Kalevala kouluille ja nuorisolle

KALEVALA KOULUILLE JA NUORISOLLE

Kalevala-ottein ja omin sanoin esittänyt

IIVO HÄRKÖNEN

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Ösakeyhtiö, 1944.

SISÄLTÖ:

1. Kalevalan laulajan alkusanat.

2. Väinämöisen syntjnninen.

3. Maiden viljelys.

4. Väinämöisen ja Joukahaisen vastakkainajo.

5. Aino-neiti.

6. Outo kala.

7. Joukahaisen kosto.

8. Väinämöinen joutuu Pohjolaan, lupaa Louhelle sammon.

9. Väinämöisen paluumatka Pohjolasta. — Veneen veisto.

10. Väinämöisen polvihaava parannetaan.

11. Väinämöinen toimittaa Ilmarisen Pohjolaan.

12. Ilmarinen Pohjolassa. — Sammon taonta.

13. Lemminkäinen. — Kyllikin ryöstö.

14. Lemminkäinen rikkoo lupauksensa.

15. Lemminkäinen Pohjolassa.

16. Lemminkäisen lunnastyöt.

17. Lemminkäisen etsiminen ja pelastaminen.

18. Väinämöinen Tuonelassa.

19. Väinämöinen Vipusen vatsassa.

20. Ilmarinen ja Väinämöinen matkalla Pohjolan neittä kosimaan.

21. Kilpakosinta. — Ilmarisen lunnastyöt.

22. Pohiolan häät.

23. Lemminkäisen kostotuuma.

24. Lemminkäisen taistelu Pohjolan siännän kera. — Pako.

25. Lemminkäinen piilosaaressa. — Viimeiset vaiheet.

26. Kullervo. — Untamon luona.

27. Kullervo Ilmarisen palveluksesssa. — Ilmarisen emännän kuolo.

28. Kullervo lähtee vanhempansa luokse.

29. Kullervo kotona. — Tihutyö.

30. Kullervon kostoretki ja kuolema.

31. Kultamorsian. — Ilmarisen uusi kosioretki Pohjolaan.

32. Kostohanke. — Sampoa ryöstämään.

33. Veneoiatka. — Kanteleen teko.

34. Vämämöisea soitto.

35. Sammon ryöstö.

36. Sammon taistelun jälkeen.

37. Väinämöisen lähtö, uuden vallan alku.

38. Kalevalan loppusanat.

1. Kalevalan laulajan alkusanat.

    Mieleni minun tekevi,
    aivoni ajattelevi
    lähteäni laulamahan,
    saa'ani sanelemahan,
    sukuvirttä suoltamahan,
    lajivirttä laulamahan.
    Sanat suussani sulavat,
    puhe’et putoelevat,
    kielelleni kerkiävät,
    hampahilleni hajoovat.

    Veli kulta, veikkoseni,
    kaunis kasvinkumppalini!
    Lähe nyt kanssa laulamahan,
    saa kera sanelemahan
    yhtehen yhyttyämme,
    kahta’alta käytyämme!
    Harvoin yhtehen yhymme,
    saamme toinen toisihimme
    näillä raukoilla rajoilla,
    poloisilla Pohjan mailla.

    Lyökämme käsi kätehen,
    sormet sormien lomahan,
    lauloaksemme hyviä,
    parahia pannaksemme,
    kuulla noien kultaisien,
    tietä mielitehtoisien,
    nuorisossa nousevassa,
    kansassa kasuavassa:
    noita saamia sanoja,
    virsiä virittämiä
    vyöltä vanhan Väinämöisen,
    alta ahjon Ilmarisen,
    päästä kalvan Kaukomielen,
    Joukahaisen jousen tiestä.
    Pohjan peltojen periltä,
    Kalevalan kankahilta.

    Niit’ ennen isoni lauloi
    kirvesvartta vuollessansa,
    niitä äitini opetti
    väätessänsä värttinätä,
    minun lasna lattialla
    eessä polven pyöriessä,
    maitopartana pahaisna,
    piimäsuuna pikkaraisna.

2. Väinämöisen syntyminen.

    Olipa impi, ilman tyttö,
    kave luonnotar korea.
    Piti viikoista pyhyyttä,
    iän kaiken impeyttä
    ilman pitkillä pihoilla,
    tasaisilla tanterilla.

    Ikävystyi aikojansa,
    ouostui elämätänsä,
    aina yksin ollessansa,
    impenä eläessänsä
    ilman pitkillä pihoilla,
    avaroilla autioilla.

    Jop' on astuikse alemma,
    laskeusi lainehille,
    meren selvälle selälle,
    ulapallen aukealle. — —

    Tuuli neittä tuuitteli,
    aalto impeä ajeli,
    ympäri selän sinisen,
    lakkapäien lainehien.

Tuulen tuuditellessa ilman neittä alkaa Väinämöisen syntymisaika lähestyä. Mutta vaikka kuluu aina vuotta seitsemän sataa, yheksän yrön ikää ja vaikka impi ehtii ajelehtia idät, lännet, luoteet, etelät, ei Väinämöinen vain tule maailmoille. Veessä viereksijä hyrähtää jo itkemään.

Hänen aikaansa lyhentämään tuskissa tulisen synnyn lentää sotka sorja lintu meren ylle. Se etsii pesän sijoa, ja impi huomatessaan sen, nostaa polveaan sille. Sotka sorja lintu liitelee, laatelee, laskeutuu polvelle ja munii kultaiset munansa, rautamunan seitsemännen. Käy hautelemaan niitä, hautoo päivän, hautoo toisen. Polvea käy polttamaan, hipiätä hiillyttämään. Silloin ilman impi, veen emonen vavahuttaa polveaan. Munat vierivät veteen, karskahtavat kappaleiksi. Niistä muodostuvat maa, taivas, aurinko, kuu ja tähdet.

Siitä ilman impi käännähyttää kättä meressä, pohjaa sitä jalalla, kuplisteleikse ja seisotteleikse sillä, ja niistä liikkeistä syntyvät niemet ja lahdet rannoille, kalahaudat ja karit mereen.

Mutta Väinämöinen viipyy vain yhä äitinsä kohdussa, viipyy määrättömät ajat.

Vihdoin käy hän itse syntyään auttamaan. Hän suistuu suin sulaan mereen, viruu siinä viisi vuotta ja nousee

    niemelle nimettömälle,
    manterelle puuttomalle.

Käy siinä

    — — kuuta katsomahan.
    päiveä ihoamahan,
    otavaista oppimahan,
    tähtiä tähyämähän.

3. Maiden viljelys.

Maa oli luotu, mutta se oli vielä vailla kasvullisuutta.

    Kenpä maita kylvämähän,
    toukoja tihittämähän?

ajattelee Väinämöinen.

    Pellervoinen, pellon poika,
    Sampsa poika pikkarainen.

Se

    kylvi maita kyyhätteli,
    kylvi maita, kylvi soita, — —
    mäet kylvi männiköiksi,
    kummut kylvi kuusikoiksi,
    kankahat kanervikoiksi,
    notkot nuoriksi vesoiksi.

    Noromaille koivut kylvi,
    lepät maille leyhke’ille,
    tuomet kylvi tuorehille,
    raiat maille raikkahille,
    pihlajat pyhille maille,
    pajut maille paisuville,
    katajat karuille maille,
    tammet virran vieremille.

    Läksi puut ylenemähän,
    vesat nuoret nousemahan.
    Kasvoi kuuset kukkalatvat,
    lautui lakkapäät petäjät,
    nousi koivupuut noroilla,
    lepät mailla leyhke’illä,
    tuomet mailla tuorehilla,
    katajat karuilla mailla,
    katajahan kaunis marja,
    tuomehen hyvä he'elmä.

Kasvoipa siihen myös tammi, puu Jumalan.

    Ojenteli oksiansa,
    levitteli lehviänsä, — —
    piätti pilvet juoksemasta,
    hattarat hasertamasta,
    päivän peitti paistamasta,
    kuuhuen kumottamasta.

Se tuli niin haitalliseksi, että

    ikävä inehmon olla,
    kamala kalojen uia.

Kuka puuta kaatamaan?

Väinämöisen rukouksista nousee mies merestä, joka ensin on vain

    miehen peukalon pituinen,
    vaimon vaaksan korkeuinen,

mutta kasvaa kohta suureksi jättiläiseksi, jonka

    jalka maassa teutaroivi,
    päähyt pilviä pitävi.

Tämä hioo kirvestään, astuu tammen luo, iskee sitä kerran, toisen, ja kerralla kolmannellapa jo kaatuukin puu.

Pääsi päivä paistamaan, kuu kumottamaan.

    Siit' alkoi salot silota,
    metsät mielin kasvaella,
    lehti puuhun, ruoho maahan,
    linnut puuhun laulamahan,
    rastahat iloitsemahan,
    käki päällä kukkumahan.

    Kasvoi maahan marjan varret,
    kukat kultaiset keolle,
    ruohot kasvoi kaikenlaiset,
    monenmuotoiset sikesi.

Ohra oli yksin nousematta. Silloin vanha Väinämöinen

    löyti kuusia jyviä,
    seitsemiä siemeniä
    rannalta merelliseltä,
    hienoiselta hietiköltä.

Ne kätki hän näädän nahkaseen. Tiaisen neuvosta kaatoi hän suuren kasken, johon jätti yhden puun lintujen lepeämiksi. Tämän huomasi kokko ilman lintu ja kiitollisena sytytti kasken palamaan. Siinä oli valmis huhta, ja siihen Väinämöinen kylvi seitsemät siemenensä lausuellen;

    — Minä kylvän kyyhättelen
    Luojan sormien lomitse,
    käen kautta Kaikkivallan
    tälle maalle kasvavalle,
    ahollen ylenevälle!

Ukolta ylijumalalta pyysi ja sai hän kastetta pellolleen ja niinpä jo nousi maa oraalle sekä ryhtyi työntämään tähkää. Käki kultarinta lenti kukahtelemaan linnuille jätettyyn puuhun. Riemastuneena lausui Väinämöinen:

    — Siinä kukkuos käkönen,
    helkyttele, hietarinta,
    hoiloa, hopearinta,
    tinarinta, riukuttele!
    Kuku illoin, kuku aamuin,
    kerran keskipäivälläkin
    ihanoiksi ilmojani,
    mieluisiksi metsiäni,
    rahaisiksi rantojani,
    viljaviksi vieriäni!

4. Väinämöisen ja Joukahaisen vastakkainajo.

    Vaka vanha Väinämöinen
    elelevi aikojansa
    noilla Väinölän ahoilla,
    Kalevalan kankahilla.
    Laulelevi virsiänsä,
    laulelevi, taitelevi.

    Lauloi päivät pääksytysten,
    yhytysten yöt saneli
    muinaisia muisteloita,
    noita syntyjä syviä,
    joit' ei laula kaikki lapset,
    ymmärrä yhet urohot
    tällä inhalla iällä,
    katovalla kannikalla.

Kauas kuuluvat sanomat hänen laulannastaan ja kantautuvat Pohjolaankin. Siellä on nuori, ylpeämielinen mies, Joukahainen, ja hän suuttuu kovin kuullessaan tuosta suuresta maineesta. Hän menee emonsa eteen ja sanoo lähtevänsä Kalevalaan, Väinämöisen kera voittosille.

Emo kieltelee, isäkin varoittaa, sanovat yhtaikaa:

    — Siellä silma lauletahan,
    lauletahan, lausitahan,
    suin lumehen, päin vitihin,
    kourin ilmahan kovahan,
    käsin kääntymättömäksi,
    jaloin liikkumattomaksi!

Ei välitä nuori Joukahainen moisista varoituksista. Hän sanoo laulavansa laulajat parahat pahimmiksi laulajoiksi. Ja niin hän valjastaa tulisen ruunan korjan kultaisen eteen, iskee virkkua vitsalla ja lähtee.

    Ajoa suhuttelevi.
    Ajoi päivän, ajoi toisen,
    ajoi kohta kolmannenki.
    Jo päivänä kolmantena
    päätyi Väinölän ahoille,
    Kalevalan kankahille.

    Vaka vanha Väinämöinen,
    tietäjä iän-ikninen,
    oli teittensä ajaja,
    matkojensa mittelijä
    noilla Väinölän ahoilla,
    Kalevalan kankahilla.

    Tuli nuori Joukahainen,
    ajoi tiellä vastatusten:
    tarttui aisa aisan päähän,
    rahe rahkehen takistui,
    länget puuttui länkilöihin,
    vemmel vempelen nenähän.

    Siitä siinä seisotahan,
    seisotahan, mietitähän...
    Vesi vuoti vempelestä,
    usva aisoista usisi.

Väinämöinen:

    — Kuit’ olet sinä sukua,
    kun tulit tuhmasti etehen,
    vastahan varattomasti?
    Säret länget länkäpuiset,
    vesapuiset vempelehet,
    korjani pilastehiksi,
    rämäksi re’en retukan!

Joukahainen:

    Mie olen nuori Joukahainen,
    vaan sano oma sukusi:
    kuit’ olet sinä sukua,
    kuta, kurja, joukkioa?

Väinämöinen:

    — Kun liet nuori Joukahainen,
    veäite syrjähän vähäisen!
    Sie olet nuorempi minua.

Joukahainen:

    — Vähä on miehen nuoruuesta,
    nuoruuesta, vanhuuesta!
    Kumpi on tieolta parempi,
    muistannalta mahtavampi,
    sep’ on tiellä seisokahan,
    toinen tieltä siirtykähän.
    Lienet vanha Väinämöinen,
    laulaja iän-ikuinen,
    ruvetkamme laulamahan,
    saakamme sanelemahan,
    mies on miestä oppimahan,
    toinen toista voittamahan!

Väinämöinen:

    — Mitäpä minusta onpi
    laulajaksi, taitajaksi!
    Ain’ olen aikani elellyt
    näillä yksillä ahoilla,
    kotipellon pientarilla
    kuunnellut kotikäkeä.
    Vaan kuitenki kaikitenki
    sano korvin kuullakseni:
    mitä sie enintä tieät,
    yli muien 5mimärtelet?

Joukahainen:

    — Tieänpä minä jotaki!
    Sen on tieän selvällehen,
    tajuelen tarkoillehen:
    reppänä on liki lakea,
    liki lieska kiukoata.

    Hyvä on hylkehen eleä,
    ve'en koiran viehkuroia:
    luotansa lohia syöpi,
    sivultansa Siikasia.

    Siiall’ on sileät pellot,
    lohella laki tasainen.
    Hauki hallalla kutevi,
    kuolasuu kovalla säällä.
    Ahven arka, kyrmyniska
    sykysyt syvillä uipi,
    kesät kuivilla kutevi,
    rantasilla rapsehtivi. — —

    Kolme on koskea kovoa,
    kolme järveä jaloa,
    kolme vuorta korkeata
    tämän ilman kannen alla:
    Hämehess' on Hälläpyörä,
    Kaatrakoski Karjalassa,
    ei ole Vuoksen voittanutta,
    yli käynyttä Imatran.

Väinämöinen:

    — Lapsen tieto, naisen muisti,
    ei ole partasuun urohon
    eikä miehen naisekkahan!
    Sano syntyjä syviä,
    asioita ainoisia!

Joukahainen:

    — Tieän mä tiaisen synnyn,
    tieän linnuksi tiaisen,
    kyyn viherjän käärmeheksi,
    kiiskisen ve'en kalaksi.
    Rauan tieän raukeaksi,
    mustan mullan muikeaksi,
    värin veen on vaikeaksi,
    tulen polttaman pahaksi.

    Vesi on vanhin voitehista,
    kosken kuohu katsehista.
    Itse Luoja loitsijoista,
    Jumala parantajista.

    Vuoresta on vetosen synty,
    tulen synty taivosesta,
    alku rauan ruostehesta,
    vasken kanta kalliosta.

    Mätäs on märkä maita vanhin,
    paju puita ensimmäinen,
    hongan juuri huonehia,
    paatonen patarania.

Väinämöinen:

    — Muistatko mitä enemmin,
    vai jo loppuivat lorusi?

Joukahainen:

    — Muistan vieläki vähäisen!
    Muistanpa ajan mokoman,
    kun olin merta kyntämässä,
    meren kolkot kuokkimassa,
    kalahauat kaivamassa,
    syänveet syventämässä,
    lampiveet on laskemassa,
    mäet mylleröittämässä,
    louhet luomassa kokohon.

    Viel’ olin miesnä kuuentena,
    seitsemäntenä urosna
    tätä maata saataessa,
    ilmoa suettaessa,
    ilman pieltä pistämässä,
    taivon kaarta kantamassa,
    kuohutta kulottamassa,
    aurinkoa auttamassa,
    otavaa ojentamassa,
    taivoa tähittämässä.

Väinämöinen:

    — Sen varsin valehtelitki!
    Ei sinua silloin nähty.
    kun on merta kynnettihin,
    meren kolkot kuokittihin,
    kalahauat kaivettihin,
    syänteet syvennettihin,
    lampiveet on laskettihin,
    mäet mylleröitettihin,
    louhet luotihin kokohon.

    Eikä lie sinua nähty,
    ei lie nähty eikä kuultu
    tätä maata saataessa,
    ilmoa suettaessa,
    ilman pieltä pistettäissä,
    taivon kaarta kannettaissa,
    kuuhutta kuletettaissa,
    aurinkoa autettaissa,
    otavaa ojennettaissa,
    taivoa tähitettäissä!

Joukahainen:

    — Kun ei lie minulla mieltä,
    kysyn mieltä miekaltani.
    Oi on vanha Väinämöinen,
    laulaja laveasuinen!
    Lähe miekan mittelöhön,
    käypä kalvan katselohon!

Väinämöinen:

    — En noita pahoin pelänne
    miekkojasi, mieliäsi,
    tuuriasi, tuumiasi.
    Vaan kuitenki kaikitenki
    lähe en miekan mittelöhön
    sinun kanssasi katala,
    kerallasi, kehno raukka.

Silloin suuttuu nuori Joukahainen, murtaa suuta, vääntää päätä, murtaa mustaa haventa, ja lausuu:

    — Ken ei käy miekan mittelöhön,
    lähe ei kalvan katselohon,
    sen minä siaksi laulan,
    alakärsäksi asetan.
    Panen semmoiset urohot
    sen sikäli, tuon täkäli,
    sorran sontatunkiohon,
    läävän nurkkahan nutistan!

Jo suuttuu vanha Väinämöinenkin. Hän rupeaa itse laulamaan, ja kun hän laulaa, niin

    järvet läikkyi, maa järisi,
    vuoret vaskiset vapisi,
    paaet vahvat paukahteli,
    kalliot kaheksi lenti,
    kivet rannoilla rakoili.

Ja hän lauloi nuoren Joukahaisen:

    vesat lauloi vempelehen,
    pajupehkon länkilöihin,
    raiat rahkehen nenähän.
    Lauloi korjan kultalaian:
    lauloi lampihin haoiksi;
    lauloi ruoskan helmiletkun
    meren rantaruokosiksi;
    lauloi laukkipään hevosen
    kosken rannalle kiviksi. — —
    Itsen lauloi Joukahaisen:
    lauloi suohon suonivöistä,
    niittyhyn nivuslihoista,
    kankahasen kainaloista.

Silloin tuli Joukahaiselle hätä. Kiireesti muuttaa hän puheensävyään ja rupeaa pyytelemään armoa Väinämöiseltä:

    Oi on viisas Väinämöinen,
    tietäjä iän-ikuinen!
    Pyörrytä pyhät sanasi,
    peräytä lausehesi!
    Päästä tästä pälkähästä,
    tästä seikasta selitä!
    Panenpa parahan makson,
    annan lunnahat lujimmat.

Väinämöinen:

    Niin mitä minulle annat?

Joukahainen:

    — Onp’ on mulla kaarta kaksi,
    jousta kaksi kaunokaista;
    yks’ on lyömähän riveä.
    toinen tarkka ammunnalle.
    Ota niistä jompikmnpi!

Väinämöinen:

    — Huoli en, hurja, jousistasi,
    en, katala, kaaristasi,
    on noita itselläniki,
    joka seinä seisoteltu,
    joka vaarnanen varottu:
    miehittä metsässä käyvät,
    urohitta ulkotöillä!

Joukahainen:

    — Onp’ on mulla purtta kaksi,
    kaksi kaunoista venoa;
    yks’ on kiistassa kepeä,
    toinen paljo kannattava.
    Ota niistä jompikumpi!

Väinämöinen;

    — On noita itselläniki,
    joka tela tempaeltu,
    joka lahtema laottu!

Eikä Väinämöinen huoli, vaikka Joukahainen tarjoaa orittaan, aumoja pellolta, lupaa kultia ja hopeita. Vihdoin Joukahainen hädissään lupaa armaan Ainosiskosensa;

    — Kun pyörrät pyhät sanasi,
    luovuttelet luottehesi,
    annan Aino-siskoseni,
    lainoan emoni lapsen
    sulle pirtin pyyhkijäksi,
    lattian lakaisijaksi,
    hulikkojen huuhtojaksi,
    vaippojen viruttajaksi,
    kutojaksi kultavaipan,
    mesileivän leipojaksi.

Silloin leppyy vanha Väinämöinen. Hän ihastuu ikihyväksi, istuutuu laulupaadelle ja pyörtäen pyhät sanansa päästää Joukahaisen pälkähästä.

5. Aino-neiti.

Muistaen Joukahaisen lupauksen lähtee Väinämöinen nuorta Aino-neittä katsomaan. Hän tapaakin hänet lehdikosta, vastaksia katkomasta, ja lausuu hänelle:

    — Eläpä muille, neiti nuori,
    kuin minulle, neiti nuori,
    kanna kaulan helmilöitä,
    rinnan ristiä rakenna,
    pane päätä palmikolle,
    sio silkillä hivusta!

Eipä nuori Aino-neiti ihastu sanoista. Hän oli jo ennenkin apeutunut kuultuaan Väinämöisestä. Kun veli oli onnettomalta matkalta palattuaan kertonut, että hän oli luvannut hänet Väinämöiselle, oli hän itkuun hyrähtänyt ja itkenyt pari päivää, tointumatta mistään vanhempien lohdutteluista. — En sinulle enkä muille, vastasi hän nyt kuultuaan Väinämöisen sanat, tempasi korut rinnoiltaan ja viskasi ne metsään sekä lähti itkien kotiinsa juoksemaan.

Siellä vaipui hän yhä apeampaan itkuun ja valitteli monta päivää. Eivät häntä ilahuttaneet isän tiedustelut, ei veljen ja siskon osaaottavat kyselyt, eivät äidin kauniit kehoitukset pukemaan päälle parhaat vaatteet. Hän itki vain vaikerrellen:

    — Miten on mieli miekkoisien,
    autuaallisten ajatus?
    Niinp’ on mieli miekkoisien,
    autuaallisten ajatus,
    kuin on vellova vetonen
    eli aalto altahassa.

    Mitenpä poloisten mieli,
    kuten allien ajatus?
    Niinpä on poloisen mieli,
    niinpä allien ajatus,
    kuin hanki harjun alla,
    vesi kaivossa syvässä. — —

    Parempi minun olisi
    parempi olisi ollut
    syntymättä, kasvamatta,
    suureksi sukeumatta
    näille päiville pahoille,
    ilmoille ilottomille.

    Oisin kuollut kuusiöisnä,
    kaonnut kaheksanöisnä,
    oisi en paljoa pitänyt:
    vaaksan palttinapaloa,
    pikkaraisen pientaretta,
    emon itkua vähäisen,
    ison vieläkin vähemmän,
    veikon ei väheäkänä.

Vihdoin eräänä päivänä meni hän aittaaasa, pani kullat kulmilleen, hopeat hiuksilleen ja lähti kulkemaan pois kotoa. Kulki päivän, kulki toisen, jatkoi kulkeissaan surullisia laulujaan, ja päivänä kolmantena tuli suuri meri eteen.

Siiliä itki hän koko illan, kaikerti kaiken päivää, ja vihdoin kun hän aamulla katsoo merelle, niin näkee, kuin olisi siellä kolme neittä niemen päässä.

Mitä neitejä ne olivat? Hänestä tuntuu, kuin ne olisivat kylpemässä ja kutsuisivat häntä luokseen ja kuin siinä välillä olisi kirjava kivi selällä.

Hän päättää lähteä heidän luokseen; heittää paitansa pajulle, hamehensa haapaselle ja syöksähtää veteen.

Mutta se kirjava kivi selällä ei olekaan todellinen. Kun hän yrittää nousta sille lepäämään, painuu se pohjaan ja hän sen mukana. Se oli loppu nuoren neien, kuolo kaunihin kanasen.

Onnettomuudesta saattoi sanan kotiin kepeäjalkainen jänö. Kaikkiin koski sanoma kovasti, mutta enimmän äitiin. Hän oli aivan vedeksi muuttua, ja kun hän itki, niin hänen kyynelistään muodostui kolme jokea, niihin kolme koskea, koskiin kolme luotoa, luodoille kolme koivahaista ja koivahaisiin kolme kultaista käkeä kukkumaan.

    Sai käköset kukkumahan.
    Yksi kukkui: lemmen, lemmen!
    Toinen kukkui: sulhon, sulhon!
    Kolmas kukkui: auvon, auvon!

    Kuka kukkui: lemnen, lemnen,
    sep’ on kukkui kuuta kolme
    lemmettömälle tytölle,
    meressä makoavalle.

    Kuka kiikkui: sulhon, sulhon,
    Sep’ on kukkui kuusi kuuta
    sulholle sulottomalle,
    ikävässä istuvalle.

    Kuka kukkui: auvon, auvon,
    se kukkui ikänsä kaiken
    auvottomalle emolle,
    iän päivät itkevälle.

