Suomentaja: Trast, V. K.
Romaani seuraa hyväsydämistä ruhtinas Myškiniä, joka palaa Sveitsistä hoitojakson jälkeen Pietariin. Hänen vilpittömyytensä ja pyyteettömyytensä joutuvat koetukselle venäläisen yläluokan juonittelujen, intohimojen ja moraalisten ristiriitojen keskellä.
F. M. Dostojevskin 'Idiootti I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2950. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
IDIOOTTI I
Romaani
Kirj.
F. M. DOSTOJEVSKI
Suomentanut
V. K. Trast
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1929.
ENSIMMÄINEN OSA.
I.
Marraskuun lopulla, leudon sään vallitessa, noin kello yhdeksän aikaan aamulla, lähestyi Varsovan—Pietarin juna täyttä vauhtia Pietaria. Oli niin kosteata ja sumuista, että päivä vain vaivoin oli päässyt valkenemaan; vaunun ikkunoista ei tahtonut nähdä juuri mitään noin kymmentä askelta pitemmälle radan oikealle tai vasemmalle puolelle. Matkustajien joukossa oli ulkomailta palaaviakin; enimmän täynnä olivat kuitenkin kolmannen luokan osastot, joissa oli verraten lyhyen matkan päästä tulevia alhaissäätyisiä elinkeinonharjoittajia. Kuten tavallista on, olivat kaikki väsyneitä, kaikkien silmäluomet olivat yön aikana käyneet raskaiksi, kaikilla oli vilu, kaikkien kasvot näyttivät sumuisena aamuna kalpean keltaisilta.
Eräässä kolmannen luokan vaunussa istui päivän sarastuksesta alkaen vastapäätä toisiaan aivan ikkunan luona kaksi matkustajaa. Kumpikin heistä oli nuori mies, kummallakaan ei ollut juuri ollenkaan matkatavaroita, kumpikin oli vaatimattomasti puettu, kummankin kasvot olivat varsin mielenkiintoiset, ja kumpikin heistä halusi lopultakin päästä puheisiin toisen kanssa. Jos he kumpikin olisivat tietäneet toisistaan, missä suhteessa he juuri tällä hetkellä ansaitsivat huomiota, niin he tietysti olisivat olleet ihmeissään siitä, että sattuma niin omituisesti oli pannut heidät istumaan vastapäätä toisiaan kolmannen luokan vaunuun Varsovan—Pietarin junaan. Toinen heistä oli pienenläntä, noin seitsemänkolmatta vuoden ikäinen. Hänen miltei mustat hiuksensa olivat kiharat, ja hänen silmänsä olivat harmaat, pienet, mutta tuliset. Hänen nenänsä oli leveä ja litteä, hänen poskipäänsä ulkonevat; ohuet huulet vetäytyivät tavan takaa jonkinmoiseen julkeaan, pilkalliseen, jopa ilkeäänkin hymyyn; mutta hänen otsansa oli korkea ja kaunismuotoinen, ja se kaunisti hänen kasvojensa alaosan epäjalot muodot. Erikoisesti silmäänpistävää näissä kasvoissa oli niiden kalmankalpeus, joka teki koko nuoren miehen ulkomuodon nääntyneen näköiseksi, vaikka hän oli jokseenkin vankkarakenteinen, ja samalla toi siihen jäytävän intohimon leiman, joka ei ollut sopusoinnussa hänen julkean ja epähienon hymynsä eikä hänen läpitunkevan, itsekylläisen katseensa kanssa. Hänellä oli yllään lämpöiset vaatteet, avara, karitsannahkainen, mustalla kankaalla päällystetty lyhyt turkki, eikä häntä koko yönä ollut paleltanut, kun taas hänen matkakumppaninsa oli saanut tutisevassa selässään tuntea Venäjän kostean, marraskuisen yön koko sulon, johon nautintoon hän ilmeisesti ei ollut valmistautunut. Tämän toisen miehen yllä oli jokseenkin väljä ja paksu hihaton, hyvin isolla huppukauluksella varustettu viitta, juuri sellainen, jommoista matkamiehet usein talvisin käyttävät jossakin kaukana ulkomailla, esimerkiksi Sveitsissä tai Pohjois-Italiassa, aikomatta tietenkään sellaisille taipaleille kuin Eydtkuhnenista Pietariin. Mutta se, mikä kelpasi ja oli täysin tyydyttävää Italiassa, se osoittautui aivan soveltumattomaksi Venäjällä. Huppukauluksisen viitan omistaja oli nuori mies, niin ikään kuudenkolmatta tai seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, hiukan keskikokoa pitempi, hyvin vaaleaverinen, tuuheatukkainen, hänen poskensa olivat kuopalla, ja hänellä oli ohut, terävä, melkein aivan valkoinen parta. Hänen silmänsä olivat suuret, siniset ja läpitunkevat; niitten katseessa oli jotakin hiljaista, mutta raskasta, ne olivat täynnä jotakin sellaista omituista ilmettä, josta jotkut ensi silmäyksellä huomaavat henkilön kaatuvatautiseksi. Nuoren miehen kasvot olivat muutoin miellyttävät, laihat ja kuivat, mutta värittömät ja nyt vilusta aivan siniset. Hänen käsissään heilahteli laiha nyytti, joka oli vanhaa, puoleksi haalistunutta silkkikangasta ja näytti sisältävän kaikki hänen matkavaruksensa. Jaloissa hänellä oli paksupohjaiset puolikengät, — niidenkään malli ei ollut venäläinen. Mustatukkainen, turkkiin puettu matkatoveri oli huomannut kaiken tämän, osittain senkin vuoksi, että hänellä oli muun työn puutteessa aikaa tarkasteluihin, ja viimein hän kysyi hymyillen tuota epähienoa hymyä, joka niin kainostelematta ja ilman hellätunteisuutta toisinaan ilmaisee ihmisen mielihyvää siitä, että lähimmäisen asiat ovat huonosti:
— Onko vilu?
Ja hän kohautti olkapäitään.
— Hyvin vilu, — vastasi matkatoveri erittäin halukkaasti, — ja ottakaa huomioon, että sitäpaitsi on leuto sää. Mitäs, jos olisi pakkanen? En luullutkaan, että meidän maassamme on niin kylmä. Olen tottunut pois siitä.
— Tulette kai ulkomailta?
— Niin, Sveitsistä.
— Hyhhyh! Kas vain!...
Mustatukkainen päästi vihellyksen ja alkoi nauraa hohottaa.
Sukeutui keskustelu. Vaaleaverinen nuori mies, jolla oli yllään sveitsiläinen viitta, oli ihmeteltävän valmis vastaamaan kaikkiin tummaihoisen matkatoverinsa kysymyksiin, eikä hänessä herättänyt minkäänlaisia epäluuloja se, että jotkut kysymykset olivat perin suorasukaisia, sopimattomia ja tyhjänpäiväisiä. Hänen vastauksistaan ilmeni muun muassa, että hän todellakin oli kauan ollut poissa Venäjältä, yli neljän vuoden ajan, että hänet oli lähetetty ulkomaille parantamaan sairauttaan, jotakin omituista hermotautia, joka oli kaatuvataudin tai tanssitaudin tapaista värisemisineen ja suonenvetoineen. Hänen puhettaan kuunnellessaan tummaihoinen naurahti muutamia kertoja; erityisesti häntä rupesi naurattamaan, kun kysymykseen: »No, paranitteko?» — vaaleaverinen vastasi: »En, en parantunut.»
— Heh! Miten paljon rahaa lienettekään syyttä suotta maksanut, — vaan mepä täällä vain uskomme heikäläisiä, — huomautti tummaihoinen myrkyllisesti.
— Totisesti se on niin! — puuttui puheeseen muudan heidän vieressään istuva ja huonossa puvussa oleva herra, jonkunmoinen kirjurin ammatissa kangistunut virkamies, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen, vankkarakenteinen, punanenäinen ja näppylänaamainen. — Totisesti se on niin, tyhjänpäiväisestä ne vain vetävät kaikki voimat Venäjältä luokseen!
— Oi, minun kohdaltani te erehdytte suuresti! — lausui Sveitsissä ollut potilas hiljaisella ja sovittelevalla äänellä. — En tietenkään voi väittää vastaan, sillä en tiedä kaikkea, mutta minun lääkärini antoi minulle vielä viimeisistä varoistaan avustusta kotimatkalleni ja kustansi siellä lähes kahden vuoden aikana oloni.
— Mitä, eikö sitten ollut ketään, joka olisi maksanut? — kysyi tummaihoinen.
— Niin, herra Pavlištšev, joka ylläpiti minua siellä, kuoli kaksi vuotta sitten; minä kirjoitin sitten tänne kenraali Jepantšinin rouvalle, kaukaiselle sukulaiselleni, mutta en saanut vastausta. Näin sitten olen saapunut tänne.
— Mihin te sitten olette saapunut?
— Se on, minne minä pysähdyn?... En tosiaankaan oikein tiedä vielä... tuota noin...
— Ette ole vielä päättänyt?
Molemmat kuulijat alkoivat taas nauraa täyttä kurkkua.
— Ja kaiketi tuossa mytyssä on koko teidän maallinen omaisuutenne? — kysyi tummaihoinen.
— Olen valmis lyömään vetoa, että niin on asian laita, — yhtyi puheeseen tavattoman tyytyväisen näköisenä punanenäinen virkamies, — ja ettei pakaasivaunuissa ole muita tavaroita, vaikkakaan köyhyys ei ole mikään rikos, mitä taaskaan ei sovi jättää huomauttamatta.
Kävi selville, että asia olikin sillä tavoin: vaaleaverinen nuori mies tunnusti sen heti paikalla ja tavattoman kiireesti.
— Teidän nyytillänne on kumminkin eräänlainen merkitys, — jatkoi virkamies, sitten kun oli kylliksi nauraa hohotettu (merkillepantavaa on, että itse nyytin omistajakin alkoi lopulta nauraa heitä katsellessaan, mikä yhä lisäsi heidän iloisuuttaan), — ja vaikka voikin lyödä vetoa, ettei siinä ole ulkomaalaisia kultarahakääryjä napoleond'oreineen ja friedrichsd'oreineen ja hollantilaisine kultakolikkoineen, minkä voi päätellä vaikkapa ulkomaalaisia kenkiänne verhoavista nilkkasuojuksista, niin... jos nyyttinne lisäksi otetaan lukuun sellainen muka sukulainen kuin esimerkiksi kenraali Jepantšinin rouva, niin nyyttikin saa eräänlaisen muun merkityksen, tietysti vain siinä tapauksessa, että kenraali Jepantšinin rouva todellakin on sukulaisenne ettekä ole erehtynyt hajamielisyydessänne... mikä on erittäin suuressa määrässä ominaista ihmiselle, esimerkiksi vaikkapa... liian vilkkaan mielikuvituksen vaikutuksesta.
— Oi, te arvasitte taaskin, — tarttui puheeseen vaaleaverinen nuori mies, — minähän olen todellakin miltei erehtynyt, sillä hän on vain nipin napin sukulaiseni; hän on niin vähässä määrin sukulaiseni, että minä silloin en tosiaankaan vähääkään hämmästynyt, ettei minulle sinne vastattu. Sitä minä odotinkin.
— Suotta tuhlasitte rahaa kirjeenne postimerkkiin. Hm... ainakin te olette avomielinen ja vilpitön, ja se on kiitettävää! Hm... kenraali Jepantšinin me kyllä tunnemme, oikeastaan sen vuoksi, että hän on yleisesti tunnettu mies; ja herra Pavlištšev-vainajan, joka kustansi olonne Sveitsissä, me tunsimme niin ikään, jos se vain oli Nikolai Andrejevitš Pavlištšev, sillä heitä on kaksi serkkua. Toinen on yhä vielä Krimissä, mutta Nikolai Andrejevitš, vainaja, oli arvossapidetty henkilö, jolla oli tuttavuussuhteita, ja hän omisti aikoinaan neljätuhatta sielua...
— Aivan niin, hänen nimensä oli Nikolai Andrejevitš Pavlištšev, — vastasi nuori mies ja katseli kiinteästi ja tutkivasti kaikki tietävää herrasmiestä.
Tuollaisia kaikkitietäviä herrasmiehiä tavataan toisinaan ja jokseenkin useastikin eräässä yhteiskuntaluokassa. He tietävät kaiken, heidän älynsä ja lahjojensa koko levoton tiedonhalu suuntautuu vastustamattomasti yhdelle taholle, — tietysti siksi, että heiltä puuttuu suuriarvoisempia elinharrastuksia ja näkökohtia, kuten nykyaikainen ajattelija sanoisi. Sanonta: »he tietävät kaiken» merkitsee muutoin verraten rajoitettua alaa: missä virassa kukin on, kutka ovat hänen tuttaviaan, miten paljon hänellä on omaisuutta, missä hän on ollut kuvernöörinä, kuka on hänen vaimonsa, paljonko hän sai vaimonsa mukana rahaa, kuka on hänen serkkunsa, kuka hänen pikkuserkkunsa j.n.e., j.n.e., ja kaikkea tämän tapaista. Enimmäkseen nämä kaiken tietäjät käyvät risaisessa takissa ja saavat palkkaa seitsemäntoista ruplaa kuussa. Ihmiset, joiden syvimmätkin salaisuudet he tuntevat, eivät tietenkään voisi käsittää, mistä noiden tietoniekkojen mielenkiinto heihin johtuu, mutta monelle näistä tuo heidän melkein kokonaiseksi tieteeksi paisunut tietopaljoutensa ehdottomasti tuottaa tyydytystä, he saavuttavat sen kautta itsekunnioitusta ja korkeinta sielullista tyytyväisyyttäkin. Tuolla tieteellä onkin oma viehätyksensä. Olen tavannut oppineita, kirjailijoita, runoilijoita, valtiollisia toimihenkilöitä, jotka ovat tavoitelleet ja saavuttaneet juuri tässä tieteessä korkeimman tyydytyksensä ja korkeimmat päämääränsä ja vain sen avulla menestyneetkin urallaan. Koko sen keskustelun ajan tummaihoinen nuori mies haukotteli, katseli mitään tarkkaamatta ikkunasta ja odotti kärsimättömästi matkan päättymistä. Hän näytti hajamieliseltä, jostakin syystä hyvinkin hajamieliseltä, miltei levottomalta, muuttuipa hieman omituiseksikin: toisinaan hän kuunteli eikä kuullut, katseli eikä kuitenkaan katsellut, naurahteli eikä aina itsekään tietänyt eikä käsittänyt mille nauroi.
— Mutta pyydän, kenen kanssa minulla on kunnia... — sanoi yht'äkkiä näppylänaamainen herrasmies kääntyen myttyä pitelevän vaaleaverisen nuoren miehen puoleen.
— Ruhtinas Leo Nikolajevitš Myškin, — vastasi toinen heti hyvin auliisti.
— Ruhtinas Myškin? Leo Nikolajevitš? En tunne. En edes ole koskaan kuullutkaan, — vastasi virkamies mietteissään. — Minä en tietysti tarkoita nimeä, se on historiallinen nimi, joka voi ja jonka täytyy löytyä Karamzinin historiasta, vaan minä puhun henkilöstä, eikä Myškin-nimisiä ruhtinaita enää missään tapaakaan, niitä ei milloinkaan edes mainita.
— Niin, ihmekös se on! — vastasi ruhtinas heti. — Ruhtinas Myškineitä ei enää ole olemassakaan muita kuin minä; luullakseni olen viimeinen. Isät ja isoisät taasen ovat olleet maassamme uudisasukkaina. Minun isäni muuten oli aliluutnanttina armeijassa, junkkeri. En vain tiedä, millä tavoin kenraali Jepantšinin rouva niin ikään polveutuu Myškinien ruhtinassuvusta, hänkin on viimeinen lajiaan...
— Hehhehhee! Viimeinen lajiaan! Hehhee! Tepä mukavasti sutkautitte, — sanoi virkamies nauraa hihittäen.
Tummaverinenkin naurahti. Vaaleaverinen hämmästyi hieman sitä, että hänen oli onnistunut lausua sutkaus, joka muutoin oli jokseenkin huono.
— Ajatelkaahan, minä sanoin sen ollenkaan miettimättä, — selitti hän viimein ihmetellen.
— No, sehän on selvää, sehän on selvää, — myönteli virkamies iloisesti.
— Mitäs, ruhtinas, opiskelitteko te siellä tieteitäkin, professorin tykönä? — kysäisi yht'äkkiä tummaihoinen.
— Kyllä... opiskelin...
— Mutta minäpä en ole koskaan saanut mitään oppia.
— Vain jonkin verranhan minäkin, — lisäsi ruhtinas miltei anteeksi pyytäen. — Sairauteni takia ei katsottu voitavan antaa minulle järjestelmällisesti opetusta.
— Tunnetteko te Rogožinit?— kysyi tummaihoinen nopeasti.
— En, en tunne ollenkaan. Minähän tunnen hyvin vähän ihmisiä Venäjällä. Oletteko te juuri Rogožin?
— Olen, minä olen Rogožin, Parfen.
— Parfen? Eiköhän vain niitä samoja Rogožineja... — alkoi virkamies taas puhua entistä tärkeämmän näköisenä.
— Kyllä, niitä, niitä samoja, — keskeytti hänet nopeasti ja epäkohteliaan kärsimättömästi tummaihoinen, joka muuten ei ollut kertaakaan kääntynytkään näppylänaamaisen virkamiehen puoleen, vaan alusta pitäen puhui vain ruhtinaalle.
— Mutta... kuinka onkaan? — aivan jähmettyi hämmästyksestä virkamies, ja hänen silmänsä olivat pullistua ulos päästä, samalla kuin hänen kasvonsa alkoivat saada kunnioittavan ja matelevan, jopa pelästyneenkin ilmeen. —Samanko Semjon Parfenovitš Rogožinin, perinnöllisen kunniaporvarin, joka kuukausi takaperin kuoli ja jätti jälkeensä kahden ja puolen miljoonan pääoman?
— Mutta mistäs sinä olet saanut tietää, että hän jätti kaksi ja puoli miljoonaa puhdasta rahaa? — keskeytti tummaihoinen suvaitsematta nytkään katsahtaa virkamieheen. — Kas vain! (Hän iski ruhtinaalle silmää viitaten virkamieheen.) Ja mitä oikeastaan toimittaa, että ne heti paikalla tuppautuvat hännystelemään? Mutta totta on, että isäni kuoli ja minä olen nyt kuukausi sen jälkeen tulossa kotiin Pihkovasta melkeinpä ilman saappaita. Ei veljeni, senkin konna, eikä äitini ole lähettänyt rahaa eikä tiedoitusta, — ei mitään! Kohtelevat kuin koiraa! Makasin kuumeessa Pihkovassa koko kuukauden.
— Vaan nytpä saatte yhdellä kertaa yli miljoonan, ja vähintään sen, voi Herra Jumala! — huudahti virkamies lyöden käsiään yhteen.
— Mitä ihmettä se häneen kuuluu, sanokaa se minulle? — sanoi Rogožin viitaten taas ärtyneenä ja vihaisesti silmää iskemällä häneen. — Enhän minä anna sinulle kopeekkaakaan, vaikkapa kävelisit tuossa edessäni koivet pystyssä.
— Minäpä kävelenkin, kävelen kyllä.
— Kas! Vaan minäpä en anna, vaikka tanssisit koko viikon!
— Ole antamatta! Se on oikein minulle; älä anna! Vaan minäpä tanssin. Jätän vaimoni ja pienet lapseni ja tanssin sinun edessäsi. Mielisty, mielisty!
— Hyh sinua! — sanoi tummaihoinen sylkäisten.— Viisi viikkoa sitten minä samalla tavoin kuin te nyt, — kääntyi hän taas ruhtinaan puoleen, — pakenin vain nyytti mukanani isäni luota Pihkovaan, tätini luo; mutta siellä sairastuin heti kuumeeseen, kun taas isä poissaollesani kuoli. Halvaus teki miehestä lopun. Rauha vainajan sielulle, mutta minut hän oli silloin vähällä tappaa! Uskotteko, ruhtinas, jumal'auta, niin se oli! Jos minä en silloin olisi paennut, niin hän samassa olisi tappanut.
— Olitteko te suututtanut hänet jollakin tavoin? — lausui ruhtinas katsellen erikoislaatuisen uteliaisuuden valtaamana turkkiin puettua miljoonanomistajaa. Mutta vaikka nimenomaan miljoonassa ja perinnön saannissa saattoikin olla jotakin merkittävää, niin ruhtinasta oli alkanut ihmetyttää ja kiinnostaa vielä eräs muukin seikka; ja Rogožin itsekin oli halukkaasti ryhtynyt keskustelemaan ruhtinaan kanssa, vaikka hän näytti olevan keskustelun tarpeessa pikemminkin mekaanisesti kuin moraalisesti; enemmän oikeastaan hajamielisyydestä kuin avosydämisyydestä; levottomuuden ja mielenkuohun vallassa, jotta vain saisi katsella jotakuta ja pakista jostakin. Hän näytti yhä vieläkin olevan kuumeessa ja ainakin vilunpuistatusten vallassa. Virkamies puolestaan oli kuin takertunut Rogožiniin, ei uskaltanut hengähtääkään, tarkkasi ja punnitsi joka sanaa aivan kuin olisi ollut jalokiviä etsimässä.
— Kyllähän hän oikeastaan oli suuttunut, ja ehkäpä siihen oli syytäkin, — vastasi Rogožin, — mutta enimmän minua vastaan karnutti veljeni. Äitimuorista ei kannata puhua, hän on vanha nainen, lueskelee pyhäin miesten elämäkerrastoa, oleksii ämmien parissa, ja niinkuin Senjka-veljeni päättää, niin tehdään. Mutta miksi hän ei ilmoittanut minulle aikanaan? Kyllä me yskän ymmärrämme! Totta on, että minä olin silloin tiedottomassa tilassa. Sanotaan, että sähkösanomakin lähetettiin. Ja sähkösanoma saapuikin tädille. Mutta hän on ollut jo kolmisenkymmentä vuotta leskenä ja oleilee aamusta yöhön saakka puolihassujen parissa. Hän on kuin nunna eikä oikeastaan sitäkään, vaan vielä enemmän. Hän pelästyi sähkösanomaa, ei avannotkaan sitä, vaan vei sen semmoisenaan poliisikonttoriin, ja siellä se on maannut tähän saakka. Vain Konev, Vasili Vasiljitš, auttoi pälkähästä, kirjoitti kaikesta. Kirjokankaisesta peitteestä isän ruumisarkusta veljeni leikkasi yöllä irti kultaiset, valetut tupsut: »ne muka maksavat jos miten paljon rahaa». Mutta tästä teostaanhan hän voi joutua Siperiaan, jos minä niin tahdon, sillä se on pyhänryöstöä. Kuulehan, sinä linnunpelätti! — kääntyi hän virkamiehen puoleen. — Kuinka se on lain mukaan, onko se pyhänryöstöä?
— Pyhänryöstöä! Pyhänryöstöä! — myönteli heti virkamies.
— Siperiaanko siitä joutuu?
— Siperiaan, Siperiaan! Heti Siperiaan!
— He luulevat yhä minun vielä olevan sairaana, — jatkoi Rogožin ruhtinaalle, — mutta minä nousin sanaakaan hiiskumatta kaikessa hiljaisuudessa vielä sairaana rautatievaunuun ja olen nyt tulossa; avaa portti, veljeni Semjon Semjonytš! Hän parjasi minua isä-vainajalle, minä tiedän sen. Mutta se, että minä tosiaankin silloin suututin isäni Nastasja Filippovnan kautta, on kyllä totta. Se on yksistään minun syytäni. Synti sokaisi.
— Nastasja Filippovnan kautta? — lausui virkamies liehittelevästi ja aivan kuin miettien jotakin.
— Ethän sinä häntä tunne! — huudahti Rogožin hänelle kärsimättömästi.
— Tunnenpa! — vastasi virkamies voitonriemuisena.
— Ehee! Vähänkö on Nastasja Filippovnoja! Ja miten iljettävä otus sinä oletkaan, täytyy sanoa! No, tiesinhän minä sen, että joku tuollainen iljetys minuun kohta takertuukin! — jatkoi hän ruhtinaalle.
— Ehkäpä tunnenkin! — härnäili virkamies. — Lebedev tuntee! Te, teidän korkeutenne, suvaitsette minua soimata, vaan entäpä jos minä todistan? Sepä onkin sama Nastasja Filippovna, jonka takia isänne tahtoi antaa teidän maistaa koivunrieskaa, ja Nastasja Filippovna on Baraškova, niin sanoakseni ylhäinen rouva hänkin sekä tavallaan myös ruhtinatar, ja seurustelee erään Totskin kanssa, Afanasi Ivanovitšin, vain tämän ainoan tilanomistajan ja upporikkaan miehen kanssa, joka on seurojen ja yhtiöitten jäsen ja tässä suhteessa hyvä ystävä kenraali Jepantšinin kanssa...
— Hehee, mitä puhuttekaan! — lausui Rogožin, joka lopulta todellakin hämmästyi. — Hyi hitto, hän näkyy tosiaankin tietävän.
— Hän tietää kaikki! Lebedev tietää kaikki! Minä olen, teidän korkeutenne, ollut kaksi kuukautta myös Aleksaška Lihatševin matkassa ja myöskin isän kuoleman jälkeen, ja minä tunnen kyllä joka nurkan ja sopukan, ja siihen menivät asiat, ettei ilman Lebedeviä kyetty kulkemaan askeltakaan. Nyt hän palvelee velka-asiain osastossa, mutta silloin hänellä oli tilaisuus tutustua sekä Armansiin että Koraliaan kuin myös ruhtinatar Patskajaan ja Nastasja Filippovnaan ja keitä kaikkia olikaan tilaisuus tulla tuntemaan!
— Nastasja Filippovna? Onko hän sitten Lihatševin kanssa... — sanoi Rogožin katsoen häneen ilkeästi; hänen huulensa ihan kalpenivat ja alkoivat värähdellä.
— E-ei mitään! E-ei mitään! Ei se ole kerrassaan mitään! — ehätti virkamies kiireesti sanomaan. — E-ei Lihatšev voinut millään rahoilla päästä tarkoitustensa perille! Ei, se on toista maata kuin neiti Armance. Tässä on vain Totski. Ja illalla hän istuu Suuressa tai Ranskalaisessa teatterissa omassa aitiossaan. Vähänkö upseerit puhelevat keskenään, mutta eivät hekään voi mitään todistaa: »Tuossa, mukamas, on samainen Nastasja Filippovna», siinä kaikki; mitään muuta he eivät pysty sanomaan! Syystä ettei mitään muuta olekaan.
— Tuo kaikki pitää kyllä paikkansa, — vahvisti Rogožin synkästi ja kulmiaan rypistäen, — samaa puhui minulle silloin myös Zaljožev. Minä juoksin silloin, ruhtinas, isäni kolme vuotta vanhassa lievetakissa Nevskin poikki, ja hän oli tulossa ulos puodista, istuutui sitten vaunuihin. Silloin tunsin polton sydämessäni. Kohtaan Zaljoževin, ei minusta ole hänen rinnalleen, hän on ulkoasultaan kuin parturin apulainen, lornjetti silmässä, mutta meidän antaa isämme kulkea rasvatuissa saappaissa ja syödä paastoajan kaalikeittoa. »Tuo», sanoo hän, »ei ole sinulle sopiva pari, hän on», sanoo, »ruhtinatar ja hänen nimensä on Nastasja Filippovna Baraškova, ja hän asuu Totskin kanssa yhdessä eikä Totski nyt tiedä, miten pääsisi irti hänestä, sillä nyt on Totski jo tullut oikeaan ikään, noin viidenkymmenenviiden vuotiaaksi, ja tahtoo mennä naimisiin koko Pietarin kauneimman naisen kanssa». Siinä hän samalla iski päähäni, että voit vielä samana iltana nähdä Nastasja Filippovnan Suuressa teatterissa, baletissa, hän istuu siellä omassa aitiossaan. Mutta koetahan meidän talossamme, isäni kodissa, yrittää mennä balettiin, — siitä seuraa lyhyt tuomio, hän tappaa! Kuitenkin minä kaikessa salaisuudessa pistäydyin tunnin ajaksi ja sain taas nähdä Nastasja Filippovnan; en nukkunut koko seuraavana yönä. Aamulla vainaja antaa minulle kaksi viiden prosentin arvopaperia, kumpikin niistä on viidentuhannen arvoinen, mene, sanoo, ja myy ne ja vie seitsemäntuhatta viisisataa Andrejeveille konttoriin, maksa sinne, ja tuo sitten minnekään poikkeamatta loput kymmenestä tuhannesta minulle; odotan sinua. Minä möin arvopaperit, otin rahat, mutta en poikennut Andrejevien konttoriin, vaan menin minnekään katsomatta englantilaiseen myymälään ja valitsin sieltä koko rahan arvoisen parin korvarenkaita, kummassakin jalokivi, noin pähkinän kokoinen, jäin velkaa neljäsataa ruplaa, sanoin nimen, uskoivat velaksi. Koristeineni menin Zaljoževin luo: niin ja niin ovat asiat, mennään, veliseni, Nastasja Filippovnan luokse. Lähdimme. Mitä silloin oli jalkojeni alla, mitä pääni päällä, mitä edessäni, mitä sivuillani, — siitä en tiedä enkä muista mitään. Menimme suoraan hänen saliinsa, hän itse saapui puheillemme. Minä, tuota noin, en silloin ilmaissut, että se olin juuri minä; »tämä on Parfen Rogožinilta» — sanoo Zaljožev — »muistoksi teille siitä, että hän kohtasi teidät eilispäivänä; olkaa ystävällinen ja suvaitkaa ottaa vastaan». Nastasja Filippovna avasi kotelon, vilkaisi siihen, naurahti: »Kiittäkää», sanoo, »ystäväänne herra Rogožinia hänen rakastettavasta huomaavaisuudestaan», sanoi jäähyväiset ja poistui. No, miksi en kuollut silloin siihen paikkaan! Ja jos lähdinkin, niin tein sen vain siksi, että ajattelin: »Sama se, hengissä en kuitenkaan palaa!» Mutta kaikkein harmillisinta minusta oli se, että tuo peto Zaljožev omisti kaikki itselleen. Minä olen pienikokoinenkin ja pukuni puolesta kuin mikäkin ryysyläinen, seison äänettömänä, mulkoilen kaiken aikaa Nastasja Filippovnaan, koska minua hävettää, mutta Zaljožev on muodikkaasti puettu, hiukset käherretyt ja pomadalla voidellut, punaposkinen, ristiraitainen kaulaliina kaulassa, — livertelee ja kumartelee jalallaan raapaisten, ja varmaankin Nastasja Filippovna silloin luuli häntä minuksi! »No», sanon minä, kun tulimme ulos, »koetappa vain tässä yrittääkin, ymmärrätkö»! Hän nauraa: »Mutta miten sinä nyt teet tilin Semejon Parfenytšille?» Minä silloin todellakin aioin mennä suoraan hukuttautumaan kotona käymättä, mutta ajattelin: »Samantekeväähän se on», ja palasin kotiin kuin riivattuna.
— Äh! Uh! — irvisteli virkamies, ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä. — Vainajahan olisi jo kymmenestä ruplastakin, saati sitten kymmenestätuhannesta, lähettänyt miehen toiseen maailmaan, — sanoi hän nyökäten ruhtinaalle. Ruhtinas katseli mielenkiinnon vallassa Rogožinia; tämä näytti entistä kalpeammalta sillä hetkellä.
— Lähettänyt toiseen maailmaan! — toisti Rogožin.— Mitä sinä tiedät? Heti kohta, — jatkoi hän ruhtinaalle, — hän saikin tietää kaikki, ja Zaljoževkin oli valmis lörpöttämään asiasta jokaiselle vastaantulijalle. Isäni otti minut ja pani lukon taakse yläkertaan ja antoi minulle opetusta kokonaisen tunnin. »Tämä on, sanoo, sinulle vain valmistusta, minä pistäydyn vielä luonasi sanomassa hyvästit yöksi.» Mitäs luulet? Halliparta meni Nastasja Filippovnan luo, lankesi maahan hänen eteensä, rukoili ja itki; Nastasja Filippovna toi lopulta hänelle kotelon, työnsi kouraan: »Tuosta saat», sanoo, »vanha sutiparta, korvarenkaasi, mutta minusta ne ovat nyt kymmenen kertaa arvokkaammat, jos kerran Parfen on hankkinut ne tuommoisen uhan alaisena. Vie terveisiä», sanoo, »Parfen Semjonytšille ja kiitä häntä». No, sill'aikaa olin minä äitini myötävaikutuksella saanut Serjožka Protušinilta kaksikymmentä ruplaa ja lähdin junakyydissä Pihkovaan, mutta olin perille tullessani kuumetaudissa; ämmät alkoivat siellä lukea minulle jumalansanaa, mutta minä istuin humalassa ja lähdin sitten kulkemaan kapakasta kapakkaan jäännösrahoillani ja lojuin tiedottomana koko yön kadulla, mutta aamulla puistatteli kuume, ja sillä välin olivat vielä koiratkin yöllä minua kalunneet. Töin tuskin saatoin tulla tajuihini.
— No, no, nytpä Nastasja Filippovna alkaa livertää! — hihitteli virkamies käsiään hykertäen. — Mitä nyt, herraseni, merkitsevät korvarenkaat! Nyt tulee korvaus niistä korvarenkaista...
— Jos sinä sanot kerrankin vain sanankaan Nastasja Filippovnasta, niin minä, jumaliste, pieksän sinut, vaikka oletkin ollut Lihatševin matkassa! — huudahti Rogožin tarttuen lujasti hänen käteensä.
— Jos pieksät, niin siis myönnät asian todeksi! Pieksä! Kun olet pieksänyt, niin sillä juuri oletkin asian vahvistanut... Mutta kas, johan olemmekin perillä!
Saavuttiin todellakin asemalle. Vaikka Rogožin oli sanonut lähteneensä matkaan salaa, niin häntä oli odottamassa useita henkilöitä. He huusivat ja heiluttelivat hänelle lakkejaan.
— Kas, Zaljoževkin on täällä! — mutisi Rogožin katsellen heitä voitonriemuisesti, jopa hieman häijystikin hymyillen. Äkkiä hän kääntyi ruhtinaan puoleen: — Ruhtinas, en tiedä, miksi olen alkanut pitää sinusta. Kenties siksi, että kohtasin tämmöisellä hetkellä, mutta kohtasinhan minä tuonkin tuossa (hän osoitti Lebedeviä), mutta enhän minä häneen mielistynyt. Tule luonani käymään, ruhtinas. Me riisumme sinulta nuo puolikengät, puen sinut parhaaseen näädännahkaturkkiin; annan ommella sinulle ensiluokkaisen hännystakin, valkoiset liivit, tai millaiset vain haluat, täytän taskusi rahoilla ja... menemme Nastasja Filippovnan luo! Tuletko vai etkö?
— Kuunnelkaa, ruhtinas Leo Nikolajevitš! — puuttui Lebedev puheeseen vakuuttavasti ja juhlallisesti. — Oi, älkää päästäkö tilaisuutta käsistänne! Oi, älkää päästäkö käsistänne!...
Ruhtinas Myškin nousi seisomaan, ojensi kohteliaasti kätensä Rogožinille ja sanoi hänelle ystävällisesti:
— Tulen hyvin mielelläni ja kiitän teitä suuresti siitä, että pidätte minusta. Tulen kenties jo tänään, jos ennätän. Sillä, sanon sen suoraan, te itse miellytitte minua kovin ja varsinkin silloin, kun kerroitte jalokivillä koristetuista korvarenkaista. Jo ennen kertomistakin miellytitte, vaikka teillä onkin synkät kasvot. Kiitän teitä myös minulle lupaamistanne puvusta ja turkista, sillä minä tarvitsen todellakin kohta pukua ja turkkia. Rahaa minulla ei tällä hetkellä ole juuri kopeekkaakaan.
— Rahaa tulee, iltaan mennessä tulee, saavu!
— Tulee, tulee, — yhtyi virkamies puhumaan, — tulee jo illalla ennen uuden päivän sarastusta!
— Entä pidättekö te paljon naisväestä, ruhtinas? Sanokaa edeltäpäin!
— E-en minä! Minähän... Te kenties ette tiedä, että minä syntymästäni asti potemani taudin takia en ollenkaan mitään tiedäkään naisista.
— No, jos niin on, — huudahti Rogožin, — niin sittenhän sinä, ruhtinas, olet aivan nöyräpäinen, ja sinuntapaisia Jumala rakastaa!
— Semmoisia Herra Jumala rakastaa, — yhtyi virkamies.
— Mutta astele sinä jäljessäni, tahko, — sanoi Rogožin Lebedeville, ja kaikki kolme astuivat ulos vaunusta.
Lebedev oli saavuttanut loppujen lopuksi tarkoituksensa. Pian oli kovaääninen joukko poistumassa Voznesenski-kadun suuntaan. Ruhtinaan oli käännyttävä Liteinaja-kadulle. Oli kosteata ja märkää; ruhtinas kysyi vastaantulijoilta,— hänen kuljettavansa matka oli noin kolmisen virstaa, ja hän päätti ottaa ajurin.
II.
Kenraali Jepantšin asui omassa talossaan, hieman syrjässä Liteinaja-kadulta, Kristuksen kirkastumisen kirkon suunnalla. Paitsi tätä (oivallista) taloa, josta viisi kuudesosaa oli annettu vuokralle, omisti kenraali Jepantšin vielä ison talon Sadovaja-kadun varrella, ja sekin tuotti hyvät tulot. Näitten kahden talon lisäksi hänellä oli aivan Pietarin lähistöllä varsin edullinen ja huomattava maatila; lisäksi oli vielä Pietarin kihlakunnassa jokin tehdas. Muinoin oli kenraali Jepantšin, kuten kaikki tiesivät, ottanut viinakauppoja vuokralle. Tätä nykyä hän oli osallisena ja hänellä oli paljon sananvaltaa eräissä vakavaraisissa osakeyhtiöissä. Häntä pidettiin miehenä, jolla oli paljon rahaa, huomattavia toimia ja suuria tuttavuussuhteita. Hän osasi tehdä eräillä paikoilla itsensä aivan välttämättömäksi, muun muassa varsinaisessa virassaankin. Mutta samalla kuitenkin tiedettiin, että Ivan Fjodorovitš Jepantšin oli mies, jolla ei ollut sanottavasti sivistystä ja joka polveutui sotamiehestä; viimeksimainittu seikka epäilemättä vain lisäsi hänen kunniaansa, mutta vaikka kenraali olikin älykäs mies, niin hänellä kuitenkin oli myös pienet, sangen anteeksiannettavat heikkoutensa, eikä hän pitänyt eräänlaatuisista viittauksista. Mutta viisas ja ovela mies hän kieltämättä oli. Hänen menettelytapoihinsa kuului esimerkiksi olla näyttäytymättä siinä, missä oli tarpeen pysyä piilossa, ja monet pitivät häntä arvossa nimenomaan hänen koruttomuutensa takia, siksi, että hän aina tiesi, missä hänen paikkansa oli. Mutta mitähän, jos nämä arvostelijat vain olisivat nähneet, mitä toisinaan liikkui tuon aina paikkansa niin hyvin tietävän Ivan Fjodorovitšin mielessä! Vaikka hänellä todellakin oli harjaantumusta ja kokemusta tavallisissa elämän asioissa, sekä eräitä varsin huomattavia kykyjä, niin hän mielellään esiintyi enemmän ikäänkuin toisten aatteitten toteuttajana kuin omaperäisenä älyniekkana, »vilpittömästi ja imartelematta uskollisena» miehenä, ja — ainahan ajanhenki vie mukaan — sydämellisenä venäläisenäkin. Viimeksimainitussa suhteessa hänelle sattui joitakin hupaisiakin juttuja; mutta kenraali ei koskaan masentunut, ei lystikkäimpienkään kohtausten johdosta; lisäksi hänellä myös oli hyvä onni, myöskin korttipelissä, ja hän pelasikin tavattoman korkein panoksin eikä ollenkaan tahtonutkaan salata tätä muka pientä heikkouttaan korttipeliin nähden, joka heikkous oli hänelle ominainen ja useissa tapauksissa hänelle sopivakin, vaan hän antoi kaikkien huomata sen. Hänen seuransa oli tietysti sekalaista, mutta joka tapauksessa siihen kuului »pomomiehiä». Mutta tulevaisuus oli vielä edessä, ei ollut kiirettä mihinkään, aikaa oli yhä, ja kaikki oli tuleva aikanaan ja vuorollaan. Ja ikänsäkin puolesta kenraali Jepantšin oli vielä, kuten sanotaan, parhaassa kukoistuksessaan, sillä hän oli vain viidenkymmenenkuuden vuoden ikäinen eikä yhtään vanhempi, jossa iässä mies joka tapauksessa on parhaissa voimissaan ja josta iästä oikeastaan alkaa todellinen elämä. Terveys, kasvojen väri, vahvat, vaikkakin mustat hampaat, tanakka, vahva ruumiinrakenne, huolestunut kasvojen ilme aamulla virantoimituksessa, iloinen ilme illalla korttipöydässä tai hänen korkeutensa luona, — kaikki takasi menestyksen nykyhetkellä ja tulevaisuudessa ja sirotteli ruusuja hänen ylhäisyytensä tielle.
Kenraalilla oli kukoistava perhe. Tosin tässä suhteessa kaikki ei ollut ruusuilla kulkua, mutta olipa sen sijaan paljon sellaistakin, mihin jo kauan sitten hänen ylhäisyytensä tärkeimmät toiveet ja pyrinnöt olivat alkaneet vakavasti ja hartaasti keskittyä. Ja mikäpä, mikä päämäärä elämässä on tärkeämpi ja pyhempi kuin vanhempien pyrkimykset? Mihinkä ihminen kiintyisi, jollei perheeseen? Kenraalin perheeseen kuului puoliso ja kolme täysikasvuista tytärtä. Kenraali oli mennyt naimisiin jo kauan sitten, jo luutnanttina, melkein ikäisensä neidon kanssa, joka ei ollut kaunis eikä sivistynyt ja jonka mukana hän sai vain viisikymmentä sielua, — mikä tosin oli hänen myöhemmän menestyksensä perustana. Mutta kenraali ei ollut koskaan jäljestäpäin nurkunut aikaista naimisiinmenoaan, ei ollut koskaan halveksien pitänyt sitä ymmärtämättömän nuoruuden ihastuksena, ja vaimoaan hän kunnioitti niin suuresti ja pelkäsi häntä toisinaan niin suuresti, että ihan rakasti häntä. Kenraalinrouva oli Myškinien ruhtinassukua, ei tosin loistavaa, mutta hyvin vanhaa sukua, ja hän kunnioitti itseään suuresti syntyperänsä takia. Joku senaikuisista vaikutusvaltaisista henkilöistä, eräs niitä suosijoita, joille muuten suosijana oleminen ei mitään maksa, suostui ottamaan nuoren ruhtinattaren naittamisen omaksi asiakseen. Hän avasi portin nuorelle upseerille ja työnsi hänet kulkemaan osoitettua suuntaa, mutta tämä ei tarvinnut edes työntämistä,— yksi katse jo riitti kietomaan miehen! Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta olivat puolisot eläneet koko pitkän yhdessäolonsa ajan sovussa. Jo aivan nuorena oli kenraalinrouva, synnynnäinen ruhtinatar kun oli ja sukunsa viimeinen, mutta ehkäpä myös persoonallisten ominaisuuksiensa kautta, osannut hankkia itselleen muutamia hyvin ylhäisiä suojelijattaria. Myöhemmin, kun hänen puolisonsa rikastui ja sai huomattavan virka-aseman, hän alkoi jossakin määrin kotiutuakin tuohon ylimpään piiriin.
Näinä viimeisinä vuosina olivat kasvaneet ja kypsyneet täysi-ikäisiksi kenraalin kaikki kolme tytärtä, Aleksandra, Adelaida ja Aglaja. Tosin he kaikki kolme olivat vain Jepantšineita, mutta äidin puolelta he olivat ruhtinassukua, heillä oli melkoiset myötäjäiset, heidän isänsä saattoi myöhemmin tavoitella ehkäpä hyvinkin korkeata asemaa, ja varsin huomattava seikka oli sekin, että he kaikki kolme olivat sangen kauniita, myöskin vanhin tytär Aleksandra, joka jo oli täyttänyt viisikolmatta vuotta. Keskimmäinen oli kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen, ja nuorin, Aglaja, oli juuri täyttänyt kaksikymmentä. Tämä nuorin oli todellinen kaunotar ja oli jo alkanut herättää seurapiireissä suurta huomiota. Mutta ei vielä tässäkään ollut kaikki: kaikki kolme olivat sivistyneitä, älykkäitä ja lahjakkaita. Tunnettua oli, että he tavattoman paljon pitivät toisistaan ja tukivat toinen toistaan. Puhuttiinpa myös joistakin uhrauksista, joita muka kaksi vanhinta sisarta olivat tehneet kotinsa yhteisen epäjumalan, nuorimman sisaren, hyväksi. Seuroissa he eivät mielellään olleet nähtävinä, olivatpa liiankin vaatimattomia. Ei kukaan voinut moittia heitä ynseydestä eikä kopeudesta, mutta kuitenkin tiedettiin, että he olivat ylpeitä ja tunsivat oman arvonsa. Vanhin oli musikaalinen, keskimmäinen huomattava taidemaalari; mutta tätä ei juuri kukaan tietänyt moniin vuosiin, ja vasta aivan viime aikoina se oli tullut ilmi, sattumalta silloinkin. Sanalla sanoen, heistä puhuttiin tavattoman paljon sellaista, mikä ansaitsi kehumista. Mutta oli pahansuopiakin. Kauhistuen kerrottiin, miten paljon kirjoja he olivat lukeneet. Naimisiin ei heillä ollut kiirettä; erästä seurapiiriä he pitivät kylläkin arvossa, mutta eivät kuitenkaan sanottavassa määrässä. Tämä oli sitäkin huomattavampaa, kun kaikki tunsivat heidän isänsä ajatusten suunnan, tämän luonteen, päämäärät ja toivomukset.
Kello oli jo noin yksitoista, kun ruhtinas soitti kenraalin asunnon ovikelloa. Kenraali asui toisessa kerroksessa, ja hänellä oli mahdollisimman vaatimaton, joskin asemansa mukainen asunto. Oven avasi livreepukuinen palvelija, ja ruhtinas sai pitkän aikaa selitellä asiaansa tälle miehelle, joka aivan alusta alkaen oli katsellut epäluuloisesti häntä ja hänen myttyään. Viimein, kun ruhtinas oli useita kertoja ja täsmällisesti ilmoittanut olevansa todellakin ruhtinas Myškin ja että hänen oli ehdottomasti tavattava kenraali välttämättömän asian vuoksi, saattoi mies epäröiden hänet viereiseen pikku eteiseen, joka oli aivan kenraalin työhuoneen vieressä olevan vastaanottohuoneen kupeella, ja luovutti hänet toisen miehen huostaan, joka aamupäivin oli päivystäjänä tässä eteisessä ja ilmoitti kenraalille asiakkaat. Tämän toisen miehen pukuna oli hännystakki, hän oli yli neljänkymmenen vuoden ikäinen, hänen kasvojensa ilme oli huolestunut, ja hän oli hänen ylhäisyytensä erityinen kabinettipalvelija, minkä vuoksi hän tunsikin oman arvonsa.
— Odottakaa vastaanottohuoneessa ja jättäkää myttynne tänne, — lausui hän istuutuen hitaasti ja arvokkaasti nojatuoliinsa ja katsellen ankarin ja ihmettelevin katsein ruhtinasta, joka oli istuutunut hänen viereensä tuolille mytty käsissään.
— Jos sallitte, — sanoi ruhtinas, — niin odottaisin mieluummin täällä teidän seurassanne, sillä mitäpä minä siellä yksinäni teen?
— Ette te voi jäädä eteiseen, sillä te olette kävijä, toisin sanoen vieras. Onko teillä asiaa kenraalille itselleen?
Palvelijan oli nähtävästi mahdotonta tottua siihen ajatukseen, että päästäisi sisälle tuollaisen tulijan, ja hän päätti vielä kerran kysyä tältä.
— Niin, minulla on asiaa... — alkoi ruhtinas.
— Minä en kysy teiltä, millaista asiaa teillä on, — minun tehtävänäni on vain ilmoittaa teidät. Mutta, kuten sanoin, minä en lähde ilmoittamaan teitä, ennenkuin olen puhunut sihteerin kanssa.
Tuon miehen epäluuloisuus näytti yhä enemmän kasvavan; kovin oli ruhtinas toisenlainen kuin jokapäiväiset kävijät, ja vaikka kenraali varsin usein, melkeinpä joka päivä, määrättynä tuntina sai ottaa vastaan, varsinkin asioissa, joskus hyvinkin erilaisia kävijöitä, niin kamaripalvelija tottumuksestaan ja jokseenkin väljistä ohjesäännöistään huolimatta epäröi kovin; sihteerin välitys vieraan ilmoittamisessa oli välttämätön.
— Tosiaankinko te... tulette ulkomailta? — kysäisi hän lopulta kuin vahingossa — ja sekaantui; kenties hän oli aikonut kysyä: »Oletteko te sitten todellakin ruhtinas Myškin?»
— Kyllä, tulen suoraan rautatievaunusta. Minusta tuntuu, kuin te olisitte tahtonut kysyä, olenko minä todellakin ruhtinas Myškin, mutta kohteliaisuutenne esti teitä kysymästä.
— Hm... — mutisi lakeija ihmeissään.
— Vakuutan teille, että minä en ole valehdellut teille ja että te ette joudu vastaamaan tähteni. Siinä seikassa taasen, että ulkoasuni on tämmöinen ja että minulla on nyytti mukanani, ei ole mitään ihmeteltävää; tätä nykyä eivät asiani ole loistavalla kannalla.
— Hm... Nähkääs, en minä sitä pelkää. Velvollisuuteni on ilmoittaa teidät, ja teidän puheillenne tulee sihteeri, paitsi jos te... Kas sepä se onkin, että paitsi. Ette kai te köyhyyden vuoksi ole tullut pyytämään kenraalilta, uskallan kysyä, jos sallitte?
— Oi en, saatte olla siitä aivan varma. Minulla on muuta asiaa.
— Suokaa minulle anteeksi, tein tämän kysymyksen ulkoasunne johdosta. Odottakaa sihteeriä; kenraali itse puhuu nyt everstin kanssa, ja sitten tulee sihteerikin... erään yhtiön sihteeri.
— Jos siis on kauan odotettava, niin pyytäisin teiltä: eikö täällä jossakin voisi tupakoida? Minulla on piippu ja tupakkaa mukanani.
— Tu-pa-koi-da? — sanoi kamaripalvelija, luoden häneen hämmästyneen ja halveksivan silmäyksen aivan kuin ei vielä uskoisi korviaan. — Tupakoida? Ei, täällä te ette voi tupakoida, ja häpeä on teidän sellaista ajatellakin. Heh... merkillistä!
— Oi, enhän minä pyytänyt tässä huoneessa; tiedänhän minä; minäpä menisin ulos jonnekin, minne vain osoitatte, sillä minä olen tupakkaan tottunut enkä ole kolmeen tuntiin tupakoinut. Muutoin olkoon niinkuin tahdotte, ja onhan, tiedättehän, sananlaskukin, että jos tulee vieraaseen luostariin...
— No, miten minä teidät ilmoitan, kun olette tuommoinen? — mutisi kamaripalvelija miltei tyytymättömänä. — Ensimmäinen asia on se, ettei teidän oikeastaan pitäisi ollakaan täällä, vaan istua vastaanottohuoneessa, sillä te itse kuulutte kävijäin joukkoon, toisin sanoen olette vieras, ja minä saan vastata... Aiotteko te asua meillä, vai kuinka? — lisäsi hän luoden vielä kerran syrjäsilmäyksen ruhtinaan myttyyn, joka ilmeisesti ei antanut hänelle rauhaa.
— Ei, en aio. Vaikkapa pyytäisivätkin, niin en jää. Tulin yksinkertaisesti vain tutustumaan enkä muuta mitään.
— Kuinka? Tutustumaan? — kysyi kamaripalvelija ihmetellen, ja hänen epäluulonsa oli kasvanut kolminkertaiseksi. — Kuinkas te ensin sanoitte tulleenne asialle?
— Oi, eipä juuri asiallekaan! Se on, jos niin tahdotte, että kyllä minulla on eräs asiakin, aioin vain pyytää neuvoa, mutta pääasia on esittäytyminen, sillä minä olen ruhtinas Myškin, ja kenraali Jepantšinin rouva on niin ikään viimeinen ruhtinatar Myškin eikä muita Myškineitä enää olekaan kuin hän ja minä.
— Te olette siis lisäksi vielä sukulainenkin? — hätkähti palvelija jo miltei pelästyneenä.
— Enpä oikeastaan sitäkään. Muuten, jos oikein tarkoin otetaan, niin tietysti olemme sukulaisia, mutta siksi kaukaisia, ettei sitä oikeastaan voi suvuksi laskea. Kerran minä ulkomailta käsin käännyin kenraalinrouvan puoleen kirjeellä, mutta hän ei vastannut minulle. Minä kuitenkin katson tarpeelliseksi palattuani aloittaa tuttavuussuhteet. Teille minä olen nyt selittänyt tämän kaiken, jotta ette epäilisi, sillä minä näen, että te yhä edelleen olette levoton: ilmoittakaa ruhtinas Myškin, ja jo ilmoittamisesta sinänsä käy ilmi käyntini tarkoitus. Jos otetaan vastaan, niin se on hyvä, jos ei oteta vastaan, niin sekin kenties on oikein hyvä. Mutta luullakseni he eivät voi olla ottamatta vastaan: kenraalinrouva tietysti tahtoo nähdä sukunsa vanhimman ja ainoan edustajan, ja syntyperäänsä hän pitää hyvin suuressa arvossa, kuten olen kuullut luotettavalta taholta hänestä kerrottavan.
Ruhtinaan puhelu tuntui sangen yksinkertaiselta; mutta kuta yksinkertaisempaa se oli, sitä mahdottomammalta se alkoi tuntua tässä tapauksessa, eikä kokenut kamaripalvelija saattanut olla tuntematta jotakin sellaista, mikä kyllä varsin hyvin käy päinsä kahden palvelijan kesken, mutta ei ollenkaan ole soveliasta vieraan ja palvelijan kesken. Mutta koska palvelusväki on paljon älykkäämpää kuin mitä siitä sen herrasväki tavallisesti luulee, niin kamaripalvelijankin päähän lensi ajatus, että tässä on kaksi asiaa: joko on ruhtinas joku maleksija ja on vain tullut kerjäämään, tahi ruhtinas yksinkertaisesti on hieman hassahtava eikä ymmärrä pitää kiinni arvostaan, sillä älykäs ja arvonsa tunteva ruhtinas ei rupeaisi istumaan eteisessä lakeijan kanssa ja puhelemaan asioistaan, ja eiköhän näin ollen kummassakin tapauksessa vain joudu hänen tähtensä ikävyyksiin?
— Kuitenkin teidän olisi mentävä vastaanottohuoneeseen, — huomautti hän mahdollisimman tiukasti.
— Jos olisin istunut siellä, niin en olisikaan saanut selittäneeksi teille kaikkea, — sanoi ruhtinas iloisesti nauraen, — ja niinpä te yhä vielä olisitte levoton nähdessänne minun viittani ja nyyttini. Mutta nytpä teidän ehkä ei ole syytä odottaa sihteeriä, voitte mennä itse ilmoittamaan.
— Teidän kaltaistanne kävijää minä en voi ilmoittaa ilman sihteeriä, ja sitäpaitsi he itse, äsken juuri erityisesti, antoivat määräyksen, ettei heitä saa häiritä kenenkään takia, kunnes eversti käy. Gavrila Ardalionytš taasen menee ilmoittamatta.
— Virkamieskö?
— Gavrila Ardalionytško? Ei. Hän palvelee heidän omassa Yhtiössään. Pankaapa nyyttinne vaikkapa tuonne.
— Ajattelin jo sitä; jos sallitte. Ja sanokaahan, riisunko viitankin yltäni?
— Tietysti, ettehän voi mennä viitta yllä hänen luokseen.
Ruhtinas nousi seisomaan, riisui kiireesti yltään viitan, ja hänen yllään oli nyt varsin siisti ja hyvin neulottu, joskin jo kulunut takki. Liivin pintaa pitkin kulkivat teräsvitjat. Vitjat lähtivät hopeaisesta genèveläisestä kellosta.
Vaikka ruhtinas olikin hassahtava — siihen johtopäätökseen oli lakeija jo tullut — niin kenraalin kamaripalvelijasta tuntui lopulta kuitenkin sopimattomalta jatkaa omasta puolestaan edelleen keskustelua vieraan kanssa, vaikka ruhtinas jostakin syystä häntä miellyttikin, omalla tavallaan tietysti. Mutta toiselta puolen ruhtinas herätti hänessä ehdotonta ja voimakasta paheksumista.
— Entä milloin kenraalinrouva ottaa vastaan? — kysyi ruhtinas istuutuen taas entiselle paikalleen.
— Se taas ei ole minun asiani. He ottavat vastaan eri aikoina, sen mukaan millainen on henkilö. Muotiompelijan he päästävät puheilleen yhdenkintoista aikaan. Gavrila Ardalionytšin he niin ikään päästävät luokseen ennen muita, jopa aikaisemmalle aamiaisellekin.
— Täällä teillä on huoneissa lämpimämpi kuin ulkomailla talvella, — huomautti ruhtinas, — mutta siellä on sen sijaan kaduilla lämpimämpi kuin meillä, mutta taloissa talvella, — niissä on venäläisen suorastaan mahdoton elää, jos ei ole tottunut.
— Eivätkö lämmitä huoneita?
— Eivät, ja toisin ne on rakennettukin, nimittäin uunit ja ikkunat.
— Hm! Kauanko matkanne kesti?
— Neljä vuotta. Muutoin minä olin koko ajan melkein yksinomaan samassa paikassa, maalla.
— Olette kai vieraantunut meikäläisestä elämäntavasta?
— Kyllähän se niinkin on. Uskotteko, ihmettelen itseäni, etten ole unohtanut venäjänkieltä. Puhun nyt tässä teidän kanssanne ja ajattelen samalla itsekseni: »Minähän puhun hyvin.» Ehkäpä juuri sen vuoksi niin paljon puhunkin. Toden totta! eilispäivästä lähtien on mieleni tehnyt puhua yhä vain venäjää.
— Hm! Heh! Oletteko ennen elellyt Pietarissa? (Vaikka lakeija koettikin olla luja, niin hänen kuitenkin oli mahdotonta olla pitämättä vireillä näin säädyllistä ja kohteliasta keskustelua.)
— Pietarissako? Enpä juuri ollenkaan, vain läpimatkalla. Ennenkään en ole tuntenut mitään täällä, mutta nyt on, kuulemma, niin paljon uutta, että sanotaan semmoisenkin, joka on tuntenut, uudelleen saavan oppia tuntemaan. Täällä puhutaan nyt paljon tuomioista.
— Hm... Tuomiot. Niin, se on totta, että langetetaan tuomioita. Mutta kuinka on, ovatko siellä tuomioistuimet oikeudenmukaisempia vai eivätkö?
— En tiedä. Meikäläisistä olen kuullut paljon hyvää. Meilläpä ei ole kuolemanrangaistusta.
— Onko siellä sitten?
— On. Olen nähnyt teloituksen Ranskassa, Lyonissa. Minut otti Schneider sinne mukaansa.
— Hirttävätkö ne?
— Ei, Ranskassa kerrassaan katkaistaan kaula.
— No, huutaako se?
— Vielä mitä! Se käy silmänräpäyksessä. Ihminen pannaan siihen, ja tuommoinen leveä veitsi putoaa koneesta, sitä nimitetään giljotiiniksi, raskaasti, voimalla... Pää irroittuu niin, ettei ennätä silmää räpäyttää. Valmistelut ovat raskaita. Kun tuomio julistetaan, niin laitetaan kaikki kuntoon, mies sidotaan, viedään mestauslavalle, se on hirveätä! Kansaa juoksee koolle, myöskin naisia, vaikka siellä ei pidetä siitä, että naiset ovat katsomassa.
— Ei se ole niiden asia.
— Ei tietenkään! Ei tietenkään! Sellaista kärsimystä!... Rikollinen oli älykäs mies, peloton, voimakas, parhaassa iässä, Legros nimeltään. No niin, sanon teille, uskokaa tai olkaa uskomatta, kun hän astui mestauslavalle, niin hän itki, oli valkoinen kuin paperi. Onko tuollainen mahdollista? Kuka itkee pelosta? Minä en ollut tullut ajatelleeksikaan, että pelosta voisi ruveta itkemään muu kuin lapsi, itkisi mies, joka ei koskaan ole itkenyt, mies, joka oli neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen. Mitä tapahtuukaan sielussa tuona hetkenä, millaisiin kouristuksiin se onkaan saatettu? Se on sielun häpäisemistä eikä mitään muuta! Sanottu on: »Älä tapa.» Onko siis sen tähden, että hän tappoi, myös hänet tapettava? Ei, niin ei saa tehdä. Siitä on jo kuukausi, kun minä sen näin, mutta yhä edelleen se on aivan kuin silmieni edessä. Viisi kertaa olen nähnyt sen unissani.
Ruhtinas ihan innostui puhuessaan, heikko puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen, vaikka hän edelleen puhui hiljaisella äänellä. Kamaripalvelija seurasi hänen puhettaan myötätuntoisella mielenkiinnolla, eikä nähtävästi tahtonut irtautua siitä; kenties hänkin oli mies, jolla oli mielikuvitusta ja jonkinmoinen ajatuksen itu.
— Onhan se sentään hyvä, ettei ole paljon kipua, — huomautti hän, — kun pää lentää irti ruumiista.
— Tiedättekö mitä? — ryhtyi ruhtinas tulisesti puhumaan. — Kas te teitte tuon huomautuksen, ja aivan samoin huomauttavat kaikki, niinkuin tekin, ja sitä varten on kone keksittykin, giljotiini nimittäin. Mutta minulle tuli silloin päähäni eräs ajatus: entäpä jos näin on vielä pahempi? Teistä tämä on hullunkurista, teistä tämä tuntuu kummalliselta, mutta kun hiukan harkitsee, niin voi tämmöinenkin ajatus lennähtää päähän. Ajatelkaahan: jos esimerkiksi kidutetaan; siinä on kärsimyksiä ja haavoja, ruumiillista kipua, siis se kaikki syrjäyttää henkisen kärsimyksen, niin että ihminen kärsii vain haavoistaan, kunnes kokonaan heittää henkensä. Mutta suurinta, kaikkein kovinta kipua kenties eivät tuota haavat, vaan se, että tiedät varmasti, että tunnin kuluttua, sitten kymmenen minuutin kuluttua, sitten puolen minuutin kuluttua, sitten nyt, aivan samassa — sielu erkanee ruumiista etkä sinä sitten enää ole ihminen, ja että tämä on aivan varmaa; pääasia on, että se on varmaa. Kun pistät pääsi tuon veitsen alle ja kuulet sen liukuvan pääsi päällä, niin tuo neljännessekunti juuri onkin kaikkein kauheinta. Tiedättekö, että se ei ole minun kuvitteluani, vaan näin ovat monet puhuneet? Minä uskon tämän siinä määrin, että sanon teille suoraan mielipiteeni. Murhan takia tappaminen on verrattomasti suurempi rangaistus kuin itse rikos. Tuomion johdosta surmaaminen on verrattomasti kauheampaa kuin rosvon murhatyö. Se, jonka rosvot tappavat, teurastavat yöllä metsässä tai muuten, toivoo vielä ehdottomasti pelastuvansa, toivoo viimeiseen hetkeen saakka. On tapahtunut, että kurkku on ollut jo poikki leikattu, mutta uhri toivoo yhä, pakenee tai pyytää armoa. Mutta tässä riistetään varmasti koko tuo viimeinen toivo, joka tekee kuoleman kymmenen kertaa helpommaksi; tässä on tuomio, ja juuri se, että sen välttäminen on varmasti mahdotonta, tekeekin koko tuskan niin kauheaksi eikä suurempaa tuskaa kuin tämä ole maailmassa. Tuokaa ja asettakaa sotamies aivan tykin suun eteen taistelussa ja ampukaa häntä kohti, hän toivoo sentään yhä, mutta lukekaa tälle samalle sotamiehelle varma tuomio, niin hän menettää järkensä tai rupeaa itkemään. Kuka on sanonut, että ihmisluonto kykenee kestämään tämän tulematta hulluksi? Miksi tuollainen häväistys, säädytön, tarpeeton, jonninjoutava? Kenties on olemassa sellainenkin ihminen, jolle on luettu tuomio, jonka on annettu olla tuskan vallassa ja jolle sitten on sanottu: »Mene, sinä saat anteeksi.» Tuommoinenpa ihminen kenties voisi kertoa. Tästä tuskasta ja tästä kauhistuksesta on Kristuskin puhunut. Ei, ihmiselle ei saa tehdä tuolla tavoin!
Vaikka kamaripalvelija ei olisi kyennyt lausumaan kaikkea tätä julki sillä tavoin kuin ruhtinas, niin hän tietysti ymmärsi asian pääkohdittain, joskaan ei kaikkea, ja se näkyi hänen kasvoillaan kuvastuvasta liikutuksestakin.
— Jos teitä haluttaa, — lausui hän, — panna tupakaksi, niin kenties se käy päinsä, kunhan teette sen kiireesti. Sillä voidaan yht'äkkiä kysyä, ja silloin te olisittekin poissa. Tuossa portaitten alla, kuten näette, on ovi. Menkää ovesta sisälle, oikealla puolella on pieni kamari: siellä voi tupakoida, avatkaa vain tuuletusruutu, sillä tämä ei ole järjestyksen mukaista...
Mutta ruhtinas ei ennättänyt pistäytyä tupakoimaan. Eteiseen astui yht'äkkiä nuori mies, jolla oli papereita käsissä. Kamaripalvelija ryhtyi auttamaan hänen yltään turkkia. Nuori mies loi syrjäsilmäyksen ruhtinaaseen.
— Tuota noin, Gavrila Ardalionytš, — alkoi kamaripalvelija luottamuksellisesti ja miltei tuttavallisesti,— ilmoitetaan, että ruhtinas Myškin ja rouva ovat sukulaisia, ruhtinas on tullut junassa ulkomailta ja vain mytty käsissä...
Jatkoa ei ruhtinas kuullut, sillä kamaripalvelija alkoi puhua kuiskien. Gavrila Ardalionovitš kuunteli tarkkaavasti ja katseli ruhtinasta hyvin uteliaana, lakkasi viimein kuuntelemasta ja lähestyi häntä kärsimättömästi.
— Oletteko te ruhtinas Myškin? — kysyi hän tavattoman ystävällisesti ja kohteliaasti. Hän oli hyvin kaunis nuori mies, niin ikään noin kahdeksankolmatta vuoden ikäinen, solakka ja vaaleaverinen, keskikokoinen, ja hänellä oli pieni napoleon-parta sekä älykkäät ja hyvin kauniit kasvot. Mutta hänen hymynsä oli kaikessa ystävällisyydessään ikäänkuin liian ohut; hampaat näkyivät tällöin ikäänkuin liian tasaisena helmirivinä; katse oli kaikesta iloisuudestaan ja näennäisestä vilpittömyydestään huolimatta ikäänkuin liian kiinteä ja tutkiva.
»Luultavasti hän yksin ollessaan katsoo aivan toisella tavoin eikä kenties koskaan naura», rupesi ruhtinaasta jostakin syystä tuntumaan.
Ruhtinas selitti kaiken minkä osasi, teki sen kiireesti, melkein samaa kuin hän aikaisemmin oli selittänyt kamaripalvelijalle ja vielä aikaisemmin Rogožinille. Gavrila Ardalionovitš näytti sillä välin ikäänkuin muistuttelevan mieleensä jotakin.
— Etteköhän se ollut te, — kysyi hän, — joka lähetitte vuosi sitten tai vähän myöhemmin kirjeen, luullakseni Sveitsistä, Jelizaveta Prokofjevnalle?
— Aivan niin.
— Silloinhan teidät täällä tunnetaan ja varmaan muistetaan. Oletteko menossa hänen ylhäisyytensä luo? Minä ilmoitan teidät heti... Hän on heti vapaa. Mutta teidän... teidän pitäisi toistaiseksi mennä vastaanottohuoneeseen... Miksi he ovat täällä? — kysyi hän ankarasti kamaripalvelijalta.
— Sanoinhan, että he itse eivät tahtoneet...
Samassa aukeni yht'äkkiä työhuoneen ovi ja joku sotilashenkilö tuli huoneesta ulos salkku kädessä, kovalla äänellä puhuen ja hyvästellen.
— Täälläkö sinä olet, Ganja? — huudahti ääni työhuoneesta. — Tulehan tänne!
Gavrila Ardalionovitš nyökäytti päätään ruhtinaalle ja meni kiireesti työhuoneeseen.
Parin minuutin kuluttua ovi avautui uudelleen ja kuului Gavrila Ardalionovitšin sointuva ja ystävällinen ääni:
— Ruhtinas, olkaa hyvä!
III.
Kenraali Ivan Fjodorovitš Jepantšin seisoi keskellä työhuonettaan ja katseli tavattoman uteliaana sisälle astuvaa ruhtinasta, harppasipa häntä kohtikin pari askelta. Ruhtinas astui hänen luokseen ja esittäytyi.
— Jahah, — vastasi kenraali, — miten voin olla avuksi?
— Mitään välttämättömän kiireellistä asiaa minulla ei ole; tarkoituksenani oli vain tutustua teihin. En tahtoisi häiritä, koska en tunne vastaanottopäiväänne enkä talonne järjestystä... Mutta minä olen itse suoraa päätä tullut rautatievaunusta... saavuin Sveitsistä...
Kenraali oli vähällä naurahtaa, mutta ajatteli ja hillitsi itsensä; sitten hän ajatteli vielä, siristi silmiään, tarkasti vielä kerran vierastaan jaloista päähän asti, osoitti sitten nopeasti hänelle tuolin, istuutui itse jonkin verran vinosti vastapäätä ja kääntyi kärsimättömästi odottaen ruhtinaaseen päin. Ganja seisoi työhuoneen nurkassa kirjoituspöydän luona ja selaili papereita.
— Tuttavuuksiin on minulla yleensä vähän aikaa, — sanoi kenraali, — mutta koska teillä tietenkin on oma tarkoitusperänne, niin...
— Niin minä aavistinkin, — keskeytti ruhtinas, — että te ehdottomasti näette käynnissäni jonkin erikoisen tarkoitusperän. Mutta totisesti, paitsi sitä iloa, että saan tutustua, minulla ei ole mitään yksityistä tarkoitusperää.
— Ilo on tietysti minullekin puolestani tavattoman suuri, mutta eihän aina voi ajatella huvia, tiedättehän, että toisinaan sattuu asioitakin... Sitäpaitsi minä en voi mitenkään vielä tähän saakka havaita meidän välillämme yhteistä... niin sanoakseni aihetta...
— Aihetta ei ole, se on kiistämätöntä, ja yhteistä on tietysti vähän. Sillä jos minä olen ruhtinas Myškin ja teidän puolisonne on meidän sukuamme, niin se tietystikään ei ole mikään aihe. Minä käsitän sen varsin hyvin. Mutta kuitenkin koko minun aiheeni onkin vain juuri tämä. Olen ollut poissa Venäjältä nelisen vuotta, enemmänkin; ja miten lähdinkään täältä: melkein sekapäisenä! En tietänyt silloinkaan mitään, ja nyt vielä vähemmän. Tarvitsen hyviä ihmisiä; on minulla eräs asiakin, enkä tiedä minne kääntyisin. Jo Berliinissä ajattelin: »He ovat melkein sukulaisia, aloitan heistä: ehkäpä me mielistymmekin toisiimme, he minuun ja minä heihin, — jos he ovat hyviä ihmisiä.» Ja minä olen kuullut, että te olette hyviä ihmisiä.
