Kaksinäytöksinen näytelmä sijoittuu maalaistalon tupaan, jossa seurataan Aholan perheen arkea ja suhtautumista maatalouden uudistuksiin. Tapahtumat saavat alkunsa radioesitelmästä, joka innostaa isäntää A.I.V.-rehun valmistukseen herättäen samalla keskustelua ja vastustusta talon väen keskuudessa.
Urho Karhumäen 'A.I.V.-rehua' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3235. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
A.I.V.-REHUA
Kaksinäytöksinen näytelmä
Kirj.
JUSSI HAUKKA [Urho Karhumäki]
Helsingissä, Pellervo-Seura, 1938.
HENKILÖT
Heikki Ahola, maanviljelijä. Anna, emäntä. Irja, tytär. Mikko, poika. Amalia, Heikin sisar. Arvo Koivunen, maatalousharjoittelija.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Näyttämö: Kodikkaasti sisustettu maalaistalon tupa. Ovi perällä ja vasemmalla seinällä, oikealla avautuva akkuna. Kaksi pöytää, astiahylly, seinäpenkit ja muutamia jakkaratuoleja. Seinähyllyllä ison pöydän takana kirjoja, sanomalehtiä ja radio.
Ensimmäinen kohtaus.
Heikki, Amalia, Mikko ja Arvo
Heikki, noin 45-vuotias, kooltaan pienehkö, paitahihasillaan, lapikkaat jalassa, rassaa ja puhaltelee tukkeutunutta piippuaan. Amalia, veljeänsä vanhempi, liikkeissään ja puheissaan tuiskahteleva, tiukasti palmikoitu saparotukka, lyhyt hame, paljaat säärivarret. Mikko, 12—14-vuotias kujeileva vekkuli, puettu kesäisesti pikkupoikien tapaan, polvihousut puolikashenkseleineen. Arvo, 25-vuotias, solakka ja reipas, kumisaappaissa, ketjupusero yllään.
Amalia silittää valkoisia vaatteita sivupöydällä suurella vanhanaikaisella luotiraudalla. Heikki ja Arvo istuvat syrjittäin pöytärahilla radioesitelmää kuunnellen. Mikko istuu keskellä lattiaa lennokkia veistellen.
Esitelmöitsijän ääni radiossa. Karjanomistajat kaikkialla maassamme! Tahdon vielä kerran sanoa teille tämän tärkeän asian. Varatkaa ensi talveksi lypsykarjallenne riittävästi tuoretta rehua! Mitä enemmän kykenette säilöämään sitä navettaruokintaa varten, sitä parempana säilyy eläintenne terveys ja korkea tuotantokyky. Valkoisena rieskamaitona, keltaisena voirasvana hyvinvoiva karjanne maksaa teille saamastansa tuorerehusta korkeimman hinnan.
Viljelkää juurikasveja! Valmistakaa runsaasti tuoretta rehua! Kautta maan kuulukoon ja vaikuttakoon tunnettu tunnussanamme: Entistä enemmän A.I.V.-rehua! Joka talon karjalle koko talveksi tuoretta mehua!
Amalia (Huiskauttelee esitelmän kestäessä vihaisesti hameitaan ja hartioitaan, potkaiseekin takakäteen kuin kärpäsiä hälväisten. Tempaisee silitysrautansa takaluukun auki luotia vaihtaakseen. Luoti putoaa kolahtaen lattialle).
Heikki (Hätkähtäen penkillään, lausuu r-kirjaimen sorahtaen, muutenkin pehmeästi ääntäen). Herran pojat! Sinähän ryskyt ja räiskähtelet kuin ranaattipommit Matritin sodassa!
Amalia. Ryskyn minä! (Nostaa tikulla luodin maasta ja kiidättää sen hellanuuniin). Hulluja kohta kaikki ihmiset niin Hispanjassa kuin Kiinassa! Ja Suomenkin maassa!
Heikki. Suomenkin maassa? Mitä sillä tarkoitat?
Amalia. Tarkoitan mitä sanoin. Sanoohan sen jo vanhain sanakin: Hulluja ei kylvetä eikä kynnetä...
Heikki. Koska niitä kasvaa itsestään, ryökäleitä. He, he, hee.
Kuuluttaja radiossa. Tähän päättyi agronomi Heinämaan esitelmä tuorerehusta. Ohjelmassa seuraa äänilevymusiikkia.
Amalia. Sitäkö renkutusta tässä nyt vielä tarvittaisiin (miehiin vilkaisten) rehupäivällisten jälkiruoaksi! (Rientää sulkemaan radion).
Heikki (Niskaansa raapien). Herran pojat! Minkälainen pörriäinen sinusta on tullut.
Amalia. Kunpa talossa olisikin jokin pörriäinen, joka pistäisi nahkaasi kerran päivässä. (Potkaisee ohimennessään tarkoituksellisesti miesten istuinrahia ).
Heikki (Kerraten). Pörriäinen kerran päivässä? (Arvoon päin kääntyen). Kuuletko, mitä se pirskutti puhuu?
Arvo (Naurahdellen). Mahtaneeko aina tottakaan tarkoittaa.
Heikki. Tarkoittaa se...
Amalia. Enemmän tarkoittaa kuin sanoo! Pantiinko meillä isävainajan eläessä koskaan parhainta apilapeltoa maakuopissa mätänemään, pantiinko jo?
Heikki (Mietteliäästi piipun luulla leukaansa rapsuttaen). Ei pantu.
Amalia. Ei kertaakaan, sanon minä.
Heikki. Ei edes odelmasatoa Laurin päivän aikaan.
Amalia. Laurin päivän aikaan kylvettiin pitkä pelto riihessä puidulla uutisrukiilla. Mitäs nyt tehdään, minä vain kysyn?
Heikki. Varmavehnää meinataan kylvää ja...
Amalia (Sieppaa sanan Heikin suusta). Varmavehnää! Kyllä minun mielestäni rukiinen jumalanvilja olisi monin verroin varmempaa. Ja oljetkin pärsätään ruuvuiksi, ettei sikopahnan kuivikkeeksi kehtaa niitä kantaa.
Heikki. Pärsätään ruuvuiksi... voi, voi, herran pojat!
Amalia (Silittää vihaisesti selin kääntyen, hame heilahtelee, jalka kaapaisee).
Mikko (Ryömii hiljaa, mutta nopeasti Amalian taakse ja kiinnittää pitkän päreliuskan kuin hännäksi).
Heikki (Huomaa Mikon). Sinäkin siinä, Mikko repolainen. Tuosta ei kunnian kukko laula.
Mikko (Ottaa lennokkinsa lattialta ja juoksee ulos).
Amalia (Pyörähtää kipakasti ympäri, pärehäntä heilahtelee kahden puolen). Ei laula, joko itsekin alat sen käsittää! Usko sinä kaikki, mitä tuo valehtelee. (Silitysraudallaan huiskuttaen viittaa radioon ). Ja tuokin! (Viittaa Arvoon).
Heikki (Väistellen). Älä herran tähden! Jos takaluukku ryykiraudastasi taas avautuu ja tulikuuma luoti pompahtaa vaikka... (Suojelee käsillään vatsansa pohjaa).
Amalia. Pompahtakoon! Ehkä sitten lopultakin tulisit järkiisi.
Heikki (Kummastellen). Minäkö jätkiini?
Amalia. Kun ei enää sana auta, niin tottahan edes kuuma ryykirauta! (Huiskuttaa ).
Heikki (Pompahtaa penkiltä ulommaksi). Ryykirauta! Herran pojat, mikä pirskutti sinusta on tullutkaan! Enpä ihmettelisi enää, vaikka tappaisit minut tuolla rässiraudallasi.
Amalia. Kuolet tappamatta, ellet tapojasi paranna. Nälkään kuolet, ennenkuin kymmentäkään vuotta on kulunut.
Heikki. Nälkään? Mitä sillä tarkoitat?
Amalia. Sitä mitä sanon. Nälkään kuolet, rukiisen leivän puutteeseen kuin rusakka kylmilleen heitetyssä tuvassa.
