Talonhuijari

TALONHUIJARI

Seuranäytelmä

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1913.

HENKILÖT:

ÄITI, ystävällinen, kivulloinen, jo harmahtava nainen,

   yllä tumma pumpulipuku ja esiliina.

JULLE, hyvinvoipa ylioppilas, puoleksi maalaisissa, puoleksi

   kaupunkilaisissa, kesäisen huolettomissa pukimissa,
   päässä ylioppilaslakki.

SAIMA, kaunis, kalpea tyttö, yllä vaalea, kotitekoinen kesäpuku.
LYYLI, terve, kehittymisiässä ilakoiva tyttönen, vaaleat

   kesävaatteet käymässä liian lyhyiksi.

LAURA, naapurintyttö, koreileva, vanhahtava kyläkaunotar.
JANNE, Lauran sulhanen, kaunis nuori poika, työvaatteissa.
MATTI, päivettynyt, toimelias nuori maanviljelijä, siistissä

   puvussa, urheilupaidan kaulus solmittu värillisellä
   liinalla, korkeat saappaat.

On kesäinen aamupäivä.

Näyttämö esittää arkihuonetta maalla. Oikealla ikkunat, taustalla ovi
keittiöön, jonka sisustus näkyy oven avautuessa, vasemmalla astiakaappi
ja ovi saliin. Nurkassa oikealla keinutuoli. Kukkakimppuja vedessä
pöydillä ja ikkunoilla. Lauantaipäivän epäjärjestys. Näyttämönpuoleisen
ikkunan edessä ompelukone, jonka ääressä SAIMA kuumeentapaisesti
ompelee heleää kesäpuseroa. Pyöreän pöydän ääressä, joka on keskellä
lattiaa, seisoo JANNE vihellellen ja korjailee seinäkelloa. Hetken
perästä nousee hän tuolille vasemmalla salin oven vieressä, missä
tapetissa näkyy tumma kellonsija ja naula, panemaan kelloa paikoilleen.

LYYLI juoksee sisään keittiöstä, pyyhkien jauhoisia käsiään esiliinaan.

No nyt se on täällä! Saima hooi — etkös sinä kuule, nyt se on täällä.

SAIMA keskeyttäen koneen käynnin.

Kuka?

LYYLI

Talonhuijari tietysti — ketäs me muuta olemme odottaneet kaiken
viikkoa. Ja se sanoo tuntevansa sinut ja kysyi oletko kotona.

SAIMA kiihtyneenä.

Minut?

LYYLI

Sinut, sinut! Pois kiireesti laittamaan kahvia.

SAIMA

Mitä se nyt sitten kahvilla tekee! Syyttäköön itseään, kirjoittaa
tulevansa maanantaina ja tulee lauantaina.

LYYLI

Äiti käski laittamaan.

SAIMA

Mutta minä en saa tätä valmiiksi jollen ompele.

LYYLI

Jaa, minun täytyy olla leipomassa.

SAIMA

Tiedäthän sinä että minun huomenna täytyy matkustaa.

LYYLI

Tiedäthän sinä, että äiti tulee kipeäksi, jos taas häärää liiaksi ja
yksinään nostelee leipälautoja.

JANNE joka heti Lyylin ilmestyessä huoneeseen rakastuneena ja hymyillen
puoleksi veitikkamaista, puoleksi avutonta hymyä, hajamielisesti on
kuunnellut kellon liikkeitä, hyppää alas tuolilta, kumartaa ja pyyhkii
käsiään kylkiään pitkin.

Enkös minä saa keittää sitä kahvia?

LYYLI purskahtaa suureen nauruun.

Sinä!

JANNE

Mikäs konsti se sitten on? Vettä ja kahvijauhoja ja selvikettä. Minä
näytän ettette ikinä ole juoneet niin hyvää kahvia.

SAIMA nousee, työ käsissä, malttamattomasti Lyylille:

Lakkaa nyt jo nauramasta, minä keitän sen kahvin.

JANNE

No entä minä!

SAIMA

Korjaa sinä se kello.

JANNE

Eihän se kello ole saanut virkaa Helsingissä, että sillä niin kiire
olisi. Mutta sinun, sinun täytyy saada valmiiksi korea puserosi että
kelpaat Helsinkiin.

SAIMA

Älä nyt siinä. Tiedäthän sinä miten mieluista minulle on Helsinkiin
meno.

LYYLI innoissaan.

Me keitämme yhdessä kahvin, minä ja Janne.

SAIMA

Entä äiti. Lähde paikalla pakariin.

LYYLI

Lähde sinä. En minä nyt, jos saan Jannen auttamaan.

JANNE

Aijaijai, Lyyli! Sinä se olet se tyttöjen tyttö. Kyllä minä sinusta
pidän.

LYYLI

Älä sinä ensinkään. Sinulla on morsian. Sinun täytyy pitää hänestä.

JANNE

Eikös sinusta saa?

LYYLI hyvin tuittupäänä, puiden nyrkkiä ja polkien jalkaa maahan.

Yhdestä vain. Minä en siedä miestä, joka on uskoton. Tiedä se.

JANNE

Aijai sitä sisua...

SAIMA

Kyllä teidän kanssanne käskee. Lähde paikalla siitä torumasta äidin luo.

LYYLI

Minä menenkin. Minä en kärsi miestä, joka pettää morsiantaan.

