Olympiakuumetta

OLYMPIAKUUMETTA

Yksinäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Seuranäytelmiä 440

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1939.

HENKILÖT:

Anna, Ojalan talon tytär. Ville, » » poika. Matti, » » työnjohtaja. Kalevi, » » maatalousharjoittelija.» Lempi, « » karjakko. Mari, » » vanha palvelija. Mikko, Amerikan-sulhanen.

Maalaistupa. Kaksi ovea ja avattava ikkuna. Kalusto mahdollisimman jykevää ja talonpoikaista. Peräseinällä kello ja kirjahylly, jonka päällä radio.

Perheen illallisateria päättymässä. Aurinko paistaa kirkkaasti tupaan sivuikkunasta. Henkilöryhmitys pöydässä vasemmasta päästä lähtien:

Mari, pienikokoinen, mutta pirteä »vanhapiika», joka valppaasti vaanien näyttää pitävän silmällä nuorten pöytätoveriensa pienimpiäkin eleitä.

Lempi, mahdollisimman lihava ja punakka, helakanpunaiseen puseroon pukeutunut, luo tämän tästä hempeitä silmäyksiä vastapäätä istuvaan työnjohtajaan.

Anna, nuori, hauskannäköinen, käytökseltään hillitty, kansallispukuinen tyttö.

Ville, noin 15-vuotias, yllään vielä poikasten tapaan pusero ja »golfarit», älykäs, mutta luonteeltaan kujeileva. Istuu Maria vastapäätä pöydän toisessa päässä.

Kalevi, kookas, komea urheilumies, vaatetus kesäinen, — verryttely- tai flanellihousut ja avorintainen paita. Istuu vastapäätä Annia.

Matti, lyhyt ja punakka, lihava pallukka, paitahihasillaan ja avojaloin, hyvin leveät housut kiinnitetty henkseleillä, joita usein nostelee. Istuu Lempiä vastapäätä.

Esitelmöitsijän ääni radiossa.

Näiden maailman suurkisojen, edessämme olevien olympiakilpailujen toimeenpanijana pieni Suomen kansa on saanut suuren ja harvinaisen kunniakkaan tehtävän. Olympiakisojemme saattaminen kaikinpuolisesti onnelliseen päätökseen olkoon senvuoksi koko Suomen kansan yhteinen kunniavelvollisuus. Ne vaatimukset, joita tämä tehtävä eteemme asettaa, eivät suinkaan ole vähäiset. Paitsi tuhansia kilpailijoita maapallon eri puolilta, saamme tällöin maahamme kymmeniä tuhansia vieraita kymmenistä eri kansoista. He tulevat tänne odottavin mielin, milteipä lapsellisen uteliaina. Ovathan he jo niin usein nähneet pienen pohjoisen maamme poikien voitollisesti kamppailevan maailman suurimpien kanssa olympian kunniakkailla kilpakentillä. Tämän selitykseksi he ovat kuulleet mitä kummallisimpia tarinoita tuhatjärvien maasta, sen alkuperäisen voimakkaasta kansasta ja ihmeitä tekevästä saunasta.

Antakaamme voimaimme mukaan mitä mainos ja ennakkokuvitelmat ovat heille luvanneet. Jos mahdollista, antakaamme vielä enemmänkin. Kirkastakoon Suomen kesäinen maa ja maisema tuhansille vieraillemme kauneimmat kasvonsa. Näyttäköön sen kansa niin juhlapäivinä kuin arkisen työn aherruksessa heille puhtaimman ja rehellisimmän olemuksensa. Näyttäköön sen heille myös Suomen sauna, mikäli he itse sitä haluavat. Puhdistakaamme, lämmittäkäämme sauna heille perinpohjin. Avatkaamme ovi ja antakaamme tuore, lehtevä kylpyvihta heidän käteensä...

Mari (kuuloaan herkistäen). Olkaa hiljaa! Sanoiko se, että...

Kuuluttajan ääni radiossa. Tähän päättyi neljännestunti olympiakuulumisia. Seuraa aikamerkki ja säätiedoitus.

Kalevi (Villelle). Sulje radio.

Matti. Niin. Todennäköinen sää lienee tänään sama kuin eilen.

Ville. Ja aikamerkki seisoo selkä suorana vanhalla paikallaan. (Nousee vikkelästi penkille seisomaan ja sulkee radion.) Käpy suuhusi, kun oma väki puhuu! (Napauttaa kädellään seinäkelloa.) Älä sinä välitä, vaan kävele! Päälläsi pitkin seinää!

Mari. Sanoiko se, että saunakin pitäisi vartavasten lämmittää?

Matti. Tietysti sauna pitää lämmittää! Kylpemään kai ne useimmat tänne lähtevätkin. Meidän on annettava niille sellainen sauna, että... että...

Ville. Että tietävätkin lähteneensä syyhymättä saunaan.

Matti. Sinäpä sen sanoit, pikkuinen poika!

Ville. Maasta se pienikin ponnistaa.

Matti. Maastapa hyvinkin! (Hypähtää lattialle, jossa koukistelee hyvin voimallisen näköisesti käsivarsiaan.) Mitähän, jos tässä toden teolla aloitettaisiinkin valmentautuminen tuon Kalevin kiusalla.

Kalevi. Mitäpä kiusaa siitä minulle. En minä havittele niin pitkälle.

Ville. Eipä tiedä, vaikka havittelisit.

Matti. Kuka takaa, vaikka havittelisit vielä pitemmälle.

Kalevi (myös nousten). Ei, en ole niin kunnianhimoinen, — kunhan parhaana päivänä pääsisin katselijaksi.

Matti. Et pääse! Parhaitten päivien liput on myyty jo kahteen kertaan. Ei, poika! Paremman keinon minä tiedän. Kunhan tässä oikein tukevasti valmennutaan. Pumpsitaan kuulaa kuudentoista metrin paremmalle puolelle! (Ottaa kuulantyöntövauhtia ja iskee jalkansa pöydänjalkaan; ruoka-astiat helähtävät.)

Mari (sähähtäen). Älä pumpsi rikki talon tavaroita!

Matti (pyörähtää lattialla kuin moukarinheittovauhtia ottaen ja pysähtyy arveluttavan lähellä ikkunaa). Jutkautellaan moukaria kuudenkymmenen metrin kulmille!

Mari. Kun jutkautat itsesi ikkunasta pellolle, niin nauraisin vähän.

Ville. Ja minä, koko rahan edestä.

Matti (välittämättä). Kiekkoa me pojat hivautamme, että... että... (Pyörähtää kyykähtäen keskilattialla, niin että henkselinapit heltiävät.)

Mari. No niin! Tuon minä hyvin arvasin.

Ville (hypähtää nauraen poimimaan nappeja). Nythän voidaan ruveta vaikka napinheittoa harjoittamaan.

Lempi. Minulla on kahden nollan karhulankaa. Tulen heti ompelemaan! (Nousee pöydästä ja rientää ulos. Anna raivaa astioita pöydästä.)

