Voittajana maaliin
Urho Karhumäki (1891–1947)
Urheiluaiheisista teoksistaan tunnetun kirjailijan novellikokoelma sisältää kertomuksia kilpailuhengestä, voimainkoetuksista ja isänmaallisuudesta. Tarinat sijoittuvat usein maaseudun kisoihin ja arkisiin kohtaamisiin, joissa urheilulla ja sisulla on merkittävä rooli.
Urho Karhumäen 'Voittajana maaliin' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3403. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
VOITTAJANA MAALIIN
Kirj.
Urho Karhumäki
Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1942.
SISÄLLYS:
Väkikivi. Hannes 14.36 — Hannes 50—. Isänmaan puolesta. Kaksitoista miestä. Kynttilä paloi ikkunalla. Matin maailmanennätysmerkki. Myllyoven menninkäinen. Myyty mies. Odottamaton vieras metsämiehen majassa. Pekan harhalatu. Pitkät piikit. Puolen tunnin draama. Tervan voimalla. Tähtilipun alla. Vesikoe. Voittajana maaliin. Kolmion sivujen summa. Ammattilainen. Hämyhetki muistojen parissa.
VÄKIKIVI.
Tietääköhän monikaan nykyaikaista urheilua ja voimailua itse harrastava tahi sivusta katseleva Suomen kansalainen, mikä on väkikivi? Se ei ole mikään tavallinen kivi: maakivi, peltokivi, myllynkivi. Ennen väkikiveksi joutumistaan se on tosin voinut olla jokin näistä. Joka tapauksessa se tällöin on ollut huomiota herättämätön eloton luonnon kappale kylätien laidassa, peltorauniossa tahi porrasastuimena vanhan ränstyneen jalkamyllyn oven edessä.
Mutta jonakin kesäisenä päivänä kylän nuoret miehet ovat keksineet sen. Riemusaatossa kymmenen, viidentoista miehen voimalla he ovat kantaneet, reellä vetäneet tai kieritelleet sen alkuperäiseltä paikaltaan kylän yhteiselle kisakentälle. Tämän jälkeen ei kivi enää ole tusinakivi tuhansien vertaistensa joukossa. Se on nyt väkikivi, kyläkunnan, kenties koko pitäjän nuorten miesten vääjäämätön voimanpuntari. Yleisesti rauhoitettuna, jopa korkeasti kunnioitettuna se lepää uudella juhlavalla paikallaan kesästä kesään, kisapäivästä toiseen, jolloin se päivän voimallisimpain kilpaurosten punnertamana nousee santaiselta alustaltaan korttelin, pari, jos kyynärän nousee, niin pitäjällä mainitaan. Harvoin lienee tapahtunut, että maineikas väkikivi ilman aikojaan jättäisi kunniapaikkansa ja lähtisi kierimään tai kävelemään katajikkomäkeä alas. Näin kuitenkin kävi Järvikylän poikien väkikivelle eräänä elokuisena sunnuntai-iltana, tarkemmin sanoen samana iltana, jolloin kyläsepän kauniin Heleena-tyttären naittajaisia tanssittiin Nuottaniemen talossa. Mutta älkäämme kiiruhtako tapausten edelle!
Järvikulman pojilla oli siis väkikivi, eikä se ollutkaan mikään poikasten heiluteltava nappulakivi. Monen miehevän miehen omakohtaisen kokeilun ja arvioinnin mukaan se painoi ainakin 20 leiviskää, mieluummin leiviskän pari päälle kuin alle. Harva mies oli yhdellä selkänsä oikaisulla kohottanut sen edes puolenkaan kyynärän korkeuteen maasta, puhumattakaan, että olisi huutanut »lisää punnuksia», kuten vähäisempien väkikivien punnertajilla kuului olevan tapana. Niin oli Järvikylän poikien kuuluisa väkikivi kunniallisesti pitänyt paikkansa ja hoitanut maineikkaat leiviskänsä lisäämättä enempää kuin vähentämättäkään niitä. Mutta milloin järvikyläläisistä ja heidän aikaansaannoksistaan jotakin jossakin mainittiin, niin aina ensinnä heidän väkikivestään. Olipa joku toisen seutukunnan voittamattomana pidetty voimauros kaikkein pyhimpänsä kautta vannonut, ettei sitä miestä maan kamaralta löytyisi, joka Järvikylän poikien väkikiven yksinään näkymättömiin kierittäisi.
Niin vuodet vierivät, mutta Järvikylän poikien väkikivestä puhuttiin yhä asianmukaisen kunnioittavasti. Kunnes eräänä kesänä tämä kuuluisuus joutui jollakin tavalla ikään kuin taka-alalle tai ainakin toiselle tilalle. Naisellinen kauneus voitti sen väkivahvat leiviskät, kuten maailmassa on tapahtunut israelilaisen Simsonin ajoista lähtien, ehkäpä jo vuosisatoja ennen sitä.
Kylän sepän Heleena-tyttärestä, joka mainitun kesän suvisena helluntaina oli päässyt ripille, annettiin yksimielisesti se tunnustus, että hän oli kaunein ja puhdasverisin tyttö, mitä kirkon alttaripöydän ääressä oli nähty vuosikymmeniin. Aikuisten kirjoihin päästyään sepän tytär kehkeytyi nopeasti yhä kukkeammaksi. Maine hänen kauneudestaan kantautui naapuripitäjiin, ja kosijoita läheisempiä ja etäisempiä alkoi kylän tanhuvilla liikuskella. Samalla he kävivät ihmettelemässä ja kokeilemassa Järvikylän poikien väkikiveä, joka yhä lepäsi ja ärsytteli voimamiehiä entisellä paikallaan ei kovinkaan kaukana Niemen sepän punaisesta torpasta ja tien laidassa sijaitsevasta mustapiippuisesta pajasta.
Mutta sepän tytär ei välittänyt kosijoista, ei läheisistä eikä etäisemmistä, ei seutukunnan rikkaimmista talonpojista, enempää kuin pitäjän kuuluisimmista mestarimiehistä tai puoliherroista. Sanottiin, että sepän korea tytär oli ylpeä. Kauneus olisi katoavaista. Ken kovin korkealle kurkottelisi, saattaisi jäädä soittelemaan lehdellä. Näin oli maailmassa jo joskus ennenkin käynyt liian ylpeille ja liian koreille tyttärille. Sepän tytär ei kuunnellut näitä, tai jos kuuntelikin, niin ei välittänyt, vaan nakkasi niskojaan. No, mikäpä hänen oli emännöidessä leski-isänsä kyläsepän kotoisilla palkeilla! Seppä syö selvän leivän, selvemmän sepän emäntä!
Näin kului taas vuosi, pari. Kun pitäjällä järvikyläläisistä puhuttiin, niin puhuttiin yhä heidän verrattomasta väkikivestään ja heidän koreasta, komeahenkisestä sepäntyttärestään. Mutta näiden rinnalla, jopa ennen näitä, puhuttiin muilta paikkakunnilta kulkeutuneesta sepänapumiehestä eli sepänsällistä, jonka nimi oli Masa, Matti kaiketi atesteissa ja papinkirjoissa.
Sepän apumies oli tavallista kookkaampi, leveäselkäinen, vahvaniskainen, mutta harvinaisen vähäpuheinen nuori mies. Päiväkausiin ei hänen kuultu yhtä sanaa lausuvan, siitäkään huolimatta, että Niemen sepän paja ja pajanpiha, jossa kyläkunnan hevoset kengitettiin, oli paikka, missä sanaa runsaasti ja voimaperäisesti viljeltiin. Sen sijaan kuultiin miehen tuvalta pajalle astellessaan usein hiljalleen laulaa hyräilevän erästä tunnettua surunsävyistä kansanlaulua: Voi, minua poikaraukkaa, kuink' olen turvaton! Ikään kuin taivaan lintu, mi lentoon luotu on! Kuinka tämänkaltainen turvattoman pikkulintusen liverrys sopi yhteen Masan rehevän, jo ulkonäöltään voimaperäisen olemuksen kanssa, sitä kuulijat jäivät aprikoimaan, kuka naureskellen, kuka muutoin kummastellen, jäi sepän komea tytärkin joskus puusylys käsivarrella, vesiämpäri toisessa, sankavasti alaspäin kaartuvassa kädessään.
Mutta kesäisinä sunnuntai-iltoina, kun kyläkunnan ja lähikyläkuntien voimamiehet häärivät Järvikylän poikien kuuluisan väkikiven kimpussa, punnitsivat ja pullistelivat ja suuriäänisesti uhosivat, istuskeli Masa etäämpänä ja katseli taivaalla liikuskelevia pilven hattaroita jyhkevillä moukarimiehen kourillaan kiikaroiden.
Sepän Masa oli voimanpesä, se arvattiin, se oli myös nähty, ja monta kertaa miestä jo oli maaniteltu kyläkunnan maineen puolesta väkikiven nostoon. Milloin toisen kylän voimamiesten kilpailu kävi peloittavaksi, yleni kansan ääni suorastaan vaativaksi. Mikä kyläkunnan mies oli tämä, joka tuolla tavalla toljotellen ja poikaraukkaansa ruikutellen kätki Luojan lahjoittamat leiviskänsä? Näyttäisi nyt julkisesti, mitä oli näyttänyt puoliksi salassa. Kuinkas kerrankin pajassa, kun seppä oli vähän pisteliäästi huomauttanut: Saisit tuota vähän tuntuvammin paukutella, se on kankirautaa! oli poika erinäisiä kertoja jytkäytellyt, ei tosin juuri niinkuin se entinen Väkevä-Matti, että pajapölkky kokonaan olisi maan sisään vajonnut. — Mutta valehtelematta noin korttelin verran se painui! oli seppä itse jälkeenpäin vakuuttanut. Hän kai sen tiesi. Toisen kerran taas oli Vuoriniemen äksy ori tuotu kengitettäväksi. Se oli urospeto hevoseksi ja joku kirkonkylän sepän apumies taas oli vannoen vakuuttanut, ettei taivaan kannen alta löytyisi miestä, joka tämän äkimyksen takakäpälän tassujensa väliin ottaisi. Kengittäminen oli ennen suoritettu köysien avulla ja monen miehen mahdilla. Niin oli nytkin tarkoitus, mutta kun näitä esivalmisteluja tehtäessä ori ajattelemattomuuksissaan oli tullut nipistäneeksi Masaa vähän liian kiukkuisesti sopimattomalta paikalta, oli mies puolestansa kimpautunut ja tempaissut äkimyksen molemmat takakäpälät etukäpälöittensä väliin, kahden puolen kupeitansa ja sitten seppä puukkoineen ja raspeineen oli saanut tehdä ihan mitä halusi, vaikka välskärin toimiin olisi ryhtynyt.
Tällainen oli sepän uusi mies! Mies, joka ei nouse nostamaan kylän mainetta eikä väkikiveä, ei silloinkaan, vaikka joku naapuripitäjän öykkäritalonpoika nostaa, nostaa kiistämättömästi tavallista korkeammalle ja julistaa röyhkeästi: Siinä se on! Liian pieni väkikivi miehiselle miehelle!
Onko se hänelle muka liian pieni vaiko liian suuri? Miksi hän onkaan tuollainen mistään välittämätön pajatukki? Näin kuulee Niemen seppä samana iltana tyttärensä itsekseen tuskailevan ja samalla ylen kiukkuisesti liivinsä nauhoja tempoilevan. Mutta valitettavasti seppä ei tule kiinnittäneeksi huomiotaan näihin tyttärensä tempoilemisiin.
Niin kuluu jälleen aika, kerrassaan koko kesän ylitse, niihin Niemen sepän tyttären naittajaisiin, joita hän viettää naapuripitäjän voitollisen voimamiehen kanssa Nuottaniemen talon väljemmillä asuintiloilla. Paljon on kyläisiä vieraita, kutsuttuja ja kuokkamiehiksi tulleita. Viimeksi mainittujen nurkkapielissä vääjäilevissä ryhmissä liikuskelee myös sepän apumies, Masa. Kenties hänet on katsottu niin läheisesti taloon ja asiaan kuuluvaksi, ettei ole muistettu edes kutsua ruokaemäntänsä naittajaisiin. Tai ehkäpä tämä ujoluontoinen hiljainen poikaraukka — ikään kuin taivaan lintu — jostakin muusta syystä tuntee itsensä tarpeettomaksi kuokkavieraaksi.
Mutta Niemen seppä tuntee itsensä iloiseksi, voitokas väkikiven nostaja ja ylkämies sitäkin iloisemmaksi: — Kaikki sisään! Kaikki! Kaikki kuokkuritkin! Näin he toistensa kilvassa eteisen rapulla huutelivat. Ja »kuokkia» kun ei tarvitse kahta kertaa käskeä. Toisiaan tuuppien he kilvassa lappautuivat valaistun pirtin puolelle. Kaikki muut, paitsi Masa, josta ei tiedetä, oliko hän kutsuttu vaiko kuokka, tuskinpa hän itsekään tarkoin tietänee tätä.
Tämän kauempaa emme viivy sepän tyttären naittajaisissa, koska meidän vielä on esitettävä lyhyt kertomus siitä, miten kävi Järvikylän poikien väkikivelle tämän saman juhlapäivän iltana.
Se lähti kävelemään, yksinkertaisesti. Ei ollut vaikea arvailla, miten se oli tapahtunut. Ensi otteessaan kuuluisa väkikivi oli hypähtänyt väkäiseltä paikaltansa pitkän tasakäpäläaskeleen. Siinä oli tantereessa jälki, ja komea jälki se olikin. Edelleen väkikivi oli hyppinyt ja loiskinut tasakäpälää ylämäkeen, josta katajikkoahoa pitkin alkoi jyrkemmin viettävä alamäki veteläpohjaista rämenevaa kohti. Niin Järvikylän poikien kuuluisa väkikivi oli loiskinut, kunnes oli päässyt mäen harjalle ja voiton päälle ja alkanut kieriä: Pumpsis! Pumpsis! Pumpsis — ja Lumpsis! Se oli Järvikylän kuuluisan voimapuntarin viimeinen sana, sillä kivi oli tosiaan raskas ja rämenevan syvyys mittaamaton. Väkikivi oli kadonnut ikipäiviksi.
Myös sepän hiljainen apumies oli samana yönä kadonnut ikipäiviksi. Seppä kaipasi häntä usein, mikä on täysin ymmärrettävää. Itsepintaisena kulkupuheena kierteli huhu, että myös hyvän osansa valinnut sepän Heleena kaipasi hiljaista pikkulintusistaan laulelevaa apumiestä.
Kun sepällä vuosittain yhä kunnioitettavampiin lukuihin pääsevänä syntymäpäivänään oli vähän häkää päässä, päästi hän salat julki ja sanoi kauan haudotut mietteensä halki: — Se oli voimanpesä se Masa, oli se! Monta miestä hänen tähtensä vannoi väärin.
Mutta jos Masa pirtin puolella aikoinaan olisi tarttunut tytön etukäpäliin, niinkuin pajapihassa tarttui Vuoriniemen petoa takakäpäliin, niin toista tiedettäisiin! Kun ei, niin hohoijaa! Se on näissä rakkauspinnistelyissä, niinkuin on voimamiesten pullisteluissa: Vannomatta paras!
HANNES 14.36 — HANNES 50—.
Hannes istui radan reunustalla ja siteli juoksukenkiä jalkaansa. Kenkien kärjissä oli liian paljon löysää, mutta onneksi nauhat olivat kestävät ja kyllin pitkät. Hän solmi ne huolellisesti jalkapöydän ympäri kiertäen. Tuo pieni asia, kengän kärkien turha löysätila oli vaivannut häntä koko kisojen ajan, tosin enemmän ajatuksissa kuin käytännössä, vähän samaan tapaan kuin ennen koulun kuusijuhlissa, jolloin kengät pätevien syiden vuoksi olivat vähän liian suuret. Oliko nytkin tuollainen pätevä syy? Oli kuin oli. Kaupoista ei löytynyt pieneen jalkaan sopivaa juoksukenkää. Eikö suutarilla olisi voinut teettää? Juoksukenkää pienen miehen jalkaan! Kenen mieleen sellainen hassaus olisi juolahtanut!
Hannes hymähti hyvätuulisesti ajatuksilleen, nousi radalle ja kokeili sidonnan sopivaisuutta. Se oli huolellisesti käynti- ja juoksuaskelin, varpaille nousten tunnusteltava. Jos nauha juoksun tuoksinassa heltiäisi tai katkeaisi, nähtäisiin ilmassa kenties ylimääräinen »varis». Se mahtaisi olla hauskakin nähtävyys muutamille katselijoille, jos vain lennättäjällä itsellään olisi siihen varaa.
Jälleen tämä hullunkurinen poikamainen ajatus ja hymähdys. Oliko hänellä siihen varaa tällä hetkellä, muutama minuutti ennen kisojen ankarimman ottelun alkamista? Ei suinkaan! todisteli kylmä järki. Mutta jokin pohjimmainen, kaiketi se poikamainen, pyrki yhä lyömään liiat tärkeydet leikiksi: Mitä turhia ennenaikojaan kiristelisit? Löysää on kenkiesi kärjissäkin!
Hän otti radalla muutamia verrytteleviä askeleita, pieniä juoksupyrähdyksiä. Siinä verrytteli jo muitakin kilpailuun valmistautuvia, Bouin huomattavin heistä. Hän näytti olevan jo lämmin ja lujassa taisteluvireessä, mutta yhä lisää hän pumppusi. Uljaasti rinta koholla, korkeita pomppivia askeleita ottaen hän juoksi värikkäänä huiskahtelevan pääkatsomon eteen, ehkä tarpeettoman lähelle sitä. Vaikka mistäpä hän takaapäin katselija sen tiesi. Poikanen hän vasta muutenkin oli tuon monien suurkilpailujen voittoisan juoksijan rinnalla. Nyt hän oli päättänyt voittaa viidentuhannen juoksun myös olympiastadionilla, se näkyi hänen kasvoistaan kuin avatusta kuvakirjasta.
Näkyikö niistä mitään muuta? Vaikea havaita juoksevasta miehestä sivusilmäyksellä. Tummat kasvot, silmät kuin kaksi palavaa hiiltä. Hän oli valmistautunut ottamaan irti viimeisensä, se on varmaa. Hän tahtoo saada muutkin, ennen kaikkea kilpailijansa vakuuttuneiksi siitä. Mutta onko juoksijalle tämä tarpeellista? Onko edes viisasta? Ehkä hyvinkin on. Hän, kokenut, kaiketi myös tämän tietää paremmin kuin minä, poikanen näissä asioissa.
Näin Hannes itsekseen tuumiskelee yhä edelleen milteipä leppoisasti hymähdellen, vaikka lähtöpaukahdukseen ei liene aikaa enää kuin tuokiohetki. Löysää on kengänkärjissä, lihaksissa ja nivelissä. Mutta raukaisevaa hervakkuutta ei tunnu niissä nyt, kuten edellisten kilpailujen edellä. Siihenkin on tällä kertaa omat syynsä. Mies on luikertanut ennen aikojaan tarmokkaan hierojansa kynsistä, antamatta kilpailun edellä vatvoa ruumistaan vyyhdeksi, kuten edellisillä kerroilla on pyrkinyt olemaan asianlaita. Alkutaival tulee varmasti olemaan teräkkäämpi ja lopusta nähtävästi Bouin pitää murhetta.
Jo kuuluu starttipaikalta kimeä vihellys. Miehet pyrähtävät lähtöviivalle pukujaan kohennellen, pohkeitaan tunnustellen. Paukahtaa. Lähdetään.
Takana on jo taivalta viisi kovaa, kohivaa kierrosta. Ihmiset huutavat ja huiskivat, kurkottelevat käsillänsä, monenkirjavilla liinoillansa ja haluillansa. Mutta radalla on pitkän aikaa jo ollut kyllin väljää, alusta alkaen kuin keskinäisestä sopimuksesta on taisteleva pari itse pitänyt siitä huolta. Minä voitan! Tahdon voittaa! lyö ranskalaisen jäntevä ja tahdikas askel hiilimurskaan kuin nauloja iskien. Tahdot kai! Jompi kumpi meistä voittaa! vastaa suomalaisen keveä, kimmoisampi askel kuin kaikuna kotimaan kesäiseltä metsäpolulta heittäen.
Hanneksella on yhä löysää kengissä ja jaloissa, myös ylempänä rinnassa, sydämessä ja keuhkoissa. Osuipa se! Onnekseen hän pujahti hierojan käsistä. Vauhti on kovaa, paljon tuimempaa kuin milloinkaan tällä matkalla tätä ennen. Jos ranskalainen tätä kestää, niin suomalainen myös kestää. Kun hän johtaa, niin minun velvollisuuteni on myös johtaa, olkoon kysymys voitosta taikka tappiosta.
Ja vuorollaan Hannes hypähtää johtoon. Hänen silmässänsä välähtää peräänantamattoman taistelijan kipinä. Vauhdin tuimuus tuntuu jo hiukan jaloissa ja käsivarsissa, mutta rinnassa sen sijaan on väljää ja lämmintä. Ajatukset ja mielikuvat eivät vieläkään kireäksi keräksi tiivisty, niinkuin ehkä jo pitäisi. Olemuksen pohjimmainen, se poikamainen, tuntuu tänään itsepäisesti väistelevän sellaista, eikä hän vieläkään hennoisi pakottaa sitä.
Se palkitsee tämän luottamuksen yllättäen vallattomalla tempauksella. Kerta kaikkiaan se karkaa käsistä kohisevan katsomon ja merenkin ylitse satasaarisena sinisilmäisenä välkehtelevän Kallaveden ja Puijon metsäharjujen kesäisille rinteille.
Mikä pensaikossa rapsahti? Jänis! Vähän säikähtänyt, vasta hiljakkoin kesänuttuunsa pukeutunut jussi se vain oli: Jänis on jussi, myllyssä on pussi, mutta meidän poika on Ju-hannes! olivat pojat koulussa joskus hokeneet. Tällöin tavallisesti tuli huutelijoille nopea lähtö. Pyyhkäistiin kovaa nytkin, jänis vemmelsääri nelikäpäläisenä edellä, Hannes kaksijalkaisena kaimamiehenä perässä. Hän halusi nähdä, miten kovasti jänis juoksee.
Ei se niin mahdottoman kovasti mennyt. Tämä johtui kai myös siitä, ettei jänis ottanut asiaa niin vakavasti kilpailun kannalta, vaan vilkuili taakseen. Mutta ihailtavan keveästi metsän jussi juoksi, alamaassa se pompahteli kuin suuri harmaa kumipallo. Jo silloin mies ensi kerran ajatteli: Miksi ihminen ei voisi juosta yhtä kovaa ja keveästi kuin metsän jänis? Kun oikein hartaasti yrittäisi, kauan harjoittaisi, iloisesti ja keveästi. Niin sitten harjoiteltiin, vaikka ei se aina juuri niin keveääkään ollut.
Katsomosta kaikuu huuto. Mitä? — Bouin syöksähtää ohi. Hän pinnistää! Joko hän aloitti? Hei, Hannes! Hannes! moninkertaisena toistuen kaikuu katsomosta omien kansalaisten huuto. Se vaatii ja pelkää. Se rohkaisee ja kehoittaa.
Hyökkäykseen vastaamatta Hannes jättäytyy ranskalaisen jälkeen. Kallaveden kesäiset välkkeet, Puijon polut ja polkujen jänikset ovat häneltä hävinneet, meren taakse häipyneet. Mutta riemukas poikamainen läike rinnan pohjukoissa ei ole hävinnyt, se lämmittää ja heijastelee yhä. Tuskin vieläkään on aika ajaa sitä armottomasti kiristäen teräskiilan kärkeen. Ja niin nähdään ennen näkemätön ihme. Loppukamppailun alkaessa vanaveteen siirtynyt mies hymyilee hilpeästi. Milteipä odottaisi hänen kädellään huiskauttaen huudahtavan: Ei hätää, veljet!
Niin Bouinin johtaessa menee kaarros, katkeaa suora. Jo jälleen täyttyy kierros, jo soittaa kello viimeiselle. Yhä kiivaammin kiihtyvässä tahdissa Bouinin jalka iskee hiilimurskaan. Hänellä on iskuvoimaa ja taito käyttää sitä. Hänen päämääränsä on myös selvä ja murtumaton: Ranskan värit voittoon!
Ranskan värit? Ranska on valtakunta, sen kansa on vapaa! Ranskan lippu hulmuaa kenenkään estämättä maailman mailla ja vesillä. Miksi ei Suomen lippu? Missä ja mikä on Suomen lippu? Viiri, Finlandia! Vanhan sortajan, suuren valtakunnan vanavedessä! Miksi ei tämä valtakunta lähetä omaa miestä miesten kisaan?
Jo on kadonnut hymy Suomen miehen kasvoilta. Se nähdään katsomossa. Askel pitenee, piirteet tiivistyvät, valkotukka kuin tuulen nostamana kohoaa ja tuiskahtelee. Takasuoralla nähdään tuima, armoton pari. Ranskalaisen päätös on yhä järkkymätön ja vakaa. Hän tietää kyllä mitä tekee, mistä taistelee. Mutta mistä ja millä voimilla Suomen mies taistelee, sitä hän ei tiedä.
Puoli kierrosta on enää. Kaikki voimansa esiin ajaen ranskalainen hyökkää. Radan reuna on hänen. Voitto on hänen, Ranskan! Siihen päämäärään ja saavutukseen hän on hetkeäkään epäröimättä koko ankaran kilpailun ajan tähdännyt ja tähtää yhä. Suomalainen ei ole sitä näin totisesti tehnyt. Kaiken aikaa hänellä on ollut löysää. Ja vaikka nyt on kysymys kahden taistelijan, kahta kansakuntaa edustavan yksilön armottomasta kaksinkamppailusta kaiken maailman silmien edessä, on sitä sitkeän heimon ja kansakunnan joustavaa kimmoisuutta hänen poikamaisen keveän olemuksensa kätköissä yhä. Loppusuoran alkaessa hän hiukan hellittää, vähän jää.
Jälleen tehdään kihisevässä, kohisevassa kansojen katsomossa liian hätäileviä johtopäätöksiä: Jo, jo! Arvattu asia! Bouinin voitto selvä! Suomalainen jää!
Vastineeksi nähdään tässä ennen näkemättömässä kaksintaistelussa uusi vaihe, uusi ja viimeinen. Enää ei ole Suomen miehellä löysää, ei sydämessä, ei jäntereissä.
Ja niin kokoaa voimansa voitokkaaseen loppukiriin tämä hintelä, hymyilevä Suomen mies, jolla nuoressa sitkeässä ruumiissaan ja puhtaan kirkkaassa sielussaan asustaa vielä poikasen hilpeä keveys. Pää painuu taakse, silmä säkenöi. Koko kimmoisa ruumis on kuin iskevimpään vireeseensä jännitetty jousi. Juoksuradan viimeinen suora on nyt hänen silmissään kiila, rautainen suppilo. Se huipistuu, kapenee, päättyy kärkeen! Siihen ankaraan kärkeen päätyy ensimmäisenä Suomen mies!
Hengähtämätön katsomo elää taistelussa mukana. Kauan se ei kestä, ja kuitenkin kestää niin kauan ankaran jännityksen hetki. Kunnes suomalaisen rinta vastustamattomasti työntyy edelle katkaisten maalinauhan. Silloin kohisee myrsky.
Hei, hei, Suomi! Hei! Hannes! Hannes!
Lopun tiedämme ja aina muistamme. 14.36,6. Tämä loistava aika merkittiin v. 1912 Tukholman olympialaisten pöytäkirjoihin. Olympia- ynnä muiden suurkilpailujen kirjoihin on jälkeenpäin merkitty parempiakin aikoja, mutta kuitenkin aika 14.36,6 on säilynyt ja on säilyvä himmentymättömänä voittajiensa joukossa.
Hei, hei Hannes! Sinä suurjuoksijasarjamme ensimmäinen esikuva ja uljas kärkimies. Tänä päivänä Suomen kansa yksimielisenä, lämpimästi kiitollisena tekee kunniaa sinulle ja monille suursaavutuksillesi, jotka pienelle kansakunnallemme ovat niin paljon mainetta ja ystäviä tuottaneet.
9.12.1939.
ISÄNMAAN PUOLESTA.
Aurinko paistoi niskaan ja päälakeen. Paistoi totta tosiaan! Se pisti ja poltti, kaivoi kuin tuliporan terällä. Väinö oli kuullut puhuttavan tropiikin kuumuudesta, Arabian hiekkaerämaasta, Saharan helvetistä. Että jotakin näistä, kaikkia niistä saattaisi juoksija joutua kokemaan Ranskan maassa ja Pariisin olympialaisissa, sitä hän ei ollut tullut ennakolta kuvitelleeksi.
Nyt hän oli jo saanut siitä esimakua. Mitä kaikkea hän olikaan jo ajatellut ja kokenut tämän juoksun kestäessä, vajaan puolen tunnin kuluessa? Kuinka se oli mahdollista? Se mahtoi olla suorastaan kevytmielistä! Olympialaisten joukkuekilpailussa ajatusten luonnollisesti olisi pitänyt keskittyä suureen tehtävään, mikä hänelle yhtenä sen osasuorittajista oli uskottu. Niin ne tavallisesti keskittyivätkin, milloin suoritus sujui odotusten mukaisesti ja onnistui. Tämä tehtävä kävi yli voimien, tässä sielua ja ruumista näännyttävässä hornankattilassa.
Tämä rata? — Oliko tämä olevinaan murtomaata? Kyykuloa, nokkosvainiota se oli! Ohdakkeiden ja orjantappuroiden kukoistavaa yrttimaata! Entä nuo miehet? Nuo ääneen ähkivät, verestävin silmin tuijottelevat, nelinkontin ryömivät, paljain kourin tonkivat oliot? Olivatko he maailman valiojuoksijoita? Rasittavan kuumuuden pökerryttämiä mullikoita he olivat, koottuina tälle paistinareenalle eri puolilta maailmaa! Kuinka käynee? Mahtanet kohta itsekin möyrästää heidän seuralaisenaan, nupoparka Suomen Pälkäneeltä!
Mitä hulluja hän taas kuvitteli? Varmaan se johtui siitä, että hän oli nähnyt niin monia hullunkurisia keikauksia tämän juoksun kestäessä. Jos omissa rahkeissa olisi ollut enemmän varaa, niin eipä nauramatta olisi voinut ohi rientää. Tuossa kyykkyili kuin perunoita poimien englantilainen, sama setä pitkäsääri, joka lähtölaukauksen pamahdettua loikki pitkin askelin pää pystyssä kuin uroshirvi laihopellosta.
Entä Italian miehet? Rinnakkain pojat painelivat sylituntuman väliä pitäen niinkuin portinpylväitä olisivat kuljettaneet. Mutta pian myös tämä vaunupari alkoi horjahdella. Aukko kapeni, yhä kapeni, jo hipsuttelivat toverukset kättä kaulaa, tuskin jänis olisi enää raosta mahtunut. Ja kohta tämän jälkeen se olisi voinut juosta kumman tahansa säärien välistä. Tämän jälkeen eivät pojat enää montakaan askelta taivaltaneet. Loppuun asti toisilleen uskollisina he kupsahtivat nokkosiin.
Kauemmin kesti tummatukkainen poika, jonka paidan rintamuksissa komeili punainen kukon kuva. Näkyi kyllä, että haulipanos oli sattunut pahaan paikkaan, mutta eipä tämä kukonpoikanen juuri vähillä hellittänyt. Siipiräpäkkää vain meni ja meni, suuren osatehtävänsä ja maansa puolesta pyristeli kuten niin moni muu, kunnes auringon armoton tulisäilä sivalsi pään poikki. No, kukko on aina kukko, oman maan kamaralla ja puolesta myös Gallian kukko, totta kai. Radan laidasta laitaan rapistellen, pärskien ja nikotellen hän puursi vielä sittenkin. Kunnes näkö pimeni ja mies kaatui peltoon.
Mutta kuka edessä nyt kaakerteli? Laidasta laitaan, laidan ylitsekin mies seilaili niinkuin suomalainen mäkihevonen tuhatkiloisen kuorman edessä liian pitkässä mäessä. Totta tosiaan! Suomalainen hevonen hän olikin, vaikka vieraisiin vetimiin myyty! Vide! Sama Vide hoiperteli. Hoiperteli hän kai itsekin, mutta pääsi sentään nopeammin eteenpäin. Välimatka lyheni. Videlle vai sillä tavalla! No, ei täällä ainakaan varpaitamme palele!
Tutun, milteipä läheiseltä sukulaismieheltä tuntuvan edeltäjän nähtyään Väinö tunsi hieman virkistyvänsä. Vide hoiperteli. Hoiperteli hän itsekin, mutta pääsi sentään nopeammin eteen päin. Välimatka lyheni. Videlle selkään! Se ajatus kihahti hänen päähänsä kuin kotoinen, hämäläinen sahtihumala. Viden syytä oli alkumatkan murhaava vauhti! Luuli kai kestävänsä! Kuvitteli kai Ritolan ja Nurmenkin hakkaavansa! Vartoo vähän! Vide! Eetvi! Älä jätä!
Huusiko hän sen ääneen? Huusi tai ajatteli, se kai oli tällä kilparadalla saman tekevää. Mutta ilokseen hän tunsi saavansa vielä jotakin irti. Kiristämistä se oli, ainakin ajatus oli sellainen. Kun vain tuo auringon tulikaira pieneksi hetkeksi hellittäisi, että vähänkin, että vähänkin voisi ja uskaltaisi kiristää.
Hän kiristi vähän ja tavoitti Viden. Mies katsahti samein silmin. Sitten he sanaa sanomatta ponnistelivat rinnakkain kuin loppuun ajettu konipari, kaksi vanhaa hevosta liian raskaan kuorman edessä, pitkässä savisessa mäessä. Vide juosta reposteli pää kumarassa, käsi alhaalla. Elettäkään tekemättä hän olisi antanut toisen johtaa, jättää, voittaa.
Voittaa Vide! Se ajatus virkisti Väinöä vielä äsken, nyt ei enää alkuunkaan. Hänen päätänsä huimasi ja rintaa ahdisti. Hänestä tuntui kuin sulaa, raskasta tinaa olisi vuodatettu jalkoihin ja käsivarsiin, niinkuin se vähitellen olisi alkanut jähmettyä jäsenissä.
Videllä sittenkin oli vetimissään enemmän varaa. Hitaasti, mutta varmasti hän alkoi venyttää rakoa. Kokeneena kyntömiehenä Väinö hyvin tiesi, mitä tämä merkitsi. Kuorman painopiste siirtyisi jälkeen jäävän olkapäille. Näin tapahtui, se tuntui jo. Hellittämättömän itsepintaisesti hän koetti imeä kiinni jo menettämäänsä muutaman askeleen rakoa. Turha vaiva. Se suureni vain.
Hänen päätänsä huimasi. Jalat tuntuivat takertuvan kiinni kuin pikitervaan. Vide oli jo yhteisistä vetimistä irti, siitä ei epäilemistäkään enää. Hän tuntui nousevan kuin ilmaan. Miten hän tuolla tavalla kohosi? Oliko ranskalainen nokkospelto muuttumassa suomalaiseksi murtomaaksi?
Sitä hoipertaessaan pohtien Väinö oli horjahtanut polvilleen eikä päässyt siitä enää jaloilleen. Mutta Viden hän näki yhä ylempänä. Mies kiskoi itseään kuin jostakin köydestä tai kaidepuusta. Rautatien ratavalli se lienee ollut. Väinö oli kuullut siitä puhuttavan. Siitä oli vajaa kilometri maaliin.
Vajaa kilometri! Eikö maalista kuulunutkin jo katsomon kohinaa. Nurmi ja Ritola lienevät päässeet jo perille, vain kolmatta enää puuttui. Mutta Videhän oli se kolmas? — Eipäs, eipäs ollutkaan! Vide kuului naapurin kolmikkoon. Missä olivat Berg, Rastas, Liimataisen Heikki? Siellä kai, missä monet muut, pellossa — Ranskan maan tulenpolttavia viholaisia kasvavassa pellossa, Englannin hirvien, Italian pikku miesten, Ranskan omien kukkojen kanssa! Mutta kolmatta miestä tarvitaan! Kolmannen miehen Suomen maasta on päästävä perille maaliin vaikka konttaamalla!
Hän yritti sitä ja se kävi laatuun. Kun hän vain pääsisi tuon ratavallin ylitse! Sitten seuraisi alamaata, ei muuta kuin kieriskelisi. Siinä pää selviäisi ja veri painuisi paikoilleen. Vajaa kilometri! Mikä tuo nyt oli kieritellenkään! Kolmannen miehen täytyy päästä perille!
Mutta ratavallin vastamaa oli pitkä kuin nälkävuosi. Kieli kuivui kurkkuun, näkö sokeni, sammui, syttyi, välkähteli enää vain. Mahtoiko hän ryömiä enää edes oikeaan suuntaan? Joka tapauksessa hän eli ja liikahteli vielä. Näkikin hän vielä väläyksinä maata ja taivasta tuolloin tällöin. Ajatus oli selvä kuin poutainen päivä. Kolmas mies —. Jos kolmas mies ei pääse perille, niin kahden ensimmäisen saavutukset vuotavat, — vuotavat hiekkaan.
Jokin kivi tai varpu tarttui hänen jalkaansa, ja hän itse kupsahti kasvoilleen hiekkaan. Maailma pimeni hänen silmissään pitemmäksi aikaa. Samoihin aikoihin se pimeni myös Viden silmissä pienen välimatkan päässä. Mutta toisistaan eivät kohtalotovereiksi joutuneet kilpaveikot enää mitään tietäneet.
Väinö heräsi hetkeksi. Joku laahautui hänen ohitseen. Mutta mieshän näytti varsin tutulta. Suomen sinivalkoiset värit hänellä oli! Liimataisen Heikki! Siinä olet ja tulet! Se kaivattu kolmas mies isänmaan puolesta! Väinö kohottautui käsiensä varaan. Hänestä tuntui kuin jähmettynyt tina jäsenissä olisi alkanut sulaa ja vuotaa peltoon. — Heikki, juokse loppuun! Heikki hymyili vaisusti, nousi ratavallille ja hävisi näkymättömiin. Koko maailma, sen murhe ja raskaus hävisi Väinön näköpiiristä pitkiksi ajoiksi.
