Mishka
Nicolaus Lenau (1802–1850)
Suomentaja: Kaukonen, Vilppu
Saksalaisen romantiikan runoilijan kertova runoelma kuvaa mustalaisviulunsoittaja Mishkaa ja musiikin voimaa. Teos yhdistää unkarilaista kansanperinnettä ja kaihoisaa tunnelmaa viulun sävelten kautta.
Nicolaus Lenaun 'Mishka' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3196. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
MISHKA
Kirj.
Nicolaus Lenau
Suomensi
Wilppu Kaukonen
Helsingissä, Suomalainen Kustannus O.-Y. Kansa, 1912
NICOLAUS LENAU.
Nicolaus Lenau (oikealta nimeltään Frans Nicolaus Niembsch von Strehlenau — suvun kotipaikka oli nimittäin etelä-Schleesiassa sijaitseva Strehlenin kaupunki), suurimpia saksankielellä esiintyneitä lyyrillisiä runoilijoita, syntyi elokuun 13 päivänä 1802 Csatadin kauppalassa etelä-Unkarissa.
Koko lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa vietti Lenau Unkarissa. Pestissä hän yhdeksännellä ollessaan alotti koulunkäyntinsä ja sai sitäpaitsi yksityisesti oppia viulun- ja kitaransoittoa, johon suuresti innostui. Silloin jo haavemielinen poika suunnitteli Amerikan-matkaakin, joka sentään tuli ajoissa ehkäistyksi. Vuonna 1816 asui kotiperhe Tokaissa pohjois-Unkarissa. Kun siellä ei ollut kimnaasia, jossa poika olisi koulunkäyntiään jatkanut, jäi tämän opiskeleminen kesken. Mutta sensijaan sai hän nyt sitä vapaammin tutustua tuohon »ruusutarhojen, satakielten, kiliseväkannuksisten husarien, tummanruskeiden mustalaissoittajain, kaihomielisten kalastajain ja kauniiden neitojen» runolliseen seutuun, joka hänen herkkätunteiseen mieleensä jätti haihtumattomat jäljet. Kuitenkaan hän ei vielä runoillut eikä edes runoudesta pitänyt. Soitanto, haaveilu ja — ensimäinen rakkaus, ne ne hänen kauneudenjanonsa ja kaihonsa tyydyttivät.
Vuonna 1817 nuorukainen yksityisopetusta saatuaan suoritti erinomaisilla arvosanoilla ylioppilastutkinnon Pestissä.
Mutta seuraavana vuonna täytyi Lenaun jättää Unkari. Hän nimittäin joutui isänisänsä hoitoon Wienistä luoteeseen sijaitsevaan Stockerauhun ja sai sitten lähteä Wieniin opintojaan jatkamaan. Nuorukaisen levoton henki harhaili tieteestä toiseen, elämänura ei ollut vielä hänelle selvinnyt, ja lapsuudesta kehittynyt synkkämielisyys alkoi kalvaa. Enemmän kuin tieteet viehätti soitanto, ja Lenau kehittyi taitavaksi viuluniekaksi kuuluisan Josef von Blumenthalin johdolla. Innostuneena hän seurusteli wieniläisrunoilijain (Anastasius Grünin y.m.) kanssa, tutustui Klopstockin, Bürgerin, Vossin ja Höltyn runoihin ja alkoi itsekkin runoilla. Mutta kun ankarain paino-olojen vuoksi ei saanut runokokoelmaansa Wienissä julkaistuksi, lähti hän 1831 Stuttgartiin, jossa sai kustantajan.
Nyt alkoi Lenaun elämässä taas uusi kehitysjakso. Hän tuli »Schwaabilaisen koulun» runoilijain (Uhlandin, Mayerin, Kernerin, Schwabin y.m.) seuraan ja sai suurta tunnustusta ja kunnioitusta osakseen, joka taas hyvin virkistävästi vaikutti hänen tuotantoonsa.
Näihin aikoihin Lenaulle selvisi hänen elämäntehtävänsä. Ei tiedemieheksi, vaan runoilijaksi hänen oli tultava. Luonnon ja sitä lähinnä ihmiselämän monien ilmiöiden katselemisen hän tunsi korkeimmaksi ilokseen. »Sisin itseni on runous», hän sanoi.