— Olen hyvin kiitollinen, — ihmetteli kenraali. — Sallikaa minun kysyä, missä te asutte.
— En ole vielä asettunut mihinkään asumaan.
— Siis suoraan rautatievaunusta minun luokseni? Ja... matkatavaroinenne?
— Minullahan on matkatavaroita ainoastaan yksi pieni mytty, jossa on liinavaatteita, eikä mitään muuta; minä kannan sitä tavallisesti kädessäni. Hotellihuoneen ennätän vuokrata illallakin.
— Teillä on siis yhä edelleen aikomuksena vuokrata huone?
— Oi, tietysti.
— Sanoistanne päättäen minä ajattelin, että aioitte tulla suoraan minun talooni.
— Se olisi voinut tapahtua, mutta ei muutoin kuin teidän kutsustanne. Minä taas, tunnustan sen, en olisi jäänyt, vaikka olisi pyydettykin, en minkään syyn vuoksi, vaan noin vain... luonteeni mukaisesti.
— No, siispä onkin paikallaan, etten teitä kutsunut enkä kutsu. Sallikaa vielä, ruhtinas, jotta kaikki kerrassaan tulisi selvitetyksi: koska me äsken puhuessamme pääsimme siihen tulokseen, ettei sukulaisuudesta meidän kesken voi olla puhettakaan, — vaikka se tietysti minulle olisi perin imartelevaa, — niin siis...
— Niin siis pitää nousta ja poistua? — sanoi ruhtinas nousten seisomaan ja alkaen omituisen iloisesti nauraakin näennäisesti vaikeista oloistaan huolimatta. — Ja totisesti, kenraali, vaikka minä en tiedä käytännöllisesti kerrassaan mitään, en täkäläisistä tavoista enkä yleensäkään siitä, miten ihmiset täällä elävät, niin sitä minä sentään ajattelinkin, että välimme ehdottomasti muodostuvat juuri tämmöisiksi, kuin nyt on käynyt. Mitäs, ehkäpä niin pitää ollakin... Ettekä te silloin vastanneet kirjeeseenikään... No, jääkää hyvästi ja antakaa anteeksi, että olen häirinnyt.
Ruhtinaan katse oli tällä hetkellä niin ystävällinen ja hänen hymynsä oli siinä määrin vailla pienintäkin salattua vihamielisyyden tuntua, että kenraali pysähtyi yht'äkkiä ja alkoi samassa ikäänkuin toisin silmin katsella vierastaan; koko mielipiteen muutos oli tapahtunut silmänräpäyksessä.
— Tiedättekö, ruhtinas, — sanoi hän melkein kokonaan toisenlaisella äänellä, — minähän en kuitenkaan teitä tunne, ja kenties Jelizaveta Prokofjevna tahtoo nähdä saman sukunimen kantajan... Odottakaa, jos tahdotte ja jos aikanne sallii.
— Oi, minun aikani sallii; aikani on kokonaan minun omani (ja ruhtinas asetti heti pehmeän, pyöreäreunaisen hattunsa pöydälle). — Minä, sen tunnustan, ajattelinkin niin, että Jelizaveta Prokofjevna kenties muistaa minun kirjoittaneen hänelle. Äsken teidän palvelijanne, odottaessani tuolla, epäili minun tulleen pyytämään teiltä apua köyhyydessäni: minä huomasin sen, ja tässä suhteessa taitaa teillä olla ankarat määräykset; mutta minä en todellakaan tullut siinä tarkoituksessa, vaan tosiaankin ainoastaan päästäkseni ihmisten kanssa lähempään kosketukseen. Ajattelen vain hiukan, että olen teitä häirinnyt, ja siitä olen levoton.
— Kuulkaahan, ruhtinas, — sanoi kenraali iloisesti hymyillen, — jos te todellakin olette sellainen, jollaiselta näytätte, niin ehkäpä teihin on miellyttävääkin tutustua; mutta nähkääs, minä olen mies, jolla on paljon työtä, ja nyt kohta taas istuudun katselemaan ja allekirjoittamaan yhtä ja toista ja sitten lähden hänen korkeutensa luo ja sitten virkaani, niin että loppujen lopuksi, vaikka minä mielelläni näenkin ihmisiä... hyviä nimittäin... niin... Muutoin olen vakuutettu, että te olette saanut oivallisen kasvatuksen, että... Mutta kuinka vanha olette, ruhtinas?
— Kuudenkolmatta.
— Uh! Minä kun luulin paljon vähemmän.
— Niin, sanotaan, että minulla on nuorekkaat kasvot. Ja minä opin kyllä olemaan teitä häiritsemättä ja ymmärrän varsin pian, sillä minä itsekään en ollenkaan halua häiritä... Ja loppujen lopuksi minusta tuntuu, että me olemme päältä katsoen niin erilaisia ihmisiä... monessa suhteessa, ettei meillä kenties voi ollakaan monta yhteistä kohtaa, mutta, tiedättekö, minä en itsekään usko tätä viimeksimainittua aatosta, sillä hyvin usein vain näyttää siltä, ettei ole kosketuskohtia, mutta niitä onkin sangen paljon... se johtuu inhimillisestä laiskuudesta, että ihmiset keskenään luokittelevat toisiaan silmämäärältä eivätkä kykene mitään löytämään... Mutta muutoin minä kenties aloin ikävällä tavalla, vai kuinka? Te ikäänkuin...
— Pari sanaa: onko teillä minkäänlaista omaisuutta? Tai kenties teillä on aikomus ryhtyä joihinkin toimiin? Suokaa anteeksi, että minä tällä tavoin...
— Hyväinen aika, minä pidän kysymystänne hyvin suuressa arvossa ja ymmärrän sen. Mitään omaisuutta ei minulla toistaiseksi ole eikä toistaiseksi mitään tointakaan, mutta pitäisihän sitä. Rahat, joita minulla oli, olivat vieraita, minulle antoi Schneider, professorini, joka minua hoiti ja opetti Sveitsissä, matkarahoja, ja juuri sen verran kuin tarvitsin, niin että esimerkiksi nyt minulla on rahaa jäljellä vain muutamia kopeekoita. Minulla on tosin eräs asia ja minä tarvitsisin neuvoa, mutta...
— Sanokaa, millä te aiotte toistaiseksi elää ja mitä suunnitelmia teillä oli? — keskeytti kenraali.
— Aioin tehdä jotakin työtä.
— Oi, tehän olette filosofi; mutta muutoin... tunnetteko itsellänne olevan lahjoja, kykyjä, vaikkapa jonkinlaisia, nimittäin sellaisia, joilla voi saada jokapäiväisen leivän? Suokaa taaskin anteeksi...
— Oi, älkää pyydelkö anteeksi. Ei, minä luulen, ettei minulla ole lahjoja eikä erikoisia kykyjä; päinvastoin, sillä minä olen sairas mies enkä ole saanut säännöllistä opetusta. Leipään nähden taasen minusta tuntuu...
Kenraali keskeytti taaskin ja alkoi kysellä. Ruhtinas kertoi uudelleen kaiken, mikä jo oli kerrottu. Kävi selville, että kenraali oli kuullut Pavlištšev-vainajasta ja tuntenut hänet henkilökohtaisestikin. Miksi Pavlištšev oli harrastanut hänen kasvatustaan, sitä ei ruhtinas itsekään osannut selittää, — muutoin se kenties oli yksinkertaisesti johtunut vanhasta ystävyydestä hänen isävainajaansa kohtaan. Ruhtinaan vanhemmat olivat kuolleet hänen vielä pienenä lapsena ollessaan, koko elämänsä ajan hän oli asustanut ja kasvanut maalla, koska hänen terveytensä vaati maalaisilmaa. Pavlištšev oli uskonut hänet joidenkuiden vanhojen tilanomistajattarien, sukulaistensa, huostaan; häntä varten palkattiin ensin kotiopettajatar ja myöhemmin kotiopettaja; hän ilmoitti muutoin, että vaikka hän muistaakin kaiken, niin hän ei voi paljoa tyydyttävästi selittää, koska hän on jättänyt useat seikat itselleen selvittämättä. Usein uudistuvat taudinkohtaukset olivat tehneet hänestä miltei idiootin (ruhtinas käytti nimenomaan sanaa idiootti). Hän kertoi lopuksi, että Pavlištšev oli kerran kohdannut Berliinissä professori Schneiderin, sveitsiläisen, joka nimenomaan hoitaa ja tutkii tämmöisiä tauteja ja jolla on parantola Sveitsissä, Wallisin kantonissa, ja hän parantaa oman metodinsa mukaan kylmällä vedellä ja voimistelulla, parantaa myös idiotismia ja mielenvikaisuutta, opettaa samalla ja pitää yleensä huolta henkisestä kehittämisestä; että Pavlištšev oli lähettänyt hänet Schneiderin luokse Sveitsiin, noin viisi vuotta sitten, ja itse kuollut kaksi vuotta sitten äkkiä, mitään jälkisäädöstä tekemättä; että Schneider oli pitänyt häntä vielä kaksi vuotta ja hoitanut taudin loppuun; että hän ei ollut saanut häntä parannetuksi, mutta oli kuitenkin hyvin paljon auttanut; ja että Schneider viimein hänen omasta toivomuksestaan ja erään sattuneen asianhaaran johdosta oli nyt lähettänyt hänet Venäjälle.
Kenraali tuli hyvin ihmeisiinsä.
— Ja eikö teillä ole Venäjällä ketään, ei kerrassaan ketään? — kysyi hän.
— Nyt ei ole ketään, mutta minä toivon... sitäpaitsi olen saanut kirjeen...
— Ainakin, — keskeytti kenraali kuulematta mainintaa kirjeestä, — te olette oppinut jotakin eikä teidän tautinne estäne teitä ottamasta jotakin, sanokaamme helppoa, tointa jossakin virassa?
— Oi, varmastikaan ei estä. Ja paikkaa minä hyvin toivoisinkin, sillä tahtoisin itse nähdä, mihin kykenen. Oppia taasen olen saanut kaikkien neljän vuoden aikana yhtä mittaa, vaikkakaan en aivan säännöllisesti, mutta erikoisen systeemin mukaan, ja sen lisäksi minun onnistui lukea hyvin paljon venäläisiä kirjoja.
— Venäläisiä kirjoja? Siis osaatte lukea ja kykenette virheettömästi kirjoittamaan?
— Oi, varsin hyvin.
— Oivallista; entä käsiala?
— Käsiala on erittäin hyvä. Sepä ehkä onkin minun lahjani; minä olen todellinen kaunokirjoittaja. Antakaahan, minä kirjoitan teille heti jotakin näytteeksi, — sanoi ruhtinas innokkaasti.
— Olkaa niin hyvä. Se on tarpeellistakin... Minä pidän tuosta teidän alttiudestanne, ruhtinas, te olette todellakin sangen miellyttävä.
— Teillä on niin mainiot kirjoitusvehkeet, ja kuinka paljon teillä onkaan lyijykyniä, kuinka paljon mustekyniä, kuinka vankkaa, oivallista paperia... Ja kuinka erinomainen työhuone teillä onkaan! Tuon maiseman minä tunnen, se on näköala Sveitsistä. Olen varma siitä, että taiteilija on maalannut luonnon mukaan, ja minä olen vakuutettu, että olen nähnyt tämän paikan; se on Urin kantonissa...
— Se on hyvin mahdollista, vaikka taulu onkin ostettu täällä. Ganja, antakaa ruhtinaalle paperia; tässä on kyniä ja paperia, tuon pikku pöydän ääressä, olkaa hyvä. Mitä tämä on? — sanoi kenraali kääntyen Ganjan puoleen, joka sillävälin oli ottanut salkustaan ja ojentanut hänelle suurikokoisen valokuvan: — ohoo! Nastasja Filippovna! Itsekö, itsekö hän sen sinulle lähetti, itsekö? — kyseli hän Ganjalta vilkkaasti ja hyvin uteliaana.
— Äsken juuri, kun olin onnittelemassa, hän sen antoi. Olin jo kauan sitten pyytänyt. En tiedä, eikö se mahdollisesti ollut hieno viittaus hänen puoleltaan, kun minä itse olin tullut tyhjin käsin, ilman lahjaa, tämmöisenä päivänä, — lisäsi Ganja hymyillen epämiellyttävästi.
— Ei, ei ensinkään, — keskeytti kenraali, — millainen ajatuksenjuoksu sinulla onkaan! Hänkö rupeaisi vihjailemaan... eikä hän ole ollenkaan itsekäskään. Ja mitä sinä sitäpaitsi voit lahjoittaa: tässähän tarvitaan tuhansia! Ehkä valokuvasi? Mutta asiasta puheen ollen, eikö hän pyytänyt sinulta valokuvaasi?
— Ei, ei pyytänyt vielä; ja mahdollistahan on, ettei koskaan pyydäkään. Te, Ivan Fjodorovitš, muistatte tietysti tämän illan? Tehän olette kutsuvieraita.
— Muistan, muistan tietenkin, ja tulen. Hyväinen aika, sehän on syntymäpäivä, viisikolmatta vuotta! Hm... Mutta tiedätkö, Ganja, minäpä ilmaisen sinulle asian, valmistaudu kuulemaan. Afanasi Ivanovitšille ja minulle hän lupasi sanovansa tänä iltana luonaan viimeisen sanan: ollako vai eikö olla? Katso siis, tiedä se!
Ganja tuli yht'äkkiä niin levottomaksi, että ihan kalpenikin hieman.
— Sanoiko hän sen ihan varmasti? — kysyi hän, ja hänen äänensä tuntui värähtävän.
— Toissa päivänä lupasi. Me ahdistimme molemmat häntä niin kovasti, että pakotimme hänet lupaamaan. Hän pyysi vain, ettei ilmoitettaisi sinulle ennen aikojaan.
Kenraali katseli tarkasti Ganjaa; nähtävästi Ganjan hämillään-olo ei miellyttänyt häntä.
— Muistakaa, Ivan Fjodorovitš, — sanoi Ganja hätääntyneenä ja epäröiden, — että hänhän antoi minulle täyden ratkaisuvapauden aina siihen asti kuin hän itse päättää asian, ja silloinkin minulla on yhä puhevalta...
— Sinäkö siis... sinäkö siis... — pelästyi kenraali yht'äkkiä.
— En minä mitään.
— Hyväinen aika, mitä sinä sitten aiot tehdä meille?
— Enhän minä kieltäydy. Kenties sanoin asian väärin...
— Vai vielä kieltäytyisit! — lausui kenraali harmistuneena eikä edes tahtonut hillitä vihastustaan. — Tässä ei, veliseni, olekaan kysymys siitä, että sinä et kieltäydy, vaan kysymys on sinun alttiudestasi, mielihyvästä, ilosta, jolla otat vastaan hänen sanansa... Millaista sinulla on kotona?
— Mitäs kotonani? Kotona riippuu kaikki minun tahdostani, isä vain tapansa mukaan hupsuttelee, hän on muuttunut aivan säädyttömäksi; minä en enää puhu hänen kanssaan, mutta pidän kuitenkin tiukalla, ja toden totta, jos ei äitiä olisi, niin ajaisin hänet ulos ovesta. Äiti tietysti itkee kaiken aikaa; sisareni vihoittelee, mutta minä sanoin heille lopultakin suoraan, että minä olen oman kohtaloni herra ja tahdon, että minua kotonani... totellaan. Ainakin sisarelleni minä sen sanoin suorin sanoin, äidin kuullen.
— Mutta minä, veliseni, en vieläkään pääse perille, — huomautti kenraali mietteissään kohauttaen hieman olkapäitään ja hiukan levittäen käsiään. — Äskettäinkin, kun hän tuli, — muistatko? — niin Nina Aleksandrovna vaikerteli ja voihki. »Mitä te tarkoitatte?» kysyin minä. Selville kävi, että tämä muka käy heidän kunnialleen. Mikä tässä sitten on kunnialle käypää, saanko kysyä? Kuka voi mistään moittia Nastasja Filippovnaa tai osoittaa jotakin hänestä? Sitäkö se tosiaankin on, että hän on ollut yhdessä Totskin kanssa? Mutta sehän on ihan roskaa, varsinkin kun tiedetään olosuhteet! »Älkää laskeko», sanoo, »häntä tytärtenne seuraan!» No! Kas vain! Kylläpä se Nina Aleksandrovna on koko...! Se on, kuinka voi noin olla ymmärtämättä, kuinka voi noin olla ymmärtämättä...
— Omaa asemaansa? — sanoi Ganja auttaen kenraalia, joka ei löytänyt sanoja. — Hän ymmärtää; älkää olko hänelle vihainen. Minä muutoin samalla annoin sellaisen läksytyksen, että älkööt tuppautuko toisten asioihin. Ja kuitenkin tähän saakka kaikki meillä kotona on pysynyt koossa vain sen tähden, ettei viimeistä sanaa vielä ole sanottu, mutta vielä se pamahtaa. Jos tänään sanotaan viimeinen sana, niin siispä kaikki selviää.
Ruhtinas kuuli koko tämän keskustelun istuessaan nurkassa valmistamassa kaunokirjoitusnäytettään. Hän sai työnsä loppuun, astui pöydän luo ja antoi paperiarkkinsa.
— Tämä siis on Nastasja Filippovna? — lausui hän katsellen tarkkaavasti ja uteliaasti valokuvaa.— Ihmeen kaunis! — lisäsi hän heti sen jälkeen tulisesti. Valokuva esitti todellakin harvinaisen kaunista naista. Hänet oli valokuvattu mustassa silkkipuvussa, jonka kuosi oli erittäin yksinkertainen ja aistikas; tukka, joka nähtävästi oli tummanruskea, oli kammattu yksinkertaisesti, kotoiseen tapaan; silmät olivat tummat, syvät, otsa mietiskelevä; kasvojen ilme oli intohimoinen ja tavallaan ylpeä. Hänen kasvonsa olivat hieman laihat, kenties kalpeatkin... Ganja ja kenraali katsoivat hämmästyneinä ruhtinasta.
— Kuinka niin Nastasja Filippovna? Tunnetteko te jo Nastasja Filippovnan? — kysyi kenraali.
— Kyllä; olen kaikkiaan ollut vasta vuorokauden Venäjällä, mutta tuollaisen harvinaisen kaunottaren jo tunnen, — vastasi ruhtinas ja kertoi samassa, miten oli kohdannut Rogožinin ja mitä kaikkea tämä oli kertonut.
— Olipa siinä taas uutinen! — sanoi kenraali tullen uudelleen levottomaksi. Hän oli hyvin tarkkaavaisena kuunnellut kertomusta ja katsahti kysyvästi Ganjaan.
— Luultavasti se on vain hävyttömyyttä, — mutisi Ganja, joka myös oli tullut jonkin verran hämilleen, — kauppiaanpoika rilluttelee. Olen jo kuullut hänestä jotakin.
— Minäkin olen kuullut, veliseni, — tarttui puheeseen kenraali. — Silloin kohta korvarenkaat saatuaan Nastasja Filippovna kertoi koko jutun. Mutta nythän ovat asiat toisin. Tässä saattaa todellakin olla miljoona käytettävissä ja... on intohimo, säädytön intohimo, olkoon vaikka niinkin, mutta joka tapauksessa haiskahtaa intohimolta, ja tunnettuahan on, mihin nuo herrat kykenevät humalapäissään!... Hm!... Kunhan ei syntyisi jokin juttu! — lopetti kenraali miettivänä.
— Pelkäättekö te miljoonaa? — virnisteli Ganja.
— Sinä tietysti et pelkää?
— Miltä teistä näytti, ruhtinas, — sanoi yht'äkkiä Ganja kääntyen ruhtinaan puoleen, — onko hän joku vakava mies vaiko muuten vain hävytön kujeilija? Mikä on teidän oma mielipiteenne?
Ganjassa tapahtui jotakin erikoista, kun hän teki tämän kysymyksen. Oli kuin jokin uusi ja erikoinen ajatus olisi alkanut polttaa hänen aivojaan ja ruvennut kärsimättömästi kiilumaan hänen silmissään. Kenraali taas, joka oli vilpittömästi ja avoimesti levoton, loi myös syrjäsilmäyksen ruhtinaaseen, mutta ei näyttänyt odottavan häneltä vastausta.
— En tiedä, kuinka teille sanoisin, — vastasi ruhtinas, — mutta minusta näytti hänessä olevan paljon intohimoa, vieläpä jonkinmoista sairasta intohimoa. Ja hän on itsekin vielä aivan kuin sairas. On hyvin mahdollista, että hän jo ensi päivinään Pietarissa taas joutuu vuoteen omaksi, varsinkin jos hän rupeaa ryyppäämään.
— Niinkö? Siltäkö teistä näytti? — takertui kenraali tähän ajatukseen.
— Niin, siltä näytti.
— Ja kuitenkin tuonkaltaiset jutut voivat syntyä ei muutamassa päivässä, vaan jo ennen iltaa, jo tänään voi jokin käänne sattua, — naurahti Ganja kenraalille.
— Hm... Tietysti... Mahdollista, mutta silloin on koko asia siinä, miten hänen päähänsä sattuu välähtämään, — sanoi kenraali.
— Tehän tiedätte, millainen hän toisinaan on.
— Millainen sitten? — kivahti taas kenraali, joka oli joutunut tavattoman hermostuneeseen tilaan. — Kuule, Ganja, ole hyvä äläkä tänä iltana väitä paljon vastaan ja koeta noin, tiedäthän, olla... sanalla sanoen olla mielin kielin... Hm... Miksi sinä noin vääristät suutasi? Kuule, Gavrila Ardalionytš, nyt on sopiva, hyvin sopiva tilaisuus sanoa sinulle: minkä tähden me puuhaamme? Ymmärräthän, että omaan etuuni nähden, joka tähän on kietoutunut, minä olen jo kauan sitten turvannut itseni; tavalla tai toisella minä ratkaisen asian omaksi hyödykseni. Totski on järkähtämättömästi saanut häntä koskevan ratkaisun, ja siis olen minäkin täysin varmalla pohjalla. Arvostele itse; etkö sinä luota minuun, vai mitä? Sitäpaitsi sinä olet... olet... sanalla sanoen älykäs mies, ja minä olen pannut toivoni sinuun... ja se on tässä tapauksessa, se on... se on...
— Se on pääasia, — täydensi Ganja lauseen auttaen taas kenraalia, joka ei löytänyt sanoja, ja vääristäen huulensa mitä myrkyllisimpään hymyyn, jota ei tahtonutkaan salata. Hän katseli tulehtuneella katseellaan kenraalia suoraan silmiin aivan kuin toivoen, että tämä lukisi hänen katseestaan koko hänen ajatuksensa. Kenraali tuli tulipunaiseksi ja vihastui.
— Niinpä kyllä, äly on pääasia! — myönsi hän katsoen terävästi Ganjaan. — Mutta oletpa sinä hassunkurinen mies, Gavrila Ardalionytš Sinähän, minä huomaan, olet ihan iloissasi tuosta kauppiaasta, niinkuin siinä olisi sinulle pääsy pulasta. Mutta tässä olisi juuri järkevästi alusta alkaen kuljettava; tässä nimenomaan pitää ymmärtää ja... ja menetellä kummaltakin puolen rehellisesti ja suoraan, muuten... on ilmoitettava edeltäpäin, jottei saattaisi toisia huonoon valoon, etenkin kun siihen oli riittävästi aikaakin ja sitä on vielä nytkin riittävästi (kenraali kohotti merkitsevästi kulmakarvojaan) siitä huolimatta, että jäljellä on vain muutamia tunteja... Oletko sinä ymmärtänyt? Oletko ymmärtänyt? Tahdotko sinä vai etkö, miten on asia? Jos et tahdo, niin sano, — ja olkaa hyvä! Ei kukaan pidätä teitä, Gavrila Ardalionytš, ei kukaan väkisin vedä satimeen, jos vain näette tässä ansan.
— Minä tahdon, — lausui Ganja puoliääneen, mutta lujasti, loi katseensa alas ja vaikeni synkkänä.
Kenraali oli tyydytetty. Hän oli tulistunut, mutta näytti nyt jo katuvan, että oli mennyt liian pitkälle. Yht'äkkiä hän kääntyi ruhtinaan puoleen, ja hänen kasvojensa yli näytti äkkiä kulkevan levoton ajatus, että ruhtinashan oli ollut tässä saapuvilla ja kuullut puheet. Mutta hän rauhoittui heti: pelkkä silmäys ruhtinaaseen saattoi täydelleen rauhoittumaan.
— Ohoo! — huudahti kenraali katsellen ruhtinaan antamaa kaunokirjoitusnäytettä. — Tämähän on mallikaava! Ja mallikaavaksikin harvinainen! Katsohan, Ganja, millainen kyky!
Paksulle paperiarkille oli ruhtinas kirjoittanut keskiaikaisella venäläisellä kirjoituksella lauseen:
»Nöyrä igumeni Pafnuti allekirjoitti tämän.»
— Tämä, — selitti ruhtinas tavattoman tyytyväisenä ja innostuneena, — tämä on igumeni Pafnutin omakätinen allekirjoitus, valokuvan mukaan neljänneltätoista vuosisadalta. He kirjoittivat nimensä oivallisesti, nuo kaikki meidän vanhat luostarinpäämiehemme ja metropoliittamme, ja kuinka aistikkaasti toisinaan, kuinka huolellisesti! Eikö teillä ole vaikkapa Pogodinin julkaisemaa painosta, kenraali? Sitten olen tähän kirjoittanut toisenlaista kirjoitusta: se on pyöreätä, isoa ranskalaista kirjoitusta viime vuosisadalta, muutamat kirjaimet kirjoitettiin toisella tavallakin, se on torityyliä, julkisten kirjurien kirjoitusta, joka on otettu heidän mallikaavoistaan (minulla oli yksi sellainen), — myöntänette itse, että sillä on ansioita. Katsokaahan näitä pyöreitä o- ja a- kirjaimia. Minä olen siirtänyt ranskalaisen luonteen venäläisiin kirjaimiin, mikä on hyvin vaikeata, mutta se onnistui hyvin. Ja tuossa on vielä kaunis ja omalaatuinen kirjoitustyyli, tämä lause: »Uutteruus kaikki voittaa.» Se on venäläistä kirjoitusta, kirjuri- tai, jos tahdotte, sotilaskirjurityyliä. Näin kirjoitetaan virallinen paperi korkea-arvoiselle henkilölle, tämäkin on pyörökirjoitusta, oivallista, mustaa kirjoitusta, mustalla kirjoitettua, mutta erittäin aistikkaasti. Kaunokirjoittaja ei sallisi näitä kiekuroita tai paremmin sanoen näitä yrityksiä tehdä allekirjoitus koukeroiseksi, näitä tämmöisiä keskeneräisiä hännänpuolikkaita, — huomaattehan, — mutta kokonaisuudessaanhan siinä, katsokaahan, on luonnetta, tässä pilkistää todellakin esiin koko sotilaskirjurin sielu: tekisi mieli lähteä pitämään lystiä, ja sinnepäin lahjatkin vetävät, mutta sotilastakin kaulus on tiukasti koukulla kiinni, sotilaskuri ilmenee käsialassakin, hurmaavaa kerrassaan! Muudan tämmöinen malli minua äskettäin hämmästytti, löysin sen sattumalta, ja mistä? Sveitsistä! No, tämä on yksinkertaista, tavallista ja puhtainta englantilaista kirjoitusta: pitemmälle ei enää voi mennä aistikkuudessa, tässä on kaikki ihanaa, kaunis, matala käsiala, kuin jalohelmiä ja timantteja; tämä on täydellistä; mutta tässä on muunnos, taaskin ranskalainen, otin sen eräältä matkustavalta ranskalaiselta kanslistilta: sama englantilainen kirjoitus, mutta musta viiva on hitusen mustempi ja paksumpi kuin englantilaisessa, — ja valosuhteet ovat piloilla; ja huomatkaa myös: soikio on muuttunut, se on hitusen pyöreämpi, ja lisäksi vielä on suvaittu kiemuroita, mutta kiemurat ovat perin vaarallinen asia! Koukeroitten teko vaatii harvinaista makua; mutta jos se on onnistunut, jos vain on löydetty oikeat suhteet, niin sellainen kirjoitus on verraton, niin että ihan voi rakastua siihen.
— Ohoo! Mimmoisiin hienouksiin te menettekään! — nauroi kenraali. — Tehän, hyvä ystävä, ette olekaan pelkkä kaunokirjoittaja, te olette taiteilija. Vai mitä, Ganja?
— Ihmeteltävää, — sanoi Ganja. — Ja samalla on tietoisuutta omasta kutsumuksestaan, — lisäsi hän nauraen pilkallisesti.
— Naura, naura, mutta tässähän on menestymisen mahdollisuus, — sanoi kenraali. — Tiedättekö, ruhtinas, millaiselle henkilölle me nyt annamme teidän kirjoitella papereita? Teillehän voi heti panna palkaksi kolmekymmentäviisi ruplaa kuussa, ensi askelesta lähtien. Mutta kello on jo puoli yksi, — lopetti hän katsahtaen kelloaan; — asiaan, ruhtinas, sillä minun on kiiruhdettava ja tänään me kenties emme enää tapaa toisiamme! Istuutukaahan hetkiseksi; olen jo selittänyt teille, etten voi hyvin usein ottaa teitä vastaan; mutta vilpittömästi haluan auttaa teitä hitusen; hitusen vain, tietysti, se on välttämättömimmässä, loput saatte sitten hoitaa niinkuin itse haluatte. Minä hankin teille pienen viran kansliassa, helppotöisen, mutta täsmällisyyttä vaativan. Nyt muista asioista: Gavrila Ardalionytš Ivolginin talossa, se on hänen perheessään, juuri tämän nuoren ystäväni, johon pyydän teitä tutustumaan, ovat hänen äitinsä ja sisarensa asunnossaan varanneet pari kolme siistiä kalustettua huonetta vuokralaisille ja he ottavat niihin täysihoitoon, antaen myös palvelijan, sellaisia asukkaita, joilla on erittäin hyvät suositukset. Minun suositukseni, olen siitä varma, Nina Aleksandrovna hyväksyy. Teille, ruhtinas, tämä on enemmän kuin aarre, ensiksikin sen tähden, että te ette tule olemaan yksin, vaan niin sanoakseni perheen uumenissa, ja minun käsitykseni mukaan teidän ei sovi jo ensi askelillanne olla yksiksenne semmoisessa pääkaupungissa kuin Pietari. Nina Aleksandrovna, Gavrila Ardalionytšin äiti, ja Varvara Ardalionovna, Gavrila Ardalionytšin sisar, ovat naisia, joita minä tavattomasti kunnioitan. Nina Aleksandrovna on Ardalion Aleksandrovitšin puoliso, virasta eronneen kenraalin, alkujaan virkatoverini, jonka kanssa minä erinäisistä syistä olen lakannut seurustelemasta, mikä muuten ei estä minua tavallani kunnioittamasta häntä. Kaiken tämän minä selitän teille, ruhtinas, jotta te ymmärtäisitte minun niin sanoakseni persoonallisesti suosittelevan teitä ja siis siten ikäänkuin menevän takuuseen teistä. Maksu on erittäin kohtuullinen, ja minä toivon, että teidän palkkanne lähitulevaisuudessa tulee siihen täysin riittämään. Tosin ihminen tarvitsee välttämättömästi myös taskurahoja, edes jonkin verran, mutta älkää suuttuko minuun, ruhtinas, jos minä huomautan teille, että teidän olisi parasta olla ilman taskurahoja ja yleensäkin välttää rahojen pitämistä taskussa. Puhun näin, sillä se on mielipiteeni teistä. Mutta koska kukkaronne nyt on aivan tyhjä, niin sallikaa minun aluksi tarjota teille nämä viisikolmatta ruplaa. Tietysti me teemme keskenämme tilin, ja jos te olette niin vilpitön ja herttainen mies, kuin sanoistanne päättäen näytätte olevan, niin ei tässäkään suhteessa voi meidän kesken syntyä vaikeuksia. Siinä taasen, että minä osoitan niin suurta mielenkiintoa teitä kohtaan, on minulla teihin nähden eräs tarkoitusperäkin; myöhemmin saatte sen tietää. Kuten näette, puhun teille aivan ilman mutkia; minä toivon, Ganja, ettei sinulla ole mitään ruhtinaan sijoittamista vastaan teidän asuntoonne?
— Oi, päinvastoin! Ja äitikin tulee hyvin iloiseksi... — vakuutti Ganja kohteliaasti ja rakastettavasta.
— Tehän luullakseni olette vuokranneet pois vasta yhden huoneen. Siinä asuu tuo, mikä hänen nimensä olikaan, Ferd... Fer...
— Ferdyštšenko.
— No niin; minua ei miellytä tuo teidän Ferdyštšenkonne: mikä lieneekin töhryinen narri. Enkä minä ymmärrä, miksi Nastasja Filippovna häntä niin suosii. Onko hän todellakin hänen sukulaisensa?
— Ei ollenkaan, se on vain pilaa! Ei haiskahdakaan sukulaiselle.
— No, hitto hänestä! No, kuinkas te, ruhtinas, oletteko tyytyväinen vai ettekö?
— Kiitän teitä, kenraali, te olette kohdellut minua niinkuin tavattoman hyvä ihminen, varsinkin kun minä en edes pyytänytkään; en sano tätä ylpeydestä; minä en todellakaan tietänyt, mihin olisin pääni kallistanut. Tosin minua äsken kutsui luokseen Rogožin.
— Rogožin? Ei, ei; minä neuvoisin teitä isällisesti, tai jos se teitä enemmän miellyttää, ystävänä unohtamaan koko herra Rogožinin. Ja yleensäkin neuvoisin teitä pysyttelemään sen perheen parissa, johon tulette.
— Kun te kerran olette näin hyvä,— alkoi ruhtinas, — niin minulla olisi eräs asia. Sain tiedon...
— Suokaa nyt anteeksi, — keskeytti kenraali,— nyt minulla ei ole enää hetkeäkään aikaa. Puhun teistä heti paikalla Lizaveta Prokofjevnalle: jos hän tahtoo ottaa teidät vastaan nyt heti (koetan suositella teitä siinä mielessä), niin neuvon käyttämään tilaisuutta ja tekemään miellyttävän vaikutuksen, sillä Lizaveta Prokofjevnasta voi olla teille paljon hyötyä; onhan teillä sama sukunimi. Jos hän ei nyt tahdo, niin älkää olko millännekään, joskus toiste sitten. Mutta vilkaisepa sinä, Ganja, sillävälin näitä tilejä, meillä Fedosejevin kanssa oli äsken ottelu. Pitää muistaa liittää ne...
Kenraali poistui huoneesta, eikä ruhtinas ennättänyt kertoa asiastaan, josta hän jo oli yrittänyt puhua melkeinpä neljä kertaa. Ganja sytytti savukkeen ja tarjosi toisen ruhtinaalle; ruhtinas otti sen, mutta ei ruvennut puhelemaan, koska ei tahtonut häiritä, vaan alkoi tarkastella työhuonetta; mutta Ganja tuskin katsahtikaan numeroita täynnä olevaan paperiarkkiin, jonka kenraali oli hänelle näyttänyt. Hän oli hajamielinen: hänen hymynsä, katseensa, miettiväisyytensä alkoivat ruhtinaasta näyttää vielä raskaammilta, kun he olivat jääneet kahden kesken. Äkkiä hän astui ruhtinaan luo; tämä seisoi sillä hetkellä Nastasja Filippovnan valokuvan ääressä ja tarkasteli sitä.
— Teitä siis miellyttää tämä nainen, ruhtinas? — kysäisi Ganja äkkiä katsoen läpitunkevasti ruhtinaaseen. Tuntui kuin hänellä todellakin olisi ollut jokin erikoinen tarkoitus.
— Ihmeteltävät kasvot! — vastasi ruhtinas. — Minä olen vakuutettu siitä, että hänen kohtalonsa ei ole aivan tavallinen. Kasvot ovat iloiset, mutta hänhän on saanut paljon kärsiä, vai kuinka? Siitä kertovat silmät, nämä kaksi pikku luuta, kaksi pistettä silmien alla siinä kohdassa, mistä posket alkavat. Nämä ovat ylpeät kasvot, hirveän ylpeät, enkä tiedä, onko hän hyvä. Ah, jospa hän olisi hyvä! Kaikki olisi pelastettu!
— Menisittekö te naimisiin tämmöisen naisen kanssa? — jatkoi Ganja kääntämättä hänestä pois tulehtunutta katsettaan.
— Minä en voi mennä naimisiin kenenkään kanssa, minä olen sairas, — sanoi ruhtinas.
— Entä menisikö Rogožin naimisiin? Mitä luulette?
— Mitäs, naimisiin voi luullakseni mennä jo huomenna; hän menisi naimisiin, mutta viikon kuluttua hän kenties löisi hänet kuoliaaksi.
Tuskin oli ruhtinas tämän sanonut, kun Ganja vavahti niin, että ruhtinaalta oli vähällä päästä huuto.
— Mikä teitä vaivaa? — lausui hän tarttuen Ganjan käteen,
— Teidän korkeutenne! Hänen ylhäisyytensä pyytää teitä saapumaan hänen ylhäisyytensä luokse, — ilmoitti lakeija, joka oli ilmestynyt ovelle. Ruhtinas lähti palvelijan jälkeen.
IV.
Kaikki kolme Jepantšinin neitiä olivat terveitä, kukoistavia, rotevia, leveäharteisia ja mahtavarintaisia, heidän kätensä olivat vahvat, melkein kuin miesten, ja tietysti heillä, voimakkaita ja terveitä kun olivat, oli toisinaan hyvä ruokahalu, jota he eivät tahtoneetkaan salata. Heidän äitinsä, kenraalinrouva Lizaveta Prokofjevna, katsoi toisinaan kieroon, kun he aivan salaamatta tyydyttivät ruokahaluaan, mutta koska monet hänen mielipiteistään, niin kunnioittavasti kuin tyttäret niitä ulkonaisesti kuuntelivatkin, itse asiassa olivat jo kauan sitten menettäneet alkuperäisen ja kiistämättömän auktoriteettinsa heidän keskuudessaan, vieläpä siinä määrin, että vakiintunut kolmen sisaren yksimielinen neuvottelukunta alkoi aina ja kaikkialla päästä voitolle, niin kenraalinrouvakin oman arvonsa vuoksi katsoi mukavimmaksi olla väittelemättä ja myöntyä. Tosin luonne sangen usein ei ottanut totellakseen eikä alistunut järkevyyden vaatimuksiin; Lizaveta Prokofjevna tuli vuosi vuodelta yhä oikukkaammaksi ja kärsimättömämmäksi, tulipa tavallaan omituiseksikin, mutta koska lähettyvillä aina kuitenkin oli varsin alistuvainen ja hyvin koulittu aviomies, niin kaikki, mitä oli kertynyt liikaa, tavallisesti purkautui tämän siedettäväksi, ja sen jälkeen vallitsi perheessä taas sopusointu ja kaikki luisti mitä parhaimmin.
Kenraalitar ei muutoin itsekään ollut menettänyt ruokahaluaan ja otti tavallisesti kello puoli yhden aikaan osaa runsaaseen aamiaiseen, joka oli melkein päivällisen kaltainen, yhdessä tyttäriensä kanssa. Kupin kahvia joivat neidit jo aikaisemmin vuoteissaan, täsmälleen kello kymmenen, heti herättyään. Se oli heille mieleen ja oli jäänyt tavaksi kerta kaikkiaan. Kello puoli yksi katettiin pöytä pieneen ruokasaliin, äidin huoneitten läheisyyteen, ja tähän intiimiin perheaamiaiseen osaa ottamaan ilmaantui toisinaan kenraali itsekin, jos hänellä oli aikaa. Paitsi teetä, kahvia, juustoa, hunajaa, voita, erikoisia piiraita, joista kenraalinrouva paljon piti, kyljyksiä y.m. tarjottiin myös vahvaa, kuumaa lihalientä. Sinä aamuna, josta kertomuksemme alkoi, oli koko perhe kokoontunut ruokasaliin odottamaan kenraalia, sillä tämä oli luvannut tulla puoli yksi. Jos hän olisi myöhästynyt minuutinkaan, niin häntä olisi lähetetty hakemaan; mutta hän saapui täsmällisesti. Lähestyessään puolisoaan tervehtiäkseen häntä ja suudellakseen hänen kättään kenraali huomasi hänen kasvoissaan tällä kertaa jotakin liian erikoista. Ja vaikka hän oli jo edellisenä iltana aavistellut, että näin juuri tulee olemaankin tänään erään »jutun» vuoksi (kuten hän tapansa mukaan lausui), ja vaikka hän jo eilen ennen nukkumistaan oli ollut siitä levoton, niin hänet kuitenkin nyt taas valtasi pelkuruus. Tyttäret lähestyivät suudellakseen häntä; vaikka nämä eivät olleetkaan hänelle vihaisia, niin kuitenkin tässäkin oli ikäänkuin jotakin erikoista. Tosinhan kenraali eräistä syistä oli tullut liian epäluuloiseksi; mutta koska hän oli kokenut ja ovela isä ja puoliso, niin hän ryhtyi heti sopiviin toimenpiteisiin.
Kenties me emme kovin pahasti paisuta kertomustamme, jos pysähdymme tähän ja turvaudumme muutamiin selityksiin esittääksemme suoraan ja täsmällisesti ne suhteet ja olot, joissa tapaamme kenraali Jepantšinin perheen kertomuksemme alussa. Sanoimme äsken juuri, että kenraali itse, vaikka ei ollutkaan kovin sivistynyt mies, vaan päinvastoin, kuten hänellä itsellään oli tapana itsestään sanoa, »itseoppinut mies», kuitenkin oli kokenut aviomies ja ovela isä. Muun muassa hän oli omaksunut sen menettelytavan, ettei hän hoputtanut tyttäriään menemään naimisiin, toisin sanoen ei »kiusannut heitä nalkutuksella» eikä rasittanut liiaksi alituisella isällisellä rakkaudellaan ja huolenpidollaan heidän onnestaan, niinkuin pakostakin ja luonnollisesti tapahtuu myöhäänsä kaikkein älykkäimmissäkin perheissä, joihin on kertynyt täysikasvuisia tyttäriä. Hän oli päässyt niinkin pitkälle, että oli saanut myös Lizaveta Prokofjevnan taipumaan systeemiinsä, vaikka asia yleensä olikin ollut vaikea, — vaikea sen tähden, että se oli vastoin luontoa; mutta kenraalin todistuskappaleet olivat tavattoman painavia, ne perustuivat kouraantuntuviin tosiasioihin. Ja kun morsiamet jätetään täydelleen oman tahtonsa ja omien ratkaisujensa varaan, niin heidän luonnollisesti on pakko lopulta itsensä tulla järkiinsä, ja silloin asiat alkavat luistaa, sillä he ryhtyvät puuhaan halukkaasti ja luopuvat oikkuilusta sekä liiallisesta valikoinnista; vanhempien tehtäväksi jäisi vain valvoa valppaasti ja niin huomiota herättämättä kuin mahdollista, ettei tapahtuisi mitään omituista valintaa tai syntyisi luonnotonta mieltymystä, ja sen jälkeen, käyttäen hyväkseen sopivaa hetkeä, yhdellä kertaa auttaa kaikin voimin ja ohjata asian kulkua vaikutusvoimallaan. Lopuksi vaikutti asiaan yksistään jo sekin, että esimerkiksi joka vuosi heidän omaisuutensa ja yhteiskunnallinen merkityksensä kasvoi geometrisessa sarjassa; siis kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän siitä voittivat tyttäret morsiaminakin. Mutta keskelle kaikkia näitä kieltämättömiä tosiasioita oli tullut vielä eräs seikka: vanhin tytär, Aleksandra, oli äkkiä ja miltei odottamatta (niinkuin aina tapahtuukin) täyttänyt viisikolmatta vuotta. Melkein samaan aikaan oli Afanasi Ivanovitš Totski, korkeimpiin piireihin kuuluva mies, jolla oli mitä ylhäisimpiä tuttavuuksia ja joka oli tavattoman rikas, taas osoittanut entistä haluansa mennä naimisiin. Hän oli viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen, hänellä oli hieno luonne ja harvinaisen hienostunut maku. Hän tahtoi mennä hyviin naimisiin;- kauneutta hän ymmärsi harvinaisen hyvin arvostella. Koska hän viime aikoina oli ollut tavattoman läheisissä ystävyyssuhteissa kenraali Jepantšiniin, jota ystävyyttä erikoisesti vahvistivat eräät yhteiset finanssiyritykset, niin hän oli ilmaissut aikeensa kenraalille pyytäen niin sanoakseni ystävänä neuvoa ja opastusta: voisiko hän vai eikö pyytää yhtä tämän tyttäristä vaimokseen? Kenraali Jepantšinin perhe-elämän tyynessä ja ihanassa kulussa oli tapahtunut silminnähtävä käänne.
Perheen tunnustettu kaunotar oli, kuten jo on sanottu, nuorin tytär Aglaja. Mutta itse Totskikin, vaikka oli tavattoman itsekäs ihminen, ymmärsi, ettei hänen ollut tätä tavoiteltava ja ettei Aglaja ollut hänelle määrätty. Kenties sisarusten jossakin määrin sokea rakkaus ja liian tulinen ystävyys sai heidät liioittelemaan, mutta he olivat mitä vilpittömimmin keskenään päättäneet, ettei Aglajan tulevaisuutta saisi määrätä pelkkä kohtalo, vaan hänen osakseen oli tuleva maallinen paratiisi mahdollisimman ihanteellisessa muodossa. Aglajan tuleva mies oli oleva kaikin puolin täydellinen, ja hänellä tuli olla kaikki edut, rikkaudesta puhumattakaan. Sisaret olivat myös päättäneet keskenään, liikoja sanoja puhumatta, että he tarpeen vaatiessa omasta puolestaan uhrautuvat Aglajan hyväksi: Aglajalle määrättiin hyvin suuret ja tavallisuudesta poikkeavat myötäjäiset. Vanhemmat tiesivät tämän molempien vanhempien sisarten sopimuksen, ja siksi he, kun Totski pyysi neuvoa, olivat melkein varmat siitä, että jompikumpi vanhemmista sisaruksista suostunee täyttämään heidän toiveensa, varsinkin kun vaikeuksia ei voinut syntyä Afanasi Ivanovitšin puolelta myötäjäisiin nähden. Totskin tarjoukselle taasen oli kenraali itse hänelle ominaisella elämäntuntemuksella heti antanut erittäin suuren arvon. Koska Totski itsekin toistaiseksi erinäisistä syistä oli tavattoman varovainen edesottamisissaan ja vasta tutki maaperää, niin vanhemmatkin esittivät asian tyttärilleen siinä muodossa, että tarjouksiin vielä oli sangen pitkä matka. Vastaukseksi tytärten puolelta oli saatu, vaikkakaan ei täysin varmassa muodossa, se joka tapauksessa rauhoittava tiedonanto, että vanhin tytär Aleksandra kenties vastaa myöntävästi. Hän oli lujaluonteinen tyttö, mutta hyväsydäminen, älykäs ja tavattoman sopuisa; hän saattoi mielelläänkin mennä Totskille puolisoksi, ja jos hän antaisi lupauksen, niin hän sen myös rehellisesti täyttäisi. Loistoa hän ei rakastanut, huolia ja äkillistä käännettä ei hänen puoleltaan ollut pelättävissä, saattoipa hän tehdä elämän suloiseksi ja rauhalliseksi. Hän oli hyvin kaunis, vaikkakaan ei huomiota herättävä. Mitä sen parempaa Totski olisi voinut toivoakaan!
Mutta kuitenkin oli asian kulku edelleen hapuilua. Totski ja kenraali olivat keskenään kaikessa ystävyydessä päättäneet välttää toistaiseksi jokaista muodollista ja peruuttamatonta toimenpidettä. Vanhemmat eivät vieläkään olleet alkaneet puhua tyttärilleen täysin avoimesti; alkoipa tavallaan ilmetä epäsointuakin: kenraali Jepantšinin rouva, perheen äiti, oli jostakin syystä tyytymätön, ja se oli sangen tärkeä seikka. Tässä oli olemassa eräs kaikkea haittaava asianhaara, eräs hyvin vaikea ja huolia tuottava tapaus, jonka takia koko asia saattoi mennä auttamattomasti myttyyn.
Tämä vaikea ja huolia tuottava »tapaus» (niinkuin itse Totski sitä nimitti) oli alkanut jo hyvin kauan sitten, noin kahdeksantoista vuotta aikaisemmin. Afanasi Ivanovitšin erään hyvin rikkaan, maan keskiosassa sijaitsevan maatilan naapurina eleli vaikeissa oloissa muudan pientilallinen ja perin köyhä maanomistaja. Tämä mies oli merkillinen ainaisista ja satumaisista epäonnistumisistaan, — hän oli entinen upseeri, hyvää aatelissukua ja tässä suhteessa parempi kuin itse Totski, muudan Filip Aleksandrovitš Baraškov. Hän oli korviaan myöten velassa, ja tila oli kokonaan kiinnitetty, mutta raadettuaan kuin orja melkeinpä kaikkein raskaimmissa talonpojan töissä hän oli saanut pienen taloutensa jotenkuten järjestetyksi tyydyttävään kuntoon. Kaikkein pieninkin menestys rohkaisi häntä tavattomasti. Rohkaistuneena ja mieli valoisia toiveita täynnä hän poistui muutamaksi päiväksi kihlakuntansa pääkaupunkiin tavatakseen erästä suurimmista velkojistaan ja tehdäkseen, mikäli mahdollista, hänen kanssaan lopullisen sopimuksen. Hänen ollessaan kolmatta päivää kaupungissa ilmestyi hänen luokseen ratsain hänen kylänsä kylänvanhin poski palaneena ja parta kärventyneenä ja ilmoitti hänelle, että »perintötalo oli palanut», eilen, aivan keskipäivällä, jolloin »puolisokin oli joutunut tulen uhriksi, mutta lapsukaiset olivat pelastuneet». Tätä yllätystä ei edes Baraškov, joka oli tottunut »kohtalon korvapuusteihin», jaksanut kestää; hän menetti järkensä ja kuoli kuukauden kuluttua kuumeeseen. Palanut tilus maailmalle hajaantuneine talonpoikineen myytiin veloista; Baraškovin lapset, kaksi pientä tyttöä, kuuden ja seitsemän vuoden ikäisiä, otti jalomielisyydessään kustantaakseen ja kasvattaakseen Afanasi Ivanovitš Totski. Lapsia alettiin kasvattaa yhdessä Afanasi Ivanovitšin voudin lasten kanssa; tämä vouti oli suuriperheinen entinen virkamies ja sitäpaitsi saksalainen. Pian jäi tytöistä jäljelle vain toinen, Nastja, kun taas nuorempi kuoli hinkuyskään; Totski taas pian unohti molemmat elellessään ulkomailla. Noin viisi vuotta myöhemmin Afanasi Ivanovitšin päähän pisti kerran läpimatkalla pistäytyä katsomassa tilaansa, ja yht'äkkiä hän huomasi maalaistalossaan, saksalaisensa perheessä, ihastuttavan lapsen, noin kahdentoista vuoden ikäisen tytön, reippaan, herttaisen, älykkään ja harvinaisen kauniiksi kehittyvän; tässä suhteessa Afanasi Ivanovitš oli erehtymätön asianymmärtäjä. Tällä kertaa hän viipyi maatilallaan vain muutamia päiviä, mutta hän ennätti järjestää asiat; tytön kasvatuksessa tapahtui huomattava muutos: palvelukseen otettiin arvokas, vanha kotiopettajatar, tytöille hienompaa kasvatusta antamaan tottunut sivistynyt sveitsiläinen nainen, joka opetti paitsi ranskankieltä myös eri oppiaineita. Hän asettui asumaan maalaistaloon, ja pikku Nastjan kasvatus tuli tavattoman huolelliseksi. Tasan neljän vuoden kuluttua tämä kasvatus päättyi; kotiopettajatar matkusti pois, ja Nastjaa tuli hakemaan eräs rouva, joka niin ikään oli jonkunmoinen tilanomistaja ja niin ikään herra Totskin omistaman tilan naapuri, mutta aivan toisesta, kaukaisesta kuvernementista, ja vei Nastjan mukanaan Afanasi Ivanovitšin antamien ohjeitten ja valtuuksien mukaisesti. Tällä pienellä maatilalla oli myös puinen talo, tosin pieni, mutta vasta rakennettu; se oli erittäin aistikkaasti sisustettuja kyläpahasenkin nimi oli aivan kuin varta vasten »Ilola». Tilanomistajatar toi Nastjan suoraan tuohon hiljaiseen pikku taloon, ja koska hän itse, lapseton leski, asui vain virstan päässä, niin hän itsekin muutti Nastjan asuintoveriksi. Nastjalle oli hankittu avuksi vanha taloudenhoitajatar ja nuori, tottunut sisäkkö. Talossa oli soittokoneita, kaunis, nuorelle neidolle sopiva kirjasto, kuvatauluja, vaskipiirroksia, kyniä, siveltimiä, värejä, ihmeen hauska vinttikoira, — ja kahden viikon kuluttua saapui sinne myös itse Afanasi Ivanovitš... Tästä lähtien isäntä näytti erityisesti mieltyneen tähän syrjäiseen arokyläänsä, matkusti sinne joka kesä, vieraili siellä kaksi, jopa kolmekin kuukautta, ja näin kului jotenkin pitkä aika, nelisen vuotta, rauhallisesti ja onnellisesti, ja kaikki oli järjestetty hyvällä maulla ja sievästi.
Kerran tapahtui, että talven alussa, noin neljä kuukautta sen jälkeen kuin Afanasi Ivanovitš oli tehnyt tavanmukaisen kesämatkansa »Ilolaan», viipyen sillä kertaa vain kaksi viikkoa siellä, levisi huhu tai paremmin sanoen tuli jollakin tavoin Nastasja Filippovnan tietoon huhu, että Afanasi Ivanovitš menee Pietarissa naimisiin rikkaan ja ylhäisen kaunottaren kanssa, — sanalla sanoen tekee hyvän ja loistavan naimiskaupan. Sittemmin osoittautui, ettei tämä huhu kaikissa yksityiskohdissaan ollut oikea: häiden vietto oli silloin vasta kaukaisena suunnitelmana, ja kaikki oli vielä sangen epämääräistä, mutta Nastasja Filippovnan kohtalossa tapahtui kuitenkin tästä ajasta lähtien harvinainen käänne. Hän osoitti yht'äkkiä tavatonta päättäväisyyttä, ja perin yllättävä oli se luonteenlaatu, joka hänessä nyt ilmeni. Kauan arvelematta hän jätti talonsa maalla ja ilmestyi yht'äkkiä Pietariin, suoraan Totskin luo, aivan ypöyksin. Totski hämmästyi, alkoi puhua; mutta yht'äkkiä selvisi, miltei jo ensi sanasta, että piti kokonaan muuttaa puhetapa, äänilaji, entiset miellyttävien ja sirojen puhelujen aiheet, joita tähän saakka oli käytetty niin hyvällä menestyksellä, logiikka, — kaikki, kaikki, kaikki! Hänen edessään istui kokonaan toinen nainen, aivan toisenlainen kuin se, jonka hän oli tuntenut tähän saakka ja viimeksi jättänyt vasta heinäkuussa »Ilolan» kylään.
Selvisi ensiksikin, että tämä uusi nainen tiesi ja ymmärsi tavattoman paljon, — niin paljon, että täytyi suuresti ihmetellä, mistä hän oli voinut saada sellaiset tiedot, kehittää itselleen niin tarkat käsitykset. (Ei suinkaan neitosten kirjoja sisältävästä kirjastostaan?) Sen lisäksi hän ymmärsi myös tavattoman paljon lainopillisia asioita ja tunsi varmasti, jollei maailmaa, niin ainakin sitä, miten eräät asiat kulkevat maailmassa; toiseksi tämä ei ollenkaan ollut sama luonne kuin ennen, t.s. aranpuoleinen, epämääräinen kuin koulutytön, väliin ihastuttava omalaatuisessa reippaudessaan ja naiivisuudessaan, väliin surumielinen ja mietiskelevä, hämmästelevä, epäluuloinen, kyynelehtivä ja levoton.
Ei: tässä nauraa hohotti hänen edessään ja pisteli häntä mitä myrkyllisimmillä ivasanoilla tavaton ja odottamaton olento, joka ilmoitti hänelle suoraan, ettei ollut koskaan tuntenut sydämessään häntä kohtaan mitään muuta kuin mitä syvintä halveksimista, aivan ellottavaa halveksimista, joka oli vallannut hänet heti ensimmäisen ihmettelyn mentyä ohi. Tämä uusi nainen ilmoitti, että hänestä oli täydelleen samantekevää, menipä Totski heti naimisiin ja kenen kanssa tahansa, mutta että hän oli tullut kieltämään tuon naimisiinmenon, tekemään sen vain ilkeyksissään, yksinomaan sen vuoksi, että hän niin halusi ja että siis niin oli olevakin, — »vaikkapa vain siksi, että saisin nauraa sinulle mielin määrin, sillä nyt tahdon lopulta minäkin nauraa».
Näin hän ainakin puhui; kenties hän ei sanonutkaan kaikkea, mitä hänellä oli mielessä. Mutta sill'aikaa kuin uusi Nastasja Filippovna nauraa hohotti ja selitteli tätä kaikkea, mietti Afanasi Ivanovitš itsekseen tätä asiaa ja järjesteli mahdollisuuden mukaan hieman ladultaan pois suistuneita ajatuksiaan. Tätä mietiskelyä jatkui pitkän aikaa; hän syventyi asiaan ja kypsytti lopullista päätöstään melkein kaksi viikkoa; mutta kahden viikon kuluttua hän oli tehnyt päätöksensä. Seikka on semmoinen, että Afanasi Ivanovits oli siihen aikaan jo melkein viidenkymmenen vuoden ikäinen, mitä suurimmassa määrässä vakava ja vakiintunut mies. Hän oli jo kauan sitten saavuttanut maailmassa ja yhteiskunnassa varman aseman varsin vankoilla perusteilla. Itseään, rauhaansa ja mukavuuttansa hän rakasti ja arvosti enemmän kuin mitään muuta maailmassa, niinkuin perin kelpo miehen pitikin. Ei mikään saanut pienimmässäkään määrässä häiritä eikä järkyttää sitä, minkä koko elämä oli vakiinnuttanut ja mikä oli kiteytynyt niin kauniiseen muotoon. Toiselta puolen sanoi kokemus ja syvä asioitten käsittäminen Totskille sangen pian ja erittäin oikein, että hän nyt oli tekemisissä kokonaan tavallisuudesta poikkeavan olennon kanssa ja että tämä nimenomaan oli sellainen olento, joka ei ainoastaan uhkaa, vaan ehdottomasti myös täyttää uhkauksensa ja, mikä oli tärkeintä, ei anna kerrassaan minkään estää itseään, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänelle ei mikään maailmassa ole kallista, joten on mahdotonta saada häntä edes houkutuksilla johdetuksi. Tässä oli ilmeisesti takana jotakin muuta, siinä oli alla jotakin henkistä ja sydämen tunteitten sekamelskaa, — jonkinmoista romanttista paheksumista Jumala tiesi ketä kohtaan ja mistä syystä, jonkinmoista pohjatonta halveksimisen tunnetta, joka oli mennyt aivan rajattomiin, — sanalla sanoen jotakin mitä suurimmassa määrässä naurettavaa ja kunnollisessa seurapiirissä sopimatonta, sellaista, minkä kohtaaminen on jokaisesta kunnon miehestä ilmeinen Jumalan rangaistus. Tietysti Totskin rikkauden ja tuttavuussuhteitten avulla oli mahdollista tehdä heti jokin pieni ja aivan viaton ilkityö päästäkseen ikävästä asiasta. Toiselta puolen oli ilmeistä, ettei Nastasja Filippovna itsekään kykenisi tekemään juuri mitään vahinkoa esimerkiksi juridiselta kannalta katsoen; hän ei voinut tehdä edes huomattavaa skandaaliakaan, koska oli niin helppoa aina panna raja hänen toiminnalleen. Mutta näin oli asian laita vain siinä tapauksessa, että Nastasja Filippovna päätti toimia niinkuin kaikki muutkin ja niinkuin yleensä toimitaan tämmöisissä tapauksissa eikä mennä kovin päättömästi yli kaikkien rajojen. Mutta tässäpä olikin Totskille hyödyksi hänen tarkkanäköisyytensä: hän kykeni huomaamaan, että Nastasja Filippovna ymmärtää itsekin erittäin hyvin, miten vaaraton hän on juridisessa suhteessa, mutta että hänellä olikin aivan muuta mielessään ja... kiiluvissa silmissään. Koska Nastasja Filippovna ei välittänyt mistään, kaikkein vähimmin itsestään (hyvin suurta älyä ja terävänäköisyyttä osoitti se, että kykeni tällä hetkellä huomaamaan hänen jo kauan sitten lakanneen välittämästä itsestään, samoin kuin sekin, että Totski, skeptikko ja kyynillinen maailmanmies, uskoi tämän tunteen vakavaksi), niin hän kykeni kyllä syöksemään itsensä turmioon, auttamattomasti ja häikäilemättömästi, toimittamaan itsensä Siperiaan tai pakkotyöhön, kunhan vain saisi häväistä miestä, jota kohtaan hän tunsi niin epäinhimillistä inhoa. Afanasi Ivanovitš ei ollut koskaan salannut sitä, että hän oli hieman pelkurimainen tai paremmin sanoen mitä suurimmassa määrässä vanhoillinen. Jos hän esimerkiksi olisi tietänyt, että hänet surmataan vihillä ollessaan tai että jotakin tämän tapaista, perin säädytöntä, naurettavaa ja seurassa sopimatonta tapahtuu, niin hän tietysti olisi pelästynyt, mutta ei niin paljon sitä, että hänet tapetaan ja hän kaatuu verissään tai että aivan julkisesti syljetään vasten hänen kasvojaan j.n.e., j.n.e., kuin sitä, että hänelle tehdään se niin luonnottomassa ja tavallisuudesta poikkeavassa muodossa. Mutta tätähän Nastasja Filippovna juuri ennustikin, vaikkakaan ei vielä puhunut siitä; Totski tiesi, että Nastasja Filippovna erittäin hyvin ymmärsi ja oli oppinut tuntemaan hänet ja senvuoksi tiesi, miten häneen oli iskettävä. Mutta koska häät tosiaankin vielä olivat vain pelkkänä aikeena, niin Afanasi Ivanovitš rauhoittui eikä ryhtynyt vastustelemaan Nastasja Filippovnaa.
Hänen päätöksentekoaan helpotti vielä eräs asianhaara: oli vaikeata kuvitella, kuinka kokonaan toisen näköinen kuin entinen tämä uusi Nastasja Filippovna oli kasvoiltaan. Ennen hän oli ollut ainoastaan hyvin sievännäköinen tyttö, mutta nyt... Totski ei pitkään aikaan voinut antaa itselleen anteeksi sitä, että hän ei ollut mitään huomannut, vaikka oli neljän vuoden aikana saanut nähdä omin silmin. Tosin merkitsee paljon sekin, että molemmilta puolilta, sisällisesti ja yht'äkkiä, tapahtuu käänne. Hän muisti muuten aikaisemmiltakin ajoilta hetkiä, jolloin toisinaan omituisia ajatuksia oli noussut hänen päähänsä hänen katsellessaan esimerkiksi noita silmiä: niistä tuntui ikäänkuin aavistuksena omituisen syvä ja salaperäinen tummuus. Tuo katse aivan kuin nosti selvitettäväksi arvoituksen. Viimeisinä kahtena vuotena hän oli usein ihmetellyt Nastasja Filippovnan kasvojen värissä tapahtunutta muutosta; hän oli tullut hirveän kalpeaksi ja — omituista kyllä — tämä teki hänet vain kauniimmaksi. Totski, joka samoin kuin kaikki muutkin aikoinaan iloisesti elelleet gentlemannit oli alussa halveksien katsellut, kuinka helpolla hän oli saanut omakseen tuon sydämen, joka ei vielä ollut alkanut elää, oli alkanut viime aikoina hieman epäillä käsityksensä paikkansapitäväisyyttä. Joka tapauksessa hän oli jo viime keväänä päättänyt toimittaa Nastasja Filippovnan aivan kohta hyviin ja varakkaisiin naimisiin jonkun kunnollisen ja järkevän, toisessa kuvernementissa asuvan herrasmiehen kanssa. (Oi, miten julmasti ja miten ilkeästi Nastasja Filippovna nyt teki tästä pilkkaa!) Mutta nyt Afanasi Ivanovitš uutuuden viehätyksen valtaamana ajatteli voivansa vielä uudestaan vallata tämän naisen. Hän päätti sijoittaa Nastasja Filippovnan asumaan Pietariin ja ympäröidä hänet ylellisyydellä ja kaikilla mukavuuksilla. Jotakinhan sillä aina saavuttaisi; Nastasja Filippovnalla voisi kerskua ja tyydyttää kunnianhimoaan eräissä piireissä. Ja Afanasi Ivanovitš piti kovin kiinni kunniastaan tässä suhteessa.
Viisi vuotta oli jo kulunut täten Pietarissa, ja tietysti siinä ajassa moni seikka oli vakiintunut. Afanasi Ivanovitšin asema ei ollut lohdullinen; kaikkein pahinta oli, että hän ruvettuaan kerran pelkäämään ei enää mitenkään voinut rauhoittua. Hän pelkäsi — tietämättä oikein itsekään mitä, — pelkäsi yksinkertaisesti Nastasja Filippovnaa. Yhteen aikaan ensimmäisten kahden vuoden kuluessa hän oli alkanut epäillä, että Nastasja Filippovna itse tahtoo mennä hänen kanssaan naimisiin, mutta tavaton ylpeys estää häntä puhumasta siitä ja hän odottaa itsepintaisesti, että Totski kosisi. Se olisi ollut omituinen vaatimus; Afanasi Ivanovitš rypisti kulmiaan ja vaipui raskaisiin mietteisiin. Suureksi ja (sellainen on ihmissydän!) hieman epämiellyttäviä tunteita herättäväksi hämmästyksekseen hän yht'äkkiä erään sattuman johdosta tuli vakuutetuksi, että jos hän tekisikin avioliittotarjouksen, niin sitä ei otettaisi vastaan. Pitkään aikaan hän ei käsittänyt tätä. Hänestä näytti mahdolliselta ainoastaan se selitys, että »loukatun ja fantastisen naisen» ylpeys saattaa tämän siinä määrin pois suunniltaan, että hänestä on mieluisampaa saada kerran osoittaa halveksumistaan antamalla kieltävä vastaus, kuin ainaiseksi vakiinnuttaa asemansa ja kohota saavuttamattomaan suuruuteen. Kaikkein pahinta oli se, että Nastasja Filippovnalla oli aivan peloittava yliote. Etujaan hän ei myöskään tavoitellut, ei edes antanut suurienkaan etujen lumota itseään, ja vaikka hän olikin ottanut vastaan hänelle tarjotut mukavuudet, niin hän kuitenkin eli hyvin vaatimattomasti eikä koonnut näinä viitenä vuotena juuri mitään säästöjä. Afanasi Ivanovitš rohkeni turvautua hyvin viekkaaseen keinoon katkaistakseen kahleensa: huomaamatta ja taitavasti hän alkoi ovelien apurien myötävaikutuksella houkutella Nastasja Filippovnaa mitä ihanteellisimmilla syöteillä; mutta nämä ihmishahmossa esiintyvät ihannekuvat: ruhtinaat, husaarit, lähetystösihteerit, runoilijat, romaaninkirjoittajat, vieläpä sosialistitkin, kaikki ne menivät tekemättä kerrassaan mitään vaikutusta Nastasja Filippovnaan, aivan kuin hänellä olisi ollut sydämen sijalla kivi ja niinkuin hänen tunteensa olisivat ainaiseksi kuihtuneet ja kuolleet. Hän eleli enimmäkseen yksinäisyydessä, luki, opiskelikin, piti musiikista. Tuttuja hänellä oli vähän; hänen tuttavapiiriinsä kuului enimmäkseen joitakin köyhiä ja naurettavia virkamiesten rouvia, hän tunsi myös pari näyttelijätärtä, vanhoja ämmiä, piti hyvin paljon erään kunnianarvoisen opettajan suuresta perheestä ja tässä perheessä pidettiin myös paljon hänestä ja nähtiin hänet mieluisasti vieraana. Varsin usein kokoontui hänen luokseen iltaisin viisi tai kuusi tuttua, ei enempää. Totski kävi hänen luonaan hyvin usein ja säntillisesti. Viime aikoina oli kenraali Jepantšin päässyt Nastasja Filippovnan tuttavuuteen, vaikkakaan ei aivan helposti. Samaan aikaan tutustui häneen aivan helposti ja vaikeuksitta myös eräs nuori virkamies, nimeltä Ferdyštšenko, hyvin säädytön ja töhryinen veijari, joka pyysi käydä iloisesta miehestä ja joka ryypiskeli. Tuttu oli myös muudan nuori ja omituinen mies, nimeltä Ptitsyn, vaatimaton, säntillinen ja kiiltäväasuinen, joka oli kurjista oloista peräisin ja nyt oli koronkiskuri. Viimein oli tutustunut myös Gavrila Ardalionovitš... Lopputulokseksi tuli, että Nastasja Filippovna sai omituisen maineen: kaikki tunsivat hänen kauneutensa, mutta eivät mitään muuta; ei kukaan voinut kehua millään, ei kukaan voinut kertoa mitään. Tämmöinen maine, hänen sivistyksensä, hieno esiintymistapansa, älykkyytensä, kaikki tämä sai Afanasi Ivanovitšin lopullisesti ryhtymään erääseen suunnitelmaan. Tästä juuri alkaakin se ajankohta, jolloin tähän juttuun tuli ottamaan niin tehokkaasti ja harvinaisella tavalla osaa itse kenraali Jepantšin.
