Tuokiokuvia suomalaisen kirjan historiasta

TUOKIOKUVIA SUOMALAISEN KIRJAN HISTORIASTA

Suomalaisen Raamatun ja kirjapainon 300-vuotisjuhlaan syksyllä 1942

Sommitellut

V. TARKIAINEN

Helsingissä, Suomen kirjapainotaidon 300-vuotisriemujuhlan keskustoimikunta, 1942.

      Mitke ikenens kirioitetan,
      nijste rauha ia toiwo otetan.

                Mikael Agricola.


      Kirja on aina palanen ihmiselämää.

                    Z. Topelius.

PROLOGI

(jonka kuvaelmien selostaja esittää väliverhon edessä)

    Jalot naiset, hyvät herrat.
    Mainittu on monet kerrat
    tämän juhlan alkuaiheet:
    suomalaisen kirjan vaiheet.
    Jos ei maininta tuo riitä
    antamahan kuvaa siitä,
    kuinka Agricola eli,
    Frenckell kirjat "pränttäeli",
    kuinka Raamattu on "käätty",
    suomen sanat oudoiks "väätty",
    niin on lavalle nyt tuotu
    sekä kuultavaksi luotu
    joku merkkikohta noista
    kirjallisuusmuisteloista.
    Minulle on toimi tässä
    uskottuna näytelmässä
    esitellä paikat, ajat,
    saattaa kirjat, kirjaltajat
    tuokioiseen parrasvaloon
    sekä seurahanne jaloon.
    Pyydän teitä suopeasti
    kuulemaan nyt loppuun asti
    korutonta kertomaa,
    Suomen kirjan historiaa.

Ensimmäinen kuvaelma.

Lopulla vuotta 1552 Mikael Agricolan työhuoneessa Pyhän Laurentiuksen prebendaan kuuluvassa talossa Turun tuomiokirkon juurella. Huoneessa avotakka, värikäs lasiruutuinen ikkuna, leveä pöytä, jolla kasoittain kirjoja, kirjoitusneuvot, haarallinen kynttilänjalka ym. Agricolan puoliso Birgitta Olavintytär istuu rahilla ompelemassa ja valvomassa kehdossa makaavan, noin 2-vuotiaan pikkupoikansa Kristianin unta. Agricola esiintyy 1500-luvun hengellisen säädyn puvussa, johon kuului pitkä musta kaapu ja kulmikas, myssyntapainen päähine. Kirkas aamupäivävalaistus.

Selostaja

Ensinnä tutustumme suomalaisen kirjallisuuden isän, Mikael Agricolan työhuoneeseen Pyhän Laurentiuksen talossa Turun tuomiokirkon juurella. Tuossa huoneessa hän asui koulun rehtorina ollessaan ja suoritti siinä perustavan kirjallisen työnsä noin 400 vuotta sitten. Kuulemme hänen, vuoden 1552 loppupuolella, keskustelevan puolisonsa Birgitta Olavintyttären kanssa teoksistaan ja niiden synnyttämistä toiveista ja pettymyksistä. Sen laatuiset aiheet eivät ole harvinaisia kirjallisuuden historiassa. Mutta niiden muoto on Agricolan oma, hänen kirjojensa esipuheista ja alkulauseista lainattu. (Avaa esiripun.)

TEINIEN LAULU

(kuuluu ulkoa)

    Ergo plebs Finnonica
    gaude de hoc dono,
    quod facto, es lutherica
    verbi Dei sono.

(Agricola astuu sen päätyttyä sisään.)

BIRGITTA

Mitä teinit lauloivat?

AGRICOLA

Vanhaa latinalaista koululaulua uudessa, luterilaisessa muodossa. Suomeksi sanottuna se on niin paljon kuin

    Iloidze sijs Suomenmaa
    laupiasta lahiast:
    cuin sait opin oikian
    herran sanan sarnast.

Olemmehan luopuneet paavin opista ja menoista sekä latinankielisistä messuista ja yöluvuista. Niiden sijasta meillä on nyt Lutherin puhdistama oppi ja suomenkieli kirjoissa luettavana ja kirkoissa saarnattavana.

BIRGITTA

Niin. Sinähän sitä olet alkanut käyttää sekä täällä Suomen Turussa että piispantarkastusmatkoilla ympäri maata.

AGRICOLA

Jumalan avulla niin olen. Ja sitä varten olen toimittanut suomalaisia kirjoja. (Ottaa pöydältä aapisen.) Tässä on ensinnäkin Abc-kiria, josta toivoisin tuossa kehdossa makaavan pienen poikamme Kristianin sekä monen muun suomalaisen lapsen oppivan lukemaan. Niinkuin kirja itse kehoittaa. (Lukee alkusanat:)

    Lue sijs hyue Lapsi teste,
    Alcu oppi ilman este.
    Nijte muista Elemes aina,
    nin Jesus sinun Armons laina.

