Kassan avain

KASSAN AVAIN

Ilveilys yhdessä näytöksessä

Kirj.

RODERICH BENEDIX

Suomentanut

Teno Heino [D. Airaksinen]

Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1869.

HENKILÖT:

Adolf.
Leopoldine: hänen vaimonsa.
Katri: palvelustyttö.

Komea huone, ovi molemmilla sivuilla ja perällä.

Sivut katsojista päin.

Ensimäinen kohtaus.

Adolf (yökauhtanassa, oikealta). Uh — uh! (Pitelee päätänsä.) Tätä
hirveätä pään kivistystä! (Valittaa, ähkäilee.) Uh — uh! Ja silmäini
luomet ovat niin kankeat. Mieleni tekisi jälleen makaamaan! Syynä
siihen lienee viini! Varmaankin samppanja! Uh! ja päätä polttaa! Kaikki
suoneni tykyttävät! uh Uh!

Toinen kohtaus.

Adolf, Katri (tuopi kahviastiat ja panee pöydälle.)

Katri. Hyvää huomenta, nuori herra!

Adolf (raukeasti). Kiitoksia, Katri!

Katri. Oi herrainen aika, minkä näköinen olette?

Adolf (varoisa, hiljainen, hyväluontoinen). Minäkö?

Katri. Oletteko kipeä?

Adolf. E©n, en! Mitä vielä! Mitenkä minä olisin kipeä?

Katri, Olette niin kalvea! Silmäinne alukset ovat siniset,
katsantonne aivan sumea.

Adolf. Mitä horiset! Minä olen sangen terve.

Katri. Enpä luule, äänikin teillä on niin käreä.

Adolf. No niin, minä luulen että päätäni kivistää vähän. Lienen
hiukan vilustunut.

Katri (ottaa liinan ja kastelee sitä vesilasissa), Missäpä olisitte
vilustuneet! Minua ette luulettele. Siihen on muu syy. Kas, sitokaa
tämä päänne ympärille, se tekee hyvää teille. (Sitoo liinan pään
ympärille).

Adolf. Ah, ah, se jäähdyttää, ai kuin tuntuu hyvältä. Kiitoksia,
Katri!

Katri (nauraen.) Opiksi keppi koiralle.

Adolf. Kuinka?

Katri. Olitte seurassa eilen, myöhään kotiin tulleet.

Adolf. Niin!

Katri. Viiniä juoneet.

Adolf (surkealla äänellä). Ah niin!

Katri. Oletteko juoneet paljokin?

Adolf. Ei, ei — en tiedä — enpä luule — samppanjasta tuli minulle
niin vari.

Katri (säälivästi). Nuori herra raukka, te ette siedäkään mitään.

Adolf. Se on totta, minä en siedä paljoa.

Katri. Se on oikein häpeällistä!

Adolf. Mitä?

Katri. Älkää suuttuko, nuori herra, mutta eihän miehen sovi pyörtyä
yhdestä viiniryypystä. Tässä on myöskin teille tuleva kirje. (Pois).

Adolf (ottaa kirjeen ja pitää sitä miettien kädessään). Eipä tyttö
ollutkaan väärässä. Toiset joivat neljä kertaa sen verran kuin minä
ja olivat hyvin hauskalla mielellä, vaikka minulle se teki niin
pahaa. Minä en siedäkään mitään, Tätit eivät ole milloinkaan antaneet
minulle enempää kuin yhden, enimmäkseen kaksi ryyppyä viiniä, ja
Vaimonikin katsahtaa minuun hyvin ymmärrettävästi, kun täytän toista
lasia. "Se ei tee hyvää sinulle", sanotaan paikalla. Siinähän se on.
Minkätähden se tekee hyvää muille, jotka eivät pelkää kokonaista
puteliakaan? (Lukee kirjettä, hämmästyksissään). Taivahan Jumala,
sen olen unhottanut. Mitenkä se olikaan? Niin, niin, aivan oikein —
olemme pelanneet — ja minä — oikein — minä olen menettänyt kaikki, mitä
minulla oli mukana ja vielä satakaksikymmentä taaleria kunnian panttia.
Hyvä juttu! (Lukee kirjettä.) "Herrani! Koska aikomukseni on lähteä
matkalle kello yksitoista, niin pyydän teitä kello kymmenen aikaan
lähettämään ne satakaksikymmentä taaleria, mitä jäitte minulle velkaa
eilisessä pelissämme, asumukseeni, Hôtel d’Angleterre. Julius von
Rode, viraton kapteeni." (Katsoo kelloa). Kello on jo puoli kymmenen.
Mitä minun nyt on tekeminen? Mistä saisin pian rahaa? Kassan avain on
vaimollani — ja hänelle en uskalla virkkaa mitään. Hän ei saa tietää
mistään hinnasta että minä olen ollut korttipelissä. (Muistellen
kuin unta). Niin, oikein, jopa muistan, kapteeni oli jakajana, minä
otin pampun, luullen lopulta kuitenkin kerran voittavani, mutta
menetin silloinkin. Jo nyt olen pulassa poloinen. Pelivelka on
kunnian velka, kapteeni on ankara ja katsoo asiat suoraan, jota hänen
muistutuksensakin todistaa! Hän saattaisi — mitäpäs sille tekisin? Ah,
vaimoni! (Tempaa pois siteen ja viskaa sen nurkkaan).

