Säveliä Hämeestä ja muualta

SÄVELIÄ HÄMEESTÄ JA MUUALTA

Ensimmäisen kerran julkaissut Hj. Hagelberg Tampereella 1885.

      "Päivät soisin soitettavan,
      Illat tehtävän iloa
      Näillä mailla mantereilla,
      Suomen suurilla tiloilla."

                        KALEVALA.

SISÄLTÖ:

–rt– Runebergin kodissa Runebergin haudalla Ilta Kolkko Kesä-aamu Immelleni Myrsky-yö Mietteitä erään nuoren Inkerinmaalaisen immen haudalla Tammerkosken keskellä Vuoden lopulla

–r–r. Vuoden vaiheella Impi Toivottoman kujerrus Ken on Amor? Jäähyväis-laulu Runottareni ja minä Sekin? Niin, niin!

Elias. Liittoon yhtykäämme! Kuinka on laita? Yks' ompi tunne Kerjäläistyttö Iltalaulu Keväällä Missä saanen rauhan? Laula impyen!

Illakko. Elokuun iltana Laula!

K. H. F.

Vast'alkava matkamies Talvella

–r– Rauhan maa

Sampoinen. Kirkonkellot Näet maasi Huuto-Mikko Iltasella Yksin

RUNEBERGIN KODISSA.

    11/7 1884.


    Seisahdu, matkamies, tän kodin huoneuksissa,
    Pois ota lakkisi, käy hiljaa eteenpäin.
    Viivähdä hetkeksi sun kansais unelmissa,
    Sen muinaisuudessa – itsekseis mieti näin:

    Suur' on se voima, kuin voi johtaa kansain teitä;
    Aseita heikkoja se käyttää toimissaan,
    Vain ihmislapsia – ja elvytellen heitä
    Se valon kirkkaan luo pimeesen maailmaan.

    Tää koti, kolkko nyt, oil miehen aikanansa,
    Jonk' elonveri voi vain maalleen virtailla.
    Silmänsä valoisa, se näki kansassansa
    Vain suurta, jaloa, isänmaanrakkautta.

    Itsensä uhraavan hän näki kansan täällä,
    Ja kaunihiksi loi hän Pohjan maisemat.
    Täht'-öissä kirkkaissa hän talvisella säällä
    Ties' kansan kärsineen sen vaivat katkerat.

    Ja taas kun aamukoin hän näki koittamassa,
    Sulattain Pohjan jäät – sovittain kyyneleet,
    Niin silloin riemun loi väessä urhoisassa,
    Ja toivon ikuisen vihannat seppeleet.

    Jaloksi tunsi hän tän kansan vaivoinensa,
    Jaloksi silloinkin, kun myrskyt raivosi! –
    Ja murtumatoin on, sen ties' hän, Suomen kansa,
    Ja siitä ylpeillen, iloissaan lauleli!

    Kotinsa kolkoks' jäi – hän lähti täältä poisi,
    Vaan aarteet ikuiset tää koti säilyttää.
    – Niin on, kuin nytkin viel' hän itse täällä oisi,
    – Ja jalo henkensä se ijäks' tänne jää!

    –rt–





    RUNEBERGIN HAUDALLA.

    11/7 1884.


    On aikaa kulunut, kun murhepuvussansa
    Ja mielin kaipaavin ja silmin itkevin
    Tän haudan reunalle kokoontui Suomen kansa,
    Lepohon viimeiseen vei laulun sankarin.

    Ei nimi unhotu sen, joka lepää tuolla,
    Ikäänkuin uinahtain vaan matkan vaivoista.
    Kirkkaana loistaen hän tähtitarhain puolla
    Lemmellä katselee suloista maatansa.

    Tän kansan vaivoja ja isäin sankartöitä
    Hän selvemmin kuin muut osasi laulella,
    Ja ihannella voi hän Pohjan kesäöitä
    Ja silloin sointuvasti soitti kannelta.

    Runottarensa nyt jok' kätki kanteleensa,
    Ja ääni voimakas ei enää meille soi. –
    – Täss' itki kansamme, kun ties' kadottaneensa
    Jaloimman poikansa, jonk' kadottaa se voi.

    Vaan laulut ikuiset ne jäivät tänne soimaan
    Iloksi kansamme, valoksi maailman,
    Ja uuden kanteleen ne saavat kerran voimaan,
    Kalevan kansalle – myös uuden laulajan.

    Ja tässä laulakoon hän kaipauslaulujansa,
    Tän haudan reunalla; sun sankarmainettais
    Ijät hän soittakoon, ja kunnioittain kansa,
    Sun kansais, seisokoon, sun hautais kummulla.

    Niin – lepää, jalo mies, povessa isänmaamme.
    Sun jalo henkesi meit' ohjaa ainiaan.
    – Kukilla kaunistaa sun hautakumpus saamme;
    Sun nimeis, Runeberg, ei kuole milloinkaan.

    –rt–




    ILTA.

    16/6 1884.


    Jo taukoo myrsky, laineet hiljenneena
    Jo pyrkii lepohon, kun päivä laskeutuu.
    Jo nukkuu luonto kaikki, nukkuneena
    Se armosylihin nyt Herran sulkeutuu.

    Jo vai'ennut on satakielen ääni,
    Niin – hetkiseksi sekin yöllä vaikenee.
    Vaan varhain aamulla mun ikävääni
    Se laulaissansa soittaa – pois hajoittelee.

    Ja ilta tuottaa rauhan sureville,
    Ja levon väsyneille se kauniin tarjoaa.
    Sentähden iloitsen, kun taivaan rantamille
    Tuo kaunis aurinko noin hiljaa vaeltaa.

    Se vaipuu – kenties minne vaipuneekaan
    – Luo Luojan kertomaan, min täällä nähnyt on.
    Mitk' vaiheet katoovaiset täällä vaihdelleekaan,
    Ne näkee aurinkoinen, kirkas, varjoton.

    Kun itkee ihmislapset vaivojansa,
    Tai onnestansa toiset heistä iloitsee,
    Niin niitä kaikkia se matkallansa,
    Tuo taivaan valo suuri, hiljaa katselee.

    Ja illan tullen rientää täältä poisi,
    Vaan elomme se kaikki näkee ainiaan.
    Oi, Herra, jospa aurinkoinen voisi,
    Läp' yönkin loistaa tänne synkkään maailmaan.

    –rt–




    KOLKKO KESÄ-AAMU.