JANNE

Herranen aika!

LYYLI

Niin juuri.

SAIMA

Jollet sinä nyt... Se vieras voi tulla eikä ole kahvileipää.

LYYLI

Se vieras! Vai nyt sille pitäisi olla kahvileivätkin ja äsken se ei
tarvinnut kahviakaan. (Merkitsevästi.) Mutta minä tiedänkin mitä tiedän.

SAIMA hätääntyneenä.

Mitä sinä olet tietävinäsi?

LYYLI kuten äsken.

Ilmankos minä näinkin susista unta yöllä.

SAIMA ja JANNE

Susista?!

LYYLI

Susista. Sinut ne veivät.

SAIMA

Itsesi saavat viedä.

JANNE

Ne vievät teidät molemmat. (Tekeytyy sudeksi, nostaa sormet
pystykorviksi, rupeaa ulvomaan ja hyökkää tyttöjen päälle.)
Huu-uu-uu-uu! (Ajaa takaa Lyyliä, kun Saima on poistunut keittiöön.)

LYYLI paetessaan Jannea koettaa tekeytyä suuttuneeksi.

Mene morsiamesi luo, mitä sinulla on täällä tekemistä. Saisit kiittää
onneasi, että joku sinusta huolii. En minä vain Laurana...

JANNE

Huuu-uu!

LYYLI

Minä en enää viitsi, kuuletko. Minun täytyy mennä pakariin.
Talonhuijarille pitää olla kahvileipää...

    Janne on ajanut hänet nurkkaan, josta hän ei pääse minnekään.
    Jannen saadessa hänet kiinni yrittää hän lyödä Jannea, mutta
    molemmat käyvät äkkiä äänettömiksi ja vakaviksi.

JANNE

Sinusta minä pidän.

LYYLI

Hävytön! Laura on sinun morsiamesi.

JANNE

Ei hän minusta välitä.

LYYLI

Se on oikein sinulle. Minä en kärsi tuommoista miestä.

JANNE teeskennellen suuttumusta.

Enkä minä tuommoista tyttöä. Olet niin paha suustasi, ettei sinun
kanssasi tule toimeen muut kuin sudet...

LYYLI

Päästä minut menemään.

JANNE

Ei kuule, älä nyt suutu. Tiedäthän sinä että minä haen taloa.

LYYLI ivaten.

Ja mitä sinä talolla?

JANNE

Pidän että helisee, kun saan sinut emännäksi.

LYYLI

Onhan Lauralla talo.

JANNE

Alati Laura ja Laura. Olen kerta kaikkiaan sanonut sinulle, ettei Laura
huoli minusta enkä minä Laurasta.

LYYLI äkkiä, ylenpalttisen ilon vallassa.

Jos sinä... pystyisitkin... ottamaan... tämän minun kotitaloni.

JANNE käyden hänen molempiin käsiinsä, vakavana.

Varmasti, sinun kanssasi yhdessä.

ÄITI joka vähän aikaa sitten on tullut keittiöön ja puhellut siellä
askartelevan Saiman kanssa, astuu äkkiä huoneeseen keskeyttäen heidät.

Hyvä Janne, auttaisitkos vähän.

LYYLI painelee polttavia poskiaan ja järjestää hiuksiaan, hätääntyneenä.

Niin äiti, minun piti juuri tulla, mutta tuo Janne, tuo ilkeä häijy...

JANNE

Kaikki on minun syytäni. Lyyli kyllä tahtoi lähteä leipomaan...

ÄITI

Talonostaja haluaisi...

LYYLI nopeasti, itsekseen.

Talonhuijari — ai niin!

ÄITI

... nähdä kyläkarttaa. Julle sanoo sen olevan teillä Alasmaassa. Etkös
sinä olisi hyvä ja menisi sitä hakemaan, kun tässä sattuu olemaan niin
kiire...

LYYLI äkkiä, kiivaasti.

Äiti, taloa ei saa myydä!

ÄITI

Lapsi kulta, mitä sinä nyt!

LYYLI itsepintaisesti ja uppiniskaisesti.

Minä en tahdo.

ÄITI

Sinähän kaiken aikaa olet ollut myynnin puolella.

LYYLI

En enää ole.

ÄITI huoaten.

Tiedäthän sinä miten raskasta se äidille on ollut.

SAIMA keittiöstä.

Älkää nyt hyvät ihmiset taasen ruvetko vatkaamaan yhtä ja samaa. Tämän
talonmyynnin takia olemme jo äidin kanssa tarpeeksi kärsineet. Se on
nyt kerta kaikkiaan päätetty eikä sille mitään voi.

LYYLI

Mutta minä en ole sitä ymmärtänyt.

ÄITI

Jos Janne sitten olisi hyvä.

JANNE

Heti paikalla.

LYYLI

Et saa mennä.

JANNE

Lyyli kulta, täytyyhän minun, kun ostaja tahtoo nähdä...

LYYLI

Mutta minä en tahdo. Minä en tahdo että talo myydään. Hänelle.

    Janne lähtee veitikkamaisesti vihellellen. Lyyli mennä murjottaa
    ikkunan luo. Äiti on ottanut kahvivehkeitä astiakaapista, mutta
    hyrähtää äkkiä hiljaa itkemään ja asettuu tuolille pyöreän pöydän
    ääreen. Kuuluu vain Saiman askaroiminen keittiöstä.

