Lyyrillisiä runoelmia I

LYYRILLISIÄ RUNOELMIA I

Kirj.

Johan Ludvig Runeberg

Suomentanut Kaarlo Forsman.

G. L. Söderström, Porvoo, 1885.

SISÄLLYS:

Franzénille. Vanhuksen kotiintulo. Jalouden voitto. Leivo. Toukokuun-laulu. Muuttolinnut. Paimenpoika. Minun päiväni. Lintuselle. Kevät-aamu. Kukkaselle. Linnunpesä maantien varrella. Kesä-yö. Joutsen. Torpantyttö. Syys-iltana. Lohdutus. Rakkauden sokeutuminen. Tytön valitus. Rauhattomuudelle. Rakastavat. Varpuselleni. Hautaus. Friggalle. Nuoruus. Odottava. Matka Turusta. Oon onnekas. Kohtaus. Tytölle. Taudista toipuvalle. Tuutulaulu sydämelleni. Lapsuuden muistoja. Ystävän kuoltua. Nukkuvan lapsen ylitse. Lapsen haudalla. Elo ja Kuolo. Ijäkkäälle. Laulaja. Ikävöinnälle. Palvelustyttö. Mökin poika. Soutaja. Laulurastas. Linnustaja-poika. Aamu. Suudelma. Katuva. Se oli ennen. Merimiehen morsian. Tervehdys. Varo, läsn' on jumalainen. Serenaadi. Teeskentely. Perho ja ruusu. Linnustaja. Iltatähdelle. Kuoleva. Nuorukainen. Ruusulle. Kaunotar. Lähteellä. Seitsentoista-vuotias tyttö. Kosto. Kukan kohtalo. Ken johti tänne ties?. Morsian. Kaipaus. Kevätlaulu. Onnelle. Sydämen aamu. Epäilijä. Morsian. Pyhäleikkuu. Vanhus. Kukka. Syyslaulu. Kotiin-tulija. Eloni. Aatos. Hyljätty tyttö. Syysilta. Odotettu. Muisto. Maalari. Kaksi. Turha toivomus. Nuoren tytön muistikirjaan. Naisille.

    Franzén'ille.


    Ainiaksko vaiennut on meiltä
    Armas säveles,
    Leivonen, ku syksymyrskyn teiltä
    Lensit lauluines?

    Eikö maa, joll' loisti aamus ynnä
    Päiväs kultavuo
    Nähdä saa, kuink' iltas sulle tyynnä
    Kultaruskon luo?

    Etkö muista Ruotsin ruususilta
    Metsää Pohjolan,
    Satakielten ihme-säveliltä
    Virttä rastahan?

    Siitä kuin sa meiltä läksit, suli
    Monen talven jää;
    Tuli kevät, laululinnut tuli –
    Vaan et tullut sä.

    Ah! tääll' uinuu entis-lehtoloissa
    Yöt yht' armahat,
    Piilee pikku-kukkain silmikoissa
    Kyynel-pisarat:

    Kuin, kons' onnen aikaa muinoin vietit
    Koti-virrallas,
    Revontulta katsoit, runoja mietit,
    Poimit kukkias.

    Kun tuoll' alkaa nurmet heilimöidä,
    Niityt vehmastaa,
    Missä lauloit ennen, – kyynelöidä
    Oishan ihanaa!

    Niin vaikk' Oulun vanha linna vaipui,
    Lapsimuistelmas
    Vaikka synkkiin raunioihin haipui
    Syntyseuduiltas;

    Oishan hauskaa kotikuusta kuulla,
    Muistaa entisen
    Pirtin laulajaa, mi viiripuulla
    Istui laulellen.

    Tuuli Auran opistossa tuiskii;
    Tullos sinnekin!
    Raunioista rakkaat muistot kuiskii
    Sulle sieltäkin.

    Riennä maahan, jonka helma sulkee
    Sun ah! halullaan!
    Minne rantaan tullet, tiesi kulkee
    Kukkain kesken vaan.

    Niinkuin kevätpäivää majat armaat
    Sinua tervehtää,
    Kaiullansa Suomen vuoret harmaat,
    Niinkuin ystävää.




    Vanhuksen kotiintulo.


    Kuin muuttolintu talvipäiväin jälkeen palaa
    Kotinsa lammellen,
    Niin luokses, synnyinlaakso, tullen, rauhaa halaan
    Lapsuuden mennehen.

    Mun sulki kaivatusta maasta monta merta
    Ja monen talven jää;
    Iloita kaukomailla sain ma monta kertaa
    Ja usein kyyneltää.

    Tääll' oon nyt taas. – Ka, taivas! suojaa missä kehto
    Mua tuuditellut on!
    Kas tuolla salmi, saaret, tunturit ja lehto –
    Laps'-mailma huoleton!

    Kaikk' onpi vanhoillaan. Puut vielä vihannoivat
    Somissa verhoissaan,
    Tutuista sävelistä aavat ilmat soivat
    Ja metsä lauluistaan.

    Viel' laine leikkii Ahden lumme-lasten kanssa
    Iloisna telmien.
    Ja saarten siimeksestä kaiku riemuissansa
    Vastaavi etäällen.

    Kaikk' ompi ennellään. Mä toinen oon kuin ennen,
    Oi laakso armahin!
    Haluni sammui, posken leimun kanssa mennen,
    Jo jähtyy suonetkin.

    Mit' ihanaa sull' on, mit' ihanuutta tarjot,
    En taida arvottaa,
    Mit' aaltos huokailee ja kuiskaa lehtos varjot,
    En enää oivaltaa.

    Ei Ahto aalloissansa enää mulle soita,
    Ei ihmekannel soi,
    Niityillä mailla keijokaisten karkeloita
    En enää nähdä voi.

    Tok' olin rikkain luotas, mökki, lähtiessä,
    Niin rikas toiveissain,
    Kun tunteet, syntyneet sun pyhäss' siimeksessä
    Kult'-aikaa lupas vain.

    Mua seuras kaunokevääs muisto niinkuin taika
    Ja seutus rauhaisuus
    Ja hyvät henkes, joita lapsuuteni aika
    Valveille mulle huus'.

    Ja nyt – mit' tuon ma jälleen maista kaukaisista?
    Pään lunten painaman,
    Sydämmen tyrttyneen ja sairaan hehkumista
    Ja kuolla halaavan!

    En vaadi takaisin ma hukkaamaani sulta,
    Oi armas äiti maa,
    Kun suonet haudan vaan, joll' itkee lähtees kulta
    Ja haapas kuiskajaa.

    Povellas armaalla näin saanen uinahdella
    Suloiseen unehen,
    Taas haudan kaino-kukkasissa versoella
    Elohon puhtaasen.




    Jalouden voitto.


    Jalon kiitäntää nyt kanteleeni soittaa,
    Kuinka häätyneenäkin se vihdoin voittaa,
    Sortovallat kaataa, pahaa uhmiellen,
    Mailmalle laulele, virs' ylevin!

    Kurjaa toivotonta lohdutellen auta,
    Sorretulta murra orjakahleen rauta,
    Turman joukkiolle, väkivaltaisellen
    Lausuos: saapuvi kostajakin!

    Tähditelty vaippa yllään, konna julkee
    Ryöstön antamassa komeudessa kulkee;
    Laki vaikenee ja väistyy kauhistunna, –
    Maahan sen polkevi mahtaja tuo.

    Vaan kun hyveen otsa tyynnä hälle hohtaa,
    Hyveen kirkas silmä konnan silmää kohtaa,
    Lannistuu se, taantuu, häpyyn sortununna,
    Katsehens' arkana maahan jo luo.

    Katso vanhaa leijonaa, ku seudut raataa;
    Kun sen teuraat vertyy, kun se karjaa kaataa,
    Käy se ylvästellen mahtavuudestansa,
    Turvana tarmo ja hirveä suu.

    Vaan se huomaa avuks' rientäväisen paimon,
    Loistavan tään silmist' äkkää hengen aimon –
    Uljas lannistuu ja, laskein teurahansa,
    Metsien yöhön jo piiloutuu.

    Hurme kruununaan ja valtikasna miekka,
    Riutuneitten kesken hirmuherra riekkaa;
    Synkeys on sen sääntö, kahleita hän määrii,
    Kuolo ja kauhu sen käskynä on.

    Aatelinsa unhottain ja kunniansa
    Orjat hälle kantaa suitsu-uhrejansa,
    Linnan ympärillä palkkaparvet häärii,
    Huutaen: "oot jumal' kuolematon!"

    Rikos vallitsee ja totuus maahan lyödään,
    Hyvä piileksii ja ihmisarvo myödään,
    Vaivais-kukaks' aatos ylhäinen jo maatuu,
    Petturi-kourien sortama tuo.

    Konsa luonnon pyhää solvaiseepi räivät,
    Yöksi muutellen sen kauniit valopäivät,
    Miss' on kosto, veljet? milloin apu saatuu,
    Autiomaille mi rauhoa tuo?

    Katso sortumatta, säikkymättä surmaa,
    Jalo uinuu vielä kesken kalman turmaa,
    Jumal'-lapsen luokse laskee enkeleitä,
    Näilt' ylevää vapautta se syö.

    Lempikätten alla hälle voimat varttuu,
    Aatesäkenistä kirkas lieska karttuu,
    Silmäns' aukoo hän ja katsahtaapi teitä,
    Orjat, tyrannit ja turmion-yö!

    Silloin horto haihtuu, vihan liekki liehuu,
    Sorretuiden veljein vuoksi sydän riehuu,
    Luonnon päästää vannoo hän, ett' tulta sinkoo,
    Viettää voittoa valkeuden.

    Tenhon-lemmellisnä retkelleen hän lähti,
    Loistoon verhottuna niinkuin päivän tähti,
    Surman-tuojaa kohden talviyöhön linkoo
    Nuolien tulta hän ehtimiseen.

    Silloin loppuu yö ja kaatuu hirmuhaamu,
    Merten maiden päällä lieskaa kirkas aamu;
    Kohden nuoren päivän huomen-kirkkautta
    Vapauden sana korkea soi.

    Vaan jo riemuvilskeen yli nousee jalo;
    Hiljaa siitä aukee sinitaivaan valo,
    Helmassansa maa, joll' ei oo surkeutta,
    Vaan yhä onnea vain vihannoi.

    Kerran aika saa, kun pasuunatkin kaikaa,
    Taivas tähtiryhmät kaikki koolle taikaa,
    Katoovaisuuden ja tyhjän saaliiks' entää
    Valtiot, maat sinikorkeuden.

    Vaan ehk' auringotkin asemiltaan vaipuu,
    Maamme, niinkuin huoku, sammuu, yöhön haipuu,
    Unhoon rauenneiden mailmain tuhka lentää,
    On jalo voittava ainahinen.




    Leivo.


        Nousi päivän liemu,
        Sulous ja riemu
    Heräs vihdoin talvihorrostansa;
        Kevät solmee vaulaa,
        Lehdon käki laulaa,
    Keräs metsä, ilma laulajansa;
        Pääsky armas lensi
        Majalleen, ja ensi-
    Lemmest' alkoi peippo visertää.

        Kaikkein riemun kuulin;
        Armaimmaksi luulin
    Leivon onnen sini-taivahilla.
        Senp' on hellin rinta,
        Lemmen uneksinta
    Laulattaa sit' elon aamusilla;
        Kaikki sävelmänsä,
        Ylhääll' liitäissänsä,
    Kuului korvissani soivan näin:

    Ket' ei kahleet haita
        Ilman kauko-maita
    Liitämästä – häntä onnistaapi!
        Jok' on lauluun luotu,
        Jolle kullan muoto
    Ynnä kevät luonnon ilmi saapi!
        Näin sen laulu raikui;
        Monistellen kaiku
    Leivon virret toi mun korvihin'.

        Päivän myötä liitää,
        Maita merta kiitää
    Milloin Etelään ja Pohjaan milloin;
        Laaksoss' suukkosilla
        Olla, taivahilla
    Laulaa autuuttansa aamuin illoin;
        – Voi sua miekkosinta!
        Kuinka pieni rinta,
    Leivo, moiset riemut mahduttaa!




    Toukokuun-laulu.


    Terve tienoillemme,
    Kaunis Toukokuu!
    Terve leikkiemme
    Suoja sulosuu!
    Tunteen jumal'-liemu
    Valjetessas läikkyy,
    Rakkaus ja riemu
    Kaikkialla väikkyy;
    Murhe kevääll' lymyy,
    Itkust' ilo hymyy,
    Huolten pilvist' aamu ruskottaa.

    Kukka kuihtununna
    All' ol' hyyn ja jään,
    Syksyll' lakastunna
    Kuoli mielellään.
    Talvi – hirmun lailla,
    Joka seudut raastaa,
    Autioilla mailla
    Käskyn kieltä haastaa –
    Haudall' istui, sääti
    Surmaa, kaikki jääti
    Synkkä, kolkko niinkuin kuolon yö.

    Säteitä ei luotu
    Pohjan aamuhun,
    Kyyneleit' ei suotu
    Yölle, siksi kun
    Ajain joutsenillaan
    Kukkais-kevät koitti,
    Päivän' kultas, illan,
    Aamun purppuroitti,
    Sorsi talven vallan,
    Mursi kahleet hallan,
    Vienon Flooran kutsui nähtäviin.

    Nytpä lehtoloista
    Sulle nousevat
    Kukkais-silmikoista
    Uhrit riemuisat;
    Kiitostas vaan huohuu
    Ruusut ruskoposket,
    Kunniakses kuohuu
    Hopeoitaan kosket;
    Linnut riemumielin
    Laulaa kiitoskielin
    Kanssamme: oi terve Toukokuu!




    Muuttolinnut.


    Te kulkuri-vierahat oudossa maass',
    Kosk' etsitte syntymä-laaksoa taas?
    Kun vuokko jo tuikkaa
    Taas syntymämaalla,
    Ja hettehet suikkaa
    Taas leppien alla,
    Koht' alkavat lentää:
    Ei johtoa lie, –
    Heit' eksytä sentään
    Ei siintävä tie,
    Perille se vie.

    Kyll' löytävät armahan Pohjolan nuo,
    Miss' suojaa ja ruokoa luonnotar suo;
    Kyll' lähteiden suilla
    Siell' uupuva tointuu,
    Ja oksilla, puilla
    Vaan riemuja sointuu;
    Yöauringon koittain,
    Uneksivat vaan;
    Ja lempeä soittain,
    Ei kaukaisen maan
    Tiet' aatellakaan.

    Niin tyyninä onnelan lapsoset nuo
    Vaan sammale-honkihin suojansa luo;
    Ka, siellä ei surra:
    Ei itku ja huolet,
    Sen muuria murra,
    Ei myrsky ja nuolet;
    Miss' onnea päivä
    Se hohtava suo,
    Ja yön rusohäivä,
    Jok' untahan luo
    Ja tuutivi nuo.

    Sä eksyvä henkonen oudossa maass',
    Kosk' etsinet syntymä-seutuja taas?
    Isäisi kun mailla
    Jo palmuset läikkyy,
    Niin lintusen lailla
    Sun siipesi väikkyy;
    Koht' alkanet lentää;
    Ei johtoa lie Eik'
    eksytä sentään
    Sua siintävä tie,
    Se mailles sun vie.




    Paimenpoika.


    Kauniina taivahille
    Jo päivä nous',
    Siit' ilo maisemille
    Ja toivo uus'.
    Ja metsän lehväpuista
    Vaan riemu soi;
    Hänt' ilman linnut muistaa,
    Ken kaikki loi.

    Ja pilvet punerruttaa
    Sini-reunojaan,
    Miss' yhtyy ihanuutta
    Taivasten, maan.
    Mutt' alla puhdas lähdet
    Vaan myhäjää,
    Helmaansa kuut ja tähdet
    Se viehättää.

    Sua etsin, vehmas nurmi,
    Taas kerrankin,
    Miss' aallon vilkas hurmi
    Käy mutkihin.
    Siell' turvepenkki tuttu
    Puun varjoss' on,
    Ja lammas ynnä kuttu
    Syö huoleton.

