Kohtalokumppanukset
Alexandre Dumas vanh. (1802–1870)
Historiallinen romaani kuningas Henrik II:n ajoilta
Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1500-luvun Ranskaan kuningas Henrik II:n valtakaudelle. Teos seuraa Gabriel de Montgomeryn vaiheita hovijuonittelujen, uskonnollisten jännitteiden ja Cateau-Cambrésisin rauhan solmimisen keskellä.
Alexandre Dumas'n 'Kohtalokumppanukset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3111. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KOHTALOKUMPPANUKSET
Historiallinen romaani kuningas Henrik II:n ajoilta
Kirj.
ALEXANDRÉ DUMAS
Ranskankielestä suomentanut
V. Hämeen-Anttila
Jatkoa romaaniin
"Sankarin saavutus"
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1951.
SISÄLLYS:
I. Kaksi kirjettä
II. Lahkolaiskokous
III. Toinen koetus
IV. Vaarallinen yritys
V. Epäviisasta varovaisuutta
VI. Tilaisuus
VII. Kahden velvollisuuden välissä
VIII. Enteitä
IX. Kohtalokas turnaus
X. Uusi asiaintila
XI. Gabrielin koston seurauksia
XII. Luonteensävyn muuttuminen
XIII. Guise ja Coligny
XIV. Ilmoituksia ja ilmiantoja
XV. Vakoilija
XVI. Ilmiantaja
XVII. Lapsikuningas ja -kuningatar
XVIII. Italian-matkan loppu
XIX. Kaksi vetoomusta
XX. Vaarallinen luottamus
XXI. Vilpittömyyden vilppiä
XXII. Lopun alkua
XXIII. Château-Regnaultin metsässä
XXIV. Kuudennentoista vuosisadan politiikkaa
XXV. Amboisen mellakka
XXVI. Uskontoimitus
XXVII. Toinen politiikan näyte
XXVIII. Toivonsäde
XXIX. Hyvin varjeltu uni
XXX. Kuninkaallinen kuolinhuone
XXXI. Hyvästi, ranska!
Loppulause
ENSIMMÄINEN LUKU
Kaksi kirjettä
Kahden Martin Guerren pulmallisen jutun onnellisesti päätyttyä Gabriel de Mongommery katosi uudestaan monen kuukauden ajaksi, palaten salaperäiseen harhailuunsa, jolla ei näyttänyt olevan päämäärää. Hänet nähtiin ja tunnettiin taas parissakymmenessä eri paikassa, mutta hän ei silti koskaan edennyt kauas Pariisin ja hovin ympäristöstä, vaan ainoastaan pysyi syrjässä sillä tavalla, että saattoi huomaamatta tarkkailla kaikkea.
Hän piti silmällä tapausten kehitystä, mutta ne eivät likimainkaan järjestyneet hänen mielikseen. Kokonaan yhden ajatuksen valtaan antautunut sielu ei vielä havainnut tilaisuutta ratkaisulle, jota hänen oikeudentuntoinen kostonsa etsi.
Ainoa tällä välin merkityksellinen ilmiö poliittisella alalla oli Cateau-Cambrésisin rauhansopimuksen solmiminen.
Diana de Poitiersin kaikkivaltiaan vaikutuksen nojalla konnetaabeli de Montmorency oli vihdoin saanut Henrik II:n taipumaan tähän sovintoon, ollessaan kateellinen herttua de Guisen urotöistä ja niistä uusista oikeuksista, joita hänen kilpailijansa päivä päivältä hankki itselleen kiitollisen kansansa ja suosiollisen valtiaansa huomaavaisuuteen. Rauha allekirjoitettiin huhtikuun 3 päivänä 1559. Vaikka se tehtiin sodan jatkuessa yhä voitollisena, ei se muodostunut Ranskalle kovinkaan edulliseksi.
Se säilytti Ranskalle Metzin, Toulin ja Verdunin hiippakunnat, mutta Calais saatiin ottaa haltuun ainoastaan kahdeksaksi vuodeksi ja Englannille oli maksettava kahdeksansataatuhatta kultaecua, jollei kaupunkia tämän määräajan kuluttua luovutettaisi takaisin (tätä Ranskan avainta ei tosin sitten enää annettukaan Englannille eikä myöskään lunastussummaa maksettu). Ranskalle jätettiin takaisin Saint-Quentin ja Ham ja väliaikaisesti myös piemontilaiset Torinon ja Pignerolin alueet.
Mutta Filip II sai täydelliseen hallitusvaltaansa Thionvillen, Marienbourgin ja Hesdinin vahvat linnoituskeskukset. Hän määräsi Therouannen ja Yvoyn varustukset hajoitettaviksi maan tasalle, ja hänen toimestaan palautettiin Liègen piispalle Bouillon, genualaisille Korsikan saari, Savoijin Philibertille suurin osa Frans I:n aikana valloitettua Savoijia ja Piemontia. Niinikään pantiin ehdoksi Henrikin tyttären Elisabethin naittaminen hänelle ja prinsessa Margueriten vihkiminen Savoijin herttuan kanssa. Ne olivat hänelle niin tavattomia etuja, ettei Pyhän Laurentiuksen päivän voittokaan ollut hänessä herättänyt suurempia toiveita.
Raivostuneena riennettyään rintamalta hoviin herttua de Guise rupesi äänekkäästi ja hyvällä syylläkin moittimaan Montmorencya kavalluksesta ja kuningasta heikkoudesta, kun näin oli yhdellä kynänpiirrolla luovutettu, mitä espanjalaiset aseet eivät, olleet kyenneet Ranskalta riistämään edes kolmenkymmenen menestyksellisen taisteluvuoden tuloksena.
Mutta vaurio oli kertakaikkiaan tapahtunut, eikä Arpinaaman synkkä tyytymättömyys voinut sitä millään lailla korjata.
Gabriel ei ollut tästä tilanteesta mielissään. Hänen kostonsa tavoitteli kuninkaallista persoonaa eikä Ranskan kuningasta valtakunnan vahingoksi. Hän olisi iloiten kostanut isänmaansa mukana, mutta ei sitä vastaan.
Kuitenkin hän itsekseen pani merkille, että herttua de Guise tietenkin tunsi kovaa suuttumusta nähdessään, kuinka kavala juonittelu pilasi hänen neronsa ponnistuksia ja teki ne mitättömiksi.
Tämän kuningassukuisen Coriolanuksen kiukku saattoi tilaisuuden tullessa edistää Gabrielin suunnitelmia. Eikä François de Lorraine sitäpaitsi ollut valtakunnan ainoa napisija.
Eräänä päivänä Gabriel tapasi Pre-aux-Clercin lähistöllä parooni de la Renaudien, jota hän ei ollut nähnyt Saint-Jacques kadun aamuneuvottelusta saakka. Muulloin hän säännöllisesti vältti tuttuja kasvoja, kun häntä lähestyin, mutta nyt hän meni empimättä puhuttelemaan paroonia.
Nämä kaksi miestä olivat kuin luodut vilpittömään yhteisymmärrykseen; he muistuttivat toisiaan monessakin suhteessa, eritoten luonteensa lujuudessa ja tarmokkuudessa.. Kumpikin oli samanlaisesti toiminnan mies ja aina oikeuden kiihkeä puoltaja.
Ensimmäisen tervehdyksen jälkeen La Renaudie lausui suoraan:
"Olen tavannut Ambroise Parén; te olette siis meikäläisiä?"
"Sydämestäni kyllä, mutta en ulkonaisesti", vastasi Gabriel.
"Ja milloin liitytte asiamme puolelle täydesti ja avoimesti?"
"Nyt en enää käytä teikäläisiä kohtaan sitä itsekästä puhetapaa, joka kenties on teitä suututtanutkin", selitti Gabriel. "Niinpä vastaan avomielisestä minä yhdyn täydellisesti teikäläisiin jahka tarvitsette minua enkä itse enää tarvitse teitä."
"Sepä tosiaan jalomielistä! Aatelismies ihailee teitä, mutta puoluemies ei voi ruveta teitä matkimaan. Jos odotatte vain hetkeä, jolloin tarvitsemme avuksi kaikkia ystäviämme, niin tietäkää, että se hetki on tullut."
"Mitä siis on tekeillä?" tiedusti Gabriel.
"Uskolaisiamme vastaan valmistellaan salaista yllätystä. Nyt tahdotaan yhdellä kertaa suoriutua kaikista protestanteista."
"Mistä johdutte sitä päättelemään?"
"Tämän hankkeen salaamista tuskin pidetäänkään tarpeellisena", selitti parooni. "Antoine Minard, parlamentin puhemies, lausui ihan julkisesti eräässä neuvoston kokouksessa Saint-Germainissa, että vihdoinkin tarvitsisi iskeä lujasti ja ratkaisevasti, jollei tahdottu suistua jonkinlaiseen tasavaltaan, kuten sveitsiläiset valtiot."
"Mitä! Käyttikö hän sanaa tasavalta?" huudahti Gabriel ihmeissään. "Mutta varmaankin hän liioitteli vaaraa, jotta torjumiskeino tehtäisiin sitä rajummaksi."
"Eipä juuri", sanoi La Renaudie alentaen ääntänsä. "Totta puhuen, hän ei liioitellut paljoakaan. Mekin, katsokaa, olemme hieman muuttuneet siitä asti, kun olimme koolla Calvinin kamarissa, eivätkä Ambroise Parén aatteet meistä nykyään enää tunnu niin uskaliailta. Näettehän muuten, että meitä työnnetään äärimmäisyyksiin."
"Siinä tapauksessa", huomautti Gabriel innostuen, "olenkin teikäläisiä kenties pikemmin kuin luulinkaan".
"Hyvä on sitten!" huudahti La Renaudie.
"Mille taholle minun tulee suunnata katseeni?", kysyi Gabriel.
"Parlamenttiin", vastasi parooni. "Siellä tämä asia saa ratkaisunsa. Evankelinen puolue on voimakkaasti esiintyvä vähemmistö — Anne Dubourg, Henri Dufaur, Nicolas Duval, Eustache de la Porte ja parikymmentä muuta. Pääsiäisen jälkeisenä keskiviikkona pidetyssä parlamentin istunnossa vaadittiin kerettiläisiä vastaan päätetyn vainon toimeenpanoa, ja siihen nämä kalvinilaisuuden kannattajat vastasivat pyytäen kutsuttavaksi koolle yleisneuvottelun, jonka tulee Konstanzin ja Baselin kirkolliskokousten tekemien päätösten mukaan ratkaista uskonnolliset kysymykset. Heillä on puolellaan oikeus; heitä vastaan täytyy siis käyttää väkivaltaa. Mutta me valvomme, ja valvokaa tekin meidän mukanamme."
"Tuo riittää", sanoi Gabriel.
"Pysykää Pariisissa, asuintalossanne, jotta teille voidaan ilmoittaa tarpeen vaatiessa", lisäsi La Renaudie.
"Se on minulle kiusallista, mutta mukaannun siihen kuitenkin", myöntyi Gabriel, "kunhan ette kovin pitkäksi aikaa jätä minua sinne kärsimään joutilaana. Käsittääkseni olette kirjoitelleet ja puhuneet kylliksi; nyt pitäisi jo ryhtyä sanoista töihin."
"Olen samaa mieltä", vakuutti La Renaudie. "Pysykää valmiina ja olkaa huoletta!"
He erosivat, ja Gabriel asteli pois syvissä mietteissä. Hän kyseli itseltään: eikö hänen omatuntonsa päässyt harhateille koston kiihkossa? Ja nyt näytti siltä kuin tämä intohimo kannustaisi häntä kansalaissotaan. Mutta kun tapaukset eivät tulleet hänen luokseen, täytyi hänen kaiketi lähestyä niitä.
Samana päivänä hän palasi taloonsa Rue des Jardins-Saint-Paulin varrelle, tavaten siellä ainoastaan uskollisen Aloysensa. Martin Guerre oli asettunut kotiseudulleen, André jäänyt madame de Castron saattueeseen; Jean ja Babette olivat palanneet Calaisiin, sieltä muuttaakseen Saint-Quentiniin, jonka portit jälleen avautuivat isänmaalliselle kankurille Cateu-Cambrésisin rauhansopimuksen perusteella.
Isännän paluu yksinäiseen kotiin oli siis tällä kertaa vielä kolkompi kuin tavallisesti. Mutta eikö äidillinen hoitajatar rakastanut häntä kylliksi kaikkien puolesta? Mahdotonta on kuvata arvoisan vaimon riemastusta, kun Gabriel ilmoitti hänelle nyt jäävänsä luultavasti pitemmäksi aikaa pitämään hänelle seuraa. Kreivi aikoi elellä suojapaikassaan täysin piilossa ja ehdottomasti yksinäisenä; mutta täällä hän sentään oleskelisi, vain harvoin käväisten kaupungilla, ja Aloyse saisi yhtä mittaa häntä tavata ja hoivailla! Hyvin kauan olikin kulunut siitä, kun hän oli tuntenut itsensä niin onnelliseksi!
Kaihoisasti hymyillen Gabriel kadehti rakastavan olennon iloista mieltä. Hän ei valitettavasti voinut enää osallistua siihen. Hänen elämänsä ei hänelle itselleenkään merkinnyt tästedes muuta kuin kamalaa arvoitusta, jonka ratkaisua hän sekä pelkäsi että halusi.
Tässä mallittomuudessa ja huolessa hänen päivänsä kuluivat rauhattomina ja ikävinä runsaan kuukauden ajan.
Niinkuin hän oli entiselle hoitajattarelleen luvannut, hän ei paljoakaan liikkunut poissa kotoa. Vain toisinaan hän iltaisin lähti kiertelemään Châteletin ympäristössä ja palattuaan sulkeutui pitkiksi tunneiksi hautaholviin, jonne tuntemattomat apurit olivat eräänä yönä salavihkaa tuoneet hänen isänsä ruumiin. Hänellä näytti olevan kaameana nautintona sillä tavalla verestää muistissaan tihutyötä, jotta katkera viha pitäisi yllä hänen miehuuttaan.
Hänen katsellessaan Châteletin kolkkoja muureja, mutta etenkin silloin, kun hän tarkasteli marmorihautaa, jonka lepoon oli päättynyt ylevän elämän kärsimys, esiintyi hänelle kaikessa hirveydessään se järkyttävä aamu, jolloin hän oli painanut murhatun isänsä silmät kiinni. Tällöin hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hiukset nousivat pystyyn, povi paisui intohimosta, ja hän heräsi tästä kaameasta mietiskelystään ihan uutta kostonvimmaa keränneenä.
Tällaisina tuskan hetkinä Gabriel pahoitteli sitä, että hänen mieleensä oli tullut jättää kostonsa olosuhteista riippuvaksi, sillä odottaminen tuntui käyvän sietämättömäksi.
Hänen oli pakko kuvitella, että sillä välin, kun hän itse odotteli kärsivällisesti, murhaajat olivat voitonriemuisia ja tyytyväisiä! Kuningas hallitsi rauhallisesti Louvressaan! Konnetaabeli rikastutti itseään yhä kansan kurjuudesta! Ja Diana de Poitiers huvitteli häpeällisessä irstailussa.
Näin ei saanut jatkua! Koska Jumalan salama uinui, koska sorrettujen hätä yhä paheni, täytyi hänen jättää sikseen Jumala ja ihmiset, tulla toimeen yksin, tai oikeammiten hän itse ryhtyisi taivaallisen vanhurskauden ja inhimillisen katkeruuden välikappaleeksi. Ylivoimaisen vaikutteen kiihdyttämällä hän joskus tarttui miekkansa kahvaan ja astahti askeleen, ikäänkuin mennäkseen ulos kostotyöhön...
Mutta samassa hänen herkkä omatuntonsa palautti mieleen Diana de Castron kirjeen, sen Calaisista lähetetyn viestin, jossa hänen rakastettunsa rukoili häntä olemaan kostamatta itse ja iskemättä syylliseenkään, ellei hän tulisi toimineeksi Jumalan tahdottomana välikappaleena.
Gabriel luki jälleen tämän liikuttavan vetoomuksen ja antoi miekkansa painua takaisin huotraan. Vimmaansa katuen hän malttoi taas mielensä ja jäi vielä odottamaan.
Hän olikin niitä miehiä, jotka ovat syntyneet toimimaan, mutta ei varsinaisesti johtajaluonne. Hänen tarmonsa oli ihailtava, kun hänellä oli mukanaan armeija, puolue tai edes yksi suuri henkilö. Mutta hän ei arvoltaan eikä luonnostaan ollut omiaan yksin suorittamaan tavallisuudesta poikkeavia tekoja, ei hyvässäkään mielessä, saatikka rikollisella uralla. Hän ei ollut syntyään mahtava ruhtinas eikä voimallinen nero. Häneltä puuttui oma-alotteinen kyky kuten tahtokin.
Amiraali de Colignyn ja samoin herttua de Guisen rinnalla hän oli selvinnyt hämmästyttävistä urotöistä. Mutta nyt, kuten hän oli antanut Martin Guerren ymmärtää, hänen tehtävänsä oli suuresti muuttunut: hänen ei ollut avoimella kentällä taisteltava vihollista vastaan, vaan rangaistava kuningastaan. Eikä tällä kertaa ilmestynyt ketään hänen auttajakseen tässä kamalassa hankkeessa!
Kuitenkin hän vielä otti tässä kohden lukuun samat miehet, jotka olivat aikaisemmin suoneet hänelle mahtavaa apuaan, protestanttisen Colignyn ja kunnianhimoisen Arpinaaman.
Kansalaissota uskonnollisen totuuden puolustamiseksi, kapina suuren neron vallantavoittelun voitoksi — sellaiset olivat Gabrielin salaiset toiveet. Henrik II:n kuolema tai syökseminen valtaistuimelta — joka tapauksessa hänen rangaistuksensa — olisi tuloksena jommastakummasta mullistuksesta. Gabriel toimisi johtajan lähimpänä miehenä. Hän täyttäisi loppuun asti itse kuninkaalle vannomansa valan: vainoaisi valapattoa lapsiin ja lastenlapsiin asti.
Jos nämä kaksi mahdollisuutta pettäisivät, ei hän voisi enää tehdä muuta kuin antaa Jumalan valita, koska hän ei ollut tottunut toimimaan muussa ominaisuudessa kuin jonkun toisen liittolaisena. Mutta aluksi ei näyttänyt siltä kuin hänen tarvitsi odotella turhaan, että ilmestyisi jompikumpi tilaisuus. Sillä kesäkuun 13 päivänä hän sai kaksi kirjettä melkein samanaikaisesti.
Edellisen tuojana oli kello viiden tienoissa iltapuolella salamyhkäinen mies, joka tahtoi sen luovuttaa ainoastaan hänen omiin käsiinsä ja silloinkin vasta sitten, kun oli verrannut hänen kasvonpiirteitään kirjallisesti saamiinsa yksityiskohtaisiin tuntomerkkeihin.
Tämä kirje kuului seuraavasti:
"Ystävä ja veli!
Hetki on tullut, vainoojat ovat riisuneet naamarinsa. Siunatkaamme
Jumalaa! Kärsimykset vievät voittoon.
Tänä iltana kello yhdeksän etsikää Maubert-aukion numero 11:ssä
ruskeanväristä ovea.
Kolkuttakaa sille säännöllisin väliajoin kolmesti. Teille avaa mies
sanoen: Älkää tulko, sillä ette näkisi hyvin! Te vastaatte: Tuon valoa
mukanani, Mies johdattaa teidät portaille, joiden seitsemäntoista
askelmaa nousette hämyssä. Ylhäällä teitä lähestyy toinen opetuslapsi
lausuen: Mitä haette? Vastatkaa: Oikeata. Silloin teidät saatetaan
autioon huoneeseen, jossa joku kuiskaa korvaanne tunnussanan:
Genève. Siihen vastaatte: Kunnia. Tällöin teidät heti tuodaan
niiden joukkoon, jotka tänään tarvitsevat teitä.
Näkemiin illalla, ystävä ja veli! Polttakaa tämä kirjelmä!
Vaiteliaisuutta ja miehuutta!
L.R."Gabriel sytytti lampun, poltti sanansaattajan läsnäollessa kirjeen ja virkkoi hänelle kaikeksi vastaukseksi:
"Tulen sinne."
Mies kumarsi ja poistui.
Kas niin, — tuumi Gabriel, — heränneet kyllästyvät viimeinkin!
Kello kahdeksan, hänen yllä mietiskellessään La Renaudien kutsua, johdatti Aloyse hänen luokseen paashin, joka esiintyi lotringilaiscn suvun liverissä.
Nuorukaisella oli tuotavanaan tällainen kirje:
"Monsieur ja rakas kumppani!
Olen ollut Pariisissa kuusi viikkoa palanneena armeijasta, missä
minulla ei enää ollut mitään tehtävää.
Minulle vakuutetaan, että tekin tällä haavaa oleskelette kotona.
Miksi en ole vielä tavannut teitä? Olisitteko tekin minut unohtanut
nykyisenä kiittämättömyyden ja unohtamisen aikana? Ei, mahdotonta,
tunnenhan teidät.
Tulkaa siis luokseni! Odotan teitä, jos teille sopii, huomenna aamulla
kello kymmenen huoneistossani Les Tournellesissa.
Tulkaa, vaikkapa vain lohdutellaksemme toisiamme, mitä meidän
menestyksestämme on tehty.
Sydämellinen ystävänne
François de Lorraine.""Saavun sinne", kuului taaskin Gabrielin lyhyt vastaus, ja pojan lähdettyä hän mietti:
— Kas niin, — nyt herää kunnianhimokin!
Kaksinaisen toivon rohkaisemana hän neljännestuntia myöhemmin lähti astelemaan Maubert-aukiota kohti.
TOINEN LUKU'
Lahkolaiskokous
Maubert-aukion talo numero 11, joka La Renaudien kirjeessä Gabrielille mainittiin kohtauspaikaksi, oli asianajaja Trouillardin omistama, ja sitä pidettiin ihmisten kesken liikkuvien huhujen mukaan kerettiläisten tyyssijana. Näille vaarallisille luuloille oli antanut tukea etäinen virrenveisuu, jota naapurit toisinaan iltaisin kuulivat. Mutta se oli kuitenkin vain epämääräistä arvelua, eikä silloinen järjestysvalta ollut vielä saanut päähänsä ryhtyä sitä tutkimaan.
Gabriel löysi vaivattomasti ruskean oven ja saamansa ohjeen mukaan koputti sille säännöllisin väliajoin kolmesti. Sitten ovi aukeni kuin itsestään, mutta pimeässä tarttui Gabrielin käteen jonkun käsi, ja hänelle huomautettiin:
"Älkää astuko eteenpäin, sillä ette näkisi siellä selvästi."
"Tuon valoa mukanani", vastasi Gabriel noudattaen kaavaa.
"Astukaa siis sisälle", kehoitti ääni, "ja seuratkaa opastavaa kättä".
Gabriel totteli, edeten näin muutamia askeleita. Sitten hänet päästettiin irti, ja sama ääni lausui:
"Menkää nyt omin päin."
Gabriel tunnusteli jalallaan portaiden alapäätä. Alettuaan nousta hän luki seitsemäntoista askelmaa ja pysähtyi.
"Mitä haette?" kuului pimeästä toinen ääni.
"Oikeata", vastasi hän.
Hänen edessään avautui heti ovi, ja hän joutui huoneeseen, joka oli valaistu heikosti.
Siellä oli vain yksi mies, joka lähestyi supattamaan. Gabrielille:
"Genève!"
"Kunnia!" vastasi nuori kreivi siekailematta.
Mies napautti silloin soittokelloa, ja eräästä salaovesta ilmestyi La Renaudie itse, rientäen sydämellisesti puristamaan Gabrielin kättä.
"Tiedättekö, mitä tänään on tapahtunut parlamentissa?" kysyi hän.
"En ole lainkaan liikkunut ulkona asunnostani", vastasi Gabriel.
"Saatte siis kuulla kaikki täällä", sanoi La Renaudie. "Ette ole vielä sitoutunut asiamme kannattajaksi, mutta eipä väliä, me liitymme yhteen teidän kanssanne. Opitte tuntemaan hankkeemme, arvioimaan voimiamme; puolueemme asiasta älköön enää jääkö mitään teiltä salatuksi. Teidän sopii kuitenkin pysyä vapaana toimimaan yksin tai meidän kanssamme, kuinka vain mielitte. Huomautitte minulle olevanne meikäläisiä hengeltänne, ja se riittää. En edes pyydä teiltä aatelismiehen sanaa olla ilmaisematta mitään siitä, mitä näette tai kuulette. Teidän suhteenne varokeino on turha."
"Kiitän tästä luottamuksesta!" lausui Gabriel liikuttuneena.
"Enkä toimita teitä katumaan sitä."
"Tulkaa sisälle mukaani", jatkoi La Renaudie, "ja pysykää vierelläni; mainitsen teille järjestään niiden veljiemme nimet, joita ette tunne. Saatte muuten itse arvostella asemaa. Tulkaa."
Hän tarttui Gabrielin käteen, painalsi salaoven kätkettyä joustinta ja siirtyi hänen kanssaan tilavaan, pitkulaiseen saliin, jossa oli koolla parisataa henkeä.
Moniaat sinne tänne sijoitetut soihdut valaisivat liikkuvia ryhmiä vain puolittain. Muuten ei siellä ollut huonekaluja, ei seinäverhoja, ei penkkejä; karkea puinen koroke vain saarnaajalle tai puhujalle, siinä kaikki.
Parinkymmenen naisen läsnäolo selitti — mutta ei mitenkään oikeuttanut, rientäkäämme se lausumaan — ne parjaukset, joihin nämä reformeerattujen yölliset, salaiset kokoukset antoivat aihetta katolilaisten keskuudessa.
Kukaan ei pannut merkille Gabrielin ja hänen oppaansa tuloa. Kaikkien silmät ja ajatukset olivat kohdistuneet siihen henkilöön, joka tällä haavaa esiintyi puhujankorokkeella — vakavasanaiseen, murheellisen näköiseen herännäisyysjohtajaan.
"Hän on parlamenttineuvos Nicolas Duval", selitti La Renaudie hiljaa Gabrielille. "Hän on juuri alkanut selostaa, mitä tänään on tapahtunut Augustinilaissalissa. Kuunnelkaa!"
"Kun vakinainen istuntohuoneemme Louvressa", jatkoi puhuja, "tarvittiin prinsessa Elisabethin hääjuhlien valmistuksiin, kokoonnuimme ensimmäisen kerran toistaiseksi Augustinilaissalissa, ja ties mistä johtuikaan, että tuo outo paikka pani meidät heti epämääräisesti aavistelemaan jotakin niinikään outoa kehitystä.
Puhemies Gilles Lemaitre avasi kuitenkin istunnon samalla tavalla kuin aina ennen, eikä mikään tuntunut ilmaisevan aiheelliseksi eräiden meikäläisten huolestusta.
Jälleen käytiin käsittelemään viime keskiviikkona esillä ollutta kysymystä, joka koski uskonnollisten mielipiteiden vapautta. Antoine Fumée, Paul de Foix ja Eustache de la Porte puhuivat peräkkäin suvaitsevaisuuden puolesta, ja heidän kaunopuheiset, pontevat esityksensä näyttivät elävästi tehonneen enemmistöön.
Eustache de la Porte oli juuri istuutunut innokkaiden kättentaputusten kaikuessa, ja Henri Dufaur rupesi puhumaan, kääntääkseen puolellemme vielä epäröitseviä äänestäjiä, kun pääovi äkkiä avattiin ja parlamentin vahtimestari julisti kovalla äänellä: 'Kuningas!'
Puhemies ei näkynyt lainkaan hämmästyvän, vaan laskeutui kiireesti korokkeeltaan, mennäkseen kuningasta vastaan. Kaikki edustajat nousivat epäjärjestyksessä seisaalle, toiset peräti hämmentyneinä, toiset yhä levollisina ja ikäänkuin arvaten, mitä oli tulossa.
Kuningas astui saliin Lotringin kardinaalin ja konnetaabelin saattamana.
'En tule häiritsemään työskentelyänne, parlamentin herrat', lausui hän ensiksi, 'vaan tulen avustamaan sitä'.
Ja lisättyään muutamia merkityksettömiä kohteliaisuuksia hän lopetti huomauttaen:
'Espanjan kanssa on solmittu rauha, mutta sotien aikana kerettiläiset ovat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta, niin että valtakuntaamme on levitetty pahoja harhaoppeja, jotka pitää tukahduttaa niinkuin sotakin lopetettiin. Minkätähden ette ole vahvistaneet luterilaisia vastaan vaatimaani julistusta?... Kuitenkin huomautan vielä, jatkakaa minun läsnäollessani vapaasti neuvotteluanne!'
Henri Dufaur, jolla oli puheenvuoro, alkoi rohkeasti käyttää sitä jälleen kuninkaan näin kehoitettua, puolsi omantunnon vapautta ja vielä liitti miehuulliseen lausuntoonsa muutamia murheellisia ja ankaria muistutuksia monista kuninkaan hallituksen toimenpiteistä.
'Te valitatte häiriöistä?' huudahti hän. 'No me tiedämme niiden aiheuttajan. Voisin vastata, niinkuin Elias sanoi Ahabille: — juuri sinä kiusasit Israelia!'
Henrik pureskeli huuliaan ja kalpeni, mutta pysyi vaiti.
Sitten Dubourg nousi esittämään vielä suorasanaisempia ja vakavampia moitteita.
'Minä käsitän', sanoi hän, 'että on olemassa erinäisiä säälittömästi rangaistavia rikoksia, sire, sellaisia kuin salavuoteus, Jumalan herjaaminen, valapattoisuus, joita kurittomuuden ja syntisten lemmensuhteiden takia kuitenkin suvaitaan joka päivä. Mutta mistä syytetään niitä, jotka nyt luovutetaan pyövelille? Majesteettirikoksestako? Milloinkaan he eivät ole valtiaansa nimeä jättäneet pois rukouksistaan; koskaan he eivät ole yllyttäneet kapinaan tai kavallukseen. Onko polttorovion ansaitsemaa vallattomuutta se, että he pyhän kirjan valaisemina ovat havainneet roomalaisen mahdin suuret paheet ja häpeälliset viat ja niihin vaatineet parannusta?'
Kuningas ei vieläkään hievahtanut, mutta saatoimme aavistaa, että hänen sisunsa kiehui ja että hänen oli perin työlästä hillitä sitä purkautumasta.
Puhemies Gilles Lemaitre ehätti halpamaisesti mielistelemään tätä mykkää hätäännystä.
'Tässä on puhe kerettiläisistä!' huusi hän suuttumusta teeskennellen. 'Tehtäköön heistä loppu niinkuin albigensseistä; Filip August poltatti heitä kuusisataa yhtenä ainoana päivänä.'
Tämä väkivaltainen puhetapa edisti hyvää asiaamme kenties vielä enemmän kuin meikäläisten maltillinen lujuus. Nyt kävi ilmeiseksi, että ratkaisuun tultaessa mielipiteet jakautuisivat ainakin varsin tasan.
Henrik oivalsi sen myös ja tahtoi äkillisenä tempauksella saavuttaa päämääränsä, luottaen yllätykseen.
'Herra puhemies on oikeassa', sanoi hän. 'Kerettiläisistä pitää tehdä heti loppu, tai muuten he pääsevät meiltä karkuun. Ja aluksi, herra konnetaabeli, vangittakoon nuo kaksi kapinallista!'
Hän osoitti kädellään Henri Dufauta ja Anne Dubourgia ja poistui kiireesti ikäänkuin kykenemättä enää pidättämään vimmaansa.
Minun ei tarvitse teille sanoa, ystävät ja veljet, että herra de Montmorency totteli kuninkaan käskyä. Dubourgiin ja Dufauriin käytiin käsiksi keskellä parlamentin istuntoa, ja heidät vietiin pois, muiden jäädessä perin tyrmistyneiksi.
Ainoastaan Gilles Lemaitre rohkeni vielä lisätä:
'Tässä tapahtuu oikeus! Näin rangaistakoon kaikkia niitä, jotka ilmaisevat puutteellista kunnioitusta kuninkaallista majesteettia kohtaan!'
Mutta ikäänkuin hänen sanojensa kumoamiseksi tunkeutui parlamenttiin uudestaan kaartilaisia, ja esittämiensä määräysten toimeenpanemiseksi he pidättivät vielä de Foixin, Fumeen ja de la Porten, jotka olivat puhuneet ennen kuninkaan saapumista ja rajoittuneet puolustamaan uskonnollista suvaitsevaisuutta, virkkamatta vähäisintäkään moitetta hallitsijaa kohtaan.
Niinpä oli täysin selvää, että viisi lain mukaan loukkaamattomuuden takeet saanutta parlamentin jäsentä oli kavalalla väijytyksellä syösty mielipiteittensä takia eikä kuninkaaseen kohdistettujen muistutusten tähden."
Nicolas Duval vaikeni. Kokouksen murhetta ja suuttumusta ilmalseva sorina oli parikymmentä kertaa keskeyttänyt hänet, ja sitten oli vielä jännittyneempinä tarkattu tuon suuren ja myrskyisen istunnon selostusta, joka meistä katsellessamme sitä kaukaa näyttää todella kuuluvan toiseen kokoontumiskauteen, kaksisataakolmekymmentä vuotta myöhempään aikaan. Mutta siinä oli eräs tärkeä eroavaisuus: jälkimmäisellä kerralla ei kuningas saanut puhua viimeistä sanaa, vaan vapaus!
Puhujalavalle nousi Nicolas Duvalin jälkeen pastori.
"Veljet!" lausui hän, "ennen neuvottelua, jotta Jumala sitä elvyttäisi totuudenhengellään, kohottakaamme yhteisesti hänen luokseen jonkin virren välityksellä äänemme ja ajatuksemme."
"Virsi neljäkymmentä!" huusivat useat reformeeratut, ja kaikki alkoivat veisata mainitun virren liikuttavia sanoja.
Se oli merkillisesti valittu tyynnyttämään kiihtyneitä mieliä, koska on myönnettävä, että se oli paljon suuremmassa määrin uhkahaaste kuin rukoilun ilmaus. Mutta suuttumus paisui tällä hetkellä uljaissa sieluissa yli äyräitten ja kaikki läsnäolijat lauloivat täysin äänin näitä säkeistöjä, joissa heitä innostava vakaumus melkein korvasi puuttuvan runollisuuden:
Te järjettömät, kuinka voittekaan
Jeesusta vastaan nousta sotimaan?
Ali, Antikristustahan vainoillanne
pitäisi teidän tietää auttavanne!
Petturit katalat
pirunpa puoltajat
eessänne kulki,
kun käskyt Jumalan
eivät sais kansahan
levitä julki.Erikoisesti merkille pantava oli viimeinen säkeistö:
Nyt saarnaamasta älköön kauemmin
meit’ estettäkö, muutoin vihdoinkin
jo kääntyy teitä vastaan Jumalamme
ja silloin voimallinen kostajamme.
sen vihan salamaa
joukkonne sitten saa
kohdata pian,
kun teidät helvettiin
piinahan suistaakin
sovitus vian.Virren päätyttyä palasi hiljaisuus, ja taas voitiin ryhtyä keskustelemaan, ikäänkuin tämä yhteinen huuto Jumalan puoleen olisi viihdyttänyt sydämiä.
La Renaudie otti ensimmäisenä puheenvuoron, tehdäkseen aluksi tarkoin selkoa neuvottelun laadusta ja tarkoituksesta.
"Veljet", lausui hän paikaltaan, "tuollaisen ennenkuulumattoman teon johdosta, joka sotii kaikkia oikeuden ja kohtuuden käsityksiä vastaan, meillä on nyt määrättävänä reformeerattujen puolueen menettelytapa. Pysymmekö yhä kärsivällisinä vai ryhdymmekö toimimaan ja tässä tapauksessa kuinka? Ne kysymykset nousevat täällä kunkin eteen, hänen omatuntonsa mukaan ratkaistaviksi. Te näette, että eivät vainoojamme puhu vähäisemmästä kuin yleisestä verilöylystä, aikoen pyyhkäistä meidät kaikki pois elämän luettelosta, niinkuin huonosti luonnistunut sana poistetaan käsikirjoituksesta. Odotammeko lauhkeina sellaista surmaniskua? Vai yritämmekö hankkia itsellemme oikeutta ja sentähden hetkellisesti omaksua lain sijalle väkivallan, kun kerran oikeutta ja lakia loukkaavat juuri ne, joiden velvollisuutena on pitää niitä voimassa? Teidän asiaksenne jää vastaaminen, veljet ja ystävät."
La Renaudie pysähtyi hetkiseksi ikäänkuin saadakseen peloittavalle pulmalle aikaa painua kunnollisesti kaikkien mieliin; sitten hän pitkitti tahtoen sekä valaista että jouduttaa päätöksen tekoa:
"Kovaksi onneksi, kuten me kaikki tiedämme, ne, jotka uskonpuhdistuksen ja totuuden asian pitäisi liittää yhteen, jakautuvat kahdeksi eri lahkoksi. Meidän joukossamme on aatelispuolue, ja toisaalta geneveläiset; mutta yhteisen vaaran ja vihollisen uhatessa on minusta asianmukaista, että meillä on ainoastaan yksi sydän ja yksi tahto. Kummankin ryhmän jäseniä kehoitetaan nyt yhdenvertaisesti lausumaan mielipiteensä ja esittämään keinonsa. Meidän tulee yhteisesti omaksua se kanta, joka tarjoaa parhaat menestyksen mahdollisuudet, esitettäköön sitä miltä puolelta hyvänsä. Ja nyt puhukaa, ystävät ja veljet, rohkean vapaasti ja täydessä luottamuksessa."
La Renaudien esitystä seurasi jokseenkin pitkällinen epäröinti.
Juuri rohkeaa vapautta ja luottamusta puuttui kuuntelijoilta. Ja ensiksikin, vaikka kaikki sydämet tosiaan täytti katkera suuttumus, kuninkuudella oli siihen aikaan yhä liian suuri arvovalta, jotta reformeeratut, aloittelevat salaliittolaiset, olisivat rohjenneet heti avoimesti ja ilman taka-ajatuksia, ilmaista aikeitaan ja halujaan aseellisesta kapinasta. He olivat päättäväisiä ja alttiita joukkoja, mutta erikseen kukin kavahti ensi aloitteen vastuuta. Kaikki tahtoivat kyllä seurata liikettä, mutta yksikään ei uskaltanut antaa alkuvauhtia.
Toiseksi he tunsivat keskinäistä epäluuloa, johon La Renaudie oli vihjannut; heidän kahdesta puolueestaan ei kumpikaan liennyt, mihin toinen johtaisi herätysliikkeen, ja niiden päämäärät olivat todella liian erilaisia, jotta tien ja oppaiden valinta olisi ollut heille yhdentekevä.
Geneveläispuolue kallistui salaisesti tasavallan perustamiseen, ja aateliset ajoivat pelkästään kuningasvallan haltijan vaihtumista.
Kalvinilaisuuden vaalimuodot, uuden kirkkokunnan kaikkialla voimaan saattamana periaatteena, johtivat sveitsiläisten kantonien omaksumalla pohjalla suoranaisesti tasavaltalaiseen järjestelmään. Mutta aatelisto ei ollut valmis menemään niin pitkälle, vaan olisi yhteisymmärryksessä Englannin Elisabet-kuningattaren kanssa tyytynyt erottamaan vallasta Henrik II:n ja korottamaan hänen sijalleen kalvinilaisen kuninkaan. Ennakolta kuiskailtiin tällaisena ehdokkaana Condén prinssiä.
Niinpä oli pulmallista saada kaksi noin vastakkaista leiriä sopimaan yhteistoimintaan.
Pahoilla mielin Gabriel siis huomasi La Renaudien puheen jälkeen, että melkein vihamieliset ryhmät tähystelivät toisiaan karsaasti, näköjään ajattelemalla johtopäätösten tekemistä noin rohkeasti esitetyistä perusteista.
Sillä tavalla kului pari minuuttia sekavan sorinan ja tuskallisen epävarmuuden vallitessa. La Renaudie oli jo vähällä johtua kysymään itseltään, eikö hän ollut liian jyrkällä vilpittömyydellään tahtomattaan pilannut Nicolas Duvalin selostuksen tehoa. Mutta kun hän kerran oli tälle tielle astunut, tahtoi hän panna koetukselle kaikki, vaikkapa sitten seuraisi tappio, ja kääntyi sentähden pienikasvuisen, laihan ja heiveröisen miehen puoleen, jolla oli tuuheat kulmakarvat ja sappitautisen hipiä ja joka seisoi eräässä ryhmässä hänen lähellään.
"No, Lignières", lausui hän äänekkäästi, "ettekö ota puhuaksenne veljillenne ja kerran ilmaistaksenne heille, mitä on sydämellänne?"
"Olkoon menneeksi!" vastasi pikku mies, jonka synkkä katse alkoi säikkyä. "Minä tahdon puhua, mutta antamatta vähääkään perään tai lieventämättä mitään!"
"No niin, antakaa kuulla. Te olette ystävien seurassa", sanoi La Renaudie.
Lignièresin noustessa puhujakorokkeelle, parooni kuiskasi Gabrielin korvaan:
"Käytän tuossa vaarallista välikappaletta. Sillä Lignières on kiihkoilija, rehellinenkö vai kavala, sitä en tiedä. Hän ajaa asioita äärimmäisyyteen ja yllyttää enemmän vastahakoisuutta kuin myötätuntoa. Mutta samantekevää, täytyyhän kaikin mokomin saada selvyys, vai kuinka?"
"Oikein", myönsi Gabriel; "tulkoon totuus vihdoinkin julki kaikista noista sulkeutuneista sydämistä!"
"Lignières ja hänen verekset geneveläiset opinkappaleensa eivät salli niiden uinailla, se on vannaa!" vakuutti La Renaudie.
Puhuja aloittikin heti jyrkästi, ilman turhia esipuheita.
"Itse laki on nyt tuomittu", pauhasi hän. "Mikä vetoomus meillä on jäljellä? Vetoomus voimaan eikä mihinkään muuhun! Kysytte, mitä on tehtävä? Jollen vastaa siihen kysymykseen, niin tässä on jotakin, mikä voi vastata sijastani."
Hän kohotti näkyviin hopeamitalin.
"Tämä mitali", jatkoi hän, "haastaa kaunopuheisemmin kuin minun sanani. Niille, jotka eivät kaukaa kykene sitä näkemään, mainitsen, mitä se esittää: siinä kuvataan liekehtivä miekka viiltämässä liljaa, jonka varsi taipuu ja kätkee. Vierellä on valtikka ja kruunu kierineet tomuun."
Lignières lisäsi ikäänkuin peläten, ettei häntä ollut täydesti ymmärretty:
"Tavalliset mitalit ovat täyttyneiden lupausten muistuttajia; tämä olkoon pian sattuvan tapahtuman ennusmerkki! Enempää en sano."
Kylliksi hän olikin sanonut! Hän laskeutui korokkeelta pienen osan kuulijoista ilmaistessa hyväksymistään, mutta suuremman ryhmän jupistessa vastaan. Yleisenä sävynä kuitenkin oli tyrmistynyt äänettömyys.
"Kas niin", huomautti La Renaudie hiljaa Gabrielille, "siitä langasta ei enemmistöämme voi nykäistä. Yritetäänpä toista."
"Herra parooni de Castelnau", jatkoi hän ääneen, suunnaten huomautuksensa sorealle ja mietiskelevälle nuorelle miehelle, joka nojasi seinään kymmenen askeleen päässä heistä, "herra de Castelnau, eikö teillä vuorostanne ole mitään sanottavaa?"
"Minulla ei kenties olisi ollut mitään sanottavaa omasta puolestani, mutta vastattavaa nyt on kyllä", ilmoitti se, jolta hän oli kysynyt.
"Me kuuntelemme", sanoi La Reunaudie.
"Tämä", lisäsi hän Gabrielin korvaan, "kuuluu aatelispuolueeseen, ja varmaan olettekin nähnyt hänet Louvressa silloin, kun toitte tiedon Calaisin valloituksesta. Castelnau on suoraluontoinen, vilpitön ja urhoollinen. Hänkin pystyttää lippunsa yhtä uljaasti kuin Lignières, ja saamme nähdä, tervehditäänkö sitä suosiollisemmin."
Castelnau jäi puhujalavan ensimmäiselle askelmalle ja puhui sieltä:
"Aloitan niinkuin edelliset puhujat. Meitä on isketty pahanilkisesti;
puolustautukaamme yhtä häijyllä sisulla. Siirtäkäämme avoimelle
kentälle haarniskoin joukkoon se sota, joka on aloitettu parlamentin
punakauhtanain keskellä! Mutta muusta olen herra de Lignièresin kanssa
eri mieltä. Minullakin on mitali näytettävänä teille. Se on tässä,
ei sama kuin hänen. Etäältä se näyttää teistä sellaiselta leimatulta
kultakolikolta, jollaisia meillä on kukkaroissamme. Tämäkin esittää
kruunatun kuninkaan kuvaa. Alareunan tekstinä ei sentään ole Henricus
II, rex Galliae, vaan Ludovicus XIII, rex Galliae. Olen puhunut."
[Nämä kaksi harvinaista ja mielenkiintoista mitalia ovat valtion
mitalikabinetissa. Tekijä.]Parooni de Castelnau poistui korokkeen juurelta pää pystyssä. Viittaus prinssi Louis de Condéhen oli ilmeinen. Ne, jotka olivat osoittaneet suosiota Lignièresille, jupisivat nyt, mutta hänen vastustajansa taputtivat käsiään.
Pääosa pysyi silti vielä hievahtamatta mykkänä näiden kahden vähemmistön välissä.
"Mitä he siis tahtovat?" kysyi Gabriel hiljaa La Renaudelta.
"Pelkään, etteivät he oikeastaan tahdo mitään!" vastasi hänelle parooni.
Samassa pyysi puheenvuoroa asianajaja Des Avenelles.
"Siinäpä luullakseni noille hiljaisille kelvollinen mies", jatkoi La Renaudie. "Des Avenelles on isäntäni silloin, kun oleskelen Pariisissa; rehti ja järkevä mies, mutta kovin varovainen, suorastaan arastelevakin. Hänen mielipiteensä tehoo heihin kuin hyväksyttävä laki."
Des Avenelles tuli heti vahvistaneeksi La Renaudien aavistuksen.
"Olemme kuulleet urhoollisia ja uhkarohkeitakin sanoja", puhui hän. "Mutta oliko todella tullut oikea hetki niiden lausumiseen? Eikö pidetä liiallista vauhtia? Meille näytetään korkeata päämäärää, mutta ei puhuta keinoista. Nämä eivät voi olla muuta kuin rikollisia. Enemmän kuin kenelläkään läsnäolijalla on minulla mieli katkerana, kärsimästämme sorrosta. Mutta kun meillä vielä on niin paljon ennakkoluuloja voitettavana, pitääkö meidän lisäksi heittää uskonpuhdistuksen ylle salamurhan ruma varjo? Niin, salamurhan, sillä te ette voisi millään muulla tavalla saavuttaa tulosta, jonka rohkenette meille näyttää."
Melkein yleinen kättentaputus keskeytti Des Avenellesin.
"Mitä sanoinkaan?" supatti La Renaudie. "Tuo asianajaja on heidän näkökantansa oikea tulkki."
Des Avenelles jatkoi:
"Kuningas on miehuutensa parhaassa kukoistuksessa. Vallan riistämiseksi häneltä täytyisi syöstä hänet valtaistuimelta. Kuka meistä ottaisi niskoilleen sellaisen väkivallan? Kuninkaat ovat jumalaisia, yksistään Jumalalla on oikeus heitä kohtaan. Ah, olettakaamme, että jokin tapaturma, jokin arvaamaton tauti, vaikkapa yksityinen tihutyökin nyt lopettaisi kuninkaan elämän ja toimittaisi lapsikuninkaan holhouksen niiden röyhkeiden alamaisten käsiin, jotka sortavat meitä — silloin ryhtyisimme ahdistamaan tätä holhousta eikä kuninkuutta, Guiseja eikä Frans II:ta. Kansalaissota kävisi luvalliseksi, jopa kiitettäväksi hankkeeksi ja kapina pyhäksi, ja minä huutaisin ensimmäisenä: Aseisiin!"
Tämä ponteva kohtuullisuus herätti kokoontuneiden ihailua, ja uudet hyväksymisen osoitukset palkitsivat Des Avenellesin varovaista miehuutta.
"Voi", virkkoi La Renaudie hiljaa Gabrielille, "nyt pahoittelun, että kutsuin teidät tänne. Varmaankin surkuttelette meitä."
Mutta miettiväisenä Gabriel tuumi itsekseen:
— Ei, minun ei sovi moittia heidän heikkouttaan, sillä se muistuttaa omaani. Niinkuin minä salaa panin turvani heihin, samoin he näyttävät odottavan minua toimintaani.
"Kuinka siis haluatte meneteltävän?" huusi La Renaudie voitolliselle isännälleen.
"Pysyttävän laillisuudessa, odotettavan!" vastasi asianajaja päättävästi. "Anne Dubourg, Henri Dufaur ja kolme muuta ystäväämme parlamentin jäsenistä on vangittu; mutta kuka meille sanoo, että heidät rohjetaan tuomita tai edes panna syytteeseen? Minun käsitykseni on se, ettei meidän puoleltamme yritettävä väkivalta hevin johtaisi muuhun kuin mahtikeinojen käyttämiseen toisaalta, ja kukapa tietää, eikö juuri pidättyväisyytemme tuota lopuksi uhreille pelastusta! Säilyttäkäämme voiman levollisuus ja hyvän oikeuden arvokkuus. Toimittakaamme kaikki vääryydet vainoojiamme viaksi. Odottakaamme. Nähdessään meidän pysyvän maltillisina ja lujina he miettivät kahteen kertaan, ennenkuin julistavat meille sodan, samoin kuin pyydän teitä, ystävät ja veljet, harkitsemaan huolellisesti, ennenkuin annatte heille merkin kostotointen aloittamiseen."
Des Avenelles vaikeni, ja hyväksymisen myrsky alkoi jälleen.
Ylpeänä menestyksestään asianajaja tahtoi vielä varmistaa voittonsa.
"Nostakoot kätensä ne, jotka ajattelevat samalla tavalla!" jatkoi hän.
Toinen koetus
Melkein kaikki kädet kohosivat todistamaan Des Avenellesille, että hänen kannallaan oli suuri enemmistö.
"Jaha, meidän sopii siis pitää päätettynä..." esitti hän.
"Olla päättämättä yhtään mitään", keskeytti Castelnau.
"Lykätä äärimmäiset toimenpiteet suotuisampaan hetkeen", täydensi Des Avenelles, luoden keskeyttäjään raivostuneen silmäyksen.
Pastori David ehdotti veisattavaksi uuden virren, jolla rukoiltaisiin Jumalalta vankiparkojen vapautusta.
"Lähtekäämme täältä", sanoi La Renauldie kumppanilleen. "Tämä kaikki kyllästyttää ja ärsyttää minua. Täkäläiset eivät osaa muuta kuin veisata. Heillä ei ole kapinallisuutta muussa kuin virsissään."
Kadulle päästyään he astelivat ääneti eteenpäin, kumpikin ajatuksiinsa vaipuneena, ja Notre-Damen sillalla he erosivat, La Renaudie palatakseen Saint-Germainin esikaupunkiin ja Gabriel lähteäkseen Arsenalia kohti.
"Hyvästi siis, herra d'Exmès", lausui La Renaudie. "Minua suututtaa, että panin teidät haaskaamaan aikaanne. Uskokaa kuitenkin, ettei tämä ole kokonaan viimeinen sanamme. Prinssi, Coligny ja parhaat miehemme puuttuivat tänä iltana."
"En ole hukannut aikaani teidän seurassanne", vastasi Gabriel. "Sen saatte kenties piankin huomata."
"Sitä parempi, sitä parempi!" arveli La Renaudie; "kuitenkin epäilen..."
"Älkää epäilkö", torjui Gabriel. "Minun tarvitsi tietää, alkoivatko protestantit todella jo menettää malttiaan. Minulle on hyödyllisempi kuin voitte uskoakaan se selvitys, etteivät he vielä ole kyllästyneet."
KOLMAS LUKU.
Toinen koetus
Reformeerattujen liian laimean tyytymättömyyden tuotettua pettymyksen jäi Gabrielille kuitenkin se toivo, että herttua de Guisen kunnianhimo auttaisi häntä kostotyössä.
Seuraavana aamupäivänä hän saapui täsmällisesti kello kymmeneltä siihen kohtaukseen, joka oli François de Lorrainen kirjeessä määrätty tapahtuvaksi Les Tournelles-palatsissa. Ilmeisesti siellä odotettiin nuorta kreivi de Montgommerya, sillä heti kun hänen nimensä oli ilmoitettu, opastettiin hänet sen miehen eteen, jota Gabrielin uskaliaan juonen ansiosta nyt nimitettiin Calaisin valloittajaksi.
Tämä mahtimies kiirehti häntä vastaan ja puristi hänen molempia käsiään lämpimästi.
"Siinähän te vihdoin olette, unohtavainen ystävä", virkkoi herttua. "Minun täytyi lähettää etsimään teitä, tavoittamaan turvapaikastanne, ja ellen olisi niin tehnyt, ties milloin olisinkaan nähnyt teidät jälleen! Mistä se johtuu? Miksi ette ole pistäytynyt tänne paluuni jälkeen?"
"Monseigneur", selitti Gabriel matalalla äänellä, "tuskalliset mietiskelyt..."
"No siitä olinkin varma!" keskeytti Arpinaama. "He ovat tietysti valehdelleet teillekin antamissaan lupauksissa? Pettäneet teitä, herättäneet tyytymättömyyttänne, kaivelleet sisuanne? Oh, minä kyllä aavistettukin, että Ranskan pelastaja oli joutunut kokemaan jotakin kelvottomuutta! Veljeni, Lotringin kardinaali, joka oli saapuvilla teidän saapuessanne Calaisista Louvreen ja kuuli mainittavan teitä kreivi de Montgommeryna, käsitti ovelana hengenmiehenä, että tuo väki aikoi pitää teitä narrinaan tai uhrinaan. Miksi ette kääntynyt hänen puoleensa. Hän olisi voinut teitä auttaa minun poissaollessani."
"Kiitän teitä, monseigneur", vastasi Gabriel vakavasti; "mutta te erehdytte, vakuutan teille. Minun kanssani tehdyt sitoumukset on pidetty ihan kirjaimellisesti."
"Mutta kovin merkilliseltä tuntuu puhesävynne, kun sen ilmoitatte!"
"Puhun siitä tunteeni mukaan, monseigneur; mutta minun täytyy toistaa teille, etten valita ja että ne lupaukset, joihin luotin, on täytetty... tarkalleen. Älkäämme siis enää puhuko minusta; tiedättehän, ettei sellainen puheenaihe yleensä erityisesti miellytä minua. Tänään se on minulle kiusallisempi kuin koskaan. Pyydän teiltä suosiollisuutena, monseigneur, että luovutte tekemästä lisää hyväntahtoisia kysymyksiänne."
Herttua de Guisea hämmästytti Gabrielin tuskallinen äänenpaino.
"Olkoon niin, ystäväni", virkkoi hän; "pelkäsin tosiaankin kajota tahtomattani johonkin huonosti arpeutuneeseen haavaanne enkä enää tahdo tiedustella asioistanne".
"Kiitos, monseigneur", sanoi Gabriel arvokkaasti ja liikuttuneena.
"Tietäkää ainoastaan", aloitti Arpinaama jälleen, "että kaikkialla, kaikkina aikoina ja mihin asiaan hyvänsä minun vaikutusvaltani, omaisuuteni ja henkeni ovat käytettävissänne, Gabriel, ja että jos jonakin päivänä voisitte käyttää minua johonkin, teidän tarvitsee vain ojentaa kätenne, löytääksenne omani..."
"Kiitän, monseigneur", toisti Gabriel.
"Kun näin on sovittu keskenämme", jatkoi herttua, "mistä haluaisitte meidän puhelevan, ystäväni?"
"Teistä itsestänne tietenkin, monseigneur", vastasi nuori mies, "kunniakkaista teoistanne, vastaisista suunnitelmistanne — sellaiset aiheet kiinnostavat mieltäni; ne ovat kuin magneetti, joka heti ensi kutsullanne pani minut rientämään luoksenne".
"Kunniakkaista teoistani muka ja suunnitelmistani?" kertasi François de Lorraine päätänsä pudistaen. "Voi, siinä tulisi taas minulle surkea keskustelun aihe!"
"Mitä ihmettä tarkoitatte, monseigneur?" huudahti Gabriel.
"Totuutta, ystävä! Niin, tunnustan kyllä uskoneeni, että olin saavuttanut jotakin mainetta. Saatoin kuvitella, että nimeäni voitiin tällä haavaa lausua jonkin verran kunnioittavasti Ranskassa, jonkinlaista pelkoa tuntien Euroopassakin. Ja kun hieman maineikas menneisyys pani velvollisuudekseni katsastella tulevaisuutta, järjestin aikeitani kuuluisuuden pohjalle, haaveilin suuria asioita isänmaalleni ja itselleni. Olisin nuo hankkeet kaiketi toteuttanutkin..."
"No niin, monseigneur...?" tiedusti Gabriel.
"No niin, Gabriel", jatkoi herttua, "kuusi viikkoa takaperin palattuani tähän hoviin olen lakannut luottamasta hyvään maineeseeni ja heittänyt sikseen kaikki suunnitelmani".
"Ja miksi niin, hyvänen aika!"
"No, ettekö ensinkään ole nähnyt, millaiseen melkein häpeälliseen sopimukseen täällä on pantu loistavat voittomme päättymään! Vaikka meidän olisi ollut pakko luopua Calaisin piirityksestä ja vaikka englantilaisilla olisi edelleenkin vallassaan Ranskan satamat; vaikka häviö olisi kaikin puolin osoittanut meille voimiemme riittämättömyyden ja epätasaisen taistelun jatkamisen mahdottomuuden, niin rauhansopimus ei olisi kuitenkaan koitunut epäedullisemmaksi ja häpeällisemmäksi kuin nyt Cateau-Cambrésisissa solmittu."
"Se on totta, monseigneur", tunnusti Gabriel, "ja yleisesti pahoitellaan, että niin uljaasti tehdystä kylvöstä korjattiin noin huono sato".
"No niin", pitkitti herttua, "kuinka minä siis rupeaisin vielä kylvämään sellaisia miehiä varten, jotka pystyvät niin kehnosti ottamaan talteen! Eivätkö he sitäpaitsi ole minua pakottaneet toimettomuuteen korealla rauhanteollaan? Nyt miekkani on pitkiksi ajoiksi tuomittu pysymään huotrassa. Kun sota on hinnalla millä hyvänsä lopetettu kaikkialla, ovat loistavat unelmani samalla kertaa sammuneet, ja meidän kesken puhuen onkin juuri sitä tavoiteltu."
"Mutta te ette ole silti vähemmän mahtava, levossannekaan, monseigneur", arveli Gabriel. "Hovi kunnioittaa teitä, kansa palvoo, ulkomaalaiset pelkäävät."
"Niin, uskon kyllä olevani kotimaassa rakastettu ja rajan takana pelätty", myönsi Arpinaama; "mutta älkää sanoko, veikkonen, että minua kunnioitetaan Louvressa. Sillaikaa kun julkisesti tehtiin mitättömiksi menestyksemme varmat tulokset, kaivettiin myös altapäin pohjaa yksityiseltä vaikutusvallaltani. Kenet rintamalta palattuani tapasinkaan Paremmassa suosiossa kuin koskaan? Pyhän Laurentiuksen päivänä tappiolle jääneen julkean Montmorencyn, jota koko sydämestäni vihaan!"
"Oh, ette varmastikaan kiivaammin kuin minä!" mutisi Gabriel.
"Hänen kauttaan ja hänen hyväkseen tehtiin tämä rauha, jota me toiset häpeämme. Hän ei tyytynyt siihen, että näin sai ponnistukseni näyttämään vähemmän tehokkailta, vaan osasi sopimuksessa vielä pitää huolta omista eduistaan ja toimittaa palautetuksi itselleen Pyhän Laurentiuksen päivän lunnaat, luullakseni toiseen tai kolmanteen kertaan. Hän keinottelee tappiollaankin ja häpeällään!"
"Ja sellaisen kilpailijan hyväksyy herttua de Guise!" huomautti Gabriel halveksivasti hymyillen.
"Se värisyttää häntä, ystäväni, mutta näettehän, että tuo mies väkisinkin toimitetaan hänen kilpailijakseen! Te näette, että herra konnetaabelia suojelee jokin voimakkaampi kuin kunnia, joku mahtavampi kuin itse kuningas! Käsitättehän, etteivät minun palvelukseni voi koskaan vetää vertoja madame Diana de Poitiersin palveluksille — salama sen naisen surmatkoon!"
"Oh, kunpa Jumala kuulisi teitä!" jupisi Gabriel.
"Mutta mitä hän onkaan tehnyt kuninkaalle, Herran nimessä?" jatkoi herttua de Guise. "Onko kansa todellakin oikeassa, puhuessaan lemmenjuomista ja taikuudesta? Minä puolestani kuvittelen, että heitä yhdistää toisiinsa lujempi side kuin rakkaus. Pelkästään intohimo ei voine heitä tuolla lailla kahlehtia toisiinsa, vaan yhteinen rikos. Melkein menisin valalle siitä, että heidän muistoihinsa kuuluu tunnonvaiva. He ovat enemmän kuin rakastavaisia he ovat suorastaan rikoskumppanuksia."
Kreivi de Montgommery värisi kiireestä kantapäähän.
"Ettekö usko samaa kuin minäkin, Gabriel?" kysyi Arpinaama.
"Uskon kyllä, monseigneur", vastasi Gabriel raukealla äänellä.
"Ja nöyryytyksen kukkuraksi", pitkitti herttua, "tiedättekö, ystäväni, mikä palkinto tuon luonnottoman rauhansopimuksen ohella minua täällä odotti palatessani armeijasta? Valtakunnan kenraaliluutnantin arvon välitön peruutus. Tämä ylimääräinen toimi oli rauhan aikana käynyt tarpeettomaksi, sanottiin minulle. Ja ennakolta ilmoittamatta, kiittämättä, minulta riistettiin erikoinen asemani, niinkuin siirretään loukkoon huonekalu, joka ei enää kelpaa mihinkään."
"Onko mahdollista, ettei teitä kohtaan osoitettu suurempaa huomaavaisuutta?" kysyi Gabriel tahtoen lietsoa kuumentuneen sielun tulta.
"Mitä huomaavaisuutta kannattaa tuhlata palvelijalle, jota ei enää tarvita?" manasi herttua de Guise hammasta purren. "Toisin on herra de Montmorencyn laita. Hän on ja pysyy konnetaabelina! Sitä arvoasemaa ei peruuteta, ja hän on sen hyvin ansainnut neljänkymmenen vuoden kommelluksilla! Oh, mutta — kautta Lotringin ristin! — jos sodan tuuli puhaltaa uudestaan, tultakoonpa vielä pyytelemään minua, anomaan, nimittelemään minua isänmaan pelastajaksi! Lähetän heidät konnetaabelinsa luo. Pelastakoon hän heidät, jos pystyy! Se on hänen toimensa ja virkavelvollisuutensa. Minä puolestani, koska he tuomitsevat minut joutilaisuuteen, omaksun tämän osan ja lepäilen parempiin aikoihin asti."
Oltuaan kotvasen ääneti Gabriel virkkoi vakavasti:
"Tuo päätöksenne on kiusallinen, monseigneur, ja minä pahoittelen sitä, koska tulin juuri tekemään teille ehdotusta..."
"Hyödytöntä, ystäväni, hyödytöntä!" väitti Arpinaama. "Olen selvillä kannastani. Ja toistan vielä, ja tekin tiedätte sen, että rauha on meiltä riistänyt kaikkien mainetöiden mahdollisuuden."
"Anteeksi, monseigneur", lausui Gabriel, "juuri rauhan takia ehdotukseni voidaankin toteuttaa".
"Vai niin!" sanoi François de Lorraine, tahtomattaankin tuntien kiusausta. "Ja onko se jotakin erikoisen rohkeata, kuten Calaisin piiritys...?"
"Onko se mahdollista?" huudahti herttua kummastuneena. "Teidän on onnistunut kovasti ärsyttää uteliaisuuttani, sen tunnustan."
"Sallitte minun siis puhua?"
"Tietysti, ja pyydänkin sitä."
"Olemmeko täällä ihan kahdenkesken?"
"Ehdottomasti! Ainoakaan sielu ei voi meitä kuunnella."
"No niin, monseigneur", aloitti Gabriel päättävästi, "mitä minulla on sanottavana teille, se kuuluu näin: Tuo kuningas ja tuo konnetaabeli aikovat tulla toimeen ilman teitä, mutta sivuuttakaa te heidät! He ovat peruuttaneet teiltä valtakunnan kenraaliluutnantin arvon; ottakaa se omin neuvoin takaisin!"
"Kuinka? Selittäkää!" virkkoi herttua de Guise.
"Monseigneur, ulkomaiset ruhtinaat pelkäävät teitä, kansa rakastaa teitä, armeija on kokonaan puolellanne; nyt olette jo enemmän kuningas Ranskassa kuin itse kuningas. Te olette kuningas neronne perusteella, hän pelkästään kruununsa takia. Rohjetkaa puhua valtiaan lailla, ja kaikki kuuntelevat teitä alamaisina. Olisiko Henrik voimallisempi Louvressaan kuin te leirissänne? Se, joka teille puhuu, olisi onnellinen ja ylpeä saadessaan ensimmäisenä puhutella teitä majesteetiksi."
"Siinä on todellakin uhkarohkea suunnitelma, Gabriel", selitti herttua de Guise.
Mutta hän ei näyttänyt vähääkään ärtyneeltä; vieläpä hän hymyilikin, vaikka tekeytyi hämmästyneeksi.
"Esitän uhkarohkean suunnitelman poikkeuksellisen uljaalle sielulle", jatkoi Gabriel lujasti. "Puhun Ranskan hyväksi. Se tarvitsee suurta miestä kuninkaakseen. Eikö ole turmiollista, että kaikki korkealentoiset ja kunniakkaita valloituksia tavoittelevat aatteenne häpeällisesti sotkeutuvat hovinaikkosen oikkujen ja suosikin kademielisyyden takia? Jos olisitte sekä vapaa että valtias, niin mihin pysähtyisi neronne? Uudistaisitte Kaarle Suuren ajat!"
"Tiedätte, että Lotringin suku voi sanoa polveutuvansa hänestä!" huomautti Arpinaama innokkaasti.
"Älköön kukaan sitä epäilkö nähdessään teidän toimivan", yllytti Gabriel. "Olkaa vuorostanne Valoiseille uusi Hugo Capet."
"Niin, mutta jollen olisikaan muuta kuin jokin konnetaabeli de Bourbon?" muistutti herttua de Guise.
"Te parjaatte itseänne, monseigneur. Konnetaabeli de Bourbon oli kutsunut avukseen muukalaisia, vihollisia. Te käyttäisitte ainoastaan isänmaan voimia."
"Mutta missä ovat ne voimat, jotka väitteenne mukaan olisivat käytettävissänne?" tiedusti Arpinaama.
"Teille tarjoutuu kaksi puoluetta", virkkoi Gabriel.
"Mitkä siis? Sillä minä annan teidän tosiaankin puhua ikäänkuin kaikki tämä ei olisikaan haavetta. Mitkä nuo kaksi puoluetta ovat?"
"Armeija ja reformeeratut, monseigneur", vastasi Gabriel. "Voitte ensimmältä ruveta sotilaalliseksi johtajaksi."
"Siis vallananastajaksi!" huomautti Arpinaama.
"Sanokaa, että teistä tulisi valloittaja! Mutta jos teistä olisi mieluisempaa, monseigneur, niin olkaa hugenottien kuningas."
"Entä Condén prinssi?" muistutti herttua de Guise hymyillen.
"Hänellä on viehätystä ja taitoa, mutta teillä on suuruutta ja loistoa. Luuletteko, että Calvin epäröitsisi teidän kahden välillä? Ja varmaa on myös, että hänen puolueessaan on määrääjänä Noyonin tynnyrintekijän poika. Lausukaa vain sana, niin teillä on huomenna käskettävissänne kolmekymmentätuhatta lahkolaista."
"Mutta minähän olen katolilainen ruhtinas, Gabriel."
"Teidänkaltaistenne miesten oikea usko on kunnia, monseigneur."
"Rikkoisin välini Roomaan."
"Se sopisi perusteeksi sikäläiselle valloitusretkelle."
"Hyvä ystävä", sanoi herttua de Guise silmäillen Gabrielia tiukasti, "te vihaatte Henrikiä tavattomasti!"
"Yhtä paljon kuin rakastan teitä, sen myönnän", vastasi nuori mies ylevän avomielisesti.
"Pidän arvossa tätä suoruuttanne, Gabriel", lausui Arpinaama entistä vakavampana, "ja todistaakseni sen teille tahdon vuorostani puhua suuni puhtaaksi".
"Ja tämä luottamus sulkeutuu ainiaaksi sydämeeni", vakuutti Gabriel.
"Kuunnelkaa siis", aloitti François de Lorraine. "Minun sopii sanoa, että aikaisemmin olen unelmissani toisinaan katsastanut sitä päämäärää jota minulle tänään näytätte. Mutta varmaankin myönnätte, ystävä, että sellaiseen pyrkimykseen ryhtyessään pitää ainakin olla varma perille pääsemisestä ja että uskaltautuminen sellaiseen hankkeeseen ennenaikaisesti on häviön tahtomista?"
"Totta kyllä", sanoi Gabriel.
"No, arvioitsetteko toden teolla, että aika on kypsä ja sovelias pyrkimykseni toteuttamiseen? Pitäähän hyvissä ajoin valmistua noin suurenmoiseen mullistukseen. Myöskin on pakollista, että ihmisten mielet ovat ihan valmiit hyväksymään aikeeni. Mutta uskotteko, että tänä päivänä ollaan jo niin sanoakseni ennakolta tottuneita hallitusvaihdoksen ajatukseen?"
"Pian siihen totuttaisiin!" vakuutti Gabriel.
"Epäilen sitä", jatkoi herttua de Guise. "Olen komentanut armeijoita, puolustanut Metziä ja valloittanut Calaisin, kahdesti toiminut valtakunnan kenraaliluutnanttina. Mutta kaikki se ei riitä. En ole vielä kylliksi lähestynyt kuninkaallista mahtia! Tietenkin on olemassa tyytymättömiä. Mutta jotkin puolueet eivät ole kansa. Henrik II on nuori, älykäs ja urhoollinen, lisäksi Frans I:n poika. Niinpä kannattaa tuumiskella moneen kertaan ennenkuin ryhtyy suistamaan häntä vallasta."
"Epäröitsette siis, monseigneur?"
"Enemmänkin, ystäväni: minä suorastaan kieltäydyn", vastasi Arpinaama. "Ah, jos Henrik vaikkapa huomenna äkkiä kuolisi tapaturmaisesti tai taudin käsissä..."
‒ Ja hänkin on ajatellut sitä! — mietti Gabriel itsekseen. "No niin, jos tuollainen odottamaton tapaus sattuisi, monseigneur", virkkoi hän ääneen, "niin mitä tekisitte?"
"Silloin", selitti herttua, "perin nuoren ja kokemattoman kuninkaan ollessa hallitsijana, joka olisi minun vaikutusvaltani alainen joutuisin ikäänkuin valtakunnan päämieheksi. Ja jos leskikuningatar tai herra konnetaabeli katsoisivat hyväksi ryhtyä minua vastustamaan, jos reformeeratut nousisivat kapinaan, jos valtakuntaa uhkaava vaara vaatisi lujaa kättä peräsimeen, niin hyvät tilaisuudet syntyisivät itsestään, ja minä olisin melkein välttämätön. Silloin suunnitelmanne saattaisi olla varsin tervetullut, ystäväni, ja minä kuuntelisin teitä ilomielin."
"Mutta siihen asti, kuninkaan epätodennäköistä kuolemaa odoteltaessa...?"
"Minä alistun odottamaan, tyytyen joihinkin valmisteluihin tulevaisuutta varten. Ja jos sieluuni kylvetyt unelmat itävät teoiksi vasta pojalleni, niin se on ollut Jumalan tahto."
"Sekö on viimeinen sananne, monseigneur?"
"Tosiaankin viimeinen", vakuutti herttua. "Mutta kiitän teitä kuitenkin siitä, Gabriel, että teillä on ollut näin suuri luottamus kutsumukseeni."
"Ja minä, monseigneur, kiitän teitä, kun olette näin luottanut vaiteliaisuuteeni."
"Niin, tämähän kaikki tietysti pysyy ehdottomana salaisuutenamme", virkkoi herttua.
"Nyt minun on lähdettävä", huomautti Gabriel nousten.
