Suomentaja: Trast, V. K.
Romaanin toinen osa seuraa hyväntahtoisen ruhtinas Myškinin vaiheita tämän matkustaessa Moskovaan hoitamaan perintöasioitaan. Samaan aikaan Pietarissa Jepantšinin perhe ja muut seurapiirit seuraavat ruhtinaan kohtaloa ristiriitaisten huhujen ja monimutkaisten ihmissuhdekiemuroiden keskellä.
F. M. Dostojevskin 'Idiootti II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2951. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
IDIOOTTI II
Romaani
Kirj.
F. M. DOSTOJEVSKI
Suomentanut
V. K. Trast
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1929.
TOINEN OSA.
I.
Kaksi päivää tuon omituisen tapahtuman jälkeen Nastasja Filippovnan luona olleessa illanvietossa, jolla lopetimme kertomuksemme ensimmäisen osan, kiiruhti ruhtinas Myškin matkustamaan Moskovaan odottamattoman perintönsä saantia koskevissa asioissa. Kerrottiin silloin, että saattoi olla muitakin syitä siihen, että hän matkusti niin kiireesti; mutta tästä samoinkuin ruhtinaan vaiheista Moskovassa ja yleensä hänen ollessaan poissa Pietarista me voimme antaa jokseenkin vähän tietoja. Ruhtinas oli poissa tasan kuusi kuukautta, ja nekin, joilla oli erinäisiä syitä tuntea mielenkiintoa hänen kohtaloonsa, saattoivat saada varsin vähän tietoja hänestä tuona aikana. Joittenkuitten korviin tuli tosin, vaikkakin hyvin harvoin, joitakin huhuja, mutta ne olivat enimmäkseen kummallisia ja melkein aina ristiriitaisia. Enimmän oli mielenkiintoa ruhtinasta kohtaan tietysti Jepantšinien perheessä, jolle hän lähtiessään ei ollut ennättänyt edes sanoa jäähyväisiä. Kenraali muuten oli tavannut hänet silloin, vieläpä pari kolme kertaa; he olivat puhelleet vakavasti jostakin asiasta. Mutta vaikka itse Jepantšin olikin hänet tavannut, niin perheelleen hän ei ollut tästä kertonut. Eikä yleensäkään alkuaikoina, t.s. lähes kuukauteen ruhtinaan lähdöstä, ollut Jepantšinien talossa ollut tapana puhua hänestä. Ainoastaan kenraalitar, Lizaveta Prokofjevna, lausui aivan alussa, »että hän oli katkerasti pettynyt ruhtinaan suhteen». Sitten pari kolme päivää myöhemmin hän oli lisännyt, ruhtinasta enää mainitsematta, vain ylimalkaisesti, »että pääpiirteenä hänen elämässään oli ollut ainainen erehtyminen ihmisten suhteen». Ja vihdoin, noin kymmenen päivän kuluttua, hän oli suuttuneena jostakin tyttäriinsä lausunut mietelmän muodossa: »Kylliksi on tehty virheitä! Enempää niitä ei tule.» Tämän yhteydessä ei voi olla huomauttamatta, että heidän kodissaan oli jo jokseenkin kauan vallinnut eräänlainen epämiellyttävä mieliala. Siinä oli jotakin raskasta, pingoitettua, loppuun puhumatta jäänyttä, riitaisaa; kaikki olivat kulmat rypyssä. Kenraali oli työssä päivät ja yöt, puuhaili asiain hoidossa; harvoin oli hänet nähty enemmän työssä kiinni ja toimeliaampana, — varsinkin virkatehtävissä. Kotiväki tuskin ennätti nähdä häntä vilaukselta. Jepantšinin neidit taasen eivät tietenkään lausuneet mitään julki. Kenties he yksinäänkin keskuudessaan puhuivat liian vähän. He olivat ylpeitä, kopeita neitoja ja häpeilivät joskus toisiaankin; muuten he ymmärsivät toisensa ei vain ensimmäisestä sanasta, vaan ensimmäisestä katseestakin, niin että monesti ei ollut syytäkään puhua.
Vain yhden seikan olisi sivullinen tarkastelija voinut päättää, jos olisi sattunut olemaan sellaisia tarkastelijoita: että kaikista edellämainituista, vaikkakin harvoista seikoista päättäen ruhtinas sentään oli ennättänyt jättää Jepantšinien taloon erikoisen vaikutelman, vaikka olikin ollut siellä vain yhden kerran ja silloinkin pikimmältään. Kenties tuo vaikutelma oli yksinkertaisesti uteliaisuutta, joka sai selityksensä eräistä ruhtinaan epätavallisista seikkailuista. Oli miten oli, vaikutelma oli kuitenkin jäänyt.
Kaupungille vähitellen levinneet huhut olivat ennättäneet peittyä tietymättömyyden pimeyteen. Tosin kerrottiin eräästä ruhtinas-hölmöstä (ei kukaan voinut varmasti sanoa hänen nimeään), joka oli yht'äkkiä saanut äärettömän suuren perinnön ja mennyt naimisiin erään maahan tulleen ranskattaren, tunnetun cancan-tanssijattaren kanssa, joka oli esiintynyt Châteaux des Fleurs'issä Pariisissa. Mutta toiset sanoivat, että perinnön oli saanut joku kenraali, mutta että maahan tulleen ranskattaren ja tunnetun cancan-tanssijattaren oli nainut venäläinen kauppias ja äärettömän rikas mies, ja häissään tämä oli, vain kerskaillakseen, juovuspäissään polttanut kynttilän liekissä seitsemänsadantuhannen arvosta viimeisen palkintolainan seteleitä. Mutta kaikki nämä huhut lakkasivat sangen pian, johon paljon vaikuttivat olosuhteet. Niinpä esimerkiksi koko Rogožinin seurue, jonka jäsenistä monet olisivat voineet kertoa yhtä ja toista, oli lähtenyt kokonaisuudessaan, hän itse etunenässä, Moskovaan miltei täsmälleen viikko niiden hurjien juominkien jälkeen, jotka oli pidetty Jekateringofin huvittelupaikassa ja joissa myös Nastasja Filippovnaa oli ollut mukana. Jokunen niistä ylen harvoista, joiden mieltä asia kiinnitti, oli joittenkin huhujen kautta saanut tietää, että Nastasja Filippovna oli kohta Jekateringofin riemujen jälkeisenä päivänä karannut, kadonnut, ja että muka viimein oli saatu selville, että hän oli mennyt Moskovaan; niin että myös Rogožinin lähdön Moskovaan alettiin katsoa olevan jossakin yhteydessä tämän huhun kanssa.
Alkoi liikkua myös huhuja nimenomaan Gavrila Ardalionovitš Ivolginista, joka myös oli varsin tunnettu omassa piirissään. Mutta hänellekin sattui eräs seikka, joka nopeasti vaimensi ja viimein kokonaan teki lopun kaikista häneen kohdistuvista epäedullisista kertomuksista: hän sairastui ankarasti eikä voinut ollenkaan esiintyä missään seurapiireissä eikä edes hoitaa virkaansakaan. Sairastettuaan kuukauden verran hän tervehtyi, mutta virkansa osakeyhtiössä hän jostakin syystä kokonaan jätti, ja hänen sijaansa tuli toinen. Kenraali Jepantšinin taloon hän ei myöskään ilmestynyt kertaakaan, niin että myös kenraalin luona alkoi käydä toinen virkamies. Gavrila Ardalionovitšin vihamiehet olisivat saattaneet otaksua, että hän on niin nolo kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut, että häpeää näyttäytyä kadullakin; mutta hän oli todellakin jollakin tavoin sairas; hän tuli synkkämieliseksikin, oli mietteissään, oli ärtyisä. Varvava Ardalionovna meni jo samana talvena naimisiin Ptitsynin kanssa; kaikki, jotka tunsivat heidät, olivat suoraan sitä mieltä, että tämä avioliitto johtui siitä, ettei Ganja tahtonut palata töihinsä ja että hän oli lakannut ylläpitämästä perhettä, alkoipa itsekin tarvita apua ja melkeinpä hoitelemistakin.
Huomautamme sivumennen, ettei Gavrila Ardalionovitšistakaan koskaan mitään mainittu Jepantšinien talossa, — aivan kuin sellaista miestä ei olisi olemassakaan koko maailmassa, saatikka heidän talossaan. Mutta kuitenkin siellä kaikki saivat hänestä tietää (ja varsin piankin) erään sangen huomattavan asian, nimittäin: samana hänelle kohtalokkaana yönä, Nastasja Filippovnan luona sattuneen epämiellyttävän tapahtuman jälkeen, ei Ganja kotiin tultuaan käynyt makaamaan, vaan oli alkanut kuumeisen kärsimättömyyden vallassa odottaa ruhtinaan palaamista. Ruhtinas, joka oli mennyt Jekateringofiin, palasi sieltä kello viiden jälkeen aamulla. Silloin Ganja meni hänen huoneeseensa ja asetti hänen eteensä pöydälle kärventyneen rahatukun, jonka Nastasja Filippovna oli hänelle lahjoittanut hänen maatessaan pyörtyneenä. Hän pyysi hartaasti ruhtinasta toimittamaan ensi tilassa tämän lahjan takaisin Nastasja Filippovnalle. Kun Ganja oli mennyt ruhtinaan huoneeseen, niin hän oli ollut vihamielisen ja melkein epätoivoisen mielialan vallassa; mutta hän ja ruhtinas olivat kuulemma lausuneet toisilleen eräitä sanoja, minkä jälkeen Ganja oli istunut ruhtinaan luona kaksi tuntia ja koko ajan hyvin katkerasti ääneensä itkenyt. Molemmat olivat eronneet ystävinä.
Tämä tieto, joka oli tullut kaikkien Jepantšinin perheen jäsenten korviin, oli, kuten myöhemmin saatiin varmasti selville, aivan oikea. On tietysti omituista, että tämänlaatuiset tiedot saattoivat niin nopeasti levitä ja tulla perille; esimerkiksi kaikki se, mitä oli tapahtunut Nastasja Filippovnan luona, saatiin tietää Jepantšinien talossa miltei jo seuraavana päivänä, jopa jokseenkin tarkoin ja yksityiskohtaisesti. Gavrila Ardalionovitšia koskevien tietojen johdosta olisi voinut otaksua, että ne oli Jepantšineille tuonut Varvara Ardalionovna, joka jollakin tavoin yht'äkkiä oli ilmestynyt Jepantšinin neitojen läheisyyteen, vieläpä sangen pian tullut hyvin läheisiin suhteisiin näihin, mikä tavattomasti ihmetytti Lizaveta Prokofjevnaa. Mutta vaikka Varvara Ardalionovna jostakin syystä olikin pitänyt tarpeellisena antautua noin läheisiin väleihin Jepantšinien kanssa, niin hän ei varmaankaan olisi ruvennut puhumaan näiden kanssa veljestään. Hän oli myöskin varsin ylpeä nainen, vaikkakin omalla tavallaan, siitä huolimatta, että oli ruvennut ystävyyssuhteisiin siellä, mistä hänen veljensä oli miltei ajettu ulos. Vaikka hän tätä ennen olikin, ollut Jepantšinien neitien tuttu, niin he olivat harvoin tavanneet toisiaan. Vierashuoneessa häntä muuten ei nytkään juuri koskaan nähty, vaan hän poikkesi taloon aivan kuin salakähmää takaoven kautta. Lizaveta Prokofjevna ei ollut häntä koskaan kutsunut, ei aikaisemmin eikä nytkään, vaikka suuresti kunnioittikin Nina Aleksandrovnaa, Varvara Ardalionovnan äitiä. Hän ihmetteli, oli vihainen, piti tuttavuutta Varjan kanssa tyttäriensä oikkuna ja vallanhimon ilmauksena, nämä kun »eivät tiedä, mitä keksisivät tehdäkseen vastoin hänen tahtoaan», mutta Varvara Ardalionovna kävi kuitenkin edelleenkin heillä sekä ennen naimisiinmenoaan että sen jälkeen.
Mutta kului noin kuukausi ruhtinaan lähdöstä Moskovaan, ja kenraalitar Jepantšin sai vanhalta ruhtinatar Bjelokonskajalta, joka oli matkustanut kaksi viikkoa aikaisemmin Moskovaan vanhimman, naimisissa olevan tyttärensä luo, kirjeen ja tämä kirje teki häneen ilmeisen vaikutuksen. Vaikka hän ei mitään ilmoittanutkaan sen sisällyksestä tyttärilleen eikä Ivan Fjodorovitšille, niin monista merkeistä huomattiin perheessä, että hän oli omituisen kiihtynyt ja kuohuissaankin. Hän alkoi erikoisella ja omituisella tavalla puhella tyttärilleen ja koko ajan kovin epätavallisista asioista; nähtävästi hän tahtoi saada jotakin lausutuksi, mutta pidättyi jostakin syystä. Sinä päivänä, jolloin hän sai kirjeen, hän hyväili kaikkia, vieläpä suuteli Aglajaa ja Adelaidaa, näytti jotakin katuvan heidän edessään, mutta mitä, siitä he eivät voineet päästä selville. Ivan Fjodorovitšiakin kohtaan, joka oli kokonaisen kuukauden ollut hänen epäsuosiossaan, hän yht'äkkiä muuttui armollisemmaksi. Tietysti hän seuraavana päivänä hirveästi suuttui edellisenä päivänä osoittamastaan tunteellisuudesta ja ennätti jo ennen päivällistä riidellä kaikkien kanssa, mutta illaksi taivaanranta taas kirkastui. Yleensä hän oli koko viikon jokseenkin valoisan mielialan vallassa, mitä ei ollut pitkiin aikoihin tapahtunut.
Mutta jo viikon kuluttua tuli Bjelokonskajalta taaskin kirje, ja tällä kertaa kenraalitar päätti tuoda julki, mitä hänellä oli mielessä. Hän ilmoitti juhlallisesti, että »ämmä Bjelokonskaja» (hän ei milloinkaan käyttänyt ruhtinattaresta muuta nimitystä, kun puhui hänestä selän takana) ilmoittaa hänelle varsin rauhoittavia tietoja tuosta... »kummallisesta miehestä, no niin, ruhtinaasta»! Ämmä oli Moskovassa etsinyt hänet käsiinsä, hankkinut hänestä tietoja, saanut tietää jotakin sangen hyvää; ruhtinas oli viimein itse tullut hänen luokseen ja tehnyt häneen miltei tavattoman vaikutuksen. »Tästä näkyy, että hän on kutsunut ruhtinaan käymään luonaan joka päivä aamupäivällä, kello yhdestä kahteen, ja ruhtinas laittautuu joka päivä hänen luokseen eikä häneen tähän saakka vielä ole kyllästytty», päätti kenraalitar lisäten tähän, että »ämmän» kautta on ruhtinas otettu parissa kolmessa hyvässä talossa vastaan. »Se on hyvä, ettei hän istua jökötä paikoillaan eikä häpeile, niinkuin hölmö.» Neidot, joille kaikki tämä kerrottiin, huomasivat heti, että äiti oli salannut heiltä hyvin suuren osan kirjeen sisällyksestä. Kenties he saivat tietää tämän Varvara Ardalionovnalta, joka saattoi tietää ja tietysti tiesikin kaikki, mitä Ptitsyn tiesi ruhtinaasta ja tämän oleskelusta Moskovassa. Ptitsyn taas saattoi tietää enemmänkin kuin kaikki muut. Mutta hän oli tavattoman vaitelias mies, kun asioista oli kysymys, vaikka hän luonnollisesti kertoikin yhtä ja toista Varjalle. Kenraalitar alkoi tämän vuoksi heti entistä vähemmän pitää Varvara Ardalionovnasta.
Mutta oli miten oli, jää oli kuitenkin murtunut, ja yht'äkkiä alkoi olla mahdollista puhua ruhtinaasta ääneen. Sitäpaitsi ilmeni vielä kerran selvästi se tavaton vaikutus ja se määrättömän suuri mielenkiinto, jonka ruhtinas oli herättänyt ja jättänyt jälkeensä Jepantšinien taloon. Kenraalitar ihan ihmetteli sitä vaikutusta, minkä uutiset Moskovasta tekivät hänen tyttäriinsä. Tyttäret puolestaan myöskin ihmettelivät äitiänsä, joka niin juhlallisesti oli ilmoittanut heille, että »pääpiirteenä hänen elämässään on alituinen erehtyminen ihmisistä», ja samalla kertaa kiinnitti »mahtavan» ämmä Bjelokonskajan huomion Moskovassa ruhtinaaseen, jolloin tietysti täytyi Kristuksen ja Jumalan nimessä anella hänen huomiotaan, sillä »ämmä» oli erinäisissä tapauksissa vaikeasti liikuteltava.
Mutta heti kun jää oli murtunut ja uusi tuuli alkanut puhaltaa, kiiruhti kenraalikin lausumaan käsityksensä. Kävi selville, että hänkin tunsi tavatonta mielenkiintoa. Hän antoi muuten tietoja ainoastaan »jutun asiallisesta puolesta». Kävi selville, että ruhtinaan oman edun vuoksi kenraali oli antanut joittenkin kahden hyvin luotettavan ja Moskovassa tavallaan vaikutusvaltaisen herrasmiehen tehtäväksi pitää silmällä ruhtinasta ja varsinkin tämän apumiestä Salazkinia. Kaikki, mitä puhuttiin perinnöstä, »niin sanoaksemme tästä perimisen tosiasiasta», oli osoittautunut todeksi, mutta itse perintö ei loppujen lopuksi näyttänyt olevan läheskään niin suurenmoinen, kuin alussa oli huhuiltu. Omaisuus oli puolittain sekava; oli ilmestynyt velkoja, oli ilmestynyt joitakin perinnön vaatijoita, ja ruhtinaskin oli kaikesta opastuksesta huolimatta käyttäytynyt sangen epäasiallisesti. »Tietysti, saakoon hän kernaasti»: nyt kun »vaitiolon jää» oli murtunut, oli kenraalista mieluisaa sanoa tämä »mitä vilpittömimmällä mielellä», sillä »vaikka miekkonen olikin hiukan tuota noin», niin kyllä hän sen kuitenkin ansaitsi. Mutta joka tapauksessa hän sentään oli tässä tehnyt tyhmyyksiä: oli nimittäin ilmestynyt kauppiasvainajan velkojia esittäen maanalaisia, arvottomia asiakirjoja, ja muutamat olivat, saatuaan vihiä ruhtinaasta, esiintyneet ihan ilman papereitakin, ja kuinkas oli käynyt? Ruhtinas oli maksanut melkein kaikille, huolimatta siitä, että hänen ystävänsä olivat osoittaneet, ettei kenelläkään noista miekkosista ja velkojista ollut kerrassaan mitään oikeuksia; ja siksi vain oli ruhtinas maksanut, kun todellakin oli käynyt selville, että muutamat näistä tosiaankin olivat joutuneet kärsimään.
Kenraalitar lausui tähän, että tuommoista kirjoittaa hänelle myös Bjelokonskaja ja että »se on typerää, hyvin typerää; tyhmyyttä ei voi parantaa», lisäsi hän purevasti, mutta hänen kasvoistaan näkyi, kuinka iloinen hän oli tuon »hölmön» menettelystä. Kaiken lopuksi kenraali huomautti, että hänen puolisonsa osoittaa ruhtinasta kohtaan sellaista osanottoa, kuin tämä olisi hänen oma poikansa, ja että hän näkyy hirveästi ruvenneen hellimään Aglajaa; tämän nähtyään oli Ivan Fjodorovitš alkanut jonkin aikaa näyttää sangen asiallista naamaa.
Mutta koko tätä ystävällistä mielialaa kesti taaskin vain vähän aikaa. Kului kaikkiaan vain kaksi viikkoa, ja jostakin syystä kaikki taas muuttui, kenraalitar rypisti kulmiaan, kenraali kohautti muutamia kertoja olkapäitään ja alistui taas »äänettömyyden jään» alle. Seikka oli semmoinen, että pari viikkoa sitten kenraali oli saanut erään tiedon, joka tosin oli lyhyt ja siksi jonkin verran epäselvä, mutta sen sijaan luotettava, nimittäin että Nastasja Filippovnan, joka aluksi oli hävinnyt Moskovaan, oli sittemmin Rogožin löytänyt Moskovassa, sen jälkeen hän oli taas kadonnut jonnekin ja Rogožin oli taas löytänyt hänet, ja Nastasja Filippovna oli lopulta melkein varmasti luvannut Rogožinille menevänsä hänen kanssaan naimisiin. Ja nyt, vain kaksi viikkoa sitten, oli hänen ylhäisyytensä yht'äkkiä saanut tiedon, että Nastasja Filippovna oli karannut kolmannen kerran, miltei vihiltä, ja tällä kertaa hävinnyt jonnekin maaseudulle, mutta samalla oli Moskovasta kadonnut myös ruhtinas Myškin jättäen kaikki asiansa Salazkinin hoidettaviksi, »oliko hän mennyt Nastasja Filippovnan matkassa vaiko vain rientänyt hänen jälkeensä, sitä ei tiedetty, mutta jotakin tässä on takana», päätti kenraali. Lizaveta Prokofjevna puolestaan oli niinikään saanut joitakin ikäviä tietoja. Loppujen lopuksi oli kahden kuukauden kuluttua ruhtinaan lähdöstä melkein jokainen häntä koskeva huhu Pietarissa lopullisesti vaiennut, eikä Jepantšinien talossa »äänettömyyden jää» enää murtunut. Muutoin Varvara Ardalionovna sentään kävi tervehtimässä neitoja.
Lopettaaksemme esityksemme kaikista näistä huhuista ja uutisista lisäämme vielä senkin, että Jepantšineilla oli tapahtunut kevääseen mennessä paljon käänteitä asioissa, niin että oli vaikeata olla unohtamatta ruhtinas, varsinkin kun tämä itsekään ei antanut eikä kenties tahtonutkaan antaa tietoa itsestään. Talven kuluessa oli vähitellen päätetty lähteä vihdoinkin kesäksi ulkomaille, nimittäin Lizaveta Prokofjevna lähtisi tyttärineen; kenraali ei tietenkään voinut hukata aikaa »tyhjiin huvituksiin». Päätös oli syntynyt neitojen tavattoman itsepintaisesta vaatimuksesta, nämä kun olivat tulleet täysin vakuutetuiksi siitä, että heitä ei tahdottu viedä ulkomaille siitä syystä, että vanhempien alituisena huolena oli saada heidät naitetuiksi ja etsiä heille sulhasia. Kenties vanhemmatkin olivat lopulta tulleet vakuutetuiksi, että sulhasia voi kohdata ulkomaillakin ja ettei yhden kesän kestävä matka voi millään tavoin olla haitaksi, vaan kenties »saattaa edistääkin asiaa». Tässä sopii mainita, että suunniteltu avioliitto Afanasi Ivanovitš Totskin ja Jepantšinin vanhimman tyttären välillä oli kokonaan rauennut eikä Totski ollenkaan ollut muodollisesti kosinut. Se oli tapahtunut ikäänkuin itsestään, pitkittä puheitta ja ilman mitään kamppailua perheen keskuudessa. Siitä ajasta lähtien, kun ruhtinas oli matkustanut pois, oli kaikki yht'äkkiä loppunut molemmin puolin. Juuri tämä seikka osaltaan oli ollut syynä silloiseen Jepantšinien perheessä vallitsevaan painostavaan mielialaan, vaikka kenraalitar oli jo silloin sanonut, että hän oli nyt niin iloinen, »että oli valmis tekemään molemmin käsin ristinmerkin». Kenraali, vaikka olikin epäsuosiossa ja tunsi itse olevansa syypää, murjotti kuitenkin pitkän aikaa; hänestä oli vahinko menettää Afanasi Ivanovitš: »Niin suuri omaisuus ja niin sukkela mies!» Vähän ajan kuluttua kenraali sai tietää, että Afanasi Ivanovitš oli ihastunut erääseen ylempiin piireihin kuuluvaan, maahan saapuneeseen ranskattareen, joka oli markiisitar ja legitimisti, sekä että siitä syntyy avioliitto ja että Afanasi Ivanovitš viedään Pariisiin ja sen jälkeen jonnekin Bretagneen. »No niin, ranskattaren kanssa hän menee menojaan», päätti kenraali.
Jepantšinit valmistautuivat kesäksi matkaan. Mutta yht'äkkiä tapahtui eräs asia, joka taas muutti kaikki uudelle tolalle, ja matka lykkääntyi taas kenraalin ja kenraalittaren mitä suurimmaksi iloksi. Pietariin saapui Moskovasta eräs ruhtinas, ruhtinas Z., joka muuten oli tunnettu mies, ja tunnettu sangen hyvältä puolelta. Hän oli niitä ihmisiä tai, niin voisi myös sanoa, viimeisinä aikoina esiintyneitä toimihenkilöitä, rehellisiä ja vaatimattomia, jotka vilpittömästi ja tietoisesti tahtovat sitä, mikä on hyödyllistä, tekevät aina työtä ja omaavat sen harvinaisen ja onnellisen ominaisuuden, että löytävät aina tekemistä. Asettamatta itseään näkösälle, välttäen puolue-elämän katkeruutta ja jaarittelua, pitämättä itseään ensimmäisten joukkoon kuuluvana, ruhtinas oli kuitenkin varsin perusteellisesti oppinut ymmärtämään monia asioita siitä, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Hän oli aikaisemmin ollut virkapalveluksessa, sitten alkanut ottaa osaa myös kunnalliseen toimintaan. Sitäpaitsi hän oli muutamien venäläisten tieteellisten yhdistyksen hyödyllisenä kirjeenvaihtajana. Kokoamiensa tietojen ja tutkimustensa perusteella hän yhdessä erään tutun teknikon kanssa oli myötävaikuttanut siihen, että eräs tärkeimmistä suunnitelluista rautateistä sai oikeamman suunnan. Hän oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Hän kuului »kaikkein korkeimpiin seurapiireihin» ja hänellä oli sitäpaitsi omaisuutta, »hyvää, vakavaa, riidatonta», kuten lausui kenraali, jolla oli ollut tilaisuus erään varsin vakavan asian johdosta joutua tekemisiin ruhtinaan kanssa ja tutustua häneen kreivin, esimiehensä, luona. Eräänlainen erikoinen uteliaisuus vaikutti, ettei ruhtinas koskaan karttanut tutustumista venäläisiin »toiminnan miehiin». Kävi niin, että ruhtinas tutustui myös kenraalin perheeseen. Adelaida Ivanovna, keskimmäinen sisaruksista, teki häneen varsin voimakkaan vaikutuksen. Kevätpuolella ruhtinas kosi. Adelaidaa hän miellytti suuresti, Lizaveta Prokofjevnaa myös. Kenraali oli hyvin iloissaan. Selvää oli, että ulkomaanmatka lykättiin tuonnemmaksi. Häät oli määrä viettää keväällä.
Matkan olisi muuten voinut tehdä myös kesän keskivaiheilla tai loppupuolella, vaikkapa vain siinä muodossa, että Lizaveta Prokofjevna olisi lähtenyt kuukaudeksi tai pariksi kahden luokseen jääneen tyttärensä kanssa haihduttamaan surua siitä, että Adelaida oli heidät jättänyt. Mutta tapahtui taas uutta: jo kevään lopulla (Adelaidan häät olivat hieman viivästyneet ja ne oli lykätty keskikesään) oli ruhtinas Z. tuonut Jepantšinien taloon erään kaukaisen sukulaisensa, jonka hän muuten jokseenkin hyvin tunsi. Se oli muudan Jevgeni Pavlovitš R., vielä nuori, noin kahdeksankolmatta vuoden ikäinen mies, sivusadjutantti, kuvankaunis, »tunnettua sukua», älykäs, loistava, »uusi», »tavattoman sivistynyt» mies ja — suorastaan mahdottoman rikas. Tuohon viimeksimainittuun seikkaan nähden oli kenraali aina varovainen. Hän pani toimeen tiedusteluja: »Todellakin tuntuu jotakin sellaista olevan — vaikka muuten täytyy vielä tarkistaa tietoja.» Tämä nuori sivusadjutantti, jolla »oli tulevaisuutta», kohosi paljon arvossa ämmä Bjelokonskajan Moskovasta lähettämän lausunnon johdosta. Vain eräs kohta hänen maineessaan oli hieman arveluttava: hänellä oli ollut muutamia suhteita ja, kuten vakuutettiin, hän oli »voittanut» joitakin onnettomia sydämiä. Nähtyään Aglajan hän alkoi tavattoman uutterasti käydä Jepantšinien talossa. Tosin ei ollut vielä mitään tullut sanotuksi, ei edes minkäänlaisia viittailujakaan oltu tehty; mutta vanhemmista tuntui kuitenkin siltä, ettei ollut syytä ajatella tänä kesänä ulkomaanmatkaa. Aglaja itse saattoi ehkä kyllä olla toista mieltä.
Tämä tapahtui melkein samaan aikaan kuin meidän kertomuksemme sankari toistamiseen ilmestyi näyttämölle. Näihin aikoihin näytti, päältä katsoen, ruhtinas Myškin parka jo ennättäneen täydelleen unohtua Pietarissa. Jos hän nyt yht'äkkiä olisi ilmestynyt tuttujensa joukkoon, niin hän olisi tipahtanut kuin taivaasta. Kuitenkin kerromme vielä erään tosiseikan ja lopetamme sillä johdantomme.
Ruhtinaan lähdettyä oli Kolja Ivolgin aluksi jatkanut entiseen tapaan elämäänsä, t.s. käynyt lukiossa, ystävänsä Ippolitin luona, pitänyt silmällä kenraalia ja autellut Varjaa taloustoimissa olemalla tämän juoksupoikana. Mutta vuokralaiset hävisivät nopeasti tiehensä: Ferdyštšenko oli lähtenyt jonnekin kolme päivää Nastasja Filippovnan luona sattuneen tapahtuman jälkeen ja pian kadonnut jäljettömiin, niin ettei hänestä kuulunut mitään huhujakaan; sanottiin hänen jossakin juopottelevan, mutta siitä kerrottiin epävarmasti. Ruhtinas oli lähtenyt Moskovaan; asukkeja ei enää ollut. Myöhemmin, kun Varja jo oli naimisissa, muuttivat Nina Aleksandrovna ja Ganja yhdessä hänen kanssaan Ptitsynin luo, Izmailovin kaupunginosaan; kenraali Ivolginille taas oli melkein samoihin aikoihin sattunut eräs aivan odottamaton seikka: hänet oli viety velkavankeuteen. Sinne oli hänet toimittanut hänen ystävättärensä, kapteeninrouva, häneltä eri aikoina saamiensa paperien perusteella, joiden loppusumma oli noin kaksituhatta. Kaikki tämä oli tullut hänelle täydellisenä yllätyksenä, ja kenraali-parka oli »ehdottomasti joutunut uhriksi sen vuoksi, että hän määrättömästi uskoi ihmissydämen jalouteen, yleisesti sanoen». Hän oli omaksunut mieltä rauhoittavan tavan allekirjoittaa velkasitoumuksia ja vekseleitä, eikä hän edes ajatellutkaan mahdolliseksi, että niillä milloinkaan olisi mitään vaikutusta, vaan oli tuuminut, että se oli noin vain. Mutta niinpä ei ollutkaan. — Luota tämän jälkeen ihmisiin, osoita jaloa luottavaisuutta! — huudahti hän murheissaan istuessaan uusien ystäviensä parissa Tarasovin talossa viinipullon ääressä ja kertoillessaan heille juttuja Karsin piirityksestä ja kuolleista heränneestä sotamiehestä. Hän oli muuten oivallisessa kunnossa. Ptitsyn ja Varja sanoivat, että siellä olikin hänen oikea paikkansa; Ganja yhtyi täydelleen tähän. Ainoastaan Nina Aleksandrovna raukka itki katkerasti salaisuudessa (mikä ihan ihmetytti kotijoukkoa) ja vaikka olikin aina sairas, käydä kompuroi niin usein kuin saattoi tervehtimässä miestään Izmailovin kaupunginosassa.
»Kenraalille sattuneen tapauksen» jälkeen, kuten Kolja sitä nimitti, ja yleensä jo sisaren naimisiinmenosta asti oli Kolja melkein kokonaan irtautunut heidän vallastaan ja mennyt niinkin pitkälle, että hän viime aikoina oli enää harvoin ilmestynyt yöksikään perheen piiriin. Huhut kertoivat hänen tehneen paljon uusia tuttavuuksia; sitäpaitsi hän oli tullut kovin tunnetuksi myös velkavankilassa. Nina Aleksandrovna ei siellä voinut tulla toimeen ilman häntä; kotona häntä ei nyt edes uteliaisuudellakaan vaivattu. Varja, joka ennen oli ollut niin ankara häntä kohtaan, ei nyt asettanut häntä minkäänlaisten kuulustelujen alaiseksi hänen retkiensä johdosta; Ganja taasen, kotiväen suureksi ihmeeksi, puheli hänelle ja seurustelikin hänen kanssaan toisinaan aivan ystävän tavoin, kaikesta raskasmielisyydestään huolimatta, eikä tämmöistä ollut koskaan ennen tapahtunut, sillä seitsemänkolmatta vuoden ikäinen Ganja ei luonnollisestikaan ollut osoittanut viisitoistavuotiaalle veljelleen vähintäkään ystävällistä huomiota, oli kohdellut häntä töykeästi, vaatinut kaikkia kotolaisia esiintymään vain ankarasti häntä kohtaan ja aina uhannut »antaa häntä ympäri korvia», mikä olikin saattanut Koljan »inhimillisen kärsivällisyyden äärimmäisten rajojen yli». Saattoipa ajatella, että Kolja nyt toisinaan oli suorastaan välttämätön Ganjalle. Koljaa oli suuresti hämmästyttänyt se, että Ganja oli silloin palauttanut rahat takaisin; sen takia hän oli valmis antamaan Ganjalle paljon anteeksi.
Oli kulunut noin kolme kuukautta ruhtinaan lähdöstä, ja Ivolginien perheessä saatiin tietää, että Kolja oli yht'äkkiä tutustunut Jepantšineihin ja että tytöt olivat ottaneet hänet erittäin hyvin vastaan. Varja sai pian tietää tämän; Kolja muuten ei ollut tullut tutuksi Varjan kautta, vaan »omia aikojaan». Vähitellen alettiin Jepantšineilla pitää hänestä. Kenraalitar oli alussa hyvin tyytymätön häneen, mutta alkoi pian häntä suosia »avomielisyyden takia ja siksi, ettei hän imartele». Ettei Kolja imarrellut, se piti täydelleen paikkansa; hän osasi asettua heihin nähden täysin yhdenvertaiselle ja riippumattomalle kannalle, vaikka toisinaan lukikin kenraalittarelle kirjoja ja sanomalehtiä — mutta hänhän oli muutenkin aina palvelevainen. Pari kertaa hän muuten ankarasti riitaantui Lizaveta Prokofjevnan kanssa, ilmoitti tälle, että tämä oli hirmuvaltias ja ettei hän koskaan astu enää jalallaan tämän taloon. Ensimmäisellä kerralla syntyi kiista »naisasiasta», toisella kerralla taas kysymyksestä, mikä vuodenaika on sopivin viheriävarpusten pyydystämiseen. Niin uskomatonta kuin onkin, niin kenraalitar kolmantena päivänä riidan jälkeen lähetti lakeijan viemään hänelle kirjelippua, jossa pyysi häntä ehdottomasti tulemaan; Kolja ei ruvennut kursailemaan, vaan tuli heti. Ainoastaan Aglaja ei jostakin syystä tuntenut häntä kohtaan myötätuntoa, vaan kohteli häntä alentuvasti. Mutta häntäpä oli Koljan juuri suotu osittain ihmetyttää. Kerran — se oli pääsiäisenä — Kolja sattui hetkeksi Aglajan kanssa kahden kesken ja antoi hänelle kirjeen, sanoen vain, että oli käsketty antamaan se ainoastaan hänelle. Aglaja katsahti tuimasti »itsetietoiseen poikanulikkaan», mutta Kolja ei ruvennut odottamaan, vaan lähti huoneesta. Aglaja avasi kirjelipun ja luki:
»Kerran Te kunnioititte minua luottamuksellanne. Kenties Te olette
nyt kokonaan unohtanut minut. Mistä johtuukaan, että minä kirjoitan
Teille? En tiedä: mutta minä tunsin voittamatonta halua muistuttaa
Teitä itsestäni, ja nimenomaan Teitä. Kuinka monta kertaa olettekaan
te kaikki kolme olleet minulle tarpeelliset, mutta kaikista kolmesta
minä näin ainoastaan Teidät. Te olette minulle tarpeellinen, hyvin
tarpeellinen. Minulla ei ole Teille mitään kirjoitettavaa itsestäni,
ei mitään kerrottavaa. Minä en sitä tahtonutkaan; minä toivoisin
hirveän mielelläni, että Te olisitte onnellinen. Oletteko Te
onnellinen? Tätä vain tahdoinkin Teille sanoa.
Teidän veljenne Ruht. L. Myškin.»Luettuaan tämän lyhyen ja jotenkin päättömän kirjeen Aglaja yht'äkkiä tulistui ja vaipui ajatuksiinsa. Meidän olisi vaikeata esittää hänen ajatuksensa juoksu. Muun muassa hän kysyi itseltään: »Näytänkö tämän kenellekään?» Häntä ikäänkuin hävetti. Muuten hän lopuksi viskasi ivallisesti ja omituisesti hymyillen kirjeen pöytälaatikkoonsa. Mutta seuraavana päivänä hän taas otti sen esille ja pisti paksun, lujiin kansiin sidotun kirjan väliin (hänellä oli tapana aina tehdä näin papereilleen, jotta pikemmin löytäisi ne tarvittaessa). Ja vasta viikon kuluttua hän tuli katsoneeksi, mikä kirja se oli. Se oli Don Quijote de la Mancha. Aglaja rupesi täyttä kurkkua nauramaan — tietymätöntä on mille.
Tietymätöntä on myös, näyttikö hän keksintöään kenellekään sisaristaan.
Mutta jo silloin, kun hän parhaillaan luki kirjettä, nousi yht'äkkiä hänen mieleensä: onko ruhtinas todellakin valinnut tuon itsetietoisen poikanulikan ja kerskurin kirjeenvaihtajakseen ja kenties, mene tiedä, ainoaksi täkäläiseksi kirjeenvaihtajakseen? Hän otti kuitenkin kuulustellakseen Koljaa, vaikkakin tavattoman ylenkatseellisesti, Mutta tuo aina helposti loukkaantuva »poikanulikka» ei tällä kertaa kiinnittänyt vähintäkään huomiota ylenkatseeseen; sangen lyhyesti ja jokseenkin kuivasti hän selitti Aglajalle, että vaikka hän olikin kaiken varalta ilmoittanut ruhtinaalle vakinaisen osoitteensa juuri ennen ruhtinaan lähtöä Pietarista ja samalla tarjoutunut tekemään palveluksia, niin tämä oli ensimmäinen asia, minkä hän oli saanut ruhtinaalta toimitettavaksi? ja ensimmäinen ruhtinaan hänelle lähettämä kirje-, ja todistaakseen sanansa hän näytti myös sen kirjeen, jonka hän itse oli saanut. Aglaja ei kainostellut, vaan luki sen. Koljalle osoitetussa kirjeessä oli:
»Rakas Kolja, olkaa hyvä ja antakaa oheenliitetty ja suljettu
kirjelappu Aglaja Ivanovnalle. Voikaa hyvin.
Teitä rakastava Ruht. L. Myškin.»— On kuitenkin naurettava ottaa luottamusmiehekseen tuollainen kakara, — lausui Aglaja loukkaavasti antaessaan Koljalle kirjeen takaisin ja meni halveksivasti hänen ohitseen.
Tätä ei Kolja enää voinut sietää: hän oli vartavasten pyytänyt tätä tilaisuutta varten Ganjalta, syytä selittämättä, luvan saada panna kaulaansa Ganjan vielä aivan uuden viheriäisen kaulahuivin. Hän loukkaantui julmasti.
II.
Elettiin kesäkuun ensimmäisiä päiviä ja Pietarissa oli jo koko viikon ajan ollut harvinaisen kaunis sää. Jepantšineilla oli upea oma huvila Pavlovskissa. Lizaveta Prokofjevna innostui yht'äkkiä ja alkoi puuhata; touhua ei kestänyt kahta päivääkään, kun he jo muuttivat.
Toisena tai kolmantena päivänä Jepantšinien muuton jälkeen saapui Moskovasta aamujunassa myös ruhtinas Leo Nikolajevitš Myškin. Ei kukaan ollut häntä vastassa asemalla; mutta astuessaan ulos junasta ruhtinas yht'äkkiä oli tuntevinaan jonkun silmäparin omituisen, palavan katseen väkijoukosta, joka piiritti junassa tulleet. Tarkemmin katsottuaan hän ei erottanut enää mitään. Tietysti se oli ollut vain epämääräinen näky; mutta siitä jäi epämiellyttävä vaikutelma. Sitäpaitsi ruhtinas oli muutenkin surullinen ja mietteissään ja näytti olevan jostakin huolestunut.
Ajuri vei hänet erääseen hotelliin, joka oli lähellä Liteinaja-katua. Hotelli oli huono. Ruhtinas asettui asumaan kahteen pieneen huoneeseen, jotka olivat pimeät ja huonosti kalustetut, peseytyi, pukeutui, ei tilannut mitään ja lähti kiireesti ulos, aivan kuin olisi pelännyt hukkaavansa aikaa taikka ei tapaavansa jotakuta kotona.
Jos häneen nyt olisi katsahtanut joku niistä, jotka puoli vuotta sitten, hänen tullessaan ensi kertaa Pietariin, olivat tunteneet hänet, niin ehkäpä tämä katsoja olisi päätellyt, että ruhtinas oli ulkoasultaan suuresti muuttunut hyvään suuntaan. Mutta tokkopa asia sentään lienee ollut niin. Puvussa jo oli täydellinen muutos tapahtunut: koko puku oli aivan toinen, Moskovassa neulottu ja hyvän räätälin valmistama; mutta puvussakin oli eräs puutteellisuus: se oli liiaksi muodin mukainen (jommoisia pukuja aina valmistavat tunnolliset, mutta ei kovin lahjakkaat räätälit) ja lisäksi sellainen oli valmistettu miehelle, jonka mieltä tämä puoli ei ollenkaan kiinnittänyt, niin että katsellessaan tarkkaavaisesti ruhtinasta hyvin naurunhaluinen kenties olisikin löytänyt hymyilemisen aihetta. Mutta vähänkö on asioita, jotka naurattavat.
Ruhtinas otti ajurin ja lähti Hiekkojen kaupunginosaan. Eräällä Roždestvenskaja-kaduista hän pian löysi pienen puutalon. Hänen ihmeekseen tämä pikku talo olikin kauniin näköinen, puhdas, hyvin hoidettu, ja siihen kuului aitaus, jonka sisäpuolella kasvoi kukkia. Kadunpuoliset ikkunat olivat auki, ja niistä kuului terävä-äänistä, yhtämittaista puhetta, miltei huutoa, aivan kuin joku olisi lukenut ääneen tai pitänyt puhetta; silloin tällöin äänen keskeytti muutamien heleitten äänien nauru. Ruhtinas meni pihalle, nousi kuistille ja kysyi herra Lebedeviä.
— Tuolla he ovat, — vastasi ovea avaamaan tullut keittäjätär, jonka hihat oli kyynärpäitä myöten kääritty ylös, ja osoitti sormellaan »vierashuoneeseen». Tuossa vierashuoneessa, jonka seinät oli päällystetty tummansinisellä paperilla ja joka oli kalustettu siististi eikä ihan vaatimattomasti, t.s. jonka kalustona oli pyöreä pöytä ja sohva, pronssinen kello lasikuvun alla, kapea kuvastin ikkunain välissä ja hyvin vanhanaikainen pieni kynttiläkruunu lasipalasineen, joka riippui katossa pronssiketjussa, seisoi keskellä huonetta itse herra Lebedev, selin sisään astuvaan ruhtinaaseen, liivisillään, ilman nuttua, kesäiseen tapaan, ja lyöden rintaansa hän piti mahtipontisesti puhetta jostakin aiheesta. Hänen kuulijoinaan olivat: noin viidentoista vuoden ikäinen poika, jolla oli jokseenkin iloiset ja älykkäät kasvot ja kirja käsissä, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuori nainen surupuvussa ja rintalapsi sylissä, kolmentoista ikäinen tyttö, joka niinikään oli surupuvussa ja nauroi kovin sekä avasi tällöin suunsa hyvin selälleen, sekä lopuksi vielä eräs tavattoman omituinen kuulija, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen sohvalla loikova nuori mies, jokseenkin kaunis, mustanpuhuva, tukka pitkä ja sakea, silmät mustat ja suuret hiukan poskiparran ja parran alkua. Nähtävästi tämä kuulija usein keskeytti puhetta pitävän Lebedevin ja väitti häntä vastaan; sille luultavasti muu yleisö nauroikin.
— Lukjan Timofeitš, Lukjan Timofeitš! Katsohan tuota! Vilkaise toki tänne!... No, mitä jonninjoutavaa te siinä!
Ja keittäjätär poistui viitaten kädellään ja niin suuttuneena, että oli ihan punastunut.
Lebedev katsahti taakseen ja nähtyään ruhtinaan seisoi jonkin aikaa kuin ukkosen lyömänä, sitten syöksähti hänen luokseen matelevasti hymyillen, mutta matkalla taas ikäänkuin jähmettyi, lausuen muuten:
— Ko-ko-korkea-arvoinen ruhtinas!
Mutta yht'äkkiä hän, ikäänkuin ei vieläkään olisi kyennyt pääsemään tasapainoon, kääntyi ympäri ja hyökkäsi syyttä suotta ensin surupuvussa olevan, lasta sylissään pitävän tytön kimppuun, niin että tämä ihan hiukan hätkähti odottamattoman hyökkäyksen johdosta, mutta samassa Lebedev jätti hänet ja hyökkäsi toisen huoneen kynnyksellä seisovan kolmetoistavuotiaan tytön kimppuun, jonka suu edelleen oli hymyssä äskeisen naurun jälkeen. Tyttö ei kestänyt Lebedevin huutoa, vaan livisti heti keittiöön; Lebedev vielä tömisteli jaloillaan hänen jälkeensä peloittaakseen häntä vielä enemmän, mutta kohdattuaan ymmälle joutuneen ruhtinaan katseen hän lausui selitykseksi:
— Se oli... kunnioituksen vuoksi, hehehee!
— Turhaan te noin... — alkoi ruhtinas.
— Heti, heti, heti... niinkuin vihuri!
Ja Lebedev hävisi nopeasti huoneesta. Ruhtinas katseli ihmeissään tyttöä, poikaa ja sohvalla loikojaa; nämä kaikki nauroivat. Ruhtinaskin alkoi nauraa.
— Hän meni panemaan hännystakin ylleen, — sanoi poika.
— Miten harmillista tämä kaikki onkaan, — alkoi ruhtinas, — minä ajattelin... sanokaa, onko hän...
— Humalassa, niinkö luulette? — huusi ääni sohvalta. — Ei hituistakaan! Vain kolme tai neljä, ehkäpä kaiken kaikkiaan viisi ryyppyä on ottanut, mutta mitäs se on, — sehän kuuluu päiväjärjestykseen.
Ruhtinas kääntyi sohvalta kuuluvaa ääntä kohti, mutta tyttö alkoi puhua ja lausui mitä avomielisin ilme sievillä kasvoillaan:
— Hän ei aamupäivällä koskaan juo paljoa; jos teillä on hänelle jotakin asiaa, niin puhukaa nyt. Nyt juuri on aika. Kun hän illemmällä tulee takaisin, niin hän on päissään; muutenkin hän nyt yön lähestyessä enemmän itkee ja lukee meille ääneen raamattua, sillä meidän äitimme on kuollut viisi viikkoa sitten.
— Hän pakeni siksi, että hänelle varmaankin kävi vaikeaksi vastata teille, — alkoi nuori mies sohvalla nauraa. — Lyön vetoa, että hän jo nyt petkuttaa teitä ja parastaikaa suunnittelee sitä.
— Siitä on vain viisi viikkoa! Vain viisi viikkoa! — puuttui puheeseen Lebedev palaten takaisin hännystakki yllään, vilkuttaen silmiään ja vetäen taskustaan nenäliinan pyyhkiäkseen kyyneliään. — Orpoja!
— Miksi te olette tullut esille aivan repaleissa? — sanoi tyttö. — Onhan teillä tuolla oven takana aivan uusi takki, ettekö nähnyt sitä, vai mitä?
— Pidä suusi kiinni, säksättäjä! — huudahti hänelle Lebedev. — Huh, sinä! — huusi hän tömistäen hänelle jalkojaan. Mutta nyt tyttö vain rupesi nauramaan.
— Mitä te peloittelette, enhän minä ole Tanja enkä lähde pakoon. Tällä tavoin te ehkä herätätte Ljubotškan, niin että hän voi saada vielä kouristuksia... mitä te oikein huudatte!
— Ei-ei-ei! Pippa, pippa... — pelästyi Lebedev yht'äkkiä hirveästi, ja syöksyen tyttären sylissä makaavan lapsen luo hän siunasi sitä muutamia kertoja pelästyneen näköisenä ristinmerkillä. — Herra Jumala, varjele, Herra Jumala, suojele! Tämä on minun oma rintalapseni, tyttäreni Ljubov, — kääntyi hän ruhtinaan puoleen,— ja on syntynyt aivan laillisesta avioliitosta synnytyksessä kuolleen vaimovainajani Helenan kanssa. Ja tämä hyyppä tässä on tyttäreni Vera, surupuvussa... Ja tuo, tuo, oi, tuo...
— Mitä sammaltelet? — huudahti nuori mies. — Jatka sinä vain, älä ujostele.
— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti Lebedev yht'äkkiä aivan kuin saaden jonkin puuskan. — Oletteko suvainnut seurata sanomalehdistä Žemarinien perheen murhaa?
— Olen lukenut, — sanoi ruhtinas hieman ihmetellen.
— No, niin, tuo tuossa on juuri Žemarinien perheen murhaaja, hän juuri se onkin!
— Mitä ihmettä te? — sanoi ruhtinas.
— Se on, kuvaannollisesti puhuen, tulevan toisen Žemarinien perheen, jos semmoinen ilmestyy, tuleva toinen murhaaja. Siihen se juuri valmistuukin...
Kaikki alkoivat nauraa. Ruhtinas tuli ajatelleeksi, että Lebedev kenties todellakin koukerteli ja kiemurteli vain siksi, että aavisti hänen kysymyksensä eikä tietänyt, miten niihin vastaisi, ja koetti voittaa aikaa.
— Kapinoi! Laittelee salaliittoja! — huusi Lebedev aivan kuin ei enää jaksaisi hillitä itseään.— Voinko minä, onko minulla oikeus, pitää tuommoista ilkimystä, tuommoista niin sanoakseni irstailijaa ja petoa lihallisena sisarenpoikanani, sisar-vainajani Anisjan ainoana poikana?
— Lakkaa jo, sinä pöhnäinen mies! Uskotteko, ruhtinas, hän on nyt saanut päähänsä ruveta harjoittamaan asianajoa, kuljeksii käräjillä; on yltynyt harjoittamaan kaunopuheisuutta ja puhelee kotona lasten kanssa aina vain korkeata tyyliä. Puhui rauhantuomarien edessä viisi päivää takaperin. Ja ketäs hän ryhtyi puolustamaan: ei ämmää, joka häntä rukoili ja pyysi ja jonka koronkiskuri roisto oli ryöstänyt putipuhtaaksi, anastanut ämmän koko omaisuuden, viisisataa ruplaa, vaan juuri tuota koronkiskuria, jotakin Seidleriä, juutalaista, siksi että tämä lupasi antaa hänelle viisikymmentä ruplaa...
— Viisikymmentä ruplaa, jos voitan, mutta ainoastaan viisi, jos menetän jutun, — selitti yht'äkkiä Lebedev aivan toisenlaisella äänellä kuin oli puhunut tähän saakka, ja aivan niinkuin ei milloinkaan olisi huutanut.
— No, ja menetti tietysti, eihän nyt ole entisajan järjestys, vaan siellä naurettiin hänelle. Mutta hän on hirveän tyytyväinen itseensä; muistakaa, sanoo, puolueettomat herrat tuomarit, että surullinen vanhus, liikuntokyvytön, joka elää rehellisellä työllä, menettää viimeisen leipäpalasensa; muistakaa lainsäätäjän viisaita sanoja: »Vallitkoon tuomioissa lempeys.» Ja uskotteko: joka aamu hän täällä meille esittää uudelleen tuon saman puheen, sanasta sanaan, aivan niinkuin hän sen siellä piti; viidennen kerran tänään; juuri ennen teidän tuloanne hän sitä piti, niin on hän siihen ihastunut. Itseänsä ihailee. Ja aikoo vielä puolustaa jotakuta muutakin. Te olette luultavasti ruhtinas Myškin? Kolja on puhunut minulle teistä, että viisaampaa kuin te hän ei tähän saakka ole tavannut koko maailmassa...
— Eikä olekaan! Eikä olekaan! Eikä maailmassa viisaampaa olekaan! — puuttui heti puheeseen Lebedev.
— No, siinä hän kenties lateli omiaan. Toinen pitää teistä ja toinen liehakoi teitä; mutta minä en aio ollenkaan imarrella teitä, niin että nyt sen tiedätte. Mutta onhan teilläkin järki päässä: ratkaiskaapa minun ja hänen välinen riita. No, tahdotko, että ruhtinas ratkaisee riitamme? — kääntyi hän enonsa puoleen. — Minusta on suorastaan hauskaa, ruhtinas, että te satuitte tänne.
— Tahdon! — huudahti Lebedev päättävästi ja vilkaisi vaistomaisesti kuulijakuntaan, joka taas oli alkanut tulla lähemmäksi.
— Mitä teillä täällä sitten on? — lausui ruhtinas rypistäen kulmiaan.
Hänen päätään todellakin kivisti, ja sen lisäksi hän alkoi yhä enemmän varmistua siitä, että Lebedev petkutti häntä ja oli mielissään, kun asia venyi pitemmälle.
— Jutun selostus. Minä olen hänen sisarensa poika, siinä hän ei valehdellut, vaikka hän aina valehteleekin. Minä en ole käynyt kouluani loppuun, mutta tahdon sen suorittaa ja pysyn päätöksessäni, sillä minulla on luja luonne. Mutta toistaiseksi minä tullakseni toimeen otan erään paikan viidenkolmatta ruplan palkalla rautatiellä. Tunnustan sitäpaitsi, että hän on jo pari kolme kertaa auttanut minua. Minulla oli kaksikymmentä ruplaa ja minä menetin ne pelissä. Niin, uskotteko, minä olin niin halpamainen, niin alhainen, että minä menetin ne pelissä!
— Roistolle, roistolle, jolle ei olisi ollenkaan tarvinnut maksaa, — huudahti Lebedev.
— Niin, roistolle, mutta jolle piti maksaa, — jatkoi nuori mies. — Että hän on roisto, sen minäkin olen valmis todistamaan, enkä yksistään siitä syystä, että hän on piessyt sinua. Se on, ruhtinas, muudan virkaheitto upseeri, virasta eronnut luutnantti Rogožinin entistä seuruetta ja opettaa nyrkkeilyä. Kaikki he nyt kuljeksivat siellä täällä, sen jälkeen kuin Rogožin ajoi heidät tiehensä. Mutta kaikkein pahinta on se, että minä tiesin hänet roistoksi, heittiöksi ja varkaaksi, ja kuitenkin istuuduin hänen kanssaan pelaamaan, ja että kun pelissä oli menossa viimeinen ruplani (me pelasimme uhkapeliä korteilla), minä ajattelin itsekseni: jos menetän, niin menen eno Lukjanin luo, pyydän nöyrästi, hän ei kiellä. Se on jo alhaisuutta, se on jo alhaisuutta! Se on tietoista halpamaisuutta!
— Se on jo tietoista halpamaisuutta! — toisti Lebedev.
— No, älä riemuitse siinä, odotahan, — huudahti sisarenpoika loukkaantuneena. — Hän näkyy ihan iloitsevan siitä. Minä tulin hänen luokseen, ruhtinas, tänne ja tunnustin kaikki; minä käyttäydyin jalosti, en säästänyt itseäni; minä soimasin itseäni hänen edessään niin paljon kuin vain saatoin, kaikki täällä sen todistavat. Mennäkseni tuohon paikkaan rautatiellä minun on välttämättömästi edes jonkin verran hankittava vaatteita, sillä minä olen aivan risoissa. Katsokaahan saappaitani! Muulla tavoin on mahdotonta mennä toimeen, ja jos minä en saavu sinne määräaikana, niin paikan saa toinen, silloin minä taas olen puilla paljailla ja saan hankkia itselleni jostakin toisen paikan. Nyt minä pyydän häneltä kaiken kaikkiaan ainoastaan viittätoista ruplaa ja lupaan, etten koskaan enää pyydä, ja sitäpaitsi maksan hänelle kolmen ensimmäisen kuukauden kuluessa koko velan viimeiseen kopeekkaan asti. Minä pidän sanani. Minä osaan tulia kuukausimääriä toimeen pelkällä leivällä ja kaljalla, sillä minulla on luja luonne. Kolmessa kuukaudessa minä saan seitsemänkymmentäviisi ruplaa. Entisten kanssa tulen olemaan hänelle velkaa kaikkiaan kolmekymmentäviisi ruplaa, minulla siis on millä maksan. No niin, määrätköön millaisen koron tahtoo, piru vieköön! Eikö hän tunne minua? Kysykää häneltä, ruhtinas: olenko minä maksanut vai enkö, kun hän aikaisemmin on minua auttanut? Miksi sitten hän ei nyt tahdo? On suuttunut siitä, että minä maksoin tuolle luutnantille; muuta syytä ei ole! Kas sellainen mies hän on: ei itselleen eikä toisille!
— Eikä mene pois! — huudahti Lebedev. — Kävi tuohon loikomaan eikä lähde pois.
— Niinhän minä sinulle sanoinkin. En lähde pois, ennenkuin annat. Te hymyilette jostakin syystä, ruhtinas? Ajattelette kai, että minä olen väärässä?
— Minä en hymyile, mutta minun mielestäni te todellakin olette jonkin verran väärässä, — lausui ruhtinas vastahakoisesti.
— Sanokaa sitten suoraan, että olen aivan väärässä, älkää kiemurrelko; mitä se on tuo »jonkin verran»?
— Jos niin tahdotte, niin olette aivan väärässä.
— Jos tahdon! Hullunkurista! Luuletteko te todellakin, etten minä tiedä itsekin, että on arveluttavaa menetellä näin, että rahat ovat hänen, hän saa tehdä niinkuin tahtoo, ja minun puoleltani tämä on väkivaltaisuutta. Mutta te, ruhtinas... ette tunne elämää. Jos ei tuommoisia opeta, niin ei asioista tule mitään. Heitä pitää opettaa. Omatuntonihan on puhdas; omantunnon mukaan ottaen minä en tuota hänelle tappiota, minä maksan takaisin korkoineen. Myöskin siveellisen hyvityksen hän on saanut: hän näki minun alennukseni. Mitä muuta hän vielä tarvitsee? Mihin hän kelpaa, jos hänestä ei ole hyötyä? Hyväinen aika, mitä hän itse tekeekään! Kysykääpä, mitä hän tekee toisille ja miten hän petkuttaa ihmisiä! Miten hän on hankkinut tämän talon? Minä annan hakata pääni pois, jos hän ei jo ole petkuttanut teitä eikä jo suunnitellut, miten petkuttaisi teitä vielä lisää! Te hymyilette, ettekö usko?
— Minusta näyttää, että tämä kaikki ei ollenkaan ole yhteydessä teidän asianne kanssa, — huomautti ruhtinas.
— Minä olen täällä maannut jo kolmatta päivää ja mitä olenkaan nähnyt! — huusi nuori mies kuulematta häntä. — Ajatelkaahan, että tätä enkeliä, tätä tyttöä tässä, joka nyt on orpo, minun serkkuani, omaa tytärtään hän epäilee, etsii joka yö hänen seurastaan hyviä ystäviä! Hiipii hiljaa tänne luokseni, etsii myös minun sohvani alta. Hän on tullut hulluksi epäluuloisuudesta; joka nurkassa näkee varkaita. Kaiken yötä hyppii tavan takaa ylös vuoteestaan, katsoo väliin ikkunoita, ovatko ne hyvin kiinni, väliin koettelee ovia, kurkistaa uuniin, ja tätä tapahtuu ainakin seitsemän kertaa yössä. Oikeudessa hän pitää konnien puolta, mutta öisin hän kolmisen kertaa nousee rukoilemaan, täällä salissa, polvillaan, lyö otsaansa lattiaan puoli tuntia, ja rukoilee jos kenen edestä, itkee jos mitä, humalapäissään! Hän rukoili kreivitär Dubarryn sielun autuuden puolesta, kuulin sen omin korvin; Kolja kuuli myös; on tullut ihan pähkähulluksi!
— Näettehän, kuulettehan, miten hän minua häpäisee, ruhtinas! — huudahti Lebedev punastuen ja todellakin vimmastuen. — Mutta sitäpä hän ei tiedä, että kenties minä, juomari ja vetelehtijä, rosvo ja pahantekijä, pidän vain siitä kiinni, että minä olen tätä irvihammasta, hänen pikku lapsena ollessaan, käärinyt kapaloihin, pessyt kaukalossa, ja istunut rutiköyhän, leskeksi jääneen Anisja-sisareni luona, itsekin yhtä rutiköyhänä, yöt läpeensä, nukahtamatta yökausiin, hoidellut heitä kumpaakin sairasta, varastanut alhaalta talonmiehen halkoja, laulellut hänelle lauluja, naksutellut sormiani, nälkäisin vatsoin, näin hoitanut hänet terveeksi, nyt hän siinä pilkkaa minua! Ja mitä se sinuun kuuluu, vaikka todellakin olisin joskus tehnyt ristinmerkin otsaani kreivitär Dubarryn sielun autuuden puolesta? Minä, ruhtinas, luin kolme päivää takaperin ensimmäisen kerran kuvauksen tuon kreivittären elämästä leksikosta. Tiedätkö sinä, mikä hän oli, Dubarry nimittäin? Sano, tiedätkö vai etkö?
— No niin, sinä kai yksin vain tiedät? — mutisi nuori mies ivallisesti, mutta vastahakoisesti.
— Hän oli sellainen kreivitär, joka häpeästä nousten hallitsi kuningattaren sijasta ja jolle eräs suuri keisarinna kirjoitti omakätisessä kirjeessään »ma cousine». Kardinaali, paavin lähettiläs, tarjoutui itse vetämään silkkisukat hänen paljaisiin jalkoihinsa, kun tuli lever du roi (tiedätkö, mitä oli lever du roi?), pitipä sitä vielä suurena kunniana, — niin korkea ja pyhä henkilö! Tiedätkö sinä sen? Näen naamastasi, ettet tiedä! No, kuinka hän kuoli? Vastaa, jos tiedät!
— Mene matkaasi! Onpa tuosta pääsemättömissä.
— Hän kuoli sillä tavoin, että tämmöisen kunnian jälkeen tämmöisen entisen valtijattaren laahasi giljotiinille teloittaja Samson, syyttömästi, pariisilaisen roskaväen naisten huviksi, mutta hän ei ollenkaan käsitä, mitä hänelle tapahtuu, peloissaan. Hän näkee, että teloittaja taivuttaa hänen kaulansa veitsen alle ja työntelee potkimalla, — roskaväki nauraa, — ja hän alkoi huutaa: »Encore un moment, monsieur le bourreau, encore un moment!» Joka merkitsee: »Hetkinen vielä odottakaa, herra bourreau, yksi hetki ainoastaan!» Ja tämän hetken vuoksi Jumala kenties antaakin hänelle anteeksi, sillä suurempaa misääriä kuin tämä ei voi kuvitella ihmissielulle. Tiedätkö sinä, mitä merkitsee sana misääri? No niin, sepä juuri onkin misääri. Kun minä luin tästä kreivittären huudosta, tästä ainoasta hetkestä, niin oli kuin olisi pihdeillä nipistetty sydäntäni. Ja mitä se kuuluu sinuun, maan mato, että minä käydessäni yövuoteelleni tahdoin mainita rukouksessa hänet, suuren syntisen? Ehkäpä siksi mainitsin, että hänen puolestaan, siitä asti kuin maailma seisoo, ei luultavasti kukaan ole milloinkaan tehnyt ristinmerkkiä otsaansa eikä ole sellaista ajatellutkaan. Tuntuupa hänestä sentään miellyttävältä toisessa maailmassa, kun löytyi samanlainen syntinen kuin hän, joka hänenkin puolestaan edes kerran maan päällä rukoili. Mitä sinä naurat? Et usko, ateisti. Mutta mistä sinä tiedät? Ja sinähän valehtelit tämän, jos kerran olet salaa minua kuunnellut: en minä rukoillut yksinkertaisesti ainoastaan kreivitär Dubarryn puolesta; minä rukoilin näin: »Anna Jumala rauhasi suuren syntisen kreivitär Dubarryn ja kaikkien hänen kaltaistensa sielulle», mutta tämähän on jo kokonaan toista; sillä paljon on tämmöisiä suuria syntisiä ja esimerkkejä onnen vaihteluista ja sellaisia, jotka ovat kärsineet ja jotka nyt kiemurtelevat ja voihkivat ja odottavat; ja sinunkin puolestasi ja samanlaisten kuin sinä, sinun kaltaisten julkeitten ihmisten ja solvaisijain puolesta minä samalla kertaa rukoilin, jos kerran olet ottanut tehtäväksesi salaa kuunnella, miten minä rukoilen...
— No, riittää jo, rukoile kenen puolesta tahdot, piru sinut vieköön, kylläpä rupesi huutamaani — keskeytti sisarenpoika harmistuneena. — Hänhän on perin lukenut mies, ettekö te, ruhtinas, ole sitä tietänyt? — lisäsi hän omituisen väkinäisesti hymyillen. — Hän lueskelee nyt kaiket ajat tuommoisia kaikenlaisia kirjoja ja muistelmia.
— Teidän enonnehan ei kuitenkaan... ole sydämetön mies, huomautti ruhtinas väkinäisesti. Hänestä oli tuo nuori mies käynyt sangen vastenmieliseksi.
— Tehän kenties pilaatte hänet tuolla tavoin kiittelemällä! Katsokaahan, hänellä on jo käsi sydämellä ja suu on supussa, siinä hän seisoo jo vesissä suin. Kenties hän ei ole sydämetön, mutta hän on veijari, siinä onnettomuus, lisäksi hän on päissään, aivan ränsistynyt mies, niinkuin on jokainen, joka on juovuksissa useita vuosia, siksipä kaikki liitokset hänessä jo natisevat. Lapsia hän ehkä rakastaa, otaksukaamme niin, tätivainajaa hän kunnioitti... Minua hän myös rakastaa ja onhan hän testamentissaan, jumal'auta, jättänyt minulle osan.
— En m-mitään minä jätä! — sanoi Lebedev katkeroituneena.
— Kuulkaa, Lebedev, — sanoi ruhtinas lujasti ja käänsi nuorelle miehelle selkänsä, — minähän tiedän kokemuksesta, että te olette toimelias mies, kun niin tahdotte... Minulla on nyt hyvin vähän aikaa, ja jos te... Suokaa anteeksi, mikä olikaan ristimänimenne ja isännimenne, olen ne unohtanut?
— Ti-ti-Timofei.
— Ja?
— Lukjanovitš.
Kaikki huoneessa-olijat alkoivat taas nauraa.
— Valehteli! — huudahti sisarenpoika. — Siinäkin valehteli! Hänen nimensä, ruhtinas, ei ollenkaan ole Timofei Lukjanovitš, vaan Lukjan Timofejevitš! Miksi sinä oikeastaan valehtelit, sano se? Eikö sinulle ole samantekevää, olitpa Lukjan tai Timofei, ja mitä se ruhtinaaseen kuuluu? Hän valehtelee vain tottumuksesta, vakuutan sen teille!
— Niinkö todellakin? — kysyi ruhtinas kärsimättömästä
— Lukjan Timofejevitš, niinpä kyllä, — myönsi nolostuen Lebedev, loi nöyrästi katseensa alas ja pani taas käden sydämelleen.
— Minkä tähden te oikeastaan teitte noin, voi hyvä Jumala!
— Itseni vähäksymisestä, — kuiskasi Lebedev painaen päänsä entistä enemmän ja nöyremmin alas.
— Äh, mitä itsensä vähäksymistä siinä on! Jospa minä vain tietäisin, mistä nyt voin löytää Koljan! — sanoi ruhtinas ja kääntyi lähteäkseen.
— Minä sanon teille, missä Kolja on, — lausui taas nuori mies.
— Ei-ei-ei! — huudahti Lebedev kiireesti ja alkoi taas touhuta.
— Kolja oli täällä yötä, mutta lähti aamulla etsimään kenraaliansa, jonka te, ruhtinas, Jumala tiesi mistä syystä, lunastitte »osastosta». Kenraali lupasi jo eilen tulla tänne yöksi, mutta ei tullut. Luultavimmin hän on jäänyt yöksi »Vaaka»-hotelliin, joka on tässä hyvin lähellä. Kolja on siis siellä tai Pavlovskissa, Jepantšinien luona. Hänellä oli rahaa ja hän aikoi jo eilen mennä. Siis joko »Vaaka»-hotellissa tai Pavlovskissa.
— Pavlovskissa, Pavlovskissa!... Mutta me menemme tänne, tänne, puistikkoon ja... kahvia...
Ja Lebedev alkoi vetää ruhtinasta kädestä. He lähtivät ulos huoneesta, kulkivat pihan poikki ja menivät sisälle pikkuportista. Siinä oli todellakin hyvin pieni ja hyvin sievä puisto, jossa hyvän sään vaikutuksesta jo oli puhjennut lehti kaikkiin puihin. Lebedev pani ruhtinaan istumaan viheriälle puupenkille, maahan laitetun viheriäisen pöydän ääreen, ja istuutui itse vastapäätä häntä. Hetkisen kuluttua tuli todella kahviakin. Ruhtinas ei kieltäytynyt. Lebedev katseli edelleenkin matelevasti ja halukkaasti häntä silmiin.
— Minä en tietänytkään, että teillä on tämmöinen talous, — sanoi ruhtinas sen näköisenä kuin ajattelisi aivan muuta.
O-orpoja, — alkoi Lebedev koukistuen, mutta pysähtyi: ruhtinas katseli hajamielisesti eteensä ja oli tietysti jo unohtanut kysymyksensä. Kului vielä noin minuutin verran; Lebedev katseli ja odotti.
— No niin, mitä se olikaan? — lausui ruhtinas aivan kuin heräten mietteistään. — Niin! Tehän tiedätte itse, Lebedev, mistä meillä on kysymys: minä olen tullut juuri teidän kirjeenne johdosta. Puhukaa.
Lebedev tuli hämilleen, tahtoi sanoa jotakin, mutta änkytteli vain: ei sanaakaan lähtenyt hänen suustaan. Ruhtinas odotti ja alkoi surullisesti hymyillä.
— Luullakseni minä ymmärrän sangen hyvin teidät, Lukjan Timofejevitš: te ette varmaankaan odottanut minua. Te luulitte, etten minä lähde liikkeelle syrjäisestä paikastani teidän ensimmäisen ilmoituksenne johdosta, ja kirjoititte keventääksenne omaatuntoanne. Mutta minäpä olen nyt tullut. No, antakaa olla, älkää pettäkö. Älkää palvelko kahta herraa. Rogožin on ollut täällä jo kolme viikkoa, minä tiedän kaiken. Oletteko te ennättänyt myydä hänet Rogožinille, kuten sillä kertaa, vai ettekö? Sanokaa totuus.
— Peto sai itse selville, itse.
— Älkää haukkuko häntä; hän on tietysti menetellyt huonosti teitä kohtaan...
— Pieksi, pieksi pahanpäiväiseksi! — puuttui Lebedev puheeseen hirveän kiihkeästi. — Ja ajoi koiran avulla Moskovassa, läpi koko kadun, ajokoiralla. Peloittava narttu.
— Te pidätte minua pikku lapsena, Lebedev. Sanokaa vakavasti: onko hän nyt jättänyt Rogožinin, Moskovassa nimittäin?
— Vakavasti, vakavasti, taaskin aivan vihiltä. Toinen laski jo minuutteja, mutta hän pakeni tänne Pietariin ja suoraan minun luokseni: »Pelasta, varjele, Lukjan, äläkä puhu ruhtinaallekaan...» Teitä, ruhtinas, hän pelkää vielä enemmän kuin häntä, täälläkin, — on kaukaa viisas!
Ja Lebedev pani viekkaasti sormen otsalleen.
— Mutta nyt te olette taas vienyt heidät yhteen?
— Korkea-arvoinen ruhtinas, kuinka saatoin... kuinka saatoin minä olla sallimatta sitä?
— No, riittää, minä otan itse selon kaikesta. Sanokaa vain, missä hän nyt on. Rogožinin luonako?
— Oi, ei! Ei-ei! Hän on omissa hoteissaan. »Minä», sanoo hän, »olen vapaa», ja tiedättekö, ruhtinas, pitää kovasti siitä kiinni, minä, sanoo, olen vielä aivan vapaa! Asustaa yhä Pietarin puolella, minun kälyni talossa, niinkuin teille kirjoitinkin.
— Ja onko hän nytkin siellä?
— Siellä on, jos ei ole Pavlovskissa, koska on hyvä sää, Darja Aleksejevnan luona huvilassa. »Minä», sanoo, »olen aivan vapaa». Eilenkin kehui kovin vapauttaan Nikolai Ardalionovitšille. Huono merkki!
Ja Lebedev irvisti.
— Onko Kolja usein hänen luonaan?
— Kolja on kevytmielinen ja vaikea ymmärtää, mutta ei salaa asioita.
— Onko siitä kauan, kun hän oli siellä?
— Joka päivä, joka päivä.
— Siis eilen?
— E-ei; siitä on jo kolme päivää.
— Kuinka ikävää, että olette hiukan ryypännyt, Lebedev! Olisin muuten teiltä kysynyt.
— En-en-en, en hituistakaan!
Lebedev tekeytyi synkän näköiseksi
— Sanokaa minulle, miten hän oli erotessanne?
— E-etsivä...
— Etsivä?
— Hän ikäänkuin yhä etsii jotakin, on kuin olisi kadottanut jotakin. Jo pelkkä ajatuskin naimisiinmenosta inhoittaa, ja hän pitää sitä loukkaavana. Häntä itseään hän ajattelee kuin appelsiinin kuorta, ei enempää, se on, enemmänkin, pelolla ja kauhulla, kieltää puhumastakin, ja he tapaavat toisiaan ainoastaan välttämättömyyden pakosta... ja hän saa sen liiankin selvästi tuntea! Ei sitä kuitenkaan voi välttää!... Hän on levoton, ivallinen, kaksimielinen, riitaisa...
— Kaksimielinen ja riitaisa?
— Riitaisa; sillä olipa hän vähällä tarttua viime kerralla tukkaani yhden keskustelun takia. Alkoi manata Ilmestyskirjalla.
— Kuinka niin? — kysyi ruhtinas luullen kuulleensa väärin.
— Lukemalla Ilmestyskirjaa. Sillä rouvalla on levoton mielikuvitus, hehee! Sen lisäksi olen tehnyt havainnon, että hän on kovin taipuvainen vakaviin, vaikkapa syrjäisiinkin, aiheisiin. Rakastaa, rakastaa ja käsittääpä erikoiseksi kunnioitukseksikin itseään kohtaan. Niin. Minä taasen olen Ilmestyskirjan selittämisessä vahva ja olen selittänyt sitä jo viidettätoista vuotta. Hän oli sama, mieltä kuin minä, että me elämme kolmannen orhin, mustan, aikaa, ja sen ratsumiehen, jolla on vaaka kädessä, koska kaikki nykyaikana riippuu mitasta ja sopimuksesta ja kaikki ihmiset etsivät ainoastaan omaa oikeuttaan: »Mitta nisuja yhteen penninkiin, ja kolme mittaa ohria yhteen penninkiin»... ja sitäpaitsi tahtovat tämän ohessa säilyttää vapaan hengen ja puhtaan sydämen sekä terveen ruumiin ja kaikki Jumalan lahjat. Mutta he eivät säilytä ainoastaan oikeuden pohjalla, ja sen jälkeen seuraa hiirenkarvainen orhi ja se, jonka nimi on Kuolema, ja hänen jälkeensä helvetti... Näistä asioista me yhteen tullessamme keskustelemme, ja — se on tehnyt voimakkaan vaikutuksen.
— Uskotteko te itse noin? — kysyi ruhtinas silmäillen Lebedeviä omituisin katsein.
— Uskon ja selitän. Sillä olen köyhä ja alaston ja atomi ihmisten pyörteessä. Ja kuka antaa arvoa Lebedeville? Jokainen asettuu hänen yläpuolelleen ja jokainen miltei potkii häntä. Mutta tässä, tuossa sanan selittämisessä, minä olen ylimyksen veroinen. Sillä minulla on järkeä! Ylimyskin alkoi vapista puhuessani... nojatuolissansa, asiain hänelle selvitessä. Hänen ylhäisyytensä Nil Aleksejevitš kuuli toissa vuonna, pääsiäisen edellä, tästä, — kun minä vielä palvelin heidän virastossaan, — ja vartavasten kutsutti minut päivystyshuoneesta luokseen työhuoneeseen Pjotr Zaharytšin kautta ja kysyi minulta kahden kesken: »Onko totta, että sinä olet Antikristuksen professori?» Enkä minä salannut: »Se olen», sanon, ja esitin ja selitin enkä lieventänyt pelkoa, vaan vielä tahallani, levittäen kuvaannollisen käärön, tein kuvauksen vielä voimakkaammaksi ja esitin numeroita. Ja hän naureskeli, mutta kuullessaan numerot ja kuvat alkoi vavista ja pyysi sulkemaan kirjan ja poistumaan ja määräsi minulle pääsiäiseksi lahjapalkkion, mutta pääsiäisen jälkeisenä viikkona antoi sielunsa Jumalalle.
— Mitä te puhuttekaan, Lebedev?
— Juuri niin se oli. Rattailta putosivat päivällisen jälkeen... iskivät ohimonsa katupylvääseen, ja niinkuin lapsonen, niinkuin lapsonen he samassa heittivät henkensä. Seitsemänkymmentäkolme vuotta oli ikää ansioluettelon mukaan; punakka, harmaapää, hajuvesiä täyteen valeltu ja aina hymyilivät, aina hymyilivät niinkuin lapsi. Silloin Pjotr Zaharytš muistivat: »Sinä ennustit sen», sanoo.
Ruhtinas alkoi nousta. Lebedev oli ihmeissään ja ymmälläkin, kun ruhtinas nyt jo nousi.
— Olette tullut kovin välinpitämättömäksi, hehee! — rohkeni hän huomauttaa matelevasti.
— Tosiaankin, minä en tunne olevani oikein terve, pääni on raskas matkasta, vai mitä lienee, — vastasi ruhtinas rypistäen kulmiaan.
— Teidän olisi mentävä maahuvilaan, — pisti Lebedev arasti väliin.
Ruhtinas seisoi mietteissään.
— Minä itsekin lähden noin päivän kuluttua joukkoineni huvila-asuntoon sekä suojellakseni äsken syntynyttä pikkaraista että saadakseni sill'aikaa tässä talossa kaikki korjatuksi. Minäkin menen Pavlovskiin.
— Menettekö tekin Pavlovskiin? — kysyi yht'äkkiä ruhtinas. — Mitä tämä on, kaikkiko täällä menevät Pavlovskiin? Teillä on, sanotte, siellä oma huvila?
— Eivät kaikki mene Pavlovskiin. Minulle taas on Ivan Petrovitš Ptitsyn luovuttanut erään niitä huviloita, joita hänen on onnistunut saada halvalla. Siellä on kaunista ja korkeata ja viheriäistä ja huokeata ja hienoa ja musikaalista ja siksi juuri kaikki tahtovat Pavlovskiin. Minä muuten oleksin sivurakennuksessa, ja varsinaisen huvilan...
— Olette antanut pois?
— E-e-en. En... aivan kokonaan.
— Antakaa se minulle, — ehdotti ruhtinas yht'äkkiä.
Siihen näytti Lebedev puhetta johtaneenkin. Hänen päässään oli tämä ajatus välähtänyt kolme minuuttia sitten. Asukkaan tarpeessa hän ei kuitenkaan enää ollut; huvilan vuokraaja oli jo käynyt hänen luonaan ja itse ilmoittanut, että hän kenties ottaa huvilan. Lebedev taas tiesi selvästi, ettei kysymyksessä ollut »kenties», vaan että ottaminen oli varmaa. Mutta nyt hänen mieleensä välähti hänen laskelmiensa mukaan sangen hedelmällinen ajatus, nimittäin että antaisi huvilan ruhtinaalle käyttäen hyväkseen sitä seikkaa, että entinen vuokraaja ei ollut puhunut aivan varmassa muodossa. »Koko ristiriita ja koko asian uusi käänne» nousi mielikuvituksessa yht'äkkiä hänen eteensä. Ruhtinaan ehdotuksen hän hyväksyi miltei innostuen, niin että tämän suoraan kysymykseen, mikä oli hintana, hän ihan viittasi kädellään.
— No, miten tahdotte: minä otan selkoa asiasta; ette joudu tappiolle.
He molemmat olivat jo menossa ulos puutarhasta.
— Mutta minäpä teille... minäpä teille... jos haluatte, niin minä voisin kertoa teille jotakin sangen mielenkiintoista, korkeasti kunnioitettu ruhtinas, samaan asiaan kuuluvaa, — mutisi Lebedev liehitellen iloissaan ruhtinasta ja painautuen lähemmäksi hänen viereensä.
Ruhtinas pysähtyi.
— Darja Aleksejevnalla on myös huvila Pavlovskissa.
— No?
— Ja eräs henkilö on hänen ystävättärensä sekä näyttää aikovan usein käydä hänen luonaan Pavlovskissa. Määrätyssä tarkoituksessa.
— No?
— Aglaja Ivanovna...
— Ah, riittää, Lebedev! — keskeytti ruhtinas epämieluisan tunteen valtaamana, aivan kuin olisi kosketettu hänen kipeätä kohtaansa. — Kaikki tuo... on toisin. Sanokaa mieluummin, milloin muutatte. Mitä pikemmin, sitä parempi minulle, sillä asun hotellissa...
Puhellessaan he olivat tulleet ulos puistosta ja sisälle poikkeamatta he menivät pihan poikki ja tulivat pikku portin luo.
— Mutta mikä olisikaan sen parempi, — tuumi viimein Lebedev, — muuttakaa minun luokseni suoraan hotellista, jo tänään, ja ylihuomenna sitten me kaikki yhdessä lähdemme Pavlovskiin.
— Saanhan nähdä, — sanoi ruhtinas mietteissään ja meni ulos portista.
Lebedev katseli hänen jälkeensä. Häntä hämmästytti ruhtinaan äkillinen hajamielisyys. Poistuessaan tämä oli unohtanut sanoa »hyvästi», ei ollut edes nyökäyttänyt päätään, mikä ei ollenkaan ollut ruhtinaan Lebedevillekin tunnetun kohteliaisuuden ja huomaavaisuuden kanssa sopusoinnussa.
III.
Kello oli jo yli yhdentoista. Ruhtinas tiesi, että Jepantšineilla kaupungissa hän voi nyt tavata ainoastaan kenraalin, joka oli virassa, ja tuskinpa tätäkään. Hän ajatteli, että kenraali kenties vielä ottaa hänet ja vie heti Pavlovskiin, mutta hänen mielensä teki kovin ennen sitä käydä eräällä vierailulla. Silläkin uhalla, että myöhästyisi Jepantšineilta ja hänen olisi lykättävä Pavlovskiin menonsa seuraavaan päivään, ruhtinas päätti lähteä etsimään taloa, johon hänen mielensä niin teki pistäytyä.
Tämä vierailu oli hänelle muuten eräässä suhteessa uhkayritys. Hän tunsi asian vaikeaksi ja empi. Hän tiesi, että talo oli Gorohovaja-kadun varrella, lähellä Sadovaja-katua, ja päätti mennä sinne siinä toivossa, että hän paikalle tultuaan ennättää vielä tehdä lopullisen päätöksensä.
