← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 3049
Elämän verkko
Willie Angervo
W. Angervon 'Elämän verkko' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3049. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
ELÄMÄN VERKKO
Kirj.
W. Angervo
Helsingissä, Oy Gutenbergin Kirjapaino, 1934.
Omistettu
Teosofisen Seuran
(Adyar)
suomalaiselle osastolle.SISÄLTÖ:
I.
Ijäisyys ja Ajatar. Elämä ja Harha. Syytär ja Karma. Kohtalottaret. Surma. Syöjätär.
II.
Uhma. Yksinäisyys. Kalmiston veräjällä. Tuokio Tuonelassa. Marjatan uni. Kerjäläiskuningas. Joulutar.
I.
"Isä-Äiti kutoo verkon, jonka yläpää on kiinnitetty Henkeen —
Ainoan-Pimeyden Valoon ja alapää sen varjoisaan loppuun Aineeseen. Tämä
verkko on maailmankaikkeus, kudottu kahdesta aineesta, joka on syntynyt
Yhdestä..."
Dzyan'in kirja, stanza III. 10.
"Niinkuin hämähäkki kutoo verkkonsa ja vetää sen takaisin...
niin on maailmankaikkeuskin ilmennyt häviämättömästä juuresta,
tuntemattomasta Pimeydestä."
Mándukya Upanishad.IJÄISYYS JA AJATAR.
Ijäisyys ajan isäntä,
valtaherra valkeuden,
alkoi taaskin tarkastella
avaruuden aaltoilevaa
seesteheistä selkämerta,
tutki, mietti, tuumiskeli,
milloin aika aallon alta
valmistaisi vaihtelua
ikipäivään illattomaan.
Kun ei katsehelle kuulla
rajatonten äärten ranta,
eikä aallokosta eksy
pieninkänä varjopilkku
hehkua sen heijastamaan,
— ikävystyvi isäntä,
syömehensä syöksyi haave
nähdä aamu, nähdä ilta,
aikakautten askartelut
etehensä elpyneinä,
nähdä valon varjottoman
kimaltelevan kilona
autereisen ainemeren
lakkapäillä lainehilla.
Taaton tuota tuumiessa
asteli Ajatar kaunis,
ikinuori ja ihana
ijäisyyden valpas vaimo
lumoovana miehen luokse,
istui vierelle isännän
puoli-kuiskien puhellen:
"Antaisit Ajattarelle
vallan toimia vapaasti
edes hetken hengenkäynnin,
haihtuisivat suita harmit.
Jos suot mulle johtovallan,
valmistan ma varjokauden,
missä ihmehet ikuiset,
valon kaikki kangastukset
taittuvat takaisin sulle
ehompina entistänsä".
Ilomielin nyt isäntä
suostui vaimon vaatimukseen:
antoi vaimolle avaimet
aikakauden kammioihin,
miss' on tallella tavarat,
aarteet aikain ammoisien,
syyt ja synnyt suuret, syvät,
eilispäiväisen elämän
kukintaan ja kuolemahan.
Taatto vielä ehdoin tahdoin
vaimolle toi valtikkansa,
jotta aikansa Ajatar,
vaimo kaikkivaltiasna
ikuisuutta ilmentäisi
mukahan isännän mielen.
Tuskin valta tunnustettu
käsiin vaimon on kätevän,
kun hän aukoi kuopat, aitat,
vajat, valtavat varastot,
otti nuotan orsipuulta,
kävi sillä käistämähän
kotiranta-korteikkoa.
Ajatar apajan heitti,
potki lahden pohjukkahan,
karit kiersi, kaarsi luodot,
sulki siihen salmen suunkin,
ettei saalis saarroksesta
paras pääsisi pakohon.
Nurahteli nuorat, touvit,
venähteli verkon ainat
vaimon verkkoa vetäissä.
Verraton on vainion verkko,
perä ehjä, pettämätön:
avaudu ei ainut silmu
alla painon pakkoavan.
Nopiasti vaimo nosti
silmuverkkonsa sisällön
kotinsa venekotahan.
Mitä saikaan saalihiksi
apajastansa Ajatar?
Sai hän kelpo päivänkehrän,
aurinkoisen autereisen,
pivontäyden tähtösiä,
maan ja kuun sen kumppanina
sekä vielä viimeiseksi
perän pohjaa penkoessa
ihmis-sieluja sikermän.
Ajatar ajattelevi,
tutkii, tuumii tuokioisen,
kantoako kartanohon
anti tää rikas apajan,
vaiko alkaa varjokausi
päästämällä huomispäivän
varjot kaikki valloillensa.
Otti koosta koprahansa
ensin auringon esille,
tunnusteli tuokioisen
pehmeällä peukalolla,
kieritteli, kääritteli
kotvan kopransa kuvussa,
tuumi — tokkopahan tuota
talossansa tarvittaisi.
Valoa kun varmempaakin
yli tarpeen on talossa,
antoi vaimo valtikalla
aimo iskun auringolle.
Kiekko kimmahtaen kiiti
taivon kannen kaltahalle.
Maa ja kuu nyt kumpainenkin,
saatuansa sauvan-iskun
vaimon vantteran kädestä,
alkoivat ajan kuluksi
tanhuella taivahalla,
karkeloiden kaksoisina
ympäri ylevän päivän,
aurinkoisen autereisen.
Leikki tää levoton, vinha,
väsytti vähäväkisen.
Minkä vauhti vaimenevi
sempä kolkot seuraukset
heti elpyihe esille.
Kuu ja maa nyt kuortui, maatui,
muuttui mullankokkareeksi
paikoin paadeksi pakahtui,
kalsistuihe kallioksi,
kasvatteli kallioille
sananjalkaa, sammaletta,
puuta pientä, puuta suurta
paljaan pinnan peitteheksi,
ettei suonet surkastuisi,
sydän jääksi jähmettyisi
kesken kirmaista kisoa.
Oikukas kovin olikin
aurinko tuo antimissaan.
Minkä vain valonkipinä
valahti maan vatsapuolle,
sempä silloin selkäpuoli
pimeään jäi pilkkoisehen,
minkä lämmin läikytteli
kasvopuolelle punoa,
senpä kylmä selkäpiitä
karmi kynsin karheuisin,
minkä kerkesi keseä
valo maahan valmistella,
senpä taasen talvi taittoi,
palellutti pakkasella,
minkä ennätti elämä
maahan luoda maireutta,
senpä kuolema kukisti,
kalma katkoi kappaleiksi.
Kotvan tuota tutkiessa,
arvasi ajan emäntä
ajan vallan alkaneeksi,
siksi siekaelematta
viskoi tähdet vikkelästi
sikinsokin sinne tänne,
sitoi vihdoin ihmissielut
ajan kylmiin kytkyisihin,
ainevirtojen virihin.
Ikuisuuden ilmehillä
läikkyi heljä onnen hehku,
kun hän joskus kurkisteli
Ajattaren askarteluun.ELÄMÄ JA HARHA.
Kaksi on kaunista tytärtä
Ajattarella apuna
Ijäisyyden ihmetyössä,
kaksoset sulo-kapehet:
ylienkeli Elämä
sekä Harha, kultahapsi.
Elivät Elämä, Harha,
sorjassa sulo-sovussa:
mitä ehdoitti Elämä,
sen jo Harha hahmoitteli
ainemuotoon autereiseen
heljänä ja herkullisna.
Eli luonto kuin lumoissa:
ilma lainehti iloa,
vedet leikki lempeyttä,
maa kukoisti mairehena,
kivet, paadet kiilti, hohti
elon-hehkua Elämän
harsoissa ihanan Harhan.
Keinuvi keväinen lämpö,
lainehti valo suvinen
alla kaaren kaikkeuden.
Kerran ehtoona eräänä
— Harhan maassa matkatessa —
vietti viehkeä Elämä
iltoa isonsa luona
ikilämmön lähtehillä.
Immen siinä istuessa —
tunsi hän vilun virinän
hiipovan hipiätänsä,
vaikka lämmin valtavana
tulvi taattonsa tuvassa.
Elämä epäili ensin
vaistojensa valppautta,
vaan kun tunsi tuiki varman
kylmän piston selkäpiissä,
heti arvasi hän aiheen
kylmän kolkkoon kosketukseen.
Vilu virtaeli maasta,
alimmasta ainehesta,
missä Harha hartahana
aineverhoja asetti,
Elämän esittämille
aatekuville aroille.
Aatekuvat — ahnehtien
Harhan luomia hameita
ikuisiksi itsellensä,
huokailivat huomatessaan
puutteheisiksi pukunsa,
ajallisiksi asunsa,
joita vaani varjon miekka,
katoavaisuuden kalpa,
— nuop' on huolet, huokaukset,
iltatuulena tulivat
luokse kuvioiden luojan,
esi-enkelin — Elämän.
Empimättä nyt Elämä
karkasihe kauhuissansa
kaksoissiskon kartanoille.
Heti immen herkkä silmä
keksi kylmän syyt ja synnyt.
Liian vankka Harhan valta
esti aattehet Elämän
kuonan alta kuultamasta.
Vaikka kiilteli kitehet,
säihkyeli paaden särmät
iloa iki-elämän
selki-päivän seestehessä,
niin jo illan ilmetessä
valui kyynel-helmi kylmä
paatosenkin parmahalle.
Vaikka siinteli sinisnä
aallonharja aamusella,
ammotti se ankeana,
sysimustana, syvänä,
illan synkeän sylissä.
Vaikka kuuset vaaran yllä,
lepät, koivut, lehdon tuomet,
pihlajat piti iloa
autereessa aamupäivän,
itkivät ne illan suussa,
humisivat huoliansa
totisina toisillensa.
Valkolummekin vapisi,
peitti pehmeät värinsä
karsaan illan katsehilta.
Kalat rannan kaislikossa
syvänteihin syöksähtivät
pahaa yöhyttä pakohon.
Lakkaa illoin lehtoin laulu,
lintuparvien pakina.
Sirkku — silmä siiven alla —
kätki kärsimyksiänsä.
Vielä itse ihmisenkin
yllätti kolea yöhyt,
unen aaltoihin upotti
itkeväisen ihmislapsen.
Illoin luomakunta itki
apeena, alakuloisna,
vaarat, kukkulat valitti,
vuorten huiput huokaeli
päivän lyhvän päättymistä,
oikukkuutta Harhan onnen.
Elämä käy käskemättä
kärsimyksehen käsiksi,
muisti laupeuden la'ista
käskyn kaikkein kallihimman,
antaman Iki-Isonsa:
"Eristetty oot Elämä
onnesta Iki-Olevan,
ellet muotoa muserra,
silvo omaa sieluasi
Harhan hahmoittelemien
aatekuvaisi avuksi".
Eheä Elämän sielu
suli tuntehen tulesta
siintoisiksi sirpaleiksi;
sirpalehet hän siroitti,
upotti unikuvina,
elon onnen etsintänä,
harrasna elon-haluna
aatekuvainsa avuksi,
kulki Harhan kulkuväylät,
aineen aallokot ajeli,
vaelteli vaahdot, kuohut,
sinne silpoi sieluansa
siintämään elon-sinenä
pisarassa pienimmässä.
Enkelit Elämä, Harha,
kulkivat käsi-kädessä,
toinen ilmensi Ikuista,
ajallista toinen antoi;
toinen välkehti valoa,
toinen säihkyi särmiönä,
väreiksi valon välitti.