Mutta synkkämielisyys ahdisti syvätunteisen runoilijan mieltä. Taidekkin oli hänestä ainoastaan »surua ja ankaraa työtä».
Viimein päätti Lenau taiteellista kehitystään täydentääkseen tehdä matkan — Amerikkaan. »Minä tarvitsen Amerikkaa», hän sanoi. »Tahdon lähettää mielikuvitukseni kouluun — Pohjois- Amerikan aarniometsiin; tahdon kuulla Niagaran pauhun — — —. Sitä kehitykseni välttämättömästi kaipaa. Mielikuvitukseni elää ja liikkuu luonnossa, ja Amerikassa on luonto kauniimpi ja valtavampi kuin Euroopassa.»
Runoilija uskoi, että hänessä uinui uusi runouden maailma, jonka vasta Amerikka oli hereille saattava.
Ja niin hän syksyllä 1832 matkusti lapsuutensa haavemaahan.
Mutta siellä todellisuus ei vastannutkaan hänen mielikuvaansa. »Ei täällä ole rohkeaa koiraa», Lenau tyytymättömänä huudahti, »ei tulista hevosta, ei intohimoista ihmistä. Ainoana ihanteena on raha.» Kaikki, yksin luontokin, tuntui hänestä vastenmieliseltä ja kesäkuussa 1833 oli hän jo Euroopassa. — Mutta Amerikan-matkakin jätti jälkensä hänen runouteensa.
Nyt koko Saksa tunnusti Lenaun suureksi runoilijaksi. Hän kirjoitti »Faust», »Savonarola» ja »Albigensit» runoelmansa.
Mutta monet lemmenhuolet ja mietiskelyt olivat tulisieluisen runoilijan synkkämielisyyttä lisänneet ja hänen hermostoansa rasittaneet. Levotonna hän matkusti monet kerrat Stuttgartin ja Wienin väliä.
Runoilijakutsumustaankin hän jo surkutteli. » Aikamme ei ole runoutta varten; ainoastaan politiikka merkitsee jotain. Minä olen kuin kivi autiolla arolla.» Toisen kerran (1843) hän pahotteli: »runoilija ei nykyään voi olla onnellinen, sillä tämä aika ei halua häneltä mitään.»
Viimein lokakuussa 1844 tuli kohtalon kova isku: Lenau tuli Stuttgartissa mielenhäiriöön. Hänet vietiin Winnenthalin kaupungin lähellä olevaan Winnenthalin mielisairaalaan, josta hänet kolmatta vuotta myöhemmin siirrettiin Ober-Döblingin houruinhoitolaan lähelle Wieniä. Siellä onneton runoilija kuoli elokuun 22 päivänä 1850.
Vaikka Lenau kehityksensä perustuksella esiintyi saksankielisenä itävaltalaisena runoilijana, niin Unkari, jossa hän oli syntynyt ja lapsuutensa ja ensimäiset nuorukaisvuotensa viettänyt, oli jättänyt lähtemättömän muiston hänen sydämeensä. Madjarina hän itseään piti ja tulisena Unkarin poikana hän Wienissä paria vuotta ennen järkensä sammumista sepitti valmiiksi »Mishka» runonsa »Mishka Maroshin seuduilla» nimisen pääosan, jonka hän oli seitsemän vuotta aikaisemmin pannut Stuttgartissa alulle. » Kaikki kirjoitukseni — ne ovat koko elämäni», Lenau kerran sanoi, ja me näemme hänen tässä »Mishka» runossaankin koko sydämellään elävän mukana lapsuutensa seutuja kuvatessaan.