    28/6 1884


    I.

    Hiljaa öisen peitteen luopi
    Kirkas aamu tieltään pois.
    Uuden päivän Herra suopi;
    Oi, jos lintuin laulut sois!

    Tyynnä kun on järven pinta,
    Aamu kirkkaudessaan,
    Silloin miks'ei ihmisrinta
    Riemuin laula laulujaan?

    Mutta kun ei lehdikoissa
    Satakielen sävel soi,
    Ihmisrinta kuinka noissa
    Täysin äänin laulaa voi!

    Tosin aamuhetkin soisin,
    Että linnut laulaisi.
    Silloin ehkä miekin voisin
    Laulaa – sumut poistuisi.

    Muistellessain kuinka ennen
    Kesä-aamuin ihastuin,
    Kuullessani kyntörastaan
    Lauluja, kuin riemastuin!

    En voi olla kaipaamatta
    Kesä-aamuin lauluja;
    Nyt on linnut laulamatta.
    – Kesät on niin kolkkoja.

    Oisivatko muuttunehet
    Suomen kesät syksyiksi,
    Joiss' ei enää linnut laula,
    Marjat kypsy kypsiksi?


    II.

    Laulaa linnut kerran vielä,
    Kun on aamu isänmaan.
    – Kansa kun on noussut siellä
    Suomen sydänmailla vaan!

    Marjat kypsyy kankahilla,
    Helteiseks kun päivä käy.
    Silloin Suomen sydänmailla
    Syksyä ei koskaan näy.

    Hengen tiellä kesän voittaa
    Kansa kerran ikuisen.
    – *Silloin* ihmislapsi soittaa
    Iloisna kuin leivonen!

    –rt–




    IMMELLENI.


    Sinisilmäis, armas impi,
    – Oi, mi puhtaus niistä loistaa,
    Päivän varjopilvet poistaa:
    Sydämeni rauhoittuu.

    Kirkas, niinkuin illan taivas,
    Katsehesi lumoovainen!
    Sellainen on jalo nainen,
    Ajattelen itseksein.

    Omaksein jos sinut saisin,
    Kaikki, kaikki unhottaisin,
    Päivän riidat, torat ne
    Sais'vat jäädä toisille.

    Lakkaamatta kiitteleisin
    Herraa kaikkivaltiasta,
    Omastaan jos maailmasta
    Mulle lemmen-onnen sois.

    Mutta päivä peittyy vielä
    Tuonne taivaanrannan taakse,
    Lemmen-aurinko ei nouse
    Valaisemaan tietäni.

    Hiljaa nukkuu unehensa
    Kotimaani kaunis ilta.
    Tyyntä rauhaa taivahilta
    Herra vaaroillemme suo.

    Minä yksin vaan oon tässä,
    Rauhaa syömmessäin ei vielä.
    – Impeni, oi miks' oot siellä
    Kaukana niin luotani!

    Sinisilmiäis jos kerran,
    Kerran vielä, nähdä saisin,
    Kaikki muut mä unhottaisin,
    En sinua, en maatani!

    –rt–




    MYRSKY-YÖ.


    Vimmatusti myrsky riehuu,
    Purren reunamilla kiehuu
    Aallot kylmät, vihaiset.
    Pursi pieni niit' ei kestä,
    Luonnotar jos tuult' ei estä,
    Purren peittää lainehet.

    Kohti kotirantojansa
    Pursi kiitää purjeillansa;
    Rannat vihannat ei näy.
    Illan tullen tuuli kiihtyy,
    Vaikka luonto muutoin viihtyy,
    Aallot ankarammin käy.

    Kullasta jos pursi oisi,
    Kai se kotirannat voisi
    Töin ja vaivoin saavuttaa:
    Siihen tuskin vihaisimmat
    Merten tuulet ankarimmat,
    Uskaltaisi koskettaa! –

    Tuulet vaikka kallioihin
    Kultapurren löisi, noihin
    Kuitenkaan ei särkyis se.
    Uljaasti se tuulten kanssa
    Kamppailisi matkallansa
    Ijäisyyden rannoille.

    Puisen purren luodoillensa
    Myrskyt iskee – huviksensa! –
    Kallioihin murskaks lyö.
    Siitä pelastua minne?
    Kun ei rannikot näy sinne,
    Kun on synkkä myrsky-yö.

    Niinpä usein maailmassa
    Kohtaloiden pauhinassa
    Ihmislapsen laita on.
    Hän ei koetuksiansa
    Kestä heikoll' voimallansa;
    Voima määrää kohtalon.

    Yks' on kuitenki, mi kestää:
    Uskon voima kaikki estää
    Ajan hurjan tuulispäät.
    Tuulen vehkeily ei saata
    Ihmislasta maahan kaataa,
    Vaikk' on hurjat myrskysäät!

    –rt–




    MIETTEITÄ ERÄÄN NUOREN INKERINMAALAISEN IMMEN HAUDALLA.

    (Hukkunut uimaretkellä Itä-mereen v. 1884).


    Seutu missä ensikerran elonpäivää näkemään
    Ihmislapsi syntyessään avajaapi silmiään,
    Seutu se on rakkain meille armahine muistoineen,
    Sinne halumme on aina, leikkipaikkaan entiseen.

    Sinne, missä kukkanurmet kotilehtoin suojassa
    Ijät muistuttavat meille onnellista lapsuutta,
    Missä kyntörastaan laulut kauniit kesä-öinä soi,
    Sinne päivän hälinästä henkemmekin halavoi!

    Synnyinpaikkani on parhain, vaikka muutoin oisinkin
    Onnetarten helmalapsi, eloni ois mahtavin;
    Vaan en kuulis kesä-illoin kotikuusten huminaa,
    Näkis' en kuin päivä kirkas synnyinpaikkaa kaunistaa.

    Oi, en silloin onnestani oikein voisi iloita,
    Heitetty jos oisin maille kauvas synnyinpaikasta,
    Elämäni aamuhetkiin lennähtelis aatoksein,
    Missä yksin voisin löytää ilon, rauhan syömmellein.

    Onnettaret vaikka veisi minut ulos maailmaan
    Kauvas synnyinpaikastani, eloon vaihettelevaan
    Iloon, onneen runsahasen kodin pienen suojasta
    Tuost' en kuitenkaan mä voisi vilpittömäst' iloita.