Näin he kulki kumpainenkin
aikain aateluomuksissa
kohden päivää korkehinta
— Ijäisyyttä illatonta.SYYTÄR JA KARMA.
Syytär, tytti Syyllisyyden,
Lankeemuksen lehtolapsi,
syntyi heelmänä liehuman,
imi rintoja rikoksen,
kasvoi parmailla pahuuden,
sylissä himojen, synnin.
Karma — poika Kaitselmuksen,
syiden etsijä etevä,
seurausten selvittäjä,
jollotteli joutilaana
rakkauden rantueilla,
vaikk' on mies jo varsin vankka,
kauneimmillansa kasakka.
Syttyi Syyttärelle päätös
käymätieltänsä käväistä
Kaitselmuksen kartanolla
katsomassa, eikö Karma
alkaisi avuksi päästä
synnin syitä setvimähän;
nouti vankan Kosto-varsan
synnin syrjä-laitumelta,
peltotilkulta petoksen,
satuloitsi sen samassa,
otti ohjakset kätehen,
nousi orhin olkapäille,
Koston kiihkoa kiristi
katkeruuden kannuksella,
antoi lähtöläimäyksen,
ajoi, ratsasti rajusti,
piiska heiluen pivossa
karjapihaan Kaitselmuksen.
Hyppäsi selästä orhin,
sitoi varmaan silmukkahan,
antoi juoda altahasta,
eteen viskasi evästä,
sitten sintsiä läheni,
kulki kohden kuistin usta.
Pihassa pojat ja piiat,
Karman leikkimäkaverit
tytin pienen piirittivät,
utelivat uutisia,
juttuja ja juoruntata
matoisesta maailmasta.
Syytär sykkivin sydämin
taipuihe tarinoimahan,
kuinka synti maahan syntyi,
kuinka se sitä kuritti,
kuinka herja se nyt heitti
Ykseyden yrttitarhaan
itsekkäisyyden ituja,
josta versoi taimi vehmas,
vihan yrtti vihreyinen,
kuinka yrtti kasvoi, kukki,
puutuihe hedelmäpuuksi,
kuinka sen oksilla omena,
marja, kuulteli makea,
— kertoi, vaikersi, valitti,
kuinka ihminen ihastui,
otti puusta tuon omenan,
söi nyt siitä synnintunnon,
syyllisyyden syömehensä,
jatkoi ylvän ylpeänä
ateriaa alkamaansa,
vaikka kalma kaiverteli,
mana, kuolema mateli
syyllisen sydänalassa.
Eipä ehtinyt enemmän
Syytär juoruja jututa,
kun jo kalpeni kapehet,
itkun puuskaan purskahtivat.
Parku, ulvonta, ulina
kantoi korvaan Kaitselmuksen.
Tuskin ehti vanhus tulla
pilviotsaisna pihalle,
kun jo Syytär luokse syöksyi,
alkoi äänehen anoa:
"Kaitselmus, oi maahan katso,
kurkista sen kurjuutehen;
Pahe siellä sortaa, painaa,
vaatii itsevaltiutta,
kiehtoo, pettää, kielastelee,
ilmoittelee itsekkyyttä
johtonuoraksi jokaisen,
hyökkää kimppuhun hyvehen
— kuristaa sen kuoliaaksi.
Ellet taatto itse tartu,
ota kiinni ohjaksista,
paha kansat paaduttavi,
taannuttavi tahdon, tarmon,
jotta harvalla halua
ottaa oppahakseksensa
viittomaasi viisautta".
Vanhus kun vain kuuntelevi
eikä hämmenny hädästä,
Syytär itki, parkui, syytti:
"Etkö taatto sä tajua,
yhtäkänä ymmärtäne
tarinani tarkoitusta?
Itse irroitit pahehen,
laskit valheen valloillensa,
itse anna nyt apua,
ettei keskeydy kehitys,
aika kuole alkuhunsa!"
Taatto tarjosi apua,
— lausui hiljaa, lauhkeasti:
"Suotta Syytär on surusi,
turha tuska tunnossasi.
Suotta luulet surman suuhun
kehityksen kemmertyvän.
Vaikka irroitin valehen,
irti päästin itsekkyyden,
tajusin tekoni tarkoin,
sekä myös sen seuraukset.
Tiesin, ettei tieto kasva
hyötymullassa hyvehen,
eikä tyynessä enene,
vartu voima olkavarren;
tieto synnissä syvenee,
voima varttuu vastuksissa.
Pahan painostuksen alla
ihanteetkin ilmenevät,
korkeammalle kohoovat.
Lankeemus se ihmislasta
ohjaa tielle oikealle".
Kaitselmus nyt Karman kutsui
pihamaalle pirtistänsä,
ilmoitti isällisesti
tälle taaton tahtonansa:
"Nyt ovat ohi sinulta
lauhat lapsuutesi päivät,
olet vahva varreltasi,
miehuullinen mieleltäsi,
kypsä käymähän käsiksi
aikamiehen askareihin.
Matka suli' on eessä maahan,
siellä ottelu sinulla
valmisna on vastassasi:
Siellä saat sinä salassa
— taikka julkitaistelussa
paheen kanssa painiskella,
miestä myöten saat mitellä
korotonta korvausta
syistä synnyttämistänsä,
tekemistänsä teoista.
Avuksesi annan sulle
rahdun suurta rakkautta,
osamäärän oikeutta,
estääksesi erhen siemen,
itu, taimi itsekkyyden
jumaltahtoon juurtumasta.
Milloin väkivalloin vääryys
tallaa rakkauden tainta,
ota vaaka oikeuden,
punnukset pyhän lakini,
niillä mittaa mielenlaatu,
tarkoitusperät, tekijät,
teon syyt ja seuraukset,
setvi kaikki selvillensä
siksi silmiinpistäviksi,
jotta arvaisi jokainen
kurin, raipat rangaistuksen
lahjoiksi vain laupeuden;
hyvä elvytä hymyllä,
armon, säälin auringolla!"
Karma taaton katsehesta
lähtökäskyn kun käsitti,
päästi irti orhin päitset,
Koston selkähän kohousi,
otti Syyttären syliinsä,
kannustihe kantapäillä
ratsun täytehen ravihin,
— matkan suunta maata kohden.
Kaksin maassa Syytär, Karma,
Kaitselmuksen kaikki käskyt
täyttivät nyt täsmällensä.
Sylintäysin Syytär viskoi,
kahmalottain kanneskeli
rikosta ja riettautta
Karman katsasteltavaksi;
Karma vaakaan ne vajotti,
mittoi pitkämielisenä
syitä synnin, lankeemuksen,
setvi syyt ja seuraukset
la'in säälin, laupeuden,
pykäläin pyhäin avulla,
lujan tuomion julisti,
korvauksen kohta maksoi,
iski sieluhun inehmon,
omantunnon onkaloihin
edesvastuun vaatimuksen,
järkeänsä jäytämähän,
ettei eksyisi enänä
rietasten rikosten teille.
Alkoi tuntua tulokset
Karman työstä, kamppailusta:
itsekkäinkin ihmislapsi
paatumustansa paransi,
muuttui uhmainen ujoksi,
säälimätön säyseäksi.
Vaikka Karmalla varalla
rauha jälkeen rangaistuksen,
Karmaa silti kammottihin:
pakosta vain ihmisparka
taipui Kaitselmuksen tahtoon,
kun ei kurja ymmärtänyt
onneton omaa parasta.KOHTALOTTARET.
Kolme on orjaa Kohtalolla,
kolme Karmalla kavetta,
kätevätä käskyläistä:
Sorja, hento, soukkasormi,
Norja, notkea jaloilta,
Herja, nuori hetkenlapsi,
piika vielä pikkuruinen.
Kauan Karma etsiskeli
tupaa pientä piioillensa,
keksi vihdoin kelpopirtin
ihmissielun siimeksissä,
sinne vilpoisan sijoitti
kolmosillensa komeron,
komerohon toi kojehet,
kampehet työkaluiksi.
Sorjan soppehen sovitti
pienen kuontalonpitimen,
vähälännän värttinäisen,
kantoi Norjan karsinahan
kangaspuut on kaiteinensa,
kähärän, tukin tukevan,
pirran, niidet, pingoittimet,
antoi Herjalle aseiksi
rukin pienen, ruusupuisen,
katajaisina karoine,
viskasipa viimeiseksi
sallimuksen suuret sakset
Herja-piian helmuksille,
antoi ohjeet oivalliset,
kuinka vaatteeksi kutoa
ihmissielun silkkilangat,
vakuutti varalta kaiken
tyttäriä työn ohella
säilyttämään nöyrän mielen,
jok' on altis arveluitta
täsmällensä täyttämähän
silmäniskutkin isännän.
Karma itse haali, kantoi
valmiit tappuravarastot
tyttärien työ-tupahan,
syöksyi aina syksyn tullen
itsekunkin ihmislapsen
pettymysten peltomaille,
kuidut kypsät hän kokosi,
nosti nokkosten seasta
erhen pellon pellavata,
liinoa lihan-himojen,
ojaan oikeuden upotti.
lioitteli liinan varret,
pellavat on pehmitteli
valheen korsista vapaiksi.
Kun on liinat lihdattuina,
päästettyinä päistäreistä,
turhain toiveitten tomusta,
kuidut kullankellahtavat
Karma karstojen välissä
kuonnutteli kuontaloksi,
työnsi tyttöjen etehen
kehrättäväksi kerälle.
Sorja tutki sormenpäillä
kuohkeata kuontaloa,
valitsi valiokoidut,
niitä verkasti venytti,
hivutteli hiljallensa
pehmeällä peukalolla,
kiristävi, kinnittävi
säälimättä säijettänsä
hiushienoksi hitaasti,
kiilloitteli huulin, kielin,
kunnes kuitu kuultavana
valohohtoisna valahti
välkähdellen värttinälle,
missä kuidut kuiskailivat
eilispäiväisen elämän
itkuttomista iloista,
muistoista mureettomista,
toiveista toteutuneista.
Heti kun vain Sorja heitti
vyyhdet oivat orrellensa,
Norja orrelta ne otti,
kangaslaudalle lateli,
tutki tutkain tutkaimelta,
pasma pasmalta parasta,
sitten vyyhdestä valitsi
valkoisimmiksi valaistut,
kestävimmät kultakuidut
talteen loimitarpehiksi,
pasmat paksummanlajiset,
eriväriset eroitti
kultakankahan kuteiksi,
karkaa kohta kangaspuille,
panee kaikki paikoillensa,
kaiteet, niidet, kangaslaudan,
pirran, pietimen pitimet,
nitoo niisien välihin,
pistää pirran piin rakoihin
valikoidut valkoloimet
— keltajuovan keskemmälle —
alkaa sitten ahkerasti
kaiteita kaputtamahan.
Heti Herja hetkenlapsi,
käämintekijä kätevä,
rukin äärehen rupesi
käämintekoon käskemättä,
otti orrelta kutehet,
siintävän sinipunervat
ruohonpäiset, ruskeuiset,
kääriäkseen käämilöiksi,
polki rukkia rutosti,
kiivahasti kieputteli.
Vaan kun ollut ei varuilla,
varkain karkasi karalle
langanpätkät lattialta,
minne ihminen ne itse
viimehetkellä nyt viskoi.
Herja käämit helmastansa
heitti kankurin kätehen.
Norja kummeksi kudosta
kähärälle kääriessä,
mistä vihreä vivahdus,
mistä julma, tumma juova
karannut on kankahasen.
Kun ei tytti tutkimalla
tahran syytä nyt tajua,
huutavi hän huolissansa
itse Karman kangaspuille.