"Mitä, nytkö jo?"
"Niin, monseigneur; olen saanut kuulla, mitä halusin tietää. Pidän mielessäni sananne. Ne on varmasti talletettu sydämeeni, ja muistelen niitä. Suokaa anteeksi, mutta minun tarvitsi varmistua siitä, oliko herttua de Guisen kuninkaallinen kunnianhimo vielä horroksissa. Hyvästi, monseigneur!"
"Näkemiin, ystäväni!"
Gabriel poistui Les Tournellesista vielä apeampana ja synkempänä kuin oli sinne tullut.
Kas niin, — mietti hän, — niistä kahdesta miehestä, joiden apuun aioin vedota, ei minua auta kumpikaan. Jäljellä on vain Jumala!
NELJÄS LUKU
Vaarallinen yritys
Tällä välin Diana de Castro vietti kuninkaallisessa palatsissa surullisia päiviä tuskan ja kauhun vallassa. Hänkin odotti, mutta hänen tyyten passiivinen osansa oli kenties vielä julmempi kuin Gabrielin tilanne.
Kaikki yhteys hänen ja häntä niin suuresti rakastaneen miehen kesken ei kuitenkaan ollut katkennut. Melkein joka viikko pistäytyi paashi André Rue des Jardins-Saint-Paulin varrella kyselemään Aloyselta uutisia Gabrielista.
Hänen tuomansa tiedot eivät olleet kovinkaan rauhoittavia. Nuori kreivi de Montgommery pysyi yhä yhtä jurona, synkkänä, rauhattomana. Hoitajatar puhui hänestä ainoastaan kyynelsilmin ja kasvoiltaan kalpeana.
Diana epäröitsi kauan. Vihdoin hän eräänä tämän kesäkuun aamuna teki ratkaisevan päätöksen, tahtoen lopettaa pelkonsa.
Hän kääriytyi hyvin yksinkertaiseen viittaan, verhosi kasvonsa hunnulla ja lähti Louvresta sellaisena hetkenä, jolloin linnassa oli tuskin kukaan vielä liikkeellä. Vain Andrén saattamana hän oli menossa Gabrielin luo.
Koska Gabriel väitteli häntä eikä antanut itsestään merkkiä, ei auttanut muu kuin mennä häntä tavoittamaan. Sopihan sisaren poiketa veljen puheilla! Eikö muuten hänen velvollisuutenaanko! ollut varoittaa uhkarohkeaa tai lohduttaa?
Kovaksi onneksi kaikki tähän toimenpiteeseen tarvittu uljuus oli turhaa, sillä Gabriel oli myös valinnut varhaisen aamun yksinäiset hetket vaelluksiaan varten, ja kun Diana vapisevalla kädellä kolkutti hänen talonsa ovelle, oli hän lähtenyt kotoa jo puolisen tuntia sitten.
Pitäisikö jäädä odottamaan? Mutta koskaan ei ollut tietoa siitä, milloin Gabriel palaisi. Ja liian pitkällinen poissaolo Louvresta saattoi antaa aihetta panetteluun Dianasta...
Vähät siitä! Hän päätti ainakin odottaa sen ajan, jonka oli varannut tähän aiottuun vierailuunsa. Niinpä hän kysyi Aloysea, sillä tätäkin hänen oli tarvis tavata, saadakseen itse tehdä kysymyksiä.
André opasti valtiattarensa tyhjään sivuhuoneeseen ja kiirehti ilmoittamaan hoitajattarelle.
Monen moneen vuoteen, Montgommeryn ja Vimoutiersin onnellisista päivistä saakka, Aloyse ja Diana, kansan nainen ja kuninkaan tytär, eivät olleet nähneet toisiaan.
Mutta kummallakin oli mielessään ollut samansuuntaisia ajatuksia, ja sama levottomuus tuotti heille vieläkin pelon päiviä ja unettomia öitä.
Niinpä kiireesti saapuneen Aloysen tahtoessa kumartaa syvään madame, de Castro heittäytyi kuten muinoin tämän kelpo naisen syliin ja puristaen häntä hellästi lausui kuten ennenkin:
"Rakas hoitajatar!"
"Mitä, madame!" huudahti Aloyse kyyneltyen, "vieläkö siis muistatte minut tosiaankin? Tunnette minut?"
"Muistanko sinut, tunnenko!" kertasi Diana. "Voisinko ikinä unohtaa Enguerrandin talon! Eikö Montgommeryn linna pysy häipymättä muistissani?"
Aloyse katseli Dianaa tarkkaavaisemmin ja pani kätensä ristiin.
"Jopa olette kaunis!" ylisti hän hymyillen ja samalla huoaten.
Hänen hymyynsä oli syynä se, että hän oli sydämestään rakastanut tällaiseksi kaunottareksi varttunutta nuorta tyttöä, ja huokaus ilmaisi hänen käsittävän Gabrielin tuskan suuruuden.
Diana ymmärsi hänen katseensa, jossa näkyi alakuloisuutta ja ihastusta ja kiirehti sanomaan hieman punastuen:
"En tullut puhumaan itsestäni."
"Hänestäkö siis?" kysyi Aloyse.
"Kenestä muustakaan? Sinulle voin avata sydämeni. Kuinka onnetonta, etten saa häntä tavata! Tulin häntä lohduttamaan, samalla lohduttaen itseänikin. Kuinka hän jaksaa? Hän on tietenkin kovin apeana ja masentuneella mielellä, vai mitä? Miksi hän ei ole kertaakaan tullut Louvreen minua tapaamaan? Mitä hän sanoo, mitä hän nyt puuhailee? Puhu, selitä minulle!"
"Voi, madame", vastasi Aloyse, "te olette aivan oikeassa, kun luulette, että hän on apea ja masentunut. Ajatelkaapa..."
Diana keskeytti hänet.
"Malta, hyvä Aloyse", sanoi hän, "ennenkuin aloitat, täytyy minun tehdä sinulle eräs huomautus. Viipyisin täällä huomiseenkin asti kuuntelemassa, näetkös — väsymättä, ajan kulumista huomaamatta. Kuitenkin minun on pakko ehtiä takaisin Louvreen, ennenkuin poissaoloani pannaan siellä merkille. Lupaatko minulle, että oltuani täällä tunnin verran varoitat minua lähtemään pois, olkoonpa hän sillaikaa tullut tai ei?"
"Mutta asia on sillä kannalla, madame", muistutti Aloyse, "että minäkin voin unohtaa hetket, enkä pikemmin väsyisi puhumaan teille kuin te minua kuuntelemaan, se on varmaa!"
"Kuinka siis menetellään? Pelkään meidän molempien heikkoutta."
"Jättäkäämme näin hankala velvollisuus kolmannelle henkilölle", ehdotti Aloyse.
"Aivan oikein!... André?"
Viereiseen huoneeseen jäänyt paashi lupasi koputtaa ovelle tunnin kuluttua.
"Ja nyt", sanoi Diana palaten istuutumaan hoitajattaren viereen, "jutelkaamme huolettomasti ja rauhallisesti, vaikka keskusteluumme valitettavasti ei saada hilpeyttä!"
Mutta tämä keskustelu, todellakin hyvin kiehtova näille kahdelle murheelliselle naiselle, kosketteli lukuisia vaikeuksia ja mielenkatkeruuden aiheita.
Ensiksi kumpikaan ei oikein tiennyt, kuinka pitkällä toinen oli Montgommery-suvun kamalien salaisuuksien tuntemisessa. Lisäksi Aloysen tiedoissa hänen nuoren herransa elämästä oli paljonkin kiusallisia aukkoja, joita hän ei uskaltanut itselleenkään täydennellä. Kuinka hän selittäisi kreivin poissaolot, äkilliset paluut, mietiskelyn ja vaiteliaisuudenkin?
Vihdoin hoitajatar kuitenkin selosti Dianalle kaiken tietämänsä, ainakin kaiken sen, mitä oli nähnyt, ja kuunnellessaan Diana tunsi tosin suurta viihdytystä, kun hänelle näin puhuttiin Gabrielista, mutta samalla suurta tuskaa siitä, että Aloyse kosketteli niin surullisia asioita. Nämä uutiset eivät todellakaan kelvanneet hälventämään madame de Castron huolia, vaan pikemminkin herättämään niitä uudestaan, ja tämä nuoren kreivin sydänsurujen ja rauhattoman käytöksen vakava ja kiihkeä todistaja toimitti Dianalle ikäänkuin omin silmin nähtäväksi kiusatun elämän yhtämittaiset vaivat.
Diana sai yhä vahvistuvaa perustusta sille vakaumukselle, että hänen oli jo täpärästi aika sekaantua asiaan, jos hän tahtoi pelastaa ne, jotka olivat hänelle rakkaita.
Tuskallisimmastakin aiheesta keskustellessa kuluu tunti kovin joutuisasti. Diana ja Aloyse hätkähtivät yllätettyinä, kuullessaan Andrén koputtavan ovelle.
"Mitä! Nytkö jo?" huudahtivat he yhtaikaa.
"Oh, paha kyllä", virkkoi sitten Diana, "mutta minä viivyn vielä neljännestunnin".
"Pitäkää varanne, madame!" muistutti hoitajatar.
"Olet oikeassa, hoitajatar; minun pitää sentään lähteä heti. Vain sana vielä: kaikessa Gabrielista kertomassasi olet jättänyt sikseen... minusta on tuntunut... niin, eikö hän koskaan puhu minusta?"
"Ei kertaakaan, madame, se minun on tunnustettava."
"Ah, hän tekeekin siinä oikein!" myönsi Diana huokaisten.
"Ja vielä parempi olisi hänelle, ettei hän teitä edes ajattelisi."
"Luulet siis, että hän joskus ajattelee minua, niinkö?" kysyi madame de Castro kiihkeästi.
"Olen siitä liiankin varma", vastasi Aloyse.
"Kuitenkin hän huolellisesti välttää minua eikä myöskään lähesty Louvrea."
"Jos hän karttaa Louvrea, madame", arveli Aloyse pudistaen päätänsä, "niin se ei voi johtua sen olennon takia, jota hän rakastaa".
— Kyllä käsitän, — ajatteli Diana värähtäen; — syynä on se henkilö, jota hän vihaa.
"Voi!" lausui hän ääneen; "minun pitää tavata hänet, ihan ehdottomasti!"
"Sanonko hänelle puolestanne, madame, että hänen pitäisi saapua Louvreen teitä tiedustamaan?"
"Ei, ei Louvreen!" kielsi Diana pelästyen; "älköön hän tulko Louvreen! Koetan ottaa selville — vaanin uutta sellaista tilaisuutta kuin tänä aamuna. Minä pistäydyn tänne jälleen itse."
"Mutta entä jos hän on silloinkin poissa kotoa?" sanoi Aloyse. "Voitteko arviolta lainkaan mainita, minä päivänä tai millä viikolla saapuisitte? Hän odottaisi teitä, sen kyllä arvaatte."
"Ah, onnettomana kuninkaantyttärenä en mitenkään voi ennakolta määrätä tuntia tai edes päivää, milloin olen vapaa. Mutta ennen tuloani lähetän tänne Andrén, jos se käy päinsä."
Samassa paashi koputti ovelle toistamiseen, peläten, ettei häntä ollut äsken kuultu.
"Madame", hän huusi, "Louvren kaduilla ja ympäristössä alkaa jo liikkua väkeä."
"Minä lähden, heti lähden", vastasi madame de Castro. "No niin, meidän täytyy erota, hyvä hoitajatar", virkkoi hän Aloyselle. "Syleile minua oikein lujasti, niinkuin onnellisina lapsuudenpäivinä!"
Ja samalla kuin Aloyse, kykenemättä puhumaan mitään, piti häntä sydämellisessä puristuksessa hän lisäsi kuiskaten:
"Pitäkää hänestä hyvää huolta!"
"Niinkuin hänen ollessaan lapsena, niinkuin silloin onnellisina aikoina, kun ei ollut huolia", lupasi hoitajatar.
"Paremmin, oi, vielä paremmin, Aloyse! Niihin aikoihin hän ei vielä tarvinnutkaan niin tarkkaa huolenpitoa."
Diana lähti paluumatkalle, saamatta tavata Gabrielia, ja puolta tuntia myöhemmin pääsi kenenkään häiritsemättä takaisin Louvreen ja huoneistoonsa. Mutta vaikkei hänen uskaliaan menettelynsä seurauksista enää ollut huolta, tunsi hän nyt yhä pahempaa mielenahdistusta Gabrielin tietymättömistä suunnitelmista, ja rakastavan naisen aavistukset ovat ylimalkaan perin oikeaan osuvaa ennustusta.
Gabriel ilmestyi kotiinsa vasta jokseenkin myöhään päivällä. Silloin helle paahtoi pahimmillaan, ja hän oli uuvuksissa sekä ruumiillisesti että vielä enemmän sielun puolesta.
Mutta kun Aloyse lausui Dianan nimen ja kertoi vierailusta, ponnahti hän pystysuoraksi ja vilkastui kiihkeänä ja vapisevana.
"Mitä hän tahtoi?... Mitä hän sanoi? Mitä hän teki?... Voi, miksi en ollut saapuvilla? Mutta puhu, kerro minulle kaikki, Aloyse, kaikki hänen sanansa ja ilmeensä!"
Hän kuulusteli nyt vuorostaan hoitajatarta niin innokkaasti, että tuskin antoi aikaa vastaamiseen.
"Hän tahtoo siis tavata minua?" huudahti hän. "Hänellä on jotakin puhuttavaa minulle, mutta hän ei tiedä, milloin ehkä pääsee tulemaan jälleen? Kuule, Aloyse, en malta jäädä odottamaan tässä epävarmuudessa, käsitäthän sen. Minun pitää suoraa päätä lähteä Louvreen."
"Louvreen, hyväinen aika!" valitti Aloyse säikähtyneenä.
"Niin tietenkin", vastasi Gabriel tyynesti. "En liene karkoitettu pois Louvresta, ja miehellä, joka Calaisissa vapautti madame de Castron, on totisesti oikeus mennä tervehtimään häntä Pariisissa."
"Varmasti kyllä", myönsi vapiseva Aloyse. "Mutta madame de Castro erikoisesti tahtoi huomauttaa, ettei teidän sopisi tulla Louvreen häntä tavoittamaan".
"Olisiko minulla siinä kohden mitään pelättävää?" lausui Gabriel ylpeästi. "Se olisi vain lisäsyy mennä sinne."
"Ei suinkaan, mutta madame de Castro kaiketi pelkäsi tuloanne omasta puolestaan!"
"Hänen maineensa kärsisi paljon pahemmin salaisesta ja epätavallisesta kohtauksesta, jos se saataisiin ilmi, kuin sellaisesta julkisesta ja päivänvalossa tapahtuvasta vierailusta, jonka nyt teen hänen luokseen."
Ja hän käski palvelijansa tuoda toisen vaatekerran.
"Mutta, monseigneur", esteli Aloyse-parka vielä perusteillensa loppuessakin, "te itse olette tähän saakka kartellut Louvrea, kuten madame se Castrokin huomautti. Ette siis ole tahtonut mennä sinne tapaamaan häntä paluunne jälkeen ainoatakaan kertaa."
"En ole käynyt tapaamassa madame de Castroa, kun hän ei kutsunut minua", selitti Gabriel. "Välttelin Louvrea, kun minulla ei ollut mitään aihetta mennä sinne. Mutta tänään, vaikka yritykseni kenties jää turhaksi, vetää minua vastustamaton voima sinne, sillä madame de Castro haluaa nähdä minut. Olen vannonut, Aloyse, antavani oman tahtoni uinua ja jättäväni kaikki kohtalon ja Jumalan haltuun. Kaiken uhalla lähden nyt siekailematta Louvreen."
Tällä tavalla Dianan aloite tuli tuottaneeksi päinvastaisen vaikutuksen kuin hän oli toivonut.
VIIDES LUKU
Epäviisasta varovaisuutta
Gabriel tunkeutui esteettömästi Louvreen. Calaisin valloituksen jälkeen oli nuoren kreivi de Montgommeryn nimi lausuttu siellä liian usein, jotta kukaan olisi ajatellut evätä häneltä pääsyä madame de Castron huoneistoon.
Diana oli sillä hetkellä jossakin korukirjailun puuhassa erään seuranaisensa kanssa. Varsin usein hän antoi kätensä painua alas ja muisteli miettiväisenä aamullista keskusteluaan Aloysen kanssa.
Äkkiä André astui sisälle säikähtyneenä.
"Herra varakreivi d'Exmès; madame!" ilmoitti hän, kun ei ollut vielä tottunut käyttämään entisen herransa uutta nimeä.
"Kuka? Herra d'Exmès! Täällä!" toisti Diana hämmästyneenä.
"Hän tuli juuri, madame", sanoi paashi. "Ja tuossa hän onkin."
Gabriel ilmestyi ovelle, parhaansa mukaan hilliten mielenliikutustaan. Hän kumarsi syvään madame de Castrolle, joka tyrmistyneenä ei ensin kyennyt vastaamaan tervehdykseen, malttoi sentähden viitata paashin ja seuranaisen poistumaan.
Ollessaan nyt kahdenkesken Diana ja Gabriel riensivät ojentamaan toisilleen kättä ja puristamaan sitä lämpimästi. Näin he seisoivat minuutin ajan käsikkäin ja äänettömästi katsellen toisiaan.
"Kävit hyväntahtoisesti minun luonani, Diana", lausui viimein Gabriel syvällä äänenpainolla. "Sinulla oli tapaamisen tarve, jotakin puhuttavaa minulle. Sentähden kiirehdin heti tänne."
"Käynnistänikö vasta tiesit, että minun teki mieli tavata sinua, Gabriel? Etkö sitä käsittänyt muutenkin?"
"Diana", vastasi Gabriel kaihomielisesti hymyillen, "minä olen muualla antanut kylliksi urhoollisuuden näytteitä, jotta uskaltanen tunnustaa, että minua tänne Louvrecn tullessani peloittaa."
"Peloittaa — mikä tai kuka?" kysyi Diana, jota oma kysymys silti niinikään peloitti.
"Pelkään sinua... itseäni!" selitti Gabriel.
"Ja siksikö olet mieluummin unohtanut entisen hellän suhteemme?... Minä puhun tämän tunteen luvallisesta ja pyhästä osuudesta!" kiirehti hän lisäämään.
"Mieluummin olisin unohtanut kaikki, sen myönnän, Diana, kuin lähtenyt omasta aloitteestani Louvreen. Mutta valitettavasti en voinut. Etsin sinua aina ja kaikkialta; läsnäoloasi pelätenkin olisin antanut mitä hyvänsä saadakseni edes hetkisen katsella sinua etäältä. Kierrellessäni Pariisissa, Fontainebleaussa, Saint-Germainissa, kuninkaallisten linnojen ympärillä, en ole halunnut sitä, mitä minun oli määrä vaania, vaan kaipasin sinun suloista ja herttaista ilmestymistäsi, viittasi vilahdusta puiden lomitse tai jollakin pengermällä; sitä toivottelin, sitä sielussani rukoilin! Eikä sinun tarvinnut muuta kuin astua askel minua kohti, kun jo unohdin varovaisuuden, velvollisuuden, huoleni aiheet, kaikki. Niinpä nyt olen täällä Louvressa, jota minun pitäisi ehdottomasti välttää, vastailen kaikkiin kysymyksiisi ja tunnen, että kohtauksemme on vaarallinen ja järjetön, silti kykenemättä siitä pidättymään! Olenko esittänyt kylliksi todisteita tunteeni voimakkuudesta, Diana?"
"Kyllä, kyllä, Gabriel", myönsi kiihtymyksestä vavahteleva Diana kiireesti.
"Ah, kuinka paljon viisaampaa minun olisi ollut sitkeästi pysyä vakaassa päätöksessäni olla enää tapaamatta sinua, paeta sinua, jos kutsuisit, olla vaiti, jos kyselisit minulta! Usko minua, Diana, se olisi ollut paljon edullisempaa sinulle ja minulle. Tiesin, mitä tein. Katsoin sentään vähäisemmäksi rasitukseksi sinulle levottomuuden kuin sydämen tuskan. Miksi, hyvä Jumala, olen voimaton sinun ääntäsi, katsettasi vastaan?"
Diana alkoi käsittää voivansa tosiaan olla väärässä, kuin välttämättä tahtoi päästä eroon kuolettavasta epätietoisuudesta. Jokainen puheenaihe oli heidän kesken kärsimystä, jokainen kysymys oli vaara. Näiden kahden olennon välillä, jotka Jumala oli luonut kenties onnea varten, ei ihmisten juonien takia enää voinut olla muuta kuin epäilyä, vaaraa ja onnettomuutta.
Mutta kun Diana kerran oli näin uhmannut kohtaloa, ei hän millään ehdolla tahtonut sitä enää paeta! Hän päätti tutkia kuilun pohjaan asti, vaikka siellä olisi vastassa vain epätoivo ja kuolema!
Miettiväisen vaitiolon jälkeen hän siis aloitti:
"Minä puolestani halusin sinua tavata kahdesta syystä, Gabriel. Ensiksikin minulla oli annettavana sinulle eräs selitys, ja samalla tahdoin pyytää selitystä sinullakin."
"Puhu, Diana! Avaa ja raatele mielesi mukaan sydäntäni."
"Aluksi minun pitää sinulle mainita. Gabriel, miksi en saatuani viestisi heti ottanut käyttääkseni huntua, jonka minulle palautit, ja suoraa päätä mennyt johonkin luostariin, niinkuin olin viimeisessä ja tuskallisessa keskustelussamme Calaisissa sanonut tekeväni."
"Olenko vihjaissut sinulle vähäisintäkään moitetta siitä, Diana?" kysyi Gabriel. "Ilmoitin sinulle Andrén välityksellä, että annoin lupauksesi takaisin. Se ei ollut minun puoleltani tyhjä sana, vaan todellisesti tarkoitettu."
"Minun nimenomaisena aikomuksenani on ruveta nunnaksi, Gabriel, ja sinun pitää tietää, että olen vain lykännyt tämän päätökseni toimeenpanon."
"Miksi, Diana? Miksi kieltäytyä tästä maailmasta, jossa sinun pitäisi loistaa?"
"Rauhoittukoon mielesi siinä asiassa, ystäväni", vastasi Diana. "Tässä kohden en etusijassa noudata sinulle vannomaani valaa, vaati tyydytän sieluni salaista toivetta vetäytyä syrjään maailmasta, jossa olen kärsinyt niin paljon. Kaipaan niin suuresti rauhaa ja lepoa enkä nyt osaisi löytää mielentyyneyttä muutoin kuin Jumalan luona. Älä kadehdi minulta tätä viimeistä turvapaikkaa!"
"Sittenkin minä kadehdin!" huokasi Gabriel.
"Siihen, etten ole heti pannut toimeen peruuttamatonta aiettani", jatkoi Diana, "minulla on hyvä syy: tahdoin valvoa, että täyttäisit viimeisessä kirjeessäni esitetyn pyynnön — ettet rupeaisi tuomariksi tai laukaisijaksi, et pyrkisi Jumalan tahdon edelle, vaan hillitsisit itseäsi".
"Mikäli ihminen voikaan toimia vasten Luojan tahtoa!" mutisi Gabriel.
"Toivon siis saavani tilaisuuden tarpeen vaatiessa heittäytyä niiden kahden miekan väliin, joita rakastan ja jotka vihaavat toisiaan, ja kukaties ehkäistä onnettomuuden tai rikoksen. Oletko minulle pahoillasi tästä ajatuksesta, Gabriel?"
"Ei sovi pahastua enkelille siitä, mikä kuuluu enkelimäiseen luontoon. Diana. Sinä olet ollut jalomielinen, ja sinusta sen voi helposti käsittää."
"Ah!" huudahti madame de Castro, "tiedänkö edes, olenko ollut jalomielinen, tai ainakaan, minkä verran sitä olen? Tunnen vaeltavan! hämäryydessä ja umpimähkään. Juuri siitä aloinkin sinulta kysellä, Gabriel, sillä nyt tahdon lopultakin tietää kohtaloni kaikessa kauheudessaan."
"Diana. Diana, se on onnetonta uteliaisuutta!" varoitti Gabriel.
"Yhdentekevää", vastasi Diana. "En tahdo enää päivääkään olla näin kamalasti ymmällä! Sano minulle, Gabriel, oletko vihdoinkin saanut varmuuden, että todellakin olen sisaresi, vai oletko kerrassaan menettänyt kaiken toivon tämän kummallisen salaisuuden selvittämisestä? Kerro minulle! Vaadin sitä ja rukoilen."
"Kerron kyllä", vastasi Gabriel murheellisesti. "Vanha espanjalainen sananlasku kuuluu: ihmisen pitää aina varoa pahinta. Niinpä minäkin olen erostamme saakka tottunut ajattelemaan sinua sisarekseni. Mutta totuus on sellainen, etten ole saanut siitä uusia todisteita. Minulla vain ei ole, kuten huomautit, enää mitään toivoa, mitään keinoa niiden hankkimiseksi."
"Laupias taivas!" huudahti Diana. "Kreivi... se, jonka piti tehdä sinulle selkoa minun syntyperästäni, eikö hän ollut enää hengissä silloin, kun palasit Calaisista?"
"Oli kyllä, Diana."
"Silloin ymmärrän, ettei sinulle annettua pyhää lupausta olekaan täytetty? Joku sanoi minulle sentään, että kuningas oli vastaanottanut sinut erittäin sydämellisesti."
"Kaikki minulle luvattu täytettiin täsmällisesti, Diana."
"Voi, Gabriel, kuinka kolkosti tuon sanotkaan! Mikä peloittava arvoitus vielä siinäkin on, pyhä Jumalan äiti!"
"Sinä olet esittänyt vaatimuksen ja saat tietää kaikki, Diana", jatkoi Gabriel. "Loppuun asti saat haltuusi puolet kamalasta salaisuudestani. Muuten on hyväkin minun nähdä mitä ajattelet paljastuksestani, — pysyykö laupias näkökantasi muuttumatta sen kuultuasi ja eivätkö ainakin sävysi, kasvosi, eleesi näytä kumoavan anteeksiantavia sanoja. Kuuntele siis!"
"Minä kuuntelen peläten ja vapisten, Gabriel!"
Läähättävän kiihkeästi Gabriel sitten kertoi kaikki madame de Castrolle: kuninkaan vastaanoton, kuinka Henrik II oli hänelle vielä uudistanut lupauksensa, madame de Poitiersin ja konnetaabelin ilmeiset syrjähuomautukset hänen majesteetilleen, millainen mielenahdistuksen ja kuumeisen tuskan yö tästä havainnosta oli hänelle tullut, ja hän selosti myös toisen käyntinsä Châteletissa, laskeutumisensa maanalaisen tyrmän myrkytettyyn syvyyteen, herra de Sazeracin synkän ilmoituksen, kaikki, kaikki!
Diana kuunteli keskeyttämättä, huudahtamatta, ei edes hievahtanut, seisoi vain mykkänä ja jäykkänä kuin kivipatsas, silmät kauhun jähmettäminä.
Nyt seurasi pitkällinen hiljaisuus Gabrielin lopetettua kaamean tarinansa. Sitten Diana tahtoi puhua, mutta ei kyennyt, sillä ääni salpautui kohoilevaan poveen. Hänen vaivansa ja kauhunsa näkeminen herätti Gabrielissa jonkinlaista kammottavaa mielihyvää. Vihdoin Diana jaksoi parahtaa:
"Armahda kuningasta!"
"Ahaa!" huudahti Gabriel, "sinä pyydät hänelle armahdusta? Sinäkin siis arvostelet häntä rikolliseksi! Armahda? No, sehän on tuomio! Vai pitäisi armahtaa? Hän ansaitsee kuoleman, eikö niin?"
"Voi, sitä en ole sanonut", vastasi Diana kauhistuen.
"Niin on kuitenkin asianlaita. Sitä tuo pyyntösi merkitsee. Huomaan, että olet samaa mieltä kuin minä, Diana! Ajattelet ja tunnet samaan tapaan. Erilaisen luonnonlaatumme mukaan me vain teemme eri päätelmiä. Nainen pyytää armahdusta ja mies oikeutta!"
"Kuinka varomaton ja hupsu olinkaan!" valitti Diana. "Miksi toimitin niin, että sinussa heräsi halu tulla tänne?"
Samassa joku koputti ovelle hiljaa.
"Kuka siellä? Mitä minusta vielä tahdotaan, hyvä Jumala!" hätäili madame de Castro.
André raoitti ovea.
"Anteeksi, madame", ilmoitti hän, "täällä on sanoma kuninkaalta".
"Kuninkaalta!" toisti Gabriel, jonka katse välähti.
"Miksi minulle nyt tuodaan tämä kirje, André?"
"Sitä mainittiin kiireelliseksi, madame."
"Hyvä on, katsotaan! Mitähän kuningas minusta tahtoo? Mene, André. Jos tarvitaan vastaus, niin kutsun sinut."
André poistui. Diana mursi kuninkaallisen sinetin ja luki hiljaa yhä yltyvän kauhun vallassa:
"Rakas Dianani!
Olen kuullut, että olet Louvressa; tee mielikseni, älä lähde
liikkeelle, ennenkuin olen tullut luoksesi. Nyt olen neuvoston
kokouksessa, joka päättyy hyvin pian. Täältä tulen suoraan ja ilman
saattuetta huoneistoosi. Odota minua joka hetki.
Kovin pitkä aika onkin jo siitä, kun olen tavannut sinut kahdenkesken.
Olen alakuloisella tuulella ja tunnen tarvetta puhella pari lyhyttä
hetkeä rakkaan tyttäreni kanssa. Pikaisiin näkemiin siis!
Henrik."Kalveten Diana mykersi kirjeen käteensä, luettuaan sen loppuun. Mitä nyt oli parasta tehdä?
Lähettääkö Gabriel heti pois? Mutta jos hän mennessään kohtaisi kuninkaan, joka saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä?
Pidättääkö nuori mies luonansa? Mutta silloin kuningas tapaisi hänet astuessaan huoneeseen!
Jos hän ilmoittaisi kuninkaalle esteen, niin se herättäisi epäluuloa, ja Gabriel, jos häntä varoittaisi, panisi sen tietysti pahakseen, koska tällä tavalla paljastuisi, että pelättiin hänen tekevän jotakin hirveätä.
Noiden toisilleen niin vaarallisten miesten yhteentörmäys näytti nyt olevan väistämätön, ja tämän kohtalokkaan yhtymisen tajusi nyt Diana saaneensa toimeen, vaikka olisi henkensäkin hinnalla tahtonut heidät molemmat pelastaa!
"Mitä kuningas sinulta haluaa, Diana?" tiedusti Gabriel, ja äänen väriseminen ilmaisi, että hänen tyyneytensä oli vain teeskentelyä.
"Ei mitään, ei todellakaan mitään!" vastasi Diana. "Hän antaa vain neuvon tämäniltaisia vastaanottoa varten."
"Kenties häiritsen sinua, Diana. Parasta siis lienee minun jo lähteä."
"Ei, ei, jää tänne!" pyysi Diana kiihkeästi. "Mutta oikeastaan", jatkoi hän, "jos sinulla on jotakin perin kiireellistä toimitettavaa muualla, en tahtoisi sinua myöskään pidättää täällä".
"Tuo kirje on huolestuttanut sinua, Diana. Pelkään rasittavani sinua viipymiselläni ja sentähden sanon sinulle nyt hyvästi."
"Sinustako olisi rasitusta, ystäväni? Voitko sitä ajatellakaan!" esteli madame de Castro. "Enkö juuri minä tavoitellut sinua? Se oli kenties hyvinkin varomatonta. Tahdon kyllä tavata sinua vieläkin, mutta en enää täällä, vaan kotonasi. Kun vain pääsen pujahtamaan kaupungille, tulen luoksesi, ja sitten taas jatkamme tätä kamalaa, mutta kuitenkin suloista keskustelua. Lupaan sen sinulle; luotan sinuun. Mutta olet oikeassa — tunnustan, että tällä haavaa olen hiukan hajamielinen, hiukan huonossa voinnissa... Minulla on ikäänkuin kuumetta..."
"Näen sen, Diana, ja lähden pois", virkkoi Gabriel haikeasti.
"Pikaisiin näkemiin, ystävä!" toivotti Diana. "Mene siis, mene!"
— Jos pidätän häntä täällä — ajatteli hän, — niin on varmaa, että hän kohtaa kuninkaan; jos hän poistuu nyt heti, niin jää ainakin se mahdollisuus, etteivät he osu vastatusten.
Mutta yhä hän empi, epäili ja vapisi.
"Anteeksi, Gabriel, vielä viimeinen sana", puhui hän neuvottomana ja hätääntyneenä, heidän ehdittyään kynnykselle. "Hyvä Jumala, kertomuksesi on niin tavattomasti järkyttänyt mieltäni... tuskin osaan koota ajatuksiani... Mitä aloinkaan sinulta pyytää?... Ah, niin oikein! Vain sananen, tärkeä sananen! Vieläkään et ole sanonut minulle, mitä aiot tehdä? Olen anonut armahdusta, ja sinä tehostat oikeutta! Kuinka siis toivot tuota oikeutta saavasi?"
"Siitä en vielä tiedä mitään", vastasi Gabriel synkästi. "Luotan siinä kohden Jumalaan, sattumaan ja tilaisuuteen."
"Tilaisuuteen?" toisti Diana väristen. "Tilaisuuttako vaanit? Mitä sillä tarkoitat? Voi, tule takaisin, heti takaisin! En voi antaa sinun lähteä, Gabriel, ennenkuin olet minulle selittänyt tuon sanan. Viivy, rukoilen sinua." Ja tarttuen Gabrielin käsivarteen Diana vei hänet ovelta jälleen sisälle.
— Jos hän ulkopuolella tapaa kuninkaan, — mietti Diana-rukka, — niin he ovat mies miestä vastaan, kuningas ilman saattuetta, Gabrielilla miekka kupeellaan. Mutta jos minä olen saapuvilla, voin ainakin syöksyä heidän väliinsä, hellyttää Gabrielia, heittäytyä iskun eteen. Gabrielin täytyy jäädä.
"Nyt tunnen jo jaksavani paremmin", virkkoi hän ääneen. "Viivy vielä, Gabriel, palatkaamme keskusteluumme, anna minulle odottamani selitys. Vointini on paljon parempi."
"Ei, Diana, sinä olet vielä pahemmin kiihdyksissä kuin äsken", huomautti Gabriel. "Ja tiedätkö, mikä ajatus johtuu mieleeni ja mitä aavistelen hätäilysi aiheeksi?"
"En todellakaan, Gabriel; mistä minä tietäisin...?"
"No, kuule", selitti Gabriel; "niinkuin äsken armonpyyntösi ilmaisi, että rikos oli mielestäsi selvä, samoin nyt pelkosi osoittaa, että rangaistus olisi sinunkin silmissäsi laillinen. Sinä olet hädissäsi siitä, että kostoni voi tavoittaa syyllisen; sentähden on ymmärrettävää, että pidättelet minua täällä torjuaksesi mahdollisia voimakeinoja, jotka tosin olisivat sinusta kauheita ja surettavia, mutta eivät hämmästyttäisi sinua — vai kuinka? Ne tuntuisivat sinusta kyllä hyvinkin luonnollisilta, eikö niin?"
Diana säpsähti, kun hänen ajatuksiaan ja tunteitaan oli arvioitu näin tarkasti, mutta hän keräsi kaiken voimansa ja vastasi:
"Voi, Gabriel, kuinka saatat uskoa, että mieleeni tulisi sinusta sellaisia ajatuksia? Sinäkö, oma Gabrielini, rupeaisit murhaajaksi! Sinä yllättämällä iskisit jotakuta, joka ei voisi puolustautua! Mahdotonta! Se olisi pahempaa kuin rikos, se olisi halpamaista! Kuvitteletko minun tahtovan pidättää sinua? Se on erehdys. Mene, jos tahdot, avaanpa sinulle ovenkin. Minä olen rauhallinen, hyvä Jumala! Täysin levollinen ainakin sen asian puolesta. Jos jokin kiusaa mieltäsi, niin ei suinkaan tuollainen päähänpisto, sen takaan. Jätä minut, jätä rauhassa Louvre. Minä tulen sitten luoksesi jatkamaan puheluamme. Niin, ystäväni, mene nyt! Näethän, kuinka vähän tahdon pitää sinua täällä."
Näin puhuen hän oli johdattanut Gabrielin eteishuoneeseen asti, jossa paashi odotti. Diana ajatteli tosin käskeä tämän saattaa Gabrielia Louvren ulkopuolelle, mutta sellainen varokeino olisi taas ilmaissut hänen epäluulonsa.
Hän ei kuitenkaan malttanut pidättyä viittaamasta nuorukaista luokseen ja kuiskaamasta hänen korvaansa:
"Onkohan neuvoston kokous jo päättynyt, tiedätkö?"
"Ei vielä, madame", vakuutti André hiljaa. "En ole nähnyt neuvostoherrain astuvan ulos suuresta salista."
"Hyvästi, Gabriel!" sanoi Diana nyt vilkkaasti. "Hyvästi, ystävä! Sinä pakotat minut melkein lähettämään sinut pois, todistaakseni sinulle, etten viivytä sinua täällä. Hyvästi, mutta pikaisiin näkemiin!"
"Hyvin pikaisiin näkemiin!" toisti nuori mies alakuloisesti hymyillen ja puristaen hänen kättään.
Hän poistui Dianan jäädessä katselemaan, kunnes viimeinenkin ovi oli sulkeutunut hänen takanaan. Sitten palattuaan huoneeseensa hän polvistui rukousjakkaralleen kyynelsilmin, sydämensä jyskyttäessä rajusti.
"Oi, laupias Luoja!" huoahti hän, "Jeesuksen nimessä varjele sitä, joka saattaa olla veljeni, ja samoin sitä, joka kenties on isäni. Suojele toisiltaan niitä kahta, joita rakastan, oi Jumalani! Sinä yksin kykenet siihen nyt."
KUUDES LUKU
Tilaisuus
Madame de Castron ehkäisemisyrityksistä huolimatta tai oikeastaan niiden takia toteutui se sattuma, jonka hän oli pahaa aavistaen ottanut lukuun.
Gabriel oli lähtenyt hänen luotansa kovin murheellisena ja huolestuneena. Dianan kuumeinen hätä oli jollakin lailla tarttunut häneen ja hämärrytti hänen silmiään, sekaannutti hänen ajatuksiaan.
Hän asteli koneellisesti Louvren tuttuja portaikkoja ja käytäviä pitkin, tuskin pannen merkille mitään ulkonaista.
Kuitenkin hän ollessaan avaamaisillaan suuren gallerian oven muisti, että Saint-Quentinista palattuaan hän oli siellä kohdannut Maria Stuartin ja että nuoren perintöprinsessan välitys oli toimittanut hänelle pääsyn kuninkaan puheille, missä häntä odotti ensimmäinen pettymys. Sillä häntä ei ollut petetty ja törkeästi kohdeltu ainoastaan tällä kertaa. Monesti ennenkin oli hänen toivoaan isketty vihollisten taholta murjovasti! Ensimmäisen eksytyksen jälkeen hänen olisi tosin täytynyt odottaa tuollaista menetelmää, aavistellen jotakin pahaa siitä, että pyhää sopimusta tulkittiin niin liioitellulla ja kurjalla tavalla.
Hautoessaan noita ärsyttäviä muistoja mielessään hän avasi oven ja astui galleriaan. Äkkiä hän värähti, peräytyi askeleen ja seisahtui kuin kivettyneenä.
Gallerian toisessa päässä oli auennut vastakkainen ovi, ja sieltä oli tullut eräs mies. Tämä oli Henrik II — Henrik, noiden rikollisten petosten toimeenpanija tai ainakin pääosallinen, jotka olivat ainiaaksi autioittaneet ja myrkyttäneet Gabrielin sielun ja elämän!
Kuningas astui eteenpäin yksin, aseettomana ja saattueensa jättäneenä.
Ensimmäistä kertaa tuon kelvottoman teon jälkeen olivat loukkaaja ja loukattu toistensa tavattavissa kahden kesken, tuskin sadan jalan päässä toisistaan, jollaisen välimatkan saattoi suorittaa kahdessakymmenessä sekunnissa, kahdellakymmenellä pitkällä harppauksella.
Olemme maininneet, että Gabriel oli pysähtynyt äkillisesti, liikkumattomana ja jähmettyneenä kuin patsas — kuin kostoa tai vihaa esittävä veistos.
Kuningaskin seisahtui havaitessaan äkkiä sen miehen, jota ei ollut enää lähes vuoden mittaan nähnyt muulloin kuin unissaan.
Näin nuo kaksi miestä seisoivat melkein minuutin ajan hievahtamatta, kuin toistensa lumoamina.
Siitä aistimusten ja mietteiden myllerryksestä, joka levitti hämäryyttä Gabrielin sydämeen, hän ei tyrmistyneenä osannut valita mitään pätevää ohjetta, löytää mitään järkevää päätöstä. Hän vain odotti.
Henrik puolestaan, koetellusta miehuullisuudestaan huolimatta, tunsi epäilemättä pelkoa. Mutta tästä nöyryyttävästä ajatuksesta vapautuen hän nosti päänsä pystyyn, karkoitti mielestään kaiken raukkamaisen heikkouden ja määräsi käytöksensä. Huutaminen olisi merkinnyt hätää, peräytyminen olisi ollut pakoa. Niinpä hän lähti taas liikkeelle, lähestyen sitä ovea, johon nojaamaan Gabriel oli jäänyt kuin naulittuna.
Samalla myös jokin ylimaallinen voima, jonkinlainen vastustamaton ja kohtalokas lumous kutsui ja työnsi häntä sitä valjua hahmoa kohti, joka näytti häntä odottavan! Hänen kohtalonsa sekavat pulmat alkoivat purkautua auki hänen ympärillään.
Nähdessään hänen näin astelevan luoksensa Gabriel tunsi jonkinlaista sokeaa, vaistomaista mielihyvää, mutta ei saanut kiskaistuksi ainoatakaan ajatusta esille siitä uhmasta, joka hämärrytti hänen sieluaan. Hän laski vain kätensä miekan kahvalle.
Kun kuningas oli enää ainoastaan muutaman askeleen päässä Gabrielista, valtasi hänet jälleen se pelko, jonka hän oli jo torjunut, ja puristi hänen sydäntään kuin ruuvipenkissä. Epämääräisesti hän päätteli itsekseen, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut ja että niin olikin oikein.
Kuitenkin hän yhä lähestyi. Hänen jalkansa tuntuivat itsellään vievän häntä eteenpäin, hänen turtuneen tahtonsa olematta mukana. Unissakävijät kaiketi vaeltavat sillä tavalla.
Tullessaan ihan Gabrielin eleen, kuullessaan jo hänen kiivaan hengityksensä, voidessaan kädellään miltei koskea häneen, kuningas nosti kummallisen hämmennyksen vallassa kätensä samettipäähineeseensä ja tervehti nuorta kreiviä.
Gabriel ei vastannut siihen pienimmälläkään eleellä — pysyi vain marmoriasennossaan, eikä hänen kivettynyt kätensä siirtynyt miekankahvasta hattuun.
Kuninkaan silmissä Gabriel ei enää ollut alamainen, vaan Jumalan sanansaattaja, jonka edessä kumarretaan, eikä Gabrielille Henrik enää esiintynyt kuninkaana, vaan miehenä, joka oli surmannut hänen isänsä ja jota kohtaan hän oli velvollinen tuntemaan ainoastaan vihaa.
Silti hän päästi tuon miehen ohitseen tekemättä hänelle mitään, hiiskumatta sanaakaan ja väistämättä, kuningas puolestaan sivuutti hänet kääntymättä, ilmaisematta hämmästystä moisesta kunnioituksen puutteesta.
Oven painuttua kiinni näiden kahden mielien välissä ja lumouksen lauetessa kumpikin ikäänkuin havahtui, hieroi silmiään ja kysyi itseltään:
— Eikö se ollut unta?
Gabriel poistui Louvresta verkkaisesti. Hän ei pahoitellut menetettyä tilaisuutta, ei katunut, että oli sen päästänyt käsistään. Pikemmin hän tunsi siitä sekavaa mielihyvää.
— Saaliini tulee luokseni, — mietti hän, — kiertelee verkkoni ympärillä ja lähestyy metsästyskeihääni ulottuville.
Hän nukkui sinä yönä paremmin kuin pitkään aikaan.
Kuningas sen sijaan ei ollut niin rauhallinen. Hän meni odottelevan Dianan luo, ja helposti voi kuvitella, kuinka ihastuneesti tämä vastaanotti hänet!
Mutta Henrik oli hajamielinen ja levoton. Hän ei tohtinut puhua kreivi de Montgommerysta. Itsekseen hän kuitenkin arveli, että Gabriel tullessaan häntä vastaan oli varmastikin lähtenyt hänen tyttärensä luota. Mutta hän ei lainkaan tahtonut penkoa tätä asiaa; niinpä hän, vaikka oli saapunut puhelemaan täynnä hellyyttä ja luottamusta, pysyi koko vierailunsa ajan sävyltään epäluuloisena ja väkinäisenä.
Sitten hän palasi omaan huoneistoonsa synkkänä ja, katkeralla mielellä. Hän oli tyytymätön itseensä ja muihin ja seuraavana yönä hän sai vain katkonaista, pahasti häiriintynyttä unta silmiinsä.
Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi joutumassa sokkeloon, josta ei pääsisi elävänä.
— Kuitenkin, — ajatteli hän, — minä silloin kohtauksessamme suorastaan tarjouduin tuon miehen miekalle. Niinpä on varmaa, ettei hän tahdo minua surmata!
Saadakseen vaihtelua ja unohtaakseen kiusansa hän päätti joksikin aikaa jättää Pariisin. Kreivi de Montgommeryn tapaamista seuranneina päivinä hän lähti perätysten Saint-Germainiin, Chambordiin ja Diana de Poitiersin vieraaksi Anotin linnaan.
Kesäkuun lopulla hän sitten oli Fontainebleaussa.
Kaikkialla hän kehitteli mitä suurinta toimeliaisuutta ja näytti tahtovan hukuttaa mietiskelynsä ympäristön kohuun ja hyörinään.
Hänen tyttärensä Elisabethin ja kuningas Filip II:n lähestyvät hääjuhlallisuudet antoivat tälle kuumeiselle puuhailun tarpeelle sekä virikettä että tilaisuuksia.
Fontainebleaussa hän tahtoi tarjota Espanjan lähettilään nähtäväksi suuren ajometsästyksen linnan puistoalueella, ja sen toimeenpanoon hän määräsi kesäkuun 23 päivän.
Jo aamulla saattoi havaita, että tästä päivästä tulisi helteinen ja raskas. Sää näytti rajuilman enteitä.
Henrik ei kuitenkaan peruuttanut antamiaan määräyksiä. Myrskykin tuottaisi lisää hälinää, jota hän kaipasi. Hän tahtoi nousta tulisimman ja nopeimman ratsunsa selkään ja antautua metsästykseen kuin raivopäinen.
Sitten sattui niinikään, että hän oman ja hevosensa kiihtymyksen viemänä sivuutti kaikki saattolaisensa, menetti ajoväen näkyvistään ja eksyi metsässä. Taivaalle kasaantui pilviä, etäältä kuului kumeita jyrähdyksiä. Rajuilma oli puhkeamassa.
Vaahtoavan hevosensa kaulalle kumartuen Henrik ei yrittänyt hiljentää sen vauhtia, vaan pikemmin yllytti sitä äänellään ja kannuksilla. Hän kiiti, kiiti, joutuisammin kuin tuuli, puiden ja kivien keskellä; tämä huimaava nelistys miellytti häntä, ja hän nauroi ihan ääneen ja ypöyksikseen.
Hän oli edes tuokioksi unohtanut vaivansa.
Äkkiä hänen ratsunsa ponnahti säikkyneenä takajaloilleen. Salama oli halkaissut pilven, ja polun käänteessä oli kohonnut äkilliseksi aaveeksi muuan noista valkoisista kallioista, joita Fontainebleaun metsässä on runsaasti, ja ukkosen jyrähdys lisäsi vauhkon hevosen pelkoa. Se syöksähti hurjana eteenpäin. Raju liikahdus katkaisi kuolaimen juuresta suitset, niin ettei Henrik enää kyennyt ohjaamaan.
Silloin alkoi raivoisa, kamala, päätön vilistys.
Harja suorana pystyssä, kupeet vaahtoisina, ratsu halkoi teräksisillä hoivillaan ilmaa kuin vasama.
Putoamista välttääkseen kuningas oli painunut eläimen kaulalle, hiukset liehumassa, liepeet tuulen riepoittamina, turhaan koettaen tarttua suitsiin, jotka olisivat hänen käsissäänkin olleet hyödyttömät.
Jos joku olisi myrskyssä nähnyt tämän ilmiön näin vilahtavan ohitseen, olisi hän varmasti pitänyt sitä hornan ilmestyksenä ja hätäisesti tehnyt ristinmerkin. Mutta ketään ei ollut saapuvilla, ei ainoatakaan elävää sielua, eikä siellä ollut edes asuttua maalaistölliä. Kruunatulta ratsastajalta puuttui se viimeinen pelastuksen mahdollisuus, jota vaarassa olevalle ihmiselle tarjoaa lähimmäisen läsnäolo. Ei puunhakkaajaa, ei kerjäläistä, salametsästäjää; rosvoa kuninkaan pelastajaksi!
Kaatosade ja ukkosen yhä tiheämmät jyrähdykset, lisäksi yhä lähempää, kiihdyttivät vielä pillastuneen hevosen mieletöntä nelistystä!
Harhailevin katsein Henrik yritti epämääräisesti tunnustella sitä metsäpolkua, jota tämä villitty juoksu seurasi. Viimein hän tunsikin ladun eräästä puiden aukeamasta ja värisi. Sillä polku johti suoraan kallionkaltaalle, joka painui äkkijyrkkänä syvään alanteeseen, todelliseen hornankuiluun!
Hän ponnisteli paraansa mukaan hevosen pysähdyttämiseksi kädellään, äänellään. Se ei tehonnut lainkaan.
Alas pudottautumalla rusentaisi otsansa johonkin puunrunkoon tai kivenjärkäleeseen. Parempi oli vasta viimeisellä hetkellä käyttää näin epätoivoista keinoa.
Mutta joka tapauksessa Henrik tunsi olevansa hukassa ja uskoi jo sielunsa Jumalan haltuun katuvana ja kauhuissaan.
Hän ei edes tarkoin tiennyt, millä kohdalla polkua hän oli ja oliko jyrkänne jo lähellä vai vielä kaukana.
Mutta valmiina ratkaisevaan päätökseen hänen sentään täytyi olla, ja kaiken uhalla hän oli juuri päästämäisillään itsensä mätkähtämään maahan...
Silloin, luodessaan viimeisen silmäyksen kauemmas eteensä, hän huomasi polun päässä miehen, ratsailla kuten hänkin, mutta tuuhean tammen suojaan pysähtyneenä.
Hän ei tämän välimatkan päästä kyennyt erottamaan piirteitä tuosta miehestä, jolla sitäpaitsi pitkä viitta ja leveälierinen hattu peittivät vartalon ja kasvojen yläosan, mutta epäilemättä siellä oli jokin aatelismies samoin joutuneena harhaan metsässä.
Nyt Henrik tajusi olevansa pelastettu. Polku oli kaita, ja tuntemattoman tarvitsi panna hevosensa astumaan pari askelta eteenpäin, tukkiakseen toiselta hevoselta pääsyn edemmäksi tai pelkästään ojentaa kätensä pysähdyttääkseen tulijan.
Mikään ei ollut helpompaa, ja vaikka siinä olisi jotakin vaaraa, ei tuo mies kuninkaan tuntiessaan voisi epäröidä, vaan heti antautuisi siihen pelastaakseen valtiaansa.
Moninkertaisesti lyhyemmässä ajassa kuin kuluu tämän lukemiseen ratsu suoriutui siitä muutaman sadan askeleen taipaleesta, joka eroitti Henrikin ja hänen auttajansa. Vetääkseen puoleensa huomiota Henrik päästi kuuluville hätähuudon ja heilutti kättänsä koholla. Vieras näki sen ja liikahti. Varmaankin hän valmistui ponnistukseen.
Mutta voi kauhua — pillastunut hevonen kiiti odottavan ratsastajan ohitse hänen lainkaan yrittämättä sitä pidättää! Näyttipä hän hiukan perääntyneenkin, välttääkseen kaikkea mahdollista kosketusta.
Kuningas huusi toisen kerran, ei enää pyytävästä tai hellyttävästi, vaan täynnä raivoa ja epätoivoa. Samalla hän oli kuulevinaan hevosen rautakenkien kolahtelevan kiveen eikä enää maankamaraan. Hän oli siis saapunut kohtalokkaalle kalliolle.
Huokaisten Jumalan nimen hän veti jalkansa pois jalustimista ja pudottautui umpimähkään.
Tärähdys kieritti hänet viidentoista askeleen päähän. Mutta kuin ihmeeksi kävi selville, että hän oli mätkähtänyt sammalen ja ruohon kattamalle mättäälle eikä lainkaan satuttanut itseään. Se oli täpärä paikka! Kuilu ammotti parinkymmenen askeleen päässä.
Taakkansa menettämisestä hevonen hölmistyi sen verran, että hiljensi vauhtiaan. Siitä johtui, että se syvänteen reunalle tullessaan ehti tarkata vaaraansa ja äkillisen vaiston pakottamana paiskautui rajusti taaksepäin, silmät suurentuneina, sieraimet pärskyvinä, harja hajallaan.
Mutta jos kuningas olisi vielä istunut sen selässä, olisi juuri tuo äkillinen pysähdys varmasti syössyt hänet alas kuiluun.
Henrik kohotti hartaan kiitoksen Jumalalle, joka oli niin ilmeisesti häntä varjellut. Sitten hän meni hevosensa luo, tyynnytteli sitä ja nousi taas satulaan. Nyt hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kiukkuisena rientää sitä miestä vastaan, joka olisi kehnosti jättänyt hänet tuhon omaksi, jollei kaitselmus olisi tullut väliin.
Tuntematon ratsastaja oli pysynyt paikallaan, yhä hievahtamatta mustan viittansa poimujen kätkemänä.
"Kuule, sinä vintiö!" huusi kuningas ehdittyään kyllin likelle. "Etkö nähnyt vaaraani? Etkö tuntenut minua, kuninkaanmurhaaja? Ja vaikken olisi kuninkaasikaan, niin eikö velvollisuutesi ollut pelastaa kuka hyvänsä sellaisesta vaarasta, kun sinun tarvitsi sitä varten vain ojentaa kätesi, katala!"
Vieras ei vieläkään liikahtanut eikä myöskään vastannut; hän kohotti hiukan päätänsä, jota leveä hattu oli verhonnut Henrikin silmiltä.
Kuningas hätkähti tuntiessaan Gabrielin valjut ja jurot kasvot. Silloin hän vaikeni, antoi otsansa painua ja jupisi itsekseen:
— Kreivi de Montgommery! Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään sanottavaa.
Ja enempää puhumatta hän kannusti ratsuaan ja katosi täyttä neliä metsään.
— Hän ei surmaisi minua, — mietti hän hyytävän tunteen puistattamalla, — mutta selvästi hän jättäisi minut kuolemaan.
Gabriel taas yksikseen jääneenä toisti ajatuksissaan, kolkko hymy huulillaan:
— Tunnen saaliini ja hetken tulevan lähemmäksi.
SEITSEMÄS LUKU
Kahden velvollisuuden välissä
Prinsessain Elisabethin ja Margueriten avioliittosopimukset piti allekirjoitettaman Louvressa kesäkuun 28 päivänä. Senvuoksi kuningas oli 25 päivänä palannut Pariisiin, alakuloisempana ja miettiväisempänä kuin milloinkaan.
Varsinkin Gabrielin viime ilmestyksen jälkeen hänen elämänsä oli käynyt kidutukseksi. Hän pakeni yksinäisyyttä ja pyrki alinomaan karkoittamaan sitä synkkää ajatusta, joka oli hänet ikäänkuin riivannut. Mutta hän ei ollut tästä merkillisestä kohtauksesta puhunut kenellekään. Tosin hänen teki kovin mieli selostaa sitä jollekin alttiille ja uskolliselle olennolle, vaikka tämä aihe samalla kammotti häntä. Hän ei näet enää tiennyt, mitä piti uskoa ja kuinka oli meneteltävä, kun ainainen kolkon mielikuvan hautominen oli kasannut kiusallista sekavuutta hänen sieluunsa.
Niinpä hän viimein päätti avata sydämensä Diana de Castrolle. Hän piti jokseenkin varmana, että Diana oli tavannut Gabrielin, joka arvatenkin tuli hänen luotaan silloin kuin he olivat ensimmäisen kerran joutuneet Louvressa vastakkain. Tästä sopi päätellä, että Diana ehkä tiesi jotakin hänen aikeistaan. Siinä tapauksessa hän saattoi ja hänen täytyikin joko rauhoittaa isänsä mieltä siinä kohden tai ainakin varoittaa! Ainaisten katkerien epäilystenkään ahdistamana Henrik ei uskonut rakastettua tytärtään syylliseksi kavallukseen ja vehkeilyyn tai millään tavalla edes osalliseksi.
Salainen vaisto tuntui hänelle ilmaisevan, ettei Diana ollut vähemmän huolestunut kuin hänkään. Totta onkin, että vaikkei madame de Castro tiennyt mitään kuninkaan ja Gabrielin kohtaloiden jo tapahtuneista kahdesta kunniallisesta yhteentörmäyksestä, hän ei myöskään tiennyt, minne jälkimmäinen oli viime päivinä joutunut. André oli hänen käskystään käynyt moniakin kertaa kuulostamassa Rue des Jardins-Saint-Paulin varrelta ja palannut tyhjin toimin. Gabriel oli uudestaan kadonnut Pariisista. Me olemme hänet nähneet kuninkaan jäljillä Fontainebleaussa.
Kesäkuun 26 päivän iltapuolella Diana istui yksin huoneessaan mietteisiin vaipuneena. Eräs hänen seuranaisistaan riensi ilmoittamaan kuninkaan tulon.
Henrik oli ilmeeltään vakava kuten tavallisesti. Ensi tervehdysten jälkeen hän kävi suoraan päätä asiaan, ikäänkuin päästäkseen vapaaksi tuskallisista huolista.
"Rakas Dianani", virkkoi hän tähdäten katseensa tyttären silmiin, "emme ole pitkään aikaan puhelleet keskenämme herra d'Exmèsistä, joka nyt on ottanut itselleen kreivi de Montgommeryn arvon. Onko myös kauan siitä, kun sinä olet nähnyt hänet?"
Gabrielin nimen mainitseminen pani Dianan kalpenemaan ja värähtämään. Mutta hän malttoi mielensä niin hyvin kuin voi ja vastasi:
"Sire, olen tavannut herra d'Exmèsin yhden ainoan kerran sen jälkeen kun palasin Calaisista."
"Missä hänet tapasit, Diana?" kysyi kuningas.
"Louvressa, juuri täällä, sire."
"Siitä on pari viikkoa, vai kuinka?"
"Tosiaankin muistaakseni pari viikkoa, sire", myönsi madame de Castro.
"Sitä arvelinkin", sanoi kuningas.
Hän vaikeni hetkiseksi ikäänkuin kerätäkseen ajatuksiaan.
Diana katseli häntä tarkkaavaisesti ja pelokkaasti, koettaen arvata tämän aavistamattoman keskustelun aihetta. Mutta isän totinen ilme näytti salaperäisellä.
"Sire, suokaa minulle anteeksi", lausui sitten Diana kooten kaiken rohkeutensa, "sopiiko minun kysyä teidän majesteetiltanne, mistä johtuu, että oltuanne näin kauan puhumatta kanssani mitään siitä miehestä, joka Calaisissa pelasti minut häpeästä, te nyt kunnioitatte minua tällä vierailulla varmaankin nimenomaan kyselläksenne minulta hänestä?"
"Haluatko sen tietää, Diana?"
"Rohkenen olla niin utelias, sire."
"Olkoon menneeksi, sinä saat täyden selvyyden", vastasi Henrik, "ja toivottavasti tämä luottamukseni tuottaa minulle sen ilon, että sinä olet yhtä avomielinen. Useinkin olet lausunut rakastavasi minua, lapseni."
"Niin olen puhunut ja toistan sen, sire", vakuutti Diana; "minä rakastan teitä kuninkaana, hyväntekijänä ja isänäni."
"Sentähden voin ilmaista kaikki hellälle ja alttiille tyttärelleni", selitti kuningas; "kuuntele siis tarkasti, Diana".
"Kuuntelen teitä kaikesta sielustani, sire."
Henrik selosti sitten kaksi kohtaustaan Gabrielin kanssa — Louvren galleriassa ja Fontainebleaun metsässä. Hän huomautti Dianalle sitä mykän kapinallisuuden omituista asennetta, jonka tuo nuori mies oli omaksunut — kuinka hän ei edellisellä kerralla ollut tahtonut tervehtiä kuningastaan eikä loisella pelastaa häntä.
Tätä paljastusta kuunnellessaan Diana ei kyennyt salaamaan murhettansa ja hätääntymistään. Selkkaus, jonka hän oli pelännyt sattuvan Gabrielin ja kuninkaan kesken, oli ilmennyt jo kahdesti ja saattoi uusiintua vaarallisempana ja kamalampana.
Henrik, joka ei ollut huomaavinaan tyttärensä mielenliikutusta, lopetti sanoen:
"Ne ovat vakavia rikkomuksia, eikö niin, Diana? Ne ovat melkein majesteettirikoksia! Ja kuitenkin olen kaikilta salannut nämä loukkaukset ja peitellyt paljastukseni, koska tuo nuori mies on aikoinaan kärsinyt minun tähteni niistä loistavista palveluksista huolimatta, jotka hän on tehnyt valtakunnalleni ja joista olisi hänen tietenkin pitänyt tulla paremmin palkituksi..."
Ja suunnaten Dianaan läpitunkevan katseen hän jatkoi:
"En tiedä, en tahdokaan tietää, Diana, onko sinulla selvillä, mitä vääryyttä olen tehnyt herra d'Exmèsille. Haluan vain sinun tietävän, että vaitiolooni on ollut syynä näiden vääryyksien tunto ja pahoittelu... Mutta eikö minun ole varomatonta yhä pysyä siitä vaiti? Eivätkö nuo loukkaukset ennusta toisia ja vielä vakavampia? Eikö minun siis pidä varoa herra d'Exmèsiä? Tästä seikasta, Diana, halusin tulla ystävällisesti neuvottelemaan sinun kanssasi."
"Kiitän teitä luottamuksestanne, sire", vastasi madame de Castro tuskallisesti, joutuessaan siten kahden kiintymyksen eri velvollisuuksien väliin.
"Luottamukseni on perin luonnollinen, Diana", huomautti kuningas. "No niin?" lisäsi hän nähdessään tyttärensä epäröivän.
"Niin, sire", aloitti Diana työläästi, "luulen kyllä, että teidän majesteettinne on oikeassa... että on kenties viisasta... pitää silmällä herra d'Exmèsiä..."
"Ajatteletteko siis, että henkeni on hänen taholtaan uhattuna?"
"Oh, tuskinpa sentään, sire!" huudahti Diana kiihkeästi. Mutta herra d'Exmès näyttää kuitenkin syvästi loukkaantuneen, ja voidaan pelätä..."
Diana-parka pysähtyi vapisevana ja tunsi hien kihoavan otsalleen. Hänen ylevää sydäntään tympäisi tällainen ilmiannon kaltainen vihjailu, johon häntä pakotti siveellinen velvoitus.
Mutta Henrik tulkitsi hänen ilmeistä kärsimystään toisella tavalla.
"Ymmärrän sinua, Diana!" virkkoi hän nousten ja alkaen harppailla edestakaisin huoneessa. "Niin, sitä kyllä aavistelinkin; käsitäthän, että minun täytyy epäillä tätä nuorta miestä... Mutta mahdotonta on alati elää tuollaisen Damokleen miekan alla. Kuninkailla on toisia velvoituksia kuin muilla aatelismiehillä. Aion järjestää niin, ettei herra d’Exmèsin mahdollisista hankkeista tule mitään."
Hän näytti tekevän lähtöä, mutta Diana heittäytyi hänen eteensä.
Mitä! Gabrielia aiottiin syyttää, hänet pidätettäisiin, kenties suljettaisiin pysyväisesti vankilaan! Ja hänen rakastettunsa tulisi olleeksi hänen kavaltajansa!... Hän ei voinut sietää tätä ajatusta. Gabrielin sanoja ei sittenkään tarvinnut käsittää niin uhkaaviksi...
"Sire, hetkinen!" huudahti hän. "Te olette erehdyksen vallassa; vannon, että ymmärsitte väärin! En lainkaan tarkoittanut, että teitä uhkaa jokin vaara. Herra d’Exmèsin luottamuksellisissa puheissa ei mikään ole saanut minua olettamaan rikoksen ajatusta. Olisinhan muutoin ilmaissut teille kaikki, hyvä Jumala?"
"Totta kyllä", myönsi Henrik pysähtyen. "Mutta mitä sitten aioit sanoa, Diana?"
"Tahdoin vain lausua, sire, että teidän majesteettinne olisi hyvä mahdollisuuksien mukaan välttää noita kiusallisia kohtauksia, joissa loukkaantunut alamainen saattaa unohtaa kuninkaalle osoitettavan kunnioituksen. Mutta puutteellisesta kunnioituksesta on kovin pitkä matka murhahankkeeseen, sire. Olisiko teidän arvoistanne korvata aikaisempi vääryys jollakin uudella pahalla?"
"Ei tosiaankaan, eikä se ollut aikomuksenikaan", vastasi kuningas, "ja sentähden olen pysynyt vaiti. Ja koska sinä hälvennät epäluuloni, Diana, koska vastaat turvallisuudestani omantuntosi ja Jumalan edessä ja minä voin vakaumuksesi mukaan olla täysin rauhallinen..."
"Olla rauhallinen!" keskeytti Diana vavahtaen. "Mutta sillekään taholle en voi mennä niin kauas, sire. Kuinka kamalan vastuun panettekaan taakakseni? Teidän majesteettinne pitää kenties päinvastoin valvoa, pysyä varuillanne..."
"Ei", väitti kuningas, "en voi jäädä aina pelkäämään ja vapisemaan! Kaksi viikkoa elämäni on ollut peräti pilalla. Sellainen tila on lopetettava. Täytyy valita kahdesta vaihtoehdosta. Minun pitää sinun sanaasi luottaen antautua rauhallisena kohtaloni varaan, ajatella valtakuntaa eikä vihamiestäni, heittää kokonaan mielestäni varakreivi d'Exmès, tai sitten on välttämätöntä tehdä minulle kaunaa kantava mies vaarattomaksi, ilmoittaa asianomaisille hänen kunnoton käyttäytymisensä, ja koska korkea asemani ja luontainen ylpeyteni eivät salli minun puolustaa itseäni, on minun jätettävä se niiden huoleksi, joiden velvollisuutena on suojella persoonaani."
"Kutka he sitten ovat, sire?" tiedusti Diana.
"Ensiksikin on herra de Montmorency, konnetaabelina ja armeijan päällikkönä."
"Herra de Montmorency!" toisti Diana kauhua ilmaisevalla äänellä.
Tämä kammottava nimi johdatti hänen mieleensä kaikki Gabrielin isän kärsimykset, pitkällisen ja julman vankeuden ja kuoleman. Jos Gabriel vuorostaan joutuisi konnetaabelin käsiin, niin hänellä olisi edessään samanlainen kohtalo, ehdoton hukka!
Diana näki ajatuksissaan sen miehen, jota oli niin hellästi rakastanut, syöstynä ilmattomaan luolaan, siellä menehtymään yhdessä yössä tai — vielä kamalampaa! — kahdessakymmenessä vuodessa, kuollessaan syyttäen Jumalaa, ihmisiä ja ennen kaikkea sitä olentoa, joka oli hänet kurjasti luovuttanut vainoojille muutamien epävarmojen ja toisinkin tulkittavien sanojen perusteella.
Eihän ollut mitään todisteita siitä, että Gabrielin kosto todella tähtäsi kuninkaaseen tai saattoi hänet tavoittaa; toisaalta oli varmaa, ettei Montmorencyn leppymätön nurjamielisyys vähääkään säästäisi Gabrielia.
Muutamassa silmänräpäyksessä Diana sai tämän kaiken itselleen selväksi ja samassa jo kuningas esitti kysymyksen suoranaisesti:
"No, Diana, minkä neuvon minulle annat? Koska sinä voit paremmin arvioida hänen puoleltaan ehkä tulevaa uhkaa, niin sanasi olkoon lakini. Heitänkö jo mielestäni herra d’Exmèsin vai tuleeko minun päinvastoin kohdistaa häneen huomioni?"
"Sire", vastasi Diana kauhistuen kuninkaan viime sanojen äänenpainoa, "en voi antaa teidän majesteetillenne muuta neuvoa kuin että noudattaisitte omaatuntoanne. Jos joku muu kuin teidän loukkaamanne mies olisi osoittanut kunnioituksen puutetta kohdatessaan teidät tai petollisesti jättänyt teidät vaaraan, niin ette kaiketi olisi tullut neuvottelemaan minun kanssani siitä, kuinka pitäisi syyllistä oikeuden mukaan kohdella. Jokin mahtava vaikutin on siis pannut teidän majesteettinne säilyttämään näin merkillistä vaitioloa, joka viittaa anteeksiantoon. Mutta en näe syytä sen lopettamiseen, vaan teidän sopii mielestäni jatkaa niinkuin olette aloittanut, sillä jos herra d’Exmèsin päähän olisi tullut ryhtyä teitä vastaan rikokseen, ei hän nähdäkseni voisi odottaa parempia tilaisuuksia kuin ne kaksi, jotka hänelle ovat jo tarjoutuneet Louvren yksinäisessä käytävässä ja Fontainebleaun metsän jyrkänteellä..."
"Riittää, Diana", keskeytti Henrik; "sinulta en muuta pyytänytkään. Sinä olet häätänyt mielestäni raskaan huolen; kiitän sinua siitä, rakas lapsi. Älkäämme enää puhuko tästä asiasta. Nyt voin vapaasti ja huoleti pohtia hääjuhliamme. Tahdon saada ne loistaviksi, ja myöskin on tärkeätä, että sinä loistat niissä parhaasi mukaan. Kuuletko, Diana?"
"Suokoon teidän majesteettinne minulle anteeksi", huomautti Diana, "mutta minun piti juuri pyytää teiltä lupaa kokonaan jättäytyä pois näistä huvituksista. Minun täytyy tunnustaa, että mieluummin pysyisin yksinäisyydessäni."
"Jopa nyt jotakin!" sanoi kuningas. "Etkö tiedä, Diana, että tällä kertaa komeus on tosiaan kuninkaallinen? Aikomuksena on panna toimeen mitä suurenmoisimpia kisoja ja turnajaisia, ja minäkin menen kilparadalle ottelemaan ketä vastaan tahansa. Mikä asia siis voisi pidätellä sinua niin loistavien esitysten katselemiselta, tytärkulta?"
"Sire", vastasi Diana erikoisen vakavalla äänellä, "minun pitää rukoilla".
Muutamia minuutteja myöhemmin kuningas lähti tyttärensä luota, melkoisesti keventyneenä huolistaan.
Mutta tämä huolten taakka oli valitettavasti siirtynyt Diana-poloisen sydämelle.
KAHDEKSAS LUKU
Enteitä
Jokseenkin vapautuneena äskeisestä rauhattomuudestaan kuningas joudutti mitä toimekkaimmin niiden komeiden juhlallisuuksien valmistelua, jotka hän tahtoi suoda Pariisin kelpo kaupungille tyttärensä Elisabethin mennessä hyväenteisesti naimisiin Filip II:n kanssa ja sisarensa Margueriten joutuessa Savoijin herttuan puolisoksi.
Tällaisia kaksoishäitä kannatti tosiaankin viettää erikoisen loistokkaasti. Don Carlosin runoilija on edellisiä kuvannut sellaiseen tapaan, ettei siihen ole mitään lisättävää. Saamme nähdä, mihin jälkimmäisten valmistukset johtivat.
Philibert Emmanuelin ja prinsessa Margueriten avioliittosopimus oli määrätty allekirjoitettavaksi kesäkuun 28 päivänä.
Henrik julisti, että tänä ja kahtena seuraavana päivänä Les Tournellesin kilparata olisi avoinna turnaukselle ja muille ritarillisille kisoille.
Paremmin muka kunnioittaakseen vastanaineita, mutta todellisesti tyydyttääkseen kiihkeätä innostumistaan tällaisiin taidonnäytteisiin kuningas ilmoitti itsekin kuuluvansa niihin, jotka ottivat vastaan taisteluhaasteita.