SAIMA tulee, huomaa äidin itkevän, menee Lyylin luo, kuiskaa nuhdellen:

Sinä olet huonosti kasvatettu.

LYYLI tiuskaten takaisin.

Mitä?

SAIMA

Huonosti kasvatettu...

LYYLI

Ja sinä, sinä olet hyvästi kasvatettu, mutta ikävä. Aijai, kun oletkin
ikävä! (Huomaa äidin, heltyy paikalla, kiiruhtaa katuvaisena äidin
luo.) Äiti, voi äiti, antakaa minulle keppiä. Saima on oikeassa:
huonosti kasvatettu... (Hellittelee äitiä.)

SAIMA

Minä en ymmärrä sinua. Koko ajan olet ollut Jullen puolella: talo pitää
myydä ja muuttaa kaupunkiin. Minä ja äiti olemme taistelleet vastaan...

LYYLI itkun seasta.

Niin, te olette olleet oikeassa ja minä, kuten aina, väärässä.
(Mahtipontisesti.) Mutta nyt minä asetun teidän puolellenne ja ajan
ulos koko talonhuijarin. Hän ei saa astua jalallaan sisään...

ÄITI

Ei sinun sovi kutsua häntä talonhuijariksi. Hän on varmaan kunnon
mies...

LYYLI

Ja vielä! Saatte nähdä: kyllä hän myy tämänkin talon ja pistää kymmenen
tuhatta markkaa taskuunsa että helähtää.

SAIMA

Lakkaa nyt. Lakkaa, lakkaa.

LYYLI kiusoitellen.

Sinä puolustat häntä. Katsokaa, äiti, kuinka Saima puolustaa häntä — ja
punastuu.

SAIMA

Sinä olet pahankurisin lapsi maailmassa.

LYYLI

Äiti, katsokaa kuinka hän kääntää pois kasvonsa...

ÄITI

Hyvä lapsi, tuleekohan sinusta koskaan ihmistä.

LYYLI

Ei äiti, ei minusta tule ihmistä. Mutta minä en tahdo, että talo
myydään.

ÄITI

Tule nyt äidin kanssa leipomaan.

    Ovat jo menossa, mutta Lyyli kääntyy äkkiä
    ovessa ympäri, juoksee takaisin.

LYYLI

Äiti, olisitte kuullut millä äänellä hän kysyi: »Onko neiti Vartia
kotona?» »Minä olen neiti Vartia», vastasin. »Mutta neiti Saima...»

SAIMA yritettyään keskeyttää häntä.

Ja mitä ihmettä se sitten on. Mutta jos tässä talossa tänäpänä todella
saadaan lämmintä leipää, niin se on ihme ja kumma...!

ÄITI

Tunnetko sinä edes tätä talonostajaa?

LYYLI

Niin, tunnetko?

SAIMA

Kai minä hiukan tunnen, koska hänkin sanoi tuntevansa... Hän kävi kai
opistolla... tai en minä muista...

LYYLI teeskennellen.

Mitä niitä kaikkia muistaisi. (Äiti on jo keittiössä.) Tai ehkä hänellä
on parempi muisti.

SAIMA

Pidä nyt kiirettä, sinä ilkeä tyttö. (Työntää Lyyliä menemään.)

LYYLI keittiön ovesta.

Että sinä saisit pitää hauskaa huijarisi kanssa.

SAIMA

Juuri niin, juuri niin.

    Lyyli nauraa ja seuraa äitiä keittiöstä pihamaalle. Saima
    asettuu ompelemaan, katsoo tuon tuostakin levottomasti
    odotellen ikkunaan. Hetken perästä tulee keittiön tietä Laura.

LAURA

Terve, terve. No teillehän on tullut talonostaja. Missäs se on?

SAIMA

Kävelevät kai Jullen kanssa maita katselemassa.

LAURA

Kukas se on?

SAIMA

Joku... maanviljelijä. En tiedä mistä.

LAURA

Onkohan sillä rahoja?

SAIMA

Sanovat olevan.

LAURA

Olevan! Mutta mitäs se sitten tulee katsomaan näin pieniä paikkoja...
No ethän sinä nyt siitä suutu. Korea paikkahan tämä on, mutta pienet
maat, eihän siitä mihinkään pääse.

SAIMA

Kyllä ne työntekijänsä elättävät. Ei meillekään tästä muuttoa tulisi,
jollei Jullelle olisi sattunut sitä takuuta.

LAURA

Sellaista se on kun herroille takaa, sen minä aina olen sanonut. Enkä
minä vain kenellekään takaisi. Mutta olet sinä nyt onnellinen, kun
pääset Helsinkiin. Kuule, sitä varten minä oikeastaan tulin, että
toimita nyt minullekin paikka, jos satut kuulemaan.

SAIMA

Mitä sinä ajattelet?

LAURA

Mitäs minä sitten. — Helsinkiinhän kaikki tahtovat.

SAIMA

Mutta eihän isäsi tule toimeen ilman sinua.

LAURA

Me myydään koko roska.

SAIMA

Myytte! Ilman pakkoa?

LAURA

Niin, emme me mitään takuita ole maksaneet, kun emme ole taanneetkaan,
mutta onhan täällä maalla niin ikävä. Ja eihän maanviljelys kannata.