Kun Totski niin rakastettavasi kääntyi hänen puoleensa pyytäen ystävänä neuvoa yhtä hänen tyttäristään tarkoittaen, niin Totski samalla mitä jaloimmalla tavalla teki aivan täydellisiä ja avomielisiä tunnustuksia. Hän ilmoitti päättäneensä nyt, ettei hän karta kerrassaan mitään keinoja saadakseen takaisin vapautensa; ettei hän rauhoittuisi, vaikka Nastasja Filippovna itse ilmoittaisi hänelle jättävänsä hänet vastedes kokonaan rauhaan; etteivät hänelle riitä sanat, vaan että hän tarvitsee aivan täydet takeet. He neuvottelivat ja päättivät toimia yksissä tuumin. Ensin päätettiin koettaa kaikkein lievimpiä keinoja ja kosketella niin sanoaksemme vain »sydämen jaloja kieliä». He saapuivat molemmat yhdessä Nastasja Filippovnan luo, ja Totski alkoi suoraan siitä, että ilmoitti hänelle asemansa olevan sietämättömän kauhean; hän syytti itseään kaikesta; sanoi avoimesti, ettei voi katua sitä, mitä oli aikaisemmin hänelle tehnyt, koska on piintynyt hekumoitsija eikä kykene hillitsemään itseään, mutta nyt hän tahtoo mennä naimisiin ja koko tämän erittäin sopivan ja ylhäisen avioliiton kohtalo on Nastasja Filippovnan käsissä; sanalla sanoen, että hän panee koko toivonsa tämän jaloon sydämeen. Sitten kenraali Jepantšin alkoi puhua isänä ja puhui järkevästi, vältti liikuttavia seikkoja, mainitsi vain täydelleen tunnustavansa hänen oikeutensa päättää Afanasi Ivanovitšin kohtalosta, kehaisi taitavasti omaa nöyryyttään viittaamalla siihen, että hänen tyttärensä ja kenties hänen kahden muunkin tyttärensä kohtalo nyt riippuu Nastasja Filippovnan päätöksestä. Nastasja Filippovnan kysymykseen, mitä häneltä sitten oikeastaan tahdotaan, vastasi Totski tunnustaen hänelle entisellä aivan avomielisellä suoruudella olleensa niin pelästynyt jo viiden vuoden ajan, ettei voi vielä nytkään täydelleen rauhoittua, ennenkuin Nastasja Filippovna itse menee jonkun kanssa naimisiin. Hän lisäsi heti, että tämä pyyntö hänen puoleltaan tietysti olisi aivan järjetön, jollei hänellä olisi eräitä perusteita siihen. Hän oli sangen hyvin huomannut ja saanut varmasti tietää, että eräs hyvää sukua oleva ja hyvin arvossapidetyssä perheessä asuva nuori mies, nimittäin Gavrila Ardalionovitš Ivolgin, jonka Nastasja Filippovna tuntee ja on ottanut vastaan kodissaan, on jo kauan intohimoisesti rakastanut häntä ja olisi tietysti valmis antamaan puolet elämästään, kun vain saisi toiveita siitä, että voittaa hänen myötätuntonsa. Nämä tunnustukset oli Gavrila Ardalionovitš itse tehnyt hänelle, Afanasi Ivanovitšille, jo kauan sitten ystävänä ja vilpittömin, nuorin sydämin, ja tämän on jo kauan tietänyt myös Ivan Fjodorovitš, joka on nuoren miehen hyväntekijä. Lopuksi, jollei vain hän, Afanasi Ivanovitš, ole erehtynyt, on nuoren miehen lemmentunne jo kauan ollut myös itse Nastasja Filippovnan tiedossa, ja olipa hänestä näyttänyt siltä, että Nastasja Filippovna tuntee myötämielisyyttä tätä lempeä kohtaan. Tietysti hänen, Afanasi Ivanovitšin, on vaikeampi kuin kenenkään muun puhua tästä. Mutta jos Nastasja Filippovna tahtoisi uskoa hänessä, Totskissa, olevan paitsi itsekkyyttä ja halua järjestää oma kohtalonsa myös edes hitusen hyvänsuontia häntä kohtaan, niin hän ymmärtäisi, että Totskin on jo pitkät ajat ollut outoa ja raskastakin nähdä hänen yksinäisyyttään; että tässä oli vain epämääräistä pimeyttä, täydellistä epäuskoa elämän uudistukseen, vaikka niin ihana uusi elämä voisi herätä rakkaudessa ja perheessä ja elämä näin saisi uuden päämäärän; että tässä menivät hukkaan lahjat, kenties loistavatkin; että tämä oli vapaaehtoista oman kaihonsa vaalimista, sanalla sanoen, eräänlaista romantiikkaakin, joka ei ollut Nastasja Filippovnan terveen järjen eikä hänen jalon sydämensä arvoista. Toistettuaan vielä kerran, että hänen oli vaikeampi puhua kuin muiden, hän lausui lopuksi, ettei hän saata olla toivomatta, että Nastasja Filippovna ei vastaa hänelle halveksumisella, jos hän lausuu julki vilpittömästi haluavansa turvata Nastasja Filippovnan kohtalon tulevaisuudessa ja tarjoaa hänelle seitsemänkymmenenviidentuhannen ruplan suuruisen rahasumman. Hän lisäsi selitykseksi, että tämä rahamäärä joka tapauksessa jo on hänen testamentissaan määrätty Nastasja Filippovnalle; sanalla sanoen, ettei tässä ole ollenkaan kysymys minkäänlaisesta korvauksesta... ja että, loppujen lopuksi, miksikä ei voisi hänessä otaksua ja antaa anteeksi inhimillistä pyrkimystä saada edes jollakin tavoin keventää omaatuntoaan j.n.e., j.n.e., kaikkea semmoista, mitä tämmöisissä tapauksissa tämmöisestä asiasta puhutaan. Afanasi Ivanovitš puhui kauan ja kaunopuheisesti, lisäten, niin sanoaksemme ohimennen, sen varsin mielenkiintoisen tiedon, että näistä seitsemästäkymmenestäviidestätuhannesta hän nyt mainitsi ensimmäisen kerran ja että niistä ei ollut tietänyt edes itse Ivan Fjodorovitš, joka istuu tuossa; sanalla sanoen, ei tiedä kukaan.
Nastasja Filippovnan vastaus sai ystävykset hämmästymään.
Hänessä ei ollut havaittavissa pienintäkään jälkeä entisestä ivallisuudesta, entisestä vihasta ja vastenmielisyydestä, entisestä naurunhohotuksesta, jonka pelkkä muisto oli aina saanut kylmät väreet kulkemaan pitkin Totskin selkää, vaan päinvastoin hän näytti ilostuvan siitä, että saa lopultakin puhua jonkun kanssa avomielisesti ja ystävänä. Hän tunnusti tahtoneensa itse jo kauan sitten pyytää kaikessa ystävyydessä neuvoa ja että vain ylpeys oli sen estänyt, mutta nyt, kun jää oli murrettu, ei mikään voinut olla sen parempaa. Ensin surumielisesti hymyillen, mutta sitten iloisesti ja reippaasti nauraen hän tunnusti, ettei entistä myrskyä missään tapauksessa voinut olla olemassakaan; että hän jo ammoin oli osittain muuttanut mielipidettään asioista, ja vaikka hänen sydämensä ei ollutkaan muuttunut, niin hänen kuitenkin oli pakko hyvin suuressa määrässä ottaa huomioon tapahtuneet tosiasiat; mikä oli tehty, se oli tehty, mikä oli mennyttä, se oli mennyttä, niin että hänestä oli suorastaan omituista, että Afanasi Ivanovitš yhä edelleen oli niin pelästynyt. Sitten hän kääntyi Ivan Fjodorovitšin puoleen ja lausui hyvin kunnioittavan näköisenä, että hän oli jo kauan sitten kuullut sangen paljon tämän tyttäristä ja jo kauan sitten alkanut heitä syvästi ja vilpittömästi kunnioittaa. Jo pelkkä ajatuskin, että hän voisi jollakin tavoin olla heille hyödyksi, tuntui tekevän hänet onnelliseksi ja ylpeäksi. Totta oli, että hänen olonsa nyt oli raskasta ja ikävää, hyvin ikävää; Afanasi Ivanovitš oli arvannut hänen unelmansa; hän olisi tahtonut herätä uuteen elämään, joskaan ei rakkaudessa, niin perheessä, uusi päämäärä edessään; mutta Gavrila Ardalionovitšista hän tuskin saattoi sanoa mitään. Totta näytti olevan, että nuorukainen rakasti häntä; hän tuntee, että voisi itsekin puolestaan pitää hänestä, jos voisi uskoa hänen kiintymyksensä lujuuteen; mutta mies on sangen nuori, joskin vilpitön; ratkaisu on vaikea. Enimmän häntä muutoin miellyttää se, että nuori mies tekee työtä, puuhaa ja yksin ylläpitää koko perheen. Hän on kuullut, että nuorukainen on tarmokas, ylpeä, tahtoo edistyä, tahtoo menestyä. Oli myös kuullut, että Nina Aleksandrovna Ivolgina, Gavrila Ardalionovitšin äiti, on erinomainen ja mitä suurimmassa määrässä kunnioitettava nainen; että nuoren miehen sisar, Varvara Ardalionovna, on hyvin huomattava ja tarmokas tyttö; hän oli kuullut tästä paljon Ptitsyniltä. Oli kuullut, että he kantavat lannistumatta onnettomuutensa; hän tahtoisi hyvin mielellään tutustua heihin, mutta siinäkin on kysymys, ottavatko he mielellään hänet vastaan perheeseensä. Yleensä hän ei sano mitään tuon avioliiton mahdollisuutta vastaan, mutta sitä pitää vielä tarkoin ajatella; hän toivoisi, ettei häntä pakotettaisi pitämään kiirettä. Seitsemäänkymmeneenviiteentuhanteen ruplaan nähden taas oli Afanasij Ivanovitš turhaan kiusannut itseään sillä, että piti niistä puhumista niin vaikeana. Hän ymmärtää kyllä itsekin rahojen arvon ja ottaa tietysti ne vastaan. Hän kiittää Afanasij Ivanovitšia hienotunteisuudesta, siitä, ettei tämä ollut puhunut tästä edes kenraalillekaan, Gavrila Ardalionovitšista puhumattakaan, mutta mikä oikeassaan esti tätäkään saamasta tietoa asiasta jo ennakolta? Ei hänellä ollut syytä hävetä näitä rahoja tullessaan heidän perheensä jäseneksi. Missään tapauksessa hän ei aio pyytää keneltäkään mitään anteeksi ja tahtoo, että kaikki sen tietäisivät. Hän ei mene naimisiin Gavrila Ardalionovitšin kanssa, ennenkuin on tullut vakuutetuksi, ettei tällä eikä hänen perheellään ole mitään salattuja ajatuksia häneen nähden. Missään tapauksessa hän ei katso olevansa mitenkään syyllinen, ja parasta on Gavrila Ardalionovitšin tietää, mille pohjalle hänen elämänsä kaikkina näinä viitenä vuotena Pietarissa on rakentunut, missä suhteissa hän on ollut Afanasi Ivanovitšiin ja paljonko hän on säästänyt kokoon varoja. Ja lopuksi, jos hän nyt ottaakin rahat vastaan, niin hän ei ollenkaan ota niitä maksuksi neitsyytensä häpäisemisestä, johon hän ei ole syypää, vaan yksinkertaisesti korvaukseksi kohtalonsa turmelemisesta.
Lopulta hän niin lämpeni ja kiihtyi esittäessään kaikkea tätä (mikä muuten oli niin luonnollista), että kenraali Jepantšin oli hyvin tyytyväinen ja piti asiaa loppuun suoritettuna; mutta Totski, joka oli kerta kaikkiaan pelästynyt, ei nytkään täydelleen uskonut, vaan pelkäsi kauan, että tässä kenties kuitenkin oli käärme kukkasten alla. Neuvottelut kuitenkin alkoivat; se kohta, johon molempien ystävien koko viekas sotaliike perustui, nimittäin Nastasja Filippovnan mahdollinen mielistyminen Ganjaan, alkoi vähitellen selvitä ja toteutua, niin että Totskikin alkoi toisinaan uskoa menestyksen mahdolliseksi. Sillävälin oli Nastasja Filippovna puhunut asiat selviksi Ganjan kanssa: sanoja siinä lausuttiin varsin vähän, aivan kuin hänen siveellisyytensä olisi tämmöisestä kärsinyt. Kuitenkin hän hyväksyi ja salli, että Ganja häntä rakasti, mutta selitti tiukasti, ettei hän tahdo millään tavoin antaa rajoittaa vapauttaan; että hän aivan häihin asti (jos häät tulevat kysymykseen) pidättää itselleen oikeuden sanoa: »ei», vaikkapa aivan viime hetkellä; aivan samanlaisen oikeuden hän myöntää myös Ganjalle. Pian sai Ganja varmasti tietää avuliaitten henkilöitten toimesta, että koko hänen perheensä vastenmielisyys tätä avioliittoa vastaan ja myös persoonallisesti Nastasja Filippovnaa kohtaan, mikä vastenmielisyys oli tullut ilmi perhekohtauksissa, jo oli hyvin tarkoin Nastasja Filippovnan tiedossa; Nastasja Filippovna itse ei puhunut hänelle tästä mitään, vaikka hän odotti sitä joka päivä. Muutoin voisi kertoa vielä paljonkin niistä jutuista ja asianhaaroista, jotka syntyivät tämän kosinnan ja näitten neuvottelujen johdosta; mutta me olemme jo muutenkin ehättäneet kertomuksessamme edelle, varsinkin kun muutamat näistä asianhaaroista tunnettiin vasta perin epämääräisinä huhuina. Esimerkiksi, että Totski muka oli jostakin saanut tietää Nastasja Filippovnan asettuneen jonkinmoisiin epämääräisiin ja kaikille tuntemattomiin suhteisiin Jepantšinin neitien kanssa, — mikä oli aivan epätodennäköinen huhu. Sen sijaan Totski pakostakin uskoi toista huhua ja pelkäsi sitä kuin painajaista: hän oli kuullut varmalta taholta Nastasja Filippovnan muka erittäin hyvin tietävän, että Ganja nai ainoastaan rahojen tähden, että Ganjalla on musta, ahne, kärsimätön, kateellinen ja äärettömän, aivan suhteettoman itserakas sielu; että vaikka Ganja tosiaankin oli aikaisemmin intohimoisesti pyrkinyt voittamaan itselleen Nastasja Filippovnan, niin hän, silloin kun molemmat ystävät päättivät käyttää tätä kummaltakin puolen alkanutta intohimoa omaksi hyödykseen ja ostaa Ganjan ”myymällä hänelle Nastasja Filippovnan lailliseksi aviovaimoksi, oli alkanut vihata häntä kuin pahaa henkeään. Hänen sydämessään olivat muka intohimo ja viha omituisesti yhtyneet, ja vaikka hän lopulta, tuskallisten empimisten jälkeen, olikin suostunut menemään naimisiin »huonon naisen» kanssa, niin hän itse puolestaan oli sydämessään vannonut katkerasti kostavansa tälle tämän ja »pimittävänsä» hänet sitten, kuten hän muka itse oli lausunut. Kaiken tämän kuulemma Nastasja Filippovna tiesi ja valmisteli salaisuudessa jotakin. Totski oli alkanut niin kovasti pelätä, että oli lakannut kertomasta Jepantšinillekin levottomuudestaan; mutta oli hetkiä, jolloin hän heikkona miehenä sai uutta rohkeutta ja nopeasti reipastui mieleltään: hän tuli esimerkiksi tavattoman rohkealle mielelle, kun Nastasja Filippovna lopulta lupasi molemmille ystäville, että sanoo syntymäpäivänsä iltana viimeisen sanansa. Sen sijaan kaikkein kummallisin ja kaikkein uskomattomin huhu, joka koski itse kunnioitettua Ivan Fjodorovitšia, osoittautui, paha kyllä, yhä enemmän ja enemmän todeksi.
Tässä näytti ensi silmäyksellä kaikki kerrassaan hassutukselta. Vaikeata oli uskoa, että muka Ivan Fjodorovitš vanhoilla päivillään ja kunnianarvoisessa iässään, perin älykkäänä miehenä ja elämää hyvin tuntevana j.n.e., j.n.e., itse olisi ihastunut Nastasja Filippovnaan, — vieläpä niin, muka siinä määrin, että tämä oikku oli miltei intohimon kaltainen. Mitä hän tässä tapauksessa toivoi, — sitä on vaikea kuvitellakin; kenties hän toivoi jopa itse Ganjankin myötävaikutusta. Ainakin Totski epäili jotakin tämäntapaista, epäili että oli olemassa kenraalin ja Ganjan välillä jokin melkein sanaton sopimus, joka perustui keskinäiseen ymmärtämykseen. Muutenhan on tunnettua, että mies, joka on liiaksi joutunut intohimon valtaan, varsinkin jos hän on jo ikämies, tulee aivan sokeaksi ja on valmis uskomaan toiveita olevan siinäkin, missä niitä ei ensinkään ole! Eikä siinä kyllin, vaan hän menettää arvostelukykynsä ja toimii niinkuin tyhmä lapsi, vaikka muuten olisi miten viisas tahansa. Tiedettiin kenraalin varanneen puolestaan Nastasja Filippovnan syntymäpäiväksi tälle lahjaksi ihmeteltävän ihanan helmen, joka oli maksanut hirveän paljon rahaa, ja tämä lahja kiinnitti suuresti hänen mieltään, vaikka hän tiesikin, että Nastasja Filippovna oli omaa voittoa pyytämätön nainen. Nastasja Filippovnan syntymäpäivän edellisenä päivänä hän oli kuin kuumeessa, vaikka osasikin sen ovelasti salata. Juuri tuosta helmestäpä oli kenraali Jepantšinin rouva saanut kuulla. Tosin Jelizaveta Prokofjevna oli jo kauan sitten alkanut huomata, miten huikentelevainen hänen puolisonsa oli, ja osittain hän oli jo tottunut siihen; mutta mahdotontahan oli jättää tämmöinen tilaisuus käyttämättä: huhu helmestä kiinnosti häntä tavattomasti. Kenraali oli oikeissa ajoin saanut tästä selvän: jo edellisenä iltana oli tullut sanotuksi joitakin sanoja; hän aavisti perinpohjaisen selvittelyn olevan tulossa ja pelkäsi sitä. Siksipä sinä aamuna, josta kertomuksemme alkoi, hänen ei ollenkaan tehnyt mielensä mennä aamiaiselle perheensä piiriin. Jo ennen ruhtinaan tuloa hän oli päättänyt syyttää virkatehtäviään ja olla tulematta aamiaispöytään. Tämmöinen tulematta oleminen merkitsi kenraalin puolelta toisinaan yksinkertaisesti livistämistä. Hän tahtoi saada edes tämän yhden päivän ja ennen kaikkea sen illan käytettäväkseen ilman ikävyyksiä. Ja yht'äkkiä oli ruhtinas tullut mitä otollisimpaan aikaan. »Aivan kuin Jumalan lähettämänä!» ajatteli kenraali itsekseen astuessaan sisälle puolisonsa luokse.
V.
Kenraalinrouva piti tarkoin kiinni syntyperästään. Miltä tuntuikaan hänestä, kun hän suoraan ja ilman valmisteluja sai kuulla, että tuo ruhtinas Myškin, sukunsa viimeinen, josta hän jo oli kuullut yhtä ja toista, ei ollut muuta kuin surkea idiootti ja miltei kerjäläinen sekä otti vastaan köyhänapua. Kenraali tahtoi nimenomaan esittää asian vaikuttavalla tavalla saadakseen heti vireille mielenkiinnon, johtaakseen sen johonkin uuteen suuntaan.
Tärkeissä tilanteissa oli kenraalinrouvalla tapana kovasti pullistaa silmiään, hän asettui tällöin hieman takanojoon ja katseli epämääräisesti eteensä puhumatta sanaakaan. Hän oli kookas ihminen, saman ikäinen kuin miehensä, hänen tummassa tukassaan oli paljon harmaita hiuksia, mutta se oli vielä tuuhea, hänen nenänsä oli hieman kyömyinen, hän oli laihanpuoleinen, posket olivat keltaiset ja kuopalla, huulet ohuet ja sisäänpainuneet. Hänen otsansa oli korkea, mutta kapea; harmaissa, jokseenkin suurissa silmissä oli toisinaan aivan odottamaton ilme. Aikoinaan hänellä oli ollut se heikkous, että hän oli uskonut katseensa olevan tavattoman vaikuttavan; tämä vakaumus oli jäänyt häneen edelleenkin.
— Ottaa vastaan? Te sanotte, että ottaa vastaan hänet, nyt, heti paikalla? — ja kenraalinrouva pullisti parhaansa mukaan silmänsä katsellen edessään hätäilevää Ivan Fjodorovitšia.
— Oi, siihen ei tarvita mitään menoja eikä mutkia, jos vain sinä, ystäväni, näet hyväksi ottaa hänet puheillesi, — kiiruhti kenraali selittämään.— Hän on täysi lapsi ja niin säälittäväkin; hän saa väliin joitakin taudinkohtauksia; on juuri tullut Sveitsistä, suoraa päätä rautatievaunusta, on omituisesti puettu, saksalaiseen tapaan, kaiken lisäksi hänellä ei ole kopeekkaakaan, hän sananmukaisesti miltei itkee. Minä lahjoitin hänelle viisikolmatta ruplaa ja koetan jollakin tavoin hankkia hänelle jonkinmoisen kirjurin paikan kansliassamme. Teitä, mesdames, pyydän syöttämään häntä, sillä luullakseni hänen on nälkäkin...
— Te saatatte minut ihmettelemään, — jatkoi kenraalinrouva entiseen tapaan. — Hänellä on nälkä ja taudinkohtauksia. Mitä kohtauksia?
— Oi, eivät ne uudistu niin usein, ja sitäpaitsi hän on melkein kuin lapsi, muuten kyllä sivistynyt. Teitä, mesdames, — hän kääntyi tyttäriensä puoleen — minä pyytäisin kuulustelemaan häntä, onhan joka tapauksessa hyvä tietää, mihin hän pystyy.
— Kuu-lus-te-le-maan? — sanoi kenraalinrouva venyttäen ja alkoi perin hämmästyneenä taas mulkoilla silmillään vuoroin tyttäriinsä, vuoroin mieheensä.
— Ah, ystäväni, älä nyt käsitä sillä tavoin... muutoin tee niinkuin tahdot; minun tarkoitukseni oli olla häntä kohtaan ystävällinen ja tuoda hänet meille, sillä se on miltei hyvä työ.
— Tuoda meille? Sveitsistä?
— Ei Sveitsi tässä mitään haittaa; mutta tee muuten miten tahdot, sanon sen vielä kerran. Siksihän minä vain, kun hänellä on sama sukunimi ja hän kenties on sukulainenkin, ja toiseksi hänellä ei ole mihin päänsä kallistaisi. Luulinpa sinulle olevan jossakin määrässä mielenkiintoistakin tämän, kun hän kuitenkin on meidän perhettämme.
— Tietysti, maman, jos hänen kanssaan kerran ei tarvitse kursailla; sitäpaitsi hän on matkan jälkeen nälissään, miksi emme häntä syöttäisi, jos hän ei tiedä minne päänsä kallistaisi? — sanoi vanhin tytär Aleksandra.
— Ja lisäksi hän on täydellinen lapsi, hänen kanssaan voi ruveta sokkosille.
— Sokkosille? Millä tavoin?
— Ah, maman, lakatkaa jo teeskentelemästä, olkaa hyvä, — keskeytti Aglaja harmistuneena.
Keskimmäinen tytär, Adelaida, joka oli herkkä nauramaan, ei voinut olla purskahtamatta nauruun.
— Kutsukaa hänet tänne, papa, maman suostuu siihen, — päätti Aglaja. Kenraali soitti ja käski kutsumaan ruhtinaan.
— Mutta sillä ehdolla, että ehdottomasti sidotaan lautasliina hänen kaulaansa, kun hän istuutuu pöytään, — päätti kenraalitar. — Kutsukaa Fjodor tai Mavr... seisokoon hänen takanaan ja pitäköön huolta hänestä, kun hän syö. Onko hän edes rauhallinen kohtauksien aikana? Eikö hän tee eleitä?
— Päinvastoin, hän on erittäin hyvin kasvatettu ja hänellä on sievä käytöstapa. Hiukan liian kansanomainen hän on välisti... Mutta tuossahan hän onkin itse! Kas niin, saan esittää, viimeinen ruhtinas Myškinien sukua, saman sukunimen kantaja kuin te ja kenties sukulainenkin, ottakaa huostaanne, pitäkää hyvänä. Täällä menevät aivan heti aamiaiselle, ruhtinas, niin että tehkää se kunnia... Mutta minä, suokaa anteeksi, olen jo myöhästynyt, minulla on kiire...
— Tiedetäänhän se, mihin teillä on kiire, — lausui kenraalitar arvokkaasti.
— Kiire on, kiire on, ystäväni, olen myöhästynyt! Antakaahan hänelle albuminne, mesdames, hän voi kirjoittaa teille niihin, on kerrassaan harvinaista, millainen kaunokirjoittaja hän on! Kyky kerrassaan; tuolla minun puolellani hän piirsi vanhanaikuisilla kirjaimilla: »Igumeni Pafnuti allekirjoitti tämän»... No, näkemiin.
— Pafnuti? Igumeni? Odottakaahan, odottakaa, minne te olette menossa ja mikä Pafnuti se on? — huusi kenraalitar tiukasti ja vihaisena, melkeinpä levottomana pois rientävälle puolisolleen.
— Niin, niin, ystäväni, muinoin oli sellainen igumeni... minä kiiruhdan kreivin luo, hän on jo pitkän aikaa odottanut, ja tärkeintä on, että hän itse määräsi ajan... Ruhtinas, näkemiin!
Kenraali poistui nopein askelin.
— Kyllä minä tiedän, minkä kreivin luokse! — lausui Lizaveta Prokofjevna terävästi ja loi äreästi silmänsä ruhtinaaseen. — Miten se taas olikaan! — alkoi hän puhua ylenkatseellisesti ja harmistuneena muistellen. — No, kuinka se oli! Ah, niin: mikä ihmeen igumeni?
— Maman, — alkoi Aleksandra, ja Aglaja ihan polkaisi jalkaa.
— Älkää sotkeko minua, Aleksandra Ivanovna, — sanoa pöläytti hänelle kenraalitar, — minäkin tahdon tietää. Istuutukaa tähän, ruhtinas, tähän nojatuoliin, vastapäätä, ei, tänne, auringon puolelle, siirtykää lähemmäksi valoa, että voisin nähdä. No, mikä igumeni se oikein on?
— Igumeni Pafnuti, — vastasi ruhtinas huomaavaisesti ja vakavasti.
— Pafnuti? Se on mielenkiintoista; no, mitäs hänestä?
Kenraalitar kyseli kärsimättömästi, nopeasti, terävästi, kääntämättä katsettaan pois ruhtinaasta. Ja ruhtinaan vastatessa hän nyökäytti päätään joka sanan jälkeen.
Igumeni Pafnuti, neljänneltätoista vuosisadalta, — alkoi ruhtinas, — hän hallitsi Volgan varrella olevaa aavikkoa, nykyisessä Kostroman kuvernementissä. Oli tunnettu pyhästä elämästään, kävi Ordassa, auttoi silloisten asiain järjestelyssä ja allekirjoitti erään kirjelmän, ja valokuvan tästä jäljennöksestä olen minä nähnyt. Minua miellytti käsiala ja minä opin sen. Kun kenraali äsken tahtoi nähdä, miten minä kirjoitan, määrätäkseen minulle paikan, niin minä kirjoitin muutamia lauseita erilaisilla kirjoitustyyleillä ja muun muassa: »Igumeni Pafnuti allekirjoitti tämän» igumeni Pafnutin omalla käsialalla. Se miellytti suuresti kenraalia, niinpä hän sen nyt muistikin.
— Aglaja, — sanoi kenraalitar, — paina mieleesi: Pafnuti, tai kirjoita mieluummin muistiin, muuten minä sen taas unohdan. Luulin muuten, että tulee mielenkiintoisempaa. Missä tämä allekirjoitus sitten on?
— Jäi luullakseni kenraalin työhuoneen pöydälle.
— Lähettäkää heti tuomaan se tänne.
— Minä kirjoitan teille mieluummin uudelleen, jos haluatte.
— Tietysti, maman, — sanoi Aleksandra, — mutta nyt olisi parasta syödä aamiainen; meillä on nälkä.
— Niinpä niin, — päätti kenraalitar. — Mennään, ruhtinas; onko teillä hyvin nälkä?
— Kyllä, nyt tuli hyvin nälkä, ja minä olen teille hyvin kiitollinen.
— Se on oikein hyvä, että te olette kohtelias, ja minä huomaan, ettette te ensinkään ole niin... kummallinen mies, kuin miksi teidät kuvattiin. Menkäämme. Istuutukaa tähän näin, vastapäätä minua, — puuhaili hän opastaen ruhtinasta paikalleen, kun oli tultu ruokasaliin, — minä tahdon katsella teitä. Aleksandra, Adelaida, tarjotkaa ruhtinaalle. Eikö totta, että hän ei ole ensinkään niin... sairas? Kenties ei tarvitse lautasliinaakaan... Onko teille, ruhtinas, tavallisesti ripustettu lautasliina kaulaan syödessänne?
— Ennen maailmassa, kun olin seitsemän vuoden ikäinen, luullakseni ripustettiin, mutta nyt minä tavallisesti panen syödessäni lautasliinan polvilleni.
— Niin onkin tehtävä. Entä kohtaukset?
— Kohtaukset? — sanoi ruhtinas hieman hämmästyen. — Kohtauksia sattuu minulle nyt jokseenkin harvoin. En muuten tiedä; sanotaan, että täkäläinen ilmasto tulee olemaan minulle vahingollinen.
— Hän puhuu hyvin, — huomautti kenraalitar kääntyen tyttäriensä puoleen ja nyökytellen edelleen päätään ruhtinaan jokaisen sanan jälkeen, — en minä semmoista odottanutkaan. Kaikki on siis lorua ja valetta, kuten tavallisesti. Syökää, ruhtinas, ja kertokaa: missä te olette syntynyt, missä kasvatettu? Minä tahdon tietää kaikki; te herätätte minussa tavatonta mielenkiintoa.
Ruhtinas kiitti ja syödessään hyvällä ruokahalulla hän alkoi uudelleen kertoa kaikkea sitä, mistä hän oli jo moneen kertaan saanut puhua tänä aamuna. Kenraalitar tuli yhä tyytyväisemmäksi. Neiditkin kuuntelivat jokseenkin tarkkaavaisesti. Tutkittiin sukujuuria; kävi selville, että ruhtinas tunsi sukuluettelonsa varsin hyvin; mutta miten tarkasteltiinkaan, niin osoittautui, että hän ja kenraalitar eivät juuri mitenkään olleet sukua toisilleen. Isoisien ja isoäitien kesken olisi kenties voinut vielä löytää kaukaista sukulaisuutta. Tämä kuiva aineisto miellytti erityisesti kenraalitarta, joka ei juuri milloinkaan saanut tilaisuutta puhua sukuluettelostaan, niin suuresti kuin hän sitä halusikin, niin että hän nousi pöydästä mieli innostuneena.
— Menkäämme kaikki meidän kokoushuoneeseemme, — sanoi hän, — sinne tuodaan kahvia. Meillä on sellainen yhteinen huone, — kääntyi hän ruhtinaan puoleen viedessään häntä pois,— yksinkertaisesti minun pieni vierashuoneeni, jonne me yksin jääneinä kokoonnumme ja jokainen tekee omia töitään: Aleksandra, tämä minun vanhin tyttäreni, soittaa pianoa tai lukee tai ompelee; Adelaida maalaa maisemia ja muotokuvia (eikä koskaan saa mitään valmiiksi), Aglaja istuu tekemättä mitään. Minullakin työ takertelee: en saa mitään aikaan. No, nyt ollaankin perillä; käykää istumaan, ruhtinas, tänne, kamiinan luo, ja kertokaa. Minä tahdon tietää, millä tavoin te kerrotte jotakin. Minä tahdon saada täyden varmuuden, ja kun tapaan ruhtinatar Bjelokonskajan, vanhan ämmän, niin kerron hänelle teistä kaikki. Minä tahdon, että te herättäisitte myös heissä kaikissa mielenkiintoa. No, puhukaa.
— Maman, noinhan on hyvin kummallista kertoa, — huomautti Adelaida, joka tällävälin oli korjannut maalausjalustaansa, ottanut esille siveltimet ja värilautasen ja alkanut vaskipiirroksen mukaan kopioida jo kauan sitten aloittamaansa maisemaa. Aleksandra ja Aglaja istuutuivat yhdessä pienelle sohvalle, panivat kätensä ristiin a valmistautuivat kuuntelemaan keskustelua. Ruhtinas huomasi, että häneen kaikilta puolilta kohdistettiin erikoista huomiota.
— Minä en kertoisi mitään, jos minua noin käskettäisiin, — huomautti Aglaja.
— Miksi? Mitä omituista tässä on? Miksi hän ei kertoisi? Onhan kieli suussa. Minä tahdon tietää, miten hän osaa kertoa. No, mitä hyvänsä. Kertokaa, miten Sveitsi teitä miellytti, ensimmäinen vaikutelma. Saattepa nähdä, hän alkaa nyt heti ja alkaa oivallisesti.
— Vaikutelma oli voimakas... — alkoi ruhtinas.
— Näettekö nyt,—puuttui puheeseen kärsimätön Lizaveta Prokofjevna kääntyen tyttäriinsä, — alkoihan hän.
— Antakaahan hänen edes puhua, maman, — keskeytti hänet Aleksandra. — Tämä ruhtinas kenties onkin suuri veijari eikä ollenkaan idiootti, — kuiskasi hän Aglajalle.
— Aivan varmaan se on niin, olen huomannut sen jo pitkän aikaa, — vastasi Aglaja. — Onpa alhaista hänen puoleltaan näytellä tuollaista osaa. Mitä hän tarkoittaa, tahtooko hän tällä voittaa jotakin?
— Ensimmäinen vaikutelma oli hyvin voimakas, — toisti ruhtinas. — Kun minut vietiin Venäjältä Saksan eri kaupunkien kautta, niin minä vain katselin äänettömänä enkä, muistan sen, edes kysellyt mitään. Tämä tapahtui sen jälkeen kuin minulla oli ollut joukko ankaria ja kiusallisia taudinkohtauksia, ja aina, kun tautini paheni ja kohtaukset toistuivat useita kertoja perätysten, minä jouduin täydelliseen tylsistymisen tilaan, menetin kokonaan muistini, ja vaikka järki toimikin, niin ajatusten loogillinen kulku tuntui katkeavan. Useampaa kuin kahta tai kolmea ajatusta en kyennyt keskenään yhdistämään perätysten. Niin minusta tuntuu. Mutta kun kohtaukset vaimenivat, niin minusta taas tuli sekä terve että vahva, niinkuin nytkin olen. Muistan: minut valtasi sietämätön surumielisyys; ihan teki mieli itkeä; kaiken aikaa ihmettelin ja olin levoton: minuun teki kamalan vaikutuksen se, että tämä kaikki oli vierasta; sen minä ymmärsin. Tuo vieras teki minusta lopun. Täydelleen heräsin tästä synkästä pimeydestä, muistan sen, illalla, Baselissa, kun oltiin tulossa Sveitsiin, ja minut herätti kaupungin torilla olevan aasin huuto. Aasi hämmästytti minua kauheasti ja miellytti jostakin syystä minua tavattomasti, ja samalla kertaa yhtäkkiä kaikki minun päässäni ikäänkuin selvisi.
— Aasi? Tämä on omituista, — huomautti kenraalitar. — Muuten siinä ei oikeastaan olekaan mitään kummallista, joku meistä rakastuu vielä aasiin, — huomautti hän katsoen vihaisesti tyttäriinsä, jotka nauroivat. — Tätä tapahtui jo mytologiassa. Jatkakaa, ruhtinas.
— Siitä saakka minä olen pitänyt hirveän paljon aaseista. Se on ihan jonkinmoista sympatiaa minussa. Minä aloin tiedustella niitä koskevia seikkoja, sillä ennen en ollut niitä nähnyt, ja tulin pian vakuutetuksi, että se on perin hyödyllinen eläin, työtä tekevä, vahva, kärsivällinen, halpa, kestävä; ja tämän aasin takia minua yht'äkkiä alkoi koko Sveitsi miellyttää, niin että entinen surumielisyys haihtui kokonaan.
— Kaikki tämä on hyvin kummallista, mutta aasista voi jättää kertomattakin; siirtykää toiseen asiaan. Mitä sinä kaiken aikaa naureskelet, Aglaja? Ja sinä, Adelaida? Ruhtinas kertoi oivallisesti aasista. Hän on sen itse nähnyt, mutta mitä sinä olet nähnyt? Ethän sinä ole ollut ulkomailla?
— Minä olen nähnyt aasin, maman, — sanoi Adelaida.
— Ja minä olen yhtä kuullutkin, — puuttui puheeseen Aglaja. Kaikki kolme alkoivat taas nauraa. Ruhtinas rupesi nauramaan yhdessä heidän kanssaan.
— Se on hyvin pahasti teidän puoleltanne, — huomautti kenraalitar. — Antakaa heille anteeksi, ruhtinas, he ovat hyväsydämisiä. Minä riitelen alituisesti heidän kanssaan, mutta minä rakastan heitä. He ovat huikentelevaisia, kevytmielisiä, hulluja.
— Miksi niin? — nauroi ruhtinas. — En minäkään heidän sijassaan olisi jättänyt tilaisuutta käyttämättä. Mutta minä pidän sittenkin aasin puolta: aasi on hyvä ja hyödyllinen olento.
— Entä oletteko te hyvä, ruhtinas? Minä kysyn uteliaisuudesta, — kysyi kenraalitar.
Kaikki alkoivat taas nauraa.
— Taaskin tuo kirottu aasi kiertyi tähän mukaan; minä en ensinkään ajatellut sitä! — huudahti kenraalitar. — Uskokaa minua, olkaa niin hyvä, ruhtinas, ei siinä ollut minun puoleltani mitään...
— Viittausta? Oi, uskon sen empimättä!
Ja ruhtinas nauroi nauramistaan.
— On hyvin hyvä, että te nauratte. Minä näen, että te olette mitä hyväsydämisin nuori mies, — sanoi kenraalitar.
— Toisinaan olen paha, — vastasi ruhtinas.
— Mutta minäpä olen hyvä, — pisti kenraalitar odottamatta väliin, — ja jos tahdotte, niin minä olen aina hyvä, ja se on minun ainoa vikani, sillä ei pidä olla aina hyvä. Minä olen hyvin usein vihainen näille tässä ja varsinkin Ivan Fjodorovitšille, mutta se on juuri paha, että minä olen kaikkein enimmän hyvä suuttuessani. Äsken, ennen teidän tuloanne, minä suutuin ja tekeydyin sellaiseksi kuin en mitään ymmärtäisi enkä kykenisi ymmärtämään. Semmoista tapahtuu minulle; olen kuin lapsi. Aglaja antoi minulle opetuksen; kiitos sinulle, Aglaja. Kaikki on muuten roskaa. Minä en vielä ole niin tyhmä kuin miltä näytän ja miksi tyttäret tahtovat minut kuvitella. Minulla on luonnetta enkä minä ole kovin häveliäs. Sanon sen muuten ilman kiukkua. Tule tänne, Aglaja, suutele minua, no... riittää jo hellyyden osoitukset, — huomautti hän, kun Aglaja tunteikkaasti suuteli häntä huulille ja kädelle. — Jatkakaa, ruhtinas. Kenties mieleenne muistuu jotakin mielenkiintoisempaakin kuin aasi.
— Minä en taaskaan ymmärrä, kuinka on mahdollista noin suoraa päätä kertoa, — huomautti Adelaida uudelleen. — Minä joutuisin pakostakin hämilleni.
— Mutta ruhtinaspa ei tule hämilleen, sillä ruhtinas on tavattoman älykäs ja älykkäämpi sinua ainakin kymmenen kertaa, jollei kaksikintoista kertaa. Toivon sinun saavan tuntea sen tämän jälkeen. Osoittakaa se heille, ruhtinas; jatkakaa. Aasin voi todellakin jo lopulta sivuuttaa. No, mitä muuta te näitte ulkomailla, paitsi aasin?
— Olihan puhe aasistakin älykästä, — huomautti Aleksandra. — Ruhtinas kertoi erittäin mielenkiintoisesti taudistaan ja siitä, miten kaikki alkoi häntä miellyttää erään ulkonaisen alkusysäyksen johdosta. Minun mieltäni on aina kiinnittänyt, miten ihmiset tulevat mielipuoliksi ja sitten taas tervehtyvät. Varsinkin jos se tapahtuu yht'äkkiä.
— Eikö totta? Eikö totta? — ehätti kenraalitar sanomaan. — Minä huomaan, että sinäkin olet toisinaan älykäs; no, riittää jo pilantekoa! Luullakseni te puhuitte viimeksi Sveitsin luonnosta, ruhtinas, no!
— Me saavuimme Luzerniin, ja minua kuljetettiin järvellä. Minä tunsin, kuinka kaunis se oli, mutta minun oli samalla hyvin raskasta olla, — sanoi ruhtinas.
— Miksi? — kysyi Aleksandra.
— En ymmärrä. Minun on aina raskasta ja olen levoton, kun katselen tuollaista luontoa ensimmäisen kerran: on hyväkin olla, mutta samalla olen levoton; muuten tuo kaikki tapahtui vielä sairauden aikana.
— Eihän, minun mieleni tekisi kovin nähdä, — sanoi Adelaida. — Enkä minä ymmärrä, milloin me pääsemme ulkomaille. Nähkääs, kahteen vuoteen en ole voinut löytää aihetta tauluun.
»Oon kuvannut jo Idän, Lännen...»
Etsikää minulle, ruhtinas, maalauksen aihe.
— Siitä minä en ymmärrä mitään. Minusta tuntuu, ettei tarvitse muuta kuin katsahtaa ja maalata.
— Minä en osaa katsahtaa.
— Miksi te puhutte arvoituksia? Minä en ymmärrä mitään! — keskeytti kenraalitar. — Mitä se on, etten osaa katsahtaa? Onhan silmät päässä, ei muuta kuin katsoo vain. Jos et osaa täällä katsahtaa, niin et opi sitä ulkomaillakaan. Kertokaa mieluummin, kuinka te itse katselitte, ruhtinas.
— Se onkin parempi, — lisäsi Adelaida.— Ruhtinashan oppi ulkomailla katsomaan.
— En tiedä; sain siellä vain terveyteni korjautumaan; en tiedä, olenko oppinut katsomaankin. Olin muuten koko ajan hyvin onnellinen.
— Onnellinen! Osaatteko te olla onnellinen? — huudahti Aglaja. — Kuinka te sitten puhutte, ettette ole oppinut katselemaan. Opetatte vielä meidätkin.
— Olkaa niin hyvä ja opettakaa! — nauroi Adelaida.
— En kykene opettamaan mitään, — nauroi ruhtinaskin, — melkein koko ulkomaillaoloaikani minä asuin tuossa sveitsiläisessä kylässä; harvoin kävin jossakin lähiseuduilla; mitäpä minä voisin teille opettaa? Alussa minusta tuntui vain, ettei ollut ikävä; aloin nopeasti tervehtyä; sen jälkeen alkoi jokainen päivä minusta olla kallisarvoinen, sitä kallisarvoisempi, kuta pitemmälle aika kului, niin että minä aloin huomata sen. Kävin nukkumaan hyvin tyytyväisenä ja nousin vuoteestani vielä onnellisempana. Miksi niin oli — sitä on varsin vaikea kertoa.
— Eikö teidän mielenne siis tehnyt minnekään, eikö haluttanut minnekään? — kysyi Aleksandra.
— Alussa, aivan alussa kyllä halutti, ja minä jouduin suuren levottomuuden valtaan. Ajattelun alinomaa, miten tulen elämään; tahdoin koettaa kohtaloani, varsinkin eräinä hetkinä olin rauhaton. Te tiedätte, että sellaisia hetkiä on olemassa, varsinkin yksinäisyydessä. Meillä oli siellä vesiputous, pieni, putosi korkealta vuorelta ja niin ohuena rihmana, melkein pystysuoraan, — valkea, pauhaava, vaahtoinen; se putosi korkealta, mutta näytti jokseenkin matalalta, oli puolen virstan päässä, mutta näytti siltä, kuin sinne olisi ollut matkaa viisikymmentä askelta. Kuuntelin yöllä mielelläni sen kohinaa; juuri noina hetkinä minut toisinaan valtasi suuri levottomuus. Myös toisinaan keskipäivällä, kun menee jonnekin vuoristoon, seisoo yksin vuorien keskellä, ympärillä mäntyjä, vanhoja, isoja, pihkaisia; ylhäällä kalliolla vanha keskiaikainen linna, raunioita; kylämme on kaukana alhaalla, tuskin näkyy, aurinko on kirkas, taivas sininen, hiljaisuus kammottava. Silloinpa tapahtui, että oli kuin olisi kaiken aikaa kutsuttu jonnekin, ja minusta tuntui yhä, että jos menee yhä vain suoraan, kulkee kauan, kauan ja saapuu juuri tuolle viivalle, missä taivas ja maa yhtyvät, niin siellä on selitys kaikkeen ja saa heti nähdä uuden elämän, tuhat kertaa voimakkaamman ja pauhuisamman kuin meillä; mielessäni väikkyi kaiken aikaa suuri kaupunki, sellainen kuin Napoli, siinä palatseja, pauhinaa, jyrinää, elämää... Niin, paljonhan väikkyi mielessä! Mutta sitten minusta tuntui, että vankikopissakin voi löytää äärettömän suuren elämän.
— Viimeksimainitun, kaikkea kunnioitusta ansaitsevan ajatuksen olen lukenut Lukemistostani, kun olin kahdentoista vuoden ikäinen,— sanoi Aglaja.
— Tämä kaikki on filosofiaa, — huomautti Adelaida. — Te olette filosofi ja olette tullut meitä opettamaan.
— Kenties te olette oikeassa, — hymähti ruhtinas.— Ehkäpä minä todellakin olen filosofi, ja kenpä tietää, vaikkapa minulla tosiaankin olisi ajatuksena opettaa... Se on mahdollista, on todellakin mahdollista.
— Ja teidän filosofianne on aivan samanlainen kuin Jevlampia Nikolajevnan,— puuttui puheeseen taas Aglaja. — Sellainen virkamiehen leski käy meillä, on ikäänkuin meidän leivissämme. Hänen koko elämänsä tehtävänä on — huokeus; kunhan vain voisi elää huokeammalla, kopeekoista hän vain puhuukin, ja, huomatkaa se, hänellä on rahoja, hän on petkuttaja. Aivan samanlaista on teidänkin äärettömän suuri elämänne vankikopissa ja kenties myös teidän neljä vuotta kestänyt onnenne maalla, jonka onnen takia te möitte Napolin kaupungin, ja luultavasti saaden voittoa, olkoonpa että se oli vain kopeekoita.
— Siitä, mikä koskee elämää vankikopissa, saattaa kyllä olla myös eri mieltä, — sanoi ruhtinas. — Minä olen kuullut erään kaksitoista vuotta vankilassa istuneen miehen kertomuksen; tämä oli eräs professorini potilaita ja oli hoidettavana. Hänellä oli taudinkohtauksia, hän oli toisinaan levoton, itki ja yritti kerran tappaa itsensä. Hänen elämänsä vankilassa oli ollut hyvin surullista, vakuutan sen teille, mutta ei tietenkään vain kopeekoissa hinnoiteltavaa. Ja hänen ainoat tuttunsa siellä olivat hämähäkki ja ikkunan alle kasvanut puu... Mutta minä kerron teille mieluummin eräästä toisesta viime vuonna kohtaamastani miehestä; siinä oli eräs asianhaara hyvin omituinen, — omituinen nimenomaan siksi, että tapaus on hyvin harvinainen. Tämä mies oli kerran viety yhdessä toisten kanssa mestauslavalle ja hänelle oli luettu kuolemantuomio, jossa hänet määrättiin ammuttavaksi valtiollisesta rikoksesta. Parinkymmenen minuutin kuluttua luettiin myös armahdus ja hänen osakseen määrätty toisenlainen rangaistus; mutta joka tapauksessa hän oli kahden tuomion väliajalla, kahdenkymmenen minuutin tai ainakin neljännestunnin ajan, elänyt siinä varmassa vakaumuksessa, että muutaman minuutin kuluttua hän äkkiä kuolee. Minun mieleni teki hirveästi kuulla, kun hän toisinaan muisteli silloisia vaikutelmiaan, ja minä aloin muutaman kerran kysellä häneltä uudelleen. Hän muisti kaikki tavattoman selvästi ja sanoi, ettei hän koskaan unohda mitään noina hetkinä tapahtuneesta. Noin kahdenkymmenen askelen päähän mestauslavasta, jonka luona seisoi kansaa ja sotamiehiä, oli kaivettu maahan kolme pylvästä, koska rikollisia oli muutamia. Kolme ensimmäistä vietiin pylväitten luo, sidottiin, heidän ylleen pantiin kuolinpuku (valkeat, pitkät viitat), ja heidän silmilleen vedettiin valkoiset myssyt, etteivät näkisi kiväärejä; sitten asetettiin vastapäätä jokaista pylvästä muutamia miehiä käsittävä sotamiesryhmä. Minun tuttuni oli kahdeksas järjestyksessä ammuttavista, hänen oli siis mentävä pylväiden luo kolmannessa vuorossa. Pappi kulki jokaisen ympäri risti kädessä. Selvää oli, että elinaikaa oli noin viisi minuuttia, ei enempää. Hän sanoi, että nämä viisi minuuttia tuntuivat hänestä loppumattomalta ajanjaksolta, äärettömältä rikkaudelta; hänestä näytti, että noina viitenä minuuttina hän elää niin monta elämää, ettei vielä ole mitään syytä ajatella viimeistä hetkeä, niin että hän ryhtyi erinäisiin toimenpiteisiin: hän varasi aikaa, jotta voisi sanoa jäähyväiset tovereilleen, tähän hän määräsi pari minuuttia, sitten hän varasi vielä kaksi minuuttia siihen, että ajattelisi viimeisen kerran itseään, ja sen jälkeen vielä aikaa katsellakseen viimeisen kerran ympärilleen. Hän muisti sangen hyvin, että hän oli tehnyt juuri tämän kolmijaon ja juuri tällä tavoin laskenut. Hän oli kuoleva seitsemänkolmatta vuoden ikäisenä, terveenä ja voimakkaana; muisti tovereitaan hyvästellessään tehneensä eräälle heistä verraten asiaankuulumattoman kysymyksen ja olleensa myös hyvin kärkäs saamaan siihen vastauksen. Kun hän oli sanonut jäähyväiset tovereilleen, seurasivat ne kaksi minuuttia, jotka hän oli varannut ajatellakseen itseään; hän tiesi ennakolta, mitä hän ajattelee; hänen teki yhä vain mielensä kuvitella mahdollisimman pian ja selvästi, että kuinka onkaan: hän on nyt olemassa ja elää, mutta kolmen minuutin kuluttua on tuloksena jotakin, joku tai jokin, — mutta kuka? Missä? Kaiken tämän hän aikoi ratkaista noina kahtena minuuttina! Läheisyydessä oli kirkko, ja sen yläosa kullattuine kattoineen välkkyi kirkkaassa auringonpaisteessa. Hän muisti katsoneensa hirveän kiinteästi tätä kattoa ja siitä välähteleviä säteitä; ei voinut irtautua säteistä: hänestä tuntui, että nämä säteet ovat hänen uusi luontonsa, että hän kolmen minuutin kuluttua jollakin tavoin sulautuu niihin... Tietämättömyys ja vastenmielisyys tuota uutta kohtaan, joka on tuleva ja heti alkaa, olivat hirveät; mutta hän sanoo, ettei mikään tuona aikana ollut hänelle raskaampaa kuin yhtämittainen ajatus: »Entäpä jos ei kuolisi! Entäpä jos saisi elämän takaisin, — mikä äärettömyys! Ja kaikki tämä olisi minun! Minä muuttaisin silloin jokaisen hetken kokonaiseksi vuosisadaksi, en hukkaisi mitään, laskisin laskemalla joka minuutin, en kuluttaisi mitään turhaan!» Hän sanoi, että tämä ajatus muuttui hänessä lopulta niin suureksi vihastukseksi, että hän jo toivoi tulevansa ammutuksi mahdollisimman pian.
Ruhtinas vaikeni yhtäkkiä: kaikki toivoivat hänen jatkavan ja esittävän johtopäätöksen.
— Joko te lopetitte? — kysyi Aglaja.
— Minkä? Lopetin, — sanoi ruhtinas, joka oli hetkiseksi vaipunut mietteisiinsä.
— Miksi te tämän kerroitte?
— Muuten vain... johtui mieleeni... keskustelun johdosta...
— Te olette hyvin katkelmallinen puheissanne, — huomautti Aleksandra. — Te, ruhtinas, tahdoitte varmaankin esittää sen johtopäätöksen, ettei ainoatakaan hetkeä voi arvioida kopeekoissa ja että joskus viisi minuuttia on kallisarvoisempi kuin aarre. Kaikki tämä ansaitsee kiitosta, mutta sallikaa kuitenkin kysyä, kuinka tuo ystävä, joka kertoi teille noin hirveitä asioita... hänen rangaistuksensahan muutettiin toiseksi, hänelle siis lahjoitettiin tuo »loppumaton elämä». No, mitä hän sitten myöhemmin teki tällä rikkaudella? Elikö hän jokaisen hetken »laskemalla laskien»?
— Oi, ei, hän sanoi minulle itse, — minä kysyin häneltä tätä, — ei hän elänyt ensinkään sillä tavoin, ja paljon, paljon minuutteja hän antoi mennä hukkaan.
— No, siinä teille siis on kokemus, ei siis tosiaankaan voi elää »laskemalla laskien». Jostakin syystä se ei käy päinsä.
— Niin, jostakin syystä se ei käy päinsä, — toisti ruhtinas. — Minusta itsestäni tuntui siltä... Mutta kuitenkaan ei oikein tahtoisi uskoa...
— Toisin sanoen, te luulette elävänne viisaammin kuin muut? — sanoi Aglaja.
— Niin, olen toisinaan ajatellut silläkin tavoin.
— Ja tuntuuko yhä siltä?
— Kyllä... tuntuukin, — vastasi ruhtinas katsellen kuten ennenkin Aglajaa hiljainen, miltei arka hymy huulillaan; mutta samassa hän taas rupesi nauramaan ja katsoi iloisesti tyttöön.
— Vaatimattomasti kyllä! — sanoi Aglaja miltei suuttuneena.
— Mutta kylläpä te olette urhoollisia, te nauratte, mutta minua tämä kaikki hänen kertomuksessaan hämmästytti siinä määrin, että minä sen jälkeen näin unissani, näin juuri nuo viisi minuuttia...
Hän loi vielä kerran tutkivasti ja vakavana silmänsä vuoroin kuhunkin kuulijoistaan.
— Ettehän vain ole suuttuneet minuun jostakin? — kysyi hän yht'äkkiä aivan kuin hämmentyneenä, mutta kuitenkin katsellen kaikkia suoraan silmiin.
— Mitä te puhutte? — huudahtivat kaikki kolme neitoa ihmeissään.
— Niin, kun minä kaiken aikaa ikäänkuin opetan...
Kaikki purskahtivat nauramaan.
— Jos suutuitte, niin älkää enää olko vihaisia,— sanoi hän, — minähän tiedän itse, että olen elänyt vähemmän kuin toiset ja ymmärrän elämää vähemmän kuin kukaan muu. Minä kenties puhun toisinaan hyvin kummallisesti...
Ja hän joutui aivan kokonaan hämilleen.
— Jos sanotte olleenne onnellinen, niin silloinhan ette ole elänyt vähemmän vaan enemmän; miksi siis vääristelette ja pyytelette anteeksi? — alkoi Aglaja puhua ankarasti ja riidanhaluisesti.— Älkääkä olko levoton, pyydän, siitä että te opetatte meitä, siinä ei ole mitään yliotetta teidän puoleltanne. Teidän kvietisminne tekee teidät kykeneväksi täyttämään vaikka sata vuotta elämää onnella. Näyttipä teille kuolemanrangaistuksen tai näyttipä teille pikkusormen, niin kummastakin te johdatte samalla tavoin kiitosta ansaitsevan ajatuksen ja olette päälle päätteeksi vielä tyytyväinen. Noin voi kyllä elää.
— Miksi sinä kaiken aikaa äkäilet, sitä minä en ymmärrä, — tarttui puheeseen kenraalitar, joka jo pitkän aikaa oli tarkannut keskustelevien kasvoja. — Enkä minä myöskään voi käsittää, mistä te puhutte. Mikä pikkusormi ja mitä hölynpölyä? Ruhtinas puhuu erinomaisesti, vain hiukan surumielisesti. Miksi sinä tahdot viedä häneltä rohkeuden? Kun hän alkoi, niin hän nauroi, mutta nyt hän on aivan hölmistynyt.
— Ei se mitään, maman. — Onpa vahinko, ruhtinas, ettette ole nähnyt kuolemanrangaistusta, olisin kysynyt teiltä erästä seikkaa.
— Minä olen nähnyt kuolemanrangaistuksen,— vastasi ruhtinas.
— Olette nähnyt? — huudahti Aglaja. — Olisihan minun pitänyt se arvata! Tämä kruunaa koko asian. Jos olette nähnyt, niin kuinka te sitten sanotte eläneenne koko ajan onnellisena? No, enkö sanonut teille totuutta?
— Teloitetaanko sitten teidän kylässänne? — kysyi Adelaida.
— Näin Lyonissa, matkustin sinne Sveitsistä, hän otti minut mukaansa. Kun tulin sinne, niin satuin kohta näkemään.
— Mitäs, miellyttikö se teitä suuresti? Onko se hyvin rakentavaa? Onko hyvin hyödyllistä? — kyseli Aglaja.
— Minua se ei ollenkaan miellyttänyt, ja sen jälkeen olin jonkin verran sairas, mutta myönnän katselleeni kuin paikalleni naulittuna, en voinut irroittaa katsettani.
— En minäkään olisi voinut irroittaa siitä katsettani, — sanoi Aglaja.
— Siellä ei ollenkaan pidetä siitä, että naiset käyvät katsomassa, sanomalehtiinkin sitten kirjoitetaan noista naisista.
— Siis jos ollaan sitä mieltä, ettei se ole naisten asia, niin sillä juuri tahdotaan sanoa (ja siis todistaa), että se on miesten asia. Onnittelen moisen logiikan johdosta. Tekin tietysti ajattelette samalla tavalla.
— Kertokaa kuolemanrangaistuksesta, — keskeytti Adelaida.
— Ei nyt ollenkaan tekisi mieleni... sanoi ruhtinas hämmentyen ja ikäänkuin synkistyen.
— Te ikäänkuin ette soisi meidän saavan kuulla kertomustanne, — pisteli Aglaja.
— Ei, siksihän minä, kun jo äsken kerroin tästä samasta teloituksesta.
— Kenelle te kerroitte?
— Teidän kamaripalvelijallenne, odottaessani...
— Mille kamaripalvelijalle? — kuului joka puolelta.
— Sille, joka istuu eteisessä, hänellä on harmahtava tukka, punertavat kasvot; minä istuin eteisessä päästäkseni Ivan Fjodorovitšin puheille.
— Tämä on omituista, — huomautti kenraalitar.
— Ruhtinas on demokraatti,— tokaisi Aglaja. — No, jos kerroitte Alekseille, niin ette voi kieltäytyä kertomasta meillekin.
— Minä tahdon välttämättömästi kuulla, — toisti Adelaida.
— Äsken tosiaankin, — sanoi ruhtinas kääntyen hänen puoleensa ja taas jonkin verran innostuen (hän näytti innostuvan hyvin nopeasti ja luottavasi), — tosiaankin ajattelin, kun pyysitte minulta kuvan aihetta, antaa teille aiheen: piirtää tuomitun kasvot hetkeä aikaisemmin kuin giljotiini iskee, kun hän seisoo vielä mestauslavalla, ennenkuin on käynyt pitkäkseen tuolle laudalle.
— Mitenkä kasvot? Ainoastaanko kasvot? — kysyi Adelaida. — Sepä omituinen aihe, ja mikäs kuva siitä tulisi?
— En tiedä; miksi ei tulisi? — intti ruhtinas innokkaasti. — Minä näin äskettäin Baselissa erään senlaatuisen kuvan. Minun mieleni tekee kovin kertoa teille... Minä kerron joskus... se sai minut suuresti hämmästymään.
— Baselilaisesta kuvasta te kerrotte välttämättömästi myöhemmin, — sanoi Adelaida, — mutta selittäkää minulle nyt tuota teloitusta esittävä kuva. Voitteko kertoa, millaiseksi te sen kuvittelette? Miten nuo kasvot piirretään? Kasvotko vain? Millaiset kasvot ne sitten ovat?
— Se on juuri hetkistä ennen kuolemaa, — alkoi ruhtinas hyvin auliisti selittää viehättyen muisteloonsa ja nähtävästi heti unohtaen kaiken muun, — juuri siinä silmänräpäyksessä, kun hän on noussut portaille ja astunut mestauslavalle. Hän katsahti silloin minuun päin; minä katsoin hänen kasvojaan ja ymmärsin kaiken... Muuten, kuinka voisikaan sen kertoa! Minun mieleni tekisi hirveästi, tekisi hirveästi, että te tai joku piirtäisi tämän! Mieluimmin te! Ajattelin silloin kohta, että kuva tulee olemaan hyödyllinen. Tiedättekö, siinä pitää esittää kaikki, mitä on ollut aikaisemmin, kaikki, kaikki. Hän eli vankilassa ja odotti teloitusta arvellen sen viipyvän vielä ainakin viikon; hän luotti jostakin syystä tavanmukaisiin muodollisuuksiin, että paperin vielä pitää mennä jonnekin, ja se tulee vasta viikon kuluttua sieltä. Mutta yhtäkkiä jonkin sattuman kautta asia käsiteltiin nopeasti. Kello viisi aamulla hän nukkui. Se tapahtui lokakuun lopulla; kello viisi on vielä kylmää ja pimeätä. Sisälle tuli vankilan poliisipäällikkö, hiljaa, vartijain seuraamana, ja nykäisi häntä varovasti olkapäästä; hän kohottautui, nojasi kyynärpäähänsä, — näkee valoa: »Mitä tämä on?» — »Kymmenettä käydessä pannaan täytäntöön kuolemanrangaistus.» Unisena hän ei ottanut tätä uskoakseen, alkoi väittää vastaan, että paperi tulee viikon kuluttua, mutta kun hän sitten oli täysin valveilla, niin hän lakkasi kiistämästä ja vaikeni, — niin kerrottiin, — sitten hän sanoi: »On kuitenkin raskasta näin yht'äkkiä...» ja vaikeni taas eikä tahtonut enää puhua mitään. Siinä kuluu kolme, neljä tuntia kaikenlaisiin tiettyihin asioihin: papin toimittamiseen, aamiaiseen, jolloin hän saa viiniä, kahvia ja lihaa (eikö tämä ole ivaa? Miten julmalta se tuntuakaan, mutta toiselta puolen nämä viattomat ihmiset totisesti tekevät sen hyvästä sydämestä ja ovat varmoja siitä, että se on ihmisrakkautta), sitten seuraa pukeutuminen (tiedättekö, mitä on rikollisen pukeutuminen?), lopuksi kuljetetaan pitkin kaupunkia mestauslavalle asti... Minä luulen, että juuri silloin, kuljetettaessa, niinikään tuntuu siltä, kuin elämää olisi vielä loppumattomasti jäljellä. Minusta tuntuu, että hän aivan varmaan ajatteli matkan varrella: »Vielä on pitkälti elämää, vielä on kolme katua; kuljen tämän loppuun ja sitten on jäljellä vielä tuo, sen jälkeen vielä se, jossa on leipurinpuoti oikealla... on vielä pitkä matka leipurille asti!» Ylt'ympäri on kansaa, huutoa, melua, kymmenettuhannet kasvot, kymmenentuhatta silmää — kaikki tuo on kestettävä, ja ennen kaikkea tämä ajatus: »Tuossa heitä on kymmenentuhatta, eikä ketään heistä teloiteta, mutta minut teloitetaan!» No, tämä kaikki on edelläkäypää. Mestauslavalle vievät portaat; siinä portaitten edustalla hän alkoi yht'äkkiä itkeä, ja kuitenkin hän oli voimakas ja miehekäs mies, sanottiin olleen suuren konnan. Hänen mukanaan oli kaiken aikaa erottamattomasti ollut pappi, oli ajanut rattaillakin hänen kanssaan ja kaiken aikaa puhunut, — lieneekö toinen edes kuunnellut: alkaa kyllä kuunnella, mutta jo kolmannesta sanasta lähtien ei ymmärrä. Niin sen täytyi olla. Viimein hän alkoi nousta ylös portaita; hänen jalkansa ovat sidotut ja siksi hän etenee lyhyin askelin. Pappi, joka luultavasti oli älykäs mies, lakkasi puhumasta ja antoi hänen tavan takaa suudella ristiä. Portaitten alapäässä hän oli hyvin kalpea, mutta kun hän oli päässyt ylös ja seisoi mestauslavalla, niin hän tuli yht'äkkiä valkoiseksi kuin paperi, aivan kuin valkoinen kirjoituspaperi. Varmaankin hänen jalkansa tuntuivat heikoilta ja puutuivat ja häntä ahdisti, aivan kuin jokin olisi painanut hänen kurkkuaan ja niinkuin tämä olisi vaikuttanut kuin kutkutus,— oletteko te milloinkaan tunteneet tämmöistä pelästyneenä ollessanne tai hyvin kamalina hetkinä, jolloin järki kyllä täydellisesti on tallella, mutta sillä ei ole mitään valtaa? Minusta tuntuu, että jos esimerkiksi uhkaa tuho, jota ei voi välttää, talo on sortumassa päällenne, niin silloin yht'äkkiä hirveästi alkaa tehdä mieli istuutua ja peittää silmänsä ja odottaa — tuli mitä tuli!... Silloinpa juuri, kun tuo heikkous alkoi, asetti pappi nopeasti, pikaisella liikkeellä ja ääneti, ristin yht'äkkiä aivan hänen huulilleen, pienen ristin, hopeaisen, nelikärkisen, — asetti sen moneen kertaan, vähän väliä. Ja heti kun risti kosketti huulia, avasi hän silmänsä ja ikäänkuin elpyi taas muutamaksi sekunniksi ja jalat kulkivat. Ristiä hän suuteli ahneesti, kiiruhti suutelemaan, aivan kuin kiireesti tahtoisi muistaa siepata jotakin varastoon, kaiken varalta, mutta tokkopahan hänellä tuolla hetkellä oli minkäänlaista uskonnollista tunnetta. Ja tämmöistä oli aivan siihen asti, kun hän kävi laudalle... On omituista, että näinä aivan viimeisinä sekunteina harvoin kukaan pyörtyy! Päinvastoin pää hirveästi elää ja työskentelee, luultavasti voimakkaasti, voimakkaasti, voimakkaasti, niinkuin käynnissä oleva kone; minä kuvittelen, että erilaiset ajatukset kilvan takovat päässä, ne ovat kaikki keskeneräisiä ja kenties naurettaviakin, asiaankuulumattomia ajatuksia: »Kas tuo tuossa katselee, — hänellä on syylä otsassa, teloittajan alanapeista näkyy yksi ruostuneen...» Ja samalla hän kuitenkin tietää kaikki ja muistaa kaikki; on olemassa eräs sellainen piste, jota ei voi mitenkään unohtaa, eikä voi pyörtyä, ja kaikki liikkuu ja kieppuu kaiken aikaa sen ympärillä, tämän pisteen seutuvilla. Ja ajatella, että se on tämmöistä viimeiseen neljännessekuntiin asti, kun pää jo on pölkyllä, ja hän odottaa ja... tietää, ja yht'äkkiä kuulee, miten teräs hänen yläpuolellaan lähti liukumaan! Sen kuulee ehdottomasti! Jos minä olisin siinä makaamassa, niin minä vartavasten kuuntelisin ja kuulisin! Sitä kestää kenties vain kymmenesosa silmänräpäystä, mutta sen kuulee ehdottomasti! Ja ajatelkaahan, yhä vieläkin kiistellään siitä, että kun pää irtaantuu, niin se kenties vielä sekunnin ajan tietää, että se on irtautunut, — millainen käsitys! Entäpä jos viisi sekuntia!... Piirtäkää mestauslava sillä tavoin, että selvästi ja läheltä näkyy ainoastaan viimeinen porras; rikollinen on noussut sille: pää, kasvot kalpeat kuin paperi, pappi ojentaa ristin, uhri venyttää ahneesti sinisiä huuliaan ja katsoo, ja — tietää kaikki. Risti ja pää, siinä on kuva; papin, teloittajan, hänen kahden apulaisensa päät ja muutamia alhaalla olevia päitä ja silmiä, — kaiken tämän voi piirtää ikäänkuin etäiseksi taustaksi, sumussa olevaksi, sivuseikaksi... Sellainen olisi kuva.
Ruhtinas vaikeni ja katsahti kaikkiin.
— Tämä ei tietenkään ole kvietismin kaltaista, — lausui itsekseen Aleksandra.
— No, kertokaa nyt, miten te olitte rakastunut, — sanoi Adelaida.
Ruhtinas katsahti ihmetellen häneen.
— Kuulkaa, — sanoi Adelaida ikäänkuin kiirehtien, — teidän on määrä kertoa baskilaisesta kuvasta, mutta nyt minä tahdon kuulla siitä, miten te olitte rakastunut; älkää väittäkö vastaan, te olitte. Sitäpaitsi te heti alettuanne kertoa lakkaatte olemasta filosofi.
— Heti kun lakkaatte kertomasta, te myös häpeätte kertomaanne, — huomautti yht'äkkiä Aglaja. — Miksi niin?
— Miten typerää tuo kaikki sentään onkaan, — tokaisi kenraalitar katsellen paheksuvasti Aglajaa.
— Ei ole älykästä, — vahvisti Aleksandra.
— Älkää uskoko häntä, ruhtinas, — kääntyi kenraalitar ruhtinaan puoleen. — Hän tekee sitä tahallaan ja kaiketi ilkeyksissään; ei häntä ole ollenkaan niin typerästi kasvatettu; älkää luulko mitään sen johdosta, että he noin härnäilevät teitä. Heillä on varmaankin taas jokin kuje tekeillä, mutta he pitävät jo teistä. Minä tunnen heidän kasvojensa ilmeet.
— Minäkin tunnen heidän kasvojensa ilmeet,— sanoi ruhtinas pannen erikoisen painon sanoihinsa.
— Kuinka niin? — kysyi Adelaida uteliaasti.
— Mitä te tiedätte meidän kasvoistamme? — utelivat molemmat toisetkin.
Mutta ruhtinas oli vaiti ja vakava; kaikki odottivat hänen vastaustaan.
— Minä sanon sen teille myöhemmin, — sanoi hän hiljaa ja vakavasti.
— Te tahdotte ehdottomasti herättää meidän mielenkiintomme, — huudahti Aglaja. — Ja mikä juhlallisuus!
— No, hyvä on, — alkoi Adelaida taas kiireesti puhua, — mutta jos te kerran olette sellainen kasvojen tuntija, niin varmasti te myös olette ollut rakastunut; minä siis arvasin oikein. Kertokaahan.
— Minä en ole ollut rakastunut, — vastasi ruhtinas taaskin hiljaa ja totisena, — minä... olin onnellinen muulla tavoin.
— Miten sitten, millä tavoin?
— Hyvä on, minä kerron teille, — lausui ruhtinas aivan kuin syvissä mietteissä.
VI.
