Asiasanasto.fi

← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 3223

Vortuna ja Tiapoolo

Urho Karhumäki

Urho Karhumäen 'Vortuna ja Tiapoolo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3223. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

Lataa .txt

VORTUNA JA TIAPOOLO

Yksinäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Seuranäytelmiä 406

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1935.

HENKILÖT:

Mikko, maanviljelijä. Anna, emäntä, Mikon vaimo. Sylvi | Helvi | heidän tyttäriänsä. Annikki | Salin, koneliikkeen asioitsija. Teemu, autonkuljettaja.

Maalaistalon pihamaa. Vasemmalla asuinrakennus avoeteisineen, oikealla aittarakennus hiukan kulmittain, aitan ovi vastapäätä asuinrakennuksen rappuja ja ulko-ovea. Aitan ovessa suuri vanhanaikainen puolukka, oven alakulmassa kissanluukku. Tuvan näyttämönpuolisen räystään alla vesitynnyri. Taustalla oikealle kääntyvä pihatie, kasvitarhamaa ja etäämpänä pelto- tai metsämaisema.

Anna (noin viisikymmenvuotias, touhukas, terhakka, mikä ilmenee ripeän päättäväisestä liikunnosta ja vaatetuksen omalaatuisesta asetuksesta. Hame on kohotettuna, huivi kietaistuna myssyksi, jonka alta näkyy huiskiva tukkapalmikko, jalkineina saappaat. Tulee vasemmalta puinen lypsinkiulu kädessä.) Kis-kis-kis! (Ottaa kissankupin portaan vierestä ja kaataa siihen maitoa. Katselee ympärilleen, mutta kissaa ei näy.) No, missä katti viipyy! (Huutaa uudelleen kovemmin.) Kis-kis-kisss! (Kissa pälkähtää näyttämölle aitan oviluukusta. Seuraavat puheenvuorot vaihtoehtoisesti siitä riippuen, alkaako kissa litkiä maitoa vai juokseeko pois.)

Ensimmäinen vaihtoehto.

(Kehuvasti.) Kas niin, hiirikonstaapeli! Viiksiniekka! Vedä partaasi vain! (Kaataa lisää maitoa.) Juo, juo, Mansikki kantoi eilen! Ja kyllä tällä muorilla muutenkin yhdelle kissalle litkimistä riittää!

Toinen vaihtoehto.

Kis-kis-kiss! No, eikö kelpoa! (Kissa menee vain.) Meneppä pois! Koetappa! Kis-kis-kis! Kun menet, niin mene! Kumpikohan meistä ennemmin toisiaan tarvitsee, häh! (Houkuttelee vielä kerran, mutia jos kissa vain menee.) Mene suolle, senkin kutjale! Tuleppa vasta kupillesi! Suolavettä kaadan tai kurnaalipuljua!

Mikko (noin kuusikymmenvuotias, pienehkö, partanaamainen, hyväntahtoinen, melkeinpä hesselimäinen, tulee oikealta paitahihasillaan, toisessa kädessään verkko, toisessa pieni hauenpuikula).

Anna (kääntyy ja huomaa Mikon). No, vastako tulet sieltä!

Mikko. Vastapahan pääsin. (Kyhnii kupeitaan, kalanhäntä keikkuu.)

Anna. Vasta pääsit! Vai jo pääsit! Järvellä ährii kaiket päivät. Toisinaan saa tupenmittaisen hauenpuikkarin, toisinaan ei sitäkään.

Mikko. Niin aina. Minkäpä kalalle mahtaa, toisinaan tulee, toisinaan ei.

Anna. Tarvitseeko juosta niitä norkoilemassa, kurkien ja kaakkurien kanssa!

Mikko. Juostako?... Käskisipä tässä, vanhan miehen!

Anna (pilkallisesti). Et koskaan ole saanut juoksuaskelta, partajahvetti!

Mikko. Jahvettipa hyvinkin. Älähän nyt, muori. (Levittelee verkkoa kädessään.) Voi tuo ryökäle, minkä tuli ja teki! (Näyttää reikää verkossa.) Siitä on mennyt suuri mätikala!

Anna (katsoo pitkään). Itse olet mätikala! Ei sen vertaa miestä, että veräjät pöyhentäisi, ainoa mies talossa!

Mikko (myönnellen). Ainoapa hyvinkin. Eivätpä vain tyttäretkään saa miestä.

Anna. Mistä otti, kun ei ole, koko kulmakunnalla ei ole miestä.

Mikko (istahtaa rapulle ja tarkastelee verkkoaan). Niin aina. Mistäs otti, jos ei saa!

Anna (navakasti). Eikä ole väliäkään! Yhdessä tallukanlestissä on yhdelle talolle riittämiin asti! (Menee tuikeasti asuinrakennuksen ovesta.)

Mikko (olkansa ylitse katsastaen). Niin aina. On siinä, yhdessä Lallukassakin, kun sattuu noin hyvää sorttia. (Jää rapulle istumaan. Levittelee verkkoa, reikiä etsien.)

Annikki (noin kahdeksantoistavuotias, kesäisesti puettu, vilkas ja vallaton, tulee sisältä suuri valkoverhoinen kärpäshaavi kädessä, pysähtyy kujeillen isänsä taakse rapulle).

Mikko (huiskii verkkoa ja nykii paulaa kuin sisuaan nostattaen). Tallukka ja Lallukan lesti! Käskee tässä olla talon ainoa lesti. Neljä tallukkaa, mutia yksi lesti. (Repii verkonsilmiä rikki.) No, kun yksi on paikattu, niin siirretään toiseen. Niin aina.

Annikki (pujottaa kärpäshaavin Mikon päähän ja nykäisee hänet nurin). Niin aina!

Mikko (potkii ja pyristelee). Kas, kas. Mikä pyryharakan siihen nokkasi.

Annikki. Tuuli! (Nykii haavin liinaa alemmaksi.) Etelätuuli! (Nykäisee toiseen suuntaan.) Ja länsituuli! (Taas toiseen.) Ja itätuuli!

Mikko Älä, älä hemmetissä! Se vie kalatkin järvestä!

Annikki Eikä vie, kun kerran on saatu haaviin.

Mikko. So, so, kun verkkokin hämääntyy.

Annikki. Aina se hämääntyy, milloin isoa kalaa kiskotaan.

Mikko (antautuu). No, kisko nyt sitten. Kierrä verkkoon tai nuottaan, senkin sämpylä!

Annikki (istuutuu näppärästi kivelle Mikon viereen, hellittämättä haavia hänen kaulastaan). Mitä sinä äsken puhuit tallukoista ja tallukan lestistä?

Mikko. No, mikäpä se muukaan on semmoinen mies.

Annikki Mimmoinen mies?

Mikko. Vaikka semmoinenkin, jota tytär tyyrää ja akka könyyttää.

Annikki. Akkako? Sanoitko sinä akka? (Kiertää Mikon päätä.)

Mikko. Akkapa hyvinkin ja... ja puolihullu tyttärentäräys.

Annikki. Nuo sanat sinä saat kalliisti maksaa. (Kiskaisee Mikon ylös ja kiepauttaa haavillaan pitkin pihaa.)

Mikko. Hellitä hiivatissa, hullu tyttö. (Annikki kiertää vain.) Olenhan kohta kuin rysään pudonnut varis.

Annikki (nauraen). Juuri niin oletkin!

Mikko (antautuen). Hellitä, hyvä tyttö. Rakas tyttö!