Keveän hupaisaa hänen elämänsä nyt oli. Janon tunne oli kadonnut, rintaa ei ahdistanut, jalat olivat irti maasta. Hän riensi kilpailusta kilpailuun tosin vain kolmantena miehenä. Ensimmäisenä ja toisena vuorottelivat Nurmen Paavo ja Ritolan Ville. Joskus oli vain Tampereen miehiä, kotikylän poikia, veli Toivo, jopa vanha, mutta aina kaikkinaisiin miehuuden koetuksiin ja kilpailuihin hanakka isäukko.
Kotitalon hevoset lähtivät pihamaalta ja pyyhälsivät kohti pitkiä kynnössarkoja rautainen aura perässä pomppien. Juoskaa! Ottakaa kiinni hevoset! huusi isäukko. He juoksivat, kiristivät parhainta vauhtiansa, mutta hevosilla oli neljä jalkaa ja ne kiristivät vielä enemmän. Väinön edellä juoksevat pojat vilkaisivat taakseen. Eivät he olleetkaan enää Paavo ja Ville, vaan muita kotimaan tekijämiehiä, joka kerta uusi tuttu pari: veljekset Hannes ja Tatu, Stenroosin Albin ja Koskenniemen Teotori. He katselivat toinen sängen toinen kynnöksen puolella. Jokainen heistä olisi ulottunut auran kurkeen, mutta näyttipä kuin he eivät olisi halunneet tarttua siihen. Yhä kuului kotimäeltä isäukon kehoitteleva ääni: Väinö, paina, paina! Tartu kiinni!
Minäkö? Kolmas mies minä vasta, epäröitsi Väinö. No, voinhan tarttua, kun isäukko käskee. Hän kohensi housujaan ja sylkäisi kouriinsa.
Tarttumatta jäi, sillä pelto ja hevoset katosivat. He juoksivat nyt naapuritalon tulipaloon. Suuret ämpärit keikkuivat isäukon ja veli Toivon käsissä. Ukko pyyhälsi sellaista vauhtia, että juoksijapojilla oli yllin kyllin tekemistä hänen matkassaan pysytelläkseen.
— Kun aina pitää hienoista kiirettä, niin milloinkaan ei tule sitä kaikkein pahinta kiirettä! naureskeli isäukko. Oli siinä ukkoa kerrakseen. Mies seitsemissäkymmenissä ja kahden vesiämpärin kanssa kuin ei mitään. Mutta jopa kuitenkin on ihme, ellen saavuta sinua!
Saavuttamatta jäi, myös tällä kertaa. Väinö avasi raukeat silmänsä heräten täyteen tajuun. Ei ollutkaan mitään tulipalokiirettä, ei isäukkoa eikä kotitalon kynnöspeltoja. Näkyi vain rautasänkyjä ja sängyissä makailevia miehiä sekä sänkyjen välissä liikehtiviä valkopukuisia naisia, ranskalaisia. Väinön sängyn vieressä istuskeli pari tuttua kotimaan miestä.
— Suokaa anteeksi, että jätin — että minun täytyi jättää kesken, pyyteli Väinö.
— Etpä hevin jättänyt. Teitpä työsi kuin Suomen mies.
— Voitto tuli kotiin.
— Vai tuli. Ei muusta väliä.
Väinö naurahti ja nukahti jälleen uneen. Nyt häntä ei mikään enää pidättänyt Ranskan maalla. Hän ei ollut enää kolmas, vaan ensimmäinen. Hän juoksi ja juoksi, hyppi ja kohosi, sai siivet ja tavoitteli pian pohjolaan matkalla olevia muuttolintuja: pääskyjä, kurkia, joutsenia!
He lensivät maitten ja merien ylitse, loppupuolella matkaa jo tuhansien siintävien järvien ylitse. Isojen lintujen ryhmä kohosi ylemmäksi, Lapin karpalonevoille saakka heidän matkansa määrä kävi. Mutta Ranskan maalta mukaan liittynyt lintu riistäytyi pääskysten joukkoon. Alas siintävän Roineen ja kauniin Mallasveden rannoille hänen halunsa veti. Ja kun tämän halun takana oli suomalainen sisu, hämäläinen peräänantamattomuus, niin se veti ja veti, voitollisesti veti.
Kun Väinö siitä jälleen heräsi, ei hän lähtenytkään enää lentoretkille. Pälkäneläisen isäukon ja heimon sitkeä elinkelpoisuus ja perinteet vetivät juoksijapojan auran kurkeen niiltä yhtä hupaisilta kuin vaarallisilta muuttolintujen teiltä, joilla hän tajuttomuuden tilassa ollessaan oli jo lennellyt ja juoksennellut.
KAKSITOISTA MIESTÄ.
Kilpailijoiden nimihuuto ja arpominen oli toimitettu. Kalle avasi lappusensa ja hiukan hätkähti. Sen numero oli 13. Samat merkit vaikka vain mustempina ja suurempina olivat hänen kouraansa työnnetyssä palttinapalasessa. No, jokin numero se oli kai myös 13 yhtä hyvin kuin mikä muu tahansa ja joku sen aina sai ja joutui rintaansa ripustamaan, jos kilpailijoita oli riittämiin asti. Nyt oli tarkalleen tämä onnettomuuden luku vanhoilta ajoilta.
Onnettomuuden luku! Kiinnitettiinkö vanhoina aikoina numeroituja palttinanpaloja enempää onnen kuin onnettomuuden lukuina kenenkään rintaan? Ajettiinko kumirenkaisilla kilpapyörillä ikenet irvessä kuuden penikulman kilpataipalelta? Eikä ajettu! Kontti selässä, virsut jalassa silloin hipsuteltiin ketun viitoittamia kinttupolkuja ja tunnusteltiin huolellisesti, ettei vain vahingossa olisi astuttu käärmeen päälle!
Kalle käveli pyöränsä luo, otti sen satulalaukusta jakoavaimen alkaen tunnustella muttereita. Jo varhain tänä aamuna hän oli pyöränsä rasvannut ja tarkistanut, mutta vara ei venettä kaada, sanoivat vanhat, ja kun nyt kerran sattui tuo vanhojen pelkäämä onnettomuuden numero.
Vaikka oli kai se sattunut hänen kohdallansa jo monta kertaa. Kaikkialla joka paikassa se oli iskenyt päin naamaa, koko sen lähes neljän vuoden ajan, minkä hän, hämäläisen kyläsepän poika, oli tässä kuhisevassa kivikylässä eteenpäin yritellyt. Kuinka moni kiireisessä touhussaan ohitse rientävä pääkaupunkilainen tuli edes huomanneeksi suomalaisnimisen ja -syntyisen sepänpojan verstasputiikkia kivitalon kellarikerroksessa. Alkuaikoina ei ovikello kilkahtanut päiväkausiin. Murheelliselta näytti ensimmäisten laskujen ja vuokranmaksujen eräytymispäivinä. Ellei olisi ollut pieniä säästöjä, niin eipä tiedä, miten olisi käynytkään.
Mutta sitten vähitellen alkoi luistaa, ovikello kilkahteli sitä iloisemmin, mitä pitemmälle päästiin. Yhden kerran käyneet palasivat toisen ja kolmannen kerran. Monet neuvoivat ja johdattelivat lisäksi tuttaviaan. Asiakkaita oli palveltava, hoideltava huolellisesti kuin kilpapyörää. Kärsivällinen selitys, jokin ystävällinen sana.
— Numero kolmetoista heti paikoilleen!
Näin lähettäjän sanat jo kuuluivat, mutta niiden sävyä ei suinkaan ollut liialla ystävällisyydellä tärvelty. Kalle pisti jakoavaimen laukkuun ja koppasi pyöränsä lankkuaidan vierestä. Pian hän oli paikoillaan ja palkintotuomarit alkoivat jouduttaa häntä matkalle. Kehoittelevia, leikillisiä huudahduksia tipahteli ojan takaa katselijoiden piiristä. Hänen pienuutensa ja erikoisnumeronsa näyttivät herättävän huomiota. Muutamat tuttavat huomauttelivat: Ei se mitään! Onnen numero se on miehelle, joka sen siksi ottaa!
Jo paukahti lähtömerkki. Tuntui vapauttavalta, kun pääsi matkalle. Se näkyi myös ulos päin, joka polkaisulla ihmiskuja oheni, harveni. Mutta kaupungin kadulla ja esikaupungin kiveämättömillä teillä oli vielä monenlaatuista kulkijaa. Jostakin salaisesta palokujasta tölmästi eteen puoli tusinaa suuriäänisiä paljaskinttuisia asiantuntijoita. Heitä täytyi kaartaa kuin parempiakin poliisimiehiä. Maitokannuineen eteenpäin hyntystävien mummojen ohitse oli viisainta pujahtaa varkain. He siunasivat, jopa sylkäsivät perään, mutta kummastakaan ei ollut enää mitään haittaa. Vilahteli kissoja, haukahteli koiria. Jokainen niistä käännähtyi katsomaan, mikä haukahti, mikä näytteli vain hampaitaan.
Näin hän vihdoin pääsi esikaupungin sokkeloista maaseudun väljemmille, aurinkoisemmille maanteille. Täällä oli hiljakkoin satanut. Kärrynraide oli sen jäljeltä vielä sopivasti nahkea. Pyörän edessä se litisi hauskasti kuin kostutettu kumiremmi. Heinäpelloilta tuoksahteli mehuisa apila. Kalle veteli sen kyllästämää ilmaa keuhkoihinsa pitkin syvin henkäyksin. Tuntui kuin siitä olisi kihonnut uutta intoa ja voimaa. Intoa tällä matkalla varmasti tarvittiin ja voimaa erittäinkin. Kuuden penikulman matka mäkisellä maantiellä olisi toista kuin ne ratakilpailut, joihin hän tätä ennen oli ottanut osaa.
Pahin tämän päivän kilpailijoista oli Jukka L., jota toverien kesken »antikvaariksi» sanottiin. Jukka oli nopea, väkevä ja monipuolinen mies. Tekipä hän työtä käsillään tai jaloillaan, niin aina syntyi rakoa. Jukka oli myös monista tepposistaan kuuluisa, poikapiireissä kierteli hänestä hurjia juttuja. Monta kertaa Jukka oli nähty Hakaniemen pitkänsillan kaidepuulla käsillään seisomassa. Saman tempun hän kerran oli tehnyt Pietarissa Iisakin kirkon korkeimmalla parvekkeella, eikä katselijoista suinkaan ollut puutetta, taisivat muutamat hospotipomiluutakin jo lukea hurjapäisen rajamaan miehen puolesta.
Muuten Jukka oli mitä miellyttävin kilpatoveri. Hurjapäisyytensä hän usein näytti, voitonhumalaansa ei milloinkaan. Hauskuttajana hän oli miesten ensimmäisiä ja aina hänellä oli jännityksestä värisevälle ensikertalaiskilpailijalle jokin rauhoittava sana. Kilpailuissa hän käytti tulipunaisia housuja, sekin yksi hänen monista kujeistaan. Tänään Jukka oli joutunut arvonnassa ensimmäiseksi, mutta se ei huolettanut häntä vähääkään. Kiinnitellessään numeroansa lukkoneuloilla punaisten housujensa kaulukseen hän pojille vain puheli:
— Yhden asian sanon teille, pojat! Jos teille tulee vilu tahi nälkä tahi vaikkapa vain uskon puute Tuusulan tuulisilla kujilla tahi Mätäkiven rosvoahteessa, niin painukaa mun punaisen purjeeni suojaan! Tämä kuunari kyllä hinaa koko komppanian Hämeentullista sisään!
Sattui liian paha numero. Eipä taitanut löytyä Jukalle hinattavia, ellei tämä itse varta vasten odottelemaan jäisi.
Mitä ihmettä! Numero kaksitoista siinä paineli! Se kuulu viipurilainen. Ja hänen edellään polki kaksi, numerot kymmenen ja yksitoista. Kallesta alkoi tuntua, kuin ihmeellisesti piristävää voidetta olisi sipaistu selkään ja kinttutaipeisiin. Vaivattoman keveästi hän ajeli puolisen kilometriä edeltäjiensä vanavedessä. Hupaisaa menoa se oli, mutta vauhti oli sitä laatua, ettei sillä päästäisi Jukan vanaveteen. Eräässä vastamäessä hän polkaisi kolmikon rinnalle ja samaan menoon edelle, ja taas tuntui niinkuin hyvää voidetta olisi vedetty kinttutaipeisiin.
Molemmin puolin tietä avautui vihreinä lainehtivia viljapeltoja ja punaisena kukoistavia apilamaita. Punainen purje. Jukan housut! Miten kaukana ne mahtoivat kutsua ja kukoistaa? Sitä oli aika ajatella sitten, jos joskus joutuisi niiden vanaveteen. Kuitenkaan hän ei voinut olla ajattelematta niitä, ja hupaisa niiden tahdissa oli polkea: Jukan housut, Jukan housut, housut — housut. Ja niin meni oikein hyvää vauhtia monta kilometriä.
Kunnes hän oli vähällä ajaa numeroselkäisen edeltäjänsä nurin. Siinä oli jälleen kolmen miehen ryhmä. Mutta tällä kertaa Kalle ei jäänyt kolmikon vanaveteen, vaan käänsi siekailematta ohitse. Kuusi miestä oli nyt takana. Kuusi miestä oli myös edessä ja näiden joukossa polki Jukka punaisine purjeineen.
Kuusi miestä ynnä kuusi miestä. Se oli yhteensä kaksitoista miestä. Kaksitoista miestä? Miten ihmeessä se tuntui niin tutulta, ihan kuin säveltä olisi pyrkinyt sanojen mukana suuhun valuttamaan! Kaksitoista miestä nousi. Siinäpä se juuri oli: Kaksitoista miestä nousi mastoon ja kuusi pumppuihin, ja kuusi pumppuihin. Kuusi ynnä kuusi! Niinkuin tässä kuuden penikulman pyöräkilpailussa, juuri täsmälleen.
Mutta kuka viimeksi oli laulanut tätä vanhaa merimieslaulua? Merimies itse, viime syksynä eteläsatamassa. Oli kuutamoilta ja meri oli tyyni, merimies vain lienee ollut vähän tuulessa, koska kädet leveiden housujensa taskussa luovaili sinne ja tänne. Kalle polki ja hyräili, yhä vauhtiaan kiihdyttäen polki ja hyräili: kaksitoista miestä — —
Mutta silloin tällöin tuli hupaisa tauko, numeroselkäinen pyörämies, joku niistä kuudesta: numerot neljä, viisi, kolme, kunnes hänen laskujensa mukaan edellä ei ollut enää muuta kuin yksi, — yksi: Jukka »antikvaarin» punainen purje! Siinäpä hänellä oli merimies, yksi kahdestatoista, joka varmaankaan ei ollut tavoitettavissa. Sen lisäksi tuli eteen pitkä ylämaa ja pehmeä raide. Oudon herpaisevasti alkoi väsyttää. Silmiä karvasteli ja rintaa pusersi. Kaksitoista miestä ei enää noussut mastoon, ei käskemälläkään. Yksitoista riitti, hyvin riitti — riitti.
Huimasiko häntä päästä? Oliko tämä Tuusulan maantie? Ei suinkaan, tämä oli leveä kaupungin tori eteläsatamassa. Sitä luovaili leveälahkeinen merimies, kaksitoista miestä. Ne purjehtivat kättä kaulaa, lauloivat ja nauroivat yksinäiselle pyörämiehelle: Tule sinä vain tänne, nallikka, hämäläisen kyläsepän poika. Kiven koloon täällä tuollaiset nappulat poljetaan, ettei jää näkyviin kuin —.
Pahoinvointikohtaus meni onneksi ohitse. Rantatori kapeni jälleen kaksiraiteiseksi Tuusulan maantieksi, jonka toista myötääväksi alamäeksi kääntyvää raidetta pitkin Kalle jäntevästi alkoi polkea. Väsymys oli pian voitettu, ja kuusi miestä — kaksitoista miestä pumppasivat taas kapinoimatta voimaa selkään ja pohkeisiin.
Pian tuli kuuluisa Mätäkiven rosvomäki. Juokseva vesi oli särkenyt tien. Siinä täytyi taluttaa pyörää, kävellä, juosta. Mitä ihmettä? Joko hän jälleen näki pöpöjä? Ei, kyllä ne olivat antikvaari-Jukan punaiset housut. Niiden omistaja myös juoksi ja käveli, enimmäkseen vain käveli. Mätäkiven mäki oli hyvin huonossa kunnossa. Kuitenkin Kalle olisi voinut juosta, kun Jukka käveli, mutta hän pysytteli kotvan aikaa kunnioittavan välimatkan päässä, vain hyvässä tuntumassa ja vanavedessä kuten asianmukaista oli. Kunnes Jukka lopulta huomasi hänen vähäisen varjonsa.
— Kas, Kalle! Sinäkö sieltä? No, parempi sinä kuin joku muu. Anna painua poika!
Jukka väisti hieman oikealle. Kalle yhä viivytteli.
— Kuulitko, älä yhtään ujostele! Tämä pyörämiehen tie, tämä on semmoinen tie, jossa — paras aina voittaa.
Jukkaa hengästytti, eikä ihme. Hän oli vähän liian lihava ja Mätäkiven mäki oli pitkä ja todella huonossa kunnossa. Kalle pujahti ohitse.
Sitten jo pian tuli puolimatkan käännös ja paluutie. Pari kertaa vielä perässä hiipivä väsymyksen varjo tavoitti Kallen, mutta »kaksitoista miestä» auttoi häntä. He kaikki tulivat häntä vastaan, toista raidetta pitkin, Jukka ensimmäisenä.
Ja niin Kalle, pieni, sitkeä ja sisukas hämäläisen kyläsepän poika, voitti tämän vuoden kuuluisimman maantiekilpailun kahdentoista miehen avustamana. Tahi selvällä urheilijan kielellä tulkittuna: koska hän sillä kertaa oli paras.
Ajat ja liikanimet löytyvät Suomen pyöräilyhistorian aikakirjoista neljän vuosikymmenen takaa, mikäli joku lukijoista halunnee niistä tarkempaa todistusta saada.
KYNTTILÄ PALOI IKKUNALLA.
Palkintojen jako päättyi kolminkertaiseen eläköönhuutoon, jonka kilpailujen ylitoimitsija esitti kohotettavaksi päivän voittoisimmille hiihtäjille. Huoneen täyteinen iltamayleisö yhtyi voimakkaasti siihen, mutta moni katse sekä salaa että julkisesti kääntyi jännittäväksi muodostuneen pääkilpailun, 30 kilometrin murtomaahiihdon voittajaan, joka vaiteliaana seisoi ravintolahuoneeseen johtavalla ovella. Mies oli yllätysvoittaja, toisesta pitäjästä järvien takaa ilmestynyt, itsestään ääntä pitämättä kilpaladulla esiin työntynyt, nimenkin moni mahtoi tänään vasta ensimmäisen kerran kuulla: Heikki Lehtola! Mikä hän oli miehiään? Mikä lienee ollut Väätäisen tilan maatalousharjoittelija! Mies hiljainen kuin ahven, mutta pisteli päihin meidän Miettisille ja Leppäsille! Aika poika!
Näin penkeissä kuiskailtiin. Voittaja ei näistä mitään tietänyt, vai eikö ollut tietävinään. Äsken luovutettu voittajan palkinto, kaunis pöytäkello välkähteli hänen kädessään. Hän hypisteli sitä. Näytti kuin hän olisi hävennyt sitä tai miettinyt, minne kätkisi vaivoin ansaitun saaliinsa. Housun taskuun se ei nähtävästi mahtunut, puseron rintataskuun sitäkin vähemmin. Kuinka ihmeessä hän olikaan tullut lähteneeksi toisessa pitäjässä toimeenpantaviin hiihtokilpailuihin näin arkipäiväisesti puettuna? Näitä hän itsekseen mietiskeli. Monen iltamavieraan ajatus hiihteli samoja latuja.
Mutta hän olikin lähtenyt hiihtokilpailuun, ei päätösjuhliin eikä muihin paraateihin. Tahdoton hän oli ollut vain siinä, että oli antanut houkutella itsensä jäämään tänne. Heti kilpailun päätyttyä, samoilta lämpimiltä olisi pitänyt pyörtää kotimatkalle. Näin menetellen hän mainiosti olisi ehtinyt järven ylitse hyvän kelin ja päivän aikaan. Nyt palkinnonjakajaisia odotellessa oli tullut iltamyöhä, lumipyry ja pimeys. Olisivat antaneet palkinnon kuumiltaan tahi lähettäneet sen kotiin jälkeen päin. Miksi hän ei voinut yöpyä kylässä ja palata vasta huomenna palkintoineen? Ei voinut, oli tullut luvatuksi. Tyttö odotteli kotona. Kynttilä paloi hänen ikkunallaan.
Julistettiin viidentoista minuutin väliaika ennen näytelmän alkamista. Äänekäs puheensorina täytti pian juhlahuoneen. Ihmiset nousivat, nauroivat ja soljuivat pitkinä jonoina ravintolaa kohti. Heikki yritti pujahtaa seisomapaikaltaan eteiseen, mutta tuttu palkintotuomari kiiruhti kädestä ottaen häntä pidättämään.
— Seis, mies! Myötävirtaan käy meillä voittajan matka! Ravintola, koko talo on tänä iltana vapaasti käytettävissänne!
Se oli mahtipontista puhetta. Kovaäänisesti tärkeä mies touhusi vielä paljon muutakin kiskoessaan uhriaan käsipuolesta ravintolapöydän ääreen. Hän tarjosi kahvia, virvoitusjuomia, leivoksia, hedelmiä, kaikkea pöydällä olevaa yhtä aikaa. Heikki otti lasin kuumaa vettä samalla kun kuunteli toisella korvallaan hänelle, voittajalle, ja ylitoimitsijalle itselleen, yhteiseksi ylistykseksi tarkoitettua puhetta.
— Se oli oikea miehen veto! Minä sanoin sen jo heti, kun ladulle painuitte! Minulla on ennakkonäkemystä, vaikka itse sen sanon! Meidän talvikisamme onnistuvat aina, aina, sanon minä! Minä olen järjestänyt ne jo kymmenenä talvena perättäin. Mutta ensi kerran tapahtui, että voittaja yllättäen saapui järvien takaa.
Järvien takaa —. Heikki ei kuullut enää sanaakaan. Kuivaa pyrylunta tuiskahti ikkunaruutuun, niinkuin kourallinen hiekkaa vihaisella kädellä olisi paiskattu. Miten mahtoikaan pyryttää ulkona järven selällä? Siellä tuulenvauhdille oli avoimena penikulmainen lakeus! Kummalta puolen selkäsaarien kulki latu? Se seikka olisi pitänyt jo tulomatkalla mieleen painaa. Latuja siellä tällaisella myräkällä tuntui enää tuskin kummallakaan puolella. Salmen suussa saattoi olla railoja, sulaa vettä mahdollisesti?
Puhelias, liian kohtelias ylitoimitsija oli jo jättänyt hänet. Mahdollisesti hänellä oli tehtäviä myös näytelmässä, pääosan esittäjänä kenties. Kohta tämän jälkeen ilmoitti oven päällä kilisevä sähkökello väliajan loppuneen. Ihmiset alkoivat siirtyä jälleen juhlasalin puolelle. Nyt kenenkään huomaamatta Heikki pääsi eteiseen, jossa seisoskeli muutamia tutuksi tekeytyviä miehiä tupakoiden ja kompaillen. Heikki etsiskeli naulakosta lakkinsa ja keveän matkareppunsa.
— No mutta, ei suinkaan voittaja kesken aikojaan pidoista lähde?
— Eihän ihmeessä! Kyllä tällaisen päivän jälkeen huomennakin kotiin kehtaa hiihdellä.
— Meidän pitäjässä on paljon hauskan näköisiä tyttöjä? Eikö vielä ole tullut huomatuksi niitä?
— Hosutte siinä puhemiehiksi pyytämättä. Mistä tiedätte, vaikka mestarilla olisi oma hauskannäköisensä jo valmiiksi katsottuna.
— On!
Perin lyhytsanaisesti vastaleivottu mestari vastasi viimeiseen kysymykseen, joka kaikkein vähimmin lienee ollut vastattavaksi tarkoitettu. Hän nyökkäsi lyhyen jäähyväisen puhut teli joilleen ja astui ulos. Suksiensa luokse päästyään hän avasi reppunsa. Ottaen sieltä käsineet hän aikoi panna palkintonsa niiden tilalle. Jostakin syystä hän muutti mielensä, sulki repun ja pujotti kellon poveensa hiihtopuseron alle.
Tuuli puhalsi ankarasti pyryttäen suoraan järveltä. Jo muutaman metrin päässä valaistun iltamatalon piiristä uhosi synkkä kohiseva pimeys. Se ei tuntunut kovinkaan puoleensa vetävältä. Lähtijän mielen valtasi hetkeksi epäävä ajatus: Oliko tämä tarpeellista? Mutta äskeiset pojat seisoskelivat vielä eteisessä. Hän kääntyi järvelle päin. Kaksi penikulmaa pyryistä pimeää se vain oli. Sen takana oli talo, tytön lämpöinen kamari, jonka ikkunalla paloi kynttilä.
Päättävästi hän naksautti suksiensa sidelukot kiinni ja potkaisi pyryiselle pellolle. Se oli alamaata. Pehmeää lunta oli vahvasti, eikä päivällä hiihdetyistä laduista tuntunut enää merkkiäkään. Hetken aikaa kahlailtuaan hän tunsi hupsahtavansa jyrkästä rantatöyräästä alas. Valaistu iltamatalo, koko kirkonkylä ikkunavaloineen ja ulkolamppuineen hävisi hänen selkänsä takana ryöppyävään pyrymereen.
Järven jäällä ei ollut niin paljon irtolunta, mutta aamupäivällä hiihdetyistä laduista ei täälläkään enää tuntunut jälkeä. Pyryviima iski vihaisesti kasvoihin näköä sokaisten. Mitä näköä tässä tarvittiinkaan, päin tuulta vain kaksi penikulmaa, neljä viisi tuntia. Matkanpää oli selvä.
Tuulenpyörre tempaisi rajusti yrittäen kaataa miehen. Hän painautui tiukasti etukumaraan ja kehitteli äkisti keskeytynyttä ajatuksenjuoksuaan. Kaksi penikulmaa järvitaivalta vain oli, niin sanottiin. Nähtävästi sitä oli kaksi ja puoli, mutta mikä matka tämäkään oli maakunnan hiihtomestarille. Pahinta oli tällä rannalla myrskytuulen alla. Hyvä näinpäin, joka potkun jälkeen hiukan helpottaisi. Ja avoselkien takana kahden — kahden ja puolen penikulman päässä oli suojaava metsäharju, talo, tytön lämpöinen kamari, jonka ikkunalla paloi kynttilä.
Se paloi ja valaisi, hän tunsi sen rinnassaan. Se oli antanut hänelle lämpöä ja voimaa jo keskipäivän ankarassa kilpailussa, sen kaikkein raskaimmassa vaiheessa. — Pitkän vastamaan loppua ei näkynyt, ei kuulunut. Aina paheni vain, jyrkkeni, liukastui, kunnes jo hämärsi silmissäkin. Enää ei näkynyt muuta kuin oikean puoleisen kainalon alitse yhä lähenevän kilpaveikon valkoinen lakki. Juuri tällöin, kun mies on lopuilleen sammumassa, tuikahti kynttilän liekki ylempänä lumisella kivellä. Se paloi siinä hetken pienenä sädehtivänä tähtenä. Kun mies virkistyi ja pääsi lähemmäksi, hypähti kynttilätähti ylemmäksi ja niin edelleen se uutta intoa ja voimia antavasti hyppelehti edellä punaisena kesäoravana, valkoisena talvikärppänä, puusta puuhun lennähtelevänä etelän kolibrilintusena.
Se oli ihme, jota ei tainnut ajatuksissaan ymmärtää. Sen tunsi vain sydämessään, ruumiissaan, koko virkistyvässä olemuksessaan. Väsymyksestä kangistuneet jäsenet nöyrtyivät jälleen, askel piteni, matka eteni. Alempana uhkaileva vaaran pallo, pahimman kilpaveikon valkoinen lentäjänlakki jäi kuin jäikin, hävisi ja unohtui jonnekin lumisten katajapensaitten taakse. Siinä riemun ja uudelleen henkiin heränneen voiman tunnossa myös kynttilätähtönen huomaamatta jäi. Minne se hävisi? No, se kyllä itsestään murheen piti. Ratansa korkeimmassa vaiheessa ei kilpahiihtäjä enää tarvinnut enempää kynttilää kuin muitakaan varavoiteita. Hän kyyristyi etukumaraan kiilusilmäiseksi kissaksi matkan jännittävintä laskuvaihetta varten.
Muistelmissa kyyristäytyminen sattui sopivaan aikaan. Vihainen pyörrepuuska aavalta selältä tempaisi varoittamatta ja rajusti. Yritys oli hyvä, mutta tyhjiin se raukeni. Tiukasti suksilleen tiivistäytynyt mies vain pysähtyi tuokiohetkeksi, sitten jälleen eteni vastustajan vihaiset sihinät korvissa soittaen.
Mutta keli oli kireä ja tuuli jäähdyttävän kylmä. Levähdysaikaa ei annettu hänelle hetkeksikään. Hellittämätön ponnistelu vastatuuleen alkoi rasittaa hänen ruumistaan, joka ankaran kilpahiihdon jälkeen ei ollut saanut levähtää. Hänestä alkoi tuntua yhä enemmän siltä kuin koko järvitaival olisi kilpahiihtoradan raskainta vastamaata. Jalat ja kädet jäykistyivät, ilkeästi pistävä vihuri kylmäsi keuhkot ja jäähdytti veren. Se tunkeutui jo päähän ja ajatuksiin. Se ravisteli kylmin puristelevin kourin voittoisan kilpahiihtäjän itseluottamusta.
Kaksi penikulmaa, kaksi ja puoli, tällaisessa myrskyssä oli väsyneelle miehelle pitkä taival, liian kolkko, jos myrsky yhä yltyi. Tämän pahemmaksi se ei kai voinut enää yltyä? Miksi ei voinut? Juuri tällaisina talviöinä oli Suomen aavoille järven selille moni mies monta kertaa jo ennenkin jäänyt. Olivatko kilpahiihtäjät jääneet? Vanhat, sitkeäsivuiset sudenajajatkin olivat jäätyneet!
Maakunnan mestarihiihtäjästä tuntui sentään vielä milteipä hullunkuriselta tällainen sattuma hänen kohdallaan tapahtuvaksi. Nähtävyys se olisi toden totta. Monessa sanomalehdessä ehkä mainittaisiin: Mestarihiihtäjä löydetty menehtyneenä järven jäältä! Sydän seisahtunut, kylmä kuin paleltunut nauris. Korukello, miehen mestaruuspalkinto, vain puseron alla tikittämässä.
Tällaisella hirtehishuumorilla hän vastaavissa tapauksissa kylmäävän väsymyksen uhatessa oli virkistänyt mielensä ja lämmittänyt verensä. Nyt se ei tuntunut tehoavan alkuunkaan. Mutta miksi hän ei yrittäisi käyttää sitä pientä piristävää kirkastuksen kipenettä, joka tänään kilpailussa osoittautui niin piristäväksi? Kyyristäytyen vieläkin alemmaksi kuin hellittömättömän vastustajansa alle kaivautuen hän etsi sitä, pientä kirkasta tuikahdusta suksiensa edessä tupruavasta lumihangesta.
Kauan hän sai ponnistella, ennen kuin välähdystä näkyi. Se ei ollut kesäorava, ei talvikärppä, eipä edes pikkuinen etelän kultasiipi, — mistäpä ne tänne pimeälle myrskyiselle jäälle! Se oli tällä kertaa kiitävän lumen, kovan rauta jään alla uiskenteleva hopeasuomuinen kala. Tulen kipeninä, kirkkaina säkeninä se välkytti ja vilkutti, kunnes löysi kylmästä kangistuvan hiihtäjän sydämessä lämpöisen paikan. Siellä se juoksi, sukelsi ja hypähteli. Jo virtasivat lämpenevät veret laajemmilla aloilla ylös ja alas, jalkoihin ja käsivarsiin saakka.
Järvien välinen saariryhmä oli jo toki lähestymässä. Se näkyi tummana edessä. Myrskyn hyökkäysvoima oli sen johdosta kadottanut mahtinsa. Mutta kummalta puolen saaret olisi sivuutettava? Tämä pieni epätietoisuus alkoi vaivata häntä. Jos sitä ryhtyisi mietiskelemään, niin kipinä katoaisi. Jompi kumpi oli oikea puoli, kahdessa oli vain yksi erehtymisen vara. Hän päätti valita oikeanpuolisen.
Pahaksi onnekseen hän valitsi väärin. Sillä puolella oli sula salmi ja jäällä lumen alla vettä. Sitä huomaamatta hän tuli hiihtäneeksi niin pitkälle, että kastoi suksenpohjansa ja jalkansakin. Saaret olivat asumattomia ja pakkanen oli kiihtymässä. Lähtöpaikkaan oli peninkulma tai vallan puolitoista. Mutta siellä päin oli ikkuna, jossa paloi kynttilä, ainakin hän uskoi niin.
Jäätyvin suksin hän hiihteli saaren rantaan, puristeli veden sukistaan ja raaputteli jäätä suksenpohjista. Jospa hänellä olisi ollut puhalluslamppu tai edes tulitikkuja! Ei ollut kumpaakaan, oli vain väsynyt mies, jäätyvät sukat ja sukset ja luo kirottu hetkeksikään hellittämätön vastatuuli. Viivyttelemättä hän suuntasi yhä vaivalloisemmaksi käyneen matkansa jälleen vastatuuleen.
Mutta eteneminen oli nyt vielä raskaampaa kuin äsken. Sukset jäätyivät yhä uudestaan ja uudestaan jo raaputtamisen aikana. Hyytävä kylmyys nousi märistä jalkineista pohkeisiin, polviin ja siitäkin ylemmäksi. Kuvitelma talvisille ulapoille jäätyvästä sudenajajasta ei ollut enää muistelma, se oli todellisuus. Huohottelevina parivaljakkoina pedot ajoivat ohitse, kääntyivät takaisin ja seurasivat suksen kannoilla. Niillä oli verta läikkyvä kita ja notkeat lämpöiset jalat. Yksi penikulma — puolitoista! Kuinka se saattoikaan olla näin armottoman pitkä, tällainen iankaikkinen loppumattomuus.
Kohmettuvin käsin hän ei voinut puhdistaa enää suksenpohjiin muodostuvaa jäätä. Nähtyään työn turhaksi hän ei yrittänytkään sitä enää. Sukset muuttuivat pian raskaiksi jäätölkeiksi, hiihto laahustavaksi astelemiseksi jäykin jaloin, tökkivin sauvoin. Palava kynttilä, kärpät, oravat, kultalinnut, hopeakalat olivat tunnottomasti jättäneet jäätyvän miehen. Turha vaiva niitä on enää tuijotella ja tuiskuavasta lumesta etsiskellä. Mieluummin hän itse jo olisi heittäytynyt hankeen, pieneksi hetkeksi vain lepäilemään. Siinä hän sitten olisi saattanut nähdä jälleen kynttilänsä tuikahdukset pienessä unessa.
Ennen kuin hän ehti toteuttaa tämän houkuttelevan mielijohteensa, välähti hänen väsyneissä silmissään pieni tuikahdus. Hän hankasi kädellään kohmettuneita kasvojaan ja tuijotti tarkemmin pimeyteen. Siellä vilkahteli tuli, ei hangessa eikä pilvissä, ei vedessä eikä lumessa! Se oli kynttilä, oikea kynttilä, joka paloi Elinan kamarin ikkunalla! Se herätti sammuvan miehen tahdon, lämmitti nopeasti hänen sielunsa ja ruumiinsa. Kuinka hän hetkeksikään oli unohtanut kynttilänsä ja päästänyt sydämensä tuiskun ja turtumuksen valtaan?
Hän irroitti suksiensa lukkositeet ja jatkoi matkaansa jalkaisin. Kankeaa, hullunkurista oli hänen kulkemisensa. Hanki upotti, mutta hän vain käveli, vain juoksi ja kompasteli pyryn lävitse yhä kirkkaammin tuikkivaa kynttiläänsä kohti. Kaatuessaankaan hän ei päästänyt enää edessä päin vilkuttavaa tulenkielekettä silmistään. Kiihkeästi päämääräänsä pyrkien hellittämättä ponnistellen hän norjistui vielä kerran, lämpeni liiaksikin. Kunnes vihdoin tuttu metsäharjun suojaama rantatörmä joutui vastaan.
Aamu jo oli, kello neljä. Elina oli kaiken yötä valvonut ja odottanut häntä. Toinen kynttilä hänen kamarinsa ikkunalaudalla paloi lopuillaan. Elina keitti vettä, nouti hunajaa, hoivaili rakastavan naisen kädellä väsynyttä hiihtäjäänsä.
— Sinä tulit! Sinä voitit! Tiesin että tulisit!
— Ja että voittaisin?
— Että voittaisitkin!
Elina rakenteli omaan sänkyynsä lämpöisen vuoteen, peitteli ja syleili ihanasti. Hän meni jo ovelle, hiipi takaisin, syleili vielä kerran ja hävisi jälleen.
Kolmas kynttilä, jonka Elina äsken teetä juotaessa oli sytyttänyt, jäi palamaan ikkunalaudalle. Palkintokello naksutteli tuolilla vuoteen vieressä.
Kynttilän värisevä liekki tuikki ja säteili. Onnellisimpiin uniinsa raukenevan hiihtomiehen silmissä se hypähteli vielä kerran talvikärppänä ja kesäoravana, sukelteli kolibrilintuna ja kultakalana. Sitten se pysähtyi ikkunalaudalle ja hypähteli siellä odottavan tytön silminä, käsivarsina ja sydämenä. Sydämenä, jonka keskellä paloi ja sykähteli elävä, värisevä liekki.
MATIN MAAILMANENNÄTYSMERKKI.
Oli suurten olympiakisojen aurinkoinen iltapäivä. Yli viidenkymmenen maan värikkäät liput hulmahtelivat leppoisasti lienteässä iltatuulessa. Mutta satatuhantisessa, kaikkia maanosia, kymmeniä maailman kansoja edustavassa katsomossa kytee sähköistyvä odotuksen henki. Useat laajan soikiokatsomon parvekkeista ovat jo viimeistä sijaansa myöten täynnä. Jäljellä olevien harmaat aukkopaikat täyttyvät ja tihenevät nopeasti. Tuhannet, kymmenet tuhannet kiikarit nousevat ja laskevat. Niiden kirkkaat, terävästi valoa taittavat kaksoissilmät välkähtelevät lukemattomina kiiltävinä pisaroina Stadionin muurin ylitse paistavan auringon valossa.
