Hänen tyttärensä

HÄNEN TYTTÄRENSÄ

Prologi ja kolme näytöstä

Kirj.

ERKKI KIVIJÄRVI

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1938.

HENKILÖT:

KONSULI JOH. RÖNN.

OSKAR RÖNN, hänen poikansa.
NEITI SVEA PIHL.
ESTELLE.
KAPTEENI HERMAN JULLE GRANSTRÖM.
MARJAANA, uskottu palvelijatar.
AKU RAMBERG, konttoristi.
LAINA, palvelijatar.

Tapahtuu eräässä rannikkokaupungissamme: prologi 1890-luvun lopussa,
sitä seuraavat näytökset viisitoista ja kuusitoista vuotta myöhemmin,
kaksi viimeistä vain puolen vuorokauden väliajoin (minkä vuoksi niiden
välillä ei ole väliaikaakaan).

PROLOGI.

»Sininen huone» konsuli Rönnillä.

Molemmilla sivuseinillä ovet, toisella sitäpaitsi kaakeliuuni.
Peräseinällä kaksi ikkunaa. Niiden välissä konsulin vanhempien
ja konsulinna-vainajan muotokuvat. Kuvien alla sohva, sen edessä
pöytä, jonka molemmin puolin mukavat nojatuolit. Lähellä uunia
keinutuoli. Huonekaluissa, 'jotka ovat 90-luvun »tyyliä», siniset
päälliset. Kirjakaappi, jonka lasiovessa vihreä vaate ja kyljessä
sanomalehtikoukku »Hufvudstadsbladetia» varten. Toisessa ikkunassa
»juorupeili». Katossa kynttiläkruunu ja pöydällä öljylamppu.

Huoneen sisustus on vanhaa porvarillista eleganssia (»antimakasseja»
ja koruompeleisia pöytäliinoja myöten): kaikki on hyvin solidia ja
todistaa oltavan lujalle taloudelliselle perustukselle rakennetussa
kodissa.

On talvisen päivän illansuu, jossa ei vielä ole kevätsiinnon
aavistustakaan.

Huoneessa on siis hämärä.

LAINA (nuori palvelijatar, polvillaan kaakeliuunin edessä ja latoen
halkoja pesään:)

Oli se sentään kummallista...

MARJAANA (ryhdikäs ja suoraselkäinen, vaikka jo harmaahapsinen
50-vuotias, istuu keinutuolissa:) Mikä oli kummallista?

LAINA. Että konsulinnan piti seurata vanhinta poikaansa hautaan. Ei
täällä minun aikanani muita pitoja ole ollutkaan kuin peijaisia. Ihan
on kuusenhavun tuoksu tarttunut sieraimiin.

MARJAANA. Hyvä, ettei ole sieluusi tarttunut. (Keinahtaa pari kertaa ja
sanoo ikäänkuin itsekseen:) Myrtit, koivunlehvät, kuusenhavut... kaikki
ajallaan, vuoron perään...

LAINA. Mutta ilo on hidas tulemaan surutaloon.

MARJAANA (kohottaa varoitellen etusormeaan:) Älä huoli ruveta
pahanilman linnuksi, jos haluat talossa pysyä!

LAINA (kääntyen häntä katsomaan:) Ettehän vain itsekin pelänne kuolemaa
—?

MARJAANA (varmasti:) Ei ole minulla siihen syytä. (Puolittain
itsekseen:) Tiedänhän minä sen...

LAINA (ihmetellen:) Minkä te tiedätte —?

MARJAANA (luoden katseensa seinällä riippuvaan konsulinna-vainajan
kuvaan:) Tiedän, ettei Herra laske palvelijaansa menemään, ennenkuin
talossa on emäntä, jolle avaimet annetaan.

LAINA (vähän kärsimättömästi:) Ettäkö muka konsuli vielä vihkipallille
polvistuisi?

MARJAANA (vakavasti, melkein kuin suuttuneena:) Ei hänellä vielä ikä
esteenä olisi... monet miehet ovat menneet vihille viittäkymmentä
vanhempinakin... mutta voi olla toisia syitä, jotka painavat enemmän
kuin vuodet...

LAINA (vähän kärsimättömästi:) Miksi te vanhat ihmiset aina puhutte
niin kuin olisi sanojenne takana salattuja viisauksia?

MARJAANA. Ikä antaa viisautta, elämä opettaa.

LAINA (saaden äkkiä uuden ajatuksen:) Sanokaahan, Marjaana, onko elämä
niin kummallista kuin sanotaan —?

MARJAANA. On. (Heilauttaa kerran keinutuolia:) Se on paljon
kummallisempaa kuin kuolema.

LAINA. Ihan rupeaa värisyttämään.

MARJAANA. Sytytä pesä, niin et palele.

LAINA. Eikö jo sytytetä valoa —?

MARJAANA. Ei vielä niin pimeä ole, ettet tikkuja löydä. (Uuninpiipussa
tuulen tohahdus.)

LAINA (säikähtäen:) Hyvä isä — mikä se oli? Aivan kuin joku olisi
valittanut. Eiväthän vain vainajat...?

MARJAANA. Ei ole vainajilla valittamista eikä kirstujen kansissa
saranoita.

LAINA. Miksi te puhutte niin kauheita?

MARJAANA. Itsehän aloitit. Kuka käski? — Mutta ala nyt jo pitää
kiireempää, ettei konsulin tarvitse vilussa värjöttää!

LAINA (sytytellen pesää:) Ehkäpä ei huoli tullakaan iltaansa yksin
istumaan, kun kerran kaupungille on lähtenyt —?

MARJAANA. Tuli tai oli tulematta — sytytettävä on pesä.

LAINA (yhä pesään puhallellen:) Ei tahdo ottaa syttyäkseen.

MARJAANA (kuivan leikillisesti:) Niinkö sinulla on huono rakkaus?

LAINA. Lieneekö ollut parempi teillä?

MARJAANA (yhtä kuivasti kuin edellä:) Oli ainakin niin hyvä, ettei pesä
kylmilleen jäänyt.

LAINA (ilmeisesti ilostuen puheen kääntymisestä uusille tolille:) Kuka
tiesi olivatkin Marjaanan rakkauden halot herkemmät ja tuohi nöyrempää
—? (Tuli syttyy.)

MARJAANA (ikäänkuin etäälle tuijottaen:) Eivät olleet. Mutta pii oli
kovempaa ja tarttuvampaa taula. (Kuuluu ovenläimäys.)

LAINA. Nyt hän tuli. (Nousee seisomaan.)

MARJAANA (kuuntelee käsi korvan takana:) Mutta hän ei tullut yksin.

LAINA. Kukahan —?

MARJAANA. Se ei kuulu meihin.

LAINA. Ei tietenkään. (Menee ulos vasemmalle.)

MARJAANA (nousee keinutuolista, sytyttää pöytälampun ja asettuu
kaakeliuunin kupeelle tulijoita odottamaan.)

KONSULI RÖNN (tulee oikealta. Hän on ikäänsä nuoremman näköinen,
erittäin huolellisesti pukeutunut, reipas liikkeissään ja puheessaan,
ryhdikäs ja päättäväinen koko olemukseltaan. Sanoo huomatessaan
Marjaanan:) Vai sinäkö siinä kyyrötät? Hyvä on! Menehän toimittamaan
lämmintä vettä, sitruunaa ja sokeria, sillä tänä iltana tänne
vihdoinkin tulee vieraita!

MARJAANA. Tuleeko paljonkin?

KONSULI RÖNN. Vain neljä lasia. Mutta me pelaamme korttia ja siinä
työssä tulee nälkä, niin että sinun on varattava illallista. Tietysti
silliä ja lohta ja hanhenmaksaa viinaan, mutta sitten punaviiniin
jotakin kunnollista ruokaa. Onko sinulla lintua?

MARJAANA. Teertä on.

KONSULI RÖNN. Menetteleehän sekin... vaikka tietysti pyy olisi
parempaa, sillä tiedä, että olen päättänyt uhrata pari pulloa itseään
Haut Brionia... (maiskuttaa kieltään), mutta eihän sinulla tietenkään
voi olla aavistustakaan, mitä se on.

MARJAANA. Eikö konsulilla ollut seuraa? Minä olin kuulevinani...

KONSULI RÖNN. Kas vain, kun on sinulla kuulo hyvä! Oli kuin olikin
minulla seuraa: kapteeni Granström tuli jo nyt, muut tulevat vasta
myöhemmin. Mutta kapteeni jäi eteiseen telefonoidakseen itselleen
lomalupaa bella Beataltaan... ja kiemurtelee parastaikaa langan päässä
meriselityksensä vakuudeksi... Katsohan, ei ole helppoa kenelläkään!
(Vaihtaen äkkiä äänensävyä:) Onko minulle soitettu?

MARJAANA. On. Eräs nainen.

KONSULI RÖNN. Kuka?

MARJAANA. En tiedä.

KONSULI RÖNN. Mitä hittoa? Eikö hän sanonut edes nimeään?

MARJAANA. Pyysi sanomaan terveisiä neiti Svealta.

KONSULI RÖNN. Mikä pirun Svea?

MARJAANA. Kai juuri joku sellainen!

KONSULI RÖNN. Mitä joku Svea voi minusta tahtoa?

MARJAANA. Sitä tietysti.

KONSULI RÖNN. Mitä?

MARJAANA. Rahaa.

KONSULI RÖNN. Mistä sinä sen päätät?

MARJAANA. Nimestä ja puheesta ja—

KONSULI RÖNN. Mistä vielä?

MARJAANA. Konsulin iästä ja hyvästä maineesta.

KONSULI RÖNN (puraisten huultaan:) Vai niin. — Mitä hän muuta sanoi?

MARJAANA. Puhui jostakin lorusta.

KONSULI RÖNN. Älä houri! Tietysti kuulit väärin.

MARJAANA. Sanoihan konsuli vast'ikään, että kuuloni on hyvä.

KAPTEENI GRANSTRÖM (tulee oikealta. Hän on punakka, terveen näköinen
mies, konsulia ehkä kymmenisen vuotta nuorempi. Hän puhuu kovalla
äänellä:) Se on sitten sitä myöten selvää! (Hieroo käsiään.) Eläköön
kauppa ja meriliike! (Huomaa Marjaanan:) Hyvää iltaa, pyhä neitsyt!
(Nyökkää tuttavallisesti.)

MARJAANA (niiaa syvään:) Hyvää iltaa, herra kapteeni.

KONSULI RÖNN (naurahdellen:) Tiedätkö, mitä tämä vanha huuhkaja
huhuu! Väittää, että tänne on soittanut joku Svea ja uhannut jollakin
lorulla. (Nauraa:) Ha-ha-haa. Eikö se jo mene yli sinunkin sekstanttisi
horisontin?

MARJAANA. Ei hän uhannut.

KONSULI RÖNN. Mutta puhui muka muuten »lorusta»? (Nauraa.)

MARJAANA. Niin teki.

KONSULI RÖNN (kääntyen kapteenin puoleen:) Ymmärrätkö sinä sitä?

KAPTEENI GRANSTRÖM. En ainakaan vielä toistaiseksi. (Hymähtäen:) Mutta
ehkäpä se selviää, jahka saadaan ajatusten lokinuora juoksemaan...

KONSULI RÖNN. Totiveteen. (Nauraa.)

MARJAANA (liikahtaa lähteäkseen:) Sitä tulee.

KONSULI RÖNN. Ja sitten illallinen kello 11 tasan.

MARJAANA. On oleva. (Menee vasemmalle.)

KONSULI RÖNN (osoittaa kapteenille sohvaa:) Ole hyvä!

KAPTEENI GRANSTRÖM (istuutuen:) Ettäkö Svea —?

KONSULI RÖNN (istuutuu niinikään:) Niin... ja sitten Marjaanan
käsittämätön »loru»... En todellakaan ymmärrä kuka...

KAPTEENI GRANSTRÖM. Eihän näillä vesillä monta Sveaa purjehdi...

KONSULI RÖNN. En tunne ainoatakaan. — Tunnetko sinä?

KAPTEENI GRANSTRÖM. Tietysti Seurahuoneen Svean, tiedäthän hänet, jota
sanotaan »Loreleiksi».

KONSULI RÖNN. En minä tiedä, — enhän ole vuoteen käynyt kapakassa.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Niin... sehän on totta... (Tauko, sitten eloisasti:
) Hän on vielä nuori, mutta hänessä on rotua, vaikkei koti ole sen
kummempi kuin haaparantalaisen tullivahtimestarin matala maja. Usko
pois, Lloydin korkeinta luokkaa! Silmät kuin tähdet ja synnillisen
kaunis vartalo. Sitä paitsi pää kuin partaveitsi. (Innostumistaan
innostuen:) Ja merkillisen sivistynyt ja ihmeellisen siveä: säikyttää
heti näpit pois — yksin kantavieraittenkin. (Naksauttaa sormiaan:)
Hän on tietysti sanonut »Lorelei» ja murjaani Marjaana on kuullut ja
luullut sen »loruksi». Siinä on koko juttu!

KONSULI RÖNN (puolittain suuttuneena, puolittain huvitettuna:) Niinkuin
se onkin lorua!

KAPTEENI GRANSTRÖM. Älä sano, ennenkuin olet kuullut ja nähnyt.

KONSULI RÖNN. Mitä minun muka pitäisi kuulla? Seireenin lauluako?
»Sie kämmt es mit goldenem Kamme — und singt ein Lied dabei.» (Nauraa
ylenkatseellisesti:) Ha-ha-haa.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Siitä saat olla varma, ettei Lorelei asiatta
puheillesi pyri — ei enempää sinun kuin muidenkaan.

KONSULI RÖNN. Tekee tietysti tikusta asiaa...

KAPTEENI GRANSTRÖM. Ehkäpä se ei sentään olekaan pelkästään tikku.

KONSULI RÖNN (epäillen:) Mitä tarkoitat?

KAPTEENI GRANSTRÖM (säpsähtäen:) Mitäkö?... En tietenkään mitään
erityistä.

KONSULI RÖNN (katsoo kapteenia tiukkaan ja tutkivasti:) Et kai sinä nyt
vain purjehdi sammutetuin valoin?

KAPTEENI GRANSTRÖM. Mitä syytä minulla olisi pyrkiä piilosille?

KONSULI RÖNN. Hyvä on, ellei ole. (Oveen koputetaan.)

KAPTEENI GRANSTRÖM. Jokohan —?

KONSULI RÖNN (melkein samanaikaisesti:) Sisään!

LAINA (tulee sisään kantaen totitarjotinta.)

KONSULI RÖNN. Tähän pöydälle!

LAINA (asettaa tarjottimen pöydälle, niiaa syvään ja menee ulos samaa
tietä, jota tulikin.)

KONSULI RÖNN. No niin! Ehdimme hyvin ottaa pari lasia lämpimiksemme,
ennenkuin toiset tulevat. — Ole hyvä, sokerit pohjalle!

KAPTEENI GRANSTRÖM. Kiitos! (Panee sokerit lasiin.)

KONSULI RÖNN (panee niinikään sokerit lasiinsa, minkä jälkeen kaataa
vettä kannusta molempiin laseihin.)

KAPTEENI GRANSTRÖM (sekoittaen lasiaan:) Entä Oskar, joko hän on
selvillä, jääkö tänne oppimaan puutavaraa, vai lähteekö jo Englantiin?

KONSULI RÖNN (rypistäen otsaansa:) En ole vielä varmaan päättänyt,
lähetänkö hänet jo ensi syksynä Lontooseen vai annanko vielä istua
vuoden, pari kotikonttorin tuolilla. (Lyhyt tauko.) Poika on viime
aikoina ollut vähän epäsäännöllinen, on ilmeisesti oppinut huonoille
tavoille... (Sekoittaa lasiaan niin kiivaasti, että se helisee:)
Mutta ne tavat minä kyllä saan lähtemään! (Kaataa konjakkia molempiin
laseihin.)

KAPTEENI GRANSTRÖM (filosofisesti:) Niin, niin... jokainen ihminen on
oma historiansa, erilainen kuin kaikki muut.

KONSULI RÖNN. Vielä ja mitä! Ei ainakaan kaksikolmattavuotias pojan
nulikka ole muuta kuin kirjoittamaton lehti. Se olin siinä iässä minä,
ja niin olit sinäkin!

KAPTEENI GRANSTRÖM. Älähän sano! (Naurahtaen:) Kaksikolmattavuotiaana
minä olin purjehtinut jo Riot ja Singaporet!

KONSULI RÖNN. Se on totta: merimies on eri mies! Maljasi, merikarhu!
(Kohottaa lasinsa ja juo pitkän kulauksen.)

KAPTEENI GRANSTRÖM (kohottaa niinikään lasinsa ja juo.)

KONSULI RÖNN. Sehän maistui oikein hyvältä! Emmehän vain ole saaneet
vahingossa minun parasta konjakkiani! (Tarkastelee lasinsa tuoksua.)
(Oveen koputetaan.)

KAPTEENI GRANSTRÖM (hätkähtää.)

KONSULI RÖNN. Sisään!

MARJAANA (tulee sisään, pysähtyy ovensuuhun:) Nyt täällä on nainen,
joka kysyy, saako tavata konsulia. — Kaiketi se nyt on se neiti Svea —?

KONSULI RÖNN. Tietenkään hän ei voi minua tavata, kun minulla on
vieraita. Pitäisihän se olla selvää sanomattakin.

MARJAANA. Ajattelin kyllä, mutta ajattelin myös...

KONSULI RÖNN. Tuo viimeinen ajatteleminen oli aivan turhaa!

KAPTEENI GRANSTRÖM. Tietysti sinä otat hänet vastaan.

KONSULI RÖNN. Ja miksi? Kuule, minusta tuntuu todellakin kuin olisi
sinulla sittenkin lusikkasi tässä liemessä!

KAPTEENI GRANSTRÖM. Ajattelin vain, että kun saat tietää, mitä asiaa
hänellä on, niin ei sinun enää tarvitse sen takia vaivata ajatuksiasi
arvailemalla...

KONSULI RÖNN (katsoo kapteenia tutkivasti:) No niin, Herman Julle
Granström, voit olla oikeassa. Mutta siitä minä en pääse yli enkä
ympäri, että jollakin tavalla sinun merimiehensormesi ovat mukana tässä
pelissä.

KAPTEENI GRANSTRÖM (kiusaantuneen hermostuneesti:) En todellakaan
ymmärrä... Tarkoitan, että... mitä tekemistä minulla voisi olla...

KONSULI RÖNN (katsoo häntä edelleen tiukasti:) Sitä minä juuri koetan
arvailla. — No niin, (kääntyen Marjaanan puoleen:) minä otan hänet
vastaan.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Kai minä sentään sivullisena saan pysyä syrjässä?
(Nousee.)

MARJAANA. Mihin minä hänet käsken?

KONSULI RÖNN. Tänne. Mutta sitä ennen toimitat tarjottimen saliin.
(Nousee.)

MARJAANA (tulee pöydän luo, ottaa tarjottimen ja lähtee viemään sitä
ulos vasemmalle.)

KAPTEENI GRANSTRÖM (väkinäisen leikkisästi:) Ja minä seuraan
neitseellisyyttä... (Menee.)

KONSULI RÖNN (kävelee pari kertaa edes takaisin lattialla, pysähtyy,
pyyhkäisee jonkin pölyhiukkasen takkinsa hihasta, kohentaa kaulustaan
ja solmiotaan.) (Oveen koputetaan.)

KONSULI RÖNN. Sisään!

NEITI SVEA (tulee oikealta, kumartaa kunnioittavasti, mutta ei liian
nöyrästi. Hän on hauskan näköinen, vielä sangen nuori, arviolta ehkä
viisikolmattavuotias, tyylikkäästi pukeutunut nainen, varmakäytöksinen,
mutta ei vähimmässäkään määrässä tungetteleva, vaan pikemminkin
vaatimaton esiintymiseltään ja muutenkin miellyttävä. Kumarreltuaan
hän sanoo:) Pyydän anteeksi, että tulen häiritsemään herra konsulia,
mutta... minulla ei ollut muutakaan neuvoa. — Nimeni on Svea Pihl.

KONSULI RÖNN (kumartaa:) Millä voin palvella? (Osoittaa tuolia.)

NEITI SVEA (istuutuen:) Oikeastaan olen tullut konsulilta kysymään...
neuvoa.

KONSULI RÖNN (hymähtäen:) Ette siis itsekään tiedä, mitä tahdotte?

NEITI SVEA. Tavallaan asianlaita on sellainen.

KONSULI RÖNN (istuutuen:) Saanenko kysyä, miksi tulitte juuri minun
luokseni — meidän polkummehan tietääkseni eivät ole aikaisemmin
ristinneet toisiaan?

NEITI SVEA. Eivät ole. Mutta nyt on tultu — niin, tarkoitan, että minä
olen tullut — sellaiseen tienristeykseen, ettei tapaaminen enää ollut
vältettävissä.

