Vortuna ja Tiapoolo

VORTUNA JA TIAPOOLO

Yksinäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Seuranäytelmiä 406

Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1935.

HENKILÖT:

Mikko, maanviljelijä.
Anna, emäntä, Mikon vaimo.
Sylvi   |
Helvi   | heidän tyttäriänsä.
Annikki |
Salin, koneliikkeen asioitsija.
Teemu, autonkuljettaja.

Maalaistalon pihamaa. Vasemmalla asuinrakennus avoeteisineen, oikealla
aittarakennus hiukan kulmittain, aitan ovi vastapäätä asuinrakennuksen
rappuja ja ulko-ovea. Aitan ovessa suuri vanhanaikainen puolukka,
oven alakulmassa kissanluukku. Tuvan näyttämönpuolisen räystään alla
vesitynnyri. Taustalla oikealle kääntyvä pihatie, kasvitarhamaa ja
etäämpänä pelto- tai metsämaisema.

Anna (noin viisikymmenvuotias, touhukas, terhakka, mikä ilmenee
ripeän päättäväisestä liikunnosta ja vaatetuksen omalaatuisesta
asetuksesta. Hame on kohotettuna, huivi kietaistuna myssyksi, jonka
alta näkyy huiskiva tukkapalmikko, jalkineina saappaat. Tulee
vasemmalta puinen lypsinkiulu kädessä.) Kis-kis-kis! (Ottaa kissankupin
portaan vierestä ja kaataa siihen maitoa. Katselee ympärilleen, mutta
kissaa ei näy.) No, missä katti viipyy! (Huutaa uudelleen kovemmin.)
Kis-kis-kisss! (Kissa pälkähtää näyttämölle aitan oviluukusta.
Seuraavat puheenvuorot vaihtoehtoisesti siitä riippuen, alkaako kissa
litkiä maitoa vai juokseeko pois.)

Ensimmäinen vaihtoehto.

(Kehuvasti.) Kas niin, hiirikonstaapeli! Viiksiniekka! Vedä partaasi
vain! (Kaataa lisää maitoa.) Juo, juo, Mansikki kantoi eilen! Ja kyllä
tällä muorilla muutenkin yhdelle kissalle litkimistä riittää!

Toinen vaihtoehto.

Kis-kis-kiss! No, eikö kelpoa! (Kissa menee vain.) Meneppä pois!
Koetappa! Kis-kis-kis! Kun menet, niin mene! Kumpikohan meistä ennemmin
toisiaan tarvitsee, häh! (Houkuttelee vielä kerran, mutia jos kissa
vain menee.) Mene suolle, senkin kutjale! Tuleppa vasta kupillesi!
Suolavettä kaadan tai kurnaalipuljua!

Mikko (noin kuusikymmenvuotias, pienehkö, partanaamainen,
hyväntahtoinen, melkeinpä hesselimäinen, tulee oikealta
paitahihasillaan, toisessa kädessään verkko, toisessa pieni
hauenpuikula).

Anna (kääntyy ja huomaa Mikon). No, vastako tulet sieltä!

Mikko. Vastapahan pääsin. (Kyhnii kupeitaan, kalanhäntä keikkuu.)

Anna. Vasta pääsit! Vai jo pääsit! Järvellä ährii kaiket päivät.
Toisinaan saa tupenmittaisen hauenpuikkarin, toisinaan ei sitäkään.

Mikko. Niin aina. Minkäpä kalalle mahtaa, toisinaan tulee, toisinaan
ei.

Anna. Tarvitseeko juosta niitä norkoilemassa, kurkien ja kaakkurien
kanssa!

Mikko. Juostako?... Käskisipä tässä, vanhan miehen!

Anna (pilkallisesti). Et koskaan ole saanut juoksuaskelta,
partajahvetti!

Mikko. Jahvettipa hyvinkin. Älähän nyt, muori. (Levittelee verkkoa
kädessään.) Voi tuo ryökäle, minkä tuli ja teki! (Näyttää reikää
verkossa.) Siitä on mennyt suuri mätikala!

Anna (katsoo pitkään). Itse olet mätikala! Ei sen vertaa miestä, että
veräjät pöyhentäisi, ainoa mies talossa!

Mikko (myönnellen). Ainoapa hyvinkin. Eivätpä vain tyttäretkään saa
miestä.

Anna. Mistä otti, kun ei ole, koko kulmakunnalla ei ole miestä.

Mikko (istahtaa rapulle ja tarkastelee verkkoaan). Niin aina. Mistäs
otti, jos ei saa!

Anna (navakasti). Eikä ole väliäkään! Yhdessä tallukanlestissä on
yhdelle talolle riittämiin asti! (Menee tuikeasti asuinrakennuksen
ovesta.)

Mikko (olkansa ylitse katsastaen). Niin aina. On siinä, yhdessä
Lallukassakin, kun sattuu noin hyvää sorttia. (Jää rapulle istumaan.
Levittelee verkkoa, reikiä etsien.)

Annikki (noin kahdeksantoistavuotias, kesäisesti puettu, vilkas ja
vallaton, tulee sisältä suuri valkoverhoinen kärpäshaavi kädessä,
pysähtyy kujeillen isänsä taakse rapulle).

Mikko (huiskii verkkoa ja nykii paulaa kuin sisuaan nostattaen).
Tallukka ja Lallukan lesti! Käskee tässä olla talon ainoa lesti. Neljä
tallukkaa, mutia yksi lesti. (Repii verkonsilmiä rikki.) No, kun yksi
on paikattu, niin siirretään toiseen. Niin aina.

Annikki (pujottaa kärpäshaavin Mikon päähän ja nykäisee hänet nurin).
Niin aina!

Mikko (potkii ja pyristelee). Kas, kas. Mikä pyryharakan siihen
nokkasi.

Annikki. Tuuli! (Nykii haavin liinaa alemmaksi.) Etelätuuli!
(Nykäisee toiseen suuntaan.) Ja länsituuli! (Taas toiseen.) Ja itätuuli!

Mikko Älä, älä hemmetissä! Se vie kalatkin järvestä!

Annikki Eikä vie, kun kerran on saatu haaviin.

Mikko. So, so, kun verkkokin hämääntyy.

Annikki. Aina se hämääntyy, milloin isoa kalaa kiskotaan.

Mikko (antautuu). No, kisko nyt sitten. Kierrä verkkoon tai nuottaan,
senkin sämpylä!

Annikki (istuutuu näppärästi kivelle Mikon viereen, hellittämättä
haavia hänen kaulastaan). Mitä sinä äsken puhuit tallukoista ja
tallukan lestistä?

Mikko. No, mikäpä se muukaan on semmoinen mies.

Annikki Mimmoinen mies?

Mikko. Vaikka semmoinenkin, jota tytär tyyrää ja akka könyyttää.

Annikki. Akkako? Sanoitko sinä akka? (Kiertää Mikon päätä.)

Mikko. Akkapa hyvinkin ja... ja puolihullu tyttärentäräys.

Annikki. Nuo sanat sinä saat kalliisti maksaa. (Kiskaisee Mikon ylös
ja kiepauttaa haavillaan pitkin pihaa.)

Mikko. Hellitä hiivatissa, hullu tyttö. (Annikki kiertää vain.)
Olenhan kohta kuin rysään pudonnut varis.

Annikki (nauraen). Juuri niin oletkin!

Mikko (antautuen). Hellitä, hyvä tyttö. Rakas tyttö!