Kolmas kohtaus.

Adolf. Leopoldine (vaatteissaan, vasemalta).

Adolf (menee vastaan). hyvää huomenta pikku Leopoldine.

Leopoldine (aina ystävällinen, kuitenkin hellempi, ikäänkuin lasta
kohtaan). Hyvää huomenta, Adolf. Emmekö suurustele? (Istuu.)

Adolf. Miten suvaitset, kultaseni! (Istuu).

Leopoldine. Oletko maannut hyvin?

Adolf. Olen, olen, oikein oivallisesti.

Leopoldine. Sinä olet vähän yöpyneen näköinen. Mihinkä aikaan tulit
kotiin?

Adolf. Niin — kello — yli kymmenen.

Leopoldine (naurahtaen). Paljoko yli kymmenen?

Adolf. Hm — lienee ollut noin puoli yksitoista.

Leopoldine. Niin silloin minä en ollut vielä sängyssä.

Adolf. Taisi olla yksitoista.

Leopoldine. Vielä myöhempi, sillä minä lu'in sängyssä kahteentoista
asti, ja olisin kaiketi kuullut sinun tulosi.

Adolf. Minä en tosiansa katsonut kelloa — enkä tahdo väitellä siitä.

Leopoldine. Sinä et ole ollut mikään yökyöpeli.

Adolf. En, minä joka elän niin säädyllisesti. Minä olinkin ensimäistä
kertaa sellaisessa seurassa —mutta enhän minä voinut epäytyä. Oli
serkusten syntymäpäivä — sinä tiedät, heiltä saamme vielä perintöä.

Leopoldine. Sinä teit aivan oikein kuin menit, minä itsekin kehoitin
sinua menemään. Oliko siellä hupaista?

Adolf (hyvin tuskissaan pään kivistyksestä). Ankaran hupaista.

Leopoldine. Mitä siellä tehtiin?

Adolf. Syötiin, juotiin —!

Leopoldine (säälitellen kuin lasta). Ethän kuitenkaan liene juonut
liiaksi?

Adolf. Ei, eikö mitä!

Leopoldine. Oletpa vähän nuutuneen näköinen.

Adolf. Sinä luulet vaan niin, minä olen ihan virkiä.

Leopoldine (hyväntahtoisella huolella). Sinä tiedät, Adolf, mitä
tatit aina sanovat: viini on alkuna kaikkiin syntiin.

Adolf. Ole huoletta, armaani, minä en juonut muuta kuin enimmäkseen
kaksi lasia reinin viiniä ja yhden lasin samppanjaa.

Leopoldine. Mitä muuta siellä tehtiin?

Adolf. Tarinoitiin, pidettiin puheita, esiteltiin maljoja, laulettiin
lauluja.

Leopoldine. Oliko siellä pelkkiä herroja?

Adolf. Pelkkiä herroja.

Leopoldine. Ethän liene kuitenkaan unhottanut että tänä päivänä on
aikomuksemme mennä vieraiksi salaneuvokselle?

Adolf. En, en! Mutta muistanpa muutakin, — annas vähän kassan avainta.

Leopoldine (huomiotta). Otatko rahaa? Mihinkä tarpeesen?

Adolf. Palovakuutus on maksettava näinä päivinä.

Leopoldine (naurahtaen). Oletpa sinä täsmällinen. Siitä ei ole huolta
sinulle. Asiamies lähetti kuitin eilen, minä olen maksanut.

Adolf (vähän ähmissään). Se mies on liiaksikin täsmällinen.

