Elämännälkä

ELÄMÄNNÄLKÄ

Yksinäytöksinen näytelmä

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Seuranäytelmiä 108

Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1935.

HENKILÖT:

Kalle, putkityömies.
Hilma, palvelijatar. Kallen morsian.
Nehe, Kallen eno.
Ville, salakuljettaja, Kallen entinen työtoveri.
Sanni, Villen vainio.

Tapahtumapaikka: Nykypäivinä Helsingissä.

Pieni, ahdastuntuinen kamari, seinät laastitut. Taustalla ovi eteiseen,
oikealla ikkuna kadulle päin. Kalustona pukkisänky, yksinkertainen
pöytä ja pari tuolia. Kirjahylly, jossa muutamia teoksia. Seinillä
urheiluaiheisia jäljennöksiä.

Kalle (noin 25-vuotias, laihahko, mutta jäntevä, lukee käsivarassa
pöytään nojaten. Seinän takaa kuuluu gramofoonin ääni, vanha särisevä
»Emma»-levy. Kalle tuijottaa kiusaantuneena seinään, kärsimättömästi
liikahtaen. Soitto lakkaa vetoloppuisesti rääkäisten. Seinän takaa
kuuluu naurua ja rähinää. Kalle nousee äkisti, kävelee seinän luo ja
lyö nyrkillään seinään pari kertaa). Hiljaa!

Ääni seinän takaa. Iske pääkurikallasi! Kyllä seinä kestää!

Kalle (huutaen). Rähisette siellä kaiket päivät! Minä en jaksa
kuunnella enää kauempaa. (Kävelee kiivaasti otsaansa hieroen.)

Ääniä seinän takaa. Valita vankeinhoitohallitukseen! Mene hirteen!

(Kuuluu jälleen naurua ja sorinaa. Kalle heittäytyy suulleen
sänkyyn ja painaa päänsä pielukseen. Meteli hiljentyy vähitellen
kokonaan.)

Hilma (Kallen ikäinen, pienehkö, sievä, yllään yksinkertainen
siisti kävelypuku. Huomaa Kallen, pysähtyy, hätkähtää. Kävelee sitten
päättävästi luokse.) Päivää. Kalle! Oletko sairas?

Kalle. Hulluksi tulen tällä hetkellä!

Hilma. Ovatko taas kiusanneet sinua? (Istuutuu sängyn laidalle, ottaa
toisella kädellään Kallea kädestä, toisella sivelee hänen tukkaansa.)

Kalle. En kärsi enempää. Saanen jollakin tavoin irti vielä minäkin
jonkun helvetinkoneen, joka parkuu, rääkyy, räjäyttää pirstaleiksi
tämän paholaisten luolan!

Hilma (tyynnytellen). Älä välitä. Kyllähän lakkaavat, kun aikansa
riehuvat. Eipähän kuulu enää mitään.

Kalle (huokaisten). Ei kuulu. Kuuluu ja ei kuulu. Kahteen vuoteen ei
ole kuulunut juuri mitään.

Hilma (kuin unohtuneen asiansa muistaen). Ai, kuule! Minäpä tiedän
uutta!

Kalle. No?

Hilma. Sanovat, että Herttonäsissä otetaan taas uusia miehiä töihin.

Kalle (katkerasti naurahtaen). Herttonäsissä! Hätäaputöihin! Sata
otetaan, tuhannen jää. Jää kuin lapamato vaivatun suolen seinään, koska
kukaan lääkäri ei keksi tepsivää matolääkettä.

Hilma. Mutta täytyyhän kaupungin ja valtion...

Kalle (kiihkeästi keskeyttäen). Järjestää meille raukoille
hätäapulääkettä! Ja meidän täytyy jonottaen kerjätä näitä armon
antipaloja! (Nousee ja kävelee kiihtyen.) Mitä pahaa minä olen tehnyt,
kun en saa tehdä edes työtä! Parhaimmillaan olevan miehen täytyy
jonottaa ja kerjätä hätäaputyötä! Voi häpeän kurjuus!

Hilma (rauhoittaen), Kuvittelet liikoja. Ei se ole häpeä.

Kalle (äkkiä kääntyen). Kerjääminenkö ei ole häpeä? On aina ollut ja
aina pysyy!

Hilma. Mutta tuhannet nyt pyytävät työtä!

Kalle. Tuhatkertainen häpeä! Koko ihmiskunnan häpeä! (Istahtaa
pöydän ääreen.)

Hilma (käy istumaan Kallen taakse, alkaen hieromalla sivellä hänen
ohimoitaan).

Kalle (taivuttaen päänsä Hilman rintaa vasten, sulkee silmänsä, avaa
hetkisen jälkeen). Huomaatko, tietosanakirjani on poissa. Et kysy edes,
mihin se on kadonnut.

Hilma (hieroo vain).

Kalle. Et kysy, koska arvaat. Kaniin, samaan pohjattomaan helvettiin,
minne jo aikaisemmin kello, talvipalttoo ja hokkariluistimet.

Hilma. Älä ajattele enää niitä.

Kalle (katkerasti hymähtäen). Ei, mitäpä niistä. Kiitollinen minun
pitäisi olla, kun on taas kuukaudeksi asunto. Tämä rauhaisa ja
lämpöinen kotiliesi. (Oikaisee käsivartensa pitkään haukotellen.)
Käsivarret vain on oikaistava varotellen, etteivät taideteokset putoile
seiniltä.

Hilma (taivuttaa Kallen kädet takaisin ja sivelee voimakkaasti hänen
ohimottaan).

Kalle. Vaikka olisi kai tässä taidetta, jos osa putoaisikin, korvin
kuultavaa, nenälläkin haistettavaa. »Oi, Emma, Emma!»... Tosin jo
väljähtynyt ja säröilevä kuin toiskertainen leski, mutta toisella
puolella on »Villiruusu» ja ulkona kadulla elävää elämää: katukollit ja
kaksijalkaiset piskit.

Hilma (kuin havahtuen). Nyt tiedän, mistä tämä kaikki johtuu. Sinä
et ole vuorokauteen maistanut leivän palaa.

Kalle. Erehdyt, tyttöseni.

Hilma. Etkä ole! Voin lyödä siitä vaikka vetoa.

Kalle. Häviäisit kirkkaasti.

Hilma. Enkä häviä, koetetaanpa.

Kalle. Olkoon menneeksi, tuohon käteen. (Tarjoaa kätensä.)

Hilma (lyö). Hävisit!

Kalle. En. Siitä ei ole vuorokausi, vaan kolme. (Hilma voihkaisee.)
Et usko! (Naurahtaen.) Täytynee kai röntkenkuvaan mennä kunnan
kustannuksella.

Hilma. Voi, voi sinua!

Kalle. Sinäpä hävisit. Mutta älä ole milläsikään. Veto on sellainen,
että aina siinä toinen häviää. Ja mitä näin meidän kesken on väliä,
kumpi meistä voittaa, kumpi häviää.

