Kalatyttö

KALATYTTÖ

Kuvailus laululla yhdessä näytöksessä

Kirj.

L. C. [Claes Corander]

Wiipurissa,
Suomalainen kirjallisuusseura,
1865.

JÄSENET:

Lassi, vanha kalaStaja..
Anna, hänen tyttärensä tytär.
Yrjö Waaranen, yliopistolainen.

Näytelmä-paikka osoittaa erästä maaseutua Hämeessä. Perässä näkyy lahti
Näsijärveä ja pieni lehtevä saari; lahden rannalla muutamia pieniä karia
ja verkon ahtimia. Wasemmalla puolella on huone, maalaamaton puupenkki
oven vieressä.

Ensimäinen kohtaus.

    Waaranen, sitten Anna.

Waaranen (tulee sisään, laukku olalla). Tässä löydän minä viimenkin
ihmisen asunnon, käytyäni tässä tienoossa melkeen koko päivän. Niin,
ihmisen asunto, jos tätä voin siksi kutsua, (katsoo ympärillensä),
mutta kaikki näyttää kuitenki, että tämä on asunto kumminki köyhille
lapsille, jos ei muille. (Istuu penkille, ottaa lakkinsa päästään ja
kuivaa kuumia kasvojansa). Suomi! milloin se päivä koittaa sinulle,
että ihanat rantasi eivät enää ole asunto-paikkoja köyhyydelle ja
puutteelle? Milloin työ ja elämä osoittavat onnea ja rikkautta, eivätkä
enää vailinaisuutta ja sitä surullista autioa, jotka nyt piirittävät
sinun laaksojasi. Ne ajat ovat vielä loittona pimeässä tulevaisuudessa.
Kasvakoon ensin tämän uuden ajan poikia, uljaita ja voimallisia,
auttamaan edistymistä meidänki rakkaassa isänmaassamme (kääntyy äkkiä
ja kuuntelee; laulu kuuluu kaukana, mutta lähestyy vähitellen). Mitä
kuulen! — laulu! — tässä on laulullenki asunto. Laulu, se kuuluu siis,
huolimatta köyhyydestä, aina yhtä selvänä sinun rannoillasi.

Anna (tulee kantaen kivi-asteaa, ja laulaa:)

        "Woi äiti parka ja raukka,
        Joka minua synnnytit
    :|: Maailman orjaksi tänne,
        Kurjuutta kärsimään. :|:

        Ei ole minulla maata
        Sitä isäni perintöä;
    :|: Ei ole miiluna turvaa
        Eik' neuvon antajaa." :|:

            [Suomalainen kansanlaulu.]

(Hämmästyy nähdessään herran).

Waaranen. Hyvää iltaa tyttöseni! — Elä kainostele, tule kuitenki
vähä likemmä — en mitään pahaa sinulle tarkoita; saat nähdä että minä
olen ihminen, niinkuin sinäkin.

Anna (lähestyen). Ah, kyllähän minä sen näen, mutta me näemme niin
harvoin vieraita täällä, että — — —

Waaranen. Sitä arvelin minäkin, mutta sano nyt, jos asut täällä
yksinäsi, ja mistäs nyt tulet?

Anna. Ainoasti vanha äitini isä ja minä, me asumme täällä, tässä
mökissä, sillä me kalastamme täällä. Minä olin lähimmäisessä talossa,
puoli neljännestä täältä ja toin maitoa tällä astealla. Mutta pitää
joutua, sillä äitini isä jo odottaa (tahtoo mennä).

Waaranen (estää häntä). Ei, kuule! sano ensin jos minä saan leivätä
yön täällä. Minä olen kulkenut eksyksissä koko päivän ja olen
väsyksissä.

Anna. Ah, kah! Herra on varmaan niitä, jotka etsivät kukkia? Täällä
on ennenkin ollut sellaisia herroja.

Waaranen. Niin melkeen; mutta kysy nyt äitisi isältä, jos saisin
olla täällä yötä.

    (Anna menee mökkiin).

Toinen kohtaus.

    Waaranen yksinänsä.

