautuu vihaisesti sänkyyn.)

Sikuri-Kaisa (Sikuri-Kaisa on tyttö, rakennettu samoin kuin Kerä-Heikki,
mutta mahdollisimman jäljittelevästi sikurijuuren muotoon, jonka pitkään
varteen katkaistu naattipuoli on ylhäällä päin. Jalat suipennetaan
kahden juurihaaran muotoisiksi. Toisessa kädessä on hänellä suuri
kahvipannu, toisessa pannun kansi, jolla rummuttelee pannuun sopivissa
kohdissa laulunsa ja tanssinsa aikana. Pysähtyy keskilattialla ja
rummuttaa äijän hereille.)

Möttösen äijä (kavahtaa istumaan ja katselee pöllämystyneen näköisenä).
Oletko sinäkin jokin kerhomenninkäinen?

Sikuri-Kaisa (tanssii, rummuttaa ja laulaa):

    Olen Maija, kahvi-Kaija kip-kap kas nää!
    Sikurijuuri, julman suuri, juuret sekä pää!

(Hyppelee ensimmäisen säkeen aikana haarahyppyä, toisen aikana
kopistelee pannun kannella päätään.)

Möttösen äijä. Oletko sinä se sikuriturnipsi, jota ne kerhokakarat
viljelevät?

Sikuri-Kaisa (lähenee tanssien, uhkaavasti helistellen):

    Olen Maija, kerho-Kaija, Suomen lasten työ.
    Ellet lakkaa vainoomasta, paha sinut syö!

Möttösen äijä (tavoittaa saappaansa sängynpohjista). Tulehan tänne,
lehmänruoka! Jollet hyvän sään aikana häviä, niin tuosta saat! (Aikoo
lyödä.)

Sikuri-Kaisa (tempaisee saappaan kätevästi äijän kädestä, lätkäyttää
äijää sen varrella korville ja laulaa):

    Itse olet lehmänruoka, aika taulapää.
    Järkiparkas pimitetty, sydämes kuin jää!

Möttösen äijä (katsoo apua anovasti katsomoon päin). Tulkaa hyvät
ihmiset auttamaan! Tuo hullu akka tappaa minut!

Sikuri-Kaisa (laulaen):

    Ettäs kehtaat, vanha haaska, väy, väy ja väy.
    Luutturätti kuonos päällä, käy, käy ja käy!

(Painaa äijän sänkyyn selälleen ja hankaa hänen naamaansa
esiliinallaan.)

Möttösen äijä. Minä soitan vallesmannille! Hyvät ihmiset apuun, apuun!

Sikuri-Kaisa (Tukistaa ja tukkii suuta ja »puleeraa» yhä edelleen.
Sitten livahtaa pannuaan helistellen ovesta.)

Möttösen äijä (nousee istumaan, huohottelee kovasti ja kohentelee
paitansa kaulusta). Lähtipä, se noita-akka! Mutta kyllä minä annoinkin
sitä köniin isän kädestä! (Mölö-Kurkku ilmestyy ovelle. Äijä huomaa
hänet, lysähtää istumaan säikähtäen.) Ku... ku... kuka peijooni!

Mölö-Kurkku (Mölö-Kurkku on »tehty» keltaisesta aaltopahvista
lavakurkuksi, alapää niin leveäksi, että esittäjän jalat mahtuvat
liikkumaan, kulkee eteenpäin kallistuneena mutta muuten selkä suorana.)
Mölö mölö, mölö möööö!

Möttösen äijä. Mölö mölö! Mikä mölö-Kurkku sinä olet!

Mölö-Kurkku (iloisesti kurluttaen). Kur-kur kurluu!

Möttösen äijä. Taidatpa olla samoja kerholaisten luontokappaleita
sinäkin!

Mölö-Kurkku (tanssien ja kurluttaen) Ku-kur kur-kurluu!

Möttösen äijä. Mölö, mölö ja kurluu! (Raapii päätään.) Tulenko mi nä
tästä hullua hurskaammaksi?

Mölö-Kurkku (selittävästi). Mölö-Kur-kurr-kku!

Möttösen äijä. Ai Mölö-Kurkku! Semmoinen, joka kasvaa herrasväen
rekoolissa!

Mölö-Kurkku (hyppelee oikein iloissaan, kurluttaa ja kumartelee niin
syvään, että päällä koskettelee äijää.)

Möttösen äijä (väistellen). Ole mikä olet, älä kuitenkaan suuhuni
tule! En minä syö lehmänruokaa!

Mölö-Kurkku (uhkaavasti potkiskellen kurluttaa karhealla
kurkkuäänellä.)

Möttösen äijä (lattialle hypähtäen). Mene hiiteen siitä! (Aikoo
livahtaa karkuun, mutta Mölö-Kurkku tarttuu käsipuoleen, alkaa
pyöritellä kiivaasti ja kurluttaa yhä uhkaavammin. Äijä peloissaan ja
huohotellen). Mi-mitä sinä tahdot minusta, onneton menninkäinen?

Mölö-Kurkku (osoittaa suutaan, pureskelee ja kurluttaa.)

Möttösen äijä. Syödäkö minun pitäisi, sinutkin! (Avuttomasti
ympärilleen katsellen.) Tehän tapatte minut rehulla! (Maanitellen.) No,
no, älä hätäile, kunhan keritään tässä. Minä syön kuin syönkin sinut
suolan ja sinapin kanssa!

Mölö-Kurkku (iloissaan tanssittaa ja kurluttaa.)

Möttösen äijä (lukautuenn samoin hyppelee ja kurluttaa. Syleilevät
toisiaan ja tanssivat hullunkurisesti koikkelehtien ja nostelee väliin
housujaan, jotka eivät tahdo pysyä päällä.)

Mölö-Kurkku (Huomaa äijän vyön peilin päällä, juoksee ottamaan sen ja
vyöttää äijän. Katsoo etäämpää, kurluttaa ja juoksee ulos.)

Möttösen äijä (yhä huohottaen). Mokomia peijooneja! (Rehevästi.)
Mutta minä olen Möttösen äijä ja annan pitkät paltut kerholaisten...

(Länsi-Mulli puskee nutipäänsä yhdellä poksauksella seinästä sisään.
Pahviseinään on edeltäpäin viillettävä sopivan kokoinen reikä. Ellei se
käy laatuun, on Länsi-Mullin ja toisten kerhoeläinten pistettävä päänsä
akkunasta, ovenkolosta tms.)

Länsi-Mulli. (Esittäjä koko ajan näyttämön takana. Sisään työntynyt
vaaleanpunaisen nupomullin pää on tehtävä niin näköisekseen kuin
mahdollista, jos mahdollista niin asettaen, että sitä voi heiluttaa;
valoheijastelua sähkölampun avulla silmiin ja muutakin elonmerkkiä
kekseliäisyyden ja mahdollisuuksien mukaan.) Ammuu! Ammuu!

Möttösen äijä (hätkähtäen). No jo nyt on paha viidestä kohtaa irti!
Oletko sinäkin ihan elävä nauta!

Länsi-Mulli (silmiään mullistellen). Itse olet nauta! Tyhmä kuin
pesulauta!

Möttösen äijä Mitä hassua. Puhutko sinä ihmisten kieltä?

Länsi-Mulli. Puhun päähäs järkeä ja mieltä.