Annikki (irroittaa haavinsa). No, riittäköön. Mutta jos
tarpeelliseksi nähdään, niin jatkoa seuraa.

Mikko. Niin aina.

Annikki. Aina, muista se! Äiti on sinun rakas vaimosi, minä olen
sinun kiltti tyttäresi, Sylvi ja Helvikin ovat. Muista aina se!

Mikko. Kun tulikin sinne opistoon kustannettua. Siellä se oppi kaikki
koirankujeet.

Annikki. Kaikki. (Hieroo ja taputtelee Mikon hartioita.)

Mikko. Ai, ai, ai! Kyllä tekeekin hyvää! Hakkaa vielä.

Annikki. No niin, se tulikin kustannettua. (Kiertää Mikon käsiä ja
hieroo edelleen.)

Mikko. Kas niin! Sillä tavalla! Kun jostakin vielä vanhan sarvipussin
sinulle saisin, niin olisi kupparikin omasta takaa.

Sylvi ja Helvi:

(Sylvi noin kaksikymmenvuotias, Helvi hiukan vanhempi, molemmat samoin
keveästi puettuina, tulevat aittarakennuksen takaa pyykkikoria kantaen,
laulaen, valssiaskelin. Sävel: Leila "Meidän poikamme merellä".)

Ensimmäinen laulu.

    Kaunokukat nousee päivärinteille.
    Korkeuksissa helää kiurun ääni riemuinen.
    Muutkin lintuset palaa, kaikki kesää halaa.
    Korkeudessa helää ääni riemuinen.

Annikki (liikehtii edellisen säkeistön ajan haavinsa kanssa keveästi
tanssien).

    Mettiset ja perhot leijuu leikkien,
    heinäsirkka soittaa, käki kukkuu helkkyen.
    Tuoksut nousee pihaan, pihka tarttuu hihaan
    käki kuusikossa kukkuu helkkyen.

Mikko (on Annikin laulaessa noussut rapulta. Säkeistön lopulla
toikkaroi jo pihamaalla verkkoaan heiluttaen. Hänen laulunsa aikana
tytöt pyörivät hänen ympärillään.)

    Ahvenet ja kiisket kutee hissukseen,
    ojasammakkokin kurnuttaapi kullalleen.
    Vaarallinen aika, auttaneeko taika.
    Ojasammakkokin kurnuttaapi kullalleen.

Anna (tulee rapulle munakori ja puolikassi kädessään. Seisoo
rehevästi keskirapulla, näennäisesti vihaisena, mutta säkeistön lopulla
huojahtelee jo itsekin laulun tahtiin, kassi ja munakori heilahtelevat.)

    Tuokin vanha lesti risaverkkoineen,
    toki talven kesti, kesään päästiin onnelleen.
    Ken parempata vajaa, se kopukalla ajaa.
    Toki talven kesti, kesään päästiin onnelleen.

Kaikki (naiset muodostaen piirin Mikon ympärille, tanssivat ja
laulavat).

    Voi, sua, Mikko-parka, risaverkkoines,
    neljän naisen kanssa, tiedät ruuheen astunees.
    Hanki kohta lisää, kolme uutta isää.
    Neljän naisen kanssa, tiedät ruuheen astunees.

Anna (hengästyksissään). Hulluja ei kynnetä eikä kylvetä.

Mikko Niitä kasvaa itsestään!

Anna (Mikkoon katsoen). Niin kasvaa! Käväisen puodissa, ennenkuin
sulkevat. (Sylville ja Helville.) Mankeloikaa pyykki! (Annikille.)
Sinä, keitä hernevelli! (Mikolle.) Ja sinä...

Mikko (päätänsä raapien). Niin minäkö?

Anna. No paikkaa edes se verkko! (Lähtee touhukkaasti helmat heiluen.)

Mikko Paikkaanpa hyvinkin, joo! Eihän niitä muuten saada, suuria
kaloja. (Nousee tupaan. Sylvi ja Helvi lähtevät vasuineen, Annikki
juoksujalkaa oikealle. — Auton hyrinää kuuluu tiellä päin. Hetken
kuluttua kovempi pyräys, niinkuin konetta pysäytettäessä.)

Salin ja Teemu (tulevat vasemmalla näyttämölle. Salinilla salkku
kainalossaan. Teemu separaattorilaatikkoa olkapäällään kantaen).

Salin (keski-ikäinen, kohtalaisen siististi pukeutunut, liukaseleinen
asioitsijatyyppi, vilkuilee ympärilleen ja tekee nopeasti huomioita).
Laske maahan ja avaa ruuvit!

Teemu (noin kaksikymmenvuotias, autoilijan puvussa, pirteä,
hauskannäköinen, kääntyy laatikkoineen pysähtyen keskinäyllämölle).

Salin. Etkö kuullut, mitä sanoin? Ruuvit auki!

Teemu. Jaa laatikonko?

Salin. Laatikon ja koneen, senkin jästipää! Päivä on illassa, eikä
vielä ole ansaittu edes pentsiinirahoja. Mutta tähän taloon myydään
separaattori, vaikka peijakas perisi, että sen tiedät. Pane töpinäksi,
äläkä möhlää!

Teemu (pudottaa vikkelästi laatikon olkapäältään). Töpinäksipä
tietenkin me pojat panemme!

Salin (matkien). Me pojat. Enkö ole sinulle jo monta kertaa sanonut:
Älä pyri liikoja tuttavoimaan herrojen kanssa! (Menee sisälle.)

Teemu (vetää nopeasti taskustaan hohtimet ja ruuvimeisselin, juoksee
Salinin jäljessä muutaman askeleen ja näyttää työasemaan pitkää nenää.
Viheltelee ruuvaillen auki laatikon kansilautoja, nostelee rentoimesti
kahden puolen.)

Annikki (tulee oikealla halkosylystä kantaen, pysähtyy huomatessaan
Teemun).

Teemu (pyörähtää äkisti ympäri, jää lystikkäästi työaseet kädessä
hajasäärin katselemaan Annikkia). Voi, suutari, jopa sinut löysin!

Annikki. Sinä, Teemu! (Pudottaa halot maahan.)

Teemu. Herranterttu, kun varpaasi teilaat! (Juoksee Annikin luokse ja
syleilee hänen polviaan.) Asutko täällä. Tämä taloko on kotisi?

Annikki (hyväilee Teemun hiuksia). Niin on. Mutta taivaan pilvistäkö
sinä meidän pihamaallemme tipahdit?

Teemu (nousee seisomaan ja syleilee Annikkia). Jo minä sitä
ajattelinkin, kun se vanha viiksihoppa niin vietävästi veti! Eihän
meillä ollut enää pentsiiniäkään viimeisillä kilometreillä, mutta
tultiin vain kuin häkää.

Annikki. Onko sinulla auto? Kenen kanssa sinä tulit?

Teemu. Sinä kysyt parilla, minä vastaan kolmikolla. On meillä auto,
maailmansodan aikuinen rämäkoppa. Minä olen safööri. Minun herrani ja
valtiaani on separaattoriakitaattori.

Annikki (nauraen). Oi, joi, joi!

Teemu. Älä naura, västäräkki! Tätä tietäpä pääsin näpsästi luoksesi.
Et osannut odottaakaan.

Annikki. En vähääkään.

Teemu (katselee). Sinä olet tällaisen talon tyttö! Oletko ainoa tyttö?

Annikki. Vai ainoa! Tusinasta nuorimmainen.

Teemu. No sittenpä minulla on hyvä varasto valita.