Eräälle Stuttgartissa asuvalle ystävälleen Wienistä marraskuun 21 päivänä 1842 lähettämässään kirjeessä sanoo Lenau tästä runostaan: »Mishkani (»Mishka Maroshin seuduilla») on valmis ja iloitsee jo siitä, että saa Teille esittäytyä. Se on kasvanut niin suureksi, että en voi sitä Teille kirjeessä lähettää — — —. Iloitsen tästä runosta varsinkin siitä syystä, että se pysyen varhaisempien unkarilaisten kuvausteni äänilajissa kantaa otsallaan nuorekkaanraitista luonnollisuutta ja vanhenematonta alkuperäisyyttä, jota mietiskelyni pukinhypyt eivät ole heikentäneet — — —»
Suomentaja.
MISHKA TISZAN SEUDUILLA.
Tisza (luettava: Tisa) on Theiss-virran unkarilainen nimi. Suomentajan muistutus.
Madjarien maassa, siellä,
missä Bodrog vesiänsä
vierittävi Tiszan niellä,
missä päivärinteillänsä
terttujansa runsahia
Tokain köynnös tarjoaa:
siellä kolme husaria
laulain yössä ratsastaa.
Kuutamossa virtaa soutaa
kalastaja vaijeten,
hälle laakson kaiku noutaa
kaukaa sankarsävelen,
ja kun laulu vait on hetken,
kuuluu kapse kavioiden,
virran vaahtoaaltoin retken
kertoo kaiku kauvas soiden.
Yöhön häipyi laulun tahti,
asevälke kulkijain,
ja niin laineen pauhun mahti
yksinänsä kuuluu vain.
»Ihana on urhoisilla
husareilla elon rata!
Riemua ja vaaraa sata
kiitäessä ratsahilla;
ja kun kutsuu taiston soitto,
saada kuolo taikka voitto
eestä maan ja kuninkaansa!
Kalamiehen ikävöiden
täytyy kautta päiväin, öiden
kuulla laineen pauhinaansa
soivan.» Näinpä huokaisevi
kalastaja kaihossaan,
virta riemukulkuaan
kuutamossa rientelevi.
Kalamies kun virran pintaan
katsoo, monta unikuvaa
lainehista heijastuvaa
nostaa kaiho hälle rintaan:
virrassa ei aallot kiehu,
sota siinä myllertää,
rivit rientää, taiston riehu
ohi mennä jymyää;
syvyydestä virran tumman
nousee ääni hälyn kumman,
kuuluu raiku torvensoiton,
hurja pako, laulut voiton. —
Kalastajan haave näyttää
husarien riemuelon,
unohtaa hän ottaa selon,
kuinka saalis verkon täyttää. —
Husarit jo etäällen
Tokain laaksoon loitoten
vaikenevat. Vielä soi
sydämessä rientäväin
soinnut, joita äskettäin
laulamansa laulu loi.
Kiehtoo lumollansa heitä
Tokain kaunis laaksomaa.
Kuules, tuuli kuljettaa
kaukaa viulunsäveleitä!
»Viulu, symbaal' äänen antaa,
Mishka siell' on seurueineen!»
huutaa yksi, kohti rantaa
Tiszan kääntyy tovereineen.
Alle ravintolan katon
astuu husarpojat nuo.
»Soita, Mishka! Saamme raton.
Isäntä, hei viinit tuo!»
Monen monet viulut oivat
madjarien maassa soivat;
kaikki, jotka niitä soittaa,
Mishka mustalainen voittaa.
Riemuin vanha soittoniekka
katsoo, kuinka ratsasmiekka
heiluu vyöllä nuorukaisten,
katsoo asun loistohon,
voimaan norjan vartalon,
kypärtöyhtöin hulmuvaisten
uhmaan; kohta tuoliltaan
nousee, lasin kohottaa,
tumma silmä leimuaa,
kun hän huutaa innoissaan:
»terve, terve husareille!»
Nämä: »toivo sotaa meille!»
huudahtavat riemuellen,
Mishkan kanssa kilistellen.
»Kun ol' armaat nuoruuspäivät,
husarina minäkin
hioin kalpaa, taistelin,
haavan sain ja taistot jäivät;
monta ranskalaista ennen
kaasin taistokentän hiekkaan,
moni sortui oivaan miekkaan,
manan kartanoille mennen.»