Leopoldine. Suututtaako se sinua?

Adolf. Eikä, mutta se on ikäänkuin velkomista, ja sellainen tuntuu
aina pahalta.

Leopoldine. Eikö mitä, Adolf, se on ihan asian mukaista, että
asiamiehet lähettävät kuitin. Etkö rupea lähtemään?

Adolf (nousee ylös). Niin, paikalla. (Erikseen). Kello on kohta
kymmenen, mitä neuvoksi minulle? (Kuuluvasti.) Salaneuvos Eccius'elleko
aioimme mennä? (Erikseen). Herra Jumala, minun täytyy maksaa rahat.

Leopoldine. Kuinka kummasti kyselet. Eihän meillä olekaan muita
tuttavia salaneuvoksia.

Adolf. Niin, niin, anna anteiksi se olikin muuta.

Leopoldine. Hourailetko sinä?

Adolf (Enemmän huolissaan). Niin, minulla on jotakin maksamista
tänä päivänä, — mitä en muista. Oikein, nyt juontui mieleeni — minun
täytyy kuitenkin pyytää sinulta kassan avainta, Bauer ja Böhne ovat
lähettäneet tilinsä.

Leopoldine. Minä maksoin senkin eilen.

Adolf (tollikkana). Sen olet sinä maksanut?

Leopoldine. Kummaako se sinusta?

Adolf. Ei — mutta — oikeastaan — sinä vaivaat itseäsi minun tähteni —
sellaiset toimitukset kuuluisivat minulle.

Leopoldine. Jos sinä tahdot, niin minä heitän ne tästä lähin sinulle.

Adolf (yhä houraillen). Niin — mieti itse — vaimolla — miehellä —
kumpaisellakin on omat —.

Leopoldine. Hyvä kyllä, Adolf, voimme keskustella mennessämme. Joudu
nyt. Sinä tiedät, että matkalla salaneuvoksen maatilalle viivymme kaksi
tuntia, ja kello on jo kymmenen.

Adolf (kiljaisee). Kello kymmenen.

Leopoldine. Herrainen aika, mitä sinä kiljut?

Adolf. Minäkö kiljuin?

Leopoldine. Niin että minua oikein peloittaa. Mikä sinua niin
säikyttää?

Adolf. Ei mikään — enhän minä ole säikähtänyt. Minä arvelen vaan —
jos kello on jo kymmenen, niin eipä tässä joutaisi enää —

Leopoldine. Sitähän minäkin; mutta yökauhtanassa et kuitenkaan
lähtene kylään.

Adolf (hyvin hölmistyneenä, katselee itseänsä). Yökauhtanassako?
Oikein, minä olen vielä yökauhtanassa! Kello kymmenen aikana!

Leopoldine. Panisit päällesi.

Adolf. 'Niin, aivan oikein, minä menen jo! (Mennessään.) En tiedä
mitään apua! Voi poloinen päätäni! Mitähän tästä tulee? (Pois.)

Leopoldine. Mitähän tämä on? Sitä hämiä? Sitä hätäilemistä? Ja hän
pyysi niin kiihkeästi kassan avainta? Minä arvelen jos jotakin, enkä
arvaa mihin hän tarvitsee rahaa. Epäluulossani lienee perää? Ehkä
kotelo siellä kassan laatikossa — minä en voi enkä tahdo pitää sitä
mahdollisena — ja kuitenkin epäilyttää minua. Hän ei ole ollut ennen
semmoinen kuin tänä aamuna. Hän salaa minulta jotakin, hän ei ole
tehnyt sitä ennen. Ja siinä on alkua eripuraisuuteen, ah niin, paljoa
enemmän kuin alku!

Neljäs kohtaus.

Leopoldine. Katri (kirje kädessä).

Katri. Eikö armollinen herra ole täällä?

Leopoldine. Ei. Mitäs pitää?

Katri. Tässä on pieni kirje hänelle.

Leopoldine (tahtoen omata). Hyvä!

Katri (moittien, ihmetellen). Mutta rouva kulta!

Leopoldine. No?

Katri. Aiotteko lukea sitä?

Leopoldine (suoraan). Aion!

Katri. Jos minä olisin mies, niin en sallisi vaimoni avata kirjeitäni.

Leopoldine. Katri, mitä uskallat sanoa?

Katri (ei kovin törkeällä äänellä). Älkää pahastuko, mutta kun kerran
rupesi, — niin revetköön. Neljän viikon kuluttua minä lähden pois,
rouva kulta.