— Kas nyt te kaikki, — alkoi ruhtinas, — katsotte minuun niin uteliaina, että jos minä en tyydytä uteliaisuuttanne, niin te kenties suututte minuun. Ei, minä lasken leikkiä, — lisäsi hän kiireesti ja hymyili. — Siellä... siellä oli vain lapsia, ja minä olin siellä kaiken aikaa lasten parissa, yksinomaan lasten parissa. Ne olivat sen kylän lapsia, koko lapsilauma, joka kävi koulua. En minä oikeastaan heitä opettanut; en ensinkään, siellä oli sitä varten koulunopettaja, Jules Tibot; kenties minä heitä opetinkin, mutta enimmäkseen olin muuten vain heidän parissaan, ja näin kuluivatkin kaikki minun neljä vuottani. Minä en tarvinnut mitään muuta. Puhuin heille kaikkea, en salannut heiltä mitään. Kaikki heidän isänsä ja sukulaisensa suuttuivat minuun, koska lapset lopulta eivät voineet tulla toimeen ilman minua ja aina keräytyivät ympärilleni, ja kouluopettajasta tuli lopulta pahin vihamieheni. Sain siellä paljon vihamiehiä ja kaikki lasten takia. Schneiderkin soimasi minua. Ja mitä he niin pelkäsivät? Lapselle voi puhua kaikkea, — kaikkea; minua on aina ihmetyttänyt ajatus, miten huonosti aikuiset tuntevat lapsia, isät ja äiditkin omia lapsiaan. Lapsilta ei pidä salata mitään sillä verukkeella, että he ovat pieniä ja että heidän on liian aikaista tietää. Mikä surullinen ja onneton ajatus! Ja kuinka hyvin lapset itse huomaavatkaan, että isät pitävät heitä liian pieninä ja mitään ymmärtämättöminä, vaikka he ymmärtävät kaiken! Aikuiset eivät tiedä, että lapsi voi kaikkein vaikeimmassakin asiassa antaa tavattoman arvokkaan neuvon. Oi hyvä Jumala! Kun teitä katselee tämä soma pikku lintunen, tuottavasti ja onnellisena, niin hävettäähän teitä pettää häntä! Minä nimitän heitä lintusiksi sen tähden, että maailmassa ei ole mitään kauniimpaa kuin lintuset. Muuten kaikki kylässä suuttuivat minuun pikemminkin erään tapauksen johdosta... ja Tibot yksinkertaisesti kadehti minua; alussa hän yhä vain pudisteli päätään ja ihmetteli, miten lapset ymmärsivät kaikkea, mitä minä puhuin, mutta eivät juuri mitään hänen puheestaan, ja sitten hän alkoi pilkata minua, kun sanoin hänelle, ettemme me kumpikaan opeta heille mitään, vaan että he opettavat vielä meitä. Ja kuinka hän saattoikaan kadehtia ja panetella minua, kun hän itse eli lasten parissa! Lasten kautta sielu tulee parannetuksi... Siellä oli muudan potilas Schneiderin laitoksessa, eräs hyvin onneton mies. Se oli niin hirveä onnettomuus, että moista tuskin onkaan. Hänet oli tuotu parantolaan mielenvikaisena; minun käsitykseni mukaan hän ei ollut mielenvikainen, vaan ainoastaan kärsi hirveästi, — se oli koko hänen sairautensa. Ja jospa tietäisitte, mitä lapsemme lopulta hänelle merkitsivät... Mutta minä kerron teille tästä sairaasta miehestä mieluummin myöhemmin, kerron nyt, miten kaikki tämä alkoi. Alussa lapset eivät pitäneet minusta. Minä olin niin iso, minä olen aina kovin kömpelö; tiedän olevani myös ruma... lopuksi vaikutti vielä sekin, että olin ulkomaalainen. Lapset nauroivat alussa minulle ja alkoivat myöhemmin viskellä minua leivilläkin, kun näkivät, että minä suutelin Marieta. Suutelin häntä kaiken kaikkiaan vain yhden kerran... Ei, älkää naurako, — kiiruhti ruhtinas pysähdyttämään kuuntelijainsa naurua, — siinä ei ensinkään ollut rakkautta. Jos te tietäisitte, miten onneton olento se oli, niin teidän itsenne olisi häntä yhtä sääli kuin oli minun. Hän oli meidän kylästämme. Hänen äitinsä oli vanha ämmä ja tällä oli heidän pienessä, aivan vanhassa, kaksi-ikkunaisessa talorähjässään toinen ikkuna erotettu laipiolla kylän viranomaisten luvalla; tästä ikkunasta hänen oli lupa myydä nauhoja, rihmaa, tupakkaa, saippuaa, kaikkea aivan mitättömästä hinnasta, ja sillä hän elätti henkeään. Hän oli sairas, hänen jalkansa olivat alituisesti turvoksissa, niin että hän istui aina paikallaan. Marie oli hänen tyttärensä, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen, heikko ja laiha; hänessä oli jo kauan ollut alulla keuhkotauti, mutta hän kävi yhä taloissa tekemässä raskasta työtä päiväläisenä, — pesi lattioita, liinavaatteita, lakaisi pihoja, hoiteli karjaa. Eräs ranskalainen kauppamatkustaja vietteli hänet ja vei mukanaan, mutta jätti viikon kuluttua tielle yksikseen ja karkasi kaikessa hiljaisuudessa. Marie tuli kotiin kerjuukaupalla, aivan likaisena, aivan repaleissa, kengät hajalla; hän oli kulkenut jalan koko viikon, viettänyt yönsä kedolla ja pahoin vilustunut; jalat olivat täynnä haavoja, kädet turvoksissa ja sierettyneet. Hän ei muuten ollut aikaisemminkaan ollut kaunis; ainoastaan silmät olivat lempeät, herttaiset, viattomat. Hirveän vaitelias hän oli. Kerran, aikaisempina aikoina, hän oli työtä tehdessään yht'äkkiä ruvennut laulamaan, ja minä muistan, että kaikki ihmettelivät ja alkoivat nauraa: »Marie lauloi! Kuinka? Marie lauloi!» ja hän nolostui hirveästi eikä sen jälkeen milloinkaan enää avannut suutaan. Siihen aikaan häntä vielä pidettiin hyvänä, mutta kun hän palasi sairaana ja nääntyneenä, niin ei kukaan tuntenut häntä kohtaan minkäänlaista sääliä! Kuinka julmia he iässä suhteessa ovatkaan! Kuinka raskaat käsitykset heillä tässä suhteessa onkaan! Äiti ensimmäisenä otti hänet vastaan vihaisesti ja halveksien: »Sinä olet nyt häpäissyt minut.» Hän ensimmäisenä antoikin tyttärensä toisten häväistäväksi: kun kylässä saatiin kuulla, että Marie oli tullut takaisin, niin kaikki juoksivat katsomaan Marieta, ja melkein koko kylä kerääntyi ämmän mökkiin: ukot, lapset, naiset, tytöt, kaikki, kiirehtivänä, ahneena joukkona. Marie oli pitkällään lattialla ämmän jalkojen juuressa, nälkäisenä, repaleisena, ja itki. Kun kaikki kokoontuivat sinne, niin hän peitti kasvonsa hajallaan oleviin hiuksiinsa ja painautui lattiaa vastaan. Kaikki ympärillä katselivat häntä kuin jotakin iljetystä; ukot tuomitsivat ja toruivat, nuoret nauroivat, naiset haukkuivat häntä, tuomitsivat, katselivat niin halveksuen kuin jotakin hämähäkkiä ikään. Äiti salli kaiken tämän tapahtua, istui itse siinä äärellä, nyökytti päätään ja hyväksyi. Äiti oli siihen aikaan jo hyvin sairas ja miltei teki kuolemaa; kahden kuukauden kuluttua hän todella kuolikin; hän tiesi kuoleman olevan lähellä, mutta ei sittenkään aikonutkaan sopia tyttärensä kanssa ennen kuolemaansa, ei edes puhunut tälle sanaakaan, ajoi makaamaan eteiseen eikä antanut kunnolla ruokaakaan. Äidin täytyi usein pitää kipeitä jalkojaan lämpimässä vedessä; Marie pesi joka päivä hänen jalkansa ja hoiteli häntä; äiti otti vastaan kaikki hänen palveluksensa äänettömänä eikä sanonut hänelle yhtään ystävällistä sanaa. Marie kärsi kaikki, ja kun minä myöhemmin tutustuin häneen, niin minä huomasin, että hän itsekin hyväksyi kaiken tämän ja piti itse itseään kaikkein vihoviimeisimpänä elukkana. Kun ämmä joutui lopullisesti vuoteen omaksi, niin häntä hoitelemaan tulivat kylän eukot, vuorotellen, niin on siellä tapana. Silloin lakattiin kokonaan antamasta Marielle ruokaa; kylässä taas kaikki häätelivät häntä pois, eikä kukaan tahtonut antaa hänelle edes työtäkään niinkuin ennen. Kaikki miltei syljeksivät hänen päälleen, eivätkä miehet pitäneet häntä enää naisenakaan, puhuivat hänelle aina hirveitä raakuuksia. Toisinaan, hyvin harvoin, kun he sunnuntaisin olivat juoneet itsensä humalaan, he piloillaan viskelivät hänelle pennejä, noin vain, suoraan maahan; Marie otti ääneti ne maasta. Hän oli jo silloin alkanut yskiessään sylkeä verta. Viimein hänen ryysynsä olivat jo aivan riekaleina, niin että hävetti näyttäytyä kylällä; aivan paluustansa saakka hän oli kulkenut avojaloin. Silloinpa varsinkin lapset, koko parvi, — niitä oli yli neljäkymmentä koululaista, — alkoivat ärsytellä häntä ja viskelivät lokaakin hänen päälleen. Hän pyysi paimenta päästämään hänet lehmiä paimentamaan, mutta paimen ajoi hänet pois. Silloin hän alkoi omin päin, ilman lupaa, mennä karjan mukana koko päiväksi pois kotoa. Koska hän oli suureksi hyödyksi paimenelle ja tämä huomasi sen, niin paimen ei ajanutkaan häntä enää pois, antoipa hänelle toisinaan päivällisensä jätteitä, juustoa ja leipää. Paimen piti tätä omasta puolestaan suurena armotyönä. Kun äiti kuoli, niin pastori kirkossa ilkesi kaikkien kuullen häpäistä Marieta. Marie seisoi ruumisarkun luona ryysyissään ja itki. Paljon kansaa oli kokoontunut katsomaan, miten hän itkee ja kulkee arkun jäljessä; silloin pastori — hän oli vielä nuori mies, ja hänen koko kunnianhimonaan oli tulla suureksi saarnamieheksi — kääntyi kaikkien puoleen ja osoitti Marieta. »Tämäpä juuri oli syynä tämän kunnianarvoisan naisen kuolemaan» (mikä ei ollut totta, sillä vainaja oli sairastanut jo kaksi vuotta), »siinä hän seisoo teidän edessänne eikä uskalla nostaa silmiään, sillä Jumalan sormi on merkinnyt hänet; siinä hän on avojaloin ja ryysyissään, varoituksena niille, jotka menettävät siveytensä! Ja kuka hän on? Hän on vainajan tytär!», ja niin poispäin tähän tapaan. Ja ajatelkaahan, tämä halpamaisuus miellytti heitä, melkein kaikkia, mutta... tässä tapahtui erikoinen juttu, tässä esiintyivät puolustajina lapset, sillä tähän aikaan olivat kaikki lapset jo minun puolellani ja olivat alkaneet pitää Mariesta. Se oli tapahtunut seuraavalla tavalla. Minun oli tehnyt mieleni tehdä jotakin Marien hyväksi; hänelle olisi ollut hyvin tarpeen antaa rahaa, mutta rahaa ei minulla siellä koskaan ollut kopeekkaakaan. Minulla oli pieni neula, jonka päässä oli jalokivi, ja minä möin sen eräälle välikauppiaalle; tämä kuljeksi kylästä toiseen ja möi vanhoja vaatteita. Hän antoi minulle kahdeksan frangia, mutta neula oli varmasti neljänkymmenen arvoinen. Kauan etsin tilaisuutta tavatakseni Marien yksinään; vihdoin me kohtasimme toisemme kylän ulkopuolella aitauksen luona, vuorelle vievällä syrjäpolulla, puun takana. Siellä minä annoin hänelle kahdeksan frangia ja sanoin hänelle, että hän olisi säästäväinen, sillä enempää ei minulla enää tule olemaan, ja sitten minä suutelin häntä ja sanoin, ettei hänen pidä ajatella minulla olevan joitakin huonoja aikeita ja etten minä suutele häntä sen tähden, että olisin häneen rakastunut, vaan siksi, että minun on hyvin sääli häntä ja etten minä alusta pitäenkään ole pitänyt häntä ollenkaan syyllisenä, vaan ainoastaan onnettomana. Mieleni teki kovin siinä myös lohduttaa häntä ja saada hänet vakuutetuksi, ettei hänen pidä pitää itseään niin halpana kaikkien edessä, mutta luullakseni hän ei sitä ymmärtänyt. Minä huomasin sen heti, vaikka hän oli melkein koko ajan vaiti ja seisoi edessäni silmät alas luotuina ja hirveästi häpeillen. Kun minä lopetin, suuteli hän kättäni, ja minä tartuin heti hänen käteensä suudellakseni sitä, mutta hän vetäisi sen kiireesti pois. Yht'äkkiä silloin meitä katselivat lapset, koko parvi; sain myöhemmin tietää, että he olivat pitkän aikaa salaa pitäneet minua silmällä. He alkoivat viheltää, taputtaa käsiään ja nauraa, ja Marie lähti juoksemaan. Minä yritin puhua, mutta he alkoivat viskellä minua kivillä. Samana päivänä saivat kaikki tietää asian, koko kylä; kaikki koitui taas Marien onnettomuudeksi: häntä alettiin entistä enemmän vieroa. Kuulinpa semmoistakin, että hänet aiottiin tuomita rangaistukseen, mutta, Jumalan kiitos, siitä ei tullut sen enempää; sen sijaan lapset eivät päästäneet häntä enää rauhassa kulkemaan, ärsyttelivät häntä pahemmin kuin ennen, viskelivät lokaa; he ajavat häntä takaa, hän juoksee heitä pakoon heikkoine rintoineen, on läkähtyä, he ovat hänen kintereillään, huutavat, sättivät. Kerran minä suorastaan hyökkäsin tappelemaan heidän kanssaan. Sitten minä aloin heille puhua, puhuin joka päivä, milloin vain saatoin. Toisinaan he pysähtyivät ja kuuntelivat, vaikka yhä edelleen sättivät. Minä kerroin heille, miten onneton Marie on; pian he lakkasivat haukkumasta ja alkoivat poistua ääneti. Vähitellen me aloimme keskustella, enkä minä salannut heiltä mitään; kerroin heille kaikki. He kuuntelivat hyvin uteliaina ja alkoivat pian sääliä Marieta. Muutamat heistä alkoivat kohdatessaan Marien tervehtiä häntä ystävällisesti; siellä on tapana, kun kohtaavat toisensa, — olivatpa tuttuja tai ei, — kumartaa ja sanoa: »Hyvää päivää.» Luulenpa, että Marie ihmetteli aika lailla. Kerran kaksi tyttöä hankki ruokaa ja vei hänelle, antoivat, tulivat ja kertoivat minulle. He sanoivat, että Marie rupesi itkemään ja että he nyt hyvin paljon pitävät hänestä. Pian alkoivat kaikki rakastaa häntä, ja samalla he alkoivat yht'äkkiä rakastaa minuakin. He alkoivat usein tulla luokseni ja pyysivät myötäänsä, että minä kertoisin heille; luulen, että kerroin hyvästi, sillä he kuuntelivat minua hyvin mielellään. Myöhemmin minä opiskelin ja luin aina vain sitä varten, että voisin sitten kertoa heille, ja koko kolmen vuoden ajan minä sitten heille kertoilin. Kun sitten kaikki syyttivät minua, — myöskin Schneider, — miksi minä puhun heille niinkuin aikuisille enkä salaa heiltä mitään, niin minä vastasin näille, että hävettää valehdella heille, että he muutenkin tietävät kaikki, koettipa salata heiltä miten tahansa, ja saavat kenties tiedon huonossa muodossa, mutta minulta he eivät saa sitä pahassa muodossa. Muistakoon vain jokainen omaa lapsuusaikaansa. He eivät olleet samaa mieltä... Minä olin suudellut Marieta kaksi viikkoa ennen hänen äitinsä kuolemaa; kun pastori piti saarnansa, niin kaikki lapset olivat jo minun puolellani. Minä kerroin ja selitin heille heti pastorin menettelyn; kaikki suuttuivat häneen, muutamat siinä määrin, että särkivät kivillä hänen ikkunaruutunsa. Minä keskeytin tämän homman, sillä se oli jo pahaa; mutta heti kohta saivat kaikki kylässä tietää kaiken ja alkoivat syyttää minua, että olin turmellut lapset. Sitten kaikki saivat tietää, että lapset pitävät Mariesta, ja pelästyivät hirveästi; mutta Marie oli jo onnellinen. Lapsia kiellettiin kohtaamastakin häntä, mutta he juoksivat salaa hänen luokseen hänen ollessaan paimenessa, jokseenkin kauaksi, melkein puolen virstan päähän kylästä; he veivät hänelle makeisia, ja muutamat juoksivat hänen luokseen yksinkertaisesti vain saadakseen syleillä häntä, suudella, sanoa: »Je vous aime, Marie!» ja sitten juosta aika kyytiä takaisin. Marie oli vähällä tulla hulluksi niin äkillisen onnen johdosta; hän ei ollut semmoista nähnyt unissaankaan; hän häpeili ja iloitsi, mutta pääasia oli, että lapset, varsinkin tytöt, tahtoivat juosta hänen luokseen kertomaan hänelle, että minä rakastan häntä ja puhun hyvin paljon hänestä heille. He kertoivat hänelle, että minä olin kaiken tämän heille kertonut ja että he nyt rakastavat ja säälivät häntä ja tulevat aina niin tekemään. Sitten he juoksivat minun luokseni ja kertoivat niin iloisin, puuhakkain kasvoin, että he äsken juuri olivat nähneet Marien ja että Marie lähettää minulle terveisiä. Iltaisin kävin vesiputouksen luona; siellä oli eräs kylän katseilta kokonaan suojattu paikka ja ylt'ympäri kasvoi poppeleita; sinne he iltaisin kokoontuivat luokseni, jotkut heistä salaakin. Minusta tuntuu, että heille oli hirveän suuri nautinto minun rakkauteni Marie'hin, ja tämä olikin ainoa asia koko sielläoloni aikana, jossa minä heitä petin. Minä en selvittänyt heille, etten minä ollenkaan rakasta Marieta, se on, en ole rakastunut häneen, että minun oli vain hyvin sääli häntä; minä näin kaikesta, että heistä oli mieluisampaa niinkuin he itse olivat kuvitelleet ja päättäneet keskenään, ja siksi minä olin vaiti ja olin sen näköinen, ikäänkuin he olisivat arvanneet. Ja erittäin hienotunteisia ja helliä olivat nämä pikku sydämet; heistä tuntui muun muassa mahdottomalta, että heidän kiltti Leoninsa niin rakastaa Marieta ja että Marie on niin huonossa puvussa ja ilman kenkiä. Ajatelkaahan, he hankkivat hänelle kengät, sukat, alusvaatteet, vieläpä jonkinmoisen puvunkin; kuinka heidän oli onnistunut saada se toimeen, sitä minä en käsitä; koko parvi toimi yksissä tuumin. Kun minä kyselin heiltä, niin he vain nauroivat iloisesti ja tytöt taputtivat käsiään ja suutelivat minua. Minä kävin myös toisinaan salaa tapaamassa Marieta. Hän oli jo tullut hyvin sairaaksi ja kykeni tuskin kävelemään; lopulta hän lakkasi kokonaan palvelemasta paimenta, mutta lähti kuitenkin joka aamu karjan mukana. Hän istuutui syrjään; siellä oli erään miltei suoran, pystyn kallioseinän vierellä ulkonema; hän istuutui aivan nurkkaan, piiloon kaikilta, kivelle, ja istui melkein liikkumatta koko päivän, aamusta alkaen siihen hetkeen asti, jolloin karjalauma lähti pois. Hän oli jo niin keuhkotaudin heikontama, että istui enimmäkseen silmät kiinni nojaten päätään kallioon ja torkkui hengittäen raskaasti; hänen kasvonsa olivat tulleet laihoiksi kuin luurangon, ja hiki kihoili otsalla ja ohimoilla. Tässä tilassa minä aina tapasin hänet. Minä tulin hetkiseksi ja minäkin tahdoin, ettei minua nähtäisi. Heti kun näyttäydyin, Marie samassa vavahti, avasi silmänsä ja syöksähti suutelemaan käsiäni. Minä en enää vetänyt niitä pois, sillä tämä oli hänelle onnea; koko ajan minun istuessani hän värisi ja itki; tosin hän joinakin kertoina yritti puhua, mutta häntä oli sangen vaikea ymmärtää. Hän oli kuin mieletön, hirveän liikutettu ja innostunut. Toisinaan lapset tulivat kanssani. Tällöin he tavallisesti jäivät seisomaan jonkin matkan päähän ja alkoivat vartioida meitä joltakin ja joiltakin, ja se oli heistä tavattoman miellyttävää. Kun me läksimme pois, jäi Marie taas yksikseen liikkumattomaksi niinkuin ennenkin, sulki silmänsä ja nojasi päänsä kallioon; kenties hän haaveili jotakin. Eräänä aamuna hän ei enää voinut lähteä ulos karjan luo, vaan jäi kotiin tyhjään taloonsa. Lapset saivat sen heti selville, ja melkein kaikki olivat sinä päivänä hänen luonaan tervehtimässä häntä; hän makasi vuoteessaan ypö yksin. Kaksi päivää hoitelivat lapset yksinään häntä pistäytyen sinne vuorotellen, mutta sitten, kun kylässä saatiin kuulla, että Marie todellakin oli kuolemaisillaan, alkoivat kylän eukot käydä hänen luonaan istumassa ja vahtimassa. Kylässä alettiin luultavasti sääliä Marieta, ainakaan ei enää estetty lapsia käymästä hänen luonaan eikä siitä toruttu niinkuin ennen. Marie oli kaiken aikaa horroksissa, hänen unensa oli levoton; hän yski kauheasti. Eukot karkoittelivat lapsia pois, mutta nämä juoksivat ikkunan alle, toisinaan vain hetkiseksi, sanomaan vain: »Bonjour, notre bonne Marie.» Tämä taas heti nähtyään tai kuultuaan heidät vilkastui kerrassaan ja koetti heti, välittämättä eukoista, kohottautua kyynärpäänsä varaan, nyökäytti heille päätään, kiitti. He toivat kuten ennenkin hänelle makeisia, mutta hän ei syönyt juuri mitään. Heidän ansiostaan, vakuutan sen teille, hän kuoli miltei onnellisena. Heidän vuokseen hän unohti mustan kurjuutensa, sai ikäänkuin anteeksiannon heiltä, sillä aivan viimeiseen asti hän piti itseään suurena rikoksentekijänä. He löivät niinkuin lintuset siivillään hänen ikkunaansa ja huusivat hänelle joka aamu: »Nous t'aimons, Marie.» Hän kuoli sangen pian. Minä luulin hänen elävän paljon kauemmin. Hänen kuolemansa edellisenä iltana minä pistäydyin hänen luonaan ennen auringonlaskua; luulen, että hän tunsi minut; viimeisen kerran puristin hänen kättään. Miten kuihtunut hänen kätensä olikaan! Aamulla yht'äkkiä tullaan luokseni ja sanotaan, että Marie on kuollut. Silloin oli mahdotonta hillitä lapsia; he koristivat koko hänen ruumisarkkunsa kukilla ja panivat seppeleen hänen päähänsä. Pastori kirkossa ei enää häpäissyt vainajaa, ja hautajaisissa oli muuten sangen vähän väkeä, vain muutamat olivat pistäytyneet sisälle uteliaisuudesta; mutta kun piti lähteä kantamaan arkkua, niin lapset hyökkäsivät kaikki yht'aikaa kantamaan sitä. Koska he eivät jaksaneet kantaa, niin he auttoivat, juoksivat kaikki arkun jäljessä ja itkivät kaikki. Siitä lähtien oli Marien hauta lasten alituisen kunnioituksen esineenä; he koristavat sen joka vuosi kukkasin, sen ympärille he ovat istuttaneet ruusuja. Mutta näistä hautajaisista lähtien alkoikin varsinainen koko kylän vaino minua vastaan lasten tähden. Pääyllyttäjiä olivat pastori ja koulunopettaja. Lapsia kiellettiin ehdottomasti tapaamasta minua ja Schneider otti tätä valvoakseen. Mutta me näimme kuitenkin toisiamme, vaihdoimme matkan päästä ajatuksia merkein. He lähettivät minulle pieniä kirjelippujaan. Myöhemmin tämä koko juttu saatiin sovituksi, mutta silloin olikin hyvin hyvä olla: olin joutunut entistä lähempiin suhteisiin lapsiin tämän vainon kautta. Viimeisenä vuonna minä melkein tein sovinnon myös Tibot'n ja pastorin kanssa. Mutta Schneider puhui minulle paljon ja kiisteli kanssani lapsia kohtaan käyttämästäni vahingollisesta »systeemistä». Mikä systeemi minulla olisi ollut! Vihdoin Schneider lausui minulle puolestaan erään hyvin omituisen ajatuksen; se tapahtui juuri ennen lähtöäni; hän sanoi minulle tulleensa täysin vakuutetuksi siitä, että minä itse olen täydellinen lapsi, kaikissa suhteissa lapsi, että minä ainoastaan kokoni puolesta ja kasvoiltani olen aikuisen kaltainen, mutta kehitykseltäni, sielultani, luonteeltani ja kenties älynikin puolesta en suinkaan ole täysikasvuinen ja sellaiseksi minä jäänkin, vaikka eläisin kuudenkymmenen vuoden ikäiseksi. Minua nauratti kovin: tietysti hän on väärässä; sillä mikäs pienokainen minä olisin? Mutta yksi asia vain on totta, nimittäin se, että minä en todellakaan mielelläni ole aikuisten parissa, ihmisten seurassa, isojen kanssa, — sen olen jo kauan sitten huomannut, — en pidä siitä, koska en osaa olla. Puhuivatpa nämä minulle mitä tahansa, olivatpa minulle kuinka hyviä tahansa, niin sittenkin minusta tuntuu jostakin syystä raskaalta olla heidän seurassaan, ja minä olen hirveän iloinen päästessäni mahdollisimman pian pois toverieni luokse, mutta minun toverini ovat aina olleet lapsia, ei siksi, että itse olen ollut lapsi, vaan siksi, että minä yksinkertaisesti tunnen kiintymystä lapsiin. Kun minä elämäni alkuaikoina kylässä, — silloin kun poistuin ikävääni hautomaan yksinäni vuoristoon, — kun minä yksin kuljeskellessani aloin silloin tällöin kohdata, varsinkin keskipäivällä, koko tuon koulusta päässeen meluavan parven, joka juoksi laukkuineen ja kivitauluineen ja huusi, nauroi, leikki, niin koko minun sydämeni alkoi yht'äkkiä pyrkiä heidän pariinsa. En tiedä, mutta aloin tuntea jotakin tavattoman voimakasta onnen tunnetta joka kerta, kun kohtasin heidät. Minä pysähdyin ja nauroin onnesta katsellessani heidän pikkuisia, vilahtelevia, ja alati juoksussa olevia jalkojaan, katsellessani yhdessä juoksevia poikia ja tyttöjä, naurua ja kyyneliä (sillä monet ennättivät siinä jo tapella, itkeä tihertää, taas sopia ja leikkiä matkallaan koulusta kotiin), ja silloin minä unohdin koko ikäväni. Myöhemmin minä kaikkien näiden kolmen vuoden aikana en voinut edes käsittää, kuinka ja miksi ihmiset ovat ikävissään. Koko minun kohtaloni suuntautui heihin. En koskaan ajatellutkaan, että lähtisin kylästä, eikä mieleeni juolahtanut, että joskus lähden tänne, Venäjälle. Minusta tuntui, että olen ainaisesti siellä, mutta minä huomasin lopulta, ettei Schneider toki voinut kustantaa minua, ja sitten ilmeni asia, joka luullakseni on niin tärkeä, että Schneider itse joudutti minua matkaan ja takasi pääsyni tänne. Saanpa nyt nähdä, mitä se oikein on, ja jonkun kanssahan minun on neuvoteltava. Kenties kohtaloni muuttuu kokonaan, mutta se ei ole sitä eikä se ole pääasia. Pääasia on, että koko elämäni jo on muuttunut. Minulta jäi sinne paljon, liian paljon. Kaikki on kadonnut. Istuin junassa ja ajattelin: »Nyt minä olen menossa ihmisten joukkoon; kenties minä en tiedä mitään, mutta uusi elämä on alkanut.» Päätin täyttää tehtäväni rehellisesti ja lujasti. Ihmisten joukossa minun oloni kenties tulee ikäväksi ja raskaaksi. Ensi aluksi päätin olla kaikkia kohtaan kohtelias ja avomielinen; eihän kukaan vaadi minulta enempää. Kenties täälläkin minua pidetään lapsena, — samapa se! Kaikki pitävät minua jostakin syystä myös idioottina; olin todellakin yhteen aikaan niin sairas, että silloin olinkin idiootin kaltainen; mutta mikä idiootti minä nyt olen, kun itse ymmärrän, että minua pidetään idioottina? Astun sisälle ja ajattelen: »Minua pidetään täällä idioottina, mutta olen kuitenkin viisas, eivätkä he sitä ollenkaan hoksaa...» Usein on mielessäni tämä ajatus. Kun minä Berliinissä sain sieltä muutamia pieniä kirjeitä, jotka he jo olivat ennättäneet minulle kirjoittaa, niin silloin minä vasta ymmärsin, miten heitä rakastin. On hyvin raskasta saada ensimmäinen kirje! Kuinka ikävä heillä olikaan, kun saattoivat minua! Jo kuukautta aikaisemmin alkoivat saattaa: »Léon s'en va, Léon s'en va pour toujours!» Kokoonnuimme joka ilta entiseen tapaan kosken luokse ja puhuimme kaiken aikaa siitä, miten me eroamme. Toisinaan oli yhtä hauskaa kuin ennenkin; vain erotessaan yöksi he alkoivat syleillä minua lujasti ja tulisesti, jota ei ennen ollut tapahtunut. Jotkut juoksivat luokseni salaa kaikilta, yksitellen, ainoastaan syleilläkseen ja suudellakseen minua kahden kesken eikä kaikkien nähden. Kun minä sitten lähdin matkaan, niin kaikki, koko joukko, saattoivat minua asemalle. Rautatieasemalle oli meidän kylästämme arviolta noin virstan matka. He koettivat hillitä itseään, etteivät itkisi, mutta monet eivät sitä voineet, vaan itkivät ääneen, varsinkin tytöt. Me kiiruhdimme, etten myöhästyisi, mutta yht'äkkiä saattoi joku joukosta syöksyä luokseni keskellä tietä, halata minua pikku kätösillään ja suudella ja pysähdyttää vain sitä varten koko joukon; ja vaikka meillä olikin kiire, niin kaikki pysähtyivät ja odottivat, kunnes hän oli hyvästellyt. Kun minä olin noussut vaunuun ja juna lähti liikkeelle, niin he kaikki huusivat minulle »hurraa!» ja seisoivat kauan paikallaan, siihen asti kuin vaunu oli kokonaan hävinnyt näkyvistä. Ja minä katsoin myös... Kuulkaahan, kun minä äsken astuin tänne sisälle ja katsoin teidän herttaisia kasvojanne, — nykyään minä hyvin tarkoin katselen kasvoja, — ja kun kuulin teidän ensimmäiset sananne, niin minä ensikerran siitä ajasta asti tunsin sydämeni kevenevän. Äsken jo ajattelin, että kenties minä olenkin onnen suosikki; minähän tiedän, ettei kovinkaan pian tapaa sellaisia, joista heti alkaa pitää, mutta teidät minä tapasin heti rautatievaunusta päästyäni. Minä tiedän sangen hyvin, että jokaista hävettää puhua tunteistaan, mutta nyt minä puhun teille eikä minua teidän seurassanne hävetä. Minä olen ihmisarka enkä kenties pitkään aikaan tule teille. Älkää vain pitäkö tätä pahana ajatuksena: en minä sanonut sitä siksi, etten pitäisi teitä arvossa, älkääkä myöskään luulko minun loukkaantuneen jostakin. Te kysyitte minulta, millaiset ovat kasvonne ja mitä minä niissä havaitsin. Sanon sen teille hyvin mielelläni. Teillä, Adelaida Ivanovna, on onnelliset kasvot, kaikista kolmesta kaikkein sympaattisimmat. Sitäpaitsi te olette hyvin kaunis, teitä katsellessa sanoo: »Hänen kasvonsa ovat kuin hyvän sisaren.» Te lähestytte koruttomasti ja iloisesti, mutta osaatte myös pian päästä selville sydämestä. Semmoisilta minusta näyttävät teidän kasvonne. Teillä, Aleksandra Ivanovna, on myöskin kauniit ja hyvin herttaiset kasvot, mutta kenties teillä on jokin salainen suru; teillä on epäilemättä mitä parhain sydän, mutta te ette ole iloinen. Teillä on kasvoissa jokin erityinen vivahdus, joka muistuttaa Dresdenissä olevaa Holbeinin Madonnaa. No, se teidän kasvoistanne; olenko hyvä arvaamaan? Itsehän te pidätte minua arvaajana. Mutta teidän kasvoistanne, Lizaveta Prokofjevna, — sanoi hän yht'äkkiä kääntyen kenraalittaren puoleen, — teidän kasvoistanne minä en vain päättele, vaan suorastaan olen saanut sen vakaumuksen, että te olette täydellinen lapsi, kaikessa, kaikessa, kaikessa hyvässä ja kaikessa huonossa, siitä huolimatta, että olette tuossa iässä. Ettehän te suutu minuun siitä, että minä puhun näin? Tehän tiedätte, minkä arvon minä annan lapsille! Älkää luulko, että minä yksinkertaisuudessani puhuin teille nyt juuri näin avoimesti teidän kasvoistanne; oi, ei, ei ensinkään! Ehkäpä minulla siinä oli oma tarkoitukseni.
VII.
Kun ruhtinas vaikeni, niin kaikki katsoivat häneen iloisesti, myöskin Aglaja, mutta varsinkin Lizaveta Prokofjevna.
— Kas niinpä nyt kuulustelitte! — huudahti hän. — Mitä, armolliset neidit, te luulitte ottavanne hänet suojeluksenne alaiseksi jonkunmoisena raukkana, mutta hän itse tuskin suvaitsi kunnioittaa teitä hyväksymällä teidät, vieläpä huomauttaen, että käy tervehtimässä vain ani harvoin. Nytpä saimmekin pitkän nenän ja minä olen iloinen; ja kaikkein enimmän nolattiin Ivan Fjodorovitš. Bravo, ruhtinas, äsken käskettiin kuulustella teitä. Mutta se, mitä te sanoitte minun kasvoistani, se on kaikki totista totta: minä olen lapsi ja tiedän sen. Tiesin sen jo ennen teitä; te nimenomaan lausuitte julki minun oman ajatukseni yhdellä sanalla. Luonnettanne minä pidän täydelleen samanlaisena kuin omaani ja olen siitä hyvin iloinen; olemme samanlaiset kuin kaksi vesipisaraa. Te vain olette mies, minä taas olen nainen enkä ole ollut Sveitsissä; siinä koko erotus.
— Älkää hätiköikö, maman, — huudahti Aglaja, — ruhtinas sanoo, että hänellä oli kaikissa tunnustuksissaan erikoinen taka-ajatus ja ettei hän puhellut vain yksinkertaisuudessaan.
— Niin, niin, — nauroivat toiset.
— Älkää lasketelko pilojanne, armaani, kenties hän onkin ovelampi kuin te kaikki kolme yhteensä. Saattohan nähdä. Mutta miksi te, ruhtinas, ette sanonut mitään Aglajasta? Aglaja odottaa ja minä odotan myös.
— Minä en voi sanoa mitään nyt heti; sanon myöhemmin.
— Miksi? Luulisihan minut huomaavan!
— Oi, kyllä huomaa; te olette harvinainen kaunotar, Aglaja Ivanovna. Te olette niin kaunis, että peloittaa katsella teitä.
— Siinä kaikki? Entä ominaisuudet? — kysyi kenraalitar itsepintaisesti.
— Kauneutta on vaikea arvostella; minä en ole vielä valmistunut. Kauneus on arvoitus.
— Se merkitsee, että te olette antanut Aglajalle arvattavaksi arvoituksen, — sanoi Adelaida.— Arvaapa se, Aglaja. Mutta onko hän kaunis, ruhtinas, onko kaunis?
— Tavattoman kaunis! — vastasi ruhtinas kiihkeästi ja katsahti ihastuneena Aglajaan.— Melkein kuin Nastasja Filippovna, vaikka kasvot ovat aivan toisenlaiset!...
Kaikki katsahtivat ihmetellen toisiinsa.
— Kuin ku-u-ka? — sanoi kenraalitar venyttäen. — Kuin Nastasja Filippovna? Missä te olette nähnyt Nastasja Filippovnan? Mikä Nastasja Filippovna?
— Äsken näytti Gavrila Ardalionovitš Ivan Fjodorovitšille valokuvaa.
— Kuinka, toi valokuvan Ivan Fjodorovitšille?
— Nähtäväksi. Nastasja Filippovna lahjoitti tänään Gavrila Ardalionovitšille valokuvansa, ja tämä toi sen nähtäväksi.
— Minä tahdon sen nähdä! — hyökkäsi kenraalitar sanomaan. — Missä se valokuva on? Jos Nastasja Filippovna lahjoitti sen hänelle, niin sen täytyy myös olla hänellä ja hän on tietysti vielä työhuoneessa. Keskiviikkoisin hän aina tulee tänne työhön eikä koskaan mene pois ennen kello neljää. Kutsukaa heti Gavrila Ardalionovitš! Ei, en minä niin hirveästi pala halusta nähdä häntä. Olkaa niin ystävällinen, ruhtinas, ystäväiseni, pistäytykää työhuoneeseen, ottakaa häneltä valokuva ja tuokaa tänne. Sanokaa että nähtäväksi. Olkaa niin hyvä.
— Hyvä hän on, mutta hiukan liian yksinkertainen, — sanoi Adelaida ruhtinaan mentyä.
— Niin, tuntuu olevan vähän liiaksi, — vahvisti Aleksandra, — niin että on hieman naurettavaan.
Tuntui kuin ei kumpikaan heistä olisi lausunut julki kaikkea, mikä oli mielessä.
— Hyvin hän muuten selvisi meidän kasvoistamme, — sanoi Aglaja. — Imarteli kaikkia, myös maman'ia.
— Säästä sukkeluutesi, pyydän, — huudahti kenraalitar. — Ei hän imarrellut, mutta minä tunnen itseni imarrelluksi.
— Luuletko sinä, että hän siinä kiemurteli? — kysyi Adelaida.
— Minusta hän ei näytä niin aivan yksinkertaiselta.
— No, jopas nyt jotakin! — suuttui kenraalitar. — Minun mielestäni te olette vielä naurettavampia kuin hän. Hän on yksinkertainen, mutta omalla tavallaan eteensä katsova, aivan jalossa mielessä tietysti. Aivan niinkuin minä.
»Tietysti oli paha, että tulin vahingossa puhuneeksi valokuvasta», mietti ruhtinas itsekseen kulkiessaan työhuoneeseen ja tuntien jonkin verran omantunnon soimauksia... »Mutta... ehkäpä tein siinä hyvin, että vahingossa puhuin liikoja...» Hänen mielessään alkoi väikkyä eräs omituinen ajatus, joka muuten ei vielä ollut aivan selvä.
Gavrila Ardalionovitš istui vielä työhuoneessa ja oli syventynyt papereihinsa. Luultavasti hän todellakin teki työtä palkkansa edestä osakeyhtiössä. Hän joutui hirveästi hämilleen, kun ruhtinas pyysi valokuvaa ja kertoi, miten sisällä oli saatu tietää valokuvasta.
— Ehheh! Miksi teidän pitikään lörpötellä! — huudahti hän perin harmistuneena. — Te ette tiedä mitään... Idiootti! — mutisi hän itsekseen.
— Anteeksi, minä tein sen aivan ajattelematta; satuin sanomaan. Sanoin, että Aglaja on melkein yhtä kaunis kuin Nastasja Filippovna.
Ganja pyysi kertomaan tarkemmin; ruhtinas kertoi. Ganja katsahti uudelleen pilkallisesti häneen.
— Aina te Nastasja Filippovnasta... — mutisi hän, mutta ei lopettanut lausettaan, vaan vaipui mietteisiinsä. Hän oli ilmeisesti huolissaan. Ruhtinas muistutti valokuvasta. — Kuulkaahan, ruhtinas, — sanoi yht'äkkiä Ganja aivan kuin äkkiä onnellinen ajatus olisi tullut hänen mieleensä. — Minulla on hyvin suuri pyyntö esitettävänä teille... Mutta minä en todellakaan tiedä...
Hän tuli hämilleen eikä puhunut loppuun; hän tahtoi tehdä jonkin päätöksen ja ikäänkuin taisteli sisäistä taistelua. Ruhtinas odotti ääneti. Ganja tarkasti häntä vielä kerran tutkivin, tiukoin katsein.
— Ruhtinas, — alkoi hän taas, — siellä minulle nyt... erään aivan omituisen asianhaaran johdosta... ja naurettavan... ja johon minä en ole syypää... no, sanalla sanoen, se on tarpeetonta,— siellä minulle luullakseni ollaan hieman vihaisia, niin että viime aikoina en ole tahtonut mennä sinne kutsumatta. Minun olisi hirveän tärkeätä saada nyt puhua Aglaja Ivanovnan kanssa. Olen kaiken varalta kirjoittanut muutaman sanan (hänen käsiinsä ilmestyi pieni, kokoon taitettu paperi) — enkä tiedä, miten saisin sen annetuksi perille. Ettekö te, ruhtinas, ottaisi antaaksenne sitä Aglaja Ivanovnalle, mutta ainoastaan Aglaja Ivanovnalle, toisin sanoen, sillä tavoin, ettei kukaan näe, ymmärrättekö? Ei se, Jumala paratkoon, ole mikään salaisuus, ei tässä ole mitään sellaista... mutta... teettekö sen?
— Se ei ole minusta aivan miellyttävää, — vastasi ruhtinas.
— Ah, ruhtinas, minulle se on äärettömän tärkeätä! — alkoi Ganja pyytää. — Kenties hän vastaa... Uskokaa, että vain äärimmäisessä, ihan äärimmäisessä tapauksessa minä saatoin kääntyä... Kenen mukana minä sitten lähetän?... Tämä on hyvin tärkeätä... Hirveän tärkeätä minulle...
Ganja alkoi kovin pelätä, ettei ruhtinas suostu, ja katseli pelkurimaisen rukoilevasti häntä silmiin.
— Ehkäpä minä annan.
— Mutta sillä tavoin, ettei vain kukaan huomaa,— rukoili Ganja ilostuneena. — Ja tiedättekö mitä, ruhtinas, saanhan luottaa kunniasanaanne, vai kuinka?
— Minä en näytä kenellekään, — sanoi ruhtinas.
— Kirjelippu ei ole suljettu, mutta... — tuli liiaksi hätiköivä Ganja sanoneeksi ja pysähtyi hämillään kesken puhettaan.
— Oi, en minä sitä lue, — vastasi ruhtinas aivan yksinkertaisesti, otti valokuvan ja lähti työhuoneesta.
Yksin jäätyään Ganja tarttui päähänsä.
— Yksi sana vain hänen puoleltaan, niin minä... niin minä ehkä todellakin katkaisen välit!...
Hän ei enää voinut uudelleen istuutua paperien ääreen, sillä hän oli kiihtynyt ja jännityksessä, ja alkoi astella työhuoneessa nurkasta toiseen.
Ruhtinas kulki mietteissään; häntä oli epämiellyttävällä tavalla hämmästyttänyt saamansa tehtävä, oli epämiellyttävällä tavalla hämmästyttänyt ajatuskin, että Ganja lähettää kirjelipun Aglajalle. Mutta hän ei ollut kulkenut vielä kahden huoneen läpi matkalla vierashuoneeseen, kun hän yht'äkkiä pysähtyi aivan kuin olisi muistanut jotakin, katsahti ympärilleen, astui ikkunan luo, lähemmäksi valoa, ja alkoi katsella Nastasja Filippovnan valokuvaa.
Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut päästä selville jostakin arvoituksesta, joka piili näissä kasvoissa ja oli äsken häntä hämmästyttänyt. Äskeinen vaikutelma ei ollut juuri ollenkaan hälventynyt hänestä, ja nyt hän ikäänkuin kiiruhti uudelleen tarkistamaan jotakin. Nuo kasvot, jotka kauneutensa ja vielä jonkin muun vuoksi olivat harvinaiset, hämmästyttivät häntä nyt vielä enemmän. Näissä kasvoissa oli ikäänkuin ääretöntä ylpeyttä ja halveksimista, miltei vihaa, ja samalla jotakin luottavaa, jotakin ihmeteltävän lapsellista; nämä kaksi vastakohtaa tavallaan herättivät jonkinmoista sääliäkin noita piirteitä katsellessa. Tuo häikäisevä kauneus oli suorastaan sietämätöntä, kalpeitten kasvojen, miltei kuopalle painuneitten poskien ja palavien silmien kauneutta; omituista kauneutta! Ruhtinas katseli noin minuutin ajan, sitten hän yht'äkkiä muisti asiansa, vilkaisi ympärilleen, vei valokuvan nopeasti huulilleen ja suuteli sitä. Kun hän hetken kuluttua astui sisälle vierashuoneeseen, olivat hänen kasvonsa aivan tyynet.
Mutta juuri kun hän oli tullut ruokasaliin (josta oli vielä yhden huoneen kautta kuljettava vierashuoneeseen), niin hän joutui melkein ovessa vastatusten ulos tulevan Aglajan kanssa. Aglaja oli yksin.
— Gavrila Ardalionovitš pyysi minua antamaan teille, — sanoi ruhtinas ojentaen Aglajalle kirjelipun.
Aglaja pysähtyi, otti kirjeen ja loi omituisen katseen ruhtinaaseen. Hänen katseessaan ei ollut pienintäkään hämilleen joutumista, siitä vilahti näkyviin vain hiukan ihmettelyä, ja sekin näytti kohdistuvan yksinomaan ruhtinaaseen. Katseellaan Aglaja ikäänkuin vaati häneltä selvitystä, miten hän oli joutunut tässä jutussa yhteistoimintaan Ganjan kanssa, — vaati sitä levollisesti ja alentuvasti. He seisoivat pari kolme silmänräpäystä vastakkain; viimein kuvastui Aglajan kasvoilla tuskin havaittavasti jotakin pilkallista; hän hymähti hiukan ja kulki ohitse.
Kenraalitar katseli jonkin aikaa äänettömänä ja hieman ylimielisesti Nastasja Filippovnan valokuvaa, jota hän piti edessään käsi ojolla loitontaen kuvaa huomiota herättävästi erittäin pitkän matkan päähän silmistään.
— Niin, kaunis on, — lausui hän lopulta, — hyvinkin kaunis. Olen kaksi kertaa nähnyt hänet, mutta vain kaukaa. Te siis ihailette tämmöistä kauneutta? — kääntyi hän yht'äkkiä ruhtinaan puoleen.
— Niin... tämmöistä... — vastasi ruhtinas hieman väkinäisesti.
— Siis juuri tämmöistä?
— Juuri tämmöistä.
— Miksi?
— Näissä kasvoissa... on paljon kärsimystä... — lausui ruhtinas aivan kuin vastoin tahtoaan ja niinkuin puhuisi itsekseen eikä vastaisi kysymykseen.
— Muuten te kenties hourailette, — päätti kenraalitar ja heitti kopealla eleellä valokuvan pöydälle. Aleksandra otti sen, hänen luokseen astui Adelaida, molemmat alkoivat tarkastella kuvaa. Samalla hetkellä palasi Aglaja taas vierashuoneeseen.
— Semmoinen voima! — huudahti yht'äkkiä Adelaida katsellen kiihkeästi valokuvaa sisarensa olan ylitse.
— Missä? Mikä voima? — kysyi Lizaveta Prokofjevna terävästi.
— Tuommoinen kauneus on voimaa, — sanoi Adelaida tulisesti, — tuollaisella kauneudella voi kääntää maailman ylösalaisin!
Hän meni mietteissään maalausjalustansa luo. Aglaja vain vilkaisi valokuvaan, siristi silmiään, venytti alahuultaan, meni ja istuutui syrjään kädet ristissä.
Kenraalitar soitti kelloa.
— Kutsutaan tänne Gavrila Ardalionovitš, hän on työhuoneessa, — käski hän sisälle tullutta palvelijaa.
— Maman! — huudahti Aleksandra merkitsevästi.
— Tahdon sanoa hänelle pari sanaa — se saa riittää! — tokaisi kenraalitar nopeasti keskeyttäen vastaväitteen. Hän oli ilmeisesti suutuksissaan. — Meillä, nähkääs, ruhtinas, on täällä nyt vain kaikkialla salaisuuksia. Aina vain salaisuuksia. Niin pitää olla, jokin etiketti sen vaatii, typerää kyllä. Ja tämä tapahtuu sellaisessa asiassa, jossa tarvittaisiin mitä suurinta avomielisyyttä, selvyyttä, rehellisyyttä. On syntymässä avioliittoja, minua eivät miellytä nuo avioliitot...
— Maman, mitä te tuommoista? — ehätti Aleksandra taas keskeyttämään hänet.
— Mitä sinä, rakas tyttäreni! Miellyttävätkö ne muka sinua itseäsikään? Ruhtinaan sopii kyllä kuunnella, sillä me olemme ystäviä. Ainakin minä ja hän. Jumala etsii ihmisiä, tietysti hyviä, hän ei tarvitse ilkeitä ja oikkuilevia; varsinkaan ei oikkuilevia, jotka tänään päättävät yhtä ja huomenna puhuvat toista. Ymmärrättekö, Aleksandra Ivanovna? He sanovat, ruhtinas, että minä olen hupsuttelija, mutta minäpä osaan nähdä erotuksen. Sillä sydän on pääasia, muu on roskaa. Älyä tarvitaan myöskin, se on tietty... kenties äly onkin kaikkein tärkeintä. Älä naureskele, Aglaja, en minä puhu ristiriitaisesti: tyhmä nainen, jolla on sydän eikä järkeä, on yhtä onneton tyhmyri kuin se tyhmä nainen, jolla on järkeä eikä sydäntä. Se on vanha totuus. Kas minä olen tyhmyri, jolla on sydän, mutta ei järkeä, kun taas sinä olet tyhmyri, jolla on järkeä, mutta ei sydäntä; me molemmat olemmekin onnettomia, me molemmat kärsimme.
— Mitenkä te sitten olette niin onneton, maman! — ei jaksanut olla sanomatta Adelaida, joka yksinään koko seurassa näytti säilyttäneen hyvän tuulensa.
— Ensiksikin, koska minulla on oppineita tyttäriä, — tokaisi kenraalitar, — ja koska tämä jo yksinään riittää, niin ei ole enää tarpeellista ryhtyä sen tarkemmin selittelemään muuta. On tässä jo kylliksi suuta soitettu. Katsokaammehan, kuinka te molemmat (minä en ota lukuun Aglajaa) selviydytte järkenne ja monisanaisuutenne avulla, ja tuletteko te, korkeasti kunnioitettava Aleksandra Ivanovna, onnelliseksi arvoisan herranne kanssa?... Aa!... — huudahti hän nähdessään Ganjan astuvan sisälle. — Tuossa tulee vielä yksi aviollinen yhteenliittymys. Hyvää päivää! — vastasi hän Ganjan kumarrukseen, mutta ei käskenyt häntä istuutumaan. — Te siis menette avioliittoon?
— Avioliittoonko?... Kuinka?... Mihin avioliittoon?... — mutisi Gavrila Ardalionovitš tyrmistyneenä. Hän oli hirveästi hämillään.
— Menettekö te naimisiin, kysyn minä, jos teitä se sanamuoto miellyttää enemmän?
— E-en... minä... e-en, — valehteli Gavrila Ardalionovitš, ja häpeän puna nousi hänen kasvoilleen. Hän katsahti nopeasti syrjässä istuvaan Aglajaan ja käänsi kiireesti silmänsä pois. Aglaja katseli häneen kylmästi, kiinteästi, levollisesti, katsettaan pois kääntämättä ja tarkkasi hänen hämminkiään.
— Ettekö? Sanoitteko: ei? — kyseli itsepintaisesti ja järkähtämättömänä Lizaveta Prokofjevna. — Se riittää, minä pidän muistissani, että te tänään, keskiviikkoaamuna, vastasitte minun kysymykseeni: »Ei.» Eikö meillä tänään olekin keskiviikko?
— Eiköhän liene keskiviikko, maman, — vastasi Adelaida.
— Eivät tiedä koskaan viikonpäiviä. Monesko päivä on?
— Seitsemäskolmatta, — vastasi Ganja.
— Seitsemäskolmatta? Se on hyvä erään laskelman takia. Hyvästi, teillä on luultavasti paljon tehtäviä, ja minun on aika pukeutua ja lähteä; ottakaa valokuvanne. Sanokaa minulta terveisiä onnettomalle Nina Aleksandrovnalle. Näkemiin, ruhtinas, ystäväiseni! Pistäytykää täällä useammin, minä lähden nyt vanhan ämmän Bjelokonskajan luo vartavasten puhumaan teistä. Ja kuulkaahan, hyvä ystävä: minä uskon, että teidät nimenomaan Jumala on tuonut minua varten Pietariin Sveitsistä. Kenties teillä tulee olemaan muitakin tehtäviä, mutta tärkein on minua varten. Jumala on nimenomaan niin sen laskenut. Näkemiin, armaat tyttäreni. Aleksandra, pistäydy luonani, ystäväni.
Kenraalitar lähti huoneesta. Ganja otti perin ahdistettuna, ymmällä, vihaisena pöydältä valokuvan ja kääntyi suu hymyyn vääristettynä ruhtinaan puoleen.
— Ruhtinas, minä lähden nyt juuri kotiin. Jos te edelleen pysytte aikeessanne asua meillä, niin minä saatan teidät sinne, ettehän te muuten tiedä osoitettakaan.
— Odottakaa, ruhtinas, — sanoi Aglaja nousten yht'äkkiä nojatuolistaan, — te saatte vielä kirjoittaa minun albumiini. Isä sanoi, että te olette kaunokirjoittaja. Minä tuon teille heti...
Ja hän poistui.
— Näkemiin, ruhtinas, minäkin lähden pois, — sanoi Adelaida. Hän puristi lujasti ruhtinaan kättä, hymyili hänelle kohteliaasti ja ystävällisesti ja lähti huoneesta. Ganjaan hän ei katsahtanut.
— Te juuri, — sanoi Ganja hampaitaan kiristellen ja kohdistaen vihansa ruhtinaaseen heti, kun kaikki olivat menneet, — te juuri olette lörpötellyt heille, että minä menen naimisiin! — Hän mutisi sen kiireesti ja puoleksi kuiskaten, raivostunein kasvoin ja vihaisesti säihkyvin silmin. — Te olette hävytön lörppösuu!
— Vakuutan teille, että erehdytte, — vastasi ruhtinas rauhallisesti ja kohteliaasti. — Minä en edes ole tietänyt, että te menette naimisiin.
— Te kuulitte äsken Ivan Fjodorovitšin sanovan, että tänä iltana kaikki ratkaistaan Nastasja Filippovnan luona, ja sen te olette kertonut! Te valehtelette! Mistä he olisivat voineet saada tietää? Kuka, perhana soikoon, on voinut heille kertoa, paitsi te? Eikö eukko viittauksellaan tarkoittanut minua!
— Tehän paremmin tiedätte, kuka on kertonut, jos vain teistä tuntuu, että teille on jotakin vihjailtu, minä en ole puhunut tästä sanaakaan.
— Annoitteko te kirjelipun? Entä vastaus? — keskeytti Ganja hänet kuumeisen kärsimättömästi. Mutta samalla hetkellä tuli Aglaja takaisin, eikä ruhtinas ennättänyt vastata mitään.
— Kas tässä, ruhtinas, — sanoi Aglaja pannen pöydälle albuminsa, — valitkaa sivu ja kirjoittakaa minulle jotakin. Tässä on kynä, ja se on vielä uusikin. Ei kai se tee mitään, että se on teräskynä? Olen kuullut, että kaunokirjoittajat eivät kirjoita teräskynillä.
Ruhtinaan kanssa puhellessaan hän ei näyttänyt huomaavankaan, että Ganja oli myös läsnä. Mutta sillävälin kuin ruhtinas korjaili kynää, etsi sivua ja valmistautui kirjoittamaan, lähestyi Ganja kamiinaa, jonka luona Aglaja seisoi aivan ruhtinaan vieressä tämän oikealla puolella, ja lausui hänelle vapisevalla, katkonaisella äänellä miltei korvaan:
— Yksi sana, yksi sana vain teiltä, — niin minä olen pelastettu.
Ruhtinas käännähti nopeasti ja katsoi heitä kumpaakin. Ganjan kasvoilla kuvastui todellista epätoivoa; hän näytti lausuneen nuo sanat ikäänkuin ajattelematta, suin päin. Aglaja katseli häntä muutaman sekunnin aivan samanlaisin tyynen ihmettelyn ilmein kuin äsken ruhtinasta, ja näytti siltä, kuin tämä hänen tyyni ihmettelynsä, tämä neuvottomuus, aivan kuin hän ei ollenkaan olisi käsittänyt, mitä hänelle puhutaan, olisi tällä hetkellä ollut Ganjasta kauheampaa kuin mitä voimakkain halveksiminen.
— Mitä minä kirjoitan? — kysyi ruhtinas?
— Minä sanelen teille heti, — sanoi Aglaja kääntyen häneen päin. — Oletteko valmis? Kirjoittakaa siis: »Minä en ryhdy kaupanhierontaan.» — Kirjoittakaa nyt siihen alle päivä ja kuukausi. Näyttäkää.
Ruhtinas antoi hänelle albumin.
— Suurenmoista! Te olette kirjoittanut ihmeteltävällä tavalla; teillä on ihastuttava käsiala! Kiitän teitä. Näkemiin, ruhtinas... Odottakaa,— lisäsi hän ikäänkuin hänelle yht'äkkiä olisi muistunut mieleen jotakin, — tulkaa mukaan, minä tahdon lahjoittaa teille jotakin muistoksi.
Ruhtinas lähti hänen jäljessään; mutta ruokasaliin tultua Aglaja pysähtyi.
— Lukekaa tämä, — sanoi hän antaen ruhtinaalle Ganjan kirjelipun.
Ruhtinas otti kirjeen ja katsoi epäröiden Aglajaan.
— Tiedänhän minä, että te ette ole sitä lukenut ettekä voi olla tuon miehen uskottu. Lukekaa, minä tahdon, että luette.
Kirjelippu oli ilmeisesti kirjoitettu hyvin kiireesti:
»Tänään ratkaistaan kohtaloni, te tiedätte millä tavoin. Tänään minun
on annettava sanani peruuttamattomasti. Minulla ei ole minkäänlaisia
oikeuksia osanottoonne, en uskalla toivoa mitään; mutta kerran te
lausuitte yhden sanan, ainoastaan yhden sanan, ja tämä sana valaisi
minun elämäni koko mustan yön ja tuli minulle majakkatuleksi. Sanokaa
nyt vielä yksi samanlainen sana — ja te pelastatte minut turmiosta!
Sanokaa minulle ainoastaan: katkaiskaa kaikki välit, niin minä
katkaisen kaikki jo tänään. Oi, mikä onkaan teidän sanoessa tätä!
Tässä sanassa minä anon ainoastaan merkkiä teidän osanotostanne ja
säälistänne minua kohtaan, — sitä ainoastaan, ainoastaan! Eikä
muuta mitään, ei mitään! Minä en uskalla kuvitella minkäänlaista
toivoa, sillä minä en ansaitse sitä. Mutta kuultuani sananne minä otan
uudelleen osakseni köyhyyteni, alan ilomielin kärsiä epätoivoista
asemaani. Osakseni tulee taistelu, minä iloitsen siitä, minä herään
siinä uuteen elämään uusin voimin!
Lähettäkää minulle tämä säälin sana (ainoastaan pelkkä säälin sana,
vannon teille)! Älkää suuttuko epätoivoisen röyhkeyteen, hukkuvaan,
siitä että hän on rohjennut tehdä viimeisen ponnistuksen pelastuakseen
tuhosta.
G. I.»— Tuo mies vakuuttaa, — sanoi Aglaja terävästi, kun ruhtinas oli lukenut loppuun, — että sana: »katkaiskaa kaikki välit» ei saata minua huonoon valoon eikä velvoita mihinkään, ja hän antaa minulle itse siitä, kuten näette, kirjallisen vakuuden juuri tuossa kirjelapussa. Huomatkaa, miten naiivisti hän on rientänyt alleviivaamaan eräitä sanoja ja miten karkeasti kuultaa läpi hänen salainen ajatuksensa. Hän muuten tietää, että jos hän katkaisisi kaikki välit, mutta tekisi sen itse, yksin, odottamatta minun sanaani ja puhumattakin siitä minulle, ilman mitään toiveita minuun nähden, niin minun tunteeni häntä kohtaan silloin muuttuisivat ja minusta kenties tulisi hänen ystävänsä. Sen hän tietää varmasti! Mutta hänellä on likainen sielu: hän tietää eikä tee päätöstään; hän tietää ja pyytää kuitenkin vakuutta. Hän ei kykene tekemään päätöstä uskon perusteella. Hän tahtoo, että minä antaisin hänelle sadantuhannen korvaukseksi toiveita itseeni nähden. Siinä taas, mitä hän kirjeessään puhuu aikaisemmasta sanasta, joka muka valaisi hänen elämäänsä, hän valehtelee häikäilemättä. Minä kerran vain yksinkertaisesti säälin häntä. Mutta hän on julkea ja häpeämätön: hänen päässään välähti silloin heti ajatus, että saattoi olla toivoa; ymmärsin sen heti. Siitä lähtien hän alkoi minua pyydystellä; pyydystää nytkin. Mutta riittää jo; ottakaa ja viekää hänelle kirjelippu takaisin, heti kohta, kun lähdette talostamme, ei tietenkään sitä ennen.
— Ja minkä vastauksen vien hänelle?
— Tietysti ette mitään. Se on kaikkein parhain vastaus. Mutta tehän kaiketi tahdotte asua hänen kodissaan?
— Minulle suositteli sitä äsken itse Ivan Fjodorovitš, — sanoi ruhtinas.
— Siispä varokaa häntä, varoitan teitä ennakolta; hän ei nyt anna teille anteeksi sitä, että tuotte hänelle kirjelipun takaisin.
Aglaja puristi hiukan ruhtinaan kättä ja meni. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja synkät, hän ei edes hymyillyt nyökäyttäessään ruhtinaalle päätään jäähyväisiksi.
— Tulen heti, otan vain nyyttini, — sanoi ruhtinas Ganjalle, — sitten lähdemme talosta.
Ganja polkaisi jalkaa kärsimättömyydestä. Hänen kasvonsa ihan tummuivat raivosta. Viimein molemmat tulivat ulos kadulle, ruhtinas mytty käsissään.
— Vastaus? Vastaus? — hyökkäsi Ganja hänelle puhumaan. — Mitä hän sanoi teille? Annoitteko hänelle kirjeen?
Ruhtinas antoi ääneti hänelle kirjelapun. Ganja tyrmistyi.
— Kuinka? Minun kirjeeni! — huudahti hän.— Mies ei ole antanutkaan sitä! Oi, pitihän minun se arvata! Oi, kirr-rr-rott... On ymmärrettävää, ettei hän äsken mitään käsittänyt! Miten, miten, miten ihmeen tavalla te ette sitä antanut, oi, kirr-rr-rott...
— Suokaa anteeksi, päinvastoin, minun onnistui heti kohta antaa perille kirje, samalla hetkellä kuin olin sen saanut teiltä, ja aivan sillä tavoin kuin te pyysitte. Kirje oli nyt taas minulla siksi, että Aglaja Ivanovna antoi sen heti minulle takaisin.
— Milloin? Milloin?
— Heti kun olin saanut kirjoittaneeksi albumiin ja kun hän kutsui minut mukaansa. (Kuulitteko?) Me menimme ruokasaliin, hän antoi minulle kirjelipun, käski lukemaan läpi ja käski antamaan teille takaisin.
— Lu-u-ke-maan läpi! — huudahti Ganja melkein täyttä kurkkua. — Lukemaan läpi! Oletteko te lukenut?;
Ja hän jäi uudelleen seisomaan jähmettyneenä keskelle katukäytävää, niin hämmästyneenä, että suukin oli auki.
— Kyllä, luin äsken juuri.
— Ja itsekö hän, itsekö antoi teidän lukea? Itse?
— Itse, ja saatte uskoa, etten minä olisi ruvennut lukemaan, jollei hän olisi käskenyt.
Ganja oli vaiti minuutin verran ja mietti jotakin kärsimystä tuottavin ponnistuksin, mutta yht'äkkiä hän huudahti:
— Se on mahdotonta! Hän ei ole voinut käskeä teitä lukemaan. Te valehtelette! Te luitte itse!
— Minä puhun totta, — vastasi ruhtinas täysin levollisella äänellä kuten aikaisemminkin. — Ja uskokaa: minä olen hyvin pahoillani, että se tekee teihin niin epämieluisan vaikutuksen.
— Mutta, onneton, ainakin hän toki sanoi teille jotakin silloin? Jotakinhan hän vastasi?
— Kyllä, tietysti.
— Puhukaa toki, puhukaa, voi perhana!...
Ja Ganja polkaisi kahdesti katukäytävään oikeata jalkaansa, jossa oli päällyskenkä.
— Heti kun olin lukenut, hän sanoi minulle, että te pyydystätte häntä; että te tahtoisitte saattaa hänet sillä tavoin huonoon valoon saadaksenne häneltä toivoa sitä varten, että tähän toivoon nojaten voisitte katkaista tappiota kärsimättä välit toisen toivon kanssa, joka merkitsee sataatuhatta. Että jos te olisitte tehnyt tämän hieromatta kauppaa hänen kanssaan, olisitte katkaissut kaikki itse, pyytämättä häneltä etukäteen vakuutta, niin hänestä kenties tulisi teidän ystävänne. Siinä luullakseni olikin kaikki. Niin, vielä: kun minä kysyin jo otettuani kirjeen, mikä vastaus on vietävä, niin silloin hän sanoi, että ilman vastausta jättäminen on paras vastaus, — niin se luullakseni oli; suokaa anteeksi, jos olen unohtanut, miten hänen sanansa täsmälleen kuuluivat, ja kerron niinkuin itse ne käsitin.
Ääretön viha valtasi Ganjan, ja hänen raivostuksensa purkautui aivan hillittömänä:
— Aa! Niinkö! — huusi hän kiristellen hampaitaan. — Minun kirjeeni siis paiskataan ikkunasta ulos! Ahaa! Hän ei ryhdy kaupanhierontaan,— niinpä minä ryhdyn! Ja saammepa nähdä! Minulla on vielä paljon varalla... saammepa nähdä!... Kierrän hänet ahtaalle!...
Hänen naamansa vääristyi, hän kalpeni, vaahto pursui suusta, hän heristeli nyrkkiään. Näin he kulkivat muutamia askelia. Ruhtinasta hän ei kursaillut laisinkaan, vaan oli aivan kuin olisi ollut yksin omassa huoneessaan, sillä hän ei pitänyt ruhtinasta kerrassaan minään. Mutta yht'äkkiä hän tuli ajatelleeksi jotakin ja malttoi mielensä.
— Mutta millä ihmeen tavalla, — sanoi hän kääntyen yht'äkkiä ruhtinaan puoleen, — millä tavoin te (idiootti! — lisäsi hän itsekseen), te yht'äkkiä saavutitte sellaisen luottamuksen, kun vain kaksi tuntia oli kulunut ensi tutustumisesta? Kuinka se on mahdollista?
Kateus oli vielä puuttunut kaikista hänen kärsimyksistään. Se nyt yht'äkkiä puraisi hänen sydäntään.
— Sitä minä en osaa teille selittää, — vastasi ruhtinas.
Ganja katsoi häneen häijysti:
— Eiköhän hän kutsunut teitä ruokasaliin lahjoittaakseen teille luottamuksensa: hänhän aikoi lahjoittaa teille jotakin?
— Muulla tavoin minä en sitä ymmärräkään kuin juuri niin.
— Ja miksi sitten? Piru vieköön! Mitä te siellä teitte? Mikä teissä heitä miellytti? Kuulkaa, — touhusi hän kaikin voimin (kaikki hänessä oli tällä hetkellä ikäänkuin sikin sokin ja kiehui epäjärjestyksessä, niin ettei hän kyennyt edes pitämään koossa ajatuksiaan), — kuulkaa, ettekö voi edes joten kuten muistaa ja esittää järjestyksessä, mistä te oikeastaan siellä puhuitte, kaikkia sanoja, aivan alusta asti? Ettekö te huomannut jotakin, ettekö jaksa muistaa?
— Oi, jaksan varsin hyvin, — vastasi ruhtinas.— — Heti alusta alkaen, kun olin tullut sisälle ja tutustunut, me rupesimme puhumaan Sveitsistä.
— No, hiiteen Sveitsi!
— Sitten kuolemanrangaistuksesta...
— Kuolemanrangaistuksesta?
— Niin, erään seikan johdosta... Sitten minä kerroin heille, miten olin elänyt siellä kolme vuotta, ja erään köyhän maalaistytön historian...
— No, piru vieköön köyhän maalaistytön! Eteenpäin! — reuhtoi Ganja kärsimättömästi.
— Sitten, miten Schneider lausui minulle mielipiteensä luonteestani ja pakotti minut...
— Menköön Schneider hiiteen ja viis minä hänen mielipiteistään! Eteenpäin!
— Sitten minä eräästä syystä aloin puhua kasvoista, nimittäin kasvojen ilmeestä, ja sanoin, että Aglaja Ivanovna on melkein yhtä kaunis kuin Nastasja Filippovna. Silloinpa mainitsinkin vahingossa valokuvasta...
— Mutta ettehän te kertonut, ettehän te kertonut heille sitä, minkä kuulitte äsken työhuoneessa? Ettehän? Ettehän?
— Toistan vieläkin, että en.
— Mistä sitten, perhana... Äh! Eikö Aglaja näyttänyt kirjelippua ämmälle!
— Sen voin teille varmasti taata, ettei näyttänyt. Minä olin kaiken aikaa läsnä; eikä hänellä ollut siihen aikaakaan.
— Mutta ehkäpä teiltä itseltänne on jäänyt jotakin huomaamatta...Oi, kirr-rr-rottu idiootti! — — huudahti hän nyt aivan raivostuneena. — Ei osaa edes kertoakaan mitään.
Kun Ganja kerran oli alkanut haukkua eikä kohdannut vastarintaa, niin hän vähitellen tuli aivan hillittömäksi, niinkuin eräille ihmisille aina käy. Ei enää puuttunut paljoa, ettei hän ehkä olisi ruvennut syljeskelemään, niin vimmoissaan hän jo oli. Mutta juuri tämä vimmastus hänet sokaisi; muuten hän olisi jo kauan sitten kiinnittänyt huomionsa siihen, että tämä »idiootti», jota hän tuolla tavoin kohtelee yli olkain, osaakin väliin kovin nopeasti ja herkästi ymmärtää kaikki ja esittää harvinaisen tyydyttävällä tavalla. Mutta yht'äkkiä tapahtui jotakin aivan odottamatonta.
— Minun täytyy teille huomauttaa, Gavrila Ardalionovitš, — sanoi yht'äkkiä ruhtinas, — että minä aikaisemmin todellakin olen ollut niin sairas, että olin tosiaan miltei idiootti; mutta nyt minä olen jo aikoja sitten ollut täysin terve ja siksi minusta tuntuu hieman epämiellyttävältä, kun minua nimitetään idiootiksi vasten silmiä. Vaikka teille voikin antaa anteeksi, ottaen huomioon teidän vastoinkäymisenne, niin olette sentään suutuksissanne jo kaksi kertaa haukkunut minut. Minä en sitä ollenkaan halua, varsinkaan näin yht'äkkiä, kuten te teitte, ensi kerralla, ja koska me nyt seisomme tienristeyksessä, niin eiköhän meidän ole parasta erota: te menette oikealle omia teitänne ja minä vasemmalle. Minulla on viisikolmatta ruplaa, ja minä varmaankin löydän jonkin matkustajakodin.
Ganja tuli kauheasti hämilleen ja ihan punastui häpeästä.
— Antakaa anteeksi, ruhtinas, — huudahti hän tulisesti muuttaen yht'äkkiä sadattelevan puhetapansa tavattoman kohteliaaksi, — Jumalan tähden, antakaa anteeksi! Te näette, millaisessa hädässä minä olen! Te ette vielä tiedä juuri mitään, mutta jos te tietäisitte kaikki, niin te aivan varmaan edes jossakin määrin antaisitte minulle anteeksi; vaikka käytökseni tietysti on anteeksiantamatonta...
— Oi, en minä tarvitse noin suuria anteeksipyytelyjä, — kiiruhti ruhtinas vastaamaan. — Ymmärränhän minä, että asemanne on hyvin epämiellyttävä, ja siksihän te torailettekin. No, mennään teille. Minä mielelläni...
»Ei, on mahdotonta päästää häntä nyt tällä tavoin», ajatteli Ganja itsekseen katsellen matkan varrella vihaisesti ruhtinasta, »tämä lurjus urkki minusta ulos kaiken ja sitten hän äkkiä riisui naamarinsa... Tämä merkitsee jotakin. Mutta saammepa nähdä! Kaikki ratkeaa, kaikki, kaikki! Jo tänään!»