Heikki (Suuttuu vähitellen, alkaen kävellä kiivaasti lattialla). Rukiisen leivän puutteeseen... kuin rusakka tuvassa. Rukiisen leivän puutteeseen ei Aholassa kuole ei isäntä eikä renki niin kauan kuin aurinko paistaa ja pelto vihoittaa.
Amalia. Mutta kun ei paista eikä vihoita tuommoisella ilveellä.
Heikki (Pyörähtää kipakasti ympäri). Millaisella ilveellä, pirskutti!
Amalia. Että lehmänrehut tärvätään ja ruispeltoihin kylvetään nisua...
Heikki. Sanoitko tärvätään?...
Amalia (Ääntään koroittaen). Sanoin minä. Eikä sitä tarvitse toiseen kertaan sanoa, minkä minä kerran sanon!
Heikki (Kovalla äänellä), Älä huuda, en minä kuuro ole.
Amalia (Vielä kovemmin). Oletpas! Huudanpas! Haudatkaa minun puolestani lehmien rehut maakuoppiin, viekää koko apilapelto! Miksi ette aja sitä järveen. Silloinhan pääsisitte koko roskasta yksin häpein.
Arvo (Naurahtaen). Jos tuorerehua tarkoitatte, niin asiassa on pieni väärinkäsitys...
Amalia. Suuri väärinkäsitys se on.
Heikki. Suuri väärinkäsitys, hirmuinen väärinkäsitys...
Amalia. Suuri kuin Hoorepin vuori. Eikö riitä, että mädätätte Jumalan kasvattamat apilankukat, pitäisikö vielä lehmien mädättää sisuksensa teidän moskanne takia!
Heikki. Moskanko takia?
Amalia. Moskan, moskan ja sen myrkkyliemen takia!
Heikki (Arvolle). Mahtanee tarkoittaa A.I.V.-liuosta.
Amalia. Mitä pahaa lehmät ovat tehneet, että niiden talvikaudet pitäisi nieleskellä A.V.C.-liuosta? Kumisaappaissahan tuolla itsekin keikutte, koska parkittu saapasnahkakaan ei kuulu kestävän sitä myrkkyhappoa. Onko lehmän suolenseinämä mielestänne kovempaa ainetta kuin pohjanahaksi parkittu vuotanahka?
Arvo. Ei ole, eipä tietenkään, mutta...
Amalia. No niin, ei siinä sen enempää muttia eikä mutkia tarvita.
Heikki. Älä sinä, Amalia, tirhennä. Kuulithan omin korvin, mitä sanottiin äsken radiossa.
Amalia. Kuulin, mistä muutoin sen niin hyvin tietäisinkään. Ja olen minä nähnytkin sen omilla silmilläni. En olekaan niin sokea kuin muutamat luulevat. (Heikille). Ja haistoinkin minä viime keväänä tuolla karjapihassa tällä nenälläni. (Tuhahtelee). Hyi, hyi, hyi!
Heikki (Arvolle). Pintakerros mätäni, kun erehdyksessä pantiin liian vähän liuosta.
Amalia. Hoo! Vai tuli herroille erehdys. Siksi kai lehmät ovatkin vielä hengissä. Tänä suvena tietysti olette jo viisaampia ja laskette V—C:tä niin paljon, että koko kasa varmasti mätänee. (Tuiskahtaa ympäri ja menee ulos tikkuhäntä helmoissa keikkuen).
Heikki (Piippuaan sytytellen). On siinä muoria kahteenkin rekeen.
Arvo (Naurahtaen). Näyttääpä olevan. Isännän täytyy puhua hänelle järkeä. Ei siinä muu auta.
Heikki. Järkeä! Kuinkas puhut järkeä sellaiselle, jonka pää on järjettömyyttä täynnä, niin täynnä että kaikista reisistä ulos pirisee.
Arvo (Naureskellen). Ei kai nyt sentään.
Heikki. Kuulithan sen itse. Nainen tulee tuommoiseksi karhiaiseksi, milloin jää naimattomaksi. A.I.V.-rehua hän tarvitsisi puoli leiviskää päivässä, sisko parka.
Arvo. Aikoinaan hän varmaan on ollut kaunis ja reipas nainen.
Heikki. Oli, pulska oli ja reipas on yhä vieläkin, siinä oikean sanan sanoit.
Arvo. Kuinka sellainen nainen yksinäiseksi on jäänyt, eikö halunnut ehkä naimisiin?
Heikki. Halusi niin riivatusti, mutta sen yhden ja ainokaisen kanssa vain. (Raapaisee tulta piippuunsa). Meillä oli täällä kerran maita jakamassa ja linjoja ajamassa semmoinen nuori insi (niistää nenäänsä) nyöri, velikulta luonnoltansa. Päivät hän ajeli linjoja metsässä, iltakaudet Amalian kamarissa.
Arvo. Sehän oli luonnollista.
Heikki (Epäluuloisesti vilauttaen). Häh! Ei siitä vain mitään valmista tullut, tokko lie tosissa ajateltukaan. Mutta kun poika syksyyn mennessä sai metsälinjansa loppuun, niin Amalia jäi yksinään kamariinsa omille linjoilleen. Suri vuoden, kaksi, monta pitkää vuotta. Kolmekymmentä kuivaa vuotta, onpa siinä ollutkin murheen rupeamaa yhden linjamestarin perään. (Lähtee kävelemään ).
Arvo. Pitkä on odottavan aika.
Heikki. Pitkä! (Amalia ilmestyy ulkopuolelta akkunaan miesten huomaamatta häntä). Ja eivätkä ne ole mitään tuorerehua naimattoman naisen vuodet. (Amalia herkistäytyy kuulemaan). Siinä hän kuuntelee ja kurkistelee kuin tuo sulkasatoinen kana syksyisen räystään alla. Pää kallellaan, kaula pitkällään, hän odottaa tippaa, joka ei tipu. Eihän se tipu, syksyinen räystäs, pakkasen puolella jo kaikki asteet raatilasissa. Mitä siitä sanot?
Arvo (Naurahtaen). Minä? Mitäpä minä osaisin sanoa.
Heikki. Mitäpä osaisitkaan, koska olet nuori ja kokematon ja odottelet keväisen räystään alla. Koetahan kuvitella itsesi syksyisen puolelle, tämän sulkasatoisen kanan tilalle. (Amalia nytkäyttää hartioitaan vihaisesti, kyeten vaivoin hillitsemään itseään). Kylmä tuuli repii höyheniä, viluinen kananliha värisee edessä ja takaa. (Amalia lähtee, mutta palaa heti takaisin). Mutta eipäs hän kuitenkaan pääse räystäänsä alta, ylöspäin yhä tirkistelee, suutaan aukoo ja tärisee.
Arvo (Naurahdellen). Te puhutte lystillisillä vertauksilla.
Heikki. Vertauksilla kaikki profeetat puhuvat ja ovat puhuneet. (Kävelee kiivaasti piippuaan imien). Kuule, nuori mies! Kuuletko sinä?
Arvo. Kuulen.
Heikki (Arvon eteen pysähtyen). Älä milloinkaan heruta, ellet lypsä.
Arvo. Heruta? (Ymmällään). Nyt minä en ymmärrä.
Heikki. Etkö ymmärrä selvää vertausta. Lehmää minä nyt tarkoitan. Jos kerran herutat, niin lypsä myös! Äläkä lähde lipettiin, niinkuin teki se entinen insin... (Akkuna romahtaa).
Amalia (Vihaisesti). Heikki! Karjapihan porttia korjaamaan sieltä! Kaikki siat ovat kärsineen ryytimaassa!
Heikki (Säikähtäen Amaliaa touhuaa lähteäkseen). Herran pojat! Vai kärsineen ryytimaassa! (Touhuaa ovelle, mutta palaa heti takaisin vilkaisten akkunaan, josta Amalia on kadonnut. Ääntään hiljentäen). Älä heruta, äläkä lähde lipettiin. Tuska siitä seuraa, pitkä poru ja paikkojen pakotus.
(Menee).
Toinen kohtaus.
