Minna von Barnhelm

MINNA VON BARNHELM

Viisinäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

GOTTHOLD EPHRAIM LESSING

Saksankielestä suomentanut Jalmari Lahdensuo

Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, Hämeenlinna, 1921.

                  Suomennoksen on teettänyt
        "Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston"
                varoilla rahaston toimikunnan
                   kaunokirjallinen osasto

MINNA VON BARNHELM

ELI

SOTILASONNI

HENKILÖT:

Majuri von Tellheim, eronsaanut.
Minna von Barnhelm.
Kreivi von Bruchsall, hänen enonsa.
Franziska, hänen kamarineitsyensä.
Just, majurin palvelija.
Paul Werner, majurin entinen varusmestari.
Isäntä.
Surupukuinen nainen.
Kenttäjääkäri
Riccaut de la Marliniere.

Tapahtumapaikka vuorotellen ravintolan salissa ja sen viereisessä
huoneessa.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

JUST (istuu nurkassa, torkkuu ja puhuu unissaan). Isäntä lurjus! Sinä,
meidät? – Kas niin, veikko! – Lyö, lyö, veikko! (Ojentaa kätensä
lyöntiin ja herää tähän liikkeeseen.) Ohhoh, joko taas? Tuskin ummistan
silmäni, kun jo olen täydessä tappelussa hänen kanssaan. Kunpa hän olisi
saanut edes puolet kaikista lyönneistäni! – – Mutta kas, on jo päivä!
Minun on nyt heti lähdettävä etsimään herra parkaani. Jos minun tahtoani
noudatettaisiin, ei hän enää pistäisi jalkaansa tähän kirottuun taloon.
Missähän hän lienee viettänytkin yönsä?

TOINEN KOHTAUS.

    Isäntä. Just.

ISÄNTÄ. Hyvää huomenta, herra Just, hyvää huomenta! Kas, jo näin varhain
jalkeilla? Vai pitäisikö sanoa: vielä näin myöhään valveilla?

JUST. Sanokoon hän mitä tahtoo.

ISÄNTÄ. En sano muuta kuin hyvää huomenta; ja voinen kai odottaa, että
herra Just sanoo siihen: paljon kiitoksia?

JUST. Paljon kiitoksia!

ISÄNTÄ. Taidetaan olla nyrpeissään, kun ei ole saatu tarpeeksi levätä.
Senkövuoksi, ettei herra majuri ole saapunut kotiin ja on täytynyt olla
täällä häntä vaanimassa?

JUST. Kaikkea tuo mies arvaakin!

ISÄNTÄ. Minä otaksun, minä otaksun.

JUST (kääntyy ja aikoo lähteä). Hänen palvelijansa!

ISÄNTÄ (pidättää häntä). Eihän toki, herra Just!

JUST. No hyvä; ei hänen palvelijansa!

ISÄNTÄ. Noo, herra Just! Toivoakseni hän ei enää ole äkeissään
eilisestä, herra Just? Kuka nyt yön yli jaksaa vihaansa kantaa?

JUST. Minä; ja aion jaksaa yhä edelleenkin.

ISÄNTÄ. Onko tuo nyt kristillistä?

JUST. Yhtä kristillistä kuin se, että rehellinen mies, joka ei heti voi
maksaa, ajetaan talosta, työnnetään kadulle.

ISÄNTÄ. Hyi, kuka saattaisi olla niin jumalaton?

JUST. Eräs kristillinen ravintolanisäntä. – Minun herrani! moisen
miehen! moisen upseerin!

ISÄNTÄ. Hänetkö minä muka olen ajanut talosta? työntänyt kadulle? Sitä
tehdäkseni tunnen aivan liian suurta kunnioitusta upseeria kohtaan ja
aivan liian suurta sääliä eronsaanutta kohtaan! Minun oli pakko laittaa
häntä varten toiset huoneet kuntoon. – Älköön hän enää ajatelko sitä,
herra Just. (Huutaa ulos näyttämöltä.) Hoi! – Olen valmis hyvittämään
sen toisella tavalla. (Eräs poika tulee.) Tuoppas lasi; herra Justin
pitää saada ryyppy ja se oikein hyvää!