Lähestyessään Gorohovajan ja Sadovajan risteystä hän hämmästyi itsekin tavatonta mielenkuohuaan; hän ei ollut odottanutkaan, että hänen sydämensä rupeaa niin kipeästi sykkimään. Eräs talo alkoi, luultavasti erikoisen ulkomuotonsa takia, jo kaukaa vetää puoleensa hänen huomiotaan, ja ruhtinas muisti myöhemmin, että hän sanoi itsekseen: »Tuo on luultavasti juuri se talo.» Tavattoman uteliaana hän astui lähemmäksi tarkastamaan, oliko arvannut oikein; hän tunsi, että hänestä jostakin syystä tulee tuntumaan erittäin epämiellyttävältä, jos oli arvannut oikein. Tämä talo oli iso, synkkä, kolmikerroksinen, ilman mitään tyyliä, likaisen viheriäinen väriltään. Muutamat, muuten sangen harvalukuiset, tämänkaltaiset talot, jotka oli edellisen vuosisadan lopulla rakennettu, olivat jääneet juuri Pietarin näillä kaduilla (missä kaikki niin nopeasti muuttuu) miltei entiselleen. Ne oli rakennettu lujiksi, seinät olivat paksut ja ikkunoita tavattoman harvassa; alakerroksen ikkunat olivat toisinaan rautaristikolla varustetut. Useimmissa tapauksissa oli alhaalla rahanvaihtoliike. Skoptsein lahkoon kuuluva mies, joka istuu puodissa, on vuokrannut asunnon ylhäältä. Sekä ulkoa että sisältä on kaikki omituisen tylyä ja kuivakiskoista, kaikki ikäänkuin piileskelee ja lymyilee, mutta vaikeata olisi selittää, miksi talo pelkällä ulkomuodollaan tekee tämän vaikutuksen. Viivojen rakennustaiteellisella yhdistelyllä on tietysti oma salaisuutensa. Näissä taloissa asuu melkein yksinomaan kauppiaita. Tultuaan portin luo ja vilkaistuaan siinä olevaan kirjoitukseen ruhtinas luki: »Perinnöllisen kunniaporvarin Rogožinin talo.»
Hän lakkasi empimästä ja avasi lasioven, joka paukahtaen sulkeutui hänen jälkeensä, ja alkoi astua pääkäytävän portaita toiseen kerrokseen. Portaat olivat pimeät, kiviset, karkeatekoiset, ja niiden seinustat oli maalattu punaisella värillä. Hän tiesi, että Rogožin äitineen ja veljineen asuu tämän ikävän talon koko toisessa kerroksessa. Mies, joka avasi ruhtinaalle oven, vei hänet sisälle ilmoittamatta hänen tuloaan; se vei pitkän ajan; he kulkivat myös erään juhlasalin läpi, jonka seinät olivat »marmorilla päällystetyt» ja jossa oli tamminen parkettilattia ja kaksikymmentäluvun tyylinen kalusto, karkeatekoinen ja raskas, he kulkivat myös jonkinlaisten uunittomien pikku kammioitten läpi tehden koukkuja ja mutkia, nousten pari kolme porrasta ylöspäin ja laskeutuen saman verran alaspäin, ja kolkuttivat viimein eräälle ovelle. Oven avasi itse Parfen Semjonytš; nähtyään ruhtinaan hän kalpeni siinä määrin ja jähmettyi niin paikalleen, että hän jonkin aikaa oli kivipatsaan kaltainen, kun hän katseli liikkumattomin ja pelästynein katsein ja oli vääristänyt suunsa jonkinmoiseen mitä suurinta ällistystä ilmaisevaan hymyyn, — aivan kuin ruhtinaan käynti hänen mielestään olisi ollut jotakin mahdotonta ja miltei ihmeellistä. Vaikka ruhtinas olikin odottanut jotakin tämäntapaista, niin hänkin hämmästyi.
— Parfen, kenties tulen sopimattomasti, kyllähän minä menen pois, — lausui hän viimein hämillään.
— Sopivasti! Sopivasti! — sanoi Parfen selviytyen viimein hämmästyksestään. — Terve tuloa, käy sisälle.
He olivat keskenään sinut. Moskovassa he olivat joutuneet yhteen usein ja pitkiksi ajoiksi, olipa heidän kohtauksissaan ollut eräitä sellaisiakin hetkiä, jotka olivat painuneet kovin lähtemättömästi molempien sydämeen. Nyt he eivät olleet tavanneet toisiaan yli kolmeen kuukauteen.
Kalpeus ja aivan kuin vähäinen, nopeasti etenevä väristys näkyi yhä edelleen Rogožinin kasvoilla. Vaikka hän olikin kutsunut vieraan, niin hänen tavaton hämminkinsä jatkui yhä. Kun hän opasti ruhtinaan nojatuolien luo ja pani hänet istumaan pöydän ääreen, niin ruhtinas sattumalta käännähti häneen päin ja pysähtyi hänen tavattoman kummallisen ja raskaan katseensa vaikutuksesta. Jotakin muistui hänen mieleensä, — äskeistä, raskasta, synkkää. Istuutumatta ja pysähtyen liikkumattomaksi hän katsoi jonkin aikaa Rogožinia suoraan silmiin; ne tuntuivat ikäänkuin vielä voimakkaammin välähtävän ensi hetkellä. Viimein Rogožin naurahti, mutta jonkin verran hämillään ja ikäänkuin sekaantuneena.
— Mitä sinä katsot niin kiinteästi? — mutisi hän. — Käy istumaan!
Ruhtinas istuutui.
— Parfen, — sanoi hän, — sano minulle suoraan, tiesitkö minun tulevan tänään Pietariin vai etkö?
— Luulin kyllä, että sinä tulet, ja näetkö, en olekaan erehtynyt, — lisäsi tämä myrkyllisestä hymyillen, — mutta mistä minä saatoin tietää, että sinä tulet tänään?
Eräänlainen pureva rajuus ja omituinen ärtyisyys kysymyksessä, joka sisältyi vastaukseen, hämmästytti ruhtinasta vielä enemmän.
— Vaikkapa olisit tietänytkin, että tulen tänään, niin mitä syytä on noin kiihtyä? — lausui ruhtinas hiljaa ahdistuksen vallassa.
— Miksi sinä sitä oikeastaan kysyt?
— Äsken junasta ulos astuessani minä näin parin aivan samanlaisia silmiä, jommoisilla sinä äsken takaapäin katsoit minua.
— Kas vain! Kenen silmät ne sitten olivat? — mutisi Rogožin epäluuloisesti. Ruhtinaasta näytti, että hän vavahti.
— En tiedä; väkijoukossa, minusta tuntuu siltäkin, kuin olisin nähnyt näyn; silmieni edessä alkaa aina jotakin väikkyä. Minä, veli Parfen, tunnen oloni melkein samantapaiseksi kuin laitani oli noin viisi vuotta sitten, kun kohtaukset tulivat.
— Mitäs, saattoihan olla näkykin; en minä tiedä... — mutisi Parfen.
Ystävällinen hymy hänen kasvoillaan ei sopinut hänelle tällä hetkellä, oli aivan kuin tuossa hymyssä jotakin olisi särkynyt eikä Parfen mitenkään olisi kyennyt sitä tekemään eheäksi, niin paljon kuin koettikin.
— Mitäs, taasko ulkomaille, vai mitä? — kysyi hän ja lisäsi yht'äkkiä: — Entä muistatko, kuinka me rautatievaunussa syksyllä olimme tulossa Pihkovasta, minä tänne ja sinä... viitassasi, muistatko, ja puolikengät jaloissa?
Ja Rogožin alkoi yht'äkkiä nauraa, tällä kertaa ikäänkuin avoimen vihamielisesti ja aivan kuin riemastuneena siitä, että oli onnistunut edes jollakin tavoin tuon vihamielisyyden ilmaisemaan.
— Oletko kokonaan asettunut tänne? — kysyi ruhtinas katsellen ympärilleen huoneessa.
— Kyllä, minä olen kotonani. Missäs minä olisin?
— Emme ole tavanneet toisiamme pitkään aikaan. Sinusta olen kuullut sellaisia asioita, niinkuin se et olisikaan sinä.
— Vähänkö puhutaan, — huomautti Rogožin kuivasti.
— Sinä olet kuitenkin ajanut koko seurueen tiehensä; itse asut kotonasi, et tee koiruuksia. Mitäs, se on hyvä. Onko talo sinun vaiko teidän yhteinen?
— Talo on äidin. Hänen luokseen mennään tästä käytävän kautta.
— Entä missä veljesi asuu?
— Veljeni Semjon Semjonytš on sivurakennuksessa.
— Onko hän perheellinen?
— Leski. Miksi tahdot sen tietää?
Ruhtinas katsoi eikä vastannut; hän oli yht'äkkiä vaipunut ajatuksiinsa eikä nähtävästi ollut kuullut kysymystä. Rogožin ei ahdistellut, vaan odotti. He olivat vaiti.
— Minä arvasin tämän heti sinun taloksi sadan askelen päästä, kun lähestyin,—sanoi ruhtinas.
— Miksi niin?
— En tiedä ihan. Sinun talollasi on samanlainen ulkomuoto kuin koko teidän perheellänne ja koko teidän rogožinilaisella elämällänne, mutta kysypä, miksi minä näin päättelin, — niin en osaa sitä mitenkään selittää. Hourailua tietysti. Minua ihan peloittaa, kun se saattaa minut niin levottomaksi. Ennen ei olisi juolahtanut mieleenikään, että sinä asut tämmöisessä talossa, mutta kun sen näin, niin ajattelin heti: »Juuri tuommoinen talohan hänellä täytyykin olla!»
— Kas vain! — hymähti Rogožin epämääräisesti, ymmärtämättä täydelleen ruhtinaan epäselvää ajatusta. — Tämän talon on jo isoisäni rakennuttanut, — huomautti hän. — Tässä on kaiken aikaa asunut skoptseja, Hludjakoveja, ja ne ovat nytkin vuokralaisiamme.
— Miten synkkää. Synkkä on asuntosi, — sanoi ruhtinas katsellen ympärilleen huoneessa.
Se oli iso huone, korkea, pimeänpuoleinen, täynnä kaikenlaisia huonekaluja, — enimmäkseen työpöytiä, lipastoja, kaappeja, joissa säilytettiin tilikirjoja ja joitakin papereita. Punainen, leveä, sahviaanilla päällystetty sohva oli ilmeisesti Rogožinin vuoteena. Ruhtinas huomasi pöydällä, jonka ääreen Rogožin oli pannut hänet istumaan, pari kolme kirjaa; yksi niistä, Solovjevin historia, oli levällään auki ja siinä oli kirjanmerkki. Seinillä riippui himmeissä kullatuissa kehyksissä muutamia öljyvärikuvia, tummia, savustuneita, ja niistä oli hyvin vaikea erottaa mitään. Eräs luonnolliseen kokoon maalattu muotokuva veli puoleensa ruhtinaan huomion: se esitti noin viidenkymmenen vuoden ikäistä miestä, jonka takin kuosi oli saksalainen, mutta takki oli pitkäliepeinen, hänen kaulassaan oli kaksi mitalia, harmahtava parta oli lyhyt ja hyvin harva, kasvot ryppyiset ja keltaiset, katse epäluuloinen, umpimielinen ja surullinen.
— Eiköhän tuo ole sinun isäsi? — kysyi ruhtinas.
— Hän se juuri on, — vastasi Rogožin epämiellyttävästi hymyillen, aivan kuin olisi valmistunut heti kursailematta tekemään jotakin pilaa isävainajastaan.
— Hänhän ei ollut vanhauskolaisia?
— Ei, hän kävi kirkossa, mutta totta on, että hän sanoi vanhaa uskoa oikeammaksi. Skoptseja hän myös piti hyvin suuressa arvossa. Tämä huone juuri oli hänen työhuoneensa. Miksi sinä kysyit, oliko vanhaa uskoa?
— Täälläkö sinä vietät häät?
— Tä-äällä, — vastasi Rogožin miltei hätkähtäen odottamattoman kysymyksen johdosta.
— Onko ne teillä pian?
— Itsehän tiedät, riippuuko se minusta.
— Parfen, minä en ole sinun vihollisesi enkä aio häiritä sinua millään tavoin. Minä toistan sen nyt aivan samoin kuin ilmoitin sen sinulle aikaisemminkin kerran, melkein samankaltaisella hetkellä. Kun Moskovassa olivat hääsi menossa, niin minä en häirinnyt sinua, sinä tiedät sen. Ensimmäisellä kerralla hän itse syöksyi luokseni, miltei vihiltä, pyytäen »pelastamaan hänet sinulta». Toistan sinulle hänen omat sanansa. Sitten hän karkasi minunkin luotani, sinä etsit hänet uudelleen käsiisi ja veit vihille, mutta nyt kerrotaan hänen taas karanneen sinun luotasi tänne. Onko se totta? Minulle on sen ilmoittanut Lebedev, ja siksi minä olen tullut. Siitä, että teillä taas täällä on asiat sovittu, minä sain vasta eilen rautatievaunussa kuulla ensimmäisen kerran eräältä entiseltä ystävältäsi, Zaljoževilta, jos tahdot tietää. Tulin tänne eräässä tarkoituksessa: minä tahdoin saada hänet lopultakin taivutetuksi matkustamaan ulkomaille hoitamaan terveyttään; hän on hyvin huonossa kunnossa sekä sielun että ruumiin puolesta, varsinkin pään puolesta, ja tarvitsee minun mielestäni suuressa määrin hoitoa. Itse en ole aikonut saattaa häntä ulkomaille, tarkoitukseni oli järjestää se sillä tavoin, etten minä olisi mukana. Puhun sinulle totista totta. Jos on aivan totta, että teidän kesken on asiat taas sovittu, niin minä en näyttäydykään hänelle enkä koskaan enää tule sinun luoksesi. Sinä tiedät itse, etten minä petä sinua, sillä olen aina ollut avomielinen sinua kohtaan. Omia ajatuksiani tästä en ole koskaan salannut sinulta ja olen aina sanonut, että sinun vaimonasi hän on ehdottomasti tuhon oma. Sinua uhkaa myös tuho... kenties vielä enemmän kuin häntä. Jos te taas eroaisitte, niin minä olisin hyvin tyytyväinen; mutta itse puolestani en aio ryhtyä teitä erottamaan ja välejänne sotkemaan. Ole siis levollinen äläkä epäile minua. Ja tiedäthän sinä itsekin, olenko minä koskaan ollut sinun todellinen kilpailijasi, edes silloinkaan, kun hän karkasi minun luokseni. No, nyt sinä aloit nauraa; minä tiedän, mille sinä naurahdit. Niin, me elimme siellä erillämme ja eri kaupungeissa, ja sinä tiedät tämän kaiken varmasti. Olenhan minä jo ennenkin sinulle selittänyt, että häntä minä »en rakasta rakkaudella, vaan säälillä». Luulen määritteleväni sen täsmällisesti. Sinä sanoit minulle silloin ymmärtäneesi nämä sanani; onko se totta? Ymmärsitkö sinä? Kas, miten vihamielisesti sinä katsot! Minä tulin sinua rauhoittamaan, sillä sinä olet minulle rakas. Minä rakastan sinua suuresti, Parfen. Ja nyt minä lähden enkä tule koskaan. Hyvästi.
Ruhtinas nousi.
— Istu kanssani, — sanoi Parfen hiljaa nousematta paikaltaan ja kallistaen päänsä oikean kämmenensä varaan. — Minä en ole pitkään aikaan nähnyt sinua.
Ruhtinas istuutui. Molemmat vaikenivat taas.
— Kun sinä et ole edessäni, niin minä heti tunnen vihaa sinua kohtaan, Leo Nikolajevitš. Näinä kolmena kuukautena, joina en ole sinua nähnyt, minä olen joka hetki kantanut vihaa sinua kohtaan, se on totinen tosi. Olisin ollut valmis ottamaan ja myrkyttämään sinut jollakin tavoin! Niin se on. Nyt et ole istunut neljännestuntiakaan kanssani, ja koko vihani haihtuu ja sinä olet minulle rakas niinkuin ennenkin. Istu kanssani...
— Kun minä olen sinun seurassasi, niin sinä uskot minua, mutta kun olen poissa, niin heti lakkaat uskomasta ja epäilet taas. Olet tullut isääsi! — vastasi ruhtinas tuttavallisesti naurahtaen ja koettaen salata tunnettaan.
— Minä uskon sinun ääntäsi, kun istun kanssasi. Ymmärränhän minä, ettei meitä voi verrata toisiimme, minua ja sinua...
— Miksi sinä lisäsit tuon? Nyt taas suutuit, — sanoi ruhtinas ihmetellen Rogožinia.
— Tässä ei, veliseni, kysytä meidän mieltämme, — vastasi tämä, — tässä on asia päätetty ilman meitä. Mehän rakastammekin eri tavalla. Se on, kaikessa on eroa, — jatkoi hän hiljaa oltuaan vähän aikaa vaiti. — Sinä sanot rakastavasi häntä säälillä. Minussa ei ole minkäänlaista sääliä häntä kohtaan. Ja hän vihaakin minua enemmän kuin mitään muuta. Näen nyt unissani hänet joka yö: aina näen hänen pilkkaavan minua toiselle. Niin se onkin, veliseni. Menee minun kanssani vihille, mutta ei muista minua olevankaan, on kuin muuttaisi kenkää. Uskotko, en ole viiteen päivään nähnyt häntä, koska en uskalla mennä hänen luokseen; kysyy: »Miksi tulit?» Vähänkö hän on häpäissyt minua...
— Miten häpäissyt? Mitä sinä?
— Niinkuin ei tietäisi! Sinun kanssasihan hän karkasi luotani »vihiltä», itse juuri sanoit sen.
— Ethän sinä itsekään usko, että...
— Eikö hän häpäissyt minua Moskovassa upseerin, Zemtjužnikovin, kanssa? Tiedän varmasti, että häpäisi, ja sen jälkeen kuin oli itse määrännyt vihkimisajan.
— Se on mahdotonta! — huudahti ruhtinas.
— Tiedän sen varmasti, — vakuutti Rogožin varmana asiasta. — Mitä? eikö hän ole sellainen, vai mitä? Turhaa on, veliseni, puhuakin, ettei hän ole sellainen. Se on pelkkää roskaa. Sinun kanssasi hän ei olisi sellainen ja ehkäpä itsekin kauhistuisi sellaista asiaa, mutta minun kanssani hän on juuri sellainen. Niinhän se on. Hän pitää minua vihoviimeisenä haljuna. Kellerin, tuon upseerin kanssa, joka nyrkkeili, hän ryhtyi, tiedän sen varmasti, suhteisiin vain saattaakseen minut naurunalaiseksi... Sinähän et vielä tiedäkään, mitä tepposia hän teki minulle Moskovassa! Ja rahaa, kuinka paljon rahaa paninkaan menemään...
— Mutta... kuinka sinä nyt menet naimisiin... Kuinka sitten myöhemmin aiot? — kysyi ruhtinas kauhistuneena.
Rogožin katsahti raskaasti ja peloittavasti ruhtinaaseen, mutta ei vastannut mitään.
— Nyt on jo viides päivä, kun en ole ollut hänen luonaan, — jatkoi hän oltuaan vaiti noin minuutin ajan. — Pelkään yhä, että hän ajaa ulos. »Minä», sanoo, »olen itse vielä itsestäni määräämässä; jos tahdon niin ajan sinut kokonaan pois ja lähden itse ulkomaille» (hän on jo puhunut minulle siitä, että lähtee ulkomaille, — huomautti hän aivan kuin ohimennen ja vilkaisten omituisesti ruhtinasta silmiin); toisinaan hän tosin vain peloittelee, jostakin syystä minä hänestä aina olen naurettava. Mutta toisen kerran hän todellakin rypistää kulmiaan, muuttuu jöröksi, ei lausu sanaakaan; sitä juuri minä pelkään. Kerran sitten ajattelin: en tule vastedes tyhjin käsin, — mutta sille hän vain nauroi ja myöhemmin ihan vihastui. Sisäkölleen Katjalle hän lahjoitti erään sellaisen minun antamani hartialiinan, jommoista hän, vaikka ennen elikin ylellisyydessä, kenties ei ollut nähnytkään. Ja siitä, milloin meidät vihitään, ei saa ynähtääkään. Mikä sulhanen se on, kun suorastaan pelkää mennä tervehtimään? Näin minä istuskelen, ja kun käy sietämättömäksi, niin salaa ja hiipien kuljen kadulla hänen talonsa ohi tai piileskelen jossakin nurkan takana. Äskettäin vahdin miltei päivän koittoon hänen porttinsa läheisyydessä, — olin silloin jotakin näkevinäni. Mutta hänpä olikin katsellut ikkunasta: »Mitä sinä», sanoo, »olisit minulle tehnyt, jos olisit nähnyt petosta?» Minä en jaksanut hillitä itseäni ja sanoin: »Itse sen tiedät.»
— Mitä hän sitten tietää?
— Mistä minäkään sen tiedän! — alkoi Rogožin ilkeästi nauraa. — Moskovassa minä silloin en voinut saada kiinni häntä kenenkään seurasta, vaikka kauan koetin. Silloin kerran otin hänet ja sanoin: »Sinä lupasit tulla kanssani vihille, tulet kunniallisen perheen jäseneksi, mutta tiedätkö nyt, millainen olet? Sinä, sanon, olet sellainen ja sellainen!»
— Sinä sanoit hänelle?
— Sanoin.
— No?
— »Sinua», sanoo, »nyt ehkä en huoli lakeijaksenikaan, saatikka rupean vaimoksesi». — »Mutta minä», sanon, »en lähde pois näin, asiasta on tehtävä selvä!» — »Minäpä», sanoo, »kutsun heti Kellerin, sanon hänelle, hän paiskaa sinut portista ulos». Minä hyökkäsin hänen kimppuunsa ja pieksin hänet silloin mustelmille.
— Se on mahdotonta! — huudahti ruhtinas.
— Sanon: niin oli, — vakuutti Rogožin hiljaa, mutta säihkyvin silmin. — Tasan puoleentoista vuorokauteen en nukkunut, en syönyt, en juonut, en poistunut hänen huoneestaan, lankesin polvilleni hänen eteensä: »Minä kuolen», sanon, »en lähde pois, ennenkuin annat anteeksi, ja jos käsket viemään minut ulos, niin hukuttaudun, sillä — mitä minusta nyt ilman sinua tulee?» Hän oli kuin mieletön koko sen päivän, väliin itki, väliin aikoi tappaa minut veitsellä, väliin haukkui minua. Zaljoževin, Kellerin ja Zemtjužnikovin ja kaikkihan kutsui sinne, näyttää minua heille, häpäisee. »Menkäämme, hyvät herrat, koko joukolla tänään teatteriin, istukoon hän täällä, jos ei tahdo lähteä pois, minä en ole sidottu hänen takiaan. Teille, Parfen Semjonytš, annetaan poissa ollessani teetä, teille on tänään kenties tullut hyvin nälkä.» Tuli teatterista takaisin yksinään: »He», sanoo, »ovat pelkureita ja lurjuksia, sinua pelkäävät ja minuakin peloittelevat; sanovat, ettei hän mene pois sillä tavoin, vaan kenties surmaa minut. Mutta kun minä nyt menen makuuhuoneeseen, niin en lukitse ovea jälkeeni; sen verran minä sinua pelkään! Jotta tietäisit ja näkisit sen! Oletko sinä juonut teetä?» — »En», sanon, »enkä juokaan». — »Jos edes olisit kunnian mies, mutta tämäpä ei sinua ensinkään somista.» Ja niinkuin oli sanonut, niin tekikin, ei lukinnut huoneensa ovea. Tuli aamulla ulos, nauraa: »Oletko sinä tullut hulluksi, vai mitä», sanoo. »Näinhän sinä kuolet nälkään!» — »Anna anteeksi», sanon. — »En tahdo antaa anteeksi, en tule vaimoksesi, se olkoon sanottu. Oletko todellakin istunut koko yön tässä nojatuolissa etkä nukkunut?» — »En», sanon, »en ole nukkunut». — »Miten viisas oletkaan! Entä etkö taaskaan juo teetä etkä syö päivällistä?» — »Olen sanonut, etten, — anna anteeksi!» — »Tuo nyt ei ollenkaan pue sinua», sanoo. »Jospa vain tietäisit, se ei sovi sen paremmin kuin satula lehmälle. Etköhän vain liene saanut päähäsi peloittaa minua? Mikä vahinko minulle siitä koituukaan, kun sinä istut nälissäsi; jopa peloitti!» Suuttui, mutta ei pitkäksi aikaa, vaan alkoi taas pistellä minua. Silloin minä ihmettelin häntä, ettei hänessä ollenkaan ollut tuota suuttumusta. Hänhän on pitkävihainen, pitää kauan vihaa toisille! Silloinpa tuli mieleeni, että hän pitää minua niin halpana, ettei voi edes olla kovin vihainen minulle. Ja se onkin totta. »Tiedätkö», sanoo, »mikä on Rooman paavi?» — »Olen kuullut», sanon. »Sinä», sanoo, »Parfen Semjonytš, et ollenkaan ole opiskellut yleistä historiaa». — »Minä», sanon, »en ole opiskellut mitään». — »Niinpä minä», sanoo, »annan sinulle luettavaa: oli muudan tuollainen paavi ja suuttui erääseen keisariin, ja tämä oli kolme päivää juomatta ja syömättä avojaloin polvillaan hänen linnansa edessä, kunnes hän antoi tälle anteeksi; mitä luulet tuon keisarin noina kolmena päivänä polvillaan ollessaan itsekseen ajatelleen ja millaisia valoja vannoneen?... Mutta maltahan, sanoo, minä luen itse sinulle siitä!» Hyppäsi pystyyn, toi kirjan: »Nämä ovat runoja», sanoo, ja alkoi minulle runomitassa lukea siitä, miten tuo keisari noina kolmena päivänä vannoi kostavansa sille paaville: »Eikö tosiaankaan», sanoo, »tämä miellytä sinua, Parfen Semjonovitš?» — »Se on kaikki oikein», sanon, »mitä sinä luit». — »Ahaa, itse sanot, että se on oikein, kenties siis sinä itsekin vannot valoja, että: Jos hän tulee vaimokseni, silloinpa kostankin hänelle kaikki, silloinpa nautinkin hänen kustannuksellaan!» — »En tiedä», sanon, »kenties niin ajattelenkin». — »Kuinka et tiedä?» — »Niin», sanon, »en tiedä, en minä nyt kaiken aikaa sitä ajattele». — »Mitä sinä sitten nyt ajattelet?» — »Että nyt nouset paikaltasi, kuljet ohitseni, minä katson sinua ja seuraan liikkeitäsi; vaatteesi kahisevat, ja minun sydämeni masentuu, ja kun poistut huoneesta, niin minä muistelen jokaista sinun sanaasi ja millaisella äänellä ja mitä olet sanonut: mutta koko tänä yönä en ole mitään ajatellut, olen koko ajan kuunnellut, miten sinä unissasi hengitit ja miten kaksi kertaa liikahdit...» — »Sinähän», alkoi hän nauraa, »kenties et ajattele etkä muista sitäkään, että pieksit minua?» — »Kenties», sanon, »ajattelenkin, en tiedä». — »Entä jos en anna anteeksi enkä tule vaimoksesi?» — »Olen sanonut, että hukuttaudun.» — »Kenties vielä tapat sitä ennen... » Sanoi ja vaipui ajatuksiinsa. Sitten suuttui ja meni ulos. Tunnin kuluttua tulee luokseni niin synkkänä: »Minä», sanoo, »tulen vaimoksesi, Parfen Semjonovitš, en siksi, että pelkäisin sinua, mutta samahan se on, kun on tuhon oma. Missä on parempikaan? Käy istumaan», sanoo, »sinulle annetaan heti päivällistä. Mutta jos tulen vaimoksesi», lisäsi hän, »niin olen sinulle uskollinen vaimo, älä epäile sitä äläkä ole levoton»... Sitten oli vähän aikaa vaiti ja sanoo: »Sinä et kuitenkaan ole lakeija; ennen luulin, että sinä olet ihan täydellinen lakeija.» Siinä hän määräsi hääpäivänkin, mutta viikon kuluttua karkasi luotani Lebedevin luokse ja tänne. Kun minä saavuin, niin hän sanoo: »Minä en kieltäydy sinusta kokonaan; tahdon vain vielä odottaa niin kauan kuin näen hyväksi, sillä minä määrään yhä vielä itsestäni. Odota sinäkin, jos tahdot.» Näin ovat meillä nyt asiat... Mitä sinä tästä kaikesta ajattelet, Leo Nikolajevitš?
— Entä mitä sinä itse ajattelet? — kysyi ruhtinas vuorostaan katsellen surullisesti Rogožinia.
— Ajattelenko minä sitten! — pääsi tämän suusta. Hän aikoi vielä lisätä jotakin, mutta vaikeni määrättömän surun vallassa.
Ruhtinas nousi ja tahtoi taas lähteä.
— Minä en kuitenkaan tule olemaan sinulle esteenä, — lausui hän hiljaa, miltei mietteissään, aivan kuin vastaten johonkin sisäiseen, salaiseen ajatukseensa.
— Tiedätkö, mitä minä sinulle sanon! — innostui yht'äkkiä Rogožin, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. — Minä en ymmärrä, kuinka sinä tuolla tavoin väistyt tieltäni. Onko rakkautesi häneen jo kokonaan loppunut? Ennen sinä kuitenkin tunsit kaihoa; näinhän minä. Miksi sinä sitten nyt olet suin päin rientänyt tänne? Säälistäkö? (Ja hänen kasvonsa vääristyivät ilkeään nauruun.) Hehee!
— Luuletko, että minä petän sinua? — kysyi ruhtinas.
— En, minä uskon sinua, mutta minä en ymmärrä tästä mitään. Kaikkein luultavinta on se, että sinun säälisi kenties on vielä suurempi kuin minun rakkauteni!
Jotakin vihamielistä ja sellaista, mikä tahtoi välttämättömästä heti päästä kuuluviin, alkoi hehkua hänen kasvoillaan.
— Mitäs, sinun rakkauttasi ei voi erottaa vihasta, — hymähti ruhtinas, — mutta kun se menee ohi, niin onnettomuus kenties tulee entistä suuremmaksi. Sen, veli Parfen, minä sanonkin sinulle...
— Ettäkö tapan?
Ruhtinas hätkähti.
— Sinä tulet vihaamaan häntä juuri tämän nykyisen rakkauden tähden, kaiken tämän kärsimyksen tähden, jonka nyt otat päällesi. Minusta on kaikkein ihmeellisintä se, kuinka hän taas voi tulla sinulle. Kun kuulin siitä eilen, niin tuskin saatoin uskoa, ja kovin raskaaksi tuli oloni. Onhan hän kahdesti eronnut sinusta ja karannut vihiltä, hänellä on siis aavistuksia!... Mikä häntä sitten kiinnittää sinuun nyt? Rahasiko todellakin? Se on kaikki roskaa. Ja rahojasikin kenties olet jo aika paljon hävittänyt. Siksiköhän vain, että saisi miehen? Mutta voisihan hän saada muitakin kuin sinut. Kuka hyvänsä olisi parempi kuin sinä, sillä sinä voit kenties todellakin tappaa, ja sen hän ehkä ymmärtää jo liiankin hyvin. Miksi sinä oikein rakastat häntä niin kovasti? Tosin siinä tapauksessa, että... Olen kuullut sellaisia olevan, jotka etsivät juuri tuollaista rakkautta... ainoastaan...
Ruhtinas pysähtyi ja vaipui ajatuksiinsa.
— Miksi sinä taas naurahdit isäni muotokuvalle? — kysyi Rogožin, joka oli tavattoman tarkasti pitänyt silmällä jokaista muutosta, jokaista ohimenevää piirrettä ruhtinaan kasvoissa.
— Miksikö naurahdin? Mieleeni nousi sellainen ajatus, että jos ei sinulle olisi sattunut tätä onnetonta juttua, jos ei olisi tullut tätä rakkautta, niin sinä kenties olisit muuttunut sellaiseksi kuin isäsi, vieläpä varsin pian. Olisit asettunut äänettömänä tähän taloon kuuliaisen ja puhumattoman vaimosi kanssa, harvapuheisena ja ankarasanaisena, ketään ihmistä uskomatta ja semmoista ollenkaan tarvitsemattakaan ja vain ansaiten rahaa äänettömänä ja synkkänä. Kaikkein enintään olisit joskus kehunut vanhoja kirjoja sekä harrastanut ristinmerkin tekemistä kahdella sormella, tätäkin vasta vanhoilla päivilläsi...
— Naura vain. Ja aivan täsmälleen tätä samaa sanoi hänkin äskettäin katsellessaan tuota muotokuvaa! Ihmeellistä, miten teillä kaikki menee yhteen nyt.
— Onko hän siis jo ollut luonasi? — kysyi ruhtinas uteliaana.
— Oli. Katseli kauan muotokuvaa, kyseli vainajasta. »Sinä olisit juuri tuollainen», naurahti minulle lopuksi, »sinulla», sanoo, »Parfen Semjonytš, on voimakkaat intohimot, sellaiset intohimot, että ne veisivät sinut oikopäätä Siperiaan, pakkotyöhön, jollei sinulla myös olisi järkeä, sillä sinulla on paljon järkeä», sanoo (näillä sanoilla sanoi, uskotko vai etkö? Ensi kertaa kuulin häneltä sellaisen sanan!). »Sinä heittäisit pian pois tämän nykyisen vallattomuutesi. Ja koska sinä olet aivan sivistymätön mies, niin alkaisit säästää rahoja ja istuisit niinkuin isäsikin tässä talossa skoptseinesi; ehkäpä kääntyisit itsekin lopulta heidän uskoonsa, ja niin sinä alkaisit rakastaa rahojasi, ettet säästäisi kahta miljoonaa, vaan ehkäpä säästäisit kokoon kymmenenkin ja kuolisit rahasäkkiesi päällä nälkään, sillä sinulla on kaikessa intohimo, kaikki sinussa muuttuu intohimoksi.» Aivan näin hän puhui, miltei sanasta sanaan näin. Ei koskaan vielä tätä ennen hän ollut puhunut tällä tavoin kanssani! Hänhän puhuu minun kanssani aina vain jonninjoutavista asioista tai naureskelee; tämänkin hän aloitti nauraen, mutta muuttui sitten niin synkäksi; kulki kaikki paikat tässä talossa, tarkasteli ja aivan kuin säikkyi jotakin. »Minä muutan tämän kaiken», sanon, »ja laitan toisenlaiseksi, ja ehkäpä ostan häiksi toisen talonkin». — »Ei-ei», sanoo, »ei saa muuttaa mitään täällä, näin elämme. Minä tahdon, sanoo, elää sinun äitisi läheisyydessä, kun minusta tulee sinun vaimosi.» Minä vein hänet äitini luo, — oli häntä kohtaan kunnioittava niinkuin oma tytär. Äitimuori on jo ennenkin, jo kaksi vuotta, ollut kuin ei olisi aivan täydessä järjessään (hän on sairas), ja isän kuoltua hän on muuttunut aivan kuin pikkulapseksi, ei puhele: istuu paikaltaan liikahtamatta ja vain kumartaa paikaltaan jokaiselle, jonka näkee; jos häntä ei syöttäisi, niin luultavasti hän ei sitä huomaisi kolmeen päivään. Minä tartuin äitini oikeaan käteen, panin heidän kätensä yhteen: »Siunatkaa», sanon, »äitikulta, hän lähtee kanssani vihille»; hän suuteli tunteikkaasti äidin kättä: »Paljon», sanoo, »on varmaankin äitisi kokenut surua». Näki tämän kirjan luonani: »Miksi sinä olet alkanut lukea Venäjän historiaa?» (Mutta hän oli minulle kerran itsekin Moskovassa sanonut: »Sivistäisit itseäsi vaikkapa sillä, että lukisit vaikka Solovjevin Venäjän historiaa, ethän sinä tiedä mitään.») »Tämä on hyvä», sanoi, »näin teekin, lue. Minä kirjoitan itse sinulle pikku luettelon, mitkä kirjat sinun on ihan ensimmäiseksi luettava; tahdotko vai etkö?» Eikä koskaan, ei koskaan ennen hän ollut puhunut minulle tuolla tavoin, niin että pani minut ihan ihmettelemään; ensimmäisen kerran huokasin elävän ihmisen tavoin.
— Minä olen siitä hyvin iloinen, Parfen,— sanoi ruhtinas vilpittömän tunteellisesta, — hyvin iloinen. Kukapa tietää, ehkä Jumala teidät sovittaakin elämään yhdessä.
— Sitä ei koskaan tapahdu! — huudahti Rogožin kiihkeästi.
— Kuule, Parfen, jos sinä häntä niin rakastat, niin etkö todella tahdo ansaita hänen kunnioitustaan? Ja jos tahdot, niin etkö todellakin toivo? Minä sanoin äsken, että minusta on ihmeellinen arvoitus, minkä tähden hän rupeaa sinun vaimoksesi. Mutta vaikka minä en osaakaan sitä selittää, niin minusta kuitenkin on aivan varmaa, että tässä ehdottomasti täytyy olla riittävä, järkevä syy. Sinun rakkaudestasi hän on vakuutettu; mutta varmasti hän on myös vakuutettu eräistä sinun hyvistä ominaisuuksistasi. Eihän voi olla muuten! Se, mitä äsken sanoit, vahvistaa sen todeksi. Sinä itse sanot, että katsoihan hän mahdolliseksi puhua kanssasi toisenlaista kieltä käyttäen kuin oli aikaisemmin puhunut puoleesi kääntyessään. Sinä olet epäluuloinen ja mustasukkainen, siksi oletkin liioitellut kaikkea, mitä huonoa olet huomannut. Tietenkään hän ei ajattele niin pahaa sinusta kuin sinä sanot. Jos olisi toisin, niin sehän merkitsisi, että hän menee tietoisesti veteen tai teurastettavaksi, kun tulee vaimoksesi. Onko sellainen mahdollista? Kuka menee tietoisesti veteen tai teurastettavaksi?
Katkerasti hymyillen kuunteli Parfen ruhtinaan tulisia sanoja. Hänen mielipiteensä näytti jo vakaantuneen järkähtämättömäksi.
— Kuinka raskaasti sinä nyt katsotkaan minuun, Parfen! — huudahti ruhtinas raskaan tunteen valtaamana.
— Veteen tai teurastettavaksi! — lausui tämä viimein. — Heh! Siksihän hän juuri minulle tuleekin, että varmasti odottaa vaimonani tulevansa teurastetuksi! Etkö sinä todellakaan, ruhtinas, tähän saakka vielä ole hoksannut, mistä tässä on kysymys?
— En ymmärrä sinua.
— Mitäs, ehkäpä todellakaan ei ymmärrä, hehee! Sinustahan sanotaan, että sinä... tuota noin. Toista hän rakastaa, — ymmärrä sinä se! Aivan samoin kuin minä nyt rakastan häntä, aivan samoin hän rakastaa nyt toista. Ja tuo toinen, tiedätkö, kuka se on? Se olet sinä! Mitä, etkö ole sitä tietänyt?
— Minä!
— Sinä. Hän on sinua silloin, juuri siitä asti, nimittäin nimipäivästään, alkanut rakastaa. Hän vain ajattelee, että hänen on mahdotonta tulla vaimoksesi, koska hän muka häpäisee sinut ja turmelee koko sinun elämäsi. »Tiedetäänhän», sanoo, »millainen minä olen». Tähän saakka hän on itse vakuuttanut tätä. Hän on kaiken tämän sanonut minulle suoraan päin kasvoja. Hän pelkää syöksevänsä turmioon ja häpäisevänsä sinut, mutta minun vaimokseni siis voi tulla, se ei ole mitään, — noin hän minua kunnioittaa, huomaa sekin!
— Kuinka hän sitten karkasi sinun luotasi minun luokseni ja... minun luotani...?
— Ja sinun luotasi minun luokseni! Heh! Vähänkö hänelle voi yhtäkkiä pistää päähän! Hän on nyt kaiken aikaa aivan kuin kuumeessa. Väliin huutaa minulle: »Sinun vaimoksesi tullessani on kuin menisin veteen. Laita pian häät!» Itse hoputtaa, määrää päivän, mutta kun aika alkaa lähestyä, niin joko pelästyy tai saa toisia ajatuksia, — Jumala hänet tietää, olethan sinä nähnyt: itkee, nauraa, kiemurtelee kuumeessa. Ja mitä ihmeellistä siinä on, että hän on karannut sinunkin luotasi? Hän karkasi silloin sinun luotasi juuri siksi, että itse huomasi, kuinka suuresti hän sinua rakastaa. Hänelle kävi olo sinun luonasi ylivoimaiseksi. Sinä sanoit äsken, että minä etsin silloin Moskovassa hänet käsiini; se ei ole totta, — itse hän juoksi luokseni sinun luotasi: »Määrää päivä», sanoo, »minä olen valmis! Anna samppanjaa! Mennään mustalaistyttöjen luo!» huutaa... Jos minua ei olisi, niin hän olisi jo aikoja sitten heittäytynyt veteen; niin se on kuin sanon. Siksi ei heittäydy, että minä kenties olen vielä kauheampi kuin vesi. Vihapäissään tulee vaimokseni... jos tulee, se on varmasti niin kuin sanon, että vihapäissään tulee.
— Kuinka sinä sitten... kuinka sinä... — huudahti ruhtinas eikä lopettanut lausetta. Hän katseli kauhistuneena Rogožinia.
— Miksi et puhu loppuun, — lisäsi tämä hymähtäen. — Tahdotko, niin sanon, mitä sinä juuri tällä hetkellä itseksesi mietiskelet: »Miten ihmeen tavalla hän nyt voi olla hänen vaimonaan? Kuinka voidaan sallia hänen ruveta semmoiseen?» Tiedetäänhän se, mitä sinä ajattelet...
— En minä ole sitä varten tullut tänne, Parfen, sanon sinulle, ei semmoista ollut mielessäni...
— Saattaa olla, ettet sitä varten ja ettei semmoista ollut mielessäsi, mutta nyt on asia varmasti muuttunut sellaiseksi, että sitä varten, hehee! No, riittää! Miksi sinä olet noin hämmästynyt? Etkö sinä sitten todellakaan tietänyt? Ihmettelemään sinä panet minut!
— Kaikki tuo on mustasukkaisuutta, Parfen, kaikki tuo on sairautta, kaiken sinä olet paisuttanut äärettömästi liiallisuuksiin... — mutisi ruhtinas tavattoman mielenliikutuksen vallassa. — Mitä sinä?
— Anna olla, — lausui Parfen ja tempasi nopeasti ruhtinaan käsistä veitsen, jonka tämä oli ottanut pöydältä kirjan vierestä, ja pani sen taas entiselle paikalleen.
— Minä aivan kuin tiesin Pietariin lähtiessäni, aivan kuin aavistin... — jatkoi ruhtinas; — en tahtonut tulla tänne! Tahdoin unohtaa kaiken, mitä on täällä, reväistä sen pois sydämestäni! No, hyvästi... Mitä ihmettä sinä!
Puhuessaan oli ruhtinas hajamielisyydessään taas siepannut pöydältä käsiinsä saman veitsen, ja taas Rogožin tempasi sen pois hänen käsistään ja heitti pöydälle. Se oli aivan yksinkertainen veitsi, jossa oli hirvensarvinen pää, kömpelötekoinen, terä noin kolmen ja puolen versokin pituinen ja samassa suhteessa leveä.
Nähdessään ruhtinaan kiinnittävän erikoista huomiota siihen, että häneltä oli kaksi kertaa temmattu käsistä tämä veitsi, Rogožin otti veitsen vihastuneena, pani sen kirjan väliin ja viskasi kirjan toiselle pöydälle.
— Lehtiäkö sinä sillä leikkaat auki, vai kuinka? — kysyi ruhtinas, mutta omituisen hajamielisesti, aivan kuin hänen mieltään yhä edelleen olisivat painaneet jotkin mietteet.
— Niin, lehtiä...
— Tämähän on puutarhaveitsi?
— Niin on. Eikö sitten puutarhaveitsellä saa leikata lehtiä?
— Mutta sehän on... aivan uusi.
— No, mitä sitten, jos on uusi? Enkö voi ostaa vaikka heti paikalla uutta veistä? — huudahti viimein Rogožin aivan kuin raivostuneena ja suuttuen yhä enemmän joka sanasta.
Ruhtinas hätkähti ja katsoi kiinteästi Rogožiniin.
— Kylläpä me olemme, — alkoi hän yht'äkkiä nauraa vapautuen kokonaan hajamielisyydestänsä. — Suo minulle anteeksi, veliseni, kun pääni on niin raskas kuin nyt, ja tämä tauti... niin minä tulen kerrassaan, kerrassaan niin kovin hajamieliseksi ja naurettavaksi. Enhän minä ollenkaan aikonut tätä kysyä... en muista mitä. Hyvästi...
— Ei sinne, — sanoi Rogožin.
— Olen unohtanut!
— Tänne, tänne, mennään, minä näytän.
IV.
He lähtivät kulkemaan samojen huoneitten läpi, joiden kautta ruhtinas jo oli kulkenut; Rogožin kulki hiukan edellä, ruhtinas hänen jäljessään. He tulivat isoon saliin. Siellä oli seinillä muutamia kuvia, kaikki piispojen muotokuvia ja maisemia, joista ei voinut mitään erottaa. Seuraavaan huoneeseen vievän oven päällä riippui eräs muodoltaan jokseenkin omituinen kuva, noin kahden ja puolen arssinan pituinen eikä mitenkään kuutta veršokkia korkeampi. Se esitti Vapahtajaa, joka juuri on otettu ristiltä. Ruhtinas vilkaisi siihen pikimmältään, aivan kuin muistellen jotakin, mutta aikoi muuten pysähtymättä mennä ovesta. Hän tunsi olonsa hyvin raskaaksi ja hänen mielensä teki päästä pian pois tästä talosta. Mutta Rogožin pysähtyi yht'äkkiä kuvan eteen.
— Kaikki nämä kuvat täällä, — sanoi hän, — ne kaikki on isävainaja ostanut ruplan tai kahden hinnasta huutokaupoista, hän piti semmoisesta. Ne on eräs asiantunteva henkilö kaikki täällä tarkastanut; roskaa, sanoo, mutta tämä — tuo kuva tuossa oven yläpuolella, joka myös on ostettu kahdella ruplalla, sanoo, ei ole roskaa. Jo isävainajalleni tarjoutui eräs maksamaan siitä kolmesataaviisikymmentä ruplaa, ja Saveljitš, Ivan Dmitritš, suuri asianharrastaja, kauppias hänkin, meni neljäänsataan asti ja viime viikolla hän tarjosi veljelleni Semen Semjonytšille jo viisisataa. Minä jätin sen itselleni.
— Tämähän on... tämä on jäljennös Hans Holbeinin taulusta, — sanoi ruhtinas, — kun oli ennättänyt tarkastella kuvaa, — ja vaikka minä olen huono tuntija, niin luullakseni se on oivallinen jäljennös. Olen nähnyt tämän kuvan ulkomailla enkä voi sitä unohtaa. Mutta... mitä sinä...
Rogožin jätti yht'äkkiä kuvan ja lähti kulkemaan entistä tietä eteenpäin. Tietysti Rogožinissa niin odottamatta ilmennyt hajamielisyys ja erikoinen, omituisen ärtyisä mieliala olisi kenties voinut selittää tämän puuskan; mutta kuitenkin ruhtinaasta alkoi tuntua hieman kummalliselta, että näin yht'äkkiä oli katkennut keskustelu, jota hän ei ollut edes aloittanut, ja ettei Rogožin edes vastannut hänelle.
— Mutta kuulehan, Leo Nikolajevitš, jo kauan olen halunnut kysyä sinulta, uskotko sinä Jumalaan vai etkö, — alkoi Rogožin taas yht'äkkiä puhua kuljettuaan muutamia askelia.
— Kuinka omituisesti sinä kysyt ja... katsot! — huomautti ruhtinas tahtomattaan.
— Mutta tuota kuvaa minä katselen mielelläni, — mutisi Rogožin oltuaan vähän aikaa vaiti ja aivan kuin taas olisi unohtanut kysymyksensä.
— Tuota kuvaa! — huudahti ruhtinas yht'äkkiä odottamattoman ajatuksen valtaamana.— Tuota kuvaa! Tuo kuvahan voi saada jonkun vielä menettämään uskonsa!
— Menettää senkin, — vahvisti yht'äkkiä Rogožin aivan odottamatta. He olivat tulleet jo aivan viimeiselle ovelle.
— Kuinka, — sanoi ruhtinas pysähtyen yht'äkkiä, — mitä sinä nyt! Minä miltei laskin leikkiä, mutta sinä otit sen niin vakavasti! Ja miksi kysyit minulta, uskonko minä Jumalaan?
— Ei se mitään, muuten vain. Olen jo aikaisemmin tahtonut kysyä. Monethan nykyään eivät usko. Mitä, onko totta (sinähän olet elänyt ulkomailla),— minulle tässä kerran eräs sanoi juovuspäissään, että meillä, Venäjällä, on enemmän kuin missään muussa maassa sellaisia, jotka eivät usko Jumalaan. »Meidän», sanoo, »on tässä suhteessa helpompi kuin heidän, sillä me olemme menneet pitemmälle kuin he»...
Rogožin naurahti ilkkuvasti; lausuttuaan kysymyksensä hän yht'äkkiä aukaisi oven ja odotti rivasta kiinni pitäen, kunnes ruhtinas oli astunut ulos. Ruhtinas oli ihmeissään, mutta astui ulos ovesta. Rogožin tuli hänen jäljessään ulos portaitten yläaukeamalle ja sulki oven jälkeensä. Molemmat seisoivat toistensa edessä sen näköisinä, että kumpikin näytti unohtaneen, mihin oli tullut ja mitä nyt oli tehtävä.
— Hyvästi sitten, — sanoi ruhtinas ojentaen kätensä.
— Hyvästi, — lausui Rogožin puristaen lujasti, mutta aivan koneellisesti hänelle ojennettua kättä.
Ruhtinas astui yhden askelman alaspäin ja käännähti ympäri.
— Mitä uskoon tulee, — alkoi hän hymyillen (nähtävästi hän ei halunnut jättää Rogožinia tuolla tavoin) ja sen lisäksi vilkastuen erään äkäisen muiston vaikutuksesta, — mitä uskoon tulee, niin minulla oli viime viikolla kahden päivän aikana neljä erilaista kohtaamista. Aamulla matkustin eräällä uudella rautatieradalla ja puhelin vaunussa nelisen tuntia erään S:n kanssa, olimme siinä tutustuneet. Olin jo aikaisemmin kuullut hänestä paljon, muun muassa, että hän on ateisti. Hän on todellakin hyvin oppinut mies, ja minä ilostuin saadessani puhella todellisen oppineen kanssa. Sitäpaitsi hän on harvinaisen hyvin kasvatettu mies, niin että hän puheli minun kanssani aivan kuin olisin ollut hänen vertaisensa sekä tiedoissa että käsityksissä. Jumalaan hän ei usko. Yksi seikka vain minua hämmästytti: että hän ikäänkuin ei ollenkaan puhunut siitä koko aikana, ja juuri siksi se minua hämmästytti, että ennenkin niin paljon kuin olinkin tavannut semmoisia, jotka eivät usko, ja niin paljon kuin olinkin lukenut sellaisia kirjoja, minusta aina oli tuntunut, että he puhuvat ja kirjoittavat kirjoissansa ikäänkuin aivan muuta, vaikka päältä katsoen näyttääkin, että se on siitä. Lausuin hänelle silloin tämän, mutta luultavasti esitin sen epäselvästi tai en osannut sanoin ilmaista, sillä hän ei ymmärtänyt mitään... Illalla jäin maaseutukaupungin hotelliin yöksi, ja siinä oli juuri tapahtunut murha, edellisenä yönä, niin että kaikki puhuivat siitä, kun minä tulin. Kaksi talonpoikaa, ikämiehiä eikä humalassa, vanhastaan jo tuttuja ja ystäviä, joivat teetä ja aikoivat yhdessä käydä levolle, samaan kopukkaan. Mutta toinen oli parina viime päivänä pannut merkille, että toisella oli kello, hopeainen, keltaisessa helminauhassa, eikä hän ollut ilmeisestikään tietänyt aikaisemmin sitä olevan. Tämä mies ei ollut varas, oli päinvastoin rehellinen ja talonpoikaiseksi mieheksi hyvissä varoissa. Mutta hän mieltyi siinä määrin tuohon kelloon ja se houkutteli häntä niin suuresti, ettei hän lopulta jaksanut sitä kestää: otti veitsen, ja kun ystävä käännähti toisaalle, lähestyi häntä varovasti takaapäin, tähtäsi, kohotti silmänsä taivasta kohti, teki ristinmerkin ja rukoillen itsekseen katkerin mielin: »Herra Jumala, anna anteeksi Kristuksen tähden!» — iski ystävänsä yhdellä iskulla kuoliaaksi aivan kuin lampaan ja otti häneltä kellon.
Rogožin hytki naurusta. Hän nauraa hohotti aivan kuin olisi saanut jonkin kohtauksen. Oli suorastaan omituista nähdä tuota naurua äskeisen niin murheellisen kertomuksen jälkeen.
— Kas tuosta minä pidän! Ei, se on kaikkein parasta! — huudahteli hän hytkähdellen ja miltei läähättäen. — Toinen ei usko ollenkaan Jumalaan ja toinen taas uskoo siinä määrin, että rukoilee, ennenkuin teurastaa ihmisiä. Ei, tämmöistä, ruhtinas veliseni, ei osaisi keksiäkään! Hahhahhaa! Ei, tämä on kaikkein parasta!...
— Aamulla lähdin kävelemään kaupungille,— jatkoi ruhtinas, heti kun Rogožin vaikeni, vaikka nauru yhä vielä suonenvedontapaisesti ja kuin puuskittain nytkähdytteli hänen huuliaan, — näen, puisella jalkakäytävällä huojuu juopunut sotamies aivan rappeutuneessa asussa. Tulee minun luokseni: »Osta, herra, hopearisti, annan sen vain kahdestakymmenestä kopeekasta, se on hopeainen!» Näen hänen käsissään ristin, luultavasti hän oli juuri ottanut sen kaulastaan, siinä on sininen, hyvin kulunut nauha, mutta risti on aivan tavallinen tinaristi, sen näkee ensi silmäyksellä, isoa kokoa, kahdeksankärkinen, täysin bysanttilaista muotoa. Otin esille kahdenkymmenen kopeekan rahan ja annoin hänelle sekä panin samassa ristin kaulaani, — hänen kasvoistaan näkyi, kuinka tyytyväinen hän oli, kun oli saanut vedetyksi nenästä tyhmää herraa, ja heti hän lähti ryyppäämään pois ristiään, siitä ei ole mitään epäilystä. Silloin minä, veliseni, tunsin mitä voimakkaimman vaikutelman kaikesta siitä, mitä ihan tulvahti minua vastaan Venäjällä; en ollut ennen ymmärtänyt siitä mitään, aivan kuin olisin kasvanut mykkänä, ja olin omituisen haaveellisessa valossa muistellut sitä noina viitenä vuotena ulkomailla. Kuljen siinä ja ajattelen: ei, en riennä vielä tuomitsemaan tuota Kristuksen myyjää. Jumala tietää, mitä noissa humalaisissa ja heikoissa sydämissä on. Tunnin kuluttua, hotelliin palatessani, satuin kohtaamaan naisen, jolla oli rintalapsi. Nainen oli vielä nuori, lapsi noin kuuden viikon vanha. Lapsukainen oli hänelle hymyillyt, hänen havaintojensa mukaan nyt juuri ensimmäisen kerran syntymästään. Katson, hän teki yht'äkkiä ristinmerkin niin hartaasti, niin hartaasti. »Mitä sinä», sanon, »nuorikko siinä?» (Minullahan oli silloin tapana kysellä kaikkea.) »Katsohan», sanoo, »aivan samoin kuin äiti iloitsee huomatessaan pienokaisensa ensimmäisen kerran hymyilevän, aivan samalla tavoin Jumala iloitsee joka kerta, kun Hän taivaasta näkee, että syntinen asettuu kaikesta sydämestään hänen eteensä rukouksessa». Tämän sanoi minulle yksinkertainen nainen, melkein näillä sanoilla, ja niin syvän, niin hienon, niin tosiuskonnollisen ajatuksen, sellaisen ajatuksen, jossa koko kristinopin olemus yhdellä kertaa tuli julkilausutuksi, se on, koko se käsitys Jumalasta, että hän on meidän isämme ja että Jumala iloitsee ihmisestä kuin isä omasta lapsestaan — Kristuksen pääajatus! Yksinkertainen nainen! Tosin äiti... ja kukapa tietää, vaikka tämä nainen olisi ollut tuon sotamiehen vaimo. Kuule, Parfen, sinä kysyit äsken minulta, ja tässä on vastaukseni: uskonnollisen tunteen olemus ei mahdu mihinkään järkeilyyn, ei mihinkään hairahduksiin eikä rikoksiin eikä mihinkään ateismiin; tässä on jotakin muuta ja tulee ikuisesti olemaan jotakin muuta; tässä on jotakin sellaista, jonka pinnalta ateismit ikuisesti liukuvat pois ja ikuisesti tulevat puhumaan muusta. Mutta pääasia on, että kaikkein selvimmin ja pikimmin sen huomaa venäläisestä sydämestä, ja siinä on minun johtopäätökseni! Tämä on aivan ensimmäisiä vakaumuksia, mitä saan Venäjältämme. On tehtävää, Parfen! On tehtävää meidän venäläisessä maailmassamme, usko minua! Muista, miten me Moskovassa sinun kanssasi lähenimme toisiamme ja puhelimme yhteen aikaan... Enkä minä ollenkaan tahtonut palata tänne nyt! Enkä ollenkaan, en ollenkaan luullut tällä tavoin kohtaavani sinut!... No, mitäs!... Hyvästi, näkemiin! Älköön Jumala sinua jättäkö!
Hän kääntyi ja lähti menemään portaita alas.
— Leo Nikolajevitš! — huudahti ylhäältä Parfen, kun ruhtinas oli tullut portaitten ensimmäiseen käännekohtaan. — Onko risti, jonka sinä ostit sotamieheltä, sinulla mukanasi?
— On, se on kaulassani.
Ja ruhtinas pysähtyi taas.
— Näytähän tänne.
Taas uusi kummallisuus! Hän mietti hetkisen, nousi portaita ylös ja näytti hänelle ristiään ottamatta sitä pois kaulastaan.
— Anna se minulle, — sanoi Rogožin.
— Miksi? Sinäkö...
Ruhtinas ei olisi tahtonut luopua tästä rististä.
— Pidän sitä, mutta omani annan sinulle, kanna sinä sitä.
— Tahdot vaihtaa ristejä? Olkoon menneeksi, Parfen, jos niin on, niin olen iloinen; ollaan veljiä!
Ruhtinas otti kaulastaan tinaristinsä, Parfen oman kultaristinsä, ja vaihtoivat niitä. Parfen oli vaiti. Raskain mielin ja ihmetellen ruhtinas huomasi, että entinen epäluottamus, entinen katkera ja miltei ivallinen hymy yhä vieläkin ikäänkuin viivähteli hänen uuden veljensä kasvoilla, esiintyen ainakin hetkittäisin voimakkaana. Ääneti otti Rogožin viimein ruhtinasta kädestä ja seisoi jonkin aikaa kuin epäröiden jotakin; viimein veti yht'äkkiä hänet jäljessään lausuen tuskin kuuluvalla äänellä: »Mennään.» He kulkivat ensimmäisen kerroksen porrasaukeaman poikki ja soittivat ovikelloa vastapäätä sitä ovea, josta olivat tulleet ulos. Heille avattiin pian. Vanha nainen, aivan köyryselkäinen ja mustiin puettu, huivi pään ympäri käärittynä, kumarsi ääneti ja syvään Rogožinille; tämä kysyi häneltä jotakin kiireesti ja jäämättä odottamaan vastausta lähti viemään ruhtinasta eteenpäin huoneitten läpi. Taas kuljettiin pimeitten huoneitten kautta, joissa vallitsi eräänlainen tavaton, kylmä puhtaus ja joissa oli kylmän ja ankaran näköiset vanhanaikuiset huonekalut valkoisilla, puhtailla päällyksillä varustettuina. Ilmoittamatta tulostaan Rogožin vei ruhtinaan suoraan erääseen pieneen, vierashuoneen näköiseen huoneeseen; sen jakoi kahtia kiiltävä mahonkinen väliseinä, jonka sivuilla oli kaksi ovea ja jonka takana luultavasti oli makuuhuone. Vierashuoneen nurkassa, uunin luona, istui nojatuolissa pieni mummo, ei vielä hyvin vanha ulkomuodoltaan, sillä hänen kasvonsa olivat jokseenkin terveen väriset, miellyttävät ja pyöreät, mutta jo aivan harmaapäinen ja (sen saattoi päättää ensi silmäyksellä) jo aivan lapselliseksi muuttunut. Hänen yllään oli musta villapuku, kaulassa musta, iso huivi, päässä puhdas valkoinen myssy, jossa oli mustat nauhat. Hänen jalkojensa tukena oli jakkara. Hänen vierellään oli toinen puhdas mummo, hiukan vanhempi kuin hän, myös surupuvussa ja myös valkoinen myssy päässä, luultavasti joku talon leivissä eläjä, ja kutoi äänettömänä sukkaa. He kumpikin olivat luultavasti kaiken aikaa olleet vaiti. Nähtyään Rogožinin ja ruhtinaan ensimmäinen mummo hymyili heille ja taivutti muutaman kerran ystävällisesti päätään mielihyvän merkiksi.
— Äitikulta, — sanoi Rogožin suudellen hänen kättään, — tässä on minun hyvin hyvä ystäväni, ruhtinas Leo Nikolajevitš Myškin; me olemme hänen kanssaan vaihtaneet ristejä; hän oli yhteen aikaan Moskovassa minulle kuin oma veli, teki paljon minun hyväkseni. Siunaa häntä, äiti, niinkuin siunaisit omaa poikaasi. Maltahan, mummo, kas näin, annahan kun laitan kätesi...
Mutta ennenkun Parfen ennätti tarttua hänen käteensä, nosti mummo oikean kätensä, pani kolme sormea yhteen ja hurskaasti siunasi ruhtinaan kolme kertaa ristinmerkillä. Sitten hän vielä kerran ystävällisesti ja hellästi nyökäytti hänelle päätään.
— No, mennään, Leo Nikolajevitš, — sanoi Parfen, — tätä varten minä sinut vain toinkin...
Kun he taas olivat tulleet portaille, hän lisäsi:
— Eihän hän ymmärrä mitään, mitä sanotaan, eikä hän ymmärtänyt mitään minun sanoistani, mutta sinua hän siunasi; siis hän itse tahtoi sitä... No, hyvästi, sekä minun että sinun on aika lähteä.
Ja hän avasi oman ovensa.
— Anna toki minun edes syleillä sinua jäähyväisiksi, sinä kummallinen mies! — huudahti ruhtinas katsoen häneen hellästi ja moittivasti ja aikoi syleillä häntä. Mutta Parfen oli tuskin kohottanut kätensä, kun hän jo samassa taas laski ne alas. Hän epäröi; hän kääntyi poispäin, ettei tarvitsisi katsoa ruhtinasta. Hän ei tahtonut syleillä tätä.
— Älähän! Vaikka otinkin sinun ristisi, niin en tapa sinua kellon takia! — mutisi hän epäselvästi ja alkoi yht'äkkiä omituisesti nauraa. Mutta äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan toisenlaisiksi; hän tuli hirveän kalpeaksi, hänen huulensa alkoivat väristä, silmät alkoivat leimuta. Hän kohotti kätensä, syleili voimakkaasti ruhtinasta ja lausui läähättäen:
— Ota hänet sitten, jos niin on oleva! Hän on sinun! Luovutan hänet!... Muista Rogožinia!
Ja jättäen ruhtinaan katsahtamatta häneen hän meni kiireesti asuntoonsa ja paukautti oven jälkeensä kiinni.
V.
Oli jo myöhä, kello oli melkein puoli kolme, eikä ruhtinas tavannut Jepantšinia kotona. Jätettyään nimikorttinsa hän päätti käväistä Vaaka-ravintolassa ja kysyä sieltä Koljaa; jos hän ei olisi siellä, niin hän jättäisi hänelle kirjelapun. Vaaka-ravintolassa hänelle sanottiin, että Nikolai Ardalionovitš »olivat menneet ulos jo aamulla, mutta lähtiessään sanoneet, että jos heitä satuttaisiin kysymään, niin ilmoittaa, että he kenties palaavat kello kolmeksi. Mutta jos heitä ei näy täällä puoli neljään mennessä, niin silloin he ovat menneet junalla Pavlovskiin, kenraalitar Jepantšinin huvilalle, ja siis syövät siellä.» Ruhtinas istuutui odottamaan ja tilasi itselleen päivällistä.
Puoli neljäksi ja kello neljäänkään mennessä ei Kolja tullut. Ruhtinas meni ulos ja lähti koneellisesti kulkemaan minne sattui. Kesän alussa on Pietarissa toisinaan ihania päiviä, — valoisia, kuumia, tyyniä. Tämä päivä sattui juuri olemaan noita harvinaisia päiviä. Jonkin aikaa ruhtinas kuljeskeli ilman päämäärää. Kaupunkia hän ei paljon tuntenut. Hän pysähtyi toisinaan katujen risteyksiin joidenkin talojen eteen, toreille, silloille; kerran hän poikkesi lepäämään erääseen konditoriaan. Väliin hän alkoi hyvin uteliaana tarkastella ohikulkevia; mutta useimmiten hän ei huomannut ohikulkijoita eikä sitäkään, missä itse kulki. Hän oli piinallisen jännityksen ja levottomuuden vallassa ja tunsi samalla tavatonta tarvetta olla yksinään. Hän tahtoi olla yksin ja jättäytyä kaiken tämän tuskallisen jännityksen valtaan aivan passiivisesti, etsimättä vähintäkään pääsykeinoa. Vastenmielisyyttä tuntien hän tahtoi jättää ratkaisematta sieluunsa ja sydämeensä tulvahtaneet kysymykset. »Mitä, olenko minä syypää tähän kaikkeen?» mutisi hän itsekseen melkein tietämättä mitään omista sanoistaan.
Kello kuuden tienoissa hän oli Tsarskoje Selon rautatien asemahuoneessa. Yksinäisyys alkoi pian tuntua hänestä sietämättömältä; uusi kiihkeä puuska valtasi hänen sydämensä, ja silmänräpäyksen ajaksi valaisi kirkas valo pimeyden, jossa hänen sielunsa ikävöi. Hän osti matkalipun Pavlovskiin ja kiiruhti kärsimättömänä lähtemään matkaan; mutta tietysti jokin vainosi häntä, ja se oli todellisuutta eikä kuvittelua, niinkuin hän kenties olisi ollut taipuvainen uskomaan. Hän oli jo miltei istuutumassa rautatievaunuun, mutta silloin hän yht'äkkiä paiskasi juuri ostamansa lipun lattialle ja lähti taas ulos asemalta ahdistunein mielin ja miettivänä. Jonkin ajan kuluttua kadulla hän yht'äkkiä ikäänkuin muisti jotakin, ikäänkuin yht'äkkiä tajusi jotakin, jotakin hyvin omituista, jotakin, mikä jo kauan oli tehnyt hänet levottomaksi. Hän tuli äkkiä tietoisesti saaneeksi itsensä kiinni eräästä toiminnasta, jota oli jatkunut jo kauan, mutta jota hän koko aikana ei ollut huomannut tähän hetkeen saakka: jo muutama tunti sitten, luultavasti jo Vaaka-ravintolassa ja jo ennen sinne tuloaan, hän oli yht'äkkiä alkanut ikäänkuin etsiä jotakin ympäriltään. Hän unohtaakin sen, jopa pitkäksi aikaakin, puoleksi tunniksi, ja sitten yht'äkkiä taas katsahtaa levottomana ympärilleen ja etsii ympäristöstään.
Mutta juuri kun hän oli huomannut itsessään tämän sairaalloisen ja tähän saakka aivan tiedottoman liikkeen, joka jo niin kauan sitten oli hänet vallannut, välähti häneen eteensä yht'äkkiä toinenkin muisto, joka suuresti oli kiinnittänyt hänen mieltään; hän muisti, että sillä hetkellä, jolloin hän oli huomannut kaiken aikaa etsivänsä jotakin ympäriltään, hän oli seisonut katukäytävällä erään puodin ikkunan edessä ja hyvin uteliaasti tarkastellut ikkunassa näytteillä olevia tavaroita. Hänen mielensä teki nyt välttämättömästi tarkistaa, oliko hän todellakin seisonut äsken, kenties vain viisi minuuttia sitten, tuon puodin ikkunan edessä, vai oliko se ollut harhanäky, oliko hän jotakin sekoittanut. Oliko todellakin olemassa tuollainen puoti ja tuollaisia tavaroita? Hänhän todellakin tuntee tänään mielentilansa erityisen sairaalloiseksi, melkein samanlaiseksi kuin ennen hänen entisen taudinkohtausten alkaessa. Hän tiesi, että tuommoisena aikana ennen kohtauksia hän tavallisesti on harvinaisen hajamielinen ja usein sekoittaa esineitä ja henkilöitä toisiinsa, jos ei ole niitä katsellessaan erikoisesti jännittänyt tarkkaavaisuuttaan. Mutta oli erikoinenkin syy, miksi hänen mielensä niin kovasti teki tarkistaa, oliko hän silloin seisonut tuon puodin edessä; puodin ikkunaan näytteille asetettujen tavarain joukossa oli eräs kappale, jota hän oli katsellut ja jonka hän oli arvioinutkin kuudenkymmenen hopeakopeekan hintaiseksi, sen hän muisti huolimatta kaikesta hajamielisyydestään ja levottomuudestaan. Siis jos tuo puoti on olemassa ja tuo kappale todellakin on näytteille pantujen tavarain joukossa, niin juuri tuota kappaletta katsomaan hän oli pysähtynytkin. Tuo kappale oli siis niin suuressa määrin mielenkiintoinen hänelle, että oli kiinnittänyt hänen huomiotaan ihan sellaisenakin aikana, jolloin hän oli ollut niin raskaan mielenahdistuksen vallassa juuri lähdettyään rautatieasemalta. Hän kulki katsoen miltei kaihoten oikealle, ja hänen sydämensä pamppaili levottomuudesta ja kärsimättömyydestä. Mutta tuossa se puoti onkin, hän löysi sen viimein! Hän oli edennyt siitä jo viidensadan askelen päähän, kun päätti kääntyä takaisin. Tuossa on myös se kuudenkymmenen kopeekan arvoinen esine. »Tietysti kuudenkymmenen kopeekan arvoinen, enempää se ei maksa!» vahvisti hän nyt ja alkoi nauraa. Mutta hänen naurunsa oli hysteeristä; hänen mielensä tuli hyvin raskaaksi, selvästi hän nyt muisti, että juuri tässä, tämän ikkunan edessä seisoessaan, hän oli yht'äkkiä käännähtänyt ympäri aivan niinkuin äsken, kun oli huomannut Rogožinin silmien kiintyneen häneen. Tultuaan varmaksi, ettei ollut erehtynyt (josta hän muuten jo ennen tarkastustakin oli ollut täysin vakuutettu), hän jätti puodin ja lähti nopeasti kulkemaan poispäin. Kaikkea tätä täytyy pian tarkasti miettiä, ehdottomasti; nyt oli selvää, ettei hän ollut nähnyt harhakuvia rautatieasemallakaan, että hänelle ehdottomasti oli tapahtunut jotakin todellista, mikä välttämättömästi oli yhteydessä kaiken tuon hänen aikaisemman levottomuutensa kanssa. Mutta eräänlainen voittamaton sisällinen vastenmielisyys pääsi taas vallalle: hän ei tahtonut miettiä mitään, ei ruvennut miettimään; hänen ajatuksensa alkoivat askarrella aivan muussa.
Hän vaipui miettimään muun muassa sitä, että hänen epileptisessä tilassaan oli eräs aste melkein ihan kohtauksen edellä (jos vain kohtaus tuli hänen ollessaan valveilla), jolloin yht'äkkiä, kesken murheen, henkisen pimeyden ja ahdistuksen, hänen aivonsa joinakin silmänräpäyksinä aivan kuin leimahtivat liekkiin, ja koko hänen elinvoimansa jännittyi yhdellä kertaa tavattomana puuskahduksena. Elämän tuntu, itsetunto tuli miltei kymmenkertaiseksi noina hetkinä, jotka olivat kuin salaman välähdys. Järkeä, sydäntä valaisi tavaton valo; kaikki mielenliikutukset, kaikki hänen epäilyksensä, kaikki levottomuus ikäänkuin tyyntyi yhdellä kertaa, sai ratkaisunsa ja muuttui jonkinlaiseksi kaikkein korkeimmaksi levollisuudeksi, joka oli täynnä kirkasta, sopusointuisaa riemua ja toivoa, täynnä järkeä ja lopullista perussyytä. Mutta nämä hetket, nämä välähdykset olivat vain esituntua siitä lopullisesta sekunnista (se ei koskaan kestänyt sekuntia kauemmin), jona itse taudinkohtaus alkoi. Tuo sekunti oli tietysti sietämätön. Mietiskellessään tätä silmänräpäystä myöhemmin, ollessaan jo terve, hän sanoi usein itselleen: eiväthän kaikki nämä salamat ja korkeimman itsetunnon ja itsetietoisuuden ja siis myös »korkeimman olomuodon» välähdykset ole mitään muuta kuin sairautta, normaalisen tilan häiriötä, mutta jos niin on, niin se ei ollenkaan ole korkeinta olotilaa, vaan on luultavasti laskettava kuuluvaksi kaikkein alhaisimpaan. Ja kuitenkin hän lopulta päätyi tavattoman paradoksimaiseen johtopäätökseen: »Mitäpä siitä, että se on sairautta?» päätteli hän viimein. »Mitäpä se vaikuttaa, että tuo jännitys on epänormaalinen, jos itse tulos eli tuo tuntemuksen hetki, kun sitä muistelee ja tarkastelee sitten terveenä ollessaan, osoittautuukin mitä korkeimmaksi sopusoinnuksi ja kauneudeksi, antaa tähän saakka kuulumattoman ja arvaamattoman tunteen, joka on täyteläisyyttä, oikeata määrää, sovitusta ja kiihkeätä sulautumista rukouksessa elämän korkeimpaan synteesiin?» Nämä utuiset lauselmat tuntuivat hänestä itsestään hyvin tajuttavilta, vaikka vielä liian heikoilta. Sitä taasen, että se todella on »kauneutta ja rukousta», että se todella on »elämän korkein synteesi», sitä hän ei voinut epäillä eikä voinut pitää epäilyä edes mahdollisena. Eihän hän nähnyt mitään unihaamuja tuona hetkenä, niinkuin järjen ja sielun turmelevan hašišin, oopiumin tai viinin vaikutuksesta näkee epänormaalisia ja epäoleellisia näkyjä. Tämän hän saattoi tervejärkisesti päätellä sairaalloisen tilan päätyttyä. Nuo hetket olivat nimenomaan vain tavatonta itsetietoisuuden voimistumista, — jos olisi ilmaistava tämä tila yhdellä sanalla, — mitä suurimmassa määrässä välittömän itsetietoisuuden ja samalla itsetunnon vahvistumista. Jos tuona sekuntina, t.s. ihan viimeisenä tietoisena hetkenä ennen kohtausta, oli sattunut, että hän oli ennättänyt sanoa selvästi ja tietoisesti itsellensä: »Niin, tämän hetken takia voi antaa koko elämän!» — niin tietysti tuo hetki itsessään myös oli koko elämän arvoinen. Johtopäätöksensä dialektisesta osasta hän muuten ei tahtonut pitää kiinni: tylsistyminen, henkinen pimeys, idiotismi olivat hänen silmiensä edessä elävänä seurauksena noista »korkeimmista hetkistä». Vakavasti hän ei tietenkään olisi ruvennut kiistelemään. Johtopäätöksessä, nimittäin siinä, miten hän arvioi tuon hetken, oli epäilemättä virhe, mutta tuntemuksen todellisuus kuitenkin hiukan ahdisti hänen mieltään. Mitä oikeastaan oli tehtävä todellisuudelle? Olihan tuo kaikki tapahtunut, olihan hän itse ennättänyt sanoa itselleen juuri tuona sekuntina, että se sekunti rajattoman onnentunteen takia, jonka hän täydelleen tunsi, kenties olikin koko elämän arvoinen. »Tuona hetkenä», niin sanoi hän kerran Rogožinille Moskovassa siihen aikaan, kun he siellä tapasivat toisiaan, »tuona hetkenä minulle tavallaan tulee ymmärrettäväksi se tavaton sana, ettei aikaa enää tule olemaankaan. Luultavasti», lisäsi hän hymyillen, »tuo on se sama sekunti, jona epileptikon Muhametin kaatunut vesikannu ei ollut ennättänyt tyhjentyä, mutta hän oli saman sekunnin aikana ennättänyt nähdä kaikki Allahin asuinsijat». Niin, Moskovassa he olivat Rogožinin kanssa usein tavanneet toisensa ja puhuneet muustakin kuin vain tästä. »Rogožin sanoi äsken, että minä olin hänelle silloin veli, hän sanoi sen tänään ensimmäisen kerran», ajatteli ruhtinas itsekseen.
Hän ajatteli tätä istuen penkillä puun alla Kesäpuistossa. Kello oli noin seitsemän. Puisto oli tyhjä; jotakin synkkää tuli hetkiseksi laskevan auringon eteen. Oli tukahduttavaa; tuntui siltä, kuin ukkosenilma tekisi kaukaa tuloaan. Hänen nykyinen tarkasteleva mielentilansa oli hänelle jonkinmoinen houkutus. Hän takertui muistoineen ja järjellään jokaiseen ulkonaiseen esineeseen, ja se miellytti häntä: hänen mielensä teki kaiken aikaa unohtaa jotakin, nykyisyys, oleva, mutta heti kun hän katsahti ympärilleen, hän samassa taas tunsi synkän ajatuksensa, ajatuksen, josta hänen niin teki mieli irtautua. Hän muisti, että äsken hän oli puhunut tarjoilijan kanssa ravintolassa päivällistä syödessään eräästä äskettäin tapahtuneesta tavattoman omituisesta murhasta, josta oli syntynyt melua ja puheita. Mutta heti kun hän muisti tämän, tapahtui hänelle yht'äkkiä taas jotakin erikoista.
Tavaton, voittamaton halu, miltei houkutus, kahlehti yht'äkkiä koko hänen tahtonsa. Hän nousi penkiltä ja lähti kulkemaan puistosta suoraan Pietarin puolelle. Äsken hän oli Nevan rantakadulla pyytänyt erästä ohikulkijaa näyttämään hänelle Nevan tuolta puolen Pietarin puolen. Hänelle näytettiin, mutta hän ei silloin lähtenyt sinne. Ja joka tapauksessa olikin tarpeetonta mennä tänään; hän tiesi sen. Osoite oli hänellä ollut jo kauan; hän saattoi helposti löytää Lebedevin naissukulaisen talon; mutta hän tiesi melkein varmasti, ettei tapaisi tätä kotona. »Hän on ehdottomasti lähtenyt Pavlovskiin, muuten olisi Kolja jättänyt jotakin Vaakaan, kuten oli sovittu.» Kun hän siis nyt meni sinne, niin hän ei tietenkään tehnyt sitä siksi, että saisi nähdä hänet. Toisenlainen, synkkä, kiduttava uteliaisuus houkutteli häntä. Eräs uusi, äkillinen aatos oli tullut hänen päähänsä...
Mutta hänelle riitti liiankin hyvin se, että hän oli lähtenyt kulkemaan ja tiesi, minne oli menossa: minuutin kuluttua hän jo taas asteli miltei huomaamatta tietänsä. Myöskin äskeisen »odottamattoman aatoksensa» pohtiminen oli tullut hänelle heti hirveän vastenmieliseksi ja miltei mahdottomaksi. Hän tarkasteli piinallisen jännittyneellä tarkkaavaisuudella kaikkea, mikä sattui hänen silmiinsä, katseli taivasta, Nevaa. Hän alkoi puhella vastaan tulleen pikku lapsen kanssa. Kenties hänen epileptinen tilansakin yhä enemmän voimistui. Ukkonen oli nähtävästi todellakin lähestymässä, vaikkakin hitaasti. Alkoi jo kuulua kaukaista jyrinää. Olo kävi hyvin tukahduttavaksi...
Jostakin syystä hänen mieleensä muistui nyt, niinkuin välisti muistuu mielestä lähtemätön ja typeryyteen asti kyllästyttävä sävel, Lebedevin sisarenpoika, jonka hän äsken oli nähnyt. Omituista oli se, että tämä muistui hänen mieleensä kaiken aikaa sen murhamiehen muodossa, josta äsken itse Lebedev oli maininnut esitellessään hänelle sisarenpoikansa. Niin, tuosta murhaajasta hän oli lukenut aivan äskettäin. Oli lukenut ja kuullut paljon tuollaisista asioista siitä saakka, kun oli saapunut Venäjälle; hän seurasi itsepintaisesti kaikkea tämmöistä. Ja äsken hän oli ihan liiaksikin alkanut tuntea mielenkiintoa keskustellessaan tarjoilijan kanssa juuri tuosta Žemarinien murhaajasta. Tarjoilija oli ollut samaa mieltä kuin hän, hän muisti sen. Muisti tarjoilijankin; tämä ei ollut tyhmä nuori mies, oli vakava ja varovainen, mutta »muuten Jumala hänet tiennee, millainen hän on. Vaikeata on uudessa maassa päästä selville uusista ihmisistä.» Venäläiseen sieluun hän muuten alkoi kiihkeästi uskoa. Oi, paljon, paljon hän oli tullut näkemään hänelle aivan uutta näinä kuutena kuukautena, arvaamatonta ja kuulumatonta ja odottamatonta! Mutta vieras sielu on tietymätön, ja venäläinen sielu on tietymätön; se on monille tietymätön. Olihan hän pitkän aikaa ollut läheisissä väleissä Rogožinin kanssa, hyvin läheisissä väleissä, »veljellisesti» olivat seurustelleet, — mutta tunteeko hän Rogožinin? — »Ja muutoin, mikä kaaos tässä kaikessa toisinaan onkaan, mikä tolkuttomuus, mikä säädyttömyys! Miten inhoittava ja itseensätyytyväinen pöyhistelijä olikaan tuo äskeinen Lebedevin sisarenpoika! Mutta muuten, mikä minä sitten olen? (jatkoi ruhtinas haaveiluaan). Onko hän tappanut nuo olennot, nuo kuusi ihmistä? Minä ikäänkuin sekoitan... kuinka omituista tämä onkaan! Minulla on ikäänkuin pää sekaisin...» Mutta kuinka sympaattiset, kuinka suloiset kasvot onkaan Lebedevin vanhimmalla tyttärellä, sillä, joka seisoi lapsi sylissä, miten viaton, miten melkein lapsellinen ilme ja miten melkein lapsellinen nauru! Oli omituista, että hän oli miltei unohtanut nuo kasvot ja vasta nyt ne muistanut. Lebedev, joka tömisti heille jalkojaan, luultavasti jumaloi heitä kaikkia. Mutta mikä on aivan yhtä varmaa kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, se on se, että Lebedev jumaloi myöskin sisarenpoikaansa!