Möttösen äijä. Sinä minulle järkeä! Olenkos minä niin tyhmä mies,
että minun päähäni täytyy pumpata mullikan järkeä? Tuki turpasi
taikka... (Ottaa saappaan lattialta ja lähenee uhkaavasti.) Katso,
etten mottaa!

Länsi-Mulli (heiluttaen rauhallisesti päätään). Katsoisit ennemmin,
kuka täällä rähjää ja sottaa.

Möttösen äijä (astuu lähemmäksi ja aikoo lyödä. Samalla hetkellä
Pekoni-Nassu lyö päänsä seinästä sisään, samat keinot ja varustelut
kuin Länsi-Mullille, suurireikäinen kärsän pää). Oh, helesinki!
Tuletkos tänne vielä sinäkin, sika!

Pekoni-Nassu. Itse olet sika! Minä olen kerholaisen nassu!

Möttösen äijä (ymmällään päätään raapien. Katsomoon päin). Sika
haukkuu ja nauta soimaa. Tuntuupa kuin päässäni nassuttaisi pari nautaa
ja kymmenen sikaa! Ei, pojat! Näistä kujeista täytyy tulla loppu!
(Sylkäisee kouriinsa ja sieppoa uudelleen saappaan hyvin uhkaavan
näköisenä. Kukko-Kieku iskee päänsä sisään.)

Kukko-Kieku (Ohjeet muodostamiseen nähden samat, kuin edellä). Kuka
mettiäinen täällä kerhoeläimiä soimaa!

Möttösen äijä (jää saapas lyöntiasennossa ällistyneenä katsomaan
kukkoon). Ja tuolla vielä kukkopaholainenkin venyttää kaulaa.

Kukko-Kieku. Se laulaa, joka osaa laulaa: Kukkokiekuu!

Länsi-Mulli. Laulakaamme hänelle kerhomenninkäisten laulu.

Pekoni-Nassu. Joo, joo, öh, höh, laulakaamme, koska niin hyvin
osaamme laulaa.

(Kerä-Heikki, Sikuri-Kaisa ja Mölö-Kurkku syöksähtävät ovesta sisään.)

Kerä-Heikki. Ja tanssikaamme, koska meillä on niin kivat sääret.
(Hyppelee.)

Sikuri-Kaisa. Ja soittakaamme, koska meillä on näin hyvät soittimet,
(Rummuttelee kannella pannuaan.)

Mölö-Kurkku (Hyppelee ja kurluttaa.)

(Vetävät äijän mukanaan piiriin ja alkavat tanssittaa, kaikki laulavat,
Mölö-Kurkku kurluttaa ja eläimet kiljaisevat väliin omalla äänellään.
Sikuri-Kaisa rummuttaa pannullaan. Kerholaiset avustavat varsinaista
laulua näyttämön takaa.)

MENNINKÄISTEN LAULU.

(Sävel: »Yks, kaks, kolme, neljä ja viis...»).

    Möttös-äijällä irti on hiis,
    menninkäisiä kuus tahi viis!
    Hassu on tuo,
    makaa ja juo,
    kerhoa vastaan temmeltää.
    (Kertaus: Hassu on tuo...)

    Kasveja vastaan kehnolla miel’,
    vanhasta tuohesta lie hällä kiel’,
    pehmeä pää,
    rinta kuin jää,
    kuorsaa ja torkkuu ja temmeltää.

    Reino on vaiti ja synkkänä käy,
    Sylviä herttaista kerhoss’ ei näy.
    Tämäpä tää
    pässin on pää. (Joku kopahuttaa äijää päähän.)
    Sylvillä kyynel jo kimmeltää.

    Nyt sulle äijä on viitottu tie.
    Tapojas muuta et (heristävät nyrkkiään) — hitto sun vie.
    Heitä jo tuo,
    piimää sä juo!
    Lapsilles aurinko kimmeltää.

(Laulunajan ovat menninkäiset pelehtineet hullunkurisesti kukin omalla
tavallaan. Laulun loputtua taluttavat äijän sänkyyn. Kerä-Heikki nostaa
kaalinkeränsä hänen syliinsä. Juoksevat nopeasti ulos, eläinten päät
katoavat samaan aikaan seinistä.)

Möttösen äijä. Se oli hitsiä. Enpä mokomissa hypyissä ikipäivinä ole
ollut. Missähän lapset lienevät?

Kerhoneuvoja (eloisa, hauskasti pukeutunut). Hyvää päivää, isäntä!

Möttösen äijä. Päivää! (Epäluuloisesti katsellen.) Et suinkaan
sinäkin vain ole joku kerhomenninkäinen?

Kerhoneuvoja (naurahtaen). Kerhomenninkäinenkö? Minä olen uusi
kerhoneuvoja.

Möttösen äijä. Tarvinneeko nuo enää neuvomista. Hyvin näkyvät
ilmankin osaavan. (Yrittää nousta jaloilleen, mutta epäonnistuu, koska
kaalinkerä on sylissä esteenä.)

Kerhoneuvoja (peremmälle käyden, naureskellen). Eipä todellakaan,
koska noin komean kaalinkerän jo isännälle ovat kasvattaneet.

Möttösen äijä (huomaa). Turkanen, tuokos tässä kiikastikin! (Heittää
kerän sänkyyn ja kavahtaa jaloilleen.)

Kerhoneuvoja. Mitä isäntä äsken puhui kerhomenninkäisistä?

Möttösen äijä (takkia päälleen vetäen). Menninkäisistä niin.
Niitähän tässä kuhisee ja kihisee. Ihan silmät sokaisevat ja suuhunkin
tuppautuvat.

Kerhoneuvoja. Ei suinkaan. Eihän menninkäisiä ole olemassakaan.

Möttösen äijä (tokevasti). Etteikö ole! Kyllä vain on. Olisitpa ollut
näkemässä, mitä ilvettä tässä pitivät. (Kädellään viittoillen.) Tuossa
seinässä muljotteli mullikan pää. (Kääntyy.) Tuosta pisti siankärsä
kuin haulikon piippu. Ja tuossa kekotteli kukonkaula. Sanoppas vielä,
ettei ole menninkäisiä!

Kerhoneuvoja (naureskellen, myönnytellen) Jokohan täytyy uskoa.

Möttösen äijä (saappaitaan etsiskellen). Täytyy niin. Oli ne
semmoisia mettiäisiä että pois tieltä. Minuakin pyörittivät sen
tuhannen hirveliä, etten ole hypellyt sillä tavoin kuin ennen
Pokki-Matin häissä, mutta siellä olikin saavillinen ainetta
peräpenkillä ja kousu laidalla. Olivat ne aika poikia.

Kerhoneuvoja (on huomaamatta ryhtynyt järjestelemään huonetta
kuntoon). Ketkä ne?

Möttösen äijä (muljauttaen). Häh, nuo kerhomenninkäisesi!
Sikuriturnipsit ja kaalinkerät! Ja tuommoinen riihenorren mittainen
rekoolikurkkukin! (Näyttää sylellään.)

Kerhoneuvoja. Mutta nehän olivat kaikki meidän kerhokasvejamme.

Möttösen äijä. No niinhän ne olivatkin. Ja entäs kun elukatkin vielä.
(Vetää saapasta jalkaansa kumartuen lattiaan päin.)