Mari. Nollan karhulankaa! Tuommoiset hurttanat pitäisi neuloa... (Auttaa Annaa, vihaisesti astioita tempoen.)

Matti (kuuloaan herkistäen). Jaa mitä neuloa?

Mari. Ja tuommoiset pehtoorit pitäisi heittää...

Matti (kävelee lähemmäksi pöytää, taskuista housujaan kannatellen). Jaa minne heittää?

Mari. Karjapihalle! Jos sen tietää tahdot!

Matti. Tuon kyllä hyvin arvasinkin. (Juoksee ulos housujaan kannatellen.) Täytyy rientää, ennenkuin heitetään.

Ville. Niin täytyy. (Juoksee Matin jälkeen.)

Kalevi (kelloonsa katsoen). Niinpä täytyy. Harjoitukset alkavat.

Mari. Ohoijaa! Onpa hyvä asia, että isäntä ja emäntä jo huomenna palaavat. Kauemmin en jaksaisi enää heidän kanssaan.

Anna. Niin, huomenna he tulevat. Isä soitti tänään. Niin että kyllä Mari jo pian pääsee huolestaan. (Naurahtaa.)

Mari. Naurat sinäkin vielä! Toinen tässä vuorokausikaupalla on saanut seistä kuin sotarintaman edessä.

Anna. Mitä Mari turhan vuoksi muodostelee itselleen sellaisia sotarintamia. (Juoksuttaa näppärästi astioita pesupöydälle.)

Mari. Turhanko vuoksi? Taidat itse olla yksi.

Anna. Vihollinenko? Kylläpä Mari minusta kamalia luulee.

Mari. En luule, — minä tiedän. Noiden kanssa saa nuori tyttö aina olla varpaisillaan, — tuollaisten nuorten miesten, pitkien huiskaleiden.

Anna. Mutta eihän pehtoori ole enää kovin nuori, eikä pitkä. Minun nähdäkseni hän on...

Mari. Pätkä! Niinkuin en sitä näkisi ja tietäisi. Ja näkisi vähän enemmänkin.

Anna. Mari näkee usein enemmän kuin on nähtävää. Jos pehtoori pitää karjakosta ja vaikka menee hänen kanssaan naimisiin, niin...

14

15

Mari. Eikä mene! Ei ainakaan ennenkuin isäntäväki tulee kotiin!

Anna (nauraen.) Ei tietysti! Tuskinpa vähiin aikoihin sen jälkeenkään. Ja mitä — taas Kaleviin tulee, niin...

Mari. Niin siitä sinä olet jäävi mitään puhumaan.

Anna. Niin olen. Kalevi on urheilija, enkä minä niistä asioista paljonkaan tiedä.

Mari (epäluuloisesti). Et kai sinä tiedä.

Anna. Koko Suomen kansa potee nyt olympiakuumetta; ihmekö tuo, jos meidänkin nuoret miehet.

Mari. Eihän se mikään ihme. Mutta se on minun mielestäni ihme, että se tarttuu terveisiin karjakonpallukkoihin ja valtaisiin talontyttäriinkin.

Anna. Ai, ai!

Mari. Ja että se nostaa niin korkeaa kuumetta, ettei lämpömittarissa koltta asteita riitä. Mutta on meillä keinoja, jos on pahojakin päiviä! Jäätä!

Anna. Hui, hui! (Juoksee nauraen ovelle.)

Mari (perään huutaen). Tärpättiä ja kylmiä kääreitä! (Ottaa sukankutimensa ja istuutuu.)

Ville (syöksähtää sisään potkupallo kainalossa). Kylmiä kääreitä! Kenelle?

Mari. Vaikka sinulle. Lennätkin siellä muiden mukana.

Ville. Voi, Mari kulta, jospa olisikin siivet, niin lentäisin! Mutta kun ei ole kuin jalkoja, ja yksi pari vain niitäkin.

Mari. Kaksi kai pitäisi.

Ville. Niin pitäisi. Toisella saisi juosta, toisella potkia palloa. (Istuutuu leikkien pallolla.)

Mari. Mihinkähän sinäkin vielä pääsi isket?

Ville. Vaikka tuohon palloon. Kas noin! (Iskee päänsä palloon.) Ja noin! (Yrittää toisen kerran, mutta iskee ohi.) Oho!

Mari. Tuota juuri tarkoitin. Ei aina satu.

Ville (jälleen käsillään leikitellen). Ei satu! Mutta se hyvä puoli toki on, että milloin ei satu, niin ei satu.

Mari (huokaisten). Ei sinun kanssasi parane!

Ville. Ei parane.

Mari. Näitkö sinä siellä ulkona, mitä karjakko ja pehtoori tekivät?

Ville. Mitäkö tekivät? Eikö täti tuon vertaa arvaa?

Mari (nousee, kävelee kiivaasti ikkunaan). Joko ne taas!

Ville. Jo!

Mari. Siitä täytyy tulla loppu! Sen minä sanon.

Ville. Samaa karjakko juuri sanoi. Hän valitti, että...

Mari. Mitä valitti?

Ville. Että hänen karhulankansa on kohta lopussa ja että hän ei enää toista rullaa rupea omilla rahoillaan ostamaan.

Mari. Ja mitä pehtoori siihen sanoi?

Ville. »Ei tarvitsekaan», sanoi pehtoori. »Tuommoisen tytön ei tarvitse ostaa mitään omilla rahoillaan. Kaiken pitää juosta talosta», sanoi pehtoori. Ja sitten hän...

Mari. Mitä hän vielä sanoi?

Ville. Ei sitten enää mitään. Hän vain otti karjakon syliinsä ja nosti korkealle, noin korkealle (näyttää pallolla). En minä luullutkaan pehtooria sellaiseksi painojen nostajaksi. Ja sitten karjakko huusi: »Minä putoan! Minä putoan!» Siihen pehtoori sanoi: »Etkä putoa.» Eikä hän pudonnutkaan.

Mari (vihaisesti). Ei suinkaan. Piteli varmaan kahdella kädellä kiinni.

Ville. No, voi ihme! Mistä täti tuonkin arvasi?

Mari. Mutta sinä et saa katsella tuollaista, hyi. (Sylkäisee.) Jos vasta näet, niin sinun pitää tulla heti kertomaan äidillesi tai minulle.

Ville. Kuinka minä voin tulla kertomaan, ellen ensin katsele!

Mari. Arvaatkin tuon.

Ville. En minä ole niin hyvä arvaamaan kuin täti.

Mari. Hyvin jo kuitenkin näytät olevan hajulla. (Suostuttelevasti.) Kuule, tänä iltana me estämme kaikki niiden elkeet, olivat ne mitä laatua tahansa. Me lyömme viisaat päämme yhteen.

Ville. Lyödään vain. (Menee kopauttamaan päätänsä Marin päähän.)

Mari (naurahtaen). Niin me teemme. Istuhan tuohon viereeni ja kuuntele.

Ville. Kuten emäntä käskee. (Istuutuu pallonsa päälle.)

Mari. Sinä pidät silmäsi ja korvasi auki.

