← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 3234
Raittius-runoja
G. J. Ramstedt
G. J. Ramstedtin 'Raittius-runoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3234. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
RAITTIUS-RUNOJA
Valikoima raittiusasiaa käsitteleviä runoelmia
Tehnyt
G. J. Ramstedt
Helsingissä, Raittiuden Ystävät, 1894.
SISÄLLYS:
Tunnethan juopumuksen. Wiinan juonti. Kylvönaika. Jos joku kilvoittelee... (2 Tim. 2:5). Ihminen yksin. Sun lempesi Suomi! Raittiutta yli maamme. Rauhaa rakastamme. Oi nuorukainen. Alkohoolikuningas ja Onni. Juopumuksen kuolonlaakso. Hänen isänsä. Tuhlaaja poika.
Tunnethan juopumuksen.
Tunnethan varmaan, veli, juopumuksen, —
niin, kenellenpä outoa se lie, —
mi tuhannet vei teille kadotuksen
ja uudet tuhannet vain vielä vie,
lapsuuden uskosta mi vieroitellen
sydäntä himoilla vaan paadutellen
hirmuiseen ikikurjuuteen on tie.
Tunnethan varmaan, veli, juomareita, —
ei paikkaa liene, jossa niit' ei ois, —
tunnethan juomahinoon langenneita,
joidenka onni paennut on pois,
joidenka elämä on kirousta,
rukous — törkeätä sadatusta,
min' raaempaa et missään kuulla vois.
Tulithan joskus elossas semmoisen
himoinsa vangitseman raukan luo,
näit vaimoraukkansakin kivulloisen,
vain tuskaa kertoi kasvonpiirteet nuo;
poskiltaan vaikka kauniinmoiset ennen,
näit kauneen, ilon huolten tieltä menneen,
murheita näytti otsan synkkä vuo.
Wähänhän kuitenkin sä siellä, veli,
korsussa ympärilles silmäs loit,
ja köyhyys, puute vastaas irvisteli,
elämää onnetonta nähdä voit,
ja huonekalut kertoi tappeloista, —
vinhasti tuuli vinkui ikkunoista,
sä synkän, kolkon muiston sieltä toit.
Warmaankin näit sä, veli, lapsijoukon
nälkäänsä valitellen itkevän,
näit heidän pimeässä jonkun loukon
peitteenään ryysyjä vaan käyttävän,
ja pelosta näit heidän säikähtyvän,
kun kuulivat isänsä lähestyvän,
tietenkin taas nyt aivan päissähän.
Kapakan ohi olet käynyt varmaan
yön pimeässä tahi päivällä,
näit siellä juopuneena monen harmaan
ja monen nuoren lasin ääressä.
Kimakkaa melua sä sieltä kuulit,
petojen ehkä räyhinäksi luulit,
mut juomar' elämää vain kuulit sä.
Isoissa ravintoloissa sa varmaan
näit herrain rahojansa tuhlaavan,
ja kuulit, kuinka luona lasin armaan
he toivat ilmi lankeemustahan,
mut perheitänsä, kuten henki häijy,
jo perikato ankarana väijyy,
on synkkää katon alla valoisan. — — —
Mut synkkiin koppiloihin vankiloiden
tuo juomahalu uhrit kokoaa,
niin päissään murhaajat ja hekin, joiden
kirottu, himo varkaaks' pakoittaa,
kuin ylhäisetkin, jotka tavaransa
biljaardiin, väkijuomiin pantuansa,
suurista petoksistaan maksun saa.
Sanoppas, veli, minkä vaikutuksen
nuo näöt omat tehneet sinussa,
nuo näöt siveellisen turmeluksen,
jok' uhkaa uhkaamistaan Suomea!
Ja vastaa! Hyvään työhön voimas suotko
vai ylpeästi silmäs poispäin luotko
sanoen: "tuo ei koske minua"?
Kirjoita ohjelmaasi raittiutta,
totuutta, siveyttä ainiaan!
Tosinhan viel' ois juomareita, mutta
et sinä ketään saattais siksi vaan.
Jos niin sä teet sen hyvän minkä voit sä,
jos leiviskäsi mukaan ahkeroit sä,
Jumala auttaa sua armossaan.Wiinan juonti.