Arvo ja Mikko.
Arvo (Katsoo naurahdellen Heikin jälkeen. Ottaa pöydältä sanomalehden, jota silmäilee).
Mikko (Akkunan takana lennokkeineen, kurkistaa sisälle ja nousee ikkunalaudalle, jossa tähtäilee Arvoon päin ja päästää lennokkinsa irti). Eipä sattunut, mutta vähällä se piti.
Arvo. Lentohyökkäyskö turvatonta kaupunkia vastaan. (Ottaa lennokin lattialta). Pommikoneko tämä on vai tiedustelija?
Mikko (Akkunanlaudalta permannolle hypähtäen). Pommikone! Vähänpä mies tietää sota-asioista, vaikka väessä jo olet ollut.
Arvo. Olin polkupyöräpataljoonassa.
Mikko. Minä vain en mene semmoiseen pataljoonaan. Pyörällähän saa kotonakin ajaa.
Arvo. Lentoväkeenkö aiot? Mutta jos tipahdat sieltä.
Mikko. Mitä se haittaa.
Arvo. Oho, poika. Tiedätkös, mitä siitä seuraa?
Mikko. Pari vuorokautta pimeätä putkaa, se ei nuorelle miehelle mitään meinaa.
Arvo. Minunpa tietääkseni lentäjän putoamisesta useimmiten pimeätä putkaa lopuksi iäksi ja vielä kotvan matkaa siitäkin päin.
Mikko. Mutta minäpä kuulunkin niihin lentäjiin, jotka aina tipahtavat kyntysilleen. (Näyttää lattialla nelinkontin hypellen).
Arvo (Naurahdellen). Se muuttaa asian. En tietänyt, että olet tuollainen heinäsirkka.
Mikko. En minä mikään sirkka ole. Yksitasoisen hävittäjäkoneen keksijä minä olen.
Arvo (Edelleen lennokkia tarkastellen). Vai hävittäjä tämä on. Varmaan hyvinkin hyödyllinen ase Suomen armeijalle.
Mikko (Huokaisten). Ei se vielä ole sellainen, mutta kyllä siitä tulee.
Arvo. Aiotko parantaa mallia?
Mikko. Paljon parannankin. (Raapii mietteliäänä päätään). Kuule, Arvo, oletko nähnyt sudenkorentoa?
Arvo (Nauraen). Sudenkorentoako? Tottahan toki montakin.
Mikko. Mutta oletko nähnyt sellaista parannettua mallia?
Arvo (Naurahtaen). Enpä tiedä, mikä niistä on parannettu, mikä alkuperäinen. Hyviä lentäjiä ne tietääkseni ovat kaikki korentomallit.
Mikko. Eilen illalla Niittylammella ongella ollessani minä näin yhden sellaisen yksitasoisen, sinisiipisen. Tiedäks, se jäi ankkuriin sylen korkeudelle minun kohoni kohdalle. Se katseli minua ja minä katselin sitä. Vaikka kilon painoinen ahven olisi tarrannut onkeeni, en olisi hoksannut sitä niitylle heittää.
Arvo. Jopa olit ajatuksissasi. Mikä ihme siinä sudenkorennossa oli?
Mikko. Mikäkö ihme? Kysytkin vielä! Se seisoi koko ajan tyhjän päällä, kyntystensä varassa näin. (Levittäytyy liikahtamattomaan vaaka-asentoon). Ja tätä sinä et myönnä ihmeeksi.
Arvo. Myönnän, veikkonen, kun asian oikean laidan kuulen.
Mikko (Heittäytyy varovasti asennostaan). Kun minä kerran saan lennokkini sellaiseksi yksitasoksi kuin sininen sudenkorento on, niin silloin meidän kelpaa.
Arvo (Naurahtaen). Etpä vähään tyydykään. Se ei ole aivan helppo temppu.
Mikko. Onhan sudenkorentokin saanut.
Arvo. Sudenkorento. (Nauraa). Sinä uskot siis, että mies aina pystyy siihen, mihin jokin sudenkorento. Se on oikea usko. Aina nuoren miehen pitää ampua kauas ja korkealle. Vain sellainen mies siivillänsä seisoo ja lentää.
Mikko (Lattialla istuen, lennokkiaan heilutellen). Ja sitten kun minä saan lentokoneeni sinisiipisen sudenkorennon veroiseksi, rakennan minä tuhannen, kaksituhatta sellaista lentokonetta!
Arvo. Voi, mahdoton mies. Ennen sitä sinun täytyy rakentaa kilometrin mittainen tehdas koneitasi varten.
Mikko. Miksi en rakentaisi, vaikka kahden kilometrin mittaisen! Toisesta päästä syötän sinne rautaa ja lautoja ja viiden tuuman lankanauloja. Toisessa päässä on suuret ovet, koko seinä yhtenä ovena. Sieltä tippuu valmiita lentokoneita noin noin, noin. (Näyttää käsillään).
Arvo. Niilläkö pidetään huolta valtakunnan rajasta?
Mikko. Tietysti! Eikä olekaan sen jälkeen myrkkyvariksilla asiaa Suomen rajojen ylitse. (Kuuntelee akkunaan juosten). Linjuri meidän portilla! (Juoksee ulos).
Kolmas kohtaus.
Arvo ja Irja.
Arvo (Heittää lehden pöydälle kävellen akkunaan. Katselee naurahdellen. Palaa keskilattialle tehden jonkun riehakkaan liikkeen, esittäjän kykyjen mukaan käsillään seisten, kärrynpyörää heittäen tms.).
Irja (Ilmestyy ovelle matkalta palaavana. Kaunis 20-vuotias tyttö kesäisissä matkapukimissa). Arvo, sinäkö täällä, yksin!
Arvo. Ypöyksin! (Rientää Irjaa vastaan syliinsä ottaen). On ollutkin niin surkean ikävä, että ihan...
Irja. No?
Arvo. Epäiletkin vielä. (Syleilee Irjaa).
Irja. Päästä! (Kuuntelee). Olin kuulevinani askeleita ulkoa.
Arvo. Mitä me askeleista. (Suutelee).
Irja. Villitty olet. (Taas kuunnellen). Kuule, nyt varmasti joku tulee.
Arvo. Olisikohan tätisi? (Hellittää).
Irja. Ei se täti ole. Vaateaittaan näkyi juuri menevän.
Arvo. No sitten saan vielä yhden. (Syleilee ja suutelee).
Irja. Lemminkäinen olet. Kaikki kääntelet ja vääntelet.
Arvo. Onko se kääntelemistä, jos arvaa asian juuri niinkuin se on. (Taluttaa Irjan penkin ääreen, istuvat käsikkäin). Nyt tee tiliä matkastasi. Mitä näit ja opit siellä?
Irja. Ainako pitäisi oppia?
Arvo. Totta kai. Sitä varten kai opintomatkalle lähdetään. Johan sen nimikin sanoo.
Irja. Kun ihminen näkee niin paljon uutta kuin me näimme tällä matkalla, niin lienee viisainta pitää opit omina tietoinaan, ettei ainakaan heti tuoreeltaan kaikki vuoda ulos.
Arvo. Aivan oikein. Se on vaarallista, hyvänen aika. (Tukkii Irjan suuta, silmiä ja korvia).
Irja. Mikä on vaarallista?
Arvo. No se järjen ja tiedon haaskaaminen. Se on nähty jo ennenkin tässä talossa, enpäs vain silloin vielä keksinyt kyllin pätevää keinoa.
Irja. Mitä keinoa?
Arvo. Tätä keinoa. (Suutelee).
Irja. Voi sinua. (Nauraa).
Arvo. Älä naura. Ei Amalia-tätisi ja minun rakkauteni ole mikään naurun asia.
Irja. Sinun ja Amalia-tädin rakkaus? (Nauraa pidättämättä).
Arvo. Et nauraisi, jos tietäisit, mitä minä tiedän.
Irja. Mitä sitten tiedät?
Arvo. Ei, ei, en minä mitään tiedä. (Toisiin asioihin kääntäen). Et arvaa, miten lujilla Amalia-täti on pitänyt isääsi ja minua A.I.V.-rehun vuoksi.