Annikki. Koetappa!

Teemu (selittävästi). Niin no, valitsen vain. Sinuthan niinä otan
jokatapauksessa. (Pyöräyttää ja suutelee Annikkia.)

Annikki (räpsäisee Teemua korville). Sinä olet sama vekkuli kuin
opistossa.

Teemu. Ei, tyttö kulta! Minä olen sen jälkeen paljon vielä oppinut.

Annikki (epäilevästi). Mitä oppinut?

Teemu. Yhtä ja tuista, monenkinmoista, mikä siellä ei käynyt laatuun,
— näes, opettajat ja...

Annikki. Ja?

Teemu (kuuntelee käsi korvalla). Tulee joku! Nyt töpinäksi! (Alkaa
lipitellä vikkelästi puita syliinsä.) Se, tuossa sinullekin! (Tarjoo
silloin tällöin Annikille.) Tänne jään, kuuletko? (Nousee.)

Annikki. Jääppä meille kesärengiksi!

Teemu. Rengiksikö? Ja minä kun jo ajattelin, että...

Annikki (sormellaan varoittaen). Älä ajattele liikoja!

Teemu. Mitä minä liikoja, ajattelin vain, että...

Annikki. Tytöt tulevat, juostaan pian tupaan.

Teemu (lähtevät). Juostaan, juostaan; ajattelin vain, että seitsemän
vuotta Jaakoppikin palveli Raakelin tähden.

Annikki (rapulla kiirehtien). Joudu pian siellä, muutoin tulee kolme
kertaa seitsemän vuotia.

Teemu. Voi, voi, sehän on jo melkein samaa kuin elinkautinen!

    (Juoksee vikkelästi Annikin perässä sisään.)

Sylvi ja Helvi (tulevat aitan takaa, kummallakin sylin täysi
valkoisia liinavaatteita, pysähtyvät laatikon luona ihmetellen).

Sylvi. Mikä alttari siihen on rakennettu?

Helvi. Lastuja sisus täysi. Ainakin syttyisi, jos tulen pistäisi.
(Vievät vaatteensa kuistin penkille ja palaavat uteliaina
tarkastelemaan.)

Sylvi (lastuja penkoen). Tuutit ja putket!

Helvi (samoin penkoen). Ja peltilautaset!

Sylvi. Eiköhän vain liene separaattori!

Helvi. Onpa kuin onkin!

Sylvi. Äsken kuuluikin auton pörinää. (Juoksee nurkalle katsomaan.)
Täällähän se onkin, räkine!

Helvi, Akitaattoriko taas? (Juoksee rapulle ja kuuntelee oven
takana.) Kamarissa jo pörisevät. (Kuuntelee.) Maailman paras...
Kurnaalistakin kuorii voita... Niin aina... Kaikkiin taloihin ostettu.
(Terhakasti.) Älä valehtele!

Sylvi (on Helvin kuuntelun aikana pöyhinyt laatikkoa ja tutkistellut
separaattorin osia). Helvi, kuule, tämä on nimeltään Fortuna!

Helvi (yhä kuunnellen). Vortuna!... Onnen jumalatar... Jokaiseen
vauraaseen taloon... niin aina.

Sylvi. Kuule, tämä on jo valmiiksi ruosteessakin, tämä onnenjumalatar.

Helvi (kuuntelee äänettömänä kotvan aikaa). Nyt se sai isän
lähtemään. Ne tulevat katsomaan! Voi, voi mitä me nyt teemme!

Sylvi. Mutta meillähän on hyvä separaattori.

Helvi. Silläpä juuri. Se myy tuon isälle, minä kuulin sen.

Sylvi. Jos äiti olisi kolona, niin ei möisi.

Helvi. Siinäpä se, mutta kun hän ei ole kotona.

Sylvi. Mutia tulee pian. Meidän on voitettava aikaa.

Helvi (keksien). Piilotetaan se hetkeksi niiltä.

Sylvi. Sen me teemme! (Ottaa tuutin laatikosta ja tanssii
pihamaalla.) Pian, pian!

Helvi (keksii tynnyrin räystään alla). Tänne, tänne! (Kantavat juoksu
jalkaa kaikki separaattorin osat laatikosta tynnyriin.) No niin, äijät,
kuorikaa nyt kurnaalista kermaa! (Nauraa hihittelee.)

Sylvi (samoin). Tai sadevedestä karhuviinaa! (Ottavat vaatteensa
penkiltä ja juoksevat nauraen ja tirskuen tiehensä.)

Mikko ja Salin (tulevat sisältä, Mikko kasvot punoittaen. Salin
touhukkaasti selittäen). Kas, se on sillä tavalla, hyvä isäntä,
että tekniikka on viiden viimeisen vuoden aikana mennyt tällä
alalla hiivatisti eteenpäin. Kotimaiset »lafkat» ja »milkat» ovat
vihonviimeisiä rapamyllyjä tämän meidän Fortunan rinnalla. Tämä on niin
kevyt kiertääkin, että lapsikin sen kammessa laulaa ja viheltää.

Mikko (päätänsä kyhnien). Vai on niin kevyt, — no, jopa onkin
köykäinen. Mutta kevyt se on meidän entinenkin.

Salin (naurahtaen). Niin ne aina luulevat, jotka eivät ole parempaa
kokeneet. Kunhan isäntä pääsee Fortunan kampeen niin kiertää
ilki-ilokseen kaiket kesäiset yötkin.

Mikko. Tokkohan vain. Minä olen laiska mies.

Salin (riemastuen). No siilon se sopii kuin rasvattu! Fortuna onkin
juuri kaikkien laiskojen miesten iteaalikone! Sen ääressä saa torkkua,
vaikka nukkuakin, ja kone kehrää ja hyrisee vain!

Mikko (ihmetellen). Vai kehrää nukkuessaankin, jopa on ihmekapine!

Salin. On se sellainen ikiliikkuja, ettei sitä rakentamaankaan pysty
muut kuin saksmanni ja Sveessin vanhin poika yhteisvoimin! Tässä meidän
Fortunassa on se uudenaikainen vitamiini-akkumulaattorikin, — ei isäntä
ole taitanut vielä siitä kuullakaan?

Mikko. Vai oikein vitamiina-akkumalaattori, en ole kuullut.

Salin (ymmärtävästi). Mistä niistä kaikista täällä maan keskessä.
(Katselee ympärilleen.) Teillä ei näy olevan vielä radiotakaan.
(Selittävästi.) Kas vitamiinit ovat niitä uudenaikaisia elämäntippoja.
Niitä on monia lajia: aata ja peetä ja seetä ja keetäkin.

Mikko. Niinkuin puustaimia aapisessa.

Salin. Justiinsa! Ne ovat siitä ihmeellisiä, että niistä saa kaikelle
avun. Jos tamma ei ota varsoakseen taikka sika porsiakseen, ei muuta
kuin aa-vitamiinia kolmasti apekauroihin.

Mikko. Niin, mutta kun meillä ei sioille kauroja annetakaan.

Salin (nauraen). Ei tietysti, tarkoitin hevosia. Ja entä jos tyttäret
eivät saa sulhasia? Tarvitseeko mennä taikoihin niinkuin ennen
muinoin? Ei sitten likikään! Ei muuta kuin viisi tippaa pee-vitamiinia
pyhäaamuna kahvikuppiin, ja jo samana iltapäivänä survoo pihamaalla
sulhasia kuin sateen edellä siipimuurahaisia.

Mikko (innostuen). Johan puhelet vallan vietäviä!