Sä tunnet juomaa kauheaa,
mi tuhannet saa hautaan
ja tuhannet mi hulluiks saa
tai vankiloiden rautaan,
vaan jota kansat hurmaantuin
kuitenkin jumaloivat
ja jota kiittäin hymysuin
vain juovat minkä voivat
Kun heikko juo, hän voimaa saa,
niin että kukin huomaa,
ja terve on, ken sairastaa,
jos vaan saa tätä juomaa;
ken suruun sortuu, suruissaan
hän tätä juomaa juopi:
se kaikki murheet tenhollaan
luotansa aina luopi.
Oi katkerata valhetta,
jot' uskoo kansa vielä!
Näin ihastuen hautaansa
se syöksyy ilomiellä,
näin syntyy sille murheyöt,
näin onneaan käy vasten.
Mut isäin isäin pahat työt
lankeevat päälle lasten.
Waan mitäs siitä! Waleita
on maassa ylinmäärin
ja yhtä vain noin moittia
on puolueist', on väärin.
Ei maa se muuksi muutukkaan,
jos viinat haihtuvatki,
jos kaikki kansat kerrassaan
jo niistä lakkaa ratki.
Ei totta muuksi muutukkaan,
puutteita mailmaan jääpi; —
vaan juoppoushan tuhoillaan
nyt kaikki täydentääpi. —
Oi juomatapa onneton,
monelle turmeluksen
se surkeimman tuonut on,
tuo paula kadotuksen!
Ei ruumista ja kunniaa
se sorra ainoastaan.
vaan ikuisenkin sielun saa
sotahan Luojaa vastaan.
Ei miestä sorra yksin vain',
vaan myöskin naista, lasta.
Oi paheen paula tehokkain,
jo taukoo murhaamasta!
Se kurjuutehen hirveimpään
voi onnen, rauhan viedä.
Suomessa ei lie yksikään,
joka ei siitä tiedä.
Mut viinatta kun olla voi,
niin poistetaan se sitten,
mi yksin kadotuksen loi
miljoonain ihmisitten!
Niin että tehdä pitääkin,
en taas mä väittää huoli;
itsekkyys vielä löytyykin,
jos säälin tuntees kuoli.
Kas järkesihän kehoittaa
olemaan juomattasi:
viinoista ruumis vaivat saa
ja tahraat kunniasi.
Jos viinain et oo orja vaan,
et niitä kaipaa myöskään.
Siis ole ilman kokonaan:
ei kärsi mainees, työskään,
sen sijaan mieles kohoaa
ja rahas säästyy silloin!
Jos luja päätös vallan saa,
et sitä kadu milloin.Kylvönaika.
Nyt on juuri, kylvönaika, aika sinun kylvääkses
hyveen siemeniä rintaan langenneiden veljies.
Wiel on armas päivä, joka tilaisuutta sulle suo.
Kylvä! Siemenesi itää, vaikkei aina näykkään tuo.
Katso! Maamies, hänpä kylvää luottavana siemenen.
Syksy tulee: myrskysateet kyllä tahtoo viedä sen,
mutta se vaan niistä juuri pääseekin nyt itämään,
kasvamaankin, kunnes kantaa täyteläisen tähkäpään.
Talvi seuraa: pakkanenkin koettaa sitä ahdistaa,
tahtoo kuolemahan peittää, ikuiseksi kuolettaa,
se vaan kasvaa huomaamatta kylmän peitteen allakin.
Wihdoin lumen sulattua oras nousee esihin.
Sitte armaan kevään varttuu oras pieni, virkeä,
kukoistaa — ja viimein nähdään tähkä kaunis, sirkeä.
Siunattu on kylvömiehen pieni vaiva kylvössä.
Luoja kun sen antaa kasvaa, kukoistaa ja kypsyä.
Nyt on sulla kylvönaika. Kylvä siemen hyvehen
jonkun langennehen veljen toivottomaan povehen!
Auta häntä, tue häntä, neuvo hyveen tielle taas!
Kylvä! Luoja kyllä siunaa sunkin kylvötoimintaas!