Miksi muuten hän oli ryhtynyt heitä niin lopullisesti tuomitsemaan, hän, joka oli tänään tullut, miksi hän langettaa tämmöisiä tuomioita? Lebedev antoi tänään hänen arvattavakseen arvoituksen: oliko hän odottanut tapaavansa tuollaisen Lebedevin? Oliko hän ennen tuntenut semmoisen Lebedevin? Lebedev ja Dubarry, — Herra Jumala! Muuten, jos Rogožin tappaa, niin ei hän ainakaan tapa noin epäjärjestyksessä. Sitä sekamelskaa ei synny. Piirustuksen mukaan tilattu koje ja kuusi ihmistä aivan houreissa! — »Onko Rogožinilla piirustuksen mukaan tilattu koje... hänellä... mutta... onko päätetty, että Rogožin tappaa?» vavahti ruhtinas yht'äkkiä. »Eikö ole rikos, eikö ole halpamaisuutta minun puoleltani esittää niin kyynillisen avomielisesti sellainen otaksuma!» huudahti hän, ja häpeän puna peitti yht'äkkiä hänen kasvonsa. Hän oli ällistynyt, hän seisoi kuin jähmettynyt tiellä. Hän oli yht'äkkiä muistanut sekä äskeisen Pavlovskin rautatieaseman että äskeisen Nikolain rautatieaseman, ja Rogožinille suoraan päin kasvoja tehdyn kysymyksen, joka koski silmiä, ja Rogožinin ristin, joka nyt oli hänen kaulassaan, ja Rogožinin äidin siunauksen, jota saamaan Rogožin itse oli vienyt hänet, ja viimeisen suonenvedontapaisen syleilyn ja Rogožinin viimeisen luopumisen, äsken portailla, — ja tavata kaiken tämän jälkeen itsensä yhtä mittaa etsimässä jotakin ympäriltään, ja tuo puoti, ja tuo esine... mikä halpamaisuus! Ja kaiken tämän jälkeen hän kulkee nyt »erikoisessa tarkoituksessa» ja erikoinen »äkillinen aatos» mielessään! Epätoivo ja kärsimys valtasivat koko hänen sielunsa. Ruhtinas tahtoi heti kääntyä takaisin asuntoonsa, hotelliin; hän kääntyikin ympäri ja lähti kulkemaan; mutta hetken kuluttua hän pysähtyi, mietti ja kääntyi taas kulkemaan entistä tietä.
Niin, hän oli jo Pietarin puolella, hän oli lähellä taloa; eihän hän mene sinne entisessä tarkoituksessa, eihän hän mene »erikoinen aatos mielessä»! Ja miten saattoi ollakaan! Niin, hänen tautinsa on palaamassa, siitä ei ole epäilystä; kenties kohtaus sattuu hänelle ehdottomasti tänään. Kohtauksen johdosta onkin tullut tämä pimeys, kohtauksen johdosta myös »aatos». Nyt on pimeys hälvennyt, demoni karkoitettu, epäilyjä ei ole, hänen sydämessään on riemu! Ja — hän ei ole niin pitkään aikaan nähnyt häntä, hänen täytyy nähdä hänet, ja... niin, hän tahtoisi nyt kohdata Rogožinin, hän tarttuisi tämän käteen ja he lähtisivät yhdessä... Hänen sydämensä on puhdas; onko hän Rogožinin kilpailija? Huomenna hän itse menee sanomaan Rogožinille nähneensä hänet; olihan hän kiitänyt tänne, niinkuin Rogožin äsken sanoi, ainoastaan nähdäkseen hänet! Kenties hän tapaakin hänet, varmaankin hän on Pavlovskissa!
Niin, pitää laittaa niin, että nyt kaikki tämä olisi selvästi asetettua, että kaikki selvästi lukisivat toinen toisestansa, ettei olisi noita synkkiä ja intohimoisia luopumisia, niinkuin Rogožin äsken oli luopunut, ja tapahtukoon tämä kaikki vapaasti ja... valoisasti. Onko Rogožin kykenemätön pääsemään valoon? Hän sanoo, ettei rakasta häntä sillä tavalla, että hänessä ei ole myötätuntoa, ei ole »mitään sellaista sääliä». Tosin hän lisäsi sitten, että »sinun säälisi kenties on enemmän kuin minun rakkauteni», mutta hän parjaa itseään. Hm... Rogožin kirjaa lukemassa, — eikö se jo ole »sääliä», eikö se ole »säälin» alkua? Eikö jo tuon kirjan käsilläolo todista, että hän on täysin tietoinen suhteistaan häneen? Entä hänen äskeinen kertomuksensa? Ei, se on syvempää kuin pelkkä intohimoisuus. Ja vain intohimoisuuttako synnyttävät mielessä hänen kasvonsa? Ja voivatko nuo kasvot nyt edes synnyttää intohimoisuutta? Ne herättävät mielessä kärsimystä, ne vangitsevat koko mielen, ne... — ja polttava, tuskaa tuottava muisto kulki yht'äkkiä läpi ruhtinaan sydämen.
Niin, tuskaa tuottava. Hän muisti, miten hän aivan äskettäin oli tuntenut tuskaa alkaessaan ensimmäisen kerran huomata hänessä mielenvikaisuuden oireita. Silloin hän oli tuntenut miltei epätoivoa. Ja kuinka olikaan hän voinut jättää hänet, kun hän silloin oli karannut hänen luotaan Rogožinin luo? Hänen olisi itsensä pitänyt rientää hänen jälkeensä eikä odottaa tietoja. Mutta... eikö Rogožin todellakaan ole tähän saakka huomannut hänessä mielenvikaisuutta? Hm... Rogožin näkee kaikessa muita syitä, intohimon syytä! Ja kuinka mieletöntä mustasukkaisuutta! Mitä hän tahtoi sanoa äskeisellä otaksumallaan? (Ruhtinas punastui yht'äkkiä, ja jotakin ikäänkuin vavahti hänen sydämessään.)
Mitä muuten toimitti tämän muisteleminenkaan? Tässä on mielettömyyttä molemmin puolin. Mutta että hän, ruhtinas, rakastaisi intohimoisesti tuota naista, — se oli tuskin edes ajateltavissakaan, se oli miltei julmuutta, epäinhimillisyyttä. Niin, niin! Rogožin parjaa itseään; hänellä on suuri sydän, joka kykenee sekä kärsimään että säälimään. Kun hän saa tietää koko totuuden ja kun hän on tullut vakuutetuksi siitä, kuinka surkea olento tuo turmeltu, vähämielinen nainen on — niin eikö hän silloin anna hänelle anteeksi kaikkea entistä, kaikkia kärsimyksiään? Eikö hänestä tule hänen palvelijansa, hänen veljensä, hänen kaitselmuksensa? Sääli saattaa Rogožinin itsensä järkiinsä ja opettaa häntä. Sääli on koko ihmiskunnan elämän tärkein ja kenties ainoa laki. Oi, kuinka anteeksiantamattomasti ja kunnottomasti syyllinen hän onkaan Rogožinin edessä! Ei, »ei venäläinen sielu ole tietymätön», vaan pimeys vallitsee hänen omassa sielussaan, jos hän on voinut kuvitella mahdolliseksi niin kauheata. Muutaman Moskovassa lausutun lämpimän ja sydämellisen sanan takia Rogožin jo nimittää häntä veljekseen, ja hän... Mutta tämä on tautia ja hourailua! Tämä kaikki selviää!... Kuinka synkästi sanoikaan Rogožin äsken, että häneltä »on usko häviämässä»! Tuon ihmisen täytyy kovasti kärsiä. Hän sanoo »mielellään katselevansa tuota kuvaa»; ei niin, että mielellään katselee, vaan siis tuntee tarvetta katsella. Rogožin ei ole yksinomaan intohimoinen sielu; hän on kuitenkin taistelija: hän tahtoo väkisin palauttaa kadonneen uskonsa. Se on hänelle nyt niin tarpeellista, että hän kärsii siitä... Niin! Johonkin on uskottava! Johonkuhun on uskottava! Mutta kuinka omituinen onkaan tuo Holbeinin maalaus... Ahaa, tämä katu! Tässä luultavasti onkin talo, aivan niin, N:o 16, »kollegisihteeri Filisovin lesken talo. Tässä!» Ruhtinas soitti ovikelloa ja kysyi Nastasja Filippovnaa.
Talon emäntä itse vastasi hänelle, että Nastasja Filippovna oli jo aamulla lähtenyt Pavlovskiin Darja Aleksejevnan luo »ja saattaapa tapahtua, että jäävätkin sinne muutamaksi päiväksi». Rouva Filisova oli pieni, teräväsilmäinen ja teräväkasvoinen nainen, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen katseensa oli viekas ja kiinteä. Kun hän kysyi nimeä, — jolle kysymykselle hän ikäänkuin tahallaan antoi salaperäisyyden vivahduksen, — ei ruhtinas ensin tahtonut vastata; mutta aivan heti hän tuli sitten takaisin ja pyysi hartaasti, että Nastasja Filippovnalle sanottaisiin hänen nimensä. Rouva Filisova kuunteli tätä harrasta pyyntöä entistä tarkkaavaisemmin ja tavattoman salaperäisen näköisenä, tahtoen ilmeisesti antaa sillä tietää, että »älkää olko levoton, kyllä minä olen ymmärtänyt». Ruhtinaan nimi teki häneen silminnähtävästi erittäin voimakkaan vaikutuksen. Ruhtinas katsahti häneen hajamielisesti, käännähti ja lähti menemään takaisin hotelliinsa. Mutta hän ei lähtiessään enää ollut saman näköinen kuin soittaessaan rouva Filisovan ovikelloa. Hänessä oli tapahtunut taas ja aivan kuin yhdessä silmänräpäyksessä tavaton muutos: hän asteli taas kalpeana, heikkona, kärsivänä, kiihtyneenä; hänen polvensa vapisivat, ja levoton, hajamielinen hymy väreili hänen sinertävillä huulillaan: hänen »äkillinen aatoksensa» oli yht'äkkiä osoittautunut paikkansapitäväksi ja vahvistunut todeksi, ja — hän uskoi taas demoniansa!
Mutta oliko se osoittautunut paikkansapitäväksi? Oliko se vahvistunut todeksi? Miksi häntä taas vaivaa tämä väristys, tämä kylmä hiki, tämä sielullinen pimeys ja kylmyys? Siksikö, että hän äsken taas näki nuo silmät? Mutta hänhän oli lähtenytkin Kesäpuistosta yksinomaan sitä varten, että näkisi ne! Sehän juuri oli ollutkin hänen »äkillinen aatoksensa». Hän oli hartaasti tahtonut nähdä nuo »äskeiset silmät» tullakseen lopullisesti vakuutetuksi siitä, että hän ehdottomasti kohtaa ne siellä, sen talon luona. Se oli ollut hänen kiihkeä toiveensa, ja miksi siis häntä nyt niin masentaa ja hämmästyttää se, että hän todellakin oli nyt juuri ne nähnyt? Aivan kuin ei olisi odottanut! Niin, ne olivat samat silmät (eikä siitä, että ne olivat samat, nyt ollut mitään epäilystä!), jotka olivat välähtäneet häntä kohti aamulla väkijoukosta hänen astuessaan ulos rautatievaunusta Nikolain rautatieasemalla; samat (aivan samat!), joiden katseen hän oli sitten huomannut äsken hartioittensa takana istuutuessaan tuolille Rogožinin luona. Rogožin oli äsken kieltänyt asian: hän oli kysynyt suu vääristyneenä jäätävään hymyyn: »Kenen silmät ne sitten olivat?» Ja ruhtinaan mieli oli hirveästi tehnyt aivan äsken, Tsarskoje Selon rautatieasemalla, — kun hän oli istuutumassa rautatievaunuun mennäkseen Aglajan luo ja yht'äkkiä taas oli nähnyt nuo silmät, jo kolmannen kerran tänä päivänä, — astua Rogožinin luo ja sanoa hänelle »kenen silmät ne olivat». Mutta hän oli rientänyt pois asemalta ja tullut tietoiseksi ympäristöstään vasta veitsisepän puodin edustalla sillä hetkellä, jolloin hän oli seisonut ja arvioinut kuudenkymmenen kopeekan hintaiseksi erään kapineen, jonka pää oli hirvensarvesta. Omituinen ja peloittava demoni takertui häneen lopullisesti eikä tahtonut enää jättää häntä. Tämä demoni oli kuiskannut hänelle Kesäpuistossa, kun hän oli istunut mietteisiinsä vaipuneena lehmuksen alla, että jos Rogožinista oli ollut niin tarpeellista pitää häntä silmällä aivan aamusta asti ja tietää hänen jokainen askelensa, niin saatuaan tietää, ettei hän matkusta Pavlovskiin (mikä tietysti oli onneton tieto Rogožinille), Rogožin ehdottomasti menee sinne, sen talon luo Pietarin puolella, ja ehdottomasti pitää siellä silmällä häntä, ruhtinasta, joka juuri aamulla oli vakuuttanut hänelle kunniasanallaan, »ettei tapaa häntä» ja »ettei hän ole sen takia tullut Pietariin». Mutta ruhtinaspa kiiruhtaa kiihkeästi sen talon luo, ja mitäpä siinä on, että hän todellakin kohtaa siellä Rogožinin? Hän näki vain onnettoman miehen, jonka mielentila oli synkkä, mutta hyvin ymmärrettävä. Tämä onneton mies ei edes lymyillytkään nyt. Niin, Rogožin oli äsken jostakin syystä sulkeutunut itseensä ja valehdellut, mutta Pavlovskissa hän oli seisonut melkein piileksimättä. Pikemminkin oli hän, ruhtinas, piileksinyt, eikä Rogožin. Mutta nyt, talon luona, hän oli seisonut toisella puolen katua, noin viidenkymmenen askelen päässä vinosti, vastakkaisella jalkakäytävällä, kädet ristissä, ja oli odottanut. Tässä hän oli ollut aivan näkyvissä ja näyttänyt tahallaan tahtovan ollakin näkyvissä. Hän oli seisonut kuin syyttäjä ja tuomari eikä kuin... Eikä kuin kuka?
Mutta miksi hän, ruhtinas, ei ollut nyt itse mennyt hänen luokseen ja oli kääntynyt hänestä pois aivan kuin ei olisi mitään huomannut, vaikka heidän silmänsä olivatkin kohdanneet toisensa? (Niin, heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa, ja he olivat katselleet toisiaan.) Itsehän hän äsken oli tahtonut tarttua hänen käteensä ja mennä sinne yhdessä hänen kanssaan? Itsehän hän oli aikonut mennä huomenna hänen luokseen ja sanoa olleensa hänen luonaan! Itsehän hän oli luopunut demonistaan, jo sinne mennessään, puolivälissä matkaa, kun riemu yht'äkkiä oli alkanut täyttää hänen sielunsa! Vai oliko todellakin jotakin sellaista Rogožinissa, se on, tuon miehen koko tämänpäiväisessä olemuksessa, yhteensä kaikissa hänen sanoissaan, liikkeissään, teoissaan, katseissaan, mikä saattoi oikeuttaa ruhtinaan kauheat aavistukset ja hänen demoninsa kiihdyttävät kuiskuttelut? Jotakin sellaista, mikä näkyy itsestään, mitä on vaikea analysoida ja kertoa, mahdotonta osoittaa riittävillä syillä, mutta mikä kuitenkin tekee, kaikesta tästä vaikeudesta ja mahdottomuudesta huolimatta, aivan kokonaisen ja voittamattoman vaikutuksen, joka tahtomatta muuttuu täydelliseksi vakaumukseksi?...
Vakaumukseksi mistä? (Oi, miten ruhtinasta kiusasi tämän vakaumuksen, »tämän alhaisen aavistuksen» luonnottomuus, sen »alentavuus», ja kuinka hän syyttikään itseään!) »Sano, jos uskallat, mistä?» sanoi hän tavan takaa itselleen moittivasti ja uhmailevasti. »Määrittele, rohkene lausua julki koko ajatuksesi, selvästi, täsmällisesti, empimättä! Oi, minä olen kunniaton!» toisteli hän paheksuen ja puna kasvoillaan. »Millä silmillä minä nyt tulen katselemaan koko elämäni ajan tätä miestä! Oi, millainen päivä! Voi hyvä Jumala, millainen painajainen!»
Oli eräs hetki tämän pitkän ja kiduttavan matkan lopussa Pietarin puolelta palatessa, jolloin ruhtinaan yht'äkkiä valtasi vastustamaton halu mennä heti Rogožinin luo, odottaa hänen saapumistaan, syleillä häntä häveten, kyynelet silmissä, sanoa hänelle kaikki ja tehdä kerrassaan loppu kaikesta. Mutta hän seisoi jo hotellinsa edustalla... Kuinka vastenmielinen olikaan hänestä äsken ollut tämä hotelli, nämä käytävät, koko tämä talo, hänen huoneensa, ne olivat olleet epämiellyttäviä jo ensi silmäyksellä; hän oli muutamia kertoja tämän päivän kuluessa jonkinmoisella erikoisella inholla muistanut, että oli palattava tänne...
»Mitä minä, aivan kuin sairas nainen, uskon tänään kaikkiin aavistuksiin!» ajatteli hän ärtyneenä ja ivallisesti pysähtyessään portille. Uusi, sietämätön häpeän, miltei epätoivon puuska kahlehti hänet paikalleen, juuri kun hän oli astumassa portista sisään. Hän pysähtyi hetkiseksi. Näin käy toisinaan ihmisille; sietämättömät äkilliset muistot, varsinkin ne, joihin liittyy häpeää, pysähdyttävät tavallisesti hetkiseksi yhteen paikkaan. »Niin, minä olen sydämetön ihminen ja pelkuri!» toisti hän synkästi ja syöksähti äkillisesti menemään, mutta... pysähtyi taas.
Tuossa porttikäytävässä, joka muutenkin oli pimeä, oli tällä hetkellä hyvin pimeätä; lähestyvä ukkospilvi oli nielaissut illan valon, ja samaan aikaan kuin ruhtinas saapui talon luo, oli pilvi yht'äkkiä revennyt ja alkanut valaa vettä. Sillä hetkellä, jolloin hän äkillisesti syöksähti liikkeeseen seisahdettuaan silmänräpäykseksi, hän oli aivan porttikäytävän alkupäässä, siinä kohdassa, missä siihen tullaan kadulta. Yht'äkkiä hän näki syvällä porttikäytävässä, hämärän keskellä aivan portaitten alkukohdassa erään miehen. Tämä mies näytti jotakin odottavan, mutta vilahti nopeasti ohitse ja katosi. Ruhtinas ei voinut nähdä selvästi tuota miestä eikä tietenkään olisi mitenkään voinut varmasti sanoa, kuka hän oli. Sitäpaitsi tästä saattoi kulkea kovin paljon väkeä; tässä oli hotelli, ja lakkaamatta kuljettiin ja juostiin käytäviin ja takaisin. Mutta hän alkoi yht'äkkiä täydelleen ja epäämättömästi varmistua siitä, että hän oli tuntenut tuon miehen ja että tuo mies ehdottomasti oli Rogožin. Silmänräpäystä myöhemmin ruhtinas kiiruhti hänen jälkeensä portaille. Hänen sydämensä jähmettyi. »Nyt heti kaikki saa ratkaisunsa!» lausui hän itsekseen omituisen vakaumuksen vallassa.
Portaat, joille ruhtinas juoksi porttikäytävästä, veivät ensimmäisen ja toisen kerroksen käytäviin, joitten kahden puolen matkustajahuoneet sijaitsivat. Nämä portaat olivat, kuten on laita kaikissa jo ammoin rakennetuissa taloissa, kiviset, pimeät, kapeat ja kiersivät paksun kivipylvään ympäri. Ensimmäisessä taitekohdassa oli tuossa pylväässä komeron tapainen syvennys, vain yhden askelen levyinen ja noin puolen askelen syvyinen. Mies saattoi kuitenkin siihen mahtua. Niin pimeätä kuin olikin, niin tähän taitekohtaan tultuaan ruhtinas heti huomasi, että tänne oli tuohon komeroon jostakin syystä kätkeytynyt mies. Ruhtinaan alkoi yht'äkkiä tehdä mieli kulkea ohitse ja olla katsomatta oikealle. Hän astui jo yhden askelen, mutta ei malttanut olla käännähtämättä.
Kaksi äskeistä silmää, samat silmät, kohtasivat yht'äkkiä hänen katseensa. Komerossa piileskelevä mies oli ennättänyt astua siitä yhden askelen. Sekunnin ajan molemmat seisoivat toistensa edessä melkein kiinni toisissaan. Yht'äkkiä ruhtinas tarttui miestä olkapäihin ja käänsi hänet takaisin portaille, lähemmäksi valoa: hän tahtoi selvemmin nähdä kasvot.
Rogožinin silmät alkoivat säihkyä, ja hurja hymy vääristi hänen kasvonsa. Oikea käsi kohosi ja jotakin välähti siinä; ruhtinas ei aikonutkaan sitä pysähdyttää. Hän muisti vain, että oli luultavasti huudahtanut:
— Parfen, en usko!...
Sitten oli kuin jotakin yht'äkkiä olisi auennut hänen eteensä: tavaton sisällinen valo valaisi hänen sielunsa. Tämä hetki oli kenties puolen sekunnin pituinen; mutta hän muisti kuitenkin selvästi ja tajuisesti alun, aivan ensimmäisen äänen hirveästä kirkaisustaan, joka lähti hänen rinnastaan itsestään ja jota hän ei olisi millään voimalla voinut pysähdyttää. Sitten hänen tajuntansa sammui silmänräpäyksessä, ja täydellinen pimeys alkoi.
Hän sai kaatuvataudin kohtauksen, jota hänellä ei ollut ollut hyvin pitkään aikaan. Tunnettua on, että kaatuvataudin kohtaukset, nimenomaan itse kaatumiskohtaus, tulevat silmänräpäyksessä. Tuossa silmänräpäyksessä yht'äkkiä kasvot muuttuvat kokonaan, varsinkin katse. Koko ruumis joutuu suonenvedon ja kouristusten valtaan ja samoin kaikki kasvojen piirteet. Kauhea parkaisu, jota on mahdoton kuvitella ja joka on aivan erikoinen, nousee rinnasta; tähän parkaisuun ikäänkuin häviää yht'äkkiä kaikki inhimillinen, eikä katsoja voi mitenkään, tai ainakin hänen on hyvin vaikeata, kuvitella ja myöntää, että huuto on tuon saman ihmisen päästämä. Syntyy sellainenkin kuvittelu, että huudon on päästänyt ikäänkuin joku toinen, joka on tuon ihmisen sisässä. Ainakin monet ovat tällä tavoin selittäneet vaikutelmaansa, monissa taasen kaatuvataudinkohtauksen saaneen ihmisen näkeminen herättää ehdotonta ja sietämätöntä kauhua, jossa on jotakin mystillistäkin. Täytyy otaksua, että tämmöinen äkillisen kauhun vaikutelma yhdessä kaikkien muiden tuon hetken hirveitten vaikutelmien kanssa kahlehti yht'äkkiä Rogožinin paikalleen ja pelasti siten ruhtinaan hyökkääjän veitsen iskulta, jota hän ei olisi voinut välttää. Sen jälkeen Rogožin, ennättämättä vielä päästä selville kohtauksesta ja nähtyään, että ruhtinas horjahti hänestä poispäin ja yht'äkkiä kaatui pitkälleen, suoraan portaita alas, iskien langetessaan niskansa kiviportaaseen, lähti suin päin juoksemaan alas, kiersi portailla makaavan ja syöksyi melkein tajuttomana ulos hotellista.
Kouristusten, vavahtelujen ja suonenvedon vaikutuksesta liukui sairaan ruumis portaitten askelmia pitkin, joita oli vain viisitoista, aivan portaitten alapäähän. Sangen pian, jo viiden minuutin kuluttua, huomattiin siinä makaava, ja väkeä keräytyi. Kokonainen verilätäkkö pään kohdalla pani ymmälle: oliko mies itse loukannut itsensä vai »oliko tehty jokin synti»? Pian kuitenkin muutamat ymmärsivät kaatuvataudin olevan kysymyksessä; eräs palvelijoista tunsi ruhtinaan äskeiseksi tulokkaaksi. Hämminki selvisi lopulta sangen onnellisesti erään suotuisan seikan johdosta.
Kolja Ivolgin, joka oli luvannut olla kello neljä Vaaka-hotellissa, mutta joka sen sijaan oli matkustanut Pavlovskiin, oli erään odottamattoman päähänpiston johdosta kieltäytynyt aterioimasta kenraalitar Jepantšinin luona ja tullut takaisin Pietariin sekä kiiruhtanut Vaakaan, jonne oli saapunut kello seitsemän illalla. Nähtyään hänelle jätetystä kirjelipusta ruhtinaan olevan kaupungissa hän kiiruhti tämän luo lipussa mainitun osoitteen mukaan. Saatuaan hotellista kuulla ruhtinaan lähteneen ulos hän meni alas tarjoiluhuoneisiin ja alkoi odottaa juoden teetä ja kuunnellen urkuja. Kuultuaan sattumalta keskusteltavan jotakuta kohdanneesta taudinkohtauksesta hän riensi paikalle oikean aavistuksen valtaamana ja tunsi ruhtinaan. Ryhdyttiin heti asianmukaisiin toimenpiteisiin. Ruhtinas kannettiin huoneeseensa; vaikka hän olikin tullut tuntoihinsa, niin täyteen tajuntaansa hän ei kuitenkaan herännyt pitkään aikaan. Lääkäri, joka oli kutsuttu tarkastamaan päässä olevaa haavaa, hautoi haavaa ja selitti, ettei loukkaantumisesta ollut vähintäkään vaaraa. Kun ruhtinas noin tunnin kuluttua alkoi jokseenkin hyvin ymmärtää, mitä ympärillä tapahtui, niin Kolja vei hänet vaunuissa hotellista Lebedevin luo. Lebedev otti sairaan vastaan tavattoman lämpimästi ja kumarrellen. Hänen takiaan hän myös joudutti huvilalle muuttoa; jo kolmantena päivänä kaikki olivat Pavlovskissa.
VI.
Lebedevin huvila ei ollut iso, mutta se oli mukava ja kauniskin. Vuokrattavaksi varattu osa siitä oli erityisesti koristeltu. Jokseenkin tilavalle pengermälle, joka vei kadulta huoneisiin, oli asetettu muutamia pomeranssi-, sitruuna- ja jasmiinipensaita isoihin, viheriäisiin puuastioihin, mikä Lebedevin arvioinnin mukaan teki erittäin lumoavan vaikutuksen. Muutamia näistä pensaista hän oli saanut samalla kuin huvilankin, ja hän oli siinä määrin hurmaantunut siihen vaikutukseen, minkä ne tekivät pengermällä, että osti tilaisuuden sattuessa täydennykseksi lisää samanlaisia tynnyreissä kasvavia puita huutokaupasta. Kun puut viimein oli kuljetettu huvilalle ja asetettu paikoilleen, niin Lebedev juoksi sinä päivänä useita kertoja pengermän portaita alas kadulle ja ihaili kadulta aluettaan, lisäten joka kerta ajatuksissaan sitä rahasummaa, minkä hän aikoi vaatia tulevalta huvilansa asukkaalta. Heikontunutta, ikävöivää ja ruumiillisesti raihnasta ruhtinasta miellytti huvila suuresti. Muuten sinä päivänä, jolloin muutettiin Pavlovskiin, — se oli kolmantena päivänä taudinkohtauksen jälkeen, — ruhtinas oli ulkomuodoltaan miltei terveen näköinen, vaikka sisällisesti tunsi olevansa yhä vielä sairas. Hänestä oli hauska nähdä kaikkia, jotka olivat näinä kolmena päivänä hänen ympärillään, hauska nähdä Koljaa, joka tuskin poistui hänen läheisyydestään, hauska nähdä koko Lebedevin perhettä (josta sisarenpoika oli kadonnut jonnekin), hauska nähdä itse Lebedeviä; ottipa hän mielihyvällä vastaan myös kenraali Ivolginin, joka kävi hänen vielä kaupungissa ollessaan häntä tervehtimässä. Muuttopäivänä, jolloin tultiin perille vasta illemmällä, oli hänen ympärilleen pengermälle kokoontunut melkoinen määrä vieraita: ensin tuli Ganja, jota ruhtinas ei ollut tuntea, — siinä määrin tämä oli tuona aikana muuttunut ja laihtunut. Sitten tulivat Varja ja Ptitsyn, jotka myös asuivat huvilassa Pavlovskissa. Kenraali Ivolgin taasen oleskeli Lebedevin asunnossa melkein alinomaa, lieneepä muuttanutkin yhdessä hänen kanssaan. Lebedev koetti estää häntä pääsemästä ruhtinaan luo ja pitää läheisyydessään; hän kohteli kenraalia kuin ystävää; nähtävästi he olivat jo kauan olleet tuttuja. Ruhtinas oli huomannut, että kaikkina näinä neljänä päivänä he olivat välisti antautuneet toistensa kanssa pitkiin keskusteluihin, usein huutaneet ja kiistelleet, jopa nähtävästi oppineista kysymyksistäkin, mikä ilmeisesti ilahdutti Lebedeviä. Saattoi ajatella, että hän suorastaan tarvitsi kenraalia. Mutta samoja varokeinoja kuin ruhtinaaseen nähden alkoi Lebedev käyttää myös omaan perheeseensä nähden heti, kun oli muutettu huvilaan; sillä verukkeella, ettei ruhtinasta saanut häiritä, hän esti kaikkia pääsemästä hänen luokseen, polki jalkaansa, hyökkäsi ajamaan takaa tyttäriään, myöskin Veraa lapsineen, jos vähänkään epäili heidän aikovan mennä pengermälle, missä ruhtinas oli, vaikka ruhtinas pyyteli, ettei ketään ajettaisi pois.
— Ensiksikään ei tule olemaan mitään kunnioitusta, jos noin antaa heille vapaan vallan; ja toiseksi heidän on sopimatontakin... — selitti hän viimein, kun ruhtinas suoraan kysyi asiaa.
— Miksi niin? — puhui ruhtinas nuhtelevasti, — Ihan totta, tällä silmälläpidollanne ja vartioimisellanne te vain kiusaatte minua. Minun on yksinäni ikävä, olen useita kertoja sanonut sen teille, ja te itse alituisesti huitomalla käsillänne ja kulkemalla varpaillanne yhä enemmän ikävystytätte minua.
Ruhtinas vihjasi siihen, että Lebedev, vaikka karkoitti kaiken kotijoukkonsa pois sairaalle välttämättömän rauhan vuoksi, itse tuli ruhtinaan huoneeseen näiden kolmen päivän aikana miltei joka hetki, ja joka kerta ensin raotti ovea, pisti päänsä sisälle, katseli ympäri huoneen aivan kuin päästäkseen varmuuteen, oliko ruhtinas siellä, eikö hän ollut karannut, ja sitten varpaillaan, hitain ja hiipivin askelin lähestyi nojatuolia, niin että hän väliin odottamatta oli pelästyttänyt asukastaan. Myötäänsä hän tiedusti, eikö ruhtinas tarvinnut jotakin, ja kun ruhtinas viimein alkoi hänelle huomautella, että hän jättäisi hänet rauhaan, niin hän kuuliaisesti ja mitään sanomatta kääntyi ympäri, hiipi varpaillaan takaisin ovelle ja kaiken aikaa astellessaan huitoi käsillään, aivan kuin ilmaistakseen, että hän oli tullut muuten vain eikä sano sanaakaan ja onkin jo mennyt tiehensä eikä enää tule, mutta kuitenkin saapui taas kymmenen minuutin tai ainakin neljännestunnin kuluttua. Kolja, jolla oli vapaa pääsy ruhtinaan luo, herätti juuri tällä Lebedevissä mitä syvintä närkästystä ja loukkaavaa paheksumistakin. Kolja oli huomannut, että Lebedev seisoskeli puolen tunnin verran oven takana ja kuunteli, mitä hän ja ruhtinas puhelivat, minkä hän luonnollisesti ilmoitti ruhtinaalle.
— Te olette aivan kuin anastanut minut itsellenne, kun pidätte minua lukon takana, — sanoi ruhtinas pannen vastalauseensa. — Ainakin huvilalla minä tahdon asiain olevan toisin, ja olkaa varma siitä, että minä otan vastaan kenet haluan ja menen mihin milloinkin haluan.
— Ilman pikkuisintakaan epäilystä, — sanoi Lebedev huitoen käsillään.
Ruhtinas tarkasteli häntä terävin katsein kiireestä kantapäähän.
— Mitä, Lukjan Timofejevitš, oletteko te kuljettanut tänne sen pikku kaappinne, joka riippui vuoteenne yläpuolella pääpuolessa?
— En, en ole kuljettanut.
— Jätittekö tosiaankin sinne?
— Mahdotonta kuljettaa, pitäisi murtaa irti seinästä... Se on lujassa, lujassa.
— Ehkäpä täällä on samanlainen?
— Parempikin, parempikin, sen takia ostin huvilankin.
— Ahaa. Ketäs te äsken ette päästänyt luokseni? Tunti sitten.
— Se oli... se oli kenraali. En todellakaan päästänyt, eikä hänen ole teidän luoksenne tultava. Ruhtinas, minä kunnioitan syvästi tuota miestä; hän... hän on suuri mies; ettekö usko? No, saattepa nähdä, mutta kuitenkin... parempi olisi, korkea-arvoinen ruhtinas, ettette vastaanottaisi häntä luonanne.
— Miksi niin, saanko kysyä? Ja miksi te, Lebedev, seisotte nyt varpaillanne ja lähestytte minua aina sillä tavoin kuin tahtoisitte kuiskata korvaani salaisuuden?
— Halpa, halpa olen, tunnen sen, — vastasi Lebedev odottamattomasti ja jysähdytteli nyrkillään rintaansa. — Mutta eiköhän kenraali tule teille liian vieraanvaraiseksi?
— Tule liian vieraanvaraiseksi?
— Vieraanvaraiseksi. Ensiksikin hän aikoo jo jäädä luokseni asumaan; olkoon menneeksi, mutta hän on kiihkeä, tuppautuu heti sukulaiseksi. Me olemme hänen kanssaan useita kertoja tutkineet sukujuuria ja huomanneet olevamme langoksia. Te tunnutte myös olevan hänen serkkunsa tyttärenpoika äidin puolelta, eilen viimeksi hän sitä minulle selitteli. Jos te olette tyttärenpoika, niin silloin mekin, te, korkea-arvoinen ruhtinas, ja minä olemme sukulaisia. Eihän tämä olisi mitään, pikku heikkous vain, mutta äsken juuri hän vakuutti, että koko hänen elämänsä ajan, siitä lähtien kuin hän sai vänrikin arvon viime vuoden heinäkuun yhdenteentoista päivään saakka, hänen kodissaan joka päivä istuutui pöytään vähintään kaksisataa persoonaa. Meni lopulta niin pitkälle, ettei noustukaan pöydästä, niin että syötiin päivällistä ja illallista ja juotiin teetä noin viisitoista tuntia vuorokaudessa kolmenkymmenen vuoden aikana yhtä mittaa ilman pienintäkään keskeytystä, tuskin jäi aikaa pöytäliinan vaihtamiseen. Toinen nousee ja lähtee, toinen tulee, mutta juhlapäivinä ja keisarillisina pyhinä nousi lukumäärä kolmeenkinsataan henkeen. Ja Venäjän tuhatvuotispäivänä hän laski kokoontuneen seitsemänsataa henkeä. Sehän on hirveätä; tuollaiset tiedonannot ovat sangen huono merkki; ihan peloittaa ottaa vastaan talossaan noin vieraanvaraista väkeä, ja minä ajattelin: eiköhän tuommoinen tule meille teidän kanssanne liian vieraanvaraiseksi?
— Mutta tehän luullakseni olette hänen kanssaan varsin hyvissä väleissä?
— Otan leikilläni vastaan kuin veljen; ollaan vain langoksia: mitäpä minä siitä, — enemmän vain kertyy kunniaa. Minä huomaan hänessä, läpi kahdensadan persoonan ja Venäjän tuhatvuotispäivän, mitä huomattavimman henkilön. Puhun vilpittömästi. Te, ruhtinas, rupesitte äsken puhumaan salaisuuksista, se on, että minä muka lähestyn niinkuin tahtoisin kertoa salaisuuden, mutta salaisuus on kuin onkin: eräs määrätty henkilö ilmoitti juuri, että hän suuresti haluaisi salaisesti tavata teitä.
— Miksi salaisesti? Ei laisinkaan. Minä itse menen hänen luokseen, vaikkapa tänään.
— Ei laisinkaan, ei laisinkaan, — alkoi Lebedev huitoa, — eikä hän pelkää sitä, mitä te luulisitte. Sanonpa, kun sattui tilaisuus: peto käy aivan joka päivä tiedustamassa terveydentilaanne, tiedättekö sen?
— Te nimitätte häntä merkillisen usein pedoksi, se on minusta sangen epäilyttävää.
— Teillä ei voi olla mitään epäluuloa, ei mitään, — torjui Lebedev kiireesti tuon puheen. — Minä tahdoin vain selittää, että määrätty henkilö ei pelkää häntä, vaan aivan toista, aivan toista.
— Mitä te siinä, sanokaa pian, — kysyi ruhtinas kärsimättömästä katsellen Lebedevin salaperäisiä koukerteluja.
— Sepä onkin salaisuus.
Ja Lebedev naurahti.
— Kenen salaisuus?
— Teidän salaisuutenne. Te itse kielsitte minua, korkea-arvoinen ruhtinas, puhumasta teidän läsnäollessanne... — mutisi Lebedev, ja nautittuaan siitä, että oli jännittänyt kuulijansa uteliaisuuden aivan sairaalloiseksi kärsimättömyydeksi, hän yht'äkkiä lopetti: — hän pelkää Aglaja Ivanovnaa.
Ruhtinas rypisti kulmiaan ja oli vaiti noin minuutin ajan.
— Jumal'auta, Lebedev, minä lähden pois teidän huvilastanne, — sanoi hän yht'äkkiä. — Missä ovat Gavrila Ardalionovitš ja Ptitsynit? Teidän luonanneko? Te olette houkutellut heidätkin luoksenne.
— Tulevat, tulevat. Ja kenraalikin heidän jäljessään. Minä avaan kaikki ovet ja kutsun koolle kaikki tyttäreni, kaikki, heti, heti, — kuiskasi Lebedev pelästyneenä ja huitoi käsillään sekä juoksenteli ovelta toiselle.
Tällä hetkellä Kolja ilmestyi pengermäkuistille tullen kadulta ja selitti, että hänen jäljessään tulee vieraita, Lizaveta Prokofjevna kolmen tyttärensä kanssa.
— Onko päästettävä vai eikö ole päästettävä Ptitsynit ja Gavrila Ardalionovitš? Onko päästettävä vai eikö ole päästettävä kenraali? — sanoi Lebedev tiedosta hämmästyneenä ja hypähtäen luokse.
— Miksi ei? Kaikki, ken vain haluaa! Vakuutan teille, Lebedev, että te olette jollakin tavoin ymmärtänyt väärin minun suhteitani aivan alussa; te olette jonkin alituisen erehdyksen vallassa. Minulla ei ole pienintäkään syytä lymyillä ja piileskellä ketään, — sanoi ruhtinas alkaen nauraa. Häntä katsellessaan Lebedevkin piti velvollisuutenaan ruveta nauramaan. Huolimatta tavattomasta mielenkuohustaan Lebedev oli myös nähtävästi tavattoman tyytyväinen.
Koljan kertoma uutinen oli oikea; hän oli tullut vain muutamia askelia Jepantšinien edellä ilmoittamaan heidän tulostaan, niin että vieraat saapuivat yht'äkkiä kummaltakin puolelta, pengermän puolelta Jepantšinit ja huoneista Ptitsynit, Ganja ja kenraali Ivolgin.
Jepantšinit olivat vasta äsken saaneet Koljalta tietää ruhtinaan sairaudesta ja siitä, että hän on Pavlovskissa; siihen asti oli kenraalitar ollut pahasti ymmällä. Jo toissa päivänä oli kenraali kertonut perheelleen ruhtinaan käyntikortista; tämä kortti oli herättänyt Lizaveta Prokofjevnassa ehdottoman varmuuden, että ruhtinas itsekin saapuu Pavlovskiin heitä tervehtimään kohta tuon kortin jälkeen. Turhaan neidot vakuuttelivat, että mies, joka ei ole kirjoittanut puoleen vuo teen, kenties ei läheskään ole niin kiireissään nytkään ja että hänellä kenties ilman heitäkin on paljon puuhia Pietarissa, — mistäpä hänen asiansa saattoi tietää! Kenraalitar suuttui ihan tosissaan näistä huomautuksista ja oli valmis lyömään vetoa, että ruhtinas ilmestyy ainakin seuraavana päivänä, vaikka »se jo onkin kovin myöhäistä». Seuraavana päivänä hän odotti koko aamun; odotettiin päivälliselle, illaksi, ja kun jo oli tullut aivan hämärä, niin Lizaveta Prokofjevna suuttui kaikkeen ja riiteli kaikkien kanssa, mainitsematta tietenkään sanallakaan ruhtinaasta riidan aiheuttajana. Hänestä ei mainittu sanaakaan kolmantenakaan päivänä. Kun Aglaja vahingossa sattui sanomaan päivällispöydässä, että maman oli vihoissaan siitä, ettei ruhtinas tule, johon kenraali heti huomautti, että »eihän ruhtinas ole siihen syypää», — niin Lizaveta Prokofjevna nousi ja lähti vihastuneena pois pöydästä. Vihdoin illalla tuli Kolja kaikkine uutisineen ja kuvaili kaikki ruhtinaalle sattuneet seikkailut, mitä hän tiesi. Lopputuloksena oli, että Lizaveta Prokofjevna oli voitonriemuinen, mutta joka tapauksessa Kolja sai aikamoisen ryöpyn niskaansa: »Muuten pyörii täällä päiväkaupalla eikä häntä saa häädetyksi tiehensä, mutta kunpa nyt olisi vaikka lähettänyt sanan, jos kerran suvaitsi harkita sopivaksi olla itse tulematta.» Kolja oli heti vähällä suuttua sanasta »ei saa häädetyksi», mutta lykkäsi sen tuonnemmaksi, ja jos itse tuo sana ei olisi ollut niin kovin loukkaava, niin hän kenties olisi antanut sen kokonaankin anteeksi: siinä määrin miellytti häntä Lizaveta Prokofjevnan mielenkuohu ja levottomuus ruhtinaan sairaudesta saamansa tiedon johdosta. Lizaveta Prokofjevna vaati pitkän aikaa itsepintaisesti, että oli välttämättömästi lähetettävä pikalähetti Pietariin hälyttämään liikkeelle eräs ensiluokkainen lääketieteellinen kuuluisuus ja kiidättämään se ensi junassa tänne. Mutta tyttäret saivat hänet luopumaan aiheestaan; he eivät muuten tahtoneet erota äidistään, kun tämä heti paikalla alkoi tehdä lähtöä tervehtimään sairasta.
— Hän makaa kuolinvuoteellaan, — puheli Lizaveta Prokofjevna touhuissaan, — ja mekö tässä vielä pidämme kiinni sopivaisuussäännöistä? Onko hän meidän perheemme ystävä vai eikö?
— Mutta ei myöskään pidä tuppautua umpimähkään, — huomautti Aglaja.
— No, älä sitten tule, hyvin siinä teetkin: Jevgeni Pavlovitš saapuu eikä ole ketään, joka olisi vastaan ottamassa.
Nämä sanat kuultuaan Aglaja tietysti lähti heti kaikkien toisten jäljessä, minkä hän muuten oli aikonut joka tapauksessa tehdä. Ruhtinas Š., joka istui Adelaidan seurassa, suostui tämän pyynnöstä heti saattamaan naisia. Hän oli jo ennen, silloin kun hänen tuttavuutensa Jepantšinien kanssa oli alkanut, tuntenut tavatonta mielenkiintoa, kun oli kuullut heiltä ruhtinaasta. Kävi selville, että hän oli ruhtinaan tuttu, että he olivat tutustuneet jossakin vähän aikaa sitten ja asuneet yhdessä pari viikkoa jossakin kaupunkipahasessa. Siitä oli noin kolme kuukautta. Ruhtinas Š. oli kertonutkin paljon ruhtinaasta ja puhui hänestä yleensä sangen myötätuntoisesti, niin että hän nyt vilpittömällä mielihyvällä lähti tervehtimään vanhaa tuttua. Kenraali Ivan Fjodorovitš ei tällä kertaa ollut kotona. Jevgeni Pavlovitš ei myöskään vielä ollut tullut.
Lebedevin huvilalle ei Jepantšineilta ollut enempää kuin kolmesataa askelta matkaa. Lizaveta Prokofjevnan ensimmäinen epämiellyttävä vaikutelma ruhtinaan luona oli se, että tapasi hänen ympärillään koko komppanian vieraita, siitä puhumattakaan, että tässä seurassa oli pari kolme henkilöä, joita hän ehdottomasti vihasi; toinen epämiellyttävä vaikutelma oli ihmetys, kun häntä vastaan tuli päältä nähden aivan terve, keikarimaisesti puettu ja naurava nuori mies sen kuolinvuoteellaan lojuvan sijasta, jonka hän oli odottanut tapaavansa. Hän ihan seisahtui ällistyksestä, suureksi mielihyväksi Koljalle, joka tietysti olisi varsin hyvin voinut selittää jo silloin, kun hän ei ollut lähtenytkään huvilaltaan, ettei kerrassaan kukaan tee kuolemaa eikä mitään kuolinvuodetta ole olemassakaan, mutta joka ei ollut tätä selittänyt, koska viekkaasti aavisti kenraalittaren koomillisen vihastuksen, kun tämä, hänen laskelmiensa mukaan, ehdottomasti suuttuu siitä, että tapaa ruhtinaan, vilpittömän ystävänsä, terveenä. Olipa Kolja niinkin epähieno, että lausui julki arvelunsa, saattaakseen Lizaveta Prokofjevnan lopullisesti närkästymään, hän kun alituisesti ja toisinaan hyvin ilkeästikin pisteli tätä, samoinkuin tämä häntä, vaikka heitä yhdistikin toisiinsa ystävyys.
— Maltahan, ystäväni, älä hätäile, älä turmele voitonriemuasi! — vastasi Lizaveta Prokofjevna istuutuen nojatuoliin, jonka ruhtinas oli häntä varten asettanut.
Lebedev, Ptitsyn, kenraali Ivolgin riensivät tarjoamaan tuoleja neidoille. Aglajalle antoi tuolin kenraali. Lebedev asetti tuolin myös ruhtinas Š:n käytettäväksi ja ennätti samassa syvään kumartumalla osoittaa tavatonta kunnioitustaan. Varja tervehti tapansa mukaan innokkaasti ja kuiskutellen neitejä.
— Totta on, että minä luulin, ruhtinas, tapaavani sinut melkeinpä vuoteessa, siinä määrin minä pelästyksissäni liioittelin, ja, en rupea millään ehdolla valehtelemaan, minua äsken hirveästi harmittivat sinun onnelliset kasvosi, mutta vannon sinulle, että tätä kesti vain hetkisen, kunnes ennätin tarkemmin ajatella. Aina kun tarkemmin ajattelen, minä toimin ja puhun viisaammin; luulenpa niin olevan sinunkin laitasi. Oikeastaan minä kenties en niin paljon iloitsisi oman poikanikaan tervehtymisestä, jos minulla semmoinen olisi, kuin sinun terveeksitulostasi; ja jos sinä et usko tätä puhettani, niin se on sinun häpeäsi eikä minun. Mutta tämä ilkeä pojannulikka katsoo voivansa tehdä minusta paljon suurempaakin pilaa. Sinä luullakseni suojelet häntä; niinpä varoitan sinua edeltäpäin, että jonakin kauniina aamuna, usko minua, minä kieltäydyn ilosta saada edelleen nauttia sitä kunniaa, että olen hänen tuttunsa.
— Miten minä sitten olen syypää? — huusi Kolja. — Ja vaikka olisin kuinka paljon tahansa vakuutellut teille, että ruhtinas on jo melkein terve, niin te ette olisi tahtonut uskoa, sillä oli paljon kiinnostavampaa kuvitella hänen makaavan kuolinvuoteellaan.
— Pitkäksikö aikaa meille? — kääntyi ruhtinaan puoleen Lizaveta Prokofjevna.
— Koko kesäksi, ehkäpä pitemmäksikin aikaa.
— Sinähän olet yksin? Et ole naimisissa?
— En, en ole naimisissa, — sanoi ruhtinas hymyillen pistosanan naiivisuudelle.
— Ei siinä ole mitään hymyilemistä; tapahtuuhan semmoista. Minä puhun huvilasta: miksi et muuttanut meille? Meillä on kokonainen sivurakennus tyhjänä, tee muuten niinkuin tahdot! Hänenkö vuokralaisenaan sinä olet? Tämänkö? — lisäsi hän puoliääneen nyökäten Lebedeviin päin. — Mitä hän kaiken aikaa virnailee?
Tällä hetkellä tuli huoneista ulos pengermälle Vera, tapansa mukaan lapsi käsivarrella. Lebedev, joka oli kiemurrellut tuolien läheisyydessä eikä ensinkään tietänyt, mihin laittautuisi, mutta ei ollenkaan halunnut poistua, hyökkäsi Veraa kohti, alkoi huitoa hänelle käsillään ajaen häntä pois pengermältä, vieläpä ympäristönsä unohtaen polki jalkaakin.
— Onko hän hullu? — lisäsi yht'äkkiä kenraalitar.
— Ei, hän...
— On kenties humalassa? Eipä ole kaunis sinun seurasi, — tokaisi hän vilkaisten kaikkiin muihinkin vieraisiin. — Mutta muuten, kuinka suloinen tyttö! Kuka hän on?
— Se on Vera Lukjanovna, tämän Lebedevin tytär.
— Ahaa!... Hyvin suloinen. Minä tahdon tutustua häneen.
Mutta Lebedev, joka oli kuullut Lizaveta Prokofjevnan kehumiset, kuljetti jo itse tytärtään esitelläkseen hänet.
— Orpoja, orpoja! — uikutteli hän lähestyessään. — Tämä lapsi hänen sylissään on myös orpo, hänen sisarensa, tyttäreni Ljubov, ja syntynyt laillisesta avioliitosta äsken kuolleesta vaimovainajastani Helenasta, joka kuoli kuusi viikkoa sitten synnytykseen, Herran Jumalan sallimasta... niin... äidin sijassa, vaikka on vain sisar eikä enempää kuin sisar... ei enempää, ei enempää...
— Mutta sinä, hyvä ystävä, et ole enempää kuin hölmö, suo anteeksi. No, riittää jo, ymmärrät sen luullakseni itsekin, — tokaisi yht'äkkiä Lizaveta Prokofjevna tavattomasti paheksuen.
— Totinen tosi! — sanoi Lebedev kumartaen syvään ja mitä kunnioittavimmin.
— Kuulkaa, herra Lebedev, onko se totta, mitä teistä kerrotaan, nimittäin, että te selitätte Ilmestyskirjaa? — kysyi Aglaja.
— Totinen tosi... viidettätoista vuotta.
— Minä olen kuullut teistä. Teistä on luullakseni kerrottu sanomalehdissäkin?
— Ei, se koskee toista selittäjää, toista, ja se on kuollut, mutta minä olen jäänyt hänen sijaansa, — lausui Lebedev hillittömästi riemastuneena.
— Olkaa ystävällinen ja selittäkää minulle joskus näinä päivinä, naapuruuden vuoksi. Minä en ymmärrä mitään Ilmestyskirjasta.
— En voi olla edeltäpäin huomauttamatta teille, Aglaja Ivanovna, että kaikki tämä on hänen puoleltaan pelkkää petkutusta, uskokaa se, — sanoi väliin nopeasti kenraali Ivolgin, joka oli odottanut aivan kuin neulojen kärjillä seisoen ja toivonut kaikin voimin pääsevänsä jollakin tavoin keskustelun alkuun; hän istuutui Aglaja Ivanovnan viereen. — Tietysti huvilaelämällä on omat oikeutensa, — jatkoi hän, — ja omat huvinsa, ja tuollaisen harvinaisen vätystäjän ottaminen Ilmestyskirjan selittäjäksi on yhtä hyvä päähänpisto kuin jokin toinenkin, vieläpä älykkyytensä vuoksi huomattavakin päähänpisto, mutta minä... Luullakseni te katselette minua ihmetellen? Kenraali Ivolgin, saan kunnian esitellä itseni. Minä olen kantanut teitä sylissäni, Aglaja Ivanovna.
— Olen hyvin iloissani. Minä tunnen Varvara Ardalionovnan ja Nina Aleksandrovnan, — mutisi Aglaja ponnistaen kaikki voimansa, ettei purskahtaisi nauramaan.
Lizaveta Prokofjevna kiivastui. Jokin, mitä oli jo ammoin kertynyt hänen mieleensä, tahtoi päästä purkaantumaan. Hän ei voinut sietää kenraali Ivolginia, jonka hän joskus oli tuntenut, mutta siitä oli jo pitkä aika.
— Valehtelet, hyvä mies, tapasi mukaan, sinä et ole koskaan kantanut häntä sylissäsi, — tokaisi hän kenraalille närkästyneenä.
— Te olette unohtanut, maman, totisesti hän on kantanut, Tverissä, — vakuutti yht'äkkiä Aglaja. — Me asuimme silloin Tverissä. Olin silloin noin kuuden vuoden ikäinen, muistan sen. Hän teki minulle nuolen ja jousen ja opetti ampumaan, ja minä tapoin yhden kyyhkysen. Muistatteko, me tapoimme yhdessä kyyhkysiä?
— Hän toi minulle silloin pahvista tehdyn kypärän ja puisen miekan, minäkin muistan! — huudahti Adelaida.
— Minäkin muistan sen, — vahvisti Aleksandra. — Te silloin vielä riitaannuitte haavoittuneesta kyyhkysestä ja teidät pantiin nurkkaan; Adelaida seisoi siellä kypärineen ja miekkoineen.
Kenraali, joka oli ilmoittanut Aglajalle kantaneensa häntä sylissään, oli sanonut sen muuten vain päästäkseen keskustelun alkuun ja yksinomaan siitä syystä, että hän melkein aina aloitti näin keskustelun kaikkien nuorten ihmisten kanssa, jos katsoi tarpeelliseksi tutustua heihin. Tällä kertaa sattui aivan kuin vartavasten, että hän oli puhunut totta ja aivan kuin vartavasten hän oli itsekin unohtanut tämän toden asian. Niin että kun Aglaja nyt yht'äkkiä vakuutti yhdessä hänen kanssaan ampuneensa kyyhkysen, niin hänen muistinsa yhdellä kertaa vaikeni, ja hän muisti nyt koko asian aivan pikkuseikkoja myöten, kuten usein vanhemmilla päivillään tulee muistaneeksi jotakin kaukaisesta menneisyydestä. Vaikeata on kuvailla, mikä tässä muistossa saattoi tehdä niin voimakkaan vaikutuksen köyhään ja tapansa mukaan hieman humalassa olevaan kenraaliin; mutta hän tuli yht'äkkiä tavattomasti liikutetuksi.
— Muistan, kaikki muistan! — huusi hän. — Minä olin silloin alikapteeni. Te olitte tuommoinen pikku pipana, kaunis. Nina Aleksandrovna... Ganja... Teidän talossanne minä... seurustelin. Ivan Fjodorovitš...
— No niin, näetkö nyt, miten pitkälle olet joutunut! — puuttui puheeseen kenraalitar. — Et ole siis kuitenkaan ryypännyt pois jaloja tunteitasi, koska tämä niin vaikutti! Mutta vaimoasi olet pahanpäiväisesti kiusannut. Lapsia olisi opastettava, mutta sinä istut velkavankeudessa. Mene, hyvä mies, pois täältä, pistäydy jonnekin, asetu seisomaan oven taakse nurkkaan ja itke, muista entistä viattomuuttasi, ehkäpä Jumala antaa anteeksi. Menehän, mene, puhun sinulle vakavasti. Ei mikään edistä niin parannusta kuin entisen muisteleminen katuvin mielin.
Mutta eipä ollut syytä toistaa, että puhe oli vakavaa: kenraali oli, kuten yleensä kaikki alituisessa humalassa olevat ihmiset, hyvin tunteellinen, ja kuten hyvin alas vajonneitten humalaisten ihmisten yleensä, samoin hänenkin oli vaikeata kestää onnellisen entisajan muistoja. Hän nousi ja lähti nöyrästi kulkemaan ovea kohti, niin että Lizaveta Prokofjevnan tuli heti sääli häntä.
— Ardalion Aleksandrytš, hyvä ystävä! — huudahti hän hänen jälkeensä. — Pysähdy hetkiseksi; me olemme kaikki syntisiä; kun alat tuntea, että omatuntosi soimaa sinua vähemmin, niin pistäydy luokseni, istutaan, pakistaan menneistä ajoista. Minähän itse kenties olen vielä viisikymmentä kertaa syntisempi kuin sinä; no, mutta hyvästi nyt, mene tiehesi, ei sinulla ole täällä mitään tekemistä... — sanoi hän yht'äkkiä pelästyen, että kenraali kääntyy takaisin.
— Parasta olisi, ettette vielä menisi hänen jälkeensä, — sanoi ruhtinas pysähdyttäen Koljan, joka oli lähtenyt rientämään isänsä jäljestä. — Muuten häntä alkaa minuutin kuluttua harmittaa ja koko minuutti menee piloille.
— Se on totta, älä kajoa häneen; mene puolen tunnin kuluttua, — päätti Lizaveta Prokofjevna.
— Kas, mitä merkitsee, kun sanoo edes yhden kerran elämässä totuuden, se vaikutti kyyneliin asti! — rohkeni Lebedev pistää joukkoon.
— No, kyllä kai sitten sinäkin, hyvä mies, olet mainio, jos on totta se, mitä olen kuullut, — kävi heti hänen kimppuunsa Lizaveta Prokofjevna.
Kaikkien ruhtinaan luo kokoontuneiden vieraiden keskinäinen suhde tuli vähitellen selväksi. Ruhtinas tietysti kykeni panemaan arvoa ja pani arvoa kaikelle sille osanotolle, jota kenraalitar ja tämän tyttäret häntä kohtaan osoittivat, ja tietysti ilmoitti heille vilpittömästi, että tänään hän itsekin, jo ennen heidän tuloaan, oli aikonut ehdottomasti tulla heille huolimatta sairaudestaan ja myöhäisestä ajasta. Lizaveta Prokofjevna vastasi katsellen hänen vieraitaan, että sen voi tehdä ihan heti vielä. Ptitsyn, kohtelias ja tavattoman hiljainen mies, nousi varsin pian paikaltaan ja vetäytyi sivurakennukseen Lebedevin puolelle haluten hartaasti viedä mukanaan Lebedevin itsensäkin. Tämä lupasi tulla pian; sillävälin oli Varja innostunut puhelemaan neitien kanssa ja jäi sinne. Hän ja Ganja olivat hyvin iloissaan siitä, että kenraali oli mennyt pois; Ganja itse lähti myös pian Ptitsynin jälkeen. Niinä muutamina minuutteina, jotka hän oli ollut pengermällä Jepantšinien ollessa siellä, hän oli esiintynyt vaatimattomasti ja arvokkaasti eikä ollut yhtään joutunut hämilleen Lizaveta Prokofjevnan päättävistä katseista, vaikka tämä oli kaksi kertaa tarkastellut häntä kiireestä kantapäähän asti. Ne, jotka olivat tunteneet hänet aikaisemmin, saattoivat todellakin ajatella, että hän oli suuresti muuttunut. Tämä miellytti kovin Aglajaa.
— Gavrila Ardalionovitšhan se lähti? — kysyi hän yht'äkkiä, niinkuin hän toisinaan mielellään teki, kovalla äänellä, terävästi, keskeyttäen kysymyksellään toisten keskustelun ja kääntymättä kenenkään puoleen erityisesti.
— Hän, — vastasi ruhtinas.
— Tuskin tunsin hänet. Hän on suuresti muuttunut ja... tuntuvasti parempaan päin.
— Olen hyvin iloissani hänen tähtensä, — sanoi ruhtinas.
— Hän on ollut hyvin sairas, — lisäsi Varja iloisen myötätuntoisesti.
— Missä suhteessa hän on muuttunut parempaan päin? — kysyi Lizaveta Prokofjevna vihaisesti ja ymmällä sekä miltei pelästyneenä. — Mistä sinä sen sait? Ei ole mitään parempaa. Mikä sinusta oikein näyttää paremmalta?
— Ei ole mitään parempaa kuin »köyhä ritari»!—lausui yht'äkkiä Kolja, joka koko ajan oli seisonut Lizaveta Prokofjevnan tuolin vieressä.
— Sitä minä itsekin ajattelen, — sanoi ruhtinas Š. ja alkoi nauraa.
— Minä olen täydelleen samaa mieltä, — lausui juhlallisesti Adelaida.
— Mikä »köyhä ritari»? — kysyi kenraalitar katsellen ymmällä ja harmistuneena kaikkia puhujia, mutta nähtyään Aglajan kiivastuneen hän lisäsi vihaisesti: — Jotakin roskaa! Mikä on se »köyhä ritari»?
— Ensimmäistäkö kertaa tuo pojannulikka, teidän suosikkinne, vääntelee toisten sanoja! — vastasi Aglaja ylpeästi ja paheksuen.
Joka kerta, kun Aglaja vihastui (ja hän vihastui sangen usein), kuulsi siitä melkein aina, hänen näennäisestä vakavuudestaan ja järkähtämättömyydestään huolimatta, niin paljon jotakin vielä lapsellista, kärsimättömän koulutyttömäistä ja huonosti salattua, että toisinaan oli mahdotonta häntä katsellessa olla nauramatta, mikä muuten tavattomasti harmitti Aglajaa, hän kun ei käsittänyt, mille nauretaan ja »kuinka voivat, kuinka uskaltavat nauraa». Nytkin alkoivat sisaret ja ruhtinas Š. nauraa, vieläpä itse ruhtinas Leo Nikolajevitškin, joka myös oli jostakin syystä punastunut, veti suutaan hymyyn. Kolja nauraa hohotti ja oli voitonriemuinen. Aglaja suuttui ihan tosissaan ja tuli kahta vertaa kauniimmaksi. Häntä kaunisti tavattomasti hänen hämilläänolonsa ja samalla harmistuminen itseensä tuon hämilläolon johdosta.
— Vähänkö hän on teidän sanojanne väännellyt, — lisäsi hän.
— Minä rakennan teidän omalle huudahduksellenne! — huusi Kolja. — Kuukausi sitten te selailitte Don Quijotea ja huudahditte nämä sanat, ettei ole mitään parempaa kuin »köyhä ritari». En tiedä, kenestä te silloin puhuitte: Don Quijotestako vaiko Jevgeni Pavlytšista vai vieläkö eräästä henkilöstä, mutta jostakusta te puhuitte ja puhelu oli pitkä...
— Huomaan, että sinä otat liian suuria vapauksia, rakas ystäväni, kaikkine arvailuinesi, — keskeytti Lizaveta Prokofjevna hänet harmistuneena.
— Olenko minä sitten yksin? — jatkoi Kolja vaikenematta. — Kaikki sanoivat silloin ja sanovat nytkin; äsken juuri ruhtinas Š. ja Adelaida Ivanovna ja kaikki selittivät olevansa »köyhän ritarin» puolella, siis »köyhä ritari» on olemassa ja on ehdottomasti, ja minä olen sitä mieltä, että jollei Adelaida Ivanovna vain konstailisi, niin me kaikki olisimme jo aikoja sitten tietäneet, mikä on »köyhä ritari».
— Kuinka minä sitten olen syyllinen? — nauroi Adelaida.
— Ette tahtonut maalata muotokuvaa, — siinä teidän syyllisyytenne! Aglaja Ivanovna pyysi teitä silloin maalaamaan »köyhän ritarin» muotokuvan ja kertoipa koko kuvan aiheenkin, jonka oli itse sepittänyt, muistatteko sen aiheen? Te ette tahtonut...
— Kuinka minä olisin maalannut, kenet? Aiheesta kävi selville, että tämä »köyhä ritari».
ei suojustansa teräksistä
pois koskaan nosta kasvoiltaan.Millaiset kasvot siitä saattoi tulla? Mitä oli piirrettävä: suojusko? Tuntematonko?
— En ymmärrä mitään, mikä suojus siinä on! — puhui kenraalitar suuttuen, sillä hän oli alkanut mielessään sangen hyvin ymmärtää, ketä tarkoitettiin nimityksellä (luultavasti jo ammoin sovitulla) »köyhä ritari». Mutta erityisesti häntä tulistutti se, että ruhtinas Leo Nikolajevitš myös oli joutunut hämilleen ja lopulta kokonaan sekaantunut aivan kuin kymmenvuotias poika. — Mitä, tuleeko tästä tyhmyydestä loppu vai eikö? Selitetäänkö minulle tuo »köyhä ritari» vai eikö? Onko se ehkä jokin niin hirvittävä salaisuus, ettei sitä uskalla lähestyäkään?
Mutta kaikki vain nauroivat edelleen.
— On aivan yksinkertaisesti olemassa muudan omituinen venäläinen runo »köyhästä ritarista», — alkoi viimein selitellä ruhtinas Š., joka nähtävästi tahtoi nopeasti sekoittaa ja muuttaa keskustelunaihetta, — katkelma, jossa ei ole alkua eikä loppua. Noin kuukausi takaperin satuttiin kerran kaikki yhdessä nauramaan päivällisen jälkeen ja etsittiin kuten tavallisesti aihetta Adelaida Ivanovnan tulevaan tauluun. Te tiedätte, että jo kauan on perheen yhteisenä tehtävänä ollut löytää aihe Adelaida Ivanovnan tauluun. Silloin satuttiin osumaan »köyhään ritariin», en muista, kuka ensimmäisenä...
— Aglaja Ivanovna! — huusi Kolja.
— Kenties voin yhtyä siihen, mutta minä en muista, — jatkoi ruhtinas Š. — Toiset nauroivat tälle aiheelle, toiset julistivat, ettei voi olla mitään korkeampaa, mutta jos mieli kuvata »köyhä ritari», niin tarvittiin joka tapauksessa kasvot; alettiin käydä läpi kaikkien tuttujen kasvoja, eivät mitkään kelvanneet. Siihen asia jäi; siinä kaikki; en ymmärrä, minkä tähden Nikolai Ardalionovitš sai päähänsä muistuttaa tästä kaikesta ja tuoda sen esille. Se, mikä oli naurettavaa aikaisemmin ja aikanansa, ei ole ensinkään mielenkiintoista nyt.
— Koska siinä on alla uusi typeryys, myrkyllinen ja loukkaava, — tokaisi Lizaveta Prokofjevna.
— Ei mitään typeryyttä, vaan mitä syvintä kunnioitusta, — lausui yht'äkkiä aivan odottamatta arvokkaalla ja vakavalla äänellä Aglaja, joka oli ennättänyt täydelleen tulla entiselleen ja voittaa aikaisemman hämilläänolonsa. Vieläpä saattoi joittenkin merkkien perusteella luulla häntä katsellessaan, että hän itse nyt on iloissaan, kun pila menee yhä pitemmälle, ja koko tämä muutos hänessä oli tapahtunut juuri sillä hetkellä, jolloin oli käynyt jo kovin huomattavaksi ruhtinaan yhä kasvava ja tavattomaan määrään paisunut hämilläänolo.
— Nauraa hohottavat niinkuin kaistapäiset, ja nyt tässä ilmeni yht'äkkiä mitä suurin kunnioitus! Hurjat! Miksi kunnioitus? Sano heti, miksi sinuun syyttä suotta noin yht'äkkiä ilmaantui mitä syvin kunnioitus?
— Siksi syvin kunnioitus, — jatkoi Aglaja yhtä vakavasti ja arvokkaasti vastaten äitinsä miltei vihaiseen kysymykseen, — koska tuossa runossa suorastaan kuvataan mies, joka kykenee omaamaan ihanteen, toiseksi, omaksuttuaan ihanteen kykenee uskomaan siihen, ja saatuaan uskon antamaan sille koko elämänsä. Semmoista ei aina tapahdu meidän ajallamme. Siellä, tuossa runossa, ei ole sanottu, mikä nimenomaan oli »köyhän ritarin» ihanne, mutta näkyy, että se oli jokin valoisa perikuva, »puhtaan kauneuden perikuva», ja rakastunut ritari meni niin pitkälle, että sitoi kaulaansa kaulaliinan asemesta rukousnauhan. Totta on, että siellä on vielä jokin hämärä, julkilausumaton tunnuslause, kirjaimet A, N, B, jotka hän oli piirtänyt kilpeensä...
— A, N, D, — oikaisi Kolja.
— Mutta minäpä sanon A, N, B, ja tahdon näin sanoa, — keskeytti Aglaja närkästyen. — Oli miten oli, selvää on, että tästä köyhästä ritarista oli jo kaikki samantekevää: olipa hänen naisensa kuka tahansa ja tekipä tämä mitä tahansa. Se oli kylliksi, että hän oli tämän naisen valinnut ja alkanut uskoa hänen »puhtaaseen kauneuteensa», ja sitten hän polvistui tämän naisen eteen ainaiseksi; sepä juuri onkin ansio, että vaikkapa tuo nainen myöhemmin olisi ollut varas, niin hänen täytyi kuitenkin uskoa häntä ja taittaa peistä hänen puhtaan kauneutensa puolesta. Runoilija näyttää tahtoneen yhdistää yhdeksi ainoaksi henkilöhahmoksi jonkun puhtaan ja korkean ritarin koko äärettömän ymmärtämyksen keskiaikaista ritarillista platonista rakkautta kohtaan; tietysti tämä kaikki on ihannetta. »Köyhässä ritarissa» tämä tunne on jo kehittynyt viimeiseen asteeseensa, askeettisuuteen; täytyy myöntää, että kyky kehittää itsessään tämmöinen tunne merkitsee paljon ja että tämmöiset tunteet jättävät jälkeensä syvän ja eräältä puolelta sangen kiitettävän piirteen, puhumattakaan Don Quijotesta. »Köyhä ritari» on samainen Don Quijote, mutta vakava eikä koomillinen. Minä en alussa ymmärtänyt ja nauroin, mutta nyt minä rakastan »köyhää ritaria» ja, mikä on pääasia, kunnioitan hänen urotöitään.
Näin lopetti Aglaja, ja häntä katsellessa oli suorastaan vaikeata tietää, puhuiko hän tosissaan vaiko piloillaan.
— No, mikä hölmö lieneekin sekä hän että hänen urotyönsä! — päätti kenraalitar. — Mutta jopa sinäkin, kultaseni, laskettelit loruja, kokonaisen luennon; ei se edes ole paikallaan minun mielestäni sinun puoleltasi. Joka tapauksessa se on sopimatonta. Mikä runo? Lue se, kai osaat! Minä tahdon ehdottomasti tietää tuon runon. En koko elämäni aikana ole voinut sietää runoja, aivan kuin olisin aavistanut. Herran tähden, ruhtinas, kärsi, meidän sinun kanssasi nähtävästi on yhdessä kärsittävä, — sanoi hän kääntyen ruhtinas Leo Nikolajevitšin puoleen. He kumpikin olivat hyvin pahoillaan.
Ruhtinas Leo Nikolajevitš tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut mitään lausutuksi, kun oli edelleen hämillään. Vain Aglaja, joka oli ottanut itselleen niin suuren vapauden »luennossaan», ei ollut kerrassaan millänsäkään, olipa aivan kuin mielissään. Hän nousi heti seisomaan, yhä edelleen vakavana ja arvokkaana, sen näköisenä, niinkuin olisi aikaisemmin valmistautunut tähän ja vain odottanut kehoitusta, astui keskelle kuistia ja jäi seisomaan vastapäätä ruhtinasta, joka edelleen istui nojatuolissaan. Kaikki katsoivat hieman ihmetellen häneen, ja melkein kaikki — ruhtinas Š., sisaret, äiti — katselivat epämiellyttävin tuntein tätä uutta tekeillä olevaa kujetta, joka meni joka tapauksessa hieman liian pitkälle. Mutta näkyi, että Aglajaa miellytti nimenomaan koko tämä teeskentely, jolla hän aloitti runonlukemisseremonian. Lizaveta Prokofjevna oli vähällä ajaa hänet paikoilleen, mutta juuri sillä hetkellä, kun Aglaja alkoi lausua tunnettua balladia, tuli kadulta pengermälle äänekkäästi puhellen kaksi uutta vierasta. Nämä olivat kenraali Ivan Fjodorovitš Jepantšin ja hänen jäljessään muudan nuorimies. Syntyi pientä liikehtimistä.
VII.
Nuori mies, joka oli kenraalin seurassa, oli noin kahdeksankolmatta vuoden ikäinen, pitkä, ryhdikäs, hänellä oli kauniit ja älykkäät kasvot, ja hänen suurten mustien silmiensä katse oli kirkas sekä täynnä terävyyttä ja ivaa. Aglaja ei edes katsahtanutkaan häneen, vaan jatkoi runon lukemista ja katseli edelleen teeskennellen yksinomaan ruhtinaaseen sekä kääntyi ainoastaan hänen puoleensa. Ruhtinaalle kävi selväksi, että Aglaja teki kaiken tämän jossakin erityisessä tarkoituksessa. Mutta uudet vieraat ainakin jossakin määrin paransivat ruhtinaan kiusallista asemaa. Nähtyään heidät hän nousi seisomaan, nyökkäsi ystävällisesti edempää kenraalille, antoi merkin, ettei pitänyt keskeyttää lukemista, ja ennätti itse peräytyä nojatuolin taakse, missä hän nojaten vasemmalla kyynärpäällään selustaan jatkoi balladin kuuntelemista niin sanoaksemme mukavammassa ja vähemmän »hullunkurisessa» asemassa kuin nojatuolissa istuessaan. Lizaveta Prokofjevna puolestaan viittasi käskevin elein sisääntulijoille kaksi kertaa, että pysähtyisivät. Muuten ruhtinas tunsi erittäin suurta mielenkiintoa uutta vierastaan kohtaan, joka oli kenraalin mukana; hän arvasi selvästi, että se oli Jevgeni Pavlovitš Radomski, josta hän jo oli paljon kuullut ja jota oli usein ajatellut. Häntä hämmensi vain tämän siviilipuku; hän oli kuullut, että Jevgeni Pavlovitš oli sotilas. Pilkallinen hymy väreili uuden vieraan huulilla koko runon lukemisen ajan, aivan kuin hänkin jo olisi kuullut yhtä ja toista »köyhästä ritarista».
»Kenties hän itse on sen keksinytkin», ajatteli ruhtinas mielessään.
Mutta aivan toisin oli Aglajan laita. Koko alussa osoittamansa teeskentelyn ja pöyhistelyn, joka oli ilmennyt hänen astuessaan esille lukemaan, hän oli verhonnut sellaiseen vakavuuteen ja sellaiseen runotuotteen hengen ja tarkoituksen ymmärtämiseen, semmoisella ymmärtämyksellä hän lausui runon joka sanan, sellaisella ylevällä yksinkertaisuudella esitti sen, että kun lukeminen oli lopussa, niin hän ei ollut vain kiinnittänyt kaikkien huomion esitykseensä, vaan esittämällä tajuttavaksi balladin korkean hengen ikäänkuin oli osaksi perustellut sen liioitellun ja teeskennellyn arvokkuuden, joka hänessä oli ollut nähtävissä, kun hän oli juhlallisesti astunut keskelle pengermää. Tuota arvokkuutta saattoi nyt pitää vain rajattomana ja kenties naiivinakin kunnioituksena sitä kohtaan, mitä hän oli ottanut esittääkseen. Hänen silmänsä loistivat, ja kevyt, tuskin huomattava innoituksen ja innostuksen värähdys kulki pari kertaa hänen kauniitten kasvojensa yli. Hän oli esittänyt seuraavaa:
Vaiti vietti päiviänsä
köyhä ritar' yksinään, —
synkkä, kalvas näöltänsä,
uljas, rehti mieleltään.
Ilmestyksen jalon, hyvän
ritari tuo nähnyt on.
Mieleen jätti jäljen syvän
kuva saavuttamaton.
Siitä saakka paloi mieli.
Naisiin katsonut ei hän.
Mykistyi myös miehen kieli
ajaks koko elämän.
Rukousnauhan kaulahansa
kietoi kaulaa suojaamaan.
Terässuojaa kasvoiltansa
nostanut ei milloinkaan.
Lempi puhdas mielessänsä
ritari tuo haaveilee.
Omallapa verellänsä
piirsi kilpeen A. M. D.
Palestiinan erämaissa
ritarjoukko alati
vuoristossa taisteltaessa
neitojansa mainitsi.
Lumen coeli, sancta Rosa! —
huutaa silloin urho tuo.
Muhamettilaisten mieliin
ritarimme kauhun luo.
Kotimaahan tultuansa
vaiti koko elämän
yksin vietti. Kuollessansa
mielipuoli oli hän.Muistellessaan myöhemmin koko tätä hetkeä ruhtinas oli kauan tavattoman suuren mielenahdistuksen vallassa koettaessaan ratkaista erästä hänelle käsittämätöntä kysymystä: kuinka saattoi yhdistää niin vilpittömän, kauniin tunteen niin ilmeiseen ja ilkeään ivaan? Että siinä oli ivaa, siitä hän oli varma; hän oli selvästi sen ymmärtänyt ja hänellä oli siihen syitä: lukiessaan Aglaja oli nähnyt hyväksi muuttaa kirjaimet A. M. D. kirjaimiksi N. F. B. Ettei hän puolestaan ollut erehtynyt eikä kuullut väärin, siitä hänellä ei voinut olla mitään epäilyksiä (myöhemmin asia tuli todistetuksi). Joka tapauksessa Aglajan temppu, — joka tietysti oli pilaa, mutta liian räikeätä ja kevytmielistä, — oli ennakolta suunniteltu. »Köyhästä ritarista» olivat kaikki puhuneet (ja »laskeneet leikkiä») jo kuukautta aikaisemmin. Mutta kuitenkin, muistelipa ruhtinas jälkeenpäin asiaa miten paljon tahansa, tulokseksi tuli, että Aglaja oli lausunut nämä kirjaimet, ilman että niissä tuntui mitään pilaa tai minkäänlaista leikkiä, eikä edes ollut millään tavoin korostanut näitä kirjaimia saadakseen niitten salaperäisen merkityksen esiintymään selväpiirteisemmin, vaan oli päinvastoin lausunut ne niin järkähtämättömän vakavasti, niin viattoman ja naiivin yksinkertaisesti, että olisi voinut luulla, että juuri nuo kirjaimet olivatkin balladissa ja että niin olikin kirjaan painettu. Jokin, mikä oli raskasta ja epämiellyttävää, tuntui pahoittavan ruhtinaan mieltä. Lizaveta Prokofjevna ei tietenkään ollut ymmärtänyt eikä huomannut kirjainten vaihtamista eikä viittausta. Kenraali Ivan Fjodorovitš oli ymmärtänyt vain, että lausuttiin runoa. Muista kuulijoista hyvin monet olivat ymmärtäneet ja ihmettelivät sekä tempun rohkeutta että tarkoitusta, mutta olivat vaiti ja koettivat olla mitään ilmaisematta. Mutta Jevgeni Pavlovitš (ruhtinas olisi ollut valmis vaikka lyömään vetoa siitä) oli ymmärtänyt ja tahtoipa ilmaistakin, että oli ymmärtänyt: hän hymyili kovin pilkallisesti.
— Kuinka ihanaa! — huudahti kenraalitar vilpittömästi ihastuneena heti lukemisen päätyttyä. — Kenen runo se on?
— Puškinin, maman, älkää häväiskö meitä, ihan hävettää! — huudahti Adelaida.
— Kyllä teidän kanssanne voi tulla hupsummaksikin! — vastasi Lizaveta Prokofjevna katkerasti. — Häpeä! Heti kun tulemme kotiin, antakaa minulle tämä Puškinin runo!
— Eihän meillä luullakseni ollenkaan ole Puškinin teoksia.
— Ammoisista ajoista, — lisäsi Adelaida, — kuljeksii siellä pari repaleista nidettä.
— Heti on lähetettävä Fjodor tai Aleksei kaupunkiin ostamaan, ensimmäisessä junassa, — mieluummin Aleksei. Aglaja, tule tänne! Suutele minua, sinä luit ihmeen kauniisti, mutta jos sinä luit vilpittömästi, — lisäsi hän miltei kuiskaten, — niin minun on sääli sinua; jos sinä luit sen pilkataksesi häntä, niin minä en hyväksy sinun tunteitasi, niin että joka tapauksessa olisi ollut parempi olla kokonaan lukematta. Ymmärrätkö? Mene, neitiseni, minä puhun vielä kanssasi asiasta, mutta nyt olemme viivähtäneet täällä.
Sillävälin oli ruhtinas tervehtinyt kenraali Ivan Fjodorovitšia, ja kenraali oli esitellyt hänelle Jevgeni Pavlovitš Radomskin.
— Sieppasin matkan varrella, hän tulee juuri junalta; sai kuulla, että minä olen tulossa tänne ja että kaikki meikäläiset ovat täällä...
— Sain kuulla teidänkin olevan täällä, — keskeytti Jevgeni Pavlovitš — ja koska jo kauan sitten olen ehdottomasti ottanut tehtäväkseni hakea en vain teidän tuttavuuttanne, vaan ystävyyttännekin, niin en tahtonut hukata aikaa. Ettekö te ole terve? Sain vasta nyt kuulla...
— Olen aivan terve ja iloissani, kun saan teihin tutustua, olen paljon kuullut ja myös puhunut teistä ruhtinas Š:n kanssa, — vastasi Leo Nikolajevitš ojentaen kätensä.
Molemmin puolin oli lausuttu kohteliaisuuksia, molemmat puristivat toistensa kättä ja katsahtivat terävästi toisiaan silmiin. Silmänräpäyksessä keskustelu muuttui yleiseksi. Ruhtinas huomasi (nyt hän huomasi kaiken nopeasti ja halukkaasti, ehkäpä sellaistakin, mitä ei ollenkaan ollut), että Jevgeni Pavlovitšin siviilipuku herätti yleistä ja omituisen voimakasta ihmettelyä, siinä määrin, että kaikki muut vaikutelmat samaan aikaan unohtuivat ja jäivät tehottomiksi. Saattoi ajatella, että tuohon puvun muutokseen sisältyi jotakin erikoisen tärkeätä. Adelaida ja Aleksandra olivat ymmällä ja kyselivät Jevgeni Pavlovitšilta. Ruhtinas Š., hänen sukulaisensa, oli ihan suuren levottomuuden vallassa; kenraali puhui miltei kiihtyneenä. Ainoastaan Aglaja katsoi uteliaasti, mutta aivan rauhallisesti minuutin verran Jevgeni Pavlovitšia aivan kuin olisi tahtonut vain vertailla, sotilaspukuko vai siviilipuku sopi tälle paremmin, mutta hetkisen kuluttua Aglaja kääntyi poispäin eikä enää katsonut häneen. Lizaveta Prokofjevna ei myöskään tahtonut kysyä mitään, vaikka hänkin kenties oli hieman levoton. Ruhtinaasta näytti siltä, kuin Jevgeni Pavlovitš ei olisi ollut oikein Lizaveta Prokofjevnan suosiossa.
— Hämmästytti, ällistytti! — hoki Ivan Fjodorovitš vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin. — En tahtonut ottaa uskoakseni, kun äsken tapasin hänet Pietarissa. Ja miksi noin yht'äkkiä, siinä on kysymys? Itse ensi työkseen huutaa, ettei pidä niin kiivastua, että särkee tuoleja.
Virinneestä puhelusta kävi ilmi, että Jevgeni Pavlovitš oli kertonut tästä virkaerostaan jo aikoja sitten; mutta hän ei koskaan ollut puhunut niin vakavasti, että häntä olisi voitu uskoa. Ja hänhän puhui aina vakavistakin asioista niin leikillisen näköisenä, ettei hänestä mitenkään saanut selvää, varsinkin jos hän itse tahtoi, ettei saataisi selvää.
— Minähän vain joksikin aikaa, muutamiksi kuukausiksi, enintään olen vuoden erossa virastani, — nauroi Radomski.
— Mutta ei ole mitään pakottavaa syytä, ainakaan mikäli minä tunnen teidän asioitanne, — kiivaili yhä edelleen kenraali.
— Entä käydä tarkastamassa tiluksia? Itse neuvoitte; sitäpaitsi tahdon mennä ulkomaillekin...
Keskustelu muuten siirtyi pian toisiin asioihin; mutta liian erikoinen ja yhä edelleen jatkuva levottomuus meni kuitenkin huomioita tekevän ruhtinaan mielestä yli tavallisten rajojen, ja varmastikin tässä oli jotakin erikoista.