Irja (Epäillen). Rehun vuoksi?
Arvo. Niin rehun, tuorerehun.
Irja. Tuosta minä en mitään ymmärrä.
Arvo. En minäkään ymmärrä. Eikä siitä varmaan ymmärtäisi professori Virtanen itsekään, niin viisas mies kuin onkin.
Irja. Mitä sinä tarkoitat?
Arvo. Sitä, mitä koko ajan olen tarkoittanut, A.I.V.-rehua ja Amalia-tädin rakkautta.
Irja (Nauraen). Sinä olet hassu.
Arvo. En juuri vielä, mutta kohta, ellei vastamyrkkyä pian anneta. Ajattelehan, näinä kolmena viimeisenä päivänä, jolloin isäsi kanssa olemme tuorerehua valmistaneet, olemme saaneet kärsiä nälkää ja janoa, vilua ja hellettä...
Irja (Keskeyttäen). No ei kai nyt vilua sentään.
Arvo. Kyllä! Kylmiä jääpuikkoja on pistelty paidan ja ihon väliin ja heti sen jälkeen meitä on ryykätty suurilla rässiraudoilla, joista tulikuumat luodit ovat varpaillemme sinkoilleet.
Irja. Olettepa saaneet, mitä olette ansainneet.
Arvo. Enemmän, mitä milloinkaan olemme ansainneet.
Irja. Tuskinpa vain. Te olette kyllä aika junkkareita, isä ja sinä. Amalia-täti lienee hiukan vanhanaikainen.
Arvo. Vain hiukan?
Irja (Painostaen). Hiukan. Hän lienee nuorille miehille ja Virtasen rehulle vähän vihainen, muuten hän on kovin kultainen. Tuorerehun valmistus viime kesänä epäonnistui meillä ja hän pääsi näkemään vain kaikki sen pahat puolet.
Arvo. Siltä se tuntuu. (Puristautuu lähemmäksi Irjaa). Mutta tänä vuonna ei pahene, ei kylmene eikä mätäne! Siitä panen kallisarvoisen pääni pantiksi. (Amalia vilahtaa akkunan ohitse ja Irja huomaa hänet).
Irja. Lähde! Täti tulee!
Arvo (Nousee nopeasti). Minun täytyy muutenkin jo mennä painorehukuopan päälle multaa lapioimaan, ettei liiaksi lämpene eikä jäähdy. (Aikoo ovesta, jossa Amalia jo seisoo vaatesylyksineen, kääntyy keskilattialla ja loikkaa akkunasta).
Neljäs kohtaus.
Irja ja Amalia.
Amalia (Astuu muutaman askelen, pysähtyen keskilattialla). Olitko sinä kahden kesken täällä tuon kanssa? (Viittaa akkunaan).
Irja (Nauraen). Miksi en olisi ollut. Hänhän oli Arvo, meidän harjoittelija.
Amalia (Kävelee silityspöydän luokse ja heittää vaatteet siihen huiskauttaen). Harjoittelija! Niinkuin minä en liiankin hyvin tietäisi, mitä ne mielellään harjoittelevat, tuollaiset...
Irja (Itsetietoisesti, hieman loukkautuneena). Arvo ei harjoita mitään sopimattomia.
Amalia. Jaa ettei harjoita! (Hakee silitysrautansa ja alkaa kiivaasti silittää). Joka vartavasten turmelee ja haaskaa paholaisen myrkyillä ja hapatuksilla lehmien parhaat lypsätysrehut, hän kyllä varmasti harjoittaa muutakin (painaa lujasti silitysrautaa rinnallaan) epäsiveellisyyttä!
Irja (Kiivaasti). Amalia-täti! Minä suutun jo Arvon puolesta.
Amalia (Katsoen tiukasti olkapäänsä ylitse). Arvon puolesta. Sinulla sittenkin on ollut tekemistä sen lurjuksen kanssa?
Irja (Hämmentyen). Ei minulla mitään. Mutta täti ei saa tuolla tavalla takanapäin puhua kunniallisista ihmisistä.
Amalia. Uskallan minä sanoa sen myös edessäpäin, olen sanonutkin jo.
Irja (Pahoittuen). Ette suinkaan ole mennyt Arvolle päin silmiä mitään tuollaisia puhumaan?
Amalia. Miksi en olisi. Minun velvollisuuteni on puhua, ennenkuin vanha sukutalo kokonaan pannaan hunningolle. Kun ensin myrkytetään lehmät, niin pian siinä sitten häviävät ihmisetkin, kaikki tuon vihoviimeisen V-C:n takia!
Irja. Mitä täti noilla kauheilla puheilla tarkoittaa?
Amalia (Kääntyy tuiskahtaen Irjaan päin). Sitä hapatettua moskaa! Sitä paholaisen rehua!
Irja. Mutta sitähän tehtiin niissäkin taloissa, joissa tällä opintomatkalla kävimme.
Amalia. Saattaahan niitä olla hassuja muuallakin, lehmäinsä tappajia.
Irja. Lehmienkö tappajia? Kuka tädille mokomia hullutuksia on uskottanut?
Amalia. Näenhän sen silmilläni. Ensin rehut vartavasten myrkytetään ja sitten vielä mädätetään. Kuolisi niistä villi metsäneläinkin. (Kääntyy touhukkaasti silittämään).
Irja. Täti heittää jo mielestänsä tuollaiset. Viisaiden ihmisten keksimää se on niin tuorerehu kuin tuoremehukin. Ei täti voi kehityksen pyörää pidättää.
Amalia. Jarrutanhan edes. (Työntää silitysrautaansa kuin lumiauraa rintaansa vasten jungertaen).
Irja (Naurahtaen). Kun pyörä vauhtiin pääsee, niin ei siinä jarruttaminenkaan auta. (Rientää sisäovesta).
Viides kohtaus.
Amalia, Anna ja Heikki.
(Anna, 45-vuotias, lihavahko, mutta ketterä, aina
hyväntuulinen. Riisuu jo ovella matkapukimiaan).Anna. Hyvää päivää, Amalia! Ja terveisiä monesta pitäjästä! Kuinka kotoinen emäntä täällä jakselee?
Amalia (Vähän yrmeästi). No, aina huonompikin ihminen kotona aikoihin tulee.
Anna. Huonompi ihminen? Älä yritäkään tekojasi peitellä. Porsaatkin tuolla karjapihalla röhkivät niin tyytyväisinä, kehahtelevat, että hyvä on ollut emäntä.
Amalia. Entä isäntä? Kai hänkin jo jotakin röhkäisi?
(Heikki astuu ovesta).
Anna. Kyllä. Kehaista hänkin jo omasta puolestaan kerkisi.
Heikki. Oho! Kohtuus kaikessa, oli se Oriveden makkarassakin, vaikka sitä korennossa kannettiin.
Amalia. Siinä kuulit.
Anna. Mitä minä leikkipuheista. Tunnenhan minä Heikin yhtä hyvin kuin sinäkin.
Heikki. Mitä vielä. Kyllä Amalia paremmin tuntee. (Käy pöytärahille istumaan. Anna touhuaa matkavaatteitaan nauloihin).
Anna. Mihin se Irja juoksi?
Irja (Kamarin puolelta). Täällä, äiti!
Anna. Laitahan nyt, Irja, pöytään jotakin tuliaisiksi.
Irja (Ovella). Äiti, jospa toisin tuliaisiksi tuoremehua, sitähän Syrjälän emäntäkoulullakin meille tarjottiin.
Heikki. Sopii erinomaisesti. Tässä onkin monta päivää tehty tuorerehua enemmän kuivanpuoleisilla sapuskoilla.
Anna. Eihän Amalia ole ehtinyt aina...
Amalia. Kyllä minä ehtinyt olisin, mutta en ole välittänyt. Koska näillä kerran riittää hyvää puna-apilaa maakuopissa haaskattavaksi, niin...