Salin. Niin, mutta entäs see-vitamiinit! Niissä on luomakunnan
pelastus! Kun kymmenen tippaa lorauttaa eukon kahvikuppiin, niin tulee
lauhkeaksi kuin keritty lammas.

Mikko (housujaan nostaen). Vaikka olisi ollut äreäkin?

Salin. Vaikka! Kuin ilveskissa tai piikkiselkäinen siilinkerä.

Mikko (repevästi). Kymmenen tippaa sitä lajia, helesinki soikoon!

Salin. No niin, arvastahan minä, että isäntä innostuu asiaan.
(Kävelee laatikon luo ja kumartuu kahmimaan lastuja.) Mitä... Mitä
peeveliä! (Penkoo kiivaasti.) Teemu! Poika! (Kuuntelee.) Safööri,
saakeli!

Mikko. Älä ihmeessä, jos itse vielä sattuu kuulemaan.

Salin. Sitä itseään minä kai tässä huudankin. (Teemu syöksähtää
rapulle ja Annikki hänen perässään. Vihaisesti.) Missä sinä junkki
mullikoitset! (Erikseen Teemulle, hiljaisemmin, mutta yhä vihaisesti,
takakäteen Annikkia osoittaen.) Luuletko tuollaisesta purkista
päristäväsi meille pentsiiniä?

Teemu (vältellen). Enhän minä...

Salin. Näinhän minä, elä venkoile! Missä Fortuna on?

Teemu (kummastuen). Fortunako? Eikö se ole laatikossa?

    (Aikoo kumartua penkomaan.)

Salin (olkapäästä nykäisten keskeyttää). Eikä ole, sanon minä! Et
suinkaan sinä pysty sitä höylänlastuista rakentamaan, koska en minäkään!

Teemu. Äsken se vielä tässä oli.

Salin (karjahtaen). Eipä ollut! Edelliseen taloon unohdit jo, senkin
aasi!

Mikko (on koko ajan tarkkaavana seuraillut). Tuota, tuota, sitä minä
vain, että eiköhän olisi parasta lorauttaa kahvikuppiin kymmenkunta
tippaa sitä see-vitamiinoja.

Salin (huomaa pilan, mukautuu joustavasti). Isäntä se osaa! (Vetää
konjakkipullon povestaan.) Pieni tärskäys murheeseen! Mikä sen nätimpää
on tällaisena kauniina kesäiltana. (Hoputtaa isäntää edellään tuvan
puolelle, kääntyy itse ovessa ja kuiskaa Teemulle.) Ja viivana penkkiin
se vanha Diabolo!

Teemu. Sekö, joka toissapäivänä takaisin otettiin!

Salin (sähähtäen). Mikäs sitten!

Teemu. Mutta...

Salin (uhkaavasti). Ei muttia eikä mutkia, kuuletko!

Teemu. Niin, hyvä herra, mutta mihin minä sen täällä rouvaankaan!

Salin. Vaikka tyhmään kalloosi! Viiden minuutin perästä tulemme.
Varo nahkaasi, ellei kaikki ole silloin kunnossa! (Menee tupaan. Teemu
juoksee auton luo takapihalle.)

Helvi ja Sylvi (ovat salaa kuunnelleet äskeistä keskustelua,
syöksähtävät nauraen pihamaalle).

Helvi. Hei, hei, viivana penkkiin se vanha tiapoolo!

Sylvi (Teemun ääntä matkien). Sekö, joka toissapäivänä takaisin
ostettiin?

Helvi. Mikäs sitten! (Yhteinen naurunpyrskäys.)

Sylvi. Nyt meidän on kiireeesti pidettävä pientä neuvoa, että ehdimme
ja onnistumme.

Helvi (huutaa Annikille). Annikki! Mene sinä ja pidätä sitä pojan
hoopelia...

Annikki (tuiskahtaen, lähestyy). Enkä pidätä, jos noin puhut!

Sylvi. Kas, kas meidän tärpästikkua!

Helvi. Mitä se nyt noin?

Sylvi. Mikä tietää, vaikka hän olisi jo vähän pihkassa?

Annikki. Ja entä sitten, vaikka olisikin?

Sylvi ja Helvi. Varo, varo...

Helvi. No, nyt se hyväkäs jo tulee. (Hoputtavat Annikkia.) Mene
vastaan.

Sylvi (työntää selästä). Mene, mene!

    (Annikki menee, Helvi ja Sylvi juoksevat uudelleen piiloon
    nurkan taakse.)

Teemu (tulee Annikin kanssa, Teemu toista separaattorilaatikkoa
olallaan kantaen, laulaa:)

    Kurnaalihulju ja hunitanpulju, sillä on monta nimeä,
    ei sitä rengin tarvitse ostaa eikäpä pillillä imeä!

Annikki. Et sinä tuollaisia laulanut opistossa ollessasi.

Teemu. En niin. (Laskee laatikon maahan.) Kun en osannut silloin
vielä.

Annikki. Hävytön!

Teemu. Maailmalla oppii, näetkö. Mutta sitten kun pääsen Laabanin
lammastarhaan, jätän minä kaikki koirankurit. Hohoi, mutta mihinkäs
tämä hökötys nyt ruuvattaisiin. (Katselee ympärilleen.) Isäntä tulee
viiden minuutin perästä, ja ellei tämä »poolo» ole silloin paikoillaan,
niin minut perii... mikäs minut periikään? Tiedätkö sinä?

Annikki. Se, mikä Mutkan Maijan vasikankin ennen muinoin?

Teemu. Aivan niin, mikäs se taas olikaan?

Annikki. Vorluna tai tiapoolu, jompikumpi.

Teemu. Samantekevä kumpi. (Noutaa laatikkonsa rappujen eteen alkaen
kiireesti purkaa sitä, Annikki avustaa, nostelevat separaattorin osat
kuistin penkille. Alkaa sovitella jalkaa penkkiin, hyräilee:)

    Renki se söi sen sillin ja leivän...

Annikki. Eikö sinulta kävisi laulamatta tuo työ?

Teemu. Ei käy, naula ei kierry puuhun.

Annikki. Mutta jos minä istuisin tähän vastapäätä. (Istahtaa kuistin
rapulle, että Teemu joutuu katselemaan oveen päin.)

Teemu (iloisesti). Nyt se kyllä käy! (Ruuvailee ruuveja ja katselee
koko ajan Annikkia. Helvi ja Sylvi pujahtavat näyttömälle, ottavat
separaattorin tynnyristä, kääntävät sen alassuin keskinäyttämälle ja
alkavat koota separaattoria siihen. Liikkuvat näppärästi kalahtelemista
varoen, silloin tällöin Annikille salamerkkejä antaen.)

Annikki. Hyvinhän se käy. Mutta et vain uskaltaisi ruveta
ruuvailemaan kurnaalimyllyäsi meidän penkkiin, jos äiti olisi kotona.

Teemu. Onko niin kova komento?

Annikki. Onpa niinkin.

Teemu. Mutta jos isäntä käskee, niin täytyy ruuvata.

Annikki. Isäntä ei käske, älä luulekaan.

Teemu. Kaskipa! Näillä korvillani kuulin. (Räpsäisee ruuvimeisselillä
korvaansa. Ruuvaa ja laulaa.)

    Isäntä se istui Fordin penkillä heilutti helapäätä keppiä,
    ellei Fortuna kaupaksi käy, niin mittaan sun takistasi vekkiä.