    Niin emo sanoiksi virkki
    kuunnellessansa käkeä:

    »Elköhön emo poloinen
    kauan kuunnelko käkeä:
    kun käki kukahtelevi,
    niin syän sykähtelevi,
    itku silmähän tulevi,
    ve’et poskille valuvi,
    hereämmät herne-aarta,
    paksummat pajun jyveä;
    kyynärän ikä kuluvi,
    vaaksan varsi vanhenevi,
    koko ruumis runnahtavi
    kuultua kevätkäkösen!»

6. Outo kala.

Apeissaan oli Väinämöinen kerran kalalla. Siinä hänen istuessaan aatoksissaan tarttuu hänen onkeensa ylen outo kala. Hän vetää sen veneeseensä, katselee sitä ja tuumii katsellessaan:

    — Onp' on tuo kala kalanen,
    kun en tuota tunnekanat
    Sileähk’ on siikaseksi,
    kuleahka kuujaseksi,
    haleahka haukiseksi,
    evätöin emäkalaksi;
    ihala inehmoksiki,
    pää-rivatoin neitoseksi,
    vyötöin veen on tyttöseksi,
    korvitoin kotikanaksi.

Hän ottaa veitsen käteensä ja ryhtyy leikkaamaan kalaa. Silloinpa se kimmahtaa kauas veteen ja siellä painuessaan veden alle lausuu hänelle:

    — Oi sie vanha Väinämöinen!
    En ollut minä tuleva
    lohi leikkaellaksesi,
    kala palstoin pannaksesi,
    aamuisiksi atrioiksi,
    murkinaisiksi muruiksi,
    lohisiksi lounahiksi,
    iltaruoiksi isoiksi. — —

    Olinpa minä tuleva
    kainaloiseksi kanaksi,
    ikuiseksi istujaksi,
    polviseksi puolisoksi,
    sijasi levittäjäksi,
    päänalaisen laskijaksi,
    pirtin pienen pyyhkijäksi,
    lattian lakaisijaksi,
    tulen tuojaksi tupahan,
    valkean virittäjäksi,
    leivän paksun paistajaksi,
    mesileivän leipojaksi,
    olutkannun kantajaksi,
    atrian asettajaksi!

Jo huomaa Väinämöinen, ettei se ollutkaan mikään kala, vaan itse sureksittu, kaipailtu Aino. Hän yrittää kaikin tavoin saada saalistaan takaisin, kutoopa sitä varten suuren silkkisen nuotankin ja vetää sillä vesiä pitkin ja poikki. Mutta saalis ei tule takaisin eikä näyttäydy enää Väinänaöiselle.

7. Joukahaisen kosto.

Joukahainen hautoo kovaa kostoa Väinämöiselle. Häntä on pahoin loukattu ja nöyryytetty, hänen on se kostettava.

Hän laatii tulisen jousen, vuolee piiliä pinon, karkasee nuoliaan madon mustissa mujuissa ja lähtee väijymään Väinämöistä meren rannalle. Ei tottele äitiään, joka varoittelee:

    — Elä ammu Väinämöistä,
    kaota kalevalaista!
    Ilo ilmalta katoisi,
    laulu maalta lankeaisi.

Viikon vuottaa Joukahainen Väinämöistä, milloin kotona ikkunain pielissä, milloin nenässä tulisen niemen, meren partailla. Päivänä muutamana huomaa hän odotettavansa ajavan olkisella oriilla merta myöten Pohjolaan päin.

Silloin hän

    jännitti tulisen jousen,
    veti vaskisen vekaran
    vasten polvea vasenta,
    jalan alta oikeansa.
    Veti viinestä vasaman,
    sulan kolmikoipisesta,
    otti nuolen orhe'imman,
    valitsi parahan varren;
    tuon on juonelle asetti,
    liitti liinajäntehelle.

    Oikaisi tulisen jousen
    olallehen oikealle,
    asetaiksen ampumahan,
    ampumahan Väinämöistä.
    Itse tuon sanoiksi värkki:
    — Iske nyt, koivuinen sakara.
    petäjäinen selkä, lyö’ös,
    jänne liina, lippaellos!
    Min käsi alentanehe,
    sen nuoli ylentäköhön;
    min käsi ylentänehe,
    sen nuoli alentakohon!

    Lekahutti liipasinta,
    ampui nuolen ensimmäisen:
    se meni kovan ylätse,
    päältä pään on taivahalle,
    pilvihin pirajavihin.
    hattaroihin pyörivihin.

    Toki ampui, ei totellut,
    ampui toisen nuoliansa:
    se meni kovan alatse,
    alaisehen maa-emähän. — —

    Ampui kohta kolmannenki:
    kävi kohti kolmannesti,
    sapsohon sinisen hirven
    alta vanhan Väinämöisen;
    ampui olkisen orihin,
    hernevartisen hevosen
    läpi länkiluun lihoista,
    kautta kainalon vasemman.

Väinämöinen suistui sulaan mereen ja jäi sinne ajelehtimään.

8. Väinämöinen joutuu Pohjolaan, lupaa Louhelle sammon.

    Vaka vanha Väinämöinen
    uipi aavoja syviä;
    kulki kuusisna hakona,
    petäjäisnä pehkiönä
    kuusi päiveä kesäistä,
    kuusi yötä järkiähän.
    eessä vwesi vetelä,
    takanansa taivas solvä.

    Uip' on vielä yötä kaksi,
    kaksi päiveä pisintä.

    eessänsä vesi vetelä,
    takanansa taivas selvä.

    Uip' on vielä yötä kaksi,
    kaksi päiveä pisintä.
    Niin yönä yheksäntenä,
    kaheksannen päivän päästä,
    toki tuskaksi tulevi,
    painuvi pakolliseksi,
    kun ei ole kynttä varpahissa
    eikä sormissa niveltä.

    Siinä vanha Väinämöinen
    itse tuon sanoiksi virkki:
    — Voi minä poloinen poika,
    voi poika polon alainen,
    kun läksin omilta mailta,
    elomailta entisiltä,
    iäkseni ilman alle,
    kuuksi päiväksi kululle,
    tuulen tuuiteltavaksi,
    aaltojen ajeltavaksi
    näillä väljillä vesillä,
    ulapoilla auke'illa! — —

    Lenti lintunen Lapista,
    Kokko-lintu koillisesta.
    Ei ole kokko suuren suuri
    eikä kokko pienen pieni:
    yksi siipi vettä viisti,
    toinen taivasta lakaisi,
    pursto merta pyyhätteli,
    nokka luotoja lotaisi.

    Lenteleikse, liiteleikse,
    katseleikse, käänteleikse.
    Naki vanhan Väinämöisen
    selällä meren sinisen:
    - Mit' olet meressä, miesi,
    uros, aaltojen seassa?

Väinämöinen nostaa päätään vedestä ja selittää kohtalonsa. Hänelle on kovin huonosti käynyt; hän on ollut matkalla Pohjolaan, mutta Joukahainen on hänet huomannut mereltä ja ampunut häneltä hevosen alta. Kokko, joka muistaa vielä, kuinka Väinämöinen oli kerran jättänyt hänelle puun lepäämäsijoiksi, tahtoo auttaa häntä ja nostaa hänet hartioilleen sekä lähtee kuljettamaan häntä maihin. Lentää lepattelee ahavan ratoa myöten; mutta ranta, johon tullaan, onkin Pohjolan ranta. Siitä Väinämöinen joutuu suureen suruun, jopa aivan itkeä urahtelee.

Tuon urinan kuulee Pohjan piika pikkarainen ja rientää siitä kertomaan Pohjolan pirttiin. Pohjolan emäntä, joka heti huomaa, että ei ole itku lapsen itku, rientää heti pihalle valituksen syytä tutkimaan. Pian tulee hän urisijan luoksikin ja kysyy:

    - Saisiko sanoakseni,
    oisiko lupa kysyä,
    mi sinä olet miehiäsi
    ja kuka urohiasi?

Rannalla olija vastaa:

    - Mainittihinpa minua,
    arveltihin aikoinansa
    illoilla iloitsijaksi,
    joka laakson laulajaksi
    noilla Väinölän ahoilla,
    Kalevalan kankahilla.

Silloin Louhi huomaa, että hänen edessään onkin itse Väinämöinen ja tahtoo viedä hänet pirttiinsä. Siellä hän syöttelee ja juottelee häntä, vieläpä kuivailee vieraansa vaatteet hierelee ja hautelee häntä sekä lausuu vihdoin lohdutellen:

    — Elä itke, Väinämöinen,
    uikuta, uvantolainen!

    Hyvä tääll' on ollaksesi,
    armas aikaellaksesi
    syöä lohta luotaselta,
    sivulta sian lihoa.

Kiertopuhein vastaa Väinämöinen,

    — Kylkehen kyläinen syönti
    hyvissäki vierahissa;
    mies on maallansa parempi,
    kotonansa korkeampi. — —
    Pääsisin omille maille,
    elomaille entisille!
    Parempi omalla maalla
    vetonenki virsun alta,
    kuin on maalla vierahalla
    kultamaljasta metonen.

Louhi vastaa tähän, että kyllä hän kuljettaa Väinämöisen kotimaille, mutta siitä on tämän tehtävä hänelle vastapalvelus:

    — Taiatko takoa sammon,
    kirjokannen kalkutella
    joutsenen kynän nenästä,
    maholehmän maitosesta,
    yhen ohrasen jyvästä,
    yhen uuhen villasesta?

Jos hän tekee tuon työn, niin antaa Louhi hänelle vielä tyttärensäkin, itse kuuluisan Pohjan immen. Ei Väinämöinen voi tehdä tuota työtä. Mutta hän muistaa, että hänen toverinsa seppo Ilmarinen voi kirjokannen kalkutella. Hän on taivoakin takonut. Ja päästäkseen pois miesten syöjästä sijasta lupaa hän tämän taitavan takojan puolestaan sampoa laatimaan.

Ja niin Louhi antaa hänelle oriin ja Väinämöinen lähtee sillä ajelemaan kotimaitaan kohti.

9. Väinämöisen paluumatka Pohjolasta. — Veneen veisto.

Matkalla ei ole katsottava taivahille, ei kohotettava päätä.

Mutta kun ilmasta rupeaa kuulumaan kummallista surinaa ja helkettä, ikäänkuin hopeisten pirtain piuketta, niin eihän laulaja laveasuinen malta olla nostamatta päätään.

Mitäpä hän näkee ilman pitkiltä pihoilta?

    Tuo oli kaunis Pohjan neiti,
    maan kuulu, ve'en valio,
    istui ilman vempelellä,
    taivon kaarella kajotti,
    pukehissa puhtahissa,
    valke’issa vaattehissa,
    kultakangasta kutovi,
    hopeista huolittavi,
    kultaisesta sukkulasta,
    pirralla hopeisella.

Ihastuneena seisauttaa Väinämöinen hevosensa ja rupeaa pyytelemään ilman kaarella istujaa rekeensä.

Eipä tämä ole halukas astumaan alas, vielä vähemmin tulemaan hänen omakseen. Kaikenlaisia syitä etsien ja vikuroiden vastailee hän Väinämöiselle, käy puhelemaan kaikenlaisista muista asioista, ja vihdoin asettaa Väinämöiselle monenlaisia vaikeita tehtäviä. Hän käskee halkaisemaan jouhen veitsellä kärettömällä, vetämään munan solmuun, kiskomaan kuvestä tuohta, särkemään jäistä aidaksia ja vihdoin tekemään sellaisen veneen, joka lähtee lainehille

    ilman polven polkematta,
    ilman kouran koskematta,
    käsivarren kääntämättä,
    olkapään ojentamatta.

Helposti ja pian Väinämöinen täyttää muut ehdot, mutta veneen veisto on vaikeata. Hän ryhtyy kuitenkin siihenkin työhön. Hän veistelee veikaten venettä vuorella teräksisellä, rautaisella kalliolla.

    Veisti päivän, veisti toisen,
    veisti kohta kolmannenki:
    ei kirves kivehen koske,
    kasa ei kalka kalliohon.

    Niin päivällä kolmannella
    Hiisi pontta pyörähytti.
    Lempo tempaisi tereä,
    paha vartta vaapahutti.
    Kävipä kivehen kirves,
    kasa kalkkoi kalliohon,
    kirves kilpistyi kivestä,
    terä luiskahti liha’an.

Silloin oli keskeytettävä työ ja ryhdyttävä kiireesti haavaa parantamaan. Veri virtasi tulvanaan siitä. Kaikki muut parannuskeinot hän muisti, mutta eipä muistanut muutamia raudan suuria sanoja. Hänen täytyi sammalilla ja jäkälillä ruveta veren tuloa ehkäisemään. Se ei tukkeutunut silläkään tavoin, Silioin täytyi hänen kiireesti lähteä etsimään muualta pahan haavan parannusta.

10. Väinämöisen polvihaava parannetaan.

    Vaka vanha Väinämöinen
    ajavi alinta tietä
    alimmaisehen talohon.
    Yli kynnyksen kysyvi:
    — Oisiko talossa tässä
    rauan raannan katsojata,
    uron tuskan tuntijata,
    vammojen vakittajata?

    Olipa lapsi lattialla,
    poika pieni pankon päässä.
    Tuop’ on tuohon vastoavi:
    — Ei ole talossa tässä
    rauan raannan katsojata,
    uron tuskan tuntijata,
    kivun kiinniottajata,
    vammojen vakittajata;
    onpi toisessa talossa:
    aja toisehen talohon!

    Vaka vanha Väinämöinen
    laski virkkua vitsalla,
    ajoa suhuttelevi.
    Ajoi matkoa palasen,
    keskimmäistä tietä myöten
    kesldmmäisehen talohon.
    Kysyi kynnyksen takoa,
    anoi alta ikkunaisen:
    — Oisiko talossa tässä
    raian raannan katsojata,
    salpoa verisatehen,
    suonikosken sortajata.

    Akka oli vanha vaipan alla
    kielipalku pankon päässä.
    Akka varan vastaeli,
    hammas kolmi kolkkaeli:
    — Ei oie talossa tässä
    rauan mannun katsojata,
    verisynnyn tietäjiltä,
    kivun kiinniottajata:
    onpi todessa talvessa:
    aja toisehen talohon!

    Vaka vanha Väinämöinen
    laski virkkua vitsalla,
    ajoa suhuttelevi.
    Ajoi matkoa palasen,
    ylimmäistä tietä myöten
    ylimmäisehen talohon.
    Yli kynnyksen kysyvi,
    lausui lakkapuun takoa:
    — Oisiko talossa tässä
    rauan raannan katsojata,
    tämän tulvan tukkijata,
    veren summan sulkijata?

    Ukko oli uunilla asuva,
    halliparta harjun alla.
    Ukko uunilta urahti,
    halliparta paukutteli:
    — On sulettu suuremmatki,
    jalommatki jaksettuna
    Luojan kolmella sanalla,
    syvän synnyn säätämällä:
    joet suista, järvet päistä,
    virrat niskalta vihaiset,
    lahet niemien nenistä,
    kannakset kape'immilta.

Tämä mahtava ukko ryhtyy toimeen. Ensin ei hän muista muutamia alkusanoja, mutta kun Väinämöinen on juohduttanut ne hänen mieleensä lukemalla raudan syntysanat, loitsii hän puolestaan herjaussanat, verensulkusanat ja voiteenluvut, ja kun hän sitten on vielä teettänyt poikasella voidetta ja voidellut sillä haavaa, niin se onkin jo terve. Väinämöinen tuntee kohta tulleensa

    ehommaksi entistänsä,
    paremmaksi hionnoistansa.

Hän kiittää Luojaa, mutta varoittaa samalla nousevaa polvea:

    — Elkätte, etinen kansa,
    kansa vasta kasvavainen,
    veikaten venettä tehkö,
    uhkaellen kaartakana!
    Jumalass' on juoksun määrä,
    luojassa lopun asetus,
    ei uron osoannassa,
    vallassa väkevänkänä.

11. Väinämöinen toimittaa Ilmarisen Pohjolaan.

Kun haava oli parannettu, olisi Väinämöinen voinut lähteä jatkamaan veneenveistoaan. Mutta hän muisti lupauksensa Louhelle: hänen oli toimitettava Ilmarinen Pohjolaan. Sentähden muutti hän matkan suuntaa ja lähti ajelemaan Kalevalaan päin, Ilmarisen luo.

Mutta oliko Ilmarinen lähtevä Pohjolaan, sampoa takomaan? Varokeinoikseen lauloi Väinämöinen suuren kuusen Osmon pellon pientarille ja sen päähän kuun ja oravan.

Vasta sitten hän tuli sepon pajalle. Siinä sukeutui heidän välilleen seuraava keskustelu.

Ilmarinen:

    — Miss' olet viikon viipynynnä,
    kaiken aikasi asunut?

Väinämöinen:

    — Tuoll’ olen viikon viipynynnä,
    kaiken aikani elellyt
    pimeässä Pohjolassa,
    summassa Sariolassa,
    liukunut Lapin lauilla,
    tietomiesten tienohilla.

Ilmarinen:

    — Oi sie vanha Väinämöinen,
    tietäjä iän-ikuinen!
    mitä lausut matkoiltasi
    tultua kotituville?

Väinämöinen:

    — Äijä on mulla lausumista:
    onp’ on neiti Pohjolassa,
    impi kylmässä kylässä,
    jok’ ei suostu sulhasihin,
    mielly miehi’in hyvihin.
    Kiitti puoli Pohjanmaata,
    kun onpi kovin korea;
    kuuhut paistoi kulmaluilta,
    päivä rinnoilta risotti,
    otavainen olkapäiltä,
    seitsentähtinen selältä.

    Sinä seppo Ilmarinen,
    takoja iän-ikuinen,
    lähe neittä noutamahan,
    päätä kassa katsomahan!
    Kun saatat takoa sammon,
    Kirjokannen kirjaella,
    niin saat neion palkaksesi,
    työstäsi tytön ihanan.

Ilmarinen:

    — Ohoh vanha VäinämöinenI
    Joko sie minut lupasit
    pimeähän Pohjolahan
    oman pääsi päästimeksi,
    itsesi lunastimeksi?

    En sinä pitkänä ikänä,
    kuuna kullan valkeana
    lähe Pohjolan tuville,
    Sariolan salvoksille,
    miesten syöjille sijoille,
    urosten upottajille.

Väinämöinen:

    — Viel' on kumma toinen kumma:
    onp’ on kuusi kukkalatva,
    kukkalatva, kultalehvä
    Osmon pellon pientarella;
    kuuhut latvassa kumotti,
    oksilla otava seisoi.

Ilmarinen:

    — En usko toeksi tuota,
    kun en käyne katsomahan,
    nähne näillä silmilläni.

Väinämöinen:

    — Kun et usko kuitenkana,
    lähtekämme katsomahan,
    onko totta vai valetta.

Lähdettiin katsomaan. Siellä seisoi kuusi kukkalatva ja lisäksi oli otava ja kuu sen latvassa. Ilmarista se kovin ihmetytti. Silloin Väinämöinen ehdotti, että hän menisi ottamaan ne taivaan valot sieltä kuusen latvasta. Siihen innostui Ilmarinen ja nousi puuhun. Väinämöinen lauloi nyt tuulen tuppuriin, ilman raivoon rakenti ja tuulispää tempasi kuusen juurineen maasta sekä lähti lennättämään sitä kohti Pohjolaa. Ja sitä tietä meni Ilmarinenkin sinne.

12. Ilmarinen Pohjolassa. — Sammon taonta.

    Siinä seppo Ilmarinen
    jopa kulki jotta joutui!
    Kulki tuulen tietä myöten,
    ahavan ratoa myöten,
    yli kuun, alatse päivän,
    otavaisten olkapäitse;
    päätyi Pohjolan pihalle,
    Sariolan saunatielle,
    eikä häntä koirat kuullut
    eikä haukkujat havainnut.

Louhi, Pohjolan emäntä, lennähti pihalle tiedustelemaan;

    — Mi sinä lienet miehiäsi
    ja kuka urohiasi?
    Tulit tänne tuulen teitä,
    ahavan rekiratoa,
    eikä koirat kohti hauku,
    villahännät virkkaele!

Ilmarinen:

    — En mä tänne tullutkana
    kylän koirien kuluiksi,
    villahäntien vihoiksi,
    näille ouoille oville,
    veräjille vierahille.

Pohjolan emäntä;

    — Oletko tullut tuntemahan,
    kuulemahan, tietämähän
    tuota seppo Ilmarista,
    takojata taitavinta?
    Jo on viikon vuotettuna
    sekä kauan kaivattuna
    näille Pohjolan perille
    uuen sammon laaintahan.

Ilmarinen:

    — Lienen tullut tuntemahan
    tuon on seppo Ilmarisen,
    kun olen itse Ilmarinen,
    itse taitava takoja.

Silloin Louhi syöksähti pirttiinsä ilmoittamaan tulijasta ja vei sinne kohta hänetkin. Siellä ruvettiin häntä syöttelemään ja juottelemaan, jonka jälkeen emäntä ehätti:

    — Ohoh seppo Ilmarinen,
    takoja iän-ikuinen!
    Saatatko takoa sammon,
    kirjokannen kirjaella
    joutsenen kynän nenästä,
    maholehmän maitosesta,
    ohran pienestä jyvästä,
    kesäuuhen untuvasta,
    niin saat neion palkastasi,
    työstäsi tytön ihanan?

Ilmarinen:

    — Saattanen takoa sammon,
    kirjokannen kalkutella —
    kun olen taivoa takonut,
    ilman kantta kalkuttanut
    ilman alkusen alutta,
    riporihman tehtyisettä!

Ja siekailematta hän ryhtyi työhön.

Etsi sopivan paikan, laati siihen pajan, tunki aineet tuleen ja otti orjat lietsomaaan.

    Orjat lietsoi löyhytteli,
    väkipuolet väännätteli
    kolme päiveä kesäistä
    ja kolme kesäistä yötä;
    kivet kasvoi kantapäihin,
    vahat varvasten sijoille.

    Niin päivänä ensimmäisnä
    itse seppo Ilmarinen
    kallistihe katsomahan
    ahjonsa alaista puolta,
    mitä tullehe tulesta,
    selvinnehe valkeasta.

    Jousi tungeikse tulesta,
    kaari kulta kuumoksesta,
    kaari kulta, pää hopea,
    varsi vaskenkirjavainen — —

    Itse seppo Ilmarinen
    ei tuota kovin ihastu:
    kaaren katkaisi kaheksi,
    siitä tunkevi tulehen;
    laitti orjat lietsomahan,
    väkipuolet vääntämähän.

    Jop’ on päivänä jälestä
    itse seppo Ilmarinen
    kallistihe katsomahan
    ahjonsa alaista puolta:
    veno tungeikse tulesta,
    punapursi kuumoksesta,
    kokat kullan kirjaeltu,
    hangat vaskesta valettu. — —

    Se on seppo Ilmarinen
    ei ihastu tuotakana:
    venon murskaksi murenti,
    tunkevi tulisijahan;
    laitti orjat lietsomahan,
    väkipuolet vääntämähän.

    Jo päivänä kolmantena
    itse seppo Ilmarinen
    kallistihe katsomahan
    ahjonsa alaista puolta:
    hieho tungeikse tulesta,
    sarvi kulta kuumoksesta,
    otsassa otavan tähti,
    päässä päivän pyöryläinen. — —

    Se on seppo Ilmarinen
    ei ihastu tuotakana:
    lehmän leikkeli paloiksi,
    siitä tunkevi tulehen;
    laitti orjat lietsomahan,
    väkipuolet vääntämähän.

    Jo päivänä neljäntenä
    itse seppo Ilmarinen
    kallistihe katsomahan
    ahjonsa alaista puolta:
    aura tungeikse tulesta,
    terä kulta kuumoksesta,
    terä kulta, vaski varsi,
    hopeata ponnen päässä. — —

    Se on seppo Ilmarinen
    ei ihastu tuotakana:
    auran katkaisi kaheksi,
    alle ahjonsa ajavi.

    Laittoi tuulet lietsomahan,
    väkipuuskat vääntämähän.

    Lietsoi tuulet löyhytteli:
    itä lietsoi, lietsoi länsi,
    etelä enemmän lietsoi,
    pohjanen kovin porotti.

    Lietsoi päivän, lietsoi toisen,
    lietsoi kohta kolmannenki:
    tuli tuiski ikkunasta,
    säkehet ovesta säykkyi,
    tomu nousi taivahalle,
    savu pilvihin sakeni.

    Se on seppo Ilmarinen
    päivän kolmannen perästä
    kallistihe katsomahan
    ahjonsa alaista puolta:
    näki sammon syntyväksi,
    kirjokannen kasvavaksi.

    Siitä seppo Ilmarinen,
    takoja iän-ikuinen,
    takoa taputtelevi,
    lyöä lynnähyttelevi.
    Takoi sammon taitavasti:
    laitahan on jauhomyllyn,
    toisehen on suolamyllyn,
    rahamyllyn kolmantehen.

Myllyt rupesivat heti jauhamaan ja jauhoivat siinä samassa

    yhen purnun syötäviä,
    toisen purnun myötäviä,
    kolmannen kotipitoja.

Ihastuneena Pohjolan emäntä saattoi sammon kiireellä

    Pohjolan kivimäkehen,
    vaaran vaskisen sisähän
    yheksän lukon ta’aksi.

Mutta Ilmarinen kääntyi kysymään palkkiotaan, Pohjolan kaunista neittä. Vaan niinkuin Väinämöiselle rupesi tyttö hänellekin antamaan kierteleviä vastauksia, ei sanonut joutavansa käen kukuttamiselta ja kaikenlaisilta kesäisiltä kiirehiltä. Se ei miellyttänyt Ilmarista, ja enempää tiedustelematta ryhtyi hän tekemään lähtöä. Saatuaan Louhelta purren hän lähtikin matkaamaan omille maille ylitse meren sinisen.

13. Lemminkäinen. — Kyllikin ryöstö.

    Aika on Ahtia sanoa,
    veitikkätä vieretellä.
    Ahti poika Saarelainen,
    tuo on lieto Lemmin poika,
    kasvoi koissa korkeassa
    luona armahan emonsa
    laajimman lahen perällä.
    Kaukoniemen kainalossa.