KONSULI RÖNN (pilkallisesti:) Minun täytyy tunnustaa, että kun omasta
puolestani en osaa arvata tämän välttämättömyyden syytä, olen varsin
utelias kuulemaan käyntinne aiheen... vaikka tietysti käyntinne
sinänsäkin on minulle varsin mieluinen! (Kumartaa liioittelevan
kohteliaasti.)

NEITI SVEA (menemättä hämilleen:) Pelkään, että konsulin vakuuttama
mieluisuus miedontuu, kun uteliaisuus tulee tyydytetyksi.

KONSULI RÖNN (rypistäen kulmiaan:) Kenties kuitenkin kaikesta
huolimatta olette ystävällinen ja käytte suoraan asiaan.

NEITI SVEA (varmasti:) En ole muuta aikonutkaan.

KONSULI RÖNN (miltei kiivaasti:) Siis —!

NEITI SVEA. Konsulin poika... Oskar...

KONSULI RÖNN (keskeyttäen:) Vai hän! No niin. Paljonko? Olkaa hyvä ja
antakaa minun vain tietää summa.

NEITI SVEA. En ymmärrä, mitä summaa...

KONSULI RÖNN. Tietysti sitä, jonka Oskar... (vieden vaistomaisesti
kätensä povitaskuun) tarkoitan herra Rönn nuorempi on velkaa
ravintolalle tai ehkä teille henkilökohtaisesti.

NEITI SVEA. »Herra Rönn nuorempi» ei tietääkseni ole velkaa
ravintolalle penniäkään, eikä Oskar ole koskaan pyytänyt minultakaan
luottoa... vaan...

KONSULI RÖNN. Mitä?

NEITI SVEA (painokkaasti:) ... luottamusta.

KONSULI RÖNN. Ja sitä hän on saanut?

NEITI SVEA. Hän ei ole saanut ainoastaan sitä, vaan hän on saanut sen.

KONSULI RÖNN. Tarkoitatte —?

NEITI SVEA. Tarkoitan, että olen antanut hänelle luottamukseni niin
täydellisesti kuin nainen voi sen miehelle antaa. — Ymmärrättekö minut
nyt, herra konsuli?

KONSULI RÖNN. Sananne ovat siksi selvät, ettei niissä ymmärtääkseni
ole tilaa väärinkäsityksille. — Mutta siitä huolimatta en vieläkään
ole selvillä, miksi välttämättä myöskin minut on informoitava tästä...
(hymähtäen) kahden kaupasta.

NEITI SVEA. Siksi että konsuli on se kolmas, jolle tämä kahden kauppa
on korvapuusti.

KONSULI RÖNN. En todellakaan osaa ymmärtää...

NEITI SVEA. Minä toivoin, että osaisitte... niin ettei minun tarvitsisi
sanoa enempää.

KONSULI RÖNN. Ette siis vielä ole sanonut kaikkea —?

NEITI SVEA. En.

KONSULI RÖNN. Poikani on kai luvannut mennä kanssanne naimisiin —?

NEITI SVEA. On.

KONSULI RÖNN. Ja te uskotte hänen lupaukseensa?

NEITI SVEA. Ehdottomasti. — Ettekö te, herra konsuli, usko?

KONSULI RÖNN. Suoraan sanoen: en. (Kyynillisesti:) Voin kutakuinkin
varmasti vakuuttaa teille, ettei siitä naimiskaupasta tule mitään.

NEITI SVEA (tyynesti:) Niin minäkin.

KONSULI RÖNN (hämmästyen:) Ja kuitenkin sanotte uskovanne...?

NEITI SVEA. Kuten sanoin: uskon ehdottomasti. Mutta minä en suostu
avioliittoon, joten kaikki puheet (katsoen konsulia suoraan silmiin)
»naimiskaupasta» ovat aivan aiheettomia.

KONSULI RÖNN. Entä korvaus siitä, ettette mene naimisiin —? Olisihan
minun pitänyt osata arvata...

NEITI SVEA. Herra konsuli ei osaa nytkään arvata.

KONSULI RÖNN. Tarkoitatteko, että...

NEITI SVEA. Tarkoitan, että te, herra konsuli, mittaatte kaikkea
yksinomaan markkamitalla, sellaistakin, jota sillä ei voi mitata.

KONSULI RÖNN. Tahdotte siis kieltää tänne tullessanne lainkaan
ajatelleenne... miten sanoittekaan... »markkamittaa»?

NEITI SVEA. Niin. Sitä en todellakaan ajatellut, mutta kenties
olosuhteet pakottavat ajattelemaan vielä sitäkin.

KONSULI RÖNN. Siinä näette! Onko siis ihme, että minä kauppiaana suoraa
päätä uskallan kysyä hintaanne?

NEITI SVEA (sisäisen paineen purkauksena:) Mutta minähän en ole tullut
myymään mitään... en itseäni enempää kuin teidän poikanne lastakaan,
jota kannan sydämeni alla.

KONSULI RÖNN (hämmästyen:) Miten —? Onko —?

NEITI SVEA. On. Se on nyt sanottu!

KONSULI RÖNN (lyhyen tauon jälkeen:) Piditte siis välttämättömänä tulla
ilmoittamaan minulle tulossa olevasta... perhetapahtumasta?

NEITI SVEA. Niin.

KONSULI RÖNN. Saanko kysyä, missä tarkoituksessa... minkä vuoksi?

NEITI SVEA. Siksi, että tapahtuma on juuri perhetapahtuma... ja vielä
senkin vuoksi, että minulla oli syytä pelätä, ettei Oskar olisi
uskaltanut...

KONSULI RÖNN (kiivaasti:) Se vielä puuttuisi, että poikani uskaltaisi
astua isänsä eteen kerskumaan moisista... sankariteoista!

NEITI SVEA. Konsuli pitää siis sellaista suhdetta isän ja pojan välillä
kiitettävänä?

KONSULI RÖNN. Tietysti. — Entä te?

NEITI SVEA. Säälittävänä.

KONSULI RÖNN. Olkaa hyvä ja säästäkää sääli itseänne varten.

NEITI SVEA. Kiitos!

KONSULI RÖNN (pakottaen itsensä tyyneksi:) Suoraan sanoen, hyvä
neiti, minä ymmärrän käyntinne tarkoitusta nyt vieläkin vähemmin
kuin teidän tullessanne tänne. Sanotte, että poikani on luvannut
mennä kanssanne naimisiin ja edelleenkin pysyy lupauksessaan, mutta
samassa hengenvedossa julistatte, ettette te suostu ottamaan häntä
mieheksenne. Ilmoitatte olevanne tulemassa poikani lapsen äidiksi,
mutta ette tahdo sitä asiaa mitattavan »markkamitalla». — Sanokaa toki
vihdoin viimein, mitä te oikeastaan minulta tahdotte!

NEITI SVEA. Hyvä on: minä sanon sen. Sanon, vaikka pelkäänkin, ettette
minua ymmärrä. — Minä pyydän aivan yksinkertaisesti, että te, herra
konsuli, lähettäisitte poikanne joksikin aikaa ulkomaille, pois täältä,
uusiin oloihin, mahdollisimman kauas...

KONSULI RÖNN. Vain sitäkö te tulitte pyytämään minulta?

NEITI SVEA. Niin.

KONSULI RÖNN. Ja miksi? Oletteko ehkä jo kyllästynyt häneen — tai ehkä
hän teihin?

NEITI SVEA. Ei, konsuli. Juuri siksi, että asianlaita on aivan
päinvastainen, meidän erostamme ei tule mitään, ellei Oskar matkusta
täältä pois... mahdollisimman kauas ja mahdollisimman pian.

KONSULI RÖNN. Ja te pidätte »eroa» toivottavana?

NEITI SVEA. Aivan välttämättömänä. — Ellette te, konsuli, kenties keksi
toista keinoa...

KONSULI RÖNN. Ja mikä se toinen keino olisi?

NEITI SVEA. Jos sen tietäisin, niin en olisi tullut teidän luoksenne.

KONSULI RÖNN. Minun täytyy vielä kerran sanoa, etten ymmärrä teitä.
Vakuutatte olevanne kiintynyt poikaani, rakastavanne häntä, ja
kuitenkin tahdotte päästä hänestä eroon... mitä pikemmin, sitä
parempi... jos olen käsittänyt sananne oikein.

NEITI SVEA. Sanani olette kyllä käsittänyt aivan oikein...

KONSULI RÖNN. Mutta en ajatustanne —?

NEITI SVEA. Ette, kuten arvasinkin. Enkä usko teidän sitä oppivankaan
ymmärtämään.

KONSULI RÖNN (hetkisen mietittyään:) Mutta entäpä jos minä nyt
pyytäisin kättänne pojalleni?

NEITI SVEA. Niin vastaukseni olisi sama kuin pojallennekin.

KONSULI RÖNN. Ja miksi?

NEITI SVEA. Siksi, että tietäisin kosintanne johtuvan vain siitä, että
tahdotte näyttää, että... että... poikanne isä on kunnian mies.

KONSULI RÖNN. Mutta olenhan minä voinut saada teistä nyt sellaisen
käsityksen...

NEITI SVEA (keskeyttäen:) ... että minä olen nainen, joka pysyn
sanassani, niin että kosinta on aivan vaaraton. Minä vakuutan, että
voittekin varsin turvallisesti esittää pyyntönne.

KONSULI RÖNN. Ja miksi minä sen tekisin, kun rukkaset kuitenkin ovat
tiedossa?

NEITI SVEA. Voidaksenne pestä kätenne ja vakuuttaa itsellenne ja ehkä
muillekin, että olette täyttänyt lain ja evankeliumin.

KONSULI RÖNN. Teidän mielestänne minä en ole niitä täyttänyt?

NEITI SVEA. Enhän minä sitä ole sanonut.

KONSULI RÖNN. Ettehän te vielä ole sanonut sitäkään, mitä te oikeastaan
minusta tahdotte. Sillä pyyntöä poikani lähettämisestä pois en voi
ottaa vakavalta kannalta.

NEITI SVEA. Ja kuitenkin se on niin vakava, että se... niin .. niin...
suoraan sanoen... kauhistaa minua, sillä te ette, konsuli, voi
kuvitellakaan, kuinka paljon .. (liikutettuna:) minä pidän... Oskarista.

KONSULI RÖNN. Pidätte niin paljon, että tahdotte päästä hänestä eroon.
— Sehän on aivan järjetöntä!

NEITI SVEA. Ikävä kyllä se on ainoa, mikä on järkevää. Mutta se on
sanomattoman raskasta. (Saa hädin tuskin pidätetyksi kyyneleensä.)

KONSULI RÖNN. Mutta sanokaa, miksi pidätte eroa välttämättömänä?

NEITI SVEA. Siksi että minä olisin esteenä hänen menestymiselleen.
— Taivas varjelkoon, tarjoilijatar, jota tietysti kaikki kaupungin
herrat ovat yrittäneet lähennellä, jota heillä on ollut oikeus
puhutella ristimänimellä tai jollakin keksimällään hyväilynimellä,
hyväksyttäisiinkö sellainen seurapiireihin, kunniallisten
kauppaneuvoksettarien ja konsulinnojen »förmaakkien» sohviin
ja kahvipöytien ääreen? Ei koskaan, herra konsuli. Kadullakin
katsottaisiin karsaasti entistä tarjoilijatarta — ellei muun vuoksi,
niin ainakin pelosta, että hän kävisi vaaralliseksi, kun mahdollisesti
entisten asiakkaiden kapakkavaistot heräisivät. — Täytyyhän teidän,
herra konsuli, viisaana miehenä ja kokeneena kaupunkilaisena myöntää,
että olen oikeassa?

KONSULI RÖNN. Kyllä täällä, hyvä neiti, on sattunut sellaista
ennenkin...

NEITI SVEA. Tiedän, että on, mutta tiedän myöskin, että juuri minun
luokastani nousseet olisivat ensimmäiset kivittämään minua. He
tekisivät sen hädissään ja itsepuolustukseksi, sillä he pelkäisivät,
että uusi tapaus herättäisi henkiin muistot heidän omasta nousustaan ja
kaikista nöyryytyksistä, joita he saivat kärsiä, ennenkuin yhteiskunta
sulatti heidät itseensä ja unohti, että heidän esikoisensa syntyivät
vähän liian pian häiden jälkeen. (Hänen äänensävynsä herkistyy
tunnepitoisemmaksi:) Minusta tulisi pitkäksi aikaa taakka Oskarille...
kuka ties hän heräisi häpeämäänkin minua... ja kun sitten vihdoin tie
ehkä tasoittuisi, olisi jo liian myöhäistä... nuoruus olisi mennyt
ja... kai rakkauskin sammunut... — En tahdo tärvellä sen miehen
nuoruutta, jota rakastan... Ja Oskarhan on vielä melkein lapsi.

KONSULI RÖNN. Entä te, neiti,... tuskinpa voitte tekään sanoa vuosien
painavan —?

NEITI SVEA. Hyvä konsuli, minun ammatissani karttuu ikää nopeammin kuin
vuosia.

KONSULI RÖNN. Todellakin! (Välittömän lämpimästi:) Säälimättömän
nopeasti. Se on suorastaan kovaa... peloittavaa...

NEITI SVEA. Ei se ole peloittavaa, että ihminen kasvaa nopeasti...
mutta se on peloittavaa, että hän sitten useimmiten pysähtyy
kasvussaan. (Pakottaa äänensävynsä muuttumaan:) Mutta ei ajatella, hyvä
konsuli, nyt minua, vaan teidän poikaanne. Minä tiedän, mitä hän teille
merkitsee, kun... hän on... jäänyt ainoaksi...

KONSULI RÖNN. Tarkoitatteko perijäkseni?

NEITI SVEA. Pikemminkin elämäntyönne jatkajaksi, toiminimen
ylläpitäjäksi.

KONSULI RÖNN. Niin, olette oikeassa: hän merkitsee minulle hyvin
paljon, etenkin sen jälkeen kun vanhin poikani kuoli... Ja siksi
olenkin ollut huolissani, kun hän viime aikoina on... ollut...

NEITI SVEA. Minä tiedän... ja jo senkin vuoksi...

KONSULI RÖNN (miltei liikutettuna:) Sitä suuriarvoisempi onkin minulle
teidän... uhrinne. (Nousee ja menee neiti Svean luokse.) Uskokaa minua,
kun sanon, että osaan antaa sille arvoa. (Ojentaa kätensä.)

NEITI SVEA (nousee ja tarttuu konsulin käteen:) Nyt minä uskon, että
konsuli ymmärtää minua... ainakin hiukan.

KONSULI RÖNN. Ehkä enemmän kuin luulettekaan. Kunpa pojastani tulisi
teidän uhrinne arvoinen!

NEITI SVEA. Sitten minulla vielä on eräs pyyntö... lupaattehan täyttää
senkin?

KONSULI RÖNN. Jos se vain on minun vallassani.

NEITI SVEA. Pyydän, ettette koskaan sano Oskarille mitään tästä
käynnistäni ja sen tarkoituksesta. Hän ei nimittäin tiedä mitään...

KONSULI RÖNN. Tarkoitatteko, ettei hän tiedä mitään... ei mitään
lapsestakaan?

NEITI SVEA. Sitä minä juuri tarkoitan.

KONSULI RÖNN. Mutta miksette —?

NEITI SVEA. Katsokaa, hyvä konsuli, luulen, että teidän pojallanne on
samantapaiset kunniankäsitteet kuin hänen isällään — kai hän on ne
perinyt —, ja minulla on syytä epäillä, ettei hän suostuisi lainkaan
lähtemään täältä, jos hän aavistaisi...

KONSULI RÖNN. Olette aivan ihmeteltävä.

NEITI SVEA. Ei niin, konsuli. Olen vain rakastava nainen... en mitään
muuta.

KONSULI RÖNN. Ja kuitenkin sanotaan, että epäitsekästä on yksinomaan
äidinrakkaus —.

NEITI SVEA. Sanotaan niin paljon... (Tauon jälkeen toisessa
äänensävyssä:) Ja nyt minun on vain kiitettävä teitä, konsuli, siitä,
että suostuitte kuuntelemaan minua... ja vielä enemmän siitä, että
ymmärsitte minut, niin hyvin — sitä en uskaltanut toivoa.

KONSULI RÖNN. Entä lapsi... Tarkoitan, kun lapsi syntyy...?

NEITI SVEA. En ymmärrä...

KONSULI RÖNN. Tarkoitan... mistä se saa kodin?

NEITI SVEA. Siitä minä pidän huolen. (Lyhyt tauko.) Ja jos tarvitsen
apua, niin käännyn empimättä konsulin puoleen... vaikka toivonkin,
ettei minun tarvitse sitä tehdä.

KONSULI RÖNN. Lupaatteko sen?

NEITI SVEA (hyvällä hymyllä:) Olenhan jo luvannut. Ja konsulihan on
saanut minusta sellaisen käsityksen, että pysyn sanassani — eikö totta?

KONSULI RÖNN. Enemmän kuin totta. (Myöskin hymyillen:) Entä se
»markkamitta»?

NEITI SVEA. Jos sitä tarvitaan, niin sitäkin käytetään.

KONSULI RÖNN (ojentaen kätensä:) Kiitos!

NEITI SVEA (ikäänkuin vapautuneena, melkein iloisesti:) Ja nyt hyvästi,
herra konsuli. (Tarttuu käteen.)

KONSULI RÖNN. Hyvästi, neiti Pihl. (Saattaa neidin ovelle, painaa
ovenpielen soittonappulaa kerran pitkään.)

NEITI SVEA (kääntyy vielä kynnyksellä, kumartaa, kunnioittavasti, mutta
tällä kertaa tuttavallisemmin kuin tullessaan.)

KONSULI RÖNN (katsoo silmänräpäyksen ajan menijän jälkeen, painaa
sitten uudelleen soittonappulaa, nyt kolme kertaa, ja antaa sen jälkeen
käsivartensa pudota melkein hervottomasti kupeelleen, ennenkuin siirtyy
keskilattialle odottamaan.)

LAINA (tulee vasemmasta ovesta ja pysähtyy ovensuuhun:) Konsuli soitti?

KONSULI RÖNN. Pyydä kapteeni tänne ja tuo tarjotin!

LAINA (niiaa ja kääntyy lähteäkseen.)

KONSULI RÖNN. Ja sano Marjaanalle, että nuoren herran on heti, kun hän
tulee kotiin, tultava minun puheilleni.

LAINA (joka on kääntynyt takaisin kuulemaan konsulin määräystä, niiaa
uudelleen:) Kyllä, herra konsuli. (Kääntyy ja menee.)

KONSULI RÖNN (lähtee kävelemään edes takaisin lattian poikki, mutta
pysähtyy, kun kapteeni astuu sisään.)

KAPTEENI GRANSTRÖM (tulee vasemmalta, nopeasti, sanoo uteliaasti:) No?

KONSULI RÖNN (aivan kuin ei olisi huomannut kapteenin utelua:) Suo
anteeksi, että annoin sinun olla niin kauan yksin.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Älä huoli, ei se mitään. (Naurahtaen:) Olen aivan
tasapainossa, sillä tein totin jo toisellekin jalalle.

LAINA (tuo sisään tarjottimen ja asettaa sen pöydälle, minkä jälkeen
poistuu.)

KAPTEENI GRANSTRÖM. Jaa, jaa...

KONSULI RÖNN (ikäänkuin omista ajatuksistaan havahtuen:) Käydäänpähän
istumaan! (Osoittaa sohvaa.)

KAPTEENI GRANSTRÖM (käy istumaan sohvaan.) No, mitä sanot?

KONSULI RÖNN (käy niinikään istumaan:) Kippis! (Kohottaa lasinsa.)

KAPTEENI GRANSTRÖM. Enkö minä ollut oikeassa? (Maistaa puolinaisesta
lasistaan.)

KONSULI RÖNN. Sinä, Herman Julle, kuulut niihin onnellisiin ihmisiin,
jotka aina ovat oikeassa — omissa silmissään.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Eivätköhän, veli hyvä, useimmat ihmiset kuulu
samaan lajiin? Sananparsi, että ihminen on erehtyväinen, on kyllä
yleinen uskonkappale, mutta vain poikkeustapauksissa synnintunnustus.

KONSULI RÖNN (on hetken vaiti ja istuu omissa ajatuksissaan.) Apropoo
uskonkappale... uskotko sinä perinnöllisyysoppiin?

KAPTEENI GRANSTRÖM. Kaipa me perimme taipumuksia...

KONSULI RÖNN. Enemmän kuin vain taipumuksia. — Meidänhän täytyy olla
isiemme ja äitiemme soluainesten tuotteita. Ja se merkitsee, että me
olemme elimellisesti ja erottamattomasti riippuvaisia menneisyydestä,
koska me kannamme itsessämme lukemattomia hiukkasia esi-isiemme
ruumiista.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Oikeastaan se on... niin... se on sangen
peloittavaa.