Heikki. Niin syökööt itsekin rehua. Järkevästi tuumittu. Ja tarkka emäntä talon pitää, se oli jo vanhain koettu neuvo. (Käy Amalian luokse). Älä ole milläsikään, siskoseni. Suurin piirtein ottaen aina hyvin olet talon leiviskät hoitanut, vain omasi siinä sivussa ovat jääneet hieman lapeetiin.
Amalia. Välittäisitkö siitä?
Heikki. Herran pojat! Mistä välittäisin, ellen omasta siskostani. Yhdessä kansakouluakin käytiin. Niin monta kertaa korjasit minun laskuni ja risaisten kirjojeni kannet.
Kuudes kohtaus.
Edelliset, Irja, Arvo ja Mikko.
(Irja tulee sisäovesta mehutarjotinta kantaen, Arvo ja
Mikko ulko-ovesta, Mikolla lennokkinsa toisessa kädessään).Anna. Siellähän Irja jo tulee ja pojatkin saapuvat. Jätä, Amalia, ne vaatteet jo ja käy pöytään.
Heikki (Amalian luokse käyden). Niin, jätä maallinen touhu ja käy tuoremehulla varustettuun pitopöytään! (Kumartaa käsivarttaan tarjoten).
Amalia (Käy mukaan naurahtaen). Tuoremehua täynnä olet koko mies.
Heikki. Tuoremehua, mutta kuoppa on täynnä rehua. Me rustaamme vaikka runoa, jos niiksi tulee. (Istuvat pöytään).
Anna. Arvo ja Mikko, joutukaa jo mukaan! (Kiepsahtaa penkille istumaan).
Mikko. Ja meitä kun ei tarvitse kahdesti käskeä.
Arvo. Yhdestäkään ei aina ehditä. (Kiiruhtavat pöytään).
Heikki. No, olemme taas koko perhe koossa. Kertokaa nyt, retkeläiset, mitä te siellä opintomatkallanne näitte.
Irja. Äiti, kerro sinä!
Anna. Minäkö! Tottahan sinä nuorempana enemmän näit ja paremmin muistat, mutta ensin mehua, rakkaat kotimiehet!
Heikki. No, käydään käsiksi, ennenkuin jäähtyy. (Ottavat lasinsa).
Irja (Naurahtaen). Ei kai tämä juuri tämän kylmemmäksi jäähdy.
Heikki. Ellei jäähdy, niin väljähtyy sitten. Terveydeksenne! (Maistavat). Jos me kyselisimme, ehkä paremmin pääsisitte alkuun.
Mikko (Innostuen). Joo! Niin opettajakin aina tekee ja äiti itsekin mielellään kyselee. Näittekö matkallanne monta lentokonetta?
Anna. Kuinka olisimme nähneet, kun auton katto oli edessä. Kotiportilla minä kuitenkin näin yhden.
Irja. Minä näin sen jo portilta lähtiessämme.
Anna. Mutta pelloilla näimme sadoittain ahertelevia ihmisiä. Ja niissä kymmenissä taloissa, joissa vieraina kävimme, niissä vasta touhuttiin. Puutarhoja perkailtiin ja rintapelloilla jo kauniiseen kasvunalkuun päässeitä juurikasvimaita harvenneltiin.
Irja. Apilapelloilla monin paikoin kävi iloinen työ ja vilske.
Amalia (Kuohahtaen). Apilapelloilla? Näin varhain?
Anna. Se on totta. Niittokoneet surisivat ja rehukuoppia täytettiin tulisella kiireellä.
Heikki (Amaliaa kylkeen nykäisten). Siinä kuulit.
Amalia (Yksikantaan). Kuulin.
Anna. Noin sitä pannaan lehmille säilöön kesää ja kesän rehua pitkän talven varaksi jo meidänkin talossa, ajattelin minä.
Heikki. Etpä juuri tyhmästi ajatellutkaan. Sen kunniaksi maistetaanpas taas tätä tuoretta mehua. (Maistavat). Terveydeksenne, Anna ja sisko Amalia!
Mikko. Hyrisee! (Pompahtaa permannolle tarkkaavasti kuunnellen). Lentokone! Kaksi, kolme! (Kuuntelee). Ihan varmasti niitä on kolme! (Syöksyy ulos).
Heikki (Perässä). Kas tätä, olipa noita nyt kaksi taikka kolme. (Kiiruhtaa ulos housujaan nostellen).
Anna (Samoin). Täytyy mennä katsomaan, onko niitä kolme.
Amalia (Vähän aikaa kuulustellen). Kylläpä lapsettaa! Hassuiksiko tulivat tuon hyrinän takia kaikki kolme! (Rientää ulos).
Arvo. Etkö sinä lähde?
Irja. Ethän sinäkään lähde.
Arvo. Minäkö? Minähän kuulun polkupyöräpataljoonaan.
Irja. Niinpä kyllä, mutta kuitenkin...
Arvo. Reserviin siirretty sen lisäksi. (Lähestyy vangiten Irjan syliinsä). Mutta sen minä sanon, että, että — — —
Irja. Sano pian, palaavat kohta.
Arvo. Vaaran uhatessa en väisty vartiopaikaltani. (Syleilee, suutelee).
Väliverho.
TOINEN NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä. Iltapuhde, lampussa tuli.
Ensimmäinen kohtaus.
Heikki ja Mikko.
(Heikki istuu pöydän päässä sanomalehteä tutkistellen,
Mikko jakkaralla lampun alla Nuorten Pellervoa lukien).Mikko. Hei, isä! Onko siellä mitään uutta?
Heikki (Katsoo silmälasiensa yli). Ei. Muuta paitsi että Hispanjassa ja Kiinassa tapellaan nahistellaan, mutta se ei ole mitään uutta. Sitä maailmassa on tehty Aatamin ajoista alkaen.
Mikko. Minunpa lehdessäni on uutta. Täällä sanotaan, että juurikasvien loppuessa voidaan kanoillekin antaa A.I.V.-rehua.
Heikki (Heittää lehtensä). Vai että kanoillekin. Kaikkea siinä sinun lehdessäsi neuvolaankin.
Mikko. No, ei sentään ihan kaikkea. Minä olen kysymysosastoon lähettänyt tiedustelun, miksi ei tässä lennokeista mitään puhuta.
Heikki. Mutta kanahan juuri on jokin lennokki, minun tietääkseni.
Mikko (Pilkallisesti). Kanako lennokki! Lennokkiko söisi Virtasen rehua?
Heikki. Eipä taida syödä oikea lentokonekaan.
Mikko. Ei syö eikä juo. Pentsua sen muonittamiseen tarvitaan.
Toinen kohtaus.
Edelliset ja Arvo.
Arvo (Hiihtopukimissa, suksisauvat kädessä ovella). Mihinkä talvella pentsua tarvitaan? Siellä on niin mainio hankikeli, ettei tarvita edes murtomaavoiteitakaan, ei muuta kuin rekitervaa koivuisen puun alle.
Mikko (Pompahtaa jaloilleen). Voi, herran... (Keskeyttää isäänsä vilkaisten). Minä lasken sinun suksillasi yhden pitkän mäen.
Arvo. Laske, jos kenkäsi vain sopivat minun siteisiini?
Mikko. Sopii, sopii! Vielä löysääkin jää! (Juoksee ulos).
Heikki. Siinä minulla yksi rasavilli. Varmaan hän päänsä vielä petäjään lentää.
Arvo. Eikö mitä. Eihän palokärkikään lennä. Mikolla on yhtä kova lentopää ja sen pään sisällä vielä terävä järki.
Heikki. Lieneekö isäänsä tullut.
Arvo (Naurahdellen). Varmaankin. (Hakee kaapista pitkän sinikantisen vihon). Täällä ovat nyt viime tarkastusvuoden tulokset valmiiksi laskettuina. Jos isännällä on aikaa, niin katsellaanpa niitä?
Heikki (Heittää lehden kätevästi vihkoon tarttuen). Aina sellaiseen täytyy aikaa riittää. (Ottaa vihon Arvon kädestä, selaillen lehtiä).
Arvo. Tässä, olkaa hyvä! (Jättää Heikille avatun vihon, itse ottaa pöydältä sanomalehden. Istuutuu).