    Kaloin siinä Kauko kasvoi,
    Ahti ahvenin yleni.
    Tuli mies mitä parahin,
    puhkesi punaverinen,
    joka päästänsä pätevi,
    kohastansa kelpoavi.

Mutta hän tuli vähän vialle, tavoiltansa turmiolle. Hän kävi liiaksi impien iloissa, kassapäien karkeloissa.

Elelipä siinä lähimailla Kyllikki, neito nuori ja korea.

    Kylli oli Saaren neiti.
    Saaren neiti. Saaren kukka,
    Kasvoi koissa korkeassa,
    yleni ylen ehossa,
    istuen ison majoilla,
    peräpenkin notkumilla.

    Kauan kasvoi, kauas kuului:
    kaukoa tuli kosijat
    neien kuuluhun kotihin,
    kaunoisehen kartanohon.

    Kosi Päivä poiallehen:
    eip’ on mennyt Päivälähän
    Päivän luona paistamahan
    kesäisillä kiirehillä.

    Kosi Kuuhut poiallehen:
    eip‘ on mennyt Kuutolahan
    Kuun luona kumottamahan,
    kehät ilman kiertämähän.

    Kosi Tähti poiallehen:
    eip’ on mennyt Tähtelähän
    pitkin öitä pilkkimähän
    talvisilla taivahilla.

    Tulevi Virosta sulhot,
    toiset tuolta Inkereltä:
    eip' on neiti mennytkänä;
    itse vasten vastaeli:
    — Suotta kultanne kuluvi,
    hopeanne hoikkenevi!
    En lähe minä Virohon,
    en lähe, lupoakana,
    Viron vettä soutamahan,
    saarellista sauvomahan,
    syömähän Viron kaloja,
    Viron lientä lippomahan.

Lieto Lemminkäinen lähti neittä kosimaan. Emo kielteli, sanoen: Ellös menkö, poikaseni, parempihin itseäsi! Mutta Lemminkäinen vain

    ottavi hyvän orosen,
    valjasti valion varsan;
    ajava karittelevi
    Saaren kuuluhun kylähän
    Saaren kukkoa kosihin.
    Saaren mointa morsianta.

    Nauroi naiset Lemminkäistä,
    piiat pisti pilkkojansa,
    kun ajoi kummasti kujalle,
    kamalasti kartanolle:
    ajoi korjansa kumohon,
    veräjähän vierähytti.

Mitä huoli Lemminkäinen, hän vain murtaa suuta, vääntää päätä ja kysyy korskeasti:

    — Onko saarella sijoa,
    maata Saaren manterella.
    minun leikki lyöäkseni,
    tanner tanhuellakseni
    Saaren impien iloissa,
    kassapäien karkeloissa?

Saaren immet vastaavat pilkaten:

    — Onp’ on Saarella sijoa,
    maata Saaren manterella,
    sinun leikki lyöäksesi,
    tanner tanhuellaksesi,
    karjailaisna kaskimailla,
    paimenpoikana palolla.

Mitä välittää Lemminkäinen, hän palkkautuu paimeneksi ja menee karjaan. Mutta yöt hän kulkee yötsilöissä ja pian on hän kaikkien Saaren naisten suosikki.

Saaren neiti Kyllikki ei kuitenkaan suostu sulhasiin, mielly miehiin hyviin, vaikka Lemminkäinen sadat saappaat kuluttaa, sadat airot poikki soutaa.

Eräänä iltana, kun neitoset ovat kisailemassa. Lemminkäinen ryöstää hänet keskeltä kisaketoa.

    Reutoi Kyllikin rekehen,
    koppoi neien korjahansa,
    tuon asetti taljallensa,
    liitti liistehyisillensä.

Kyllikki huutaa, valittaa ja uhkailee, mutta Lemminkäinen ei ole kuulevinaankaan niitä. Tyttö hyrähtää jo itkemään, — silloin Lemminkäinen käy omalla tavallaan lohduttelemaan:

    — Mitäpä sinä sureksit,
    mitä huollen huokaelet?
    Tuotako sinä sureksit,
    tuota huollen huokaelet,
    lehmityyttä, leivätyyttä
    ja kaiken elon vähyyttä?

    Ellös olko milläkänä!
    Mont’ on lehmeä minulla,
    monta maion antajata:
    yks’ on suolla Muurikkinen,
    toinen mäellä Mansikkinen,
    kolmas Puolukka palolla.
    Ne on syömättä soreat,
    katsomatta kaunokaiset. —

    Vaiko tuotaki surisit,
    tuota huollen huokoaisit,
    ettei oo sukuni suuri,
    kovin korkea kotini?

    Jos en oo su'ulta suuri
    enkä korkea ko’ilta,
    on mulla tulinen miekka,
    säkenevä säilärauta.
    Se onpi sukua suurta,
    laajoa lajipereä:
    onp’ on Hiiessä hiottu,
    Jumaloissa kirkastettu.
    Sillä suurennan sukuni,
    laajennan lajini kaiken
    miekalla tuliterällä,
    säilällä säkenevällä.

Vihdoin Kyllikki tyyntyy ja lupaa seurata ryöstäjäänsä, mutta tämän on vannottava valat ikuiset, ettei kävisi koskaan sotia.

Lemminkäinen vannoo valat, mutta vaatii Kyllikiltä vastalupauksen, ettei tämä kävisi ikinä kyliä. Kyllikin täytyy antaa se.

    Siitä lieto Lemminkäinen
    veti virkkua vitsalla,
    löi oritta ohjaksella.
    Itse tuon sanoiksi virkki:
    — Jää hyvästi. Saaren nurmet,
    kuusen juuret, tervaskannot,
    joit’ olen kesän kävellyt,
    — talvet kaiket tallaellut,
    piileskellen pilviöillä,
    paeten pahalla säällä,
    tätä pyytä pyytessäni,
    allia ajellessani.

Ja hän ajoi korean Kyllikin kera kotiinsa, emonsa luoksi.

Emo otti heidät iloisella ylistysvirrellä vastaan;

    — Ole nyt kiitetty. Jumala,
    ylistetty. Luoja, yksin,
    kun annoit miniän mulle,
    toit hyvän tulen puhujan,
    oivan kankahan kutojan,
    aivan kenstin kehreäjän,
    pulskin poukkujen pesijän,
    vaattehien valkaisijan.

Ja pojalleen lauloi hän:

    — Itse kiitä onneasi!
    Hyvän sait, hyvän tapasit,
    hyvän Luojasi lupasi,
    hyvän antoi armollinen;
    Puhas on pulmonen lumella,
    puhtahampi puolellasi;
    valkea merellä vaahti,
    valkeampi vallassasi;
    sorea merellä sorsa,
    soreampi suojassasi;
    kirkas tähti taivahalla,
    kirkkahampi kihloissasi.
    Laai nyt lattiat laveat,
    hanki ikkunat isommat,
    seisottele seinät uuet,
    tee koko tupa parempi,
    kynnykset tuvan etehen,
    uuet ukset kynnykselle,
    nuoren neien saatuasi,
    kaunihin katsottuasi,
    paremmaisen itseäsi,
    sukuasi suuremmaisen.

14. Lemminkäinen rikkoo lupauksensa.

    Siitä Ahti Lemminkäinen,
    tuo on kaunis Kaukolainen,
    aina aikoja eleli
    nuoren neitosen kerällä;
    ei itse sotia käynyt
    eikä Kyllikki kyleä.

    Niin päivänä muutamana,
    huomenna moniahana,
    itse Ahti Lemminkäinen
    lähtevi kalankutuhun;
    tullut ei illaksi kotihin,
    ensi yöksi ennättänyt.
    Jo meni Kyllikki kylähän,
    noien neitojen kisahan.

Lemminkäisen sisar Annikki kantelee siitä veljelleen ja tämä suuttuu sen kuultuaan silmittömästi. Hän rientää emonsa eteen ja pyytää tämän heti pesemään hänen sotisopansa. Hän lähtee sotaan. Pohjan poikien tulille. Jo kävi Kyllikki kylässä.

Ei äiti häntä päästäisi, vaan käy kaikin tavoin estelemään. Samoin Kyllikki pyytää ja rukoilee sekä kertoilee hänelle pahaenteisistä unistaan. Mutta Lemminkäinen vain vastailee:

    — En usko unia naisten,
    enkä vaimojen valoja! — —

    Mieleni minun tekevi
    juomahan soan olutta,
    soan mettä maistamahan!

Emo kiittelee kotoisia oluita ja muita rikkauksia, mutta Lemminkäinen havitteleikse:

    — En huoli kotioluista!
    Ennen juon joesta vettä
    melan tervaisen terältä,
    makeamp’ on junakseni
    kuin kaikki kotoiset kaljat! — —
    En huoli kotieloista!
    Jos markan soasta saanen,
    parempana tuon pitelen,
    kuin kaikki kotoiset kullat,
    auran nostamat hopeat! — —

    Mieleni minun tekevi,
    aivoni ajattelevi
    itse korvin kuullakseni,
    nähä näillä silmilläni,
    onko neittä Pohjolassa,
    piikoa Pimentolassa,
    jok’ ei suostu sulhosihin,
    mielly miehi'in hyvihin.

Emo viittaa Kyllikille annettuihin lupauksiin ja vihdoin kuvailee, kuinka Lapissa saattaa käydä huonosti, kuinka siellä saatetaan laulaa

    suin sytehen, päin savehen,
    kypenehin kyynäsvarsin,
    kourin kuumihin poroihin,
    palavihin paateroihin.

Mutta Lemirunkäinen vastaa kuin hurjapäisenä:

    — Jo minua noiat noitui,
    noiat noitui, kyyt kiroili;
    koki kolme lappalaista
    yhtenä kesäisnä yönä,
    alasti alakivellä,
    ilman vyöttä, vaattehitta,
    rikorihman kiertämättä;
    senpä hyötyivät minusta,
    sen verran, katalat, saivat
    min kirves kivestä saapi,
    napakaira kalliosta,
    järky jäästä iljanesta,
    tuoni tyhjästä tuvasta!

Ja niin hän

    Hyöteleikse, vyöteleikse,
    rautapaitoihin paneikse,
    teräsvöihin telkitäikse,

ottaa miekkansa, viheltää viidasta kultaharjäisen hevosensa ja lähtee. Tekee kuitenkin lähtötaiat ja lyö lähtiessään suan tuvan seinään sekä sanoo:

    — Silloin on hukka Lemminkäistä,
    tuho poikoa pätöistä,
    kun suka verin valuvi,
    harja hurmehin loruvi.

15. Lemminkäinen Pohjolassa.

    Siitä lieto Lemminkäinen — —
    itse istuikse rekehen,
    kohautti korjahansa.
    laski virkkua vitsalla,
    karkutti kariperällä;
    virkku juoksi, matka joutui,
    reki vieri, tie lyheni,
    hopeinen hiekka helkki,
    kangas kultainen kumisi.

Hän ajaa karittelee vierimmäistä tietä myöten vierimmäiseen taloon, kysyy siitä rinnuksiensa riisujata; kun siinä ei sitä ole, niin ajaa keskimmäistä tietä myöten, keskimmäiseen taloon. Siinäkään talossa ei ole ohjaksien ottajaa ja hän työntyy ylimmäiselle tielle.

Sen tien varrella oleva talo on Pohjolan pirtti.

Sen pihassa loihtii hän koirat haukkumattomiksi ja taikoo pienen utumiehen rinnuksiaan riisumaan. Sitten käypi hän seinän taakse seisomaan, tarkkaelemaan, mitä tuvassa tehdään. Tupa on täynnä tuntijoita, lautsat täynnä lausujoita. Hetken kuunneltuaan Lemminkäinen tohti toiseksi ruveta, meni seinän kautta tupaan ja karjaisi siellä istujoille:

    — Hyvä on laulu loppuvasta
    lyhyestä virsi kaunis,
    miel’ on jäämähän parempi
    kuin on kesken katkemahan!

Puoliksi hämmästyen, puoliksi pilkallisesti lausuu Pohjolan emäntä:

    — Olipa tässä ennen koira,
    rakki rauankarvallinen,
    lihan syöjä, luun purija,
    veren uuelta vetäjä.
    Mi lienetki miehiäsi,
    ku ollet urohiasi.
    kun tulit täliän tupahan,
    sait sisähän salvoksehen
    ilman koiran kuulematta,
    haukkujen havaitsematta?

Ei puutu sanoja Lemminkäinenkään:

    — En mä tänne tullutkana
    taioittani, tieoittani,
    mahittani, maltittani,
    ilman innotta isoni,
    varuksitta vanhempani,
    koiriesi syötäväksi,
    haukkujen hakattavaksi.

Ja sanojensa todisteeksi hän rupeaa loitsemaan ja laulamaan. Ja kun hän loitsee, niin

    tulta iski turkin helmat,
    valoi silmät valkeata. — —

    Lauloi laulajat parahat
    pahimmiksi laulajiksi;
    kivet suuhun syrjin syösti,
    paaet lappehin lateli
    parahille laulajille,
    taitavimmille runoille.

    Niin lauloi mokomat miehet
    minkä minne, kunka kunne:
    ahoille vesattomille,
    maille kyntämättömille,
    lampihin kalattomihin,
    aivan ahvenittomihin,
    Rutjan koskehen kovahan,
    palavahan pyörtehesen,
    virran alle vaahtipäiksi,
    kosken keskelle kiviksi,
    tulena palelemahan,
    säkenenä säykkymähän.

Yhden vain jätti laulamatta: märkähatun karjanpaimenen. Kun se tiedusteli, miksi häntä ei laulettu, singahutti Lemminkäinen:

    — Siksi en sinuhun koske,
    kun olet katsoa katala!

16. Lemminkäisen lunnastyöt.

Kun laulut oli laulettu, loitsut loitsittu, kääntyi . Lemminkäinen Pohjan akan puoleen ja käski hänen tuomaan hänelle tyttärensä, parhaan piikaparvesta.

Äkeänä vastasi Pohjan akka:

    — Anna en sulle piikojani,
    enkä työnnä tyttöjäni,
    en parasta, en pahinta,
    en pisintä, en lyhintä:
    äsken tyttöjä anele,
    kuulustele kukkapäitä,
    kun sä hiihät Ulien hirven
    Hiien peltojen periltä.

Mitä hämmästyi Lemminkäinen; hän ryhtyi kengittelemään keihojansa, jännittelemään jousiansa, ja teetettyään Lyylikillä, lylyjen sepällä, sukset lähti hän innolla Hiiden hirven ajoon.

    Viinen selkähän sitaisi,
    olallensa uuen jousen,
    sauvan survaisi kätehen,
    läksi lylyn lykkimähän,
    kalhnn kannan poikimahan,
    itse luon sanoiksi virkki:
    — Eip’ on ilmalla Jumalan.
    tämän taivon kannen alla
    löytyne sitä metsässä
    jalan neljän juoksevata,
    kut’ ei näillä yllätetä,
    kaunihisti kannateta
    kalhuilla Kalevan poian,
    liukoimilla Lemminkäisen!

Pahaksi onneksi sattuivat tämän kehaisun kuulemaan Hiidet. Ne laativat hänen tavoitettavakseen puun pökkelöistä, aidan seipäistä ja muusta rojusta hullunkurisen hirven, joka oli erittäin nopeajuoksuinen. Lisäksi neuvoivat ne sitä juoksemaan kaukaisimpia Lapin periä myöten, jotta olisi vaikeampi tavottaa.

Mutta Lemminkäinen ei säikähtänyt, vaan syöksähti urheasti pyydettävänsä perään.

    Liukui linnat, liukui lannat,
    liukui maat meren takaiset,
    hiihti kaikki Hiien korvet,
    kaikki Kalman kankahatki,
    hiihti Surman suun e'etse.
    Kalman kartanon perätse;
    Surma jo suutansa avavi,
    Kalma päätä kallistavi
    ottoaksensa urosta,
    nielläksensä Lemminkäistä,
    ei tarkoin tavannutkana,
    ennättänyt ensinkänä.

Hirvi juoksee loittoja Lapin periä myöten ja kaataa siellä kattilatkin tulelta, synnyttäen naurua ja melua. Mutta Lemminkäinenpä käskee kattilat varata hirven lihojen keitäntää varten ja niin vain edelleen

    kiinnistihe, jännistihe,
    potkaisihe, ponnistihe.
    Ensi kerran potkaisihe
    silmän siintämättömähän,
    kerran toisen kuopaisihe
    korvan kuulemattomahan.

Kolmannella kerralla oli hän jo lantasilla Hiitten hirven.

Saaliinsa sitoi hän vaahteriseen vaajaan tammisessa tarhassa ja rupesi sen selkää tyytyväisenä tapottelemaan.

Tämäpä ei pitänytkään siitä, vaan ryöstäytyi irti ja lähti uudelleen kiidättämään.

Silloin suuttui ja sydämistyi Lemminkäinen ja lähti entistä vinhemmin perästä.

Mutta onnettomuus oli mukana:

    sortui suksi pälkähästä.
    kalhu taittui kannan tiestä.

Siinä tuli Lemminkäinen jo pahoille mielin ?a rapeai katumaan koko matkalle lähtöään.

Mutta samassa muisti hän pyytää Ukolta ylijumalalta uusia suksia ja metsämiesluvulla sai hän mielensä nousemaan. Näin varustettuna lähti hän uuteen takaaajoon.

Hiihdettyään päivän pari

    Jumalan sysimäkiä.
    Hiien hiilikankahia

tuli hän suurelle mäelle, siinä nousi suurelle kivelle ja näki sieltä, kuinka

    Tapion talot näkyivät,
    ukset kulta kuumottivat
    poikki suosta, pohjosesta,
    alta vaaran varvikosta.

Sitä kohti tuli nyt riennättää, sillä siellä antajat asuivat ja viruivat viljan eukot. Tultuaan Tapiolan ikkunain alle kuuristui hän katsomaan ja rupesi kauniin sanoin sen asujamia lyylittämään;

    — Oi mielu metsän emäntä,
    Metsolan metinen muori!
    Heitä poies heinäkengät,
    kaskivirsusi karista,
    riisu riihiryökälehet,
    arkipaitasi alenna!
    Lyöte lykkyvaattehisin,
    antipaitoihin paneite
    minun metsipäivinäni,
    eränetso-aikoinani!
    Ikävä minun tulevi,
    ikävä tulettelevi
    tätä tyhjänä-oloa,
    ajan kaiken annituutta,
    kun et anna aioinkana,
    harvoinkana hoivauta.
    Ikävä ilotoin ilta,
    pitkä päivä saalihitoin.

    Metsän ukko halliparta,
    havuhattu, naavaturkki!
    Pane nyt metsät palttinoihin,
    salot verkahan vetäise,
    haavat kaikki haljakkoihin,
    lepät lempivaattehisin!
    Hope'ihin hongat laita,
    kuuset kultihin rakenna,
    vanhat hongat vaskivöille,
    petäjät hopeavöille,
    koivut kultakukkasihin,
    kannot kultakalkkaroihin!
    Pane kuinp’ on muinaiselta,
    parempina päivinäsi:
    kuuna paistoi kuusen oksat,
    päivänä petäjän latvat,
    metsä haiskahti me’elle,
    simalle salo sininen,
    ahovieret viertehelle,
    suovieret sulalle voille.

Vielä mielitteli hän metsän tyttöä mielineittä ja teki uhreja, valutellen kultia ja hopeita. Se auttoi. Kun hän lähti nyt neljännen kerran Hiiden hirveä tavoittamaan, oli se kohta hänen käsissään.

Mutta Pohjolan emäntäpä ei tyytynytkään yksistään hirven saantiin, vaan vaati uusia suorituksia. Ensin oli tuotava Hiiden ruskea hevonen Hiiden nurmien periltä ja sitten ammuttava joutsen Tuonelan joelta.

Edellinen näistä töistä oli pian suoritettu. Kun Lemminkäinen otti vain kulta-ohjakset ja hopeiset marhaminnat käsiinsä, nousi suurelle mäelle ja kääntyi avunpyynnöin Ukon ylijumalan sekä leppein puhutteluin itse hevosen puoleen, oli hevonen heti hänen edessään ja antoi panna marhaminnat päähänsä.

Joutsenen pyynti oli vaikeampaa ja sillä matkalla kohtasi Lemminkäistä tuho.

Hän pääsi hyvin Tuonelan joelle, mutta siellä oli häntä vaanimassa se märkähattu karjanpaimen, jonka hän oli jättänyt Pohjolan tuvassa laulamatta. Se hautoi kovaa kostoa häntä kohtaan. Nähtyään Lemminkäisen se nosti vesikyyn joesta ja ampui sillä häntä oikeaan olkapäähän kautta kainalon vasemman. Nuoli oli myrkyllinen ja se kaatoi Lemminkäisen. Paimen silpoi häntä vielä miekallaan ja viskasi sitten hänet palasina jokeen.

17. Lemminkäisen etsiminen ja pelastaminen.

Kun Lemminkäinen viivästyy matkallaan, ryvetaan kotona jo häntä koAun kaipailemaan.

    Ei tieä emo poloinen
    eikä kantaja katala,
    missä liikuvi lihansa,
    viereri oma verensä,
    kävikö käpymäkeä,
    kanervaista kangasmaata,
    vai meni meren selällä,
    lakkipäillä lainehilla,
    vaiko suuressa soassa,
    kapinassa kauheassa.

Eräänä päivänä huomaa Kyllikki Lemminkäisen jättämän suan seinässä vuotavan verta. Nyt tiedetään poissaolevalle käyneen huonosti. Kovin koskee se Kyllikkiin ja äiti apeutuu itkemään:

    — Voi, poloisen, päiviäni,
    angervoisen, aikojani!
    Jo nyt on poikani, poloisen,
    jopa, laiton, lapsueni
    saanut päiville pahoille!
    Tuho on poikoa pätöistä,
    hukka lieto Lemminkäistä:
    jo suka verin valuvi,
    harja hurmehin noruvi.

Eikä malta äiti kauan viipyä kotona, vaan lähtee poikaansa etsimään.

    Kourin helmansa kokosi,
    käsivarsin vaattehensa.
    Pian juoksi matkan pitkän,
    sekä juoksi jotta joutui;
    mäet mätkyi mennessänsä,
    norot nousi, vaarat vaipui,
    ylähäiset maat aleni,
    alahaiset maat yleni.

    Tuli Pohjolan tuville.
    Kysytteli poikoansa,
    kysytteli, lausutteli:
    — Oi sie Pohjolan emäntä!
    Kunne saatoit Lemminkäisen,
    minne poikani menetit?

Pohjolan emäntä:

    — Enpä tieä poikoasi,
    kunne kulki ia katosi.
    Istutin oron rekehen,
    korjahan kovan tulisen;
    oisko uhkuhun uponnut,
    meren jäälle jähmettynyt,
    vai saanut sutosen suuhun,
    karhun kauhean kitahan?

Lemminkäisen äiti:

    — Jo vainen valehtelitki!
    Susi ei syö minun sukua,
    karhu ei kaa’a Lemminkäistä:
    sormin sortavi sutoset,
    käsin karhut kaatelevi.
    Kunp’ on et sanone tuota,
    kunne saatoit Lemminkäisen,
    rikon uksen unen riihen,
    taitan sampuen saranat.

Pohjolan emäntä:

    — Syötin miehen syönebeksi,
    juotin miehen juoneheksi.
    apatin alanenäksi;
    istutin venon perähän,
    laitoin kosket laskemahan.
    Enkä tuota tunnekana,
    kunne sai katala raukka,
    koskihinko kuohuvihin,
    virtoihin vipajavihin.

Lemminkäisen äiti:

    — Jo vainen valehtelitki!
    Sano tarkkoja tosia,
    valehia viimeisiä,
    kunne saatoit Lemminkäisen,
    kaotit kalevalaisen,
    taikka surmasi tulevi,
    kuolemasi kohtoavi!

Ei vieläkään sano Pohjolan emäntä täyttä totuutta Lemminkäisen kohtalosta, vaan vetää verukkeita. Silloin Lemminkäisen äiti kyllästyy Pohjolan neuvoihin ja lähtee omin neuvoin poikaansa etsimään.

    Juoksi suuret suot sutena,
    kulki korvet kontiona,
    ve’et saukkona samosi,
    maat käveli mauriaisna,
    neuliaisna niemen reunat,
    jäniksenä järven rannat.
    Kivet syrjähän sytäsi,
    kannot käänti kallellehen,
    risut siirti tien sivuhun,
    haot potki portahiksi.

    Viikon etsi eksynyttä,
    viikon etsi, eipä löyä.
    Kysyi puilta poikoansa,
    kaipasi kaonnuttansa.

Eivät tiedä puut, ei kuukaan taivaalla hänen poikansa kohtalosta. Vasta päivyt osaa hänelle vastata;

    — Jo on poikasi, poloisen,
    kaotettu, kuoletettu
    Tuonen mustahan jokehen,
    Manalan ikivetehen:
    mennyt koskia kolisten,
    myötävirtoja vilisten
    tuonne Tuonelan perille,
    Manalan alantehille.

Silloin äiti hyrähtää itkemään. Mutta kauan ei hän avuttomana valittele, vaan lähtee seppo Ilmarisen pajaan ja pyytää seppoa takomaan hänelle sellaisen erikoisen haravan, jonka piit olisivat sataa syltä, varsi viittä. Seppo takoo haravan, ja saatuaan sen lähtee äiti sillä Tuonelan jokea haravoimaan.

    Haravoipi poikoansa
    koskesta kohisevasta,
    virrasta vilisevästä.
    Haravoipi eikä löyä.

    Siitä siirtihen alemma:
    meni merehen myötänsä,
    sukkarihmasta sulahan,
    vyötäröstä veen sisähän.