BIRGITTA

Tarkoitatko, että tyttöjenkin tulisi oppia lukemaan?

AGRICOLA

Sitä myös tarkoitan. Sillä vaikka P. Paavali on sanonut "Teiden waimon pite wait oleman Seurakunnissa" ja vaikkei meidänkään aikanamme kukaan tahtoisi kasvattaa naisista pappeja tai saarnaajia, ei voida vaatia, että heidän tulisi jäädä aivan oppimattomiksi ja lukutaidottomiksi. Päinvastoin olen samaa mieltä kuin opettajani Luther, että ainakin oppineessa säädyssä tulisi naistenkin käydä koulua voidakseen ymmärtää ja tukea miestensä töitä ja harrastuksia. Siitä olisi hyötyä kirkolle ja valtiolle.

BIRGITTA

Olenhan minäkin, vaikka koulun käymättömänä, pyrkinyt kykyni mukaan sinua ymmärtämään ja tukemaan.

AGRICOLA

Olet kyllä, Pirjoseni. Ja oletpa oppinut lukemaan näitä minun suomalaisia kirjojani. (Ottaa niitä pöydältä) Tuossa on jalo Rucouskiria, kokoon poimittu Bibliasta ja monista muista kirjoista kaikkien joka päivä käytettäväksi. Ja tuossa suomalainen Messu, Käsikiria ja Passio, jotka kaikki ovat kirkolle ja papeille tarpeellisia ja lähinnä heille tarkoitettuja entisten vieraskielisten kirjojen sijasta. Sen olen sanonut alkulauseissa.

    Virie Pappi, Opetusise,
     Canssan rocki, guin Eijtin nise.
    Ettes nyt neme kiriat saa,
     ele sijs Oppijs wnhodha.
    Mutta lue, ia rucoile aijna,
     nijn Christus sinuu lahijans laina.
    Waicka he ovat sangen pienet,
     guiten heist syndy mackiat änet.
    _  

    [Mitke ikenens kirioitetan,
     nijste rauha ia toiwo otetan.
    Catzo, lue, etzi ia tutki
     eij sen wuoxi Silmes puhke.
    Ramattu sinun hengen anda
     se sijs aijna sydhemes canna.
      

    Josca se Jocapeine prucataisin,
     ette Bibliast iotaki luetaisin.
    Ölughuis ia Homen weisois,
     nin paramin Jumalan edes seisois.
    Ja ele Rucoleman olco laiska,
     ettei Herra sinun Maan paiska.
      _

    Wai eike se Pappein Wirca ole?
     Studera, sarna, ia Rucole.
    Ota sijs nyt, ota sijs waarj,
     hyue Pappj, Welj ia Faarj
    Sinun wirgastas, ia Herran Laumast,
     aijna wisust uariellen paulast.
    Totuta Canssas rucoleman
     wsein, quin edheskirjoijtetan
    Ja monaijst Sacramcntil kienmeen.]

[Hakasissa olevat kohdat voidaan lyhentäen esitettäessä jättää pois.]

Tässä on sitten koko Usi Testamenti ja tuossa Psaltari ynnä muita valittuja kappaleita Vanhasta Testamentista, jotka vasta hiljattain ovat tulleet läpitse präntin kauniisti kuvilla somistettuina.

BIRGITTA

Mutta noihin kirjatöihin sinä olet kuluttanut parhaat voimasi lähes 15 vuoden aikana ja kaikki tulosi ja omaisuutesi, vieläpä velkaantunutkin —

AGRICOLA

Jospa lienenkin, en sitä kadu. Velkojani on kirjanpränttääjä Amund Lauritsanpoika Stockholmissa. Hyvä mies. Hän ymmärtää asemani eikä hätyytä maksuvaatimuksella ainakaan nyt, kun on kova aika. Olen puhunut hänelle suullisesti ja kirjoittanut hänelle kirjeen, jossa kiitin häntä siitä työstä ja vaivasta, mikä hänellä on ollut suomalaisten kirjojen pränttäämisestä. Samalla vetosin hänen omaantuntoonsa, että hän suostuisi odottamaan saataviansa, kunnes kuninkaalta mahdollisesti tulisi apua tai jokin muu keino keksittäisiin velan suorittamiseksi.

BIRGITTA

Entäpä jos kirjallinen työsi muutenkin menee hukkaan? Eihän kirjojasi paljonkaan osteta ja lueta. Eivät edes suomalaiset papit, puhumattakaan talonpojista —

AGRICOLA

Ikävä kyllä Suomen kansa on köyhää ja vanhoillista. Kovin köyhää nykyisin, kun halla ja kato on käynyt maassa ja "nälkä on joka miehen vieraana talonpoikien keskuudessa niinkuin papistonkin" ja paljon kansaa on surkiasti nälkään kuollut. Ei kansalla ole nyt varoja ostaa kalliita kirjoja. Sen ymmärrän, vaikka toisin olin toivonut. Olinpa Turun konsistoriumin ja Suomen seurakuntien papiston avustamana toivonut saavani koko Raamatun suomeksi tulkituksi ja präntätyksi, ennenkuin elämäni ilta on edessä. Se oli minun ylpein ajatukseni, minun elämäni pääpyrkimys.