Näinpä Mishka iloissansa
haastelevi muistoistansa;
viulun sieppaa, kielet sen
virittävi tarkaten,
käyrää pihkaan hivelevi,
tukan tumman pyyhkäisevi
otsaltaan ja soitintaan
leukaan nojaa, alkamaan
leimukatse käskee vain
seuruetta soittajain.
Mishka verkkaan alottaa
vanhaa sotalaulelmaa,
joka muinoin kaikui, konsa
urhot riensi taistohonsa,
kaikui hurjaa valitusta,
sotainnon poveen loi,
Unkarin kun laaja pusta
Turkin joukkoin verta joi,
islamin kun kaatuneita
kasat nukkui tuonen unta,
konsa idän sotureita
kauhistui jo kristikunta. —
Kiivaammin soi viulunkielet,
soinnut karkaa hurjamielet,
riehuu rajun tanssin mahti,
sitä johtaa viuluin tahti,
Mishkan viulu yli muista
kaikuu noista taisteluista.
Symbaaljymy iskuin huimin
raivoo niinkuin myrsky tuimin,
väliin hiljaa, hiljaa aivan
niinkuin kevättuulonen
taistokenttää liidellen,
vilvoittaen haavain vaivan,
kaatuneilta huoahdellen
hivuksia heilutellen.
Mutta syvimmällä ihan
basso kaivaa myllertäin,
peittääksensä vierekkäin
multaan uhrit rajun vihan. —
Hurjaa tanssi husarien,
madjarpoikain urhoisien!
Riemun myrskylainehille
tempaa heidät vaahtoisille
sävelien salavoimat;
kas, ne pullo vasemmassa,
kalpa kädess' oikeassa
tanssii, soiton haltioimat!
Kautta ratsumiesten nielun
virtaa, hehkuttaen posket,
tokaiviinin tulikosket
niinkuin laulu kautta sielun.
Husarit ne karkeloipi,
uljaan soiton tahtiin soipi
kannuksien kilske huima,
kalvan kalske kirkas, tuima.
Kohoavat nyrkit kovat,
ja kun kalpain kalskavaisten
terät yhtyy, turkkilaisten
kuolon vannoneet he ovat.
Soitto pauhaa kiihtyen:
raivossako mustalaiset?
Saaliiksiko laulun sen
riistyy itse soittavaiset?
Kuule: pila, tuska toistuu,
sydän tomun maasta poistuu.
Mishkan ihmeviulun valta
sielun viiltää kuulijalta.
Tuskat, sulot soiton armaan
lumollansa tunkee varmaan
tuonelaan ja kuolon tieltä
vainaat eloon kutsuu sieltä.
Värähdellen soitto laatii
sillan hennon, notkuvaisen,
joka seuraan onnen maisen
haudan mustast' yöstä vaatii
urhoin henget kaihopovet,
urhoin, joille kaikuvana
sama laulu soi, kun mana
heiltä sulki elon ovet;
ja nyt vainaat leijaa sieltä
näkymättä hiiviskellen,
husareihin lietsoellen
leimuvaista taistomieltä,
houkutellen unten taikaan,
ihastuttain entisaikaan.
Äkkiäpä tanssivaiset
ulos syöksyin juoksevat
rantaan ja ne raivoisat
huutaa: »missä turkkilaiset?»
Ja he ilmaa kalvallaan
iskee; mutt' ei kuulukkaan
»Allah!» -huudon pauhinata.
Tiszan aallot telmii vankat,
kuiskii rantapensaat sankat;
kuuhut katsoo maisemata.MISHKA MAROSHIN SEUDUILLA.
I.
Kirkkaan Tiszan luota kohti itää
Mishka lähtenyt on sinne, jossa
tyly Marosh vuoristossa
vaahtoaa ja pauhinaansa pitää.
Köyhä, ilomieli mustalainen
maita kiertää, ain' on kulkevainen;
ja jos mihin seutuun retkillänsä
jääpi nautinnoihin, rauhaan,
pian kyllästyvi eloon lauhaan,
kotiintua ei voi ikinänsä;
paljoa ei kaipaakkaan,
soittavi vaan viuluaan.