SAIMA

Mutta etkö sinä mene naimisiin?

LAURA

Jannen kanssa! (Purskahtaa nauruun.) Onhan sillä vähän ulkonäköä, mutta
— muuta ei olekaan. Kukas niistä oman kylän pojista. (Nauraa.) Aijai,
tuolla ne tulevat pihan poikki. (Molemmat katsovat ikkunasta. Saima
kiiruhtaa keittiöön. Laura puhuu ikkunassa.) Voi, voi, sepäs on pulska
poika. Jollei se nyt osta teidän taloa niin ehkä se ostaisi meidän. Voi
voi, kun panin näin huonot vaatteet. Hyppäänpähän muuttamassa. Voi voi,
kuinka olikin pulska poika. (Lähtee juoksujalan.)

    Saima palaa keittiöstä, asettuu ompelemaan, mutta tarkkaa kaiken
    aikaa ääniä, jotka ulkoa tulevat saliin. Äkkiä kuulee hän askelten
    lähestyvän salin ovea ja alkaa kiihkeästi polkea konetta. Julle
    avaa oven, tulee häntä kohti. Matti näkyy kauempana.

JULLE

Saima... Saima... olepas nyt hiljaa, niin esittelen sinulle... (Laskee
käden hänen olalleen. Saima lakkaa ompelemasta.) Kylläpä sinä nyt olet
ahkera. Maanviljelijä Lähteenmäki — sisareni.

    Matti tervehtii täynnä iloista odotusta,
    Saima hämillään.

MATTI

Pitkistä ajoista. Mitäs kuuluu?

SAIMA

Ei mitään erinomaisia.

JULLE

Ai, te olette tutut? En tietänytkään. Eikös se kartta ole vielä tullut?

SAIMA

Kyllähän sen Jannen jo olisi pitänyt tulla.

JULLE

No, kai hän pian tulee. Ehkä mennään tuonne salin puolelle, siellä on
vilpoisempi.

MATTI

Kiitoksia. Täällähän on hyvä.

JULLE

No, kuinka isäntä tahtoo. Minä noudan sitten tupakat tänne. Etkös sinä,
Saima, anna kahvia. (Lähtee salista.)

SAIMA nousee työnsä äärestä.

Heti paikalla.

MATTI

Ehdimmehän me vielä. (Äänettömyys. Matti istuutuu.) Kertokaa nyt mitä
teille on kuulunut... näinä vuosina.

SAIMA

Ei mitään. Ei todella kerrassaan mitään.

MATTI

Mutta veljenne kertoo että huomenna matkustatte Helsinkiin.

SAIMA

Olen saanut sieltä paikan.

MATTI

Kauppa-apulaisena?

SAIMA hätäisesti.

Niin. Se on hyvin hyvä paikka.

    Äänettömyys.

MATTI

Muistuu vain mieleeni mitä sanoitte kaksi vuotta sitten: ettette
mistään hinnasta lähtisi maaseudulta.

SAIMA katkerasti.

Te ostatte kotini, mitä minä täällä teen!

MATTI

Ei ole ensinkään sanottu.

SAIMA loukkaantuneena.

Jollei kelpaa teille, niin jollekin toiselle. Keinottelijoista ei ole
puutetta! (Nauraa katkerasti.)

MATTI

Saima! Muistatteko minkä saarnan te piditte minulle kaksi vuotta sitten?

SAIMA

En.

MATTI

Muistatte varsin hyvin.

    Äänettömyys.

MATTI

No niin, te saarnasitte mikä on velvollisuuteni maata ja kotitaloani
kohtaan. Te kuvasitte maaseudun kauneutta... miten hyljätyksi se jää,
kun myymme sen rahasta. Lähteenmäki oli silloin myytävänä. Kun tulin
kotiin opistosta, niin en — voinutkaan sitä myydä.

SAIMA toistaa kuin unessa:

Ette voinutkaan sitä myydä.

MATTI

Olen siitä asti pitänyt sitä.

SAIMA

Siitä asti...

MATTI

Tehnyt työtä.

SAIMA

Tehnyt työtä...

MATTI

Niin paljon kuin käsistä voi irti lähteä.

SAIMA

Ettekä enää voisi myydä mistään hinnasta?

MATTI

En. Ja nyt ymmärrätte myöskin miksi en voi ostaa teidän kotitaloanne.

    Äänettömyys.

SAIMA

Mutta miksi sitten olette täällä?

MATTI

Minä... minä...

JULLE tulee tupakkavehkeineen salista.

Etkö sinä tarjoakaan kahvia, Saima?

    Saima nousee hämillään ja kiiruhtaa keittiöön.

JULLE

Kyllä minä sentään luulen että meidän on paras mennä niitylle miesten
luo. Meillä on renki, joka tietää talon asiat paremmin kuin minä. Kas
kun antautuu lukuhommiin, niin vieraantuu näistä maalaisaskareista.
Mikko oli jo isän aikana ja tietää kaikki.

MATTI

Kiitoksia. Kyllähän minä saan selon jahka kartta tulee.