Hilma. Vielä maalailet siinä!

Kalle. En osaakaan maalata, olen putkityömies ja...

Hilma (nousten, keskeyttäen). Älä viisastele. Minulla on toki vielä
muutama markka rahaa.

Kalle (kuin kummastellen). Älä ihmeitä! Se on harvinaista mammonaa
köyhällä ihmisellä tähän maailman aikaan.

Hilma (kaivaa käsilaukustaan kahdenkymmenen markan setelin). Lähde
syömään heti paikalla!

Kalle. Enkä viitsi.

Hilma. Siinä tapauksessa lähden hakemaan sinulle annoksen.

Kalle (estävästi). Et Hilma.

Hilma. Mutta sinähän kuolet nälkään.

Kalle. Jos kuolenkin, niin kuolen täällä, murjussani. Silloin se ei
häiritse parempiosaisten ruokahalua eikä yleistä katuliikennettä.

Hilma. Olet kauhea.

Kalle (naurahtaen). Ensi kerran vasta tuonkin kuulen. En kuitenkaan
ole vielä niin suuri raukka, että söisin tyttöni ainoat ansiomarkat.

Hilma (kiihkeämmin). Olet ilkeä ja itsepäinen..Ja pyrit hämäämään
selvätkin asiat.

Kalle Kiitos, kiitos.

Hilma (välittämättä). Minähän lainaan sinulle. Kun pääset jälleen
töihin, niin maksat korkoineen takaisin. Minä pyydän, ellet itse
muistaisi maksaa.

Kalle. Mikä kerran on syöty, ei tule enää pyytämällä takaisin.

Hilma. Kolme vuorokautta syömättä! Et kestä enää enempää. (Painautuu
käsiensä varaan pöydän ääressä ja nyyhkii.)

Kalle (katselee äänettömänä kauempaa. Astuu askeleen ja pysähtyy,
herkistyy, lämpenee. Istuutuu, ottaa Hihnan pään käsiensä väliin ja
hyväilee.) Häpeä olisi, ellen kestäisi, koska sinäkin olet kestänyt.
(Mietteliäästi, lämpimästi.) Tänä syksynä siitä tulee jo viisi vuotta.
Olit silloin vielä tyttö. (Naurahtaen.) Vaikka tyttöhän sinä vieläkin
olet.

Hilma (sormiensa välisiä). Taas maalaat.

Kalle. En osaa. Olen putkityömies, tosin toimeton, mutta se on
ammattialani kuitenkin. (Muistellen.) Sinä punastelit ja häpesit
polviasi, sillä kolttusi oli puolta lyhyempi kuin säärivartesi,
mutta minkä mahdoit, kun kummassakin kädessäsi oli tavarakori.
(Hilma nykäisee vaistomaisesti hameensa lievettä alemmaksi. Kalle
naurahtaa.) Noin juuri sinä mielittelit tehdä. (Muistellen.) Joukossa
oli silloin rivosuisia miehiä, niinkuin se Nyholmin Kustu. (Kiihtyen.)
Se suurimahainen, punasilmäinen sonni! Minkähän takia en iskenyt sitä
putkenkappaleella kalloon, vaikka niin monta kertaa sormiani syhyi!

Hilma. Älä puhu hirveitä.

Kalle. Enhän minä, muistelen vain ja ihmettelen. Maailmassa olisi
ollut yhtä lurjusta vähemmän ja minullakin varma työmaa Sörnäisissä
viideksi tahi kuudeksi vuodeksi. (Ovikello soi, Kalle hypähtää
avaamaan.)

Ville ja Sanni (tulevat ovesta yhtaikaa kuin pullahtaen. Ville noin
30-vuotias, liukas, joustavaeleinen keinottelijatyyppi. Sanni lihava,
vahvasti maalattu, turkiksissa ja helyissä mauttoman ylellisesti.)

Ville. Morjensta, vanha kaveri! (Tervehtivät kädestä kaikki.)

Hilma. Istumaan, olkaa hyvät! (Vetää pöydän ääreltä tuolit, hieman
hämillään kuin huoneen köyhyyttä anteeksi pyydellen.)

Ville. Ho hoi! (Istahtaa rennosti, ottaa tupakkalaukkunsa ja tarjoaa
Kallelle. Sanni seisoo keskilattialla epäröiden.)

Kalle. Istu rohkealla mielellä. Ei meillä tarvitse mööpeleitä varoa
eikä säälitellä.

Sanni (naurahtaen). Hän on niin humoristinen poika. Tuo Kalle.
(Istuutuu varoen tuolille.)

Ville. Joo, visu kaveri, muistetaan se vanhastaan.

Sanni (ruuvailee sormuksiaan ja katsastelee arvostelevasti
ympärilleen). Sinulla on täällä vähän kolkkoa ja yksinkertaista, minä
tykkään!

Kalle (kuin kiinni tarttuen). Aivan niin minäkin tykkään, monta
kertaa.

Ville. Kas vain, vai vetää teillä noinkin hyvin yksiin.

Kalle. Hienoilla ihmisillä on jalostunut maku, ymmärrätkö.

Ville. No kuinka minä nyt en tuota ymmärtäisi. Tunnenhan minä
meidän mamman, mutia että sinäkin, vanha...

Sanni (keskeyttäen). Ei kai tänne pääse edes aurinkoa.

Kalle. Vai aurinko! Mitä sillä olisi tekemistä näin kansanvaltaisissa
kerroksissa?

Ville. Niin, ei sitäkään herranhyvyyttä sentään kaikille jätkille
pistouvata.

Sanni (nuhdellen). Ville, kuinka sinä tuolla tavalta vanhalle
työtoverillesi. Jos maailmassa sattuu vähän onnestamaan, niin ei kohta
pidä ulospäin näyttää. Minä tykkään että...

Ville. Niinhän minäkin tykkään. (Selittävästi Kallelle ja Hilmalle.)
Ja kuitenkin minun täytyy näytellä tätä koristeltua aasintammaani
teille ja kaikille muille. Paljon on joka päivä ulosmenoja, mutta ei
mitään sisääntuloja. Mitä sitä köyhiltä katselijoilta saisi ja raaskisi
ottaakaan. Semmoinen sirkustirehtööri minä olen!

Sanni. Ville! Häpeä vähän!

Ville (välittämättä). Enkä minä ole saanut siltä edes pentua
Korkeasaaren tarhaan myytäväksi.

Sanni (vihaisesti). Ville, ellet heti lakkaa, niin minä suutun
sinuun! (Toisille.) En minä perusta Villen puheista hipenen hiukkaa.
Hänen sivistyksensä on vielä niin nuorta, mitenkä sanoisikaan, niin perin
anttiikkista.

Ville (taputtaen Sannia selkään). Joo, mutta toisin on täällä! Ihan
lasillisen kulttuurin pohjimmaista rokookoa! (Huomaa Hilman seisovan.) Voi,
herranterttu! Seisotko sinä ja minä istun. (Nousee ja tarjoaa tuolia.)
Ole hyvä! Vassoguu!