Leopoldine (hämmästyneenä). Sinä lähdet pois meiltä, Katri? Minä olen
saanut sinun tätilästä, sinä olet vasituisesti meidän oma, ja nyt sinä
tahdot mennä pois?

Katri. Niin, minä menen.

Leopoldine. Ja mistä syystä?

Katri, Suoraan sanoen, siitä syystä että teillä palvellessa ei enää
arvo ylene.

Leopoldine (tuikeasti). Mitä rohkenet sanoa? Olenhan minä kohdellut
sinua aina ystävällisesti ja hyvin, ollaksesi nyt niin hävytön?

Katri. Minä en voi muuta, minun täytyy viimeinkin sanoa mitä jo
kauvan on kytenyt mielessäni. Aikomukseni oli tosin olla teillä vuoden
loppuun asti, jolloin luulen tarhurin naivan, mutta se ei käy laatuun,
minä en voi olla epäkunniallisessa talossa.

Leopoldine (kiivaasti). Epäkunniallinen? Epäkunniallinenko? Mitä
sillä tarkoitat? Selitä paikalla!

Katri. Kyllä minä selitän teille. Me palvelustytöt kohtaamme toki
toinen toisiamme milloin missäkin, torilla tahi kalarannassa, ja
silloin aina joukossa jotakin puhellaan.

Leopoldine. Isäntäväestä.

Katri. Niinpä kyllä!

Leopoldine. Eikä hyvää?

Katri. Milloin mitenkin. Nurkumisia sattuu, mutta ei kukaan hennoisi
puhua muille pahaa omasta herrasväestänsä. Ei, omasta herrasväestänsä
ylpeillään, kiitellään omaa taloa, vieläpä kehutaankin. Eräs kertoo
toisellensa miten hyvä, toinen miten rikas, kolmas miten ylhäinen hänen
herransa on.

Leopoldine. No?

Katri. Jos minä yritän kehumaan meidän herraa, niin toiset nauravat
minulle.

Leopoldine (kummeksien). Nauravatko sinulle?

Katri. Niin ne tekevät. He eivät usko mitään hyvää meidän herrasta,
jota sanotaan — —

Leopoldine. No?

Katri. Tohveliveikoksi.

Leopoldine (hämillä). Se on liiallista.

Katri. Mutta se on totta.

Leopoldine. Katri!

Katri. Niin, niin, se on totta!

Leopoldine. Sanotaanko että mieheni —?

Katri. Sitä ei ainoastaan sanota, vaan se on nauruna ja pilkkana,
että te vallitsette herraamme kaikissa. Ja kun palvelustytöiltä kuulee
mokomia, niin mitä silloin muilta! Ja älkää suuttuko minuun, rouva
kulta, — kun nurkka palaa, niin on toinenkin vaarassa. Kun miestä
pilkataan, koskee se vaimoakin. Minun miestäni vasta maailmassa ei
saisi sanoa akkalauriksi. Sillä mies olkoon herra talossa, ja jos on
päin vastoin, niin silloin on nuttu nurin puolin!

Leopoldine. Mutta mitäs minä sitten —?

Katri. Minä tiedän, siitä ei käy syyttäminen teitä, sillä te
olette aina ystävällinen herraa kohtaan, mutta alkuna tähän on
jo hänen kasvatuksensa. Minä tulin tätilään käskyläistytöksi
kolmentoistavuotiijana ja ylenin siinä vähitellen kyökkipiiaksi, ja
tiedänpä siis miten siellä oltiin. Isä ja äiti olivat kuolleet ja
molemmat tätit pitivät huolta nuoren herran kasvatuksesta. Mutta miten!
Kuten vanhat vaimot ymmärtävät. He eivät laskeneet poikaa milloinkaan
irti kytkyestä. Hän ei saanut mennä kouluun, missä olisi päässyt
muiden poikain yhteyteen ja oppinut muka pahoja tapoja, hänellä oli
oma opettaja kotona yksikolmatta vuotta. Luistella ei saanut, olisi
voinut langeta, voimistella ei saanut, olisi voinut taittaa säärensä,
metsässä ei tohtinut juosta, siellä olisiki ehkä varistunut ja saanut
hingun. Oikein oli säälini monta kertaa tuota pikku veitikkaa, kun
hänen täytyi kainostellen mennä mököttää kävelylle vanhain tätien
seurassa ja ikävällä katseli muita poikia, jotka iloiten kisailivat. Ja
kun hän viimeinkin tuli kahdenkymmenen vanhaksi, arvelivat vanhat tätit:
hän tarvitsee nyt vaimon, joka pitää huolta hänestä.