KONSULI RÖNN. On... jos sitä ajattelee siltä kannalta, että pahat
teot kostavat itsensä kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta älä,
veli hyvä, unohda, että rotu on jalostettavissakin. Ja kun sen ottaa
huomioon, niin on sangen lohdullista ajatella, että meistä jää jotakin
jäljellekin... ehkä se, mikä meissä on parasta, ainakin elinvoimaisinta
ja siis myöskin elinkelpoisinta... niin, jää elämään lapsissamme ja
lastenlapsissamme... kolmanteen ja neljänteen polveen.

KAPTEENI GRANSTRÖM (katsoo pitkään ja tutkivasti konsulia:) Kuulehan,
Rönn, saiko neiti Svean käynti sinut noin filosofiseksi?

KONSULI RÖNN (epäilevästi:) Mitä sillä tarkoitat?

KAPTEENI GRANSTRÖM (tyynesti:) Vain sitä, mitä kysyin.

KONSULI RÖNN (tauon jälkeen:) Tiesitkö sinä, että hän tuli puheilleni?

KAPTEENI GRANSTRÖM (hetkisen mietittyään:) Nyt voin tunnustaa, että sen
tiesin.

KONSULI RÖNN. Mikset sitä äsken myöntänyt?

KAPTEENI GRANSTRÖM. Pelkäsin, ettet olisi ottanut häntä vastaan, jos
olisin antanut sinulle aihetta luuloon, että minulla oli »sormeni
mukana pelissä».

KONSULI RÖNN. Eivätkö ne sitten olleet?

KAPTEENI GRANSTRÖM. Eivät. — Enhän minä edes tiennyt, mitä asiaa
hänellä oli sinulle. Tiesin vain, että se oli hänen mielestään sekä
tärkeää että kiireellistä.

KONSULI RÖNN. Etkä ole nytkään arvannut... tai aavistanut?

KAPTEENI GRANSTRÖM (varmasti:) En.

KONSULI RÖNN. Hyvä on. Se on nimittäin hyvä hänen tähtensä. Hän
on, näetkö, harvinainen nainen... melkein enemmän kuin nainen...
persoonallisuus.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Joko sinäkin sen havaitsit?

KONSULI RÖNN. Selvemmin kuin yksikään teistä — kantavieraista!
(Kohottaa lasinsa ja juo siemauksen.)

KAPTEENI GRANSTRÖM (ottaa myös kulauksen lasistaan:) Mitä minä sanoin!

KONSULI RÖNN (kiinnittämättä huomiota kapteenin sanoihin:) Mutta
sen lupauksen minä nyt vaadin sinulta, ettet vahingossakaan sano
kenellekään halkaistua sanaa siitä, että hän on käynyt tänä iltana
minun puheillani. Lupaatko sen kunniasanallasi?

KAPTEENI GRANSTRÖM. Lupaan.

KONSULI RÖNN. Svea Pihlin käynti minun luonani on yhteydessä Oskarin
matkan kanssa.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Minkä matkan —?

KONSULI RÖNN. Oskar matkustaa huomenna Lontooseen.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Milloin se on päätetty?

KONSULI RÖNN. Minä päätin sen juuri äsken.

KAPTEENI GRANSTRÖM. En todellakaan ymmärrä...

KONSULI RÖNN. Ei sinun tarvitsekaan.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Mutta mitä Oskar sanoo näin äkillisestä matkalle
lähdöstä?

KONSULI RÖNN. Ei hänellä ole siihen mitään sanomista.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Etköhän kohtele häntä liian kovakouraisesti —. hän
on hauraampaa ainesta kuin sinä.

KONSULI RÖNN (vastaansanomattoman varmasti:) Juuri siksi... hänet on
karaistava. (Ovelle koputetaan.) Sisään!

MARJAANA (ilmestyy vasemman oven kynnykselle:) Herrat tulivat.

KONSULI RÖNN. Hyvä on! Täytä kannu kuumalla vedellä ja nosta sisään
pelipöytä.

MARJAANA (tulee pöydän luo, ottaa vesikannun ja menee se kädessään ulos
vasemmalle.)

KONSULI RÖNN (hetkisen tauon jälkeen, omissa ajatuksissaan:)
Perinnöllisyyden ja kehityksen voimat on pakotettava vetämään yhtä
köyttä.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Kunhan vain vaijeri kestää...

KONSULI RÖNN (itsetietoisen varmasti:) Sen täytyy! (Nousee.) (Oikean
oven takaa kuuluu puhetta.)

Esirippu.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Sama huone kuin prologissa.

On kulunut viitisentoista vuotta siitä, kun konsuli Rönn lähetti
ainoan elossa olevan poikansa Englantiin, ja nyt ollaan maailmansodan
syttymisen syksyssä, tarkemmin sanoen lokakuun puolivälissä 1914.

»Sinisessä huoneessa» on kaikki ennallaan — vain kynttiläkruunu on
vaihtunut sähkölamppuun ja koukussaan riippuvien sanomalehtien koko on
jonkin verran muuttunut.

On keskipäivä, ja ikkunoista tulee huoneeseen syksyiseksi kalvennutta
päivänpaistetta.

Hiljaista ja rauhallista: ei kuitenkaan sunnuntaitunnelmaa, sillä
ollaan keskellä arkista viikkoa.

ESTELLE (istuu sen ikkunan ääressä, jossa »juorupeili» on, kasvot
oikeanpuoleiseen oveen päin. Hän on 14—15 vuoden vanha tyttö,
kalpeakasvoinen, suurisilmäinen, tummatukkainen, ja hänen ilmeensä on
samalla kertaa lapsellisen uneksiva ja varhaisvanha. Hänellä on kirja
kädessään ja hän lukee sitä ilmeisellä mielenkiinnolla.)

OSKAR RÖNN (astuu hiljaa huoneeseen oikeanpuoleisesta ovesta, jonka
on avannut äänettömästi, mutta pysähtyy huomatessaan ikkunan luona
istujan. Hän on puolivälissä neljättäkymmentä oleva tarmokkaan näköinen
ja vähän »ulkomaalaisesti» pukeutunut mies, jonka suun ympärillä on
samalla kertaa päättävä ja hiukan ylenkatseellisuuteen vivahtava
katkeruuden piirre. Hän pälyilee tuokion ympärilleen, ennenkuin sanoo:)
Anteeksi...

ESTELLE (säpsähtää: kohottaa katseensa kirjasta, jonka antaa vaipua
syliinsä, ja naulitsee silmänsä tulijaan:) Etsitte —?

OSKAR RÖNN. Eikö... konsuli Rönn... ole kotona?

ESTELLE (nousten:) Ei, mutta hän tulee kyllä kohta... Isä on vain
asialla pankissa. (Panee kirjan tuolin käsinojalle.)

OSKAR RÖNN. Ihmeellistä...

ESTELLE (mennen muutaman askeleen tulijaa vastaan:) Mikä on ihmeellistä?

OSKAR RÖNN. Että täällä on kaikki ennallaan... ja kuitenkin... jollakin
tavalla aivan toisin.

ESTELLE. Ja minusta on ihmeellistä, että isän siniseen huoneeseen tulee
vieras... eikä Marjaana...

OSKAR RÖNN (hymähtäen katkerasti:) Minä en ole vieras... Marjaana tunsi
minut... vielä... siitä on nimittäin jo kauan, kun minä lähdin kotoa.

ESTELLE. Kotoako? (Astuu lähemmäksi ja katsoo tulijaa pitkään:) Olisiko
mahdollista, että...

OSKAR RÖNN. ... Oskar Rönn on tullut kotiin. (Nyökkää.)

ESTELLE (ojentaa hänelle kätensä:) Kyllä isä nyt ilostuu... mutta minun
täytyy valmistaa häntä.

OSKAR RÖNN (ihmetellen:) Isäkö... olemmeko me sitten sisaruksia?
Minulla ei ollut aavistustakaan... (Puristaa arkaillen hänen kättään.)

ESTELLE. Kyllä me olemme sisaruksia. No niin, emmehän me tietenkään
ole syntyneet sisaruksina... tarkoitan: minä en ole syntynyt sisarena,
mutta minut on siksi otettu, kun äitini kuoli ja minä jäin orvoksi.
(Vetää hänet nojatuolin luo kädestä ja painaa istumaan. )

OSKAR RÖNN. Entä se toinen... tarkoitan... oikea isä?

ESTELLE. Hänestä en tiedä mitään... eivätkä hänestä kuulu tietävän
muutkaan. Minulle on vain sanottu, että hänet on pyyhittävä pois
ajatuksista... aivan kuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan. Ja minä
olen sen tehnyt. — Sen verran minä kuitenkin tiedän, että hän matkusti
pois äitini luota jo ennen minun syntymistäni ja jäi sille tielleen.
(Istuutuu toiseen nojatuoliin.) Mutta minä olen hyvin onnellinen, sillä
nykyinen isäni on niin hyvä, ettei se toinen mitenkään olisi voinut
olla yhtä hyvä.

OSKAR RÖNN. Miksikähän hän on niin hyvä? Se on niin outoa.

ESTELLE. Sekö, että hän on minulle hyvä?

OSKAR RÖNN. Ei, ei se... vaan se, että hän on... tarkoitan, että hän
näyttääkin olevansa hyvä.

ESTELLE. Eikö hän sitä ennen näyttänyt?

OSKAR RÖNN. Ei. (Lyhyt tauko, sitten nopeasti:) Kaipasiko hän minua
joskus?

ESTELLE. Joka kerta kun kirje tuli, hän aivan kuin kirkastui. — Vaikka
eihän niitä kirjeitä viime vuosina monta tullutkaan.

OSKAR RÖNN. En tiennyt, että niitä odotettiin.

ESTELLE. Kyllä niitä odotettiin... vaikkei kirjoittajaa enää osattukaan
odottaa.

OSKAR RÖNN. Häntä ei koskaan pyydetty tulemaan. Ja sitä paitsi...
(viivytellen sanojaan:) hän ei tahtonut tulla tuhlaajapoikana.

ESTELLE. Oletko sinä ollut sellainen?

OSKAR RÖNN. Sellaisena kai minua pidettiin, kun täältä lähdin.

ESTELLE. Sepä kumma! Ei isä koskaan ole sanonut siitä sanaakaan. —
Ikäväkö sinut nyt toi kotiin?

OSKAR RÖNN. Sota ajoi.

ESTELLE. Eikö sinun koskaan ollut ikävä kotiasi?

OSKAR RÖNN. Kumma kyllä, minun oli ikävä sitäkin...

ESTELLE. Miksi sanot: »kumma kyllä» ja »sitäkin»?

OSKAR RÖNN. Siksi, että juuri se oli kummallista.

ESTELLE. Eikö luonnollista?

OSKAR RÖNN (kumeasti:) Pikemminkin luonnotonta.

ESTELLE (ihmeissään:) Miten se on mahdollista?

OSKAR RÖNN. Minä en lähtenyt täältä vapaaehtoisesti, hän pakotti minut
lähtemään ja... jättämään... kaiken,'mikä minulle oli rakasta. — Eikö
hän ole sitäkään sanonut?

ESTELLE (katsoen häntä pitkään puistaa päätään, mutta ei sano mitään.)

OSKAR RÖNN (tauon jälkeen:) Mikä sinun nimesi on, sisareni?

ESTELLE. Minun nimeni on Estelle.

OSKAR RÖNN. Estelle! Se on kaunis nimi. Mutta se on tavallisempi
siellä, josta minä tulen, kuin täällä... Ihmeellistä!

ESTELLE. Ihmeellinen nimi se on minustakin. Ehkäpä äitini antoi minulle
vieraan nimen siksi, että isäni... luonnollinen isäni... oli vierailla
mailla.

OSKAR RÖNN (katsoo häntä kotvan, nousee sitten ja menee äitinsä kuvan
eteen, jota jää katsomaan selin Estelleen:) Kuinka vanha olet, Estelle?

ESTELLE. Olen juuri täyttänyt viisitoista.

OSKAR RÖNN. Yhtä monta vuotta kuin minä olen ollut poissa täältä.
(Kääntyy.)

ESTELLE. Se on pitkä aika. Siinä ehtii tulla melkein täysikasvuiseksi.

OSKAR RÖNN. Niin, ainakin sinä olet ehtinyt. — Todellakin: minähän
puhun sinun kanssasi aivan kuin vanhan ihmisen kanssa.

ESTELLE. Eiköhän ero olekin paljon pienempi, kuin miksi vanhat ihmiset
sitä luulevat.

OSKAR RÖNN (ei voi olla hymähtämättä hänen varhaisvanhuudelleen:)
Taikka sitten on toisilla ikää enemmän kuin vuosia, toisilla taas
vähemmän.

ESTELLE. Ehkä niinkin. — Puhunhan minäkin sinun kanssasi aivan kuin
olisit ikäiseni.

OSKAR RÖNN (menee hänen luokseen ja tarttuu hänen käteensä:) Ja
kuitenkin minä voisin olla isäsi. (Kohottaa hänen kättään ja silittää
sitä:) Sisar pieni! (Ojentautuu ja menee takaisin nojatuoliin
istumaan.) Usein entisaikaan minä toivoinkin, että minulla olisi ollut
sisar.

ESTELLE. Mutta vasta nyt, kun et enää toivonut, sait sisaren.

OSKAR RÖNN. Älä sano, etten toivonut... En vain enää osannut toivoa.
(Hetken kestäneen vaitiolon jälkeen:) Onko isä vanhentunut?

ESTELLE. Ei ainakaan minun silmissäni. Hänen selkänsä on yhtä suora
kuin ennenkin, vaikka hiukset ovatkin valkeat.

OSKAR RÖNN. Silloin... kun minä lähdin... ei niissä ollut vielä
hopeaakaan.

ESTELLE (kuunnellen:) Ruokasalin kello löi kaksi. Nyt pitäisi isän jo
alkaa tulla pankista. (Nousee tuolista ja menee »juorupeili»-ikkunaan.)
Isällä on ollut huolia viime aikoina. Sotahan on sulkenut kauppatiet,
jotka jo muutenkin olivat käyneet entistään ahtaammiksi. (Katsahtaa
peiliin:) Nyt isä kääntyi Seurahuoneen kulmasta. — Jalka nousee
keveästi ja askel on joustava. Tulehan katsomaan!

OSKAR RÖNN. Odotan, kunnes hän tulee tänne... samalle paikalle, jolta
hän julisti minulle karkotustuomion.

ESTELLE. Miksi hän karkotti sinut? Siksikö vain, että olit
»tuhlaajapoika»?

OSKAR RÖNN. Ei hän syytä sanonut.

ESTELLE. Etkö sinä kysynyt?

OSKAR RÖNN. En uskaltanut.

ESTELLE. Mutta et suinkaan sinä enää pelkää häntä?

OSKAR RÖNN. En. En häntä, mutta...

ESTELLE. Mutta mitä?

OSKAR RÖNN. Sitä, etteivät meidän ajatuksemme tapaa toisiaan, vaan
kulkevat toistensa ohitse ja vievät mukanaan tunteetkin... — Tuskinpa
sinä ymmärrät, pikku sisar, mitä minä nyt tarkoitan. En osaa sitä
selittääkään oikein.

ESTELLE. Kyllä minä ymmärrän: sinä pelkäät, ettette kumpainenkaan
nöyrry näyttämään sydäntänne, koska olette yhtä ylpeitä molemmat ja
teidän mielestänne miehen pitää olla ylpeä... ainakin miesten kesken. —
Niin lapsellisia te olette, isot ihmiset!

OSKAR RÖNN (hymyillen:) Suunnilleen niin kai se on...

ESTELLE. Ei suunnilleen, vaan aivan! (Toimessaan:) En vain ymmärrä,
miten te molemmat olette niin toisenlaisia minulle kuin keskenänne?

OSKAR RÖNN. Siinäpä se onkin: veli voi olla avomielinen sisarelleen,
mutta ei isälleen.

ESTELLE. Mikä siinä on?

OSKAR RÖNN. Luonnon laki... kai.

ESTELLE. Jos niin on, niin olen onnellinen, ettei minulla luonnollista
isää olekaan, vaan ainoastaan se, joka minulla nyt on, ja sitten veli,
joka voi olla minulle yhtä avomielinen kuin minä hänelle.

OSKAR RÖNN. Olen minäkin toisinaan, kun olen ajatellut suhdettani
isään, kiittänyt kohtaloani siitä, ettei minulla tarvitse olla lasta.

ESTELLE. Kuulostaa niin oudolta, kun sanot, ettei sinulla tarvitse olla
lasta.

OSKAR RÖNN. Tunnen sen sillä tavalla.

ESTELLE (katsoo ulos ikkunasta:) Nyt isä kääntyi portista pihalle.

OSKAR RÖNN (kuuntelee jonkin aikaa ja sanoo sitten:) Nyt hän tuli
eteiseen — kuulin, kun ovi kävi. Eteisen ovella on aivan sama ääni kuin
ennenkin, kun hän vetäisi sen kiinni... muistan sen kouluajoiltani asti
— nimittäin sellaisilta päiviltä, joina minä erityisellä pelolla ja
vavistuksella odotin oven äänen kuulevani.

ESTELLE. Kummallista, että sinä jo lapsena pelkäsit häntä. — Minkähän
vuoksi?

OSKAR RÖNN. En voi käsittää sitä muuten kuin siten, että hän itse
tahtoi sitä. Kai hänet itsensäkin aikoinaan oli kasvatettu siihen
uskoon, että vanhempainpelko oli lapsille samaa kuin jumalanpelko
täysikasvuisille. — Mutta missä hän viipyy?

ESTELLE. Hän menee aina ensi työkseen konttoriin.

OSKAR RÖNN. Ja siellä istuu tietysti Aku Ramberg korkean pulpettinsa
ääressä yhtä kaljuna ja nukkavieruna kuin ennenkin. Mies on sama,
pulpetti on sama, kopiopuristin on sama ja kirjojen sarakkeet ovat
samat...

ESTELLE. Tietysti, koska kerran koko maailma on sama!

OSKAR RÖNN. Täällä niin, mutta ei muualla... Muualla se muuttuu joka
päivä.

ESTELLE. Nyt isä on tulossa. — Mene sinä saliin siksi aikaa, kun minä
valmistan häntä —! (Nousee.)

OSKAR RÖNN. Eikö se ole turhaa? (Nousee.)

ESTELLE. Saattaa olla, mutta yhtä hyvin se saattaa olla hyväksikin.

OSKAR RÖNN. No niin, minä menen. (Naurahtaen:) Istun »kurpitsan» alla
odottamassa.

ESTELLE. Missä sinä istut?

OSKAR RÖNN. Ah, niin... ethän sinä sitä voi tietää. Katso,
»kurpitsaksi» sanoimme me pojat salin isoa palmua, jonka alle
pormestarinna aina istuutui äidin kahvikutsuissa. — Kai se vielä on
paikallaan ikkunain välissä?

ESTELLE. On, on... ja sohvapöydällä ovat samettikantiset
valokuva-albumit ja etäsäärillä Amor ja Psykhe ja Suomi XIX:llä
vuosisadalla. — Mutta alahan jo mennä!

OSKAR RÖNN (viittaa kädellään ja menee vasemmasta ovesta, jonka Estelle
sulkee hänen jälkeensä.)

ESTELLE (seisoo hetkisen paikallaan, nyökäyttää sitten päätään ja
lähtee päättäväisesti ulos oikeanpuoleisesta ovesta, jonka jättää auki.)

(Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä; sitten alkaa kuulua ääniä näyttämön
takaa, ja -pian erottuvat Estellen ja konsuli Rönnin vuorosanat.)

ESTELLE (näkymättömissä näyttämön takana:) On mahdotonta, että voit
arvata, mikä yllätys se on. Koetahan!

KONSULI RÖNN (näkymättömissä näyttämön takana:) Olisitkohan leiponut
herkkukakun kahvipöytään —? (Tulee avonaisesta ovesta huoneeseen.)

ESTELLE (tulee riippuen konsulin käsivarressa:) Ää-äh! Mikä yllätys se
nyt olisi! Parempaa, parempaa, paljon parempaa —!

KONSULI RÖNN. Eihän vain tule joku vieras?

ESTELLE. Oikein! (Taputtaa käsiään, mutta lopettaa taputuksen äkkiä:)
Mutta samalla väärin. On nimittäin jo tullut, mutta ei oikeastaan ole
vieras, vaikka vieraana tulikin ja siksi... (naurahtaen:) istuu nyt
salin sohvassa palmun alla, kuten vieras ainakin.

KONSULI RÖNN (rypistäen otsaansa:) Kuka se voi olla?

ESTELLE. Ajattelehan, isä, mikä tulija olisi kaikkein tervetullein!

KONSULI RÖNN (otsan vakojen käydessä yhä syvemmiksi:) En osaa
ajatella...

ESTELLE. Sinun poikasi ja minun veljeni.

KONSULI RÖNN (hämmästyen niin, että melkein horjahtaa:) Mitä sanot,
lapsi?... Olisiko todellakin Oskar...'

ESTELLE. Hän on tullut kotiin. — Kai sinä nyt olet iloinen, isä!