He seisoivat jo hänen kotitalonsa luona.
VIII.
Ganjan asunto oli kolmannessa kerroksessa, sangen siistien, valoisien ja avarien portaitten varrella, ja siihen kuului kuusi tai seitsemän isompaa ja pienempää huonetta, jotka kylläkin olivat aivan tavallisia, mutta eivät missään tapauksessa täysin semmoisenkaan perheellisen virkamiehen varojen mukaisia, joka saa kaksi ja puolituhatta ruplaa palkkaa. Mutta tarkoituksena olikin pitää vuokralaisia täysihoidossa, ja asunnon oli Ganja perheineen vuokrannut vasta kaksi kuukautta sitten Ganjan itsensä suureksi mielipahaksi Nina Aleksandrovnan ja Varvara Ardalionovnan vaatimuksesta ja pyynnöistä, nämä kun tahtoivat myös puolestaan olla hyödyksi ja edes jossakin määrin lisätä perheen tuloja. Ganja rypisti kulmiaan ja sanoi asukkien pitämistä sopimattomaksi; häntä ikäänkuin alkoi hävettää tämän jälkeen siinä seurapiirissä, jossa hän oli tottunut esiintymään jossakin määrin komeasti elävänä ja hyvää tulevaisuutta kohti kulkevana nuorena miehenä. Kaikki nämä myönnytykset kohtalolle ja koko tämä harmillinen ahtaus, — kaikki tämä iski häneen henkisesti syviä haavoja. Viime aikoina hän oli alkanut suuttua jokaisesta pikku asiasta rajattomasti ja määrättömästi, ja jos hän vielä toistaiseksi suostuikin tekemään myönnytyksiä ja kärsimään, niin se tapahtui ainoastaan siksi, että hän oli jo päättänyt muuttaa ja järjestää aivan uudelle kannalle tämän kaiken aivan lähitulevaisuudessa. Mutta tämä muutospa juuri, itse pelastuskeino, jonka hän oli valinnut, antoi paljon miettimisen aihetta ja oli sellainen tehtävä, joka, kun se nyt oli kehittymässä ratkaisuunsa, uhkasi käydä huolestuttavammaksi ja kiusallisemmaksi kuin kaikki, mitä oli ollut aikaisemmin.
Asunnon jakoi käytävä, joka alkoi suoraan eteisestä. Käytävän toisella puolen oli kolme huonetta, jotka oli varattu vuokrattaviksi »erikoisesti suositelluille» asukeille; sitäpaitsi oli samalla puolen käytävää, aivan sen päässä, keittiön vieressä, vielä neljäs pikkuinen huone, ahtaampi kuin kaikki muut, ja siihen oli sijoitettu itse virasta eronnut kenraali Ivolgin, perheen isä, ja hän nukkui leveällä sohvalla; hänen täytyi tulla sisälle asuntoon ja mennä sieltä ulos keittiön läpi ja takaportaita. Samassa huoneessa asusti myös Gavrila Ardalionovitšin kolmetoistavuotias veli, lukiolainen Kolja; hänenkin oli pakko siellä ahdingossa lukea läksynsä, nukkua toisella, sangen vanhalla, kapealla ja lyhyellä sohvalla, allaan rikkinäinen lakana, sekä ennen kaikkea hoidella ja pitää silmällä isää, joka yhä enemmän alkoi välttämättömästi sitä tarvita. Ruhtinaalle määrättiin keskimmäinen kolmesta huoneesta; ensimmäisessä oikealla asui Ferdyštšenko, kolmas vasemmalla oli vielä tyhjä. Mutta Ganja vei ruhtinaan ihan ensiksi perheen puolelle. Tähän perheen hallussa olevaan puoleen kuului sali, joka tarpeen vaatiessa muutettiin ruokailuhuoneeksi, vierashuone, joka muuten oli vierashuoneena vain aamulla ja muuttui illalla Ganjan työhuoneeksi ja hänen makuuhuoneekseen, ja lopuksi kolmas huone, joka oli ahdas ja jonka ovi oli aina kiinni: se oli Nina Aleksandrovnan ja Varvara Ardalionovnan makuukamari. Sanalla sanoen, kaikki tässä asunnossa oli yhteen ahdettua ja puserrettua; Ganja vain kiristeli hampaitaan itsekseen; vaikka hän halusikin olla kunnioittava äitiään kohtaan, niin jo ensi askelella heillä saattoi huomata, että hän oli suuri hirmuvaltias perheessä.
Nina Aleksandrovna ei ollut yksinään vierashuoneessa, hänen kanssaan istui siellä Varvara Ardalionovna; molemmat ompelivat jotakin ja puhelivat vieraansa, Ivan Petrovitš Ptitsynin, kanssa. Nina Aleksandrovna näytti olevan noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, hänen kasvonsa olivat laihat ja kuihtuneet ja silmien alukset olivat hyvin mustat. Hän oli sairaalloisen ja hieman alakuloisen näköinen, mutta hänen kasvonsa ja katseensa olivat jokseenkin miellyttävät; ensi sanoista ilmeni vakava ja todella arvoa ansaitseva luonne. Huolimatta hänen murheellisesta muodostaan saattoi aavistaa hänessä olevan lujuutta ja päättäväisyyttäkin. Hän oli tavattoman vaatimattomasti puettu, yllään jotakin tummaa ja aivan vanhan naisen kuosiin laitettuna, mutta hänen käytöstapansa, puheensa, koko esiintymisensä osoittivat, että hän oli nainen, joka oli ollut kaikkein parhaimmassa seurapiirissä.
Varvara Ardalionovna oli noin kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäinen neitonen, keskikokoinen, jokseenkin laiha, ja hänen kasvoissaan, jotka oikeastaan eivät olleet hyvin kauniit, oli salaperäinen kyky miellyttää ilman kauneuttakin ja vetää voimakkaasti puoleensa. Hän oli suuresti äitinsä näköinen, olipa puettukin miltei samoin kuin äiti, koska hänellä ei ollut ollenkaan koristautumishalua. Hänen harmaitten silmiensä katse saattoi toisinaan olla hyvin iloinen ja ystävällinen, mutta se oli useimmiten vakava ja miettivä, toisinaan liiaksikin, varsinkin viime aikoina. Lujuutta ja päättäväisyyttä näkyi hänenkin kasvoissaan, mutta saattoi aavistaa, että tämä lujuus voi olla vielä pontevampaakin ja toimeliaampaakin kuin äidissä. Varvara Ardalionovna oli jokseenkin kiivas, ja veli toisinaan ihan pelkäsi tuota kiivautta. Häntä pelkäsi myös heidän luonaan parhaillaan istuva vieras Ivan Petrovitš Ptitsyn. Tämä oli vielä jokseenkin nuori mies, alle kolmenkymmenen vuoden ikäinen, vaatimattomasti mutta aistikkaasti puettu, ja hänellä oli miellyttävä, vaikka ikäänkuin liiaksi luottamusta herättävä käytöstapa. Tummanruskea pikku parta ilmaisi, ettei hän ollut virkamies. Hän osasi puhella älykkäästi ja mielenkiintoisesti, mutta oli useimmiten vaitelias. Yleensä hän teki suorastaan miellyttävänkin vaikutuksen. Ilmeisesti hän ei ollut välinpitämätön Varvara Ardalionovnasta eikä salannut tunteitaan. Varvara Ardalionovna kohteli häntä ystävällisesti, mutta eräisiin hänen kysymyksiinsä hän ei vieläkään ollut antanut vastausta eikä edes pitänyt niistä; Ptitsyn ei muuten ollenkaan ollut menettänyt rohkeuttaan. Nina Aleksandrovna oli häntä kohtaan ystävällinen, olipa viime aikoina alkanut luottamuksellisesti uskoa hänelle monia asioita. Tunnettua muuten oli, että Ptitsynin erikoisammattina oli ansaita rahaa panemalla rahansa kasvamaan reippaasti korkoa siten, että hän lainaili niitä enemmän tai vähemmän varmaa vakuutta vastaan. Hän ja Ganja olivat erittäin hyviä ystäviä.
Ganjan laajan, mutta hajanaisen suosittelun jälkeen (Ganja tervehti äitiään sangen kuivasti, sisartaan hän ei tervehtinyt ollenkaan ja Ptitsynin hän vei heti huoneesta pois jonnekin) Nina Aleksandrovna sanoi ruhtinaalle muutamia ystävällisiä sanoja ja käski Koljaa, joka oli kurkistanut ovesta sisälle, opastamaan ruhtinaan keskimmäiseen huoneeseen. Kolja oli poika, jolla oli iloiset ja varsin miellyttävät kasvot sekä luottava ja vilpitön esiintymistapa.
— Missä teidän matkatavaranne ovat? — kysyi hän johtaen ruhtinaan huoneeseen.
— Minulla on mytty; jätin sen eteiseen.
— Minä tuon sen teille heti. Meillä ei ole muita palvelijoita kuin keittäjätär ja Matrena, niin että minäkin auttelen. Varja pitää kaikkea silmällä ja on äkäinen. Ganja sanoo teidän tulleen tänään Sveitsistä?
— Niin.
— Onko Sveitsissä kaunista?
— Hyvin.
— Vuoria?
— Niin.
— Minä tuon teille heti nyyttinne.
Varvara Ardalionovna astui sisälle.
— Matrena laittaa heti liinavaatteenne paikoilleen. Onko teillä matkalaukku?
— Ei, nyytti. Veljenne meni sitä hakemaan; se on eteisessä.
— Ei siellä ole mitään myttyä, paitsi tämä pieni käärö; minne te panitte? — kysyi Kolja, joka palasi taas huoneeseen.
— Paitsi tätä ei mitään muuta olekaan, — ilmoitti ruhtinas ottaen myttynsä.
— Ahaa! Minä kun luulin, että Ferdyštšenko kenties oli sen vienyt.
— Älä lörpöttele joutavia, — sanoi ankarasti Varja, joka puhui ruhtinaallekin varsin kuivasti ja miltei epäkohteliaasti.
— Chère Babette, minua sopii kohdella hellemminkin, enhän minä ole Ptitsyn.
— Sinulle sopii vielä antaa selkäänkin, Kolja, niin tyhmä sinä vielä olet. Kaikkea, mitä tarvitsette, voitte pyytää Matrenalta; päivällistä syödään puoli viisi. Voitte syödä päivällisen yhdessä meidän kanssamme, voitte syödä myös omassa huoneessanne, miten vain haluatte. Mennään pois, Kolja, älä häiritse heitä.
— Menkäämme, sinä päättävä luonne!
Poistuessaan huoneesta he kohtasivat Ganjan.
— Onko isä kotona? — kysyi Ganja Koljalta ja saatuaan Koljalta myöntävän vastauksen kuiskutti tälle jotakin korvaan.
Kolja nyökäytti päätään ja meni ulos huoneesta Varvara Ardalionovnan jälkeen.
— Pari sanaa, ruhtinas, unohdin sanoa teille, kun oli noita... asioita. Muudan pyyntö: olkaa niin hyvä, — jos se vain ei ole teille suureksi rasitukseksi, — älkää laverrelko täällä siitä, mitä minun ja Aglajan välillä äsken oli, älkääkä myöskään laverrelko siellä siitä, mitä te täällä huomaatte; sillä täälläkin on melkoinen määrä hävyttömiä asioita. Piru vieköön muuten... Hillitkää edes vaikkapa vain tänään itseänne.
— Vakuutan teille, että minä olen laverrellut paljon vähemmän kuin te luulette, — sanoi ruhtinas hieman närkästyneenä Ganjan soimauksista. Heidän välinsä näkyivät ilmeisesti tulevan yhä huonommiksi.
— No, olenhan jo kylliksi saanut kärsiä teidän takianne tänään. Sanalla sanoen pyydän teitä.
— Huomatkaa vielä sekin, Gavrila Ardalionovitš, että mikä sitten minua äsken sitoi ja miksi minä en olisi voinut mainita valokuvasta? Ettehän te ollut pyytänyt minulta.
— Hyi, miten iljettävä huone, — huomautti Ganja katsellen halveksivasti ympärilleen,— täällä on pimeätä ja ikkunat ovat pihalle päin. Joka tapauksessa te tulitte meille sopimattomaan aikaan... No, eihän se ole minun asiani; en minä pidä vuokralla asuntoa.
Ptitsyn kurkisti sisälle ja kutsui Ganjaa; tämä jätti kiireesti ruhtinaan ja meni ulos huoneesta, siitä huolimatta, että hän oli aikonut vielä jotakin sanoa, mutta ilmeisesti empi ja ikäänkuin häpeili alkaa; huonettakin hän oli moitiskellut ikäänkuin hämillään ollen.
Tuskin oli ruhtinas peseytynyt ja ennättänyt jonkin verran siistiä ulkoasuaan, kun ovi uudelleen avautui ja sisälle kurkisti uusi olento.
Se oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen herrasmies, kookkaanpuoleinen, harteva, ja hänellä oli hyvin iso, kihara, punertava pää. Hänen kasvonsa olivat lihavat ja punakat, huulensa paksut, nenä leveä ja litteä, silmät pienet, kaukana toisistaan ja pilkalliset, aivan kuin hän olisi yhtä mittaa iskenyt silmää. Kokonaisvaikutus tästä kaikesta oli jokseenkin julkea. Hänen pukunsa oli likaisenpuoleinen.
Hän raotti ovea aluksi juuri sen verran, että sai pistetyksi sisälle päänsä. Sisälle pistetty pää tarkasteli huonetta noin viisi sekuntia; sitten ovi alkoi hitaasti avautua, koko olento ilmestyi kynnykselle, mutta vieras ei vielä tullut sisälle, vaan katseli kynnykseltä edelleenkin silmiään siristellen ruhtinasta. Viimein hän sulki oven jälkeensä, lähestyi, istuutui tuolille, tarttui lujasti ruhtinaan käteen ja pani hänet istumaan vinosti vastaansa sohvalle.
— Ferdyštšenko, — lausui hän katsellen kiinteästi ja kysyvästi ruhtinasta kasvoihin.
— No, miten sitten? — vastasi ruhtinas ollen vähältä naurahtaa.
— Asukas, — lausui taas Ferdyštšenko katsellen niinkuin ennenkin.
— Tahdotteko tehdä tuttavuutta?
— Ä-äh! — lausui vieras pörröttäen hiuksensa ja huoaten ja alkoi katsella vastakkaiseen nurkkaan. — Onko teillä rahoja? — kysyi hän yht'äkkiä kääntyen ruhtinaaseen päin.
— Hiukan.
— Paljonko kaikkiaan?
— Kaksikymmentäviisi ruplaa.
— Näyttäkäähän.
Ruhtinas otti viidenkolmatta ruplan setelin liivinsä taskusta ja ojensi sen Ferdyštšenkolle. Tämä levitti sen auki, katseli, käänsi sitten toisin päin ja piti sen jälkeen sitä valoa vastaan.
— Koko lailla omituista, — lausui hän aivan kuin ajatuksissaan, — miksi niiden pitää ruskettua? Nämä viidenkolmatta ruplan setelit muuttuvat toisinaan hirveän ruskeiksi, kun toiset taasen päinvastoin kokonaan haalistuvat. Ottakaa.
Ruhtinas otti setelinsä takaisin. Ferdyštšenko nousi tuoliltaan.
— Minä tulin varoittamaan teitä: ensiksikin, ettette lainaisi minulle rahoja, sillä minä tulen ehdottomasti pyytämään.
— Hyvä on.
— Aiotteko maksaa täällä?
— Aion.
— Minäpä en aio; kiitos. Minun oveni on teiltä oikealle ensimmäinen, näittekö? Koettakaapa pitää huolta, ettette kovin usein käy luonani; minä tulen luoksenne, olkaa huoletta. Oletteko nähnyt kenraalin?
— En.
— Ettekä kuullut?
— En tietenkään.
— No, saatte vielä nähdä ja kuulla; sitäpaitsi hän pyytelee minultakin rahoja lainaksi! Avis au lecteur. Hyvästi. Voiko elää, kun sukunimi on Ferdyštšenko? Mitä?
— Miksi ei?
— Hyvästi.
Ja hän lähti ovea kohti. Ruhtinas sai myöhemmin tietää, että tämä herrasmies oli ikäänkuin jonkinmoisena velvollisuutena ottanut tehtäväkseen saattaa kaikki ymmälle originaalisuudellaan ja iloisuudellaan, mutta jostakin syystä hän ei koskaan siinä onnistunut. Muutamiin hän teki suorastaan epämiellyttävän vaikutuksen, mikä häntä vilpittömästi suretti, mutta tehtävästään hän ei kuitenkaan luopunut. Ovessa hänen onnistui jossakin määrin korjata asioitaan, sillä hän töksähti yhteen erään sisälle tulevan herran kanssa; päästettyään tämän uuden ja ruhtinaalle tuntemattoman kävijän huoneeseen hän muutamia kertoja varoittavasti iski silmää viitaten sillä tulijaan takaapäin ja näinpä hän sittenkin oli ennen poistumistaan saanut syytä itseluottamukseen.
Uusi herra oli pitkä, noin viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen tai hieman vanhempikin mies, jokseenkin lihava, kasvot heleänpunaiset, lihavat ja pöhöttyneet, sakeitten, harmaitten poskipartojen reunustamat, viikset partaan asti, silmät suuret ja melko paljon pullollaan. Vartalo olisi ollut jokseenkin ryhdikäs, jollei siinä olisi ollut jotakin rappeutunutta, kulunutta, jopa tahraistakin. Hänen yllään oli vanha lievetakki, jonka kyynärpäät olivat miltei puhki; liinavaatteet olivat myös tahraiset — aivan kuin kotioloissa. Hänen läheisyydessään tunsi hiukan viinan hajua; mutta esiintymistapa oli komeata, jossakin määrin harjoiteltua, ja ilmeisenä innokkaana pyrkimyksenä oli tehdä hyvin arvokas vaikutus. Herra lähestyi ruhtinasta kiirehtimättä, kohteliaasti hymyillen, tarttui ääneti hänen käteensä, piti sitä sitten omassaan ja katseli jonkin aikaa hänen kasvojaan aivan kuin tunnustellen tuttuja piirteitä.
— Hän! Hän! — lausui hän hiljaa, mutta juhlallisesti. — Kuin ilmi elävä! Kuulen mainittavan tuttua ja rakasta nimeä, ja mieleeni johtuu menneisyys, jota ei saa takaisin... Ruhtinas Myškin?
— Aivan niin.
— Kenraali Ivolgin, virasta eronnut ja onneton. Ristimänimenne ja isänne nimi, uskallan kysyä?
— Leo Nikolajevitš.
— Niin, niin! Ystäväni, voi sanoa lapsuuteni toverin, Nikolai Petrovitšin poika?
— Minun isäni nimi oli Nikolai Ljvovitš.
— Ljvovitš, — oikaisi kenraali, mutta hätiköimättä ja täysin varmana aivan kuin ei olisi ollenkaan unohtanut, vaan ainoastaan vahingossa sanonut väärin. Hän istuutui ja tarttuen ruhtinastakin käteen veti tämän istumaan viereensä. — Minä olen kantanut teitä käsilläni.
— Todellakin? — kysyi ruhtinas. — Isäni kuolemasta on kulunut jo kaksikymmentä vuotta.
— Niin; kaksikymmentä vuotta; kaksikymmentä vuotta ja kolme kuukautta. Me olimme opintotovereita; tulin suoraan sotapalvelukseen...
— Isänikin oli sotapalveluksessa, aliluutnanttina Vasiljkovin rykmentissä.
— Bjelomirin. Siirto Bjelomirin rykmenttiin tapahtui juuri ennen kuolemaa. Minä olin siinä läsnä ja siunasin hänen lähtönsä ikuisuuteen. Teidän äitinne...
Kenraali pysähtyi aivan kuin surullisen muiston masentamana.
— Hänkin kuoli puoli vuotta sen jälkeen vilustumisen johdosta, — sanoi ruhtinas.
— Ei vilustumisen. Ei vilustumisen, uskokaa vanhaa ukkoa. Minä olin siinä läsnä, minä hänet toimitin hautaankin. Surusta, kun kaipasi omaa ruhtinastaan, ei vilustumisesta. Niin, alati pysyy muistossani myös ruhtinatar! Sitä nuoruutta! Hänen tähtensä me, ruhtinas ja minä, lapsuuden ystävät, olimme vähällä surmata toisemme.
Ruhtinaan mielessä alkoi tätä kuunnellessa herätä hiukan epäluuloja.
— Minä olin intohimoisesti rakastunut teidän äitiinne vielä silloin, kun hän oli morsian — ystäväni morsian. Ruhtinas huomasi, ja se vaikutti häneen yllättävästi. Hän saapuu luokseni aamulla, kellon käydessä seitsemättä, herättää. Pukeudun ihmeissäni; äänettömyyttä molemmin puolin; minä ymmärsin kaiken. Ottaa taskustaan kaksi pistolla. Nenäliinan läpi. Ilman todistajia. Mitä tekemistä on siinä todistajilla, kun viiden minuutin kuluttua lähetämme toisemme iäisyyteen? Latasimme, levitimme liinan, asetuimme seisomaan, asetimme pistolien suut toistemme sydämiä vasten ja katsomme toisiamme kasvoihin. Yht'äkkiä tulvahtavat kyynelet kummankin silmistä. Kädet vavahtivat. Molemmilla, molemmilla yht'aikaa! Noᵣ siinä seurasi luonnollisesti syleilyä ja molemminpuolista kilpailua jalomielisyydessä. Ruhtinas huutaa: Hän on sinun! Minä huudan: sinun! Sanalla sanoen... sanalla sanoen... jäättekö te meille... asumaan!
— Niin, joksikin aikaa mahdollisesti, — lausui ruhtinas aivan kuin olisi hiukan änkyttänyt.
— Ruhtinas, äiti pyytää teitä luokseen, — huudahti Kolja, joka oli kurkistanut sisälle ovesta. Ruhtinas nousi lähteäkseen, mutta kenraali pani oikean kämmenensä hänen olalleen ja painoi ystävällisesti hänet takaisin sohvaan.
— Isänne todellisena ystävänä haluan teille ennakolta selittää, — sanoi kenraali, — minä, näette sen itse, minä olen kärsinyt traagillisen katastrofin johdosta; mutta ilman oikeuden tuomiota! Ilman tuomiota. Nina Aleksandrovna on harvinainen nainen. Varvara Ardalionovna, minun tyttäreni, on harvinainen tytär! Olosuhteitten pakosta pidämme vuokralaisia, — ennenkuulumaton lankeemus! Minulle, jonka oli määrä tulla kenraalikuvernööriksi!... Mutta me näemme teidät täällä aina mielellämme. Ja kuitenkin minun talossani on murhenäytelmä!
Ruhtinas katsoi kysyvästi ja hyvin uteliaana.
— Valmistellaan avioliittoa, harvinaista avioliittoa. Avioliittoa hämäräperäisen naisen ja sellaisen nuoren miehen välillä, joka voisi olla kamarijunkkeri. Tämä nainen tuodaan taloon, jossa on minun tyttäreni ja minun vaimoni! Mutta niin kauan kuin minä hengitän, hän ei astu tänne sisälle! Minä käyn pitkälleni kynnykselle, ja harpatkoon hän minun ylitseni!... Ganjan kanssa minä nyt en juuri ollenkaan puhu, koetan välttää häntä tapaamastakin. Selitän teille tahallani asioita edeltäpäin; jos kerran asutte meillä, niin samahan se on, saatte muutenkin olla kaiken todistajana. Mutta te olette ystäväni poika, ja minulla on oikeus toivoa...
— Ruhtinas, olkaa ystävällinen, pistäytykää luokseni vierashuoneeseen, — kutsui Nina Aleksandrovna, joka jo itse oli ilmestynyt ovelle.
— Ajattelehan, ystäväni, — huudahti kenraali, — selville on käynyt, että minä olen hyssytellyt ruhtinasta sylissäni!
Nina Aleksandrovna katsahti moittivasti kenraaliin ja tutkivasti ruhtinaaseen, mutta ei sanonut sanaakaan. Ruhtinas lähti hänen jäljessään; mutta juuri kun he olivat tulleet vierashuoneeseen ja istuutuneet ja Nina Aleksandrovna oli ennättänyt alkaa hyvin kiireesti ja puoliääneen selittää jotakin ruhtinaalle, suvaitsi kenraali itse yht'äkkiä saapua vierashuoneeseen. Nina Aleksandrovna vaikeni heti ja kumartui ilmeisesti harmistuneena käsityönsä yli. Kenraali kenties huomasikin tämän harmistumisen, mutta oli edelleenkin mitä loistavimmalla tuulella.
— Ystäväni poika! — huudahti hän kääntyen Nina Aleksandrovnan puoleen. — Ja niin odottamatta! Olin jo ammoin lakannut kuvittelemastakin. Mutta, ystäväni, etkö sinä todellakaan muista Nikolai Ljvovitš vainajaa? Sinä ennätit nähdä hänet... Tverissä?
— Minä en muista Nikolai Ljvovitšia. Onko hän isänne? — kysyi hän ruhtinaalta.
— Isäni; mutta luullakseni hän ei kuollut Tverissä vaan Jelizavetgradissa,— huomautti ruhtinas arasti kenraalille. — Minä olen kuullut Pavlištševilta...
— Tverissä, — vakuutti kenraali. — Juuri ennen kuolemaansa hänet siirrettiin Tveriin, jo ennen kuin hänen tautinsa kehittyi. Te olitte vielä liian pieni ettekä voi muistaa siirtoa ettekä matkaa; Pavlištšev on saattanut erehtyä, vaikka hän olikin kerrassaan kelpo mies.
— Tunsitteko te Pavlištševinkin?
— Hän oli harvinainen ihminen, mutta minä olen ollut persoonallisesti todistajana. Minä siunasin kuolinvuoteella.
— Isänihän oli kuollessaan syytteessä, — huomautti ruhtinas taas, — vaikka minä en koskaan ole saanut selville, mistä; hän kuoli sairashuoneessa.
— Oi, se oli tuo sotamies Kolpakovin juttu, ja ihan varmaan ruhtinas olisi vapautettu syytteestä.
— Niinkö? Tiedättekö sen varmasti? — kysyi ruhtinas erittäin uteliaana.
— Minäkö en tietäisi! — huudahti kenraali. — Oikeus hajaantui tekemättä mitään päätöstä. Mahdoton juttu! Salaperäinenkin juttu, saattaa sanoa: kuolee alikapteeni Larionov, komppanianpäällikkö; ruhtinas määrätään väliaikaisesti hoitamaan virkaa; hyvä on. Sotamies Kolpakov tekee varkauden, — saapastavaraa toverilta,— ja ryyppää rahat; hyvä on. Ruhtinas — ja huomatkaapa, että se tapahtui vääpelin ja korpraalin läsnäollessa — haukkuu Kolpakovia ja uhkaa antaa ruoskia häntä. Sangen hyvä. Kolpakov menee kasarmiin, käy makaamaan makuulavitsalle ja kuolee neljännestunnin kuluttua. Oivallista, mutta tapaus on odottamaton, miltei mahdoton. Oli miten oli, Kolpakov haudataan; ruhtinas tekee raportin ja sen jälkeen Kolpakov poistetaan luetteloista. Luulisi, ettei voi sen paremmin olla! Mutta täsmälleen puoli vuotta myöhemmin, prikaatin tarkastuksessa, sotamies Kolpakov onkin, niinkuin ei mitään olisikaan tapahtunut, Novaja Zemljan jalkaväkirykmentin toisen pataljoonan kolmannessa komppaniassa, samassa prikaatissa ja samassa divisioonassa.
— Kuinka! — huudahti ruhtinas hirveästi ihmetellen.
— Ei se ole niin, se on erehdys! — kääntyi yht'äkkiä hänen puoleensa Nina Aleksandrovna katsoen häneen miltei murheellisena. — Mon mari se trompe.
— Ystäväni, on helppo sanoa »se trompe», mutta ratkaisepa itse tämmöinen tapaus! Kaikki huomasivat joutuneensa umpikujaan. Minä olisin ollut ensimmäinen sanomaan qu'on se trompe. Mutta pahaksi onneksi olin todistaja ja olin itse jäsenenä komiteassa. Kaikki vastakkain toimitetut kuulustelut osoittivat, että se oli sama, aivan sama sotamies Kolpakov, joka puoli vuotta aikaisemmin oli haudattu tavanmukaisin kunnianosoituksin ja rumpujen päristessä. Todellakin harvinainen, miltei mahdoton tapaus, minä myönnän sen, mutta...
— Isä, teille on katettu päivällinen, — ilmoitti Varvara Ardalionovna tullen huoneeseen.
— Aa, se on oivallista, mainiota! Minä olenkin hyvin nälissäni... Mutta tuota tapausta voi sanoa suorastaan psykologiseksi.
— Liemi jäähtyy taas, — sanoi Varja kärsimättömästä
— Heti, heti, — mutisi kenraali lähtien huoneesta, — »ja kaikista tiedusteluista huolimatta», kuului vielä käytävästä.
— Teidän täytyy antaa paljon anteeksi Ardalion Aleksandrovitšille, jos jäätte meille, — sanoi Nina Aleksandrovna ruhtinaalle. — Muuten hän ei häiritse teitä kovin paljon; hän syö päivällisensäkin yksin. Myöntäkää itse, että jokaisella on vikansa ja... omituiset piirteensä, toisilla kenties vielä suuremmassa määrässä kuin niillä, joita on totuttu sormilla osoittelemaan. Yhtä asiaa pyydän teiltä hartaasti: jos mieheni joten kuten kääntyy puoleenne asunnosta suoritettavaan maksuun nähden, niin sanokaa hänelle antaneenne minulle. Se on, Ardalion Aleksandrovitšille annettu tulee kylläkin laskettavaksi teidän hyväksenne, mutta minä pyydän ainoastaan täsmällisyyden vuoksi teitä... Mitä tämä on, Varja?
Varja oli palannut huoneeseen ja ojensi ääneti äidille Nastasja Filippovnan valokuvan. Nina Aleksandrovna vavahti ja katseli kuvaa jonkin aikaa ensin ikäänkuin pelästyneenä ja sitten ahdistavan katkeran tunteen valtaamana. Viimein hän katsahti kysyvästi Varjaan.
— Lahja hänelle tänään häneltä itseltään, — sanoi Varja. — Ja illalla he päättävät kaikki.
— Tänä iltana! — toisti Nina Aleksandrovna aivan kuin epätoivoissaan puoliääneen. — Mitäs? Tässä ei ole enää mitään epäilyksiä eikä jää jäljelle toiveitakaan: valokuvan kautta hän on ilmoittanut kaikki... Hän itsekö sitten sinulle tämän näytti? — lisäsi hän ihmeissään.
Te tiedätte, että me emme melkein koko naiseen kuukauteen ole puhuneet keskenämme juuri sanaakaan. Ptitsyn kertoi minulle kaikesta, ja valokuva oli siellä pöydän luona lattialla kuljeksimassa; minä nostin sen sieltä.
— Ruhtinas, — sanoi yht'äkkiä Nina Aleksandrovna,— tahdoin kysyä teiltä (sitä varten juuri pyysinkin teitä tänne), kuinka kauan olette ollut tuttu poikani kanssa. Hän sanoi muistaakseni, että te olette vasta tänä aamuna saapunut jostakin?
Ruhtinas teki lyhyesti selkoa itsestään jättäen kertomatta enemmän kun puolet. Nina Aleksandrovna ja Varja kuuntelivat.
— Minä en urki mitään Gavrila Ardalionovitšia koskevaa, kun kyselen teiltä, — huomautti Nina Aleksandrovna, — teidän ei pidä erehtyä tässä suhteessa. Jos on olemassa jotakin, jota hän ei itse voi minulle tunnustaa, niin en minä itse halua sitä tiedustaa toisilta. Minä tarkoitan nimenomaan sitä, että Ganja äsken teidän läsnäollessanne ja myöhemmin teidän mentyänne vastasi minulle, kun kysyin teistä: »Hän tietää kaikki, ei ole syytä kursailla!» Mitä se merkitsi? Se on, minä tahtoisin tietää, missä määrin...
Yht'äkkiä tulivat sisälle Ganja ja Ptitsyn; Nina Aleksandrovna vaikeni heti. Ruhtinas jäi hänen viereensä tuolille, mutta Varja siirtyi syrjään; Nastasja Filippovnan valokuva oli kaikkein näkyvimmällä paikalla, Nina Aleksandrovnan työpöydällä, suoraan hänen edessään. Nähtyään kuvan Ganja rypisti kulmiaan, otti sen suuttuneena pöydältä ja viskasi omalle kirjoituspöydälleen, joka oli huoneen toisessa päässä.
— Tänäänkö, Ganja? — kysäisi yht'äkkiä Nina Aleksandrovna.
— Mitä tänään? — hätkähti Ganja ja kävi yht'äkkiä ruhtinaan kimppuun. — Ahaa, minä ymmärrän, te jo täälläkin!... Mitä ihmettä, onko se teissä loppujen lopuksi sairaalloisuutta, vai mitä? Ettekö voi hillitä itseänne? Ymmärtäkäähän toki lopulta, teidän korkeutenne...
— Tähän olen minä syypää, Ganja, eikä kukaan muu, — keskeytti Ptitsyn.
Ganja katsahti kysyvästi häneen.
— Parempihan se on, Ganja, etenkin kun asia toiselta puolen on loppuun saatettu, — mutisi Ptitsyn ja väistyi syrjään, istuutui pöydän luo, otti taskustaan esille jonkin paperin, joka oli kirjoitettu täyteen lyijykynällä, ja alkoi katsella sitä tarkasti. Ganja seisoi synkkänä ja odotti levottomana perhekohtausta. Ruhtinaalta hän ei aikonutkaan pyytää anteeksi.
— Jos kaikki on lopussa, niin Ivan Petrovitš tietenkin on oikeassa, — sanoi Nina Aleksandrovna. — Ole hyvä äläkä rypistele kulmiasi, älä myöskään äkäile, Ganja, minä en rupea kyselemään mitään, mitä sinä et itse tahdo sanoa, ja minä vakuutan sinulle, että olen täydellisesti alistunut, ole hyvä äläkä huolehdi.
Hän lausui tämän tehden kaiken aikaa työtään ja näytti puhuvan todellakin tyynesti. Ganja oli ihmeissään, mutta oli vaiti varovasti ja katseli äitiään odottaen, että tämä puhuisi selvemmin. Perhekohtaukset olivat tulleet hänelle jo liian paljon maksamaan. Nina Aleksandrovna huomasi tämän varovaisuuden ja lisäsi katkerasti hymyillen:
— Sinä epäilet yhä etkä usko minua; älä ole levoton, ei tule kyyneliä eikä pyyntöjä, kuten ennen, ei ainakaan minun puoleltani. Minun ainoa toivoni on, että sinä tulisit onnelliseksi, ja sinä tiedät sen; minä olen alistunut kohtaloon, mutta sydämeni on aina sinun luonasi, jäimmepä elämään yhdessä tai erosimmepa. Tietysti minä vastaan ainoastaan itsestäni; sinä et voi vaatia samaa sisareltasi...
— Ahaa, taas on hänestä kysymys! — huudahti Ganja katsellen pilkallisesti ja vihamielisesti sisareensa. — Äiti-kulta! Vannon teille taaskin sen, mitä jo olen teille luvannut: ei kukaan milloinkaan uskalla olla huomaamaton teitä kohtaan, niin kauan kuin minä olen täällä, niin kauan kuin minä elän. Olipa kysymys kenestä tahansa, niin minä järkähtämättä vaadin täydellistä kunnioitusta teitä kohtaan, astuipa kuka hyvänsä meidän kynnyksemme yli...
Ganja tuli niin iloiseksi, että hän katsoi äitiään miltei lepytellen, miltei hellästi.
— Minä en ole pelännytkään mitään itseni vuoksi, Ganja, sinä tiedät sen; en ole itseni vuoksi ollut levoton ja kärsinyt tuskia koko tänä aikana. Sanotaan, että tänään te päätätte kaikki. Mitä päätetään?
— Tänä iltana hän lupasi kodissaan ilmoittaa, suostuuko vai eikö, — vastasi Ganja.
— Miltei kolmeen viikkoon emme ole tahtoneet puhua tästä, ja se olikin parempi. Nyt, kun kaikki jo on lopussa, minä otan itselleni vapauden kysyä vain yhtä asiaa: kuinka hän on voinut antaa sinulle suostumuksensa, vieläpä lahjoittaa valokuvansakin, kun sinä et rakasta häntä? Ihanko todella sinä häntä, niin... niin...
— Niin kokenutta, vai mitä?
— Ei ollut tarkoitukseni käyttää sellaista sanaa. Oletko sinä todellakin voinut siinä määrin sokaista hänet?
Tavatonta ärtymystä tuntui yht'äkkiä tässä kysymyksessä. Ganja seisoi, ajatteli hetkisen ja lausui ivaansa salaamatta:
— Te innostuitte liikaa, äitiseni, ettekä taaskaan malttanut, ja näinhän se on meillä aina alkanut ja yltynyt. Te sanoitte: ei tule kyselyjä eikä moitteita, mutta johan ne alkoivat! Jättäkäämme mieluummin tämä; ihan totta, jättäkäämme; ainakin teillä oli aikomus... Minä en jätä teitä koskaan enkä millään ehdolla; joku muu olisi ainakin karannut tämmöisen sisaren luota; — kas miten hän nyt katsoo minuun! Lopetetaan tähän! Minä tulin jo niin iloiseksi... Ja mistä te tiedätte, että minä petän Nastasja Filippovnaa? Varja taas puolestaan tehköön niinkuin hyväksi näkee, ja siinä kyllin. No, nyt olen saanut jo ihan kyllikseni!
Ganja tulistui puhuessaan yhä enemmän ja asteli huoneessa ilman päämäärää. Tällaiset keskustelut muodostuivat heti paikalla kipeäksi kohdaksi kaikille perheen jäsenille.
— Minä olen sanonut, että jos hän astuu tänne sisälle, niin minä lähden täältä ulos, ja sanani minä myös pidän, — sanoi Varja.
— Itsepäisyydessäsi! — huudahti Ganja. — Itsepäisyydessäsi sinä et mene naimisiinkaan! Mitä sinä minulle pippuroit? Minähän siitä vähät välitän, Varvara Ardalionovna; jos haluttaa, niin tehkää heti paikalla niinkuin aiotte. Kovin te jo minua tympäisette. Kuinka! Te olette päättänyt lopultakin jättää meidät, ruhtinas, — huudahti hän ruhtinaalle nähtyään tämän nousevan paikaltaan.
Ganjan äänessä kuului jo se kiihtymyksen aste, jolloin ihminen melkein on itsekin mielissään tuosta kiihtymyksestään, antautuu sen valtaan aivan hillittömästi ja miltei tuntee siitä yhä kasvavaa nautintoa, johtipa se sitten mihin tahansa. Ruhtinas käännähti ovessa vastatakseen, mutta nähtyään solvaajansa kasvojen sairaalloisesta ilmeestä, että tässä puuttui vain se pisara, joka saattaa maljan ylitsevuotavaiseksi, hän kääntyi ja lähti ääneti huoneesta. Muutaman minuutin kuluttua hän kuuli ruokasalista kajahtelevien äänten voimasta, että keskustelu hänen poistuttuaan oli tullut entistä kovaäänisemmäksi ja suorasukaisemmaksi.
Hän kulki salin läpi eteiseen päästäkseen käytävään ja siitä omaan huoneeseensa. Kulkiessaan läheltä ulko-oven ohi, joka vei portaille, hän kuuli ja huomasi, että oven takana joku koettaa kaikin voimin soittaa ovikelloa; mutta kellossa lienee ollut jotakin vikaa: se nytkähteli vain hiukan, mutta ääntä ei kuulunut. Ruhtinas veti pois salvan, avasi oven ja — peräytyi hämmästyneenä, ja hänen koko ruumiinsa ihan vavahti: hänen edessään seisoi Nastasja Filippovna. Hän tunsi tämän heti valokuvasta. Nastasja Filippovnan silmistä välähti vihastus, kun hän näki ruhtinaan; hän astui nopeasti sisälle eteiseen työntäen kulkiessaan hänet tieltään olallaan ja sanoi vihaisesti heittäessään yltään turkkinsa:
— Jos laiskuus estää korjaamasta soittokelloa, niin istuisit edes eteisessä silloin kun kolkutetaan. No, kas nyt pudotit turkin, tomppeli!
Turkki oli todellakin lattialla; Nastasja Filippovna ei ollut malttanut odottaa, kunnes ruhtinas auttaisi sen hänen yltään, vaan oli itse heittänyt sen hänen käsiinsä siihen katsomatta, takaapäin, eikä ruhtinas ollut ennättänyt ottaa sitä vastaan.
— Pois sinut pitäisi potkia. Mene ilmoittamaan.
Ruhtinas aikoi jotakin sanoa, mutta joutui niin ymmälle, ettei saanut mitään sanotuksi, ja lähti menemään vierashuoneeseen käsissään lattialta nostamansa turkki.
— No niin, nyt se menee turkki mukanaan! Miksi sinä kannat turkkia? Hahhahhaa! Oletko sinä hullu vai mitä?
Ruhtinas palasi takaisin ja katseli häntä kuin kuvapatsas; kun Nastasja Filippovna alkoi nauraa, naurahti ruhtinaskin, mutta ei kyennyt vieläkään käyttämään kieltään. Ensi hetkellä, avatessaan ovea, hän oli ollut kalpea, nyt hänen kasvonsa yhtäkkiä sävähtivät punaisiksi.
— Mikä ihmeen idiootti tämä on? — huudahti Nastasja Filippovna närkästyneenä ja polkaisi hänelle jalkaa. — No, minne sinä menet? No, kenet sinä ilmoitat?
— Nastasja Filippovnan, — mutisi ruhtinas.
— Mistä sinä minut tunnet? — kysäisi Nastasja Filippovna nopeasti. — Minä en ole koskaan nähnyt sinua! Mene, ilmoita... Mitä huutoa sieltä kuuluu?
— Riitelevät, — vastasi ruhtinas ja meni vierashuoneeseen.
Hän astui huoneeseen jokseenkin tärkeällä hetkellä: Nina Aleksandrovna oli jo aivan unohtamaisillaan, että hän oli »alistunut kaikkeen»; muuten hän puolusti Varjaa. Varjan vieressä seisoi myös Ptitsyn, joka jo oli irtautunut lyijykynällä täyteen kirjoitetusta paperistaan. Varja ei itsekään pelännyt eikä yleensä ollut arkalasta kotoisin; mutta veljen törkeät puheet olivat käyneet yhä epäkohteliaammiksi ja sietämättömämmiksi. Tämmöisissä tapauksissa Varja tavallisesti lakkasi puhumasta ja katseli vain ääneti ja pilkallisesti veljeään kääntämättä pois silmiään hänestä. Tämä tapa, sen hän tiesi, kykeni raivostuttamaan veljeä niin, että hän meni yli kaikkien rajojen. Juuri tällä hetkellä ruhtinas astui huoneeseen ja ilmoitti:
— Nastasja Filippovna!
IX.
Syntyi yleinen äänettömyys; kaikki katsoivat ruhtinaaseen niinkuin eivät olisi ymmärtäneet häntä — eivätkä olisi tahtoneet ymmärtää. Ganja jähmettyi pelästyksestä.
Nastasja Filippovnan tulo juuri tällä hetkellä oli heille kaikille erittäin omituinen ja huolta tuottava yllätys. Jo sekin oli erikoista, että Nastasja Filippovna saapui ensimmäisen kerran; tähän saakka hän oli esiintynyt niin kopeasti, ettei keskustellessaan Ganjan kanssa ollut ilmaissut edes halua tutustua tämän omaisiin, ja aivan viime aikoina hän ei ollut edes maininnutkaan heitä, aivan kuin heitä ei maailmassa olisikaan. Vaikka Ganja osittain oli hyvilläänkin siitä, että hänestä näin huolestuttava keskustelun aihe siirtyi toistaiseksi, niin sydämessään hän kuitenkin luki tämän kopeuden viaksi Nastasja Filippovnalle. Joka tapauksessa hän odotti Nastasja Filippovnalta pikemminkin perheeseensä kohdistuvaa ivaa ja pistopuheita kuin vierailua; hän tiesi varmasti, että Nastasja Filippovna tunsi kaikki, mitä heillä kotona tapahtui sen johdosta, että hän kosiskeli tätä, tunsi senkin, millä silmillä tätä katselivat hänen omaisensa. Vieraskäynti Nastasja Filippovnan puolelta nyt, sen jälkeen kuin hän oli lahjoittanut valokuvansa, ja hänen syntymäpäivänään, päivänä, jolloin hän oli luvannut ratkaista hänen kohtalonsa, merkitsi miltei samaa kuin juuri tuo ratkaisu.
Ällistystä, jonka vallassa kaikki katselivat ruhtinasta, ei jatkunut kauan: Nastasja Filippovna ilmestyi itse vierashuoneen ovelle ja töytäisi taaskin sisälle tullessaan hiukan ruhtinasta.
— Viimeinkin onnistuin pääsemään sisälle... miksi teillä on tapana sitoa ovikello kiinni? — lausui hän iloisesti ojentaen kätensä Ganjalle, joka oli kiiruhtanut häntä vastaan minkä jaloista lähti. — Miksi teidän kasvonne ovat noin tavallisuudesta poikkeavan näköiset? Olkaa hyvä ja tutustuttakaa minut...
Aivan hämillään oleva Ganja esitti hänet ensin Varjalle, ja molemmat naiset loivat toisiinsa omituisia katseita ennenkuin ojensivat toisilleen kätensä. Nastasja Filippovna muuten nauroi ja peitti kaikki iloisuutensa taakse; Varja taas ei tahtonut teeskennellä, vaan katseli synkästi ja jäykästi; ei edes hymyn varjoakaan, minkä jo kohteliaisuuskin olisi vaatinut, näkynyt hänen kasvoillaan. Ganja tyrmistyi; ei ollut enää syytä eikä aikaa pyytelemisiin, ja hän heitti Varjaan niin uhkaavan katseen, että tämä tuosta katseesta ymmärsi, mitä hänen veljelleen merkitsi tämä hetki. Silloin hän näytti mukautuvan veljensä tahtoon ja hymyili hiukkasen Nastasja Filippovnalle. (He kaikki perheen jäsenet rakastivat vieläkin suuresti toisiaan.) Jonkin verran paransi asiaa Nina Aleksandrovna, jonka Ganja, lopullisesti ymmälle joutuneena, esitti sisarensa jälkeen, vieläpä johtaen hänet ensin Nastasja Filippovnan luo. Mutta tuskin oli Nina Aleksandrovna ennättänyt alkaa puhua »erikoisesta mielihyvästään», kun Nastasja Filippovna kuuntelematta häntä kääntyi nopeasti Ganjan puoleen ja istuutuen (ennenkuin käsketyinkään) pikku sohvalle nurkkaan ikkunan luo huudahti:
— Missä teidän työhuoneenne on? Ja... ja missä ovat asukkinne? Tehän pidätte asukkeja?
Ganja punastui hirveästi ja änkytti jotakin vastaukseksi, mutta Nastasja Filippovna lisäsi samassa:
— Missä täällä pidetään vuokralaisia? Eihän teillä ole työhuonettakaan. Kannattaako se? — kääntyi hän yht'äkkiä Nina Aleksandrovnan puoleen.
— Onhan siitä jonkin verran huolta, — vastasi tämä. — Tietysti sen täytyy kannattaa. Me olemme muuten vasta nyt...
Mutta Nastasja Filippovna ei taaskaan kuunnellut. Hän katsoi Ganjaan, nauroi ja huusi tälle:
— Minkä näköiset ovatkaan kasvonne! Voi hyvä Jumala, miltä kasvonne tällä hetkellä näyttävät!
Tätä naurua jatkui muutama silmänräpäys, ja Ganjan kasvot olivat todellakin kovin vääristyneet: hänen tyrmistyksensä, hänen hullunkurinen, arkaileva hämminkinsä katosi hänestä yhtäkkiä; hän oli tullut hirveän kalpeaksi; huulet vääristyivät suonenvedosta; hän katseli ääneti, jäykästi ja ilkeällä katseella, silmiään pois kääntämättä, yhä nauravan vieraansa kasvoja.
Siellä oli vielä eräs havaintojen tekijä, joka ei myöskään ollut vielä selvinnyt hämmästyksestä, joka oli hänet miltei mykistänyt, kun hän oli nähnyt Nastasja Filippovnan; mutta vaikka hän seisoikin »kuin pölkky» entisellä paikallaan vierashuoneen oven suussa, niin hän kuitenkin ennätti nähdä Ganjan kasvojen kalpenemisen ja niissä tapahtuneen pahanlaatuisen muutoksen. Tämä havaintojen tekijä oli ruhtinas. Miltei pelästyneenä hän astui yht'äkkiä koneellisesti esiin.
— Juokaa vettä, — kuiskasi hän Ganjalle.— Älkääkä katsoko tuolla tavoin...
Näkyi, että hän oli lausunut tämän mihinkään sillä pyrkimättä, ilman mitään erikoista tarkoitusta, noin vain, välittömästi; mutta hänen sanansa tekivät tavattoman vaikutuksen. Ganjan koko kiukku näytti yht'äkkiä suuntautuvan ruhtinaaseen: Ganja tarttui hänen olkapäähänsä ja katseli häntä ääneti, kostonhimoisesti ja vihamielisesti, aivan kuin ei jaksaisi lausua sanaakaan. Syntyi yleinen mieltenkuohu; Nina Aleksandrovna ihan kirkaisi hiukan, Ptitsyn otti levottomana askelen eteenpäin, Kolja ja Ferdyštšenko, jotka olivat ilmestyneet ovelle, pysähtyivät hämmästyneinä, ainoastaan Varja katseli kuten ennenkin kulmiensa alta, mutta tarkkaavaisesti havaintoja tehden. Hän ei ollut istuutunut, vaan seisoi syrjässä, äidin vieressä, kädet ristissä rinnalla.
Mutta Ganja huomasi tekonsa heti, melkein kohta ensimmäisen liikkeen tehtyään, ja alkoi hermostuneesti nauraa hohottaa. Hän oli täydelleen tyyntynyt.
— Mitä ihmettä te, ruhtinas, oletteko te tohtori, vai mitä? — huudahti hän mahdollisimman iloisesti ja avoimesti. — Ihan pelästytti minut; Nastasja Filippovna, saanko esitellä teille, tämä on perin kallisarvoinen subjekti, vaikka minä itsekin tutustuin häneen vasta tänä aamuna.
Nastasja Filippovna katsoi hämmästellen ruhtinasta.
— Ruhtinas? Onko hän ruhtinas? Ajatelkaahan, kun minä äsken eteisessä luulin häntä lakeijaksi ja lähetin tänne ilmoittamaan tuloni! Hahhahhah!
— Ei hätää, ei hätää! — puuttui puheeseen Ferdyštšenko astuen kiireesti lähemmäksi ja iloiten siitä, että oli alettu nauraa. — Ei ole hätää: se non è vero...
— Olinpa vielä vähältä toruakin teitä, ruhtinas. Olkaa hyvä ja antakaa anteeksi! Ferdyštšenko, kuinka te olette täällä, tähän aikaan? Luulin, etten edes teitä tapaa. Kuka? Mikä ruhtinas Myškin? — kysäisi hän Ganjalta, joka sillävälin yhä pitäen kiinni ruhtinasta olkapäästä oli ennättänyt esittää tämän.
— Asukkaamme, — toisti Ganja.
Ilmeisesti ruhtinas esitettiin harvinaisuutena (joka hyvin kelpasi kaikille pääsykeinoksi luonnottomasta asemasta), melkeinpä tyrkytettiin Nastasja Filippovnalle; kuulipa ruhtinas myös selvästi sanan »idiootti», joka kuiskattiin hänen selkänsä takana — kuiskaaja oli luultavasti Ferdyštšenko — selitykseksi Nastasja Filippovnalle.
— Sanokaa, minkä tähden te äsken ette oikaissut harhaluuloani, kun minä niin hirveästi... erehdyin teihin nähden? — jatkoi Nastasja Filippovna tarkastellen ruhtinasta kiireestä kantapäähän aivan kursailematta; hän odotti kärsimättömästi vastausta aivan kuin täysin vakuutettuna siitä, että vastaus tulee olemaan välttämättömästi niin typerä, ettei voi olla nauramatta.
— Minä hämmästyin, kun näin teidät niin yhtäkkiä... — mutisi ruhtinas.
— Mutta miten te tiesitte, että se olin minä? Missä te olette ennen minut nähnyt? Mitä tämä on, minusta tuntuu todellakin, kuin olisin nähnyt hänet jossakin! Ja sallikaa kysyä, miksi te äsken tyrmistyitte jääden paikallenne seisomaan? Mitä niin tyrmistyttävää minussa on?
— No-no, no! — jatkoi Ferdyštšenko irvistelyään. No-no! Voi Herra Jumala, mimmoisia asioita minä laskettelisin vastaukseksi tuommoiseen kysymykseen! No-no... Tolvanahan sinä, ruhtinas, olet tämän jälkeen!
— Minäkin laskettelisin teidän sijassanne, — naurahti ruhtinas Ferdyštšenkolle. — Äsken hämmästytti teidän valokuvanne minua suuresti, — jatkoi hän Nastasja Filippovnalle; — sitten minä puhuin teistä Jepantšinien kanssa... ja varhain aamulla, jo ennen Pietariin saapumista, kertoi rautatiellä minulle teistä paljon Parfen Rogožin... Ja juuri sillä hetkellä kuin avasin teille oven, minä niinikään ajattelin teitä, ja samassa te olittekin siinä.
— Mutta kuinka te tunsitte, että se olin minä?
— Valokuvasta ja...
— Ja vielä?
— Ja vielä siitä, että olin kuvitellut teidät juuri tuollaiseksi... Minustakin tuntuu, kuin olisin jossakin nähnyt teidät.
— Missä? Missä?
— Minä olen tosiaankin nähnyt teidän silmänne jossakin... mutta sehän on mahdotonta! Minä vain muuten... Minä en ole edes koskaan ollut täällä. Kenties unissani...
— Kas vain ruhtinasta! — huudahti Ferdyštšenko. — Ei, äskeiset sanani: se non é vero — minä peruutan. Muuten... muutenhan hän puhuu tätä kaikkea viattomuudessaan! — lisäsi hän säälivästi.
Ruhtinas oli lausunut nuo muutamat lauseensa levottomalla äänellä, katkonaisesti ja vetäen välillä useasti henkeä. Kaikki ilmaisi hänessä tavatonta mielenliikutusta. Nastasja Filippovna katseli häntä uteliaasti, mutta ei enää nauranut. Juuri tällä hetkellä kova uusi ääni, joka kuului ruhtinasta ja Nastasja Filippovnaa tiiviisti ympäröivän joukon takaa, niin sanoaksemme halkaisi joukon ja jakoi sen kahtia. Nastasja Filippovnan edessä seisoi itse perheen isä, kenraali Ivolgin. Hänen yllään oli hännystakki ja puhdas rinnus; hänen viiksensä olivat vahatut...
Tätä ei Ganja enää jaksanut sietää.
Hän oli itserakas ja kunnianhimoinen epäluuloisuuteen asti, hypokondriaan asti, ja hän oli näiden kahden kuukauden aikana alati etsinyt edes jotakin pistettä, johon voisi nojautua säädyllisemmin ja esiintyä ylevämmässä valossa; hän tunsi olevansa vielä alokas valitsemallaan tiellä ja kenties väsyvänsä kesken; epätoivoissaan hän oli lopulta heittäytynyt kotonaan, jossa hän oli hirmuvaltias, täysin häikäilemättömäksi, mutta ei uskaltanut olla sitä Nastasja Filippovnan edessä, joka viimeiseen hetkeen asti oli pannut hänen päänsä pyörälle ja säälimättömästi piti häntä vallassaan; hänen, »kärsimättömän kerjäläisen», niinkuin Nastasja Filippovna oli itse lausunut, mikä jo oli saatettu hänen tietoonsa, hänen, joka oli vannonut kaikki valat, että myöhemmin antaa Nastasja Filippovnan katkerasti maksaa kaiken tämän, ja joka samalla kertaa toisinaan lapsellisesta haaveksi itsekseen, että hän järjestää asiat ja sovittaa kaikki vastakohdat, — hänen täytyi nyt vielä tyhjentää tämä kauhea kalkki, ja — mikä tärkeintä — tämmöisenä hetkenä! Vielä yksi odottamaton, mutta kaikkein hirvein kidutus kunnianhimoiselle miehelle, — se tuska, että sai punastua omaistensa takia omassa kodissaan, oli nyt tullut hänen osakseen. »Onkohan lopultakin itse palkinto tämän arvoinen!» välähti tällä hetkellä Ganjan päässä.
Juuri tällä hetkellä oli tapahtumassa se, mitä hän näiden kahden kuukauden aikana oli nähnyt vain unissaan, painajaisena, ja mikä jääti hänet kauhusta, poltti häpeänä: hänen isänsä ja Nastasja Filippovna kohtasivat lopultakin toisensa perheen piirissä. Hän oli toisinaan kiusoitellen ja ärsytellen itseään koettanut kuvitella kenraalia häämenojen aikana, mutta hän ei ollut milloinkaan kyennyt mieltämään tuskallista kuvaa loppuun asti, vaan oli kiireesti heittänyt sen sikseen. Kenties hän oli rajattomasti liioitellut onnettomuutta; mutta niin tekevät aina kunnianhimoiset ihmiset. Näinä kahtena kuukautena hän oli ennättänyt ajatella asiaa ja tehdä päätöksensä ja luvata, että hän jotenkuten toimittaa isänsä pois tieltä, vaikkapa vain joksikin aikaa, ja hommaa hänet, jos mahdollista, pois Pietaristakin, suostuipa siihen äiti tai oli suostumatta. Kymmenen minuuttia sitten, kun Nastasja Filippovna astui sisälle, oli hän niin hämmästynyt, niin tyrmistynyt, että oli kokonaan unohtanut sen mahdollisuuden, että Ardalion Aleksandrovitš ilmestyisi näyttämölle, eikä ollut ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin, Ja nyt olikin kenraali tuossa, kaikkien edessä, vieläpä juhlallisesti valmistautuneena ja hännystakissa, ja juuri silloin, kun Nastasja Filippovna »vain etsii tilaisuutta ivatakseen perinpohjin häntä ja hänen perheensä jäseniä». (Siitä hän oli vakuutettu.) Ja todellakin, mitä merkitsee tämä Nastasja Filippovnan vierailu, jollei sitä? Oliko hän tullut päästäkseen hänen äitinsä ja sisarensa ystäväksi vai oliko tullut loukkaamaan heitä hänen kodissaan? Mutta siitä, miten kumpikin puoli oli sijoittunut, ei enää voinut olla epäilyksiä: hänen äitinsä ja sisarensa istuivat syrjässä halveksittuina, ja Nastasja Filippovna näytti suorastaan unohtaneen, että he ovat samassa huoneessa kuin hän... Ja jos hän kerran käyttäytyy tuolla tavoin, niin hänellä tietysti on oma päämääränsä!
Ferdyštšenko tarttui kenraaliin ja toi hänet toisten luo.
— Ardalion Aleksandrovitš Ivolgin, — lausui arvokkaasti kenraali kumartuen eteenpäin ja hymyillen, — vanha, onneton sotilas ja perheen isä, perheen, joka on onnellinen, kun sillä on toivoa saada sulkea piiriinsä niin ihana...
Hän ei lopettanut lausetta; Ferdyštšenko oli nopeasti asettanut tuolin hänen taakseen, ja kenraali, joka näin päivällisen jälkeen oli hieman heikko jaloiltaan, vajosi tai paremmin sanoen putosi tuolille, mutta se ei muuten häntä ollenkaan saattanut hämille. Hän istui aivan vastapäätä Nastasja Filippovnaa ja tämän sormia miellyttävästi puristaen, hitaasti ja vaikuttavasti, hän vei ne huulilleen. Yleensä oli kenraalia hyvin vaikea saattaa hämille. Hänen ulkomuotonsa oli, vähäistä epäsiisteyttä lukuunottamatta, yhä vieläkin jokseenkin säädyllinen, minkä hän itsekin varsin hyvin tiesi. Hän oli aikoinaan liikkunut hyvinkin hyvissä seurapiireissä, joista hän oli lopullisesti joutunut pois vasta pari kolme vuotta sitten. Siitä lähtien hän oli antanut liiaksi valtaa eräille heikkouksilleen; mutta hänen käytöstapansa oli edelleenkin sukkela ja miellyttävä. Nastasja Filippovna näytti tavattomasti ilostuvan Ardalion Aleksandrovitšin tulosta. Tietysti hän oli aikaisemmin kuullut yhtä ja toista kenraalista.
— Olen kuullut, että poikani... — alkoi Ardalion Aleksandrovitš.
— Niin, poikanne! Olettepa tekin mainio, isä-hyvä! Miksi ei teitä koskaan saa nähdä minun luonani? Mitä, itsekö te piileskelette vai poikanneko teitä piilottelee? Tehän voitte tulla luokseni saattamatta ketään huonoon valoon.
— Yhdeksännentoista vuosisadan lapset ja heidän vanhempansa... — alkoi kenraali taas.
— Nastasja Filippovna! Olkaa hyvä ja päästäkää Ardalion Aleksandrovitš hetkiseksi, häntä kysytään, — sanoi Nina Aleksandrovna kuuluvalla äänellä.
— Päästäkää! Hyväinen aika, minä olen kuullut niin paljon, olen niin kauan halunnut nähdä! Ja mitä asioita hänellä olisi? Hänhän on eronnut virasta? Ettehän te jätä minua, kenraali, ettehän mene pois?
— Lupaan teille, että hän itse tulee teidän luoksenne, mutta nyt hän on levon tarpeessa.
— Ardalion Aleksandrovitš, teidän sanotaan olevan levon tarpeessa! — huudahti Nastasja Filippovna irvistäen tyytymättömästi ja äkäisesti aivan kuin huikentelevainen tyhmä tyttö, jolta otetaan leikkikalu pois. Kenraali taas koetti yhä enemmän saattaa asemaansa naurunalaiseksi.
— Ystäväni! Ystäväni! — lausui hän moittivasti, kääntyi juhlallisesti vaimoonsa päin ja pani kätensä sydämelleen.
— Ettehän te lähde täältä, äiti-kulta? — kysyi Varja kovalla äänellä.
— En, Varja, minä istun loppuun asti.
Nastasja Filippovna ei voinut olla kuulematta kysymystä ja vastausta, mutta se näytti vain lisäävän hänen iloisuuttaan. Hän alkoi heti uudelleen tehdä kenraalille joukoittain kysymyksiä, ja viiden minuutin kuluttua kenraali oli mitä juhlallisimmalla tuulella ja piti puheita läsnäolevien ääneen nauraessa.
Kolja nykäisi ruhtinasta takin liepeestä.
— Viekää edes te hänet jonnekin! Eikö se käy päinsä? Olkaa niin hyvä! — Ja poika-raukan silmissä ihan kiehuivat paheksumisen kyynelet. — Voi kirottua Ganjkaa! — lisäsi hän itsekseen.
— Ivan Fjodorovitš Jepantšinin kanssa minä tosiaankin olin hyvin hyvä ystävä, — jutteli kenraali vastaukseksi Nastasja Filippovnan kysymyksiin. — Minä, hän ja ruhtinas Leo Nikolajevitš Myškin, jonka poikaa sain tänään syleillä kaksikymmentä vuotta kestäneen eron jälkeen, me olimme kolme erottamatonta, niin sanoakseni kolmikko: Athos, Portos ja Aramis. Mutta voi, yksi on haudassa, parjauksen ja luodin kukistamana, toinen on edessänne, taistelee vielä parjauksia ja luoteja vastaan...
— Luoteja vastaan! — huudahti Nastasja Filippovna.
— Ne ovat täällä, rinnassani, sain ne Karsin edustalla, ja huonon sään aikana minä tunnen niiden olemassaolon. Kaikissa muissa suhteissa minä elän filosofin elämää, kuljeksin, kävelen, pelaan kahvilassani asioista syrjään vetäytyneen porvarin tavoin tammipeliä ja luen »Indépendance» lehteä. Mutta meidän Portoksemme, Jepantšinin, kanssa olen katkaissut välit lopullisesti sen jälkeen kuin kolmatta vuotta sitten sattui tuo bolognalaiskoirajuttu rautatiellä.
— Bolognalaiskoirajuttu! Mitä se on? — kysyi Nastasja Filippovna erittäin uteliaana. — Bologdalaiskoirajuttu? Suokaa anteeksi, ja rautatiellä!... — sanoi hän ikäänkuin muistutellen mieleensä.
— Oh, se on typerä juttu, ei maksa vaivaa toistaa sitä: ruhtinatar Bjelokonskajan kotiopettajattaren, Mrs. Smithin, takia, mutta... ei se ole kertomisen arvoinen.
— Kertokaa ehdottomasti! — huudahti Nastasja Filippovna iloisesti.
— En minäkään ole vielä kuullut! — huomautti Ferdyštšenko; — c'est du nouveau.
— Ardalion Aleksandrovitš! — kuului taasen Nina Aleksandrovnan rukoileva ääni.
— Isä, joku kysyy teitä, — huudahti Kolja.
— Typerä juttu ja parilla sanalla kerrottu, — alkoi kenraali itsetietoisesti. — Kaksi vuotta sitten, niin, melkein kaksi vuotta, juuri kun uusi N:n rautatierata oli avattu, minä (olin silloin siviilipuvussa) huolehtien minulle erittäin tärkeistä asioista, jotka koskivat virkani luovuttamista, ostin lipun ensiluokkaan: astuin vaunuun, istun, tupakoin. Se on, jatkan tupakointiani, olin sytyttänyt tupakan jo aikaisemmin. Olen yksin vaununosastossa. Tupakoiminen ei ole kielletty, mutta ei sallittukaan; se on noin vain puoleksi luvallista, kuten tavallisesti, sen mukaan, kenestä on kysymys. Ikkuna on laskettu alas. Yht'äkkiä, juuri ennen vihellystä, asettuu vaunuun kaksi naishenkilöä, bolognalainen koira mukanaan, suoraan vastapäätä; ovat tulleet liian myöhään, toinen on puettu mitä komeimmin, vaaleansiniseen; toinen vaatimattomammin, mustaan silkkipukuun ja peleriini hartioilla. Ovat sievän näköisiä, katselevat kopeasti, puhuvat englantia. Minä en tietysti mitään, tupakoin vain. Se on, kyllähän minä ajattelin, mutta jatkan sentään tupakoimistani, sillä ikkuna on auki, tupakoin ikkunaan. Bolognalaiskoira lepää vaaleansinisen rouvan polvilla, se on pieni, mahtuisi kokonaisuudessaan minun kouraani, musta, valkoiset käpälät, ihan harvinaisuus. Kaulanauha on hopeainen ja siinä on nimikilpi. Minä en mitään. Huomaan vain, että naiset näyttävät olevan vihaisia, tietysti sikarin takia. Toinen panee lornjetin silmilleen, kilpikonnanluisen. Minä en nytkään mitään: sillä eiväthän he puhu mitään! Jos olisivat sanoneet, selittäneet, pyytäneet, onhan ihmisellä kieli suussa! Mutta he ovat vaiti... yht'äkkiä ja ilman pienintäkään, sanon teille, selitystä, se on, ilman kaikkein vähäisintäkään, aivan niinkuin olisi yht'äkkiä menettänyt järkensä, — sieppaa vaaleansininen kädestäni sikarin ja paiskaa ulos ikkunasta. Vaunu kiitää, minä katselen ällistyneenä. Raju nainen; kerrassaan raju nainen, aivan hurjapäinen; mutta muuten roteva nainen, pyylevä, pitkä, vaaleaverinen, punaposkinen (liiaksikin), silmät säkenöivät minua vastaan. Sanaakaan sanomatta minä tavattoman kohteliaasti, täydellisen kohteliaasti, niin sanoakseni hienostuneen kohteliaasti lähestyn bolognalaiskoiraa, tartun sitä sievästi niskaan ja huiskautan sen menemään ikkunasta samaa tietä kuin sikari! Vain vingahdus kuului! Vaunu kiitää edelleen...
— Te olette peto! — huudahti Nastasja Filippovna nauraa hohottaen ja lyöden käsiään yhteen kuin tyttönen.
— Bravo, bravo! — huusi Ferdyštšenko. Naurahtipa Ptitsynkin, josta kenraalin saapuminen myös oli ollut tavattoman epämieluisaa; yksinpä Koljakin alkoi nauraa ja huusi niinikään: bravo!
— Ja minä olen oikeassa, minä olen oikeassa, kolmin kerroin oikeassa! — jatkoi riemuitseva kenraali kiihkeästi. — Sillä jos rautatievaunuissa sikarit ovat kielletyt, niin tokihan koirat sitäkin enemmän.
— Bravo, isä! — huudahti Kolja innostuneena. — Suurenmoista! Minä olisin ehdottomasti, ehdottomasti tehnyt samoin!
— Vaan mitäs rouva? — kysyi Nastasja Filippovna kärsimättömästi.
— Hänkö? Niin, siinäpä se jutun koko ikävä puoli onkin, — jatkoi kenraali rypistäen kulmiaan. — Sanaakaan sanomatta ja vähintäkään selittämättä hän läiskäytti minua korvalle! Hurjapäinen nainen; kerrassaan hurja laatuansa!
— Entä te?
Kenraali loi silmänsä alas, nosti kulmakarvojaan, kohotti olkapäitään, puristi huulensa yhteen, levitti kätensä, oli vaiti ja lausui sitten yht'äkkiä:
— Minä innostuin liiaksi.
— Ja koskiko? Koskiko?
— Jumal'auta, ei koskenut! Tuli skandaali, mutta ei koskenut, minä vain yhden kerran huitaisin kädelläni, ainoastaan huitaistakseni. Mutta tässä oli itse saatana sotkemassa: vaaleansininen nainen oli englantilainen, ruhtinatar Bjelokonskajan kotiopettajatar tai ihan perheen ystävä, ja se, joka oli mustassa puvussa, oli vanhin Bjelokonskajan ruhtinattarista, noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen vanhapiika. Mutta tiettyähän on, missä suhteissa kenraalitar Jepantšin on Bjelokonskien perheeseen. Kaikki ruhtinattaret pyörtyvät, kyyneliä virtaa, kullanmurua bolognalaiskoiraa murehditaan, kuusi ruhtinatarta vinkuu, englannitar vinkuu; — maailmanloppu on käsissä! No, tietysti minä tein katumusretken, pyysin anteeksi, kirjoitin kirjeen, ei otettu vastaan minua eikä kirjettä, ja Jepantšinien kanssa välit katkesivat, seurustelu lakkasi, karkoitettiin!
— Mutta suokaa anteeksi, kuinka on? — kysäisi yht'äkkiä Nastasja Filippovna. — Viisi tai kuusi päivää takaperin luin »Indépendance» lehdestä — minä luen aina »Indépendancea» — aivan samanlaisen jutun! Ehdottomasti aivan tarkoin samanlaisen! Se tapahtui eräällä Reininmaan rautatiellä, vaunussa, erään ranskalaisen ja englannittaren kesken; aivan samalla tavalla temmattiin sikari suusta, aivan samalla tavalla paiskattiin bolognalaiskoira ulos ikkunasta, viimein kaikki myös päättyi aivan samalla tavoin kuin teillä. Pukukin oli vaaleansininen!
Kenraali punastui hirveästi, Kolja punastui myös ja tarttui molemmin käsin päähänsä; Ptitsyn käännähti nopeasti pois. Ainoastaan Ferdyštšenko nauraa hohotti kuten ennenkin. Ganjasta ei puhumistakaan: hän seisoi kaiken aikaa kärsien äänetöntä ja sietämätöntä tuskaa.
— Vakuutan teille, — mutisi kenraali, — että minullekin sattui aivan samaa...