Tasan kello seitsemäntoista marssii aamupäivän koekilpailusta selviytynyttä keihäsmiestä ruskean hiilimurskan reunustamalle kilpailupaikalle, jonka vihreälle keskikentälle on piirretty valkoisia liituviivoja viiden metrin porrastumina viidestäkymmenestä seitsemäänkymmeneen viiteen. Jossakin viimeistä edellisen liituviivan paikoilla liehuu edellisten olympiakilpailujen ennätysmerkki. Mutta kaikista viivoista ja mittarajoituksista piittaamattomana, maailman keihäsvalioiden tähän saakka saavuttamattomana huiskahtelee siniristilippu, Suomen Matin maailmanennätysmerkki: 77.23! Herrat keihäsmiehet, maailman valiot! Yrittäkää luokseni tänä mainiona päivänä, tässä maailman valtakuntien lippumeressä, maailman kaikkien kansakuntien silmien edessä! Yrittäkää, olkaa hyvät!
Kilpailu aloitetaan. Seitsemäntoista monessa kiirastulessa valikoitua keihäsmiestä yrittää parhaimpansa kukin vuorollaan. Ensimmäisenä ryöpsähtää esiin puolalainen. Tulisin, pomppivin askelin hän lähestyy kalkkiviivaa kuin potkumasurkkaa tanssien. Joustavasti sopeutuu askeleihin ruumiin kierros, kaunis kaarros, jonka yläreunasta keihäs tangeeraa päämäärää kohti ilmojen halki.
Komea heitto! Mitään ei siitä puutu. Ei mitään muuta kuin ennätysheiton pituutta ja voimaa. Jo viidenkymmenen metrin liituviivan kohdalla se on lopussa, ja kuudenkymmenen metrin kohdalla rautainen kärki piirtää merkkinsä ketoon.
Puolalaisen jälkeen heittää Suomen mies. Hänen vauhtinsa on hitaampi, mutta tasaisesti kiihtyvä. Hänen heittonsa on viuhtaisevan voimakas, mutta kaari on matala ja maan vetovoima hellittämätön. Kuudenkymmenen kaariviiva vaanii ja vaatii jälleen osansa pari metriä jälkilöysää hellittäen.
Jo heittää maailman Matti. Hän valmistautuu huolellisesti tunnustellen askeleita, keihäsvartta. Tuhannet kiikarisilmät välkyttävät, tuijottavat joka puolelta miehestä mittaa ottaen. Matti katsahtaa sinne ja tänne, väläyttelee auringon avustamana kiiltävillä silmälaseillaan vastaan. Hänen ennätysmerkkinsä siellä ruohoaavikolla merkkiviivojen takana huiskauttaa huolettomasti vapaalla kädellänsä: Ahaa, poika! Joko tulit sinne! Jos minut tavoitat, niin paljon tavoitat!
Ja Matti yrittää. Komein, pomppivin askelin hän ottaa vauhdin ja vetäisee ainoalaatuisen olkavarsiheittonsa. Ja taas tuhannet, kymmenet tuhannet kiikarisilmät hiiskahtamattomina, hengähtämättöminä seuraavat sitä: miestä, askeleita, riuhtaisua, keihästä, keihästä erittäinkin, ampuvat kuin lintua lennosta. Niin ampuvat. — Keihäs putoaa, katkeaa kesken aikojaan komeimman kaarensa kohdalla, josta se yhtä helposti olisi voinut jatkaa matkaa veljensä ennätysmerkin luo, yhtä hyvin 78:aan kuin 68:aan, jos vain olisi ollut matkassa tarvittava annos sitä voimaa, sitä typistämätöntä uskon, tahdon ja lihasten voimaa, mitä maailmanennätysmerkin tavoittajan ilmalennolta aina vaaditaan. Sitä puuttui hivenen verran, mikä maailman Matin heitossa merkitsee samaa kuin kymmenisen metriä. Katsomo kohahti kuitenkin.
— Oho! vilautti Matin ennätysmerkki. Mutta sitten asettui tuuli ja Matin ennätysmerkki myös asetti lippalakin silmilleen ja nukkui ns. koiranunta. Mitäpä syytä sillä olisi varpailleen nousemiseen ja turhan kurkkimiseen, koska maailman valioiden keihäskepit rapsahtelevat 60:n, 65:n kahden puolen niin hyvin omien kuin muiden.
Jo kahahti ruohomatto 70:n metrin kalkkiviivan paremmalla puolella. Yrjö Nikkasen vapa se oli. Matin ennätysmerkki tunsi sen maata kyntävästä vinosta asennosta ja häntäpään pitkän, aikaa vapajavasta tärinästä. Tunsi se sen muutoinkin. Sisäisimmissä näkemyksissään se aavisteli, että juuri Nikkasen Yrjön matala, mutta voimakkaasti leikkaava, salakavalana salamanterina tavoitettansa kohti syöksyvä keihäsvapa ennemmin tahi myöhemmin tulisi sen kuuluisan pään menoksi. Mutta se ei tapahtuisi vielä näissä kisoissa, ehei, pojat! Sellaiset eivät olleet vielä merkitkään. Matin maailmanennätysmerkillä oli kyllä vilpittömän toivomuksen ja silmän nikkaamisen varaa Nikkasille, Toivosille ja maailman Matille itselleenkin. Sen vuoksi se tämän Yrjön ensimmäisen merkittävämmän saavutuksen takia iloisena nikkasi:
— Kas, sillä tavalla, poikaseni! Se ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin!
Sitten tuli jälleen pitkähkö tauko maailman Matin ennätysmerkin näkökulmasta katsoen. Tuuli hiljeni yhä, joten sen jo luonnonvaatimukset huomioon ottaen oli raskasta pitää silmiään auki sinilippaisen lakin alla. Keihäskepit napsahtelivat, töksähtelivät viidenkymmenen, kuudenkymmenen metrin viivoilla, milteipä halloo-huutomatkan päässä. Niistä ei torkkuvan silmä erottanut enää, mikä oli ruotsalainen, mikä puolalainen, mikä peräti amerikkalainen. Siellä ne taas töksähtelivät seitsemänkymmenen huonommalla puolella kaikki kotoisetkin. Ehkä loppukilpailuun sentään selviytyisivät. Mutta suuren katsomon pienessä huutosakissa oli varmaan jo Matin maalaisilla monen miehen niskaharjaksien alla kylmä hiki. Toivomisen varaa tuskin yhdeltäkään heistä tässä kilpailussa tulisi puuttumaan.
Matin ennätysmerkki ei ottanut tätä seikkaa kovin vakavalta kannalta. Se sulki silmänsä, molemmat silmänsä ja siirtyi katselemaan kauas yli kohisevan stadionin aina lehtevän leppoisana siintävien kesäisten järvien rannoille. Mitä kauemmin ja kauemmaksi se katseli, sitä tyytyväisempänä se torkkuvilla silmillään siristeli. Ja kokonaan unohtaen kohisevan ja kihisevän kansojen kilpanäyttämön se onnellisena kissanpoikasena kehrätä hyristeli.
Maailmanennätys oli harvinainen lintu. Se ei lentänyt esiin sirkuspiiskan huitaisemana, ei kuninkaitten kutsusta, ei maailman herrojenkaan mahtikäskystä. Se oli arka, värähtelevä onnen kyyhkynen, ei mikään varta vasten kasvateltu tusinapulu, joita maan mainioiden olympialaisten avajaispäivinä tuhatmäärin laskettiin viestinviejiksi ja ennen näkemättömien suurkilpailujen siivekkäiksi mainosmiehiksi.
Vapaa, arka, myös kunniastaan arka metsäkyyhkynen se oli, joka yllättäen lennähti esiin milloin halusi ja minne halusi, yhtä usein ja yhtä halukkaasti, milteipä halukkaamminkin vielä jonkin syrjäisen Suomenmaan etäisen pitäjän »Saarijärven 'Pullistuksen'» kesäjuhlissa kuin suurolympialaisten kaikkien kansakuntien kamppailuissa.
Mutta tulipa se esiin missä tahansa ja milloin tahansa, oli sillä aina lähettäjänsä suhteen muutamia tinkimättömiä perusvaatimuksia. Hänen oli pitänyt valvoen, paastoten ja keskittyen valmistautua tätä tilaisuutta varten. Mutta samalla kuin ennätyksen tavoittelija näin huolellisesti ja hartaasti valmistautui suureen tehtäväänsä, ei hän itse saanut olla siitä tietoinen. Missään tapauksessa hän ei saanut voidella ruumistaan »minäminä» patenttipalssamilla eikä sieluaan kuolemattomuuden kunniaöljyllä. Kaikista aavistelevista tuntemuksistaan ja harjoitussaavutuksistaan huolimatta hänen tuli aina tuntea ja tietää, ettei hän itse ollut mitään, ainoastaan hänen mahdollinen saavutuksensa jonkin aikaa olisi jotakin. Hän itse oli vain lintusen lähettäjä. Kyyhkynen oli se loistava lintu, jota koko maailma ihasteli. Kunnes lennähti esiin toinen lintu, vieläkin loisteliaampi.
Näin hänen, lähettäjän, suurtehtävään valmentautuessaan oli aina ajateltava. Ja kun hänen suuri hetkensä vihdoin saapui, oli hänen tultava sinne kuin jumalten juhlaan. Pelko pois. Ruumiissa notkeus ja lämpö. Sielussa voittajan tahto, ei uhma. Koko olemuksessa sopusointu ja päivänpaiste, helluntaiaamun kesäinen rauha.
Se katkesi kuin heinä hurjan niittomiehen edessä. Maailman suurkisojen jättiläisstadion kiehui ja kohisi, paukkui ja pauhasi. Niin voimakkaasti ilon pyörremyrsky ryntäili sen laidasta laitaan, että Matin maailmanennätysmerkki riipaisi lippalakin silmiltään, vaikka tuulen hiventä ei tuntunut ruohomaton alhaisessa ilmapiirissä.
Se kääntyi vilkuilemaan taakseen. Uusi loistava maailmanennätys oli varmaankin nyt saavutettu. Mikä onni, että ei tärskäyttänyt häntä, torkkujaa, päähän. Loppumattoman pyörremyrskyn kohinasta päättäen se oli livahtanut metrin, pari, kenties viisikin ylitse.
Mutta mitään uudesta saavutuksestaan tärisevää keihäsvapaa tai uljaasti pystyyn tökättyä voitonmerkkiä ei löytynyt vihreän kentän keskihorisontista eikä keskiviivoiltakaan. Matin ennätysmerkki pyörähteli, ihmetteli, pyörähti puoli ympärystä vihdoin. Siellähän se yhä seisoi ja tökötteli Stöckin vapa! Stöck itse seisoi sen vieressä onnellisena, hymyilevänä, niinkuin suurten maailmankilpailujen voittaja seisoo, milloin ei ennätyksen värisevä kyyhky liitele hänen kunnian kuumettaan löyhyttelemässä.
Matin maailmanennätysmerkki hymähti hyväntuulisesti näille ajatuksilleen. Tuulenpuuska tarttui takaapäin sen helmuksiin. Se hulmahti levälleen ja innostui omista ajatuksistaan: Nähkääs, maailmanennätys on hyvin harvinainen lintu. Se lennähtää esiin, minne tahtoo ja milloin tahtoo. Maan mahtavimpia kilpakenttiä se voi kiertää pitkät kesäiset päivät, koko elinikänsä. Maailman pikkuisten keskeneräisille kentille se voi lennähtää myöhäissyksyn viluisena päivänä sodan kovaäänisten ankarasti pauhatessa.
Maailmanennätysmerkki huomasi puhuvansa kuuroille korville. Kaikki, yksinpä kentän moniväriset merkkiliputkin olivat nousseet varpailleen. Keihäänheiton juhlaseremonia oli juuri alkamassa.
Matin maailmanennätysmerkki aikoi myös nousta, mutta samassa joku kentän järjestysmiehistä tempasi sen maasta ja heitti romulaatikkoon. Jopa tästä joudankin! pakisi ennätysmerkki itsekseen. Minulla ei ole täällä enää tehtävää, ei mitään tehtävää, jupisi se viimeisillä voimillansa. Raskaita rautatikkuja sateli sen niskaan. Maailma musteni sen silmissä. Voittajan hymy huulillansa se vaipui nirvanaan.
MYLLYOVEN MENNINKÄINEN.
Jussi otti osaa kolmiotteluun nuorisoseuran kesäjuhlissa. Kuula lensi hyvin, juoksu meni välttävästi, mutta keihäässä kävi huonosti, kuten monta kertaa niin monelle Jussille ja Pekalle, jopa Matillekin joskus. Jussi ei ollut heittänyt keihästä milloinkaan tätä ennen ja sepä osasi reistailla ja venkotella. Hännilleen se tipahteli maantielle siinä kahdenkymmenenviiden metrin molemmin puolin. Kärkipuolesta ei tullut edes merkkiä maahan, eikä sitten luonnollisesti palkintotuomareitten kirjoihinkaan. Tämän johdosta Jussin kolmiottelun lopputulos muodostui sellaiseksi kuin jo arvata sopii: Niin kuulantyönnöt kuin juoksut, koko hyvillä toiveilla aloitettu ottelu imeltyi tuloksettomaksi kerrassaan. Jussi oli vihainen palkintotuomareille, jotka mokomia kepinheittoja yhdistelevät otteluihinsa, vihainen itselleenkin: Kuinka ei aikamies tuollaista vapaa heittänyt niin pitkälle, että eivät olisi huomanneetkaan, kumpi pää maata raapaisi, kärki- vaiko häntäpuoli. Se tempaus oli heille näytettävä ensi kesänä.
Mutta sitä varten tarvitsi perinpohjaisesti harjoitella. Jussi oli uuttera poika ja pani toimeksi. Kohta kolmessa kylässä mainittiin siitä. Porsaat porasivat, kanat kaakattelivat, ja oma, jopa naapurinkin naisväki piti pahaa meteliä tästä Jussin alinomaisesta saikkaroimisesta, jota hän itse oli alkanut nimittää keihäänheiton harjoittamiseksi. Ei tosin Jussilla, kaikinpuolin kunnollisella ja hyväluontoisella miehellä mitään pahaa tarkoitusta ollut. Mutta erehdykset kuka ymmärtää. Kesän mittaan niitä sattui, parhaalla tahdollakaan niitä ei voitu aina välttää.
Juuri kun Jussi toimessaan kujatiellä sinkosi keihästänsä, tulivat esimerkiksi kanat. No, siivilleen siinä sinkosivat myös kanat, ilmojen halki kuin Jussin keihäs. Mutta kerran onnistui niin osavasti, että kana ja keihäs sinkosivat vastakkain. Arvaa sen, miten siinä kävi. Kanasta tosin ei olisi suurta porua syntynyt, ellei se olisi ollut muorin muniva kana. Siitä täysosumasta muori ei lakannut kaakattamasta, ei sittenkään, vaikka kana aikapäiviä oli jo paistettu ja parempiin suihin syöty.
Toisen kerran taas talon kolmikuukautinen porsas —. Enempää aikaa haaskaamatta voimme lyhyesti mainita, että ellei mainittu porsas olisi ollut maaperässä pysyväisempi ja luonnonlaadultansa rauhallisempi kuin edesmennyt muorin kana, niin sille olisi käynyt aivan samalla tavalla. Porsas sanoi: no, noh! toppasi ajoissa ja niin säilytti kallisarvoisen olemuksensa paistinvartaasta, toistaiseksi. Meteliä kyllä tästäkin jo pidettiin riittämiin asti, silminnäkijöistä ja tapauksen selvittäjistä kun yleensä tällaisissa tapauksissa milloinkaan ei ole puutetta. »Jos ei olisi ollut onnea mukana!» »Jos porsas olisi sattunut juoksemaan silmänräpäystä aikaisemmin!» »Jos minä en olisi ollut hätistämässä.» — Jos ja jos ja vielä yhden kerran jos! Jussia alkoi jo harmittaa.
Mutta sitten eräänä sunnuntai-iltana riensi taloon juoksunhynttää Väliportin Eeva, kylän hieroja, kuppariämmä ja juorukello. Jussi taas touhussa eikä ollenkaan huomannut. Ja eikö jälleen pitänyt sattua niin ohraisesti, että oli juuri vähällä, ihan salliman terillä, ettei Eevalle käynyt niinkuin oli käynyt muorin kanalle. Eeva siunasi ja hypähti, että hame levähti, että Jussin keihäskin ihan säikähti ja lensi hituisen verran ylitse.
Siitä vasta meteli nousi. Muori kantoi esiin jo ammoin paistetun kanansa, talon muu väki vielä paistamatta olevan porsaansa. Mutta Väliportin Eeva huusi ja siunasi kuin elävänä kärventyvä paisti: »Sus siunatkoon, tulkaa auttamaan! Täällä ihmisiä tapetaan ihan tahallaan! Viattomia ihmisiä pyhäpäivänä!»
Tällöin Jussi suuttui toden perästä. Hän kaivoi surman aseensa tantereesta ja käveli metsätielle. Ähkien ja puhisten hän heitteli kovan onnen vapaansa niin, että puiden oksat rapisivat. Mutta Jussi oli niitä miehiä, jotka tosin joskus vihastuvat, mutta eivät pikapäissänsä syntiä tee. Sitä paitsi tuollainen metsätiellä käveleminen, hypähteleminen ja vavan heitteleminen lauhduttaa ennen pitkää vihaisimmankin mielen, kuten hyvin tietävät kaikki kävelijät, hypähtelijät ja vavanheittelijät, jotka itse ovat tätä lauhdutusmenetelmää kokeilleet.
Mitä syvemmälle metsään polku jatkui, sitä leppoisammaksi Jussin mieli lauhtui. Puoliääneen hän myönteli jo itsekin erheensä ja varomattomuutensa: Jopa jo! Johan vähältä riipaisi! Meinasinko todentotta varrastaa vielä sen ämmänkin! Siitä luomakunnassa vasta meteli olisi noussut!
Onneansa kiittäväisenä, täysin leppoisana ja tyytyväisenä miehenä Jussi keihäineen joutui matkansa päähän. Se oli vähäinen metsäpuro, jonka ylitse johti ränstynyt kapulasilta. Sillan takana kallioreunan alla kyyhötteli vanha harmaa mylly, ns. jalkamylly, jonka isoisät ammoin olivat siihen puroputouksen alle rakentaneet. Joku koiranleuka, kulkumies oli myllyn oveen piirtänyt mustalla hiilellä rumasti irvistelevän äijän pään pyöreine pässinsilmineen. Purosillalta katsoen se ei ollut mikään enkelinkuva, päinvastoin se oli kuin — kuin sen toisen, pimeyden valtakuntaan syöstyn enkelin kuva, enkelin, jonka monista tunnetuista liikanimistä ei ainoatakaan ole lupa säädyllisessä seurassa julkilausua. Emme tiedä, lausuiko Jussikaan niitä ääneen, sillä kuten jo edellä mainittiin, Jussi yleensä oli säädyllinen mies, joka hiljaisen metsävaelluksensa sekä äskeisen heräämyksensä aikana oli vieläkin säädyllisemmäksi tasautunut.
Mutta rumiluksen rumaa päätä siinä sillalla keihäs kädessä katsellessaan Jussin omaan päähän iski ajatus, iski kuin kesäinen ampiainen: Mullistelet siellä vielä, senkin kuvatus! Jos ma tästä jalkaini sijoista isken keihäällä vasten kuonoasi, niin — niin ei kukko perään kurkista! Ei laula kuitenkaan!
Jussi mittasi askelillaan matkan purosillalta myllynoveen. Se oli viisikymmentä metriä tai hiukan ylitse. Matka oli näyttänyt paljon lyhyemmältä, rienaajan ansiosta luultavasti. Taisipa tulla vähän liikoja luvatuksi! ajatteli Jussi ja raaputteli rumilusta keihäänkärjellä leuan alta. Mutta mikä oli luvattu, se oli täytettävä! Tähän päivään mennessä ei Jussi ollut sanojansa syönyt eikä aikonut tehdä sitä vastakaan! Saat tästä kuonoosi, pässinsilmästäsi sisään, varrohan vähän!
Ja kaveri kun vartosi, uskollisesti äijä odotteli kesän, puolitoista. Joku olisi varmaan pitkästynyt jo, mutta myllyoven menninkäinen ei. Hän oli lujaa sukua ja sitä varten rakenneltu. Niin oli myös hänen vastustajansa. Joka ainoa kesäinen ilta illallisen jälkeen Jussi vapoineen hävisi metsätielle, satoi tai paistoi. Oikein ikäväksi tämä jo toisille kävi. Mitä se poikaparka aina sinne metsänkorpiin?
Jussi ei ollut mikään parka, kaukana siitä. Metsäpolku oli hänelle jo ylen tuttu, mutta yhtä hupaisa se oli aina: Keihäsvapa kävi hänelle päivä päivältä yhä keveämmäksi, yhä rakkaammaksi ja singahteli jo rentoimesti puiden oksien välitse, jopa latvojenkin ylitse. Hänellä oli erikoisesti varattuja harjoituspaikkoja, joissa joka päivä vapaasti vauhtia ottaen sopi harjoitella, oli erikoisia kilpailupaikkoja, joissa pari kertaa viikossa tarkasti viivan taakse pysähtyen sopi kuntoa koettaa. Sitten oli vielä hupaisia yllätyspaikkoja, joka matka jokin uusi: kaksi, kolme — neljä, viisi —.
Mutta myllynoven menninkäinen oli yksi ja sama, mulkosilmä, palliposki, irvokas ja itsepäinen kuin —. Kymmenisen kertaa illassa, satoja kertoja kuukaudessa vapa viuhahtaen lähti purosillan takaa, mutta putosi aina kunnioittavasti sopivan välimatkan päähän rumiluksen leuan alle. Menninkäinen irvisteli ja nauroi, ilkkuen hirnui se kuvatus! Näin ainakin sillan takana ilmaa haukkovasta tavoittelijasta näytti. Mitäpä hän mokomalle mahtoi? Ei mitään muuta, kuin minkä jokainen Jussi, Pekka, Matti ja Yrjö niin hyvin sanomattakin tietää. Ei muuta kuin harjoitella! harjoitella!! harjoitella!!! Ja siinä ohessa salaisesti odotella sitä onnensattumaa, joka jokaiselle uskolliselle harjoittajalle tulee, kun on tullakseen.
Oli taas kesäinen ilta, semmoinen raikas, leppoisa, lehtevä ilta, jollaisia koetaan vain Suomenmaassa lämpimän heinäpäivän ja hyvänpuoleisen ukkoskuuron jälkeen. Illallisen syötyään Jussi hävisi talon tanhuvilta vapoineen kuten tavallisesti. Taivaanranta ruskotti somasti, tuhannet, miljoonat vesipisarat kimaltelivat kylvystä nousevien koivupuiden lehdillä, ja meheviä muurainhedelmiään kypsyttelevä suonranta tuoksahteli kuin paratiisin yrttitarha.
Jussi käveli ja pysähtyi, katsoi ja hengähteli. Mutta vapaansa hän tänä iltana ei singahduttanut kertaakaan, miten olikaan nyt niin juhlava, malttava mieli, niinkuin ei olisi hennonut noiden kylvystään nousevien kesäneitosten hopeakoruja karistella. Näissä hupaisissa ajatuksissa ja aistimuksissa Jussi joutui tutulle sillalle, tutun metsätien päähän, jossa yhäti saavuttamattoman keihäsmatkan päässä mullisteli se vanha tuttu.
Jussin silmissä välähti. Hän veti ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsi syvään. Sitten hän peräytyi parikymmentä askeletta, henkäisi ilmaa ja puhalsi äskeistä syvempään, kuten puhaltaa innoissaan eräs tunnettu kotimainen luontokappale, pyöreät pallosilmät verestävinä pullottaen.
Vauhti sattui osavasti, vapa lähti navakasti. Se kohosi ja vapisi! Se lensi ja suhisi! Moksis! Se hiveli ja siveli Jussin korvaa ja sielua se rautakärjen moksahdus alhaalta myllyn ovesta.
Keihään kärki ei sattunut kumpaankaan pallisilmään, vaan niiden välille otsaan, emme tosin voi sanoa runoilijan sanoilla, että »jaloon otsaan», mutta joka tapauksessa se sattui otsaan, joka kärsivällisesti oli tätä täysosumaa odotellut.
— Sanoinhan sen sinulle! myhäili Jussi ja veti keuhkonsa täyteen kesäillan ihanalta tuoksuvaa ilmaa.
Parin viikon kuluttua olivat taas nuorisoseuran arpajaiset kansan hyviksi järjestettyine kolmiotteluineen. Jussi otti osaa kuten viime kesänäkin, työnsi kuulaa kuin poika ja juoksi rivakasti. Viimeiseksi tuli keihäs. Kilpatoverien vavat pöllähtelivät kuten ennenkin siellä ja täällä kolmenkymmenenviiden metrin vaiheella. Mutta Jussin keihäs löydettiin aidan takaa lukkarin vasikkalaitumelta, häntäpää vinosti taivasta kohti osoittavana, kuten sillä vasikalla, joka onnekseen hyvissä ajoin oli pötkähtänyt kotiaan kohti.
MYYTY MIES.
— Seuraava! Numero kaksikymmentäyksi! Pitkän penkin päässä istuva kalpeaverinen kutsuntavelvollinen hätkähti. Hän nousi ja läheni pöytää pysähdellen, epäröiden. Kirjuri katsahti häneen tuikeasti. Myös kutsuntalääkäri heitti lasiensa takaa pikaisen välähtävän silmäyksen.
— Hei, nuori mies! Sotamieheksikö hän aikoo? Tulija pysähtyi kokonaan.
— No, mikä nyt? Mars, mars!
Kehoitusta noudattaen kutsuntavelvollinen otti jälleen muutaman askeleen ja pääsi pöydän ääreen. Kirjuri joudutti häntä asiaan.
— Täydellinen ristimä- ja sukunimi, kuuluvasti ja nopeasti.
— Oiva Armas Kattainen.
Ei se juuri nopeasti tullut eikä kuuluvastikaan, koska kirjurin täytyi uudelleen tiedustaa:
— Oi-, Oiva Armas. Sanoitteko te Katainen vai Katajainen?
— Oiva Armas Kattainen! sanoin minä. Toistamiseen lausuttuna se kuului kyllä. Kutsuntavelvollinen katsoi kauemman aikaa kirjuriin. Hänen silmissään oli outo loiste, pienet punaiset täplät hehkuivat poskipäissä. Lääkäri nousi naurahtaen, otti nauhansa ja kuulotorvensa.
— Sillä tavalla sitä pitää, ken sotamieheksi aikoo!
Lääkäri tuli hänen luokseen, mittasi rinnan ympäryksen ja tarkasti numeroita. Ei riittänyt, vai eikö hän muistanut. Mitattiin uudestaan. Piti hengittää syvään, ulos ja sisään. Yhä lääkäri katsoi ja kummasteli, näytti niinkuin hän ei olisi uskonut, mitä mitta osoitti. Oliko hän mitannut rinnan vai kaulan? Sitä juuri hän näytti harkitsevan. Mutta sitten hän otti mustan kuulotorvensa, kuunteli ja kopisteli miestä edestä ja takaa. Ja taas tutkittavan piti hengittää syvään, yskäistä väliin. Ketään toisia ei näin tarkasti tutkittu. Mitä kummaa hän oli löytävinään? Yskän jälkiä varmaan. Se oli tullut talvella ja vaivannut jo neljä kuukautta. Kehnojen jalkineiden syytä se oli, mutta mistäpä lääkäri sen tiesi.
— En såld man!
Lääkäri sanoi sen hiljaa eikä tarkoittanut sanojaan tutkittavalle, vaan kirjurille. Ne olivat vierasta kieltä, eikä tutkittava ymmärtänyt niitä, mutta mitään parhaimpia mainesanoja ne eivät olleet, sen hän vaistosi — såld man... en såld man. Ne olivat tylyjä sanoja, kovia sanoja, kovia kuin kolme kuivaa hernettä. Joka tapauksessa hän pistäisi ne hampaittensa rakoon ja ottaisi selville, mitä ne merkitsivät.
— Te olette vapaa. Menkää kotiinne.
Siinä tipahti päästökirja hänelle. Hän katsahti avuttomasti, hieman pelokkaasti lääkäriin. Tarkoittiko lääkäri totista totta? Mikä vapaa se oli, joka ei sotamieheksi kelvannut? Kaikki muut kelpasivat, pihtikintut, länkisääret. Jos yskän vuoksi raakkeja tehtiin, niin sitten olisi pitänyt hylätä kaikki! Lääkäri ennen muita! Senkin såld man!
Seuraava numero huudettiin esiin. Herrat eivät enää vilkaisseetkaan häneen. Hylänneet he olivat kerta kaikkiaan. Hän kääntyi ja käveli alakuloisena pukuhuoneeseen.
Sinut vapautettiin! Pääsit siitä! Ei kai sitä, jos on sairas —. Toiset pojat, tutut rippikoulutoverit kyselivät ja touhusivat, ilkeästi eivät kylläkään. Kukapa olisi viitsinyt sairaalle miehelle. Mutta jokaisen silmistä näkyi sama: surkuttelu ja sääli: Vai raakki! Ruunun raakki! Kylläpä on surkeata, kun miehestä nuorella iällä tehdään ruunun raakki.
Näitä yhtä äänettömästi kuin ilkeästi viuhuvia sanoja lenteli kuin harmaita variksia häkkiin vangitun huuhkaimen ympärillä. Oiva nieleskeli tyhjää ilmaa kiskoessaan saapasta jalkaansa. Se oli yksi äänetön kiusantekijä sekin, sietämättömän ahdas märässä sukassa turvonneeseen jalkaan. Häntä hiosti ja alkoi yskittää. Hän ponnisteli vastaan ajatellen kuivia herneitänsä, kutsuntalääkärin kolmea tylyä sanaa, joista hän vielä tänä päivänä ottaisi selvän.
Hän selviytyi saappaisiinsa. Hetkisen kuluttua hän ajeli hevosella hiljaista maantietä. Ei hiiskausta kuulunut kylästä eikä metsästä, mutta kuitenkin hänestä tuntui niinkuin kutsuntapaikan varikset ja korpit olisivat seuranneet kuulomatkan päässä kidat aina avoinna raakkuen: Raak— raa— raakki — raakki!
Mikä mies oli hän, joka ei sotaväkeen kelvannut? Mieskö? Ruunun raakki! Kaikki muut kelpasivat, Riuttalan Kalle, pihtikinttu, Perälän Matti, länkisääri. Yskivä rintatautinen mies ei kelpaa muualle kuin —. Sinne kyllä kelpaa mies kuin mies, vanha ämmäkin. Siihen samaan sortui Kulmalan Ville, siihen Kaivolan Heikki ja suutarin emäntä. Tuhansia, kymmeniä tuhansia nikahtui joka vuosi, vähin erin riutumalla, tukehtumalla kuin kuivalle tielle viskatut ahvenet.
Oli kai tästä jo aavisteluja ollut. Oikea yskä ei milloinkaan ollut näin pitkäikäinen, monikuukautinen. Öisin se tarrasi kurkkuun ja kiristi kuin painajainen. Mitä sumuisempi oli ilma, sitä kireämpi oli puristus. Kaikki kyläläisetkin sen jo huomasivat ja kummastelivat. Mutta oli hän sentään uskonut sotaväkeen kelpaavansa. Siellä hän oli luullut selviytyvänsä. Aina olisi ollut ympärillä iloinen joukko, ruunun komento ja mahti. Varmasti olisi päässyt itsepäisestä yskästä ja sen kannoilla hiipivästä vaaniskelijasta.
Kun ei päässyt, niin ei päässyt. Kotiin vain oli palattava raakkina ja rauskuna »en såld man». Mitä viheliäisyyttä mahtoi sekin tarkoittaa? Miksi eivät sano edes suoraan, kieräilemättä!
Samassa hän muisti, että oli päättänyt ottaa selvän siitä. Missä ja miten? Lääkärissä! Kunnanlääkäriltä, joka asui tien varressa Nevalaisen huvilassa! Varmasti kai hän, toinen ammattimies sen tietäisi, mitä toinen tarkoitti. Tienhaaraan ei ollut enää pitkältä. Hevonen kääntyi vastahakoisesti, mutta mies piti päänsä.
Myöhäinen jo oli ja lääkärin vastaanotto aikoja ohitse. Oiva soitteli ja rämisteli ovikelloa. Lääkäri otti hänet vastaan, mikäpä siinä auttoi. Hänellä oli samanlainen musta kuulotorvi kuin kutsuntalääkärillä ja yhtä tarkkaan hän tutki ja kuulosteli. Samalla tavalla piti hengittää ja yskäistä. Vihdoin hän oli tutkinut tarpeekseen.
— Keuhkot pahasti vialla! kuului maksullinen toteamus.
— Onko niistä enää mitään toivoa? Oiva keskitti totisen ja tarkkaavaisen katseensa lääkärin silmiin.
— Toivoako? Totta kai! Niin kauan kuin on elämää, on aina toivoa, lääkäri sanoi.
Viisaasti he kaikki osaavat totuutta kiertää, ajatteli Oiva liivejänsä napittaessaan.
— Olisiko teillä varoja pitempiaikaiseen parantolahoitoon? ajatteli ja suunnitteli lääkäri omiaan.
— ... tiedä tuota varoistakaan. Jos äijällä jokin markka lienee, niin tuskin hän niitä luovuttaisi tämmöisiin tarkoituksiin.
— Eikö luovuttaisi?
— Ei luovuta!
Hän tokaisi sen milteipä vihaisesti. Nuori lääkäri katsoi kummeksuen. Minkälainen isä se olisi, joka ei poikaansa auttaisi. Sen saattoi kyllä aavistaa, kun vähän aikaa katseli tätä tiukkapiirteistä, itsepäisen näköisiä nuorta miestä silmiin. Ihme ja kumma, että basillit uskalsivat käydä käsiksi tällaisiin miehiin. Hän käveli pöytänsä luo ja kirjoitti lääkemääräyksen.
— Määräsin teille lääkkeitä tässä, vaikka eivät ne tällaisessa tapauksessa paljoakaan auta. Parantolahoitoon teidän olisi päästävä viipymättä. Jos haluatte, puhun siitä isällenne.
— Turha vaiva! Ei äijä kuitenkaan sellaisia kustanna.
— Mutta kustannetaanhan nykyään jo kaikki täysin varattomatkin kunnan varoilla hoitoa saamaan.
— Minua ei kustanneta.
Jäytävää, hyviin asemiin kaivautunutta salavihollistaan vastaan taisteleva nuori mies hymähti sen surullisesti. Enempää perustelematta lääkäri käsitti, että hänen sanojensa takana oli armoton totuus. Kunta ei kustanna, eikä ole velvollinen siihen, koska isällä oli varoja. Isää ei mikään laki voinut siihen velvoittaa, paitsi omantunnonlaki. Mutta jos sekin oli hautautunut kuolleen mammonan ja kovakantisten pankkikirjojen alle, niin nuorukaisella ei tosiaan ollut mahdollisuuksia. Hän oli avuttomampi kuin köyhäinhoitolainen.
Nuorukainen maksoi taittaen reseptin lompakkoonsa. Hän lähti, mutta kääntyi ovella niinkuin unohtuneen asian muistaen.
— En såld man! Mitä se merkitsee?
Jälleen lääkäri näki edessään kalpeat, vähän pelokkaat, mutta itsepäiset kasvot. Hän koetti kiertää vastakysymyksellä.
— Ettekö ymmärrä sitä?
— Kysyisinkö teillä, jos ymmärtäisin?
Se oli selvää. Ja että hän ottaisi sen tietoonsa, oli yhtä selvää.
— Myyty mies! Joko nyt ymmärsitte?
— Jo! Mutta ei se ole vielä kirkossa sanottu!
— Niinkö arvelette!
Lääkäri naurahti tahtomattaan. Varsin kiintoisa vastakohtien yhdistelmä oli tämä nuori mies, vähän saamaton ja arka, mutta kuitenkin samalla rohkea ja peräänantamaton. Avuttomasta alkuperäisyydestään huolimalta hänessä oli hyvä annos oikeata miehistä sisua. Sitä taistelussa aina tarvittiin, siinä ottelussa, johon hän tietämättään oli sortunut, ehkä enemmän kuin muualla.
Nuorukainen oli jo ovella. Lääkäri kiiruhti pidättämään häntä antaakseen vielä muutamia neuvoja.
— Odottakaa vähän. Tuumitaan vielä yhdessä sitä asiaa. Jos koettaisimme järjestää parantolan kotiinne. Voisitteko saada siellä erikoishuoneen?
— Kyllä! Kyllä meillä huoneita riittää.
Hän kääntyi ja palasi muutaman askeleen. Lääkäri käveli vastaan.
— Siinä pitää olla avattava ikkuna, talvellakin.
— Kun lyö säpit ja saranat, niin sillä kai siitä avattavan saa.
— Sillä juuri! Ja itse kätevä mies tuollaiset työt tekee, vielä enemmänkin, jos tarvitaan. Myyty mies! Tekee mitä tahtoo! Elää viisikymmentä vuotta maailman kiusalla! Tehdäänpä pienet kauppakirjat sen päätöksen vahvistamiseksi.
Lääkäri käveli, mietti ja innostui. Sitten hän istahti pöytänsä ääreen ja alkoi kirjoituskoneella naputtaa sitä lupaamaansa kauppakirjaa paperiarkille. Hän sanoi, mitä kirjoitti ja samalla sanat rapisivat hauskasti paperille.
— Ensiksi: Oma huone, jossa on avattava ikkuna. Toiseksi: Säännölliset työ-, lepo- ja nukkuma-ajat. Työtä on säästettävä, unta tuhlattava niin paljon kuin maittaa ja vähän enemmänkin vielä! Ymmärrättekö?
— Kyllä!
— Hyvä on, ja sitten kolmanneksi: Säännölliset ruoka-ajat! Voitteko syödä viisi kertaa päivässä?
— No, kai tuota huonompikin mies aina syödä jaksaa.