    Tääll' lehdon väliköistä.
    Ma ihailen,
    Kuin kastehelmilöitä
    Juo kukkanen.
    Helposti täällä kuulen
    Ne laulutkin,
    Mi myötä vienon tuulen
    Soi laaksoihin.

    Käy usein armas kulta
    Mua kohtaamaan;
    Tääll' lausuu lemmen tulta
    Hän lauluillaan.
    Tuon soinnun, vohlat, varmaan
    Te tunnetten!
    Ah, rintahainpa armaan
    Pian sulkenen.

    Kun päivä tunturilta
    Taas vilkaisee,
    Näen kullan; – kunnahilta
    Hän astelee;
    Kädessä hällä loistaa
    Sulo seppelyt,
    Jon rannan apiloista
    On köyttänyt.

    Tuon luokse nyt ma joudan
    Kuin lennellen,
    Pian tänne hänet noudan.
    Karitsoineen;
    Tääll' yhdess' istuskellen
    Me suudellaan,
    Ja kyyhkyt karsastellen
    Ne katsoo vaan.

    Hän laulain kaiut nostaa;
    Ma pillillän',
    Jon vuolin kaislistosta,
    Hänt' säestän.
    Ja aallot niemekkeille
    Ne uinahtaa,
    Ja vieraat karjat meille
    Eksyillen saa.

    Ken voisi kertoella,
    Mi viaton
    Elämä paimenella
    Laaksossa on!
    On karja aarteenamme
    Ja kukkaset;
    Niit' tyynnä omistamme
    Me paimenet.

    Vaikk' kylmä kukat hyytää
    Ja myrskyt soi,
    Mun riemuain ei syytää
    Ne hautaan voi.
    Kun talven tuiskut pauhaa,
    Käyn mökkihin,
    Siell' lämpimää ja rauhaa
    Kyll' löydänkin.

    Siell' lieden loistamassa
    On hauska työ,
    Ja karja navetassa
    Apetta syö.
    Ma laulan: kukkasvirsi
    Tuvassa soi,
    Vaikk' kukat hyyti kirsi,
    Min talvi toi.

    Kyll' lunta täynn' on vuori
    Ja notkelmat,
    Vaan ei mun mielen' nuori,
    Ei laulelmat.
    Vaikk' ulkomyrskyt pauhaa,
    S' ei haitakaan,
    Kun tääll' on tyyntä rauhaa
    Sisällä vaan.

    Vaan kevään tullen kylmä
    Pois pakenee,
    Ja vuokon sinisilmä
    Kyyneltelee;
    Vien silloin laitumelle
    Taas karjojain,
    Ja kaiku kantelelle
    Soi vuorottain.

    Sua etsin, vehmas nurmi,
    Taas kerrankin,
    Miss' aallon vilkas hurmi
    Käy mutkihin.
    Siell' turvepenkki tuttu
    Puun varjoss' on,
    Ja lammas ynnä kuttu
    Syö huoleton.




    Minun päiväni.


    Suojissa laakson, leivon liverrellen,
    Vieressäs istun, impi, haltioissa;
    Tuoll' alla tunteen aallot hyrskiellen
    Käy kukkien ja leyhkäin suuteloissa.
    En koskaan seisonut oo sodiskellen
    Surujen usvaa vastaan taisteloissa;
    Eik' arvaa kukaan, miss' on piilosuojain,
    Paits' ystävyys ja lempi ynnä Luojain.

    Hymyyni hymyilee tuo haaveksittu kulta,
    Sill' emme suotta kiusaa itseämme;
    Hyväily-nimet hältä saan, hän multa –
    Vavahtaa lehvät, meidän lempeissämme,
    Ja perhot tullen ruusun suutelulta,
    Kukista luovat taivaan ylitsemme;
    Ah, kaunis mailma! kuinka luonto sointuu
    Tok' autuuteen, mi sydämessä tointuu!

    Miks' epäsoinnun soisin sorreskella
    Nyt soinnuntaa, mi mailman haltioipi?
    Suloista sävelmää nyt kaikkisuus vaan soipi,
    Suloista myös mä mielin kaikutella.
    Mun riemujain saat, kulta, riemahdella,
    Kun yhteissointumme sun korviis soipi;
    Syliini vaipuos ja anna suuta
    Ja suudelmaksi elon hetki muuta!




    Lintuselle.


    Oi lausu, pikku lintu,
    Lehvissä jalavan,
    Kuink' aina voinet laulaa,
    Iloita ainian?
    Sun laulus kuulen aamuin,
    Sit' illoin kuuntelen,
    Vaan kirkas ain' on äänes
    Ja sointus suloinen.

    Sun aittas on niin köyhä
    Ja ahdas asuntos,
    Tok' aina lauleskellen
    Silmäilet kotohos.
    Et kylvä, etkä niitä,
    Et korjaa latoihin,
    Et huomispäivää tiedä –
    Ja tyydyt kuitenkin.

    Monelle kyllä suotu
    On riistat, aartehet,
    On maat ja valtakunnat
    Ja linnat kultaiset;
    Ja huolin, kyynelsilmin
    He päivää alkavat,
    Jon koille kiitosvirtes
    Sä soitat riemuisat!

    Kyll' ihmislapsi hylkäis
    Sun halvan olentas;
    Ei kiittele hän Luojaa,
    Vaan ain' on vaateljas.
    Sun hento henkes sortaa
    On hänen vallassaan –
    Tok' onneas sä kiität,
    Hän kiroo onneaan.

    Miks nurkuin taivahille
    Hän kylmän silmän luo?
    Häll' onko vaatimista,
    Jolle Luoja kaikki suo?
    Kun mailman riemut ratki
    Hänelle tarjoutuu,
    Miks lisää vaan hän itkee
    Ja orjaa halveksuu?

    Ei! laula, lintu pieni,
    Ain' autuudesta vaan!
    Lauluusi vaikerrusta
    En sekaa milloinkaan.
    Kesäisin pesäs laadi
    Majani vierehen,
    Mua neuvo aamuin illoin
    Olemaan iloinen.




    Kevät-aamu.


    Kas, kuink' armas aamu koittaa
    Idän kaukomerten takaa,
    Kultaan verhoo, purppuroittaa
    Maan, mi tyynnä alla makaa.
    Usvat haihtuu, talvi taukoo,
    Luonto herää, silmäns' aukoo.

    Leivo, liehusiivillänsä
    Äsken tullut etelistä,
    Laulaa ylhääll' liitäissänsä
    Toivon, kevään kukkimista;
    Joutsenparvi maahan rientää,
    Tervehdellen Suomen nientä.

    Tummain puiden kesken lentää
    Huima aalto valloillansa,
    Ilomielin orava entää
    Sammalkatto-suojahansa;
    Kaukaa metsän siimeksellä
    Kukertaapi kyyhky hellä.

    Kultaviljaa tuutii tuttu
    Aamutuuli pitkin sarkaa,
    Yllään valko-talvinuttu
    Jänis poikki pellon karkaa;
    Kuusen alta väijystänsä
    Tähtää miesi pyssyllänsä.

    Vaivoin lehdon vilpoisessa
    Säilyin, loistaa hangen tähde,
    Valkokoivuin kaivellessa
    Vuokkoin kesken läikkyy lähde;
    Ahti hiljan noustuansa
    Soittaa kultakanneltansa.

    Kaunis kevät! kauan kierii
    Vaunus mailla eteläisen,
    Ennenkuin se tänne vierii
    Pohjan kunnahille jäisen;
    Et niin kiitollista mieltä,
    Kuin on meidän, löydä sieltä.

    Mitähän ne tarkoittaapi
    Virret, jotka soivat sulle?
    Että kevät meille saapi,
    Niinkuin Vapaus vangitulle;
    Että Pohjan jäätehellä
    Sydämiä on virkistellä.

    Kudo uudet juhlaverhot
    Vesille ja maisemille;
    Nosta yöstä henkiin perhot
    Sulhoiks' kukka-kultasille;
    Sydämemme sopukoista
    Talven kolkot muistot poista!




    Kukkaselle.


    Juur' päätit hortos; – silmäsi auenneen
    Sä nostit riemumielin korkeuteen,
    Miss' usvapilviä aamurusko kulkee,
    Armaansa, luonnon purppurahelmaan sulkee.

    Kaikk' ympärilläs tyyntä ja hiljaa on,
    Siell' leyhkät tullen untuvat nautintoon,
    Ja kultasiivill' liehuva turhuus lymyy; –
    Oi kukka, kuinka hauskana mailmas hymyy!

    Et aavista sinä leyhkien leikiten,
    Kuiskeessa perhon, kastehen suudellen,
    Kuink' ystäväin sulo suosio kohta haihtuu,
    Ja murhekyyneliin ilo vielä vaihtuu.

    Oi, miks' tuo "tulkohon" Kaikkivaltiaan
    Ei suonut onnes kukkia ainiaan?
    Miks' ei ole päivä kaunis niinkuin aamu?
    Miks' aina ei sua hurmaa onnen haamu?

    Hymyile vaan, sinä pikku viaton!
    Pian nähnet, kuinka pettävä kevät on,
    Ja hellyt, onnen hetkiä muistellessa,
    Kun uinuit untas silmikon suojuksessa.




    Linnunpesä maantien varrella.


    Pikku lintu, miksi meluisen
    Tien oot viereen pesäs rakennellut?
    Eikö salo hausk' oo, vilpoinen,
    Salon puita lehti koristellut?
    Eikö koitar siellä hurmaakaan
    Niinkuin täällä lempiruskollaan?

    Hiljaa lähteen laine hopeinen
    Uipi kauko-laakson vehmastoissa;
    Täällä turhuus vierii kolisten
    Raskahissa rautavaljakoissa.
    Piillen tyyntä rauhaa nautitaan;
    Lintu parka! tääll' on pelko vaan.

    Miksi lehdon lemut vaihetit
    Pölypilviin maantien vieremillä?
    Tomua poljettuako armastit,
    Vaan et kukkia lehdon liepehillä?
    Mailman hyörinääkö nähdäkses
    Uhrasit sa rauhas, tyvenes?

    Etkö usein päivää pitkäksy,
    Kunne yöhyt majaas tuopi rauhaa?
    Eikö syömmes usein säikähdy,
    Kaukainen kun jyske yltyy, pauhaa?
    Eikö siipes, pieniä suojellen,
    Usein nouse lentoon säikkyen?

    Eipä mieltäs tuska huolettais,
    Jos viel' oisit kauko-lehtoloissa;
    Pienoisetkin tyynnä olla sais,
    Vaikka äiti joskus viipyis poissa;
    Luonnon hiljuus saman suojan sois,
    Minkä heille hellä siipes lois.

    Lintu, lintu! sulkapurjeitaan
    Konsa pienoiset jo nostaa alkaa,
    Johda empimättä heidän lentoaan
    Seutuun, miss' ei nähty ihmisjalkaa;
    Neuvo heitä suvell' laatimaan
    Kutaki rauhass' sulo-suojuttaan!




    Kesä-yö.


    Taivas! matkaa, iltaa ihanaa!
    Näätkö saaren kukkais-maalimaa?
    Naana, illan ihmehistä
    Linnut laulaa siimeksistä;
    Soutu jääköön; kellukaamme
    Maille vaan!
    Kukkulalta päivä välkkyy,
    Lainehilla venho hälkkyy;
    Tuulen myötä hiljaa saamme
    Valkamaan.
    Kuuntele pihlajien huminaa!
    Vihriä-verhonsa niitty jo saa.
    Riemuitkaamme! kohta aika
    Karkaa kanssa nautinnon;
    Lempi, suvi lyhyt on;
    Haihtuu, Naana, niinkuin taika.

    Lehvistään jo torppa pilkuttaa;
    Sinne, viimat, purtta uitelkaa!
    Näätkö ukon, Naana kulta,
    Urkkivan meit' oven suulta?
    Näätkö: neito viittoaapi
    Kaunoinen,
    Marjakoppa kädessänsä,
    Hymysuin ja hyvillänsä,
    Mansikat kun antaa saapi
    Naanallen?
    Kyyneltelet! pyhä on, suloinen
    Palkinto alttihin rakkauden!
    Enkeliks' jo täällä luotu,
    Nauti onnees ihanaa!
    Seurakseen kun sielu saa
    Luonnon, parempaa ei suotu.

    Mit' ei loistolinnat kasvaa voi –
    Elon riemu, toivon aamukoi –
    Senpä näkee mökki halvin
    Keväin, syksyin, kesin, talvin
    Suuren luonnon helmalasna
    Kukkivan.
    Näätkö sorsaa? poikinensa
    Keulan alta turviksensa
    Uipi raukka autuaspa
    Kaislahan.
    Eipä se poikoa antaisi pois,
    Sille jos korkeita linnoja sois,
    Kultaa monta kuormallista;
    Vaikk' ois vallat hallussaan,
    Ei se hylkäis aaltojaan
    Eikä pesää kaislahista.

    Illan kaino tähti, leppyinen
    Silmäs luo nyt maalle-nousullen!
    Lehdon linnut riemuitkaatte!
    Vihkivirttä laulaa saatte,
    Jolla kahden sielun usko
    Solmitaan.
    Vuorten taakse laskee päivä,
    Länteen sammuilee sen häivä,
    Naana, poskillaspa rusko
    Nousee vaan.
    Sittenpä retkemme päättyköhön!
    Täältä meit' aamutar löytäköhön!
    Naana, kullan kainalossa
    Koto, perhe unhottuu.
    Suojanamme vehmas puu
    Untukaamme kuutamossa!




    Joutsen.


    Reunalta ruskopilvien
    Niin taivaan-tyynnä vaan
    Joelle joutsen laskihen,
    Suv'-illall' laulamaan.

    Suloa lauloi Pohjolan,
    Sen taivast' iloisaa,
    Kuin päivä siell' ei muistakaan
    Suv'-öisin uinahtaa.

    Kuin varjot siell' on viileät
    All' leppäin, koivujen,
    Ja lahdet kuullan-kiiltävät,
    Ja laine vilpoinen.

    Kuink' autuus siell' on armahin
    Kultaansa armastaa,
    Sielt' uskoisuus on syntyisin
    Ja sinne halajaa.

    Näin lainehelta laineellen
    Sen kiitosvirsi soi;
    Ja puolisonsa rinnallen
    Pian hiipi, lauloi noin:

    Kyll' enpä eloin unelmaa
    Näe vuosisadottain –
    Mutt' Pohjan aalloill' armastaa,
    Sen suvell' laulaa sain.




    Torpantyttö.


    Neittä Kantalan oi! surkaa, lehdot,
    Jolle suotiin kukkain elon-ehdot!
    Lyhyt hallakin ol' loiston hetki.
    Surkaa lehdot! loppui armaan retki.

    Eikö kuolon valju henki säästä?
    Eikö luonto velastaan voi päästä,
    Uhraamatta surman enkelille
    Kaunihinta Luojan suomaa sille?

    Voiko kylmä kalma ihannella
    Hellää lempeyttä? armastella
    Kantalanko lasta Tuonen rotkot,
    Niinkuin "Lantaan" laksot, "Vanhais"-notkot?

    Impi itkemämme, olit sorja;
    Eipä juomahan nyt poika norja
    Jääne kaunolähteelles, kun sieltä
    Huokuu muistelmas vaan murhemieltä.

    Kun sä vielä kuljit hettehillä,
    Istujoit' ol' kukkais-vieremillä;
    Usein paimen toivon hurmoksissa
    Siell' ol' kaiken päivää unelmissa.

    Riemun ääni, hehku joka kiihtyi,
    Lähteelläs kuin kotonansa viihtyi;
    Minkä eespäin juoksi vesi raikas,
    Laulut soi ja huilun ääni kaikas.

    Suotta seisot, vuori, kuunneskellen!
    Ei käy neito enää paimennellen;
    Turhaan kaipaat ääntä, mykkä kaiku,
    Ääntä, jok' ei konsaan enää raiku.

    Tyhjää Vanhaisten on niittymailla;
    Viidat siell' on karjojansa vailla;
    Haukka vainen vainoo lintu parkaa,
    Puusta puuhun ruikuttain mi karkaa.