Leopoldine (erikseen). Niin, se on totta, he sanoivat niin, kun
esittivät minulle sulhaista: miehellä pitää oleman vaimo, joka ohjaa
hänen elämäänsä.

Katri. Ja niin on hän tottunut olemaan kytkyessä, vaikka siitä ei
ole ollut hänelle muuta hyötyä. Hän ei tunne muuta kuin kotiansa ja
kirjojaan, maailmaa näkemään ei pääse, ja jos jolloinkin tahtoisi mennä
teateriin, luulen, täytyy hänen ensin kysyä lupaa.

Leopoldine. Eikö se ole hyvä jos häntä varjellaan viettelyksistä,
jotka niin helposti turmelevat nuoria miehiä?

Katri. Mitä joutavia, — kokenut kaikki tietää!

Leopoldine. Jos hän joutuisi huonoon seuraan?

Katri. Niin oppisi tuntemaan, kavahtamaan — ja hillitsemään mieltänsä.

Leopoldine. Jos hän oppisi viiniä juomaan?

Katri. Miksikä Jumalan vilja kasvaa, jos et juotavaksi?

Leopoldine. Jos hän sattuisi peliseuraan?

Katri. Niin vahingosta viisastuisi. Miehen pitää vähän kokeman elämää,
sekä tuulta että tuiskua, olla kerran kaikissa. Mitenkä hän osaisi elää
oikein, jos ei tuntisi elämää?

Leopoldine.Mutta tätit!

Katri. Siinäpä temppu onkin, ne puhelevat hänelle vielä kuin
kahdentoista vuoden vanhalle! Tarhurinikin sanoo: vaimot eivät osaa
kasvattaa miehiä.

Leopoldine. Katri, minulla olisi syytä suuttua sinuun, mutta sinä
olet sanonut minulle jotakin, mikä koski minua. Sinä et ole kuitenkaan
oikeassa. Eikö niitä ole maailmassa kevytmielisiä vaimoja, jotka
kietovat nuoria miehiä, huolimatta omista velvollisuuksistansa. Se on
aviosäädyn turmiona.

Katri. Mitä vielä, rouva kulta, — sen joka on niin kaunis kuin me
molemmat, ei tarvitse pelätä mokomia. Tarhurini ei luovu minusta niin
hevillä.

Leopoldine. Mutta jos mieheni jo olisi —.

Katri. Mitä olisi?

Leopoldine. Väärällä tiellä?

Katri (kummastuksella). Mitä?

Leopoldine. Koska kerran olen sanonut sinulle alun, niin saat tietää
lopunkin. Kun minä äskettäin pölyytin kassakaappia, nykäsi käteni
jotakin sala-vipua, ja minulle tietämätön laatikko kimmahti auki. Siinä
laatikossa oli paperiin kääritty ja pliseerattu kotelo, siltä tuntui.
Se oli rannerenkaan kotelo. Kellekä muille olisi mieheni ostanut
rannerenkaan, jos ei salaiselle mielitietylle?

Katri (nauraa rehottaa). Meidän herrallako salainen mielitietty?
Johan nyt joutavia! nuolevalla lampaalla — suokaa anteeksi, rouva
kulta, — joka tuskin rohkenee antaa suuta teille, omalle rouvallensa,
ja punastuu jos joku tyttö katsoo häneen. Ja silläkö olisi salainen
armaansa? Se ei ole minulle mikään naurun asia, mutta liikaa lorua se
on!

Leopoldine. Ole vähemmälläsi, Katri!

Katri. Niin, rouva kulta, te olette oikeassa, minä olin vähän liian
raju, mutta täytyihän minun kerran purkaa sydäntäni, enkä minä tarkoita
muuta kuin hyvää sekä teistä että herrasta. Herra on niin hyvä, niin
älykäs ja niin rehellinen, ja pidetään aina vielä kuten pientä poikaa.
Hän ei aavistakaan miten hänen tulee olla aika-miehenä. Mutta uskokaa
minua, rouva kulta, siitä kuontalosta ette kehrää silkkiä. Lopulta
katkasee hän kuitenkin kytkyensä -— ja silloin ette voi hallita
häntä, tahi muuttuu peräti mielikernoksi, ja silloin ehkä sattuisitte
tarvitsemaan miehistä miestä, eikä olekaan. Aatelkaas, enkö minä ole
oikeassa. Miehen pitää oleman miesten seurassa, eikä aina verhon
takana. Mutta minun täytyy katsoa kyökkiäni. Ei mitään pahaa, rouva
kulta. (Pois.)