    Min' en voisi unhoittaa, kuin lasna ollen laulelin
    Kodin armaan orren alla, vilpitöinnä iloitsin.
    – Kuinka illan tullen ennen äidin hellän syliin jäin
    Uneksimaan kohtaloita tulevaisen elämäin.

    Paikan tiedän, missä synnyin, missä kasvoin lapsena,
    Paikkaa hautani en saata, ihmislapsi, arvata.
    Lyhyt matkani on täällä, vaikka monivaiheinen;
    Outo, tietämätöin mulle kuitenkin on loppu sen.

    Salli, Herra, nuoruuteni Sinulle mun uhrata,
    Elonhetket kaikki salli elää siinä uskossa,
    Että kerran päivä päättyy ajan vaihettelevan,
    Uuden aamun kellot soivat halki kolkon maailman.

    Silloin salli luokseis tulla, syliis, Isä, lenteä
    Toivon siivillä mun sieluin elon kolkon keskeltä.
    Rakkauteni jääköön tänne muistoks omaisilleni,
    Kiitolliset kyyneleeni Teille, ystävilleni!

    Oi, ei kuolo saata meitä ikuisesti eroittaa:
    Katsokaapas taivaanrantaa, elonpäivää nousevaa;
    Vaiheet ajan katoovaisen hajoavat e'essä sen;
    Usko, Toivo, Rakkaus pysyy, niiss' on elo ijäinen!

    –rt–




    TAMMERKOSKEN KESKELLÄ.

    (Konsulinsaaressa).

    7/6 1884.


    I.

    Koski on – kuin ijankaikkisuus:
    Ei se lakkaa, vaikk' on päivä uus'
    Ja aamukoi jo näyttää liepeitänsä,
    Koski vaan on aina ennellänsä!

    Puhuuko se haltijoista vaan,
    Mitk' ovat senkin tuoneet maailmaan,
    Vai kertooko se Luojan ihmetöitä,
    Tai kevät'iltoja ja kesä-öitä?

    Tai onkohan se innoissansa nyt,
    Kun milloinkaan ei viel' oo väsynyt,
    Vai tanssiiko ja leikkii matkallansa,
    Kun näkee synkkänä niin maailmansa?

    Niin – koski on kuin ijankaikkisuus:
    Ei se lakkaa vaikk' on päivä uus',
    Se kertoilee vaan synnyin-sanojansa,
    Ja ääni kuuluu – kolkkoon maailmaan.


    II.

    Niin – suuret ovat Luojan työt,
    Jos sinijärvein kultavyöt,
    Tai koskein kuohut komeat,
    Tai kesä-illat rauhaisat
    Mä näen silmilläin.

    Täälläin on pikku palanen
    Kalliista maasta isien,
    Verellä voitetusta vaan,
    Miss' soivat kosket innoissaan
    Rakkautta isänmaan.


    III.

    Puissa lehdet puhkeaapi,
    Kesä riemuin rientää jo,
    Laaksojamme soinnuttaapi
    Pikku-lintuin laulanto.

    Järvet ovat vapaat jäistä,
    Vainiotkin vihannoi:
    Ihminen, oi, etkö näistä
    Luojaas ajatella voi?

    Laula'os sä ilomielin:
    Suuret ovat Luojan työt.
    Ylistäös kiitoskielin
    Herraa läpi päivät, yöt!

    –rt–




    VUODEN LOPULLA.

    31/12 1884.


    Aika rientää, vuodet vierii ijäisyyttä kohtahan.
    Ihmislapset hyörivätten toimissansa – Luojahan
    Näin sen sääti. Hän myös yksin tietää, mikä parhain lie,
    Mihin kunkin ihmisraukan kohtalo ja onni vie.

    "Eteenpäin miel' elävitten," – vuotta uutta varrotaan.
    Toivon, pelvon tunteilla sen pulmia taas punnitaan.
    Mutta peittoon kätkettynä meilt' on aika tuleva,
    Josko vuosi riemun vaiko murheen se on oleva.

    Josko rauha, hyvä tahto ihmisissä vallitsee,
    Vaiko sodat, sorto meitä hirmukourin hallitsee.
    Josko kultaviljat runsaat vainioilla lainehtii,
    Vaiko kurjuus, katovuosi, nälkä meitä tervehtii.

    Siunaa, Luoja, ihmiskuntaa, siunaa maata kallista,
    Jossa meill' on kehto, koti, Suomenmaata armasta!
    Edistyköön turvissasi kansain kuulut hankkehet,
    Menestyköön suojassasi kaikki jalot aikehet.

    –r–r.




    VUODEN VAIHEELLA.

    1/1 1884.


    Taas vuosikausi vaipunut
    On ijäisyyden virtaan,
    Ja jälkensä se painanut
    On myöskin ihmiskuntaan,
    Sill' aika kaikki muuttelee,
    Sen varrell' olot vaihtelee.

    Nyt vuosi uusi aluss' on,
    Oi, armas Suomen kansa.
    Se myöskin sulle suokohon
    Runsaasti lahjojansa;
    Sen ohell' yhä edisty
    Ja vartu, kasva, miehisty!

    Sua maasi kutsuu toimimaan,
    Siis rohkealla miellä
    Taas lähtekäämme kulkemaan
    Kansallisuuden tiellä:
    Jo enteet käskee toivomaan,
    Jo rientää varjot poistumaan.

    Oi, suokoon sulle apunsa
    Taivahan Jumalamme;
    Sull' uhratkoon myös voimansa
    Maalliset johtajamme.
    Näin onneks kaikki karttukoon,
    Ja riemu maassa vallitkoon!

    –r–r.




    IMPI.


    Ma tiedän immen ihanan, –
    Ken hänt' ois armahampi!
    Sen silmäin sini taivahan
    Sineä kirkkahampi,
    Ja poski milloin ruusuinen,
    Taas milloin lumivalkoinen.

    Ei suurta oo hän sukua, –
    Perillä syntyi Pohjan. –
    Ei loistosta myös lukua
    Hän pidäkään, kosk' ohjan
    Elolleen taivas antoi näin:
    "Oo kaino, kasva lemmessäin!"

    Hän, vaikka vuoroin kylmä on,
    Vaan yhä voittaa mielet,
    Ja häntä, kosk' on nuhteeton,
    Ylistää kaikkein kielet. –
    Mutt' impi milloin laulelee,
    Riemusta syömmet sykkäilee.