JULLE

Talo ei tänään suinkaan esiinny edukseen. Kaikki on nurin narin. Me
odotimme teitä maanantaina ja ajattelimme ettette enää tulisikaan. Nyt
ollaan heinässä ja leivotaan ja huomenna varhain lähtee sisareni... On
vähän ikävää että hänen pitää lähteä näin keskellä kesää. Mutta paikka
täytetään viidennestätoista päivästä, ja voi kiittää onneaan, kun saa
sellaisen paikan.

MATTI keskeyttää hänet hermostuneena.

Tuli vähän jano tuolla kävellessä. Jos olisi vettä...

JULLE

Eikös kaljaa? Meidän äiti tekee hyvää kaljaa. Saima, lähdepäs
hakemaan...

MATTI

Ei mitenkään, kyllä minä otan vettä jos on.

SAIMA keittiön ovessa.

Kyllä minä...

MATTI

Ei, ei...

JULLE

No, jos minä nyt menisin. Täytyy ruveta kohtelemaan tuota sisarta
kunnioituksella, kun se nyt saa viran. Niin, niin. Tulen sitten
aina sinulta vippaamaan, kun joudun rahapulaan. (Nauraa, ottaa
posliinituopin Saiman käsistä ja lähtee.)

    Äänettömyys.

MATTI jotakin sanoakseen.

Mitä tämä nuori herra lukee yliopistossa?

SAIMA

Äiti tahtoi häntä papiksi ja hän luki jo pari vuotta niitä aineita. Hän
lukee nyt tohtoriksi.

    Äänettömyys.

MATTI

Minun on pakko pitää kiirettä, vaikka... voi tuntua pahalta, että näin
äkkiä sanon, mitä tulen sanomaan.

SAIMA

Vastatkaa minulle vain siihen: jollette aio ostaa kotitaloani, niin
minkätähden olette täällä? Ostatteko jollekin toiselle?

MATTI

En. Olen tullut katsomaan — teitä.

SAIMA

Minua?

MATTI

En ole voinut unohtaa teitä.

SAIMA hätääntyen.

Kuulkaa... kuulkaa... veljeni tulee.

MATTI

Sitä ennen: sanokaa minulle... ettekö hiukan tahdo pitää minusta?

SAIMA onnettomana, kuiskaten.

Minähän olen saanut paikan Helsingistä. Ylihuomenna minun pitää olla
toimessa.

MATTI

Joku toinen saa mennä teidän sijaanne. Sellaisia on vaikka miten paljon.

SAIMA

Ja kuka ottaa nyt taas tämän kotitalon, kun ette te...?

MATTI hiljaa.

Se on teille rakas?

SAIMA hiljaa, lämpimästi.

On.

LAURA huutaa ulkoa.

Saima hoi, Saimaa! Kanat ovat ryytimaassa.

SAIMA lähtiessään juoksujalkaa.

Niistä on sitten harmia!

    Matti katsoo ikkunasta, ulkoa kuuluu melua. Ei heti huomaa Lauraa.

LAURA tulee puettuna koreisiinsa. Seisoa myhäilee vähän aikaa ovessa,
kun ei tiedä miten alkaa.

Päivää. (Pari askelta lähemmäksi.) Päivää.

MATTI huomaa, kääntyy.

Päivää.

LAURA kätellessään.

Terveeks. Jos saan esitellä itseni: neiti Laura Sillanpää.

MATTI kuivasti.

Lähteenmäki. Hauska tutustua.

    Äänettömyys.

LAURA

Istumaan. Minä olen tuosta naapurista ja melkein niinkuin kotiväkeä.

MATTI

Vai niin, vai niin.

    Äänettömyys.

LAURA

Kovin nyt on kaunista.

MATTI

On kyllä. Oikea heinäpouta.

LAURA

Ja kuuma. (Nauraa hihittää.)

MATTI

Kuuma.

    Äänettömyys.

LAURA

Minulla olisi kanssa talo.

MATTI kuivasti.

Vai pitää neiti taloa.

LAURA

Isä sitä pitää, vaikka hän on jo vanha ja me möisimme mielellämme sen
pois.

MATTI

Mutta minkätähden?

LAURA

Se on niin hankalaa se talonpito.

MATTI

Neiti tarttuisi kiinni oikein miehen kourin.

LAURA

Huonoa se sentään on naiselta.

MATTI

No onhan maailmassa miehiä, jotka auttavat.

LAURA mielistellen.

Onhan niitä. Kun vain saisi sellaisen mukavan. Ja kyllä Sillanpää on
korea talo. Ja kymmenen kertaa suurempi kuin tämä. Tämä onkin sellainen
linnunpesä, että oikein minä ihmettelin että isäntä, rahallinen mies...

MATTI puoleksi hämmästyneenä, puoleksi suuttuneena.

Mistäs neiti minun rahani tietää?

LAURA mielistellen.

No näkeehän sen päältäkin.

MATTI

Kyllä se on täydellinen erehdys.

LAURA ihastuneena.

Ei sillä väliä ole, oli rahoja taikka ei, kun on noin komea poika.
Kyllä meidän talossa on rahoja. Se on tässä aivan likellä...

MATTI

Mutta...

LAURA

Ikkunasta näkyy vähän kattoja puiden takaa. Isäntä lähtee mukaan, niin
minä käyn näyttämään. Karjakin on siinä likellä.

MATTI

Neiti elää täydellisessä erehdyksessä. En minä...