JUST. Älköön hän suotta vaivatko itseään, herra isäntä. Muuttukoon
myrkyksi se pisara, jonka – Mutta en sentään vanno; vielä on pääni
selvä.

ISÄNTÄ (pojalle, joka tuo likööripullon ja lasin). Anna tänne; mene! –
No, herra Just; tässä on jotakin oikein erinomaista; väkevää, suloista,
terveellistä. (Täyttää lasin ja ojentaa sen hänelle.) Se saa ylenmäärin
valvoneen vatsankin jälleen kuntoon!

JUST. Eihän minun oikeastaan pitäisi! – Mutta miksi antaisin terveyteni
kärsiä hänen hävyttömyytensä tähden?

    (Ottaa lasin ja juo.)

ISÄNTÄ. Terveydeksi, herra Just!

JUST (antaessaan lasin takaisin). Ei ole hullumpaa! – Mutta, herra
isäntä, ryökäle hän on sittenkin.

ISÄNTÄ. Ei toki, ei toki! – Joutaa vielä toisellekin jalalle. Kaksi
pysyy orrella.

JUST (juotuaan). Täytyy tunnustaa: hyvää on, oikein hyvää! –
Kotitekoistako, herra isäntä? –

ISÄNTÄ. Varjelkoon! aito danzigilaista! oikeata, kahdesti tislattua
kultavettä!

JUST. Näkeekös herra isäntä, jos osaisin teeskennellä, niin tällaisen
vuoksi teeskentelisin; mutta minä en osaa; sanon kuin sanonkin: ryökäle
hän on sittenkin – herra isäntä.

ISÄNTÄ. Ei elämässäni ole kukaan vielä tuota minulle sanonut. – Vielä
yksi, herra Just; ei kaksi kolmannetta!

JUST. Olkoon menneeksi! (Juo.) Hyvää tavaraa, totisesti hyvää! – Mutta
myöskin totuus on hyvä olemassa. Herra isäntä, ryökäle hän on sittenkin!

ISÄNTÄ. Jos se olisin, niin kuuntelisinko tässä rauhassa siksi itseäni
sanottavan?

JUST. Kylläpä vain; sillä harvoin on ryökäleillä sappea.

ISÄNTÄ. Eikö vielä yhtä, herra Just? Nelisäinen nuora kestävintä.

JUST. Ei, liika on liikaa! Ja mitäpä hyötyä siitä hänelle olisi, herra
isäntä? Pullon viimeiseen pisaraan asti minä pysyisin sanassani. Hyi,
herra isäntä, noin hyvää danzigilaista ja kuitenkin niin huonot tavat!
– Mieheltä sellaiselta kuin minun herrani, joka on asunut täällä vuoden
ja päivän, jolta täällä jo monet kirkkaat taalerit on siepattu, joka
eläissään ei ole jäänyt kenellekään ropoakaan velkaa; kun hän nyt ei
täsmälleen maksa parilta kuukaudelta, kun hän ei enää yhtä paljon
rahojaan tuhlaa, – viedä nyt häneltä huone hänen poissaollessaan!

ISÄNTÄ. Mutta kun tuota huonetta välttämättä tarvitsin? kun ennakolta
tiesin, että herra majuri itse olisi sen hyväntahtoisesti luovuttanut,
jos vain olisimme kyllin kauan voineet odottaa hänen paluutaan? Olisiko
minun siis pitänyt taas käännyttää sellainen vieras herrasväki oveltani?
Olisiko minun pitänyt tahallani työntää sellainen ansio toisen isännän
kitaan? Enkä minä edes usko, että hän olisi saanut yösijaa mistään
muualta. Kaikki ravintolat ovat tähän aikaan aivan tulvillaan. Olisiko
tuollaisen nuoren, kauniin, rakastettavan naisen pitänyt jäädä kadulle?
Sitä ei herra majuri kohteliaana miehenä mitenkään olisi sallinut. Ja
mitä hän siinä sitten menettää? Enkö ole luovuttanut hänelle toista
huonetta sijaan?