    On kosijoita hällä kaks:
    Lapsuuden tuttu toinen,
    Vaan tääkin käy jo kalseaks,
    Ei sovi hälle moinen.
    Taas toinen: outo, parrakas
    Ja viekas, julma, juonikas.

    Sa heihin ällös taivukaan:
    Heill' uhkaa vain on sulle.
    Ei konsanaan he johdakaan
    Sua onnen valkamille.
    Oi, pysy, impi, puhtaana
    Ja Pohjan kaunistuksena!

    –r–r.




    TOIVOTTOMAN KUJERRUS.


    Tyynny, syömmeni rauhatoin,
    Tyynny, vaikk' olet toivotoin.
    Kohtaloosi oo tyytyväinen,
    Elon myrskyissä kestäväinen.
    Ollos, raukka, sa pelvotoin,
    Tyynny, syömmeni rauhatoin.

    Mitäs tuosta jos itketkin,
    Verta vainen jos vuodatkin?
    Kärsimäänhän sa lienet luotu,
    Ei oo riemuja sulle suotu,
    Mailma sulle on armotoin:
    Tyynny kuitenkin, rauhatoin.

    Lämpimästi jos sykkäilet,
    Lemmen tulta jos hehkuilet,
    Murheet mustat sun ennättäisi,
    Huolta lempikin synnyttäisi,
    Ollos vainen sa tunteetoin;
    Tyynny, tyynny, sa rauhatoin.

    Nurmen alla jos nukkuisit,
    Sykkimästä jos lakkaisit,
    Parhain onni se oisi sulle,
    Yksin viihtymään tuomitulle,
    Siellä oisit sa huoletoin,
    Sinne vaivu jo, rauhatoin!

    –r–r.




    KEN ON AMOR?

    (Suomennos Isa Asp-vainajan ruotsinkielisestä runosta).


    Ken se on, tuo paha Amor,
    Koska usein moitittavan
    Kuulen sekä herjattavan
    Amor-parkaa pienokaista? –
    Äiti mulle kerran lausui:
    "Tyttöseni, valveillasi
    Ollos vainen; tunteitasi
    Varo viekkaalt' Amorilta."
    Siksi aina huudankin:
    "Amor, Amor, seuraneis,
    Paha Amor, pysy pois!"
    Vähät huolin Amorista,
    Vilpistään ja viekkaudestaan,
    Hypin, laulan, leikittelen,
    Päähäni te'en seppelehen,
    Tuulten tuiverrellessa.
    Joskus muiskun lehtosessa
    Aatolle suon, joka lempens'
    Ijäks' luvannut on mulle.
    Lasken sitten seppeleeni
    Kutrillensa kultasille.
    Enpä huoli Amorista,
    Aatto omani kun on.

    –r–r.




    JÄÄHYVÄISLAULU.

    (Suomennos Isa Asp-vainajan ruotsinkielisestä laulusta).


    Hyvästi, synnyinseutunen,
    Sa armas tanhua!
    Oi, laula, laakson puronen,
    Jäähyväislaulua!
    Kun erotaan,
    Suo, kuulla saan
    Nyt surusoitelman:
    Ah, joutuisaan
    Ma kohta vaan
    Jätän tään maiseman!

    Hyvästi, kotilaaksonen
    Ja isän' majakin!
    Hyvästi, metsän lehtonen
    Ja kolkko kangaskin!
    Viel' humiskaa, –
    Jo kiiruhtaa
    Nuor' ystävänne pois.
    Vieraissa vaan,
    Pois kotoaan,
    Häll' tulevaisuus ois.[1]

    [1] Laulu on kirjoitettu vähää ennen runoilijattaren lähtöä Jyväskylän
    seminariin. Suoment.

    Hyvästi, kallis synnyinmaa
    Ja lasnaoloni!
    Viimeistä kaipuun kuiskelmaa
    Suokaatte kuullani.
    Te, ahoset
    Ja kukkaset,
    Oi, vielä tuoksukaa,
    Ja lintuset,
    Te pienoset,
    Lohtua laulakaa!

    Teill', laakson paadet, kivetkin
    Hyvästit huokailen.
    Syömmessäin aina teitäkin
    Murheella muistelen,
    Viimeiseni
    Nyt katseeni
    Käyn teihin heittämään.
    Joudunkohan
    Ma milloinkaan
    Taas teitä näkemään!

    Vaan jos ma viivyn luotanne,
    Eik' mua näykään,
    Ja josp' ei lemmityisenne
    Luoksenne riennäkään,
    Niin lehtosen
    Sa leppänen
    Nimeäin kuiskaile,
    Ja purokin,
    Sa aaltoihin
    Kuvaani piirtele!

    Kun sitte saapuu tänne hän,
    Lapsuutein kumppani,
    Mua, nimen kuullen, nähdessään
    Kuvan hän muistavi
    Ja miettii näin:
    "Oil syömmessäin
    Hän kallis mullekin,"
    Ja nimeäin
    Viel' äännähtäin
    Hän mua kaipaakin.

    –r–r.




    RUNOTTARENI JA MINÄ.

    12/4 1883.


    Hän astui vitkaan luokseni,
    Oil loisto silmässään,
    Ja kielo, lempikukkani,
    Oil hällä kädessään:
    "Tän annan sulle merkiksi,
    Sit' usein katsele;
    Kun päiväsi käy pitkiksi,
    Taas mua muistele!

    Ma tottunut oon kuulemaan
    Kuohuja koskien;
    Oon harras ollut laulamaan
    Tunteita sydämen,
    Mi sykkii povess' impyen,
    Ku kaitsee karjoaan
    Tai salon jäykkäin poikien:
    Oon halpa tyttö vaan.

    Min kukkakummut kertoili,
    Sen lauluks sommitin,
    Ja lehdot mitä uinaili,
    Sen sulle selitin.
    Oon innostunut laulamaan,
    Kun Suomi soittelee,
    Mutt' täällä mulle kuiskataan:
    "Parletz, ma chère, francais!"

    En täällä viihtyä ma voi,
    Tääll' outo ollenkin;
    Tääll' äänet vieraat yhä soi,
    Pois, pois ma riennänkin
    Ja siksi luotais luopunen,
    Mon pauvre adorateur;
    Näin sinusta nyt erkanen,
    Hyvästi ja – bonheur!"

    –r–r.




    SEKIN? NIIN, NIIN!

    (Suomennos).