Mutta kesäkuun 28 päivän aamuna kuningatar Katarina Medici, joka ei siihen aikaan muuten paljoakaan esiintynyt missään, pyysi hartaasti pääsyä kuninkaan puheille ja tietysti Henrik heti suostui tähän puolisonsa toivomukseen.
Katarina astui kuninkaan huoneeseen peräti järkkyneenä.
"Voi, rakas sire", huudahti hän suoraa päätä, "Jeesuksen nimessä vannotan teitä olemaan tämän kuun loppuun asti poistumatta Louvresta!"
"Ja miksi niin, madame?" kysyi Henrik tällaista outoa pyyntöä ihmetellen.
"Sire, teitä uhkaa näinä kesäkuun loppupäivinä suuri onnettomuus", selitti firenzeläinen.
"Kuka teille on niin sanonut?"
"Tähtenne, sire; minä ja italialainen astrologini panimme merkille viime yönä, että se ennustaa teille kuoleman vaaraa."
Katarina Medici oli näet siihen aikaan alkanut tutkia ennustajien tiedettä ja tähdistälukemista, ja ainakin aikalaisten muistelmista mainitaan, että ne koko hänen elämänsä uralla vain harvoin eksyttivät häntä.
Mutta Henrik oli hyvin epäuskoinen tätä alaa kohtaan ja vastasi nauraen:
"No niin, madame, jos tähteni merkit ennustavat minulle vaaraa, tavoittaa se minut yhtä hyvin täällä kuin ulkosalla."
"Ei, sire", väitti Katarina; "vaara vaanii teitä paljaan taivaan alla, vapaassa ilmassa".
"Niinkö? Kenties sitten jokin tuulenpuuska", arveli Henrik.
"Sire, älkää laskeko leikkiä näistä asioista!" varoitti kuningatar. "Tähdet ovat Jumalan kirjoitettu sana."
"Sitten lienee myönnettävä, että jumalainen kirjoitus yleensä on varsin hämärää ja sekavaa", tuumi Henrik.
"Kuinka niin, sire?"
"Monenlaisten pyyhkimisten takia teksti on mielestäni käsittämätön, niin että kukin voi siitä lukea melkein mitä hyvänsä. Te siis olette taivaallisista variksenvarpaista nähnyt, madame, että henkeni on uhattu, jos lähden ulos Louvresta?"
"Niin, sire."
"Mutta Forcatel näki viime kuussa toista. Pitänettehän arvossa Forcatelia, madame?"
"Kyllä", myönsi kuningatar, "hän on oppinut mies ja lukee jo sitä, mitä me vasta tavailemme".
"Tietäkää, madame, että Forcatel luki minulle tähdistänne tämän kauniin säkeen, jonka ainoana vikana on käsittämättömyys:
"Ellei se Mars ole, sen kuva sittenkin säikyttäköön."
"Missä suhteessa tämä ennustus heikentäisi sitä, jonka minä teille mainitsin?" kysyi Katarina.
"Malttakaa, madame!" sanoi Henrik. "Minullahan on jossakin syntymähetkeni tähtiasentojen horoskooppi, joka laadittiin viime vuonna. Muistatteko, mitä siinä ilmoitetaan kohtalokseni?"
"En tarkalleen, sire."
"Sen horoskoopin mukaan on tähtiin kirjoitettu, että minä kuolen kaksintaistelussa: harvinaista ja uutta kuninkaallekin, toden totta! Mutta kaksintaistelu ei kaiketi ole Marsin kuva, vaan juuri Mars itse, minun nöyrän mielipiteeni mukaan."
"Mitä siitä päätätte, sire?"
"Sitä vain, madame, että ennustusten ollessa ristiriitaisia on varmempaa olla uskomatta ainoatakaan. Valheellisina ne kumoavat toisensa, sehän on selvää!"
"Ja teidän majesteettinne aikoo siis kaiken uhalla liikkua ulkosalla näinä päivinä?" virkkoi Katarina.
"Kaikissa muissa oloissa pitäisin onnenani saada tehdä mieliksenne, madame, pysymällä seurassanne. Mutta olen luvannut ja julkisesti ilmoittanut meneväni noihin juhlallisuuksiin; niinpä minun on mentävä."
"Älkää ainakaan astuko kilparadalle, sire!" pyysi kuningatar.
"Siinäkin kohdassa minun on suureksi mielipahakseni pakko kieltäytyä toivomuksenne noudattamisesta, madame, koska olen ilmoittanut osanottoni turnaukseen. Mutta mitä vaaraa olisikaan noissa kisoissa? Olen teille sydämeni pohjasta kiitollinen huolenpidostanne. Sallikaa minun kuitenkin vakuuttaa teille, että tuollainen arastelu on haaveellista ja että siihen mukautuminen johtaisi väärin uskomaan vaaralliseksi ihan sävyisästi tapahtuvia ja mieluisia turnajaisia, joiden en mitenkään soisi joutuvan hylätyiksi minun tähteni."
"Sire", sanoi kuningatar voitettuna, "olen tottunut alistumaan tahtoonne. Tänäänkin teen niin, mutta tuska ja kauhu sydämessäni."
"Ja tulettahan Les Tournellesiin, eikö niin, madame?" virkkoi kuningas suudellen Katarinan kättä, "vaikkapa vain osoittaaksenne suosiota taidolleni sen käyttelyssä ja varmistuaksenne omin silmin huoltenne turhuudesta".
"Tottelen teitä loppuun asti, sire", lupasi kuningatar poistuen.
Katarina Medici oli tosiaankin koko hovin mukana, josta ainoastaan Diana de Castro puuttui, katselemassa ensimmäisen päivän turnajaisia, jolloin kuningas yhtä mittaa pysyi valmiina keihäsleikkiin jokaisen tulijan kanssa.
"No niin, madame, tähdet olivat siis väärässä!" huomautti Henrik illalla nauraen kuningattarelle.
Katarina pudisti murheellisena päätänsä.
"Voi, kesäkuu ei ole vielä lopussa", huokasi hän.
Mutta sama uudistui seuraavana päivänä, kesäkuun 29:ntenä: Henrik näytteli aamusta iltaan sekä onneaan että rohkeuttaan turnajaisissa.
"Näette, madame, että tähdet erehtyivät tämänkin päivän osalta", sanoi hän taas Katarinalle heidän palatessaan Louvreen.
"Ah, sire, sitä pahemmin pelkäänkin kolmatta päivää!" valitti kuningatar.
Tämä turnajaisten viimeinen päivä, kesäkuun 30, perjantai, oli suunniteltu turnajaissarjan loistokkaimmaksi, arvokkaaksi lopettaakseen kaikki juhlallisuudet.
Kilparadan puolustajina olivat:
kuningas, asussaan madame de Poitiersin värit — valkoinen ja musta;
herttua de Guise valkoisessa ja heleänpunaisessa;
Alfonso d'Este, Ferraran herttua, jonka värit olivat keltainen ja punainen;
Jacques de Savoie, Nemoursin herttua, keltaisessa ja mustassa.
"Siinä esiintyivät", lausuu Brantôme, "nämä neljä ruhtinasta samalla parhaina asemiehinä, mitä saattoi tavata, ei ainoastaan Ranskassa, vaan muissakaan maissa. He suorittivat kaiken päivää ihmeitä, eikä voinut tietää, kelle annettaisiin pääkunnia, vaikka kuningas tosin oli valtakuntansa etevimpiä ja taitavimpia ratsastajia."
Mahdollisuudet tosiaan jakautuivat hyvin tasan näiden neljän ketterän ja kuuluisan puolustajan kesken, ottelut seurasivat toisiaan, ja päivä kului ilman selvyyttä siitä, kuka oli julistettava turnajaisten päävoittajaksi.
Henrik oli ylenmäärin innoissaan, melkein kuumeessa. Hän tunsi olevansa ihanimmalla mielialallaan silloin, kun pääsi tällaiseen karkeloon, ja katsoi kenties yhtä tärkeäksi voittaa turnajaisissa kuin todellisella taistelutantereella.
Vähitellen tuli ilta ja torvet ja klarinetit julistivat viimeisen erän alkavan.
Sen otti vastaan herttua de Guise, saaden menestyksestään myrskyisiä kättentaputuksia naisilta ja muulta kokoontuneelta yleisöltä.
Sitten kuningatar nousi, vihdoinkin hengittäen keveästi. Se oli hajaantumisen merkkinä.
"Mitä! Joko nyt lopetetaan?" huudahti kuningas kiihdyksissään ja kateellisena. "Odottakaa, hyvät naiset, odottakaa! Eikö vielä ole minun vuoroni rynnätä?"
Herra de Vieilleville huomautti kuninkaalle, että tämä oli ensimmäisenä aloittanut kamppailun, että kaikki neljä puolustajaa olivat kestäneet saman määrän ryntäyksiä, ettei kukaan tosin ollut päässyt toista edelle, joten ei ollut voittajaa, mutta että päiväkausi nyt kuitenkin oli päättynyt ja turnaussarja loppunut.
"No niin", väitti Henrik maltittomana, "jos kuningas käy radalle ensimmäisenä, tulee hänen myös lähteä viimeisenä. En tahdo, että lopetetaan tällä tavalla. Onhan minulla vielä kaksi peistä ehjinäkin."
"Mutta ei ole enää hyökkääjiä, sire", muistutti herra de Vieilleville.
"Onpa kyllä", oikaisi kuningas; "katsokaa tuota ritaria, joka on kaiken aikaa pitänyt kypärinsilmikkoaan alhaalla eikä ole vielä rynnännyt. Kuka hän onkaan, Vieilleville?"
"En tiedä, sire... en ole pannut häntä merkille."
"Hei, monsieur", huusi Henrik astuen tuntematonta kohti, "suvaitkaa taittaa peitsi, viimeinen peitsi, minun kanssani!"
Näin puhuteltu mies viivytteli hetkisen vastaustaan, mutta lausui sitten vakavalla, syvällä ja värähtelevällä äänellä:
"Salliiko teidän majesteettinne minun kieltäytyä siitä kunniasta."
Jollakin selittämättömällä tavalla Henrik tunsi tuon äänen soinnin kummallisesti häiritsevän sitä kuumeista kärsimättömyyttä, joka oli hänet vallannut.
"Sallisinko teidän kieltäytyä! Ei, sitä en salli, monsieur", sanoi hän nytkäyttäen päätänsä närkästyneesti.
Silloin tuntematon äänettömänä kohotti silmikkonsa.
Ja kahden viikon aikana kolmannen kerran kuningas näki Gabriel de Montgommeryn valjut ja jurot kasvot.
YHDEKSÄS LUKU
Kohtalokas turnaus
Nuoren kreivi de Montgommeryn synkkä ja juhlallinen katsanto pani kuninkaan väkisinkin säpsähtämään kummastuksesta ja kenties myös tuntemaan alkavaa kauhua, joka värisytti hänen joka hermoaan. Mutta hän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa, saatikka antaa muiden nähdä, tätä ensi vaikutelmaa, vaan hillitsi sen heti. Hänen sielunsa nousi vaistoa vastaan, ja juuri siitä syystä, että hän oli silmänräpäykseksi pelästynyt, hän nyt näyttäytyi urheaksi, jopa uhkarohkeaksi.
Gabriel toisti säyseällä, vakavalla äänellään:
"Pyydän, ettei teidän majesteettinne vaatisi sitä!"
"Vaadin kuitenkin, herra de Montgommery", vastasi kuningas.
Sekavien tunteiden kuohuttamalla Henrik oli keksivinään jonkinlaista uhmaa Gabrielin sanoissa ja äänenpainossa. Säikähtyneenä sen kummallisen painostuksen paluusta, jonka Diana de Castro oli vähäksi aikaa häivyttänyt, hän tarmokkaasti ponnistautui heikkouttaan vastaan ja tahtoi lopettaa tämän raukkamaisen levottomuuden, jota katsoi arvottomaksi itselleen, Henrik II:lle, ranskalaiselle ja Ranskan kuninkaalle!
Niinpä hän virkkoi vielä Gabrielille melkein liioitellun lujasti:
"Valmistukaa, monseur, ryntämään minua vastaan."
Gabriel kumarsi vastaamatta mitään, ollen ainakin yhtä suuresti kuohuksissa ja sekaisin kuin kuningas.
Samassa suurtallimestari de Boisy lähestyi ilmoittamaan kuninkaalle, että kuningatar rukoili rakkautensa nimessä hänen majesteettiaan pidättymään enemmästä kilpailemisesta.
"Vastatkaa kuningattarelle", lausui Henrik, "että juuri hänen rakkautensa tähden tahdon vielä suorittaa tämän ottelun".
Ja kääntyen herra de Vieillevilleen päin hän lisäsi:
"Jaha, herra de Vieilleville, aseistakaa minut heti." Mietteissään hän pyysi herra de Vieillevilleltä sitä palvelusta, joka kuului suurtallimestarin virkatoimiin. Kummastunut Vieilleville huomautti hänelle siitä kunnioittavasti.
"Aivan oikein!" myönsi kuningas lyöden otsaansa. "Olenko pyörällä päästäni?"
Hän kohtasi Gabrielin kylmäkiskoisen ja järkkymättömän katseen ja jatkoi maltittomana:
"Mutta oikeassahan sentään olinkin! Pitäähän herra de Boisyn täyttää kuningattaren toimeksianto ja mennä viemään hänelle vastaukseni? Niinpä tiesin kyllä, mitä tein ja sanoin! Aseistakaa minut, herra Vieilleville!"
"Niin ollen, sire", sanoi herra de Vieilleville, "kun teidän majesteettinne ehdottomasti tahtoo vielä koetella tätä viimeistä peitsiparia, sallittakoon minun muistuttaa, että minulle vuorostani kuuluu ryntäys teitä vastaan ja että vaadin oikeuttani. Herra de Montgommery ei tosiaan ole esittäytynyt kilparadalla alusta saakka, vaan on tullut vasta kun luuli kisojen jo päättyneen."
"Se on totta, monsieur", lausui Gabriel vilkkaasti, "ja mielelläni peräydyn, luovuttaen paikkani teille".
Mutta nuoren kreivin näin kerkeästi pyrkiessä välttämään kaikkea taistelua kuninkaan kanssa tämä kuvitteli itsepintaisesti, että vihollinen luuli olevansa hänelle peloittava ja häpäisevästi säästeli häntä.
"Ei, ei!" vastasi hän Vieillevillelle, jalkaa polkaisten. "Tahdon tällä kertaa rynnätä herra de Montgommerya vastaan enkä ketään muuta! Onhan jo kylliksi viivytelty! Aseistakaa minut!"
Hän suuntasi korskean ja tulisen katseen kreivin jäykkiin ja vakaviin kasvoihin, ja sen enempää puhumatta hän kallisti otsaansa, jotta Vieilleville kiinnittäisi hänelle kypärän. Ilmeisesti hänen kohtalonsa sokaisi hänet.
Nemoursin herttua tuli vielä Katarina Medicin nimessä suostuttelemaan häntä lähtöön pois kentältä. Ja kun kuningas ei edes vastannut hänen sanoihinsa, lisäsi hän hiljaa:
"Madame Diana de Poitiers, sire, pyysi minua myös salaa muistuttamaan teille, että teidän tulee varoa, kenen kanssa nyt rupeatte kilpasille."
Dianan nimen kuullessaan Henrik väkisinkin hätkähti, mutta hillitsi senkin vaikutelman.
— Olisinko siis pelkäävinäni oman lemmittyni nähden! — hän tuumi itsekseen.
Hän pysyi yhä ylpeästi vaiti kiireisen ja päättäväisen miehen lailla.
Sillä välin herra de Vieilleville aseistusta täydentäessään kuiskasi hänelle omalta puoleltaan:
"Sire, vannon elävän Jumalan edessä jo kolmasti nähneeni unta, että teille tapahtuu tänään onnettomuus — että kesäkuun viimeinen päivä on teille kohtalokas." [Herra de Vieillevillen sihteerin Vincent Carloixin muistelmat. Tekijä.
Mutta kuningas ei näyttänyt häntä kuulevankaan; täysiin varuksiin päästyänsä hän tarttui peitseensä.
Gabriel sai myös peitsen ja tuli samoin kilparadalle.
Ottelukumppanukset nousivat ratsaille ja peräytyivät kumpikin omaan päähänsä rataa.
Väkijoukossa alkoi silloin kummallinen, syvä hiljaisuus. Kaikkien silmät tarkkasivat jännittävää näytelmää, pidättäen hengitystään.
Koska kuitenkin konnetaabeli ja Diana de Castro olivat poissa, tiesi täällä ainoastaan madame de Poitiers, että kuninkaan ja kreivi Montgommeryn välisissä suhteissa oli vihan ja koston aiheita. Kukaan ei osannut aavistella näennäiselle taistelulle veristä ratkaisua. Näihin vaarattomiin kisoihin tottunut kuningas oli kolmen päivän mittaan jo satakin kertaa esiintynyt radalla samanlaisissa oloissa kuin nyt viimeisellä vuorolla.
Ja kuitenkin tuo loppuun asti salaperäiseksi jäänyt vastustaja, hänen merkityksellinen kieltäytymisensä ottelusta ja kuninkaan sokea uppiniskaisuus herättivät jotakin epämääräistä outouden ja kaameuden vaikutelmaa, ja tuntematon vaara pani yleisön olemaan hiljaa odotuksessaan. Kukaan ei olisi voinut selittää, mistä se johtui. Mutta jos joku syrjäinen olisi tällä hetkellä saapuen nähnyt noiden kaikkien kasvojen ilmeet, olisi hän päätellyt, että nyt oli varmasti tapahtumassa jotakin äärimmäisen tärkeätä. Niin, pelkässä ilmassakin tuntui kammoa.
Eräs merkillepantava seikka ilmaisi selvästi tätä väkijoukon ajatusten aavistelevaa suuntaa:
Tavallisissa turnauksissa klarinetit ja torvet pitivät kaiken aikaa vireillä huumaavia toitotuksiaan. Ne olivat kuin riemukkaan kilvoittelun raikuvaa säestystä. Mutta kuninkaan ja Gabrielin ilmestyessä kilparadalle torvet äkkiä vaikenivat kaikki yhtaikaa, niin ettei kuulunut ainoatakaan säveltä, ja vaistomaisesti tässä oudossa hiljaisuudessa kiihtyi yleinen odotus ja kauhu.
Molemmat kiistakumppanukset tunsivat vielä kireämmin kuin katselijat näiden ikäänkuin ilmapiiriä täyttävien kummallisten vaikutteiden painostusta. Gabriel ei enää ajatellut, ei enää nähnyt, tuskin edes hengitti. Hän liikkui koneellisesti ja kuin unessa, tehden vaistomaisesti, mitä oli ennen tehnyt samanlaisissa oloissa, mutta jollakin lailla salaisen, mahtavan tahdon ohjaamana, joka varmasti ei ollut hänen omansa. Ja kuningas oli vielä passiivisempi ja mietteisiin vaipuneempi. Hänelläkin oli silmiensä edessä jonkinlainen usvapilvi, ja hän tunsi toimivansa ja liikkuvansa merkillisessä haavetilassa, joka ei ollut todellisuutta eikä unta.
Jonkin kerran hänen ajatuksissaan silti välähti salama, joka näytti hänelle selvästi ja yhtaikaa kuningattaren toissapäiväiset ennustukset, hänen horoskooppinsa ja Forcatelin lausunnon. Äkkiä hän kamalan kirkastuksen valossa käsitti noiden kolkkojen enteiden merkityksen ja yhteyden. Kylmä hiki kihosi hänen iholleen kiireestä kantapäähän. Hetkiseksi hän tunsi halua poistua radalta ja jättää kilpailemisen silleen. Mutta nuo tuhannet tarkkaavaiset silmät naulitsivat hänet paikalleen.
Sitäpaitsi herra de Vieilleville antoi juuri lähtömerkin.
Arpa oli heitetty. Eteenpäin, ja Jumala tehköön, mitä hyväksi näkee!
Molemmat hevoset porhalsivat nelistykseen, tällä hetkellä kenties älykkäämpinä ja vähemmän sokeina kuin niiden raskaisiin rautavaruksiin sonnustautuneet isännät.
Gabriel ja kuningas osuivat vastatusten kentän keskivaiheilla. Peitset sattuivat yhteen ja pestautuivat kilpiä vasten kahvanuppia myöten, ja he sivuuttivat toisensa ilman mitään vammaa.
Pahat aavistukset olivat siis olleet vääriä! Kohta kuului yleistä sorinaa kuin ilon ilmauksena kaikista keventyneistä povista. Kuningatar kohotti taivasta kohti kiitollisen katseen.
Mutta he riemuitsivat liian varhain!
Ratsastajat olivat vielä kilparadalla. Ehdittyhän kumpikin radan vastakkaiseen päähän heidän piti nelistää takaisin omaan lähtökohtaansa, ja siis osua yhteen toistamiseen. Siinähän ei tosin ollut enää mitään pelättävää! He laskettelivat toistensa ohi törmäämättä yhteen.
Mutta hämmentyneenä tai tahallaan taikka tapaturmaisesti — sen tietää ainoastaan Jumala — Gabriel ei palatessaan heittänyt tavanmukaisesti pois katkenneen peitsensä tynkää, vaan se oli jäänyt hänen käteensä. Hän piteli sitä alaslaskettuna edessään.
Ja nelistävän ratsunsa kiidättämänä hän paluumatkalla tuli tällä tyngällä kolhaisseeksi kuningasta päähän! Iskun rajuus kohotti kypärän silmikon, ja peitsen terävä sälö tunkeutui kuninkaan silmästä sisälle ja korvasta ulos.
Tämän hirveän sattuman näki vain puoli katselijoista, jotka muuten olivat jo suuressa määrässä kääntäneet pois huomiotaan ja nousseet lähteäkseen. Mutta näkijöiltä pääsi hätähuuto, joka ilmoitti toisille.
Henrik oli päästänyt irti suitset ja kietaissut kätensä hevosen kaulaan, siinä asennossa jatkaen matkaansa radan päähän, missä de Vieilleville ja Boisy ottivat hänet vastaan.
"Ah, sain kuolemani!" ähkäisi kuningas ensi sanoikseen.
Hän jupisi vielä:
"Älköön ahdistettako herra de Montgommerya!... Tämä oli oikein... annan hänelle anteeksi."
Ja samassa hän pyörtyi.
Emme ota kuvataksemme nyt seurannutta hämminkiä. Katarina Medici talutettiin pois puolikuolleena. Kuningas kannettiin heti huoneeseensa Les Tournellesiin, mutta hetkeksikään hän ei enää tullut tajuihinsa.
Gabriel oli laskeutunut ratsailta ja seisoi nojaten sulkupuomiin, hievahtamalta, kivettyneenä, kuin itse saaneena sen iskun, joka hänen kädestään oli osunut toiseen. Kuninkaan viimeiset sanat oli kuultu ja ilmoitettu väkijoukossa. Kukaan ei siis rohjennut häntä hätyyttää. Mutta hänen ympärillään supateltiin, ja häneen luotiin kauhistuneita syrjäsilmäyksiä.
Ainoastaan amiraali de Coligny, joka oli saapuvilla, uskalsi lähestyä nuorta miestä ja sivuuttaessaan hänet vasemmalta virkkoi hänelle matalalla äänellä:
"Siinäpä hirvittävä onnettomuus, ystäväni! Tiedän hyvin, että sen sai aikaan sattuma; meikäläiset aatteet ja ne puheet, joita La Renaudien kertoman mukaan kuulitte Maubert-aukion neuvottelukokouksessa, eivät varmastikaan ole vaikuttaneet tähän kohtalokkaaseen tapaukseen! Mutta vaikkei teitä voida panna syytteeseen tapaturmasta, olkaa silti varuillanne. Neuvon teitä katoamaan joksikin aikaa, poistumaan Pariisista ja Ranskasta. Luottakaa aina minuun. Autan teitä, mikäli voin. Näkemiin!"
"Kiitos", vastasi Gabriel asentoaan muuttamatta.
Murheellisen hymyn häive oli väikkynyt hänen kalpeilla huulillaan protestanttisen johtajan puhuessa. Coligny nyökkäsi hänelle vielä ja poistui.
Vähän myöhemmin herttua de Guise, joka oli huolehtinut kuninkaan kantamisesta pois, lähestyi vuorostaan Gabrielia antaessaan muutamia määräyksiä seurueelleen. Sivuuttaen nuoren kreivin hyvin läheltä oikealta hän mutisi tällöin hänen korvaansa:
"Perin kovaonninen survaisu, Gabriel! Mutta siitä ei voi teille kantaa kaunaa; teitä täytyy vain surkutella. Mutta olisipa joku kuullut, mitä haastelimme Les Tournellesissa, niin pahanilkiset tekisivät hirveitä päätelmiä tästä yksinkertaisesta, mutta surkeasta sattumasta! Olen sentään vaikutusvaltainen ja pidän täydesti puoltanne, kuten tiedätte. Älkää näyttäytykö muutamaan päivään, mutta turhaa olisi lähteä Pariisista. Jos joku rohkenee esiintyä syyttäjänä, niin muistattehan, mitä teille sanoin: vedotkaa minuun kaikkialla, aina ja missä asiassa hyvänsä."
"Kiitän, monseigneur", vastasi Gabriel jälleen äskeiseen tapaan ja yhä synkkämielisesti hymyillen.
Ilmeistä oli, että herttua de Guisella ja Colignylla oli varman vakaumuksen puutteessa jonakin epämääräisenä epäluulona, ettei se tapaturma, jota he olivat surkuttelevinaan, ollutkaan pelkkä sattuma. Protestanttinen lahkolaisjohtaja ja kunnianhimoinen sotapäällikkö eivät tahtoneet omalletunnolleen myöntää, mitä he sielunsa sisimmässä arvelivat: jälkimmäinen, että Gabriel oli umpimähkään käyttänyt tilaisuutta ihaillun suojelijansa uran edistämiseksi, ja edellinen, että nuoren hugenotin kiihkomielisyys oli saattanut viehättää hänet vapauttamaan sorretut veljensä vainoojan valtikan alta.
Kumpikin oli niin ollen katsonut velvollisuudekseen tulla lausumaan muutamia hyviä sanoja vaiteliaalle ja alttiille apulaiselleen, ja sentähden Gabriel oli surullisesti hymyillyt heidän kaksinaiselle erehdykselleen.
Herttua de Guise vetäytyi takaisin ympärillä liikehtivien levottomien ryhmien joukkoon. Gabriel loi vihdoin silmäyksen niihin, huomasi olevansa hirmustuneen uteliaisuuden kohteena, huokasi ja lähti loittonemaan kohtalokkaalta paikalta, palaten asuntoonsa Rue des Jardins-Saint-Paulin varrelle kenenkään pysähdyttämättä tai puhuttelematta.
Les Tournellesissa oli kuninkaan huone suljettu kaikilta paitsi kuningattarelta, hänen lapsiltaan ja apuun rientäneiltä haavalääkäreiltä.
Mutta Fernel ja kaikki muut kirurgit huomasivat piankin, ettei ollut mitään toiveita Henrik II:n pelastamiseksi.
Ambroise Paré oli silloin Peronnessa. Herttua de Guise ei edes ajatellut lähettää häntä noutamaan.
Kuningas makasi neljä vuorokautta tajuttomana.
Viidentenä päivänä hän elpyi vain sen verran, että kykeni antamaan muutamia määräyksiä, erityisesti käskien heti suorittaa sisarensa vihkiäiset.
Hän tunsi myös kuningattaren ja antoi tälle joitakin neuvoja lastensa ja valtakunnan asiain hoitamisesta.
Sitten kuume sai hänet valtaansa, hourailu ja viimeinen kamppailu.
Heinäkuun 9 päivänä 1559 solmittiin itkevän Margueriten ja Savoijin herttuan avioliitto, ja seuraavana päivänä Henrik heitti henkensä yhdentoista pitkän vuorokauden tuskien jälkeen.
Samana päivänä madame Diana de Castro lähti liikkeelle tai oikeammin pakomatkalle vanhaan benediktiläisluostariinsa Saint-Quentiniin; se oli jälleen avattu Cateau Cambrésisin rauhanteon jälkeen.
FRANS II:N HALLITUSKAUSI
KYMMENES LUKU
Uusi asiaintila
Kuninkaan lemmityn kuten yleensä suosikinkaan todellisena kuolemana ei ole itse kuolema, vaan epäsuosio.
Kreivi de Montgommeryn pojan sopi siis uskoa, että hän oli riittävästi kostanut konnetaabelille ja Diana de Poitiersille isänsä kamalan kuoleman, jos hänen kauttaan nuo kaksi syyllistä suistuivat mahtavuudesta maanpakoon ja loistosta unohdukseen.
Tätä tulosta Gabriel vielä odotteli kesäkuun 30 päivän tihutapauksen jälkeen vetäydyttyään talonsa synkkään ja miettiväiseen yksinäisyyteen, johon hän oli hautautunut. Hän ei pelännyt omaa rangaistustaan siinä tapauksessa, että Montmorency ja hänen kannattajansa jäisivät sittenkin valta-asemaan; vaan sitä, että he mahdollisesti selviäisivät ilman rangaistusta. Sentähden hän odotti.
Henrik II:n yksitoistapäiväisen kuolinkamppailun aikana oli konnetaabeli de Montmorency koettanut parastaan säilyttääkseen osankin vaikutusvaltaansa hallitusasioissa. Hän oli kirjoittanut kuninkaallisen suvun prinsseille, jotta he tulisivat ottamaan sijansa nuoren kuninkaan neuvostossa. Erityisesti hän oli tässä vedonnut Antoine de Bourboniin, Navarran kuninkaaseen, kuninkaan veljen jälkeen valtaistuimen lähimpään perilliseen, varoittaen tätä kiirehtimään, koska vähäisinkin viivytys tuottaisi syrjäisille ylemmyyttä, jota heiltä ei voitaisi enää helposti riistää. Pikalähetin toisensa jälkeen hän oli toimittanut matkaan, yllyttääkseen ja anellakseen, eikä ollut lyönyt mitään laimin muodostellakseen puolueen, joka kykenisi vastustamaan guiselaisten ryhmää.
Suruissaankin Diana de Poitiers oli autellut hänen ponnistuksissaan, sillä myöskin hänen uransa oli nyt riippuvainen hänen vanhan rakastajansa pysymisestä pinnalla. Kun he kaksi saisivat yhdessä säilyttää mahtinsa, silloin Diana saattaisi vieläkin hallita, ellei avoimesti, niin ainakin tositeossa.
Kun yliairut heinäkuun 10 päivänä 1559 julisti kuninkaaksi Henrik II:n vanhimman pojan Frans II:n nimisenä, oli tämä prinssi tosiaankin vasta kuudentoista vanha, ja vaikka hän lain mukaan oli täysikäinen, tuomitsivat hänen nuoruutensa, kokemattomuutensa ja heikko terveytensä useiksi vuosiksi luovuttamaan asiain johdon ministerille, joka olisi hänen nimessään paljon mahtavampi kuin hän itse.
Mutta kuka pääsisi täksi ministeriksi eli pikemmin holhoojaksi? Herttua de Guise vai konnetaabeli? Katarina Medici vai Bourbonin Antoine?
Siitä tuli erinomaisen tärkeä kysymys Henrikin kuoleman jälkeisenä päivänä.
Frans II:n piti sitten seuraavana päivänä kello kolme vastaanottaa parlamentin valtuutetut. Heidän sopisi silloin hyvin tervehtiä todelliseksi valtiaaksi sitä, jonka Frans heille esittelisi ministerinään.
Sentähden suunnattiin kaikki ponnistelut tähän päämäärään, ja heinäkuun 12 päivän aamuna Katarina Medici ja François de Lorraine kumpikin puoleltaan lähtivät nuoren kuninkaan luo muka esittämään surunvalitteluaan, mutta todellisuudessa juurruttamaan häneen neuvojaan. Tässä tähdellisessä pyrkimyksessään leskikuningatar oli rikkonut hovisääntöäkin, jonka mukaan hänen olisi pitänyt pysyä neljäkymmentä päivää näyttäytymättä.
Puolisonsa sortama ja syrjäyttämä Katarina oli kahdentoista viime vuoden kuluessa tuntenut sielussaan sen voimakkaan ja täyttymättömän kunnianhimon heräämistä, jonka vallassa hän sitten vietti elämänsä jälkimmäisen osan.
Mutta koska hän ei voinut olla täysikäisen kuninkaan sijaishallitsijana, oli hänen ainoana mahdollisuutenaan hallita sellaisen ministerin välityksellä, joka harrasti hänen etujaan.
Sitä ei voinut odottaa konnetaabeli de Montmorencylta, tämähän oli edellisenä hallituskautena paljonkin vaikuttanut Katarinan laillisen vaikutusvallan syrjäytymiseen Diana de Poitiersin hyväksi. Leskikuningatar ei antanut hänelle anteeksi näitä vehkeitä, vaan pikemminkin ajatteli toimittavansa hänelle rangaistusta kärsimästään tylystä ja usein raakamaisesta kohtelusta.
Bourbonin Antoine olisi ollut hänen käsissään taipuisampi välikappale, mutta hän oli omaksunut reformeeratun opin, ja lisäksi Jeanne d'Albret, hänen puolisonsa, oli omasta puolestaan kunnianhimoinen. Sitäpaitsi oli otettava huomioon, että tuollainen kuninkaallisen suvun prinssi todelliseen vallankäyttöön joutuessaan voisi saada vaarallisia mielitekoja.
Jäljellä oli herttua de Guise. Tunnustaisiko tämä kuitenkaan mielisuosiolla kuninkaan äidin moraalista valta-asemaa vai kieltäytyisikö jakamasta mahtia hänen kanssaan?
Siitä Katarina Medici halusi ottaa selon, ja ilokseen hän huomasikin tämän ratkaisevan päivän aamuna sattuman toimittaneen niin, että hänelle ja herttualle tuli tilaisuus kohdata toisensa pistäytyessään nuoren kuninkaan puheilla. Hän aikoi keksiä tai luoda mahdollisuuksia Arpinaaman koettelemiseksi ja varsinkin tutkiakseen, millainen mieliala herttualla oli häntä kohtaan.
Mutta jälkimmäinen, joka ei ollut vähemmän taitava politiikassa kuin sodassa, pysyi visusti varuillaan.
Tämän näytelmän johdanto esitettiin Louvressa, kuninkaallisessa huoneistossa, jonne Frans II oli edellisenä päivänä muuttanut, ja sen henkilöinä olivat ainoastaan leskikuningatar, Arpinaama, nuori kuningas ja Maria Stuart.
Katarinan ja herttua de Guisen jo itsekkäiksi jähmettyneiden pyrkimysten rinnalla Frans ja hänen nuori kuningattarensa eivät olleet muuta kuin herttaisia lapsia, luontevia ja rakastuneita, valmiita antamaan luottamuksensa ensimmäiselle, joka osaisi kyllin taitavasti vallata heidän mielensä.
He itkivät vilpittömästi kuninkaallisen isän kuolemaa, ja Katarina tapasi heidät kovin alakuloisina ja masentuneina.
"Poikani", sanoi hän Fransille, "kaunista on sinun suoda kyyneleitäsi sen muistolle, jota sinun tulee surra ensimmäisenä kaikista. Tiedät, että otan osaa tähän katkeraan tuskaan. Ajattele kuitenkin myös, ettei sinulla ole ainoastaan pojan velvollisuuksia täytettävinä. Nyt olet vuorostasi isä, kansan isä! Omistettuasi menneisyydelle tämän luonnollisen valittelun ja surun, käänny tulevaisuutta kohti. Muista olevasi kuningas, poikani eli oikeammin teidän majesteettinne — sovittautuakseni siihen kielenkäyttöön, joka johdattaa mieleenne samalla kertaa sekä velvoituksenne että oikeutenne."
"Voi", vastasi Frans päätänsä pudistaen, "Ranskan valtikka on kovin raskas taakka kuusitoistavuotiaan käsiin, madame, eikä mikään ollut valmistanut minua ajattelemaan, että sellainen paino joutuisi näin pian raskauttamaan kokematonta ja keveästi vietettyä nuoruuttani".
"Sire", kehoitti Katarina, "vastaanottakaa sekä alistuvasti että kiitollisesti Jumalan teille uskoma kuorma. Sitten on niiden asiana, jotka ympäröivät ja rakastavat teitä, keventää sitä parhaan kykynsä mukaan ja liittää omat ponnistuksensa teidän harrastukseenne, auttaakseen teitä kantamaan sitä arvokkaasti."
"Madame... kiitän teitä..." jupisi nuori kuningas ymmällä, mitä piti vastata tähän lähentelyyn.
Ja koneellisesti hän käänsi katseensa herttua de Guisen taholle ikäänkuin kysyäkseen neuvoa puolisonsa enolta.
Kuninkuutensa ensimmäiselläkin hetkellä ja yksinpä äitiänsä kohtaan näytti kruunattu nuorukaisparka jo vaistomaisesti tuntevan väijytyksiä uransa varrella. Mutta herttua de Guise virkkoi epäröimättä:
"Niin, sire, teidän majesteettinne on oikeassa; kiittäkää hartaasti kuningatarta hänen hyvistä ja rohkaisevista sanoistaan. Silti älkää ainoastaan kiittäkö häntä. Sanokaa hänelle myös rohkeasti, että hän on joka tapauksessa ensimmäisellä sijalla niiden joukossa, jotka rakastavat teitä ja joita te rakastatte, ja että teidän niin ollen tulee vedota kuten vetoattekin hänen toimeliaaseen ja äidilliseen myötävaikutukseensa siinä vaikeassa tehtävässä, jota olette niin nuorena kutsuttu täyttämään."
"Enoni de Guise on ollut ajatusteni uskollisena tulkkina, madame", lausui sitten nuori kuningas äidilleen peräti hyvillään, "ja jollen teille toistakaan hänen sanojaan peläten niiden siitä heikontuvan, pitäkää niitä kuitenkin kuin minun lausuminani, madame ja sydämellisesti rakastettu äitini, ja suvaitkaa luvata heikkoudelleni suuriarvoista tukeanne".
Leskikuningatar oli jo luonut herttua de Guiseen suopean ja hyväksyvän silmäyksen.
"Sire", vastasi hän, "kaikki vähäinen kykyni joutuu tueksenne, ja minä olen onnellinen ja ylpeä aina kun neuvottelette kanssani. Mutta minä olen ainoastaan nainen, ja valtaistuimenne vierelle tarvitaan puolustaja, joka osaa pidellä miekkaa. Sellaisen voimakkaan käsivarren, miehekkään tarmon teidän majesteettinne epäilemättä osaa löytää juuri niiden joukosta, jotka liittolaisuus ja sukulaisuus tekevät luonnollisiksi kannattajiksenne."
Näin Katarina Medici heti maksoi herttua de Guiselle palkkion hänen hyväntahtoisista sanoistaan.
Heidän kesken oli siis solmittu mykkä sopimus yhdellä ainoalla katseella, mutta on myönnettävä, ettei se ollut kummaltakaan puolelta vilpitön eikä voinut olla kovinkaan kestävä, kuten saadaan nähdä.
Nuori kuningas ymmärsi äitinsä vihjauksen, ja Marian katseen rohkaisemana hän ojensi oman kätensä Arpinaamalle.
Tällä kädenpuristuksella luovutettiin Ranskan hallinto herttualle.
Katarina Medici ei kuitenkaan tahtonut antaa poikansa sitoutua liiaksi ennakolta, kunnes hän itse saisi herttualta varmoja hyvän tahdon takeita. Niinpä hän ehätti poikansa edelle, jolla todennäköisesti oli aikomuksena jollakin nimenomaisella lupauksella vahvistaa luottamusta ilmaissut eleensä, ja sieppasi sananvuoron:
"Kaikissa tapauksissa, ennenkuin teillä on ministeri, sire, on äidillänne esiteltävänä teille — ei suosionosoituksen pyyntö, vaan eräs vaatimus."
"Sanokaa, että teillä on käsky minulle annettavana, madame", kehoitti Frans. "Puhukaa, pyydän."
"No niin, poikani", jatkoi Katarina, "asia koskee naista, joka on tuottanut minulle paljon kiusaa ja vielä enemmän loukkauksia Ranskalle. Meidän ei sovi moittia sen heikkouksia, joka nyt on meille pyhempi kuin koskaan. Mutta isännehän ei valitettavasti enää ole elossa, sire, hänen tahtonsa ei enää vallitse tässä linnassa, ja kuitenkin tuo nainen, jota en tahtonut edes nimetä, kehtaa vielä asua täällä ja kiusaa minua loppuun asti läsnäolonsa häpeällä. Kuninkaan pitkällisen horrostilan aikana hänelle jo huomautettiin, ettei ollut soveliasta hänen viipyä Louvressa. 'Onko kuningas kuollut?' kysyi hän. — 'Ei, hän hengittää vielä.' — 'No, kellään muulla kuin hänellä ei ole käskyvaltaa minun asioissani.' Ja julkeasti hän jäi tänne."
Herttua de Guise keskeytti kunnioittavasti leskikuningattaren puheen, kiirehtien huomauttamaan:
"Anteeksi, madame, mutta luulen tuntevani hänen majesteettinsa aikomukset sitä henkilöä kohtaan, josta puhutte."
Ja siekailematta hän näpäytti soittokelloa. Kamaripalvelija ilmestyi huoneeseen.
"Ilmoitettakoon madame de Poitiersille", sanoi hänelle herttua, "että kuningas tahtoo heti puhutella häntä".
Kamaripalvelija kumarsi ja poistui toteuttamaan määräystä.
Nuori kuningas ei näyttänyt vähääkään hämmästyneeltä tai levottomalta tästä määräysvallasta, joka näin otettiin hänen käsistään ilman hänen varsinaista myönnytystään. Tosiasia on se, että hän oli mielihyvillään kaikesta vastuunsa suistumisesta ja käskemisen ja toimimisen vaivan säästymisestä.
Arpinaama tahtoi kuitenkin antaa toimenpiteelleen kuninkaallisen suostumuksen pyhityksen.
"Enhän liene liian vaatelias, sire", jatkoi hän, "sanoessani, että olen varma teidän majesteettinne toivomuksista tämän asian hoitamisessa?"
"Ette todellakaan, rakas eno", vakuutti Frans kiireesti. "Toimikaa te vain; tiedän ennakolta, että menettelette hyvin, mitä tahansa teette."
"Ja se, mitä sanot, on hyvin sanottu, kultaseni", supatti Maria Stuart hiljaa puolisonsa korvaan.
Frans punastui tyytyväisenä ja ylpeänä. Ihaillun Mariansa hyväksyvästä sanasta tai katseesta hän olisi tosiaan ollut valmis vaarantamaan ja luovuttamaan maailman kaikki kuningaskunnat.
Leskikuningatar odotti maltittoman uteliaasti, mille kannalle herttua de Guise asettuisi Henrik II:n lemmittyä kohtaan. Hän katsoi kuitenkin tarpeelliseksi lisätä, sekä vaitiolon täytteeksi että paremmin tehostaakseen omaa päämääräänsä:
"Kutsumanne henkilö, sire, voinee nähdäkseni varsin hyvin jättää Louvren ilman perinnönjakoa kuningasvainajan aivan laillisen puolison kuten nykyisenkin viehättävän kuningattaren haltuun." Tällöin hän kumarsi soreasti Maria Stuartille. "Onhan tuolla varakkaalla kaunottarella suojapaikkanaan ja lohdutuksenaan Anetin uhkea kuninkaallinen linna, varmasti kuninkaallisempi ja komeampi kuin minun yksinkertainen asuintaloni Chaumont-sur-Loiressa."
Herttua de Guise ei vastannut mitään, mutta pani kyllä merkille tämän viittauksen. Muuten hän vihasikin Diana de Poitiersia yhtä katkerasti kuin Katarina Medici. Sillä madame de Valentinois oli tähän asti konnetaabelinsa mieliksi käyttänyt vaikutusvaltaansa kaikin tavoin haitatakseen Arpinaaman menestystä ja suunnitelmia; kuninkaan lemmikki olisi epäilemättä ainiaaksi työntänyt hänet varjoon, jollei Gabrielin peitsi olisi Henrik II:n elämänlangan katkaisemisella murskannut lumoojattaren mahtia.
Mutta vihdoinkin oli koston päivä koittanut François de Lorrainelle, joka pystyi vihaamaan yhtä rajusti kuin rakastamaankin.
Päivystävä upseeri ilmoitti kaikuvalla äänellä:
"Herttuatar de Valentinois!"
Kohta astui sisälle Diana de Poitiers ilmeisen rauhattomana, mutta yhä kopeana, pää pystyssä.
YHDESTOISTA LUKU
Gabrielin koston seurauksia
Madame de Valentinois kumarsi keveästi nuoren kuninkaan edessä, vielä keveämmin leskikuningattarelle ja Maria Stuartille, eikä näyttänyt huomaavankaan herttua de Guisea.
"Sire", aloitti hän, "teidän majesteettinne on lähettänyt minulle määräyksen saapua luoksenne..."
Hän pysähtyi. Ärtyneenä ja hämmentyneenäkin entisen suosikin ylväästä sävystä Frans II epäröi, punastui ja lopuksi vastasi:
"Enomme de Guise on hyväntahtoisesti ottanut selittääkseen teitä koskevat aikeemme, madame."
Ja hän ryhtyi hiljaisella äänellä haastelemaan Maria Stuartin kanssa.
Diana kääntyi nyt verkkaisesti Arpinaamaan päin ja nähdessään hänen huulillaan väikkyvän viekkaan ja pilkallisen myhäilyn yritti panna sitä vastaan suuttuneen Junon käskevimmän katseen, mutta herttuaa oli paljon vaikeampi peloittaa kuin hänen kuninkaallista sukulaistaan.
"Madame", lausui hän Dianalle, tehtyään syvän kumarruksen, "kuningas tietää, mitä vilpitöntä surua teille on tuottanut meitä kaikkia kohdannut kauhea onnettomuus, Hän kiittää teitä tästä osanotosta. Hänen majesteettinsa uskoo täyttävänsä ennakolta teidän rakkaimman toiveenne, salliessaan teidän vetäytyä hovista yksinäisyyteen. Voitte lähteä heti, kun katsotte soveliaaksi, esimerkiksi tänä iltana."
Diana rutisti tulistuneeseen silmäänsä raivonkyyneleen.
"Hänen majesteettinsa täyttää todellakin sydämeni hartaimman halun", myönsi hän. "Mitä tekemistä minulla olisikaan täällä nyt? En kaipaa mitään niin suuresti kuin poistumista täältä, jopa mahdollisimman pian, olkaa huoleti, monsieur!"
"Kaikki on sitten hyvin päin", jatkoi herttua de Guise keveästi, hypistellen sametti-viittansa solmukkeita. "Mutta, madame", lisäsi hän vakavammin ja antaen sanoilleen käskevän äänenpainon, "se Anetin linna, joka teillä on hallussanne kuningas-vainajan suosiollisuuden luovuttamana, on kenties kovin maallinen, kovin julkinen ja hilpeähenkinen suojapaikka niin yksinäiselle murehtijalle. Niinpä hänen korkeutensa kuningatar Katarina tarjoutuukin vaihtamaan sen Chaumont-sur-Loiressa omistamaansa linnaan, joka on etäämpänä Pariisista ja arveluni mukaan niinmuodoin otollisempi nykyisiin harrastuksenne ja tarpeisiinne. Se annetaan käytettäväksenne heti, kun vain haluatte."
Madame de Poitiers oivalsi hyvin, että tämä näennäinen vaihtokauppa vain verhosi mielivaltaista takavarikkoa. Mutta mitä tehdä, kuinka vastustaa? Hänellä ei enää ollut asemaa eikä valtaa! Kaikki eiliset ystävät olivat tämänpäiväisiä vihollisia. Hänen täytyi mukautua kohtaloonsa, ja niin hän tekikin.
"Olen siitä hyvin onnellinen", sanoi hän kumealla äänellä, "kun saan tarjota kuningattarelle arvokkaan kiinteistön, jonka minulle tosiaan luovutti hänen ylevän puolisonsa jalomielisyys".
"Ja minä otan vastaan tämän palautuksen, madame", lausui Katarina Medici kuivakiskoisesti, vilkaisten Dianaan kylmästi ja herttua de Guiseen kiitollisesti. Esiintyihän herttua nyt Anetin linnatiluksien lahjoittajana. "Chaumont-sur-Loiren linna on teidän, madame", lisäsi hän, "ja pannaan heti hyvään kuntoon, vastaanottaakseen uuden omistajattarensa arvokkaasti".
"Ja siellä", selitti herttua de Guise vastatakseen edes viattomalla leikkipuheella vimmaisiin silmäyksiin, joilla Diana tahtoi hänet musertaa, "siellä tyynen rauhan keskellä te voitte mielin määrin levätä rasituksista, joita teille kerrotaan näinä viime päivinä kertyneen runsaasta kirjeenvaihdosta ja lukuisista neuvotteluista herra de Montmorencyn kanssa, madame..."
"En luullut huonosti palvelevani sitä, joka silloin vielä oli kuningas", keskeytti Diana, "keskustelemalla hänen hallituskautensa suuren valtiomiehen ja soturin kanssa kaikesta, mikä koski valtakunnan menestystä".
Mutta kiirehtiessään vastaamaan pistopuheeseen samalla mitalla madame de Poitiers ei ehtinyt ajatella, että hän näin toimitti aseita itseään vastaan ja johdatti leppymättömän Katarinan mieleen hänen toisen vihollisensa, konnetaabelin.
"Se on totta", lausui leskikuningatar; "herra de Montmorency on täyttänyt kunniallaan ja puuhillaan kaksi kokonaista hallituskautta, ja nyt onkin jo aika, poikani", huomautti hän kääntyen nuoren kuninkaan puoleen, "teidän ajatella hänelle niin kunniakasta vetäytymistä lepoon kuin hän on uutteruudellaan ansainnut."
"Herra de Montmorency", vastasi Diana katkerasti, "tietääkin odottaa tätä palkintoa pitkästä, niin monessa suhteessa ansiokkaasta palvelusajastaan samoin kuin minä! Hän oli luonani äsken, kun hänen majesteettinsa kutsutti minut tänne. Hän on siellä kai vieläkin, ja nyt menen hänelle ilmoittamaan, mitä hyviä suunnitelmia häntä kohtaan valmistellaan; siten hän saattaa heti tulla esittämään kuninkaalle kiitoksensa ja hyvästelynsä. Ja hän on mies, hän! Hän on konnetaabeli, valtakunnan mahtavimpia herroja! Epäilemättä hän ennemmin tai myöhemmin löytää tilaisuuden todistaa paremmin kuin sanoilla syvän kiitollisuutensa kuninkaalle, joka osoittaa näin harrasta huomaavaisuutta menneisyyttä kohtaan, ja uusille neuvonantajille, jotka niin hyödyllisesti avustavat hänen päämääränään aina olleessa työssä oikeuden ja yhteisen edun hyväksi."
— Uhkaus! — tuumi Arpinaama itsekseen. — Kyykäärme nostaa vielä päätänsä kantapään alla. No, sitä parempi! Mieluisempaa se on minulle!
"Kuningas on valmis milloin tahansa vastaanottamaan herra konnetaabelin", lausui leskikuningatar kalpeana suuttumuksesta. "Ja jos herra konnetaabelilla on vaatimuksia tai huomautuksia tehtävänä hänen majesteetilleen, tulkoon hän vain! Häntä kuunnellaan, ja hänelle tehdään oikeutta, kuten sanoitte, madame."
"Lähetän hänet tänne viipymättä", lupasi madame de Poitiers uhmaavalla äänellä.
Hän tarjosi kumarruksella jälleen kuninkaalle ja molemmille kuningattarille ylvään tervehdyksensä ja poistui yhä pitäen päätänsä pystyssä, mutta mieli murtuneena, kopeus ilmeessään, mutta kuolema sydämessään.
Jos Gabriel olisi saanut hänet nähdä, olisi hän päätellyt kostaneensa tälle naiselle jo kylliksi. Vieläpä itse Katarina Medici suostui tämän nöyryytyksen hinnalla jo jättämään sikseen muut kostotoimet Dianaa vastaan. Hän oli kuitenkin jonkinverran levottomana pannut merkille, että herttua de Guise oli konnetaabelia mainitessa pysynyt vaiti eikä enää puuttunut madame de Poitiersin häpeämättömään ärsyttelyyn. Pelkäsikö Arpinaama siis Montmorencya, tahtoen häntä säästellä? Tekisikö hän tarpeen tullessa liiton Katarinan vanhan vihamiehen kanssa?
Siitä oli tärkeätä saada selko, ennenkuin sopi vastustamatta sallia vallankäytön joutua François de Lorrainen käsiin.
Tutkistellakseen siis häntä ja samalla kuningastakin Katarina jatkoi Dianan poistuttua:
"Madame de Poitiers on kovin julkea ja näyttää perustavan paljon konnetaabelista! Tosiaan onkin varmaa, että jos palautatte herra de Montmorencylle jonkin verran määräysvaltaa, poikani, saa siitä madame Diana puolet."
Herttua de Guise pysyi yhä vaiti,
"Mitä minuun tulee", pitkitti Katariina, "niin jos minulla on annettavana teidän majesteetillenne jokin neuvo, kehottaisin olemaan jakamatta luottamustanne useampien kesken; teillä pitäisi olla ainoana ministerinä joko herra de Montmorency tai enonne herra de Guise tai sitten enonne herra de Bourbon, valintanne mukaan. Mutta yksi vain, ei monta. Yksi ainoa tahto valtiossa — kuninkaan tahto, kun hänellä on neuvojinaan se pikku ryhmä henkilöitä, jonka ainoana harrastuksena on hänen menestyksensä ja kunniansa... Ettekö ole samaa mieltä, herra de Lorraine?"
"Kyllä, madame, jos tuo on teidän kantanne", vastasi herttua de Guise kuin alentuvasti.
— Kas niin, — mietti Katarina, — oikeinpa arvasin! Hän ajatteli nojautumista konnetaabeliin, suoranaista liittoa heidän kesken. Mutta hänen pitää valita, kumpi hänelle kelpaa paremmin, minäkö vai Montmorency, enkä luule, että tässä on epäröimisen sijaa, ainakaan pitkälti.
"Minusta tuntuu, herra de Guise", jatkoi hän ääneen, "että teidän tulee sitäkin luonnollisemmin yhtyä käsitykseeni, kun se edistää omia pyrkimyksiänne, sillä kuningas tietää, etten tahtoisi hänen lähimmäksi avustajikseen konnetaabeli de Montmorencya enkä Navarran Antoinea. Puoltaessani sitä mielipidettä, ettei neuvonantajia olisi liian monta, en siis suinkaan esiinny teitä vastaan."
"Madame", sanoi herttua de Guise, "luottakaa sekä syvään kiitollisuuteeni että niinikään yhtä täydelliseen alttiuteeni".
Viekas valtiomies painosti viime sanojaan kuin tehneenä ratkaisevan päätöksensä ja lopullisesti uhranneena Katarinalle konnetaabelin.
"Hyvä sitten!" lausui leskikuningatar. "Muuten onkin paikallaan, että parlamentin herrat saapuessaan tapaavat keskuudessamme tämän harvinaisen ja liikuttavan yksimielisyyden, mitä tulee näkökohtiin ja tunteisiin."
"Varsinkin minä olen iloissani tästä hyvästä yhteisymmärryksestä!" huudahti nuori kuningas taputtaen käsiään. "Kun minulla on äiti neuvonantajana ja eno ministerinä, alan jo leppyä tälle kuninkuudelle, joka aluksi tuntui niin kovin kiusalliselta."
"Me siis hallitsemme perhepiirinä", lisäsi Maria Stuart hilpeästi.
Katarina Medici ja François de Lorraine hymyilivät näille nuoren hallitsijaparin toiveille tai oikeammin harhakuville. Kumpikin heistä oli lisäksi täksi kertaa saanut, mitä oli toivonut: herttua sen varmuuden, ettei leskikuningatar vastustaisi ylimmän vallankäytön joutumista hänelle, ja leskikuningatar sen uskon, että ministeri jakaisi mahtinsa hänen kanssaan.
Nyt ilmoitettiin herra de Montmorencyn tulo.
Tässä on sanottava, että konnetaabeli oli ensimmältä arvokkaampi ja tyynempi kuin madame de Valentinois, jolta hän arvatenkin oli kuullut, millaiseksi tilanne oli kehittynyt. Hän tahtoi ainakin sortua kunniakkaasti.
Hän kumarsi kunnioittavasti Frans II:n edessä ja ryhtyi puhumaan ensimmäisenä.
"Sire", lausui hän, "aavistin hyvin ennakolta, ettei isänne ja isoisänne vanha palvelija teidän silmissänne saisi suurtakaan suosiota. Minulla ei ole esitettävänä valitusta tästä onnenkäänteestä, jonka olin ottanut lukuun. Peräydyn sanallakaan nurisematta. Jos kuningas tai kansa joskus vielä tarvitsee minua, löydetään minut Chantillysta, sire, ja omaisuuteni, lapseni, oma henkeni, kaikkeni pidetään aina valmiina teidän majesteettinne palvelukseen."
Tämä säyseys tuntui liikuttavan nuoren kuninkaan mieltä. Enemmän hämillään kuin koskaan ennen hän pulassaan kääntyi äitiinsä päin.
Mutta herttua de Guise, hyvin arvaten, että hänen pelkkä väliintulonsa muuttaisi vanhan konnetaabelin maltin heti närkästykseksi, huomautti silloin mitä kohteliaimmaksi tekeytyvään tapaan:
"Koska herra de Montmorency eroaa hovista, suvainnee hän ennen lähtöään luovuttaa takaisin hänen majesteetilleen kuninkaallisen sinetin, jonka hänelle uskoi edesmennyt kuningas ja jota me tarvitsemme tästä päivästä alkaen."
Arpinaama ei ollutkaan erehtynyt. Nämä yksinkertaiset sanat yllyttivät kateellisen konnetaabelin kiukkua ihan tavattomasti.
"Se sinetti on tässä!" vastasi hän tuimasti, vetäen sen esille poveltaan. "Juuri ajoinkin sen palauttaa hänen majesteetilleen, niin ettei olisi tarvinnut minulta sitä pyytää; mutta huomaan, että hänen majesteettinsa ympäristössä on ihmisiä, jotka ovat halukkaita neuvomaan häntä töykeyteen pelkkää kiitollisuutta ansaitsevia kohtaan."
"Ketä herra de Montmorency tarkoittaa?" kysyi Katarina korskeasti.
"No, puhuinpa vain hänen majesteettinsa ympäristöstä, madame", selitti konnetaabeli, omaksuen taas luontaisen yrmeytensä ja karkeutensa.
Mutta hän oli valinnut hetkensä huonosti, ja Katarina odotti vain tätä tilaisuutta purkaukselleen.
Hän nousi seisomaan ja kaikesta säästelystä piittaamatta alkoi moittia konnetaabelia alati kokemastaan tylyydestä ja ylenkatseesta. Tässä nuhdesaarnassa saivat sijansa Montmorencyn vihamielisyys kaikkea firenzeläistä kohtaan, samoin kuin se suosio, jota hän oli julkisesti osoittanut jalkavaimolle, laillisen puolison syrjäyttämiseksi. Hän tiesi kyllä, että juuri konnetaabelista johtuivat kaikki hänen jälkeensä Italiasta muuttaneiden lukuisat nöyryytykset! Hän tiesi, että Montmorency oli hänen avioliittonsa ensimmäisinä vuosina rohjennut ehdottaa Henrik II:lle, että tämä hylkäisi hänet hedelmättömänä, ja myöhemmin konnetaabeli oli kurjasti panetellut häntä!
Raivostunut konnetaabeli, joka ei ollut paljoakaan tottunut kuulemaan ripityksiä, vastasi tuohon röhönaurulla, siten syyllistyen uuteen loukkaukseen.
Tällä välin herttua de Guise oli ehtinyt ottaa matalalla äänellä määräyksiä kuninkaalta tai oikeammin sanella ne hänelle, ja tyynesti korottaen vuorostaan äänensä hän Katarina Medicin mitä suurimmaksi tyytyväisyydeksi ryhtyi murjomaan kilpailijaansa.
"Herra konnetaabeli", lausui hän yhä noudattaen pisteliästä kohteliaisuuttaan, "teidän ystävänne ja kätyrinne, jotka istuivat kerallanne kuninkaan neuvostossa Bochetel, l'Aubespine ja muut, varsinkin hänen ylhäisyytensä sinetinvartija Jean Bertrandi — kaiketi tahtovat jäljitellä teitä peräytymishalussanne. Kuningas jättääkin toimeksenne kiittää heitä hänen puolestaan. Huomisesta lähtien he ovat ihan vapaat ja silloin jo saaneet seuraajansa."
"Hyvä on!" murisi Montmorency hampaittensa välistä.
"Mitä sisarenpoikaanne, herra de Colignyyn tulee, joka on sekä Picardien että Ile-de-Francen kuvernööri", jatkoi Arpinaama, "niin kuningas harkitsee, että noin kaksinkertainen virkataakka on yhdelle miehelle todellakin liian raskas, ja tahtoo vapauttaa herra amiraalin toisesta kuvernöörinvirastaan, hänen valintansa mukaan. Tehän ottanette ystävällisesti ilmoittaaksenne hänelle sen, vai kuinka?"
"Varmasti", vastasi konnetaabeli ja rähähti taas katkerasti nauramaan.
"Ja te itse, herra konnetaabeli..." aloitti herttua de Guise jälleen rauhallisesti.
"Riistetäänkö minulta lisäksi konnetaabelin sauva?" keskeytti Montmorency kiivaasti.
"No niin", torjui François de Lorraine, "tiedättehän sen olevan mahdotonta; konnetaabelin arvo ei ole samanlainen kuin valtakunnan kenraaliluutnantin toimi, vaan peruuttamaton, eliniäksi myönnetty. Mutta eikö se samalla ole soveltumaton siihen suurmestarin arvoon, joka teille niinikään on suotu? Sitä mieltä ainakin on hänen majesteettinsa, joka vaatii teitä luopumaan jälkimmäisestä virasta, monsieur, ja tahtoo sen suoda minulle, jolla ei ole muuta virallista asemaa."
"Mainiota!" sähähti. Montmorency kirskuttaen hampaitaan. "Siinäkö kaikki, monsieur?"
"Niin luulen", vastasi herttua de Guise istuutuen.
Konnetaabeli tunsi, että hänen kävisi työlääksi pidätellä vimmaansa kauemmin, että hän kenties räjähtäisi, osoittaisi kunnioituksen puutetta kuningasta kohtaan, epäsuosioon joutuneesta muuttuisi kapinalliseksi... Hän ei tahtonut suoda voitolliselle vihamiehelleen tätä iloa. Niinpä hän kumarsi lyhyesti ja teki lähtöä.
Kuitenkin hän ennen poistumistaan vielä sanoi nuorelle kuninkaalle, ikäänkuin se olisi äkkiä johtunut hänen mieleensä:
"Sire, vain viimeinen sana lisää — täyttääkseni viimeisen velvollisuuden maineikkaan isänne muistoa kohtaan. Se mies, joka antoi hänelle kuolettavan iskun ja tuotti meille kaikille katkeran murheemme, ei kenties ole ollut pelkästään kömpelö, sire; minulla ainakin on päteviä perusteita tälle käsitykselle. Tuossa kamalassa sattumassa on hyvinkin saattanut olla rikollista aikomusta. Tiedän, että syyttämälläni miehellä oli aihetta luulla kuninkaan loukanneen häntä. Teidän majesteettinne varmaankin määrää ankaran tutkimuksen toimitettavaksi siitä asiasta..."
Herttua de Guise värähti Gabrielia vastaan lausutusta nimenomaisesta ja vaarallisesta syytöksestä. Mutta Katarina Medici otti tällä kertaa vastatakseen.
"Tietäkää, monsieur", huomautti hän konnetaabelille, "ettei teidän väliintuloanne tarvittu kohdistamaan tuollaiseen tapaukseen niiden huomiota, joille näin julmasti katkennut kuninkaallinen elämä ei ollut vähemmän kallisarvoinen kuin teille. Minä, Henrik II:n leski, en voi jättää ainoallekaan ihmiselle maailmassa tällaisen tehtävän aloitetta. Olkaa siis rauhallinen, monsieur; huolestustanne herättäneessä asiassa on jo ehditty ryhtyä toimiin. Siinäkin kohden voitte siis enempää ajattelematta vetäytyä rauhaan."
"Silloin minulla ei ole mitään lisättävää", lausui konnetaabeli.
Hänen ei edes sallittu persoonallisesti tyydyttää syvää vihantunnetta kreivi de Montgommerya vastaan ja esiintyä syyllisen ilmiantajana ja herransa kostajana. Häpeäntunteeseen ja kiukkuun pakahtumaisillaan hän lähti pois epätoivoisena ja matkusti saman päivän iltana tiluksilleen Chantillyyn.
Tänä päivänä poistui myös madame de Valentinois Louvresta, missä oli hallinnut enemmän kuin kuningatar, ja kuolemaansa asti hän sitten vietti synkän ja etäisen maanpaon päiviä Chaumont-sur-Loiressa.
Diana de Poitiersia vastaan Gabrielin kosto oli siis täyttynyt. Mutta entinen lemmikki osasi puolestaan varata kamalan koston sille, joka oli hänet näin suistanut alas suuruudesta.
Tiliään konnetaabelin kanssa Gabriel ei vielä ollut kuitannut, vaan hän joutui aikanaan kohtaamaan tämän miehen sitten, kun onnen pyörä oli jälleen kääntynyt.
Mutta älkäämme rientäkö tapausten edelle, vaan palatkaamme pikaisesti Louvreen, missä Frans II:lle on juuri ilmoitettu parlamentin valtuutettujen saapuminen.
KAHDESTOISTA LUKU
Luonteensävyn muuttuminen.
Niinkuin Katarina Medici oli halunnut ja ennustanut, parlamentin edustajat huomasivat mitä täydellisimmän sopusoinnun vallitsevan Louvressa. Frans II, jolla oli puolisonsa oikealla puolellaan ja äitinsä vasemmalla, esitteli heille herttua de Guisen valtakunnan kenraaliluutnanttina, kardinaali de Lorrainen raha-asiain yli-intendenttinä ja François Olivierin sinetinvartijana. Arpinaama oli voitonriemuinen, leskikuningatar myhäili hänen saavutukselleen, kaikki luisti mitä parhaiten, eikä mikään huonon yhteisymmärryksen oire näyttänyt häiritsevän tämän hallituskauden onnellisia enteitä, jotka tuntuivat herättävän varmoja toiveita pitkällisestä menestyksestä.
Eräs parlamentin herra ajatteli nähtävästi, ettei laupeudenkaan aate olisi haitaksi tässä onnellisuudessa, ja astuessaan muiden kera kuninkaan editse hän huudahti ryhmänsä keskellä:
"Armoa Anne Dubourgille!"
Mutta hän unohti, kuinka innokas katolilainen oli uusi ministeri. Arpinaama oli tapansa mukaan kuulevinaan väärin, ja neuvottelematta kuninkaan tai edes leskikuningattaren kanssa hän varmana heidän hyväksymisestään vastasi kaikuvalla ja lujalla äänellä:
"Niin, hyvät herrat, Anne Dubourgin ja muiden syytettyjen juttu otetaan heti esille ja ajetaan nopeasti päätökseen, olkaa siitä huoleti!"
Tämän vakuutuksen saatuaan parlamentin jäsenet lähtivät Louvresta, mielipiteittensä mukaan iloisina tai murheellisina, mutta kaikki siinä vakaumuksessa, että vallanpitäjät eivät olleet milloinkaan olleet hartaamman yhteishengen elähdyttämiä ja toisiinsa tyytyväisempiä kuin ne, joita he olivat tervehtineet.
Heidän mentyään herttua de Guise tosiaankin näki vielä Katarina Medicin huulilla sen hymyn, joka näytti kehittyneen niiden kaavamaiseksi piirteeksi, milloin tahansa hän loi katseensa Arpinaamaan.
Frans nousi jo väsyneenä kaikista näistä muodollisuuksista.
"Vihdoinkin olemme toivoakseni täksi päivää selvinneet virallisista toimista ja menoista", virkkoi hän. "Äitini, enoni, emmekö voi jonakin päivänä hiukan poistua Pariisista ja mennä viettämään suruaikamme loppuosaa esimerkiksi Bloisissa, Loiren rantamilla, joita seutuja Maria niin suuresti rakastaa? Emmekö voi tehdä niin, sanokaapa?"
"Oi, koettakaa järjestää kaikki niin!" pyysi Maria Stuart. "Näin kauniina kesäpäivänä Pariisi on kovin ikävä ja maaseutu houkuttelee!"
"Herra de Guise yrittää siinä tietenkin parastaan", vakuutti Katarina. "Mutta tältä päivältä, poikani, toimenne eivät ole vielä kokonaan päättyneet. Ennenkuin jätän teidät levähtämään minun on vielä pyydettävä ajastanne puolituntinen, kun teillä on täytettävänä pyhä velvollisuus."
"Mikä se on, äitini?" kysyi Frans.
"Tuomarin tehtävä, sire", selitti Katarina, "sama, josta huolehtiessaan herra konnetaabeli kuvitteli pääsevänsä edelleni. Mutta puolison oikeudenvaatimus on joutuisampi kuin ystävän."
— Mitä hän nyt ajaa takaa? — kummasteli herttua de Guise hätääntyen.
"Sire", jatkoi Katarina, "korkea isänne on saanut väkivaltaisen kuoleman. Onko hänen surmaajansa vain kovaonninen, vai onko hän syyllinen? Minä puolestani olen taipuvainen jälkimmäiseen luuloon... Mutta joka tapauksessa sellainen kysymys kannattaa mielestäni esittää. Jos kylmästi hyväksyisimme noin kauhean tapauksen ryhtymättä edes kuulustamaan, oliko se tahallinen vai ei, niin mitkä vaarat uhkaisivatkaan kaikkia kuninkaita, teitä etummaisena, sire? Välttämätöntä siis on panna toimeen tutkimus niin sanotusta kesäkuun 30 päivän tapaturmasta."
"Mutta silloin", muistutti Arpinaama, "teidän mielestänne, madame, pitäisi heti määrätä herra de Montgommery vangittavaksi kuninkaan murhasta epäiltynä?"
"Herra de Montgommery pidätettiin tänä aamuna", ilmoitti Katarina.
"Pidätettiin! Kenen määräyksestä?" huudahti herttua de Guise.
"Minun", vastasi leskikuningatar. "Mitään säännöllistä käskyvaltaa ei ollut silloin vielä vahvistettu. Otin toimekseni antaa sellaisen määräyksen. Herra de Montgommery saattoi minä hetkenä hyvänsä paeta, joten tämä mahdollisuus oli kiireimmiten ehkäistävä. Hänet tuotiin Louvreen meluttomasti, julkista huomiota herättämättä. Pyydän teitä, poikani, kuulustelemaan häntä."
Lupaa odottamatta hän näpäytti soittokelloa kutsun merkiksi, niinkuin herttua de Guise oli tehnyt kaksi tuntia aikaisemmin.
Mutta tällä kertaa Arpinaama rypisti kulmiaan. Nyt oli tulossa myrsky.
"Toimittakaa niin, että vanki tuodaan tänne", sanoi Katarina Medici päivystysupseerille, joka näyttäytyi ovella.
Upseerin poistumista seurasi hämmennyttävä hiljaisuus. Kuningas näytti neuvottomalta; Maria Stuart oli levoton ja herttua de Guise ilmeisesti pahalla päällä. Ainoastaan leskikuningatar esiintyi arvokkaana ja varmana.
Herttuan huulilta lähti vain yksinkertainen huomautus: "Minusta tuntuu, että jos herra de Montgommery olisi tahtonut pujahtaa tiehensä, ei mikään olisi ollut hänelle helpompaa näiden kahden viikon aikana."
Katarina ei ehtinyt vastata, sillä Gabriel tuotiin huoneeseen samalla hetkellä.
Hän oli kalpea, mutta maltillinen. Varhain aamulla oli neljä oikeudenpalvelijaa tullut häntä tavoittamaan kotoa Aloysen suureksi kauhuksi; sitten hän odotti näköjään täysin rauhallisena.
Hänen nyt astuessaan sisälle lujin askelin ja sävyltään levollisena nuori kuningas vaaleni. Kenties hänet valtasi mielenliikutus sen miehen näkemisestä, joka oli antanut hänen isälleen surmaniskun, tai kauhistus, kun hän ensimmäistä kertaa joutui täyttämään äitinsä mainitsemaa tehtävää ylimpänä tuomarina — tosiaankin raskainta velvollisuutta, minkä Luoja sälyttää maallisille valtiaille. Sentähden hänen ääntänsä oli vaikea kuulla, kun hän lausui Katarinan puoleen kääntyen:
"Puhukaa, madame, se on teidän asianne."