JUST. Pihan perällä kyyhkyslakan vieressä, näköala naapurin palomuurien
lomitse – –

ISÄNTÄ. Olihan näköala hyvin kaunis, ennenkuin naapuri vietävä sen
rakennuksillaan turmeli. Onhan huone muuten pulska ja paperoitu –

JUST. On ollut!

ISÄNTÄ. Ei toki, yksi seinä on vieläkin. Ja herra Justin kamari siinä
vieressä, mitäs siitä puuttuu? Siinä on uuni, joka tosin talvisin vähän
savuaa —-

JUST. Mutta kesäisin se näyttää aika sievältä. – Herra, luulenpa
melkein, että hän vielä kaiken hyvän lisäksi tekee meistä pilaa? –

ISÄNTÄ. No, no, herra Just, herra Just –

JUST. Älköön hän saattako herra Justia tulistumaan, taikka –

ISÄNTÄ. Minäkö muka saattaisin hänet tulistumaan? Se danzigilainen sen
tekee! –

JUST. Sellaisesta upseerista kuin minun herrani! Vai luuleeko hän, ettei
eronsaaneessa upseerissa ole miestä taittamaan hänen niskansa? Miksikä
sitten sodan aikana olitte niin notkeita, te herrat isännät? Miksikä
silloin kaikki upseerit olivat arvokkaita miehiä ja kaikki sotilaat
rehellisiä, kelpo poikia? Joko tämä hiukkanen rauhaa on saanut teidät
niin koppaviksi?

ISÄNTÄ. Mitäs hän nyt noin kiivastuu, herra Just? –

JUST. Minä tahdon kiivastua. – –

KOLMAS KOHTAUS.

    v. Tellheim. Isäntä. Just.

v. TELLHEIM (sisään astuessaan). Just!

JUST (luullen isännän nimeään mainitsevan). Just? – Olemmeko jo niin
tutut? –

v. TELLHEIM. Just!

JUST. Luulisinpa vielä olevani herra Just hänelle!

ISÄNTÄ (joka huomaa majurin). St! st! Herra, herra, herra Just, –
katsokoon hän toki taakseen; hänen herransa – –

v. TELLHEIM. Just, luulenpa, että riitelet? Mitä olen sinun käskenyt
tekemään?

ISÄNTÄ. Oo, teidän armonne, mekö riitelisimme? Jumala siitä varjelkoon!
Teidän alamaisin palvelijanneko rohkenisi ruveta riitelemään miehen
kanssa, jolla on onni kuulua teidän väkeenne?

JUST. Kunpa saisin pehmittää hänen köyryä kissanselkäänsä! – –

ISÄNTÄ. Tosin herra Just puhuu herransa puolesta, ja hiukan kiivaasti.
Mutta siinä hän tekee oikein; sitä enemmän häntä kunnioitan; pidän
hänestä sen takia. –

JUST. Voi etten saa iskeä hampaita hänen suustaan!

ISÄNTÄ. Vahinko vain, että hän kiivastuu aivan turhasta. Sillä olen
aivan vakuutettu siitä, etten ole menettänyt teidän armonne suosiota,
vaikka – hädissäni – minun oli pakko –

v. TELLHEIM. Jo riittää, hyvä herra! Olen teille velkaa; te tyhjennätte
huoneeni minun poissaollessani; teidän täytyy saada rahanne; minun
täytyy koettaa hakea suojaa jostakin muualta. Onhan se luonnollista!

ISÄNTÄ. Jostakin muualta? Aiotte muuttaa, armollinen herra? Minä
onneton, kovan onnen kolhima mies! Ei, ei koskaan! Pikemminkin on tuon
naisen jälleen luovuttava huoneestaan. Herra majuri ei voi, ei tahdo
luovuttaa hänelle huonettaan; huone on majurin; tuon naisen on
lähdettävä; en voi häntä auttaa. – Minä menen, armollinen herra – –

v. TELLHEIM. Ystävä, ei enää toista tyhmyyttä entisen lisäksi! Tuon
naisen täytyy saada pitää huoneensa. – –