    Millinen maa se lienee,
    Miss' tie käy kultain nyt – sekin?
    Ah, kenpähän sen tiennee,
    Mun liekö pettänyt? Niin, niin!
    Lintunen sen sanellet
    Sa, ku ilmat viiltelet,
    Viivy, voi,
    Virka, oi!
    Ei, sa riennät pojes vaan,
    Huolistain et huolikaan.
    Yksin lakkaa lauluin näin.
    Eipä kukaan kuule säveltäin.

    Mik' oil se liverrelmä,
    Mi hänet viettel' pois – sekin?
    Kuink' säihkynyt lie silmä,
    Mi hänet näin lumois? Niin, niin!
    Aalto kuohuu rantaan päin,
    Perho istuu kädelläin.
    Varrotkaa,
    Vastatkaa!
    Ei, väistytte kumpikin,
    Ah, niin teki kultainkin!
    Yksin lakkaa lauluin näin.
    Eipä kukaan kuule säveltäin.

    –r–r.




    LIITTOON YHTYKÄÄMME!


    Veikkoin, käyös taistohon
    Eestä armaan maamme!
    Joskin taisto kova on,
    Voiton varmaan saamme.
    Ällös väisty taistosta,
    Joskin kohtaat vastusta:
    Nero, voima, rohkeus,
    Niiss' on maamme vapaus.

    Pimeys se kahleillansa
    Kytkee vielä maatamme,
    Sitä, veikko, huoletoinna
    Katsellakko saatamme?
    Ristikäsin emme saata
    Huoletoinna aivan maata.
    Ei! vaan käymme taistohon,
    Kuolloon tahi voittohon.

    Joskin voima heikko oisi,
    Ällös väisty sittenkään.
    Ehkä moni heikko voisi
    Voiton saada. Yhdytään
    Liittoon. Siitä syntyy muuri,
    Jok' ei hevin murru juuri,
    Vaan se seisoo horjumatta,
    Myrskysäässä murtumatta.

    Syntyköhön liitto laaja
    Kesken poikain Kalevan.
    Sit' ei myrskyt rajut kaada,
    Ei, vaan käymme voittohon.
    Liitä sormes' sormihini,
    Astu liittoon rinnalleni.
    Ällös horju, käyös vaan
    Eestä Suomen sotimaan!

    Elias.




    KUINKA ON LAITA?


    Kuink' on laita sydämmen'?
    Ken sen mulle sanoo, ken?
    Se kun rinnassani riehuu,
    Raivoo lailla myrskytuulten,
    Tulivuoren lailla kiehuu,
    Niinkuin Etna hirmuinen.

    Syvemmälle rintaani
    Kätken hurjan syömmeni,
    Siellä riehukohon vainen.
    Raivotkoon ja pauhatkohon,
    Kyllä tyyntymähän saan sen
    Konsa vaivun kuolohon.

    Sillä tääll' ei rauhoa
    Sydämmeni saavuta.
    Vasta haudan tuolla puolla,
    Siellä syömmein levon saa,
    Oi, jos saisin ma jo kuolla,
    Tervetullut, kuolema!

    Elias.




    YKS' OMPI TUNNE.


    Yks' ompi tunne mun syömmessäin
    Ma kertoa en sitä voi.
    Ja yhä riehuu se rinnassain
    Ja yhä mielessäin soi.
    Ma aina jotain kaipajan.
    Ja aina jotain ma odotan.

    Mi ompi tunne tuo syömmessäin,
    Mitä hurja ma aattelen?
    Mi murhe kalvavi rinnassain?
    En tiedä, mit' vuottelen.
    Vaan aina jotain ma odotan.
    Ja aina jotain ma kaipajan.

    Ma aina jotain odotan,
    Ain' syömmein kaipaavi,
    En tiedä mitä haluan,
    Miks' riutuu rintani.
    Vaan aina jotain puuttuu multa.
    Mun rintan' tuntuu murretulta.

    Ma aina vuotan, odotan,
    Vaan mitä? tiedä ma en.
    Ja aina murhe on rinnassan',
    Ain oon ma suruinen
    Oi, missä kaihoni katoaa?
    Milloin syömmeni levon saa?

    Elias.




    KERJÄLÄISTYTTÖ.


    Luo rikkaan aatel' rouvan
    Tul' pieni tyttönen.
    Hän oven luona kauvan
    Seisovi vuotellen.
    Kun rouva hänet vihdoin, ylhäinen, havaitsee,
    Näin lausuin tyttöselle hän heti tiuskaisee:

    "Kuin, ryökäle, sä tänne,
    Kuin tohdit tullakaan?
    Het' ulos saat sa mennä,
    Äl' palaa milloinkaan.
    Jos palaat, rengilläni ma sinut pieksetän
    Ja sitte vankeuteen paikalla lähetän."

    Ja poijes tyttö lähti,
    Hän läksi selkään yön.
    Taivaalla välkkyi tähti,
    Se katsoi tyttöhön.
    Oi, äiti, säkö sieltä minua katsahdat?
    "Oi, milloin luokses pääsen, kosk' päivän' loppuvat?"

    Näin lausui tyttö raukka,
    Hän vaipui lumellen,
    Ja valkee lumi vaippa
    Nyt peittää tyttösen.
    Hän äitins' luokse pääsi ja luokse Jumalan,
    Hän enkelinä piennä on iloss' taivahan.

    Aamulla renki rouvan
    Löytävi tyttösen.
    Hän katsoi sitä kauvan,
    Vuodatti kyyneleen.
    Ja pöyhkeäkin rouva nyt siihen saapuvi,
    Hän kauvan katsoi tyttöön, kauvan ja tarkasti.

    En tiedä, syömessänsä
    Mi tunne liikkuvi.
    Vaan hiljaa silmistänsä
    Yks' kyynel vierevi.
    Hän muisti eilis illan ja tytön murheisen,
    Kuin tyttö lähteissänsä loi häneen katsehen.

    Jäljestä monen vuoden
    Tuo rouva ylhäinen
    Viel' muisti tytön katseen
    Ja muodon murheisen.
    Hän lausui: "aina muistan tuon pienen tyttösen,
    Ain muistan tytön muodon ja katseen murheisen."

    Elias.




    ILTALAULU.


    Impyen armas, uinuos sie,
    Tähtyet taivahan valvoo,
    Taivahan enkelit suojasi lie,
    Ne sulle rauhaa tarjoo:
    Uinahda, impyen', rauhassa vaan!
    Yöhyt jo ääneti kattavi maan!