Kylvä, jospa epäiletkin siemenesi itävän,
syksyn myrskyin raivotessa elävänä pysyvän!
Pelkäät talven kuolettavan kaiken kylvös turhaksi:
kylvä! Kylvön Luoja siunaa pienimmänkin kylvösi!
Kun näet kurjan, eksynehen, puhu kanssaan, lohduta!
Näytä viinain kirousta ja sen tuomaa kurjuutta!
Puhu kanssaan Jumalasta, neuvo Wapahtajan luo,
joka yhä loppumatta hänellenkin armon suo!
Kylvä kylvöajan ollen! Kylvä Luojaan luottaen!
Waikk'et kasvavan sen huomaa. Luoja kyllä huomaa sen.
Pelto on niin suuren suuri, päivää myöskin vielä on;
jos siis kylvät. Luoja siunaa siemenesi elohon.Jos joku kilvoittelee, ei häntä kruunata jollei hän toimellisesti kilvoittele. (2 Tim. 2:5).
Jos nyt joku kilvoittelee,
kilvoitelkoon toimissaan!
Sanoilla jos kerskaelee,
siit' ei hyvää ollenkaan.
Töistään miestä mainitaan,
vaan ei suurista sanoistaan.
Jos sä hyvää tekemässä
kilvoitella tahtonet,
kyllä löytyy elämässä,
joita auttaa kykenet.
Katso ympärilles vaan! —
Työhön sinua vaaditaan.
Juomaria onnetonta,
vaimoaan ja lapsiaan,
niitä näet sa monen monta
kaikkialla, ainiaan.
Auta, jos sa tahdot sen,
jos sa oot tosi-ihminen!
Teoillasi voit sa täyttää
mitä sydämmessäs on,
toimillas sen taidat näyttää,
vaikka oisit sanaton.
Työtä, tointa vaaditaan,
eivät riitä näe sanat vaan.
Puhut usein jalon lailla,
olet jalo sanoissas,
jaloutta sentään vailla
onkin koko toimintas.
Ei; kas tositoimintaa, —
siitä kunnian kruunun saa.
Sanot hyvää, oikeutta
aina harrastelevas, —
tuopa oisi hyvä, mutta
näkeekö sen toimistas?
Edistätkö todella
hyvää, totta ja jaloa?
Jos siis joku kilvoittelee,
kilvoitelkoon toimissaan!
Sanoissaan jos kerskaelee,
siit' ei hyvää ollenkaan.
Töistään miestä mainitaan,
vaan ei suurista sanoistaan.
Siveäin ja raittihitten
kanssa yhdy toimimaan!
Toimistasi, näet sä, sitten
sua kyllä mainitaan.
Muuten et voi näyttää, et,
että totta sa puhelet.Ihminen yksin.
Kas kuinka luonto riemuitsee!
Sen rinta riemuin raikuilee
säveltään sulokasta!
Kaikk' ihastuksen ilossaan
Luojaansa kiittää onnestaan,
maan, taivaan valtiasta.
Kun päivä piillen pilviin käy
ja muuta ei kuin uhkaa näy,
rauhaisna luonto vuottaa.
Se tietää: ken nuo pilvet toi;
ne jälleen myöskin poistaa voi,
iloja kyllin tuottaa.
Maan ihmisen jos pahoin käy,
jos niin ei onnistuvan näy,
kuin ihmisraukka soisi,
niin synkkään epätoivohon
hän valmis vaipumahan on,
kuin kaikki loppu oisi.
Ilostuakseen moni juo,
vaan iloa ei viina suo —
päinvastoin katkeruutta.
Se vasta surun lähde on,
se vieden teille turmion
tuo tuskaa aina uutta.
Ei huolet viinaan haihdukkaan,
vaan lisättyinä uudestaan
yltyvät ylimmilleen.
Ken turvaa julmaan juomahan,
hän turmion luo varmimman
itselleen, omaisilleen.
Kirous, kurjuus, kärsimys
ja rietas raakuus, ilkeys
seuraavat ylinmäärin.
Oi, Luojan lahjat viinalla
ikuiseen aikaan turmella
on kauheaa, on väärin!