Hilma (estellen). Ei, ei, istu pois! Voinhan minä vaikka tänne!
(Peräytyy ja istuutuu sängynlaidalle.)

Ville. Älä hyvä tyttö sinne, sängynlaidalle! Se on hengenvaarallista!

Sanni (Villelle). Älä sinä hölpötä aina niitä omiasi, nuorelle
neiti-ihmiselle.

Ville. No kenellekä sitten! Neiti-ihminen sitä juuri tarvitseekin,
tulta öljyynsä. (Kallelle ja Hilmalle.) Pankaa töpinäksi jo, sanon
minä. Pitkäaikaisella hautomisella kuivuu hyvätkin ainekset, ja sitten
ei saada enempää munia kuin poikasia.

Sanni. Älä viitsi, Ville. Kallekin sinun puheitasi jo punastelee.

Ville (kummastellen). Kalleko? Hikoaa varmaankin sinun
läheisyydessäsi. (Hilmalle.) Mutta sinä olet yhä tuommoinen laiha
simppu, vaikka luonnon puolesta on noin hyvät alku ainekset. Katsoppa
tätä meidän muoria! (Taputtaa Sannia olalle.) Muistathan vielä,
minkälainen itikka tämä oli viisi vuotia sitten, kun Kenttäsen
kansankeittiössä nuoleskeli imeläsopasta kärpäsiä.

Sanni. Ville, hyi, hyi!

Ville. Noin juuri minäkin sanoin. — Jos joku nirsumpi ihminen olisi
nähnyt, olisitte saanut syödä imeläsoppanne itse. (Kallelle.) Katso,
Kalle, sinäkin, minkälainen ankka tästä kyyhkysestä on levinnyt, eikä
suinkaan ole säästelty, höylätty on ja väliin puleerattu.

Sanni (vihaisesti). Ellet pian rupea sivistymään, niin minä haen eron.

Ville. Voi, kultaseni, mitä puhelet! Kuka sitten tasoittelisi
pintasivistyksesi punamultamaalauksia, kun piikainen hiki nostelee
niitä kasapäihin.

Sanni (kiukkuisesti hartioitaan nytkäyttäen). Minä en viitsi sinun
kanssasi! (Ottaa käsilaukustaan peilin ja maalivälineitä ja alkaa
touhukkaasti sivellä huuliaan ja kulmakarvojaan.)

Ville. Älä vainkaan, varpuseni! Färjäile sinä vain! (Nousee, kävelee
ja viheltää, pysähtyy sitten äkisti Kallen ja Hilman eteen.) Entä
te, senkin peijoonit! Kyntäkää ja kylväkää! Tyhmää on nuukailla nuoren
rakkauden kanssa!

Kalle. Sinun kielesi ei ole puurossa palanut.

Ville. Vieläpähän mitä, ainoa mun kieleni. (Kävelee, sytyttää
savukkeen ja puhaltelee taidokkaasti kiemuroita.) Kuule, Kalle, vanha
putkikaveri! (Hetken odottava hiljaisuus. Näppää sormiaan.) Tällä
hetkellä se minulle kirkastui! Sinä olet se mies! (Pysähtyy Kallen
eteen.) No, mitä sanot?

Kalle (kuin unesta havahtuen). Häh, mistä?

Ville. Suolaisen veden kalasta, turkanen!

Kalle (yksikantaan kuin aavistaen). Silakasta pidän, en merivedestä.

Ville (Kallea olkapäähän lyöden). Voi, vanha kaveri! Pieniä meillä
silakat joulukaloiksi. Tässä ei ole nyt kysymystä vedestä. (Sivulleen
vilkuen, kuin kuulijoita peläten.) Minä tarvitsen sisämaakuljetukseen
hurjan miehen. (Kalle hätkähtää oudosti.) Muistatko yhtä syksyistä
iltaa Sörkässä? Silmää kuin kala kopassa. Puukonterät välkähtelivät.

Kalle (naurahtaen). Oli joksikin pimeää.

Ville. Niin oli, ja myrskysi kuin luomisyössä. Sinulla oli kyynärän
mittainen putkenpala kädessäsi, ja oli kai minullakin jotakin kättä
pitempää.

Sanni. Tappelemassa Sörkän sällien kanssa! Hyi vaan!

Ville (olkansa ylitse heittäen). Hyi, sinuaskin. Tiskasit niiden
kuppeja ja nuoleskelit veskunanluita. (Sanni nykii hartioitaan. Ville
Kalleen kääntyen.) »Tie auki taivasta myöten!» Niin sinä kiljasit, ja
kyllä leuhkapöksyille katu maittoi. Siihen hätään hönkäisi Hakaniemen
aukealta kolme neljä konstaapeliakin, järjestystä muka pitämään, vaikka
meillä oli jo parempi järjestys kuin ensimmäisen piirin kammarissa.
Saman tie» saivat painua takaisin häntä koipien välissä.

Kalle (naurahtaen). Hyvinpä muistat.

Ville Hävettää ihan, kun en aikaisemmin ole sinua ajatellut.
(Kallea olkapäähän lyöden.) Mutta vieläkin on armonaika ja autuuden
päivä! Lähde viivana kanssani! Ansaitset paremmin kuin tällaisen köyhän
maan ministeri!

Sanni (ruuvailee sormuksiaan). Älä kiusaa, jos toinen ei halua. Niin
minäkin tykkään, ettei se kannata jokapäiväisen leivän takia...

Ville. Tykkäät väärin, puluseni. Leivän takia, no minkä sitten?
Senvuoksi uskalletaan tässä maailmassa yhden koriin varaan kaikki.
(Selittävästi.) Kaikki mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu,
niinkuin ruoka ja juoma (selittäen) tarkoitan paremmat pullojuomat.
(Sanniin vilkaisten.) Hurskas puoliso! Hurskas, rahantunteva
esivalta ja... ja... (Raapii päätään.) En minä enempää muista vähästä
katkismuksesta, eikä ole väliäkään. Hyvin tuota olen maailmassa
pärjännyt jo tälläkin saamisella.

Kalle (nousee, kävelee kiivaasti).

Ville (odottaa hetken). Ei mitään puhu, puhisee vain. Vaikka mitäpä oikea
asia turhista purinoista paranee. Nykäisemällä nykyisen ajan liikemies
rappujen edestä lähtee, ja sininen katku vain jää esivallan nokkaan.

Kalle (heittäytyy pöydän ääreen käsiensä nojaan).

Ville (ääntänsä hiljentäen). Konepajassa olet ollut ja moottoreihin
tutustunut. Autokortin hankkiminen ei ole sinulle kuin puolen
päivän asia, eikä sitäkään, kun vahvistetaan valuutalla. (Lyö
poveensa.) Minulla on jo valmiiksi katsottuna mitättömän vähän käytetty
umpipakker viime vuoden mallia. Sataa kilometriä leikkaa kuin häkää.
(Odottaa.)