Katarina Medici käytti tätä lupaa viivyttelemättä. Hän uskoi saavansa nyt olla varma täydellisestä vaikutusvallastaan kuninkaaseen ja hänen ministeriinsä. Niin ollen hänellä puhutellessaan Gabrielia oli inahtava, ylimielinen sävy.
"Monsieur, olemme katsoneet tarpeelliseksi ennen kaikkea muuta selvitystä tuottaa teidät hänen majesteettinsa kuninkaan eteen ja omasta kohdastamme kuulustella teitä, jottei sitten tarvitsisi millään tavalla palkita teitä, jos huomaisimme teidät viattomaksi, ja jotta toisaalta oikeus pantaisiin täytäntöön sitäkin selkeämmin ja pikemmin, jos havaitsisimme teidät syyllisiksi. Poikkeukselliset rikokset vaativat ylimääräisiä tuomareita. Oletteko valmis? vastaamaan meille, monsieur?"
"Olen valmis kuuntelemaan teitä, madame", ilmoitti Gabriel.
Katarinaa ei suinkaan tyynnyttänyt, vaan päinvastoin ärsytti sen miehen rauhallisuus, jota hän oli vihannut jo ennenkuin oli hänen kauttaan joutunut leskeksi — vihannut kaiken sen rakkauden tähden, jota oli tullut vähän aikaa tunteneeksi häntä kohtaan. Niinpä hän jatkoi loukkaavan katkerasti:
"Teitä vastaan nousee kummallisia asianhaaroja, monsieur, syyttäen teitä pitkällisestä poistumisestanne Pariisista, vapaaehtoinen syrjäytymisenne hovista lähes kahden vuoden aikana, läsnäolonne ja salaperäinen sävynne kohtalokkaassa turnauksessa, kieltäytymisennekin tulemasta kilparadalle kuningasta vastaan. Mistä johtuu, että näihin kisoihin ja aseleikkeihin tottunut mies löi laimin tavanomaisen ja välttämättömän varovaisuuden, jättää peitsentyngän pois paluumatkalla? Kuinka selitätte niin merkillisen unohduksen? Vastatkaa siihen. Mitä teillä on tähän kaikkeen sanottavana?"
"Ei mitään, madame", vastasi Gabriel.
"Eikö mitään?" toisti leskikuningatar hämmästyneenä.
"Ei yhtään mitään."
"Kuinka! Myönnätte siis... Tunnustatte siis..."
"En tunnusta mitään enkä myönnä, madame."
"Siis kiellätte?"
"En kielläkään? Minä olen ainoastaan vaiti."
Maria Stuart ei malttanut olla tekemättä hyväksyvää elettä; Frans kuunteli ja katseli perin jännittyneenä; herttua de Guise pysyi ääneti ja jäykkänä.
Katarina pitkitti yhä tuimemmin ja purevammin:
"Varokaa, monsieur! Teidän olisi kenties parempi yrittää puolustautua, selittää käyttäytymisenne. Ottakaa huomioon eräs seikka: herra de Montmorency, jota voidaan tarpeen tullessa kuulostaa todistajana, vakuuttaa, että teillä saattoi hänen tietämänsä mukaan olla erinäistä valitettavaa — omakohtaisen katkeruuden aiheita — kuningasta vastaan."
"Millaisia, madame? Onko herra de Montmorency ilmaissut niitä?"
"Ei vielä, mutta epäilemättä hän esittäisi ne."
"No, puhukoon siis, jos rohkenee!" lausui Gabriel ylpeästi ja rauhallisesti hymyillen.
"Te siis kerrassaan kieltäydytte selityksistä?" tiukkasi Katarina.
"Niin teen."
"Kidutus ehkä lannistaisi noin kopean äänettömyyden, tiedättekö?"
"Sitä en usko, madame."
"Ja sitten, tähän tapaan esiintyen te vaarannatte henkenne, ilmoitan teille."
"En ryhtyisi sitä varjelemaan, madame. Henkeni ei ole sen arvoinen."
"Oletteko lopullisesti päättänyt, monsieur? Eikö enää sanaakaan muuta?"
"Ei ainoatakaan, madame", vastasi Gabriel pudistaen päätänsä.
"Ja se onkin oikein!" huudahti Maria Stuart kuin vastustamattoman ihastuksen valtaamana. "Tuollainen äänettömyys on jotakin jaloa ja suurenmoista! Se osoittaa aatelismiestä, joka ei edes tahdo torjua epäluuloa, pelätessään epäluulon mahdollisesti kajoavan häneen. Minä sanon, että tämä vaitiolo on mitä kaunopuheisinta ja vakuuttavinta puhdistautumista kaikista epäluuloista."
Vanha kuningatar loi nuoreen kuningattareen ankaran ja äkäisen katseen.
"Niin, olen kenties väärässä, kun puhun tällä tavalla", jatkoi Maria Stuart; "mutta olkoon kuinka tahansa, minä puhun, mitä tunnen ja ajattelen. Sydämeni ei voi sallia koskaan huulten tukkia suutani. Vaikutelmieni ja tunteitteni täytyy päästä purkautumaan. Vaistoni on minun politiikkani. Ja nyt se vakuuttaa minulle, ettei herra d’Exmès ole kylmäverisesti suunnitellut ja ehdoin tahdoin pannut toimeen sellaista rikosta — että hän on vain ollut kohtalon sokea välikappale, että hän uskoo olevansa kaiken päinvastaisen epäilyksen yläpuolella ja katsoo itseään halventavaksi ryhtyä puolustautumaan. Sitä minulle sanoo vaistoni, ja minä tuon sen julki. Miksi en?"
Nuori kuningas katseli hellästi ja riemuisesti lemmittyään, kun tämä näin kaunopuheisesti ja vilkkaasti esittäessään näkökantansa näytti vieläkin moninkertaisesti viehkeämmältä kuin tavallisesti.
Gabriel taas lausui syvää tunnetta ilmaisevalla äänellä:
"Oi, kiitos, madame, kiitän teitä! Hyvin olette tehnyt — ette minulle, vaan itsellenne — tosiaankin menettelitte hyvin, kun niin puhuitte."
"Sen minäkin kyllä tiedän!" vakuutti Maria mitä herttaisimmin.
"Joko nyt jätätte tämän lapsekkaan tunteilun?" kysyi Katarina vihaisesti.
"Emme, madame", torjui Maria Stuart nuoren vaimon ja nuoren kuningattaren loukkaantuneessa itsetunnossa, "emme! Jos teiltä ovat sellaiset lapsellisuudet jo jääneet, niin me, jotka olemme nuoria, Jumalan kiitos, vasta aloitamme. Eikö niin, armas valtiaani?" lisäsi hän suloisesti kääntyen nuoreen puolisoonsa päin.
Kuningas ei vastannut sanoilla, mutta hipaisi huulillaan Marian ojentamien ruusunpunaisten sormien päitä.
Katarina oli tähän asti pidätellyt kiukkuaan, mutta nyt se puhkesi esille. Hän ei ollut vielä voinut tottua kohtelemaan melkein lapseniässä olevaa poikaansa kuninkaana. Sitäpaitsi hän uskoi saavansa voimakasta tukea herttua de Guisesta, joka ei ollut vielä ilmaissut kantaansa; hän ei aavistanut, että herttua oli kreivi de Montgommeryn harras suojelija ja ikäänkuin hiljainen osakumppani. Niinpä hän uskalsi avoimesti päästää vihansa valloilleen.
"Ah, näinkö on asian laita?" pauhasi hän Marian viime sanojen keveän leikillisyyden takia. "Minä vaadin oikeutta, ja minulle ilvehditään! Pyydän kaikkea kohtuutta noudattaen, että Henrikin murhaajaa edes kuulusteltaisiin, ja kun hän kieltäytyy selittelemästä, niin hänen vaitiolonsa hyväksytään, vieläpä sitä ylistelläänkin. No, koska tilanne kehittyy tällä tavalla, olisi raukkamaista enää tyytyä pidättyväisyyteen ja puolinaisiin toimenpiteisiin. Minä rupean julkisesti kreivi de Montgommeryn syyttäjäksi. Kieltäytyykö kuningas tekemästä oikeutta äidilleen sillä perusteella, että hän on hänen äitinsä?... Otetaanpa todistajaksi konnetaabeli, haastetaan kuultavaksi myös madame de Poitiers, jos on pakko! Totuus tulee selville, ja jos juttuun sekaantuu valtiosalaisuuksia, niin siinä toimittakoon ja tuomittakoon suljettujen ovien takana. Mutta kaiken kansansa nähden katalasti murhatun kuninkaan kuolema saada sentään kostetuksi."
Leskikuningattaren mielenpurkauksen aikana väikkyi Gabrielin huulilla surumielinen ja alistuva ilme. Omasta puolestaan hän muisti Nostradamuksen ennustuksen kaksi loppusäettä:
... häntä rakastaa, hänet surmaan johtaa puoliso kuninkaan.
Tietysti tuo ennustus, joka oli tähän asti pitänyt niin säntillisesti paikkansa, toteutuisi loppuun asti! Katarina toimittaisi tuomituksi ja tuhotuksi sen, jota oli rakastanut! Gabriel odotti sitä ja oli valmistautunut siihen.
Firenzeläinen pysähtyi hetkiseksi, kenties itsekin arvellen menneensä liian pitkälle, ja sitten mitä herttaisimman näköisenä kääntyen yhä ääneti pysyneen herttua de Guisen puoleen jatkoi:
"Mutta tehän ette puhu mitään, herra de Guise? Yhdyttehän kuitenkin minun mielipiteeseeni?"
"En, madame", vastasi Arpinaama sävyisästi; "tunnustan, etten ole samaa mieltä kanssanne. Sentähden en olekaan huomauttanut mitään."
"Ah, tekin! Siis tekin asetutte minua vastaan!" lausui Katarina kumealla ja uhkaavalla äänellä.
"Kovaksi onneksi minulle sattuu tällä kertaa niin, madame", tunnusti herttua de Guise. "Olenhan kuitenkin tähän asti ollut kannallanne, täydesti yhtyen näkökohtiinne konnetaabelia ja madame de Valentinoisia koskevissa asioissa."
— Niin, koska ne edistivät omia aiheitasi — tuumi Katarina Medici itsekseen. — Sen nyt huomaan, mutta liian myöhään.
"Mutta mitä herra de Montgommeryyn tulee", jatkoi Arpinaama tyynesti, "niin omantuntoni kieltää minua yhtymästä siihen, mitä lausuitte, madame. Minusta on mahdotonta tehdä uljas ja uskollinen aatelismies vastuunalaiseksi peräti arvaamattomasta tapaturmasta. Oikeudenkäynti kääntyisi hänelle voitoksi, hänen syyttäjilleen nolaukseksi. Te arvelitte, madame, että kuninkaiden hengelle tuottaisi vaaraa sellainen suopeamielisyys, joka mieluummin uskoo onnettomuutta kuin rikosta; minä päinvastoin pitäisin vaarallisena liiaksi totuttaa kansaa siihen ajatukseen, ettei kuninkaiden elämä ole maailmassa niin loukkaantumaton ja pyhä kuin luullaan..."
"Nuo ovat tietenkin yleviä valtiollisia periaatteita?" virkkoi Katarina katkerasti.
"Katson niitä ainakin tosiksi ja järkeviksi, madame", lisäsi Arpinaama, "ja kaikista näistä syistä ja vielä muistakin johdun siihen käsitykseen, ettemme voi muuta kuin pyytää herra de Montgommerylta anteeksi mielivaltaista pidätystä, joka onneksi pysyi salassa, onneksi meille vielä enemmän kuin hänelle! Ja tämän pahoittelun esitettyämme meidän on vain lähetettävä hänet luotamme vapaana, kunniallisena ja kunnioitettuna, kuten hän oli eilen ja pysyy ainiaan. Se on sanani."
"Oivallista!" puuskahti Katarina nauraen.
Ja jyrkästi kääntyen nuoreen kuninkaaseen päin hän kysyi:
"No, kuulkaamme, sattuuko sama mielipide olemaan teilläkin, poikani?"
Maria Stuart oli katseella ja hymyllä kiittänyt herttua de Guisea. Sen näkeminen oli omansa karkoittamaan kaiken epäröinnin Frans II:n mielestä.
"Kyllä, äitini", vastasi hän; "myönnän, että yhdyn enoni käsitykseen".
"Petätte siis isänne muiston?" lausui Katarina niin kolkolla äänellä kuin osasi.
"Pidän sitä päinvastoin kunniassa, madame", oikaisi Frans. "Eikö isäni ensimmäisenä lauseena hänen loukkaantumisensa jälkeen ollut se pyyntö, ettei herra de Montgommerya ahdistettaisi? Eikö hän eräänä kärsimystensä huojennuksen hetkenä toistanut tätä pyyntöä tai pikemmin käskyä? Sallikaa hänen poikansa totella sitä, madame."
"Onpas tämä mainiota! Heti aluksi halveksitte äitinne harrasta tahtoa..."
"Madame", keskeytti herttua de Guise, "sallikaa minun muistuttaa teille omia sanojanne: yksi ainoa tahto valtiossa."
"Mutta minä sanoin myös, monsieur, että ministerin tahdon piti aina kuitenkin alla riippuvainen kuninkaan tahdosta!" huudahti Katarina.
"Niin, madame", huomautti Maria Stuart, "mutta te lisäsitte, että kuninkaan tahtoa saattoivat valistaa ne henkilöt, joiden ainoana harrastuksena ilmeisesti oli hänen menestyksensä ja kunniansa. Mutta tätä harrastusta ei voi olla kenelläkään enempää kuin minulla, hänen puolisollaan, mikäli ymmärrän. Ja minä neuvon häntä, kuten enonikin, uskomaan mieluummin alttiutta kuin salakavaluutta koetellun ja uljaan alamaisen puolelta ja olemaan aloittamatta hallituskauttaan väärillä teoilla."
"Tuollaisiinko vihjauksiin te mukaannutte, poikani?" yritti vielä Katarina.
"Mukaannun omantuntoni ääneen, äitini", vastasi nuori kuningas lujemmin kuin häneltä olisi odottanut.
"Onko se viimeinen sananne, Frans?" kovisti Katarina. "Olkaapa varuillanne! Jos epäätte äidiltänne ensimmäisen pyynnön, jonka hän teille osoittaa — jos tällä lailla heti alussa esiinnytte häntä kohtaan riippumattomana valtiaana ja muille olette kuuliainen välikappale, niin saatte totisesti hallita yksinänne, uskollisten ministerienne kanssa tai ilman! Minä en enää puutu mihinkään kuningasta tai valtakuntaa koskevaan; jätän teidät vaille kokemukseni ja kiintymykseni neuvoja, vetäydyn syrjään ja hylkään teidät, poikani. Ajatelkaa sitä! Ajatelkaa tarkoin!"
"Me pahoittelisimme tätä syrjäytymistä, mutta alistuisimme siihen", mutisi Maria Stuart niin hiljaa, että ainoastaan Frans sen kuuli.
Mutta rakastavainen, varomaton nuorukainen kertasi ääneen kuin uskollisena kaikuna:
"Me pahoittelisimme syrjäytymistänne, mutta alistuisimme siihen, madame."
"Hyvä on!" virkkoi Katarina ja sitten lisäsi matalalla äänellä, osoittaen Gabrielia:
"Mitä tuohon mieheen tulee, niin hänet kohtaan kyllä uudestaan ennemmin tai myöhemmin."
"Tiedän sen, madame", vastasi hänelle nuori kreivi, joka yhä ajatteli ennustusta.
Mutta Katarina ei kuullut sitä. Raivoissaan hän tähtäsi kuninkaalliseen, herttaiseen pariin ja herttua de Guiseen kyykäärmeen katseen, verenhimoisen ja kamalan, kohtalokkaan silmäyksen, josta olisi jo saattanut aavistella hänen kunnianhimonsa kaikkia rikoksia ja viimeisten Valoisien synkän tarinan!
Sitten hän poistui kiireesti lisäämättä sanaakaan.
KOLMASTOISTA LUKU
Guise ja Coligny
Leskikuningattaren mentyä seurasi hetkiseksi hiljaisuus. Nuori kuningas näytti itsekin ihmettelevän rohkeuttaan. Hellyyden herkkä sisäinen näkemys johdatti Marian jonkin verran kauhistuneena ajattelemaan Katarinan viimeistä uhkaavaa katsetta. Herttua de Guise taas oli salaisesti ihastuksissaan, kun näki jo valtansa ensimmäisellä tunnilla vapautuneensa kunnianhimoisesta ja vaarallisesta liittolaisesta.
Gabriel, joka oli kaiken tämän häiriön aiheuttanut, puhui ensimmäisenä.
"Sire", lausui hän, "ja te, madame, ja myös te, monseigneur, kiitän teitä hyväntahtoisesta ja jalomielisestä esiintymisestä onnetonta kohtaan, jonka itse taivaskin on hylännyt. Mutta tästä syvästä kiitollisuudesta huolimatta, joka täyttää sydämeni, katson sopivaksi kysyä teiltä: kannattaako torjua vaaroja ja kuolemaa niin surkealta ja hukkaan menneeltä elämältä kuin minun on? Elämäni ei enää kelpaa mihinkään eikä kenellekään, ei itsellenikään. En olisi ryhtynyt siitä kiistelemään madame Katarinan kanssa, kun se on tästä lähtien minulle hyödytön..."
Ajatuksissaan hän lisäsi murheellisesti:
— Ja kun se saattaisi vielä jonakin päivänä olla vahingollinen.
"Gabriel", huomautti herttua de Guise, "elämänne on ollut kunniakas, menneisyydessä paljon saavuttanut, ja varmasti sille vastedeskin ilmenee riittävästi tehtäviä ja loistavia pyrkimyksiä. Olettehan niitä tarmon miehiä, joita valtakunnan hallitsemisessa tarvittaisiin paljonkin, mutta vallanpitäjät löytävät liian harvoin."
"Ja teillä on suuri ja ylevä sydän, herra de Montgommery", lisäsi Maria Stuartin lohduttava ja sydämellinen ääni. "Tunnen teidät jo pitkältä ajalta, ja madame de Castro ja minä olemme hyvin usein puhelleet teistä."
"Sanalla sanoen", huomautti Frans II, "tekemänne palvelukset oikeuttavat minut ottamaan lukuun vastaisetkin yhtä hyvät palveluksenne, monsieur. Nykyään sammuneet sodan liekit voivat syttyä uudestaan, enkä mitenkään soisi, että mistä hyvänsä johtuneen epätoivoisuuden hetki riistäisi isänmaalta ainiaaksi puolustajan, jonka varmasti uskon yhtä alttiiksi kuin tiedän hänet uljaaksikin."
Gabriel kuunteli jonkinlaisen raskasmielisen ja vakavan ihmetyksen vallassa näitä sydämellisiä rohkaisun ja toivon sanoja. Hän katseli vuorotellen kutakin ylhäistä puhuttelijaansa ja näytti pohtivan syvästi.
"No niin", vastasi hän lopulta, "tämä odottamaton suopeus, jota minulle te kaikki osoitatte, vaikka teidän kenties pitäisi minua vihata, tämä hyväntahtoisuus muuttaa sydämeni ja kohtaloni. Niin kauan kuin elätte, kuulukoon teille, sire, ja teille, madame ja mouseigneur, tämä elämä, jonka niin sanoakseni olette minulle lahjoittaneet. En ole syntynyt heittiöksi! Hyvyytenne liikuttaa mieltäni syvästi. Sisimmän luontoni mukaan olen taipuvainen palvelemaan jotakuta alttiisti, uhrautumaan välikappaleeksi yleville aatteille ja suurille ihmisille, kelvaten toisinaan ehkä onnelliseksi, toisinaan taas kohtalokkaaksi välineeksi. Ah, Jumalan viha tietää sen liiankin hyvin! Mutta älkäämme enää puhuko kolkosta menneisyydestä, koska suvaitsette uskoa, että minulla vielä on tulevaisuutta, joka ei kuitenkaan kuulu minulle, vaan teille, ja tästedes hellin kaikkea, mitä ihailette, ja ajattelen samoin kuin te, luopuen omasta tahdostani. Tehkööt ne olennot ja asiat, joihin uskon, minusta mitä hyväksi näkevät. Miekkani, vereni, henkeni, kaikkeni on niiden omaa. Annan ilman mitään rajoitusta ja peruutusta käsivarteni avustamaan teidän neroanne, monseigneur, niinkuin pyhitän sieluni uskonnolle."
Hän ei ilmaissut, mitä uskontoa sillä tarkoitettiin. Mutta kuuntelijat olivat liian hartaita katolilaisia voidakseen hetkeksikään muistaa reformeerattujen pyrintöjä.
Nuoren kreivin kaunopuheinen kieltäytyminen kaikesta omasta liikutti heidän mieliään. Marialla oli kyyneleet silmissä, kuningas onnitteli itseään siitä lujuudesta, jolla oli pelastanut näin kiitollisen sydämen. Herttua de Guise taas uskoi tietävänsä paremmin kuin kukaan, kuinka pitkälle Gabrielin kiihkeä uhrautuvaisuus saattoi mennä.
"Niin, ystäväni", virkkoi hän tälle, "tarvitsen teitä kyllä. Ranskan ja kuninkaan nimessä joudun vielä vetoamaan siihen urhoolliseen miekkaan, jonka meille lupaatte."
"Se on milloin hyvänsä valmiina, monseigneur — huomenna, tänään, aina!"
"Pitäkää sitä kuitenkin ensimmältä huotrassa", jatkoi herttua. "Hänen majesteettinsa jo huomautti, että nykyään on rauhallista, sodat ja melskeet ovat tauonneet. Levätkää siis toistaiseksi, Gabriel, ja näin jättäkää myös vaimentumaan se julma huhu, joka on viime päivinä tarttunut nimeenne. Eihän tosin ainoakaan, jolla on aatelismiehen arvo ja luonteenlaatu, ajattele teidän syyttämistänne tuosta onnettomuudesta. Mutta todellinen kunnianne vaatii, että tämä kiusallinen maine unohtuu. Myöhemmin, vuoden tai parin kuluttua, pyydän teille kuninkaalta takaisin sen arvonne kaartinkapteenina, jota ette ole lakannut ansaitsemasta..."
"Ah", virkkoi Gabriel, "kunnianosoituksia en itselleni toivottele, vaan tilaisuuksia olla hyödyksi kuninkaalle ja maalleni, tilaisuuksia taistella — en rohkene enää sanoa, jotten teistä näyttäisi kiittämättömältä, tilaisuuksia kuolla".
"Älkää puhuko tuolla lailla, Gabriel", torjui Arpinaama. "Vakuuttakaa minulle ainoastaan, että kuninkaan kutsuessa teitä vihollisiaan vastaan te riennätte paikalle heti."
"Missä hyvänsä olen ja minne tahansa on mentävä, kyllä, monseigneur."
"Hyvä on", sanoi herttua; "muuta en teiltä pyydä".
"Ja minä", virkkoi kuningas, "kiitän teitä lupauksestanne ja pidän huolen siitä, ettei teidän tarvitse katua sen täyttämistä".
"Ja minä", lisäsi Maria Stuart, "pyydän teitä uskomaan, että meidän luottamuksemme aina vastaa alttiuteenne ja että te pysytte silmissämme sellaisena ystävänä, jolta ei mitään salata eikä mitään myöskään kielletä".
Nuori kreivi tunsi suurempaa mielenliikutusta kuin tahtoi itselleenkään tunnustaa. Hän kumarsi ja kosketti kunnioittavasti huulillaan kättä, jonka kuningatar hänelle ojensi. Sitten hän puristi herttua de Guisen kättä ja kuninkaan ystävällisen viittauksen hyvästelemänä vetäytyi pois, ollen nyt jalomielisyydellä voitettu kannattajaksi sen miehen pojalle, jota hän oli itsekseen vannonut vainoavansa jälkeläisiin saakka.
Palatessaan kotiin Gabriel tapasi amiraali de Colignyn odottamassa. Tämä oli tullut ystävälliselle käynnille entisen sotakumppaninsa luo ja Aloyselta kuullut, että hänet oli aamulla noudettu Louvreen. Hoitajatar oli purkanut huolestustaan moisesta pidätyksestä, ja Coligny oli tahtonut viipyä nähdäkseen, eikö kreivi ilmestyisi takaisin poistamaan heidän molempien levottomuutta.
Hän vastaanotti Gabrielin hyvin sydämellisesti ja kyseli, mitä oli tapahtunut.
Yksityiskohtiin puuttumatta Gabriel kertoi hänelle vain, että annettuaan yksinkertaisen selityksen satunnaisesta osuudestaan Henrik II:n surulliseen kuolemaan hän oli saanut poistua vapautensa ja kunniansa kärsimättä mitään haittaa.
"Toisin ei siinä voinutkaan käydä", arveli amiraali, "ja Ranskan koko aatelisto olisi tuonut ilmi vastalauseensa mistä tahansa epäluulosta, joka olisi tahrannut erästä sen arvokkaimmista edustajista".
"Jättäkäämme tämä puheenaihe", sanoi Gabriel väkinäisesti ja alakuloisesti. "Minun on hyvin hauska tavata teidät, herra amiraali. Tiedätte, että minä jo sydämestäni kannatan reformeerattujen uskontoa; niinhän olen teille sanonut ja kirjoittanut. Koska ajattelette, etten häpäisisi asiaanne, jonka oikeuteen uskon, tahdon ja voin nyt lopullisesti luopua katolisesta kirkosta. Teidän ja mestari Parén puheet, lukemani teokset ja oma mietiskelyni ovat herättäneet minussa täydellisen vakaumuksen. Minä olen siis teikäläisiä."
"Siinäpä hyvä uutinen, juuri parahiksi saatu!"
"Minusta tuntuu sentään", jatkoi Gabriel, "että juuri asiamme eduksi olisi kenties hyvä pitää kääntymystäni jonkin aikaa salassa. Niinkuin minulle vastikään herra de Guise huomautti, tällä haavaa on kartettava kaikkea, mikä suuntaisi huomiota nimeeni. Sitäpaitsi tämä lykkäys soveltuu niihin uusiin velvollisuuksiini, joita minulla on täytettävänä."
"Olisimme kuitenkin ylpeitä saadessamme julkisesti mainita teitä meikäläisenä", sanoi amiraali.
"Mutta minun täytyy torjua tai ainakin toistaiseksi lykätä tämä mieluisa arvonantonne osoitus", vastasi Gabriel. "Nyt olen vain pitänyt tarpeellisena näin tehdä selkoa sisäisestä, horjumattomasta vakaumuksestani ja saada omantuntoni edessä nimittää itseäni uskonveljeksenne sekä aikomuksissa että teoissa".
"Totisesti mainiota!" huudahti amiraali. "En pyydä teiltä muuta kuin että sallitte minun ilmoittaa puolueemme johtajille, minkä huomattavan valloituksen meikäläiset aatteet ovat lopullisesti saavuttaneet!"
"No, siihen suostun kaikesta sydämestäni."
"Tuntevathan teidät jo prinssi de Condé, La Renaudie, parooni de Castelnau", jatkoi amiraali, "ja osaavat antaa ansioillenne täyden arvon".
"Valitettavasti he kuitenkin liioittelevat niitä, sillä suopeimmassakin valossa nähtyinä minun ansioni ovat varsin vähäisiä."
"Ei, ei", väitti Coligny, "heillä on syytä ottaa ne lukuun. Ja tunnenhan teidät minäkin. Sitäpaitsi", jatkoi hän alentaen ääntänsä, "kenties joudumme piankin panemaan uuden intonne koetukselle".
"Ah, todellako?" kysyi Gabriel ihmetellen. "Tiedätte kyllä, herra amiraali, voivanne luottaa minuun, nyt kuitenkin erinäisin varauksin, jotka minun on teille ilmoitettava."
"Kelläpä ei niitä olisi?" tuumi amiraali. "Mutta kuunnelkaahan, Gabriel. Vieraaksenne ei tänään tullut ainoastaan ystävä, vaan myöskin uskonlahkolainen. Olen puhunut teistä prinssin ja La Renaudien kanssa. Ennen lopullista yhtymistännekin periaatteisiimme pidimme teitä erikoisen ansiokkaana ja mitä nuhteettomimpana liittolaisena. Niinpä yhteisesti johduimme ajattelemaan teitä mieheksi, joka voisi meitä etevästi palvella, jos saisi tilaisuuden, eikä missään tapauksessa kavaltaisi meitä."
"Ensimmäisen ominaisuuden puutteessa minulla tosiaan on tämä jälkimmäinen ansio", vakuutti Gabriel. "Aina sopii luottaa edes sanaani, ellei apuuni."
"Me päätimmekin olla koskaan salaamatta teiltä mitään", selitti amiraali. "Samoin kuin johtajat te saatte tutustua kaikkiin hankkeisiimme, ainoana velvoituksena vaitiolo. Te ette ole sellainen mies kuin me muut, ja poikkeuksellisia yksilöitä kohtaan pitää esiintyä poikkeuksellisella tavalla. Te jäätte vapaaksi, ja ainoastaan me olemme sidottuja..."
"Tavatonta luottavaisuutta!" sanoi Gabriel.
"Se ei sido teitä muuhun kuin vaitioloon, toistan vielä", jatkoi amiraali. "Ja aluksi tietäkää eräs asia: ne hankkeet, jotka teille paljastuivat Maubert-aukion kokouksessa ja jotka silloin täytyi siirtää tuonnemmaksi, saavat nyt toteutumismahdollisuuden. Nuoren kuninkaan heikkous, Guise-veljesten röyhkeys, meihin suunnatut vainoamisaikeet, joita ei enää peitellä, kaikki se kehoittaa meitä toimintaan, ja siihen olemmekin ryhtymässä..."
"Anteeksi!" keskeytti Gabriel. "Huomautin jo, herra amiraali, että rupean asianne puolelle vain määrätyissä rajoissa. Ennenkuin menette pitemmälle luottamuksessanne, tulee minun selittää teille, etten aio lainkaan puuttua uskonpuhdistuksen poliittisiin päämääriin, ainakaan nyt alkaneena hallituskautena. Aatteidemme ja moraalisen vaikutuksemme levittämiseen tarjoan mielelläni omaisuuteni, aikani, henkeni, mutta minulla ei ole oikeutta nähdä reformeeratussa liikkeessä muuta kuin uskonlahko, ei poliittista puoluetta. Frans II, Maria Stuart ja herttua de Guise itse ovat käyttäytyneet minua kohtaan jalomielisesti, kerrassaan ylevästi. En petä heidän luottamustaan, niinkuin en teidänkään. Sallikaa minun pidättyä vihjaamastanne toiminnasta ja harrastaa ainoastaan aatteellista puolta. Vedotkaa todistukseeni milloin tahdotte, mutta miekalleni pidätän vapauden."
Amiraali de Coligny mietti hetkisen ja aloitti sitten:
"Sanani, Gabriel, eivät olleet tyhjää puhetta. Te olette vapaa ja pysytte aina vapaana. Edetkää yksin omalla urallanne, jos se soveltuu teille paremmin. Toimikaa ilman meitä tai olkaa toimimatta. Emme pyydä teiltä mitään tiliä. Me tiedämme", lisäsi hän merkitsevästi, "että menettelytapaanne toisinaan kuuluu olla suvaitsematta liittolaisia tai neuvojia".
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Gabriel yllätettynä.
"Ymmärrätte minut kyllä", arveli amiraali. "Tällä haavaa pyydätte, ettei teitä sekoiteta salahankkeisiin, joita valmistelemme kuninkaallista määräysvaltaa vastaan. Se sopii! Meidän osamme rajoittuukin näiden toimenpiteiden ja suunnitelmien ilmoittamiseen teille. Seuratkaa meitä tai jättäytykää syrjään, se on teidän asianne ja ainoastaan teidän. Saatte aina tietää joko kirjeellisesti tai lähetin välityksellä, milloin ja kuinka tarvitsisimme teitä, ja sitten menettelette, niinkuin hyväksi katsotte. Jos tulette, niin olette tervetullut; jos jäätte pois, ei kukaan moiti teitä siitä. Näin sovittiin puoluejohtajien kesken teidän osaltanne jo ennenkuin huomautitte minulle asemastanne. Tällaiset ehdot voinette hyväksyä."
"Niin hyväksynkin ja kiitän teitä", vastasi Gabriel.
Tätä päivää seuranneena yönä Gabriel oli kauan polvistuneena Montgommeryn kreivin hautaholvissa, isänsä hautakiven äärellä, ja puhutteli ajatuksissaan rakasta vainajaa:
— Niin, isäni, tosin olin vannonut sekä rankaisevani murhaajaasi hänen eläessään että vielä taistelevani jälkeenpäin hänen rotuansakin vastaan. Totta kyllä, siitä ei ole mitään epäilystä. Mutta en ollut ennakolta nähnyt, mitä on sitten tapahtunut. Eikö ole vielä pyhempiä velvollisuuksia kuin valan täyttäminen? Mikä sitoumus voisi pakottaa iskemään vihollista, joka panee miekan hänen käteensä ja tarjoaa lävistettäväksi povensa? Jos eläisit, isäni, niin varmasti neuvoisit minua siirtämään vihani tuonnemmaksi ja olemaan vastaamatta luottamukseen kavalluksella. Suo minulle siis vainajana anteeksi se, että teen, mitä minulle eläissäsi määräsit... Sitäpaitsi minua jollakin lailla aavistuttaa, ettei kostoni ole siirtynyt pitkäksi aikaa. Sinä tiedät siellä ylhäällä sen, mitä täällä alhaalla kykenemme vain vaistoamaan. Mutta tuon riutuvan nuorukaiskuninkaan kalpeus, se kamala silmäys, jolla häntä uhkasi hänen äitinsä, tähän asti oikeaksi osoittautunut ennustus, joka tuomitsee oman elämäni sammumaan tuon naisen katkeran vihan uhrina, jo alulle päässeet salahankkeet tätä eilen alkanutta hallituskautta vastaan, kaikki kuiskaa minulle, että kuusitoistavuotias hallitsija todennäköisesti pysyy valtaistuimella vielä vähemmän aikaa kuin neljänkymmenen ikäinen mies ja että voin piankin, isäni, jälleen ryhtyä tehtävääni ja valani mukaan rangaista valapattoa hänen toisessa pojassaan.
NELJÄSTOISTA LUKU
Ilmoituksia ja ilmiantoja
Seuraavat seitsemän tai kahdeksan kuukautta eivät tuottaneet mitään suuria tapauksia tämän kertomuksen henkilöille eivätkä historiaan. Mutta tänä aikana kuitenkin valmisteltiin melkoisen vakavaa kehitystä.
Saadaksemme siitä selkoa ja päästäksemme asiain tasalle meidän tarvitsee vain siirtyä helmikuun 25 päivänä 1650 siihen paikkaan, missä yleensä parhaiten tunnetaan uutiset, nimittäin poliisipäällikön työhuoneeseen; tämä korkea virkamies oli tällöin nimeltään de Braguelonne.
Mainitun päivän iltana herra de Braguelonne istui huolettomasti avarassa sahviaanipäällysteisessä nojatuolissaan ja kuunteli erään sihteerinsä, mestari Arpionin, raporttia.
Mestari Arpion luki ääneen:
"Tänään pidätettiin kuuluisa varas Gilles Rose palatsin suuressa salissa, parhaillaan katkaisemassa erään Sainte-Chapellen kaniikin kultapäärmeisen vyön liepukkaa."
"Sainte-Chapellen kaniikin! Sepä jotakin!" huudahti herra de Braguelonne.
"Tavattoman törkeätä", huomautti mestari Arpion.
"Ja samalla hyvin näppärää!" arvosteli poliisipäällikkö; "oikein taitavaa, sillä kaniikki on epäluuloinen. Ilmoitan teille kohta, mestari Arpion, mitä tuolle paatuneelle lurjukselle on tehtävä. Jatkakaamme."
"Rue du Grand-Heuleun hökkelien naikkoset", jatkoi Arpion, "ovat avoimessa kapinassa..."
"Ja mistä, hyväinen aika?"
"He väittävät osoittaneensa suoraan kuninkaalle anomuksen, että saisivat edelleen asua noissa luolissaan, ja sillaikaa he ovat ruvenneet käsikähmään vartiomiesten kanssa ja ajaneet heidät pakoon."
"Hullunkurista!" virkkoi herra de Braguelonne nauraen. "Se asia saadaan helposti kuntoon. Tyttö-rukat! Edelleen."
Mestari Arpion aloitti jälleen:
"Sorbonnen herrojen valtuutettujen tultua Pariisiin madame prinsessa de Condén puheille suostuttamaan häntä siihen, ettei hän enää söisi lihaa pyhänä paastoaikana, otti herra de Sechelles heidät vastaan purevilla kompasanoilla, muiden loukkausten ohella lausuen pitävänsä heistä jotensakin yhtä paljon kuin nenälleen puristetuista pihveistä ja tuollaisten vasikoiden olevan merkillisiä lähettiläitä."
"Kah, tuo on jo vakavaa!" tuumi poliisipäällikkö nousten. "Kieltäytyä paastoamasta ja häväistä noita Sorbonnen herroja! Tämä paisuttaa tiliänne, madame de Condé, ja jahka esitämme teille koko summan...! Joko siinä on kaikki, Arpion?"
"On tosiaankin täksi päiväksi. Mutta monseigneur ei ole vielä sanonut minulle, mitä on tehtävä sille Gilles Roselle."
"No, tehkää näin: Otatte hänet vankilasta kätevimpien puijaajien ja temppuilijain keralla, mitä sieltä löydätte, ja lähetätte nuo kelpo veijarit Bloisiin, missä kuninkaalle valmisteltavien juhlallisuuksien seassa sopii huvittaa hänen majesteettiaan panemalla heidät näyttämään kaikkea taitoaan ja koukkuiluaan."
"Mutta olettakaamme, monseigneur, että he pitävät ominaan ne esineet, joita ovat yleisön naurattamiseksi varastaneet?"
"Siinä tapauksessa heidät hirtetään."
Tällöin tuli vahtimestari ilmoittamaan:
"Herra inkvisiittori!"
Mestari Arpionille ei tarvinnut sanoa, että hänen piti poistua. Hän kumarsi kunnioittavasti ja livahti tiehensä.
Tulija olikin tärkeä ja peloittava henkilö.
Hänen varsinaisina arvoniminään oli Sorbonnen tohtori ja Noyonin kaniikki, mutta niihin liittyi vielä Ranskan ylimääräisen suurinkvisiittorin arvo. Esiintyäkseen yhtä soinnukkaalla nimellä kuin hänen arvonsa oli hän nimitti itseään Demokhareeksi, vaikka porvarillisena nimenä olikin alkujaan Antoine de Mouchy. Kansa oli ristinyt hänen asiamiehensä mouchardeiksi-, poliisivakoojiksi.
"Hyvää iltaa, herra poliisipäällikkö!" tervehti suurinkvisiittori.
"Samoin teille, herra suurinkvisiittori", vastasi toinen.
"Mitä uutta Pariisissa?"
"Aioin juuri tiedustaa teiltä samaa."
"Ei siis mitään", arveli Demokhares ja huokaisi syvään. "Voi, kovat ajat! Ei ole mitään tekeillä. Ei minkään näköistä salahanketta, ei vähäisintäkään tihutyötä! Kuinka raukkamaisia ne hugenotit ovatkaan! Meidän molempien ammatit joutuvat retuperälle, herra de Braguelonne!"
"Ei, ei", vastasi de Braguelonne pontevasti. "Ei, hallitukset vaihtuvat, mutta poliisit jäävät."
"Katsokaa nyt kuitenkin", huomautti de Mouchy katkerasti, "kuinka päättyi yllätyksemme Rue des Maraisin reformeerattujen pääjoukkojen kokouksessa. Päästössämme heidät tapaamaan pöydän ääressä keskellä rakkaudenateriaa saattoi hyvinkin toivoa, että he olisivat syömässä pääsiäislampaan nimellä porsaanpaistia, niinkuin olitte meille ilmoittanut. Tästä koreasta retkestä tuli kumminkin saaliiksi vain vaivainen silavalla sisustettu kananpoikanen. Voiko tuollainen hankkia suurtakaan kunniaa laitoksellemme, herra poliisipäällikkö?"
"Ei voi aina onnistua", vastasi de Braguelonne nyreästi. "Menestyittekö tekään paremmin siinä Maubert-aukion asianajajan jutussa, sen Trouillardin, vai mikä hänen nimensä oli? Odotitte siitä kuitenkin ihmeitä."
"Se on myönnettävä", sanoi Demokhares surkealla äänellä.
"Aioitte todistaa päivänselvästä", jatkoi de Braguelonne, "että tuo Trouillard oli luovuttanut kaksi tytärtään lahkolaiskumppaneilleen hirmuisen mässäystilaisuuden lopuksi, ja sitten niin kalliisti maksamanne todistajat ohhoh sentään! — äkkiä peräyttivät lausuntonsa ja kumosivat syytteenne".
"Ne petturit!" mutisi de Mouchy.
"Olen lisäksi saanut lääkärien ja sairaalanjohtajattarien tiedoitukset", jatkoi säälimätön poliisipäällikkö. "Ne vahvistavat kerrassaan, että noiden kahden nuoren neidon hyve on täydellisesti tahraton."
"Se oli häpeällistä!" murisi Demokhares.
"Ilkeästi, myttyyn mennyt homma, herra suurinkvisiittori. Niin juuri, nolosti myttyyn mennyt!" kertasi de Braguelonne tyynesti.
"Vaikka niin", väitti Demokhares kiukkuisesti, "mutta epäonnistuminen on sentään teidän vikanne!"
"Mitä! Minunko syyni?" virkkoi poliisipäällikkö tyhmistyneenä.
"Tietenkin. Te otatte välittääksenne raporteista, peruutuksista, typeryyksistä! Eikö ole parempi jättää sikseen mokomat kiellot ja vastaväitteen? Olisi pitänyt joka tapauksessa pitkittää jutun kehittelyä ja rohkeasti syyttää niitä riiviöitä, niinkuin ei asiaa olisi koskaan sotkettu."
"Kuinka! Ilman todistuksia?"
"Niin, ja tuomita heidät."
"Ilman rikoksia?"
"Niin, ja hirttää myös."
"Ilman tuomareita?"
"Tietysti, satakertaisesti niin! Ilman tuomareita, ilman rikoksia, ilman todistuksia! Mitäpä erityistä ansiota on siinä, että hirtetään vain todelliset syylliset?"
"Mutta millaista meteliä ja raivostusta se sitten nostattaisikaan meitä vastaan!" sanoi poliisipäällikkö.
"Ah, tuota juuri odotin teidän pelkäävän", virkkoi Demokhares voitonriemuisena. "Siinä on koko järjestelmäni kulmakivi, monsieur. Katsokaa, mitä saakaan aikaan se raivostus, johon viittasitte? Salajuonia. Mihin nuo salajuonet johtavat? Kapinoihin. Mitä noista kapinoista lähtee? Toimintamme ilmeisen hyödyllisyyden havaitseminen."
"Tosin on varmaa, että siltä näkökannalta...!" aloitti de Braguelonne nauraen.
"Monsieur", keskeytti Demokhares ja jatkoi opettavaiseen sävyyn: "Pitäkää mielessänne tämä periaate: Rikoksien sadon korjaamiseksi tarvitsee niitä ensin kylvää. Silloin vaino pääsee voimaan."
"No niin", tuumi poliisipäällikkö, "minusta tuntuu, ettemme tämän hallituskauden alkamisesta saakka ole kovin huonosti hoitaneet vainoamista. Mielestäni olisi työlästä ärsyttää ja yllyttää kaikenkaltaisia tyytymättömiä enemmän kuin olemme tehneet."
"Pyh! Mitä muka on tehty?" kysyi suurinkvisiittori halveksivasti.
"Ettekö ensinkään ota huomioon niitä jokapäiväisiä kotitarkastuksia, päällekarkauksia ja ryöstöjä, joita on tapahtunut viattomien kuten syyllistenkin hugenottien joukossa?"
"Ohhoh, ne eivät minusta merkitse juuri mitään", julisti Demokhares. "Näettehän hyvin, että he osaavat kestää perin maltillisesti noita varsin vähäpätöisiä kiusoja."
"Eikö sekään ole mitään, että Anne Dubourg, Ranskan kanslereihin kuuluvan miehen veljenpoika, sai onnettoman loppunsa Grève-torin polttoroviolla kaksi kuukautta takaperin?"
"Paljoa ei ole vielä sekään", väitti vaatelias de Mouchy. "Mitä siitä rangaistuksesta johtui? Yhtenä hänen tuomareistaan toimineen presidentti Minardin murhaaminen ja luuloteltu salaliitto, jonka jäljille ei koskaan päästy. Kannattaako tuollaisesta pitää suurta ääntä!"
"Entä mitä ajattelette viime julistuksesta?" kysyi de Braguelonne; "siinä ei hyökätä ainoastaan hugenotteja, vaan koko valtakunnan aatelistoa vastaan. Minä puolestani olen vilpittömästi huomauttanut Lotringin herra kardinaalille, että se tuntuu minusta varsin uskalletulta."
"Mitä!" virkkoi Demokhares; "puhutteko siitä määräyksestä, joka lakkautti eläkkeet?"
"Ei suinkaan, vaan siitä, jolla käskettiin aatelisten kuten aatelittomien anojien poistua hovista neljässäkolmatta tunnissa, hirttämisen uhalla. Naru aatelismiehelle kuten halpasäätyisellekin — myöntäkää, että se on melkoisen ankaraa ja jokseenkin kuohuttavaa."
"Niin, siinä tempussa oli kyllä rohkeutta", myönsi Demokhares tyytyväisesti myhäillen. "Vielä viisikymmentä vuotta takaperin tuollainen määräys olisi hälyttänyt aseisiin koko aateliston, sen tunnustan. Mutta nythän, kuten näette, he ovat hälisseet eivätkä toimineet. Ainoakaan ei ole hievahtanut."
"Siinäpä te kuitenkin erehdytte, herra suurinkvisiittori", huomautti Braguelonne alentaen ääntänsä; "joskaan he eivät liikehdi Pariisissa, niin maaseudulla luullakseni käy kohu".
"Joutavia!" huudahti de Mouchy huoleti; "ei kai teillä ole suoranaisia tietoja mistään sentapaisesta?"
"Ei ole vielä, mutta odotan saavani minä hetkenä hyvänsä."
"Ja mistä sitten?"
"Loiren tienoilta."
"Onko teillä siellä asiamiehiä?"
"Vain yksi, mutta hän on etevä."
"Yksi ainoa! Se on kovin tilapäistä", päätteli Demokhares asiantuntevasti.
"Minä pidän parempana maksaa yhdelle ainoalle älykkäälle ja taatulle uskotulle yhtä paljon kuin kahdellekymmenelle typerälle heittiölle. Se on minun menetelmäni, mitäpä sille mahtaa!",
"Niin, mutta kuka teille vastaa tuosta miehestä?"
"Vakuutena on ensiksikin hänen päänsä, mutta takeina ovat myös hänen entiset palveluksensa; hän on suoriutunut kokeistaan."
"Vaikkapa niinkin, mutta sattuman varaan se jää", väitti Demokhares.
Hänen vielä puhuessaan astui mestari Arpion sisälle ja kuiskasi jotakin esimiehensä korvaan.
"Ahaa!" huudahti poliisipäälikkö riemastuen. "No niin, tulkoon Lignières tänne heti... Niin, herra suurinkvisiittorin läsnäollessa, sillä eikö hän ole tavallaan omaa väkeämme?"
Arpion kumarsi ja poistui,
"Tuo Lignières on juuri se mies, josta teille puhuin", jatkoi de Braguelonne hykerrellen kämmeniään. "Saatte, kuunnella hänen selostustaan. Hän on nyt saapunut Nantesista. Meillähän ei tietenkään ole salaisuuksia toisiltamme, ja minusta on mieluista osoittaa teille, että menetelmäni on yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu."
Samassa mestari Arpion avasi oven Lignièresille.
Tämä oli sama tummapintainen, laiha ja heiverö pikku mies, jonka olemme jo nähneet Maubert-aukion protestanttisessa kokouksessa — juuri se, joka oli niin rohkeasti näyttänyt tasavaltalaista mitalia ja jaaritellut katkaistusta liljasta ja jalkoihin tallatusta kruunusta.
Siitä nähdään, että vaikkei tähän aikaan vielä tunnettu provokaattorin nimitystä, itse käsite jo rehoitti valmiina.
VIIDESTOISTA LUKU
Vakoilija
Astuessaan huoneeseen Lignières loi ensin Demokharekseen kylmäkiskoisen ja epäluuloisen katseen, ja tervehdittyään poliisipäällikköä hän pysyi varovasti ääneti ja liikkumatta, kunnes häneltä kyseltäisiin.
"Kovasti hauskaa on tavata teitä, herra Lignières", aloitti de Braguelonne. "Voitte pelottomasti puhua Ranskan herra suurinkvisiittorin kuullen."
"No, tietysti!" huudahti Lignières heti. "Saatte uskoa, monseigneur, etten olisikaan epäröinyt, jos olisin tiennyt olevani kuuluisan Demokhareen edessä."
"Mainiota!" virkkoi de Mouchy hyväksyvästi nyökäyttäen päätänsä ja ilmeisesti hyvillään vakoilijan kunnioittavasta nöyryydestä.
"Jaha, puhukaapa sitten, herra Lignières, puhukaa joutuin!" kehoitti poliisipäällikkö.
"Mutta", huomautti Lignières, "monsieur ei kenties ole täydellisesti selvillä siitä, mitä käsiteltiin protestanttien viimeisen edellisessä neuvottelukokouksessa, La Fertéssä?"
"Siitä en tosiaan tiedä paljoakaan", myönsi Demokhares.
"Jos sallitaan", jatkoi Lignières, "niin aloitankin siitä muutamilla pikaisilla sanoilla niiden tärkeiden asioiden selostuksen, jotka olen hankkinut tietooni viime päivinä; sillä tavalla esityksestäni tulee selvempi ja johdonmukaisempi."
Poliisipäällikkö antoi Lignièresin odottaman hyväksyvän merkin. Tämä pikku viivytys ei tosin soveltunut herra de Braguelonnen maltittomuuteen, mutta hiveli hänen ylpeyttään, kun suurinkvisiittori näin sai edullisesti havaita, kuinka erikoisen pystyviä ja kaunopuheisiakin asiamiehiä hän osasi valita.
Varmaa onkin, että Demokhares nyt joutui sekä ihmettelemään että iloitsemaan kuten ainakin etevä asiantuntija, tavatessaan esikuvallisemman ja täydellisemmän valiokappaleen kuin hänellä itsellään oli siihen asti ollut tilaisuus käyttää.
Lignières oli innostunut osoittamaan ansiokkuuttaan noin korkealle henkilölle ja kunnostautuikin todella hyvin.
"Tuo ensimmäinen La Fertén kokous ei todellisesti ollut kovinkaan vakavalaatuinen", aloitti hän. "Siellä hommattiin ja puhuttiin kutakuinkin mauttomasti, ja vaikka tulisesti ehdotin hänen majesteettinsa syöksemistä valtaistuimelta ja sveitsiläisten valtioiden perustuslain voimaan saattamista Ranskassa, säestettiin minua ainoastaan haukkumisella. Sitten päätettiin toistaiseksi vain osoittaa kuninkaalle se vaatimus, että reformeerattujen vainoaminen lopetettaisiin, Guiset pidätettäisiin virantoimituksesta, hallitussuvun prinssit määrättäisiin ministeriöksi ja säätyjen edustajisto kutsuttaisiin heti koolle. Pelkkä anomus, laiha tulos. Kuitenkin siellä perusteellisesti arvioitiin voimia ja suunniteltiin omaa järjestöä. Se on jotakin kouraantuntuvaa. Lisäksi piti ryhtyä valitsemaan johtajia. Mitään vaikeutta ei ilmennyt niin kauan kuin asia koski toisarvoisia piirikuntien päälliköitä. Mutta kokous joutui pulaan ylipäälliköstä, salaliiton päämiehestä! Herra de Coligny ja prinssi Condé kieltäytyivät edustajiensa välityksellä siitä vaarallisesta kunniasta, joka aiottiin tällä vaalilla antaa jommallekummalle, koska olisi Parempi, lausuttiin heidän puoleltaan, valita vähemmän korkeassa asemassa oleva hugenotti, jotta liikkeellä säilyisi ilmeisempänä kansanomaisuuden leima. Oivallinen veruke tyhmien sokaisemiseksi! Siihen kuitenkin tyydyttiin, ja vuolaan väittelemisen jälkeen valittiin lopulta Godefroid de Barry, La Renaudien herra."
"La Renaudie!" toisti Demokhares. "Vai niin, hän onkin tosiaan noiden lurjuksien kiivaita taluttajia. Tiedän hänet tarmokkaaksi ja päättäväiseksi mieheksi."
"Piankin saatte nähdä, että hänestä on tullut oikea Catilina", sanoi Lignières.
"Ohoh!" epäili poliisipäällikkö; "minusta se on hiukan liioiteltua".
"Ei likimainkaan", väitti vakoilija; "saadaanpa nähdä, liioittelenko! Nyt käsittelen meidän toista kokoustamme, joka pidettiin tämän helmikuun 5 päivänä Nantesissa."
"Ahaa!" huudahtivat Demokhares ja Braguelonne yhtaikaa.
Ja kiihkeän uteliaana kumpikin lähestyi Lignièresiä.
"Siellä nimittäin ei suinkaan rajoituttu pelkkään suunsoittoon", kertoi Lignières tärkeän näköisenä. "Kuunnelkaahan... Antaisinko arvoisille herroille järjestyksessä pitkiä yksityisseikkoja ja todisteita, vai ehättäisinkö oitis tuloksiin?" lisäsi heittiö ikäänkuin tahtoen mahdollisimman suuressa määrässä pitkittää näiden kahden sielun jännitystä.
"Selostakaa saavutuksia, tosiasioita!" huudahti poliisipäällikkö kärsimättömästi.
"No, hyvä on, ja varmasti hätkähdätte niitä kuullessanne. Erinäisten vähäarvoisten keskustelukysymysten ja valmistelujen jälkeen La Renaudie ryhtyi puhumaan ja lausui pääasiallisesti seuraavaa: 'Kun Skotlannin kuningatar viime vuonna tahtoi haastaa papit oikeuteen Stirlingissä, päättivät kaikki heidän seurakuntalaisensa saattaa heitä siihen kaupunkiin, ja vaikka he tulivat aseettomina, riitti näin valtava liikehtiminen peloittamaan hallitsijaa ja pidättämään häntä jatkamasta väkivaltaisia aikeitaan. Minä ehdotan, että me aloitamme Ranskassa samaan tapaan, — että reformeeratut suurin joukoin suuntautuvat Bloisiin, missä kuningas tällä haavaa asuu, ja esiintyvät siellä aseettomina, ojentaakseen hänelle anomuksen, jossa häntä pyydetään kumoamaan vainoamisjulistukset ja myöntämään meikäläisille uskonvapaus, ja koska yöllisiä ja salaisia kokouksiamme panetellaan, sallittakoon reformeerattujen kokoontua omissa temppeleissään, laillisen esivallan silmien alaisina. Ja sitten..."
"No no, joutavia — yhä vain samaa!" keskeytti Demokhares pettyneen näköisenä. "Rauhallisia ja kunnioittavia mielenilmaisuja, jotka eivät päädy mihinkään. Anomuksia, vastalauseita, vetoomuksia! Siinäkö ovat ne kammottavat uutiset, joista meille huomautitte, mestari Lignières?"
"Malttakaapa, olkaa niin hyvä!" pyysi Lignières. "Käsitättehän ilman muuta, että samoin kuin te ja enemmän kuin te minä kohta nostin huudon La Renaudien viatonta ehdotusta vastaan. Mihin olivat johtaneet tai saattoivat johtaa tällaiset tyhjät metkut? Useat muut lahkolaiset lausuivat samanlaisia epäilyksiä. Silloin La Renaudie ihastuneena paljasti sisimmän ajatuksensa ja ilmaisi sen rohkean suunnitelman, jonka oli kätkenyt näennäisen vaatimattomuuden verhoon."
"Kuunnellaanpa siis tuota rohkeaa suunnitelmaa", virkkoi Demokhares kuten sellainen mies, joka ei ole herkkä hämmästymään vähästä.
"Sen kannattaa kyllä toimittaa raukeamaan", jatkoi Lignières. "Sillaikaa kun valtaistuinta anojina lähestyvä arastelevien ja aseettomien valtuutettujen parvi kääntää puoleensa huomion, kokoontuu eri maakunnista kolmenkymmenen valitun kapteenin johdolla viisisataa ratsumiestä ja tuhat jalkamiestä, kuulettehan, hyvät herrat, viisitoistasataa miestä niiden aatelisten keskuudesta, jotka tunnetaan päättäväisimmiksi ja reformeerattujen ja prinssien asialle alttiimmiksi. Hiljaisesti he marssivat Bloisia kohti eri suunnilta, tunkeutuvat kaupunkiin vaikkapa väkivaltaa käyttäen — tehostan näitä sanoja —, riistävät mukaansa kuninkaan, leskikuningattaren ja herra de Guisen, vievät heidät jonkin tuomioistuimen eteen ja siirtävät vallankäytön kuninkaallisen suvun prinsseille, kunnes säätyjen edustajat sitten päättävät, mikä hallitusmuoto on lopullisesti omaksuttava. Sellainen on tämä hanke, hyvät herrat. Mitä siitä sanotte? Onko se pelkkää lapsekkuutta? Pitääkö se jättää sikseen, siihen lainkaan puuttumatta? Onko minulle naurettava, vai kelpaanko johonkin?"
Hän vaikeni voitonriemuisena. Suurinkvisiittori ja poliisipäällikkö katselivat toisiaan ihmetellen, jopa melkoisesti hätääntyneinäkin. Nyt seurasi pitkällinen äänettömyys, jota he käyttivät moninaiseen mietiskelyyn.
"Kautta messun, tuo on erinomaista, sen tunnustan!" huudahti lopulta Demokhares.
"Oikeammin on sanottava, että se on hirmuista", huomautti de Braguelonne.
"Aikanaan se selviää, saadaanpa nähdä!" tuumi suurinkvisiittori pudistaen päätänsä ymmärtävän miehen tavalla.
"No", lausui poliisipäällikkö, "me tiedämme vasta, mitä hankkeita tuo La Renaudie paljastelee; mutta helppoa on käsittää, ettei niistä sentään tule mitään — että Guiset osaavat olla varuillaan, että mahdollinen kapina nujerretaan heti alkuunsa ja että jos hänen majesteettinsa luovuttaa prinssi de Condélle vallan, se voi tapahtua vain väkivaltaa käyttäen".
"Mutta mehän olemme saaneet siitä tiedon ennakolta!" sanoi Demokhares. "Kaikki, mitä nuo viheliäiset hupsut suunnittelevat meitä vastaan, kääntyy heidän omaksi ansakseen. Lyönpä vetoa siitä, että herra kardinaali ihastuu ja että hän olisi maksanut hyvän hinnan tästä tilaisuudesta päästä murskaamaan vihollisensa."
"Jumala suokoon, että hän pysyisi ihastuneena loppuun asti!" toivotti de Braguelonne.
Ja kääntyen Lignièresiin päin, josta nyt oli tullut huomaavaisuutta ansaitseva, tärkeä henkilö, hän jatkoi:
"Mitä teihin tulee, herra markiisi" — tämä heittiö oli todellakin markiisi! — "niin te olette tehnyt hänen majesteetilleen ja valtiolle erittäin suuren palveluksen. Teitä palkitaan kunnollisesti, siitä saatte olla varma!"
"Niin, tosiaankin, te ansaitsette kauniin hyvityksen, monsieur, ja pidän teitä suuressa arvossa!" kiitti Demokhares. "Ja myöskin teitä, herra de Braguelonne, onnittelen vilpittömästi asiamiestenne valinnasta! Ah, herra de Lignièresillä on oikeus luottaa siihen, että pidän häntä totisesti mitä kiitollisimmassa muistissa!"
"Se on minulle perin mieluisa palkkio siitä, mitä olen voinut tehdä", vastasi häveliäästi Lignières kumartaen.
"Te tiedätte, ettemme ole kiittämättömiä, herra de Lignières", lisäsi poliisipäällikkö. "Mutta, kuulkaapa, ette ole vielä kertonut meille kaikkea? Sovitaanko määräajasta tai kohtauspaikasta?"
"He päättivät kokoontua Bloisin ympäristölle maaliskuun viidentenätoista", vastasi Lignières.
"Maaliskuun viidentenätoista! No, hyvä on!" tuumi de Braguelonne. "Meillä ei ole kolmea viikkoa aikaa! Ja Lotringin herra kardinaali on Bloisissa! Vielä kestää melkein kaksi vuorokautta, ennenkuin hän saa tiedon ja toimittaa tänne määräyksensä. Raskas vastuu!"
"Mutta mainio kaappaus lopulta!" arveli Demokhares.
"Jaha, rakas herra de Lignières", aloitti poliisipäällikkö jälleen, "ovatko päälliköiden nimet tiedossanne?"
"Kyllä, kirjoitettuina", vastasi Lignières.
"Ainoalaatuinen mies!" ihasteli Demokhares. "Tämä panee minut ajattelemaan ihmiskuntaa hiukan suopeammin."
Lignières ratkoi ihokkaansa sisäpuolelta neuleet, kaivoi sieltä esille pienen paperilapun, kieritti sen auki ja luki kovalla äänellä:
"Päälliköiden nimet ja mitä maakuntia kukin sai johdettavakseen:
Castelnau de Chaloseses — Gascogne,
Mazères — Béarn,
Du Mesnil — Périgord,
Maillé de Brèze — Poitou,
La Cliesnaye — Maine,
Sainte-Marie — Normandie,
Cocqueville — Picardie,
De Ferrières-Maligny — Ile-de-France ja Champagne,
Châteauvieux — Provence,
ja niin edelleen: voitte soveliaana hetkenä tarkastaa tätä luetteloa, monsieur." Ja Lignières ojensi kavaltavan paperinsa poliisipäällikölle.
"Tämähän on suorastaan järjestettyä kansalaissotaa!" virkkoi de Braguelonne järkkyneenä.
"Ja ottakaa huomioon", täydensi Lignières, "että samaan aikaan, kun nämä ryhmät suuntaavat kulkunsa Bloisiin, muiden päälliköiden asiana on kussakin maakunnassa pysytellä valmiina lannistamaan kaikki liikehtiminen guiselaisten hyväksi".
"No niin, me saamme heidät siis kaikki kuin laajaan verkkoon", lausui Demokhares hieroen hyppysiään. "Kah, kuinka tyrmistyneeltä te näytättekään, herra de Braguelonne! Sanonpa, että ensi ihmetyksestä selvittyäni olisin puolestani kovin pahoillani, jollei tähän salahankkeeseen olisi ryhdytty."
"Mutta ajatelkaa sentään, kuinka vähän meille on jäänyt aikaa!" muistutti poliisipäällikkö. "Totisesti, hyvä Lignières, en suinkaan tahtoisi lausua teille vähäisintäkään moitetta, mutta teidän olisi kuitenkin pitänyt ehtiä ilmoittaa minulle helmikuun 5 päivän asioista jo ennemmin."
"Kuinka olisin voinut?" puolustautui Lignières. "Minä sain La Renaudielta hoidettavakseni runsaasti parikymmentä tehtävää Nantesin ja Pariisin taipaleella. Paitsi, että olen näin kyennyt hankkimaan kallisarvoisia tietoja, olisin herättänyt epäluuloja näiden määräysten laiminlyömisellä tai toimeenpanon viivyttämisellä. Jos taas olisin kyhännyt teille kirjeen tai lähettänyt sanansaattajan, niin olisin vaarantanut salaisuutemme."
"Se pitää kyllä paikkansa", myönsi de Braguelonne; "te olette aina oikeassa. Älkäämme siis enää puhuko siitä, mitä on tehty, vaan mitä on tehtävä. Ette ole maininnut meille mitään prinssi de Condésta? Eikö hän ollut mukana Nantesissa?"
"Mukana hän oli", vastasi Lignières. "Mutta hän ei tahtonut määrätä kantaansa, ennenkuin tapaisi Chaudieun ja Englannin lähettilään, ja sanoi siinä tarkoituksessa saattavansa La Renaudieta Pariisiin."
"Hän tulee siis Pariisiin. Ja La Renaudie saapuu tänne myös?"
"Paremminkin on asian laita, sillä heidän on täytynyt jo ehtiä perille", huomautti Lignières.
"Ja missä he asuvat?" tiedusti de Braguelonne kiireisesti.
"Sitä en tiedä. Olen kyllä ikäänkuin ohimennen kysynyt, missä voisin tavata ylipäällikköämme, jos minulla olisi hänelle jotakin ilmoitettavaa, mutta minulle neuvottiin vain epäsuora kirjeenvaihdon välitys. La Renaudie ei nähtävästi tahdo sotkea juttuun prinssiä."
"Se on kiusallista, sitä ei voi kieltää", tuumi poliisipäällikkö. "Meille tulee nyt vaivaksi etsiä heidän jälkiään."
Samassa mestari Arpion näyttäytyi jälleen, Lupailevana ja salamyhkäisenä.
"Mitä nyt, Arpion?" kysyi de Braguelonne tuimasti. "Tiedättehän, että meillä on tärkeää puheltavaa, hiisi vieköön!"
"En tulisikaan häiritsemään, ellei asiani olisi niinikään tärkeä", vastasi Arpion.
"No, mikä siis on hätänä? Sano pian ja ääneen. Me kolme olemme yhteisymmärryksessä."
"Muuan Pierre Des Avenelles..." aloitti Arpion.
De Braguelonne, Demokhares ja Lignières keskeyttivät hänet huudahtaen yhtaikaa:
"Pierre Des Avenelles!"
"Se Rue des Marmousetsin asianajaja, joka tavallisesti antaa reformeraatuille asunnon talossaan Pariisissa", huomautti Demokhares.
"Ja jonka taloa olen pitänyt silmällä jo kauan", lisäsi siihen Braguelonne. "Mutta tuo mies viekas ja varovainen, mies on aina eksyttänyt vartiointini. Mitä hän tahtoo, Arpion?"
"Puhutella monseigneuria heti", ilmoitti sihteeri. "Hän näyttää olevan kovasti hätääntynyt."
"Hän ei voi tietää mitään!" väitti Lignières kateellisesti. "Sitäpaitsi", jatkoi hän halveksivasti, "hän on rehellinen".
"Pitääpä nähdä, pitääpä nähdä!" tuumi suurinkvisiittori (se oli hänen mielilauseitaan).
"Toimita se mies heti tänne, Arpion", määräsi de Braguelonne.
"Kyllä heti, monseigneur", lupasi Arpion poistuen huoneesta.
"Anteeksi, rakas markiisi", jatkoi de Braguelonne kääntyen de Lignièresin puoleen, "tämä Des Avenelles tuntee teidät ja voisi sekaantua nähdessään teidät odottamatta. Eikä teidän tai minun myöskään sovi tahallisesti toimittaa hänen tietoonsa, että te olette meikäläisiä. Suvaitkaa niin ollen siirtyä tämän keskustelun ajaksi Arpionin huoneeseen, tuon käytävän perälle. Kutsutan teidät sitten takaisin keskustelumme päätyttyä. Te sitävastoin jääkää, herra suurinkvisiittori. Teidän vaikutusvaltainen läsnäolonne ei voi olla meille muuksi kuin hyödyksi."
"Olkoon menneeksi, noudatan kyllä toivomustanne", vastasi Demokhares tyytyväisenä.
"Ja minä poistun", sanoi Lignières. "Mutta muistakaa, mitä sanoin, herra poliisipäällikkö: te ette kostu paljoakaan tuosta Des Avenellesista. Tyhmänsekainen mies, arkamainen, mutta vilpitön sielu — mokomasta ei ole mihinkään, ei mihinkään!"
"Teemme siinä kohden parastamme. Mutta menkää nyt, menkää, hyvä Lignières. Hän on jo tulossa."
Lignières ennätti tuskin pujahtaa tiehensä. Saattelevan mestari Arpionin tarvitsi melkein kantamalla tuoda huoneeseen mies, joka oli kalmankalpea ja vavahteli hermostuneesti.
Siinä oli Pierre Des Avenelles, se asianajaja, jonka olemme ensimmäistä kertaa nähneet Lignièresin keralla Maubert-aukion lahkolaiskokouksessa; muistettaneen vielä, että hän silloin urhoollisen arastelevalla esityksellään saavutti suurta menestystä.
KUUDESTOISTA LUKU
Ilmiantaja
Nyt tavatessamme Des Avenellesin jälleen hän oli pelkästään arasteleva eikä enää lainkaan urhoollinen.
Kumarrettuaan melkein lattiaan asti Demokhareelle ja de Braguelonnelle hän aloitti värisevällä äänellä:
"Olen kaiketi herra poliisipäällikön edessä..."
"Ja toisena tässä on oikean uskon suurinkvisiittori", selitti de Braguelonne viitaten de Mouchyyn.
"Oi, Jeesus!" parahti Des Avenelles-parka kalveten vielä enemmän, jos se oli mahdollista. "Ylhäiset herrat, te näette minussa suuren syntisen, liiankin paljon syntiä tehneen. En tiedä, voinko toivoa armahdusta. Kenties vilpitön tunnustus voi lieventää vikojani? Vastaus siihen jää teidän suopeutenne varaan."
Poliisipäällikkö huomasi heti, millaisen miehen kanssa oli joutunut tekemisiin.
"Tunnustaminen ei riitä", virkkoi hän tylysti, "vaan pitää myös korjata".
"Ah, niin teenkin, jos vain kykenen, monseigneur!" vakuutti Des Avenelles.
"Niin, mutta sen täyttääksenne", jatkoi poliisipäällikkö "teillä pitäisi olla tarjottavana meille jokin palvelus, annettavana jokin arvokas tieto".
"Minä yritän antaa", lupasi asianajaja vähällä tukehtua kauhuunsa.
"Se käy hyvin vaikeaksi", muistutti de Braguelonne huolettomasti, "sillä me tiedämme jo kaikki, mitä yleensä voidaan niistä asioista tietää".
"Mitä! Te tiedätte...?"
"Kaikki, sanoin, ja tähän vaiheeseen jäätyämme teidän myöhäinen katumuksenne tuskin pystyy pelastamaan päätänne, sen ilmoitan ennakolta."
"Päätäni! Taivasten tekijät, onko pääni vaarassa? Kuitenkin, kun olen tullut..."
"Liian myöhään!" tokaisi heltymätön Braguelonne. "Ette voi enää olla meille hyödyksi, koska tiedämme ennakolta, mitä olisitte voinut meille ilmaista."
"Ehkä ei kuitenkaan niin ole asian laita", arveli Des Avenelles. "Suokaa anteeksi kysymykseni: mitä tiedätte?"
"Ensiksikin, että te olette noita kirottuja kerettiläisiä", pisti väliin Demokhares jyrisevällä äänellä.
"Voi, voi, se on liiankin totta!" valitti Des Avenelles. "Niin, minä olen reformeerattuja. Miksi, sitä en lainkaan käsitä. Mutta luovun hairahduksestani, monseigneur, jos sallitte minun pitää henkeni. Saarnat ovat liian vaarallisia. Minä palaan messuun."
"Siinä ei ole kaikki", muistutti Demokhares. "Te majoitatte huoneisiinne hugenotteja."
"Missään kotitarkastuksessa ei ole keksitty ainoatakaan", väitti asianajaja kiihkeästi.
"Niin", virkkoi de Braguelonne, "teillä on todennäköisesti asunnossanne jokin salainen pääsytie, kätketty käytävä, tuntematon yhteys munanne. Mutta jonakin päivänä me hajoitamme talonne maan tasalle, ja silloin sen täytyy meille paljastaa salaisuutensa."
"Minä luovutan sen teille itse", ehätti asianajaja lausumaan. "Tunnustan nimittäin, monseigneur, että olen tosiaan vastaanottanut vieraikseni lahkolaisia. He maksavat hyvin, ja omasta ammatistani lähtee kovin vähän tuloja. Täytyyhän minunkin elää! Mutta sitä virhettä ei minulle enää tapahdu, ja jos kerran vannoudun uudestaan katolilaiseksi, ei yksikään hugenotti kai enää saakaan päähänsä tulla koputtamaan ovelleni."
"Olette myös usein esiintynyt puhujana protestanttien kokouksissa", jatkoi Demokhares.
"Olen asianajaja", selitti Des Avenelles surkealla äänellä. "Mutta aina olen puoltanut maltillista kantaa. Teidänhän täytyy se tietää, kun kerran tiedätte kaikki..."
Ja rohkaistuen kohottamaan katseensa näihin kahteen kolkkoon olentoon Des Avenelles pitkitti:
"Mutta, anteeksi, minusta tuntuu, ettei teillä sittenkään ole tietoa kaikesta, sillä te puhutte ainoastaan minusta ja olette vaiti puolueen yleisistä asioista, jotka ovat perin paljon tärkeämpiä... Näen siis mielihyväkseni, että teiltä on vielä paljon jäänyt salaan."