BIRGITTA

Ymmärrän hyvin rakkautesi ja kiintymyksesi tähän maahan ja tähän kansaan, jolle olet valmis kaikkesi antamaan. Mutta sitä en käsitä, että jotkut pyrkivät moittimaan sinun suomenkieltäsikin.

AGRICOLA

Eiköhän se liene niin, että kaikki tyynni, miltä on uutta ja vasta-alkuista, on ensi alussa heikkoa ja vajavaista, minkä minun käyttämäni suomenkielikin. Olen sen sanonut Uuden Testamentin alkulauseessa: (Lukee)

"Nyt ette temen Maan kieli oli ennen neite aicoija iuri wähe ia lehes ei miteken kirioisa eli pockstanisa prucattu taikka harjoitettu. Nin ota sis nyt teme, echke quinga caltainen hen olis otolijsesta Herran polesta. — — — Waicka neisse Canssoisa ouat moninaiset Kielet eli puhen tauat, — — — ombi tesse P. Wdhen Testamentin kirioissa Suomenkieli (s.o. Turun seudun murre) enimiten prucattu. Ja mös hädhen teden, roska tarue on anonut, ouat mös mwiden kielet, puhet ia sanat tehen siselotetud.— — — Ja echke toisinans mwtomat Sanat ouat oudhot ia camalat ensin cuulla, nin ne quitengin aijallans hariotuxes suloisemaxi tuleuat. — — — Elken sis iocu Christittu ia Jumalinen Inhiminen, taicka temen P. kirian Lukia, site Pahaxi ottaco, ios tesse esken alghetussa Somenkielen Tulkituxes, iotakin osa olla exytty, outo ia camala, eli wdhesti pandu. Nam nihil simul inceptum, et perfectum esse constat (Sillä warmaa on, ettei mikään vasta alkuunpantu samassa ole täydellistä). Waan ios iocu Jumalan ysteue, testelehin paramin taita osotta, henelle ombi wapa Eehto annetu. Mutta catzocan ettei hen tuimasti kipelly."

    "Hyttynen mös vsein cwrnitaan,
    wan coco Cameli nieletaan."

Luotan kuitenkin lujasti siihen, ettei työni Suomen kansan ja suomenkielen hyväksi ole mennyt kokonaan hukkaan. Sillä

    "Kylle se cwle Suomen kielen,
    ioca ymmerdä caikein mielen."

Ja lohdutan itseäni sillä ajatuksella, jonka olen lausunut Prophetain kirjan alkupuheessa näin:

    "Wiele Bibliast mwdh tulisit,
    ios nemet otoliset olisit.

    Ostetaisin ia prucataisin,
     quin olis kylle mös coctolin.

    Sen Aian vscon pian tuleuan,
    ette Somen kiriain ielkin tutketan.

    Van tuscal ne silloin käsiteteen,
    iotca nyt Monilda hylieteen.

    Coska fis Porsas taritan,
    nin aua Seckis, ios se taruitan."

(Väliverho.)

Toinen kuvaelma.

Ote Eskil Petraeuksen saamasta Turun tuomiokirkossa 31. pnä heinäkuuta 1642, jolloin konsistorin määräyksen mukaan vietettiin kiitosjumalanpalvelus kaikissa maamme kirkoissa koko Raamatun suomennoksen painosta ilmestymisen johdosta.

Petraeus saarnatuolissa 1600-luvun papin puvussa. Esitys selvää ja kaikuvaa, noudattaa jossakin määrin tavanomaista saarnanuottia.

SELOSTAJA

Toisessa kuvaelmassa saamme kuulla palasen Eskil Petraeuksen juhlasaarnaa, jonka hän piti Turun tuomiokirkossa 31. pnä heinäkuuta 1642 Raamatun suomennoksen painosta ilmestymisen johdosta. Petraeus oli siihen aikaan Turun kirkkoherrana. [Hän oli Ruotsissa syntynyt, mutta Suomeen mieltynyt, oppinut mies, hyvä suomenkielen taitaja, ollut itse johtajana raamatunkäännöskomiteassa, ensimmäisen suomen kieliopin tekijä ja muutamien suomenkielisten kirkollisten kirjoitusten julkaisija. Hänen saarnansa on pääasiallisesti kokoonpantu hänen omista sekä muista sen ajan suomenkielisistä painotuotteista. Se kuvastaa Petraeuksen uskonnollista kantaa ja hänen suomenmielisyyttänsä sekä silloista suomenkielen käyttöä niin todellisuuden mukaisesti kuin mahdollista.]