Kalle (painuu alemmaksi pöytää vasten).

Ville (ravistaa hartioista). Kuule, nukutko sinä, poika!
Sataakahtakymmentä, jos tarvitaan. Suoralla mutkitellen ja mutkaisella
suoraan, miten milloinkin tarvitaan!

Sanni (selittävästi). Hih, aatelkaas päälle. Kaksi vuotta sitten
Villekin oli vain tavallinen rakennustyöläinen, mutta nyt meillä on
oma viiden huoneen lukaali ja automopiilit ja ratiot ja ihan kaikki
mukavuudet.

Ville. Ihan kaikki, juupa juu!

Hilma (hämmästyneenä). Viiden huoneen huoneisto! En minä ole
kuulutkaan siitä! (Kalle liikahtelee kärsimättömästi.)

Sanni. Enhän minäkään kuullut, ennenkuin tämä Ville vei ja näytti.
Minun kai se oikeastaan ulisi pitänyt valita, mutta...

Ville (lätkäyttää kädellään Sannia olkapäähän). Mutta pappa sanoi,
että kukko meillä matoset kuopii, paremmillekin munijoille!

Sanni (hälväisten). Älä siinä taas! (Hilmalle.) Se on oikein fiini
lukaali, kuudennessa kerroksessa ja näköalat merelle. Ja omat palkonkit
ja kaikki ihanuudet.

Ville. Ihanuudet, juu!

Sanni. Ja minulla on kaksi likaista palvelijaakin ja sisäkkö
kolmantena. Otin sellaisen, joka osaa riseerata. Minä tykkään, että kun
rahaa on, niin ei sitä viitsi joka aamu kaupungilla juosta...

Ville. Ei viitsi. (Kallelle ja Hilmalle.) Totta hän siinä puhuu. Eikä
tälle enää kelpaakaan nähtäväksi ja nautittavaksi nakkimakkara eikä
Vantaan puljonki. Muutama päivä sitten minä ostin kymmenentuhannen
markan sängynkin.

Hilma (hämmästyneenä huudahtaen). Kymmenentuhannen markan sängyt!

Ville. Yhden vain, tämä kun ei tykkää parisängyistä.

Sanni (naurahtaen). Älä siinä taas. (Hilmalle, selittävästi.)
Parisänkyhän se on, ehta anttiikkia. Me ostettiin se yhden kenraalin
lesken huutokaupasta. (Hilmalle.) Sinun pitää tulla katsomaan sitä.
Siinä on ihan kullatut tolpatkin, ajatteles päälle!

Ville. Ja kultaiset keruupit menevät uimaan ja suloiset taivaan
sirafiinit rakkauden saunaan, tenkkapoo!

Sanni (vihaisesti). Sinä sitten törsäät kaikki asiat, että hävetä saa!

Ville. Saa kyllä. (Kallelle.) Kuulitko sinä, — jos miehellä on rahaa,
niin saa hävetäkin milloin itse tahtoo, mutta rahatta ei nykyiseen
maailman aikaan enää saa muuta kuin läpiä päähänsä.

Kalle (murahtaen). Jos kunnolla edes niitäkään.

Ville (naurahtaen). Ei laitatavalla lukkoon kuitenkaan.

Kalle (kuohahtaen). Mutta helvetinportilla toppasi!

Ville. Jos toppasi. Nääs, kyllä pirukin rahan tuntee. (Selittävästi.)
Ajattele ja vertaa esimerkiksi täällä meidän hyvässä Helsingissämme
kahta putkityömiestä, minua ja sinua. Jos minä menen mihin tahansa:
pankkiin, pörssiin tai Kämppiin, niin aina ovet avoinna ja kynnykset
tipotiessään. Hännystakkiherrat ovat turkasen höveliä poikia ja
porstuaportsöörit kolminkertaisena korkkiruuvina. Yritäppä sinä!
Koetas, poikaseni! (Kalle liikahtaa uhkaavasti.) Siinä ja siinä,
etteivät sylkäise silmillesi. Ja lähinnä seisovan pollarin saat
niskaasi, jos vähän aikaa vielä norkoilet. (Kalle nousee.) Totta
varmasti, kyllä sen sanomattakin tiedät. Eikä meillä itse asiassa ole
suurtakaan eroa. Enhän minä ole paljoakaan parempi mies kuin sinä ja...

Kalle (kävelee käsiään puristellen). Minä olen nälkäinen mies! Ellet
tahdo lähteä täältä akkunankarmit kaulassa, niin lopeta, tai muuta
tekstiä!

Ville (nousee nauraen ja rauhoitellen). Joo, joo, rauhoitu, hyvä
mies! Käännetään lehteä ja muutetaan tekstiä. Juuri tuollaisen miehen
minä tarvitsen. Arvasinhan sen, että sinulla on tallella entinen
kuranssi.

Kalle. Minä olen vielä rehellinen työmies!

Ville (myönnellen ja rauhoitellen). Rehellinenpä tietenkin. Ja
rehellisyys perii maan, niinkuin tunnettua on, ja...

Kalle (kääntyy tuimasti ympäri ja lähenee).

Ville (kädet ojossa vastaan käyden). No, vanha kaveri! Muistat
toki minut, — aina enemmän tarkoitan kuin sanon... tuota sanon kuin
tarkoitan, piti sanomani.

Sanni. Aina te riitelette, hyi vaan. Ei tuollainen sovi
sivistyneelle herrasmiehelle, eikä kunnon työmiehellekään.

Ville. Ei, kultaseni, siinä sanoin oikean sanan. (Ottaa ketunnahan Sannin
kaulasta ja vie sen Hilman kaulaan.) Entäs tämä? (Etääntyy ja
katselee hajasäärin kauempana.) Hemasee, jestanpoo! Mitä sanot, Sanni?

Sanni. Kaunis kuin kuva.

Ville. Sinikettu, kuin enkelinkuva! (Kallelle.) Katso, poika,
neitsyttä! (Hilma painaa päänsä alas ja hypistelee sormillaan nahkaa.
Kalle vilkuu kulmiensa alta.) Taitaa olla pojalla jo pukin tunnot, vai
mitä? (Sannille.) Mitä sanot, mamma, jos annettaisiinkin Hilmalle tämä
nahka? Jäähän sinulle vielä hyvät lihat ja korea pintamaali.

Hilma (riipaisee nahan kaulaltaan säikähtäen). Älä hulluja puhu!
Eivät tällaiset komeudet kuulu köyhälle tytölle!

Ville. Tottakai kuuluu, jos mies hankkii.

Sanni. Niin, omalle kullannupulleen, jota monta vuotta on odottanut ja
kypsyttänyt.

Ville. Ja jäähdyttänyt. (Kalle liikahtaa jälleen kärsimättömästi.)
Kuule, vanha kaveri, enhän minä pahalla. Mutta katsos, kun kaikilla
yölepakoilla ja kommeljanttareilla, kun tuolla meidän Sannillakin...