— Isällä oli todellakin ikävä selkkaus Mrs. Smithin, Bjelokonskien kotiopettajattaren kanssa, — huudahti Kolja, — minä muistan!
— Kuinka! Aivan täsmälleen? Sama juttu aivan eri puolilla Eurooppaa ja aivan täsmälleen samanlainen kaikkia yksityiskohtia myöten, aina vaaleansiniseen pukuun asti! — intti säälimätön Nastasja Filippovna. — Minä lähetän teille »Indépendance Belgen»!
— Mutta huomatkaa, — väitti kenraali yhä,— että minulle se sattui kaksi vuotta aikaisemmin!
— Ahaa, siinä vain on ero!
Nastasja Filippovna nauroi aivan kuin olisi saanut hysteerisen kohtauksen.
— Isä-hyvä, minä pyydän teitä tulemaan ulos huoneesta puhuakseni teille pari sanaa, — lausui Ganja väräjävällä, kiusaantuneella äänellä ja tarttui isäänsä olkapäähän.
Samalla hetkellä kuului tavattoman voimakas ovikellon kilahdus eteisestä. Semmoisella soittamisella olisi voinut reväistä soittokellon irti. Se ennusti tavallisuudesta poikkeavaa vierailua. Kolja juoksi avaamaan.
X.
Eteinen täyttyi yht'äkkiä tavattomalla melulla ja ihmismäärällä; vierashuoneesta katsoen näytti kuin ulkoa olisi tullut sisälle useita henkilöitä ja yhä uusia oli tulossa. Useat äänet puhuivat ja huusivat yht'aikaa; puhetta ja huutoja kuului portailtakin, joille johtavaa eteisen ovea, kuten saattoi kuulla, ei oltu suljettu. Vierailu osoittautui tavattoman kummalliseksi. Kaikki katsahtivat toisiinsa; Ganja hyökkäsi saliin, mutta sinnekin oli jo tullut muutamia ihmisiä.
— Ahaa, siinähän tuo Juudas on! — huudahti ääni, jonka ruhtinas tunsi. — Päivää, Ganjka lurjus!
— Hän, hän se juuri on! — vahvisti toinen ääni.
Ruhtinaalla ei voinut olla mitään epäilystä: toinen ääni oli Rogožinin, toinen Lebedevin.
Ganja seisoi kuin typertyneenä vierashuoneen kynnyksellä ja katseli äänettömänä, estämättä toinen toisensa jälkeen saliin Parfen Rogožinin jälkeen työntyviä kymmentä tai kahtatoista henkeä. Seurue oli tavattoman kirjavaa, ei ainoastaan erisäätyistä, vaan myös säädytöntä. Muutamat olivat tulleet sisälle siinä asussa kuin olivat olleet kadulla, päällystakki tai turkki yllä. Aivan juopuneita ei kylläkään ollut; sen sijaan näyttivät kaikki olevan aika iloisella päällä. Kaikki näyttivät tarvitsevan toinen toistaan astuakseen sisälle; ei kenelläkään olisi yksinään riittänyt siihen rohkeutta, vaan kaikki näyttivät ikäänkuin työntävän toisiaan eteenpäin. Rogožinkin asteli varovasti joukon etunenässä, mutta hänellä oli jokin aikomus ja hän näytti synkän sekä ärtyneen huolestuneelta. Muut olivat vain kuorona tai paremmin sanoen tukea antavana joukkueena. Paitsi Lebedeviä oli siellä myös Zaljožev tukka käherrettynä; hän oli riisunut turkkinsa eteisessä ja tullut sisälle sulavin liikkein ja keikarimaisesti, ja hänen kaltaisiaan oli vielä pari, kolme herrasmiestä, ilmeisesti kauppiaita. Eräällä oli puoleksi sotilaan päällystakki; eräs oli pieni ja tavattoman paksu mies ja nauroi yhtä mittaa; eräs oli hyvin iso, noin kahdentoista versokin pituinen herrasmies, hänkin tavattoman paksu, tavattoman synkkä ja vaitelias ja ilmeisesti sellainen, joka suuresti luotti omiin nyrkkeihinsä. Oli eräs lääketieteen ylioppilas; oli eräs juoppo puolalainen. Portailta kurkisteli eteiseen, sisälle uskaltamatta, kaksi naishenkilöä; Kolja paiskasi oven kiinni heidän nenänsä edestä ja pani hakaan.
— Päivää, Ganjka lurjus! Mitä, etkö odottanut Rogožinia? — toisti Rogožin astuen vierashuoneen luokse asti ja seisahtuen ovelle vastapäätä Ganjaa. Mutta tällä hetkellä hän huomasi yht'äkkiä vierashuoneessa suoraan edessään Nastasja Filippovnan. Ilmeisesti hänelle ei ollut tullut mieleenkään, että tapaisi Nastasja Filippovnan täällä, sillä tämä näky teki häneen tavattoman vaikutuksen; hän kalpeni niin kovasti, että hänen huulensakin tulivat sinisiksi. — Siis se on totta! — lausui hän hiljaa ja ikäänkuin itsekseen aivan ymmälle joutuneen näköisenä. — Loppu tuli!... No... Saatpa nyt vastata minulle! — sanoi hän yht'äkkiä hampaitaan kiristellen ja katsoen hurjan vihaisesti Ganjaa. — No... ah!
Hän ihan läähätti ja sai vaivoin puhutuksi. Koneellisesti hän siirtyi vierashuoneeseen, mutta näki kynnyksen yli mentyään yht'äkkiä Nina Aleksandrovnan ja Varjan ja pysähtyi hieman hämillään kaikesta mielenkuohustaan huolimatta. Hänen jäljessään tuli Lebedev, joka seurasi häntä kaikkialle kuin varjo ja oli jo vahvasti juovuksissa, sitten ylioppilas, vahvanyrkkinen herra, Zaljožev, joka kumarsi oikeaan ja vasempaan, ja lopuksi tunkeutui joukon läpi lyhyt paksu mies. Naisten läsnäolo hillitsi heitä vielä jonkin verran ja ilmeisesti haittasi heitä, tietysti vain siihen asti, kunnes alettaisiin, kun saataisiin ensimmäinen aihe huudahtaa ja alkaa... Silloin eivät enää mitkään naiset olisi esteenä.
— Kuinka? Sinäkin olet täällä, ruhtinas? — lausui Rogožin hajamielisesti ja hämmästyneenä siitä, että kohtasi ruhtinaan. — Yhä vielä puolikengissä, e-eh! — huokasi hän ja unohti samassa ruhtinaan sekä loi taas silmänsä Nastasja Filippovnaan, siirtyen häntä kohti ja läheten kuin magneetin vetämänä.
Nastasja Filippovnakin katseli vieraita levottoman uteliaisuuden valtaamana.
Viimein Ganja selvisi hämmästyksestään.
— Mutta sallikaahan, mitä tämä oikeastaan merkitsee? — sanoi hän kovalla äänellä luoden ankaran silmäyksen sisään tulleisiin ja kääntyen etupäässä Rogožinin puoleen. — Tietääkseni te ette ole tulleet talliin, hyvät herrat, täällä on minun äitini ja sisareni...
— Näemme, että on äiti ja sisar, — mutisi Rogožin hampaittensa välistä.
— Näkee kyllä, että on äiti ja sisar, — vahvisti Lebedev kohottaakseen arvoaan.
Vahvanyrkkinen herra luultavasti arveli hetken tulleen, sillä hän alkoi murista jotakin.
— Mutta hyväinen aika! — huusi Ganja koroittaen yht'äkkiä aivan luonnottoman paljon ääntänsä. — Ensiksikin pyydän kaikkia täältä saliin, ja sitten tahtoisin tuntea...
— Kas vain, kun ei tunne! — irvisti Rogožin häijysti eikä liikahtanut paikaltaan. — Etkö tunne Rogožinia?
— Mahdollisesti olen jossakin tavannut teidät, mutta...
— Kas vain, tavannut jossakin! Eihän siitä ole kuin kolme kuukautta, kun minä pelissä menetin sinulle kaksisataa ruplaa isäni rahoja, ja ukko kuoli ennättämättä saada siitä tietoa; sinä minut sinne kuljetit ja Knif kyni puhtaaksi. Etkö tunne? Olihan Ptitsyn todistajana! Jos minä vain näytän sinulle kolme ruplaa, vetäisen nyt heti ulos taskustani, niin sinä olet valmis ryömimään nelinkontin niitten jäljessä pitkin Vasiljevski-katua, — sellainen sinä olet! Sielusi on sellainen! Minä olen nytkin tullut ostamaan rahalla sinut kokonaisuudessasi, älä sinä sitä katso, että olen tullut sisälle tämmöisissä saappaissa, minulla on paljon rahaa, veliseni, ostan sinut kokonaisuudessasi kaikkine kampsuinesi... jos tahdon, niin ostan teidät kaikki! Kaikki ostan! — huusi Rogožin tulistuen ja ikäänkuin yhä enemmän ja pahemmin humaltuen. — E-hee! — huudahti hän. — Nastasja Filippovna! Älkää ajako pois, sanokaa vain sananen: menettekö hänen kanssaan vihille vai ettekö?
Rogožin teki kysymyksensä kuin päästään pyörällä ollen, kuin jollekin jumalalle, mutta niin rohkeasti kuin kuolemaan tuomittu, jolla ei ole enää mitään menetettävää. Kuolettavan kaihon vallassa hän odotti vastausta.
Nastasja Filippovna mittaili häntä pilkallisin ja kopein katsein, mutta katsahti Varjaan ja Nina Aleksandrovnaan, katsoi Ganjaan ja muutti yht'äkkiä esiintymisensä sävyä.
— En ollenkaan, mikä teitä vaivaa? Ja mistä tuli päähänne kysyä? — vastasi hän hiljaa ja totisena ja aivan kuin hieman ihmetellen.
— Eikö? Ei!! — huudahti Rogožin melkein raivostuen ilosta. — Siis eikö?! Minulle sanottiin... Ah! No!... Nastasja Filippovna! He sanovat teidän menneen kihloihin Ganjkan kanssa! Hänen kanssaan? Onko se mahdollista? (Minä puhun heille kaikille!) Minähän ostan hänet koko miehen sadalla ruplalla, annan hänelle tuhat, no, vaikkapa kolmetuhatta, jotta hän väistyisi, ja silloin hän on valmis karkaamaan hääpäivän aattona ja jättämään koko morsiamen minulle. Niinhän, Ganjka lurjus! Ottaisithan sinä kolmetuhatta! Kas tässä on, tässä! Siksi minä tulinkin, että ottaisin sinulta tämmöisen sitoumuksen; sanoin ostavani — ja ostan!
— Mene tiehesi täältä, sinä olet juovuksissa! — huudahti Ganja punastuen ja kalveten vuoroon.
Hänen huudahduksensa jälkeen purkautui yht'äkkiä kuuluviin useita ääniä; Rogožinin koko joukkue oli jo kauan aikaa odottanut ensimmäistä taisteluhaastetta. Lebedev kuiskutteli jotakin tavattoman innokkaasti Rogožinin korvaan.
— Se on totta, virkamies! — vastasi Rogožin. — Se on totta, sinä juoppolalli! Eh, kävi miten kävi! Nastasja Filippovna! — huudahti hän katsoen Nastasja Filippovnaan kuin mieletön, arastellen ja yht'äkkiä muuttuen julkean rohkeaksi. — Tässä on kahdeksantoistatuhatta! — Ja hän paiskasi Nastasja Filippovnan eteen pöydälle setelitukun, joka oli kääritty valkoiseen paperiin ja sidottu kiinni ristiin rihmoilla. — Tässä on! Ja... ja lisää tulee!
Hän ei rohjennut lausua loppuun asti julki sitä, mitä olisi halunnut.
— E-e-ee! — alkoi Lebedev uudelleen kuiskutella hänelle hirveän pelästyneen näköisenä; saattoi arvata, että hän pelästyi summan suuruutta ja oli neuvonut koettamaan ensin hyvin paljon pienemmällä.
— Ei, siinä sinä, veliseni, olet kerrassaan hölmö, et tiedä, kenen kanssa olet tekemisissä... ja näytänpä minäkin olevan hölmö kuten sinäkin! — sanoi hän yht'äkkiä hoksaten ja vavahtaen, kun näki Nastasja Filippovnan silmien säkenöivän. — Ä-äh! Puhuin pötyä, noudatin neuvoasi, — lisäsi hän syvästi katuen.
Nähdessään Rogožinin ällistyneet kasvot Nastasja Filippovna purskahti nauruun.
— Kahdeksantoistatuhatta, minulle? Siinä tuntee heti moukan hommistaan! — lisäsi hän yht'äkkiä julkean tuttavallisesti ja nousi sohvasta ikäänkuin lähteäkseen. Ganjan sydäntä kouristi, kun hän katseli koko tätä kohtausta.
— No, neljäkymmentätuhatta sitten, neljäkymmentä eikä kahdeksantoista! — huusi Rogožin.— Vanjka Ptitsyn ja Biskup lupasivat tuoda kello seitsemäksi neljäkymmentätuhatta. Neljäkymmentätuhatta! Rahat pöytään!
Kohtaus muodostui tavattoman kiusalliseksi, mutta Nastasja Filippovna nauroi edelleen eikä lähtenyt pois, aivan kuin hän todellakin tahallaan olisi venyttänyt sitä pitemmäksi. Nina Aleksandrovna ja Varja olivat myös nousseet paikoiltaan ja odottivat pelästyneinä sekä ääneti, miten pitkälle asiat kehittyvät; Varjan silmät säkenöivät, mutta Nina Aleksandrovnaan tämä kaikki koski kipeästi; hän vapisi ja näytti olevan pyörtymäisillään.
— No, jos niin on, niin sata sitten! Annan jo tänä päivänä satatuhatta! Ptitsyn, auta pulassa, hyödyt siitä!
— Sinä olet tullut hulluksi — kuiskasi yhtäkkiä Ptitsyn, astuen nopeasti hänen luokseen ja tarttuen hänen käteensä. — Sinä olet humalassa, lähettävät kohta hakemaan poliisin. Missä sinä olet?
— Lavertelee humalapäissään, — lausui Nastasja Filippovna ikäänkuin ärsytellen häntä.
— Enkä lavertele, rahat tulevat! Iltaan mennessä tulevat. Ptitsyn, auta, sinä koronkiskuri, ota mitä tahdot, hanki iltaan mennessä satatuhatta; minä näytän, että olen sanani kokoinen! — innostui Rogožin yht'äkkiä.
— No, mitä ihmettä tämä oikein on? — huudahti ankarasti ja aivan odottamatta Ardalion Aleksandrovitš suuttuneena ja lähestyi Rogožinia. Tähän saakka ääneti olleen ukon äkillinen puuskahdus teki hänen esiintymisensä aika lailla hullunkuriseksi. Kuului naurua.
— Mistäs tämä vielä ilmestyi? — alkoi Rogožin nauraa. — Tule mukaan, ukko, saat hyvän humalan!
— Tuo on jo alhaista! — huudahti Kolja itkien katkerasti häpeästä ja harmista.
— Eikö teidän joukossanne todellakaan ole ketään, joka toimittaisi tuon häpeämättömän naisen täältä ulos! — huudahti yhtäkkiä Varja vavisten vihasta.
— Minua kai täällä nimitetään häpeämättömäksi naiseksi! — lausui Nastasja Filippovna tähän vastaukseksi ylimielisen iloisesti. — Ja minä kun tulin niinkuin mikäkin hupsu pyytämään heitä luokseni iltaa viettämään! Kas miten teidän sisarenne näkee hyväksi minua kohdella, Gavrila Ardalionovitš!
Jonkin aikaa Ganja seisoi kuin ukkosen lyömänä kuullessaan sisarensa purkauksen, mutta nähdessään Nastasja Filippovnan tällä kertaa todellakin olevan lähdössä pois, hän syöksyi raivostuneena Varjan kimppuun ja tarttui kuin mieletön hänen käteensä.
— Mitä sinä olet tehnyt? — huusi hän katsellen sisartaan aivan kuin tahtoisi murskata hänet siihen paikkaan. Hän oli täydellisesti suunniltaan, ja hänen järkensä toimi huonosti.
— Mitä olen tehnyt? Minne sinä minua raahaat? Ethän vain pyytämään anteeksi häneltä sitä, että hän on loukannut sinun äitiäsi ja tullut häpäisemään kotisi, sinä alhainen mies? — huudahti Varja taas voitonriemuisesti ja katsoen uhittelevasti veljeensä.
Muutaman silmänräpäyksen he seisoivat noin vastatusten, kasvot vasten kasvoja. Ganja piti yhä Varjan kättä omassa kädessään. Varja riuhtaisi kerran ja toisenkin kaikin voimin, mutta ei jaksanut hillitä itseään, vaan yht'äkkiä vimmastuneena sylkäisi veljeään vasten naamaa.
— Kas siinä on tyttö! — huudahti Nastasja Filippovna. — Bravo, Ptitsyn, minä onnittelen teitä!
Maailma musteni Ganjan silmissä, ja aivan suunniltaan ollen hän kaikin voimin suuntasi iskun sisareensa. Isku olisi ehdottomasti sattunut Varjan kasvoihin. Mutta yht'äkkiä toinen käsi pysähdytti Ganjan liikkeessä olevan käden.
Hänen ja hänen sisarensa välissä seisoi ruhtinas.
— Älkäähän nyt, riittää jo! — lausui hän tiukasti, mutta koko hänenkin ruumiinsa vapisi aivan kuin tavattoman voimakkaan liikutuksen vaikutuksesta.
— Iankaikkisestiko sinä olet tielläni! — karjaisi Ganja hellittäen Varjan käden ja antoi vapaaksi tulleella kädellään silmittömän raivon vallassa aivan olkansa takaa ruhtinaalle korvapuustin.
— Ah! — huudahti Kolja lyöden käsiään yhteen. — Ah, hyvä Jumala!
Kuului huudahduksia kaikilta puolin. Ruhtinas kalpeni. Hän katsoi omituisin ja soimaavin silmäyksin Ganjaa suoraan silmiin; hänen huulensa vapisivat ja yrittivät lausua jotakin; ne olivat vääristyneet omituiseen ja aivan epäasianmukaiseen hymyyn.
— No, olkoon tämä minulle... mutta häntä... minä en kuitenkaan anna!... — lausui hän viimein hiljaa, mutta yht'äkkiä hän ei enää jaksanutkaan hillitä mieltään, jätti Ganjan sikseen, peitti kasvonsa käsiinsä, meni nurkkaan, kääntyi seinään päin ja lausui katkonaisella äänellä:
— Oi, kuinka te vielä kaduttekaan tekoanne!
Ganja seisoi todellakin aivan kuin musertuneena. Kolja syöksyi syleilemään ja suutelemaan ruhtinasta; hänen jäljessään tunkeilivat Rogožin, Varja, Ptitsyn, Nina Aleksandrovna, kaikki, yksinpä ukko Ardalion Aleksandrovitškin.
— Ei mitään, ei mitään! — mutisi ruhtinas joka puolelle yhä sama epäasianmukainen hymy huulillaan.
— Kyllä hän katuu vielä! — huudahti Rogožin. — Saatpa hävetä, Ganjka, kun loukkasit tuollaista... lammasta (hän ei kyennyt löytämään muuta sanaa)! Ruhtinas, ystävä-kulta, jätä heidät; sylkäise heille, mennään pois! Saat nähdä, miten Rogožin rakastaa!
Nastasja Filippovnaa oli niinikään suuresti hämmästyttänyt sekä Ganjan käytös että ruhtinaan vastaus. Hänen tavallisesti kalpeita ja miettiviä kasvojaan, jotka koko ajan olivat olleet niin ristiriidassa hänen äskeisen teennäiseltä tuntuneen naurunsa kanssa, liikutti nyt ilmeisesti jokin uusi tunne; ja kuitenkin näytti siltä, kuin hän ei olisi halunnut sitä tunnetta ilmaista, ja pilkallisuus pyrki ikäänkuin väkisinkin jäämään hänen kasvojensa ilmeeksi.
— Todellakin, minä olen jossakin nähnyt hänen kasvonsa! — lausui hän yht'äkkiä aivan vakavana muistaen taas äskeisen kysymyksensä.
— Eikö teitä sitten hävetä! Oletteko te sellainen, jommoiseksi nyt tekeydyitte! Onko se mahdollista! — huudahti yht'äkkiä ruhtinas syvästi ja sydämestään moittien.
Nastasja Filippovna tuli ihmeisiinsä, naurahti, mutta ikäänkuin salaten jotakin hymynsä alle, hämmentyi hiukan, vilkaisi Ganjaan ja poistui vierashuoneesta. Mutta ennenkuin hän vielä oli saapunut eteiseen, hän palasi yht'äkkiä takaisin, astui nopeasti Nina Aleksandrovnan luo, tarttui hänen käteensä ja vei sen huulilleen.
— Enhän minä todellakaan ole sellainen, hän arvasi sen, — kuiskasi hän nopeasti, tulisesti, äkkiä kiivastuen ja sävähtäen tulipunaiseksi, käännähti ympäri ja poistui huoneesta tällä kertaa niin nopeasti, ettei kukaan ennättänyt tajuta, miksi hän oli palannut takaisin. Oli vain nähty hänen kuiskanneen jotakin Nina Aleksandrovnalle ja luultavasti suudelleen tämän kättä. Mutta Varja oli nähnyt ja kuullut kaiken ja seurasi ihmetellen häntä katseillaan.
Ganja setvisi hämmingistään ja kiiruhti saattamaan Nastasja Filippovnaa, mutta tämä oli jo mennyt ulos. Ganja tavoitti hänet portaissa.
— Älkää saattako! — huudahti Nastasja Filippovna hänelle. — Näkemiin, iltaan asti! Tulkaa ehdottomasti, kuuletteko!
Ganja palasi takaisin ahdistetuin mielin, miettivänä; raskas arvoitus painoi hänen mieltään, vielä raskaampi kuin ennen. Mielessä häämötti myös ruhtinas... Hän oli niin mietteissään, että tuskin huomasi, miten koko Rogožinin joukko paineli hänen ohitseen, vieläpä töykki häntä ovessa rientäessään kiireesti ulos asunnosta Rogožinin jäljessä. Kaikki keskustelivat kovalla äänellä jostakin. Rogožin itse kulki Ptitsynin kanssa ja teroitti itsepintaisesti tälle mieleen jotakin tärkeätä ja nähtävästi sellaista, mitä ei voinut lykätä toistaiseksi.
— Olet menettänyt pelin, Ganjka! — huudahti hän ohi kulkiessaan.
Ganja katsoi levottomana heidän jälkeensä.
XI.
Ruhtinas poistui vierashuoneesta ja sulkeutui omaan huoneeseensa. Hänen luokseen juoksi heti Kolja lohduttamaan häntä. Poikaparka ei näyttänyt enää voivan erota hänestä.
— Oli hyvä, että te lähditte pois, — sanoi hän, — nyt siellä syntyy vielä pahempi metakka kuin äsken, ja joka päivä meillä on sellaista, ja koko tuo sekamelska on syntynyt tuon Nastasja Filippovnan takia.
— Täällä teillä on päässyt kehittymään ja kasvamaan monta erilaista kipeätä kohtaa, Kolja, ‒ huomautti ruhtinas.
— Niin, on kipeitä kohtia. Meistä ei kannata puhuakaan. Itse olemme syypäät kaikkeen. Mutta minulla on muudan hyvä ystävä, hän on vielä onnettomampi. Tahdotteko, että tutustutan teidät toisiinne?
— Hyvin mielelläni. Onko hän toverinne?
— On, melkein kuin toveri. Minä selitän teille tämän kaiken myöhemmin... Mutta onko Nastasja Filippovna kaunis, mitä arvelette? Minähän en ollut tähän saakka vielä koskaan häntä nähnyt, vaikka olin hirveästi siihen pyrkinyt. Hän suorastaan häikäisi. Minä antaisin Ganjkalle kaikki anteeksi, jos hän rakkaudesta... Mutta miksi hän ottaa rahoja, siinä onnettomuus!
— Niin, minua teidän veljenne ei erikoisesti miellytä.
— Kuinkas muuten! Teille sen jälkeen... Mutta tiedättekö, minä en voi sietää noita erilaisia mielipiteitä. Joku hullu tai hölmö tai lurjus hullupäissään antaa korvapuustin, ja silloin on ihmiseltä kunnia mennyt koko elämän ajaksi eikä hän voi sitä häpeää pestä pois muuten kuin verellä tai niin, että häneltä polvillaan anotaan anteeksi. Minun mielestäni se on järjettömyyttä ja despotismia. Tähän perustuu Lermontovin näytelmä Naamiaiset, ja se on typerää minun mielestäni. Se on, tahdon sanoa, ettei se ole luonnollista. Mutta hänhän kirjoitti sen melkein lapsena.
— Teidän sisarenne miellytti minua suuresti.
— Miten hän sylkäisikään Ganjkaa vasten naamaa! Rohkea Varjka! Mutta te ette sylkäissyt, ja minä olen vakuutettu siitä, ettei se tapahtunut rohkeuden puutteessa. Mutta tuossahan hän on itsekin, siinä susi, missä mainitaan. Minä tiesin, että hän tulee; hän on jalo, vaikka hänellä on vikansakin.
— Sinulla ei ole täällä mitään tekemistä, — ärähti Varja ensin hänelle, — mene isän luo. Kyllästyttääkö hän teitä, ruhtinas?
— Ei ollenkaan, päinvastoin.
— No, nyt se taas on poikaa vanhemmuudestaan! Sepä se hänessä onkin huonoa. Mutta oikeastaan minä ajattelinkin, että isä luultavasti lähtee Rogožinin mukaan. Luultavasti hän nyt katuu. Pitääpä mennä katsomaan, miten hänen laitansa tosiaankin on, — lisäsi Kolja ja poistui huoneesta.
— Jumalan kiitos, vein äidin pois ja panin hänet lepäämään, eikä mitään enää uudistunut. Ganja on nolo ja hyvin mietteissään. Ja onpa syytäkin. Sepä vasta opetus!... Minä tulin teitä vielä kerran kiittämään sekä kysymään teiltä, ruhtinas: ettekö te tätä ennen ole tuntenut Nastasja Filippovnaa?
— En, en ole tuntenut.
— Miksi te sitten sanoitte hänelle suoraan vasten silmiä, että hän »ei ole sellainen». Näyttää siltä, että arvasitte oikein. Osoittautui, että hän kenties todellakin on toisenlainen. Muuten, minä en saa hänestä selvää! Tietysti hänen tarkoituksensa oli loukata, se on selvää. Minä olen aikaisemmin kuullut hänestä paljon muutakin kummallista. Mutta jos hän oli tullut meitä kutsumaan, niin mitenkä hän alkoi kohdella äitiä? Ptitsyn tuntee hänet erinomaisen hyvin, mutta sanoo, ettei voinut äsken häntä mitenkään käsittää. Entä Rogožinin kanssa? Noin ei saa puhua, jos kunnioittaa itseään, sen kodissa, joka... Äiti on myöskin hyvin huolissaan teistä.
— Ei se mitään ollut! — sanoi ruhtinas ja viittasi kädellään.
— Ja mitenkä hän totteli teitä...
— Mitä hän totteli?
— Te sanoitte, että häntä pitäisi hävettää, ja hän muuttui yht'äkkiä kokonaan. Teillä on häneen vaikutusvaltaa, ruhtinas, — lisäsi Varja hiukan naurahtaen.
Ovi avautui, ja aivan odottamatta astui huoneeseen Ganja.
Hän ei edes ruvennut epäröimään nähdessään Varjan; jonkin aikaa hän seisoi kynnyksellä ja astui sitten yht'äkkiä päättävästi ruhtinaan luo.
— Ruhtinas, minä tein katalasti, antakaa minulle anteeksi, hyvä ystävä, — sanoi hän äkkiä hyvin tunteikkaasta. Hänen kasvojensa piirteet ilmaisivat suurta tuskaa. Ruhtinas katsoi hämmästellen eikä vastannut heti. — No, antakaa anteeksi, antakaa toki anteeksi! — ahdisteli häntä Ganja edelleen kärsimättömästi. — No, tahdotteko, että heti paikalla suutelen kättänne!
Ruhtinas oli tavattoman hämmästynyt ja syleili ääneti Ganjaa molemmin käsin. Molemmat suutelivat toisiaan vilpittömästi.
— En mitenkään, en mitenkään luullut teitä tämmöiseksi! — sanoi viimein ruhtinas vaivalloisesti hengittäen. — Minä luulin, että te... ette kykene...
— Tunnustamaanko syyllisyyttäni?... Ja mistä minä äsken sainkaan sen, että te olette idiootti! Te huomaatte semmoista, mitä toiset eivät koskaan huomaa. Teidän kanssanne voisi puhua, mutta... paras olla puhumatta.
— Tunnustakaa syyllisyytenne vielä tämänkin edessä, — sanoi ruhtinas osoittaen Varjaa.
— Ei, nuo kaikki ovat minun vihollisiani. Olkaa varma siitä, ruhtinas, että monta näytettä siitä on nähty; täällä ei anneta vilpittömästi anteeksi! — pääsi Ganjan suusta kiivaasti, ja hän kääntyi poispäin Varjasta.
— Ei, kyllä minä annan anteeksi, — sanoi Varja yht'äkkiä.
— Ja lähdetkö illalla Nastasja Filippovnan luo?
— Lähden, jos käsket, mutta arvostelehan mieluummin itse: onko minulla edes minkäänlaista mahdollisuutta nyt lähteä?
— Hänhän ei ole sellainen. Näethän, millaisia arvoituksia hän panee arvailtaviksi! Temppuilua!— ja Ganja alkoi häijysti nauraa.
— Tiedän itsekin, ettei hän ole sellainen ja että hänellä on temppunsa, mutta millaiset? Ja vielä, katsohan vain, Ganja, minä hän itse pitää sinua! Olkoonpa, että hän suuteli äidin kättä. Olkoon, että se on jonkinmoista temppuilua, mutta hänhän piti kuitenkin sinua pilkkanaan! Se ei ole seitsemänkymmenenviidentuhannen arvoista, jumal'auta, veljeni! Sinä kykenet vielä tuntemaan jaloja tunteita, siksipä sinulle puhunkin. Äh, älä mene sinne itsekään! Äh, varo itseäsi! Siitä ei voi sukeutua hyvää!
Tämän sanottuaan Varja aivan kiihdyksissä poistui nopeasti huoneesta.
— Noin ne aina! — sanoi Ganja naurahtaen. — Ja luulevatko he todellakin, etten minä itse sitä tiedä? Minähän tiedän paljon enemmän kuin he.
Tämän sanottuaan Ganja istuutui sohvaan haluten ilmeisesti jatkaa vierailua.
— Jos te tiedätte sen itse, — kysyi ruhtinas melko arasti, — niin kuinka te olette valinnut sellaisen kärsimyksen, tietäen, ettei hän todellakaan ole seitsemänkymmenenviidentuhannen arvoinen?
— Minä en puhu siitä, — mutisi Ganja, — mutta kun tuli puheeksi, niin sanokaa minulle, mitä arvelette, tahdon nimenomaan tietää teidän mielipiteenne: onko tämä »kärsimys» seitsemänkymmenenviidentuhannen arvoinen vai eikö ole?
— Minun mielestäni ei ole.
— No, tietäähän sen. Ja onko häpeä mennä tuolla tavoin naimisiin?
— On, suuri häpeä.
— No, tietäkää sitten, että minä menen naimisiin, ja nyt sen teen ehdottomasti. Äsken vielä epäröin, mutta en nyt enää! Älkää puhuko! Minä tiedän mitä te tahdotte sanoa...
— En minä sitä, mitä te luulette, minua vain ihmetyttää suuresti teidän tavaton varmuutenne...
— Missä suhteessa? Mikä varmuus?
— Se, että Nastasja Filippovna ehdottomasti tulee vaimoksenne ja että koko asia on jo loppuun ajettu, ja toiseksi, vaikkapa hän menisikin naimisiin kanssanne, että seitsemänkymmentäviisituhatta noin vain tulevat suoraan taskuunne. Muuten minä tietystikään en tunne tässä monia seikkoja.
Ganja liikahti kääntyen nopeasti ruhtinaaseen päin.
— Tietenkään te ette tiedä kaikkea, — sanoi hän. — Ja miksi ottaisin kannettavakseni kaiken tuon taakan?
— Minusta näyttää siltä, kuin aina ja kaikkialla tapahtuisi tämmöistä: mennään naimisiin rahojen tähden, mutta rahat ovatkin vaimon hallussa.
— E-ei, ei meillä tule olemaan niin... Tässä... tässä on asianhaaroja... — mutisi Ganja levottomasti ja miettivänä. — Hänen vastaukseensa nähden taasen ei ole kerrassaan mitään epäilemistä, — lisäsi hän nopeasti. — Mistä te päättelette, että hän antaa minulle kieltävän vastauksen?
— Minä en tiedä mitään, paitsi sen, mitä näin; puhuihan Varvara Ardalionovnakin äsken...
— Äh! Ne puhuvat muuten vain, eivät tiedä mitä sanoisivat. Mutta Rogožinia hän piti pilkkanaan, olkaa varma siitä, minä huomasin sen. Sen saattoi nähdä. Äsken minä pelkäsin, mutta nyt olen huomannut asian oikean laadun. Tai ehkä te sen johdosta, miten hän kohteli äitiä ja isää ja Varjaa?
— Ja teitä.
— Ehkäpä; mutta se on ikivanhaa akkaväen kostoa eikä mitään muuta. Hän on hirveän ärtyisä, epäluuloinen ja itserakas nainen. Aivan kuin virkanimityksessä syrjäytetty virkamies! Hänen mielensä teki näyttää itsensä ja koko ylimielisyytensä heitä kohtaan... no, ja myös minua kohtaan; se on totuus, enkä minä sitä kiellä... Mutta kuitenkin hän tulee vaimokseni. Te ette aavista, millaisiin temppuihin inhimillinen itserakkaus kykenee: kas, hän pitää minua lurjuksena sen tähden, että minä otan hänet, toisen rakastajattaren, niin avoimesti rahojen tähden, eikä hän tiedäkään, että joku muu petkuttaisi häntä vielä lurjusmaisemmin: takertuisi häneen kiinni ja alkaisi puhella hänelle korvat täyteen liberaalis-progressiivisia asioita sekä vetää esille kaikenlaisia kysymyksiä naisasian alalta, ja silloinpa tuo toinen pujottaisi hänet neulansilmään kuin rihman. Hän uskottelisi itserakkaalle, typerälle naiselle (miten helppoa se onkaan!) ottavansa hänet ainoastaan »jalon sydämen ja onnettoman kohtalon» tähden, vaikka menisikin naimisiin vain rahojen takia. Minä en tässä ole mieleen, koska en tahdo viekastella; niin kuitenkin pitäisi. Mutta mitä hän itse tekee? Eiköhän aivan samaa? Miksi hän siis tämän jälkeen halveksii minua ja leikkii tuommoista leikkiä? Siksi, että minä itse en antaudu, vaan osoitan ylpeyttä. No, saammepa nähdä!
— Rakastitteko te todellakin häntä tätä ennen?
— Rakastin alussa. No, riittää jo... On naisia, jotka kelpaavat ainoastaan rakastajattariksi eivätkä mihinkään muuhun. Minä en sano, että hän on ollut minun rakastajattareni. Jos hän tahtoo elää rauhallisesti, niin minäkin elän rauhallisesti; jos taas hän rupeaa kapinoimaan, niin hylkään hänet heti, mutta sieppaan rahat mukaani. Minä en tahdo olla naurunalaisena; ennen kaikkea en tahdo olla naurunalaisena.
— Minusta vain näyttää, — huomautti ruhtinas varovasti, — että Nastasja Filippovna on älykäs. Miksi hän tämmöistä kärsimystä aavistaen menisi ansaan? Hänhän voisi saada toisenkin miehen. Sepä minua juuri ihmetyttää.
— Siinäpä onkin laskelma! Te ette tässä tiedä kaikkea, ruhtinas... tässä... ja sitäpaitsi hän on vakuutettu siitä, että minä rakastan häntä ihan mielettömästi, vannon sen teille, ja, tiedättekö, minä epäilen vahvasti, että hänkin rakastaa minua omalla tavallaan, se on, tunnettehan sananlaskun: »Ketä rakastan, sitä myös lyön.» Hän tulee koko elämänsä ajan pitämään minua jonkunmoisena ruutusotamiehenä (ja ehkäpä hän juuri sitä tarvitseekin), mutta kuitenkin hän rakastaa minua omalla tavallaan; siihen hän valmistautuu, sellainen on kerta kaikkiaan hänen luonteensa. Hän on tavattoman suuressa määrässä venäläinen nainen, sanon sen teille; no, minä puolestani valmistan hänelle oman yllätykseni. Tuo äskeinen kohtaus Varjan kanssa tapahtui vahingossa, mutta se oli eduksi minulle: hän näki nyt minun kiintymyksen! ja tuli siitä vakuutetuksi sekä myös siitä, että minä katkaisen kaikki siteet hänen tähtensä. Emme siis mekään ole hölmöjä, olkaa varma siitä. Mutta, kun puheeksi tuli, etteköhän te mahda luulla, että minä olen tämmöinen lavertelija? Kenties minä todellakin teen huonosti, ruhtinas, uskoessani asiani teille. Mutta juuri siksi, että te olitte se kelpo mies, joka ensimmäisenä jouduitte tielleni, minä hyökkäsin teidän kimppuunne, se on »hyökkäsin kimppuun» sanan kuvaannollisessa merkityksessä, älkää ottako tätä sanaleikiksi. Ettehän te ole vihoissanne äskeisestä, vai kuinka? Ensimmäistä kertaa kenties kokonaiseen kahteen vuoteen puhun sydämestäni. Täällä on hirveän vähän rehellisiä ihmisiä; rehellisempiä kuin Ptitsyn ei ole. Mitä, luullakseni te nauratte, vai ettekö naura? Lurjukset rakastavat rehellisiä ihmisiä, — ettekö te ole sitä tietänyt? Mutta minähän... Muuten, missä suhteessa minä oikeastaan olen lurjus, sanokaa se minulle omantunnon mukaisesti? Miksi he kaikki häntä seuraten nimittävät minua lurjukseksi? Ja tiedättekö, heidän ja hänen mukaansa minä itsekin nimitän itseäni lurjukseksi! Sepä juuri on alhaista, niin alhaista!
— Minä en nyt milloinkaan enää pidä teitä lurjuksena, — sanoi ruhtinas. — Äsken minä pidin teitä kerrassaan konnana, ja äkkiä te niin suuresti ilahdutitte minua, — kas siinä on opetus: ei pidä tuomita, kun ei ole kokemusta. Nyt minä huomaan, ettei teitä voi pitää konnana eikä edes liiaksi turmeltuneena ihmisenä. Te olette minun mielestäni yksinkertaisesti kaikkein tavallisimpia ihmisiä, mitä vain voi olla olemassa, olette ehkä ainoastaan hyvin heikko ettekä vähääkään omintakeinen.
Ganja hymähti itsekseen myrkyllisesti, mutta oli vaiti. Ruhtinas näki, ettei hänen lausuntonsa miellyttänyt, nolostui ja oli myös vaiti.
— Pyysikö isä teiltä rahoja? — kysyi Ganja yht'äkkiä.
— Ei.
— Tulee pyytämään, älkää antako. Ja hänkin oli sentään kunnon ihminen, minä muistan sen. Hänellä oli pääsy hyvien ihmisten luo. Ja miten pian ne kaikki loppuvatkaan, kaikki nuo vanhat kelpo ihmiset! Kun olosuhteet vain hiukan muuttuivat, niin ei ole mitään entistä, paloi pois kuin ruuti. Ennen hän ei valehdellut tuolla tavoin, vakuutan sen teille: ennen hän oli ainoastaan liiaksi innostuva mies, ja — kas, miksi se kehittyi! Tietysti viina on siihen syypää. Tiedättekö te, että hän ylläpitää rakastajatarta? Hän ei nyt ole muuttunut vain viattomaksi valehtelijaksi. En voi ymmärtää äidin pitkämielisyyttä. Onko hän kertonut teille Karsin piirityksestä? Taikka siitä, kuinka hänen harmaa sivuhevosensa alkoi puhua? Hänhän menee niinkin pitkälle.
Ja Ganja alkoi yht'äkkiä ihan hytkyä naurusta..
— Miksi te katsotte minuun tuolla tavoin? — kysyi hän ruhtinaalta.
— Minua ihmetyttää, että te rupesitte niin vilpittömästi nauramaan. Teillä on tosiaankin vielä lapsellinen nauru. Äsken te tulitte tänne tekemään sovintoa ja sanotte: »Tahdotteko, että suutelen kättänne», — se on aivan kuin lasten sovinnontekoa. Te siis kykenette vielä puhumaan sellaisia sanoja ja tekemään sellaisia liikkeitä. Ja yht'äkkiä te alatte pitää kokonaista luentoa tämmöisestä pimeydestä ja näistä seitsemästäkymmenestäviidestätuhannesta. Toden totta, kaikki tämä on jollakin tavoin järjetöntä ja mahdotonta.
— Minkä johtopäätöksen te sitten tahdotte tästä tehdä?
— Että etteköhän te menettele liian kevytmielisesti, eiköhän teidän olisi ensin vähän katsastettava asioita? Kenties Varvara Ardalionovna puhuukin totta.
— Ahaa, siveellisyys! Että minä olen vielä poikanulikka, sen minä tiedän itsekin, — keskeytti Ganja kiihkeästi, — ja jo yksistään siitä sen näkee, että ryhdyin kanssanne tämmöiseen keskusteluun. Ruhtinas, minä en mene laskelmien perusteella tähän pimeyteen, — jatkoi hän puhuen varomattomasti niinkuin nuori mies, jonka itserakkautta on loukattu. — Jos menisin laskelmien perusteella, niin erehtyisin varmasti, sillä en ole vielä luja pään enkä luonteen puolesta. Menen intohimon takia ja halusta, sillä minulla on suuri päämäärä. Te luulette, että kun minä saan seitsemänkymmentäviisituhatta, niin heti ostan vaunut. Eipä, minä pidän silloin edelleen kolme vuotta vanhaa takkiani ja jätän kaikki klubituttavuuteni. Meillä on vähän miehiä, joilla on kestävyyttä, vaikka kaikki ovatkin koronkiskureita, mutta minäpä tahdon kestää. Tässä on pääasia, että vie kaikki loppuun, — siinä on koko tehtävä! Ptitsyn nukkui seitsemäntoistavuotiaana kadulla, möi kynäveitsiä ja aloitti kopeekasta; nyt hänellä on kuusikymmentätuhatta, mutta miten hän onkaan saanut rehkiä! Koko tuon rehkimisen juuri minä sivuutan ja alan suoraan pääomalla;- viidentoista vuoden kuluttua sanotaan: »Tuossa on Ivolgin, Judean kuningas.» Te sanotte minulle, etten minä ole omaperäinen mies. Huomatkaa, rakas ruhtinas, ettei mikään ole loukkaavampaa meidän aikamme ja sukupolvemme miehelle kuin se, että sanoo hänen olevan vailla omaperäisyyttä, heikon luonteeltaan, ilman erikoisia lahjoja ja tavallisen miehen. Te ette tehnyt minulle edes sitä kunniaa, että olisitte pitänyt minua kelpo konnana, ja tiedättekö, minä olisin äsken tahtonut syödä teidät sen takia! Te olette loukannut minua pahemmin kuin Jepantšin, joka pitää minua kykenevänä (vieläpä ilman keskusteluja, ilman houkutuksia, sydämeni yksinkertaisuuden vuoksi, huomatkaa se) myymään hänelle vaimoni! Tämä on minua, ystäväiseni, jo kauan raivostuttanut, ja minä tahdon rahoja. Kun olen saanut rahaa, niin tietäkää, että minusta tulee mitä suurimmassa määrässä omaperäinen mies. Rahat ovat siinä suhteessa kaikkein iljettävimpiä ja vihaksi pistävimpiä, että ne tekevät myös lahjakkaaksi. Ja tulevat tekemään maailman loppuun saakka. Te sanotte tätä kaikkea lapselliseksi tai kenties runoiluksi, — mitäs, sitä hauskempaa siitä vain minulle tulee, ja asiasta tulee kuitenkin totta. Vien sen perille ja kestän loppuun asti. Rira hien qui rira dernier! Miksi Jepantšin niin loukkaa minua? Ilkeyksissäänkö? Ei milloinkaan. Yksinkertaisesti vain siksi, että minä olen liian vähäpätöinen. No, mutta silloin... Mutta riittääpä jo ja on jo aikakin. Kolja on jo kaksi kertaa näyttänyt nenäänsä: hän kutsuu teitä päivällistä syömään. Mutta minä menen tieheni. Pistäydyn joskus luoksenne. Teillä tulee olemaan hyvä talossamme; nyt teidät otetaan suoraan sukuun. Katsokaa vain, ettette ilmaise mitään. Minusta tuntuu, että meistä tulee joko ystävät tai vihamiehet. Mitä arvelette, ruhtinas, jos äsken olisin suudellut kättänne (niinkuin vilpittömästi tarjouduin tekemään), niin olisiko minusta jälkeenpäin tullut teidän vihamiehenne tämän takia?
— Olisi tullut ehdottomasti, mutta ei ainaiseksi, myöhemmin ette olisi jaksanut olla, vaan olisitte antanut anteeksi,— päätteli ruhtinas vähän mietittyään ja rupesi nauramaan.
— Ehee! Teidän kanssannepa pitää olla varovaisempi. Piru tiesi, tähänkin te valoitte myrkkyä. Mutta kukapa tietää, kenties te olettekin vihamieheni. Sepä sattuisi sopivasti, hahhahhaa! Aivan unohdin kysyä: näinkö oikein, kun minusta näytti, että Nastasja Filippovna miellyttää teitä kovin suuresti, vai mitä?
— Kyllä... miellyttää kylläkin.
— Oletteko rakastunut?
— E-en.
— Mutta punastui ja kärsii. No, ei se mitään, ei mitään, en minä naura; näkemiin. Mutta tiedättekö, hänhän on hyveellinen nainen, voitteko uskoa sen? Luuletteko, että hän elää tuon Totskin kanssa? Ei-ei! Ja siitä on jo pitkä aika. Mutta huomasitteko, että hän itse on hirveän kömpelö ja äsken eräinä sekunteina oli hämillään? Ihan totta. Tuollaiset juuri tahtovatkin mielellään vallita. No, hyvästi!
Ganjetška lähti huoneesta paljon rennommin kuin oli siihen tullut sekä hyvällä päällä. Ruhtinas jäi noin kymmeneksi minuutiksi liikkumattomaksi paikalleen ja ajatteli.
Kolja pisti taas päänsä ovesta sisälle.
— Minä en tahdo päivällistä, Kolja; söin äsken Jepantšineilla vankan aamiaisen.
Kolja tuli kokonaan sisälle ovesta ja antoi ruhtinaalle kirjelipun. Se oli kenraalin lähettämä, kokoon taitettu ja sinetillä suljettu. Koljan kasvoista näkyi, miten vaikeata hänen oli antaa se. Ruhtinas luki kirjeen, nousi ja otti lakkinsa.
— Se on parin askelen matka, — sanoi Kolja nolona. — Hän istuu nyt siellä pullon ääressä. Enkä minä voi käsittää, miten hän on hankkinut itselleen siellä luottoa. Ruhtinas, ystäväkulta, olkaa hyvä älkääkä sitten puhuko minusta täällä meikäläisille, että minä toin teille kirjelipun! Tuhannen kertaa olen vannonut, etten kuljeta noita kirjelippuja, mutta minua säälittää; ja kuulkaahan, olkaa hyvä älkääkä kursailko hänen kanssaan: antakaa jokin ropo ja siihen saa asia päättyä.
— Minulla, Kolja, oli itselläni ajatus; minun pitää tavata isäänne... erään asian johdosta... Menkäämme.
XII.
Kolja opasti ruhtinaan vähän matkan päässä Liteinaja-kadun varrella olevaan, alikerroksessa sijaitsevaan kahvilaan ja biljardisaliin, jonne oli käytävä kadulta. Oikealle nurkkaan eri huoneeseen oli täällä asettunut, kuten vanha talossa kävijä, Ardalion Aleksandrovitš pullo edessään pikku pöydällä ja käsissä tosiaankin »Indépendance Beige».
Hän odotti ruhtinasta; heti hänet nähtyään hän pani sanomalehden syrjään ja aloitti innokkaan ja monisanaisen selityksen, josta ruhtinas muuten ei ymmärtänyt juuri mitään, koska kenraali jo oli melkoisen pehmoinen.
— Kymmentä ruplaa ei minulla ole, — keskeytti ruhtinas, — mutta tässä on viisikolmatta, vaihtakaa se ja antakaa minulle viisitoista, sillä minulla ei itsellänikään ole mitään muuta.
— Oi, epäilemättä; ja olkaa varma siitä, että heti paikalla...
— Minulla on sitäpaitsi eräs pyyntö teille, kenraali. Ettekö ole koskaan ollut Nastasja Filippovnan luona?
— Minäkö? Minäkö en olisi ollut? Minulleko te sitä puhutte? Useita kertoja, ystäväiseni, useita kertoja! — huudahti kenraali saaden itserakkaan ja riemuitsevan ivallisuuden puuskan. — Mutta minä lakkasin lopulta itse käymästä, koska en tahdo edistää sopimatonta liittoa. Te näitte itse, te olitte todistajana tänä aamuna: minä tein kaiken, mitä isä saattoi tehdä, — nöyrä ja lempeä isä; mutta nyt astuu näyttämölle toisenlaatuinen isä, ja silloin — saamme nähdä, katsokaamme: ansioitunut vanha soturi tekee lopun vehkeilystä, tai häpeämätön kamelianainen tulee mitä jalosukuisimman perheen jäseneksi.
— Mutta minäpä olin juuri aikonut pyytää teitä, ettekö voisi tuttuna viedä minut tänä iltana Nastasja Filippovnan luo? Minun täytyy saada se toimeen välttämättömästi jo tänään. Minulla on asiaa; mutta minä en ollenkaan tiedä, miten pääsisin sisälle. Minut esiteltiin äsken, mutta minua ei kuitenkaan kutsuttu: tänä iltana siellä on kutsut. Minä muuten olen valmis jättämään huomioonottamatta joitakin sopivaisuussääntöjä, ja minulle saa vaikka nauraakin, kunhan vain jotenkuten pääsen sisälle.
— Ja te olette täydelleen, täydelleen osunut omaksumaan minun aatteeni, nuori ystäväni,— huudahti kenraali innostuneena. — En minä kutsunut teitä tämän pikku asian takia! — jatkoi hän ottaen rahat ja työntäen ne taskuunsa. — Kutsuin teitä nimenomaan sitä varten, että pyytäisin teitä toverikseni sotaretkelle Nastasja Filippovnan luo tai paremmin sanoen sotaretkelle Nastasja Filippovnaa vastaan! Kenraali Ivolgin ja ruhtinas Myškin! Miltähän se hänestä näyttää! Minä, esiintyen rakastettavasi syntymäpäivän nojalla, lausun lopulta julki tahtoni, — kautta rantain, en suoraan, mutta kuitenkin se tulee olemaan aivan kuin suoraan. Silloin Ganja itse näkee, miten hänen on meneteltävä: ansioitunut isäkö ja... niin sanoakseni... ja niin edespäin, vaiko... Mutta mikä tapahtuu, se tapahtuu! Teidän aatteenne on erinomaisen hedelmällinen. Kello yhdeksän me lähdemme, meillä on vielä aikaa.
— Missä hän asuu?
— Täältä on sinne pitkä matka: Suuren Teatterin luona, Mytovtsovan talo, miltei torin varrella, toisessa kerroksessa... Suurta seuraa ei hänen luokseen kokoonnu, vaikka onkin hänen syntymäpäivänsä, ja sieltä lähdetään aikaisin...
Ilta oli jo aikoja sitten tullut; ruhtinas istui yhä, kuunteli ja odotteli kenraalia, joka oli aloittanut lukemattoman määrän juttuja, mutta ei kertonut yhtäkään niistä loppuun asti. Ruhtinaan tultua hän oli pyytänyt uuden pullon, ja sen juomiseen meni tunti, sitten hän pyysi toisen ja joi senkin loppuun. Otaksuttavasti kenraali ennätti tässä ajassa kertoa melkein koko elämäntarinansa. Viimein ruhtinas nousi ja sanoi, ettei voi enää odottaa. Kenraali joi pullon pohjalta viimeisetkin tähteet, nousi ja lähti huoneesta hyvin epävarmoin askelin. Ruhtinas oli epätoivoissaan. Hän ei voinut käsittää, miten hän oli ollut niin typerän luottavainen. Itse asiassa hän ei ollut oikeastaan ensinkään luottanutkaan; hän oli toivonut pääsevänsä kenraalin avulla jollakin tavoin Nastasja Filippovnan luo, vaikkapa siitä olisi tullut pikkuinen skandaalikin, mutta hän ei ollut voinut ajatellakaan, että tulisi harvinaisen suuri skandaali: kenraali oli aivan päissään, mitä parhaimmalla puhetuulella, ja puhui lakkaamatta, tunteikkaasta, kyynelehtivin sydämin. Yhtä mittaa hän vatkutti sitä, että hänen perheensä jäsenten huonon käytöksen takia oli kaikki luhistunut ja että hänen oli vihdoinkin aika panna sille raja. He tulivat lopulta ulos Liteinaja-kadulle. Sää oli edelleen leuto; uuvuttava, lämmin, tympäisevä tuuli vihelteli kaduilla, ajopelit rämisivät liassa, juoksijahevosten ja hevoskaakkien kengät kalahtelivat kuuluvasti katukiviin. Jalkamiehet liikuskelivat alla päin ja märkänä joukkona katukäytävillä. Juopuneita tuli vastaan silloin tällöin.
— Näettekö nuo valaistut loistohuoneistot, — puhui kenraali, — niissä kaikissa asuu minun tovereitani, mutta minä, joka olen heistä ansioitunein ja enimmän kärsinyt, minä kulkea laahustan jalkaisin Suuren Teatterin luo epäilyttävän naisen asuntoon! Mies, jonka rinnassa on kolmetoista luotia... ettekö usko? Ja kuitenkin yksinomaan minun takiani Pirogov sähkötti Pariisiin ja jätti joksikin aikaa piiritetyn Sevastopolin, ja Nelaton, pariisilainen hovilääkäri, hankki itselleen tieteen nimessä vapaan pääsyn piiritettyyn Sevastopoliin ja saapui sinne minua tutkimaan. Tämän tietää kaikkein korkein päällystökin: »Ahaa, se on se Ivolgin, jolla on kolmetoista luotia!...» Kas sillä tavoin puhutaan! Näettekö te, ruhtinas, tämän talon? Siinä asuu toisessa kerroksessa vanha toverini kenraali Sokolovitš sangen arvoisan ja lukuisan perheensä kanssa. Tämä talo tässä ja sitten vielä kolme taloa Nevski-kadun ja kaksi Morskaja-kadun varrella — ne ovat koko minun nykyinen tuttavapiirini, nimittäin minun persoonallisten tuttavieni. Nina Aleksandrovna on jo aikoja sitten alistunut olosuhteitten pakkoon. Mutta minä muistelen yhä edelleen... ja niin sanoakseni lepäilen entisten toverieni ja alaisteni sivistyneessä seurapiirissä, sillä he jumaloivat minua yhä edelleen. Tämä kenraali Sokolovitš (muuten en ole pitkään aikaan käynyt hänen luonaan enkä nähnyt Anna Fjodorovnaa)... tiedättekö, rakas ruhtinas, kun ei itse ota vastaan, niin jotenkin ikäänkuin tahtomatta katkaisee välinsä myös toisten kanssa. Ja kuitenkin... hm... te luullakseni ette usko... Muuten, miksi en veisi entisen parhaan ystäväni ja lapsuudentoverini poikaa tuohon ihastuttavaan perheeseen? Kenraali Ivolgin ja ruhtinas Myškin! Te saatte nähdä hurmaavan tytön, ettekä vain yhtä, vaan kaksi ja kolmekin, pääkaupungin ja seurapiirin kaunistuksia: kauneutta, sivistystä, aatesuuntaa... naiskysymystä, runoja, kaikkea tätä on kasaantunut onnelliseksi monipuoliseksi yhtymäksi, ollenkaan lukuunottamatta vähintään kahdeksankymmenentuhannen ruplan myötäjäisiä puhdasta rahaa jokaiselle heistä, mikä ei koskaan ole haitaksi minkäänlaisissa nais- eikä sosiaalisissa kysymyksissä... sanalla sanoen, minun täytyy ja on velvollisuus ehdottomasti, ehdottomasti viedä teidät sinne. Kenraali Ivolgin ja ruhtinas Myškin!
— Nytkö heti? Nytkö? Tehän unohditte, — alkoi ruhtinas.
— En mitään, en mitään ole minä unohtanut, menkäämme! Tänne näille mahtaville portaille. Minua ihmetyttää, kuinka ei ole ovenvartijaa, mutta... on pyhä, ja ovenvartija on poistunut. Eivät ole vieläkään ajaneet tiehensä tuota juoppoa. Tämä Sokolovitš on koko elämänsä onnesta ja virkaurastaan kiitollisuuden velassa minulle, ainoastaan minulle eikä kenellekään muulle, mutta... tässähän me jo olemmekin.
Ruhtinas ei enää väittänyt vierailua vastaan ja seurasi tottelevaisesti kenraalin jäljessä, ettei suututtaisi tätä, sekä siinä lujassa toivossa, että kenraali Sokolovitš ja tämän koko perhe vähitellen haihtuvat olemattomiin niinkuin kangastus ja osoittautuvat kuvitteluksi, niin että he sitten taas aivan rauhallisesti laskeutuvat portaita alas. Mutta kauhukseen hän alkoi menettää tätä toivoaan: kenraali johdatti häntä portaita ylös niinkuin mies, jolla todellakin oli täällä tuttuja, ja joka hetki hän mainitsi elämäkerrallisia ja topografisia yksityisseikkoja, jotka olivat matemaattisen täsmällisiä. Viimein, kun he olivat tulleet toiseen kerrokseen ja pysähtyneet oikealle puolelle erään upean asunnon ovelle ja kenraali jo oli tarttunut kellon nauhaan, päätti ruhtinas lopullisesti paeta; mutta eräs omituinen seikka sai hänet hetkiseksi pysähtymään.
— Te olette erehtynyt, kenraali, — sanoi hän,— ovella on nimi Kulakov, mutta teidänhän on soitettava Sokolovitšille.
— Kulakov... Kulakov ei todista mitään. Asunto on Sokolovitšin ja minä soitan Sokolovitšille; vähät minä Kulakovista... Kas, johan avataankin.
Ovi avautui todellakin. Lakeija kurkisti ovesta ja ilmoitti, että »herrasväki ei ole kotona».
— Miten ikävää, miten ikävää, ja pitikin sattua juuri nyt! — lausui Ardalion Aleksandrovitš muutamia kertoja syvästi pahoillaan. — Ilmoittakaapa, hyvä ystävä, että kenraali Ivolgin ja ruhtinas Myškin halusivat osoittaa kunnioitustaan ja olivat hyvin, hyvin pahoillaan...
Tällä hetkellä kurkistivat huoneista avoimeen oveen vielä eräät kasvot, nähtävästi taloudenhoitajattaren tai ehkäpä kotiopettajattaren, noin neljänkymmenen vuoden ikäisen, tummapukuisen naishenkilön. Hän lähestyi uteliaana ja epäluuloisena, kun kuuli kenraali Ivolginin ja ruhtinas Myškinin nimet.
— Maria Aleksandrovna ei ole kotona, — lausui hän tarkastellen varsinkin kenraalia, — hän lähti neidin, Aleksandra Mihailovnan, kanssa isoäidin luo.
— Ja Aleksandra Mihailovnakin on heidän kanssaan, voi hyväinen aika, mikä onnettomuus! Ja ajatelkaahan, hyvä rouva, aina minulla on noin huono onni! Pyydän nöyrimmin teitä sanomaan minulta terveisiä ja Aleksandra Mihailovnalle, että hän muistaisi... sanalla sanoen, sanokaa hänelle minun sydämestäni toivovan sitä, mitä hän itse toivoi itselleen torstai iltana Chopinin balladin sävelten soidessa; hän muistaa... Sydämellinen toivotukseni! Kenraali Ivolgin ja ruhtinas Myškin!
— En unohda, — sanoi naishenkilö, joka oli tullut luottavaisemmaksi, ja kumarsi jäähyväisiksi.
Portaita alas kulkiessaan kenraali edelleen yhtä kiihkeästi valitteli sitä, ettei talonväki ollut kotona ja että ruhtinas oli menettänyt tilaisuuden niin ihastuttavan tuttavuuden tekemiseen.
— Tiedättekö, ystäväni, minä olen sielultani jossakin määrin runoilija, — oletteko huomannut sen? Muuten... muuten luullakseni me poikkesimme hieman väärään paikkaan, — päätti hän yht'äkkiä aivan odottamatta: — Sokolovitšit, muistan sen nyt, asuvat aivan toisessa talossa ja ovat luullakseni nyt Moskovassa. Niin, minä erehdyin hiukan, mutta... ei se mitään.
— Tahtoisin tietää vain yhden seikan, — huomautti ruhtinas alakuloisesti, — onko minun kokonaan lakattava luottamasta teidän apuunne ja eiköhän minun olekin lähdettävä yksin?
— Lakattava? Luottamasta? Yksin? Mutta minkä tähden, kun tämä on minulle mitä tärkein yritys, josta koko perheeni kohtalo niin suuressa määrässä riippuu? Mutta, nuori ystäväni, te tunnette huonosti kenraali Ivolginin. Ken sanoo »Ivolgin», hän sanoo »muuri»: luota Ivolginiin niinkuin muuriin, niin sanottiin jo eskadroonassa, jossa aloitin virkapalvelukseni. Minun on vain matkan varrella hetkiseksi pistäydyttävä erääseen taloon, jossa minun sieluni saa levätä, on saanut jo useana vuonna, huolten ja koettelemusten jälkeen...
— Tahdotteko pistäytyä kotona?
— En! Tahdon... kapteeninrouva Terentjevan luo, kapteeni Terentjevin, entisen alaisen!... ja ystävänikin... lesken luo. Täällä, kapteeninrouvan luona, minun henkeni elpyy uudelleen ja tänne minä tuon maailmassa ja perhe-elämässäni kokemani murheet... Ja kun juuri tänään kannettavanani on raskas siveellinen paino, niin minä...
— Minusta näyttää, että muutenkin tein hirveän tyhmyyden, — mutisi ruhtinas, — kun äsken teitä vaivasin. Sitäpaitsi te nyt... Hyvästi!
— Mutta enhän minä voi, minä en voi päästää nyt teitä luotani, nuori ystäväni! — ahdisteli kenraali häntä. — Hän on leski, perheen äiti, ja saa sydämestään soimaan juuri ne kielet, jotka synnyttävät vastakaikua minun olemuksessani. Käynti hänen luonaan, — sehän kestää vain viisi minuuttia, siinä talossa minä en kursaile, siellä minä melkein asun, minä peseydyn, järjestän pukuani sen verran kuin on ihan välttämätöntä, ja sitten me lähdemme ajurilla kiitämään Suurta Teatteria kohti. Olkaa varma siitä, että minä tarvitsen teitä koko illan... Kas tässä talossa, me olemme jo perillä... Ahaa, Kolja, oletko sinä jo täällä? Mitä, onko Marfa Borisovna kotona, vai vastako sinä itsekin olet tänne tullut?
— Oi, en, — vastasi Kolja, joka oli töksähtänyt yhteen heidän kanssaan talon portissa,— minä olen ollut täällä jo pitkät ajat, Ippolitin kanssa, hänen tilansa on huonompi, tänä aamuna hän oli vuoteessa. Lähdin nyt alas puotiin kortteja hakemaan. Marfa Borisovna odottaa teitä. Mutta, isä-kulta, uh, miten te!... — lopetti Kolja katsellen tarkasti kenraalin käyntiä ja asentoa.— No, mennään sitten!
Koljan kohtaaminen sai ruhtinaan seuraamaan kenraalia myös Marfa Borisovnan luo, mutta vain hetkiseksi. Ruhtinas tarvitsi Koljaa; kenraalin taas hän oli päättänyt joka tapauksessa jättää eikä hän voinut antaa anteeksi itselleen, että oli äsken tullut luottaneeksi häneen. Kiipeämistä kesti kauan, oli mentävä neljänteen kerrokseen ja takaportaita.
— Tahdotteko tutustuttaa ruhtinaan? — kysyi Kolja matkan varrella.
— Kyllä, ystäväni, tutustuttaa: kenraali Ivolgin ja ruhtinas Myškin, mutta mitä... kuinka... Marfa Borisovna...
— Tiedättekö, isä, parasta teidän olisi olla menemättä! Hän syö teidät! Kolmeen päivään ette ole näyttänyt nenäänne, ja hän odottaa rahoja. Miksi te lupasitte hänelle rahoja? Aina te tuolla tavoin! Koettakaapa siis nyt selviytyä.
He pysähtyivät neljännessä kerroksessa matalan oven eteen. Kenraalin valtasi ilmeisesti pelkuruus, ja hän työnsi ruhtinasta edellensä.
— Minä jään tänne, — mutisi hän, — tahdon valmistaa yllätyksen...
Kolja astui ensimmäisenä sisälle. Joku naishenkilö, jonka kasvoissa oli vahvasti valkoista ja punaista maalia, jaloissa tohvelit, yllä väljä nuttu, hiukset pikku palmikoiksi punottuna, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen, kurkisti ovesta, ja kenraalin yllätys meni odottamatta myttyyn. Heti hänet nähtyään nainen huusi:
— Tuossa hän on, alhainen ja ilkeämielinen mies, sitäpä sydämeni aavistikin!
— Menkäämme sisälle, niin se on, — mutisi kenraali ruhtinaalle yhä vieläkin viattoman näköisenä naureskellen.
Mutta ei siinä päästy naurulla. Tuskin he olivat astuneet pimeän ja matalan eteisen kautta kapeaan saliin, jonka kalustona oli puoli tusinaa korituoleja ja kaksi korttipöytää, kun emäntä heti alkoi jatkaa aivan kuin opitulla surkealla ja tottuneella äänellä:
— Ja eikö sinua hävetä, eikö sinua hävetä, sinä raakalainen ja perheeni tyranni, raakalainen ja riivattu! Olet ryöstänyt minut putipuhtaaksi, imenyt minusta kaikki elinnesteet etkä vielä tyydy siihenkään! Kuinka kauan minä sinua siedän, sinä häpeämätön ja epärehellinen mies!
— Marfa Borisovna, Marfa Borisovna! Tämä on... ruhtinas Myškin. Kenraali Ivolgin ja ruhtinas Myškin, — mutisi kenraali vavisten ja hämmentyneenä.
— Uskotteko, — kääntyi kapteeninrouva yhtäkkiä ruhtinaan puoleen, — uskotteko, että tämä häpeämätön mies ei ole säästänyt orvoiksi jääneitä lapsiani! Kaikki hän on ryöstänyt, kaikki kuljettanut pois, kaikki myynyt ja pantannut, ei mitään jättänyt. Mitä minä teen sinun antamillasi velkakirjoilla, sinä viekas ja tunnoton mies? Vastaa, petturi, vastaa minulle, sinä täyttymätön sielu: millä, millä minä ruokin orvot lapseni? Siinä hän saapuu juopuneena eikä pysy jaloillaan... Millä minä olen vihoittanut Herran Jumalan, sinä iljettävä ja hävytön veijari, vastaa?
Mutta kenraali ei joutanut tätä kuuntelemaan.
— Marfa Borisovna, kaksikymmentäviisi ruplaa... kaikki mitä voin jalomielisen ystävän avulla! Ruhtinas! Minä olen julmasti erehtynyt! Sellaista... on elämä... Mutta nyt... suokaa anteeksi, minä olen heikko, — jatkoi kenraali seisoen keskellä huonetta ja kumarrellen joka puolelle. — Minä olen heikko, suokaa anteeksi! Lenotška! Tyyny... ole hyvä!
Lenotška, kahdeksan vuoden ikäinen tyttönen, juoksi heti hakemaan tyynyä ja toi sen vahakankaalla päällystetylle, karkeatekoiselle ja kuluneelle sohvalle. Kenraali istuutui siihen aikoen puhua vielä paljon, mutta heti kun hän kosketti sohvaa, hän samassa kallistui kyljelleen, kääntyi seinään päin ja alkoi vetää hurskaan unta. Marfa Borisovna osoitti kursaillen ja murheellisena ruhtinaalle pelipöydän luona olevaa tuolia, istuutui itse vastapäätä, nojasi oikean poskensa kättään vastaan ja alkoi mitään puhumatta huokailla katsellen ruhtinasta. Kolme pikku lasta, kaksi tyttöä ja poika, joista Lenotška oli vanhin, tuli pöydän luo, kaikki kolme panivat pöydälle kätensä ja kaikki kolme alkoivat niinikään silmiään pois kääntämättä katsella ruhtinasta. Toisesta huoneesta ilmestyi Kolja.
— Minä olen hyvin iloinen, että tapasin teidät täällä, Kolja, — sanoi ruhtinas kääntyen Koljan puoleen. — Ettekö te voisi minua auttaa? Minun pitää välttämättömästi mennä Nastasja Filippovnan luo. Pyysin äsken Ardalion Aleksandrovitšia, mutta nyt hän nukahti. Saattakaa minua, sillä minä en tunne katuja enkä tiedä tietä. Osoite minulla muuten on: Suuren Teatterin luona, Mytovtsovan talo.
— Nastasja Filippovnako? Eihän hän ole koskaan asunutkaan Suuren Teatterin luona, eikä isä ole milloinkaan ollut Nastasja Filippovnan luona, jos tahdotte tietää; on omituista, että saa toitte häneltä jotakin odottaa. Hän asuu lähellä Vladimirinkatua, Viisikulman luona, sinne on täältä paljon lyhyempi matka. Onko teidän mentävä heti? Kello on nyt puoli kymmenen. Minä opastan teidät kyllä.
Ruhtinas ja Kolja lähtivät heti ulos. Voi! Ruhtinaalla ei ollut edes ajurirahaa, täytyi mennä jalkaisin.
— Tahdoin tutustuttaa teidät Ippolitiin, — sanoi Kolja, — hän on tuon löysäpukuisen kapteeninrouvan vanhin poika ja oli toisessa huoneessa; on sairas ja on tänään ollut koko päivän makuulla. Mutta hän on niin omituinen; hän on hirveän herkkä loukkaantumaan, ja minusta näytti, että hän häpeää teitä, koska tulitte semmoisella hetkellä... Minua ei sittenkään hävetä siinä määrässä kuin häntä, sillä minulla on isä, mutta hänellä on äiti, siinä on sentään erotus, sillä miehille ei tämmöisestä koidu mitään kunniattomuutta. Muuten se kenties on ennakkoluulo, että sukupuoliin nähden tässä suhteessa on eroa. Ippolit on suurenmoinen nuorukainen, mutta hän on eräitten ennakkoluulojen orja.
— Te sanoitte, että hänessä on keuhkotauti!
— Niin, luultavasti, parasta olisi, jos pian kuolisi. Minä hänen sijassaan ehdottomasti haluaisin kuolla. Hänen on sääli veljiään ja sisariaan, noita pienokaisia. Jos se olisi mahdollista, jos vain olisi rahoja, niin me hänen kanssaan vuokraisimme erikoisen asunnon ja luopuisimme perheistämme. Tämä on meidän unelmamme. Mutta tiedättekö mitä, kun minä äsken kerroin hänelle teidän tapauksenne, niin hän ihan vihastui, sanoo, että se, joka jättää sikseen korvapuustin eikä vaadi kaksintaisteluun, se on lurjus. Muuten hän on hirveän ärtynyt, minä olen jo lakannut kiistelemästä hänen kanssaan. Kas vain, pyysikö siis Nastasja Filippovna teidät heti luokseen?