Heikki (Korjaa silmälasejaan ja lukee itsekseen puoliääneen). Ruusa... kaksituhattakahdeksansataa kiloa maitoa... satakymmenen kiloa voirasvaa... (Kovemmalla äänellä). Ressukka... kolmetuhattakaksisataa kiloa maitoa!... sataneljäkymmentä kiloa kuusisataa grammaa voirasvaa... (Ottaa silmälasinsa, pyyhkien niitä kiihkeästi, jatkaa edelleen). Missä se nyt taas olikaan?... Ruusa... Ressukka... sataneljäkymmentä kiloa kuusisataa grammaa. Ressukka ei liene noihin määriin päässyt sitten nuoruuspäiviensä. (Lukee edelleen vihosta). Ruusa... Ressukka... Hertta... Entäs Hertta? Hertta... kolmetuhattakuusisataakuusikymmentäkuusi kiloa... (Pyyhkii kiihkeästi lasinsa ja asettaa ne uudelleen nenälleen). Kolmetuhattakuusisataakuusikymmentäkuusi! Herran pojat sitä Herttaa! (Etsii katseillaan). Hertta.... No, mihin se nyt hävisi... Pahuksen Hertta! Ai tuossa! Hertta... (Lasiensa ylitse Arvoon muljauttaen). Kuule, tässä seisoo kolmetuhattakuusisataakuusikymmentäkuusi!
Arvo. Eikö saisi seistä?
Heikki. Saa minun puolestani. Seisokoon Hertta kernaasti neljällä jalallaan, vaikka hännälläänkin, kun minä vain ymmärtäisin... (Raapii niskaansa ).
Arvo. Onko merkinnöissä jotakin epäselvää?
Heikki. On ja turkasesti vielä sittenkin.
Arvo. Ovatko numerot ehkä tuhrautuneet? (Nousee katsomaan).
Heikki. Ei numeroissa mitään vikaa ole, mutta kun en minä ymmärrä, mistä hyvästä se Hertta nyt tuollaisen kuusimetsän lykkäsi.
Arvo (Nauraen). Entäpäs jos ensi vuonna tulee kuusituhattakuusisataa.
Heikki. Älä, älä säikyttele vanhaa miestä. Mutta kai se voirasvaakin on vielä antanut. Katsotaanpa! Katsotaanpa! (Etsii kiihkeästi sormellaan auttaen). Hertta... Voirasvaa... voirasvaa... satakahdeksankymmentäseitsemän kiloa sata grammaa... Satakahdeksankymmentäseitsemän kiloa ja sata grammaa! (Katsoo Arvoon lasiensa ylitse). Niinkö tässä seisoo?
Arvo. Niin siellä seisoo.
Heikki. Mistä se sata grammaakin tipahti siihen päälle? Sen täyteisestäkö?
Arvo. A.I.V.-rehusta varmaankin.
Heikki. Voi, herran pojat! (Nousee lattialle astelemaan). Että tuo vanha lehmänkanttura vielä lypsää kuin... satakahdeksankymmentäseitsemän ja sata grammaa päälle! Mitä se tekeekään prosenteissa? Alutta onhan se näissä papereissa. (Avaa vihon etsien).
Arvo. Muistaakseni Hertan rasvaprosentti on keskimäärin viisi ja yksi kymmenesosa.
Heikki. Yksi kymmenesosa. Mistä se kymmenesosa siihen vielä tipahti?
Arvo (Naurahtaen). Eiköhän sekin siitä tuorerehusta.
Heikki. No niin. Mistäpä se vanha herttainen kanttura lypsäisi, ellei tuorerehusta. Missä meidän äiti ja Irja, kaikki talon akat! (Rientää kamariin ).
Kolmas kohtaus.
Edelliset, Amalia, Anna ja Irja.
Heikki (Kamarin puolella). Äiti! Irja! Joutukaa tänne! Juoskaa jo! Voi, herttainen, mitkä tepposet meille teki!
Irja (Ovella). Kuka teki?
Anna (Samoin ovella). Mitä teki? Onko joku tullut päästään vialle?
Heikki. No on, se professori! Se vanha kanttura! (Amalia ilmestyy samaan aikaan talvisissa pukimissaan ulko-ovelle). Amalia! Senkö täyteinen sinutkin tänne lähetti juuri parhaimpaan aikaan.
Anna. Hyvää päivää, Amalia! Riisu toki ja käy peremmälle. Ethän ole käynytkään meillä moneen viikkoon. (Kiiruhtaa tervehtimään ja riisumaan, Irja samoin).
Heikki (Kuin heräten touhuaa hänkin riisumaan ja tervehtimään Amaliaa). Et tosiaan ole käynytkään. Aiotko viettää mörskässäsi kokonaan viimeisen karkausvuotesi kolmesataakuusikymmentäkuusi päivää!
Amalia (Naurahtaen). Milloinkahan tulet järkiisi?
Heikki. Minähän olen ollut järjissäni jo yli kaksikymmentä vuotta. Siitä on todistuksena minulla tämä kunniakirja (pyöräyttää Annaa) ja tämäkin jälkeenpäin räntätty tiploomi. (Ravistaa Irjaa leuasta). Mutta kuinkasta on, sisko raiska, sinun järkesi laita?
Amalia (Annalle ja Irjalle). Kovinpa äijä onkin nyt henkeä pullollaan. Mitä hänellä taas lieneekään takataskussaan?
Anna. Mitähän lienee? Minut ja Irjankin hän kävi juuri noutamassa pirttiin tuolla touhullansa.
Irja. Mutta nyt hän lienee unohtanut jo koko asiansa.
Arvo. Enpä luule sitä hänen aivan vähällä unohtavan. (Menee ulos).
Heikki (Naurahdellen). Hullu olisin, jos unohtaisin sellaisen rieskan ja rasvan.
Anna. Minkä rieskan ja rasvan?
Heikki. No sen kolmetuhattakuusisataakuusikymmentäkuusi kiloa rieskaa ja satakahdeksankymmentäseitsemän kiloa sata grammaa voirasvaa, jotka Hertta, se vanha kampura, viime tarkastusvuotena pusersi meille A.I.V.-rehun tuoreuden ansiosta.
Anna (Nauraen). Ja tämäkö se meidän isän ihme oli?
Heikki. No, tämä! Ja käsittääkseni siinä olikin täräystä kerrakseen.
Anna. Oli, sitä ei sovi kieltää. Hertta on kyllä ikäisekseen lypsänyt ihmeen hyvin. Ja entistä paremmin ovat toisetkin lehmät lypsäneet.
Heikki. Lisääntyneet, vahvistuneet ovat meillä A.I.V.:n ansiosta niin rasvat kuin prosentit.
Irja. Joka päivä viedään meijeriin täydet astiat maitoa.
Heikki. Niin viedään ja kuukauden lopussa ne siirretään tänne. (Lyö poveensa). Ja tänne. (Lyö sinisellä merkintäviholla kämmeneensä). Katso, Amalia siskoseni, näitä numeroita! (Tarjoaa vihkoa Amalialle).
Amalia. Mitäpä minä niistä ymmärtäisin, kun ei tullut lasejakaan mukaani.
Heikki. Kas tässä! (Sieppaa silmälasit päästään). Jos kaiken ikäsi olisit nauttinut tuorerehumaitoa, niin etpä vielä tarvitsisi noita varakakkuloita nenällesi.
Amalia (Tarkastelee vihkoa). Kauniita numeroita. Mutta ovathan Aholan lehmät jo ennenkin hyviä numeroita näyttäneet.
Heikki. Ovat kai ne näyttäneet, ei kuitenkaan kantturat, Hertat ja Ressukat. Sitä se tuorerehu vanhassakin vaikuttaa.
Anna. Lehmät syövät mielellään sitä.
Amalia. Minäpä olen kuullut, että se rehu laittaa lehmän mahan huonoon kuntoon.
Heikki. Väärin olet senkin kuullut. Minun käsittääkseni lehmän maha on parhaimmassa kunnossa silloin kun...
