Älyn-ämmä
H. E. Hornborg (1774–1843)
Vuonna 1816 Viipurissa julkaistu runomuotoinen teos tarkastelee menneitä aikoja ja katoavaa kansanperinnettä. Arkaaisella kielellä kirjoitetut säkeet pohtivat historiallisia muutoksia, sotaa ja luonnon hiljenemistä koettelemusten keskellä.
H. E. Hornborgin 'Älyn-ämmä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3349. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
ÄLYN-ÄMMÄ
Männein aikakundain pimeyden ajan sanomat, on walkeuteen tuottanut
H. E. Hornborg
Ensimmäinen Lenkkikirja.
Viipurissa, Painettu Direktuorin A. Cederwallerin tygönä v. 1816.
Köllinimeni on Älynämmä, waan tässä, mun kieleni sangasta walkeuteen tuotetut totuulliset sanat, owat puhutut, aikakunnan pimiän warjon alta.
Murhellisest' meidän muori,
laulujansa lausupi;
tule awux' neito nuori,
ilman kaiku katupi.
Anna kuulta kuuluisesti,
suomen kielen kehuwan;
anna toimen taitawasti,
mielen mielun mehuwan.
Sorja soitto, kirkas koitto,
sulan siemen sike'pi;
waran waaka, waimon woitto,
toiwo tulon tunteepi.
Kuollut on jo kaunis kirsti,
joka lausut lauleli —
wiel on elos Helkan tytti,
joka nison naitteli.
Älkäätt' händä kuolettako,
enneng' oppi kädessä;
älkäätt' nurmeen nukuttako,
enneng' muisto mielessä.
Hän on onneen opettaja,
meidän nuorten neuwoja;
wielä wanhaan wahwistaja,
niinkuin sanoin seuloja.
Tieto on jo turmeldunut,
meidän maamme waaroilda;
wanha wilja pahendunut,
joka ilman haaroilda.
Nyt on syöty mitä saatu,
wanhan woiton jäänöxest';
josta ajast' korpi kaatu,
joka kaswoi iloisest'.
Siitä ajast' kansa kuoli,
kullan arwo korkeni;
siitä ajast' surman nuoli,
sekä hirmu hoikkeni.
Siitä ajast' Paawin parta –
pirun pahnat poltettiin;
siitä ajast' ilon juurta,
menoin murheix' kaluttiin.
Siitä ajast' sota suuri,
meidän maata sauwusti;
siitä ajast' ruton juuri,
Suomen saaren kannusti.
Siitä ajast' ilo eri,
kisapaikat palanut;
siitä ajast' päärlyt peri,
ouru onnen lainonut.
Kauwas on kyll' kajahtawa,
hengehdiwä huoleni;
nurkast nurkkaan nasahtawa,
waan ei wastaa wuoreni.
Mykkä on sun myllynratas,
nopja neito Rewojon; [= Ladogan]
waikenut on korpirastas,
sekä lintu lepiston.
Ennen wikklä wilkutteli,
kyndörastas lauleli;
kiurunenkkin [= Leivonen] wiserteli,
kuhalintu puheli.
Ei nyt kuulu kuikutusta,
metsäkansan meluwan;
ei nyt hoxaa huulellista,
kuulet paimen waikewan.
Onnetoina ojan wieres,
ikäwällä istuilen;
kuulen, näen, weden wieres,
juoxuss' wirran kuundelen.
Tai on kuideng' ilo pieni,
jongan tonvoin tundene;
randa kaunis, jossa leini,
kanssa kukkain kaswane.
Ylempänä metsä musta,
joka turjan tunteepi;
ukko uljain urho ruska,
tekoin tehdes tietääpi. —
Männingäiset muinon lensi,
joka silmän siwulla;
nyt juur' Kurko itsens käänsi,
pojes hiisi hirmuilla.
Waikenut on wahwuus kaikki,
waiti kaikki kansallamm';
tyhjä on mun weisu ratki,
tyhjä huuto kandelemm'.
Kirjat kaikki kirkkotiellä,
esi-isild' hukkusi;
meno muinon tiesi niellä,
sillä sana nukkusi.