— Hyvä on! Paljon täytyy jaksaa. Puuroa ja velliä! Voita ja maitoa! On kai teillä mahdollisuus saada riittävästi maitoa?
— Jos lääkäri tarkoittaa kurria, niin sitä kyllä riittää.
— Kurria? Onko se jotakin kissanmaitoa?
— On se sellaista maitoa, jota kissa ei edes kielellänsä maista! nuorukainen naurahti.
— Sitten ette tekään sitä nauti. Hyvää lämmintä kokomaitoa sen pitää olla. Viidenneksi: Työtä on tehtävä keveästi, ei milloinkaan hikeen eikä väsymykseen asti. Ja vielä kuudenneksi: Usko siirtää vuoria. Uskokaa! Toivokaa! Jos tämä päivä on paha, niin huominen on jo parempi.
— Kiitoksia! sanoi nuorukainen, taittoi paperiarkin huolellisesti taskuunsa ja lähti.
Kotona ei hänen vahinkoansa otettu kovin vakavalta kannalta. Kerranko miehiä sotaväen tarkastuksessa hylättiin, parempiakin. Mutta hylättyä itseään kaiveli kutsuntalääkärin kolme kovaa sanaa, joita hän yhä mielessään pureskeli. Kunnanlääkärin käskyt hän naulasi kamarinsa seinään, rakenteli ikkunan talvellakin avattavaksi ja alkoi juoda täysimaitoa.
Äiti sitä vähin ihmetteli, isäukko jo ääneenkin murahteli: Oliko tuo nyt muka tarpeellista tuollainen lämpimän maidon ja lämpimän ilman haaskaaminen? Poika piti miehuullisesti puoliansa: Se oli tarpeellista! Ellei isä muutoin uskonut, niin sopi kysyä tohtorilta, vaikka kahdeltakin. Äijän suu haki sanoja löytämättä niitä, varsinkaan sen jälkeen, kun poika äidille asian perinpohjaisemmin selitettyään sai tämän liittolaisekseen.
Mutta helppoa ei elämä ollut. Monta kertaa tuli eteen pitkiä pimeitä hetkiä, märkiä öitä, sumuisia aamuja, eikä seuraava päivä ollut suinkaan parempi kuin edellinen, monta kertaa päinvastoin. Hyviin asemiin sitkeästi kaivautunut vihollinen ilkkui tai ärisi, uhkasi usein. Ärsytettynä, ärsyttämättäkin se syöksähteli ulos, ahdisti rintaa, kiristeli kurkusta ja kutsuntalääkärin kolme kovaa hernettä tuikahtelivat näkyviin milloin mistäkin, riutuvan uunin pesästä, himmeästä katosta, pienen ikkunan vetisestä pimeydestä.
Niin kovia ne olivat ja kirpeitä myös, mutta niistä kihosi pureskelijan suuhun aina uutta sisua ja voimaa: Oli miten tahansa! Tähän päivään mennessä en ole myyty mies! Aamuisin määräaikoina äiti toi lämmintä maitoa.
— Huomenta, poikaseni! Miten yö on mennyt?
— Huomenta, äiti! Hyvin on mennyt, koska aamuun on taas päästy.
Tätä vakuuttaessaan poika naurahti väkinäisemmin kuin halusi näyttää. Äiti oli ottavinaan vakuuttelut todesta ja siveli lempein sormin hänen ohimoitaan. Herkän äidillisen vaistonsa ohjaamana hän menetteli niin kuin parhain ihmistuntija ja lääkäri hänen asemassaan olisi menetellyt. Toivo oli kuin huoneessa räpyttelevä lintu. Sitä ei saanut säikyttää, sen siipiä ei saanut katkaista.
Isä, joka katseli näitä asioita himmeämpien ikkunoiden lävitse ja jonka kanssa neuvottelut tapahtuivat viileämmissä paikoissa ja arkisempina aikoina, ei ollut yhtä ymmärtäväinen kuin äiti. Hän tahtoi tinkiä lääkärin määräyksistä, jotka poika halusi tulkita sananmukaisesti. Poika ei väittänyt vastaan, mutta vahingossakaan hän ei puuttunut enää raskaampiin töihin, joita isä tavan takaa esitteli.
Mutta kotoisissa äidin askareissa hän liikuskeli sitä kätevämmin. Hän pilkkoi ja kantoi tupaan puita, ruokki kanoja ja porsaita, lakaisi ja haravoitsi tiet ja pihamaat. Äidin estelyistä ei ollut apua enempää kuin isän käskyistä. Hän teki vain sellaista työtä, minkä lääkärin ohjeiden ja oman tuntemuksensa perusteella arvioi terveelliseksi. Milloin isän puheet kävivät liian ärsyttäviksi, pakeni hän metsiin ja viipyi siellä iltamyöhäiseen. Silloinpa jo taas oli rauha talon tanhuvilla.
Hiljaisilla metsäpoluilla käyskennellessään hänellä oli runsaasti aikaa huomioiden tekoon ja mietiskelemiseen. Metsä ei ollutkaan sellainen rauhanmaa, jolta se kauniina aamuna ensi silmäyksellä näytti. Siellä käytiin sitkeää taistelua elämän ja sen jatkuvaisuutta ylläpitävien elinehtojen puolesta. Polulla pieni muurahainen kiskoi ja raahasi perässään havuneulasta, »rakennushirttä» yhteiseen kekoon. Toinen kipristeli kymmenen kertaa itseään suuremman raadon kimpussa. Kuorma oli tavaton, kuljetustie, yrittelijän voimat ja välineet huomioonottaen milteipä mahdoton. Mutta sisu ei antanut perään, eteenpäin vain. Polun vieressä risuryteikössä ponnisteli kymmenittäin, sadoittain pienen pieniä puuntaimia. Jokin oli saanut jo päänsä näkyviin ja työntyi ylöspäin hartiavoimiaan käyttäen, toisesta piipahti esiin vasta latva kuin neulan kärki. Se oli elävä kompassineula, jonka suuntaus oli selvä ja tinkimätön: päin aurinkoon! Oli joukossa sellaisiakin, jotka eivät päässeet suoraan. Kuolleen kannon tai kovan kiven reunan takaa niiden täytyi kiertää esiin. Hentoinen runko taipui vääräksi, muutamissa tapauksissa milteipä luokiksi, mutta pyrkimyksen määrä myös niillä oli sama, valoon ja elämään. Vaikka miten pitkiä kiertoteitä ne pyrkivät päämääräänsä kohti. Vaikeammassakaan tapauksessa ne eivät hellittäneet. Siinä oli niiden voima.
Kun Oiva katseli ja mietiskeli tätä, heikkojen ja vaivaisten puuntaimien ja muiden luonnonolioiden toivottomalta näyttävää, mutta lannistumatonta taistelua kituliaan elämänsä puolesta, tuli hän usein vertailleeksi omaa elämäänsä niihin. Eikö hän ollut yksi noista? Eikö hän voisi taistella niinkuin ne, yhtä voitollisesti kuin jokin niistä? Mahdollisesti hänen taistelunsa oli vaikeampi, vihollisensa vaarallisempi ja vaikeammin voitettavissa. Mutta oli kai hänellä vastaavasti myös enemmän ja parempia keinoja käytettävissään. Kykeni hän ainakin ajattelemaan. No kuka tietää, vaikka metsän vaivaiset puuntaimetkin olisivat kyenneet sen tekemään. Mutta pakenemaan, kävelemään tai juoksentelemaan ne eivät kyenneet. Siinä oli hänellä vaivaisella ihmisen taimella sentään hyvänpuoleinen etumatka, eikä hän suinkaan jättänyt sitä hyväkseen käyttämättä.
Päivä päivältä hän käveli kauemmin, yhä etäisempiin metsiin. Ilokseen hän huomasi, etteivät pitkät matkat rasittaneet häntä sen enempää. Vähitellen hän saattoi kiihdyttää vauhtiaan, hypähdellä vaihteeksi keveää juoksunhölkkää muutamia satoja metrejä tasaisemmilla taipaleilla. Kun niiden jälkeen sopivasti levähteli, varovasti ja syvään hengähteli, tuli oikein reipas ja mieluisa olo. Kotiin päästyä oli hoidettava ihoa, otettava kylmiä karkeita pyyhkeitä ja muutettava paitaa. Näistäkin oli kunnanlääkäri antanut neuvoja, oma tuntemus ja maku täydensi niitä ja kehitteli lisää. Jos jälkeenpäin, seuraavana yönä oli hyvä olo ja uni, niin silloin oli hyvä. Jos tavallista heikottavampaa väsymystä tuntui ja unipainajaisia ilmestyi, oli tullut rehkityksi liikaa. Pahimmissa tapauksissa huonojen säiden aikana oli hellitettävä viikkokausiksi, uudelleen aloitettaessa kokeiltava entistä varovaisemmin. Mutta niin kai tekivät myös metsän vaivaiset, milloin varomattomuudessaan kärvensivät latvaneulasensa.
Kului aikoja, viikkoja ja kuukausia. Vaihteleva liikunta kimmoisilla metsäpoluilla tuli hänelle jokapäiväiseksi välttämättömyydeksi niinkuin raitis ilma ja kylmät pyyhkeet. Hän tunsi voimiensa lisääntyvän päivä päivältä ja uudet elämänhaluiset ajatukset täyttivät hänen mielensä. Ehkäpä hän parantuisi vielä kokonaan? Sitten voisi yrittää uudelleen vapaaehtoisesti sotaväkeen. Ja vaikka ei sinnekään, voisi kai monella muulla tavalla osoittaa itselleen ja muille, ettei ollut enää »myyty mies». Harjoittaisi itsekseen täällä metsän kätköissä vaikka kestävyysjuoksijaksi!
Tämä huikaisevan hullu ajatus oli eräänä aurinkoisena päivänä muiden muassa juolahtanut hänen mieleensä, eikä hän päässyt siitä irti. Miksi ei hänestä keuhkovikaisesta voisi sitkeän harjoituksen avulla tulla juoksija, niinkuin eräästä toisesta reumatismin runtelemasta miehestä oli tullut painija. Tällaisen kertomuksen hän oli jostakin lehdestä lukenut. No, ei kai tuollaisia kirjoitettuja kertomuksia tarvinnut ottaa täydestä todesta, mahdottomuuksia niissä usein esitettiin. Mutta sattui varmaan elävässä elämässä usein mahdottomuuksia, jotka vetivät vertoja kirjoittajien rohkeimmillekin kuvitelmille. Miksi ei ruununraakista voi tulla juoksija yhtä hyvin kuin kivenkoloon sortuneesta männyntaimesta mittava metsän puu? Riippui kokonaan siitä, riittikö yritykseen tarvittavaa uskoa ja elinvoimaa.
Riippui se ehkä monista muista tekijöistä, mutta mies alkoi jo olla siinä vireessä, että ei ottanut enää kaikkia tekijöitä huomioon. Tästä lähtien metsä entistäkin enemmän oli hänen loinen kotinsa ja vaihteleva liikehtely siellä hänen uusi elämänsä. Hän otti taskuunsa maitopullon ja voileipiä. Näin hän saattoi viipyä matkoillaan päiväkauden metsän suuresta hiljaisuudesta nauttien, sen monia voimakkaita tuoksuja syvään hengitellen. Mutta kotimatkalla hän usein tunnusteli jo voimiaan, hyvää vauhtia käveli ja juoksi, mäen kukkuloilla hengähteli, taas käveli ja juoksi. Kunnes vihdoin vaivatta saattoi juosta kilometrin, pari, muutamien kuukausien järkevän harjoittelun jälkeen viisikin kilometriä yhteen menoon liikoja rasittumatta.
Hän tunsi paljon voittaneensa, mutta ei hän siitä ääneen iloinnut eikä kenellekään puhunut. Tarpeetonta se olisikin ollut, äiti näki sen hänen silmistään ja isää oli turha vakuutella, koska hän milloinkaan ei ollut uskonut, että poika tosissaan oli sairas.
Pitäjällä siitä sen sijaan oli paljonkin puhetta pidetty, jo yksin siitä, ettei Kattaisen poika ollut kelvannut edes sotaväkeen. Yhtä paljon, ehkä enemmänkin vielä puhuttiin hänestä kolmen vuoden kuluttua, jolloin tämä entinen ruununraakki otti osaa pitäjän mestaruuskilpailuihin ja voitti ylivoimaisesti viidentuhannen metrin juoksun, löi lyömättömätkin ja katselevan kansan hämmästyksellä.
Seuraavana kevännä sattui oikein somasti. Kattaisen poika otti seuransa kunniakkaana edustajana osaa piirikunnallisiin kilpailuihin ja voitti kolmentuhannen metrin murtomaajuoksun. Oman pitäjän asiantuntijoiden mielestä tämä ei ollut enää mikään ihme, vaan luonnostaan lankeava asia. Eräs lääkäri, joka neljä vuotta aikaisemmin oli ollut kutsuntalääkärinä näillä samoilla seuduilla, tunusteli ammattimiehenä, mitä tuollainen tuima murtomaajuoksu vaikuttaa kilpailijan sydämeen ja muihin tärkeimpiin sisäelimiin. Tietenkin hän tarkasteli myös voittajaa, häntäpä ennen muita.
Ei yhtään mitään! Miehen sydän iski kuin laatuvaunun kone! Myös keuhkot ja muut siihen kuuluvat laitteet olivat erinomaisessa kunnossa!
— En såld man! myönsi asianomainen vieraalla kielellä, ne ainoat sanat, jotka hän muisti ja osasi. Ne tulivat selvästi.
Lääkärin muistissa välähti jotakin vuosien takaista. Hän vilkaisi juoksijaa kasvoihin, naurahtaen tämä itse auttoi:
— Minä olen se — se myyty mies, ruununraakki!
Vähään aikaan kumpikaan ei puhunut mitään. He katselivat vain toisiaan silmiin.
ODOTTAMATON VIERAS METSÄMIEHEN MAJASSA.
Puiden välistä tuikahti valoa. Irja pyyhkäisi silmiään ja katsoi tarkemmin. Se ei ollut enää harhanäky. Siellä oli ihmisasunto vihdoinkin. Talo ja tuli! Eksyneen harhailijan toivon majakka.
Unohtaen sekä väsymyksensä että pelkonsa hän hiihteli eteenpäin kiinteästi valoon tuijottaen. Siinä oli hänen pelastuksensa. Se ei saanut kadota hänen näköpiiristään enää hetkeksikään. Mutta kenen talo se mahtoi olla? Oliko se suuri vai pieni talo? Minkälaisia ihmisiä siellä asui?
Monia vielä arvoituksiksi jääviä kysymyksiä hänen mieleensä juolahteli, kunnes metsä väljeni ja maasto muuttui alamäkeen viettäväksi. Hiihto kävi helpommaksi ja hupaisammaksi. Innokkaasti ponnistellen hän joutui pian perille, mutta täällä kohtasi häntä pettymys. Hänen edessään seisoi yksinäinen harmahtava rakennus vähäisen metsäaukean keskellä. Mitään ulkoeteistäkään ei siinä ollut, ainoastaan ovi keskellä seinää. Joku ihminen tässä sydänmaan töllissä sentään asui, koska valoa läikehti ikkunasta hangelle. Mustasta, rosoisesta uuninpiipusta tuprahteli savua ja sen mukana iloisesti hypähteleviä tulen kipinöitä.
Suksisiteitä irroitellessaan Irja koetti mielessään arvailla, kuka majassa asui. Mahdollisesti hän oli joku erakko, luutamummo tai vanha vaari. Tai ehkä hän oli joku kunnanhoitolainen, jonka oli kylässä vaikea hankkia itselleen asuntoa ja polttopuita. Tai jos hän oli — Irja tunsi, miten hänen sydämensä alkoi lyödä, mutta hänen täytyi kuitenkin ajatella asia loppuun. Jos hän oli varas, rosvo tai murhamies? Eivätkö sellaiset usein majoittuneet tällaisiin erämaan tölleihin metsien keskelle? Mikä onnettomuuksien päivä tämä olikaan? Ensin eksymys ja pelko. Sitten väsymys ja metsään yöpymisen vaara. Nyt vielä tämä! Yöksi rosvon majaan, jossa odottaisi kohtalo, ties miten kamala!
Hämärtyvä metsä kohisi enteellisen varoittavasti. Olisiko sittenkin viisainta vetäytyä hiljaa takaisin metsän suojiin? Pitkä olisi talvinen yö, mutta sittenkin se olisi vain yö.
Vielä suksillaan seisoen ja sauvoihinsa nojaten Irja tuumiskeli vakavaa asiaa kahden vaiheella. Hangelle läikähti metsäpirtin ikkunasta kirkkaampaa valoa. Samassa pulpahti mustasta savupiipusta tavaton määrä iloisesti räiskähteleviä tulikipunoita. Ne nousivat, hajosivat viuhkaksi ja hävisivät taivaan hämäryyteen. Miten noin paljon kipunoita saattoikaan nousta yhtä aikaa savupiipun suusta? Näytti siltä kuin joku jättiläinen olisi puhaltanut ne pussin suusta. Oliko pirtin uuni alas asti avoin kuin pohjaton tynnyri? Tätä joutavaa asiaa Irja sauvoihinsa nojaten jäi miettimään, vaikka hänellä tällä hetkellä mahtoi olla paljon tärkeämpääkin ajateltavaa.
Keskeytys tuli pian, tälläkin kertaa majasta. Sieltä alkoi kuulua hiljaista laulun hymää, joka sekin tuntui pyrkivän ulos savupiipun kautta. Se oli miehen ääni, ensi kuulemalta ei laisinkaan peloittava. Räiskien tanssivia tulenkipunoita pulpahteli edelleen savupiipusta ja nyt jo niiden mukana täysin tajuttavia laulun sanoja: Pienen metsälinnun ääni kirkas on...
Mitä kummaa? Ei suinkaan joku rosvo tahi murhamies voinut laulaa tuolla tavalla, noin kirkkaalla äänelläkin metsälintusista. Jo taas tuiskahti kipunoita ja uusia sanoja: Lintu metsään laittaa pienen pirttisen. Säästäkää se aitta linnun pienoisen.
Sanat hiljenivät ja sammuivat, häipyivät pimeälle taivaalle kuten tulenkipunat. Irja rohkaisi mielensä ja teki päätöksen: Hän ei ole kuka tahansa! Mies, joka noin pumpulisella äänellä laulelee pikku linnun aitan säästämisestä, ei ryöstä eikä murhaa suurempaakaan lintua. Yrittäköönpäs! Ei puraisematta niele! Hän rohkaisi mielensä ja koputti jo oveen, kuitenkin vielä pamppailevin sydämin.
— Hyvää iltaa!
Metsämajan ainoa asukas, nuori paitahihasillaan takkatulen ääressä puuhaileva mies kääntyi oveen päin tulijan tervehdykseen vastaten. Heti ensi näkemältä hän teki varsin rauhoittavan vaikutuksen, vaikka hänen kädessään välkkyi pitkäteräinen puukko, jolla hän vuoleskeli kirvesvartta. Avotakassa paloi räiskyvä tuli. Se oli lämmittänyt hänen kasvonsa hehkeän punaisiksi.
— Olkaa hyvä ja käykää peremmälle.
Mies käänsi tukevan penkin takkauunin eteen. Hänen äänensä oli ystävällinen ja rohkaiseva. Miehen muutamista sanoista, hänen luottamusta herättävistä kasvoistansa Irja saattoi päätellä, ettei turvattomalla vieraalla tässä majassa ollut mitään pelättävää. Nähtävästi oravanpoikanenkin olisi huoletta voinut pyörähtää sisään tämän majan ovesta.
Mielihyvin miehen kehoitusta noudattaen Irja istui takkatulen ääreen lämmittäen käsiänsä. Mies istui jakkaralle avotakan toisella reunalla ja vuoleskeli kirvesvarrestansa pitkiä lastuja. Näin he istuivat äänettöminä kotvan aikaa, kunnes vieras katsoi itsensä selityksiin velvolliseksi. Hän oli kaupunkilainen, joka oli tullut tälle paikkakunnalle viikon kestävää hiihtolomaansa viettämään. Tänään tuntemattomassa maastossa hiihdellessä oli lumipyry yllättänyt ja eksyttänyt hänet, minkä jälkeen hän oli harhaillut suuressa metsässä väsymykseen ja pimeään asti, kunnes pelastuksekseen huomasi edessään tulen, joka loisti tämän talon ikkunasta. Näin hän kaiken päivää oli ollut metsän armoilla. Mahtoiko tästä olla pitkältäkin matkaa Mikkolan taloon Tiensuun kylässä?
— Tiensuun Mikkolaan! Ai, ai! Kyllä tästä sinne matkaa venähtää vähän liiaksikin.
Mies naurahti hauskasti hyrähtäen, samalla kun pyssymiehen tapaan toista silmäänsä siristäen tarkasteli kirvesvarren veistelmäänsä. Hänen vastauksestaan ei vieras tullut paljoakaan tietävämmäksi. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hän tutkisteli uudestaan samaa asiaa, vain toisella tavalla.
— Onko täältä ollenkaan tietä kylään?
— No, eipä sitä näin talviseen aikaan tieksi sovi sanoa, eikä juuri kesälläkään.
Taas naurahdus ja kirvesvarrella sihtaaminen milteipä suoraan puhuteltavaa kohti. Se olisi ollut milteipä ärsyttävää, ellei se samalla olisi ollut niin harmittoman ystävällistä.
— On kuitenkin jonkinlainen tie?
— On jonkinlainen suksenlatu, pyryttöminä aikoina.
He naurahtivat yht'aikaa. Samanaikaisesti myös tuli räiskähti takassa. Kipunat hypähtivät uuninpiippuun iloisesti ryöpsähtäen. Vieras kumartui katsomaan niiden menoa.
— Johtaako tuo piippu suoraan katolle?
— Eipä siinä pahoja mutkia liene.
Naurahtaa piti taas tällekin joutavalle sukkeluudelle. Irja naurahti itsekin. Kun ihminen on väsynyt ja hermostunut, niin ei siinä paljon asiaa tarvita. Mies vuoleskeli pitkiä hienoja lastuja. Vieras heräytyi jälleen ajattelemaan turvatonta, noloa asemaansa. Miten ja milloin hän pääsisi täältä ihmisten ilmoille? Turhaan sitä pohdittuaan hän tuli taas tiedustaneeksi sitä myös isännältä. Tämä oli jo kolmas kerta, kolmannella eri tavalla.
— Ehtisikö täältä vielä yöksi Mikkolaan?
— Jaa yöksi Mikkolaan?
Mies katsoi häneen jälleen huvitettuna. Sanat juoksivat ojennettua kirvesvartta pitkin.
— Seuraavaksi yöksi hyvin ehtii, kun aamulla ajoissa lähtee.
— Seuraavaksi yöksi!
— Jo vain! Yö se on seuraavakin yö!
Mies nousi ja jätti työnsä.
— Mutta olenpa minä tavallinen pöhkö! Tässä turhia jaarittelen, vaikka te olette väsynyt ja hiostunut. Tuommoisena saa helposti taudin, keuhkovikoja ja muita iskiaksia. Teidän täytyy pestä ja kuivata nahka ja sitten muuttaa paitaa!
Kuivata nahka! Se oli nuoren miehen puhetta, nuorelle vieraalle naiselle. Mutta millä tavalla hän sen sanoi! Niinkuin olisi lämpöisillä verevillä metsämiehen käsillänsä pessyt jo »nahkaa» ja hieronut sitä kuivaksi karhealla paidallansa.
Mies oli kävellyt majansa nurkkaan. Hän puuhaili siellä jotakin. Kun hän hetken kuluttua palasi tulen ääreen, oli hänellä kädessään pesuvati, karhea pyyhinliina ja suuri punaisesta flanellikankaasta tehty paita, oma paitansa. Hän asetteli tavarat penkille.
— Ei kai nämä hääppösiä ole teidän mielestänne. Onhan kuitenkin parempi kuin ei mitään. Vesi on märkää ja paita on kuiva, lämminkin, kun tulen edessä lämmitetään.
Hän levitti ja lämmitti jo sitä. Paita oli hirmuinen. Nähtävästi sen olisi vaivatta voinut pujottaa tavallisen hevosen ylle. Vieras katseli hänen touhuansa, hikoili ja mietiskeli. Täyttä totta mies nähtävästi tarkoitti. Kieltämättä hanke oli hyvä ja terveellinenkin. Mutta miten peseytyminen ja vaatteen vaihtaminen kävisi laatuun? Ei suinkaan hän tarkoittanut... Ja tuossako hän sitten avonaisena lämmittelisi ja kyyhöttäisi vieraan miehen hirmuisessa paidassa?
Se tapahtui paljon yksinkertaisemmin kuin hän ennakolta kuvitteli, eikä miehen suuri paita kerran tutuksi tultuaan ollut hänelle enää hirmuinen eikä vastenmielinen. Kun mies tulen ääressä sai paitansa lämpimäksi, kääräisi hän sen kokoon ja asetti penkille. Sitten hän otti naulasta nuttunsa ja lakkinsa tuttavalliseen tapaansa selitellen:
— Minulla on tuolla lammen purosulassa kalanpyydys, sellainen rautalankainen katiska. Käväisenpä katsomassa, olisiko tuonne jokin ahven eksynyt.
Hän käveli ovelle, jossa pysähtyi ja kääntyi.
— Tuota, sopii minun puolestani pestä ja kuivailla kaikessa rauhassa. Lammelle on puolisen kilometriä matkaa, eikä minulla ole mitään kiirettä.
Sitten hän jälleen kääntyi, mutta ovea avatessaan jatkoi vielä äskeistä selitystään:
— Eikä täällä ketään muitakaan liikuskele. Sen puolesta sopii kyllä riisua ja oleskella niinkuin kotonaan.
Hän meni, askelet etenivät. Irja kiiruhti ovelle sulkeakseen sen, mutta siitä ei tullut mitään, sillä ovessa ei ollut lukkoa eikä salpaa. Olipa hänen majansa tosiaan turvaton. Tänne nähtävästi pääsi kuka vain ja milloin vain, yöllä ja päivällä, ovesta ja ikkunasta, vaikkapa uunin piipusta pudottautumalla... Eikä täällä liikuskele ketään muitakaan! No, ei kai sitten, koska hän niin vakuutteli. Kukapa asian sen paremmin olisi tietänyt. Sitä paitsi tässä tilassa olevalla yövieraalla ei ollut liikoja varoja valikoimisiin.
Irja käveli takaisin uunin luokse, kaatoi vettä vatiin ja riisuutui reippaasti. Hui, miten kylmää se oli! Suloista, virkistävän kirkasta lähdevettä se vain oli. Pyyhinliina oli karkea, niinkuin vaateharjalla olisi ihoaan sivellyt, »nahkaansa» harjannut, lehmän pyyhe mahtoi ollakin. Mutta se jätti »nahan» kiihottavan lämpöiseksi. Kun hän pyyhinnän jälkeen suoritti reippaasti muutamia tehokkaita voimistelu- ja hierontaliikkeitä, tunsi hän itsensä iloisesti virkistyneeksi, kuin uudeksi ihmiseksi.
Mutta kaikkein paras oli vielä jäljellä, isännän iso paita. Takkatulen loimussa olisi hänen oma paitansakin neljännestunnissa kuivunut. Ei, kiusaus oli houkutteleva. Isännän paita, hevosen paita odotteli penkillä valmiiksi kuivattuna, jo lämmitettynäkin. Hän tempaisi sen auki ja sukeltautui siihen.
Paita oli tosiaan hirmuinen, pitkä ja leveä. Se ulottui hänellä milteipä varpaisiin asti. Sen hihatkin olivat tavattomat pitkät ja leveät. Nähtävästi hän olisi voinut pistää päänsä lävitse mistä reiästä tahansa. Mutta suuruudestaan ja karheudestaan huolimatta tämä mahdoton vaatekappale oli miellyttävä ja hivelevän lämpöinen. Hän tanssi ja pyörähteli siinä, keskellä lattiaa kuin mikäkin diiva. Jos joku ikkunan takaa olisi katsellut hänen vallattomuuksiaan? Kuka joku? Mies, isäntä itse? Hän oli kalassa lammella, johon oli puoli kilometriä matkaa, eikä hänellä tällä matkallaan ollut mitään kiirettä. Saisiko hän sieltä saalista? Paistaisiko hän saamansa kalat heille illalliseksi?
Hän tarkasteli lähemmin huonetta. Vain yhdessä seinässä oli pieni neliruutuinen ikkuna. Kalustona oli yksinkertainen pöytä, jakkara ja pari penkkiä. Peräseinällä naulassa riippui kuteilla oleva kalanpyydys, pöydällä oli pari kirjaa. Toinen niistä oli romaani Tiensuun lainakirjastosta, toinen ikivanha, monin paikoin lyijykynällä alleviivailtu Kalevala. Ikkunan vieressä naulassa oli mustunut viulu. Uunin vieressä pinoon ladottuina oli muutamia kaislaheinästä tehtyjä tyynyjä, joista mies nähtävästi valmisteli iltaisin itsellensä vuoteen.
Hän siirsi penkin ulommaksi uunista ja sovitteli sille muutamia heinätyynyjä. Neljästä tuli sopivan mittainen patja, viides kelpasi tyynyksi. Kaislat tuoksuivat ja ritisivät somasti. Hän heittäytyi valmistamalleen vuoteelle, veti jalat alleen ja käänsi paidan helman niiden suojaksi.
Siinä hän nyt lepäsi kuin makuusäkissä, tuntemattoman metsämiehen majassa, vuoteessa ja paidassa. Heinien tuoksu oli ihana, takkatulesta hohkava lämmöntuntu mitä miellyttävin. Milloin hän palannee kalamatkaltaan? Ei kai vielä pitkiin aikoihin... Kukaan ei tule häiritsemään... Ei ainakaan kukaan muu... Kalevalaa hän lukee ja viulua soittaa... Oman paitansa antaa ja valmiiksi lämmittää... Kaloja metsälammelta noutaa... Miten mahdottoman suloisesti tuo takkavalkea lämmittääkään!... Jos nukun tähän... En nuku... En nuku... en... en... En missään tapauksessa nuku!
Tuskin viittä minuuttia kului, kun hän oli jo täydessä unessa.
Kun hän heräsi, istui mies takkakivellä ja paistoi punaisilla hiilillä mustia kaloja. Olipa hän kuitenkin nukkunut ja mies oli sillä välin hänen tietämättään palannut. Ja nytkö hän edelleen lepäsi miehen vuoteessa, hänen paidassansa! Voi kauhistus!
Irja aikoi hypähtää ylös ja juosta pois. Minne juosta? Ja minkä tähden? Lumiseen metsäänkö? Metsämiehen paidassa! Metsämiehen tähden! Se olisi hullun yritys, tarpeeton sitä paitsi. Kun hän lähemmin salavihkaa tarkasteli itseänsä, huomasi hän, ettei hänen asustansa puuttunut mitään. Paita oli pitkä, suojaava ja lämmin. Sen lisäksi oli hänen jalkojensa ja vartalonsa ympäri kääritty harmaa huopapeite. Metsämies sen kalamatkalta palattuaan lienee tehnyt. Nyt mies istui hiilloskivellä ja paistoi heille illalliseksi kaloja. Irja sulki uudelleen silmänsä ja oli nukkuvinaan oikein kauan, viikkoja, vuosia... vuosisatoja!
Metsämies sai kalansa paistetuksi. Lieden poroissa hiilien alla hänellä oli myös perunoita paistumassa. Hän tunnusteli niitä, koki ne kypsiksi ja katseli salavihkaa, eikö nukkuja jo heräisi. Vieras katseli samalla tavalla, milloin mies puuhaili lieteen päin kääntyneenä. Sopivalla hetkellä hän nousi istumaan.
— No, parahiksi heräsitte! Minun juuri piti nykäistä teidät paistikkaitani maistelemaan.
— Kiitos ystävällisyydestänne! Te saitte kaloja!
— Sainpa kuin sainkin. Tusinan kauniita ahvenia teidän onnellanne. On minulla täällä takkaporoissa muutamia perunoitakin, jos kelvannevat.
— Kypsät paistiperunat! Kaikkia vielä kyselette!
He naurahtelivat puheittensa lomassa nyt jo vapaasti ja luontevasti kuin vanhat tuttavat. Mies heitti tuleen kuivia puupilkkeitä, jotka syttyivät räiskähtäen. Pöydän hän nosti vieraansa vuoteen viereen, asetteli siihen leipää ja voita sekä hiililtä paistoksensa.
— Nyt käsiksi kalaan ja perunaan ennen kuin jäähtyvät!
Vieras kiitti ja noudatti kursailematta kehoitusta, joka oli reipas ja tartuttava. Hiilikalat olivat mainioita, perunat muhevia ja jauhoisia. Kova leipä ja voi, yksinkertainen ravitseva ateria kokonaisuudessaan maistui hänestä maukkaammalta kuin yksikään hänen tätä ennen nauttimistansa. He leikkasivat leipää sillä samalla suurella puukolla, jolla mies äsken kirvesvartta vuoleskeli. Paistikasperunoista he puhaltelivat poroa, paljain sormin silpivät maukkaiden lampiahventen valkoista lihaa.
— Kas, kun ryypättävä on unohtunut. Minäpä käyn lypsämässä mustaa lehmää.
Mies otti ämpärin nurkasta ja riensi ulos. Hänen »musta lehmänsä» oli metsälähde muutaman sylen päässä majasta. Sen vesi oli kristallin kirkasta, kylmää ja raikasta. Sitä nautittiin suoraan pöytään nostetusta ämpäristä pitkillä ruokopilleillä.
Perunat loppuivat uunihiillostan poroista, ahvenetkin jo pöydältä. Mustan lehmän maito vain ei loppunut. Sitä näytti riittävän koko yöksi ja vielä aamuiseksi silmien pesuvedeksi.
Puupilkkeitä lisättiin yhä takkauuniin. Mies vuoleskeli jälleen kirvesvarttansa yhä hienompia lastuja veistäen. Vieras lepäsi kaislavuoteella ja katseli hänen vaivatonta työntekoaan salaisesti nauttien. Lastu toisensa jälkeen heltisi kiertyen heti ympyräksi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Katselija toivoi sydämessään, että työtä olisi kestänyt kauan, koko yö, että lastuympyröitä olisi kiertynyt uunin eteen miehen rintaan ulottuva kasa.
Mutta siihen ei olisi kirvesvarsi kokonaisuudessaan riittänyt. Se joutui valmiiksi. Ilta oli varmaan jo hyvin myöhäinen. Mies nosti pöydän paikoilleen ja vapaan penkin uunin toiselle laidalle. Jäljellä olevista kaislatyynyistä hän rakenteli itselleen vuoteen. Vieras keskeytti pitkän äänettömyyden.
— Ettekö tahtoisi kertoa minulle elämästänne täällä.
— Mitäpä kertomista tällaisen metsäläisen elämässä olisi.
Mies naurahti peitotessaan hiiliä. Uudelleen pyydettynä hän kuitenkin kertoili. Täällä metsämajassa hän oli asustanut jo kolmisen vuotta, tehnyt tukkeja, paperipuita, milloin mitäkin. Hänen äitinsä, joka oli leski, ja häntä nuoremmat vielä koulua käyvät sisarukset asuivat kylässä. Sunnuntaisin hän käveli tahi hiihteli heitä tervehtimään.
Vieras aavisteli, että näihin sunnuntaisiin matkoihin sisältyi paljon muuta, perheen aineellista avustamista, polttopuiden pilkkomista, yleensä menetetyn isän sijaisuutta. Nyt kuulemansa, aavistelemansa, kaiken tänä iltana kokemansa johdosta hänen ajatuksensa kohdistuivat yhä lämpimämpinä metsämajan yksinäiseen mieheen, jonka ystävällinen avuliaisuus näin lämpimästi kohdistui myös outoon yövieraaseen.
— Te lueskelette ja soitatte viulua.
— Huvikseni. Mitäpä minun luvuistani ja soitoistani muuta, viulukin tuollainen omatekoinen puukenkä.
— Mikä viuluanne vaivaa?
— Ei mikään, sen puolesta.
— Soittakaa sillä vähän.
Mies ei vastannut tähän ei myöntäen eikä kieltäen, kopisteli vain kekäleitänsä, jotka olivat huvenneet olemattomiin. Sitten hän kuitenkin nousi ja otti viulunsa naulasta. Kuului hiljaista viritystä ja näppäyksiä, minkä jälkeen seurasi iloinen polska.
— Se meni mainiosti! Soittakaa vielä jotakin!
Vieras pyyteli hartaasti. Hänen silmänsä loistivat.
Hämärästä uunin loukosta kuului epäävä naurahdus, sitten jälleen soittimen näppäyksiä ja tuttu valssi. Kuuntelija oli kohoutunut istumaan, silmät pyysivät jatkoa. Soittaja näkyi ymmärtävän sen, kuului kansanlaulu, toinen, kolmaskin vielä surusävyisine, hiljentyvine toistoineen.
Hän lopetti ja vei viulunsa naulaan. Valkean hiillos oli jo hehkumattomaksi hiipunut, maja oli hiljainen ja hämärä. Mies palasi uunin luo sulkien savupellin kokonaan.
— Ei tämä kyllä häkää pidätä. Sen puolesta voitte nukkua kuin äitinne kainalossa ja muutenkin.
— Varmasti nukun. Kiitos soitosta, koko illasta.
— Kiitos kiittämästä. Minulle ei täällä tällaisia iltoja usein satu. Mahtoi olla ensimmäinen elämässäni.
— Ensi kerta minullakin!
— Vai ensi kerta teilläkin. Jopa kävi somasti.
Tuttu naurahdus kuului hämärästä, sitten enää vain heinätyynyjen pehmeätä kahinaa. Oli äänetöntä kauan aikaa.
— Tuota, ette suinkaan te tämän jälkeen enää milloinkaan eksy näin pitkälle?
Vieras ei heti vastannut. Tehtyyn kysymykseen hän ei vastannut ollenkaan. Uutta asiaa hän tiedusteli.
— Kasvaako näissä metsissä vaaraimia ja metsämansikoita?
— Kasvaa kyllä, muutamina kesinä tuhottomasti. Ja tuolla lammen takana suolla loistaa keltaisenaan suomuuraimia! Ja niittypuron varresta löytyy sormenpään kokoisia mesimansikoita!
— Suomuuraimia ja mesimansikoita!