ESKIL PETRAEUS (saarnaa)

Rackat weliet ja sisaret Christuxes Jesuxes. Me wietäm tänäpän yhtä suurta jubel juhla täsä wanhasa Herran temppelis nijncuin myös caikisa muis Suomenmaan kircois. Ja on tämä juhla Turun Consistoriumild käsketty ja määrätty sentähden, että meidän usconoppim peruskiria, pyhä Raamattu, on nyt coconans suomexi käätty ja tullut ulos präntistä Stockholmis Hänen Cuningalisen Maijestetins, meidän Suuriwaldian Drotningin ja Periförstinnan, Frökinä Christinan erinomaisest armost ja suosiost. Täsä kirias on Jumala itzens, tiens ja tahtons meille yldäkylläisest ilmoittanut ja julistanut. Ja se on sencaltainen callis tawara, jonga hinda ja calliutta ei yxikän taida coscan täydellisest arwata. Kielelläns lindukin laula, sano sananlascu; ja pyhä Pawali kirioitta, että "caicki kielet pitä Jumalan tunnustaman." Me luem sen suurexi woitox, että tällä Suomen kielel, joca on jo satacunnan wuotta kircois ja kiriois pruucattu, taitan nyt lukea coco Raamattu. Cunnia, kijtos ja ylistös sijtä Jumalalle, walkeuden Isälle, jolda caicki hywä ja tähdellinen lahja tule! — Sitä likin me olem welwoliset andaman cunnian ja kijtoxen myös meidän corkial Esiwallallem, joca on tämän pyhän kirian präntist ulos käydä andanut. Ja älkäm unhottaco, että tämä on tapahtunut sen pitkälisen ja tuiman sodan aicana, jota Ruotzin ja Suomen joucot owat käynet Saxan ja Juutin maal oikian ja puhtan ewangeliumillisen opin puolest paawilaisi ja heidän lijttocundans wastan. Toiset owat isänmaastans caucan sotinet woitollisest mailmalisil aseil ja miecan tutcaimel, toiset taas samal aicaa cotonans Herran wijnamäes ahkeroinnet ja neuwo pitänet cansans sielun hywäxi. Nämä jälkimäiset owat huomainnet, ettei Suomen kieli ole kirjallisihin töihin suingan wähemmin taipuwa ja sowelias cuin Saxan tai Ruotzin kieli. Sillä se on luonnostans jalo ja selkiä, ricas sanoist ja lauseparsist, miehullinen ja wäkewä caiultans cuin mieckain kalske. Ja meidän sydämisäm asu se waca ja totinen toiwo, että se wastedes runsahammin kiriois wiljeltynä ja pruucattuna on yhä casuawa ja cohoawa cunniahan nijden kielten joucosa, joilla oppineet ja Wijsahat miehet, nijn hywin poetat eli runoin sepät cuin myös opettajat ja saarnajat, ilmoittawat heidän sydämens ja sieluns corkiammat aiwoituxet sekä tuowat julki heidän lawian oppins hedelmät ja heidän sywimmän tietons salaisudet. Jouduttaxein tuon ajan tulo ahkeroitcam meitäm aina käyttämän hywäxem nyt tarjol olewata pyhä Raamattu ja sen opetuxi. O josca caicki suomalaiset oppisit sitä lukeman ja saisit sijtä terwelisen neuwon ja opetuxen sekä tarpelisen ilon ja lohdutuxen! Sillä ei ole toista kiria, josta lukia löytäisi pysywäisemmän hedelmän sielullens, ekä toista tietä cuin sen opetuxet ijancaickisen elämän perimisehen. Raamattu on yxi callis aarreaitta ja rawitzewainen sielun ewäs. Se on suomenkielises puwusans myös yxi muistomercki ja oswijtta nijlle jälkentulewaisil, jotca pyytäwät edellens harioitta tämän maacunnan kieldä kirjallisis consteis. Walistacon ja oijentacon, tukecon ja rohwaiscon se elämää sanans woimall Suomen cansaa wuosisadast nijn wuosisatahan, että se aina casuais ja menestyis ja että sen nimi tulis cunnioitetuxi täällä Pohjan tähden alla, cusa me toiwom totisen jumalanpelwon, ahkeruden ja miehuden aina pysywän täydes woimas ja cucoistuxes.

(Urut alkavat hiljalleen viritellä jonkin kiitosvirren säveltä, kun väliverho sulkeutuu.)

Kolmas kuvaelma.

J.C. Frenckellin kirjapainossa Turussa syksyllä 1775. Melkoisen avara huone, jossa näkyy korkea latomapöytä, tuoleja, kaappeja, käsin käytettävä ruuvikierteinen painin, paperikasa ym. Huone on siistitty ja raivattu juhlaa varten: juomasarvi ja korkeakorvainen oluthaarikka pöydällä. Kirjapainoväki — kymmenkunta henkilöä — juhla-asuista: pitkäliepeinen takki, polvihousut, solkikengät jne.