Ja nähkää! Niin ei luonto tee,
sen rinta riemuin raikuilee
säveltään sulokasta.
Kaikk' ihastuksen ilossaan
Luojaansa kiittää onnestaan,
maan, taivaan valtiasta.Sun lempesi Suomi!
Suloinen Suomi, armas synnyinmaamme!
Sun lempes meitä työhön pakoittaa,
se intoa luo kaikkeen toimintaamme
ja työssä mielemme se nostattaa.
Sun lempes liekki meitä sodassamme
valaisee tielle varmaan voittohon
Se puolustaapi sinilippuamme
tuo uudet joukot vimmaan taistelon.
On onnestasi vakaumus meillä:
vain raittiina sa voit sen saavuttaa, —
vaan kansa, joka kulkee viinan teillä,
käy onnetonna kohti kuolemaa.
Me parhaaksesi taistelemme, maamme
ja huolettomain rauhan hylkäämme,
me rauhan vasta voiton jälkeen saamme,
sen rauhan, jot' ei viina häiritse.
Wai voisimmeko huolimattomina
katsella kansalaisten lankeevan
ja pahantekijöinä, murhaajina
noin viinan hirmuvirtaan joutuvan?
Saloille Suomen siksi huuto lentää:
Jokainen viinaa vastaan nouskohon!
Sotamme ehkä kestää, mutta sentää
jo ihan varma meillä voitto on.
Urhoina uljahasti sotikaamme,
niin viina viimein väistyy unholaan
ja sinä nouset, sulo Suomenmaamme,
raittiina, kuntoisana kunniaan!Raittiutta yli maamme.
Räyhäämistä kapakoista,
juomareiden kodeista,
vankiloiden koppiloista
huuto kuuluu surkea.
Se se huuto kautta maamme,
kautta kalliin isänmaan
käskee' pyhää toimintaamme
uutterasti jatkaa vaan.
Sillä yhä maata ryöstää,
juomatapa julmana,
turmioon ja tuskaan syöstää
ylhäistä kuin alhaista.
Maalle vaara hän on suuri,
uhkaamassa jokaista —
onnemme, elomme juuri
sille ompi saaliina.
Pois siis epäilys ja pelko!
Meitä saada seisomaan
kukaan älköön koetelko!
Kohti tarkoitusta vaan,
joka koiton lailla loistaa
uutta päivää luvaten,
synkän hirmuyön mi poistaa
julmain väkijuomien!
Nyt kun maa näin sulokasna
edessämme leviää,
sen kun lempi voimakasna
tunteitamme lämmittää,
ken ei päättäis pelkäämättä
pyhää sotaa taistella
vaivojansa säästämättä
armaan maamme puolesta?
Kaikki siksi vannokaamme
tälle maalle, että me,
jatkain suurta toimintaamme,
parhaat voimat uhraamme,
että konsaan emme maista
myrkyttäjää riemujen,
väkijuomaa minkäänlaista,
tykkänään ne hyljäten!
Kaikki lujan lupauksen
teemme yhdess' uudestaan.
Tuli aina innostuksen
rinnoissamme leimutkaan!
Wakaa miehuus vaarat torjuu,
kestävyys vie voittohon, —
vihamiehen malta horjuu,
jos main päätös luja on.
Raittiutta yli maamme,
siveyttä eloisaa, —
tätä suurta ohjelmaamme
meidän tulee noudattaa.
Taisteloista taisteloihin
vaikka vielä käykin tie,
loistavimpiin voitteloihin
kumminkin se vihdoin vie.Rauhaa rakastamme.
Ilta nyt on ylen ihanainen,
perillensä päivä paistavainen
nyt on juuri pääsemäisillään.
Rauhan valtaan vaipuu luomakunta,
nautiskellen viattoman unta
pieni lintu lepää pesässään.
Ilta vaipuneena taivahalta
vaippans alle liittää loittoisalta
maat ja vedet rauhan vallaksi;
rauhan enkeli on kuningasna.
Luonto totteleepi halukasna,
rauhan helmaan vaipuu kernaasti.
Tällainen, oi, jospa rauha oisi
ihmisrinnoissakin, jospa voisi
ihmiset näin rauhaan vaipua!