    Poika Vanhaisten, jonk' kultasilmä
    Ennen muita tää ol', nyt niin kylmä,
    Muinen ah! niin lämmin sydän – missä
    Viehkuroit nyt yksin kyynelissä?

    Kirvehes ei metsäss' enää kolku,
    Kullan kulkematta kun jäi polku,
    Tuon ku, tauotessas hakkaamasta,
    Kutsu-äänees vastas pensahasta.

    Rannall' loikuu purtes ylähällä,
    Ikäänkuin et aikois konsaan tällä
    Lahden laumaa verkkoloihis pyytää,
    Sikseen kaikki mielityöskin syytää.

    Piilipuiden alla kalmistolla
    Viivyt vaan oi! kultas kammiolla;
    Päivän sammuellen, sarastellen,
    Haudall' aina istut itkeskellen.

    Neittä Kantalan oi! surkaa, lehdot,
    Jolle suotiin kukkain elon-ehdot!
    Lyhyt hälläkin ol' loiston hetki.
    Surkaa lehdot! loppui armaan retki.




    Syys-iltana.


    Miks' rinta raukka useasti
    Niin vaikeroit?
    Kun tähdet yöllä välkkyy armahasti,
    Miks' ilmain tyynten halki kamalasti
    Sä kujerrellen soit?

    Sua elämäskö kiire lento
    Niin huolettaa?
    Vai itkettääkö kevään muisto hento?
    Oi kauhistaako mainen sääntö vento,
    Mi kukan kuolettaa?

    Livertää lintu taivasalla,
    Ei itkekään;
    Soi satakieli puissa korkealla,
    Ei sointujansa luo se suremalla
    Lyhyttä hetkeään.

    Päivinpä perhon lento taipui
    Kukille vaan;
    Vaan iltasin sen huokuu tyhjiin haipui,
    Kun siivin uupunein se maahan vaipui
    Ja suostui sallimaan.

    Kun tammen kaataa aian rauta
    Ja kukkulat,
    Kun kaikki mailman entisyys on hauta,
    Ei Tuonta karttaa sunkaan, houru, auta;
    Miks' iltaas soimajat?

    Ken kohtalostas voi sun päästää?
    Ken armahtain
    Sua turmiolta, kalman yöltä säästää?
    Kun kukkakaan ei säily talven jäästä,
    Oi rinta, kärsi vain!

    Iloa hetkein nauti – mannaa
    Tään korpimaan!
    Surujen tietäs sumentaa äl' anna;
    Oot vieras; tääll' ei retkes päätä panna,
    Kaanaassa vasta vaan.

    Ylhäällä, tähtein tuolla puolla
    Saat valkamaan.
    Ett' täällä täytyi huolla sun ja kuolla –
    Iloitse että ikuisuuden vuolla
    Unissas näät sen vaan!

    Sua ei siis Tuonen synkkä kalpa
    Pelottaa saa;
    Ei murru henkes, vaan sen kahle halpa;
    Oi! valon maill' ei usva silmääs salpaa,
    Vaan autuus kirkastaa.




    Lohdutus.


    Eräkkäisyydessäin
    Ma kun istuelin,
    Valot taivahan näin,
    Miten autuahat
    Yli yön, utujen
    Sätien samoovat
    Ikisiintävihin; –
    Ja mun rauhani men',
    Ja ma miettielin:

    Jumal', loppumaton
    Ikivaltasi on;
    Jos se käskenyt ois,
    Tahi vihjonut ees,
    Mun se tähtenä sois
    Mennä kirkkautees –
    Ja nyt tääll' ikävöin!

    Iki-sääntöjä sääs'
    Sanas valtoamaan;
    Eikä kruunusi all'
    Vähäks' aikoakaan
    Sinun harmene pääs;
    Ja sun on vapaus,
    Kuten kirkkautes;
    Eikä tanterehes,
    Rajaton avaruus,
    Sua mahdutakaan –
    Lapses orja on vaan!

    Sua liikuta ei,
    Ettei suotuna lie
    Hälle valtoja tai
    Valon voittosa työ;
    Että huolia vaan,
    Sora, synkeys, yö
    Peru on, jonka sai
    Isän-kartanostaan –
    Joka rikkahin on!

    Kuka viljoa syö,
    Jota tyhjästä vaan
    Loit äärettömiin?
    Tuho puuta ei lyö
    Panemaas avariin,
    Asu vaihtuvi vaan.
    Mailmas ääretön on,
    Soma, autuas niin,
    Ajan mittaamaton,
    Eikä valkeus tää
    Ikin' iltoa nää
    Vajo yön hämäriin –
    Olen kupla ma vaan!

    Ihanuuttasi saan
    Ihastella ma vaan;
    Sit' en arvata voi,
    Käsitellä en saa;
    Sinitaivahas koi
    Näköäin lumoaa,
    Ikävöinpä ja nään –
    Mutta multahan jään!

    Tätä miettiessäin
    Kukan lässäni näin;
    Oli syysvilu, tuul'
    Imenyt veret tään,
    Punaton oli huul',
    Sulo pois näköpään.

    Jopa töyrältä saa
    Raju viima ja lyö
    Tätä surkastuvaa
    Kerran siivellä vaan;
    Kukan verhosi yö
    Sylihin emon Maan.
    Ja ma näin: makeaa
    Sulo-unta se sai,
    Ehkä pitkeäkin –
    Ja ma mietiskelin:

    Mäkö vääräksi voin
    Valittaa Jumalan
    Ikisääntöjä noin!
    Tulin outona vain
    Sorahan vesomaan,
    Kukin orjana lain;
    Mutta pakkoni tuo
    Sulosinta on, kun
    Se viel' laskevi mun –
    Usko toivoa luo.




    Rakkauden sokeutuminen.


    Piennä Lemmen-jumalainen
    Hellän äidin helmass' uinui,
    Niinkuin tähti illoin nähdään
    Lähteen kalvoss' uinuvan.
    Taivaan kuulas välke vuoti
    Kastehelmin ohimoille,
    Ruusun rusko ainiaaksi
    Poskipäille piilsihen.
    Hymyi huuli, nektar-tuoksun
    Liehiessä ympärillä,
    Uneksimat voitot siihen
    Iloa viatonta loi.

    Paafotarpa hurmoksissa
    Kyynels' tunteen kyllyydessä,
    Katsoi poian peilisilmäss'
    Silmiänsä hymyillen.
    "Oi", hän huokas, "seuraelkoon
    Autuuteni muistelmaksi
    Sama kuva silmässäsi
    Maalimass' sua ainiaan!"

    Ken siis kummeksii, ett' Eros
    Meillä liehuu so'ennunna,
    Vaikkei silmää kääre kaihda
    Öiset varjot verhoo ei?
    Korvenkin hän ohdakkeissa
    Huomaa vaan Olympin linnat,
    Noita-naistai helmaillessa
    Lemmettären kuvan vaan.




    Tytön valitus.


    Sydän, sydän, eessäni jos sä oisit,
    Rauhaton, jos käissäni oisit tässä,
    Oi, mun hellä huoleni kohta toisi
                Rauhoa sulle.

    Sua, kuin lastaan äiti mä tuudittaisin,
    Hyssytellen, hiljoa heiluttaisin,
    Kunnes viihtyis vaivasi, tuskas taltuis
                Helmahan unten.

    Vaan nyt rintaan salpauneena tyrskit,
    Sulkehissa ystävän suosiolta,
    Auki hälle vaan joka yhtenänsä
                Rauhasi sortaa.




    Rauhattomuudelle.


    Niin, kaipaa kaipaa vaan, sulo rauhatuus!
    Ei tyydytä sua rikkahin auvokaan,
    Ei nautinnonkaan täysi malja –
    Hae yhä riemua autuampaa!

    Ol' äsken toivos lempeä katse vaan
    Silmästä immen – nyt tämän saatuas,
    Ylemmä nouse: pyydä ensi-
    Suutelo taivahinen ja hiuvu;

    Kun ruusukukkaa purppurahuulillaan
    Ei oo, jonk' autuus sult' imemättä jäi,
    Niin riennä pyytämään vaan uutta
    Hempeä paisuvan hunnun alta.

    Käy kohta kuumemmaks', sulo rauhatuus,
    Mun suonissain! oi, luo, joka kerta kuin
    Oon voittosaaliin saanut, – uusi,
    Kaukoa siintyvä kaunihimpi!

    Sun vaihdelkoon vaan hourio haahmuiseen
    Onneensa, jonka kutsuvi rauhaks' hän!
    Ja, torros kuorenaan, hän onnen
    Rantoa raakkuna ryömielköön!

    Oot armas mulle! – Kenpähän, ellet sie,
    Mua vaati merten aavoja kyntämään,
    Ja riehuin aaltoin, myrskyin kanssa
    Taistelemaan elon nautinnoista!

    Mua seuraa aina, autuas enkel', oi!
    Mua nauttimaan sä kiihdytä päiviäin;
    Ja kun ne loppuu – kalman mailtai
    Taas ajaos mua tainnoksistain;

    Ja tuolle puolen tähtien, auringon
    Mua seuraillos sä, – vieläpä taivaassain,
    Autuuden mettä maistellessain,
    Suo: unean ihanampia maita!




    Rakastava.


    Päivä laskee, ehtoo saapi,
    Kaste maita vilvottaapi,
    Ruususiivill' ilta lentää
    Laaksoloihin tuttaviin.
    Lemmen nuoli riutuessa,
    Ikkunassa avoimessa
    Istuu Selma, silmä entää
    Maille ympäriin.

    Viel' ei kuulu armahaista,
    Viestin-äänt' ei minkäänlaista,
    Että kulta tänne keijuu,
    Hellän immen korviin saa, –
    Metsää kohden kaiken illan
    Silmäilee hän riutumillaan;
    Varjot vainen siellä leijuu,
    Jälleen karkoaa.

    Silmä vettyy, sydän sykkii,
    Poski polttaa, suoni tykkii,
    Hiljaa huokausta huulet
    Laskevat vaan toisinaan;
    Turhaan vastuuta hän vartoo –
    Minkä toivoo, minkä hartoo,
    Heilakat sen kuulee tuulet
    Ilkastellen vaan.

    Hiusten kanssa leyhkät riekkaa,
    Poskipäillä ruusut liekkaa,
    Valko-olkaa alastonta
    Kylmä kaste vavistaa.
    Taivas mustuu – impi säikkyy;
    Myrsky riehuu, kuurot räikkyy;
    Julma! viivynnästäs monta
    Maksat suudelmaa!

    Hetki hetkelt' toivon riistää,
    Neidell' lämpö, kylmä kiistää,
    Kun hänt' öisen tuulen kanssa
    Lemmen liekki ahdistaa.
    Uumenilta vyöhyt laukee,
    Verho vaipuu, rinnat aukee,
    Aaltoilee ne valleillansa; –
    Poika! miks' et saa?

    Vaan hän tul' – oi immen riemu!
    Vilkahtain kuin tähden liemu,
    Puiston varjost' armas kulkee,
    Suuntaa tiensä impehen. –
    Määrään miekkonen jo saapi;
    Hiljaa lukko raksahtaapi;
    Uudin vaipuu, aukon sulkee,
    Sammuu lamppunen.




    Varpuselleni.


    Sua holhon mielelläin, oi varpu kulta,
    Ja, kyynel silmässäin,
    Useinkin luen jyvät, jotka multa
    Sa noukit kädestäin.

    Sua rakastan, vaikk'et sä höyhenillä
    Koreilla loistakaan;
    Sun tunnen, vaikkei sielus sävelillä
    Ilmaise tunteitaan.

    On verhos tumma niinkuin yö, ja kieles
    On mykkä niinkuin tää.
    Et kiiltää voi, et laulaa – mutta mieles
    Halaapi ystävää.

    Rumaksi mainivat sua, ihmemiellä,
    Kun mä sua hyväilen,
    Vaan hellä, vilpitön oot – mitäs vielä
    Ma vaadin, tarvinnen?

    Kun halpaa vaatetustas toiset pilkkaa,
    Mua silmäät lempien;
    Ja ruumiiltas en möisi höyhentilkaa
    Ma kultiin, helmehen.

    Iloksi muiden sirkut liverrellä,
    Kanaarit laulaa saa –
    Sydäntä pyydän vaan ma lämmitellä,
    Hellyyttä kaipaavaa.

    Ei pinnan loistehella viihdy lempi,
    Tuo tyydyttää ei voi;
    Kiitollisuus, min saa, on suloisempi
    Ja onni min hän loi.

    Kun uskollisna kättän' nokit hiljoin,
    Siin' istut iloiten,
    Mun huolen' silloin palkitset sä viljoin
    Ja olet kaunoinen.

    Elosi kevätpäivää sulostella
    Koen huolin hellivin,
    Ja hautas kaunistan ma kukkasella
    Ja kastan kyynelin.




    Hautaus.


    Templitornin kolkot kellot soivat,
    Mustat saatot kalmistolle toivat
    Elon kevähästä nuorukaista
    Tuonen kaatamaista.

    Hiljaa vainaa mullan suojaan suotiin,
    Ympyräksi kumpu jälleen luotiin,
    Ristin nosti murhe nukkujalle
    Rauhan valkamalle.

    Viime palvelus ol' tehty, kansa
    Hiljaa läksi taas – vaan nojallansa
    Vasten jalavaa, mi kasvoi siellä,
    Tyttö viipyi vielä.

    Täällä viipyi, kunnes kaikk' ol' hiljaa;
    Haudalle nyt astui, valkoliljaa
    Tuoden, jonka uhras vainajalle
    Vehmaan nurmen alle.

    Uskollisna istuin itki siellä,
    Päivän maillehenkin mennen vielä,
    Sittekin kun öinen vaalas tähti
    Taivahille lähti.

    Aamusella löyttiin sieltä sitten;
    Kuivunut ol' lähde kyynelitten,
    Vasten halaamaansa ristipuuta
    Painoi kylmää suuta.




    Friggalle.


    Et mua, Afrikan vuo, viehätä kullallas!
    Etsi helmeäs en, kiiltävä mailman-mer'.
    Friggan sy'än mua viettää,
    Silmän kyyneliss' ilmestyin.

    Oi, kuink' arvoton ois maalima ääretöin
    Kulta-aurinkoneen, kiiltävin hempuineen,
    Mailman suhtehen, jonka
    Hehkuin tuon kera helmailen!

    Minkä maasta hän sai, tai mitä taivas soi,
    Helpomp' ei erottaa, kuin mitä taivaallen
    Pohjan maalasi ilta
    Taikka ruusukas aamunkoi.

    Huimaa sielua, kun katselen silmiin tuon!
    Niinkuin nähtävinäin ois meri pohjatoin,
    Kunnes hortoni haihtuu
    Huulten purppurasuudelmaan.

    Missä kasvanut oot, enkeli armas sie.
    Kunnes laskeutuin loit valohengelles
    Friggan armahan haamun,
    Maisen matkani kaunistain?

    Tie jos pilveytyy, pistävi ohdakkeet,
    Tai jos painaen ies henkeä huolettaa, –
    Oi kuink' autuas rientää
    Silloin armahan rinnallen!

    Jalkaan' hempivi maa vienona kuin kevätuul',
    Kuplan-helppona on maaelo murheineen,
    Suonet aaltona tuutii
    Sielua taivahan autuuteen.




    Nuoruus.


    Valloista, kut hallitsevat maata,
    Surma yksin kruunuaan voi taata;
    Hänt' ei syöstä, hän ei säästää saata,
    Ei sen kalpaa ruoste syö.

    Jos sua kauhistuttaa Tuonelainen,
    Vietä *hetken* juhlaa, nuorukainen!
    Tiedä: kasvaa voi yks' hetki vainen
    Ikuisuuden elämää.

    Hetki omii taivahan ja maankin,
    Maan ja taivaan siinä maistaa saankin;
    Suurra ääretönnä, oltuaankin,
    Voi se jäädä muistillen.