Ville. Käskystä, herra korpraali! (Räpsii käsillään korviaan ja silmiään.)

Mari. Missä tahansa näet heidät kahden kesken, niin eroitat heidät, keinolla millä tahansa.

Ville (ihastuen). Keinolla millä tahansa! Voi turkanen!

Mari. Pehtoorin ja karjakon. Tiedäthän!

Ville. Tiedän, tiedän!

Mari. Ja Annan ja harjoittelijan.

Ville. Heidätkin! (Pyörähtää palloltaan permannolle.) Voi turkasen turkanen!

Mari. Ketkä tahansa...

Ville. Kaikki housut ja hameet! Tiedän, tiedän, ja arvaan lopun. Ja sitten tulen heti ilmoittamaan tädille. Tästä tulee eri kivaa! (Ottaa pallonsa ja hypähtää ovelle. Pysähtyy, pyörähtää ja tulee takaisin.) Tietääkö täti, se on vähän riskaapelia!

Mari. Niin mikä?

Ville. Se semmoinen erotteleminen, keinolla millä tahansa. Siinä voi joutua huonoihin väleihin monen hyvän kaverin kanssa.

Mari. Sinä lupasit.

Ville. Niin lupasin, mutta...

Mari. Entäs vielä?

Ville. Palkoista ei ollut mitään puhetta.

Mari (naurahtaen). Palkoista! Kaikesta vielä maksaakin pitäisi!

Ville. Ei kaikesta, mutta tietääkö Mari — niinkuin jo sanoin, se on vähän riskaapelia.

Mari. No, minä annan viisi markkaa.

Ville. Päästä vai parista?

Mari. Koko illasta ajattelin! Mutta olkoon parista.

Ville. Olkoon minunkin puolestani. Tuohon käteen. (Iskee pallollaan Maria selkäpuoleen.) Ja täti saa nähdä, että selviydyn siitä parista, vaikka neljästä, viidestä parista näin olympiakuumeessa. (Ryntää ulos. Mari myös poistuu, joitakin taloustavaroita kantaen.)

Anna (tulee ovesta, valkoisia liinavaatteita kantaen, laulaa hyräillen:)

    Kun ensi kerran silmäs näin,
    luulin auringon paistavan.

Kalevi (heti hiljaa hiipien perässä, pysähtyy keskilattialle, välittömästi jatkaen:)

    Kun ensi kerran äänes kuulin,
    luulin lintusen laulavan.

(Lämpimästi.) Totta se on. Niin luulin.

Anna. Sinä, Kalevi! (Laskee vaatteet penkille.)

Kalevi. Kuulin lauluäänesi ensi kerran. Sinulla on kaunis ääni!

Anna (naurahtaen). Laulu kylläkin oli kaunis, mutta samaa et voi sanoa äänestäni.

Kalevi. Kuka minut siitä estää. Sitäpaitsi äänesi on kaunis, ainakin minun mielestäni.

Anna. Älä puhu! Tule ennemmin auttamaan minua näiden lakanoiden venyttämisessä, jos sinulla on aikaa. (Ottaa kasasta lakanan.)

Kalevi. Aina toki sellaiseen. (Ottaa kiinni lakanan toisesta päästä, laskostavat ja venyttävät sitä. Ville ikkunan takana, katsoo vähän aikaa, napsauttaa sormiaan ja juoksee pois.)

Anna. Pojat näyttävät innostuneen harjoituksiin.

Kalevi. Pikkupojat erittäinkin! He ovat ensimmäisinä kentällä, ja illalla heitä ei tahdo saada kotiin ajamallakaan.

Anna. Se on sinun syytäsi.

Kalevi. Mitä vielä. Olympiakuumetta se on. Sitä on nyt joka paikassa, ilmassa ja maassa.

Anna. Sen asteet ovat kohoamassa, sanoo Mari.

Kalevi. Tietysti ne kohoavat loppuun saakka.

Anna. Hyvä se vain on. (Venyttävät lakanaa.) Mittaa se poikiin venyttää, sen olen huomannut.

Kalevi. Ei kaikkiin.

Anna (naurahtaen). Pehtooriako ajattelet? Ei kai hän tosissaan harjoittelekaan.

Kalevi. Hänpä harjoitteleekin innokkaammin kuin kukaan muu.

Anna (naurahtaen). Kyllä kai. (Ville ikkunan takana.) Mutta luuletko sinä, että meidän Villestä tulee milloinkaan mitään?

Kalevi. Miksi ei tulisi?

Anna. Kun hän on sellainen, kuten olet nähnyt. (Ville heristää nyrkkiään.) Mari hemmoittelee hänet pilalle. Vaikka poika tekisi hänelle mitä kujetta, ei hän osaa suuttua. Yrittäköönpäs joku toinen.

Kalevi (naurahtaen). Sen minäkin olen huomannut. Mutta mitä urheiluharrastuksiin tulee, niin tuolla iällä ei olekaan vielä syytä erikoistua. Parempi vain, että hän yrittelee yhtä ja toista. Sillä tavalla yleiskunto kasvaa ja into ja harrastus säilyvät elinvoimaisina.

Ville (on kuunnellut ja kompeillut ikkunan takana). Säilyvät ne! Vartokaahan vähän. (Juoksee pois.)

Anna. Mitä? Olin kuulevinani puhetta! (Katselee ympärilleen.)

Kalevi (samoin ympärilleen katsellen). Ei täällä ketään ole.

Anna. Lienee kuulunut pihamaalta. (Venyttävät ja laskostavat lakanoita edelleen.)

Kalevi. Nyt minäkin vasta olen löytänyt oikean alani, ja luulenpa, ettei se ole tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin.

Anna. Ei varmastikaan.

Kalevi. Tänä keväänä ensimmäisistä murtomaaverryttelyistä lähtien on juoksuharjoituksillani ollut kuin uusi näkemys ja pohja. Kun vedän verryttelypukua ylleni, tunnen niinkuin se sähköistäisi jalkoja ja sydäntä. Kun kierrän urheilukentän rataa, juoksen maantien laitaa tai havuneulasilla siroiteltua metsäpolkua, tunnen kuin jokainen askel kimmahuttaisi korvaani iloisesti innostavan käskyn: »Eteenpäin! Ota pitempi askel! Ota voima itsestäsi irti!»

Anna. Se on sitä.

Kalevi. Sitä se on. Minä tiedän sen.

Anna (käärii viimeistä lakanaa, astuen lähemmäksi Kalevia). Erikoistumisen iloa.

Kalevi. Tuloksiin pyrkimistä, sisäistä jännitystä.

Anna. Ja voitonhuumetta kenties. (Ovat joutuneet vastakkain.)

Kalevi (naurahtaen hieman hermostuneesti). Kilpailukuumetta, minä sanoisin.

Anna. Olympiakuumettako? (Ville näkyy jälleen ikkunan takana, pienen paloruiskun letku kädessään.)

Kalevi. Jos haluat, niin sanokaamme sitä siksi. — Kuule, Anna.