Annikki (irroittaa haavinsa). No, riittäköön. Mutta jos tarpeelliseksi nähdään, niin jatkoa seuraa.

Mikko. Niin aina.

Annikki. Aina, muista se! Äiti on sinun rakas vaimosi, minä olen sinun kiltti tyttäresi, Sylvi ja Helvikin ovat. Muista aina se!

Mikko. Kun tulikin sinne opistoon kustannettua. Siellä se oppi kaikki koirankujeet.

Annikki. Kaikki. (Hieroo ja taputtelee Mikon hartioita.)

Mikko. Ai, ai, ai! Kyllä tekeekin hyvää! Hakkaa vielä.

Annikki. No niin, se tulikin kustannettua. (Kiertää Mikon käsiä ja hieroo edelleen.)

Mikko. Kas niin! Sillä tavalla! Kun jostakin vielä vanhan sarvipussin sinulle saisin, niin olisi kupparikin omasta takaa.

Sylvi ja Helvi:

(Sylvi noin kaksikymmenvuotias, Helvi hiukan vanhempi, molemmat samoin keveästi puettuina, tulevat aittarakennuksen takaa pyykkikoria kantaen, laulaen, valssiaskelin. Sävel: Leila "Meidän poikamme merellä".)

Ensimmäinen laulu.

    Kaunokukat nousee päivärinteille.
    Korkeuksissa helää kiurun ääni riemuinen.
    Muutkin lintuset palaa, kaikki kesää halaa.
    Korkeudessa helää ääni riemuinen.

Annikki (liikehtii edellisen säkeistön ajan haavinsa kanssa keveästi tanssien).

    Mettiset ja perhot leijuu leikkien,
    heinäsirkka soittaa, käki kukkuu helkkyen.
    Tuoksut nousee pihaan, pihka tarttuu hihaan
    käki kuusikossa kukkuu helkkyen.

Mikko (on Annikin laulaessa noussut rapulta. Säkeistön lopulla toikkaroi jo pihamaalla verkkoaan heiluttaen. Hänen laulunsa aikana tytöt pyörivät hänen ympärillään.)

    Ahvenet ja kiisket kutee hissukseen,
    ojasammakkokin kurnuttaapi kullalleen.
    Vaarallinen aika, auttaneeko taika.
    Ojasammakkokin kurnuttaapi kullalleen.

Anna (tulee rapulle munakori ja puolikassi kädessään. Seisoo rehevästi keskirapulla, näennäisesti vihaisena, mutta säkeistön lopulla huojahtelee jo itsekin laulun tahtiin, kassi ja munakori heilahtelevat.)

    Tuokin vanha lesti risaverkkoineen,
    toki talven kesti, kesään päästiin onnelleen.
    Ken parempata vajaa, se kopukalla ajaa.
    Toki talven kesti, kesään päästiin onnelleen.

Kaikki (naiset muodostaen piirin Mikon ympärille, tanssivat ja laulavat).

    Voi, sua, Mikko-parka, risaverkkoines,
    neljän naisen kanssa, tiedät ruuheen astunees.
    Hanki kohta lisää, kolme uutta isää.
    Neljän naisen kanssa, tiedät ruuheen astunees.

Anna (hengästyksissään). Hulluja ei kynnetä eikä kylvetä.

Mikko Niitä kasvaa itsestään!

Anna (Mikkoon katsoen). Niin kasvaa! Käväisen puodissa, ennenkuin sulkevat. (Sylville ja Helville.) Mankeloikaa pyykki! (Annikille.) Sinä, keitä hernevelli! (Mikolle.) Ja sinä...

Mikko (päätänsä raapien). Niin minäkö?

Anna. No paikkaa edes se verkko! (Lähtee touhukkaasti helmat heiluen.)

Mikko Paikkaanpa hyvinkin, joo! Eihän niitä muuten saada, suuria kaloja. (Nousee tupaan. Sylvi ja Helvi lähtevät vasuineen, Annikki juoksujalkaa oikealle. — Auton hyrinää kuuluu tiellä päin. Hetken kuluttua kovempi pyräys, niinkuin konetta pysäytettäessä.)

Salin ja Teemu (tulevat vasemmalla näyttämölle. Salinilla salkku kainalossaan. Teemu separaattorilaatikkoa olkapäällään kantaen).

Salin (keski-ikäinen, kohtalaisen siististi pukeutunut, liukaseleinen asioitsijatyyppi, vilkuilee ympärilleen ja tekee nopeasti huomioita). Laske maahan ja avaa ruuvit!

Teemu (noin kaksikymmenvuotias, autoilijan puvussa, pirteä, hauskannäköinen, kääntyy laatikkoineen pysähtyen keskinäyllämölle).

Salin. Etkö kuullut, mitä sanoin? Ruuvit auki!

Teemu. Jaa laatikonko?

Salin. Laatikon ja koneen, senkin jästipää! Päivä on illassa, eikä vielä ole ansaittu edes pentsiinirahoja. Mutta tähän taloon myydään separaattori, vaikka peijakas perisi, että sen tiedät. Pane töpinäksi, äläkä möhlää!

Teemu (pudottaa vikkelästi laatikon olkapäältään). Töpinäksipä tietenkin me pojat panemme!

Salin (matkien). Me pojat. Enkö ole sinulle jo monta kertaa sanonut: Älä pyri liikoja tuttavoimaan herrojen kanssa! (Menee sisälle.)

Teemu (vetää nopeasti taskustaan hohtimet ja ruuvimeisselin, juoksee Salinin jäljessä muutaman askeleen ja näyttää työasemaan pitkää nenää. Viheltelee ruuvaillen auki laatikon kansilautoja, nostelee rentoimesti kahden puolen.)

Annikki (tulee oikealla halkosylystä kantaen, pysähtyy huomatessaan Teemun).

Teemu (pyörähtää äkisti ympäri, jää lystikkäästi työaseet kädessä hajasäärin katselemaan Annikkia). Voi, suutari, jopa sinut löysin!

Annikki. Sinä, Teemu! (Pudottaa halot maahan.)

Teemu. Herranterttu, kun varpaasi teilaat! (Juoksee Annikin luokse ja syleilee hänen polviaan.) Asutko täällä. Tämä taloko on kotisi?

Annikki (hyväilee Teemun hiuksia). Niin on. Mutta taivaan pilvistäkö sinä meidän pihamaallemme tipahdit?

Teemu (nousee seisomaan ja syleilee Annikkia). Jo minä sitä ajattelinkin, kun se vanha viiksihoppa niin vietävästi veti! Eihän meillä ollut enää pentsiiniäkään viimeisillä kilometreillä, mutta tultiin vain kuin häkää.

Annikki. Onko sinulla auto? Kenen kanssa sinä tulit?

Teemu. Sinä kysyt parilla, minä vastaan kolmikolla. On meillä auto, maailmansodan aikuinen rämäkoppa. Minä olen safööri. Minun herrani ja valtiaani on separaattoriakitaattori.

Annikki (nauraen). Oi, joi, joi!

Teemu. Älä naura, västäräkki! Tätä tietäpä pääsin näpsästi luoksesi. Et osannut odottaakaan.

Annikki. En vähääkään.

Teemu (katselee). Sinä olet tällaisen talon tyttö! Oletko ainoa tyttö?

Annikki. Vai ainoa! Tusinasta nuorimmainen.