Yövieraan silmät loistivat hämärässä. Näyttipä kuin hän olisi jo nauttinut niitä, muuraimia ja mesimansikoita. Mutta hän ei sanonut sen enempää, ei hihkunut, ei voivotellut eikä hirvitellyt, niinkuin muutamat naiset hyvääkin nähdessään tai kuullessaan tekivät. Se oli vuoteellaan siristelevästä metsämiehestä niinkuin olla piti. Tuolla tavalla metsässä metsän antimista oli nautittava.
— Hyvää yötä! kuului naisen vuoteelta pitkän äänettömän hetken jälkeen.
— Hyvää yötä! vastasi mies siihen lämpimästi.
Sitten he kokonaan vaikenivat, eivät kuitenkaan nukkuneet. Öinen pyrytuuli rapisteli lunta majan pieneen ikkunaan. Mutta suuri takkauuni uhosi suloista lämpöä hehkuvista hiilistänsä. Sitä kohosi runsaasti ulos suoran uuninpiipun kautta, yksinkertaisen savupellin lävitse. Metsän raitista havutuoksuista ilmaa tunkeutui tilalle, joukossa lennähteli muutamia uskalikkoja lumihiutaleita. Metsämiehen maja oli väljä ja vapaa kipinän mennä, hiutaleen tulla.
Hän nukkui jo! Nukkukoon rauhassa aamuun asti! Pyrähtää ovesta kuin eksynyt lintu... Lintupa hyvinkin, kuin sepelikaulainen kyyhky... Kasvaako näissä metsissä vaaraimia ja mansikoita... Tarkoittiko hän ehkä?... Niin, no! On kai hänellä myös kesäloma, koska jo näin talvellakin oli loma... hiihtoloma... Hän tulee... tulee kesällä... metsäkyyhky...
Hän nukkui jo! Väsynyt päivän työstä. Miten terveesti hänen kasvonsa punoittivat!... Miten välittömästi ja hienosti hän kaiken iltaa käyttäytyi?... Miten tarjosi antimiansa, aterioitsi, soitti?... Suomuuraimia! Mesimarjoja! Hän tietää paikat, tuntee polut, veistää tuohiset... Käki kukkuu... Mustan lehmän maito on kylmää ja virkistävää... Me imemme sitä ruokopilleillä... Suoraan lehmästä!... Mikä verraton eksymys! Elämys!... Ja kesäloma!... Ihanaa!
He molemmat nukkuivat. Pyry rapisi ikkunaruutuun. Uunin hiillosta yhä hehkui. Jokin kipinä vielä nousi sammuen samassa. Lumihiutale sukelsi, suli lämpöisessä uuninpiipussa.
PEKAN HARHALATU.
Märkää lunta tipahteli puista. Latu oli pehmeä ja rähjäinen. Värikkäät viittaliput luimistelivat korviaan alakuloisina.
Pekka työnteli rauhallisesti, mutta tehokkaasti tuttuun viiskymppisen tahtiin. Kehnoon keliin katsoen suksen luisto ja matkan joutuminen oli hänestä tyydyttävää. Asiantuntijat sanoivat, että alku oli hyvä. Edellä ei ollut enää kuin kuulu norjalainen. Puolimatkoihin jouduttaessa tuskin hänkään. Tätä huutelivat ladun varrella ja tiesolmuissa katselijat, miehet ja naiset, suuret ja pienet: Hyvä, Pekka! Suomen Pekka! Paina päälle!
Niinkuin tässä ei itse kukin painaisi, minkä jaksaisi. Kunhan vain ei mikään paikka kesken aikojaan ratkeaisi. Ruma ja sohjuinen oli latu! Kaiken yllä makasi raskas sumu. Sitä oli iskostunut metsään ja aukealle, mäkeen ja mäen alle. Se painui vetisistä pilvistä märkiin puihin. Tuntuipa toisinaan kuin se olisi kaivautunut ilkeästi niskaan ja valunut sieltä pitkin selkää kuin lyöppijuuston hera!
Hikeä se vain oli! Oikealla ajalla oikeasta paikasta irtautunutta hikeä, kuten viiskymppisen puolimatkan vaiheessa jo pitääkin.
Pekka sujautti jouheassa alamaavietteessä suksensa iloiseen liukuun pyrkien samalla vapauttamaan myös mielensä valoisaksi ja voitontahtoiseksi. Oli tosin lapsellista itselleenkään uskottaa, etteikö viiskymppisen puolimatka tällaisella kelillä jo veroansa olisi kantanut. Mutta puolikypsä matkan tässä vaiheessa alkaa olla jo moni muu, niin Norjan, Ruotsin kuin Suomen mies, ukko kuin ukko. Parempaa puolimatkaa ei ole yhdenkään kilpaveikon taskussa, kun kaikki asiaan vaikuttavat seikat otettiin huomioon. Tästä Pekka omatunto hyvänä saattoi olla vakuuttunut.
Mutta kuitenkaan hän ei ollut niin varma kuin haluaisi. Oli olemassa jokin salainen sisua jäytävä, mieltä kiusaava piintymä, josta Pekka ei tänään päässyt, vaikka sukset luistivat ja ihmiset hurrasivat. Vaikka kaikki puhui ja povasi lopullisen suuren voiton puolesta ja hän itsekin jo näin uskoi ja ajatteli.
Pekka oli viime yönä aamupuolella nähnyt unen. Harmillista, että miehisen miehen pitikin nähdä mokomia unia suuren kilpailunsa edellä. Ja oliko se edes oikea uni? Unenrääpäle, joka sekin jäi kesken, sumuun hävisi, niinkuin väsähtänyt kilpaveikko tällä rähjäisellä ladulla edessä ja takana.
Oli olevinaan palkinnonjakajaiset kansakoulun hiihtokilpailun jälkeen. Opettajan kädessä välkähteli kirkkaalla holkkisuojuksella varustettu lyijykynä. Sen toinen pää oli keltainen: Tässä on näiden hiihtokilpailujen ensimmäinen palkinto, uusi holkkikynä, jonka parhain hiihtäjä tänään saa. Opettaja piti kirkasta kynäholkkia sormiensa välissä ja kiskoi keltaista kynää. Se venyi ja venyi, kahden, kolmen lyijykynän, koko opettajan käsivarren mittaiseksi. Mutta kynän teroitettu pää ei vain lupsahtanut esiin hoikin sisältä. Kylläpä tässä onkin mittaa, tässä Pekan palkintokynässä! kummasteli opettaja. Kilpatoverit, koko koululaisparvi katseli pyörein, ihmettelevin silmin.
Sitten opettaja alkoi painaa kynää takaisin. Se lyheni ja lyheni, kunnes jäljelle jäi enää vain se hopeanvärinen holkki. Pistetään tämä Pekan pikku sormen päähän, sanoi opettaja. Hän lähestyi ja yritti tehdä sen. Silloin putosi holkki helähtäen permannolle. Opettaja ja kaikki oppilaat kyyristyivät etsimään sitä. Luokkahuone tulvahti sumua täyteen, hämärtyi ja pimeni.
Tähän herätessään oli Pekka ollut yhtä kiukkuinen kuin nyt joutavaa unta muistellessaan. Kaikkia unessa pitääkin mieleen juolahtaa, miehiselle miehelle! Tämän jännittävän kilpailupäivän sumuisena aamuna hän tahtomattaan oli ajatellut sitä muutaman kerran, ajatteli vielä kerran. Sittenpä toki alkoi jo lähestyä puolimatkan tarkastusasema. Hiihtäviä, juoksevia, huutavia katselijoita oli pitkänä aaltoilevana kujana kahden puolen kilpaladun. Ja jälleen huutoa: Hei, Pekka! Pekka, Pekka! Tiedätkö, Pekka! Sinä johdat! Norjalainen on puolitoista minuuttia jäljessä! Häntä seuraa meidän mies! Sitten ei ketään!
Tuo nyt on korupuhetta, jonka viiden kympin mies puolimatkan pysäkissä ottaa vain puolesta todesta, jos aina edes siitäkään. Puolitoista minuuttia on vajaa puolen kilometrin matka. Viiden kympin puolimatkassa se on kukkuville kujasille ilon aihe, kilpailijan itsensä mielestä ei juuri vielä tulos eikä mikään.
Tunsiko Pekka, puolimatkan voitollinen kilpailija, väsymystä tai ehkä muuta mielen masentumusta? Ei sinne päinkään! No, ei voi kieltää, etteikö häntä väsyttänyt hiukan. Jaloissa oli turhaa liikapainoa ja hartioille tuntui heitetyn jokin näkymätön, märkä takinroikale. Mutta niinpä kai oli heitetty kaikkien muidenkin kilpaveikkojen hartioille. Sumutunkkainen taivas oli tiputtanut juustonheraansa puiden oksille ja siitä edelleen miesten niskaan tasaisen puolueettomasti.
Pekka lisäsi voidetta suksensa pohjiin. Laatuisat latuemännät juottivat hänelle lämmintä lihalientä, näppärät, lämpöiset naisen sormet pistelivät hänen huulillensa mehuisia veriappelsiinin viipaleita. Kuin sokerin paloja hevosen suuhun! naurahteli Pekka itsekseen painuen siitä jälleen liikoja viivyttelemättä ladulleen.
Pekka, Pekka! Hyvin Pekka! Hei, hei, Pekka! Kuhiseva kuja juoksi ja hiihti, nousi ja laski. Se huusi, neuvoi, vaati paljon. Tähän asti hyvä! Paina päälle, poika! Suomen kansa odottaa!
Pekka teki työtä käskettyä. Mikäpä olikaan tehdessä, koska suksi luisti, eikä väsymys vaivannut enemmän kuin oli kohtuullista tässä vaiheessa, tällaisella kelillä. Kun vielä aurinko olisi selviytynyt vaikkapa vain hetkeksi paistamaan. Kun edes olisi hävinnyt, painunut matkoihinsa tuo kirottu usva, tuo vuotava sumu. Se samenti silmät, pimitti järjen! Tuo lyöppijuuston hera, johon koko maailma vajosi kuin keltainen kynä hopeiseen holkkiin...
Äähs! Joko taas keltainen holkkikynä! Pekka pyyhkäisi silmiänsä kirveltävän hien rukkasensa selkämykseen, työntäisi, potkaisi. Lähin saattelijasakki jäi muutamassa hetkessä sumuiseen metsään kuulotuntuman ulkopuolelle. Mutta uusia, yhä suurempia, yhä äänekkäämpiä joukkoja oli kisamaaston hikupesän, »kuopan» lähestyessä häntä vastaanottamassa. Ne huusivat ja huiskuttivat, kääntyivät mukaan omilla laduillansa, joita juoksi viisin kuusin kilpaladun kumpaakin puolta. Kaikki he olivat innokkaita harrastajia ja hyvää tarkoittavia ystäviä, liiankin hyvää: Pekka, Pekka! Sinä olet ensimmäinen! Älä hellitä! Älä hellitä!
Tuollaista aisakellon soittoa ja kulkusen helinää! Niinkuin tässä joku tahallansa hellittäisi, kun jo näinkin pitkälle on päässyt. Pekka työnsi ja potkaisi milteipä vihassa. Kaksin, kolmin, viisinkertainen ystävien ja maanmiesten kuja veti ja työnsi häntä riemusaatossa mustana muurahaispesänä kuhisevaan monttuun. Ei kuulunut enää yksityisiä sanoja eikä kehoitushuutoja, yhtä huminaa vain. Edessä oli jyrkästi vetävä rinne. Pekka kyyristyi ja hujelsi sen alas.
Ja jälleen oli minuutiksi seisahtuneen viiskymppisen voitokkaimman kilpamiehen ympärillä ystävien parvi. Kuumaa lientä juotettiin, mehuisina tirsuvia viipaleita syötettiin iloisin silmin, näppärin sormin. Ulommassa piirissä hääri viskaalia jos minkänäköistä, jos mistä maasta. Kymmenien, milteipä kaikkien etu- tai takapuolella keikkui kuvakamera kuin mustakantinen virsikirja, lienee joukossa ollut punaisia, sinikantisiakin. Muutamat näppäilivät kuvia, toiset merkitsivät aikoja, yhä vain aikoja, keskeneräisiä aikoja. Sumuisessa ilmassa laajoilla alueilla lenteli aikoja... puolitoista minuuttia... norjalaisella jo yli kaksi minuuttia. Se on paljon! Parahiksi jännittävä etumatka! Suomen Pekka! Paina, Pekka!
Ne eivät sanoneet sitä suoraan täällä montussa. Ei huutamalla eikä vaalimalla. Mutta ne sanoivat sen kuitenkin, sähköttivät tuhansilla silmillä: jos jonkin ikäisen asiantuntijan, pojan, tytön, nuoren miehen, nuoren naisen säihkyvillä silmillä, kuumalla liemellä, veriappelsiinin viipaleilla...
Minuutti ei ole pitkä aika, montussakaan. Mutta sen kuluessa Pekka sentään ehti nähdä ja tuntea nämä kaikki. Juuri vähää ennen ladulle lähtöänsä hän näki erään sanomalehtimiehen kädessä kynän, jossa oli hopealta välkehtivä holkki. Oli kai hän joskus ennenkin nähnyt tuollaisen kynän. Se oli nykyaikainen taikakynä. Kun hopeisen holkin päästä peukalolla painetaan, niin lyijyä venyy kaksi, kolme lyijykynän mittaa... Opettaja painoi holkin sisään paksua keltaista palkintokynää metrikaupalla!
Äähs! Joko taas keltaista kynää! Joku lähinnä olevista toimitsijoista läimäytti häntä ystävällisesti hartioihin: Voittokierros! Paina, Pekka!
Pekka painoi, painoi hartian väestä vaateliaan kunniakierroksensa alkukujaa, joka huusi ja heilui, harveni, hiljeni. Mutta harmaan kilpapäivän usvainen sumu vain ei harvennut. Se painui yhä puiden latvoihin, oksiin, sieltä raskaalla kuormalla, suurteon velvoituksella rasitetun hiihtäjän hartioihin. Ne olivat vain tavallisen miehen tavalliset hartiat. Niissä oli jo monta kertaa tämänkin vaateliaan kilpailun kestäessä värähdellyt syvemmistä voiman keskuksista esiin vaivattu hiki, työn tuska, toivon riemu, nousujen loppumattomasta sumusta esiin kaivautuva holkkikynä ja epätoivo. Olihan aika, ei kovin kauan sitten, jolloin näillä samoilla värisevillä hartioilla kotikylän koululaiskilpailussa ei ollut voimaa keltaisen holkkikynän voittamiseen. Nytkö niillä lepäsi maailman mestaruuskilpailujen maine ja koko Suomen kansan toivo?
Voitot kotiin! Paina Pekka! Joku ystävällinen ääni muistutti jälleen toiveikkaasti suuresta velvoituksesta, jonka taistelujen mies muutenkin jo liiankin raskaasti tunsi ja tiesi. Eteenpäin, paina, Pekka! Nyt ei ole harhateille varaa! Eteenpäin, yhä eteenpäin ajoi miehen tahto, kansan tahto. Kaikella voimalla eteenpäin, vaikka viimeiset kilometrit olisi ajettava lumettomaan tunneliin, holkkikynän sisään!
Toki jälleen oli edessä myötäävä rinne ja levähdystauko sohjuisen voimia imevän nousuladun jälkeen. Pekka pyyhkäisi kirpelevää hikeä silmistään, vilkaisi sumuiseen laaksoon. Missä latumerkki? Tuolla, suoraan edessä! Eteenpäin, anna pyyhkiä! Hän potkaisi kerran, pari, kyyristyi ja sulki silmänsä kuten usein ennen selvässä myötämäessä. Tekee hyvää, kun hetkeksi edes sai sulkea silmänsä, sitten taas jaksoi pinnistää, tuijottaa tuon kirotun sumun lävitse, joka ei noussut eikä laskenut.
Missä latumerkki? Missä koko latu? Olenko laskenut harhaladulle? Pekka kääntyi. Sohjuinen hanki livetti. Kuuma karvasteleva hiki painui silmiin, suuhun, koko olemukseen kuin raskas suolavesi. Mutta oma toivo, ystävien toivo, koko kansan suuri toivo painoi kuin tuhatvuotinen jäävuori. Se oli painanut maailmanmestaruuskilpailujen viiskymppisen voitollisimman taistelijan sumuiseen Salpausselän monttuun, väärään monttuun, kerta kaikkiaan...
Selvisihän Pekka siitä kilpaladulle — kahdeksan minuutin kuluttua. Ystävällinen kansa ihmetteli, valitteli, mitenkä se niin kävi. Sitä Pekka itsekin kummasteli, muisti kaikki, keltaisen kynänsäkin vielä kerran. Ystävät touhusivat: Vielä on aikaa! Hyvin mahdut viiden ensimmäisen joukkoon. Pekka hymähti vain, painui vähin äänin oikeaan monttuun — keittiön oven kautta. Kun on poikki, niin on poikki! Viiskymppisen ensimmäinen ei kohtalosattuman jälkeen pakolla tunkeudu ensimmäisten joukkoon.
Yrittävälle jos yhtäkin sattuu, yrittämättömälle ei mitään. Että myös Pekan latu on ollut kirkas, jopa aurinkoinen tämän Salpausselän harhaladun jälkeen: Puijolla... Ounasvaaralla... Holmenkollenilla! Sen tietää parhaiten Pekka itse. Tietää sen koko Suomen kansa.
PITKÄT PIIKIT.
Kaupungin tornikello löi verkalleen neljä kumeaa lyöntiä. Jussi vilkaisi omaan teräskuoriseensa. Tapansa mukaan se nytkin kulki lähes neljänneksen edellä. Hän justeerasi sitä, myötäpäivään kuten kelloseppä kerran oli häntä neuvonut. Vielä oli paljon aikaa kilpailujen alkamiseen, kokonainen tunti, kenties puolitoista. Markkinatorilla ja pitkällä kadulla, palokunnan urheilukilpailujen toimipaikalla, ei liikkunut ristinsielua.
Jussi käveli ylemmäksi torikenttää reunustavaan metsäiseen rinteeseen. Heinäkuinen aurinko heloitteli korkealta ja lämpimästi. Hän istui katveeseen lehtevän koivun alle ja pyyhiskeli hikeä kasvoiltaan. Turhan vuoksi kiirehtien hän oli tullut ajaneeksi milteipä kilpailuvauhtia. Jalat tuntuivat aika tavalla kankeilta. Kuinkahan niillä tuhatviisisataa kovassa kilpailussa läpäistäisiin?
Hän avasi pyörästä irroittamansa kääreen, jossa oli kotoisia eväitä, juoksupuku ja piikkikengät. Sulanut voirasva oli vuotanut paperin lävitse. Miten mahtoikaan olla paidan ja housujen laita?
Hän katkoi nopeasti nuoria ja kahisteli papereita. — No niin! Olisi kai tuo pitänyt arvata jo lähtiessään. Pitääpä äidinkin aina niitä voileipiään! Niinkuin ei aikuinen mies puolentoista kilometrin juoksusta vähemmällä tuputtamisella selviäisi!
Hän erotteli vaatteistaan turmiota tuottaneet voileivät. Mutta se oli jo myöhäistä. Valkoisen, eilen pestyn trikoopaidan rintapuolessa oli lähes kämmenen kokoinen ruskea läiskä, oli housuissakin, mutta ne olivat siniset, joten tahra ei näkynyt niin selvästi.
Harmitti mokoma asia. Hän söi puolet voileivistä, hajoitteli paidan ja housut kuivahtamaan ja ryhtyi tarkastelemaan piikkikenkiään. Ne eivät olleet hänen kenkänsä, vaan jonkun viime kesäisen maanmittariharjoittelijan, joka oli harjoittanut urheiluakin, mutta unohtanut piikkarinsa Penttilän peräkamarin sängyn alle. Sieltä Tolsan Vihtori ne keksi, luuli kai paremmankin löydön tehneensä, koska siitä suuriäänisesti poikajoukossa toitotteli: Hei, poika! Niskalan Jussi! Tässä sinulle ensi pyhäksi oikeat oriin kengät! Ellet näillä juokse itseäsi palkintosijoille, niin...
Tätä samaa uhosivat myös muut, Rannan Nestori, Mäkisen Artturi, opettajakin poikien mukana. Sattumalta Penttilän Vihtorin käsiin joutuneet tavaroistaan piittaamattoman insinöörikokelaan piikkikengät ja piikit, varsinkin juuri piikit, ne olivat koko viikon kaikkien kyläläisten hampaissa.
Kun Jussi lehtipuun katveessa kilpailuajan lähestymistä odotellessaan muisteli, mitä isällisiä evästyksiä kukin kotikyläläisistä insinöörin piikkikenkien, mokomienkin apurien johdosta oli hänelle antanut, mitä toivomuksia lausunut, mitä velvoituksia esittänyt, tuli hän huomaamattaan niin vihaiseksi, että söi neljännen voileivän, vaikka kolmessa olisi ollut jo puolet liikaa. Että hän ollenkaan oli tullut ottaneeksi matkaansa nuo kaksijalkaisen oriin kengät, mokomat murhakalut! Jos kuitenkin käy huonosti, niin kotikyläläiset eivät enää suutansa sulje... On siinä mies... Ei pärjää, vaikka piikkarit hankittiin.
Näitä Jussi kilpailun alkamista odottaen itseksensä kiukutteli. Oriin kengät koivun juurella irvistelivät hänelle. Niiden piikit olivat pitkät ja ruostuneet, kärkipuolestansa vielä julmasti käyristyneet kuin vanhan karjun torahampaat. Jos tuollainen hammas, neljä, viisi ruostunutta karjun hammasta yhtä aikaa iskee kiveen, kovaan saveen, puree sitkeään puunjuureen, niin...
Kilpailujen alkamishetki läheni. Toisia kilpailijoita, palkintotuomareita ja katselijoita alkoi keräytyä kentälle. Kerkiäisipä tuonne. Jussi ei pitänyt enää kiirettä, istuskeli vain rauhassa ja puuhaili lainakenkiensä kanssa. Kaiken muun lisäksi kengät olivat liian suuretkin. Jo kotona kokeillessaan hän oli tunkenut niiden kärkitäytteeksi kouran täydeltä sanomalehtipaperia. Sitä hän sai tehdä yhä vielä, ennenkuin ne lakkasivat hölkkymästä. Mutta sen jälkeen piikit irvistelivät ja raapivat kaukana varpaiden ulkopuolella, sanomalehtituppojen kohdalla.
Tämä oli viheliäistä, mutta vielä viheliäisempää oli se, että Jussi ei huomannut lainapiikkariensa kaikkein häpeällisintä ominaisuutta, ennenkuin joku tuhannenviidensadan metrin kilpakavereista sitä sormellaan osoittaen hänelle huomautteli. Insinöörikokelaan kirotuissa perintökapineissa oli myös ns. kantapiikit. Tällaisia piikkareita kuuluvat käyttävän vain heittäjät ja hyppääjät ja pikajuoksijat. Kun nauravan kilpaveikon osoituksesta vielä tämä surkeus Jussille paljastui, oli hän lähipitäen kypsä sekä heittäjäksi että hyppääjäksi ja sen jälkeen ehkä pikapinkojaksi, suoraa päätä hornan pisaan!
Mutta mihinkä siitä enää pinkaisi. Ilmoitukset oli tehty. Miehet paikoilleen jo huudettu. Lähtöpaikalla he hieroivat reisiään ja nostelivat takakäpäliään, joiden varvaspuolella vain näkyi piikkejä, kaikilla ei ollut edes kärkipiikkejä. Miten paljon mieluummin Jussi olisikaan lähtenyt matkaan paljain jaloin ja omin kyntysin, kuten kotoisissa kyläkilpailuissa usein ennen. Ne ainakaan eivät olisi nauliutuneet saveen eikä puunjuuriin. Se oli jo myöhäistä tämäkin. Paikoillenne! Valmiit... Lähtijät kyyristyivät. Kyyristyi myös Jussi, mutta vain hieman, ettei lähettävä palkintotuomari olisi huomannut hänen pitkiä kantapiikkejänsä, jotka olivat maassa.
Ensimmäisillä kierroksilla ei vauhti ollut mikään tappava. Jos Jussi olisi tuntenut juoksevansa omilla jaloillaan, niin helposti ja hengästymättä hän olisi matkassa pysynyt. Nyt painoivat ja painostivat vieraat liian suuret kengät liian pitkine piikkeineen. Ne raapivat ja raapustivat kovaa torinlaitaa kuin kissan kynnet. Jospa olisivatkin olleet oikeat kissankynnet, oikean kissan käpälissä. Tällöin hän olisi voinut vetää ne sisään ja olisi vetänytkin juuri vikkelästi.
Vielä kolmannelle kierrokselle lähdettäessä neljän, viiden miehen kärkijoukko pysyi kasassa. Kaupunkilaiset yllyttelivät suuriäänisesti suosikkejansa. Muutamat huusivat, osoittelivat ja nauroivat. Mitä he nauroivat? Jussi ei kuullut sitä, mutta hän aavisteli sen. Yhä enemmän hänestä alkoi tuntua siltä, niinkuin kaikki ihmiset olisivat tuijottaneet häneen, niinkuin kaikki, koko kaupunki jo olisi tietänyt, että hänellä oli toisen miehen liian pitkät kengät, joissa oli liian pitkät piikit ja hullunkurisuuden huippuna vielä kantapiikit, joita ei milloinkaan nähty muiden kuin heittäjien, hyppääjien, pikapinkojien piikkareissa. Ei milloinkaan!
Piti vähältä, ettei Jussi jälleen hypähtänyt keskikentälle näiden tekijämiesten joukkoon. Kaikkein mieluimmin hän olisi hypähtänyt kaupungin takaiseen metsään jäniksen pentujen ja variksenpoikien joukkoon, mutta valitettavasti se loikkaus ei ensinkään käynyt enää laatuun ja mikäli olisi käynytkin, olisi se varmaan antanut hyviä neuvojansa jakelevalle katselijakunnalle niin paljon ylimääräistä riemunaihetta, ettei Jussi mitenkään voinut sitä sallia, ei edes markan ja viidenkymmenen pennin pääsymaksun hinnasta. Hän karkaisi luontonsa, puri hammasta ja porskutteli edelleen torikentän kovaksi poljettua reunatietä pitkillä piikeillänsä.
Viimeinen kierros oli alkamassa. Sitä ei soitettu, vaan huudettiin. Kaupunkilaiset yllyttivät vimmatusti suosikkejansa. Kuului joukosta jonkun Mattia tai Pekkaa yllyttelevän maalaisenkin ääni kuin sääsken ääni. Jussin nimeä ei maininnut kukaan. Hänelle, hänen piikkareilleen vain naurettiin.
Kaikesta huolimatta Jussi oli kuin olikin pitänyt alkuperäisen paikkansa joukon kärkipäässä. Kimpautuneena hän olisi pitänyt sen edelleen, pinnistänyt vaikkapa ensimmäiseksi, elleivät hänen jalkansa olisi alkaneet arveluttavasti kangistua, minkä seurauksena askel jäykistyi ja lyheni. Lainakenkien pitkät piikit niin kärjissä kuin kantapäässä tuntuivat tarttuvan kuin piki tervaan. Jos tuohon sopivalle paikalle sattuisi nyt näkymätön oksa tai laudankappale, niin mies makaisi pitkin pituuttaan maassa, rähmällään kuin ammuttu siipiorava! Näin ajatteli Jussi jäykistyvin jäsenin ja pinnistyvin naamoin.
Hartaimmat toiveemme harvoin toteutuvat, kireässä juoksukilpailussa sitäkin harvemmin. Tällä kertaa kuitenkin tapahtui loistava poikkeus. Viimeisen suoran keskivaiheella Jussi mätkähti juuri siihen tapaan kuin vähäistä aikaisemmin oli kiukusta kipenöivissä silmissään nähnyt ja kuvitellut. Käyrät, teräksiset torahampaat sanomalehtitupoilla täytetyn kengän kärjessä olivat tarttuneet salakavalaan laudanpalaan, ja roiskis! Siinä hän makasi! Selvä peli!
Mutta pitkäksi aikaa hän ei jäänyt kuuntelemaan, mitä pääsymarkkansa maksanut ja höröäänin ihasteleva kansa hänen saavutuksistansa mahdollisesti arveli. Hän pomppasi jaloilleen ja riipaisi nyt pikavauhdilla männikköön puun juurella odottelevan polkupyöränsä luokse. Kuumaa hikeä norui hänen punakoista kasvoistansa, punaista verta tirsusi polvesta, monesta hiertymähaavasta. Hän pyyhkäisi hikisellä paidallansa ensin naamaa, sitten polvea ja sitten jälleen naamaa. Ilma tämän kaupungin liepeillä oli edelleenkin ärsyttävän kuuma, eikä naaman hikoileminenkaan juuri vähillä hellittänyt.
Mutta alhaalla kentällä ihmiset huusivat ja hurrasivat. Sitten tuli hiljaisuus, joku huusi korkealla äänellä: Palkinnot jaetaan tänä iltana kaupungintalossa! Runsaasti hauskaa ohjelmaa! Palokunnan torvisoittokunta soittaa marssit, fanfaarit ja kesäillan valssit!
Kesäillan valssit! Jussi puki yllensä, hyppäsi pyörällensä ja polki pitkää pölisevää tietä jälleen kilpailuvauhtia, vaikka kilpailut olivat olleet ja menneet. Vähitellen hän siitä tasautui ja alkoi mietiskellä päivän tapahtumia, murskaavan tappionsa syitä erittäinkin, mutta pysähtyi aina niihin kirottuihin piikkeihin: kärkipiikkeihin, jotka olivat pitkät ja käyrät kuin karjun torahampaat, sekä kantapiikkeihin, jotka keskimatkan juoksijan kengissä olivat tuiki tarpeettomat. Hiljaisella maantiellä hän vihdoin yritti ajatella muutakin, jopa kesäillan valssia, jota Palokunnan torvisoittokunta parhaillaan puhalteli palkinnonjakotilaisuudessa kaupungintalossa. Ei siitäkään tullut valmista, koska hän ei saanut oikean sävelen päästä kiinni, vaikka se oli tuttu valssi. »Vihainen ihminen ei pysty kerrassaan mihinkään», oli äitimuori joskus neuvoskellut. Muorin puheessa mahtoi olla vinha perä.
Matka eteni, mies tyyntyi ja hiljeni ajan kuluessa vähitellen. Erään maantien vieressä olevan torpan pihassa hän näki pienen veivitahkon. Torpan isäntäukko seisoskeli siinä kädet housuntaskuissa paitahihasillaan. Jo Jussin ajatus irtautui ja juoksi, ja samassa hän sai myös kauan etsimänsä sävelen päästä kiinni.
— Saanko käyttää tuota teidän tahkoanne?
— Mihin sinä sitä käyttäisit.
— Sittenpähän näette.
— No, käytä pois!
Jussi avasi paperikääreensä ja otti sieltä kengät. Pitkän käyristyneen kantapiikin hän painoi tukevasti tahkon reunaa vasten, pyöritteli pyöreää kiveä ja taljallensa hyräili:
Nuo pit-kät pii-kit pii... pii... pii...
Ne on liian pitkät tii... tii... tii...Ukko seisoi ja kummasteli. Karjapihassa märehtivä lehmäkin katsoi ja kuulosteli.
Kesäinen sävel pojan hyräilemänä oli kaunis. Kaunis oli myös kesäinen ilta.
PUOLEN TUNNIN DRAAMA.
Viiden maanosan, yli viidenkymmenen kansakunnan värikkäät liput hulmuavat jättiläisstadionin muurien reunustalla. On olympiakilpailujen ensimmäinen päivä, muutamia kilpailulajeja on jo suoritettu, mutta yhä sähköistyvää odotuksen jännitystä humahtelee ilmassa. Kymmenentuhannen metrin juoksu on juuri alkamassa.
Kovinkaan monella maailman viidestäkymmenestäkolmesta kansakunnasta ei ole kyllin painavaa panosta nyt alkavassa näytöksessä, mutta mielenkiinto ei sen vuoksi ole vähäisempi. Tämä kilpailu maailman loistavimpien olympiakisojen arenalla satatuhantisen kaikkia maita ja kansoja edustavan katsojajoukon silmien edessä, kymmenien, miljoonien kodeissaan seuraavien ihmisten kuulotuntumassa on harvinainen näytelmä. Se on niin lavastukseltaan kuin muiltakin mittasuhteiltaan valtava nykyaikainen draama, joka kirjoitetaan, esitetään ja eletään samalla kertaa puolen tunnin kuluessa.
Juoksijat ilmestyivät vihreän stadionin ruskealle hiilimurskalle. Kymmenet tuhannet kiikarisilmät tutkivat heitä herkästi huomioitsevilla näkymättömillä tuntosarvillansa. Yksikään merkitsevämpi nimi ja numeron omistaja ei jää osattomaksi. Mutta suurimman ennakkohuomion kohteeksi joutuvat sinipaitaiset siniristilippua rinnassaan kantavat vaaleaveriset suomalaiset. Valittamisen aihetta ei varmaankaan olisi myös Japanin pienellä vinosilmäisellä Murakosolla, jos hän siitä välittäisi.
Arvanneeko mies edes sitäkään vielä, minkä iskevän painon ja painostuksen alaiseksi hänen hintelä muurahaisolentonsa joutuu pienen pohjoisen maan armottoman kolmikon edessä. Jos arvannee, niin ei hän ainakaan sitä näytä. Ihailtavalla taidolla hän peittää sisimpänsä parhaimmillakin optillisilla laitteilla varustetun salatutkistelijan silmien edessä. Kuivan keltaisissa kasvoissa värähtelee ja välähtelee vain kaksi aasialaisittain asettunutta kapeata silmää. Asetelma olisi milteipä humoristinen, ellei olisi niin vilpittömän totinen.
Jo ilmestyy lähtöpaikalle myös valkotakkinen lähettäjä, arvokas herra pitkällä johdinpunoksella varustettu starttipistooli kädessään. Hänellä on äskettäin ollut tarkkuutta vaativa tehtävä pikamatkojen starttikuopilla. Se näkyy hänen merkkipistoolinsa uljaassa asennossa, hartioiden kohentumisessa, koko olemuksen vieteriterävässä valppaudessa. Niinkuin joku ehkä tälläkin matkalla pyrkisi varastamaan. Kuuluu paukahdus. Juoksijoiden joukko pyrähtää radalle. Valtavan sähkökellon sekuntiviisari, kuin kullattu sylikeppi, alkaa sätkähdellä vaaksanmittaisia askeleitansa.
Askeleita kiihkeässä sekaisessa tahdissa jättää jälkeensä jo myös kymmenpäinen valiojuoksijoiden seura, hätäisimmät kiivaasti johtotuntumaa tavoittaen. Mutta jo ensimmäisellä suoralla joukko hajoaa ja venähtää. Sinipaitaisten kolmikko vain pysyttele rauhallisesti keskellä yhdessä, vaikka heidän vaarallisin kilvoittelijansa pieni japanilainen on syöksähtänyt heti johtoon. Häntä seuraa askeltuntumassa, kahta puolta rinnalle pyrkien epälukuinen joukko valkoisia, tummapintaisia, tunnettuja ja tuntemattomia tekijöitä. Viimeksi mainitut kiihkeämmin hyökkäävinä, näytöksen pituutta ja jälkivaiheita näennäisesti vähääkään muistamatta.
Näyttääpä kuin pieni japanilainenkin olisi sen unohtanut tai ehkä muistaa liiankin hyvin koettaen rientää hyvän sään vallitessa turvallisen välimatkan päähän. Hän on ja pysyy johdossa, vetää lyhyillä raajoillansa, nopeaa, satoisaa askelta kuin ompelukone hän suuren viheriäisen näyttämömaton reunaa tikkaa ja tikkaa...
Hänet on jo huomattu laajan katsomon kaukaisemmillakin parvekkeilla, kymmenettuhannet silmäparit ja kiikarisilmät tarkastelevat sitä moitteetonta neulosta, jota pieni idän mies esineulojana tikkaa. Itse »akselin napa», »der Führer» juhlavalla paikallansa peittämätöntä mielenkiintoa osoittaen hieraisee oikeaa polveansa. Isäntämaan kansalaisista hyvin monet tekevät samoin naurahtaen, naapuriaan nykäisten.
Viides kierros on jo umpeen joutumassa. Ensi sijoista kamppailevassa kärkijoukossa on jo useita vaihdoksia tapahtunut. Kynttilänsä loppuun tai ainakin pahasti nokeen polttaneita starttareita valuu yhä pitenevän jälkijoukon jatkoksi. Pieni itsepäinen idän mies vain ei valu eikä vapise, ei vilkaise edes taakseen. Nähtävästi hän jo hengessään tietää ja tuntee, mitä sieltä seuraa. Hänen kohtalonsa sieltä lähenee kolmen yhdeksi vannoutuneen sinipaitaisen hahmossa. Milteipä huomaamatta kuin sukkuloina puikkelehtien on tämä suomalainen yhtiö kaivautunut kierros kierrokselta yhä pitemmäksi venyvän, yhä kesymmäksi käyvän juoksijajoukon kärkipuoleen. Kolmannen kilometrin keskivaiheella he yhtyvät japanilaiseen. Kvartetti on nyt selvä.
Mutta pieni japanilainen soittaa yhä ensi viulua, vieläpä kiihdyttääkin jousensa vauhtia, vaikka katselija matkan tässä vaiheessa sen jo luulisi hyvin hänelle riittävän. Ensimmäisen näytöksen kohokohta on alkanut. Kvartetti, ensi viulu, koko valtava katsomo sen jo tajuaa.
Laaja katsomo huutaa ja kohisee.
Mutta idän poikien ja tyttärien aitio kuhisee kuin pöyhäisty muurahaispesä. Heidän valkoisten käsilippujensa veripunainen aurinko nousee ja laskee. Tuhatvuotisen »bushidon» arvokkaasta pidättyväisyydestä ei mahtane näkyä jälkeä muualla kuin pienen tulirintamassa taistelevan Murakoson kasvoilla. Ne ovat edelleen värähtämättömät. Hänen vihreä, liian suurelta vaikuttava kudontatyönsä ei ole vielä aikoihin valmis, hän tikkaa ja tikkaa. Näin katkeaa tämän tuhatvuotisia perinteitä vaalivan käsityöläisen, tämän pienen itsepäisen muurahaisen johdolla kolmas, neljäs, jopa viides kilometri.