Leopoldine (yksin). Jos Katri olisi oikeassa! Ja täällä (osoittaa
rintaansa) kuuluu ääni: hän ei ole väärässäkään. Sitä en huomannutkaan!
Mutta tätit? Eivätkö he ole tavallansa neuvoneet miten minun tulee
olla? Eivätkö he ole hirvitelleet minua nuoria miehiä kohtaavilla
viettelyksillä? Minä harhailen. Niin, niin, mieheni on niin hyvä,
niin tietävä, niin rehellinen, minä rakastan häntä sydämeni pohjasta,
— ja kuitenkin tuntuu minusta, että kaikki ei ole niinkuin oleman
pitäisi. (Pitkäveteiseen, miettien). Miehen pitää oleman isäntänä. Hän
ei olekaan. Ei, ei, hän ei ole. Ja se ei ole oikein. Jospa tietäisin
mitä minun olisi tekeminen! Jos ei olisi tuota koteloa, jota hän niin
huolella piiloittelee minulta! Jos vaan saisin selvän siitä! Ja hänen
kiihkeä halunsa saamaan kassan avainta? Tänä päivänä lienee salaisen
mielitietyn syntymäpäivä, ja hän tahtoisi viedä tahi lähettää kotelon
sille? Minua pyörryttää! — Eiköhän tässä kirjeessä olisi selitystä?
Mutta ei, Katri on oikeassa, se on sopimatonta, että minä avaan mieheni
kirjeitä, eipä hänkään lue milloinkaan minun omiani. Olkoon tekemättä.

Viides kohtaus.

Leopoldine. Adolf (vaatteissaan hatun kanssa).

Adolf. Kas niin, minä olen valmis.

Leopoldine (katsoo pitkällisesti Adolf’iin). Siinä on kirje sinulle.

Adolf (huudahtaa). Niin — tosiaankin, minä tiedän jo.

Leopoldine. Minä otan hatun ja shaalin, sitten voimme lähteä.
(Mennessään.) Hän säikähti kun näki kenen kirjoitusta se oli — ei ole
kuitenkaan oikein asiat. (Vasemalle.)

Adolf (Väsyksissä). Samaa käsialaa kuin taanoinenkin. (Avaa ja
lukee.) "Herraseni! Te ette pitäneetkään puhettanne. Minä uskalsin
panna rahani niinkuin tekin, teidän täytyy siis maksaa. Vielä kerran
lykkään matkustamiseni kello yhteen asti jälkeen puolen päivän. Jos
minä en saa rahoja ennen kello kahtatoista, niin velon minä teitä
koko nimeltänne huomisessa päivälehdessä. Jos tahdotte välttää tätä
häpeätä, niin suorittakaa velkanne minulle." (Väsyksissä.) Se on hurja
mies! Kuka auttaisi minua, kuka auttaisi minua! Jos olisin mennyt
paikalla pankkirin luokse, niin hän olisi antanut minulle tuon pätö
rahan. Nyt en pääse eriksi vaimostani. Ah, päässäkin jyskää vaskisepät
ja jäseneni ovat niin hervottomat, Minun nimeni Päivälehdessä! Minä
häväistään koko kaupungin kuullen, Äläpä huoli! Avaimet ovat jääneet
tuohon vaimoltani! Mitähän jos minä — niin, niin, hän ei huomaa sitä —
minä panen sen jälleen paikolleen. (Ottaa avainkimpun, jonka Leopoldine
on jättänyt aamiaispöydälle, ja koettaa päästää irti erästä avainta.)
Kas tuossa se on! Pahuus kuin se vipu on jäykkä.

Kuudes kohtaus.

Adolf. Leopoldine (yllä hattu ja shaali).

Leopoldine. Tässä olen.

Adolf (pudottaa pelästyksissään avaimet). Ha!

Leopoldine. Mitä se on?

Adolf (ällistyneenä). Minä — minä luulen — että siinä on avaimet.
(Ottaa avaimet.)

Leopoldine (kimeä, pitkään). Hyvä kuin löysit, muuten ne olisivat
jääneet minulta, (Panee taskuunsa.)