— Siis »köyhä ritari» on taas esillä? — kysyi Jevgeni Pavlovitš astuen Aglajan luo.
Ruhtinaan hämmästykseksi Aglaja katsoi Jevgeni Pavlovitšiin ällistyneenä ja kysyvästi, aivan kuin olisi tahtonut antaa tämän tietää, ettei heidän kesken voinut olla puhettakaan »köyhästä ritarista» ja ettei hän edes ymmärrä kysymystä.
— Myöhäistä, myöhäistä on lähettää nyt kaupunkiin ostamaan Puškinin teoksia, myöhäistä! — intti Kolja Lizaveta Prokofjevnalle ponnistaen kaikki voimansa. — Kolmetuhatta kertaa sanon teille, että on myöhäistä.
— Niin, todellakin on nyt myöhäistä lähettää ketään kaupunkiin, — puuttui puheeseen myös Jevgeni Pavlovitš jättäen nopeasti Aglajan. — Minä luulen, että puodit Pietarissa ovat kiinni, kello on yli kahdeksan, — vahvisti hän ottaen esille kellonsa.
— Niin kauan olette odottanut ettekä yrittänyt, voittepa kärsiä huomiseen asti, — pisti väliin Adelaida.
— Ja onhan sopimatontakin, — lisäsi Kolja,— suuren maailman ihmisten harrastaa kovin paljon kirjallisuutta. Kysykää Jevgeni Pavlytšilta. Paljon säädyllisempää on harrastaa keltaisia rattaita, joissa on punaiset pyörät.
— Taas te otatte kirjasta, Kolja, — huomautti Adelaida.
— Eihän hän muuta puhukaan kuin kirjoista otettua, — puuttui puheeseen Jevgeni Pavlovitš, — käyttää kokonaisia lauseita kriitillisistä katsauksista. Minulla on ilo jo pitkistä ajoista tuntea Nikolai Ardalionovitšin puheenlaatu, mutta tällä kertaa hän ei puhu kirjasta ottamaansa. Nikolai Ardalionovitš ilmeisesti vihjailee minun keltaisiin rattaisiini, joissa on punaiset pyörät. Mutta minä olen jo vaihtanut ne, te olette myöhästynyt.
Ruhtinas kuunteli sitä, mitä Radomski puhui... Hänen mielestään tämä esiintyi erinomaisesti, vaatimattomasti, iloisesti, ja erityisesti miellyttävää oli, että hän puhui niin täysin tasavertaisena ja ystävän tavoin Koljalle, joka häntä pisteli.
— Mikä tämä on? — kääntyi Lizaveta Prokofjevna Veran, Lebedevin tyttären, puoleen, joka seisoi hänen edessään pitäen käsissään muutamia suurikokoisia, erittäin hyvin sidottuja ja miltei uusia kirjoja.
— Puškin, — sanoi Vera. — Meidän Puškin. Isä käski minun tuoda teille.
— Kuinka niin? Kuinka se on mahdollista? — ihmetteli Lizaveta Prokofjevna.
— Ei lahjaksi, ei lahjaksi! En olisi uskaltanut! — sanoi Lebedev hypäten esille tyttärensä olan takaa. — Ostohinnasta. Tämä on meidän oma koti-, perhe-Puškinimme, Annenkovin toimittama painos, jommoista ei enää ole saatavissakaan, — ostohinnasta. Tarjoan sen hartaasti kunnioittaen, tahtoen sen myydä ja siten tyydyttää teidän ylhäisyytenne jalojen kirjallisten tunteitten jaloa kärsimättömyyttä.
— Ahaa, jos myyt, niin kiitos. Saat kyllä omasi, älä huoli; mutta älä kiemurtele, ukkoseni, pyydän. Minä olen kuullut sinusta, sinä kuulut olevan perin lukenut mies, joskus puhelemme; itsekö sinä tuot sen minulle?
— Hartaudella ja... kunnioituksella! — väänteli itseään Lebedev tavattoman tyytyväisenä ja sieppasi kirjat tyttäreltään.
— Katso vain, ettet kadota, tuo vaikkapa ilman kunnioitustakin, mutta eräällä ehdolla, — lisäsi kenraalitar katsellen terävästi Lebedeviä. — Vain kynnykselle asti minä sinut päästän, tänään en aio ottaa sinua vastaan. Lähetä tyttäresi Vera vaikka heti, hän miellyttää minua suuresti.
— Miksi te ette sano heistä? — kääntyi Vera kärsimättömästi isänsä puoleen. — Jos niikseen tulee, niin hehän tulevat itse sisälle: ovat alkaneet pitää ääntä. Leo Nikolajevitš, kääntyi hän ruhtinaan puoleen, joka jo oli ottanut hattunsa, — tuonne on teille jo aikoja sitten tullut joitakin ihmisiä, neljä henkeä, odottavat meillä ja riitelevät, mutta isä ei päästä teidän luoksenne.
— Mitä vieraita? — kysyi ruhtinas.
— Asioissa sanovat olevansa, mutta ne ovat sellaisia, että jos heitä ei päästetä nyt, niin he pysähdyttävät teidät vaikka kulkiessanne. Parasta olisi, Leo Nikolajevitš, päästää heidät, sittenhän heistä pääsee irti. Gavrila Ardalionovitš ja Ptitsyn heitä siellä tyynnyttelevät, mutta he eivät ota kuullakseen.
— Pavlištševin poika! Pavlištševin poika! Ei maksa vaivaa, ei maksa vaivaa! — huitoi käsillään Lebedev. — Ei kannata edes kuunnella heitä; eikä teidän, korkea-arvoinen ruhtinas, edes ole soveliasta vaivata itseänne heidän tähtensä. Siinä se. Eivät he ole sen arvoisia...
— Pavlištševin poika! Herra Jumala! — huusi ruhtinas tavattoman huolestuneena. — Minä tiedän... mutta minähän... minähän annoin tämän asian Gavrila Ardalionovitšin hoidettavaksi. Äsken juuri Gavrila Ardalionovitš sanoi minulle...
Mutta Gavrila Ardalionovitš oli jo tullut ulos huoneista pengermälle, ja hänen jäljessään tuli Ptitsyn. Lähimmästä huoneesta alkoi kuulua melua ja kenraali Ivolginin kova ääni, aivan kuin kenraali olisi tahtonut saada äänensä kuulumaan yli muutamien muiden. Kolja lähti heti juoksemaan sinne, missä pidettiin ääntä.
— Tämä on hyvin mielenkiintoista! — huomautti ääneensä Jevgeni Pavlovitš.
»Hän siis tietää asian!» ajatteli ruhtinas.
— Mikä Pavlištševin poika? Ja... mistä Pavlištševin pojasta voi olla kysymys? — kyseli kenraali Ivan Fjodorovitš ymmällään ja katsellen uteliaana kaikkien kasvoja sekä huomaten, että hän oli ainoa, joka ei tuntenut tätä uutta juttua.
Kiihtymys ja odotus oli tosiaankin yleinen. Ruhtinas oli kovin ihmeissään siitä, että tuo yksinomaan häntä henkilökohtaisesti koskeva asia oli jo ennättänyt siinä määrin kiinnittää kaikkien täkäläisten mieltä.
— On oikein hyvä, jos te heti paikalla ja itse saatatte loppuun tämän asian, — sanoi Aglaja astuen omituisen totisena ruhtinaan luo, — ja annatte meidän kaikkien olla todistajinanne. Teidät tahdotaan tahrata, ruhtinas, teidän on juhlallisesti osoitettava syyttömyytenne, ja minä olen etukäteen hirveän iloissani teidän puolestanne.
— Minäkin tahdon, että vihdoin loppuisi tuo hävytön vaatiminen, — huudahti kenraalitar — anna heille kelpo tavalla, ruhtinas, älä sääli! Korvani ovat alkaneet humista tämän asian johdosta, ja se on herättänyt minussa paljon pahaa verta. Ja mielenkiintoista on katsellakin. Kutsu heidät tänne, me käymme istumaan. Aglajan ajatus on hyvä. Oletteko kuullut yhtään tästä, ruhtinas? — kääntyi hän ruhtinas Š:n puoleen.
— Tietysti olen kuullut, teillä kuulinkin. Mutta minun mieleni tekee erityisesti nähdä nuo nuoret miehet, — vastasi ruhtinas Š.
— Nämäkö juuri ovatkin nihilistejä, vai kuinka?
— Ei, ne eivät oikeastaan ole nihilistejä, — sanoi Lebedev astuen esille, hänkin melkein vavisten kiihtymyksestä, — nämä ovat toisia, erikoisia, sisarenpoikani on sanonut, että nämä ovat menneet pitemmälle kuin nihilistit. Turhaan te luulette saattavanne heidät hämilleen olemalla todistajina, teidän ylhäisyytenne; he eivät joudu hämilleen. Nihilistit ovat sentään toisinaan väkeä, jolla on tietoja, jopa oppinuttakin väkeä, mutta nämä — ovat menneet pitemmälle, koska ovat etupäässä toiminnan miehiä. Tämä on oikeastaan jonkinmoista nihilismin seurausta, mutta ei suoraa tietä, vaan kuulemaan perustuvaa ja välillistä, eivätkä he ilmaise pyrkimyksiään jossakin aikakauskirjoitelmassa, vaan itse teossa; ei ole kysymys esimerkiksi jonkun Puškinin mielettömyydestä eikä esimerkiksi siitä, että Venäjän on pakko ehdottomasti hajota eri osiin; ei, vaan nyt pidetään jo suorastaan oikeutena, että jos kovasti rupeaa tekemään mieli jotakin, niin ei pidä väistyä minkäänlaisten esteitten tieltä, vaikkapa silloin pitäisi lyödä kuoliaaksi kahdeksan henkeä. Mutta, ruhtinas, minä en kuitenkaan neuvoisi teitä...
Mutta ruhtinas oli jo menossa avaamaan ovea vieraille.
— Te panettelette, Lebedev, — lausui hän hymyillen; — teidän sisarenpoikanne on suuresti pahoittanut mieltänne. Älkää uskoko häntä, Lizaveta Prokofjevna. Vakuutan teille, että Gorskit ja Danilovit ovat vain satunnaisia tapauksia, ja nämä vain... erehtyvät... Mutta minä en haluaisi tässä, kaikkien läsnäollessa. Suokaa anteeksi, Lizaveta Prokofjevna, he tulevat sisään, minä näytän heidät teille ja vien sitten pois. Tehkää hyvin, hyvät herrat!
Hänet teki levottomaksi pikemminkin eräs toinen häntä kiusaava ajatus. Hänen päässään pyöri: eiköhän vain joku liene johtanut tätä asiaa nyt, juuri täksi tunniksi ja ajaksi, ennakolta, juuri näiden todistajain läsnäollessa tapahtuvaksi, ja kenties siksi, että ruhtinasta kohtaisi odotettavissa oleva häpeä eikä voitto? Mutta hänet teki kovin surulliseksi tämä hänen »luonnoton ja ilkeämielinen epäluuloisuutensa». Hän olisi luultavasti kuollut, jos joku olisi saanut tietää, että hänellä oli sellainen ajatus mielessä, ja sillä hetkellä, jolloin hänen uudet vieraansa astuivat sisään, hän oli vilpittömästi valmis pitämään itseään kaikista hänen ympärilleen kokoontuneista huonointa huonompana siveellisessä suhteessa.
Sisälle astui viisi henkeä, neljä uutta vierasta ja viidentenä heidän jäljessään kenraali Ivolgin, tulistuneena, kiihdyksissä ja voimakkaan kaunopuheisuuden puuskan vallassa. »Tuo on ehdottomasti minun puolellani!» — ajatteli ruhtinas hymyillen. Kolja livahti sisälle kaikkien muitten mukana: hän puheli innokkaasti Ippolitin kanssa, joka oli yksi vieraista; Ippolit kuunteli ja naurahteli.
Ruhtinas sijoitti vieraansa istumaan. Kaikki he olivat sellaista nuorta, suorastaan alaikäistä väkeä, että saattoi ihmetellä sekä tapausta että kaikkea siitä johtunutta touhua. Ivan Fjodorovitš Jepantšin esimerkiksi, joka ei tietänyt eikä ymmärtänyt mitään tästä »uudesta asiasta», ihan paheksui katsellessaan moista nuoruutta ja olisi varmaankin jollakin tavoin pannut vastalauseensa, jollei häntä olisi pidättänyt hänen puolisonsa hänestä omituinen kiihkeä harrastus ruhtinaan yksityisasioita kohtaan. Hän oli muuten jäänyt sinne osittain uteliaisuudesta ja osittain hyväsydämisyydessään, toivoen voivansa olla avuksikin ja kelpaavansa joka tapauksessa auktoriteetiksi; mutta kun sisälle astunut kenraali Ivolgin kumarsi hänelle kaukaa, niin hänet uudelleen valtasi paheksuminen; hän rypisti kulmiaan ja päätti olla itsepintaisesti vaiti.
Neljän nuoren vieraan joukossa oli yksi muuten noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, entinen »luutnantti Rogožinin komppaniasta, nyrkkeilijä ja mies, joka itse oli antanut viidentoista ruplan eriä pyytäjille». Arvattiin, että hän oli toisten mukana rohkaistakseen heitä, vilpittömänä ystävänä ja tarpeen vaatiessa auttajana. Muista oli ensisijalla ja päätekijänä se, jota mainittiin »Pavlištševin pojaksi», vaikka hän esittäytyi nimellä Antip Burdovski. Hän oli nuori mies, huonossa ja likaisessa puvussa, yllä pitkäliepeinen takki, jonka hihat olivat niin rasvaiset, että kiilsivät kuin kuvastin, sen alla rasvainen, ylös asti napitettu liivi; liinavaatteet olivat häipyneet jonnekin näkymättömiin, kaulan ympärillä oli musta, silkkinen, hirveän tahrainen ja kierteellä oleva kaulaliina; kädet olivat likaiset, kasvot tavattoman näppyläiset; hän oli vaaleaverinen, ja hänen katseensa oli, jos niin voi sanoa, viattoman julkea. Hän oli pitkänpuoleinen, laiha, noin kahden kymmenenkahden vuoden ikäinen. Ei vähintäkään ivallisuutta, ei pienintäkään vivahdusta ollut hänen kasvoissaan; päinvastoin täydellistä, tylsää varmuutta omista oikeuksistaan ja samalla kertaa jotakin, mikä oli muuttunut omituiseksi ja alituiseksi tarpeeksi olla ja tuntea olevansa ainaisesti sorrettu. Hän puhui kiihkeästi, kiirehtien ja takerrellen, aivan kuin ei olisi lausunut sanoja täydelleen, aivan kuin olisi ollut änkyttäjä tai ulkomaalainen, vaikka hän muuten oli täysin venäläistä syntyperää.
Hänen seuralaisenaan oli ensiksikin lukijoille tuttu Lebedevin sisarenpoika ja toiseksi Ippolit. Ippolit oli hyvin nuori mies, noin seitsemäntoistavuotias, ehkäpä kahdeksankintoista, ja hänen kasvojensa ilme oli älykäs, mutta aina ärtyisä, ja tauti oli jättänyt hänen kasvoihinsa kauheat jäljet. Hän oli laiha kuin luuranko, kalpeankeltainen, hänen silmänsä kiiluivat, ja kaksi punaista läikkää hehkui hänen poskillaan. Hän yski yhtä mittaa; hänen jokaista sanaansa, melkeinpä jokaista hengähdystään säesti korahdus. Näkyi hyvin pitkälle kehittynyt keuhkotauti. Hänellä ei näyttänyt olevan elinaikaa enää enempää kuin pari kolme viikkoa. Hän oli hyvin väsynyt ja painautui tuolille ennen kuin muut. Toiset hieman kursailivat sisälle astuessaan ja olivat vähällä joutua hämilleen, mutta olivat kuitenkin arvokkaan näköisiä ja nähtävästi varoivat millään tavoin alentamasta arvokkuuttaan, mikä oli omituisessa ristiriidassa sen heidän maineensa kanssa, että he eivät hyväksyneet mitään hyödyttömiä käyttäytymistapoja, ennakkoluuloja eikä juuri mitään maailmassa, paitsi omia pyyteitään.
— Antip Burdovski, — lausui kiireesti ja änkytellen »Pavlištševin poika».
— Vladimir Doktorenko, — esittäytyi Lebedevin sisarenpoika selvästi, kuuluvasti ja aivan kuin ylpeillen siitä, että oli Doktorenko.
— Keller! — mutisi entinen luutnantti.
— Ippolit Terentjev, — vikisi odottamatta uikuttavalla äänellä viimeinen. Kaikki olivat viimein asettuneet istumaan riviin tuoleille vastapäätä ruhtinasta, kaikki olivat esittäydyttyään heti rypistäneet kulmansa ja rohkaistakseen mieltään siirtäneet lakkinsa kädestä toiseen, kaikki valmistautuivat puhumaan, mutta kaikki olivat kuitenkin vaiti ja odottivat jotakin uhmaavin ilmein, joista saattoi lukea: »Ei, veliseni, lörpötät, et vedä nenästä!» Tuntui, että kunhan vain joku aluksi lausuu ensimmäisen sanan, niin he kaikki heti alkavat puhua yht'aikaa kilpaa ja keskeytellen toisiaan.
VIII.
— Hyvät herrat, minä en odottanut ketään teistä, — alkoi ruhtinas. — Itse olen tähän päivään saakka ollut sairas, ja teidän asianne (hän kääntyi Antip Burdovskin puoleen) minä olen jo kuukausi sitten jättänyt Gavrila Ardalionovitš Ivolginin hoidettavaksi, josta silloin myös ilmoitin teille. Muuten minä en tahdo välttää persoonallista selvittelyä, mutta myöntänettehän, että tämmöinen aika... minä ehdotan, että lähdette kanssani toiseen huoneeseen, jos se ei kestä kauan... Täällä on nyt minun ystäviäni, ja uskokaa...
— Ystäviä... olipa miten paljon tahansa, mutta sallikaahan sentään, — keskeytti yht'äkkiä hyvin opettavalla äänensävyllä, vaikkakin vielä sanottavasti ääntään koroittamatta, Lebedevin sisarenpoika, — sallikaahan meidänkin lausua julki, että te olisitte voinut kohdella meitä kohteliaammin eikä pakottaa meitä odottamaan kaksi tuntia teidän palvelijanne huoneessa...
— Ja tietysti... minäkin... ja tämä on ruhtinaan tapaista! Ja tämä... te siis olette kenraali! Enkä minä ole teidän palvelijanne! Ja minä, minä... — mutisi yht'äkkiä tavattoman kiihtyneenä Antip Burdovski värisevin huulin, ääni loukkaantumisesta värähdellen, ja hänen suustaan pärskyi sylkeä, aivan kuin koko suu olisi haljennut tai revennyt, mutta hän alkoi yht'äkkiä siinä määrin kiirehtiä, että hänen kymmenestä sanastaan ei enää saanut selkoa.
— Se oli ruhtinaallista! — huudahti vinkuvalla, ontolla äänellä Ippolit.
— Jos tämä olisi tapahtunut minulle, — mutisi nyrkkeilijä, — se on, jos tämä koskisi suoranaisesti minua jalosukuisena miehenä, niin minä Burdovskin sijassa... minä...
— Hyvät herrat, minä sain vasta minuutti sitten tietää teidän olevan täällä, toden totta, — toisti taas ruhtinas.
— Me emme pelkää, ruhtinas, teidän ystäviänne, olivatpa he keitä hyvänsä, sillä meillä on oikeus puolellamme, — lausui taas Lebedevin sisarenpoika.
— Mutta mikä oikeus, sallikaa kysyä, teillä oli, — vikisi taas Ippolit, mutta nyt jo tavattoman kiihtyneenä, — esittää Burdovskin asia ystävienne ratkaistavaksi? Ehkäpä me emme haluakaan kuulla ystävienne tuomiota; on liiankin ymmärrettävää, mitä teidän ystävienne tuomio voi merkitä!...
— Mutta jos te lopultakaan, herra Burdovski, ette halua puhua täällä, — onnistui ruhtinaan viimein sanoa väliin perin hämmästyneenä tämmöisestä alusta, — niin sanon teille, että menkäämme heti toiseen huoneeseen, ja teistä kaikista taas, toistan sen, kuulin vasta äsken juuri...
— Mutta teillä ei ole oikeutta, teillä ei ole oikeutta, teillä ei ole oikeutta... ystäviänne!... Siinä se!... — alkoi Burdovski yht'äkkiä uudelleen lepertää katsellen hurjasti ja varoen ympärilleen ja kiivastuen sitä enemmän, kuta enemmän hän alkoi tuntea epäluottamusta ja ujostella. — Teillä ei ole oikeutta! — Ja tämän sanottuaan hän äkkiä vaikeni, aivan kuin olisi katkaissut puheensa, ja pudistaen likinäköiset, tavattoman pullottavat silmänsä, joissa oli paksuja punaisia suonia, hän kiinnitti katseensa kysyvästi ruhtinaaseen taivuttaen koko ruumiinsa eteenpäin. Tällä kertaa ruhtinas hämmästyi niin suuresti, että oli itsekin ääneti ja katseli häntä myös silmät selällään ja sanaakaan sanomatta.
— Leo Nikolajevitš! — kutsui yht'äkkiä Lizaveta Prokofjevna. — Lue heti tämä, heti paikalla, se koskee suorastaan sinun asiaasi.
Hän ojensi ruhtinaalle kiireesti erään humoristisen viikkolehden ja osoitti sormellaan kirjoitusta. Jo vieraitten tullessa sisään oli Lebedev sivultapäin rientänyt Lizaveta Prokofjevnan luo, jonka suosiota hän kosiskeli, ja sanaakaan sanomatta ottanut povitaskustaan sanomalehden ja asettanut aivan hänen silmiensä eteen osoittaen palstaa, joka oli erityisellä merkillä merkitty. Se, mitä Lizaveta Prokofjevna jo oli ennättänyt lukea, oli hämmästyttänyt ja kiihdyttänyt häntä kauheasti.
— Eiköhän sentään olisi parasta olla lukematta ääneen, — mutisi ruhtinas hyvin hämillään,— minä lukisin yksinäni... myöhemmin...
— Lue sitten mieluummin sinä, lue heti, ääneen! Ääneen! — kääntyi Lizaveta Prokofjevna Koljan puoleen temmaten kärsimättömästi ruhtinaan käsistä sanomalehden, johon tämä tuskin vielä oli ennättänyt kajota. — Ääneen kaikille, jotta jokainen kuulisi.
Lizaveta Prokofjevna oli tulinen ja innostuva rouva, niin että yht'äkkiä ja samalla kertaa, liikoja miettimättä, nosti toisinaan kaikki ankkurinsa ja lähti viilettämään ulapalle ottamatta selkoa ilmasta. Ivan Fjodorovitš liikahti levottomana. Mutta sillävälin kuin kaikki ensi hetkellä pysähtyivät ja odottivat ällistyksissään, oli Kolja levittänyt sanomalehden ja alkoi lukea ääneen paikkaa, jonka hänen luokseen rientänyt Lebedev oli näyttänyt:
— »Köyhälistöläiset ja jälkeläiset, episodi päivittäisistä ja jokapäiväisistä ryöstöistä! Edistys! Reformi! Oikeudenmukaisuus!»
»Omituisia asioita tapahtuu niinsanotussa pyhässä Venäjänmaassamme, meidän reformien ja yhteistoiminnallisten aloitteiden aikakautenamme, kansallisuuden aikakautena ja aikakautena, jolloin satoja miljoonia joka vuosi viedään ulkomaille, teollisuuden edistämisen ja työtätekevien käsien lamauttamisen aikakautena!» j.n.e. j.n.e., kaikkea on mahdotonta lukea, hyvät herrat, ja siksi suoraan asiaan. »Sattui omituinen anekdootti eräälle jo aikansa eläneen, tilanomistajistoon kuuluvan herrassäätymme (de profundis!) vesalle, eräälle sellaiselle vesalle muuten, jonka isoisät jo ovat lopullisesti menettäneet omaisuutensa ruletin ääressä, isät olleet pakotettuja palvelemaan junkkereina ja luutnantteina ja kuolleet tavanmukaisesti syytteeseen asetettuina jonkin viattoman vajauksen takia, jonka ovat tehneet valtion rahastoon, ja joiden lapset, kertomuksemme sankarin tavoin, joko kasvavat idiootteina tai joutuvat kiinni rikoslain alaisista teoista, jolloin muuten, opetukseksi ja parannukseksi, valamiehet julistavat heidät syyttömiksi; tai vihdoin he loppujen lopuksi panevat liikkeelle jonkin niistä anekdooteista, jotka hämmästyttävät yleisöä ja häpäisevät meidän jo muutenkin häpeällistä aikaamme. Meidän vesamme oli noin puoli vuotta sitten puolikengät jalassa ulkomaalaiseen tapaan ja väristen viitassa, jossa ei ollut sisäpuolella mitään täytettä, palaamassa talvisaikaan Venäjälle Sveitsistä, jossa hän oli ollut parantumassa idiotismista (sic!). Täytyy tunnustaa, että hänellä oli onni mukanaan, niin että hän, puhumattakaan mielenkiintoisesta taudistaan, jota oli ollut parantelemassa Sveitsissä (voiko muka parannella idiotismia, kuvitelkaahan sitä?!) olisi voinut omasta puolestaan olla todistuksena sen venäläisen sananparren totuudesta, joka sanoo: 'eräänlaisilla ihmisillä on onni mukanaan'. Arvostelkaa itse: jäätyään aivan rintalapsena orvoksi isänsä kuoltua, joka kuulemma oli luutnantti ja oli kuollessaan syytteessä siitä, että häneltä korttipelissä yht'äkkiä oli hävinnyt koko komppanian rahasto, ja kenties myös liian runsaskätisestä raippojen jakelusta alaisilleen (sehän on vanhaa aikaa, ymmärrättehän sen, hyvät herrat!) meidän paronimme otettiin armosta kasvatiksi erään hyvin rikkaan venäläisen tilanomistajan kotiin. Tämä venäläinen tilanomistaja, — mainitkaamme häntä vaikkapa nimellä P., — joka omisti entisenä kultaisena aikana neljätuhatta sielua maaorjia (sieluja ja maaorjia! ymmärrättekö te, hyvät herrat, semmoista puhetta? Minä en ymmärrä. Täytyy katsoa tietosanakirjasta: 'on juttu veres, vaan sen vaivoin uskoo'), oli nähtävästi yksi niitä venäläisiä vetelehtijöitä ja tyhjäntoimittajia, jotka viettivät joutilaan elämänsä ulkomailla, kesällä kylpylaitoksissa ja talvella Château de Fleurs'issä Pariisissa, jonne jättivät aikanaan äärettömiä rahamääriä. Voi sanoa varmasti, että ainakin kolmanneksen koko entisen maaorjuuden tuottamasta omaisuudesta sai verona pariisilaisen Château de Fleursin omistaja (siinäpä oli onnen poika!). Oli miten oli, niin huoleton P. kasvatti pikku herrasorpoa ruhtinaallisesti, palkkasi häntä varten kotiopettajia ja kotiopettajattaria (epäilemättä kauniita), joita itse aina tilaisuuden tullen kuljetti Pariisista. Mutta herrassuvun viimeinen vesa oli idiootti. Château de Fleurs'istä haalitut kotiopettajattaret eivät auttaneet, ja kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka kasvattimme ei oppinut edes puhumaan mitään kieltä, ei venäjääkään. Viimeksimainittu kohta on muuten anteeksiannettava. Viimein P:n venäläiseen, maaorjuuden kannattamaan päähän lensi haaveellinen ajatus, että idiootille voi opettaa järkeä Sveitsissä, — loogillinen kuvitelma muuten: tyhjäntoimittaja ja tilallinen saattoi luonnollisesti kuvitella, että rahalla voi ostaa markkinoilta älyäkin, ja sitä suuremmalla syyllä Sveitsistä. Kului viisi vuotta parannushommissa Sveitsissä jonkun kuuluisan professorin luona, ja rahaa tuhlattiin tuhansia: idiootti ei tietenkään tullut viisaaksi, mutta sanotaan hänen kuitenkin ihmistyneen, epäilemättä töin tuskin. Äkkiä P. kuolee aivan odottamatta. Minkäänlaista testamenttia ei tietenkään ole; ahneita perillisiä on koko kasa, semmoisia, joilla ei ole vähintäkään tekemistä suvun viimeisten vesojen kanssa, joita hyväntekeväisyystarkoituksessa parannellaan heidän sukuviastaan idiotismista Sveitsissä. Vaikka vesa onkin idiootti, niin hän kuitenkin koetti petkuttaa professoriaan ja ennätti kuulemma nauttia kaksi vuotta ilmaiseksi tämän hoitoa salaten tältä hyväntekijänsä kuoleman. Mutta professori oli itsekin melkoisen suuri ihmisten pimittäjä; pelästyttyään viimein viidenkolmattavuotiaan vetelehtijänsä rahattomuutta ja ennen kaikkea hänen ruokahaluaan professori antoi hänelle jalkaan vanhat puolikenkänsä, lahjoitti hänelle vanhan nukkavierun viittansa ja lähetti armosta hänet kolmannessa luokassa nach Russland, — pois tieltänsä Sveitsistä. Näytti siltä, kuin onni olisi kääntänyt sankarillemme takapuolensa. Mutta eipä niinkään: kohtalotar, joka antaa kokonaisten läänien nääntyä kuoliaaksi nälkään, vuodattaa kaikki lahjansa yht'äkkiä pikku ylimysvesan päälle aivan niinkuin Krylovin Pilvi, joka kulki yli kuivuneen pellon ja satoi valtamereen. Melkein samalla hetkellä kuin hän saapui Sveitsistä Pietariin, kuolee Moskovassa eräs hänen äitinsä sukulaisista (äiti oli tietysti ollut kauppiassäätyä), vanha lapseton yksikseen-eläjä, kauppias, partasuu lahkolainen, ja jättää perinnöksi muutamia miljoonia, kiistämättömän pyöreän summan puhdasta käteistä rahaa, ja (siinäpä olisi meille kummallekin, lukijani!) kaikki tuolle vesallemme, kaikki meidän paronillemme, joka paranteli idiotismiaan Sveitsissä! No, nyt tuli toinen ääni kelloon. Meidän paronimme ympärille, jolla oli puolikengät jalassa ja joka yht'äkkiä oli pihkaantunut erääseen tunnettuun kaunottareen, toisen jalkavaimoon, keräytyi yht'äkkiä koko liuta ystäviä ja kylänmiehiä, löytyipä sukulaisiakin, mutta ennen kaikkea kokonaiset joukkiot jalosukuisia neitoja, jotka kiihkeästi halajavat ja himoitsevat laillista avioliittoa, ja mikä voisikaan olla parempi: ylimys, miljoonanomistaja, idiootti, — kaikki ominaisuudet yhdellä kertaa, sellaista aviomiestä ei löydy lyhty kädessä etsimälläkään eikä voi tilauksesta tehdä!...»
— Tätä... tätä minä en ensinkään ymmärrä! — huudahti Ivan Fjodorovitš tavattomasti paheksuen.
— Lakatkaa, Kolja! — huudahti ruhtinas rukoilevalla äänellä. Kuului huudahduksia joka puolelta.
— Lue! Lue kaikin mokomin! — tiuskaisi Lizaveta Prokofjevna, joka nähtävästi tavattomalla voimainponnistuksella sai hillityksi itsensä. — Ruhtinas! Jos lukeminen keskeytetään, niin me joudumme riitaan.
Ei ollut mitään tehtävissä, ja Kolja alkoi tulistuneena, punaisena, kuohuissaan, kiihtyneellä äänellä jatkaa lukemistaan:
— »Mutta samaan aikaan kuin meidän äkkiä kypsynyt miljoonanomistajamme oli niin sanoaksemme seitsemännessä taivaassa, sattui eräs kokonaan syrjässä oleva seikka. Eräänä kauniina aamuna ilmestyy hänen luokseen muudan vieras, jolla on tyynet ja ankarat kasvot, kohtelias, mutta arvokas ja oikeamielinen puhetapa, ja joka on puettu vaatimattomasti, mutta säädyllisesti, ja jonka ajatustavassa on havaittavissa edistysmielinen vivahdus; hän selittää lyhyesti käyntinsä tarkoituksen: hän on tunnettu asianajaja, ja eräs nuori mies on antanut asian hänen hoidettavakseen; hän on tullut tuon nuoren miehen edustajana. Tuo nuori mies ei ole enempää eikä vähempää kuin P.-vainajan poika, vaikka hänellä on toinen nimi. Naisiin menevä P. oli nuoruudessaan vietellyt erään kunniallisen, köyhän tytön, joka kuului talon palvelusväkeen ja oli saanut eurooppalaisen kasvatuksen (jolloin tietysti asiaan vaikuttivat muinaiset, maaorjuuden aikuiset paronin oikeudet), ja nähtyään suhteittensa lähitulevaisuudessa välttämättömästi ilmitulevat seuraukset hän naitti tytön kiireesti eräälle ammattia harjoittavalle, vieläpä virassa olevalle jaloluonteiselle miehelle, joka jo kauan oli rakastanut tätä tyttöä. Alussa hän auttoi vastanaineita; mutta pian aviomiehen jalo luonne pakotti tämän kieltäytymään ottamasta häneltä apua. Kului jonkin verran aikaa, ja P. ennätti vähitellen unohtaa sekä tytön että tämän kanssa saamansa pojan, ja sitten hän, kuten tiedetään, kuoli järjestämättä asioitaan. Sillävälin hänen poikansa, joka oli syntynyt äidin ennätettyä lailliseen avioliittoon ja joka kasvoi aivan toista sukunimeä kantaen, mutta jonka hänen äitinsä mies jalon luonteensa vuoksi oli ottanut aivan omaksi pojakseen, vaikka mainittu mies sitten aikanaan oli kuollut, oli jäänyt täydelleen vain oman onnensa varaan ja elättämään sairasta, liikkumaan kykenemätöntä äitiään eräässä syrjäisessä kuvernementissa; hän itse ansaitsi pääkaupungissa rahaa jokapäiväisellä rehellisellä uurastuksella antamalla opetustunteja kauppiaille ja kykeni tällä tavoin alussa käymään lukiota ja sitten seuraamaan hänelle hyödyllisiä luentoja pyrkien asettamaansa päämäärään. Mutta paljonko ansaitsee antamalla venäläiselle kauppiaalle tunteja kymmenen kopeekan hinnasta, kun miehellä vielä on sairas, liikkumaan kykenemätön äiti, joka vihdoin ei edes kuolemalla kaukaisessa kuvernementissa juuri ollenkaan helpottanut hänen asemaansa? Nyt kysytään: kuinka piti meidän vesamme ajatella oikeuden mukaan? Te luulette tietysti, lukija, että hän sanoi itselleen näin: 'Minä olen saanut koko elämäni ajan nauttia kaikkia P:n lahjoja; minun kasvatukseeni, kotiopettajattariin ja idiotismin paranteluun on mennyt kymmeniätuhansia Sveitsissä; nyt minulla on miljoonia, mutta P:n pojan jalo luonne, joka ei mitenkään ole syypää kevytmielisen ja hänet unohtaneen isänsä tekoihin, turmeltuu hänen antaessaan tunteja. Kaikki se, mikä on käytetty minun hyväkseni, olisi oikeuden mukaan pitänyt käyttää hänen hyväkseen. Nuo äärettömät rahamäärät, jotka on kulutettu minun takiani, eivät oikeastaan ole minun. Se oli vain onnettaren sokea erehdys; ne olivat tulevat P:n pojalle. Hänen hyväkseen ne olisi pitänyt käyttää eikä minun hyväkseni, — hänen, joka on kevytmielisen ja huonomuistisen P:n hullun oikun tulos. Jos minä olisin täysin jalomielinen, hienotunteinen, oikeudenmukainen, niin minun olisi annettava hänen pojalleen puolet koko perinnöstäni; mutta koska minä ennen kaikkea olen rahantunteva mies ja varsin hyvin ymmärrän, ettei tämä ole juridinen asia, niin minä en anna puolta miljoonistani. Mutta se ainakin on liian alhaista ja häpeämätöntä (vesa unohti, ettei se ole älykästäkään) minun puoleltani, jollen anna nyt takaisin niitä kymmeniätuhansia, jotka ovat menneet idiotismini hoitoon P:n taskusta, hänen pojalleen. Tämän vaatii jo omatunto ja oikeudenmukaisuus. Sillä miten olisikaan minun käynyt, jos P. ei olisi ottanut minua kasvattaakseen, vaan olisi minun sijastani pitänyt huolta omasta pojastaan?'
»Mutta ei, hyvät herrat! Meidän vesamme eivät ajattele tällä tavoin. Vaikka nuoren miehen asianajaja, joka oli ottanut hoitaakseen hänen asiaansa yksinomaan ystävyydestä ja miltei vasten hänen tahtoaan, melkeinpä väkisin, vaikka asianajaja olisi miten esittänyt hänelle kunnian, jalomielisyyden, oikeudenmukaisuuden ja suorastaan järkevyyden vaatimukset, niin sveitsiläinen kasvatti pysyi järkähtämättömänä, ja kuinkas kävi? Tämä kaikki ei vielä olisi mitään, mutta se, mikä jo todella on anteeksiantamatonta eikä riipu mistään mielenkiintoisesta taudista, on tämä: tuo tuskin professorinsa puolikengistä päässyt miljoonanomistaja ei kyennyt hoksaamaan edes sitä, ettei nuoren, tuntien antamisessa nääntyvän miehen jalo luonne pyydä häneltä armoa ja apua, vaan oikeuttansa ja sitä, mikä on hänelle tuleva, joskaan ei juridisesti, eikä edes pyydäkään, vaan ystävät ainoastaan anovat hänen puolestaan. Ylvään näköisenä ja luottaen siihen, että hän on saanut mahdollisuuden rankaisematta sortaa ihmisiä miljoonillaan, meidän vesamme ottaa esille viidenkymmenen ruplan setelin ja lähettää sen jalolle nuorelle miehelle julkeasti almuna. Ettekö te usko, hyvät herrat? Te tunnette mieltänne ahdistavan, te olette loukkaantuneet, teidän rinnastanne kohoaa paheksumisen huuto; mutta hän teki sen sittenkin! Tietysti rahat annettiin hänelle heti takaisin, niin sanoakseni paiskattiin hänelle takaisin vasten naamaa. Miten siis vielä voi ratkaista tämän asian! Se ei ole juridinen asia, jäljelle ei jää muuta kuin julkisuus! Me kerromme tämän jutun yleisölle ja menemme takuuseen sen todenperäisyydestä. Kerrotaan erään tunnetun humoristimme tekaisseen, tästä jutusta kuultuaan, ihastuttavan epigrammin, joka ansaitsee sijansa ei vain maaseudulla, vaan myös pääkaupungissa ilmestyvissä meikäläisten tapojen kuvauksissa:
»Leva[1] Schneiderinsä[2] viittaa viisi vuotta käytteli. Mistään hän ei liioin piittaa, tyhmää naamaa näytteli. Puolikenkäherran yllä onni täällä sarasti: miljoonia peri kyllä, köyhän rahat varasti.» [1] Vesan lempinimi. [2] Sveitsiläisen professorin nimi.
Kun Kolja oli lukenut loppuun, niin hän antoi kiireesti sanomalehden ruhtinaalle ja kiiruhti sanaakaan sanomatta nurkkaan, painautui sinne tiukasti ja peitti kasvonsa käsiinsä. Häntä hävetti niin, ettei hän jaksanut sitä sietää, ja hänen lapsellinen herkkätunteisuutensa, joka ei vielä ollut ennättänyt tottua halpamaisuuteen, synnytti hänessä aivan määrätöntä mielenahdistusta. Hänestä tuntui, että oli tapahtunut jotakin tavatonta, joka oli saanut kaikki yhtäkkiä luhistumaan, ja että melkeinpä hän itsekin oli siihen syypää, yksistään jo sen takia, että oli lukenut tämän ääneen.
Mutta kaikki muutkin näyttivät olevan samantapaisen tunteen vallassa.
Neidot tunsivat olonsa hyvin epämiellyttäväksi, ja heitä hävetti. Lizaveta Prokofjevna hillitsi tavatonta vihastustaan ja luultavasti myös katkerasti katui sitä, että oli sekaantunut asiaan; nyt hän oli vaiti. Ruhtinaalle kävi myös, niinkuin usein käy tämmöisissä tapauksissa kovin ujoille ihmisille: hän häpesi siinä määrin toisen tekoa, häntä alkoi siinä määrin hävettää vierastensa puolesta, että hän ensimmäisenä hetkenä ei uskaltanut heihin katsahtaakaan. Ptitsyn, Varja, Ganja, Lebedevkin, — kaikki olivat hieman nolon näköisiä. Omituisinta oli, että Ippolit ja »Pavlištševin poika» myös olivat ikäänkuin hämmästyneet jostakin; myös Lebedevin sisarenpoika oli ilmeisesti tyytymätön. Vain nyrkkeilijä istui aivan levollisena, viiksiään kierrellen, tärkeän näköisenä ja luoden silmänsä hieman alaspäin, ei siksi, että olisi ollut hämillään, vaan päinvastoin, siltä näytti, aivan kuin jalon vaatimattomuuden pakosta ja koska oli liian silmiinpistävästi voitonriemuinen. Kaikesta näki, että sanomalehtikirjoitus miellytti häntä suuresti.
— Piru tiennee, mitä tämä on, — mutisi puoliääneen Ivan Fjodorovitš,— on kuin viisikymmentä lakeijaa olisi kokoontunut yhteen sepittämään kirjoitusta ja sepittänyt sen.
— Sa-allikaapa kysyä, hyvä herra, kuinka te voitte loukata moisilla otaksumilla? — lausui Ippolit ja koko hänen ruumiinsa alkoi vapista.
— Tämä, tämä, tämä on kelpo miehelle... myöntäkää se itsekin, kenraali, jos olette kelpo mies, se on jo liian loukkaavaa! — mutisi nyrkkeilijä, joka myös oli yht'äkkiä jostakin syystä pörhistäytynyt, ja kierteli viiksiään sekä nytkytteli olkapäitään ja ruumistaan.
— Ensiksikään minä en ole teille mikään »hyvä herra» ja toiseksi minä en aio antaa teille minkäänlaista selitystä, — vastasi jyrkästi Ivan Fjodorovitš, joka oli hirveästi tulistunut, nousi paikaltaan ja meni sanaakaan sanomatta kuistin ulkokäytävän luo sekä asettui ylimmälle portaalle selin yleisöön, — herättäen sangen suurta paheksumista Lizaveta Prokofjevnassa, joka ei vielä nytkään aikonut liikahtaa paikaltaan.
— Hyvät herrat, hyvät herrat, sallikaahan vihdoinkin, hyvät herrat, puhua, — huudahti ruhtinas surun ja mielenliikutuksen vallassa, —ja olkaa niin hyvät, puhukaamme niin, että ymmärtäisimme toisemme. En minä mitään, hyvät herrat, tuosta kirjoituksesta, olkoon se sinänsä, mutta sehän, hyvät herrat, on kaikki valhetta, mitä kirjoitukseen on painettu: puhun sen vuoksi, että te itse tiedätte sen; ihan hävettää. Niin että minä todellakin ihmettelen, jos joku teistä on sen kirjoittanut.
— Minä en tähän hetkeen saakka ole tietänyt mitään tästä kirjoituksesta, — ilmoitti Ippolit. — Minä en hyväksy tätä kirjoitusta.
— Vaikka minä tiesinkin, että se oli kirjoitettu, niin... minäkään en olisi neuvonut sitä painattamaan, koska se on liian aikaista, — lisäsi Lebedevin sisarenpoika.
— Minä tiesin, mutta minulla on oikeus... minä... — mutisi »Pavlištševin poika».
— Kuinka! Oletteko te itse kaiken tämän kirjoittanut?— kysyi ruhtinas katsellen uteliaasti Burdovskia. — Mutta sehän on mahdotonta!
— Voipa myöskin olla tunnustamatta teidän oikeuttanne tämänkaltaisiin kysymyksiin, — puuttui puhumaan Lebedevin sisarenpoika.
— Sehän minua vain ihmetytti, että herra Burdovskin onnistui... mutta... tahdon sanoa, että jos te olette jo päästäneet tämän asian julkisuuteen, niin minkä tähden te sitten äsken niin loukkaannuitte, kun minä aloin puhua samasta asiasta ystävieni läsnäollessa?
Vihdoinkin! — mutisi täynnä paheksumista Lizaveta Prokofjevna.
— Ja myöskin, ruhtinas, te suvaitsitte unohtaa, — livahti yht'äkkiä tuolien lomasta esille Lebedev, joka ei jaksanut malttaa mieltään ja oli miltei kuumeessa, — suvaitsitte unohtaa, että se oli vain teidän hyväntahtoisuuttanne ja teidän sydämenne ääretöntä hyvyyttä, että otitte vastaan heidät ja kuuntelitte heitä, ja ettei heillä ole minkäänlaista oikeutta sitä vaatia, etenkin kun te jo olette jättänyt tämän asian Gavrila Ardalionovitšin huoleksi, ja senkin te teitte rajattomassa hyvyydessänne, mutta että nyt, korkea-arvoinen ruhtinas, ollessanne valittujen ystävienne parissa te ette voi uhrata sellaista seuraa näitten herrojen takia, ja te voisitte kaikki nämä herrat, niin sanoakseni, heti paikalla saattaa ulos ovesta, niin että minä, isäntänä talossa, tavattoman suurella mielihyvälläkin...
— Aivan oikein! — jyrähti yht'äkkiä huoneen perältä kenraali Ivolgin.
— Riittää, Lebedev, riittää, riittää, — alkoi ruhtinas puhua, mutta hänen sanansa vaimensi kokonainen paheksumisen purkaus.
— Ei, suokaa anteeksi, ruhtinas, suokaa anteeksi, nyt se ei enää riitä! — huusi miltei kovemmin kaikkia muita Lebedevin sisarenpoika. — Nyt on asia saatettava selvälle ja vankalle pohjalle, koska sitä nähtävästi ei ymmärretä. Tähän on sekaantunut juridisia koukkuja, ja noiden koukkujen nojalla uhataan työntää meidät ovesta ulos! Tosiaankin, tekö, ruhtinas, pidätte meitä niin suurina hölmöinä, että me emme itse ymmärrä, miten suuressa määrin asiamme on kaikkea muuta kuin juridinen ja että jos tutkiskellaan juridisesti, niin meillä ei ole oikeutta vaatia yhtä ainoata ruplaakaan teiltä lain mukaan? Mutta juuri senhän me ymmärrämme, että jos tässä ei ole juridista oikeutta, niin sen sijaan on inhimillinen, luonnollinen oikeus; terveen järjen oikeus ja omantunnon ääni, ja olkoonpa, ettei meidän oikeuttamme ole kirjoitettu mihinkään mätään inhimilliseen lakikirjaan, niin kunnollisen ja rehellisen miehen, mikä on samaa kuin tervejärkinen mies, on velvollisuus pysyä kunnollisena ja rehellisenä miehenä niissäkin kohdin, joita ei ole lakikirjoihin kirjoitettu. Siksipä me astuimmekin tänne sisälle pelkäämättä, että meidät paiskataan ulos ovesta (niinkuin te äsken uhkasitte), vain sen vuoksi, että me emme pyydä, vaan vaadimme, ja pelkäämättä, että käyntimme on sopimaton näin myöhäisellä hetkellä (vaikka me emme tulleetkaan myöhäisellä hetkellä, vaan te itse panitte meidät odottamaan palvelijan huoneessa), siksipä, sanon, tulimmekin mitään pelkäämättä, kun otaksuimme teidän olevan nimenomaan miehen, jolla on tervettä järkeä, se on, kunniantuntoa ja omaatuntoa. Niin, totta on, että me emme astuneet sisälle nöyrästi, emme niinkuin teidän kupinnuolijanne ja liehittelijänne, vaan pää pystyssä, niinkuin vapaat miehet, emmekä ollenkaan pyytämään, vaan vapain ja ylpein vaatimuksin (kuuletteko, ei pyytäen, vaan vaatien, iskekää se päähänne!). Arvokkaasti ja suoraan me asetamme eteenne kysymyksen: katsotteko olevanne Burdovskin asiassa oikeassa vaiko väärässä? Myönnättekö te, että Pavlištšev on ollut hyväntekijänne ja kenties myös pelastanut teidät kuolemasta? Jos tämän myönnätte (mikä on ilmeistä), niin aiotteko te vai pidättekö te omantunnon mukaan arvostellen oikeana puolestanne saatuanne miljoonia palkita Pavlištševin puutteenalaisen pojan, vaikkapa hänen nimensä olisikin Burdovski? Jaa vai ei? Jos vastaus on jaa, se on, toisin sanoen, jos teissä on sitä, mitä te omalla kielellänne nimitätte kunniantunnoksi ja omaksitunnoksi ja jota me täsmällisemmin ilmaisemme nimityksellä terve järki, niin te tyydytätte meidät ja juttu on lopussa. Tyydyttäkää ilman pyyntöjä ja ilman kiitollisuuden osoituksia meidän puoleltamme, älkää odottako niitä meiltä, sillä te ette toimi meidän tähtemme, vaan oikeudenmukaisuuden tähden. Jos taas ette tahdo meitä tyydyttää, se on, vastaatte: ei, niin me lähdemme heti pois ja asia keskeytyy; mutta me sanomme teille päin silmiä, kaikkien todistajienne läsnäollessa, että te olette mies, jonka äly on karkea ja kehitystaso alhainen; että te ette saa eikä teillä ole oikeutta vastedes käydä miehestä, jolla on kunniantuntoa ja omaatuntoa, että te tahdotte ostaa tämän oikeuden liian halvalla. Olen lopettanut. Olen esittänyt kysymyksen. Ajakaa meidät nyt ulos ovesta, jos uskallatte. Te voitte sen tehdä, teillä on voimaa. Mutta muistakaa, että me sittenkin vaadimme emmekä pyydä. Vaadimme emmekä pyydä!...
Lebedevin sisarenpoika, joka oli hyvin tulistunut, pysähtyi.
— Vaadimme, vaadimme, vaadimme emmekä pyydä!... — lepersi Burdovski ja tuli punaiseksi kuin rapu.
Lebedevin sisarenpojan sanojen jälkeen seurasi jonkinlaista yleistä liikehtimistä ja syntyipä nurinaakin, vaikka koko seurassa kaikki ilmeisesti välttivät sekaantumista asiaan, paitsi Lebedev, joka oli aivan kuin kuumeessa. (Omituista: Lebedev, joka silminnähtävästi piti ruhtinaan puolta, tunsi nyt ikäänkuin jonkinmoista perheylpeyden mielihyvää sisarenpoikansa puheen jälkeen; ainakin hän katseli toisia erikoisen tyytyväisen näköisenä.)
— Minun mielestäni, — alkoi ruhtinas jokseenkin hiljaa, — minun mielestäni te, herra Doktorenko, olette kaikessa siinä, mitä äsken sanoitte, puolittain aivan oikeassa, voinpa myöntää teidän olevan sitä suurimmaksi osaksi, ja minä olisin aivan samaa mieltä kuin tekin, jos te ette olisi jättänyt sanomatta jotakin. Mitä nimenomaan te olette jättänyt sanomatta, sitä minä en jaksa enkä kykene teille täsmälleen lausumaan, mutta jotakin teidän sanoistanne tietysti puuttuu, minkä vuoksi ne eivät ole täysin oikeudenmukaisia. Mutta kääntäkäämme mieluummin huomiomme asiaan, hyvät herrat, sanokaa, miksi te olette julkaisseet tämän kirjoituksen? Siinähän on jok'ainoa sana parjausta; niin että te, hyvät herrat, olette minun mielestäni menetelleet alhaisesti.
— Sallikaahan!...
— Hyvä herra!...
— Tämä... tämä on... tämä on... — kuului yht'aikaa kiihtyneitten vierasten puolelta.
— Tuosta kirjoituksesta, — puuttui vinkuvalla äänellä puheeseen Ippolit, — tuosta kirjoituksesta minä jo sanoin teille, että minä ja muut emme hyväksy sitä! Sen on kirjoittanut tuo tuossa (hän osoitti vieressään istuvaa nyrkkeilijää), kirjoitti säädyttömästi, myönnän sen, kirjoitti kömpelösti ja sellaisella kirjoituslaadulla, jommoista käyttävät hänen kaltaisensa virkaheitot. Hän on typerä ja sitäpaitsi ammattilainen, myönnän sen, ja minä sanon sen hänelle joka päivä vasten silmiä, mutta puolittain hän kuitenkin oli siihen oikeutettu: julkisuus on jokaisen laillinen oikeus, siis myöskin Burdovskin. Vastatkoon hän itse päättömyyksistään. Mitä taas siihen tulee, että minä kaikkien nimessä panin vastalauseeni äsken teidän ystävienne läsnäolon johdosta, niin katson tarpeelliseksi selittää teille, hyvä herra, että minä panin vastalauseeni yksinomaan tuodakseni esiin oikeutemme, mutta että me itse asiassa suorastaan toivommekin, että olisi todistajia, ja äsken, ennen tänne sisälle astumistamme, me kaikki neljä olimme yhtä mieltä siitä. Olivatpa todistajanne keitä tahansa, vaikkapa teidän ystäviännekin, niin koska he eivät voi olla myöntämättä oikeuden olevan Burdovskin puolella (sillä se on silminnähtävä, matemaattinen), niin on parempikin, että nämä todistajat ovat teidän ystäviänne; totuus esiintyy sitä kouraantuntuvampana.
— Se on totta, me olimme siinä yhtä mieltä, — vahvisti Lebedevin sisarenpoika.
— Miksi sitten äsken nousi ensimmäisistä sanoista sellainen huuto ja melu, jos te sitä tahdoittekin? — ihmetteli ruhtinas.
— Kirjoitukseen nähden taas, ruhtinas, — lausui nyrkkeilijä, jonka mieli hirveästi oli tehnyt päästä sanomaan sanasensa ja joka oli miellyttävästi vilkastunut (oli syytä epäillä, että häneen nähtävästi ja voimakkaasti vaikutti naisten läsnäolo), — kirjoitukseen nähden minä tunnustan, että minä todellakin olen sen laatija, vaikka sairaalloinen ystäväni, jolle minä olen tottunut antamaan anteeksi hänen heikontuneen tilansa tähden, äsken ankarasti sitä arvostelikin. Mutta minä sen sepitin ja painatin vilpittömän ystävän aikakauslehteen kirjeenvaihtajan avustuksena. Vain runo ei todellisuudessa ole minun, vaan on tosiaankin lähtöisin tunnetun humoristin kynästä. Burdovskille minä vain luin läpi sen enkä edes kaikkea, ja sain heti hänen suostumuksensa painattamiseen, vaikka, sen myöntänette, minä saatoin painattaa ilman hänen suostumustaankin. Julkisuus on yleinen, jalo ja siunausta tuottava oikeus. Toivon, että te itsekin, ruhtinas, olette siinä määrin edistysmielinen, ettette kiellä...
— En kiellä mitään, mutta myöntäkää, että teidän kirjoituksessanne...
— On jyrkkää, tahdoitte sanoa? Mutta sehän on niin sanoakseni hyödyksi yhteiskunnalle, myöntäkää se itse, ja lopuksi, voiko jättää käyttämättä taisteluun yllyttävän tilaisuuden? Sitä pahempi syyllisille, mutta yhteiskunnan hyöty ennen kaikkea. Mitä taas tulee muutamiin epätarkkuuksiin, niin sanoakseni hyperboloihin, niin myöntäkää sekin, että ennen kaikkea aloite on tärkeä, ennen kaikkea tarkoitus ja päämäärä; tärkeä on hyväätekevä esimerkki, ja sitten myöhemmin tutkistelemme yksityistapauksia, ja viimein vielä tässä on kirjoitustyyli, tässä on niin sanoakseni humoristinen tehtävä, ja lopuksi — kaikki kirjoittavat tällä tavoin, myöntäkää se itse! Hahhaa!
— Niin, se on aivan väärä tie! Vakuutan teille, hyvät herrat, — huudahti ruhtinas, — te painatitte kirjoituksen otaksuen, että minä en millään ehdolla suostu tyydyttämään herra Burdovskia ja siis että minua oli siitä peloitettava ja jollakin tavoin minulle kostettava. Mutta mistä te tiesitte: kenties minä olenkin päättänyt tyydyttää herra Burdovskin? Ilmoitan teille nyt suoraan, kaikkien kuullen, että minä tyydytän...
— Kas siinä oli vihdoinkin viisaan ja jalon miehen viisas ja jalo sana! — lausui nyrkkeilijä.
— Herra Jumala! — pääsi Lizaveta Prokofjevnan suusta.
— Tämä on sietämätöntä! — mutisi kenraali.
— Antakaahan, hyvät herrat, antakaahan minun esittää teille asia, — pyyteli ruhtinas. — Noin viisi viikkoa sitten saapui minun luokseni Z:hen teidän, herra Burdovski, valtuutettunne ja asiamiehenne Tšebarov. Te olette jo kuvannut hänet hyvin imartelevasti, herra Keller, kirjoituksessanne, — kääntyi ruhtinas yht'äkkiä naurahtaen nyrkkeilijän puoleen. — Mutta hän ei ollenkaan miellyttänyt minua. Ymmärsin vain heti ensikerralla, että juttu pääasiallisesti onkin tuon Tšebarovin hommaa ja että kenties hän onkin yllyttänyt teidät, herra Burdovski, käyttäen hyväkseen teidän yksinkertaisuuttanne, aloittamaan kaiken tämän, jos puhutaan avomielisesti.
— Teillä ei ole oikeutta... minä... en ole yksinkertainen... tämä... — alkoi Burdovski mököttää kiihtyneenä.
— Teillä ei ole mitään oikeutta tehdä tuollaisia otaksumia, — ryhtyi Lebedevin sisarenpoika opettavasti puolustelemaan.
— Tämä on mitä suurimmassa määrässä loukkaavaa! — vinkui Ippolit. — Se otaksuma on loukkaava, väärä ja asiaton!
— Anteeksi, hyvät herrat, anteeksi, — myönteli ruhtinas kiireesti. — Pyydän, antakaa anteeksi; sen vuoksihan minä niin sanoin, kun tulin ajatelleeksi, eikö meidän olisi parempi olla täysin avomielisiä toisiamme kohtaan, mutta olkoon, niinkuin itse tahdotte. Minä sanoin Tšebaroville, että koska en ole Pietarissa, niin valtuutan viipymättä erään ystäväni hoitamaan tätä asiaa ja ilmoitan siitä teille, herra Burdovski. Sanon teille suoraan, hyvät herrat, että minusta tuntui tämä asia sangen roistomaiselta, varsinkin siksi, että tässä on mukana Tšebarov...Oh, älkää loukkaantuko, hyvät herrat! Jumalan tähden, älkää loukkaantuko! — huudahti ruhtinas pelästyneenä, kun uudelleen näki Burdovskissa loukkaantumisen ja hämmentymisen merkkejä, hänen ystävissään kiihtymystä ja vastaanpanoa. — Tämä ei voi koskea teitä persoonallisesti, jos minä sanon, että pidin tätä asiaa roistomaisena! Enhän minä silloin tuntenut ketään teistä henkilökohtaisesti, en tuntenut edes teidän sukunimiänne; arvostelin ainoastaan Tšebarovin mukaan; minä puhun yleisesti, sillä... jospa te vain tietäisitte, miten hirveästi minua on petetty siitä lähtien kuin sain perinnön!
— Ruhtinas, te olette hirveän naiivi, — huomautti ivallisesti Lebedevin sisarenpoika.
— Ja samalla ruhtinas ja miljoonanomistaja! Vaikka teillä ehkä todellakin on hyvä ja jossakin määrin yksinkertainen sydän, niin te tietysti ette kuitenkaan pääse mihinkään yleisen lain alta, — julisti Ippolit.
— Mahdollista, hyvin mahdollista, hyvät herrat, — puheli ruhtinas kiireesti, — vaikka minä en ymmärräkään, mistä yleisestä laista te puhutte; mutta minä jatkan, älkää vain suotta loukkaantuko; vannon, ettei minulla ole pienintäkään halua loukata teitä. Ja mitä tämä oikeastaan onkaan, hyvät herrat: eihän voi sanoa ainoatakaan sanaa vilpittömästi, tehän loukkaannutte heti! Mutta ensiksikin minua hämmästytti hirveästi, että on olemassa »Pavlištševin poika» ja että hän on niin kauheassa asemassa kuin Tšebarov minulle selitti. Pavlištšev, minun hyväntekijäni, oli minun isäni ystävä. (Ah, miksi te kirjoititte sellaisen valheen, herra Keller, kirjoitukseenne minun isästäni? Mitään komppanian varojen hukkaamista ja mitään alempien loukkaavaa kohtelua ei ole tapahtunut, — siitä minä olen ehdottomasti vakuutettu, ja kuinka saattoikaan kätenne kohota kirjoittamaan semmoisen herjauksen?) Se taas, mitä olette kirjoittanut Pavlištševista, se on jo aivan sietämätöntä: te nimitätte tätä perin kelpo miestä irstailijaksi ja kevytmieliseksi niin rohkeasti, niin ehdottomasti, kuin tosiaankin puhuisitte totta, ja kuitenkin hän oli sivein ihminen, mitä maailmassa koskaan on ollut! Olipa hän huomattava tiedemieskin; hän oli kirjeenvaihdossa monen arvossapidetyn tieteenharjoittajan kanssa ja käytti paljon rahaa tieteen tukemiseen. Mitä tulee hänen sydämeensä, hänen hyviin töihinsä, oi, niin tietysti te olette oikeassa kirjoittaessanne, että minä olin silloin meikein idiootti enkä kyennyt mitään ymmärtämään (vaikka kyllä minä kuitenkin puhuin ja saatoin ymmärtää venäjää), mutta osaanhan minä arvostella kaikkea, mitä nyt muistuu mieleeni...
— Sallikaahan, — vikisi Ippolit, — eiköhän tästä tule liian tunteellista? Me emme ole lapsia.
Te tahdoitte mennä suoraan asiaan. Kello on yli yhdeksän, muistakaa se.
— Hyvä on, hyvä on, herrat, — suostui ruhtinas heti. — Ensimmäisen epäluuloisuuden jälkeen minä päätin, että saatan erehtyä ja että Pavlištševilla todellakin saattoi olla poika. Mutta minua hämmästytti hirveästi, että tämä poika niin kevyesti, se on, tahtoisin sanoa, niin julkisesti ilmaisee syntymänsä salaisuuden ja, ennen kaikkea, häpäisee äitinsä. Sillä Tšebarov peloitteli jo silloin minua julkisuudella...
— Mikä typeryys! — huudahti Lebedevin sisarenpoika.
— Teillä ei ole oikeutta... ei ole oikeutta! — huudahti Burdovski.
— Poika ei ole vastuussa isänsä irstaasta teosta, eikä äiti ole syyllinen, — vikisi Ippolit kiihkeästi.
— Luulisi, että olisi ollut sitä suurempi syy säästää... — lausui ruhtinas arasti.
— Te, ruhtinas, ette vain ole naiivi, vaan olette kenties mennyt pitemmällekin, — naurahti Lebedevin sisarenpoika ilkeästi.
— Ja mikä oikeus teillä oli!... — vikisi Ippolit mitä luonnottomimmalla äänellä.
— Ei mikään, ei mikään! — keskeytti ruhtinas kiireesti. — Siinä te olette oikeassa, mutta se meni tahtomattani ja minä sanoin heti itselleni jo silloin, etteivät minun persoonalliset tunteeni saa vaikuttaa asiaan, sillä jos minä itsekin tunnustan olevani velvollinen tyydyttämään herra Burdovskin vaatimukset, Pavlištševia kohtaan tuntemieni tunteitten nimessä, niin minun on tyydytettävä ne kaikissa tapauksissa, se on, kunnioitinpa tai olin kunnioittamatta herra Burdovskia. Siksi vain, hyvät herrat, minä aloin puhua tästä, kun minusta sentään tuntui luonnottomalta, että poika niin julkisesti paljastaa äitinsä salaisuuden... Sanalla sanoen, siitä minä etupäässä tulin siihen käsitykseen, että Tšebarovin täytyy olla veijari ja että hän itse oli petollisella tavalla saanut yllytetyksi herra Burdovskin sellaiseen konnuuteen.
— Mutta tämähän on jo aivan sietämätöntä! — kuului hänen vieraittensa puolelta, joista muutamat ihan hyppäsivät pystyyn tuoleiltaan.
— Hyvät herrat! Siksipä minä päätinkin, että onneton herra Burdovski varmastikin on yksinkertainen ja turvaton mies, mies, joka helposti joutuu konnien vaikutuksen alaiseksi, ja siis sitä suurempi oli velvollisuuteni auttaa häntä, »Pavlištševin poikaa», — ensiksikin vastustamalla herra Tšebarovin vaikutusta, toiseksi alttiudellani ja ystävyydelläni ohjatakseni häntä ja kolmanneksi minä olen määrännyt hänelle annettavaksi kymmenentuhatta ruplaa, se on, koko sen määrän, minkä laskelmieni mukaan Pavlištšev on saattanut käyttää hyväkseni rahassa...
— Kuinka! Ainoastaan kymmenentuhatta! — huudahti Ippolit.
— No, ruhtinas, te ette ole kovin vahva laskennossa tai sitten te olette hyvin vahva, vaikka tekeydytte yksinkertaiseksi! — huudahti Lebedevin sisarenpoika.
— Minä en tyydy kymmeneentuhanteen, — sanoi Burdovski.
— Antip! Tyydy! — kuiskasi nyrkkeilijä kiireesti ja selvästi takaapäin taivuttautuen Ippolitin tuolin selustan yli. — Tyydy, sitten jälkeenpäin saamme nähdä!
— Ku-uulkaa, herra Myškin, — vinkui Ippolit, — ymmärtäkää, ettemme me ole hölmöjä; emme ole halpamielisiä hölmöjä, jommoisiksi meitä kaiketi luulevat kaikki teidän vieraanne ja nämä naiset, jotka niin paheksuvasti naurahtelevat meille, ja varsinkin tuo ylhäisen maailman herra (hän osoitti Jevgeni Pavlovitšia), jota minulla luonnollisesti ei ole kunnia tuntea, mutta josta luulen yhtä ja toista kuulleeni...
— Sallikaahan, sallikaahan, hyvät herrat, te ette taaskaan ymmärtäneet minua! — kääntyi ruhtinas heidän puoleensa kiihtyneenä. — Ensiksikin te, herra Keller, olette kirjoituksessanne tavattoman epätarkasti määritellyt omaisuuteni: mitään miljoonia minä en ole saanut; minulla on kenties vain kahdeksas- tai kymmenesosa siitä, mitä otaksutte; toiseksi, ei mitään kymmeniätuhansia ole tuhlattu minun hyväkseni Sveitsissä: Schneider sai kuusisataa ruplaa vuodessa ja senkin vain kolmena ensimmäisenä vuonna, eikä Pavlištšev milloinkaan käynyt Pariisissa hakemassa kauniita kotiopettajattaria; se on taas panettelua. Minun mielestäni on minun hyväkseni käytetty paljon vähemmän kuin kymmenentuhatta, mutta minä määräsin kymmenentuhatta ja, myöntänette sen itse, maksaessani velkani minä en mitenkään voinut tarjota herra Burdovskille enempää, en siinäkään tapauksessa, että hirveästi rakastaisin häntä, ja enempää tarjoamasta minua esti jo hienotunteisuuskin, juuri siitä syystä, että maksoin hänelle velkani enkä lähettänyt almua. En tiedä, hyvät herrat, kuinka te ette ymmärrä tätä! Mutta minä tahdoin myöhemmin korvata tämän kaiken ystävyydelläni, toimekkaalla osanotollani onnettoman herra Burdovskin kohtaloon, miehen, jota ilmeisesti on petetty, sillä eihän hän itse, jos häntä ei olisi petetty, olisi voinut suostua sellaiseen halpamaisuuteen kuin on esimerkiksi tämänpäiväinen julkilausuma hänen äidistään herra Kellerin kirjoituksessa... Miksi te taaskin menetätte mielenmalttinne, hyvät herrat! Loppujen lopuksihan me emme ollenkaan ymmärrä toisiamme! Osoittautuihan, että minä olin oikeassa! Olen nyt omin silmin nähtyäni tullut vakuutetuksi, että arveluni oli oikea, — vakuutteli kiihtynyt ruhtinas koettaen vaimentaa mieltenkiihkoa ja huomaamatta, että sitä vain enensi.
— Kuinka? Mistä olette tullut vakuutetuksi? — käytiin hänen kimppuunsa miltei raivoisasti.
— Mutta hyväinen aika, ensiksi minä olen ennättänyt itse erittäin hyvin päästä selville herra Burdovskista, minähän näen nyt itse, millainen hän on... Hän on syytön mies, mutta häntä pettävät kaikki! Turvaton mies... ja siksi minun velvollisuuteni on häntä suojella, ja toiseksi, Gavrila Ardalionovitš, — jonka hoidettavaksi asia jätettiin ja jolta en pitkään aikaan ole saanut tietoja, koska olen ollut matkalla ja sen jälkeen kolme päivää sairaana Pietarissa. — ilmoittaa minulle nyt yht'äkkiä, vain tunti sitten, ensi kertaa tavatessamme, että hän on oivaltanut kaikki Tšebarovin aikeet, että hänellä on todistuksia ja että Tšebarov on juuri sitä, miksi olin häntä otaksunut. Tiedänhän minä, hyvät herrat, että monet pitävät minua idioottina ja että Tšebarov tietäen minun olevan siinä maineessa, että minulta saa helposti rahoja, arveli olevan hyvin helppoa pettää minut ja tässä tarkoituksessa rakensi niille tunteille, joita tunnen Pavlištševia kohtaan. Mutta pääasia on, — kuunnelkaahan toki loppuun, — hyvät herrat, kuunnelkaa loppuun! — pääasia on, että nyt yht'äkkiä on selvinnyt, että herra Burdovski ei ensinkään olekaan Pavlištševin poika! Gavrila Ardalionovitš ilmoitti minulle äsken sen ja vakuuttaa saaneensa siitä sitovia todistuksia. No, miltä tämä teistä näyttää, mahdotontahan sitä on uskoa kaiken sen jälkeen, mitä te jo olette tehneet! Ja kuulkaa: sitovia todistuksia! Minä en vielä usko, en usko itsekään, vakuutan sen teille; minä epäilen vielä, sillä Gavrila Ardalionovitš ei ole ennättänyt vielä ilmoittaa minulle kaikkia yksityiskohtia, mutta että Tšebarov on lurjus, siitä ei enää ole mitään epäilystä! Hän on sekä onnettoman herra Burdovskin että kaikki teidätkin, hyvät herrat, jotka jalosti olette tulleet tukemaan ystäväänne (koska hän ilmeisesti kaipaa tukemista, minähän ymmärrän sen!), hän on teidät kaikki petkuttanut ja sotkenut teidät kaikki konnamaiseen juttuun, sillä itse asiassahan tämä on veijarimaisuutta ja konnuutta!
— Mitenkä konnuutta!... Miten ei ole »Pavlištševin poika»?... Kuinka se on mahdollista!... — kuului huudahduksia. Koko Burdovskin seurue oli sanoin kuvaamattoman hämmennyksen vallassa.
— Tietysti se on konnuutta! Jos nyt selviää, ettei herra Burdovski olekaan »Pavlištševin poika», niin siinä tapauksessahan herra Burdovskin vaatimus on suorastaan roistomainen (luonnollisesti siinä tapauksessa, että hän olisi tietänyt totuuden!), mutta sepä se onkin, että hänet on petetty, siksihän minä niin tiukasti tahdonkin hänet puhdistaa; siksihän minä sanonkin, että hän ansaitsee sääliä yksinkertaisuutensa tähden eikä voi olla tukea vailla; muutenhan hänkin olisi tässä asiassa roisto. Mutta minähän olen itsekin vakuutettu, että hän ei ymmärrä mitään! Minä itsekin olin semmoisessa tilassa ennen Sveitsiin menoani, lepertelin samalla tavoin yhteydettömiä sanoja, — teki mieli lausua ajatus julki, mutta en osannut... Minä ymmärrän sen; minä voin tuntea suurta osanottoa, sillä minä olen itse melkein samanlainen, minun on lupa puhua! Ja loppujen lopuksi minä kuitenkin, — siitä huolimatta, ettei nyt enää ole olemassa »Pavlištševin poikaa» ja että tämä kaikki onkin vain uskottelua, — minä kuitenkin pysyn päätöksessäni ja olen valmis maksamaan takaisin kymmenentuhatta, Pavlištševin muistoksi. Minähän aioin ennen herra Burdovskin ilmestymistä käyttää nämä kymmenentuhatta koulun perustamiseen Pavlištševin muistoksi, mutta nythän se tulee käytetyksi aivan samoin, käytettiinpä rahat koulun perustamiseen tai herra Burdovskin hyväksi, sillä vaikka herra Burdovski ei olekaan »Pavlištševin poika», niin hän kuitenkin on melkein kuin »Pavlištševin poika», sillä onhan hänet itsensä niin ilkeästi petetty; hän itse on vilpittömästi pitänyt itseään Pavlištševin poikana! Kuunnelkaahan, hyvät herrat, mitä Gavrila Ardalionovitšilla on sanottavana, lopetetaan tämä, älkää suuttuko, älkää kiivastuko, istuutukaa! Gavrila Ardalionovitš selittää teille heti tämän kaiken, ja minä itsekin, tunnustan sen, haluan tavattomasti saada tietää kaikki yksityiskohtaisesti. Hän sanoo käyneensä Pihkovassakin teidän äitinne luona, herra Burdovski, eikä tämä ole ollenkaan kuollut, niinkuin teidät on pantu kirjoittamaan kirjoitukseen... Istuutukaa, hyvät herrat, istuutukaa!
Ruhtinas istuutui ja ennätti taas saada istuutumaan koko Burdovskin seurueen, joka oli hyppinyt pois paikoiltaan. Viimeksikuluneitten kymmenen tai kahdenkymmenen minuutin aikana hän oli puhunut tulistuneena, kovalla äänellä, kärsimättömän nopeasti, innostuneena, koettaen olla antamatta muille suunvuoroa ja huutaa muita kovemmin, ja tietysti hän sai myöhemmin katkerasti katua eräitä nyt hänen suustaan livahtaneita sanoja ja otaksumia. Jos häntä ei olisi saatettu kiihtymään ja miltei menettämään malttiaan, niin hän ei olisi katsonut voivansa niin peittelemättä ja ääneen lausua julki eräitä arvelujaan ja tarpeettoman avomielisiä tunnustuksia. Mutta heti, kun hän oli istuutunut paikalleen, alkoi hänen sydäntään jäytää polttava katumus, joka ihan teki kipeätä: paitsi sitä, että hän oli »loukannut» Burdovskia otaksumalla noin julkisesti tämän potevan samaa tautia, jota hän oli ollut itse hoitelemassa Sveitsissä, — paitsi sitä hän oli tarjonnut kymmenentuhatta koulun perustamisen asemesta, omasta mielestään epähienosti ja varomattomasti, niinkuin almun, ja juuri sen kautta, että lausui sen kuuluviin ihmisten läsnäollessa. »Olisi pitänyt odottaa ja tarjota huomenna kahden kesken», ajatteli ruhtinas nyt heti, »nytpä kenties ei enää voi korjata asiaa! Niin, minä olen idiootti, todellinen idiootti!» — päätteli ruhtinas itsekseen hävyn ja tavattoman katkeroitumisen kohtauksen vallassa.
Sillävälin oli Gavrila Ardalionovitš, joka tähän saakka oli pysytellyt syrjässä ja ollut itsepintaisesti vaiti, astunut ruhtinaan kehoituksesta esille, asettunut seisomaan hänen viereensä sekä alkanut rauhallisesti ja selvästi selostaa asiaa, jonka ruhtinas oli jättänyt hänen hoidettavakseen. Kaikki keskustelu vaikeni silmänräpäyksessä. Jokainen kuunteli tavattoman uteliaana, varsinkin Burdovskin koko seurue.
IX.
— Te ette tietenkään kiellä, — alkoi Gavrila Ardalionovitš kääntyen suoraan häntä kaikin voimin kuuntelevan ja häntä ihmetyksestä silmät selällään katselevan sekä ilmeisesti hyvin hämillään olevan Burdovskin puoleen, — te ette kiellä ettekä tietysti tahdokaan kieltää tosissanne, että olette syntynyt täsmälleen kaksi vuotta sen jälkeen kuin kunnioitettava äitinne meni naimisiin kollegisihteeri, herra Burdovskin, teidän isänne kanssa. Teidän syntymäaikanne on kovin helppo osoittaa asiallisesti, niin että tuo teille ja teidän äidillenne kovin loukkaava tämän tosiasian vääristely herra Kellerin kirjoituksessa johtuu ainoastaan herra Kellerin oman mielikuvituksen leikittelystä, hän kun arveli voivansa tällä vahvistaa teidän oikeutenne silminnähtävyyttä ja siten edistää teidän etujanne. Herra Keller sanoo etukäteen lukeneensa teille kirjoituksensa, vaikkakaan ei kokonaisuudessaan... aivan epäilemättä hän ei ole lukenut teille tähän paikkaan asti...
— En ole lukenut siihen asti, se on totta, — keskeytti nyrkkeilijä, — mutta pätevä henkilö antoi minulle kaikki asiatiedot ja minä...
— Anteeksi, herra Keller, — keskeytti hänet Gavrila Ardalionovitš, — sallikaa minun puhua. Vakuutan teille, että kirjoituksestanne tulee aikanaan puhe, ja silloin te esitätte selityksenne, mutta nyt on meidän paras jatkaa järjestyksessä. Aivan sattumalta minä sain sisareni Varvara Ardalionovna Ptitsynin avulla hänen hyvältä ystävättäreltään Vera Aleksejevna Zubkovalta, joka on tilanomistaja ja leski, erään Nikolai Andrejevitš Pavlištšev vainajan kirjeen, jonka tämä oli kirjoittanut hänelle kaksikymmentäneljä vuotta takaperin ulkomailta. Tutustuttuani lähemmin Vera Aleksejevnaan minä käännyin hänen neuvostaan entisen everstin Timofei Fjodorovitš Vjazovkinin puoleen, joka on herra Pavlištševin kaukainen sukulainen ja oli aikanaan tämän hyvä ystävä. Häneltä minun onnistui saada vielä kaksi Nikolai Andrejevitšin kirjettä, jotka niinikään oli kirjoitettu ulkomailta. Näitten kolmen kirjeen nojalla, niiden päiväyksien ja niissä mainittujen tosiasiain perusteella, voidaan todistaa matemaattisen täsmällisesti, ilman että mikään kumoaminen tai edes epäilys on mahdollinen, että Nikolai Andrejevitš oli lähtenyt silloin ulkomaille (jossa oli yhtä mittaa kolme vuotta) tasan puolitoista vuotta ennen teidän syntymäänne, herra Burdovski. Teidän äitinne, kuten tiedätte, ei koskaan ole käynyt Venäjän rajojen ulkopuolella... Tällä hetkellä en rupea lukemaan näitä kirjeitä. Nyt on jo myöhäistä; mainitsen joka tapauksessa tosiasian. Mutta jos haluatte, herra Burdovski, määrätä vaikkapa huomisaamuksi tapaamisen luonani ja tuoda mukananne todistajanne (miten monta tahansa) ja asiantuntijanne käsialan vertailua varten, niin en ollenkaan epäile, että teidän täytyy pakostakin tulla vakuutetuksi mainitsemani tosiasian ilmeisestä paikkansapitävyydestä, mutta jos niin on, niin tietysti koko tämä asia raukeaa ja loppuu ilman muuta.
Taaskin seurasi yleistä liikehtimistä ja voimakasta mieltenkiihkoa. Itse Burdovski nousi yht'äkkiä tuoliltaan.
— Jos niin on, niin minut on petetty, petetty, mutta ei Tšebarov ole pettänyt, vaan minut on petetty kauan, kauan sitten; en tahdo asiantuntijoita, en tahdo tapaamista, minä uskon, minä luovun... kymmeneentuhanteen en suostu... hyvästi...
Hän otti lakkinsa ja siirsi tuolin syrjään lähteäkseen pois.
— Jos voitte, herra Burdovski, — pysähdytti Gavrila Ardalionovitš hänet hiljaisesti ja miellyttävästi, — niin jääkää vielä vaikkapa noin viideksi minuutiksi. Tässä asiassa tulee ilmi vielä muutamia tavattoman tärkeitä seikkoja, varsinkin tärkeitä teille, ja joka tapauksessa varsin mielenkiintoisia. Minun mielestäni teidän on välttämättömästi tutustuttava niihin, ja teistä itsestänne kenties tulee olemaan miellyttävämpää, jos asia selvitetään täydelleen...
Burdovski istuutui ääneti, painaen päänsä hieman alaspäin ja aivan kuin syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen jälkeensä istuutui myös Lebedevin sisarenpoika, joka niin ikään oli noussut seisomaan seuratakseen häntä; vaikka tämä ei ollutkaan joutunut ymmälle eikä ollut menettänyt rohkeuttaan, niin nähtävästi hän oli hyvin hämillään. Ippolit rypisti kulmiaan, oli surullinen ja ikäänkuin hyvin ihmeissään. Muuten hän alkoi tällä hetkellä niin ankarasti yskiä, että hänen nenäliinansa tahraantui vereen. Nyrkkeilijä oli miltei pelästynyt.
— Äh, Antip! — huudahti hän katkerasti.— Sanoinhan minä sinulle silloin... toissa päivänä, että sinä kenties tosiaankaan et ole Pavlištševin poika!
Kuului pidätettyä naurua, pari kolme naurahti kovemmin kuin muut.
— Tosiasia, jonka juuri ilmoititte, herra Keller, — puuttui puheeseen Gavrila Ardalionovitš, — on sangen suuriarvoinen. Siitä huolimatta minulla on täysi oikeus vakuuttaa aivan tarkkojen tietojen perusteella, että vaikka herra Burdovski tietysti varsin hyvin tiesikin syntymäaikansa, niin hän ei ollenkaan tuntenut tuota Pavlištševin oloa ulkomailla, missä herra Pavlištšev vietti suurimman osan elämäänsä käväisten Venäjällä vain pikimmältään. Sitäpaitsi itse se tosiasiakin, että hän oli silloin matkustanut pois, on varsin vähäpätöinen sinänsä, niin etteivät sitä yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua muistaneet edes Pavlištševin läheiset tututkaan, puhumattakaan herra Burdovskista, joka ei silloin ollut syntynytkään. Tietysti olisi nyt mahdotonta toimittaa tiedusteluja; mutta minun täytyy tunnustaa, että saamani tiedot joutuivat haltuuni aivan sattumalta ja olisivat varsin hyvin voineet jäädä joutumattakin; niin että herra Burdovskin ja herra Tšebarovinkin olisi todellakin ollut melkein mahdotonta saada näitä tietoja, jos heidän päähänsä olisi pistänyt tehdä tiedusteluja. Mutta eihän heidän päähänsä voinutkaan pistää...
— Anteeksi, herra Ivolgin, — keskeytti hänet yhtäkkiä Ippolit äkäisesti, — miksi puhutte kaikkea tätä hölynpölyä (suokaa minulle anteeksi)? Asia on nyt selvinnyt, tärkeimmän tosiseikan olemme valmiit uskomaan, miksi siis on venytettävä pitemmälle raskasta ja loukkaavaa pötypuhetta? Kenties te haluatte kehua tutkimustenne nokkeluutta, osoittaa meille ja ruhtinaalle, miten hyvä tutkintotuomari ja salapoliisi te olette? Tai etteköhän aikone osoittaa Burdovskin syyttömyyttä ja viattomuutta sillä, että hän on ryhtynyt asiaan tietämättömyydessään? Mutta se on röyhkeätä, hyvä herra! Teidän puolustustanne ja puhdisteitanne Burdovski ei tarvitse, tietäkää se! Hänelle on loukkaavaa, hänestä on muutenkin nyt raskasta, hän on nolossa asemassa, teidän olisi pitänyt arvata, ymmärtää se...