    Mutt' ei hetki *aatteen* säädelmissä
    Nouse niin kuin *tunteen* temppelissä;
    Tunne yksin korjaa sekunnissa
    Kylvöt vuosituhanten.

    Riemuitkos! oi, suontes tyrskiessä
    Taivaan laina kukkii keväimessä,
    Kun sun nuoren rintas pyhyydessä
    Tunne terve hehkuu vaan.

    Vaan ne hiipuu, sammuu vähitellen
    Hetket, riemun suojat sydämellen;
    Vanhenet; oi, kevääs antimellen,
    Nuorukainen, arvo suo!

    Kons' on kevähiä, nauti näitä!
    Eipä vältä kukkas syksyn säitä,
    Pitkä talvi-yös on: ei sen jäitä
    Nouse päivyt sulaamaan.

    Miksi suotta itselles luot vaivat?
    Lyhyen riemupäiväs maahan kaivat
    Oikuin, huolin, jotka juoda saivat
    Sydänvertäs lämpimää?

    Lempiös! Sua kutsuu jumalainen,
    Voittoon seppelöitty, hennokainen;
    Neittä syleile! et neittä vainen,
    Kaikki mailmat syleilet.

    Köynnös liehuu, viinimarjat läikkyy,
    Senpä luona riemulaulut räikkyy!
    Kerjurillei vallat, aarteet väikkyy
    Alta viiniköynnöksen.

    Nuori! liennä liekkis immen huulla!
    Juo! ei kypsy marjat marraskuulla;
    Elon riemut nauti naurusuulla;
    Halla sitten riemut vie.




    Odottava.


    Oi tiet'! ei pitkäksyis sydän raitis tuota,
    Mut pitkäksyy sitä sairas vartoellen.
    Kons' saapuu armas – autuahinna vaipuu
    Helmaani aaltoavaan?

    Hän tästä kulkee, josko hän mieli metsän
    Poluilla hienoa jalkaa hietaan hiertää,
    Tai josko mieli aaltoa läikkyväistä
    Reimana viiltämähän.

    Paadelta niemen, suojana käyrä mänty,
    Tähystän, silmäni luoden vuorotellen
    Ma tielle ynnä salmea tyyntä pitkin,
    Peilinä kiiltelevää.

    Täss' kuuntelen ma. – Vaiti te laululinnut
    Oksilla metsolan! Teilt' en virttä pyydä;
    Vaan hiljaa airon-loiskehen ääntä kaukaa,
    Tai hänen asteluaan.

    Waan turhaan! Luot' ei armahan viesti viihdä
    Mun korvan' kaipua! peipon liirut untuu
    Waan seudun rauhaan, niin käen sointusa huokuu
    Kaikuhun untuvi myös.

    Päin metsää katson: arkana lammaslauman
    Palaavan nään pölypilven kesken kotiin;
    Jos silmään pitkin aaltoja – ruskoss' illan
    Vilkkuvi lokkeja vaan.

    Vaan sie, jon silmä säihkyvä tähden juoksut
    Yht' aikaa kuin tomu-hiukeen horrot helmaa;
    Aurinko, ennenkuin tules piillät, lausu,
    Missä mun kultani on?

    Kuninkaan lailla, tieltäsi korkealta
    Luot kultaa, lapsien ääntä vaan et kuule;
    Kun tuosta yhtä tietoa kerjään sulta,
    Kultia tulvana luot!

    Ken vastaa mulle? – leivoko vilkas tuolla,
    Ku, siivet höllänä, pilvist' äsken laski?
    Vai tuoko haukka, kun leveällä purjeet
    Ilmojen mert' ajelee?

    Lisääpi kaipuutain joka suonen sykky;
    Petellen pettynyt aisti toivon kiihtää,
    Ja viekkain huulin huohuvi toivo lemmen
    Liekkiä leimuamaan.

    Ei jäähdä lahden huokumat ilta-usvat,
    Yökaste viljava ei mun lemmen tultain,
    Ei öinen tuul', kun huokuvi kalliolla,
    Kylmäten suortuviain.

    Levolle luonto käy, yhä paksummalta
    Yön varjot peittävi maata vaipallansa,
    Jok' ainut kukka morsiovuoteen laatii;
    Yksin mä hiukean vaan.




    Matka Turusta.


    Jo liehuu purje, pursi on irroillaan;
    Melalle käypi jäntevä sulhanen,
    Ja keulass' istuu maalais-tyttö,
    Hoitaen airoja, ruskoposki.

    Ei heelmät paina venhoa keinuvaa,
    Ei maito enää; tyhjänä leilit on,
    Ja juhlavaatteet, kamsut piiltää
    Nyt sirosiistinä heelmäkoppa.

    Mutt' iltatuuli jällehen valvahtaa,
    Ja Auran viirit viittovi lahdellen,
    Ja purje paisuu: hyvästellään
    Venhoja rannalla riemumielin.

    Hyvästi, Turku, nyt moneks' aikaa jää!
    Koht' enpä nähne loistoas ylpeää,
    En enää kuullekaan sun vaunuis
    Ryskivän toria täyttä pitkin;

    Vaan tyynnä astun, luontoa armastain,
    Jonk' kauneutt' ei koskenut ihminen;
    Iloiten kuulen seudun kieltä:
    Lintuja, kaikua, valkovirtaa.

    Jo seljän helma väljänä aukenee,
    Ja kaukaa rannat siintävi Ruissalon,
    Miss' aarni-tammein alla metsän-
    Impi Choræin kaivoa kaitsee.

    Levossa uinu, laulaja synnyinmaan!
    Oot siekin Auran aaltoja kynnellyt,
    Monasti kyllä ikävöinyt
    Laaksosi vihreän tammen suojiin.

    Itäänpä retki käy – meren-aavikot
    Kuin ääretönnä peilinä läikkyvät,
    Sadottain valkopurjeet niinkuin
    Joutsenet viiltävi välkkypintaa.

    Vaan päivä vaipuu, tuuloset untuvat,
    Metsässä lintuin ääniki vaikenee;
    Vain siellä täällä seudun impi
    Nostaen airoa nauraa laulaa.

    Elomme haaveet helmassa Luonnon tai
    Sydämmen kaipuu, kainoja huolia,
    Ja toivo, riemu, muiston naute
    Lahtia leijuvi lauleloina.

    Hämärry ei, ei valkene – kaartaa vaan
    Hopeisna, kulta-päivyen sijaan, yö
    Venettä, hiljaa keinuvaista
    Veellä, mi huuhtovi Lemun nientä.

    Nyt surren nään ja riemuten seudut nuo,
    Miss', nuorukainen sie ikävöimä, sait
    Maineesi, Ramsay kutsuit urhot,
    Lippua suojaten, ympärilles.

    Surenpa miettein: nuorra sa riistyit pois
    Suloilta toivon, sankariretkeltäs;
    Iloitsen, kun ma mietin: urho
    Kunniall' eest' isänmaansa vertyi.

    Viel' ihmemielin huomaavinansa on
    Saariston poika haamusi synkin öin,
    On rannan kuusten humistessa
    Kuulevinaan sotakäskys soivan.

    Näin tyynet muistot retkeä kaunistaa;
    Pian laaja selkä Vapparin tultu on,
    Ja salmi kirkkoinensa kaukaa
    Meitä jo kutsuvi siintohelmaan.

    Kas tuolla vehmas kukkula koivuineen! –
    Teit' tervehdän mun onneni katsojat!
    Sua myöskin, mökki, rantaan tehty,
    Suojelemaan kesän aikaa meitä.

    Mua suojaa nyt jo suo: vähä hetkinen
    Unelmiin uinahdan sulo-helmassas,
    Kun ensi aamunkoitto valkee,
    Vartovi Lempi jo kukkulalla.




    Oon onnekas.


    Oon onnekas! – Ma eloni huomenella
    Niin toivon siinto-järvill' leijailen,
    Kuin pursimiesi lahden lainehella
    Kirkkaalla kelluu päivän kesäisen;
    Jos minne katsoo, lehdot vettä saartaa,
    Ja kukkaistaulu siintää silmihin,
    Pään päällä taivas loistokasna kaartaa
    Ja loistaen se välkkyy veessäkin.

    Oon onnekas! – ah, maita ihanoita
    Ratana ääretönnä aukenee!
    Kas eikö mull' oo kyllin tavaroita
    Kun lyyryin soi ja lauluin iloitsee?
    Ja eikö mull' oo tajuttava kieli
    Vaikk' etelänki lasten mustimpain:
    Sekeellä otsallain tää raikas mieli
    Ja rakkaus vapaassa katseessain?

    Oon onnekas! – muodoissa tuhansissa
    Ihanne armas tielläin karkelee,
    Tien pääss' on kunnia vaulat suortuvissa,
    Mua kutsuu naurusuin ja viehkäisee.
    Kuolottomuuden kirkas päivä kultaa
    Mun suurta silmämäärään' ihanaa,
    Jot' etsin, uhkuin voiman, innon tulta,
    Enk' empimystä tunne katalaa.

    Oon onnekas! ah, hellän immen kanssa
    Tasailen toivojain ja riemujain;
    Mua palkitsee tuo armas helmassansa,
    Jos joku riemu puuttuis onnestain.
    Hän kainoin silmiensä paistehilla
    Sydämmessäin saa kevään kukkimaan,
    Ja perhot liehuu syämmen kukkasilla:
    Ne suudelmat on, jotka hältä saan.

    Oon onnekas! – kun elon aamu haipuu,
    Mun huoltan' hellä kannel lieventää;
    Jos kädestäni kannel kulta vaipuu,
    Sen lohdutteeksi ehkä maine jää;
    Vaan maineen kieli jos mun unhottaapi,
    Jälille jää mun tyttön' armahin;
    Ja silmistäin jos hänki katoaapi,
    Jää entis-onnen muisto kuitenkin.




    Kohtaus.


    Näin neidon mulle kalliimman
    Ovella pensas-aidakkeen;
    Ja silmäns' ennen vilkkahan
    Loi hiljaa surren mättääseen
    Hän, missä eilis-iltasen
    Mä luonaan istuin miekkonen.

    Näin ruusun itkun-kastaman
    Häll', lahjan siellä antamain;
    Mun luuli kaukan' olevan,
    Ja aivan vieress' olin vain;
    Siin' alla pensaan piileksin,
    Ja kyynelsilmin katselin.

    Siin' aimo koivu vanhastaan,
    Kohosi kaunis vehmastain,
    Nimemme valko-kuoressaan
    Ol', mun ja immen, rinnakkain;
    Ne siihen kerran piirtelin,
    Kun illall' yksin kuljeksin.

    Ilolla impi nimien
    Näk' aina tuossa pysyvän;
    Nyt silmäjää hän huokaillen
    Käs'alaa menneen ystävän,
    Piirs' puuhun säikeet Tegnér'in
    Jotk' itki Inka Frithiofin.

    Ma hiljaa vainen piileilin
    Ja tytön tuskitella soin;
    Se aatos oli suloisin,
    Ett' tähden mun hän kärsi noin;
    Sen vuoks' en oitis lemmestään
    Ma juossut häntä kiittämään.

    Vaan perho lensi kukkaseen,
    Se suunsa mettä sille soi,
    Ja rastas lauloi: rinnalleen
    Se puolisonsa kohta toi;
    Nyt kullan nimen mainitsin,
    Ja hälle kaulaan lennähdin.




    Tytölle.


    Mikä tenhovoima ainiaan,
    Tyttösein, mua sydämelles vaatii?
    Miksi eloin hetket uinumaan
    Siellä siellä vaan mun mielen' laatii?

    Miksi lie tuo templi kaunoinen,
    Jossa luonto pappeutta johtaa,
    Riemuton ja kylmä minullen,
    Ellen sua sen ihmehissä kohtaa?

    Kohtaloiden aalloill' ajellen,
    Niinkuin mie, ja kahlittuna multaan –
    Vaikka piillä voit sä pensaasen,
    En sua vaihtais kaiken mailman kultaan.

    Aikaa ennenkun sun nähdä sain,
    Kultasein, mua hurmas lemmen voima;
    Pilvein tuolla puolen kotonain
    Minua lempi vaimo jumaloima.

    Rikkahamp' ol' rinta sen kuin sun,
    Suudelmans' ol' kahta ihanampi;
    Taivaan-väljä helmans', eikä mun
    Helman' yhtään tuota ahtahampi.

    Oi, kuink' usein johtuu muistihin
    Armas isänmaa ja vaimo sorja!
    Mitä vapaudessa lemmitsin,
    Lemmin vielä, vaikk' oon mullan orja.

    Tyttö, ei sun muotos tenhoinen
    Eikä poskillasi ruusunhohde,
    Ei, vaan rakkaus suureen kaikkehen
    Tenhoten mua viettää rintaas kohden.

    Sylissäspä maan ma omistan,
    Taivaan autuus siinä mulle henkii;
    Eipä kumma siis, ett' arvostan
    Yhtä kalliks' sun kuin kumpaisenki.




    Taudista toipuvalle.


    Oi, suo mun luonas istua hiljaa, nähden,
    Kuink' kevät kaunis koituvi talven yöstä
    Ja, kukkais-vauloin, purppuranauhat päässään.
                  Onnelan päiviä suo.

    Ma istuin taannoin, tyttöni, vuotehellas;
    Sun silmäs synkkä ol', iho riutununna,
    Ja kuolon kalpeus niin kuni nietos kylmä
                  Verhosi kasvoja vaan.

    Nyt talvi karkas. Taas kevät-aurinkoisna
    Säteilee mulle silmäsi armas katse,
    Ja lauhain poskein lämpimä uhkuu jälleen
                  Ruusuja, liljoja myös.

    Hymyilyt kaikki, tuon ihatarten parven,
    Ku säikkyin lensi hirviön alta karkuun,
    Keräilee luokseen, mitkä sun otsas kirkas,
                  Mitkä sun viehkeä suus.

    Ma katson sorjain leikkiä hetken aikaa,
    Kuink' uudet hemmet perhoja noita viettää,
    Siks' kunnes itse perhona leijaan myötä
                  Virmana leikkimähän.

    Itkuista, joilla talveas kastin, tyttö,
    Kevääsi kauno-kukkia palkaks' suonee;
    Huokuista, jotka kalpea suus' mult' otti,
                  Terveeltä suutelun saan.




    Tuutulaulu sydämelleni.


    Uinu, syömmeni rauhaton,
        Riemut unhota, murheet maan!
    Toiveet ei saa rauhaas sortaa,
        Untas ei unihaamut!

    Päivää vieläkö katsellet?
        Minkäs siltä sä varronnet?
    Haavoillenko polttaville
        Kukkaa vilvottavaista?

    Silmäs luo, sydän kurja, kiin'!
        Päivän ruusuja kyllin näit;
    Unten öinen maa vain kasvaa
        Lääkeyrttiä sulle.

    Niinkuin lilja sa uinu pois,
        Jonka taitteli syksyn sää;
    Niinkuin nuolten alle kauris
        Vertaan vuotaen untuu!

    Miksi itkisit entuuttas,
        Muistain, ett' olit autuas?
    Kerran täytyy kevään laata,
        Riemun riutua kerran!

    Kevätpäiväsi siekin näit;
        Ainaiseksiko luulit tuon?
    Ellös talven varjoist' etsi
        Armaan leimua enää!

    Onnen hetkiä muistellet:
        Lintuin lauluja lehto soi,
    Kunnas lempi-templinämme
        Kaunis kukkia tuoksui.

    Muistatkos: syli sulki sun?
        Muistatkos: sydän etsi sua?
    Muistat: muiskuhuulillamme
        Hiljakseen valat untui?

    Silmäs kun näki silmähäin,
        Tunne vastasi tunteesen,
    Silloin valvonnan ol' aika;
        Luokoon nyt uni unheen!

    Uinu, syömmeni rauhaton,
        Riemut unhota, murheet maan!
    Toiveet ei saa rauhaas sortaa,
        Untas ei unihaamut.




    Lapsuuden muistoja.


    Ma muistan ajan, muistan aina sen,
    Kun elon aamu punas poskipäitä,
    Poveeni hentoon kasvoi kukkanen,
    Jonk' kauno peljännyt ei myrskysäitä.