Karina saapuikin samassa,
mutta kohta hän kovana
vihaisena virkahtavi:
"Poikki kangas katkaiskaatte
pirran kohdalta pikahan,
ettei ehtisi enemmän
ihmislapsi tuo tuhota
kaunokaista kangastansa
nykyhetken herjuudella.
Vaikk' on vaate vaillinainen,
ruma, ruostejuovikkainen,
on se silti ihmisorjan
ainut arvokas pukine
matkalla manalan kautta
luokse herran luomakunnan".
Karma katsehen kamalan
keskitti keritsimihin
Herja-orjan helmuksilla.
Herja käämin kesken heitti,
karan väänsi kappaleiksi,
tarttui sakseihin samassa,
katkoi loimet kankahasta
pirran viereltä visusti
pietimestä pietimehen,
vaikka hurme huppelehti
punaisena pulpahteli
loimilankojen lomitse.
Herjan työtä herjattihin,
kutsuttihin kuolemaksi,
jota itki ihmiskunta
sokeana soimaellen
tylyn kohtalon kovuutta.SURMA.
Ijäisyys kun istui kerran
aatelien ajan menoa
— astui Surma allamielin
luokse luojansa, isonsa,
ärähtäen äänellensä:
"Olen suurta mä sukua,
korskoa kotiperua,
Ijäisyys isona mulla,
maammona Ajatar maire,
— alan aikuinenkin olla —
silti täällä vielä vietän
päiviäni turhanpäiten
omaa valtakuntaa vailla.
Vaadin nyt ma valtuuksia
maammoni perintömaahan,
asun arvoni mukaisen,
mikä kuuluu kuninkaalle
varjoin kuulun valtakunnan".
Jotta raukka rauhoittuisi
taatto poikoa taputti
ohimennen olkapäille,
nerokkaasti hetken neuvoi
hieman itsehillintähän,
viimeksi näin virkahtaen:
"Kun nyt Surma sulle annan
ilolla iki-omaksi
vartomasi valtakunnan,
missä saat sä mielinmäärin
tarmoasi taltutella,
yhden ehdon mä esitän,
yhtä vakuutta ma vaadin:
aina vaali, vartioitse
valpasna valon etuja,
kuninkuuden kunto käytä
iloksi iki-elämän.
Missä nähnet milloinkana
ainehen vain ahdistavan
elin-ehtoja Elämän,
ollos silloin oitis valmis
apuasi antamahan
tempaa heikko hengen taimi
varjoin vallasta vapaaksi,
vie se viikkokautiseksi
iki-päivän ihmemaille,
siellä henkihin herätä,
harhan alle hautautunut.
Rakkauteni rajaton
avuksesi astukohon,
ettet milloinkana eksy
vihan, kaunan, vilpin tielle,
kun sun täytyy täyttää käsky
valkeuden kaikkivallan".
Surma altisna alistui
tahtoon kaikkeuden taaton,
alkoi arkaelematta
matkata nyt maammon maahan.
Hetipä Ajatar herkkä
arvasi asian laidan,
pojan tultua tupahan.
Surma kun heti halusi
nähdä varjoin valtakunnan,
etsi Ajatar evästä,
kamaa pientä kaikenlaista,
mitä luuli nuoren miehen
taipaleella tarvitsevan.
Mitä maammo mietiskeli,
mitä aatteli Ajatar
— kun hän auttoi kuopustansa
asuun arvonmukaisehen,
kun hän oikoi olkapäille
laajan viitan laskoksia,
kun hän taskuun tallentihe
rautakantisen rasian,
missä taudit tappavaiset,
avohaavat ja ajokset,
pöhöt, myrkyt pöyristävät
oli sorjassa sovussa,
kun hän sirppiä sijoitti
viitan tumman viilekkeihin,
kun hän vielä viitakkeenkin
pisti pojalle pivohon —
sitäpä ei sillä kertaa
Ajatar nyt ilmianna,
puheli vain puuhaellen:
"Ketä hallita haluat,
kuta vain sä kulloinkana
tahdot saada taipumahan
valtikkasi vallan alle,
viskaa lieve viitastasi
ensi työksesi etehen,
ellei tuosta tuupertuisi,
pistä taskuhun pivosi,
siellä vaaran on varalle
rautakautinen rasia;
siitä ruttoa siroita,
tauteja sä tartuttele
tuohon tuhmanrohkeahan.
Ken ei taudeistasi taltu,
häntä ahdista hädällä,
turruttele tuskanöillä;
ken on ketterä jaloilta
ansoihisi astumahan,
häntä vaani valppahasti,
tapaturmalla tavoita;
ken on vielä vikkelämpi
sitä sirpillä sivalla,
viillä vaikka viitakkeella".
Arvokkaana Surma astui
varusteissaan valtavissa
varjojen maan valtakuntaan.
Alkoi Surman askeleilla
hävitys jo häämöitellä.
Minne ilmestyi ikinä,
heilahutti helmustansa,
jätti aina jälkehensä
tuhon, kuihtumuksen tunnun; —
minne suinkin suuntasikin
armottomat askeleensa,
siellä henki herkeemättä
epävarmana elämä,
kuin ois pettänyt perustus,
juuret maasta juuritettu.
Aine maassa mahtailikin
yliherrana ylinnä.
Kaikkialla se katala
vangitsi valon, elämän
ovelasti otteisiinsa,
silppoi hengen hennot siivet,
siipirikon sen sitovi
muodon oikkujen omaksi,
pani päälle pakkopaidan,
kahlehet sen kantapäihin,
ettei vain sen vaatimukset
pääsisi valohon päivän.
Vaikka itse ihminenkin
orjana oleskelevi,
silti jyrkkänä se vaati
— muodon herrana mukamas —
kuninkuutta luomakunnan,
isännyyttä maan ja ilman,
yliherruutta elämän.
Jotta Surma joutuisammin
ajaa voisi aikehensa,
anoi hän maammonsa apua,
tuho työhönsä tukea.
Antoikin Ajatar apua,
ravisti ajan ratasta
kiivahammin kieppumahan
ajoi aineen ahtahalle,
tiivisti sen tiukemmaksi,
kiteheiseksi kiristi,
hahmoitteli haprahaksi,
pakoitti sen painumahan
aina uusiin aitauksiin,
irroittaaksensa inehmon
muodon kiinteän kiroista.
Silloin itsekäs inehmo
vastarintaan valmistausi,
suunnitteli Surman tielle,
kaikki keinonsa katalat,
jotta saisi se jotenkin
itsensä ikuistetuksi
rinnalle Isän Ikuisen.
Etsi Surmakin esille
asehensa ankarimmat.
Käsi taskua tapasi,
otti kopraan oikeahan
varovasti vakkasensa,
ra'otti rasian kantta,
päästi taudit, tartunnaiset,
ruton, paisehet pahimmat
vapahasti valloillensa,
istutti ne ihmisehen
kaivamaan ja kalvamahan
muodon kultaista kudosta.
Itse hän hämyssä hiipi,
suvun kieron kintereillä,
valppahana kulki, vaani
sivalteli sirpillänsä,
viiletteli viitakkeella,
vähääkään välittämättä
kuka kulloinkin edessä,
kuningas tai kerjäläinen,
taatto taikka vaimo vanha,
immyt parhaassa ijässä,
nuutumaton nuorukainen,
taikka vain kapalovauva
maammon rinnoilla makaava,
— kaatoi muotoon katsomatta
inhaa, kurjaa ihmiskuntaa,
kunnes varmasti kukisti
vahvimman sen varustuksen,
lihan uljaan linnoituksen.
Kun nyt ihminen kukistui
kuolon alle ainiaaksi,
Surma kulki kuin kuningas
maammonsa perintömaassa.
Vaikka kaikkein kammoama
vihaama ja vieroama,
oli hän avun anojan
tuonnimmainen turvapaikka
hädän ankean ajalla,
alla taakan taittavimman.SYÖJÄTÄR.
Pahe vaati valtiasta
valheen valtaistuimelle.
Rutsa — tuop' on Ruojan vaimo —
Rutjankosken ruhtinatar
kulki kauan kuormillisna,
saunoillisena samosi
komeroissa Rutjankosken,
painahti pakosta viimein
kosken pohjaan poikimahan,
synnyttäen Syöjättären
valheen valtiattareksi.
Saunasta luiskahti sanoma
kosken kansan kuuluville.
Kohisi nyt Rutjankoski,
johon vuoti virtoinansa
viha, kauna ja kateus,
irsta ihmisten veristä,
ensin outoenteisesti,
sitten ilmoitti ilonsa
valtakunnan kuuluville
Syöjättären syntymästä,
kehui, kertoi kuohuillansa
kuink' on lapsi laadullinen,
syyllinen jo synnyltänsä,
kuinka pinta sen kulea,
hipiä himoa hohti,
vieläpä on virhi-silmä,
ikenissä ilmi-hampaat,
rinnassa rikoksen merkit,
— kuinka enteet ennustivat
Syöjättären syntyneeksi
synnin kauan kaipaamaksi
paavittareksi pahehen.
Kaukalossa jo kakara
paljasti tavat parahat:
potki, itki ja porasi,
äksyeli äidillensä.
Emo kun nisän kurotti
laverrellen lapsellensa,
se vain huusi hurjemmasti,
ettei riitä rintamaito,
eikä maidossa makua,
hylkäsi emon evähät
päivänvanhana pätönen,
latki suoraan suonihinsa
Rutjankosken ruostevettä,
varttui valtatehtäväänsä
avutta emon ja taaton.
Syöjätär sylen pituisna,
kolmen vaaksan korkeuisna
otti vallan vanhemmilta,
pani siskot paimeniksi
kateen kyitä kaitsemahan,
veljensä — pohjanvekarat —
innostutti istuttamaan
herkkutaimia hekuman
synnin hurjiin syöminkeihin,
alisti alaisiksensa
vetehiset verkkoinensa,
koko Rutjankosken kansan
kaameine katiskoinensa.
Rutjankoski nyt kohisi,
vesi kuohui ja kihisi,
vaahto valkeena vapisi,
ulvahtéli uomissansa
uuden vallan uhkeutta.
Virta täynnänsä vilisi
sylilasta Syöjättären,
kuohun alta kurkisteli,
väikkyi pirskehen välistä
toran ärhentävä toukka,
mato kaunan kalvavainen,
himojen lihava lisko,
vihan kyy on kyhmyniska.
Runsas, vuolas Rutjanvirta
alkoi käydä ahtahaksi
velhon tuon on vehkehille,
vähävetiseksi väylä
eksytyksen elkehille.
Syöjätär kun tuon nyt tunsi
syöksähti hän syömistyen
veden pintahan pikahan
kiven suuren kielekkeelle,
siinä tuumi, tutkieli,
oliko otoinen aika
astua vesien alta
ilmapiirihin inehmon,
kukistamaan luomakunta
valheen valtikkuuden alle.
Aurinko ajan jakaja,
tuop' on herkkä Herran silmä,
keksi herjan kellumassa,
vedenkalvossa venyvän,
heti herjalle tokasi:
"Eikö Rutjassa enänä
riistaa sulle riittämihin,
kun sä kuivalle kapuat?"
Syöjätär veden sylistä
antoi vastuun auringolle:
"Ruokaisa on Rutjankoski,
Tiistainen, rikasvetinen,
laskeehan sen lainehisin
sydänveret syntisien,
mutta puuttuvi puroista,
himovirroista hivene
mahtavuutta maanalaista.