Matala ja olkikattoinen
Mishkan maja on, ei loitos loista,
ohi Marosh raivoten
syöksyy tullen metsälouhikoista.
Pauhaa Mishkan viulu sointujansa
alla olkein, jotka aikoinansa
keinui tuulen viljaa tuutiessa,
leivon taivahalla laulellessa.
Eipä yksin sulolaulelmista
majan halvan elo onnellista;
ihanuuden maailmoista
säde kirkas sinne heittyi,
ihmismuotoon hentoon peittyi,
säde, jok' ei usein loista.
Mishkan lempi murtui multaan;
mutta jäipä kaivatultaan
onnen muisto, että hän
sortuisi ei tuskahansa;
niinkuin kesä kuollessansa
lohduks antaa hedelmän.
Soitto helkkyy viulun kaijuttajan,
illan tuuli kantaa sen;
tytär Miira seisoo eessä majan,
ihmeenkaunis, suloinen.
Neittä, ruskon purppuroimaa
lännen huoku armastavi,
rintaa soiton haltioimaa,
aaltoavaa verhoavi
yöhyt mustain kiharain;
oi jos herää kuohahtain
lempi rinnan puhtahimman,
jolla siit' ei aavistusta!
Autuas on, kelle tulisimman
tuntehensa suo se hurmausta!
Autuas, ken leimun ensimäisen
tämän katseen lumoyöstä saa
ja ken tunneriehun myrskyväisen
suutelollaan saapi vaijentaa
ja sen kuiskeen, jonka tenhovoimaan
keruubikin vaipuis unelmoimaan!
Pian sanat suuteloihin haihtuis,
vielä suloisempaan eloon vaihtuis! —
Näinpä huokaa yksinänsä
nuorukainen lempeänsä;
vuottain metsän reunamalla
kuuntelevi kuusen alla,
kahiseeko illan lähetessä
riistan askel puitten siimeksessä,
käveleekö nurmiaukeemalle
otus arkaileva atrialle.
Ja hän arpoo lemmenonneansa:
tänään saanko hirven luodillani,
poveni ei pety toivossansa,
neittä syleillä saan omanani.
Kas, jo saksanhirven näkee hän
kuusten suojan tyynnä jättävän,
sarvein haarat lukee, muistiin painaa:
»kuusitoista! — ikä immen sen?
Lemmenjumala, nyt onni lainaa!
Hirvi kaatuu! Mun on neitonen!»
II.
Mishka soittaa häissä hovilinnan.
Nauru soiton kanssa helkkää rinnan
ynnä lasinhelske, kannuskilske;
vihkiparin kiertää tanssinvilske,
liitää nuoret riemun hohteen valain
niinkuin polttolaivat yössä palain.
Rypälehet, joilla veress' on
hehku kesäauringon,
tultaan jäsenihin tanssivien
valavat ne madjarien.
Naiset nuoruudesta loistaen
tanssii, salin poikki liidellen,
katseen välähdykset onnenmaita
leimullansa avaa autuaita.
Soitto! Haa! Oi kuinka Mishka soittaa!
Sävelhyöky joka poven voittaa,
joka viinitipan sointu täyttää,
silmät kauniit laulavan ne näyttää.
Morsiolta hunnun sumu
poissa jo, mut päivää, yötä
kolme jatkuu häitten humu,
kestää tanssin riemutyötä.
III.
Hovissa kun Mishka soittelevi,
miespä olkimajaa lähenevi,
jossa Miira viulunkieltä
punoo, ollen yksin. Silloin sieltä
oven takaa neito kolkutusta
kuulee säikkyin, sillä ilta musta
saapuu. »Ah, ken?» näinpä tuskassansa
tyttö huutaa. »Täält' ei saalistansa
rosvo etsis, täällä kerjääjäkin
sääliin vaihtais avunpyynnön äkin.»
Mutta oven takaa mairittavaa
ääntä kuuluu vienosointuin.
Tyttö pelostansa tointuin
kohti rientää, oven heti avaa.
Sorjan nuorukaisen näkee impi,
miettii: liekkö kukaan kaunihimpi?