Kerhoneuvoja (järjestelee nopeasti pöytää, oikaisee peilin ja
huonekaluja.)

Möttösen äijä (sängynlaidalla istuen ja saapasta jalkaansa
punnertaen, joka iskulle sana). Sikuria! Sipulia! Sikoja! Mullikoita!

Kerhoneuvoja (puoliääneen). Kaikki kerhomenninkäisiä.

Möttösen äijä (kipakasti kohoten). Häh!

Kerhoneuvoja. Sitä minä vain, että mitä pahaa meidän kerhokasvimme
ja -eläimemme ovat isännälle tehneet, kun te noin julmasti niitä
potkiskelette.

Möttösen äijä (kumartuu ja potkii kiukkuisemmin). Ja minkäs vuoksi
minä en saisi potkia, häh!

Kerhoneuvoja. Saatte kernaasti. Totta kai suuren talon isäntä saa
potkia ketä vain, vaikka omia varpaitaan, kenelläpä siihen mitään
sanomista.

Möttösen äijä (lyö kovemmin, satuttaa varpaansa ja ponnahtaa
seisomaan). Voi sun... (Pomppii toisella jalalla. Sitten pysähtyy
äkisti kerhoneuvojan puoleen muljauttaen.) Luuletkos, että minä olen
niin hullu kuin päältäpäin katsoen näytän! (Katselee hassunkurisesti
jalka edelleen koholla.)

Kerhoneuvoja. Kaikkea vielä! Ei isäntä ollenkaan näytä hullummalta.

Möttösen äijä (muljauttaen) Näytänpäs!

Kerhoneuvoja (nauraa ääneen). Te olette oikein hauskannäköinen vanha
mies ja kun teistä tulee kerholaisten ystävä, niin...

Möttösen äijä. Kerholaisten ystävä!

Kerhoneuvoja (herttaisesti). Totta kai teistä tulee meidän ystävämme,
sitä en ole hetkeäkään epäillyt.

Möttösen äijä (lientyen, itsekseen höpisten). Meidän ystävämme,
höpsistä vielä... Nauraakin... ja niin koreasti katseleekin. (Lyö
taas saapastaan.) Kerhoenkeli... senkin menninkäinen. (Sylvi ilmestyy
ovelle, vaaleisiin puettu, hauskannäköinen tyttö.)

Kerhoneuvoja. Tuolta vasta tulee oikea kerhomenninkäinen. Katsokaapas
isäntä!

Möttösen äijä (katsoo). Ellei peräti enkelikin.

Kerhoneuvoja. No niin, sanoinhan, että te olette viisas mies ja
teistä tulee vielä meidän ystävämme. (Sylville.) Etpä osaa arvata, mitä
me täällä isännän kanssa olemme sinusta keskustelleet.

Möttösen äijä (kuin muistellen). Likasta keskustelleet?

Kerhoneuvoja. Mene hakemaan myös Reino tänne. Asia koskee teitä
molempia. Eikö niin, isäntä?

Möttösen äijä. Teitä molempia? Mitähän se koskee?

Sylvi (katsoo epäröiden vuoroin kumpaakin.)

Kerhoneuvoja. Mene nyt, kun isäntä käskee.

Möttösen äijä (kuin havahtuen). Niin, mene sukkelaan, kun neiti
käskee!

Kerhoneuvoja (lähemmäksi käyden ja ääntään hiljentäen). Nyt meidän
pitää nopeasti sopia, miten suuren kerhomaan heille kummallekin
järjestämme.

Möttösen äijä (päätään kyhnien). Kerhomaan?

Kerhoneuvoja. Niin, talon parhainta kasvumaata. Ei suinkaan kuusi
aaria yhteensä ole mielestänne liian paljon?

Möttösen äijä (kävelee ja raapii päätään). Kun en minä yhtään muista.

Kerhoneuvoja. Ei se olekaan helppo muistaa. Miten sanoisimmekaan,
kaksikymmentäviisi askeletta yhteen, kolmekymmentä viisi toiseen
suuntaan.

Möttösen äijä. Hiivatin mettiäinen. (Lukee askeleitaan.) Yksi,
kaksi...

Kerhoneuvoja. Tämä ei merkitse Möttösen isännän pelloissa enempää
kuin...

Möttösen äijä (pysähtyy sukkelasti katselemaan). Enempää kuin?

Kerhoneuvoja. Lusikallinen kurnaalia yhtiömeijerin suuressa kirnussa.

Möttösen äijä. He-he-hee! Turkanen, oletpa sinä soma mettiäinen!

(Sylvi ja Reino tulevat.)

Kerhoneuvoja. No nyt, Reino ja Sylvi, kiittäkää kädestä isäntää. Hän
on luovuttanut teille kummallekin kolmen aarin kerhomaan parhaimmasta
pellostaan. (Kiittävät.)

Möttösen äijä. Vai parhaimmasta, he-he-hee. Vain lusikallisen
kurnaalia kummallekin. ’

Kerhoneuvoja. Vielä tänä keväänä istutamme keräkaalia.

Möttösen äijä. Keräkaalia!

Kerhoneuvoja. Mahdollisesti myös sikurijuurta...

Möttösen äijä. Sikurijuurta!

Kerhoneuvoja. Seinän viereen päivänpuolelle teemme penkin ja kylvämme
kurkkua.

Möttösen äijä. Rekoolikurkkua! (Vapautuu muistoistaan, kävelee ja
nauraa.) Mölö, mölö kurluu? Noin pitkää mölö-kurkkua! (Näyttää.) Ehkäpä
me vielä panemme siankin sinne istumaan ja kenokaulan pellonlaidalle
kiekumaan.

Kerhoneuvoja. Mahdollisesti jo ensi kesänä. Mutta nyt heti lähdemme
mittaamaan ne Reinon ja Sylvin kerhomaat.

Möttösen äijä. Mittaamaan? Mitä niistä mittaamaan. Eikös mittaamatta
kelpaa!

Kerhoneuvoja. Ei kelpaa. Meillä kerholaisilla pitää kaikki olla juuri
niinkuin on puhuttu.

Möttösen äijä. Vai niin, vai niin on jämtti peli.

Kerhoneuvoja. Niin on. Me merkitsemme vielä kirjoihimmekin kaiken,
mitä me teemme ja saamme.

Möttösen äijä (kummastellen). Että vielä kirjoihin ja karttoihin.

Kerhoneuvoja. Karttoihinkin, aivan niin. (Kuiskaa Sylville korvaan
jotakin, Sylvi juoksee ulos.) Me punnitsemme tai mittaamme kaiken mitä
myömme ja syömme...

Möttösen äijä (riemastuen). Voi turkanen! Mitä ne sitten ovat
sanoneet, että se on turhaa touhua!

Kerhoneuvoja. Kerrankos ihmiset puhuvat tärkeinä sellaisistakin
asioista, joista eivät mitään tiedä.

Möttösen äijä. Siinä sanoit oikean sanan. Sinä olet viisas likka!

Kerhoneuvoja. Jopa nyt, näin nuorikin vielä.

Möttösen äijä (kävelee) Nuori niin ja nätti kuin mikäkin... (Katselee
huonettaan). Sinä olet taitanut kääntää tämän mörskänkin ihan uuteen
uskoon. Olet kuin oletkin oikea kesämettiäinen.