Maailmassa yhä paheet pauhaa,
synti häiritsee taivaista rauhaa,
jota sydän tahtoo nauttia.
Juopumuskin, — sydämmet se saastaa.
Luojan suomaa tavaraamme raastaa,
puutteita ja suruja vain suo,
pyhää tallaa, ryöstää tunnon rauhaa,
petoa se pahempana pauhaa,
onnen sijaan helvetin se luo.
Rauhaa rakastamme ja sentähden
rauhansortajaa noin julmaa nähden
yhdistymme häntä vastahan.
Tosi rauha meille sitte koittaa,
jolloin ei voi enää vahingoittaa
aseet vihamiehen kavalan.
Siihen asti taistelomme riehuu,
siksi raittiuden lippu liehuu.
Rauha sitte valtaa armaan maan.
Mutta meille jollei koitto loista,
jollei vielä työmme viinaa poista,
siitä emme huole paljonkaan.
Sillä kun me teemme minkä voimme,
parastamme kun me ahkeroimme,
omantunnon rauha palkitsee;
silloin aina meill' on tyyni rinta,
tyynempi, kuin veden kirkas pinta,
joka tuossa hellään välkkyilee...Oi nuorukainen.
Oi nuorukainen, rintasi
jos hyvää totta sykkii,
jos voimaa, uskallustaki
sun suonissasi tykkii,
vääryyttä astu vastahan,
käy pyhään, jaloon sotahan!
Surusta silmä moniaan
lempeän äidin vettyi,
poikansa mieltyi kapakkaan, —
ainoa toivo pettyi;
äitinsä hellän pyynnöistä
ei laisinkaan hän välitä.
Ei! — Kasva sinä tueksi,
jot' äitis toivoi sulta!
Kun kapakkaan sun kutsuvi
pettävä "velikulta",
niin muista, kuinka usean
on lasi vienyt hautahan!
Monikin nuori puoliso,
joll' äsken toivo loisti,
päivänsä surren viettää jo;
juopumus riemun poisti.
Mies elää poissa päivin öin,
kotoaan muistaa tuskin töin.
Wain pilkkaajien seurassa
hän kapakassa viihtyy,
kauhea juomahalunsa
hillittömäksi kiihtyy;
se onnettoman sokaisee
ja hirmutöihin rohkaisee.
Oi nuorukainen, etköpä
sinäkin meitä auta
voittamaan pahaa hirveistä,
mi tuhanten on hauta?
Eiköhän syty rintaasi
nyt halu rientää avuksi?
Jaloa, hyvää puoltamaan
jo nuoruudessas ryhdy!
Kurjuutta, hätää poistamaan
sa innokkaasti yhdy!
Wääryyttä astu vastahan,
käy pyhään, jaloon sotahan!Alkohoolikuningas ja Onni.
Alkohoolikuningas kun kävi ihmisien luoksi,
näki, kuinka hurmevirta hänen tähtensä vain juoksi,
näki, kuinka juomingeissa väkijuomat saaliit kaataa,
kuinka vaimon leskeksi ja lapset orvoiksi se saattaa.
Ja hän nauroi hyvinmielin. Ylhäisimpäin luoksi astui.
Siellä näki, kuinka rouvan silmä kyynelistä kastui,
kuinka miehet liköörien, sampanian luona aina
hävittävät rahojansa arkkipäivin', sunnuntaina.
Kaikki niin siis, kuin hän tahtoi. Silloin tuli Onni vastaan,
vaan ei valkohunnun alta riemu loista katsannastaan,
surun synkkä leima oli piirtehissä nähtävänä.
Onni seisahtui ja lausui — ääni värähtelevänä:
"Oi sua, kova Tuonen henki! Miksi minun ulos syöstät?
Miksi ilon, ihmisyyden ihmisrinnoista sä ryöstät?
Waikka vihaat Luojan kuvaa, taukoo murharetkestäsi!
Kerran sinut varmaan murtaa joku voimakkaampi käsi!"
Waan hän nauroi hyvinmielin käsiänsä taputellen,
Alkohoolikuningas, ja astui pois vain ilkkuellen.