Annikki (nauraen). Voi, poikaparka! Minun tulee sinua ihan surku.

Teemu. Älä sure, tyttö kulta! Tästälähtein annan niin Fordille kuin
Fortunalle pitkät passit ja paimentelen vain appeni lampaita. (On
saanut koneensa kiinni, kiertää kampea ja laulaa.)

    Jos Fortuna joskus tikkaakin, niin Tiapoolo sentään käy, käy, käy!

Helvi ja Sylvi (ovat saaneet koneensa kuntoon, vääntävät sitä ja
vastaavat laulaen.)

    Jaakoppi hikoo, Laabani nylkee, uskotko poika, väy, väy, väy!

(Näyttävät pitkää nenää.)

Teemu (hypähtää keskinäyttämölle). Voi suutarin taljat! Lea ja
Raakel! Ja noin pulskia, nättipäisiä molemmat! (Annikin puoleen
kääntyen.) Kuule, en minä taidakaan sinuun asti ennättää!

Annikki. Ehdit hyvin, kun aloitat oikeasta päästä.

Helvi. Oikeasta päästä tietenkin!

Sylvi. Tyvestä puuhun noustaan!

Teemu. Mutta kuka teistä sitten on se tyvi? (Pyörii ja tarkastelee.)
Toinen toisiaan pulskempia, aloittipa kenestä tahansa. Kolme tyttöä ja
kaksi masiinaa. Jo tuli pojalle pulma. (Kuin kirkastuneena.) Mutta nyt
minä sen keksin!

Tytöt. No?

Teemu. Minä olan teidät kaikki.

Tytöt. Oho!

Mikko ja Salin (ilmestyvät kuistille touhukkaasti keskustellen.
Teemu hypähtää ruuvailemaan sepuraattoriaan.)

Salin (hyväisessä nousuhumalan pöppyrässä). Vain kymmenen tippaa,
aamukahviin tai iltateehen, ei tippaakaan enempää. Mutta on varottava,
ettei näe.

Mikko (kädellään huiskauttaen). Eikä näe! Kuule, kuule.. Onko varma,
että kesyyntyy?... Tuota, kuule... lauhkeaksi kuin la-la-lammas!

Salin. Kuin emälammas; ei muuta kuin pään ottaa kainaloon ja alkaa
keritä.

Mikko. Vai vielä keritä... hi-hi-hii!

Salin. Siitä menen tehtaan puolesta kymmenen vuoden takuuseen.

Mikko. Viidessäkin ehtii... kuule, kuule... (Mietteliäästi.) Mitä
minun pitikään sanoa? Niin, tuota, ehtii hyvinkin, kun heti alkaa...
tuota alusia alkaen keritä... (Pyrkii halailemaan Salinia.) Nyt minä
vasta olen oikea, kuule oikea... oikea...

Salin (auttaen). Onnen kultapässi!

Mikko. Hi-hi-hil! Ja sinä olet kukko... kuule, kultakukko!

Salin (huomaa tynnyrin pohjalla olevan separaattorin, vihaisesti
Teemulle). Entäs sinä, saakelin kenkkupässi!

Teemu (olkansa ylitse). Kun ma asettelen konetta sen kuin kerkiän!

Salin. Asettelet sinä, enemmänkin kuin kerkiät. (Tarkastelee.) Tuolla
Fortuna! Täällä Diabolo! Poika, mitä helkkarin kujeita tämä taas on!

Teemu (totisena). Jaa, en minä vain tiedä?

Salin. Et kai sinä koskaan mitään tiedä, etkä omista juoniasi, senkin
luikuri! Kun löydän ison ruuviavaimen, niin väännän korvat päästäsi!

Teemu. Kas tässä! (Tarjoaa avaintaan Salinille. Anna oikealla,
pysähtyy kuuntelemaan.)

Salin. Voi, voi, elävä... (Huomaa Annan, muuttuu äkkiä
maidonmakeaksi.) No, johan emäntä tulee kotiin, hyvää päivää!
(Kiiruhtaa kädestä ottaen tervehtimään.) Olemmekin täällä isännän
kanssa jo niin hartaasti odotelleet!

Anna (uumoilee epäilevästi). Olette kai te odottaneet.

Mikko. Anna, kuule... kuule...

Salin (kiirehtii väliin). Minä olen tässä isännälle jo monta kertaa
sanonut, että hyvä emäntä talossa se on kuin... on kuin...

Mikko (kuin auttaen). Tuota, se on kuin...

Anna (jalkaansa polkaisten). On se! Ja mitä nuo kurnaalimyllyt meidän
nurkissa merkitsevät?

Salin (mielistellen). Minä vain apulaiseni kanssa olen kiinnittänyt
näytteille tässä pari maailman parhainta separaattoria. (Anna lähenee
uhkaavasti.) Tietenkin ilman mitään ostopakkoa...

Anna (tomerasti). Se iässä vielä puuttuisi!

Salin (seliltävästi). Tämä tässä on Fortuna ja tuo Luolia Diabolo!
Emäntä ei ehkä tiedäkään vielä, mitä nämä nimet merkitsevät?

Anna. En. enkä välitäkään tietää.

Mikko (on edellisten puheenvuorojen aikana toikkaroinnut Fortunan
luo, jota hypistelee, pyöritteleekin). Äläpäs, keveästi pyörii,
kuule... kuule...

Anna (kuin itsekseen). Kaksi ramua meidän nurkissa ja äijä jo täytenä
käkenä: kuule, kuule. Ennätinpä toki ajoissa kotiin!

Salin (makeilevasti). Tämä Fortuna merkitsee samaa kuin onnen
jumalatar. Diabolo on rakkauden käsivarsi, selvällä suomenkielenä...

Anna (ojentaa käsivartensa käskevästi). Korjaa pois!

Salin (tyynnyttävästi mielistellen). Mutia, emäntä hyvä, eihän tämä
merkitse mitään muuta kuin...

Anna (ojentaa kummallakin kädellään molempia separaattoreita kohden).
Korjaa pois! Meillä ei tarvita romurautaisia onnenjumalia eikä
läkkipeltisiä rakkaudenkäsivarsia!

Mikko (toikkaroi Annaa kohden). Rakas, kulta kuule...

Anna. Aittaan maata, niinkuin olisit jo!

Mikko (päätänsä kyhnien). Älä, älä hemmetissä kesken kaupan... tämä
on vltamiinamasiina...

Anna (kiertää Mikon pään kainaloonsa). Tässä sinulle vitamimamasiina!

Mikko (Salinille kuin hädässä). Hyvä mies... tule... tule apuun!

Salin (ymmällään, koettaa vielä selitellä). Mitä emäntä nyt turhista.
Me vain pari puolikuppista isännän kanssa...

Anna (vetää Mikkoa pää kainalossa aittaan päin). Niinpä tarvitaankin
nyt koko kuppi.

Mikko (vastaan pyristellen). Kuule, kymmenen tippaa vain sano...
Sitten ei muuta... ei muuta... (Anna vetää, ovat jo ovella, Mikko
riipaisee vielä päänsä pitkälleen kainalon kolosta.) Ei muuta kuin
päätä kainaloon, niinhän sinä sanoit!

Anna. Niin sanoin, ja sanani pidän! (Työntää Mikon aitan ovesta
sisään, kiertää oven lukkoon ja pistää avaimen taskuunsa. Salinille.)
Ja nyt raiteelle, kirkkaasti! Vai tarvitseeko minun sanoa tämä asia
vielä selvemmällä suomenkielellä!?