Sanni (kuohahtaen). Tämän sinä saat vielä kalliisti maksaa.

Ville. Enkö ole maksanut jo sitä? (Kalleile.) Katsos, rahalla ja
yhdellä hopeaketun nahalla voi näin hienolta naiselta ostaa sekä
sielut että ruumiit.

Sanni. Hävytön!

Ville. Hinta, joo, mutta mitäpä me siitä. (Kallelle.) Kuule, aina
mies rahaa löytää, kun viinaa tarvitsee. Kansa odottaa Karjalassa ja
Pohjanmaalla. Kolmetuhatta pistät taskuusi heti ensi matkalla, minä
vannon sen. Tuhannen markkaa saat heti käsirahaa, tuossa lapa, eikä
lotise. (Tarjoaa kättään. Kalle tuijottaa eteensä oudon hurmion
vallassa.) No, aina miettimisen varaa huonoimmissakin huutokaupoissa.
Joka tapauksessa menen ja ostan sen pakkerin. Palaan heti, morjensta
siihen asti. (Menee ovelle.)

Sanni (myös nousten). Ja minä käyn, sillä välin kultasepällä. Jos
sattuisin löytämään »inisen sahviirin. Minä en tykkää enää tästä
punaisesta rupiinista.

Ville (ovessa). Kieri jo mukaan sieltä, senkin rupiini. (Menevät.)

Kalle (kuin pahasta unesta heräten). Halusiko se ostaa minut
kolmellatuhannella ja tuhannen markan käsirahalla? (Kävelee.) Mitähän
jos julkisesti olisi tarjota Töölön huutokauppakamarissa, ehkä joku
nostaisi vielä parilla kympillä?

Hilma. Kalle, älä viitsi!

Kalle. Olet oikeassa, ei se kannata, menisi kuitenkin kaikki
vasaramiehen palkkoihin. (Kävelee.) Kaksi vuotia sitten Ville oli
putkimies, huononpuoleinen vielä siksikin.

Hilma. Ja Sanni tiskasi Kenttäsen kuppilassa.

Kalle. Ja luuttusi lattiaa, jokamiehen luutturätti.

Hilma. Nyt hänellä on viisi huonotta. (Hymähtäen katkerasti.) Vaikka
viisi huonetta minullakin on, aamuisin siivottavana.

Kalle. Entä se sikaarilaatikko keittiösi vieressä, mihin sen
unohdit?

Hilma. Unohdin todella, se on kuudes. (Painuu pöydän ääreen
käsiensä varaan.)

Kalle. Muistelenpa, että meilläkin oli jo melkein kuin oma asunto,
vain huone ja keittiö mukavuuksilla. Mihinkä ne hävisivät, kahden
ihmisen vuosikautiset unelmat ja toiveet, sinunkin vaivoin ansaittu
tuhatmarkkasesi?

Hilma (huokaisten). Älä muistele.

Kalle. Kysyin vain, minne hävisi. Ei pysynyt koossa, kun osakeyhtiö
oikaisi koipensa ja »Hyrskynmyrsky» kerran pari huokaisi. Minkänäköinen
pirtukuski parastaikaa rykinee morsiuskamarisi akkunapenkillä.

Hilma (murheellisena). Pyydän sinua, älä viitsi enää jatkaa.

Kalle. En viitsikään, tekstiä muutan kuin Ville äsken. Rehellisyys
perii maan, niin uskotellaan satukirjoissa ja aikuisillekin usein,
niille taulapäille, jotka uskovat. (Pysähtyy Hilman taakse.) Itketkö
sinä? Ei se kannata.

Hilma. Me emme ole ansainneet tätä...

Kalle. Kuinka me tätä, kun emme edes leipää kurjan henkemme
pitimiksi. Olen putkityömies, mutta kaikki maailman putket ja pultit
ovat jo paikoillaan. (Kävelee kiivaasti käsivarsiaan taivutellen.)
Heitän keihästä viittä vaille kuusikymmentä metriä. Jos heittäisin
seitsemänkymmentä, järjestettäisiin ehkä tampuurimajurin paikka
hotelliin ja saisin kiertyä korkkiruuviksi pirtutrokarin edessä,
koska hän on niin paljon viisaampi kuin minä. Mutta oppimani ja hyvin
osaamani rehellinen ammattityö ei kelpaa kenellekään, ei kelpaa!
(Kiihkeästi.) Sinä kelpaat, niin kauan kuin olet nuori ja jonkin
näköinen. Oletko tarjoutunut edes vielä? Mene kahdentoista jälkeen
kadulle, sipsutat ja kepsutat ja vilkaiset silmää väläyttäen sivuillesi.
Kolleja vaanii porttikäytävissä viisin kuusin, kouliutunut maku ja
vainu kuin jalorotuisella koiralla.

Hilma (nousee seisomaan). Minulleko sinä näitä puhut? (Kalle jää
hämmentyneenä katsomaan.) Eikö minua ole yritetty pyydystääkin, herrat
ja narrit? (Kalle ihastuu, lämpenee, astuu askeleen.) Enkö ole jo sen
ikäinen, että minunkin on nälkä (puristelee käsiään ja vartaloaan)
nälkä... ja jano. Elämännälkä!

Kalle (syöksähtää Hilman luo, painuu polvilleen ja syleilee kiihkeästi
hänen jalkojaan). Varmasti onkin, minun pieni, rakas tyttöseni,
lyhkäisessä pumpulikoltussaan. Jos alemmaksi vetää, niin rintapäät
paljastuvat; jos ylemmäksi kohottaa, niin polvet vilkkuvat. (Hilma
silittelee hyväillen Kallen tukkaa.) Minun täytyy kyetä ottamaan sinut!
(Äkillisen mielijohteen vallassa nostaa Hilman syliinsä.) Nostamaan
sinut! Ylemmäksi! (Nostaa keveästi nykäisten.) Ylemmäksi! (Ovikello
soi.)

Molemmat. Ville!

Kalle (laskee Hilman lattialle, irtautuu, kävelee kuin taistellen.
Sitten äkkiä kuin päätöksen tehneenä.) Virtavesiin minä sinut kannan,
vaikka se maksaisi sieluni hinnan! (Ovikello soi uudestaan pitkään.
Kalle sivelee ohimoitaan, kääntyy ja kävelee päättävästi ovelle).
Astu sisään, saatana!

(Vähäinen tuuheapartainen äijänkäppyrä, lapikkaat jalassa, kontti
selässä, kurkistaa varovasti ovesta ennenkuin uskaltautuu sisään.)

Kalle (pettyen, mutta pian vapautuen). Eno, tuhat tulimmainen!

Nehe. Kuinka monta kertaa aiot ristiä minut uudestaan!

Kalle (naurahtaen). Odotin toista miestä.

Nehe. Et suinkaan vain sitä, ketä nimellään huutelit?