Waaranen (katsoo ajatuksissa Annan jälestä). Niin, hänellä on
oikeen! Minä etsin totisesti kukkaa, yhtä kukkaa. — Jos löytäisin sen
kirkkaana ja puhtaana, elämän myrskyn häneen koskematta, ettei olisi
kadottanut alkuperäistä ihanuuttansa. (Näkee Lassin tulevan, jonka
tervehtiessä Waaranen nousee ylös ja antaa hänelle kättä).

Kolmas kohtaus.

    Waaranen, Lassi ja Anna.

Lassi (tullen mökistä). Hyvää iltaa! hyvä herra. Tyttöni sanoo
teidän tahtovanne viettää yön täällä. Wiettäkää vaan, herra. — Tähän
asti vanha Lassi ei ole sulkenut oveansa keltään tarvitsevalta; eikä
tämä ole ensimäinen kerta, kuin täällä yötä vietetään; sen sanon,
vaikka niin hienokas ja ylpeä näytte olevan. — Ei aina voi luottaa
hienoinkaan herroin. Antakaa anteeksi, mutta vanha Lassi on tottunut
aina sanomaan mitä sydämmensä ajattelee.

Waaranen. Ole huoletta; minä en ole hieno enkä ylpeä herra — olen
vaan suomalainen ylioppilainen, kunniallisella nimellä ja lempeällä
sydämmellä, — enkä mitään muuta.

Anna (joka oli tullut mökistä Lassin keralla, itsekseen). Kuin hän
on ihana ja suloinen. Oikeen on, niinkuin häneen mielistyisin; mutta
(huokaa) Yrjöni, pysy sinä kirkkaana muistossani!

Lassi. Sen kyllä näen teidän rehellisistä silmistänne. Minä mielistyn
teihin, herra; jos ette pahaksi ottane, tahtoisi ukko puhua vähän
teidän kanssanne. (Kääntyen kuiskasee Annalle) Mene sinä ja valmista
vuode siellä tuvassa — ja kaikki niin hyvin kuin voit.

Anna. Kyllä, isä! (menee tupaan).

Neljäs kohtaus.

Lassi, Waaranen.

Waaranen. Oletkos asunut täällä koko elinaikasi? eikö teillä ole
muuta sukulaista, kuin tuo tyttö, joka lienee tyttärenne tytär?

Lassi (istuessaan penkille, kehottaa vierastaki istumaan. Waaranen
istuikse). Ei ole minulla sukulaista muuta kuin Anna, ja hän ompiki
ainoa iloni maailmassa. Hänen tähden tahdonki vielä elää, sillä kyllä
ukko jo on elänyt kylläksensä. Mutta kuka pitäsi huolta tytöstä, jos
ukko peitettäisiin multaan?

Waaranen. Minusta näyttää niinkuin te olisitte nähneet parempiaki
päiviä kuin nämät?

Lassi. No, niin, herra! mutta Jumala nähköön, niitä tuskin muistan.
Se oli aika seki, kun ukolla oli sievä ja rattosa talo Kangasalassa;
siellä elin hyvästi tyttäreni keralla. Waimoni oli jo aikoja sitte
mennyt parempaan kotiinsa, eikä jättänyt minulle muuta lasta kuin
tytön. Tyttöni oli sittemmin pääkaupungissa jonkun ajan tätinsä luona.
Siellä pisti mieleensä käydä naimiseen; talonpoika ei kelvannut, sen
piti olla herramainen. No, sama se, jos tyttöni vaan olisi ollut
onnellinen, mutta ei se siksi muuttunut. He muuttivat pienen tyttärensä
kanssa minun tyköni, ja sitte alkoi se mennä takaperin koko elämäni! —

Waaranen. No, miten niin?

Lassi. Wiina, se myrkky, mursi onnemme. Me saimme myydä kaikki
mitä oli, ja — sitte karkasi hän pois, jättäen vaimonsa ja lapsensa
köyhyyteen. Tehtyänsä monta konnan työtä, lienee hän viimein päättänyt
rikollisen elämänsä Wiaporissa. Sitte muutin tyttöni keralla tänne;
minä tahdoin etsiä meille niin yksinäistä asuntoa kuin vaan suinkin.
Sillä minulla oli paha kuulla kansan häväistyksiä, jotka tavoittivat
tytärtäni. Hän kuoliki kohta sen jälkeen, jättäen syliini pienen Annan,
joka silloin oli tyttö yhdeksän vuoden i'ässä. Siinä nyt on ukon
elämäkerta. Minä olen, Jumalalle kiitos, saanut olla terveenä täällä,
ja tyytyväinen olen aina ollut.