Mutta Onnen sulo enkel kohos toivoon, taattolaansa,
kertoakseen retkestänsä, ihmismaassa matkaamaansa.
Raittiuden enkeli nyt lähti maahan Onnen mukaan.
Ja — kas kummaa — Onnen valta kodeissa ei kukistukaan.
Kunnes Raittius vain pääsi, sinne tuli Onni kanssa;
näin he toivat rauhaa maahan, auttain aina toisiansa.
Alkohoolikuningas kun kautta mailman taaskin kulki.
Raittius ja Onni silloin, kodin oven sille sulki.
Köyhän, rikkaan kodissa he levittävät suojelustaan;
ei hän siksi päässyt sisään tuomaan julmaa kiroustaan.
Edemmäksi kävi vielä, — sama oli laita siellä.
Purren hampaitaan hän huutaa yli mailman hirmumiellä:
"Elämpähän sentään vielä! Raittiutta tahdon estää.
Kyllä siten Onnen pääsö joka kotiin kauan kestää".Juopumuksen kuolonlaakso.
Täydellisin öinen synkkyys
vallitsee ylt'ympärillä.
Huu! Mi saapuu hirmuääni
öisen myrskyn lentimillä?
Hirveältä kuuluu melske,
itkuhuudot, kosken pauhu.
Rintaa täyttää sitä kuullen
vavistuttavainen kauhu.
Käykäämme nyt katsomahan,
minne melske meitä johtaa!
Syvä, kauhistuttavainen
vuorilaakso meitä kohtaa.
Älkäämme vaan mokominkaan
laakson reunaan astuelko!
Kuinka kauas käydä kestää,
siit' ei ole yössä selko.
Waan jo — katsos — valo heikko
syttyväinen välkkyy tuolla,
kuten armas aamukoitto,
mustain vuorten tuolla puolla.
Jo se sieltä suloisasti
yhä kirkkahammin loistaa,
vuorirotkon valaiseepi,
öisen kauhuleiman poistaa.
Jyrkät vuoret rajoittavat
laakson kahdenpuolen siellä,
kolmannella kuohuu virta,
joka kaikki tahtoo niellä.
Siinä sekä rannalla on
juomarjoukko suuren suuri;
sitä sieltä pääsemästä
estää krouvein luja muuri.
Yhä kuuluu miesten huudot,
vaimoraukkain valitukset,
pienokaisten kovat itkut,
harmaapäitten huokaukset.
Kosken pauhun kera kaikki
yhtyy soittoon hirmuisimpaan.
Mutta — katso — valo välkkyy
kirkkahampaan, raittihimpaan!
Pelastamaan saapuu joukko,
rotkon reunall' on se tuolla.
Juopumuksen kovain uhrein
ei oo tarvis virtaan kuolla.
Toivon enkeli on tuossa,
viittaa Wapahtajan luoksi,
jonka kallis veri kerran
kaikkein pelastukseks juoksi.
Pelastuksen saapuessa
riemuhuuto loitos lentää,
monet sieltä pyrkimähän,
useatkin ylös entää.
Suuri joukko kiivetessään
putoaapi alas taasen,
putoo tuohon Tuonen virtaan,
mustaan, vinhaan, voimakkaasen.
Wirtaan hukkuvien huudot
valkenevan ilman täyttää;
langenneille urhojoukko
tien jo pelastukseen näyttää.
Mutta suoraan pääsemästä
estää estämistään juuri
kapakoiden, ravintolain
vankka kiusauksen muuri.
Yhä juopumuksen uhrein
huuto laakson luota kestää,
kun vaan kapakoiden joukko
heidät pelastuksest' estää.
Pois siis viinat käytännöstä!
Kapakat me poistakaamme!
Siten vain tuon hirmuhuudon
vaikenevan kuulla saamme.Hänen isänsä.
"Ah, aina kun viinaa tarjotaan,
mun muistuu isäni kohta,
sen paljas näkeminenkin vaan
mun synkkiin aatoksiin johtaa.
Kummastun, miks sitä nautitaan,
kun turmioksi se ain' on vaan.