"Juuri siinä te erehdytte", vakuutti poliisipäällikkö, "ja sen todistamme kyllä teille".
Demokhares teki varoittavan eleen.
"Ymmärrän tarkoituksenne, herra suurinkvisiittori", lausui de Braguelonne. "Mutta ei ole lainkaan varomatonta minun näyttää korttejamme tälle herralle, koska hän ei pitkään aikaan lähde täältä."
"Mitä! Pidätetäänkö minut tänne?" huusi asianajaja kauhistuen.
"Tietysti", vastasi poliisipäällikkö levollisesti. "Ajattelitteko voivanne pistäytyä tänne muka antamaan ilmoituksia, rauhallisesti nähdäksenne, kuinka pitkällä me olemme, ja varmistuaksenne haltuumme tulleiden tietojen laadusta, jotta sitten selostaisitte kaikki rikoskumppaneillenne? Ei käy päinsä, arvoisa herra, vaan te olette tästä hetkestä alkaen vankimme."
"Vanki!" toisti Des Avenelles, aluksi lannistuen, mutta sitten harkittuaan hän teki toisenlaisen päätöksen. Lukija muistanee, että tällä miekkosella oli mitä suurimmassa määrässä raukkamaisuuden urhoollisuutta. "No niin, itse asiassa se kelpaakin minulle Paremmin!" vakuutti hän. "Olenhan täällä paremmassa turvassa kuin kotonani, kaikkien heidän juoniensa keskellä. Ja koska pidätte minua vartioituna, herra poliisipäällikkö, ei teitä epäilyttäne vastata suosiollisesti muutamiin kunnioittaviin kysymyksiini. Nöyrän mielipiteeni mukaan te ette ole niin täydesti selvillä asioista kuin luulette. Niinpä uskon saavani tilaisuuden osoittaa teille jollakin hyödyllisellä ilmoituksella vilpittömyyteni ja uskollisuuteni."
"Hm, se tuntuu epävarmalta", murahti de Braguelonne.
"Mitä ensinnäkin tiedätte hugenottien viime kokouksista, monseigneur?" kysyi asianajaja.
"Tarkoitatteko Nantesissa pidettyä neuvottelua?"
"Kah, olette siis kuullut siitä! No niin, puhukaamme juuri tuosta neuvottelusta. Mitä siellä käsiteltiin?"
"Viittaatteko siellä punottuun salaliittoon?" tiedusti de Braguelonne.
"Voi, kyllä, ja nyt huomaan, etten pysty paljoakaan ilmoittamaan teille siitä", pahoitteli Des Avenelles. "Hankkeena on..."
"Ryöstää kuningas Bloisista, väkivaltaisesti korottaa prinssit herrojen de Guisein sijalle, kutsua koolle säätyjen edustajat ja niin edelleen... Kaikki vanhaa tarinaa, hyvä herra Des Avenelles, jo helmikuun viidenneltä päivältä."
"Ja salaliittolaiset uskovat niin varmasti yllättävänsä!" huudahti asianajaja. "He ovat hukassa! Ja minä myös — sillä arvatenkin te tiedätte tämän hankkeen johtajat?"
"Salaiset johtajat ja samoin myös julkiset. Salaisina johtajina ovat prinssi de Condé ja amiraali. Julkiset johtajat ovat La Renaudie, Castelnau, Mazères... Mutta liian pitkäksi kävisi ladella tässä kaikki nimet. Katsokaa, heidät näette tästä luettelosta, ja siinä mainitaan maakunnatkin, joissa kukin hoitaa kapinayllytystä."
"Hyväinen aika, kuinka taitava onkaan järjestysvalta ja millaisia hupeloita ovat vehkeilijät!" hämmästeli Des Avenelles. "Eikö minulla siis ole vähäisintäkään uutista teille ilmoitettavaksi? Tiedättekö, missä prinssi de Condé ja La Renaudie nyt oleskelevat?"
"Pariisissa kumpikin."
"Kamalaa! Minun ei auta inuu kuin uskoa sieluni Jumalan haltuun. Sana kuitenkin vielä, olkaa niin armollinen: missä heidän asuntonsa on Pariisissa?"
Poliisipäällikkö ei vastannut heti, vaan näytti terävällä ja kirkkaalla katseellaan tutkistelevan Des Avenellesin sielua ja silmiä.
Tuskin kyeten hengittämään jälkimmäinen uudisti kysymyksensä:
"Tiedättekö, missä prinssi de Condé ja La Renaudie täällä asuvat, monseigneur?"
"Siitä saamme vaivatta selon", vastasi de Braguelonne.
"Mutta te ette ole vielä löytäneet heitä?" huudahti Des Avenelles hurmaantuneena. "Oi, Jumala olkoon ylistetty, voin vielä ansaita armahduksen. Minä tiedän heidän asuntonsa, monseigneur!"
Demokharen silmät säikkyivät, mutta poliisipäällikkö salasi ilonsa.
"Missä he siis muka ovat?" tiedusti hän mahdollisimman huolettomaan sävyyn.
"Minun luonani, hyvät herrat, juuri minun talossani!" ilmoitti asianajaja ylpeästi.
"Sen tiesin kyllä", huomautti de Braguelonne tyynesti "Mitä! Kuinka! Tiesittekö senkin?" ähkäisi Des Avenelles epätoivoisena.
"Se on selvää, mutta tahdoin koetella teitä, tunnustella vilpittömyyttänne. No, hyvä on! Olen tyytyväinen teihin. Tietenkin asemanne sentään on arveluttava, kun olette antanut turvapaikan noin suurille rikollisille!"
"Olette tehnyt itsenne yhtä syylliseksi kuin hekin!" vahvisti Demokhares nuhtelevasti.
"Oh, älkää puhuko minulle niin, monseigneur", pyysi Des Avenelles. "Tunnustan kyllä ajatelleeni, että se oli kovin vaarallista. Saatuani siten kuulla näiden vieraitteni hirvittävät suunnitelmat kauhistuin peräti. Mutta niistä olen tiennyt vasta kolme päivää. Ainoastaan kolme päivää, vannon teille. Tietänettehän, etten ollut saapuvilla Nantesin kokouksessa. Kun prinssi de Condé ja herra La Renaudie tämän viikon alussa saapuivat luokseni, käsitin kyllä vastanottavani reformeerattuja, mutta en salaliittolaisia. Minähän kammoan salaliittoja ja valtiollisia vehkeilyjä. He eivät ensimmältä hiiskuneet minulta mitään, ja siitä minä nyt olen heille kiukuissani. Näin joutuu tietämättään mitä pahimpaan vaaraan mies-poloinen, joka oli heille tehnyt pelkkiä palveluksia — se oli heidän taholtaan kehnoa. Mutta tuollaiset suuret herrat eivät koskaan piittaa toisista."
"Häh?" tokaisi de Braguelonne, joka piti itseään hyvin suurena herrana.
"Minä puhun reformeerattujen arvohenkilöistä!" kiirehti asianajaja selittämään. "Aluksi he siis salasivat minulta kaikki. Mutta he supattelivat keskenään kaiket päivät, kirjoittelivat yötä päivää, vastaanottivat alinomaa vieraskäyntejä. Minä väijyin ja kuuntelin. Pääsin aavistelemaan alkua, niin että heidän oli pakko tunnustaa minulle loppukin — kokoonkutsumisensa Nantesissa, suuri salahankkeensa, kaikki, mitä te tiedätte ja he luulevat säilyttävänsä hyvässä turvassa. Mutta tämän paljastuksen jälkeen en ole enää nukkunut, en syönyt, tuskin enää hengitänkään. Joka kerta, kun asuntooni tullaan — ja Jumala tietää, mikä kuhina siellä nyt vallitsee! — luulen tultavan raahaamaan minua tuomarien eteen. Satunnaisina hetkinä hiukan uinahdellessani ikäänkuin kuumeessa en yöllä näe muuta kuin tuomioistuimia, mestauslavoja ja pyöveleitä. Kylmässä hiessä kylpien havahdun olettamaan ennakolta näkemään ja mittailemaan, mitkä vaarat minua uhkaavat."
"Mitkä vaaratko?" toisti de Braguelonne. "Kah, ensiksikin vankila..."
"Sitten kidutus", jatkoi Demokhares.
"Lopulta luultavasti hirsipuu", täydensi poliisipäällikkö. "Kenties polttorovio", paransi suurinkvisiittori.
"Taikka asianhaarain mukaan teilauspyöräkin", kuului de Braguelonnen tehokas viimeistely.
"Vankila, kidutus, hirsipuu, polttorovio, teilaus!" vaikersi näiden tiedoitusten jälkeen Des Avenelles niin surkeasti kuin jos olisi luettelon mukaan kärsinyt kaikki eri rangaistukset.
"Hitto vie, olettehan asianajaja, jonka pitäisi tuntea laki", muistutti de Braguelonne.
"Tunnen liiankin hyvin!" myönsi Des Avenelles. "Kolmipäiväisen tuskan jälkeen en kestänyt enempää; tajusin elävästi, että tällainen salaisuus oli liian raskas taakka minun vastuulleni, ja sentähden tulin sen luovuttamaan teidän haltuunne, herra poliisipäällikkö."
"Se oli turvallisempaa", vakuutti de Braguelonne, "ja vaikkei paljastuksestanne olekaan meille sanottavaa hyötyä, kuten näette, otamme kuitenkin huomioon hyvän tahtonne".
Hän keskusteli vähän aikaa matalalla äänellä Mouchyn kanssa, joka näytti hieman työläästi saavan hänet yhtymään johonkin päätökseen.
"Ennen kaikkea pyydän teiltä erikoisena armona", sanoi heille Des Avenelles rukoilevasti "ettei luopumustani ilmaista vanhoille... rikoskumppaneilleni, sillä ne, jotka ovat murhanneet presidentti Minardin, saattaisivat häijysti kostaa minullekin, surkeata kyllä".
"Säilytämme kyllä salaisuutenne", lupasi poliisipäällikkö.
"Mutta joka tapauksessa pidätätte minut tietenkin vangiksi?" päätteli Des Avenelles nöyrästi ja pelokkaasti.
"Ei, vaan te voitte vapaasti lähteä kotiinne jo heti", vastasi de Braguelonne.
"Todellako?" ihmetteli asianajaja. "Ahaa, te aiotte siepata kiinni ne vieraani, eikö niin?"
"Emme heitäkään. He jäävät vapaalle jalalle kuten tekin."
"Kuinka niin?"
"Kuunnelkaa minua hetkinen", määräsi de Braguelonne käskevällä äänellä, "ja painakaa tarkoin muistiinne. Te palaatte siekailematta asuntoonne, jottei pitkästyvä poissaolonne herättäisi epäluuloja. Ette hiisku asukeillenne sanaakaan pelostanne tai heidän salaisuuksistaan. Toimitte ja annatte heidän toimia niinkuin ette olisi tässä huoneessa käynytkään. Ymmärrättekö? Älkää estelkö siellä mitään älkääkä myöskään hämmästelkö. Antakaa asiain mennä menojaan."
"Sehän on helppoa", sanoi Des Avenelles.
"Mutta jos tarvitsemme joitakin tietoja", lisäsi de Braguelonne, "niin kuulustamme niitä teiltä tai kutsumme teidät tänne, ja te pysytte kaiken aikaa käytettävissämme. Jos katsotaan välttämättömäksi pistäytyä taloonne äkkiarvaamatta, niin te autatte siinä tehokkaasti."
"Kun olen aluksi jo tehnyt näin paljon, jatkan loppuunkin", lupasi Des Avenelles huokaisten.
"Hyvä on. Sitten vielä sananen. Jos asiat luistavat siihen tapaan, että huomaamme teidän noudattaneen näitä perin yksinkertaisia ohjeita, niin saatte armahduksen. Mutta jos taas havaitsemme aihetta epäilyyn, että olette esiintynyt vähänkin varomattomasti, niin teitä rangaistaan ensimmäisenä ja ankarimmin."
"Korvennetaan hiljaisella tulella, kautta Pyhän Neitsyen!" huomautti Demokhares kolkosti ja kumeasti.
"Kuitenkin...!" yritti hätkähtänyt asianajaja sanoa.
"Riittää", lopetti Braguelonne. "Olette kuullut. Pitäkää mielessänne. Näkemiin!"
Hän viittasi käskevästi. Ymmärtäväinen asianajaja poistui, mieli sekä keventyneenä että painostuneena.
Hänen lähdettyään tuli poliisipäällikön ja suurinkvisiittorin kesken hetkiseksi hiljaisuus.
"Te tahdoitte sitä, ja minä mukaannuin", virkkoi edellinen viimein. "Mutta minun on sanottava, että tämä menetelmä vieläkin herättää minussa epäilyksiä."
"Ei, kaikki onnistuu nyt parhaiten!" väitti Demokhares. "Tämän jutun pitää kehittyä omalla tavallaan, sanon teille, ja siksi oli tärkeätä olla hälyttämättä salaliittolaisia. Uskokoot he salaisuuttaan varjeltavan hyvin ja toimikoot. He kuvittelevat puuhaavansa pimeässä, mutta me tarkkaamme heidän kaikkia liikkeitään kuin päivänvalossa. Se on mainiota! Kahteenkymmeneenkään vuoteen ei tarjoutuisi tällaista tilaisuutta kerettiläisyyden nujertamiseen oikein suurella kaappauksella. Ja minä tunnen hänen ylhäisyytensä kardinaalin ajatukset siinä kohden."
"Paremmin kuin minä, se on varmaa", myönsi de Braguelonne. "Mitä meidän nyt kuitenkin on tehtävä?"
"Te", selitti Demokhares, "oleskelette Pariisissa, pidätte Lignièresin ja Des Avenellesin kautta silmällä noita kahta salaliiton johtomiestä. Minä lähden tunnin kuluttua Bloisiin ja ilmoitan herroille de Guiseille. Ensimmältä kardinaali hieman säikähtää, mutta Arpinaama on lähellä häntä rauhoittamassa, ja mietittyään hän ihastuu. Heidän kahden asiana on parissa viikossa sievästi koota kuninkaan ympärille kaikki käytettävissä olevat voimat. Sillaikaa hugenottimme eivät ole voineet aavistaa mitään. He saapuvat viritettyyn ansaan yhdessä tai yksitellen, nuo sokeat kottaraiset, ja silloin he ovat meidän armoillamme, meidän käsissämme! Yleinen verilöyly!"
Suurinkvisiittori harppaili edestakaisin huoneessa ja hykerteli iloisena käsiään.
"Jumala vain suokoon", toivotti de Braguelonne, "ettei mikään arvaamaton käänne tee tyhjäksi noin suurenmoista suunnitelmaa!"
"Mahdotonta!" vakuutti Demokhares. "Yleinen teurastus! He ovat kynsissämme! Kutsukaapa takaisin Lignières, olkaa hyvä, jotta hän selostaa meille muutkin tietonsa, toimittaakseni ne Lotringin kardinaalille. Mutta nyt pidän jo kerettiläisyyttä kuolleena. Yleinen tappo!"
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Lapsikuningas ja -kuningatar
Siirtyen ajatuksissamme kaksi vuorokautta eteenpäin ja kulkien kaksikymmentä penikulmaa olemme helmikuun 27 päivänä Bloisin uhkeassa linnassa, jossa hovi oli tällä haavaa koolla.
Edellisenä päivänä oli vietetty suurta juhlaa ja pidetty iloa runoilija Antoine de Baifin järjestelemin turnajaisin, baletein ja kuvaelmin. Silloin oli huviteltu niin runsaasti, että nyt aamulla nuori kuningas ja hänen pikku kuningattarensa, joiden hauskutukseksi juhla oli pantu toimeen, nousivat myöhemmin makuulta kuin tavallisesti, ollen vielä hiukan väsyksissä.
Onneksi ei ollut mitään vastaanottoa määrätty täksi päiväksi; niin he saivat mielikseen yhdessä muistella, mitä kaikkea kaunista olivat eilen ihailleet.
"Minä puolestani", virkkoi Maria Stuart, "pidin noita kaikkia huvituksia maailman kauneimpina ja erikoisimpina".
"Niin", arveli Frans II, "etenkin baletit ja näyttämökuvaukset olivat oivallisia. Mutta tunnustan, että sonetit ja madrigalit tuntuivat minusta hiukan pitkäpiimäisiltä."
"Mitä puhutkaan!" huudahti Maria Stuart; "ne olivat hyvin hienoja ja henkeviä, vakuutan sinulle".
"Mutta liian yksitoikkoisesti ylisteleviä, myönnä pois, kultaseni. Eihän ole kovinkaan hauskaa kuulla itseään niin kiitettävän tuntimääriä, ja eilen illalla johtuikin mieleeni, että hyvällä Jumalalla täytyy toisinaan olla kyllästyksen ja kärsimättömyyden hetkiä paratiisissaan. Ja siihen tulee sitten lisäksi, että nuo herrat, etenkin de Baif ja de Maisonfieur, sirottelivat esityksensä lukuisia latinalaisia sanoja, joita en aina ymmärrä."
"Mutta se tekee hyvän vaikutuksen", muistutti Maria; "se on muotia, joka panee asianomaisen näyttämään oppineetta ja hyvän aistin saaneelta".
"Ah, sinähän itse oletkin niin oppinut, Maria!" huokasi nuori kuningas. "Sepittelet säkeitä ja osaat latinaa, jota sen sijaan minä en ole pystynyt pänttäämään päähäni."
"Meidän naisten osana ja virkistyksenä on juuri opiskelu, niinkuin teille miehille ja prinsseille kuuluu toiminta ja komentaminen."
"Siitä huolimatta", tuumi Frans, "soisin, että edes jossakin ollakseni hiukan sinun vertaisesi olisin saanut niin paljon tietoja kuin Kaarle-veljeni."
"Kaarle-veljestämme tulee mieleeni", huomautti Maria, "kuinka hän näytteli osaansa 'Kolmen jumaluusopillisen hyveen puolustaman uskonnon' allegoriassa — panitko sitä merkille?"
"Kyllä", vastasi kuningas; "hän oli niitä ritareita, jotka esittivät hyveitä. Muistaakseni hän näytteli Armeliaisuutta."
"Sitä juuri", jatkoi Maria. "No, näitkö, kuinka raivokkaasti hän iski Kerettiläisyyttä päähän?"
"Niin todellakin, sen tullessa liekkien keskellä esille käärmeen muotoisena. Kaarle näytti olevan raivostunut ihan villiksi."
"Ja sanoppa nyt minulle, rakas valtiaani", tiedusti kuningatar, "eikö sinusta tuo Kerettiläisyyden pää tuntunut muistuttavan jotakuta?"
"No, luulin kyllä erehtyväni, mutta eikö se tuntunut jäljittelevän herra de Colignyn ulkomuotoa?"
"Piirre piirteettä siinä oli itse ilmetty amiraali."
"Ja kaikki ne pirut sitten kiidättivät hänet haltuunsa!" sanoi kuningas.
"Ja kuinka iloitsikaan enomme kardinaali!" jatkoi Maria.
"Entä kuinka äitini hymyili!"
"Se oli melkein kauhistavaa!" sanoi nuori kuningatar. "No, mitäpä siitä! Äitisi oli muuten eilen illalla hyvin kaunis, Frans, kimaltavassa kultapunoksisessa puvussaan ja tummanruskeassa harsohunnussaan! Komea vaateparsi!"
"Oli kylläkin", vahvisti kuningas, "ja siksi olenkin käskenyt tilata sinulle samanlaisen puvun Konstantinopolista, kultaseni, herra de Grandcbampin välityksellä, ja sinäkin saat sellaisen roomalaisen harsohunnun kuin äidilläni on."
"Oi, kiitos, herttainen kuninkaani, kiitos! Varmasti en kadehdi sisartamme Espanjan Elisabethia, joka ei kuulu koskaan kahdesti käyttävän samaa pukua. En kuitenkaan tahtoisi, että yksikään Ranskan nainen, äitisikään, näyttäisi hienommin pukeutuneelta kuin minä, varsinkaan sinun silmissäsi."
"Noh, mitäpä sellaisesta oikeastaan välität!" virkkoi kuningas. "Etkö aina ole kaikkein ihanin?"
"Eipä oikein tuntunut siltä eilen", huomautti Maria nyrpeästi, "koska tanssimani soihtukarkelon jälkeen et puhunut minulle sanaakaan. Täytyy uskoa, ettei se miellyttänyt sinua."
"Päinvastoin erinomaisesti!" vakuutti Frans. "Mutta, hyväinen aika, mitä osasinkaan sanoa noiden kaikkien hovin kaunosielujen rinnalla, jotka esittivät sinulle kohteliaisuuksiaan sekä suorasanaisesti että runomuotoisesti. Dubellauy väitti, ettet sinä muiden naisten lailla tarvinnutkaan soihtua, vaan silmiesi säihky riitti. Maisonfieur kuvaili, kuinka hän pelkäsi silmäteriesi kahden hehkuvan liekin vaaraa, ne kun eivät olleet sammutettavia, vaan voisivat sytyttää tuleen koko salin. Siihen sitten Ronsard lisäsi, että katseittesi tähtien täytyi kirkastaa hämyisinkin yö ja päivisin tehostaa auringon voimakkuutta. Kelpasiko siis tuollaisen runoilun jälkeen tulla lausumaan sinulle ihan silkoisesti, että olin havainnut sinut ja tanssisi ihastuttavaksi."
"Ja miksi ei?" kysyi Maria. "Tuo yksinkertainen sanasi olisi ilahduttanut minua enemmän kuin toisten kaikki äitelyydet."
"No, sen sananhan olen sinulle nyt lausunut, kultaseni, vieläpä kaikesta sydämestäni, sillä tanssisi oli kerrassaan viehättävä ja sai minut melkein unohtamaan espanjalaisen pavanan, josta olin kovasti pitänyt, samoin kuin italialaiset pazzemeni, joissa esiinnyit niin jumalallisesti Elisabeth-rukan kanssa. Niin on asian laita, että mitä tahansa teet, se on aina viehkeämpää kuin mitä muut osaavat. Sinähän olet kaunottarista kaunoisin, ja sievimmätkin naiset näyttävät sinun lähelläsi sisäköiltä! Niin, kuninkaallisessa puvussasi, kuten tässä yksinkertaisessa aamuasussasikin, sinä olet aina kuningattareni ja lemmittyni. En näe muita, en rakasta muita kuin sinua!"
"Rakkaani!"
"Ihailtuni!"
"Elämäni!"
"Ylimmäinen autuuteni! Kuuleppa, vaikka sinulla olisi vain talonpoikaisnaisen hilkka, rakastaisin sinua sittenkin enemmän kuin kaikkia maailman kuningattaria."
"Ja vaikka sinä olisit vain halpa paashi", vakuutti Maria, "olisi sinulla yksin kuitenkin vallassasi sydämeni".
"Voi, hyvä Jumala!" lisäsi Frans, "kuinka suloista onkaan sormillaan pöyhiä näitä pehmoisia kutreja, niin vaaleita, niin hienoisia — silitellä niitä, leikitellä niillä! Voin hyvin kuvitella, että seuranaisesi usein pyytävät lupaa suudella tätä pyöreää ja huikaisevan valkoista kaulaa ja näitä sorjia ja täyteläisiä käsivarsia... Älä kuitenkaan salli sitä heille enää, Maria!"
"Miksi?"
"Minun täytyy olla siitä mustasukkainen!" ilmoitti kuningas.
"Lapsi!" naurahti Maria tehden viehättävän lapseneleen.
"Ah!" huudahti Frans kiihkeästi, "jos minun pitäisi luopua kruunusta tai Mariasta, ei minun tarvitsisi siinä vaalissa hetkeäkään miettiä".
"Hupsuutta!" väitti nuori kuningatar. "Voisiko kukaan luopua Ranskan kruunusta, taivaan kruunun jälkeen kaikkein ihanimmasta?"
"Painaahan se otsaani!" huomautti Frans hymyillen puolittain leikillisesti, puolittain raskasmielisesti.
"Niinkö muka?" kysyi Maria. "Kah, nyt olen unohtanut, että meillä on juuri eräs asia järjestettävänä... erittäin tärkeä kysymys, jonka enoni on jättänyt meidän ratkaistavaksemme."
"Ohoh!" ihmetteli kuningas; "sitä ei hänelle satu usein".
"Hän on lykännyt meidän kahden päätettäväksi", selitti Maria vakavasti, "sveitsiläisen henkivartiomme pukujen värit".
"Sepä on luottamuksen osoitus, joka tuottaa meille kunniaa. Ryhtykäämme siis neuvottelemaan. Mikä on, madame, teidän majesteettinne mielipide tästä pulmallisesta kysymyksestä?"
"Oh, minä en puhu ennenkuin teidän jälkeenne, sire!"
"Katsotaanpa siis! Minun mielestäni tulisi pukujen kuosin jäädä entiselleen; väljähihainen pitkä nuttu kolmivärisin viilekkein, eikö niin?"
"Kyllä, sire. Mutta mitkä värit määrätään? Siitä nyt on puhe."
"Se ei ole helppoa, mutta teidän pitäisi auttaa minua, herttainen neuvonantajani. Ensimmäinen väri?"
"Sen pitää olla valkoinen", vastasi Maria, "Ranskan väri".
"Sitten toiseksi otetaankin Skotlannin väri, sininen", ehdotti kuningas.
"Olkoon menneeksi! Mutta kolmas?"
"Jos se olisi keltainen?"
"Ei, ei; se on Espanjan väri. Pikemmin vihreä."
"Se on Guise-suvun väri", muistutti kuningas.
"No, sekö olisi syynä hylkäämiseen?"
"Ei tosin, mutta sointuisivatko nuo kolme väriä hyvin yhteen. Epäilen sitä."
"Siinä kohden ajattelitte hyvin", myönsi Maria Stuart. "Ottakaamme punainen, Sveitsin väri; se ainakin hiukan muistuttaa noille miespoloisille heidän isänmaastaan."
"Oivallinen aate niinkuin sydämesikin, Maria!" ylisti kuningas. "Niinpä on tämä tärkeä asia saatettu kunniakkaaseen päätökseen. Uh, olipa se raskasta pohdittavaa! Vakavammat asiat aiheuttavat meille onneksi vähemmän vaivaa. Rakkaat enosi, Maria, haluavat hyväntahtoisesti ottaa minun puolestani taakakseen hallituksen kaiken vaivan. Se on herttaista! He kirjoittavat, eikä minun tarvitse kuin merkitä nimeni alle, toisinaan edes lukemalta. Niin hyvin on kaikki järjestetty, että kuninkaallisen lepotuolini selustalle laskettu kruunu korvaisi minut varsin riittävästi, jos mieleni tekisi lähteä matkalle."
"Etkö pidä varmana", virkkoi Maria, "ettei enoillani koskaan ole sydämellään muuta kuin sinun ja Ranskan yhteinen etu?"
"Kuinka voisinkaan sitä epäillä?" vastasi kuningas. "Muistuttavathan he itsekin sitä minulle niin usein, ettei se suinkaan unohdu mielestäni. Kuulehan, tänään on valtioneuvoston istunto. Saamme nähdä Lotringin herra kardinaalin saapuvan ilmaisten syvää nöyryyttään ja liioitellen kunnioitusta minua kohtaan, mikä ei tosin aina huvita minua, se on tunnustettava, ja kuulemme hänen lausuvan minulle mairealla äänellään, kumartaen joka sanalla: 'Sire, teidän majesteetillenne alistamani esitys ei tähtää muuhun kuin kruununne kunniaan. Teidän majesteettinne ei voi epäillä intoa, joka meitä elähdyttää hallituskautenne kunniaa kartuttamaan ja kansamme menestystä edistämään. Sire, valtaistuimen ja kirkon loisto on ainoana päämääränämme', ja niin edelleen, ja niin edelleen."
"Sinähän olet erinomainen matkimaan!" kehui Maria nauraen ja käsiään taputtaen.
Mutta sitten hän puhui vakavampaan sävyyn:
"Meidän pitää sentään olla suopeita ja jalomielisiä, Frans. Luuletko, että sinunkaan äitisi, madame Katarina Medici, ilahduttaa minua suuresti, kun hän kookkaassa ja valjussa hahmossaan ankarasti laskettelee minulle loputtomia saarnoja vaatetuksestani, seurueestani ja palkollisistani. Etkö voi olla kuulevinäsi hänen ripittävän minua tiukasti: 'Tyttäreni, sinä olet kuningatar, minä en nyt enää ole muuta kuin valtakunnan toinen nainen. Mutta sinun sijassasi vaatisin, etteivät naiseni milloinkaan jäisi pois messusta niinkuin ei myöskään vespereistä ja saarnasta. Sinun sijassasi en käyttäisi lihanpunaista samettia, koska se väri on hieman kevyttuntuinen. Sinun sijassasi minä korjauttaisin hopeapäärmeistä ja sinistä bourbonilaispukuasi, koska sen kaula-aukko on uurrettu liian syvälle. Sinun sijassasi minä en koskaan itse tanssisi, vaan tyytyisin katselemaan toisten tanssia. Sinun sijassasi...'"
"Ohhoh!" äännähti kuningas puhjeten nauramaan; "tuo on ihan äitini kaltaista! Mutta huomaa, kultaseni, hän on sentään äitini, ja minä olen jo kyllin pahasti loukannut häntä, kun en jättänyt hänelle mitään osuutta valtion asioihin, joita enosi hoitelevat yksin. Sentähden pitää osoittaa hänelle myötätuntoa ja sietää hänen torujaankin kunnioittavasti. Minä puolestani alistun Lotringin kardinaalin imelään holhoukseen pelkästään siksi, että sinä olet hänen sisarentyttärensä, ymmärrätkö?"
"Kiitos, rakas valtiaani, kiitos tästä uhrauksesta!" vastasi Maria ja tehosti sanojaan suudelmalla.
"Mutta leikki sikseen", jatkoi Frans; "eräinä hetkinä tunnen kiusausta luopua kuninkaan nimestäkin, niinkuin olen jo luopunut vallasta".
"Mitä ihmettä sinä nyt puhut?" hämmästeli Maria Stuart.
"Sitä vain, mitä sydämessäni tunnen, Maria. Ah, jospa i ollakseen sinun puolisosi ei tarvitsisi samalla olla Ranskan kuningas! Ajattele hiukan tätä tilannetta: minulla on kuninkuudesta pelkkiä ikävyyksiä ja rasituksia. Alhaisinkin alamaisistamme on vapaampi kuin minä. Jollen olisi ottanut kerrassaan suuttuakseni, niin me olisimme kumpikin saaneet eri huoneiston! Miksi muka? Sentähden väitettiin, että sellainen on Ranskan kuninkaiden ja kuningattarien tapa."
"Kuinka hassua onkaan takertua mokomaan vanhaan käytäntöön!" tuumi puolestaan Maria. "No niin, me muutamme tavat ja luomme uuden käytännön, joka on ainakin edellisen arvoinen, Jumalan kiitos!"
"Varmasti parempikin. Maria. Tiedätkö, mikä salainen halu minulla on ollut mielessäni jo jonkin aikaa?"
"En todellakaan."
"Meidän pitäisi mennä pois, paeta, livistää, joksikin aikaa jättää valtaistuimen huolet, Pariisi, Blois, Ranskakin, ja lähteä... en tiedä minne, mutta jonnekin kauas hiukan hengähtämään vapaasti niinkuin muut ihmiset. Sanoppa, Maria, eikö sinua miellyttäisi kuuden kuukauden tai vuoden matka?"
"Se olisi todella ihanaa, rakas valtiaani!" vastasi Maria, "varsinkin sinun tähtesi, kun terveytesi toisinaan huolestuttaa minua ja sinä liian usein kärsit myös päänkivistystä. Ilmanalan vaihdos, ympäristön uutuus, kaikki sellainen kääntäisi ajatuksiasi toisaalle ja tekisi hyvää sinulle.. Niin, lähtekäämme viipymättä! Mutta mitä luulet — suvaitsisiko sitä kardinaali tai leskikuningatar?"
"No, olenhan minä sentään kuningas, niin että voin siinä asiassa määrätä", sanoi Frans II. "Valtakunnassa on nyt tyyntä ja rauhallista, ja koska minun tahtoani ei tarvita hallitsemiseen, tullaan täällä kyllä toimeen ilman läsnäoloani. Lähdemme talven edellä, Maria, niinkuin pääskyset. Kuulehan, minne tahtoisit matkustaa? Entä jos kävisimme katsomassa skotlantilaista valtiotamme?"
"Mitä! Merenkö takana!" arasteli Maria. "Mennä noihin vaarallisiin sumuihin, kultaseni, vaikka olet heikkorintainen! Ei, enemmän minä pidän myhäilevästä Tourainestamme ja tästä herttaisesta Bloisin linnasta. Mutta miksi emme matkustaisi Espanjaan vierailulle Elisabeth-sisaremme luo?"
"Madridin ilma ei ole terveellistä Ranskan kuninkaille, Maria."
"No, Italiaan sitten!" jatkoi Maria. "Siellä on aina kaunista, aina lämmintä. Sininen taivas ja sininen meri, oranssipuut kukkimassa, musiikkia ja juhlia!"
"Italian minäkin hyväksyn", ilmoitti kuningas hilpeästi. "Siellä näemme pyhän katolisen uskon kaikessa kunniassaan, kauniit temppelit ja hartautta herättävät pyhäinjäännökset."
"Ja Rafaelin maalaukset", lisäsi Maria, "ja Pietarin-kirkon ja Vatikaanin!"
"Pyydämme pyhän isän siunausta ja tuomme mukanamme paljon aneita."
"Siitä tulee hurmaavaa!" sanoi kuningatar; "toteuttaa tämä ihana unelma yhdessä, rinnakkain, rakastettuina, rakastavina, saada sydämiimme taivaan sini ja yläpuolellemme..."
"Paratiisi!" täydensi Frans II haltioituneena.
Mutta hänen näin huudahtaessaan tenhoavan kuvitelman innoittamana, ovi aukeni rajusti, ja Lotringin kardinaali työnsi syrjään päivystävän upseerin, joka ei ehtinyt häntä edes ilmoittaa, kun hän jo astui kuninkaalliseen huoneeseen hätäisenä, kalpeana ja hengästyneenä.
Tyynempänä, mutta niinikään vakavana seurasi herttua de Guise veljeään vähän matkan päässä, ja raollaan jääneestä ovesta kuului jo hänen pontevien askeltensa töminä eteishuoneessa.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Italian-matkan loppu
"Mitä nyt, herra kardinaali?" tiedusti nuori kuningas vilkkaasti. "Enkö edes täällä saa hetken levähdystä ja vapautta?"
"Sire", vastasi Lotringin Charles, "mielipahakseni toimin vastoin teidän majesteettinne antamia ohjeita, mutta se asia, joka toimittaa tänne veljeni ja minut, on niin tärkeä, ettei se siedä viivytystä".
Tällöin herttua de Guise astui sisälle, kumarsi äänettömästi kuninkaalle ja kuningattarelle ja jäi seisomaan veljensä taakse suorana, mykkänä ja hievahtamatta.
"No niin, minä kuuntelen, puhukaa siis, monsieur", lausui Frans kardinaalille.
"Sire", aloitti tämä, "juuri on saatu selville teidän majesteettianne vastaan suunniteltu salahanke. Oleskelunne täällä Bloisin linnassa ei ole enää turvattu; teidän pitää heti matkustaa pois."
"Salahanke! Matkustaa pois!" toisti kuningas hätkähtäen. "Mitä tämä merkitsee?"
"Se merkitsee, sire, että pahanilkiset ihmiset tavoittelevat teidän majesteettinne henkeä ja kruunua."
"Voiko olla mahdollista, että minua vihataan näin nuorena, minua, joka olen vastikään noussut valtaistuimelle enkä ole ainakaan tieteni ja tahallani tehnyt kenellekään pahaa! Keitä nuo ilkiöt siis ovat, herra kardinaali?"
"Keitä muita kuin noita kirottuja hugenotteja ja kerettiläisiä", vastasi Lotringin Charles.
"Taas mainitaan kerettiläiset", huudahti kuningas. "Oletteko ihan varma siitä, monsieur, ettette salli houkutella itseänne perättömiin epäluuloihin heitä vastaan?"
"Valitettavasti tässä ei ole mitään sijaa epäilykselle!" vakuutti kardinaali.
Nuori kuningas, jonka hauskat haaveet tämä masentava todellisuus niin tukalasti keskeytti, näytti kovasti harmistuneelta. Hänen mielialansa muutos suretti suuresti Mariaa, ja kardinaali taas oli peräti huolissaan niistä tiedoista, joita hän oli tuonut. Ainoastaan Arpinaama odotti levollisena ja kylmäverisenä keskustelun päätöstä, itse vetäytyneenä ikäänkuin syrjään.
"Mitä olenkaan tehnyt kansalleni, jotta se ei enää rakasta minua?" jatkoi Frans katkerasti.
"Huomautin teidän majesteetillenne jo, että kapinalliset ovat vain hugenotteja", selitti Lotringin kardinaali.
"Ranskalaisia hekin", sanoi kuningas. "No niin, herra kardinaali, minä olen teille luovuttanut kaiken valtani siinä toivossa, että te saattaisitte sen siunatuksi, enkä näe ympärilläni muuta kuin häiriöitä, valituksia ja napinaa."
"Oh, sire, sire!" varoitti Maria Stuart nuhtelevasti.
Lotringin kardinaali lausui hieman kuivakiskoisesti:
"Ei olisi kohtuullisia, sire, tehdä meitä vastuunalaisiksi siitä, mikä kuuluu aikakauden yleisiin onnettomuuksiin.
"Kuitenkin, monsieur", pitkitti nuori kuningas, "haluaisin kerrankin tutustua asemaan perinpohjin ja soisin, että te olisitte jonkin aikaa poissa viereltäni, jotta saisin selvästi tietää, minuunko vai teihinkö katkeruus kohdistuu."
"Oh, teidän majesteettinne!" huudahti jälleen Maria Stuart kovasti huolestuneena.
Frans vaikeni, moittien jo itseään siitä, että oli mennyt liian pitkälle. Herttua de Guise ei ilmaissut panneensa sananvaihtoon vähääkään huomiota. Jäätävän hiljaisuuden jälkeen Lotringin Charles lausui epäoikeutetusti loukatun miehen arvokkaaseen ja väkinäiseen tapaan:
"Sire, koska surunamme on nähdä ponnistuksemme väärinymmärretyiksi tai turhiksi, ei meillä uskollisina alamaisina ja alttiina omaisina jää neuvoksi muuta kuin väistyä sivulle, jättääksemme sijan arvokkaammille tai onnellisemmille..."
Kuningas pysyi hämillään vaiti, ja kardinaali jatkoi hetkisen kuluttua:
"Teidän majesteettinne tarvitsee siis vain sanoa meille, keiden käsiin meidän on luovutettava virkamme. Mitä minuun tulee, niin mikään ei liene helpompaa kuin korvata minut, kun teidän majesteetillenne ovat sopivina ehdokkaina tarjolla herra kansleri Olivier, herra kardinaali de Tournon ja herra de L'Hôpital..."
Pahoitteleva Maria Stuart kätki kasvot käsiinsä, eikä katuva Frans olisi parempaa pyytänyt kuin saada lapsekkaan suutahduksensa peruutetuksi, mutta mahtavan Arpinaaman korskea äänettömyys teki hänet araksi.
"Tykistöpäällikön virka ja sota-asiain johto", pitkitti Lotringin Charles, "vaativat toisaalta niin harvinaisia lahjoja ja niin epäämätöntä mainetta, että veljeni jälkeen keksin tuskin kahta miestä, jotka voisivat niihin asemiin pyrkiä. Herra de Brissac kenties..."
"Oh, Brissac, aina nurkuva, aina pahantuulinen", keskeytti nuori kuningas; "mahdotonta!"
"Ja toisella sijalla", jatkoi kardinaali, "voin mainita herra de Montmorencyn, jolla kykyjen puutteessa on ainakin kuuluisuutta".
"Ei", torjui Frans jälleen; "herra konnetaabeli on minulle liian vanha ja kohteli aikaisempaa perintöprinssiä liian keveältä kannalta, nyt palvellakseen kunnioittavasti kuningasta. Mutta herra kardinaali, miksi jätätte silleen muut sukulaiseni, hallitussuvun jäsenet, esimerkiksi prinssi de Condén?"
"Sire", vastasi kardinaali, "minun on suureksi mielipahakseni ilmoitettava teidän majesteetillenne, että ilmi saadun salaliiton johtajien joukossa on juuri herra prinssi de Condén nimi ensimmäisenä".
"Onko se mahdollista?" kysyi nuori kuningas tyrmistyneenä.
"Se on varmaa, sire."
"Siinä tapauksessa tuo hanke valtiota vastaan on tietenkin erittäin vakavaa lajia."
"Se on melkein varsinainen kapina, sire", selitti kardinaali, "ja koska teidän majesteettinne vapauttaa veljeni ja minut kamalimmasta vastuusta, mikä milloinkaan on ollut meitä painamassa, pakottaa minut velvollisuuteni anomaan, että nimittäisitte seuraajamme mahdollisimman pian, sillä reformeeratut ovat muutamien päivien kuluttua Bloisin muurien edustalla".
"Mitä te puhutte, eno?" huudahti Maria säikähtyen.
"Totta, madame."
"Ja onko kapinoitsijoita paljon?" tiedusteli kuningas.
"Heitä kuuluu olevan kaksituhatta miestä, sire", vastasi kardinaali. "Tiedot, joita en ollut voinut uskoa, ennenkuin sain herra de Mouchylta Pariisista salaliiton selostuksen, ilmoittavat heidän etujoukkonsa jo saapuneen La Carreliènen lähistölle... Ja nyt me poistumme, sire, herra de Guise ja minä..."
"Mitä se on?" kovisti Frans; "tällaisena vaaran hetkenäkö te hylkäisitte minut kumpikin?"
"Mutta olin ymmärtävinäni, sire", huomautti Lotringin Charles, "että se oli teidän majesteettinne tarkoitus".
"Mikä tässä auttoi?" lausui kuningas; "olenhan niin murheissani, kun näen, että te tuotatte... että minulla on vihollisia!... Mutta malttakaa, älkäämme enää puhuko siitä, hyvä eno, vaan kertokaa minulle mieluimmin yksityiskohtia kapinallisten julkeasta yrityksestä. Mitä aiotte tehdä sen ehkäisemiseksi?"
"Anteeksi, sire!" virkkoi kardinaali vielä närkästyneenä; "sen jälkeen, mitä teidän majesteettinne muistutti, minusta tuntuu, että toiset miehet kuin me..."
"No, no, hyvä eno, pyydän, ettei nyt enää välitettäisi hetkellisestä pikaistuksesta, jota pahoittelen", vastasi Frans. "Mitä voisin teille sanoa enempää? Pitääkö minun suorastaan rukoilla teiltä anteeksi?"
"Ei, sire", sanoi Lotringin Charles, "mutta jos teidän majesteettinne antaa meille jälleen kallisarvoisen luottamuksensa..."
"Täydellisesti, kaikesta sydämestäni", vakuutti kuningas ojentaen kätensä kardinaalille.
"Näin on suotta menetetty kallista aikaa!" lausui herttua de Guise vakavasti.
Se oli hänen ensimmäinen puheenvuoronsa keskustelun alusta saakka. Nyt hän astui esiin ikäänkuin äskeinen väittely olisi ollut vain vähäpätöistä valmistelua, ikävystyttävää johdantoa, jossa hän oli jättänyt Lotringin kardinaalille pääosan. Lapsellisen kiistan päätyttyä hän ylväästi otti johdon ja aloitteen.
"Sire", sanoi hän kuninkaalle, "tilanne on tällainen: kaksituhatta kapinallista, joita johtaa parooni de La Renaudie ja salaisesti auttelee prinssi de Condé, aikoo näinä päivinä samota Poitousta, Bearnista ja muista maakunnista, yrittääkseen yllättää Bloisin ja ryöstää mukaansa teidän majesteettinne".
Frans liikahti suuttuneen ja hämmästyneen näköisenä. "Ryöstää kuninkaan!" huudahti Maria Stuart.
"Ja teidät hänen kanssaan, madame", jatkoi Arpinaama, "mutta rauhoittukaa, me varjelemme teidän majesteettejanne, niin ettei ole syytä mihinkään pelkoon".
"Mihin toimiin aiotte ryhtyä?" tiedusti kuningas.
"Saimme selvityksen tästä salahankkeesta vasta tunti takaperin", vastasi herttua de Guise. "Mutta ensimmäisenä tehtävänä, sire, on turvata teidän pyhä persoonanne. Teidän pitää sentähden jo tänään lähteä tästä avoimesta Bloisin kaupungista ja suojattomasta linnasta, vetäytyäksenne Amboiseen, jonka linnoitusta ei voida miehittää äkillisellä hyökkäyksellä."
"Mitä!" valitti kuningatar; "sulkeutuisimmeko siihen Amboisen ikävään linnaan, joka on niin korkealla kukkulalla, niin synkkä ja ruma!"
— Lapsi! — ilmaisi Arpinaama sisarentyttärelleen, joskaan ei sanalla, niin ainakin ankaralla katseella. Ääneen hän virkkoi vain:
"Madame, siihen on pakko."
"Mutta pakenemmeko siis kapinoitsijoita?" kysyi nuori kuningas vavisten suuttumuksesta.
"Sire", huomautti herttua de Guise, "eihän voi paeta vihollista, joka ei ole vielä käynyt kimppuun eikä edes julistanut sotaa. Meidän luullaan olevan tietämättömiä noiden rettelöitsijöiden pahoista aikeista."
"Mutta tiedämme kuitenkin", muistutti Frans.
"Suvaitkoon teidän majesteettinne luottaa minuun kunnia-asioissa", vastasi Lotringin François. "Me emme väistä taistelua, vaikka vaihdamme sen paikkaa, sillä tässä ei tapahdu muuta. Ja totisesti toivon, että kapinalliset ottavat vaivakseen seurata meitä Amboiseen asti."
"Miksi sitä toivotte, monsieur?" kysyi kuningas.
"Miksikö?" toisti Arpinaama, ylväs hymy huulillaan. "Sentähden, että sillä tavalla saataisiin tilaisuus kerta kaikkiaan nujertaa kerettiläiset ja harhaoppisuus — sentähden, että on jo aika iskeä heihin toisin kuin kuvaelmilla ja allegorioilla — sentähden, että antaisin kaksi sormea kädestäni... vasemmasta kädestäni, saadakseni ilman meidän puoleltamme tapahtuvaa vääryyttä syntymään ratkaisevan taistelun, jota häikäilemättömät hupsut yllyttävät meidän voitonriemuksemme".
"Voi", huokasi kuningas, "siitä taistelusta tulee kuitenkin kansalaissota!"
"Antautukaamme siihen, lopettaaksemme se, sire", puhui herttua de Guise. "Lyhyesti sanoen olen suunnitellut seuraavasti: Teidän majesteettinne muistakoon, että olemme tekemisissä ainoastaan kapinoitsijoiden kanssa. Toivoakseni he eivät liiaksi säikähdy teidän majesteettinne siirtymisestä pois, kun muuten teeskentelemme heitä kohtaan täydellistä huolettomuutta ja tietämättömyyttä. Ja heidän sitten kavaltajina tullessaan meitä yllättämään me toimitammekin heille yllätyksen, suistamme heidät omaan ansaansa. Niinpä pitää ehdottomasti välttää kaikkia hätäännyksen ja paon merkkejä; erityisesti vetoan tässä teihin, madame", muistutti hän kääntyen Marian puoleen. "Annan määräykset ja ilmoitan saattueellenne, mutta salaa. Jollei ulkopuolella aavistella meidän epäilyksiämme ja valmistuksiamme, niin vastaan kaikesta."
"Ja miksi hetkeksi on lähtö määrätty?" tiedusti Frans masentuneen alistuvasti.
"Kello kolmeksi iltapuolella, sire", ilmoitti herttua de Guise. "Olen ennakolta ryhtynyt tarpeelliseen järjestelyyn."
"Ennakolta? Vai niin!"
"Niin, sire, ennakolta", kertasi Arpinaama lujasti, "kun ennakolta hyvin tiesin, että teidän majesteettinne omaksuisi järjen ja kunnian neuvot".
"Hyvä on sitten!" sanoi lannistettu nuori kuningas heikosti hymyillen. "Me olemme valmiit kello kolmeksi, monsieur, ja luotamme täydellisesti teihin."
"Kiitän tästä luottamuksesta, sire", sanoi herttua, "ja tahdon osoittaa ansaitsevani sen. Mutta teidän majesteettinne suokoon anteeksi, tällaisissa olosuhteissa minuutit ovat kalliita, ja minulla on laadittavana parikymmentä kirjettä, annettavana satakin käskyä. Veljeni ja minä lausumme siis nöyrästi jäähyväiset teidän majesteetillenne."
Hän kumarsi varsin muodollisesti kuninkaalle ja kuningattarelle ja poistui kardinaalin kanssa.
Frans ja Maria silmäilivät toisiaan vähän aikaa ääneti, kovin apeina.
"No, kultaseni", virkkoi kuningas viimein, "entä meidän haaveilemamme ihana matka Roomaan?"
"Se supistuu pakenemiseksi Amboiseen", vastasi Maria Stuart huoaten.
Samassa astui huoneeseen madame Dayelle, kuningattaren ensimmäinen kamarirouva.
"Onko siis totta, madame, mitä meille sanotaan?" kysyi hän tervehdittyään tavan mukaan. "Pitääkö meidän äkkipäätä lähteä Bloisista, muuttaa Amboiseen?"
"Se on liiaksikin totta, Dayelle-rukka", vahvisti Maria.
"Mutta tietänettekö, madame, ettei siinä linnassa ole mitään, ei yhtään mitään? Ei edes ainoatakaan korkeata kuvastinta!"
"Sitten täytyy kuljettaa täältä kaikki mukana, Dayelle", päätti kuningatar. "Alkakaa heti kirjoittaa luetteloa välttämättömistä tarvikkeista. Minä sanelen teille. Ensiksikin uusi tulipunainen, kultapunoksinen damastipukuni..."
Ja palaten lähemmäksi kuningasta, joka oli jäänyt mietteissään ja alakuloisena seisomaan ikkunakomerossa, hän virkkoi:
"Voitteko käsittää, rakas valtiaani, noiden reformeerattujen röyhkeyttä?... Mutta anteeksi, sinunkin pitäisi muistutella, mitä kaikkea tarvitset perillä, välttääksesi joutumasta arvaamattomaan pulaan."
"Ei", tuumi Frans, "sen huolen jätän Aubertille, kamaripalvelijalleni. Minä en ajattele muuta kuin kiusallista pettymystä."
"Luuletko, että minä olen vähemmän katkeralla mielellä?" huomautti Maria. "Madame Dayelle, kirjoittakaa siihen sinipunaisella, kultalangoin koristetulla kamlotilla päällystetty vannehameeni ja valkoinen, hopeapunoksinen damastipukuni... Mutta pitää olla järkevä", jatkoi hän puhutellen kuningasta, "eikä saa antautua alttiiksi ensi hätään tarvittavan puutteelle... Madame Dayelle, merkitkää siihen yöviittani, koristelematonta hopeakangasta, turkiksilla sisustettu... Eikö olekin kulunut vuosisatoja siitä, sire, kun hovi on oleskellut Amboisen vanhassa linnassa?"
"Kaarle VIII:n ajoista saakka", tiesi Frans, "ei ainoakaan Ranskan kuningas liene siellä asunut kahta kolmea päivää kauemmin!"
"Ja kenpä tietää, vaikka joutuisimme siellä viipymään kuukaudenkin!" valitti Maria. "Voi noita viheliäisiä hugenotteja! Luulisitteko, madame Dayelle, ettei ainakaan makuuhuone ole siellä kovin vaillinaisessa kunnossa?"
"Varminta olisi menetellä niinkuin siellä ei olisi mitään, madame", arveli kamarirouva päätänsä pudistaen.
"Lisätkää sitten kultapuitteinen peili", määräsi kuningatar, "sinisellä sametilla verhottu yölipas, karvamatto makuusijan ympärille levitettäväksi... Mutta onko koskaan vielä nähty, sire", jatkoi hän puoliääneen, kääntyen jälleen kuninkaaseen päin, "että alamaiset näin marssivat valtiasta vastaan ja niin sanoakseni ajavat hänet pois kotoa?"
"Ei kaiketi koskaan, Maria", vastasi Frans synkästi. "Tosin on joskus nähty heittiöiden vastustavan kuninkaallista käskyä, niin kuin viisitoista vuotta takaperin sattui Mérindolissa ja La Cabrièressa; mutta ensimmäisinä hyökätä kuningasta vastaan... tunnustan, etten olisi sitä edes kuvitellut."
"Oh", tuumi Maria, "enoni de Guise on siis oikeassa; emme voisi ryhtyä liiallisiin varokeinoihin noita kapinallisia raivopäitä vastaan... Madame Dayelle, lisätkää tusina kenkiä, päänalusia ja lakanoita... Siinäkö kaikki?
"Ihan minä olen joutumassa päästäni pyörälle! Malttakaahan, ystäväiseni, otetaan vielä se samettinen neulatyyny, kultainen kynttilänjalka, äimä, kullattu ompelupuikko... En enää keksi muuta."
"Eikö madame ota mukaan niitä kahta jalokivilipasta?" kysyi Dayelle.
"Tosiaankin, otan kyllä!" huudahti Maria vilkkaasti. "Jättäisinkö niitä tänne! Ne kenties joutuisivat noiden pahantekijäin haltuun! Eikö niin, sire? Kai minä otan ne mukaan!"
"Se on kyllä hyvää varovaisuutta", myönsi Frans heikosti hymyillen.
"Mitään tärkeätä ei nähdäkseni enää puutu, hyvä Dayelle?" virkkoi Maria Stuart katsellen ympärilleen.
"Madame varmaankin muistaa myös rukouskirjansa", vihjaisi kamarirouva hieman opettavaisesti.
"Ah, sen olisin unohtanut", myönsi Maria avomielisesti. "Ottakaa etenkin kauneimmat, eno kardinaalin antama ja toinen kultahelainen, tulipunaisiin samettikansiin sidottu. Jätän sen kaiken teidän huoleksenne, madame Dayelle. Näettehän kuinka pahasti kuningasta ja minua vaivaa tämän äkillisen lähdön onneton välttämättömyys."
"Madamen ei tarvitse elvyttää intoani", takasi kamarirouva. "Kuinkahan monta kirstua ja matkalipasta tavarain kuljettamiseen pitäisi varata? Luulisin viiden riittävän."
"Hankkikaa kuusi, se on parempi!" vastasi kuningatar. "Tällaisessa hätätilassa ei sovi jäädä pulaan. Kuusi, ja lisäksi naisteni tavaroita varten, tietysti. Mutta he järjestäkööt omasta puolestaan, minä en mitenkään malta nyt ajatella sellaisia yksityisseikkoja... Olen tosiaankin samanlainen kuin sinä, Frans, ajatukseni askartelevat vain noissa hugenoteissa, surkeata kyllä!... Voitte nyt poistua, Dayelle."
"Eikö tule määräyksiä lakeijoista ja ajomiehistä, madame?"
"He käyttäkööt yksinkertaisia verkapukujaan", päätti kuningatar. "Menkää, rakas Dayelle, menkää joutuin!"
Ensimmäinen kamarirouva kumarsi ja astui ovelle päin.
"Dayelle!" huusi Maria, kutsuen hänet vielä takaisin. "Kun sanoin, että palveluskuntamme tarvitsee ottaa ylleen vain verkapuvut, niin käsitättehän, että tarkoitin sillä matka-asua. Mutta heidän tulee huolehtia siitä, että he keräävät mukaansa myös sinipunaiset samettimekkonsa ja keltaisella sametilla päärmätyt viittansa, ymmärrättekö?"
"Kyllä sanon, madame. Onko madamella vielä jotakin muuta määrättävää?"
"Ei enää mitään", vastasi Maria. "Mutta tuo kaikki suoritettakoon kiireesti; meillä on aikaa vain kello kolmeen. Älkää unohtako lakeijain viittoja."
Dayelle kääntyi jälleen lähtemään, ja nyt hän pääsikin poistumaan.
Maria lähestyi kuningasta ja kysyi häneltä:
"Hyväksytkö, valtiaani, että palveluskuntani ottaa mukaansa nuo viitat? Herrat reformeeratut sallivat meidän kaiketi edes antaa väellemme säädyllisen asun. Eihän sovi liiallisesti nöyryyttää kuninkuutta noiden kapinoitsijain silmissä. Uskallan toivoa sitäkin, että kykenemme heidän kiusallaankin toimeenpanemaan jonkin pikku juhlan siellä Amboisessa, niin kamala paikka kuin se onkin."
Frans pudisti murheellisesti päätänsä.
"Oh, älä vähäksy sitä aatetta", selitti Maria. "Se voisi peloittaa heitä enemmän kuin luullaankaan, kun he saisivat nähdä, ettemme sittenkään sanottavasti hätäänny heidän takiaan. Rohkenen väittää, että tanssiaiset olisivat tässä tapauksessa mainiota politiikkaa, jonka sijalle ei itse äitisikään, niin kyvykäs kuin hän onkin, osaisi ehdottaa mitään parempaa. Sittenkin olen tässä kaikessa suunnattoman surkealla mielellä, rakas valtiaani. Voi noita viheliäisiä reformeerattuja!"
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Kaksi vetoomusta
Kesäkuun 30 päivän kohtalokkaan turnauksen jälkeen Gabriel oli viettänyt tyyntä, syrjään vetäytynyttä, mutta kolkkoa elämää. Tämä tarmon, liikunnan ja toiminnan mies, jonka päivät olivat entiseen aikaan olleet niin täyteläisiä ja kiihkeitä, näkyi nyt viihtyvän yksinäisyydessä ja unohduksessa.
Hän ei näyttäytynyt hovissa, ei tavannut ainoatakaan ystävää, tuskinpa poistui asunnostaan, antaen siellä pitkien tuntien kulua apeissa mietteissään, seuranaan uskollinen vanha hoitajatar Aloyse ja paashi André, joka oli jälleen liittynyt hänen väkeensä, kun Diana de Castro oli äkkiä lähtenyt Saint-Quentinin benediktiläisluostariin.
Vuosiltaan nuorena miehenä Gabriel oli sieluntuskan vanhentama. Hän muisteli menneisyyttä eikä enää toivonut.
Kuinka monta kertaa hän näiden vuosien vitkallisempien kuukausien aikana pahoittelikaan, ettei ollut kuollut! Kuinka useasti hän kysyikään itseltään, miksi herttua de Guise ja Maria Stuart olivat ehättäneet suojelemaan häntä Katarina Medicin vihalta ja säilyttäneet hänelle elämisen katkeran taakan! Mitä hän todellakaan teki tässä maailmassa? Mihin hän kelpasi? Oliko hauta karumpi kuin tämä tyhjä oleskelu? Saattoiko tätä sanoakaan olemassaoloksi?
Silti sattui myös hetkiä, jolloin hänen nuoruutensa ja voimakkuutensa nousivat sisäistä turtumusta vastaan.
Silloin hän ojenteli käsivarsiaan, kohotti päänsä pystyyn, silmäili miekkaansa, ja hänestä tuntui epämääräisesti, ettei hänen elämänsä ollut vielä päättynyt, että hänellä oli jokin tulevaisuus ja että taistelun ja kenties voiton innostavat hetket ennemmin tai myöhemmin vielä uudistuisivat hänen kohtalossaan.
Oikein harkiten hän ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin kaksi mahdollisuutta, jotka voisivat hänet palauttaa todelliseen elämään, toimintaan — vieraan vallan nostattaman sodan tai kotimaisen uskonvainon.
Jos Ranska, jos kuningas joutuisi johonkin uuteen sotaan, yritettävään valloitukseen tai maahan tunkeutumisen torjumiseen, elpyisi hänessä varmaan vaivattomasti nuorekas intomieli, ja hänen olisi ihanaa kuolla niinkuin oli elänyt — taistellen.
Ja samalla hänelle olisi mieluista maksaa siten se tahtomatta syntynyt velka, jossa hän tunsi olevansa herttua de Guisea ja nuorta Frans-kuningasta kohtaan...
Gabriel ajatteli edelleen, että olisi myös kaunista uhrata henkensä niiden uusien totuuksien puolustuksessa, jotka olivat viime aikoina hänen sielussaan kirkastuneet. Reformeerattujenkin asia oli ylevä ja pyhä, kun se hänen mielessään edusti oikeutta ja vapautta.
Hän lueskeli uutterasti silloista runsasta väittely- ja hartauskirjallisuutta. Häntä innostuttivat ne suuret aatteet, joita kaunopuheisesti julistivat Luther, Melankthon, Calvin, Théodore de Bèze ja monet muut. Näiden vapaiden ajattelijain teokset olivat häntä viehättäneet, temmanneet hänet mukaansa, luoneet hänelle vakaumuksen. Onnellisesti ja ylpeästi hän olisi esiintynyt uskonsa veritodistajana.
Tämän jalon miehen ylevänä vaistona oli aina pyhittää elämänsä jonkin henkilön tai asian palvelukseen.
Vielä ei ollut pitkää aikaa kulunut siitä, kun hän oli lukemattomia kertoja antautunut hengenvaaraan pelastaakseen joko isänsä tai rakastetun Dianansa tai kostaakseen... Ah, kuinka ikuisesti vertavuotavia niiden muistojen haavat olivatkaan hänen sielussaan! Näiden rakastettujen olentojen poissaollessa hän olisi nyt mielellään tahtonut puolustaa pyhiä aatteita. Isänmaatansa isän sijasta, uskontoaan rakkautensa asemesta.
Voi, kauniilta se kuulostaa, mutta samaa se ei kuitenkaan ole, eikä käsitteellisiin pyrintöihin innostuminen voi kärsimyksissään ja riemuissaan koskaan vastata kiintymystä elollisiin olentoihin.
Kuitenkin Gabriel olisi ollut myöntyväinen uhrautumaan jommallekummalle noista kahdesta asiasta, uskonpuhdistukselle tai Ranskalle, ja siltä taholta hän odotti kohtalonsa toivottua päättymystä.
Maaliskuun 6 päivän sateisena aamuna Gabriel istui tulisijan nurkalla, kyynärpää tuolin käsinojaan tuettuna, hautoen näitä tavanomaisiksi tulleita ajatuksia, kun Aloyse toi hänen luokseen saappaissa ja kannuksissa esiintyvän sanansaattajan, jonka saviset vaatteetkin näyttivät ilmaisevan pitkää matkustamista.
Tämä kuriiri oli juuri saapunut Amboisesta, mukanaan melkoinen saattue, tuoden useita kirjeitä herttua de Guiselta, valtakunnan kenraaliluutnantilta.
Yksi näistä kirjeistä oli osoitettu Gabrielille ja sisälsi seuraavaa:
"Hyvä ja rakas kumppanini!
Kirjoitan tämän kaikessa kiireessä; minulla ei ole aikaa eikä
mahdollisuutta ryhtyä selityksiin. Lausuitte kuninkaalle ja minulle,
että olette alttiisti puolellamme ja että meidän sopii tarpeen
tullessa vedota tähän alttiuteenne.
Nyt kutsumme teitä.
Lähtekää heti Amboiseen, jonne kuningas ja kuningatar ovat juuri
majoittuneet muutamiksi viikoiksi. Saapuessanne ilmoitan teille, millä
tavalla voitte heitä palvella.
Joka tapauksessa on selvää, että teille jää vapaus toimia tai olla
toimimatta. Intonne on minulle liian kallisarvoinen, tahtoakseni
käyttää sitä väärin tai sotkeakseni sitä huonoon asiaan. Mutta
riippumatta siitä, oletteko meidän kanssamme vai jäättekö
puolueettomaksi, luulisin toimivani vastoin velvollisuuttani, ellen
osoittaisi teille luottamusta.
Tulkaa siis kiireesti; olette tervetullut, kuten aina.
Sydämellisesti teidän
François de Lorraine.
Amboisessa, maaliskuun 4 päivänä 1560
J.K. — Ohella on passi siltä varalta, että jokin kuninkaallinen osasto
sattuisi teitä kuulustelemaan taipaleella."Herttuan lähetti oli jo rientänyt pois muihin tehtäviinsä, kun Gabriel ehti lukea kirjeen loppuun.
Kiihkeäluontoinen nuori mies nousi heti ja sanoi hoitajattarelle:
"Kutsu tänne André ja käske satuloida harmaantäplikäs ratsuni ja sulloa valmiiksi matkareppuni."
"Lähdettekö matkalle, monseigneur?" kysyi hyvä vaimo.
"Lähden, kahden tunnin kuluessa Amboiseen."
Siihen ei ollut mitään sanomista, ja ääneti, mutta murheellisena Aloyse lähti täyttämään nuoren herransa määräystä.
Matkavalmistelujen aikana ilmestyi toinen sanansaattaja pyytäen lupaa puhutella kreivi de Montgommerya kahden kesken. Hän ei aiheuttanut mitään hälyä eikä kulkenut saattueen suojassa, vaan oli pujahtanut taloon hiljaa ja vaatimattomasti. Sitten hän mitään puhumatta ojensi Gabrielille kirjeen, jonka oli saanut tuodakseen tänne.
Gabriel hätkähti ollessaan tuntevinaan sen miehen, joka oli taannoin toimittanut hänelle La Renaudielta kutsun saapua Maubert-aukion protestanttiseen neuvottelukokoukseen, ja sama mies siinä olikin. Kirjeessä oli myös sama allekirjoitus. Sisällys kuului:
"Ystävä ja veli!
En olisi tahtonut lähteä Pariisista teitä tapaamatta, mutta minulta
puuttuu aikaa; tapausten nopea kehitys pakottaa minut lähtemään,
vaikken ole puristanut kättänne enkä teille kertonut suunnitelmiamme
ja toiveitamme.
Mutta me tiedämme, että olette puolellamme, ja minä tiedän, millainen
mies te olette.
Teidänlaisianne varten ei tarvita valmisteluja, kokouksia ja
keskusteluja. Sana riittää, ja tällainen on nyt sanomamme:
Tarvitsemme teitä; tulkaa!
Olkaa tämän kuun kymmenennestä kahdenteentoista päivään Noizaissa,
Amboisen lähellä. Siellä tapaatte urhean ja kelpo ystävänne de
Castelnaun. Hän selittää teillä, mistä on puhe ja mitä on tekeillä; en
sitä voisikaan paperille uskoa.
Meidän kesken pysyy sovittuna, ettei teitä millään lailla sidota,
että teille on oikeus jättäytyä syrjään ja että voitte yhä pidättyä,
joutumatta siitä mitenkään epäillyksi tai saamatta moitteita.
Mutta tulkaa kuitenkin Noizaihin. Kohtaan teidät siellä. Ja jollemme
saa teiltä apua, pyydämme ainakin neuvojanne.
Voitaisiinko puolueemme keskuudessa pannakaan toimeen mitään
kunnollista, mistä teillä ei olisi tietoa!
Pikaisiin näkemiin siis Noizaissa! Luotamme ainakin läsnäoloonne.
L.R.
J.K. — Jos jokin meikäläinen osasto tulee tiellä vastaanne, niin
tunnussanamme on vielä tällä kertaa Genève ja vastaussanana Jumalan
kunnia!.""Tunnin kuluttua lähden liikkeelle", ilmoitti kreivi de Montgommery vaiteliaalle sanansaattajalle, joka poistui kumartaen.
— Mitä tämä kaikki merkitsee? — ihmetteli Gabriel jäätyään yksikseen. — Kahdelta noin vastakkaiselta taholta saan vetoomuksen yhtaikaa ja pyynnön saapua melkein samaan paikkaan. No, yhdentekevää, sittenpä nähdään! Sekä kaikkivaltiasta herttuaa että sorrettuja reformeerattuja kohtaan sitoumukseni ovat yhtä varmat. Velvollisuuteni on lähteä kiireimmiten. Tulkoon sitten mitä hyvänsä! Vaikka asemani kävisi kuinka pulmalliseksi — omatuntoni tietää hyvin, ettei minusta milloinkaan tule petturia.
Tunnin kuluttua Gabriel oli taipaleella, ainoana seuralaisena André.
Mutta hän ei voinut aavistaa, millaiseen outoon ja kamalaan vaihtoehtoon juuri hänen uskollinen alttiutensa oli hänet toimittamassa.
KAHDESKYMMENES LUKU
Vaarallinen luottamus
Amboisen linnassa, herttua de Guisen huoneistossa, tapaamme hänet itsensä kuulustelemassa kookasta, jäntevää miestä, jolla oli terävät kasvonpiirteet, ylpeä ja rohkea ilme ja hakapyssysoturien kapteenin asu.
"Marski de Brissac", lausui herttua, "on minulle vakuuttanut, että voin täydesti antaa teille luottamukseni, kapteeni Richelieu".
"Herra marski on hyvin suosiollinen", virkkoi Richelieu.
"Näyttää siltä, että teillä on kunnianhimoa, monsieur", jatkoi Arpinaama.
"En ainakaan haluaisi jäädä hakapyssysoturien kapteeniksi ikuisesti, monseigneur. Olen kyllä varsin hyvää sukujuurta, koska Plessisin herroja on nähty jo Bovinesin taistelussa, mutta kuudesta veljeksestä viides, ja aluksi kaipaan hiukan apua vaurastumiselleni, jottei minun tarvitse liiaksi nojautua perintöön."
"Hyvä!" tuumi herttua de Guise tyytyväisenä. "Voitte täällä, monsieur, suorittaa meille erinäisiä kelpo tehtäviä, joita ette joudu katumaan."
"Olen valmis tekemään kaikkeni mielihyväksenne, monseigneur", lupasi Richelieu.
"Ensinnäkin", huomautti Arpinaama, "olen määrännyt luovutettavaksi teille linnan pääportin vartioinnin".
"Vakuutan hoitavani sitä huolellisesti, monseigneur."
"Eiväthän herrat reformeeratut tosin liene niin huimapäisiä, että tekisivät rynnäkkönsä sellaiselta taholta, missä heidän pitäisi vallata seitsemän porttia perätysten", jatkoi herttua; "mutta kun ei enää miltään muulta puolelta kukaan saa tulla sisälle eikä myöskään lähteä pois, on tuo vartiopaikka hyvin tärkeä. Älkää siis päästäkö ohitsenne ainoatakaan sielua muutoin kuin minun omakätisestä kirjallisesta määräyksestäni."
"Se otetaan huomioon, monseigneur. Kuitenkin eräs nuori aatelismies, kreivi de Montgommeryksi esittäytyen, ilmoittautui vastikään ilman nimenomaista määräystä, mutta näyttäen teidän allekirjoittamaanne passia. Hän sanoi saapuvansa Pariisista. Pitääkö minun, saattaa hänet pyyntönsä mukaan teidän luoksenne, monseigneur?"
"Kyllä, kyllä, enempää viivyttelemättä", vastasi herttua de Guise vilkkaasti. "Mutta malttakaa, en ole vielä antanut teille kaikkia ohjeitani. Tänään puolenpäivän tienoissa saapunee vartioitsemallenne portille prinssi de Condé, jonka olemme kutsuneet tänne, jolta meillä olisi hallussamme kapinoitsijain oletettu päällikkö; varmaankaan hän ei rohkene osoittaa epäluuloja oikeiksi jättämällä noudattamatta kutsuamme. Te avaatte siis hänelle, kapteeni Richelieu, mutta ainoastaan hänelle, vaikka mukana olisi saattoväkeä. Pitäkää huolta siitä, että sotamiehiä sijoitetaan kaikkiin komeroihin ja kasematteihin pitkin koko holvia, ja heti hänen saavuttuaan pitää kaikkien muka osoittaakseen hänelle asianmukaista kunniaa järjestyä riviin, hakapyssy käsivarrella ja sytytin viriteltynä."
"Se toimitetaan, niinkuin määräätte, monseigneur", sanoi Richelieu.
"Lisäksi", pitkitti herttua de Guise, "kun reformeeratut tekevät hyökkäyksensä ja taistelu alkaa, pitäkää itse lähellä silmällä tuota prinssiä, kapteeni ja — ymmärrättehän — jos hän askeleenkin hievahtaa, jos hän näyttää tahtovan yhtyä ryntääjiin tai edes epäröitsevän paljastaa miekkaansa heitä vastaan, kuten hänen velvollisuutensa on — niin älkää te empikö, vaan iskekää hänet omalla kädellänne kuoliaaksi!"
"Siinä en näe mitään vaikeutta, monseigneur", huomautti kapteeni Richelieu yksinkertaisesti, "ellen hakapyssysoturien halvan kapteenin arvossa joudu kenties hetkittäin estyneeksi olemasta niin lähellä kuin tuota varten pitäisi".
Arpinaama mietti tovin ja lausui:
"Herra ylialmunjakaja ja Aumalen herttua, jotka myöskään eivät edes vähäksi aikaa poistu oletetun kavaltajan läheltä, antakoot teille merkin, ja te tottelette heitä."