Anna (vilkaisee ympärilleen huomaamatta kuitenkaan Villeä).

Kalevi. Olen aikonut sen jo monta kertaa sinulle sanoa. Aina on silloin sattunut jotakin estettä: luontainen saamattomuuteni, joku ihminen, ihmisen varjo kenties. (Tarttuu Annan käsiin molemmin käsin.) Kerran minun kuitenkin täytyy se sinulle sanoa. Miksi en tekisi sitä tänä hiljaisena lauantai-iltana, kun vihdoinkin olemme kahden.

Ville (työntää ruiskun suukappaleen ikkunalaudalle kuin pyssynpiipun ja sähäyttää nopean vesisuihkun oveen. Tämän jälkeen nopeasti vetää ruiskun suukappaleen näkymättömiin.)

Anna (siirtyy hätkähtäen ulommaksi). Mikä se oli?

Kalevi (katsahtaa ympärilleen). Mikä lienee taas. (Siirtyy jälleen lähemmäksi Annaa ja tarttuu uudelleen hänen käsiinsä.) Jo pitkän aikaa on minua seurannut eräs... eräs ihana kuva. (Kiihkeämmin.) Aurinkona se lämmittää minua viluisilla työmailla, joka ilta kiihdyttää askeleitani pölyisellä juoksuradalla! En pääse siitä yöllä enkä päivällä! En pääse, enkä halua päästä. (Vetää Annan lähemmäksi itseään.) Kuule, Anna! Se hellittämätön varjo, se ihana kuva on...

Ville (suhauttaa vesisuihkun kattoon, minkä tehtyään vetää letkun pään jälleen äkisti ulos).

Anna (kimmahtavat eroon toisistaan). Kuulitko, taas?

Kalevi (kärsimättömänä keskeytyksestä). Kuulin kyllä, taas.

Anna. Se oli kuin vihaisen kissan ääni!

Kalevi. Kuin sihisevän käärmeen ääni!

Anna. Lähden katsomaan, mikä... (Aikoo kääntyä ulos.)

Kalevi. Et mihinkään lähde! (Pidättää kädestä.) Mitä me kissoista ja käärmeistä! Ja sihisevistä lohikäärmeistä! (Kääntää Annan rintaansa vasten.) Vaikka nyt marssisi sisään komppania kolmannen valtakunnan rakuunoita, vaikka maa repeisi ja taivaan lähteet avautuisivat...

Ville (suhistaa suihkunsa Annan ja Kalevin kohdalle kattoon, josta vettä alkaa tipahdella heidän kasvoilleen).

Anna. Jostakin vuotaa... (pyyhkii kasvojaan) vettä!

Kalevi (samoin kasvojaan pyyhkien). Kylmää vettä!

Anna. En kestä enempää! (Juoksee sisäovesta.)

Kalevi. Enkä minä! Mutta selville otan, kuka tässä pelissä on pilvien pitäjä! (Syöksähtää ulko-ovesta.)

Ville (hetkistä myöhemmin ulkoa). Älä viitsi, kuule!

Kalevi. Tahallasi laskit sisään vettä.

Ville. Enkä laskenut... Kalevi, älä viitsi!... Mari-täti tässä on takana... Ja kun sinä ja Anna kotkottelitte...

Kalevi. Olkoon, tämän kerran.

Ville. Olkoon vain, minunkin puolestani. Älä koske ruiskuun! Isä sanoo, että sen pitää olla aina täynnä ja paikoillaan, näin kevätahavan aikoina.

Kalevi. Onko se mielestäsi nyt paikoillaan?

Ville. On! (Isännän äänellä.) Ja kun minä sanon, että on, niin se on!

Kalevi (suostuttelevasti). No, sovitaan pois.

Ville (nyreästi). Sovitaan vain, mutta älä toista kertaa puutu minun kauppoihini.

Kalevi. Äläkä sinä minun.

Ville. En pikkulillilläni. Sehän on selvä jo.

Kalevi. Selvä?

Ville. Selvä kuin juna, näkeehän tuon jo, vaikka ei olisi silmiä päässä.

Mari (tulee nauraen sisäovesta, Ville ulko-ovesta). Ai, ai, miten Anni oli vihainen!

Ville. Entäs Kalevi! Tarrasi niskaani kuin kanahaukka!

Mari (loukkaantuneena). Sinun niskaasi! Talon ainoan pojan! Onko mokomaa ennen kuultu.

Ville (reilusti). On kyllä kuultu! Vieläkin mokomampaa! Eikäpä siitä tarvitse mitään kanteluvirsiä virittää.

Mari. Sanon minä isännälle! Se ei kelpaa, tuommoinen!

Ville (itsepäisen päättävästi). Mutta kun kelpaa! Ja sillä hyvä!

Mari. Sinä olet hemmoiteltu tenava.

Ville. Kukas on hemmoitellut?

Mari. Sitä sopiikin kysyä.

Ville. Sopii kyllä. Mutta sopiikos vastata?

Mari. Ei viitsitä kiistellä, kun kaikki luontuu näin hyvin.

Ville. Niin luontuu. Ensimmäinen viitonen tänne näin!

Mari. Viitonen! Ihanko sinä tosissasi?

Ville. Leikilläänkös täti? Vai sillä tavalla! Leikitään sitten. Pojat ovatkin jo odotelleet. (Ottaa pallon ja aikoo ulos.)

Mari. Älä ole tuollainen kärpänen! Saathan tämän, kun saan vain kukkaroni esiin. (Kaivaa pienen kukkaron alushameensa taskusta.) Kas siinä! Kuinka sanot?

Ville. Kiitos, sinä kultainen täti! Liian paljon sinä uhraat aatteesi puolesta, mutta kantakoon se sinulle satakertaista hedelmää. Näkemiin taas! Tässä on oltava vähän varpaisillaan.

Mari. Se on oikein. Kenen jalka kapsaa, sen suu napsaa.

Ville. Eiköhän napsaakin vielä, ennenkuin päivä on lopussa. (Menee ulos. Mari ottaa penkille jääneet lakanat ja menee sisäovesta.)

Matti (tulee ulko-ovesta punakkana housujaan kannatellen, laulaa rallatellen:)

    Minäpä olen se pikkunen poika,
    mutt' tuumat on suuret mulla.
    Siksipä illoin lauleskelen:
    hei, heilani on kuin pulla...

(Pyörähtelee, heiskauttelee kuin moukaria heittäen, housut yrittävät pudota, korjaa vikkelästi ne paikoilleen.)

Lempi (neula ja lankarulla kädessään on ilmestynyt kynnykselle, seisoo kuunnellen).

Matti (huomaten Lempin). Siinähän sinä, kullanmuru! Tule tänne vain. Täällä voit pistellä rauhassa. Kukaan ei meitä häiritse! (Ville vilahtaa letkuineen ikkunan lakana.)

Lempi. Ei sitä koskaan niin varmaan tiedä. (Lähtee kynnykseltä.)

Matti. Tietää sen. Minä olen semmoinen poika...

Lempi. Kun isäntä ei ole kotona.