Kalle. En, ja eikö tuo mahtane osautua vähin huutelemisin, milloin
haluaa tulla. (Tervehtivät kädestä. Kalle vetää Hilman esiin.) Tässä on
minun morsiameni, Hilma Pajunen!

Nehe (pidättää Hilmaa kädestä ja tarkastelee kauan). Vai on tämä Hilima
Pajunen. (Pyöräyttää Hilmaa puoli ympärystä ja tarkastelee taas.) Kovin
solokeva onkin varreltaan tämä pajunen, vaikka kirkkoluokin taivuttaisi.

Hilma (pujottautuu hänen käsistään). Istumaan, olkaa niin hyvä!

Nehe (heittää konttinsa ja lakkinsa tuolin viereen lattialle
ja istahtaa). Ohoijaa! Hyvää tässä tekeekin pieni istuminen. Oli
jumalanonni, että säilyi edes henkiriepu.

Kalle (naurahtaen). No, kuka enon henkeä on vainonnut?

Nehe. Kaikki! Jokainen täällä yrittää suoraan päälle, het'kerrassaan.
(Hilma ja Kalle nauravat ääneen.) Olen minä jos toistakin rakinettä
nähnyt tiellä kulkevaa, mutta enpä vielä ennen mokomata hyrrää.

Kalle. Mitä hyrrää, mitä eno tarkoittaa?

Nehe. Kysyisinkö minä sinulta, jos tietäisin. Tuolla ulkona se
kierii, suuri jumalaton tahko; jollet usko, niin mene katsomaan.

Kalle. Uskon ilmankin. Se on katujyrä.

Nehe (innostuen). Jyrä niin, siksi minäkin sen arssineerasin. Mutta
sen täyteistäkö ne kivikatua ovat ryhtyneet jyräämään! Ja toinen
Hölmölän renki ajaa vettä tynnyrillä, joka vuotaa kuin seula. (Kalle
ja Hilma nauravat.) Mitä siinä tirskutte. Siellä kai se vieläkin
siilaa, jos vain vettä tynnyrissä on riittänyt. Tolkutonta tuo on
turhanpäiten kiviä pestä. »Turvota, hyvä mies, värkkisi!» huusin minä.

Kalle. Välittikö edes?

Nehe. Vielä ja mitä. Eihän se sitten pöljä olisi ollutkaan.

Kalle. Hän kasteli katua.

Nehe (ihmettelevästi katsoen). Kasteli katua! Ja toinen pöhlö jyrää
katua. Täällä sitä on hullua jos yhtäkin sorttia.

Kalle. On täällä.

Nehe. No jo on. Entäs tuolla pihakarsinassa yks tytönsirppu...

Kalle. Joko eno kerkisi täällä tyttöihinkin silmänsä iskeä?

Nehe. Jos olisi ollut alempana, niin kourin olisin iskenyt. Kun pyörii
ja keikistelee kuin pääskynen tuuliviirin syrjällä katolla taivaan
korkeuksissa räystäslaudan alla ja hakkaa matrassia minkä enimpänsä
ennättää.

Hilma. Hän pölytti vaatteita.

Nehe. No, jäähän edes jotakin papin siunattavaksi. Jos täällä
kellistyy tuon suuren kivijyrän alle, niin ei löydetä muuta kuin
lävellinen nahka.

Kalle (nauraen). Jos sitäkään.

Nehe. Suittaisipa tärveltyä sekin. (Katsoo Kallea.) Mutta hyvinkös
sinä, poika, olet täällä tullut aikoihin?

Kalle (vältellen). Meneehän se, mikäpä siinä.

Nehe. Päivä kerrallaan.

Kalle. Väliin kaksi.

Nehe. Vai nuljahtaa peräti kaksi. Ei sellaisella menolla yhden miehen
ikä pitkällekään riitä.

Kalle. Tarpeeksi pitkälle, ei ainakaan syömällä lopu. Mutta mitenkä
te itse siellä Lamminpäässä olette eläneet ja jaksaneet?

Nehe. Mikäpä hätä sielläkään, Lamminpäässä. Viljat saatiin taas
korjuuseen hyvän sään aikana, ja perunatkin kaivettiin jo kuoppaan.

Kalle. Nauris sentään lienee vielä nyhtämättä.

Nehe. On niin. Ei sillä ole mitään kiirettä, kun ei ole ollut vielä
pakkasiakaan. Ja mitäpä nauris pienistä pakkasista, piristyy vain.

Kalle (innostuen). Niin, nauristahan voi nyhtää kylmemmälläkin
ilmalla, pistää vain tulen roviokasaan.

Hilma (myös innostuen). Ja pari latuskakiveä tuleen, ja nauriita
niiden väliin paistumaan, voi, voi! (Hykertää käsiään.)

Nehe (hämmästyen). No, helesinki, tiedätkö sinäkin, miten nauriita
kytömaalla paistetaan?

Hilma. Monta kertaa olen paistanut ja syönytkin.

Nehe (niskaansa raapien). Noin sitä ihminen erehtyy. Minä kun luulin,
ettei hän tiedä, missä nauris kasvaakaan.

Kalle. Eikö eno huomannut jo nimestä: (venyttäen) Hilima Pajunen.

Nehe. Pajunenpa hyvinkin. Missäpä pajunen kasvaisi, ellei kytöojan
laidassa.

Kalle. Teillä varmaan on tekemättä vielä muitakin syystöitä: kyntöjä,
ojan kaivuuta?

Nehe. Tottakai! On niitä vielä töitä. Ei tämä maailma vähällä valmiiksi
tule. Meidän kydölläkin riittää ojankaivua ja kuokkimista vaikka
pojanpojallesi.

Hilma. Pidetäänkö teillä porsastakin?

Nehe (katsoo takakäteen). Häh! Kahta emäsikaa on ruukattu pitää!

Hilma (lähemmäksi astuen). Ehkä lampaitakin.

Nehe. Viisi päätä, pässi kuudes.

Hilma (astuu taas askelen, innostuen). Varmaan teillä lienee muutamia
kanojakin?

Nehe. Kolme tusinaa ja kukko päälle.

Hilma (hypähtäen). Kolme tusinaa!

Kalle (nauraen). Ja kukko päälle!

Hilma (Kallelle). Kukosta minä viisi veisaan.

Nehe. Veisaatpa hyvinkin, koska noin poukkoilet kuin munimaan heltyvä
helttakana.

Kalle. Oikein sanottu, niin juuri hän poukkoilee. Mutta on kai teillä
vielä hevonen?

Nehe. Totta maar. En suinkaan minä vanhaa akkaani auran eteen
valjasta.

Kalle (nauraen). Ettepä tietysti. Tammako se on vai valakka?

Nehe. Valakkapa tietenkin, en minä välitä tammoista. (Kehaisevasti.)
Ja se onkin tulenkipene het'kerrassaan. Se on sen Mäntylän Leimun
varsa, tottahan sen sinä vielä muistat?

Kalle. Muistan hyvin, monta kertaa Liinakon selässä ratsastelin.