Teemu. No sittenpä minulla on hyvä varasto valita.

Annikki. Koetappa!

Teemu (selittävästi). Niin no, valitsen vain. Sinuthan niinä otan jokatapauksessa. (Pyöräyttää ja suutelee Annikkia.)

Annikki (räpsäisee Teemua korville). Sinä olet sama vekkuli kuin opistossa.

Teemu. Ei, tyttö kulta! Minä olen sen jälkeen paljon vielä oppinut.

Annikki (epäilevästi). Mitä oppinut?

Teemu. Yhtä ja tuista, monenkinmoista, mikä siellä ei käynyt laatuun, — näes, opettajat ja...

Annikki. Ja?

Teemu (kuuntelee käsi korvalla). Tulee joku! Nyt töpinäksi! (Alkaa lipitellä vikkelästi puita syliinsä.) Se, tuossa sinullekin! (Tarjoo silloin tällöin Annikille.) Tänne jään, kuuletko? (Nousee.)

Annikki. Jääppä meille kesärengiksi!

Teemu. Rengiksikö? Ja minä kun jo ajattelin, että...

Annikki (sormellaan varoittaen). Älä ajattele liikoja!

Teemu. Mitä minä liikoja, ajattelin vain, että...

Annikki. Tytöt tulevat, juostaan pian tupaan.

Teemu (lähtevät). Juostaan, juostaan; ajattelin vain, että seitsemän vuotta Jaakoppikin palveli Raakelin tähden.

Annikki (rapulla kiirehtien). Joudu pian siellä, muutoin tulee kolme kertaa seitsemän vuotia.

Teemu. Voi, voi, sehän on jo melkein samaa kuin elinkautinen!

    (Juoksee vikkelästi Annikin perässä sisään.)

Sylvi ja Helvi (tulevat aitan takaa, kummallakin sylin täysi valkoisia liinavaatteita, pysähtyvät laatikon luona ihmetellen).

Sylvi. Mikä alttari siihen on rakennettu?

Helvi. Lastuja sisus täysi. Ainakin syttyisi, jos tulen pistäisi. (Vievät vaatteensa kuistin penkille ja palaavat uteliaina tarkastelemaan.)

Sylvi (lastuja penkoen). Tuutit ja putket!

Helvi (samoin penkoen). Ja peltilautaset!

Sylvi. Eiköhän vain liene separaattori!

Helvi. Onpa kuin onkin!

Sylvi. Äsken kuuluikin auton pörinää. (Juoksee nurkalle katsomaan.) Täällähän se onkin, räkine!

Helvi, Akitaattoriko taas? (Juoksee rapulle ja kuuntelee oven takana.) Kamarissa jo pörisevät. (Kuuntelee.) Maailman paras... Kurnaalistakin kuorii voita... Niin aina... Kaikkiin taloihin ostettu. (Terhakasti.) Älä valehtele!

Sylvi (on Helvin kuuntelun aikana pöyhinyt laatikkoa ja tutkistellut separaattorin osia). Helvi, kuule, tämä on nimeltään Fortuna!

Helvi (yhä kuunnellen). Vortuna!... Onnen jumalatar... Jokaiseen vauraaseen taloon... niin aina.

Sylvi. Kuule, tämä on jo valmiiksi ruosteessakin, tämä onnenjumalatar.

Helvi (kuuntelee äänettömänä kotvan aikaa). Nyt se sai isän lähtemään. Ne tulevat katsomaan! Voi, voi mitä me nyt teemme!

Sylvi. Mutta meillähän on hyvä separaattori.

Helvi. Silläpä juuri. Se myy tuon isälle, minä kuulin sen.

Sylvi. Jos äiti olisi kolona, niin ei möisi.

Helvi. Siinäpä se, mutta kun hän ei ole kotona.

Sylvi. Mutia tulee pian. Meidän on voitettava aikaa.

Helvi (keksien). Piilotetaan se hetkeksi niiltä.

Sylvi. Sen me teemme! (Ottaa tuutin laatikosta ja tanssii pihamaalla.) Pian, pian!

Helvi (keksii tynnyrin räystään alla). Tänne, tänne! (Kantavat juoksu jalkaa kaikki separaattorin osat laatikosta tynnyriin.) No niin, äijät, kuorikaa nyt kurnaalista kermaa! (Nauraa hihittelee.)

Sylvi (samoin). Tai sadevedestä karhuviinaa! (Ottavat vaatteensa penkiltä ja juoksevat nauraen ja tirskuen tiehensä.)

Mikko ja Salin (tulevat sisältä, Mikko kasvot punoittaen. Salin touhukkaasti selittäen). Kas, se on sillä tavalla, hyvä isäntä, että tekniikka on viiden viimeisen vuoden aikana mennyt tällä alalla hiivatisti eteenpäin. Kotimaiset »lafkat» ja »milkat» ovat vihonviimeisiä rapamyllyjä tämän meidän Fortunan rinnalla. Tämä on niin kevyt kiertääkin, että lapsikin sen kammessa laulaa ja viheltää.

Mikko (päätänsä kyhnien). Vai on niin kevyt, — no, jopa onkin köykäinen. Mutta kevyt se on meidän entinenkin.

Salin (naurahtaen). Niin ne aina luulevat, jotka eivät ole parempaa kokeneet. Kunhan isäntä pääsee Fortunan kampeen niin kiertää ilki-ilokseen kaiket kesäiset yötkin.

Mikko. Tokkohan vain. Minä olen laiska mies.

Salin (riemastuen). No siilon se sopii kuin rasvattu! Fortuna onkin juuri kaikkien laiskojen miesten iteaalikone! Sen ääressä saa torkkua, vaikka nukkuakin, ja kone kehrää ja hyrisee vain!

Mikko (ihmetellen). Vai kehrää nukkuessaankin, jopa on ihmekapine!

Salin. On se sellainen ikiliikkuja, ettei sitä rakentamaankaan pysty muut kuin saksmanni ja Sveessin vanhin poika yhteisvoimin! Tässä meidän Fortunassa on se uudenaikainen vitamiini-akkumulaattorikin, — ei isäntä ole taitanut vielä siitä kuullakaan?

Mikko. Vai oikein vitamiina-akkumalaattori, en ole kuullut.

Salin (ymmärtävästi). Mistä niistä kaikista täällä maan keskessä. (Katselee ympärilleen.) Teillä ei näy olevan vielä radiotakaan. (Selittävästi.) Kas vitamiinit ovat niitä uudenaikaisia elämäntippoja. Niitä on monia lajia: aata ja peetä ja seetä ja keetäkin.

Mikko. Niinkuin puustaimia aapisessa.

Salin. Justiinsa! Ne ovat siitä ihmeellisiä, että niistä saa kaikelle avun. Jos tamma ei ota varsoakseen taikka sika porsiakseen, ei muuta kuin aa-vitamiinia kolmasti apekauroihin.

Mikko. Niin, mutta kun meillä ei sioille kauroja annetakaan.

Salin (nauraen). Ei tietysti, tarkoitin hevosia. Ja entä jos tyttäret eivät saa sulhasia? Tarvitseeko mennä taikoihin niinkuin ennen muinoin? Ei sitten likikään! Ei muuta kuin viisi tippaa pee-vitamiinia pyhäaamuna kahvikuppiin, ja jo samana iltapäivänä survoo pihamaalla sulhasia kuin sateen edellä siipimuurahaisia.

Mikko (innostuen). Johan puhelet vallan vietäviä!