ISÄNTÄ. Ja teidän armonne uskoo, että minä muka epäluottamuksesta, muka
huolissani maksusta – –? Ikäänkuin en tietäisi, että teidän armonne
voi minulle maksaa, milloin vain haluaa. – – Sinetöity kukkaro
– viisisataa taaleria louisdoria on siihen kirjoitettu, – – jota
teidän armonne on pitänyt kirjoituspulpetissaan, – – on hyvässä
säilössä. –

v. TELLHEIM. Toivokaamme niin; samoin kuin muutkin tavarani. – Just
ottakoon ne huostaansa, kun hän on maksanut teille laskunne. – –

ISÄNTÄ. Totisesti, minä oikein pelästyin, kun löysin kukkaron. – Olen
aina pitänyt teidän armoanne säännöllisenä ja varovaisena miehenä, joka
ei koskaan luovu viimeisestä pennistään. Mutta sittenkin – – jos
olisin arvannut puhdasta rahaa olevan kirjoituspulpetissa – –

v. TELLHEIM. Niin olisitte menetellyt kohteliaammin minua kohtaan.
Ymmärrän. –Menkää nyt vain, hyvä herra; jättäkää meidät; minulla on
puhuttavaa palvelijalleni. – –

ISÄNTÄ. Mutta, armollinen herra – –

v. TELLHEIM. Tule, Just, tämä herra ei suvaitse, että minä hänen
talossaan sinulle sanon, mitä sinun on tehtävä – –

ISÄNTÄ. Minähän jo menen, armollinen herra! – Koko taloni on teidän
käytettävänänne.

NELJÄS KOHTAUS.

    v. Tellheim. Just.

JUST (joka polkaisee jalkaansa ja sylkee isännän jälkeen). Hyi!

v. TELLHEIM. Mitä nyt?

JUST. Olen pakahtua kiukkuuni.

v. TELLHEIM. Tahi paremminkin puhdasverisyyteesi.

JUST. Ja te, – teitä en enää tunne, herrani. Vaikka kuolisin tähän
teidän silmienne eteen, niin te olette tuon julkean, kovasydämisen
roiston suojelusenkeli! Hirsipuun ja mestauskirveen ja teilauspyörän
uhallakin olisin minä hänet – olisin tahtonut kuristaa hänet näillä
kourillani, repiä hänet palasiksi näillä hampaillani. –

v. TELLHEIM. Peto.

JUST. Mieluummin peto kuin tuollainen ihminen!

v. TELLHEIM. Mutta mitä sinä tahdot?

JUST. Minä tahdon, että te käsittäisitte, kuinka kovasti teitä
loukataan.

v. TELLHEIM. Entä sitten?

JUST. Että te kostaisitte, – ei, tuo mies on siihen liian halpa –

v. TELLHEIM. Vaan että minä antaisin sinun tehtäväksesi kostaa minun
puolestani? Se on alun pitäen ollut ajatukseni, Minun ei enää olisi
pitänyt näyttäytyä hänelle. Hän olisi joutanut saada maksunsa sinun
käsistäsi. Tiedän, että osaat paiskata pöytään kourallisen rahaa
jokseenkin halveksuvin ilmein. –

JUST. Vai niin? erinomainen kosto! –

v. TELLHEIM. Mutta se meidän täytyy vielä siirtää tuonnemmaksi. Minulla
ei ole enää ropoakaan käteistä rahaa! enkä saa mistään kokoon
haalituksi.

JUST. Ei käteistä rahaa? Ja mikäs se on sitten se kukkaro, jossa oli
viisisataa taaleria louisdoreissa ja jonka isäntä löysi
kirjoituspulpetistanne?

v. TELLHEIM. Se on rahaa, joka on annettu minun talletettavakseni.

JUST. Ei suinkaan vain ne sata pistoolia, jotka entinen varusmestarinne
toi teille neljä viisi viikkoa sitten?

v. TELLHEIM. Juuri ne, Paul Wernerin tuomat. Miksikäs ei?

JUST. Niitä ette siis vielä ole käyttänyt? Herrani, niitä voitte käyttää
mihin vain tahdotte. Minun vastuullani –

v. TELLHEIM. Todellakin?