Selostaja

Nyt siirrymme vuoteen 1775 ja saamme tutustua ainoan silloisen suomalaisen kirjapainon, Johan Christopher Frenckellin omistaman ja johtaman, toimintaan Turussa. Ensin kuulemme sen mestarille pidetyn onnentoivotusrunon — semmoiset olivat muodissa siihen aikaan —; sitten saamme seurata keskustelua ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden, Antti Lizeliuksen Tietosanomien perustamisesta.

(Vetää väliverhon syrjään.)

Frenckell

Hei-hei! Missä on meidän hovirunoilijamme Lasse? Annapas nerontuotteesi kaikua vastaleivotun mestarimme Balthasarin kunniaksi ja meidän kaikkien iloksi.

Lasse

Käskynne mukaan, herra johtaja.

(Vetää taskustaan paperiarkin ja lukee:)

    Terwe, sinulla weli jalo,
    joca loistat nijncuin walo
    Mestarina Suomen Turuss',
    olematta mistään suruss'.
    Konstischouluss' Gutenbergin
    olit oppimahan herkin:
    nopiasti nousit sixi
    oppipojast' mestarixi.
    Kirjapräntiss' Frenckellin
    toimes' on cuin Engelin:
    cansaa hywin palwella
    suwell' sekä talwella
    kijtettäwäss' kirjatyöss',
    samoin oppineita myös,
    enin he tiellä Parnasson
    saaneet owat cocohon
    wäitöskirjan taicka runon,
    jot' ei joca poica puno.
    Manuscriptit waikiatki
    owat sinull' selwät ratki:
    luet grecat, latinat,
    franskat, saxat, espanjat;
    puettaa ne taidat sitten
    präntticaapuun bokstawitten,
    joista oiwa kirjamies
    opin ottaa kyllä ties.
    Radit, bladit, arkit täytät,
    sijnä mestaruutes näytät,
    että caicki oikein päin
    käsissäsi käändyy näin.
    Textipinnat, marginaalit
    owat sinull' aina klaarit,
    fracturat ja antiquat
    aina yhtä puhtahat.
    Regalpöytä tietää kyllä,
    cuinga mestar, hiat yllä,
    kirjasauwain kimpuss' häärii,
    etzii oikeit', karttaa wäärii.
    Tamponit ja ruuwiprässit
    työtä puskewat cuin pässit
    paperarkkei färjäten
    toista toisen jälkehen.
    Nijstä syndyy wähin erin
    kirjapinot suuret perin,
    joita ympär' Suomenmaan
    markkinoilla caupitaan.

    Semmoinen on sinun wircas,
    Mestar nuori, mielelt' kircas,
    jolle onnee joucossamme
    yksin mielin toiwotamme.
    [Käytä konstis kunnialla,
    näytä taitos maailmalla,
    että waca Suomen mies
    armossa, sen pitää ties.
    Leipäs toiwomm' lewiäxi,
    eloncuormas kewiäxi,
    ympärilles lasten parwen,
    kätees Runsauden sarwen.
    Saaos pitkin elos iltaa
    käyskennellä Turun siltaa,
    laulaa canssa lapsiesi
    kijtoswirttä sydämesi:
    "Suloist' on elää Suomessa,
    Turussa, Hämeen puolessa,
    lie Carialassa caunimpaa,
    ken siellä codin, connun saa,
    ja Pohjanmaa lie pontewin
    ja Sawon salo sointuisin
    ja Satacunda muhkein,
    cuin wiljapeldo uhkein. —
    Tuliaista kotimaata
    en kyllin kijttää saata!

    Ken caiken tämän tuta sai,
    hän mykistyi ja oli wai
    aawistain salaisuuden
    tuon wanhan sekä uuden.
    Sill' suuruus aina mykistää,
    kiel' caunist' nähdess' waiti jää,
    waick' onni mieltä hurmioi
    kuin kewätaamun coi."

    Tän onnen Mestar periköön
    ja cauwan terween' eläköön!]

KAIKKI (nousevat seisaalleen ja huutavat:)

Mestari eläköön!

(Juomasarvi pannaan kiertämään.)

FRENCKELL (lyöden mestaria olalle)

No miltäs tuntuu nyt, mestari Balthasar?

BALTHASAR

Tuntuu kuin paperisiipiä selkääni sidottaisiin ja minut puhallettaisiin ilmaan.

FRENCKELL

Oletpa liian tukevaa tekoa lentoon lähteäksesi. Sitä paitsi minulla on uusi työ, joka sitoo sinut regaalipöydän ääreen. Olen lupautunut pränttäämään suomalaisia aviiseja, jos ne vain saavat tarpeeksi ostajia. Siinä on sinulle lisätyötä.