    Impyen uinahda laulaissani,
    Vaipuos vienohon rauhaan,
    Sävel, mi kaikuvi syömmestäni,
    Saattaa sun unien maahan.
    Uinahda, impyen', rauhassa vaan,
    Yöhyt jo ääneti kattavi maan!

    Elias.




    KEVÄÄLLÄ.


    Jo talvi pojes pakeni
    Ja jätti Suomenmaan;
    Jo suvi armas läheni,
    Ja hallat hyiset väheni,
    Taas suvi peittää kukillaan
    Jo vehreen maan.

    Taas kaikuu laulu lintujen
    Laaksoissa Suomenmaan,
    Liverrys pienten peippojen,
    Helkyntä laulurastasten,
    Ja leivo ilman riemullaan
    Saa kaikumaan.

    Ma yksin olen iloton,
    Ma riemuita en voi.
    Tie pitkä, kolkko, iloton,
    Ma koskaan määrään pääst' en voi,
    Mua kurjaa, oi!

    Elias.




    MISSÄ SAANEN RAUHAN?


    Nyt meiltä aurinkoinen
    Kätkevi kasvojaan.
    Yö vaippahansa mustaan
    Jo peittävi nyt maan.
    Se peittää vuoret, laaksot,
    Se peittää lehvikot.
    Jo vaiken' ihmislasten
    Ja lintuin laulelot.

    Ma yksin, yksin valvon
    Mun rintain riehuupi.
    Se missä rauhan saapi,
    Miss' loppuu tuskani?
    Niin, missä saanen rauhan?
    Sen Luoja tietävi.
    Saanenko sitä ennen,
    Kuin jäähtyy rintani.

    Elias.




    LAULA, IMPYEN!


    Laula armas impyen',
    Laula iloks minullen,
    Laulus' syömmeen levon saa,
    Huolet, murheet karkoittaa.
    Riemu täyttää rintani,
    Lepo vaipuu syömmeeni.

    Siispä laula, impyen',
    Silloin kun oon murheinen.
    Heti kaihon' katoaa,
    Rauha rintain valloittaa.
    Immyt hellä, laula vaan,
    Niin mä levon, rauhan saan!

    Elias.




    ELOKUUN ILTANA.


    Oi, kuinka, kaunis ilta,
    Pysyt sä muistoissain!
    Ja tuntehia vielä
    Herätät rinnassain!

    Kuin kaunis oli ilma
    Ja järvi tyynenä;
    Sen peili kirkkahana
    Kuvasti saaria!

    Ja venehessä poika
    Nyt lauloi kullalleen,
    Odottain vastausta
    Sydämen tunteilleen.

    Kuu hopeehohdollansa
    Järvehen kajasti,
    Ja tähti lempeästi
    Kun äiti silmäili.

    Oi, kuinka olet, ilta,
    Pysyvä muistossain!
    Ja tuntehia vielä
    Herätät rinnassain!

    Illakko.




    LAULA!


    Laula, kun sua surut painaa,
    Ja kun rintas kaihoaa!
    Laulu sulle riemun lainaa,
    Laulu surusi huojentaa.

    Laula, kun sa viel' oot nuori
    Ja syömmes sykkii hellä!
    Laulaos vielä syksylläsi
    Kulta-aikaa keväimellä.

    Illakko.




    VAST'ALKAVA MATKAMIES.


    Mä olen vasta alkanut
    Mun vaellukseni.
    Vähäisen onpi kohonnut
    Aurinko eloni.

    On sydän vilpas, innokas,
    Minulla hehkuva:
    Siis tulevaisuus toivokas,
    Jokseenkin lupaava.

    Mutt' miten taidan onneni
    Todella säilyttää?
    Ja miten vaellukseni
    Tääll onpi päättyvä?

    On Luoja luonnon lahjoja
    Mullekin jakanut,
    Armon ja onnen aarteita
    Eteeni avannut.

    Korkeaan tarkoituksehen
    On Luoja ihmisen
    Tänn' asettanut; sydämmen'
    Tunteepi myöskin sen.

    Mutt' miten tarkoitustani
    Voin olla vastaava,
    Kun peitetty on matkani
    Synkällä sumulla?

    Viel' sydämmeni valoa
    On vailla vakaista, –
    Oi, kenpä voipi minua
    Oikeaan ohjata?

    Ah, Luoja hyvä, kasvosi
    Käännä mun puoleeni,
    Ja taivaallinen valosi
    Suo sydämmeheni!

    Niin toivon tavoittavani
    Oikean onneni,
    Ja että päättyy matkani
    Sun kunniaksesi!

    K. H. F.




    TALVELLA.


    On talvi synkkä, sumea
    Ja kolkko luonnoltaan.
    Se huurteheista huntua
    Käyttääpi verhonaan.

    Meill' pohjatuuli alati
    Kylmästi puhelee,
    Ja valoansa niukasti
    Aurinko jakelee.

    Mutt' tähtiyömme kirkkahat
    On meille mieluisat;
    Ja revontulet hehkuvat
    Meill' ilon tuottavat.

    Siis oomme aina maahamme
    Me tyytyväisiä
    Ja mieluisasti poljemme
    Isäimme jälkiä.

    K. H. F.




    RAUHAN MAA.


    "Oi, missä oot sa, rauhan maa?
    Kun saisin sinne vaeltaa!
    Oi, pääsisinkö sinne vaan,
    Miss' rauhan sielulleni saan,
          Ma onnetoin!"

    "Oi, veljen', mikä sinun on,
    Kun olet sa niin rusoton?
    Onk' ystäväs sun pettänyt?
    Sitäkö suret sinä nyt?
          Sa, vaivainen!"

    "Mun ystävän' on pettän mun,
    Ja kanssais lähden kulkeen sun,
    Minnekkä myrsky viepi mun;
    Ja sinua en hylkää, en
          Oi, veljyen'!"

    Ja missä rauhanmaa on? oi!
    Mitenkä sinne päästä voi?
    Kanss' sinun sinne rientäisin,
    Ja iloll' siellä eläisin,
          Oi, rauhan maa!

    "Mä tiedän miss' on rauhan maa,
    Ja sinne saan mä kulkemaan
    Kes'-illan tyyntä nauttimaan:
    Se luona Herran taivahan
          On rauhan maa."

    –r–




    KIRKONKELLOT.