"Jaha, heitä siis tottelen, monseigneur", vastasi Richelieu.
"Hyvä!" sanoi herttua. "Muuta määrättävää minulla ei ole teille, kapteeni. Saatte mennä. Jos sukunne loisto alkoi jo Filip Augustin aikoina, niin voitie hyvinkin lisätä sitä nyt palvelemalla herttua de Guisea. Luotan teihin, ja olkaa varma hyvityksestä. Nyt olkaa hyvä ja tuokaa heti luokseni herra de Montgommery."
Kapteeni Richelieu kumarsi syvään ja poistui.
Jonkin minuutin kuluttua Arpinaamalle ilmoitettiin Gabriel, joka sitten astui sisälle alakuloisen näköisenä ja kalpeana, eikä herttuan sydämellinen tervehdys kirkastanut hänen ilmettään.
Nuori uskonlahkolainen oli näet jo päässyt likimain selville tilanteesta arvailemisen perusteella ja käyttäen johtonaan muutamia huomautuksia, joita vartiosoturit olivat, mitään vaaraa siinä epäilemättä, lausuneet Guisen antamaa passia näyttävän aatelismiehen kuullen. Kuningas, joka oli hänelle osoittanut suosiollisuutta, ja se puolue, johon hän oli liittynyt, olivat avoimella sotakannalla keskenään, ja hän oli joutunut ristiriitaan.
"No, Gabriel", virkkoi hänelle herttua, "nyt jo tietänette, miksi kutsuin teidät?"
"Aavistan kyllä syyn, mutta en tiedä tarkoin, monseigneur", vastasi Gabriel.
"Reformeeratut ovat nousseet täyteen kapinaan", ilmoitti Arpinaama; "he aikova! nyt ryhtyä aseelliseen hyökkäykseen Amboisen linnaa vastaan — sellaisia ovat viime uutiset".
"Surkea, kamala selkkaus", virkkoi Gabriel ajatellen omaa asemaansa.
"Suurenmoinen tilaisuus, ystäväni", huomautti herttua.
"Mitä tarkoitatte, monseigneur?" kysyi Gabriel hämmästyneenä.
"Hugenotit luulevat yllättävänsä meidät, vaikka me odotamme heitä. Heidän hankkeensa on tullut ilmi, heidän suunnitelmansa on kavallettu. Tämä on oivallisia sotaa, koska he ovat ensimmäisinä tarttuneet miekkaan, mutta nyt vihollisemme joutuvat antautumaan meille omasta aloitteestaan. He ovat hukassa, sanon teille."
"Onko se mahdollista!" huudahti kreivi de Montgommery tyrmistyneenä.
"Päättäkää itse", jatkoi Arpinaama, "kuunnelkaa, kuinka täydellisesti heidän hupsun yrityksensä yksityiskohdat ovat meillä tiedossamme. Heidän on määrä kokoontua kaupungin edustalle keskipäivällä, maaliskuun kuudentenatoista, ja kohta hyökätä kimppuumme. Heillä on ollut ystäviä kuninkaan henkivartiostossa, joka sentähden on vaihdettu. Heidän ystäviensä muka pitäisi avata heille läntinen portti, mutta se portti on muurattu kiinni. Lopuksi, heidän osastojensa piti tunkeutua tänne salaa erikseen merkittyjä polkuja myöten Château-Regnaultin metsän halki; kuninkaalliset joukot karkaavat äkkiarvaamatta noita erillisiä osastoja vastaan sikäli kuin ne ilmestyvät näkyviin, eikä niistä joukoista puoletkaan pääse Amboisen edustalle asti. Olemme saaneet täsmällisiä tietoja ja erinomaisesti varustautuneet heitä vastaanottamaan, voinen taata!"
"Erinomaisesti!" toisti Gabriel kauhistuneena. "Mutta", lisäsi hän hämmennyksissä oikein tietämättä, mitä puhui, "mutta kuka on voinut antaa teille noin tarkkoja tietoja...?"
"No, asian laita on niin", selitti Arpinaama, "että kaksi heistä on paljastanut kaikki nuo suunnitelmat — toiseen on vaikuttanut rahanhimo, toiseen pelko. Kaksi kavaltajaa siis, palkattu vakoilija ja säikähtänyt jänishousu. Vakoilijan te valitettavasti ehkä tunnettekin, kuten monet meikäläiset, ja teidän on parempi epäillä häntä vastedes; hän on markiisi de..."
"Älkää mainitko minulle nimeä!" torjui Gabriel kiivaasti; "sitä en tosiaankaan halua kuulla. Kysyin vain epähuomiossa; olettehan sanonut minulle jo kylliksi! Kunniallisen miehen on kovin vaikeata olla kavaltamatta kavaltajia."
"No no", virkkoi herttua de Guise hiukan oudoksuen. "Meillä kaikilla on täydellinen luottamus teihin, Gabriel. Puhuimme teistä vielä eilenkin nuoren kuningattaren kanssa; ilmoitin hänelle, että olin kutsunut teitä, ja hän onnitteli minua siitä."
"Ja miksi kutsuitte minua, monseigneur? Sitä ette ole vielä maininnut."
"Miksikö? Kuninkaalla on vain vähäinen määrä alttiita ja taattuja palvelijoita. Te olette niitä, ja teille annetaan johdettavaksenne osasto kapinoitsijoita vastaan."
"Kapinoitsijoita vastaan? Mahdotonta!" epäsi Gabriel.
"Mahdotontako, ja minkätähden?" ihmetteli Arpinaama. "Ette ole totuttanut minua kuulemaan suustanne sitä sanaa, Gabriel."
"Monseigneur", sanoi Gabriel, "minäkin olen reformeerattu".
Rajusti hätkähtäen herttua de Guise ponnahti seisaalle ja katseli kreiviä melkein kauhistuneena.
"Niin on asian laita", vakuutti Gabriel hymyillen surullisesta "Milloin näette hyväksi panna minut englantilaisia tai espanjalaisia vastaan, monseigneur, en peräydy, sen tiedätte, vaan tarjoan teille henkeni alttiisti ja ilomielinkin. Mutta kansalaissodassa, uskonsodassa, maanmiehiäni vastaan, veljiäni vastaan puhjenneessa hävitysvimmassa minun on pakko säilyttää se vapaus, jonka olette minulle hyväntahtoisesti taannut, monseigneur."
"Hugenotit! Tekö?" äännähti herttua.
"Jopa oikein vakaumuksellinen hugenotit". vahvisti Gabriel; "se on rikokseni, mutta myös puolustukseni. Minulla on uskoa uusiin aatteisiin, ja olen niille omistanut koko sydämeni."
"Ja samalla kai miekkannekin?" virkkoi Arpinaama katkerasti.
"Ei, monseigneur", kielsi Gabriel vakavasti.
"Joutavia!" sanoi herttua. "Pitäisikö minun uskoa, ettei teillä ollut tietoa tästä salahankkeesta, jota suunniteltiin kuningasta vastaan veljienne keskuudessa, kuten heitä nimitätte, ja että nuo samaiset veljet herttaisesti kieltäytyvät noin pelottoman liittolaisen mukanaolosta?"
"Juuri se teidän pitää uskoa", vastasi nuori kreivi yhä totisempana.
"Sitten olette velvollinen hylkäämään heidät", selitti herttua de Guise, "sillä muutoin teidän uusi uskonne toimittaa teidät luottamuksen rikkojaksi jommallakummalla taholla, siinä kaikki."
"Voi, monsieur!" huudahti Gabriel moittivalla äänellä.
"No, kuinka voisitte järjestää sen asian toisin?" kovisti Arpinaama, jokseenkin suuttuneesti heittäen päähineensä nojatuoliin, josta oli noussut.
"Kuinkako järjestäisin toisin?" kertasi Gabriel kylmäkiskoisesti, melkein ankarastikin. "Asiahan on yksinkertainen. Mielipiteeni on se, että mitä kierompi on asema, sitä vilpittömämpi tulee miehen olla. Protestantiksi kääntyessäni ilmoitin hugenottijohtajille nimenomaan rehellisesti, että pyhät velvoitukset kuningasta, kuningatarta ja herttua de Guisea kohtaan estäisivät minut aina, koko tämän hallituskauden ajan, taistelemasta reformeerattujen riveissä, jos alkaisi sota. He tietävät, että uskonpuhdistus merkitsee minulle ainoastaan uskontoa eikä valtiollista puoluekantaa. Heidän kanssaan, kuten teidän itsennekin kanssa, monseigneur, olen sopinut tahdonvapauteni ehdottomasta säilymisestä. Heiltä, kuten teiltäkin, minulla on oikeus evätä mukanaoloni. Tässä kiitollisuuteni ja uskoni tukalassa ristiriidassa sydämeni kärsii katkerasti, mutta käsivarteni ei kohoa ketään vastaan. Te olette siis tuntenut minut tässä kohden huonosti, monseigneur, mutta jäädessäni puolueettomaksi toivon voivani pysyä kunniallisena ja kunnioitettuna."
Gabriel puhui vilkkaasti ja ylpeästi. Vähitellen tyyntyessään Arpinaama ei voinut olla ihailematta entisen asetoverin suorasukaisuutta ja ylevyyttä.
"Tepä olette kummallinen mies, Gabriel!" virkkoi hän miettiväisenä.
"Miksi kummallinen, monseigneur? Siksikö, että sanon, mitä teen, ja teen, mitä sanon? Olin tietämätön tästä protestanttien salaliitosta, sen vannon teille. Myönnän kuitenkin, että sain Pariisissa eräältä heikäläiseltä kirjeen samaan aikaan kuin teiltäkin, mutta se kirje ei sen paremmin kuin teidänkään sisältänyt mitään selitystä, vaan ainoastaan kutsui minua tulemaan. Aavistin joutuvani tuskalliseen vaihtoehtoon ja silti noudatin kaksinkertaista kutsua, monseigneur. Minä tulin, jotten laiminlöisi ainoaakaan velvollisuuttani. Tulin lausumaan teille: en voi taistella niitä vastaan, joiden uskonto on sama kuin omani. Samalla tulin ilmoittamaan teille: en voi taistella niitä vastaan, jotka ovat säästäneet henkeni."
Herttua de Guise ojensi hänelle kätensä.
"Olin väärässä", tunnusti hän sydämellisesti. "Pankaa hetkellinen pahastukseni vain sen suuren pettymyksen tiliin, jota minun täytyi tuntea huomatessani, että perin tärkeänä lukuunottamani mies kuuluu vihollisiini."
"Vihollisiinne!" toisti Gabriel. "En ole enkä koskaan voi olla teidän vihollisenne, monseigneur. Jos olenkin ilmaissut kantani avonaisemmin kuin te, niin olenko teidän vihollisenne enemmän kuin prinssi de Condé ja herra de Coligny, jotka ovat aseettomia protestantteja kuten minäkin?"
"Aseellisia he totisesti ovat", väitti Arpinaama; "sen tiedän hyvin, tiedän kaikki! He vain kätkevät aseensa. Mutta varmaa on, että jos osumme yhteen, niin teeskentelen kuten hekin, puhuttelen heitä ystäviksi ja tarpeen tullessa esiinnyn virallisesti heidän viattomuutensa takaajana. Ilveilyä tosin, mutta välttämätöntä!"
"No niin, monseigneur", sanoi Gabriel, "koska te minun seurassani olette kyllin suosiollinen riisuaksenne toisinaan noita pakollisia sovinnaisuuksia, niin sanokaa minulle, että politiikan ulkopuolella. vielä voitte luottaa alttiuteeni ja kunniaani, niin hugenotti kuin olenkin. Erityisesti antakaa minulle se vakuutus, että jos jonakin päivänä uudestaan puhkeaa ulkomainen sota, te yhä suosionosoitukseksi minulle vetoatte sanaani ja lähetätte minut armeijaan kaatumaan isänmaan ja kuninkaan puolesta."
"Kyllä, Gabriel", lupasi herttua; "vaikka surenkin välillemme tullutta katsantokannan eroavaisuutta, uskon teihin aina, ja todistaakseni teille sen ja korvatakseni hetkellisen epäluulon, jota pahoittelen, ottakaa tämä ja käyttäkää sitä niinkuin hyväksi näette".
Hän meni pöydän ääreen kirjoittamaan pari sanaa, vahvisti ne allekirjoituksellaan ja sitten luovutti paperin nuorelle kreiville.
"Tässä on määräys, jolla teidät oikeutetaan poistumaan Amboisesta miltä hyvänsä kohdalta", sanoi hän. "Tämä lappu takaa teille vapauden. Ja tietäkää, etten antaisi tätä arvossapitämiseni ja luottamukseni merkkiä prinssi de Condélle, jota vastikään mainitsitte, ja että häntä heti, kun hän linnaan astuu, pidetään syrjästä silmällä kuin vihollista ja vartioidaan ääneti kuin vankia, hänen sitä tietämättä."
"Siinä tapauksessa kieltäydyn tästä luottamuksen ja kunnioituksen osoituksesta, monseigneur", sanoi Gabriel.
"Mitä kummaa!" huudahti herttua de Guise hämmästyneenä.
"Monseigneur, tiedättekö, minne Amboisesta lähtisin, jos sallisitte minun poistua täältä?"
"Se on teidän asianne, enkä sitä kysy", vastasi Arpinaama.
"Mutta minä haluan sen teille ilmoittaa", jatkoi Gabriel. "Teistä erottuani, monseigneur, menisin, minne toinen velvollisuuteni minua kutsuu, suoraa päätä kapinoitsijain luo, tapaamaan erästä heistä Noizaissa..."
"Noizaissa? Siellä on päällikkönä Castelnau", huomautti herttua.
"Niin; teillä on todellakin mitä täydellisimmät tiedot, monseigneur."
"Ja mitä tekisitte Noizaissa, onneton ystäväni?"
"No, mitäpä muuta tosiaan menisin sinne toimittamaan kuin lausumaan heille tähän tapaan: 'Olette kutsunut minua, ja tässä olen, mutta en voi mitään hyväksenne', ja jos he kyselisivät minulta, mitä olen saattanut kuulla ja huomata taipaleella, täytyisi minun pysyä vaiti, en voisi varoittaa heitä ansasta, jonka te heille viritätte, kun juuri tietojeni luottamuksellinen saanti riistää minulta siihen oikeuden. Pyydän teiltä senvuoksi erityistä suosiollisuutta, monseigneur..."
"Millaista?"
"Pidättäkää minut täällä vankina ja säästäkää minulla siten tuo julma ymmälle joutuminen, sillä jos sallitte minun poistua, niin tahtoisin mennä ainakin esittämään läsnäoloni niiden keskuudessa, jotka ovat suistumassa tuhoon, ja jos sinne menen, en ole vapaa pelastamaan heitä."
"Gabriel", päätti herttua de Guise mietittyään, "minä en voi enkä tahdo osoittaa teitä kohtaan sellaista epäluuloisuutta. Olen teille ilmaissut koko taistelusuunnitelmani, ja te olette lähdössä ystävien joukkoon, joiden äärimmäisenä etuna on tuntea tämä suunnitelma, mutta kuitenkin annan teille passin."
"Sitten, monseigneur", lausui Gabriel masentuneena, "myöntäkää minulle ainakin eräs viimeinen suosiollisuus sen kaiken nimessä, mitä olen voinut tehdä kunniaksenne Metzissä, Italiassa, Calaisissa, kaiken sen nimessä, mitä olen sittemmin kärsinyt, niinkuin olenkin kärsinyt paljon!"
"Mistä on puhe?" kysyi herttua. "Jos pystyn siihen, niin teen sen, ystäväni."
"Te voitte kyllä, monseigneur, ja kenties teidän pitääkin, sillä ranskalaisiahan vastaan te taistelette. No niin, sallikaa minun käännyttää heidän pois kohtalokkaasta suunnitelmastaan, ei paljastamalla heille sen varmaa tulosta, vaan neuvomalla, pyytämällä, suostuttelemalla."
"Varokaa, Gabriel!" torjui herttua de Guise juhlallisesti. "Jos teiltä pääsee sanakin valmisteluistamme ja kapinalliset pysyvät hankkeessaan, vain muuttaen sen toimeenpanoa niin silloin me olemme hukassa — kuningas, Maria Stuart ja minä. Punnitkaa sitä tarkoin. Vannotteko nyt aatelismiehen kunniasanalla olevanne vähäisimmälläkään tavalla vihjaamatta siihen, mitä täällä on tekeillä?"
"Kautta aateliskunniani vannon sen", vakuutti kreivi de Montgommery.
"Menkää siis", virkkoi herttua de Guise, "ja yrittäkää saada heidät luopumaan rikollisesta hyökkäyksestään; ilomielin luovun helposta voitosta ajatellessani, että näin säästetään ranskalaista verta. Mutta jos, kuten uskon, viime tiedot pitävät paikkansa, niin heillä on liian sokea ja itsepintainen luottamus yritykseensä, ja siinä tapauksessa epäonnistutte, Gabriel. Olkoon kuinka tahansa, menkää tekemään tuo viimeinen yritys. Heidän ja erittäinkin teidän itsenne tähden en tahdo sitä evätä."
"Heidän puolestaan ja myös omasta puolestani kiitän teitä siitä, monseigneur", sanoi Gabriel.
Neljännestunnin kuluttua hän oli maikalla Noizaihin.
YHDESKOLMATTA LUKU
Vilpittömyyden vilppiä
Parooni Castelnau de Chalosses oli urhoollinen ja yleväluontoinen nuori mies, jolle protestantit eivät olleet määränneet lainkaan helppoa tehtävää, kun olivat ennakolta lähettäneet hänet ottamaan haltuunsa Noizain linnan, joka oli sovittu heidän eri osastojensa yhteiseksi kohtauspaikaksi maaliskuun 16 päivää varten. Hänen oli pakollista näyttäytyä hugenoteille, mutta pysyä piilossa katolilaisilta, ja näin täpärä asema vaati yhtä paljon varovaisuutta ja kylmäverisyyttä kuin uljuuttakin.
La Renaudien kirjeestä saamansa tunnussanan avulla Gabriel pääsi melkoisen helposti paroonin puheille. Silloin oli jo maaliskuun 15 päivän iltapuoli.
Kahdeksantoista tunnin kuluttua piti protestanttien keräytyä Noizaihin; viimeistään neljänkolmatta tunnin päästä aloitettaisiin rynnäkkö Amboisea vastaan. Niinpä ei sopinut hukata aikaa, jos tahdottiin suostuttaa heidät hylkäämään koko hanke.
Parooni de Castelnau tunsi hyvin kreivi de Montgommeryn, joka oli usein nähty Louvressa: sitäpaitsi puolueen johtomiehet olivat hänen kuullensa montakin kertaa puhuneet Gabrielista.
Nyt hän tuli kreiviä vastaan, tervehtien tätä ystävänä ja liittolaisena.
"Siinäpä siis olette, herra de Montgommery", lausui hän heidän jäätyään kahden kesken. "Totta puhuakseni toivoinkin tuloanne, mutta tuskin uskalsin odottaa teitä. Amiraali moitti La Renaudieta kirjeen lähettämisestä teille. 'Tosin piti ilmoittaa hankkeemme kreivi de Montgommerylle', sanoi hän, 'mutta ei suinkaan kutsua häntä mukaan. Hänelle olisi ollut jätettävä valta tehdä mitä tahtoi. Eikö kreivi ole meille kertonut, ettei Frans II:n hallituskauden aikana hänen miekkansa kuulu meille eikä hänelle itselleenkään?' Siihen La Renaudie vastasi, ettei hänen kirjeensä velvoittanut teitä mihinkään, vaan jätti teille täyden vallan menetellä, niinkuin halusitte."
"Se on totta", myönsi Gabriel.
"Ajattelimme silti, että te tulette", jatkoi Castelnau, "kun tuon tuittupäisen paroonin kirjelmä ei teille ilmaissut mistä oli puhe, ja minä sain toimekseni selittää teille sekä suunnittelumme että toiveemme".
"Kuuntelen teitä", vastasi kreivi de Montgommery.
Castelnau kertasi nyt Gabrielille samaa, mitä herttua de Guise jo oli yksityiskohtaisesti selostanut. Kuulija huomasi kauhukseen, kuinka tarkkoja tietoja Arpinaama oli saanut. Ilmiantajien raporteissa ei ollut ainoatakaan erehdystä, eikä mitään salahankkeen piirrettä ollut jäänyt ilmoittamatta.
Salaliittolaiset olivat todellakin hukassa.
"Nyt tiedätte kaikki", lausui Castelnau masentuneelle kuulijalleen lopuksi, "ja minun on vain esitettävä teille kysymys, johon muuten ennakolta arvaan vastauksen. Ette voi yhtyä tähän toimintaan — se kaiketi on päätöksenne?"
"Tosiaankaan en voi", vahvisti Gabriel pudistaen päätänsä murheellisesti.
"No niin, hyviksi ystävyksiksi silti jäämme", virkkoi Castelnau. "Tiedättehän, että varasitte oikeudeksenne olla sekaantumalta mihinkään aseelliseen taisteluun, ja sitä paremminkin teillä on sellainen oikeus tässä tapauksessa, kun olemme varmat voitosta."
"Pidättekö sitä aivan varmana?" kysyi Gabriel merkitsevästi korostaen.
"Kerrassaan", vakuutti parooni; "vihollisemme eivät aavista mitään, vaan joutuvat yllätetyiksi. Hetkisen kyllä pelkäsimme, kun kuningas ja hovi siirtyivät Bloisin avoimesta kaupungista Amboisen linnoitukseen. Nähtävästi oli herännyt joitakin epäluuloja."
"Se oli tosiaankin silmäänpistävää", vahvisti Gabriel.
"Niin, mutta piankin lakkasimme epäröimästä, kun ilmeni, ettei tämä arvaamaton asuinpaikan muutos suinkaan haitannut aiheitamme, vaan päinvastoin soveltui niihin erinomaisesti. Herttua de Guise torkkuu nyt petollisen turvallisuuden tuudittamana, ja ajatelkaapa, hyvä kreivi, että meillä on tiedonantajia siellä ja että läntinen portti avataan meille heti kun ilmestymme paikalle. Niin, menestys on varma, sanon teille, ja te voitte ihan huoleti pidättyä taistelusta."
"Mainioimmatkin toiveet menevät toisinaan surkeasti myttyyn", huomautti Gabriel vakavasti.
"Mutta meitä vastassa ei ole minkäänlaista mahdollisuutta, ei ainoatakaan!" väitti Castelnau iloisesti hykerrellen käsiään. "Huomispäivä näkee puolueemme voiton ja Guisein kukistumisen."
"Entä... kavallus?" tiedusti Gabriel kamppaillen mielenliikutustaan vastaan; hänen sydäntään ahdisti sanomattomasti se, että täytyi nähdä nuorekkaan urhoollisuuden noin ummessa silmin syöksyvän perikatoon.
"Kavallus on mahdoton", vakuutti horjumaton Castelnau. "Ainoastaan johtajat ovat salaisuudesta osallisia, eikä yksikään heistä voisi... Mutta, herra de Montgommery", lisäsi hän keskeyttäen lauseensa, "alanpa totisesti luulla, että teidän käy kateeksi meitä; te näytätte haluavan kaikin mokomin ennustaa pahaa yrityksellemme, harmitellessanne sitä, ettei teillä itsellänne ole tilaisuutta siihen osallistua. Heittäkää sikseen sellaiset ajatukset!"
"Niin, se on totta; kadehdin kyllä teitä!" myönsi Gabriel synkästi.
"Sepä se, olinhan siitä varmakin!" huudahti nuori parooni nauraen.
"Mutta malttakaa hetkinen — teillä on sentään jonkin verran luottamusta minuun, eikö niin?" aloitti Gabriel.
"Sokea luottamus, jos puhumme vakavasti", vastasi Castelnau.
"No niin, tahdotteko kuunnella hyvää neuvoa, oikean ystävän neuvoa?"
"Missä asiassa?"
"Luopukaa aikomuksestanne vallata huomenna Ambroise. Lähettäkää heti taattuja sanansaattajia ilmoittamaan kaikille meikäläisille, jotka ovat kokoontumassa tänne ensi yönä ja huomenna, että hanke on epäonnistunut tai ainakin lykättävä toiseen kertaan."
"Mutta miksi, miksi?" kysyi Castelnau, joka alkoi hätääntyä. "Tottahan teillä on jokin vakava syy, puhuaksenne minulle tuolla tavalla?"
"Hyvä Jumala, ei", vastasi Gabriel tuskallisen väkinäisesti.
"Kuitenkaan ette voine ihan suotta neuvoa minua hylkäämään ja veljillemme peruuttamaan hanketta, joka näkyy edistyvän näin suotuisin entein?"
"Ei, tosin en puhunut ilman aiheita, mutta vaikutettani en voi teille ilmaista. Tahdotteko ja voitteko uskoa kunniasanaani... Tässä jo lausun enemmän kuin minun olisi sopinut. Olkaa niin ystävällinen, että uskotte sanaani."
"Kuulkaa", jatkoi Castelnau hyvin totisena, "jos teen sen kummallisen päätöksen, että kaikki on peruutettava viimeisellä hetkellä, niin joudun siitä vastuuseen La Renaudielle ja muille päälliköille. Saanko ainakin kehoittaa heitä kääntymään teidän puoleenne?"
"Saatte", vastasi Gabriel.
"Ja heille te selitätte tuon neuvonne perusteet?" tiukkasi Castelnau.
"Siihen minulla ei valitettavasti ole oikeutta!"
"Kuinka siis voisin mukaantua suostutteluunne?" kysyi Castelnau. "Eikö minua katkerasti soimattaisi siitä, että olen jonkin yksityisen varoituksen lakia tuhonnut melkein varmat mahdollisuudet? Niin täydesti kuin ansaitset tekin meidän kaikkien luottamusta, herra de Montgommery, ihminen on vain ihminen ja saattaa erehtyä mitä parhaassakin tarkoituksessa. Jollei kenenkään sallita tarkistaa ja hyväksyä perusteitanne, täytyy meidän ehdottomasti jättää kehoituksenne sikseen."
"Pitäkää sitten varanne!" huomautti Gabriel ankarasti. "Te otatte vuorostanne yksin vastuun kaikesta siitä, mitä pahaa voi olla tulossa!"
Castelnauta hätkähdytti kreivin tuima sävy.
"Herra de Montgommery", lausui hän saaden äkillisen mielijohteen, "luulenpa aavistavani totuuden! Teille on uskottu tai muutoin tullut tietoonne jokin salaisuus, jota kunnianne kieltää ilmaisemasta. Te tiedätte jotakin vakavaa yrityksemme todennäköisestä päättymisestä — että meidät on kavallettu, esimerkiksi? Eikö niin?"
"Sitä en ole sanonut!" torjui Gabriel kiihkeästi.
"Tai sitten", jatkoi Castelnau, "te olette matkallanne tänne tavannut herttua de Guisen, joka on ystävänne; kenties tietämättä, että olette meikäläisiä, hän on antanut teille tilaisuuden päästä tilanteesta selville".
"Sanoissani ei mikään ole voinut johdattaa teitä olettamaan sitä!" esteli Gabriel.
"Ja mahdollista on vielä sekin", pitkitti Castelnau, "että te Amboisen kautta ratsastaessanne olette keksinyt valmisteluja, kuullut määräyksiä, saanut luottamuksellisia tietoja... Lyhyesti sanoen, juonemme on tullut ilmi!"
"Minäkö siis", kysyi Gabriel kauhistuneena, "olen antanut teille aihetta siihen uskoon?"
"Ette, herra kreivi-, sillä minä oivallan kyllä nyt, että te olette sitoutunut vaitioloon. En pyydäkään teiltä nimenomaista vakuutusta, en sanaakaan, jos niin haluatte. Mutta ellen erehdy, saattaa varmuudekseni riittää pelkkä ele, silmien räpäytys, jopa äänettömyyskin."
Tuskallisen jännittyneenä Gabriel muisteli herttua de Guiselle antamansa lupauksen selvää sanamuotoa. Hän oli aatelismiehen kunnian nimessä sitoutunut olemaan vihjailemalta tai antamatta kenenkään aavistaa, mitä Amboisissa oli tekeillä, ja tällöin hänen piti ehdottomasti välttää sekä eleitä että ilmeitä eikä ainoastaan sanoja. Nyt hänen vaitiolonsa pitkittyi väkisinkin.
"Olette yhä ääneti?" virkkoi parooni de Castelnau, kiinteästi tähystellen hänen kasvojaan. "Ette siis aio puhua lisää; ymmärrän teitä ja ryhdyn toimimaan sen mukaan."
"Ja mitä aiotte tehdä?" tiedusti Gabriel kiireesti.
"Ilmoitan La Renaudielle ja muille päälliköille, niinkuin äsken neuvoitte, että heidän pitää keskeyttää valmistelut, ja selitän meikäläisille heidän saapuessaan tänne, että eräs henkilö, johon meidän täytyy kaikin puolin luottaa, on varoittanut... antanut vihjauksen todennäköisestä kavalluksesta..."
"Mutta niinhän ei ole tapahtunut!" muistutti kreivi de Montgommery kiivaasti. "En ole millään lailla viitannut kavallukseen, herra de Castelnau."
"Hyvä kreivi", lausui Castelnau puristaen Gabrielin kättä mykän ilmeikkäästi, "eikö pelkkä pidättyväisyyskin saata olla hälytys pelastustamme varten? Ja kun kerran tiedämme nyt olla varuillamme, niin..."
"Mitä sitten?"
"Kaikki käy hyvin meille ja huonosti heille", selitti Castelnau. "Me siirrämme yrityksemme otollisempaan aikaan, otamme kaikin mokomin selville ilmiantajat, jos niitä on keskuudessamme, tehostamme varokeinot ja salamyhkäisyyden ehdottomasti taatuiksi, ja kun sitten kaikki on hyvin valmisteltua ja voimme uudestaan pitää onnistumista varmana, käymme jälleen toteuttamaan tällaista hanketta, ja teidän ansiostanne me silloin tappion sijasta saavutamme suuren voiton".
"Ja juuri sitä minä tahdoin välttää!" huudahti Gabriel, joka kauhistui nähdessään joutuvansa tahattoman kavalluksen partaalle. "Siinä on varoitteluni ja neuvontani todellinen syy, herra de Castelnau. Minun vakaumukseni mukaan yrityksenne on ehdottomasti rikollinen ja vaarallinen. Hyökkäämällä katolilaisten kimppuun toimitatte kaiken vääryyden omalle puolellenne, oikeutatte kaikki heidän kostotoimensa. Sorretuista muututte kapinoitsijoiksi. Jos teillä on valitettavaa ministereistä, niin pitääkö teidän kostaa se nuorelle kuninkaalle? Ah, minusta on suorastaan näännyttävää ajatella kaikkea tätä surkeutta! Hyvän asiamme nimessä teidän pitäisi ainiaaksi luopua tuollaisen jumalattoman taistelun ajatuksesta. Antakaa mieluummin periaatteiden taistella puolestanne! Totuuden asiaa älköön tahrattako vereen — ainoastaan sen tahdoin teille sanoa. Sentähden vannotan teitä ja kaikkia vejiämme pidättymään tuhoisista sisäisistä sodista, jotka voivat ainoastaan viivyttää aatteittemme valtaanpääsyä."
"Onko tuo todellakin kaiken haastelunne ainoa vaikutin?" kovisti Castelnau.
"Ainoa..." vastasi Gabriel kumealla äänellä.
"Niin ollen kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, herra kreivi", lausui Castelnau hieman kylmäkiskoisesti, "mutta minun täytyy kuitenkin toimia uskonpuhdistuksen johtajien määräämään tapaan. Käsitän kyllä, että kun ette voi taistella, teidän on tuskallista aatelismiehenä nähdä muiden taistelevan ilman teitä. Mahdotonta silti on vaalia, että te saisitte yksin kytkeä ja herpaannuttaa kokonaisen armeijan."
"Annatteko heidän siis kehittää tätä kohtalokasta hanketta edelleen, itse auttaen mukana?" kysyi Gabriel kalpeana ja synkkänä.
"Niin teen, herra kreivi", vastasi Castelnau, eikä hänen äänensävynsä lujuus sallinut väittelyä, "ja nyt lähden, jos sallitte, antamaan tarpeellisia määräyksiä huomispäivän rynnäköstä".
Hän kumarsi Gabrielille ja poistui huoneesta vastausta odottamatta.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Lopun alkua
Gabriel ei kuitenkaan vielä lähtenyt pois Noizain linnasta, vaan päätti yöpyä sinne. Hänen läsnäolonsa oli reformeeratuille rehellisyyden takeena, jos heidän kimppuunsa hyökättäisiin, ja lisäksi hän hiukan toivoi vielä voivansa seuraavana aamuna käännyttää jonkun vähemmän uppiniskaisesti sokean johtomiehen, vaikka Castelnau olikin ollut taipumaton. Jospa La Renaudie voisi tulla tänne!
Castelnau näytti hieman halveksivasti jättävän hänet vapaaksi omiin oloihinsa ja karttoi häntä. Sittenkin Gabriel kohtasi hänet illan mittaan useastikin linnan käytävissä ja saleissa, liikkumassa sinne tänne, antamassa määräyksiä tiedustustoiminnasta ja muonituksesta. Mutta ainoatakaan sanaa ei vaihdettu näiden kahden uljaan nuoren miehen kesken, jotka olivat yhtä ylpeitä ja yleväluontoisia.
Sitten yöllä kreivi de Montgommery oli liian rauhaton ja huolestunut saadakseen unta silmiinsä ja vietti tuskaiset, pitkät tunnit ulkovarustuksilla, kuunnellen, miettien, rukoillen.
Päivän sarastaessa alkoivat lahkolaisjoukot saapua erillisinä pikku ryhminä. Kello kahdeksan oli heitä koolla jo paljon; kello yksitoista Castelnau ei enää odottanut ketään lisää.
Mutta Gabriel ei tuntenut ainoatakaan johtajista. La Renaudie oli ilmoittanut samoavansa Château-Regnaultin metsän kautta väkensä etunenässä Amboisea vastaan.
Kaikki oli valmista lähtöön. Kapteenit Mazères ja Raunay, joiden piti johtaa etujoukkoa, olivat jo laskeutuneet linnan pengermälle, kehittääkseen osastojensa marssijärjestyksen. Castelnau oli voitonriemuinen.
"No niin", virkkoi hän kohtaamalleen Gabrielille, iloissaan antaen tälle anteeksi eilisen keskustelun, "näettehän, herra kreivi, että olitte väärässä ja että kaikki käy mainiosti!"
"Odottakaamme!" sanoi Gabriel pudistaen päätänsä.
"Mutta mitä tarvitaankaan teidän jaksaaksenne uskoa, epäilijä!" lausui Castelnau hymyillen. "Yksikään meikäläinen ei ole jättänyt sitoumustaan sikseen, kaikki ovat saapuneet täsmällisesti, tuoden mukanaan enemmän miehiä kuin olivat luvanneet. Kaikki ovat häiritsemättä marssineet kotiseuduiltaan, ja vielä parempaa kenties on se, että hekään eivät ole mitään häiriötä herättäneet. Eikö tämä ole tosiaan luistanut harvinaisen onnellisesti?"
Paroonin keskeytti torvien toitotus, aseiden kalske ja äänten pauhu ulkopuolelta. Innostuneessa luottavaisuudessaan hän ei kuitenkaan hätääntynyt eikä voinut muuta uskoa kuin että jälleen oli jotakin onnellista sattunut.
"Kuulkaa!" sanoi hän Gabrielille; "työnpä vetoa siitä, että siellä saapuu vielä uusia, odottamattomia lisävoimia. Varmaankin Lamothe ja Deschamps tuovat salaliittolaisia Picardiesta. Heidän piti ehtiä perille vasta huomenna, mutta kelpo kumppanimme ovat nähtävästi jouduttaneet marssiaan yhä tiukemmin, saadakseen osuutensa taistelusta ja voitosta. Siinäpä oikeita ystäviä!"
"Ovatkohan he ystäviä!" epäili Gabriel, joka oli kalvennut kuullessaan torvien törähtelyä.
"No, keitä he voisivat olla?" ihmetteli Castelnau. "Tulkaa tänne galleriaan, herra kreivi. Ampumarei'istä näkee pengermälle, mistä melu tuntuu kuuluvan."
Hän veti Gabrielin mukaansa, mutta muurin seinustalle päästessään huudahti, kohotti molemmat kätensä ja seisoi kuin kivettynyt.
Melua eivät olleet aiheuttaneet lahkolaisjoukot, vaan kuninkaallinen sotaväki. Tulokkaita ei komentanut Lamothe, vaan Savoijin Jaakko, Nemoursin herttua.
Noizain linnaa ympäröivien puiden suojassa oli kuninkaallisen ratsuväen onnistunut saapua melkein äkkiarvaamatta avoimelle pengermälle, missä kapinoitsijain etujoukko parhaillaan järjestäytyi rivistöiksi. Siinä ei ollut edes syntynyt taistelua, sillä Nemoursin herttua oli ensityökseen komentanut väkensä kaappaamaan vastustajan muskettikimput.
Mazèresin ja Raunayn oli täytynyt antautua ilman ainoatakaan iskua, ja he luovuttivat voittajille miekkojaan juuri silloin, kun Castelnau loi tälle näyttämölle silmäyksen ylhäältä. Missä hän oli luullut näkevänsä sotureitaan siellä olikin nyt vain vankeja.
Tuskin hän voi uskoa silmiään. Hän seisoi tuokion liikahtamatta, tyhmistyneenä, masentuneena, sanaakaan hiiskumatta. Tuollainen tapaus oli niin kaukana hänen ajatuksistaan, että hänen oli ensimmältä vaikea sitä käsittää.
Gabrielille tämä temppu tuotti vähemmän yllätyksen, mutta häneenkin se vaikutti perin lannistavasti.
Heidän katsellessaan toisiansa synkkinä ja kalpeina astui galleriaan kiireesti muuan vänrikki, etsien Castelnauta.
"Millä kannalla asiat ovat?" tiedusti tulijalta parooni, huolestuksen pakosta saaden äänensä takaisin.
"Herra parooni", vastasi vänrikki, "he ovat saaneet haltuunsa nostosillan ja ensimmäisen portin; me ennätimme sulkemaan vain toisen, mutta se ei voisi pidättää heitä neljännestuntia enempää pihalla. Pitääkö meidän kuitenkin yrittää taistelua vai ryhtyä neuvottelemaan? Siellä odotetaan määräyksiänne."
"Malttakaa hiukan", sanoi Castelnau, "jotta ehdin aseistautua. Sitten tulen alas."
Hän riensi viereiseen saliin ottamaan haarniskansa ja miekkansa. Gabriel seurasi häntä sinne.
"Mitä aiotte tehdä, ystävä?" kysyi hän alakuloisesti.
"En tiedä, en tiedä", vastasi Castelnau peräti neuvottomana, "mutta ainakin voin kuolla".
"Jospa olisitte uskonut minua eilen!" pahoitteli Gabriel.
"Niin, te olitte oikeassa, nyt sen näen", myönsi porooni. "Aavistitte, mitä oli tulossa; ehkä tiesittekin sen ennakolta?"
"Mahdollisesti", lausui Gabriel. "Ja se onkin suurin kärsimykseni. Mutta ajatelkaa, Castelnau, että elämässä sattuu outoja ja kamalia kohtalon oikkuja! Entä jollei minulla ole ollut vapautta mielenne käännyttämiseen niillä todellisilla perusteilla, jotka olivat vähällä purkautua huuliltani?... Entä jos olin antanut aatelismiehen kunniasanan, etten salli suoranaisesti enkä välillisesti teidän arvata totuutta..."
"Siinä tapauksessa vaitiolonne on ollut luonnollinen", vastasi Castelnau; "minä olisin teidän sijassanne menetellyt samoin. Minun järjettömän olisi pitänyt ymmärtää teitä; minun olisi pitänyt tietää, ettei teidänlaisenne uljas mies kehoita välttämään taistelua ilman ihan ehdottomia perusteita... Mutta tahdon sovittaa vikani — menen kuolemaan."
"Minä kuolen silloin mukananne", ilmoitti Gabriel levollisesti.
"Tekö! Ja miksi?" huudahti Castelnau. "Teidän ei ole pakko tehdä muuta kuin heittäytyä syrjään taistelusta, niinkuin itse sanoitte."
"En ryhdykään taistelemaan", selitti Gabriel; "enhän voi. Mutta elämä on käynyt minulle taakaksi; minua tympäisee se näköjään kaksimielinen osa, jota näyttelee. Lähden taistelemaan aseettomana. En tapa, mutta haen surmani. Voin kenties heittäytyä sellaisen iskun eteen, joka on aiottu teille. Ellen voi palvella miekalla, kelpaan vielä kilveksi."
"Ei", vastusti Castelnau, "jääkää tänne! Minun ei sovi vetää teitä mukanani tuhoon."
"No, vedättehän siihen hyödyttömästi ja toivottomasti kaikki ne meikäläiset, jotka ovat sulkeutuneet kanssanne tähän linnaan. Minun elämäni on paljon turhanaikaisempi kuin heidän."
"Voinko puolueemme kunnian lähden tehdä muuta kuin vaatia heiltä tätä uhrausta?" virkkoi Castelnau. "Marttyyrit tuottavat asialleen useinkin suurempaa hyötyä ja kunniaa kuin voittajat."
"Totta kyllä", tunnusti Gabriel, "mutta eikö ole päällikkönä velvollisuutenne ensiksi yrittää pelastaa joukkoja, jotka on uskottu huostaanne? Jäähän sitten tilaisuus kuolla heidän etunenässään, jollei pelastus vastaa kunnian vaatimuksia."
"Neuvotte minua siis...?"
"Koettamaan kaikkia rauhallisia keinoja", jatkoi Gabriel. "Jos teette vastarintaa, ei teillä ole minkäänlaista mahdollisuutta tappion ja verilöylyn välttämiseen. Jos mukaannutte pakon edessä, ei heillä nähdäkseni ole oikeutta rankaisemiseen suunnitelmasta, joita ei ole pantu toimeen. Aikeista ei tuomita, saatikka panna kärsimään. Heittämällä aseet riisutte aseista vihollisemmekin."
"Minua kaduttaa niin katkerasti ensimmäisen neuvonne syrjäyttäminen, että tahtoisin noudattaa mieltänne tällä kertaa", sanoi Castelnau. "Kuitenkin epäröitsen, sillä peräytyminen on minulle kovin vastenmielistä."
"Peräytymistä varten pitäisi ensin olla astunut eteenpäin". muistutti Gabriel. "Mutta kuka tähänastisesta käytöksestänne voisi väittää teitä kapinoitsijaksi? Vasta miekkanne paljastamalla te julistatte itsenne syylliseksi. Ja kuulkaa, läsnäoloni saattaa vielä olla teille edullinen eräässä suhteessa, Jumalan kiitos! En kyennyt teitä pelastamaan eilen, mutta saanko yrittää samaa tänään?"
"Mitä tekisitte?" kysyi Castelnau kahden vaiheilla.
"En mitään muuta kuin arvollenne sopivaa, olkaa huoleti!" vakuutti Gabriel. "Menen Nemoursin herttuan luo, joka toimii kuninkaallisen joukon päällikkönä. Ilmoitan hänelle, ettei täällä ryhdytä mihinkään vastarintaan, että hänelle avataan portit ja että te antaudutte hänelle, mutta kunniasanaa vastaan. Hänen tulee taata herttuallisen kunniansa kautta, ettei mitään pahaa tapahdu teille tai miehillenne ja että hän saatettuaan teidät kuninkaan eteen esittämään valituksenne ja pyyntönne päästää teidät sitten menemään."
"Entä jos hän kieltäytyy?"
"No, jos hän hylkää esitykseni, niin vääryys siirtyy hänen taholleen; hän on silloin tullut torjuneeksi oikeamielisen ja kunniakkaan sovinnon, ja verenvuodatus jää kokonaan hänen vastuulleen. Jos hän kieltäytyy, Castelnau, niin palaan luoksenne kuolemaan rinnallanne."
"Luuletteko", empi vielä Castelnau, "että La Renaudie minun sijassani suostuisi ehdotukseenne?"
"Kautta sieluni uskon, että jokainen järkimies suostuisi siihen."
"Tehkää se siis!" taipui Castelnau; "jos epäonnistutte herttuan puhuttelussa, kuten pelkään, niin hurja päätöksemme vain yltyy siitä."
"Kiitos", sanoi Gabriel. "Minä puolestani toivon onnistuvani ja Jumalan avulla säästäväni monen uljaan ja ylevän miehen hengen."
Hän juoksi alas, avautti pihalle vievän oven ja sovinnonhierojan lippu kädessään lähestyi Nemoursin herttuaa, joka väkensä keskellä hevosen selässä odotti rauhaa tai sotaa.
"En tiedä, tunteeko teidän ylhäisyytenne minua", sanoi Gabriel herttualle; "minä olen kreivi de Montgommery".
"Kyllä, herra de Montgommery, tunnen teidät", vastasi Savoijin Jaakko. "Herra de Guise ilmoitti minulle, että kohtaisin teidät täällä, mutta hän lisäsi teidän tulleen hänen luvallaan ja kehoitti minua kohtelemaan teitä ystävänä."
"Tämä varokeino voisi luoda minuun pahan varjon muiden vähemmän onnellisten ystävien taholta", huomautti Gabriel pudistaen päätänsä murheellisesti. "Mutta uskallan pyytää teiltä tilaisuutta lyhyeen keskusteluun, monseigneur."
"Sitä vastaan en tee muistutusta."
Ylhäältä ristikkoikkunasta Castelnau tarkkaili jännittyneenä herttuan ja Gabrielin liikkeitä ja näki heidän nyt vetäytyvän sivulle ja vilkkaasti puhelevan keskenään moniaita minuutteja. Sitten Savoijin Jaakko pyysi kirjoitustarpeita, kyhäsi rummun päällä muutamia rivejä paperilapulle ja luovutti sen kreivi de Montgommerylle, joka näytti hartaasti kiittävän häntä.
Niinpä oli jotakin toivoa. Gabriel palasi linnaan kiireimmiten ja sanattomana ja hengästyneenä antoi sitten Castelnaulle tällaisen vakuuskirjelmän:
"Herra de Castelnaun ja hänen kumppaniensa suostuttua Noizain linnassa
minun saapumiseni jälkeen heittämään aseensa ja antautumaan minä
Savoijin Jaakko olen heille vannonut ruhtinassanalla, kunniani kautta
ja sieluni autuuden nimessä, ettei heille tuoteta mitään pahaa ja että
minä toimitan heidät turvallisesti kotiseuduilleen, vain viidentoista
heistä joutuessa herra de Castelnaun kanssa seuraamaan mukanani
Amboiseen, siellä esittääkseen rauhalliset vetoomuksensa kuninkaalle,
valtiaallemme.
Annettu Noizain linnassa maaliskuun 16 päivänä 1560.
Savoijin Jaakko.""Kiitos, ystävä", sanoi Castelnau Gabrielille luettuaan asiakirjan; "te olette pelastanut henkemme ja enemmän kuin henkemme: kunniamme. Tällä perustalla olen valmis seuraamaan Nemoursin herttuaa Amboiseen, sillä emmehän ainakaan ilmesty vankien lailla voittajan eteen, vaan sorrettuina anomaan oikeutta kuninkaalta. Vielä kerran kiitos."
Mutta puristaessaan vapauttajansa kättä Castelnau huomasi, että Gabriel oli jälleen käynyt näöltään yhtä alakuloiseksi kuin oli aikaisemmin.
"Mikä nyt vielä raskauttaa mieltänne?" kysyi hän."
"Minun täytyy ajatella La Renaudieta ja muita protestantteja, joiden on määrä rynnätä Amboiseen ensi yönä", vastasi Gabriel. "Heitä varmaankaan ei enää ehdi pelastaa, valitettavasti! Entä jos kuitenkin yrittäisin? Eikö La Renaudien pitänyt marssia Château-Regnaultin metsän kautta?"
"Niin piti", myönsi Castelnau vakavasti, "ja kenties vielä ehtisitte tavata hänet siellä ja pelastaa hänen joukkonsa, kuten täälläkin saitte toimeen".
"Ainakin yritän", päätti Gabriel. "Nemoursin herttua suonee minulle vapaan pääsyn. Hyvästi siis, ystävä; lähden jatkamaan sovinnonhierojan osaa, mikäli siihen pystyn. Amboisessa tavataan."
"Näkemiin!" toivotti Castelnau.
Niinkuin Gabriel oli arvannut, ei herttualla ollut mitään sitä vastaan, että hän poistui Noizaista ja kuninkaallisen väen luota. Hän pani siis ratsunsa nelistämään Château-Regnaultin metsän suunnalle.
Castelnau ja hänen toverikseen valitut viisitoista johtomiestä seurasivat Savoijin Jaakkoa luottavaisina ja levollisina Amboiseen. Mutta perille tullessaan heidät vietiin suoraa päätä vankilaan. Sinne he jäisivät, sanottiin heille, kunnes metakka päättyisi eikä enää voitaisi pitää vaarallisena heidän pääsyään kuninkaan eteen asti.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Château-Regnaultin metsässä
Puheena oleva metsäalue sijaitsi onneksi vain kolmen neljännespenikulman päässä Noizaista. Vankka hevonen kiidätti Gabrielin pian sinne, mutta sitten hän harhaili runsaan tunnin eri suuntiin kohtaamatta ainoatakaan ystävien tai vihollisten osastoa.
Vihdoin hän oli erään polun mutkasta edessään kuulevinaan ratsuväen säännöllistä tömistelyä. Mutta siellä ei voinut olla reformeerattuja, koska saattoi erottaa naurun ja puhelun hälinää; hugenoteillahan oli täysi syy salata etenemistään ja siis noudattaa äärimmäistä hiljaisuutta. Gabriel kiirehti kuitenkin eteenpäin ja näki pian kuninkaallisten joukkojen punaisia vyöhiköitä. Lähestyessään päällikköä hän tunsi tämän, ja hänet itsensäkin tunnettiin heti. Johtajana oli näet parooni de Pardaillan, nuori ja uljas upseeri, joka oli palvellut hänen kanssaan herttua de Guisen alaisena Italiassa.
"Ahaa, siinähän on kreivi de Montgommery!" huudahti Pardaillan. "Luulin teidän olevan Noizaissa, kreivi."
"Sieltä tulenkin", selitti Gabriel.
"No, kuinka siellä on käynyt? Tulkaahan kappaleen matkaa meidän kanssamme ja selostakaa minulle."
Gabriel kertoi Nemoursin herttuan äkillisestä saapumisesta, pengermän ja nostosillan yllätysvaltauksesta, välitystoiminnastaan ja sen onnelliseksi tulokseksi koituneesta rauhallisesta alistumisesta.
"Hiisi vieköön", tuumi Pardaillan, "herra de Nemoursilla on ollut hyvä onni, ja saman verran toivoisin itselleni. Tiedättekö, herra de Montgommery, ketä vastaan olen tällä hetkellä marssimassa?"
"La Renaudieta vastaan tietenkin."
"Juuri niin. Ja tiedättekö, niitä La Renaudie on minulle?"
"Serkkunne, luullakseni; niin nyt muistaakin."
"Niin, serkkuni kyllä", myönsi Pardaillan, "ja enemmänkin kuin serkkuni, hän on ystävä ja asetoveri. Katkeraa on hyökätä sitä vastaan, jonka rinnalla on niin monet kerrat taistellut!"
"Tosiaankin", vahvisti Gabriel, "Mutta ettehän ole varma siitä, että kohtaatte hänet."
"Valitettavasti se on liiankin varmaa. Olen saanut täsmälliset ohjeet, ja ne perustuvat hänen kavaltajiansa tarkkoihin raportteihin. Kuulkaa: vielä neljännestunnin edettyäni joudun La Renaudieta vastaan toisella tiellä tästä vasempaan."
"Mutta entä jos karttaisitte sitä latua?" kuiskasi Gabriel.
"Silloin menettelisin vastoin kunniaani ja soturin velvollisuutta", vastasi Pardaillan. "Sitäpaitsi, vaikka tahtoisinkin, en voisi niin tehdä. Molemmat luutnanttini ovat saaneet ohjeita herra de Guiselta samoin kuin minäkin eivätkä sallisi minun toimia niitä vastaan. Ei, ainoana toivonani on se, että La Renaudie suostuu antautumaan minulle. Se on kovin epävarma toive, sillä hän on ylpeä ja urhoollinen; avoimessa maastossa häntä ei voi yllättää niinkuin Castelnaulle kävi, emmekä lukumäärältämme suurestikaan voita hänen joukkoaan. Auttanettehan minua kuitenkin, herra de Montgommery, neuvomalla hänelle rauhaa?"
"Siinä kohden teen parastani", lupasi Gabriel.
"Hitto periköön nämä kansalaissodat!" manasi Pardaillan lopuksi.
He ratsastivat kymmenen minuuttia äänettömästi eteenpäin. Kun siilon oli käännytty toiselle, vasempaan johtavalle tielle, sanoi Pardaillan:
"Varmasti olemme jo lähellä heitä. Sydämeni jyskyttää kovasti. Ensimmäistä kertaa elämässäni luulen totisesti tuntevani pelkoa!"
Kuninkaalliset ratsusoturit eivät enää naureskelleet ja jutelleet, vaan etenivät verkkaisesti ja varovasti.
He eivät olleet ehtineet kahtasataa askelta, kun luulivat näkevänsä puiden lomitse aseiden välkettä polulta, joka kulki yhdensuuntaisesti valtatien kanssa. Eikä myöskään jäänyt pitkäksi aikaa sijaa epätietoisuudelle, sillä melkein samassa huusi luja ääni: "Seis! Kuka siellä?"
"Se on La Renaudien ääni", huomautti Pardaillan Gabrielille ja sitten vastasi haasteeseen:
"Valois ja Lotringi!"
Polulta ilmestyi tielle heti La Renaudie ratsain, pienen joukkonsa seuraamana.
Hän käski kuitenkin väkensä pysähtyä ja lähestyi yksin muutamia askeleita. Pardaillan noudatti esimerkkiä, antoi osastolleen seisahtumismääräyksen ja eteni häntä kohti ainoastaan Gabrielin kanssa.
Olisi voinut luulla, että kaksi ystävää siinä kiirehti tapaamaan toisiansa pitkällisen eron jälkeen eikä kaksi vihollista valmiina ryhtymään hillittömään taisteluun.
"Olisin jo vastannut sinulle niinkuin minun pitäisi", virkkoi La Renaudie lähestyessään, "ellen olisi ollut tuntevinani ystävän ääntä... Enpä erehtyne siinä käsityksessä, että tuo kypäränsilmikko kätkee kunnon Pardaillanin piirteet."
"Niin, minähän tässä olen, ystävä-parka", lausui Pardaillan, "ja hyvänä veikkona neuvon sinua luopumaan yrityksestäsi ja heti laskemaan aseet".
"Kas, kas, onko tuo tosiaankin veljen neuvo?" kysyi La Renaudie hiukan ivallisesti.
"Kyllä, herra de La Renaudie", pisti väliin Gabriel, tullen esille; "vakuutan teille, että se on uskollisen ystävän neuvo. Castelnau on tänä aamuna antautunut Nemoursin herttualle, ja te olette hukassa, ellette menettele samoin."
"Ahaa, herra de Montgommery!" sanoi La Renaudie. "Oletteko tekin noiden mukana?"
"En ole heikäläisiä enkä teikäläisiä", ilmoitti Gabriel vakavasti ja murheellisesti; "tässä käänteessä olen vastapuolten välillä".
"Oh, suokaa minulle anteeksi, herra kreivi", virkkoi La Renaudie, johon oli tehonnut Gabrielin ylevä ja arvokas sävy. "En tahtonut teitä loukata, ja luullakseni epäilisin pikemmin itseäni kuin teitä."
"Uskokaa minua siis", jatkoi Gabriel, "älkääkä heittäytykö hyödyttömään ja turmiolliseen taisteluun, vaan antautukaa."
"Mahdotonta!" torjui La Renaudie.
"Mutta ota sentään huomioon", varoitti Pardaillan, "että me olemme täällä vain heikkona etujoukkona".
"Ja luuletko sinä", vastasi lahkolaispäällikkö, "että minä olen aloittanut pelkästään tällä vähäisellä urhojen osastolla?"
"Sanon sinulle suoraan", virkkoi Pardaillan, "että sinulla on kavaltajia riveissäsi".
"Ne ovat nyt teikäläisten joukossa", tuumi La Renaudie.
"Otan hankkiakseni sinulle armahduksen herra de Guiselta", lupasi Pardaillan, joka ei kiireessä osannut keksiä mitään parempaa.
"Armahduksen!" loisti La Renaudie; "toivoakseni piankin itse annan armahduksia enkä ota niitä vastaan muilta."
"Voi, La Renaudie! La Renaudie! Ethän tahdo pakottaa minua paljastamaan asetta sinua vastaan, Gudefroy, vanha toverini, lapsuudenystäväni?"
"Siihen kuitenkin täytyy valmistua. Pardaillan, sillä tunnethan minut liian hyvin uskoaksesi, että väistäisin sinua."
"Herra de La Renaudie", huudahti Gabriel, "vakuutan vielä kerran, että olette erehdyksen vallassa..."
Mutta hänet keskeytettiin äkkipäätä...
Kummankin kiistapuolen ratsumiehet, jotka loitommaksi jääneinä ja toistensa näkyvissä ollen eivät käsittäneet mitään tästä päälliköiden kummallisesta ryhtymisestä keskusteluun, olivat kiihkeitä aloittamaan ottelun.
"Mitä lempoa he haastelevat noin kauan?" jupisivat Pardaillanin sotilaat.
"Katsokaa nyt noita", nurkuivat puolestaan hugenotit; "luulevatko he, että me olemme tulleet tänne katselemaan, kuinka he juttelevat yksityisistä asioistaan?"
"Malta hetkinen, malta", virkkoi muuan La Renaudien väestä, josta jokainen sotilas toimi hyvinkin itsenäisesti, "tiedänpä keinon heidän rupattelunsa lyhentämiseksi".
Ja Gabrielin juuri ruvettua puhumaan hän laukaisi pistoolinsa kuninkaallisia joukkoa kohti.
"Siinä näet, että ensimmäinen laukaus tuli sinun taholtasi!" huomautti Pardaillan tuskastuneesti.
"Ilman minun käskyäni!" selitti La Renaudie kiivaasti. "Mutta arpa on nyt heitetty! Hei, ystävät, eteenpäin!"
Hän kääntyi miehiänsä kohti, eikä Pardaillanin sopinut jättäytyä vältteleväksi. Niinpä hän teki samaten ja huusi väelleen:
"Eteenpäin!"
Laukausten vaihto alkoi.
Gabriel oli jäänyt paikalleen punaisten ja valkoisten, kuningasmielisten ja hugenottien väliin molempien luotisateiden yhteisesti uhkaamaksi, kun hän oli vain hiukan kannustanut hevostaan syrjään. Jo alussa katkaisi luoti hänen kypärästään töyhdön, ja toinen surmasi hevosen hänen altaan.
Hän vapautti itsensä jalustimista ja seisoi sitten suorana, liikahtamatta ja ikäänkuin mielteissään keskellä tätä kamalaa mellakkaa.
Ryhtymättä uudestaan panostamaan tuliaseitaan molemmat joukot syöksyivät jatkamaan taistelua miekoillaan.
Gabriel ei vieläkään siirtynyt sivummalle tästä aseiden kalskeesta; edes koskettamatta miekkansa kahvaa hän vain katseli ympärilleen annettuja hurjia iskuja surullisena ja synkkänä ikäänkuin olisi Ranskan olennoituma näiden vihaväleihin joutuneiden ranskalaisten keskessä.
Lukumäärältään vähemmistönä ja vähemmän harjaantuneina sotakuriin reformeeratut alkoivat horjua, ja tällöin La Renaudie oli metelissä joutunut jälleen Pardaillanin eteen.
"Minun kimppuuni", huusi hän vanhalle toverilleen, "jotta saan surmani edes sinun kädestäsi!"
"Ah, jalomielisempi onkin se, joka surmaa toisen!" arveli Pardaillan.
He kävivät tuimaan hyökkäykseen. Heidän iskunsa kajahtelivat haarniskoista kuin vasaran kalke alasimella.
La Renaudie kieppui Pardaillanin ympärillä, joka hypitti ratsuaan ketterästi ja teki väistöjä ja survaisuja hellittämättä. Kaksi kostonhimon hurjistuttamaa kilpailijaa ei olisi voinut tapella vimmaisemmin.
Viimein La Renaudie upotti miekkansa Pardaillanin rintaan, saaden hänet suistumaan alas satulasta.
Mutta silloin ei parahtanut Pardaillan, vaan La Renaudie!
Onnekseen voittaja ei ehtinyt edes katsella synkkää saavutustaan, sillä Montigny, Pardaillanin paashi, laukaisi häntä kohti hakapyssynsä, ja kuolettavasti haavoittuneena hän sortui maahan.
Ennen hengenlähtöään La Renaudie jaksoi kuitenkin miekkansa sivalluksella iskeä kuoliaaksi paashin, joka oli häntä ampunut.
Näiden kolmen ruumiin ympärille keskittyi sitten kahakka yhä raivokkaampana. Mutta hugenotit olivat ehdottomasti alakynnessä, ja päällikkönsä menettämisen jälkeen heidät piankin lyötiin perinpohjin. Suurin osa sai surmansa. Muutamia otettiin vangiksi, ja pieni jäännös pääsi pakoon.
Tätä julmaa ja veristä taistelua ei ollut kestänyt täyttä kymmentä minuuttia.
Kuninkaalliset ratsumiehet järjestyivät palaamaan Amboiseen. Pardaillanin ja La Renaudien ruumiit nostettiin kuljetettavaksi yhdessä samalla ratsulla.
Kun kummaltakaan puolelta ei ollut erityisesti tavoiteltu Gabrielia, jäi hän vastoin kiihkeää toivoaan ihan vammattomaksi, ja apeasti hän katseli noita kahta ruumista, joiden rinnassa vielä äsken sykkivät kenties ylevimmät sydämet, mitä hän kokemuksestaan tunsi.
— Kumpi noista kahdesta oli uljaampi? — mietti hän. — Kumpi hartaammin rakasti toistansa? Kumman kuolema tuotti isänmaalle suuremman häviön?
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Kuudennentoista vuosisadan politiikkaa
Noizain linnan antautumisen ja Château-Regnaultin metsässä suoritetun kahakan jälkeen ei kaikki rauhattomuus ollut kuitenkaan vielä lakannut. Nantesin salaliittolaisten enemmistö ei tiennyt mitään puolueensa kahdesta perättäisestä vastoinkäymisestä, vaan marssi yhä Amboisea kohti, aikoen ryhtyä hyökkäykseen sitä vastaan yön tultua.
Mutta Lignièresin tarkkojen tiedoitusten perusteella osattiin heitä siellä odottaa.
Sentähden ei nuori kuningas ollut tahtonut mennä makuulle, vaan pysyi levottomana jalkeilla, kuumeisin askelin mitellen sitä avaraa ja tyhjää salia, joka oli varattu hänen huoneekseen.
Maria Stuart, herttua de Guise ja Lotringin kardinaali valvoivat hänen seuranaan.
"Kuinka ikuisen pitkällinen yö!" tuskitteli Frans. "Olen huonossa kunnossa, päätäni polttaa, ja nyt olen taas saanut piinakseni sietämättömän korvasäryn. Millainen yö, millainen yö!"
"Rakas valtiasparkani", virkkoi Maria säveästi, "älä ole noin kiihdyksissäsi; sillä tavalla vain pahennat ruumiillisia kipujasi ja sielullisia kärsimyksiäsi. Ota mieluummin edes hetkisen lepo!"
"Kah, voinko minä levätä, Maria", kysyi kuningas, "voinko pysyä rauhallisena, kun kansani nousee kapinaan ja aseistautuu minua vastaan! Voi, nämä huolet varmaankin lyhentävät sitä vähäistä aikaa, jonka Jumala on suonut elääkseni!"
Maria vastasi siihen vain kyynelillä, jotka tulvahtivat hänen viehkeille kasvoilleen.
"Teidän majesteettinne ei pitäisi ottaa asiaa noin raskaalta kannalta", huomautti Arpinaama. "Minulla on jo ollut kunnia vakuuttaa teille, että kaikkiin tarpeellisiin toimiin on ryhdytty ja että voitto on varma. Vastaan tilanteen selviämisestä ehdottomasti, sire."
"Emmekö ole aloittaneet hyvin?" lisäsi Lotringin kardinaali. "Castelnau vankina, La Renaudie surmansa saaneena, eikö siinä ole onnellisia enteitä tämän ikävän jutun kehittymiselle hyvään päätökseen?"
"Kovin onnellisia enteitä tosiaankin", sanoi Frans katkeralla äänellä.
"Huomenna kaikki loppuu", jatkoi kardinaali; "toisetkin kapinallisjohtajat joutuvat haltuumme, ja sitten voimme kauhistavalla esimerkillä säikyttää niitä, jotka muutoin kenties rohkenisivat heitä jäljitellä. Se täytyy tehdä, sire". selitti hän vastatakseen kuninkaan torjuvaan eleeseen. "Juhlallinen uskontoimitus, kuten Espanjassa sanotaan, on välttämätön uskonnon häväistylle kunnialle ja valtaistuimen uhatulle turvallisuudelle. Aluksi täytyy tuon Castelnaun kuolla. Herra de Nemours on ottanut vannoakseen hänelle, että hänet päästetään, mutta se ei kuulu meihin, koska emme ole mitään luvanneet. La Renaudie on välttänyt teloituksen, mutta minä olen jo antanut käskyn, että hänen päänsä pannaan näytteille huomenna päivänkoitteessa Amboisen sillalle, yläpuolellaan kirjoitus: Kapinallisten päällikkö."
"Kapinallisten päällikkö!" toisti nuori kuningas; "mutta olettehan itse sanonut, ettei hän ollut päällikkö ja että salaliittolaisten tunnustukset ja kirjeenvaihto osoittivat prinssi de Condén yksin olleen koko yrityksen todellinen alkuunpanija".
"Taivaan tähden, älkää puhuko noin äänekkäästi, sire!" huudahti kardinaali. "Niin, se on totta, prinssi on kaikkea johtanut etäällä. Nuo heittiöt nimittävät häntä mykäksi johtajaksi, jonka piti julistaa kantansa ensimmäisen menestyksen jälkeen. Mutta sen voiton puutteessa hän ei ole paljastanut itseään eikä enää tulekaan esille. Älkäämme siis työntäkö häntä vaaralliseen äärimmäisyyteen. Älkäämme julkisesti tunnustako kapinaliikkeen saaneen noin voimakasta puoltajaa. Olkaamme kuin emme tietäisi siitä asiasta mitään, jolla hänkään ei toimisi."
"Herra de Condé on silti kapinan todellinen päällikkö!" väitti Frans, jonka nuorekas maltittomuus huonosti sopeutui tällaiseen poliittiseen verukkeiden keksimiseen.
"Totta kyllä, sire", myönsi Arpinaama, "mutta prinssi ei tunnusta aikeitaan, vaan päinvastoin kieltää. Olkaamme uskovanamme hänen sanaansa. Prinssi saapui tänään sulkeutumaan Amboiseen, missä häntä pidetään silmällä etäältä, samaan tapaan kuin hän vehkeili. Olkaamme hyväksyvinämme hänet liittolaiseksi; se on vähemmän vaarallista kuin saada hänet julkiseksi viholliseksi. Tosiaankin hän lähtee meidän kanssamme ensi yönä lyömään rikoskumppaneitaan hajalle, jos se ilmenee hänelle pakolliseksi, ja on sitten saapuvilla heidän teloituksessaan huomenna. Eikö hän siinä joudu kärsimään tuhatkertaisesti tuskallisempaa rangaistusta kuin mitä hän aikoi meille toimittaa?"
"Se on kyllä varmaa", sanoi kuningas, "mutta tekeekö hän niin? Ja jos hän niin tekee, voiko hän silloin ollakaan syyllinen?"
"Sire", vakuutti kardinaali, "meillä on hallussamme ja luovutamme teidän majesteetillenne, mikäli haluatte, kaikki herra de Condén salaisen osallisuuden todisteet. Mutta mitä ilmeisempiä todisteet ovat, sitä tarpeellisempaa meidän on teeskennellä, ja minä puolestani pahoittelun kaikesta sydämestäni eräitä pikaistuksissa lausumiani sanoja, jotka voivat loukata prinssiä, jos ne joutuisivat hänen korviinsa."
"Pelkäätte pahantekijän loukkaamista!" huudahti Frans. "Mutta mitä meteliä tuolta ulkoa kuuluu? Jokohan siellä ovat kapinalliset?"
"Riennän sinne katsomaan", sanoi herttua de Guise.
Mutta hän ei ollut ehtinyt kynnykselle, kun Richelieu, hakapyssysoturien kapteeni, astui huoneeseen ja ilmoitti kiihtyneesti kuninkaalle:
"Anteeksi, sire, herra de Condé luulee kuulleensa joitakin kunnialleen käypiä sanoja ja pyytää kiivaasti saada kerta kaikkiaan teidän majesteettinne edessä julkisesti puhdistautua häpäisevistä epäluuloista."
Kuningas olisi kenties kieltäytynyt vastaanottamasta prinssiä, mutta herttua de Guise oli jo antanut merkin. Kapteeni Richelieun sotilaat vetäytyivät sivulle, ja prinssi de Condé astui sisälle pää pystyssä, kasvot tulistuneina.
Häntä saattoivat muutamat aatelismiehet ja lukuisat Pyhän Florentinuksen kaniikit, jotka olivat Amboisen linnan vakinaisia asukkaita; kardinaali oli täksi yöksi muuttanut nämä hengenmiehet sotilaiksi, puolustuksen varalta, eikä niinä aikoina muuten ollutkaan harvinaista nähdä huppukauluksen alla kypärää ja rukousnauhan vierellä hakapyssyä.
"Sire, pyydän anteeksi rohkeuttani", lausui prinssi kumarreltuaan kuninkaalle, "mutta tämän menettelyn oikeuttaa kenties ennakolta eräiden syytösten julkeus, joita vihamieheni kuuluvat salavihkaa esittävän uskollisuuttani vastaan ja jotka tahdon vetää julkisuuteen, kummakseni ne ja saattaakseni heidät rangaistukseen".
"Mistä on puhe, herra serkkuni?" tiedusti nuori kuningas totisena.
"Sire, he uskaltavat väittää, että minä olen niiden kapinoitsijain todellinen johtaja, joiden mieletön ja rikollinen yritys tällä haavaa häiritsee valtakunnan rauhaa ja surettaa teidän majesteettianne."
"Kah, puhutaanko sellaista?" virkkoi Frans. "Kuka sitä huhua levittää?"
"Minun onnistui äsken itse päästä käsiksi tuohon ilkeään panetteluun, sire, kun nämä arvoisat Pyhän Florentinuksen munkkiveljet nähtävästi katsoen olevansa täällä kuin kotonaan eivät ujostele toistella äänekkäästi, mitä heille supatellaan syrjästä päin."
"Ja syytättekö te loukkauksen todistajia vai sen ensimmäisiä lausujia?" kysyi Frans.
"Syytän molempia, sire", vastasi prinssi de Condé, "mutta erittäinkin näiden halpamaisten vääristelyjen alkuunpanijoita..."
Niin sanoessaan hän katsoi Lotringin kardinaalia suoraan kasvoihin; hämillisen näköisenä jälkimmäinen kätkeytyi, mikäli oli tilaisuutta, veljensä taakse.
"No niin, serkkuni", sanoi nuori kuningas, "me kyllä sallimme teidän sekä kumota huhupuheet että toimittaa panettelijat syytteeseen. Jatkakaa."
"Kumota huhupuheet, sire?" toisti prinssi de Condé. "No, eivätkö tekoni kelpaa siinä kohden paremmin kuin mitkään sanani voisivat tehota? Enkö ole ensimmäisestä kutsusta tullut tänne linnaan ottamaan paikkani teidän majesteettinne puolustajain joukossa? Onko se syyllisen menettelyä, kysyn teillä itseltänne, sire?"
"Syyttäkää siis panettelijoita!" sanoi Frans, joka ei tahtonut vastata muuta.
"Niin teenkin, en sanoilla, sire, vaan toiminnalla", vastasi prinssi de Condé. "Heidän pitää, jos heillä on niin paljon rohkeutta, itse esiintyä minua syyttämään. Heitän tässä heitä vastaan julkisesti hansikkaan! Jumalan ja kuninkaani edessä. Astukoon esiin se mies — olkoonpa hänen arvonsa ja asemansa mikä hyvänsä — joka tahtoo pysyä siinä väitteessä, että minä olen muka osallinen salaliittoon! Tarjoudun taistelemaan hänen kanssaan, milloin ja miten hän haluaa, ja jollei hän ole arvoltaan vertaiseni, alennun taistelua varten kaikessa hänen tasalleen."