LAURA

Ja jos talon niinkuin että voitokseen heti myydä tahtoo, niin siitä saa
suuret voitot. Ja voi palstoittaa, jos tahtoo. Ja metsäkin on sellainen
aarnio, ettei siihen ole paljon koskettukaan.

MATTI

Neiti näkee aivan turhaa vaivaa, minä...

LAURA

Eikä meitä ole kuin yksi lapsi. Minä olen ainoa perillinen...

    Äänettömyys.

MATTI

No nyt minä ymmärrän. Neiti tarvitsisi miehen.

LAURA yhtenä hymynä.

Niinhän minä niinkuin tarvitsisin.

    Janne tulee hiestyneenä sisään, kyläkarttakäärö kainalossa.

JANNE kumartaa.

Anteeksi, vai ei täällä olekaan talonväkeä.

MATTI

Ei ole. Tulevat kai heti. Se on varmaan se kartta.

JANNE

On. Sain juosta talosta taloon, kun olivat kuljettaneet...

MATTI

Kylläpä teillä on ollut vaivaa. Tuhannet kiitokset. (Alkaa levitellä
karttaa. Janne valmistuu osoittamaan hänelle paikkoja.)

JANNE

On siellä nyt heinäpouta. Ei kannata panna seipäisiin ensinkään.

LAURA joka sulhasensa tulosta asti vihastuneena on punninnut mitä
sanoa, vetää Jannen syrjään ja kuiskaa tiuskaten:

Mene matkaasi täältä.

JANNE

No, no, no.

LAURA

Sinulla ei ole täällä mitään tekemistä.

JANNE

Aina yhtä paljon kuin sinullakin.

LAURA

Minulla on kahdenkeskeistä puhumista tälle herralle.

JANNE

Eiköhän minulla mahtane olla oikeutta olla läsnä...

LAURA

Ei. Mene heti paikalla, senkin vetelys...

JANNE

Hallitse vähän suutasi, morsiameni, taikka suutun minäkin.

LAURA halveksivasti naurahtaen.

Sinun suuttumisiasi!

MATTI joka kartan äärestä huvittuneena on katsellut heidän mutkiinsa:

Onko herrasväki kihloissa?

JANNE

Pitäisihän sitä oltaman.

LAURA

Jaa minä otin tuon, kun sillä on noin niinkuin vähän ulkonäköä ja kun
ajattelin että siitä tulisi kalua.

JANNE

Ja minä otin tuon, kun sillä on talo ja mieleni teki päästä maahan
kiinni.

LAURA

Mutta ei sillä mitään tee. Kelloja se vain korjailee ja näettekös,
isäntä, kuinka. (Viittaa kelloon.) Tuossa sen on työt. (Nauraa.)

JANNE

Kas pahusta, kun on seisahtunut. (Menee kellon luo ja alkaa korjailla.)

LAURA Jannelle ylpeän ivallisena, kädet vyötäisillä:

Jollet sitä ennen ole ymmärtänyt, niin ymmärrä nyt, etten minä koskaan
ole todenteolla sinua ajatellut.

JANNE

Ohoh, ohoh...

LAURA

Minä lähdenkin täältä pois kokonaan.

JANNE

Mikäs se oli se lahjakello?

LAURA

Sen saat tuoda kiireen kautta takaisin. Leikillä annoin, että saisit
vähän herrastella kirkonmäellä.

JANNE

Siinä on oikein minun nimenikin.

LAURA

Ykskaikki. Mistäs minä tiedän mitä variksenvarpaita kultasepällä ovat
panneet.

JANNE

Entä sormus?

LAURA

Tänä päivänä saat tuoda kaikki tyynni takaisin. Minä matkustan tästä
hyvin äkkiä kaupunkiin. Saima toimittaa minulle paikan.

JANNE iloissaan.

No ei tämä poika hirteen mene. Se on varma se. (Viheltelee.)

MATTI

Haluaako neiti paikkaa kaupungista?

LAURA

Tämä toimittaa tämä Saima, tämän talon tytär, kun huomenna lähtee
Helsinkiin.

MATTI keksii tuuman.

Minulla olisi siellä tiedossa paikka.

LAURA

Tosiaan? Minkämoinen paikka se olisi?

MATTI

Hyvä.

LAURA

Palveluksessa herrasväessä, vai...?

MATTI

Jossakin kaupassa.

LAURA ihastuneena.

No, sellaisenhan tämä Saimakin saa. Voi voi, jos olisi sokerileipurilla.

MATTI

Jaa, sitä minä en varmaan voi sanoa.

LAURA

Tai muotiliikkeessä.

MATTI

Niin, en tiedä. Olisiko neiti valmis ottamaan vastaan sellaisen?

LAURA

Niin mielelläni. Minä olen jo niin kyllästynyt näihin maalaisiin
miehenköntteihin... ja lehmiin... ja kärpäsiin.

MATTI

Voitteko lähteä jo huomenna?

LAURA

Huomennahan se Saimakin lähtee. Ei sillä väliä ole. (Levitellen.) Kyllä
tällä tytöllä vaatetta on.

MATTI veitikkamaisuuttaan peitellen.

Rientäkää sitten, hyvä neiti, valmistamaan matkaanne ja jos saan
vaivata teitä vähän myöhemmin tänne, niin kuulette tarkemmin.

LAURA hypellen ilosta.