— Riittää, herra Terentjev, riittää, — onnistui Gavrila Ardalionovitšin keskeyttää hänet, — rauhoittukaa, älkää ärsyttäkö itseänne; te olette luullakseni sangen sairas. Minä säälin teitä. Näin ollen, jos sitä tahdotte, minä olen lopettanut, se on, minun on pakko ilmoittaa vain lyhyesti ne tosiasiat, jotka minun vakaumukseni mukaan olisi hyvä tuntea aivan täydelleen, — lisäsi hän huomattuaan jonkinmoista yleistä liikehtimistä, joka näytti kärsimättömyydeltä. — Minä tahdon vain ilmoittaa, esittämällä todistukset, kaikkien asianosaisten tietoon, että teidän äitinne, herra Burdovski, ainoastaan sen vuoksi sai Pavlištševin puolelta osakseen myötätuntoa ja huolenpitoa, että oli sen palvelustytön sisar, johon Nikolai Andrejevitš Pavlištšev oli rakastunut varhaisessa nuoruudessaan, vieläpä siinä määrin, että ehdottomasti olisi mennyt naimisiin tämän kanssa, jollei tämä olisi äkkiä kuollut. Minulla on todistuksia, että tämä perheasia, joka on aivan täsmälleen oikea, on sangen vähän tunnettu, jopa aivan unohdettukin. Voisin vielä selvittää, miten herra Pavlištšev otti teidän äitinne jo kymmenvuotiaana lapsena kasvatikseen aivan kuin omaisen ja varasi hänelle melkoiset myötäjäiset, kuin myös, että kaikki tämä huolenpito synnytti varsin huolestuttavia huhuja Pavlištševin monilukuisten sukulaisten keskuudessa, luultiinpa sitäkin, että Pavlištšev menee naimisiin kasvattinsa kanssa, mutta asia päättyi niin, että tämä otti mieltymyksestä miehekseen (senkin voisin aivan täsmälleen todistaa) maanmittausvirkamiehen herra Burdovskin ollessaan kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan. Tässä kohden olen koonnut muutamia erittäin tarkkoja tietoja todistaakseni, miten teidän isänne, herra Burdovski, joka ei ollenkaan ollut käytännöllinen mies, saatuaan viisitoistatuhatta myötäjäisiä äitinne mukana jätti virkansa, ryhtyi kauppayrityksiin, petettiin, menetti pääomansa, ei jaksanut kestää surua, rupesi juomaan, sairastui siitä ja kuoli viimein ennen aikojaan, oltuaan kahdeksatta vuotta naimisissa teidän äitinne kanssa. Sen jälkeen teidän äitinne, oman todistuksensa mukaan, jäi elämään köyhyydessä ja olisi ollut aivan hukassa, jollei Pavlištšev olisi alituisesti ja jalomielisesti auttanut häntä antamalla hänelle avustukseksi aina kuuteensataan ruplaan asti vuodessa. Sitten on lukemattomia todistuksia siitä, että teistä, pikku lapsesta, Pavlištšev piti tavattomasti. Näistä todistuksista ja myös teidän äitinne vakuutuksista käy selville, että Pavlištšev piti teistä etupäässä sen vuoksi, että te näytitte lapsena raajarikolta, änkyttäjältä, surkealta ja onnettomalta lapsukaiselta (Pavlištšev tunsi, kuten olen voinut päättää täsmällisistä todistuksista, koko elämänsä ajan jonkinmoista hellää vetoa kaikkia sorrettuja ja luonnon antimista osattomiksi jääneitä kohtaan, varsinkin jos ne olivat lapsia, — mikä tosiasia minun mielestäni on erittäin tärkeä meidän asiallemme). Lopuksi vielä voin kehua sillä, että olen hyvin tarkoin tutkinut tuon tärkeimmän tosiasian, miten tämä Pavlištševin (jonka puuhaa oli, että te jouduitte lukioon ja harjoititte opintoja erityisen silmälläpidon alaisena) tavaton kiintymys teihin synnytti vihdoin vähitellen Pavlištševin sukulaisissa ja kotiväessä ajatuksen, että te olette hänen poikansa ja että teidän isänne oli ollut vain petetty aviomies. Mutta pääasia on se, että tämä ajatus vahvistui täsmälliseksi ja yleiseksi vakaumukseksi vasta Pavlištševin viimeisinä elinvuosina, kun kaikki pelästyivät testamentin takia ja kun alkuperäiset tosiasiat oli unohdettu eikä tiedustelujen tekeminen ollut mahdollista. Epäilemättä tämä ajatus tuli teidänkin tietoonne, herra Burdovski, ja sai teidät kokonaan valtaansa. Teidän äitinne, johon minulla oli kunnia tutustua henkilökohtaisesti, tiesi tosin kaikista näistä huhuista, mutta hän ei tiedä vielä nytkään (ja minäkin salasin sen häneltä), että tekin, hänen poikansa, olitte tämän huhun lumoissa. Suuresti kunnioitettavan äitinne, herra Burdovski, minä tapasin Pihkovassa sairaana ja äärimmäisessä köyhyydessä, johon hän oli joutunut Pavlištševin kuoltua. Kiitollisuuden kyynelet silmissä hän kertoi minulle, että vain teidän kauttanne ja teidän avullanne hän elääkin maailmassa; hän odottaa teistä paljon tulevaisuudessa ja uskoo kiihkeästi teidän tulevaan menestykseenne...
— Tämä on lopultakin sietämätöntä! — lausui yht'äkkiä Lebedevin sisarenpoika kovalla äänellä ja kärsimättömästi. — Mitä varten kerrotaan koko tuo romaani?
— Inhoittavan säädytöntä! — sanoi Ippolit alkaen voimakkaasti liikahdella. Mutta Burdovski ei huomannut mitään eikä edes liikahtanut.
— Mitä varten? Miksi? — ihmetteli Gavrila Ardalionovitš viekkaasti ja valmistautui myrkyllisesti esittämään loppupäätöksensä. — Ensiksikinhän herra Burdovski voi nyt olla täysin vakuutettu siitä, että herra Pavlištšev rakasti häntä jalomielisyydestä eikä poikanansa. Vaikkapa vain tämä yksi tosiasia oli herra Burdovskille välttämätön saada tietää, hän kun vahvisti oikeaksi ja hyväksi herra Kellerin esityksen äsken, kun kirjoitus oli luettu. Puhun näin sen tähden, että pidän teitä kelpo miehenä, herra Burdovski. Toiseksi selviää, ettei tässä ole ollut vähintäkään varkautta eikä konnuutta edes Tšebarovin puolelta; se on tärkeä kohta minulle itsellenikin, sillä ruhtinas mainitsi äsken kiihtyneenä ollessaan, että muka minäkin olen samaa mieltä varkaudesta ja konnuudesta tässä onnettomassa jutussa. Tässä on päinvastoin ollut täysi vakaumus joka puolella, ja vaikka Tšebarov kenties todellakin on suuri lurjus, niin tässä asiassa hän osoittautuu vain vehkeilijäksi, nurkkasihteeriksi, ammattilaiseksi. Hän toivoi ansaitsevansa suuret rahat asianajajana, eikä hänen laskelmansa ollut ainoastaan hienon hieno ja mestarillinen, vaan perin varmakin: hän pani toivonsa siihen helppouteen, jolla ruhtinas antaa rahoja, ja ruhtinaan kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteeseen Pavlištšev-vainajaa kohtaan; hän pani loppujen lopuksi toivonsa (se tässä on kaikkein tärkeintä) ruhtinaan tunnettuihin ritarillisiin mielipiteisiin, jotka koskevat kunnian ja omantunnon velvoituksia. Mitä nimenomaan tulee herra Burdovskiin, niin voi sanoa, että hän erinäisten vakaumustensa vuoksi joutui siinä määrin Tšebarovin ja ympärillään olevan seuran vaikutuksen alaiseksi, ettei aloittanut juttua ollenkaan tavoitellakseen etua, vaan melkein pitäen sitä totuuden, edistyksen ja ihmiskunnan palvelemisena. Nyt, kun nämä tosiseikat on saatettu tietoon, on siis jokaiselle selvää, että herra Burdovski on puhdas mies, huolimatta kaikesta, mikä näyttää luultavalta, ja ruhtinas voi nyt pikemmin ja suuremmalla halulla kuin äsken tarjota hänelle sekä ystävällistä myötävaikutustaan että sitä tosiasiallista apua, josta hän äsken mainitsi puhuessaan kouluista ja Pavlištševista.
— Lopettakaa, Gavrila Ardalionovitš, lopettakaa! — huudahti ruhtinas todella pelästyneenä, mutta se oli jo myöhäistä.
— Minä olen jo sanonut, kolme kertaa jo olen sanonut, — huudahti Burdovski ärtyneenä, — että minä en huoli rahoista. Minä en ota vastaan... miksi... en tahdo... pois...
Ja hän oli vähällä juosta tiehensä pengermältä. Mutta Lebedevin sisarenpoika tarttui hänen käteensä ja kuiskasi hänelle jotakin. Toinen palasi nopeasti takaisin, veti taskustaan avonaisen, isokokoisen kirjekuoren ja viskasi sen pöydälle, joka oli ruhtinaan vieressä.
— Tässä ovat rahat!... Te ette ole uskaltanut... ette ole uskaltanut!... Rahat!...
— Kaksisataaviisikymmentä ruplaa, jotka te uskalsitte lähettää hänelle almuna Tšebarovin kautta, — selitti Doktorenko.
— Kirjoituksessa sanotaan viisikymmentä! — huudahti Kolja.
— Minä olen syypää! — sanoi ruhtinas mennen Burdovskin luo. — Minä olen suuresti syyllinen teidän edessänne, Burdovski, mutta minä en lähettänyt almuna, uskokaa se. Minä olen nytkin syyllinen... minä olin äsken syypää. (Ruhtinas oli hyvin alakuloisen, väsyneen ja heikon näköinen, ja hänen puheensa oli hajanaista.) Minä mainitsin konnuudesta... mutta se ei koske teitä, minä erehdyin. Minä sanoin, että te... olette samalla tavoin sairas kuin minä. Mutta te ette ole samanlainen kuin minä, te... annatte tunteja, te elätätte äitiänne. Minä sanoin, että te olette häväissyt äitinne, mutta te rakastatte häntä; hän itse sanoo sen... minä en tietänyt... Gavrila Ardalionovitš ei äsken puhunut minulle loppuun asti... minä olen syyllinen. Minä rohkenin tarjota teille kymmenentuhatta, mutta minä olen syyllinen, minun olisi pitänyt tehdä se toisella tavoin, ja nyt... sitä ei voi, sillä te halveksitte minua...
— Tämähän on hullujenhuone! — huudahti Lizaveta Prokofjevna.
— Tietysti hullujenhuone! — sanoi Aglaja jyrkästi voimatta hillitä itseään, mutta hänen sanansa hukkuivat yleiseen meluun; kaikki puhuivat jo kovalla äänellä, kaikki keskustelivat, kuka kiisteli, kuka nauroi. Ivan Fjodorovitš Jepantšin oli äärimmäisen paheksuva ja odotti Lizaveta Prokofjevnaa sen näköisenä kuin hänen arvoaan olisi loukattu. Lebedevin sisarenpoika sai sanotuksi viimeisen sanasen.
— Niin, ruhtinas, täytyy tehdä teille oikeutta ja myöntää, että te todellakin osaatte käyttää hyväksenne teidän... no, sairauttanne (sanoakseni sen säädyllisemmin); te osasitte niin ovelassa muodossa tarjota ystävyyttänne ja rahojanne, ettei kelpo mies nyt missään tapauksessa voi ottaa niitä vastaan. Tämä on jo liian viatonta tai jo liian ovelaa... tehän muuten sen paremmin tiedätte.
— Sallikaahan, hyvät herrat, — huudahti Gavrila Ardalionovitš, joka sillävälin oli avannut rahakäärön, — tässä ei ensinkään ole kahtasataa viittäkymmentä ruplaa, vaan kaikkiaan vain sata. Puhun siksi, ruhtinas, ettei syntyisi mitään väärinkäsitystä.
— Antakaa olla, antakaa olla! — huitoi ruhtinas käsillään Gavrila Ardalionovitšille.
— Ei, älkää »antako olla»! — iski heti kiinni Lebedevin sisarenpoika. — Meitä loukkaa tuo »antakaa olla», ruhtinas. Me emme piileksi, me ilmoitamme avoimesti: niin, tässä on vain sata ruplaa eikä kaikki kaksisataaviisikymmentä, mutta eikö se ole samantekevää...
— E-ei, ei ole samantekevää, — ennätti Gavrila Ardalionovitš pistää väliin naiivin hämmästyneen näköisenä.
— Älkää keskeyttäkö minua; me emme ole sellaisia hölmöjä kuin te luulette, herra advokaatti, — huudahti vihaisena ja harmissaan Lebedevin sisarenpoika. — Tietysti sata ruplaa ei ole kaksisataaviisikymmentä ruplaa eikä ole samantekevää, mutta tärkeätä tässä on periaate; tässä on tärkeätä initsiatiivi, mutta että puuttuu sataviisikymmentä ruplaa, se on ainoastaan yksityisseikka. Tärkeätä on se, että Burdovski ei ota vastaan teidän almuanne, teidän korkeutenne, että hän viskaa sen vasten kasvojanne, ja tässä mielessä on samantekevää, onko sata vai kaksisataaviisikymmentä ruplaa. Burdovski ei ottanut vastaan kymmentätuhatta; te näitte sen; hän ei olisi tuonut sataakaan ruplaa, jos hän olisi epärehellinen! Nuo sataviisikymmentä ruplaa menivät kuluihin Tšebaroville, kun hän matkusti ruhtinaan luo. Naurakaa pikemmin meidän kömpelyydellemme, meidän taitamattomuudellemme asiain hoidossa: te olette muutenkin koettanut kaikin voimin tehdä meidät naurettaviksi; mutta älkää rohjetko sanoa, että me olemme epärehellisiä. Nuo sataviisikymmentä ruplaa, hyvä herra, me kaikki yhdessä suoritamme ruhtinaalle; me maksamme vaikkapa ruplan kerrassaan ja maksamme koron kanssa. Burdovski on köyhä, Burdovskilla ei ole miljoonia, ja Tšebarov esitti matkansa jälkeen laskun. Me toivoimme voittavamme... Kuka olisi hänen sijassaan menetellyt toisin?
— Kuinka niin, että kuka? — huudahti ruhtinas Š.
— Minä tulen täällä hulluksi! — huudahti Lizaveta Prokofjevna.
— Tämä muistuttaa,— alkoi nauraa Jevgeni Pavlovitš, joka oli kauan seisonut ja tehnyt havaintoja, — sitä kuuluisaa puolustuspuhetta, jonka äskettäin piti muudan asianajaja. Hän esitti samalla kertaa kuusi ihmistä ryöstämistarkoituksessa murhanneen klienttinsä puolustukseksi klientin köyhyyden ja lopetti yht'äkkiä tähän tapaan: »Luonnollista on, että köyhyyden tähden klienttini päähän tuli ajatus murhata nuo kuusi ihmistä, ja kenenpä päähän ei hänen sijassaan olisi tullut sellainen ajatus?» Jotakin tämän tapaista, mutta hyvin hupaisaa.
— Riittää! — lausui yht'äkkiä miltei vavisten vihastuksesta Lizaveta Prokofjevna. — On aika keskeyttää tämä sekasotku!...
Hän oli hirveästi kiihdyksissä; hän oli uhkaavasti nostanut päänsä pystyyn ja ylpeän, kiihkeän ja kärsimättömän uhmaavasti hän silmäili säihkyvin katsein koko seuraa, luultavasti kykenemättä sillä hetkellä erottamaan ystäviä vihamiehistä. Tämä oli se hetki, jolloin kauan hillitty vihastus lopulta purkautuu ja jolloin pääviettinä on saada heti taistella, halu heti viivyttelemättä hyökätä jonkun kimppuun. Ne, jotka tunsivat Lizaveta Prokofjevnan, saivat heti sen tunnun, että tälle oli tapahtunut jotakin erikoista. Ivan Fjodorovitš sanoi seuraavana päivänä ruhtinas Š:lle, että »hän saa tuollaisia kohtauksia, mutta niin voimakkaina kuin eilen ne harvoin tulevat hänellekään, noin kerran kolmeen vuoteen, mutta ei missään tapauksessa useammin! Ei missään tapauksessa useammin!» lisäsi hän selitellen.
— Riittää, Ivan Fjodorovitš! Jättäkää minut!— huudahteli Lizaveta Prokofjevna. — Miksi te nyt tarjoatte minulle kättänne? Ette osannut äsken viedä ulos; te olette aviomies, te olette perheen pää; teidän olisi pitänyt viedä minut, hölmön, korvasta taluttaen ulos, jos en olisi teitä totellut enkä lähtenyt ulos. Olisitte edes tyttärien takia pitänyt huolta! Nyt me löydämme tien ilman teitäkin, vuoden ajaksi tässä riittää häpeämistä... Odottakaa, minä tahdon vielä lausua kiitokset ruhtinaalle... Kiitos, ruhtinas, kestityksestä! Ja minä kun jäin istumaan kuunnellakseni nuorisoa... Se on halpamaisuutta, halpamaisuutta! Se on kaaosta, säädyttömyyttä, sitä ei näe unissaankaan! Onko noita tuollaisia todellakin paljon?... Ole vaiti, Aglaja! Ole vaiti, Aleksandra! Se ei kuulu teihin!... Älkää kieppuko siinä minun vierelläni, Jevgeni Pavlovitš, olen kyllästynyt teihin!... Sinä siis, ystäväiseni, ihan pyydät heiltä anteeksi, — ryhtyi hän taas jatkamaan, kääntyen ruhtinaan puoleen: — »anteeksi, mukamas, että rohkenin tarjota teille pääomaa...» Mille sinä, kerskuri, suvaitset nauraa! — kivahti hän yht'äkkiä Lebedevin sisarenpojalle. — »Me, näes, kieltäydymme vastaanottamasta pääomaa, me vaadimme emmekä pyydä!» Aivan kuin ei tietäisikään sitä, että tämä idiootti jo huomispäivänä taas laittautuu heidän luokseen tarjoamaan heille ystävyyttään ja pääomiaan! Menethän? Menetkö vai et?
— Menen, — lausui ruhtinas hiljaisella ja nöyrällä äänellä.
— Siinä kuulitte! Tähän sinä laskelmasi perustitkin, — kääntyi Lizaveta Prokofjevna taas Doktorenkon puoleen, — rahathan ovat nyt aivan kuin taskussasi, siksipä siinä kerskutkin heittääksesi meille pölyä silmiin... Ei, ystäväni, etsi muita hölmöjä, minä näen teidän lävitsenne... näen koko teidän pelinne!
— Lizaveta Prokofjevna! — huudahti ruhtinas.
— Lähtekäämme täältä, Lizaveta Prokofjevna, on jo vihdoinkin aika, ja viekäämme ruhtinaskin mukanamme, — lausui ruhtinas Š. mahdollisimman rauhallisesti ja hymyillen. Neidot seisoivat syrjässä miltei pelästyneinä, kenraali oli auttamattomasti pelästynyt; kaikki yleensä olivat ihmeissään. Muutamat kauempana seisovat naurahtelivat salaa ja kuiskailivat toisilleen; Lebedevin kasvot ilmaisivat kaikkein suurinta riemastusta.
— Säädyttömyyttä ja kaaosta on kaikkialla löydettävissä, hyvä rouva, — lausui Lebedevin sisarenpoika, joka muuten oli aika lailla hämillään.
— Mutta ei sellaista! Ei sellaista, hyvä mies, kuin nyt teillä, ei sellaista! — tokaisi Lizaveta Prokofjevna vahingoniloisesti, melkein kuin hysteerisen kohtauksen vallassa. — Ettekö voi jättää minua rauhaan! — huudahti hän niille, jotka koettivat häntä tyynnyttää. — Ei, jos kerran te itse, Jevgeni Pavlytš, äsken juuri sanoitte puolustusasianajajankin oikeudessa julistaneen, ettei mikään ole luonnollisempaa kuin kuuden ihmisen tappaminen köyhyyden takia, niin tosiaankin ovat jo viimeiset ajat tulleet. Tätä en vielä ole kuullutkaan. Nyt minulle selvisi kaikki! Tuo änkyttäjä tuossa, eikö hän ole valmis tappamaan (hän osoittaa Burdovskia, joka katseli häntä aivan ymmällä ollen)? Lyön vetoa, että hän tappaa! Sinun rahojasi, kymmentätuhatta, hän kenties ei ota vastaan, kenties ihan omatunto kieltää ottamasta, mutta hän tulee yöllä ja tappaa ja ottaa ne lippaasta. Vakuutan, että ottaa! Hänestä se ei ole kunniatonta! Se on »jalon epätoivon puuska», se on »kielteisyyttä» tai hitto ties mitä... Hyi! Kaikki on nurin narin, kaikki ovat päälaellaan. Tyttö kasvaa kotona, yht'äkkiä hyppää keskellä katua ajurin rattaille: »Äitiseni, minä olen näinä päivinä mennyt naimisiin sen ja sen Karlytšin tai Ivanytšin kanssa, hyvästi!» Onko siis teidän mielestänne hyväkin menetellä sillä tavoin? Kunnioitusta ansaitsevaa, luonnollista? Naiskysymys? Tuo poikanen tuossa (hän osoitti Koljaa), hänkin kiisteli muutama päivä sitten, että tätä juuri merkitseekin »naisasia». Olkoonpa, että äiti oli tyhmä, mutta ole sinä kuitenkin häntä kohtaan ihminen!... Miksi te äsken tulitte sisälle niin nokat pystyssä? »Älkää uskaltako tulla lähelle»: me olemme tulossa. »Anna meille kaikki oikeudet, mutta sinä itse älä uskalla ynähtääkään meidän edessämme. Anna meille kaikki kunnianosoitukset, semmoisetkin, joita tavallisesti ei edes käytetä, mutta me kohtelemme sinua halveksivasti ja huonommin kuin vihoviimeistä lakeijaa!» Totuutta etsivät, oikeudesta pitävät kiinni, mutta itse ovat sen kirjoituksessaan vääristelleet kuin pakanat. »Me vaadimme emmekä pyydä, ettekä te saa meidän puoleltamme mitään kiitollisuutta kokea, sillä te teette sen tyydyttääksenne omaa omaatuntoanne!» Onpa se moraalia: jos kerran sinun puoleltasi ei tule minkäänlaista kiitollisuutta, niin silloinhan ruhtinaskin voi vastata sinulle, ettei hän tunne Pavlištševia kohtaan mitään kiitollisuutta, sillä Pavlištševkin teki hyvää tyydyttääkseen omaa omaatuntoaan. Mutta sinähän rakensit laskelmasi yksinomaan tähän hänen kiitollisuuteensa Pavlištševia kohtaan: eihän hän ole sinulta ottanut rahaa lainaksi, eihän hän ole sinulle velkaa, mille sinä sitten rakensit, jos et kiitollisuudelle? Kuinka sinä sitten itse siitä luovut? Hullutusta! Raa'aksi ja epäinhimilliseksi julistavat yhteiskunnan siitä syystä, että se antaa häpeän kohdata vieteltyä tyttöä. Mutta jos tunnustat yhteiskunnan epäinhimilliseksi, niin siispä tunnustat, että tuo tyttö tuntee kärsimystä tuon yhteiskunnan puolelta. Mutta jos tuntee kärsimystä, niin kuinka sinä sitten itse vedät hänet sanomalehdissä tuon saman yhteiskunnan nähtäviin ja vaadit, ettei se tuottaisi hänelle kärsimystä? Hullutusta! Pöyhistelijät! Jumalaan eivät usko, Kristukseen eivät usko! Teihinhän on kerskailu ja ylpeys siinä määrin syöpynyt, että loppujen lopuksi te syötte toinen toisenne, sen minä ennustan teille. Eikö tämä ole mielettömyyttä, eikö se ole kaaosta, eikö se ole säädyttömyyttä? Ja tämän jälkeen tämä häpyä vailla oleva mies vielä tuppautuu juuri heiltä pyytämään anteeksi! Onko teitä paljonkin tuollaisia? Mitä naureskelette: ettäkö minä olen häpäissyt itseni olemalla teidän seurassanne? Olenhan jo häpäissyt, asiaa ei enää voi auttaa!... Mutta älä sinä siinä virnistele, röhjys! (tiuskaisi hän yht'äkkiä Ippolitille). Tuskin henki miehessä pihisee, mutta toisia hän turmelee. Sinä olet turmellut tämän pojan (hän osoitti taas Koljaa); sinusta hän vain houraileekin, sinä opetat hänelle ateismia, sinä et usko Jumalaan, mutta sinulle voi vielä antaa pakaroille, hyvä herra, ja hyi teitä!... Menetkö siis, ruhtinas Leo Nikolajevitš, heille huomenna, menetkö? — kysyi hän taas ruhtinaalta miltei hengästyneenä.
— Menen.
— En tahdo tuntea sinua tämän jälkeen! — Hän käännähti nopeasti lähteäkseen, mutta tuli yht'äkkiä taas takaisin. — Ja menet tämän ateistin luo? — sanoi hän osoittaen Ippolitia. — Mitä sinä oikein naureskelet minulle, — huudahti hän aivankuin luonnottomalla äänellä ja hyökkäsi yht'äkkiä Ippolitin luo jaksamatta sietää tämän purevaa naurahdusta.
— Lizaveta Prokofjevna! Lizaveta Prokofjevna! Lizaveta Prokofjevna! — kuului samalla kertaa joka puolelta.
— Maman, tämä hävettää! — huudahti Aglaja kuuluvasti.
— Älkää olko levoton, Aglaja Ivanovna,— vastasi rauhallisesti Ippolit, jota hänen luokseen syöksähtänyt Lizaveta Prokofjevna oli ottanut kiinni kädestä ja jostakin käsittämättömästä syystä piteli lujasti kiinni; Lizaveta Prokofjevna seisoi hänen edessään ja oli aivan kuin upottanut häneen raivoisan katseensa. — Älkää olko levoton, teidän maman huomaa vielä, ettei saa hyökätä kuolevan ihmisen kimppuun... minä olen valmis selittämään, miksi minä nauroin... olen hyvin iloinen, jos saan sen tehdä...
Hän alkoi yht'äkkiä hirveästi yskiä eikä kokonaiseen minuuttiin saanut yskäänsä lakkaamaan.
— On jo henkihieverissä, mutta pitää yhä vain puhetta! — huudahti Lizaveta Prokofjevna päästäen irti hänen kätensä ja katsoen miltei kauhistuneena, kuinka hän pyyhki verta huuliltaan. — Mitä sinä jaksat puhua! Sinun pitää yksinkertaisesti käydä makaamaan...
— Niin tapahtuukin, — vastasi Ippolit hiljaa, käheästi ja melkein kuiskaten, — kun minä tänään palaan kotiin, niin käyn heti makaamaan... kahden viikon kuluttua, kuten tiedän, minä kuolen... Minulle ilmoitti viime viikolla sen itse B—n... Niin että jos sallitte, niin minä sanoisin teille jäähyväisiksi pari sanaa.
— Oletko sinä menettänyt järkesi, vai mitä? Jonninjoutavaa! Terveyttä on hoidettava, mitä keskusteluja nyt tarvitaan! Mene, mene, käy makaamaan!... — huudahti Lizaveta Prokofjevna pelästyneenä.
— Käyn makaamaan enkä sitten nousekaan kuolemaani asti, — hymyili Ippolit, — jo eilenkin tahdoin käydä sillä tavoin makaamaan, etten enää nousisi ennen kuolemaani, mutta päätin lykätä sen ylihuomiseen, niin kauan kuin jalat vielä kantavat... jotta tulisin noitten kanssa tänään tänne... mutta olen kovin väsynyt...
— Istuuduhan, istuudu, miksi seisot! Tästä saat tuolin, — riensi Lizaveta Prokofjevna sanomaan ja antoi itse hänelle tuolin.
— Kiitän teitä, — jatkoi Ippolit hiljaa, — mutta istukaa te vastapäätä, niin puhelemme... meidän on välttämättömästi puheltava, Lizaveta Prokofjevna, nyt minä pidän siitä kiinni... — hymyili Ippolit taas hänelle. — Ajatelkaa, että tänään minä olen viimeisen kerran ulkoilmassa ja ihmisten parissa ja kahden viikon kuluttua olen luultavasti maan povessa. Tämä siis on ikäänkuin jäähyväiset sekä ihmisille että luonnolle. Vaikka minä en olekaan hyvin tunteellinen, niin ajatelkaahan, minä olen hyvin iloissani siitä, että tämä kaikki tapahtui Pavlovskissa: saa edes katsella lehtivää puuta.
— Mikäs puhelun aika nyt on, — pelästyi Lizaveta Prokofjevna yhä enemmän, — sinähän olet aivan kuumeessa. Äsken vikisit ja pihisit ja nyt tuskin henki kulkee, tukehdut!
— Kohta lepään. Miksi te tahdotte vastata kieltävästi viimeiseen toivomukseeni?... Mutta tiedättekö, minä olen jo kauan unelmoinut pääseväni jollakin tavoin teidän kanssanne yhteyteen, Lizaveta Prokofjevna; minä olen kuullut teistä paljon... Koljalta; hänhän on melkein ainoa, joka ei ole jättänyt minua... Te olette omalaatuinen nainen, eksentrinen nainen, näin sen nyt itsekin... tiedättekö, että minä olen hiukan pitänytkin teistä.
— Herra Jumala, ja minä kun, toden totta, olin vähällä lyödä häntä.
— Teitä pidätti Aglaja Ivanovna; enhän erehdy? Onhan tämä teidän tyttärenne Aglaja Ivanovna? Hän on niin kaunis, että minä äsken ensi katsauksella arvasin, että se oli hän, vaikka en koskaan ole nähnyt. Antakaa minun edes viimeisen kerran elämässäni katsella kaunotarta, — hymyili Ippolit omituisen kömpelöä, vääristynyttä hymyä, — onhan tässä ruhtinaskin ja teidän puolisonne ja koko seurue. Miksi te ette suostu minun viimeiseen toivomukseeni?
— Tuoli! — huudahti Lizaveta Prokofjevna, mutta sieppasi itse tuolin ja istuutui vastapäätä Ippolitia. — Kolja, — käski hän, — lähdet hänen kanssaan heti, saata hänet, huomenna minä itse ehdottomasti...
— Jos sallitte, niin minä pyytäisin ruhtinaalta kupin teetä... Minä olen hyvin väsynyt. Tiedättekö mitä, Lizaveta Prokofjevna, te tahdoitte luullakseni viedä ruhtinaan teille teetä juomaan; jääkääpä tänne, viettäkäämme aikaa yhdessä, ruhtinas antaa varmaankin teille kaikille teetä. Suokaa anteeksi, että minä tällä tavoin järjestelen... Mutta minähän tunnen teidät, te olette hyvä, ruhtinas myöskin... me kaikki olemme niin peräti hyviä ihmisiä, että se on ihan koomillista...
Ruhtinas tuli levottomaksi, Lebedev syöksyi aika kyytiä ulos huoneesta, hänen jäljessään juoksi Vera.
— Tosiaankin, — päätti kenraalitar jyrkästi, — puhu, mutta hiljempaa, äläkä innostu. Sinä sait minut heltymään... Ruhtinas! Sinä et olisi sen arvoinen, että minä joisin teetä sinun luonasi, mutta olkoon menneeksi, minä jään, vaikka en pyydä keneltäkään anteeksi! En keneltäkään! Joutavia!... Muuten, jos minä toruin sinua pahasti, ruhtinas, niin anna anteeksi, — jos, muuten, tahdot. Minä, muuten, en pidätä ketään, — kääntyi hän yht'äkkiä tavattoman vihastuneen näköisenä miehensä ja tyttäriensä puoleen, aivan kuin nämä olisivat jollakin tavoin olleet hirveän syyllisiä hänen edessään, — minä osaan yksinkin tulla kotiin...
Mutta hänen ei annettu puhua loppuun. Kaikki astuivat hänen luokseen ja kerääntyivät alttiisti hänen ympärilleen. Ruhtinas alkoi heti pyydellä kaikkia jäämään teetä juomaan ja pyysi anteeksi, ettei ollut tähän saakka tullut tätä ajatelleeksi. Kenraalikin oli niin ystävällinen, että mutisi jotakin rauhoittavaa ja kysyi ystävällisesti Lizaveta Prokofjevnalta, eikö tästä kuitenkin ollut viileätä pengermällä. Hän oli myös vähällä kysyä Ippolitilta, kauanko tämä oli ollut jo yliopistossa, mutta ei kysynyt. Jevgeni Pavlovitš ja ruhtinas Š. tulivat yht'äkkiä tavattoman rakastettaviksi ja iloisiksi, Adelaidan ja Aleksandran kasvoilla kuvastui jatkuvan ihmettelyn läpi mielihyvääkin, sanalla sanoen, kaikki olivat ilmeisesti iloissaan siitä, että Lizaveta Prokofjevnan kriisi oli mennyt ohi. Ainoastaan Aglaja oli kulmat rypyssä ja istuutui ääneti kauemmaksi. Koko muukin seura jäi sinne; ei kukaan tahtonut lähteä pois, ei edes kenraali Ivolgin, jolle muuten Lebedev kuiskasi sivumennen jotakin, luultavasti ei aivan miellyttävää, koska kenraali heti vetäytyi jonnekin nurkkaan. Ruhtinas meni pyytämään myös Burdovskia ja hänen seuralaistaan, jättämättä ketään huomiotta. He mutisivat juron näköisinä odottavansa Ippolitia ja painautuivat heti kaikkein etäisimpään kuistin nurkkaan, jonne istuutuivat taas kaikki rinnatusten. Luultavasti Lebedevillä oli tee ollut jo kauan valmiina häntä itseään varten, koska se tuli heti. Kello löi yksitoista.
X.
Ippolit kostutti huuliaan teekupissa, jonka Vera Lebedev oli hänelle antanut, pani kupin pöydälle ja katsahti yht'äkkiä aivan kuin hämillään ja melkein ahdistuksen vallassa ympärilleen.
— Katsokaa, Lizaveta Prokofjevna, nämä kupit, — alkoi hän omituisen hätäisesti puhua, — nämä posliinikupit, jotka luullakseni ovat erittäin hyvää posliinia, ovat Lebedevillä aina lipastossa lasin alla, lukon takana, niitä ei koskaan käytetä... ja kuin tapa on, ne olivat hänen vaimonsa myötäjäisiä... heillä on niin tapana... ja nyt hän antoi ne esille meille, teidän kunniaksenne tietysti, niin iloiseksi hän tuli...
Hän aikoi vielä lisätä jotakin, mutta ei löytänyt sanoja.
— Hämilleen joutui, sitä minä odotinkin! — kuiskasi yht'äkkiä Jevgeni Pavlovitš ruhtinaan korvaan. — Sehän on vaarallista, mitä? Mitä varmin tuntomerkki, että nyt hän, ilkeyksissään, sanoa paukauttaa jonkin sellaisen kummallisuuden, ettei kenties Lizaveta Prokofjevnakaan jaksa sitä kestää.
Ruhtinas katsoi kysyvästi häneen.
— Ettekö pelkää eksentrisyyttä? — lisäsi Jevgeni Pavlovitš. — Enhän minäkään, toivonkin sitä; minä oikeastaan vain sitä, että meidän armas Lizaveta Prokofjevnamme saisi rangaistuksen, ja välttämättömästi jo tänään; ilman sitä en tahdo lähteäkään. Teillä taitaa olla kuumetta.
— Myöhemmin, älkää häiritkö. Niin, minä en ole terve, — vastasi ruhtinas hajamielisesti ja kärsimättömästikin. Hän oli kuullut mainittavan omaa nimeään. Ippolit puhui hänestä.
— Ettekö usko? — nauroi Ippolit hysteerisesti. — Niin on olevakin, ja ruhtinas uskoo ensikerrasta eikä ihmettele ensinkään.
— Kuuletko, ruhtinas? — kääntyi hänen puoleensa Lizaveta Prokofjevna. — Kuuletko?
Ympärillä naurettiin. Lebedev työntäytyi touhukkaasti etualalle ja pyöri aivan Lizaveta Prokofjevnan edessä.
— Hän sanoo, että tuo virnistelijä, sinun isäntäsi nimittäin... on korjaillut tuon herran kirjoitusta, joka äsken luettiin ja koski sinua.
Ruhtinas katseli ihmetellen Lebedeviä.
— Miksi sinä olet vaiti? — sanoi Lizaveta Prokofjevna polkaisten jalkaa.
— Mitäs, — mutisi ruhtinas katsellen edelleen Lebedeviä, — minä näen jo, että hän on korjaillut.
— Onko se totta? — kääntyi Lizaveta Prokofjevna nopeasti Lebedevin puoleen.
— Totinen tosi, teidän ylhäisyytenne! — vastasi Lebedev lujasti ja järkähtämättömästi panen käden sydämelleen.
— On aivan kuin ylpeilisi siitä! — huudahti Lizaveta Prokofjevna ja oli vähällä hypähtää tuolillaan.
— Alhainen, alhainen! — mutisi Lebedev alkaen lyödä rintaansa ja painaen päänsä yhä alemmaksi.
— Mitä se minuun kuuluu, että sinä olet alhainen! Hän ajattelee, että sanoo: alhainen, ja pääsee sillä kaikesta. Eikö sinua hävetä, ruhtinas, seurustella tuommoisten ihmisten kanssa, sanon sen vieläkin? En koskaan anna sinulle anteeksi!
— Minulle ruhtinas antaa anteeksi! — lausui Lebedev vakaumuksella ja liikutettuna.
— Yksinomaan jaloudesta, — alkoi yht'äkkiä kovalla ja kaikuvalla äänellä puhua Keller, joka oli rientänyt luo ja kääntyi suoraan Lizaveta Prokofjevnan puoleen, — yksinomaan jaloudesta, hyvä rouva, ja etten ilmaisisi huonoon valoon joutuvaa ystävää, minä äsken olin puhumatta korjauksista, siitä huolimatta että juuri hän kehoitti paiskaamaan meidät alas portaita, kuten itse suvaitsitte kuulla. Saattaakseni totuuden oikeuksiinsa minä tunnustan, että minä todellakin käännyin hänen puoleensa, kuuden ruplan maksusta, mutta en ollenkaan tyylin takia, vaan saadakseni pätevältä henkilöltä tietää tosiasioita, jotka olivat minulle suurimmaksi osaksi tuntemattomia. Mikä koskee puolikenkiä, mikä koskee ruokahalua sveitsiläisen professorin luona, mikä koskee viittäkymmentä ruplaa kahdensadanviidenkymmenen asemesta, sanalla sanoen, koko tämä ryhmittely, se kaikki on hänen työtään kuuden ruplan maksusta, mutta tyyliä he eivät ole korjailleet.
— Minun täytyy huomauttaa, — keskeytti hänet kuumeisen kärsimättömästi ja omituisen matelevalla äänellä Lebedev naurun yhä enemmän levitessä, — että minä korjasin ainoastaan kirjoituksen alkupuolta, mutta kun me keskipalkoilla olimme eri mieltä ja riitaannuimme eräästä ajatuksesta, niin minä en enää korjaillutkaan jälkimmäistä puolta, niin että kaikkea, mikä siinä on tökeröä (ja siinä on tökeröä!), ei pidä panna minun tiliini...
— Kas mistä hän huolehtii! — huudahti Lizaveta Prokofjevna.
— Sallikaa kysyä, — kääntyi Jevgeni Pavlovitš Kellerin puoleen, — milloin kirjoitusta korjailtiin?
— Eilen aamulla, — selitti Keller. — Me tapasimme toisemme luvaten kunniasanalla säilyttää salaisuuden molemmin puolin.
— Tämä tapahtui silloin, kun hän ryömi sinun edessäsi ja vakuutti sinulle uskollisuutta! No, jopa on väkeä! En tarvitse sinun Puškiniasi, ja älköön tyttäresi tulko luokseni!
Lizaveta Prokofjevna aikoi nousta, mutta kääntyi yht'äkkiä ärtyisästi nauravan Ippolitin puoleen:
— Mitäs sinä, ystäväni, oletko päättänyt saattaa minut täällä naurunalaiseksi, vai mitä!
— Herra varjelkoon, — hymyili Ippolit vääristynyttä hymyä, — mutta minua hämmästyttää kaikkein enimmän teidän tavaton eksentrisyytenne, Lizaveta Prokofjevna; tunnustan vetäneeni tähän tahallani Lebedevin, minä tiesin, miten se teihin vaikuttaa, teihin ainoaan, sillä ruhtinas antaa todellakin anteeksi ja on luultavasti jo antanutkin... kenties mielessään muovaili anteeksipyyntöä, niinhän, ruhtinas, eikö totta?
Hän läähätti, hänen omituinen kiihtymyksensä kasvoi joka sanan mukana.
— No?...— lausui vihaisesti Lizaveta Prokofjevna ihmetellen hänen äänensävyänsä. — No?
— Teistä olen kuullut jo paljon, tämäntapaista... suurella ilolla... olen oppinut teitä tavattomasti kunnioittamaan, — jatkoi Ippolit.
Hän puhui näin, mutta sillä tavoin kuin olisi tahtonut näillä sanoilla sanoa aivan muuta. Hän puhui hieman ivallisesti ja oli samalla määrättömästi kiihtynyt, katseli epäluuloisesti ympärilleen, ilmeisesti sekaantui ja joutui hämilleen kuta enemmän puhui, niin että tämä kaikki yhdessä hänen keuhkotautisen ulkomuotonsa ja omituisen, säihkyvän ja ikäänkuin raivostuneen katseensa kanssa pakostakin veti yhä edelleen huomion häneen.
— Minä ihmettelisin, kerrassaan, muuten, kun en tunne maailmaa (minä myönnän sen), sitä, että te ette ainoastaan itse jäänyt äskeisen seuramme pariin, joka ei ole teille sopiva, vaan jätitte nämäkin... neidot, kuulemaan skandaalijuttua, vaikka he ovat jo kaiken lukeneet romaanista. Minä kenties, muuten, en tiedä... koska sekaannun, mutta joka tapauksessa, kuka muu kuin te saattoi jäädä... kun poika pyysi (niinpä kyllä, poika, myönnän taaskin) viettämään hänen kanssaan iltaa ja ottamaan... kaikkeen osaa ja... jotta... seuraavana päivänä hävettäisi... (minä, muuten, myönnän puhuvani epäonnistuneesti), tätä kaikkea minä tavattomasti kehun ja syvästi kunnioitan, vaikka jo pelkästään hänen ylhäisyytensä, teidän puolisonne, kasvoista näkyy, kuinka outoa tämä kaikki hänestä on... Hihii! — alkoi hän nauraa hihittää aivan sekaantuneena ja rupesi yht'äkkiä niin kovasti yskimään, ettei voinut pariin minuuttiin jatkaa.
— Ihan läkähtyy! — lausui kylmästi ja tylysti Lizaveta Prokofjevna katsellen häntä ankaran uteliaasti. — No, hyvä poika, riittää jo sinun seurasi. On aika!
— Sallikaahan minunkin, hyvä herra, omasta puolestani teille huomauttaa, — alkoi yht'äkkiä vihaisesti puhua Ivan Fjodorovitš, joka oli kokonaan menettänyt kärsivällisyytensä, — että minun vaimoni on täällä ruhtinas Leo Nikolajevitšin, yhteisen ystävämme ja naapurimme luona, eikä missään tapauksessa ole teidän asianne, nuori mies, arvostella Lizaveta Prokofjevnan tekoja, aivan niinkuin teidän asianne ei ole lausua ääneen ja vasten silmiä ajatuksia siitä, mitä minun kasvoillani kuvastuu. Niin. Ja jos minun vaimoni jäi tänne, — jatkoi hän kiivastuen melkein joka sanaa lausuessaan yhä enemmän, — niin hän on tehnyt sen pikemminkin, hyvä herra, ihmetyksestä ja kaikille ymmärrettävästä nykyaikaisesta uteliaisuudesta katsellakseen omituisia nuoria miehiä. Minä itsekin jäin, niinkuin minä toisinaan pysähdyn kadulle, kun näen jotakin, jota voi katsella niinkuin... niinkuin... niinkuin...
— Niinkuin katsellaan kummaa, — auttoi Jevgeni Pavlovitš.
— Mainiosti ja oikein, — ilostui hänen ylhäisyytensä, joka oli hiukan sekaantunut vertauksessaan, — aivan niinkuin katsellaan kummaa. Mutta joka tapauksessa minusta on kaikkein ihmeteltävintä ja katkeroittavinta, jos niin voi sanoa kieliopillisesti, että te, nuori mies, olitte kykenemätön ymmärtämään sitäkin, että Lizaveta Prokofjevna jäi nyt teidän pariinne siksi, että te olette sairas, — jos te nyt todellakin olette henkihieverissä, — niin sanoakseni säälistä, teidän surkeitten sanojenne johdosta, hyvä herra, ja että mikään tahra ei missään tapauksessa voi tarttua hänen nimeensä, ominaisuuksiinsa ja merkitykseensä... Lizaveta Prokofjevna! — lopetti kenraali aivan punaisena. — Jos tahdot lähteä, niin sanokaamme jäähyväiset hyvälle ruhtinaallemme ja...
— Kiitän teitä opetuksesta, kenraali, — keskeytti Ippolit totisena ja odottamatta katsellen miettivästi kenraaliin.
— Lähtekäämme, maman, pitkältäkö tätä vielä jatkuu!... — lausui kärsimättömästi ja vihaisesti Aglaja nousten tuoliltaan.
— Vielä kaksi minuuttia, rakas Ivan Fjodorovitš, jos sallit, — kääntyi Lizaveta Prokofjevna arvokkaasti puolisonsa puoleen. — Minusta näyttää, että hän on aivan kuumeen vallassa ja suorastaan hourailee; siitä ovat saaneet minut vakuutetuksi hänen silmänsä; häntä ei voi jättää sillä tavoin. Leo Nikolajevitš! Voisiko hän olla yötä sinun luonasi, ettei tarvitsisi kuljettaa tänään Pietariin? Cher prince, onko teillä ikävä? — kääntyi hän yht'äkkiä jostakin syystä ruhtinas S:n puoleen. — Tule tänne, Aleksandra, korjaa tukkaasi, ystäväni.
Hän korjasi Aleksandran tukkaa, jossa ei ollut mitään korjattavaa, ja suuteli häntä; sitä varten hän vain oli hänet kutsunutkin..
— Minä pidin teitä kehityskykyisenä... alkoi Ippolit taas puhua jättäen mietteensä. — Niin! Tätähän minä tahdoin sanoa, — ilostui hän aivan kuin muistaen yht'äkkiä. — Burdovski tahtoo vilpittömästi puolustaa äitiään, eikö totta? Mutta tuloksena on, että juuri hän häpäisee äitiään. Ruhtinas tahtoo auttaa Burdovskia, tarjoaa vilpittömin mielin hänelle hellää ystävyyttään ja pääomaa ja on kenties ainoa teistä kaikista, joka ei tunne häntä kohtaan vastenmielisyyttä, mutta juuri hepä seisovatkin vastatusten todellisina vihamiehinä... Hahhahhaa! Te vihaatte kaikki Burdovskia siitä, että hän suhtautuu teidän mielestänne rumasti ja epähienosti äitiinsä, niinhän? Niinkö? Niinkö? Tehän kaikki rakastatte hirveästi muotojen kauneutta ja hienoutta, niistä te vain pidättekin kiinni, eikö totta? (Olen jo kauan epäillyt, että vain niistä!) No, siispä tietäkää, ettei kenties kukaan teistä ole niin rakastanut äitiään kuin Burdovski! Te, ruhtinas, tiedän sen, olette salaa, Ganetškan mukana, lähettänyt rahaa Burdovskin äidille, ja lyönpä nyt vetoa, hihihii! (nauroi hän hysteerisesti), lyönpä vetoa, että juuri Burdovski syyttää teitä nyt epähienosta muodosta ja epäkunnioituksesta hänen äitiään kohtaan, niin se on, jumal'auta, hahhahhaa!
Hän oli taas läkähtyä ja alkoi yskiä.
— No, onko siinä kaikki? Joko olet sanonut kaikki, ihan kaikki? No, mene nyt makaamaan, sinulla on kuume, — keskeytti kärsimättömästi Lizaveta Prokofjevna, joka ei ollut kääntänyt hänestä pois levotonta katsettaan. — Ah, Herra Jumala! Mutta hänhän puhuu vielä!
— Luullakseni te nauratte? Miksi te kaiken aikaa nauratte minulle? — kääntyi Ippolit yht'äkkiä levottomasti ja ärtyisästi Jevgeni Pavlovitšin puoleen. Tämä nauroi todellakin.
— Minä tahdoin vain kysyä teiltä, herra... Ippolit... suokaa anteeksi, olen unohtanut sukunimenne.
— Herra Terentjev, — sanoi ruhtinas.
— Niin, Terentjev, kiitän teitä, ruhtinas, äsken te sen sanoitte, mutta se lensi pois päästäni... minä tahdoin kysyä teiltä, herra Terentjev, olenko kuullut puhuttavan totta, että te olette sitä mieltä, ettei teidän tarvitse muuta kuin neljännestunti puhua ikkunasta kansan kanssa, niin se heti on yhtä mieltä teidän kanssanne kaikesta ja seuraa heti teitä?
— Se on hyvin mahdollista, että olen niin sanonut... — vastasi Ippolit aivan kuin muistellen jotakin. — Aivan varmasti olen niin puhunut! — lisäsi hän yht'äkkiä taas vilkastuen ja katsoen lujasti Jevgeni Pavlovitšiin. — Mitä te siitä?
— En kerrassaan mitään; ainoastaan tietääkseni, täydellisyyden vuoksi.
Jevgeni Pavlovitš vaikeni, mutta Ippolit katseli yhä edelleen häntä kärsimättömästi odottaen.
— No, joko olet päässyt loppuun, vai mitä? — kääntyi Lizaveta Prokofjevna Jevgeni Pavlovitšin puoleen. — Lopeta pian, hyvä mies, hänen on aika mennä nukkumaan. Vai etkö osaa? (Hän oli hyvin harmissaan.)
— Minä kenties olen hyvinkin halukas lisäämään, — jatkoi Jevgeni Pavlovitš hymyillen, — että kaikki, mitä minä kuulin teidän tovereiltanne, herra Terentjev, ja kaikki, mitä te nyt juuri esititte, vieläpä niin kieltämättömällä kyvyllä, vie minun käsitykseni mukaan teoriaan oikeuden voitosta, ennen kaikkea ja kaikesta huolimatta, vieläpä sulkien pois kaiken muun, ja ehkäpä ennenkuin on tutkittu, mikä on oikeus. Kenties minä erehdyn?
— Tietysti erehdytte, minä en edes ymmärrä teitä... Entä sitten?
Nurkastakin kuului nurinaa. Lebedevin sisarenpoika mutisi jotakin puoliääneen.
— Sitten ei juuri mitään enää, — jatkoi Jevgeni Pavlovitš, — minä tahdoin vain huomauttaa, että tästä asia voi suorastaan muuttua voiman oikeudeksi, se on, yksityisen nyrkin ja persoonallisen mieliteon oikeudeksi, niinkuin muuten asia sangen usein maailmassa onkin päättynyt. Päätyihän Proudhon voiman oikeuteen. Amerikan sodan aikana monet johtavimmat liberaalit ilmoittivat olevansa plantaasinomistajain puolella, syystä että neekerit ovat neekereitä, alapuolella valkoisen rodun, ja siis voiman oikeus on valkoisten puolella...
— No?
— Se on, te siis ette kiellä voiman oikeutta?
— Entä sitten?
— Te olette sentään johdonmukainen; minä tahdoin ainoastaan huomauttaa, että voiman oikeudesta ei ole pitkä matka tiikerien ja krokotiilien, vieläpä Danilovin ja Gorskin oikeuteen.
— En tiedä; entä sitten?
Ippolit tuskin kuunteli Jevgeni Pavlovitšia, sillä vaikka hän sanoikin tälle entä sitten, niin sen hän nähtävästi teki pikemmin vanhasta tottumuksesta, jonka hän oli omaksunut keskustellessaan, eikä tarkkaavaisuudesta ja mielenkiinnosta.
— Ei sitten mitään... siinä on kaikki.
— Minä muuten en ole teille vihainen, — päätti Ippolit yht'äkkiä aivan odottamatta ja, tuskin täydelleen itsekään siitä tietäen, ojensi kätensä, vieläpä hymyilikin. Jevgeni Pavlovitš hämmästyi ensin, mutta tarttui hyvin totisen näköisenä hänelle ojennettuun käteen, aivan kuin olisi ottanut vastaan anteeksiannon.
— En saata olla lisäämättä, — sanoi hän edelleen kaksimielisen kunnioittavalla äänensävyllä, — teille kiitostani huomaavaisuudesta, jolla te annoitte minun puhua, sillä lukuisien havaintojeni mukaan ei meikäläinen liberaali koskaan kykene sallimaan, että jollakulla olisi oma vakaumuksensa, eikä voi olla vastaamatta heti paikalla vastaväittäjälleen haukkumisilla tai vielä pahemminkin...
— Siinä te olette aivan oikeassa, — huomautti kenraali Ivan Fjodorovitš, pani kätensä selkänsä taakse ja vetäytyi perin ikävystyneen näköisenä pengermän ulkoportin luo, missä haukotteli harmissaan.
— No, riittää sinun osaltasi, hyvä ystävä, — julisti Lizaveta Prokofjevna äkkiä Jevgeni Pavlovitšille. — Olen saanut teistä kylläkseni...
— On aika, — lausui yht'äkkiä huolestuneena ja miltei pelästyneenä Ippolit nousten paikaltaan ja katsellen sekaantuneena ympärilleen. — Minä olen viivyttänyt teitä; tahdoin sanoa teille kaikki... luulin, että jokainen... viimeisen kerran...se kuvittelua...
Näkyi, että hän vilkastui puuskittain, vapautui yht'äkkiä melkein täydellisestä hourailusta, muutamaksi silmänräpäykseksi, muisti ja puhui äkkiä täysin tietoisesti, enimmäkseen katkelmin, joita hän kenties oli ajatellut ja opetellut sairautensa pitkinä, ikävinä tunteina vuoteessaan, yksinäisyydessä, unettomina öinä.
— No, hyvästi! — lausui hän taas äkkiä terävästi. — Luuletteko te, että minun on helppo sanoa teille: hyvästi? Hahhah! — naurahti hän itse harmistuneena kömpelön kysymyksensä johdosta ja lausui yht'äkkiä kovalla äänellä ja ärtyisästi, aivan kuin suuttuneena siitä, ettei hänen onnistu sanoa mitä tahtoisi: — Teidän ylhäisyytenne! Minulla on kunnia pyytää teitä hautajaisiini, jos vain teette minulle sen kunnian, ja... teitä kaikkia, hyvät herrat, kenraalin jäljessä!...
Hän alkoi taas nauraa; mutta se oli jo mielettömän naurua. Lizaveta Prokofjevna siirtyi pelästyneenä hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. Ippolit katsoi häneen kiinteästi, yhä nauraen samaa naurua, joka ei kuitenkaan enää jatkunut, vaan oli ikäänkuin jähmettynyt hänen kasvoilleen.
— Tiedättekö, että minä tulin tänne nähdäkseni puita? Nuo tuossa... (hän osoitti puiston puita), se ei ole naurettavaa, vai mitä? Eihän siinä ole mitään naurettavaa? — kysyi hän vakavasti Lizaveta Prokofjevnalta ja vaipui yht'äkkiä mietteisiinsä; sitten hän hetken kuluttua nosti päänsä ja alkoi uteliaasti etsiä silmillään joukosta. Hän etsi Jevgeni Pavlovitšia, joka seisoi sangen lähellä, oikealla, entisellä paikallaan, — mutta Ippolit oli jo unohtanut ja etsi ylt'ympäri. — Ahaa, te ette ole mennyt pois! — löysi hän hänet viimein. — Te nauroitte äsken kaiken aikaa, että minä tahdoin puhua ikkunasta ulos neljännestunnin... Mutta tiedättekö, etten minä ole kahdeksantoistavuotias: minä olen niin paljon maannut tällä pieluksella ja niin paljon katsonut tästä ikkunasta ja niin paljon ajatellut... kaikista... että... Kuolleella ei ole ikävuosia, tiedättehän. Minä ajattelin tätä jo viime viikolla, kun heräsin yöllä... Mutta tiedättekö, mitä te pelkäätte kaikkein enimmän? Te pelkäätte kaikkein enimmän meidän vilpittömyyttämme, vaikka halveksittekin meitä! Minä ajattelin tätäkin silloin pieluksellani yöllä... Luuletteko te, että minä tahdoin pilkata teitä äsken, Lizaveta Prokofjevna? Ei, minä en pilkannut teitä, minä tahdoin vain kehua teitä... Kolja sanoi, että ruhtinas nimitti teitä lapseksi... se on hyvä... Niin, mitäs minä oikeastaan... tahdoin vielä jotakin...
Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja vaipui mietteisiin.
— Niin, tätä: kun te äsken hyvästelitte, niin minä yht'äkkiä ajattelin: kas tuossa on ihmisiä eikä heitä sitten koskaan enää ole, ei koskaan! Eikä puitakaan, — ainoastaan tiilikivinen seinä tulee olemaan, punainen, Meyerin talon seinä... vastapäätä ikkunaani... no, sano heille kaikesta tästä... koetahan, sano; tuossa on kaunotar... sinähän olet kuollut, esiinnykin kuolleena, sano, että »kuollut saa puhua kaikkea...» ja että ruhtinatar Maria Aleksejevna ei toru, hahhaa!... Ettekö te naura? — hän katseli kaikkia ympärillään olevia epäluuloisesti. — Mutta tiedättekö, pieluksella tuli päähäni paljon ajatuksia... tiedättekö, minä tulin vakuutetuksi, että luonto on hyvin ivallinen... Te sanoitte äsken, että minä olen ateisti, mutta tiedättekö, että tämä luonto... Miksi te taas nauratte? Te olette hirveän julmia! — lausui hän yht'äkkiä surullisen paheksuvasti katsellen kaikkia. — Minä en ole turmellut Koljaa, — lopetti hän aivan toisenlaisella äänellä' totisella ja vakuutetulla, aivan kuin olisi yht'äkkiä muistanut senkin.
— Ei kukaan, ei kukaan täällä naura sinulle, rauhoitu! — sanoi Lizaveta Prokofjevna melkein kärsien. — Huomenna saapuu uusi lääkäri; tuo toinen erehtyi; istuuduhan, ethän kestä jaloillasi! Hourailet... Ah, mitä hänelle nyt on tehtävä! — huolehti hän pannen Ippolitin istumaan nojatuoliin. Kyynel kimmelsi hänen poskellaan.
Ippolit pysähtyi melkein hämmästyneenä, kohotti kätensä, ojensi sen arasti ja kosketti tuota kyyneltä. Hän hymyili aivan kuin lapsen hymyä.
— Minä... teitä... — alkoi hän puhua riemuissaan, — te ette tiedä, kuinka minä teitä... minulle hän on aina puhunut niin innostuneena teistä, tuo tuossa, Kolja... minä rakastan hänen innostustaan. Minä en ole turmellut häntä! Vain hänet minä jätänkin... minä tahdoin jättää kaikki, kaikki, — mutta heitä ei ollut ketään, ei ketään ollut... Minä tahdoin olla toiminnan mies, minulla oli oikeus... Oi, miten paljon minä tahdoin! Nyt minä en tahdo mitään, en mitään tahdo tahtoa, olen tehnyt sellaisen lupauksen itselleni, etten enää tahdo mitään; etsikööt, etsikööt ilman minua totuutta! Niin, luonto on ivallinen! Miksi se, — ryhtyi hän yht'äkkiä puhumaan kiihkeästi, — miksi se luo kaikkein parhaita olentoja pitääkseen niitä sitten pilkkanaan? Sehän teki sillä tavoin, että ainoa olento, joka on tunnustettu maan päällä täydelliseksi... sehän teki niin, että näytettyään hänet ihmisille se antoi juuri hänen tehtäväkseen sanoa sen, minkä takia on vuotanut niin paljon verta, että jos se kaikki olisi vuotanut yhdellä kertaa, niin ihmiset luultavasti olisivat menehtyneet! Oi, hyvä on, että minä kuolen! Minäkin kenties olisin sanonut jonkin hirveän valheen, luonto olisi siihen vienyt!... Minä en ole turmellut ketään... Minä tahdoin elää kaikkien ihmisten onnea varten, löytääkseni ja julistaakseni totuuden... Minä katsoin ikkunasta Meyerin seinää ja aioin puhua ainoastaan neljännestunnin ja saada kaikki, kaikki vakuutetuiksi, ja kerran elämässäni tulin yhteen... teidän kanssanne, jos en ihmisten kanssa! Ja mitä siitä sukeutui? Ei mitään! Tulokseksi tuli, että te halveksitte minua! Siis minä olen tarpeeton, siis minä olen hölmö, siis on aika! Enkä osannut jättää edes mitään muistoa! En yhtään ääntä, en jälkeä, en ainoatakaan tekoa, en ole levittänyt ainoatakaan vakaumusta!... Älkää naurako tyhmälle! Unohtakaa! Unohtakaa kaikki... olkaa hyvät ja unohtakaa, älkää olko niin julmia! Tiedättekö te, että jos tämä keuhkotauti ei olisi tullut väliin, niin minä itse olisin tappanut itseni...
Hän näytti tahtovan sanoa vielä paljon, mutta ei saanut sanotuksi, heittäytyi nojatuoliin, sulki kasvonsa käsiinsä ja alkoi itkeä kuin pieni lapsi.
— No, mitä hänelle nyt on tehtävä? — huudahti Lizaveta Prokofjevna, syöksähti hänen luokseen, tarttui hänen päähänsä ja puristi sitä hyvin kovasti rintaansa vastaan. Ippolit itki ääneen ja nytkähteli. — No-no-no! No, älähän itke, no, riittää, sinä olet hyvä poika, Jumala antaa sinulle anteeksi tietämättömyytesi tähden; no, riittää, ole miehuullinen... Sitäpaitsi sinua jälkeenpäin hävettääkin...
— Minulla on siellä, — puhui Ippolit koettaen kohottaa päätään, — minulla on veli ja sisaria, lapsia, pieniä, raukkoja, viattomia... hän turmelee ne! Te olette pyhä, te olette... itse lapsi, — pelastakaa heidät! Temmatkaa heidät pois tuolta... hän... häpeä... Oi, auttakaa heitä, auttakaa, Jumala maksaa teille sen satakertaisesti, Jumalan tähden, Kristuksen tähden!...
— Sanokaahan vihdoinkin, Ivan Fjodorovitš, mitä nyt on tehtävä! — huudahti Lizaveta Prokofjevna ärtyisästi. — Olkaa niin hyvä ja katkaiskaa ylevä äänettömyytenne! Jos te ette asiaa ratkaise, niin tietäkää, että minä jään tänne itse yöksi; tarpeeksi olette pitänyt minua kuin tyranni itsevaltaisuutenne alaisena!
Lizaveta Prokofjevna kyseli innostuneena ja vihastuneena ja odotti, että vastattaisiin heti. Mutta tämmöisissä tapauksissa läsnäolijat, vaikka heitä olisi paljonkin, enimmäkseen vastaavat äänettömyydellä, passiivisella uteliaisuudella, tahtomatta ottaa mitään vastuulleen, ja lausuvat ajatuksensa vasta paljon myöhemmin. Läsnä oli täällä sellaisiakin, jotka olivat valmiit istumaan täällä vaikkapa aamuun asti lausumatta sanaakaan, kuten esimerkiksi Varvava Ardalionovna, joka oli koko illan istunut kauempana ääneti ja kaiken aikaa kuunnellut tavattoman uteliaana, johon hänellä saattoi olla omat syynsäkin.
— Minun mielipiteeni, ystäväni, — lausui kenraali, — on, että tässä nyt, niin sanoakseni, pikemminkin tarvitaan sairaanhoitajatarta kuin teidän kiihtymystänne, ja kenties luotettava, selvä mies yön ajaksi. Joka tapauksessa on kysyttävä ruhtinaalta ja... heti kohta jätettävä rauhaan. Huomenna voi sitten taas olla osaaottavainen.
— Kello on nyt kaksitoista, me lähdemme. Lähteekö hän kanssamme vai jääkö teidän luoksenne? — kääntyi Doktorenko ärtyisästi ja vihaisesti ruhtinaan puoleen.
— Jos tahdotte, niin jääkää tekin hänen luokseen, — sanoi ruhtinas, — tilaa on kyllä.
— Teidän ylhäisyytenne, — riensi odottamatta ja riemuissaan kenraalin luo herra Keller, — jos tarvitaan sovelias mies yön ajaksi, niin minä olen valmis tekemään uhrauksen ystävän takia... se on sellainen sielu! Minä olen jo kauan pitänyt häntä suurena, teidän ylhäisyytenne. Minä olen tietysti laiminlyönyt itseni sivistämisen, mutta jos hän lausuu kritiikkinsä, niin helmiä, helmiä hän sirottelee, teidän ylhäisyytenne!...
Kenraali kääntyi epätoivoissaan poispäin.
— Minä olen hyvin iloinen, jos hän jää, tietysti hänen on vaikea lähteä, — selitteli ruhtinas vastaukseksi Lizaveta Prokofjevnan äkäisiin kysymyksiin.
— Nukutko sinä sitten? Jos et tahdo, ystäväiseni, niin minä vien hänet kotiini! Herra Jumala, hänhän tuskin itsekään kestää jaloillaan!
Oletko sinä sairas?
Kun Lizaveta Prokofjevna äsken ei ollut tavannut ruhtinasta kuolinvuoteella makaamassa, niin hän oli todellakin suuresti liioitellut pitäen hänen terveydentilaansa tyydyttävänä, arvostellen sitä ulkonäön mukaan, mutta äskeinen sairaus, sen aikana esiintyneet raskaat muistot, illan huolten synnyttämä väsymys, »Pavlištševin pojan» aiheuttama kohtaus, nyt Ippolitin aiheuttama tapaus, — kaikki tämä oli ärsyttänyt sairasta ja herkkää ruhtinasta tosiaankin niin paljon, että hän oli kuumeessa. Mutta sitäpaitsi hänen silmissään oli nyt vielä jokin muukin huoli, jopa pelkokin; hän katseli pelokkaasti Ippolitia, aivan kuin odottaen tämän puolelta vielä jotakin.
Yht'äkkiä Ippolit nousi seisomaan, hirveän kalpeana ja kauhean, melkein epätoivoon asti menevän häpeän kuvastuessa hänen vääristyneillä kasvoillaan. Se ilmeni etupäässä hänen katseessaan, jolla hän vihamielisesti ja pelokkaasti vilkaisi seuraa, sekä hämmentyneessä, vääristyneessä ja matelevassa hymyssä värähtelevillä huulilla. Hän loi heti silmänsä alas ja lähti kulkea laahustamaan huojuen ja yhä hymyillen entistä hymyään Burdovskin ja Doktorenkon luo, jotka seisoivat pengermän uloskäytävän luona: hän lähti pois heidän mukanaan.
— No niin, tätä juuri pelkäsinkin!— huudahti ruhtinas. — Niin täytyikin käydä!
Ippolit kääntyi nopeasti häneen päin mitä hurjimman vihan vallassa, ja jokainen piirre hänen kasvoissaan näytti vapisevan ja sanovan:
— Ahaa, tätä juuri pelkäsittekin! »Niin täytyikin käydä» teidän mielestänne? Tietäkää siis, että jos minä jotakuta täällä vihaan, — karjaisi hän käheällä äänellä, vikisten ja sylen pärskähdellessä suusta, — (minä vihaan teitä kaikkia, kaikkia!), niin teitä, teitä, jesuiittamainen, siirappimainen sielu, idiootti, miljoonanomistaja ja hyväntekijä, teitä enemmän kuin kaikkia ja kaikkea maailmassa! Olen jo aikoja sitten ymmärtänyt teidät ja vihannut teitä, jo silloin, kun kuulin teistä, minä vihasin teitä koko sieluni vihan voimalla... Te olette nyt pannut tämän kaiken kokoon! Te minut veitte niin pitkälle, että sain kohtauksen! Te saatoitte kuolevan niin pitkälle, että häntä hävettää, te, te, te olette syypää minun halpamaiseen matalamielisyyteeni! Minä tappaisin teidät, jos jäisin eloon! En tarvitse teidän hyviä töitänne, en keneltäkään ota vastaan, kuuletteko, en keneltäkään mitään! Minä hourailin, ettekä te saa olla voitonriemuisia!... Kiroan teidät kaikki kerta kaikkiaan!
Hän oli aivan läkähtymäisillään.
— Hän häpesi kyyneliään! — kuiskasi Lebedev Lizaveta Prokofjevnalle. — »Niin täytyikin käydä!» Kas vain ruhtinasta! Näki hänen lävitseen...
Mutta Lizaveta Prokofjevna ei suvainnut katsahtaakaan häneen. Kenraalitar seisoi ylpeänä, suoraksi ojentautuneena, pää taaksepäin heitettynä, ja katseli halveksivasti ja uteliaasti »noita miekkosia». Kun Ippolit lopetti, kohautti kenraali olkapäitään; Lizaveta Prokofjevna katseli vihaisesti häntä kiireestä kantapäähän aivan kuin vaatien häntä selittämään liikkeensä, ja kääntyi kohta ruhtinaan puoleen.
— Kiitos teille, ruhtinas, talomme eksentrinen ystävä, miellyttävästä illasta, jonka te olette meille kaikille toimittanut. Kyllä kai teidän sydämenne nyt riemuitsee, kun teidän onnistui kytkeä meidätkin hassutteluihinne... Riittää, rakas talon ystävä, kiitos, että annoitte kunnollisesti nähdä edes sen, mikä te itse olette miehiänne!...
Hän alkoi paheksuvasti järjestellä viittaansa odottaen, milloin »nuo» lähtevät. »Noiden» luo ajoi sillä hetkellä ajuri rattaineen, sillä jo neljännestunti sitten oli Doktorenko lähettänyt Lebedevin pojan, lukiolaisen, hakemaan ajuria. Kenraali pisti heti paikalla puolisonsa jälkeen omasta puolestaan sanan joukkoon:
— Todellakin, ruhtinas, minä en odottanutkaan... kaiken jälkeen, kaikkien ystävällisten suhteitten jälkeen... ja lopuksi, Lizaveta Prokofjevna...
— Miten, miten se onkaan mahdollista! — huudahti Adelaida, astui nopeasti ruhtinaan luo ja ojensi hänelle kätensä.
Ruhtinas hymyili hänelle hämillään. Äkkiä kiihkeä, nopea kuiskutus aivan kuin poltti ruhtinaan korvaa.
— Jos te ette heti paikalla jätä noita inhoittavia ihmisiä, niin minä koko elämäni, koko elämäni ajan vihaan vain teitä! — kuiskasi Aglaja; hän oli kuin raivoissaan, mutta kääntyi pois, ennenkuin ruhtinas ennätti häneen katsahtaa. Ruhtinaalla ei muuten enää ollut mitään eikä ketään jätettävää: sairas Ippolit oli sillävälin ennätetty jotenkuten sijoittaa ajuriin, ja rattaat olivat lähteneet liikkeelle.
— Mitä, jatkuuko tätä vielä kauankin, Ivan Fjodorovitš? Mitä arvelette? Pitääkö minun kauankin kärsiä noiden ilkeitten poikanulikkain hävyttömyyksiä?
— Minähän, ystäväni... minä tietysti olen valmis ja... ruhtinas...
Ivan Fjodorovitš ojensi kuitenkin ruhtinaalle kätensä, mutta ei ennättänyt sitä puristaa ja juoksi Lizaveta Prokofjevnan jälkeen, joka kovalla touhulla ja vihaisena oli menossa pois pengermältä. Adelaida, hänen sulhasensa ja Aleksandra hyvästelivät vilpittömästi ja ystävällisesti ruhtinasta. Jevgeni Pavlovitš oli heidän joukossaan, ja vain hän oli iloissaan.
— Päättyi niinkuin luulinkin! Ikävä vain, että tekin, raukka, jouduitte siinä kärsimään, — kuiskasi hän mitä ystävällisimmin nauraen.
Aglaja lähti pois jäähyväisiä sanomatta.
Mutta tämän illan seikkailut eivät päättyneet vielä tähän; Lizaveta Prokofjevna sai kestää vielä erään sangen odottamattoman kohtaamisen.
Hän ei ollut ehtinyt vielä astua portailta tielle (joka kaarsi puiston ympäri), kun yhtäkkiä loistavat ajopelit, kahden valkoisen hevosen vetämät avoimet vaunut, kiitivät ruhtinaan huvilan ohitse. Vaunuissa istui kaksi komeata naishenkilöä. Mutta vaunut eivät ajaneet enempää kuin kymmenen askelta ohi, vaan pysähtyivät äkkiä; toinen naisista käännähti nopeasti, aivan kuin olisi äkkiarvaamatta nähnyt jonkun tuttunsa, joka hänen oli tavattava.
— Jevgeni Pavlovitš! Sinäkö se olet? — huudahti yht'äkkiä sointuva, kaunis ääni, joka sai ruhtinaan ja ehkäpä vielä jonkun muunkin vavahtamaan. — Ah, kuinka iloinen olenkaan, että vihdoin löysin sinut! Minä lähetin pikalähetin luoksesi kaupunkiin; kaksi! Koko päivän he ovat sinua etsineet!
Jevgeni Pavlovitš seisoi portailla kuin ukkosen lyömänä. Lizaveta Prokofjevna jäi myös seisomaan paikalleen, mutta ei kauhistuneena eikä jähmettyneenä niinkuin Jevgeni Pavlovitš: hän katsoi röyhkeätä naista yhtä ylpeästi ja yhtä kylmän halveksivasti kuin viisi minuuttia sitten »miekkosia», ja siirsi kohta tiukan katseensa Jevgeni Pavlovitšiin.
— Uutinen! — jatkoi sointuva ääni. — Kupferin vekselin takia älä ole peloissasi; Rogožin osti sen kolmestakymmenestä, minä sain hänet siihen suostumaan. Voit olla levollinen ainakin kolmisen kuukautta vielä. Biskupin ja koko tuon roskajoukon kanssa taas varmaankin saamme sovituksi, tuttavan kauppaa! No niin, kaikki on siis hyvin. Ole iloinen. Huomiseen!
Vaunut lähtivät liikkeelle ja katosivat nopeasti.
— Tuo on hullu! — huudahti viimein Jevgeni Pavlovitš punastuen paheksumisesta ja katsellen aivan ymmällä ympärilleen. — Minä en ollenkaan tiedä, mitä hän puhui! Mitä vekseleitä? Kuka hän on?
Lizaveta Prokofjevna katsoi häneen vielä pari sekuntia; viimein hän lähti nopeasti ja äkillisesti kulkemaan huvilaansa kohti, ja kaikki seurasivat häntä. Täsmälleen minuutin kuluttua ilmestyi pengermälle ruhtinaan luo takaisin Jevgeni Pavlovitš tavattoman kiihtyneenä.
— Ruhtinas, sanokaa aivan tosi sana, ettekö te tiedä, mitä tämä merkitsee?
— En tiedä mitään, — vastasi ruhtinas, joka itsekin oli tavattoman suuren ja sairaalloisen jännityksen vallassa.
— Ettekö?
— En.
— En minäkään tiedä,— alkoi Jevgeni Pavlovitš yht'äkkiä nauraa. — Jumal'auta, minä en ole ollut missään suhteissa noihin vekseleihin, no, uskokaa kunniasanaa!... Mutta mikä teidän on, pyörryttekö te?
— Oi, en, en, vakuutan teille, en...
XI.
Vasta kolmantena päivänä Jepantšinit täydelleen leppyivät. Vaikka ruhtinas syyttikin itseään paljosta, niinkuin hänen tapansa oli, ja vilpittömästi odotti rangaistusta, niin kuitenkin hän alussa oli sisimmässään täysin vakuutettu siitä, ettei Lizaveta Prokofjevna ollut voinut suuttua häneen vakavasti, vaan oli enemmän suuttunut itseensä. Näin ollen noin pitkä vihan aika saattoi hänet kolmanteen päivään mennessä sangen synkkään umpikujaan. Muutkin asianhaarat olivat siihen saattaneet, mutta yksi niistä erityisesti. Kaikkien kolmen päivän aikana se oli yhä lisääntyvässä määrässä kasvanut hänen epäluuloisessa mielessään (ruhtinas oli viime aikoina ruvennut syyttämään itseään kahdesta äärimmäisyydestä: tavattomasta »järjettömästä ja tunkeilevasta» herkkäuskoisuudestaan ja samalla kertaa »synkästä, alhaisesta» epäluuloisuudestaan). Sanalla sanoen, kolmannen päivän lopulla oli sen eksentrisen naisen ilmestyminen, joka oli vaunuistaan puhellut Jevgeni Pavlovitšin kanssa, saanut hänen mielessään peloittavat ja arvoitukselliset mittasuhteet. Arvoituksen varsinaisena ytimenä, asian muiden puolien lisäksi, oli ruhtinaalle murheellinen kysymys: oliko juuri hän syypää tähän uuteenkin »kauheuteen», vaiko ainoastaan... Mutta hän ei sanonut loppuun kuka vielä. Mitä taas tuli kirjaimiin N.F.B., niin se oli hänen käsittääkseen ainoastaan viatonta kujeilua, aivan lapsellistakin kujeilua, niin että olisi hävettänyt ja eräässä suhteessa ollut miltei kunniatontakin edes ajatellakaan sitä sen enempää.
Muuten heti seuraavana päivänä säädyttömän »illan» jälkeen, jonka sotkuisiin asioihin ruhtinas oli ollut niin suurena »syynä», hän sai jo aamulla mielihyväkseen vieraikseen ruhtinas Š:n ja Adelaidan. Nämä olivat pistäytyneet hänen luokseen »etupäässä tiedustaakseen, miten hän voi», olivat poikenneet ollessaan kahden kesken kävelyllä. Adelaida oli heti huomannut puistossa erään puun, ihastuttavan vanhan puun, joka oli tuuhea ja jonka vääristyneet oksat olivat täynnä nuorta vihannuutta, ja siinä oli kolo sekä halkeama; hän oli päättänyt ehdottomasti, ehdottomasti piirtää sen! Niin että hän puhuikin melkein yksinomaan vain tästä koko sen puolen tunnin ajan, minkä vierailu kesti. Ruhtinas Š. oli ystävällinen ja rakastettava kuten tavallisesti, kyseli ruhtinaalta entisiä asioita, muisteli heidän ensi tutustumiseensa liittyviä seikkoja, niin että edellisen päivän tapahtumista ei mainittu juuri mitään. Viimein Adelaida ei jaksanut hillitä itseään ja tunnusti naurahtaen, että he olivat pistäytyneet sinne incognito; mutta siihen tunnustukset loppuvatkin, vaikka jo tuosta incognitosta saattoi huomata, että hänen vanhempansa, t.s. etupäässä Lizaveta Prokofjevna, ovat jonkinmoisen erikoisen pahantuulen vallassa. Mutta eivät hänestä eivätkä Aglajasta eivätkä edes Ivan Fjodorovitšistakaan Adelaida ja ruhtinas Š. maininneet käyntinsä aikana yhtään ainoata sanaa. Lähtiessään taas pois kävelylle he eivät pyytäneet ruhtinasta mukaansa. Siihen suuntaan, että kutsuisivat häntä luonaan käymään, ei tehty viittaustakaan; tässä suhteessa livahti Adelaidan suusta eräs sangen kuvaava lausekin: kertoessaan eräästä tekeillä olevasta akvarellistaan hän alkoi yht'äkkiä tuntea suurta halua näyttää sitä: »Kuinka saisin sen tehdyksi mitä pikimmin? Malttakaahan! Joko lähetän sen teille tänään Koljan kanssa, jos hän pistäytyy luoksemme, tai tuon sen huomenna itse, kun taas lähdemme ruhtinaan kanssa kävelemään», päätti hän viimein epäröintinsä ja ilostui, kun hänen oli niin nokkelasti ja kaikille mukavasti onnistunut ratkaista tämä juttu.
Viimein, miltei jo hyvästellessään, sanoi ruhtinas Š. aivan kuin se yht'äkkiä olisi muistunut hänen mieleensä:
— Niin, — kysyi hän, — ettekö edes vaikkapa te, rakas Leo Nikolajevitš, tiedä, mikä se naishenkilö oli, joka huusi eilen Jevgeni Pavlovitšille vaunuista?
— Se oli Nastasja Filippovna, — sanoi ruhtinas. — Ettekö te todellakaan vielä tietänyt, että se oli hän? Kuka hänen kanssaan oli, sitä en tiedä.
— Tiedän, olen kuullut! — puuttui puheeseen ruhtinas Š. — Mutta mitä merkitsi tuo huuto? Se on, tunnustan, minulle sellainen arvoitus... minulle ja muille.
Ruhtinas Š. oli puhuessaan ilmeisesti tavattomasti ihmeissään.
— Hän puhui joistakin Jevgeni Pavlovitšin vekseleistä, — vastasi ruhtinas hyvin yksinkertaisesti, — jotka olivat joutuneet joltakin koronkiskurilta Rogožinin haltuun, hänen pyynnöstään, ja että Rogožin antaa Jevgeni Pavlytšille maksuaikaa.
— Kuulin, kuulin, rakas ruhtinaani, mutta eihän semmoista ole voinut ollakaan! Mitään vekseleitä ei Jevgeni Pavlovitšilla tässä ole voinut ollakaan! Kun on sellainen omaisuus... Totta on, että hänelle on sattunut toisinaan hänen huikentelevaisuutensa takia minkä mitäkin, ennen muinoin, ja minäkin olen häntä auttanut pulasta... Mutta kun on sellainen omaisuus, niin on mahdotonta antaa vekseleitä koronkiskurille ja olla niistä huolissaan. Eikä hän voi olla sinä ja niin tuttavallisissa suhteissa Nastasja Filippovnaan, — siinä on pääasia. Hän vannoo, ettei hän ymmärrä mitään, ja minä uskon häntä täydelleen. Mutta seikka on semmoinen, rakas ruhtinas, että minä tahdoin kysyä teiltä, ettekö te tiedä jotakin. Se on, eikö edes teidän korviinne ole jonkin ihmeen kautta huhu kulkeutunut?
— Ei, en tiedä mitään, ja vakuutan teille, etten minä ole ollenkaan ollut tässä osallisena.
— Ah, millaiseksi te olette muuttunut, ruhtinas! Minä suorastaan en tunne teitä tänään. Saatoinko minä otaksua, että te olisitte osallisena tämmöisessä asiassa?... No, tehän olette tänään lamassa.
Hän syleili ja suuteli ruhtinasta.
— Mitä tarkoitatte? Missä »tämmöisessä» asiassa osallisena? Minä en näe mitään »tämmöistä» asiaa.
— Epäilemättä tuo naishenkilö tahtoi jollakin tavoin ja jossakin asiassa tuottaa haittaa Jevgeni Pavlytšille antaen hänelle todistajien nähden ominaisuuksia, joita hänellä ei ole eikä voi olla, — vastasi ruhtinas Š. jokseenkin kuivasti.
Ruhtinas Leo Nikolajevitš tuli hämilleen, mutta katseli kuitenkin edelleen kiinteästi ja kysyvästi ruhtinaaseen; tämä oli vaiti.
— Eikö yksinkertaisesti vekseleitä? Eikö juuri sananmukaisesti sillä tavoin kuin eilen? — mutisi ruhtinas viimein omituisen kärsimättömästi.
— Sanoinhan teille, arvostelkaa itse, mitä yhteistä tässä voi olla Jevgeni Pavlytšilla ja... hänellä ja lisäksi vielä Rogožinilla? Toistan vieläkin, että omaisuus on äärettömän suuri, minkä varsin hyvin tiedän; toinen omaisuus, jota hän odottaa sedältään. Yksinkertaisesti, Nastasja Filippovna...
Ruhtinas Š. vaikeni yht'äkkiä taas, ilmeisesti siksi, ettei halunnut puhua ruhtinaalle Nastasja Filippovnasta.