Waaranen. Tyytyväisyys on ihmisen suurin maallinen onni.

Lassi. Wälistä se tosin on ollut vähä tiukassa elatuksen kanssa,
mutta en koskaan puutteesta ole tietänyt, ja niin kauvan kuin aallot
läiskyvät rannalla ja ukko voipi käyttää airoansa, niin toivon ettei se
vieras astu mokkiini, vaikka mökkini huono on. Mutta kuinka se vihdoin
käynee — se on Herran kädessä.

Waaranen. Kiitoksia kertomuksestanne, isä Lassi! Ole huoletta
tytöstäsi, kyllä hänestä huolta pidetään; eikä hän itsekkään mikään
lapsi ole enään.

Lassi (noustessaan ylös). Hyvää yötä herra! minun pitää huomena,
auringon noustessa, istua järvellä. Jos kuitenki Anna nyt näkisi minut
täällä, niin hän varmaan hyvin ihastuisi. Minä luulen hänen menneen
keräämään vähän polttopuita huomeseksi. Hyvää yötä! (Hän menee).

Wiides kohtaus.

    Waaranen, sitten Anna.

Waaranen. Himeitä muistoja lapsuuteni ajasta! — Kangasala — olisiko
se mahdollista! Annalta pitää minun saada selvä asiasta. Kah! tuolla
hän jo tulee, (Anna tulee, kantaen sylillisen polttopuita, jotka hän
panee oven viereen). Tule tänne ja puhu vähä lapsuutesi ajasta minulle;
ja kuka sinua on opettanut laulamaan? Woitkos vielä laulaa?

Anua. Mennä kesänä kävi täällä samallainen herra kuin te, kultapilkku
lakissa, ja etsi kukkia, aivan kuin te, ja hän opetti minua laulamaan.
Ja muistan minä toisenki laulun, jonka olen osannut aina lapsuuteni
päivistä asti.

Waaranen. No, kuka sen laulun sinulle opetti? Äitisi isä on jo
puhunut teidän elämästänne; mutta laulappas minulle se toinen laulu; se
ilahuttasi minua kuulla.

Anna (naurahtaen). No, koska tahdotte; se on näin (laulaa):

        "Yksin istun ja lauleskelen,
        Aikan' on niin ikävä.
    :|: Wesi seisoo ja linnut laulaa,
        Eikä tuulikaan vedätä. :|:

        Oisko pursi ja punapurjeet,
        Millä mennä merten taa,
        Tuolta tuottaisln sulholleni,
        Ko'on kultaa ja hopeaa.

        Sitten kutoa helskyttäisin
        Papinpaita-kangasta,
    :|: Kihla-sormus se kiilteleisi,
        Woi mua hullua neitoa". :|:

              Suomalaisia kansanlauluja, 3:s vihko, N:o 1.

Waaranen (itsekseen). Niin, nyt minä muistan kaikki. (Kovasti) Se on
kuuuis laulu.

Anna. Se on minulle hyvin rakas, Kun olin pienenä lapsena ja me
vielä asuimme Kangasalassa, leikitsin minä usein pienen ojan rannalla
metsässä. Ainoa leikki-kumppalini oli poika likimäisestä torpasta,
jossa hän asui äitinsä kanssa, joka oli leski. Hän oli aina niin hyvä
minulle, se pieni Yrjö! Minä rakastin häntä sydämmestäni, niin kuin
lapsi rakastaa voipi, sillä hän oli erinäinen muista pojista kylässä.
Kun se suuri onnettomuus tapahtui, niin ne muut lapset eivät tahtoneet
leikkiä minun kanssani ja kutsuivat minua "varkaan tyttäreksi". Hän
vaan minua ei hyljännyt. Mutta sitte kuoli hänen äitinsä ja rovasti
seurakunnassa otti Yrjön tykönsä ja lähetti hänet kouluun, sillä hän
luki niin sievästi. Hän tuli sitte vuoden perästä takasin ja oli niin
sievä ja siisti, mutta ei ollut unohtanut "pientä Annaansa", niinkuin
hän minua kutsui. Silloin opetti hän minulle sen laulun, jonka nyt
lauloin, ja sanoi, että aina muistaisin häntä, kun sitä laulua laulan.
Ja — sitte matkusti hän pois ja me muutimme tänne.