JUST. Werner sai minulta kuulla, kuinka kauan pää-sotarahasto
viivyttelee saatavienne maksamista. Hän sai kuulla –

v. TELLHEIM. Että minusta varmaankin tulee keppikerjäläinen, ellen jo
ole. – Olen sinulle erittäin kiitollinen, Just. – Ja tämä ilmoitus sai
Wernerin luovuttamaan minulle vähäiset roponsa. Olipa toki hyvä, että
arvasin sen. Kuule, Just, kirjoita minulle samalla omakin laskusi;
meistä on tullut ero. – –

JUST. Kuinka? mitä?

v. TELLHEIM. Ei sanaakaan enää; tuolta tulee joku. –

VIIDES KOHTAUS.

    Eräs surupukuinen nainen, v. Tellheim. Just.

NAINEN. Pyydän anteeksi, hyvä herra! –

v. TELLHEIM. Ketä etsitte, madame? –

NAINEN. Juuri sitä arvoisaa herraa, jota minulla on kunnia puhutella. Te
ette tunne minua enää? Olen entisen aliratsumestarinne leski –

v. TELLHEIM. Taivaan tähden, armollinen rouva! mikä muutos! –

NAINEN. Olen juuri noussut sairasvuoteelta, johon mieheni kuoltua
tuskani minut heitti. Minun täytyy vaivata teitä jo näin varhain, herra
majuri. Aion matkustaa maalle, jossa eräs hyvänsydäminen, kenties yhtä
onneton ystäväni on nyt ensi aluksi tarjonnut minulle turvapaikan.

v. TELLHEIM (Justille). Mene, jätä meidät yksin.

KUUDES KOHTAUS.

    Nainen, von Tellheim.

v. TELLHEIM. Puhukaa vapaasti, armollinen rouva! Minun edessäni ei
teidän tarvitse onnettomuuttanne hävetä. Voinko jotenkin teitä palvella?

NAINEN. Hyvä herra majuri –

v. TELLHEIM. Surkuttelen teitä, armollinen rouva! Miten voisin teitä
palvella? Tiedätte, että puolisonne oli ystäväni; ystäväni, sanon; olen
aina säästellen käyttänyt tätä nimitystä.

NAINEN. Kukapa tietäisi paremmin kuin minä, kuinka suuresti te
ansaitsitte hänen ystävyytensä ja hän teidän? Te olisitte ollut hänen
viimeinen ajatuksensa, teidän nimenne olisi ollut viimeinen ääni hänen
kuolevilla huulillaan, jollei väkevämpi luonto olisi vaatinut tätä
murheellista etuoikeutta hänen onnettoman poikansa, hänen onnettoman
puolisonsa osalle –

v. TELLHEIM. Lopettakaa, madame! Tahtoisin mielelläni itkeä kanssanne,
mutta tänään minulla ei ole kyyneliä. Säästäkää minua! Te tapaatte minut
hetkellä, jolloin helposti saattaisin eksyä napisemaan kohtaloani
vastaan. – Oi, sinä oikeamielinen Marloff! Joutuun, armollinen rouva,
mitä suvaitsette käskeä? Jos kykenen teitä palvelemaan, jos kykenen –

NAINEN. En saa lähteä matkalle täyttämättä hänen viimeistä tahtoaan. Hän
muisti vähää ennen loppuaan kuolevansa teidän velkamiehenänne ja
vannotti minun suorittamaan tämän velan ensi käteisellä rahallani. Olen
myynyt hänen kenttävarustuksensa ja tulen nyt lunastamaan hänen
velkakirjansa. –

v. TELLHEIM. Kuinka, armollinen rouva? senkö vuoksi tulette?

NAINEN. Sen vuoksi. Sallikaa minun laskea rahat.

v. TELLHEIM. Ei suinkaan, madame! Marloffko minulle velkaa? se on tuskin
luultavaa. Sallikaa minun katsoa. (Ottaa taskukirjansa esiin ja etsii.)
En löydä mitään.