Amalia (Keskeyttäen). Olen kuullut sellaistakin, että vuosien mittaan vanhojen lehmien hampaat heltiäisivät.
Heikki. Vanhojen lehmien hampaat! Luuletkos, etteivät ne vuosien mittaan heltiä, vaikka lehmä söisi nupukiviä ja kuivia kuusenkalikoita. Näytäppäs suutasi!
Anna (Nauraen). Oletko hulluttelematta.
Amalia (Naurahtaen). Älä välitä, Anna. Kyllä minä hänet hyvin tunnen.
Heikki. Minä vielä paremmin hänet. Muistanpa selvästi, kuinka ennen muinoin vasikkahaassa ketunleipiä ja suolaheiniä rouskuttelimme. Tuoretta rehua se oli sekin, vaikka ei säilöön pantua.
Amalia. Siitä on jo kauan.
Heikki. Etäiset tulevat läheisiksi jälleen. Katso, Amalia, vanhentuessamme tulemme yhä enemmän kaukonäköisiksi. Mitä eilen näit, et enää tänään muista. Mitä neljä- viisikymmentä vuotta sitten näit, näet selvempänä kuin kotoisen pihamaasi pestyn ikkunaruudun lävitse, varsinkin jos muistosi koskee suolaheiniä, ketunleipiä ja sen sellaista tuoretta rehua.
Anna (Nauraen). Meidän isä on nyt siinä tuorerehussansa niin kiinni, ettei irtikään enää pääse.
Heikki. Niinkuin harakka tervatussa sillankaiteessa. Kun nokka heltiää, niin tarttuu pyrstö.
Amalia. Sanovat, että se haiseekin niin tuhottomasti.
Heikki. Haisee! Herran pojat, totta kai kaikki tuore ja vähän imeltynyt haisee. Mutta ei se pahalta haise. Minäpä käväisen hakemassa, että saat silmilläsi nähdä ja nenälläsi tuntea. Tämän päivän jälkeen ei tarvitse enää uskoaksesi kaikenkarvaisia sananselittäjiä. (Kiiruhtaa ulko-ovesta).
Amalia. Älä viitsi, Heikki. Pääsenhän minä itsekin tästä navettaan.
Heikki (Ovella). Etkä pääse. Minä haen tupaan sitä! (Menee).
Anna. Anna sen hakea. Miehethän nyt kerta kaikkiaan ovat sellaisia, että haluavat raahata sisään kaiken, mikä ovesta mahtuu. En minä yhtään ihmettele, vaikka ne ennenmuinoin kuuluivat kiskoneen hevosensakin tupaan.
Irja (Naurahtaen). Voi teidän puheitanne! Lähdenpä katsomaan teille jotakin juotavaa. (Menee sisäovesta tanssiaskelin, lauleskellen).
Amalia. Isäänsä tulee, tuo tyttö. Et sinä nuorena noin irtanainen ollut.
Anna. Kyllä olin ja olit sinäkin. Nuori ottaa ilon itsestään.
Amalia (Huokaisten). Ottaa sen joskus joku toinenkin. Pelkäänpä pahoin, että Irjallakin lienee jo ottajansa.
Anna. No, mitäpä ihmettä tuossakaan olisi. En minä sentään vielä mitään ole huomannut.
Amalia. Äidit eivät hevin huomaa. Kylillä tällaiset asiat tunnetaan aina paljon aikaisemmin.
Anna. Oletko kuullut Irjasta jotakin?
Neljäs kohtaus.
Anna, Amalia ja Mikko.
Mikko (Tulee touhuten ulko-ovesta). Kyllä pitää olla hyvä hiihtokeli! (Heittää rukkasensa ja lakkinsa ilmaan). Pyyhälsin lennossa niityn ja puronotkon yli!
Anna. Et suinkaan sinä lentoihisi erikoisempaa keliä tarvitse. Tule sanomaan tädille päivää.
Mikko. Iltaa kai äiti tarkoittaa. (Käy lähemmäksi ja tervehtii Amaliaa kädestä, kumartaen). Hyvää iltaa, täti!
Amalia. Hyvää iltaa! Sinähän olet kasvanut (tarkastelee) milteipä koko pääsi viime kesästä.
Mikko. Kuuletko, äiti, mitä täti sanoo? Senvuoksi opettaja kai usein sanoo, että minä olen saanut järkeä. Järkihän asuu päässä. Mitenkä täti on jaksanut?
Amalia. Menee siinä, terve olen ollut, vaikka järkeni ei enää kasvakaan.
Mikko. Sehän on oikein hauskaa.
Anna. Kaikki olemme säilyneet terveinä. Se on todella hyvä ja kallis asia.
Mikko. On se.
Anna (Naurahtaen). Älä sinä sekaannu enää meidän puheisiimme. Ala lukea läksyjäsi ennenkuin tulee ilta ja uni.
Mikko. Kyllä, äiti. (Ei kuitenkaan lähde, hieroutuu vain penkkiä pitkin Amaliaa lähemmäksi).
Anna. No, mene jo!
Mikko. Pian, äiti. (Yhä lähemmäksi Amaliaa, niinkuin ei kehtaisi sanoa, mitä haluaa).
Amalia. Mene lukemaan, kun äiti käskee.
Mikko. Menenhän minä, mutta... (Rapsuttelee korviaan).
Amalia. Mutta?
Anna. No?
Mikko. Muistaakos täti, kun täti oli meillä äidin kotimiehenä viime kesänä?
Amalia. Miksikä en sitä muistaisi.
Mikko. Muistaakos täti, kun täti silitti vaatteita tuossa pienellä pöydällä.
Amalia. Kyllä minä senkin muistan.
Mikko (Raapii niskaansa). Eikö täti mitään muuta enää muista?
Amalia (Kummeksuen). Enhän minä... muuta...
Mikko (Laukaisten). Eikö täti sitäkään muista, kun minä laitoin päreestä pitkän tikkuhännän tädin pyrstöön?
Anna. Kaikkia sinä..
Amalia (Naurahdellen). En minä mitään huomannut.
Mikko. Voi, herran pojat!
Anna. So, Mikko, ei sillä tavalla saa sanoa!
Mikko. Sanoohan isäkin ja opettaja on aina sanonut meille: Pojat, teidän pitää aina käydä isäinne jälkiä! Vai ei täti tietänyt mitään siitä ja minä onneton kun turhan vuoksi olen sitä harmitellut.
Anna. Kuinka sinä sellaisia kolttosia omalle tädillesi?
Mikko. En minä voinut mitään, kun se kerran juolahti mieleeni. Kun tädillä oli paljaat säärivarret ja täti potkiskeli kärpäsiä. Ajattelin, että jonkinlainen häntä tädilläkin pitää olla, koska lehmäkin niin kivasti hännällään ripsuu kärpäsiä...
Anna. Ellet sinä koiranleuka lähde siitä niin... Pyydä ensin tädiltä anteeksi ja sitten läksyjäsi lukemaan.
Mikko. Antaaks' täti anteeksi?
Amalia (Nauraen). Eihän siinä mitään anteeksi pyytämistä, kun en mitään tietänytkään.
Mikko. Ei minustakaan. Mutta jos minä olisin tietänyt, ettei täti tietänyt sitä, niin...
Anna. Niin, mitä sitten?
Mikko. En olisi ruvennut sitä sitten harmittelemaankaan. Ja nyt minä rupean lukemaan läksyjäni. Niitä onkin huomiseksi ainakin näin pitkältä (levittää sylensä), ellei pitemmältäkin vielä. (Heittää rattaanpyörää tai kuperkeikkaa, ottaa kirjansa ja istuu sitten jakkaralle lampun alle).
Amalia (Nauraen). Kyllä se osaa.
Anna. Liiaksikin tuolla iällä. (Lähentyen ja ääntään hiljentäen). Jäi kesken äskeinen juttumme. Oletko tosiaan kuullut kylillä puhuttavan jo Irjasta ja meidän harjoittelijasta?