Salin. Niin, mutta entäs see-vitamiinit! Niissä on luomakunnan pelastus! Kun kymmenen tippaa lorauttaa eukon kahvikuppiin, niin tulee lauhkeaksi kuin keritty lammas.

Mikko (housujaan nostaen). Vaikka olisi ollut äreäkin?

Salin. Vaikka! Kuin ilveskissa tai piikkiselkäinen siilinkerä.

Mikko (repevästi). Kymmenen tippaa sitä lajia, helesinki soikoon!

Salin. No niin, arvastahan minä, että isäntä innostuu asiaan. (Kävelee laatikon luo ja kumartuu kahmimaan lastuja.) Mitä... Mitä peeveliä! (Penkoo kiivaasti.) Teemu! Poika! (Kuuntelee.) Safööri, saakeli!

Mikko. Älä ihmeessä, jos itse vielä sattuu kuulemaan.

Salin. Sitä itseään minä kai tässä huudankin. (Teemu syöksähtää rapulle ja Annikki hänen perässään. Vihaisesti.) Missä sinä junkki mullikoitset! (Erikseen Teemulle, hiljaisemmin, mutta yhä vihaisesti, takakäteen Annikkia osoittaen.) Luuletko tuollaisesta purkista päristäväsi meille pentsiiniä?

Teemu (vältellen). Enhän minä...

Salin. Näinhän minä, elä venkoile! Missä Fortuna on?

Teemu (kummastuen). Fortunako? Eikö se ole laatikossa?

    (Aikoo kumartua penkomaan.)

Salin (olkapäästä nykäisten keskeyttää). Eikä ole, sanon minä! Et suinkaan sinä pysty sitä höylänlastuista rakentamaan, koska en minäkään!

Teemu. Äsken se vielä tässä oli.

Salin (karjahtaen). Eipä ollut! Edelliseen taloon unohdit jo, senkin aasi!

Mikko (on koko ajan tarkkaavana seuraillut). Tuota, tuota, sitä minä vain, että eiköhän olisi parasta lorauttaa kahvikuppiin kymmenkunta tippaa sitä see-vitamiinoja.

Salin (huomaa pilan, mukautuu joustavasti). Isäntä se osaa! (Vetää konjakkipullon povestaan.) Pieni tärskäys murheeseen! Mikä sen nätimpää on tällaisena kauniina kesäiltana. (Hoputtaa isäntää edellään tuvan puolelle, kääntyy itse ovessa ja kuiskaa Teemulle.) Ja viivana penkkiin se vanha Diabolo!

Teemu. Sekö, joka toissapäivänä takaisin otettiin!

Salin (sähähtäen). Mikäs sitten!

Teemu. Mutta...

Salin (uhkaavasti). Ei muttia eikä mutkia, kuuletko!

Teemu. Niin, hyvä herra, mutta mihin minä sen täällä rouvaankaan!

Salin. Vaikka tyhmään kalloosi! Viiden minuutin perästä tulemme. Varo nahkaasi, ellei kaikki ole silloin kunnossa! (Menee tupaan. Teemu juoksee auton luo takapihalle.)

Helvi ja Sylvi (ovat salaa kuunnelleet äskeistä keskustelua, syöksähtävät nauraen pihamaalle).

Helvi. Hei, hei, viivana penkkiin se vanha tiapoolo!

Sylvi (Teemun ääntä matkien). Sekö, joka toissapäivänä takaisin ostettiin?

Helvi. Mikäs sitten! (Yhteinen naurunpyrskäys.)

Sylvi. Nyt meidän on kiireeesti pidettävä pientä neuvoa, että ehdimme ja onnistumme.

Helvi (huutaa Annikille). Annikki! Mene sinä ja pidätä sitä pojan hoopelia...

Annikki (tuiskahtaen, lähestyy). Enkä pidätä, jos noin puhut!

Sylvi. Kas, kas meidän tärpästikkua!

Helvi. Mitä se nyt noin?

Sylvi. Mikä tietää, vaikka hän olisi jo vähän pihkassa?

Annikki. Ja entä sitten, vaikka olisikin?

Sylvi ja Helvi. Varo, varo...

Helvi. No, nyt se hyväkäs jo tulee. (Hoputtavat Annikkia.) Mene vastaan.

Sylvi (työntää selästä). Mene, mene!

    (Annikki menee, Helvi ja Sylvi juoksevat uudelleen piiloon
    nurkan taakse.)

Teemu (tulee Annikin kanssa, Teemu toista separaattorilaatikkoa olallaan kantaen, laulaa:)

    Kurnaalihulju ja hunitanpulju, sillä on monta nimeä,
    ei sitä rengin tarvitse ostaa eikäpä pillillä imeä!

Annikki. Et sinä tuollaisia laulanut opistossa ollessasi.

Teemu. En niin. (Laskee laatikon maahan.) Kun en osannut silloin vielä.

Annikki. Hävytön!

Teemu. Maailmalla oppii, näetkö. Mutta sitten kun pääsen Laabanin lammastarhaan, jätän minä kaikki koirankurit. Hohoi, mutta mihinkäs tämä hökötys nyt ruuvattaisiin. (Katselee ympärilleen.) Isäntä tulee viiden minuutin perästä, ja ellei tämä »poolo» ole silloin paikoillaan, niin minut perii... mikäs minut periikään? Tiedätkö sinä?

Annikki. Se, mikä Mutkan Maijan vasikankin ennen muinoin?

Teemu. Aivan niin, mikäs se taas olikaan?

Annikki. Vorluna tai tiapoolu, jompikumpi.

Teemu. Samantekevä kumpi. (Noutaa laatikkonsa rappujen eteen alkaen kiireesti purkaa sitä, Annikki avustaa, nostelevat separaattorin osat kuistin penkille. Alkaa sovitella jalkaa penkkiin, hyräilee:)

    Renki se söi sen sillin ja leivän...

Annikki. Eikö sinulta kävisi laulamatta tuo työ?

Teemu. Ei käy, naula ei kierry puuhun.

Annikki. Mutta jos minä istuisin tähän vastapäätä. (Istahtaa kuistin rapulle, että Teemu joutuu katselemaan oveen päin.)

Teemu (iloisesti). Nyt se kyllä käy! (Ruuvailee ruuveja ja katselee koko ajan Annikkia. Helvi ja Sylvi pujahtavat näyttömälle, ottavat separaattorin tynnyristä, kääntävät sen alassuin keskinäyttämälle ja alkavat koota separaattoria siihen. Liikkuvat näppärästi kalahtelemista varoen, silloin tällöin Annikille salamerkkejä antaen.)

Annikki. Hyvinhän se käy. Mutta et vain uskaltaisi ruveta ruuvailemaan kurnaalimyllyäsi meidän penkkiin, jos äiti olisi kotona.

Teemu. Onko niin kova komento?

Annikki. Onpa niinkin.

Teemu. Mutta jos isäntä käskee, niin täytyy ruuvata.

Annikki. Isäntä ei käske, älä luulekaan.

Teemu. Kaskipa! Näillä korvillani kuulin. (Räpsäisee ruuvimeisselillä korvaansa. Ruuvaa ja laulaa.)

    Isäntä se istui Fordin penkillä heilutti helapäätä keppiä,
    ellei Fortuna kaupaksi käy, niin mittaan sun takistasi vekkiä.

Annikki (nauraen). Voi, poikaparka! Minun tulee sinua ihan surku.