Mutta sitten tapahtuu sellaista, jota läntisen pohjan kansojen puolessa on jo hiljalleen odoteltu. Kiinteäksi ryhmäksi kiteytynyt sinivalkoisten joukko ryntää idän miehen kimppuun. Ensinnä sujahtaa ohitse Iso-Hollo, tämä liukas pohjalainen sukkula. Tuota pikaa etäisemmässä askeltuntumassa seuraa jämeräpiirteinen Askola, hyökäten saman tien johtoon kuten Kymin virtojen miehelle sopivaa onkin. Ja kolmas suomalainen, Kouvolan kova Salminen seuraa vaivattomasti maanmiestensä matkassa.
Pienen japanilaisen tikkaustahti hämmentyy hieman, mutta lopussa mies ei ole, ei läheskään. Hän selviytyy pian vetää raon kiinni, kerii ja tikkaa, ja merenä kohisevan katsomon yllyttämänä tämä sisukas muurahainen kierähtää jälleen johtoon harppauksilla, joita ei luulisi hänen masiinalleen mahdolliseksi.
Katselijat japanilaisten ryhmässä, jo muuallakin nousevat seisomaan, huutavat suoraan ääneen. Muurahainen radalla näyttää imevän voimaa siitä. Mutta pienen hetken kuluttua uhkaava suomalaiskolmikko jälleen ottaa äskeisen paikkansa Askola ja Iso-Hollo kärkimiehinä vaihdellen.
Jäljellä on enää neljä kierrosta. Sitkeä idän mies kokoaa vielä kerran viimeisensä ja pääsee kuin pääseekin kärkeen. Ihmeisiin uskovat, niitä on suuressa kansainvälisessä katsomossa paljonkin, innostuvat rajattomasti. Der Führer hieroo molempia polviaan ja kansalaiset tekevät samoin. Tällä kertaa ei urhea pikku mies kuitenkaan enää kauan kestä. Voimakas ja voimantunnostansa täysin tietoinen kolmikko murskaa, jauhaa hänet häviävän urheilijan kohtalon säälimättömässä myllyssä.
Kello soi. Viimeinen kierros alkaa. Ensi viulun kieli on katkennut, kvartetti on hajonnut auttamattomasti. Viimeisen, komean loppufanfaarin esittää trio. Tähän asti kokonaan säestäjänä toiminut sello, Kouvolan sotapoika ottaa nyt johdon, vetäen pitkään ja uljaasti. Hänen säestäjikseen siirtyneet sulava Pohjanmaan mies ja voimakas kyminlaaksolainen vastaavat hienosti ja sitkeästi. Niin syöksyy komea kolmikko vastustamattomalla voimalla maalia kohti. Mitään häiritsevää katkeamista ei synny. Uljas kappale päättyy kuten pitääkin täyteläiseen särähtämättömään kolmisointuun.
Puolen tunnin draaman kolmas näytös on päättynyt. Tämän näytöksen, koko näytelmän traagillinen ratkaisu, itsepintaisen idän miehen murskaaminen on tapahtunut jo matkan varrella. Viimeisellä kierroksella ei itse asiassa enää tapahdu mitään, mutta kuitenkin tuntuu siltä, niinkuin nyt vasta valtavan katsomon näkymättömät luonnonvoimat olisivat päässeet irti. Huuto ja huiske, kätten taputus ja jalkojen töminä kiihtyy sitä mukaa mitä lähemmäksi maaliviivaa voittoisa juoksijakolmikko joutuu. Tuntuu kuin taivaan sähköllä ladattu pyörremyrsky kiertäisi juoksijoiden rataa ulommassa katsojapiirissä. Puuttuu vain, ettei se tempaa hattuja riemumerkkeinensä ja sadetakkeja matkaansa kieputtaakseen niitä taivaan tuuliin.
Se on suuren maailman välitön ja voimakas tunnustus pienen maan voitokkaille pojille ja heidän suurelle yhteissaavutukselleen. Ei kukaan tahdo eikä voi kiistää sen arvoa, koska se koruttoman väkevästi, sydämiin käyvästi puhuu itse puolestaan.
Välittömästi juoksun jälkeen suoritetun palkintojen jaon aikana tunnelma kohoaa ja lämpenee yhä. Kunniakorokkeelle nousee voitokas pienen maan kolmikko. Kunniasalkoihin kohoaa kolme siniristilippua. Maamme laulun tunnelmallinen sävel kohoaa ja kiirii kansainvälisen suurkatsomon laidasta toiseen, ei pyörremyrskynä, vaan hartaana sydämiä värisyttävänä rauhan hymninä.
Sillä hetkellä varmaan maailman kymmenien kansojen näkymättömät kuulijat samoin kuin heidän näkyväiset edustajansa suurkisojen stadionilla ajattelevat hetken lämpimän myötämielisesti pientä maata ja sen kansaa, jonka nuorukaiset ovat maailman valioiden kilpailussa suuren työn tehneet, kolmoisvoiton saavuttaneet.
TERVAN VOIMALLA.
Oli maaliskuinen sunnuntaipäivä. Aurinko paistoi jo hereästi, päivän puoleisista räystäistä tipahteli vesi. Kilpailut oli ilmoitettu alkavaksi kello kaksi, tietenkin vanhaa lukua ja ajanlaskua. Vanhan ajan hiihtokilpailusta nyt muutoinkin on kertomuksen aihe. Tämän saattaisi päätellä jo kilpailuun aikovien suksista, jotka ovat pitkiä ja kapeita, kärki- ja kantapuolestaan enemmän tahi vähemmän sujakoita: torniolaisia, kajaanilaisia, haapaveteläisiä...
Niitä oli Kokkilan talon asuinrakennuksen pihanpuoleisella seinämällä nojallaan yli kaksikymmentä paria. Auringon paisteessa niiden tummaksi paahdetut vast’ikään voidellut ja lämpimiksi hangatut pohjat kiiltävät ja välkkyvät. Mutta kuitenkin vielä joku kilpailuun aikova punapaulainen hiippalakki keliä tunnusteltuaan sipaisee liukupuihinsa salaisimpia voiteitansa: keltaista vahaa, valkoista parafiinia sekä valaskalan rasvaa, jonka jäljeltä suksen pohja välkkyy yhä enemmän kuin hopeakarvaisen vesisaukon selkä.
Niin rasvaavat ja välkyttelevät sujakoitansa seutukunnan kuuluisimmat hiihtomiehet ja kilparatsut: Jussit, Masat, Asariakset, jotka tunnetaan yhtä hyvin ristimä- kuin liikanimiltänsä. Heidän uskollisina seuralaisinansa ja heistä salaista oppia ottaen varustautuvat ja uhoovat monet pienemmät tekijämiehet, joiden suksenpohjat kylläkin jo välkkyvät, vaikka suksen omistajan nimi ja maine makaa ja välkehtii vielä tulevaisten toivojen varassa. No, toivossa aina on hauska elää, ja kylläpä eletäänkin. Jos ennakkopuheisiin on uskomista, niin ensimmäisellä palkinnolla, viidenkymmenen markan viheriäisellä setelirahalla on tämän illan palkinnon jakajaisissa monta onnellista omistajaa. Kauppansa tulevat tekemään myös toinen palkinto, kolmekymmentä markkaa, ja kolmas palkinto, kaksikymmentä markkaa. Kaunis saavutus se on vielä tämäkin seteliraha vajaan tunnin työstä. Tukkimetsässä sen omistajaksi päästäkseen saa mies heilua pitkän viikon. Entä maine? Kuka tuntee ja mainitsee tukkimiestä paremmankaan litviikin jälkeen, mutta suksimies, hän on poikaa! Yleisissä hiihtokilpailuissa palkitun toisen ja kolmannenkin Jussin nimi mainitaan kahden, kolmen pitäjän kymmenissä lukukinkereissä, jopa kaupungin aviiseissa.
Muista kilpahiihtäjistä ja heidän lukuisista avustajistansa syrjässä seisoskelee kilpailun alkamista odotellen nuori vaitelias mies, liiankin vaitelias kilpahiihtäjäksi ja palkintojen tavoittelijaksi. Sitä varten hän kuitenkin on tänään matkaan lähtenyt, tämä äänetön Kustaa, tämä liian vaitelias, vieraan pitäjän mies.
Hän on nostanut suksensa erikseen ruoka-aitan nurkkaa vasten. Ne eivät ole mitään tunnettua pohjolan mallia, omatekoiset pikinokat mitkä lienevät, vain tervalla ruskeiksi paahdetut yltä ja alla. Näin kaiken tietävät ja kaiken nuuskivat pikkupojat tästä ison pihan ja pirtin puolella aikuisillekin kuiskivat.
Myös valkotakkiset punapaulaiset kilparatsut ovat huomanneet vähäpuheisen kilpakaverin ja hänen pikinokkaisensa. Alokkaat, jotka eivät lähemmin tunne tätä miestä, uhoilevat edelleen rempseän suuriäänisesti: Tule vain tänne, tuohipitäjän tuppikuono pikinokkinesi! Saat kyllä mitä kuuluu ja kuka käski!
Mutta Masat ja Asariakset, ladun tunnetuimmat tekijämiehet ovat käyneet ihmeen vaiteliaiksi. Nenäänsä tuhahdellen he syrjäsilmin vilkuilevat vieraan pitäjän miestä, joka ei näytä olevan heistä ja kilpatouhuista tietääkseenkään. Heidän tuoreessa muistissaan on tosiasia, jota ei voi kieltää. Tuo mies, tuo sama etäisemmiltä mailta Rantalahden talon kotivävyksi kihnautunut tuppikuono on jo muutaman kerran tehnyt heille tempun, jonka muisto ei kirvelemästä lakkaa. Ensipalkinnot, viheriäiset setelirahat on hän hävyttömästi nykäissyt heidän nenänsä edestä.
Ja jospa olisi mies edes miehen kokoinen, jonkin näköinen. Suksensa näköinen hän on, kuiva pikitikku! Auringon paahtama kääkkä! Jos kysyt häneltä mitä tahansa, niin yksisanaisesti vastaa, naurahtaa, narahtaa kuin rasvaamaton oven sarana. Mistä olet saanut tuommoiset pikinokat? Metsästä! Mitä olet vetänyt voiteeksi pohjien alle? Tervaa!
Tervaa, senkin... Ja pitipä hänen taas tännekin noilla tervapohjaisilla pikinokillansa! Jos tuo mies täällä omassa kylässä voittaa, niin jopa teki maine miehille elinikäiset häpeät!
Yksi ja toinen tekijämiehistä vetäisee suksiensa pohjiin vielä yhden kerroksen parhaimpaansa tuon vieraan paikkakunnan miehen, tuon pikinokan vuoksi, joka kutsumatta, uhoomatta on ampaissut heidän apajilleen kuin ukkosilman hörhiläinen, tyhjän päällä liikkumattomana tuijotteleva sudenkorento. Mitä hän puuhailee tuolla? Muina miehinään pihamaalla astuskelee, tarkastelee talon luokkia, aisoja ja multarekiä. Huonoissa tervoissa hänen mielestänsä varmaankin!
Kilpailujen palkintotuomari ilmestyy rapulle: Hei, hiihtomiehet! Sisäänkirjoitus alkaa! Kilpailuun aikovat, asiaan kuulumattomatkin säntäävät sisään, pieni pikinokkaisten mies viimeisenä. Mutta Jussi, yksi hänen tunnetuimmista kilpailijoistaan ja viimekertaisista häviömiehistään, nykäisee talon nuoremman renkimiehen nurkan taakse, työntää kiiltävän markan rahan venkaleen kouraan, kuiskaisee muutaman kihelmöivän sanan hänen korvaansa viitaten ruoka-aitan nurkalle päin.
Tuvassa suuren pöydän päässä kirjoitetaan jo nimiä valkoiselle paperille ja sisäänkirjoitusrahat, kiiltävät hopeamarkat kilkahtelevat porsliinilautaselle. Eräs palkintotuomareista kirjoittaa ja kierittelee arpanumeroita, kahdeksantoista rullalappusta pitkäkarvaiseen koirannahkalakkiin. Jännitystä on ilmassa. Kilpahiihtäjä toisensa jälkeen käy nostamassa lappusensa, pienet pojat seuraavat sivusta hievahtamatta, hengähtämällä, silmät tapillaan.
Hyvin onnestaa, ketä onnestaa, vieraan paikkakunnan pikinokkaista kerrassaan niin hyvin, että saa ykkösen sekä hyppysiinsä että rintaansa. Hörönaurahduksia kuuluu puolelta ja toiselta:
— Noin sitä pitää! Kun ensinnä lähtee, niin varmasti ehtii!
— Ainakin samana päivänä palkinnonjakajaisiin!
— Ja kun valmiiksi tervatulla suksella laahaa latua, niin toistenkin kelpaa... silleen kelpaa hiihtää! hö-höhöö!
Näin arvelee Jussi, viitosen mies ja hännillä ajaja. Sanoo hän siihen vielä jotakin muutakin, mutta se hukkuu ja sekautuu yleiseen naurun hörinään. Sitten kiiruhdetaan ulos pihamaalle ja pellolle, josta kahdenkymmenen kilometrin kilparata alkaa. Miehet lähetetään matkaan viivyttelemättä minuutin väliajoin.
Numero ykkönen, se vieraan paikkakunnan harvapuheinen mies, potkaisee niitylle viettävää latua pitkin ensimmäisenä. Latu on vetävän kirkas ja keväinen lumi karheaa. Mutta pikinokka, kumpainenkin suksi jarruttaa ja jyrhää, potkaisemallakaan eivät luista. Jotakin on nyt vinossa. Mies hypähtää hankeen ja kääntää suksensa pohjat päivään päin. Ne ovat kauttaaltaan lumessa ja jäässä. Hän pyyhkäisee niitä kämmenellään. Tuoretta tervaa on vedetty vahvalti suksien pohjiin. Se on tehty ilkitarkoituksessa sisäänkirjoittamisen aikana, siitä ei epäilemistäkään enää.
Kunnottomat lurjukset! Että kehtaavatkin! Lumihangessa seisoen Kustaa katselee ylös mäkeen kiloilevaa latua, jota pitkin kilpaveikko numero kakkonen jo täyttä häkää työntää ja kahistaa. Viheliäinen tervakäpälä! Oletkohan sinäkin jo yksi niistä? Kustaan tekee mieli tempaista tervatulla suksella kilpailijaansa päin taulua, häntä ja kaikkia muita. Onko tuo nyt kilpamiehelle sopivaa, tämmöinen?
Mutta ei kai hän vääryyttä kärsineenäkään voi ryhtyä tappelemalla oikeuttansa hakemaan? Ei parane ryhtyä. Helposti hän aavistelee, miten siinä kahakassa vieraan paikkakunnan yksinäiselle miehelle kävisi. Lyötäisiin kuin vierasta sikaa. Ei, jotakin muuta on yritettävä. No, miksikä ei voisi yritellä yhä eteenpäin näillä tuplaten tervatuilla suksillansa. Syrjään kerkiäisi siirtyä myöhemminkin jossakin sopivammassa paikassa metsäisellä taipaleella. Hän astuu suksilleen, potkaisee, työntää, jungertaa. Ladun varressa olevalle niittyladolle hän ehtii, ennenkuin minuuttia myöhemmin lähtenyt kilpaveikko tavoittaa.
Kustaa tempaisee puukon tupestaan ja veistää tervattuihin suksen pohjiin jäätynyttä lunta. Nahkea tervansekainen jääsohjo tarttuu ilkeästi sormiin ja puukonterään. Törkeältä tuntuu ja mahdottomalta näyttää. Ja harmittaa vielä sen lisäksi, ettei mies tahdo enää nahkoihinsa mahtua. Kaikkea keksivät ja kehtaavat, senkin...
Jo porhaltaa kakkonen ohitse, pärskäyttää nenäänsä ja naurahtaa: Eikö luista? Luistaa! heittää Kustaa takakäteen ja pyyhkäise puukostansa ladon kynnyspuuhun jäätä ja tervaa. Se on hidasta, törkeää työtä miehelle, jonka sisu kihelmöitsee. Jospa edes saisi vetää luota mönjää muutamien äijien naamapuoleen! Se varmaan helpottaisi. Ei saa. Täytyy tuhertaa sitä täysin viattoman ladon kynnykseen. Jo hiihtää ohitse kolmas mies. Myös hän heittää osaaottavaisen sanansa, mutta saa sen tervaisena takaisin. Neljäs menee toki äänettömästi. Sen sijaan viides, pitäjän keisari ja kyläkilpailujen kunniakukko loistaa sen näköiseltä kuin olisi nauruaan pidätellen odottanut tätä jo kaiken aikaa.
— Tervaatko sinä...
— Tervaan minä!
Kustaa pyyhkäisee viimeisen kerran puukkonsa puhtaaksi ja alkaa hangata suksenpohjaa paljaalla kämmenellään. Suksi lämpenee, miehen mieli siinä mukana. Kunhan tervattu puu nyt jäähtyy tuossa hetken vielä, niin lähdetään tästä! Kahdeksannen miehen jälkeen hän lähtee.
Pian hän lämpenee ja imee latua kuin ajokoira tuoreita otuksen jälkiä. Suksi luistaa nyt hyvin ja edeltäjien sauvoimien jäljet tuntuvat liian lyhyiltä. Hän työntää ja potkaisee, vauhtiaan hellittämättä nuolaisee vastamäet, samaan menoon hujeltaa niitä seuraavat myötäiset... Tervaatko sinä... Odotahan, punakinttuinen kannuskukko, niin tervaankin vielä! Yllättävän pian hän tavoittaa edeltäjänsä. Latua! Siitä sanasta voimaa lähtee. Muutamalla potkaisulla mies jää pensaikon pimentoon. Seitsemäs on sinnikkäämpi, mutta eipä tervasuksen edessä pitkälti pyristele hänkään. Ilmaa jäävät haukkomaan ukko kuin ukko. Hyvä on alku. Seuraava mies onkin jo se juutas, se punaräpyläinen kannuskukko. Hänen niskaansa pitää puhaltaa jokin voimakkaampi sana. On kai niitä suomenkielessä voimasanoja niin paljon kuin on sanojen tarvitsijoita, ehkä enemmänkin vielä. Mutta kiivaasti kiskovan takaa-ajajan mieleen muistuu tällä kertaa ennen muita yksi voimallinen sana, liiankin voimallinen voitollisen hiihtäjän irti päästettäväksi, niin hänestä jo alkaa tuntua, kun tervattu suksi näin hyvin luistaa ja vihansykkyrät ovat päässeet jo juoksevina lankoina pitkälle ladulle purkautumaan. Eikö voisi täräyttää häntä jollakin muulla vähemmän jumalattomalla, mutta kuitenkin yhtä voimallisesti tärähtävällä sanalla? Miksi ei voisi, varsinkin kun sellainen sana on ihan käden ulottumalla. Se on jo kädessä, paljaassa tervaisessa kädessä, johon hän sen vuoksi ei ole voinut edes rukkasta sovittaa. Nyt se on hänellä kielen takana, sen sielua hivelevän myötämäen alkaessa, jossa hän punapaulaisen tavoittaa.
— Tervan voimalla!
Hätäytynyt mies pompahtaa ladun viereen, jääden suu ammollaan katselemaan tervamiehen tuimaa menoa. Voi, miten suloista voidetta se olikaan hiljaisen sydänmaan miehen syyttä tervatulle sydämelle. Hänen suksensa luistivat ja hän oli nyt vedossa, elämänsä vedossa, käyttääksemme nykyajan kenttämiesten sanontatapaa.
Tervan voimalla... Tervan voimalla... Rata oli kahteen kertaan kierrettävä ja monta kertaa hän sen kestäessä sai puhaltaa sen selväksi voimasanallansa, josta aina kihosi hänelle itselleen käyttövoimaa.
Ja näin Kustaa, harvapuheinen sydänmaan mies voitti kilpailun kahteen kertaan tervatuilla suksillansa. Hän sai hyvin ansaitun viisikymmenmarkkasensa ja häipyi laduilleen vähin äänin kuten oli saapunutkin. Vielä pari kolme tällaista kilpailua, niin hän ostaisi hevosen. Suotakoon anteeksi hänen ensi kuulemalta häpeämättömät ajatuksensa. Hän oli köyhän sydänmaan talon vävy, aikansa mies, ammattilainen, joka hiihteli viheriäisiä setelirahoja tervan voimalla.
TÄHTILIPUN ALLA.
7.69!... Yli!
Laaja katsomo kohahti. Huutoja, kättentaputuksia kuului monelta taholta. Jesse katsahti ympärilleen ja naurahti. Minkä vuoksi tämä kohina? Ei kai se ollut mikään ennätys, ei lähelläkään sitä. Mitätön sitä paitsi.
Vahingoniloa!
»Ylirappeutuneen kulttuuri-ihmisen todella vilpitön ilo on enää vain vahingonilo!» Jesse muisti nämä henkevän opettajansa Ohion yliopiston estetiikan professorin sanat ja naurahti uudelleen ääneen. Olisipa se paukaus, kun Jesse Owens, pituushypyn loistava maailmanennätysmies koekilpailussa astuisi toisen... ja kolmannen kerran yli, eikä sitten pääsisi edes loppukilpailuun. Siinä olisi sivistyneelle maailmalle sensaatiota kerrakseen! Ja jenkeille purukumia koko Berliinin kisojen ajaksi.
Hän käveli vauhdinottopaikalle ja kietoi viheriän huovan jalkojensa ympäri. Kolea tuuli kävi. Aurinkoa ei näkynyt, eipä juuri pilviäkään, mutta kuitenkin muutamia kylmiä vesipisaroita pirskahteli hänen käsivarsilleen ja kasvoihinsa. Ulkoinen, jopa sisäinenkin kylmyys värähdytti epämieluisasti nykäisten hänen hartioitaan. Eurooppalainen kolea ilma! Ja amerikkalainen! Hän hymähti hieman katkerasti.
Hänellä oli ollut jo menestystä »tähtilipun alla» niin paljon kuin oli odotettu, ehkäpä enemmänkin. 100 metrillä oli maailmanennätysaika ja kaksi »tähtilippua» oli saatu salkoihin, kahden värillisen, mulatti Owensin ja »täysipimeä» Ralph Metcalfin ansiosta. Tai oikeastaan, tietenkin se oli tapahtunut U.S.A:n valtion yliopiston, treenari Snyderin, newyorkilaisten dollariprinssien ja chicagolaisten sikasäilyke-prinsessojen ansiosta. Owensille, Metcalfille, Williamsille ym. ym. puoli- ja täysipimeille riitti hyvin, kun saivat kunnian kilpailla »tähtilipun alla», kun saivat armon matkustaa maailman suurkisoihin laivassa U.S.A., seurassa mr New-York, Miss Chicago... vaikkapa vain välikannen alla.
Oliko »puolipimeän» Jesse Owensin sydän hämärä ja mieli musta jostakin, jollekin? Mitäpä syytä hänellä olisi ollut sellaiseen? Yksi kultamitali oli jo hänen taskussaan ja laakeriseppele oli painettu hänen kulmilleen. Tänään painettaisiin toinen seppele, kultamitali toiseenkin taskuun! Huomenna mahdollisesti kolmas, jos hänelle nyt onnistuisi toinen tai kolmas koehyppy ja hän pääsisi loppukilpailuun.
Mutta minne hän maaton, koditon Jesse-parka istuttaisi kolme muistotammeaan? Arvattavasti jonkin amerikkalaisen kaupungin puistoon: New Yorkiin, Chicagoon, Ohioon! Suuren U.S.A:n ja sen tähtilipun ainutlaatuisten suursaavutusten kunniaksi!
Ei! Jessellä oli kuin olikin nyt jotakin myrkkyä veressä ja puolipimeää välikannen alla. Se ei ollut milloinkaan hyväksi. »Katkera mieli, syystä tai syyttä, on kuin laimentamaton myrkky, joka ennen pitkää tuhoaa laidat siitä astiasta, jossa sitä säilytetään.» Myös tämä oli Ohion yliopiston opettajan sanomaa. Nuoren kokemattoman elämänsä ja loistavasti alkaneen urheilu-uransa aikana oli Jesse Owens jo monta kertaa pannut merkille, miten syvä elämänviisaus piili näissäkin kunnioitetun opettajan elävästi muistiin painuneissa sanoissa.
— Owens!
Hänen nimeänsä huudettiin. Jesse pompahti ruohikolta ja alkoi verrytellä. Haluton hän oli ja viluinen. Kylmä, ilkeätuntuinen värähtely hartioissa jatkui. Ruohikolla istuessa se oli hakeutunut alemmaksi. Kylmiä palloja kuin jääpuikkoja tuikahteli käsivarsissa, pohkeissa, lonkkanivelien kohdalla. Kolea eurooppalainen ilma ja juuri äsken juostu 200 metrin alkuerä velkoi osaansa. Miksi hänen olikin pitänyt riuhtaista se maailmanennätysaikoihin? Olisi kai siihen ollut aikaa ja tilaisuutta välierissä ja loppukilpailussa.
— Owens! Hyppypaikalle!
Se kajahti käskevästi, milteipä terävän pistävästi kuin kiviseinään ammuttu kaksoislaukaus. Jesse otti muutamia nopeita, voimakkaita verryttelyaskeleita ja käveli verkalleen askelmerkkiensä kohdalle. Tuulenpyörre ryöpytti hyppylaudan kohdalla punaista santaa. Hän katseli sitä vauhtiradan päässä hieman kyyrysillään kädet lanteilla seisoen, edessä olevaan tehtäväänsä keskittyen.
Kylmä suuri vesipisara putosi hänen niskaansa vierien jääkarpalona selkää pitkin alas. Hän värähti, kohosi ja katseli ympärilleen. Sadat, tuhannet kiiltävät kiikarit tuijottivat laajan katsomon kaikilta parvekkeilta, niinkuin saalistansa vaanivan ristilukin silmät. Ne heittelivät kylmiä säihkeitä. Tuhansilla pistävillä kärjillä ne naulasivat nahkaa ihoon, pistivät, ilkkuivat, vaativat: Olet Euroopassa! Joko tunnet sen nahoissasi! Jesse! Olet saanut kunnian edustaa U.S.A:ta! Jos petät luottamuksemme, niin varo... varo.
Jesse katsahti ampujiin, U.S.A:n armollisiin herroihin, ystäviin, Euroopan armottomiin naulaajiin, vihollisiin. Hänen kasvoillensa valahti hieman nöyrä, hieman avuton »keep smiling»-naamio, joka niin hyvin sopii ja pukee isänmaattoman mustan, jopa puolimustan kasvoja kansainvälisellä kilpa-arenalla »tähtilipun alla». Mutta sisimmässään Jessen täytyi itselleen tunnustaa, ettei hän milloinkaan ennen näin vastenmielisesti ollut irtautunut pituushypyn vauhtiradan keskittymispaikalta.
Pelkäsikö Jesse Owens? Ei, hymyillen hän sipaisi jalkojansa, kyyristyi ja lähti. Ja taas tuijottivat tuhannet kiiluvat kiikarisilmät nuolena kiitävän kultamitalisprintterin ja pituushypyn maailmanennätysmiehen tummaan, komeaan vartaloon, joka punaisen pölypilven saattelemana läheni valkoista ponnahduslautaa. Ponnahdus. Komea leiskahdus. Mutta pysähdys oli tuntuman verran keskeneräinen, hieman töksähtävä, niinkuin miehen pian olisi pitänyt päästä kuulemaan ja näkemään, miten kävi. Se sanottiin hänelle ennen kuin hän kerkisi ruohokentälle huopansa luokse.
7,54!... Yli!
Äskeistä äänekkäämmin katsomo kohahti. Eurooppalainen vahingonilo, se »ainoa vilpitön ilo» ulvahti: Kas sillä tavalla, sinä puolipimeä! Sinä amerikkalaisen risteilijän afrikkalainen apumoottori! Astuhan vielä kolmannen kerran yli! Mutta oma joukko pettyneenä kihisi: Hän häpäisee U.S.A:n. Hän hävittää kultamitalin meiltä! Jesse Owens! Sinä mulatti ja mustapää! Jos vielä kolmannen kerran raapaiset lankun ylitse... niin et saa sitä anteeksi... tissäkään!
Mutta Jesse Owens, kylmän Euroopan maalitaulu, kaikki kaikessa Amerikan syntipukki, kääräisi huovan tumman, kuvankauniin, loistavilla lahjoilla varustetun ja viimeiseen vireeseen treenatun vartalonsa ympäri. Hän oli yksin ja hänen oli kylmä, ruumiin vilu, sielun kolea yksinäisyys. Missä oli etelän ystävällinen aurinko? Missä yksi ainoa pyyteettömän ystävällinen silmä? Vihreän huovan sisällä vihreällä kosteatuntuisella nurmikolla maaten hän etsi niitä, lämmittävää auringon sädettä, epäitsekkään ystävän silmää, mutta ei löytänyt niitä. Mitä näkyi vastustajien rintamalla, sen hän arvasi. Mitä ns. ystävien leirissä, sitä hän kourakiikarillansa kotvan aikaa tarkasteli.
Etupenkillä takasuoran parhaimmilla paikoilla hikoili ja tuskaili tuttu mies, nuori satakiloinen asianharrastaja, satamiljoonaisen dollaritirehtöörin poika, joka liukui kuin lihava kultakala isäkultaisen mukaansa tempaavassa vanavedessä. Mikä tuska ja tunnonvaiva nuorella arvon herralla! Kokonaista kaksi viikkoa hän on uhrannut kalliista ajastansa vaivautuakseen näkemään tämän... tämän skandaalin, tämän häpeän! Jesse riivattu! Sitä vartenko me olemme sinut yliopistoihimme ottaneet! Sinulle erikoisvalmennusta kustantaneet! Jos klikkaat viimeisellä kerralla, niin...
Oikealla hänestä, punaisena ja rehevänä kuin komein ansarikukka, istuu oman koulun opiskelutoveri, myös kauniisti kasvavalle dollaripenkille istutettu säilyketehtailijan tytär, hyvin komea tytär, irlantilaissyntyinen ja -kuosinen nenä vain sopivasti »paklattu» ja suoristettu, liiaksi valloilleen pyrkivät vartaloviivat hierottu, voideltu ja manklattu, etteivät ne muotipuvun alta enää juuri paljoakaan muistuta niitä lihavia liikkiöitä, joita tuhatmäärin joka päivä vaunusiltaa pitkin juoksutetaan isäpapan koneisiin... »Voi, Jesse parka! Sinun tähtesi tässä täytyy hävetä! Jospa nyt kuitenkin onnistuisit! Jos sinä tuot meille pituushypyssä kultamitalin, niin... niin minä otan sinut kuin otankin saföörikseni, sanokoon pappa mitä tahansa!»
Kunniavieraiden osastossa valmentaja Snyder, silmälasit hiessä, olkihattu päässä, se hieno ja herttainen mies: Jesse, poikaseni! Suonissasi virtaa valkoisen miehen verta. Katso toki vähän! Sehän on vasta meidän kolmas kultamitalimme! Aiotko heittää sillä voileipiä!
— Owens! Viimeinen hyppy!
Jesse nousi, heitti huovan, kiskaisi verryttelypuvun. Hän juoksi tuimasti paikallensa, ryöpsähti eteenpäin, perääntyi taaksepäin.
... valkoisen miehen verta. Niinpä kyllä, setä Snyder. Mutta pohja on pikipimeää, Afrikan auringon lämmittämää neekeriverta! Sitä on piinattu! Sitä on piiskattu! Kansalaisvapauksillaan ja demokratiallaan kerskuvan valkoisen miehen ruoskalla on sitä kuolemaan asti orjuutettu, halveksittu, vaivattu! Vain yhteen me kelpaamme lämpimän veremme, pakanallisilla lahjoilla armoitetun ruumiimme ansiosta: Kultaa ja kunniaa takaa-ajaviksi vinttikoiriksi U.S.A:lle tähtilipun alla!
Jesse tunsi verensä jälleen lämpimäksi. Se virtasi kuumana päähän, käsiin, jalkoihin. Jääpuikot, piikit ja naulat varisivat kuin kuivat karvat hänen joustavalta iholtansa. Jostakin kymmenien sukupolvien takaa Afrikan aroilta, lämpimän auringon alta kohosi täysi musta lämminverinen esi-isä kuin alkuapina, käveli joustavasti keikkuen ja nauroi valkoisten väkivahvojen kulmahampaittensa takaa.
— Jesse, poikaseni! Hyppää sinä vain tähtilipun alla! Siitä on heille kunniaa ja iloa! Lämmin veresi on voittamaton! Siitä on sinulle itsellesi iloa! Hyppää, Jesse! Hyppää!
Jesse kyyristyi, hymyili ja hyppäsi. Se oli vain semmoinen täysivarma, varovainen hyppy. Tuhannet silmät tuijottivat.
7.75!... Kylmä Eurooppa vaikeni. Riemuisa meteli kävi omassa seurassa tähtilipun alla.
Jesse Owens, koditon, isänmaaton kolmen kultamitalin mies, kääntyi ja hymyili päin aurinkoon. Se oli päässyt pilven takaa ja tervehti häntä orpoa onnen miestä lämpimällä äidinsilmällänsä.
VESIKOE.
Kalle, Leppälän talon nuorempi poika oli itsekseen jo muutaman vuoden ajan harrastanut urheilua. Heitoissa ja juoksuissa hän oli päässyt jo melkoisiin saavutuksiin, mutta hypyt yleensä, pituushyppy erittäinkin oli hänelle murheen kynnys. Joka ainoa kerta se vei hänen ottelupisteensä penkin alle ja vielä sitäkin alemmaksi.
Kalle ei jaksanut käsittää, miksi maan vetovoima juuri hänen kohdallansa niin tavattoman tehoisasti vaikutti. Nähtävästi vaikuttivat myös muutamat muut seikat. Vauhdinottoaskeleet eivät sopineet, minkä johdosta hyppy sattui miten sattui, väliin vasemmalle, väliin oikealle jalalle, toisinaan lankun eteen, toisinaan sen taakse. Vain aniharvoin hänen ponnahduksensa sattui oikeaan paikkaan, kilpailussa tuskin milloinkaan.
Kaikilla muilla oli enemmän taitoa ja keskityksen voimaa. Heidän askelensa näyttivät sattuvan aina. He sätkähtelivät kuin kutusalakat, sellaisetkin miehet kuin Pajusen Ville. Mokoma länkisääri! Ruodoton vyyhti! Entäs kun miehellä ei vauhtia juuri nimeksikään. Ja kuitenkin, tällainenkin mies kilpailussa hetkauttelee viiden metrin paremmalle puolelle. Se on saavutus, josta Leppälän Kalle ei uskalla edes unta nähdä.
Niin kauan se Leppälän poikaa harmitti, että hänen täytyi ryhtyä erikoisharjoituksiin. Mutta valitettavasti talon kiviset pihatanhuat eivät olleet juuri parhaimpia paikkoja sellaisiin harjoituksiin. Seuratalon kenttä taas oli kaukana kylällä ja iltaisin oli siellä kylän poikia. He olisivat heti olleet pitkin kauloin katselemassa ja leukailemassa, sellaisetkin, jotka itse eivät mitään yrittäneet eivätkä mihinkään pystyneet.
Kauan aikaa Kalle tätä pulmaa mietiskeli samalla yksinäistä ja tarkoitukseen sopivaa hyppypaikkaa itselleen etsiskellen. Vihdoin hän sen löysi metsälohkon reunassa sijaitsevan Kirvesniityn halki johtavalta polulta. Siinä ei ollut mäkeä eikä mutkaa, ei kantoa eikä kivennupulaa. Milloinkaan ei liioin vääräleukaisia, pitkin kauloin norkoilevia katselijoita, mikä oli tämän uuden löydön kaikkein parhain ja miellyttävin puoli. Päiväkausiin ei Kirvesniityllä mahtanut liikkua muita kuin jokin kesäkarvainen jänis tai metsäkana.
Tämän hyvän löydön tehtyään Kalle jätti kaikki muut urheiluharrastuksensa. Illoin, aamuin, joskus päivällisen jälkeisellä ruokatunnillakin hän paineli keveää juoksuhölkkää metsäniitylle, poukahteli mennessään, hypähteli tullessaan, miten milloinkin huvitti ja aikaa riitti, kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä kertaa. Vauhtiaskeleita hän ei mitellyt, mitäpä niistä. Toisinaan hän saattoi syöksähtää viisi askeletta, toisinaan jopa viisikymmentä, kuinka kulloinkin mieleen juolahti kimmoisaa polkua kukkivien heinämättäiden välitse pinkaistessa.
Muutamia viikkoja näin vapaasti koikkelehdittuaan hän kuitenkin alkoi arvioida vauhdinottomatkojansa ja loikkaustensa pituuksia. Ne olivat silminnähtävästi venähtäneet. Maan vetovoima tosin yhä vaikutti, mutta se ei vaikuttanut enää samalla tavalla. Pitkää kotimäkeä ylöspäin juostessaankin hän jo usein tunsi, miten askel oli keventynyt.
Eräänä iltana niityllä hypähdellessään hän löysi metrin mitan housuntaskusta. Ajokärryjen katkennutta aisapuuta mitatessa se varmaan sattumalta oli sinne unohtunut. Hän mittasi kaksi parhainta hyppyänsä: Neljäseitsemänkymmentä!... Neljäkahdeksankymmentäviisi! Kas sitä! Hän taivutteli mitan taskuunsa, hyppäsi kerran, pyörähti käsillänsä kolme kärrynpyörää ja hyppäsi toisen kerran. Keveältä tuntui elämä, kosteauhoinen, kukkatuoksuinen niityn ilma oli keveätä hengittää.
Kalle heittäytyi lepäilemään pehmeiden niittyvillamättäiden väliin. Niityn kimmoisa ruohomatto huokui lämpöisesti ja voimakkaasti. Valkoapilan kukat ja punertavat kissankäpälät tuikkivat ja tuoksuivat mätästyynyjen takaa. Kalle silitteli ja hyväili niitä, hengittäen syvään niiden mehukylläisiä tuoksuja.
Neljä ja kahdeksankymmentäviisi! Pituushyppysaavutuksena se ei ollut vielä kovinkaan paljon. Ja kuitenkin se oli jo jotakin. Maan vetovoima oli kadottamassa painajaisvoimansa, sitä se merkitsi. Siitä päästäisiin ajan ja harjoitusten avulla varmasti pitemmällekin. Kaikki, mikä kerran kasvamaan vapautui, se jatkuvasti kasvoi, metsän puu, hevosen varsa, ihmisen lapsi. Miksikä ei kasvaisi myös hänen vajamittainen pituushyppynsä, jos se riittävästi saisi kasvamiseensa tarpeellista ravintoa? Täällä kimmoisalla niittypolulla se sai sitä: aurinkoa, apilankukkia ja linnunlaulua! Vettä se myös tarvitsi ja sai. Sitä rävähti niskaan äkillisesti yllättävästä sadekuurosta, purskahteli pehmeällä niityllä varpaiden välistä.