    Haravoipi poikoansa
    pitkin Tuonelan jokea,
    vetelevi vastavirran.
    Veti kerran, tuosta toisen;
    saapi paian poikoansa,
    paian mieliksi pahoiksi;
    veti vielä kerran toisen;
    sai sukat, hatun tapasi,
    sukat suureksi suruksi,
    hatun mieliharmiksensa.

    Astui siitäkin alemma,
    Manalan alantehille.
    Veti kerran pitkin vettä,
    kerran toisen poikki vettä,
    kolmannen vitahan vettä.
    Kerrallapa kolmannella
    elotukku sai etehen
    haravahan rautaisehen.

    Elotukku ei se ollut:
    olipa lieto Lemminkäinen,
    itse kaunis Kaukomieli,
    puuttunut haravan piihin
    sormesta nimettömästä,
    vasemmasta varpahasta.

    Nousi lieto Lemminkäinen,
    kohosi Kalevan poika
    haravassa vaskisessa
    päälle selvien vesien;
    vaan oli pikkuista vajalla:
    yhtä kättä, puolta päätä,
    paljo muita muskuloita,
    siihen henkeä lisäksi.

    Emo tuossa arvelevi,
    itse itkien sanovi:
    — Vieläkö tästä mies tulisi,
    uros uusi toimeaisi?

    Päätyi korppi kuulemahan.
    Tuop’ on tuohon vastoavi;
    — Ei ole miestä mennehessä
    eikä tuiki tullehessa;
    jo silt’ on siika silmät syönyt,
    hauki hartiat halaisnut.
    Sie päästä merehen miestä,
    työnnä Tuonelan jokehen!
    Ehkä turskaksi tulisi,
    valahaksi vahvistuisi.

    Tuop’ on äiti Lemminkäisen
    eipä työnnä poikoansa.
    Vetelevi vielä kerran
    haravalla vaskisella
    pitkin Tuonelan jokea,
    sekä pitkin jotta poikki:
    saapi kättä, saapi päätä,
    saapi puolen selkäluuta,
    toisen puolen kylkiluuta,
    monta muuta muskulata,

Niistä palasista rupeaa hän poikaansa mieheksi kokoamaan. Liittää lihat lihoihin, luut luihin, solmielee suonia ja lukee loitsuja. Ihmeekseen hän huomaakin niistä miehen tulevan ja oma Kaukomieli se on, mutta paljon on vieläkin vajaa, ei puhu eikä liiku vielä.

Silloin äiti Lemminkäisen pyysi mehiläistä, miestä kepeätä, lentämään ensin Metsolaan, sitten ylitse meren yheksän ja vihdoin ylähäisihin taivosihin sekä tuomaan sieltä voiteita poikansa voitimiksi. Mehiläinen täyttää pyynnöt ja kun äiti voitelee voiteilla luun lomia myöten, niin poika virkoaakin eloon ja kohoaa maasta. Noustuaan virkkaa hän:

    — Viikon, utra, uinaelin,
    kauvan malkio, makasin!

    — Oisit maannut kauemminki,
    vielä viikomman venynyt
    ilman äitittä pahatta,

vastaa äiti ja tiedusteltuaan, miten poika oli näille teille joutunut, lähtee häntä hoivaellen kotimaitaan kohti johdattelemaan.

18. Väinämöinen Tuonelassa.

Toimitettuaan veljensä Ilmarisen Pohjolaan riensi Väinämöinen jatkamaan veneenveistoaan.

    Teki tieolla venettä,
    laati purtta laulamalla
    yhen tammen taittumista,
    puun murskan murenemista.

Ennen työhönsä ryhtymistä puuttui hän kuitenkin puita. Niitä sai hän Sampa Pellervoisen avulla. Mutta sitten kun vene oli jo aivan valmistumaisillaan, puuttui hän kolmea sanaa.

Arveli, ajatteli, mistä saisi nuo sanat. Kun ei saanut mistään muualta, päätti hän lähteä niitä Tuonelta hakemaan.

    Läksi Tuonelta sanoja.
    Manalalta mahtiloita.
    Astua taputtelevi;
    kävi viikon vitsikkoa,
    viikon toisen tuomikkoa,
    kolmannen katajikkoa:
    jo näkyi Manalan saari.
    Tuonen kumpu kuumottavi.

    Vaka vanha Väinämöinen
    jo huhuta huikahutti
    tuossa Tuonelan joessa.
    Manalan alantehessa:
    — Tuo venettä. Tuonen tytti,
    lauttoa, Manalan lapsi,
    yli salmen saa’akseni,
    joen poikki päästäkseni!

    Lyhykäinen tuonen tytti,
    matala Manalan neiti,
    tuo oli poukkujen pesijä,
    räpähien räimyttäjä
    Tuonen mustassa joessa,
    Manalan alusve’essä.
    Sanan virkkoi, noin nimesi,
    itse lausui ja pakisi;
    — Vene täältä tuotanehe.
    kuin syy sanottanehe,
    mi sinun Manalle saattoi
    ilman tauin tappamatta,
    ottamatta oivan surman,
    muun surman musertamatta.

Väinämöinen:

    Tuohi minun tänne tuotti,
    Mana mailtani veteli.

Tuonen tytti:

    — Jopa keksin kielastajan!
    Kunp’ on Tuoni tänne toisi.
    Mana mailta siirteleisi,
    toisi Tuoni tullessansa,
    Manalainen matkassansa,
    Tuonen hattu hartioilla,
    Manan kintahat käessä.

Väinämöinen:

    — Rauta mun manalle saattoi,
    teräs tempoi Tuonelahan.

Tuonen tytti:

    — Kun rauta Manalle saisi,
    teräs toisi Tuonelahan,
    verin vaattehet valuisi,
    hurmehin hurahteleisi.

Väinämöinen:

    — Vesi sai minun Manalle,
    aalto toi on Tuonelahan.

Tuonen tytti:

    — Ymmärrän valehtelijan!
    Jos vesi Manalle saisi,
    aalto toisi Tuonelahan,
    vesin vaattehet valuisi
    helmasi herahteleisi.

Väinämöinen:

    — Tuli toi mun Tuonelahan
    valkea Manalle saattoi.

Tuonen tytti:

    — Arvoan valehtelijan!
    Jos tuli Manalle toisi,
    valkeainen Tuonelahan,
    oisi kutrit kärventynnä,
    partaki pahoin palanut.

    Oi sie vanha Väinämöinen!
    Jos tahot venettä täältä,
    sano tarkkoja tosia,
    valehia viimeisiä,
    mitenkä tulit Manalle
    ilman tauin tappamatta,
    ottamatta oivan surman,
    muun surman musertamatta!

Väinämöinen:

    — Jos vähän valehtelinki,
    kerran toisen kielastelin,
    toki mä sanon toetki.
    Te’in tieolla venettä,
    laain purtta laulamalla.
    Lauloin päivän, lauloin toisen,
    niin päivänä kolmannella
    rikkoihe reki runoilta,
    jalas taittui lausehilta:
    läksin Tuonelta oroa,
    Manalalta vääntiätä
    rekosen rakentoani,
    laulukorjan laatiani.
    Tuopa nyt venosta tänne,
    laita mulle lauttoasi
    yli salmen saa’akseni,
    joen poikki päästäkseni!

Tuonen tytti:

    — Oi on hullu, hulluuttasi,
    mies on, mielesi vähyyttä!
    Tulet syyttä Tuonelahan,
    tauitta Manan majoille!
    Parempi sinun olisi
    palata omille maille:
    äijä on tänne tullehia,
    ei paljo palannehia.

Väinämöinen:

    — Akka tieltä kääntyköhön,
    eip' on mies pahempikana,
    uros untelompikana!
    Tuo venettä, Tuonen tytti,
    lauttoa. Manalan lapsi!

Toi Tuonen tyttö vihdoin veneen ja saattoi Väinämöisen Tuonen puolelle. Mutta vielä veden yli mennessäkin torui tyttö Väinämöistä mokomasta rohkeudesta ja hulluudesta.

Tuonelassa taas

    Tuonetar, hyvä emäntä,
    Manalatar, vaimo vanha,
    toip on tuopilla olutta,
    kantoi kaksikorvaisella;
    itse tuon sanoiksi tdrkki:
    — Juop’ on vanha Väinämöinen!

    Vaka vanha Väinämöinen
    katsoi pitkin tuoppiansa:
    sammakot kuti sisällä,
    maot laioilla lateli.
    Siitä tuon sanoiksi virkki:

    — En mä tänne tullutkana
    juomahan Manalan maljat,
    Tuonen tuopit lakkimahan:
    juopuvat oluen juojat,
    kannun appajat katoovat.

Tuonelan emäntä:

    — Oi on vanha Väinämöinen!
    Mitä sie tulit Manalle,
    kuta Tuonelan tuville
    ennen Tuonen tahtomatta,
    Manan mailta kutsumatta?

Väinämöinen:

    — Veistäessäni venoista,
    uutta purtta puuhatessa
    uuvuin kolmea sanoa
    peripäätä päätellessä,
    kokkoa kohottaessa.
    Kun en noita saanutkana,
    mailta, ilmoilta tavannut,
    piti tulla Tuonelahan,
    lähteä Manan majoille
    saamahan sanoja noita,
    ongelmoita oppimahan.

Tuonelan emäntä:

    — Ei Tuoni sanoja anna,
    Mana mahtia jakele!
    Etkä täältä pääsnekänä
    sinä ilmoisna ikänä
    kotihisi kulkemahan,
    maillesi matelemahan.

Niin sanottuaan uuvutti hän Väinämöisen syvään uneen taljavuoteelle ja ryhtyi sillä aikaa valmistuttamaan Tuonen ukolla ja akalla suurta, rautarihmaista nuottaa, jonka Tuonen koukkusormi poika veisi sitten Tuonen jokeen Väinämöisen pään varalle. Väinämöinen nukkui, mutta vaate valvoi. Hän näki, mitä hänen tuhokseen tehtiin. Sen huomattuaan hän äkkiä nousi lepopaikaltaan ja riensi joen rantaan Siellä hän

    pian muuksi muuttelihe,
    ruton toiseksi rupesi:
    meni mustana merehen,
    saarvana saraikkohon,
    matoi rautaisna matona,
    kulki kyisnä käärmehenä
    poikki Tuonelan joesta,
    läpi Tuonen verkkoloista.

Tultuaan Tuonelta elinilmoille lausui hän:

    — Eiköhön hyvä Jumala,
    elköhön sitä suetko
    itse-mennyttä Manalle,
    Tuonelahan tunkeinutta!
    Äijä on sinne saanehia,
    vähä tuolta tullehia!

19. Väinämöinen Vipusen vatsassa.

Väinämöinen pelastui Tuonelta, mutta tarvitsemiaan sanoja hän ei sieltä saanut. Mistäpä hän saisi ne?

Tuli paimen häntä vastaan ja neuvoi:

    — Saat tuolta sata sanoa,
    tuhat virren tutkelmusta
    suusta Antero Vipusen,
    vatsasta varaväkevän.
    Vaan on se sinne mentävätä,
    polku poimiteltavata,
    ei ole matkoa hyveä,
    ei aivan pahintakana:
    yks' on juoni juostaksesi
    naisten neulojen neniä,
    tuosta toinen käyäksesi
    miehen miekan tutkaimia,
    kolmas koikutellaksesi
    uron tapparan teriä.

Mitä välitti Väinämöinen noista vastauksista; hän taotti Ilmarisella rautaiset talukset ja lähti kulkemaan Vipusen haudalle.

Vipunen oli jo aikaa kuollut:

    Haapa kasvoi hartioilla,
    koivu kulmilla yleni,
    leppä leukaluun nenässä,
    pajupehko parran päällä,
    otsalla oravikuusi,
    havuhonka hampahilla.

Mutta Väinämöinen

    veti miekan, riitsi rauan
    huotrasta huveksisesta,
    vyöstä vennon-selkäisestä;
    kaatoi haavan hartioilta,
    koivut kulmilta kukisti,
    leuoilta lepät leveät,
    pajupehkot parran päältä,
    otsalta oravikuuset,
    havuhongat hampahilta.

    Syösti rautaisen korennon
    suuhun Antero Vipusen,
    ikenihin irjuvihin,
    leukoihin lotisevihin.
    Sanan virkkoi, noin nimesi:
    — Nouse pois, inehmon orja,
    maan alla makoamasta,
    viikon unta ottamasta!

Jo Vipunen havahtikin, levitti leukansa ja tahtoi puraista korennon poikki. Mutta hän sai purruksi vain meltoa päällyspuolta, teräksistä sydäntä ei saanut poikki. Vaan jopa Väinämöisellekin sattui hairahdus: toinen jalka horjahti Vipusen suuhun ja samassa virsikäs Vipunen avasi suutaan suuremmaksi ja nieli miehen miekkoineen alas. Sen tehtyään lausahti hän:

    — Jo olen jotaki syönyt,
    syönyt uuhta, syönyt vuohta,
    syönyt lehmeä mahoa,
    syönyt karjua sikoa:
    en ole vielä mointa syönyt,
    en tämän palan makuista!

Vatsaan jouduttuaan hämmentyi Väinämöinenkin. Mutta olipa veitsi mukana ja sillä teki hän pienen venosen, jolla rupesi soutelemaan suolia pitkin. Panipa hän vielä paitansa palkehiksi, polvensa alasimeksi ja laati sinne pienen pajan, jossa rupesi takoa taputtelemaan. Silloin Vipuselle tuli hätä; hänen suuhunsa sydet tulivat, kekälehet kielellensä. Hän ryhtyi väkevillä ja monilukuisilla loitsuilla miestä manaamaan ilmoille.

Eipä se tahtonut onnistua. Väinämöinen ei tahtonut tulla ulos. Hänen oli siellä hyvä olla. Hän sanoi, ettei hän lähde sieltä ennen kuin on saanut tarvitsemansa sanat:

    — Asetan alaisimeni
    syvemmin syänlihoille — —
    kun en saa sanoja kuulla,
    luoa lempiluottehia,
    kuulla kyllältä sanoja,
    tuhansia tutkelmoita;
    ei sanat salahan joua,
    eikä luottehet lovehen,
    mahti ei joua maan rakohon,
    vaikka mahtajat menevät!

Sen kuultuaan virsikäs Vipunen,

    jonk’ oli suussa suuri tieto,
    mahti ponnetoin povessa,
    aukaisi sanatsen arkun,
    virsilippahan levitti
    lauloaksensa hyviä,
    parahia pannaksensa,
    noita syntyjä syviä,
    ajan alkuluottehia.
    joit' ei laula kaikki lapset,
    ymmärrä yhet urohot
    tällä inhalla iällä,
    katovalla kannikalla. — —
    Suu se syyteli sanoja,
    kieli laski lausehia,
    kuin on sälkö sääriänsä,
    ratsu jalkoja jaloja.
    Lauloi päivät pääksytysten,
    yhytysten yöt saneli,
    päätyi päivä kuulemahan,
    kuu-kulta tähyämähän,
    aallot seisattui selällä,
    lainehet lahen perälla. —

Niiden sanojen joukossa kuuli Väinämöinen nekin sanat, joita hän oli etsimässä, ja nyt hän oli valmis lähtemään olopaikastaan. Nyt hän jo

    laksi suusta suuritieon,
    vatsasta varaväkevän — —
    kuin on kultainen orava
    tahi näätä kultarinta.

Ja noustuaan maille sekä mentyään Ilmarisen luo lausui hän voitokkaasti:

    Sain sanat salasta ilmi,
    julki luottehet lovesta!

20. Ilmarinen ja Väinämöinen matkalla Pohjan neittä kosimaan.

Kun vene oli valmistunut, päätti Väinämöinen lähteä uudestaan Pohjan neittä kosimaan.

    Pani haahen haljakkahan,
    punaisehen pursipuolen,
    kokat kullalla kuvasi,
    hopealla holvaeli

ja lähti huomenna moniaana purjehtimaan Pohjolaa kohti.

Mutta eipä Ilmarinenkaan ollut jättänyt mielestään Pohjan kaunista tytärtä. Hän ei itse kyllä osannut pitää varaansa kilpailijoita vastaan, mutta olipa hänellä sisar, Annikki, joka oli sitä ketterämpi. Annikki oli rannalla poukkuja pesemässä, kun Väinämöisen pursi lasketteli ohi. Tyttö aavisti matkan tarkoituksen ja riensi heti kertomaan veljelleen:

    — Ohoh, seppo Ilmarinen! — —
    Takoa yhä taputat,
    ajan kaiken kalkuttelet,
    kesän kengität hevoista,
    talven rautoja rakennat
    kulkeaksesi kosihin,
    päästäksesi Pohjolahan:
    jo nyt vievät viekkahammat,
    ottavat sinun omasi,
    anastavat armahasi,
    vuosin kaksin katsomasi.

Ilmariselta putosi aivan vasara kädestä ja kiireellä rupesi hän valmistautumaan samoille teille, minne Väinämöinenkin oli menossa. Luvaten sisarelleen kaikenlaisia koruja palkaksi käski hän hänen lämmittää saunan ja sitten ruveta etsimään hänen matkavaatteitaan. Itse rupesi hän takomaan neien tarpehia, päällispankoja paranti.

Annikki lämmitti saunan ja toi veljelleen paian palttinaisen, sukat sulavat, kengät kelvolliset, haljakan sinisen, sarkakauhtanan, tuhatnyplän uuen turkin, vyön vyölle, kirjokintaat, pystyisen kypärin ja monta muuta varustetta. Ilmarinen puki päälle, valjastutti viljon varsan kirjokorjan eteen, panetti parhaan karhuntaljan reen perään ja rukoiltuaan Ukkoa pyytäen onnea ohjilleen lähti ajella hypityttämään meren hietaharjuloita Pohjolaan päin.

Parin päivän päästä tapasi hän matkalla Väinämöisen, joka kauniilla purrellaan laskea viiletteli rantavesiä Pohjolaan. Mitä sanoa kilpailijalle, rakentaako riitaa vai puhutella sopupuhein? Sulassa sovussa hän lausueli vanhemmalle veiolleen:

    — Oi on vanha Väinämöinen!
    Tehkämme sula sovinto;
    jos on kiistoin kihlonemme,
    kiistoin käynemme kosissa:
    ei neittä väellä vieä,
    vastoin mieltä miehelähän.

Samaa mieltä oli Väinämöinenkin:

    — Teen minä sulan sovinnon:
    ei neittä väellä vieä,
    vastoin mieltä miehelähän.
    Sille neiti antaminen,
    kelle mielensä tekevi,
    pitämättä pitkän kaihon,
    vihan viikon kantamatta.

Ja niin he mitä sopuisimmalla mielellä lähtivät ajamaan edelleen: toinen maitse, meren rantahietikkoa, toinen vesitse, meren ranta-aallokkoa.

21. Kilpakosinta. — Ilmarisen lunnastyöt.

    Kului aikoa vähäisen,
    pirahteli pikkaraisen.
    Jopa haukkui hallikoira,
    linnan lukki luskutteli
    pimeässä Pohjolassa,
    sankassa Sariolassa;
    hiisti ensin hiljemmältä,
    harviammalta murahti
    perän lyöen pientarehen,
    hännän maahan torkutellen.

Pohjolan isäntä:

    — Käyös, tyttö, katsomahan,
    mitä haukkui hallikoira,
    luppakoira luikutteli!

Tyttö:

    — En joua, isäni kulta:
    suur’ on läävä läänittävä,
    karja suuri katsottava,
    paasi paksu jauhettava,
    jauhot hienot seulottavat;
    paasi paksu, jauhot hienot,
    jauhaja vähäväkinen.

Pohjolan isäntä:

    — Käyös, akka katsomahan,
    mitä haukkuvi halikka,
    linnan luppa luikuttavi!

Akka:

    — En jona, käkeäkänä:
    pere on suuri syötettävä,
    murkinainen suorittava,
    leipä paksu leivottava,
    taikina taputettava;
    leipä paksu, jauhot pienet,
    leipoja vähäväkinen.

Pohjolan isäntä:

    — Ainap' on akoilla kiire,
    aina työtä tyttärillä,
    pankollaki paistuessa,
    vuotehellaki venyissä.
    Mene, poika, katsomahan!

Poika:

    — Min' en joua katsomahan:
    kirves on tylsä tahkottava,
    pölkky paksu leikattava,
    pino suuri pilkottava,
    halko hieno latjattava;
    pino suuri, halko hieno,
    pilkkoja vähäväkinen.

Kun isäntä ei saanut ketään tottelemaan ja halli vain yhä haukkui, lähti hän itse selvää ottamaan.

    Astuvi pihalta poikki
    pellolle perimäiselle,
    ta'immalle tanhualle.

    Katsoi koiran suuta myöten,
    nenävartta valvatteli
    tuulikunnahan kukutse,
    leppäharjun hartioitse.
    Jo näki toen totisen: — —
    purjehti veno punainen
    selän puolen Lemmenlahta,
    kirjokorja kiitelevi
    maapuolen Simasaloa.

Kiireisesti riensi isäntä pirttiin näystä ilmoittamaan. Kylläpä sielläkin nyt tuli toinen meno. Ensi toimeksi oli kysyttävä arvalta, ketä tulijat olivat. Pohjolan emäntä käski piian pikkaraisen panna pihlajia tuleen, jotta nähtäisiin, että jos sota tulee, niin vuotavat puut verta, vaan jos rauha tulee, niin vettä.

Talon hämmästykseksi ei pihlajista vuotanut verta eikä vettä, vaan mettä, sulaa simaa. Suovakko sopessa selitti, että se tietää sulhasia. Pian pistihe Pohjolan emäntäkin pihalle tulijoita katsomaan.

Niin oli, kuin oli sanottu. Kun hän loi silmänsä selälle niin näki siellä

    uuen purren purjehtivan,
    satalauan laiehtivan
    selän puolen Lemmenlahta;
    haaksi paistoi haljakalle,
    punaiselle pursipuoli;
    mies puhas perässä purren
    melan vaskisen varassa.

Kun hän katsoi maapuolelle, niin

    näki juoksevan orosen, _
    vierevän reki punaisen,
    kirjokorjan kiiättävän
    maapuolen Simasaloa;
    kuusin kultaisin käkösin
    vempelellä kukkumassa,
    seitsemin siniotuksin
    rahkehella laulamassa;
    mies rehevä reen perässä,
    uros selvä ohjaksissa.

Kesken katsomistaan kysyi hän viereensä tulleelta tyttäreltään:

    — Kummallenp' on mielit mennä,
    kun tulevat tahtomahan
    ikuiseksi ystäväksi,
    kainaloiseksi kanaksi?

Tuo kaunis Pohjan neiti vastasi;

    — En mene osan hyvyylle
    enkä miehen mielevyylle,
    menenp’ on otsan hyvyylle
    varren kaiken kauneuulle!

Kosijoista tuli ensin Väinämöinen tnpaan. Heti orren alle astuttuaan kysyi hän kosittavaltaan:

    — Tuletko minulle, neiti,
    ikuiseksi ystäväksi,
    polviseksi puolisoksi,
    kainaloiseksi kanaksi?

Pohjan neiti;

    — Joko sie venosen veistit,
    joko laait laivan suuren
    kehrävarteni muruista,
    kalpimeni kappaleista?

Väinämöinen:

    — Jo laain hyvänki laivan,
    veistin ankaran venosen,
    jok' on tuulessa tukeva
    ja varava vastasäällä
    halki aaltojen ajella,
    selät vetten seurustella:
    kuplina kohotteleikse,
    lumpehena luikahaikse
    poikki Pohjolan vesien,
    Lakkipäien lainehien.

Pohjan neiti:

    — En kiitä meristä, miestä,
    aallonlaskija-urosta:
    tuuli vie merellä mielen,
    aivot särkevi ahava.
    Enkä taia tullakana,
    en tulla minä sinulle
    ikuiseksi ystäväksi,
    kainaloiseksi kanaksi,
    sun sijan levittäjäksi,
    päänalaisen laskijaksi.

Väinämöinen oli saanut vastauksen. Oli Ilmarisen vuoro tulla koettamaan onneaan.

Kun tämä kysyi valvattiaan, ehätti siihen Pohjan akka:

    — Vaiv' on suuri valvatissa,
    vaiva valvateltavassa,
    jalk' on kesken kenkimistä,
    toisen vieläki kesempi.
    Äsken on valmis valvattisi,
    oike'in otettavasi,
    kun sä kynnät kyisen pellon,
    käärmehisen käännättelet
    ilman auran astumatta,
    vaarnojen värisemättä.

Uskomatta vastausta meni Ilmarinen neulon luo ja muistutti hänelle sammon taonnasta:

    — Nyt ei äiti annakana — —
    kyntämättä kyisen pellon."

Tyttö kehotti takomaan kultaisen auran ja neuvoi vain kyntämään pellon.

Ei auttanut muu. Ilmarinen suostui.

Hän takoi rautaiset talukset ja teräksiset säärystimet, pukeikse rautapaitoihin ja valjasti tulisen ruunan auran kultaisen eteen sekä lähti pellolle.

    Näki näitä pyöriviä,
    raivoja ratisevia.
    Sanovi sanalla tuolla;
    — Hoi mato, Jumalan luoma!
    Kuka nosti nokkoasi,
    kenpä käski ja kehoitti
    päätä pystössä piteä,
    kaulan vartta kankeata?
    Pois nyt tieltä poikellaite,
    tungeite kulohon, kurja,
    alas kursohon kuoite,
    heilauta heinikkohon!
    Josp’ on tuolta pääsi nostat.
    Ukko pääsi särkenevi
    nuolilla teräsnenillä,
    rakehilla rautaisilla!

    Siitä kynti kyisen pellon,
    vakoeli maan matoisen,
    nosti kyitä kynnökselle,
    käärmehiä käännökselle.

    Sanoi tuolta tultuansa;
    — Jo nyt kynnin kyisen pellon,
    vakoelin maan matoisen,
    käärmehisen käännättelin.
    Joko tyttö työnnetähän,
    annetahan ainoiseni?