Teemu. Älä sure, tyttö kulta! Tästälähtein annan niin Fordille kuin Fortunalle pitkät passit ja paimentelen vain appeni lampaita. (On saanut koneensa kiinni, kiertää kampea ja laulaa.)

    Jos Fortuna joskus tikkaakin, niin Tiapoolo sentään käy, käy, käy!

Helvi ja Sylvi (ovat saaneet koneensa kuntoon, vääntävät sitä ja vastaavat laulaen.)

    Jaakoppi hikoo, Laabani nylkee, uskotko poika, väy, väy, väy!

(Näyttävät pitkää nenää.)

Teemu (hypähtää keskinäyttämölle). Voi suutarin taljat! Lea ja Raakel! Ja noin pulskia, nättipäisiä molemmat! (Annikin puoleen kääntyen.) Kuule, en minä taidakaan sinuun asti ennättää!

Annikki. Ehdit hyvin, kun aloitat oikeasta päästä.

Helvi. Oikeasta päästä tietenkin!

Sylvi. Tyvestä puuhun noustaan!

Teemu. Mutta kuka teistä sitten on se tyvi? (Pyörii ja tarkastelee.) Toinen toisiaan pulskempia, aloittipa kenestä tahansa. Kolme tyttöä ja kaksi masiinaa. Jo tuli pojalle pulma. (Kuin kirkastuneena.) Mutta nyt minä sen keksin!

Tytöt. No?

Teemu. Minä olan teidät kaikki.

Tytöt. Oho!

Mikko ja Salin (ilmestyvät kuistille touhukkaasti keskustellen. Teemu hypähtää ruuvailemaan sepuraattoriaan.)

Salin (hyväisessä nousuhumalan pöppyrässä). Vain kymmenen tippaa, aamukahviin tai iltateehen, ei tippaakaan enempää. Mutta on varottava, ettei näe.

Mikko (kädellään huiskauttaen). Eikä näe! Kuule, kuule.. Onko varma, että kesyyntyy?... Tuota, kuule... lauhkeaksi kuin la-la-lammas!

Salin. Kuin emälammas; ei muuta kuin pään ottaa kainaloon ja alkaa keritä.

Mikko. Vai vielä keritä... hi-hi-hii!

Salin. Siitä menen tehtaan puolesta kymmenen vuoden takuuseen.

Mikko. Viidessäkin ehtii... kuule, kuule... (Mietteliäästi.) Mitä minun pitikään sanoa? Niin, tuota, ehtii hyvinkin, kun heti alkaa... tuota alusia alkaen keritä... (Pyrkii halailemaan Salinia.) Nyt minä vasta olen oikea, kuule oikea... oikea...

Salin (auttaen). Onnen kultapässi!

Mikko. Hi-hi-hil! Ja sinä olet kukko... kuule, kultakukko!

Salin (huomaa tynnyrin pohjalla olevan separaattorin, vihaisesti Teemulle). Entäs sinä, saakelin kenkkupässi!

Teemu (olkansa ylitse). Kun ma asettelen konetta sen kuin kerkiän!

Salin. Asettelet sinä, enemmänkin kuin kerkiät. (Tarkastelee.) Tuolla Fortuna! Täällä Diabolo! Poika, mitä helkkarin kujeita tämä taas on!

Teemu (totisena). Jaa, en minä vain tiedä?

Salin. Et kai sinä koskaan mitään tiedä, etkä omista juoniasi, senkin luikuri! Kun löydän ison ruuviavaimen, niin väännän korvat päästäsi!

Teemu. Kas tässä! (Tarjoaa avaintaan Salinille. Anna oikealla, pysähtyy kuuntelemaan.)

Salin. Voi, voi, elävä... (Huomaa Annan, muuttuu äkkiä maidonmakeaksi.) No, johan emäntä tulee kotiin, hyvää päivää! (Kiiruhtaa kädestä ottaen tervehtimään.) Olemmekin täällä isännän kanssa jo niin hartaasti odotelleet!

Anna (uumoilee epäilevästi). Olette kai te odottaneet.

Mikko. Anna, kuule... kuule...

Salin (kiirehtii väliin). Minä olen tässä isännälle jo monta kertaa sanonut, että hyvä emäntä talossa se on kuin... on kuin...

Mikko (kuin auttaen). Tuota, se on kuin...

Anna (jalkaansa polkaisten). On se! Ja mitä nuo kurnaalimyllyt meidän nurkissa merkitsevät?

Salin (mielistellen). Minä vain apulaiseni kanssa olen kiinnittänyt näytteille tässä pari maailman parhainta separaattoria. (Anna lähenee uhkaavasti.) Tietenkin ilman mitään ostopakkoa...

Anna (tomerasti). Se iässä vielä puuttuisi!

Salin (seliltävästi). Tämä tässä on Fortuna ja tuo Luolia Diabolo! Emäntä ei ehkä tiedäkään vielä, mitä nämä nimet merkitsevät?

Anna. En. enkä välitäkään tietää.

Mikko (on edellisten puheenvuorojen aikana toikkaroinnut Fortunan luo, jota hypistelee, pyöritteleekin). Äläpäs, keveästi pyörii, kuule... kuule...

Anna (kuin itsekseen). Kaksi ramua meidän nurkissa ja äijä jo täytenä käkenä: kuule, kuule. Ennätinpä toki ajoissa kotiin!

Salin (makeilevasti). Tämä Fortuna merkitsee samaa kuin onnen jumalatar. Diabolo on rakkauden käsivarsi, selvällä suomenkielenä...

Anna (ojentaa käsivartensa käskevästi). Korjaa pois!

Salin (tyynnyttävästi mielistellen). Mutia, emäntä hyvä, eihän tämä merkitse mitään muuta kuin...

Anna (ojentaa kummallakin kädellään molempia separaattoreita kohden). Korjaa pois! Meillä ei tarvita romurautaisia onnenjumalia eikä läkkipeltisiä rakkaudenkäsivarsia!

Mikko (toikkaroi Annaa kohden). Rakas, kulta kuule...

Anna. Aittaan maata, niinkuin olisit jo!

Mikko (päätänsä kyhnien). Älä, älä hemmetissä kesken kaupan... tämä on vltamiinamasiina...

Anna (kiertää Mikon pään kainaloonsa). Tässä sinulle vitamimamasiina!

Mikko (Salinille kuin hädässä). Hyvä mies... tule... tule apuun!

Salin (ymmällään, koettaa vielä selitellä). Mitä emäntä nyt turhista. Me vain pari puolikuppista isännän kanssa...

Anna (vetää Mikkoa pää kainalossa aittaan päin). Niinpä tarvitaankin nyt koko kuppi.

Mikko (vastaan pyristellen). Kuule, kymmenen tippaa vain sano... Sitten ei muuta... ei muuta... (Anna vetää, ovat jo ovella, Mikko riipaisee vielä päänsä pitkälleen kainalon kolosta.) Ei muuta kuin päätä kainaloon, niinhän sinä sanoit!

Anna. Niin sanoin, ja sanani pidän! (Työntää Mikon aitan ovesta sisään, kiertää oven lukkoon ja pistää avaimen taskuunsa. Salinille.) Ja nyt raiteelle, kirkkaasti! Vai tarvitseeko minun sanoa tämä asia vielä selvemmällä suomenkielellä!?

Salin (hätäisesti häärähdellen). Ei, ei emäntä hyvä! Ei tarvitse, tämä on suuri erehdys ja mistaaki!