Salin (hätäisesti häärähdellen). Ei, ei emäntä hyvä! Ei tarvitse,
tämä on suuri erehdys ja mistaaki!

Anna. Ja ellet viidessä minuutissa häviä jumalinesi ja käsivarsinesi
meidän nurkista, tapahtuu sinulle vielä suurempi mistaaki! Se on
viimeinen varoitukseni, muista se! (Kääntyy kantapäillään huiskahtaen
ympäri ja menee touhukkaana sisälle.)

Salin. Saakelin harvahammas! Mikä tuommoisen pohjanakan meni
takaamaan, mitä tulee ja tekee. Värkit irti, ja vähän hiivatin äkkiä!
Poika! Teemu! (Katsahtaa ympärilleen.) Minne se helvetinlude jo taas
livahti! (Lähtee ulkopihalle päin, mutta pysähtyy puolitiessä kuin
unohtuneen asian muistaen.) Eipä niin vain lähdetäkään talosta
kuin torpasta! (Tapailee taskujaan. Ottaa muistikirjansa välistä
vekselilomakkeen ja rintataskustaan täytekynän, jonka availee ja
ruuvailee kuntoon. Menee aitan portaalle, istahtaa rappukivelle
ja kurkistaa kissan luukusta sisään.) Isäntä, kuulkaa! (Kurkistaa
taakseen, kovemmin.) Ette suinkaan nukkunut vielä!

Mikko Tuota... mikäpä kiire tässä... Tuota, kuule, menepä tupaan
ja anna akalle ne rauhoitusvitamiinat! (Annikki ja Teemu hiipivät
käsikkäin nurkan takaa.)

Salin (naurahtaen). Ainako isäntä niitä muistelee. No, voinhan sen
tehdä, jos isäntä niin tahtoo.

Mikko (suostuttelevasti). Tee, hyvä mies... salavihkaa tipautat.

Salin. Ettei kukaan näe, sepä selvää. (Syvemmälle työntyen,
ääntään hiljentäen.) Mutta isännän pitää ennen sitä tehdä minulle
pieni palvelus. (Selittävästi.) Nähkääs, se on sillä tavalla, että
yhtiö vaatii minulta aina kuitit, missä ja kenelle näitä uusia
separaattoreita on näytetty. Eihän niitä voi kenelle tahansa esitellä.

Mikko. Ei niin.

Salin (kynää ja vekseliä luukuita työntäen). Jos isäntä pistäisi
nimensä vain tuohon paperiin, minä kyllä sopivasti täyttelen sitten
jälkeenpäin.

Teemu (kuinkaten Annikille). Nyt on piru irti!

Annikki (vastaa samoin). Kuka sen näin keskellä päivää irti päästi!

Teemu. En tiedä, jos lienee päässyt jo yöllä. (Itsekseen.) Joku keino
on nyt keksittävä.

Mikko. Jaa meinaatko, että tällä pännäilä tuohon paperiin?

Salin (kiirehtien). Niin juuri. Osaahan isäntä nimensä kirjoittaa.

Mikko. Totta helkkarissa!... tuota, kuule, tuota... vaikka en minä
niin joka paikkaan pistele sitä, sen puolesta.

Salin (härnäten). Ei kai isäntä uskaltaisikaan, kun pistetään aittaan
nukkumaan.

Mikko. Kuule... kuule, tiedäks sinä, kuka on isäntä meidän talossa,
häh!

Salin. Tiedänhän minä.

Mikko. Tiedät sinä... kissanvillat sinä tiedät... Kuule, pistänpähän
tuohon nimeni, pistän sinun kiusallasikin.

Salin (kehahtaen). Aika poika! En minä vain uskaltaisi.

Mikko. Kuule... tuota, ne on eri miehiä tuota... (Vetää paperin ja
alkaa riipuntaa.)

Teemu (itsekseen). Niin on, niin on! Mutta mikä kerran on tehtävä,
niin tehtävä se on, vaikka terveys menisi. (Tarttuu molemmin käsin
Annikkia ranteisiin.) Minä rakastan sinua, enkä lakkaa!

Annikki (painaa puhumattomana katseensa alas).

Teemu. Et mitään vastaa!

Annikki (nostaa puoliksi päätänsä). Mitä minä siihen osaisin vastata.

Teemu (vetää Annikin syliinsä ja suutelee rajusti).

Annikki (hengästyneenä). En sanaa saanut suustani.

Mikko. Mikko Taponen, sis, so!

Salin (vetää paperin ja kynän). Ja niin selvää ränttiä!

Mikko. Selvää niin, vallesmannikin sen tuntee!

Salin. Tuntee varmasti! (Ruuvaa kynänsä kiinni ja pistää vekselin
taskuunsa.) Nyt menen ja tiputan emännän vitamiinit.

Teemu (itsekseen). Odota, hyvä isäntä, kiiruhdan edellä! (Juoksee
Annikin kanssa käsikkäin.)

Salin (katselee ympärilleen). Teemu! Teemu! Hitto vieköön koko
etanan! (Juoksee autolleen päin.)

Helvi (tulee Sylvin kanssa oikealla). Tyhjä piha!

Sylvi. Ei niin ristinsielua.

Helvi. Mutta Fortuna yhä lepäilee tynnyrin pohjalla!

Sylvi. Ja Diaboolo kuistin penkillä.

Helvi. Pitäisi hakea ämpärillinen vasikankurnaalia ja koettaa, kumpi
paremmin rasvat erottaa.

Anna (tulee tuvasta ja kuulee Helvin sanat). Vai vielä kurnaalia!
Mihin katosi se puljuttaja!

Helvi. Eikö tuo livistänyt jo toiseen taloon.

Sylvi. Ei suinkaan hän meille jättänyt näitä koneitaan.

Anna. Koettakoonpa, järveen kuskaan molemmat rukit. Mitähän nuo
akilaattorit meille möisivätkään, ellei minua olisi. (Annikki ja Teemu
tulevat oikealta.) No, mistä sinä juokset? (Teemulle.) Ja mikäs mies
sinä olet minun tytlärieni hännillä juoksemaan?

Teemu (alistuvasti). Enhän minä vielä mikään mies ole.

Anna (katsahtaa tutkivasti). No, näenhän tuon sanomattasikin!

Annikki. Äiti, älä viitsi. (Tarttuu Teemua kädestä.) Tämä on...

Anna (keskeyttäen). En minä sinulta mitään kysynyt!

Teemu (tarttuu molemmin käsin Annikkia ranteisiin). Tämä on niin
ihana tyttö, että en tässä maailmassa tiedä sen vetreämpää!

Anna Älä rupea kiekuilemaan. Kyllä minä tiedän, mikä minun tyttäreni
on, mutta sinusta itsestäsi tässä on kysymys.

Teemu (korvataustaan raapien). Se on totta, niinpä onkin!
(Ihastelevasti.) Mutta onko se mikään luonnon ihme, jos noin rempseällä
emännällä onkin näin ihana tytär... (Helviin ja Sylviin kääntyen.)
Tuota, noin ihania tyttäriä!

Sylvi Ai, ai!

Helvi Äläs poika, makeile!

Teemu (torjuvasti). Enhän minä, rakkaat ystävät! Meidän opettajamme
opistossa neuvoivat, että ihmisen pitää puhua aina totta. Ja että
nuoren, eteenpäin pyrkivän ihmisen pitää asettaa päämääränsä kauas ja
korkealle, korkeammalle kuin koskaan pääseekään. (Anovasti.) Niin minä
olen nyt tehnyt.