Amalia. No niin, tiesithän sinäkin sen. (Vilkaisee Mikkoon, joka on painautunut jo kirjaansa). Joka paikassa siitä jo puhutaan. Istuvat rinnakkain iltamissa, näyttelevätkin samoissa kappaleissa. Ihmisten mielestä se on jo ihan selvä asia.
Anna. Johan ihmeitä kuulen. (Katsoo Mikkoon).
Mikko (Ei ole mitään kuulevinaan, lukee laulavalla äänellä). Poro on lappalaisen ainoa kotieläin. Se on hänen hevosensa, lampaansa ja lehmänsä...
Anna. Eipä senvuoksi, että isällä ja minulla mitään Arvoa vastaan olisi. Hän on raitis, kaikin puolin kunnon mies ja kova työmies. (Mikko herkistäytyy kuulemaan, painuu jälleen kirjaansa).
Amalia. Mitäpä minullakaan vastaan. Sen verran sanon vain: Katsokaakin tarkoin, ettei tyttö tule narratuksi. Aholasta on yksi tytär kerran vietelty ja se riittää tämän talon osalle. (Painaa päänsä käsiinsä ).
Anna (Mikkoon vilkaisten). Sinutko vietelty! Älä sellaisia kuvittele! Kukaan ei pääse sinua pikkusormellansa osoittamaan.
Mikko (Tahallisesti ääntään koroittaen). Poro on vähään tyytyväinen eläin. Talvisinkin se itse kaivaa ruokansa sylenvahvuisten hankien alta.
Amalia. Mitäpä tuosta, vaikka pääsisikin. (Pyyhkii silmänsä). Olen ärtyinen vanhapiika, mutta kokemuksestani puhun ja tytön parasta tarkoitan. (Mikko herkistäytyy). Jos pojalla on oikea tarkoitus, niin katsokaa sopiva tilaisuus ja laittakaa hänet tosiasian eteen.
Mikko (Oikein kuuluvasti). Sellainen on poro, lappalaisen elämä ja ainoa kotieläin!
Anna. Tähänkö me jäimme istumaan koko illaksi. Käydään kamarin puolelle, viedään nuo vaatteesikin sinne. (Menevät, Anna Amalian päällysvaatteita keräillen).
Mikko (Hypähtää jaloilleen kuperkeikan heittäen). Pankaa hänet tosiasian eteen! Tapahtukoon niin! (Heittää kirjansa korkealle ja ottaa sen koppina käsiinsä). Sellainen on poro, lappalaisen elämä ja ainoa kotieläin. (Hypähtää ulos).
Viides kohtaus.
Irja ja Arvo.
(Tulevat samanaikaisesti, Arvo ulko-ovesta,
Irja sisältä teetarjotinta kantaen).Arvo (Juoksee auttamaan). Herran terttu, kun selkänsä taittaa!
Irja (Nauraen). Äläkä luule! Se ei olekaan mikään viljankorsi!
(Laskee tarjottimen pöydälle).
Arvo. Onpas! (Syleilee ja nostelee korkealle Irjaa). Viljankorsi! Heinänkorsi! Kotimaisen vehnän korsi!
Irja. Älä, hyvä ystävä, minä katkean! (Mikko katselee ulko-ovella, näpsäyttää hyppystään ja palaa takaisin).
Arvo (Nostelee ja hyväilee). Etkä katkea. Ethän äskenkään katkennut.
Irja. Niin, mutta... mutta sinähän et olekaan mikään... mikään.
Arvo. Mikä minä en ole?
Irja. Teetarjotin.
Arvo. Mikäs minä olen?
Irja. Mistä minä tiedän, mikä sinä olet.
Arvo. Tiedät kyllä. Sano!
Irja. Mitä annat, jos sanon.
Arvo. En sano.
Irja. Enpä minäkään sitten sano.
Arvo. Ellet sano, niin annan kaksi.
Kuudes kohtaus.
Irja, Arvo, Mikko.
Mikko (Hiipii ulko-ovesta punainen auton sisärengas kädessään. Nostaa sen huulilleen ja puhaltaa sen ilmaa täyteen).
Irja. En sano enää, en sano, vaikka antaisit kolme.
Arvo (Ankaruutta teeskennellen). Uppiniskaisuutta, kovakorvaisuutta minä en kärsi. Siitä seuraa ankara rangaistus.
Irja. Mikä rangaistus? Sano!
Arvo. Enkä sano.
Irja. Tiedän minä sen ilmankin.
Arvo. Etkä tiedä.
Irja. Tiedänpäs!
Mikko (On saanut renkaansa ilmaa täyteen. Ottaen keskilattialta jakkaran hiipii rakastuneiden taakse).
Arvo. En kärsi enkä kestä enempää. Nyt se tulee.
Irja. Mikä tulee?
Arvo. Se uppiniskaisuutesi rangaistus tietenkin. Se lepää jo ylläsi kuin kohtalon käsi. Se putoaa ympärillesi kuin jättiläiskäärme...
Mikko (On asettanut jakkaran heidän taakseen, nousee sille ja pudottaa auton renkaan heidän ympärilleen). Terve! Se putosi jo! (Painelee rengasta alemmaksi).
Seitsemäs kohtaus.
Edelliset, Amalia ja Anna, myöhemmin Heikki.
Amalia ja Anna. Herra hyvästi siunatkoon!
Anna. Mitä tämä merkitsee?
Amalia. Mikä niiden ympärillä on?
Mikko. Rakkauden sisärengas. Minä olen pannut heidät tosiasian eteen, niinkuin täti käski.
Irja (Kiskoo itseään ulommaksi). Sinä junkkari!
Arvo. Älä viitsi rimpuilla, Irja. Mihinkäpä me enää tästä pääsemme. Enkä minä mihinkään haluakaan. (Nostaa Irjan syliinsä ja kantaa hänet Annan eteen). Toivottavasti ette ole pahoillanne, vaikka tosiasia on tämä!
Anna. Mitä Irja itse sanoo?
Irja (Kumartaa). Kiitos, äiti! (Ottaa Arvoa kädestä).
Arvo. Mitä täti siihen sanoo?
Amalia (Totisena, hartaasti). Onnea toivotan ja siunausta. Tuosta minä pidän.
Mikko. Ja minä.
Heikki (Ulko-ovella, vadissa A.I.V.-rehua). Tässä on nyt sitä tuorerehua. Hyvältä se haisee... (Huomaa vasta Arvon ja Irjan). Herran pojat! Käsi kädessä kuin alttarilla!
Irja. Sinnepäin tässä ollaan menossa, ellei isällä ole mitään sitä vastaan.
Heikki. Mitäpä minulla hyvää asiaa vastaan. (Irjalle) ota hänet (Arvolle) ja sinä hänet! Luullakseni hänessä on sinulle tarpeeksi mehua.
Irja ja Arvo. Kiitos, isä. (Syleilevät toisiaan).
Heikki. Ensi kesänä suolaamme kaksi pytyllistä A.I.V.-rehua!
Anna. Mutta nyt käymme kihlajaispöytään.
Heikki. Eikö laulettaisi jokin laulu ensin.
Mikko. Lauletaan: Arvon mekin ansaitsemme.
Heikki. Sopii mainiosti.
(Laulavat Mikon hoidellessa johtajan virkaa):
Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa.
Vaikk’ ei riennä riemuksemme, leipä miesten maatessa.
Laiho kasvaa kyntäjälle
(Heikki ääntään korottaen)
A-V työnsä täyttäjälle
Lala-la-la-lal-lal-la....
Opin teillä oppineita, Suomessa on suuria.
(Heikki taaskin tekstiä muuttaen)
Tuorerehukeksinnöitä täällä tehdään uusia.
Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty.
Lalla-la-la-lal-la....
Suomen tytön poskipäihin veri vaatii kukkaset.
(Arvo hyväilee Irjan poskea).
Häll' ei pysty harmaa näihin...
(Heikki samoin Annan poskea).
Näit' ei pane pakkaset
(Mikko Amalian poskia)
Luonnossa on lempeyttä, sydämessä siveyttä.
Lalla-la-la-la-lal-lal-lal-lal-lal-la...Väliverho.