Ei vielä. Pohjolan emäntä vastasi!

    — Äsken neiti annetahan,
    tyttö täältä työnnetähän,
    kun sa tuonet Tuonen karhun,
    suistanet suen Manalan
    tuolta Tuonelan salosta.
    Manalan majan periltä.

Ilmarinen kysyi taas neidolta neuvoa ja tämän annettua ohjeita lähti tällekin tehtävälleen. Ja kun Hän oli takonut teräksestä suitset ja raudasta päitset sekä pyytänyt Ututyttöä seulomaan seulalla utua, olikin hän pian saanut Tuonen karhun käsiinsä.

    — Anna, akka, tyttäresil

Vielä oli tuotava suuri suomuhauki Tuonen mustasta joesta.

Jopa tulevat tuskaksi nämä moninaiset toimitukset, mutta käännyttyään tytön puoleen ja saatuaan tältä neuvoa takoo seppo suuren tulisen kokon ja istuutuen sen siiville lähtee väkevää Tuonen haukea pyytämään.

Hänen tultuaan Tuonen joelle ja haroiltuaan hetken vettä nousi Vetehinen veestä ja yritti viedä häntä veteen. Mutta kokko koppasi Vetehisen ja painoi veteen. Tuli jo tuohon Tuonen haukikin, ve’en koira vengotteli, ja tahtoi syödä Ilmarisen. Kokko ehti apuun, hyökäten hauin niskaan. Hauki painoi kokon kynimen veteen. Kokko tempaisihe irti, nousi ilmaan ja syöksi sieltä hauin hartioihin. Mutta kynsi kilpistyi kivestä ja hauki pääsi painautumaan veden alle. Silloin kokko rautakoura nousi vielä kerran ilmaan ja kun hän nyt kivastihe kolmannen kerran, niin ei hauki enää päässyt kynsistä, ja Ilmarinen voi viedä sen Pohjolan emännälle.

Silloin tyttö jo annettiin, ja Pohjolassa ruvettiin valmistelemaan suuria häitä.

22. Pohjolan häät.

    VIikon häitä hankittihin,
    valmistettihin varoja
    noilla Pohjolan tuvilla,
    Sariolan salvoksilla.

Tehtiinpä uusi tupakin, jossa

    kukko kun laessa lauloi,
    ei sen ääni maahan kuulu,
    penin haukunta perässä
    ei kuulu ovehen asti.

Kun ruvettiin panemaan oluita, niin

    kuut kiviä kuumettihin,
    kesät vettä keitettihin,
    salot puita poltettihin,
    kaivot vettä kannettihin;
    jo salot saristui puista,
    veet väheni lähtehistä.
    olosia pantaessa,
    kaljoja kyhättäessä
    Pohjan pitkiksi pioiksi,
    hyvän joukon juomingiksi.

Vihdoin oli kutsuttava vieraat. Pohjolan emäntä pani joka taholle kutsut kulkemaan, airuet vaeltamaan, neuvoen sanansaattajaansa:

    — Ohoh piika pikkarainen,
    orjani alinomaineni

    Kutsu rahvasta kokohon,
    miesten joukko juominkihin!
    Kutsu kurjat, kutsu köyhät,
    sokeatki, vaivaisetki,
    rammatki, rekirujotki!
    Sokeat venehin soua,
    rammat ratsahin ajele,
    rujot re’in remmätellös!

Oli kutsuttava kaikki: Pohjan kansa, Kalevan kansa, itse vanha Väinämöinen, mutta yhtä vain ei saanut kutsua: Kaukomieltä, tuota Ahti Saarelaista.

    — Miks’ en kutsu Kaukomieltä,
    yhtä Ahti Saarelaista?

kysyi piika pikkarainen.

Kutsujen lähettäjä vastasi:

    — Siks’ et kutsu Kaukomieltä,
    tuota lieto Lemminkäistä,
    kun on kaikitse toraisa,
    aivan tarkka tappelija,
    tehnyt on häissäki häpeät,
    pitoloissa pillat suuret.

Alkoivat häät. Otettiin vastaan sulhaskansa, syötettiin ja juotettiin kaikki, ketä oli kutsuttu, laulettiin runoja, neuvottiin morsianta sekä sulhasta — lapsikin lauloi lattialla ja vanha kulkuakka ja mierolaisukko kertoivat kohtalojaan nuorikkojen opastukseksi.

Vihdoin tuli morsiamen hyvästijättöjen aika.

Kuunneltuaan hänelle laulettuja lauluja ja annettuja ohjeita lauloi hän itse itselleen:

    — Lässäp' on nyt muien lähtö,
    liki saanut muien liitto,
    minun lähtöni lähemmä,
    minun liittoni likemmä,
    vaikk’ on läyli lähteäki,
    erota tukala tunti
    tästä kuulusta kylästä,
    kaunihista kartanosta,
    jossa kasvoin kaunihisti,
    ylenin ylen ehosti,
    kaiken kasvanto-ikäni,
    lapsipuolen polveani. — —

    Millä maksan maammon malon,
    sekä taattoni hyvyyen,
    millä veikon armauen,
    mielisiivot siskoseni?

    Kiitän mä, iso, sinua,
    entisistäni eloista,
    murkinoista muinaisista,
    parahammista paloista.

    Kiitän mä, emo, sinua,
    nuoma tuuiteltuasi,
    pienoisna pieltyäsi,
    rinnoin ruokkieltuasi.

    Vielä kiitän, veikkoseni,
    veikkoseni, siskoseni,
    kostelen koko perehen,
    kaikki kasvinkumppalini,
    joien joukossa elelin,
    kasvoin kanssa kasvin-aian. — —

    Lähen tästä, kuin lähenki,
    tästä kullasta ko’ista,
    ison saamasta salista,
    äitin kestikellarista;
    heitän suoni, heitän maani,
    heitän heinikkopihani,
    heitän valkeat veteni,
    heitän hiekkarantaseni
    kylpeä kylän akoille,
    pasikoia paimenille!

Vielä jätti hän hyvästinsä pirtille, eteiselle, pihalle ja kaikelle, minkä parissa oli elänyt.

    — Jätän kaikki terveheksi:
    maat ja metsät marjoinensa,
    kujavieret kukkinensa,
    kankahat kanervinensa,
    syvät salmet siikoinensa,
    hyvät kummut kuusinensa,
    korpinotkot koivuinensa!

Kopaten neidon korjaansa ja iskien virkkua vitsalla lauloi Ilmarinen jatkoksi:

    — Jää hyvästi, järven rannat,
    järven rannat, pellon penkat,
    kaikki mäntyset mäellä,
    puut pitkät petäjikössä,
    tuomikko tuvan takana,
    katajikko kaivotiellä,
    kaikki maassa marjanvarret,
    marjan varret, heinän korret,
    pajupehkot, kuusen juuret,
    lepän lehvät, koivun kuoret!

Ja hän lähti saattojoukon kera ajamaan kotiinsa päin. Reki vieri, tie lyheni ja kolmantena päivänä oltiin jo sepon talossa.

23. Lemminkäisen kostotuuma.

Lemminkäinen on pellon kynnännässä, vainion vakoannassa.

    Kuulevi jumun kylältä,
    järyn järvien takoa,
    jalan iskun iljeneltä,
    reen kapinan kankahalta.
    — Häitä Pohjola pitävi,
    salajoukko juominkeja,

ajattelee hän. Häntä ei ole kutsuttu niihin. Veret muuttuvat pahasti hänen poskillaan ja keskeyttäen kyntönsä rientää hän emonsa eteen sekä sanoo hänelle:

    — Oi emoni, vaimo vanha!
    Pane ruoka ruttoisesti
    syöä miehen nälkähisen,
    haukata halun-alaisen!
    Lämmitä samassa sauna,
    pian pirtti riu'uttele,
    missä mies puhasteleikse,
    sueiksen urosten sulho.

Kysymättä mitään emo täyttää pyynnön, vieläpä tuo hänen matkavaatteensakin, vaan jo vihdoin tiedustaa:

    Kunne lähet, poikueni?
    Lähetkö ilveksen ajohon
    vaiko hirven hiihäntähän?

Lemminkäinen:

    - Oi emoni, kantajani,
    lähe en ilveksen ajohon
    enkä hirven hiihäntähän,
    en oravan ammuntahan;
    lähen Pohjolan pitoihin,
    salajoukon juominkihin.

Lemminkäisen äiti:

    Ellös menkö, poikueni,
    poikueni, Kaukueni,
    noihin Pohjolan pitoihin,
    suuren joukon juominkihin!
    Ei sua kutsuttu sinne,
    ei tarkoin tahotakana.

Lemminkäinen:

    — Kurjat kutsuen menevi,
    hyvä ilman hyppeleikse!
    Tuoss' on kutsut kuun-ikuiset,
    airuhut alinomaiset
    miekassa tuliterässä,
    säilässä säkenevässä!

Emo tuo esille, että matkalla on monta surmaa, kokonaista kolme miehen kuolemata.

— Ain’ on surmia akoilla, vastaa Lemminkäinen, mutta kysyy kuitenkin, mitkä nuo surmat ovat.

Ensinnä on tulinen kokko tulisen kosken luodolla ja se yöt hammasta hioo, sitten on tulinen kuoppa palavine paateroineen ja vihdoin susi päälle suimistaikse, karhu päälle kaimistaikse Pohjolan veräjillä. Ja vielä on rautainen aita käärmehillä vitsastettu itse Pohjolan pihalla. Ne ovat surmat ja niistä on vaikea yli päästä.

Ei ole surma miehen surma, vastaa Lemminkäinen ja sanoo vain lähtevänsä. Kyllä hän niihin mutkat muistaa!

Silloin äiti huomauttaa, että Pohjolan miehet ovat miekka vyöllä ja pahat paljo juotuansa.

Lemminkäinen:

    — Jo olen ennenkin elellyt
    noilla Pohjolan tuvilla.
    Ei minua laula lappi
    eikä tunge turjalainen;
    itse laulan lappalaisen
    sekä tungen turjalaisen:
    laulan halki kartionsa,
    puhki leukansa puhelen,
    paian kauluksen kaheksi,
    rikki rintalastasensa.

Äiti:

    — Jo olet ennenkin elellyt
    noilla Pohjolan tuvilla,
    uinut kaikki umpilammit,
    koirankieliset kokenut,
    käynyt koskia kolisten,
    myötävirtoja vilisten,
    Tuonen kosket tunnustellut,
    mitannut Manalan virrat;
    siell' oisit tänäkin päänä
    ilman äitittä pahatta.

    Muistapa mitä sanelen!
    Tulet Pohjolan tuville;
    mäki on täynnä seipähiä,
    piha täynnä pylvähiä,
    ne on täynnä miehen päitä;
    yks’ on seiväs päätöin seiväs
    senpä seipähän nenähän
    sinun pääsi leikatahan.

Lemminkäinen:

    — Hurja noita huolinevi,
    epäkelpo keksinevi
    viittä kuutta vainovuotta,
    seitsentä sotakeseä!
    Ei noita uro totelle,
    vääjänne väheäkänä.
    Tuo mulle sotisopani,
    vanhat vainovaatteheni!
    Itse käyn isoni miekan,
    katson kalvan taattoseni;
    viikon on vilussa ollut,
    kauan kaihossa sijassa,
    itkenyt ikänsä siellä,
    kantajata kaipaellut.

Ja hän tempaa taattonsa miekan seinältä, ottaa jousen vaarnasta, suoriutuu sotisopiin ja valjastuttaein vainovarsansa lähtee matkalle.

24. Lemminkäisen tahtelu Pohjolan isännän kera. — Pako.

Niinkuin äiti kuvaili, niin on matkalla. On tulinen koski kokkoineen, on tulinen kuoppa palavine paateroineen ja samoin susi ja karhu päälle suimistelevat, vieläpä rautainen aitakin kohoaa Pohjolan pihalla. Mutta niinkuin lupasi, niin matkamies niistä selviääkin. Kokon suuhun taikoo hän höyhenistä suuren teirikarjan, tuliseen hautaan rukoilee Ukon ylijuuuilan satamaan jäähdyttävää lunta ja karhun ja suden suuhun työntää hän suuren lauman lampaita. Aidan ratkoo hän taas veitsellään

Ompa siellä vielä eräs este.

    Käärme tiellä käänteleikse!
    eessä portin poikkipuolin,
    pitelämpi pirtin hirttä,
    paksumpi patsasta portin,
    sata silmeä waolla,
    tuhat kieltä käärmehellä,
    silmät seulan suuruhiset,
    kielet pitkät keihovartta,
    hampahat haravan varren,
    selkä seitsemän venettä.

Sen edessä Lemminkäinen lukee mahdikkaan madonloitsun ja pääsee sen avulla siitä.

Tultuaan Pohjolan tupaan keikahtaa hän keskilattialle, käskee viedä ohria oriilleen ja pyörähtää pöydän päähän, jossa käskee tuoda olutta juotavakseen. Kun ei kukaan tuo, niin Lemminkäinen murtaa suuta, vääntää päätä ja sanoo:

    — Jop’ on täällä syömät syöty,
    häät juotu, piot pietty,
    oluet osin jaeltu,
    me’et miehin mittaeltu,
    kannut kannettu kokohon,
    tuopit roukkoihin rovittu!

Näin kurjasti on tehty, vaikka hän on näitä häitä varten antanut kaikkein enimmän ohria ja jyviä.

    — Mintähen tämä minulle
    omistani ohristani?

kysyy hän.

Vihdoin Pohjolan emäntä käskee tuoda olutta hänelle. Pieni tyttönen tuo tuopin vieraan eteen, mutta kun tämä katsoo siihen, niin

    toukka on tuopin pohjukassa,
    käärmehiä keskimailla,
    äärillä maot mateli,
    sisiliskot liuahteli.

Lemminkäinen ärjäisee kiukkuisen manauksen, mutta ottaa sitten ongen taskustaan, onkii sillä madot tuopista ja juo oluen onneksensa. Mutta lisää on tuotava, parempaa juotavaa. Muuten ei käy hyvin.

Äkeillen lausuu jo Pohjolan isäntä:

    — Mitä sie tulitki tänne,
    ken sinua koolle kutsui?

    — Korea kutsuttu vieras,
    koreampi kutsumatoin,

vastaa Lenuninkäinen ja pyytää saada ostaa olutta.

Silloin suuttuu Pohjolan isäntä ja laulaa lammin lattialle Lemminkäisen eteen.

    — Tuoss’ on joki juoaksesi,
    lampi laikutellaksesi!

— En ole vaimojen vasikka juomaan jokivesiä, kivahtaa Lemminkäinen ja laulaa suuren härän juomaan lampia kuivaksi.

Pohjolan isäntä loihtii suuren suden härkää tappamaan.

Lemminkäinen taikoo valkean jäniksen suden suun edessä tanssimaan.

Pohjolainen manaa koiran koukkuleuan jänistä ahdistamaan.

Näin jatkuu kamppailu, kunnes Pohjolan isäntä lausuu päättävästi:

    — Ei tässä piot paranne,
    kun ei vierahat vähenne;
    talo työlle, vieras tielle
    hyvistäki juomingista!
    Lähe tästä, hiien heitto,
    luota kaiken ihmiskansan!

Hämmästymättä vastaa Lemminkäinen:

    — Ei miestä manaten saa'a,
    ei miestä pahempatana
    sijaltansa siirtymähän,
    paikalta pakenemahan!

Silloin Pohjolan isäntä sivaltaa miekkansa seinältä ja kutsuu Lemminkäisen miekan mittelöön. Vähäksyttyään miekkaansa suostuu tämä siihen. Niin on kohta täysi tappelu tuvassa.

Pohjolan isäntä saa alkaa, sillä hänen miekkansa on pitempi. Hän iskee, sivaltelee, mutta lyö miekkansa orteen.

    — Min teki pahoa orret,
    kamana tihua työtä.

pilkkaelee Lemminkäinen ja ehdottaa, että siirryttäisiin pihamaalle jatkamaan. Muuten tupa uusi turmellaan.

Pohjolainen suostuu ehdotukseen.

Ulkonakin saa Pohjolan isäntä alkaa. Mutta kun hän iskee, ei hän nytkään osu Lemminkäiseen.

Silloin Lemminkäinen sanoo tulleen hänen vuoronsa ja kun hän lyö, niin hän Pohjolan isännältä

    laski pään on päältä olka,
    kallon kaulalta sivalti,
    vei kuin naatin naurihista,
    tahikka tähän olesta,
    evän kaikesta kalasta.
    Päähyt pyörähti pihalle,
    miehen kaUo kartanolle
    kuni nuolen noutaessa
    puusta koppelo putosi.

Työnsä päätteeksi Lemminkäinen nostaa pään sen saman seipään nenään, joka oli hänen päätänsä varten varattu.

Mutta jopa hänelle itselleenkin tosi tulee, läylemmäksi lankeaa. Pohjolan emäntä sydäntyy ja suuttuu sekä laulaa heti

    sata miestä miekallista,
    tuhat kalvan kantajata
    pään varalle Lemminkäisen,
    Kaukomielen kaulan päälle.

Lemminkäinen syöksähtää kiireisesti pakoon. Etsii pihalta hevostaan, mutta sitä ei löydy, se on muutettu paadeksi pellon päähän. Silloin hänen täytyy pian muuttua muuksi, loihtia itsensä kokoksi ja sen muodossa lähtee hän kotimaita kohti viilettämään.

Siellä on hän kovin alakuloinen ja vastaa emonsa tiedusteluihin kierrätellen. Vihdoin tunnustaa hän suoraan:

    — Tuli työ, tapahtui seikka
    noilla Pohjolan pihoilla;
    tapoin pojan Pohjolaisen,
    itse Pohjolan isännän.

Ja siitä on koko Pohjola nousemassa sotaan, takaturma tappeloon.

Hätäytyypä silloin jo äitikin ja käsittää, että pojan on heti paettava.

Mutta minne?

Muistaa äiti hyvän piilopaikan:

    — Sanon mä hyvänki paikan,
    ani armahan nimitän,
    missä piillä pillomuksen,
    paeta pahan-alaisen:
    muistan maata pikkuruisen,
    tieän paikkoa palasen,
    syömätöintä, lyömätöintä.
    miekan miehen käymätöintä. — —
    Otapa isosi pursi,
    lähe tuonne piilemähän
    ylitse meren yheksän,
    meri-puolen kymmenettä,
    saarehen selällisehen,
    luotohon merellisehen,
    Siell' ennen isosi piili,
    sekä piili jotta säilyi
    suurina sotakesinä,
    vainovuosina kovina;
    hyvä oli siellä ollaksensa,
    armas aikaelleksensa.
    Siellä piile vuosi, toinen,
    käy kotihin kolmannella
    tutuille ison tuville,
    vanhempasi valkamoille.

Se on hyvä neuvo ja poika päättää heti lähteä sinne.

25. Lemminkäinen piilosaaressa. — Viimeiset vaiheet.

Lemminkäinen ottaa kesävoita vakkaseen, evästä säkkiin, työntää vesille venon ja lähtee purjehtimaan saareen selälliseen. Lausuu lähtiessään:

    — Jo lähenki, jo pakenen
    koko kolmeksi kesäksi,
    viitiseksi vuotoseksi.
    Heitän maat matojen syöä,
    lehot ilvesten levätä,
    pellot peuran piehtaroia,
    ahot hanhien asua.

Hänen lähestyessään saarta istuvat saaren neiet niemien nenissä, näkevät jo kaukaa hänen veneensä ja laulelevat:

    — Mipä tuo merellä outo,
    kupa kumma lainehilla?
    Kun ollet omainen laiva,
    saaren pursi purjeniekka,
    niin kohin kotia käänny,
    vasten saaren valkamoita:
    saisimme sanomat kuulla,
    viestit mailta vierahilta,
    rauhassako rantakansat
    vainko vainossa elävät.

Tuuli vie venettä, aalto ajaa laivaa ja pian on lieto Lemminkäinen laskenut purren luotoselle, tullut saaren rantaan.

Lemminkäinen:

    — Onko saarella sijoa,
    maata saaren manterella
    veteä venettä maalle,
    purtta kuivalle kumota?

Saaren immet;

    — Onpa saarella sijoa,
    maata saaren manterella
    veteä venettä maalle,
    purtta kuivalle kumota:
    tääll' on valkamat varavat,
    rannat täynnänsä teloja,
    jos saisit saoin venekin,
    tulisit tuhansin pursin.

Lemminkäinen:

    — Onko saarella tiloa,
    maata saaren manterella,
    piillä miehen pienekkäisen,
    paeta vähäväkisen
    suurista sotajymyistä,
    terän miekan melskehistä?

Saaren immet:

    — Onpa saarella tiloa,
    maata saaren manterella
    piillä miehen pienekkäisen,
    paeta vähäväkisen:
    liiat meill' on linnat täällä,
    kalhot kartanot asua,
    jos saisi sa’an urosta,
    tulisi tuhannen miestä.

Lemminkäinen;

    — Onko saarella tiloa,
    maata saaren manterella,
    pieni kolkka koivikkoa
    ja murunen muuta maata
    minun kaski kaatakseni,
    hyvä huuhta raatakseni?

Saaren immet:

    — Ei ole saarella tiloa,
    maata saaren manterella
    yhtä selkäsi sijoa,
    maata karpion aloa
    sinun kaski kaataksesi,
    hyvä huuhta raataksesi:
    Saaren maat saroin jaettu,
    pellot pirstoin mittaeltu.
    aholoista arpa lyöty,
    nurmista keräjät käyty.

Lemminkäinen:

    — Onko saarella sijoa,
    maata saaren manterella
    minun laulut laulellani,
    pitkät virret vieretellä?

Saaren immet:

    — Onpa saarella sijoa,
    maata saaren manterella,
    sinun laulut laulellasi,
    hyvät virret vieretellä,
    lehot leikki lyöäksesi,
    tanner tanhuellaksesi!

Sitä enempää ei Lemminkäinen tarvitsekaan. Hän käy heti laulamaan.

    Lauloi pihlajat pihoille,
    tammet keskitanhu’ille,
    tammelle tasaiset oksat,
    joka oksalle omenan,
    omenalle kultapyörän,
    kultapyörälle käkösen:
    kun käki kukahtelevi,
    kulta suusta kuohahtavi,
    vaski leuoista valuvi,
    hopea hohahtelevi
    kultaiselle kunnahalle,
    hope’iselle mäelle.

    Vielä lauloi Lemminkäinen,
    vielä lauloi ja saneli,
    lauloi hiekat helmilöiksi,
    kivet kaikki kiiltäviksi,
    puut kaikki piunertaviksi,
    kukat kullankarvaisiksi.

    Siitä lauloi Lemminkäinen,
    lauloi kaivon kartanolle,
    kultakannen kaivon päälle,
    kultakapan kannen päälle,
    josta veikot vettä juovat,
    siskot silmiä pesevät.

    Lauloi lammin tanterelle,
    lampihin siniset sorsat,
    kulmat kulta, pää hopea,
    kaikki varpahat vasesta.

    Imehtivät immet saaren,
    niemen neiet kummeksuivat
    Lemminkäisen laulantoa,
    urohon osoantoa.

Kesken lauluaan lausahtaa Lemminkäinen:

    — Laulaisin hyvänki virren,
    kaunihinki kalkuttaisin,
    kun oisin katoksen alla,
    päässä pitkän pintapöyän.
    Kun ei täytyne tupoa,
    lainattane lattiata,
    jo puran sanat salolle,
    kaa’an virret viiakkohon.

Saaren immet:

    — On meillä tupia tulla,
    kaihot kartanot asua,
    vieä virtesi vilusta,
    sanat saa’a ulkoisesta.

Lieto Lemminkäinen tulee tupaan ja siellä

    lauloi tuopit tuonnempata
    päähän pitkän pintapöyän,
    tuopit täytehen olutta,
    kannut kaunihit simoa,
    va’it varpelaitehelle,
    kupit kukkurakuvulle:
    olipa olutta tuopit,
    mettä kannut kannettuna,
    voita pantuna varalle
    ja siihen sianlihoa
    syöä lieto Lemminkäisen,
    Kaukomielen mielitellä.

Onnekasta oli elo saaressa selällisessä.

Mutta hän ei ollut unohtanut vanhoja vikojaan, entisiä öitsimisiään. Hän kävi liiaksi impien iloissa, kassapäien karkeloissa. Niistä koitui hänelle täälläkin ikävyksiä. Saaren miehet suuttuivat Lemminkäiseen. Ei ollut sitä taloa, joss’ ei miekkoa hiottu. Ja vihdoin eräänä aamuna löysi hän purtensa poltettuna.

Silloin oli aika ruveta lähtemään.

Hän löysi puuta pikkaraisen ja rupesi siitä uutta purtta puuhailemaan. Tiedolla hän sen valmisti. Heti sen valmistuttua istui hän siihen ja lähti kohti kotimaitaan karittelemaan.

Ei lähtenyt iloisella mielellä, mutta eivätpä saaren immetkään iloinneet. Itkien istuivat he rannoilla ja kyselivät, miksi Lemminkäinen oli lähtenyt. En lähtenyt piikojen pyhyyttä, vaan siksi, kun tuli kotimaata ikävä, vastasi Lemminkäinen kaksimielisesti ja häipyi selälle siniselle.

Merellä nousi myrsky ja se rikkoi Lemminkäisen veneen. Hän joutui aaltojen ajeltavaksi ja pelastui vain hädintuskin eräälle niemelle. Niemen talon emäntä antoi hänelle syötävää ja sitten uuden veneen hänen matkansa jatkamista varten.

Kotiperilleen tultuaan kohtasi häntä uusi suru.

Koti oli poltettu — Pohjolaiset olivat käyneet kostamassa — tuvan sijalla vain nuori tuomikko tohisi. Missä oli äiti, missä muu väki, kaikki olivat poissa.