Waaranen. Etkö sinä sittemmin häntä ole nähnyt?

Anna. En milloinkaan, hän kuuluu tulleen hienoksi ja ylpeäksi, ja on
saanut kultamerkin lakkiinsa, niinkuin teki. Ei hän enää taida muistaa
pientä Annaa!

Waaranen (liikutettuna ottoa Annaa kädestä). Kukatiesi hän on
muistanut sinua useemmin kuin luulet.

Anna (nykii, pelästyen, kättänsä irti). Päästäkää, päästäkää minua,
hyvä herra!

Waaranen (vetäen Annaa likemmäksi). Anna! en sinua laske. Luuletkos
lapsuutesi ystävän unohtaneen pienen Annansa, Annan, jonka muisto on
Varjellut ystävätäsi monesta kiusauksesta ja pahasta. Luuletkos hänen
etsineen sinua, sitte jättääksensä sinut, kun sinut jälleen löysi. Ei
Annaseni! niin hän ei tee.

Anna. Olisitteko te siis Yrjöni — ei, se ei ole mahdollista. Te
tahdotte vaan pettää minua.

Waaranen. Ei; ihan todella, minä olen sinun Yrjösi, — sama
leikkikumppalisi.

Anna. Sydammeni kyllä toivoo sitä ja tunnusteleeki jo teitä
lapsuutensa ystäväksi; mutta en toki uskalla luottaa semmoiseen onneen.

Waaranen. Anna! muistatkos, kun lapsina sen pienen kosken pohjasta
etsimme valkeita tarhakiviä, ja sinä lankesit veteen?

Anna. Kyllä, kyllä! Sinä olet Yrjö! — Ah! te, — te olette siis
muistaneet minua.

Waaranen. Minä olen jo kauvan etsinyt sinua, vaikka turhaan. Se vanha
rovasti on kuollut; hän lahjoitti minulle kaiken omaisuutensa; silloin
syttyi minussa halu löytää sinut ja sinun kanssasi jakaa kaikki, sekä
elämäni. Mutta kaikki minun tiedustelemiseni ovat tähän asti olleet
turhat; nyt antoi onneni minun tavata sinut täällä, tässä kurjassa
mökissä.

Anna. Se on sitte oikeen totta; voi, kuinka olen iloinen!

Waaranen. Ja, Anna, nyt sinä et enää tarvitse kärsiä kurjuutta, etkä
puutetta. Sinun pitää lähteä minun kanssani nyt, ihan nyt.

Anna. Mutta äitini isä?

Waaranen. Hän tulee kanssamme. Ja sitte saa tulevaisuus löytää minut
vakavammalla pohjalla, kuin ylioppilaisena, niin tulet sinä minun
vaimokseni. (Likistää Annaa kovemmin).

Anna (tempasee itsensä hänestä). Ei, ei! älä puhu niin, ei se
voi siksi muuttua. Te olette rikas ja korkea — ja minä vaan tyhmä
kalatyttö, joka en ole oppinut mitään, — elänyt vaan aaltojen leikissä
ja metsän huminan keralla. Te saisitte vaan häpeää minusta, ettekä
mitään muuta (itkee).

Waaranen. Niin et saa puhua. Rikas en ole, jos en sinua saa. Yrjö
Waaranen on vaan talonpojan poika, eikä mikään korkea ja hienokas,
— olen lapsi kansasta, niinkuin sinäki. Ja jos minulla on tiedon
sivistystä, niin sinulla on sydämmen puhtaus ja tunnon helleys, ja
niin tarvitsemme me toisiamme; ja näillä avuilla voimme me tulla
onnellisiksi, toimittaa hyvää ja olla hyödyksi isänmaallemme.

Anna. Te tahdotte siis opettaa minulle, mitä minä en ymmärrä?