(Sylvi ja joukko kerholaisia pulpahtaa ovesta sisälle.)

Kerhoneuvoja. En minä mitään. Tuolta vasta tulevat oikeat mettiäiset!

Möttösen äijä. Niinpästä tulevatkin. (Lukee sormillaan osoitellen.)
Yks, kaks, kolme, neljä. (Sekaantuu.) En osaa lukeakaan, silmiä kuin
kalakopassa!

Kerhoneuvoja. Ja niin kirkkaita silmiä!

Möttösen äijä. Kuin mesipisaroita kesäisellä niityllä!

Kerhoneuvoja. Laulamme kerholaisten laulun! (Kutsuu lapset nopeasti
koolle. Keräytyvät avonaiseen kuorokehään ja laulavat reippaasti
maatalouskerholaisten laulun. Äijä kuuntelee hartaana.)

MAATALOUSKERHOLAISTEN LAULU.

    Kotipeltojen laajain liepeillen
    liki lehmi- ja lammastarhain
    olen saanut sarkani pienoisen,
    joka vartoo myöhään ja varhain.
    Oman sarkani sen minä raivailen
    ja palkka on työstäni parhain.

    Säde päivän kun kutsuu aamuisin,
    käsivarteni kuokkaan tarttuu.
    Se on voimaton vielä, vaan varmaankin
    ajan myötä se vahvemmaks varttuu.
    Sen ymmärränkin:
    näin jänteihin
    elinvoimaa kallista karttuu.

    Minä vihreäks viljelen mustan maan
    ja kasvatan kaunoisen kaalin,
    minä nostatan juurevan juurikkaan,
    näin täyttäen tärkeän maalin:
    työn intoa saan
    ja kohdaltaan
    myös kansani kuntoa vaalin.

Möttösen äijä. Voi, voi, kun ihan sydämeeni koskee. (Terhakasti.) Jos
teillä jollakin on vielä maasta puutetta, niin mitatkaa Möttösen äijän
pellosta!

Kerhoneuvoja (menee kädestä ottaen kiittämään). Kiitoksia, isäntä!
Arvasin sen, että teistä tulee tämän kylän parhain kerholaisten ystävä!

(Väliverho.)

KOHTAUS ILOKIVELLÄ

Yksinäytöksinen kerhonäytelmä

HENKILÖT:

 Matti
 Tuomo
 Ville
 Katri
 Anni
 Aili

Kaikki noin 14—16-vuotiaita kerholaisia. Matti ja Katri suurempia,
puheissaan ja käytöksessään vakavampia. Tuomo järkeilevä, Ville vilkas
ja veikeä. Anni ja Aili vilkkaat kaksoset, samankokoiset ja samoin
puetut tukkanauhoihin saakka.

NÄYTTÄMÖ: Teiden risteys metsässä, keskellä suurehko maakivi.

Anni ja Aili tulevat pientä käsikoria kantaen ja vilkkaasti
keskustellen. Laskevat korinsa kiven viereen.

Anni (vasemmalle johtavan tien suuntaan katsellen). Ihme, kun Katri
ei ole vielä tullut!

Aili. Ei se mikään ihme! Hänellä on uusi pusero!

Anni. Ja siinä monet napit!

Aili. Ja salanäpit!

(Nauraa hihittelevät.)

Anni. Katri on jo aikuinen tyttö, melkein neiti.

Aili. Kun me kasvamme niin isoiksi kuin Katri, niin mekin peilailemme.

Anni (naurahtaen). Ja napittelemme nappeja, ettei vahingossakaan jää
noin auki niinkuin nyt tuo vyötäisnappisi. (Kumartuu hieman ja panee
Ailin hameennapin kiinni.)

Aili (taakseen kurkkien). Matkalla se on auennut. Varmasti minä sen
hametta muuttaessani kiinni panin. Mutta kelpaapa minun, kun minulla on
noin kultainen pikku sisko, joka kaiken huomaa ja korjaa.

Anni (herttaisesti). Itse olet! Useammin sinä minua autellut kuin
minä sinua!

Aili. Enpä, en hetikään!

Anni. Autatpas, älä väitä!

Aili. Useammin sinä autat.

Anni (naurahdellen). Älkäämme riidelkö, kun olemme kaksoset. Sovimme
niin, että autamme yhtä paljon.

Aili. Tietysti sovimme niin, vaikka kyllä sinä sittenkin autat
enemmän. (Tieltä alkaa kuulua laulua. Tytöt herkistyvät kuulemaan.)

Molemmat. Ville!

Anni. Hän hoilaa aina kulkiessaan.

Aili. Niinkuin muutenkin hoilaa.

Anni. Mutta kaunis ääni hänellä on, kun hän tahtoo kauniisti laulaa.
(Laulu lähenee.)

Aili. Piiloon kiven taakse! (Vetää Annia kädestä.)

Anni. Ja sitten olemme oikein hiljaa, ettei hän huomaa!

Aili. Aina hän huomaa. (Piilottautuvat kiven taakse.)

Ville (tulee suuri, käyrä lavakurkku käsissä torven tapaan, laulaa
railakkaasti kuin torvea näppäillen. Sävel: Mä olen paimenpoikanen.)

    Mä olen kerhopoikanen, ain’ iloinen kuin kärpäsien,
    ja päivät pitkät soitan vain mä kurkkutorvellain!
    Tuu, tuu, tumpeli tuu! Juu, juu, jumpeli juu!

Anni ja Aili (hiljaa kuin kaikuna kiven takaa). Jumpeli juu!

Ville (pyörähtää näpsästi ja kuuntelee herkin koruin). Mitä?
Sinipiikoja, vai mitä? (Kurkkaa kärppämäisesti kiven taakse. Huomaa
tytöt, mutta ei ole huomaavinaan. Kävelee etualalle ja kurkkua torvena
pitäen laulaa edelleen):

    Kun syksy tulla kiikuttaa ja pääsky lankaa liikuttaa,
    niin mustaks vetää monen miel’, mutt’ laulan viel’:
    Tuu, tuu, tumpeli tuu! Juu, juu, jumpeli juu!

Anni ja Aili (kaikuna). Jumpeli juu!

Ville (korjaa asentoaan rempseän hajasääriseksi).

    Näin kerhopoika laulelee ja kurkullansa soittelee
    ja metsän pienet piiat vain ne vastailevat ain’.
        (Kurkkuaan kiven puoleen kääntäen)
    Tuu, tuu, tumpeli tuu! Juu, juu, jumpeli juu!

Anni ja Aili (vienosti ja veikeästi). Juu, juu, jumpeli juu!

Ville (mahtavasti).

    Ma olen kerhosotamies, viel’ kenraalikin kukaties!
    Hei, ylös piilopiiat vain, ma huudan torvellain:
        (Kurkkuaan mahtavasti eri suuntiin kääntäen)
    Oi, hoi, näin metsä soi! Voi, voi, noin kivi soi!

Anni ja Aili (kuin ihmetellen). Kivikö soi!

Tuomo (tulee kolmatta tietä suurta kurpitsaa tai kaalinkerää
sylissään kantaen). Oi, joi! Ihanko kivikin jo soi! (Katselee
ympärilleen kuin etsien ja ihmetellen.)