KONSULI RÖNN (hämillään:) Olen... olen... Hän tuli vain niin
odottamatta... emmehän me osanneet odottaa — eikö totta?

ESTELLE. Totta, totta... mutta sitä suurempihan onkin nyt ilomme — eikö
niin?

KONSULI RÖNN (malttamattomasti:) On, on... mutta missä... onko hän
tuolla? (Osoittaa vasemmanpuoleista ovea.) Minä menen... (Yrittää
lähteä.)

ESTELLE. Et sinä mene, vaan hän tulee tänne. Mutta ennen sitä...

KONSULI RÖNN (pysähtyy, kysyy hermostuneesti:) Mitä?

ESTELLE. Sinun täytyy luvata minulle eräs asia. Lupaathan?

KONSULI RÖNN. Kunhan saan tietää, mitä minun pitää luvata. Enhän toki
voi umpimähkään...

ESTELLE (veikeän varhaisvanhasti:) Kyllä sinä voit. Sillä tiedäthän,
etten koskaan ole pyytänyt sinulta sellaista, jota et ole voinut
täyttää. (Veikeillen:) Lupaa nyt vain!

KONSULI RÖNN. No niin, no niin... minä lupaan. (Ei voi olla
hymähtämättä kesken hermostustaankaan:) Mutta mene nyt jo hakemaan
hänet tänne!

ESTELLE. Mutta ethän sinä vielä edes tiedä, mitä olet luvannut.

KONSULI RÖNN. Siinä näet, millaista on etukäteen lupaaminen! — Mutta
sanohan siis —!

ESTELLE (vakavasti:) Sinun pitää luvata minulle, että olet hyvä
hänelle, oikein hyvä.

KONSULI RÖNN (hätkähtäen:) Mitä sinä sillä tarkoitat?

ESTELLE. Minä tarkoitan sitä, että sinun pitää näyttää hänelle, että
olet iloinen hänen tulostaan. Sinä et saa sulkea sydäntäsi, vaan sinun
pitää avata se hänelle... niin kuin olet sen avannut minullekin, isä.
(Lyhyt tauko, sitten aivan kuin vanha ihminen:) Niin, ja sitten — ja
se on kaikkein tärkeintä! — sinä et saa luulotella itsellesi etkä
hänelle, että hän palaa isänsä kotiin jonkinlaisena tuhlaajapoikana...
sillä sellaisena hän ei tule eikä hänen tarvitsekaan tulla. (Muuttaen
äänensävynsä lapsekkaaksi:) Mutta siitä huolimatta me kyllä voimme
teurastaa juotetun vasikan ja kattaa pitopöydän. (Taas toisessa
äänilajissa:) No niin, pidä nyt muistissasi, mitä olet luvannut!

KONSULI RÖNN (joka ihmetellen mutta samalla ihaillen on kuunnellut
tytön puhetta, nyökkää, mutta ei sano mitään.)

ESTELLE. Ja nyt... (tarttuu hänen käteensä ja vie hänet istumaan
samalle tuolille, jolla itse istui Oskar Rönnin tullessa huoneeseen
ja jonka käsivarsinojalle hänen kirjansa jäi)... sinä istut tässä ja
odotat omaa poikaasi. (Kääntyy nopeasti ja rientää ulos vasemmalle.)

KONSULI RÖNN (ottaa hermostuksissaan kirjan ja alkaa lehteillä sitä,
tulee sitten katsoneeksi, mikä kirja se on, ja sanoo:) Jeanne d'Arc...
niin, niin... nuori Bonaparte luki Plutarkosta ja koetti ajatella
ja elää kuin antiikin sankarit... (Panee kirjan takaisin tuolin
nojalle ja tähyilee, odotuksen jännityksen kuvastuessa kasvoilleen,
vasemmanpuoleista ovea.)

OSKAR RÖNN (aukaisee oven, jää kynnykselle ja huudahtaa riemukkaasti:)
Isä, isä!

KONSULI RÖNN (nousee ja rientää poikaansa vastaan ojennetuin käsin:)
Oskar, Oskar... sinä tulit kuitenkin!

OSKAR RÖNN (tulee isäänsä vastaan ja tarttuu hänen käsiinsä:) Niin,
isä, minä tulin. (Puristaa sydämellisesti isänsä käsiä.) Etkö sinä
minua enää odottanut?

KONSULI RÖNN. Olin jo lakannut odottamasta... kesti niin kauan...

OSKAR RÖNN. Aluksihan en voinut ajatellakaan paluuta ja sitten... niin
sitten kai minä olin jo niin vieraantunut kotioloista ja tottunut
uusiin, etten enää tullut yrittäneeksikään tempautua irti. (Lyhyt
tauko:) Mutta sitten tuli tämä sota, joka ajoi meidät kaikki omille
maillemme.

KONSULI RÖNN (hymähtäen surumielisesti:) Niin, niin — siihen tarvittiin
siis sota, ei riittänyt vähempi... Mutta joka tapauksessa minä olen
iloinen, että löysit paluutien kotiin. (Istuutuu nojatuoliin.)

OSKAR RÖNN (istuutuu myös:) Niin, isä, ei se niin aivan helppoa ollut:
yht'äkkiä jättää kaikki, sillä minullahan oli siellä jo monet asiat,
liikesuhteet... yhtä ja toista...

KONSULI RÖNN. Ei sentään perhettä —?

OSKAR RÖNN. Ei, isä. — Mutta miksi sitä kysyt?

KONSULI RÖNN. Muuten vain... kun olet jo siinä iässä, jossa mies
tavallisesti hankkii itselleen kodin ja perheen.

OSKAR RÖNN. Niin... mutta ehkäpä minä siinä suhteessa olen... en oikein
tiedä, miten sanoisin,... vähän epätavallinen. — Mutta sinä olet
lisännyt perhettäsi sillä aikaa. Ja minä olen siitä iloinen, sillä
ottotyttäresi on viehättävä... kasvattisisar, jos siksi voin sanoa
häntä, kun emme ole yhdessä kasvaneet.

KONSULI RÖNN. Kyllä voit sanoa... sillä olen koettanut kasvattaa hänet
juuri sellaiseksi, jollaiseksi olisin tahtonut saada sinut...

OSKAR RÖNN. Ja olet myöskin onnistunut yrityksessäsi —?

KONSULI RÖNN. Niin olen... ja se tuottaa minulle suurta tyydytystä.
Ei vähimmin sen vuoksi, että olen vakuuttunut siitä, että hänen
äitinsäkin, jos hän vielä eläisi, olisi siitä iloinen.

OSKAR RÖNN (naurahtaen:) Siitäkö, että hänestä on tullut sellainen,
jollainen minusta olisi pitänyt tulla —?

KONSULI RÖNN. Niin, juuri siitä.

OSKAR RÖNN. Mutta myönnäthän, isä, että se on vähän omituista —?

KONSULI RÖNN. Tässä maailmassa on monta paljon omituisempaa asiaa. —
Sinä olet siis jo puhunut hänen kanssaan?

OSKAR RÖNN. Totta kai — hän minut otti vastaan ja... lausui
tervetulleeksi... Hän kertoi, että sinä olit ottanut hänet luoksesi,
kun hänen äitinsä oli kuollut.

KONSULI RÖNN. Kertoiko hän vielä muuta?

OSKAR RÖNN. Että hän on viisitoistavuotias eikä tiedä oikeasta isästään
mitään ja että sinä olet häntä kohtaan hyvin hyvä... ja siinä kai onkin
kaikki!

KONSULI RÖNN. Niin, kaikki.

OSKAR RÖNN. Tunsitko sinä hänen äitinsä —?

KONSULI RÖNN. Tunsin: hän oli erinomainen ihminen.

OSKAR RÖNN. Entä hänen isänsä, tiedätkö hänestä mitään?

KONSULI RÖNN. Ainakin sen, että hänen lapsensa äiti rakasti häntä
äärettömästi.

OSKAR RÖNN. Mutta isä jätti sekä äidin että lapsen —?

KONSULI RÖNN. Isä oli lähtenyt maailmalle jo ennen lapsen syntymistä.

OSKAR RÖNN. Mikä siihen oli syynä?

KONSULI RÖNN. Voihan elämässä sattua sellaisia tilanteita, että tunteet
ja velvollisuudet joutuvat sovittamattomaan ristiriitaan...

OSKAR RÖNN. Mutta miten juuri sinä jouduit ottamaan lapsen huostaasi?

KONSULI RÖNN (hiukan hätkähtäen:) Sattuma toi hänet minun ulettuvilleni
juuri siihen aikaan, kun oloni oli eniten yksinäistä, kun minun oli
täytynyt... mutta mitäpä siitä enää! Puhutaan nyt sinusta!

OSKAR RÖNN. Minusta, isä, ei ole paljon puhumista... Olin opissa tai en
tehnyt mitään niinä vuosina, joina pyysin ja sain sinulta rahaa... ja
sitten kun en enää pyytänyt, olin oppinut sitä itse tekemään. Eikähän
se niin vaikeaa ollutkaan, kun kerran alkuun oli päässyt. (Vaikenee.)

KONSULI RÖNN (odotettuaan hetken turhaan jatkoa:) Entä sitten —?

OSKAR RÖNN. Sittenkö? Eihän siinä sen enempää ollut... eikä olisi
voinutkaan olla. (Tauko.)... Kun ei minun ulettuvilleni sattunut edes
ottolasta...

KONSULI RÖNN (asiallisesti, päästäkseen loitolle tulenaroista
puheenaiheista:) Sinä olit kauan Amerikassa?

OSKAR RÖNN. Yksitoista vuotta.

KONSULI RÖNN. Ja viihdyit —?

OSKAR RÖNN. Amerikka on hyvä maa kaikille, joilla on unohtamista...
siellä ei kukaan jouda muistamaan muita kuin itseään.

KONSULI RÖNN. Häikäilemättömyyden maa!

OSKAR RÖNN. Tuskin ihmiset siellä ovat sen häikäilemättömämpiä kuin
täälläkään. Siellä vain ei pidetä hyveenä sitä häveliäisyyttä, joka
täällä panee ihmiset piilottamaan häikäilemättömyytensä. Siellä ollaan
aivan avoimesti sitä, mitä ollaan.

ESTELLE (avaa vasemmanpuoleisen oven ja pistää päänsä ovenraosta:)
Uskaltaako tulla?

KONSULI RÖNN. Ei sinulta ennen ole puuttunut uskallusta.

OSKAR RÖNN.. Et kai vain minua pelkää...?

ESTELLE. En minä pelkää teitä kumpaakaan... kunhan vain te ette pelkää
minua... kuten — toisianne. (Tulee sisään.) Minä menen taas, kun olen
toimittanut asiani.

KONSULI RÖNN. Onko sinulla oikein asiaakin —?

ESTELLE. Ainahan minulla on asiaa. (Menee konsulin luo ja kumartuu
kuiskaamaan jotakin hänen korvaansa.) Kyllä minä tiedän, ettei seurassa
saa kuiskata, mutta minkäs teet, kun asia on toimitettava ja se on...
salainen!

OSKAR RÖNN (leikillisesti liioitellen:) Minä en ole pikkumainen!

ESTELLE. Sitä minäkin! (Kuiskaa uudelleen jotakin.)

KONSULI RÖNN (vastaten Estellen kuiskaukseen nyökäyttää päätään ja
sanoo:) Kyllä, kyllä... Tottakai tällaisena päivänä...

ESTELLE (kohottaa varoitellen sormeaan:) Älä nyt vain mene pilaamaan
koko yllätystä. (Kääntyen Oskar Rönnin puoleen:) Katsohan, veljeni,
vuoroin vieraissa käydään: sinä yllätit meidät tulollasi ja nyt
yllätämme me sinut.

OSKAR RÖNN (leikillisesti:) Millä —?

ESTELLE. Älä yritäkään...! Emme me sitä sano... (kääntyen katsomaan
konsulia:) edes vahingossakaan. — Me olemme tottuneet säilyttämään
salaisuuksia... Eikö totta, isä?

KONSULI RÖNN (odottamattoman vakavasti:) Sen taidon me osaamme.

ESTELLE (valmistautuu lähtemään:) Toivottavasti tulette taas jonkin
aikaa toimeen kahden, sillä minulla on kiire.

OSKAR RÖNN. Minne?

ESTELLE. Voi, hyvänen aika! (Heleää naurua:) Ha-ha-haa... Etkö sinä,
hyvä veljeni, ymmärrä, että tällaisessa talossa on naisillakin paljon
puuhaa... niin, melkeinpä tähän maailman aikaan enemmän kuin miehillä.
(Mahtavin asentein:) Minua kutsuvat emännän velvollisuudet.

OSKAR RÖNN (leikkisästi:) Ja ne ovat edesvastuulliset —?

ESTELLE. Hyvin edesvastuulliset. (Kädet puuskassa:) Etenkin tällaisena
päivänä.

OSKAR RÖNN. Melkein minä jo uskon...

ESTELLE (pyörähtää kantapäillään:) Uskot vielä aivankin! (Menee ulos
vasemmanpuoleisesta ovesta, mutta tuskin on vetänyt oven kiinni
jälkeensä, niin avaa sen uudelleen ja taas kurkistaen ovenraosta
sanoo:)... Kunhan joudut kokemaan!

OSKAR RÖNN (leikillisesti:) Ai, ai,... naisvaltikka on murheellinen.

ESTELLE. Ei se ole murheellisempi kuin miehinenkään, jos vain alamaiset
pysyvät aisoissaan. (Häipyy ovesta, jonka sulkee.)

OSKAR RÖNN. Suloinen lapsi... jos häntä lapseksi voikaan sanoa.
Hänellähän on vanhan ihmisen viisaus.

KONSULI RÖNN (naurahtaen:) Ilmanko Marjaana tahtoisikin, että hän
lopettaisi koulunsa ja ottaisi huostaansa avaimet ja kaikki emännän
askareet, koska muka jo vallan on ottanut.

OSKAR RÖNN. Hän käy siis koulua —?

KONSULI RÖNN. Niin, mitäpä hän muutakaan... Ulkomaillehan ei nyt ole
ajattelemistakaan.

OSKAR RÖNN. Eipä tietenkään. (Tauko.) Entä konttorissa... siellä kai on
nyt verrattain hiljaista?

KONSULI RÖNN (ikäänkuin havahtuen todellisuuteen:) Peloittavan
hiljaista. (Tauko.) Jos sotaa jatkuu kauan, niin en tiedä, mikä
perii. (Huoahtaa:) Mutta kauanhan sitä ei voi kestää. Se on aivan
mahdotonta... maailma menisi kokonaan nurin... jo yhdessäkin vuodessa.

OSKAR RÖNN. Niin, pelättävissä on, että se menee... Mutta et kai sinä,
isä, ole riippuvainen vuoden tai parin viennistä.

KONSULI RÖNN (hämmästyen:) Kuinka en olisi? Miten sinä voit muuta
ajatellakaan?

OSKAR RÖNN. Ajattelin vain, että tervakaupan laskema pohja on niin
luja, ettei sitä maailmanpalokaan pysty hävittämään.

KONSULI RÖNN. Tervakaupan päivät olivat luetut jo ennen tervahovin
paloa, ja siitähän oli tämän maailmanpalon syttyessä kulunut jo
kolmetoista vuotta.

OSKAR RÖNN. Onneton luku! — Mutta täytyy sinun toki myöntää, että
tervakauppa aikoinaan oli kullan vuolemista puukolla?

KONSULI RÖNN. Ei ollut enää minun aikanani. Olikin anteeksiantamaton
tyhmyys, etten ajoissa vaihtanut tervaa propsiin ja paperipuuhun,
vaan... no niin, minulta vei se sahayritykseni aivan liian paljon
rahaa... ja myöskin aikaa. Jos sahatun tavaran sijasta olisin heti
alkanut laivata propsia, kuten esimerkiksi Viktor Melckert teki, niin
olisin ehtinyt tähän mennessä kuoria kermaa kylliksi pahojenkin päivien
varalle.

OSKAR RÖNN. Mutta, isä, et suinkaan sentään tahtone väittää..?

KONSULI RÖNN. En väitä mitään. Ja jos vain muut kestävät, niin kyllä
kai kestän minäkin.

OSKAR RÖNN. No niin, isä, sitä minä en ole hetkeäkään epäillyt.

KONSULI RÖNN. Mutta ymmärräthän sinä, että minua harmittaa, etten
ajoissa kääntänyt kelkkaani, vaan jäin tervaan... kuin täi...
Ajattelehan, mitä näinä vuosina olisi voinut tehdä!

OSKAR RÖNN. Tietysti minä ymmärrän, että se harmittaa... ja enköhän
minä joitakin kertoja kirjeissänikin liene puhunut propsista?

KONSULI RÖNN. Sepä se — olisit tullut silloin kotiin! (Lyhyen tauon
jälkeen:) Mikset tullut, kun huomasit, että sinua olisi tarvittu —?

OSKAR RÖNN. Isä, sinä et antanut minun tietää, että tarvitsit.

KONSULI RÖNN. Olisihan sinun pitänyt se tietää... muutenkin.

OSKAR RÖNN. Mistä minä olisin voinut sen tietää? — Eihän minulle
koskaan ole sanottu edes sitä, miksi minut silloin viisitoista vuotta
sitten yht'äkkiä lähetettiin pois kotoa.

KONSULI RÖNN. Etkö sinä arvannut sitä?

OSKAR RÖNN. Kenties minä sen arvasin... tai ainakin aavistin, mutta
ei sitä minulle sanottu, vaikka pyysinkin sanomaan.

KONSULI RÖNN. Mutta kai sinä sentään nyt jäät tänne kotiin -?

OSKAR RÖNN. Niin, isä, puhukaamme suoraan siitäkin asiasta... samoin
kuin eräistä muista, joista minun täytyy saada tietoja ennen kuin
päätän mitä teen!

KONSULI RÖNN (rypistäen otsaansa:) Minusta tuntuu kuin asettaisit
ehtoja...

OSKAR RÖNN. Minun täytyy.

KONSULI RÖNN (ylpeästi:) Vai niin. (Ei ilman ivallisuutta:) No, annahan
kuulua, mitkä ehtosi ovat.

OSKAR RÖNN. Älä ota asiaa siltä kaimalta, isä.

KONSULI RÖNN. Vaan miltä?

OSKAR RÖNN (ei vastaa isänsä kysymykseen, vaan pitää tauon, jolla
osoittaa siirtyvänsä toiseen asiaan, ja sanoo sitten tyynesti:) Minä
uskon, isä, että sinä uskoit tarkoittaneesi minun parastani.

KONSULI RÖNN. Siitä ole varma!

OSKAR RÖNN. Minun oli vaikea sitä silloin uskoa ja minun on vieläkin
vaikea sitä ymmärtää, mutta minä koetan...

KONSULI RÖNN. Siis?

OSKAR RÖNN. Sinä kuvittelit, että minä olin joutumassa hunningolle, en
pysynyt kotona, istuin kaiket iltani ravintolassa, olin epäsäännöllinen
konttorityössä, löin laimin tehtäviä ja olin hajamielinen pulpetin
ääressä... Syynä oli tietysti rakastuminen naiseen, joka ei ollut
konsuli Rönnin ainoalle elossa olevalle pojalle kyllin arvokas...
Nuori mies oli siis pelastettava joutumasta rappiolle. Ja koska hänen
sairastamansa tauti ei ollut tuntematon tervaporvarien paremmissakaan
piireissä, niin oli sitä vastaan myöskin keksitty lääke, joka
kai joskus oli todettu tehokkaaksikin. Siihen oli siis nytkin
turvauduttava. Olenko oikeassa, isä?

KONSULI RÖNN (joka on katsellut poikansa ohitse hänen puhuessaan:)
Suurin piirtein.

OSKAR RÖNN. Sinä et itse liikkunut kapakoissa, mutta sinulla oli hyviä
tuttavia, jotka kuuluivat kantavieraisiin, ja heidän juorujensa avulla
sinun oli helppo saada selville, kenen vuoksi minä en pysynyt kotosalla
ja tein virheitä laskiessani lankkulasteja... Ja koska nuo samaiset
kantavieraat ja sinun sanansaattajasi itse turhaan olivat yrittäneet
lähennellä häntä, niin eivät heidän kuvauksensa tietenkään olleet
ruusunvärisiä.

KONSULI RÖNN. No, jos tuo kaikki pitää paikkansa, niin kai sinä minun
menettelyni ymmärrät?

OSKAR RÖNN. Sanoinhan, että koetan ymmärtää, vaikka se onkin vaikeaa.

KONSULI RÖNN. Ja mikä siinä on vaikeaa?

OSKAR RÖNN. Ensinnäkin se, että luotit juoruihin enemmän kuin omaan
poikaasi, jolle et edes suonut sananvuoroa.

KONSULI RÖNN. Minä en luottanut juoruihin, sillä voin vakuuttaa
sinulle, ettei kukaan ollut sanonut minulle puoltakaan pahaa sanaa
hänestä.

OSKAR RÖNN. Jos se on totta...