Waaranen. No niin, Anna! sen tahdon minä, ja sinä tasoitat ja
pehmität sen, mikä on kulmikasta ja loivaa minussa. Ja siten voimme
olla hyödyksi ja iloksi toisillemme sekä muillenki.

Kuudes kohtaus.

Lassi, Waaranen ja Anna.

Lassi (tullen esille). Missä Anna viipyy? Muistot entisestä ajasta
ajoivat unen silmistäni ja levon sydämmestäni. (Istuikse penkille
syvissä ajatuksissa, huomaitsematta muita). Kertomukseni sille
rehelliselle nuorukaiselle repii auki ne vielä parantumattomat haavat,
— — — voi sinua, epäilevä sydän! mitä suret. Annan tulevaisuus on
Jumalassa.

Anna (hoksaen Lassin, karkaa Lassin kaulaan). Ah, isä! tämä herra on
Yrjöni!

Lassi (Yrjölle teititellen). Johan minä äsköin teidät tunsin, vaikken
luullut teidän minua enää vanhaksi tuttavaksenne tunnustavan.

Waaranen (lähestyen). Elä isä, elä ajattele niin pahaa entisestä
mökinpojasta. Ei koskaan herras-puku eikä nimi ole saaneet minua
unhottamaan onnellista lapsuuteni aikaa, eikä rakastettuja ystäviäni.
Nyt muutamme kaikki minun luokseni, ja Anna tulee minun vaimokseni;
niin olemme tässä Annan kanssa päättäneet.

Lassi. Päättäneet! voisi kyllä olla hyvä päätös, vaan päättäsin siinä
asiassa minäki. — Herramaiselle annoin tyttäreni ja menetin hänen
onnensa; tyttäreni tytärtä en antanekkaan semmoiselle Warénille tahi
mikä Waranteri lienetki.

Waaranen. Waaranen on nimeni; sitä en ole muuttanut, suomalaisena
pysyy nimi, niinkuin mieski.

Lassi. Sinä olisit siis vapaa tyhmästä herruudesta, joka hyvänki
miehen herjaksi saattaa?

Waaranen. Tyhmä, — niin, tyhmä herruus on tosin monen onnettomuuteen
saattanut; mutta totinen sivistys tekee ihmisen ihmiseksi, herran sekä
talonpojan yhdenvertaisiksi — meidät kaikki rehellisiksi suomalaisiksi.

Lassi (arvelee hiukan). Rehellinen oli isäsi, rehellisyys välkkyy
sinunki silmistä (ilolla ja liikutettuna). Lapseni! teidän yhdistystä
olen aavistanut ja toivonut, vaan en kaiketikaan uskonut tuon asian
niin nopeasti päättyvän; (panee kätensä heidän päänsä päälle) no,
Jumala suokoon siihen siunauksensa! sillä minä uskon sinua, Yrjö,
sanastasi, ettäs vielä olet se sama rehellinen, viaton poika kuin ennen.

Waaranen (laulaa samalla nuotilla, kuin Suomalaisten kansanlaulujen
1:n vihon N:o 6: "Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla" j.n.e.):

    Pois oli kultani, pois kotipuolla;
    Minulla ei muuta, kuin ikävää ja huolta.
    Woi minun kultani, voi minun lintuni,
           Kuin mun jätit niin. :|:

    On opinteilläkin valoisa käydä,
    Walosampi kultani seutuet nähdä;
    $o löysin kultani, jo löysin tuttuni!
           Armas silmäsein! :|:

Anna (vastaa samalla nuotilla:)

    Jo oli toivoni epäilytiellä;
    Hiukan mä kuitenki oottelin vielä.
    Jo tuli kultani, jo tuli armaani,
           Oma kultani! :|:

Molemmat:

    Nyt näen kumminki sen ilopäivän:
    Kultani sivullani kulkevan ja käyvän.
    Toivo ei raukene, lempi ei kylmene
           Suomen neitojen,
           Suomen nuorison!

Anna (iloissaan). Ei koskaan minulla ole ollut niin iloista päivää
kuin tämä, ja minä toivotan jokaiselle nuorelle neitokaiselle samaa
onnea ja iloa! — — — ja jos se vähä viipyisiki, niin odottakaa vaan
kärsivällisesti, kyllä se kerran tulee.

    (Esirippu putoaa).