Anna. Ja ellet viidessä minuutissa häviä jumalinesi ja käsivarsinesi meidän nurkista, tapahtuu sinulle vielä suurempi mistaaki! Se on viimeinen varoitukseni, muista se! (Kääntyy kantapäillään huiskahtaen ympäri ja menee touhukkaana sisälle.)

Salin. Saakelin harvahammas! Mikä tuommoisen pohjanakan meni takaamaan, mitä tulee ja tekee. Värkit irti, ja vähän hiivatin äkkiä! Poika! Teemu! (Katsahtaa ympärilleen.) Minne se helvetinlude jo taas livahti! (Lähtee ulkopihalle päin, mutta pysähtyy puolitiessä kuin unohtuneen asian muistaen.) Eipä niin vain lähdetäkään talosta kuin torpasta! (Tapailee taskujaan. Ottaa muistikirjansa välistä vekselilomakkeen ja rintataskustaan täytekynän, jonka availee ja ruuvailee kuntoon. Menee aitan portaalle, istahtaa rappukivelle ja kurkistaa kissan luukusta sisään.) Isäntä, kuulkaa! (Kurkistaa taakseen, kovemmin.) Ette suinkaan nukkunut vielä!

Mikko Tuota... mikäpä kiire tässä... Tuota, kuule, menepä tupaan ja anna akalle ne rauhoitusvitamiinat! (Annikki ja Teemu hiipivät käsikkäin nurkan takaa.)

Salin (naurahtaen). Ainako isäntä niitä muistelee. No, voinhan sen tehdä, jos isäntä niin tahtoo.

Mikko (suostuttelevasti). Tee, hyvä mies... salavihkaa tipautat.

Salin. Ettei kukaan näe, sepä selvää. (Syvemmälle työntyen, ääntään hiljentäen.) Mutta isännän pitää ennen sitä tehdä minulle pieni palvelus. (Selittävästi.) Nähkääs, se on sillä tavalla, että yhtiö vaatii minulta aina kuitit, missä ja kenelle näitä uusia separaattoreita on näytetty. Eihän niitä voi kenelle tahansa esitellä.

Mikko. Ei niin.

Salin (kynää ja vekseliä luukuita työntäen). Jos isäntä pistäisi nimensä vain tuohon paperiin, minä kyllä sopivasti täyttelen sitten jälkeenpäin.

Teemu (kuinkaten Annikille). Nyt on piru irti!

Annikki (vastaa samoin). Kuka sen näin keskellä päivää irti päästi!

Teemu. En tiedä, jos lienee päässyt jo yöllä. (Itsekseen.) Joku keino on nyt keksittävä.

Mikko. Jaa meinaatko, että tällä pännäilä tuohon paperiin?

Salin (kiirehtien). Niin juuri. Osaahan isäntä nimensä kirjoittaa.

Mikko. Totta helkkarissa!... tuota, kuule, tuota... vaikka en minä niin joka paikkaan pistele sitä, sen puolesta.

Salin (härnäten). Ei kai isäntä uskaltaisikaan, kun pistetään aittaan nukkumaan.

Mikko. Kuule... kuule, tiedäks sinä, kuka on isäntä meidän talossa, häh!

Salin. Tiedänhän minä.

Mikko. Tiedät sinä... kissanvillat sinä tiedät... Kuule, pistänpähän tuohon nimeni, pistän sinun kiusallasikin.

Salin (kehahtaen). Aika poika! En minä vain uskaltaisi.

Mikko. Kuule... tuota, ne on eri miehiä tuota... (Vetää paperin ja alkaa riipuntaa.)

Teemu (itsekseen). Niin on, niin on! Mutta mikä kerran on tehtävä, niin tehtävä se on, vaikka terveys menisi. (Tarttuu molemmin käsin Annikkia ranteisiin.) Minä rakastan sinua, enkä lakkaa!

Annikki (painaa puhumattomana katseensa alas).

Teemu. Et mitään vastaa!

Annikki (nostaa puoliksi päätänsä). Mitä minä siihen osaisin vastata.

Teemu (vetää Annikin syliinsä ja suutelee rajusti).

Annikki (hengästyneenä). En sanaa saanut suustani.

Mikko. Mikko Taponen, sis, so!

Salin (vetää paperin ja kynän). Ja niin selvää ränttiä!

Mikko. Selvää niin, vallesmannikin sen tuntee!

Salin. Tuntee varmasti! (Ruuvaa kynänsä kiinni ja pistää vekselin taskuunsa.) Nyt menen ja tiputan emännän vitamiinit.

Teemu (itsekseen). Odota, hyvä isäntä, kiiruhdan edellä! (Juoksee Annikin kanssa käsikkäin.)

Salin (katselee ympärilleen). Teemu! Teemu! Hitto vieköön koko etanan! (Juoksee autolleen päin.)

Helvi (tulee Sylvin kanssa oikealla). Tyhjä piha!

Sylvi. Ei niin ristinsielua.

Helvi. Mutta Fortuna yhä lepäilee tynnyrin pohjalla!

Sylvi. Ja Diaboolo kuistin penkillä.

Helvi. Pitäisi hakea ämpärillinen vasikankurnaalia ja koettaa, kumpi paremmin rasvat erottaa.

Anna (tulee tuvasta ja kuulee Helvin sanat). Vai vielä kurnaalia! Mihin katosi se puljuttaja!

Helvi. Eikö tuo livistänyt jo toiseen taloon.

Sylvi. Ei suinkaan hän meille jättänyt näitä koneitaan.

Anna. Koettakoonpa, järveen kuskaan molemmat rukit. Mitähän nuo akilaattorit meille möisivätkään, ellei minua olisi. (Annikki ja Teemu tulevat oikealta.) No, mistä sinä juokset? (Teemulle.) Ja mikäs mies sinä olet minun tytlärieni hännillä juoksemaan?

Teemu (alistuvasti). Enhän minä vielä mikään mies ole.

Anna (katsahtaa tutkivasti). No, näenhän tuon sanomattasikin!

Annikki. Äiti, älä viitsi. (Tarttuu Teemua kädestä.) Tämä on...

Anna (keskeyttäen). En minä sinulta mitään kysynyt!

Teemu (tarttuu molemmin käsin Annikkia ranteisiin). Tämä on niin ihana tyttö, että en tässä maailmassa tiedä sen vetreämpää!

Anna Älä rupea kiekuilemaan. Kyllä minä tiedän, mikä minun tyttäreni on, mutta sinusta itsestäsi tässä on kysymys.

Teemu (korvataustaan raapien). Se on totta, niinpä onkin! (Ihastelevasti.) Mutta onko se mikään luonnon ihme, jos noin rempseällä emännällä onkin näin ihana tytär... (Helviin ja Sylviin kääntyen.) Tuota, noin ihania tyttäriä!

Sylvi Ai, ai!

Helvi Äläs poika, makeile!

Teemu (torjuvasti). Enhän minä, rakkaat ystävät! Meidän opettajamme opistossa neuvoivat, että ihmisen pitää puhua aina totta. Ja että nuoren, eteenpäin pyrkivän ihmisen pitää asettaa päämääränsä kauas ja korkealle, korkeammalle kuin koskaan pääseekään. (Anovasti.) Niin minä olen nyt tehnyt.

Annikki. Niin äiti. Me olemme rakastaneet toisiamme opistosta asti.