Adolf (nurruksissaan). Niin, olipa hyvä kuin löysin. (Syrjään.) Nyt
on kaikki lopussa.

Leopoldine (erikseen). Mitähän tämä merkitsee? Hän tahtoi päästää
irti avainta.

Adolf (katsoo kelloon. Erikseen). Kello on jo yksitoista! Tunnin
kuluttua pannaan minä Päivälehteen!

Leopoldine. Adolf!

Adolf (kiljahtaa yhtä aikaa). Mitä!

Leopoldine. Emmekö lähde?

Adolf. Paikalla! (Ottaa hatun, jonka pani pois taanoin, mutta jääpi
seisomaan pöydän ääreen.)

Leopoldine (ovella). Etkö tule?

Adolf. Tulen! Kuulepas kuitenkin! Minun — minun täytyy pyytää
sinulta kassan avainta.

Leopoldine. Tälläkö hetkellä? Mitä sinulla on niin tärkeätä?

Adolf. Minulle muistui mieleen, minun on lähettäminen rahaa
maataloomme. Sinä tiedät — siellä rakennetaan huvihuonetta — kivet ovat
maksettavat.

Leopoldine. Onhan siihen aikaa perästä puolen päivän. Posti lähtee
vasta kello kahdeksan iltapuolella!

Adolf (änkyttää). Niin — posti lähtee vasta kello kahdeksan
iltapuolella!

Leopoldine. Tule siis pois! (Kääntyy.)

Adolf. Paikalla, minä tulen! (Tarttuu äkisti Leopoldinen
vaatteisin.) Leopoldine!

Leopoldine. No?

Adolf. Minun täytyy kuitenkin pyytää sinulta kassan avainta.

Leopoldine. Mutta, Adolf mitä minun on ajatteleminen tästä?

Adolf. Mitäkö siitä ajatella? Sitä minä en itsekään tiedä.

Leopoldine. Minä en ymmärrä sinun käytöstäsi!

Adolf Niin, ihminen on arvoitus, sanoo eräs nerokas kirjailia.

Leopoldine. Enkö minä saa tietää sitä?

Adolf (katsoo kelloaan. Erikseen). Viisari kulkee kuin siivillä.

Leopoldine (niuhea). Se lienee kummallinen asia, jota sinä niin
huolella salaat minulta.

Adolf (alakuloisesti). Kummallinen se onkin.

Leopoldine. Minä tahdon nyt tietää sen.

Adolf. Kosta sinä käsket — eilen illalla — minä pelasin.

Leopoldine (mieleisen kummastuksella). Sinä olet pelannut?

Adolf. Niin, ja menettänyt.

Leopoldine (hyvin leppeä). Paljoko?

Adolf. Noin kaksikymmentäviisi — tahi viisikymmentä — ehkä lienee
ollut satakin taaleria.

Leopoldine (rauhoissaan, ystävällinen). Sinä olet pelannut?

Adolf. Kun minä olin kerran ruvennut, — niin en saattanut luopua
— minä menetin kaikki mitä minulla oli mukana — ja sitten — sitä
samppanjaa — minä luulen olleeni vähän tuikussa — minulta meni vielä
sata taaleria kunnian pantiksi.

Leopoldine (hyvin ystävällinen). Mutta miksikä sinä et sanonut sitä
minulle paikalla? Jos kunniasi on pelivelan panttina, niin maksa pois
viipymättä. Tässä on avain!

Adolf (kummeksii Leopoldinen hyvyyttä). Leopoldine!

Leopoldine. Kiireesti, kiireesti, Adolf, sellaisten velkain
maksamista ei käy viivytteleminen.

Adolf. Niin — sitähän minäkin — en tahtonut sanoa sinulle — tätit —

Leopoldine. Ole huoletta, lähetä joutuisasti rahat!

Adolf. Paikalla, palkalla! (kiireesti vasemmalle.)

Leopoldine (yksin). Hän on pelannut? Ollut vähän tuikussa? Jos ei
olisikaan muuta. Oih, putosi kivi sydämeltäni. Ja minä luulin hänestä
muuta niin pahaa, hän on ainoastaan pelannut. Mitä velasta! Ihmiset
ovat houkutelleet ja hän ei siedä viiniä. Ja sitä on hän huoleksinut
kaiken aamua. — Äläpä vielä! Sanoikohan mies minulle totta? Kenties
hän petteli minua? Kolme kertaa koetti hän tekosyillä saada kassan
avainta, jonka takana kotelo on. Ehkä valehteli neljännellä kerralla!
Kun hän kerran on ruvennut vilpistelemään, niin valehteleminen seuraa
itsestään. Oi kuin minulla on vari!