Jotta voisin virran voiman
koota kolminkertaiseksi
tahdon itse ilmestyä
kelpojoukkoni kerällä
synninorjain syöminkeihin,
heruttaakseni hekuman,
vihan, kaunan, katkeruuden,
irstan, vilpin, valheen virrat
vuolahammin vuotamahan,
ettei kuina kuivimpina,
poutaisimpina suvina
Rutjankoskeni kohina
hetkeksikään heikentyisi".
Päivä — päätään pöyrittäen —
pahukselle näin pakisi:
"Tuop' on turha toivehesi
tällä kertaa täyttyköhön!
Astu räähkä aallon alta
julkipäivähän Jumalan,
mutta muista, surma sulle
siitä itselles' itävi.
Minkä kaunaa, katkeruutta,
vihaa saatkin viljemmältä
puroihisi pursuamaan,
sen mä silloin seestettäni
yhä herkemmin herutan,
minkä kiihoitat kiroilla
hiussuonia himojen
enemmän erittämähän,
sen mä lasken laupeutta
valoaaltoja avuksi,
minkä riitaa miesten kesken
sotaa julmaa sommittelet,
sen mä rauhoa rakennan
väittelevien välille,
minkä tyrkytät tylyyttä,
ynseyttä yllyttelet,
sen mä lempeä levitän,
lomaan loihdin rakkautta".
Kesken päivän keskustelun
syöksyi Syöjätär vedestä
— pahan kaikki palkkapiiat,
herjattaret helmoissansa —
ilmapiirihin inehmon,
anasti asunnoksensa
sydänveret synninorjain,
hettehet himon, hekuman,
laski vaistot valloillensa,
intohimot irroillensa,
paisutti purot pahuuden,
tuhovirrat tulvimahan,
mahdillansa maan manasi
kirouksen kirkkomaaksi,
koston, kauhun kalmistoksi,
missä sorto — miekka vyöllä —
ilkkui, nauroi, ilkamoitsi
valon vasta valjennehen
rakentamilla rajoilla.
Aurinko idästä aamuin,
illoin lännestä lähetti
siksi hellän silmäyksen,
ettei kuollut taivon taimi,
eikä istukka elämän.
Kerran kun sen kuuma seeste
tunki syömeen Syöjättären
tuntui enteinen tutina
perusmuureissa petoksen,
— paha alkoi aavistella
vararikkoa valehen.II
Maa valitti: "Loistavien kasvojen Herra, Huoneeni on tyhjä... Lähetä
Poikasi asuttamaan tätä kierrosta..."
Loistavien kasvojen Herra Vastasi: "Minä lähetän Tulen kun työsi on
alkanut..."
Kansa on oleva Isiesi johdossa. Ihmiset ovat kuolevaisia. Viisauden
Herrojen ihmiset — ovat kuolemattomia. Et ole valmis — eikä ihmisesi
ole valmiit.
II Dzyanin kirja, stanza I. 2. 3.UHMA.
Uhma nuori, uljas urho,
nautti naurusta elämän,
eikä Surmasta suvainnut
majassansa mainittavan.
Hän ei uskonut unihin
eikä liioin entehisin.
Taipaleella jos tapasi
vapisevan vanhusraukan
kumaraisna kulkemassa,
niin hän muljoillen mutisi:
"Tunnon tuskakohan tuonkin
kovin noin on koukistanut?
Hullu huolta huolikohon
mahtia masentamahan;
Uhmalla on uskallusta
tenä, vastarinta, tehdä
turhan tuskan tunkeilulle".
Jos hän sattui saapumahan
taudinlyömähän talohon,
murahti kuin muina miesnä:
"Vai on tautia talossa,
vaiva täällä vastuksina?
Uhmaan vaan ei tauti tartu,
rutto konsana rupea;
tauti jos minut tapaisi,
tälläisin sen tantereeseen".
Jos tuli surutupahan,
itkupirttiin pistäysi,
yhä Uhma ylvästellen
muiden tuskalle murahti:
"Turha itkeä tuhoa,
valitella vauriota.
Tuho eihän itkuin turru,
paha kyynelin parane.
Turtuu kyyneleinen tuska
alla uhman anturoiden".
Kun hän kuuli kuolleheksi
joko orpanan, omaisen,
Uhma tuohon vain urahti:
"Kuolkoon — kuollut kuopattakoon,
turha tuota on ulista".
Hän ei peikkoja pelännyt,
eikä koommin kohtaloa.
Näki Uhma kerran unta:
hän oli olevinansa
emätarvaksen tapossa,
taittui varsi tapparasta,
keihäs keskellä ajoa,
hirvi hirnuen pakeni
aseetonta ahdistajaa.
Huomenin kun Uhma huomaa
olkavartensa vasemman
hervonnehen heikommaksi,
ensikerran hän epäili
kohtalon väkevän kouran
ulottuvan Uhmahankin.
Uhma kantoi kaulallansa
kuvaa kultakehyksistä,
— muistolahjaa morsionsa
sulhovuosilta suloista.
Kerran kun kuvassa keksi
ruman, pienen ruostepilkun,
muistui mielehen samassa
immen ilmoittama enne:
"Kulloin löydät sä kuvassa
pienimmänkin ruostepilkun,
silloin pettävi perustus
Uhman maisesta majasta".
Väkisin värähti Uhma
kohtalon jo kosketusta.
Aika kauhea kamala,
surman vuosi, kalman kausi,
ajoi maahan mahtavana
ohjattomalla oriilla,
rautaratsulla rajulla,
väkivalta valtikkana,
sota piiskana pivossa,
rutto ruoskanvartenansa,
karahutti katkerana,
sokeena himosta sorron
kapinoivan kansan keskeen,
huitoi piiskaa huimapäisnä,
ketä siimalla sivalsi,
ketä runteli rutolla,
kenet nälkään näännytteli,
kenet kauhulla kuristi.
Orihin tuon onnistuvi
päästä päivänä eräänä
Uhman uutehen tupahan.
Vaikka Uhma uksensuulla
varuilla on vartiana,
ehti orhi jo emännän
tallata takajaloilla,
ruttoinen tuo ruoskanvarsi
hiipaista pojan povea,
tartuttaen kuolintaudin
kultakutri-kuopuksehen.
Murtui mahtimiehen mieli,
sielu pilvehen pimeni,
tuska syöksyi syömehensä
tulisina tutkaimina,
kulovalkeana kulki
omantunnon onkaloihin,
syyteli esille synnit,
kaikki aikojen kasaamat
lankeemukset, laiminlyönnit,
— yössä harmeni hapehet,
osui ryppy otsallensa,
tuli silmän tummenihe,
mies niin vankka vanhettuvi
ennen iltaa jo ikänsä.
Huone kuuli huokauksen
seinän saumat selvän nyyhkyn,
miehen illoin miettiessä
kohtalon käden kovuutta.
Vaan kun kuoli kuopuksensa,
sylkkyinen sydänkäpynsä,
kun on kuollut kuopattihin
matojen makupalaksi
alle kankahan kamaran,
Uhman aatos askarteli
katkerana kalmistossa,
missä ainut armahansa
männyn juurella mätäni.
Kun ei kanna katsehensa
hiekan hirmutaakan taakse,
mies nyt aatosten avulla
alkoi haudassa asua,
kiskoi auki kirstun kannen,
siirsi syrjään silmiliinan,
posken paljasti pojalta,
kultakutreja hyväili,
suuteli suruista suuta,
pulmusellensa puheli,
kyyhkyseltänsä kyseli
olonsa nyt onnekkuutta
kylmän kalman kammiossa.
Kun ei kuullut kuopuksensa,
— kylmät huulensa kysyntään
visusti vain vaikenivat,
Uhman mahdista masentui
viimeisimmät sen värehet.
Eipä Uhma nyt enänä
kulje kuurokorvaisena
ohi toisten onnetonten,
sydäntänsä ei hän sulje
syrjäisen sydänsurulle,
— ikävöitsee päivin iltaa,
vuottaa yötä ystäväksi,
unta uskotukseksensa,
kohdatakseen kuopuksensa
öisen ystävän avulla.YKSINÄISYYS.
Yksinäisyys yön on tytti,
piika hentoinen pimeän,
kuljeksi alakuloisna
pitkin taivahan pihoja,
ikävissään istahteli
kujanteille kultaisille,
eikä sulhoksi suvainnut
taattosensa tarjoamaa
ehopäivän enkeliä.
Kave lemmenkaihossansa
poikkee taivaan portillekin,
yhyttääkseen ylkämiehen
pyhään paikkaan pyrkivien
ihmis-sielujen seasta.
Turhaan tytti etsiskeli,
haamujonosta haeksi
isäntätä itsellensä.
Haamut hurmoisna halasi
ikiautuuden iloihin,
juhlapöytähän jumalten,
heit' ei hurmasta herätä
katse kaihoisa kapehen.
Yön on tytti yljätönnä,
sulhottomana, suruisna
kaikkosihe kammioonsa
kangaslaudalle kavahti,
alkoi aikansa kuluksi
pukukangasta punoa.
Mitä lienee milloinkana
silmillensä siintävintä,
katseellensa kaunoisinta
taivon niityillä tavannut,
sen hän kukkana kutovi,
sinikellona sitovi,
kanervana kankahasen,
mitä kuullut kulloinkana
sulosoittoa, säveltä,
enkel-lauman lauleloista,
sen hän hiljaa nyt hyräili,
kunnes kultainen kudelma,
auerhieno, aivinainen,
valmistuvi vaatteheksi.
Ihanteli immyt hetken
kankahansa kauneutta,
siitä valmistavi vaipan,
paidan kooltansa parahan,
siihen puhtoisna pukeikse
suloisna hän suoriukse,
laajat liepeet laskosteli,
solmuiksi hän sommitteli,
lopun liitti laahuksena
liehumahan lantehilta,
harson silmille sitaisi,
pisti paulat palmikoitiin,
kultarihmat kutreihinsa,
hyräillen olalle otti
kultakieli-kultaharpun,
jonka kaiuissa karehti
taivahaiset taikalaulut,
____karkaa sitten kammiosta
tanhuvilta taivon taaton
ilmapiirikin inehmon,
yljän sieltä yllättääkseen.
Maassa kenttä vehrä, maire,
keltakukkainen, keväinen,
kaartui immen katsehelle,
kuului vinha viulunsoitto,
tanhun tahti tantereesta,
kilvan nuoriso kisaili
keskellä keväisen kentän,
lemmen pauloja punoen
kilvan toinen toisillensa.
Yksinäisyyskin yritti
koittaa kohta onneansa.
Impi istahti kivelle
pikku paadelle paineikse,
otti harpun olkapäiltä,
harpunkieliä hapuili
hetken hentosorminensa,
kunnes kaiku kuulakuinen,
lemmenkaihoinen, levoton,
yli kentän kumpuavi
keskelle kisaväkeä.
Kannel kaikui ja karehti
lemmenkaihoa kapehen,
säveltä sen immyt itse
hymyhuulisna hyräili,
vaan ei taukoo nuorten tanhu,
eikä kuunnellut kukana
kaihosäveltä kapehen.
Soitto hukkuvi humuhun,
sävel karkeloon katosi.
Impi kimmahti kiveltä,
jätti joukon karkeloivan,
asteli apeilla mielin,
perinpohjin pettyneenä,
elon tietä eellehensä.
Yllättipä Yksinäisyys
sattumoilta riemusaaton,
jonka eessä johtomiesnä
sulho kulki kuin kuningas,
vieden vihkialttarille
morsiota mairehinta.