NAINEN. Olette kaiketi hukannut velkakirjan, eikä velkakirja muuta
asiaa. –Sallikaa –

v. TELLHEIM. Ei, madame! minulla ei ole tapana hukata papereitani. Jos
velkakirjaa ei minulla ole, niin se todistaa, ettei minulla sitä koskaan
ole ollutkaan, tahi että se on suoritettu ja minä jo olen antanut sen
takaisin.

NAINEN. Herra majuri!

v. TELLHEIM. Aivan varmaan, armollinen rouva. Marloff ei ole jäänyt
minulle mitään velkaa. Enkä minä myöskään jaksa muistaa hänen
milloinkaan olleen minulle mitään velkaa. Niin se on, madame;
pikemminkin olen minä jäänyt hänen velallisekseen. En ole koskaan voinut
tehdä mitään kiitollisuuteni osoitukseksi hänelle, joka kuuden vuoden
ajan on seisonut rinnallani onnen ja onnettomuuden, kunnian ja vaaran
päivinä. En ole unohtava, että hän jättää jälkeensä pojan. Hän on oleva
minun poikani, kohta kun kykenen olemaan hänelle isänä. Tämä epävarma
tila, johon nyt itse olen joutunut –

NAINEN. Jalomielinen mies! Mutta älkää tekään ajatelko minusta liian
halpaa. Ottakaa rahat, herra majuri; niin olen ainakin rauhallisella
mielellä. –

v. TELLHEIM. Mitäpä muuta te tarvitsette rauhoittuaksenne kuin minun
vakuutukseni, ettei nämä rahat kuulu minulle? Vai tahdotteko, että minun
pitää ryöstää ne ystäväni orvoksi jääneeltä pojalta? Ryöstää, madame;
sitä se olisi sanan varsinaisessa merkityksessä. Rahat ovat hänen,
tallettakaa ne häntä varten. –

NAINEN. Minä ymmärrän teidät; suonette vain anteeksi, jollen vielä
oikein tiedä, miten ottaa hyviä töitä vastaan. Mutta mistäpä
tietäisitte, että äiti tekee poikansa hyväksi enemmän kuin hän tekisi
oman elämänsä hyväksi? Minä lähden –

v. TELLHEIM. Lähtekää, madame, lähtekää! Onnea matkalle! En pyydä teitä
antamaan tietoja itsestänne. Ne voisivat saapua sellaiseen aikaan,
jolloin en voisi olla miksikään hyödyksi. Mutta vielä eräs asia,
armollinen rouva; olinpa vähällä unohtaa kaikkein tärkeimmän.
Marloffilla on vielä saatavia entisen rykmenttimme rahastosta. Hänen
saatavansa ovat yhtä oikeutettuja kuin minunkin. Jos minulle maksetaan,
on hänellekin maksettava. Sen takaan. –

NAINEN. Oi! hyvä herra – Mutta minä vaikenen mieluummin. – Kun tuolla
tavalla tulevia hyviä tekojaan valmistaa, on kuin olisi ne taivaan
nähden jo tehnyt. Palkitkoon teitä taivas ja minun kyyneleeni!

    (Poistuu.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

v. TELLHEIM. Kelpo vaimo parka! Täytyy hävittää nämät joutavuudet, niin
kauvan kun muistaa. (Ottaa taskukirjastaan papereita, jotka repii
palasiksi.) Ken takaa, ettei oma puute vielä joskus saattaisi viekotella
minua käyttämään niitä hyödykseni?

KAHDEKSAS KOHTAUS.

    Just. v. Tellheim.

v. TELLHEIM. Sinäkö siellä olet?

JUST (pyyhkien silmiään.) Niin!

v. TELLHEIM. Olet itkenyt?

JUST. Kirjoitin laskuni keittiössä, ja keittiö on täynnä savua. Tässä se
on, hyvä herra!

v. TELLHEIM. Anna tänne.

JUST. Armahtakaa minua, hyvä herra. Tiedän varsin hyvin, etteivät
ihmiset armahda teitä; mutta –

v. TELLHEIM. Mitä tahdot?