Haastaa nuorukainen lempiväinen:
»niin, tul' ovellesi kerjäläinen
ja hän tuntee tuskaa avuntarpeen,
mutt' ei kaipaa rahaa, ruokaakaan,
sinua hän yksin kaipaa vaan.
Sydänhaava mull' on, käy ei arpeen.
Kaunis neito, lemmenkipu mun
harhailemaan käskee luokse sun.
Saalista kun ajan, saalis oon
kuvas ajelema ahdinkoon.
Niinkuin riista karkaa siimespaikkaan,
haavoittunut luokse lähteen raikkaan
ikävöi, niin povin hehkuvaisin
jalkais juureen päästä haluaisin,
silmäripseis varjoon, jotta kuulla
haastavan sun saisin sulosuulla.
Liian hidas ratsu kiitämään,
kun ma luokses ajan kaihoineni,
vaikka tuntiessaan kannukseni
hepo lentää lailla tuulispään,
vaahtoansa viskoin arollen
riemuitessa hevospaimenten.
Ja kun kappelissa uhri pyhä
toimitetaan, silloin hartahasti
rukoilen ma Luojalt' ainoasti
suloillesi nimiä vaan yhä.
Sua valveilla ja nukkuissani
aina muistan lemmensairain povin.
Niinkuin orja maataan itkee kovin,
niinpä sua kaipaan, toivomani.»
Miira punastuen sulohurmaa
virkkaa: »oi jos totta lienee tuo,
niin se ikionnen mulle luo;
valhetta jos, silloin se mun surmaa.
Vesa rungon jalon, intoisasti
halvempasi luo sun jalkas kulkee;
vaan jos sylini sun kerran sulkee,
omakseni jäät sä hautaan asti.»
Maassa, josta Miiran heimo on,
Intiassa, hehku auringon
pian hedelmiä jouduttavi,
samoin lempi neidon valtoavi,
sydän tulinen sen voimast' aukee,
impi pojan syliin itkein raukee.
Kaikuu riemu hovilinnan häitten,
julki hehkuu ruusut poskipäitten;
majass' äänetön ja loistoton
yksinäinen häitten vietto on;
ruudun himmeen läpi tähdet hohtaa,
maisen taivahan ne säteet kohtaa.
Juhlaa hiljaisuus ja yöhyt varjoo
ja ne kuulee lemmenkuiskausta,
kuohahtavan kuumaa armastusta.
Juhlasoittoa vain sirkka tarjoo.
Sanat alottavan paljo näyttää,
mutta suukon sulo lauseen täyttää.
Vaihdellessa sanain, suukkojen
rientää Marosh yössä raivoten.
Joskus lemmenriehu levähtävi,
ja he kuulee virran jyskymistä,
niinkuin eläin ennen Eedenistä
kuuli, kuinka Tigriin kuohut kävi.
IV.
Eipä pysty kukaan kuolevainen
tuskaa palkitsemaan, jota nainen
sydämessään tuntee, kun se lyöpi
armaan antaessa turhaan vuottaa
ja kun kukoistusta toukka syöpi;
hänkään pysty ei, ken tuskan tuottaa.
Vaikka ikävöity luokse palais,
neittään suudellen ja itkein halais
laiminlyönnistänsä suruissaan,
tuska jättänyt on arpiaan.
Mutta moni poistuu ijäksensä,
huolimatta tuskast' impyensä.
Miira, tumma impi ihanin!
Pian sytyit, pian kuihdutkin.
Armahasi, alkain arastella,
petti sinut, nähden pilkkaavan
lempeänne suvun kopean.
Tuotiin huoneeseensa aamusella
kultakehyksinen kuva kerran,
ja se sulta riisti kaivatun,
ivanesineeksi tehden sun;
ja niin sydän kylmyi ylhän herran.
Korskeana kuvass' ojentuu
vaakunoineen vanha sukupuu,
joka laajana jo latvaltansa
kantaa kunniata oksillansa.
Viereen sukupuun sen ylvähän
panneet ovat hirttopylvähän,
tämän taakse monta, pitkin sarjoin;
kauvas häipyy sarja takimmainen
niinkuin yöhön entisajan varjoin.