Yhä uskoi yön on immyt
onnen poluilta omansa
lemmittynsä löytävänsä.
Siirsi harson silmiltänsä,
päästi paulat palmikoista,
irroitteli soljet, solmut,
paljasti — polo — povensa,
paidattoman parmahansa
julki juhlajoukkuelle
— vaan ei sulho tuo suvainnut
kavetta ees katsahtaakaan.
Sulholle sulot paremmat
maisen maire morsionsa,
kuin on hienoinen hipiä
heljän, hennon hengettären.
Tyrmistyen yön on tytti
etsi nyt elon polulta
osattoman, onnettoman,
joit' on tuoni turvan vienyt,
jonka korvissa kohisi
kumajavat kuolinkellot,
jonka poltteli povea
omantunnon tuima liekki,
joka murtuneena vuotti
surmaa vain nyt sulhoksensa,
— tälle vielä hän viritti
soman soittimensa kielet
tulkitsemaan syömen tuskaa
immen orvon, onnettoman.
Totteli sorea soitin
kosketusta immen koidon,
alkoi kaikua arasti
helkähdellä hempeästi
ikilempeä ijäistä,
kaikkeuden kaihontata
virsin vienoin, soinnuin sorjin,
hyräilyin hyväileväisin,
taikalauluin taivahisin.
Korva murheen koskettama,
tuskan hetkein herkistämä,
heti helkynnän eroitti
sorjan immen soittimesta,
tunsi sen kovin tutuksi,
omaksensa sen omisti,
yhtyi lauluun yön on immen,
lauloi riemuin, rinnoin täysin,
kunnes outo onnen tuntu
mureheisen mielen täytti.
Häipyi julmat haudan haamut,
kuolinkellojen kumina,
kaikkosivat tunnon kauhut,
keksi kirkastunut katse
yön on immen yksinäisen
vierellänsä viehkeänä.
Yön on impi ihmeissänsä
lakkasi nyt laulamasta,
kauloi kurjaa, onnetonta,
hiusmartoa hiveli,
suuteli suruista suuta,
huulta huolten huuhtelemaa,
sulki sulhona syliinsä
ihmiskurjan kuolevaisen.
Yksinäisyys yön on tytti
yöstä synkästä, syvästä,
tuskan tummennuttamasta,
ylhän löysi ystävänsä.KALMISTON VERÄJÄLLÄ
Kuuhut nousi kuumottaen
vaaran taitse taivahalle,
katsoi öistä kaameutta,
kuinka pilkkoinen pimeä
peitti metsät, pellot, niityt,
lakeudet, kummut, laaksot,
tunki pirtteihin, tupihin,
kauneimpiinkin kammioihin.
Katsoi kuu myös kalmistohon,
missä ristit rinnatusten
tummaan yöhön tuijottivat,
ajatteli ankein mielin
polkua polo inehmon,
kuinka kukkein mainen matka
katosi näin kalmistohon,
kuinka kalma katkoi, taittoi,
elon taimet taltallansa
keitä kehdon keinuessa,
keitä vasta vanhempana
hapeneiden harmentessa,
kuinka kuolonpelon peikko
riisti rinnan riemun, rauhan,
ilon kaiken ihmiseltä,
mureiseksi muutti mielen,
sydänjuuret syksyiseksi.
"Eikö tuolla tallustele
ajan pyörän ahdistama,
inehmo ijän purema,
katse kohden kalmistoa
surullisna suunnattuna?"
Kuuhut alta kulmiensa,
taattovanhaa tarkasteli,
mittyinen on miehiänsä?
Onko aave maanalainen,
taikka taiston tuohinasta
pyhärauhaan pyrkiväinen?
Vaan kun keksi vanhuksella
kaikki maiset mahtimerkit:
valjut ja vakaiset kasvot,
huulet huolten viiruttamat,
katseen sammuvan, samean,
poskipäillä poltinmerkit,
arvet suuret, ammottavat,
syvät kohdalla sydämen,
kansi-arkun kainalossa,
— niin on tunsi trionkin kurjan
uhmallansa uupuneeksi,
vastamäessä vaipuneeksi
manalahan matkaajaksi.
Taatto ei takaisin käänny
vaikka huuhkajan huhuilta
kajahteli kaameana
yli kolkon ympäristön
hirvittävän hiljaisuuden.
"Vaan ken tietä vastakkaista
halki kuolon viidan kulkee,
astelee noin arvokkaana
valkeassa vaipassansa,
hautaristien rivitse
kohden koito kulkijata".
kysyi kuuhut kummissansa?
Näki kuuhut kuinka taatot
toinen toisensa tapasi
kalmiston kamalan, synkän,
suljetun veräjän suulla,
kumartuihe kuusten taakse
kuuntelemaan, kuinka taatot,
öiset haamut haastelivat.
Vanhus valkovaipallinen
veräjän takaa tokasi:
"Kusta kulkija kotoisin,
mihin nyt on miehen matka?"
Totisena toinen vanhus
haasteli nyt harvaksensa:
"Kolkko on minun kotini,
— koditonhan lienen koito.
Erämaalle tän elämän
rakentelin, raivaelin
tuulensuojaksi tupasen,
missä yksin mietteilleni
oleskelin onnellisna,
luotin luontoni väkehen,
tulenhehkuun tunteilleni,
annoin hurjain aatosteni
joskus joutohetkinäni
tavoitella taivahia,
uskoinpa jo uhmanneeni
kovat otteet kohtalonkin,
— kunnes myrsky Kaitselmuksen
ohi pirttini osuihe
kaatoi rakkaan kartanoni
pilarit ja pihtipielet,
petti pirttini perustus,
rakennus luja luhistui,
itse raukka raunioihin
puolikuolleena kukistuin.
Hetken mentyä heräsin,
toinnuin tuskan torroksista,
halusin vain harhaamahan
erämaata — niinkuin ennen".
Vieras vieläkin kyseli,
tutki tuttavallisemmin:
"Miksi suli' on suortuvissa
hapeneita harmaina?
Miksi poimuilla on poski,
huolten viirut huulten yllä?
Miksi karsas katsehesi?"
"Tuota tutkit ja kyselet?"
itki vastahan inehmo.
"Kun mä vielä viikon kuljin
erämaata eksyksissä,
keksin keitahan ihanan
vilpoisine virtoinensa,
hekumoitsin siellä hetken
lemmenkaihon kahlehissa,
— vietti kun virtasi virinä
suloisena suonissani,
juovuin mahlasta jumalten,
humalluin ja huumaunnuin
vaistojeni vallan alle,
— uneen paatumuksen uuvuin.
Kun ma aamun valjetessa
vavahtaime valvehille,
olin valju, vanhettunut,
ryppyposkinen poloinen,
huulet hyisessä hymyssä.
pettymyksen härmäpeite
kaihti silmää, katsettani.
Keidas kaunis keksimäni
sineen ilman silmistäni
kangastuksena katosi
Pettymystä ja petosta
kohtaan koito kaikkialla,
— erämaa vain ennallansa
oli aavana edessä".
Vanhus valkovaipallinen
uskalsi yhä udella:
"Mistä arpi ammottava
syöpynyt on syömehesi?"
Vastasi vavisten vanhus:
"Kun ma kuolon partahalla
haamun lailla harhaelin,
tietäjän tapasin taatun
rajamailta rakkauden,
uskoin tälle ma taruni,
hän mun otti hoivahansa,
mua oikoi ja opetti,
antoi arvovalta-neuvot,
joilla estyisin enemmän
erhetyksiin eksymästä,
ylenkatsoin neuvot ylvät,
hylkäsin hyvän apunsa,
pidin niitä pilkkanani,
— tunsin kohta tunnossani,
tuomion kamalan tuskan,
katumuksen kalpa viilsi
syvälle sydänverihin,
— siitä arpi sielussani".
"Mitä kannat kannen alla
arvokkaassa arkussasi?"
kysyi vieras viimeiseksi.
"Siinä on elon siruset,
onneni muruset, muistot,
ne nyt kannan kalmistohon.
Astun arkaelematta
kalman kylmään kartanohon".
Huusi sitten hurjistuen:
"Jos olet ovelle tälle
valittu sa vartiaksi,
vetäös veräjä auki,
sulkupuomi nyt pudota
surmaa etsivän edestä".
Kuuhut liukuvi likemmä,
maanii malttamattomana
ylle miesten yksinäisten
tajutakseen tarkemmasti,
mitä vanhus valkovaippa
hartahana haastelevi,
koska luonto sen lumosta
hengähtelee herkemmästi,
yöhyt katkoo kahleitansa,
takaa kalmiston kajastaa
kuumottavi kultaviiru,
aamun kirkkaan airuena.
Vaikka on veräjä auki
välillä elämän, kuolon,
kuului ihmeellinen kuiske
kaikkialla kalmistossa,
lainehtien lauhkeana
syömeen synkän vanhusraukan:
"En ole ovelle tälle
valittu ma vartiaksi,
eikä kontuni, kotoni
kartanoni kalmistossa.
Herra oon iki-elämän,
sukua läheistä sulle,
likin hengenheimolainen.
Minut tuntenet tutuksi
kun ma kuiskoan nimeni:
mua maassa mainitahan
milloin mieheksi mureiden,
milloin vain vapahtajaksi,
milloin taivahaisen taaton
polo ihmisen pojaksi,
jok' on aikansa ajellut,
harhan pauloissa hapuillut,
nähnyt onnen, onnettuuden
kaikki maiset kangastukset,
kulkenut syvänteet, kuilut,
kurimukset synnin kuohun,
tuntenut surut tuhannet,
kaikki tuskat kalvavaiset,
mutta noussut murtumatta
rakkauden, rauhan voimin
ponnistuksilla povensa.
Siksi ennen sua ehdin
maisen murhematkan päähän,
ollakseni auttamassa
hädän ankeimman ajalla.
Siksi nouse, nosta pääsi,
katso kalmiston takaiseen
aamunkajoon kauniisehen".
Aamusarastus samassa
ilmehtelihe idässä,
kietoi kirkkautehensa
valkeuisen Vapahtajan,
sekä ilmeet ihmislapsen.
valon hehkuun vaipuessaan
ihaili osaa inehmon,
jota eivät erhen vallat
eikä kuolema kukista.
Kuuhut päivään kuulakkahan
kalveten pian katosi,
valon hehkuun vaipuessaan
ihaili osaa inehmon,
jota eivät erhen vallat
eikä kuolema kukista.TUOKIO TUONELASSA.
Vastakuolhit vainaa vaappui
tukemana tuonetarten
kohden Kalman kartanoa.
Tuonen tummakarva rakki
oven luota luikerteli
tulijoita tutkimahan.
Tytti tuonen tiuskahtavi
luppakorvalle lujana:
"Huuti halli haukkumasta
Tuonelahan tulleina!
Lienetkö lihaa ja verta
kohdannut sa konsanansa
vainajien vaattehissa?
Eiköhän liha ja leppä
kuulu maiseen ulkokuoreen,
jonk' on jäätävä jälelle
tuolle puolen tuonen virran?"
Luimistellen luppakorva,
häntä säärien välissä,
painui tyynnä paikoillensa,
antoi tuonetarten tulla
Tuonelan tuvan ovelle.
Tytti tyrkkäsi ovea,
riuhtasi käsin rivasta,
saip' on irti uksen salvan,
ovi auki ammahtavi,
— tupaan astuvat tulijat.