Nehe. Kerran sait päähäsi läpiäkin, muistelen minä. Liinakko se
on tämä meidän valakkakin, virkku ja viisas kuin mikä ryökäle. Joka
aamu se muorilta on leivänpalaa kärttämässä.

Kalle (kävelee mietteissään, yllättävästi uuteen asiaan hypähtäen).
Entä vuori? Onhan sekin vielä paikoillaan pellon takana?

Nehe (hölmistyen). Häh, sanoitko sinä että vuori?

Kalle (inttäen). Vuori, vuori ja lampi niityn reunassa?

Nehe (yhä enemmän hölmistyen). Vuori pellon takana? Lampi niityn
reunassa? (Hilmalle, käsi selkänsä takaa ääntään hiljentäen.) Tiedätkö
sinä, onko sen päässä enää yhtään jenkansa pitävää ruuvia?

Hilma (nauraen). Hulluttelee.

Nehe. Jos lienee Liinakon selästä pudotessaan vähän täräyttänyt
päätänsä.

Kalle. Varmasti täräyttänyt, eikä juuri vähänkään. (Taas omia
mietteitään.) Vuori seisoo pellon takana, ja lampikin on paikoillaan.
Männikkö humisee myrskyöinä, ja haapa soittaa kanteletta syys-iltoina.
(Kouransa lävitse kiikaroiden.) Tuolla etäisemmillä kukkuloilla on
kuivumassa punaisia, ruskeita, keltaisia paitoja, (Käsillään kuviota
muodostavaa kaartoliikettä lehden) suuria sängynpeittoja, kokonaisia
peltoläiskämiä! (Nehe pudistaa päätänsä.) Mutta kaukaiset metsät
kaartuilevät sinisenä savuselkänä!

Nehe. Kaartuilee se (niskaansa raapien), pahastipa jo kaartuilee.

Kalle. Mutta lampi läikkyy harmaana ja mustana, ja ahvenet painuvat
syvänteihin. (Nehelle.) Onko lammessa vielä ahvenia?

Nehe. Ahveniako? Mikäs helesinki ne sieltä olisi sukupuuttoon tappanut.
Eihän niitä kukaan muu siellä edes pyydäkään, mitäpähän minä keväisin
muutamilla merroillani.

Kalle (itsekseen). Ne ovat paljon kasvaneet siitä ajasta, sekin
suuri, joka ongestani putosi. (Nehelle.) Ei suinkaan eno merrastaan ole
sattunut saamaan oikein suurta ahventa?

Nehe. Jaa kuinka suurta meinaat?

Kalle (näyttää käsillään epämääräisesti venyttäen). Näin suurta!

Nehe. En ole sattunut saamaan.

Kalle (hypähtäen). Se on lammessa vielä.

Nehe. Niin on, ja pysyy tuomiopäivän nuhteeseen.

Kalle. Älkääpäs menkö vannomaan. Entä teeriparvi?  Vieläkö se lentää
vuoren mäntyihin pakkasaamuina?

Nehe. Jaa että lintuko lentää? Onpa tässä toki hyväkin ihme. Pari
kolme kertaa jo tänäkin syksynä...

Kalle (tarraa keskeyttäen Nehen käsivarteen kiinni). Sanoitteko, että
jo tänäkin syksynä.

Nehe. Kas nyt tätä. (Riipoo itseään irti.) Itsehän olet kuin soipa
teeri.

Kalle. Käy niin sisulleni, kun te ihan ilmaiseksi saatte kuunnella
joka aamu suurten metsälintujen laulua.

Nehe. No voi helesinki! Joko siitäkin sinun mielestäsi pitäisi
veroteepettejä lunastella ja kuuntelulisenssiä maksaa, (Kalle ja Hilma
nauravat.) Ei lunasteta eikä makseta. Kuunnellaan vain ilmaiseksi
muorin kanssa ja haukataan voirieskaa.

Hilma. Ja kirnupiimää ryyppäätte painikkeeksi.

Nehe. Ryypätään niin. Mutta töitä paiskitaan väliin kanssa, että
rieska ja piimä paremmalta maistaa.

Kalle (kuin mietteistään heräten). Voi, te saatte tehdä työtä, milloin
haluatte.

Nehe. Olla tekemättäkin, jollei haluta.

Kalle. Saatte kyntää ja kuokkia, hakata halkoja ja kaivaa kytöojaa.
Kaikkea tätä te saatte tehdä illalla tai aamulla, tai keskipäivällä,
miten milloinkin itse tahdotte, (Nehe katsoo vuoroon kumpaankin ja
raaputtelee partaansa.) Heinäaikana te nousette neljältä tai viideltä
ja lähdette niitylle. Kastepisaroita kimaltelee jokaisella lehdellä,
lehmä ammahtaa, sorsa ääntelee ruohikossa. Leppeätä piennarta
pitkin astelette viikate olalla niityn laitaan ja otatte tikkikiven
saapasvarrestanne. (Asettuu hajasäärin ja on teroittavinaan viikatetta.)
Linklank-link-lank... Osaatte kai lyödä, ettei satu suoraan teränsuuhun.

Nehe (ääntänsä korottaen). Totta hiivatissa.

Kalle. Rauta on jo terävä kuin käärmeenkieli, tikkikivi
saapasvarteen. (On pistävinään.) Nyt se alkaa, hei vain. (On
niittävinään.) Shuu-shuu-shuu. Pois kintut alta! Ja uniset yösammakot!

Hilma (etääntyy nauraen).

Nehe (kahden vaiheella, käsittääkkö leikiksi vai todeksi. Ottaa
permannolta konttinsa ja takkinsa).

Kalle (hujauttelee yhä pitemmin sylivedoin). Shuu! shuu! Alta auki,
tai kintut poikki!

Nehe. Kintuista minä viis, mutta kun tärvelet ainoat rystysesi.

Kalle (kuin havahtuen). Niinpä juuri tärvelenkin. (Pysähtyy,
ojentautuu.) Kiviseinä ja putkipihdit.

Nehe (Hilmalle). Sanoiko se, että pihdit?

Kalle (melkein karjaisten). Putkipihdit, niin juuri! Minun täytyy
kerjäten pyytää niitä ja rukoilla, että saisin tehdä niillä työtä.
Teidän ei tarvitse rukoilla ketään ihmistä, kun otatte viikatteenne
tikapuilta ja lähdette niityllenne niittämään.

Nehe. Rukoillako ihmistä? (Hilmalle.) Onko sitä kauan viirannut
tuohon sorttiin?

Hilma. Eihän se mitään sellaista, sanoinhan teille äsken jo. Hän
on vain joutunut olemaasi täällä kauan työttömänä.

Kalle (hakkaa nyrkillään seinää). Minä sären tämän laatikon! Hakkaan
pois koko seinän!

Nehe. Laatikonko? (Katselee ympärilleen.) No, eipä tämä juuri
muutakaan, rotanloukuksikin kelpaa, kun hakkaat luukun seinään.