Hän apeutui itkemään. Itki tuttua tuvassa, aitallista armastansa.

Päivän, pari itkettyään löysi hän jälkiä ruohosta. Hän lähti niitä noudattelemaan ja nepä johdattivat hänet pienelle salasaunalle salolla. Siellä tapasi hän äitinsä. Ihastuen huudahti hän:

    — Viel' olet, emo, elossa,
    vanhempani, valvehella!

Äiti:

    — Viel' olen toki elossa,
    vaikkapa piti paeta,
    pistäitäni piiloisalle
    tänne synkkähän salohon,
    korven kolkon kainalohon;
    suori Pohjola sotoa,
    takajoukko tappeloa.

Lemminkäinen:

    — Oi emoni kantajani,
    ellös olko milläkänä,
    milläkänä, tuollakana,
    tuvat uuet tehtänehe,
    paremmat osattanehe,
    Pohjola so’ittanehe.
    Lemmon kansa kaattanehe!

Kehaisunsa mukaan lähtikin hän vielä kerran — erään Tiera-nimisen toverinsa kera — sotaretkelle Pohjolaan. Mutta tämän matkan kävi huonosti. Pohjolan emäntä loihti jo mennessä sellaisen pakkasen, että matkamiehet olivat siihen kuoliaiksi paleltua. Monia muitakin onnettomuuksia sattui. Lopulta ei auttanut muu kuin kääntyä tyhjin toimin takaisin. Tehden huolista hevoset, murehista mustat ruunat, satulat salavihoista ajoivat he niillä kotimailleen, Lemminkäinen äitinsä luo.

26. Kullervo. — Untamon luona.

Olipa kaksi veljestä, Untamo ja Kalervo. Untamoinen laski verkot Kalervon kalaveteen; Kalervo katsoi verkot ja otti kalat niistä. Siitä Untamoinen suuttui ja vihastui. Toisen kerran sattui Kalervo kyntämään kaman Untamon tuvan taaksi ja hänen koiransa repimään Untamon uljaan uuhen, joka oli syönyt Kalervon kaurakylvön.

Untamo suuttui ja uhkasi

    surmata su’un Kalervon,
    lyöä suuret, lyöä pienet,
    koko kansan kolhaella,
    tuvat polttoa poroksi.

Sen hän täyttikin.

    Laittoi miehet miekka vyölle,
    urohot ase kätehen,
    pojat pienet piikki vyölle,
    kaunot kassara olalle;
    läksi suurehen sotahan
    vasten veljeä omoa.

Sodassa Kalervon joukko kaattiin, koko suku surmattiin, talot poltettiin poroksi, tasoitettiin tantereeksi.

Jäi kuitenkin eräs Kalervoon nainen Untamolaan orjanaiseksi ja tälle syntyi poika, Kullervo.

Jo kätkyessä ollessaan osoitti poika erikoisuuttaan. Liekuttuaan siinä päivää kaksi, kolme, katkaisi hän kapalovyönsä, särki liekun lehmuksisen.

    Nähtihin hyvän tulevan,
    keksittihin kelpoavan.

    Untamola vuottelevi
    tätä tästä kasvavaksi,
    mieltyväksi, miestyväksi,
    oikei’n urostuvaksi,
    saavaksi sataisen orjan,
    tuhantisen turpuvaksi.

    Kasvoi kuuta kaksi, kolme.
    Jopa kuuna kolmantena
    poika polven korkeuisna
    alkoi itse arvaella:
    — Kunpa saisin suuremmaksi,
    vahvistuisin varreltani,
    kostaisin isoni kohlut,
    maksaisin emoni mahlat!

    Saipa kuulla Untamoinen.
    Itse tuon sanoiksi virkki:
    — Tästä saa sukuni surma,
    tästä kasvavi Kalervo!

    Urohot ajattelevat
    akat kaikki arvelevat,
    minne poika pantanehe,
    kunne surma saatanehe.

    Pannahanpa puolikkohon,
    työnnetähän tynnyrihin;
    siitä vieähän vetehen,
    lasketahan lainehesen.

    Käyähänpä katsomahan
    kahen, kolmen yön perästä,
    joko on hukkunut vetehen,
    kuollut poika puolikkohon.

    Ei ole hukkunut vetehen.
    kuollut poika puolikkohon!
    Poika oli päässyt puolikosta
    — istui aaltojen selässä
    vapa vaskinen käessä,
    siima silkkinen perässä;
    onkivi meren kaloja,
    merivettä mittoavi. — —

    Untamo ajattelevi:
    — Mihin poika pantanehe,
    kunne tuo tuhottanehe,
    kusta surma saatanehe?

    Käski orjansa kerätä
    koivuja, kovia puita,
    honkia satahavuja,
    tiettäviä tervaksia
    yhen poian polttimeksi,
    Kullervon kaottimeksi.

    Koottihin, keräeltihin
    koivuja, kovia puita,
    honkia satahavuja,
    tiettäviä tervaksia,
    tuohia tuhat rekeä,
    sata syltä saarnipuita.
    Tuli puihin tuiskattihin,
    roviohon roiskattihin,
    siihen poika paiskattihin
    keskelle tulen palavan.

    Paloi päivän, tuelta toisen,
    paloi päivän kolmannenki.
    Käytihin katsastamahan:
    poik' oli porossa polvin,
    kypenissä kyynäsvarsin,
    hiilikoukkunen käessä,
    millä tulta kiihottavi,
    hiiliä kokoelevi,
    katomatta karvankana,
    kutrisen kähertymättä!

    Untamo ä’itteleikse,
    — Mihin poika pantanehe,
    kunne tuo tuhottanehe,
    surma tuolle saatanehe?
    Poika puuhun hirtetähän,
    tammehen ripustetahan.

    Kului yötä kaksi, kolme,
    saman verran päiviäki.
    Untamo ajattelevi:

    — Aik’ on käyä katsomahan,
    joko Kullervo katosi,
    kuoli poika hirsipuuhun.

    Laittoi orjan katsomahan.
    Orja toi sanan takaisin:
    — Ei ole Kullervo kaonnut,
    kuollut poika hirsipuuhun!
    Poika puuta kirjoittavi,
    pieni pilkkonen käessä. —
    Koko puu kuvia täynnä,
    täynnä tammi kirjoitusta:
    siinä miehet, siinä miekat,
    siinä keihä’ät sivulla.

Ei poikanen mihinkään kuole. Vihdoin Untamo päättää jättää hänet eloon, kasvattaa orjapojakseen. Ehkäpä hän vanhempana viisastuu.

Kun poika oli kasvanut suuremmaksi, työnnettiin hänet työlle; lasta katsomaan.

Hän katsoi lasta: katkoi käden, kalvoi silmän ja vihdoin sen taudilla tapatti.

— Ei tämä tähän sopiva, ajatteli Untamo ja pani pojan kasken kaadantaan.

Kullervo Kalervon poika teetti sepolla kirveen. hioi päivän kirvestään ja meni

    parahasen parsikkohon,
    hirveähän hirsikkohon.

Siellä kaatoi hän muutamia puita kirveellä, mutta kun se tuntui työläältä, nousi hän kannon päähän ja huhuta huikahutti metsään:

    — Sini kaski kaatukahan,
    koivu solki sortukahan,
    kuni ääni kuulunevi,
    kuni vierrevi vihellys!

Koko metsä kaatui kaskeksi, hyvä hirsikkö pilautui eikä siihen enää mitään kasvanut.

Ei ollut pojasta siihenkään työhön.

Työnnettiin hänet aidan panoon.

Hän asetti kokkohongat aidaksiksi, korpikuuset seipäiksi ja pani sellaisen aidan, josta tuskin lintu yli lensi. Ei laittanut siihen veräjää eikä aukkoa.

Vihdoin rukiita puidessa hän

    pui rukihit ruumeniksi,
    olet kaunaksi kaotti.

Jo työlästyi Untamo häneen ja myi hänet orjapojaksi Ilmariselle, kahdesta kattilaranista, viidestä viikatekulusta.

27. Kullervo Ilmarisen palveluksessa. Ilmarisen emännän kuolo.

Seppo Ilmarisen luona sai Kullervo käydä karjan paimeneen.

Sepon emäntä, tuo entinen Pohjan neiti, leipoi vallattomuudessaan kiven leivän sisään ja antoi sen eräänä päivänä evääksi uudelle paimenelle.

Ajettuaan karjan metsään istuutui Kullervo puolissa päivin päivänrinteelle, lauloi paimenlaulun ja arveli ruveta syömään. Otti leivän laukustaan, katseli sen kaunista kuorta ja virkkoi:

    — Moni on kakku päältä kaunis,
    kuorelta kovin sileä,
    vaan on silkkoa sisässä,
    akanoita alla kuoren.

Vetäisipä leipää veitsellään, mutta tämä karahti leivän keskellä olevaan kiveen ja sen terä murtui.

Kullervo katseli veistään, mieli apeutui ja itkien hän hyrähti valittamaan:

    — Yks’ oli veitsi veikkoutta,
    yksi rauta rakkautta,
    isän saamoa eloa,
    vanhemman varustamata;
    senki katkaisin kivehen,
    karahutin kalliohon,
    leipähän pahan emännän,
    pahan vaimon paistamahan.

Samassa hänen mielensä katkeroitui:

    Millä nyt maksan naisen naurun?

Lenti paha varis puuhun vaakkumaan:

    — Oi on kurja kullansolki,
    ainoa Kalervon poika! — —
    Ota vitsa viiakosta,
    koivu korven notkelmosta,
    aja suolle sontareiet,
    lehmät liejuhan levitä
    puolen suurille susille,
    toisen korven kontioille!

    Kaikoa suet kokohon,
    karhut kaikki katrahasen!
    Suet pistä Pienikiksi,
    karhut Kyytöksi kyhäse,
    aja karjana kotihin,
    kirjavana kartanolle!
    Sillä maksat naisen naurun,
    pahan vaimon parjaukset.

Se puhe kelpasi Kullervolle. Kiireisesti ajoi hän karjan suohon, loihti sen karhuiksi ja susiksi ja ajoi ne sitten illansuussa pihaan.

Kun Ilmarisen emäntä kävi karjaansa lypsämään, hyökkäsi se susina ja karhuina hänen päälleen ja repi hänet kappaleiksi. Se oli kuolo Pohjan immen.

28. Kullervo lähtee vanhempainsa luoksi.

Vaan jopa tuli Kullervollekin kiire, pian oli hänen lähdettävä Ilmarisen pihasta, sillä seppo voisi tulla siihen ja kostaa emäntänsä kuoleman.

Mutta soitellen hän lähti seposta, ilon lyöen Ilman mailta. Suo sorahti, maa järähti, kangas vastahan kajahti.

Tämän kuuli seppo ja tuli pihaan äänen syytä katsomaan.

Jopa näki hän täällä todet totiset.

    Näki naisen nukkunehen,
    kaunoisensa kaatunehen,
    kaatunehen kartanolle,
    kellistynehen keolle.

Sydämellä synkeällä puuttui hän yöksi itkemään, viikoksi vetistämään. Mieli ei tervoa parempi, sydän ei syttä valkeampi

Vaan Kullervo käveli korpia kovia, Hiien hirsikankahia. Iltamyöhällä vaipui hän mättäälle ja päätyi valittelemaan:

    — Mikä lie minunki luonut,
    kuka kurjaisen kuvannut
    kuuksi päiväksi kululle,
    ijäkseni ilman alle?

    Kotihinsa muut menevät,
    majoillensa matkoavat:
    mull’ on korvessa kotini,
    kankahalla kartanoni,
    tuulessa tulisijani,
    satehessa saunan löyly.

    Ellöspä, hyvä Jumala,
    elkösi sinä ikänä
    luoko lasta luonnotointa,
    eikä aivan armotointa,
    isotointa alle ilman,
    emotointa ensinkänä,
    niinkuin loit minun, Jumala,
    minun kurjaisen kuvasit,
    loit kuin lokkien sekahan,
    karille merenkajavan! — —

    Piennä jäin minä isosta,
    matalana maammostani.
    Iso kuoli, äiti kuoli,
    kuoli mun sukuni suuri;
    jätti mulle jäiset kengät,
    sukat uhkuiset unohti;
    jätti jäisille jälille,
    pyöriville portahille,
    joka suohon sortumahan,
    likahan litistymähän...

Yhtäkkia luonto koveni. Hän lopettaa valittehmsa. hänen mielensä täyttää uusi ajatus:

    Vaan en nyt tällä
    en ma
    vielä jonakana
    soille sotkuportahiksi,
    silloiksi likasijoille.
    Enkä sinnes suohon sorru,
    kunnes kannan kahta kättä,
    viittä sormea viritän,
    kynttä kymmentä ylennän!

Hänen on lähdettävä kostamaan, ei Ilmariselle, vaan Untamon väelle, tuolle, joka on hänen sukunsa turmaan saattanut.

    — Vuota, vuota, Untamoinen,
    maltapa, sukuni surma!
    Kun minä tulen sotahan,
    tokko saan tuvat tuhaksi,
    kartanot kekälehiksi!

Mutta lähdettyään Untamolaan päin astumaan tulee häntä vastaan siniviitta viidan eukko, joka kertoo, että hänen sukuaan onkin vielä elossa: iso, emo ja vieläpä veljiä ja sisariakin elää kaukana Lapin rajalla, Kalalammin laitehella.

Unohtaen kostoajatuksensa kysyy Kullervo ihastuen, miten hän pääsisi sinne.

— Hyvä on sinne päästäksesi, vastasi viidan eukko ja kävi selittämään tietä.

Kullervo lähti kulkemaan neuvottuun suuntaan.

Astuttuaan päivän pari tuli hän vaaran, joen ja kosken kautta niemen tutkaimeen, jossa löysi pienen tuvan, saunan. Kun hän meni sisään, tapasi hän sieltä vanhempansa, kotiväkensä.

Ensin ei häntä tunnettu. Mutta kun hän ilmaisi itsensä, niin jo äiti ennätti iloisesti:

    — Ohoh poikani poloinen,
    ohoh kurja kullansolki!
    Ettäpäs elävin silmin
    näitä maita matkaelet,
    kun jo itkin kuolleheksi,
    jo kauan kaonneheksi.

Sitten äiti kertoili, kuinka kaksi hänen lapsistaan on ollut kadoksissa. Nyt on poika tullut takaisin, mutta tytär on vielä teillä tietämättömillä. Se oli kadonnut kerran marjamatkalla ollessaan eikä ollut tullut sen jälkeen kotiin.

29. Kullervo kotona. Tihutyö.

Kullervo Kalervon poika kävi elelemään kotona alla varjon vanhempainsa. Hän lähti töille kuten muutkin meni nuotan soudantaan. Mutta hän tarpoi nuotan tappuroiksi, veet velliksi sekoitti, itse airot poikki souti ja veneet haapaiset hajotti. Ei sinusta tarpojaksi, lausui isä, ja työnsi hänet viemään veroja, maarahoja maksamaan. Paluumatkalla tuli häntä vastaan nuori neiti. Sen koppoi hän korjaansa ja näyttämällä kultia ja hopeita houkutteli hänet. Tyttö oli hänen kateissa ollut sisarensa. Kuultuaan kuka Kullervo oli, syöksyi neiti vierellä juoksevaan jokeen ja Kullervon sydämen täytti synkkä itsesoimaus:

    — Voi, poloinen, päiviäni,
    voipa kurja, kummiani, — —
    parempi olisin ollut
    syntymättä, kasvamatta,
    ilmahan sikeämättä,
    maalle tälle täytymättä.
    Eikä surma suorin tehnyt,
    tauti oikein osannut,
    kun ei tappanut minua,
    kaottanut kaksiöisnä!

Mitäpä tehdä? Hän riisui hevosensa aisoista ja lähti sillä ratsastaen kotiinsa ajamaan. Siellä kertoi hän kaiken äidille ja jatkoi valitteluaan:

    — Oi, emoni, kantajana!
    Kun oisit, emo-kuluni,
    synnyteltäissä minua
    pannut saunahan savua,
    lyönyt saunan salpa päälle,
    tukahuttanut savuhun,
    vienyt hurstilla vetehen,
    upotellut uutimella!

Eikä hän tiennyt, pitikö hänen mennä suden ulvovan suuhun vai karhun kiljuvan kitaan.

Ei toki äiti voinut toivoa hänelle sellaista. Hänen oli paettava suurelle Suomenniemelle, sankoille Savon rajoille, piillä siellä, kunnes aika armon tuopi, vuoet huolen huojentavi.

Vaan kohta Kullervo ei kaivannut lohdutteluja eikä neuvoja. Hän muisti Untamoisen teot ja kuohahti:

    — Viel’ on Unto oikeana,
    mies katala kaatamatta,
    kostamatta taaton kohlut,
    maammon mahlat maksamatta,
    muistamatta muutki vaivat,
    itseni hyvinpiännät!

30. Kullervon kostoretkl ja kuolema.

Pakoretken sijasta päätti Kullervo lähteä kostamaan Untamoisille,

Emo ennätti selittelemään ja vastustelemaan;

    — Ellös, poikani poloinen,
    saako suurehen sotahan,
    menkö miekan melskehesen!
    Ken suotta sotahan saapi,
    tahallansa tappelohon,
    se soassa surmatahan,
    tapetahan tappelussa,
    miekkoihin menetetähän,
    kalpoihinsa kaaetahan.

Kullervo:

    — En mä silloin suohon sorru
    enkä kaau kankahalle,
    korppien kotisijoille,
    variksien vainioille,
    kun sorrun sotatiloille,
    vaivun vainotanterille.
    Somap’ on sotahan kuolla,
    kaunis miekan kalskehesen.
    Sorea sotainen tauti:
    äkin poika pois tulevi,
    potematta pois menevi,
    laihtumatta lankeavi.

Emo:

    — Kun sinä sotahan kuolet,
    mitä jääpi taatollesi
    vanhan päivänsä varaksi?

Kullervo:

    — Kuolkohon kujarikoille,
    kaatukohon kartanolle!

Emo:

    — Mitä jääpi maammollesi
    vanhan päivänsä varaksi?

Kullervo:

    — Kuolkohon kupo sylihin,
    läävähän läkähtyköhön!

Emo:

    — Mitä jääpi veikollesi
    päivän vastaisen varaksi?

Kullervo:

    — Metsähän menettyköhön,
    vainiolle vaipukohon!

Emo:

    — Mitä jääpi siskollesi
    päivän vastaisen varaksi?

Kullervo:

    — Kaivotielle kaatukohon,
    sotkutielle sortukohon!

Samalla tavoinpa ajateltiin jo kotiväenkin puolella. Jos Kullervokin sanoi vähät välittävänsä semmoisista taatoista, veljistä ja sisarista, niin vastasivat nämäkin, etteivät hekään itke häntä, vaikka kuulisivat hänet kuolleeksikin.

Mutta äiti helähti itkuun kuullessaan hänen kysymyksensä, itkisikö hän häntä:

    — Et älyä äitin mieltä,
    arvoa emon syäntä.
    Itkenpä minä sinua,
    kun sun kuulen kuolleheksi,
    väestä vähenneheksi,
    sortuneheksi su’usta:
    itken tulville tupamme,
    siltalauat lainehille,
    kujat kaikki kuurullani.
    läävät länkämöisilläni;
    lumet itken iljeniksi,
    iljenet suliksi maiksi,
    sulat maat vihottaviksi,
    vihottavat vieroviksi.

Mutta Kullervo Kalervon poika jo

    lähti soitellen sotahan,
    ilotellen tappelohon;
    soitti suolla, soitti maalla,
    kajahutti kankahalla,
    rojahutti ruohokossa,
    kiilahutteli kulossa.

Ja perille tultuaan teki hän puhdasta. Hän kaatoi kaiken Untamon kansan, poltti sen talot poroksi, hävitti kaiken niin, että jäi vain kivet kiukahista, pitkän pihlajan pihoista.

Sitten kääntyi hän kotiinsa päin kulkemaan.

Mutta kotona oli sillä välin käynyt kuolema ja hävitys.

    Tupa on tyhjä tultuansa,
    autio avattuansa;
    ei tulla likistämähän,
    käyä kättä antamahan.
    Antoi kättä hiilokselle:
    hiilet kylmät hiiloksessa — —
    pisti kättä kiukahalle:
    kivet kylmät kiukahassa.

Autioksi kävi mieli. Hän raukeni itkemään ja itki päivän, pari. Tuli äidinkin haudalle ja valitti:

    — Et kuule, emo, minua!

Emopa haudasta vastasi:

    — Jäihän multa Musti koira — —
    mene tuonne metsämaille,
    ylös korpehen kohoa
    metsän tyttöjen tyköhön,
    sinipiikojen pihalle,
    Havulinnan liepehille,
    evähiä etsimähän,
    antia anelemahanl

Kullervo Kalervon poika otti koiran mukaansa ja lähti sen kera korpeen astumaan,

Kulettuaan kappaleen matkaa tuli hän sille paikalle, jossa oli turmioinut sisarensa.

    Siin’ itki ihana nurmi,
    aho armahin valitti,
    nuoret heinät hellitteli,
    kuikutti kukat kanervan. —
    Eikä nousnut nuori heinä,
    kasvanut kanervan kukka,
    ylennyt sijalla sillä,
    tuolla paikalla pahalla.

Siinä Kullervo

    tempasi terävän miekan,
    katselevi, kääntelevi,
    kyselevi, tietelevi.
    Kysyi mieltä miekaltansa,
    tokko tuon tekisi mieli
    syöä syyllistä lihoa,
    viallista verta juoa.
    Miekka mietti miehen mielen,
    arvasi uron pakinan.
    Vastasi sanalla tuolla;
    — Miks’ en söisi mielelläni,
    söisi syyllistä lihoa,
    viallista verta Joisi?
    Syön lihoa syyttömänki,
    juon verta viattomanki.

Sen kuultuaan Kullervo asetti miekan kahvan maahan ja kärjen käänsi itseään vastaan sekä syöksähti terään.

    Se oli surma nuoren miehen,
    kuolo Kullervo urohon,
    loppu ainakin urosta,
    kuolema kova-osaista.

31. Kultamorsian.— Ilmarisen uusi kosioretki Pohjolaan.

    Ilmarinen itkee ja suree puolisoaan, kaipaa häntä
    yöt, päivät. Ei käänny kädessä vaskinen vasara, ei kaiu
    pajasta kalke.

    Itkettyään kuuta kaksi, kolme, poimii hän kultia
    mereltä, hopeita laineilta, vie ne pajaan ja rupeaa niistä
    takomaan itselleen uutta puolisoa. Eipä tule niistä elävää,
    puhuvaa morsianta. Hän hylkää kultaisen kuvansa ja
    lähtee uudelle kosioretkelle Pohjolaan, Pohjolan nuorinta
    tytärtä pyytämään.

    Perille tultua kyselee Pohjolan emäntä jo pihalta,
    miten hänen tyttärensä jaksaa miehelässä.

    — Ellös sie kyselkö tuota, vastaa Ilmarinen kaiken
    kallella kypärin.

    — Jo sen on surma suin piellyt,
    kova loppu loukahtanut. — —
    Läksin toista tyttöäsi,
    nuorempata neitoasi!

Pohjolan emäntä katuu jo edellisenkin tyttären antamista, Ei hän anna toista tytärtään suden suuhun.

Silloin Ilmarinen suuttuu ja tunkien tupaan käy itse tytöltä asiaa tiedustamaan.

Tämä antaa samanlaisen vastauksen:

    — Tapoit naisen ennen naiun — —
    vielä tappaisit minutki,
    surmoaisit itseniki!

Silloin Ilmarinen murtaa suuta, vääntää päätä ja ryöstää tytön itselleen sekä lähtee sen kera ajamaan kotiaan kohti.

Matkalla neito vaikertelee ja uhkaa potkia pohjat reestä, ehei seppo päästä häntä irti.

Seppo:

    — Sentähen sepon rekosen
    laiat rautahan rakettu,
    jotta potkia pitävi,
    hyvän immen heiskaroia.

Neito:

    — Kun et laskene minua,
    laulaime meren kalaksi,
    syvän aallon siikaseksi.

Seppo:

    — Etpä sinä sinne pääse,
    minä haukina jälessä.

Neito:

    — Kun et laskene minua,
    metsähän menetteleime
    kärpäksi kiven kolohon.

Seppo:

    — Minä saukkona jälessä.

Vielä uhkaa neito muuttua kiuruksi pilven taaksi piilemään, mutta Ilmarinen ilmoittaa kokkona kokoavansa hänen jälestään.

Neito käy pilkkaamaan Ilmarista. Sanoo, että parempi olisi olla jänönkin juoksevan jälillä tai revon reyhkävän reessä, vieläpä hukankin hurskavan askelilla, kuin moisen miehen käsissä. Ja yöpaikassa tyttö häntä vielä pettää.

Silloin seppo laulaa moisen morsionsa lokiksi

    luo’olle lokottamahan,
    veen karille kaikkumahan,
    nenät nienten niukumalian,
    vastatuulet vaapumahan.

32. Kostohanke. — Sampoa ryöstämään.

Allapäin pahoilla mielin saapuu seppo Ilmarinen kotipihoilleen.

Vanha Väinämöinen tulee vastaan ja kysyy;

    — Mit’ olet pahoilla mielin,
    kahta kallella kypärin
    Pohjolasta tullessasi?
    Miten Pohjola elävi?

Ilmarinen:

    — Mi on Pohjolan eleä!
    Siell' on sampo jauhamassa,
    kirjokansi kallumassa;
    päivän jauhoi syötäviä,
    päivän toisen myötäviä,
    kolmannen kotipitoja.
    Jotta sanon kuin sanonki,
    vielä kerran kertoelen:
    mi on Pohjolan eleä! — —
    Siin’ on kyntö, siinä kylvö,
    siinä kasvo kaikenlainen,
    siinäpä ikuinen onni!