Salpa uksen ulkopuolia
kimmahti samassa kiinni,
esti vainajan enänä
takaisin tavoittamasta.
Vainaja vakavissansa
tutki, tyystin tarkasteli
tuokion tuvan sisusta.
Pienuus ei vikana pirtin
— sillä kun on siltanansa,
lattiana maa lavea,
kattonansa taivon kansi,
seinät oudon seesteheiset
ovat ilman ikkunoita,
— kaikki tuntuisi tutulta,
muistuttaisi maailmata,
ellei permannon perusta
sekä tummat seinähirret
ois niin oudon autereiset,
ellei pirtin kattokaaret
vailla ois auringon valoa.
Tupa tungoksehen asti
täynnä vieraita vilisi,
vangittuja vainajia,
joista toiset joutilaina
kuunteli ajan kuluksi,
kuinka Tuoni, tuima herra
tutki vastatullehia,
toiset istuivat totisna
ansioitaan arvioiden,
joku pyrkivi ovelle,
jotta joskus onnen oikku
hänet vielä viskoaisi
elämähän entisehen.
Vainaja tää vastatullut
vuottelihe vuoroansa
tulla luokse Tuoni-herran,
takoi muistoon tarkallensa
eilispäiväisen elämän
pienimmätkin pikkuseikat,
jos näet Tuoni tutkaiseisi
asemaansa, arvoansa,
mittyinen hän miehiänsä
ennen ollut lie eläissään,
missä, kussa kuljeskellut,
tiluksia tiedustaisi,
kysyisi kylän nimeä,
valtakunnan vaakunata,
vaatisi varallisuuden
selostusta seikallensa,
miten tallenti tavarat,
kullat ennen kuolemaansa.
Vainaja vavahti hiukan
— Tuoni alkoi tutkintansa,
kysyi kylmäkiskoisesti:
"Mitä tuot sä tullessasi
evääksi manan majoille?"
Tuonen herran tuima katse,
kylmäkiskoinen kysymys
miehen mietteistä herätti.
Hätäisenä hän hämillään
kahmasihe kauhtanaansa,
povitaskua tapasi
kurkoittaakseen kukkaronsa
ensityöksensä esille.
Kun ei löydä kukkaroa
povitaskun pohjukasta,
astui kaamea ajatus
tuokiossa tuntohonsa:
taisi jäädäkin tavarat
kaikki uksen ulkopuolle,
rahat, riista, rikkaudet,
jotka keinoten keräsi
— ilman ilmeistä rikosta,
vasetikaan varkautta.
Hämillänsä ja hätäisnä
vainaja nyt vastimeksi
soinnuttomasti sopersi:
"Oli mulla muun muassa
ohrapelto jo oraalla
taloni tapakeruilla;
omin kunnoin sen ma kuokin
karun kankahan kamaraan
— lie jo täynnä tähkäpäitä".
Kuullen kunnosta puhutun
Tuoni tuotatti tupahan
puntarin ja punnusarkun,
vaa'an vaskikuppinensa,
jolla alkoi joukon nähden
miehen kuntoa mitellä.
Vainaja ilostui varsin
siinä silmäellessänsä,
kuinka Tuoni kuppiin nosti
kaikki ansiot, avunsa,
peräpellon perkonnasta,
voiman käytön, kätten vaivan,
pienimmät hikipisarat,
nosti kunkin kuokaniskun,
vakomäärän vainiolla,
— riemastui jo miehen rinta
nähdessänsä vaa'an varren
ojentuvan oikealle.
Ilo armottoman iskun
sai nyt tuntea samassa.
Vaa'an hiljaa vaipuessa
osittain jo oikealle,
alkoi punnusta putoilla
raskasta, rahanväristä,
vasempahan vaakakuppiin,
kunnes kuppi kukkuraisna
pelmahtavi permantohon.
Tuopa tuomari totinen
vakuutti nyt vainajalle:
"Vaikka vaivalla, vä'ellä
kuokit kankahan kamaran,
raadoit rinteen raunioisen
pehmoiseksi peltomaaksi,
omaa etsit sä etua,
raadoit vain rahanhimosta,
maan et etua parasta
silloin silmällä pitänyt,
-— evääksesi eivät riitä
tähkät oivan ohrapellon".
Vastaan vainaja valitti:
"Enhän maiseen mammonahan
liiaksi lie mielistynyt,
— sitä konttihin kokosin,
ettei puute ensimäisnä
kävisi minuun käsiksi.
Vaikka aina aulihisti
sukuani suurta autoin,
riitti siltikin ripene
vielä ventovierahalle.
Otin ottotyttäreksi
orvon, köyhän orpanani.
Sallin vielä vierahankin
pitää yötä pirtissäni
myrskyn ankaran ajalla.
Tuskin vielä nukkavierut
kaationi, kauhtanani,
ne jo kun mä määräsime
alastomalle asuksi.
Otin tuskahan osoa
tutun, tuntemattomankin.
— Eikö riitä jo evästä?"
Leikki leukapielessänsä
Tuoni vainaalle valitti
puuttuvan jo punnuksia
miehen töitä mittelemään.
Vaan tuli tuhoisa este
vainajalle vastuksiksi:
Varkain vainaan vaipan alta
tepasti tekopyhänä
vilpin, valheen viekas kettu,
rinnallansa riikinkukko,
korskan koppavan kuvatus,
lehahti peto-lepakko,
joka vasta varjon tullen
ilmitoi tosisisunsa,
— kaikki kilvan kapsahtihe
varempahan vaakakuppiin,
siihen liukuvi lisäksi
miehen liivin liepehistä,
paidan alta, kyyn pahukset,
sisiliskoset sihisten
ilmituomaan tutkittavan
sielun pyytehet sisimmät.
Vaaka hetken heilahteli
kallisteli kahtahalle,
kunnes korska riikinkukko
puistatteli purstoansa,
kaulan korkeelle kohotti,
noppi nokkansa kärellä
kultaiset murut kupista,
pujoitti ne purstohonsa
sinisulkien sisälle,
— heti vaaka heilahteli
vasemmalle varmemmasti.
Kohta toisetkin toverit
osaansa on ottamassa.
Kuppi kiehui ja kihisi
elukoiden elkehistä:
käärme kiemursi kihisi,
sisiliskokin sihisi,
kehui kettu kielevänä,
julki kaikki juoruskeli
salat piilossa pidetyt,
kuinka tutkittava tuonnoin
pelkän kuoleman pelosta,
omantunnon tukkeheksi
antoi almun, armolahjan
oudolle ja orpanalle,
uskaltaakseen urheammin
tilaisuuden tielle tullen
koroin korvata vahingon,
kuinka kultaa hän kumarti,
mainetta vain mairitteli,
jotta hälle joukkoin suusta
viikkomäärin virtoaisi
ylenpalttinen ylistys.
Vasemmalla vaa'an varsi
laskeusi lattiahan.
Vaakakupin kun kupuhun
kultaa silti jäi sirunen,
Tuoni oitis tutkittavaa
otti kiinni olkapäistä
hauislihoista hämäisi,
nosti puntarinsa nokkaan,
mitteli avuja miehen,
kunnes karski katsehensa
hyvätuulisna hymyili.
Tulokkaassa Tuoni keksi
alla kehnojen avujen
ihmisidun ihmetaimen
kaunihina kasvamassa,
— siksi Tuoni tän tulijan
puolivalmihin vapahti
mitan täyden vaatehesta.
Tutkittava kun ei tunne
tutkijansa Tuonen mieltä,
eikä äänessä älyä
hellää säälin helkähdystä,
tunnustaa nyt tuskissansa
pelonaiheensa arimman:
"Mua ethän ilman muuta
heittänekä helvettikin?"
Tällöin Tuoni tutkittavan
pudistavi puntarista,
puolinauraen puhellen:
"Muut' en tiedä tienuetta,
jota paikaksi pahaksi,
helvetiksi herjoaisin,
kuin sun kummallinen maasi,
missä Karma karski herra
Kohtalotarne kovine
opastavi orjiansa
tiedon, viisauden tielle.
Manalaisen maahan tuohon
kohta hartaasti haluat,
kunhan loppuhun kulutat,
entiset eväsripehet".
Vaieten vajosi vainaa
rauhallisena rahille,
toisten viereen torkahtihe,
näki unta uuden päivän,
elämän ehomman suuren
esiin vielä elvynnästä.MARJATAN UNI.
Marjatasta mairehesta
eipä tietännyt emonsa
eikä taatto tarkallensa,
mistä koito on kotoisin,
liekö syntynyt lihasta,
leikistä tulisen lemmen,
taikaa tullut taivahasta
heidän kolkkohon kotiinsa
aurinkoa antamahan.
Immyt tää ei jouten istu,
lavitsoilla laiskottele,
aret kaikki askarteli,
juoksi juhlapäivinäkin
pirttikin ilonpitohon.
Kun tuli ulos tuvasta,
kartanolta kauemmaksi,
keinui hän kuin keijukainen
unelmissa usvaisissa,
kertoi tultua tupahan
taatolle tosi-taruja
näyistä näkemistänsä.
immen nukkuvan ihanan
yksinäisen ympärille.
Kerran hempeinnä keväänä
— ajoin kulleron kukinnan —
läksi impi lähtehelle,
kaivolle on kappoinensa,
vesin kirkkain kiulun täytti,
istahti hämyssä illan
alle tuomen tuoksuavan.
Käki kukkui kummun yllä,
laulurastas raksutteli
lahon hongan latvuksessa
lauhaan iltaan laulujansa,
immyt kukkuhun käkösen
nukahtavi nurmikolle,
hervahtavi heinikkohon
luonnon huumoisan lumoissa.
Metsänneidot, menninkäiset,
lehahtihe lehdoistansa,
vuoren peikot puikkelehti
vaaran alta varpaillansa,
vedenimpyet ihanat
pullahtelihe puroista,
syöksyihepä Syöjätärkin
peikkoine petollisille
Kaikki toiset kun totisna
ihmettelivät ihaillen
pulmusen tän puhtautta,
Syöjätär se puhkui, sylki,
ryhtyi kohta ryöstämähän
piian puhtoisen pyhyyttä,
päästi lemmen hurma-usman
viatonta vihmoinahan,
hengitti hekumatuulen
tuoksut huumaavat tuhannet
langettamaan lapsukaista.
Vaikka Marjatta makasi
syvää unta syyttömien;
tunsi hän nyt tuulahduksen
himon halvoista haluista,
herjan nautinnon hekuman
kolkon inhan kosketuksen.
Tahra eipä tyttiin tartu,
piikahan häpeän pilkku.
Impi koito, koskematon,
hoksasihe houkutuksen
syöjättären sylkemäksi
ansaksi ajalliseksi,
tarkoitti himon kamalan
pakosalle pauloinensa.
Tahtoipa nyt taivon taatto
tulla itse tutkimahan
piian pienoisen pyhyyttä.
Vaikka taatto tarkoin tunsi
lapsosensa mielenlaadun,
tavat, tunteet, taipumukset,
ihmettelipä isokin
pulmun tuon on puhtautta,
pyyn on pienoisen pyhyyttä:
sielun sen siinteli sinisnä
lailla tyynen lammen pinnan,
kuvasteli kuulakkana
rajattoman rakkauden
hempeintä heijastusta,
henki hohteli hopeisna
värein kirkkain välkähteli
ihannetta ihmisyyden.
Tämän taatto kun tajusi,
kohta Herra hengellänsä
hedelmöitti hennon immen
jumaläidiksi inehmon.