— Siis joka tapauksessa Nastasja Filippovna on hänen tuttunsa? — kysyi yht'äkkiä ruhtinas Leo Nikolajevitš oltuaan noin minuutin verran vaiti.
— Niin näyttää olleen; kevytmielinen mies! Mutta, muuten, jos on ollutkin, niin siitä on jo hyvin pitkä aika, se oli jo ennen muinoin, pari kolme vuotta sitten. Hänhän oli vielä tuttu Totskin kanssa. Mutta nythän ei ole voinut olla mitään sentapaista, sinuja he eivät ole voineet koskaan olla! Tiedätte itse, ettei Nastasja Filippovnakaan ole ollut täällä; ei ole ollut missään. Monet eivät vielä tiedäkään hänen ilmestyneen. Vaunut olen huomannut kolmisen päivää sitten, en sen pitempää aikaa.
— Komeat vaunut! — sanoi Adelaida.
— Niin, vaunut ovat komeat.
Molemmat muuten poistuivat tuntien mitä ystävällisimpiä, voipa sanoa mitä veljellisimpiä tunteita ruhtinas Leo Nikolajevitšia kohtaan.
Mutta meidän sankarillemme oli tässä käynnissä jotakin suorastaan perin tärkeätä. Olkoonpa, että hän itsekin oli epäillyt yhtä ja toista aivan viime yöstä asti (ja ehkäpä jo aikaisemminkin), mutta ennen tätä heidän käyntiään hän ei ollut rohjennut täydellisesti pitää oikeana pelkoaan. Mutta nyt oli selvää: ruhtinas Š. selitti tietysti väärin tapauksen, mutta kierteli kuitenkin totuuden lähimailla, ymmärsi kuitenkin tässä olevan vehkeilyä. (Muuten hän kenties ymmärtää aivan oikeinkin mielessään, — ajatteli ruhtinas, — mutta ei tahdo lausua sitä julki ja siksi tahallaan selittää asiaa väärin.) Kaikkein selvintä oli se, että hänen luokseen oli nyt poikettu (nimenomaan ruhtinas Š. oli poikennut) siinä toivossa, että saataisiin joitakin selityksiä; jos niin on, niin häntä suorastaan pidetään vehkeilyyn osallisena. Sitäpaitsi, jos tämä kaikki todellakin on niin tärkeätä, niin hänellä siis on jokin hirveä päämäärä, mutta mikä päämäärä? Kauheata! »Ja mitenkä hänet saa pysähtymään? Ei ole mitään mahdollisuutta saada hänet pysähtymään, kun hän on vakuutettu tarkoitusperästään!» Sen ruhtinas jo tiesi kokemuksesta. »Hullu nainen! Hullu nainen!»
Mutta liian, liian paljon oli täksi aamuksi kertynyt muitakin ratkaisua vaativia asianhaaroja, ja kaikki samaan aikaan, ja kaikki vaativat pikaista ratkaisua, niin että ruhtinas oli hyvin murheellinen. Hänen ikäviä ajatuksiaan haihdutti hiukan Vera Lebedev, joka tuli hänen luokseen Ljubotškan kanssa ja kertoi nauraen jotakin kauan aikaa. Hänen jälkeensä tuli hänen sisarensakin suu auki, sitten vielä lukiolainen, Lebedevin poika, joka vakuutti, että Ilmestyskirjan »Koiruohon tähti», joka putosi maahan vesilähteitten päälle, on hänen isänsä selityksen mukaan rautatieverkko, joka on levinnyt yli Euroopan. Ruhtinas ei uskonut, että Lebedev selittää niin, ja päätettiin kysyä häneltä itseltään ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Vera Lebedeviltä ruhtinas sai tietää, että Keller oli retkillään saapunut heille jo eilispäivänä eikä, kaikista merkeistä päättäen, pitkään aikaan jätä heitä, koska oli löytänyt seuralaisekseen kenraali Ivolginin ja tullut tämän kanssa hyväksi ystäväksi; muuten hän oli ilmoittanut jäävänsä heille yksinomaan täydentääkseen sivistystään. Yleensä Lebedevin lapset alkoivat päivä päivältä yhä enemmän miellyttää ruhtinasta. Koljaa ei näkynyt koko päivänä: hän oli aamulla ani varhain lähtenyt Pietariin. (Lebedev oli myös matkustanut jo päivän sarastaessa pois joillekin asioilleen.) Mutta ruhtinas odotti kärsimättömästi Gavrila Ardalionovitšia, jonka oli määrä sinä päivänä ehdottomasti käydä hänen luonaan.
Hän tuli kellon käydessä seitsemättä iltapäivällä, heti päivällisen jälkeen. Luotuaan häneen ensimmäisen silmäyksen ruhtinas ajatteli, että ainakin tämän herran täytyi tietää kaikki sydänjuuria myöten aivan oikein, — ja miten hän voisikaan olla tietämättä, kun hänellä oli sellaiset auttajat kuin Varvara Ardalionovna ja tämän mies? Mutta Ganjan ja ruhtinaan välit olivat kuitenkin kaiken aikaa jollakin tavoin erikoislaatuiset. Ruhtinas oli esimerkiksi uskonut hänen hoidettavakseen Burdovskin asian ja erikoisesti pyytänyt häntä tekemään sen; mutta huolimatta tästä tuottamuksesta sekä eräistä aikaisemmin esiintyneistä tapauksista oli molempien välille jäänyt eräitä kohtia, joista ikäänkuin molemminpuolisen sopimuksen nojalla ei puhuttu mitään. Ruhtinaasta tuntui toisinaan siltä, että Ganja kenties halusikin puolestaan mitä täydellisintä vilpittömyyttä, jommoinen vallitsee ystävysten kesken; nyt esimerkiksi, heti kun hän oli astunut sisälle, näytti ruhtinaasta heti siltä, kuin Ganja olisi mitä suurimmassa määrässä vakuutettu siitä, että juuri tällä hetkellä oli tullut aika särkeä jää heidän väliltään joka kohdassa. (Gavrila Ardalionovitšilla oli kuitenkin kiire; hänen sisarensa odotti häntä Lebedevillä; he kumpikin kiiruhtivat toimittamaan jotakin asiaa.)
Mutta jos Ganja todellakin oli odottanut monia kärsimättömiä kysymyksiä, tahtomatta annettuja tietoja, ystävän vuodatuksia, niin hän tietysti erehtyi suuresti. Koko sen kahdenkymmenen minuutin ajan, minkä hänen käyntinsä kesti, oli ruhtinas hyvin miettiväinen, melkeinpä hajamielinen. Odotettuja kysymyksiä tai paremmin sanoen erästä tärkeintä kysymystä, jota Ganja odotti, ei voinut tulla. Silloin Ganjakin päätti puhua hyvin pidättyvästi. Yhtä mittaa hän kertoili koko kahdenkymmenen minuutin ajan, nauroi, lörpötteli hyvin kevyesti, herttaisesti ja vilkkaasti, mutta ei kajonnut pääasiaan.
Ganja kertoi muun muassa, että Nastasja Filippovna oli ollut kaikkiaan vain neljä päivää täällä Pavlovskissa, mutta kiinnitti jo itseensä yleistä huomiota. Hän asuu jossakin Merimieskadun varrella, pienessä, kömpelötekoisessa talossa Darja Aleksejevnan luona, mutta hänen vaununsa ovat miltei upeimmat Pavlovskissa. Hänen ympärilleen on jo kerääntynyt koko joukko vanhoja ja nuoria mielistelijöitä; vaunuja saattavat toisinaan ratsastajat. Nastasja Filippovna on kuten ennenkin sangen oikullinen ja valitsee seuransa. Mutta kuitenkin hänen ympärilleen on muodostunut kokonainen vartiojoukko, hänellä on puoltajia tarpeen vaatiessa. Eräs julki-kihloissa oleva mies, kesäasukas, on jo hänen tähtensä joutunut riitaan morsiamensa kanssa; eräs kenraali, vanha ukko, on miltei kironnut poikansa. Nastasja Filippovna ottaa usein mukaansa ajelemaan erään kauniin tytön, joka on juuri täyttänyt kuusitoista vuotta ja on Darja Aleksejevnan kaukainen sukulainen; tämä tyttö laulaa kauniisti, — niin että iltaisin heidän talonsa herättää huomiota. Muuten, Nastasja Filippovna käyttäytyy tavattoman säädyllisesti, ei pöyhkeile puvuillaan, mutta on tavattoman aistikkaasti puettu, ja kaikki naiset »kadehtivat hänen makuaan, kauneuttaan ja vaunujaan».
— Eilinen eksentrinen tapaus, — tuli Ganja lausuneeksi, — on tietysti tahallinen eikä sitä tietenkään ole otettava lukuun. Jos mieli joutua kahnaukseen hänen kanssaan, täytyy vartavasten juonitella häntä vastaan tai panetella häntä, mikä muuten pian tapahtuukin, — lopetti Ganja odottaen, että ruhtinas nyt välttämättömästi kysyy, miksi hän nimittää eilistä tapausta tahalliseksi ja »miksi pian tapahtuukin». Mutta ruhtinas ei kysynyt sitä.
Jevgeni Pavlovitšista Ganja puhui laajasti, taaskin omasta aloitteestaan, ilman erikoista kyselyä, mikä oli sangen omituista, sillä hän alkoi puhua hänestä ilman mitään aihetta. Gavrila Ardalionovitšin käsityksen mukaan Jevgeni Pavlovitš ei tuntenut Nastasja Filippovnaa, nytkin hän tunsi häntä vain hieman ja sen johdosta, että hänet oli neljä päivää sitten joku esitellyt Nastasja Filippovnalle kävelyllä, ja tuskinpa hän oli edes kertaakaan ollut tämän kodissa yhdessä muitten kanssa. Vekselijutussa voi myös olla jotakin perää (Ganja tietääkin sen varmasti); Jevgeni Pavlovitšilla on tietysti suuri omaisuus, mutta »muutamat omaisuutta koskevat asiat ovat jossakin määrin epäjärjestyksessä». Tästä mielenkiintoisesta aineesta puhuessaan Ganja yht'äkkiä katkaisi puheensa. Nastasja Filippovnan eilisestä tempusta hän ei sanonut sanaakaan sen lisäksi, mitä oli äsken tullut vahingossa sanoneeksi. Viimein tuli Ganjaa hakemaan Varvara Ardalionovna, viivähti hetkisen, ilmoitti (niinikään pyytämättä), että Jevgeni Pavlovitš on tänään ja kenties huomennakin Pietarissa, että hänen miehensä (Ivan Petrovitš Ptitsyn) niinikään on Pietarissa ja eiköhän hänkin liene Jevgeni Pavlovitšin asioilla ja että siellä on tosiaankin syntynyt jokin selkkaus. Lähtiessään hän lisäsi, että Lizaveta Prokofjevna on tänään pirullisella tuulella, mutta kaikkein ihmeellisintä on, että Aglaja on riitaantunut koko perheen kanssa, ei ainoastaan isänsä ja äitinsä, vaan myös molempien sisariensa kanssa, ja että »se ei ole ollenkaan hyvä». Ilmoitettuaan ikäänkuin vahingossa tämän viimeisen (ruhtinaalle tavattoman paljon merkitsevän) tiedon veli ja sisar poistuivat. »Pavlištševin poikaa» koskevasta asiasta ei Ganja myöskään maininnut sanaakaan, kenties väärästä kainoudesta, kenties »säästääkseen ruhtinaan tunteita», mutta ruhtinas kiitti häntä kuitenkin vielä kerran siitä huolellisuudesta, jolla hän oli hoitanut asian loppuun.
Ruhtinas oli hyvin iloinen siitä, että hänet lopultakin jätettiin yksikseen; hän meni alas pengermältä, kulki tien poikki ja meni puistoon; hänen mielensä teki ajatella erästä askelta ja päättää se. Mutta tämä »askel» ei ollut niitä, joita harkitaan; se oli juuri niitä, joita ei harkita, vaan jotka yksinkertaisesti päätetään ottaa: hänen alkoi yht'äkkiä hirveästi tehdä mieli jättää kaikki tämä täällä ja lähteä itse takaisin sinne, mistä oli tullut, jonnekin kauaksi, erämaahan, lähteä pois heti ja sanomatta edes kenellekään jäähyväisiä. Hän aavisti, että jos hän vain jää tänne vielä vaikkapa vain muutamaksi päiväksi, niin hänet ehdottomasti vedetään tähän maailmaan, niin ettei hän pääse siitä enää pois ja että tämä maailma on vastedeskin oleva hänen osansa. Mutta hän ei harkinnut kymmentä minuuttiakaan ja päätti heti, että pakeneminen on »mahdotonta», että se olisi miltei arkuutta, että hänellä on edessään sellaisia tehtäviä, ettei hänellä nyt ole edes mitään oikeuttakaan olla niitä ratkaisematta tai että hänen ainakin on käytettävä kaikki voimansa niiden ratkaisemiseen. Näissä mietteissä hän palasi kotiinsa käveltyään tuskin neljännestuntiakaan. Hän oli täydelleen onneton sillä hetkellä.
Lebedev ei vieläkään ollut kotona, niin että illemmällä ruhtinaan luo ennätti tunkeutua Keller, joka ei ollut humalassa, mutta oli valmis vuodatuksiin ja tunnustuksiin. Hän ilmoitti suoraan tulleensa kertomaan ruhtinaalle koko elämänsä ja sitä varten jääneensäkin Pavlovskiin. Ei ollut pienintäkään mahdollisuutta ajaa häntä pois: hän ei olisi millään ehdolla lähtenyt. Keller oli jo valmistautunut puhumaan hyvin kauan ja hyvin sotkuisesta, mutta hyppäsi yht'äkkiä melkein ensi sanoista loppuun ja selitti siinä määrin menettäneensä »kaiken siveellisyyden varjonkin» (yksinomaan siksi, ettei uskonut Korkeimpaan), että oli varastanutkin. — »Voitteko ajatella sitä!»
— Kuulkaahan, Keller, minä teidän sijassanne mieluummin jättäisin tunnustamatta tämän kaiken, jos ei ole erityistä tarvetta, — alkoi ruhtinas, — mutta muuten, ehkäpä te tahallanne puhutte pahaa itsestänne?
— Teille, yksistään vain teille, ja ainoastaan sen tähden, että edistäisin kehitystäni! Ei kenellekään muulle; kuolen ja vien salaisuuteni mukanani käärinliinojen alla! Mutta, ruhtinas, jospa te tietäisitte, jospa te vain tietäisitte, kuinka vaikeata on meidän aikanamme saada rahoja! Mistä ne ottaa, sallikaa minun teiltä kysyä tämän jälkeen? On vain yksi vastaus: »Tuo kultaa ja jalokiviä, niitä vastaan annamme», se on juuri sitä, mitä minulla ei ole, voitteko kuvitella sitä? Minä suutuin lopulta, seisoin seisomistani. »Entä annatteko, sanon, smaragdeja vastaan?» — »Annan, sanoo, smaragdejakin vastaan.» — »No, sehän on oivallista», sanon, panin hatun päähäni ja lähdin ulos; piru teistä, lurjuksia olette! Jumal'auta!
— Oliko teillä sitten smaragdeja?
— Mitä smaragdeja minulla olisi! Oi, ruhtinas, kuinka valoisasti ja viattomasti, voisipa sanoa paimenomaisesti, te vielä katselette elämää!
Ruhtinasta ei alkanut lopulta oikeastaan säälittää, vaan ikäänkuin hävettää. Välähtipä hänen mielessään tämmöinenkin ajatus: »Eikö voisi tehdä jotakin tästä miehestä, jos joku vaikuttaisi häneen hyvää?» Omaa vaikutustaan hän piti eräistä syistä varsin sopimattomana, — ei siksi, että olisi halventanut itseään, vaan sen johdosta, että hän tavallaan arvosteli asioita erikoiselta kannalta. Vähitellen he innostuivat puhelemaan, vieläpä siinä määrin, ettei tehnyt mieli erota. Keller oli tavattoman valmis tunnustamaan sellaisia asioita, että ei voinut kuvitellakaan, kuinka saattaa kertoa semmoisista asioista. Jokaista kertomustaan aloittaessaan hän vakuutti varmasti, että hän katuu ja on sisimmässään »täynnä kyyneliä», mutta kuitenkin hän kertoili sillä tavoin, kuin olisi ollut ylpeä teostaan, ja samalla kertaa välisti niin hullunkurisesti, että hän ja ruhtinas lopulta nauraa hohottivat kuin hullut.
— Pääasia on, että teissä on jonkinmoinen lapsellinen luottavaisuus ja harvinainen rehellisyys, — sanoi viimein ruhtinas. — Tiedättekö, että yksistään tällä te jo sovitatte paljon?
— Jalo, jalo, ritarillisen jalo! — vakuutti Keller liikutettuna. — Mutta tiedättekö, ruhtinas, kaikki on vain haavetta ja niin sanoakseni intoa, tositeossa sen sijaan ei tule koskaan mitään! Miksi onkaan niin?
— Älkää olko epätoivoissanne. Nyt voi vakuuttaa ja sanoa, että te olette esittänyt minulle syvimmät sydänsalaisuutenne; ainakin minusta tuntuu siltä, ettei siihen, mitä olette kertonut, nyt enää voi lisätä mitään, eikö olekin niin?
— Eikö voi?! — huudahti Keller ikäänkuin pahoillaan. — Oi, ruhtinas, missä määrin te vielä ymmärrätte, niin sanoakseni, sveitsiläisellä tavalla ihmistä!
— Voiko todellakin vielä lisätä? — lausui ruhtinas arasti ihmetellen. — Mitä te sitten odotitte minulta, Keller, olkaa hyvä ja sanokaa, ja miksi te tulitte tunnustuksinenne?
— Teiltäkö? Mitäkö odotin? Ensiksikin on mieluisaa katsella jo pelkkää vilpittömyyttänne; teidän kanssanne on miellyttävää istua ja puhella; minä ainakin tiedän, että edessäni on mitä hyveellisin henkilö, ja toiseksi... toiseksi...
Hän joutui hämilleen.
— Kenties tahdoitte lainata rahoja? — lausui ruhtinas hyvin vakavasti ja yksinkertaisesti, vieläpä kuin hiukan arkaillen.
Keller ihan nytkähti; hän katsahti nopeasti ja yhä edelleen ihmetellen ruhtinasta suoraan silmiin ja iski voimakkaasti nyrkkiään pöytään.
— Niin, juuri tuolla te saatattekin ihmisen aivan ymmälle! Hyväinen aika, ruhtinas: tuommoista avomielisyyttä, tuommoista viattomuutta, jommoista ei kulta-aikanakaan ole kuultu, ja samalla kertaa te yht'äkkiä lävistätte ihmisen aivan kuin nuoli, tuommoisella mitä syvimmällä psykologisella tarkkanäköisyydellä. Mutta sallikaahan, ruhtinas, tämä vaatii selitystä, sillä minä... minä olen yksinkertaisesti ymmällä! Tietysti loppujen lopuksi oli tarkoituksenani lainata rahaa, mutta te kysyitte minulta rahasta sillä tavoin kuin ei teistä olisi siinä mitään tuomittavaa ja niinkuin siten olisi olevakin?
— Niin... teidän puoleltanne se on niin olevakin.
— Ettekä ole siitä pahoillanne?
— Miksi... sitä olisin?
— Kuulkaahan, ruhtinas, minä jäin tänne eilisestä illasta, ensiksikin erikoisesta kunnioituksesta ranskalaista arkkipiispaa Bourdaloue'ta kohtaan (kello kolmeen asti tyhjentelimme pulloja Lebedevin luona), mutta toiseksi ja pääasiallisesti (ja minä vannon sen pyhästi, että puhun totisinta totuutta!) minä jäin sen takia, että tahdoin, niin sanoakseni, tehdä teille täydellisen, sydämestä lähtevän tunnustuksen ja juuri siten edistää omaa kehitystäni; tämä ajatus mielessä minä nukuinkin kellon käydessä neljättä, kyyneliä vuodattaen. Uskotteko nyt mitä jalointa henkilöä: juuri sillä hetkellä kuin olin vaipumaisillani uneen, vilpittömästi täynnä sisällisiä ja, niin sanoakseni, ulkonaisia kyyneliä (sillä lopulta minä itkin ääneen, minä muistan sen!), tuli mieleeni eräs helvetillinen ajatus: »Mitäs, eiköhän olisi loppujen lopuksi, tunnustuksen jälkeen, lainattava häneltä rahaa?» Siten minä valmistin, niin sanoakseni, tunnustuksen ikäänkuin jonkinmoiseksi »kyynelherkuksi», jotta juuri noilla kyynelillä raivaisin tien ja jotta te sitten, kun teitä näin on silitetty, löisitte minulle pöytään sataviisikymmentä ruplaa. Eikö se ole alhaista teidän mielestänne?
— Mutta luultavastihan tuo ei ole totta, toinen asia vain on sekaantunut toiseen. Kaksi ajatusta on yhtynyt yhteen, semmoista tapahtuu hyvin usein. Minulle myötäänsä. Muuten luulen, ettei se ole hyvä, ja tiedättekö, Keller, minä moitin siitä kaikkein enimmän itseäni. Te olette nyt kertonut minulle tarkalleen minut itseni. Olenpa tullut toisinaan myös ajatelleeksi, — jatkoi ruhtinas hyvin totisena, syvästi ja vilpittömästi asiaan kiintyneenä, — että kaikki ihmiset ovat siinä samanlaisia, niin että aloin jo hyväksyä itseäni, sillä noitten kaksinaisten ajatusten kanssa on hyvin vaikeata kamppailla; minä olen sen kokenut. Jumala tietää, miten ne tulevat ja syntyvät. Te nimitätte sitä suoraan alhaisuudeksi. Nyt alan minäkin taas pelätä noita ajatuksia. Missään tapauksessa en minä ole teidän tuomarinne. Mutta kuitenkaan ei minun mielestäni voi nimittää sitä suorastaan alhaisuudeksi, vai mitä te arvelette? Te olitte ovela saadaksenne kyynelien avulla houkutelluksi itsellenne rahaa, mutta itsehän te vannotte, että teidän tunnustuksellanne oli toinenkin tarkoitusperä, jalo tarkoitus, eikä vain rahan saanti; mitä taas rahoihin tulee, niin tehän tarvitsette niitä juopotteluun, eikö niin? Se taas on tuommoisen tunnustuksen jälkeen halpamaisuutta. Mutta kuinka voisi myöskään luopua juopottelusta yhdessä hetkessä? Sehän on mahdotonta. Mitä siis on tehtävä? Parasta on jättää teidän omalle omalletunnollenne, vai mitä arvelette?
Ruhtinas katseli tavattoman uteliaasti Kelleriä. Kysymys kaksinaisista ajatuksista oli nähtävästi jo kauan kiinnittänyt hänen mieltään.
— Niin, minkä tähden teitä tämän jälkeen nimitetään idiootiksi, sitä en ymmärrä! — huudahti Keller.
Ruhtinas punastui hiukan.
— Saarnamies Bourdaloue ei olisi säälinyt ihmistä, mutta te säälitte ihmistä ja tuomitsette minua inhimillisesti! Rangaistukseksi itselleni ja osoittaakseni, että olen liikutettu, minä en tahdo sataaviittäkymmentä ruplaa, antakaa minulle ainoastaan kaksikymmentäviisi ruplaa, se riittää! Siinä kaikki, mitä tarvitsen, ainakin kahteen viikkoon. Ennen kuin kahden viikon kuluttua en tule rahaa pyytämään. Tahdoin hieman hemmoitella Agaškaa, mutta ei hän ole sen arvoinen. Oi, rakas ruhtinas, Herra Jumala teitä siunatkoon! Viimein tuli huoneeseen Lebedev, joka juuri oli palannut kotiin, ja rypisti kulmiaan, kun näki viidenkolmatta ruplan setelin Kellerin käsissä. Mutta Keller, jolla oli raha hallussaan, kiiruhti jo pois ja hävisi kohta näkyvistä. Lebedev alkoi heti panetella häntä.
— Te ette ole oikeudenmukainen, hän katui todellakin vilpittömästi, — huomautti viimein ruhtinas.
— Mitäpä siitä katumuksesta! Aivan täsmälleen samoin kuin minä eilen: »alhainen, alhainen», ja kuitenkin ne olivat vain sanoja!
— Siis teidänkin puoleltanne oli vain sanoja? Ja minä kun luulin...
— No, teille, ainoastaan teille minä ilmoitan totuuden, sillä te näette ihmisen läpi: sekä sanat että teko, sekä valhe että totuus — kaikki on minulla yhdessä ja aivan vilpittömästi. Totuus ja teko ovat minulla vilpittömässä katumuksessani, uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta minä vannon sen, sanat ja valhe taas ovat pirullisessa (ja aina mielessä asustavassa) ajatuksessa, kuinka siinäkin kietoisin ihmisen paulaani, kuinka saisin voittoa katumuksen kyyneltenkin kautta! Jumal'auta, niin se on! Kenellekään toiselle en olisi tätä sanonut, — hän alkaisi nauraa tai sylkäisisi; mutta te, ruhtinas, te arvostelette inhimillisesti.
— No niin, aivan täsmälleen tuolla tavoin hänkin puhui minulle äsken, — huudahti ruhtinas, — ja te kumpikin aivan kuin kehuskelette! Te saatatte minut ihmettelemään, hän on vain vilpittömämpi kuin te, te olette suorastaan tehnyt siitä ammatin. No, riittää, älkää rypistäkö kulmianne, Lebedev, älkääkä asettako käsiänne sydämellenne. Ettekö te sano minulle jotakin? Suotta te ette pistäydy...
Lebedev alkoi vääntelehtiä ja kiertelehtiä.
— Minä olen odottanut teitä koko päivän tehdäkseni teille erään kysymyksen; vastatkaa edes kerran elämässänne totta jo ensi sanalla: olitteko te jossakin määrin osallisena eilisissä vaunuissa vai ettekö?
Lebedev alkoi taas vääntelehtiä, alkoi nauraa hihittää, hieroi käsiään, lopulta aivastikin, mutta ei sittenkään vielä ottanut mitään sanoakseen.
— Minä näen, että olitte osallisena.
— Mutta välillisesti, vain välillisesti ainoastaan! Puhun totista totta! Sillä tavoin vain olin osallisena, että annoin aikanaan tiedon määrätylle henkilölle, että talooni on kokoontunut sellainen seura ja että eräät henkilöt ovat läsnä.
— Minä tiedän, että te lähetitte poikanne sinne, hän sanoi sen minulle äsken itse, mutta mitä vehkeilyä tämä oikeastaan on! — huudahti ruhtinas kärsimättömästi.
— Ei se ole minun vehkeilyäni, ei ole minun, — huitoi Lebedev, — tässä on toisia, toisia, ja pikemminkin, niin sanoakseni, fantasiaa kuin vehkeilyä.
— Mutta mistä on kysymys, selittäkää Kristuksen tähden? Ettekö te tosiaankaan ymmärrä, että se koskee suorastaan minua? Tässähän mustataan Jevgeni Pavlovitšia.
— Ruhtinas! Korkea-arvoinen ruhtinas! — alkoi Lebedev taas kiemurrella. — Tehän ette salli puhuttavan koko totuutta; olenhan jo alkanut teille puhua totuudesta; monta kertaa; te ette ole antanut jatkaa...
Ruhtinas oli vähän aikaa vaiti ja ajatteli.
— No, hyvä on; puhukaa totta, — lausui hän raskaasti, nähtävästi ankaran taistelun jälkeen.
— Aglaja Ivanovna... — alkoi heti Lebedev.
— Olkaa vaiti, olkaa vaiti! — huusi ruhtinas raivoisasti, punastuen kovasti paheksumisesta ja kenties häpeästäkin. — Se on mahdotonta, kaikki tuo on roskaa! Kaiken sen te olette itse keksinyt, tai muut samanlaiset hullut. Ja laittakaa, etten enää koskaan kuule teiltä tätä!
Myöhään illalla, kellon käydessä jo yhtätoista, saapui Kolja tuoden suuren joukon uutisia. Hänen uutisensa olivat kahta laatua: pietarilaisia ja pavlovskilaisia. Hän kertoi kiireesti tärkeimmät pietarilaiset uutiset (etupäässä Ippolitista ja eilisestä jutusta) palatakseen niihin sitten taas myöhemmin ja siirtyi nopeasti pavlovskilaisiin. Kolme tuntia aikaisemmin hän oli palannut Pietarista ja poikkeamatta ruhtinaan luo mennyt suoraan Jepantšineille. »Siellä oli ihan hirmuista.» Tietysti pääkysymyksenä olivat vaunut, mutta varmaankin oli siellä tapahtunut vielä jotakin muuta, jotakin, jota he ruhtinaan kanssa eivät tietäneet. »Minä en tietenkään vakoillut enkä tahtonut keneltäkään kysellä; minut muuten otettiin hyvin vastaan, niin hyvin, etten ollut sitä odottanutkaan, mutta teistä, ruhtinas, ei mainittu sanaakaan!» Tärkeintä ja mielenkiintoisinta on se, että Aglaja on äsken riitaantunut omaistensa kanssa Ganjasta. Asian yksityiskohdista ei ole tietoa, mutta Ganjan tähden se oli (ajatelkaahan sitä!), ja he riitelevät hyvin kiivaastikin, siis se on jotakin tärkeätä. Kenraali saapui myöhään, saapui synkän näköisenä, saapui Jevgeni Pavlovitšin kanssa, joka otettiin erittäin hyvin vastaan, ja Jevgeni Pavlovitš itse on ihmeteltävän iloinen ja herttainen. Kaikkein suurin uutinen oli kuitenkin se, että Lizaveta Prokofjevna oli kaikessa hiljaisuudessa kutsunut luokseen Varvara Ardalionovnan, joka oli istunut neitien luona, ja kerta kaikkiaan karkoittanut hänet talosta, muuten varsin kohteliaalla tavalla, — »kuulin Varjalta itseltään». Mutta kun Varja tuli Lizaveta Prokofjevnan luota ja sanoi jäähyväiset neidoille, niin nämä eivät tietäneetkään, että häntä oli kerta kaikkiaan kielletty käymästä talossa ja että hän sanoo heille viimeistä kertaa jäähyväisiä.
— Mutta Varvara Ardalionovna oli minun luonani kello seitsemän? — kysyi ruhtinas ihmeissään.
— Hänet karkotettiin seitsemän jälkeen tai kello kahdeksan. Minun on hyvin sääli Varjaa, sääli Ganjaa... heillä on epäilemättä ikuisesti vehkeilyjä, eivät he muuten voi tulla toimeen. Enkä minä ole koskaan voinut tietää, mitä he hautovat mielessään, enkä tahdo ottaa selville. Mutta minä vakuutan teille, rakas, hyvä ruhtinaani, että Ganjalla on sydäntä. Hän on tietysti monessa suhteessa mennyttä miestä, mutta monessa suhteessa hänessä on sellaisia piirteitä, joita saa hakemalla hakea löytääkseen, enkä minä koskaan anna itselleni anteeksi sitä, etten ennen ole ymmärtänyt häntä... En tiedä, onko minun nyt jatkettava tuon Varjaa kohdanneen jutun jälkeen. Tosin minä olen asettunut aivan alusta alkaen täysin riippumattomalle kannalle ja erilleni, mutta täytyy kuitenkin harkita asiaa.
— Suotta te säälitte liian paljon veljeänne, — huomautti hänelle ruhtinas. — Jos kerran asia on mennyt niin pitkälle, niin Gavrila Ardalionovitš siis näyttää Lizaveta Prokofjevnasta vaaralliselta ja eräät Gavrila Ardalionovitšin toiveet siis varmistuvat.
— Kuinka, mitkä toiveet! — huudahti Kolja hämmästyneenä. — Etteköhän te vain ajattele, että Aglaja... se on mahdotonta!
Ruhtinas oli vaiti.
— Te olette hirmuinen skeptikko, ruhtinas, — lisäsi Kolja parin minuutin kuluttua. — Minä huomaan, että jonkin ajan kuluttua teistä tulee tavaton skeptikko; teiltä alkaa mennä usko kaikkeen ja alatte aina otaksua... mutta olenko käyttänyt oikein tässä tapauksessa sanaa »skeptikko»?
— Luulen, että se on oikein, vaikka, muuten en itsekään tiedä varmasti.
— Mutta minä itse luovun sanasta »skeptikko», olen löytänyt uuden selityksen, — huudahti yhtäkkiä Kolja. — Te ette ole skeptikko, vaan mustasukkainen! Te olette helvetillisen mustasukkainen Ganjalle erään tietyn ylpeän neidon takia!
Tämän sanottuaan Kolja hypähti pystyyn ja alkoi nauraa hohottaa sillä tavoin, ettei hän kenties koskaan ennen ollut saanut toimeen sellaista naurua. Nähtyään, että ruhtinas oli kovasti punastunut, Kolja alkoi nauraa yhä enemmän; häntä miellytti hirveästi se ajatus, että ruhtinas on mustasukkainen Aglajan tähden, mutta hän vaikeni heti, kun huomasi ruhtinaan todella pahastuneen. Sen jälkeen he puhelivat hyvin totisina ja huolestuneina vielä noin tunnin tai puolitoista.
Seuraavana päivänä oli ruhtinas erään asian vuoksi, jonka toimittamista ei voinut lykätä tuonnemmaksi, koko aamun Pietarissa. Palatessaan Pavlovskiin vasta kello neljän jälkeen iltapäivällä hän tapasi rautatieasemalla Ivan Fjodorovitšin. Tämä tarttui nopeasti hänen käteensä, katsahti ympärilleen aivan kuin peloissaan ja veti ruhtinaan mukanaan ensimmäisen luokan vaunuun, jotta he matkustaisivat yhdessä. Hän paloi halusta puhua ruhtinaan kanssa jostakin tärkeästä asiasta.
— Ensiksikin, rakas ruhtinas, älä ole vihainen minulle, ja jos jotakin on ollut minun puoleltani, niin unohda se. Olisin itse jo eilen illalla pistäytynyt luoksesi, mutta en tietänyt, miten siihen suhtautuisi Lizaveta Prokofjevna... Kotonani on... suorastaan helvetti, salaperäinen sfinksi on sinne asettunut, minä kuljen enkä ymmärrä mitään. Mitä taas sinuun tulee, niin minun mielestäni sinä olet vähimmän syyllinen meistä kaikista, vaikka tietysti paljon on aiheutunut sinun toimistasi. Näetkö, ruhtinas, filantrooppina oleminen on miellyttävää, mutta ei erikoisemmin. Kenties olet jo itse saanut maistaa hedelmiä. Minä tietysti pidän hyvyydestä ja kunnioitan Lizaveta Prokofjevnaa, mutta...
Kenraali jatkoi vielä kauan tähän tapaan, mutta hänen sanansa olivat ihmeteltävän epäselviä. Näkyi, että häntä järkytti ja huolestutti suuresti jokin, jota hän ei ollenkaan ymmärtänyt.
— Minusta on epäilemätöntä, ettei sinulla tässä ole mitään osuutta, — selitti hän lopulta selvemmin, — mutta ole jonkin aikaa käymättä meillä, pyydän sitä ystävänä, kunnes tuuli kääntyy. — Mitä taas tulee Jevgeni Pavlovitšiin, — huudahti hän tavattoman kiihkeästi, — niin tuo kaikki on järjetöntä panettelua, mustinta mustaamista! Se on juorua, tässä on vehkeilyä, halu saada kaikki turmelluksi ja meidät riitaantumaan. Näetkö, ruhtinas, minä kuiskaan sen korvaasi; meidän ja Jevgeni Pavlovitšin kesken ei vielä ole lausuttu sanaakaan, ymmärrätkö? Meitä ei sido mikään, — mutta tuo sana voi tulla sanotuksi, vieläpä piankin, kenties hyvinkin pian! Tarkoitus on vahingoittaa! Mutta miksi, minkä tähden, — sitä en ymmärrä! Hän on ihmeellinen nainen, eksentrinen nainen, pelkään häntä siinä määrin, että tuskin saan öisin unta. Ja millaiset vaunut, valkoiset hevoset, sehän on chic, sehän on juuri sitä, mikä on ranskaksi chic! Kuka hänelle semmoiset? Jumal'auta, tein itseni syypääksi siihen syntiin, että epäilin toissa päivänä Jevgeni Pavlytšia. Mutta selville käy, että semmoinen on aivan mahdotonta, ja jos se on mahdotonta, niin miksi tuo nainen tahtoo tässä sekoittaa? Siinäpä, siinäpä onkin pulma! Pitääkseenkö Jevgeni Pavlovitšin omanaan? Mutta minä sanon uudelleen sinulle ja vannon sen, että Jevgeni Pavlovitš ei tunne häntä ja että nuo vekselit ovat keksintöä! Ja huutaa niin julkeasti sinutellen hänelle yli kadun! Aivan selvä salaliitto! On selvää, että se on halveksien jätettävä huomioonottamatta ja on osoitettava Jevgeni Pavlovitšille kahta vertaa enemmän kunnioitusta. Niin minä sanoin Lizaveta Prokofjevnallekin. Nyt sanon sinulle kaikkein sisimmän ajatukseni: minä olen lujasti vakuutettu siitä, että tuo nainen tekee sen kostaakseen persoonallisesti minulle, muistatko, entisestä, vaikka minä en ole milloinkaan missään suhteessa ollut syyllinen häntä kohtaan. Pelkkä muistokin saa minut punastumaan. Kas, nyt hän on taas ilmestynyt näkösälle, kun luulin hänen kadonneen kokonaan. Missä se Rogožin oleilee, olkaa hyvä sanokaa? Minä luulin, että hänestä oli jo aikoja sitten tullut rouva Rogožina.
Sanalla sanoen, mies oli hirveästi ymmällä. Melkein koko sen tunnin ajan, minkä matka kesti, hän oli yksinään äänessä, teki kysymyksiä, keksi itse niihin vastaukset, puristeli ruhtinaan kättä ja sai ruhtinaan vakuutetuksi ainakin siitä yhdestä ainoasta asiasta, ettei hän aiokaan epäillä ruhtinasta mistään. Se oli ruhtinaalle tärkeätä. Kenraali lopetti kertomalla Jevgeni Pavlovitšin sedästä, joka oli jonkin kanslian päällikkönä Pietarissa, — »huomattavalla paikalla, seitsemänkymmenen ikäinen, elostelija, herkuttelija ja yleensä säyseä ukonrahjus... Hahhaa! Minä tiedän, että hän on kuullut Nastasja Filippovnasta ja tavoitellutkin tätä. Käväisin hänen luonaan äsken; ei ota vastaan, on sairas, mutta on rikas, hänellä on merkitystä ja... suokoon Jumala hänelle monet vuodet terveyttä, mutta Jevgeni Pavlovitšpa sentään saa kaikki periä... Niin, niin... mutta minä pelkään kuitenkin! En ymmärrä mitä, mutta pelkään. On niinkuin olisi ilmassa jotakin, niinkuin lepakko lentelisi, onnettomuus lentää, ja minä pelkään, pelkään!...»
Ja vasta kolmantena päivänä lopultakin, kuten edellä olemme maininneet, Jepantšinit tekivät muodollisesti sovinnon ruhtinas Leo Nikolajevitšin kanssa.
XII.
Kello oli seitsemän iltapäivällä; ruhtinas oli lähdössä puistoon. Yht'äkkiä astui Lizaveta Prokofjevna yksinään hänen luokseen pengermälle.
— Ensiksikin, älä ajattelekaan, — alkoi hän, — että minä olen tullut sinun luoksesi pyytämään anteeksi. Roskaa! Sinä olet kaikin puolin syyllinen.
Ruhtinas oli vaiti.
— Oletko syyllinen vai etkö?
— Saman verran kuin tekin. Muuten, en minä ettekä te, emme me kumpikaan ole mihinkään syypäät tahallamme. Toissa päivänä ininä pidin itseäni syyllisenä, mutta nyt olen tullut siihen päätökseen, ettei asian laita ole niin.
— Kas vain, miten sinä! No, hyvä on; kuuntele ja käy istumaan, sillä aikomukseni ei ole seisoa.
Molemmat istuutuivat.
— Toiseksi, ei sanaakaan ilkeistä pojista! Minä istun ja puhun kanssasi kymmenen minuuttia; minä tulin luoksesi tekemään tiedusteluja (sinä mahdoit ajatella Jumala ties mitä?), ja jos sinä ynähdät sanankaan julkeista pojista, niin minä nousen ja lähden pois ja katkaisen kaikki välit kanssasi.
— Hyvä on, — vastasi ruhtinas.
— Salli kysyä sinulta: oletko sinä suvainnut lähettää noin kaksi tai kaksi ja puoli kuukautta sitten, pääsiäisen tienoissa, Aglajalle kirjeen?
— O-olen kirjoittanut.
— Missä tarkoituksessa? Mitä kirjeessä oli? Näytä kirje!
Lizaveta Prokofjevnan silmät paloivat, hän miltei vapisi kärsimättömyydestä.
— Minulla ei ole kirjettä, — hämmästyi ruhtinas ja tuli hyvin araksi, — jos se on vielä olemassa ja tallella, niin se on Aglaja Ivanovnalla.
— Älä viekastele! Mistä asiasta sinä kirjoitit?
— Minä en viekastele enkä pelkää mitään. Minä en näe mitään syytä, miksi en voisi kirjoittaa...
— Ole vaiti! Myöhemmin puhut. Mitä oli kirjeessä? Miksi sinä punastuit?
Ruhtinas mietti.
— Minä en tiedä teidän ajatuksianne, Lizaveta Prokofjevna. Näen vain, että tuo kirje ei ollenkaan miellytä teitä. Myöntäkää, että minä voisin olla vastaamatta tuollaiseen kysymykseen; mutta näyttääkseni teille, että minä en pelkää kirjeen vuoksi enkä kadu, että sen kirjoitin, enkä ollenkaan punastu sen takia (ruhtinas punastui vielä miltei kahta vertaa enemmän), minä luen teille tuon kirjeen, sillä luullakseni muistan sen ulkoa.
Tämän sanottuaan ruhtinas luki tuon kirjeen melkein sanasta sanaan niinkuin se oli kirjoitettukin.
— Millaista sekamelskaa! Mitä tuo hölynpöly sitten voi sinun käsityksesi mukaan merkitä? — kysyi tiukasti Lizaveta Prokofjevna kuunneltuaan tavattoman tarkkaavaisesti.
— En tiedä itsekään täydelleen; tiedän, että tunteeni oli vilpitön. Siellä minulla oli täyden elämän ja tavattomien toiveiden hetkiä.
— Millaisten toiveiden?
— On vaikeata selittää, mutta ei sellaisten, jommoisia te kenties nyt ajattelette, — toiveiden... no, sanalla sanoen, tulevaisuuden toiveiden ja ilon siitä, että minä siellä kenties en ole vieras, en ole muukalainen. Minua yht'äkkiä alkoi suuresti miellyttää olo kotimaassa. Eräänä aurinkoisena aamuna otin kynän ja kirjoitin hänelle kirjeen; miksi hänelle — sitä en tiedä. Toisinaanhan tahtoo, että on ystävä vierellä; nähtävästi minunkin mieleni teki ystävää... — lisäsi ruhtinas oltuaan vähän aikaa vaiti.
— Oletko sinä rakastunut, vai mitä?
— E-en. Minä... minä kirjoitin niinkuin sisarelle; allekirjoitukseksi paninkin veli.
— Hm! Tahallasi; minä ymmärrän.
— Minun on hyvin vaikeata vastata teille näihin kysymyksiin, Lizaveta Prokofjevna.
— Tiedän, että on vaikeata, mutta eihän minuun kuulu ollenkaan se, että sinusta on vaikeata. Kuule, vastaa minulle totuus niinkuin Jumalan edessä: valehteletko sinä minulle vai etkö?
— En valehtele.
— Onko totta, ettet ole rakastunut?
— Luullakseni aivan totta.
— Kas vain, »luullakseni»! Poikanulikkako sen antoi?
— Minä pyysin Nikolai Ardalionovitšia...
— Poikanulikka! Poikanulikka! — keskeytti Lizaveta Prokofjevna kiivaasti. — Minä en ensinkään tiedä, mikä on Nikolai Ardalionovitš! Poikanulikkako?
— Nikolai Ardalionovitš...
— Poikanulikka, sanon sinulle!
— Ei poikanulikka, vaan Nikolai Ardalionovitš, — vastasi ruhtinas viimein lujasti, vaikka jokseenkin hiljaa.
— No, hyvä on, ystäväiseni, hyvä on! Tämän saat minulta vielä takaisin.
Noin minuutin verran hän koetti voittaa mielenkuohuaan ja lepäsi.
— Entä mitä on »Köyhä ritari»?
— En tiedä ollenkaan; en ole siinä osallisena; se on jotakin pilaa.
— Miellyttävää saada yht'äkkiä tietää! Mutta onko hän todellakin saattanut ruveta tuntemaan mielenkiintoa sinua kohtaan? Itsehän hän nimitteli sinua »tylsäksi» ja »idiootiksi».
— Te voisitte olla tuon minulle kertomattakin, — huomautti ruhtinas moittivasti, miltei kuiskaten.
— Älä suutu. Hän on omapäinen tyttö, hullu, hemmoiteltu, — jos hän rakastuu, niin hän ehdottomasti rupeaa ääneensä soimaamaan ja pitämään päin naamaa pilkkanaan; minä olin aivan samanlainen. Mutta, pyydän, älä ole voitonriemuinen, ystäväiseni, hän ei ole omasi; en tahdo uskoa sitä, eikä niin koskaan käy! Puhun siksi, että sinä nyt heti ryhtyisit toimenpiteisiin. Kuule, vanno, ettet ole naimisissa tuon kanssa.
— Lizaveta Prokofjevna, mitä te, hyväinen aika? — sanoi ruhtinas ollen vähällä hypähtää paikaltaan hämmästyksissään.
— Olithan vähällä mennä naimisiin?
— Olin vähällä mennä naimisiin, — kuiskasi ruhtinas ja painoi päänsä alas.
— Mitä, oletko sitten rakastunut häneen, jos niin on? Tulitko nyt hänen tähtensä? Tuon tähden?
— En ole tullut naimisiin mennäkseni, — vastasi ruhtinas,
— Onko sinulla mitään pyhää maailmassa?
— On...
— Vanno, ettet ole tullut mennäksesi naimisiin tuon kanssa.
— Vannon minkä kautta tahansa!
— Uskon; suutele minua; Vihdoinkin sain hengähtää vapaasti; mutta tiedä: ei Aglaja sinua rakasta, eikä hänestä tule sinun omaasi niin kauan kuin minä maailmassa elän! Kuulitko?
— Kuulin.
Ruhtinas punastui niin kovasti, ettei voinut katsoa suoraan Lizaveta Prokofjevnaan.
— Paina siis mieleesi. Minä odotin sinua kuin Kaitselmus (et olisi sitä ansainnut!), minä kostutin pielukseni öisin kyynelilläni, en sinun takiasi, ystäväiseni, älä pelkää, minulla on muu oma suruni, ikuisesti ja aina sama. Mutta tämänpä vuoksi minä odotin sinua niin kärsimättömästi: minä uskon yhä vieläkin, että Jumala itse on lähettänyt sinut luokseni ystäväksi ja omaksi veljeksi. Minulla ei ole läheisyydessäni ketään muuta kuin ämmä Bjelokonskaja, ja hänkin on mennyt tiehensä, ja sen lisäksi hän on tullut tyhmäksi kuin pässi vanhuudesta. Vastaa nyt yksinkertaisesti jaa tai ei; tiedätkö sinä, miksi hän toissa päivänä huusi vaunuista?
— Annan kunniasanani, etten minä ollut siinä osallisena enkä mitään tiedä!
— Riittää, uskon. Nyt on minullakin toiset ajatukset siitä, mutta vielä eilen aamulla minä syytin kaikesta Jevgeni Pavlytšia. Kokonaisen vuorokauden toissa päivänä ja eilen aamulla. Nyt en tietenkään voi muuta kuin olla samaa mieltä kuin hekin: on silminnähtävää, että hänestä on tässä niinkuin mistäkin hölmöstä tehty pilaa, jostakin syystä, jonkin tähden, jotakin varten (jo tämäkin on epäilyttävää! Ja loukkaavaakin!), mutta Aglajasta ei tule hänen vaimonsa, sanon sinulle sen! Olkoon hän vain hyvä mies, mutta niin se on oleva. Minä olen ennenkin empinyt, ja nyt olen päättänyt varmasti: »Pankaa ensin minut ruumisarkkuun ja kuopatkaa maahan, sitten antakaa tyttäreni miehelään», sen minä tänään tokaisin Ivan Fjodorovitšille. Näetkö, mitä minä uskon sinulle, näetkö?
— Näen ja ymmärrän.
Lizaveta Prokofjevna katsoi läpitunkevasti ruhtinasta; kenties hänen mielensä kovin teki päästä selville, minkä vaikutuksen ruhtinaaseen tekee Jevgeni Pavlovitšia koskeva tieto.
— Etkö tiedä mitään Gavrila Ivolginista?
— Se on... tiedän paljon.
— Tiesitkö, että hän on suhteissa Aglajaan?
— En ollenkaan tietänyt, — hämmästyi ja miltei hätkähti ruhtinas. — Kuinka, te sanotte, että Gavrila Ardalionovitš on suhteissa Aglaja Ivanovnaan? Mahdotonta!
— Aivan äskettäin. Täällä hänen sisarensa kaiken talvea aukoi hänelle tietä, jyrsi kuin rotta.
— Minä en usko, — toisti ruhtinas lujasti jonkin aikaa mietittyään ja kiihdyksissä oltuaan. — Jos semmoista olisi ollut, niin minä olisin varmasti tietänyt.
— Kyllä kai hän olisi tullut itse ja tunnustanut rintaasi vastaan nojaten ja kyynelet silmissä! Voi sinua pöllöä, pöllöä! Kaikki sinua pettävät niinkuin... niinkuin... Ja eikö sinua hävetä ottaa hänet uskotuksesi? Etkö sinä todellakaan näe, että hän on puijannut sinut perin pohjin?
— Minä tiedän hyvin, että hän pettää minua toisinaan, — lausui ruhtinas vastahakoisesti puoliääneen, — ja hän tietää, että minä sen tiedän... — lisäsi hän, mutta katkaisi puheensa.
— Tietää ja ottaa uskotukseen! Se vielä puuttui! Muuten, niinhän sen täytyi ollakin sinun puoleltasi. Mitä ihmettelenkään. Herra Jumala! Lieneekö koskaan ollut olemassa toista tuollaista ihmistä! Hyi! Tiedätkö, että tuo Ganjka, tai tuo Varjka, on saattanut hänet suhteisiin Nastasja Filippovnan kanssa?
— Kenet? — huudahti ruhtinas.
— Aglajan.
— En usko! Se on mahdotonta! Missä tarkoituksessa?
Hän hypähti tuoliltaan.
— En minäkään usko, vaikka on todisteita. Omavaltainen tyttö, fantastinen tyttö, hullu tyttö! Ilkeä, ilkeä, ilkeä tyttö! Tuhat vuotta vakuutan, että hän on ilkeä! Kaikki ne minulla nyt ovat sellaisia, myöskin tuo märkä kana Aleksandra, mutta tämä on nyt kerrassaan mennyt männikköön. Mutta en myöskään usko! Kenties siksi, etten tahdo uskoa, — lisäsi hän aivan kuin itsekseen. — Miksi sinä et ole käynyt? — kääntyi hän yht'äkkiä taas ruhtinaan puoleen. — Miksi et kaikkina näinä kolmena päivänä ole käynyt? — huudahti hän kärsimättömästi ruhtinaalle vielä kerran.
Ruhtinas alkoi kertoilla syitään, mutta Lizaveta Prokofjevna keskeytti taas.
— Kaikki pitävät sinua hölmönä ja petkuttavat! Sinä kävit eilen kaupungissa; lyön vetoa, että olit polvillasi, pyysit tuota lurjusta vastaanottamaan kymmenentuhatta!
— En ollenkaan enkä ole aikonutkaan. En edes nähnytkään häntä, eikä hän sitäpaitsi ole lurjus. Minä olen saanut häneltä kirjeen.
— Näytä kirje!
Ruhtinas otti salkusta kirjelipun ja antoi Lizaveta Prokofjevnalle. Kirjeessä oli:
»Hyvä herra, minulla ei tietenkään ole vähintäkään oikeutta, ihmisten silmissä, olla itserakas. Ihmisten mielestä minä olen liian vähäpätöinen siihen. Näin on ihmisten silmissä, mutta ei Teidän. Minä olen kovin suuressa määrin tullut vakuutetuksi siitä, että Te, hyvä herra, kenties olette parempi kuin muut. Minä en ole samaa mieltä kuin Doktorenko, ja tämä vakaumus minut erottaa hänestä. Minä en ota Teiltä koskaan kopeekkaakaan, mutta Te olette auttanut äitiäni, ja siitä on velvollisuuteni olla Teille kiitollinen, vaikka vain heikkouden vuoksi. Joka tapauksessa on käsitykseni Teistä muuttunut ja olen katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa sen Teille. Tämän jälkeen otaksun, ettei meidän välillämme voi olla mitään suhteita. Antip Burdovski. »P. S. Puuttuva kahdensadan ruplan määrä suoritetaan teille aikaa myöten tarkalleen.»
— Millaista sotkua! — lausui Lizaveta Prokofjevna viskaten kirjelipun takaisin. — Ei olisi maksanut vaivaa lukeakaan. Mitä sinä hymähtelet?
— Myöntäkää, että teistäkin oli mieluisaa lukea se.
— Kuinka! Tätä pöyhkeileväisyyden läpitunkemaa hölynpölyä! Etkö sinä sitten näe, että he ovat kaikki tulleet hulluiksi ylpeydestä ja kunnianhimosta?
— Niin, mutta kuitenkin hän on tunnustanut syyllisyytensä, katkaissut välinsä Doktorenkon kanssa, ja mitä kunnianhimoisempi hän on, sitä kalliimmin hän on saanut maksaa kunnianhimonsa. Oi, millainen pikku lapsi te olettekaan, Lizaveta Prokofjevna!
— Mitä, tahdotko loppujen lopuksi saada minulta korvapuustin, vai mitä?
— En, en ollenkaan tahdo. Mutta kun te olette iloissanne kirjelipusta, vaikka salaatte sen. Miksi te häpeätte tunteitanne? Sehän se on teillä kaikessa.
— Älä uskallakaan nyt astua askeltakaan luokseni, — hypähti Lizaveta Prokofjevna paikaltaan vihasta kalvenneena, — laita niin, ettei sinusta tästä lähin näy vilahdustakaan luonani milloinkaan!
— Kolmen päivän kuluttua tulette itse kutsumaan luoksenne... Eikö teitä hävetä? Nämä ovat teidän parhaita tunteitanne, miksi te niitä häpeilette? Itseännehän te vain kiusaatte.
— Kuolen enkä kutsu koskaan! Unohdan nimesi! Olen sen unohtanut!!
Hän syöksähti tiehensä ruhtinaan luota.
— Minua on ilman teitäkin jo kielletty käymästä teillä, — huudahti ruhtinas hänen jälkeensä.
— Mi-itä? Kuka sinua on kieltänyt!
Hän käännähti silmänräpäyksessä ympäri, aivan kuin häntä olisi pistetty neulalla. Ruhtinas epäröi, vastaisiko, hän huomasi puhuneensa vahingossa kerrassaan liikoja.
— Kuka on kieltänyt sinua? — huudahti Lizaveta Prokofjevna raivoissaan.
— Aglaja Ivanovna kieltää...
— Milloin? Pu-uhu toki!!
— Äsken aamulla lähetti sanan, etten saa milloinkaan tulla teille.
Lizaveta Prokofjevna seisoi kuin jähmettyneenä, mutta hän mietti.
— Mitä hän lähetti? Kenet lähetti? Poikanulikan kauttako? Suullisesti? — huudahti hän taas yht'äkkiä.
— Minä sain kirjelipun, — sanoi ruhtinas.
— Missä? Anna tänne! Heti!
Ruhtinas mietti minuutin verran, mutta otti sitten liivinsä taskusta huolimattomasti reväistyn paperipalan, johon oli kirjoitettu:
»Ruhtinas Leo Nikolajevitš! Jos kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut, aiotte hämmästyttää minua käymällä huvilassamme, niin olkaa varma siitä, ettette löydä minua niiden joukosta, joita käyntinne ilahduttaa. Aglaja Jepantšina.»
Lizaveta Prokofjevna mietti hetken; sitten hän yht'äkkiä syöksyi ruhtinaan luo, tarttui tämän käsiin ja alkoi vetää häntä jäljessään.
— Heti paikalla! Tule! Tahallasi nyt aivan paikalla! — huudahti hän tavattoman kiihtymyksen ja kärsimättömyyden kohtauksen vallassa.
— Mutta tehän panette minut alttiiksi...
— Mille? Viaton tomppeli! Aivan kuin ei olisi mieskään! No, nyt minä saan itse nähdä kaikki, omin silmin...
— Antakaa toki ainakin ottaa hattu...
— Tuossa on sinun iljettävä hattusi, mennään! Et osannut edes valita mallia hyvällä maulla!... Tämän hän... tämän hän äskeisen jälkeen... se johtuu kiivastuksesta, — mutisi Lizaveta Prokofjevna vetäen jäljessään ruhtinasta ja hellittämättä hetkeksikään hänen kädestään, — äsken minä pidin sinun puoltasi, sanoin julki, että olet idiootti, kun et tule... muuten hän ei olisi kirjoittanut noin päätöntä kirjettä! Sopimatonta kirjettä! Sopimatonta jalosukuiselle, hyvän kasvatuksen saaneelle, älykkäälle, älykkäälle tytölle!... Hm! — jatkoi hän. — Tietysti häntä itseään harmitti, kun sinä et käy, mutta hän ei osannut arvata, ettei idiootille saa kirjoittaa sillä tavoin, koska tämä ottaa sen sananmukaisesti, kuten tapahtuikin. Mitä sinä siinä salaa korvailet? — huudahti hän huomattuaan puhuneensa liikoja. — Eipä hän olekaan nähnyt pitkään aikaan suurempaa narria kuin sinä, siksi juuri hän sinua kutsuukin! Ja minä iloitsen, iloitsen, että hän nyt ottaa sinut pilkkansa esineeksi! Ja hän osaa, oi, kuinka hän osaakin!... Sen arvoinen sinä oletkin.
KOLMAS OSA.
I.
Myötäänsä valitetaan, ettei meillä ole käytännöllisiä ihmisiä; että esimerkiksi poliittisia ihmisiä on paljon; kenraaleja on myös paljon, eri laatua johtajia, tarvittiinpa niitä miten paljon hyvänsä, voi heti löytää vaikka minkälaisia, — mutta käytännöllisiä ihmisiä ei ole. Ainakin kaikki valittavat, ettei ole. Sanotaanpa, ettei eräillä rautateillä ole edes kunnollista palveluskuntaa; edes jossakin määrin siedettävää hallintoneuvostoa ei johonkin höyrylaivayhtiöön, niin sanotaan, voi saada millään tavoin kokoon. Tuolla kuulemma on jollakin äsken liikenteelle avatulla tiellä törmännyt yhteen tai sortunut kumoon sillalla vaunuja; tuolla taas, niin kirjoitetaan, on juna jäänyt miltei talvehtimaan keskelle lumikenttää; lähdettiin muutamaksi tunniksi matkaan, mutta istuttiin viisi päivää kiinni lumessa. Tuolla, niin kerrotaan, mätänee tuhansia puntia tavaraa samassa paikassa kaksi ja kolme kuukautta odottaen edelleen lähettämistä, tuolla taas, kuulemma (muuten se tuntuu ihan uskomattomalta), eräs hallintomies, t.s. jokin tarkastaja, on jollekulle kauppapalvelijalle, joka hoputteli häntä lähettämään tavarat matkaan, lähettämisen asemesta antanut hallinnollisesti päin kuonoa, vieläpä selittänyt tämän hallinnollisen toimenpiteensä sillä tavoin, että hän oli »kiivastunut». Valtion virastoja näyttää olevan niin paljon, että ihan peloittaa niitä ajatellakin; kaikki ovat olleet virassa, kaikki ovat virassa, kaikki aikovat olla virassa, — niin että jopa luulisi tuommoisesta aineksesta saavan kokoon hallintoneuvoston jollekin säädylliselle höyrylaivayhtiölle!
Tähän annetaan toisinaan tavattoman yksinkertainen vastaus — siinä määrin yksinkertainen, ettei oikein tahtoisi ottaa uskoakseenkaan sellaista selitystä. Totta on, sanotaan, että meillä kaikki ovat olleet virassa tai ovat virassa, ja jo kaksisataa vuotta on tätä menoa jatkunut kaikkein parhaimman saksalaisen mallin mukaan, esivanhemmista hamaan lapsenlapsenlapsiin, — mutta nuo virkapalveluksessa olevat ihmiset juuri ovatkin kaikkein epäkäytännöllisimpiä, ja on menty niin pitkälle, että abstraktisuutta ja käytännöllisen taidon puutetta on pidetty virkapalveluksessa olevien itsensäkin keskuudessa vielä aivan äskettäin miltei parhaina hyveinä ja suosituksina. Muuten olemme aivan suotta ryhtyneet puhumaan virassaolijoista, tarkoituksemme oli puhua oikeastaan käytännöllisistä ihmisistä. Tässä nyt on aivan varmaa, että arkuutta ja täydellistä oman aloitekyvyn puutetta on meillä aina pidetty tärkeimpänä ja parhaana käytännöllisen ihmisen tunnusmerkkinä — ja pidetään vielä nytkin. Mutta miksi syytämme vain itseämme — jos nimittäin tätä mielipidettä voi pitää syytöksenä? Originaalisuuden puutetta on kaikkialla muuallakin, koko maailmassa, ammoisista ajoista saakka pidetty aina asiallisen, toimeliaan ja käytännöllisen miehen arvokkaimpana ominaisuutena ja parhaana suosituksena, ja ainakin yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa ihmisistä (ainakin tämä määrä) on aina ajatellut näin, ja vain yksi sadasosa ihmisistä on alati arvostellut ja arvostelee asioita toisin.
Keksijöitä ja neroja on melkein aina heidän uransa alussa (ja hyvin usein lopussakin) pidetty yhteiskunnan keskuudessa vain hölmöinä, — tämähän on kaikkein vakiintunein huomio, jonka kaikki liiankin hyvin tuntevat. Jos, esimerkiksi, vuosikymmenien aikana kaikki ovat kuljettaneet rahojaan panttilaitokseen ja kasanneet sinne miljardeja neljän prosentin korolla, niin onhan selvää, että kun panttilaitosta ei enää ollut käytettävissä ja kaikki jäivät oman aloitekykynsä varaan, niin suurimman osan noista miljoonista täytyi välttämättömästi hukkua osakekuumeeseen ja veijarien käsiin, — vaatipa sitä sopivaisuuskin ja säädyllisyys. Säädyllisyys juuri; jos säädyllinen arkuus ja sovelias originaalisuuden puute ovat meillä tähän saakka, yleisen vakaumuksen mukaan, olleet toimeliaan ja säädyllisen miehen riistämättömänä ominaisuutena, niin olisipa liian sopimatonta ja säädytöntäkin muuttua noin liiaksi äkillisellä tavalla. Mikä äiti esimerkiksi, joka hellästi rakastaa lastaan, ei pelästyisi ja sairastuisi pelosta, jos hänen poikansa tai tyttärensä hiukankaan poikkeaisivat raiteilta: »Ei, olkoon mieluummin onnellinen ja eläköön tyytyväisyydessä ja ilman originaalisuutta», ajattelee jokainen äiti liekutellessaan lastaan. Ja meidän lastenhoitajattaremme ovat lapsia tuuditellessaan jo ammoisista ajoista lorunneet ja laulelleet: »Kullassa sä kuhajat, kenraaliksi kohoat!» Siis hoitajattaremmekin pitivät kenraalin arvoa venäläisen suurimpana onnena sekä siis rauhallisen, ihanan autuuden suosituimpana kansallisena ihanteena. Ja tosiaankin: suoritettuaan puoliluomaisesti tutkinnon ja palveltuaan kolmekymmentäviisi vuotta — kukapa ei meillä lopulta olisikaan voinut päästä kenraaliksi ja säästää kokoon kohtalaisen rahasumman rahalaitokseen? Tällä tavoin venäläinen mies miltei ilman mitään ponnistuksia saavutti lopulta toimeliaan ja käytännöllisen ihmisen maineen. Itse asiassa saattoi meillä olla tulematta kenraaliksi ainoastaan originaalinen, toisin sanoen levoton mies. Kenties tässä onkin jokin väärinkäsitys; mutta yleisesti puhuen tämä luultavasti pitää paikkansa, ja meidän yhteiskuntamme oli täysin oikeassa määritellessään, millainen sen mielestä oli käytännöllisen ihmisen ihanne. Joka tapauksessa me kuitenkin olemme puhuneet koko joukon liikoja; tarkoituksemme oli oikeastaan lausua muutamia selittäviä sanoja meille tutusta Jepantšinien perheestä. Nämä ihmiset, tai ainakin ajattelevammat jäsenet tässä perheessä, kärsivät alituisesti eräästä heille miltei yhteisestä perheominaisuudesta, joka oli suorastaan päinvastainen kuin ne hyveet, joista edellä juuri puhuimme. Ymmärtämättä tätä tosiasiaa kokonaisuudessaan (koska sitä on vaikea ymmärtää) he kuitenkin toisinaan epäilivät, että heidän perheessään jollakin tavoin kaikki käy toisin kuin kaikkialla muualla. Kaikilla luistavat asiat sileästi, heillä tuntuu rosoiselta; kaikki liukuvat raiteita myöten, — he suistuvat tavan takaa raiteilta. Kaikki arkailevat joka hetki ja säädyllisesti, he eivät. Lizaveta Prokofjevna tosin säikkyi liiaksikin, mutta se ei kuitenkaan ollut sitä säädyllistä hienon maailman arkuutta, jota he kaihosivat. Muuten luultavasti ainoastaan Lizaveta Prokofjevna olikin se, joka oli levoton: neidot olivat vielä nuoria, vaikkakin sangen teräväjärkistä ja ivallista väkeä, ja kenraali taas, vaikka olikin tarkkanäköinen (muuten myös jossakin määrin jäykkä), lausui vaikeissa tilanteissa ainoastaan: hm! ja pani loppujen lopuksi kaiken toivonsa Lizaveta Prokofjevnaan. Tämän hartioilla siis oli vastuunalaisuus. Eikä asia ollut niin, esimerkiksi, että tälle perheelle olisi ollut ominaista jonkinmoinen oma aloitekyky tai että se olisi lennähdellyt pois raiteilta siksi, että sillä olisi ollut tietoisesti vetoa originaalisuuteen, mikä olisikin ollut kerrassaan sopimatonta. Ei ollenkaan! Mitään tämmöistä ei oikeastaan ollut, nimittäin, ei ollut mitään tietoisesti asetettua päämäärää, ja sittenkin oli lopputuloksena se, että Jepantšinien perhe, vaikka olikin perin kunnioitettava, kuitenkin oli jollakin tavoin toisenlainen kuin kaikkien kunnioitettavien perheitten yleensä tuli olla. Viime aikoina oli Lizaveta Prokofjevna alkanut olla sitä mieltä, että syynä kaikkeen oli yksinomaan hän itse ja hänen »onneton» luonteensa, — mikä yhä suurensi hänen kärsimyksiään. Hän herjasi alituisesti itseään »typeräksi, säädyttömäksi hassuttelijaksi» ja kärsi epäluuloisuudestaan, oli tavan takaa ymmällä, ei osannut selviytyä aivan tavallisimmistakaan pulmista ja liioitteli myötäänsä hädän suuruutta.
Jo kertomuksemme alussa me mainitsimme, että Jepantšinit nauttivat yleistä ja todellista kunnioitusta. Itse kenraali Ivan Fjodorovitškin, vaikka oli alhaista syntyperää, otettiin kaikkialla vastaan empimättä ja kunnioittavasti. Kunnioitusta hän ansaitsikin, ensiksikin, koska oli rikas mies »eikä viimeisiä», ja toiseksi, koska oli täysin kelpo mies, joskaan ei älyniekka. Mutta jonkinmoinen älyn tylsyys näkyy olevan miltei välttämätön ominaisuus jollei kaikille toimen miehille. niin ainakin jokaiselle, joka tosissaan kokoaa rahaa. Lopuksi vielä kenraalilla oli säädylliset tavat, hän oli vaatimaton, osasi olla vaiti ja samalla kuitenkin estää hyppimästä nenälleen — eikä ainoastaan kenraalinarvonsa vuoksi vaan myös rehellisenä ja kelpo miehenä. Kaikkein tärkeintä oli se, että hän oli mies, jolla oli mahtavia suosijoita. Lizaveta Prokofjevna taas, kuten edellä jo on selvitetty, oli myös hyvää sukua, vaikka meillä ei kylläkään sanottavasti panna arvoa suvulle, jollei samalla ole välttämättömiä suhteita. Mutta hänelläpä oli loppujen lopuksi suhteitakin; häntä kunnioittivat ja viimein rakastivatkin sellaiset henkilöt, että näiden jälkeen luonnollisesti kaikkien täytyi rakastaa häntä ja seurustella hänen kanssaan. Ei ollut epäilemistäkään, että hänen kotoiset kärsimyksensä olivat pohjaa vailla, niiden aihe oli mitätön ja ne olivat naurettaviin asti liioiteltuja; mutta jos jollakulla on syylä nenässä tai otsassa, niin silloinhan tuntuu siltä, että kaikilla onkin vain ainoana tehtävänään katsella teidän syyläänne, nauraa sille ja tuomita teitä sen takia, vaikkapa te olisitte löytänyt Amerikan. Aivan varmaa oli sekin, että seurapiireissä Lizaveta Prokofjevnaa todellakin pidettiin »omituisena»; mutta samalla häntä ehdottomasti kunnioitettiin: mutta Lizaveta Prokofjevna lakkasi lopulta uskomasta siihen, että häntä kunnioitetaan, — ja siinäpä onnettomuus olikin. Kun hän katseli tyttäriään, niin häntä kidutti epäluulo, että hän myötäänsä jollakin tavoin on esteenä heidän menestykselleen, että hänen luonteensa on naurettava, säädytön ja sietämätön, — josta hän luonnollisesti alati syytti juuri omia tyttäriään ja Ivan Fjodorovitšia ja riiteli päivät pitkät heidän kanssaan, vaikka samalla rakasti heitä siinä määrin, että unhotti itsensä, ja miltei intohimoisesti.
Kaikkein enimmän kiusasi häntä epäluulo, että hänen tyttäristään tulee samanlaisia »omituisia ihmisiä» kuin hän itsekin oli ja ettei senkaltaisia neitoja kuin he ole maailmassa eikä pidä ollakaan. »Nihilistejä heistä kasvaa, siinä kaikki!» sanoi hän myötäänsä itsekseen. Viime vuonna ja varsinkin aivan viime aikoina oli tämä murheellinen ajatus alkanut hänessä yhä enemmän vahvistua. »Ensiksikin, minkä tähden he eivät mene naimisiin?» kyseli hän itseltään tavan takaa. »Kiusatakseen äitiään, — siinä he näkevät elämänsä tarkoituksen, ja tietysti se on niin — sillä nuo ovat kaikki uusia aatteita, se on tuo kirottu naiskysymys! Eikös pistänytkin Aglajan päähän puoli vuotta sitten leikata lyhyeksi komea tukkansa? (Herra Jumala, ei edes minullakaan ollut sellaista tukkaa aikoinani!) Johan hänellä oli sakset käsissä, vain polvillani rukoillen sain hänet siitä luopumaan!... No niin, sanokaamme, että hän teki sen ilkeyksissään, kiusatakseen äitiään, sillä hän on häijy tyttö, omavaltainen, hemmoiteltu, mutta ennen kaikkea häijy, häijy, häijy! Ja eiköpä vain tuo paksu Aleksandrakin innostunut hänen esimerkistään leikkaamaan suortuviaan, eikä hän tehnyt sitä ilkeyksissään, ei oikkuillakseen, vaan vilpittömästi niinkuin ainakin hölmö, jonka Aglaja oli saanut vakuutetuksi siitä, että hän leikattuaan pois hiuksensa nukkuu rauhallisemmin eikä hänen päätään sitten kivistele! Ja miten paljon, miten paljon, miten paljon — jo viiden vuoden aikana — heillä onkaan ollut sulhasia! Ja olipa todella hyviä miehiä, sattuipa joukkoon ihan miesten parhaita! Mitä he oikein odottavat, miksi eivät mene? Vain tuottaakseen harmia äidilleen, — mitään muuta syytä ei ole! Ei mitään! Ei mitään!»
Viimein alkoi aurinko paistaa hänenkin äidinsydämeensä; yksi tytär edes, Adelaida, edes lopultakin pääsee varmalle pohjalle: »Yksi edes tulee pois hartioilta», lausui Lizaveta Prokofjevna, milloin tuli lausua ääneen ajatuksiaan (itsekseen hän sanoi sen tavattoman paljon hellemmin). Ja kuinka hyvin ja sievästi koko asia järjestyikään; maailmakin puhui siitä kunnioituksella. Tunnettu mies, ruhtinas, varakas, hyvä mies ja kaiken lisäksi vielä hänelle mieleinen, mikä siis voisikaan olla paremmin? Mutta Adelaidan puolesta hän oli ennenkin ollut vähemmän peloissaan kuin toisten tytärten puolesta, vaikka Adelaidan taiteelliset taipumukset väliin olivatkin sangen suuresti ahdistaneet Lizaveta Prokofjevnan alati epäilevää sydäntä. »Sen sijaan hän on luonteeltaan iloinen, ja samalla hänessä on paljon järkeä, — eipä se tyttö joudu hukkaan», lohdutteli hän itseään loppujen lopuksi. Aglajan puolesta hän oli kaikkein enimmän peloissaan. Mainittakoon tässä, että vanhimpaan, Aleksandraan, nähden ei Lizaveta Prokofjevna itsekään tietänyt, miten oli suhtauduttava: oliko hänen takiansa oltava peloissaan vai eikö? Toisinaan hänestä tuntui, että »tyttö oli jo mennyt hukkaan» aivan kokonaan; viidenkolmatta vuoden ikäinen, — siis jääkin vanhaksipiiaksi. Ja »niin kaunis kuin hän on!...» Lizaveta Prokofjevna ihan itki hänen tähtensä öisin, samaan aikaan kuin Aleksandra Ivanovna nukkui mitä rauhallisinta unta. »Mikä hän oikein on — nihilisti vaiko vain hölmö?» Ettei hän ollut hölmö, siitä muuten oli Lizaveta Prokofjevnakin aivan varma: hän piti erittäin suuressa arvossa Aleksandra Ivanovnan mielipiteitä ja neuvotteli mielellään hänen kanssaan. Mutta että hän oli »märkä kana», — siitä ei ollut mitään epäilystä: »Siinä määrin levollinen, ettei sitä voi sanoin selittää! Muuten märät kanatkaan eivät ole levollisia, — hyi! Ihan pääni on mennyt pyörälle heidän kanssaan!» Lizaveta Prokofjevna tunsi jonkinlaista selittämätöntä säälivää myötätuntoa Aleksandra Ivanovnaa kohtaan, vieläpä suuremmassa määrässä kuin Aglajaa kohtaan, joka oli hänen epäjumalansa. Mutta torailupuuskat (jommoisina pääasiallisesti hänen äidillinen huolenpitonsa ja myötätuntonsa ilmenivät), kiukuttelu, sellaiset nimitykset kuin »märkä kanat, vain naurattivat Aleksandraa. Asiat menivät toisinaan niin pitkälle, että aivan jonninjoutavat seikat suututtivat Lizaveta Prokofjevnaa hirveästi ja saivat hänet kiivastumaan. Aleksandra Ivanovna, esimerkiksi, nukkui mielellään kauan ja näki tavallisesti paljon unia; mutta hänen unensa olivat aina tavattoman tyhjänpäiväisiä ja viattomia, — sellaisia, jotka olisivat olleet omiaan seitsenvuotiaalle; tämäpä unien viattomuus juuri alkoi jostakin syystä suututtaa äitiä. Kerran Aleksandra Ivanovna näki unissaan yhdeksän kanaa, ja tästä syntyi suorastaan riita hänen ja äidin välillä, — miksi? Sitä olisi vaikea selittää. Vain kerran, yhden ainoan kerran, hänen onnistui nähdä unissaan jotakin omalaatuisen tapaista, — hän näki munkin, yksinään, jossakin pimeässä huoneessa, johon häntä kovin peloitti mennä. Unen kertoivat heti riemuiten Lizaveta Prokofjevnalle molemmat sisaret nauraa hohottaen; mutta äiti suuttui taaskin ja nimitti kaikkia kolmea hölmöiksi. Levollinen kuin hölmö ja totta tosiaan 'märkä kana', sanoin sitä ei voi selittää, mutta hän on murheellinen, toisinaan on aivan surullisen näköinen. Mitä hän murehtii, mitä?» Toisinaan hän teki tämän kysymyksen Ivan Fjodorovitšillekin, tapansa mukaan hysteerisesti, uhkaavasti, odottaen heti paikalla vastausta. Ivan Fjodorovitš sanoi »hm», rypisti kulmiaan, kohautteli olkapäitään ja päätteli lopuksi levittäen käsiään:
— Tarvitsee miehen!
— Älköön vain Jumala antako hänelle sellaista kuin te, Ivan Fjodorytš — räjähti viimein Lizaveta Prokofjevna kuin pommi, — älköön sellaista mielipiteiltään ja päätöksissään kuin te, Ivan Fjodorovitš, älköön niin törkeätä törkimystä kuin te, Ivan Fjodorytš...
Ivan Fjodorovitš vetäytyi heti ryöppyä pakoon, ja Lizaveta Prokofjevna rauhoittui purkauksensa jälkeen. Tietysti hän illemmalla samana päivänä välttämättömästi muuttui tavattoman huomaavaiseksi, hiljaiseksi, ystävälliseksi ja kunnioittavaksi Ivan Fjodorovitšia, »tärkeätä törkimystänsä» kohtaan, hyvää ja rakasta, jumaloimaansa Ivan Fjodorovitšia kohtaan, sillä hän oli koko elämänsä ajan rakastanut Ivan Fjodorovitšiansa, vieläpä ollut häneen rakastunutkin, minkä Ivan Fjodorovitš itsekin varsin hyvin tiesi ja minkä takia hän rajattomasti kunnioitti Lizaveta Prokofjevnaansa.
Mutta hänen suurimpana ja ainaisena kärsimyksenään oli Aglaja.
»Täydelleen, täydelleen minun kaltaiseni, minun kuvani kaikissa suhteissa», puheli itsekseen Lizaveta Prokofjevna, »omavaltainen, ilkeä tuittupää! Nihilisti, omituinen, mieletön, häijy, häijy, häijy! Oi, hyvä Jumala, kuinka onneton hänestä tuleekaan!»
Mutta, kuten jo sanoimme, noussut aurinko oli pehmittänyt ja kirkastanut kaikki hetkiseksi. Oli kulunut miltei kuukausi Lizaveta Prokofjevnan elämässä niin, että hän oli täydelleen levännyt kaikista huolistaan. Adelaidan kohta tulevien häitten johdosta oli seurapiireissä alettu puhua myös Aglajasta, ja sitäpaitsi Aglaja käyttäytyi kaikkialla niin kauniisti, niin tasaisesti, niin älykkäästi, niin puoleensa vetävästi, hieman ylpeästi, mutta sehän sopii hänelle niin hyvin! Niin ystävällinen, niin kohtelias hän oli ollut kokonaisen kuukauden äitiään kohtaan! (»Tosin pitää tuota Jevgeni Pavlovitšia vielä paljon, paljon tarkastella, täytyy päästä hänestä selville, eikä Aglajakaan näy olevan hänelle kovin paljon suopeampi kuin muille!») kuitenkin hänestä oli yhtäkkiä tullut niin ihastuttava tyttö, — ja kuinka kaunis hän onkaan, Herra Jumala, kuinka kaunis hän onkaan, kaunistuu päivä päivältä! Ja nyt...
Ja nyt, heti kun oli näyttäytynyt tuo iljettävä ruhtinaspahanen, tuo jonninjoutava idiootti, niin kaikki oli taas mennyt sekaisin, kaikki talossa oli taas mennyt nurin!
Mitä sitten oli tapahtunut?
Toisten mielestä ei varmaankaan ollut tapahtunut mitään. Mutta sepä juuri olikin Lizaveta Prokofjevnan erikoisuus, että kaikkein tavallisimpien asiain yhtymissä ja sekaantumisissa hän ennätti aina mielessään alati vallitsevan levottomuuden läpi nähdä jotakin sellaista, mikä sai hänet pelästymään niin, että hän toisinaan siitä sairastui, sai hänet mitä epäluuloisimman, mitä käsittämättömimmän ja siis mitä raskaimman pelon valtaan. Millaista olikaan hänen olonsa, kun nyt yht'äkkiä, naurettavien ja perusteettomien huolten koko sekasotkun läpi todellakin alkoi häämöttää jotakin, joka ikäänkuin oli todella tärkeätäkin, jotakin, mikä ikäänkuin todellakin oli huolten ja epäilyjen ja epäluulojen arvoista.
»Ja kuinka onkaan uskallettu, kuinka onkaan uskallettu kirjoittaa minulle tuo nimetön kirje tuosta elukasta, että hän on suhteissa Aglajaan?» ajatteli Lizaveta Prokofjevna kaiken aikaa matkalla vetäessään jäljessään ruhtinasta sekä vielä kotonaan pannessaan hänet istumaan pyöreän pöydän ääreen, jonka ympärille oli kokoontunut koko perhe; »kuinka on voitu ajatellakaan sitä? Minähän kuolisin häpeästä, jos uskoisin hitustakaan tahi näyttäisin Aglajalle tämän kirjeen! Sellaista pilkantekoa meistä, Jepantšineista! Ja kaikki, kaikki Ivan Fjodorytšin kautta, kaikki teidän kauttanne, Ivan Fjodorytš! Ah! Miksi emme muuttaneet Jelagin-saarelle, minähän sanoin, että mentäisiin Jelaginille! Kenties on Varjka kirjoittanut tuon kirjeen, minä tiedän, tai kenties... kaikkeen, kaikkeen on Ivan Fjodorytš syypää! Häntä vastaan on tuo elukka heittänyt tuon jutun, entisten suhteitten muistoksi, tehdäkseen hänestä pilkkaa, aivan niinkuin hän aikaisemmin nauraa hohotti hänelle kuten hölmölle ainakin, veti häntä nenästä, silloin kun hän vielä kuljetti hänelle helmiä... Loppujen lopuksi kuitenkin meidät kaikki on juttuun sekoitettu, tyttäremme on kuitenkin siihen sekoitettu, Ivan Fjodorytš, neidot, neidit, parhaaseen seurapiiriin kuuluvat neidit, morsiamet; he ovat olleet täällä, oleskelleet täällä, kuulleet kaikki, ja poikanulikkain juttuun heidät on myös sekoitettu, iloitkaa siitä, siinäkin he olivat läsnä ja kuuntelivat! En anna minä anteeksi, en anna minä anteeksi tälle ruhtinas pahaiselle, en anna anteeksi koskaan! Ja miksi on Aglaja ollut kolme päivää hysteeristen kohtausten vallassa, miksi hän on miltei riidassa sisariensa kanssa, Aleksandrankin kanssa, jonka käsiä hän on aina suudellut kuin äidin käsiä — ja jota on niin kunnioittanut? Miksi hän on kolmen päivän aikana esiintynyt kaikkia kohtaan arvoituksellisesti? Mikä Gavrila Ivolgin tässä on? Miksi hän eilen ja tänään rupesi kehumaan Gavrila Ivolginia ja alkoi itkeä? Miksi tuosta kirotusta köyhästä ritarista on mainittu tuossa nimettömässä kirjeessä, kun hän ei ole näyttänyt ruhtinaalta saamaansa kirjettä edes sisarilleenkaan? Ja miksi... minkä tähden, minkä tähden minä nyt juoksin ruhtinaan luo kuin hullu kissa ja itse haalin hänet tänne? Herra Jumala, minä olen menettänyt järkeni, mitä olenkaan nyt tehnyt! Puhumaan nuoren miehen kanssa tyttäreni salaisuuksista, vieläpä... vieläpä sellaisista salaisuuksista, jotka miltei koskevat häntä itseään! Herra Jumala, se on edes hyvä, että hän on idiootti ja... ja... perheen ystävä! Mutta onko Aglaja todellakin ihastunut tuollaiseen vähämieliseen! Hyvä Jumala, mitä minä höpötänkään! Hyi! Originaaleja me olemme... lasin alle pitäisi meidät kaikki panna näytteille, minut ensimmäisenä, ja ottaa katsojilta kymmenen kopeekkaa pääsymaksua. En anna minä tätä teille anteeksi, Ivan Fjodorytš, en milloinkaan anna anteeksi! Ja miksi Aglaja ei nyt läksytä häntä? Lupasi läksyttää, eikä läksytäkään nyt! Kas, kas, katselee häntä vain silmät selällään, on vaiti, ei mene pois, on siinä, ja itse kuitenkin kielsi häntä tulemasta... Ruhtinas istuu aivan kalpeana. Ja tuo kirottu, kirottu lörpöttelijä Jevgeni Pavlytš on yksinään ottanut suunvuoron! Kas kuin puhua palpattaa, ei saa sanaa sanotuksi hänen puheensa lomaan. Minä saisin heti kaikki selville, kunhan vain pääsisin ottamaan asiat puheeksi...»