Lakatessaan puhumasta prinssi heitti toisen hansikkaansa lattialle. Hänen katseensa ei ollut tauonnut hyvin selventävästä haasteen tarkoituksesta, sillä se oli ylpeästi suunnattu herttua de Guiseen, joka ei räpäyttänyt silmäänsäkään.
Nyt seurasi tuokion hiljaisuus, jokaisen varmaankin ajatellessa, kuinka omituista oli kuninkaallisen suvun prinssin ajaa valehtelijaksi koko hovi, jossa yksinkertaisin paashikin tiesi hänet kaksikymmenkertaisesti syylliseksi siihen, mitä hän noin etevästi suuttumusta näytellen kielsi.
Mutta tarkemmin sanoen nuori kuningas oli kenties sentään ainoa, joka viattomuudessaan ihmetteli tätä peliä, eikä kukaan silti pannut epäilyksen alaiseksi prinssin urhoollisuutta tai kunniallisuutta.
Ranskassa olivat päässeet muotiin italialaisten hovien käsitykset politiikasta Katarina Medicin ja hänen firenzeläistensä välityksellä. Se, joka petti parhaiten, sai suurimman poliittisen taitavuuden maineen. Ajatustensa salaaminen ja tointensa peitteleminen oli etevyyttä. Vilpittömyyttä olisi pidetty tyhmyytenä.
Tämä siveellinen spitalitauti ei ollut jättänyt tartuttamatta sen ajan ylevimpiäkään ja puhtaimpia luonteita. Colignya, Condéa, kansleri Olivieria. Niinpä herttua de Guisekaan ei halveksinut Condén prinssiä, vaan pikemminkin ihaili häntä. Mutta itsekseen hän tuumi hymyillen pystyvänsä ainakin yhtä hyvin näyttelemään kuin toinen. Astahtaen eteenpäin hän verkkaisesti riisui hansikkaansa ja heitti sen prinssin hansikkaan viereen.
Tämä temppu herätti läsnäolijoissa hämmästystä, kun ensimmältä luultiin, että hän aikoi ottaa vastaan prinssi de Condén röyhkeän haasteen.
Mutta silloin hän ei olisikaan ollut se suuri politikko, jollaisena hän ylpeillen tahtoi esiintyä. Lujalla ja tosiaankin melkein ehdotonta vakaumusta ilmaisevalla äänellä hän lausui:
"Minä hyväksyn herra prinssi de Condén lausunnon ja annan sille kaiken kannatukseni. Olen siinä määrin hänen palvelijansa, koska minulla on kunnia olla hänen sukulaisensakin, että tässä omasta aloitteestaan! tarjoudun hänen sekundantikseen ja käyn aseisiin ketä hyvänsä vastaan, lukeakseni niin oikeamielistä puolustusta."
Ja Arpinaama tähysteli kysyvin silmäyksin rohkeasti kaikkia, jotka seisoivat ympärillä.
Prinssi de Condé ei puolestaan nyt voinut muuta kuin laskea katseensa alas. Hän tunsi itsensä enemmän voitetuksi kuin jos olisi tappelussa hävinnyt.
"Eikö kukaan", tiukkasi herttua de Guise, "nosta prinssi de Condén tai minun hansikastani?"
Tietysti kukaan ei hievahtanut.
"Serkkuni", huomautti Frans alakuloisesti hymyillen, "nythän nähdäkseni olette toivomuksenne mukaan puhdistunut kaikista rikollisuuden epäluuloista".
"Niin, sire", myönsi mykkä johtaja avomielisen julkeasti, "ja minä kiitän teidän majesteettianne suosiollisesta kannatuksestanne..."
Hän kääntyi hieman väkinäisesti Arpinaamaan päin ja lisäsi:
"Kiitän siitä myös hyvää liittolaistani ja sukulaistani, herra de Guisea. Toivon todistavani hänelle ja kaikille uudestaan, taistellessani ensi yönä kapinoitsijoita vastaan, mikäli he hyökkäävät, ettei hän ole ollut väärässä minua puolustaessaan."
Sitten prinssi de Condé ja herttua de Guise kohteliaasti tekivät toisilleen syvän kumarruksen.
Pätevästi ja asianmukaisesti osoitettuaan viattomuutensa prinssillä ei enää ollut täällä mitään tekemistä; hän kumarsi kuninkaalle ja poistui, saattajinaan katsojat, jotka olivat tullessa seuranneet häntä.
Kuninkaallisessa huoneessa ei ollut enää ketään muuta kuin ne neljä henkilöä, joiden ikävää odottelua ja huolestusta tämä omituinen ilveily oli vähäksi aikaa keventänyt.
Mutta tästä ritarillisesta kohtauksesta selviää myös, että politiikka juontaa juurensa kuudenneltatoista vuosisadalta... ainakin.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Amboisen mellakka
Prinssi de Condén lähdettyä kuningas tai Maria Stuart eivät sen Paremmin kuin Lotringin veljeksetkään johtaneet keskustelua siihen, mitä juuri oli tapahtunut.
He tuntuivat välttävän tätä vaarallista aihetta äänettömästi solmitun sopimuksen nojalla.
Minuutit ja tunnit kuluivat odotuksen maltittomassa ja synkässä hiljaisuudessa.
Frans paineli usein kädellään polttavaa päätänsä. Syrjässä istuva Maria katseli murheisesti nuoren puolisonsa kalpeita ja riutuneita kasvoja ja pyyhkäisi tuon tuostakin kyyneleen silmänurkastaan. Lotringin kardinaali jännitti kaiken tarkkaavaisuutensa kuulostelemaan melua ulkopuolelta. Arpinaamalla ei ollut enää mitään määräyksiä annettavina, ja kun hänen arvoasemansa ja virkansa kahlehtivat hänet kuninkaan läheisyyteen, näytti hän julmasti kärsivän tästä pakollisesta toimettomuudesta. Toisinaan hän värähtäen polkaisi jalkaansa niinkuin uljas taisteluhevonen pureskellessaan suitsia, jotka sitä kytkevät.
Yön hetket vierähtivät vähitellen ohitse. Linnan kello oli Pyhän Florentinuksen kappelikellon säestyksenä lyönyt kuusi ja sitten puoli seitsemän. Aamu alkoi sarastaa, eikä yön hiljaisuutta ollut häirinnyt mikään rynnäkön häly tai vahtisotilaiden merkinanto.
"Kas niin", virkkoi kuningas hengittäen keveämmin, "alanpa uskoa, herra kardinaali, että tuo Lignières on pettänyt teidän ylhäisyyttänne, tai sitten hugenotit ovat muuttaneet mieltänsä".
"Sen pahempi, jos niin on käynyt", tuumi Lotringin Charles, "sillä me olimme varmat kapinan lannistamisesta yhdellä kertaa".
"Mutta tämähän on parempi loppu", virkkoi Frans, "sillä pelkkä taistelukin merkitsisi kuninkuudelle tappiota..."
Kuningas ei kuitenkaan ehtinyt lopettaa lausettaan, kun sovittuna hälytysmerkkinä kajahti kaksi hakapyssyn laukausta ja valleilla kuultiin leviävän vartiopaikalta toiseen huuto:
"Aseisiin, aseisiin, aseisiin!"
"Nyt ei ole epäilystäkään siitä, että viholliset ovat siellä." huusi Lotringin kardinaali kalveten vastoin tahtoaan.
Herttua de Guise nousi melkein iloisena ja virkkoi vain, kumartaen kuninkaalle:
"Sire, palaan pian, luottakaa minuun", ja hän poistui kiireesti.
Hänen voimakkaan äänensä kuultiin vielä antavan määräyksiä etuhuoneessa, kun alkoi kajahdella uusia laukauksia.
"Te näette, sire", sanoi kardinaali kenties häätääkseen kauhuaan äänensä soinnulla, "näette, että Lignièresillä oli oikeat tiedot ja että hän vain erehtyi ajasta muutaman lunnin verran".
Mutta kuningas ei kuunnellut häntä; kiukkuisesti purren vaalennutta huultansa ja kallistaen korvansa yksinomaan tykistön ja hakapyssyjen yltyvää jyminää kohti hän mutisi:
"Tuskin vieläkään voin uskoa tuollaista julkeutta! Tuollaista kruunun häpäisemistä..."
"Se raukeaa noiden kurjien häpeäksi, sire!" yritti kardinaali vakuuttaa.
"Hm", tuumi kuningas, "nostamastaan melusta päättäen herrat reformeeratut ovat saapuneet lukuisina eivätkä tunnu pelkäävän!"
"Se päättyy yhtä pian kuin olkituli sammuu", sanoi Lotringin Charles.
"Siltä ei tunnu, sillä meteli lähestyy", huomautti Frans; "tuli taitaa yltyä rajummaksi eikä suinkaan vaimentua".
"Jeesus!" parahti Maria Stuart peräti kauhuissaan; "kuuletteko luotien räiskyvän muureja vasten?"
"Minun mielestäni kuitenkin, madame..." sopersi kardinaali. "Luulen sentään, teidän majesteettinne... Minä puolestani en kuule melun kiihtyvän..."
Mutta hänet keskeytti kamala räjähdys.
"Siinä saitte vastauksen", virkkoi hänelle kuningas katkerasti hymyillen, "mutta kalpeat ja säikähtyneet kasvonnekin todistavat teitä vastaan".
"Minä tunnen jo ruudinhajua", huomautti Maria. "Ja nythän huudetaan niin hirveästi!"
"Yhä parempaa vain!" sanoi Frans. "Kas niin, herrat reformeeratut ovat kaiketi jo päässeet kaupungin muurien sisäpuolelle ja luultavasti ryhtyvät nyt oikein piirittämään meitä linnassamme."
"Mutta sire", esitti kardinaali vavisten, "eikö tässä tilanteessa olisi parempi, että teidän majesteettinne vetäytyisi torniin. Voimme pitää varmana ainakin, etteivät he pysty sitä valloittamaan."
"Mitä? Minäkö menisin piiloon alamaisiltani, pakenisin kerettiläisiä!" kiivastui kuningas. "Antakaa niiden vain saapua tänne asti, herra enoni; minua huvittaa tietää, kuinka pitkälle heidän julkeutensa voi mennä. Saattepa nähdä, että he pyytävät meitä veisaamaan heidän kanssaan joitakin virsiä ranskaksi ja haluavat saarnata Pyhän Florentinuksen kappelissa!"
"Sire, olisi sentään hiukan noudatettava varovaisuutta", sanoi Maria.
"Ei", väitti kuningas, "tahdon päästä tässä jutussa loppuun asti; odotan täällä noita uskollisia alamaisia, ja kuninkaallisen nimeni kautta vakuutan, että ensimmäinen, joka ei osoita minulle säädyllistä kunnioitusta, joutuu näkemään, onko tämä väkipuukko kupeellani pelkkänä koristuksena!"
Minuutit kuluivat ja yhteislaukaukset jatkuivat yhä kiivaampina. Kardinaaliparka ei enää kyennyt virkkamaan sanaakaan. Nuori kuningas puristeli vimmaisesti nyrkkejään.
"Kukaan ei edes tule tuomaan meille tietoja!" valitti Maria Stuart. "Onko vaara siis niin suuri, ettei ketään liikene sieltä hetkeksikään?"
"Voi, tämä odotus on sietämätön, ja mikä hyvänsä muu olisi luullakseni parempaa!" lausui kuningas viimein kaiken malttinsa menettäneenä. "Mutta tiedänpä, kuinka saan selkoa tilanteesta: lähden itse tuohon kahakkaan. Herra kenraaliluutnantti ei kieltäytyne vastaanottamasta minua vapaaehtoisena."
Frans liikahti pari kolme askelta ovelle päin. Maria heittäytyi hänen eteensä.
"Frans, mitä ajatteletkaan! Sinähän olet sairaskin!"
"En enää tunne mitään kipua", sanoi kuningas. "Suuttumus on tullut kärsimyksen sijalle."
"Malttakaa, sire", pyysi kardinaali; "nyt minusta todellakin tuntuu siltä kuin melske loittonisi. Niin, laukauksiakin kajahtelee harvemmin... Ah, tuossapa tulee paashi, varmaankin tuoden tietoja."
"Sire", lausui paashi astuttuaan sisälle, "herra herttua de Guise antoi toimekseni ilmoittaa teidän majesteetillenne, että reformeeratut ovat luopuneet yrityksestään ja kääntyneet peräytymään".
"Vihdoinkin! Sepä onnellista!" huudahti kuningas.
"Herra kenraaliluutnantti tulee selostamaan kuninkaalle kaikki heti kun uskoo voivansa poistua muureilta", lisäsi paashi sitten kadoten.
"No niin, sire", huomautti Lotringin kardinaali voitonriemuisena, "enkö ennakolta oivaltanut, että se oli vain vähäpätöinen selkkaus ja että kuuluisa ja urhea veljeni piankin palauttaisi järkiinsä kaikki nuo virsien veisailijat?"
"Ohoh, kelpo eno", sanoi Frans ivallisesti, "kuinka äkkiä teille on miehuus palannut..."
Mutta samassa jyrähti toinen mäjähdys vielä paljon kamalampana kuin edellinen.
"Mitähän tuo vielä merkitsee?" ihmetteli kuningas.
"Tosiaankin... se on kummallista", sanoi kardinaali vavisten uudestaan.
Onneksi hänen ei tarvinnut kauan olla hädissään. Melkein samassa astui huoneeseen kapteeni Richelieu, kasvot ruudista mustina ja lovilaitaiseksi hakattu miekka kädessään.
"Sire", lausui hän kuninkaalle, "kapinoitsijat on lyöty hajalle. Viimeksi he ennättivät räjäyttää voimakkaan ruutipanoksen, jonka olivat koonneet erään portin juurelle, mutta se ei tuottanut meille vahinkoa. No, jotka eivät joutuneet vangiksi tai saaneet surmaansa, peräytyivät sillan yli ja rakensivat suojakseen katusulkuja, vetäytyessään erääseen Vendomoisin esikaupungin rakennukseen, mistä saamme heidät helposti kiinni... Teidän majesteettinne voi omin silmin nähdä Iästä ikkunasta, kuinka heitä käsittelemme."
Kuningas kiirehti ikkunan ääreen kardinaalin saattamana, ja kuningatarkin lähestyi.
"Niin, tosiaankin", totesi Frans: "siellä he vuorostaan ovat saarroksissa... Mutta mitä näenkään? Tuosta rakennuksesta tupruaa tavattomasti savua!"
"Sire, se on pistetty tuleen", selitti kapteeni.
"Mainiota, erinomaista!" huudahti kardinaali. "Katsokaa, sire, tuollahan niitä hyppii alas ikkunasta. Kaksi... kolme... neljä... Vielä, yhä uusia! Kuoletteko tänne niiden parkumista?"
"Voi noita ihmisparkoja!" huokasi Maria Stuart pannen kätensä ristiin.
"Olen erottavinani meikäläisten etunenässä serkkumme de Condén kypärätöyhdön ja vyöhikön", lausui kuningas. "Onko se todellakin hän, kapteeni?"
"On, teidän majesteettinne", vahvisti Richelieu. "Hän on ollut vakaasti mukanamme, miekka kädessään, herra de Guisen rinnalla."
"No, herra kardinaali", muistutti Frans, "näettehän, ettei häntä tarvinnut pyytää puolellemme".
"Hänen oli ehdottomasti pakko tulla mukaan, sire!" vastasi Lotringin Charles. "Herra prinssi olisi toisin menettelemällä pannut liian paljon alttiiksi."
"Mutta liekit yltyvät!" huudahti Maria kamalan näytelmän järkyttämällä ja samalla lumoamana. "Rakennus voi sortua noiden, onnettomien päälle!"
"Sortuu juuri!" sanoi kuningas.
"Jumalan kiitos, kaikki on lopussa!" riemuitsi kardinaali.
"Voi, lähtekäämme pois täältä, sire, minun on niin paha olla", valitti Maria vetäen kuningasta mukaansa.
"Niin, minutkin valtaa nyt sääli", sanoi Frans ja loittani ikkunasta.
Sen ääreen jäi kardinaali yksikseen ja rajattomasti riemuitsevana, mutta hänkin kääntyi kohta poispäin, kuullessaan herttua de Guisen äänen.
Arpinaama astui sisälle, tyynenä ja ylpeänä, kintereillään prinssi de Condé, jonka oli puolestaan vaikea olla näyttämättä murheelliselta ja häpeilevältä.
"Sire, kaikki on päättynyt", ilmoitti herttua de Guise kuninkaalle, "ja kapinoitsijat ovat saaneet rangaistuksen rikoksestaan. Kiitän Jumalaa siitä, että hän on vapauttanut teidän majesteettinne tästä vaarasta, sillä nyt huomasin sen suuremmaksi kuin ennakolta luultiin. Meillä oli kavaltaja keskuudessamme."
"Onko mahdollista?" kysyi kardinaali hätkähtäen.
"Täytyy olla", vakuutti Arpinaama; "reformeeratut saivat ensimmäisessä rynnäkössä apua La Motten keräämiltä aseellisilta miehiltä, jotka hyökkäsivät ahdistamaan meitä takaapäin. Sillä tavalla he hetkellisesti olivat kaupungin valtiaina."
"Kamalaa!" sanoi Maria painautuen kuningasta vasten.
"Vielä pahemmalla kannalla olisi tilanne ollut, madame", jatkoi herttua, "jos kapinalliset olisivat odotuksensa mukaan saaneet tuekseen sen rynnäkön, jonka Chaudieun, ministerin veljen, piti tehdä Bons-Hommesin porttia vastaan."
"Raukesiko se yritys?" kysyi kuningas.
"Sitä ei tehty, sire. Kapteeni Chaudieu myöhästyi, Jumalan kiitos, ja saapuu vain huomatakseen kaikki ystävänsä lyödyiksi hajalle. Hyökätköön hän nyt mielensä mukaan — hänellä on vankka vastus tarjolla sekä muurien sisä- että ulkopuolellakin! Ja pakottaakseni hänet harkitsemaan asiaa määräsin pari- kolmekymmentä hänen rikoskumppaniaan hirtettäviksi Amboisen vallinharjoille. Sellainen näytelmä lienee hänelle kyllin valaiseva."
"Oiva keksintö", ylisti Lotringin kardinaali.
"Kiitän teitä, serkkuni", sanoi kuningas Arpinaamalle. "Mutta minä näen, että Jumalan varjelus on erityisesti tullut ilmi tässä ottelussa, koska juuri hän on sallinut vihollistemme aikeiden sotkeutua. Lähtekäämme siis ensiksi kappeliin lausumaan hänelle kiitollisuutemme."
"Ja sitten", lisäsi kardinaali, "on järjestettävä eloonjääneiden rikollisten rankaiseminen. Sire, tehän kaiketi tulelle saapuville heidän teloitukseensa kuningattaren ja leskikuningattaren kanssa?"
"Mutta... onko se niin tarpeellista?" kysyi nuori kuningas kiusaantuneena, astellessaan ovelle päin.
"Sire, se on välttämätöntä", vakuutti kardinaali itsepintaisesti hänen kintereillään. "Maineikas kuningas ja kuuluisa isänne, sire, eivät milloinkaan jääneet pois kerettiläisten polttamistilaisuuksista. Mitä tulee Espanjan kuninkaaseen, sire..."
"Toiset kuninkaat tehkööt, niinkuin hyväksi näkevät", keskeytti Frans yhä astellen eteenpäin, "ja minäkin tahdon toimia oman harkintani mukaan".
"Minun täytyy ilmoittaa teidän majesteetillenne, että pyhän istuimen lähettiläs ottaa ehdottomasti lukuun teidän läsnäolonne tässä hallituskautenne ensimmäisessä uskontoimituksessa", tiukkasi hellittämätön kardinaali. "Kun kaikki tulevat saapuville, varmasti vieläpä herra prinssi de Condé, niin sopiiko teidän majesteettinne jäädä pois?"
"Voi, hyvä Jumala, puhutaan siitä myöhemmin", vastasi Frans. "Eihän syyllisiä ole edes tuomittu."
"Ooh, tuomittuja he kyllä ovat, teidän majesteettinne!" väitti Lotringin Charles varmana.
"Olkoon niinkin, mutta tyrkyttäkää tuo heikkoudelleni kamala välttämättömyys taakakseni edes oikealla hetkellä ja asianomaisessa paikassa", lopetti kuningas. "Tällä haavaa, herra kardinaali, menkää, kuten jo sanoin teille, polvistumaan alttarin eteen ja kiittämään Jumalaa, joka on suvainnut kääntää meistä pois tämän salaliiton vaaran."
"Sire", lausui vuorostaan herttua de Guise, "ei ole suurenneltava näitä rettelöitä eikä annettava niille ansaitsematonta tärkeyttä. Älköön teidän majesteettinne siis nimittäkö tuota liikehtimistä salaliitoksi; itse asiassa se oli vain mellakka."
KUUDESKOLMATTA LUKU
Uskontoimitus
Vaikka salaliittolaiset olivat La Renaudien papereista löydettyyn julistukseen sovittaneet sen vakuutuksen, ettei heidän tahollaan yritettäisi "mitään hänen majesteettiaan eikä kuninkaallisen huonekunnan prinssejä tai valtakunnan turvallisuutta vastaan", olivat he kuitenkin joutuneet kiinni avoimesta kapinasta, niin että heitä odotti kansalaissodassa voitettujen kohtalo.
Se ankaruus, jolla lahkolaisia oli kohdeltu heidän käyttäytyessään rauhallisten ja alistuvaisten alamaisten lailla, ei voinut heille jättää suurtakaan armeliaisuuden toivoa.
Lotringin kardinaali jouduttikin heidän tuomitsemistaan kirkollisen innon kannustamana, joskaan sitä ei voinut sanoa suorastaan kristilliseksi.
Hän jätti kohtalokkaaseen juttuun sekaantuneiden aatelismiesten oikeudenkäynnin Pariisin parlamentin ja kansleri Olivierin haltuun. Siinä toimittiin pikaisesti. Kuulustelut tapahtuivat nopeasti, tuomiot julistettiin vielä joutuisammin.
Näitä turhiakaan muodollisuuksia ei noudatettu kapinan vähäisempiä osallisia kohtaan; toisarvoisia henkilöitä teloitettiin pyörällä tai hirtettiin päivittäin Amboisessa, tahtomatta vaivata heillä parlamenttia. Oikeudenkäytön kunnia ja kustannus suotiin ainoastaan niille miehille, joilla oli jonkinlainen arvoasema ja jotakin mainetta.
Lotringin Charlesin hurskaan harrastuksen ansiosta päättyi kaikki heidänkin osaltaan vajaassa kolmessa viikossa.
Huhtikuun 15 päivänä joutui sitten julkisesti teloitettaviksi Amboisessa kaksikymmentäseitsemän paroonia, yksitoista kreiviä ja seitsemän markiisia, kaikkiaan viisikymmentä aatelismiestä ja lahkolaisjohtajaa.
Mitään ei lyöty laimin, jotta tämä suurenmoinen uskonnollinen toimitus saisi juhlallista loistoa. Sitä varten tehtiin tavattomia valmistuksia. Pariisista Nantesiin asti kiihoitettiin yleisön uteliaisuutta tämän aikakauden julkisuuskeinoilla, nimittäin kuuluttamalla teloituksesta kaikissa sen alueen kirkoissa.
Verinen esitys oli määrätty tapahtuvaksi linnan ulokkeen juurella, ja määräpäivänä sijoitettiin ulokkeelle kolme komeaa istuinlavaa, joista keskimmäinen ja uhkein oli varattu kuninkaalliselle perheelle.
Aukion ympärille oli rakennettu porrasmaisesti kohoavia penkkirivejä, joihin sitten koottiin kaikki ympäristön uskovaiset puoliväkisinkin. Niiden porvarien ja talonpoikaisten, joita verinäytelmä olisi saattanut jonkin verran tympäistä, täytyi sinne lähteä uhkausten painostuksesta tai lahjuksien taivuttamana. Toisille annettiin anteeksi sakkoja, toisia peloiteltiin toimen tai oikeuksien menetyksellä. Kun tähän herätystyöhön liittyi myös toisaalta uteliaisuus ja toisaalta uskonkiihko, suuntautui Amboiseen sellainen väenpaljous, että kohtalokkaan päivän aattona täytyi yli kymmenentuhannen leiriytyä taivasalle.
Seuraavana aamuna alkoivat kaupungin katot täyttyä ihmisistä, ja aukion puolisista ikkunoista saatiin vuokraa kymmenenkin ecua, mikä oli siihen aikaan tavaton summa.
Aitauksen keskelle oli rakennettu valtava, mustalla veralla päällystetty mestauslava. Sinne kannettiin hyvissä ajoin pölkky, jolle kunkin tuomitun piti polvistuneena laskea päänsä. Lähelle oli mustalla verhottu nojatuoli varattu oikeudenkirjurille, jonka tehtävänä oli vuoron mukaan huutaa yksitellen aatelismiesten nimet ja kovalla äänellä lukea kunkin tuomio.
Paikkaa vartioitsivat kuninkaan huonekunnan skotlantilainen komppania ja santarmit.
Pyhän Florentiuksen kappelissa suoritetun juhlallisen messun jälkeen tuomitut vietiin mestauslavan juurelle. Useat heistä olivat jo olleet kidutettavina. Munkit olivat saapuvilla ja yrittivät saada heidät hylkäämään uskonnolliset periaatteensa, mutta ainoakaan hugenoteista ei taipunut luopioksi kuoleman edellä, vaan kaikki kieltäytyivät jyrkästi vastaamastakaan munkeille, joiden joukossa epäiltiin olevan Lotringin kardinaalin vakoilijoita.
Hovin istuinkorokkeet täyttyivät keskimmäistä lukuunottamatta. Kuninkaalta ja kuningattarelta oli täytynyt melkein kiristää suostumus olemaan saapuvilla teloituksessa, mutta he olivat ainakin saaneet toimeen sen verran, että he ilmestyisivät vasta loppupuolella ja ainoastaan pääjohtajien rangaistusta katsomaan. Tulossa he siis olivat, eikä kardinaali muuta vaatinutkaan. Säälitettävä hallitsijapari tunsi olevansa kruunattuja orjaparkoja; näitäkin nuoria ihmisiä oli peloiteltu arvoaseman ja vaikutusvallan menettämisellä niinkuin halpasäätyisiäkin.
Mestaukset aloitettiin keskipäivällä.
Ensimmäisen reformeeratun noustessa lavan portaita myöten hänen kumppaninsa ryhtyivät veisaamaan Clément Marotin ranskantamaa virttä, tahtoen lähettää viimeisen lohdun teloitettavalle ja samalla osoittaa omaa lujuuttaan vihamiesten ja kuoleman edessä.
Niinpä he veisasivat kovalla äänellä mestauslavan juurella:
Ollos, Luoja, meille laupias,
anna siunaukses armostas,
käännä kasvos meidän puolellemme,
valo kirkas luomaan polullemme!Yksi säkeistö säesti kunkin pään putoamista. Mutta siitä johtui myös, että kuorossa aina oli yksi ääni vähemmän.
Kello yksi oli jäljellä vain kaksitoista aatelismiestä, salaliiton pääjohtajat. Silloin seurasi tauko; molemmat pyövelit olivat väsyksissä, ja kuninkaallinen seurue saapui.
Frans II oli suorastaan kalmankalpea. Maria Stuart sijoittui hänen oikealle puolelleen ja Katarina Medici vasemmalle. Lotringin kardinaali otti paikkansa leskikuningattaren toisella puolella, ja prinssi de Condélle osoitettiin sija nuoren kuningattaren vieressä.
Prinssin astuessa korokkeelle melkein yhtä kalpeana kuin nuori kuningas tervehtivät häntä nuo kaksitoista tuomittua, ja hän vastasi siihen vakavasti.
"Olen aina kumartanut kuoleman edessä", virkkoi hän ääneen.
Muuten kuningas vastaanotettiin vähemmän kunnioittavasti, niin sanoaksemme, kuin prinssi de Condé. Mitään tervehdyshuutoja ei ensimmältä kuulunut hänen saapuessaan. Hän pani sen merkille ja sanoi rypistäen otsaansa:
"Ah, herra kardinaali, minua suututtaa, että olette toimittanut meidät tänne..."
Lotringin Charles oli kuitenkin kohottanut kätensä antaakseen alttiuden merkin, ja joikin hajalliset äänet huusivat tällöin väkijoukosta:
"Eläköön kuningas!"
"Kuulettehan, sire?" huomautti kardinaali.
"Kyllä", myönsi kuningas, pudistaen päätänsä murheellisesti, "kuulen muutamien kömpelösti tekevän alamaisteni äänettömyyden vain huomattavammaksi".
Sillä välin täyttyi kuninkaallinen koroke lopullisesti. Kuninkaan veljet, paavin lähettiläs, herttuatar de Guise olivat tulleet sinne perätysten.
Sitten saapui herttua de Nemours, hänkin kovin apean näköisenä ja ikäänkuin tunnontuskien kalvamana.
Viimeisenä sijoittui taustalle kaksi miestä, joiden läsnäolo tässä paikassa ja tällä hetkellä ei kenties ollut vähemmän kummallinen kuin prinssi de Condén.
Nämä kaksi miestä olivat Ambroise Paré ja Gabriel de Montgommery, kumpikin erilaisen velvollisuuden kutsumana saapunut.
Ambroise Parén oli muutamia päiviä takaperin pyytänyt Amboiseen herttua de Guise, joka oli käynyt suorastaan levottomaksi kuninkaallisen sukulaisensa terveydentilasta. Maria Stuart ei ollut vähemmän hädissään kuin hänen enonsa, ja nähdessään uskontoimituksen pelkän ajatuksenkin ylettömästi rasittavan Fransin mieltä hän pyysi kirurgia pysyttelemään valmiina antamaan kuninkaalle apuaan, jos tämä pyörtyisi tai alkaisi muuten voida pahoin.
Gabriel taas saapui yrittämään vielä viimeistä ja äärimmäistä ponnistusta pelastaakseen tuomituista ainakin yhden, joka oli joutumassa kirveen uhriksi viimeisenä; hän soimasi itseään siitä, että oli tahtomattaan johdattanut hänet neuvoillaan tähän äärimmäiseen hätään, nimittäin nuoren ja urhoollisen Castelnau de Chalossesin.
Castelnau, kuten muistettaneen, oli antautunut vain herttua de Nemoursin allekirjoittamaa vakuutusta vastaan, jossa hänelle taattiin henki ja vapaus. Amboiseen luotuna hänet oli kuitenkin suljettu vankilaan, ja tänään hänet oli määrä mestata viimeiseksi, muka pahimpana rikollisena.
Herttua de Nemoursin puolesta on kuitenkin sanottava, että hän nähdessään aatelisvakuutuksensa näin poljettuna maahan joutui määrättömän epätoivon ja suuttumuksen valtaan. Kolmen viikon ajan hän oli käynyt Lotringin kardinaalin, herttua de Guisen ja kuninkaallisen pariskunnan puheilla anomassa, vaatimassa, rukoilemassa kunniansa takaaman vangin vapautusta. Mutta kansleri Olivier, jolle toiset jättivät ratkaisun, selitti hänelle, kuten herra de Vielleville kertoo, että "kuningas ei ole mitenkään sidottu kapinalliselle alamaiselleen antamaansa sanaan, saatikka sellaiselle hänen puolestaan annettuun lupaukseen". Tuollainen kanta tuotti masentavaa sydänsurua herttua de Nemoursille, joka äskenmainitun kronikoitsijan yksinkertaisen maininnan mukaan "ei kiusaantunut muusta kuin allekirjoituksestaan, sillä mitä hänen sanaansa tuli, niin hän olisi sanonut valehtelijaksi, jos kuka hyvänsä olisi tahtonut häntä siitä moittia, vain hänen majesteettiaan lukuunottamatta, sillä niin uljas ja jalomielinen ruhtinas hän oli!"
Tämä teloitus oli sentähden Nemoursin herttualle erityisen kamala näky, mutta Gabrielin lailla oli hänetkin tuonut tänne salainen toivo, että hän saisi vielä viimeisellä hetkellä Castelnaun pelastetuksi.
Herttua de Guise, joka oli upseerien kanssa hevosen selässä korokkeen juurella, oli tällä välin antanut merkin teloittajalle, ja vähäksi aikaa keskeytynyt testaaminen ja veisaaminen alkoivat jälleen.
Vajaassa neljännestunnissa putosi kahdeksan päätä. Nuori kuningatar oli pyörtymäisillään.
Mestauslavan juurella oli enää neljä tuomittua. Kuuluttajana toimiva oikeudenkirjuri luki kaikuvalla äänellä: "Albert Edmond Roger, kreivi de Mazeres, syyllinen kerettiläisyyteen ja majesteettirikokseen ja aseelliseen hyökkäykseen kuninkaan persoonaa vastaan."
"Ei ole totta!" huusi mestauslavalla kreivi de Mazeres.
Näyttäen yleisölle kidutuksen mustuttamia käsivarsiaan ja raadeltua rintaansa hän lisäsi:
"Tällaiseen tilaan minut on saatettu kuninkaan nimessä. Mutta minä tiedän, ellei hänelle ole tässä asiassa ilmaistu totuutta. Niinpä huudankin kaikesta huolimatta: Eläköön kuningas!"
Hänen päänsä putosi. Kolme viimeistä reformeerattua, jotka odottivat vuoroaan, kertasivat virren ensimmäisen säkeistön:
Ollos, Luoja, meille laupias,
anna siunaukses armostas,
käännä kasvos meidän puolehemme,
valo kirkas luomaan polullemme!Oikeudenkirjuri jatkoi:
"Jean Louis Alberic, parooni de Raunay, syyllinen kerettiläisyyteen, majesteettirikokseen ja aseelliseen hyökkäykseen kuninkaan persoonaa vastaan."
"Sinä ja kardinaali valehtelette kuin kaksi kelmiä", lausui de Raunay; "ainoastaan häntä ja hänen veljeänsä vastaan me nousimme kapinaan. Toivotan heille, että he kumpikin saavat kuolla yhtä levollisina ja puhtaalla mielellä kuin minä."
Sitten hän laski päänsä pölkylle.
Kaksi viimeistä tuomittua veisasi:
Koetus tää ompi viimeinen;
kestäköön nyt meistä kukin sen.
Luota, sielu, siihen, että taivas
loppuun asti lievittää sun vaivasiOikeudenkirjuri pitkitti veristä kutsuaan:
"Robert Jean René Briquemaut, kreivi de Villemongis, syyllinen kerettiläisyyteen, majesteettirikokseen ja kuninkaan hengen tavoittamiseen."
Villemongis kastoi kätensä de Raunayn vereen ja nostaen ne taivasta kohti huusi:
"Taivaallinen isä, tässä vuotaa lastesi veri! Sinä kostat sen!"
Seuraavana hetkenä hän heitti henkensä.
Yksin jääneenä Castelnau veisasi:
Vihollisten ansaan sallit näin,
Herra, meidät jäädä yllättäin.
Sanas täyttymistä odotamme
silti täynnä hurskasta uskoamme!Toivoessaan pelastavansa Castelnaun Nemoursin herttua oli käytellyt kultaa. Oikeudenkirjurilla ja itse teloittajilla oli siten etua viimeisen vangin säästymisestä. Ensimmäinen pyöveli ilmoittautui uupuneeksi, ja hänen sijalleen tuli toinen. Tämä vaihdos tuotti pakollisen keskeytyksen.
Gabriel käytti sitä kannustaakseen herttuaa uusiin ponnistuksiin.
Niin ollen Savoijin Jaakko kallistui herttuatar de Guiseen päin, johon hänellä kerrottiin olevan mitä likeisimmät suhteet, ja supatti pari sanaa hänen korvaansa. Herttuattarella oli paljon vaikutusta nuoren kuningattaren mielialaan.
Hän nousi heti ikäänkuin kykenemättä enää kestämään tätä näytelmää ja virkkoi kyllin äänekkäästi, jolta Maria kuuli:
"Ah, tämä on liian hirveätä naisille! Katsokaa, kuningatar alkaa voida pahoin. Vetäytykäämme pois."
Mutta Lotringin kardinaali lähtösi kälyynsä ankaran katseen.
"Hiukan enemmän lujuutta, madame!" lausui hän tälle jyrkästi. "Ajatelkaa, että te olette d'Este-sukua ja herttua de Guisen puoliso."
"Oi, se minun mieltäni juuri ahdistaakin!" vastasi herttuatar. "Milloinkaan ei äidillä ole ollut suurempaa tuskaantumisen aihetta: kaikki se veri ja viha, joka on tuloksena tämän päivän työstä, kohdistuu sitten lapsiamme vastaan."
"Naiset ovat hyvin arkoja", jupisi kardinaali, joka itse oli jänishousu.
"Mutta", huomautti Nemoursin herttua, "eihän tarvitse olla nainen järkkyäkseen näin kaameasta näytelmästä. Tekin, prinssi", virkkoi hän herra de Condélle, "ettekö tekin ole kuohuksissa, sanokaa?"
"Oh", tuumi kardinaali, "prinssi on soturina tottunut katselemaan kuolemaa läheltä!"
"Taisteluissa kyllä", vastasi prinssi miehuullisesti, "mutta en kylmäveristä teurastusta mestauslavalla!"
"Tunteeko kuninkaallisen suvun jäsen siis niin suurta sääliä kapinoitsijoita kohtaan?" kysyi Lotringin Charles vielä härnäävästi.
"Ehdottomasti surkuttelen uljaita upseereita, jotka ovat aina ansiokkaasti palvelleet kuningasta ja Ranskaa", vastasi prinssi de Condé.
Mutta sen enempää hän ei tietenkään voinut sanoa tai tehdä omassa epäillyssä asemassaan. Nemoursin herttua käsitti sen ja puhutteli leskikuningatarta.
"Kuulkaa, madame, nyt on vain yksi jäljellä", sanoi hän mainitsematta Castelnaun nimeä. "Eikö voitaisi toimittaa niin, että edes hänet säästettäisiin?"
"Minä en mahda sille mitään", vastasi Katarina Medici kääntäen päänsä pois.
Sillaikaa kovaonninen Castelnau nousi mestauslavan portaita myöten veisaten:
Ollos, Luoja, mulle laupias,
anna siunaukses' armostas,
käännä kasvos minun puolelleni,
valo kirkas luomaan polulleni!Syvän liikutuksen valtaama yleisö unohti pelon, jota vakoilijat ja monehardit muuten herättivät, ja huuteli yhteen ääneen:
"Armahdus! Armahdus!"
Nemoursin herttua yritti sillä hetkellä hellyttää nuorta Orleansin herttuaa.
"Monseigneur", muistutti hän tälle, "oletteko unohtanut, että juuri Castelnau tässä samassa Amboisen kaupungissa pelasti isävainajanne hengen, joka oli joutunut vaaraan metelissä?"
"Minä teen, mitä äitini päättää", vastasi Orleansin herttua.
"Mutta", rukoili Nemoursin herttua, "jos kääntyisitte kuninkaan puoleen. Yksi ainoa sana teiltä..."
"Sanon teille", lausui nuori prinssi kuivakiskoisesti, "että odotan äitini määräyksiä".
"Voi, prinssi!" huokasi Nemoursin herttua moittivasti. Hän teki Gabrielille masennusta ja toivottomuutta ilmaisevan eleen.
Oikeudenkirjuri luki silloin verkkaisesti:
"Michel Jean Louis, parooni de Castelnau-Chalosses, todistettu syylliseksi majesteettirikokseen, kerettiläisyyteen ja kuninkaan hengen tavoittamiseen."
"Haastan itse tuomarit todistajiksi siihen", lausui Castelnau, "että tuo väite on väärä, ellei majesteettirikoksena pidetä jyrkkää vastarintaani Guise-suvun tyrannian takia. Jos asia on niin ymmärrettävä, niin heidät olisi ensiksi pitänyt julistaa kuninkaiksi. Kenties siihen tullaankin, mutta se on niiden asia, jotka elävät minun jälkeeni."
Ja puhutellen pyöveliä hän lisäsi lujalla äänellä:
"Tee nyt tehtäväsi."
Mutta teloittaja, joka huomasi jotakin liikehtimistä korokkeilla, oli korjaavinaan kirvestään ajan voittamiseksi.
"Tämä piilu on tylstynyt, herra parooni", virkkoi hän hiljaa, "ja te ansaitsisitte kuolla edes yhdellä iskulla... Ja kukapa tietää, eikö vähäinenkin lisähetki...? Minusta näyttää, että tuolla tapahtuu jotakin edullista teille."
Kaikki kansa huuteli uudestaan:
"Armoa! Armoa!"
Menettäen tällä äärimmäisellä hetkellä kaiken sovinnaisuuden Gabriel rohkeni huutaa kovaa Maria Stuartille:
"Armoa, madame kuningatar!"
Maria kääntyi, näki hartaan katseen, ymmärsi Gabrielin epätoivon ja lausui kuninkaalle notkistaen toisen polvensa:
"Sire", huudahti omalta taholtaan Nemoursin herttua, "eikö ole jo vuotanut kylliksi verta? Ja kuitenkin, kuten tiedätte, kuninkaan ilmeessä pitäisi olla armoa."
Nämä sanat näyttivät tehoavan Fransiin, jonka kaikki jäsenet vapisivat. Hän tarttui kuningattaren käteen.
"Muistakaa, sire", lausui hänelle ankarasti paavin lähettiläs, palauttaakseen hänet jyrkkyyteen, "muistakaa, että te olette kaikkein kristillisin kuningas!"
"Niin, sen muistan", vastasi Frans II lujasti. "Armahdettakoon parooni de Castelnau!"
Mutta Lotringin kardinaali oli kuninkaan ensimmäisestä lauseesta ymmärtävillään asian väärin ja kiirehtinyt antamaan teloittajalle käskevän viittauksen.
Samassa silmänräpäyksessä, jolloin Frans lausui sanan "armahdettakoon", kierähti Castelnaun pää mestauslavan lankuille...
Seuraavana päivänä prinssi de Condé matkusti Navarraan.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Toinen politiikan näyte
Tämän synkän joukkoteloituksen jälkeen Frans II:n horjuva terveys paheni yhä.
Seitsemän kuukautta myöhemmin, marraskuun lopulla 1560, hovin oleskellessa Orleansissa, jonne herttua de Guise oli kutsunut koolle säätyjen edustajat, täytyi seitsentoista vuotiaan kuningasparan antautua vuoteen omaksi. Hänen vierellään rukoili, valvoi ja itki Maria Stuart, ja siellä myös odotti mitä jännittävin draama ratkaisuaan Henrik II:n pojan kuoleman tai parantumisen seurauksena.
Tämä asia koski muitakin henkilöitä, mutta varsinaisesti se kuitenkin jäi valjun naisen ja kolkon näköisen miehen väliseksi, jotka joulukuun 4 päivän vastaisena yönä istuivat rinnakkain muutaman askeleen päässä nukkuvasta sairaasta ja hänen päänalusensa vieressä hiljaa itkevästä Mariasta.
Mies oli Lotringin Charles, nainen Katarina Medici.
Kostonhaluinen leskikuningatar, joka oli ensimmältä näytellyt melkein kuollutta, oli kahdeksan kuukauden ajan toiminut peräti elpyneesti, Amboisen mellakasta asti. Mainitkaamme parilla sanalla, mitä hän oli tehnyt yhä yltyvässä katkeruudessaan Guise-veljeksiä vastaan:
Hän oli salaa liittoutunut prinssi de Condén ja Bourbonin Antoinen kanssa; hän oli salaisesti tehnyt sovinnon vanhan konnetaabeli de Montmorencyn kanssa. Ainoastaan viha saattoi panna hänet unohtamaan vihan.
Hänen uudet, toisilleen vastakkaiset ystävänsä olivat hänen kehoittelustaan virittäneet kapinoita eri maakunnissa; niinpä Monthrun oli nostattanut aseisiin Dauphinen, Mouvant-veljekset Provencen, ja Maligny oli yrittänyt rynnistää Lyoniin.
Toisaalta Guisetkaan eivät olleet uinailleet. He olivat kutsuneet Orleansiin koolle säätyedustajiston ja sen keskuudesta hankkineet puolelleen alttiin enemmistön. Sitten he olivat kehoittaneet myös Navarran kuningasta ja Condén prinssiä tulemaan saapuville säätykokoukseen, niinkuin heillä oli siihen oikeus.
Katarina Medici oli lähettänyt prinsseille varoituksen toisensa jälkeen, jotta he eivät heittäytyisi vihamiestensä käsiin. Velvollisuus kuitenkin kutsui heitä, ja Lotringin kardinaali antoi heille kuninkaan sanan heidän turvallisuutensa takeeksi.
He siis ilmestyivät Orleansiin.
Heti saapumispäivänä Navarran Antoine sai asunnokseen erään talon, missä häntä pidettiin silmällä, ja prinssi de Condé teljettiin vankilaan.
Sitten ylimääräinen valiokunta käsitteli prinssin juttua ja Guisein vaatimuksesta tuomitsi kuolemaan Orleansissa sen, jonka viattomuuden herttua de Guise itse oli Amboisessa taannut miekkansa kautta. Nyt puuttui enää vain pari kansleri L'Hôpitalin vaatimaa nimikirjoitusta, jotta päätös pantaisiin täytäntöön.
Tällainen oli joulukuun 4 päivän iltana tilanne näiden kahden leirin kesken, joista Guise-puolueella oli Arpinaama käsivartena ja kardinaali päänä, kun taas Katarina Medici oli bourbonilaisen puolueen salaisena sieluna.
Kummankin kohdalta riippui kaikki kruunatun nuorukaisen heikosta elonkipinästä.
Jos Frans II pysyisi hengissä vain muutamia päiviäkin, niin prinssi de Condé mestattaisiin, Navarran kuningas toimitettaisiin surmatuksi jossakin mellakassa, ja Katarina Medici karkotettaisiin Firenzeen. Säätyedustajiston välityksellä Guiset olivat valtiaina ja saattoivat tarpeen tullessa nousta kuninkaiksikin.
Jos taas nuori kuningas kuolisi, ennenkuin hänen enonsa ehtisivät selviytyä vihamiehistään, niin taistelu alkaisi uudestaan, ja mahdollisuudet olisivat heille tällöin pikemmin hankalia kuin suotuisia.
Kun siis Katarina Medici ja Lotringin Charles tuskaisen jännityksen vallassa väijyivät tänä kylmänä joulukuun 4 päivän yönä Orleansin linnan kolkossa huoneessa, ei heidän ajatuksensa kohteena ollut suoranaisesti omaisen ja sukulaisen elämä tai kuolema, vaan heidän oman asiansa voitto tai häviö. Ainoastaan Maria Stuart valvoi rakastetun puolisonsa vierellä ajattelematta, mitä voisi hänen kuollessaan menettää.
Älköön muuten luultako, että leskikuningattaren ja kardinaalin kiukkuinen vastakohtaisuus mitenkään ilmeni ulkonaisesti heidän sävyssään tai tuskittelussaan. Päinvastoin he eivät olleet milloinkaan osoittautuneet toisiaan kohtaan luottavaisemmiksi ja ystävällisemmiksi.
Vielä tällä hetkellä he käyttäen hyväkseen Fransin unta, puhelivat hiljakseen mitä sopuisimmin kaikkein salaisimmista harrastuksistaan ja sisimmistä ajatuksistaan. Kumpikin oli näet sopeutunut siihen italialaiseen politiikkaan, jonka laatua olemme edellä tarkkailleet; Katarina oli aina kätkenyt juonittelunsa, ja Lotringin Charles oli johdonmukaisesti tekeytynyt siitä tietämättömäksi.
Niin ollen he eivät olleet lainkaan lakanneet seurustelemasta liittolaisten ja ystävysten kannalla. He olivat kuin kaksi peluria, jotka kumpikin puijaavat parhaansa mukaan ja avoimesti käyttävät salaisella painolla varastettuja noppia toisiaan vastaan.
"Niin, madame", lausui kardinaali, "niin, tuo härkäpäinen kansleri kieltäytyy yhä itsepintaisesti vahvistamasta prinssin kuolemantuomiota. Ah, kuinka oikeassa olittekaan, madame, kun kuusi kuukautta takaperin niin avoimesti vastustitte hänen nimittämistään Olivierin seuraajaksi! Jospa olisin silloin ymmärtänyt."
"Mitä! Eikö häntä siis mitenkään saada taipumaan?" ihmetteli Katarina, joka kuitenkin oli sanellut tämän vastarinnan.
"Olen puhunut kauniisti ja myös uhkaillut", selitti Lotringin Charles, "eikä mikään auta".
"Mutta jos herra herttua yrittäisi vuorostaan?"
"Tuota auvergnelaista muulia ei mikään jaksa järkyttää", valitti kardinaali. "Veljeni on sitäpaitsi ilmoittanut, ettei hänen tee mieli millään tavalla sekaantua tähän juttuun."
"Sehän käy kiusalliseksi", tuumi Katarina Medici, joka tavattomasti riemuitsi omassa mielessään.
"Kuitenkin on olemassa muuan keino", jatkoi kardinaali, "jolla voisimme sivuuttaa kaikki maailman kanslerit".
"Niinkö! Mikä keino se on?" kysyi leskikuningatar levottomana.
"Kuninkaan allekirjoituksen saaminen tuomioon", ilmoitti kardinaali.
"Kuninkaan!" toisti Katarina. "Olisiko se pätevä? Onko kuninkaalla sellainen oikeus?"
"Kyllä", vakuutti kardinaali; "olemme jo kehitelleetkin juttua siihen suuntaan, kun parhaiden lainoppineiden neuvon mukaan tuomio julistettiin annettavaksi siitä huolimatta, että prinssi oli kieltäytynyt vastaamasta".
"Mutta mitä silloin kansleri sanoo?" huudahti Katarina todenteolla hätääntyen.
"Hän manailee tapansa mukaan", vastasi Lotringin Charles tyynesti, "uhkailee luovuttaa takaisin sinetin..."
"Ja entä jos hän todellakin eroaa?"
"Se olisi vain hyvä etu, päästäksemme eroon kovin tukalasta arvostelijasta", sanoi kardinaali.
"Ja milloin te siis tahtoisitte saada tuon allekirjoituksen?" tiedusti Katarina oltuaan tovin vaiti.
"Tänä yönä, madame.
"Ja panettaisitte tuomion täytäntöön...?"
"Huomenna."
Näin äkillinen isku vapisutti leskikuningatarta.
"Tänä yönä ja huomenna! Ettehän voi sellaista ajatella!" väitti hän. "Kuningas on liian sairas, liian heikkona, eikä hänen mielensä ole kyllin vapaa edes käsittämään, mitä häneltä pyytäisitte."
"Ei ole tarviskaan hänen käsittää, kunhan hän vain kirjoittaa nimensä", muistutti kardinaali.
"Mutta hänen kätensäkään ei ole kyllin vahva pitelemään kynää."
"Sitä ohjataan", selitti Lotringin Charles onnellisena säikähdyksestä, jonka näki kuvastuvan rakkaan vihollisensa katseessa.
"Kuulkaapa", sanoi Katarina totisena. "Minun pitää antaa teille tässä eräs varoitus ja neuvo. Poikaparkani loppu on lähempänä kuin luulettekaan. Tiedättekö, mitä minulle sanoi Chapelain, ensimmäinen henkilääkäri? — Ettei hän arvellut kuninkaan olevan enää elossa huomenna illalla, ellei tapahtuisi ihmettä."
"Sitä suurempi syy meidän on kiirehtiä", lausui hengenmies kylmäkiskoisesti.
"Niin, mutta jollei huomenna enää ole II:ta, niin valtaistuimelle nousee Kaarle IX, ja Navarran kuninkaasta kenties tulee valtionhoitaja. Kuinka kamalaan tilintekoon hän vaatisikaan teidät veljensä häpeällisestä mestauksesta? Eikö teitä vuorostanne vedetä oikeuteen, tuomita?"
"No niin, madame, ken ei pane mitään alttiiksi, hän ei myöskään saavuta mitään!" vastasi pahastunut kardinaali kiihkeästi. "Mistä sitäpaitsi voin tietää, että Navarran Antoine nimitetään valtionhoitajaksi? Ja kuka voi sanoa, ettei Chapelain erehdy? Joka tapauksessa kuningas elää vielä..."
"Ei niin kovaa, eno!" varoitti Maria Stuart nousten pelästyneenä. "Te herätätte kuninkaan!... No, nyt olettekin hänet herättänyt."
"Maria... missä sinä olet?" kuului Fransin hento ääni kysyvän.
"Tässä, ihan lähelläsi, rakas valtiaani", vastasi Maria.
"Voi, kuinka kovasti kärsin!" valitti kuningas; "pääni on kuin tulessa, ja korvakipuni on kuin ikuista tikarilla pistämistä. Unessakin tuntuivat nämä tuskat. Ah, loppuni tulee, varmasti tulee loppuni!"
"Älä sano niin, älä!" pyysi Maria koettaen hillitä kyyneliään.
"Muistini pettää", jatkoi Frans. "Olenko saanut pyhät sakramentit? Tahdon saada ne mitä pikimmin."
"Kaikki hartausvelvollisuutesi täytetään; älä kiusaa mieltäsi, rakas!"
"Tahdon nähdä rippi-isäni, herra de Brichanteaun."
"Hän tulee luoksesi ihan kohta", lupasi Maria.
"Rukoillaanko edes puolestani?" kysyi kuningas.
"Olen tuskin hetkeksikään lakannut aamusta saakka."
"Rakas Maria-rukka... Entä Chapelain, missä hän on?"
"Tuolla viereisessä huoneessa, valmiina kutsuttavaksi. Äitisi ja kardinaali-enoni ovat myös saapuvilla; tahdotko nähdä heidät?"
"En, en, vain sinut, Maria!" vastasi kuoleva. "Käänny hiukan tänne päin... noin... jotta näen sinut vielä edes kerran."
"Rohkeutta!" viihdytti Maria Stuart. "Jumala on niin hyvä, ja minä rukoilen häntä täydestä sydämestäni."
"Minulla on kovat kivut", valitti Frans. "En näe enää, tuskin kuulenkaan. Kätesi, Maria!"
"Tuossa, nojaa minuun", sanoi Maria, painaen miehensä valjun pään olkaansa vasten.
"Sieluni Jumalalle, sydämeni sinulle, Maria! Ainiaaksi! Voi voi, kuolla seitsemäntoista ikäisenä!"
"Ei, ei! Sinä et saa kuolla!" huudahti Maria. "Mitä me olemme rikkoneet, jotta taivas näin rankaisisi meitä?"
"Älä itke, Maria", puhui kuningas. "Tapaamme toisemme tuolla ylhäällä. En tästä maailmasta kaipaa muuta kuin sinua. Jos veisin sinut mukanani, niin kuolisin onnellisena. Taivaanmatka on vielä kauniimpi kuin Italian retki. Ja sitten, minusta tuntuu, ettet sinä minun mentyäni enää saa iloa. Sinulle tuotetaan vain kärsimyksiä. Joudut tuntemaan kylmyyttä ja yksinäisyyttä, ja viimein sinut surmataan, kultaseni! Se minua tuskastuttaa vielä enemmän kuin oma kuolemani."
Nääntyneenä hän vaipui päänaluselleen ja jäi synkkään äänettömyyteen.
"Mutta sinä et kuole, sinä et kuole!" voihki Maria. "Kuule, minulla on suuri toivo. Meillä on jäljellä yksi mahdollisuus, johon luotan."
"Mitä luo puhe tarkoittaa?" keskeytti hämmästynyt Katarina Medici siirtyen lähemmäksi.
"Niin", selitti Maria Stuart, "kuningas voidaan vielä pelastaa, ja hänet pelastetaankin. Sydämessäni kapinoitsi sellainen aavistus, että kaikki nämä hänen ympärilleen kokoontuneet lääkärit, jotka vain kiusaavat häntä, ovat tietämättömiä ja sokeita. Mutta eräs mies on taitava, oppinut ja kuuluisa, ja hänen ansiostaan enoni jäi henkiin Calaisissa..."
"Mestari Ambroise Paré?" arvasi kardinaali.
"Hän juuri! Sanottiin, ellei hänen hoitoonsa sopinut jättää kuningasta ja ettei hän itsekään sitä tahtonut — että hän on kerettiläinen ja kirottu ja ettei hänelle voitaisi uskoa tällaista parannustehtävää, vaikka hän ottaisikin siitä vastatakseen."
"Se on varmaa", virkkoi leskikuningatar halveksivasti.
"No, entä jos minä sittenkin turvaudun häneen?" huudahti Maria. "Voisiko nerokas mies olla petturi? Kun ihminen on suuri, madame, on hän myös hyvä!"
"Mutta", huomautti kardinaali, "veljeni ei ole odottanut tähän päivään asti, jotta vasta nyt ajateltaisiin Ambroise Paréta. Hän on jo kuulostanut mestarin avustusta."
"Ja kenet, hän on ottanut lähetikseen?" kysyi Maria. "Jonkun niistä, jotka eivät välitä koko asiasta tai ehkä ovat suorastaan hänen vihamiehiään. Mutta minä lähetin hänen luokseen varman ystävän, ja sentähden on varmaa, että hän tulee."
"Kenties kestää liian kauan saapua Pariisista", huomautti Katarina.
"Hän on matkalla, ja hänen olisi jo pitänyt ehtiä perille", ilmoitti nuori kuningatar. "Se ystävä, johon viittasin, lupasi tuoda hänet juuri tänään."
"Ja kuka tuo ystävä siis on?" kysyi leskikuningatar.
"Kreivi Gabriel de Montgommery, madame."
Ennenkuin Katarina kerkisi vastata siihen mitään, astui huoneeseen Dayelle, Maria Stuartin ensimmäinen kamarirouva, ja ilmoitti valtiattarelleen:
"Kreivi Gabriel de Montgommery on alhaalla odottamassa madamen määräyksiä."
"Oi, tulkoon sisälle, tulkoon heti!" huudahti Maria innostuen.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Toivonsäde
"Hetkinen!" keskeytti silloin Katarina Medici kuivakiskoisesti ja kylmästi. "Sen miehen päästämiseksi sisälle, madame, odottakaa ainakin minun poistumistani. Jos katsotte hyväksi uskoa pojan hengen sille miehelle, joka lopetti isän elämän, niin minua ei suinkaan miellytä nähdä ja kuunnella puolisoni murhaajaa. Panen siis vastalauseeni hänen tuomisestaan tänne ja vetäydyn pois hänen tieltään."
Ja hän poistuikin, suomatta kuolevalle pojalleen edes katsetta, äidin hyvästelevää siunausta.
Oliko syynä se, että Gabriel de Montgommeryn kammottu nimi muistutti hänelle ensimmäistä rikkomusta, jonka hän oli ollut vähällä tehdä kuninkaallista puolisoaan vastaan? Mahdollista kyllä; totta on kuitenkin, ettei hänen mieltään karminut Gabrielin näkeminen ja kuuleminen siinä määrin kuin hän tahtoi väittää, sillä vetäytyessään omaan viereiseen huoneistoonsa hän varasi oven jäämään raolleen, ja käytyään sitten kiireisesti lukitsemassa sen oven, joka johti tällä myöhäisellä yön hetkellä autioon käytävään, hän vuorotellen painoi silmänsä ja korvansa raon kohdalle nähdäkseen ja kuunnellakseen, mitä hänen äkillisen lähtönsä jälkeen tapahtui.
Gabriel astui sisälle Dayellen johtamana, polvistui suutelemaan kuningattaren ojentamaa kättä ja kumarsi syvään kardinaalille.
"No?" kysyi häneltä Maria Stuart hätäisenä.
"Sain mestari Parén suostumaan, madame", ilmoitti Gabriel. "Hän on täällä."
"Oo, kiitos, kiitos, uskollinen ystävä!" huudahti Maria.
"Onko kuninkaan vointi siis huonompi, madame?" tiedusti Gabriel hiljaa, luoden levottoman silmäyksen vuoteeseen, jossa Frans makasi värittömänä ja liikkumatta.
"Voi, ei ainakaan parempi!" huokasi kuningatar. "Kaipasin teitä niin tuskaisesti. Estelikö mestari Ambroise kovin?"
"Ei, madame", kertoi Gabriel. "Häntä oli kyllä jo ennestään pyydetty tänne, mutta hän mainitsi sen tapahtuneen sillä tavalla, että hänet houkutettiin kieltäytymään, kun odotettiin hänen ennakolta sitoutuvan henkensä ja kunniansa kautta pelastamaan kuninkaan, ennenkuin oli edes nähnyt potilasta. Häneltä ei suinkaan salattu, että koska hän oli protestantti, hänen epäiltiin tavoittavan protestanttien vainoojan henkeä; hänelle osoitettiin kaikin tavoin niin häpäisevää epäluottamusta, ja hänelle pantiin niin kovia ehtoja, että hänen täytyi pakostakin pidättyä; ainoastaan tunnoton ja kaikesta varovaisuudesta ja oman arvon tunnosta piittaamaton mies olisi voinut sellaisissa oloissa suostua. Hän siis kieltäytyi, mutta suureksi mielipahakseen, eikä häntä erityisesti yritettykään taivutella niiden taholta, jotka olivat tulleet hänen luokseen."
"Onko mahdollista, että tarkoitustamme on noin väärin selitelty mestari Parélle?" pisti väliin Lotringin kardinaali kiireesti. "Kuitenkin häntä käytiin pariin kolmeen kertaan suostuttelemassa veljeni ja minun loimestani. Meille ilmoitettiin, että hän oli itsepintaisen epäävällä ja kummallisen epäluuloisella kannalla, ja me pidimme ihan taattuina miehinä niitä, jotka olimme lähettäneet hänen puheilleen."
"Olivatko he todellakin taattua väkeä, monseigneur?" kysyi Gabriel. "Mestari Paré luulee päinvastoin nyt, kun olen hänelle maininnut todelliset tunteenne häntä kohtaan ja kertonut, kuinka ystävällisesti kuningatar puhui hänestä. Hän on siinä käsityksessä, että täällä on rikollisessa tarkoituksessa pyritty teidän tietämättänne pysyttämään häntä poissa kuninkaan tautivuoteen äärestä?"
"Niin täytyykin olla asian laita", virkkoi Lotringin Charles. — Tässä jälleen tunnen, — tuumi hän, — leskikuningattaren käden... Hänen etunsa tosiaan vaatiikin, ettei hänen poikansa pelastu... Mutta turmeleeko hän siis kaikkien niiden uskollisuuden, joihin olemme luottaneet? Siinäkin taas kelpo temppu hänen yltävänsä L'Hôpitalin uppiniskaisuuden lisäksi!... Kuinka hyvin hän pelaakaan meitä vastaan!
Kardinaalin näin miettiessä, mitä oli tapahtunut, Maria oli huolissaan vain nykyisestä ja sanoi Gabrielille:
"Mestari Paré siis tuli lopultakin mukananne?"
"Ensimmäisestä pyynnöstäni", vastasi nuori kreivi.
"Ja hän on täällä linnassa?"
"Odottaa vain armollista lupaanne tulla sisälle, madame."
"Heti! Tulkoon hän siis heti!"
Gabriel de Montgommery pistäytyi hetkiseksi ulos siitä ovesta, josta oli astunut huoneeseen, ja palasi tuoden kirurgin.
Ovensa takana piilossa Katarina Medici väijyi yhä, tarkkaavaisempana kuin koskaan.
Maria Stuart riensi Ambroisea vastaan, tarttui hänen käteensä, vei hänet itse rakkaan potilaan vuoteen ääreen ja samalla ikäänkuin lausui ehkäistäkseen kaikki seurakohteliaisuudet:
"Kiitän tulostanne, mestari. Luotin alttiuteenne niinkuin luotan tietoihinne... Tulkaa katsomaan kuningasta joutuin!"
Ambroise Paré totteli kuningattaren maltittomuutta, ehtimättä virkkaa ainoatakaan sanaa, ja seisoi pian vuoteen vieressä, jolla Frans II virui tuskan näännyttämänä, niin ettei enää jaksanut muuta kuin hengähtää heikon ja melkein kuulumattoman voihkaisun.
Suuri lääkäri tarkasteli hetkisen noita pieniä ja laihtuneita ja kärsimyksen pingoittamia kasvoja. Sitten hän kumartui potilaan puoleen ja tunnusteli oikean korvan juurelle noussutta tuskallista ajosta yhtä keveällä ja rauhoittavalla kädellä kuin Maria olisi siihen koskenut.
Kuningas tunsi vaistomaisesti lääkärin läsnäolon ja antoi hänen toimia edes avaamatta raskaita silmäluomiani!
"Voi, minä kärsin!" jupisi hän vain surkealla äänellä; "tämä on hirveää! Ettekö voi millään lieventää tuskiani?"
Kun valaistus ei ollut Ambroiselle kyllin kirkas, viittasi hän Gabrielia tuomaan lähemmäksi kynttilän, mutta Maria Stuart ehätti edelle ja itse valaisi kirurgille, joka tutki märkäpesäkettä kauan ja huolellisesti.
Tätä äänetöntä ja yksityiskohtaista tarkastelua kesti kenties kymmenen minuuttia. Sitten Ambroise Paré suoristui vakavana ja sisäiseen tuumiskeltuni syventyneenä, antaen vuoteen uutimen jälleen painua.
Jännittynyt Maria Stuart ei rohjennut kysellä häneltä, peläten häiritsevänsä hänen ajatuksiaan. Mutta hän tähysteli lääkärin kasvoja tuskaisesti. Millainen päätös nyt julistettaisiin?
Kuuluisa lääkäri pudisti murheellisena päätänsä, ja hätääntyneestä kuningattaresta se tuntui kuolemantuomiolta.
"Mitä! Eikö enää ole minkäänlaista pelastuksen toivoa?" äännähti hän kykenemättä enää hillitsemään rauhattomuuttaan.
"Ainoastaan yksi, madame", vastasi Ambroise Paré.
"Onko siis edes yksi mahdollisuus?"
"On, madame, ja vaikkei se valitettavasti ole varma, niin kuitenkin se on olemassa, ja minulla olisi hyvät toiveet, jos..."
"Jos mitä?" kysyi Maria.
"Jos pelastettava henkilö ei olisi kuningas, madame..."
"Voi", huudahti Maria Stuart, "käsitelkää häntä niinkuin halvinta alamaista, jos sillä tavalla voitte pelastaa hänet!"
"Mutta jos yritykseni epäonnistuu, sillä Jumalahan yksin on kaikkivoipa? Eikö minua syytettäisi hänen kuolemansa tuottajana, koska olen hugenotti? Eikö niin kamala vastuu painollaan vapisuta kättäni silloin, kun tarvitsisin täydellistä tyyneyttä ja itseluottamusta?"
"Kuulkaa", sanoi Maria, "jos hän jää henkiin, niin siunaan teitä kaiken ikäni, mutta jos... jos hän kuolee, niin puolustan teitä kuolemaani asti. Yrittäkää siis, yrittäkää — rukoilen sitä teiltä! Kun kerran sanotte, että se on ainoa ja viimeinen mahdollisuus, niin älkää taivaan nimessä pidätelkö sitä, sillä sehän olisi rikos!"
"Olette oikeassa, madame", myönsi Ambroise, "ja minä yritän... jos minun nimittäin sallitaan, jos te itsekään sallitte, sillä en tahdo salata teiltä, että ajattelemani parannuskeino on äärimmäinen, harvinainen ja ainakin näköjään väkivaltainen ja vaarallinen".
"Niinkö?" äännähti Maria vapisten; "eikä ole mitään muuta tarjolla?"
"Ei mitään muuta, madame! Vielä on aikaa sen käyttämiseen. Neljänkolmatta tunnin kuluttua varmasti, kahdentoistakin kenties, olisi liian myöhäistä. Kuninkaan päähän on muodostunut märkivä ajos, ja ellei mätänemisaineille toimiteta pääsyä hyvin joutuisalla leikkauksella, tuottaa niiden leviäminen aivoihin kuoleman."
"Tahtoisitteko siis heti tehdä kuninkaalle tuollaisen leikkauksen?" puuttui puheeseen kardinaali. "Minä en suostu ottamaan sitä vastuulleni yksin."
"Ahaa, nyt te jo alatte epäillä minua!" lausui Ambroise. "Ei, minä tarvitsen siinä kirkkaan päivän valon, ja muuten täytyy käyttää yön lepoa menetelmäni harkitsemiseen, samalla kun harjaannutan käteni ja suoritan pari koetta.
"Mutta huomenna aamulla, kello yhdeksän, olen siihen kyllä valmis. Olkaa silloin saapuvilla, madame, ja te myös monseigneur; soisin lisäksi herra kenraaliluutnantin ynnä muidenkin kuninkaaseen varmimmin kiintyneiden olevan läsnä, mutta enempää väkeä ei saisi tulla. Lääkäreitä mahdollisimman vähän. Sitten selitän, mitä aion tehdä, ja jos te kaikki, annatte valtuutuksenne, yritän Jumalan avulla sitä ainoata mahdollisuutta, joka tässä on jäljellä."
"Eikö huomiseen asti ole mitään uutta vaaraa?" kysyi kuningatar.
"Ei, madame", vastasi mestari Paré. "Perin tärkeätä vain on, että kuningas saa hyvin levätä kerätäkseen voimia leikkaukseen, joka hänen on kestettävä. Kaadan tuohon pöydällä näkemääni haitattomaan juomaan kaksi pisaraa tätä eliksiriä", lisäsi hän, toteuttaen samalla aikeensa. "Nauttikoon kuningas sen viipymättä, madame, niin näette hänen vaipuvan rauhallisempaan ja sikeämpään uneen. Valvokaa, valvokaa itse, jos mahdollista, jottei sitä unta millään perusteella häiritä."
"Olkaa huoleti! Minä vastaan siitä", lupasi Maria Stuart.
"En poistu täältä koko yönä."
"Erittäin hyvä asia", virkkoi Ambroise Paré. "Nyt minulla ei ole täällä enää mitään tehtävää. Pyydän saada poistua, madame, miettiäkseni vielä potilaan tilaa ja valmistuakseni suureen yritykseen."
"Niin juuri, menkää, mestari", sanoi Maria, "ja ottakaa jo ennakolta vastaan kiitokseni ja siunaukseni. Huomiseen!"
"Huomiseen, madame! Toivokaa!"
"Rupean taas rukoilemaan", sanoi Maria Stuart. "Kiitän vielä myös teitä, herra kreivi", jatkoi hän puhutellen Gabrielia. "Te olette niitä, joista mestari Paré on puhunut — joiden uskollisuus kuningasta kohtaan on koeteltu. Olkaa siis täällä huomenna, suodaksenne kuuluisalle ystävällenne läsnäolonne henkisen tuen."
"Saavun kyllä, madame", lupasi Gabriel poistuen kirurgin kanssa, kumarreltuaan kuningattarelle ja amiraalille.
— Ja saapuville ilmestyn minäkin! — päätti Katarina Medici väijyksistään. — Niin, minä olen paikalla, sillä tuo Paré kykenee pelastamaan kuninkaan, taitava mies, ja sillä tavalla tuottaa tuhon omalle puolueelleen, prinssille ja minullekin, se tyhmyri! Mutta minä olen kyllä läsnä.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Hyvin varjeltu uni
Katarina Medici jäi vielä joksikin aikaa paikalleen, vaikkei kuninkaallisessa huoneessa enää ollut muita kuin Maria Stuart ja kardinaali, mutta mitään tärkeää hän ei enää nähnyt eikä kuullut. Kuningatar sai Fransin ottamaan tyynnyttävän juoman, ja potilaan uni näytti heti sikeämmältä ja rauhallisemmalta, niinkuin Ambroise Paré oli luvannut. Sitten vallitsi hiljaisuus. Kardinaali mietiskeli istuallaan; Maria rukoili polvistuneena.
Leskikuningatar vetäytyi varovasti takaisin huoneeseensa ja vaipui ajatuksiinsa niinkuin kardinaali. Jos hän olisi viipynyt vaanimassa edes hetkisen lisää, olisi hänelle kuitenkin tarjoutunut nähtäväksi ja kuultavaksi eräs kohtaus, joka oli tosiaan tarkkailemisen arvoinen.
Nousten kiihkeästä rukouksestaan Maria Stuart huomautti kardinaalille:
"Mikään ei pidätä teitä valvomaan minun kanssani, eno, koska aion jäädä tänne kuninkaan heräämiseen asti. Dayelle, lääkärit ja yöpalvelijat pitävät huolta, jos tarvitaan jotakin. Voitte siis mennä hiukan levähtämään. Toimitan teille tiedon, mikäli jotakin erityistä sattuu."
"Ei", kieltäytyi kardinaali, "herttua de Guise, jota lukuisat kiireiset puuhat näkyvät pidätelleen tähän asti, sanoi minulle tulevansa ennen makuullemenoaan tiedustamaan kuninkaan vointia, ja lupasin hänelle, että hän tapaisi minut täällä... Enkö juuri kuulekin hänen askeliaan, madame?"