Matti. Vaikka olisi kotonakin.

Lempi (ryhtyen neulomaan nappia). Tämä on jo kolmas kerta tänä iltana!

Matti. Kolmasko vasta! Ja minä kun luulin että... (Halaa Lempiä, yrittäen suudella.)

Lempi. Älä viitsi, — jos joku taas!

Matti. Joku ja joku! Mitä jollakulla taas olisi tekemistä meidän rakkautemme kanssa!

Lempi (neuloen.) Matti kiltti, sinun pitäisi jättää jo vähemmälle tuo rehkiminen. Se on haitaksi terveydelle.

Matti. Tämäkö haitaksi terveydelle! (Halaa.) Ei hituistakaan.

Lempi. Enhän minä tätä.

Matti. Enhän minäkään tätä, vaan tätä. (Nostaa Lempin koholle permannosta.) Saat nähdä, että jaksan vielä paljon enemmän.

Lempi. Ole nyt! Kun housutkin putoavat, ja sitten jää kesken koko homma.

Matti. No, no. Minä olen hiljaa kuin hiiri.

Lempi. Niitäkin taitaa olla monta sorttia.

Matti. Joo, onhan niitä: tupahiiriä, peltohiiriä, neitihiiriä, rouvahiiriä.

Lempi (nauraa hetkottaen). Rouvahiiri olet koko ihminen itte.

Matti. Ei, minä olen herrahiiri, onnenpoika miekkonen. (Aikoo jälleen hyväillä.)

Lempi. Ole alallasi nyt, taikka... (Pistää neulalla Mattia reiteen.)

Matti (kimmahtaen koholle). Ai, ai, ai!

Lempi. Älä poraa! Sehän oli vain pikkuisen neulan kärki.

Matti. Neulankärki, — voi, voi, voi!

Lempi. Lieneekö uponnut tuumaakaan.

Matti. Vai tuumaakaan! Annas että pistetään omaan pintaasi puolikin tuumaa, niin... (Kääntää Lempiä.)

Lempi. Älä nyt pyöri siinä, taikka...

Matti. Mitä taas taikka?

Lempi. Napin neulominen jää kesken.

Matti. Viisi me veisaamme yhdestä napista, silloin kun... Kuule, rakas Lempi! Sanoitko sinä, että sinulla on kotonasi kaksi omaa lehmää? (Ville kurkistelee ikkunassa, tähtäilee letkullaan.)

Lempi (innostuen). Ihan omaa, on niin.

Matti. Oikeinko aikuista, lypsykuntoista?

Lempi. Oikein hyvämaitoista, niin. Ja sitten minulla on vielä mullikka ja kolme lammasta.

Matti. Mullikka ja kolme lammasta!

Lempi. Ja sitten vielä puoli hevosta, isä on luvannut.

Matti. Puoliko hevosta? Isäsi luvannut! Eikä mitään puhu!

Lempi. Eihän sitä kaikkea yhdellä kertaa (kainosti), kehtaakaan.

Matti. Kuule, sinä kultainen Lempi! Hyvämaitoinen lehmäni! Mullikkani! Vasikkani! Ja puoli hevostani! Mehän emme rupea tämän kauemmin enää vierasta lehmää lypsämään, — ehei, pojat! (Halaa.)

Lempi (estellen, naurahdellen). Voi, sinua!

Matti. Emmekä vierasta mullia taputtelemaan. (Iskee molemmin käsin Lempiä hartioihin.)

Lempi. Oletko siinä, — neula taas sattuu.

Matti. Sattukoon vaikka kaksi neulaa! Vierasta lammasta en rupea enää keritsemään sittenkään! Enkä vieraalla hevosella ajamaan, en paremmallakaan puoliskolla! Me lyömme kaupat lukkoon heti!

Lempi. Voi, voi, kuinka sinä olet rauhaton. Anna minun ensin neuloa edes tämä yksi nappi!

Matti. Neulo, kultaseni, neulo! Se yksi nappi! En minä sellainen hätähousu sentään ole, etten malttaisi tuon verran odottaa. (Lempi neuloo, Matti hyräilee.)

    Minä se olen pikkuinen poika,
    mutt' tuumat on suuret mulla:
    lypsätän lehmää, ajan puolta hummaa,
    ja heilani on kuin pulla.

(Lyö kämmeniään yhteen.) Tämä on oikeata väärentämätöntä olympialaiskuumetta! Sen minä takaan! Ja kun kymmenet tuhannet olympiavieraat kymmenistä maista tänne kokoontuvat, niin me lypsämme heille omaa lehmää! Lypsämme että nännit vapisevat!

Lempi. Osaatkohan edes lypsää?

Matti. Osaan lypsää ja heruttaakin lisäksi. Sen saat kohta nähdä.

Lempi (kumartuu puraisemaan langan poikki). Se on nyt sitten kiinni!

Matti. Kiinni on, minunkin puolestani! (Tarttuu molemmin käsin Lempin kasvoihin ja kääntää päätä puoleensa.) Ja nyt me rehellisesti vahvistamme kaupan sillä ihanalla ja ikuisella sinetillä.

Lempi. Hi, hih, hii! Mitä sinä tarkoitat?

Matti. No sitä, mitä kuningas Salomokin Saban kuningattarelle korkiassa veisussansa.

Lempi. Hi, hihi, mitäs hän sitten tarkoitti?

Matti. No, sitä, mikä meiltä niin monta monituista kertaa on jäänyt kesken jonnin joutavista syistä. Nyt ei jää! Ei jää, vaikka tulta ja tulikiveä sataisi... (Vetää Lempin päätä lähemmäksi, hitaasti ja hartaasti, huulet pitkällään aikovat suudella. Ville, joka on kotvan aikaa ikkunalaudalla tähtäillyt letkullaan, päästää vesisuihkun vasten heidän kasvojaan. Lempi ja Matti hypähtävät eroon.)

Lempi. Herrajee!

Matti. Johan nyt on... (Kasvojaan pyyhiskellen ja syljeskellen.) En mä paremmin tule ja sano, kun ihminen ei enää saa tulta piippuunsa kahden katon allakaan.

Lempi (katsahtaa laipioon). Kattoko se vuotaa?

Matti. Kattoko tuo lie vai... (Katsoo kattoon ja permantoon. Liikettä ulkoeteisessä.) No niin, ja nyt sieltä jo taas joku tulee.

Lempi. Älä välitä! Kyllä se minun puolestani pitää ilmankin.

Matti. Pitää kai se minunkin puolestani. Mutta sinetit minä aina tahdon kauppakirjoihin! Sinä saat sen! Saat nähdä, että meidän mökissämme ei vuoda katto eikä permanto.

Matti (ryntää vihaisena ulko-ovesta Marin ohitse, joka on vastassa).

Mari. Kuinka hän nyt tuolla tavalla. Niinkuin olisi saanut vesiämpärillisen vasten naamaansa.

Ville (tulee). Kuka tietää, vaikka olisi saanutkin.