Ville. Tämä minun kurkkuni tässä vain soi. Mutta kaikki vastaa. Metsä
ja metsän piikaset, taivas ja maa. Tuo kivikin tuossa!

Tuomo. Tuoko Ilokivi? Enpä ikinä olisi uskonut!

Ville. Kuuntele, niin uskot. (Mahtavasti kurkkuaan käsitellen):

    Oi joi! näin metsä soi, voi, voi, noin kivikin soi!

(Hetkisen hiljaisuus, ei mitään kuulu. Tuomo kädellään korvaa auttaen.)

Tuomo. En minä mitään kuullut.

Ville. Jo soi! (Kuuntelevat, Ville toistaa torvellaan.). Ei, juu!
Eikö jo soi!

Anni ja Aili (vienon heleästi) Ei, ei! Ei vain soi!

Ville. Siinä kuulit.

Tuomo. Että se soi!

Ville. Soipas! Ja laulaakin, jos minä haluan!

(Alkaa kiertää kiveä.)

Tuomo (toista puolta kiertäen). Ei soi, kun ei voi!

Ville. Voipas kun voi ja varmasti soi!

Anni ja Aili (pyrähtävät nauraen näyttämölle.)

Tuomo (on hämmästyvinään). No jopa ihme! Tuommoisia lintuja Ilokiven
sisässä!

Anni. Ei se mikään ihme! Suurempi kumma on, jos tuo pumppu
(kaalinkerä) on kasvanut sinun kerhomaassasi!

Aili (ihmetellen). Onpa se todella komea!

Anni. Se painaa varmasti kymmenen kiloa!

Tuomo (vakavasti). Kymmenen kiloa kuusikymmentäviisi grammaa!
Punnitsin juuri lähtiessäni.

Ville. Tarkallepa piti! Kun repäiset tuon kannan, niin saat tasaisen
luvun. Voit vakuutella palkintotuomareille, että lannoittelit ja
kasvattelit tasan leiviskän painoiseksi. Tarkkuus hyvä kymmenen. Se voi
merkitä erinäisiä pisteitä!

Tuomo. Ei tämä vielä mitään. Mutta kun niitä kuuluu ja näkyy olevan
meidän kerhossa sellaisiakin poikia, että panevat kurkunkin laulamaan.

Ville. Kurkulla meillä aina lauletaan. (Kurkulla). Juu, juu, jumpeli
juu! (Matti ja Katri tulevat kaksikorvaista peitettyä koria kantaen.)

Tuomo. Mitähän noiden arkussa mahtanee olla? (Kaikki menevät Mattia
ja Katria vastaan.)

Ville. Voi velikullat ja veikkoset! Täältähän tulee koko Aapelin
alttari!

Anni. Voi, miten ne ovat herttaisia!

Aili. Niin kauniita ja sileäkarvaisia!

Ville. Karvaisiako? Minä luulin höyheniä sieltä vilkkavan! Taitaa
olla sekakaloja, lintuja ja jäniksiä!

Tuomo. Kukin parhaimpia hedelmistään. Se on aina ollut näyttelyissä
tapana.

Matti (kuin hieman hämillään). Ei viitsitty panna maitomiehen
kuormaan, kun siinä niin rämyyttää.

Katri (samoin kuin häveten). Eivätkä nämä mitään kantaakaan paina.

Tuomo. Eivät parhaimmat hedelmät koskaan liikoja. (Nostaa pumppuaan
tai kaaliaan rintaansa vasten.) tämäkään paina!

Ville. Eikä tämäkään paina! (Heittelee kurkkuaan ilmaan.)

Anni ja Aili (sieppaavat nauraen kiven vierestä korivasun). Eivätkä
nämäkään paina!

Tuomo (kuin itsekseen, ympärilleen katsellen). Tämä on ihmeellinen
maanpaikka, tämä teiden risteys! Minä en milloinkaan ole nähnyt tässä
alakuloista enkä itkevää ihmistä.

Ville. Ilokivelläkö itkeviä ihmisiä! Johan sille vanha siilikin
nauraisi!

Matti (katsoo kelloaan). Puoli neljä! Eiköhän olisi jo aika lähteä!

Ville. Vasta juuri tulitkin! Jos lähdetään, niin lähdetään
aikajärjestyksessä. Ensin tämä poika ja sitten nuo kivenhaltijat!

Aili. Tai päinvastoin.

Ville. Vaikka niinkin! Sama se on!

Anni. Onhan meillä vielä yli kaksi tuntia aikaa.

Ville. Ja vielä senkin jälkeen on aikaa.

Anni. Tämän kiven vieressä me olemme niin monta kertaa istuneet.

Tuomo. Istukaamme siis nytkin. (Istuu, toiset samoin.)

Ville. Ja muistelkaamme mukavia, ohhoh! (Heittäytyy suorilta
jaloiltaan istumaan.)

Tuomo (Villelle) Muistatko kerrankin, kun palattiin laiskanläksyiltä.
Pimeää oli ja lumiräntää sataa rätkähteli.

Ville (päätään raapien). En, tuota minä en muista! Sinä olet varmaan
kulkenut silloin yksin.

Matti. Oho, poika! Olinpa siinä matkassa minäkin!

Ville. Sinäkin! No, sen minä kyllä uskon!

Aili. Kas tätä, kun ei ole muistavinaan. Koko luokkahan silloin jäi
Iisakin historiasta laiskaan!

Ville (tylsästi kerraten). Iisakin akottumisesta laiskaan? En minä
kumminkaan jäänyt.

Anni. Aivan varmaan jäit! Sinä ensimmäisenä!

Ville. Se on luikuria! Ainakaan minä en muista! Minä en koskaan
muista mitään tuommoisia asioita!

Katri. Hän ei tahdo muistella ikäviä asioita

Tuomo (mietteliäästi). Siinä hän lienee aivan oikeassa. Viisas mies
hän on, tämä meidän Ville, on se niin monta kertaa nähty ja kuultu.

Ville. Joopa joo!

Tuomo. Älkäämme muistelko vanhoja pahoja, ajatelkaamme mieluummin
näitä nykyisiä hyviä. Tässä Ilokiven kupeessa me nyt taas olemme.

Ville. Ja koska me olemme tässä, niin emme me ole muualla.

Tuomo (tarttuen kuin sanaleikkiin). Ja vaikka me olemme joskus
muuallakin, niin silloin tällöin me olemme taas ässä, koko kulmakunnan
iloinen sakki, niinkuin neljä, riisi vuotta sitten.

Anni. Silloin meillä oli kirjat ja laukut.

Aili. Ja kynät ja taulut.

Matti. Sekä penaali!

Katri. Ja laskuvihko!

Tuomo. Voitaleipää, lihaa ja maitoa oli pussissa. Toisinaan
tirkisteli sieltä myös kalakukko.

Ville. Mutta nyt killistelee Matin ja Katrin kopassa punapartainen
lekhornikukko! (Naurua.)

Aili. Sinä itse olet lekhorni. Aina vedät parhaimmatkin asiat
vasikkahakaan päin!

Tuomo. Ville on viisas mies, vähän liiankin viisas, ja meillä on yhä
repussa ja kopassa jotain itsekullakin.

Ville. Kenellä kukko, kenellä pumppu tai kaalinkerä.

Tuomo. Niin, ja muutamilla kurkku, jota kelpaa näytellä.