Ruhtinas istui todellakin miltei kalpeana pyöreän pöydän ääressä ja näytti olevan samalla kertaa sekä tavattoman pelon vallassa että joinakin hetkinä hänelle itselleenkin käsittämättömän ja koko sydämen valtaavan riemastuksen lumoissa. Oi, miten hän pelkäsikään katsahtaa sinne päin, siihen nurkkaan, josta häntä kiinteästi katseli kaksi tuttua mustaa silmää, ja miten hän samalla kertaa olikaan menehtyä onnesta, kun istui taas täällä heidän keskuudessaan, kuuli tutun äänen — sen jälkeen, mitä hän oli hänelle kirjoittanut. »Herra Jumala, mitä hän mahtaa nyt sanoa!» Itse hän ei ollut vielä lausunut sanaakaan ja kuunteli jännittyneenä »palpattavaa» Jevgeni Pavlovitšia, joka harvoin oli niin tyytyväisellä ja innostuneella tuulella kuin nyt, tänä iltana. Ruhtinas kuunteli häntä eikä pitkään aikaan ymmärtänyt juuri sanaakaan. Kaikki olivat koolla paitsi Ivan Fjodorovitš, joka ei vielä ollut palannut Pietarista. Ruhtinas Š. oli myös saapuvilla. Nähtävästi oltiin hankkeissa lähteä hetkisen kuluttua, ennen teenjuontia, kuuntelemaan soitantoa. Parhaillaan käynnissä oleva keskustelu näytti alkaneen ennen ruhtinaan tuloa. Pian pujahti pengermälle Kolja, joka oli tullut jostakin. »Hänet siis otetaan täällä vastaan kuten ennenkin», ajatteli ruhtinas itsekseen.
Jepantšinien huvila oli komea, sveitsiläisen majan tyylinen, kauniisti joka puolelta kukkasin ja lehvin koristettu. Joka puolelta sitä ympäröi pieni, mutta ihana kukkatarha. Kaikki istuivat pengermällä kuten ruhtinaankin luona; mutta pengermä oli jonkin verran avarampi ja muhkeammin laitettu.
Virinneen keskustelun aihe ei nähtävästi ollut monellekaan mieleen; saattoi arvata, että keskustelu oli alkanut kärsimättömästä kiistasta, ja tietysti jokainen olisi mielellään vaihtanut keskustelun aihetta, mutta Jevgeni Pavlovitš näytti tulevan yhä itsepintaisemmaksi eikä välittänyt sen tekemästä vaikutuksesta; ruhtinaan tulo ikäänkuin sai hänet vielä enemmän innostumaan. Lizaveta Prokofjevna rypisti kulmiaan, vaikka ei ymmärtänytkään kaikkea. Aglaja, joka istui syrjässä, melkein nurkassa, ei poistunut, kuunteli ja oli itsepintaisesti vaiti.
— Sallikaahan, — väitti Jevgeni Pavlovitš kiihkeästi, — enhän minä sano mitään liberalismia vastaan. Liberalismi ei ole synti; se on välttämätön perusosa kokonaisuudessa, joka ilman sitä hajoaa tai kuoleutuu; liberalismilla on samanlainen olemisen oikeus kuin kaikkein säädyllisimmällä konservatismillakin; mutta minä hyökkään venäläisen liberalismin kimppuun ja toistan vieläkin, että käyn sen kimppuun juuri siksi, että venäläinen liberaali ei ole venäläinen liberaali, vaan epävenäläinen liberaali. Antakaa minulle venäläinen liberaali, niin minä heti paikalla teidän läsnäollessanne suutelen häntä.
— Jos vain hän haluaa suudella teitä, — sanoi Aleksandra Ivanovna, joka oli tavattoman kiihtynyt. Hänen poskensakin punoittivat tavallista enemmän.
»Kas vain», ajatteli itsekseen Lizaveta Prokofjevna, »muuten makailee ja syö, ei häntä saa hereille pudistetuksi, mutta sitten yht'äkkiä kerran vuodessa nousee ja alkaa puhua niin, ettei sitä kuunnellessa voi muuta kuin kummissaan levittää käsiään».
Ruhtinas huomasi pikimmältänsä, että Aleksandra Ivanovnaa nähtävästi ei ollenkaan miellyttänyt se, että Jevgeni Pavlovitš puhuu liian iloisesti, puhuu vakavasta asiasta ja on ikäänkuin kiivastunut, mutta samalla kertaa ikäänkuin laskee leikkiäkin.
— Minä vakuutin äsken, juuri ennen teidän tuloanne, ruhtinas, — jatkoi Jevgeni Pavlovitš, — että meillä on tähän saakka ollut liberaaleja ainoastaan kahdesta kansankerroksesta, entisestä tilanomistajaluokasta (joka on lakkautettu) ja seminaaripiiristä. Ja koska kumpikin kansanluokka on lopulta muuttunut täydelliseksi kastiksi, joksikin kokonaan muuksi kuin kansakunta muuten on, ja tämä kehitys on aikojen kuluessa yhä jatkunut sukupolvesta sukupolveen, niin siispä kaikki sekin, mitä he ovat tehneet ja tekevät, on ollut aivan epäkansallista...
— Kuinka? Siis kaikki, mitä on tehty, — se kaikki on epävenäläistä? — lausui ruhtinas Š.
— Epäkansallista; joskin venäjäksi, niin kuitenkin epäkansallista; sekä liberaalit että myöskin konservatiivit ovat meillä epävenäläisiä, kaikki... Ja olkaa varma siitä, että kansakunta ei tunne mitään siitä, mitä tilanomistajat ja seminaarilaiset ovat tehneet, ei tiedä mitään nyt eikä jälkeenpäin...
— Sepä on hyvin! Kuinka te voitte vakuutella sellaista paradoksia, jos vain puhutte tosissanne? Minä en voi sallia sellaisia sutkauksia venäläisestä tilanomistajasta; te olette itse venäläinen tilanomistaja, — intti kiihkeästi ruhtinas Š.
— Enhän minä puhukaan siinä mielessä venäläisestä tilanomistajasta, kuin te otaksutte. Se on kunnioitettava säätyluokka, jo yksistään siitä syystä, että minä kuulun siihen; varsinkin nyt, kun se on lakannut olemasta olemassa...
— Eikö kirjallisuudessakaan ole ollut mitään kansallista? — pisti väliin Aleksandra Ivanovna.
— Minä en ole mestari kirjallisuuden tuntemisessa, mutta venäläinen kirjallisuuskaan ei minun mielestäni ollenkaan ole venäläistä, paitsi ehkä Lomonosov, Puškin ja Gogolj.
— Ensiksikin se on jo melko paljon, ja toiseksi yksi näistä on kansan keskuudesta ja kaksi muuta ovat tilanomistajia, — nauroi Adelaida.
— Aivan niin, mutta älkää olko voitonriemuinen. Koska ainoastaan näiden kolmen kaikista venäläisistä kirjailijoista on tähän saakka onnistunut jokaisen sanoa jotakin todella omaansa, aivan omaa eikä keneltäkään muulta lainattua, niin silläpä juuri nämä kolme heti ovatkin tulleet kansallisiksi. Se venäläinen, joka sanoo, kirjoittaa tai tekee jotakin omaa, vääjäämättömästi omaa, joka ei ole lainattua, tulee heti välttämättömästi kansalliseksi, vaikkapa hän puhuisi huonosti venäjää. Se on minulle selviö. Mutta me emme alkaneet puhua kirjallisuudesta, puheemme alkoi sosialisteista, ja niistä virisi keskustelu; no niin, minä vakuutan, ettei meillä ole ainoatakaan venäläistä sosialistia; ei ole eikä ole ollut, sillä kaikki meidän sosialistimme ovat niinikään tilanomistajien tai seminaarilaisten piiristä. Kaikki meidän yleisesti tunnetut, julkikuuluutetut sosialistimme, sekä täkäläiset että ulkomaalaiset, eivät ole mitään muuta kuin liberaaleja, jotka kuuluvat maaorjuuden aikuiseen tilanomistajani säätyyn. Mitä te nauratte? Antakaa minulle heidän kirjansa, antakaa minulle heidän oppinsa, heidän muistelmansa, niin minä, vaikka en ole kirjallisuuskriitikko, otan kirjoittaakseni teille mitä vakuuttavimman kirjallisuuskritiikin, jossa osoitan päivänselvästi, että heidän kirjojensa, lentolehtistensä, muistelmiensa jokaisen sivun on kirjoittanut ennen kaikkea entinen venäläinen tilanomistaja. Heidän kiukkunsa, paheksumisensa, älykkyytensä ovat tilanomistajalle ominaisia (vieläpä ennen Famusovia eläneille!); heidän riemastuksensa, heidän kyynelensä, jotka kenties ovat oikeita, vilpittömiä kyyneliä, ovat kuitenkin tilanomistajien riemastusta ja kyyneliä! Tilanomistajien tahi seminaarilaisten... Te nauratte taaskin, ja tekin nauratte, ruhtinas? Ettekö tekään ole samaa mieltä?
Kaikki todellakin nauroivat, ja ruhtinaskin hymähti.
— Minä en voi näin oikopäätä sanoa, olenko samaa mieltä vai enkö, — lausui ruhtinas lakaten yht'äkkiä nauramasta ja hätkähtäen sen näköisenä kuin kiinni joutunut koulupoika, — mutta minä vakuutan teille, että kuuntelen teitä erittäin mielelläni...
Tätä sanoessaan hän miltei läähätti, kihosipa kylmä hikikin hänen otsalleen. Nämä olivat ensimmäiset hänen lausumansa sanat koko sinä aikana, minkä hän oli täällä istunut. Hän yritti katsahtaa ympärilleen, mutta ei rohjennut; Jevgeni Pavlovitš huomasi hänen eleensä ja hymähti.
— Minä sanon teille, hyvä herrasväki, erään tosiasian, — jatkoi hän entisellä äänensävyllä, ikäänkuin tavattoman innostuneena ja kiihkeästi ja samalla kertaa melkeinpä nauraen, kenties, omille sanoilleen, — tosiasian, havainnon ja suorastaan löydön, joka minulla on kunnia lukea omaksi ansiokseni, vieläpä yksinomaan omaksi ansiokseni; ainakaan ei siitä ole vielä missään puhuttu eikä kirjoitettu. Tässä tosiasiassa ilmenee koko senlaatuisen venäläisen liberalismin olemus, jommoisesta minä puhun. Ensiksikin, mitä on liberalismi, yleisesti puhuen, muuta kuin hyökkäys (järkeväkö vai erheellinen, se on eri kysymys) vallitsevaa asiaintilaa vastaan? Niinhän? No niin, minun havaitsemani tosiasia on se, ettei venäläinen liberalismi ole hyökkäys vallitsevaa asiaintilaa vastaan, vaan hyökkäys asioittemme itse olennaisinta olemusta vastaan, itse asioita vastaan, eikä vain asiaintilaa vastaan, ei venäläistä asiaintilaa, vaan itse Venäjää vastaan. Minun liberaalini on mennyt niin pitkälle, että kieltää itse Venäjän, se on, vihaa ja lyö omaa äitiään. Jokainen onneton ja epäonnistunut tosiseikka Venäjällä herättää hänessä naurua ja melkeinpä riemastusta. Hän vihaa kansan tapoja, Venäjän historiaa, kaikkea. Ainoa, mitä voi mainita hänen puolustuksekseen, on se, ettei hän tiedä mitä tekee ja että hän luulee Venäjää kohtaan tuntemaansa vihaa mitä hedelmällisimmäksi liberalismiksi (oi, te tapaatte usein maassamme liberaalin, jolle toiset paukuttavat käsiään ja joka itse asiassa kenties onkin mitä järjettömin, mitä tylsin ja mitä vaarallisin konservatiivi, mutta ei itse tiedä sitä!). Tätä Venäjää kohtaan tuntemaansa vihaa muutamat liberaalit pitivät vielä joku aika sitten miltei todellisena isänmaanrakkautena ja kehuskelivat, että näkivät paremmin kuin muut, mitä sen piti olla; mutta nyt he ovat jo tulleet avomielisemmiksi ja ovat alkaneet hävetä sanaa »isänmaanrakkaus», ovatpa karkottaneet ja poistaneet koko käsitteenkin vahingollisena ja arvottomana. Tämä tosiasia pitää paikkansa, minä vakuutan sen, ja... täytyihän joskus sanoa totuus kokonaan, yksinkertaisesti ja avoimesti; mutta tämä tosiasia on samalla myös sellainen, jommoista ei missään eikä koskaan aikojen alusta saakka eikä minkään kansan keskuudessa ole ollut eikä esiintynyt, ja näin ollen tämä ilmiö on tilapäinen ja voi mennä ohi, minä myönnän sen. Sellaista liberaalia ei voi olla missään, joka vihaisi omaa isänmaataan. Miten siis tämä kaikki meillä on selitettävä? Aivan samoin kuin aikaisemminkin, — siten, että venäläinen liberaali toistaiseksi vielä ei ole venäläinen liberaali; mikään muu selitys käsittääkseni ei ole mahdollinen.
— Minä pidän kaikkea sitä, mitä sinä sanoit, pilapuheena, Jevgeni Pavlovitš, — lausui ruhtinas Š. vakavasti.
— Minä en ole nähnyt kaikkia liberaaleja enkä ota heitä tuomitakseni, — sanoi Aleksandra Ivanovna, — mutta olen paheksuen kuunnellut ajatustanne: te otitte yksityisen tapauksen ja yleistitte sen säännöksi, siis panettelitte.
— Yksityisen tapauksen? Ahaa! Sana on lausuttu, — iski puheeseen kiinni Jevgeni Pavlovitš. — Ruhtinas, mitä mieltä te olette, onko tämä yksityinen tapaus vai eikö?
— Minun täytyy myöskin sanoa, että minä olen vähän nähnyt ja vähän ollut... liberaalien parissa, — sanoi ruhtinas, — mutta minusta näyttää siltä, että te kenties jossakin määrin olette oikeassa ja että se venäläinen liberalismi, josta te puhuitte, todellakin on jossakin määrin taipuvainen vihaamaan Venäjää itseänsä eikä vain siinä vallitsevaa asiaintilaa. Tietysti on asia näin vain osittain... tietenkään tämä ei voi olla kaikkiin nähden oikein...
Hän sekaantui eikä puhunut loppuun. Kaikesta mielenkuohustaan huolimatta hän tunsi tavattoman suurta mielenkiintoa keskustelua kohtaan. Ruhtinaassa oli erikoisena piirteenä se, että hän aina kuunteli tavattoman naiivilla tarkkaavaisuudella sitä, mikä hänestä oli mielenkiintoista, ja antoi tällöin yhtä naiivilla tavalla vastauksia, kun hänelle tehtiin kysymyksiä. Hänen kasvoissaan ja hänen ruumiinsa asennossakin tavallaan kuvastui tuo naiivisuus, tuo usko, joka ei epäillyt ivaa eikä leikkiä. Mutta vaikka Jevgeni Pavlovitš jo kauan oli kääntynyt hänen puoleensa ainoastaan eräänlaisella leikillisyydellä, niin hän kuitenkin nyt, kuultuaan ruhtinaan vastauksen, katsahti häneen omituisen vakavasti, aivan kuin ei ollenkaan olisi odottanut häneltä sellaista vastausta.
— Siis... tepä sentään vastasitte hieman omituisesti, — lausui hän. — Ettekö todellakaan vastannut minulle tosissanne, ruhtinas?
— Ettekö te sitten kysynyt tosissanne? — lausui ruhtinas ihmeissään.
Kaikki alkoivat nauraa.
— Uskokaa häntä, — sanoi Adelaida, — Jevgeni Pavlytš pitää aina ja kaikkia pilkkanaan! Jospa tietäisitte, mitä hän toisinaan kertoilee hyvin vakavana.
— Minun mielestäni tämä on raskas keskustelu eikä sitä olisi ollenkaan pitänyt aloittaa, — huomautti jyrkästi Aleksandra, — tarkoituksena oli lähteä kävelemään...
— Menkäämme todellakin, ilta on ihana! — huudahti Jevgeni Pavlovitš. — Mutta todistaakseni teille, että minä tällä kertaa puhuin aivan vakavasti, ja ennen kaikkea todistaakseni sen ruhtinaalle (te, ruhtinas, olette tavattomasti herättänyt minussa mielenkiintoa, ja minä vannon teille, etten ole vielä niin kokonaan tyhjä ihminen kuin miltä pakostakin näytän, — vaikka itse asiassa olenkin tyhjä ihminen!), ja...jos sallitte, hyvä herrasväki, niin teen ruhtinaalle vielä erään kysymyksen, viimeisen, uteliaisuudessani vain, ja siihen lopetamme. Tuo kysymys tuli aivan kuin vartavasten pari tuntia takaperin päähäni (kuten näette, ruhtinas, mietiskelen minäkin toisinaan vakavia asioita); minä ratkaisin sen, mutta katsokaamme, mitä sanoo ruhtinas. Äsken juuri mainittiin »yksityisestä tapauksesta». Tämä on meillä hyvin tunnettu sananen, sen kuulee usein. Äskettäin kaikki puhuivat ja kirjoittivat tuosta kauheasta kuuden hengen murhasta, jonka... oli tehnyt tuo nuori mies, sekä puolustusasianajajan omituisesta puheesta, jossa sanotaan, että kun rikoksen tekijä oli köyhissä oloissa, niin hänelle luonnollisesti täytyi nousta mieleen ajatus tappaa nuo kuusi ihmistä. Tämä ei ole sananmukaisesti kerrottu, mutta itse ajatus luullakseni oli tämä tai tämäntapainen. Minun persoonallisen käsitykseni mukaan puolustaja lausuessaan näin omituisen ajatuksen oli täysin vakuutettu siitä, että sanoo kaikkein liberaalisimman, kaikkein humaanisimman ja edistysmielisimmän ajatuksen, minkä suinkin voi sanoa meidän aikanamme. No, mitä mieltä te olette: tämä käsitysten ja vakaumusten vääristyminen, tuo mahdollisuus, että voi olla noin kiero ja huomiota herättävä mielipide asiasta, onko se yksityinen tapaus vai onko se yleinen?
Kaikki alkoivat ääneensä nauraa.
— Yksityinen tietysti, yksityinen, — nauroivat Aleksandra ja Adelaida.
— Ja suo minun taaskin huomauttaa, Jevgeni Pavlytš, — lisäsi ruhtinas Š., — että sinun pilasi on liian kulunut.
— Mitä te arvelette, ruhtinas? — sanoi toisia kuuntelematta Jevgeni Pavlovitš, joka oli huomannut ruhtinas Leo Nikolajevitšin luovan häneen uteliaan ja vakavan silmäyksen. — Miltä teistä näyttää: onko tämä yksityinen tapaus vaiko yleinen? Tunnustan, että juuri teitä varten olen miettinytkin tämän kysymyksen.
— Ei, se ei ole yksityinen, — lausui ruhtinas hiljaa, mutta empimättä.
— Hyväinen aika, Leo Nikolajevitš, — huudahti ruhtinas Š. hiukan harmistuneena, — ettekö te näe, että hän asettelee teille ansoja; hän tekee ehdottomasti pilaa ja aikoo saada juuri teidät pilansa esineeksi.
— Minä luulin Jevgeni Pavlytšin puhuneen tosissaan, — punastui ruhtinas ja loi katseensa alas.
— Rakas ruhtinas,—jatkoi ruhtinas Š.,— muistakaahan, mistä me teidän kanssanne puhuimme kerran, noin kolme kuukautta takaperin; me puhuimme juuri siitä, että meidän uusissa, äskettäin avatuissa tuomioistuimissamme voi osoittaa esiintyneen niin monta huomattavaa ja kyvykästä puolustusasianajajaa! Entä miten paljon mitä huomattavimpia valamiesten päätöksiä! Kuinka iloinen olittekaan itse, ja miten minä iloitsinkaan silloin teidän ilostanne... me sanoimme, että voimme ylpeillä... Mutta tämä kömpelö puolustus, tämä omituinen todistelu on tietysti tilapäinen tapaus, yksi ainoa tuhansien joukossa.
Ruhtinas Leo Nikolajevitš ajatteli, mutta vastasi sitten täysin vakuutetun näköisenä, vaikkakin hiljaa, vieläpä ikäänkuin arasti lausuen sanat:
— Minä tahdoin vain sanoa, että ajatusten ja käsitysten kieroutta (kuten Jevgeni Pavlytš lausui) tavataan hyvin useasti, se on paljon yleisempää kuin yksityinen tapaus, onnetonta kylläkin. Vieläpä siinä määrin, että jos tämä kierous ei olisi niin yleistä, niin kenties ei olisi tuommoisia mahdottomia rikoksiakaan kuin nämä...
— Mahdottomia rikoksia? Mutta minä vakuutan teille, että aivan samanlaisia rikoksia ja kenties vielä kauheampiakin on ollut ennenkin ja on ollut aina, eikä ainoastaan meillä, vaan kaikkialla, ja ne tulevat minun käsitykseni mukaan vielä hyvin kauan uusiutumaan. Erotus on siinä, että meillä oli ennen vähemmän julkisuutta, mutta nyt on alettu ääneen puhua ja kirjoittaakin niistä, ja siksipä näyttääkin siltä, että nuo rikoksentekijät ovat vasta nyt ilmestyneet. Siinäpä on teidän erehdyksenne, tavattoman naiivi erehdys, ruhtinas, vakuutan sen teille, — hymyili ruhtinas Š. ivallisesti.
— Tiedän itse, että rikoksia on ennenkin ollut hyvin paljon ja yhtä kauheita; minä kävin aivan äskettäin vankiloissa ja onnistuin tutustumaan muutamiin rikoksentekijöihin ja syytteessä oleviin. On hirveämpiäkin rikollisia kuin tuo äsken mainittu, semmoisia, jotka ovat tappaneet kymmenittäin ihmisiä mitään katumusta tuntematta. Mutta tällöin olen huomannut seuraavan seikan: että kaikkein paatuneinkin ja katumaton murhamies kuitenkin tietää olevansa rikollinen, siis, omantuntonsa mukaan arvostellen on sitä mieltä, että hän on tehnyt pahoin, vaikkakaan ei tunne katumusta. Ja sellainen on heistä jokainen; mutta nehän, joista Jevgeni Pavlytš ryhtyi puhumaan, eivät edes tahdo lukeutua rikoksentekijöihin ja ajattelevat mielessään, että heillä oli oikeus ja... että he suorastaan ovat menetelleet hyvin, se on, asiahan on miltei noin. Siinäpä onkin minun mielestäni hirveä erotus. Ja huomatkaa, nuo kaikki ovat nuorisoa, nimenomaan sitä ikäkautta, jolloin kaikkein helpoimmin ja turvattomimpana voi joutua väärentämään aatteita.
Ruhtinas Š. ei enää nauranut ja kuunteli ällistyneenä ruhtinasta. Aleksandra Ivanovna, joka jo pitkän aikaa oli tahtonut jotakin huomauttaa, vaikeni aivan kuin jokin erikoinen ajatus olisi saanut hänet pysähtymään. Jevgeni Pavlovitš taasen katsoi ruhtinaaseen aivan ihmettelevänä ja tällä kertaa ilman vähintäkään hymyilyä.
— Mitä te siinä niin ihmettelette häntä, hyvä herra, — sekaantui asiaan odottamatta Lizaveta Prokofjevna, — onko hän sitten tyhmempi kuin te, niin ettei voi muka arvostella asiaa teidän tavallanne?
— Ei, en minä sitä, — sanoi Jevgeni Pavlovitš, — mutta kuinka sitten te, ruhtinas (suokaa anteeksi kysymykseni), jos te noin näette ja huomaatte sen, mitenkä te (pyydän taaskin anteeksi) tuossa omituisessa jutussa... joka tapahtui näinä päivinä... Burdovskin, luullakseni... mitenkä te ette huomannut samaa aatteitten ja siveellisten vakaumusten väärentymistä? Sehän on aivan täsmälleen samanlaista! Minusta näytti silloin siltä, kuin te ette olisi ollenkaan huomannut?
— Kuulehan, hyvä ystävä, — tulistui Lizaveta Prokofjevna, — kas, me kaikki huomasimme, istumme tässä ja kehuskelemme itseämme hänen edessään, mutta hänpä sai tänä aamuna kirjeen yhdeltä niistä, kaikkein tärkeimmältä henkilöltä, näppylänaamaiselta, muistatko, Aleksandra? Tämä pyytää kirjeessä häneltä anteeksi, vaikkakin omalla tavallaan, ja ilmoittaa luopuneensa siitä toveristaan, joka häntä silloin odotti,— muistatko, Aleksandra? — ja uskovansa nyt enemmän ruhtinasta. No, mepä emme ole vielä saaneet semmoista kirjettä, vaikka me osaamme opettamattakin tässä nostella nokkaamme hänen edessään.
— Ja Ippolit on myös juuri tullut luoksemme huvilaan! — huudahti Kolja.
— Kuinka! Onko hän jo täällä? — huolestui ruhtinas.
— Heti kun olitte lähtenyt Lizaveta Prokofjevnan kanssa, hän saapui; minä toin hänet!
— No niin, minä lyön vetoa, — kivahti yht'äkkiä Lizaveta Prokofjevna unhottaen kokonaan, että juuri oli kehunut ruhtinasta, — lyön vetoa, että hän on käynyt eilen hänen luonaan ullakolla ja pyytänyt häneltä polvillaan anteeksi, että tuo ilkeä äkäpussi suvaitsisi muuttaa tänne. Kävitkö eilen? Itsehän vähän aikaa sitten tunnustit. Onko se niin vai eikö? Olitko polvillasi vai etkö?
— Ei ollut ensinkään, — huudahti Kolja, — vaan aivan päinvastoin, Ippolit tarttui eilen ruhtinaan käteen ja suuteli sitä kahdesti, minä näin sen itse, siihen koko selvittely päättyikin, paitsi että ruhtinas sanoi yksinkertaisesti hänen tulevan voimaan paremmin maalla, ja toinen suostui silmänräpäyksessä muuttamaan, kun vain rupeaa voimaan paremmin.
— Suotta te, Kolja... — mutisi ruhtinas nousten seisomaan ja siepaten hattunsa, — miksi te kerrotte, minä...
— Minne nyt? — pysähdytti hänet Lizaveta Prokofjevna.
— Älkää olko huolissanne, ruhtinas, — jatkoi Kolja innostuneena, — älkää menkö häntä tekemään levottomaksi, hän on nukahtanut väsyneenä matkasta; hän on hyvin iloissaan; ja tiedättekö, ruhtinas, minun mielestäni on paljon parempi, jos te ette nyt tapaa toisianne, lykätkää se ihan huomiseen, muuten hän taas tulee hämilleen. Hän sanoi äsken aamulla, ettei hän kokonaiseen puoleen vuoteen ole tuntenut voivansa niin hyvin ja olevansa niin voimissaan, hän yskiikin kolme vertaa vähemmän.
Ruhtinas huomasi, että Aglaja yht'äkkiä tuli esille paikaltaan ja astui pöydän luo. Hän ei uskaltanut katsahtaa Aglajaan, mutta hän tunsi koko olemuksellaan, että tällä hetkellä tämä katsoo häneen, katsoo kenties ankarasti, ja että hänen mustissa silmissään on ehdottomasti paheksumista, ja kasvot hehkuvat.
— Minusta oli turhaa, Nikolai Ardalionovitš, että te kuljetitte hänet tänne, jos se on sama keuhkotautinen poika, joka silloin rupesi itkemään ja kutsui hautajaisiinsa, — huomautti Jevgeni Pavlovitš. — Hän puhui silloin niin kaunopuheisesti viereisen talon seinästä, että hän ehdottomasti tulee kaipaamaan tuota seinää, olkaa siitä, vakuutetut.
— Toden sanoit: hän riitaantuu kanssasi, tappelee ja lähtee tiehensä, — sen pituinen se!
Ja Lizaveta Prokofjevna siirsi arvokkaasti ompelukorinsa lähemmäksi itseään unohtaen, että kaikki jo olivat nousemassa lähteäkseen kävelylle.
— Minä muistelen, että hän kovin ylpeili tuolla seinällä, — puuttui taas puheeseen Jevgeni Pavlovitš. — Ilman tuota seinää hän ei voi kaunopuheisesti kuolla, mutta hänen mielensä tekee kovin kuolla kaunopuheisesti.
— Mitäpä sitten? — mutisi ruhtinas. — Jos te ette tahdo antaa hänelle anteeksi, niin hän kuolee ilman teitäkin... Nyt hän on muuttanut tänne puitten takia.
— Oi, omasta puolestani minä annan hänelle kaikki anteeksi; voitte sanoa hänelle sen.
— Ei sitä ole sillä tavoin ymmärrettävä,— vastasi ruhtinas hiljaa ja ikäänkuin haluttomasti, katsellen edelleen yhteen kohtaan lattiaa ja nostamatta silmiään, — on tehtävä niin, että tekin suostuisitte ottamaan vastaan häneltä anteeksiannon.
— Mitä se minuun koskee? Miten minä olen syyllinen häntä kohtaan?
— Jos ette ymmärrä, niin... mutta tehän ymmärrätte; hänen mielensä teki silloin... siunata teitä kaikkia ja saada teidän siunauksenne, siinä kaikki...
— Rakas ruhtinas, — puuttui ruhtinas Š. kiireesti puheeseen aivan kuin varoen, vaihdettuaan joittenkuitten läsnäolijain kanssa silmäyksen, — paratiisia maan päällä ei saada toimeen helposti; mutta te toivotte kuitenkin jossakin määrin paratiisia; paratiisi on vaikea asia, ruhtinas, paljon vaikeampi kuin miltä se näyttää teidän oivallisesta sydämestänne. Lakatkaamme mieluummin, muuten me kenties taas kaikki tulemme hämillemme, ja silloin...
— Lähtekäämme soitantoa kuuntelemaan, — lausui jyrkästi Lizaveta Prokofjevna nousten vihaisena paikaltaan.
Hänen jälkeensä nousivat kaikki.
II.
Ruhtinas astui yht'äkkiä Jevgeni Pavlovitšin luo.
— Jevgeni Pavlytš, — sanoi hän omituisen kiihkeästi tarttuen hänen käteensä, — olkaa vakuutettu, että minä pidän teitä mitä jaloimpana ja parhaana miehenä, ihan kaikesta huolimatta; olkaa siitä vakuutettu...
Jevgeni Pavlovitš ihan peräytyi askelen hämmästyksissään. Hetken ajan hän pidätti sietämätöntä naurunpuuskaa: mutta katsottuaan tarkemmin hän huomasi, että ruhtinas ikäänkuin oli poissa suunniltaan tai ainakin jossakin erikoisessa tilassa.
— Lyön vetoa, — huudahti hän, — että te, ruhtinas, tahdoitte sanoa aivan muuta ettekä kenties ollenkaan minullekaan... Mutta mikä teitä vaivaa? Etteköhän voi pahoin?
— Mahdollista, hyvin mahdollista, ja te teitte sangen hienon huomautuksen sanoessanne, etten minä kenties aikonutkaan astua teidän luoksenne!
Tämän sanottuaan hän hymyili omituisesti ja hullunkurisestikin, mutta huudahti sitten äkkiä aivan kuin tulistuen:
— Älkää muistuttako mieleeni käytöstäni kolme päivää takaperin. Minä olen ollut hyvin häpeissäni nämä kolme päivää... Minä tiedän olevani syypää...
— Niin... mitä hirveätä te sitten teitte?
— Minä näen, että te kenties kaikkein enimmän häpeätte puolestani, Jevgeni Pavlovitš; te punastutte, se on oivallisen sydämen piirre. Minä lähden heti pois, olkaa vakuutettu siitä.
— Mitä hän oikein tarkoittaa? Alkavatko hänen taudinkohtauksensa kenties tuolla tavoin? — kääntyi Lizaveta Prokofjevna pelästyneenä Koljan puoleen.
— Älkää kiinnittäkö siihen huomiota, Lizaveta Prokofjevna, ei minulla ole taudinkohtausta; minä lähden heti pois. Minä tiedän, että minut... on luonto jättänyt lapsipuolen asemaan. Minä olen ollut neljäkolmatta vuotta sairas, syntymästä kahdenteenkymmenenteenneljänteen ikävuoteeni saakka. Pitäkää nytkin esiintymistäni sairaan käytöksenä. Minä lähden heti pois, heti, olkaa siitä vakuutetut. Minä en punastu, — sillä omituistahan on punastua siitä, eikö totta? — mutta yhteiskunnassa minä olen tarpeeton... En minä itserakkaudesta... Minä olen näinä kolmena päivänä harkinnut ja tullut siihen päätökseen, että minun on teille vilpittömästi ja jalosti ilmoitettava ensimmäisen tilaisuuden sattuessa. On sellaisia aatteita, on korkeita aatteita, joista minun ei pidä ruveta puhumaan, koska minä ehdottomasti panen kaikki nauramaan; ruhtinas Š. muistutti juuri tästä minulle äsken... Minulla ei ole soveliaita eleitä, ei ole suhdallisuuden tajua; minulla on muita sanoja, mutta ei ajatusta vastaavia, ja se on noitten ajatusten alentamista. Ja siksi minulla ei ole oikeutta... sitäpaitsi minä olen epäluuloinen, minä... minä olen varma siitä, ettei minua tässä talossa voida loukata ja että minua rakastetaan enemmän kuin ansaitsen, mutta minä tiedän (minähän tiedän varmasti), että kun olen sairastanut yli kaksikymmentä vuotta, niin onhan siitä täytynyt jäädä joitakin jälkiä, niin ettei minulle voida olla nauramatta... toisinaan... niinhän?
Hän ikäänkuin odotti vastausta ja ratkaisua, ympärilleen katsellen. Kaikki seisoivat raskain mielin ja ymmällä tämän odottamattoman, sairaalloisen ja, kuten näytti, joka tapauksessa aiheettoman puuskan johdosta. Mutta tämä mielenilmaisu aiheutti omituisen välikohtauksen.
— Miksi te puhutte tätä täällä? — huudahti yht'äkkiä Aglaja. — Miksi te puhutte tätä heille? Heille! Heille!
Hän näytti äärettömästi paheksuvan: hänen silmänsä säkenöivät. Ruhtinas seisoi hänen edessään mykkänä ja äänettömänä ja kalpeni yhtäkkiä.
— Täällä ei ole ainoatakaan, joka olisi tuollaisten sanojen arvoinen! — purki Aglaja sydäntään. — Täällä kaikki, kaikki ovat sellaisia, etteivät ole teidän pikkusormenne, eivät teidän älynne, eivätkä teidän sydämenne arvoisia! Te olette rehellisin kaikista, jaloin kaikista, paras kaikista, hyväsydämisin kaikista, älykkäin kaikista! — Täällä on sellaisia, jotka ovat arvottomat kumartumaan ja nostamaan nenäliinan, jonka juuri pudotitte... Miksi te alennatte itseänne ja asetatte itsenne kaikkien alapuolelle? Miksi te olette tärvellyt kaikki itsessänne, miksi teissä ei ole ylpeyttä?
— Herra Jumala, saattoiko tuota luulla! — huudahti Lizaveta Prokofjevna lyöden yhteen käsiään.
— Köyhä ritari! Hurraa! — huudahti innostuneena Kolja.
— Olkaa vaiti!... Kuinka uskalletaan loukata minua täällä teidän talossanne! — kävi Aglaja yht'äkkiä Lizaveta Prokofjevnan kimppuun jo sellaisessa hysteerisessä tilassa, jolloin ei välitetä mistään rajaviivoista ja mennään yli kaikkien esteitten. — Miksi minua kaikki kiusaavat, aivan joka ikinen! Miksi he, ruhtinas, ovat kaikki kolme päivää olleet kimpussani teidän takianne? Minä en millään ehdolla mene naimisiin kanssanne! Tietäkää, etten millään ehdolla enkä milloinkaan! Tietäkää se! Voiko mennä naimisiin niin naurettavan kanssa kuin te? Katsokaa nyt itseänne kuvastimesta, miltä te näytätte nyt!... Miksi, miksi he ärsyttävät minua, että muka menen naimisiin kanssanne? Teidän täytyy se tietää! Tekin olette salaliitossa heidän kanssaan!
— Ei kukaan ole koskaan ärsytellyt! — mutisi pelästyneenä Adelaida.
— Ei kenellekään ole tullut mieleenkään, sellaista sanaa ei ole lausuttu! — huusi Aleksandra Ivanovna.
— Kuka häntä on ärsyttänyt? Milloin häntä on ärsytelty? Kuka on voinut hänelle sitä sanoa? Houraileeko hän vai eikö? — kääntyi kaikkien puoleen Lizaveta Prokofjevna vihasta vavisten.
— Kaikki ovat sanoneet, aivan joka ikinen, kaikkina kolmena päivänä! Minä en koskaan, en koskaan mene hänen kanssaan naimisiin!
Huudettuaan tämän Aglaja alkoi vuodattaa katkeria kyyneliä, peitti kasvonsa liinaan ja vaipui tuolille.
— Eihän hän ole vielä sinua pyyt...
— Minä en ole teitä pyytänyt, Aglaja Ivanovna, — pääsi ruhtinaan suusta yht'äkkiä.
— Mi-itä? — lausui Lizaveta Prokofjevna yht'äkkiä paheksuen ja kauhistuneena. — Mi-tä tämä on?
Hän ei ollut uskoa korviaan.
— Minä tahdoin sanoa... minä tahdoin sanoa, — alkoi ruhtinas vavista, — minä tahdoin vain selittää Aglaja Ivanovnalle... saada kunnian selittää, ettei minulla ollenkaan ole ollut aikomustakaan... saada kunniaa pyytää hänen kättään... edes milloinkaan... Minä en tässä ole millään tavoin syypää, jumal'auta, en ole syypää, Aglaja Ivanovna! Minä en ole koskaan tahtonut, eikä koskaan ole ollut mielessänikään, en koskaan tahdo, saatte itse nähdä: olkaa siitä vakuutettu! Tässä on joku ilkeä ihminen panetellut minua teille! Olkaa levollinen!
Näin puhuessaan hän lähestyi Aglajaa. Tämä otti pois silmiltään liinan, johon oli peittänyt kasvonsa, katsahti nopeasti häneen ja koko hänen pelästyneeseen muotoonsa, tajusi hänen sanansa ja purskahti yht'äkkiä nauraa hohottamaan hänelle vasten silmiä, — niin iloista ja hillitöntä naurua, niin hullunkurista ja pilkallista naurua, että Adelaida ensimmäisenä voimatta hillitä itseään, varsinkin kun hänkin oli katsahtanut ruhtinaaseen, syöksähti sisarensa luo, syleili häntä ja alkoi nauraa hohottaa samanlaista hillitöntä, iloista koululaisen naurua kuin Aglajakin. Heitä katsellessaan alkoi ruhtinaskin yht'äkkiä hymyillä ja toistella iloisen ja onnellisen näköisenä:
— No, Jumalan kiitos, Jumalan kiitos!
Nyt ei enää Aleksandrakaan jaksanut hillitä itseään, vaan alkoi nauraa sydämensä pohjasta. Näitten kolmen naurusta ei näyttänyt loppua tulevankaan.
— Senkin hullut! — mutisi Lizaveta Prokofjevna. — Milloin säikyttelevät, milloin...
Mutta nyt nauroi jo ruhtinas Š., nauroi Jevgeni Pavlovitškin, nauraa hohotti yhtä päätä Kolja ja nauroi heitä kaikkia katsellessaan myöskin ruhtinas.
— Menkäämme kävelemään, menkäämme kävelemään! — huusi Adelaida. — Kaikki yhdessä ja ruhtinas välttämättömästi mukanamme, ei teillä ole mitään syytä lähteä pois, te hyvä mies! Kuinka herttainen mies hän onkaan, Aglaja! Eikö totta, äiti? Sitäpaitsi minun täytyy välttämättömästi, välttämättömästi suudella ja syleillä häntä hänen... hänen äsken Aglajalle tekemänsä tunnustuksen vuoksi. Maman, armahin, sallikaa minun suudella häntä! Aglaja! Salli minun suudella sinun ruhtinastasi! — huudahti veitikka ja hypähti todellakin ruhtinaan luo ja suuteli hänen otsaansa. Ruhtinas tarttui hänen käsiinsä, puristi kovasti niitä, niin että Adelaida oli vähältä huudahtaa, katseli häntä rajattomasti riemastuneena ja vei yht'äkkiä hänen kätensä huulilleen sekä suuteli kolme kertaa.
— Menkäämme! — kutsui Aglaja. — Ruhtinas, te saatatte minua. Käykö se päinsä, maman? Sopiiko se sulhaselle, joka on antanut minulle rukkaset? Tehän olette jo luopunut minusta ikipäiviksi, ruhtinas? Eihän niin, eihän niin tarjota käsivartta daamille, ettekö te tiedä, miten daami on otettava kainaloon? Kas näin, menkäämme, me menemme kaikkien edellä; tahdotteko kulkea kaikkien edellä, tête à tête?
Hän puheli lakkaamatta, yhä vielä saaden naurun puuskia.
— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! — lausuili Lizaveta Prokofjevna tietämättä itsekään, mistä iloitsi.
»Tavattoman omituisia ihmisiä!» ajatteli ruhtinas Š., kenties jo sadannen kerran siitä asti kuin oli joutunut heidän pariinsa, mutta... häntä miellyttivät nämä omituiset ihmiset. Mitä tulee ruhtinaaseen, niin tämä kenties ei kovinkaan paljon häntä miellyttänyt; ruhtinas Š. oli jonkin verran nyrpeä ja ikäänkuin huolestunut, kun he kaikki lähtivät ulos kävelylle.
Jevgeni Pavlovitš näytti olevan mitä iloisimmalla tuulella, nauratteli koko matkan kasinolle kuljettaessa Aleksandraa ja Adelaidaa, jotka olivat niin kovin valmiita nauramaan hänen sukkeluuksilleen, että hän viimein alkoi vähin epäillä, että he kenties eivät ollenkaan kuunnelleetkaan häntä. Tämä ajatus sai hänet viimein yht'äkkiä, ilman että hän selitti syytä, purskahtamaan tavattomaan ja aivan vilpittömään nauruun (sellainen oli kerta kaikkiaan hänen luonteensa!). Sisaret, jotka muuten olivat kerrassaan juhlatuulella, katselivat lakkaamatta Aglajaa ja ruhtinasta, jotka kulkivat edellä; näkyi, että nuorin sisar oli pannut heidän arvattavakseen suuren arvoituksen. Ruhtinas Š. koetti kaiken aikaa puhella Lizaveta Prokofjevnan kanssa syrjäseikoista, kenties huvittaakseen tätä, mutta kyllästytti tätä kauheasti. Lizaveta Prokofjevnan ajatukset näyttivät olevan aivan sekaisin, hän vastaili mitä sattui, olipa väliin aivan vastaamattakin. Mutta Aglaja Ivanovnan arvoitukset eivät sinä iltana vielä olleet lopussa. Viimeinen niistä tuli yksinomaan ruhtinaan osalle. Kun oli päästy noin sadan askelen päähän huvilasta, sanoi Aglaja nopeasti ja puoleksi kuiskaten itsepintaisesti vaitiolevalle kavaljeerilleen:
— Katsokaa oikealle.
Ruhtinas katsahti.
— Katsokaa tarkemmin. Näettekö tuon penkin, povtossa, tuolla, missä nuo kolme suurta puuta ovat... viheriäinen penkki?
Ruhtinas vastasi näkevänsä.
— Miellyttääkö teitä sen paikka? Minä käyn toisinaan aamulla aikaiseen, noin kello seitsemän tienoissa, kun kaikki vielä nukkuvat, yksinäni täällä istumassa.
Ruhtinas mutisi, että paikka on ihana.
— Mutta nyt poistukaa edemmäksi minusta, en tahdo enää kulkea kanssanne käsikoukkua. Tai kulkekaa mieluummin käsikoukkua, mutta älkää puhuko kanssani sanaakaan. Minä tahdon ajatella yksinäni itsekseni...
Se oli joka tapauksessa tarpeeton varoitus: ruhtinas ei luultavasti olisi lausunut yhtään sanaa koko matkalla, vaikka tämä käsky olisi jäänyt antamattakin. Hänen sydämensä alkoi kauheasti pamppailla, kun hän kuuli, mitä Aglaja sanoi penkistä. Hetken kuluttua hän malttoi mielensä ja karkoitti häveten päättömän ajatuksensa.
Pavlovskin huvipaikkaan kerääntyy arkipäivinä, kuten on tunnettua ja ainakin kaikki vakuuttavat, »valitumpi» yleisö kuin sunnuntaisin ja pyhäpäivinä, jolloin sinne saapuu »kaikenlaista väkeä» kaupungista. Puvut eivät ole juhlapukuja, mutta ne ovat aistikkaita. On tapana kerääntyä kuuntelemaan soitantoa. Orkesteri, joka kenties on todellakin paras meikäläisistä puistosoittokunnista, soittaa uusia kappaleita. Esiintyminen on tavattoman säädyllistä ja arvokasta, vaikka siinä onkin jossakin määrin yleispiirteenä tuttavallisuus ja sydämellisyys. Tutut, jotka kaikki ovat kesäasukkaita, kokoontuvat katselemaan toisiaan. Monet täyttävät tämän tehtävän todellisella mielihyvällä ja saapuvatkin vain sitä varten; mutta on sellaisiakin, jotka käyvät siellä yksinomaan musiikin takia. Skandaalit ovat tavattoman harvinaisia, vaikka niitä kyllä sattuu arkipäivinäkin. Mutta mahdotontahan olisikin välttää niitä.
Tällä kertaa oli ilta ihana, ja yleisöäkin oli riittävästi. Kaikki paikat soittokunnan läheisyydessä, joka parhaillaan soitti, oli otettu. Meidän seurueemme istuutui tuoleille jonkin verran syrjään, aivan huvisalin vasemmanpuolisen ulko-oven luo. Väkijoukko ja soitanto saivat Lizaveta Prokofjevnan jonkin verran vilkastumaan ja ilahduttivat neitejä; nämä olivat ennättäneet jo vaihtaa silmäyksen yhden ja toisen tutun kanssa ja kaukaa ystävällisesti nyökäyttää päätään yhdelle ja toiselle; olivat ennättäneet tarkastella pukuja, huomata erinäisiä omituisuuksia, keskustella niistä, hymähtää pilkallisesti. Jevgeni Pavlovitš tervehti myös hyvin usein. Aglajaan ja ruhtinaaseen, jotka yhä edelleen olivat yhdessä, oli yksi ja toinen jo kiinnittänyt huomiota. Pian alkoi äidin ja neitien luo tulla joitakin tuttuja nuoria miehiä; kaksi tai kolme jäi puhelemaan; kaikki olivat Jevgeni Pavlovitšin ystäviä. Niiden joukossa eräs oli nuori ja hyvin hauskan näköinen upseeri, hyvin iloinen, hyvin puhelias; tämä riensi puhelemaan Aglajan kanssa ja koetti kaikin voimin saada kiinnitetyksi itseensä hänen huomionsa. Aglaja oli häntä kohtaan hyvin suopea ja tavattoman herkkä nauramaan. Jevgeni Pavlovitš pyysi ruhtinaalta lupaa saada tutustuttaa hänet tähän ystäväänsä; ruhtinas tuskin käsitti, mitä hänelle tahdottiin tehdä, mutta herrat tutustuivat, kumpikin kumarsi ja antoi toiselleen kättä. Jevgeni Pavlovitšin ystävä teki kysymyksen, mutta ruhtinas ei liene siihen vastannut tai mutisi jotakin itsekseen niin omituisesti, että upseeri loi häneen hyvin terävän silmäyksen, katsahti sitten Jevgeni Pavlovitšiin ymmärsi heti, miksi tämä oli saanut päähänsä tutustuttaa heidät toisiinsa, naurahti hiukan ja kääntyi taas Aglajan puoleen. Ainoastaan Jevgeni Pavlovitš huomasi, että Aglaja oli tällöin yht'äkkiä punastunut.
Ruhtinas ei edes huomannutkaan sitä, että toiset puhelivat ja lausuivat kohteliaisuuksia Aglajalle, olipa joinakin hetkinä vähältä unhottaa, että itsekin istuu tämän vieressä. Väliin hänen mielensä teki mennä pois jonnekin, kadota kokonaan täältä, ja hänelle olisi ollut mieleen vaikkapa synkkä, autio paikkakin, kunhan vain saisi olla yksin ajatuksineen ja kunhan ei kukaan tietäisi, missä hän on. Tai ainakin hän olisi tahtonut olla kotonaan, pengermällä, mutta sillä tavoin, ettei ketään siinä olisi, ei Lebedeviä eikä lapsia; heittäytyä sohvalleen, painaa kasvonsa tyynyyn ja maata sillä tavoin päivän, yön, vielä päivän. Joinakin silmänräpäyksinä hän näki unelmissaan myös vuoret, ja nimenomaan erään tutun pisteen vuorilla, jota hän aina mielellään muisteli ja jonne hän mielellään meni, silloin kun vielä asui siellä, ja sieltä mielellään katseli alhaalla olevaa kylää, vesiputousta, joka välkkyi tuskin huomattavana valkoisena rihmana alhaalla, valkeita pilviä, hylättyä vanhaa linnaa. Oi, kuinka hän olisikaan tahtonut olla nyt siellä ja ajatella yhtä ainoata asiaa, — oi! koko elämänsä ajan ainoastaan tätä yhtä asiaa, — ja siinä olisi riittänyt tuhanneksi vuodeksi! Ja unhottakoot, unhottakoot täällä kokonaan hänet. Oi, se on tarpeellistakin, olisi parempikin, jos eivät ollenkaan olisi tunteneet häntä, ja koko tämä näky olisi ollut vain unessa. Mutta eikö olekin samantekevää, olipa unessa tai valveilla! Toisinaan hän alkoi yht'äkkiä katsella Aglajaa eikä viiteen minuuttiin kääntänyt pois katsettaan tämän kasvoista; mutta hänen katseensa oli liian omituinen: näytti siltä, kuin hän olisi katsellut tyttöä niinkuin kahden virstan päässä olevaa esinettä tai niinkuin hänen muotokuvaansa eikä häntä itseään.
— Miksi te katselette minua tuolla tavoin, ruhtinas? — sanoi Aglaja yht'äkkiä keskeyttäen iloisen puhelunsa ja naurunsa ympärillä olevien kanssa. — Minä pelkään teitä; minusta tuntuu kaiken aikaa, kuin tahtoisitte ojentaa kätenne ja koskettaa kasvojani sormellanne tunnustellaksenne niitä. Eikö totta. Jevgeni Pavlytš, eikö hän katso sillä tavoin?
Ruhtinas näytti ihmeissään kuulevan, että hänen puoleensa käännyttiin, tajusi, vaikkakaan kenties ei täydelleen ymmärtänyt, ei vastannut, mutta kun näki, että Aglaja ja kaikki nauroivat, avasi yht'äkkiä suunsa ja alkoi nauraa itsekin. Nauru ympärillä tuli kovemmaksi; upseeri, joka kenties oli herkkä nauramaan, ihan purskahti nauruun. Aglaja kuiskasi yht'äkkiä vihaisesti itsekseen:
— Idiootti!
— Herra Jumala! Ihanko Aglaja todellakin tuota... ihanko tyttö on tulossa aivan hulluksi! — sanoi Lizaveta Prokofjevna itsekseen hampaitaan kiristellen.
— Se on pilaa. Se on samaa pilantekoa kuin silloinkin »köyhän ritarin» kanssa, — kuiskasi hänelle lujasti korvaan Aleksandra, — eikä mitään muuta! Hän on taaskin ottanut omalla tavallaan ruhtinaan pilkkansa esineeksi. Mutta tämä pilanteko on mennyt liian pitkälle; siitä on tehtävä loppu, maman! Äsken hän kuomaili kuin näyttelijätär, pelästytti meitä koiruuksillaan...
— Hyvä on edes se, että hän on ottanut pilansa esineeksi tuollaisen idiootin, — kuiskasi hänelle vuorostaan Lizaveta Prokofjevna. Tyttären huomautus oli sentään tehnyt hänen mielensä kevyemmäksi.
Mutta ruhtinas oli kuullut, että häntä nimitettiin idiootiksi, ja vavahti, ei kuitenkaan sen tähden, että häntä oli sanottu idiootiksi. »Idiootin» hän unhotti heti paikalla. Mutta väkijoukossa, lähellä sitä paikkaa, missä hän istui, jossakin sivulla, — hän ei mitenkään olisi voinut tarkoin osoittaa, missä paikassa ja millä kohdalla, — olivat vilahtaneet eräät kasvot, kalpeat kasvot, joita varjostivat kiharat, tummat hiukset ja joiden hymy ja katse oli tuttu, hyvin tuttu, — olivat vilahtaneet ja kadonneet. Hyvin mahdollista oli, että hänestä vain oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi ne nähnyt; koko näystä jäi hänelle vaikutelmaksi vääristynyt hymy, silmät ja heleänvihreä keikarimainen kaulaliina, joka oli ollut silmissä vilahtaneen herran kaulassa. Oliko tuo herra kadonnut väkijoukkoon vaiko pujahtanut huvilasaliin, sitä ei ruhtinas olisi voinut varmasti sanoa.
Mutta hetkistä myöhemmin hän alkoi yht'äkkiä nopeasti ja levottomasti katsella ympärilleen; tuo ensimmäinen näky oli saattanut olla toisen näyn ennustaja ja edeltäjä. Niin sen täytyi varmasti olla. Oliko hän todellakin unhottanut mahdollisen kohtaamisen, kun lähdettiin huvisalin oven luo? Tosin hän ollessaan kulkemassa huvisalin viereen luultavasti ei ollenkaan ollut tietänytkään olevansa menossa sinne, — semmoisessa tilassa hän oli ollut. Jos hän olisi osannut tai voinut olla tarkkaavaisempi, niin hän olisi saattanut jo neljännestunti sitten huomata, että Aglaja oli silloin tällöin ja myöskin aivan kuin levottomana hiukan katsellut ympärilleen, aivan kuin olisi etsinyt jotakin ympäriltään. Nyt, kun ruhtinaan levottomuus oli tullut aivan ilmeiseksi, kasvoi Aglajan kiihtymys ja levottomuus, ja aina kun ruhtinas kääntyi katsomaan taakseen, katsoi Aglajakin melkein samassa taakseen. Levottomuuden syy selvisi pian.
Samasta huvisalin sivuovesta, jonka läheisyydessä ruhtinas ja koko Jepantšinien seurue istui, ilmestyi yht'äkkiä ulos kokonainen joukkue, ainakin kymmenkunta henkeä. Joukon etunenässä oli kolme naista; kaksi näistä oli ihmeen hauskan näköistä, eikä ollut ensinkään kummallista, että heidän jäljessään kulki niin monta ihailijaa. Mutta sekä ihailijat että naiset — kaikki olivat erikoislaatuisia, aivan toisenlaisia kuin muu soitantoa kuuntelemaan kokoontunut yleisö. Heidät huomasivat heti melkein kaikki, mutta useimmat eivät olleet heitä ollenkaan näkevinään, ja vain muutamat nuoret hymähtivät heille sanoen toisilleen jotakin puoliääneen. Mutta oli aivan mahdotonta olla heitä näkemättä: he pitivät ääntä, puhuivat kuuluvasti, nauroivat. Saattoi otaksua, että monet heistä olivat päissään, vaikka muutamat näyttivät olevan keikarimaisesti ja komeasti puettuja; mutta joukossa oli myös sangen omituisen näköistä väkeä, omituisissa puvuissa, kasvot omituisesti hehkuen; heidän joukossaan oli muutamia sotilashenkilöltä; oli vanhempaakin väkeä; oli miehiä, joilla oli komeat, pulskasti ja tyylikkäästi valmistetut puvut, kantasormukset ja soljet, upeat pikimustat tekotukat ja poskiparrat, ja heillä oli erittäin ylevä, vaikkakin hieman ärsyttävä ilme kasvoissaan, mutta muuten he olivat sitä lajia väkeä, jota ihmisseurassa kartetaan kuin ruttoa. Meidän kaupungin ulkopuolella olevissa virkistyspaikoissamme on tietysti semmoisiakin ihmisiä, jotka esiintyvät erinomaisen arvokkaasti ja joilla on erittäin hyvä maine; mutta varovaisinkaan ihminen ei voi joka hetki turvata itseään tiilikiveltä, joka putoaa hänen vieressään olevan talon katolta. Tuommoinen tiilikivi oli nyt putoamaisillaan sen arvokkaan yleisön päälle, joka oli kokoontunut soittoa kuulemaan.
Jos mieli mennä huvisalin ovelta aukealle paikalle, jossa orkesteri oli, oli astuttava alas kolme porrasta. Juuri näiden porrasten kohdalle joukkue pysähtyi; se ei uskaltanut astua niitä alas, mutta yksi naisista astui eteenpäin; häntä uskalsi seurata ainoastaan kaksi miestä hänen seurueestaan. Toinen oli jokseenkin vaatimattoman näköinen keski-ikäinen mies, moitteeton ulkoasultaan kaikissa suhteissa, mutta hän oli ehdottomasti lois-eläjän näköinen, t.s. niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan ketään tunne ja joita ei kukaan tunne. Toinen mies, joka ei ollut jättänyt daamiaan, oli täydellinen retale ja perin epäilyttävän näköinen. Ei kukaan muu seurannut eksentristä naista; mutta astuessaan alas tämä ei edes katsahtanutkaan taakseen, aivan kuin hänestä olisi ollut kerrassaan samantekevää, tullaanko hänen jäljessään vai eikö. Hän nauroi ja puheli äänekkäästi kuten aikaisemminkin; hänen pukunsa oli tavattoman aistikas ja upea, mutta jonkin verran muhkeampi kuin olisi pitänyt olla. Hän suuntasi kulkunsa orkesterin ohitse aukeaman toiselle puolelle, jossa tien läheisyydessä odottivat jonkun vaunut.
264
265
Ruhtinas ei ollut nähnyt häntä yli kolmeen kuukauteen. Kaikkina näinä päivinä Pietariin tulonsa jälkeen ruhtinas oli aikonut käydä hänen luonaan; mutta kenties salainen aavistus oli estänyt häntä menemästä. Ainakaan hän ei mitenkään voinut arvata, minkä vaikutelman tekisi hänen kohtaamisensa, ja peläten oli ruhtinas toisinaan koettanut kuvitella sitä mielessään. Yksi seikka oli hänelle selvänä, — nimittäin että kohtaus tulee olemaan raskas. Muutamia kertoja hän oli muistellut näiden kuuden kuukauden aikana sitä ensimmäistä tunnetta, minkä hänessä olivat synnyttäneet tämän naisen kasvot jo silloin, kun hän oli nähnyt ne vain valokuvassa; mutta valokuvankin tekemässä vaikutuksessa, sitä hän muisteli, oli ollut liian paljon raskasta. Tuo kuukausi maaseudulla, jolloin hän melkein joka päivä oli tavannut tämän naisen, oli tehnyt häneen siinä määrin kauhean vaikutuksen, että hän toisinaan oli vielä aivan äskeisinäkin aikoina karkoittanut sen muiston. Itse tuon naisen kasvoissa oli aina ollut hänelle jotakin tuskaa tuottavaa: keskustellessaan Rogožinin kanssa oli ruhtinas selittänyt tämän tunteen rajattoman säälin tunteeksi, ja se olikin totta: nuo kasvot herättivät jo valokuvassa hänen sydämessään täydellisen säälin kärsimyksen; tämä säälin ja tuon olennon synnyttämän kärsimyksenkin vaikutelma ei lähtenyt milloinkaan hänen sydämestään, se oli siinä nytkin. Oi, se oli vielä voimakkaampanakin. Mutta siihen, mitä oli puhunut Rogožinille, ruhtinas oli tyytymätön; ja vasta nyt, tässä silmänräpäyksessä, jolloin tuo nainen yht'äkkiä ilmestyi hänen näkyviinsä, hän ymmärsi, kenties välittömän tunteen kautta, mitä hänen Rogožinille lausumistaan sanoista oli puuttunut. Häneltä oli puuttunut sanoja, jotka olisivat voineet ilmaista kauhua; niin, kauhua! Nyt, tällä hetkellä, hän tunsi sen täydelleen; hän oli vakuutettu, hän oli täysin varma siitä, omien erikoisten syittensä nojalla, että tuo nainen on mielenvikainen. Jos naisen, jota rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa tai jota edes aavistaa voivansa rakastaa semmoisella rakkaudella, näkee yht'äkkiä kahleissa, rautaristikon takana, vartijan kepiniskujen uhkaamana, — niin tuollainen vaikutelma olisi jossakin määrin sen kaltainen, minkä ruhtinas nyt tunsi.
— Mikä teitä vaivaa? — kuiskasi kiireesti Aglaja katsellen häntä ja nykien häntä naiivisti kädestä.
Ruhtinas käänsi päänsä häntä kohti, katsoi häntä, katsahti hänen silmiinsä, jotka tällä hetkellä säkenöivät hänelle käsittämättömällä tavalla, koetti naurahtaa hänelle, mutta sitten hän yht'äkkiä, aivan kuin silmänräpäyksessä unhottaen Aglajan, loi taasen silmänsä oikealle ja alkoi taas seurata tavatonta ilmestystään. Nastasja Filippovna kulki sillä hetkellä aivan neitien tuolien ohitse. Jevgeni Pavlovitš kertoi edelleen jotakin, luultavasti hyvin hullunkurista ja mielenkiintoista, Aleksandra Ivanovnalle, puhui nopeasti ja innostuneena. Ruhtinas muisti Aglajan lausuneen puoleksi kuiskaten: »Millainen...»
Se oli epämääräinen ja katkonainen sana; Aglaja hillitsi silmänräpäyksessä itsensä eikä lisännyt enää mitään, mutta tämä riittikin. Nastasja Filippovna, joka oli kulkenut ohi niinkuin ei olisi huomannut ketään erityisesti, kääntyi yht'äkkiä heihin päin ja näytti vasta nyt huomaavan Jevgeni Pavlovitšin.
— B-baa! Siinähän hän on! — huudahti hän pysähtyen yht'äkkiä. — Ensin häntä ei löydä minkään kuriirien avulla, mutta sitten hän istuu aivan kuin vartavasten siellä, missä ei osaisi aavistaakaan... Minäpä luulin, että sinä olet siellä... setäsi luona!
Jevgeni Pavlovitš vimmastui, katsahti hurjasti Nastasja Filippovnaan, mutta kääntyi taas nopeasti pois hänestä.
— Mitä?! Etkö tiedä? Hän ei vielä tiedä, ajatelkaahan! On ampunut itsensä! Aamulla setäsi ampui itsensä! Minulle kerrottiin jo äsken kello kahden aikaan; johan sen nyt tietää puoli kaupunkia, kolmesataa viisikymmentä tuhatta valtion varoja puuttuu, kerrotaan, toiset taas sanovat: viisisataa. Ja minä kun kaiken aikaa luotin siihen, että hän jättää sinulle vielä perintöäkin; kaikki on pannut menemään. Hän oli perin irstas ukon rahjus... No, hyvästi, bonne chance! Etkö sinä todellakaan matkusta sinne? Ilmankos otitkin hyvissä ajoin eron virasta, ovela mies! Roskaa, tiesit, tiesit jo ennakolta: kenties tiesit jo eilen...
Vaikka tässä julkeassa tunkeilemisessa, tuttavuuden ja läheisten suhteitten teeskentelyssä, jommoisia suhteita ei ollut olemassakaan, ehdottomasti oli jokin tarkoitusperä eikä siitä enää nyt voinut olla mitään epäilyä, niin Jevgeni Pavlovitš aikoi aluksi selvitä asiasta jotenkuten eikä olla millään ehdolla huomaavinaan loukkaajaansa. Mutta Nastasja Filippovnan sanat sattuivat häneen kuin ukkosen isku; kuultuaan setänsä kuolemasta hän tuli kalmankalpeaksi ja käännähti uutisen kertojaan päin. Tällä hetkellä Lizaveta Prokofjevna nousi nopeasti paikaltaan, sai kaikki nousemaan mukanaan ja lähti miltei juoksujalkaa pois sieltä. Ainoastaan ruhtinas Leo Nikolajevitš jäi sekunniksi paikalleen aivan kuin epäröiden, ja Jevgeni Pavlovitš seisoi yhä vielä ällistyneenä. Mutta Jepantšinit eivät olleet ennättäneet loitota kahtakymmentäkään askelta, kun tapahtui hirveä skandaali.
Upseeri, Jevgeni Pavlovitšin hyvä ystävä, joka puheli Aglajan kanssa, oli mitä suurimman paheksumisen vallassa.
— Tässä tarvitaan yksinkertaisesti piiskaa, muuten ei tuosta elukasta pääse! — lausui hän melkein kovalla äänellä. (Nähtävästi hän oli aikaisemminkin ollut Jevgeni Pavlovitšin uskottu.)
Nastasja Filippovna kääntyi silmänräpäyksessä häneen päin. Hänen silmänsä välähtivät; hän syöksähti hänestä parin askelen päässä seisovan ja hänelle aivan tuntemattoman nuoren miehen luo, joka piti kädessään ohutta, punottua kävelykeppiä, riuhtaisi sen nuoren miehen käsistä ja sivalsi kaikin voimin loukkaajaansa vasten kasvoja. Kaikki tämä oli tapahtunut silmänräpäyksessä... Upseeri joutui pois suunniltaan ja hyökkäsi hänen kimppuunsa; Nastasja Filippovnan vierellä ei enää ollut hänen seuruettaan; keski-ikäinen, kunnollisen näköinen mies oli jo ennättänyt kokonaan hävitä tiehensä, ja hutikassa oleva herrasmies seisoi syrjässä nauraa hohottaen minkä jaksoi. Hetken kuluttua olisi tietysti paikalle tullut poliisi, mutta tällä hetkellä olisi Nastasja Filippovnalle käynyt hullusti, jollei hänelle olisi tullut aivan odottamatta apua: ruhtinas, joka oli pysähtynyt niinikään parin askelen päähän, ennätti tarttua takaapäin upseerin käsiin. Riuhtaisten irti kätensä upseeri töytäsi häntä rintaan; ruhtinas lensi noin kolmen askelen päähän ja kaatui tuolille. Mutta Nastasja Filippovnan avuksi oli jo ilmestynyt vielä kaksi puolustajaa. Hyökkäävän upseerin edessä seisoi nyrkkeilijä, lukijalle tutun kirjoitelman sepittäjä ja entisen Rogožinin seurueen todellinen jäsen.
— Keller! Virasta eronnut luutnantti, — esittäytyi hän suurellisesti. — Jos haluatte käsikähmää, kapteeni, niin olen heikomman sukupuolen sijaisena käytettävissänne; olen ottanut täydellisen oppikurssin englantilaisessa nyrkkeilyssä. Älkää töykkikö, kapteeni; otan osaa veriseen loukkaukseen, mutta en voi sallia käytettävän nyrkkioikeutta naisia kohtaan yleisön nähden. Jos taasen, niinkuin sopii jalosukuiselle henkilölle, toisella tavoin, niin... teidän täytyy tietysti ymmärtää mitä tarkoitan, kapteeni...
Mutta kapteeni oli jo malttanut mielensä eikä kuunnellut häntä. Tällä hetkellä sieppasi väkijoukosta ilmestynyt Rogožin nopeasti Nastasja Filippovnaa käsipuolesta ja vei hänet mukanaan. Omasta puolestaan Rogožin näytti olevan hirveästi järkytetty, hän oli kalpea ja vapisi. Taluttaessaan Nastasja Filippovnaa pois hän ennätti kuitenkin häijysti naurahtaa upseerille vasten kasvoja ja lausua voitonriemuisen kauppamiehen näköisenä:
— Hyi! Mitä sait! Naamasipa on veressä! Hyi!
Hilliten mielensä ja täydelleen käsittäen, kenen kanssa oli tekemisissä, upseeri kääntyi kohteliaasti (peittäen muuten kasvojaan nenäliinalla) ruhtinaan puoleen, joka jo oli noussut tuolilta.
— Ruhtinas Myškinkö, johon minulla oli ilo tutustua?
— Hän on hullu! Mielenvikainen! Vakuutan teille! — vastasi ruhtinas väräjävällä äänellä ojentaen jostakin syystä häntä kohti vapisevat kätensä.
— Minä en tietenkään voi kehua tietäväni semmoisia seikkoja; mutta minun täytyy tietää teidän nimenne.
Hän nyökäytti päätään ja lähti pois. Poliisi ennätti paikalle täsmälleen viisi sekuntia sen jälkeen kuin viimeiset asianosaiset olivat kadonneet tiehensä. Muuten skandaali ei ollut mitenkään kestänyt kauempaa kuin kaksi minuuttia. Jotkut yleisön joukosta olivat nousseet tuoleiltaan ja poistuneet, toiset olivat vain siirtyneet istumaan paikasta toiseen; kolmannet olivat hyvin iloissaan skandaalista; neljännet yltyivät innokkaasti puhumaan ja osoittivat suurta mielenkiintoa asiaan. Sanalla sanoen, asia päättyi niinkuin tavallisesti. Orkesteri alkoi taas soittaa. Ruhtinas lähti Jepantšinien jälkeen. Jos hän olisi hoksannut tai ennättänyt katsahtaa vasemmalle istuessaan tuolilla sen jälkeen kuin hänet oli työnnetty paikaltaan, niin hän olisi nähnyt Aglajan, joka oli pysähtynyt parinkymmenen askelen päähän hänestä katselemaan skandaalimaista kohtausta ja joka ei ollut kuullut jo kauemmaksi poistuneitten äitinsä ja sisariensa kutsuja. Ruhtinas Š. juoksi hänen luokseen ja sai viimein suostutetuksi hänet lähtemään kiireesti pois. Lizaveta Prokofjevna muisti Aglajan palanneen heidän luokseen niin kuohuissaan, että hän tuskin oli saattanut kuullakaan heidän kutsujaan. Mutta täsmälleen kahden minuutin kuluttua, juuri heidän tultuaan varsinaiseen puistoon, Aglaja lausui tavallisella välinpitämättömällä ja oikuttelevalla äänellään:
— Mieleni teki katsoa, miten komedia päättyy.
III.
Huvisalissa sattunut tapaus sai sekä äidin että tyttäret miltei kauhistumaan. Levottomana ja kuohuissaan Lizaveta Prokofjevna sananmukaisesti miltei juoksi tyttärineen koko matkan huvipaikasta kotiin. Hänen mielestään ja hänen käsityksensä mukaan oli sattunut liian paljon ja tullut ilmi liian paljon tämän tapahtuman aikana, niin että hänen päässään, kaikesta epäjärjestyksestä ja pelästyksestä huolimatta, oli jo syntymässä ratkaisevia ajatuksia. Mutta kaikkikin ymmärsivät, että oli tapahtunut jotakin erikoista ja että, kenties onneksikin, alkaa paljastua jokin tavaton salaisuus. Ruhtinas Š:n entisistä vakuutteluista ja selityksistä huolimatta oli Jevgeni Pavlovitš »nyt saatu ilmi», osoitettu syylliseksi, paljastettu, ja »osoitettu muodollisesti hänen suhteensa tuohon elukkaan». Näin ajatteli Lizaveta Prokofjevna ja myös molemmat vanhemmat tyttäret. Tämän johtopäätöksen tuottama voitto oli se, että kertyi yhä enemmän arvoituksia. Vaikka neidot itsekseen osittain paheksuivatkin äidin liian suurta pelästystä ja niin ilmeistä pakoa, niin he eivät kuitenkaan metakan alkuaikana tahtoneet häiritä häntä kysymyksillä. Sitäpaitsi heistä jostakin syystä tuntui, kuin heidän sisarensa, Aglaja Ivanovna, kenties tietäisi tästä asiasta enemmän kuin kaikki he kolme yhteensä. Ruhtinas Š. oli myös synkkä kuin yö sekä hyvin mietteissään. Lizaveta Prokofjevna ei koko matkan aikana sanonut hänelle sanaakaan, eikä hän puolestaan näyttänyt sitä edes huomaavan. Adelaida oli yrittänyt kysyä häneltä: »Mistä sedästä äsken oli puhe ja mitä oikein on tapahtunut Pietarissa?» Mutta ruhtinas Š. oli mutissut hänelle vastaukseksi hyvin happamen näköisenä jotakin hyvin epämääräistä jostakin tiedustelusta ja että kaikki tämä tietysti oli vain pötyä. »Siitä ei ole epäilystä!» vastasi Adelaida eikä sen jälkeen enää kysynyt mitään. Aglaja taas oli tullut tavattoman levolliseksi ja huomautti vain matkan varrella, että juostiin aivan liian nopeasti. Kerran hän käännähti ja näki ruhtinaan koettavan saavuttaa heidät. Nähtyään ruhtinaan ponnistelun päästäkseen heidän rinnalleen hän hymyili pilkallisesti eikä enää katsonut taakseen häneen.
Viimein, miltei juuri huvilan kohdalla, he kohtasivat heitä vastaan lähteneen Ivan Fjodorovitšin, joka juuri oli palannut Pietarista. Ensisanoikseen heti hän tiedusti Jevgeni Pavlovitšia. Mutta hänen puolisonsa meni tuimana hänen ohitseen, ei vastannut eikä edes katsahtanut häneen. Tyttäriensä ja ruhtinas Š:n silmistä hän heti arvasi, että talossa oli ukkosta. Mutta ilman sitäkin kuvastui hänen omissakin kasvoissaan jokin erikoinen levottomuus. Hän otti heti paikalla ruhtinas Š:n käden kainaloonsa, pysähdytti hänet talon ovelle ja vaihtoi miltei kuiskaten hänen kanssaan joitakin sanoja. Molempien huolestuneesta muodosta heidän tultuaan sen jälkeen pengermälle ja Lizaveta Prokofjevnan luo saattoi päätellä, että he kumpikin olivat kuulleet jonkin tavattoman uutisen. Vähitellen kaikki kokoontuivat Lizaveta Prokofjevnan luo ylös, ja pengermälle jäi lopulta vain ruhtinas yksinään. Hän istui nurkassa aivan kuin odottaen jotakin, tietämättä muuten itsekään miksi; hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt, että hän menisi pois, kun näki talossa vallitsevan touhakan; hän näytti unhottaneen koko maailman ja olevan valmis istumaan vaikka kaksi vuotta yhtä päätä siellä, mihin hänet vain pantiin istumaan. Ylhäältä kuului hänen korviinsa silloin tällöin levottoman keskustelun ääntä. Hän ei itse olisi voinut sanoa, kuinka kauan oli siinä istunut. Alkoi olla jo myöhäistä ja tuli aivan hämärä. Kuistille saapui yht'äkkiä Aglaja; hän oli rauhallisen näköinen, vaikka jonkin verran kalpea. Nähtyään ruhtinaan, jota hän »ilmeisesti ei ollut odottanut» tapaavansa täällä tuolilla istumassa nurkassa, Aglaja hymähti aivan kuin neuvottomana.
— Mitä te täällä teette? — sanoi hän astuen ruhtinaan luo.
Ruhtinas mutisi jotakin hämillään ja hypähti tuolilta; mutta Aglaja istuutui heti hänen viereensä, ja hänkin istuutui. Aglaja katsoi häneen yht'äkkiä, mutta tarkkaavaisesti, katsoi sitten ikkunasta ulos, aivan kuin ei olisi mitään ajatellut, ja katsoi sitten taas häntä. »Kenties hänen mielensä tekee ruveta nauramaan», ajatteli ruhtinas, »mutta ei, silloinhan hän olisi alkanut nauraa».
— Kenties te tahdotte teetä, minäpä käsken tuomaan, — sanoi Aglaja oltuaan jonkin aikaa vaiti.
— E-ei... Minä en tiedä...
— Kuinka voi olla tietämättä sitä! Niin, kuulkaahan: jos joku haastaisi teidät kaksintaisteluun, niin mitä te tekisitte? Aioin jo äsken sitä kysyä.
— Kuka... kukapa... ei minua kukaan haasta kaksintaisteluun.
— Mutta jos haastaisi? Pelästyisittekö te kovin?
— Luulen, että minä... olisin hyvin peloissani.
— Ihanko todella? Oletteko siis pelkuri?
— E-en; ehkäpä en. Pelkuri on se, joka pelkää ja pakenee, mutta ken pelkää eikä pakene, se ei vielä ole pelkuri, — hymyili ruhtinas hiukan mietittyään asiaa.
— Ettekö sitten pakene?
— Ehkäpä en pakenekaan, — alkoi ruhtinas lopulta nauraa Aglajan kysymyksille.
— Vaikka minä olen nainen, niin en pakenisi millään ehdolla, — huomautti Aglaja miltei loukkaavasti. — Muuten te pidätte minua pilananne ja olette tapanne mukaan olevinanne, jotta olisitte intresantimpi; sanokaa: onko tapana ampua kahdenkymmenen askelen päästä? Jotkut kymmenenkin askelen päästä? Siis varmasti tulee joko haavoitetuksi tai surmatuksi?
— Kaksintaisteluissa luultavasti harvoin osutaan.
— Kuinka niin? Puškinhan sai surmansa.
— Kenties se tapahtui sattumalta.
— Ei ollenkaan sattumalta; se oli kaksintaistelu elämästä ja kuolemasta, ja hänet tapettiin.
— Luoti sattui niin alas, että luultavasti Dantes oli tähdännyt jonnekin korkeammalle, rintaan tai päähän; ei kukaan tähtää sellaiseen paikkaan kuin se sattui, joten siis luoti luultavasti osui Puškiniin sattumalta, harhaan lentäneenä. Minulle ovat näin sanoneet pätevät henkilöt.
— Mutta minulle sanoi eräs sotamies, jonka kanssa kerran keskustelin, että heitä on vartavasten, ohjesäännön mukaisesti, käsketty heidän hajaantuessaan tarkka-ampumisharjoituksiin tähtäämään miehen puoliväliin; näillä sanoilla juuri on määrätty: »miehen puoliväliin». Ei siis ole käsketty ampumaan rintaan eikä päähän, vaan miehen keskikohtaan. Minä kysyin myöhemmin asiaa eräältä upseerilta ja hän sanoi, että se on juuri niin.
— Se on niin, koska on kysymys pitkästä välimatkasta.
— Osaatteko te ampua?
— Minä en ole koskaan ampunut.
— Ettekö todella osaa ladatakaan pistoolia?
— En osaa. Se on, minä ymmärrän, miten se on tehtävä, mutta en ole koskaan itse ladannut.
— No, siispä ette osaakaan, sillä se on opittava käytännössä! Kuulkaa nyt ja oppikaa: ensiksikin ostakaa hyvää pistooliruutia, ei märkää (se ei kuulemma saa olla märkää, vaan pitää olla hyvin kuivaa), jotakin hienoa lajia, pyytäkääkin sellaista eikä sitä ruutia, jota käytetään tykeillä ammuttaessa. Luodin kuuluvat jollakin tavoin itse valavan. Onko teillä pistooleja?
— Ei ole eikä tarvitakaan, — alkoi ruhtinas yht'äkkiä nauraa.
— Ah, millaista roskaa! Ostakaa ehdottomasti, hyvä, ranskalainen tai englantilainen, niiden sanotaan olevan kaikkein parhaita. Sitten ottakaa ruutia noin sormustimen verran, ehkäpä kaksi sormustimellista, ja kaatakaa se sisälle. Painelkaa se huovalla (sanotaan että on välttämättömästi sullottava huopaa jostakin syystä), sitä voi saada jostakin, vaikkapa jostakin patjasta, tai väliin päällystetään ovia huovalla. Sitten, kun olette pistäneet vanukkeen sisälle, panette sinne luodin, — kuuletteko, luoti pannaan sen jälkeen, mutta ruuti sitä ennen, muuten ei laukea. Mitä te nauratte? Minä tahdon, että te ampuisitte joka päivä muutamia kertoja ja oppisitte välttämättömästi osumaan maaliin. Teettekö te sen?
Ruhtinas nauroi; Aglaja polkaisi harmistuneena jalkaansa. Hänen totinen ilmeensä hänen puhellessaan tämmöistä ihmetytti jonkin verran ruhtinasta. Ruhtinas tunsi osittain, että hänen pitäisi jotakin tiedustaa, jotakin kysyä, — joka tapauksessa jotakin, mikä oli tärkeämpää kuin miten pistooli ladataan. Mutta kaikki tämä lensi pois hänen mielestään ja jäljelle jäi vain, että hänen edessään istuu Aglaja ja hän katselee tätä, ja puhuipa Aglaja mitä tahansa, niin hänelle se oli tällä hetkellä miltei samantekevää.
Ylhäältä saapui alas pengermälle viimein itse Ivan Fjodorovitš; hän oli jonnekin menossa synkän, huolestuneen ja päättäväisen näköisenä.
— Ahaa, Leo Nikolajevitš, sinä... Minne nyt? — kysyi hän siitä huolimatta, että Leo Nikolajevitš ei aikonutkaan liikahtaa paikaltaan. — Menkäämme yhdessä, minä sanon sinulle sanasen.
— Näkemiin, — sanoi Aglaja ja ojensi ruhtinaalle kätensä.
Pengermällä oli jo jokseenkin pimeätä. Ruhtinas ei olisi tällä hetkellä voinut erottaa täysin selvästi Aglajan kasvoja. Hetken kuluttua, kun hän ja kenraali jo olivat menossa ulos huvilasta, hän yht'äkkiä punastui hirveästi ja puristi voimakkaasti oikeata kättänsä.
Ivan Fjodorovitš näytti olevan menossa sinne päin kuin hänkin; myöhäisestä hetkestä huolimatta näytti Ivan Fjodorovitš kiiruhtavan puhumaan jonkun kanssa jostakin. Mutta nyt toistaiseksi hän alkoi yht'äkkiä puhua ruhtinaalle nopeasti, levottomana, jokseenkin hajanaisesti, usein mainiten puhuessaan Lizaveta Prokofjevnaa. Jos ruhtinas olisi saattanut olla tällä hetkellä tarkkaavaisempi, niin hän kenties olisi arvannut, että Ivan Fjodorovitš tahtoo muunmuassa häneltäkin saada jotakin urkituksi tai, paremmin sanoen, suoraan ja avoimesti jotakin häneltä kysyä, mutta ei yhä vieläkään onnistunut kajoamaan asian ydinkohtaan. Häpeäkseen ruhtinas oli niin hajamielinen, ettei aivan alussa edes kuullut mitään, ja kun kenraali pysähtyi hänen eteensä tehden jonkin kiihkeän kysymyksen, niin hänen oli pakko tunnustaa kenraalille, ettei ymmärtänyt mitään.
Kenraali kohautti olkapäitään.