KONSULI RÖNN (nousten kiivastuneena:) Olenko minä milloinkaan
valehdellut?

OSKAR RÖNN. Suo anteeksi, isä. Se on totta: en ole koskaan huomannut
sinun valehdelleen.

KONSULI RÖNN. No niin —?

OSKAR RÖNN. Sitä käsittämättömämpää, ettet ottanut selvää, minkälainen
ihminen hän oli, ennenkuin erotit meidät ikiajoiksi. Jos olisit
tuntenut hänet...

KONSULI RÖNN (keskeyttäen:) Minä tunsin hänet.

OSKAR RÖNN (karaten pystyyn:) Ja kuitenkin sinä...!

KONSULI RÖNN. Niin, kuitenkin minä... tai ehkä juuri sen vuoksi...

OSKAR RÖNN (kiivaasti:) Mitä sinä tarkoitat, isä, et suinkaan sinä...?
Herra Jumala, enhän minä tiennyt edes, että sinä tunsit hänet. Miten
se olisi ollut mahdollista? Mutta miksei, miksei...? Täällä on kaikki
mahdollista. Eikä mahdotonta mikään.

KONSULI RÖNN. Ettäkö muka minäkin...?

OSKAR RÖNN (melkein suunniltaan:) Mikset sinäkin —! Yhtä hyvin kuin
kaikki muut. Ilmanko Herman Julle Granström kerran päissään Lontoossa
vihjasi minulle: »Kunpa vain tietäisit...» Ja kun panin hänet lujille,
sanoi tuo vanha pukki, että »mehän olimme kaikki rakastuneita
häneen»... Järjestään kaikki! Ha-ha-haa... juoppoa pormestaria ja
morfiinia käyttävää lasaretinlääkäriä myöten! Mutta että sinäkin, isä.
— Se on niin irvokasta, etten tiedä, mitä siitä sanoa... itkeäkö vaiko
nauraa.

KONSULI RÖNN (joka on kuunnellut poikansa purkausta ihmeissään,
huudahtaa vihoissaan:) Riittää jo! Oletko sinä aivan jäljiltäsi?

OSKAR RÖNN. Sanoithan, että tunsit hänet ja että juuri sen vuoksi...

KONSULI RÖNN. Oli miten oli — minä en missään tapauksessa anna poikani
häpäistä itseäni.

OSKAR RÖNN. Hyvä on, isä. Mutta sano minulle, missä ja miten sinä tulit
hänet tuntemaan! Ymmärräthän, että minulla on oikeus saada se tietää.

KONSULI RÖNN (vakavasti ja painokkaasti:) Vaikka tahtoisinkin, en voisi
sitä sanoa.

OSKAR RÖNN. Miksi et?

KONSULI RÖNN. Se on minun asiani.

OSKAR RÖNN. Ei ole yksinomaan sinun, vaan myöskin minun... ja vielä
hänenkin.

KONSULI RÖNN. No niin, minua sitoo lupaus.

OSKAR RÖNN. Kenelle sinä olet voinut antaa lupauksen asiassa, joka ei
ole sinun omasi?

KONSULI RÖNN. Sitäkään minulla ei ole oikeutta sanoa.

OSKAR RÖNN. Sinun täytyy rikkoa sellainen lupaus.

KONSULI RÖNN (kiivastuen:) Vai niin. Ettet häpeä! Ei vielä kukaan
ole voinut syyttää minua sanani syömisestä — eikä tule kokemaan oma
poikanikaan, että hänen isänsä rikkoo annetun sanan. Jotakin pyhää kai
sentään on maailmassa...

OSKAR RÖNN. On. Ja kaikkein pyhin on rakkaus, koska se on suurin. Mutta
sitä vastaan sinä olet rikkonut aivan empimättä. Ja se rikos on niitä
syntejä, joille ei ole anteeksiantoa, synti Pyhää Henkeä vastaan. — Ei
siinä kyllin, että sinä silloin, kun pakotit minut lähtemään, erotit
meidät, vaan sinä pidit huolen vielä siitäkin, että kaikki yhteydet
katkesivat... sinä hävitit hänet minulta jäljettömiin, ainoan, joka
minulle jotakin merkitsi, särjit kaksi elämää. — Ethän sinä voi tietää,
miltä tuntui, kun kirjeet, osoitinpa ne hänelle minne tahansa, aina
tulivat takaisin merkinnällä: vastaanottajan osoite tuntematon. —
Oletko sinä koskaan ollut sielunhädässä? Minä olin ja... olen vieläkin
—! Vastahan minä nyt kotimaahan tultuani sain tietää, että hän oli
kuollut — jos olisin edes sen tiedon saanut aikaisemmin, niin olisi
ehkä taakkani ollut vähän keveämpi.

KONSULI RÖNN (on tyyntynyt tyyntymistään sitä myöten kuin hänen
poikansa on jatkanut syytöksiään. Kun Oskar Rönn vaikenee
silmänräpäykseksi, sanoo hänen isänsä:) Sinä syytät minua raskaasta
rikoksesta: koko elämäsi tärvelemisestä.

OSKAR RÖNN. En ole tullut syyttämään enkä tuomitsemaan, se ei ole minun
asiani, vaan sinun oman omantuntosi, mutta minä olen tullut vaatimaan
selitystä, sillä sen saamiseen minulla on oikeus. Ilman sitä eivät
meidän välimme voi olla selvät eivätkä suhteemme vilpittömät, ja ellei
niitä sellaisiksi saada, minun on mahdotonta jäädä luoksesi.

KONSULI RÖNN. Olen tottunut siihen, että minun sanaani luotetaan, eikä
minun ylpeyteni salli siinä suhteessa mitään poikkeusta, kaikkein
vähimmin sen kohdalta, joka on lihaa omasta lihastani ja verta omasta
verestäni. — Kuten jo sanoin sinulle, minua sitoo vaitiolon lupaus.
Se on minulle pyhä ja minä pidän sen pyhänä. Sen vuoksi en voi sanoa
sinulle muuta kuin sen, minkä jo olen sanonut: kaikella olen tahtonut
ja tarkoittanut vain teidän parastanne.

OSKAR RÖNN. Kun sanot »teidän», niin tarkoitat —?

KONSULI RÖNN. Kaikkia asianosaisia.

OSKAR RÖNN. Ja siinäkö kaikki, mitä sinulla on minulle sanomista?

KONSULI RÖNN. Kaikki. — Ja siinäkin oli jo liikaa.

OSKAR RÖNN. Ei. Siinä oli liian vähän.

KONSULI RÖNN. Sinä et siis luota isäsi sanaan?

OSKAR RÖNN. Vaikka luottaisinkin, niin ei se riitä minulle.

KONSULI RÖNN. Siis —?

OSKAR RÖNN. Niin, minä lähden taas. Se ei ole helppoa, mutta vielä
vaikeampaa olisi jäädä tänne.

KONSULI RÖNN. Teet tietysti niin kuin parhaaksi näet. Enkä minä
koetakaan suostutella sinua jäämään, sillä... toivon, että se olisi
turhaa.

OSKAR RÖNN. Sanoitko, että toivot? Mitä sillä tarkoitit?

KONSULI RÖNN. Sitä että sinä et tingi itsesi kanssa enempää kuin
isäsikään tinkii.

OSKAR RÖNN. En, isä, sitä minä en tee — siinä suhteessa ei sinun
veresi minussa ole heikentynyt. (Menee isänsä luo ja ojentaa kätensä:)
Hyvästi, isä, toistamiseen —!

KONSULI RÖNN (tarttuu ojennettuun käteen:) Hyvästi!

OSKAR RÖNN (katsahtaa ympärilleen ikäänkuin jättääkseen hyvästit
huoneellekin:) Kaikki samanlaista kuin silloinkin...

KONSULI RÖNN. Kaikki.

OSKAR RÖNN (menee hitaasti ulos oikealle.)

KONSULI RÖNN (katsoo pää pystyssä hänen jälkeensä, mutta kun ovi on
sulkeutunut, hän antaa päänsä painua käsiinsä.)

(Näyttämö on kotvan aikaa tyhjänä.)

ESTELLE (tulee vasemmalta, katsoo hämmästyneenä ympärilleen, astuu
sitten konsulin luo, joka kuullessaan tytön askeleet kohottaa raskaasti
päätään:) Joko hän taas meni?

KONSULI RÖNN (nyökkää:) Jo.

ESTELLE (mennen konsulin luo:) Pidithän sinä, isä, lupauksesi?

KONSULI RÖNN. Minä pidän aina lupaukseni... (melkein kuiskaten:) ja
juuri siksi hän menikin.

ESTELLE. Sepä oli ihmeellistä!

KONSULI RÖNN. Miksi se sinusta oli niin ihmeellistä?

ESTELLE. Siksi että sovunhan vakuutetaan rakentavan ja vain riidan
repivän.

KONSULI RÖNN. Toisinaan voi sentään rakkauskin repiä.

ESTELLE (tauon jälkeen:) Isä, nyt meidän on kahden syötävä pitoruoat ja
juotava juhlaviini.

KONSULI RÖNN. Siihenhän me olemme tottuneet...

ESTELLE (hyväilee hellästi konsulia:) Niin olemme...

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama huone kuin edellisessä.

On kulunut alun toista vuotta.

Ollaan myöhäissyksyssä, ja sähkövalo on sytytetty, sillä päivä on
ehtinyt ehtooseen. Kierrekaihtimet on laskettu. Pöydällä on Andréen
karttakirja levällään ja sen vieressä sanomalehti, sotauutiset
käännettyinä esiin.

ESTELLE (istuu pöydän ääressä ja tarkastelee vuoroin karttaa, vuoroin
sotatietoja lehdestä:) Paljonko luulet jo kellon olevan?

MARJAANA (istuu keinutuolissa sukankudin käsissään. Hän on
silmiinpistävästi vanhentunut. Sanoo yksikantaan:) Äsken kuului
ruokasalissa lyövän kahdeksaa.

ESTELLE. Kylläpä se taas tänä iltana käy hitaasti...

MARJAANA. Oikeassa se on.

ESTELLE. En minä kelloa tarkoittanut. (Tutkii edelleen karttaa.)

MARJAANA. Mitä sitten?

ESTELLE. Aikaa.

MARJAANA. Niin, aika kulkeekin toisinaan niin hitaasti, että melkein
luulee sen takertuneen kiinni johonkin ikävään ja pysähtyneen.

ESTELLE (nostaa päänsä kartasta:) Tuntuuko sinustakin siltä?

MARJAANA. Miksei minusta — ihminenhän olen minäkin! Ihmeellisempää on,
että sinusta tuntuu siltä... sinusta nuoresta.

ESTELLE. Onko siinä sinun mielestäsi niin suurta eroa?

MARJAANA. Niin missä?

ESTELLE. Siinä, onko ihminen nuori vai vanha.

MARJAANA. Kai siinä sentään eroa on.

ESTELLE. Mikä ero?

MARJAANA. Kuta valkeammaksi käyvät hiukset ja kumarammaksi hartiat,
sitä harvemmin tekee mieli nauraa.

ESTELLE. Nauroiko Marjaana usein lettipäisenä?

MARJAANA. Ei ole puhetta minusta ja minunlaisistani.

ESTELLE. Kenenlaisista sitten —?

MARJAANA. Ei ollut konsuli kuin seitsemäntoistavuotias, kun minä tänne
tulin, ja alle kahdenkymmenen oli konsulinna-vainajakin, kun hänet
nuorikkona taloon tuotiin, ja sittenhän täällä vielä on kasvanut kaksi
poikaa...

ESTELLE. Oliko Oskarkin iloinen nuorena?

MARJAANA. Ehkä ei yhtä iloinen kuin veli-vainajansa, joka kutsuttiin
pois täältä murheen laaksosta, ennenkuin surut hänen kohdalleen
osuivat, mutta eivät häntäkään huolet pahemmin painaneet... ennenkuin
sitten...

ESTELLE. Milloin?

MARJAANA. Sinä talvena, jona hänet lähetettiin sille matkalle, jolle
sitten jäikin... (tauko:) ja vieläkin on.

ESTELLE. Mistä hänelle silloin surut tulivat?

MARJAANA. Siitä mistä surut aina tulevat: rakkaudesta.

ESTELLE. Mutta miksi hänet lähetettiin pois kotoa?

MARJAANA. Rakkautta pakoon... tietysti.

ESTELLE (ihmetellen:) Onko se »tietysti»?

MARJAANA. Tietysti se on »tietysti»... ainakin, kun haksahtaa
harhaan... (Ikäänkuin äkkiä huomaten puhuneensa liikaa ja yrittäen
korjata asiaa:) Vaikka ei sillä, että minä omasta puolestani osaisin
mitään sanoa... kuulopuheiden mukaan vain arvelen.

ESTELLE. Mitä ovat sitten kuulopuheet tienneet?

MARJAANA. Tietäähän sen, mitä kuulopuheet — milloinka ne hyvää?
Sanottiin, että tämäkin oli joku Seurahuoneen neiti, vain sellainen...
ja tietäähän ne muka sellaiset!

ESTELLE. Eivätkö sitten »sellaiset» milloinkaan voi olla oikeita...
hyviä ihmisiä?

MARJAANA. Mikseivät! Kukaties paljon parempiakin kuin heidän
panettelijansa... yhtä hyvin heissä kuin enkeleissäkin voi olla
sellaisia, jotka ovat jaksaneet seisoa kiusausta vastaan, jos on
niitäkin, jotka ovat langenneet.

ESTELLE (pitemmän tauon jälkeen:) Rakkausko Marjaanankin teki vanhaksi?

MARJAANA. Minä olen niitä, jotka syntyvät vanhuuteen.

ESTELLE. Se on kummallista. (Pitempi tauko.) Minä taas olen syntynyt
tietämättömyyteen.

MARJAANA. Minusta sinä ikäiseksesi tiedät aivan liiankin paljon.

ESTELLE. Ehkä tiedän muista... mutta en itsestäni. (Miettii lyhyen
tuokion:) Katsohan, muut tietävät, keitä he ovat, ja voivat siksi
arvata, mitä varten ovat tähän maailmaan tulleet, mutta minähän en sitä
tiedä, kun olen piilossa syntynyt... Oikeastaanhan minä elänkin vain
salanimellä.

MARJAANA. Kyllä sillä nimellä vain elää kelpaa... parempi se on kuin
monet muut!

ESTELLE. Enhän minä sitä tarkoita, hyvä Marjaana.

MARJAANA. No, mitä sitten?

ESTELLE. Vain sitä, että se on nimi, joka ei ole minun oikea nimeni,
vaikka se onkin minun lailliseksi nimekseni tehty. Se on aivan kuin
nimilippu, joka on joutunut asiaankuulumattomaan paikkaan. Ja kuka
ties on sellaisia, joiden mielestä minulla ei siihen ole oikeuttakaan,
vaikka se onkin laillistettu.

MARJAANA. Kyllä sinulla on siihen oikeus. Ethän itse ole sitä ottanut,
vaan annettu se on. Enkä minä ymmärrä, kuka voisi edes ajatella, ettei
sinulla ole siihen oikeutta.

ESTELLE. En minäkään tiedä... ajattelen vain, että... esimerkiksi
Oskar...

MARJAANA. Hänkö? (Kysymyksessä on ihmetystä, mutta vastaus tulee
vuorenvankalla vakaumuksella:) Ei hän, se on aivan mahdotonta!

ESTELLE. Kuka sen tietää?

MARJAANA. Minäkin sen tiedän.

ESTELLE. Luulet tietäväsi... (Tauko.) Ajattele vain sitä, että hän tuli
kotiin viidentoista vuoden jälkeen, hän ainoa eloon jäänyt jälkeläinen,
ja sillä välin tänne olikin ilmestynyt vieras, joka oli vallannut
lapsen aseman. Eihän se voinut tuntua hänestä hyvältä.

MARJAANA. Tuntui miltä tuntui! — ei missään tapauksessa ainakaan hän.

ESTELLE. Siksikö, kun oli niin kauan poissa, ettei isä enää edes
osannut odottaa?

MARJAANA (aivan kuin hätääntyneenä, kiireisesti:) Niin, niin... juuri
siksi... tietysti... Miksipä muutenkaan? Kun kerran sillä tavalla...

ESTELLE (keskeyttäen:) Mutta eihän isä, kun hän otti minut omaksi,
voinut tietää, kuinka kauan hänen poikansa viipyisi, sillä ei hän
silloin vielä ollut viipynyt poissa vuottakaan... vai miten?

MARJAANA (ei oikein tiedä, mitä sanoisi:) Ei, ei, mutta tietysti
konsuli aavisti... arvasi... Tunsi poikansa... ja itsensäkin.

ESTELLE. Sinä siis uskot, että on ihmisiä, jotka tuntevat itsensä? Eikö
se ole vaikeaa?

MARJAANA. Vaikeampaa kai on oppia tuntemaan toisia... mutta kyllä
elämä siihenkin opettaa.

ESTELLE. Se taitaa olla ankara opettaja...? (Ottaa käsityön pöydältä ja
alkaa neuloa).

MARJAANA. Mutta hyvä. Ei sen parempaa tavallinen kuolevainen
kaipaakaan. (Hätkähtää, kun ovelle koputetaan, ja sanoo noustessaan
nopeasti seisomaan:) Kuka se voi olla?

ESTELLE. Sisään!

AKU RAMBERG (ilmestyy oikeanpuoleisen oven kynnykselle. Hän on
»nukkavieruksi kulunut konttorirotta»: kaljupäinen, kumaraharteinen,
sileiksi ajettujen kasvojen ilmeettömyyttä alleviivaavat likinäköisen
paksulasiset silmälasit, jotka ovat kultasankaiset. Hän pälyilee
ympärilleen ja sanoo ihmetellen:) Eikö, ei-ii-kö...?

ESTELLE. Mitä Ramberg tarkoittaa?

AKU RAMBERG. Sitä vain... sitä vain, että... tuota... eikö konsuli
olekaan...?

ESTELLE. Kotonako, Ramberg tarkoittaa?

AKU RAMBERG (nyökkää:) Niin.

ESTELLE. Ei hän ole kotona. Sanoi menevänsä Melckertille... mutta minä
en tiedä, viipyykö hän vielä kauankin.

AKU RAMBERG (mutisten:) Sepä on ihmeellistä.

ESTELLE. Olisiko Rambergilla ollut asiaa?

AKU RAMBERG. Ei minulla, mutta hänellä piti olla... tarkoitan, että
konsuli käski minun tulla kahdeksalta ja minä olen nyt odottanut...
enkä tiedä, mitä varten... Olin ymmärtävinäni, että meidän piti
yhdessä...

ESTELLE. Mutta Ramberg on hyvä ja käy istumaan.

AKU RAMBERG. Ei toki... minä voin mennä konttoriin odottamaan.
Siellähän minä...

ESTELLE. Ei, ei, minä oikein pyydän.

MARJAANA. Ja minä menen keittämään teetä.

AKU RAMBERG (melkein säikähtäen:) Ei mitenkään vain minun vuokseni.

MARJAANA. Kyllä! (Menee vasemmalle.)

ESTELLE. No niin, Ramberg, tulkaahan nyt kerran juttelemaan minunkin
kanssani — tuskinpa me moneen vuoteen olemmekaan vaihtaneet muita
sanoja kuin hyvät päivät —?

AKU RAMBERG (tulee lähemmäksi:) Emme todellakaan... sitten kuin...
tuota... neiti pikkutyttönä väänteli lystikseen kopiopuristinta.

ESTELLE (naurahtaen:) Niin, niin, minä taisin olla siellä konttorissa
oikeana kiusankappaleena.

AKU RAMBERG. Ei ensinkään. Päinvastoin... oli aina niin hauskaa, kun...
neiti...

ESTELLE. Mutta eihän Ramberg toki saa sanoa minua neidiksi.

AKU RAMBERG (ilmeisesti hämillään, naurahtelee:) Mutta kun... niin
tuota kun...

ESTELLE. Mitä Ramberg tarkoittaa?

AKU RAMBERG. ... tuota... kun... Estelle on tullut niin...
täysikasvuiseksi.

ESTELLE. Ramberg on hyvä. (Osoittaa nojatuolia.)

AKU RAMBERG. Kiitos! (Istuutuu.) Estelle näkyy seuraavan
sotatapahtumia... (osoittaa karttaa:) koska tuo on esillä. Kuka
olisikaan vuosi sitten voinut uskoa, että sitä näin kauan jatkuisi!

ESTELLE. Eikä loppua näy vieläkään... ei sinnepäinkään!

AKU RAMBERG (huokaisee:) Sehän se pahinta onkin. Aivan pelottavaa.

ESTELLE. Niin on... hirveää. Joka päivä uhrataan ihmishenkiä
tuhansittain... aivan tarkoituksettomasti.

AKU RAMBERG. Ja miljoonia. Eikä niitä vain hävitetä, vaan estetään
vielä uusiakin syntymästä.

ESTELLE. Ihmisiäkö Ramberg tarkoittaa?