BALTHASAR

Kuka niitä aviiseja kirjoittaa?

FRENCKELL

Tyrvään rovasti Lizelius.

BALTHASAR

Kyllä tunnen hänet. Olenhan juuri pränttäämässä hänen uutta raamatunsuomennostaan. Hän on oppinut mies, erinomainen suomenkielen taitaja ja tarkka korrehtuurin lukija. Kuitenkin jäi Samuelin kirjaan paha pränttivirhe. Siinä sanotaan jättiläisestä Goljathista, että hän oli "kuutta kyynärätä ja kymmenen leveyttä pitkä". Tarkoitettiin, että hän oli kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä pitkä.

FRENCKELL

Ha-ha-ha. Saatpa edelleen olla tekemisissä Lizeliuksen käsialojen kanssa. Hän on lähettänyt minulle manuskriptin aviisiensa näytevihkoa varten. "Tietosanomiksi" hän niitä vihkosia nimittää. Kas tuossa on alkukirjoitus. Luehan itse. (Ojentaa paperiarkin Balthasarille.)

BALTHASAR (Silmäilee paperia, lukee lauseen sieltä, toisen täältä.)

"Suomalaiset Tieto-Sanomat, Syyskuusa, Wuonna 1775. — — — Täsä tulee siis meijän Rakkaille Maanmiehillemme sula Suomalaisille, Suomen Kielellä, heijän ikäwöitzemisensä perästä annettawaxi walkeuteen, monikahtoja hywäxi löyttyjä koetuxia, tietoja ja neuwoja Huonen-Hallituxen lewittämisestä, niinkuin: peltoin ja niittuin wiljakkammasta kaswannosta, käsitöitten parantamisesta; ja muitten elatuxen keinoin menestywäisemmästä toimittamisesta; niin myös totisia sanomia muitten ja omain Maan-paikkain erinomaisista entisistä ja nykyisistä tapauxista, menoista ja muutteista."

"Siinä siwusa ahkeroitan aina Suomen kielen selkeydestä, sen omasta luonnollisesta puhen parresta, painawaisten sanain walitzemisesta ja eroittamisesta, niin myös niitten nurista kielistä wuorottain mahdollisesta wieroittamisesta."

"Näitä Tieto-Sanomita annetan ulos, Kirjan-painamisen kautta, kahdesti Kuukautesa" — — —

Vai niin! Siis tietoja "huoneen hallituksesta". Se on kai samaa, mitä me olemme tottuneet sanomaan "huushollingiksi." Mutta "kirjan painaminen". Eikö nyt enää "präntätäkään" kirjoja? Ja millä niitä painetaan? Kivelläkö vai rautaharkolla? Pelkäänpä, ettei Tietosanomista tule menestyvää ja pitkäikäistä. Tuskin suomalainen talonpoika sitä ymmärtää.

FRENCKELL

Minä olen toista mieltä. Miksei se menestyisi? Onhan Suomen kansa oppinut lukutaidon lukkarinkoulussa. Mutta sille ei ole tarjolla muita kirjoja kuin uskonnollisia, vaikka sillä on suuri opin jano. Kuinka ahneesti se ahmiikaan almanakoista ja pikkukirjasista kaikenlaista maallista tietoa, juuri semmoista, jota Lizelius on sille luvannut: maanviljelyksestä, karjanhoidosta, eläinten- ja ihmistautien parantamisesta sekä tietoja vieraista maista ja kansoista. Monet talonpojat ovat rukoilleet, että minä toimittaisin heille semmoisia tietoja. Lizelius on minusta oikea mies niitä antamaan. Hän on itse käytännöllinen ja viisas maanviljelijä. Hän tuntee talonpoikien ajatustavan ja osaa puhua ja neuvoa heitä oikealla tavalla. Hänen Tietosanomansa on uuden ajan enne. Ruotsissa on jo useita aviiseja, ja minun kotimaassani Saksassa niitä on syntynyt näinä aikoina kuin sieniä sateella. Ei yksi pääskynen kesää tee. Mutta kun niitä tulee parvittani, silloin on kesä — Suomessakin. Kunhan Suomen kansa pääsee uutissanomien makuun, ei sille riitä yksi tietosanomalehti, tuskinpa yhdeksänkään. Se on minun ajatukseni.

BALTHASAR

Toivoisinpa, että herra johtaja olisi oikeassa ja että meitä tämän mustan ammatin harjoittajia tarvittaisiin jokaisessa Suomen kaupungissa. Silloin nähtäisiin se ihme, että Suomen kansasta tulee oikea kirjakansa.

(Väliverho.)

Neljäs kuvaelma.

Suomalaisen kirjapainon ja Raamatun 250-vuotisjuhla v. 1892.