Lempi (nyreästi). Minä tiedän. Mutta tähän vuorokauden aikaan lasten pitäisi mennä jo nukkumaan ja vanhojenpiikojenkin.

Mari. Vanhojenpiikojen! Sanoitko, että vanhojenpiikojen!

Lempi. Sanoin minä, mutta voinhan sanoa sen vieläkin: vanhapiika! Vanhapiika!

Mari. Vanhapiika on kuitenkin kunniallinen ihminen.

Lempi. On, jos on!

Mari (jalkaa polkien). Se on! Milloinkaan se kuitenkaan ei ole mikään (ääntään hiljentäen) pehtoorin likisteltävä...

Lempi. Mitenkä Mari sanoi? Sanoopas sen vielä kerran!

Mari. Sanon vaikka kahdesti. Pehtoorin likisteltävä — likisteltävä!

Lempi. Likisteltävä! Kuulkaa, hyvät ihmiset, mitä hän sanoo!

Mari. Täällä ei ole keitään ihmisiä, paitsi tuo Ville, mutta hän on alaikäinen.

Lempi. Vaikka olisi alaikäinen. Mennään kysymään Matilta. Hänkin sen todistaa, että minä en ole mikään...

Mari. Matilta! Tuollaisia vielä kyselemään, hyi!

Lempi. Pitää kysyä! Minä en kärsi, että aina haukutaan, tä... (Nyyhkien.) Kun ei itse mitään saa... niin... niin ei toisellekaan mitään antaisi, vaikka...

Mari. Minäkö en saisi?

Lempi. Mitä vanhapiika saa!

Mari. Vanhapiikako ei saa? Kuulkaa, hyvät ihmiset, mitä se puhuu!

Ville. Täällä ei ole keitään ihmisiä paitsi Ville, mutta hän on alaikäinen. Kuitenkin minä olen sitä mieltä, että...

Mari. No, siinä kuulet jo lastenkin suusta.

Ville. Minä olen sitä mieltä, että Lempi on oikeassa ja että hän itse on tänä iltana saanut tarpeekseen. Mutta Mari ei ole saanut mitään, ei muuta kuin antanut osamiehelleen yhden viitosen, ja kun hän heti kaivaa alushameensa taskusta toisen viitosen, niin ollaan jälleen kuitit.

Lempi. Siitä sait, vanhapiika!

Ville (törkeästi). Lempi ei saa sanoa tuolla tavalla! Jos Lempi vielä yhden kerran sanoo noin, niin Lempi saa sellaisen sinetin, että muistaa vähän pitemmän aikaa.

Mari. Mitä se likisteltävä siitä...

Ville. Mari! Lempi ei ole mikään likisteltävä! Jos Mari vielä kerran sanoo noin, niin minä sanon kaikki mitä tiedän ja...

Mari. Ei, ei, hyvä poika! Tyhmiä olimme kumpainenkin. Ihminen on äkkipikainen ja paha. Lempi antaa minulle anteeksi.

Lempi. Jos Marikin olisi hyvä ja antaisi minulle anteeksi.

Ville. Tuolla tavalla sitä pitää. Ja kun Mari nyt vielä antaa sen ansaitun viitosen, niin...

Mari. Saat toki, odota vähän! (Antaa salamerkkejä, Lempi menee ulos.) Kuinka minä Lempin aikana; (Kaivaa jälleen kukkaronsa,) Eikä minulla taida enää ollakaan kuin kymmenmarkkanen.

Ville. Ei tee mitään. Kyllä siitä irti saadaan. (Ottaa viitosensa,)

Mari. Sinun kanssasi on ihan pinteessä. (Vaihtavat rahaa.) Siitä kuitenkin on hyvä, ettet enää saa.

Ville. Ei ole kirkossa sanottu. Onhan talossa vielä yksi vanhapiika... Anteeksi, Mari! En yhtään muistanut.

Mari (naurahdellen). Käskee sinun kanssasi. Käskee jo. Käynpä katsomassa vielä emakkoa. Ei tiedä, vaikka piakkoin saataisiin porsaita. (Menee ovelle.)

Ville. Ei niin. Ei sitä koskaan edeltäpäin tiedä. (Ottaa pallon ja leikittelee sillä.)

Mikko (tulee ulko-ovesta, noin 50-vuotias, pienehkö, amerikkalaisittain puettu, kummassakin kädessä matkalaukku). Hyvää päivää taloon!

Ville. Päivää!

Mikko. Onhan tämä Ojalan talo? Se sama kuin ennenkin?

Ville. On oikke, sano' porilainen. Vieras on hyvä ja käy istumaan.

Mikko. Kiitos. (Käy kädestä tervehtimään Villeä.) Ja sinä lienet Ojalan Vilhelmin poikia?

Ville. Niin olen, se ainokainen, mitä hänellä onkaan, ja Ville on minunkin nimeni.

Mikko (istuutuu). Vai Ville, Villen poika! Se sopii hyvin.

Ville. Joo! Hyvin me olemme isän kanssa tähän saakka sopineet.

Mikko (naurahtaen). Minä arvaan sen. Isäsi oli laatuun käypä mies, eikä sinunkaan kielesi näytä olevan puurossa palanut.

Ville (leikkii pallollaan). Ei niin. Meillä käytetään kylmää maitoa kuuman puuron kanssa.

Mikko. Vai niin, vai niin. Niin käytettiin ennenkin, mikäli muistan. Mutta silloin kun minä lusikoitsin tässä talossa puurolautasia kylmän maidon kanssa, ei sinua ollut vielä olemassakaan.

Ville (hämmästyen, pysähtyy leikissään). Oho! Mistä kaukaa vieras sitten onkaan?

Mikko. Aina suuren rapakon takaa.

Ville. Amerikastako asti?

Mikko. Eihän se nykyään ole mikään etäinen maa. Siihen aikaan oli.

Ville. Minkä aikaan setä sitten onkaan mennyt sinne?

Mikko. Siihen aikaan kun Suomenmaassa oli amerikankuume!

Ville. Vai amerikankuume! Nyt täällä Suomenmaassa on olympiakuume.

Mikko. Vai niin, vai niin! Vaikka niinhän se on siellä Amerikassakin.

Ville. Onko se levinnyt jo sinne asti?

Mikko. Kyllä on, veli veikkonen. Tuhannet, monet tuhannet kansalaisemme uhkaavat lähteä Suomen kisoihin ja saman tien vanhaa synnyinmaata ja kansaa tervehtimään.

Ville. Setä lähti sitten jo vähän aikaisemmin, mikäli huomaan.

Mikko. Niin lähdin. Suoraan sanoen, minulla on ollut tänne hienoinen kaipaus kaiken aikaa, vaikka niinhän tuo lienee monella muulla. Mutta missä kaikki muu talonväki nyt on, — isäsi ja äitisi?

Ville. Vähän helluntaikylällä, toisessa pitäjässä.

Mikko. Rannankylän Peltolassa, arvaan.

Ville (hämmästellen). Mistä ihmeestä amerikansetä kaikki arvaa?