AKU RAMBERG. Miljoonia tarkoitin, omaisuuksia, arvoja, rahaa...,
minähän olen tottunut katsomaan asioita markkojen ja pennien
sarakkeista... (Naurahtaa.) Se on minun näkökulmani, vaikkeivät markat
ja pennit minun omiani olekaan.

ESTELLE. Niin, kai sota tuntuu meidänkin kaupassamme?

AKU RAMBERG. Kaikkien, kaikkien... koko maailman kaupassa. Kovimmin
se tietysti kuristaa juuri sitä kauppaa, joka rakentuu ulkomaiselle
viennille... kuten muiden muassa konsulin. Se on pakostakin aivan
seisahduksissa.

ESTELLE (laskee käsityön syliinsä ja katsoo Rambergia silmiin:) Onko
isäkin... tarkoitan: onko isälläkin vaikeuksia?

AKU RAMBERG. Ei hän ole voinut säästyä niiltä enempää kuin muutkaan...
Paitsi tietysti ne, jotka ovat osanneet keinotella sotakonjunktuurien
avulla, mutta eivät kaikki ole sitä tahtoneetkaan...

ESTELLE. Mutta Ramberg, onko meidän asemamme oikein huolestuttava,
uhattu, vaarallinen... toivoton?

AKU RAMBERG. Ei tietenkään niin vankan ja vakavaraisen kauppahuoneen
kuin konsuli Rönnin asema voi koskaan olla toivoton, mutta tietysti
nykyinen asiaintila on huolestuttava... etenkin jos sitä vielä
jatkuu kauan ja jos tapahtuu sellaisia romahduksia, joissa joudutaan
suorittamaan sitoumuksia toisten puolesta.

ESTELLE. Onko siitä pelkoa?

AKU RAMBERG. Siitä on aina pelkoa liike-elämässä.

ESTELLE. Senkö vuoksi isä on ollut viime aikoina huolestunut? Hän on
käynyt väsyneeksi ja aivan kuin vanhentunut.

AKU RAMBERG. Niin... hän näkee asiat pimeinä, liiankin mustina...

ESTELLE (rupeaa jälleen neulomaan:) Niinkö...? (Tauko.) Mutta on siis
niitäkin, jotka ovat sodan kustannuksella rikastuneet?

AKU RAMBERG. Niitä on paljon... onhan esimerkiksi... (Vaikenee äkkiä.)

ESTELLE. Ramberg, kuka?

AKU RAMBERG. Kukapa ne kaikki tietääkään...

ESTELLE. Mutta esimerkiksi —?

AKU RAMBERG. No, konsulin poika!

ESTELLE. Onko hän —?

AKU RAMBERG. On, hän on osannut tehdä kauppoja!

ESTELLE. Millä sitten?

AKU RAMBERG. Kaikella, millä vain voi ansaita. Ensiksi hän osti vanhan
laivan ja möi sen moninkertaiseen hintaan sotilasviranomaisille, ja
sitten hän keksi kapearaiteisen rautatien, jonka virattomana sai
puoli-ilmaiseksi käsiinsä, mutta josta ryssät maksoivat hänelle
hirvittävän hinnan, ja nyt hän... taikka hänen toiminimensä...
Kauppahuone Pihlaja... ostaa ja myy mitä tahansa... rautaromua ja
kuparilankaa, metsiä ja maatiloja, heiniä ja viljaa...

ESTELLE (saa yht'äkkiä ajatuksen:) Ramberg, jos isä joutuisi ahtaalle,
voisiko hänen poikansa pelastaa hänet?

AKU RAMBERG (katsoo häntä ymmärtämättä oikein hänen tarkoitustaan:)
Millä tavoin Estelle tarkoittaa?

ESTELLE. Tarkoitan, että riittäisivätkö... Kauppahuone Pihlajan varat —?

AKU RAMBERG (hymähtäen:) Kyllä, siellä liikutaan miljoonilla, mutta ei
konsuli koskaan suostuisi kääntymään... sinne päin.

ESTELLE. Mutta jos sieltä päin käännyttäisiin tänne päin —?

AKU RAMBERG. Se ehkä voisi olla eri asia... mutta tuskinpa sellaista
voi... ja tuskin tarvitseekaan ajatella...

MARJAANA (tulee vasemmasta ovesta tuoden teetarjottimen, jonka asettaa
pöydälle, minkä jälkeen poistuu sanaakaan sanomatta, mutta katsahtaa
tullessaan ja mennessään vuoroin Estelleä ja Rambergia.)

ESTELLE (nousee ja ojentaa Rambergille teelasin:) Kas niin —!

AKU RAMBERG (nousee ja ottaa kumartaen vastaan lasin:) Kiitos!

ESTELLE (ottaa oman kuppinsa käteensä ja panee siihen sokerit ja
kerman, minkä jälkeen ojentaa sokeriastian Rambergille.)

AKU RAMBERG (sekoittaen teelasiaan hiukan hermostuneesti:) Ei Estellen
vain pidä antaa konsulin tietää, että minä olen puhunut mitään... Sillä
eihän minulla sellaisiin puheisiin ole oikeutta... ja minä tiedän, että
hän vihastuisi, jos saisi tietää...

ESTELLE. Ei Rambergin tarvitse olla levoton. Ja sitä paitsi: minähän
se kysyin. — Eikä tämä oikeastaan tullutkaan minulle yllätyksenä. Olen
aavistanut sen jo kauan. — Siksi minä seuraan sotatapahtumiakin ..
nimittäin siinä toivossa, että pilvenraosta alkaisi näkyä sen verran
aurinkoa, että sateenkaarta voisi ruveta odottamaan rauhan merkiksi.
Mutta ei sitä vain näy... ei pilkahdustakaan.

AKU RAMBERG. Ei näy, eikä taida vielä kotvaan pilkahtaa.

ESTELLE. Siinäpä se on, ja se minua huolestuttaa. Sillä minä pelkään,
etteivät isän hermot ajan mittaan kestä. Hän on paljon heikompi kuin
miltä hän näyttää.

AKU RAMBERG. Ei hän kyllä vielä koskaan ole näyttänyt olevansa
levoton... vaikka eihän hän näytä muille muutakaan...

ESTELLE. Niin, eihän se isän tapoihin kuulu. (Ojentaen Rambergille
leipäkorin:) Ramberg on hyvä.

AKU RAMBERG (ottaen leivonnaisen:) Kiitos!

ESTELLE (juoden teetään:) Kuinka monta vuotta te oikeastaan olette
istuneet toisianne vastapäätä saman korkean konttoripulpetin ääressä?

AKU RAMBERG. Me aloitimme jo vanhan konsulin aikana...

ESTELLE. Siis montako vuotta sitten?

AKU RAMBERG. Vanha konsuli kuoli... niin hänen kuolemastaan tulee
nyt joulukuussa... (laskee sormillaan:) kolmekymmentä ja kahdeksan
vuotta... Pian neljäkymmentä vuotta me olemme vastakkain... istuneet...

ESTELLE. Kyllä siinä ajassa jo pitäisi oppia tuntemaan toisensa —?

AKU RAMBERG. Kyllä siinä oppii... Ja kyllä kai me toisemme
tunnemmekin... nimittäin niin hyvin kuin kaksi ihmistä yleensä voi
oppia toisensa tuntemaan. (Juo teetään.)

ESTELLE. Niin, Ramberg, ei suinkaan ihminen koskaan voikaan oppia aivan
kokonaan toista tuntemaan?

AKU RAMBERG. Ei, ei... ei koskaan. Ei toista enempää kuin itseäänkään.

ESTELLE. Mistä sekin johtuu?

AKU RAMBERG. Siitä että meillä jokaisella on oma maailmamme, joka on
aivan erilainen kuin kaikkien toisten maailmat... ja jokainen itsekin
on oma maailmansa.

ESTELLE. Mutta pitäisihän sitä toki voida ainakin sen omansa...?

AKU RAMBERG (hymähtäen:) Ei sitä vain voi... — maailmat ovat niin
monimutkaiset, pienetkin, ja ihmiset niin yksipuoliset... suuretkin...

ESTELLE (lyhyen tauon jälkeen:) Mutta, Ramberg, kai te sentään siinä
vastakkain istuessanne usein joudutte puhelemaan toistennekin...
maailmoista.

AKU RAMBERG (hymähtäen melkein surumielisesti:) Eivät vanhat ihmiset
puhu omista maailmoistaan toisten kanssa.

ESTELLE. Mistä te sitten puhutte, isä ja Ramberg?

AKU RAMBERG. Emmehän me paljon puhukaan. Jos joskus satumme sanan
sanomaan muusta kuin konttoriasioista, niin se koskee tietysti samaa
kuin kaikkien muidenkin ihmisten puheet.

ESTELLE. Mitä ne sitten koskevat?

AKU RAMBERG. Eivät tietysti juuri mitään, paitsi milloin ilma antaa
aihetta taivaan moittimiseen tai... ehkä joskus... kiittämiseenkin.

ESTELLE. Ja kuitenkin te tunnette toisenne —? Vaikk'ette edes puhukaan.

AKU RAMBERG (ihmetellen:) Eihän siihen puheita tarvita.

ESTELLE. Mutta, Ramberg, kai te nyt sentään joskus olette puhuneet
muustakin kuin ilmasta... omistakin asioistanne... maailmoistanne...
ainakin vihjaisseet...

AKU RAMBERG (ajattelee hetkisen, sanoo sitten hiukan epäröiden:)
On kai se tapahtunut kolme kertaa näiden vuosien varrella... niin
kolme kertaa... Ensimmäisen kerran silloin, kun konsulin esikoinen
syntyi... Silloin hän tuli luokseni ja sanoi, että nyt oli eräs hänen
elämänsä unelma käynyt toteen ja sen vuoksi tahtoi hän antaa minulle
palkankorotuksen... Toisen kerran minä taas kerroin hänelle...
mutta... tuskinpa se... niin eihän se...

ESTELLE. Kyllä se, Ramberg, minun mieltäni... tarkoitan, että
mielelläni tahdon tietää.

AKU RAMBERG. No niin, se oli silloin, kun minä olin saanut sen uuden
suuren soittolaatikon Amerikasta... silloin minä en voinut olla
kertomatta hänelle, että nyt oli vihdoinkin minun elämäni suuri unelma
toteutunut...

ESTELLE. Ja mitä hän sanoi, kun sai sen kuulla?

AKU RAMBERG. Hänkö? Niin, kai hän sanoi »vai niin»... Mitäpä siihen
muutakaan.

ESTELLE. Eikö mitään muuta?

AKU RAMBERG. Eihän sillä ole merkitystä, mitä sanoo, vaan miten sanoo.
Ja tavallisimmilla sanoilla voi usein sanoa melkein yhtä paljon kuin...
vaitiolollakin... ja hän sanoi sen niin kauniisti, etten unohda sitä
koskaan. (Vaikenee ikäänkuin valmistuen merkitsevään taukoon.)

ESTELLE (tauon jälkeen:) Entä se kolmas kerta, mikä se oli?

AKU RAMBERG (innostuneen eloisasti:) Se oli silloin, kun... (äkkiä
herkistäen äänensävynsä ja verkastuttaen sanojaan:) silloin kun Estelle
tuli taloon.

ESTELLE (hymyillen:) Mitä hän silloin sanoi?

AKU RAMBERG. Hän sanoi, että nyt hän jälleen oli hankkinut aurinkoa
kotiin, ja se oli... niin kauniisti sanottu...

ESTELLE (iloisesti naurahtaen:) ... että Ramberg sanoi »vai niin»...
Eikö niin?

AKU RAMBERG. Ei, Estelle, minä en sanonut mitään. (Tauko.)

MARJAANA (aukaisee vasemmanpuoleisen oven ja tulee kynnykselle:)
Konsuli tuli ja meni suoraan konttoriin... (Hänellä on tarjotin ja
sillä kaksi teelasia.)

AKU RAMBERG (nousee nopeasti:) Minä menen heti... sinne...
(Estellelle:) Tuhannet kiitokset. (Kumartaa.)

ESTELLE. Kiitos vain, Ramberg. Oli oikein hauskaa saada jutella.

AKU RAMBERG (kumartaa vielä kerran ja menee oikealle.)

MARJAANA. Konsulin mukana tuli myöskin konsuli Melckert... niin että
minä toin valmiiksi teelasit. (Järjestää lasit pöydälle ja korjaa pois
Rambergin tyhjän lasin.) Kai ne pian sieltä konttorista tulevat...

ESTELLE. Minusta on vähän kummallista, että isä näin illalla on
kutsunut Rambergin töihin... ja vie setä Melckertinkin konttoriin...

MARJAANA. Omituisethan ovat nämä ajat — ei mikään ole enää niin kuin
oli ennen... Sota on kääntänyt maailman nurin. Mikä sen tietää...
saattavathan hyvinkin viholliset olla tulossa vaikka tännekin... eihän
niille mikään kuulu olevan mahdotonta.

ESTELLE (naurahtaen:) No, hyvä Marjaana, vaikkei heille muu olisikaan
mahdotonta, niin on ainakin tänne tuleminen... eikä heillä sitä paitsi
meille asti asiaakaan ole. — Mutta voi olla paljon muuta ja aivan yhtä
pahaa, ellei pahempaakin.

MARJAANA (kauhuissaan:) Ettäkö muka vielä vihollista pahempaa —?

ESTELLE. Ovathan viholliset sentään ihmisiä. Ja sitä paitsi tässä
tapauksessa vielä suorastaan ystäviämmekin...

MARJAANA. Jumala varjelkoon meitä sellaisista ystävistä, jotka kylvävät
kuloa ja kuolemaa ympärilleen. (Kuuntelee:) Mutta nyt tulevat herrat.
(Lähtee.) Ja minä menen. (Menee vasemmalle.)

ESTELLE (nousee vierasta vastaanottaakseen ja jää seisaalleen.)

KONSULI MELCKERT (tulee oikeanpuoleisesta ovesta. Hän on hieno vanha
herra, säännölliset kasvonpiirteet, hyvin hoidettu valkea parta. Sanoo
tullessaan:) Etköhän sinä nyt liioittele...?

KONSULI RÖNN (tulee vieraansa jäljessä:) Ikävä kyllä... minä en
liioittele.

KONSULI MELCKERT (huomaa Estellen:) Kas vain, kylläpä on talon emäntä
kasvanut. Hyvää iltaa, Estelle. (Ojentaa kätensä.)

ESTELLE (niiaa syvään ja tarttuu käteen:) Siitä onkin kauan, kun setä
Melckert viimeksi oli meillä... Terve tuloa! (Menee pöydän luo:) Setä
on hyvä ja istuu. Minulla onkin tässä juuri teetä... saanko tarjota
sedälle lasin?

KONSULI MELCKERT. Kiitos, Estelle! (Istuutuu.)

ESTELLE (ojentaa hänelle lasin.)

KONSULI MELCKERT. Kiitos! (Ottaa lasin.)

ESTELLE. Entä isä —? Juoko isä teetä?

KONSULI RÖNN. Kiitos, lapseni, minä joisin mieluummin lasin
portviiniä... siellä pitäisi olla ruokasalin kaapissa... minä en voi
oikein hyvin...

ESTELLE (säikähtäen:) Mikä sinun on isä?

KONSULI RÖNN (rauhoittaen, hymyilee väsyneesti:) Ei se ole mitään,
lapseni, olen vain vähän väsynyt... Kunhan saan lasin viiniä, niin se
kyllä menee ohitse...

ESTELLE. Minä menen... (Katsoo konsuli Melckertiä:) Ajattelin vain,
että ehkä olisi parempi...

KONSULI MELCKERT. Olen sanonut samaa, mutta veli Rönn on aivan
itsepäinen eikä tahdo kuulla puhuttavankaan vuoteesta, ennen kuin on
saanut selville...

KONSULI RÖNN (katkaisee hänen lauseensa:) ... niin, muutamia asioita,
numeroita, joita varten olen kutsunut Rambergin konttoriin...

ESTELLE. No niin, minkä sille voi... jos isä kerran on päättänyt...
Minä menen toimittamaan portviinin... (Katsoo konsuli Rönniä ja sitten
Melckertiä, jolle konsuli Rännin selän takana pudistaa päätään, ja
menee vasemmanpuoleisesta ovesta.)

KONSULI MELCKERT. Herttainen tyttö —!

KONSULI RÖNN (huokaisten:) Niin, mikähän hänetkin nyt perii?

KONSULI MELCKERT. Hyvä veli, olen, kuten jo äsken sanoin sinulle,
varma siitä, että sinä katselet asiaa aivan liiaksi toivottomasta
näkökulmasta. Sinun oma asemasi ei mitenkään voi olla niin uhattu kuin
nyt kuvittelet... Ja tiedäthän sitä paitsi, että me sinun ystäväsi...

KONSULI RÖNN. Ei, ei... asioita on turha kaunistella. Kirjani ovat
siinä kunnossa, että asemani minä hetkenä hyvänsä on selville
saatavissa... Saathan nähdä nyt, kun Ramberg tuo meille tilan... Menen
kumoon, kuten ovat menneet monet ennen minua ja menevät monet minun
jälkeeni... Eikä se seikka sinänsä sureta minua lainkaan minun itseni
tähden, vaan yksinomaan niiden vuoksi, joiden tulevaisuus sen tautta
joutuu epävarmaksi... Ja ehkä niidenkin vuoksi, joiden elämäntyön
hedelmät nyt tuhoutuvat... ennen kaikkea isoisäni ja isäni, jotka
ovat tämän kauppahuoneen rakentaneet ja joiden työ raukeaa tyhjiin.
Kun sitä ajattelen, tuntuu minusta aivan siltä kuin he haudoistaan
syyttäisivät minua siitä, että olen hoitanut heiltä perimäni leiviskät
niin huonosti, että heillä on syytä sanoa väkevän tervaporvarinverensä
vetistyneen ja juosseen santaan.

KONSULI MELCKERT. Mutta minä vakuutan sinulle, että me, sinun ystäväsi,
olemme valmiit...

KONSULI RÖNN (keskeyttäen:) Ei, ei... sellaisesta älä puhukaan!
Katsohan, sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, en luule kenenkään
joutuvan kärsimään minun takiani, ja koska minulla vararikkoisenakin
on kunniantuntoa, niin en suostu tarttumaan oljenkorteen, jonka
katkeaminen tietäisi ystävieni vetämistä omaan onnettomuuteeni. Jos sen
tekisin, niin enhän olisi vähääkään parempi kuin se, jonka vuoksi...
nyt kaadun.

KONSULI MELCKERT. Älä niin sano! Illman petti sinut ja muut ja
olisi ansainnut petoksesta pitemmältikin linnaa kuin sen, minkä sai
konkurssirikoksestaan. Mutta sinähän koetat vakuuttaa, että asemasi on
huonompi kuin se onkaan...

KONSULI RÖNN (surumielisesti ja väsyneesti hymyillen:) Hyvä veli, ero
on vain muodollinen, asiallista ei ole. Ja minä olen asiallinen mies.

ESTELLE (tulee vasemmalta tuoden tullessaan tarjottimen, jolla on
portviinikarahvi ja kaksi lasia, panee tarjottimen pöydälle, kaataa
molempiin laseihin ja sanoo:) Setä on hyvä!

KONSULI MELCKERT. Kiitos! (Ottaa lasin.)

ESTELLE (ojentaa lasin konsuli Rönnille:) Kas niin, isä.

KONSULI RÖNN (ottaa lasin, kohottaa sen konsuli Melckertiä kohti ja juo
sen yhtenä kulauksena tyhjäksi:) Se teki hyvää!

KONSULI MELCKERT (joka on maistanut viiniä:) Mainio portviini!

KONSULI RÖNN. Vanhaa vintaasia... sitä on vielä jokunen pullo
kellarissa... (Kääntyy Estellen puoleen:) Kuule, ehkä sinä lähetät
lasin teetä Rambergille konttoriin... Minun on nyt oikein hyvä olla —
ei sinun tarvitse olla huolissasi minun vuokseni.

ESTELLE. Isä, Ramberg joi jo teetä minun kanssani ennen kuin setä ja
sinä tulitte.

KONSULI RÖNN. Vai niin, no sitten ei mitään. Kaikki on hyvin. Kiitos
vain sinulle! Nyt en enää tarvitse mitään. (Nyökkää ystävällisesti,
mutta väsyneesti hymyillen:) Kiitos vain', tyttöni!

ESTELLE (katsoo konsulia levottomana ja menee hitaasti ulos vasemmalle.)

KONSULI RÖNN. Kumma ettei Herman Julle jo tule.

KONSULI MELCKERT. Sano, miksi sinä oikeastaan juuri tänä iltana niin
välttämättä tahdoit meidät tänne luoksesi? Onhan se päivä huomennakin —!