Tapahtuu ohjelman suorituksen väliaikana. Juhlasalin viereisessä pienessä ravintolahuoneessa valkoisella liinalla katetun ja kukilla koristetun pöydän ympärillä istuu, seisoo tai kävelee puolikymmentä frakkipukuista henkilöä: runoilija, kirjanpainaja, kustantaja ja sanomalehtimies. Jotkut heistä välillä silmäilevät pöydällä olevia sanoma- ja kuvalehtiä, joiden joukossa on tähän juhlatilaisuuteen ilmestynyt kaksikielinen julkaisu "Typografinen muistolehti. 1642—1892. Typografisk minnesblad". Juhlavalaistus.

SELOSTAJA

Vuonna 1892 vietettiin Helsingissä suomalaisen kirjapainon ja Raamatun 250-vuotisjuhla. Topelius kirjoitti sen johdosta: "Kirjapainotaito oli köyhä käsityöläistyttö, josta aikaa voittaen oli tullut prinsessa. Se saapui Suomeen vuonna 1642, ja nyt me vietämme sen kolmansia kultahäitä". Vilkaiskaammepa nyt mekin noihin "kultahäihin", vaikka vain oven raosta, ja onnitelkaamme morsiusparia, joka on saapunut uusiin timanttihäihinsä. (Avaa esiripun.)

RUNOILIJA (astuu sisään juhlasalin ovesta.)

Ajatelkaahan, kuinka omituista. Täällä juhlitaan Suomen kirjaa. Isäntinä ja kutsuvieraina istuvat kirjanpainajat, kustantajat ja sanomalehtimiehet. Mutta minä, runoilija, tunnen olevani vain kuokkavieras.

SANOMALEHTIMIES

Sinähän tässä kaiken alkutekijä olet. Tervetuloa vain. — Tosin runous on tarpeetonta ylellisyystavaraa monen mielestä, mitä?

KIRJANPAINAJA

Jonkun mielestä sanomalehtikin vielä.

SANOMALEHTIMIES

Eipä monen. Se on nykyajan jokapäiväistä leipää jo. Onhan se reheväkasvuinen haara tietokirjallisuudesta.

KUSTANTAJA

Tosi. Yleisö on monipäinen ja monihyväinen. Ei se tyydy enää yhteen ainoaan kirjallisuuden lajiin niinkuin entisaikoina.

KIRJANPAINAJA

Ja kirjoja syntyy myös eri tavalla nyt, kun koneet suorittavat suurimman osan painotyöstä. Rotatsionikoneet pyörivät vinhasti ja valmistavat muutamassa tunnissa kymmeninä tuhansina kappaleina leviävän painotuotteen, suuren sanomalehden tai kirjan.

KUSTANTAJA

Nyt puhutaankin kirjateollisuudesta. Suomen vuotuinen kirjatuotanto on nyt suurempi kuin Ruotsin vallan aikana kokonaisen vuosisadan tuotanto. Kirjojen hinta on halpa. Kansan lukuhalu kasvaa yhä. Tarvitaan monenlaisia kirjoja ja kirjailijoita. Ja kysynnän lisääntyessä niitä ilmestyykin yhä runsaammin. Mutta varsinainen runoilija on usein yksipäinen ja itsepäinen. Hän ei kernaasti ajattele muuta kuin omia aiheitaan kirjaa kirjoittaessaan.

SANOMALEHTIMIES

Se onkin oikein. Sillä kirjailija, joka tuijottaa vain yleisöön ja mairii sen makua, ei ole oikea taiteilija. Hän lukeutuu kauppasäätyyn. Kustantajan taas tulee olla ensi sijassa rahamies ja kauppias, vaikka häneltä vaaditaan myös kirjallista sivistystä, kaukonäköisyyttä ja vastuuntuntoa.

KUSTANTAJA

Niinkuin sanomalehtimieheltäkin.

SANOMALEHTIMIES

Mutta puhtaan runouden arvo on rahassa laskematon ja säilyy muuttumatta. Nerojen tuotteet ovat suuri lahja kansakunnalle. Ne elävät ja vaikuttavat kautta aikojen. Topelius on kirjoittanut sen laatuisesta painetusta sanasta tässä (Lukee lehdestä): "Elävää painettua sanaa ei mikään voi vangita eikä asettaa sille ajan ja paikan rajoja. Se syntyy tänään ja elää vuosisatoja. Sillä on pääsy kaikkialle. Se tulvii kautta porttien ja läpi lukkojen. Kerran liikkeelle päästyänsä se ei ole enää ihmisvoimin pysäytettävissä. Lyö se kuoliaaksi: lyöt ilmaa! Polta se: polta ajatus! Ei ole muuta sulkua painetulle sanalle kuin lukutaidon hävittäminen. — Painettu sana on siemen, josta itää ennakolta arvaamattomia vaikutuksia. — Ei kukaan voi laskea niitä taimia, jotka tänään, huomenna tai vasta miespolvien perästä versovat sen siemenestä. Moni maailman jaloimmista teoista on saanut niistä alkunsa."