JUST. Olisin pikemmin luullut kuolevani kuin saavani eron.

v. TELLHEIM. En tarvitse sinua enää; minun täytyy oppia tulemaan toimeen
ilman palvelijaa. (Avaa laskun ja lukee.) "Mitä herra majuri on minulle
velkaa: Kolmen ja puolen kuukauden palkka, 6 taaleria kuukaudessa, tekee
21 taaleria. Tämän kuun ensi päivästä maksanut yhtä ja toista 1 taaleri
8 groschenia 9 pfennigiä. Summa summarum 22 taaleria 7 gr. 9 pf."
– Hyvä, ja kohtuullista on, että maksan sinulle tämän kuluvan kuukauden
kokonaan.

JUST. Toinen sivu, herra majuri –

v. TELLHEIM. Vieläkö lisää? (Lukee.) "Mitä herra majurille minä olen
velkaa: Välskärille minun puolestani maksettu 25 taaleria. Hoidosta ja
hoivasta toipumiseni aikana minun puolestani maksettu 39 taaleria.
Isälleni, jolta kaikki on poltettu ja ryöstetty, maksettu pyynnöstäni
etukäteen, lukuunottamatta niitä kahta saaliiksi saatua hevosta, jotka
hän sai lahjaksi, 50 taaleria. Summa summarum 114 taaleria. Siitä
poisvedetty edellämainitut 22 tl. 7 gr. 9 p., jään herra majurille
velkaa 91 tlr. 16 gr. 3 pf." – Mies, sinä olet hullu! –

JUST. Uskon kyllä, että olen tullut maksamaan teille paljon enemmänkin.
Mutta turha on kuluttaa mustetta sellaiseen. Minä en voi sitä teille
maksaa, en vaikka ottaisitte minulta palvelijanpukunikin, jota en
myöskään vielä ole saanut työlläni ansaituksi, – niinpä olisin
mieluummin tahtonut, että olisitte jättänyt minut sairaalaan loppuani
odottamaan.

v. TELLHEIM. Minä sinä minua pidät? Sinä et ole minulle mitään velkaa,
ja minä aion suositella sinua eräälle tuttavalleni, jonka palveluksessa
tulet paremmin toimeen kuin minua palvellen.

JUST. Minä en ole teille mitään velkaa, ja kuitenkin aiotte hyljätä
minut?

v. TELLHEIM. Koska en tahdo joutua sinulle mitään velkaan.

JUST. Senkötähden? vain senkötähden? – Niin varmasti kuin olen teille
velkaa, niin varmasti kuin te ette voi joutua minulle mitään velkaan,
niin varmasti te ette nyt saa minua hyljätä. – Tehkää mitä tahdotte,
herra majuri, minä jään luoksenne; minun täytyy jäädä teidän
luoksenne. –

v. TELLHEIM. Ja sinun uppiniskaisuutesi, sinun uhmailusi, sinun raju,
hillitön menettelysi kaikkia niitä kohtaan, joilla ei mielestäsi ole
mitään sanomista sinulle, sinun juonikas vahingonilosi, sinun
kostonhimosi —-

JUST. Tehkää minusta niin huono kuin tahdotte, minä en kuitenkaan ole
mielestäni koiraani huonompi. Viime talvena kuljeskelin hämärissä
kanavan varrella ja kuulin jotakin vikisemistä. Laskeusin alas ja
kurotin käteni ääntä kohden ja luulin pelastavani lapsen ja vedinkin
vedestä villakoiran. Hyvä niinkin, ajattelin. Villakoira kulki
perässäni, mutta minä en juuri pidä villakoirista. Minä ajoin sen pois,
turhaan, minä pieksin sitä, turhaan. Minä en yöllä päästänyt sitä
huoneeseeni; se jäi oven eteen kynnykselle. Kun se liiaksi lähenteli
minua, annoin sille potkun; se älähti, katsoi minuun ja heilutti
häntäänsä. Se ei ole vielä saanut leipäpalaa minun kädestäni, ja
kuitenkin minä olen ainoa, jota se tottelee ja joka siihen saa koskea.
Se on ruma villakoira, mutta liiankin hyvä koiraksi. Jos se jatkaa sitä
peliään, niin minä lopultakin lakkaan olemasta vihainen villakoiralle.

v. TELLHEIM (syrjään). Niinkuin minäkin tuolle! Ei, ei ole täysiä
ihmispetoja! – Just, me pysymme yhdessä.