KONSULI RÖNN. Huomisen tuomisia ei kukaan tiedä... (Tauko, sitten
toisessa äänensävyssä:) Sinusta saattaa tuntua nurinkuriselta, ja
kai se oikeastaan nurinkurista onkin, että minä, vararikkoon kypsä
mies, tahdon tehdä testamenttini... ja määrätä omaisuudesta, vaikkei
minulla omaisuutta olekaan... mutta minulla on aina ollut ikäänkuin
pakko pitää kirjani ja paperini kunnossa, niin ettei mikään ole saanut
jäädä sattuman varaan... Ja se tahto minussa vieläkin on. Ajattelen,
että nykyään, kun ei mikään näy olevan mahdotonta ja kaikki on aivan
päinvastoin kuin ennen, saattaa ehkä tapahtua sellainenkin ihme,
että... minunkin testamenttini on tarpeen.

KONSULI MELCKERT. Siitä ei ole epäilystä. Nimittäin, että kun kerran
aika sinusta jättää... niin sinä jätät...

KONSULI RÖNN (hymyillen:) ... jälkeläisiä... ainakin. Ja onhan sekin jo
jälkisäädöksen arvoinen asia.

KONSULI MELCKERT. Niin, sinun poikasihan on kuulemma menestynyt
erinomaisen hyvin. Sanotaan, että hän on tehnyt miljoonakauppoja jo
useampia.

KONSULI RÖNN. Paljon mahdollista! — Toisilla on onnea pelissä...
toisilla rakkaudessa.

KONSULI MELCKERT. Niin, poikasi ei kai ole vieläkään mennyt naimisiin —?

KONSULI RÖNN. Ei... ainakaan minun tietääkseni... (nopeammin:) ja
tuskin meneekään.

KONSULI MELCKERT. Miksei menisi! Kaikkihan me olemme menneet
vuorollamme... ennemmin tai myöhemmin, meikeinhän olin neljäkymmentä
minäkin, eikä kai Oskar vielä ole sen vanhempi?

KONSULI RÖNN. Ei ole. (Sanat tulevat lyhyen täsmällisesti, ikäänkuin
katkaisemaan kaikki pidemmät puheet siitä asiasta.)

KONSULI MELCKERT (ei ole huomaavinaan edellisen vuorosanan sävyä,
vaan hymähtää leikilliseksi tekeytyen ja sanoo painostavaa tunnelmaa
keventääkseen:) No niin, mies parhaassa iässään! Ja niinhän joku
vanhan ajan viisaista kuuluukin sanoneen, että turha on miehen potkia
tutkainta vastaan.

KAPTEENI GRANSTRÖM (ilmestyy oikeanpuoleisen oven kynnykselle
hyväntuulisena ja äänekkäänä:) No, mistä täällä niin innokkaasti neuvoa
pidetään, ettei edes uuden vieraan tuloa huomata?

KONSULI MELCKERT. Siinä tulikin oikea mies oikeaan aikaan!

KAPTEENI GRANSTRÖM (astuu peremmäksi:) No, mikä hätänä?

KONSULI RÖNN (nousee — silmiinpistävän väsyneesti vierastaan
tervehtimään:) Iltaa! (Kättelevät.) Ole hyvä... sohvaan.

KONSULI MELCKERT (ojentaessaan istualtaan kätensä kapteenille:) Sanohan
sinä, Herman Julle, mikä on naisen tehtävä elämässä.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Tietysti: hankkia itselleen mies. (Käy istumaan.)

KONSULI RÖNN (istuutuen takaisin paikalleen sanoo hetkeksi toisten
äänilajiin yhtyen:) Entä miehen tehtävä?

KAPTEENI GRANSTRÖM. Pysyä mahdollisimman kauan naimattomana.

KONSULI MELCKERT. Kauanko sinä pysyit?

KAPTEENI GRANSTRÖM. Kaikille ei ole annettu yhtä lujaa luonnetta.
Mutta on niitä sentään lujaluontoisia muitakin kuin veljemme Victor
Melckert...

MARJAANA (tulee vasemmalta tuoden viinilasin kapteenille.)

KONSULI RÖNN. Kaada kapteenin lasiin, Marjaana. — Vai olisitko ehkä
tahtonut grogin?

KAPTEENI GRANSTRÖM. Minä olen kaikkijuomainen, ja tämä taitaa tuoksusta
ja väristä päättäen olla tavallista merimiesportoa fiinimpää viiniä,
niin että murjaani on vain hyvä ja kallistaa kallista karafiinia.

MARJAANA (kaataa lasiin, niiaa ja menee ulos vasemmalle.)

KONSULI RÖNN. Sanoit, veli Herman Julle, istuneesi seurassa, kun soitin
Seurahuoneelle. Olen pahoillani, että tulin häirinneeksi... Mutta asia
on minulle tärkeä... ja sellainen, etten sitä mielelläni usko muille
kuin luotetuille ja läheisille... ystäville...

KAPTEENI GRANSTRÖM (käy vakavaksi ja katsoo häntä pitkään.)

KONSULI MELCKERT. Niin, Herman Julle, veljemme Rönn tahtoo saada
todistetuksi testamenttinsa.

KAPTEENI GRANSTRÖM (hämmästyen:) Mutta miksi juuri nyt... mikä syy
sinulla on —?

KONSULI RÖNN. Sinun merimiehenä pitäisi tietää, että laivapaperien
pitää olla kunnossa... ennen kuin ankkurin saa nostaa.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Mutta mihin sinä sitten aiot lähteä?

KONSULI RÖNN (hymähtää väsyneesti:) Enhän minä varsinaisesti aio
lähteä... mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä voi sattua näin...
sota-aikana... Ja kaiken varalta on hyvä olla valmiina lähtemäänkin.

KAPTEENI GRANSTRÖM (aivan ymmällään:) Tämä on aivan ihmeellistä...
merkillinen yhteensattuma... En tiedä, mitä minun pitää ajatella.

KONSULI MELCKERT. Mitä hemmettiä sinä höpiset! Olet tietysti nähnyt
unta etkä olisi merimies, ellet olisi taikauskoinen ja uskoisi uniin
kuin vanhat akat.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Niin, niin... eihän se tietysti merkitse mitään.
(Koettaa hillitä hämmästystään.) Me merimiehet taidamme todellakin olla
vähän kummallisia... toisinaan. (Kääntyen Melckertin puoleen:) Tietysti
olet oikeassa, eihän se merkitse mitään.

AKU RAMBERG (tulee edellisen vuorosanan aikana sisään toisten
huomaamatta ja jää ovensuuhun odottamaan.)

KONSULI RÖNN (nousten vaikeasti seisomaan:) Niin, hyvät ystävät, tässä
on... (ottaa povitaskustaan paperin)... minun viimeinen tahtoni,
johon nyt pyydän teidän todistuksenne, että olen sen tehnyt täydellä
järjellä. (Levittää paperin pöydälle, mutta tuskin on saanut sen
levitetyksi, niin horjahtaa kaatuakseen ja luhistuu nojatuoliin, oikean
käsivarren retkahtaessa hervottomana sivulle ja silmien suurentuessa
tuijotukseen:) A-aah...

KONSULI MELCKERT (karaten pystyyn:) Mikä sinun tuli —? (Kiirehtii
Rönnin luo.)

KAPTEENI GRANSTRÖM (samanaikaisesti nousten:) Oletko sairas? (Myös
Rönnin luo.)

KONSULI RÖNN (tointuu vähitellen sen verran, että vaivoin saa
ymmärrettävällä tavalla sanotuksi:)... Autatteko vuoteeseen... En jaksa
yksin... Olen niin väsynyt... lopussa... (Koettaa nousta, mutta siitä
ei tule mitään.)

KONSULI MELCKERT (tarttuu häneen auttaakseen:) Odotahan, me autamme!

KAPTEENI GRANSTRÖM (niinikään auttaen:) Nojaa meihin! (Kannattaen
häntä:) Kas niin.

KONSULI RÖNN (häntä talutettaessa verkalleen ulos vasemmalle:)
Estelle... testamentti... salaisuus, salai...

AKU RAMBERG (ikäänkuin saamattomuudesta, sitten tyrmistyksestä
kivettyneenä. Sitten hän toinnuttuaan ja katsottuaan kotvan menijäin
jälkeen aluksi kumartuu ottamaan lattialle pudottamansa konttokurantin
ja pälyilee sitten ympärilleen, pyyhkäisten kerran pari kämmenensä
selällä silmiään. Kun hänen katseensa sattuu pöydälle jääneeseen
testamenttiin, hän menee nopeasti pöydän luo, kohottaa silmälasit
otsalle, ottaa asiakirjan käteensä, vie sen lähelle silmiään ja lukee
sen tarkoin likinäköisen tavoin silmiään siristellen. Kun hän näin on
lukenut paperin, hän kääntelee sitä vielä pari kertaa, ottaa sitten
täytekynän korvan takaa ja kirjoittaa paperiin nimensä, minkä jälkeen
pistää testamentin taskuunsa ja jättää sen sijaan pöydälle mukanaan
tuomansa konttokurantin. Hiipii vihdoin hiljaa ulos samaa tietä kuin
oli tullutkin.) (Näyttämö jää nyt hetken ajaksi tyhjäksi.)

KONSULI MELCKERT (tulee vasemmalta:) Minä pelkään... Onni, että
Bäckvall sattui olemaan kotona... vaikka eihän lääkärilläkään
tällaisissa tapauksissa ole suuria mahdollisuuksia.

KAPTEENI GRANSTRÖM (tulee heti konsulin jäljessä:) Eipä kylläkään...
Katsohan, ne minun aavistukseni... eivät ne sittenkään tainneet
tyhjänpäiväisiä olla.

KONSULI MELCKERT. No, mitä ne sitten muka olivat?

KAPTEENI GRANSTRÖM. Näin viime yönä unissa oman laivani... kuten niin
monasti ennenkin olen sen nähnyt aina siitä lähtien, kun saksalaiset
sen upottivat...

KONSULI MELCKERT (hymähtäen:) Eikä koskaan ole mitään tapahtunut —?

KAPTEENI GRANSTRÖM. Päinvastoin. Aina on jotakin tapahtunut... vaikka
vain aivan pientä, mutta aina jotakin.

KONSULI MELCKERT. Tietysti. Ainahan maailmassa jotakin tapahtuu.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Niin mutta aina ennen on suurmastossa ollut yhtiön
lippu, tiedäthän: siniset alkukirjaimet valkoisella pohjalla... nyt
oli mastossa sysimusta lippu ja siinä kirjaimet J.R... En minä tullut
huomanneeksi, mitä se merkitsi, ennen kuin tulin tänne ja kuulin
puhuttavan testamentista...

KONSULI MELCKERT (katsoo häntä pitkään ja puistaa päätään.)

KAPTEENI GRANSTRÖM. Mutta ei siinä vielä kaikkea: istuin
Seurahuoneella, kun Rönn soitti, juuri hänen perillisensä kanssa.

KONSULI MELCKERT (hämmästyen:) Mitä? Onko Oskar tullut tänne?

KAPTEENI GRANSTRÖM. On. Hän tuli iltajunalla, aikoo ostaa Illmanin
konkurssipesän konepajan ja ruveta tekemään siellä srapnelleja.

KONSULI MELCKERT (yhä enemmän hämmästyneenä:) Mitä? Sanoitko Illmanin
konepajan? Silloinhan ystävämme Rönnin asiat ehkä olisivatkin
pelastettavissa...

KAPTEENI GRANSTRÖM (ihmetellen:) Onko sellainenkin vaara olemassa?

KONSULI MELCKERT. On. Ja hyvinkin uhkaavana. — Mutta nyt meillä on
entistä enemmän syytä todistaa testamentti lailliseksi, jos omaisuus
saadaankin pelastetuksi, mutta häntä itseään... ei saada. (Menee pöydän
luo ja ottaa paperin käteensä. Tuijottaa siihen aivan hämmästyneenä:)
Mutta mitä tämä on? Katso!

KAPTEENI GRANSTRÖM. Eihän tämä ole...

KONSULI MELCKERT. Ei. Se on vain konttokurantti... — Hän taisi jo olla
niin lopussa, ettei itsekään tiennyt... Ehkäpä ei enää ollutkaan aivan
täysin...

KAPTEENI GRANSTRÖM. Niin, kukapa sen tietää! (Asiallisesti:) Meillähän
ei nyt missään tapauksessa ole täällä enää mitään tekemistä —?

KONSULI MELCKERT. Ei ole, Herman Julle. (Valmistuu lähtemään.)

KAPTEENI GRANSTRÖM. Lähdetään kai —?

AKU RAMBERG (tulee oikealla juuri herrojen lähtiessä:) Anteeksi,
mitenkähän konsuli... tarkoitan konsuli Rönn...

KONSULI MELCKERT. Hyvä Ramberg, hän on hyvin sairas.

KAPTEENI GRANSTRÖM. Niin, hyvin huono. (Menee oikealle.)

AKU RAMBERG. Niinkö? Äsken hän vielä...

KONSULI MELCKERT. Niin, Ramberg, mutta ei nyt enää. Hyvää yötä,
Ramberg. (Menee oikealle.)

AKU RAMBERG. Hyvää yötä, konsuli. (Kumartaa hänen jälkeensä) Vai
niin, siis loppu... (Menee painamaan ovenpielessä olevaa soittokellon
nappulaa ja siirtyy sitten keskilattialle odottamaan.)

MARJAANA (tulee vakavana, mutta tyynenä:) Rambergko soitti?

AKU RAMBERG. Minä. — Kuinka ovat asiat?

MARJAANA. Huonosti. Hyvin huonosti. (Lyhyt tauko.) En usko, että hän
jää elämään.

AKU RAMBERG. Vai niin. (Vetää taskustaan sinne äsken piilottamansa
testamentin ja sanoo verkalleen:) Tässä on hänen testamenttinsa. Se
on muuten kunnossa, mutta siitä puuttuu toinen todistaja. Minä olen
toinen. Ehkä Marjaana kirjoittaa toiseksi? Se täytyy saada todistetuksi
ennen kuin...

MARJAANA. Kenen hyväksi se on?

AKU RAMBERG. Marjaana lukee ennen kuin kirjoittaa alle.

MARJAANA. Saako sen tehdä?

AKU RAMBERG. Se pitääkin... että tietää sen täydellä järjellä tehdyksi.

MARJAANA. Hyvä on. (Lukee hitaasti ja tarkkaan paperin, sanoo sitten
painokkaasti:) Kyllä minä tähän nimeni panen. Antakaa kynä!

AKU RAMBERG (ojentaa hänelle täytekynänsä.)

MARJAANA (istuu pöydän ääreen kirjoittamaan.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Edelleenkin sama huone.

Edellisestä näytöksestä on kulunut puoli vuorokautta.

On siis varhainen aamupäivä. Se on pimeän harmaa, kuten myöhäissyksyn
aamutkin näillä seuduin ovat, joten huoneessa on verrattain hämärä.

ESTELLE (istuu pöydän ääressä. Hän on kalpea ja väsynyt; näkee ettei
hän ole nukkunut — pukukin on sama kuin edellisessä näytöksessä. Hän
nojaa päätään ristittyjen käsiensä varaan — kyynärpäät ovat pöydän
reunalla — ja silmät ovat ummessa.)

AKU RAMBERG (tulee oikealta, pysähtyy surua kunnioittaen ja siihen
osaaottaen ovensuuhun.)

ESTELLE (huomaa tuokion kuluttua, että joku on huoneessa, kohottaa
päänsä ja nyökkää;) Niin, Ramberg, lääkäri sanoo, ettei ole toivoa...
aivohalvaus, koko oikea puoli halvaantunut, puhekyky mennyt, eikä
tohtori usko hänen olleen tajuissaan koko aikana. (Huokaisee syvään ja
pyyhkäisee kyynelen silmästään.)... Vielä eilen hän oli se, mikä oli,
ja tänään on kaikki, mikä oli häntä, luhistunut kokonaan. — Ramberg, se
on niin... armotonta!

AKU RAMBERG. Niin. Ihmiselämä ei ole yksinkertainen laskuesimerkki.
(Lyhyt tauko, sitten ikäänkuin itsekseen:) Ihminen tulee ja menee, ja
vain tuuli, joka kumpujen korsissa kohisee, on ikuinen...

ESTELLE (tauon jälkeen, pakottaen itsensä aivan »asialliseksi»:) Oskar
tuli eilen kaupunkiin. Olen lähettänyt hänelle sanan ja pyytänyt häntä
heti tulemaan tänne. Toivon, että hän pian on täällä ja voi kääntyä
Rambergin puoleen, sillä tietysti hänen nyt on otettava asiat hoitoonsa.

AKU RAMBERG (katsoo häntä tuokion, sanoo sitten ilmeisesti
yllättyneenä: ) Niin, mutta... on kuitenkin eräs asia, joka on niin
kiireellinen, että se pitää selvittää ennen... rintaperillisen tuloa.

ESTELLE. Mikä asia, Ramberg?

AKU RAMBERG. Se on hänen... tarkoitan konsulin testamentti.

ESTELLE. Mutta hyvä Jumala!... eihän hän sentään vielä ole kuollut.

AKU RAMBERG. Ei, ei kylläkään. Mutta... kuitenkin.

ESTELLE. Ei suinkaan testamenttia saakaan avata ennen...

AKU RAMBERG. Tämä testamentti on avonainen... Ja se sisältää erään
tiedonannon, joka on tärkeä jo ennen...

ESTELLE. Mitä se tiedonanto koskee?

AKU RAMBERG. Se koskee... niin, miten minä sanoisinkaan, niin, tuota,
niin... Estellen syntyperää.

ESTELLE (karaten kiihkeästi pystyyn:) Sanotaanko siinä, kuka minä olen?

AKU RAMBERG. Ainakin puolittain...

ESTELLE. Missä sitä säilytetään?

AKU RAMBERG. Kassakaapissa.

ESTELLE. Milloin Ramberg sen löysi?

AKU RAMBERG. Eilisiltana.

ESTELLE. Eilisiltana. — Hyvä Jumala! (Kiivaasti:) Onko sen lukenut joku
muukin?

AKU RAMBERG. Siinä on toisena todistajana Marjaana Mäläskä. Mutta
muiden en usko sitä nähneen.

ESTELLE. Hyvä, hyvä! (Kiihkeästi:) Ramberg on hyvä ja noutaa heti
paperin minulle.

AKU RAMBERG (ottaa paperin taskustaan ja ojentaa sen Estellelle:) Tässä
se on minulla .. otin sen varalle... valmiiksi.

ESTELLE (ottaa kiihkeästi paperin:) Kiitos! (Ahmii paperin sisällyksen
kuumeisesti ja ilmeisesti hyvin järkyttyneenä, peräytyy lukiessaan
aivan vaistomaisesti takaperin ja juuri kun on päässyt paperin loppuun,
vaipuu istumaan tuoliin, väkevän mielenliikutuksen ilmetessä koko
olemuksesta. Hetken perästä kohottaa katseensa ja huomaa Rambergin,
jonka läsnäolon ilmeisesti jo oli unohtanut, ja sanoo vieläkin
järkytyksen vallassa:) Niin Ramberg, tätä minä en osannut aavistaa...
kaikkein vähimmin tätä... Kyllä salaisuus on osattu säilyttää! (Miettii
hetkisen:) Ja nyt, Ramberg, minä pyydän teitä... pyydän, että tekin
säilytätte salaisuuden... kunnes minä itse... — Lupaattehan?

AKU RAMBERG. Minä lupaan... pyhästi. (Menee Estellen luokse ja ojentaa
hänelle kätensä.)

ESTELLE (tarttuen ojennettuun käteen:) Kiitos! Ramberg on aina ollut
minulle niin hyvä.

AKU RAMBERG (hämillään:) Minäkö? — Eihän minulla ole ollut
tilaisuutta... (Pyyhkii silmäkulmastaan kyynelen.)

ESTELLE (nyökkää hänelle alakuloisesti hymyillen:) Minun täytyy
vielä puhua Marjaanan kanssa, ennen kuin... (hätkähtäen:) hän tulee.
(Nousee.) Vielä kerran: kiitos, hyvä Ramberg.

AKU RAMBERG (katsoo Estelleä kotvan, kumartaa ja menee oikealle.)

ESTELLE (paperi kädessään katsoo lyhyen hetken hänen jälkeensä,
silmäilee sitten paperia, pyyhkäisee otsaansa kädellä aivan kuin
todetakseen, että kaikki, mikä paperissa on, on totta, ja menee vihdoin
painamaan soittokellon nappulaa, minkä jälkeen palaa pöydän ääreen.)

MARJAANA (tulee vasemmalta:) Estelle soitti —?

ESTELLE. Niin, minä soitin. — Miten siellä on —?

MARJAANA. Samoin. Eikä siinä muutosta tulekaan... ennen kuin...

ESTELLE. Niin. Ei kai. — (Toisessa äänensävyssä:) Marjaanahan on
lukenut ja todistanut paperin, jossa sanotaan... kenen tytär minä olen
—?

MARJAANA. Olen lukenut ja todistanut. — Vaikka olenhan minä sen tiennyt
paperittakin... kaiken aikaa.