"Oh, kunhan siitä ei tulisi liiaksi melua!" hätäili Maria kiirehtien varoittamaan Arpinaamaa.
Tämä astui juuri sisälle kalpeana ja kiihdyksissä, kumarsi tervehdykseksi kuningattarelle, mutta mietteittensä vallassa ei malttanut kysyä kuninkaan tilaa, vaan harppasi suoraan veljensä luo ja vei hänet sivulle, tilavaan ikkunakomeroon.
"Kamala uutinen! Oikea salamanisku!" lausui hän alkajaisiksi.
"Mitä ihmettä on tapahtunut?" kysyi Lotringin Charles.
"Konnetaabeli de Montmorency on lähtenyt Chantillysta liikkeelle viidentoistasadan aatelismiehen etunenässä. Paremmin salatakseen marssinsa hän on välttänyt Pariisia, tullen Ecouenin ja Corbeilin kautta ja sitten Essonnen laaksoa pitkin Pithiviersiin. Huomenna hän on joukkoineen Orleansin porttien edustalla. Sain siitä juuri tiedon."
"Se on todellakin hirveää!" päivitteli kardinaali. "Tuo vanha sissi tahtoo pelastaa sisarenpoikansa pään. Löisinpä vetoa siitä, että taaskin leskikuningatar on hälyttänyt hänet! Emmekä voi mitään sille naiselle!"
"Nyt ei olekaan hetki toimia häntä vastaan, vaan pitää valvoa omia etujamme", sanoi Arpinaama. "Mitä meidän on tehtävä?"
"Lähde kohta meikäläisten kanssa konnetaabelia vastaan", ehdotti Lotringin Charles.
"Vastaatko sinä Orleansin säilymisestä silloin, kun en ole enää joukkoineni täällä?" ärähti herttua.
"Valitettavasti en, täytyy myöntää", vastasi kardinaali. "Kaikki nämä orleansilaiset ovat ilkeämielisiä, sisimmässään hugenotteja ja bourbonilaisia. Mutta meillä on kuitenkin säätyedustajisto puolellamme."
"Ja L'Hôpital vastassamme, ajattele sitä, veli. Huh, tämä on tiukka paikka! Kuinka muuten kuningas jaksaa?" tiedusti nyt herttua vaaran johdattaessa hänen mieleensä viimeisen apukeinon.
"Kuninkaan tila on perin huono", selitti hänen veljensä, "mutta Ambroise Paré, joka on tullut tänne kuningattaren kutsusta — selitän asian sinulle myöhemmin — toivoo vielä pelastavansa hänet huomenna aamulla jollakin kovin uskaliaalla, mutta välttämättömällä leikkauksella, joka saattaa päättyä onnellisesti. Ole siis täällä huomenna kello yhdeksältä, tarpeen tullessa antaaksesi tukea Ambroiselle."
"Varmasti!" lupasi Arpinaama; "siinä on ainoa toivomme. Käskyvaltamme luhistuisi heti Fransin viimeisen hengähdyksen mukana, mutta toisaalta olisi hyvä säikyttää konnetaabelia ja kenties pakottaa hänet perääntymään lähettämällä hänelle tervetuliaisiksi komea sisarenpoikansa de Condén pää!"
"Niin, se olisi kaunopuheisia, ja samaa mieltä olen minäkin", sanoi kardinaali miettivästi.
"Mutta kirottu L’Hôpital tarraa vastaan!" jatkoi Arpinaama.
"Jos meillä olisi tuomiopäätöksessä hänen nimikirjoituksensa sijalla kuninkaan vahvistus", virkkoi Lotringin Charles, "niin eihän kaiketi mikään estäisi toimeenpanemasta teloitusta huomenna aamulla, ennen Montmorencyn saapumista, ennen Ambroise Parén yritystä, vai kuinka?"
"Se ei olisi oikein laillista, mutta kävisi kyllä laatuun", vastasi Arpinaama.
"No niin", puhui Lotringin Charles vilkkaasti, "jätä minut tänne. Täällä ei ole sinulla mitään tekemistä nyt yön aikana, ja tietenkin tarvitset lepoa; kellon kuulen juuri lyövän kaksi. Sinun pitää säästää voimiasi huomiseksi. Lähde sinä, minun pysyessäni vartiovuorolla. Minäkin tahdon yrittää epätoivoista parannusta ahdingollemme."
"Millainen se on?" tiedusti herttua de Guise. "Älä tee mitään ratkaisevaa ainakaan neuvottelematta minun kanssani, veli!"
"Ole huoleti! Jos saan, mitä haluan, niin tulen herättämään sinut ennen päivänkoittoa, sopiaksemme keskinäisesti."
"Hyvä on! Sen vakuutuksen varassa lähden nyt pois, sillä minua väsyttää todellakin. Mutta ole varovainen!"
Hän meni lausumaan Maria Stuartille muutamia lohduttavia sanoja ja astui sitten ulos huoneesta, kuningattaren kehotettua häntä liikkumaan mahdollisimman hiljaa.
Sillaikaa kardinaali istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti jäljennöksen tuomiovaltaa käyttäneen valiokunnan päätöksestä, jonka tekstin oli säilyttänyt hallussaan. Sen tehtyään hän nousi ja asteli kuninkaan vuodetta kohti.
Mutta Maria Stuart kohosi hänen eteensä ja pysähdytti hänet viittauksella.
"Minne aiotte mennä?" kysyi hän matalalla, mutta kuitenkin lujalla, jo ärtyneellä äänellä.
"Madame", vastasi kardinaali, "nyt on tärkeätä, jopa välttämätöntä, että kuningas allekirjoittaa tämän paperin..."
"Tärkeintä on kuitenkin, että kuningas saa levätä rauhassa", selitti Maria.
"Hänen nimensä vain tämän tekstin alle, madame, enempää en häntä vaivaa."
"Mutta te herättäisitte hänet", vastusti kuningatar, "enkä voi sitä sallia. Sitäpaitsi hän ei tällä hetkellä kykenisi pitämään kynää."
"Minä pitelen hänen puolestaan", lupasi Lotringin Charles.
"Sanoin teille, etten voi sitä sallia!" toisti Maria Stuart määräävästi.
Kardinaali pysähtyi hetkiseksi; hän ei ollut ajatellut tätä yllättävää vastustusta. Sitten hän jatkoi niin mielistelevästi kuin osasi:
"Kuulkaa minua, madame. Rakas sisarentyttäreni, kuulkaa minua. Selitän teille, mitä tämä asia koskee. Käsitättehän, että pitäisin kunniassa kuninkaan lepoa, ellei minua pakottaisi mitä vakavin välttämättömyys. Tässä on puheena meidän ja teidän menestyksemme, meidän ja teidän pelastuksemme. Ymmärtäkää minua. Tämän paperin täytyy saada kuninkaan allekirjoitus ennen päivänkoittoa, muutoin olemme hukassa, ihan hukassa, sen vakuutan."
"Se ei kuulu minuun", torjui Maria tyynesti.
"Kyllä sentään! Johan sanoin, että meidän häviömme on teidänkin häviönne; te olette lapsi politiikassa."
"No, mitä minä siitäkään välitän!" vastasi kuningatar.
"Minäkö puuttuisin teidän kunnianhimoisiin pyrkimyksiinne! Minun päämääränäni on pelastaa se, jota rakastan säilyttää hänet elämään, jos voin, ja ensiksikin varjella hänen kallisarvoista lepoaan. Mestari Paré uskoi minun huolekseni kuninkaan nukkumisen. Kiellän teitä häiritsemästä sitä, monsieur. Ymmärtäkää te vuorostanne minua. Kiellän teitä! Kuninkaan kuollessa päättyy minun kuninkaallisuuteni; se on minulle yhdentekevää! Mutta niin kauan kuin hänellä on hengähdyskään jäljellä, minä suojelen tätä viimeistä hengähdystä kaikilta hovijuonittelujenne ilkeiltä vaatimuksilta. Olen avustanut, eno, luullakseni enemmän kuin minun olisi pitänyt, valtanne lujittumista mieheni ollessa pystyssä ja hyvässä voinnissa; mutta sitä valtaanne en ota lainkaan huomioon silloin, kun on pidettävä kunniassa viimeisiä rauhallisuuden hetkiä, jotka Jumala kenties suo hänelle tässä elämässä. Mestari Paré sanoi, että kuningas tarvitsee huomenna ne vähät voimat, jotka hänellä vielä on. Yksikään ihminen ei millään verukkeella saa riistää edes hiukkasta siitä virkistävästä unesta..."
"Mutta kun vaikutin on niin vakava ja kiireinen?..." tiukkasi kardinaali.
"Minkäänlaisella perusteella ei kukaan saa herättää kuningasta nyt", vakuutti Maria.
"Ah, mutta tässä täytyy!" väitti Lotringin Charles lopulta häpeillen, että oli näin kauan viivästynyt pelkän lapsen, sirarentyttären, vastustelun takia. "Valtioedut, madame, eivät sovi yhteen tunneasioiden kanssa. Kuninkaan nimikirjoitus on minulle välttämätön heti, ja minun on se hankittava."
"Sitä ette hanki, herra kardinaali", sanoi Maria.
Kardinaali siirtyi askeleen kuninkaan vuodetta kohti.
Mutta uudestaan Maria Stuart astui hänen eteensä ja tukki häneltä pääsyn. Siinä hän ja ministeri seisoivat tuokion silmätysten, kumpikin jännittyneenä ja toisiaan vastaan vihaisena.
"Teen sen kuitenkin", lausui Lotringin Charles lyhyesti.
"Rohkenetteko siis nostaa kätenne minua vastaan monsieur?"
"Sisarentyttäreni!..."
"En enää pelkästään sisarenne tytär, vaan kuningatarenne!"
Se lausuttiin niin tuimasti, niin majesteettisen arvokkaasti, että kardinaali peräytyi hämmentyneenä.
"Niin juuri, kuningatarenne!" toisti Maria, "ja jos vielä etenette askeleen, vielä tavoittelette kuningasta, niin astun ovelle ja kutsun ne, joilla on valvontavuoro etuhuoneessa, ja vaikka olette enoni, vaikka olette ministeri ja kardinaali, käsken minä kuningattarena vangitsemaan teidät heti majesteettirikoksesta".
"Sellainen häväistys!" jupisi kardinaali pelästyneenä.
"Kumpi meistä on sitä silloin tahtonut, monsieur?" Nuoren kuningattaren leimuavat silmät, laajenneet sieraimet, kohoileva povi, päättäväinen ryhti ilmaisivat selvästi, että hän toteuttaisi uhkauksensa.
Ja hän oli tällöin niin kauniskin, niin ylväs ja samalla liikuttavan harras tuolla kannallaan, että pronssisydäminen hengenmies tunsi jääneensä tappiolle. Mies mukautui lapsen tahtoon; valtionedut alistuivat luonnollisen rakkauden huutoon.
"No", virkkoi kardinaali huokaisten syvään, "odotan siis, että kuningas herää..."
"Kiitos!" sanoi Maria palaten siihen murheelliseen ja säyseään sävyyn, joka oli hänellä tullut tavanomaiseksi kuninkaan sairastumisesta alkaen.
"Mutta ainakin", jatkoi Lotringin Charles, "kun hän havahtuu..."
"Jos hän kykenee teitä ymmärtämään ja täyttämään toivomuksenne, eno, niin minusta ei tule estettä."
Kardinaalin oli pakko tyytyä tähän lupaukseen. Hän palasi pöydän ääreen ja Maria rukoustuoliinsa, odotellen, toinen toivoen.
Mutta tämän valvontayön verkkaiset hetket kuluivat Fransin heräämättä. Ambroise Parén takuu piti paikkansa; pitkään aikaan kuningas ei ollut nukkunut niin kauan ja niin sikeästi.
Toisinaan hän kyllä liikahti, voihkaisi, lausui sanan etenkin nimen — Maria. Mutta melkein heti hän taas vaipui uinailuunsa, ja kiireesti nousseen kardinaalin täytyi siirtyä takaisin paikalleen pettyneenä.
Silloin hän malttamattomana rypisteli kädessään tuota hyödytöntä paperia, kohtalokasta tuomiota, joka kuninkaan allekirjoitusta vailla kenties kääntyisi hänen oman päänsä menoksi.
Näin hän näki kynttilänliekkien vähitellen vaalenevan ja joulukuun kylmän aamusarastuksen kajastelevan ikkunaruuduissa...
Viimein, kun kello löi kahdeksan, kuningas kääntelehti, avasi silmänsä ja kutsui:
"Maria! Oletko täällä, Maria?"
"Aina", vastasi Maria Stuart.
Lotringin Charles syöksähti esiin asiakirja kädessään, kenties olisi vielä aikaa! Mestauslava voitaisiin pystyttää pian.
Mutta samassa astui kuninkaalliseen huoneeseen omasta ovestaan Katarina Medici.
— Liian myöhään! — tuumi kardinaali. — Ah, onni hylkää meidät, ja jollei Ambroise pelasta kuningasta, niin olemme tosiaankin hukassa!
KOLMASKYMMENES LUKU
Kuninkaallinen kuolinhuone
Leskikuningatar ei ollut yölläkään hukannut aikaa. Hän oli ensiksikin lähettänyt Navarran kuninkaan luo kardinaali de Tournonin, kätyrinsä, ja määrännyt ehtonsa kirjallisessa sopimuksessa Bourbonien kanssa. Sitten hän oli ennen päivänkoittoa vastaanottanut kansleri L'Hôpitalin, jolta kuuli liittolaisensa konnetaabelin olevan pianmiten saapumassa Orleansiin. Saaden häneltä selvityksen tilanteesta L'Hôpital lupasi tulla kello yhdeksältä tänne suureen saliin, joka oli kuninkaallisen sairashuoneen edessä, ja tuoda mukanaan Katarinan puoluelaisia niin paljon kuin ehtisi tavata. Lopuksi leskikuningatar oli kutsuttanut kello puoli yhdeksäksi Chapelainin ja pari kolme muuta henkilääkäriä, joiden keskinkertaisuus oli Ambroise Parén neroa kohtaan karsas.
Näistä varokeinoista selvittyään hän ilmestyi ensimmäisenä, kuten olemme nähneet, kuninkaalliseen huoneeseen potilaan juuri herättyä. Hän astui vuoteen ääreen, katseli poikaansa hetkisen pudistellen päätänsä kuten murehtiva äiti, painoi suudelman veltosti riippuvalle kädelle ja kuivaten pari kyyneltä meni istuutumaan sillä lailla, että Frans yhä pysyi hänen näkyvissään.
Hänkin, kuten Maria Stuart, tahtoi tästä lähtien pitää silmällä kallisarvoista sairasta, omia tarkoituksiaan varten.
Herttua de Guise saapui melkein heti jälkeenpäin. Vaihdettuaan muutamia sanoja Marian kanssa hän lähestyi veljeään.
"Etkö siis ole saanut mitään toimeen?" kysyi hän. "Valitettavasti en onnistunut", vastasi kardinaali.
"Mahdollisuudet kääntyvät siis meitä vastaan", huomautti Arpinaama. "Navarran Antoinen etuhuoneessa on tänä aamuna paljon väkeä."
"Oletko kuullut mitään uutisia Montmorencysta?"
"En mitään. Tähän asti olen turhaan odottanut tietoja. Hän ei nähtävästi ole valinnut suoraa tietä. Nyt hän kenties on sentään jo kaupungin edustalla. Ja jos Ambroise Parén leikkaus menee myttyyn, niin meidän valtamme on lopussa."
Katarina Medicin hälyttämät lääkärit saapuivat samassa. Hän itse vei heidät tarkastamaan kuningasta, jonka kärsimykset ja valitukset olivat jälleen alkaneet.
He tutkivat vuoronsa mukaan kuninkaallista potilasta ja ryhmittyivät sitten nurkkaan neuvottelemaan. Chapelain ehdotti puurohaudetta märkimisen puhkeamiseksi ulospäin, mutta toisten kahden mielestä oli parempi ruiskuttaa korvaan eräistä aineksista kokoonpantua nestettä.
He olivat juuri tulleet yksimielisiksi jälkimmäisestä keinosta, kun Ambroise Paré astui huoneeseen Gabrielin saattamana. Tutkittuaan kuninkaan tilaa hän meni puhuttelemaan virkaveljiään.
Herttua de Guisen henkilääkäriksi tulleen tiedemiehen maine oli jo vakaantunut; hänellä oli nyt arvovaltaa, joka oli otettava lukuun. Kuninkaan lääkärit niin ollen ilmoittivat hänelle, mitä olivat päättäneet yrittää.
"Tuo apukeino on varmasti riittämätön", sanoi Ambroise Paré äänekkäästi, "ja kuitenkin täytyy kiirehtiä, sillä aivoihin valuu myrkyllistä eritettä pikemmin kuin luulinkaan".
"No, joutukaa, taivaan tähden!" huudahti Maria Stuart, joka oli sen kuullut.
Leskikuningatar ja molemmat Guiset lähestyivät silloin lääkäreitä ja yhtyivät heidän ryhmäänsä.
"Onko teillä siis, mestari Paré", kysyi Chapelain, "jokin parempi ja nopeampi keino kuin meidän ehdottamamme?"
"On", sanoi Paré.
"Ja mikä?"
"Pitää porata pääkalloon aukko", ilmoitti Ambroise Paré.
"Kuninkaan pääkalloon aukko!" toistivat hallitsijan kolme henkilääkäriä kauhistuneina.
"Millainen leikkaus se on?" tiedusti herttua de Guise.
"Se on toistaiseksi vähän tunnettu, monseigneur", selitti kirurgi. "Erityisellä minun keksimälläni kojeella, jonka olen nimittänyt trepaniksi, porataan päälakeen tai oikeastaan aivojen sivulohkon kohdalle varovasti enintään tuuman kokoinen läpi."
"Laupias Jumala!" huudahti Katarina Medici suuttuneena. "Raudalla raastettaisiin kuninkaan päätä! Ja te uskaltaisitte!"
"Niin, madame", vastasi Ambroise tyynesti.
"Mutta se olisi murhaa!" väitti Katarina.
"Ei suinkaan, madame", torjui Ambroise. "Pään lävistäminen tieteellisesti ja varovasti ei kaiketi ole sen pahempaa kuin mitä taistelutantereella miekka alinomaa tekee umpimähkään. Ja kuitenkin me alinomaa parannamme sellaisia vammoja."
"Vastaatteko siis kuninkaan parantumisesta, mestari Ambroise?" kysyi Lotringin kardinaali.
"Ainoastaan Jumala vallitsee ihmisten elämää ja kuolemaa, sen tiedätte paremmin kuin minä, herra kardinaali. Minä voin ainoastaan vakuuttaa, että tämä mahdollisuus on viimeinen ja ainoa kuninkaan pelastamiseksi. Niin, se on ainoa mahdollisuus, mutta ei mitään varmempaa."
"Mutta uskotte sentään, että leikkauksenne voi onnistua, eikö niin, Ambroise?" kysyi Arpinaama. "Sanokaa minulle — oletteko joskus tätä ennen saavuttanut sillä hyviä tuloksen?"
"Kyllä, monseigneur", vastasi kirurgi. "Äskettäin tein tällaisen leikkauksen herra de La Breteschelle, Rue de la Harpon varrella, ja puhumakseni siitä tapauksesta, jonka monseigneur ehkä tuntee itsekin, pelastin samalla keinolla Calaisin piirityksessä herra de Piennen, joka oli saanut kallonmurtuman valleilla."
Ambroise Paré ei kenties vedonnut Calaisin muistoihin ilman tarkoitusta. Ainakin hänen onnistui tehota herttua de Guiseen.
"Nyt tosiaan muistan", sanoi herttua. "Enkä enää epäröitse... Minä puolestani hyväksyn aiotun leikkauksen."
"Ja minä myös", ilmoitti Maria Stuart, jonka mieltä nähtävästi valaisi hänen rakkautensa.
"Mutta minä en!" muistutti Katarina.
"Mitä ihmettä! Kuulittehan, madame, että se on meidän ainoa mahdollisuutemme!" huomautti Maria.
"Kuka niin sanoo?" kysyi leskikuningatar. "Mestari Ambroise Paré, kerettiläinen? Sitäpaitsi se ei ole lääkärien mielipide."
"Ei olekaan, madame", vahvisti Chapelain, "ja nämä herrat ja minä vastustamme mestari Parén ehdottamaa, arveluttavaa keinoa".
"No, siinä nyt näette!" huudahti Katarina voitonriemuisena.
Perin kiihtyneenä Arpinaama astui leskikuningattaren luo ja vei hänet pois ikkunakomeroon.
"Madame, kuulkaa nyt", hän sanoi matalalla äänellä, hammasta purren, "te tahdotte, että poikanne kuolee ja prinssi, de Condé, elää... Te olette yksissä tuumissa bourbonien ja Montmorencyjen kanssa!... Kauppa on tehty, saalis jaettu ennakolta!... Tiedän kaikki. Varokaa!... Tiedän kaikki, sanon teille!"
Mutta Katarina Medici ei ollut niitä, joita on helppo peloitella, ja herttua de Guise erehtyi pahasti. Leskikuningatar käsitti yhä paremmin, että hänen oli viisainta esiintyä rohkeasti, koska vihollinen näin heitti pois naamarinsa hänen edessään. Hän loi herttuaan musertavan katseen ja äkillisesti tempautuen vapaaksi hänen seurastaan riensi ovelle, avaten sen selkosen selälleen.
"Herra kansleri!" huusi hän.
Saamansa määräyksen mukaan L'Hôpital oleskeli suuressa salissa odottamassa. Hän oli koonnut sinne kaikki leskikuningattaren ja prinssien puoluelaiset, jotka oli ennättänyt hälyttää.
Katarinan kutsusta hän nyt lähestyi kiireesti, ja aatelismiesten ryhmät tungeksivat uteliaina avointa ovea kohti.
"Herra kansleri", jatkoi Katarina äänekkäästi, jotta kaikki kuulisivat, "täällä tahdotaan valtuuttaa väkivaltainen ja toivoton leikkaus kuninkaan persoonalle. Mestari Paré aikoo jollakin aseella puhkaista häneltä pääkopan. Minä, hänen äitinsä, vastustan läsnäolevien kolmen lääkärin kanssa sellaisen rikoksen toimeenpanoa... Herra kansleri, merkitkää muistiin tämä vastalauseeni!"
"Sulkekaa ovi!" huusi herttua de Guise.
Suureen saliin kokoontuneiden aatelismiesten nurisemisesta huolimatta Gabriel noudatti herttuan käskyä. Ainoastaan kansleri jäi kuninkaan huoneeseen.
"Nyt, herra kansleri", lausui hänelle Arpinaama, "tietäkää, että teille mainittu leikkaus on tuiki välttämätön ja että kuningatar ja minä, valtakunnan kenraaliluutnantti, vastaamme ainakin kirurgista, ellemme tuon leikkauksen lopullisesta onnistumisesta".
"Ja minä", huudahti Ambroise Paré, "hyväksyn tällaisessa äärimmäisyydessä kaiken vastuun, joka minulle tahdotaan vierittää. Niin, suostun henkeni menettämiseen, jollen kykene pelastamaan kuningasta. Mutta aika on jo täpärällä! Katsokaa kuningasta, katsokaa!"
Lyijynkarvaisena, hievahtamatta, silmät sammuneina, Frans II tosiaan ei tuntunut enää näkevän tai kuulevan, vaan oli melkein kuin vainaja. Hän ei enää vastannut Marian hyväilyihin ja puhutteluun.
"Ah, niin, joutukaa!" hätäili nuori kuningatar Ambroiselle; "Jeesuksen tähden, rientäkää! Yrittäkää pelastaa kuninkaan henki, sitten minä suojelen teitä."
"Minulla ei ole oikeutta ryhtyä tässä estämään", sanoi kansleri järkkymättä, "mutta velvollisuuteni on todeta madame leskikuningattaren vastalause".
"Herra de L'Hôpital, te ette enää ole kansleri", julisti herttua de Guise kylmästi. "No niin, Ambroise", lisäsi hän kirurgille; "ryhtykää toimeen!"
"Me lähdemme pois", ilmoitti Chapelain lääkärien puolesta.
"Sopii", vastasi Ambroise. "Minä tarvitsenkin mitä suurinta rauhaa ympärilläni. Jättäkää minut siis, jos tahdotte, hyvät herrat. Yksin määrätessäni olen myös yksin vastuussa."
Katarina Medici ei ollut vähään aikaan hiiskunut sanaakaan, ei enää liikahtanutkaan. Hän oli peräytynyt ikkunan lähelle ja katseli sieltä pihalle, mistä kuului rajua meteliä. Mutta tällä jännittävällä hetkellä ei kukaan muu kuin hän ollut tullut kiinnittäneeksi huomiota ulkopuoliseen meluun.
Kaikki muut, kanslerikin, olivat suunnanneet katseensa yksinomaan Ambroiseen, joka oli jälleen omaksunut suuren kirurgin ylvään tyyneyden ja valmisteli välineitään.
Mutta juuri kun hän kumartui kuninkaan puoleen, puhkesi meteli läheisempänä, viereisessä salissa. Katkera ja riemastunut myhäily häilähti Katarinan kalpeilla huulilla. Ovi aukeni rajusti, ja konnetaabeli de Montmorency, täysin aseistettuna kuin sodassa, ilmestyi uhkaavasti kynnykselle, "Ehdinpä parahiksi!" huudahti hän.
"Mitä tämä häiriö merkitsee?" ärjäisi herttua de Guise kouraisten väkipuukkonsa kahvaa.
Ambroise Paré oli pakostakin pysähtynyt. Montmorencyn saattueena oli parikymmentä aatelismiestä, jotka hänen kintereillään tunkeutuivat huoneeseen. Joukossa nähtiin nyt Bourbonin Antoine ja prinssi de Condé. Myöskin leskikuningatar ja L'Hôpital liittyivät samaan ryhmään. Nyt ei voinut käyttää edes voimakeinoja entisen määräysvallan säilyttämiseksi kuninkaallisessa huoneessa.
"Minä vuorostani vetäydyn pois..." ilmoitti Ambroise toivottomana.
"Mestari Paré", huudahti Maria Stuart, "minä, kuningatar, käsken teitä suorittamaan leikkauksen!"
"Sanoinhan, madame", huomautti kirurgi, "että ehdottomasti tarvitsen siihen mitä suurinta rauhaa! Mutta näettehän..." Ja hän viittasi konnetaabeliin ja tämän saattueeseen.
"Herra Chapelain", lisäsi hän ensimmäiselle henkilääkärille, "yrittäkää ruiskutustanne".
"Se toimitetaan heti", ilmoitti Chapelain vilkkaasti. "Kaikki on sitä varten valmiina."
Kahden virkaveljensä avustamana hän viipymättä ruiskutti nestettä kuninkaan korvaan.
Maria Stuart, Guiset, Gabriel, Ambroise antoivat heidän toimia mielensä mukaan, itse pysyen masentuneina ääneti, ikäänkuin kivettyneinäkin.
Konnetaabeli lörpötteli tyhmästi yksinään.
"Hyvä juttu!" puhui hän, mestari Parén pakollisesta alistumisesta mielissään. "Ajatella, että olisitte ilman minua puhkaissut kuninkaalta pääkuoren ihan kursailematta! Ranskan kuninkaita ei kolhita sillä lailla muualla kuin taistelutantereilla, katsokaas!... Ainoastaan vihollisen rauta saa heihin kajota, ei ikinä kirurgin tutkain!"
Ja riemuiten herttua de Guisen nolosta ilmeestä hän jatkoi:
"Olipa aika minun saapua, Jumalan kiitos! Ah, hyvät herrat, kuulin teidän tahtoneen katkaisuttaa kaulan rakkaalta ja uljaalta sisarenpojaltani, prinssi de Condélta! Mutta satuitte herättämään vanhan leijonan luolastaan, ja tässä nyt ollaan! Niin, minä olen vapauttanut prinssin; olen myös puhunut säätyedustajistolle, joka on toiminut painostuksenne alaisena. Konnetaabelina olen lähettänyt pois vahtisotilaat, jotka olitte sijoittanut Orleansin porteille. Mistä saakka on tapana noin toimittaa vartijoita kuninkaalle, ikäänkuin hänellä ei olisi kylliksi turvaa alamaistensa keskuudessa?"
"Mistä kuninkaasta te puhutte?" kysyi häneltä Ambroise Paré. "Kohta ei ole muuta kuningasta kuin Kaarle IX, sillä te näette, hyvät herrat", sanoi hän lääkäreille, "että ruiskutuksestanne huolimatta aivojen toiminta on taukoamassa".
Katarina Medici huomasi Ambroisen alakuloisesta äänensävystä, että kaikki toivo oli mennyt.
"Hallituksenne päättyy siis, monsieur", huomautti hän Arpinaamalle malttamatta enää hillitä tämän riemullisen ajatuksen purkautumista.
Samassa Frans äkkiä kohosi vuoteessa kyynärpäänsä varaan, avasi tuskaiset silmänsä suuriksi, liikutti huuliaan kuin sopertaakseen jonkin nimen ja sitten vaipui raskaasti takaisin pielukselle. Se oli hengenlähtö.
Ambroise Peré ilmoitti sen läsnäoleville murheellisella eleellä.
"Voi, madame, madame, te olette surmannut oman lapsenne!" huusi Maria Stuart anopilleen hypähtäen häntä kohti epätoivon kiihdyttämättä.
Leskikuningatar mitteli miniäänsä myrkyllisellä, jäätävällä katseella; siihen tulvi kaikki se viha, jota hän oli Mariaa vastaan hautonut puolentoista vuoden ajan.
"Teillä, kultaseni", virkkoi hän, "teillä ei ole enää oikeutta puhua sillä tavalla, koska ette enää ole kuningatar. Ah, suokaa anteeksi, olettehan kyllä kuningatar Skotlannissa. Ja me lähetämmekin teidät mitä pikimmin sinne usvien sekaan hallitsemaan."
Maria Stuartin ensimmäistä tuskanpuuskaa seurasi välttämätön vastavaikutus; hän lyyhistyi heikkona ja nyyhkivänä polvilleen kuolinvuoteen juurelle.
"Madame de Fiesque", jatkoi Katarina levollisesti, "menkää heti kutsumaan tänne Orleansin herttua. — Hyvät herrat", jatkoi hän tähystellen herttua de Guisea ja kardinaalia, "säätyedustajisto, joka kenties kannatti teitä neljännestunti takaperin, on nyt meidän puolellamme, senhän käsitätte. Herra de Bourbonin ja minun kesken on sovittu, että minä rupean hallituksen hoitajaksi ja hän ottaa valtakunnan kenraaliluutnantin tehtävät. Mutta te, herra de Guise, te olette vielä suurmestari; täyttäkää siis virkanne velvoitus ja julistakaa kuningas Frans II:n kuolema."
"Kuningas on kuollut!" lausui Arpinaama kumealla ja jymisevällä äänellä.
Suuren salin kynnyksellä kertasi yliairut kaikuvalla äänellä hovisäännön mukaan:
"Kuningas on kuollut! Kuningas on kuollut! Kuningas on kuollut! Rukoilkaa Jumalaa hänen sielunsa puolesta!"
Ja heti huusi ensimmäinen kamariherra:
"Eläköön kuningas!"
Samalla hetkellä madame de Fiesque toi Orleansin herttuan leskikuningattaren luo, joka tarttui hänen käteensä ja astui hänen kanssaan ulos huoneesta, näyttääkseen häntä hoviväelle, ja heidän ympärillään huudeltiin:
"Eläköön hyvä kuninkaamme Kaarle IX!"
"Tässä nyt on menestyksemme rauennut!" lausui kardinaali murheellisesti veljelleen, joka oli yksin jäänyt taaemmaksi hänen kanssaan.
"Meidän kenties, mutta ei sukumme", vastasi kunnianhimoinen soturi. "Nyt on ajateltava tien raivaamista pojalleni."
"Kuinka pääsisi jälleen hyviin väleihin leskikuningattaren kanssa?" tuumi Lotringin Charles.
"Antakaamme hänen riitaantua Bourboniensa ja hugenottiensa kanssa", sanoi Arpinaama.
He poistuivat huoneesta sivuoven kautta, yhä jutellen.
"Voi, voi", valitti Maria Stuart suudellen Frans II:n jäähtyvää kättä; "eipä jäänyt muita kuin minä itkemään häntä, onnetonta armastani, joka rakasti minua niin hellästi!"
"Ja minä, madame", lausui Gabriel de Montgommery astuen esiin kyyneltynein silmin; hän oli tähän asti pysytellyt syrjässä.
"Oi, kiitos!" lausui Maria, ja hänen katseessaan puhui hänen koko sielunsa.
"Ja tahdon tehdä enemmänkin kuin itkeä", jatkoi Gabriel puoliääneen, kiukkuisella silmäyksellä tarkaten etäältä, kuinka konnetaabeli de Montmorency röyhisteli Katarinan Medicin rinnalla. — Niin, kenties kostan nuoren vainajan puolesta, — lisäsi hän itsekseen, — kun jälleen ryhdyn omankin kostoni keskeytyneeseen urakkaan. Koska tuo konnetaabeli on palannut valtaan, ei taistelu ole välillämme päättynyt!
Kuolemankin ääressä oli Gabrielilla siis valitettavasti mielessä myös omia persoonallisia asioita.
Regnier La Planche lausuu tosiaankin sattuvasti, että "totisesti on kovaa olla kuninkaana vain kuollakseen". Ja paikalleen sanottu lienee hänen lisäyksensäkin:
"Frans II:n lyhyenä hallituskautena Ranska oli teatterina, jossa esitettiin useita kamalia murhenäytelmiä; asianhaarain mukaan jälkimaailma ihailee ja kammoksuu niitä kaikkia."
YHDESNELJÄTTÄ LUKU
Hyvästi, Ranska!
Kahdeksan kuukauden kuluttua Frans II:n kuolemasta, elokuun 15 päivänä 1561, Maria Stuart oli astumassa laivaan Calaisissa, matkustaakseen skotlantilaiseen kuningaskuntaansa.
Tämän väliajan hän oli jokapäiväisellä ja melkein jokahetkiselläkin kiistelyllä saanut näin pitkittymään, kun ei ainoastaan Katarina Medici tahtonut kiireimmiten häätää häntä pois Ranskasta, vaan toisilla perusteilla enotkin hoputtivat hänen lähtöään. Mutta Marian oli ollut kovin vaikea taipua poistumaan tästä rakkaasta maasta, jossa hän oli ollut niin onnellisena ja sydämellisesti suosittuna kuningattarena. Niissä tuskallisissa muistoissakin, jotka johdattivat hänen ajatuksiinsa ennenaikaisen leskeyden, nämä hellityt seudut edustivat hänelle sellaista runollista tenhoa, josta hänen ei suinkaan tehnyt mieli erota.
Maria Stuart ei ainoastaan tuntenut tätä runollisuutta, vaan itsekin ilmaisi sitä. Hän ei ainoastaan hellänä puolisona itkenyt Frans II:n kuolemaa, vaan lauloi sitä kuin runotar. Ihaileva Brantôme on meille säilyttänyt vienosävyisen valituksen, jonka Maria sepitti tästä aiheesta ja jota voi verrata aikakauden huomattavimpiin runotuotteisiin:
Suruiseen lauluhuni
ja ääneen kaihoiseen
nyt päättyi onnen uni
vain vasta alkaneen,
ja kyyneleet kuumina kierivät,
näin parhaat vuoteni vierivät.
Niin suurta onnekkuutta
taholta kohtalon,
niin julmaa oikkuisuutta
ken kokenutkaan on,
kuin tunnen, kun paareilla peitettiin
ja arkussa multahan heitettiin
se, josta kevät mulla
kukoisti nuoruuden:
nyt tuska tiesi tulla
ja painua povehen;
on mielessä kaipuu ja ankeus,
on elämä vaiva ja vankeus.
Kuink' olla voisi toisin,
kun syäntä kylmentää
ja päivä aurinkoisin
minulle yöksi jää!
On halu ja harrastus turtunut,
on tahtoni, tarmoni murtunut.
Jos missä, koito, kuljen,
jos mitä katselen,
ma silmät siltä suljen,
kun aina aatoksen
vie mukanaan ikävä pohjaton,
oon orjana murheen ja ohjaton.
Jos etsin taivahalta
ma turvaa tuskahan,
nään pilven reunamalta
armaani viittovan;
jos käännän mä katseeni vetehen,
hän haudasta heijastuu etehen.
Jos lepoon lasken pääni
ja valtaan uinailun,
syleillen ystävääni,
mut heti havahdun!
Hän aina on lähellä, häilyen,
vain sielussa selvänä säilyen.
Jo laulu loppukohon
ja jääköön valitus,
alistun kohtalohon,
ei raukee rakkaus:
ei oikea kiintymys vähene,
vaikk' armas ei vierelle lähene.Reimsissä, jonne Maria Stuart oli ensin vetäytynyt Lotringin kardinaalin luo, hän sepitti tämän soinnukkaan, liikuttavan valitusrunon. Hän viipyi Champagnen maakunnassa loppukevääseen asti. Sitten Skotlannissa puhjenneet uskonnolliset rettelöt vaativat hänen pikaista saapumistaan sinne. Toiselta puolen osoitti lapsikuningas Kaarle IX melkein intohimoista ihailua puhuessaan kälystään, ja se herätti sijaishallitsija Katarinan epäluuloista vihaa. Marian täytyi niin ollen taipua lähtemään.
Hän tuli heinäkuussa Saint-Germainiin hyvästelemään hovia, ja sikäläiset alttiuden ja melkeinpä palvonnan osoitukset lisäsivät vielä hänen katkeraa kaipailuaan, jos mahdollista.
Leskeneläkkeeksi, Tourainesta ja Poitousta koottavaksi, oli hänelle määrätty kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa; hän vei mukanaan Skotlantiin myös paljon jalokiviä, ja tällainen saalis saattoi houkutella joitakin merirosvoja. Vielä enemmän pelättiin, että voitaisiin yrittää tehdä hänelle väkivaltaa Englannin Elisabetin taholta, joka jo näki Skotlannin nuoressa kuningattaressa vaarallisen kilpailijan. Lukuisia aatelismiehiä tarjoutui sentähden saattamaan Mariaa hänen valtakuntaansa. Calaisiin tultuaan hän ei siis nähnyt ympärillään ainoastaan enojaan, vaan myös herrat de Damvillen ja de Brantômen ynnä ylimalkaan tuon komean ja ritarillisen hovin parhaimmiston.
Satamassa odotti kaksi kaleerilaivaa valmiina lähtemään liikkeelle ensimmäisestä käskystä. Mutta hän viipyi Calaisissa vielä kuusi vuorokautta, kun niiden, jotka olivat häntä seuranneet tänne asti, oli kohtalokkaassa määränpäässä niin vaikea erota hänestä.
Elokuun viidestoista sovittiin kuitenkin lopulta lähtöpäiväksi, kuten olemme maininneet. Sää oli muuttunut harmaaksi ja ikäväksi, mutta ei ollut tuulta eikä sadetta.
Vielä rannassa, ennenkuin Maria laski jalkansa alukseen, joka veisi hänet pois, hän kiittääkseen kaikkia tänne isänmaan äärimmäiselle rajalle seuranneita tahtoi antaa kullekin kätensä suudeltavaksi lopullisen hyvästijätön merkkinä.
Kaikki saapuivat siis murheellisina ja kunnioittavina polvistumaan hänen eteensä ja vuorotellen koskettamaan huulillaan tätä rakastettua kättä.
Viimeinen kaikista oli aatelismies, joka oli Saint-Germainista saakka kuulunut Marian saattueeseen, mutta matkan kestäessä aina pysynyt taempana, väljän viittansa ja leveän hattunsa verhoamana, näyttäytymättä ja ketään puhuttelematta. Mutta kun hän vuorostaan polvistui kuningatarten eteen, hattu kädessään, tunsi Maria hänessä Gabriel de Montgommeryn.
"Mitä! Tekin täällä, kreivi!" virkkoi hän. "Ah, olen tosiaan onnellinen siitä, että vielä tapasin uskollisen ystäväni, joka minun kanssani itki kuollutta kuningastani. Mutta jos kerran olitte noiden toisten jalojen aatelismiesten mukana, niin minkätähden ette ole kertaakaan puhunut minulle?"
"Minusta tuntui, että piti nähdä teidät ja itse olla näkymättä, madame", vastasi Gabriel. "Eristäytyneenä saatoin paremmin koota muistoja ja täydellisemmin nauttia siitä mielihyvästä, jota minulle tuotti niin rakkaan velvollisuuden täyttäminen teitä kohtaan."
"Kiitän vielä kerran tästä viimeisestä kiintymyksenne osoituksesta, herra kreivi", lausui Maria Stuart. "Tahtoisin todistaa teille kiitollisuuttani paremmin kuin sanoilla. Mutta en voi enää mitään, ja ellette näe hyväksi seurata minua köyhään Skotlantiini herrojen de Damvillen ja Brantômen kanssa..."
"Oi, se olisi hartain toiveeni, madame!" huudahti Gabriel. "Mutta toinen kutsu pidättelee minua Ranskassa. Minua odottaa tällä hetkellä eräs henkilö, joka on minulle niinikään hyvin rakas ja pyhä, ja jota en ole nähnyt pariin vuoteen..."
"Onko hän Diana de Castro?" kysyi Maria vilkkaasti.
"On, madame", myönsi Gabriel. "Viime kuussa Pariisiin saamassani kirjeessä hän kutsui minua Saint-Quentiniin täksi elokuun 15 päiväksi. Pääsen hänen luokseen vasta huomenna, mutta olkoonpa hänellä ollut mikä hyvänsä syy kohtaukseemme, varmasti hän antaa minulle anteeksi, kun kuulee, etten tahtonut teitä jättää ennenkuin maasta poistumisenne hetkellä."
"Rakas Diana!" puhui Maria miettiväisenä. "Niin, hänkin on minua rakastanut, ja hän on ollut minulle kuin sisar. Malttakaapa, herra de Montgommery, viekää hänelle muistoksi minusta tämä sormus ja rientäkää hänen luokseen niin nopeasti kuin suinkin. Kenties hän tarvitsee teitä, ja koska nyt on hänestä puhe, en enää viivytä teitä. Hyvästi, hyvästi, ystävät, hyvästi kaikki! Minua odotetaan, ja täytyy lähteä. Voi, minun on pakko!"
Hän riuhtautui irti hyvästelystä, jolla vielä yritettiin häntä pidätellä, laski jalkansa porraslankulle ja nousi herra de Mévillonin kaleerialukseen, saattajinaan ne kadehditut aatelismiehet, joiden oli määrä seurata häntä Skotlantiin asti.
Mutta samoin kuin Skotlanti ei voinut lohduttaa Mariaa Ranskan menettämisestä, eivät hänen mukanaan tulleet myöskään kyenneet karkoittamaan hänen mielestään niitä, joista hän nyt erkani. Jälkimmäisiä hän tuntuikin rakastavan enemmän. Aluksen perässä seisten hän ei lakannut liekuttamasta nenäliinaa, jolla tavantakaa pyyhki kyyneleitään, rannalle jääneille sukulaisille ja ystäville.
Viimein alus loittoni kauas ulapalle, ja hänen katseensa kiintyi väkisinkin erääseen laivaan, joka oli tulossa hänen jättämäänsä satamaan. Hän seurasi sitä silmillään kadehtivasti, kun se äkkiä kallistui ikäänkuin vedenalaisen tölmäyksen saaneena ja täristen emäpuusta mastoihin saakka alkoi miehistönsä huutaessa upota mereen. Se tapahtui niin nopeasti, että mastotkin olivat kadonneet ennenkuin herra de Mévillonin kaleerista ehdittiin laskea vene sen avuksi. Vähän aikaa nähtiin uppoamispaikalla kellumassa muutamia mustia pisteitä, jotka tuokion pysyttelivät vedenpinnalla ja sitten yksitellen vaipuivat kadoksiin ennenkuin päästiin niitä tavoittamaan, vaikka soutajat ponnistivat parhaansa mukaan, vene palasi sitten kykenemättä pelastamaan ainoatakaan haaksirikkoista.
"Voi, hyvä Jumala! Armias taivas!" valitti Maria Stuart, "millainen matkani enne se olikaan!"
Tällä välin oli alkanut tuulla, ja kaleeri sai ruveta käyttämään purjeita, jolloin soutajavankien sopi levätä. Nähdessään kulkevansa joutuisasti pois Ranskan mantereelta Maria nojasi kansikojun seinään, silmät tähdättyinä satamaa kohti, näkö kyynelhelmien sumentamana, ja hoki moneen kertaan:
"Hyvästi, Ranska! Hyvästi, Ranska!"
Näin hän viipyi kannella lähes viisi tuntia, pimeän tuloon asti, eikä kaiketi olisikaan omasta aloitteestaan siirtynyt kajuuttaan, jollei Brantôme olisi tullut ilmoittamaan, että häntä odotettiin illalliselle.
Silloin hän yhä haikeammin nyyhkyttäen valitti: "Juuri tällä hetkellä, rakas Ranskani, minä siis täydesti menetän sinut, koska viimeistä onneani kadehtiva yö vetää mustan huntunsa silmieni eteen, riistääkseen minulta ainoankin lohdutuksen. Hyvästi siis, rakas Ranskani; en enää milloinkaan näe sinua!"
Ilmaisten sitten viittauksella Brantômelle, että hän viipymättä saapuisi kannelta alas, hän otti muistikirjastaan kynän, istahti rallille ja kirjoitti päivän viimeisessä kajastuksessa nämä tutut säkeet:
Hyvästi, Ranska kaunoinen!
Oi isänmaa
en unhoittaa
voi turvapaikkaa lapsuuden!
Hyvästi, Ranska, jo onneni päivät
nyt taaksein muistojen kaihoksi jäivät, —
vie laiva minut puolittain,
jää osa sulle ainiaan:
sen uskon haltuus, niinpä ain'
oon sittenkin muistissa synnyinmaan.Nyt hän vihdoin laskeutui kannen alle ja virkkoi lähestyen odottavia pöytäkumppaneita:
"Olen tehnyt päinvastoin kuin Kartagon kuningatar, sillä Dido, kun Aeneas oli jättänyt hänet, ei lakannut katselemasta laineita, mutta sen sijaan minä en voinut irroittaa silmiäni maasta."
Häntä pyydettiin istuutumaan ja syömään, mutta hän ei tahtonut maistaa mitään, vaan vetäytyi pian omaan hyttiinsä kehoitettuaan perämiestä herättämään hänet päivän koitteessa, jos maa oli silloin vielä näkyvissä.
Siinä suhteessa onni ainakin suosi Maria-parkaa, sillä tuuli taukosi, joten alus kaiken yötä eteni ainoastaan airojen avulla. Niinpä voitiin aamun sarastaessa yhä nähdä Ranskan rannikon häämöittävän kaukana.
Määräyksen mukaan siis perämies astui kuningattaren hyttiin, mutta tapasi hänet jo heränneenä istumassa vuoteella, katsellen avoimesta valoaukosta entistä rakasta kotimaataan kohti.
Tämä ilo ei kuitenkaan ollut pitkällinen, sillä tuuli nousi taas, ja Ranska häipyi piankin. Marian ainoaksi toiveeksi jäi, että ulompana merellä havaittaisiin englantilainen laivasto ja nähtäisiin parhaaksi kääntyä takaisin. Mutta tuo viimeinenkin mahdollisuus raukesi: merelle levisi niin sankka sumu, ettei voinut nähdä kaleerin toisesta päästä toiseen, ja näin kesäsydämenä se oli ikäänkuin ihme. Näin ollen purjehdittiin umpimähkään, vaarana kyllä kurssilta syrjäytyminen, mutta samalla myös välttäen vihollisen näkyviin joutumista.
Kolmantena päivänä sumun hajotessa oltiin keskellä kalliokareja, joihin kaleerialus olisi varmaankin murskaantunut, jos olisi vielä edetty pari kaapelinmittaa. Luotsi teki silloin korkeushavainnon, huomasi oltavan Skotlannin rannikolla, ja taitavasti johdettuaan aluksen pois karikosta hän toimitti sen laskemaan maihin Leithissä, Edinburghin lähellä. Marian saattueen kaunosielut sanoivat, että hänet oli usva tuonut utujen samentamaan ympäristöön.
Kuningatarta ei lainkaan odotettu, ja Edinburghiin päästäkseen hänen täytyi itseään ja saattuettansa varten tyytyä huonosti valjastettuihin aasiluuskiin, joista moniaat olivat vailla satulaa, ohjaksinaan ja jalustiminaan pelkät narunpätkät. Hän ei malttanut olla vertaamatta näitä viheliäisiä juhtia komeihin ranskalaisiin matkaratsuihin, joita hän oli tottunut näkemään tepastelevan ajoretkillä ja turnajaisissa. Hän vuodatti vielä muutamia pahoittelun kyyneliä, verratessaan jättämäänsä Ranskaa siihen, joka nyt oli tulossa hänen kotimaakseen. Mutta viehättävässä suloudessaan hän piankin yritti hymyillä kyyneltensä takaa ja virkkoi:
"Kaiketi minun pitää ottaa ikävyys vastaan kärsivällisesti, koska olen vaihtanut paratiisini manalaan."
Sellaista oli Maria Stuartin saapuminen Skotlantiin. Olemme muualla kertoneet hänen elämänsä jatkon ja hänen kuolemansa — kuinka katala Englanti, sen kaiken synkkä pyöveli, mikä Ranskalla on ollut jumalaista, surmasi hänen mukanaan sulon, niinkuin jo oli Jeanne d'Arcissa tappanut innoituksen ja niinkuin se sitten Napoleonissa näännytti neron.
Loppulause
Vasta elokuun 18 päivänä Gabriel siis saapui Saint-Quentiniin. Kaupungin portilla hän tapasi Jean Peuquoyn odottamassa.
"Ah, siinähän viimeinkin olette, herra kreivi!" huudahti kelpo kankuri. "Olin varma siitä, että tulisitte! Liian myöhään, kovaksi onneksi, liian myöhään!"
"Kuinka! Liian myöhäänkö?" kysyi Gabriel hätkähtäen.
"Niin, valitettavasti; eikö madame Diana de Castron kirjeessä kutsutte teitä tänne eiliseksi?"
"Totta kyllä", vastasi Gabriel, "mutta erityisesti tehostamatta päivämäärää tai ilmoittamatta, mitä varten hän halusi minua tänne".
"No, eilen, elokuun 15 päivänä, madame de Castro eli oikeammin sisar Bénie vannoi sen ikuisen valan, joka teki hänestä peruuttamatta elinikäisen nunnan!"
"Ah!" äännähti Gabriel kalveten.
"Ja jos olisitte ollut paikalla", jatkoi Jean Pequoy, "olisi teidän kenties onnistunut estää se, mikä nyt on täyttynyt".
"Ei", torjui Gabriel synkästi, "ei, en olisi voinut, minun ei olisi sopinut, enkä olisi tahtonutkaan vastustaa tätä aikomusta. Ja varmaankin minua pidätti Calaisissa Kaitselmus! Sydämeni olisi tosiaan sortunut voimattomuuteensa tämän uhrauksen edessä, ja se rakas sieluparka, joka luovutti itsensä palvelemaan yksinomaan Jumalaa, olisi ehkä itsekin kärsinyt enemmän läsnäolostani kuin ollessaan yksin ja minusta erossa tuolla juhlallisella hetkellä."
"Oh", virkkoi Jean Peuquoy, "hän ei kuitenkaan ollut yksin".
"Niin, tehän tietysti olitte saapuvilla, Jean, ja Babette, ja ne kovaosaiset, joita hän on hoivaillut, ystävät..."
"Sivullisia ei ollut muita kuin me, herra kreivi", ilmoitti Jean Peuquoy, "mutta sisar Béniellä oli seuranaan äitinsä".
"Kuka? Madame de Poitiers?" huudahti Gabriel.
"Niin, herra kreivi, madame de Poitiers itse; tyttäreltä saamansa kirjeen johdosta hän kiirehti tänne Chaumont-sur-Loiressa sijaitsevasta yksinäisestä asunnostaan. Hän oli saapuvilla eilisissä juhlamenoissa ja lienee vielä nytkin uuden nunnan luona."
"Oh", murahti Gabriel. "Miksi madame de Castro toimitti sen naisen tulemaan?"
"Mutta, monseigneur, onhan se nainen kumminkin hänen äitinsä, kuten hän Babettelle huomautti."
"Vaikka!" lausui Gabriel. "Alan uskoa, että minun olisi pitänyt olla täällä eilen. Jos madame de Poitiers on tullut, ei se ole voinut tapahtua mitään hyvää työtä varten, ei velvollisuuden täyttämiseksi. Menkäämme benediktiläisluostariin, tuletteko, mestari Jean? Minulla on nyt suurempi kiire kuin koskaan tavata madame de Castro. Minusta tuntuu, että hän tarvitsee minua. Menkäämme joutuin!"
Gabriel de Montgommery johdatettiin estelemättä luostarin vierashuoneeseen, kun häntä oli jo eilen odotettu saapuvaksi, ja Diana oli siellä äitinsä kanssa.
Nähdessään hänet niin pitkän poissaolon jälkeen Gabriel lähestyi vastustamattomasti tenhon vallassa kalpeana ja tuskaisena ja heittäytyi polvilleen sen ristikon eteen, joka ainiaaksi eroitti heidät toisistaan.
"Sisareni! Sisareni!..." kykeni hän vain sopertamaan.
"Veljeni!" vastasi sisar Bénie vienosti.
Kyynel vieri verkalleen hänen poskeansa pitkin, mutta samalla hän hymyili niinkuin voi kuvitella enkelien hymyilevän.
Hiukan kääntäessään päätänsä Gabriel näki toisen Dianan, madame de Poitiersin, joka nauroi niinkuin paholaiset nauranevat. Mutta halveksivan huolettomasti hän heti käänsi sekä katseensa että ajatuksensa taas sisar Bénieen.
"Sisareni!" toisti hän vielä kiihkeästi ja katkerasti.
Diana de Poitiers huomautti kylmäkiskoisesti:
"Varmaankin te tervehditte sisareksenne Jeesuksessa Kristuksessa sitä, jota vielä eilen puhuteltiin madame de Castroksi, monsieur?"
"Mitä tarkoitatte, madame? Laupias taivas, mikä on sanojenne tarkoitus?" kysyi Gabriel nousten vapisevana.
Diana de Poitiers ei vastannut hänelle suoranaisesti, vaan puhutteli tytärtään.
"Lapseni, nyt lieneekin oikea hetki paljastaa sinulle eräs salaisuus, josta sinulle eilen mainitsin; minusta tuntuu, että velvollisuuteni kieltää minua pidättämästä sitä sinulta kauemmin."
"Voi, mikä se onkaan?" kysyi Gabriel suunnattomasti kiihdyksissä.
"Lapseni", jatkoi madame de Poitiers rauhallisesti, "sanoin sinulle jo, etten pelkästään sinua siunatakseni lähtenyt liikkeelle siitä syrjäisestä lepopaikasta, jossa olen herra de Montgommeryn ansiosta elänyt jo lähes kaksi vuotta. Älkää nähkö ivaa sanoissani, monsieur", lisäsi hän pilkallisella äänellä, vastatakseen Gabrielin liikahdukseen. "Olen tosiaankin kiitollinen teille siitä, että tempasitte minut pois syntisestä ja turmiollisesta maailmasta, vaikka se tapahtui vastoin tahtoani. Nyt olen onnellinen! Minut on saavuttanut armo, ja Jumalan rakkaus täyttää koko sydämeni. Osoittaakseni teille kiitollisuuttani tahdon varjella teitä tekemästä syntiä — mahdollisesti lankeamasta rikokseen."
"Ah, mitä se voi olla?" kysyi sisar Bénie vuorostaan jännittyneenä.
"Lapseni", jatkoi Diana de Poitiers hornamaisen kylmäverisesti, "luullakseni olisin eilen voinut yhdellä sanalla pysähdyttää huulillesi ne pyhät valat, jotka olit päättänyt lausua. Mutta oliko minun vaivaisen syntisen asiana, nyt ollessani onnellinen siitä, että olen vapautunut maallisista kahleista, oliko minun velvollisuuteni riistää Jumalalta sielu, joka antoi itsensä hänelle vapaana ja puhtaana? Ei, ja niinpä pysyin vaiti."
"En tohdi arvata! En tohdi!" jupisi Gabriel.
"Tänään, lapseni", selitti entinen lemmikki, "luovun vaitiolosta, koska herra de Montgommeryn mielentuskasta ja kiihtymyksestä näen, että sinä vielä omistat hänen koko sielunsa. Mutta tarpeellista on, että hän unohtaa sinut; se on välttämätöntä. Ja kuitenkin, jos hän yhä hellii sitä luuloa, että sinä voit olla hänen maallinen sisarensa, kreivi de Montgommeryn tytär, antanee hän ilman tunnonvaivoja muistojensa toisinaan palata sinua kohtaan. Mutta se olisi rikos, jollaiseen en tahdo vastakääntyneenä osallistua. Tiedä siis, Diana, että sinä et ole herra kreivin sisar, vaan isäsi oli todellakin kuningas Henrik II, jota herra kreivi niin onnettomasti haavoitti kohtalokkaissa turnajaisissa."
"Kauheata!" huusi sisar Bénie kätkien molemmin käsin kasvonsa.
"Valehtelette, madame!" väitti Gabriel jyrkästi; "teidän täytyy valehdella! Mikä olisi todisteena siihen, että puhutte totta?"
"Tämä", vastasi Diana de Poitiers tyynesti, ojentaen hänelle paperin, jonka otti poveltaan.
Gabriel tarttui paperiin vapisevalla kädellä ja luki sen pikaisesti.
"Se on kirje", jatkoi madame de Poitiers, "jonka isänne lähetti minulle muutamia päiviä ennen katoamistaan, kuten näette. Samoin teille selviää, että hän siinä valittaa pidättyväisyyttäni. Mutta hän alistuu siihen, niinkuin edelleen näette, ajatellessaan, että jo pian tulisin hänen vaimokseen ja että rakastaja näin oli puolisolle säästämässä osan onnea täydellisempänä ja puhtaampana. Oh, tämän allekirjoitetun ja päivätyn kirjeen sanamuodossa ei ole mitään kahdenlaista tulkittavaa, vai kuinka? Huomaatte siis, herra de Montgommery, että olisi ollut rikollista teidän ajatella sisar Bénietä, sillä mikään veren side ei liitä teitä siihen, joka nyt on Jeesuksen Kristuksen morsian. Ja säästäessäni teiltä sellaisen valheellisuuden toivon kuitanneeni velkani teille ja lisänkin kera maksaneeni sen onnellisuuden, jota teidän toimestanne saan nauttia yksinäisyydessäni. Välimme ovat nyt selvät, herra kreivi, eikä minulla ole enempää puhuttavaa teille."
Tämän pilkallisen puheen aikana Gabriel oli ehtinyt lukea kohtalokkaan paljon merkitsevän kirjeen. Se ei tosiaankaan jättänyt mitään sijaa epäilykselle. Siinä kajahteli Gabrielille ikäänkuin isän ääni haudasta totuuden ilmaisijana.
Kehottaessaan tyrmistyneen katseensa onneton mies näki Diana de Castron viruvan pyörtyneenä rukoustuolin juurella. Hän syöksähti vaistomaisesti lemmittyään kohti, mutta paksut rautakanget pysähdyttivät hänet. Kääntyessään hän näki levollisen tyytyväisyyden hymyn väikkymässä Diana de Poitiersin huulilla.
Tuskan hullaannuttamana hän harppasi pari askelta herttuatarta kohti, käsi ojossa... Mutta hän seisahtui kauhistuen aikomustaan, ja iskien nyrkillä otsaansa kuin järjetön hän huudahti: "Hyvästi Diana, hyvästi!" ja pakeni...
Jos hän olisi viipynyt vielä hetkisenkin, ei hän olisi voinut olla rusentamatta tuota kyykäärmeen kaltaista katalaa äitiä.
Luostarin ulkopuolella odotti häntä Jean Peuquoy kovin levottomana.
"Älkää kyselkö minulta!" torjui Gabriel heti hurjasti.
Älkää tiedustako mitään!" Ja kun kelpo Peuquoy silmäili häntä murheellisen hämmästyneenä, jatkoi hän hiljaisemmin:
"Suokaa minulle anteeksi, olen melkein järjiltäni. En jaksa ajatella; aivoni ovat sekaisin. Kaikkea miettimistä välttääkseni lähdenkin pois, pakenen Pariisiin. Saattakaa minua, olkaa niin hyvä, ystäväni, kaupungin portille asti, jonne jätin hevoseni. Mutta älkää lainkaan huoliko puhua minusta, vaan kertokaa omista asioistanne!"
Sekä totellakseen Gabrielia että yrittääkseen kääntää hänen huomiotaan muuhun kelpo kankuri selosti sitten, kuinka oivallisesti Babette jaksoi; hiljakkoin oli maailmaan tullut myös pikku Peuquoy; Pierre-veli alkoi muuttaa asesepäksi tänne Saint-Quentiniin, ja viime kuussa oli eräs kotipuoleensa palaava picardielainen huovi tuonut tietoja Martin Guerresta, joka vietti onnellisia päiviä sopuisaksi kehittyneen Bertrandensa kanssa.
Mutta myönnettävä on, ettei Gabriel ikäänkuin tuskan sokaisemana kuullut tai käsittänyt paljoakaan tästä viihdyttävästä tarinasta. Kuitenkin hän saapuessaan Jean Peuquoyn kanssa Pariisiin johtavalle portille puristi sydämellisesti porvarin kättä.
"Hyvästi, ystävä", lausui hän. "Kiitos hartaasta toveruudestanne! Viekää parhaat terveiset kaikille, joita rakastatte. Olen iloissani siitä, että tiedän teidät onnelliseksi: ajatelkaa te menestyksessänne joskus minua, joka kärsin." Ja odottamalta muuta vastausta kuin mitä Jean Peuquoyn silmissä kimaltelevat kyyneleet ilmaisivat Gabriel nousi ratsaille ja lähti nelistämään.
Hänen saapuessaan Pariisiin tuntui siltä kuin kohtalo olisi tahtonut rasittaa häntä kaikilla murheilla yhtaikaa: hän sai tietää hyvän hoitajattarensa Aloysen kuolleen lyhyen sairauden jälkeen, joten he eivät olleet voineet edes hyvästellä toisiaan...
Seuraavana päivänä hän meni amiraali Colignyn luo.
"Herra amiraali", sanoi hän, "tiedän, että vainot ja uskonsodat ennen pitkää alkavat uudestaan, vaikka kaikin voimin koetetaankin niitä ehkäistä. Tästä lähtien voin tarjota uskonpuhdistuksen hyväksi miekkanikin enkä enää vain siveellistä kannatusta. Elämäni ei enää kelpaa muuhun kuin palvelemaan teitä; ottakaa se älkääkä säästelkö minua. Teidän riveissänne sitäpaitsi voinkin parhaiten puolustautua erästä vihollistani vastaan ja saada rangaistuksi erästä toista..."
Gabriel ajatteli tällöin holhoojakuningatarta ja konnetaabelia.
Tässä ei tarvitse sanoakaan, että Coligny innostuneena vastaanotti peräti tärkeän liittolaisen, jonka uljuutta ja tarmoa hän oli niin paljon kokenut.
Siitä alkaen kreivin historia sai suuntansa niistä uskonsodista, jotka tekivät Kaarle IX:n hallituskauden veriseksi.
Gabriel de Montgommerylla oli peloittava osuus tässä kamppailussa, ja jokaisen vakavan tapauksen yhteydessä hänen nimensä pelkkä mainitseminen pani Katarina Medicin kalpenemaan.
Kun Vassyn verilöylyn jälkeen 1562 Rouen ja koko Normandie avoimesti julistivat olevansa hugenottien puolella, ilmoitettiin tämä kokonaisen maakunnan nouseminen kapinaan pääasiallisesti kreivi de Montgommeryn aikaansaamaksi. Samana vuonna hän Dreuxin taistelussa teki urhoollisuuden ihmeitä. Hänen mainitaan haavoittaneen pistoolinlaukauksella konnetaabeli Montmorencya, joka toimi ylipäällikkönä, ja tämä olisi myös menettänyt henkensä, jollei ruhtinas de Porcie olisi häntä suojellut ottamalla hänet vangiksi.
Historiasta muistetaan, että kuukauden kuluttua tästä taistelusta, jossa Arpinaama oli temmannut voiton konnetaabelin kömpelöistä käsistä, edellinen kuitenkin sai kavallettuna surmansa kiihkoilija Poltrotin tikarista Orleansin edustalla.
Vapautuneena kilpailijastaan, mutta liittolaisensa menettäneenä Montmorency oli Saint-Denisin taistelussa 1567 vielä huono-onnisempi kuin Dreuxissa.
Skotlantilainen Robert Stuart vaati hänet antautumaan. Vastaukseksi hän iski toista kasvoihin miekkansa lappeella. Silloin joku tähtäsi häneen pistoolinlaukauksen, joka osui kupeeseen, ja hän kaatui kuolettavasti haavoittuneena. Silmissään leviävän veripilven läpi konnetaabeli oli tuntevinaan Gabrielin kasvot, ja seuraavana päivänä hän heitti henkensä.
Vaikkei kreivi de Montgommerylla enää ollut suorastaan persoonallisia vihamiehiä, ei hän silti luopunut jakelemasta iskuja. Hän näytti olevan voittamaton, johon ei kenenkään hyökkäys pystynyt.
Kun Katarina Medici kysyi, kuka oli toimittanut Béarnin maakunnan Navarran kuninkaan hallitusvaltaan ja toimittanut niin, että Béarnin ruhtinas tunnustettiin hugenottien ylipäälliköksi, vastattiin hänelle: Montgommery.
Kun leskikuningatar sitten myöhemmin, Pärttylin-yön jälkeisenä päivänä (1572) vimmaisessa kostonhimossaan ensin kysyi niitä, jotka olivat pelastuneet, eikä surmattuja, mainittiin hänelle ensimmäiseksi kreivi de Montgommeryn nimi.
Gabriel heittäytyi Lanouen kanssa La Rochelleen. Tämä varustuskaupunki kesti yhdeksän hurjaa väkirynnäkköä ja maksoi kuninkaalliselle armeijalle neljäkymmentätuhatta miestä. Antautuessaan se säilytti vapautensa, Gabriel sai sieltä poistua häiritsemättä.
Hän raivasi itselleen silloin tien Sancerreen, jota Berrin kuvernööri piiritti. Hän oli etevä piiritettyjen kaupunkien puolustamisessa, kuten muistetaan. Aseinaan pelkästään rautapäiset kepit kourallinen sancerreläisiä piti puoliaan kuudentuhannen sotamiehen laumaa vastaan neljän kuukauden ajan. Kun he lopulta antautuivat, saivat he omantunnonvapauden ja henkilökohtaisen koskemattomuuden niinkuin La Rochellenkin puolustajat.
Yltyvän raivon vallassa Katarina Medici näki monivuotisen ja tavoittamattoman vihollisensa pelastuvan alinomaa.
Montgommery lähti Poitoun maakunnasta, kun se oli joutunut kuohumistilaan, ja palasi virittämään kapinaliekkejä Normandiessa, joka oli alkanut rauhoittua.
Aloitettuaan retkensä Saint-Lôsta hän valloitti kolmessa päivässä Carentanin ja tyhjensi Valognesin kaikista ampumatarpeista. Koko normandielainen aatelisto parveili hänen lippunsa alle.
Katarina Medici ja kuningas toimittivat silloin liikkeelle kolme armeijaa ja kuuluttivat Mansissa ja Perchessä yleisen väennoston. Kuninkaallisten joukkojen päällikkönä oli herttua de Matignon.
Tällä kertaa Montgommery ei enää taistellut yksilöllisesti. Lahkolaistensa riveihin häipyneenä hän piti puoliaan suoranaisesti Kaarle IX:ttä vastaan, ja hänellä oli armeijansa kuten kuninkaallakin omansa.
Hän laati erinomaisen suunnitelman, jonka piti taata hänelle loistava voitto.
Jättäen Matignonin piirittämään kaikilla voimillaan Saint-Lôta hän poistui salaa tästä kaupungista ja siirtyi Domfrontiin. Sinne piti François du Hallotin tuoda hänelle kaikki Bretagnen, Anjoun ja Cauxin seutujen ratsuväki. Näiden yhdistyneitten joukkojen etunenässä hän aikoi äkkiarvaamatta hyökätä Saint-Lôn edustalle kuninkaallisen armeijan niskaan, tuhotakseen sen kahden tulen välissä.
Mutta kavallus nujersi voittamattoman. Eräs vänrikki ilmoitti Matignonille, että Montgommery oli salaa pujahtanut matkalle Domfrontiin päin, saattueenaan ainoastaan neljäkymmentä ratsumiestä.
Kaupungin valtaaminen oli Matignonille paljon vähemmän tärkeätä kuin Montgommeryn. Hän luovutti piirityksen apulaiselleen ja riensi Domfronlin edustalle, mukanaan kaksi rykmenttiä, kuusisataa ratsua ja voimakas tykistö.
Jokainen muu kuin Gabriel de Montgommery olisi antautunut yrittämättä hyödytöntä vastarintaa. Mutta hän tahtoi pitää puoliaan neljänkymmenen miehen kanssa tätä armeijaa vastaan. Näin uskomattoman piirityksen selostus kannattaisi lukea De Thoun historiateoksesta.
Domfront kesti hyökkäyksiä kaksitoista päivää, joiden kuluessa kreivi de Montgommery yritti seitsemän vimmattua ryntäystä sieltä ulos. Viimein, kun kaupungin muurit reikäisinä ja huojuvina olivat jo ikäänkuin luovutetut vihollisille, Gabriel hylkäsi ne, mutta vain vetäytyäkseen taistelemaan niinsanotussa Guillaume de Bellêmen tornissa.
Hänellä oli nyt mukanaan ainoastaan kolmekymmentä miestä.
Matignon pani väkirynnäkköön viiden järeän tykin patterin, sata haarniskoitua aatelismiestä, seitsemänsataa muskettisoturia ja sata keihäsmiestä.
Tämä hyökkäys jatkui viisi tuntia, ja kuusisataa tykinlaukausta ammuttiin vanhaa linnantornia vastaan.
Illalla oli Montgommerylle jäänyt ainoastaan kuusitoista toveria, mutta hän säilytti yhä asemansa. Yön hän käytti murtumien paikkailuun tavallisen työläisen lailla.
Rynnistys aloitettiin jälleen päivän koittaessa. Matignon oli yöllä saanut vereksiä apuvoimia. Hänellä oli nyt Bellêmen tornin ja seitsemäntoista puolustajan ympärillä viisitoistatuhatta sotilasta ja kahdeksantoista tykkiä.
Saarretuilta ei loppunut miehuullisuus, vaan ruuti.
Ollakseen joutumatta vihollistensa käsiin elävänä Montgommery tahtoi syöksyä omaan miekkaansa. Mutta Matignon lähetti hänen luokseen valkoisen lipun suojassa neuvottelijan, joka vannoi hänelle päällikkönsä nimessä, että hän saisi pitää henkensä ja lähteä pois vapaasti.
Montgommery antautui tähän valaan luottaen. Hänen olisi kuitenkin pitänyt muistaa, kuinka Castelnaun kävi.
Vielä samana päivänä hänet lähetettiin kahleissa Pariisiin. Katrina Medici oli vihdoinkin saanut hänet haltuunsa! Kavalluksella tosin, mutta vähät siitä! Kaarle IX oli juuri kuollut; odottaessaan Henrik III:n paluuta Puolasta Katarina oli kaikkivaltiaana hallituksen hoitajana.
Parlamentin eteen vietynä Montgommery kesäkuun 2 päivänä 1574 tuomittiin kuolemaan. Silloin hän oli neljätoista vuotta taistellut Henrik II:n puolisoa ja poikia vastaan.
Seuraavana päivänä kreivi de Montgommery, joka oli julmuuden tehostukseksi ensin määrätty kovimpaan kidutuskuulusteluun, joutui laskemaan päänsä mestauspölkylle. Hänen ruumiinsa revittiin sitten neljään osaan... Katrina Medici oli saapuvilla teloituksessa...
Näin sai loppunsa tämä merkillinen mies, voimakkaimpia ja ylevimpiä yksilöitä, mitä tunnetaan kuudenneltatoista vuosisadalta. Hän oli aina esiintynyt vain toisarvoisilla sijoilla, mutta osoittanut ensimmäisenkin arvoiseksi. Hänen kuolemansa täytti loppuun asti Nostradamuksen ennustuksen:
— häntä rakastaa, hänet surmaan johtaa puoliso kuninkaan.
Diana de Castro ei joutunut kuulemaan uutista hänen kuolemastaan. Hänen päivänsä olivat päättyneet jo edellisenä vuonna, jolloin hän toimi Saint-Quentinin benediktiläisluostarin johtajattarena.