    Kumiseva kellon ääni kuuluu kaukainen.
    Vaikenee sen kuullessansa oksall' lintunen
    Ja alkaa taasen laulamaan,
    Vaan vaikeneepi uudestaan
    Kuin lumottuna. – Soitolla
    Lie voima salainen.

    Yksin töllin seinuksella istuu lapsonen,
    Huonehia rakennellen hietaäyrääsen.
    Hän hiljaksensa hyräilee
    Ja tuumielee, laulelee
    Niin huoletonna, surutta,
    Kuin lintu keväimen.

    Mutta soitto kumajaa, maan pyhyys vallitsee.
    Lapsi töllin seinuksella – hänkin vaikenee.
    Takoa kaukaa vainioin
    Kohoopi juhlallisna noin
    Nuo huiput Herran temppelin:
    Hän sinne katselee.

    Suruinenko soitto tuo – kutsuva haudallen –
    Koska kyynel kieriääpi poskell' lapsosen?
    Ei; murhett' ei se ilmaise,
    Vaan kaipuu harras kaikuilee
    Sen äänessä. Se kutsuvi
    Luo Herran rukoileen.

    Mutta sinne katseleepi pieni riutunen:
    Siell' on "kirkko" – mikä on se kirkko soittoineen?
    Tuo kellon ään' kun kaikuaa,
    Se rintaan kaipauksen saa.
    Ja luo jo äidin astuvi
    Laps' soidess' kellojen.

    "Äiti! Kello kaikuvainen kutsuu kirkollen:
    Vieös lapses' pienokainen Herran huoneesen!
    Jo sinne kansaa tulvailee,
    Kun ääni kellon kaikuilee.
    Siell' laulavatko enkelit,
    Nuo armaat lapsien?"

    Siitä äiti sylihinsä lapsens' ottavi.
    Kirkkohon he kulkevat, ja soitto lakkavi.
    He penkkihin jo istahtaa,
    Äit' otsans' alas kumartaa,
    Ja kohta siitä kohoten
    Hän veisuun yhtyvi.

    Tuolla taulu alttarin – siin' Poika Jumalan
    Kutsuu: "lasten tyköni mun suokaa tulevan!"
    Kuin hellästi hän katselee,
    Kun pienoisia pitelee,
    Kut rintaan Hänen nojaavat,
    Hänehen turvaten!

    Pappi nousten saarnaamaan jo sanat kertovi:
    "Lasten taivaan valt' on Vapahtaja lausuvi."
    Hän kertoo, kuinka Jesus on
    Ystävä lasten verraton
    Ja luokseen heitä tahtovi,
    Kutsuupi äiditki.

    Vihdoin saarna päättyvi, he kotiin lähtevät.
    Vielä kellot kaikuen hyvästin jättävät.
    Ja äiti kera lapsensa
    Kotihin kulkee kirkosta.
    Mutt' väsynyt on pienonen,
    On tautiin kääntynyt. – –

    Taasen kellot kaikuen kutsuvat kirkollen,
    Taasen kansaa tulvaileepi Herran huoneesen.
    Mut ensin kansa pysähtää
    Luo haudan pienen, viivähtää,
    Miss' arkku pieni lasketaan
    Maan mustaan povehen.

    Surumielin, kyynelissä äiti katsovi,
    Kuinka pappi multaa heittäin haudan siunavi,
    Mutt' lohtunaan on: lapsensa
    Vei Vapahtaja luoksensa,
    Ei kuule, kuinka kuiskataan:
    "Laps' kuoli kuumeesen."

    Sampoinen.




    NÄET MAASI.


    Näet maasi kuusisen,
    Rikkaan, armahaisen,
    Vierahille salaisen
    Tunnet sä sen luontehen
    Syvän, puhuvaisen.

    Huviksesko kulkenet
    Lepopäivän aikaan,
    Taikka muuten matkannet,
    Maata suurta katselet,
    Näät nuo vaarat, kankaat.

    Kestäväisnä, uljaana
    Vuor' kun vuorta kaartaa
    Ajan vanhentamana,
    Sammal paikoin peittona,
    Petäjiä kantaa.

    Hongat huojuu humisten,
    Talvein taisteluista
    Mennehiä kertoillen,
    Kuinka kauhun kangasten
    Kaatoi pohjan miesi.

    Kuinka hallan halmehen
    Sorrettua ennen
    Pohjan miesi, pakkasen
    Kouristeissa tarjeten,
    Kuori männyn kyljen.

    Kukkulalle kankahan
    Käythän ihaellen?
    Siintää järvet Suomenmaan,
    Välkkyellen laaksoistaan,
    Taivast' kuvastellen.

    Kukkulalta kuljetpa
    Taasen tiehyelle:
    Vainiot sen varrella,
    Viljat päilyy laaksossa
    Kauas kaarestellen.

    Keskelläpä vainion
    Talo vankka seisoo,
    Linnana mi heiluvain
    Viljamerten aaltoovain
    Vartijana valvoo.

    Pulskana se pohottaa
    Kujan pitkän päästä,
    Kuni onnen uutismaa,
    Viittaellen kulkijaa
    Poikkeamaan tiestä.

    Vanhat koivut tuuheat
    Kujan suussa seisten,
    Suhaellen kertovat,
    Kuinka siellä asukkaat
    Tyytyväiset ain' on.

    Mutta käytkö ääremmäs
    Pohjanlahden rantaa:
    Tuskin uskot silmiäs
    Tasamaata nähdessäs,
    Minne katse kantaa.

    Kentät aavat taisteluin
    Esi-isiemme
    Kertoilevat siellä, kuin
    Maan tän eestä innostuin
    Riemuin kuoltiin sille.

    Ja kun syömmes innostuu
    Synnyinmaalle tälle,
    Katsehes kun suunnittuu
    Taivaall', vanno uhrautuu
    Isänmaalle tälle!

           *       *       *       *       *

    Riennä pohjan äärehen,
    Lapin tuntureille.
    Siellä raitis tuulonen,
    Kehdostansa kehjeten,
    Huutaa vastaan sulle:
        Aina valvo, taistele,
        Ellös horjuin epäile
        Vastuksias voittaa!

    Nätpää järven sinisen
    Pohjasessa siellä,
    Kuulet vaivaiskoivusen
    Mailla hallan, pakkasen,
    Kuiskailevan vielä:
        Aina valvo, taistele,
        Ellös horjuin epäile
        Uhrautua maalles!