Ville. Välitöiksi vaikka käytellä! (Pelaa sormillaan.)

Anni. Mihin unohtuivat Katrin kauniit kanit! Entä Annin kananmunat?
Mikä niitä vaivaa?

Matti. Enempää kuin Ailin sipuleja.

Ville (käpsähtää katsomaan heidän koriaan). Eikä mikään, ei yhtään
mikään! Mutta mieluummin minä joisin Annin kananmunia kuin söisin Ailin
sipuleita.

Tuomo. Komeita ovat esikoisemme, kauniita nähdä ja ihania syödä.
Melkeinpä luulen, että meidän kulmakunnan pöydännurkka pitää tänäkin
vuotena kunnialla paikkansa.

Ville. Jos vain jalka kestää.

Matti (naurahtaen). Kestää se! Kaksi pakkilaatikkoa oli viimekin
vuonna sen alla.

Ville. Toiseen piilotettiin teidän perunanne, joita ei kehdattu
näytteille asettaa.

Aili (venyttäen). Teidänkö vain?

Ville. Niin, ja lisäksi ne meidän mukulamme, jotka eivät mahtuneet
pöytään.

Matti. Varmaan siellä nytkin täytyy muutamia laatikollisia täytellä.
Rantakylän kerholaiset kuuluvat vetäneen hevoskuormittain kaalejaan ja
vihanneksiaan.

Katri. Paljosta on hyvä valita, ajattelevat pojat.

Ville. Mutta kun on oikein hyvä, niinkuin tämä minun kurkkuni, niin
ei tarvitse valita.

Aili. Et suinkaan tuota yhtä kehdanne näyttää?

Ville (tarkastellen). Ylpeäksi tämä voi siitä tulla, mutta onhan
tällä syytäkin ylpeillä.

Tuomo. On, on, eipä sitä kukaan kiistä. (Sivelee hyväilevästä
kaaliaan ja kurpitsaansa.) Ylpeäksi tässä tahtoo holhokkinsa puolesta
käydä itsekukin. Kun sitä vaaliskellessaan kesän tappelee toukkia,
kärpäsiä ja kaiken maailman haiskiaisia vastaan, niin rakkaaksi se käy.

Ville. Jaa’a! Ei mitenkään tahtoisi raaskia päätä katkaista.

Aili. Eihän Tuomon tarvinnutkaan katkaista, kun koko hänen kasvinsa
on vain yhtä päätä.

Anni. Niinkuin Villen kurkkukin on vain paljasta kurkkua. (Nauravat.)

Ville. Näkyypä teillekin vielä jääneen aivan tarpeeksi asti kurkkua.

Matti. Täytyyhän meillä muillakin toki jotain olla!

Aili. Muutakin kuin suolakurkkua!

Ville. Mutta näin komeata kurkkua ei ole kellään, ei koko kerhossa
eikä pitäjässä! (Asettaa kurkun suunsa jatkoksi.)

Anni. Minusta tuntuu niinkuin meillä kaikilla olisi oikein hauskaa.

Matti. Niin minustakin tuntuu. Ja kun on oikein hauskaa, niin...
niin...

Ville (kuin auttamaan käyden). Niin se onkin sitten vasta oikein
hauskaa. (Heittäytyy selälleen maahan ja alkaa kurkullaan kiikaroida
pilviä.)

Tuomo. Ilokiven ympärillä meillä aina on ollut hupaisaa, varsinkin
sen jälkeen, kun liityimme kerhoon. Eikö olekin ollut?

Kaikki. On ollut.

Ville. Ja on yhä eteenpäin, jos nuo taivaalla näkyvät merkit eivät
vain petä. (Toisetkin katsovat ylöspäin.)

Aili. Eihän siellä näy muuta kuin pieni pilvenhattara!

Ville. Eihän siellä muuta pitänytkään näkyä. Ja kun minä vähän aikaa
puhaltelen tähän kurkkuuni, niin ei näy edes sitäkään. (Puhaltelee.)

Tuomo. Kerhopuuhailu toi meille kuin uuden kevään.

Anni. Ja pilvettömän taivaan.

Ville. Ei jäänyt muuta kuin tuo rikkonainen huivinriekale ja nyt
sekin jo häviää pois. Pois, pois! (Puhaltelee ja työntelee kädellään.)

Tuomo. Kun keväisin muokkailen maitani, kylvän vihanneksiani ja
istuttelen taimiani, tuntuu minusta niinkuin olisin pieni poika ja
uudelleen koulussa!

Anni. Ja minusta niinkuin olisin saanut uuden läksynkin!

Aili. Hauskan kasvioppiläksyn!

Katri. Tai eläinoppiläksyn!

Matti. Laskento- ja maantietoläksynkin!

Anni. Piirustus- ja ainekirjoitusläksynkin, jos muistiinpanot
huolellisesti teemme.

Tuomo (mietteliäästi). Mikseipä historia- ja uskontoläksyn? Niin me
ajattelemme, kun laskevan auringon kajasteessa kerhomaamme laidassa
istuskelemme.

Ville. Ja milloin laiskoja olette olleet, niin saatte laiskanläksyn.

Anni. Sinä myös, niinkuin koulussa.

Ville. Minä myös, vaikka olin etevä koulussa.

Tuomo. Niin me saamme! Ankarankin laiskanläksyn saamme. Pillike,
leskenlehti ja juolavehnä tulevat heti kuuntelemaan ja kurkistelemaan.
Ja jos pääsevät peltoomme pesiytymään, niin siitä tulee meille
laiskanläksyä tarpeeksi asti.

Matti. Entä jos vielä juurimadot tulevat!

Katri. Tai sinappikuoriaiset.

Ville. Tai monet muut kännät ja tönkiäiset!

Aili (osaaottavaisesti). Eivät ne suinkaan sinun kurkkupenkkiisi tule?

Ville (Ailin puoleen kääntyen). Tulevat, siskoseni, tulevathan ne!
Mutta me huudamme kuin hakkapeliitat ja taistelemme urhoollisesti
vihollisiamme vastaan. (Silittelee kurkkunsa vartta.)

Tuomo. Taistelemme, juuri. Siinä sanoit oikein. Kerhopojan täytyy
taistella monenmoisia vihollisia vastaan.

Aili. Tytön myös.

Tuomo (kumartaen). Anteeksi, aivan niin. Mutta kun minusta usein
tuntuu niinkuin me kaikki olisimme poikia.

Aili. Kummallista, minusta taas, niinkuin olisimme tyttöjä.

Ville. Ollaan poikia, se on paljon miehekkäämpää.

Tuomo. Minä teen uuden ehdotuksen. Näin Ilokiven ympärillä
jutustellessamme ja muissakin yhteishommissa ollessamme olkaamme sitä
mitä olemme.

Ville. Jaa’a, mitähän me oikeastaan olemme?

Aili. Vain kerholaisia!

Tuomo. Ilokiven kerholaisia!

Ville. Se oli kivasti sanottu. Sanotaanpas se uudestaan, että minäkin
muistan. (Nousee ja lyö kurkullaan tahtia.)

Kaikki (kuorossa). Me olemme Ilokiven kerholaisia!

Ville. No, niin. Nyt minä sen muistan! Ja tuo varsikin tuolla
muistaa! (Viittaa mäkeen.)