Mikko (naurahdellen). No, tottapa amerikansetä nyt tuon verran arvaa. Silloinkin jo käytiin Rannankylän Peltolassa helluntaikylällä. Mutta eikös täällä ole keitään muita: vaimoisia ihmisiä, piikaisia kotimiehinä, tarkoitan?

Ville (miettien, kuin heräten). Tarkoittaako amerikansetä ehkä jotakuta vanhaapiikaa?

Mikko (naureskellen). Vai vanhaa! Oletpas sinä. No, jos suoraan sanon, niin vanhaapiikaa juuri tarkoitankin, mieluummin vanhaa kuin nuorta, niin oudolta kuin tämä sinusta vanhanmaan nuoresta asukkaasta tuntuneekin.

Ville (poukkoaa jaloilleen ja pilkkaa pallon päällänsä kattoon). Ei yhtään oudolta! Vartokaahan vähän! Tästä tulee vieläkin pisnessiä. Eivätkö amerikalaiset sano niin, kun tienaavat viitosen?

Mikko (nauraen). He-he-hee! Niin juuri he sanovat! Kaikkipa sinäkin olet kuullut.

Ville. Ellen nyt juuri kaikkeakaan... Mutta tuleepa tästä loppujen lopuksi kiva tempaus! (Mikolle.) Niin, setä on hyvä ja vartoo vähän aikaa! (Lähtee ulos laulaen:)

    Minä menen Amerikkaan, sinne menee kaikki.
    Kultasannalla sannoitettu on Amerikan raitti!

Mari (tulee suurta puusylystä kantaen, huomaa Mikon, jonka tuntee, pudottaa halot permannolle). Herra isä!

Mikko (avosylin vastaan rientäen). Ellei nyt juuri hän, niin... (Sulkee Marin syliinsä.) Sinä olet kuin oletkin vielä piikainen... minun vanhapiikaseni, kuten Ville poika tuossa äsken sanoi. (Ville ikkunan lakana, tähtäilee letkullaan.)

Mari (lyykähtää Mikon kaulaan itkien). Että sinä niin kauan... niin kauan olet jaksanut muistaa minua... minua vanhaa...

Mikko. Minähän lupasin, kun läksin. Etkä sinä vielä mikään vanha ole...

Mari. Olen minä... vanhapiika... vanhapiika! (Nyyhkii.)

Mikko. Älä, vanha rakas! Ellet sinä olisi vanhapiika, niin ethän sinä olisikaan se kuin olet, minun uskollinen nuori morsiameni.

Mari. Niin, niin, mutta kun minä en ole nuori, vanha olen... vanhapiika!

Mikko. Kunniallinen vanhapiika.

Mari (kyyneleitään pyyhiskellen). No, siitä saat kyllä olla varma.

Mikko. Vanhanpojan kunniallinen vanhapiika ja nuori morsian. Tämä vanha, rakas synnyinmaa ei voi tarjota minulle sen mieluisampaa yllätystä.

Mari. Jos sinä sillä tavalla sen asian ajattelet, niin...

Mikko. Niin ajattelen. Ja olen aina ajatellut. Ja nyt meitä eivät eroita toisistamme enää Atlantin valtameren aallot. (Sulkee Marin syliinsä.)

Ville (suhistaa vesiryöpyn heidän jalkoihinsa).

Mari (jalkojaan nostellen). Mitä kamalaa!

Mikko (irtautuu ja peräytyy). Luode vaiko vuoksi? (Kummastellen.) Vuoksipa tietenkin. Jo kaikkea olen matkoillani nähnyt, enpä vielä tuollaista.

Mari (jalkojaan nostellen). Hyvänen aika! Vettä! Mitä kamalaa sinä minusta ajattelet?

Mikko. Mitä kamalaa minä sinusta voisin ajatella. Kyllähän minä luonnonmullistuksia olen jo ennenkin nähnyt.

Ville (seisahtuu ovelle ruiskupönttöineen). Selvä peli, täti! Viitonen tänne! Se kolmas viitonen!

Mari. Sinä... sinä...

Mikko. Mitähän tämä oikein merenteeraa?

Ville. Pientä pisnesstä! Viitonen on täällä vanhassa maassa nätti raha.

Mari. Ellet sinä hunsvotti...

Mikko (epäilevästi). Kyllä sinä Villenpoika taidat olla veikeämpi kuin Ville itse.

Mari. Sinä — sinä —

Ville. Sinä... sinä... Eikö täti enää muuta osaa sanoa?

Mari (ilmaa haukkoen). Enhän minä... kun sinä...

Ville. No, kyllä minä osaan. (Mikolle selittävästi.) Nähkääs, amerikansetä, meillä oli tämän teidän vanhapiikasenne kanssa pieni salaliitto, niinkuin muuten on monta kertaa jo ennenkin ollut. Tänä iltana meidän oli määrä eroittaa tässä talossa jokainen housu- ja hameniekka toisistaan, keinoista välittämättä. Täti oli työnantaja, minä vain urakkamies. Täti lupasi maksaa minulle viitosen jokaisesta parista. Ja niin hän on maksanutkin, nyt viimeisellä parilla vasta rupesi ryppyilemään.

Mari. Älä sinä... enhän minä...

Mikko. Ei, kyllä Villen poika on oikeassa. Palkka on aina maksettava sopimuksen mukaan. Minä maksan sinun puolestasi, kun en pitkään aikaan ole mitään maksanutkaan, lienenkö milloinkaan muuta kuin kahdenkymmenen pennin limunaadit. (Vetää lompakostaan dollarin setelin.) Kas tässä! Tämä vastasi ennen viitosta vanhassa maassa.

Ville. Kiitos, amerikansetä! (Venyttää setelin suoraksi, tarkastellen sitä.) Mitähän tämä nyt vastaakaan?

Mikko. Lähes viisikymppistä.

Ville (hypähtää). Voi turkanen! Sehän meinaa samaa kuin jos olisin erottanut kymmenen paria! (Anna ja Kalevi ilmestyvät sisäovelle, Matti ja Lempi ulko-ovelle.)

Ville (hämmästystä teeskennellen). No, mitä näenkään! Kaikki yhdessä taas! (Juoksee ruiskupönttönsä luo ja alkaa pamputa, toista kättään letkun suukappaleen edessä pitäen.) Ihme on, ettei...

Kalevi (toisesta kädestä pidättäen). Ei mikään ihme. Kyllä sinut ja sinun masiinasi tässä talossa jo hyvin tunnetaan.

Matti (hoksaten). Ahaa!

Lempi (samoin). Ville! En minä olisi uskonut!

Matti. Minä kyllä, vaikka en hoksannut. Hänestä voi uskoa melkein vaikka mitä. Mutta jopa kerrankin poika haksahti. (Lempille.) Hän luuli eroittavansa meidät.

Kalevi (Annalle). Ja meidät.

Mikko (Marille). Ja meidät.

Matti. Turhaa vaivaa näit, poika parka! Ei kahta rakastunutta mikään eroita.

Kalevi. Ei paloruisku eikä kaivovesi.