— Kummallisia ihmisiä on teistä kaikista tullut, kaikilta puolin, — alkoi hän taas puhua.— Minä sanon sinulle, etten ollenkaan ymmärrä Lizaveta Prokofjevnan aatteita enkä levottomuutta. Hän on hysteerisessä tilassa ja itkee ja sanoo, että meitä on häväisty ja tahrattu. Kuka? Miten? Kenen kanssa? Milloin ja miksi? Myönnän olevani syypää (tunnustan sen), suuresti syyllinen, mutta tuon... levottoman (ja lisäksi vielä huonosti käyttäytyvän) naisen pyrkimykset voi lopulta poliisikin rajoittaa, ja minä aion jo tänään tavata jonkun ja ryhtyä varokeinoihin. Kaiken voi järjestää hiljaisuudessa, lempeästi, ystävällisesti, tuttavan kauppaa ja aivan ilman skandaalia. Myönnän senkin, että tulevaisuus on täynnä tapahtumia ja että on olemassa paljon selvittämätöntä; tässä on vehkeilyäkin; mutta jos ei täällä mitään tiedetä, tuolla taas ei osata mitään selittää, jos minä en ole kuullut, sinä et ole kuullut, tuo ei ole kuullut, viides ei myöskään ole mitään kuullut, niin kuka sitten lopultakaan on kuullut, kysyn sinulta? Kuinka sen voi sinun mielestäsi selittää, jollei tahdo sanoa, että asia on puolittain kangastus, ettei sitä todellisuudessa olekaan, vaan että se on jotain sen tapaista kuin kuutamo... tai muut näyt.
— Hän on mielenvikainen, — mutisi ruhtinas muistaen yht'äkkiä kaiken äskeisen ja kärsien siitä.
— Sitä minäkin, jos tarkoitat tuota naista. Minunkin mieleeni on osittain tullut sama ajatus, ja minä olen nukkunut rauhallisesti. Mutta nyt minä näen, että tässä ajatellaan johdonmukaisemmin, enkä usko. mielenvikaisuuteen. Hän on jonninjoutava nainen, olkoon niin, mutta samalla myös teräväpäinen eikä vain täysijärkinen. Tämänpäiväinen Kapiton Aleksejevitšia koskeva sutkaus osoittaa sen liiankin hyvin. Hänen puoleltaan se on konnamainen juttu, se on, ainakin jesuiittamainen, erikoisessa tarkoituksessa keksitty.
— Mitä Kapiton Aleksejevitšia?
— Ah, hyvä Jumala, Leo Nikolajevitš, sinä et kuuntele mitään. Siitähän minä aloinkin, että puhuin sinulle ensin Kapiton Aleksejevitšista: olen niin hämmästynyt, että nytkin käteni ja jalkani vapisevat. Sen takiahan minä viivyin kaupungissakin tänään. Kapiton Aleksejevitš Radomski, Jevgeni Pavlytšin setä...
— No! — huudahti ruhtinas.
— On ampunut itsensä, aamulla, päivän sarastaessa, kello seitsemän. Vanha ukko, kunnianarvoisa, seitsemänkymmenen ikäinen, elostelija. — ja asia on täsmälleen niin kuin tuo nainen sanoi, — valtion varoja, huomattava määrä!
— Mistä hän...
— On saanut tietää asian, niinkö? Hahhah! Hänen ympärilleenhän on muodostunut kokonainen esikunta heti hänen ilmestyttyään tänne. Tiedät kyllä, millaiset henkilöt nyt käyvät hänen luonaan ja hakevat tuota »tutustumisen kunniaa». Luonnollisesti hän on voinut äsken kuulla jotain luonakävijöiltään, sillä nyt tietää jo koko Pietari ja täällä puoli Pavlovskia tai jo koko Pavlovsk. Mutta kuinka hienon huomautuksen hän tekikään sotilaspuvusta, niinkuin minulle on kerrottu, se on, siitä että Jevgeni Pavlovitš on ennättänyt hyvissä ajoin ottaa virkaeron! Mikä helvetillinen vihjaus! Ei, se ei osoita mielenvikaisuutta. Minä en tietenkään ota uskoakseni, että Jevgeni Pavlovitš on voinut aikaisemmin tietää katastrofista, se on, että sinä ja sinä päivänä, kello seitsemän j.n.e. Mutta hän on voinut tämän kaiken aavistaa. Ja minä kun ja me kaikki ja ruhtinas Š. kun laskimme, että tuo ukko jättää vielä hänelle perinnön! Kauheata! Kauheata! Ymmärrä, muuten, etten minä syytä Jevgeni Pavlytšia mistään, riennän selittämään sen sinulle, mutta sentään, kuitenkin se on epäilyttävää. Ruhtinas Š. on tavattoman hämmästynyt. Kaikki tämä on niin omituisen sekamelskaista.
— Mitä epäilyttävää sitten Jevgeni Pavlytšin käyttäytymisessä on?
— Ei kerrassaan mitään! Hän on käyttäytynyt mitä sopivimmin. Minä en ole vihjaillutkaan mihinkään. Hänen oma omaisuutensa on luultavasti hänellä kokonaan jäljellä. Lizaveta Prokofjevna tietysti ei tahdo kuullakaan... Mutta pääasia on — kaikki nuo perhekatastrofit eli paremmin sanoen kaikki nuo juorut, niin ettei edes tiedä, miksi nimittäisikään... Sinä olet, totta puhuen, perheen ystävä, Leo Nikolajevitš, ja ajattelehan, nyt ilmenee, vaikka muuten ei aivan tarkalleen, että Jevgeni Pavlovitš muka on jo yli kuukausi sitten kosinut Aglajaa ja muka saanut häneltä täydelleen rukkaset.
— Se on mahdotonta! — huudahti ruhtinas kiihkeästi.
— Tiedätkö sinä sitten jotakin? Näetkö, ystäväiseni, — hätkähti ja hämmästyi kenraali jääden seisomaan kuin kivettyneenä, — minä olen kenties tarpeettomasti ja sopimattomasti puhunut sinulle liikoja, mutta sehän tapahtui sen vuoksi, että sinä... että sinä... voi sanoa, olet sellainen ihminen. Kenties sinä tiedät jotakin erikoista?
— Minä en tiedä mitään... Jevgeni Pavlytšista, — mutisi ruhtinas.
— En minäkään tiedä! Minut... minut, veliseni, tahdotaan välttämättömästi kuopata maahan ja haudata, eikä siinä tahdota ollenkaan käsittää, että se on ihmiselle raskasta ja etten minä jaksa sitä kestää. Äsken oli sellainen kohtaus, että ihan kauhistuttaa! Minä puhun sinulle kuin omalle pojalleni. Pääasia on, että Aglaja ikäänkuin pitää pilkkanaan äitiään. Siitä, että hän luultavasti on antanut rukkaset Jevgeni Pavlovitšille noin kuukausi takaperin ja että heidän kesken on tapahtunut välien selvittely, jokseenkin muodollinen, ovat kertoneet hänen sisarensa arvelunaan... muuten varmana arveluna. Mutta hänhän on niin itsevaltainen ja kummallinen olento, ettei sitä voi kertoakaan! Mitä suurinta jalomielisyyttä ja kaikkia sydämen ja älyn loistavia ominaisuuksia — tätä kaikkea hänessä kenties on, mutta samalla oikullisuutta, pilkallisuutta, — sanalla sanoen hitonmoinen luonne, ja lisäksi mitä ihmeellisimpiä päähänpistoja. Äidilleen hän äsken nauroi vasten silmiä, samoin sisarilleen, ruhtinas Š:lle; minusta ei kannata puhuakaan, harvoin hän on naureskelematta minulle, mutta minä, tiedätkö, minä pidän hänestä, pidän siitäkin, että hän naureskelee, — ja luultavasti tuo huimapää rakastaa minua sen takia erikoisesti, enemmän kuin kaikkia muita, luullakseni. Lyön vetoa, että hän on jo tehnyt sinustakin jotakin pilaa. Minä tapasin teidät juuri keskustelemassa äskeisen ukkosilman jälkeen, joka oli ollut ylhäällä; hän istui sinun kanssasi niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Ruhtinas punastui hirveästi ja puristi oikeata kättään, mutta oli vaiti.
— Rakas, hyvä Leo Nikolajevitšini! — sanoi kenraali yht'äkkiä tuntehikkaasti ja lämpimästi.— Minä... ja itse Lizaveta Prokofjevnakin (joka muuten taas on alkanut haukkua sinua ja samalla kertaa minuakin sinun takiasi, en vain ymmärrä mistä), me rakastamme kuitenkin sinua, rakastamme vilpittömästi ja kunnioitamme ihan kaikesta huolimatta, se on, kaikesta huolimatta, miltä näyttää. Mutta myönnä, rakas ystävä, myönnä itse, millainen arvoitus tässä on yht'äkkiä ja kuinka harmittavaista on kuulla, kun yht'äkkiä tuo kylmäverinen huimapää (sillä hän seisoi äitinsä edessä sen näköisenä kuin olisi syvästi halveksinut kaikkia meidän kysymyksiämme ja erikoisesti minun, koska minä, piru vieköön, tein tyhmyyden, tahdoin esiintyä ankarana, perheen pää kun olen, — no niin, tein siinä tyhmyyden), tuo kylmäverinen huimapää yht'äkkiä ilmoittaa hymyillen, että tuo »mielenvikainen» nainen (niin hän lausui, ja minusta on omituista, että hän käytti samaa sanaa kuin sinä: »ettekö todellakaan», sanoo, »ole sitä tähän saakka hoksanneet»), että tuo mielenvikainen nainen on »saanut päähänsä, että hän hinnasta mistä hyvänsä naittaa minut ruhtinas Leo Nikolajevitšille, ja siksi hän koettaa saada Jevgeni Pavlytšin karkoitetuksi kodistamme... », sen verran hän vain sanoi; mitään muuta selitystä hän ei antanut, nauraa hohottaa, mutta me jäimme istumaan suut auki, paukautti oven kiinni jäljessään ja meni ulos. Sitten minulle kerrottiin äskeisestä hänen ja sinun välillä sattuneesta kohtauksesta... ja... ja... kuulehan, rakas ruhtinas, sinä olet hyvin järkevä mies etkä loukkaudu turhasta, niinä olen sen sinusta huomannut, mutta... älä suutu: jumal'auta, hän pitää sinua pilanaan. Pitää pilanaan kuin lapsi, ja siksi sinä älä suutu häneen, mutta se on aivan varmasti niin. Älä ajattele siitä mitään, — hän yksinkertaisesti pitää sekä sinua että meitä kaikkia narrinaan, kun ei ole muutakaan tekemistä. No, hyvästi! Tiedäthän sinä meidän tunteemme? Meidän vilpittömät tunteemme sinua kohtaan? Ne pysyvät muuttumattomina, aina ja kaikessa... mutta... minun on nyt mentävä tänne, näkemiin! Harvoin on oloni ollut näin noloa kuin nyt... Onpa tämä huvilaelämää!
Jäätyään yksin tienhaaraan katsahti ruhtinas ympärilleen, meni nopeasti kadun poikki astui lähelle erään huvilan valaistua ikkunaa, levitti auki pienen paperilipun, jota hän oli lujasti puristanut oikeassa kädessään koko ajan keskustellessaan Ivan Fjodorovitšin kanssa, ja luki pitäen paperia niin, että heikon valon säde siihen sattui:
»Huomenna kello seitsemän aamulla minä olen vihreällä penkillä puistossa ja odotan Teitä. Olen päättänyt puhua kanssanne eräästä tavattoman tärkeästä asiasta, joka koskee suoranaisesti Teitä. »P.S. Toivon, ettette näytä kenellekään tätä kirjelippua. Vaikka minua hävettääkin kirjoittaa Teille tämmöinen neuvo, niin olen harkinnut, että se on Teille tarpeen, ja kirjoitin sen — häpeästä punastuneena Teidän hullunkurisen luonteenne takia. »PP.SS. Se on sama vihreä penkki, jonka minä äsken Teille näytin. Hävetkää! Minun oli pakko kirjoittaa tähän vielä sekin.»
Kirjelippu oli kirjoitettu kiireesti ja taitettu huolimattomasti kokoon, luultavimmin juuri ennen kuin Aglaja oli tullut ulos kuistille. Kuvaamattoman kiihtymyksen vallassa, joka oli pelästyksen kaltainen, ruhtinas puristi taas lujasti käteensä paperin ja hypähti kiireesti pois ikkunan luota ja valosta aivan kuin pelästynyt varas; mutta tehdessään tämän liikkeen hän törmäsi yht'äkkiä kovasti erääseen herrasmieheen, joka oli aivan hänen olkapäittensä kohdalla.
— Minä seuraan jäljessänne, ruhtinas, — lausui herrasmies.
— Tekö siinä, Keller? — huudahti ruhtinas ihmetellen.
— Minä etsin teitä, ruhtinas. Odotin teitä Jepantšinien huvilan luona, mutta en tietenkään voinut tulla sisälle. Kuljin jäljessänne, kun te kuljitte kenraalin kanssa. Palvelukseksenne, ruhtinas, käyttäkää hyväksenne Kelleriä. Olen valmis uhrautumaan, jopa kuolemaankin, jos tarvitaan.
— Mutta... miksi?
— No, varmaankinhan nyt seuraa haaste kaksintaisteluun. Tuo luutnantti Molovtsov, minä tunnen hänet, en persoonallisesti... hän ei siedä loukkausta. Meikäläistä, se on minua ja Rogožinia, hän tietysti on taipuvainen pitämään roskaväkenä, ja ehkäpä se on paikallaankin, ja näin jäätte te yksin vastuuseen. Täytyy maksaa pulloista, ruhtinas. Hän on ottanut selkoa teistä, olen kuullut, ja varmaankin jo huomenna hänen ystävänsä saapuu teidän luoksenne, tai kenties on jo nyt odottamassa. Jos teette minulle sen kunnian, että valitsette sekundantiksenne, niin olen valmis, taistelemaan puolestanne vaikka verissä päin; sen tähden olen teitä etsinytkin, ruhtinas.
— Siis tekin puhutte kaksintaistelusta! — alkoi ruhtinas yht'äkkiä nauraa täyttä kurkkua Kellerin suureksi hämmästykseksi. Hän nauroi hirveästi. Keller, joka todellakin oli tuskin pysynyt nahoissaan siihen asti kuin oli tarjoutunut sekundantiksi ja siten rauhoittunut, miltei loukkaantui, kun näki ruhtinaan niin kovin iloisesti nauravan.
— Kuitenkin te, ruhtinas, tartuitte äsken hänen käsiinsä. Kelpo miehen on vaikeata sietää sellaista, vieläpä yleisön nähden.
— Mutta hän töykkäsi minua rintaan! — huudahti ruhtinas nauraen. — Ei meillä ole syytä tapella! Minä pyydän häneltä anteeksi, siinä koko juttu. Mutta jos on tapeltava, niin tapellaan vain! Ampukoon; minä tahdon tehdä samoin! Hahhah! Minä osaan nyt ladata pistoolin. Osaatteko te ladata pistoolin, Keller? Pitää ensin ostaa ruutia, pistooliruutia, ei märkää eikä niin karkeajyväistä, kuin mitä käytetään tykeillä ampumiseen; sitten pitää ensin panna ruutia sisälle, ottaa jostakin ovesta huopaa, ja sitten vasta pistää luoti sisälle, mutta ei panna luotia ennen ruutia, sillä silloin pistooli ei laukea. Kuulkaa, Keller: sen tähden että se ei laukea. Hahhah! Eikö tämä olekin suurenmoisesti perusteltu, Keller ystäväni? Ah, Keller, tiedättekö, että minä heti paikalla syleilen ja suutelen teitä. Hahhahhaa! Kuinka te äsken ilmestyitte niin yht'äkkiä hänen eteensä? Tulkaa mahdollisimman pian joskus luokseni juomaan samppanjaa. Juomme kaikki itsemme juovuksiin! Tiedättekö, että minulla on kaksitoista pulloa samppanjaa Lebedevin kellarissa? Lebedev möi ne minulle, »kun sattui tilaisuus» toissa päivänä, heti seuraavana päivänä, kun olin muuttanut hänen luokseen, ja minä ostin kaikki! Minä kokoan luokseni koko seuran! Mutta kuinka on, aiotteko nukkua tämän yön?
— Kuten kaikki yöt, ruhtinas.
— No, rauhallisia unia sitten! Hahhah!
Ruhtinas meni tien poikki ja katosi puistoon jättäen jonkin verran hämmästyneen Kellerin mietteisiinsä. Keller ei vielä ollut koskaan nähnyt ruhtinasta noin omituisessa mielentilassa eikä ollut tähän saakka voinut sellaista kuvitellakaan.
»Kenties se on kuumetta, sillä hän on hermostunut mies, ja tämä kaikki on vaikuttanut häneen, mutta tietenkään hän ei pelkää. Tuollaiset juuri eivät olekaan pelkureita, jumaliste!» ajatteli itsekseen Keller. »Hm! Samppanjaa! Mielenkiintoinen tieto sentään. Kaksitoista pulloa; tusina; eipä mitä, onhan se melkoinen latinki. Lyönpä vetoa, että Lebedev on ottanut joltakulta pantiksi tuon samppanjan. Hm... hän on sentään varsin herttainen, tuo ruhtinas; totta tosiaan, minä pidän tuollaisista; vaan eipä ole syytä hukata aikaa, ja... jos on samppanjaa, niin nyt juuri onkin aika...»
Että ruhtinas oli kuin kuumeessa, se piti tietysti paikkansa.
Hän kuljeskeli kauan pimeässä puistossa ja »löysi itsensä» lopulta kulkemassa edestakaisin eräällä lehtikujalla. Hänen tajuntaansa oli jäänyt muisto, että tätä lehtikujaa hän oli jo kulkenut, alkaen penkin luota erään korkean ja silmiinpistävän vanhan puun luo, joka oli kaikkiaan vain noin sadan askelen päässä, kolmisenkymmentä tai nelisenkymmentä kertaa edestakaisin. Mitä hän oli ajatellut tämän ainakin tunnin verran kestäneen oleskelunsa aikana puistossa, sitä hän ei olisi mitenkään voinut muistaa, jos olisi tahtonutkin. Hän tapasi itsensä muuten ajattelemassa jotakin, mikä sai hänet yht'äkkiä vääntelehtimään naurusta, vaikka ei ollut mitään naurun aihetta; mutta hänen mielensä teki vain nauraa. Hänen mieleensä nousi, että kaksintaisteluotaksuma oli saattanut syntyä jonkun muunkin kuin ainoastaan Kellerin päässä ja että siis juttu siitä, miten pistooli ladataan, kenties ei ollutkaan satunnainen... »Pyh!» pysähtyi hän yht'äkkiä, samalla kuin toinen ajatus välähti hänen mielessään. »Äsken Aglaja tuli alas kuistille minun istuessani nurkassa ja hämmästyi hirveästi löytäessään minut sieltä ja — nauroi niin... alkoi puhua teestä; mutta hänellähän oli samaan aikaan tämä paperilippu käsissään, siis hän tiesi varmasti, että minä istun kuistilla, niin että miksi hän hämmästyi? Hahhahhaa!»
Hän tempasi kirjelipun taskustaan ja suuteli sitä, mutta pysähtyi heti ja vaipui ajatuksiinsa.
»Kuinka omituista tämä on!. Kuinka omituista tämä on!» lausui hän hetken kuluttua suorastaan surullisena: niinä hetkinä, jolloin hän tunsi voimakasta riemun tunnetta, hänen mielensä aina tuli surulliseksi, hän ei tietänyt itsekään miksi. Hän katseli tarkoin ympärilleen ja hämmästyi, että oli tullut tänne. Hän oli hyvin väsynyt, astui penkin luo ja kävi sille istumaan. Ylt'ympäri vallitsi tavaton hiljaisuus. Soitanto huvisalissa oli jo päättynyt. Puistossa kenties ei enää ollut ketään; kello oli tietenkin vähintään puoli kaksitoista. Yö oli tyyni, lämmin, valoisa, — pietarilainen yö kesäkuun alussa, mutta tuuheassa, varjoisassa puistossa, lehtikujassa, jossa hän istui, oli jo melkein aivan pimeä.
Jos joku olisi sanonut hänelle sinä hetkenä, että hän oli rakastunut, intohimoisesti rakastunut, niin hän olisi torjunut tämän ajatuksen ihmetellen, ehkäpä paheksuenkin. Ja jos joku olisi lisännyt siihen, että Aglajan kirjelippu oli rakkauskirje, jossa määrättiin lemmenkohtaus, niin hän olisi menehtynyt häpeästä tuon sanojan edessä tai kenties vaatinut hänet kaksintaisteluun. Kaikki tämä oli täysin vilpitöntä, eikä hän epäillyt hetkeäkään eikä päästänyt mieleensä vähintäkään »kaksinaista» ajatusta, että tuo tyttö muka voisi rakastaa häntä tai että edes hän voisi rakastaa tuota tyttöä. Että häntä voitaisiin rakastaa, »semmoista miestä kuin hän», sitä hän olisi pitänyt luonnottomana asiana. Hänen mielessään väikkyi ajatus, että tämä oli vain kujeilua Aglajan puolelta, jos tässä todella oli jotakin; mutta hän oli omituisen välinpitämätön nimenomaan kujeiluun nähden ja piti sitä kovin suuressa määrässä asiaan kuuluvana; häntä itseään taas askarrutti ja huolestutti aivan toinen asia. Sanat, jotka äsken olivat livahtaneet kiihtyneen kenraalin suusta, nimittäin että Aglaja pitää pilanaan kaikkia, ja häntä, ruhtinasta, erityisesti, hän uskoi täydelleen. Eikä se loukannut häntä vähimmässäkään määrässä; hänen mielestään oli niin olevakin. Hänelle oli kaikki pääasiassa vain sitä, että huomenna hän taas saa nähdä Aglajan, varhain aamulla, istuu hänen vieressään vihreällä penkillä, kuuntelee miten pistooli ladataan ja katselee häntä. Mitään enempää hän ei tarvinnutkaan. Kysymys, mitä Aglaja aikoi hänelle sanoa ja mikä oli se tärkeä asia, joka koski suoranaisesti häntä, välähti myös kerran tai kahdesti hänen päässään. Sitäpaitsi hän ei ollut hetkeäkään epäillyt, ettei sitä »tärkeätä asiaa», jonka takia häntä kutsuttiin, todellakin olisi olemassa, mutta hän ei juuri ollenkaan ajatellut tätä tärkeätä asiaa nyt, eipä edes tuntenut pienintäkään halua sitä ajatella.
Raskaitten askelten narahtelu lehtikujan hiekassa sai hänet kohottamaan päätään. Mies, jonka kasvoja oli vaikea erottaa pimeässä, tuli penkin luo ja istuutui hänen viereensä. Ruhtinas siirtyi nopeasti lähelle häntä painautuen miltei kiinni häneen ja erotti Rogožinin kalpeat kasvot.
— Tiesinhän minä, että sinä kuljeksit jossakin täällä, ja pianpa sinut löysinkin, — mutisi Rogožin hampaittensa välitse.
Ensimmäisen kerran he nyt tapasivat toisensa sen jälkeen kuin olivat kohdanneet toisensa matkustajakodin käytävässä. Hämmästyneenä Rogožinin äkillisestä ilmestymisestä ei ruhtinas vähään aikaan saanut kootuksi ajatuksiaan, ja tuskallinen tunne heräsi hänen sydämessään. Rogožin näytti ymmärtävän, millaisen vaikutuksen oli tehnyt; mutta vaikka hän alussa puhelikin hajanaisesti ja aivan kuin ennakolta harkittua luontevuutta tavoitellen, niin ruhtinaasta kuitenkin kohta alkoi näyttää siltä, kuin ei Rogožinissa olisi ollut mitään teennäistä eikä edes mitään erikoista hämilläoloakaan: jos hänen eleissään ja puhetavassaan olikin jotain kömpelöä, niin se oli ainoastaan ulkonaista; sisimmältään ei tuo mies voinut muuttua.
— Kuinka sinä... löysit minut täältä? — kysyi ruhtinas sanoakseen jotakin.
— Kuulin Kelleriltä (pistäydyin luonasi): »meni puistoon»; no, ajattelin, sittenhän se onkin niin.
— Mikä »on»? — tarttui ruhtinas levottomana toisen suusta päässeeseen sanaan.
Rogožin naurahti, mutta ei selittänyt.
— Minä sain sinun kirjeesi, Leo Nikolaitš; ihan suotta sinä... että tekeekin mielesi!... Mutta nyt olen tullut luoksesi hänen lähettämänään: käskee välttämättömästi kutsumaan sinua; hänen pitää sanoa sinulle jotakin tärkeätä. Pyysi tulemaan jo tänään.
— Minä tulen huomenna. Nyt menen kotiin; tuletko... sinä luokseni?
— Miksi? Olen sanonut sinulle kaikki; hyvästi.
— Etkö siis tulekaan? — kysyi ruhtinas häneltä hiljaa.
— Kumma mies sinä olet, Leo Nikolajevitš, sinua täytyy ihmetellä.
Rogožin naurahti ivallisesti.
— Miksi niin? Miksi sinä nyt tunnet sellaista vihaa minua kohtaan? — puuttui puheeseen ruhtinas surullisesta ja lämpimästi. — Tiedäthän sinä itsekin nyt, että se kaikki, mitä sinä olet ajatellut, ei ollenkaan ole totta. Mutta minäpä, muuten, luulinkin niin, että vihasi minua kohtaan ei vieläkään ole lauhtunut, ja tiedätkö miksi? Siksi, että sinä teit murhayrityksen minua vastaan, siksipä ei vihasikaan vaimene. Sanon sinulle, että minä muistan vain sen Rogožinin, jonka kanssa tulin sinä päivänä veljeksi ristejä vaihtaessamme; minä kirjoitin sinulle tästä eilisessä kirjeessäni, että lakkaisit kokonaan muistamasta ja ajattelemasta noita houreita etkä alkaisi niistä puhua kanssani. Miksi sinä kartat minua? Miksi pistät kätesi piiloon minulta? Sanon sinulle, että kaikkea sitä, mitä silloin tapahtui, minä pidän vain kuumehoureina: minä tunnen sinut nyt ulkoa niinkuin olit koko sinä silloisena päivänä, aivan yhtä hyvin kuin itseni. Sitä, mitä sinä kuvittelit, ei ollut olemassa eikä voinut olla olemassa. Miksi siis vihamme on yhä olemassa?
— Mitä vihaa sinulla tulee olemaan! — naurahti taas Rogožin vastaukseksi ruhtinaan lämpimään, äkilliseen puheeseen. Hän seisoi todellakin ruhtinaasta poispäin kääntyneenä, parin askelen päähän vetäytyneenä ja pitäen käsiään piilossa.
— Nyt minun ei ole enää ollenkaan käytävä sinun luonasi, Leo Nikolaitš, — lisäsi hän lopuksi hitaasti ja miettivästi.
— Siinäkö määrin sinä jo vihaat minua?
— Minä en pidä sinusta, Leo Nikolaitš, miksi siis tulisin luoksesi? Ah, ruhtinas, sinä olet aivan kuin lapsi; kun mielesi tekee leikkikaluja, niin ei auta muu kuin ota esille ja anna, mutta asiaa sinä et ymmärrä. Sinä kirjoitit kaikki kirjeessä aivan samoin kuin nyt puhut, ja enkö minä sitten usko sinua? Joka ainoan sanasi uskon ja tiedän, ettet sinä ole minua pettänyt koskaan etkä petä vastedeskään; mutta kuitenkaan minä en pidä sinusta. Sinä kirjoitat, että olet unhottanut kaikki ja että muistat vain ristiveljesi Rogožinin etkä sitä Rogožinia, joka silloin kohotti veitsen sinua vastaan. Mutta mistä sinä tiedät minun tunteeni? (Rogožin naurahti taas.) Ehkäpä minä en olekaan sitä kertaakaan sen jälkeen katunut, mutta sinä lähetit minulle jo veljellisen anteeksiantosi. Ehkäpä minä jo samana iltana ajattelin aivan muuta, ja tätä...
— Et edes muistanut ajatellakaan! — keskeytti ruhtinas. — Kuinkas muuten! Lyönpä vetoa, että sinä riensit silloin suoraan junalle ja tänne Pavlovskiin soittoa kuuntelemaan ja seurasit ja pidit silmällä häntä silloin aivan niinkuin nytkin väkijoukossa. Sehän ei minua kummastuta ollenkaan! Jos sinä et silloin olisi ollut sellaisessa tilassa, että kykenitkin ajattelemaan vain yhtä ainoata asiaa, niin kenties et olisikaan kohottanut veistä minua vastaan... Minä aavistelin silloin jo aamusta asti, kun katselin sinua; tiedätkö, millainen sinä silloin olit? Silloin kun me vaihdoimme ristejä, niin silloinpa ehkä tuo ajatus alkoikin liikkua mielessäni. Minkä tähden sinä silloin veit minut mummon luo? Luulitko sillä tavoin saavasi hillityksi kätesi? Mutta mahdotonta on, että sinä olisit sitä ajatellut, tunsit muuten vain vaistomaisesti niinkuin minäkin... Meillä oli silloin aivan samat tunteet. Jos sinä et olisi silloin nostanut kättäsi minua vastaan (minkä Jumala torjui), niin miltä minä nyt näyttäisin sinun edessäsi? Minähän epäilin sinua joka tapauksessa siitä, saman synnin me teimme kumpikin, aivan saman! (Älä rypistä kulmiasi! No, ja miksi sinä naurat?) »Et katunut!» Jos olisit tahtonutkin, niin kenties et olisi voinut katua, sillä kaiken lisäksi sinä et edes pidä minusta. Ja vaikka minä olisin sinun edessäsi viaton kuin enkeli, niin sinä et kuitenkaan voi minua sietää, niin kauan kuin ajattelet, ettei hän rakasta sinua, vaan minua. Sepä juuri onkin mustasukkaisuutta. Mutta kuulehan, mitä minä olen tällä viikolla ajatellut, Parfen, ja minkä sanon sinulle: tiedätkö sinä, että hän nyt kenties rakastaa sinua enemmän kuin ketään muuta, vieläpä niin, että kuta enemmän kiduttaa, sitä enemmän rakastaakin. Hän ei sano tätä sinulle, mutta pitää osata nähdä. Minkä tähden hän loppujen lopuksi kuitenkin menee kanssasi naimisiin? Joskus hän sen sanoo sinulle itsellesi. Jotkut naiset tahtovatkin, että heitä rakastettaisiin sillä tavoin, ja hän on juuri sellainen luonteeltaan! Ja sinun luonteesi ja rakkautesi on varmasti tehnyt häneen voimakkaan vaikutuksen. Tiedätkö, että nainen kykenee kiduttamaan miestä julmuudella ja pilkanteolla tuntematta kertaakaan omantunnon vaivoja, koska hän joka kerta ajattelee itsekseen sinua katsoessaan: »Nyt minä kiusaan hänet puolikuoliaaksi, mutta sen sijaan korvaan myöhemmin hänelle rakkaudellani sen...»
Rogožin alkoi nauraa täyttä kurkkua kuultuaan ruhtinaan puheen.
— Kuulehan, ruhtinas, etköhän vain liene itsekin joutunut yhteen samantapaisen kanssa? Olen kuullut sinusta minkä mitäkin, lieneekö sitten totta?
— Mitä, mitä sinä olet voinut kuulla? — hätkähti ruhtinas ja jäi seisomaan tavattoman levottomana.
Rogožin nauroi edelleen. Hän oli kuunnellut ruhtinasta jossakin määrin uteliaana ja ehkäpä mielissäänkin; ruhtinaan riemuisa ja kiihkeä innostuminen hämmästytti ja rohkaisi häntä suuresti.
— Enkä vain ole kuullut, vaan näen nyt itsekin, että se on totta, — lisäsi hän. — Milloin muulloin oletkaan puhunut niinkuin nyt? Onhan puheesi aivan kuin et sinä siinä olisikaan puhumassa. Jos minä en olisi kuullut sinusta semmoista, niin en olisi tänne tullutkaan; vieläpä puistoon, sydänyöllä.
— Minä en ollenkaan ymmärrä sinua, Parfen Semjonytš.
— Hän on jo kauan sitten selittänyt minulle, miten on laitasi, ja äsken minä sen huomasin itsekin, kun sinä istuit soittoa kuuntelemassa tuon toisen kanssa. Hän vannoi minulle, vannoi eilen ja tänään, että sinä olet rakastunut Aglaja Jepantšiniin kuin kissa. Minusta se, ruhtinas, on samantekevää, eikä se ole minun asiani: jos sinä olet lakannut rakastamasta häntä, niin hän ei vielä ole lakannut rakastamasta sinua. Sinähän tiedät, että hän tahtoo välttämättömästi naittaa sinut ja tuon toisen, hän on luvannut sen, hehee! Sanoo minulle: »Jos se ei tapahdu, niin en tule vaimoksesi, he menevät vihille ja me menemme vihille.» Mitä tässä oikein on, sitä minä en pysty ymmärtämään enkä ole yhtään kertaa ymmärtänyt: joko hän rakastaa sinua rajattomasti tai... jos rakastaa, niin kuinka hän sitten tahtoo, että menisit vihille toisen kanssa? Hän sanoo: »Tahdon nähdä hänet onnellisena», siis hän rakastaa sinua.
— Minä olen sinulle sanonut ja kirjoittanut, että hän... ei ole täysijärkinen, — sanoi ruhtinas, joka oli tuskaa tuntien kuunnellut Rogožinin puhetta.
— Jumala tiennee! Mahdollisesti olet erehtynyt... muuten, hän määräsi minulle tänään päivän, kun minä toin hänet pois soitantopaikalta: kolmen viikon kuluttua, ehkäpä aikaisemminkin, me aivan varmasti, sanoo, menemme vihille; hän vannoi sen, otti seinältä jumalankuvan ja suuteli sitä. Asia riippuu siis nyt sinusta, ruhtinas, hehee!
— Tuo kaikki on hourailua! Se, mitä sinä puhut minusta, ei tapahdu koskaan, ei koskaan! Huomenna minä tulen teille...
— Kuinka hän olisi mielenvikainen? — huomautti Rogožin. — Kuinka hän on kaikkien muitten mielestä täysijärkinen, mutta ainoastaan sinun silmissäsi näyttää mielenvikaiselta? Kuinka hän kirjoittaa kirjeitä sinne? Jos hän olisi mielenvikainen, niin sielläkin sen huomaisivat kirjeistä.
— Mitä kirjeitä? — kysyi ruhtinas pelästyneenä.
— Sinne hän kirjoittaa, sille, ja se lukee. Etkö sinä sitten tiedä? No, saat vielä tietää; varmaan hän näyttää sinulle itse.
— Tämä on uskomatonta! — huudahti ruhtinas.
— He! Vähänpä sinä, Leo Nikolaitš, olet siis vielä tuota tietä kulkenut, kuten näen, olet vasta aloittelija. Odotahan vähän: vielä sinä kustannat oman poliisin, vahdit itse päivät ja yöt ja tiedät jokaisen sillä puolella otetun askelen, kunhan vain...
— Lopeta äläkä puhu siitä milloinkaan! — huudahti ruhtinas. — Kuule, Parfen, juuri ennen sinun tuloasi minä täällä astelin ja aloin yht'äkkiä nauraa, en tiedä mille, syynä oli vain se, että muistin, että huomispäivänä sattuu olemaan aivan kuin vartavasten minun syntymäpäiväni. Kello lienee nyt miltei kaksitoista. Menkäämme vastaanottamaan päivää! Minulla on viiniä, juokaamme viiniä; toivota sinä minulle sitä, mitä en nyt tiedä itsekään itselleni toivoa, toivota juuri sinä, ja minä toivotan sinulle puolestasi täyttä onnea. Jos et tahdo, niin anna risti takaisin! Ethän sinä lähettänyt minulle ristiä seuraavana päivänä! Onhan se kaulassasi? Onhan kaulassasi nytkin?
— On kaulassani, — lausui Rogožin.
— No, mennään sitten. Minä en tahdo ottaa vastaan ilman sinua uutta elämääni, sillä uusi elämä on minulle alkanut! Etkö sinä tiedä, Parfen, että uusi elämäni on alkanut tänään?
— Nyt näen itse ja tiedän itse, että se on alkanut; niinpä ilmoitankin hänelle. Ihanhan sinä olet poissa suunniltasi, Leo Nikolaitš.
IV.
Suureksi ihmeekseen ruhtinas huomasi, kun hän Rogožinin kanssa lähestyi huvilaansa, että hänen kuistillaan, joka oli kirkkaasti valaistu, oli koolla meluisa ja runsaslukuinen seura. Iloinen seura nauraa hohotti ja puheli kovalla äänellä; nähtävästi väiteltiinkin ihan huutaen; ensi silmäys jo saattoi epäilemään, että aikaa vietettiin mitä hupaisimmin. Kohottuaan kuistille hän näki, että todellakin kaikki joivat, ja juomana oli samppanjaa, ja nähtävästi oli juotu jo jokseenkin kauan, niin että monet kekkeröitsijöistä olivat jo ennättäneet päästä varsin miellyttävään ylennystilaan. Vieraat olivat kaikki ruhtinaan tuttuja, mutta omituista oli, että he olivat kokoontuneet kaikki yht'aikaa aivan kuin kutsuttuina, vaikka ruhtinas ei ollut kutsunut ketään ja oli itsekin muistanut syntymäpäivänsä vasta aivan äsken sattumalta.
— Olet siis ilmoittanut jollekulle panevasi pöytään samppanjaa, ja niinpä ovatkin juosseet koolle, — mutisi Rogožin astuessaan ruhtinaan jäljessä kuistille. — Me tunnemme tämän pykälän; ei niille tarvitse kuin hiukan viheltää... — lisäsi hän miltei vihoissaan, muistaen tietysti omaa äskeistä entisyyttään.
Kaikki ottivat ruhtinaan vastaan huudellen ja onnea toivottaen ja kerääntyivät hänen ympärilleen. Jotkut pitivät hyvin suurta melua, toiset olivat paljon rauhallisempia, mutta kaikki kiiruhtivat onnittelemaan, kun kuulivat, että oli syntymäpäivä, ja jokainen odotti vuoroaan. Muutamien henkilöitten, kuten esimerkiksi Burdovskin, läsnäolo herätti ruhtinaassa mielenkiintoa; mutta kaikkein ihmeellisintä oli, että tähän seuraan yht'äkkiä oli joutunut myös Jevgeni Pavlovitš; ruhtinas ei ollut uskoa silmiään ja miltei pelästyi, kun näki hänet.
Sillä välin oli Lebedev, joka punoitti ja oli miltei innostuksen vallassa, juossut ruhtinaan luo selittämään asiaa; hän oli jo jokseenkin suuressa määrässä kypsä. Hänen lavertelustaan selvisi, että kaikki olivat tulleet koolle aivan luonnollisella tavalla ja melkeinpä sattumalta. Ennen kaikkia muita, jo ennen illan tuloa, oli saapunut Ippolit, ja koska hän oli tuntenut voivansa paljon paremmin, oli hän tahtonut odottaa ruhtinasta kuistilla. Hän oli käynyt pitkälleen sohvalle; sitten oli hänen luokseen tullut Lebedev, sen jälkeen tämän koko perhe, nimittäin kenraali Ivolgin ja tyttäret. Burdovski oli saapunut Ippolitin kanssa hänen saattajanaan. Ganja ja Ptitsyn olivat nähtävästi poikenneet sisälle vähän aikaa takaperin ohi kulkiessaan (heidän tulonsa oli sattunut samaan aikaan kuin kohtaus huvipaikalla oli tapahtunut); sitten oli tullut Keller, ilmoittanut syntymäpäivästä ja pyytänyt samppanjaa. Jevgeni Pavlovitš oli tullut vasta puoli tuntia sitten. Samppanjaa ja pitojen toimeenpanoa oli kaikin voimin vaatinut myös Kolja. Lebedev oli auliisti tuonut viiniä pöytään.
— Mutta omaani, omaani! — lallatteli hän ruhtinaalle. — Omalla kustannuksellani, viettääkseni juhlapäivää ja onnitellakseni, ja muutakin kestitystä tulee, haukattavaa, ja siitä pitää tyttäreni huolta; mutta, ruhtinas, jospa tietäisitte, mikä keskusteluaihe on menossa! Muistatteko Hamletin: »Ollako vai eikö olla?» Nykyaikainen aihe, nykyaikainen! Kysymyksiä ja vastauksia... Ja herra Terentjevkin on mitä suurimmassa määrässä... ei tahdo nukkua! Samppanjaa hän otti ainoastaan kulauksen, kulauksen, ei se vahingoita... Tulkaa lähemmäksi, ruhtinas, ja ratkaiskaa! Kaikki ovat teitä odottaneet, kaikki ovat vain odottaneet teidän onnellista älyänne...
Ruhtinas huomasi Vera Lebedevan herttaisen, ystävällisen katseen, kun tämäkin kiireesti koetti tunkeutua hänen luokseen joukon läpi. Ruhtinas ojensi kaikkien muitten ohi hänelle ensimmäiseksi kätensä; Vera punastui mielihyvästä ja toivotti hänelle »onnellista elämää juuri tästä päivästä alkaen». Sitten hän juoksi suin päin keittiöön; siellä hän valmisteli haukattavaa pöytään; mutta jo ennen ruhtinaan tuloa hän oli, aina kun vain saattoi hetkeksikin irtaantua työstään, ilmestynyt kuistille ja kaikin voimin kuunnellut hutikassa olevien vieraitten yhtämittaisia kiihkeitä väittelyjä asioista, jotka hänelle olivat mitä kaukaisimpia ja omituisimpia. Hänen nuorempi sisarensa oli kuunnellut suu auki ja nukahtanut viereiseen huoneeseen arkun kannelle, mutta Lebedevin pikku poika seisoi Koljan ja Ippolitin vieressä, ja jo hänen innostuneet kasvonsakin osoittivat, että hän oli valmis seisomaan siinä samassa paikassa nauttien ja kuunnellen vaikkapa vielä kymmenkunta tuntia yhtäpäätä.
— Minä olen teitä erityisesti odottanut ja olen hirveän iloissani siitä, että olette tullut noin onnellisena, — lausui Ippolit, kun ruhtinas heti Veran jälkeen astui hänen luokseen puristamaan hänen kättänsä.
— Mistä te sitten tiedätte, että minä olen »niin onnellinen»?
— Sen näkee kasvoista. Tervehtikää herroja ja istuutukaa tänne luoksemme niin pian kuin mahdollista. Minä olen teitä erityisesti odottanut, — lisäsi hän painostaen merkitsevästi sitä, että oli odottanut. Ruhtinaan huomautukseen, eikö näin myöhään istuminen ollut hänelle epäterveellistä, hän vastasi itsekin ihmettelevänsä, kuinka hän oli tahtonut kolme päivää sitten kuolla; hän ei ollut koskaan voinut niin hyvin kuin tänä iltana.
Burdovski hypähti ylös ja mutisi, että hän oli »muuten vain...», että hän oli »saattanut» Ippolitia ja että hän myös on iloissaan; että kirjeessä hän »oli kirjoittanut pötyä», mutta nyt hän »on yksinkertaisesti iloissaan...» Lopettamatta lausettaan hän puristi voimakkaasti ruhtinaan kättä ja istuutui tuolille.
Tervehdittyään kaikkia ruhtinas astui myös Jevgeni Pavlovitšin luo. Tämä otti häntä heti käsipuolesta.
— Minulla on sanottavana teille vain pari sanaa, — kuiskasi hän puoliääneen,—ja varsin tärkeässä asiassa; menkäämme hetkiseksi syrjään.
— Pari sanaa, — kuiskasi toinen ääni ruhtinaan toiseen korvaan, ja toinen käsi otti toiselta puolen hänen kätensä kainaloonsa. Ruhtinas huomasi hämmästyksekseen hirveän pörrötukkaisen, punoittavan, silmää vilkuttavan ja nauravan olennon, jonka hän samassa tunsi Ferdyštšenkoksi ja joka oli ilmestynyt Jumala tiesi mistä.
— Muistatteko Ferdyštšenkon? — kysyi tämä.
— Mistä te olette ilmestynyt? — huudahti ruhtinas.
— Hän katuu! — huudahti Keller, joka oli juossut paikalle. — Hän meni piiloon, hän ei tahtonut astua esille luoksenne, hän meni piiloon tuonne nurkkaan, hän katuu, ruhtinas, hän tuntee olevansa syyllinen.
— Mihin sitten, mihin?
— Minä hänet kohtasin, ruhtinas, minä hänet äsken juuri kohtasin ja toin tänne; hän on harvinaisen hyvä ystäväni; mutta hän katuu.
— Olen hyvin iloissani, hyvät herrat; menkää, istuutukaa tuonne muitten joukkoon; minä tulen heti, — sanoi ruhtinas päästen lopultakin irti heistä ja kiirehti Jevgeni Pavlovitšin luo.
— Täällä teillä on hupaisaa, — huomautti tämä, — ja minä odotin teitä mielelläni noin puoli tuntia. Asia on niin, rakas Leo Nikolajevitš, että minä olen järjestänyt kaikki Kurmysevin kanssa ja pistäydyin teitä rauhoittamaan; teillä ei ole mitään syytä olla levoton, hän suhtautui asiaan hyvin, hyvin järkevästi, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän minun nähdäkseni pikemminkin on itse syypää.
— Minkä Kurmysevin kanssa?
— Sen, jota te äsken otitte käsistä kiinni... Hän oli niin raivostunut, että tahtoi jo huomenna lähettää teidän luoksenne selitystä vaatimaan.
— Mitä joutavia!
— Joutavia tietenkin, ja koko juttu olisi luultavasti supistunutkin jonninjoutavaksi; mutta nuo ihmiset meillä Venäjällä...
— Kenties te tulitte vielä jollekin muullekin asialle, Jevgeni Pavlytš?
— Oi, luonnollisesti vielä muullekin asialle, — alkoi tämä nauraa. — Minä lähden, rakas ruhtinas, huomenna heti päivän koittaessa tuon onnettoman asian johdosta (setäni jutun nimittäin) Pietariin; ajatelkaahan: kaikki se on oikein ja kaikki jo tietävät paitsi minä. Minua hämmästytti kaikki tämä siinä määrin, etten ennättänyt pistäytyä ollenkaan sinne (Jepantšineille); huomennakaan en voi käydä siellä, koska olen Pietarissa, ymmärrättekö? Kenties olen täältä poissa kolmisen päivää, — sanalla sanoen, asiani ovat menneet rempalleen. Vaikka asia ei olekaan äärettömän tärkeä, niin olen ajatellut, että minun on aivan avoimesti selitettävä yhtä ja toista teille, vieläpä aikaa hukkaamatta, se on, ennen lähtöäni. Minä istun nyt ja odotan, jos teille sopii, siihen asti kunnes seura hajaantuu; sitäpaitsi en voi enää minnekään mennäkään: olen niin järkytetty, etten käy makaamaankaan. Ja lopuksi, niin hävytöntä ja sopimatonta kuin onkin näin suoraan ahdistella ihmistä, niin sanon teille kuitenkin suoraan: olen tullut etsimään ystävyyttänne, rakas ruhtinas; te olette verraton mies, se on, te ette valehtele joka askelella ja ehkäpä ette valehtele ollenkaan, ja minä tarvitsen eräässä asiassa ystävän ja neuvonantajan, sillä minä olen nyt ehdottomasti onneton...
Hän alkoi taas nauraa.
— Se vain on paha, — sanoi ruhtinas hetken mietittyään, — että tahdotte odottaa, kunnes he erkanevat, sillä Jumala tietää, milloin se tapahtunee. Eikö ole parempi, että heti menemme puistoon; kyllä he odottavat; minä pyydän anteeksi.
— Ei, ei, minulla on syyni, miksi tahdon, ettei meidän epäiltäisi keskustelleen erikoisesti määrätyssä tarkoituksessa; täällä on ihmisiä, joissa meidän keskinäiset suhteemme herättävät sangen suurta mielenkiintoa, — ettekö tiedä sitä, ruhtinas? On paljon parempi, jos nähdään, että me muutenkin olemme mitä ystävällisimmissä suhteissa emmekä vain erikoisten keskustelujen johdosta, — ymmärrättekö? He menevät parin tunnin kuluttua tiehensä; minä vien teiltä aikaa parikymmentä minuuttia, taikka ehkä puoli tuntia...
— Terve tuloa, olkaa hyvä; minä olen kovin iloissani ilman selityksiäkin; teidän ystävällisestä sanastanne, joka koski ystävyyssuhdettamme, minä kiitän teitä. Antakaa anteeksi, että minä olen tänään hajamielinen; tiedättekö, minä en mitenkään voi olla tällä hetkellä tarkkaavainen.
— Näen, näen, — mutisi Jevgeni Pavlovitš hiukan naurahtaen. Hän oli tänä iltana kovin naurutuulella.
— Mitä te näette? — hätkähti ruhtinas.
— Ettekö te sitten epäilekään, rakas ruhtinas, — jatkoi Jevgeni Pavlovitš yhä nauraen ja vastaamatta suoraan kysymykseen, — ettekö te epäile, että minä olen tullut yksinkertaisesti vetämään teitä nenästä ja sivumennen urkkimaan jotakin teiltä tietooni, mitä?
— Että te olette tullut saadaksenne minulta jotakin tietää, siitä ei ole epäilystäkään, — alkoi lopulta ruhtinaskin nauraa, — ja ehkäpä olette päättänyt jonkin verran petkuttaakin minua. Mutta mitäpä siitä, minä en pelkää teitä; sitäpaitsi minusta on nyt kaikki omituisen yhdentekevää, uskotteko sen? Ja... ja... ja koska ennen kaikkea olen vakuutettu siitä, että te olette kuitenkin oivallinen mies, niin ehkäpä meistä loppujen lopuksi todellakin tulee ystävät. Te miellytätte minua suuresti, Jevgeni Pavlytš, te... olette minun mielestäni hyvin, hyvin kelpo mies!
— No, teidän kanssanne on joka tapauksessa perin mieluisaa olla tekemisissä, olipa millainen asia tahansa, — päätti Jevgeni Pavlovitš. — Mennään, minä juon pikarin teidän terveydeksenne; olen hirveän tyytyväinen, kun olen lyöttäytynyt seuraanne. Ahaa! — hän pysähtyi yht'äkkiä. — Onko tuo herra Ippolit muuttanut teille asumaan?
— On.
— Eihän hän, luullakseni, aivan heti kuole?
— Kuinka niin?
— Ei mitään, muuten vain; olen viettänyt täällä puoli tuntia hänen seurassaan...
Ippolit oli kaiken aikaa odottanut ruhtinasta ja lakkaamatta katsellut hänen ja Jevgeni Pavlovitšin puoleen, kun nämä olivat keskustelleet syrjässä. Hän tuli kuumeisen vilkkaaksi, kun he astuivat pöydän luo. Hän oli levoton ja kiihtynyt; hiki kihoili hänen otsallaan. Hänen kiiluvissa silmissään kuvastui harhailevan, ainaisen levottomuuden lisäksi vielä jonkinmoinen epämääräinen kärsimättömyys; hänen katseensa siirtyi tarkoituksettomasti esineestä toiseen, kasvoista toisiin. Vaikka hän oli tähän saakka ottanut paljon osaa yhteiseen meluisaan keskusteluun, niin hänen innostuksensa oli vain kuumeista; varsinaista keskustelua hän ei seurannut tarkkaavaisesti; hänen osanottonsa väittelyyn oli hajanaista, pilkallista, ja ylimielisesti hän lausui mahdottomia väitteitä; hän ei puhunut loppuun, vaan jätti sikseen sen, mistä oli hetkistä aikaisemmin itse alkanut puhua kiihkeällä innolla. Ihmeekseen ja surukseen ruhtinas kuuli, että Ippolitin oli annettu tänä iltana esteettömästi juoda kaksi täyttä pikaria samppanjaa ja että hänen edessään oleva aloitettu lasi oli jo kolmas. Mutta ruhtinas sai tämän tietää vasta myöhemmin; tällä hetkellä hän ei kyennyt sanottavasti tekemään havaintoja.
— Tiedättekö, että minä olen hirveän iloissani siitä, että juuri tänään on teidän syntymäpäivänne! — huusi Ippolit.
— Miksi niin?
— Saatte nähdä; käykää pian istumaan; ensiksikin sen tähden, että on kokoontunut kaikki tämä teidän... väki. Niin minä laskinkin, että väkeä tulee; ensimmäisen kerran elämässäni laskelmani pitää paikkansa. Ikävä vain, etten tietänyt teidän syntymäpäivästänne, muuten olisin tuonut tullessani lahjan... Hahhah! Mutta ehkäpä minä toinkin tullessani lahjan! Paljonko on aikaa päivän sarastukseen?
— Päivänsarastukseen ei enää ole kahta tuntiakaan, — huomautti Ptitsyn katsoen kelloaan.
— Mitä nyt sarastuksesta, kun ulkona voi muutenkin lukea? — huomautti joku.
— Sitä, että minun pitää nähdä auringon reuna. Voiko juoda auringon terveydeksi, ruhtinas, mitä arvelette?
Ippolit teki kysymyksiään terävästi, kohteli kaikkia kursailematta, aivan kuin olisi komennellut, mutta ei nähtävästi itse huomannut sitä.
— Ehkäpä juomme; mutta eiköhän teidän pitäisi rauhoittua, Ippolit?
— Te puhutte yhä nukkumisesta; te, ruhtinas, olette minun hoitajattareni! Heti kun aurinko ilmestyy taivaalle ja »kajahtaa» (kuka onkaan sanonut runossa: »kajahti tai vahalla aurinko»? Järjetöntä, mutta kaunista!) — niin me menemme makuulle. Lebedev! Onhan aurinko elämän lähde? Mitä merkitsevät »elämän lähteet» Ilmestyskirjassa? Oletteko kuullut »Koiruohon tähdestä», ruhtinas?
— Olen kuullut, että Lebedev pitää tätä »Koiruohon tähteä» rautatieverkkona, joka on levinnyt yli Euroopan.
— Ei, sallikaahan, tämä ei käy päinsä! — huudahti Lebedev hypäten ylös ja huitoen käsillään, aivan kuin tahtoisi pysähdyttää alkamassa olevan yleisen naurun. — Sallikaahan! Näitten herrojen kanssa... kaikki nämä herrat, — kääntyi hän yht'äkkiä ruhtinaan puoleen, — tämähän on eräissä kohdin tätä näin... — ja hän koputti pari kertaa kursailematta pöytään, mikä sai naurun yhä vain yltymään.
Sen lisäksi, että Lebedev oli tavanmukaisessa »iltatilassaan», hän oli tällä kertaa vielä kovin innostunut ja kiihtynyt edellä käyneestä pitkästä »oppineesta» väittelystä, ja sellaisissa tapauksissa hän suhtautui vastaväittäjiinsä rajattomalla ja mitä suurimmassa määrässä avoimella halveksumisella.
— Ei se ole niin! Me teimme, ruhtinas, puoli tuntia sitten sopimuksen, ettei keskeytetä toisiamme eikä nauraa hohoteta yhden puhuessa, jotta hän saisi tuoda vapaasti kaikki julki, mutta sitten esittäkööt vastaväitteensä ateistitkin, jos tahtovat; me panimme kenraalin puheenjohtajaksi, niin se on! Kuinka muuten voisikaan! Näinhän saa kenet tahansa sekaantumaan hänen esittäessään korkeata aatetta, syvää aatetta...
— Puhukaa vain, puhukaa vain, ei teitä kukaan sekoita! — kuului ääniä.
— Puhukaa, mutta älkää lasketelko puuta heinää.
— Mikä on »Koiruohon tähti»? — tiedusti joku.
— Minulla ei ole siitä mitään käsitystä! — vastasi kenraali Ivolgin asettuen arvokkaan näköisenä äskeiselle puheenjohtajanpaikallensa.
— Minä pidän ihmeen paljon kaikista näistä väittelyistä ja kiihtymyksistä, ruhtinas, tietysti oppineita asioita koskevista, — mutisi sillä välin Keller kääntelehtien aivan hurmaantuneena ja kärsimättömästi tuolillaan, — oppineista ja poliittisista, — kääntyi hän yht'äkkiä ja aivan odottamattomasti Jevgeni Pavlovitšin puoleen, joka istui melkein hänen vieressään. — Tiedättekö, minä luen hirveän mielelläni sanomalehdistä Englannin parlamentista, se on, en siinä mielessä, mitä he siellä pohtivat (minä, kuten tiedätte, en ole poliitikko), vaan siinä mielessä, miten he lausuvat ajatuksensa toisilleen, miten käyttäytyvät niin sanoakseni poliitikkoina: »jalosukuinen vikomtti, joka istuu vastapäätä», »jalosukuinen opponenttini, joka on hämmästyttänyt Eurooppaa ehdotuksellaan», se on, kaikki nuo sanontatavat, koko tuo vapaan kansan parlamentarismi — kas se viehättää meikäläistä! Minä hurmaannun, ruhtinas. Minä olen aina sielultani ja pohjaltani ollut taiteilija, vannon sen teille, Jevgeni Pavlytš.
— Kuinka siis on tämän jälkeen, — kiivaili toisessa nurkassa Ganja, — teidän mielipiteenne mukaan tullaan siis siihen, että rautatiet ovat kirottuja, että ne ovat ihmiskunnan tuho, että ne ovat saastaa, joka on pudonnut maan päälle samentamaan »elämän lähteet»?
Gavrila Ardalionovitš oli tänä iltana hyvin innostuneella tuulella ja samalla iloisella, miltei riemuitsevalla tuulella, kuten ruhtinaasta näytti. Lebedevin kanssa hän tietysti laski leikkiä ja yllytti häntä, mutta kiihtyi pian itsekin.
— Eivät rautatiet, ei! — väitti vastaan Lebedev, joka samalla kertaa sekä menetti malttinsa että tunsi ääretöntä nautintoa. — Oikeastaan eivät rautatiet yksinään samenna elämän lähteitä, vaan kaikki tämä yhteisesti on kirottua, koko tuo viimeisten vuosisataimme perussuunta, sen yleisessä kokonaisuudessa, tieteellisessä ja käytännöllisessä, kenties on jotakin todella kirottua.
— Varmastiko kirottua vaiko ainoastaan kenties kirottua? Sehän on tärkeätä tässä tapauksessa, — tiedusti Jevgeni Pavlovitš.
— Kirottua, kirottua, varmasti kirottua! — vakuutti Lebedev kiihkeästi.
— Älkää olko noin kiireissänne, Lebedev, aamuisin te olette paljon hyväsydämisempi, — huomautti Ptitsyn hymyillen.
— Mutta iltaisin sen sijaan avomielisempi! Iltaisin sydämellisempi ja avomielisempi! — kääntyi Lebedev kiihkeästi hänen puoleensa. — Vilpittömämpi ja täsmällisempi, rehellisempi ja kunnioitettavampi, ja vaikka minä täten joudunkin taisteluasenteeseen teitä vastaan, niin vähät siitä; minä haastan teidät kaikki nyt taisteluun, kaikki ateistit: millä te pelastatte maailman ja mistä te olette löytäneet sille normaalisen tien, te tieteen, teollisuuden, yhtymien, työpalkkojen ynnä muun miehet? Miten sen teette? Luotollako? Mitä on luotto? Mihin teidät vie luotto?
— Olettepa te utelias! — huomautti Jevgeni Pavlovitš.
— Minun mielipiteeni on se, että ketä eivät kiinnosta tämmöiset kysymykset, se on suuren maailman rosvoileva sissi!
— Viehän se edes etujen yleiseen solidaarisuuteen ja tasapainoon, — huomautti Ptitsyn.
— Siinä onkin kaikki, siinä kaikki! Ilman että sillä on mitään siveellistä perustaa, vaan se tyydyttää vain henkilökohtaista itsekkyyttä ja välttämättömiä aineellisia tarpeita? Ymmärränkö, jos uskallan kysyä, teidät oikein, hyvä herra?
— Onhan aivan kaikkien välttämätöntä elää, juoda ja syödä, ja täydellinen, lopulta tieteellinen, vakaumus, että te ette saa tyydytetyksi tätä välttämätöntä tarvetta ilman yleistä etujen yhtymistä ja solidaarisuutta, on luullakseni kyllin vahva ajatus kelvatakseen tukipisteeksi ja »elämän lähteeksi» ihmiskunnalle tulevina vuosisatoina, — huomautti Ganja, joka nyt oli ihan todella kiivastunut.
— Juomisen ja syömisen välttämättömyys, se on, ainoastaan itsesäilytysvietti...
— Onko itsesäilytysvietti sitten liian vähän? — Itsesäilytysviettihän on ihmiskunnan normaalinen laki...
— Kuka teille on sen sanonut? — huudahti yht'äkkiä Jevgeni Pavlovitš. — On totta, että se on laki, mutta yhtä normaalinen laki kuin hävityksenkin laki tai ehkäpä itsensätuhoamisenkin laki. Itsesäilytyskö vain onkin ihmiskunnan normaalinen laki?
— Ehee! — huudahti Ippolit kääntyen nopeasti Jevgeni Pavlovitšiin päin ja katsellen häntä hurjan uteliaisuuden valtaamana; mutta nähtyään tämän nauravan hän alkoi itsekin nauraa, töykkäsi vieressään seisovaa Koljaa ja kysyi häneltä taaskin, paljonko kello oli, vetipä itsekin lähelle itseään Koljan hopeaisen kellon ja katsoi halukkaasti osoitinta. Sitten hän aivan kuin unohtaen kaikki kävi pitkälleen sohvalle, pani kätensä päänsä taakse ja alkoi katsella kattoon; puolen minuutin kuluttua hän jo taas istui pöydän ääressä suoraksi ojentautuneena ja kuunteli äärimmäisiin asti kiivastuneen Lebedevin lörpötystä.
— Se on kavala ja pilkallinen ajatus, kiihdyttävä ajatus! — tarttui Lebedev halukkaasti Jevgeni Pavlovitšin paradoksiin. — Ajatus, joka on lausuttu siinä tarkoituksessa, että saataisiin vastustajat yllytetyksi tappeluun, — mutta oikea ajatus! Sillä te, maailmanmielinen irvihammas ja ratsumies (vaikka teillä kyllä on lahjoja!), ette tiedä itsekään, kuinka tavattoman syvä ja oikea on tuo lausumanne ajatus! Niin. Itsensätuhoamisen laki ja itsesäilytyksen laki ovat yhtä voimakkaat ihmiskunnassa! Paholainen on yhtä suuressa määrin kuin Jumalakin ihmiskunnan valtias meille tietymättömiin aikoihin saakka. Nauratteko te? Ettekö usko paholaiseen? Se, ettei uskota paholaiseen, on ranskalainen ajatus, se on kevyt ajatus. Tiedättekö te, kuka on paholainen? Tiedättekö, mikä on hänen nimensä? Vaikka ette edes tiedä hänen nimeään, niin te nauratte hänen ulkoasulleen, Voltairen esimerkkiä seuraten, hänen kavioilleen, hännälleen ja sarvilleen, jotka juuri te itse olette keksineet; sillä paha henki on suuri ja peloittava henki, eikä hänellä ole kavioita ja sarvia, jotka te olette hänelle keksineet. Mutta nyt ei ole hänestä kysymys!...
— Mistä te tiedätte, ettei nyt ole hänestä kysymys? — huudahti yht'äkkiä Ippolit ja alkoi nauraa täyttä kurkkua, aivan kuin olisi saanut kohtauksen.
— Se on ovela ajatus ja siihen sisältyy viittaus! — kehaisi Lebedev. — Mutta taaskaan ei ole kysymys siitä, vaan meillä on kysymyksenä, eivätkö »elämän lähteet» ole heikentyneet samalla kuin voimistuneet ovat...
— Rautatietkö? — huudahti Kolja.
— Eivät rautaiset kulkutiet, sinä nuori, mutta kiihkeä nulikka, vaan koko tuo suunta, josta rautatiet voivat olla niin sanoakseni kuvana, taiteellisena ilmaisumuotona. Kiiruhdetaan jyristen ja kolisten ja huimaa kyytiä, ihmiskunnan onneksi, niin sanotaan! »Liian meluisaa ja teollista alkaa olla ihmiskunnan elämä, vähän on henkistä rauhallisuutta», valittaa eräs syrjään vetäytynyt ajattelija. »Olkoon niin, mutta rattaitten räminä, jotka kuljettavat nälkäiselle ihmiskunnalle leipää, on kenties parempi kuin henkinen rauhallisuus», vastaa hänelle voitonvarmana toinen ajattelija, joka matkustelee kaikkialla, ja poistuu hänen luotaan ylvästellen. Minä, kehno Lebedev, en usko rattaisiin, jotka kuljettavat ihmiskunnalle leipää! Sillä rattaat, jotka kuljettavat leipää koko ihmiskunnalle, saattavat, koska niiden toiminnalta puuttuu siveellinen perustus, aivan kylmäverisesti erottaa pois tuomansa leivän nautinnosta melkoisen osan ihmiskuntaa, kuten jo on tapahtunutkin...
— Rattaatko voivat aivan kylmäverisesti erottaa pois? — pisti väliin joku.
— Kuten jo on tapahtunutkin, — vahvisti Lebedev katsomatta maksavan vaivaa kiinnittää huomiota kysymykseen. — On ollut jo olemassa Malthus, ihmiskunnan ystävä. Mutta ihmiskunnan ystävä, jonka siveellinen perusta huojuu, on ihmiskunnan syöjä, hänen pöyhkeydestään puhumattakaan; sillä loukatkaapa jonkun noiden lukemattomien ihmiskunnan ystävien itserakkautta, niin hän on heti valmis sytyttämään koko maailman tuleen kaikilta neljältä kulmalta pikkumaisesti kostaakseen, — muuten aivan samoin kuin jokainen meistäkin, jos puhutaan niinkuin asia on, aivan samoin kuin minäkin, kehnoin kaikista, sillä minäpä ehkä ensimmäisenä toisinkin puita ja sitten juoksisin itse pois. Mutta ei siitä nyt taas ole kysymys!
— Mistä sitten vihdoinkin?
— Tämä alkaa jo ikävystyttää!
— Kysymys on seuraavasta anekdootista, joka on peräisin menneiltä vuosisadoilta, sillä minun on pakko kertoa eräs anekdootti menneiltä vuosisadoilta. Meidän aikanamme, meidän isänmaassamme, jota toivoakseni te rakastatte yhtä paljon kuin minä, hyvät herrat, sillä minä puolestani olen valmis vuodattamaan kaiken verenikin...
— Eteenpäin! Eteenpäin!
— Meidän isänmaassamme kuten yleensäkin Euroopassa, yleiset, kaikkialle ulottuvat ja hirveät nälkävuodet kohtaavat ihmiskuntaa, mikäli voidaan laskea ja mikäli muistan, nykyisin vain kerran neljännesvuosisadassa, toisin sanoen kerran kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa. En väitä numeroa täsmälleen paikkansapitäväksi, mutta sangen harvoin, verraten.
— Mihin verraten?
— Kahdenteentoista vuosisataan verraten ja sen vieressä kahden puolen oleviin vuosisatoihin verraten. Sillä siihen aikaan, niin kirjoittavat ja vakuuttavat kirjailijat, ahdisteli yleinen nälänhätä ihmiskuntaa kerran kahdessa vuodessa tai ainakin kerran kolmessa vuodessa, niin että tämmöisissä oloissa ihminen turvautui jopa ihmissyöntiinkin, vaikka asia pidettiin salassa. Muuan näistä ilki työntekijöistä ilmoitti vanhuuden lähestyessä itsestään ja ilman mitään pakotusta, että hän oli pitkän ja puutteenalaisen elämänsä aikana surmannut ja syönyt itse mitä syvimmässä salaisuudessa kuusikymmentä munkkia ja muutamia maallikkojen pikku lapsia, — noin kuusi kappaletta, ei enempää, se on tavattoman vähän verrattuna hänen syömiensä hengelliseen säätyyn kuuluvien lukumäärään. Täysikasvuisiin maallikkoihin hän sen sijaan, kuten kävi selville, ei ollut tässä tarkoituksessa milloinkaan kajonnut.
— Se on mahdotonta! — huudahti itse puheenjohtaja, kenraali, miltei loukkaantuneella äänellä. — Usein minä, hyvät herrat, keskustelen hänen kanssaan ja väittelen, aina tämänkaltaisista ajatuksista; mutta useimmiten hän esittää sellaisia järjettömyyksiä, että ihan korvia kivistää, todenmukaisuutta niissä ei ole rahtuakaan!
— Kenraali! Muista Karsin piiritystä! Ja te, hyvät herrat, tietäkää, että minun anekdoottini on silkkaa totuutta. Omasta puolestani huomautan vielä, että melkein jokainen tositapahtuma, vaikka sillä onkin vääjäämättömät lakinsa, on miltei aina uskomaton ja epätodennäköinen. Ja kuta todellisempi se on, sitä epätodennäköisempi se toisinaan on.
— Voiko sitten syödä suuhunsa kuusikymmentä munkkia? — naurettiin ympärillä.
— Vaikka hän ei syönytkään niitä yhdellä kertaa, mikä on ilmeistä, vaan kenties viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluessa, mikä onkin täysin käsitettävää ja luonnollista...
— Ja luonnollista?
— Ja luonnollista, — vatkutti Lebedev pedanttisen itsepintaisesti, — ja kaiken lisäksi vielä katolilainen munkki on jo luonnostaan herkkäuskoinen ja utelias, joten on varsin helppoa houkutella hänet metsään tai johonkin syrjäiseen paikkaan ja siellä menetellä hänen suhteensa yllämainitulla tavalla, — niin minä kuitenkin myönnän, että syötyjen henkilöiden lukumäärä oli tavaton ja osoittaa hillittömyyttä.
— Kenties se onkin totta, hyvät herrat, huomautti yht'äkkiä ruhtinas.
Tähän saakka hän oli ääneti kuunnellut väitteleviä eikä ollut sekaantunut keskusteluun; usein hän oli sydämensä pohjasta nauranut, kun kaikki olivat purskahtaneet nauruun. Näkyi, että hän oli hirveän iloissaan siitä, että oli niin iloista ja niin meluisaa, vieläpä siitäkin, että juotiin niin paljon. Mahdollista oli, ettei hän olisi lausunut sanaakaan koko iltana, mutta nyt miten lieneekin hänen päähänsä pistänyt ruveta puhelemaan. Ja hän alkoi puhua tavattoman vakavana, niin että kaikki yht'äkkiä kääntyivät uteliaina hänen päin.
— Minä tarkoitan, hyvät herrat, lähinnä sitä, että siihen aikaan nälkävuodet uudistuivat niin tiheään. Siitä olen minäkin kuullut, vaikka tunnenkin huonosti historiaa. Mutta luullakseni oli niin olevakin. Kun minä jouduin Sveitsin vuoristoon, niin minua ihmetyttivät hirveästi vanhojen ritarilinnojen rauniot, linnojen, jotka oli rakennettu vuorten rinteille, jyrkille kallioille ja ainakin puoli virstaa pystysuoraan kohoaville huipuille (se merkitsee useita virstoja polkuja pitkin kiiveten). Tiedetäänhän, mitä tuollainen linna on: se on kokonainen kivivuori. Hirveän, mahdottoman työn tulos! Ja tämän ovat tietenkin rakentaneet kaikki nuo köyhät ihmiset, vasallit. Sitäpaitsi heidän täytyi maksaa monenlaisia veroja ja ylläpitää papistoa. Kuinka he saattoivat siinä elättää henkensä ja viljellä maata! Heitä oli siihen aikaan vähän, kenties he suurin joukoin kuolivat nälkään eikä heillä sananmukaisesti ollut mitään syötävää. Olenpa toisinaan ajatellut sitäkin, kuinka tuo kansa ei silloin ole kuollut kokonaan sukupuuttoon ja kuinka se ei ole joutunut jonkin kamalan kohtalon uhriksi, vaan on voinut pysyä ja kestää. Että on ollut olemassa ihmissyöjiä, ehkäpä sangen paljonkin, siinä Lebedev epäilemättä on oikeassa; minä vain en tiedä, miksi hän nimenomaan sotki tähän munkit ja mitä hän sillä tahtoo sanoa.
— Varmaankin sitä, että kahdennellatoista vuosisadalla saattoi syödä ainoastaan munkkeja, sillä vain munkit olivat lihavia, — huomautti Gavrila Ardalionovitš.
— Suurenmoinen ja aivan oikea ajatus! — huudahti Lebedev. — Sillä maallikkoihin hän ei edes kajonnutkaan. Ei ainoatakaan maallikkoa kuusikymmentä hengelliseen säätyyn kuuluvaa miestä käsittävän luettelon rinnalla, ja tämä on hirveä ajatus, historiallinen ajatus, tilastollinen ajatus loppujen lopuksi, ja tämmöisistä tosiasioista osaava mies rakentaakin historian; sillä siitä seuraa täsmällisyydellä, joka voidaan numeroilla laskea, että hengellinen sääty eli ainakin kuusikymmentä kertaa onnellisemmissa ja vapaammissa oloissa kuin muu silloinen ihmiskunta. Ja ehkäpä se olikin ainakin kuusikymmentä kertaa lihavampaa kuin koko muu osa ihmiskuntaa...
— Liioittelua, liioittelua, Lebedev! — naurettiin ympärillä.
— Minä olen yhtä mieltä siinä, että se on historiallinen ajatus, mutta mihin te tahdotte tällä tulla? — jatkoi ruhtinas kyselemistään. (Hän puhui niin vakavasti ja siinä määrin ilman vähintäkään pilaa tai ivailua Lebedeviä kohtaan, jota muut pitivät pilkkanaan, että hänen puheensävynsä koko muun seuran puhetavan rinnalla pakostakin tuntui koomilliselta; ei tarvittu enää paljoa lisää, jotta häntäkin olisi alettu pitää pilkkana, mutta hän ei huomannut sitä.)
— Ettekö näe, ruhtinas, että hän on hullu? — kumartui Jevgeni Pavlovitš hänen puoleensa. — Minulle sanottiin äsken täällä, että hän on hullaantunut asianajoon ja asianajajain puheitten pitoon ja aikoo suorittaa tutkinnon. Minä odotan oivallista parodiaa.
— Minä tahdon tulla tavattoman kantavaan johtopäätökseen, — pauhasi sillä välin Lebedev. — Mutta tutkikaamme ihan ensiksi rikollisen psykologinen ja juridinen tila. Me näemme, että rikollinen, eli niin sanoakseni minun klienttini, vaikka hänen onkin aivan mahdotonta löytää muuta syötäväksi kelpaavaa, usean kerran mielenkiintoisen elämänuransa aikana osoittaa halua katua ja luopuu hengelliseen säätyyn kuuluvista. Me näemme sen selvästi tosiasioista: mainitaanhan hänen kuitenkin syöneen viisi tai kuusi pienokaista, mikä on suhteellisesti mitätön lukumäärä, mutta sen sijaan huomattava toisessa suhteessa. Näkyy, että hän hirveitten omantunnonvaivojen kalvamana (sillä klienttini on uskonnollinen mies ja hänellä on omaatuntoa, minkä minä kohta todistan) ja tehdäkseen syntinsä mahdollisimman pieneksi vaihtoi koetteeksi kuusi kertaa munkkiravinnon maallikkoravintoon. Että hän sen teki koetteeksi, sekin taas on aivan varmaa; sillä jos hän olisi tehnyt sen vain saadakseen vaihtelua herkutteluunsa, niin luku kuusi olisi liian vähäinen: miksi juuri kuusi numeroa eikä kolmekymmentä? (Minä otan puolet syötyjen munkkien lukumäärästä.) Mutta jos tämä oli ainoastaan koe, joka johtui vain epätoivoisesta pelosta, että häpäisee ja loukkaa kirkon säännöksiä, niin silloin luku kuusi käy perin ymmärrettäväksi; sillä kuusi koetta omantunnonvaivojen poistamiseksi on yllin kyllin, koska kokeet eivät voineet onnistua. Ja ensiksikin minun mielestäni lapsukainen on liian pieni, se on, se ei ole suurikokoinen, niin että määrätyn ajan kuluessa maallikkolapsia olisi tarvittu kolme tai viisi kertaa suurempi luku kuin hengellisen säädyn miehiä, niin että vaikka synti toiselta puolen olisikin pienentynyt, niin se loppujen lopuksi kuitenkin toiselta puolen olisi suurentunut, jos ei laadultaan, niin määrältään. Näin päätellen minä, hyvät herrat, tietysti painaudun kahdennentoista vuosisadan aikuisen rikoksentekijän sydämeen. Mitä taas tulee minuun, yhdeksännentoista vuosisadan ihmiseen, niin minä kenties päättelisin toisin, mistä näin teille ilmoitan, niin ettei teillä, hyvät herrat, ole mitään syytä irvistellä ikeniänne minulle, ja teille, kenraali, se on kerrassaan sopimatonta. Toiseksi lapsukainen minun persoonallisen käsitykseni mukaan ei ole ravitseva, onpa ehkä liian makeakin ja äitelä, niin että se ei tyydytä tarvetta, mutta jättää vain omantunnonvaivoja. Nyt tulee loppupäätös, finaali, hyvät herrat, finaali, joka ratkaisee erään silloisen ja nykyisen ajan suurimpia kysymyksiä! Rikollinen menee lopuksi ja ilmiantaa itsensä hengellisille ja antautuu hallituksen käsiin. Kysytään, millaiset tuskat odottivat häntä sen ajan tavan mukaan, millaiset pyörät, roviot ja tulet? Kuka siis työnsi häntä menemään ilmiantamaan itsensä? Miksi hän ei yksinkertaisesti pysähtynyt lukuun kuusikymmentä ja säilyttänyt salaisuuttaan viimeiseen hengenvetoonsa asti? Miksi hän ei yksinkertaisesti heittänyt munkkeja rauhaan ja elänyt erakkona katumusta harjoittaen? Miksi hän ei, loppujen lopuksi, ruvennut itse munkiksi? Kas siinäpä onkin arvoituksen selitys! Oli siis olemassa jotakin, joka oli voimakkaampi kuin roviot ja tulet, vieläpä voimakkaampi kuin kahdenkymmenen vuoden tottumus! Oli siis olemassa ajatus, joka oli voimakkaampi kuin kaikki onnettomuudet, katovuodet, kidutukset, rutto, pitaalitaudit ja kaikki nuo helvetintuskat, joita ihmiskunta ei olisi voinut kestääkään ilman tuota yhdistävää ajatusta, joka antoi sydämelle suunnan ja hedelmöitti elämän lähteet! Näyttäkääpä te minulle jotakin tuon voiman kaltaista meidän aikanamme, joka on paheitten ja rautateitten aikakautta... se on, minun pitäisi sanoa: meidän aikanamme, joka on höyrylaivojen ja rautateitten aikakautta, mutta minä sanon: meidän aikanamme, joka on paheitten ja rautateitten aikakautta, sillä minä olen päissäni, mutta oikeassa! Näyttäkää minulle ajatus, joka yhdistää nykyisen ihmiskunnan edes puolella sitä voimaa kuin noina vuosisatoina. Ja rohjetkaa lopuksi sanoa, että elämän lähteet eivät ole heikontuneet, eivät ole samentuneet tuon »tähden» alla, tuon ihmisiä kietovan verkon alla. Älkääkä peloitelko minua hyvinvoinnillanne, rikkauksillanne, nälän harvinaisuudella ja kulkuneuvojen nopealla vauhdilla! Rikkautta on enemmän, mutta voimaa on vähemmän; yhdistävää ajatusta ei enää ole; kaikki on pehmentynyt, kaikki on kovin pehmeäksi kypsynyttä ja kaikki ovat kovin kypsyneitä! Kaikki, kaikki, kaikki me olemme kypsyneet!... Mutta riittää jo, eikä tästä ole nyt kysymys, vaan siitä, eikö meidän, kunnioitettava ruhtinas, olisi nyt käskettävä tuomaan sisälle vieraita varten varattuja ruokia?
Lebedev, joka oli saanut herätetyksi muutamissa kuulijoistaan miltei suorastaan paheksumista (on huomattava, että pulloja oli kaiken aikaa yhä availtu), lepytti puheensa odottamattomalla loppukäänteellä, joka koski ruokaa, heti kaikki vastustajansa. Itse hän nimitti sellaista loppua »ovelaksi asianajotempuksi jutussa». Iloinen naurunrähäkkä alkoi taas, vieraat vilkastuivat; kaikki nousivat pöydästä oikaistakseen jäseniään ja astellakseen pengermällä. Ainoastaan Keller oli tyytymätön Lebedevin puheeseen ja oli tavattomasti kiihdyksissä.
— Hyökkää valistuksen kimppuun, saarnaa kahdennentoista vuosisadan uskonnollista kiihkoilua, teeskentelee, vieläpä ilman vähintäkään sydämen vilpittömyyttä: miten hän on itse saanut hankituksi talon, saisiko kysyä? — puheli hän ääneensä pysähdyttäen kuuntelemaan kenet vain käsiinsä sai.
— Minä olen nähnyt oikean Ilmestyskirjantulkitsijan, — puheli kenraali toisessa nurkassa toisille kuulijoille, muun muassa Ptitsynille, jonka napista hän oli ottanut kiinni, — Grigori Semjonovitš Burmistrov vainajan; hän, niin sanoakseni, sai sydämet liekehtimään. Ensiksi hän pani silmilleen silmälasit, levitti auki suuren, vanhanaikaisen kirjan, jossa oli mustat nahkakannet, no, ja lisäksi hänellä oli harmaa parta ja kaksi mitalia urhoollisuudesta. Hän aloitti esityksensä synkän ja ankaran näköisenä, kenraalit kumarsivat päänsä hänen edessään ja naiset pyörtyivät, no, — tämä sen sijaan lopuksi esittää syömistä! Ei semmoisesta ole mihinkään!
Ptitsyn, joka kuunteli kenraalia, hymyili ja oli kuin olisi aikonut ottaa hattunsa, mutta joko hän ei tullut sitä tehneeksi tahi sitten tavan takaa unohti aikeensa. Ganja oli jo ennen pöydästä nousemista yhtäkkiä lakannut juomasta ja siirtänyt pikarinsa kauemmaksi; jotakin synkkää oli vilahtanut hänen kasvoillaan. Kun noustiin pöydästä, niin hän astui Rogožinin luo ja kävi istumaan tämän viereen. Olisi voinut luulla heidän olevan parhaita ystäviä. Rogožin, joka alussa niinikään oli muutamia kertoja aikonut poistua kaikessa hiljaisuudessa, istui nyt pää alas painettuna, ja näytti siltä, kuin hänkin olisi unohtanut lähtöaikeensa. Koko iltana hän ei ollut juonut pisaraakaan viiniä ja oli ollut hyvin mietteissään; ainoastaan silloin tällöin hän oli kohottanut katseensa ja silmäillyt kaikkia sekä jokaista erikseen. Nyt olisi voinut luulla, että hän odotti täällä jotakin, mikä oli hänelle tavattoman tärkeätä, eikä kyennyt lähtemään ennen aikojaan.
Ruhtinas oli juonut vain kaksi tai kolme lasillista ja oli ainoastaan iloinen. Noustessaan pöydästä hän huomasi Jevgeni Pavlovitšin katseen, muisti, että heillä oli puhuttavaa toisilleen, ja hymyili kohteliaasti. Jevgeni Pavlovitš nyökäytti hänelle päätään ja osoitti yht'äkkiä Ippolitia, jota hän samalla hetkellä tarkasti piti silmällä. Ippolit nukkui pitkällään sohvalla.
— Sanokaa, miksi tämä poika on tuppautunut teille, ruhtinas? — sanoi hän yht'äkkiä niin ilmeisesti harmistuneena, jopa vihaisena, että ruhtinas hämmästyi. — Lyön vetoa, että hänellä on pahoja aikeita!
— Minä olen huomannut, — sanoi ruhtinas, — ainakin minusta on näyttänyt siltä, että hän on tänään kovin suuresti kiinnittänyt mieltänne, Jevgeni Pavlytš; onko se totta?
— Ja voitte lisätä: minun omien asioitteni ollessa nykyisellä kannallaan minulla on yllin kyllin nyt muutenkin mietittävää, niin että minä itsekin ihmettelen, kun en ole koko iltana voinut irtaantua tuosta vastenmielisestä naamasta!
— Hänellä on kauniit kasvot...
— Kas, kas, katsokaahan! — huudahti Jevgeni Pavlovitš tarttuen ruhtinaan käteen. — Kas!...
Ruhtinas katsoi vielä kerran ihmetellen Jevgeni Pavlovitšiin.