    Kuink' olin viaton ja autuas,
    Kuin pilven päällä aamun ensi ruskat,
    Iloni niinkuin taivas kuulakas,
    Kuin kastehelmet haihtui helpot tuskat.

    Kaikessa näytti riemu elävän;
    Hymyili maa, kuin kantais enkelit sen,
    Ja aallotar ja tuulet keskenään
    Iloisna lasna telmi kuin ma itsen.

    Vaan kohta poistuit, lapsuus ihanin;
    Et sydämeeni koskaan enää loista.
    Ain' uus' on metsän somuus keväisin, –
    Elomme vaan ei kuki kertaa toista.

    Ah, turhaan, kun sen kukka surkastuu,
    Sen juurta kastaa kyyneltulvin kaipuu;
    Surkastuneelle aukee haudan suu,
    Ja varsi kylmän äidin helmaan vaipuu.

    Oi, pianpa lentää palaamattomiin
    Tää pyrinnön ja toivon taistohetki.
    Kun tie niin lyhkäiseksi määrättiin,
    Miks' ennen loppuu riemumme kuin retki?

    Sua kohden, mennyt aika, katsahdan,
    Kuin pursimies päin kaipaamaansa rantaa.
    Iloita, nauraa – ah, vaan lapsen suodahan,
    Ja miehen taistella ja alttiiks' antaa.

    Mit' on ne mailmat joita aaveksin,
    Ne palmut, joita toivon unelmissa,
    Majaani vertoin jossa kasvaelin
    Ja kukkaisvauloihin sen tienohissa!

    Vaan enpä itke. – Riemu entinen
    Sydämmen kyyhkyltä jää löytämättä.
    Vaan, armas muisto muinaispäivien,
    Mun kanssan' kulje antain mulle kättä!

    Kentiesi matkan pääss' yks' armahin
    Suo tiestä uupuneelle suojan lauhan,
    Kentiesi vanhuus mulle takaisin
    Luo lapsen unelmat ja entis-rauhan.

    Kun kyyryksissä, sauva nojanain,
    Sen huoneen nään, miss' surut eivät jäydä,
    Iloisna silloin mielin hautahain,
    Kuin lasna muinen kehtohoni, käydä.




    Ystävän kuoltua.


    Katoova siis oli suloinen
    Tuo huoli;
    Hyväili kuin suvi-tuulonen
    Ja kuoli.
    Oi sulo-unta!
    Oi haaveksunta!
    Pian riemukukkani päälle lunta
               Loi hauta.

    Hellästi mainitsen nimeäs,
    Et havaa,
    Et kuule ääntäni, mökkiäs
    Et avaa.
    Ei kyynel auta,
    Ei itkus auta
    Sydäntä, jonka jo tuonen rauta
               Löi hautaan.

    Vaan vaikk' ol ankara salliman
    Tuo puuska,
    Suloinen on suru, siunajan
    Vaan tuskaa;
    Sun onnes koitti
    Ja taistos voitti,
    Kun rauhan kelloa sulle soitti
               Jo hauta.

    Niin miekkonen sinä, vankilas
    Kun murtui!
    Maan pääll' on vaan sydän autuas
    Ku turtui.
    Tääll' ei oo rauhaa,
    Tääll' aika pauhaa;
    Vaan tyyntä rauhaa ja unta lauhaa
               Suo hauta.

    Henk' autuas, nuku turhuuden
    Huolilta,
    Kuin kaste, jonk' yli laaksojen
    Kylv' ilta;
    Kunnekka koittaa,
    Yön päivä voittaa
    Ja nukkujat herehille soittaa
               Haudasta.

    Se elon siemen, jonk' ihmiseen
    Loi valo,
    Ei ijäks' sammu yön kahleeseen
    Sen palo.
    Mi kuoloon nääntyy,
    Se eloon kääntyy,
    Ja umppu vaan, josta kukka sääntyy,
               On hauta.




    Nukkuvan lapsen ylitse.


    Kuink' onnellisna lepäät kehdossasi
    Kuink' oudot sulle turhuus on ja harhat!
    Sun' äitis käsi laatii vuodettas,
    Ja lepos antaa taivaan siskot parhaat.

    Kuin lähteen sintä aamun tyvenyys,
    Niin viihtää viattomuutes virtaa rauha;
    Tuoss' eipä vielä vinkunut oo syys,
    Viel' kohtalon ei myrsky siinä pauhaa.

    Myhäilet: – oi, jos voisin aavistaa.
    Mik' ihanuus sun umpisilmiis läikkyy!
    Ei riemuillaan sua hurmaa vielä maa, –
    Ylhäinen kaukolaspa mielees väikkyy.

    Oi uinu, pieni! Onnes armas on
    Kukoistaa, sielu lämmin silmuksessa.
    Silmissäs unten vienos vallitkoon,
    Unelman enkel yksin rintuessa!




    Lapsen haudalla.


    Ken lie niin lyhyeks säädellyt,
    Oi lapsi, ties', ku jättänyt
    Maan riemut oot ja huolet?
    Sait nähdä vasta kevättäs,
    Tok' asui kyynel silmässäs,
    Sielussas tuskan nuolet.
    Taas rauhas sulle annettiin,
    Makeesti, syyväst' uinut niin,
    Kuin kukka kankahalla,
    Mi nukkuu lunten alla.

    Oi onnee suurta voittoisaa,
    Kun täyden päiväpalkan saa
    Jo huomenkoittehella!
    Monella murheen-alhoss' on
    Elonsa aamu riemut on
    Ja vaivaa iltasella,
    Ja eikä pääse vihdoinkaan
    Niin saastatonna sielultaan
    Helteestä luokse Luojan,
    Ikuisten palmuin suojaan.




    Elo ja Kuolo.


    Elon enkel' Luojan kädell' istuiksen,
    Alla maa viel' uinui lapsuudessahan;
    Näki korkuudestaan Korkein suuttuen
    Ensi synnin siinä nyt jo versovan.

    Lennä, lausui Herra elon hengellen,
    Rankaiseppa maata syntiin uupuvaa!
    Älköön riemu kukkiko siell' ikuinen,
    Turmelust' ei mikään luotu välttää saa!

    Herran airut lensi maahan syntisään,
    Riehui kalvallaan, kun Herra käski näin;
    Mullan lapsi turman jäljet nähtyään,
    Valkohengen kutsui *Kuoloks'*, säikähtäin.

    Korkee niittomies ei säästä. – Kalvallaan
    Kaataa halvat ruohot, tammet korkeat;
    Suuret pienet, orjat herrat – kaikki vaan
    Ankaraa ja voimakasta kammoovat.

    Mutta täällä kaatamista uhreistaan
    Jalouden hän korjaa heissä piillehen,
    Saasta-aineksista puhdisteltuaan
    Sovitellen kaikki vie taas Herrallen.




    Ijäkkäälle.


    Entis-aikaa kaivatenko kuljet
    Vaiti, vanhus, mieles muilta suljet,
    Nousten ijän kylmää kukkulaa?
    Surret kai, kun mieleen muistuu aikas,
    Jolloin tunne sulle ihmeet taikas,
    Nuoruuttansa lämmin suoni sykki
    Milloin tuskaa, milloin autuutta?

    Hekkuman ei ruusut tielläs puhkee;
    Kunnian ja lemmen lippu uhkee
    Loitoll' liehuu korpi-polultas;
    Riemun leudot palsamiset tuulet,
    Maljan mahlat, immen ruusuhuulet
    Sairaan virkistää ja orjaa tenhoo,
    Ah, vaan sun ei tenhoo rintoas.

    Mikä palkinnee sun vaivas? mikä?
    Jäseneskö, joita sorsi ikä,
    Vai tuo kaipuu määrään saamaton?
    Taikka kätkeneekö mökkis rauska
    Jotain nautintaa tai lahjaa hauskaa
    Riemun eestä, jonka kevät toi ja
    Ilkuten vei myötään armoton?

    Niinpä! sielus pohjukasta kukkaa
    Joka himoltas, jonk' aika hukkaa,
    Halua puhtaampaa ja parempaa.
    Ah, me näemme kuoren, emme juurta,
    Kurtut näemme vaan, jotk' otsas uurtaa,
    Emme sielussasi rauhatarta
    Ja sen siellä luomaa onnelaa.

    Konsa päivän purppurliekit väikkyy,
    Tenhoten meit', usvat kultaa läikkyy,
    Kukka tenhoo piillen umpussaan;
    Vaan kun päivän armas leimu vaipuu,
    Multaa kultaamasta hohde haipuu,
    Silloin tähditelty taivas loistaa
    Katoomattomalla kaunollaan.

    Niin, kons' elon ilta hämärtääpi,
    Sielun taakse maiset murheet jääpi,
    Ja sen taivas kirkas aukenee;
    Käykö raskaaks' jättää elon päivää?
    Voitko kaivata sen valohäivää,
    Kun on iltas niinkuin tähtitaivas
    Kirkas, toivos ääretön kuin se?

    Armaimmaks' mik' ennen sulle näytti,
    Toivos rohkeinkin, mink' onni täytti,
    Silmistäs jo tyhjiin raukeaa;
    Niinkuin kulkijalle Alppimailla
    Laakson riemut viehätyst' on vailla,
    Kun hän korkeall' on vuoren laella
    Ja hänt' ylhäis-ilma vilvottaa.

    Mik' on autuus etsimämme täällä?
    Haamu, aave, kukkaisverho päällä,
    Jonka yöstään kuvas-aisti loi;
    Hehkuhelmans' avaa tuolle kaipuu,
    Riemuten sen syliin kaikki vaipuu;
    Vaan kuin savuihin meit' aave kiertää
    Synkkä, rauhaton ja ilkamoi.

    Miekkonen sä! ei sua turhuus voita;
    Et sä usko maisen kevään koita,
    Pettävän kun näit sen loistehen.
    Vaiheet eivät ehdi huoneellesi;
    Minkä toivot, min sait omaksesi,
    Niit' ei kuoloisuuden lehdot kasva,
    Ei ne riudu näiden riutuen.

    Suojaa himoilta ja harhailulta,
    Muiston kantelolta sointo-kulta,
    Hauta hymysuin mi viittoilee,
    Ääni, joka haudan takaa ääntää,
    Kutsuu, lohduttaa ja kulkus sääntää; –
    Siin' on onni, jonne pyrit, jonka
    Vanhan tyyni polku tarjonnee.

    Terve sulle! sull' on voitto, valta!
    Hopeepäisnä aian myrskyn alta
    Käyt sä ijäisyyden rantaa päin,
    Niinkuin laivur', päässyt valkamille,
    Kaukaa katsoin vaahto-lainehille.
    Ilon valkoviirtä liehuttaapi,
    Isänmaansa rantaa tervehtäin.




    Laulaja.


    Hän laakson helmass' eli lapsuuttaan,
    Se tyyni ol' kuin lähde hänen pirtillänsä;
    Toi aamu toivon, rauhan tullessaan,
    Ei tuskaa jättänyt se mennessänsä.

    Hän viel' ei uneillutkaan mainettaan,
    Ei aavisteltu miehen vastaisuutta;
    Vaan suuruus mahtui pieneen mailimaan,
    Ja kevät siihen loihti ihanuutta.

    Näin umpimielisnä ja outona,
    Vaan seurustellen jylhän luonnon kanssa,
    Hän voiman kieltä oppi virralta,
    Ja kaipuun kieltä metsäpuroltansa.

    Kun vuor' ei vanku, vaikka riehuu syys;
    Se lausui miehen mieltä, saukaruutta,
    Ja naisen mieltä taivaan siintävyys,
    Ja niityn kukat henki rakkautta.

    Näin kasvoi hän ja varttui hengeltään,
    Ja tunsi tuskat, riemut rinnassansa;
    Niin majaa hyvästel' ja äitiään
    Ja kannel käessä lääksi laaksostansa.

    Näin kaukomaille kulki laulaen,
    Ja linnat lauluillaan ja töllit voitti;
    Hän lauloi – vapaaks' orja luulihen,
    Kuninkaan otsa seestyi, kun hän soitti.

    Salissa seisoi jalo, innoissaan
    Kertoillen sankartöitä sävelillä:
    Kuin tähti kiilsi silmä ruhtinaan
    Ja urhoin kilvet kalkkui ympärillä.

    Ja impi istui, virttä kuunnellen,
    Ja silmät loi päin seuraa uljahinta,
    Ja poski punertui ja outojen
    Tunteiden alla kuohui hento rinta.

    Näin keväimensä vietti laulelmin
    Ja suven aiat lauluin sulostutti,
    Siks'kuin loi aika lunta hapsihin,
    Ja posken ruusut kaikki kalvetutti.

    Hän silloin kääntyi kotihinsa, tuoll'
    Iloisna kerran kanneltansa kätti,
    Ja laski syvän soinnelman – ja kuol'
    Ja hengen kotimaalle hengen jätti.

    Runoojan hautapatsas murenee,
    Sen all' ol' tuhkans' ammoin katkoksessa;
    Vaan mertä maita laulu lentelee,
    Ja sielut hehkuu jaloa muistellessa.




    Ikävöinnälle.


    Maan jumaloille laulamaan en hanki,
    Vaan uhrikseen nyt lyyrynsointujain
    Saa ikävyys, tuo itkeentynyt vanki,
    Niin outona ku piilee rinnassain.

    Siell' elon huolten kesken viipyy jalo,
    Hämärät entismuistot sielussaan;
    Hämärtyy kyyneliin sen silmäin valo,
    Hapuilee helmans' avoin tyhjää vaan.

    Oi, miks' en onnee luoda voi ma sille,
    En viilistää sen mieltä polttavaa!
    Mi siipi veis mun valon lähtehille,
    Kuink' isänmaansa vieras saavuttaa?

    Ah! ikuisuus vaan voipi lahjoillansa
    Tuon kaipuun polttotuskat viihdyttää;
    Kuin valtiaskin kylmää kruunuansa,
    Niin enkel maiset riemut hylkäjää.

    Siks' katselee, ain' aamun sarastellen,
    Hän inhaa päivää kohden itkien,
    Eloni hetket mittaa huoahdellen
    Ja lukee sykkimätkin sydämmen.

    Oi, vieras kaukomailta, mieles malta!
    Ei pitkä oo tää kova koitukses:
    Tuleepi yö, kun horto vahtis valtaa
    Ja hiljaa murtaa sortokahlehes.

    Vapaana lentäin heität maisen huolen,
    Kirkastuneena täältä heilahdat,
    Ja maaliman ja tähtein tuolla puolen
    Kotoisen taivahas sa saavutat.




    Palvelustyttö.


    Oi, jospa pyhät kellot sois
    Ja ylläin juhlaverhat ois.
    Ja yö ja usva hälvenis,
    Ja pyhä-aamu valkenis!

    Ah, silloin viikon vaivat on
    Ohitse, pääsen kirkkohon,
    Ja kirkoll' armaan nähdä saan,
    Ku viikon kaipas kultoaan.

    Kai siellä mäellä seisonee
    Hän ennalt' yksin, vartoillee.
    Ja järven jäille katsahtaa,
    Kun reet ja kansa tulvajaa.

    Mua vaan hän etsii silmillään:
    Ja joukko karttuu yhtenään,
    Siin' äkkiään mä ilmenen
    Ja naurain häntä kättelen.

    Nyt laula, sirkka, siksikun
    Päreeni palaa loppuhun,
    Ja taas saan maata vuoteellain
    Ja unta nähdä sulhostain.

    Tääll' istun nyt ja kehrään vaan,
    Ei rulla viel' oo puolillaan;
    Ties Herra, milloin täys' on työ
    Ja pitkän illan päättää yö!




    Mökin poika.


    Väsyksiin asti hakkasin,
    Ja hakkaan uudestain,
    Ja kirves pystyy kylläkin,
    Mut puu ei kaadu vain.

    Kyll' ennen tuntui, kun ma löin;
    Nyt käs' on hermotoin,
    Kun talvikauden pettua söin
    Ja vettä päälle join.