Tuomo. Ja tänään on meillä tutkintopäivä.

Aili. Todistuksetkin taas jaetaan.

Anni. Ja parhaimmat saavat palkintoja.

Ville. Ei se ole niinkään varmaa. (Katselee kurkkuaan.)

Aili. Mutta sinun kurkkusi saa, aivan varmasti, jos vain on paras.

Ville. Jaa, jaa, mutta jospa ne väittävät, ettei se ole paras.

Matti. Emmehän me näyttelyyn palkintojen toivossa mene.

Ville. Eipä niin. Ja vaikka menisimmekin, niin ei olla menevinämme.

Tuomo. Mehän olemme saaneet jo palkinnon jokainen. (Syleilee
kaalinkeräänsä tai kurpitsaansa.) Mikä tämä minun kaalini (kurpitsani)
on muu kuin lahjapalkinto.

Aili. Entä minun kauniit sipulini!

Anni. Ja minun kananmunani!

Matti. Minun sinsillani!

Katri. Ja minun kukkoni!

Ville. Ja minun kurkkuni. Tämä kultainen sarveni! (Asettaa kurkun
otsaansa sarveksi.)

Tuomo. Minä huomaan, että me kaikki olemme palkittuja.

Ville. Aivan A-kantakirjaan!

Tuomo. Aivan. Kaikki mitä näyttelystä meidän kulmakunnalle lisää
tulee, on ylimääräistä kuin hunajaa vehnäisen voikakun päällä.

Ville. Ja tomaattia ja kurkkuviipaleita vielä sen hunajakerroksenkin
päällä.

Aili. Se olisi jo liikaa!

Tuomo. Niin minustakin. Liika on aina liikaa. Mutta nyt me lähdemme.
Voipa siellä olla vielä paljonkin laiteltavaa.

Ville. Ja kätkettävää. Ei ollenkaan ole hauska kätkeä mukuloitaan
ja muita porkkanoitaan pöytien alle ja pakkilaatikkoihin, jos ihmiset
katselevat ja ihmettelevät.

(Kaikki nousevat ylös ja ottavat näytteensä.)

Tuomo. Laulakaamme lähtiessämme Ilokiven kerholaisten laulu.
(Laulavat vuorosäkein. Ville muita ylempänä, kivellä tai kannolla
kurkullaan soittaen ja tahtia lyöden. Eri puolilta juoksee tyttöjä ja
poikia, muodostaen nopeasti kuoron kiven eteen.)

ILOKERHOLAISTEN LAULU.

(Mukaelma: Ma olen paimenpoikanen.)

Pojat

    Ma olen kerhopoikanen, ain’ iloinen kuin peipponen
    ja aamut illat soitan vain ma kerhopalstallain:
    Tuu, tuu, tuuteli tuu!

Tytöt

    Tuu, tuu, tuuteli tuu!

Tytöt

    Kun kesäpäivä paistelee, tää tyttö herkut maistelee
    ja hyppii nyppii hauskasti ja kukkuu riemusuin:
    Kukkuu! metsäkin soi!

Pojat

    Kukkuu! metsäkö soi!

Pojat

    Kun kurkut, kaalit hyötävät ja vielä muutkin myötävät,
    niin silloin kelpaa soitella näin kurkkutorvellain:
    Tuu, tuu, tumpeli tuu!

Tytöt

    Juu, juu, jumpeli juu!

Tytöt

    Jo saapuu syksy karjoineen ja purkit täyttyy marjoineen,
    kas silloin silmät loistelee ja metsän kaiku toistelee:
    Tuu, tuu, tumpeli tuu!

Pojat

    Juu, juu, jumpeli juu!

Kaikki

    Ma olen ilokerhonen ain’ lentävä kuin perhonen
    ja syksyjuhlaan mennessä mä soitan torvellain:
    Tuu, tuu, tuuteli tuu!

Ville (yksinään). Tuu, tuu, tuuteli tuu!

VAARIN SATU

Yksinäytöksinen kerhonäytelmä

HENKILÖT

 Vaari
 Tyttö
 Poika

NÄYTTÄMÖ: Aika, kesäinen iltapäivä. Maalaistalon ulkoeteinen. Vaari
istuu rapulla verkkoa kutoen. Tyttö ja poika, noin kymmenvuotiaita,
juoksevat näyttämön takaa pihamaalle.

Poika (pysähtyen). Hei, Kaari! Täälläpä istuu verkollaan taas vaari!

Tyttö. Sadun meille kertoo. (Vaarin luokse käyden.) Kerrottehan,
rakas vaari!

Vaari (Penseästi). Raukaisee. (Haukottelee.) Ja paarma puree. Mistä
teille tässä sadun kaappaan.

Tyttö. Aina teillä niitä riittää.

Poika. Kertokaa jätistä, ken tiellä neuloi suuren saappaan.

Vaari. Liian tuttu on meille jo se juttu. Sekottunut pelkään on nyt
multa sadunvyyhti niinkuin kiusallinen verkkolanka tuossa.

Tyttö. Antti, selvitetään vaarin lanka. Minä kerin. Teeppä sinä
käsistäsi oikein suuri sanka.

Vaari. Kyllä teidän kanssa käskee. Kimpussa kuin sääsket suolla.

Tyttö. Ettepä nyt rauhaan pääse.

Poika. Satu! Satu! Vaikka olis umpilatu!

Vaari. Satu toden totta, sen mä lupaan. Aluksi vien teidät suureen
mustaan tupaan.

Tyttö. Hui, hui, eihän liene vain russakoita!

Poika. Mutta paarma on suur’ kuin Lapin noita. (Lyö sääreensä
läiskäyttäen.) Ähä, jäitkös!

Vaari. Aika viiri. Jollet alallasi istu niin...

Poika. Nyt jo istun hiljaa kuin kissan eessä hiiri.

Vaari. Sinä tyttö, keri!

Tyttö. Kyllä kerin, vähin erin. Pitempi näin tulee satu.

Vaari. Sinäkinkö, näsäviisas. No, aletaanpa edes yhtä aikaa.

Tyttö. Ihan niinkuin tehtäisi tärkeätä taikaa.

Vaari. Kukkulalle korven laitaan oli honkapuista tupa tehty. Pieni
ovi, suuri uuni, ääneltään kuin linnan muuri. Isä kynnyksellä veisti
suksipuuta. Äiti uunin luona värttinällä kehräs sukkalankaa. Vaari
harmaaparta pöydän päässä kanteletta soitti, lauloi. Mutta isän eessä
lattialla kissa, koira, pienet paitaressut toisiansa kauloi. Karsinassa
seinän luona ynähteli lehmä, lammas. Talveks’ nekin oli tupaan tuotu.

Poika. Sepä vasta metka tupa.

Vaari. Mutta raskas siellä usein oli elon lupa. Mesikämmen
karvaturkki kaatoi kesään saadun ainokaisen lehmän. Korven hyystä halla
hiipi, puoli kypsän viljan mehut tähkäpäistä riipi.

Tyttö. Mistä silloin äiti leivän leipoi?

Vaari. Isä petäjiä kuori. Kovin mustaa tuli metsän puusta leipä.
Pitkä, raskas oli hallavuoden jälkeen talvi. Hengenpitimiksi toki
saatiin kalaa, metsän riistaa. Mutta hiljaiseksi lattialla oli käynyt
paitaressuin leikki. Vaari laulunsa ja kanteleensa ainiaaksi heitti.