Niityn halki virtasi vähäinen puro, jossa oli pieniä lampipoukamia siellä ja täällä. Niissä oli kalojakin, pieniä mustia ahvenia, joita Kalle usein pikku poikasena oli ongella narraillut. Erään sellaisen poukaman rantaan johti hänen niittypolkunsa, jatkui se siitä edemmäksikin, Kivistön mäkeen, jopa Hakalan torppaan saakka. Mutta minkä tähden polku oli pantu kulkemaan leveän poukaman kohdalta puron ylitse, niin että sen vuoksi siltapuiksi oli paikalle täytynyt kuljettaa kaksi pitkää lankkua? Tosin kulkijoiden oli hupaisa niitä hetkutella, mutta pari syltä ylempää tahi saman verran alempaa olisi päässyt hetkumatta puolta lyhyemmillä lankuilla. Mitä käytännöllistä tarkoitusta oli tällä pienen puron pitkällä sillalla?
Kaikella on aina oma tarkoituksensa, kun se vain keksitään. Kalle oivalsi puroputaman ja pitkän sillan käyttömahdollisuudet vasta syyskesällä moniviikkoisen niittypolkujuoksentelun, hypähtelyn ja levähtelyn jälkeen. Hyvä näinkin, että hän sentään lopultakin sen keksi.
Hän oli harjoitellut ja hypähdellyt polulla, metsässä ja niityllä erikoista paikkaa etsimättä. Oikein hyvää paikkaa ei täällä ollutkaan, vauhdinottoon nähden ei varsinkaan, sillä polku mutkitteli, minkä vuoksi suoraa ei riittänyt pitkään vauhdinottoon. Ainoastaan puron rannassa olisi ollut tarvittava matka suoraa, kimmoisaa niittypolkua, mutta sen päässä oli se käsittämätön pitkä silta, hetkuva lankku ja vesihauta.
Eiköpä voisi kääntää lankkuja sivuun ja hypätä vesihaudan ylitse? Siinä se oli, se pitkän sillan tarkoitus, joka tähän saakka oli pysynyt salassa! Sitä mukaa kuin hyppytaito edistyisi, voisi toiselta, vaikkapa molemmiltakin rannoilta kavertaa vesihautaa leveämmäksi... Ellei se kavertamatta ole jo tarpeeksi leveä? Tämä uusi ajatus juolahti hänen mieleensä, ennen kuin toinen kunnolla oli ehtinyt pois tieltä.
Kalle pompahti mättäikössä tutkimaan sitä asiaa. Se olisi pian tehty, siltalankun laidan vain mittaisi. Tällä kertaa ei taittomittaa sattunut hänen taskuunsa, mutta saattoi hän mitata matkan myös askeleillaan. Se oli kuusi askeletta, viisi ja puoli metriä, suunnilleen.
Todettuaan asian Kalle raaputteli niskaansa, mutta jätti siltalankut paikoilleen siitäkin huolimatta, vaikka hän mättäiköstä ylös hypähtäessään reippaasti oli aikonut heittää ne sivuun. Kova onni kuitenkin, mutisi hän. Pitikö tuon nyt olla kuusi askelta. Viidessä olisi ollut riittämiin!
Se oli, mikä oli. Minkäpä hän tehdylle mahtoi. No, tietysti hän olisi voinut kaventaa purojuoksun muovailemaa vesihautaa, kitata savella ja mullalla, puolelta ja toiselta. Ja sitten kuitenkin saada vaivoin kitatut mullat silmilleen! Ei maksanut vaivaa, parasta jättää koko ajatus.
Mutta kuinka ajatuksen jättää. Varsinkaan sellaisen ajatuksen, joka kesäisen auringon lämpimästi niskaan helottaessa on itsepäisen miehen kovaan kalloon pureutunut. Leppälän Kalle oli yksi kovapäisimpiä, sen olivat opettajat ja vanhemmat ja monet muut jo monta kertaa tätä ennen todenneet. Ajatus palautui hänen mieleensä päivällä ja yöllä, pyhänä ja arkena. Aina hänen silmissään kangasteli vain kimmoisa niittypolku, jonka puron puoleisessa päässä sijaitseva vesilammikko oli kyynärän, kukonaskelen, verran liian leveä.
Mutta eräänä sunnuntaipäivänä tämäkin pulma selveni, kirkastui kuin pilvimöhkäleen takaa esiin kiertyvä auringon lämpöinen kiekko, jota hän kahden niittymättään välissä selällään maaten kiikaroitsi.
Kuka oli vannonut, että purolammikko pitkän sillan kohdalla oli askelen verran liian leveä? Eikö ennemminkin miehen hyppy näin hyvän ja kimmoisan vauhdinottopaikan reunassa ollut askelen verran liian lyhyt, jos nimittäin niinkin hullusti kävisi, että varpaat eivät pitäisi ja hän mätkähtäisi takakäteen purolammikkoon? Ja entäpä tämä, jos vaikka mätkähtäisi? Asiako tuo oli kesäisenä päivänä? Ei kukaan olisi katsomassa eikä ilkamoiden kurnuttamassa, ei muut kuin ojasammakko kenties, mutta senkin kurnutusviikot olivat jo aikapäiviä ohitse.
Pilvet olivat riekaleiksi hajautuneet. Taivaan kansi oli avara, aurinko lämmin ja läheinen. Ja kuitenkin se oli Kallen mielestä niin suuri ja etäinen. Väljät, vapaat näköalat avautuivat vesikokeeseen valmistautuvan hyppääjän silmien eteen.
Olisiko suuri Hannibal milloinkaan kulkenut Alppien ylitse, jos hän hetkeäkään olisi epäillyt, ettei läpäisisi niistä? Kirvesniityn leveän purolammikon ylitse ei kukaan kaksijalkainen ole tätä ennen loikannut. Tänään se tapahtuu! Sen täytyy tapahtua!
On sanomatta selvää, ettei näin voimallisen latauksen jälkeen mikään purkautuminen enää ollut mahdollista. Panoksen täytyi paukahtaa ja se paukahti. Kalle nousi mättäiköstä, käveli päättävästi purohaudalle ja käänsi siltalankut sivuun. Sitten hän asteli polun mutkaan keskiniitylle, sylkäisi kouriinsa ja otti vimmatun vauhdin. Vauhtiaskelet eivät osuneet oikeaan paikkaan, ei läheskään. Mutta laukaistu se nyt joka tapauksessa oli... ja jos tahtoisimme kuvata lopun lyhyesti ja kaunistelematta, mutta kuitenkin sopivasti sointuvia sanoja käyttäen, niin sanoisimme: Hyppy loiskahti... ja mies moiskahti...
Mitään sen vaarallisempia seurauksia urotyöstä ei Kallelle koitunut. Tosin vesi oli kylmää ja rapaista, mutta olihan nyt täysi kesä, ihana suvi olikin. Monenkirjavaiset perhoset liitelivät niityn yllä, ja sirkat sirisivät alhaalla heinikossa. Vesikokeestaan joten kuten rannalle selviytynyt hyppääjä loikoili pian samassa heinikossa ja kuivaili pesunkestäviä housujansa.
Se oli sittenkin tempaus, joka kerran oli tehtävä, ja kun se nyt oli tehty, niin sittenpä oli tehty. Tähänastisissa juoksuharjoituksissaan Kalle oli milteipä kokonaan unohtanut erään tärkeän asian. Vauhti yksin ei riittänyt, ei ponkaisukaan. Pituushyppääjän oli myös huolellisesti harjoitettava askelensa ja sovitettava ne niin, että sattui tarkoitettuun kohtaan. Siinä oli urakkaa lähiviikoiksi. Mutta ennen kuin muuraimet nevalla punoittivat, hän loikkasi ylitse kuivin housuin.
Kalle teki suunnitelmansa mukaan; joka päivä hän kärsivällisesti siirteli ponnahdusmerkkejänsä ja harjoitteli askeleitansa, pitensi, lyhensi ja tasoitteli.
Kunnes sattui ja sattui tarkasti, jopa niin riemullisesti, että pitäjän kaikkien urheilevien nuorten miesten tavoite, viisiottelun komea kiertopalkinto kulki Kallen povessa Leppälän salin piirongin koristeeksi. Se oli oikeus ja kohtuus, sillä oikeastaan siitä ei viime kesänäkään puuttunut enää muuta kuin kuuden metrin vesihautahyppy.
Mutta muurainten parhaillaan ollessa käveli Kalle pokaaleineen suolle, uskaltautuen vielä kerran kovennettuun vesikokeeseen. Palkintopokaali kädessään hän ponkaisi vesihaudan ylitse. Koe onnistui ja pian oli hopeapokaali kukkupäänä meheviä muuraimia. Naapuritalon pienessä ullakkokamarissa odotteli varmaan eräs, joka mielellään pistelisi suon meheviä hillamarjoja pieneen punaiseen suuhunsa.
Onnistuiko myös tämä koe? Luultavasti, mutta sen lähempi selostaminen ei mahdu eikä kuulu enää tämän jutun puitteisiin.
VOITTAJANA MAALIIN.
Maratonjuoksijoiden monikymmenpäinen joukko pulpahteli kaksi-, kolmirivisenä nauhana stadionin portista maantielle. Mutta yksirivinen alkupää harppoi jo milteipä huutomatkan etäisyydessä tietä reunustavien lehtipuiden varjossa. Kuumaveriset etelän miehet olivat johdossa, eivätkä he nähtävästi muistaneet, miten pitkä ja voimia imevä taival maratonmatka itse asiassa oli. Sitä tuskin olisi ollut syytä aloittaa tuhannenviidensadan metrin alkuvauhdilla.
Näin Albin tuumiskeli antaen pompahdella edelleen jokaisen, kenellä näytti olevan siihen halua. Monella sitä tuntui olevankin. Kun hän tien käänteessä katsahti taakseen, olivat jälkijoukon miehet sormin luettavissa. Mutta kannoilla rapsahteli Hanneksen keveä, tahdikas askel. Albin tunsi sen, vaikka ei olisi katsonutkaan. He nyökähtivät toisilleen naurahtaen.
Ihmeen keveältä tänään tuntui juoksu. Vaikka tiepohja vaikutti liian kovalta ja iltapäivän aurinko paahtavalta, tunsi Albin itsensä pirteäksi ja taistelukuntoiseksi. Näin mieluisaa alkuvaikutelmaa hän ei muistanut kokeneensa pitkiin aikoihin vähemmänkään vaativissa kilpailuissa. Mutta häneltähän ei näissä kilpailuissa vaadittukaan liikoja, jos salaisesti toivoen asiantuntevissa piireissä odotettiinkin ehkä. Ennakkomaine ja mainostus oli maratonjuoksijalle tarpeeton koristus, painava sitä paitsi.
Jo kaksi viikkoa, milteipä koko Pariisissa oleskeluajan hän oli joutunut toimettomana lepäilemään. Mikä tietää, vaikka harjoitusmatkalla sattunut nilkan nyrjähdys olisi koitunut miehelle ja asialle eduksi? Keskenaikaista siitä vielä oli puoleen tai toiseen ennustella, mutta hilpeä ja toiveikas oli nyt mieli. Se oli sisäinen tuntemus, jota oli tarpeeton itseltänsä kieltää.
Oman maan miehet, Ville ja Hannes hypähtivät ohitse. Albin tunsi, miten askel veti samaan tahtiin. Pienellä keveällä nykäyksellä sivuutettiin puolisen tusinaa eri maiden ja maanosien miehiä, ruskeita poikia valkoisissa aurinkohiipoissaan, yksi oli täysi musta. Huoletonta oli matkanteko Hanneksen vetäessä. Hannes oli mies, joka osasi läksynsä, keveän juoksemisen taidon. Monet kymmenet monien vuosien aikana yhdessä suoritetut harjoitusaamut ja kilpaottelujen iltapäivät sylkähtelivät hauskoina muistikuvina esiin, niinkuin ylimääräisinä tekijöinä olisivat pyrkineet miesten matkaan vanhan tuttavuutensa perusteella.
Ilmestyi siinä usein kahden puolen leveää tietä muutamia näkyväisempiäkin mukaan pyrkijöitä. Eräs niistä, nauhasta pidättelevän naisen käsissä pyristelevä ruskea koira, karvaturri, muistutti erehdyttävästi niitä Puistolan ja Pakinkylän vaaniskelijoita, joiden vuoksi aamuvarhaisten juoksijoiden täytyi varautua kuin sotakentälle. Niitä ei kukaan pidättänyt, yllyttelivät nurkan takaa pienet poikaviikarit. Oli varattava kiviä housun taskuun, mikä siinä muu auttoi. Juoksijoista kukin vuorollaan jättäytyi hieman jälkeen toimien tähystäjänä. Kun sitten ruskea vainolainen, haukkuen ja rähisten läheni, niin kivi kurrana vastaan. Rakki vaikeni, ellei älähtänyt vieläkin pahemmin. Mutta ennen kuin se siitä jälleen hyökkääjäksi terhentyi, kerkisi juoksijoiden liuta näkymättömiin.
Hupaisa oli muistella näitä kuulakkaiden kevätaamujen harjoitusmatkoja, tovereita ja ystäviä, vakoojia ja vainoojia, jotka nekin näin vuosien jälkeen ranskanmaalaiselta radalta katsellen pikku ilkeydestään ja ärhentelystään huolimatta olivat vain ystäviä.
Mutta minne pojat olivat hävinneet? Luultavasti jossakin poppelikujan käänteessä jääneet jälkeen. Näin Albin oli muistelevinaan. Kolmas osa matkasta oli jo juostu. Alkoi pitkä juoheva vastamaa. Edellä juoksevat kilpailijat näkyivät vastamaassa selvästi, kymmenkunta miestä kuin hiukan epäsäännöllisesti reunapuihin iskettyä porrasaskelmaa pitkissä tikapuissa. Olivatko ensimmäiset jo liiankin pitkällä? Väljältä tuntui hengitys, helppo olisi kiristää. Kestäisikö nyrjähtänyt jalka? Joko uskaltaisi yrittää?
Kestää! Kestää! Kestää se! Albinista alkoi tuntua, niinkuin joku olisi hokenut sitä hänen korvaansa. Takaapäin se kuuluikin. Hän vilkaisi olkansa ylitse. Halonen, kotimaan mies sitä jaloillaan naksutteli. Miehessä ei mitään säikähtämistä, mutta oliko vauhdissa toivomisen varaa? Liian pitkiksi Jaakopin tikapuut olivat venähtäneet. Jos vielä venyvät, niin katkeavat ehkä. Siihen ei ollut näissä kilpailuissa varaa. Albin alkoi vetää.
Se tapahtui parhaimpaan aikaan. Juohevasti kohoava vastamaa sopeutui parhaiten hänen vetäviin askeliinsa. Tien ja vartalon kulma ei muodostunut tylsäksi, vaan kaventui teräväksi. Se oli kuin teroitettu työase, pölkynhalkaisijan kiila, joka hitaasti, mutta varmasti murtaen tunkeutui eteenpäin. Jo vuosia sitten kotoisten harjoituskiertojen mäkisessä maastossa hän oli tämän huomioinut. Kiilan lyhyempi sivu oli aina sama, pitemmän mitta vaihteli vastamaan pituuden mukaan. Kuinka pitkä mahtoi olla tämä käsillä olevan ranskalaisen kiilan sivu?
Hän tavoitti miehen, tavoitti toisen. Ennen kuin kiilan pitkä sivu olisi lopussa, siirtyisi edellä juoksevista vielä puoli tusinaa jälkijoukon jatkoksi, siltä se hänestä alkoi jo tuntua jaloissa, rinnassa ja päässä. Maratonjuoksijan kunto perustui hyvään terveyteen sekä ankaraan ja johdonmukaiseen harjoitukseen. Mutta se pääsi täysiin ja julkisesti näkyviin saavutuksiin vain harvoin kaikkien onnellisten tekijöiden yhteensattuman ansiosta.
Albin noppi kiinni edeltäjiään yhden toisensa jälkeen, ja hänestä alkoi tuntua, niinkuin nämä tekijät tällä hetkellä olisivat olleet hänen puolellaan yhtä paljon, ehkäpä enemmän, kuin kenenkään toisen tässä yli kuusikymmentä kilvoittelijaa käsittävässä maratonvoiton tavoittelijan joukossa. Tämä tunne riipaisi ja lämmitti hänen sydäntänsä. Olisiko hän ansiokas sellaiseen saavutukseen tässä seurassa?
Se oli kysymys, johon asianomainen itse oli tuskin kelvollinen suoralta kädeltä vastaamaan. Hän menetteli kuten pulmakysymyksissä usein ennen, jätti mietteet valloillaan juoksemaan. Ne kyllä pitäisivät juonesta kiinni, vastaus kypsyisi, irtoaisi itsestään kuin syksyisen puun omena, miehen ei tarvitsisi muuta kuin kopata se kiinni. Kiteytyen yhdeksi ikää, kokoa, ulkonäköäkin muuntelevaksi kuvaksi ne alkoivat juosta. Kuva seurasi kuin hellittämätön kilpailijan varjo, ei uhkaavana, vaan voimia antavana ja innoittavana.
Pikkuinen se ensimmäisessä kehitysvaiheessaan oli, vaaksa selkää, sormen mitta jalkoja, tuskinpa pikkumiehen varjo pääsi edes miehen mittaiseksi vinosti paistavan auringon valossa. Mutta sisukas oli tämä peukaloinen. »Juuri niinkuin isänsä», valitteli muori suu tiukasti napissa. Liiankin paljon mahtoi olla tuollaisessa itsepäisesti joka paikkaan päänsä kiilaavassa pojannappulassa muoriparalla paimentamista.
Jo tasaiseksi kääntyvässä maastossa sivuutettiin jälleen pari hätäisesti vilkuilevaa muukalaista. Varjona seuraava nappula oli venähtänyt jo itse nenänsä ja välttämättömimmän vaatetuksensa hoitelevaksi koulumieheksi.
Aurinko paistoi ja meri säteili. Syksyisin se oli musta, kuohui ja möyrysi. Mutta kauniita purjelaivoja juostiin katsomaan sekä syksyisin että keväisin. Juostiin ja aina vain juostiin, satamaan ja satamasta kotiin, aamuisin kouluun, välitunneilla kirkon ja torin ympäri. Kyllin ajoissa ei aina ehditty koulupihalle riviin, mistä seurasi nurkassa seisomista ja nuhteita. Kotona oli huoli kengänpohjista. Kesällä tätä murhetta ei ollut. Mitä enemmän juostiin, sitä vahvemmaksi tulivat nämä kasvavat pohjat. Mies varttui ja vahveni niiden mukana. Tuli muutto maan pääkaupunkiin...
Jälleen tarkastusasema. Kuudesko se jo oli?... Se oli samalla jo puolimatkan käännös lehtipuukujaa somasti kiertävän silmukan päässä. Tuossa oli se paikka, jossa hän ensimmäisellä harjoituskierroksella oli nilkkansa nyrjäyttänyt tämänpäiväisen tosikilpailun onneksi. Edellä riensi enää vain kolme juoksijaa. Hän tunsi jo kaksi... Italian itsepintaiset pojat Blasien ja Bertinin. Mutta kuka oli heidän edellänsä? Siitä oli saatava selvyys, ennen kuin puolimatkan tarkastusasema joutuisi.
Albin kiristi vauhtiaan, sivuutti italialaiset, tavoitti heidän edeltäjänsä hyvää vauhtia etenevän kärkimiehen. De Mar, kuuluisa amerikkalainen hän oli!
Albin sivuutti kärkimiehen ja sitten pian puolimatkan käännöspaikan. Enää ei ollut ketään tavoiteltavia, vain kunniakas maali yli kahden penikulman kovan tien ja helteisen työn takana. Yksi hyvä puoli oli tällä tavoiteltavalla, se pysyi paikallansa. Jokainen askel joudutti sitä lähemmäksi koko tehollansa.
Tuttu mies kääntyi puolimatkan sivutielle. Hannes, harjoitustoveri ja edellisten olympialaisten maratonvoittaja. Hannes viittasi kädellään Pariisiin päin. »Jompi kumpi meistä», oli Hannes eräällä tämänkesäisellä harjoitusmatkalla sanonut. Sinun tehtäväsi! näytti hänen viittauksensa nyt ilmaisevan.
Se viittaus sekä rohkaisi että velvoitti. Vastuu ei ollut enää kuuden miehen, vaan kolmen, kahden, ehkäpä tällä kertaa vain hänen... hänen yksin! Miksi aurinko yhä noin läkähdyttävästi paistoi? Miksi sementtipäällysteinen tie uhkui kuin leipiään odottava arina? Varmaan juuri ne olivat tämän kilpailun vaikeuksia, jotka jonkun oli voitettava. Jonkun oli tänä helteisenä päivänä vietävä pienen pohjoisen maan värit voittoon... jonkun meistä kuudesta... toisen meistä kahdesta...
Yhä selvemmin Albin alkoi tuntea suuren tehtävän velvoituksen itseensä kohdistuvana. Mutta hän ei päästänyt sitä ajatuksiinsa. Siihen hän ei tuntenut olevan itsellään vieläkään varaa, vaikka pahimpiin kilpailijoihin olikin jo huomattavasti etumatkaa. Hän työskenteli hetkeäkään hellittämättä sillä taidolla ja voimalla, jonka monivuotinen kärsivällinen harjoitus oli hänelle rakentanut. Se kestäisi, jos hyvää onnea edelleen riittäisi. Mutta siltä varalta tarvittiin jäseniin jatkuvasti voidetta ja sopivaa mielen piristystä. Suurta siihen ei tarvittu, vain pientä kesähunajan pirskettä ja keväisiä ketunleipiä. Määrätietoisesti yhä kiristyvää vauhtia pitäen hän etsi ja löysi niitä.
Kuinka kerrankin Kallion puistokentällä... Niin, ensimmäisen kerran se oli, kun mies kellon mukaan juoksi kymmentätuhatta. Paljain jaloin hän pyyhkäisi toisten yllyttäessä, verta tirsui varpaiden välistä... Tirsui, mitä tirsui, kun vain voitto ja ennätys tuli... kokonaista minuuttia parempi kuin entinen.
Entä Niklanderin Elmerin kanssa Keski-Europan turneella? Monta vaihetta ja mutkaa oli tässäkin matkassa. Väliin rahattomina, toisinaan eksyksissä tai muuten neuvottomina. Kilpailuunkin kerran mentiin lähes kahden vuorokauden paaston jälkeen. »Hätäkö sinun on, keveämpi vain juostaksesi! Toista se on minun, veliparka! Singahtaa pian mies ympyrästä, kun kuulan pitäisi lähteä», naureskeli Elmeri.
Nuori hymyilevä nainen vilkutteli kädellänsä pienen puutarhan portilla. Nuori nainen, oma nainen odotteli pienessä kodissa kaukana synnyinmaassa: Albin, tämä on sinun päiväsi! Sinä voitat...
Pieni tyttö ja poika käsillään tuulimyllyä pyörittäen juoksevat myötämatkaan kulkevaa puutarhatietä... Kotimaassa omat lapset, tyttö ja poika juoksevat viheriäisen pellon kukkivalla pyörtäneellä.
Pienellä pihaportillansa nyökähtelee harmaahapsinen mies... Vakkasuomalainen mies keppinsä varassa. Kuka tietää, vaikka keppinsä varassa etelään päin katsellen, muistellen nyökähtelisi hänkin.
Mitä? Miten tämä ajatus niin lämmittävästi sydämessä läväytteli? Jos voittaisin, niin tämä olisi yhtä hyvin heidän kuin oma voittoni, enemmän heidän! Kymmenen, kaksikymmentä miestä ja naista, sukupolvet satojen vuosien takaa ovat tätä valmistelleet. Kärsivällisesti he ovat kilvoitelleet raskaan maratoninsa moninaisia vaikeuksia vastaan. Tämä on heidän päivänsä! Jos voitto tulee, niin se on heidän voittonsa!
Albin lisäsi vauhtia yhä! Yllätysten vuoksi se tuskin enää olisi ollut tarpeellista. Yhdestoista tarkastusasema joutui kohta. Siitä oli maaliin vajaa neljä kilometriä. Voimia tuntui riittävän, eikä jalkavamma vaivannut vähääkään. Tuttuja miehiä, kotimaan juoksijapoikia tuli vastaan. He huutelivat aikoja, rohkaisevia sanoja. Kaikki ihmiskujaa muodostavat muukalaisetkin huusivat ja huiskuttivat innoittavasti. Hänestä tuntui kuin ei hän olisikaan enää juossut, vaan uinut myötävirtaan.
Jo kuului torven törähdys. Stadionin portit vetäistiin selkoselälleen. Albin syöksähti sisään kääntyen radalle, olympiamaratonin voittajan kierrokselle. Tyyni, rasittumaton oli hänen katsantonsa, askelensa kepeän nuorekas. Ihailtavan varmana, yhtä ylväänä kuin vaatimattomana voittajana juoksi tämä Suomen mies näiden olympiakisojen kunniakkaimpaan maaliin. Häntä uskollisempaa, häntä ansiollisempaa kilvoittelijaa ei milloinkaan ole olympiastadionilla voittajaksi kruunattu.
KOLMION SIVUJEN SUMMA.
On talvisen lauantaipäivän viimeinen koulutunti seminaarissa. Seinäkello on jo aikoja sitten heläyttänyt puolitunnin lyöntinsä, mutta oppitunnin tehtävät eivät ole puolitiessä, ei lähimainkaan. Vanha läksy, kertauskuulustelu on yhtä hyvin muutamien taulapäiden kuin lehtorin perinpohjaisuuden vuoksi venähtänyt yli kymmenen minuuttia. Mutta uuden tehtävän valmistuksesta ei tämän vuoksi sulattamattomia paloja eikä armominuutteja murene. Jana ei jätä keskeneräiseksi paremmin vanhan kuulustelua kuin uuden valmistustakaan, enempää maanantaina kuin lauantainakaan. Se on tässä talossa ja luokkahuoneessa jo kyllin monta kertaa todeksi nähty ja koettu asia.
Teoreema kolmion sivujen välisistä mittasuhteista esitetään. Sen lyhyt, suoraviivainen väittämä kuuluu: Kolmiossa on aina kahden sivun summa suurempi kuin kolmas sivu. Jokaiselle terveesti ajattelevalle ihmiselle se on itsestään päivänselvä asia. Mutta matematiikan verettömässä saivartelussa se ei riitä. Jokainen selvääkin selvempi asia, myös tämä yksinkertainen väittämä on mitä perusteellisimmin naulattava ja nalkittava kiinni jokaisesta sivustaan ja sen lisäksi vielä kolmesta kulmastaan. Ja jospa olisi vain kysymys yhdestä tai kahdesta kolmiosta. Ei, niitä on miten monta lajia ja laatua tahansa: tasasivuisia, tasakylkisiä, teräväkulmaisia, tylsäkulmaisia jne.
Väittämä on lausuttu. Sen todistelu jatkuu mitä voimaperäisimmin, monen miehen, harpin metallikourissa katkeilevien liitupalojen ja Janan asianmukaisten, mutta kirpeästi purevien letkausten kiiruhtamana. Seeti, takimmaisessa rivissä istuva roomalaiskasvoinen vahvahartiainen hiihtäjäpoika, seuraa toimitusta hajamielisenä toisella korvallaan kuunnellen. Mustalle taululle syntyvä, muotojaan muutteleva kolmio on hänelle tällä hetkellä vieras asia, mutta kuitenkaan hän ei saa katsettaan enempää kuin ajatustaan irti sen sivuista ja kulmista.
Suuri vastuu lepää Seetin leveillä hartioilla. Huomenna aamupäivällä suoritetaan seurojen välinen viiden miehen ja viidenkymmenen kilometrin viestinhiihto. Häneen, pohjoismaiden 30 kilometrin voittajaan, luotetaan oman koulun ja seuran piirissä kuin valtakunnan perustuslakiin. Ulkona sataa vettä ja räntää, yhä pilvisemmäksi, yhä vetisemmäksi käy taivas ja keli. Velimiehen keittämiä suksivoiteita on odoteltu päivä päivältä yhä hartaammin. Tänään oli viimeinen päivä, eivät tulleet. Jos heittää tuosta vielä huonommaksi, aamuun mennessä vaikka vesisuojaksi?
Reseptit Seeti kyllä tietää yhtä hyvin kuin veli Konsta, mutta kaikkia suojavoiteisiin tarvittavia aineita ei saa tästä kaupungista rahallakaan. Vesisuojan sumuiseen varjoon liittyy monta muuta peloittavaa seikkaa. Viestiladun viimeinen taival, Syrjälän pelto, on paksulumista, Nisulan puoleinen harjurinne on pitkä ja upottava. Raskasrakenteiselle hiihtäjälle se on suojakelillä peloittavan vaikea taival. Mitä kauemmin ja mitä useammalta puolelta Seeti asiaa pohtii, sitä pimeämmältä se hänestä näyttää. Tuntuupa kuin maa ja taivas, koko kaupunki, matematiikan lehtori muiden mukana, olisivat liittyneet oman koulun poikia vastaan.
Luokan kello on lyönyt täysitunnin lyöntinsä. Toiset luokat ovat lopettaneet viikon työnsä, pitkät käytävätkin jo hiljentyneet, mutta kolmioteoreemaa jauhetaan Seetin luokassa yhä. Paavo, sanavalmis Savon poika, hikoilee nyt harpin tyvessä. Paavo punoittaa, hieman takeltaen todistaa, muu luokka haukottelee pidättelemättä. Seeti siirtyy jälleen ajatuksissaan omiin pulmallisiin kolmioihinsa, joita Jana ja Paavo yhdessäkään eivät voi hänelle selvittää.
V.P.K:n urheiluseuran viimeisenä miehenä on Poutasen Jussi, kärppä miehekseen, nettopaino 45 kg, varmemmin alle kuin päälle. Hänen kilpailijansa paino on 80 kg, varmemmin päälle kuin alle. Viime talvena pohjoismaiden kolmellakymmenellä se oli alle 75 kg. Sen lisäksi oli pohjakuntona ankara ruumiillinen työ, metsätyö ja kymmenien iltapuhteiden sadat harjoituskilometrit. Nyt oli liikapainon lisänä huoneilma, pianon pimputus, geometrian kuivia teoreematehtäviä.
No, tosin pieniä pyrähdyksiä oli otettu tänäkin talvena. Tosin tämä pikkukaupungin koulujen ja muiden seurojen viestinhiihto ei ollut kuin poikasen varjo pohjoismaiden kolmenkymmenen kilometrin rinnalla. Mutta taivas oli synkässä pilvessä ja tihkui vesiräntää. Syrjälän pelto oli pitkä ja pehmeä, ja sen jatkona oli lipsuva harjun rinne. Poutasen Jussi asui juuri siellä jyrkän harjun takana ja lipsutteli, oli talven mittaan lipsutellut sen ylitse monta kertaa joka ainoa päivä. Semmoinen kärppä, netto 45 kg. Oli miten tahansa, sittenkään ei olisi hätää, jos Konstan suojakelin voiteet olisivat ajoissa joutuneet, jos ei olisi Harjukatua ja Mäki-Matin maantietä.
Mutta ne, nepä juuri Syrjälän peltoladun kanssa muodostivat kolmion. Totisesti ne piirsivät kolmion kaksi lyhyempää sivua, kolmas pitkä sivu oli Harjun rinne ja Syrjälän pelto. Teräväkulmainen kolmio niistä muodostui, juuri sama, jota Savon Paavo parhaillaan mustalla taululla tuhisten piirtää. Vähän heikonpuoleisesti Kiuruveden poika piirtää, mutta todistaa sanalla sitä selkeämmästi. Nyt juuri kuin tilattuna hän paukauttaa loppuaamenensa:
— Kolmiossa on siis aina kahden sivun summa suurempi kuin kolmas sivu, mikä oli todistettava!
— Jos kerta on, niin olkoon minun puolestani, päättelee Seeti. Hän on tehnyt ratkaisunsa: — Kolmion kolmatta sivua suoraan Syrjälän pellon ja Harjun poikki! Vaikka taivaalta sataisi lämmintä saunavettä!
Kolmioteoreema on jauhettu selväksi. Pöydän kannet rämisevät. Vihdoinkin on lauantaipäivän viimeinen tunti lopussa.
Ulkona on jo täysi pimeä. Roiskii räntää, tippuu vettä. Seminaarin vanhan kivipajan ravistunut palje puhisee ja huokaa. Kuusipuisten halkojen tuhannet räiskivät ja rätisevät tulikipunat tanssivat leveän uuninpiipun suussa, joka on musta ja suuri puoleensa vetävä kuin hornan kita. Miestä suksineen ja tervatumppuineen seisoskelee suuren ahjon kahdella, kolmellakin puolella. Seeti on itseoikeutettu mestari. Omaa sukseaan havaintovälikappaleena käyttäen hän paahtaa ja neuvoo:
— Suksenpohja on pidettävä aina suorassa! Tasaisesti on tervaa siveltävä, keveästi hangaten sisään lämmitettävä!
Useimmat hänen oppipojistaan ovat ensikertalaisia niin kilpahiihtäjinä kuin suksen paahtajina. He ovat pyydelleet Seetiä auttamaan, mutta tämä on päättävästi kieltäytynyt siitä. Kilpaladulla ei tarvita sellaisia miehiä, jotka toisen neuvomallakaan eivät pysty suksiansa kunnostamaan!
Mutta perin kömpelöltä ja avuttomalta näyttää monenkin liikehtiminen ja tuhraileminen. Jo sitä katsellessa tekijämiestä harmittaa. Yksi paahtaa suksensa kieroksi, toinen polttaa sen tervatun pohjan rakoille. Tuleeko tuollaisista mitään? Tuleeko itsestänikään? Liian pienellä, hävettävän vähäisellä harjoituksella tulee kilpailuun lähtö. Voima tuntuu karkkoutuneen hartioista, mahtanut painua vatsapuoleen. Miksi pitikään tulla vesisuoja? Miksi veli Konstan voiteet myöhästyivät? Mikä on tämä tällainen kaupunki, jonka apteekeista ei löydy suojakelin voiteeseen tarvittavia aineita?
Näissä kysymyksissä risteilee Seetin ajatus. Tervoissaan piriseviä suksia työntyy räiskivään ahjoon kolmelta suunnalta. Kiireimmässä kihussa pitää olla mukana sorkkimassa sellaisiakin miehiä, joilla ei ole mihinkään mentävää, tuskin tietänevät, miten päin suksi hangelle työnnetään. Ahjoon kyllä ovat miestä työntymään, kun toiset ovat tulen tehneet, tervat ja voiteet hankkineet. Niin työntyvät sukset muodostaen liikkuvia kuvioita, kolmioita tasakylkisiä, vinokulmaisia.
Monet amatööritervaajista uhoavat suuriäänisesti, mitä kaupungilla ovat kuulleet Poutasen Jussin suksista ja rasvoista.
— Jussi, se poutahaukka, kuuluu keksineen mainion täysin lipsumattoman suojakelin rasvan.
— Minä olen kuullut, että siinä on yhdeksää alkuainetta niinkuin syyhytaudin voiteessa.
— Jussin rasvoilla hiihtävät myös lyseon pojat ja koko V.P.K., joiden ankkurimiehenä Jussi itse hiihtää.
— Jussihan onkin liittynyt palokunnan seuraan kaupunkilaisten toivomuksesta. Heidän mielestään on samantekevää, kumpi omista voittaa, kunhan Jyskyt vain tulevat lyödyiksi.
— Kaikki vanhat tantatkin kuuluvat sitä jo kuukauden päivät rukoilleen.
— Niin ja minä olen kuullut, että monissa kahvikekkereissä on jo etukäteen juhlittu »pohjoismaiden mestarin» ja hänen joukkonsa häviötä.
— Mitä tuollaisista, mutta kun palokuntalaiset ovat Kuohun pysäkillä keksineet kolme kilometriä lyhentävän oikoladun. Varta vasten palkatut miehet kuuluvat sitä laahanneen jo monta päivää. Laahatkaa mitä laahaatte, minä sanoin! Meillä on ankkurina Seeti, minä sanoin!
Seeti vetää jo voidetta suksensa pohjaan ja kuuntelee löpinäpuhetta sisimmässään yhä enemmän kimpautuen. Räiskivä räntä pajan nokisessa ikkunassa muuttuu vedeksi, taivas on sumuinen ja pimeä, märkä kuin vedestä nostettu sängynpeite. Seeti ei luota enää mihinkään, ei edes itseensä eikä voiteisiinsa, joista puuttuu muutamia tärkeitä aineita. Huomispäivän vastuu painaa, yksinpä jo latukin Syrjälän pellolla ja harjun rinteessä pehmenee ja painuu, kulkee missä kulkeekaan sumuun häipyvän epämääräisen kolmion sivuja. Nyt taas joku ahjon vieressä tärkeänä aloittaa samasta asiasta: Jyskyjen lyömättömyydestä, huomispäivän suursaavutuksista, koska meillä on —
— Koska meillä on kolmio, jossa kahden sivun summa on suurempi kuin kolmas sivu! Ja kaikki mitä siihen lisätään, on pötyä!
Viimeisiin sanoihin joutuessaan Seetin ääni kiristyy ja korkenee, niinkuin Keski-Hämeen miehen ääni kiivastuksen hetkellä tavallisesti. Hän painuu suksineen ulos, pajan ovi paukahtaa kiinni. Mikä mestarille tuli? Kukaan ei tätä ennen ole nähnyt häntä tuolla tuulella. Puhelu ahjon ääressä hiljentyy supinaksi, mutta sitä äänekkäämmin vanha ravistunut palje vinkuu ja tohisee.
Ulkona tippuvan räystään alla Seeti hankaa ja tunnustelee suksiaan. Epäusko ja epätoivo jäytää hänen sydäntään. Tuhahdellen hän haistelee, jopa maistelee puutteellisista aineista keittelemiään voiteita, joissa ei ole oikeaa hajua eikä makua. Mutta ajatuksissaan tahtomattaan hän mittelee kolmion sivujen summaa Mäki-Matin maantiellä ja Syrjälän pelloilla.