Ajatelkaas nyt sitä onnenpotkausta! Ihankos minä nyt otan tämän
todeksi, ettette laske leikkiä?

MATTI

En millään muotoa.

LAURA

Monet tuhannet kiitokset. Minä riennän sitten. (Ilkkuen Jannelle.)
Näetkös sinä nyt: minä pääsen kaupunkiin.

JANNE

Lykkyä matkalle vain, kunnian fröökynä! sanoi mustalainen.

LAURA

Tuo sitten kellot ja sormukset illalla.

JANNE tehden kunniaa kuin sotaväessä.

Ahkeruus on ilomme!

LAURA niiaten.

Hyvästi. Hyvästi.

    Lähtee iloissaan. Janne purskahtaa suureen nauruun.
    Mattikin hymyilee.

MATTI

No nyt se asia on selvä.

JANNE

Selvä kuin terva. (Purskahtaa uudelleen nauramaan. Äänettömyys.)

MATTI

Vai tekee teidän mieli taloa.

JANNE

Talon tähdennän minä tuon... tuon... riikinkanan otin. Mutta ei sitä
sentään talon takia voi sieluansa myydä. Menköön vain kaupunkiin.
Siellä se on omansa.

MATTI

Tahtoisitteko suurenkin talon?

JANNE

Mitäs minä suurellakaan. Suoraan sanoen... jokohan minä puhuisin teille
koko asian?

MATTI

Puhukaa pois. Olisi hauska kuulla.

JANNE

Mutta minä tulen teidän tuumienne tielle: minä tahtoisin ostaa tämän
talon.

MATTI hämmästyneenä.

Ette ensinkään. En minä tätä taloa osta.

JANNE

Pidätte pienenä, arvasinhan minä. Minulla ei ole rahoja. Siinä se.

MATTI

Mutta luottoa. Olette kai tästä likeltä?

JANNE

Tarvitsevat rahaa. Julle herra on tehnyt velkaa. Maksanut takuita...

MATTI

Aijaijaijai.

JANNE

Jos minä nyt puhun kaikki suoraan, niin minulla ja tämän talon
tyttärellä on niinkuin... kuinka minä nyt sanoisin... vähän kiintymystä
toisiimme.

MATTI kiihtyneenä.

Tämän talon tyttärellä?

JANNE

Niin. Minä olen sitä katsellut koko tämän viime vuoden. Se se vasta
on kaunis. Ja siitä se vasta emäntä tulee... Ja kyllä hänkin pitää
minusta, vaikkei vielä sitä tunnusta...

MATTI kiihtymystään pidätellen.

Minä uskon, minä uskon. (Kuohahtaen.) Menkää taivaan tähden naimisiin
ja asukaa vaikka kymmentä taloa. Minä huomaan että kello on paljon...

JANNE

Mitä ihmettä?

MATTI

Ei mitään ihmettä. Kello on paljon. Aika kuluu. Minulla on kotonakin
heinäntekoa... (Ilkeästi.) Onnittelen vain tyttöä, joka saa noin korean
pojan...

JANNE suutahtaen.

Katsokaas, kyllä minustakin tulee herran näköinen, kun panen oikeat
vaatteet päälleni. Mutta tulin tänne suoraan työstä, kun en saanut
olluksi, kun tiesin talonostajan tulevan ja levottomuus kalvoi, että
jos vie Lyylin kotitalon.

MATTI

Lyylin?

JANNE

Lyylin, Lyylin. Ai, te luulitte Saimaa... En minä Saimaa. Kyllä te
minun puolestani saatte Saiman.

MATTI ilostuen.

Minä ajattelin...

JANNE

Vai niin on asiat. (Purskahtavat nauruun.)

MATTI

Minä toimitan teille rahat, että pääsette taloon kiinni.

JANNE

Ihankos?

MATTI antaa hänelle kätensä.

Ja teidän entinen morsiamenne saa mennä Saiman asemesta Helsinkiin.

JANNE

Hyvät ihmiset sentään!

MATTI

Mutta kuka te nyt oikein olette — tai kaipa me voisimme sinutellakin
toisiamme, koska meistä tulee langokset.

JANNE laskettaa iloisesti tulemaan:

Minä olen Janne tuolta naapurista, kuudes yhdeksästä lapsesta. Olen
käynyt läpi kansakoulun ja suoritan paraikaa kurssia elämän koulussa.
Teen työtä veljeni renkinä ja yhtä toista pientä muuallakin, koska
minulla ei ole peukalo keskellä kämmentä. Mutta kukas sinä olet?

MATTI

Lähteenmäen taloa minä pidän, tuolla kymmenen peninkulman takana.

JANNE

No vai. Olenhan minä kuullut. Sinä olet sitten se Lähteenmäen Matti?

MATTI

Sama mies... En ole kahteen vuoteen saanut tätä Saimaa mielestäni ja
tulin nyt häntä hakemaan.

JANNE

Hyvän saatkin.

MATTI

Kyllä minä sen tiedän.

JANNE

Ja minä vielä paremman.

MATTI

Mutta nyt saisi talonväki tulla.

JANNE

Minä juoksen katsomaan. (Häviää keittiöön ja sieltä ulos, palaa
hetken perästä.) Täällä ne jo tulevat. Ja lämmintä leipää! (Riistää
leipäpellin Lyylin käsistä.)