Rauhan päivät mentiin sentään näinkin jotenkuten. Isä valpas, veikko
vahva, aina elämiseen jokin keino löyttiin. Mutta joskus paloi
kallioilla merkkituli. Sanatonna isä silloin keihään vartta laittoi.
Äiti kyynelsilmin eväskonttiin viime leivän taittoi.

Poika. Sotaanko isä lähti?

Vaari. Sotaan isä, iso veli niinkuin heimon muutkin miehet.

Tyttö. Palasivat kaiketi kun sota loppui.

Vaari. Palasivat, jos eivät tantereelle jääneet. Kesään niinkin oudon
talven takaa päästiin. Äiti lasten kanssa kasken kaatoi, yötä päivää
lepäämättä raatoi. Toki pikku poika vuorostansa mieheks varttui.

Poika. Ja isän keihääseen hän tarttui.

Vaari. Rohkea ja raisu, niin kai aina ollut nuori mieli.

Poika. Tappoi vihollisen partamiehen niinkuin minä tuosta
suppupaarman. (Läiskäyttää sääreensä.)

Vaari. Äläpäs katkaise lankaa. Tappiolle aina joutuu pienet joukot,
kun ei ollut yhteismieltä. Käskijäksi nousi vieras herra, outoa se
puhui kieltä. Rakennutti suojaksensa kivilinnat, yhteishengen puute
peri voitetuilta kalliit hinnat.

Elettiin näin vieraan vallan alla, työtä tehtiin kaksin verroin.
Mesikämmen siirtyi metsän kera syvemmälle saloon, halla aina muistanut
ei tietään uutistaloon. Rakennettiin pirtin viereen navetta ja sauna.
Mutta usein tuli tuttavaksi nälkä, taudinturma, monta kertaa myöskin
sota, seurassansa suuri surma.

Tyttö. Aina sota.

Vaari. Toki turmavuotten jälkeen taaskin paistoi herran päivä. Kevään
puussa käki kukkui helähteli. Isän kirves uuden pirtin harjapuulla
välähteli.

Poika. Entä paitaressu? Rannassa kai kaarnalaivaa rakenteli?

Tyttö. Ja pikku tyttö vasikkata laidunmaalla kasvatteli.

Vaari (Naurahtaen). Nykäsitte sadun täyteen kesään. Puuttuuhan vain
enää pääskyn lento räystäspesään. Kesän ruoholaitumilla kostui karja
sekä paimenväki. Syvemmälti viljelijä muokkas maitaan. Kirves, kuokka
iski, iski rohkeasti korven laitaan. Mäkiin, lahtiin, niemen kärkiin
nousi uudet talot. Akkunoista loisti illoin kirkkaat valot.

Poika. Siihen aikaan varmaankin kun isä lampun osti.

Vaari. Ennenkin ja vähän vielä jälkeenkin. Idän puolla kävi taivas
jälleen tummaan pilveen. Kansakunnan mieltä alkoi ahdistella outo
tuska. Mutta niinkuin ukkospilven alla heiluu heinäväki; tiedon, työn
ja valistuksen parhaaks’ suojakeinoksensa kansa näki. Kylämäkiin
rakennettiin koulut niinkuin linnat. Teillä kuljeskeli lapset
riemurinnat.

Poika. Minä ne kulkijat tunnen.

Vaari. Maamies auran painoi pohjamultiin syvään. Sadon määrä nousi
sitä mukaa useampaan jyvään. Yhteisvoimin käytiin suuriin toimiin
niinkuin kuteet lyödään lujiin liinaloimiin. Kirkonkyliin rakennettiin
meijerit ja maitomyllyt, kyläkuntiin nousi yhteiskaupan kauniit hyllyt.
Osuuskassa perustettiin tuhatkuntaan paikkaan, viljelijän turvaks’
joutui pahan päivän aikaan. Enpä luetella muista, mitä muuta hyvää
osuustoimi saikaan. Heikoille se antoi voiman, keinot, lähensi ja
yhdisteli riitaisetkin heimot.

Joko teiltä vyyhti loppuu?

Tyttö. Ei vielä, minä lepään.

Poika. Ja minä vyyhdinpuuni sepään.

Vaari. Aina teillä juonta riittää. Mutta järkevätä viisas kiittää.
Satu vie nyt meidät suuriin myrskytuuliin. Uhkaavana noussut tuhopilvi
päästi irti pahat vallat. Vielä kerran tuli nälkä, sekasorto sekä sodan
kauhuhallat. Salamoita synkkä taivas välähteli. Ukkonen kuin herran
ääni jyrähteli. Hämärissä veli nousi veljeänsä vastaan. Kaatuneista
äiti etsi kadonnutta lastaan.

Mutta myrskyn jälkeen valkeni aamu. Ikipäiviks’ kadonnut lie idän musta
haamu. Iloisesti kalkahteli taasen teillä karjankellot. Terää teki
kaikkialla kellertävät viljapellot.

Tyttö. Kauniiksi muuttui satu, lisää kerro.

Vaari. Yhtä paljon kohta tiedätte kuin minä. Siinä nähneet, hyörineet
jo ootte monta vuotta.

Poika. Kerro sentään. Ethän työtä meillä teetä suotta.

Vaari. Työtä ei tee enää kukaan suotta. Palan maata saivat kaikki,
torppari ja muonarenki. Askeleihin, ajatuksiin tuli uusi vireys ja
henki. Pelto, ranta, korvenkanta, kaikki on nyt omaa maata. Kohottakaa,
rakastakaa tekin tätä synnyinmaata. Sammuu kohta vaarin taika. Teillä
eessä kesän aika.

Tyttö. Neuvo vielä meitä, vaari!

Vaari. Joustavasti jännittykää niinkuin hyvin vuoltu kaari.
Lainehissa kulkee täällä elon rata. Väliin lämmin päivä paistaa,
väliin kylmä vihma vastaan sataa. Yhden neuvon vielä haluaisin antaa.
Tahtonette vaarin muistona sen kantaa?

Tyttö ja Poika. Tahdomme.

Vaari. Toreilta ja markkinoilta kuuletteko karusellin soiton?
Ummistakaa sille korvat, silloin saatte suuren voiton. Teille kyllin
tehtäviä metsä, niitty, kotipelto antaa. Imeytykää isäinmaahan niinkuin
juurillansa imee kuoppakunnaan kuusi. Silloin teillä vanhanakin kevään
päivä kirkas, uusi.

Nytpä loppui satu niinkuin naulaan.

Tyttö. Mullakin jo kädet vapaat. Käynpä kiittämähän kaulaan.
(Syleilee.) Neuvonne kalliit tahdomme muistaa.

Poika. Kiitos multakin. Mutta kyllä hän noin teistä ihan hengen
puistaa. Tuossa sulle, paarma paha. (Läiskäyttää.) Ei minun sääreni ole
mikään kennon vaha.

Tyttö. Nyt lähden kanatarhaan.

Poika. Minä pellolleni. Siemeneksi katson perunoista parhaan.

Vaari. Menkää lapset! Kevätsäässä tehkää työtä. Silloin myöhemminkin
teillä onni, siunaus myötä.