— Siinäpä se onkin, ettei pyytänyt.
— Kuinka te sitten menette? — huudahti Kolja ja ihan pysähtyi keskelle katukäytävää. — Ja... ja tuommoisessa puvussa, vaikka siellä on illanvietto kutsuvieraille.
— En totisesti tiedä, miten voin mennä sisälle. Jos otetaan vastaan, niin hyvä on, jollei, — niin asia siis on piloilla. Mutta mitäs tässä puvulleen voi tehdä?
— Onko teillä sitten asiaa? Vai menettekö muuten vain, pour passer le temps »hyvässä seurassa»?
— Ei, oikeastaan minä... se on, minulla on asiaa... minun on vaikeata sanoa se, mutta...
— No, mikä se asianne on, se saa olla niinkuin tahdotte, minulle on pääasia se, ettette te siellä yksinkertaisesti pyri illanviettoon kamelianaisten, kenraalien ja koronkiskurien ihastuttavaan seuraan. Jos niin olisi ollut, niin, suokaa anteeksi, ruhtinas, minä olisin nauranut teille ja alkanut halveksia teitä. Täällä on hirveän vähän rehellisiä ihmisiä, niin ettei voi oikeastaan ketään täydellisesti kunnioittaa. Tahtomattaankin tulee katsoneeksi ylhäältä päin, mutta hepä kaikki vaativat kunnioitusta; Varja ensimmäisenä. Ja oletteko huomannut, ruhtinas, meidän aikanamme ovat kaikki seikkailijoita! Ja nimenomaan meillä Venäjällä, meidän miellyttävässä isänmaassamme. Ja miten tämä kaikki on kehittynyt tämmöiseksi, sitä minä en ymmärrä. Kaikki näytti jo olevan niin vankalla pohjalla, mutta mitenkä on nyt? Tätä sanovat kaikki ja kirjoitetaan kaikkialla. Paljastetaan epäkohtia. Meillä kaikki paljastavat epäkohtia. Vanhemmat ensimmäisinä ovat muuttaneet mieltään ja häpeävät itse entistä moraaliansa. Niinpä Moskovassa isä vakavasti kehoitti poikaansa olemaan väistämättä mitään, kun on kysymys rahan hankinnasta; painetusta sanasta se on nähty. Katsokaa minun kenraaliani. Mitä hänestä on tullut? Ja muuten, tiedättekö mitä, minusta tuntuu, että minun kenraalini on rehellinen mies; jumal'auta, se on niin! Syynä tähän kaikkeen on vain epäjärjestys ja viina. Jumal'auta, niin se on! Ihan säälittää; minä vain en uskalla puhua, koska kaikki nauravat; mutta, jumal'auta, sääli on. Ja mitä ne ovat, nuo viisaat? Kaikki ovat koronkiskureita, ihan jok'ikinen! Ippolit pitää koronkiskomista oikeutettuna, sanoo, että niin on olevakin, taloudellinen järkytys, rahan runsautta ja rahan niukkuutta, piru ne vieköön. Minua hirveästi harmittaa kuulla häneltä semmoista, mutta hän on katkeroitunut. Ajatelkaahan, hänen äitinsä, kapteeninrouva nimittäin, saa kenraalilta rahoja, ja antaa niitä taas hänelle suurta korkoa vastaan; se on hirmuinen häpeä! Mutta tiedättekö, että äiti, nimittäin minun äitini, Nina Aleksandrovna, kenraalitar, auttaa Ippolitia rahalla, vaatteilla, liinavaatteilla ja kaikella, ja osittain myös lapsia Ippolitin kautta, sillä ne on hylätty hänen huostaansa. Ja Varja myös.
— Näettekö nyt, te sanotte, että ei ole rehellisiä eikä voimakkaita ihmisiä ja että kaikki ovat vain koronkiskureita; mutta nytpä ilmestyikin voimakkaita ihmisiä, teidän äitinne ja Varja. Eikö auttaminen tässä ja tämmöisissä olosuhteissa ole siveellisen voiman merkki?
— Varjka tekee sitä itserakkaudesta, kerskailuhalusta, ettei olisi huonompi äitiänsä; no, äiti todellakin... minä kunnioitan sitä. Niin, minä kunnioitan sitä ja hyväksyn sen. Ippolitkin tuntee, vaikka hän on tullut miltei tunteettomaksi. Alussa hän nauroi ja nimitti sitä alhaisuudeksi äitini puolelta; mutta nyt hän alkaa toisinaan tuntea. Hm! Te siis nimitätte sitä voimaksi? Minä panen sen merkille. Ganja ei tiedä, hän nimittäisi sitä löperyydeksi.
— Eikö Ganja tiedä? Ganja nähtävästi ei vielä tiedä monia asioita, — pääsi ajatuksiinsa vaipuneen ruhtinaan suusta.
— Mutta tiedättekö, ruhtinas, te miellytätte minua suuresti. Äskeinen tapauksenne ei mene mielestäni.
— Tekin miellytätte minua suuresti, Kolja.
— Kuulkaa, kuinka te aiotte elää täällä? Minä saan pian joitakin toimia ja alan jonkin verran ansaita, ruvetkaamme elämään, minä, te ja Ippolit, kaikki kolme yhdessä, vuokratkaamme asunto; ja kenraalin otamme aina vastaan luoksemme.
— Suostun siihen hyvin mielelläni. Mutta muuten saamme nähdä. Minä olen nyt hyvin... hyvin huonossa kunnossa. Mitä? Joko tulimme perille? Tässä talossa... miten mahtava portaisto! Ja ovenvartija. No, Kolja, en tiedä, mitä tästä tulee.
Ruhtinas seisoi kuin hämmentyneenä.
— Huomenna kerrotte! Älkää olko kovin arka. Suokoon Jumala teille menestystä, sillä minä itse olen kaikessa samaa mieltä kuin te. Hyvästi. Minä palaan samaan paikkaan takaisin ja kerron Ippolitille. Ja että teidät otetaan vastaan, siitä ei ole epäilystäkään, älkää pelätkö! Hän on hirveän omalaatuinen. Näitä portaita ensimmäiseen kerrokseen, ovenvartija näyttää.
XIII.
Ruhtinas oli hyvin levoton astuessaan sisään ja koetti kaikin voimin rohkaista itseään: »Enintään», ajatteli hän, »voi käydä niin, ettei oteta vastaan ja että luullaan minusta jotakin pahaa, tai kenties otetaan kyllä vastaan, mutta nauretaan päin silmiä... No, ei se mitään tee!» Eikä tämä todellakaan vielä kovin peloittanut. Mutta kysymys: mitä hän sitten itse siellä tekee ja miksi menee sinne? — siihen kysymykseen hän ei löytänyt kerrassaan mitään rauhoittavaa vastausta. Jos vielä olisi voinutkin jollakin tavoin sopivan tilaisuuden sattuessa sanoa Nastasja Filippovnalle: »Älkää menkö naimisiin tuon miehen kanssa älkääkä syöskö itseänne turmioon, hän ei rakasta teitä, vaan rakastaa rahojanne, hän sanoi itse sen minulle, ja minulle sanoi Aglaja Jepantšin, ja minä tulin kertomaan sen», niin tokkohan tämä olisi ollut oikein kaikissa suhteissa. Esiin nousi vielä toinenkin ratkaisematon kysymys, joka oli niin tärkeä, että ruhtinas ei uskaltanut sitä ajatellakaan, ei rohjennut pitää sitä edes mahdollisena, ei tietänyt, missä muodossa sen esittäisi, punastui ja vapisi jo sitä ajatellessaankin. Mutta loppujen lopuksi hän kaikista näistä huolista ja epäilyistä huolimatta kuitenkin meni sisälle ja kysyi Nastasja Filippovnaa.
Nastasja Filippovnan asunto ei ollut kovin suuri, mutta todellakin suurenmoisesti sisustettu. Noina hänen Pietarissa-olonsa viitenä vuotena oli ollut eräs ajanjakso, jolloin Afanasi Ivanovitš oli ollut erittäin runsaskätinen häntä kohtaan; Afanasi Ivanovitš luotti silloin vielä hänen rakkauteensa ja tahtoi viekoitella hänet etupäässä mukavuudella ja ylellisyydellä, tietäen miten helposti ylellisyyteen tottuu ja miten vaikeata sitten on siitä luopua, kun ylelliset tavat vähitellen ovat muuttuneet välttämättömyydeksi. Tässä tapauksessa Totski pysyi uskollisena vanhoille hyville perintätavoille muuttamatta niistä mitään, rajattomasti pannen arvoa tunnevaikutelmien vastustamattomalle voimalle. Nastasja Filippovna ei kieltäytynyt ylellisyydestä ja pitikin siitä, mutta — ja tämä näytti tavattoman omituiselta — ei mitenkään antautunut sen orjaksi, aivan kuin olisi milloin tahansa voinut olla ilmankin sitä; vieläpä hän muutamia kertoja yritti antaa tämän tiedoksi Totskillekin, mikä vaikutti tähän epämiellyttävästi ja yllättävästi. Muuten Nastasja Filippovnassa oli paljon sellaista, mikä vaikutti Afanasi Ivanovitšiin epämiellyttävästi ja yllättävästi (ja myöhemmin herätti halveksimistakin). Puhumattakaan senlaatuisten ihmisten epähienosta olemuksesta, jommoisia hän toisinaan otti läheisyyteensä ja siis oli taipuvainen lähestymään, ilmeni hänessä vielä eräitä muitakin sangen omituisia taipumuksia: ilmeni jonkinlainen kahden eri maun barbaarinen sekoitus, kyky käyttää sellaisia esineitä ja välikappaleita ja löytää niissä tyydytystä, jommoisia ei olisi luullut kunnollisen ja hienostuneen ihmisen voivan sallia olevan olemassakaan. Tosiaankin, jos esimerkiksi Nastasja Filippovna yht'äkkiä olisi osoittanut jotakin senlaatuista herttaista ja kaunista tietämättömyyttä kuin esimerkiksi, että talonpoikaisnaiset eivät voi pitää batisti-alusvaatteita, jommoisia hän pitää, niin Afanasi Ivanovitš luultavasti olisi ollut hyvin tyytyväinen tähän. Tämmöisiin tuloksiin kallistui alunperin Totskin ohjelman mukaan järjestetty koko Nastasja Filippovnan kasvatus, ja tämmöisissä asioissa Totski oli varsin ymmärtäväinen mies. Mutta voi! Tulokset olivatkin omituisia. Tästä huolimatta Nastasja Filippovnassa kuitenkin oli ja häneen oli jäänyt jotakin, mikä toisinaan hämmästytti itse Afanasi Ivanovitšiakin harvinaisella ja viehättävällä omaperäisyydellään, jollakin voimalla, ja sai hänet välisti ihastumaan vielä nytkin, kun hänen kaikki aikaisemmat laskelmansa Nastasja Filippovnaan nähden jo olivat rauenneet.
Ruhtinaan otti vastaan tyttö (Nastasja Filippovnan palvelusväki oli aina naispuolista) eikä hänen ihmeekseen ollenkaan hämmästynyt, kun hän pyysi ilmoittamaan tulostaan. Eivät hänen likaiset jalkineensa, ei leveäreunainen hattu, ei hihaton viitta eikä hänen hämillään-olonsa saaneet tyttöä vähimmässäkään määrässä epäröimään. Tyttö riisui hänen yltään viitan, pyysi odottamaan vastaanottohuoneessa ja lähti heti ilmoittamaan hänet.
Nastasja Filippovnan luokse kokoontunut seura oli hänen kaikkein tavallisimpia ja ainaisia tuttujaan. Se oli myöskin jokseenkin vähälukuinen entisiin, joka vuosi tämmöisinä päivinä kokoontuneisiin seuroihin verrattuna. Läsnä olivat ensinnäkin ja ennen kaikkea Afanasi Ivanovitš Totski ja Ivan Fjodorovitš Jepantšin; molemmat olivat ystävällisiä, mutta jonkin verran he molemmat olivat salatun levottomuuden vallassa, jota he eivät kyenneet kunnollisesti peittämään sen johdosta, että oli luvassa Ganjaa koskeva ilmoitus. Paitsi heitä oli tietysti läsnä myös Ganja, hänkin hyvin synkkänä, hyvin miettiväisenä ja melkeinpä »epäystävällisenä», seisoskellen enimmäkseen syrjässä, kaukana, sekä äänettömänä. Varjaa hän ei ollut uskaltanut tuoda mukanaan, mutta Nastasja Filippovna ei muistuttanutkaan tästä; sen sijaan hän heti tervehdittyään Ganjaa oli maininnut äskeisestä kohtauksesta ruhtinaan kanssa. Kenraalissa, joka ei vielä ollut kuullut siitä, alkoi asia herättää mielenkiintoa. Silloin Ganja kertoi kuivasti, hillitysti, mutta aivan avomielisesti kaikki, mitä äsken oli tapahtunut ja miten hän jo oli käynyt pyytämässä ruhtinaalta anteeksi. Samalla hän lausui kiihkeästi omana mielipiteenään, että ruhtinasta oli sangen omituisesti ja Jumala ties mistä syystä nimitetty »idiootiksi», mutta että hän ajattelee ruhtinaasta aivan päinvastoin ja että tämä mies tietysti on täysijärkinen. Nastasja Filippovna kuunteli tätä lausuntoa hyvin tarkkaavaisesti ja seurasi uteliaana Ganjan puhetta, mutta keskustelu siirtyi heti Rogožiniin, jolla oli ollut niin merkittävä osa aamun tapahtumassa ja joka niinikään alkoi herättää tavatonta uteliaisuutta ja mielenkiintoa Afanasi Ivanovitšissa ja Ivan Fjodorovitšissa. Osoittautui, että parhaat tiedot Rogožinista saattoi antaa Ptitsyn, joka oli kamppaillut hänen kanssaan hänen asioistaan melkein kello yhdeksään asti illalla. Rogožin vaati kivenkovaan, että jo tänä päivänä oli hankittava satatuhatta ruplaa. — Hän oli tosin juovuksissa, — huomautti Ptitsyn tästä kertoessaan, — mutta satatuhatta hänelle luultavasti hankitaan, niin vaikeata kuin se onkin, en vain tiedä, tänäänkö ja koko summako; työssä on useita, Kinder, Trepalov, Biskup; hän maksaa minkä koron hyvänsä, tietysti kaiken humalapäissään ja ensi ilon humussa... — lopetti Ptitsyn. Kaikki nämä tiedot herättivät mielenkiintoa, osittain murheellista; Nastasja Filippovna oli vaiti, nähtävästi hän ei halunnut lausua mielipidettään; Ganja samoin. Kenraali Jepantšin oli mielessään levottomampi kuin ehkä kukaan muu: helmi, jonka hän oli antanut jo aamulla, oli otettu vastaan liian kylmän ystävällisesti, vieläpä jollakin erikoisella tavalla naurahtaen. Ferdyštšenko oli vieraista ainoa, joka oli iloinen ja juhlatuulella ja väliin nauraa hohotti kovalla äänellä käsittämättömästä syystä ja vain siksi, että oli itse valinnut näyteltäväkseen narrin osan. Itse Afanasi Ivanovitš, jota pidettiin hienona ja miellyttävänä kertojana ja joka ennen oli näissä illanvietoissa tavallisesti johtanut keskustelua, oli ilmeisesti huonolla tuulella, jopa ymmälläkin, mikä ei ollut hänelle ominaista. Muut vieraat, joita muuten oli vähän (muudan vanha opettajarahjus, joka jostakin käsittämättömästä syystä oli kutsuttu tänne, eräs tuntematon ja hyvin nuori mies, joka oli hyvin arka ja oli koko ajan vaiti, eräs reipas, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen näyttelijätär sekä eräs tavattoman kaunis, tavattoman hyvin ja upeasti puettu ja tavattoman vähässä määrässä puhelias nuori rouva), eivät voineet erikoisemmin vilkastuttaa keskustelua, eivätpä toisinaan suorastaan edes tietäneet, mistä puhuisivat.
Näin ollen ruhtinaan saapuminen sattui suorastaan otolliseen aikaan. Ilmoitus hänen tulostaan synnytti hämmästystä ja eräitä omituisia hymyjä, varsinkin kun Nastasja Filippovnan ihmettelevästä muodosta nähtiin, ettei hän ollenkaan ollut aikonutkaan kutsua ruhtinasta. Mutta hämmästyksen mentyä ohi ilmaisi Nastasja Filippovnan ulkomuoto yht'äkkiä niin suurta mielihyvää, että enemmistö heti valmistautui ottamaan tilapäisen vieraan vastaan sekä nauraen että ilakoiden.
— Tämä on kenties tapahtunut hänelle hänen viattomuudessaan, — päätteli Ivan Fjodorovitš Jepantšin, — ja joka tapauksessa on jokseenkin vaarallista edistää tämmöisiä taipumuksia, mutta tällä hetkellä ei todellakaan ole hullumpaa, että hän sai päähänsä tulla tänne, vaikkakin niin originaalisella tavalla: kenties hän tuottaa meille huvia, ainakin mikäli minä voin hänestä päätellä.
— Varsinkin kun hän on itse tarjoutunut! — lisäsi heti Ferdyštšenko.
— Mitä siitä sitten? — kysyi kuivasti kenraali, joka vihasi Ferdyštšenkoa.
— Sitä, että hän maksaa pääsystään, — selitti tämä.
— No, ruhtinas Myškin ei kuitenkaan ole Ferdyštšenko, — ei malttanut olla sanomatta kenraali, joka ei vielä tähän saakka ollut jaksanut sulattaa sitä ajatusta, että oli Ferdyštšenkon kanssa samassa seurassa ja tasa-arvoisena.
— Hei, kenraali, säästäkää Ferdyštšenkoa,— vastasi tämä hymähtäen. — Minullahan on erikoisoikeuksia.
— Mitä erikoisoikeuksia teillä sitten on?
— Viime kerralla minulla oli kunnia selittää se seikkaperäisesti seuralle; teidän ylhäisyydellenne toistan sen vielä kerran. Suvaitkaa huomata, teidän ylhäisyytenne: kaikilla on terävä-älyisyyttä, mutta minulla ei ole terävä-älyisyyttä. Sen korvaukseksi olen pyytänyt ja saanut luvan puhua totuutta, sillä kaikille on tunnettua, että totuutta puhuvat ainoastaan ne, jotka ovat vailla terävä-älyisyyttä. Sitäpaitsi minä olen hyvin kostonhimoinen mies, ja sitäkin minä olen siksi, että minulta puuttuu älykkyyttä. Minä kärsin nöyrästi kaikenlaatuiset loukkaukset, mutta vain siihen asti kuin loukkaaja kohtaa ensimmäisen vastoinkäymisen; heti ensimmäisen vastoinkäymisen häntä kohdatessa minä muistan ja kostan jollakin tavoin, potkin, niinkuin minusta lausui Ivan Petrovitš Ptitsyn, joka tietysti itse ei koskaan potki. Tunnetteko, teidän ylhäisyytenne, Krylovin eläinsadun »Jalopeura ja aasi»? No, niitä juuri me molemmat teidän kanssanne olemmekin, meistä se on kirjoitettukin.
— Te näytte taaskin puhuvan puuta heinää, Ferdyštšenko, — kivahti kenraali.
— Mitäs te, teidän ylhäisyytenne? — puuttui puheeseen Ferdyštšenko, joka juuri oli niin laskenutkin, että pääsee ottamaan sanoista kiinni ja laskettelemaan vielä lisää. — Älkää olko levoton, teidän ylhäisyytenne, minä tiedän paikkani: jos sanoinkin, että me teidän kanssanne olemme jalopeura ja aasi Krylovin sadusta, niin aasin osan minä tietysti otan omakseni, kun taas teidän ylhäisyytenne on jalopeura, niinkuin Krylovin sadussakin sanotaan:
»Tuo jalopeura, metsäin kauhu,
On voimaton nyt vanhuudessaan.»Minä taas, teidän ylhäisyytenne, olen aasi.
— Viimeksimainitussa asiassa olen samaa mieltä, — tuli kenraali varomattomasti sanoneeksi.
Kaikki tämä oli tietysti karkeata ja tahallisesti paisutettua, mutta tavaksi oli jo tullut, että Ferdyštšenkolla oli lupa näytellä narrin osaa.
— Siksihän minua vain pidetäänkin ja päästetään tänne, — oli Ferdyštšenko kerran huudahtanut, — että minä puhuisin juuri tähän tapaan. Voiko todellakaan ottaa vastaan semmoista kuin minä? Ymmärränhän minä sen. Voiko minut, tämmöisen Ferdyštšenkon, panna istumaan sellaisen hienostuneen gentlemannin viereen kuin Afanasi Ivanovitš? Pakostakin jää vain yksi selitysmahdollisuus; siksi juuri pannaankin istumaan, kun se ei ole ajateltavissakaan.
Mutta vaikka puhe olikin karkeata, niin se kuitenkin oli tavallisesti myös purevaa, toisinaan hyvinkin purevaa, ja tämäpä juuri näyttikin miellyttävän Nastasja Filippovnaa. Niillä, jotka väistämättömästi halusivat olla hänen luonaan, ei ollut muuta neuvoa kuin suostua sietämään Ferdyštšenkoa. Tämä oli kenties todellakin arvannut koko totuuden, kun hän otaksui, että häntä oli juuri siksi alettukin ottaa vastaan, kun hän oli heti ensikerrasta asti läsnäolonsa takia käynyt mahdottomaksi Totskille. Ganja puolestaan oli saanut kestää hänen takiaan äärettömän määrän kärsimyksiä, ja tässä suhteessa Ferdyštšenko oli osannut olla erittäin hyvin mieliksi Nastasja Filippovnalle.
— Ruhtinaspa alkaa sillä tavoin, että laulaa muodissa olevan romanssin, — päätteli Ferdyštšenko tarkkaillen, mitä Nastasja Filippovna sanoo.
— En luule sitä, Ferdyštšenko, ja pyydän, ettette innostu, — huomautti tämä kuivasti.
— Ahaa! Jos hän on erityisen suojeluksen alainen, niin minäkin pehmenen...
Mutta Nastasja Filippovna nousi eikä kuunnellut, vaan lähti itse ottamaan ruhtinasta vastaan.
— Olin pahoillani, — sanoi hän ilmestyen yhtäkkiä ruhtinaan eteen, — että äsken kiireissäni unohdin kutsua teitä luokseni, ja olen hyvin iloinen, että te nyt itse annatte minulle tilaisuuden kiittää ja ylistää teitä päättäväisyydestänne.
Tätä sanoessaan hän katseli tarkasti ruhtinasta koettaen edes jossakin määrin saada itselleen selvitetyksi tämän käytöstä.
Ruhtinas olisi kenties vastannutkin jotakin hänen ystävällisiin sanoihinsa, mutta hän oli siinä määrin häikäistynyt ja hämmästynyt, ettei kyennyt lausumaan sanaakaan. Nastasja Filippovna huomasi sen mielihyväkseen. Tänä iltana hän oli juhla-asussaan ja teki tavattoman vaikutuksen. Hän tarttui ruhtinaan käteen ja vei tämän vieraitten luo. Juuri kun he olivat astumaisillaan vierashuoneeseen, ruhtinas yht'äkkiä pysähtyi ja kuiskasi hänelle kiireesti tavattoman kiihtyneenä:
— Teissä on kaikki täydellistä... sekin, että olette laiha ja kalpea... teitä ei haluakaan kuvitella toisenlaiseksi... Minun alkoi niin kovin tehdä mieleni luoksenne... minä... suokaa anteeksi...
— Älkää pyytäkö anteeksi, — alkoi Nastasja Filippovna nauraa. — Se tekee tyhjäksi koko omituisuuden ja originaalisuuden. Mutta teistä siis syystäkin sanotaan, että olette omituinen mies. Te siis pidätte minua täydellisenä, niinkö?
— Niin.
— Vaikka te olettekin mestari arvaamaan, niin olette kuitenkin erehtynyt. Minä muistutan teille tästä vielä tänään...
Hän esitteli ruhtinaan vieraille, joista enemmän kuin puolet jo tunsivat hänet. Totski lausui heti jonkin kohteliaisuuden. Kaikki ikäänkuin vilkastuivat jonkin verran, kaikki alkoivat yht'aikaa puhua ja nauraa. Nastasja Filippovna asetti ruhtinaan istumaan viereensä.
— Mutta mitäpä ihmeellistä oikeastaan on ruhtinaan tulossa? — huudahti Ferdyštšenko muita kovemmin. — Asia on selvä, asia puhuu itse puolestaan.
— Asia on liian selvä ja puhuu liiaksi puolestaan, — yhtyi puheeseen yht'äkkiä Ganja, joka oli ollut vaiti. — Minä olen tarkannut ruhtinasta tänään melkein yhtä mittaa, siitä silmänräpäyksestä saakka, kun hän äskettäin ensimmäisen kerran katsahti Ivan Fjodorovitšin pöydällä olleeseen Nastasja Filippovnan valokuvaan. Minä muistan sangen hyvin, että vielä äskenkin ajattelin sitä, mistä nyt olen täydellisesti vakuutettu ja minkä, sivumennen sanoen, ruhtinas itse on minulle tunnustanut.
Koko tämän lauseen Ganja lausui tavattoman totisena, ilman pienintäkään leikillisyyttä, jopa synkästikin, mikä tuntui hieman omituiselta.
— Minä en ole tehnyt teille tunnustuksia, — vastasi ruhtinas punastuen, — minä vain vastasin kysymykseenne.
— Bravo, bravo! — huudahti Ferdyštšenko. — Ainakin se on vilpitöntä; sekä ovelaa että vilpitöntä!
Kaikki alkoivat ääneensä nauraa.
— Älkäähän huutako, Ferdyštšenko, — huomautti hänelle inhoten ja puoliääneen Ptitsyn.
— Minä en, ruhtinas, odottanut teiltä tämmöisiä urotöitä, — lausui Ivan Fjodorovitš. — Ja tiedättekö, kenelle se on juuri parahiksi? Ja minä kun pidin teitä filosofina! Siinäpä vasta hiljainen!
— Ja siitä päättäen, että ruhtinas punastuu viattomasta pilapuheesta niinkuin viaton nuori neitonen, minä päättelen, että hän jalona nuorukaisena elättää sydämessään mitä kiitettävimpiä aikeita, — lausui tai, paremmin sanoen, sanoa lätysti yht'äkkiä ja aivan odottamatta hampaaton seitsemänkymmenen ikäinen opettajarahjus, joka tähän saakka oli ollut vaiti ja jonka kukaan ei voinut odottaa sanovan edes sanaakaan tänä iltana. Toiset alkoivat vielä enemmän nauraa. Ukko, joka luultavasti luuli, että naurettiin hänen sukkeluudelleen, alkoi katsella kaikkia ja nauraa entistä enemmän, jolloin hän sai ankaran yskäkohtauksen, niin että Nastasja Filippovna, joka jostakin syystä tavattomasti rakasti kaikkia tämmöisiä originaalisia ukkoja ja ämmiä ja löylynlyömiäkin, alkoi heti hyväillä häntä, suuteli ja käski antamaan hänelle lisää teetä. Sisään tulleelta palvelustytöltä hän pyysi viitan ja kääriytyi siihen sekä käski lisäämään vielä puita kamiiniin. Kysymykseen paljonko kello on, vastasi palvelijatar, että se on jo puoli yksitoista.
— Hyvät herrat, ettekö tahdo juoda samppanjaa, — kehoitti Nastasja Filippovna yht'äkkiä. — Minulla on varattuna. Kenties se tekee teidät iloisemmiksi. Olkaa hyvät, älkää kursailko.
Kehoitus juoda, varsinkin noin naiivin sanoin ilmaistuna, tuntui sangen omituiselta Nastasja Filippovnan lausumaksi. Kaikki tunsivat hänen aikaisempien illanviettojensa tavattoman siivouden. Yleensä ilta muuttui iloisemmaksi, mutta tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Viinin juonnista ei kuitenkaan kieltäydytty, vaan ensimmäisenä siinä oli itse kenraali, toisena reipas rouva, vanha ukko, Ferdyštšenko, ja näiden jäljessä kaikki muut. Totski otti myös pikarinsa toivoen voivansa tehdä alkavan uuden seurustelusävyn harmoniseksi antamalla sille, mikäli mahdollista, miellyttävän pilan luonteen. Ainoastaan Ganja ei juonut mitään. Nastasja Filippovnan omituisista, väliin hyvin terävistä ja nopeista päähänpistoista, hän kun myös otti viiniä ja selitti juovansa tänä iltana kolme maljaa, hänen hysteerisestä ja aiheettomasta naurustaan, joka yht'äkkiä saattoi vaihtua äänettömään ja juroonkin mietiskelyyn, oli vaikea päästä minkään perille. Jotkut epäilivät hänessä olevan kuumetta; alettiin viimein huomata, että hän itsekin ikäänkuin odottaa jotakin, katsoo usein kelloa, muuttuu kärsimättömäksi, hajamieliseksi.
— Teillä kai on ikäänkuin pientä kuumetta? — kysyi reipas rouva.
— Suurtakin, eikä pientä, siksi olen kääriytynytkin viittaan, — vastasi Nastasja Filippovna, joka todellakin oli tullut kalpeammaksi ja näytti aika ajoin pidättävän ruumiissaan voimakasta väristystä.
Kaikki tulivat levottomiksi ja alkoivat liikehtiä.
— Eiköhän meidän olisi päästettävä emäntä lepäämään? — lausui Totski katsellen Ivan Fjodorovitšiin.
— Ei ollenkaan, hyvät herrat! Minä nimenomaan pyydän teitä istumaan. Teidän läsnäolonne on varsinkin tänään minulle välttämätön, — ilmoitti Nastasja Filippovna yht'äkkiä itsepintaisesti ja merkitsevästi. Ja koska melkein kaikki vieraat jo olivat saaneet tietää, että tänä iltana piti tapahtua erittäin tärkeä ratkaisu, niin nämä sanat tuntuivat tavattoman painavilta. Kenraali ja Totski katsahtivat vielä kerran toisiinsa, Ganja liikahti äkillisesti.
— Olisi hauska leikkiä jotakin hiljaista leikkiä, — sanoi reipas rouva.
— Minä tiedän erään kerrassaan suurenmoisen ja uuden pikku leikin, — puuttui puheeseen Ferdyštšenko. — Ainakin se on sellainen, jota on tapahtunut vain yhden kerran maailmassa ja joka ei silloinkaan onnistunut.
— Mitä se on? — kysyi reipas rouva.
— Meitä oli kerran koolla seura, no, siinä ryypättiinkin, se on totta, ja yht'äkkiä joku esitti, että jokainen meistä nousematta pöydästä kertoisi jotakin itsekseen ääneensä, mutta sellaista, mitä hän itse vilpittömästi omantuntonsa mukaisesti pitää kaikkein huonoimpana tekonaan koko elämänsä ajalta; mutta sen pitää olla vilpitöntä, tärkeintä on, että se on vilpitöntä eikä valhetta!
— Omituinen ajatus, — sanoi kenraali.
— Mutta mitä omituisempi, teidän ylhäisyytenne, juuri sitä parempi.
— Hullunkurinen ajatus, —sanoi Totski,— mutta muuten kyllä ymmärrettävä: erikoisenlaatuista kerskailua.
— Kenties sitä juuri tarvittiinkin, Afanasi Ivanovitš.
— Tuohan panee itkemään eikä nauramaan, tuo tuommoinen leikki, — huomautti reipas rouva.
— Aivan mahdoton ja päätön asia, — lausui Ptitsyn.
— Entä onnistuiko se? — kysyi Nastasja Filippovna.
— Siinäpä se, ettei; tulos oli iljettävä, jokainen todellakin kertoi jotakin, monet aivan totta, ja ajatelkaahan, muutamat kertoivat ihan mielihyvälläkin, mutta sitten alkoi jokaista hävettää, eivät jaksaneet sietää! Pääasiassa muuten oli erittäin hauskaa, nimittäin tavallansa.
— Mutta tosiaankin, se olisi hauskaa! — huomautti Nastasja Filippovna vilkastuen yht'äkkiä suuresti. — Jospa todellakin koettaisimme, hyvät herrat! Meillä ei tosiaankaan tunnu olevan oikein hauska. Jos jokainen meistä suostuisi kertomaan jotakin... tämäntapaista... tietysti omasta halustaan, tässä on täysi vapaus, niin mitä arvelette? Kenties me jaksamme sen sietää? Ainakin se olisi hirveän erikoislaatuista...
— Nerokas ajatus! — yhtyi puheeseen Ferdyštšenko. — Rouvat muuten suljetaan pois, miehet aloittavat; asia järjestetään arvalla, kuten silloinkin! Välttämättömästi, välttämättömästi! Ken tuntee hyvin suurta vastenmielisyyttä, se tietysti ei kerro, mutta silloinpa onkin aivan erikoisen epäkohtelias! Antakaa arpanne, hyvät herrat, tänne minun hattuuni, ruhtinas vetää. Tehtävä on mitä yksinkertaisin, kertoa huonoin tekonsa koko elämänsä ajalta, — se on hirveän helppoa, hyvät herrat! Saattepa nähdä! Jos joku unohtaa, niin minä otan tehtäväkseni heti siitä muistuttaa!
Ajatus ei miellyttänyt ketään. Toiset rypistivät kulmiaan, toiset hymyilivät viekkaasti. Muutamat esittivät vastaväitteitä, mutta ei kovin pontevasti, kuten esimerkiksi Ivan Fjodorovitš, joka ei tahtonut vastustaa Nastasja Filippovnaa ja joka oli huomannut, miten tätä tuo omituinen ajatus viehätti. Toivomuksissaan Nastasja Filippovna oli aina hillitön ja säälimätön, jos vain oli päättänyt lausua ne julki, vaikkapa ne olisivat olleet mitä oikullisimpia ja hänelle itselleen hyödyttömiäkin toivomuksia. Ja nyt hän oli aivan kuin hysterian vallassa, touhusi, nauroi aivan kuin kouristuskohtauksia saaden, varsinkin kun levoton Totski teki vastaväitteitä. Hänen tummat silmänsä alkoivat säihkyä, kalpeille poskille ilmestyi kaksi punaista läikkää. Kenties muutamien vieraitten alakuloinen ja inhoa ilmaiseva kasvojen ilme vielä enemmän kiihoitti hänen ivan tunnettaan ja toivettaan; kenties häntä miellytti juuri tuon ajatuksen kyynillisyys ja julmuus. Jotkut olivat vakuutetut, että hänellä oli tässä jokin erikoinen laskelma. Muuten alettiin suostua asiaan: joka tapauksessa se oli mielenkiintoista, vieläpä monista ihan houkuttelevaakin. Ferdyštšenko touhusi kaikkein enimmän.
— Entäpä jos esiintyy jotakin sellaista, jota ei voi kertoakaan... naisten kuullen, — huomautti arasti nuorukainen, joka oli ollut vaiti.
— Niin älkää sitten kertoko sitä; niinkuin ei muutenkin olisi runsaasti huonoja tekoja, — vastasi Ferdyštšenko. — Oh teitä, nuorukainen!
— Mutta minäpä en tiedäkään, mitä teoistani olisi pidettävä huonoimpana, — lausui reipas rouva.
— Naiset vapautetaan kertomisvelvollisuudesta, — toisti Ferdyštšenko,— mutta ainoastaan vapautetaan; oma innostus on sallittu ja sille annetaan tunnustus. Miehet taas vapautetaan, jos heistä on hyvin vastenmielistä.
— Mutta miten tässä voidaan todistaa, etten minä valehtele? — kysyi Ganja. — Jos taas minä valehtelen, niin koko leikin ajatus on rauennut. Ja kukapa ei valehtelisi? Jokainen valehtelee ehdottomasti.
— Sehän jo on houkuttelevaa, että saa nähdä, kuinka mies tässä valehtelee. Sinun taasen, Ganetška, ei ollenkaan tarvitse pelätä valehtelevan, sillä jokainen tietää muutenkin sinun kaikkein huonoimman tekosi. Ajatelkaahan vain, hyvät herrat, — huudahti Ferdyštšenko yht'äkkiä kuin innostuen, — ajatelkaahan vain, millä silmillä me sitten myöhemmin katselemme toisiamme, huomenna esimerkiksi, noitten kertomusten jälkeen!
— Mutta onko tämä mahdollista? Onko se todellakin aivan vakava aikomus, Nastasja Filippovna? — kysyi Totski arvokkaasti.
— Ken pelkää sutta, älköön menkö metsään! — huomautti Nastasja Filippovna naurahtaen.
— Mutta sallikaahan, herra Ferdyštšenko, voiko tämmöisestä saada syntymään seuraleikin? — jatkoi Totski tullen yhä levottomammaksi. — Vakuutan teille, että tämmöiset asiat eivät milloinkaan onnistu; sanoittehan itse, että se on jo kerran epäonnistunut.
— Onnistuihan! Minähän kerroin viime kerralla, miten varastin kolme ruplaa, otin kuin otinkin ja kerroin.
— Olkoon menneeksi. Mutta eihän teillä ollut mahdollisuutta kertoa sillä tavoin, että se olisi ollut todennäköistä ja että teitä olisi uskottu? Gavrila Ardalionovitš huomauttikin aivan oikein, että jos havaitaan hitunenkaan vilppiä, niin koko leikin aate on rauennut. Totuus on tässä mahdollinen ainoastaan sattumalta, nimittäin jos on erikoislaatuisella kerskuvalla tuulella ja sävy on kovin epähieno, mikä ei täällä ole ajateltavissa eikä ollenkaan ole paikallaan.
— Miten perin hienostunut mies te olettekaan, Afanasi Ivanovitš, ihanhan te saatte minutkin ihmettelemään! — huudahti Ferdyštšenko. — Ajatelkaahan, hyvät herrat, huomautuksellaan, etten minä ole voinut kertoa varkaudestani sillä tavoin, että se tuntuisi uskottavalta, Afanasi Ivanovitš varsin hienosti tekee sen viittauksen, etten minä todellakaan ole voinut varastaa (koska ei ole soveliasta sanoa semmoista ääneen), vaikka hän sydämessään kenties on täysin vakuutettu, että Ferdyštšenko varsin hyvin voisi varastaa! Mutta asiaan, hyvät herrat, asiaan, arvat on koottu ja tekin, Afanasi Ivanovitš, olette pannut mukaan arpanne, siis ei kukaan kieltäydy! Ruhtinas, vetäkää esille.
Ruhtinas työnsi ääneti kätensä hattuun ja veti siitä ensimmäisen arvan — Ferdyštšenkon, toiseksi Ptitsynin, kolmanneksi kenraalin, neljänneksi Afanasi Ivanovitšin, viidenneksi omansa, kuudenneksi Ganjan j.n.e. Naiset eivät ottaneet osaa arvontaan.
— Voi hyvä Jumala, mikä onnettomuus! — huusi Ferdyštšenko. — Minä kun luulin, että ensimmäinen vuoro tulee ruhtinaalle ja toinen kenraalille. Mutta, Jumalan kiitos, ainakin on Ivan Petrovitš minun jäljessäni, ja siinä on minulle hyvitys. No, hyvät herrat, tietysti minun velvollisuuteni on näyttää esimerkkiä, mutta kaikkein enimmän minua tällä hetkellä surettaa se, että minä olen niin vähäpätöinen enkä ole missään suhteessa huomattava; yksinpä virka-arvonikin on perin alhainen; mitä mielenkiintoista siinä oikeastaan on, että Ferdyštšenko on tehnyt huonon teon? Ja mikä sitten on minun huonoin tekoni? Tässä on »runsauden pula». Olisikohan taaskin kerrottava samasta varkaudesta, jotta saisi Afanasi Ivanovitšin vakuutetuksi siitä, että voi varastaa, vaikka ei olekaan varas.
— Te saatte minut vakuutetuksi siitäkin, herra Ferdyštšenko, että voi todellakin tuntea aivan hurmionkaltaista mielihyvää saadessaan kertoa omista rivoista teoistaan, vaikkapa niitä ei kysyttäisikään... Mutta muuten... Suokaa anteeksi, herra Ferdyštšenko.
— Alkakaa, Ferdyštšenko, te lavertelette hirveän paljon joutavia ettekä pääse koskaan loppuun! — käski Nastasja Filippovna ärtyisästi ja kärsimättömästi.
Kaikki huomasivat, että äskeisen naurunkohtauksensa jälkeen hän oli yht'äkkiä tullut juron näköiseksi, riitaisaksi ja äreäksi; siitä huolimatta hän pysyi itsepäisesti ja despoottisesti mahdottomassa päähänpistossaan. Afanasi Ivanovitš kärsi hirveäsi. Myöskin Ivan Fjodorovitš raivostutti häntä; tämä istui samppanjansa ääressä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut ja aikoi kenties hänkin vuorostaan kertoa jotakin.
XIV.
— En ole älykäs, Nastasja Filippovna, siksipä lavertelen liikoja! — huusi Ferdyštšenko aloittaen kertomuksensa. — Jos olisin yhtä terävä-älyinen kuin Afanasi Ivanovitš tai Ivan Petrovitš, niin tänään vain istuisin ja olisin vaiti niinkuin Afanasi Ivanovitš ja Ivan Petrovitš. Ruhtinas, sallikaa minun kysyä teiltä, mitä arvelette; nähkääs, minusta tuntuu, että maailmassa on paljon enemmän varkaita kuin ei-varkaita ja ettei sellaista rehellistä ihmistä ole olemassakaan, joka ei olisi vaikkapa kerran elämässään jotakin varastanut. Tämä on minun ajatukseni, josta minä muuten en ollenkaan tee sitä johtopäätöstä, että aivan kaikki ovat varkaita, vaikka, jumaliste, toisinaan hirveästi haluttaa tehdä tämäkin johtopäätös. Mutta mitä te arvelette?
— Hyi, kuinka tyhmästi te kerrotte, — lausui Darja Aleksejevna, — hyi, mitä roskaa, on mahdotonta, että kaikki olisivat varastaneet jotakin; minä en ole koskaan mitään varastanut.
— Te ette ole koskaan mitään varastanut, Darja Aleksejevna; mutta mitä sanoo ruhtinas, joka yht'äkkiä on kovasti punastunut?
— Minusta näyttää, että te puhutte totta, mutta liioittelette kovin, — sanoi ruhtinas, joka todellakin jostakin syystä oli punastunut.
— Mutta ettekö te itse, ruhtinas, ole mitään varastanut?
— Hyi! Kuinka hullunkurista tuo on! Malttakaa mielenne, herra Ferdyštšenko, — sekaantui kenraali asiaan.
— Aivan yksinkertaisesti, kun tuli asiaksi, niin alkoikin hävettää kertominen, siksipä tahdotte nyt kytkeä ruhtinaankin mukaanne, koska hän on hyvänahkainen, — tokaisi Darja Aleksejevna.
— Ferdyštšenko, joko kertokaa tai pitäkää suunne kiinni ja huolehtikaa vain itsestänne. Te teette lopun kaikesta kärsivällisyydestäni, — lausui Nastasja Filippovna terävästi ja vihaisesti.
— Heti paikalla, Nastasja Filippovna; mutta jos jo ruhtinas tunnusti, sillä minä pidän kiinni siitä, että ruhtinas oikeastaan on tunnustanut, niin mitähän esimerkiksi sanoisi joku muu (nimeltä ketään mainitsematta), jos tahtoisi joskus sanoa totuuden? Minulla puolestani, hyvät herrat, ei ole kerrassaan mitään lisää kerrottavaakaan: se on hyvin yksinkertaista ja typerää ja iljettävää. Mutta minä vakuutan teille, etten ole varas; en tiedä, miten tulin varastaneeksi. Siitä on kolmatta vuotta, se tapahtui Semjon Ivanovitš Ištšenkon huvilassa, sunnuntaipäivänä. Hänellä oli vieraita päivällisellä. Päivällisen jälkeen miehet jäivät viiniä juomaan. Päähäni pisti pyytää Marja Semjonovnaa, hänen tytärtään, neitiä, soittamaan jotakin pianolla. Kuljen kulmahuoneen läpi, Marja Ivanovnan pöydällä on kolme ruplaa, viheriäinen seteli: hän oli pannut sen esille antaakseen talousmenoihin. Olen huoneessa ypö yksin. Otin setelin ja pistin taskuuni, en tiedä miksi. Mikä minuun meni, — sitä en ymmärrä. Mutta palasin kiireesti takaisin ja istuuduin pöytään. Istuin yhä ja odotin jokseenkin kiihtyneenä, puhelin yhtä mittaa, kerroin juttuja, nauroin; istuuduin sitten rouvien seuraan. Noin puolen tunnin kuluttua kaivattiin seteliä ja alettiin kysellä palvelijattarilta. Ruvettiin epäilemään palvelijatar Darjaa. Minä osoitin tavatonta mielenkiintoa ja osanottoa, muistanpa myös, että kun Darja hämmentyi kokonaan, minä aloin kehoitella häntä tunnustamaan ja vakuuttamalla vakuutin, kuinka hyväsydäminen Marja Ivanovna on, ja tämän tein kaikkien kuullen ja läsnäollessa. Kaikki katselivat, mutta minä tunsin tavatonta mielihyvää juuri siksi, että minä pidän saarnaa, vaikka seteli on minun taskussani. Nuo kolme ruplaa join samana iltana ravintolassa. Menin sinne ja pyysin pullon punaviiniä; minä en koskaan sitä ennen ollut pyytänyt tuolla tavoin vain pulloa viiniä ilman mitään muuta; teki mieleni kuluttaa raha mahdollisimman pian. Erikoista tunnonvaivaa en ole tuntenut silloin enkä myöhemmin. Toistamiseen en sitä varmaankaan tekisi; uskokaa tätä tahi älkää, miten vain tahdotte, se ei kiinnosta minua. No niin, siinä kaikki.
— Mutta tämä ei tietenkään ole teidän kaikkein huonoin tekonne, — sanoi Darja Aleksejevna inhoten.
— Tämä on psykologinen tapaus eikä teko, — huomautti Afanasi Ivanovitš.
— Entä palvelustyttö? — kysyi Nastasja Filippovna salaamatta mitä suurinta ylenkatsettaan ja inhoaan.
— Palvelustyttö ajettiin tietysti pois heti seuraavana päivänä. Se on ankara talo.
— Ja te annoitte sen tapahtua?
— Sepä mainiota! Olisiko minun sitten pitänyt mennä ilmiantamaan itseni? — sanoi Ferdyštšenko nauraa hihittäen, mutta osittain nolostuneena liian epämiellyttävästä yleisvaikutuksesta, minkä hänen kertomuksensa oli tehnyt.
— Kuinka likaista se onkaan! — huudahti Nastasja Filippovna.
— Pyh! Te tahdotte kuulla ihmiseltä hänen huonoimman tekonsa ja vaaditte samalla, että se olisi loistava! Kaikkein iljettävimmät teot ovat aina hyvin likaisia, saamme sen heti kuulla Ivan Petrovitšilta; ja vähänkö on sellaista, mikä kiiltää päältäpäin ja tahtoo käydä hyveestä siksi, että on omat vaunut. Vähänkö niitä on, joilla on omat vaunut... Ja millä keinoin...
Sanalla sanoen Ferdyštšenko menetti kokonaan malttinsa ja suuttui yht'äkkiä, jopa aivan silmittömästi, ja meni yli rajojen; ihan koko hänen naamansa vääristyi. Niin omituista kuin se onkin, niin saattoi olla hyvin mahdollista, että hän oli odottanut aivan toisenlaista menestystä kertomukselleen. Nämä »eksymiset» mauttomuuksiin ja »erikoislaatuinen kerskuminen», niinkuin Totski sitä nimitti, sattuivat Ferdyštšenkolle sangen usein ja olivat aivan hänen luonteensa mukaisia.
Nastasja Filippovna ihan vavahti vihasta ja katsoi tiukasti Ferdyštšenkoon; tämä alkoi heti pelätä ja vaikeni miltei jähmettyneenä pelästyksestä: hän oli mennyt liian pitkälle.
— Eiköhän lopeteta kokonaan? — kysyi viekkaasti Afanasi Ivanovitš.
— On minun vuoroni, mutta minä käytän hyväkseni minulle suotua helpotusta enkä kerro, — sanoi Ptitsyn päättävästi.
— Ettekö tahdo?
— En voi, Nastasja Filippovna; pidän yleensäkin tämmöistä seuraleikkiä mahdottomana.
— Kenraali, luullakseni on teidän vuoronne, — kääntyi Nastasja Filippovna kenraalin puoleen, — jos tekin kieltäydytte, niin sen jälkeen menevät kaikki hommamme myttyyn ja se olisi minusta ikävää, sillä olin aikonut lopuksi kertoa erään teon »omasta elämästäni», mutta tahdoin tehdä sen vasta teidän ja Afanasi Ivanovitšin jälkeen, sillä täytyyhän teidän rohkaista minua, — lopetti hän alkaen nauraa.
— Oi, jos tekin lupaatte, — huudahti kenraali kiihkeästi, — niin minä olen valmis kertomaan teille vaikka koko elämäni; mutta minä olen, tunnustan sen, vuoroani odottaessani jo valmistanut juttuni...
— Ja jo pelkästä hänen ylhäisyytensä ulkomuodostakin voi päättää, millä erikoisella kirjallisella mielihyvällä hän on viimeistellyt juttunsa, — rohkeni yhä vielä hieman hämillään oleva Ferdyštšenko huomauttaa myrkyllisesti hymyillen.
Nastasja Filippovna vilkaisi hiukan kenraaliin ja hymähti myös itsekseen. Mutta näkyi, että surumielisyys ja ärtyisyys kasvoivat hänessä yhä voimakkaammiksi. Afanasi Ivanovitš pelästyi kahta vertaa enemmän kuullessaan, että luvattiin kertomus.
— Minä, hyvät herrat, olen niinkuin jokainen tullut tehneeksi elämäni varrella tekoja, jotka eivät ole aivan kauniita, — alkoi kenraali, — mutta kaikkein omituisinta on se, että minä itse pidän lyhyttä anekdoottia, jonka heti kerron, koko elämäni iljettävimpänä tekona. Kuitenkin siitä on kulunut miltei kolmekymmentäviisi vuotta; mutta en milloinkaan sitä muistellessani ole voinut vapautua eräänlaisesta niin sanoakseni sydäntä karmivasta vaikutelmasta. Juttu on muuten tavattoman typerä: olin siihen aikaan vasta vänrikki ja sain kokea sotapalveluksen vaivoja armeijassa. No, tietäähän vänrikin: veri kiehuu tulikuumana ja taskut ovat tyhjät; minulla sattui siihen aikaan olemaan sotilaspalvelija, Nikifor, joka hirveästi piti huolta minun taloudestani, säästi, ompeli ratkeamat, harjasi ja puhdisti, vieläpä varastikin kaikkea, mitä sai kynsiinsä, jotta vain taloon kertyisi; hän oli mitä uskollisin ja luotettavin mies. Minä tietysti olin ankara, mutta oikeudenmukainen. Jonkin aikaa oli asemapaikkanamme eräs pikkukaupunki. Minulle toimitettiin asunto esikaupungissa erään entisen luutnantin vaimon luona, joka kaiken lisäksi oli leski. Eukko oli noin kahdeksankymmenen vuoden ikäinen tai ainakin lähes niin vanha. Hänen talonsa oli vanha rähjä, puinen, eikä hänellä köyhyytensä takia ollut edes palvelustyttöä. Mutta pääasia, mikä hänessä oli merkittävää, oli se, että hänellä aikoinaan oli ollut varsin iso perhe ja sukulaisia; mutta toiset olivat aikojen kuluessa kuolleet, toiset hajaantuneet maailmalle, toiset taas unhottaneet ämmän, ja miehensä hän oli jo neljäkymmentäviisi vuotta sitten saattanut hautaan. Muutama vuosi sitten oli hänen kanssaan yhdessä asunut sisarentytär, kyttyräselkä ja kuulemma niin ilkeä kuin noita-akka, olipa tämä kerran puraissut eukon sormeakin, mutta tämäkin oli kuollut, niin että ämmä oli jo kolmisen vuotta elää kitkuttanut ypö yksin. Perin ikävä oli minun hänen luonaan, ja hän oli myös tyhjä ihminen, ei hänestä saanut mitään irti. Loppujen lopuksi hän varasti minulta kukon. Asia on tähän saakka jäänyt hämäräksi, mutta kukaan muu kuin hän se ei voinut olla. Kukosta me riitaannuimme aika tavalla, ja silloin sattuikin niin, että minut pyynnöstäni heti siirrettiin toiseen asuntoon, päinvastaisella puolella olevaan esikaupunkiin, erään pitkäpartaisen kauppiaan — semmoinen muisto minulla hänestä on — suurilukuiseen perheeseen. Muutin Nikiforin kanssa ilomielin, jätimme paheksuen ämmän. Kuluu kolme päivää, tulen harjoituksista, Nikifor tekee ilmoituksen: »Miksi te, teidän jalosukuisuutenne, syyttä suotta jätitte liemimaljamme entiselle emännälle, nyt ei ole astiaa, missä toisin keiton pöytään.» Minä tietenkin hämmästyin: »Kuinka niin, miten on meidän liemimaljamme jäänyt emännälle?» Hämmästynyt Nikifor ilmoittaa edelleen, että emäntä oli meidän lähtiessämme kieltäytynyt antamasta hänelle liemimaljaamme sillä syyllä, että koska minä olin särkenyt hänen oman ruukkunsa, niin hän korvaukseksi pidättää meidän liemimaljamme, ja että muka minä itse olin hänelle tämmöistä ehdottanut. Tuommoinen halpamaisuus hänen puoleltaan sai minut tietysti kokonaan pois suunniltani; vereni kuohahti, minä hyppäsin pystyyn ja läksin vinhaa vauhtia menemään. Tulen ämmän luo niin sanoakseni aivan silmittömänä; katson, hän istuu eteisessä ypö yksin, nurkassa, aivan kuin etsien suojaa auringolta poski käden varassa. Minä laskin heti paikalla kokonaisen ryöpyn hänen ylitseen, »semmoinen ja semmoinen ja semmoinen sinä olet» — ja niin edespäin, tiedättehän, venäläiseen tapaan. Mutta kun katson, niin huomaan jotakin kummallista: hän istuu, tähystää minuun, silmät pullottavat, eikä hän vastaa minulle sanaakaan, vaan katsoo niin omituisesti, omituisesti, aivan kuin heiluen. Minä vaikenin lopulta, katson tarkemmin, kysyn, mutta en saa sanaakaan vastaukseksi. Seisoin epäröiden; kärpäset surisivat, aurinko on laskemassa, on hiljaista; perin ahdistetuin mielin minä viimein poistuin. En ollut vielä ennättänyt kotiini asti, kun minut kutsuttiin majurin luo, sitten oli käytävä komppaniassa, niin että vasta ihan illalla palasin kotiini. Nikiforin ensimmäiset sanat olivat: »Tiedättekö, teidän jalosukuisuutenne, meidän emäntämme on kuollut.» — »Milloin?» — »Tänä iltana, noin puolitoista tuntia sitten.» Siis juuri siihen aikaan, kun minä häntä haukuin, hän oli tehnyt lähtöä. Se hämmästytti minua siinä määrin, sanon sen teille, että tuskin pääsin tointumaan hämmästyksestäni. Tiedättekö, se alkoi askarruttaa ajatuksiani, yölläkin siitä uneksin. Minä olen tietenkin ennakkoluuloton, mutta kolmantena päivänä menin kirkkoon hautajaisiin. Sanalla sanoen, kuta pitemmälle aika kuluu, sitä enemmän se panee ajattelemaan. Ei muuten, mutta toisinaan se noin vain nousee mieleen, ja silloin tuntuu epämiellyttävältä. Pääasia on, mitä ja miten minä lopulta tätä asiaa ajattelin. Ensiksikin nainen niin sanoakseni, on ihmisolento, humaaninen olento, niinkuin meidän aikanamme sanotaan, hän eli, eli kauan, eli lopulta yli määrän. Aikoinaan hänellä oli ollut lapsia, mies, perhe, omaisia, kaikki tämä niin sanoakseni kihisi hänen ympärillään, kaikki nuo niin sanoakseni hymyilyt, mutta yht'äkkiä sitten onkin täydellinen pysähdys, kaikki on mennyt männikköön, hän on jäänyt yksikseen kuin... jokin kärpänen tuntien iän kirouksen painon. Viimein sitten Jumala antoi päivien päättyä. Auringon laskiessa, tyynenä kesäiltana tämäkin minun ämmäni jättää maan, — tietysti tässä on opettavainen ajatus takana; ja juuri tuolla hetkelläpä, niin sanoakseni eronkyynelen asemesta, nuori, vimmastunut vänrikki kädet puuskassa ja hajasäärin saattaa hänet pois maan pinnalta aitovenäläisin voimakkain haukkumasanoin, menettämänsä liemimaljan takia! Epäilemättä minä olen syyllinen, ja vaikka olen jo pitkät ajat katsonut tekoani vuosien takaa ja luonteeltani toisenlaiseksi muuttuneena, aivan kuin vierasta tekoa, niin siitä huolimatta se edelleen pahoittaa mieltäni. Niin että, sanon sen vieläkin, minusta se on ihan omituista, etenkin kun minä, jos olenkin syyllinen, en ole sitä sentään ihan täydellisesti: miksi pitikin hänen ottaa ja kuolla juuri tuolla hetkellä? Tietysti tässä on yksi puolustus: että teko oli tavallaan psykologinen, — mutta kuitenkaan minä en voinut rauhoittua, ennenkuin toimitin, noin viisitoista vuotta takaperin, omalla kustannuksellani kaksi vakinaista sairassijaa köyhäinkotiin vanhoille mummoille lieventääkseni kunnollisella toimeentulolla heidän maisen elämänsä viimeisiä päiviä. Aion muuttaa ne ainaisesti pysyväisiksi testamenttaamalla niitä varten pääomaa. No, siinä onkin kaikki. Toistan, että olen elämässäni kenties monessakin suhteessa tehnyt pahoin, mutta tätä tapausta pidän omantuntoni mukaisesti koko elämäni iljettävimpänä tekona.
— Ja kaikkein huonoimman tekonne asemesta te, teidän ylhäisyytenne, kerroitte erään elämänne kauneista teoista; veditte Ferdyštšenkoa nenästä! — päätti Ferdyštšenko.
— Todellakin, kenraali, minä en kuvitellutkaan, että teillä sentään on hyvä sydän; ihan säälittää, — lausui Nastasja Filippovna töykeästi.
— Säälittää? Miksi niin? — kysyi kenraali ystävällisesti nauraen ja ryyppäsi samppanjaa tyytyväisenä itseensä.
Mutta oli Afanasi Ivanovitšin vuoro, ja tämä oli myös valmistautunut. Kaikki aavistelivat, ettei hän kieltäydy niinkuin Ivan Petrovitš, ja erinäisistä syistä hänen kertomustaan odotettiin erikoisella mielenkiinnolla, samalla kuin vilkuiltiin Nastasja Filippovnaan. Tavattoman arvokkaasti, mikä oli täysin sopusoinnussa hänen komean ulkomuotonsa kanssa, hiljaisella, miellyttävällä äänellä Afanasi Ivanovitš aloitti erään »herttaisista kertomuksistaan». (Tässä sopii mainita, että hän oli pulska mies, ryhdikäs, pitkä, hiukan kaljupäinen, hiukan harmaata tukassa, jokseenkin lihava, posket pehmoiset, punaiset ja hieman riippuvat, suussa tekohampaat. Hänen pukunsa oli komea ja aistikas ja hänen alusvaatteensa olivat ihmeteltävät. Hänen pulleita, valkoisia käsiään katseli mielikseen. Oikean käden etusormessa oli kallis jalokivisormus.) Koko hänen kertomuksensa ajan Nastasja Filippovna katseli silmiään pois kääntämättä hihansa poimureunuksen pitsiä ja nyppäili sitä vasemman kätensä kahdella sormella, niin ettei hän ennättänyt kertaakaan katsahtaa kertojaan.
— Se mikä enimmän helpottaa tehtävääni, — alkoi Afanasi Ivanovitš, — on tuo ehdoton velvollisuus, ettei ole kerrottava mitään muuta kuin juuri koko elämäni huonoin teko. Siinä tapauksessa ei tietenkään voi olla epäröintiä: omatunto ja sydämen muisto sanovat heti, mitä on kerrottava. Tunnustan surumielin, että kaikkien, kenties lukemattomien, elämäni aikana tekemien kevytmielisten ja... huikentelevaisten tekojen joukossa on yksi, jonka tekemä vaikutus on liiankin raskaana jäänyt muistiini. Se tapahtui noin kaksikymmentä vuotta takaperin; pistäydyin silloin maalle Platon Ordyntsevin luo. Hänet oli juuri valittu aatelismarsalkaksi ja hän oli tullut nuoren vaimonsa kanssa viettämään talvipyhiä. Juuri samaan aikaan sattui myös Anfisa Aleksejevnan syntymäpäivä, ja päätettiin pitää kahdet tanssiaiset. Siihen aikaan oli hirveästi muodissa ja oli juuri saavuttanut kuuluisuutta ylhäisön piireissä Dumas-nuoremman ihana romaani »La dame aux camélias», runoelma, joka minun käsitykseni mukaan ei milloinkaan kuole eikä vanhene. Maaseudulla olivat kaikki naiset hurmaantuneet siihen, ainakin ne, jotka olivat sen lukeneet. Kertomuksen sulo, päähenkilön aseman omalaatuisuus, tuo houkutteleva maailma, joka on analysoitu hienoimpia vivahduksiaan myöten, ja vihdoin kaikki nuo ihastuttavat yksityiskohdat, joita on siroteltu kaikkialle kirjaan (esimerkiksi, miten on eri tilaisuuksissa käytettävä valkeista ja ruusunpunaisista kameelioista tehtyjä kukkakimppuja vuorotellen), sanalla sanoen, kaikki nuo hurmaavat pikkuseikat ja kaikki tämä yhdessä tekivät miltei järkyttävän vaikutuksen. Kameeliat tulivat harvinaisen suuressa määrässä muotikukkasiksi. Kaikki tahtoivat kameelioita, kaikki etsivät niitä. Kysyn teiltä: paljonko kameelioita voi saada maaseudulla, kun kaikki niitä kyselevät tanssiaisia varten, vaikkapa tanssiaisia ei olisikaan kovin monta? Petja Vorhovskoi kuihtui silloin, raukka, Anfisa Aleksejevnan takia. En tosin tiedä, oliko heidän välillään mitään, tarkoitan saattoiko hänellä edes ollakaan minkäänlaista toivoa ihan vakavasti puhuen. Miesparka oli ihan menettää järkensä, koska oli saatava illaksi kameelioita tanssiaisiin Anfisa Aleksejevnalle. Kreivitär Sotskaja Pietarista, kuvernöörinrouvan vieras, ja Sofja Bezpalova tulevat varmasti — kuten oli saatu tietää — mukanaan kukkakimput, valkoiset. Anfisa Aleksejevnan mieli teki, jotta tekisi eräänlaisen erikoisen vaikutuksen, punaisia. Platon-parkaa kiusattiin miltei näännyksiin; tietäähän sen, kun on aviomies; hän takasi hankkivansa kukkakimpun, ja — mitäs? Edellisenä iltana sen sieppasi Mytištševa, Katerina Aleksandrovna, Anfisa Aleksejevnan peloittava kilpailijatar kaikessa; he olivat verivihollisia. Tietysti seurasi hysteerinen kohtaus, pyörtymys. Platon oli hukassa. On ymmärrettävää, että jos Petjan onnistuisi keksiä jostakin tuolla jännittävällä hetkellä kukkakimppu, niin hänen asiansa voisivat ottaa pitkän askelen eteenpäin; naisen kiitollisuus tämmöisissä tapauksissa on rajaton. Petja huiskii kuin hurja; mutta asia on mahdoton, siitä ei voi olla puhettakaan. Yht'äkkiä tapaan hänet kellon ollessa jo yksitoista illalla, syntymäpäivän ja tanssiaisten edellisenä iltana, Marja Petrovna Zubkovan, Ordyntsevin naapurin, luona. Hän säteilee. »Mikä sinun on?» — »Löysin! Eureka!» — »No, veliseni, sinä saat minut hämmästymään! Mistä? Kuinka?» — »Ekšaiskista (siellä on semmoinen kaupunkipahanen, parinkymmenen virstan päässä ja toisessa kihlakunnassa), siellä on kauppias Trepalov, partasuu ja pohatta, asuu vanhan vaimonsa kanssa, ja lasten asemesta heillä on vain kanarialintuja. Molemmat ovat innostuneet kukkasiin, hänellä on kameelioita.» — »Hyväinen aika, se ei pidä paikkaansa, ja entäpä jos ei anna?» — »Lankean polvilleni ja virun hänen jaloissaan siihen asti, kunnes antaa, sitä ennen en lähde pois!» — »Milloin sitten lähdet?» — »Huomenna heti päivän sarastaessa, kello viiden aikaan.» — »No, onnea matkalle!» — Ja tiedättekö, olin niin kovin iloinen hänen puolestaan; palaan Ordyntsevin luo; kello on lopulta jo yli yhden, mutta minun mielessäni, tiedättekö, yhä vain ikäänkuin väikkyy jotakin. Aioin jo käydä nukkumaan, mutta yht'äkkiä nousee perin originelli ajatus mieleen! Hiivin heti keittiöön, herätän kuski Savelin, annan hänelle viisitoista ruplaa, »hommaa hevoset puolen tunnin kuluessa!» Puolen tunnin kuluttua oli tietysti kuomureki portilla; Anfisa Aleksejevnalla, sanottiin minulle, oli hermopäänsärkyä, kuumetta ja hän houraili, — istuudun rekeen ja lähden ajamaan. Kello neljän maissa olen Ekšaiskissa, majatalossa; odotin päivän sarastukseen asti enkä yhtään enempää; kellon käydessä seitsemättä olen Trepalovin luona. »Niin ja niin on asia, onko kameelioita? Hyvä ystävä, isä-kulta, auta, pelasta, lankean jalkoihisi!» Ukko, näen sen, on pitkä mies, harmaahapsi, tuiman näköinen, — peloittava ukko. »Ei-ei, ei mitenkään! En suostu!» Minä paiskauduin hänen jalkojensa juureen! Aivan pitkin pituuttani! — »Mitä te, isä-kulta, mitä te, ystäväni?» — hän ihan pelästyi. »Tässähän on kysymyksessä ihmiselämä!» huudan hänelle. — »Ottakaa sitten, jos niin on, Jumalan nimeen.» Leikkasin silloin itselleni runsaasti punaisia kameelioita! Ihanaa, ihastuttavaa, hänellä on kokonainen pikku kasvihuone. Ukko huokailee. Otan esille sata ruplaa. »Ei, älkää te, hyvä ystävä, loukatko minua tuolla tavoin.» — »Jos kerran niin on, sanon, kunnianarvoisa ystävä, niin olkaa hyvä ja käyttäkää nämä sata ruplaa ylläpidon ja ravinnon parantamiseen täkäläisessä sairaalassa.» — »Kas se, sanoo, hyvä ystävä, on aivan toinen asia, ja hyvä ja jalo ja otollinen; annan ne sinne teidän terveydeksenne.» Tiedättekö, minua miellytti tämä venäläinen vanhus, niin sanoakseni kantavenäläinen, de la vraie souche. Innoissani menestyksestä läksin heti paluumatkalle; tultiin takaisin syrjäteitä, ettei kohdattaisi Petjaa. Heti tultuani lähetän kukkakimpun Anfisa Aleksejevnalle hänen herätessään. Voitte kuvitella hänen ihastuksensa, kiitollisuutensa, kiitollisuuden kyynelet! Platon, joka vielä eilen oli murtunut ja kuollut mies, Platon itkee ääneensä nojaten rintaani vastaan. Voi! Kaikki aviomiehet ovat tuommoisia siitä asti kuin luotiin... laillinen avioliitto! En uskalla lisätä mitään, mutta Petja-raukan asiat luhistuivat tämän episodin jälkeen lopullisesti. Minä luulin ensin, että hän tappaa minut, kun saa tietää, ja valmistauduin jo vastarintaan, mutta tapahtui semmoista, mitä en olisi edes uskonutkaan: hän pyörtyi, houraili illalla, oli aamulla kuumeessa; itkeä volisee kuin lapsi, saa kouristuksia. Kuukauden kuluttua, heti terveeksi tultuaan, hän hankki itselleen luvan siirtyä Kaukaasiaan; siitä tuli täydellinen romaani! Loppujen lopuksi hän sai surmansa Krimissä. Siihen aikaan hänen veljensä Stepan Vorhovskoi oli rykmentin päällikkönä ja kunnostautui. Tunnustan, että vielä monta vuotta sen jälkeen minua vaivasivat omantunnon soimaukset: miksi, minkä tähden minä tein hänelle tuon kolttosen? Jos edes itse olisin silloin ollut rakastunut! Mutta sehän oli pelkkää koiruutta, tein sen vain keikaillakseni, siinä kaikki. Ja jos minä en olisi riistänyt häneltä tuota kukkakimppua, niin kenpä tietää, vaikka mies olisi elossa vieläkin, olisi onnellinen, menestyisi eikä olisi koskaan saanut päähänsäkään lähteä turkkilaisia vastaan.
Afanasi Ivanovitš vaikeni yhtä luotettavan arvokkaasti kuin oli alkanut kertoa. Huomattiin, että Nastasja Filippovnan silmät alkoivat omituisesti säihkyä ja hänen huulensakin vavahtivat, kun Afanasi Ivanovitš lopetti. Kaikki katselivat uteliaina heitä kumpaakin.
— Vedettiin nenästä Ferdyštšenkoa! Kas miten vedettiin nenästä! Ei, kylläpä nyt vedettiin nenästä! — huudahti surkealla äänellä Ferdyštšenko, joka ymmärsi, että nyt voi ja pitikin sanoa lomaan sanansa.
— Mutta kuka käski teitä esittämään sellaista, mitä ette ymmärrä? Ottakaapa oppia viisailta ihmisiltä! — tokaisi hänelle miltei voitonriemuisena Darja Aleksejevna (Totskin ikivanha ja uskollinen ystävätär ja kumppani).
— Te olette oikeassa, Afanasi Ivanovitš, seuraleikki on perin ikävä ja se pitää lopettaa mahdollisimman pian, — lausui Nastasja Filippovna töykeästi. — Minä kerron itse mitä lupasin, ja ruvetaan sitten kaikki pelaamaan korttia.
— Mutta luvattu anekdootti ennen kaikkea! — sanoi kenraali hyväksyen innokkaasti ehdotuksen.
— Ruhtinas, — sanoi yht'äkkiä Nastasja Filippovna terävästi ja kääntyen odottamatta ruhtinaan puoleen, — tässä minun vanhat ystäväni, kenraali ja Afanasi Ivanovitš, tahtovat kaiken aikaa naittaa minut. Sanokaa minulle, mitä te ajattelette: onko minun mentävä naimisiin vai eikö? Niinkuin te sanotte, niin minä teen.
Afanasi Ivanovitš kalpeni, kenraali jähmettyi; kaikkien silmät kiintyivät ruhtinaaseen, ja kaikki kurottivat kaulojaan. Ganja kangistui paikalleen.
— Kenen... kenen kanssa? — kysyi ruhtinas raukealla äänellä.
— Gavrila Ardalionovitš Ivolginin kanssa, — jatkoi Nastasja Filippovna yhtä terävästi, lujasti ja selvästi.
Syntyi muutamia sekunteja kestävä äänettömyys; ruhtinas näytti ponnistelevan eikä voinut puhua, aivan kuin hirveä paino olisi pusertanut hänen rintaansa.
— E-ei... älkää menkö! — kuiskasi hän viimein vetäen vaivoin henkeään.
— Olkoon sitten niin! Gavrila Ardalionovitš! — sanoi Nastasja Filippovna kääntyen mahtavasti ja ikäänkuin voitonriemuisesti tämän puoleen. — Kuulitteko, miten ruhtinas päätti? No, se on minunkin vastaukseni; ja loppukoon tämä asia nyt ainaiseksi!