Kalle. En tyydy luukkuihin, puhkaisen koko seinän! Minäkin tahdon
tehdä työtä, milloin itse haluan! Välillä kiipeän honkaan kuin orava!
Hyppään lampeen kuin saukko!

Nehe. No niin, nyt se veti siihen, mitä olen tässä kotvan aikaa
uumoillutkin. (Hilmalle.) Eiköhän ole viisainta, että aletaan hoivailla
sitä hiljalleen lasareettiin päin.

Kalle (nauraen). Kun hoivailette hyvän sään aikana Lamminpään
saunaan, niin ei tarvitse köyttää pakkopaitaan. On kai saunakin vielä
palleoillaan?

Nehe. Minun pykäämäni sauna, kaikkea kyseletkin.

Kalle. Se lämmitetään lauantaisin.

Nehe. Keskiviikkoisinkin, kesäiseen aikaan joka päivä.

Kalle. Lavoilta pyörähdetään lampeen niinkuin ennenkin.

Nehe. Niinkuin ennenkin, avoveden aikaan minäkin vielä mulahtelen.

Kalle. No, siinäpä se! Sukuvika, selvä perintöhulluus! Aina
Lamminpään saunasta on suoraan lampeen juostu ja juostaan vastakin!

Nehe (kuin asiansa muistaen). Tekeekö sinun oikein tosissasi mielesi
pois tästä rapukatiskasta?

Kalle. Rotanloukku tämä äsken oli.

Nehe. Loukku tahi katiska, niitähän jo rottiakin pyydetään
rapukatiskalla, niitä piisamirotlia. Mitä mun pitikään sanomani, niin
— tuota (raapii niskaansa) — varta vastenhan minä lähdinkin sinua
täältä hakemaan.

Hilma ja Kalle (yhtaikaa). Hakemaan!

Nehe (Hilmalle). En minä sinua lähtenyt hakemaan, kun en lähtiessäni
tietänyt, että olit olemassakaan. Mutta völjyyn lähdet täältä sinäkin.
Minä olen jo vanha, ja muorikin on ruvennut jo rapistumaan.

Kalle. Se on miehen puhetta. Kun ei teillä itsellänne ole edes
yhtään lasta.

Nehe. Ei ole, eikä liioin tule.

Kalle. Mutta meille tulee! (Tempaisee Hilman syliinsä, heittelee,
suutelee ja puristelee häntä.)

Nehe (edellä väistellen). Joo, tulee teille, jos vanhat merkit
paikkansa pitävät.

Hilma. Hellitä jo: katso, enokin ihan säikkyy.

Nehe (väistelee). En minä järin paha ole säikkymään, tämmöisiä.

Kalle. Siinä kuulit. Eno ymmärtää rastaan laulua.

Nehe. Vaikka en kaikkia ymmärtäisikään, se kun laulaa niin monella
kielellä. (Päätään raapien.) Mutta sitä minä ihmettelen, miten
mahdutaan ruunaan kymmenen vuoden perästä.

Kalle (laskee Hilman permannolle). Vuorotellen, vuorotellen. Lampeen
toki mahtuvat kaikki yhtaikaa. Kasvaa kai siellä rannoilla vielä
koiranputkia?

Nehe. Koiranko putkia?

Kalle (selittävästi). Niin, nähkääs, minä olen putkityömies. Jo
huomispäivänä tahdon naurismaalla tehdä pojalleni ruiskupyssyn.

Nehe. Naurismaalle pääset, jos kiirettä pidät. (Vilkaisee Hilmaan.)
Mutta putkipyssyn ehdit hyvin tehdä vasta seuraavan kesän putkista.
(Avaa konttinsa.) Jaa, mutta jos vähän söisikin tänä päivänä. (Nostaa
kontistaan suuren ohraisen rieskan ja voivakkasen pöydälle.) Riittäisi
tässä teillekin, jos vaihteeksi haluaisitte maistaa tätä meidän
ohraista.

Kalle. Ei olekaan hullumpi ehdotus. Leikatkaa minulle siitä tukeva
kantapuoli. (Hilmalle silmää iskien.) Vaihteeksi se saattaa maistua
hyvinkin makealta.

Nehe. Et sinä vielä pilalle asti ole herrastunut, koska osaat
nauttia rehellistä jumalanviljaa. (Leikkaa puukollaan rieskasta
aikamoisen kämpäleen.) Se, kas siinä on!

Kalle. Kiitos! (Ottaa ja kääntelee.) Siinä häntä on!

Nehe. Voita kanssa. (Viiltää vakkasestaan suuren nokareen ja nostaa
veitsellään Kallen leivälle.) Levittele peukalollasi!

Kalle. Kiitos, kiitos! (Pyyhkäisee peukalonsa ja levittelee voita.)

Nehe. On täällä vielä ahventakin, jos niinkuin huvittaa.

Kalle. Huvittaapa hyvinkin minua, ei ahventa. Nostakaa yksi vornikka
tuohon noin! (Tarjoaa voileipäänsä.)

Nehe (kaivaa kalapaketistaan suuren ahvenen ja nostaa sen Kallen
voileivälle). Siinä on!

Hilma (nauraen). Siinäpä se nyt on! (Ovikello soi, Hilma menee
avaamaan.)

Ville (tulee Sannin kanssa kovasti touhuissaan). Se on sitä myöten
selvät. Minä ostin sen umpipakkerin.

Kalle. Hyvä on.

Ville. Varmasti on.

Sanni (Hilmalle)..Ja minä vaihdoin rupiinin sahviiriin. (Näyttää
sormustaan.)

Kalle. Eläköön kauppa ja meriliike.

Ville (ääntänsä hiljentäen, Neheen vilkaisten). Mikä äijä tuo on?

Kalle (myös ääntänsä hiljentäen). Mikä lienee maanäijä, jymäytetään
sitä.

Ville. Minun puolestani kirkkaasti, vaikka heti paikalla. Sitten
lähdet konepajaan ja ylihuomenna jo maakuntaan.

Kalle. Vartoo, hyvä mies, että mä hiukan haukkaan. (Kävelee voileipä
kädessä Sannia kohden.)

Sanni (huomaa ja kauhistuu). Mikä sinulla on kädessäsi!

Kalle. Voileipä, pitäisipä tämän näkyä. (Haukkaa.)

Sanni. Mikä sen päällä on? (Etäytyy ovelle päin.)

Kalle. Piisamirotan raato nahkoineen!

Sanni. Jestas! (Peräytyy kiljaisten ovesta ulos.)

Ville (ymmällään). Mutta... mutta...

Kalle. Ei mitään muttia, vaikka silloin tällöin mutkia. Suoralla
mutkaillen, mutkaisella suoraan, niin muistaakseni sinun pykäläsi
kuului. Kuukauden kuluttua voit ajaa baekerillasi Lamminpäähän häihin,
ellet sitä ennen istu piikkimattoon tai iske päätäsi maantien puomiin.