    Suur' on maasi kaunoinen:
    He'elmäpuista asti
    Seutuun yön ja pakkasen,
    Mihin päästen päivynen
    Yölläkään ei laske.
        Aina valvo, taistele,
        Ellös horjuin epäile
        Yönkään valtaa voittaa!

    Kun sä näät sen talviyön
    Valkeen lumipeitteen,
    Kimelteisen tähtiyön,
    Etkös kuule kuiskeen:
        Aina valvo, taistele,
        Horjumatta suojele
        Vapautta Suomen!

    Maapa suuri, kauno tuo
    Sun imetti piennä;
    Tuopa sulle leivän suo; –
    Ellös siirry vieraan luo,
    Tää sun suojaa vielä!
        Aina valvo, taistele,
        Synnyinmaatas suojele,
        Niinkuin sun se suojaa!

    Sampoinen.




    HUUTO-MIKKO.


    Hiljaa huuto-Mikko häärii
    Pirtin karsinaisessa,
    Risutukkosia käärii,
    Polttaa niitä uunissa.
    Ahkerana puuhailevan
    Nähdään hänet aina vaan,
    Usein kuullaan rukoilevan
    Illoin maatapannessaan:

    "Siunaa, Herra, Suomeamme,
    Armast' auta kansaa sen,
    Ettei kallis isänmaamme
    Joutuis onnetuutehen.
    Sitte myös minulle anna
    Rauhallinen viime yö,
    Kun on aikain maatapanna,
    Päättyneenä päivätyö."

    Mierolla hän syntyn' oli,
    Kylän teitä tallannut;
    Rengin töissä reutoeli
    Siks, kun oli varttunut.
    Korven raivas' asuinmaaksi –
    Siitä viljan väänteli,
    Siinä taimia teriksi
    Kansallensa kasvatti.

    Sota sorti naapureita,
    Suomen eestä taisteltiin.
    Mikko kylänmiesten kera
    Riensi vastaan vainoojii.
    Sodan maasta suistettua
    Jääneet palas' kotihin.
    Ryysyisenä, arpisena,
    Saapui mailleen Mikkokin.

    Ruoho täytti viljapellot,
    Tuuli tunki seinihin. –
    Tuoni tempas' toivon taimet,
    Kuolo kaatoi kumppanin.
    Syksyn tullen harmaa halla
    Viljankin vei viimeisen. –
    Mikko ijän painon alla
    Siirtyi kylän suojillen. –

    Valkopäinen, koukkuselkä,
    Ryppykasvoin vakavin,
    Voimaton jo työhön, vielä
    Toimii aina kuitenkin.
    Tarkastaakseen aamun koita
    Aikaisin jo nousee hän.
    Katsahdellen taivon rantaa
    Käypi myöhään levollen.

    "Siunaa, Herra, Suomeamme,
    Armast' auta kansaa sen!"
    Kuiskii äänin värisevin,
    Sitte uupuu unehen.
    Niin hän nukkuu rauhallisna
    Huutolaisen vuoteellaan,
    Kun ei enään huolimista
    Muut' oo hällä vanhoillaan.

    Sampoinen.




    ILTASELLA.


    Ilta hienost' himmenee,
    Käypi kalseaksi,
    Maa jo tuolta tummenee,
    Muuttuu mustemmaksi.

    Yksin kalpeana kuu
    Tarpoo taivaan rantaa,
    Puolla katsoo, kirkastuu,
    Valon vaisun antaa.

    Viitakossa viileys
    Karmivaksi kasvaa,
    Kursusta jo kylmetys
    Uhkuttaapi usvaa.

    Kohta nousee notkelmaan
    Pellon päälle halla.
    Huomenna jo huoataan
    Huolitaakan alla,

    Kuura kylmärintainen
    Rauhaan saapi suolle.
    Hornan henget ilkkuen
    Vaanii vartiolle. –

    Kuoret meidän nukkuvat
    Päivän paahtehessa,
    Vanhat kohta vaipuvat
    Ehtoon ehtiessä.

    Nuorukainen, nousepas!
    Katso: kaikkialla,
    Missä maas' on laihakas,
    Asuu hyinen halla.

    Näät: sun työtäs' tarvitsee
    Isänmaasi multa.
    Työhön sulle tarjoilee
    Luoja voiman tulta.

    Valon vainiotakin
    Myöskin halla haittaa.
    Vanhain vaivain viljankin
    Surma tahtois taittaa.

    Vanha polvi poistuvi –
    Nouse, nuorukainen!
    Tarmoin tartu työhösi,
    Siinä vartu vainen!

    Suomi-äiti kutsuvi
    Luokseen lapsiansa,
    Ettei surma sortaisi
    Hänen armaitansa.

    Ken ei kuule, uniin vaan
    Tuhlaa voimiansa,
    Pettäjänä isänmaan
    Auttaa sortajaansa.

    Hallan henkiin iske sä,
    Nuorukainen, innoin!
    Äitiäs' elähdytä,
    Impi, lempirinnoin!

    Sampoinen.




    YKSIN.


    Lunta lyöpi seinustaani
    Tuuli talvinen,
    Pimeästä akkunaani
    Ruoskii ripsien.

    Tuolta tulta tuikkuaapi
    Kautta synkän sään,
    Läpi myrskyn raivajaapi
    Valo tiehyttään.

    Katsahdanpa. – Hökkelissä
    Kellä turvans' on?
    Vaimo vanha vuotellessa
    Siell' on voimaton.

    Kasvoilla on kalman merkki,
    Rauha, raukeus.
    Väre elon niihin kulki,
    Silmään kirkastus.

    Käsi kääntyy, tapajaapi
    Käden puolison,
    Jakkaralla vieressä mi
    Vuotehensa on.

    "Sano:", lausuu, "Saarallemme:
    Häneen turvatkoon –
    Ei hän heitä, Jesuksemme, –
    Mull' jo voitto on."

    Niin hän lausuu: kallistuupi
    Päähyt pahnahan.
    Kuolon koura koskettaapi
    Silmälautahan. –

    Risahtaapi. – Ikkunasta
    laitti pärehen
    Talven tuuli. Loistamasta
    Lakkas' lamppunen.

    Kylmä käsi kämmenessä
    Istuu vanha mies.
    Liekö silmä kyynelissä –
    Pimeessä ken ties?

    Kuuluu: "Herra antoi, otti –
    Hälle kiitos vaan!" –
    Pirttiin tuulee, tuiskuu – leski
    Tuot' ei huomaakaan.

    Sampoinen.