Annikki. Niin äiti. Me olemme rakastaneet toisiamme opistosta asti.

Teemu. Niin, ja sielläkin jo.

Helvi ja Sylvi (yhtaikaa). Ai, teitä! Voi, teitä!

Anna (kädet lanteilla). Nyt minä arvaan jo kaikki!

Annikki. Et sinä ihan kaikkia, tämä...

Anna. Kun minä sanon että kaikki, niin se on silloin kaikki,
kuulitko? (Annikki niiaa syvään.) No, kas niin. (Teemulle.) Mutta
osaatko sinä edes mitään tehdäkään?

Teemu Osaan, totisesti. Osaan ruuvata separaattoreja penkkiin, ja
osaan minä jo autoakin ajaa.

Anna. No se nyt on se vihonviimeinen taito.

Teemu. Niin on. En ole vielä oppinut lentämään.

Helvi (ilakoiden). Varmasti opit senkin taidon, jos meille jäät.

Sylvi (samoin). Varsiluudalla ja kylpyvihdoilla!

Annikki (puuskahtaen harmissaan). Teidän pitää sotkeutua joka asiaan,
senkin pyryharakat.

Helvi. Itse olet pyryharakka!

Sylvi. Me jäimme pitämään vällynahkoja.

Anna. Parahiksi teille! Noloudestaan ihminen aina kärsii. (Teemulle.)
Hyvä kuulut olevan suustasi, mutta osaatko todella mitään oikeata työtä?

Teemu. Voi, emäntä kiltti! Enhän minä toki mitään muuta osaakaan.
Lypsän lehmät, keritsen lampaat, lakaisen talkkunauunin! Ja
lauantai-iltana vedän teidät kaikki vesikelkalla saunaan.

Helvi ja Sylvi. Tule juhdaksemme! Tule, hyvä mies!

Salin (huutaa takapihalla). Teemu! Teemu! Missä lorvastelet!

Teemu (Annikille). Nyt se peijooni kiertää ja kiljuu. (Annalle.)
Kuulkaapas, emäntä! Huomasitteko, että isäntä oli täytenä käkenä?

Anna Ettenkö huomannut!

Teemu. Mutta tiedättekö sitä, että hän antoi tuolle akitaattorille
vekselin?

Anna (tiukasti). Vekselin?

Annikki. Antoi niin, aitan kissanluukusta. Näin minäkin sen.

Anna (nyt vasta oikein tajuten). Jaa vekselinkö? Sen paholaisen
tiketin! Jonka maksuksi meiltä sitten ryöstetään vasikat ja porsaat!

Teemu (kumartaen). Aivan niin.

Anna (polkee jalkaa). Mutta siitä ei tule mitään, niin kauan kuin
tämän eukon peukalo heiluu. Missä se rosvo on?

Salin (huutaa näyttämön takaa). Ellet pian joudu, niin lähden yksin.

Teemu (itsekseen). Niin kai, vikkelästi vielä lähdetkin. (Annalle.)
Hän tulee.

Anna (kahmaisee nurkalta varsiluudan). Saa tulla!

Helvi, Sylvi ja Annikki. Äiti, äiti! Älä viitsi! Rupeaa vaikka
syyttelemään!

Anna. Se tässä vielä puuttuisi!

Teemu. Antakaa loimeen kuin vierasta sikaa! Hän on tehnyt kolttosiaan
jo monessa paikassa. Mutta pitäkää niskasta kiinni, muutoin hän
livahtaa. Minä menen nurkan taakse, ettei ole vieraitamiehiä. Vaikka
jäävi kai minä jo olisinkin, sukulaismies. (Lähtee vasemmalle, pysähtyy
vielä kääntyen.) Hellittäkää sitten kotvaksi aikaa, kun palaan ja
huudan, että poliisi tulee. (Juoksee pois.)

Anna. Se paperi otetaan siltä pois, että sen tiedätte. Sinä menet
tuonne! (Viittaa piilopaikan kullekin.) Sinä tänne! Sinä tuonne!
Kun annan luudalla merkin, niin iskekää kiinni! Pian paikoillenne!
(Asettautuvat.)

Salin (tulee oikealta). Poika! Senkin kuhnuri!

Anna (astuu päättävästi etualalle).

Salin (pysähtyy, hieman hätkähtäen). Ei emäntä ole sattunut sitä
roikaletta näkemään?

Anna. Kyllä! (Antaa luudalla merkin. Tytöt syöksähtävät Salinin
käsiin ja niskaan. Anna alkaa lyödä, lyönti joka sanalla.) Näin!
Kuulin! Näin! Kuulin!...

Salin (melkein ruikuttaen). Voi, hyvä emäntä!

Anna. Jaa että olenko nähnyt roikaletta! Näin... Kuulin... Näin...
Kuulin...

Salin (reuhtoen ja ähkien). Tämä on hävytöntä! Täällähän tapetaan
ihminen!

Anna Eikä tapeta, minä takaan! Missä vekseli on? (Tytöt alkavat
kahmia hänen laskujaan.)

Salin. Voi, hyvät ihmiset! Täällä ryöstetään ihminen! Eikö täällä ole
ketään vierastamiestä! Teemu! Teemu!

Teemu (juosten näyttämölle). Poliisi näkyy tulevan!

Salin. Hellittäkää Herran nimessä!

Anna Vekseli!

Salin (saa kätensä irti ja kiskaisee vekselin muistikirjan välistä,
joka on jo Helvin käsissä.) Tuossa se! (Viskaa maahan.)

Anna (uhkaavasti). Anna koreasti se!

Salin (ottaa paperin maasta ja tarjoaa Annalle).

Anna. Lue, mitä siinä seisoo!

Salin. Mikko Taponen!

Anna. Taponen niin, mutta ellet tapojasi muuta, niin paha sinut
perii! (Kiskaisee paperin Salinin kädestä.) Mene! Äläkä sen koommin
meille tule!

Salin (ottaa Fortunan laatikkoineen ja viittaa Teemulle, joka
ottaa toisen separaattorin. Kääntyy tiellä.) Hyvästi, Pohjan akka,
harvahammas!

Anna. Vieläkö rupeat isoittelemaan. (Juoksee luutineen muutaman
askeleen, Salin etenee vikkelästi edellä. Anna lakaisee luudalla
jälkiä. Hetkisiä myöhemmin kuuluu auton hyräys.)

Teemu (tulee juosten takaisin). Nyt se meni, ja minä jäin!

Anna (lauhtuneena). Parempi olikin, että jäit, mokomasta isännästä.

Sylvi. Älä sentään ole suruissasi, poika parka!

Helvi. Niin, kyllä meilläkin kurnaalivelliä osataan keittää.

Anna (hätistäen). Matkaanne siitä! Teillä ei ole arpaa tässä asiassa.

Annikki. Eikä tässä pojassa! (Tarttuu Teemun käteen.)

Helvi. Vieläpäs...

Sylvi. Eikä meillä puulaakiarpoja ole ennenkään harrastettu.

Anna (vihaisemmin). Ja taas te olette suuna päänä, se on vasta
erinomainen asia. (Annikille ja Teemulle.) Vai siellä opistossa te sen
kurttuseerauksenne aloititte?

Teemu. Siellä niin.

Helvi. No missäpä sitten.

Sylvi. Ilmankos siellä oli niin hupaisaa, ettei tahdottu malttaa
poiskaan lähteä.