Kun hän kukkuhun käkösen
heinänurmella heräsi,
alkoi astella kotihin
vesikappa kainalossa,
ihmetteli hento immyt,
kuinka kurja ihmislapsi
kohota voi konsanansa
Ihmisenpojan ihanan
katalaksi kantajaksi,
synnyttämään synnittömän
Vapahtajan valkeuisen.KERJÄLÄIS-KUNINGAS.
Maassa on markkinakohina
— kauppa käy ja kansaa koolla,
tavarata teltat täynnä,
raha rehkii runsahana,
kultavirta vyöryy, vierii,
kukkarosta kukkarohon.
Joukossa on jos jotakin
min mitäkin — miestä, naista,
nuorta, vanhaa, pientä, suurta,
ylhäisöä, alhaisoa,
toiset purppurapuvuissa
toiset riepuriekaleissa,
kaikki rientää kaupantekoon,
myymään taikka ostamahan,
tavarata ain' on tarvis,
tarjonta yli on tarpeen.
Onpa joukkohon osunut,
muuan outo muukalainen,
jok' ei myy, ei myöskään osta,
mies tuo kookas, tummatukka,
yllään viitta nukkavieru,
kauhtana kovin kulunut,
jaloissa risaiset virsut.
Vaikka kulki kukkarotta
kulki mies kuni kuningas,
keisari, väen välissä
— pyhänä ja pystypäisnä —
herra, jolla on jotakin
rahaa, kultaa kalliimpata
liinassansa markkinoille.
"Katso — kerjäläis-kuningas"
ilkkui muuan irvihammas,
mies kun muiden nyt mukana
avoimehen telttaan astui.
Teltta onkin ostopaikka.
Rahakirstun reunamalla
takana tilavan tiskin
istuu teltan tän isäntä,
ostaa työtä työttömien,
kättenvaivaa kärsivien,
näperrystä nälkäisien,
laskee kullassa, rahassa,
itsekunkin kuokan iskut,
arvioi niin alhaiseksi
kuin vain kulloinkin kykeni
aivojen, lihasten annit,
hikihelmein hintaa tinki,
rahaa jotta runsahammin
kierisi vain kirstuhunsa.
Miehet, naiset, lapset pienet,
vapisevat vanhuksetkin
työtänsä vain tyrkyttivät
rahan, kullan vastikkeeksi.
Kuului kerjäläiskuninkaan
ääni kantava, kumea:
"Voi te rikkaat — riistättekö
leivän leivättömän suusta!
Eikö teille tuttu — tietty,
maa ett' armas antimine
omaisuus on kaiken kansan?
Onko kellään oikeutta
osallensa muuta ottaa,
kuin on tarvis kunkin päivän?
Tulkaa kaikki turvattomat,
raa'an työn te raskauttamat
luokse kerjäläis-kuninkaan!
Annan kaikille apua,
isooville, janooville,
ihmeruokaa ilmaiseksi!"
Rahastaja raivostuvi
puheen kumman kuultuansa,
mutta eipä muukaan kansa,
leivätönten suuri leiri
tuota oikein oivaltanut
— outohan olikin käsky,
vastoin vanhaa tottumusta.
"Mieltönhän mies tuo liene,
houkka- ehkä hourupäinen",
tuumi joukosta jokunen.
Kun ei kuultu kutsuansa
kulki kerjäläis-kuningas
kohti kookkaampata telttaa,
jonka yllä ylvästeli
nimi kaamea: Kasarmi.
Markkinatohu on täällä
ehkä vielä vilkkahampi.
Teltan seinämällä seisoo
tykit, pyssyt, kuularuiskut,
kalvat, pommit ja kanuunat,
— rukoilevat ruokaa kaikki,
ruokaa vallan runsahasti.
Eikä näille eineheksi
kelpaakana kehno leipä,
isoovat ne ihmisiä,
ihmislihaa, ihmisverta,
suostuvat ne suupalasta
urhoiksi ylistämähän
uhmaavia uhrejansa
panemahan muistopatsaan,
paaden, murhapaikallensa.
— Kauppa käy ja kansa suostuu
palkkaan vastaanpanematta.
Käy myös kerjäläis-kuningas
hieman kaupanhierontahan.
"Miekkonen minäkin saavuin
markkinoille mainostamaan
avuja aseeni oivan.
Tässä teille säälin säilä,
miekka rauhan, rakkauden,
katkokaatte sillä kauna
veljesvihanne veristä,
vapauttakaa vangit, orjat,
ihmiset rahan ikeestä,
iskekäätte itsekkyyttä,
kukin kohdalta omalta,
— — — — — — — — — —
— kai tää kalpa kelpaa teille —
annan aivan ilmaiseksi"
lausui kerjäläis-kuningas
kansan häntä karsain katsein
uhkaavana uhmatessa.
"Ken tuo keppikerjäläinen?
Köyhälistön kiihoittaja,
viekas kansan villitsijä!
Vaatii vallankumousta!
Tai lie varmasti vakooja!
Pois hän joutaa joukostamme!
Maanpakoon tuo paiskatkaamme!"
— huusivat he hurjistuen.
Kulki kerjäläis-kuningas
pitkin kurjia kujia,
ohi lemmen ostopaikkain,
huvihuoneiden, kapakkain,
kohti telttaa korkeinta.
Ulos tulvi urkuin soitto
virsi vieno vierähteli
ovesta avoimen teltan,
minne mies nyt astahtihe.
Kauhu kaamea kuvastui
kuninkaan nyt kulmain yllä
kun tunsi oman kuvansa
riippumassa ristinpuulla
paikalla parahimmalla,
näki kuinka runsas rahvas
kuvaa kuollutta kumarsi,
kuinka ruumistansa, verta,
— hengen ravinnoksi heille
taikatempuin tarjoiltihin.
Kuohahti kerjäläis-kuningas
vihaa hengen vilpitöntä:
kolikot kolehdin heitti
laajan teltan lattialle,
taikaleivät taivasalle,
kaatoi maahan kalkkiviinin.
Syttyi hämminki, hälinä,
kuului kirku ja kiroilu,
mieheen käytihin käsiksi
vietiin teltan vierustalle,
runneltihin, ruoskittihin,
kuristettiin kuoliaaksi.
"Markkinat ei mainehetta,"
mutisi papeista muuan
kamppailua katsellessaan.
Kansa rientää kaupoillensa,
rahan saantiin taasen rahvas.
Kauppa käy ja kaikki jatkuu
edellensä niinkuin ennen.JOULUTAR.
I
Kun oli loppuhun kulunut
Vapahtajamme vaellus w
maailmamme markkinoilla,
kutsui taatto taivahinen
koito poikansa kotihin,
antoi ainukaisellensa
piilopirtin pienokaisen,
lepohetkinä levätä,
antoi askartelijaksi
esikoisen enkeleistä,
joukon parhaan — Jouluttaren.
Oiva Joulutar olikin
valopirtin vaalijana.
Aulihisti hän ahersi
pienet arkiset asiat
— saati suuret sunnuntaiset —
Vapahtajan vaatimusten,
tosi-toiveitten mukahan.
Aamuisin anivarahin
Joulutar jo joudutaihe
askareita alkamahan:
aukoi uskontojen ukset,
salvat armon akkunoista,
jotta uskon uusi päivä
ulos tulvisi tuvasta,
valvoi aina valppahasti,
ettei almujen anojat,
turhanpäiten tuskastuisi,
kun he kuoleman pelossa
vaativat vapaaksi päästä
sysimustain syntiensä
rangaistuksen raiponnasta,
— täytti käskyt täsmällensä,
armot julki hän julisti,
lajitteli Herran lahjat
anojien arkkuloihin,
vaikeroivien vasuihin,
vieläpä pisteli pivohon,
kellä on kipu kireä.
Tuskin ehtoo ehti tuoda
pienen helpoituksen hetken
vaivoille Vapahtajamme,
kun jo Joulutar avitti
isäntänsä istumahan,
päätä silkkistä siveli.
kunnes uinahti kuningas
tuokioksi tuolihinsa.
Erään kerran kun kuningas
näin on unta ottamassa,
Joulutar — nyt jouten ollen —
istahtihe ikkunalle
iltoa ihailemahan.
Siinä piika silmäilihe,
avaruutta autereista,
tähysteli tähtivyötä,
linnunradan liepehiä
— naamalle kuun naurahteli —
viskasipa viimekatseen
mukailevan maankin ylle.
Katsoi katselemistansa
— mikä mahtoi maalla olla,
siell' ei kaikki ennallansa?
Tytti tutki ja tähysti,
hätääntyvi, hämmentyvi,
kun ei tietänyt etonen,
peloissansa miksi pellot
kiiruhtavat kirren alle,
miksi manner martahana
alla hangen haukotteli,
miksi kankahan kanerva
harso yllään haikailihe
kuihtuneita kukkiansa,
miksi ilma jäisnä ilkkui,
vihelteli viimaisena,
miksi järvet jähmenneinä
kannen alle kaikkosivat,
miksi ihmiset ilotta,
vihan-viimain vihmomina,
väsyneinä värjöttivät.
Ihmetellen immyt mietti
syitä ihmehen syvemmin,
tutki ilmoa idästä,
kaakon kautta kaarretellen
katseen läntehen lähetti,
pian päästäkseen perille
mitä aurinko asioi,
viivytteli viikkomäärät
rannan taivuen takana.
Tuska polttava, tulinen,
synkisti tytön sydämen,
luuli tuskansa lumoissa
auringonkin alkanehen
vanhan-vaivoja potea,
tai lie — liian uupuneena —
vikapäinen Herran päivä,
kun ei viitsi se enänä
maahan asti astuskella.
Sillä tuskin aamu alkoi,
kun jo päivä länteen painui,
vilkasi viluisin silmin
talviöistä tanteretta,
mist' ei haihdu hangen kirsi,
eikä kankahan kanervan
suruvaippa ees sulanut.
Kun ei Joulutar kiinana,
konsana kotipihalta
käynyt mailla kärsimysten,
surusta hän suunniltansa
ääneen itkien älähti.
Vapahtaja valvehille
heti paikalla heräsi,
armokatsein aurinkoisin,
hyvätuulisna hymyillen,
Jouluttarelle jokelsi:
"Mitä itket impyeni,
mitä vaapukkain valitat?"
Piika itkua pidellen
Vapahtajalle valitti:
"Kuule taivasten kuningas
tuskat tuhman vaapukkasi!
Sitä itken mä ihala,
sitä vaivainen valitan,
kun sun maasi on manattu,
kirottu nyt kirren alle,
vilu kun on vehrän vienyt,
kun on kankahan kanerva
nitistetty nietoksihin,
kun on pellon kukkapenger
haudattuna hangen alle,
kun on järvet jäätynehet
pakahtua pakkasessa,
-— sitä itken ma ihala,
valittelen, vaikeroitsen,
kun ei ilmoissa iloa,
kun ei suuri luomakunta
eikä ihminen enänä
elon-onneansa etsi
tanhuvilta taivon taaton,
eikä talvehensa tahdo
sua Herrani suloinen
vihan kirttä kirvoittamaan".
Kyynel Herralta herahti
polttavana poskipäälle,
pitkin partoa pakeni
yli polven pohkehelle,
varpahallensa valahti,
siitä helmisnä helynä
laskeusi lattialle
leikkikaluksi kapehen.
Kun nyt immen itku lauhtui,
lausui Herra hellitellen:
"Mitä mielisit minua
lähettämään lääkkeheksi
vaivaan tuohon vaikeahan?"