    Jos hyötyäin vaan katsoisin
    Ma virkaa vaihdellen,
    Isännän ehkä saisinkin,
    Joll' leip' ois rukiinen.

    Ens' kaupungissa palkinnon
    Kai saisin kunnostain. –
    Niin mietin, mutta muuttohon
    En tuonne mieli vain.

    Siell' liekö vuorta lehtoisaa,
    Mi lampeen kuvastuu?
    Yht' armaanako aamu saa
    Ja ilta laskeuu?

    Siell' luoko laakso tuoksujaan
    Ja kangas mäntyjään?
    Ja hän, ku soittaa torvellaan,
    Siell' liekö ensinkään?

    Turvatta pilvi kiidättää
    Ratoksi tuulien –
    Kotoa vailla, ystävää
    Mit' onpi ihminen?

    Jos Herra kuulis ääntä maan
    Ja hädän hoivaa sois,
    Parempi vuosi tultuaan
    Paremman leivän tois.




    Soutaja.


    Et, poika, soutaa voi,
    Ell'ei sun laulus soi!
    Kätespä airoon herpoaa –
    Ken sitte purtta jouduttaa?

    Ei aalto enää käy,
    Ei auringosta näy
    Kuin lännen puolla juova vaan,
    Ja veess' on taivas mustissaan.

    Oi poika, lausu sie,
    Minnekkä vie sun tie?
    Mi sull' on yksin homma, työ,
    Kun makeaan jo nukkuu yö?

    Linnutko lentävät
    Rannalta säikytät?
    Sä käytkö kuikkaa ajellen,
    Vai sorsaa poikki lahtien?

    Sä, joka kysellyt
    Mult' ennen oot kuin nyt,
    Vuorilla, metsill' asujain,
    Oi kaiku! kuule vastuutain:

    En liutaa liitävää
    Rannalta säikytä;
    En kuikkaa kulje ajellen,
    En sorsaa poikki lahtien;

    Aatostan' ajan mie:
    Jok' airon-otto vie,
    Jos kuinka huono heikko vain,
    Mun likemmäksi aatostain.

    Miss' sauhu tupruaa
    Sinervän harjun taa,
    Ma järven päässä töllin nään,
    Johon aatos karkas eeltäpäin.

    Siell' eellä koittehen
    Ma löydän jälleen sen,
    Kun venho saapuu valkamaan
    Ja helmahain ma neidon saan.




    Laulurastas.


    Jo helppo olla on ja hengittää;
    Ei päivän liestä jyrkkään liekkivää!
    Suvista päivää jäljell' ompi vaan
    Tuo lännen läike vilkkuin lehtolaan
    Ja tuulen viuhka viilee tenhoton,
    Jok' untuu kohta kukkaislaaksohon.

    Sä yksin, kirkkaan illan ystävyt,
    Oi laulurastas! rauhaa sorrat nyt.
    Jos päiv' on kuuma, illat suloiset,
    Sä virttäs kummallakin kirjailet,
    Ja maalaat soinnuin sortumattomin
    Uskollisuutes juhlaa keväisin.

    Sull' on kuin mulla armas, lausuas
    Hänelle hellää huoltas, riemujas;
    Kuin sie, ma sainko äänen sointuvan,
    Niin hellän kielen, helppotajuisan?
    Oi voinko virkkaa ees ma lempeäin?
    Sun laillas olla lämmin lemmestäin?

    Oi autuas, ken luontoon uinahtaa
    Ja hältä lemmet, laulut, lauseet saa,
    Eik' äidinkieltään hukkaa kulkeissaan;
    Hän uneksii ja lausuu uniaan,
    Mutt' säännöist' irroillaan hän uneilee
    Viisautta vaan ja virttä haastelee.

    Sua, lehdon soitin, siksi kuuntelen,
    Kuin sammuu illan rusko viimeinen,
    Ja öinen soihtu kalpee kuumottaa;
    Majalla neito nyt mua kohtajaa, –
    Ja sitten, kuinka laulus ymmärsin,
    Suusanoin virka en, vaan suudelmin.




    Linnustaja-poika.


    Nyt lintu hyppii maassa vaan
    Ja lehvä varjoaa;
    En ampunut oo kertaakaan,
    Ja nyt jo illastaa.

    Jos talvi kerran joutuiskin
    Ja lunta myötään tois,
    Niin riekon jäljet huomaisin,
    Ja teeri puussa ois.

    Jos ilma kerran kylmenis
    Ja lehdet varistais,
    Tuoll' laaksoss' ehkä elelis,
    Pyyparven nähdä sais.

    Pian riekon jäljet näyttäyy,
    Ja pyylt' on suoja pois;
    Vaan milloin saalis ilmestyy,
    Ku hauskin nähdä ois.

    Täss' silmin minä – tuossa hän;
    Ah! emme yhdy vaan!
    Vaikk' oisin tiellä silminnän,
    Hänt' en näe kumminkaan.

    Välissä vett' on, vuorelaa
    Ja kangas honkineen;
    Meit' aamu, ilta erottaa,
    Ehk' yökin varjoineen.




    Aamu.


    Koi jo ruskopiskuloilla
    Idän pilvet kirjoaa,
    Pensaill', lehti-silmikoilla
    Kastehelmet kimaltaa.

    Ilovirttä linnut raikuu,
    Puusta puuhun lennellen,
    Tuhat riemun ääntä kaikuu,
    Vaietessa tuhanten.

    Hiljaa värjyy vetten pinta,
    Leyhkä lehvää häilyttää,
    Nurmi elää, suloisinta
    Kukkaislemua henkäjää.

    Enkel' kaukotaivahista,
    Armas joka olennon,
    Koitar! tokko murheellista
    Silmää silmäs nähnyt on?

    Pois on huolten harmaa häivä,
    Mielen pilvet hajallaan;
    Lapsen-ijässäänpä päivä
    Suosii lapsenmieltä vaan.

    Tuska on ja kaipuu poissa;
    Rauha, toivo vallitsee.
    Luonnon päivän aamukoissa
    Sielun aamu valkenee.




    Suudelma.


    Sua kyltymättä suutelen;
    Ja tokko konsaan kyllyn? En.
    Nyt, tyttö kulta, lausu tuo:
    Mink' onnen muisku sulle suo?

    Sä suosit tuota niinkuin mie;
    No missähän sen hauskuus lie?
    Niin kysyn, äsken kyselin,
    Ja vastaelet vaan suudelmin.

    Jos hunajaa mun suussan' ois,
    Ei muiskus hellemp' olla vois
    Jos sappee siihen pirskottais,
    Yht' armas oisi suudelmais.

    No, minkäs syyksi keksinet,
    Jos kysytään: miks suutelet?
    Jos tutkis joku hävytöin:
    Miks' suutelette päivin öin?

    Tylysti kansa päättelee,
    Mitäspä tuosta lausunee,
    Ku suutelee vaan yhtenään
    Eik' itse tiedä syytäkään?

    En itsekään oo urkkinut,
    Mit' auttanee nuo suutelut;
    Mut kuolisin, jos suljettais
    Mua hetkeks' sulohuuliltais.




    Katuva.


    Oi, poppel'lehto, varjos huostaan peitä,
    Min kuulit viimein varjotessas meitä;
    Mit' innoissaan hän pyysi, suuttui syyttä –
    Ol' varten sua ja mua ja äänetyyttä.

    Sill' ylhäält' aurinko jo länteen lähti,
    Ei silmääns' auaissut viel' iltatähti.
    Yövuodettaan jo tuulen siipi viisti,
    Kun erosuudelmaa hän multa kiisti.

    Mit' tunsin, ilmoittaa vaan saatan sulle:
    Surunsa, itkuns' ol' kuin tulta mulle;
    Sadasti riemull' oisin suudellunna,
    Jos kaino tyttö oisi juljennunna.

    Jos jolloinkin hän aikoo uinahdella
    Sun allas, hetken aikaa vilvotella,
    Niin virka hälle, jos sull' lienee kieli,
    Mit' ääntelee nyt hiljaa arka mieli:

    "Äl', armas poika, solvausta muista!
    Hän kylm' on näköjään, vaan miel' on toista;
    Vaikk' oikkuiselta näyttää, ällös suutu –
    Ei milloinkaan sun tyttös lempi muutu."




    Se oli ennen.


    Ylhälle santaan
    Järvi jo myrskyää,
    Jäänyt ei rantaan
    Koivua vihriää;
    Maata jo kylmää jää.

    Sie kera kukkain
    Luotani mennyt pois,
    Kyynele-rukkain
    Jos sinut tänne tois,
    Mieleni haastaa ois:

    "Tyttö, ka, kuin on
    Muoto jo lehdon muu!
    Vihreä muinon
    Siell' oli lemmenpuu;
    Kaikki jo surkastuu".

    Tyttöpä mennen
    Haastelis sitten niin:
    "Hohtipa ennen
    Poikani poskikin,
    Vaan –s' oli ennen niin!"




    Merimiehen morsian.


    Tuuli yltyy riehumaan,
    Mastot täyttyy purjeillaan,
    Laiva lähtee kaukoteille,
    Herra ties kons' ehtii meille!

    Sie ku lähdet! katsehen
    Suotko vielä raukallen?
    Ah, sun voisin nähdä vielä,
    Ellei itku oisi tiellä.

    Jospa linnun siivet ois,
    Lokkina jos lentää vois,
    Seuraisin sua ilomiellä
    Tuntemattomalla tiellä!

    Minne saisit saapuisin,
    Kääntyessäs kääntyisin,
    Liehusiivin heilahtaisin,
    Lennoss' silmäykses saisin.

    Mutta tyttö parka saa
    Jäähyväisiks' liehuttaa
    Itkumärkää huiviansa,
    Jäädä rantaan kaihon kanssa.

    Entäs vielä seuraisin!
    Täytyy mennä takaisin,
    Ennenkuin on tullut ilta,
    Purjeen vienyt katsojilta;

    Täytyy riistää mielestäin
    Kaipuu, ainut ystäväin,
    Pestä poies kyyneleeni,
    Ettei nähtäis itkeneeni.




    Tervehdys.


    Synkkä kuuro, taivaan valjetessa,
    Väistyy tieltä ilta-auringon,
    Aallon tuutu-lasna heiluessa
    Päivän myrsky uinuu lepohon.

    Hän, jok' aikaa jo mua kaipajaapi,
    Viel' ei laskevan mun purtta nää;
    Rannall' ehkä hän nyt ruikuttaapi,
    Kyynelsilmin tänne tähystää.

    Purje höltyy, tuulen-henk' on kuolla,
    Soutaen käy matka verkalleen,
    Ja niin kaukaa järven tuolla puolla
    Armaan niemi siintää töllineen.

    Pääsky, virkku siiveltäs, nyt riennä
    Lohdutellen luokse armahan!
    Istu olalleen ja murhe liennä,
    Hiljaa kuiskien sen korvahan:

    Tyttö, jos sua kultas kaipuu kalvoo,
    Kuule, näin sua hellä tervehtii:
    Huomenelta, jos vaan tuuli valvoo,
    Purrellaan hän luokses kuljeksii.

    Tie on pitkä; salmet seljät viiltää
    Myötätuulen siivin vaan hän voi,
    Mutta vaikka järvi tyynnä kiitää;
    Luokses armaan aatos salamoi.

    Linnun laulu, metsää kalkutellen.
    Lähde, juosten rantavieremää,
    Sääksiparvi, ilmass' suristellen,
    Leimuna sen luokses lennättää.




    Varo, läsn' on jumalainen.


    Kaunis tyttö, tyttö virma,
    Malta vainen pari vuotta,
    Etpä sitten noin sa kirmaa,
    Eikä vilku silmäs suotta.

    Neljästoista vuos' on riemun;
    Joutuu viides-, kuudestoista,
    Amor tulee, tuopi liemun,
    Silloin kaikk' on toisenmoista.

    Leimun säihky ainokainen
    Paljo murhemieltä tuottaa;
    Jousen viima vieno vainen –
    Terve sydän verta vuotaa.

    Ilovirs' ei suusta raiku,
    Rauha, riemu karkajaapi,
    Toivon, naurun kesken haiku,
    Silmäpeilin sumentaapi.

    Tyttö, nuolen tuskaa vasten
    Viel' et kaipaa varjelusta;
    Jumal säästää syöntä lasten,
    Joill' ei viel' oo aavistusta.

    Vaan kun karkaa rauhas, kalvoo
    Kaipuu, halu hehkuvainen,
    Varo, silloin Lempi valvoo,
    Varo, läsn' on jumalainen.




    Serenaadi.


    Armaani luon' ei enää lamppu loista,
    Kuu vaalas heijastaa vaan akkunoista,
    Enk' enää verhon kautta erottaa
    Voi neittä ihanaa.

    Pian vuoteen suojihin jo armas vaipuu;
    Nyt, kaino Cynthia, viihdytä mun kaipuu!
    Min nähdä sait, oi josp' yön varjot vaan
    Ja mie sen kuulla saan!

    Jos taivas loistaa hänen silmistänsä,
    Jos kyyneltäin hän ristii käsiänsä,
    Ja lausuu taivaan kuultavia vaan,
    Hän on rukoilussaan.

    Vaan jos sen rinta aaltoilee ja säikkyy
    Jos hymyilys sen ruususuulla väikkyy
    Ja poskipäillä ruusut liekehtii,
    Hän minua uneksii!




    Teeskentely.


    Kaikki tuntee tuskan, ilon,
    Vaikk'ei kaikk' oo tuntevinaan;
    Sydän lämmin neitosill' on,
    Vaikk' on kylmä olevinaan.

    Amorinpa nautinnoita
    Kukaan ihmislaps' ei vältä;
    Neito lempii suuteloita,
    Vaikka näyttää hylkijältä.

    Lemmi, lieki, nuorukainen,
    Sen hän palkkaa kylmyydellä;
    Mutta käyppä kylmäks' vainen,
    Koht' on tuskas impyellä.

    Turhaan raukan poltto piilee;
    Ääni, silmä lausuu näitä:
    Neidoll' ei oo sydän viilee,
    Vaikka teeskelee hän jäitä.

    Vaadi tuhat suuteloista –
    Kaikki suo hän "riitamiellä";
    Älä vaadi yhtään – noista
    Yhtään ei hän sulta kiellä.

    Usein kyynelöivi salaa,
    Hiljaa kuiskaa huoahdellen:
    Suudelmaa jok' impi halaa,
    Vaikka niitä hylkiellen.




    Perho ja ruusu.


    Ruusu kalpenee ja murtuu,
    Maahan painaa pään.
    Perho syksyn alle turtuu,
    Alle myrsky-sään.
    Saako perho taas ja konsa
    Leikkinsä ja puolisonsa?
    Konsa sorto
    Loppuu? horto
    Ruusun silmät jättänee?

    Kesän lapset miekkosina
    Vietti aikojaan;
    Häirinnyt ei vaara, kina
    Heidän onneaan.
    Onnellisna suuteloistaan,
    Armastel' ne toinen toistaan
    Täynnä rauhaa
    Tyyntä, lauhaa –
    Senpä kalma häiritsee!

    Kuinka vartookin ja uottaa,
    Eipä herää nää.
    Ei voi lemp', ei kevät tuottaa
    Heille elämää.
    Mutta heidän haudaltansa
    Virkoo uusi ruusukansa,
    Mullan päällä
    Suvi-säällä
    Uudet perhot liehuilee.




    Linnustaja.


    Mä metsänteitä käyskelen
    Ja urkin mäntyyn, kuusehen,
    Ja linnun nään jos toisenkin,
    Vaan en saa käsihin'.

    Ne kaikki näyttää karttavan
    Mun lasketuita ansojan';
    Niin tyhjänä kuin lähdinkin,
    Saan mennä kotihin.

    Kyll' linnustusta surkeaa
    Ois syytä surra, ruikuttaa;
    Vaan vaikka näytti pettävän,
    En itke sittekään.

    Mull' ansa vielä jäljell' on,
    Jok ei oo koskaan saaliiton,
    Jonnekka yhtä halullaan
    Käy lintu, kuin sen saan.