LYYLI keittiössä.

Et saa. Ne ovat talonhuijarille.

JANNE

Otanpas uhalla. Kyllä talonhuijarille silti riittää. Talonhuijari hoi,
tule ottamaan osaasi!

LYYLI suuttuneena.

Ole hiljaa!

MATTI

Jaa minäkö? (Menee vastaan. Lyyli, Julle ja äiti tulevat.)

LYYLI

No niin, ei teidän olisi tarvinnut kuulla sitä talonhuijaria. Vaikka
sama se; siksi minä teitä olen kutsunut, ja vihainen minä teille olen
ollut ja sanonut, ettette saa astua jalallanne huoneeseen.

MATTI

Aijaijaijai!

LYYLI

Niin, siksi että minä en tahdo, että tätä taloa myydään.

JULLE tuo vesilasia

Anteeksi nyt, isäntä, mutta veteen te saatte tyytyä. En ikinä ole ollut
niin kömpelö kuin tänään kellarissa.

MATTI loistavana.

Kiitoksia, kiitoksia. (Ottaa lasin, laskee juomatta pöydälle.) Olen
täällä tutkinut karttaa. (Menee keittiöön, minne Saima on jäänyt
kahvipannua hoitamaan.)

    Lyyli ja Janne keskustelevat haarallaan hiljaa. Äiti
    panee tuoretta leipää lautaselle ja järjestää pöydän.

JULLE ottaen tuoreen viipaleen ja heittäytyen keinutuoliin nauraa
täyttä kurkkua.

Ei minulle nyt vielä ikinä sellaista. Mutta tynnöri oli jotenkuten
kallellaan.

ÄITI hiljaa.

Voi, voi, kun tuo vieras nyt menee keittiöön ja joka paikkaan. Eihän
meillä muuten ole tällaista epäjärjestystä.

JULLE yhä nauraen.

Ei minulle nyt ikimaailmassa ole tapahtunut, että kaikki kalja olisi
vuotanut käsistäni.

ÄITI

Siellä mahtaa olla siivo.

JULLE Täydellinen vedenpaisumus.

ÄITI päivitellen.

Tynnöri oli melkein täysi.

    Saima ja Matti tulevat käsi kädessä, Matti toisessa
    kädessään kantaen kahvipannua, jonka laskee pöydälle.

    Yleinen hämmästys.

JULLE

Mitä ihmettä!

MATTI

Vanhaa rakkautta. Häntä minä tulinkin hakemaan enkä taloa.
Sanomalehti-ilmoitus minut tänne opasti.

SAIMA

Niin, äiti, vanhaa rakkautta.

ÄITI liikutuksissaan.

Rakas lapsi, voi, voi... Enkä minä ole mitään tietänyt... Kuinka
ihmeellisesti kaikki järjestyy...

LYYLI astuu esiin käsikädessä Jannen kanssa.

Ja me, äiti, me olemme kanssa kihloissa! Onnitelkaa nyt meitäkin.
(Karkaa kättelemään kaikkia.) Ja me otamme talon. Se on kaikki
talonhuijarin ansiota. Ja hän saa auttaa meitä rahoilla ja neuvoilla —
minä sanon nyt vain sinä, koska olet Saiman sulhanen.

MATTI

Hyvä, hyvä, hyvä.

JULLE

Hitto vie miten ovelasti te täällä järjestitte sillaikaa kun minä tein
tyhmyyksiä kellarissa. (Nauraa.)

    Kaikki ovat istuutuneet kahvipöytään,
    paitsi Julle, joka kaataa kahvia.

ÄITI

Mutta mitäs Laura sanoo?

JANNE

Kaikki on järjestyksessä. Hän lähtee Saiman sijasta huomenna Helsinkiin.

MATTI

Siinä saa kaupunki oikein omansa.

LYYLI

Mitä minä sanoin sinulle, Saima, sen tietävän, kun näkee unta susista?

JULLE

Kuka näki unta susista?

LYYLI

Minä. Että sudet söivät Saiman.

JANNE

Ja minä sanoin sen unen tietävän, että sudet vievät teidät molemmat. Ja
niin tiesikin.

LYYLI

Niin tiesikin.

JULLE

Helkkarissa, mikä kiire niillä minun sisarillani oli.

MATTI

Tästä alkaakin nyt vähän tavaton talonpito.

JANNE

Tuohon suohon tuolla minä ensinnä isken.

LYYLI

Isä jo aina puhui siitä.

ÄITI

Se on niin hyvä suo.

SAIMA

Täällä voi pitää puolet enemmän karjaa, kun maat saadaan kuntoon.

JULLE

Kas, kas, kas sitä innostusta!

LYYLI karkaa äkkiä Saiman luo, joka on tullut järjestämään pois
käsityötään ompelukoneen pöydältä.

Herranen aika, Saima kulta, kun me olemme kihloissa! (Syleilee ja
pyörittelee häntä.)

SAIMA ottaa kukan lasista ikkunalta, heittää sen Matille. Matti ottaa
vastaan kukan ja kiinnittää sen napinläpeensä.

Kaikki on talonhuijarin ansiota.

MATTI

No, no, no...

JULLE nostaen kahvikuppiaan

Eläköön, eläköön, eläköön!

    Kaikki nousevat ja yhtyvät iloiseen eläköön-huutoon.