Teemu. Niin, ja sielläkin jo.

Helvi ja Sylvi (yhtaikaa). Ai, teitä! Voi, teitä!

Anna (kädet lanteilla). Nyt minä arvaan jo kaikki!

Annikki. Et sinä ihan kaikkia, tämä...

Anna. Kun minä sanon että kaikki, niin se on silloin kaikki, kuulitko? (Annikki niiaa syvään.) No, kas niin. (Teemulle.) Mutta osaatko sinä edes mitään tehdäkään?

Teemu Osaan, totisesti. Osaan ruuvata separaattoreja penkkiin, ja osaan minä jo autoakin ajaa.

Anna. No se nyt on se vihonviimeinen taito.

Teemu. Niin on. En ole vielä oppinut lentämään.

Helvi (ilakoiden). Varmasti opit senkin taidon, jos meille jäät.

Sylvi (samoin). Varsiluudalla ja kylpyvihdoilla!

Annikki (puuskahtaen harmissaan). Teidän pitää sotkeutua joka asiaan, senkin pyryharakat.

Helvi. Itse olet pyryharakka!

Sylvi. Me jäimme pitämään vällynahkoja.

Anna. Parahiksi teille! Noloudestaan ihminen aina kärsii. (Teemulle.) Hyvä kuulut olevan suustasi, mutta osaatko todella mitään oikeata työtä?

Teemu. Voi, emäntä kiltti! Enhän minä toki mitään muuta osaakaan. Lypsän lehmät, keritsen lampaat, lakaisen talkkunauunin! Ja lauantai-iltana vedän teidät kaikki vesikelkalla saunaan.

Helvi ja Sylvi. Tule juhdaksemme! Tule, hyvä mies!

Salin (huutaa takapihalla). Teemu! Teemu! Missä lorvastelet!

Teemu (Annikille). Nyt se peijooni kiertää ja kiljuu. (Annalle.) Kuulkaapas, emäntä! Huomasitteko, että isäntä oli täytenä käkenä?

Anna Ettenkö huomannut!

Teemu. Mutta tiedättekö sitä, että hän antoi tuolle akitaattorille vekselin?

Anna (tiukasti). Vekselin?

Annikki. Antoi niin, aitan kissanluukusta. Näin minäkin sen.

Anna (nyt vasta oikein tajuten). Jaa vekselinkö? Sen paholaisen tiketin! Jonka maksuksi meiltä sitten ryöstetään vasikat ja porsaat!

Teemu (kumartaen). Aivan niin.

Anna (polkee jalkaa). Mutta siitä ei tule mitään, niin kauan kuin tämän eukon peukalo heiluu. Missä se rosvo on?

Salin (huutaa näyttämön takaa). Ellet pian joudu, niin lähden yksin.

Teemu (itsekseen). Niin kai, vikkelästi vielä lähdetkin. (Annalle.) Hän tulee.

Anna (kahmaisee nurkalta varsiluudan). Saa tulla!

Helvi, Sylvi ja Annikki. Äiti, äiti! Älä viitsi! Rupeaa vaikka syyttelemään!

Anna. Se tässä vielä puuttuisi!

Teemu. Antakaa loimeen kuin vierasta sikaa! Hän on tehnyt kolttosiaan jo monessa paikassa. Mutta pitäkää niskasta kiinni, muutoin hän livahtaa. Minä menen nurkan taakse, ettei ole vieraitamiehiä. Vaikka jäävi kai minä jo olisinkin, sukulaismies. (Lähtee vasemmalle, pysähtyy vielä kääntyen.) Hellittäkää sitten kotvaksi aikaa, kun palaan ja huudan, että poliisi tulee. (Juoksee pois.)

Anna. Se paperi otetaan siltä pois, että sen tiedätte. Sinä menet tuonne! (Viittaa piilopaikan kullekin.) Sinä tänne! Sinä tuonne! Kun annan luudalla merkin, niin iskekää kiinni! Pian paikoillenne! (Asettautuvat.)

Salin (tulee oikealta). Poika! Senkin kuhnuri!

Anna (astuu päättävästi etualalle).

Salin (pysähtyy, hieman hätkähtäen). Ei emäntä ole sattunut sitä roikaletta näkemään?

Anna. Kyllä! (Antaa luudalla merkin. Tytöt syöksähtävät Salinin käsiin ja niskaan. Anna alkaa lyödä, lyönti joka sanalla.) Näin! Kuulin! Näin! Kuulin!...

Salin (melkein ruikuttaen). Voi, hyvä emäntä!

Anna. Jaa että olenko nähnyt roikaletta! Näin... Kuulin... Näin... Kuulin...

Salin (reuhtoen ja ähkien). Tämä on hävytöntä! Täällähän tapetaan ihminen!

Anna Eikä tapeta, minä takaan! Missä vekseli on? (Tytöt alkavat kahmia hänen laskujaan.)

Salin. Voi, hyvät ihmiset! Täällä ryöstetään ihminen! Eikö täällä ole ketään vierastamiestä! Teemu! Teemu!

Teemu (juosten näyttämölle). Poliisi näkyy tulevan!

Salin. Hellittäkää Herran nimessä!

Anna Vekseli!

Salin (saa kätensä irti ja kiskaisee vekselin muistikirjan välistä, joka on jo Helvin käsissä.) Tuossa se! (Viskaa maahan.)

Anna (uhkaavasti). Anna koreasti se!

Salin (ottaa paperin maasta ja tarjoaa Annalle).

Anna. Lue, mitä siinä seisoo!

Salin. Mikko Taponen!

Anna. Taponen niin, mutta ellet tapojasi muuta, niin paha sinut perii! (Kiskaisee paperin Salinin kädestä.) Mene! Äläkä sen koommin meille tule!

Salin (ottaa Fortunan laatikkoineen ja viittaa Teemulle, joka ottaa toisen separaattorin. Kääntyy tiellä.) Hyvästi, Pohjan akka, harvahammas!

Anna. Vieläkö rupeat isoittelemaan. (Juoksee luutineen muutaman askeleen, Salin etenee vikkelästi edellä. Anna lakaisee luudalla jälkiä. Hetkisiä myöhemmin kuuluu auton hyräys.)

Teemu (tulee juosten takaisin). Nyt se meni, ja minä jäin!

Anna (lauhtuneena). Parempi olikin, että jäit, mokomasta isännästä.

Sylvi. Älä sentään ole suruissasi, poika parka!

Helvi. Niin, kyllä meilläkin kurnaalivelliä osataan keittää.

Anna (hätistäen). Matkaanne siitä! Teillä ei ole arpaa tässä asiassa.

Annikki. Eikä tässä pojassa! (Tarttuu Teemun käteen.)

Helvi. Vieläpäs...

Sylvi. Eikä meillä puulaakiarpoja ole ennenkään harrastettu.

Anna (vihaisemmin). Ja taas te olette suuna päänä, se on vasta erinomainen asia. (Annikille ja Teemulle.) Vai siellä opistossa te sen kurttuseerauksenne aloititte?

Teemu. Siellä niin.

Helvi. No missäpä sitten.

Sylvi. Ilmankos siellä oli niin hupaisaa, ettei tahdottu malttaa poiskaan lähteä.

Anna (kääntyy äkisti ja hälväisee kumpaakin luudallaan). Kun on aloitettu, niin on aloitettu. Viekää siunattuun loppuun! Ja tarvitaan talossa miestä. (Viittaa Helviin ja Sylviin.) Eipähän noista koskaan mitään valmista tule!