    Kotiini kohta päästyän'
    Tän' ehtoona sen viritän:
    Ja lintu on mun morsion',
    Mun sylin' ansa on.




    Iltatähdelle.


    Tähti, illan tyttö, sie
    Jon niin korkeall' on tie,
    Kumman nähnet voittavan,
    Murheen vaiko riemuisan?

    Myrskyn raivoten, kenties
    Aaltohaudall' laivamies
    Pelvon toivon vaiheella
    Johtohos nyt katsahtaa.

    Ehkä unho-laaksossaan
    Hiutuu kurja tuskiaan,
    Katsoin silmääs lempeään,
    Pyys' sua tuskaa lientämään.

    Ehkä tyttö paraillaan
    Sinuun luopi katseitaan,
    Toivoin, että lemmikkin'
    Siellä kohtaa katselmin. –

    Purren jos näät eksyneen,
    Saata jälleen suunnilleen;
    Tuskaa, unheen polkemaa,
    Loistos anna lohduttaa!

    Vaan jos näät mun lemmikin',
    Luoppa hälle suloisin
    Sätees, siihen piirtäen,
    Että aikaa vartoilen.




    Kuoleva.


    Yö pitkä on nyt loppumaisillaan:
    Ah! eikö koi jo nosta ruskojaan,
    Ja järven jäät jo välky kirkkaammin?
    Jo enkö kuullut teeren soivankin?

    Kun aamu-aurink' kohta leimuaa
    Ja räystähiltä hangen sulattaa,
    Ja nään tän piskotellen nokkuvan
    Editse aukinaisen akkunan,

    Ja sirkka vaikenee, ja varpunen
    Katolla visertääpi riemuiten,
    Niin olkivuode mulle laittakaat
    Portaille, sinne sairas saattakaat;

    Ma tahdon nähdä, siellä leväten,
    Kuink' armas luonto on ja riemuinen,
    Ihailla vielä merta, metsolaa,
    Ja keväimeen, miss' elin, uinahtaa.




    Nuorukainen


    Tuuli, ku lempien lennät,
    Missäpä maillesi ennät,
    Nopsa ja häälyvä sie,
    Minne sun lentosi vie?

    Aalto, jos aironi noutaa
    Johtoas saisi, sa soutaa
    Saisitki purttani vaan,
    Minnepä saapunenkaan?

    Oi lukemattomat aatteet,
    Missä te valkaman saatte?
    Lapsoset maan, jot' ei näy,
    Minnepä matkanne käy?




    Ruusulle.


    Umpun uinutar! jo nukkumasta
    Nouse riemuks' synnyinlaaksojen!
    Perhot suutelee sua, helmi kastaa
    Taivahista tullut suloinen.

    Riennä! lahja, minkä antaa hetki
    Kestää, minkä hetki vallitsee.
    Riennä! riemu on kuin elonretki,
    Tää kuin nopsa kevät karkelee.

    Lemmi, nauti, lieki, kukka sorja,
    Aina kauniimmaksi varttuen!
    Ennen syksyä niittömies sun korjaa –
    Kukkahenkes nousee taivaasen.




    Kaunotar.


    Kaikk' on oivaa, mitä mielin,
    Sukkelaa, mit' arvelen;
    Kaikki kuiskaa mesikielin:
    "Ootte kaunoinen!"

    Yksi kiittää silmän tulta,
    Toinen vartta solakkaa; –
    Enkö saane, peili, sulta
    Seikkaa tiedustaa?

    Peilikin jos silmin vainen,
    Nään tok' oitis enemmän,
    Kuin tuo liuma liehamainen
    Illan pitkähän.

    Kyllä kiitos hauskaa oisi,
    Vaikk' on kiitos tuulonen,
    Jos se sydämelle soisi,
    Ei vaan poskellen.

    Tän vuoks' heill' on sanat suulla,
    Tätä lempi tarkoittaa:
    Sydän parka vaan ei kuulla
    Lemmen sanaa saa.




    Lähteellä.


    Ma istun, lähde, reunallas
    Ja pilviä katselen,
    Kuin vaihtelee ne kalvossas
    Johdosta ylhäisen.

    Kas, ruskopilvi hohtaa niin,
    Kuin ruusu umpussaan.
    Hyvästi! palaamattomiin
    Se läksi matkojaan.

    Vaan tuossa toinen uudelleen
    Kirkkaammin kiiltelee.
    Ah! yhtä kiirelentoinen
    Se kauas hälvenee.

    Taas yks! – S'ei mieli rientohon.
    Raskaana vieriää;
    Vaan, lähde, synkkä pilvi on
    Ja sun se synkistää.

    Sua nähden näin, mä aattelen
    Mun omaa sieluain.
    Kuink' usein pilven kultaisen
    Hyvästi jättää sain!

    Kuink' usein synkkä, kolkko loi
    Yön synkän sydämmeen,
    Tul' äkkiään, vaan lähti, oi!
    Taas pois niin verkalleen!

    Vaan mentyään ja tultuaan
    Ne tunsin kylläkin:
    Ne usvahattaroina vaan
    Loi sielun kuvastin.

    Ja noista peilin valkeus
    Ja varjo aiheuu!
    Kons' lakkaa, lähde, hurmailus
    Ja aaltos rauhaantuu?




    Seitsentoista-vuotias tyttö.


    En tiedä, mitä toivon,
    Ja toivon kuitenkin,
    Sydämmein on niin autee,
    Ja täynnä kumminkin.
    Mitä rauhatuus tää tähtää,
    Jok' ei vie perillen?
    Mä mitä mielin, tahdon,
    Mä mitä aattelen?

    Mä istun neuloskellen
    Kuin orja yhtenään;
    Teen työtä ahkerasti,
    S' ei joudu sittekään.
    Käteeni otsa vaipuu,
    Unohdan neulasen.
    Mä mitä mielin, tahdon,
    Mä mitä aattelen?

    Mä sanoin: kevät tulee,
    Maa uuden puvun saa,
    Mun silloin mieli muuttuu,
    Ja huoli karkajaa;
    Ja kevät tuil ja kesä,
    Mä vaan jäin onnellen'.
    Mä mitä mielin, tahdon,
    Mä mitä aattelen?

    En lemmi ninkuin ennen
    Suloista seutuain;
    Mitä kirkkaammaks' käy päivä,
    Mä synkemmäks' käyn vain.
    Kons' saan ma rauhan jälleen
    Ja mielen iloisen?
    Mä mitä mielin, tahdon,
    Mä mitä aattelen?

    Oi jospa saisin maata
    Levossa kuoleman!
    Kentiesi yksin hauta
    Luo rauhan rintahan.
    Mutt' ah! kuin raskas jättää
    Elämä siskoineen!
    Mä mitä mielin, tahdon,
    Mä mitä aattelen?




    Kosto.


    Virta välkkyy juostessansa
    Vuoroin kultaa, hopeaa;
    Pensaan ruusut raukeillansa
    Heltehellä heloittaa.

    Vietellyt on virta viilee
    Seudun neidot rantahan;
    Naurusuinpa poika piilee
    Alla lehdon taajimman.

    Silmät eivät vaaraa huomaa,
    Kielet liikkuu irroillaan,
    Sata juonta leikin luomaa
    Naurullen siin' uhrataan.

    "Entä joku kuulla voisi
    Leikkiemme telminää!" –
    "Entä korvat pensaall' oisi",
    Poika – esiin hypähtää.

    "Tuo on vangiks' otettava!"
    Ei hän ehdi karkaamaan.
    "Hän on kahleen, koston saava!"
    Kovin hälle kostetaan.

    Arvaa, mistä kahle tehtiin?
    Kahle kukkasista on.
    Rangaistus? Se siinä nähtiin:
    Kultakin sai suutelon.




    Kukan kohtalo.


    Näin ruusun, suvipäivän lapsosen,
    Kukassa loistavan ens' aikojaan,
    Punaisna poski, umpuss' uneillen
    Viattomuudestaan ja rauhastaan.

    "Oi kaunis kukka! silmäs auki luo!
    Oivalla elon lahja suloisin!"
    Näin lausui perho kultasiipi tuo,
    Mi liehi silmikoista toisihin.

    "On ahdas mökkis, köyhä, riemuton,
    Siell' ilotonna rintas sykkäilee;
    Tääll' liekkii päivä, riemun valta on,
    Ja lempi suuteloineen vartoilee".

    Se virsi pikku-kukkaa liikutti,
    Se liehijälle oitis suuta soi;
    Ja perho suutel', lausui: "hyvästi",
    Ja muita ruusuloita kosioi.




    Ken johti tänne ties?


    Etäällä aavikon
    Ja vuorten takana
    Sun synnyinseutus on,
    Sait yksin kasvella.

    Sua en ma kaipaillut,
    Et ollut mielessäin!
    En tietä tuntenut,
    Mi veisi sinnepäin.

    En tiennyt taatostas,
    En tiennyt äidistäs,
    En nähnyt lapsuuttas,
    En ensi retkiäs.

    Kuin sen maan virtakin
    Joelle on tään maan,
    Niin oudot oltihin
    Me toisillemme vaan.

    Kaks' tainta – välissään
    On niitty kukkainen;
    Kaks lintua, erillään
    Lehdossa asuillen.

    Oi, toisen seudun mies!
    Miks sieltä lensit, oi?
    Ken johti tänne ties,
    Sun, lintu, kaukaa toi?

    Mitenkä kalseaan
    Sydämmeen leimut loit,
    Ja vento-vierahan
    Kaikeksi tulla voit?




    Morsian.


    Jos sun nähdä, jos sun nähdä saisin
    Koivu-niemen alta laskevan,
    Purje välkkyis, sitten erottaisin
    Liehuvaisen purtes purppuran!

    Ja sull' ilo-riviä pari oisi,
    Siskos piirtämää sun lähteissäs,
    Isältäs myös myöntölauseen toisit,
    Äidinsuudelman sun äidiltäs!

    Miksi siirtää tuonnemmaksi häitä?
    Vielä sitten kerkii tavaraa.
    Lempi on kuin kukkanen, ja näitä –
    Näitä yksin kevät kasvattaa.

    Joutuun! kukat loistaa kunnahalla,
    Siell' on lintuin onni meilläkin.
    Vaikka kuivan hongan oksain alla
    Onnellisna kanssas eläisin.




    Kaipaus.


    Nyt metsäss' ei oo oksaakaan,
    Mill' lehtiverho ois.
    Nyt talvi vaan on valloillaan,
    Kun karkas suvi pois.

    Ah! ulkon' ompi talvi, niin
    Sisällä myöskin vaan;
    Jos kulkis maihin äärimpiin,
    Sen kohtais ainiaan.

    Jos lämpenis, maa vihertäis,
    Ja päiv' ois kirkkahin,
    Yht' autioksi, kylmäks' jäis
    Poveni kumminkin.

    Kevääni oi! en riemuas
    Saa nähdä uudestaan;
    Aurinko syömmen, haudastas
    Et koita milloinkaan.

    Mun sielun' sun ol', tunteen' sun,
    Eloni elämäs.
    Nyt yksin kaipuu viel' on mun,
    Muut veit sä mennessäs.

    Mull' lieden eessä hauskint' on
    Nyt muistot entiset,
    Kun hiipuessa hiilikon
    Loppuupi askaret.




    Kevätlaulu.


    Jo ehtivi ehtii
    Taas lentävä joukkio tuo
    Aholle, mi lehtii,
    Jo lämpenevän meren luo.

    Miss' myrskyjä vinkui,
    Suloisena laulu nyt soi,
    Jää-sirpaleet sinkui,
    Siell' armaus nyt vihannoi.

    Ei muu kuni lempi
    Saa jäämähän karkelevaa,
    Ylhäisiä hempi
    Saa maissamme vierailemaan.

    Sydämmeni! sulle
    Viel' lämpimä kukkia luo;
    Ehk' enkeli tullee
    Viel' luotasi lentänyt tuo.




    Onnelle.


    Onni, leuto taivahatar,
    Hetkeä luotu suloomaan,
    Et oo mailman valtiaatar –
    En sua siksi laulakaan.
    Kruunutonna, valtaa vailla,
    Voitotonna, viaton,
    Suostuttaa vaan tahdot mailla
    Meitä mullan kohtaloon.

    Terve! sunpa hoitos alla
    Vert' ei vuoda sydämet;
    Mailla, vuorill', ulapalla
    Saatat yhteen veljekset.
    Kaipuun sulkaa liehuttelet,
    Palkkaat lämpösydämen,
    Peilihis sä haahmoelet
    Rauhaa ylhäismailmojen.

    Petturiks' ei saa sua haastaa,
    Vaikka joskus pettelet.
    Itselleen sua kaikki raastaa,
    Kaikillen et riitä, et.
    Kuinka voisit kaiken liittää,
    Mikä murtui kaatuissaan?
    Jos sua toinen armaaks' kiittää,
    Toinen jää sua vaille vaan.

    Valon lahjat, rauhan suomat,
    Lempi, toivo rajaton,
    Kaikki elon parhaat luomat
    Mulla ol' ja vielä on;
    Sun vaan haihtuvan näin aina,
    Milloin vaan sua tavoitin;
    Mullan ruhtinaatar, lainaa
    Kerran armos mullekin!




    Sydämen aamu.


    Usva peitti toivon multa,
    Sydän parkaa kylmä jääti,
    Kunne sinne lemmen tulta
    Armas enkelyinen sääti.

    Niinkuin päivä, yön kun poistaa,
    Säteillen käy taivahille,
    Usva haihtuu, loitos loistaa
    Pyhä-paiste maisemille;

    Niin mun sieluun' koitti aamu,
    Rintaan syttyi päivän selko,
    Näin sen mailta öinen haamu
    Haihtui: tuska, tyhjyys, pelko.

    Aurinko, mi poistat synkät,
    Lempi, jos sä rinnan heität,
    Mihinkäs nää päivät jynkät,
    Jolloin silmäs meiltä peität,

    Päivät pitkät, toivoo vailla.
    Aina yhtäläinen aika,
    Oleskelu Tuonen mailla
    Ilman valoa ja taikaa!




    Epäilijä.


    Jos silmä mulla tarkemp' ois
    Kuin haukan, millä nähdä vois
    Avarat, korkeet, syvyydet,
    Eik' estäis mitkään estehet;

    Ei helmiaarre Vellamon,
    Ei kultasuonet vuoriston,
    Ei kalliit talletelmat maan
    Lumoisi minun katsettan';

    Sydäntä vainen tarkastaa
    Sais silmä, neittä kavalaa,
    Mua ilkkuvaa, kun vuorohon
    On hellä, jäinen, armoton.

    Piilleekö pinnan alla jää,
    Kun silmä säihkyy lämpimää?
    Siell' lempi ehkä piileksii,
    Kun katse hallaa hengehtii?

    Rukoilu taivaan aukoaa,
    Murhetta lohduttaa jo maa;
    Mun lemmell' ompi osanaan
    Epäillä, hiukuella vaan.




    Morsian.


    Suvaitse, vieras, istahtaa
    Tääll' lehdon suojahan!
    Ei seudun rauhaa sortaa saa
    Tyynellä iltaman;
    Surulle hiljuus armas on,
    Täss' sydän valvoo onneton.

    Tuoll' aukealla rannalla
    Näet neidon kassapään;
    Kätehen vaipuu otsansa,
    Hän istuu yksinään,
    Silmäilee vaiti aalloillen,
    Ja posk' on lumen-valkoinen.

    Oi, kauan, öin ja päivisin
    Hän tuossa nähty on,
    Niin huomenna kuin eilenkin.
    Hän katsoo aaltohon
    Kyll' ennen joskus itki tuo,
    Mutt' aikaa kuivi kyynelvuo.

    Kun ilta armas ruskottaa
    Ja untuu viimakin,
    Ja tähtitaivas kajastaa
    Ulapan peilihin,
    Syvyyteen jäykän katsannan
    Hän luo, ja katsoo, katsoo vaan.

    Kun tuuli joskus valveuu
    Ja kalvon rikkoilee,
    Ja peili särkyy, tummentuu,
    Ve'en taivas himmenee,
    Hän vaiti silmäns' ylhä luo
    Taivaalle, jok' ei hoivaa suo.