Niin selvään kuin jos ois edessäin
mä muistan kuin tuli taatto
ryysyissään kotihin juovuspäin. —
Oli rauhaisa jouluaatto.
Kiroili, löi, oli hurjinnaan;
näin viinapullon mä taskussaan.
Waan voi sitä joulua hirveää,
mi odotti kaikkia meitä! —
Wuos vuoden jälkehen vierähtää,
tää muisto ei vain mua heitä,
se mieleen tunkeuu vieläin ain,
mua viinaa juomasta varoittain.
Uneton mulle on jouluyö,
niin hirveä on isän pauhu.
Wiel' hetki... loppu on viinan työ:
käy suustaan sininen sauhu —
Ja äitikös itki nyt päivin öin, —
leipäämme työllään sai tuskin töin.
Jo pienestä hänen kuoltuaan
mä tulin vierasten hoitoon.
Oon noussut arvoisaan asemaan
ja saanut puutteista voiton.
En kaipaa kultaa, en aarteita:
voi raitis leipäänsä ansaita.
Mut aina kun joku maistaaksein
nyt väkijuomia tarjoo,
niin on kuin nousisi etehein
mun hellän äitini varjo,
se kieltää, hellästi varoittaa,
mua isäraukkaani muistuttaa.
Hän, hänkin ollut on kunnonmies,
työntekijäks mitä parhain,
mut hänet vieteltiin, kukaties
hän viinaan mieltyi jo varhain;
vaan sillä saattoi hän turmion
itsensä yli ja puolison.
Nyt ymmärrättekin, miksi en
voi ketään hyväksi luulla,
mi tarjoo lasia toisillen
kehoittain ystävän suulla,
ja miks' en maljoja lainkaan juo, —
vaikk' ehkä teistä on arkaa tuo.
Mä viinaa inhoan syämmestäin
ja pelkään kuin jalopeuraa.
Mä tiedän — senhän isästä näin —
sen nauttijaa tuho seuraa.
Mä päätin, että mä milloinkaan
en suostu isäni murhaajaan."Tuhlaaja poika.
Kovin pakkanen paukkuvi nurkissa nyt,
mitä kylmin joutunee yö.
Rikas herra on lepohon heittäynyt,
kun mielehen ei ole työ.
Tuoss' sohvallansa hän oikoelee.
Mitä synkkänä miettinee?
Sitä onneako, joka vaivannut on,
jalon vaimon mi hautahan vei?
Ah, kyllästynyt oli puolisohon!
Ei häntä hän siis sure, ei.
Hän muistavi ainutta poikaansa,
joka eksyvi mailmassa.
Tämä poika ol' ennen toivehensa,
koki häntä hän kasvattaa;
tuo, kelvoton, uskalsi hurjana
isän tahtoa vastustaa,
ja hän tahtoi noudattaa halujaan,
isän nähden tuhmia vaan.
Wiha keskellään nyt on auttamaton;
isä poikaa ei tuekaan.
Ja jo poika se rentuks muuttunut on,
on kääntynyt juopumaan. —
Niin, nytkin on missä? Mut olkohon vaan!
Joko oppivi tottelemaan!
Tätä herra nyt miettivi lapsestaan, —
savu piipusta tupruelee, —
kun kerjurin tuloa ilmoittamaan
tuli piikansa huoneeseen:
"tosin vaivaisten talo ei ole tää,
vaan eikö sais lämmittää".
Rikas herra hän suuttuvi, ärjähtää,
levon rauha kun häirittiin:
"Mitä, outoko yöksi nyt talohan jää?
Miten tohdit sä, lurjus, niin?
Yönvarkaita en minä auttanekaan.
Hän pois heti menköhön vaan!"
Sula pelkoko sai hänet suutuksiin?
Weri nousevi poskilleen,
vaan vaipuvi jälleen muistelmiin
alas sievälle sohvalleen. —
Raju Pohjonen soi, kuni suuttunut ois!
Nyt yöhön käy kerjuri pois...
Ulos kun ajoi herra nyt reessään taas
somass' suopeliturkissaan,
makas kuollut mies hänen tiellään maass'
ja jo käytihin katselemaan.
Mitä, tunsiko nyt isä poikansa,
kun on poski niin kalpeana?