Anna (kääntyy äkisti ja hälväisee kumpaakin luudallaan). Kun on
aloitettu, niin on aloitettu. Viekää siunattuun loppuun! Ja tarvitaan
talossa miestä. (Viittaa Helviin ja Sylviin.) Eipähän noista koskaan
mitään valmista tule!

Helvi ja Sylvi. Ei, ei! Mitäpä niistä! Pyryharakoista! (Juoksevat
Annikin ja Teemun luokse ja syleilevät heitä yhtaikaa.)

Helvi. Tervetulemastasi vävyksemme, hauska vekkulipoika!

Sylvi. Terve sinullekin, meidän pikkuinen syöttisalakka! (Syleilevät
kumpaakin erikseen.)

Anna. No, ei niitä nuoria ihmisiä noin kauan vannehtia tarvitse!

Teemu. Ei niin, kun on vanhempiakin. (Vetäytyy eroon, syleilee Annaa
ja pyöräyttää luutineen.)

Annikki (samoin). Kiitos, äiti!

Anna. No niin, niin, sitä pikkuistani, kun se nyt jo omansa löysi!
(Koristautuu ennalleen.) Nyt illastamaan ja nukkumaan, että aamulla
taas ylöskin päästään. Tulkaa, tytöt, nostetaan isä omaan sänkyynsä,
uneen se kuitenkin on jo kepertynyt. (Menevät aittaan. Annikki jää
jälkeen.)

Annikki ja Teemu (hypähtävät yhteen keskinäyttämöllä. Syleilevät ja
suutelevat sanaa sanomatta.)

Helvi (peräytyy aitan ovelta ja kääntyy katsomaan). Voi, voi!

Sylvi (samoin.) Voi, voi, voi!

Anna (aitassa). Kuorsaa se! No, minne nyt jäivät. (Tytöt juoksevat
aittaan, palaavat hetken kuluttua peittohuovalla Mikkoa kantaen.
Aikovat viedä pihan yli tupaan, mutta Mikko herää, nousee istumaan ja
hieroo silmiään.)

Mikko. Ptruu, tuota... Mihinkäs reki on juossut! (Katselee
ympärilleen.)

Anna. Eikö tuo liene sinne, mihin vekselikin ja koko miehen järkikin.

Mikko. Ptruu helkkarissa! Se vekseli. Kirjoitinkohan minä siihen edes
poikinpäin?

Anna (nyökkää, nostavat Mikon tynnyrinpohjan päälle istumaan, huovan
reunat painuvat kuin pöytäliinaksi. Kaivaa vekselin taskustaan.) Katso
ja tavaa!

Mikko (hyväntuulisesti). Joo, joo! Mikko Taponen! Kyllä minä sen aina
tunnen!

Anna. Kyllä kai, sinä tunnet.

Mikko (inttäen). Tunnen niin! Ja tuntee sen vallesmanni ja
kruununvoutikin.

Anna (kiskaisee paperin). Ja kun se kolme kuukautta pesiytyisi oikein
sopivassa pahnassa, niin sitten sen jo tuntisi meidän emakkosikakin.
(Repäisee kahtia ja toisin päin kahtia.) Mutta nyt ei tunne, vai
tunteeko?

Mikko. Ei tunne, totta on! (Katselee ympärilleen.) Minulla on sentään
reima akka, eikö vain, pojat!

Teemu. Joo, joo!

Mikko (haukotellen ja päätänsä raapien). Kuka peijooni sinä olet, kun
olet niin tutunnäköinen?

Teemu. Minähän olen teidän vävypoikanne.

Mikko (kädellään huikauttaen). Ai, niinpäs oletkin. Kas, kun en tuota
heti muistanut.

Anna. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Mikko (räpyttelee silmiään, niinkuin uudelleen sekoontuisi). Mutta
tässä... tässähän oli se... vor... vor...

Teemu. Fortuna!

Mikko. Vortuna! Se juuri, se taivaallinen vitamiinamylly!

Anna. Koko mies olet kuin...

Mikko. Niin olen. Ja tuolla penkillä lepäsi se tia-tia... (Teemulle.)
Äläpäs hosu, kyllä minä sen itsekin muistan. (Muistelee.) Tia... tia...
Tiapoolo! Se rakkauden säärivarsi!

Anna (naurahtaen). Kyllä siinä on minulla sellainen säärivarsi...

Mikko. Niin on! Sinäpä sen sanoit. Kuka muu sen minulle rohkenisi
niin suoraan sanoakaan. (Teemulle.) Kuule, sinä poikapakana! Lähetitkö
sinä sen tippatohtorin yksinään reisuun!

Teemu. Viiksihopan kanssa.

Mikko. Ja itse jäit tänne meille.

Teemu. Vävypojaksi.

Mikko. Voi, keltiäinen, mitä tulit ja teit. Mutta kyllä sinut täällä
kynitään. Neljästi päivässä tokataan, sanon minä sen.

Helvi. Älä toki peloittele kesken aikojaan.

Sylvi. Mihinkä se enää täällä pääsee.

Mikko. Ei niin. Ei sitä mihinkään sitten hyppää, kun kerran
kintustaan kiinni tarttuu. Mutta kuka näistä meidän kanasista onnistui
sinut koppaisemaan?

Annikki. Minä vain, pahainen, nuorimmainen.

Mikko. Voi tipuistani! (Puristaa Annikkia leuasta.) Kuranssaa vain
nyt tuota nuorempaa. Pistä kärpäshaavi päähän ja pyöritä, niin että
tietääkin tuuttiin hypänneensä.

Anna. Kyllä kuranssataan. Älä sinä niistä huolehdi. (Anna, Tytöt ja
Teemu muodostavat piirin Mikon ympärille.)

Loppulaulu.

(Sävel: Tämä meidän Maija on, filmistä: Meidän poikamme merellä.)

Tytöt:

    Tämä meidän vaija on
    mies kerrassa verraton!
    Vortunan ostaa ja riipustaa
    nimensä alle ain.

Mikko. Jo vain.

Tytöt.

    Toki onneks on mamma tää,
    joll' aina on kylmä pää.
    Ja nurkassa luuta on verraton,
    se muorimme valtikka on!

Anna. Niin on.

Mikko

    Ken parhaimman ymmärtäis,
    niin tynnyrin tapiksi jäis, (Teemulle)
    min potkaus sinutkin tänne toi.
    pappas kai viinaa jo joi?

Teemu

    Niin joi.
    Älä murehdi, appisein,
    kun parhaimman tempin tein.
    Tää sirpukka ylen sievä on.
    makoisa, verraton.

Annikki. Niin on.

Mikko.

    Me toivomme parasta, (Teemulle sormellaan osoittaen)
    älä sivusta varasta! (Sylville)
    Kun joku tuon Vorlunan vielä nais.
    Tiapoolon ihan ilmatteks sais!

Helvi ja Sylvi. Kun nais.

Anna.

    Hän rupee jo kukkumaan. (Kokoovat huovan kulmia.)
    Pois, pois nyt jo nukkumaan.
    Kun patukka oikeessa kädessä on,
    niin kunnia korjussa on!

Mikko (huokaisten). Niin on!

    (Anna, Sylvi ja Helvi lähtevät kantamaan Mikkoa tupaan.)

Helvi ja Sylvi

    Nyt laivamme lastattu lie,
    on hupaisa, tuttu tää tie.
    Ja tuulilta suojattu sataman suu,
    ei liikahda lehti ei puu.

Annikki ja Teemu (hypähtävät syliksi toisiinsa). Hei, huu!