Hän viettää levottoman yön nähden kiusallisen härnääviä unia. Poutasen Jussilla on suuri kimpale sitä ainetta, jota kipeimmin suojakelin voiteeseen tarvitaan. Mistä olet saanut tuota, poika? Minä en kymmentä grammaa saanut sitä äsken apteekista, vaikka kultakimpaletta olisin maksuksi tarjonnut! Et saanut, kun ei annettu — Jyskyille.
Seeti on pyörähtävinään nopeasti ympäri, mutta Poutasen Jussi pyörähtää sitäkin nopeammin. Hän pakenee hiihtäen, etenee vaivattomasti harjun jyrkkää rinnettä. Seeti yrittää karkulaista kiinni. Se on turha vaiva. Hänen suksensa lipsuvat, latu upottaa. Jussi vilkuttelee nauraen suurta rasvakimpalettaan. Jussi katoaa harjun taakse. Kuva vaihtuu.
Jana seisoo luokan mustan taulun edessä sylen mittainen karttakeppi kädessään. Hän väittää ja todistaa: Tämä tässä on seminaarin katuportti. Tästä alkaa Harjukatu, tästä Mäki-Matin tie, tässä on Syrjälän talo. Selvä tasakylkinen kolmio. Eikö järkenne käsitä sitä? No jaa! Kolmiossa on kahden sivun summa —
Hei, Seeti, herää! Kello on jo puoli kahdeksan.
Kello lähenee kahtatoista.
Lyseon pihamaa kihisee mustanaan viestinhiihdon päättymistä odottavia asianharrastajia, pientä, keskikokoista, aikuistakin kansaa. On saatu puhelintietoja matkan varrelta: Kintaudelta, Kuohulta, Vesangasta. Kahdessa ensimmäisessä paikassa ovat viestit kulkeneet yhdessä, Vesangassa seminaari johtaa noin viidelläkymmenellä metrillä.
Lyseo, tyttökoulu, palokunta ja kaupungin yleinen mielipide vaikenee. Mutta Jyskyt eivät voi eivätkä tahdokaan enää salata riemuaan. Viisikymmentä metriä etumatkaa! Se ei ole kovin paljon! No, kun Seeti saa nauhan, niin se on liiankin paljon! Viisi metriä hyvin riittäisi! Kun vain Seeti saisi nauhan ennen muita!
Näin toivovat kaikki Jyskyt. Ainoa heistä, joka toisin toivoo, on Seeti itse. Hän hypähtelee ja odottelee Syrjälän portilla, samassa paikassa, missä puikkelehtivat myös Poutasen molemmat hiihtäjäveljekset Jussi ja Jalmari, toinen palokuntaa, toinen lyseota edustaen. Jussi on salaperäisen näköinen, kokeilee latua, hypähtelee tiellä, pyörähtelee kuin kärppä. Jospa saisivat viestinsä muutamaa metriä aikaisemmin!
Eivät saa. Seminaarin viesti pyyhältää yhä edellä sisukkaan Juuse-pojan hiihdättämänä. Seeti suistuu ladulle. Vasta pellolla hän tulee ajatelleeksi, että olisi kai hän voinut odottaakin jonkin aikaa, korjailla vaikka mäystimiään, kunnes Jussi olisi päässyt lähtemään. Myöhäistä se jo enää oli. Nyt oli otettava itsestänsä irti niin paljon kuin irti lähti. Etumatka, koulun maine, ankara asia velvoittaa. Jos »poutahaukat» lentäisivät perässä, niin sitten olisi kaikki hyvin. Muuta hän ei tällä hetkellä ajattele eikä toivo.
Mutta aavistus, joka liitelee ajatusten edellä, niinkuin jo pari vuorokautta on liidellyt, peilaa hänen sielunsa silmiin Syrjälän pellon upottavaa hankilatua takaa päin. Ei sieltä mitään Poutasia tule, ei Jussia eikä Jalmaria. Mäki-Matin tietä, kolmion kahden sivun summaa veljekset ovat lähteneet mittaamaan, siitä voit olla varma. Hän vilkaisee taakseen. Oikein aavistettu, ei ketään näy ladulla.
Kylmä väristys lyö Seetin hartioiden lävitse. Kaupunki on kaukana sumuisen usvan ja jyrkän harjun takana. Peltokin jo kääntyy vastamaaksi, latu upottaa, suksi lipsahtaa jokaisella potkaisulla. Selvä häviö! Ankkurimiehen osuudella! Miehen, jota kaikki vieraat pelkäävät, jolta kaikki omat odottavat milteipä mitä tahansa. Kolmiossa on kahden sivun summa — se Poutasen veljesten mittaama summa pitempi kuin —. Mutta sittenkin on yhden sivun mittaajan edessä selvä häviö.
Se kirpaisee miehen mieltä niinkuin suolaa ripoteltaisiin silmään. Niin ripotellaankin, siltä ainakin tuntuu. Uuvuttavan pitkässä harjurinteessä upottaa latu lähes puolisääreen. Tähän keliin sopimattomilla voiteilla voideltu suksenpohja lipsuaa kuin niljaisen mateen selkä. Hengästyksissään, silmät hien sokaisemana, joutuu hän toki viimein harjun laelle, siitä yhdellä rohkealla hujauksella hiekkahaudan ylitse lyseon pihamaalle.
Mutta Poutasen Jussi on kaivautunut sinne Harjukadun kovalta ajotieltä puolisen minuuttia aikaisemmin odottavan joukon, kaikkien omien, jopa itsensäkin täydelliseksi yllätykseksi. Pehmeä suojakeli ja kova tieuoma ovat auttaneet hänet voittoon ihmeellisellä tavalla. Hänen saavutustansa pidetään sekä ystävien että vastustajien puolella suorastaan yliluonnollisena, milteipä noituutena. Sitä riemua! Sitä murhetta! Näin väkeviä vastakohtaisia tunteita ei tätä ennen liene koettu pienen kaupungin nuoren väen elämässä.
Seeti ei puhu sanaakaan koko päivänä, ei koko pitkänä iltana eikä seuraavan arkipäivän aamuna. Hänen ei tarvitse matematiikan tunnilta nousta todistamaan lauantaina kypsäksi paistettua kolmioteoreemaakaan, avuliaat toverit tekevät sen hänen puolestaan useampaan kertaan.
Mutta kun Jana on sulkenut luokan oven ja tavanmukainen välituntimeteli on alkamassa, tarttuu Seeti voimallisimman todistajan rintapieliin kiinni. Hartiakkaan väkivahvan hämäläisen käsissä on todistaja milteipä hätää kärsimässä. Silmät pyörivät, tukka tutisee, kun Seeti häntä pudistaa:
— Puhu sinä, poika, mitä puhut, todista, mitä todistatkin! Mutta sen minä sanon, että Harjukadun, Mäki-Matin ja Syrjälän pellon kolmiossa yksi sivu on yhtä suuri ellei suurempikin kuin kahden sivun summa! Joka oli todistettava!
Virallinen todistaja ei uskaltanut edes henkäistä vastaan.
AMMATTILAINEN.
Kaupungin koulujen väliset kymmenottelukilpailut olivat alkamassa. Ne oli määrä suorittaa Lounaispuistossa, läheisellä kadulla ja sen jatkona seuraavalla maantiellä. Hypyt suoritettaisiin koulun takapihalla, jossa oli kasa jäiden peittona käytettyjä sahajauhoja. Mutta puistossa aloitettiin. Sen käytävillä ja ruohokentillä koikkelehti puolipukeissaan joukko kummankin koulun hakamiehiä sekä paljon asiaan kiinnostuneita harrastajia. Ns. penkkiurheilija-käsite oli tähän maailman aikaan vielä tuntematon, nähtävästi sen vuoksi, ettei harrastajien käytettävissä tällöin ollut vielä penkkejä. Erikoinen, jo päältäkin katsoen tärkeä palkintotuomarien ammattikunta hääräsi tärkeätuntuisena kentällä haravineen, talikoineen ja valmiiksi ruudutettuine pöytäkirjoineen. Pehmiteltiin hyppypaikkoja, kalkittiin heittoympyröitä. Kilpailijat ja harrastelijayleisö auttoi ja neuvoi, varsinkin neuvoi.
— Huomio! Huomio! Kilpailut aloitetaan kuulantyönnöllä, julisti pääpalkintotuomari sotaäänellä siten jo luonnostaankin kukkomaisen mahtavaa olemustaan ja tulen tärkeätä asemaansa korostaen.
— Minä panen seurani puolesta julkisen vastalauseen Tuovisen pojan kilpailukelpoisuutta vastaan.
Protestin esittäjä oli alipalkintotuomari toisesta koulusta. Hänellä oli kimeä, milteipä tyttömäinen ääni, mutta hänellä oli myös verraton taito saada se kuuluviin.
— Ja mitä sinulla muka sitten on Tuovisen poikaa vastaan? tiedusteli puolestaan ylituomari jyhkeällä bassoäänellään.
— Hän on ammattilainen, kimitti kantelija.
— Niin on! Ammattilainen! Ammattilainen! säestivät toiset puoluetoverit enemmän tahi vähemmän kukkopoikamaisilla äänillänsä monelta taholta. Kaikki kilpailijat, palkintotuomarit ja harrastelijat kokoontuivat puiston keskelle kirjavaksi kuhisevaksi rykelmäksi. Vain itse ammattilainen, Tuovisen poika, istui ulompana ruohikolla paljaita säärivarsiansa hieroskellen. Hän oli arvonnassa joutunut ensimmäiseksi, oli riisuutunut jo ja varautunut kuulaa työntämään. Kilpailupaikka oli täynnä kansaa, kalkkiviivalla merkitty työntöympyrä sitäkin täydempänä, se kihisi ja kuhisi kuin avoimeksi pöyhäisty muurahaispesä. Ylituomari, joka oli hyvänpuoleinen voimistelija, hypähti käsiensä varaan kahden puoluelaisensa olkapäille saaden sillä tavalla päänsä kyynärää korkeammalle muita.
— Hiljaa, sanon minä! Ammattilainen! Se on häpeämätön vale, sanon minä!
— Ammattilainen! Onpas ammattilainen! kiljui vastapuolueen huutosakki.
— Hei, Tuovisen poika! Puhdistusvalalle sieltä! mörisi ylituomari vain vaivoin säilyttäen ylhäisen asemansa liikkuvalla korokkeella, jota työnnettiin sinne ja tänne.
Urheilupukuinen Tuovisen poika nousi vastahakoisesti. Hänen kasvonsa ja niskansa punoittivat ankarasti, vaikka hänen vaatetuksensa olikin mahdollisimman kevyt ja syksyinen iltapuoli enemmän viileä kuin lämmin. Pojalla oli jotakin tunnollansa, sen näki jokainen. Onnettomuudeksi hänellä oli kovin hereä omatunto, liian hereä, jokainen oman koulun poika sen tiesi. Mutta Tuovisen poika itsekseen tuskaili ja kiukutteli, että oli jättänyt näin pitkälle mitalien tilaamisen. Päivästä päivään se oli siirtynyt, niin oli vain jäänyt, kun kerran oli jäänyt. Myöhemmin sitä paitsi ei hänellä enää ollut käytettävissä kylliksi rahaakaan. Jospa hän ajoissa olisi keksinyt sopivan syyn. Nyt sen löytäminen tuntui jo pimeältä. Hän yritti kuitenkin.
— Ammattilainen, kaikkea vielä! hän väkinäisesti naurahti. — — Pari kertaa olen puolipohjannut omat kenkäni. Jos sitä katsotaan ammattilaisuudeksi, niin...
— Siinä sen kuulitte! Vieläkö pörisette! kiiruhti ylituomari arvovaltaisempana apuun. Mutta pörinä ei lakannut, kiihtyi ennemminkin. Kuului huutoja puolesta sekä vastaan: Hän on ammattilainen! Eipäs ole! Näkee sen naamastakin! Mitä naamasta näkee! Punainen kuin kukko. Itse olet kukko! Et vielä edes kunnon kukko!
— Hiljaa, sanon minä! Naamataulu ei tässä todista yhtään mitään, sai ylituomari jälleen ylhäisen äänensä kuuluviin.
— Hänellä on punainen taulu kerta kaikkiaan, todisti toinen.
— Hän punastuu, vaikka tammikuun iltana kuuta katselisi, ehätti kolmas.
— Niin on! Ja nyt jo riittää pörinä! Nyt aloitetaan kuulantyöntö! mölähti ylituomarin basso. Hän hypähti maahan ja alkoi raivata työntöpiiriä tyhjäksi. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Kun hän yhden sai nykäistyksi pois, niin kaksi, kolme kierähti tilalle.
— Tuovisen poika on jäävi! Ammattilaisen kanssa ei kilpailla! Ei kilpailla!
Ylituomari ja muutamat hänen läheisensä hääräsivät kuin heinämiehet, mutta minkä he ampiaisille mahtoivat. Olisi pitänyt olla suuri köydestä punottu haavi jättiläisen käsissä. Olisi pitänyt kahmaista ja juoksuttaa koko kihisevä, kiljuva joukko kaupungin taakse metsään.
— Käykää esiin! Todistajat esiin! karjui ylituomari, kun ei siinä muutakaan enää mahtanut.
— Menkää pojat! Niin menkää! Ja puhukaa suunne puhtaaksi! kuului kehoituksia vihollisen puolelta. Ja sitten Saarisen poika ja Penttisen poika työnnettiin syytetyn seuraksi käräjäkerhon keskelle. He todistivat vuoroon ja jopa yhdessäkin. He olivat olleet kesällä eräissä lähipitäjän nuorisoseuran arpajaisissa, joissa Tuovisen poika oli ottanut osaa urheilukilpailuihin. Oli voittanut kuulantyönnön ja seiväshypyn ja tuhannellaviidelläsadalla tullut toiseksi, koska ei sattunut olemaan parempia...
— No, kas tätä! Eikö mies saattanut ottaa nuorisoseuran kilpailuihin ja vaikka voittaakin, ellei ollut parempia, keskeytti ylituomari välillä.
— Niin, niin, mutta siellä jaettiin rahapalkintoja.
— Ja Tuovisenkin poika otti vastaan rahapalkinnot, yhteensä kahdeksan markkaa.
Näin silminnäkijät kivestivät, ja kymmenet kiiluvat silmäparit kääntyivät ammattilaiseen päin. Hän ei sentään vajonnut maan alle, eipä enää edes punaisemmaksi punastunut. Viime hetkessä hänelle oli kirkastunut pelastuksen veräjä. Hän oli aikonut tilata mitalit.
— No, mitä siinä tuhiset! Puhu puolestasi! kehoitteli päämies.
— Otin minä rahat, ja mitalit ovat myös tallella, vastasi Tuovisen poika.
— Valehtelee! Valehtelee kuin poika! Ei sillä mitään metkuja ole! Näkee sen korvistakin! Heiluu kuin oravan korvat!
— Hiljaa, senkin...! täytyi ylituomarin jälleen kovistaa. Mutta vaikka hän karjui kuin preussilainen vääpeli, ei hän saanut kentälle niin paljoa tilaa, että kuulantyöntö olisi voitu aloittaa. Ottelu olisi nähtävästi pian muodostunut joukkotappeluksi, ellei Tuovisen poika itse olisi löytänyt ratkaisua.
— Mennään kysymään Salmenin kultasepän liikkeestä.
Siinä se oli. Syytetyn osakkeet alkoivat huimasti nousta. Puoluelaiset riemuitsivat. Niin aina! Joko meni äijille käpy kurkkuun! Helppo on syytöntä syytellä! Ei siihen miestä tarvita! Ei muuta kuin variksen kita ja paikatut polvipöksyt! Mutta väärät todistajat eivät pääse rankaisematta! Eivät pääse, se nähdään pian! todistelivat muutamat kirjan sanoilla.
Valittiin tutkintolautakunta, kaksi tuomaria ja ylituomari. Suurin osa katselevasta yleisöstä seurasi mukana asian harrastuksesta. Mutta ennen sitä oli syytetyn pukeuduttava, ei kai häntä kehdattu puolialastomana riepoittaa pitkin kaupungin katuja.
Pukeutumistouhunsa alkaessa Tuovisen poika kerkisi kuiskaista muutaman tärkeän sanan huonetoverinsa Salosen Sulon korvaan. Sulo hävisi kentältä ennen kuin Tuovisen poika joutui matkakuntoon. Miehestä ei tahtonut tulla ollenkaan valmista. Kaikki oli häneltä tässä touhussa kadonnut, kaulukset ja napit, sukat ja toinen kenkä varastettu kenties. Odotteleva joukko kiljui ja kiirehti. Muutamat uhkasivat jo riepumattoon kääräistä koko ammattilaisen. Mutta mistäpä sitäkään siihen hätään saatiin. Niin saattoi ammattilainen kuorohaukkumisen säestyksellä kyllikseen kähmiä ja hänen asiamiehensä sai kipeästi tarvitsemansa etumatkan.
Henkilökohtaisen turvallisuutensa varmentamiseksi asiamies muutti alkuperäistä suunnitelmaa sikäli, että ei mennytkään Salmenille, vaan pyrki sinne nykyajan mukavuuksia hyväkseen käyttäen puhelimitse läheisestä kahvilasta. Valitettavasti asiamiespoloinen tällä kertaa sai todeta, että mainittu mukavuus eräissä tilanteissa saattaa muodostua mitä suurimmaksi epämukavuudeksi ja että asian jouduttaminen sen välityksellä myös muodostua hyvinkin kyseenalaiseksi.
Sulo soitti kerran, soitti toisen, kolmannen... neljännen kerran, yritteli hiki hatussa yhä vimmatusti varsinkin sen jälkeen, kun Tuovisen poika ja hänen monikymmenpäinen tutkijalautakuntansa suuriäänisesti touhuten sivuuttivat kahvilan.
— Oletteko te kuuro vai hullu! kirkui keskusaseman neiti hänen korvaansa.
— Olen minä! Ja se on teidän syynne, ellette heti päästä minua Salmenille, ruikutti Sulo vastaan.
— Ettekö te onneton ihminen kuule, että se on ylösotettu!
— Minä... minä olen vielä enemmän ylösotettu!... Minä... olen... olen kohta hirteen ripustettu...
Se auttoi, tai ehkä joku sallimuksen näkymätön voima katkaisi rouvien juorut.
— Halloo! Halloo! Onko se Salmenilla?... Onko se itse herra kultaseppä Salmen?... Tuota, täällä on vain yksi koululainen Salonen... Anteeksi, tuota, mutta ei suinkaan sinne ole vielä tullut niitä... Tulee niitä, juuri kohta! Ne ryntää kuin susilauma... Koululaisia! Koululaisia! Kun ne kysyvät, että onko Tuovisen poika tilannut teiltä mitaleja, niin herra kultaseppä sanoo, että on... niin, on... Herra kultaseppä on niin hyvä... Minkälaisiako? Hopeisia! Kaksi ensimmäistä ja yksi ... Nyt ne tulevat! Ne tulevat! Herra kultaseppä hoitaa sen asian... Kyllä ne maksetaan... Yhteensä... yhdessä maksetaan... kahdeksan markkaa!
— Halloo! Halloo! huuteli vuorostaan herra kultaseppä, mutta puhelimesta ei kuulunut enää mitään. Sitä enemmän ääntä ja jalkojen töpinää kuului ovelta. Siellä tosiaan läheni joukko kuin susilauma, yhä uusia miehiä työntyi sisään.
— Hyvää päivää!
— Päivää, päivää!
— Onko tämän näköinen mies, tämä Tuovisen poika, tilannut teiltä tänä kesänä palkintomitaleja?
Viran puolesta ylipalkintotuomari esitti tämän kysymyksen. Syytetty, joka seisoi hänen rinnallansa, katseli laupiaasti kuin armoa anoen. Mutta hänen ympärillänsä ja takanansa tuijotteli silmiä kuin tulisen hiilen päitä. Niitä näkyi myös ulkorapulla, jopa kadullakin miten pitkälle tahansa. Herra Salmen oli yhtä viisas kuin vanha. Kotvan aikaa hän mietteliäästi räpytteli silmiään, harkitsi, ennen kuin vastasi. Mitä syy-yhteyttä oli äskeisellä hätäisellä puhelinsoitolla ja tällä joukkomanööverillä... Herra kultaseppä on hyvä ja hoitaa asian... Kaksi ensimmäistä ja yksi... Pian hän asian oikean laidan arvasi niin pitkälle kuin se hänen kohdaltansa oli tarpeellista. Mutta mikä oli sen kolmannen mitalin järjestysnumero? No, sitä saattoi sopivasti tiedustaa.
— Ja mitalejako tilannut? Kyllä vain hän on tilannut. Kaikki omaa etuaan katsovat yhdistykset ja yksityiset tilaavat meiltä kihlansa ja palkintomitalinsa. Kolme mitalia, niin. Kahdeksan markkaa yhteensä niiden piti maksaa, niin. Mutta hyvä herra Tuominen...
— Herra Tuovinen, oikaisi ylituomari.
— Anteeksi, herra Tuovinen! Herra Tuovinen saa todellakin antaa anteeksi minulle, vanhalle miehelle, kun unohdin, oliko se kaksi ensimmäisiä ja yksi toinen, vaiko yksi ensimmäinen ja kaksi toista...
— Ka...ka...kaksi ensimmäistä, änkytti Tuovinen.
— Tietenkin! Harvoin meidän pojat jäävät toiselle palkinnolle, kolmannelle ei milloinkaan, paukutteli ylituomari jatkoa ja katseli ympärilleen kuin kuningasleijona. Mitalit olivat jo valmiiksi tanssatut, huomisiltana tilaaja voisi käydä ne noutamassa, herra Salmen puolestaan selitteli ja pyyteli vielä uudestaan anteeksi, että oli tärkeän asian unohtanut.
Sanattomaksi lyöty syyttäjien joukko valui vähin äänin katukäytävälle. Mutta ylituomari keksi aatteen ja pani sen ripeästi toimeksi. Kultasepältä lainattiin käsirattaat. Tuovisen poika nostettiin niille ja vedettiin urheilupuistoon riemusaatossa. Vastapuolueen lyödyt miehet astelivat hiljaisina perässä kuten ammoisista ajoista on ollut tapana voittajan triumfisaatossa.
Enää ei ollut mitään esteitä kilpailujen aloittamista vastaan. Tuovisen poika päästettiin työntämään kuulaa, ja hän työnsi kuin poika. Vain harvat valitut pääsivät hänen merkkitikkuihinsa asti. Myös pikajuoksussa hän oli ensimmäisiä ja korkeushypyssä peräti voittamaton. Iltahämärissä hän innostui niin, että hyppytelineiden reiät eivät riittäneet. Hän saavutti siinä lajissa oman, koulunsa, koko kaupungin ennätyksen. Arvaa sen, kun ammattilainen lämpenee. Tuovisen poika oli nyt voideltu sekä sisältä että päällä ja muutenkin erinomaisessa taisteluvireessä.
Mutta mitalien lunastaminen seuraavana päivänä tuotti hänelle milteipä ylivoimaisia vaikeuksia. Vaikka oman sakin keskuudessa kerättiin salainen kolehti, niin vielä puuttui markkaviisikymmentäpenniä. Ylituomari ja Salosen Sulo yhdessä lainasivat sen hänelle. Mitalit saatiin irti Salmenilta, minkä jälkeen mies taas oli vapaa ja kunniallinen amatööri.
Ammattilainen! Ammattilainen! nakkelivat vastapuolen pikkupojat kadun ylitse iltahämärissä. Minkä polvihousuille, variksenpoikasille mahtoi parempikaan ammattilainen.
HÄMYHETKI MUISTOJEN PARISSA.
Poutaisen syyspäivän laskeva aurinko paistoi vielä kamarin ikkunasta sisään. Kuin joustavalla, näkymättömällä siveltimellä se veteli syksyn mehevää ruskeankeltaista väriänsä huoneen kattoon ja seinään. Sitä välkähteli, milteipä tipahteli astiakaapin päällä säilytettävien tuoppien ja maljojen kiiltävistä pinnoista.
Teotori, arkisista töistänsä kotiutunut entinen juoksijamies, käveli etelänpuoleiseen ikkunaan, josta avartui väljä näköala joelle. Se oli vanha, peräti kotoinen ja tuttu tämä mäki ja peltorinne, mutta aina se kuitenkin oli myös uusi ja puoleensa vetävä. Se eli ja välkähteli eri tavalla kaikkina vuoden ja vuorokauden aikoina. Toisin nyt, värikkäiden metsien poutaisena syysiltana kuin kevään kirkkautta häikäisevinä hankiaisaamuina. Toisin talven kuutamoiltoina kuin keskikesällä tuoksuvien apilapeltojen, heilimöivän eloviljan lainehtiessa.
Lukemattomia kertoja hän oli lasketellut rinnettä alas ensin vesikeikalla, sitten omatekoisilla tynnyrilaudan kappaleista tehdyillä käpyköillä, suksilla monen kokoisilla ja arvoisilla. Lumettomaan aikaan kävi matkanteko juosten alas joelle, ylös kotikartanolle. Keväisin heti jäiden irtautuessa oli riennettävä niitä uittelemaan. Jäiden perässä tulivat suuret valkoiset tukit ja tukkilaiset. Selkäsaunan uhallakaan ei näinä päivinä voinut pysytellä ylhäällä kotimäellä. Aina jotakin asiaa löytyi: airoja veneestä noutamaan, etteivät kaiken maailman miesten matkassa kulkeutuneet ties minne. Äidille kalaa hankkimaan. Tottakai onkimaan, kun joki oli jo auki! Monta kertaa päivässä näin oli juostava pitkä mäki ylös ja alas. Juostava oli ja aina oli kiire.
Mies hymähteli pienille, jo hyvinkin etäisille elämänkuville, jotka mikä milläkin tavalla rakkaisiin kotitanhuviin liittyen välkähtelivät lännen maille laskeutuvan auringon valossa. Ihme, miten eläviä ja kirkkaita useimmat niistä olivat, sitä kirkkaampia, mitä kauemmaksi ajan vierivä virta niitä lähtöpaikastansa oli ehtinyt jo kuljettaa. Hän istahti ikkunanpieleen tuolille jääden katselemaan kaunista auringonlaskua.
Päivänlaskun puoleisella seinällä omatekoiseen taulukehykseen kiinnitettyinä olivat hänen palkintomitalinsa, myöhemmän ajan pitempien ja totisempien juoksukamppailujen pienet näkyväiset muistomerkit. Hämärtyvällä seinällä tummaa kangastaustaansa vasten ne näkyivät erikokoisina vaaleina täplinä, joiden ääriviivojakaan ei saattanut enää selvästi erottaa. Muutamat niistä olivat jo vuosien, jopa vuosikymmenien patinoimia. Mutta jos sellaisia pyöreää tai pitkulaista vaivankappaletta katseli kauemmin, vaikkapa huoneen ylitse hämärtyvänä syysiltana, niin se alkoi kirkastua, suorastaan liikehtiä. Sen kohdalle ilmestyi vähitellen elävä, monissa vivahteissa vaihteleva kuva, jossa selvästi näkyi ei ainoastaan ääriviivat, vaan vieläpä kolmas ulottuvaisuus, syvyys, tuo tulevaisuuden haave valkokankaitten elokuvissa.
Siellä ne vilkuttelivat silmäänsä nytkin sekä isommat että pienemmät, maailmansodan takaiset pirpanatkin. Ne mahtoivat olla hiukan kateellisia myöhäisempien vuosien ja parempien paikkojen loistavammin asusteluille nousukkaille. Nähtävästi niillä oli siihen myös syytä. Jo kunnioitettavan ikänsä puolesta näitä »sotavanhuksia» olisi pitänyt useammin muistaa. Historia niillä monellakin oli sellainen, minkä rinnalla poikasten kiiltokoreus kalpeni näkymättömiin.
Tänä muistojen iltana hänen etsivä silmänsä etsi ja etsi, kunnes löysi, mitä etsi, sen ensimmäisen, joka taisi olla tarkalleen rauhanajan markanrahan suuruinen ja paksuinenkin, markan puolitoista silloisia rahaa se lienee maksanutkin. Se oli merkitty järjestysnumerolla III ja saavutettu oman pitäjän kyläiltamien päiväkilpailuissa. Mikä ujoluontoisen syrjäkylän poikasen rohkaisi noin hurjaan yritykseen? Oli vähän ennakkotuntemusta siitä, ettei juokseminenkaan mikään ulkomaan ihme ollut, jaloillaan jokaisen oli pinkaistava, ja kaksi niitä vain jokaisella oli, niilläkin, jotka raittiusseuran kesäjuhlissa markan ja puolentoista hopeamitaleista innostuivat kilvoittelemaan.
Kotitörmän alla juokseva joki, lapsuusajan tarpeellisien ja vähemmän tarpeellisten juoksujen päätemaali oikeastaan tämän ensimmäisen lähtösäväyksen oli antanut. Oli päästy jo miesten kirjoihin ja uittotöihin kahden markan päiväpalkalla. Joki juoksi, tukit juoksivat ja laulu raikui: Huhtikuussa ne parhaat poijat...! Ja moni muu. Mutta tukkipojan itsensä ei tarvinnut juosta muulloin kuin pari kertaa päivässä, silloin kun pitkin jokirantoja kiiri pomon alkuun päästämä iloinen huikkaus: Kello soi! Kyllä se soi. Kolmelta, neljältä taholta kallio- ja metsäseinämien kaikukin yhtyi ja vastaili: Kello soi! Kello soi!
No, eivätpä tosin vanhat kirjansa lukeneet jätkämiehet juuri tällöinkään pahasti hätkähtäneet, mutta joukossa oli muutamia nuorempia jäniksenpoikia, muiden muassa Mäkilän poika, joka oli juossut ja voittanut hopeamitaleja monissa pitäjissä, kellonperissäkin niitä hänellä jo roikkui pari kolme. No niin, kun kello soi, niin Mäkilän poika otti käpälät alleen. Kuinkapa oman kylän poika, joka niin monta kertaa ongenvapoineen oli mäen pinkaissut, olisi voinut sitä menoa kävelevin jaloin katsella. Lähtö tuli kuin saunan edestä ja kiukkuinen kilpa. Yhtä aikaa päästiin torpalle.
Siitä se alkoi. Mutta ensimmäisissä yleisissä kilpailuissa oli paha pulma edessä. Ei ollut kenkiä eikä housuja. Kenkiä tosin ei kesällä tarvittukaan, ja tarkemmin tunnusteltuna housujakin oli jalassa kaksi kertaa niin paljon kuin välttämättä tarvittiin. Mitäpä muuta kuin toiset mäkeen ja jäljelle jäävien lepsuvat lahkeet hakaneuloilla kiinni. Niitä toki riittämiin oli saatavana kansanjuhlissa, joissa kosolti oli myös hameväkeä. Ja sitten mentiin, että metsä roiski. Mutta ne kaksi vanhaa tekijää, jotka juoksivat lyhkäisissä koreissa housuissa, osasivat jo yhtä hyvin kyttäämisen kuin spurttaamisen taidon, ja niin tulos tuli se kuin tuli, vaikka mitäpä siinä olikaan valittamista. Ei mitään! Minähän olen väärentämätöntä vanhan ajan hopeaa vielä vanhanakin! pirteä sotavanhus vilkutteli iloisesti silmää ilmoittaen siten tyytyväisyytensä tästä muistelmien hetkestä.
No, nyt on jo varmaan minun vuoroni! hätäili parhaimmalta paikaltansa arveluttavasti haalistunut Amsterdamin olympialaisten kultamitali.
— Eikä ole! Pahoin pelkään, ettei sinun vuoroasi tule tänä iltana ollenkaan, myhähteli silmiään siristelevä mies pöydän takaa. Ja heti kuin liittolaiseksi käyden työntyi taulukon alanurkasta esiin toinen vanha veteraani tunnusomaisille H.K.V.-taistelumerkkeineen ja vaahteran lehtineen. Se oli ensimmäinen voitonmerkki monivuotisen helsinkiläisen isäntäseuran kilpailuista, joihin maaseudun mies aina lähti ja varautui kuin perhejuhliin.
Kilpailun kotoisena lähtömaalina oli jälleen kotikylän tukkijoki. Kiire oli tällöin, veden loppumisesta mahtoi olla pomoilla pelko. Monen puulaakin puita oli »luikutettu» neljä viisi ympyriäistä vuorokautta yhteen menoon. Tämän pitkän rupeaman jälkeen luikuttajan sivut ja pohkeet olivat kankeat kuin vanhalla sudella, ja kaiken lisäksi täytyi ajaa kaksi ja puoli penikulmaa pyörällä vastatuuleen niin paljon kuin vaivatuista sääristä ja vanhasta rukista irti lähti. Tällaisen rehkimisen jälkeen latinalaisella ykkösellä merkitty mitalimerkki tuntui milteipä liiankin hyvin ansaitulta. Kuka olikaan se sitkeä kilpatoveri, myös H.K.V:n vaahteranlehdellä koristettu mies? Hän oli... oli. Nuoren, sisukkaan, mutta miellyttävän näköisen nuorukaisen puhdas muoto kohosi pienen mitalin hehkuvasta keskiöstä. Kylläpä olikin selvä kuva ja taitavasti valotettu. Myös pojan nimi putkahti nyt vaivattomasti esiin: Cederberg...
Mutta Rauma on aina sentään Rauma. Mitaleja samalta matkalta kokonaista kolme kappaletta, niiden lisäksi vielä muutamia muita lohdutus- ja lauhdutuspalkintoja nahkaiseen matkalaukkuun asti. Siinä muita palkintoja oli hauska kotiin kuljetella, liiankin hauska. Se oli keskipäivän korkeinta aikaa. Mestaruus... mestaruus! pullistelivat täyteen loistoonsa kihahtaneet mestaruusmitalitkin jo seinällä. No, älkäähän liikoja pullistelko siellä! Kuollutta metallia te vain olette. Mikään miehessä ei ole tuon naurettavampaa. Jos »mestaruus» kihahtaa hänelle päähän, niin siitä se jo helposti kuohahtaa yli laitojen. Ja silloin on miehestä holtti poissa.
Rauman mestaruusmitalien kanssa ei sentään muistelijan parantunut kiistellä, hiljaisena hämyhetkenä kaikkein vähimmin. Teotori siirsi salavihkaa nukkuvan koiran katseensa pyttykaapin puoleen. Tuopit olivat vähemmän tärkeitä, leikin ymmärtäviä kuten pyöreät lihavahkot miehetkin tavallisesti.
Siinä nyökähteli heti ensimmäinen hupaisa kaveri, myös maailmansodan takainen herrasmiehen kekkuli musta knalli päässä. Juoksija hän oli hänkin, vaikka ennen kilpailuja kauppalan kansanjuhlissa niin mahdottoman hieno mies kuin räätälinliikkeen näyteikkunasta suoraan kansan katseltavaksi puhallettu. Kilpatoveriksi aikovan, jolla jälleen oli parin penikulman kurainen maantietaival takanaan, ryppyinen paita hiessä ja housunpultit savessa, oli vaikea kuvitella, että tuollainen tip-top herra lähtisi tiennäyttäjäksi 3000 metrin murtomaalla. Kyllä hän vain lähti ja juoksi kuin aika poika. Knallinsa ja virtaviivaiset housunsa hän sentään oli heittänyt mäkeen. Nyt hattu näytti keikkuvan hänen päälaellaan. Se keikkui myös tästä kilpailusta voitetun palkintotuopin päässä, milloin tahansa silmät siihen sattuivat. Kerrassaan piristävä juoksutoveri!
Tästä katse liukui toisen kauppalan palkintopyttyyn. Myös tällä juoksulla oli oma hupaisa historiansa, joka hämyhetkelläkin palkintoon vilkaistessa levähti avoimeksi, kuin lapsuusvuosien kuva-aapinen.
Tämä 10.000 metrin juoksu sattui elotalkoiden aikaan, omassa kylässä oli sellaiset. Kumman ottaisi, kumman jättäisi? Tuli huikea ajatus: Mitähän jos yrittäisi ja ottaisi molemmat! Siinä oli pantava toimeksi sekä ennen että jälkeen 10.000:n. Kaksipenikulmainen taas pyörällä, vanhalla tutulla, tullen ja mennen. Pahinta oli, kun kumitossujen pohjat eivät kestäneet. Ne olivat kyllä neljän markan tossut, juuri viikko sitten ostetut, mutta eivätpä vain kestäneet. Varpaan päkiäiset sentään kestivät, vaikka paluumatkalla rautahampainen pyörän polkusinrauta nipisteli aika tavalla. Ja kaksi kärpästä tuli sillä kertaa. Soittoniekka viritteli vasta viuluansa, kun juoksija avasi talkootalon tuvan oven tuoppi povitaskussa pongottaen.
Mutta hämyhetkinä välkähteli kaapin hyllyllä vuodesta vuoteen itsepintaisesti myös sellainen hopeatuoppi, jota sieltä päivän aikana ei etsimälläkään löytynyt. Keihäsmies Jonni Myyrä oli eräänä kesänä kirjoittanut ja soittanut Savitaipaleen juhliin viittätuhatta juoksemaan. Oli tullut puolittain luvatuksi keihäsmiehelle, mutta määräpäivän joutuessa tuli kotoisia kiireitä, ja matka jäi. Jälkeenpäin tavattaessa Jonni pahoitteli: On siinä mies, jolle hyvä tavara ei tarjoamallakaan kelpaa. Sinua varten ostimme tuhannen markan tuopin, mikä joutui joutavanpäiväiselle tusinajuoksijalle... No, mikäpä ettei tusinajuoksija myös tuoppia tarvinnut ja osannut arvostaa. Kuitenkin se tällaisina hämyhetkinä välkähteli tuolla toisten keskellä, jossa sille olisi ollut niin sopiva tila. Sellainen on ihmisen mieli...
— Isä, isä! Joudu katsomaan! poika herätteli.
— No, mikähän ihme sinulla taas, isä naurahti ja käveli asuinhuoneen ikkunaan.
— Katso tuonne alas! Koko joen pinta juoksee ja vilisee hopeamitaleita! Eivätkä ne painu pohjaan!
— Niin juoksi ja vilisi jo silloin, kun minä olin sinun ikäisesi. Eivät ne silloinkaan painuneet.
Isä naurahteli ja hyperteli poikansa tukkaa. Täysi kuu paistoi taivaalla. Katkeamaton jono hopeamitaleja juoksi kohti lännen taivaanrantaa, jossa hiipyen paloi vielä päivän lämpöinen kajo.