Seitsemäs kohtaus.

Leopoldine. Adolf.

Adolf (vasemalta, kirje kädessä, puhelee ulos peräpuolesta). Katri,
Katri! Antti vieköön kirjeen kiireesti perille, Hôtel d’Angleterre.
(Antaa kirjeen ulos.) Kas niin, se on tehty. Minä kirjoitin siihen
puolustelevia sanoja. (Hiljalleen.) Sinä lienet vihoissasi minulle,
Leopoldine?

Leopoldine (säyseästi). Minkä vuoksi?

Adolf. Koska olen pelannut ja liiaksi juonut, niin tahdonpa nyt olla
sen sijaan kohtelias — ja sovittaa sinut. Ota. (Ottaa taskustansa
paperiin käärityn ja pitseeratun kotelon.)

Leopoldine. Mitä siinä on?

Adolf. Rannerengas! Minä näin sen juvelisepällä neljä viikkoa
takaperin, se oli mieleiseni, niinä ostin sen lahjoittaakseni sinulle
syntymäpäivänäsi, joka on neljäntoista päivän kuluttua. Mutta koska
sinä et suuttunut tänä päivänä, vaikka sinulla oli syytä siihen, niin
saat sen paikalla.

Leopoldine (on pikaan paljastanut rannerenkaan ja lukee sen
sisäpuolella olevan kirjoituksen). "Armaalle aviovaimolleni,
Leopoldiine'lle, hänen ensimäisenäkolmatta syntymäpäivänänsä." (Alkaa
itkeä.)

Adolf. Mikä sinun on?

Leopoldine (itkee ryystää). Älä huoli, älä huolii!

Adolf. Herra Jumala, mikä nyt on? Katri, Katri!

Leopoldine. Ei mitään, ei mitään!

Adolf. Sinä peloitat minua, tuollaisena en ole nähnyt sinua ennen.

Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Katri.

Katri. Huusitteko?

Leopoldine (virkistää itseänsä). Ei mitään enää, Katri, se on ohitse.

Adolf. Mikä sinun oli?

Leopoldine. Ei mitään, ei mitään! Rakas, armahin Adolf'ini, minä
kiitän sinua oikein sydämellisesti.

Adolf. Rannerengas on siis mieleisesi?

Leopoldine. Se on kallihin koristus mitä minulla on eläissäni ollut,
(Suutelee Adolf'in kättä.)

Adolf. Mitä sinä teet? Sinä suutelet minun kättäni?

Leopoldine. Salli minun olla, se on tarpeellista minulle. Ja nyt, ota!

Adolf. Mitä?

Leopoldine. Kassan avain! Sinä et tarvitse joutua toiste mokomaan
pulaan kuin tänä päivänä.

Adolf (hymyillen). Niin, minä en tietänyt enää mitään turvaa.

Leopoldine. Se onkin soveliaampi että avain on sinulla, sillä sinä
olet herra talossa.

Adolf (arvellen). Niin, mies on herra talossa, sanotaan.

Leopoldine. Sinun pitääkin oleman ihka sanan mukaan. Käy enemmän
ulkona miesten seuroissa, opi myöskin sietämään ryyppy viiniä, pelaile
myöskin, jos se huvittaa sinua.

Adolf (kummeksien). Leopoldine!

Leopoldine. Sinulle tulee lopulta ikävä, jos sinun täytyy aina olla
kotona.

Adolf. Niin, mutta tätit!

Leopoldine. Kyllä voinen jo ratkaista sen asian.

Adolf. Jos sinä tahdot, Leopoldine, niin minä lätyn useammin ulkona,
mutta käy sinä hyvin uskollisesti mukana!

Leopoldine (Adolf’in käsivarren nojassa). Niinpä niinkin!

Adolf (tyytyväisenä). Enpä luullut lähteväni näin hyvällä mielin.

Katri (suutelee Leopoldine'n kättä). Saanko minä nyt olla entiselläni?

Leopoldine. Saat, Katri, ja minä annan sinulle kaksinkertaiset
juhlalahjat.

Adolf. Mitäs nyt?

Leopoldine (hymyillen). Vaiti, sinä olet tosin herra talossa, mutta
älä ole milläsikään vaimosi pienistä salaisuuksista.