Mikko. Ei luode eikä vuoksi...

Ville (huokaisten). Eikä Atlantin valtameri! Jaa-a! (Mietteliäästi.) Mitäpä minäkään tässä sitten luonnonvoimia vastaan taistelemaan. Rupean ennemmin vaikka napinvalajaksi.

Mari. Niin se kävi, mutta älä sure sentään. (Hellästi Mikolle.) Meillä on ollut onnellisempi ilta kuin viiteenkymmeneen vuoteen.

Lempi (Matille), Ja meillä!

Anna (Kaleville), Ja meillä!

Ville (nostaen ruiskun kainaloonsa, hyväillen). Ja meillä!

Mari. Niin, rakkaat ystävät ja kotolaiset! Antakaa minulle anteeksi. En vielä ole huomannut edes esitellä teille tätä Mikkoa, tätä amerikansulhastani. (Vetää Mikkoa kädestä tervehtimään.) Kun ihminen kymmenien vuosien perästä löytää omansa, niin silloin ei enää näe eikä kuule, naisihminen varsinkaan.

Lempi (silmiään pyyhiskellen). Ei niin, ei yhtään näe. (Naiset syleilevät toisiaan, miehet tervehtivät ja onnittelevat. Ville ruiskuineen samoin.)

Mari. Voi kumminkin tätä kuumetta! (Annalle.) Tiedätkö sinä edes, mitä isäsi ja äitisi sanovat?

Ville. Ei hän tiedä, mutta minä poika tiedän. Kuulin sen yhtenä yönä. Äiti sanoi, että Kalevi on kunnon poika.

Kalevi. Kiitos!

Ville. Ja isä sanoi, että kun Kalevi vielä lisäksi on niin pitkä ja korea poika, niin...

Anna. Kiitos, kiitos!

Matti (päätänsä raapien). Mutta minun mielestäni ei näin harvinaista tilaisuutta pitäisi päättää juuri näin juhlallisesti.

Mari. Niin, ei minunkaan.

Ville. Eikä minun. (Menee Marin luo.) Meidän kai on keksittävä vielä sekin. Lyökäämme siis toisen kerran viisaat päämme yhteen. (Kopauttaa ja kuuntelee kuin äänirautaa.) Laa!... Laulu!

Kalevi. Laulu! No, mikäs sitten!

Anna. Yhteislaulu, sitä minäkin kannatan.

Mikko. Sittenpä ollaankin taas kuin ennen nuorisoseuran arpajaisissa.

Matti. Ihan kuin »sulasolissa» ja messuhallissa!

Mikko. Sinä Villen poika, napinvalaja, rupea johtamaan!

Ville. No, minä kai parhaiten tiedänkin, mitä tämän illan valajaisissa on harjoitettu. (Asettuu keskilattialle ruiskuineen, letkun suukappaleella tahtia lyöden.) Ensimmäinen laulu, mikä se taas olikaan? (Muistelee.)

Kalevi (kuiskaisten). Kun ensi kerran...

Ville. Kun ensi kerran! Juuri niin. Nyt se alkaa! Yhtaikaa. Kaikki mukaan tekin siellä alhaalla messuhallissa, koska kerran olette tulleet nuorisoseuran arpajaisiin.

(Laulavat Villen viittauksen johdolla, katsomossa olijat mukaan liittyen, mikäli laulut ovat paikkakunnalla tuttuja ja on yhteislauluharrastusta:)

    Kun ensi kerran silmäs näin,
    luulin auringon paistavan!
    Kun ensi kerran äänes kuulin,
    luulin lintusen laulavan!

    Kallankukka ihanainen,
    mielen lempi suloinen,
    sa kuule sana muutamainen,
    kuule vielä viimeinen!

Ääni katsomosta.

Se meni mainiosti. Enemmän sellaista!

Ville. Enemmän, enemmän, tottakai! (Matille.) Nyt sinun laulusi, — miten se kuuluikaan?

Matti (vähän esiin astuen, rintaansa röyhistäen). Minäpä olen se pikkuinen poika! Sinä sen kyllä tiedät, mutta sanotaan se myös muille. (Lausuu harvaan ja pontevasti.)

    Minäpä olen se pikkuinen poika,
    ja mamman oma Matti.
    Ja mummon mussu ja taaton tassu
    ja Lempin marakatti.

(Edellinen lauletaan yhdessä Villen johdolla.)

Matti (kuten äsken, harvaan ja selvästi sanellen:)

    Vaikka mä olen näin pikkuinen poika,
    niin tuumat on suuret mulla.
    Kaksi jo lehmää, puolikas hummaa,
    ja heila se on kuin pulla!

(Lauletaan.)

Matti (sanellen:)

    Tyttöni karja, maito ja marja
    se on kuni mannaa ja mettä.
   Kaikki sitä kiittää ja kyllä sitä riittää,
    Suomenmaassa vettä.

(Lauletaan.)

Matti. Riittää sitä! Tuhansille olympiavieraillemmekin tuhansien järvien maassa.

Ville. Niin, mutta en minä kyllä rupea sitä ilmaiseksi heille suihkuttamaan.

Mari. Suihkuta toki vielä se viimeinen laulu.

Ville. Ai turkanen! Se amerikansulhasen laulu! (Mikolle.) Setä, sanat esiin!

Mikko. Kaikki sen osaavat. Anna paukkua vain.

Ville. No, jos niin on, niin annetaan paukkua. (Viittaa, lauletaan:)

    Minä menen Amerikkaan, sinne menee kaikki,
    kultasannalla sannoitettu on Amerikan raitti!

    Minä menen Amerikkaan, menen enkä meinaa,
    enkä enää ensi vuonna näillä vesillä seilaa.

Mari (silmiään pyyhiskellen). Se oli kaunis laulu! Vielä kolmas värssy!

Ville. Sitä en ole milloinkaan kuullut.

Mari (päätänsä raapien). En minäkään muista.

Matti. No, tehdään se, valetaan uudesta. Konstikos tuo, tällaiselle joukolle. (Katselee yleisöön, mietiskellen, hyräillen:) Minä palaan Suomenmaahan...

Mikko. Vanhaan maahan.

Matti. Vanhaan maahan! Tottakai! Täällähän ne ovat olympialaiset! (Hyräilee:) Minä palaan vanhaan maahan, sinne... sinne...

Ääni katsomosta (laulaen). Sinne palaa kaikki!

Ville. Sieltä se tuli! Lauletaan se! Kaikki! (Laulavat.)

Matti (jälleen itsekseen hyräillen.) On olympiakuumetta ja... ja...

Mikko. Ja oma kulta Maikki!

Ville. Sillä tavalla! Vieläkö setä väittää, ettei muista. Lauletaan se kaikki yhdessä. (Laulavat.)

    Minä palaan vanhaan maahan, sinne palaa kaikki.
    On olympiakuumetta ja oma kulta Maikki!

(Kertaus.)

Ville (väliverhon ummistuessa). Ja tähän sitten päättyvät olympiakuulumiset tällä kertaa.