    Tuoss' sannall' istui kerran hän
    Järvelle silmäten,
    Mailt' armaan näki lähtevän
    Hän tänne retkellen.
    Tuoll' uppoi armas Ahtolaan;
    S'ei suonut jälleen saalistaan.

    Äl', outo, rauhaa kamalaa
    Siis häädä neitosen!
    Suo murhesilmän sukeltaa
    Syvälle järvehen.
    Se hällä entis-onnestaan
    Viel' ompi ainut jäännös vaan.




    Pyhäleikkuu.


    Säteilee aurink' aamuinen,
    Se luonnon verhoo loisteesen,
    Ylhällä lintuin laulu soi; –
    Kuink' kylä hiljaa olla voi?

    Lepääkö vielä peltomies,
    Vaikk' aikaa leimuu päivän lies',
    Ja sarka kultaa kellertää?
    Miks' tuota nyt hän hylkäjää?

    Vaan kas! hän aukoo porttiaan.
    Oi autuasta katsettaan!
    Maan raskaat alhais-aattehet
    Hän heitti pois kuin vaattehet.

    Aseetta käs' ja olkapää,
    Vapaana hän nyt hengittää;
    Ei sirpit nyt saa heilahtaa,
    Vaikk' elonjuhla kohta saa.

    Vaan vihdoin juhlahetki on,
    Hän kutsuu lapset, puolison,
    Ja hurskain mielin, heltyen
    Vaeltaa päivän leikkuullen.

    Ja riemusilmin näkee hän
    Työjoukon aina kerttyvän
    Ja oudon, tutun astuvan
    Samaisen pellon viljahan,

    Muurille tuonne valkeellen,
    Jon pääll' on risti pyhyyden,
    Miss' ijäisyyden viljamaa
    Kultaista viljaa kasvattaa.




    Vanhus.


    Kuningas vanhus mielestän'
    On lopull' elon-retkeään,
    Niin voitokas, niin miekkonen
    Perillä matkan melkoisen.

    Jo aian myrskyt uinahtaa,
    Hän kaikilt' arvon, lemmen saa,
    Ja harhat, himot rohkeat
    Tuon tyyntä valtaa karttavat.

    Rauhaisna hällä kansanaan
    On vienot halut horrossaan,
    Muistelmat, joita jättäneet
    On entispäivät herttaiset.

    Valtikka matkasauva on,
    Ja hauta linna sorroton,
    Kuningasloiston rauha luo,
    Ja kruunun hiusten hopeevuo.




    Kukka.


    Kevään kirkkaan syntyessä,
    Suloisen,
    Pääset päivän välkkehessä
    Valveillen,
    Lehdet, umput vartehesi
    Liittelet,
    Niinkuin enkel' terinesi
    Ylenet.

    Kautta ilmain tuli liikkuu
    Tuoksuines,
    Perho kultasiipi kiikkuu
    Lehdilläs.
    Ei sua koske saastahuuli
    Muiskuillaan,
    Kaste, päivä, perho, tuuli,
    Nepä vaan.

    Kun siis suvitaimen lailla
    Kaunihin,
    Kaikki syntyy sotaa vailla,
    Kauneinkin,
    Miks' käy murhe, vaiva täällä
    Rinnakkain,
    Miks' ei viihdy maamme päällä
    Rauha vain?




    Syyslaulu.


    Puu jo heittää
    Lehvän keltaisen,
    Marraskuinen pilvi peittää
    Hautaa kukkasten;
    Talvi niiltä sulon surmas,
    Mutta mieleen, jon ne hurmas,
    Suvi-lämpimällä loistaissaan,
    Virkoovat ne vielä muistoinaan.

    Ruusu rukka
    Riutuu aikaisin;
    Loistaneeko ihmiskukka
    Tuota kauemmin?
    Sorjana se taimii, väikkyy,
    Poski hohtaa, silmä läikkyy,
    Vaan jos viima sattuu vartehen –
    Surkastuu se, kuolee kalveten.

    Sä ku maasta
    Soit mun valvahtaa,
    Kukkais kesken ilman saastaa
    Suo mun heloittaa!
    Jotta, suven mennen multa,
    Kätkis jokin enkel kulta
    Muistelmiinsa, maasta saamihin,
    Sen kun täällä hiljaa vehmastin.




    Kotiin-tulija.


    Auhtaamp' et ois,
    Välke, jos tähti sun lois!
    Tul', jota luo kotilies',
    Yössäkö välkyt sä vaan?
    Johdata eksyvä mies
    Onnelan valkamahan!

    Yö valon vie,
    Synkkä ja kylmä on tie,
    Kolkkona talvi ja jää
    Peittävi metsän ja maan;
    Liedellä on suvisää,
    Liedellä lempeä saan.

    Joudu jo, mies!
    Ehkäpä toiste, kun ties
    Päin kotisuojia käy,
    Arkana silmäsi on,
    Sielt' ilotulta ei näy,
    Kylmä on yös, iloton.




    Eloni.


    Haudan reunall' otelmaa,
    Tyrsky-merten kuljentaa,
    Riento kaukaisuutta päin –
    Tuota oot sa, elämäin.

    Laivur' silmäs' aalloillen
    Innoissaan ja toivoen:
    "Tahdon ruskopilven taa!
    Siellä siintää kaunis maa;

    Siellä saavun onnelaan,
    Riemun, valon valkamaan." –
    Purje paisui, toivo kiils',
    Aavaa merta laiva viils'.

    Haudan reunall' otelmaa,
    Tyrskymerten kuljentaa,
    Riento kaukaisuutta päin –
    Tuota oot sa, elämäin.

    Missä tyynen valkaman,
    Mielen rauhan saavutan?
    Miss' on toivon kultamaa,
    Jot' en konsaan unhota?

    Aalto purtta eksyttää,
    Yllä vinkuu myrskysää;
    Yhtä kaukaa vieläkin
    Pilvi siintää silmihin!




    Aatos.


    Aatos, kas kuin lintu liitää
    Halki ilman iloiten!
    Sullakin on siivet kiitää,
    Avaruutes itseinen.

    Ällös surko, että jalo
    Vielä kiinnyt multihin.
    Kiidät niinkuin lintu, valo –
    Vapahamp' oot kumpaakin.

    Jos on maassa riemu, keiju
    Riemun kesken itsekin!
    Jos on murhe, loitos leiju
    Korkeampiin mailmoihin!




    Hyljätty tyttö.


    Lehdet, ruohot ja kukkaset,
    Liljat vaaleat, kosteiset,
    Ruusu lempeähymyinen,
    Teistä solmin hääseppelen.
    Muistokukkanen Vellamon
    Rannall', oksas on oaton.
    Oi! sun kaltaises kuink' on tuo,
    Jonka rintani ilmi luo,
    Joll' on okaita oksillaan
    Ja mun mieltäni vihloo vaan!

    Vuo ja koski, häävirttäin soi!
    Armaat lähtehet, aallot, oi!
    Aikaa uutta te laulelkaa,
    Niin voin mennehen unhottaa,
    Elon tuskineen leikkineen
    Ja mun lempeni pettyneen!
    Koski, mulle häävirttä soi!
    Armaat lähteet ja aallot, oi!
    Laulakaatte jäähyväiset
    Pettäjälleni ainaiset!

    Toisen sulhon ma valikoin,
    Johon aina ma luottaa voin,
    Jok' ei, suven suudeltuaan,
    Karkaa syksyllä matkojaan.
    Tullos, kuolo! sydämmein suo
    Uinahtaa sinun rintas luo!
    Vaikk' on itkusta so'ennut
    Tyttös, poskensa valjennut,
    Vaikka ruusus on vaalaskin,
    Tullos, kuolema suloisin!




    Syys-ilta.


    Kuink' kaikki kuihtui, riutui, kuoli! Oi!
    Miss' on nyt ihanuus, min kesä loi?
    On metsä vaiti, laakson kukka turtuu,
    Ja mainen elo öiseen hautaan murtuu.

    Vaan, silmä jättää haudan riemuten,
    Ylempi mailma koittaa toivollen,
    Maan synkistyissä tähtitarhat läikkyy,
    Ikuisna tuolta hengen koto väikkyy.

    Näin aaveksuin, syys-illoin katselen,
    Kuink' koivun lehti lentää jäätyen,
    Paljasta rantaa kuvaa lahden kalvo
    Ja valkopilven päällä kuuhut valvoo.




    Odotettu.


    Koton' äiti askaroi,
    Sisko istuu ommellen,
    Veikko riistaa ajelee,
    Itse, käsi poskellain,
    Istun täällä, haaveksin.
    Oi, miss' oot sa, armahin,
    Jot' en nähnyt, tunne en,
    Jota kaipaan, varron vaan?




    Muisto.


    Taaskin käy mun yksinäisen luona
    Ystävät nuo mennehet ja kalliit,
    Autuuteni aikaiset nuo haahmot,
    Mökki lammin luona, metsä, vuori,
    Leikit, laulut, riemut, unelmat ja
    Ensi lemmen kukkais-huokaukset!

    Oi! ma mietin luonnon lempeyttä,
    Että kaivatessa meill' on muisto,
    Josta entis-onni hellä, vilvas
    Niinkuin aamukaste sydämmelle,
    Keskipäivän paahtaessa, vuotaa.




    Maalari.


    Oot mielinyt mun lauluihini päästä,
    Ja, impi kulta, pyyntöjäs et säästä,
    Ett' taiteen pensselillä jolloinkin
    Sun muotos maalata ma koittaisin.

    No niin! ma tahdon sivellintä käyttää;
    Valitse hetki vaan ja koita näyttää
    Nyt luonne, mieli, muoto sellainen,
    Kuin taideniekkana ma säätelen:

    Sä kaunis ollos; yksin ihanuutta
    Halaapi taide sieluhunsa uuttaa;
    Mutt' ilo, hymy immen kaunistaa –
    Siis iloitkos, kun leikki alkajaa!

    Sä hellä oo! jo kaune suurta suopi,
    Vaan sydän yksin kelpo sävyn luopi –
    Minuunpa siis, tuon sävyn vuoksi vaan,
    Luo lemmen leimu-silmä ainiaan!

    Hyvyyttä täytyy tauluss' eleskellä
    Ett' annat, autat, mielit lohdutella –
    Siis muista antaa aina joutessas
    Suudeltavaksein ruusuhuulias!

    Hyvä, hellä, kaunis, – kehun tuo jo kesti!
    Myös piirrän hiukan puolueellisesti –
    Siis lausu aina, kun sua maalailen,
    Ett' ainiaksi saan sun omaksen'!




    Kaksi.


    Linnan huonehissa läikkyy
    Sadat lampun-aurinkoiset,
    Kautta loistovirran väikkyy
    Tuoksut vienot, kummanmoiset.

    Kaikk' on säällään. Vieraat ehtii
    Huimat onnen kukkulalla,
    Syksyt kuihtuu, keväät lehtii
    Helmien ja kullan alla.

    Hiljaisuus nyt syntyy taloon,
    Niinkuin hartaaks' seura sääntyy;
    Juhlan sankar' astuu valoon,
    Häneen kaikki silmät kääntyy.

    Hän on ylkä. Juhlavaate
    Kultatähtiin peittyy aivan;
    Hurmaa häntä onnen aate,
    Kun suo armaalleen hän taivaan.

    Tääkin saapuu. Hellän isän
    Saattelussa, vierahitten
    Suurten ohi, käy hän sisään
    Suuren sulhon luoksi sitten.

    Onko immen hyvä? Maasta
    Minkä vielä pyytää voisi?
    Voiko toivelmaa hän haastaa,
    Jok' ei täyttynyt jo oisi?

    Kelmeen' ah! hän välkkehessä
    Käy, mi yöksi hälle haihtuu,
    Kutri värjyy seppelessä,
    Kyynelpilveen katse kaihtuu.

    Myöntäin vastaa kylmä huuli
    Vihkimyksen kyselmälle;
    Aatos, henki tuskin kuuli
    Tuon – se lensi etähälle.

    Linnan alla aalto pauhaa
    Autioille kallioille,
    Yö jo luopi kuolon rauhaa
    Metsille ja kukkuloille.

    Näätpä haamun sentään vielä
    Kalliolla vaahtoisalla,
    Nuorukainen viipyy siellä
    Yksin kolkoll' iltamalla.

    Syksypilven myrsky vinkuu,
    Tuot' ei ollenkaan hän säiky,
    Hiuksihin jo hyrsky sinkuu,
    Vaan ei paikaltaan hän väiky.

    Valkotyrsky rantaa ruhtoo,
    Ryntää hänen rinnoillensa,
    Oi, vaan haamuaan se huhtoo –
    Itse läks' hän haaveinensa.

    Kun on sointu sydämissä,
    Oi kuin kaks' on yhdenmoista!
    Katso linnan loistehissa
    Toista, syksy-yössä toista!

    Jos on yö, tai päivä paistaa,
    Riemu on tai murhe suuri –
    Eikö kaikk' oo yhdenlaista,
    Kun on viall' elon juuri!




    Turha toivomus.


    Kas, aallot määriä vailla
    Käy merta kiiltelevää;
    Josp' aaltona muiden lailla
    Sain merta ma viilettää,
    Niin huoletta kalvaavatta,
    Niin kirkkaan-kylmänä vain,
    Niin aikaa muistelematta,
    Kun onnea nautita sain.

    Vaan aaltonakin jos leijun,
    Samaksipa jäänkin vain;
    Tääll' ympärilläni keijuu
    Vilu-aaltoja parvittain.
    Heill' leikkinä tuska ja riemu
    Ja itku ja nauru on vaan,
    Vaan mieltäni polttaa liemu, –
    Oi, konsa se sammuvikaan?




    Nuoren tytön muistikirjaan.


    Kevätpäivä taivaall' liekehti,
    Kasteen kiilto perhot kukkiin vietti;
    Niityll' loisti nuori orvokki.
    Arvaatkos, mit' armas kukka mietti?

    Hänpä mietti: oi, kuink' armas on
    Elää, hurmata ja nautiskella!
    Sä, ku puit mun väriloistohon,
    Suo mun aina aina kukoistella!

    Näin hän pyysi. Tokko suotta vaan?
    Pyyskö riemua vai katkeruutta?
    Poskillekko vaiko rintahan
    Pyys hän nuoruutta ja ihanuutta?

    Pyydä, kukka sie, kuin kukkanen,
    Eloa elotar ja ihaa lempii;
    Rukoile – vaan kukkasielullen –
    Kuihtuvaa on kukkaverhos hempi.




    Naisille.

    (Jumaluus-opin tohtoreita seppelöittäessä Helsingissä 1857.)


    Kun nuorukainen Teitä tervehtii,
    Otsalla seppel, silmist' into loistaa,
    Hän kaunokasvojanne ihmeksii
    Ja kukkaa kiittelee! me kiittelemme toista.
    Myös meitä kevään loiste miellyttää,
    Vaan tuo, mi kevään mentyäkin vielä jää.

    Enemmin nähneet oomme me kuin hän;
    Ah! aian annit vaihtuvat kuin tuuli.
    Kas, niityn kukka kuihtuu kiiltäissään,
    Ei toisin kukan käy min poski luo ja huuli.
    Ken tuot' ei lempis, kun se rusottaa?
    Vaan päivä saapuu, jolloin ruusut katoaa.

    Yks kukka meidän suosimamme on,
    Maht'yrtti riemun, tuskan kuohuksissa.
    Se *lempi* on. Tuo kaino, loistoton,
    Se kasvaa tyynnä Teidän lämpösydämissä.
    Miss' auttaa voi se, esiin vilkahtaa,
    Vakaana hellä on ja vahva heikkona.

    Kaikki ilo hoiva kehdost' tuonelaan,
    Nuo vuodet mennehet ja tulo-aika,
    Kaikk' itku, min se kuivi tuoksullaan,
    Käskeepi kiittämään tuon kukan tenhotaikaa.
    Se ikuisuuden siemenestä on,
    Sit' älkää täällä heittäkö vaan kuolohon!