Helvi ja Sylvi. Ei, ei! Mitäpä niistä! Pyryharakoista! (Juoksevat Annikin ja Teemun luokse ja syleilevät heitä yhtaikaa.)

Helvi. Tervetulemastasi vävyksemme, hauska vekkulipoika!

Sylvi. Terve sinullekin, meidän pikkuinen syöttisalakka! (Syleilevät kumpaakin erikseen.)

Anna. No, ei niitä nuoria ihmisiä noin kauan vannehtia tarvitse!

Teemu. Ei niin, kun on vanhempiakin. (Vetäytyy eroon, syleilee Annaa ja pyöräyttää luutineen.)

Annikki (samoin). Kiitos, äiti!

Anna. No niin, niin, sitä pikkuistani, kun se nyt jo omansa löysi! (Koristautuu ennalleen.) Nyt illastamaan ja nukkumaan, että aamulla taas ylöskin päästään. Tulkaa, tytöt, nostetaan isä omaan sänkyynsä, uneen se kuitenkin on jo kepertynyt. (Menevät aittaan. Annikki jää jälkeen.)

Annikki ja Teemu (hypähtävät yhteen keskinäyttämöllä. Syleilevät ja suutelevat sanaa sanomatta.)

Helvi (peräytyy aitan ovelta ja kääntyy katsomaan). Voi, voi!

Sylvi (samoin.) Voi, voi, voi!

Anna (aitassa). Kuorsaa se! No, minne nyt jäivät. (Tytöt juoksevat aittaan, palaavat hetken kuluttua peittohuovalla Mikkoa kantaen. Aikovat viedä pihan yli tupaan, mutta Mikko herää, nousee istumaan ja hieroo silmiään.)

Mikko. Ptruu, tuota... Mihinkäs reki on juossut! (Katselee ympärilleen.)

Anna. Eikö tuo liene sinne, mihin vekselikin ja koko miehen järkikin.

Mikko. Ptruu helkkarissa! Se vekseli. Kirjoitinkohan minä siihen edes poikinpäin?

Anna (nyökkää, nostavat Mikon tynnyrinpohjan päälle istumaan, huovan reunat painuvat kuin pöytäliinaksi. Kaivaa vekselin taskustaan.) Katso ja tavaa!

Mikko (hyväntuulisesti). Joo, joo! Mikko Taponen! Kyllä minä sen aina tunnen!

Anna. Kyllä kai, sinä tunnet.

Mikko (inttäen). Tunnen niin! Ja tuntee sen vallesmanni ja kruununvoutikin.

Anna (kiskaisee paperin). Ja kun se kolme kuukautta pesiytyisi oikein sopivassa pahnassa, niin sitten sen jo tuntisi meidän emakkosikakin. (Repäisee kahtia ja toisin päin kahtia.) Mutta nyt ei tunne, vai tunteeko?

Mikko. Ei tunne, totta on! (Katselee ympärilleen.) Minulla on sentään reima akka, eikö vain, pojat!

Teemu. Joo, joo!

Mikko (haukotellen ja päätänsä raapien). Kuka peijooni sinä olet, kun olet niin tutunnäköinen?

Teemu. Minähän olen teidän vävypoikanne.

Mikko (kädellään huikauttaen). Ai, niinpäs oletkin. Kas, kun en tuota heti muistanut.

Anna. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Mikko (räpyttelee silmiään, niinkuin uudelleen sekoontuisi). Mutta tässä... tässähän oli se... vor... vor...

Teemu. Fortuna!

Mikko. Vortuna! Se juuri, se taivaallinen vitamiinamylly!

Anna. Koko mies olet kuin...

Mikko. Niin olen. Ja tuolla penkillä lepäsi se tia-tia... (Teemulle.) Äläpäs hosu, kyllä minä sen itsekin muistan. (Muistelee.) Tia... tia... Tiapoolo! Se rakkauden säärivarsi!

Anna (naurahtaen). Kyllä siinä on minulla sellainen säärivarsi...

Mikko. Niin on! Sinäpä sen sanoit. Kuka muu sen minulle rohkenisi niin suoraan sanoakaan. (Teemulle.) Kuule, sinä poikapakana! Lähetitkö sinä sen tippatohtorin yksinään reisuun!

Teemu. Viiksihopan kanssa.

Mikko. Ja itse jäit tänne meille.

Teemu. Vävypojaksi.

Mikko. Voi, keltiäinen, mitä tulit ja teit. Mutta kyllä sinut täällä kynitään. Neljästi päivässä tokataan, sanon minä sen.

Helvi. Älä toki peloittele kesken aikojaan.

Sylvi. Mihinkä se enää täällä pääsee.

Mikko. Ei niin. Ei sitä mihinkään sitten hyppää, kun kerran kintustaan kiinni tarttuu. Mutta kuka näistä meidän kanasista onnistui sinut koppaisemaan?

Annikki. Minä vain, pahainen, nuorimmainen.

Mikko. Voi tipuistani! (Puristaa Annikkia leuasta.) Kuranssaa vain nyt tuota nuorempaa. Pistä kärpäshaavi päähän ja pyöritä, niin että tietääkin tuuttiin hypänneensä.

Anna. Kyllä kuranssataan. Älä sinä niistä huolehdi. (Anna, Tytöt ja Teemu muodostavat piirin Mikon ympärille.)

Loppulaulu.

(Sävel: Tämä meidän Maija on, filmistä: Meidän poikamme merellä.)

Tytöt:

    Tämä meidän vaija on
    mies kerrassa verraton!
    Vortunan ostaa ja riipustaa
    nimensä alle ain.

Mikko. Jo vain.

Tytöt.

    Toki onneks on mamma tää,
    joll' aina on kylmä pää.
    Ja nurkassa luuta on verraton,
    se muorimme valtikka on!

Anna. Niin on.

Mikko

    Ken parhaimman ymmärtäis,
    niin tynnyrin tapiksi jäis, (Teemulle)
    min potkaus sinutkin tänne toi.
    pappas kai viinaa jo joi?

Teemu

    Niin joi.
    Älä murehdi, appisein,
    kun parhaimman tempin tein.
    Tää sirpukka ylen sievä on.
    makoisa, verraton.

Annikki. Niin on.

Mikko.

    Me toivomme parasta, (Teemulle sormellaan osoittaen)
    älä sivusta varasta! (Sylville)
    Kun joku tuon Vorlunan vielä nais.
    Tiapoolon ihan ilmatteks sais!

Helvi ja Sylvi. Kun nais.

Anna.

    Hän rupee jo kukkumaan. (Kokoovat huovan kulmia.)
    Pois, pois nyt jo nukkumaan.
    Kun patukka oikeessa kädessä on,
    niin kunnia korjussa on!

Mikko (huokaisten). Niin on!

    (Anna, Sylvi ja Helvi lähtevät kantamaan Mikkoa tupaan.)

Helvi ja Sylvi

    Nyt laivamme lastattu lie,
    on hupaisa, tuttu tää tie.
    Ja tuulilta suojattu sataman suu,
    ei liikahda lehti ei puu.

Annikki ja Teemu (hypähtävät syliksi toisiinsa). Hei, huu!

Lähde: Projekti Lönnrot — tekijänoikeusvapaa (public domain)

E-kirja nro 3223: Urho Karhumäki — Vortuna ja Tiapoolo