Väinämöinen:

    — Ohoh seppo Ilmarinen!
    Lähtekämme Pohjolahan
    hyvän sammon saa’antahan,
    kirjokannen katsantahan!

Ilmarinen:

    — Ei ole sampo saatavana _
    Siell' on sampo saatettuna,
    kirjokansi kannettuna
    Pohjolan kivimäkehen,
    vaaran vaskisen sisähän!

Väinämöinen:

    — Veli seppo, veikkoseni!
    Lähtekämme Pohjolahan
    tuon on sammon saa’antahan!
    Laatikaamme laiva suuri,
    johon sampo saatetahan,
    kirjokansi kannetahan,
    Pohjolan kivimäestä,
    vaaran vaskisen sisästä,
    yheksän lukon takoa!

Ilmarinen:

    — Vakavampi maisin matka!

Väinämöinen

    - Lysti on venon vesillä,
    purren juosta jolkutella,
    veet väljat välkytellä,
    selät selvät seurustella:
    tuuli purtta tuuittavi,
    aalto laivoa ajavi,
    länsituuli läikyttävi,
    etelä e'elle viepi.

Pahaa vastusta ei Väinämöinen kuitenkaan rupea tekemään, — mennään vain maisin!

    -Tao nyt mulle uusi miekka,
    tee miekka tuliteräinen!

Mielellään seppo täyttää pyynnön ja takookin miekan,

    jonka kuu kärestä paistoi,
    päivä paistoi lappeasta,
    tahet västistä välötti,
    hevonen terälla hirnui
    kasi naukin naulan päässä,
    penu putkessa puhusi.

Sitten seppo suorii itsensä sota-asuun. Ja kun sen jälkeen on etsitty hevonen salosta sinisestä, lähdetään yhdessä ajaa ratustelemaan Pohjolan maille päin.

Kuuluupa rannalta kujerrus, valitanta valkamalta.

— Siell' on impi itkemässä, arvelee Väinämöinen.

    Eipä impi itkekānā
    eikä kaikerra kananen:
    oli pursi itkemässä,
    venonen valittamassa.
    Virkki vanha Väinämöinen
    luoksi purren päästyänsä:
    - Mitä itket, puinen pursi,
    vene hankava, valitat?
    Itketkö sä puisuuttasi,
    hankavuuttasi haveksit?

    Pursi puinen vastoavi,
    vene hankava sanovi:
    Vesille venosen mieli
    tervaisiltaki teloilta,
    mieli neien miehelähän
    korkeastaki ko'ista.
    Sitä itken, pursi raukka,
    vene vaivainen, valitan:
    itken viejäistä vesille,
    laskijaista lainehille.

    Sanottihin tehtäesså,
    laulettihin laitettaissa
    saatavan sotivenettä,
    vainopurtta puuhattavan,
    tuovan täyteni eloa,
    alustani aartehia:
    ei ole sotahan saatu,
    eloteille ensinkänä.

    Muut purret, pahatki purret,
    ne aina sotia käyvät,
    tappeloita tallustavat;
    kolme kertoa kesässä
    tuovat täytensä rahoja,
    alustansa aartehia.
    Minä, veistämä venonen,
    satalauta laaittama,
    tässä lahon lastuillani,
    venyn veistännäisilläni.

— Elä itke, puinen pursi, vastaa Väinämöinen ja käy puhuttelemaan venettä. Yhä halukkaammaksi osoittautuu pursi sotaretkille. Itsestään vaihtuu silloin urhojen maamatka venematkaksi. He heittävät hevosensa hiekalle ja työntävät veneen vesille.

Laulaa vielä vanha Väinämöinen veneen täyteen väkeä.

    lauloi ensin laitapuolen
    sukapäitä sulhosia,
    sukapäitä, piipioja,
    saapasjalkoja jaloja,
    lauloi toisen laitapuolen
    tinapäitä tyttäriä,
    tinapäitä, vaskivöitä,
    kultasormia somia.

Lauloi hän vihdoin teljoille vanhaa väkeä ja sitten istuutui itse perään. Ilmarinen kävi soutamaan ja pursi lähti juoksemaan.

Matkan varrelta Kaukoniemen kainalosta otettiin veneeseen vielä Lemminkäinen, joka siellä eleli köyhää elostaan, laati uutta purtta ja pyrki kovasti mukään. Tullessaan toi veitikka verevä lautoja mukanaan muka varalaudoiksi, selittäen:

    — Ei vara venettä kaa’a,
    tuki suovoa tuhoa!

33. Venematka. — Kanteleen teko.

    Vaka vanha Väinämöinen
    laskea karehtelevi
    tuon on pitkän niemen päästä,
    kylän kurjan kuuluvilta.
    Laski laulellen vesiä,
    ilon lyöen lainehia.

    Neiet niemien nenissä
    katselevat, kuuntelevat;
    — Mi lienee ilo merellä,
    mikä laulu lainehilla,
    ilo entistä parempi,
    laulu muita laatuisampi.

Keskellä merta tarttuu vene johonkin, pysähtyy kulussaan. Lemminkäinen ja Ilmarinen käyvät katsomaan, päästelemään, mutta eipä se pääse puutoksesta.

Silloin Väinämöinen käskee Lemminkäistä katsomaan tarkemmin, mihin pursi on puuttunut, kivellekö vai haolle.

Lemminkäinen:

    — Ei ole veno kivellä,
    ei kivellä, ei haolla:
    vene on hauin hartioilla,
    ve’en koiran konkkaluilla.

Väinämöinen:

    — Jotaki joessa onpi,
    hakojaki, haukiaki.
    Kun lie hauin hartioilla,
    ve’en koiran konkkaluilla,
    veä miekalla vetehen,
    katkaise kala kaheksi!

Lemminkäinen vetää miekalla merta, mutta suistuu sitä tehdessään mereen.

Ilmarinen:

    Kaikki on mieheksi kyhätty,
    pantu parran kantajaksi,
    lisäksi satalu'ulle,
    tuhannelle täytteheksi!

Tempaistuaan veitikan vedestä ennättää seppo antamaan parempaa iskua kalalle. Hänen iskustaan miekka murskaksi murenee.

Väinämöinen:

    - Ei ole teissä puolta miestä,
    ei urosta kolmannesta!
    Kun konsa tulevi tarve,
    miehen mieltä vaaitahan,
    silloin mieli melkeässä,
    kaikki toimi toisialla.

Hän iskee itse ja silloin miekka sattuu heti kalan päähän, tarttuen kitusiin. Kalaa veneeseen nostettaessa pyrstöpuoli siitä putoaa veteen, mutta pääpuoli saadaan veneeseen ja vene pääsee jatkamaan matkaa.

Hetkisen kariteltua ohjaa Väinämöinen purren luotoselle ja siinä kala pilkotaan, puhdistetaan ja syödään.

Levähdellessä aterian jälkeen katselee Väinämöinen kalasta jääneitä luita ja lausahtaa:

    Mikä tuostaki tulisi,
    noista hauin hampahista,
    leveästä leukaluusta,
    jos oisi sepon pajassa,
    luona taitavan takojan,
    miehen mahtavan käsissä?

Ilmarinen:

    - Ei tule tyhjästä mitänä,
    kalan ruotasta kalua,
    ei seponkana pajassa,
    luona taitavan takojan,
    miehen mahtavan käsissä.

Väinämöinen:

    — Näistäpä toki tulisi
    kalanluinen kanteloinen,
    kun oisi osoajata,
    soiton luisen laatijata.

Ei ollut muista osoajata, mutta hän itse niistä

    laati soiton hauinluisen,
    suoritti ilon ikuisen.
    Kust’ on koppa kanteletta?
    Hauin suuren leukaluusta.
    Kust’ on naulat kanteletta?
    Ne on hauin hampahista.
    Kusta kielet kanteletta?
    Hivuksista Hiien ruunan.

Kukapa soittamaan kanteleella?

Koettivat kaikki, nuoret, vanhat, keskinkertaiset, mutta kenenkään käsissä ei soi soitto, ei ilo ilolle remahda. Yrittää Lemminkäinenkin kehastellen, mutta hänen käsissään se ei äännähdäkään.

Silloin vanha Väinämöinen itse sovitti soiton polvilleen ja kävi sitä koettelemaan; ja kun hän soitti, niin jo ilo ilolle helähti.

34. Väinämöisen soitto.

    Vaka vanha Väinämöinen,
    laulaja iänikuinen.
    sormiansa suorittavi,
    peukaloitansa pesevi.
    Istuiksen ilokivelle,
    laulupaaelle paneikse,
    hopeiselle mäelle,
    kultaiselle kunnahalle.

    Otti soiton sormillensa,
    käänti käyrän polvillensa,
    kantelen kätensä alle,
    sanan virkkoi, noin nimesi:
    — Tulkohonpa kuulemahan,
    ku ei liene ennen kuullut
    iloa ikirunojan,
    kajahusta kanteloisen!

    Siitä vanha Väinämöinen
    alkoi soittoa somasti
    hauinruotaista romua,
    kalanluista kanteletta;
    sormet nousi notkeasti,
    peukalo ylös keveni.

    Jo kävi ilo ilolle,
    riemu riemulle remahti,
    tuntui soitto soitannalle,
    laulu laululle tehosi.
    Helähteli hauin hammas,
    kalan pursto purkaeli,
    ulvosi upehen jouhet,
    jouhet ratsun raikkahuivat.

    Soitti vanha Väinämöinen.
    Ei ollut sitä metsässä
    jalan neljän juoksevata,
    kohun koikkelehtavata,
    ku ei tullut kuulemahan,
    iloa imehtimähän.

    Oravat ojentelihe,
    lehväseltä lehväselle;
    tuohon kärpät kääntelihe,
    aioille asettelihe.
    Hirvet hyppi kankahilla,
    ilvekset piti iloa.
    Heräsi susiki suolta,
    nousi karhu kankahalta
    petäjäisestä pesästä,
    kutiskosta kuusisesta.
    Susi juoksi suuret matkat,
    karhu kankahat samosi;
    viimein aialle asettui,
    veräjälle vieretäikse;
    aita kaatui kalliolle,
    veräjä aholle vieri.
    Siitä kuusehen kuvahti,
    petäjähän pyörähytti
    soitantoa kuulemahan,
    iloa imehtimähän.

    Tapiolan tarkka ukko,
    itse Metsolan isäntä,
    ja kaikki Tapion kansa,
    sekä piiat jotta poiat,
    kulki vuoren kukkulalle
    soittoa tajuamahan.
    Itseki metsän emäntä,
    Tapiolan tarkka vaimo,
    sinisukkahan siroikse,
    punapaulahan paneikse;
    loihe koivun konkelolle,
    lepän lengolle levahti
    kanteloista kuulemahan,
    soittoa tajuamahan.

    Mi oli ilman lintujaki,
    kahen siiven sirkovia,
    ne tulivat tuiskutellen,
    kiiätellen kiirehtivät
    kunnioa kuulemahan,
    iloa imehtimähän. — — —

    Korkealta kokko lenti,
    halki pilvien havukka,
    allit aalloilta syviltä,
    - joutsenet sulilta soilta.
    Pieniäki peipposia,
    lintuja livertäviä,
    sirkkuja satalukuisin,
    leivoja liki tuhatta
    ilmassa ihastelivat,
    hartioilla haastelivat,
    tehessä isän iloa,
    soitellessa Väinämöisen.

    Itse ilman luonnottaret,
    ilman impyet ihanat,
    iloa imehtelivät,
    kanteloista kuuntelivat;
    mikä ilman vempelellä,
    taivon kaarella kajotti,
    mikä pienen pilven päällä,
    rusoreunalla rehotti.

    Tuo Kuutar, korea impi,
    neiti Päivätär pätevä
    pitelivät pirtojansa,
    niisiänsä nostelivat,
    kultakangasta kutoivat,
    hope’ista helskyttivät
    äärellä punaisen pilven.
    pitkän kaaren kannikalla.

    Kunpa saivat kuullaksensa
    tuon sorean soiton äänen,
    jo pääsi piosta pirta,
    suistui sukkula käestä,
    katkesihe kultarihmat,
    helkähti hopeaniiet. — —

    Uipi hauit hangotellen,
    ve’en koira, vengotellen,
    lohet luo’oilta samosi,
    siikaset syväntehiltä.
    Säret pienet, ahvenetki,
    mujehetki, muut kalatki
    rinnoin ruokohon ajaikse,
    rantahan rakenteleikse
    virttä Väinön kuulemahan,
    soittoa tajuamahan.

    Ahto aaltojen kuningas,
    ve'en ukko ruohoparta,
    ve'en kalvolle veäikse,
    luikahaikse lumpehelle;
    siinä kuunteli iloa. — —

    Itseki ve’en emäntä,
    ve’en eukko ruohorinta,
    jopa nousevi merestä
    ja lapaikse lainehesta:
    ruokorintahan rivahti,
    väännäikse vesikarille
    tuota ääntä kuulemahan,
    soitantoa Väinämöisen,
    kun oli ääni kummanlainen,
    soitanto ylen sorea.
    Se siihen sike’in nukkui,
    vaipui maata vatsallehen,
    kirjavan kiven selälle,
    paaen paksun pallealle.

    Siinä vanha Väinämöinen
    soitti päivän, soitti toisen.
    Ei ollut sitä urosta
    eikä miestä urheata,
    ollut ei miestä eikä naista
    eikä kassan kantajata,
    kelle ei itkuksi käynyt,
    kenen syäntä ei sulanut.
    Itki nuoret, itki vanhat,
    itki miehet naimattomat,
    itki nainehet urohot,
    itki pojat puol'-ikäiset,
    sekä pojat jotta neiet,
    jotta pienet piikasetki,
    kun oli ääni kummanlainen,
    ukon soitanto suloinen.

    Itsensäki Väinämöisen
    kyynel vieri kyykähteli.
    Tippui tilkat silmistänsä,
    vierivät vesipisarat,
    karkeammat karpaloita,
    herkeämmät hernehiä,
    pyöreämmät pyyn munia,
    päreämmät päitä pääskyn.

    Ve’et vieri silmästänsä,
    toiset toisesta noruvi.
    Putosivat poskipäille,
    kaunihille kasvoillensa,
    kaunihilta kasvoiltansa
    leve’ille leuoillensa,
    leve’iltä leuoiltansa
    rehe’ille rinnoillensa,
    rehe'iltä rinnoiltansa
    päteville polvillensa,
    päteviltä polviltansa
    jalkapöyille jaloille,
    jalkapöyiltä jaloilta
    maahan alle jalkojensa. — —

    Vierevät vesipisarat
    luota vanhan Väinämöisen
    rannalle meren sinisen,
    rannalta meren sinisen
    alle selvien vesien,
    päälle mustien murien. — —

    — Kävi sotka poimimahan
    Väinämöisen kyyneleitä
    alta selvien vesien.
    päältä mustien murien.
    Poimi kyynelet merestä,
    kantoi Väinölle kätehen:
    jo oli muiksi muuttunehet,
    kasvanehet kaunoisiksi,
    helmiksi heristynehet,
    simpsukoiksi siintynehet,
    kuningasten kunnioiksi,
    valtojen iki-iloiksi.

35. Sammon ryöstö.

Soittelun jälkeen lähdettiin matkaa jatkamaan, Ilmarinen istuutui ylimmäisille ja Lemminkäinen alimmaisille airoille soutajaksi. Laskettiin halki lainehien vasten Pohjan valkamoita.

Vedettiin vene teloille teräksisille ja tultiin tupaan.

Pohjolan emäntä;

    — Mipä miehillä sanoma,
    urohilla uusi tieto?

Väinämöinen:

    — Sammosta sanoma miesten,
    kirjokannesta urosten:
    saimme sampuen jaolle,
    kirjokannen katselulle.

Pohjolan emäntä:

    — Ei pyyssä kahen jakoa,
    oravassa miehen kolmen.
    Hyvä on sampuen hyrätä,
    kirjokannen kahnatella
    Pohjolan kivimäessä,
    vaaran vaskisen sisässä.
    Hyvä olla itseniki
    Sammon suuren haltijana.

Väinämöinen:

    — Kun et antane osoa,
    tuota sammon toista puolta,
    niin on kaiken kantanemme,
    vienemme venehesemme.

Kovin pahastui Pohjolan emäntä tuosta sanomasta ja kutsui kokoon kaiken Pohjan väen saapujien pään varalle.

Silloin vanha Väinämöinen tarttui kanteloiseensa ja nukutti sen soitolla kaiken Pohjolan väen uneen.

Nyt voitiin mennä sampoa katselemaan. Alkoi sammon irroittaminen Pohjolan kivimäestä.

Väinämöinen hyrähti laulamaan, Ilmarinen kävi voitamaan lukkoja, jottei ukset ulvahuisi, ja Lemminkäinen Väinämöisen käskystä meni jo itse sampoa liikuttelemaan.

Eipä sampo liiku, sen juuret ovat syvällä.

Olipa härkä Pohjolassa; sen on syltä sarvet pitkät. Lemminkäinen otti sen heinikosta, valjasti auran eteen ja kynteli sen avulla sammon juuria. Jo liikahteli kirjokansi.

Silloin tartuttiin kolmin miehin sampoon, väännettiin se paikoiltaan ja vietiin veneeseen.

Vene työnnettiin vesille ja lähdettiin paluumatkalle.

Nyt oli tarkoin varottava kaikkea meluamista, itse laulamistakin. Lemminkäinen oli kuitenkin laulutuulella ja kehotteli Väinämöistäkin hyreksimään. Tämä kielsi kaiken laulun liian varhaisena ilonpitona.

Mutta eihän Lemminkäinen välittänyt kielloista, vaan rupesi käreällä kulkullaan kajahuttelemaan. Se herätti kurjen suolla ja se vuorostaan havahdutti Pohjolan väen. Louhi Pohjolan emäntä syöksyi heti aarteelleen. Nähtyään sen viedyksi, puhkesi hän valitukseen ja ryhtyi kaikkiin vainotoimiin veneretkeläisiä vastaan. Ensinnä rukoili hän Ututyttöä terhenneittä seulomaan sumua merelle, jotta vainolaiset eksyisivät ja sitten työnsi meressä asuvan Iku-Turson tekemään muuta tuhoa sammon viejille.

Ututyttö seuloi merelle sellaisen sumun, että kalevalaisten vene seisattui sen pakosta kokonaiseksi kolmeksi yötä meren sedälle. Vasta kun Väinämöinen veti merta miekallaan, sumu hajosi, Iku-Turso nosti päätään vedestä ja yritti surmata suvun Kalevan, mutta onnistuipa Väinämöisän kohottaa hänet korvistaan ja viskata se kauvas mereen, minne manasi sen ikipäiviksi.

Sattuipa vielä Ukko ylijumala nostattamaan suuren myrskyn merelle ja sen käsissä keinuessa vierähti jo kannelkin mereen. Mutta itse laiva kuitenkin säilyi. Lemminkäisen varapuut olivat nyt hyvään tarpeeseen.

Silloin Louhi kokosi laivansa täyteen väkeä ja lähti sillä saavuttamaan kalevalaisia.

Vanha Väinämöinen lasketellessaan sinistä merta lausui Lemminkäiselle:

    — Oi sie lieto Lemmin poika,
    ylimäinen ystäväni!
    Nouse purjepuun nenähän,
    vaatevarpahan varaha!
    Katsaise etinen ilma,
    tarkkoa takainen taivas,
    onko selvät ilman rannat,
    onko selvät vai sekavat!

    Tuopa lieto Lemminkäinen,
    poika, veitikka verevä,
    hyvin kärkäs käskemättä,
    kehumattaki kepeä,
    nousi purjepuun nenähän,
    vaatevarpahan ravahti.

    Katsoi iät, katsoi lännet,
    katsoi lutoehet, etelät,
    katsoi poikki Pohjan rannan.
    Siitä tuon sanoiksi virkki;
    — Selvänä etinen ilma,
    taakea takainen taivas:
    pieni on pilvi pohjosessa,
    pilven lonka luotehessa.

    Sanoi vanha Väinämöinen:
    — Jo vainen valehtelitki!
    Ei se pilvi ollekana,
    pilven lonka lienekänä:
    se on pursi purjehinen.
    Katso toiste tarkemmasti!

    Katsoi toiste, katsoi tarkoin.
    "Sanovi sanalla tuolla:
    -Saari kaukoa näkyvi,
    etähältä haamottavi:
    havukoita haavat täynnä,
    koivut kirjokoppeloita.

    Sanoi vanha Väinämöinen:
    - Jo vainen valehtelitki!
    Havukoita ei ne olle
    eikä kirjokoppeloita:
    ne on Pohjan poikasia.
    Katso tarkoin kolmannesti!

    Se on lieto Lemminkäinen
    katsoi kerran kolmannenki.
    Sanovi sanalla tuolla,
    lausui tuolla lausehella:
    — Jo tulevi Pohjan pursi,
    satahanka hakkoavi!
    Sata on miestä soutimilla,
    tuhat ilman istumassa!

    Silloin vanha Väinämöinen
    jo tunsi toet totiset.
    Sanan virkkoi, noin nimesi:
    — Soua, lieto Lemminkäinen,
    soutakatte, kaikki kansa,
    jotta juoksisi venonen,
    pursi eestä ennättäisi!

    Souti seppo Ilmarinen,
    souti lieto Lemminkäinen,
    souti kansa kaikenlainen.
    Lyllyivät melat lylyiset,
    hangat piukki pihlajaiset,
    vene honkainen vapisi;
    nenä hyrski hylkehenä,
    perä koskena kohisi,
    vesi kiehui kelloloissa,
    vaahti palloissa pakeni.

    Kilvan kiskoivat urohot,
    miehet veikaten vetivät:
    eipä matka eistykänä,
    ei pakene puinen pursi
    eestä purren purjehisen,
    tuon on Pohjolan venehen.

    Silloin vanha Väinämöinen
    jo tunsi tuhon tulevan,
    hätäpäivän päälle saavan.
    Arvelee, ajattelevi,
    miten olla, kuin eleä.
    Itse tuon sanoiksi virkki:
    — Vielä mä tuohon mutkan muistan,
    keksin kummoa vähäisen.

    Tavoittihe tauloihinsa,
    tunkihe tuluksihinsa.
    Otti piitä pikkuruisen,
    tauloa taki vähäisen;
    ne merehen mestoavi
    yli olkansa vasemman,
    sanovi sanalla tuolla,
    lausui tuolla lausehella:
    — Tuosta tulkohon karinen,
    salasaari kasvakohon,
    johon juosta Pohjan purren
    satahangan halkiella
    meren myrskyn hiertimessä,
    lainehen rapa’imessa!

    Se siitä kariksi kasvoi,
    loihe luo’oksi merehen,
    itähän pitemmin puolin,
    poikkipuolin pohjosehen.

    Tulla puikki Pohjan pursi,
    halki aallon hakkoavi:
    jopa joutuvi karille,
    puuttui luotohon lujasti.
    Lenti poikki puinen pursi,
    satakaari katkieli;
    mastot maiskahti merehen,
    purjehet putoelivat
    noiksi tuulen vietäviksi,
    ahavan ajeltaviksi.

    Louhi, Pohjolan emäntä,
    jaloin juoksevi vetehen
    läksi purtta nostamahan,
    laivoa kohottamahan.
    Ei ota vene yletä
    eikä pursi liikahella:
    kaikk’ oli kaaret katkennunna,
    kaikki hangatki hajalla.

    Arvelee, ajattelevi.
    Itse tuon sanoiksi värkki:
    — Mikäs neuvoksi tulevi,
    kukas pannahan etehen?
    Jopa muiksi muutaltihe,
    tohti toiseksi ruveta.
    Otti viisi viikatetta,
    kuusi kuokan kuolioa:
    nepä kynsiksi kyhäsi,
    kohenteli kouriksensa;
    puolen purtta särkynyttä:
    senpä alensa asetti;
    laiat siiviksi sivalti,
    peräpuikon purstoksensa;
    sata miestä siiven alle,
    tuhat purston tutkaimehen,
    sata miestä miekallista,
    tuhat ampujaurosta.

    Levitäikse lentämähän,
    kokkona kohotteleikse.
    Lenteä lekuttelevi
    tavoitellen Väinämöistä:
    siipi pilviä sipaisi
    toinen vettä vieprahteli,

    Veen emonen, vaimo kaunis,
    hänpä tuon sanoiksi virkki:
    — Oi on vanha Väinämöinen!
    Käännä päätä päivän alta,
    luo’os silmät luotehesen,
    katso taaksesi vähäisen!

    Vaka vanha Väinämöinen
    käänsi päätä päivän alta,
    luopi silmät luotehesen,
    katsoi taaksensa vähäisen:
    jo tulevi Pohjan eukko,
    lintu kumma liitelevi,
    harte’ista kuin havukka,
    vaakalintu vartalolta!

    Yllättävi Väinämöisen.
    Lenti purjepuun nenähän,
    vaatevarpahan rapasi,
    päähän pielen seisotaikse:
    oli pursi päin pu’ota,
    laiva laioin kallistua.

Tosi hätä jo näytti tulevan kalevalaisille. Ilmarinen kääntyi jo Ukon ylijumalan puoleen ja Väinämöinen kysyi Louhelta:

    — Ohoh Pohjolan emäntäi
    - Joko saat jaolle sammon
    nenähän utuisen niemen,
    päähän saaren terhenisen?

Ei tahtonut mihinkään jakoon tulla Louhi ja tavoittipa jo sampoa kokonkynnellään.

Mutta lieto Lemminkäinen ehti väliin ja löi miekallaan kokkoa kourille, manaten:

    Maahan miehet, maahan miekat,
    maahan untelot urohot,
    sa’at miehet siiven alta,
    kymmenet kynän nenästä!

Se pudottihin miehet Louhen selkämiltä mereen. Ja kun Väinämöinenkin jo sai isketyksi melalla kokkoa kynsille, niin menivät nämä murskasi, jotta jäi vain yksi sakarisormi.