— Nastasja Filippovna! — lausui Afanasi Ivanovitš väräjävällä äänellä.
— Nastasja Filippovna! — sanoi vakuuttavalla mutta huolestuneella äänellä kenraali.
Kaikki alkoivat liikahdella ja tulla levottomiksi.
— Mitä te, hyvät herrat? — jatkoi Nastasja Filippovna katsellen aivan kuin ihmeissään vieraitaan.— Miksi te tulitte niin levottomiksi! Ja minkä näköisiä te kaikki olettekaan kasvoiltanne!
— Mutta...muistakaa, Nastasja Filippovna, — mutisi Totski änkyttäen, — te olette luvannut... aivan omasta tahdostanne, ja voisitte osittain säästääkin... Minun on vaikea puhua ja... tietysti mieltäni ahdistaa, mutta... Sanalla sanoen, nyt, tämmöisellä hetkellä, ja... ihmisten läsnäollessa, ja kaikki tämä näin... lopettaa vakava asia tämmöisellä seuraleikillä, kunnian ja sydämen asia... josta riippuu...
— En ymmärrä teitä, Afanasi Ivanovitš; todellakin, te olette kokonaan sekaantunut. Ensiksikin, mitä on »ihmisten läsnäollessa»? Emmekö me ole oivallisessa tuttavallisessa seurassa? Ja miksi »seuraleikki»? Minä tosiaankin tahdoin kertoa anekdoottini, no niin, minä kerroin sen; eikö se sitten ollut hyvä? Ja miksi te sanoitte, että se »ei ole vakavaa»? Eikö tämä ole vakavaa? Tehän kuulitte, että minä sanoin ruhtinaalle: »Niinkuin te sanotte, niin teen»: jos hän olisi sanonut jaa, niin minä olisin heti suostunut, mutta hän sanoi ei, ja minä vastasin kieltävästi. Siinä riippui koko minun elämäni hiuskarvasta; mikä on sen vakavampaa?
— Mutta ruhtinas, mitä tekemistä tässä on ruhtinaalla? Ja mitä on ruhtinas loppujen lopuksi? — mutisi kenraali, joka tuskin enää jaksoi hillitä paheksumistaan, kun ruhtinas tuolla tavoin ihan loukkaavasti tehtiin auktoriteetiksi.
— Ruhtinas on minulle sitä, että hän on ensimmäinen koko minun elämäni aikana, jota minä olen uskonut kuten ainakin vilpittömästi uskollista ihmistä. Hän uskoi minuun yhdestä silmäyksestä, ja minä uskon häntä.
— Minun tehtäväkseni jää ainoastaan kiittää Nastasja Filippovnaa harvinaisesta hienotunteisuudesta, jota hän... osoitti minua kohtaan, — lausui viimein kalpea Ganja vapisevalla äänellä ja vääristynein huulin. — Se oli tietysti niinkuin pitikin... Mutta... ruhtinas... Ruhtinas tässä asiassa...
— Tavoittelee seitsemääkymmentäviittätuhatta, vai kuinka? — keskeytti hänet yht'äkkiä Nastasja Filippovna. — Sitäkö te tahdoitte sanoa? Älkää olko umpimielinen, tätä te ehdottomasti tahdoitte sanoa! Afanasi Ivanovitš, minä unohdin lisätä: ottakaa nuo seitsemänkymmentäviisituhatta itsellenne ja tietäkää, että minä päästän teidät vapaaksi ilmaiseksi. Riittää! Pitäähän teidänkin saada huoahtaa! Yhdeksän vuotta ja kolme kuukautta! Huomenna aletaan uudella tavalla, mutta tänään on nimipäiväni ja minä olen oma itseni, ensimmäisen kerran koko elämässä! Kenraali, ottakaa tekin helmenne, lahjoittakaa se puolisollenne, tässä se on; huomispäivänä minä lähden kokonaan pois tästä asunnostakin. Eikä enää tule illanviettoja, hyvät herrat!
Tämän sanottuaan hän yht'äkkiä nousi aivan kuin olisi tahtonut poistua.
— Nastasja Filippovna! Nastasja Filippovna! — kuului joka suunnalta. Kaikki tulivat levottomiksi, kaikki nousivat paikoiltaan; kaikki ympäröivät hänet, kaikki kuuntelivat rauhattomina näitä katkonaisia, kuumeisia, raivoisia sanoja; kaikki tunsivat, että jotakin oli epäjärjestyksessä, ei kukaan saanut selvää, ei kukaan voinut mitään ymmärtää. Tällä hetkellä kuului yht'äkkiä heleä, voimakas ovikellon kilahdus, aivan samanlainen kuin aikaisemmin Ganjan asunnossa.
— Ahaa! A-ah! Siinä onkin loppuselvitys! Vihdoinkin! Kello on puoli kaksitoista! — huusi Nastasja Filippovna. — Pyydän teitä istuutumaan, hyvät herrat, tämä on selvitys!
Tämän sanottuaan hän istuutui itse. Omituinen nauru väreili hänen huulillaan. Hän istui ääneti kuumeisen odotuksen vallassa ja katseli ovelle.
— Rogožin ja satatuhatta, ei ole epäilystä, — mutisi itsekseen Ptitsyn.
XV.
Sisäkkö Katja tuli huoneeseen hyvin pelästyneenä.
— Siellä on Jumala ties mitä, Nastasja Filippovna, kymmenkunta miestä on tunkeutunut sisälle ja kaikki ovat päissään, pyrkivät tänne, sanovat, että se on Rogožin ja että te itse tiedätte.
— Se on totta, Katja, päästä heidät kaikki heti sisälle.
— Ihanko... kaikki, Nastasja Filippovna? Nehän ovat aivan säädyttömiä. Hirveätä!
— Kaikki, kaikki päästä sisälle, Katja, älä pelkää, aivan jok'ikinen, taikka ne tulevat sisälle luvattasikin. Kas, mitä melua ne jo pitävät, aivan niinkuin äsken. Hyvät herrat, kenties te pahastutte, — kääntyi hän vieraitten puoleen, — kun minä otan vastaan sellaisen seurueen teidän läsnäollessanne? Olen hyvin pahoillani ja pyydän anteeksi, mutta se on tarpeellista ja minä toivoisin hyvin, hyvin hartaasti, että te kaikki suostuisitte olemaan tässä loppuselvityksessä minun todistajinani, vaikka, muuten, miten itse haluatte...
Vieraat olivat edelleen ihmeissään, kuiskuttelivat ja katselivat toisiaan, mutta aivan selvää oli jo, että kaikki tämä oli suunniteltu ja järjestetty etukäteen ja ettei Nastasja Filippovnaa, — vaikka hän oli tietysti menettänyt järkensä, — nyt enää voitu saada luopumaan aikeistaan. Uteliaisuus vaivasi kaikkia hirveästi. Ei ollut myöskään kenelläkään juuri syytä pelätä. Naisia oli vain kaksi: Darja Aleksejevna, reipas rouva, joka oli nähnyt monenlaisia näkyjä ja jota oli vaikea saattaa hämilleen, sekä kaunis, mutta vaitelias tuntematon nainen. Mutta tokkohan tuo vaitelias tuntematon nainen saattoi mitään ymmärtääkään: hän oli maahan saapunut saksatar eikä osannut ollenkaan venäjänkieltä; sitäpaitsi hän näytti olevan yhtä tyhmä kuin kauniskin. Hän oli vasta tullut, ja tavaksi oli jo tullut kutsua häntä eräisiin illanviettoihin, upeaan pukuun puettuna, hiukset niin kammattuina kuin näyttelyä varten, sekä panna hänet istumaan seuraan kaunistamaan ihanan kuvan tavoin illanviettoa, — aivan samoin kuin jotkut hankkivat illanviettoihinsa tutuiltaan yhdeksi kerraksi kuvan, maljakon, kuvapatsaan tai uuninkaihtimen. Miehistä taas Ptitsyn esimerkiksi oli Rogožinin ystävä, Ferdyštšenko oli kuin kala vedessä; Ganetška ei yhä vieläkään ollut voinut tulla ennalleen, mutta hän tunsi, joskin sekavasti, niin vastustamattomasti, kuumeista tarvetta seisoa loppuun asti häpeäpaalunsa luona; vanha opettaja, joka huonosti ymmärsi, mistä oli kysymys, oli aivan itkemäisillään ja vapisi pelosta, koska huomasi jotakin tavatonta levottomuutta Nastasja Filippovnan ympärillä ja Nastasja Filippovnassa, jota hän jumaloi kuin tyttärentytärtään; mutta hän olisi mieluummin kuollut kuin jättänyt Nastasja Filippovnan tämmöisellä hetkellä. Afanasi Ivanovitš taasen ei tietenkään voinut saattaa itseään huonoon valoon tämmöisissä seikkailuissa; mutta asia koski liian paljon hänen etujaan, vaikka se olikin saanut näin mielettömän käänteen; ja olipa myös Nastasja Filippovna päästänyt suustaan pari kolme sellaista häntä koskevaa sanaa, ettei mitenkään voinut lähteä pois selittämättä asiaa lopullisesti. Hän päätti istua loppuun asti ja olla aivan vaiti sekä tyytyä vain tekemään havaintoja, jota tietysti hänen arvokkuutensa vaatikin. Ainoastaan kenraali Jepantšin, jota juuri tätä ennen oli loukattu antamalla hänelle niin kursailematta ja naurettavalla tavalla takaisin hänen lahjansa, saattoi tietysti nyt vielä enemmän loukkaantua kaikista näistä tavattomista päättömyyksistä tai esimerkiksi Rogožinin tulosta. Olihan hänen kaltaisensa mies jo muutenkin alentunut liiaksi, kun oli suostunut istumaan Ptitsynin ja Ferdyštšenkon vieressä; mutta sen, minkä voimakas intohimo oli saanut aikaan, saattoi viimein voittaa velvollisuudentunto, tietoisuus velvollisuudestaan, virka-asemastaan ja merkityksestään sekä yleensä itsekunnioitus, niin että Rogožin kumppaneineen joka tapauksessa oli mahdoton hänen ylhäisyytensä läsnäollessa.
— Ah, kenraali, — keskeytti hänet heti Nastasja Filippovna, kun kenraali kääntyi tämän puoleen lausuakseen kantansa, — minä ihan unohdin! Mutta olkaa varma siitä, että minä aavistin teidän suhtautumisenne edeltäpäin. Jos se niin lonkkaa teitä, niin minä en tahdo olla itsepäinen enkä pidätä teitä, vaikka mieleni kovin tekisi nähdä juuri teidät nyt läheisyydessäni. Joka tapauksessa kiitän teitä paljon tuttavuudestanne ja imartelevasta huomiostanne, mutta jos te pelkäätte...
— Hyväinen aika, Nastasja Filippovna, — huudahti kenraali ritarillisen jalomielisyyden puuskan vallassa, — kenelle te puhutte? Nytpä minä jään pelkästä uskollisuudesta teidän läheisyyteenne, ja jos esimerkiksi on jokin vaara... Sitäpaitsi minä, tunnustan sen, olen määrättömästi utelias. Minä aioin vain sitä, että he pilaavat matot ja kenties särkevät jotakin... Eikä heitä minun mielestäni pitäisi ollenkaan päästää sisään, Nastasja Filippovna!
— Itse Rogožin! — kuulutti Ferdyštšenko.
— Mitä te ajattelette, Afanasi Ivanovitš, — ennätti kenraali kiireesti kuiskata tälle, — eiköhän hän ole tullut hulluksi? Nimittäin ei ollenkaan vertauskuvallisesti puhuen, vaan oikealla lääketieteellisellä tavalla, — mitä?
— Minä olen sanonut teille, että hänellä on aina ollut taipumuksia sinne päin, — kuiskasi Afanasi Ivanovitš viekkaasti vastaan.
— Ja sen lisäksi kuumetta...
Rogožinin seurue oli kokoonpanoltaan melkein sama kuin se oli ollut aamulla; lisää oli tullut vain muuan irstaileva ukko, joka aikoinaan oli ollut jonkin rivon, syytöksiä esittävän lehden toimittaja ja josta kerrottiin juttua, että hän oli pantannut ja juonut kultaiset tekohampaansa, sekä muudan entinen aliluutnantti, sekä ammatiltaan että kutsumukseltaan ehdottomasti aamuisen nyrkkejään käyttelevän herran kilpailija ja kiistaveli, kaikille Rogožinin tovereille täysin tuntematon mies, joka oli korjattu mukaan kadulta, Nevskikadun auringonpaisteiselta puolelta, missä hän oli pysähdytellyt ohikulkijoita ja Marlinskin tyylillä pyydellyt avustusta sillä viekkaalla tekosyyllä, että hän itse »oli aikoinaan antanut viidentoista ruplan eriä anojille». Molemmat kilpailijat asettuivat heti vihamieliselle kannalle toistensa suhteen. Aikaisempi nyrkkiherra katsoi suorastaan tulleensa loukatuksi, kun seurueeseen otettiin »pyytelijä», ja koska hän luonnostaan oli vaitelias, niin hän vain silloin tällöin mörähteli kuin karhu ja katseli syvästi halveksien maailmanmieheksi ja poliittiseksi mieheksi osoittautuneen »pyytelijän» liehakoimisia ja kujeiluja, jotka tarkoittivat häntä. Päältäpäin katsoen näytti aliluutnantti lupaavan, »kun asiaksi tulee», selviytyä enemmän oveluudella ja sukkelaliikkeisyydellä kuin voimalla, ja kooltaankin hän oli pienempi kuin nyrkkiherra. Kohteliaasti, ilmiriitaan antautumatta, mutta hirveästi kerskuen hän oli jo muutaman kerran vihjannut, mitä etuja oli englantilaisella nyrkkeilytavalla, sanalla sanoen, oli osoittautunut täydelleen länsimaiseksi. Nyrkkiherra vain hymyili halveksivasti ja loukkaavasti, kun kuuli sanan »nyrkkeily», ja omasta puolestaan hän, katsomatta maksavan vaivaa ryhtyä kilpailijan kanssa avoimeen väittelyyn, näytti väliin ääneti, aivan kuin sattumalta, tai paremmin sanoen työnsi toisinaan näkösälle erään täysin kansallisen kappaleen, — julman ison nyrkin, suonikkaan, kuhmuisen, jonkinmoista punertavaa untuvaa kasvavan, ja kaikille oli silloin selvää, että jos tämä peräti kansallinen kapine osuu suoraan maaliinsa, niin ei todellakaan jää jäljelle muuta kuin märkä jälki.
Aivan »pää täynnä» ei heistä taaskaan ollut kukaan, kuten aikaisemminkin oli ollut asianlaita, ja sen olivat saaneet aikaan itse Rogožinin ponnistukset, hänellä kun kaiken päivää oli mielessä vierailulle menonsa Nastasja Filippovnan luo. Hän itse oli jo ennättänyt melkein kokonaan selvitä humalastaan, mutta sen sijaan hän oli miltei pökertynyt kaikista vaikutelmista, joita hän oli saanut tänä säädyttömänä ja aivan mahdottomana päivänä, jommoista hänellä ei ollut koko elämänsä aikana ollut. Yksi asia vain oli hänellä alituisesti mielessä, muistissa ja sydämessä, joka hetki, joka silmänräpäys. Tämän yhden tähden hän oli viettänyt koko ajan kello viidestä iltapäivää aivan kello yhteentoista saakka alituisen huolen ja levottomuuden vallassa, puuhaillen Kinderien ja Biskupien kanssa, jotka olivat vähällä menettää järkensä touhutessaan kuin hurjat hänen tarpeensa tyydyttämiseksi. Kuitenkin satatuhatta käypää rahaa, joista Nastasja Filippovna oli antanut vihjauksen sivumennen, ivallisesti ja aivan epäselvästi, oli ennätetty saada kokoon, sellaista korkoa vastaan, että siitä itse Biskup häveliäästi ei puhunut Kinderin kanssa ääneen, vaan ainoastaan kuiskaten.
Niinkuin aikaisemminkin asteli Rogožin kaikkien etunenässä, muut tulivat hänen jäljessään, tosin täysin tietoisina arvostaan, mutta kuitenkin hieman arkaillen. Etupäässä he, Jumala ties miksi, arastelivat Nastasja Filippovnaa. Luulivatpa muutamat heistä sitäkin, että heidät kaikki heti paikalla »pannaan menemään portaita alas». Näin ajattelevien joukkoon kuului muun muassa keikari ja sydänten valloittaja Zaljožev. Mutta muut ja varsinkin nyrkkiherra suhtautuivat, joskaan eivät ääneen, niin sydämessään, Nastasja Filippovnaan syvästi halveksien ja vihamielisestikin ja olivat tulossa hänen luokseen aivan kuin piiritykseen. Kuitenkin kahden ensimmäisen huoneen suurenmoinen sisustus, esineet, jommoisista he eivät olleet kuulleet ja jommoisia he eivät olleet nähneet, harvinaiset huonekalut, kuvataulut, iso Venuksen kuvapatsas, — kaikki tämä teki heihin lähtemättömän vaikutuksen synnyttäen kunnioitusta ja melkeinpä pelkoakin. Tämä ei tietenkään estänyt heitä kaikkia vähitellen ja julkean uteliaina pelostaan huolimatta tunkeutumasta Rogožinin jäljestä vierashuoneeseen: mutta kun nyrkkiherra, »pyytelijä» ja muutamat muut näkivät vierasten joukossa kenraali Jepantšinin, niin he menettivät ensi hetkellä siinä määrin rohkeutensa, että alkoivat vähitellen peräytyä takaisin toiseen huoneeseen. Vain Lebedev oli rohkeimpia ja varmimpia ja asteli miltei Rogožinin rinnalla hyvin ymmärtäen, mitä oikeastaan merkitsee miljoona neljäsataatuhatta puhdasta rahaa ja satatuhatta nyt parast'aikaa käsissä. On muuten huomautettava, että he kaikki, myöskin asiantuntija Lebedev, hieman epävarmasti tunsivat oman mahtinsa rajat ja laajuuden ja sen, oliko todellakin nyt kaikki sallittua vai eikö. Lebedev oli joinakin hetkinä valmis vannomaan, että kaikki oli sallittua, mutta toisina hetkinä taas hän tunsi levottomana tarvetta muistutella mieleensä kaiken varalta erinäisiä lakikirjan kohtia, varsinkin semmoisia, jotka olivat omiaan rohkaisemaan ja rauhoittamaan.
Rogožiniin itseensä Nastasja Filippovnan vierashuone teki päinvastaisen vaikutuksen kuin kaikkiin hänen seuralaisiinsa. Heti kun oviverho kohosi ja hän näki Nastasja Filippovnan, niin kaikki muu lakkasi hänelle olemasta aivan niinkuin äsken aamulla, vieläpä suuremmassa määrässä kuin aikaisemmin. Hän kalpeni ja pysähtyi silmänräpäykseksi; saattoi arvata, että hänen sydämensä löi hirveän voimakkaasti. Arasti ja ymmällä ollen hän katsoi muutaman sekunnin Nastasja Filippovnaa katsettaan pois kääntämättä. Yht'äkkiä hän ihan kuin menetti koko arvostelukykynsä ja astui melkein huojuen pöydän luo; matkalla hän töksähti Ptitsynin tuoliin ja polki isoilla likaisilla saappaillaan vaiteliaan saksalaisen kaunottaren upean sinisen puvun pitsireunukselle; ei pyytänyt anteeksi eikä huomannut. Tultuaan pöydän luo hän pani sille omituisen esineen, jota hän oli vierashuoneeseen astuessaan pitänyt edessään molemmin käsin. Se oli paksu paperitukku, noin kolmen veršokin korkuinen ja neljän veršokin pituinen, lujasti ja tiiviisti Pörssi-Sanomiin kääritty ja tiukasti köytetty kaikilta puolin ja kahteen, kertaan ristiin nuoralla, sen tapaisella, jommoisella sidotaan päällykset sokeritoppiin. Sen jälkeen hän jäi seisomaan puhumatta sanaakaan ja kädet alas riippuvina, aivan kuin olisi odottanut tuomiotaan. Hän oli aivan samassa puvussa kuin aamulla, paitsi että hänellä oli kaulassa aivan uusi silkkihuivi, heleänviheriä ja siinä punaista, sekä kaulahuivissa hyvin iso jalokivineula, joka oli laitettu kovakuoriaisen muotoon, ja vankkatekoinen jalokivisormus oikean käden likaisessa sormessa. Lebedev pysähtyi noin kolmen askelen päähän pöydästä; muut kerääntyivät, kuten sanottu, vähitellen vierashuoneeseen. Katja ja Paša, Nastasja Filippovnan palvelijattaret, juoksivat myös katselemaan kohotettujen oviverhojen takaa hyvin hämmästyneinä ja peloissaan.
— Mitä tuo on? — kysyi Nastasja Filippovna katsahtaen pitkään ja uteliaasti Rogožiniin ja osoittaen sormellaan »esinettä».
— Satatuhatta! — vastasi tämä miltei kuiskaten.
— Pitipä sentään sanansa, kas vain! Istuutukaa, olkaa hyvä, tähän näin, tälle tuolille; minä sanon teille sitten jotakin. Keitä teidän mukananne on? Koko äskeinen seurueko? No, tulkoot sisälle ja käykööt istumaan; tuolla sohvalla on tilaa, tuossa on vielä sohva. Tuolla on kaksi nojatuolia... eivätkö he tahdo, vai kuinka?
Muutamat olivat todellakin aivan hämillään, peräytyivät ja istuutuivat toiseen huoneeseen odottamaan, mutta toiset jäivät ja kävivät istumaan, kuten oli käsketty, mutta kauaksi pöydästä, enemmän nurkkiin, ja jotkut tahtoivat yhä vieläkin vetäytyä hiukan pois päin, toiset loitotessaan yhä enemmän ja ikäänkuin luonnottomasti rohkaistuen. Rogožin istahti myös tuolille, joka hänelle oli osoitettu, mutta ei istunut kauan; hän nousi pian seisomaan eikä enää istuutunut. Vähitellen hän alkoi erottaa vieraat ja tarkastella heitä. Nähdessään Ganjan hän hymyili myrkyllisestä ja kuiskasi itsekseen: »Kas!» Kenraaliin ja Afanasi Ivanovitšiin hän katsahti hämilleen joutumatta ja ilman erikoista mielenkiintoakin. Mutta kun hän huomasi Nastasja Filippovnan vieressä ruhtinaan, niin hän ei voinut pitkään aikaan irroittaa tästä katsettaan, oli tavattomasti ihmeissään eikä näyttänyt kykenevän käsittämään tätä kohtausta. Saattoi epäillä, että hän joinakin hetkinä suorastaan oli kuumehoureissa. Tämän päivän kaikkien järkytysten lisäksi hän oli viettänyt koko edellisen yön junassa eikä ollut nukkunut lähes kahteen vuorokauteen.
— Tässä, hyvät herrat, on satatuhatta, — sanoi Nastasja Filippovna kääntyen kaikkien puoleen omituisen uhmaavalla, kuumeisella ja kärsimättömällä tavalla, — tässä likaisessa käärössä. Äsken hän huusi kuin hullu, että hän tuo minulle illalla satatuhatta, ja minä olen koko ajan odottanut häntä. Hän teki kauppaa, minusta: alkoi kahdeksastatoistatuhannesta, hyppäsi sitten yhtäkkiä neljäänkymmeneen, ja sitten tulivat nämä sata. Pitipä kuin pitikin sanansa! Hyi, miten kalpea hän on!... Se kaikki tapahtui äsken Ganetškan luona: minä saavuin hänen äitinsä luokse vierailulle, tulevaan perheeseeni, ja siellä hänen sisarensa huudahti minulle vasten silmiä: »Eikö todellakaan tätä häpeämätöntä naista ajeta täältä ulos!» ja Ganetškaa, veljeänsä, hän sylki vasten kasvoja. Siinä tytössä on sisua!
— Nastasja Filippovna! — lausui kenraali moittivasti. Hän alkoi jossakin määrin ymmärtää asiaa, omalla tavallaan.
— Mitä nyt, kenraali? Eikö tämä ole sopivaa, vai mitä? Riittää jo keikaroiminen! Että minä istuin ranskalaisessa teatterissa, aitiossa, aivan kuin luoksepääsemätön, ensi parvelle sijoitettu hyve, ja pakenin kuin hurja kaikkia, jotka ajoivat minua takaa viisi vuotta, ja olin kuin ylpeä viattomuus, — sehän oli kaikki vain typeryyttä minun puoleltani! Tuossa, aivan teidän nähtenne, tuli mies ja pani satatuhatta pöytään, viiden vuoden viattomuuden jälkeen, ja luultavasti heillä siellä seisovat kolmivaljakot minua odottamassa. Sadantuhannen arvoiseksi hän minut hinnoitteli! Ganetška, minä huomaan, että sinä yhä edelleen olet vihainen minulle. Tahdoitko sinä todellakin viedä minut perheeseesi? Minut, joka olen Rogožinin maata! Mitäs ruhtinas äsken sanoi?
— En minä sitä sanonut, että te olette Rogožinin maata, ette te ole Rogožinin maata! — lausui ruhtinas värisevällä äänellä.
— Nastasja Filippovna, älkää toki, ystäväkulta, älkää toki, kyyhkyläiseni, — ei Darja Aleksejevna malttanut olla yht'äkkiä sanomatta, — jos he ovat tosiaankin tehneet olosi niin raskaaksi, niin mitä huolit katsoakaan heihin. Ja tahdotko tosiaankin lähteä tuommoisen mukaan, vaikkapa sadastatuhannestakin! Satatuhatta siinä on, se on totta, katsos vain! Ota sinä satatuhatta ja anna hänelle potkut, niin pitää hänelle tehdä; heh, sinun sijassasi minä heidät kaikki... mitäs jos tosiaankin!
Darja Aleksejevna ihan vihastui. Hän oli hyväsydäminen ja varsin herkkä nainen.
— Älä suutu, Darja Aleksejevna, — hymähti hänelle Nastasja Filippovna, — enhän minä sanonut sitä hänelle vihoissani. Olenko minä häntä moittinut? Minä suorastaan en voi käsittää, miten minuun meni tuo typeryys, että minä tahdoin tulla kunniallisen perheen jäseneksi. Minä näin hänen äitinsä ja suutelin tämän kättä. Mutta kun minä äsken kujeilin sinun luonasi, Ganetška, niin minä tahallani tahdoin itse viimeisen kerran katsoa, mihin asti sinä voit mennä. Saitpa minut todellakin ihmeisiini. Paljon minä odotin, mutta en sentään tätä! Saatoitko sinä tosiaankin ottaa minut, vaikka tiesit, että tuo tuossa lahjoittaa minulle semmoisen helmen miltei sinun häittesi aattopäivänä, ja minä otan sen vastaan? Entä Rogožin sitten? Hänhän teki minusta kauppaa sinun kodissasi, sinun äitisi ja sisaresi läsnäollessa, ja kuitenkin sinä saavuit kaiken tämän jälkeen kosimaan, olitpa vähällä tuoda sisaresi! Olikohan Rogožin todellakin oikeassa sanoessaan sinusta, että sinä olet valmis kolmesta ruplasta ryömimään kaupungin toiseen päähän?
— Kyllä hän ryömii, — lausui yht'äkkiä Rogožin hiljaa, mutta täysin vakuutetun näköisenä.
— Ja jos sinua edes olisi uhannut nälkäkuolema, mutta sinunhan sanotaan saavan hyvää palkkaa! Ja kaiken lisäksi, paitsi häpeää, veisit vihaamasi vaimon kotiisi! (Sillä sinähän vihaat minua, minä tiedän sen!) Ei, nyt minä uskon, että tuommoinen on valmis rahojen tähden tekemään murhan! Nythän heidät kaikki on villinnyt sellainen himo, kaikilla on sellainen vimma tavoitella rahoja, että he ovat aivan kuin typertyneet. On vielä lapsi, mutta pyrkii jo koronkiskuriksi! Muuten hän käärii partaveitsen ympärille silkkirihmaa, solmii sen, ja salaa takaapäin teurastaa ystävänsä niinkuin lampaan, kuten äskettäin olen lukenut. No, kylläpä olet häpyä vailla! Minä olen häpeämätön nainen, mutta sinä olet sitäkin pahempi. Tuosta kukkakimppujen ostajasta minä en edes puhu...
— Tekö, tekö se olette, Nastasja Filippovna! — huudahti kenraali lyöden käsiään yhteen vilpittömän murheen vallassa. — Te, niin hieno, jolla oli niin hienostuneet ajatukset, — ja nyt! Mimmoista kieltä! Millaista puhetapaa!
— Minä olen nyt päissäni, kenraali, — alkoi Nastasja Filippovna yht'äkkiä nauraa, — minä tahdon pitää hauskaa! Tänään on minun päiväni, minun kalenteripäiväni, minun karkauspäiväni, minä olen sitä kauan odottanut. Darja Aleksejevna, näetkö sinä tuon kukkakimppujen ostelijan tuossa, tuon Monsieur aux camélias'n, tuossa hän istuu ja nauraa meille...
— Minä en naura, Nastasja Filippovna, minä vain kuuntelen mitä tarkkaavaisimmin, — vastasi tähän Totski arvokkaasti.
— No niin, miksi minä olen kiduttanut häntä kokonaista viisi vuotta enkä ole päästänyt häntä irti itsestäni? Maksoiko se vaivan! Hän on yksinkertaisesti sellainen kuin hänen täytyy olla... Pitääpä hän vielä minua syyllisenä kohtaansa: hänhän on kasvattanut, on ylläpitänyt kuin kreivitärtä, ja rahaa sitten, miten paljon rahaa onkaan mennyt, kunniallisen aviomiehen hän etsi minulle jo siellä, ja täällä Ganetškan; ja mitäs luulet: minä en ole elänyt hänen kanssaan yhdyselämää näinä viitenä vuotena, mutta rahaa olen häneltä ottanut ja olen luullut olevani oikeassa! Olenhan aivan saattanut itseni pois järjiltäni! Sinä sanot, että ota satatuhatta ja anna potkut, jos inhoittaa. Totta on, että inhoittaa... Minä olisin aikoja sitten voinut mennä naimisiin ja paremman miehen kanssa kuin Ganetška, mutta sekin on kovin inhoittavaa. Ja miksi minä olen hukannut viisi vuotta elämästäni tässä vihassa! Mutta uskotko vai etkö, nelisen vuotta takaperin minä väliin ajattelin, eikö minun todellakin olisi mentävä naimisiin Afanasi Ivanovitšini kanssa! Minä ajattelin sitä silloin ilkeyksissäni; vähänkö silloin minulla oli minkä mitäkin mielessäni; olisinpa todella pakottanut hänet siihen! Itse hän sitä pyysi, uskotko vai etkö? Tosin hän valehteli, mutta hän on kovin intohimoinen, ei jaksa kestää. Mutta sitten minä, Jumalan kiitos, rupesin ajattelemaan: onko hän semmoisen vihan arvoinen! Ja siinä määrin hän yht'äkkiä silloin alkoi minua inhoittaa, että en olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin, vaikka hän itse olisi pyytänyt. Ja kokonaista viisi vuotta minä tuolla tavoin yrmeilin! Ei, mieluummin lähden kadulle, jossa minun paikkani onkin! Joko pidän rymyt Rogožinin kanssa tai menen jo huomispäivänä pesijättäreksi! Sillä eihän minulla ole ylläni mitään omaa; kun lähden, niin heitän hänelle kaiken, jätän viimeisen rievunkin, mutta ottaako minut kukaan, kun minulla ei ole mitään, kysypä tuolta Ganjalta ottaako? Eihän minua ota edes Ferdyštšenkokaan...
— Ferdyštšenko kenties ei ota, Nastasja Filippovna, minä olen avomielinen mies, — keskeytti Ferdyštšenko, — mutta sen sijaan ruhtinas ottaa! Siinä te istutte ja itkeskelette, mutta luokaapa silmäys ruhtinaaseen, minä olen jo kauan tarkannut häntä...
Nastasja Filippovna kääntyi uteliaana ruhtinaaseen päin.
— Onko se totta? — kysyi hän.
— On totta, — kuiskasi ruhtinas.
— Otatte semmoisena kuin olen, ilman mitään!
— Otan, Nastasja Filippovna...
— Kas siinä on taas uusi anekdootti! — mutisi kenraali. — Saattoi odottaa.
Ruhtinas katseli surullisin, ankarin ja läpitunkevin katsein kasvoihin Nastasja Filippovnaa, joka yhä edelleen katseli häntä.
— Tuo vielä löytyi! — sanoi Nastasja Filippovna yht'äkkiä kääntyen taas Darja Aleksejevnan puoleen. — Ja ihan hyvästä sydämestä, minä tunnen hänet. Löysin hyväntekijän! Muuten kenties täydellä syyllä sanotaan hänestä, että... tuota noin. Millä sinä sitten elät, jos kerran olet niin rakastunut, että otat Rogožinin oman itsellesi, ruhtinaan puolisoksi?...
— Minä otan teidät kunniallisena, Nastasja Filippovna, enkä Rogožinin omana, — sanoi ruhtinas.
— Minäkö olen kunniallinen?
— Te.
— No, tuo on sieltä... romaaneista! Nuo, ruhtinas ystäväiseni, ovat vanhoja houreita, mutta nyt on maailma viisastunut, ja tuo kaikki on hölynpölyä! Ja kuinka sinä voit mennä naimisiin, sinähän itsekin tarvitset lastenhoitajan jälkeesi!
Ruhtinas nousi seisomaan ja lausui väräjävällä, aralla äänellä, mutta samalla syvästi asiastaan vakuutetun ihmisen näköisenä:
— Minä en tiedä mitään, Nastasja Filippovna, minä en ole mitään nähnyt, te olette oikeassa, mutta minä... olen sitä mieltä, että te teette minulle kunnian enkä minä teille. Minä en ole mitään, mutta te olette kärsinyt ja päässyt tämmöisestä helvetistä puhtaana, ja se on paljon. Miksi te siis häpeätte ja tahdotte lähteä Rogožinin matkaan? Se on kuumehouretta... Te olette antanut herra Totskille seitsemänkymmentätuhatta takaisin ja sanotte, että kaiken, mitä täällä on, kaiken te jätätte, sitä ei täällä tee kukaan. Minä... Nastasja Filippovna... rakastan teitä. Minä kuolen puolestanne, Nastasja Filippovna. Minä en salli kenenkään sanoa teistä sanaakaan, Nastasja Filippovna... Jos meistä tulee köyhiä, niin minä teen työtä, Nastasja Filippovna.
Viimeisten sanojen aikana kuului Ferdyštšenkon ja Lebedevin naurunhihitystä, ja kenraalikin äännähti omituisesti itsekseen hyvin tyytymättömänä. Ptitsyn ja Totski eivät voineet olla hymähtämättä, mutta hillitsivät itsensä. Muut suorastaan jäivät suu auki ihmetyksestä.
— ... Mutta kenties meistä ei tule köyhiä, vaan hyvin rikkaita, Nastasja Filippovna, —jatkoi ruhtinas entiseen tapaan aralla äänellä.
Minä muuten en tiedä sitä varmasti, ja valitettavasti en tähän saakka vielä ole koko päivänä voinut saada mitään tietää, mutta minä olen saanut Sveitsissä Moskovasta tulleen kirjeen eräältä herra Salazkinilta, ja hän ilmoittaa minulle, että minä muka voin saada hyvin suuren perinnön. Tässä se kirje on...
Ruhtinas otti todellakin taskustaan kirjeen.
— Eiköhän hän vain houraile? — mutisi kenraali. — Tämä on todellinen hullujenhuone!
Seurasi hetken kestävä äänettömyys.
— Te kai sanoitte, ruhtinas, että kirjeen teille on lähettänyt Salazkin? — kysyi Ptitsyn. — Se on omassa toimintapiirissään hyvin tunnettu mies; se on hyvin tunnettu asiamies, ja jos hän todellakin ilmoittaa teille, niin voitte täydelleen uskoa. Onneksi minä tunnen käsialan, koska äskettäin olin asioissa... Jos antaisitte minun vilkaista, niin kenties voisin teille jotakin sanoakin.
Ruhtinas ojensi ääneti ja vapisevin käsin hänelle kirjeen.
— Mitä ihmettä, mitä ihmettä? — kiiruhti kenraali sanomaan katsoen kaikkia kuin vähämielinen. — Ihanko todella perintö?
Kaikki suuntasivat katseensa Ptitsyniin, joka luki kirjettä. Yleinen uteliaisuus oli saanut uuden ja tavattoman sysäyksen. Ferdyštšenko ei voinut istua paikallaan; Rogožin katseli ällistyneenä ja loi hirveän levottomana katseensa milloin ruhtinaaseen, milloin Ptitsyniin. Darja Aleksejevna istui odotuksen jännityksessä kuin neuloilla. Ei edes Lebedev malttanut, tuli pois nurkastaan ja kurottautuen eteenpäin alkoi kaula pitkänä kurkistella kirjettä Ptitsynin olan yli sellaisen miehen näköisenä, joka pelkää saavansa semmoisesta heti päin naamaa.
XVI.
— Asia on oikea, — ilmoitti viimein Ptitsyn taittaen kirjeen kokoon ja antaen sen ruhtinaalle.— Te saatte ilman mitään puuhia tätinne riidattoman testamentin perusteella tavattoman suuren pääoman.
— Se on mahdotonta! — huudahti kenraali laukaisten sanat kuin pyssystä.
Kaikki jäivät taas suu selälleen.
Ptitsyn selitti, kääntyen etupäässä Ivan Fjodorovitšin puoleen, että viisi kuukautta sitten oli kuollut ruhtinaan täti, jota ruhtinas ei ollut koskaan henkilökohtaisesti tuntenut, ruhtinaan äidin oma ja vanhin sisar, köyhänä ja vararikon tehneenä kuolleen moskovalaisen kolmannen luokan kauppiaan Papušinin tytär. Mutta tämän Papušinin vanhempi oma veli, joka myös oli äskettäin kuollut, oli tunnettu rikas kauppias. Vuosi sitten olivat kuolleet miltei saman kuukauden aikana tämän molemmat ainoat pojat. Tämä järkytti häntä niin, että ukko pian sen jälkeen itse sairastui ja kuoli. Hän oli leskimies eikä ollut kerrassaan mitään perillisiä, paitsi ruhtinaan täti, Papušinin veljentytär, hyvin köyhä nainen, joka asui vieraassa talossa. Perinnön saadessaan tämä täti oli jo kuolemaisillaan vesitautiin, mutta alkoi heti etsiskellä ruhtinasta, antaen tämän tehtävän Salazkinille, ja ennätti tehdä testamentin. Nähtävästi ei ruhtinas eikä lääkäri, jonka luona hän asui Sveitsissä, tahtonut odottaa virallisia ilmoituksia eikä tehdä tiedusteluja, vaan ruhtinas oli päättänyt Salazkinin kirje taskussaan lähteä itse matkaan...
— Yhden asian vain voin teille sanoa, — lopetti Ptitsyn kääntyen ruhtinaan puoleen, — nimittäin, että tämän kaiken täytyy olla kiistämätöntä ja oikein, ja kaiken sen, mitä Salazkin kirjoittaa teille asianne riidattomuudesta ja laillisuudesta, voitte pitää aivan saman arvoisena kuin teillä olisi puhdasta rahaa taskussa. Onnittelen teitä, ruhtinas! Kenties saatte puolitoista miljoonaa, ehkäpä enemmänkin. Papušin oli hyvin rikas kauppias.
— Kas vain viimeistä Myškinien ruhtinassuvun jäsentä! — kiljaisi Ferdyštšenko.
— Hurraa! — kähisi Lebedev juopuneella äänellä.
— Ja minä kun annoin äsken miesparalle lainaksi viisikolmatta ruplaa, hahhahhaa! Tämä on vain unikuva eikä mitään muuta! — lausui kenraali melkein pökertyneenä ällistyksestä. — No, onnittelen, onnittelen! — Ja nousten paikaltaan kenraali meni ruhtinaan luo syleilemään häntä. Hänen jälkeensä alkoivat toisetkin nousta ja tuppautuivat niin ikään ruhtinaan luo. Oviverhon taakse paenneetkin alkoivat ilmestyä vierashuoneeseen. Alkoi sekava puhelu, kuului huudahduksia ja jopa vaadittiin samppanjaakin; kaikki töykkivät toisiaan ja touhusivat. Hetkiseksi miltei unohdettiin Nastasja Filippovna ja se, että hän joka tapauksessa oli emäntä omassa illanvietossaan. Mutta vähitellen kaikille miltei samalla kertaa selvisi, että ruhtinas nyt juuri oli kosinut Nastasja Filippovnaa. Asia oli siis kääntynyt kolmin verroin mielettömämmäksi ja tavattomammaksi kuin aikaisemmin. Syvästi hämmästyneenä Totski kohautteli olkapäitään; hän olikin melkein yksin jäänyt istumaan, koko muu joukko tunkeili epäjärjestyksessä pöydän ympärillä. Kaikki vakuuttivat myöhemmin, että siitä hetkestä alkaen Nastasja Filippovna oli menettänyt järkensä. Hän istui edelleen ja katseli jonkin aikaa kaikkia omituisin, ikäänkuin ihmettelevin katsein, niinkuin ei tajuaisi, vaan ponnistelisi ymmärtääkseen. Sitten hän yht'äkkiä kääntyi ruhtinaaseen päin ja katseli tätä tiukasti, rypistäen ankarasti kulmakarvojaan; mutta tätä kesti vain hetkisen; kenties hänestä yht'äkkiä oli alkanut näyttää siltä, että tämä kaikki oli pilaa, ivaa; mutta ruhtinaan ulkomuoto sai hänet heti luopumaan siitä luulosta. Hän vaipui ajatuksiinsa, hymyili sitten taas aivan kuin ei olisi itsekään selvästi tajunnut mille...
— Siis todellakin ruhtinatar! — kuiskasi hän itsekseen aivan kuin ivaten, ja katsahdettuaan vahingossa Darja Aleksejevnaan hän alkoi nauraa. — Loppuratkaisu on yllättävä... minä... en odottanut sellaista... Mutta miksi te, hyvät herrat, seisotte, tehkää hyvin ja istuutukaa, onnitelkaa minua ja ruhtinasta! Joku luullakseni pyysi samppanjaa; Ferdyštšenko, käykää käskemässä. Katja, Paša, — sanoi hän yht'äkkiä nähtyään ovessa palvelustyttönsä, — tulkaa tänne, minä menen naimisiin, kuulitteko? Ruhtinaan kanssa, hänellä on puolitoista miljoonaa, hän on ruhtinas Myškin ja ottaa minut!
— Ja Jumalan nimeen, ystäväiseni, onkin aika! Ei ole syytä päästää tilaisuutta käsistään! — huudahti Darja Aleksejevna, jota tapahtuma oli syvästi järkyttänyt.
— Istuuduhan viereeni, ruhtinas, — jatkoi Nastasja Filippovna, — kas noin, tuossa jo tuodaan viiniäkin, onnitelkaa, hyvät herrat!
— Hurraa! — huudahtivat monet äänet. Useat tunkeutuivat ottamaan viiniä, niitten joukossa olivat melkein kaikki Rogožinin seuralaiset. Mutta vaikka he huusivatkin ja olivat valmiita huutamaan, niin monet heistä, huolimatta asianhaarain ja ympäristön koko omituisuudesta, tunsivat, että näyttämöllepano oli muuttumassa. Toiset olivat hämillään ja odottivat epäuskoisina. Mutta monet kuiskailivat toisilleen, että tämä asiahan oli varsin tavallinen ja että naivathan ruhtinaat jos millaisia, ottavatpa mustalaisnaisiakin kuljeksivasta mustalaisjoukosta. Itse Rogožin seisoi ja katsoi kasvot vääristyneinä liikkumattomaan, ällistystä ilmaisevaan hymyyn.
— Ruhtinas, ystävä rakas, tulehan järkiisi! — kuiskasi kenraali kauhistuneena lähestyen sivulta ja nykien ruhtinasta hihasta.
Nastasja Filippovna huomasi sen ja alkoi nauraa hohottaa.
— Ei, kenraali! Minä olen nyt ruhtinatar minäkin, kuulittehan, — ruhtinas ei anna loukata minua! Afanasi Ivanovitš, onnitelkaahan minua; nyt minä istuudun kaikkialla teidän vaimonne rinnalle; mitä arvelette, onko edullista, että on tämmöinen aviomies? Puolitoista miljoonaa ja vielä ruhtinas sekä lisäksi, niin sanotaan, ja loppujen lopuksi idiootti, mikä voisi olla sen parempaa? Nytpä vasta oikea elämä alkaakin! Sinä myöhästyit, Rogožin! Korjaa pois tukkusi, minä menen ruhtinaan kanssa naimisiin ja olen itse sinua rikkaampi!
Mutta Rogožin pääsi perille, mistä oli kysymys. Sanoin kuvaamaton kärsimys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän löi käsiään yhteen, ja voihkaus kohosi hänen rinnastaan.
— Luovu hänestä! — huudahti hän ruhtinaalle.
Ympärilläolijat alkoivat nauraa.
— Sinua vartenko pitäisi luopua? — puuttui puheeseen voitonriemuisena Darja Aleksejevna. — Kas, on paiskannut rahat pöytään, moukka! Ruhtinas ottaa vaimokseen, mutta sinä tulit säädyttömyyksiä tekemään!
— Minäkin otan! Otan heti paikalla, tällä hetkellä! Annan kaikki...
— Siinä on kapakasta tullut humalainen, pois sinut pitäisi ajaa! — toisti Darja Aleksejevna paheksuen.
Nauru yltyi entistä kovemmaksi.
— Kuuletko, ruhtinas, — sanoi Nastasja Filippovna kääntyen ruhtinaan puoleen, — kas miten moukka käy kauppaa sinun morsiamestasi.
— Hän on humalassa, — sanoi ruhtinas. — Hän rakastaa teitä suuresti.
— Mutta eikö sinua sitten myöhemmin hävetä, että sinun morsiamesi oli vähällä lähteä Rogožinin matkaan?
— Te olitte kuumeessa; olette nytkin kuumeessa, aivan kuin houreissa.
— Etkö sinä sitten häpeä, kun jälkeenpäin sinulle sanotaan, että sinun vaimosi on elänyt Totskin luona hänen rakastajattarenaan?
— En, en häpeä... Te ette ollut omasta tahdostanne Totskin luona.
— Etkä koskaan siitä soimaa?
— En soimaa.
— No, katso vain, älä mene takuuseen koko elämän ajasta!
— Nastasja Filippovna, — sanoi ruhtinas hiljaa ja ikäänkuin säälien, — minä sanoin teille äsken, että pidän teidän suostumustanne kunniana ja että te teette minulle kunnian enkä minä teille. Te hymähditte näille sanoille, ja ympärillä kuulin niin ikään naurettavan. Kenties minä sanoin sen kovin naurettavalla tavalla ja olin itse naurettava, mutta minusta tuntui kaiken aikaa, että minä... ymmärrän, mitä kunnia on, ja minä olen vakuutettu siitä, että sanoin totuuden. Te tahdoitte nyt juuri syöstä itsenne turmioon, auttamattomasti, sillä te ette olisi sitten milloinkaan antanut itsellenne sitä anteeksi, ettekä te ole mihinkään syypää. On mahdotonta, että teidän elämänne olisi jo kokonaan hukassa. Mitäpä siitä, että Rogožin tuli luoksenne ja Gavrila Ardalionovitš tahtoi pettää teidät? Miksi te lakkaamatta muistelette sitä? Siihen, minkä te olette tehnyt, eivät monet kykene, minä toistan sen teille, ja että te aioitte lähteä Rogožinin matkaan sen te päätitte sairauden kohtauksen johdosta. Sen kohtauksen vallassa te olette vielä nytkin, ja teidän olisi parasta mennä vuoteeseen. Te olisitte jo huomispäivänä mennyt pesijättäreksi ettekä olisi jäänyt Rogožinin pariin. Te olette ylpeä, Nastasja Filippovna, mutta kenties te jo olette niin onneton, että todellakin pidätte itseänne syyllisenä. Teitä täytyy paljon hoidella, Nastasja Filippovna. Minä hoidan teitä. Näin äsken teidän valokuvanne, ja oli kuin olisin siinä tuntenut tutut kasvot. Minusta tuntui heti siltä, kuin te jo olisitte kutsunut minua... Minä... minä kunnioitan teitä koko elämäni ajan, Nastasja Filippovna, — lopetti ruhtinas yht'äkkiä aivan kuin muistaen, missä oli, punastuen ja käsittäen, millaisten ihmisten kuullen hän puhui tätä.
Ptitsyn siveellisyydessään ihan painoi päänsä alas ja katsoi maahan. Totski ajatteli itsekseen: »Hän on idiootti, mutta tietää, että imartelu vie parhaiten perille; luonto neuvoo!» Ruhtinas huomasi myös nurkasta Ganjan säihkyvän katseen, jolla tämä näytti tahtovan polttaa hänet poroksi.
— Kas siinä on hyväsydäminen mies! — lausui Darja Aleksejevna liikutettuna.
— Sivistynyt mies, mutta tuhon oma! — kuiskasi kenraali puoliääneen.
Totski otti hattunsa ja valmistautui nousemaan livahtaakseen salaa pois. Hän ja kenraali katsahtivat toisiinsa lähteäkseen pois yhdessä.
— Kiitos, ruhtinas, minulle ei tähän saakka vielä kukaan ole puhunut tuolla tavoin, — lausui Nastasja Filippovna. — Minusta on aina käyty kauppaa, eikä kukaan oikea mies ole vielä minua kosinut ottaakseen vaimokseen. Kuulitteko, Afanasi Ivanovitš? Miltä teistä näyttänee kaikki mitä ruhtinas puhui? Sehän on miltei sopimatonta... Rogožin! Maltahan, älä lähde vielä. Mutta ethän sinä lähdekään, minä näen sen. Kenties minä vielä lähden kanssasi. Minne sinä aioit viedä?
— Jekateringofiin, — ilmoitti nurkasta Lebedev, kun taas Rogožin vain vavahti ja katseli silmät selällään aivan kuin ei uskoisi omia korviaan. Hän oli aivan pökertynyt, ihan kuin olisi saanut hirveän iskun päähänsä.
— Mitä sinä, mitä sinä nyt, ystävä kulta! Todellakin taudinkohtaukset sinua runtelevat; oletko sinä menettänyt järkesi? — riensi Darja Aleksejevna sanomaan pelästyneenä.
— Luulitko sinä sitten ihan tosissasi? — sanoi Nastasja Filippovna ja hypähti nauraa hohottaen sohvasta. — Voisinko syöstä turmioon tuon lapsukaisen? Sehän sopii Afanasi Ivanovitšille: hän rakastaa lapsukaisia! Lähtekäämme, Rogožin! Laita rahatukkusi valmiiksi! Ei se vaikuta asiaan, että sinä tahdot mennä naimisiin, anna kuitenkin rahat. Ehkäpä minä en vielä rupeakaan vaimoksesi. Sinä ajattelit, että kun tahdot mennä naimisiin, niin rahatukku jää sinulle! Ei sinnepäinkään! Minä olen itsekin häpeämätön! Minä olen ollut Totskin jalkavaimona... Ruhtinas! Sinun pitää nyt ottaa Aglaja Jepantšin eikä Nastasja Filippovnaa, muuten — Ferdyštšenko rupeaa osoittelemaan sormellaan! Sinä et pelkää, mutta minua peloittaisi, että olen syössyt sinut turmioon ja että myöhemmin soimaat minua! Sinä julistat, että minä teen sinulle kunnian, mutta sen asian tietää Totski. Mutta Aglaja Jepantšinia sinä, Ganetška, et ole oikein ymmärtänyt, tiesitkö sen? Jos et olisi tinkinyt hänen kanssaan, niin hän ehdottomasti olisi tullut vaimoksesi! Semmoisia te olette kaikki: teidän on oltava tekemisissä joko epäsiveellisten tai kunniallisten naisten kanssa — muuta vaalia ei ole! Muuten menevät asiat ehdottomasti sekaisin... Kas, miten kenraali katsoo, suu selällään...
— Tämä on Sodoma, Sodoma! — toisteli kenraali nytkäytellen olkapäitään. Hänkin oli noussut sohvasta; kaikki seisoivat taas. Nastasja Filippovna oli kuin raivokohtauksen vallassa.
— Ihanko totta! — vaikerteli ruhtinas väännellen käsiään.
— Luulitko sinä sitten ettei? Minäpä ehkä olen itsekin ylpeä, ei se haittaa, että olen häpeämätön! Sinä nimitit minua äsken täydelliseksi; kaunista täydellisyyttä, kun vain kerskailleeseen, että on polkenut jalkojensa alle miljoonan ja ruhtinasarvon, menee pois näkösältä! Miten minusta olisi sinulle vaimoksi tämän jälkeen? Afanasi Ivanovitš, minähän todellakin viskasin miljoonan ikkunasta ulos! Kuinka te sitten luulitte, että minä pitäisin onnena mennä teidän seitsemästäkymmenestäviidestätuhannestanne Ganetškan kanssa naimisiin? Ota sinä seitsemänkymmentäviisituhatta itsellesi, Afanasi Ivanovitš (et edes mennyt sataan asti, Rogožin oli komeampi!), mutta Ganetškan minä lohdutan itse, mieleeni tuli ajatus. Ja nyt minä tahdon remuta, minähän olen katunainen! Kymmenen vuotta olen istunut vankilassa, nyt on minun onnenpäiväni! Mitäs sinä Rogožin? Laittaudu valmiiksi, lähdetään!
— Lähdetään! — karjaisi Rogožin miltei hurjana ilosta. — Hoi te... siinä ympärillä... viiniä! Uh!...
— Hommaa viiniä, minä juon. Entä tuleeko soittoa?
— Tulee, tulee! Älä tule liki! — kiljaisi Rogožin raivostuneena, kun näki Darja Aleksejevnan lähestyvän Nastasja Filippovnaa. — Hän on minun! Kokonaan minun! Kuningatar! Loppu!
Hän läähätti ilosta: hän kulki Nastasja Filippovnan ympärillä ja huusi kaikille: »Älä tule liki!» Koko seurue oli jo pakkautunut vierashuoneeseen. Toiset joivat, toiset huusivat ja hohottivat kaikki olivat mitä innostuneimmassa ja välittömimmässä mielentilassa. Ferdyštšenko alkoi tehdä yrityksiä lyöttäytyäkseen heihin. Kenraali ja Totski liikahtivat taas poistaakseen mitä pikimmin. Ganjakin oli hattu kädessä, mutta hän seisoi äänettömänä eikä vieläkään näyttänyt voivan irtautua silmiensä edessä kehittyvästä kuvasta.
— Älä tule liki! — huusi Rogožin.
— Mitä sinä siinä kiljut! — hohotti hänelle Nastasja Filippovna. — Minä olen vielä emäntä talossani; jos tahdon, niin työnnän sinut vielä ulos. Minä en vielä ole ottanut sinulta rahoja, tuossa ne ovat; anna ne tänne, koko tukku! Tässä tukussa siis on satatuhatta. Hyi, miten inhoittavaa! Mitäs sinä, Darja Aleksejevna? Pitikö minun todellakin syöstä hänet turmioon? (Hän osoitti ruhtinasta.) Eihän hänestä ole naimisiin, hän tarvitsee vielä itse lapsenhoitajan; tuosta kenraalista tuleekin hänen hoitajansa, kas kuinka kenraali häntä liehittelee! Katso, ruhtinas, sinun morsiamesi otti rahoja, sillä hän on kevytjalkainen, ja sinä tahdoit ottaa hänet! Miksi sinä oikeastaan itket? Tuntuuko katkeralta, vai mitä? Naura sinä, se on minun mielipiteeni, — jatkoi Nastasja Filippovna, jonka itsensä poskilla kimalteli kaksi suurta kyyneltä. — Usko ajan voimaan, — kaikki menee ohi! Parempi on nyt ajatella järkevästi kuin myöhemmin... Miksi te kaikki itkette, — nyt Katjakin itkee! Mitä sinä, rakas Katja? Minä jätän sinulle ja Pašalle paljon, olen sen jo järjestänyt, mutta nyt jääkää hyvästi! Minä panin sinut, kunniallisen tytön, hoitelemaan itseäni, epäsiveellistä... Näin on parempi, ruhtinas, on todella parempi, myöhemmin olisit alkanut minua halveksia, eikä meillä olisi ollut onnea! Älä vanno, minä en usko! Ja kuinka tyhmää se olisikaan!... Ei, sanokaamme mieluummin jäähyväiset hyvällä, minähän olen itsekin haaveilija, ei siitä olisi mitään tullut! Enkö minä itse ole haaveillut sinusta? Sinä olet oikeassa, kauan sitten olen haaveillut, jo ollessani maalla hänen kylässään, viisi vuotta elelin ypö yksin; sattui että ajattelin ajattelemistani, haaveilin haaveilemistani, — ja aina kuvittelin sellaista kuin sinä, hyväsydämistä, rehellistä, hyvää ja noin tyhmää, joka yht'äkkiä tulee ja sanoo: »Te ette ole syypää, Nastasja Filippovna, ja minä jumaloin teitä!» Saattoi siinä määrin vaipua haaveiluun, että oli menettää järkensä... Mutta silloin saapuu tuo tuossa: pari kuukautta vuodessa hän vieraili, häpäisee, loukkaa, kiihoittaa, turmelee, menee tiehensä, — niin minä tuhannen kertaa olen aikonut heittäytyä lampeen, mutta olin kehno, ei riittänyt rohkeutta, no, nyt sen sijaan... Rogožin, oletko valmis?
— Valmista on! Älä tule liki!
— Valmista on! — kajahtivat muutamat äänet.
— Kolmivaljakot odottavat kulkusineen!
Nastasja Filippovna sieppasi käteensä rahatukun.
— Ganjka, mieleeni on noussut ajatus: minä tahdon palkita sinua, sillä miksi sinun pitäisi menettää kaikki? Rogožin, ryömiikö hän toiseen päähän kaupunkia kolmesta ruplasta?
— Ryömii!
— No, kuulehan siis, Ganja, minä tahdon viimeisen kerran katsahtaa sieluusi; sinä olet itse kiusannut minua kolme kuukautta; nyt on minun vuoroni. Näetkö tämän tukun, siinä on sata tuhatta! Nyt minä paiskaan sen heti paikalla kamiiniin, tuleen, nyt kaikkien nähden, kaikki ovat todistajina! Heti kun tuli tarttuu koko tukkuun, — niin työntäydy kamiiniin, mutta ilman hansikkaita, paljain käsin ja hihat ylös käärittyinä, ja vedä tukku pois tulesta! Jos saat vedetyksi, niin se on sinun, saat kaikki sata tuhatta itsellesi! Hiukan vain poltat sormiasi, — mutta kysymyksessähän on satatuhatta, ajattele sitä! Paljonko aikaa sen sieppaamiseen menee! Mutta minä ihailen sinun sieluasi, kun sinä menet tuleen minun rahojani ottamaan. Kaikki ovat todistajina, että saat tukun itsellesi! Jos et tunkeudu ottamaan, niin se palaa; en päästä siihen ketään. Pois! Kaikki pois! Ne ovat minun rahojani! Minä olen ottanut ne Rogožinin kanssa vietettävästä yöstä. Ovatko rahat minun, Rogožin?
— Ovat, minun riemuni! Ovat, kuningatar!
— No, pois siis kaikki, minä teen mitä tahdon! Älkää häiritkö! Ferdyštšenko, kohentakaa tulta!
— Nastasja Filippovna, käteni eivät kohoa! — vastasi Ferdyštšenko tyrmistyneenä.
— E-heh! — huudahti Nastasja Filippovna, sieppasi hiilipihdit, kohenteli kahta kytevää halkoa, ja kun tuli leimahti, hän viskasi siihen rahatukun.
Huuto kajahti ylt'ympäri; monet ihan tekivät ristinmerkin.
— Hän on tullut hulluksi, hän on tullut hulluksi! — huudettiin ympärillä.
— Eiköhän... eiköhän... meidän olisi sidottava hänet kiinni? — kuiskasi kenraali Ptitsynille. — Tai eikö olisi lähetettävä... Hänhän on tullut hulluksi, onhan? Onhan tullut?
— E-ei, kenties tämä ei ole aivan hulluutta, — kuiskasi Ptitsyn, joka oli kalpea kuin liina ja vapisi eikä kyennyt irroittamaan katsettaan kytevästä tukusta.
— Hulluhan hän on? Onhan? — puheli kenraali itsepintaisesti Totskille.
— Olenhan teille sanonut, että hän on värittävä nainen, — mutisi Afanasi Ivanovitš, joka myös oli jonkin verran kalvennut.
— Mutta sentään, onhan se satatuhatta!...
— Herra Jumala, Herra Jumala! — kuului ylt'ympäri. Kaikki tunkeutuivat kamiinin luo, kaikki tuppautuivat katsomaan, kaikki huudahtelivat... Jotkut olivat hypänneet tuoleillekin nähdäkseen päitten yli. Darja Aleksejevna oli rientänyt toiseen huoneeseen ja kuiskutteli peloissaan jotakin Katjan ja Pašan kanssa. Saksalainen kaunotar oli karannut pois.
— Hyvä ystävä! Kuningatar! Kaikkivaltias! — parkui Lebedev ryömien polvillaan Nastasja Filippovnan edessä ja ojennellen käsiään kamiinia kohti. — Satatuhatta! Minä näin itse, minun nähteni laitettiin kääröön! Ystävä hyvä! Armollinen! Käske minua kamiiniin: menen sinne kokonaan, panen koko harmaan pääni tuleen!... Sairas jalaton vaimo, kolmetoista lasta, — orpoja kaikki, isän saatoin hautaansa viime viikolla, istuu nälissään, Nastasja Filippovna!! — Ja parahtaen hän lähti ryömimään kamiinia kohti.
— Pois! — huusi Nastasja Filippovna työntäen hänet edemmäksi.—Menkää kaikki sivulle! Ganja, mitä sinä seisot? Älä häpeä! Työnny! Siinä on sinun onnesi!
Mutta Ganja oli saanut kärsiä jo liian paljon tänä päivänä eikä ollut valmistunut tähän viimeiseen odottamattomaan koetukseen. Joukko hajaantui hänen edessään kahdelle puolen ja hän jäi katsomaan Nastasja Filippovnaa silmästä silmään kolmen askelen päästä. Nastasja Filippovna seisoi aivan kamiinin luona ja odotti kääntämättä hänestä pois tulista, kiinteätä katsettaan. Ganja seisoi hännystakissa, hattu ja hansikkaat kädessä hänen edessään ääneti ja mitään vastaamatta, kädet ristissä ja katsoen tuleen. Älytön hymy väreili hänen kasvoillaan, jotka olivat kalmankalpeat. Totta oli, ettei hän voinut kääntää katsettaan pois kytevästä rahatukusta; mutta jotakin uutta näytti nousseen hänen sieluunsa; oli kuin hän olisi vannonut kestävänsä kidutuksen; hän ei liikahtanut paikaltaan; muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kaikille selvää, ettei hän mene ottamaan tukkua, ei tahdo mennä.
— Hei, ne palavat, saattavat sinut häpeään, — huusi hänelle Nastasja Filippovna, — sinähän hirtät itsesi myöhemmin, en laske leikkiä!
Tuli, joka alussa oli leimahtanut kahden hiiltyneen kekäleen väliin, näytti ensin sammuvan, kun sen päälle ja sitä painamaan putosi tukku. Mutta pieni, sininen liekki tarttui vielä alhaalta päin alemman kekäleen erääseen kulmaan. Viimein ohut, pitkä tulen kieleke nuolaisi tukkuakin, tuli tarttui siihen ja kulki nopeasti paperin pintaa pitkin nurkkiin, ja yht'äkkiä koko tukku leimahti kamiinissa tuleen ja kirkas liekki hulmahti ylös. Kaikki voihkasivat.
— Hyvä ystävä! — parkui yhä Lebedev syöksyen taas eteenpäin, mutta Rogožin veti hänet pois ja tyrkkäsi uudelleen edemmäksi.
Itse Rogožin muuttui pelkäksi liikkumattomaksi katseeksi. Hän ei voinut kääntää pois silmiään Nastasja Filippovnasta, hän huumaantui, hän oli seitsemännessä taivaassa.
— Siinä on kuningatar! — toisteli hän vähän väliä kääntyen ympärilleen kenen puoleen sattui. — Kas, tuo on meikäläisten tapaista! — huuteli hän ollen poissa suunniltaan. — Kuka teistä, veijarit, tekee tuollaisen tempun, — mitä?
Ruhtinas seurasi asiain kulkua murheellisena ja ääneti.
— Minä tartun hampain vain yhteen ainoaan tuhanteen! — ehdotti Ferdyštšenko.
— Hampailla minäkin osaisin sen tehdä! — sanoi hampaitaan kiristellen nyrkkiherra kaikkien toisten takana aivan epätoivon vallassa. — P-ppi-ru vieköön! Palaa, kaikki palaa! — huudahti hän nähdessään liekin.
— Palaa, palaa! — huusivat kaikki yhteen ääneen ja melkein kaikki pyrkivät samalla kamiinia kohti.
— Ganja, älä kursaile, sanon viimeisen kerran!
— Työnny! — karjaisi Ferdyštšenko syöksyen Ganjan kimppuun aivan raivostuneena ja nykien häntä hihasta. — Työnny sinne, kerskuri! Palaa! Voi k-kkkirottu!
Ganja sysäsi voimakkaasti luotaan Ferdyštšenkon, kääntyi ja lähti ovea kohti; mutta hän ei ollut kulkenut kahta askeltakaan, kun hän alkoi huojua ja jysähti lattiaan.
— Pyörtyi! — alettiin huutaa ympärillä.
— Äiti kulta, palavat! — kirkui Lebedev.
— Turhanpäiväisesti palavat! — karjuttiin joka puolelta.
— Katja, Paša, vettä hänelle, väkiviinaa! — huudahti Nastasja Filippovna, sieppasi uunipihdit ja tempasi kamiinista pois tukun. Päällyspaperi oli melkein kokonaan palanut ja kyti, mutta saattoi heti nähdä, että sisällys oli säilynyt vahingoittumattomana. Tukku oli kääritty kolmin kerroin sanomalehtipaperiin ja rahat olivat eheinä. Kaikki huoahtivat vapaammin.
— Jokin tuhatlappunen vain on pahentunut, mutta muut kaikki ovat eheitä, — lausui Lebedev liikutettuna.
— Kaikki on hänen! Koko tukku on hänen! Kuuletteko, hyvät herrat! — julisti Nastasja Filippovna asettaen tukun Ganjan viereen. — Eipäs mennyt, jaksoi kestää! Siis itserakkautta on vielä enemmän kuin rahanhimoa. Ei mitään, kyllä hän tointuu! Muuten hän ehkä olisi tappanut... johan hän onkin virkoamassa. Kenraali, Ivan Petrovitš, Darja Aleksejevna, Katja, Paša, Rogožin, kuulitteko? Tukku on hänen, Ganjan. Minä annan sen hänelle ihan omaksi, palkkioksi... no, oli miten oli! Sanokaa hänelle. Olkoon tässä hänen vieressään... Rogožin, mars! Hyvästi, ruhtinas, ensimmäisen kerran näin ihmisen! Hyvästi, Afanasi Ivanovitš, merci!
Koko Rogožinin joukko lähti meluten, kolisten ja huudellen kulkemaan huoneissa ulko-ovea kohti Rogožinin ja Nastasja Filippovnan jäljessä. Salissa tytöt antoivat Nastasja Filippovnalle turkin ylle; keittäjätär Marfa juoksi esille keittiöstä. Nastasja Filippovna suuteli heitä kaikkia.
— Hylkäättekö, te, äiti-kulta, meidät todellakin? Minne te menette? Ja vielä syntymäpäivänä, tämmöisenä päivänä! — kyselivät itkevät tytöt suudellen hänen käsiään.
— Menen kadulle, Katja, sinähän kuulit, siellä on minun paikkani, taikka pesijättäreksi! Riittää jo Afanasi Ivanovitšin parissa olo! Sanokaa hänelle terveisiä minulta älkääkä muistelko minua pahalla...
Ruhtinas syöksähti suinpäin ulkoportaille, joiden edustalla kaikki olivat asettumassa neljään kolmivaljakkoon, kulkusten kilahdellessa. Kenraali ennätti saavuttaa hänet jo portaissa.
— Hyväinen aika, ruhtinas, tule järkiisi! — sanoi hän tarttuen ruhtinaan käteen. — Anna olla! Näethän, millainen hän on! Puhun kuin olisin isäsi...
Ruhtinas katsoi häneen, ei sanonut sanaakaan, vaan riuhtaisi itsensä irti ja juoksi alas.
Ulkoportaitten luona, josta kolmivaljakot juuri olivat lähteneet kiitämään pois, kenraali näki, että ruhtinas otti ensimmäisen ajurin ja huusi, että se ajaisi Jekateringofiin, kolmivaljakkojen jälkeen. Sitten portaitten eteen ajoi kenraalin harmaa juoksija ja lähti kiidättämään kenraalia kotiin, uusia toiveita ja laskelmia miehen mielessä ja mukana äskeinen helmi, jota kenraali ei sentään ollut unohtanut ottaa mukaansa. Kesken laskelmien vilahti pari kertaa hänen mieleensä myös Nastasja Filippovnan puoleensavetävä kuva; kenraali huokasi:
— Vahinko! On todellakin sääli! Turmion oma nainen! Hullu nainen!... No niin, mutta ruhtinas tarvitsee nyt muuta kuin Nastasja Filippovnan...
Tämäntapaisia hieman moralisoivia sanoja lähtiäisiksi lausuivat myös kaksi muuta Nastasja Filippovnan vieraana ollutta keskustelutoveria, jotka olivat päättäneet kulkea jonkin matkaa jalkaisin.
— Tiedättekö, Afanasi Ivanovitš, japanilaisilla kuuluu olevan tämäntapaista, — sanoi Ivan Petrovitš Ptitsyn. — Se, jota on loukattu, menee kuulemma loukkaajan luo ja sanoo hänelle: »Sinä olet loukannut minua, siksi olen tullut ratkomaan sinun nähden auki vatsani», ja näin sanoen hän todellakin halkaisee loukkaajan silmien edessä mahansa ja tuntee luultavasti tavattoman suurta tyydytystä, niinkuin olisi todellakin saanut kostetuksi. Omituisia luonteita on maailmassa, Afanasi Ivanovitš!
— Te siis arvelette, että tässäkin oli samantapaista, — vastasi Afanasi Ivanovitš hymyillen,— hm! Sanoitte joka tapauksessa älykkäästi... ja esititte oivallisen vertauksen. Mutta te näitte sentään itsekin, rakas Ivan Petrovitš, että minä tein kaiken voitavani; enhän voi tehdä mahdottomia, myöntänette sen itse? Mutta myöntäkää sentään sekin, että tässä naisessa oli erittäin suuria eteviä ominaisuuksia... loistavia piirteitä. Ihan teki mieleni äsken huutaa hänelle, jos vain olisin katsonut voivani sen tehdä keskellä tuota Sodomaa, että juuri hän itse onkin paras puolustus minulle kaikkia syytöksiään vastaan. Kukapa ei olisi joskus hurmaantunut tuohon naiseen siinä määrin, että on menettänyt järkensä ja... kaikki? Katsokaa, tuo moukka, Rogožin, haali hänelle kokoon satatuhatta! Olkoonpa, että kaikki, mitä siellä nyt tapahtui, oli hetkellistä, romanttista, säädytöntä, mutta sen sijaan se oli värikästä, se oli omalaatuista, — myöntänette sen itse. Herra Jumala, mitä olisikaan voinut siitä tulla, kun oli sellainen luonne ja niin kaunis! Mutta huolimatta kaikista ponnistuksista ja sivistyksestäkin — on kaikki mennyt hukkaan! Hiomaton timantti, — olen sanonut sen useita kertoja...
Ja Afanasi Ivanovitš huokasi syvään.