Joka pylvähäss' on mustalainen.
Hirmupatsahissa kaameoina
koikkuu mustat korpit vaakunoina,
toiset sukupuussa rehennellen
istuu, vaakunoita nokkiellen.
V.
Kalpenevi ruusut Miiran posken,
ja hän metsään synkkään samoavi,
koska jymy Marosh-virran kosken
lemmenyöstä vihloin muistuttavi.
Mishka kiroo ei, vaan suree yhä
kohtaloa, joka Miiran tapaa,
sillä mustalaisten kesken pyhä
ihmislempi on ja aivan vapaa.
Miira jumalilta murheesensa
lammen luona uupuin itki hoivaa;
siihen nähtiin kuolleen kasvoillensa
vasten ruovikkoa vihannoivaa.
Mutta se, ken syynä tähän surmaan,
viehtynyt jo toisen neidon hurmaan.
Hiipii kreivin talliin keskiyöstä
Mishka — rengit nukkuu päiväntyöstä —
ja hän tuntijana kädellänsä
tutkii jouhet joka hevosen,
kunnes parhaan tuntee edessänsä
ratsun, jolla kreivi joutuen
äsken ajoi pustaa rajatonta,
siltä hiljaa leikkaa jouhta monta
jouhittaakseen käyrää kreivin häihin,
jott' ois kunnossa se juhliin näihin;
ja kun tallist' ulos kiiruhtaa,
ratsun kaviot hän kiroaa.
VI.
Taas on häät ja tanssin hetki koittaa,
taaskin mustalaisten tulee soittaa.
Symbaali nyt paukkain jymyelköön!
Klarinetti riemuin räikähdelköön!
Paikatussa husartakissaan,
kultaompeluksin aikoinaan
kirjaillussa, sulhon luokse tullen
Mishka kumartaa ja haastaa: »mullen,
jalo kreivi, suokaa armostanne
ennen alkamista karkeloiden
sekä säveltemme aallokoiden
lupa yksinsoittoon juhlassanne,
soittajaini vuottaessa tuolla.
Häiksenne nää sulosäveleni
puhkes syvyydestä sydämeni,
ja ken kuulee ne, on riemuun kuolla.»
»Suostun pyyntöösi», näin ylimys
virkkaa, jota Mishkan silmäys
viiltää niinkuin veitsi kautta rinnan;
»tokailasissa saat soittos hinnan.»
Niinkuin Miiran hauta vaikenee
sali. Kaikki Mishkaa katsellen
näkevät, kuink' uusijouhinen
käyrä kokeeks' ilmaa halkaisee.
Äkkiäpä huuto viulunkielen
sydämiä vavistaa ja raastaa,
karkoittavi häitten riemumielen,
kiivaan kostottaren lailla haastaa.
Konna! Sulle kertoo sävel lauha,
kuinka onnellist' ol' immen rauha,
kuinka lemmentuli syttyy, palaa,
neito sydämensä omaas valaa,
kuinka hääyön hurma tuskaan vaihtuu,
vaivain valtamereen riemu haihtuu.
Kuulet pettämäsi vaikerrusta,
kuulet toukan syövän kukoistusta,
immen kuulet tiellä kuoleman
sua metsiss' yhä huutavan.
Kuule, kuinka taivaalt' itkee hoivaa,
vaipuu vasten rantaa vihannoivaa! —
Sulle kostonhuudoin viulu soipi,
Mishkan silmä synkkä salamoipi.
Ilo sydämest' on jokaisesta
kuollut, vaihtuin tuskaan kolkkohon;
syytä tietämättä, itkein on
mennyt morsian pois huonehesta.
Soiton kostovoimaa sulhanen
vavahtaa ja jättäin vierahansa
syöksyy synkkään yöhön ratsullansa,
ojaan suistuu, niskat taittaen.
Hyvästiksi viime tilkkasensa
mustalaiset juo. — Vaan johtajan
näkee paimen Miiran hautahan
aamusella vievän soittimensa.
Hajoo seura johtajata vailla,
eikä nähty Mishkaa niillä mailla.