Iloisna pirahti piika:
"Herrani, minut mitätön,
lämmön viejäksi lähetä
noihin kylmihin kylihin,
asuntoihin anke'ihin!
Siellä kertoisin Sinusta,
mainitseisin mahdistasi,
kuinka hehku hengestäsi
vyöryy maihin maininkeina,
kuinka autat, kuinka annat
onnen onnettomimmalle,
muistat — muotoon katsomatta
kurjimpaakin kuolevaista.
Vaattehiksi vaapukalle
anna varjosi valoisa,
heijastus sun hengestäsi,
sillä pakkasen pakoitan
vaimentamaan valtoansa,
kiihoitan kinoksen kirien
kiteisiin niin kirkkahisin,
ettei maakaan maata malta,
eikä tuskahan tukehdu
talvisensa taakan alla,
sillä lietson ihmissieluun
loimun, lohdutuksen liekin,
jotta armosi avulla
kevääsehen kestäisivät".
Kuurona ei Herra kuullut
enkelinsä ehdotusta,
suostui siihen suopeana,
ajatteli antimia
enkelillensä eväiksi:
hamuilihe harteiltansa
valkeuisen uskonvaipan,
jonk' oli omin käsine
kutonut kuteilla tiedon,
puki siihen pulmusensa;
astui armo-arkullensa,
kahmalsihe kannen alta
viisikannan viehkeyisen
kutrejansa kultaamahan;
pisti piikasen pivohon
mahlatäyden rauhanmaljan
— näin sanellen, saattaessaan
matkatielle marjoansa:
"Lähteös lähettinäni,
airueenani ajaos
kylmän maailman majoihin!
Ahot astu, kummut kulje,
kaikki kankahat kapua,
vainu vääräin varjopaikat,
kylät kylmimmät kysele,
sinne lahjani siroita,
sydänlempeni levitä,
suutele mesisulaksi
ilmikurjuus ihmiskunnan
sekä saasta sen salainen,
herkistä sen hengen silmä
mua vielä muistamahan.
Viesti rauhan, rakkauden
kirkolleni kirkastaos!
Keinotellos keisareille
säälin-säilä säihkyävä!
Ellei kirkot, keisarinsa
virikettä viittomaasi
suuntaviivaksi suvaitse,
käyös luokse kärsivien!
Kussa tiellä kulkeissasi
tapaat uskoontaipuvaisen,
turvaksensa lieve tuolle
uskonvaipasta ulota.
Jos taas joukossa lakannet
epätoivoon eksynehen,
jolle aurinko ei anna
valon väikettä vähäistä,
tälle toivon-tähtöstäsi
väsymättä välkyttele!
Kussa tiellä kurjan raukan
yksinäisen yllättänet,
jonka orvon ei osalla
rahtuakaan rakkautta,
sille mahla maljastasi
lämpimiksi läikyttele!
Jakaos janoisten juoda
vettä rauhan, veljeyden!
Älä säästä säälin virran
lainehia langenneilta!
Työnnä syömehen tylyimmän
armahduksen vuolas aalto,
sillä laissa laupeuden
pysyy varmana pykälä:
RAKKAUDELLA EI RAJOJA,
ARMOLLA EI AITAUSTA!"
II
Pitkä yö piteli maata
kaamehissa kahlehissa,
Jouluttaren joutuessa
maahan — matkansa perille.
Immyt katsoi kauhuissansa,
kuinka päivä kurkisteli
kalman harso kasvoillansa
talvisen meren takoa,
kuinka kuuhut kummitteli
talvisella taivahalla,
kuinka taivas kuolon kolkko
milloin kalvasna kajasti
Ikuisuuden ihmeöistä
häipymätöntä hämyä,
milloin niinkuin mieletönnä
remahti revontulien
valotanhuun vallattomaan.
Kapehen näin katsellessa
hetken öistä herrautta,
tottui talven hän tapoihin,
kulki kuuhuen valossa
kunnahalta kunnahalle,
aavikolta aavikolle,
samosi saloja, soita,
nietoksista niemen reunaa
saapui vihdoin sattumalta
vitivalkean, valaistun
rakennuksen rappusille.
Vaikk' on rappeinen rakennus —
lähettiläs Herran tunsi
tuvan tukipylväistänsä
kirkoksi kironalaisten,
ilottoman ihmiskunnan
huokausten huoneheksi.
Raskahan oven raosta
saapui hän sakaristohon,
missä pappi parhaillansa,
ristinvarjoon vaipuneena
vielä hetken viimeisteli
siron saarnansa sanoja.
Kesken miehen miettihiä
— omantunnon oikoteitse —
sanoi Joulutar samassa
pakinansa paimenelle:
"Paheissa paleltuvalle,
väärässä väräjävälle
lämpimyiseksi lähetä
Vapahtajan uskonvaippa,
Iki-elon ihmetieto,
oppi säälin, oikeuden!"
Havahtuen haaveistansa
pappi vastahan pakisi:
"Onhan heillä jo opetus
tunnuskirjojen tukema,
vanhimpaimme valmentama
laki voiman, lahjomaton,
jok' ei salli saamamiehen
perin liiaksi lihoa,
eikä anna se apua
velallisen vehkehille".
"Mutta rahtu rakkautta,
ikuista elon-iloa"
enkeli esittelevi.
"Rakkaus — se ei ravitse,
lihoittele liioinkana"
— virkkoi pappi viipymättä.
"Onhan kirkon kultaa, valtaa
ensityöksi etsittävä,
sillä kun on kullan, vallan,
varma valtikka käsissä,
rahalla saa rakkautta
antaa armolahjuksina
rahvaalle rahan edestä.
Mikä mieletön ajatus
astuikaan nyt aivoihini?
Poistu luotani, lumooja,
pyhän kirkkomme kirooma
hurmahenki huonehesta!"
Hätkähti hätäisnä impi
siinä hetkessä sivulle —
— papin messupaidoissansa
astellessa alttarille.
Kuunteli katuva kansa
saarnan suuria sanoja,
vaan kun ei papin pakina
kiron kylmää kirvoittanut,
jouduttaihe Joulutarkin
kirkkohon kironalaisten,
kävi keskikäytävältä
väkijoukkojen välihin,
kulki kuulijain kupeelle,
salaa kuiskasi sanoman
heleästä Herrastansa,
sielun soittimen viritti
herkästi heläjämähän
pyhää rauhaa, rakkautta,
iloa iki-elämän.
Iloisna väreili ilma,
tuoksui onnentuntuisena
templin seinien sisällä,
kuin ois' kulkenut kuningas,
itse herra ihmisyyden,
luona lasten luomakunnan.
Kiiruhti ihana immyt
kuninkaille kuuluttamaan
Vapahtajan vaatimusta.
Maan kun kuuluisa kuningas
vihiä sai vierahasta,
kutsui kohta luokseen koolle
valtakunnan valtaherrat,
näille ohjeet oivat antoi,
kuinka kunkin kätkettävä
piilut, kirveet, pistimensä,
kalvat, peitset, kaaret, nuolet,
uudet ampuma-asehet,
saartotaidon saavutukset,
kuinka pinnalla pidellä
teräsharso teeskentelyn,
pettämähän, peittämähän
aatteet, aikehet salaiset
kaukolaisen katsehilla.
Kun on kutsu kuulutettu,
vastaanotto valmistettu,
heleä lähetti Herran
saliin astui arvokkaana.
Valtaistuimen edessä
kuninkaalle hän kumarsi,
heitti sitten silmäyksen
yli ylhän ympäristön
sekä selvästi saneli:
"Vaelsi Vapahtajanne
kerran teidän keskellänne
tuojana tulenkipinän,
joka polttaisi poroksi
itsekkyyden ilkivallan,
kansoista pois karkoittaisi
vihan, koston viimatuulet,
vaihtaisi iki-valohon
pimittävät kaunan pilvet,
vapauttaisi varjon lapset,
synnin sortamat sydämet,
asettaisi säälin, armon,
laupeutensa laiksi
voimanvaateiden sijalle,
mutta nyt on nyrkkivalta,
mahti kalpojen kamala,
pistimien piikkiaita
edistystä estämässä,
ettei pääse Herran päivä
elvyttäjäksi elämän.
Siksi teille tervehdyksen
vanhan tuon Vapahtajalta:
laki rauhan, rakkauden
asettakaa auringoksi,
vaelluksenne valoksi,
säätäkäätte säälin säilä
aseheksi ainoaksi
riidan raivoon ratketessa!
Käskyn tään jos käytännössä
ohjeheksi ottaisitte,
kohta poistuisi povesta
vihan katkeruuden viima,
rotuvainon syksyrouta,
päivä päiviä tekisi
sielujenne siimeksihin,
kevät pulputen puroina,
toisi mahlat maanalaiset
kovaonnisten osalle".
Keisari vain pää kenossa
istui, mietti itseksensä,
minkä vastuun hän varaisi
lähetille lähtevälle.
Keksikin hän oivan keinon:
lipevänä liehitellen
virkkoi virkamiehillensä:
"Viesti suuren vierahamme
opiksemme ottakaamme
vastaisuutemme varalle!"
— Mutta sammalsi samassa
salavihkaa virnistellen
käskyn käskyläisillensä
pitää pistimet pivossa,
miekat miesten miehustalla,
näet jos mieleen juolahtaisi
arvovallalla aseitten
saada hieman sammumahan
kullan- ja kuparin nälkä
sekä houkutus hopean.
Teräshelske teeskentelyn
herätti lähetin Herran
lähtemähän lääkkeinensä
matalaisten nyt majoille.
Tavatessaan taipaleella
kansajoukon kamppailevan,
kohta syöksyi hän kohuhun
rauhoa rakentamahan
väittelevien välille.
Jos hän yllätti jokusen
epäuskon uuvuttaman,
kohta korjasi hän koidon
Herran vaipan helmuksihin
— lietsoi uskon uudellensa.
Jos hän joutui toivottoman,
tuskanpainaman parihin,
jok' ei murheeltansa ehdi
huomispäivää huomioida
tuskan taannoisen takia,
tälle tähteä hän näytti,
väsymättä välkytteli,
mureheista muistutteli,
kuinka jäisen talven jälkeen
kevät kerran kerkiävi,
kuinka synnin synkin yöhyt
armokajohon katoaa.
Kussa kurjan kohtasihe
yksinäisen yllättihe,
joka tunnon-tuskissansa
alla synnin, syyllisyyden,
tuonen yöhön tuijotteli,
sille sieluun rakkautta,
pyhää hellyyttä heloitti,
karkoitteli kuolon kauhut
toiveilla ilon ikuisen.
Hän ei empinyt enänä,
kolkutti joka ovelle,
vastausta vartomatta
tunkihe joka tupahan,
peitti penkit, siltapalkit,
seinät, lattiat, lavitsat,
ukset, orret, uuninpankot
laupeuden-lahjoillansa,
kunnes tulvehti tuvissa
kevään tuttu tuomentuoksu,
ilo elpyvän elämän.
Silti pelkkää pettymystä
osui impyen osalle:
tuskin taittui talven kärki,
valta pakkasen pakeni,
tuskin tuuloset kevähän
hankia hajoittelivat,
kun jo tuttu joulutuntu
haihtui halpa-arvoisena
keväthankien keralla.
Silloin siirtyi Joulutarkin
luokse taattonsa takaisin
vuottamahan uutta vuotta,
aikakautta alttihimpaa
antimille Armon-Herran.