RUNOILIJA

Nyt tunnen, että on juhla ja etten ole täällä kuokkavieras, vaan juhlavieras, koska —

KIRJANPAINAJA

— koska päälläsi on frakki

RUNOILIJA

On, on — lainafrakki. Tahdommehan me runoilijat esiintyä ihmisinä ihmisten joukossa. Ihminen — se on meille kaiken a ja o.

KIRJANPAINAJA

Vaikka Platon onkin sanonut, että runous ja taide on tarpeetonta, jopa valtiolle vaarallista.

RUNOILIJA

Mitä Platoneista. Sokrates taas on sanonut: tunne itsesi! Tunne siis ihminen. — Meitä runoilijoita on monenlaisia. Mutta ihmistä meistä parhaimmat aina etsivät. — Missä se rakoilee, missä sen heikot kohdat ovat, sen me osoitamme. Missä sen kauneus on ja missä sen parhaat kehitysmahdollisuudet piilevät, sitä me hellin käsin pitelemme. Sisäinen ihminen, koko tuo näkymätön maailma, on meidän. Me viritämme sen kuin soittokoneen ja soitamme sillä. Me eheytämme, teemme terveeksi ja kypsytämme ihmisainesta ajatuksella ja tunteella. Me muovailemme sitä yhdyselämää, perheelämää, kansallista ja valtiollista kokonaisuutta varten. Me luomme näkymättömiä yhdyssiteitä ja siltoja yksilöstä yksilöön, menneisyydestä tulevaisuuteen. Me opetamme kansakunnalle itsetuntemusta ja itseluottamusta. Ja me herätämme ja ylläpidämme ikävöimistä ja pyrkimystä kohti yhä parempaa ja puhtaampaa ihmisyyttä — Luomme? Opetamme? Herätämme? — Mitä kaikkea me toivomme ja haaveilemmekaan? Puhunkohan liikaa? Mutta onhan nyt juhla. Ja minä olen runoilija —

KIRJANPAINAJA

Sanoit totuuden vain sinä lainafrakkinen.

RUNOILIJA

Emme syytä ketään siitä, että frakkimme on lainattu. Kuka käski meitä valitsemaan tämän alan. Tämä ala annettiin meille. Ja jos valitsemme sen, niin valitutti meillä tämän rakkaus ihmiseen, veljeen. Hakkaus tähän maahan ja kansaan? Rakkaus, se ei paljon pyydä, ei mitään vaadi — tuonhan te muistatte. — Ja tulevaisuus lienee joskus toinen meidänkin kohdallamme.

SANOMALEHTIMIES

Siinä sanoit oikein. Kansa kerran ymmärtää ja valtio havaitsee, mitä se on velkaa ja kenelle. — Me, sanomalehti, pidämme siitä huolta.

KIRJANPAINAJA

Me, kirjapaino, emme unohda teitä. Ja joskus näette, että, että —

SANOMALEHTIMIES

— että viimeiset saattavat tulla ensimmäisiksi.

KIRJANPAINAJA

Mutta varokaa, ettei sana menetä suolaansa ja tule mauttomaksi.

SANOMALEHTIMIES

Silloin iskee arvostelu siihen kyntensä.

RUNOILIJA

Ja me antaudumme sen raadeltaviksi. Arvosteltakoon meitä ja hiottakoon meitä. Sillä me olemme aseita, välikappaleita, emme tarkoitus sinänsä.

KUSTANTAJA

Minua miellyttää kirjailija alttiudessaan.

RUNOILIJA

Minua kustantaja yhteisymmärryksessään. Hän on usein kuin isämme. Ja kirjanpainaja on kuin veljemme ja sanomalehtimies kuin setämme.

SANOMALEHTIMIES

Kaikki me kuulumme yhteen, me painetun sanan palvelijat, me mustan kaartin soturit. Yhtykäämme sen vuoksi mustan kaartin marssiin, jonka sävelet kuuluvat jo tuolta juhlasalista.

»MUSTAN KAARTIN» MARSSI

(kuoron esittämänä.)

    Me palvomme aatetta vapauden,
    sen puolesta taitamme peistä,
    ja pimeyden valtoja vastustaen
    me yhdessä tahdomme seistä.
    Kun aate se pauhulla pauanteen
    riens’ eellämme valoa kohti,
    niin mustan kaartimme joukkoineen
    se voitosta voittohon johti.

    [Siis laulamme, veikot, me raikuen vaan,
    emme valita vastuksiamme.
    On sana, min saatoimme kirpoamaan,
    vielä kukkiva kaaduttuamme.
    Se elää, se kukkii, se hedelmän suo
    ja siemenen kauas se kantaa.
    Elo, kuolokin meistä on ihana tuo,
    joka valoa yöhömme antaa.]

(Z. Topeliuksen runosta "Svarta gardet" v:lta 1869).