ESTELLE. Etkä koskaan ole sanallakaan... et vaikka olet hyvin tiennyt,
että minä olen kärsinyt tietämättömyydestä?

MARJAANA. En ole sanonut, kun ei ole ollut lupa sanoa. Hän, joka nyt
kohta astuu tuomarinsa eteen, vannotti minut vaikenemaan... samana
päivänä, jona minä sinut tähän taloon toin.

ESTELLE. Sinäkö minut tänne toit?

MARJAANA. Kuka muu kuin uskottu palvelija sellaiset asiat toimittaisi!

ESTELLE (kiihkeästi:) Tunsitko sinä minun äitini?

MARJAANA. En tuntenut häntä, mutta tiedän, kuka hän oli... ja olen
kerran hänet nähnytkin...

ESTELLE (keskeyttäen kiihkeänä:) Kuka, kuka?

MARJAANA. Hänen nimensä oli Svea Pihl, kotoisin Ruotsin puolelta, ja
kaikki, jotka hänet tunsivat, sanoivat, että hän oli hyvä ihminen, liian
hyvä huonoon maailmaan...

ESTELLE. Mutta miksi sitten hän... tarkoitan Oskar... hylkäsi hänet...
(liikutettuna:) ja jätti... meidät?

MARJAANA. Ei hän hyljännyt eikä jättänyt, sillä kun hän lähti, ei
hänellä ollut tietoa siitä, että...

ESTELLE. Mistä?

MARJAANA. ... sinä... olit tulossa maailmaan.

ESTELLE. Mutta miksei sitä hänelle sanottu?

MARJAANA. Ei saanut sanoa. Sinun äitisi oli sen kieltänyt. — Eikähän se
toinen vielä tänä päivänäkään tiedä, että hänellä on lapsi.

ESTELLE. Mutta miksi sitten... Oskar... lähetettiin pois kotoa?

MARJAANA. Äitisi oli nimenomaan tahtonut senkin.

ESTELLE. Eikö hän rakastanutkaan —? (Äänessä yllätyksellisen
pettymyksen sävy.)

MARJAANA. Rakasti niin paljon, että uhrasi rakastettunsa takia oman
rakkautensakin, ja se oli suurempi uhri kuin se, jolla Herra kerran
koetteli Abrahamin uskoa.

ESTELLE (aivan ihmeissään:) Sanotko niin —?

MARJAANA. Sanon. Ja samaa sanoi konsulikin sen ainoan kerran, kun siitä
asiasta puhui.

ESTELLE. Milloin hän siitä puhui?

MARJAANA. Silloin, kun lähetti minut noutamaan sinua ja... (katkaisee
itse lauseensa.)

ESTELLE (kiihkeästi:) Mitä vielä?

MARJAANA. Saattamaan äitisi hautaan.

ESTELLE. Sinä olit siis saattamassa hautaan minun äitiäni —?

MARJAANA. Olin. Ja minä vein konsulin seppeleen... Hän piti sitä hyvin
tärkeänä, seppelettä, vaikkei nauhoissa mitään nimeäkään saanut olla...

ESTELLE. Mutta sinähän sanoit nähneesi äitini kerran... hänen
eläessäänkin — milloin ja missä se oli?

MARJAANA. Se oli silloin, kun hän tuli puhumaan konsulin kanssa...
viimeisenä iltana ennen... sinun isäsi lähtöä.

ESTELLE (säikähtäen melkein kirkaisee:) Ei, ei. Älä sano niin! (Itsekin
kieltoaan hämmästellen:) Katsohan, ei minulla ole muuta isää kuin hän,
joka nyt... (itkuun purskahtaen:) tekee lähtöä.

MARJAANA. Ei ole ollut, mutta tästä lähtienhän on. Sehän sanotaan
jälkisäädöksessä viimeisenä tahtona.

ESTELLE. Mutta, Marjaana, miksi nyt vasta? Miksei sitä ole saanut ennen
sanoa? Miksei? — Siksikö, etteivät he olleet naimisissa? Onko se sitten
niin hirveää, että sitä pitää hävetä ja salata koko elämänsä iän —?

MARJAANA (miettii hetkisen, sanoo sitten tyynesti ja vakavasti:) Ei
se sellaisten mielestä kuin sinä ja minä tietenkään voi olla niin
anteeksiantamatonta, mutta maailmassa on enemmän niitä toisia...

ESTELLE (ihmetellen:) Mitä sinä tarkoitat, kun sanot »sellaisia kuin
me» ja sitten taas »niitä toisia»?

MARJAANA. Tarkoitan, että minäkin olen syntynyt isättömänä... ja ne
toiset taas...

ESTELLE. Minä ymmärrän... Mutta onko sitten sinunkin ollut pakko koko
elämäsi kantaa salaisuutesi taakkaa ja hävetä sitä, että äitisi ja
isäsi rakastivat toisiaan?

MARJAANA (hymähtää:) Ei minunlaiseni ole tarvinnut sitä niin suuresti
surra... meikäläisten syntyperää kun ei kukaan utele... mutta parempien
ihmisten rakkaudella on ahtaammat aidat... ja jos kuka niiden ylitse
tai alitse yrittää, niin lankeavat isien ja äitien pahat teot lastenkin
päälle... aina kolmanteen ja neljänteen polveen.

ESTELLE. Mutta ovathan toki lapset viattomia. Vai mitä, Marjaana?

MARJAANA. Tietysti ovat, mutta sellainen on laki, että lasten pitää
sovittaa mitä vanhemmat ovat rikkoneet, eikä lakia vastaan ole hyvä
nousta kenenkään.

ESTELLE. Siksikö vain siis minunkin syntyperääni on salassa pidetty?

MARJAANA. Siksi tietysti. Katsohan, jos ihmisen lapsi jää isättömäksi,
niin sitä ei katsota hänen arvoaan alentavaksi, ei, vaikkapa isä olisi
ollut mikä tahansa, mutta jos hän jo tullessaan tähän maailmaan on
isätön, niin sitä ei ole lupa antaa anteeksi. — Ei, vaikka isä olisi
ollut kuinka hyvä tahansa.

ESTELLE. Ihmeellistä se on...

MARJAANA. Niin mikä?

ESTELLE. Elämä.

MARJAANA. Eihän muu ihmeellistä olekaan.

ESTELLE. Marjaana, kuka sinun isäsi oli?

MARJAANA. Ei sitä minulle koskaan sanottu.

ESTELLE. Etkä sinä yrittänytkään ottaa siitä selvää —?

MARJAANA. En. Mitä hyötyä siitä olisi ollut! En minä koskaan ole ollut
utelias. — Sitä paitsi siellä, mistä minä tulen, ei isissä kai ole
suurtakaan eroa.

ESTELLE (miettii hetken ja kysyy sitten:) Mutta miksi minulle sitten
nyt ilmoitetaan, kuka oikea isäni oli... taikka: on... kun se tähän
asti on ollut niin suuri salaisuus?

MARJAANA. Pikemminkin se ilmoitetaan hänelle... sinun oikealle
isällesi... kaiken varalta... testamentin takia.

ESTELLE. Minkä kaiken varalta —?

MARJAANA. Sen varalta, että konsulin jälkeen ei jäisikään omaisuutta...
niin että hän ymmärtäisi pitää sinusta huolen, jos niin kävisi.

ESTELLE. Senkö vuoksi vain?

MARJAANA. Konsuli katsoi, ettei hänen sinun äidillesi antamansa
vaitiolonlupaus enää sitonut häntä haudan tuolle puolen, kun hän sai
tietää joutuvansa maksamaan niin suuria takuita Illmanin konkurssissa,
ettei ollut tietoa, kertyikö enää sinun tulevaisuuttasi turvaavaa
jäämistöä.

ESTELLE. Entäpä jos hän olisi tiennyt varoja jäävän — luuletko, että
hän silloinkin olisi katsonut, ettei vaitiolonlupaus sitonut... haudan
tuolle puolen?

MARJAANA (puistaen päätään:) Tuskin.

ESTELLE (ikäänkuin saaden ihmettelevät ajatuksensa kootuksi
aloitteeseen:) Marjaana, mutta jospa me vielä jatkaisimme äitini
vaatimaa vaitioloa —?

MARJAANA. Se on mahdotonta. Testamentissa sanotaan nimenomaan... ja
nythän sen tietää myöskin Ramberg.

ESTELLE. Rambergin minä olen hoitanut jo... kaiken varalta... ja
testamentti on tässä (osoittaa sitä). Sitä ei ole nähnyt kukaan kuu
kuin me kolme.

MARJAANA. Mutta se on valvottava, niin että jälkisäädös tulee
laillisesti noudatetuksi. Se, mikä on viimeinen tahto, pitää täyttää.

ESTELLE. Ja minun äitini viimeinen tahto oli...

MARJAANA. ... ennen kaikkea, että niin hyvin hänen lapsensa kuin
hänkin, jota äitisi rakasti niin suuresti, että uhrasi hänen puolestaan
rakkautensakin, voisi elää onnellisena.

ESTELLE (miettien:) Tuo uhri... Marjaana... mikä oli oikeastaan sen
tarkoituksena? Ymmärrätkö sinä sitä?

MARJAANA. Ymmärrän... tietysti. Se on niin yksinkertaista...

ESTELLE. Selitä se minulle!

MARJAANA. Äitisi pelkäsi, että hänestä ja sinusta olisi tullut este sen
miehen menestykselle, jota hän rakasti.

ESTELLE. Mutta mikseivät he menneet naimisiin? Sitä minä en ymmärrä.
Kun kerran äitini oli hyvä ihminen... niinhän sinä sanoit...

MARJAANA. Hyvä hän oli. Mutta ei ihmistä sen mukaan tässä maailmassa
mitata, ja äitisi tiesi, että häntä olisi aina ylenkatsottu... eikä
vain häntä, vaan hänen takiaan olisi halveksittu myös hänen miestään ja
tietysti lastakin.

ESTELLE. Mikä vika hänessä sitten oli —?

MARJAANA. Hän oli lähtöisin liian pienestä kodista suuren porvarin
ainoan pojan avioksi.

ESTELLE. Onko sekin synti... »parempien ihmisten» silmissä?

MARJAANA. On, ja aivan yhtä anteeksiantamaton kuin avioton syntyperä.

ESTELLE. Mutta eihän siitä synnistä puhuta edes katkismuksessakaan?

MARJAANA. Ei ole kai oppi-isä katsonut tarpeelliseksi, kun sen sanoo jo
luontokin.

ESTELLE (miettii hetken, sanoo sitten impulsiivisena päätöksenä:)
Marjaana, minä tahdon olla samanlainen kuin äitini!

MARJAANA. Millä tavoin? (Äkkiä:) Nyt hän tuli. Ovi kävi. Hän läimäytti
sen kiinni aivan samanlaisella laukauksella kuin isänsäkin... silloin
kun hänellä oli kiire. — Tännekö minä pyydän hänet vai vienkö suoraan
sinne?

ESTELLE. Tänne, Marjaana.

MARJAANA (mennessään ulos oikealle:) Olisi tullut hänkin aikaisemmin!

ESTELLE (lukee vielä kerran testamentin ja kätkee sen sitten povelleen.)

OSKAR RÖNN (tulee oikealta ilmeisesti järkyttyneenä:) Sisar —!

ESTELLE (nousten häntä vastaan:) Niin, veljeni... (ojentaa kätensä.)
Isämme on nyt (nyyhkyttäen:) lähdössä sinne, mistä ei palata.

OSKAR RÖNN (puristaen hänen kättään ja syleillen häntä:) Sisar pieni!
(Tervehtimisen jälkeen:) Aavistin jo silloin, kun viimeksi lähdin, että
hän ja minä vaihdoimme toistemme kanssa viimeiset sanat.

ESTELLE. Mutta jätit kuitenkin...? (Menee istumaan.)

OSKAR RÖNN. En voinut tehdä muuta. (Istuutuu.) Minun oli mahdotonta
jäädä tänne, jossa elämäni kerran särjettiin...

ESTELLE. Mutta hän teki sen sinun parastasi ajatellen.

OSKAR RÖNN. Minä tiedän sen. Hän tahtoi parasta, mutta siitä tuli
pahinta. Tiedän, tiedän... mutta siinä tiedossa on liian vähän
lohdutusta... Katkeraa se on ollut!

ESTELLE. Hänelle —!

OSKAR RÖNN (kiihkeästi:) Minulle.

ESTELLE. Hänelle varmasti yhtä vaikeaa kuin sinulle.

OSKAR RÖNN (ihmetellen:) Luuletko todellakin, että hän olisi...? Onko
hän sinulle sanonut?

ESTELLE. Ei sellaista tarvitse sanoa... sen näkee ja tuntee sanoittakin.

OSKAR RÖNN. Ehkä minä olen ajatellut liiaksi vain... omaa
kärsimystäni...?

ESTELLE. Pelkään, että niin olet tehnyt. (Tauko, jonka aikana hän
katsoo johonkin kauas.) Muistatko, että sanoit, kun me ensimmäisen
kerran tapasimme toisemme, että sinä olet kiitollinen kohtalolle siitä,
että sinulla ei tarvitse olla lasta.

OSKAR RÖNN. Kai minä niin sanoin, koska niin olen ajatellut... ja
ajattelen vieläkin.

ESTELLE (salaten edellisen repliikin sattumista itseensä:) Vai vieläkin?

OSKAR RÖNN. Mikäpä sitä olisi muuttanut.

ESTELLE. Niin, niin... eipä tietenkään. (Tauko, jonka jälkeen toisessa,
»asiallisessa» äänilajissa:) Minä luulen, että sinun täytyy myöskin
mennä antamaan Rambergille neuvoja ja ohjeita.

OSKAR RÖNN. Tietysti, tietysti... (Lyhyt tauko.) Isä sairastui siis
aivan äkkiä eilisiltana?

ESTELLE. Niin. Hän oli iltapäivällä jossakin kokouksessa tai
neuvottelussa ja tuli sieltä joskus kahdeksan jälkeen kotiin setä
Melckertin seurassa... ja myöhemmin tuli myöskin setä Granström...
ja juuri kun heidän oli pitänyt allekirjoittaa jokin paperi, oli
isä horjahtanut ja saanut ensimmäisen verenvuodon aivoihin. Mutta
se oli ollut vielä lievä, niin että hän sen jälkeen oli voinut sanoa
joitakin irrallisia sanoja. Sitten tuli kuitenkin toinen ja ankarampi
makuuhuoneessa ja se veti loppuviivan.

OSKAR RÖNN. Tarkoitat —?

ESTELLE. Isämme elämän tilinpäätökseen.

OSKAR RÖNN (tauon jälkeen:) Herman Julle Granström sanoi, että hän,
isä, eilen oli ollut jollakin tavalla erilainen kuin ennen... en oikein
saanut selvää, mitä hän tarkoitti, mutta tulin siihen käsitykseen, että
Herman Julle luuli hänen itsensä aavistaneen lopun tuloa ja tahtoneen
saada kaikki paperinsa kuntoon.

ESTELLE. Ehkä niin... Ainakin hän oli hyvin huolissaan asioistaan siitä
lähtien, kun sai tietää joutuvansa maksamaan Illmanin takia.

OSKAR RÖNN. Illmaninko? Senkö vuoksi hän luuli...?

ESTELLE. Niin.

OSKAR RÖNN. Siis liian myöhään... sittenkin.

ESTELLE. Mitä tarkoitat?

OSKAR RÖNN. Minä ostin eilen illalla Illmanin konepajan kaikkine
varoineen ja velkoineen.

ESTELLE. Tiesitkö sinä, että isä joutuisi vaikeuksiin Illmanin takia?

OSKAR RÖNN (on hetken vaiti, ennen kuin vastaa:) Tiesin.

ESTELLE. Sen vuoksi sinä siis —?

OSKAR RÖNN (ei vastaa mitään.)

ESTELLE. Sano se minulle! Sinä tahdoit pelastaa hänet ja... Rönnin
nimen?

OSKAR RÖNN (hiljaisella äänellä:) Niin. (Äänekkäämmin:) Mutta se on
tietysti... liikesalaisuus.

ESTELLE. Tietysti. (Lyhyt tauko.) Eikä salaisuuksia koskaan saa...
tarkoitan, että ne on aina pidettävä salaisuuksina. (Tauko.) Mutta kai
sinä tahdot mennä... hänen luokseen. Tienhän sinä löydät.

OSKAR RÖNN. Kyllä löydän... Eihän täällä ole mikään muuttunut. (Nousee.)

ESTELLE. Ei vielä. (Nousee.)

OSKAR RÖNN. Eikä kai tulekaan muuttumaan.

ESTELLE. Se asia on nyt sinun määrättävissäsi.

OSKAR RÖNN. Minunko? Ei, sisareni, minun paikkani on muualla.

ESTELLE. Tarkoitatko, että minun on jäätävä tänne... yksin?

OSKAR RÖNN. Kunnes tulee joku...

ESTELLE. Jos tulee...

OSKAR RÖNN. Kyllä sinulle tulee, pikku sisar. (Nyökkää ja lähtee
vasemmalle.)

ESTELLE (saattaa hänet ovelle, jonka huolellisesti vetää kiinni
hänen jälkeensä, minkä jälkeen menee hitaasti yli lattian uunin luo,
pysähtyy siihen, ottaa povestaan testamentin ja lukee sen vielä kerran
itsekseen, kunnes tulee loppulauseeseen, josta lukee ääneen seuraavat
sanat:) »... kaiken omaisuuteni poikani Oskar Rönnin tyttärelle
Estellelle.» (Pitää vielä hetkisen paperia kädessään, menee sitten
pöydältä hakemaan tulitikkurasian, palaa uunin luo, avaa pellit, ja
suupellit, raapaisee tulen ja sytyttää päättäväisesti testamentin,
jonka antaa leimahtaa liekkiin kädessään, ennen kuin viskaa sen uuniin;
jää sitten seuraamaan sen loppuunpalamista.)

MARJAANA (tulee sisään vasemmalta, ennen kuin paperi uunissa on palanut
loppuun:) Mitä sinä teet?

ESTELLE. Pidän huolta siitä, että äitini salaisuus säilyy.

MARJAANA. Taivas varjelkoon, oletko sinä polttanut...?

ESTELLE. Olen. Minä olen polttanut testamentin.

MARJAANA. Tiedätkö sinä, mitä nyt olet tehnyt?

ESTELLE. Ellen tietäisi, en olisi sitä tehnyt.

MARJAANA. Mutta kuolevan viimeinen tahto on täytettävä.

ESTELLE. Minä olen täyttänyt vainajan viimeisen tahdon. Jos minä
en olisi sitä tehnyt, niin olisivat äitini kärsimykset, tuskat ja
kieltäymykset olleet turhat, ja hän olisi maksanut kalliin hinnan...
tyhjästä. Etkö sinä sitä ymmärrä, hyvä Marjaana, joka ymmärsit äitini
ja olet tähän asti aina ymmärtänyt minutkin?

MARJAANA. Mutta oletko ajatellut, mikä sinusta nyt tulee?

ESTELLE (aivan kuin iloisen voitonriemuisena:) Olen, olen, hyvä
Marjaana. Minusta tulee se, miksi minä olen syntynytkin: äitini tytär,
vain hänen tyttärensä. Ymmärrätkö sinä, että se tuntuu minusta
hyvältä, aivan siltä kuin olisin löytänyt jotakin kadoksissa ollutta...
oman itseni.

MARJAANA. Ymmärränhän minä sen... ehkä... vaikka sinun kasvattiäitinäsi
en saisikaan sitä ymmärtää... enkä myöskään konsulin uskottuna
palvelijana.

ESTELLE. Mikset, Marjaana?

MARJAANA. Siksi, että sinä nyt voit menettää maallista omaisuutta, joka
sinulle lain ja oikeuden mukaan on kuuluva.

ESTELLE. Hyvä Marjaana, mitä se merkitsee sen rinnalla, että minä nyt
olen löytänyt oman itseni. Sitä paitsi lupasi jo hän... minun veljeni,
että me saamme jäädä tänne edelleenkin ja antaa elämän kulua kuten
tähänkin saakka...

MARJAANA (katsoo pitkään Estelleä ja sanoo sitten kyyneltyvin silmin:)
Sinä olet äitisi tytär, ja minä ymmärrän, että sinä täytät hänen
viimeisen tahtonsa, kun et murra hänen testamenttinsa sinettiä.
»Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että kauan eläisit ja menestyisit maan
päällä»... ja oikeastaanhan sinä näin kunnioitat isääsikin.

ESTELLE (menee Marjaanan luo ja syleilee häntä:) Sinä vanha kultainen
Marjaana, (liikutettuna:)... joka olet saattanut minun äitini hautaan...

MARJAANA (ikäänkuin torjuen itsestään liikutuksen:) Luulen kuulleeni,
että hän nyt tulee... (Vetäytyy ovensuuhun.)

ESTELLE (mennen istumaan:) Niin, ei anneta hänen huomata...

MARJAANA. Ei... mitään.

Esirippu laskee hitaasti.