Mutta tällä ainoalla sakarisormelläänkin sai Louhi kaapaistuksi sampoa ja siten vetäistyksi sen mereen, jossa se mureni kappaleiksi. Toiset kappaleet menivät meren pohjaan ja toisia lähti aalto ajelemaan kohti meren rantoja.

Se oli loppu Louhen vallan. Hänen sormeensa jäi vain pieni siru sampoa, ja sen saatuaan hän, itkuun purskahtaen ja toivottaen kalevalaisille kaikenlaista onnettomuutta, lähti lentelemään kotiinsa päin.

Mereen meni kalevalaisiltakin sampo. Mutta sen aaltojen päälle jääneitä kappaleita tuuli ajeli ja kantoi ne Kalevalan rannoille. Siellä koottiin he ja saatiin niistä kaikenlaista hyvää. Nenässä utuisen niemen niistä kasui niin oluita ohraisia kuin leipää rukiista. Niistä ennusteli Väinämöinen jo niiden lähtiessä meren selkää ajelehtimaan:

    — Tuosta kyntö, tuosta kylvö,
    tuosta kasvu kaikenlainen,
    tuosta kuu kumottamahan.
    onnen päivä paistamahan
    Suomen suurille tiloille,
    Suomen maille maireliillel

36. Sammon taistelun jälkeen.

Sammon taistelun jälkeen kertomus Kalevalan ja Pohjolan suhteista alkaa päättyä. Yrittäähän Louhi vielä täyttää uhkauksiaan: lähettää kalevalaisten varalle tauteja, karjaa kaatamaan karhuja ja vihdoin varastaa tulen, vieläpä itse auringonkin ja kuun, kun nämä laskeutuvat puun latvaan Väinämöisen soitteloa kuuntelemaan uudella, koivuisella kanteleella. Taudit häätää Väinämöinen luvuillaan ja loitsuillaan, karhut tapetaan onnistuneen metsäretken jälkeen ja Aluen järvestä pyydetään suurella nuotalla Luojan iskemä tulikipuna Louhen piilottaman tulen sijaan. Auringon ja kuun päästää Louhi vapaaehtoisesti irti, kun kalevalaisten uhkaamassa uudessa sodassa luulee itselleen huonosti käyvän. Nähtyään Luojan valot takaisin taivaalle nousseina kohottaa Väinämöinen iloisen ylistysvirren niille:

    Terve, kuu, kumottamasta,
    kaunis, kasvot näyttämästä,
    päivä kulta, koittamasta,
    aurinko, ylenemästä!

    Kuu kulta, kivestä pääsit,
    päivä kaunis, kalliosta,
    nousit kullaisna käkenä,
    hopei'sna kyyhkyläisnä
    elollesi entiselle,
    matkoillesi muinaisille.

    Nouse aina aamusilla
    tämän päivänki perästä!
    Teepä meille terveyttä,
    siirrä saama saatavihin,
    pyytö päähän peukalomme,
    onni onkemme nenähän!

    Käy nyt tiesi tervehenä,
    matkasi imantehena,
    päätä kaari kaunihisti,
    pääse illalla ilohon!

37. Väinämöisen lähtö, uuden vallan alku.

Väinämöisen lähtemisen aika alkaa lähestyä. Hän on jo työnsä tehnyt, vanhaksi käynyt. Hän on parhaimpansa mukaan johdatellut Kalevalan kansaa onnellisempia, rauhallisempia aikoja kohti. —

Eleleepä isonsa kotona Marjatta, korea kuopus.

Hän pitää viikkoista pyhyyttä, iän kaiken kainoutta, ei syö kananmunia, ei lampaan lihoa, ei istu oriin rekeen.

Kerran kulkee hän metsässä ja syö marjasen mäeltä. Siitä syntyy hänelle pieni poiut, kultainen omenainen. Se katoaa, mutta löydetään suolta. Marjatta käy kasvattamaan omenaistaan ja kohta on tullut sen kastamisen aika. Kukapa sitä kastamaan. Virokannas karjalainen. Mutta poika on suolta löydetty. Senvuoksi on se ensin tutkittava ja tuomittava, onko se elämisen arvoinen. Kuka tutkijaksi? Väinämöinen. Hänen käsitystensä mukaan on poika suolle vietävä ja häntä puulla päähän lyötävä, koska se on kerran suolta löydettykin. Silloin käy poika puolikuinen puhumaan ja lausuu tuomion itsestään Väinämöisestä:

    Ohoh sinua, ukko utra,
    ukko utra, unteloinen,
    kun olet tuhmin tuominnunna,
    väärin laskenna lakia!
    Eipä syistä suuremmista,
    töistä tuhmemmistakana
    Itseäsi suolle viety
    eikä puulla päähän lyöty.

    Tämän puheen perusteella poika kastetaan.

    Ukko risti ripsahutti,
    kasti lapsen kapsahutti
    Karjalan kuninkahaksi,
    kaiken vallan vartiaksi.

Siitä vanha Väinämöinen suuttuu ja häpeää. Hän lähtee astumaan rantaan ja laulaa siellä itselleen vaskisen venehen, kuparisen umpipurren. Istuutuu siihen ja lähtee sillä laskea karehtelemaan

    yläisihin maaemihin,
    alaisihin taivosihin.

Lähtiessään jättää hän kuitenkin kantelun jälelle, laulut suuret lapsilleen sekä ennustelee:

    — Annapas ajan kulua,
    päivän mennä, toisen tulla,
    taas minua tarvitahan,
    katsotahan, kaivatahan
    uuen sammon saattajaksi,
    uuen soiton suorijaksi,
    uuen kuun kulettajaksi,
    uuen päivän päästäjäksi,
    kun ei kuuta, aurinkoa
    eikä ilmaista iloa!

38. Kalevalan loppusanat.

Runolaulaja lopettaa:

    Hevonenki hengähtävi
    matkan pitkän mentyänsä,
    rautanenki raukeavi
    kesäheinän lyötyänsä,
    vetonenki vierähtävi
    joen polvet juostuansa,
    tulonenki tuikahtavi
    yön pitkän palettuansa:
    niin miks’ ei runo väsyisi,
    virret vienot vierähtäisi
    illan pitkiltä iloilta,
    päivänlaskun laulannoilta?

Hän on kuullut saneltavaksi;

    — Eipä koski vuolaskana
    laske vettänsä loputen,
    eikä laulaja hyväinen
    laula tyynni taitoansa.
    Mieli on jäämähän parempi
    kuin on kesken katkemahan.

Ja niin hän kerii laulunsa kerälle, vie ne aitan parven päähän, luisten lukkojen sisälle.

    — Mitäs tuosta, jos ma laulan,
    jos ma paljoki pakahan,
    jos laulan jokaisen laakson,
    joka kuusikon kujerran!
    Ei ole emo elossa,
    oma vanhin valvehella,
    eikä kulta kuulemassa,
    oma armas oppimassa;
    on mua kuuset kuulemassa,
    hongan oksat oppimassa,
    koivun lehvät lempimässä,
    pihlajat pitelemässä.

Piennä jäi hän emostaan, matalana maammostaan, jäi kuin kiuruksi kivelle; jäi joka tuulta tuntemaan, joka ärjyä älyämään, vilussa värisemään. Monta on hänellä virkkajaa vihaisen äänen, äänen tuiman tuikuttajaa, vieläpä moni hänen kieltään kiroaakin.

Mutta mitä hän lauloi, se ei mennyt hukkaan. Sillä laululla hän ladun hiihti, latvan taittoi, oksat karsi, tien osoitti. Siitä laulusta se

    — — tie menevi,
    ura uusi urkenevi
    laajemmille laulajoille.
    runsahammille runoille
    nuorisossa nousevassa,
    kansassa kasuavassa.

— —

SANA- JA ASIASELITYKSIÄ.

1. Kalevalan laulajan alkusanat.

  suoltamahan = sujuttamaan, virittämään.
  mielitehtoisien = ystävien; kuulemaan halullisten,
  kasuavassa = kasvavassa, nousevassa.
  saamia = saatuja.
  väätessänsä = vääntäessänsä.
  sukuvirttä; lajivirttä = laulua omasta kansasta, sen        menneisyydestä.

2. Väinämöisen syntyminen.

  kave = nainen, impi, emo.
  viikoista pyhyyttä = kauanaikaista puhtautta.
  yrön = uron.
  hipiätä = ihoa.
  kalskahtavat = murenevat.
  kuplisteleikse = kohotteleikse, väänteleikse.
  iloamahan, tähyämähän = ihailemaan, katselemaan.
  kalahaudat = syvemmät kohdat meressä, kalojen oleskelupaikat.

3. Maiden viljelys.

  tihittämähän = sirottamaan,
  kyyhätteli = hiljakseen sirotteli.
  leyhke'ille = leppeille, lauhkeille,
  lautui = laajeni.
  hattarat hasertamasta = hajapilvet vinhasti kiitämästä.
  inehmo = ihminen.
  vaaksan = peukalon ja keskisormen välimitan.
  teutaroivi = tepastaa, keikkuu.
  silota = someta, kaunistua.
  kuusia, seitsemiä jyviä = kuuden, seitsemän laatuisia,
  hietarinta = hiekan värinen rinnalta.
  hoiloa = hoilaile, ääntele.
  riukuttele = lyhyin, kirkkain äänin kajahuttele.

4. Väinämöisen ja Joukahaisen vastakkainajo.

  yhytysten = yhtä mittaa.
  syntyjä = asiain alkutietoja.
  yhet urohot = kaikki uroot.
  inhalla = ikävällä.
  katovalla kannikalla = katoovalla maankappaleella, lyhyellä
  iällä.
  silma = sinut.
  lausitahan = lausutaan, manataan.
  vitihin = pehmeään pintalumeen.
  korjan = talvireen, laitareen.
  suhuttelevi = hiljakseen ajaa.
  päätyi = joutui, saapui.
  rahkehen = oik. rahkeeseen.
  takistui = takertui.
  vemmel = luokki.
  usisi = vuoti, tihkui.
  länkäpuiset = väärät.
  veäite = vetäydy.
  pilastehiksi = paloiksi, sälöiksi.
  rämäksi reen retukan = rikki huonon reen.
  reppänä = savuaukko katossa, lakeinen
  kiukoata = kiuasta.
  sykysyt = syksyt.
  rapsehtivi = hiljallensa liikehtii.
  muikeaksi = karvaaksi, happameksi.
  paatonen patarania = kivi huonoja patoja.
  meren kolkot = meren hautapaikat.
  suettaessa = luodessa, muodostettaessa.
  tuuriasi = keihäitäsi.
  haventa = partaa.
  rakoili = lenteli sinne tänne.
  suonivöistä nivuslihoista = vyötäisistä.
  pyörrytä = peräytä' teen tehottomaksi.
  lunnahat = maksut.
  riveä = nopsa.
  vaarnanen = vaatenaula.
  tela = veneenvetopaikka.
  hulikkojen = purtiloiden, puuastioiden.

5. Aino-neiti.

  rinnan ristiä = rintakoristetta.
  miekkoisien = onnellisten.
  kaikerti = valitti.
  auvon, auvon = riemun, riemuni.
  hereämmät herne-aarta = suuremmat herneen jyvää.
  runnahtavi = vaipuu.

6. Outo kala.

  kuleahka = kuulakahko, sinervähkö.
  kuujaseksi = lohikalaksi.
  haleahka = haalean, vaalean värinen.
  päärivatoin = pääkoristeeton.
  palstoin = paloin, paloiksi.
  lounahiksi = päivällisiksi.
  polviseksi = elinaikaiseksi.

7. Joukahaisen kosto.

  piiliä = nuolia.
  mujuissa = kähyissä, myrkyissä.
  olkisella = oljenkarvaisella, vaalealla.
  vekaran = jousipuun.
  viinestä = nuolisäiliöstä.
  kolmikoipisesta = kolmesta koipinahkasta tehdystä.
  orhe'imman = urheimman, nopsimman.
  juonelle = juovalle, uurnalle.
  sakara = pykälä; jousipuu; nuoli.
  jänne liina lippaellos = liinainen jänne lyö.
  lekahutti = liikahutti.
  kovan = kovin.
  pirajavihin = ohuina, hajoillen kiitäviin.
  sapsohon = rintalihaan, sydämeen.

8. Väinämöinen joutuu Pohjolaan, lupaa Louhelle sammon.

  pehkiönä = lahoutuneena pölkkynä.
  järkiähän = kerrassaan, yhtämittaa.
  pyyhätteli = pyyhkieli.
  lotaisi = kosketteli.
  uvantolainen = suvantolainen, väinöläinen.
  kylkehen = sivuun; aivan kuin ei olisi syönytkään.
  virsun = tuohitohvelin.
  kynän = ruodon.
  uuhen = lampaan, karitsan.

9. Väinämöisen paluumatka Pohjolasta. — Veneen veisto.

  kajotti = loisteli.
  huolittavi = kiirehtivi.
  kasa = terä.
  pontta = varren päätä,
  vaapahutti = liikahutti, heilautti.
  kilpistyi = käännähti.

10. Väinämöisen polvihaava parannetaan.

  raannan = haavan, jälen.
  vakittajata = rauhoittajaa.
  kielipalku = palkokieli, pahakielinen.
  lakkapuun = ovensuuorren.
  harjun = katon, laen.
  syvän synnyn = syvän tiedon; kaikkivallan.
  etinen = edessä oleva.

11. Väinämöinen toimittaa Ilmarisen Pohjolaan.

  Osmon pellon = Ilmarisen pellon.
  liukunut = oleillut.
  äijä = paljo.
  risotti = säihkyi, helotti.
  tuppuriin = tuiverrukseen.

12. Ilmarinen Pohjolassa. — Sammon taonta.

  kuluiksi = haukuttaviksi.
  riporihman tehtyisettä = ainoankaan rihman avutta.
  löyhytteli = painelivat voimakkaasti.
  väkipuolet = vajaväkiset, oikeudettomat.
  lynnähyttelevi = joustavasti takoo.
  purnun = elosäiliön.

13. Lemminkäinen. — Kyllikin ryöstö.

  Ahti = Lemminkäisen toisintonimi.
  vieretellä = laulella.
  kaloin, ahvenin = kaloja, ahvenia syömällä.
  pätevi = kelpaa.
  lippomahan = särpimään.
  karittelevi = keveästi ajaa.
  kukkoa = kuuluisaa, korskeata.
  yötsilöissä — yökisoissa.
  reutoi == tempasi.
  taljallensa = vuodalleen.
  liistelyisillensä = reen pohjille.
  lehmityyttä, leivätyyttä = lehmättömyyttä, leivättömyyttä.
  puhujan = puhaltajan.
  kenstin = taitavan.
  poukkujen = vaatteiden, pyykin.

14. Lemminkäinen rikkoo lupauksensa.

  kypenihin, poroihin = kipunoihin, kuumiin tuhkiin.
  rikorihman kiertämättä = aivan alasti.
  järky = jääkeihäs.
  hyöteleikse = joudutteleikse.
  pätöistä = poloista.

15. Lemminkäinen Pohjolassa.

  karkutti kariperällä = hoputti rengassiimalla.
  utumiehen = sumumiehen.
  tuntijoita = taitajoita.
  lautsat = lavitsat, istuimet.
  hyvä on laulu loppuvasta = hyvä, kun pian loppuu.
  uuelta = tuoreelta.
  lappehin = lattein puolin, sivuttain.
  säykkymähän = säihkymään.

16. Lemminkäisen lunnastyöt.

  lylyn, kalhun = suksen.
  kiinnistihe = kiihottautui.
  lyylittämään = rukoilemaan, palvomaan.
  heinäkengät = heinäpohaiset virsut.
  riihiryökälehet = riihivaatteet.
  lyöte = pukeudu.
  annituutta = antamattomuutta.
  hoivauta = hellitä, anna.
  haljakkoihin = verkaviittoihin
  marhaminnat = riimut.
  vesikyyn = vesikäärmeen.

17. Lemminkäisen etsiminen ja pelastaminen.

  angervoisen = ahdistetun, kovaosaisen.
  laiton = laitetun, moititun.
  mätkyi = vaipuili.
  oron = oriin.
  uhkuhun = jäähyhmään, lumisohjuun.
  rikon = sären.
  apatin = täytin.
  alanenäksi = alaskatsovaksi.
  mauriaisna = muuriaisna, muurahaisna.
  neuliaisna = teräväpiikkisenä hyönteisenä, ampiaisena.
  sytäsi = sysäsi.
  vitahan = viistoon.
  elotukku = elokasa.
  muskuloita = kohtia lihaksia.
  valahaksi = valaskalaksi, vedeneläväksi.
  utra = untelo.
  malkio= maassa-ollut

18. Väinämöinen Tuonelassa,

  puun murskain = puun sirun,
  vitsikkoa = viidakkoa.
  räpähien räimyttäjä = rääsyjen lyöjä.
  kielastajan = valehtelijan.
  hurahteleisi = vuotaisi ropisemalla.
  herahteleisi = tippuisi.
  rikkoihe reki runoilta = runot puuttuivat sanoja.
  oroa, vääntiätä = oraa, näveriä.
  lateli = liikehti.
  appajat = ahmijat.
  ongelmoita = oppilauseita.
  ruton = pian.
  saarvana saraikkohon = saukkona saraheinikkoon.

19. Väinämöinen Vipusen vatsassa.

  tutkelmusta = katkelmaa.
  poimeteltavata = kierrellen käyskenneltävää.
  tutkaimia = teriä.
  koikutellaksesi = pitkin askelin käytävää.
  talukset = kengän varapohjat.
  riitsi = riisti.
  huotrasta = tupesta.
  huveksisesta vennon-selkäisestä = pehmeänahkaisesta.
  meltoa = pehmeätä.
  karjua = urossikaa.
  lempiluottehia = mielitietoja.
  alkuluottehia = alkutietoja.
  sälkö = nuori vama.
  varaväkevän = tietorikkaan.

20. Ilmarinen Ja Väinämöinen matkalla Pohjan neittä kosimaan.

  haljakkahan = teki haljakan väriseksi.
  holvaeli = voiteli.
  tuhatnyplän = tuhatnappisen.

21. Kilpakosinta. — Ilmarisen lunnastyöt.

  pirahteli = kului lyhyin hetkin.
  lukki, kalikka, luppa = koiran leikillisiä nimiä.
  luskutteli, hiisti = haukkui hiljalleen.
  torkutellen = iskiellen.
  läänittävä = laitettava.
  paasi paksu = paksulla jauhinkivellä jyvät hienonnettava.
  latjattava = ladottava.
  peni = koira.
  valvatteli = tutkieli, tarkkaeli.
  tuulikunnahan kukutse = tuulen käymän kunnaan harjoitse.
  Suovakko = mieronkiertäjä-akka.
  kuusin kultaisin käkösin j.n.e. = tarkoitetaan ajoneuvoissa
  olleita piirroksia.
  osan hyvyyelle = hyväosaiselle.
  kehrä varteni = kuontaloni.
  kalpimeni = pellavanselvitys veitseni.
  luikahaikse = keinuelee.
  valvattiaan = odotettuaan.
  raivoja = takaraivoja.
  ratisevia = narisevia.
  kursohon = rotkoon, notkelmaan.
  läylemmäksi = kuumeelliseksi.
  vengotteli = jäykin, suurin mutkin tuli.
  kilpistyi = irtautui.
  kivastihe = kiivaasti syöksi päälle.

22. Pohjolan häät.

  saristui = väheni, harveni.
  remmätellös = saatellos.
  pillat = vahingot.
  lässäp’ = lähelläpä.
  liitto = lähtöaika.
  läyli = paha tila, vaikeus.
  kostelen = kiittelen, palkitsen.
  pasikoia = pauhaella, räiskiä.

23. Lemminkäisen kostotuuma.

  jumun, järyn = jymyn, jyrinän.
  riu’uttele = jäähdyttele.
  pEiateroineen = kivenpaloineen.
  suimistaikse, kaimistaikse = syöksähtää päälle.
  koirankieliset = koirankielen näköisinä aaltoina virtaavat vedet. myös koirankieli-kasvia kasvavat vedet.
  vääjänne = väistyne, säikähtäne.

24. Lemminkäisen taistelu Pohjolan isännän kera. — Pako.

  pitelärapi = pitempi.
  tihua = pahaa.
  laski pään on päältä olka = pudotti pään olkapään päältä.
  naatin = varren.
  koppelo = naarasmetso.
  takaturma = takaa tuleva turma.
  pillomuksen = pahantekijän.

25. Lemminkäinen piilosaaressa. — Viimeiset vaiheet.

  kaihot = autiot, suuret.
  karpion aloa = kymmenen vanhan kapan alaa.
  hohahtelevi = putoelee kuohahdellen.
  kapan = kipon.
  vasesta = vaskesta.
  varpelaitehille = kukkuroilleen, jotta oikein laidat oli tarpeen.

26. Kullervo. — Untamon luona.

  su’un = suvun.
  piikki, kasara = sota-aseita; viimemain, käytetään myös kasken kaadossa.
  sataisen = satojen arvoisen.
  turpuvaksi = paisuvaksi.
  kohlut, mahlat = kolahdukset, itkut, kärsimykset.
  puolikkohon = tynnyriin.
  porossa = tuhkassa.
  ä’itteleikse = suututteleikse.
  piikkonen = piikki.
  pirsikkohon = hirsikköhöa.
  sini = sinnes.
  ruumeniksi, kaunaksi = akanoiksi, suljuksi.

27. Kullervo Ilmarisen palveluksesssa. — Ilmarisen emännän kuolo.

  kakku = leipä.
  silkkoa = silppua, olkea, ala-arvoista ainetta.
  eloa = tavaraa.
  karahutin = vetäisin.
  kultasolki = kultavöinen.
  kaikoa = kokoa, aja.

28. Kullervo lähtee vanhempansa luokse.

  syttä (sysi) = hiiltä.
  ahkuiset = hyhmäiset, kylmät.

29. Kullervo kotona. — Tihutyö.

  tappuroiksi sotkuisiksi.
  sikeämättä = saamatta.
  hurstilla = lakanalla.

30. Kullervon kostoretki ja kuolema.

  äkin = pian.
  kujarikoille = kujaroskille.
  kupo = olkikasa.
  läävähän = navettaan.
  menettyköhön = menehtyköön
  länkämöisilläni = kyyrylläni, kuurullani.
  iljeniksi = iljangoiksi.
  rojahutti = törähytti.
  kulahutteli = luritteli.
  likistämähän = halaamaan, syleilemään.
  kuikutti = kujerti, vaikerti.

31. Kultamorsian. — Ilmarisen uusi kosioretki Pohjolaan.

  loukahtanut = oik. loukahuttanut. lyönyt.
  heiskaroia = hyppiä, keikkua.
  laulaime = laulan itseni.
  reyhkävän, hurskavan = alkusoinullisia  määräyksiä; mitättömän.
  lokottamahan = yksitoikkoisesti vaakkumaan.
  niukumahan = kirkumaan.

32. Kostohanke. — Sampoa ryöstämään.

  kahta = kaksin verroin.
  kallumassa = pyörimässä.
  jolkutella, välkytellä = keveästi kiidättää vesillä.
  jonka kuu kärestä paistoi j.n.e. = tarkoitetaan, että nuo
  esineet oli miekkaan kuvattu.
  lappea, västi = miekan osia: terän sivu; kädensija.
  kasi = kissa.
  ratustelemaan = hiljakseen ajamaan.
  hankava = monihankainen.
  haveksit = virkahtelet.
  alustani = täyteni.
  sukapäitä = jmden päät oli su'ittu.
  piipioja = jänteväkouraisia.
  tinapäitä = tinakoristeet päässä.
  teljoille = soutimille.
  suovoa = heinäpielestä.

33. Venematka — Kanteleen teko.

  karehtelevi = iloisesti purjehtii.
  konkkaluilla = pyrstöpuolen evillä.
  melkeässä = alhaalla.
  ruotasta = ruodosta.

34. Väinämöisen soitto.

  suorittavi, pesevi'= valmistelee.
  ikiruno]an = ikikuulun laulaja.
  purkaeli = äännähteli.
  upehen = oriin.
  koikkelehtavata = pitkin askelin astuvaa.
  kutiskosta kuusisesta = kuusenjuurisesta pesästä.
  vahti = kavahti.
  konkelolle, lengolle = vääntymälle.
  sirkovia = siuvottavia.
  kajotti, rehotti = loisti, koreana istui.
  hangotellen, vengotellen = jäykin, kankein liikkein.
  mujehetki = muikut.
  lapaikse = nopeasti nousee.
  rivahti = ilmestyi, asettui.
  kyykähteli = putoeli.
  herkeämmät, päreämmät = suuremmat.
  heristynehet = kaunistuneet.

35. Sammon ryöstö.

  kahnatella = pyöriellä.
  ravaha = kavahda, kiipeä.
  taakea = sekava.
  hakkoavi = vinhasti rientää.
  lyllyivät = taipuilivat.
  tauloihinsa, tuluksihinsa = tulinenvoihinsa.
  taki vähäisen = juuri nimeksi, jonkun verran.
  mestoavi = viskaa.
  hiertimessä, rapa’imessa = seka-aallokossa.
  maiskahti = paiskahti, mäiskähti.
  kuolioa = hylkyä.

36. Sammon taistelun jälkeen.

  imantehena = kauniina kiitettynä.

37. Väinämöisen lähtö, uuden vallan alku.

  kuopus = hellitty, nuorin lapsi.
  poiut = poika.
  ripsahutti, kapsahutti = nopeasti kastoi.
  yläisihin, alaisihin = jonnekin taivaan ja maan yhtymäkohdille.

38. Kalevalan loppusanat.

  raukeavi = vaipuu.
  palettuansa = tutkittuaan.
  tyynni = kokonaan.
  pajahan = laulahdan.
  urkenevi = aukenevi.