JUST. Aivan varmasti! – Tekö muka tulisitte toimeen ilman palvelijaa?
Te unohdatte haavanne ja että voitte käyttää vain toista kättänne.
Ettehän te voi yksin pukeutua. Minä olen teille tuiki tarpeellinen ja
olen – – kehaisematta itseäni, herra majuri – ja olen palvelija, joka
– jos pahoista pahin tapahtuisi – on valmis herransa edestä vaikka
kerjäämään ja varastamaan.

v. TELLHEIM. Just, me emme pysy yhdessä.

JUST. Hyvä on!

YHDEKSÄS KOHTAUS.

    Eräs palvelija. v. Tellheim. Just.

PALVELIJA. Pst! Kumppani!

JUST. Mikä on hätänä?

PALVELIJA. Eikö hän voisi osoittaa minua sen upseerin pakeille, joka
vielä eilen asui (viittaa erääseen huoneeseen sillä puolella, josta
saapui) tuossa huoneessa?

JUST. Voinpa hyvinkin. Mitä hänellä on upseerille tuomista?

PALVELIJA. Sitä mitä aina tuomme, kun emme tuo mitään: komplimentin.
Arvoisa emäntäni on saanut kuulla, että hänen on täytynyt väistyä meidän
tieltämme. Arvoisa emäntäni tietää, mikä sopii, ja sen johdosta on minun
nyt pyydettävä häneltä anteeksi.

JUST. No, pyytäköön hän siis häneltä anteeksi: tuossa hän on.

PALVELIJA. Mikä hän on miehiään? Miksi häntä mainitaan?

v. TELLHEIM. Ystäväni, olen jo kuullut asianne. Se on liikaa
kohteliaisuutta arvoisan emäntänne puolelta, ja minä annan sille sen
arvon kuin tuleekin. Lausukaa hänelle kunnioittava tervehdykseni. –
Mikä on arvoisan emäntänne nimi?

PALVELIJA. Mikäkö on hänen nimensä? Häntä puhutellaan armolliseksi
neidiksi.

v. TELLHEIM. Ja hänen sukunimensä?

PALVELIJA. Sitä en ole vielä sattunut kuulemaan, ja minun asiani ei ole
sitä kysyä. Minä järjestän asiani niin, että minulla enimmäkseen aina
kuuden viikon kuluttua on uusi isäntäväki. Hitto heidän kaikkien nimiä
muistakoon!

JUST. Bravo, kumppani!

PALVELIJA. Tämän palvelukseen tulin vasta muutama päivä sitten
Dresdenissä. Hän etsii, luullakseni, täällä sulhastaan. –

v. TELLHEIM. Riittää, ystäväni. Halusin tietää arvoisan emäntänne nimen,
en hänen salaisuuksiaan. Menkää jo!

PALVELIJA. Kumppani, tuosta ei olisi herraksi minulle!

KYMMENES KOHTAUS.

    v. Tellheim. Just.

v. TELLHEIM. Pidä huolta, Just, että pian pääsemme pois tästä talosta!
Tuon vieraan naisen kohteliaisuus tuntuu minusta tukalammalta kuin
isännän julkeus. Kas tässä, ota tämä sormus, ainoa kalleus, mikä minulla
vielä on jälellä. En koskaan olisi luullut sitä tarvitsevani käyttää
tällaiseen tarkoitukseen! – Panttaa se! vaadi siitä kahdeksankymmentä
friedrichsdoria; isännän lasku ei voi nousta kolmeakymmentä
korkeammalle. Maksa hänelle ja vie minun tavarani täältä. – Niin,
mihin? – Mihin tahdot. Halvin ravintola paras. Tapaat minut tuolla
viereisessä kahvilassa. Minä lähden, toimita asiasi hyvin.

JUST. Olkaa huoleti, herra majuri! –

v. TELLHEIM (tulee jälleen takaisin). Ennen kaikkea, älä unohda
pistoolejani, jotka riippuivat seinällä vuoteeni takana.

JUST. Minä en unohda mitään.

v. TELLHEIM (tulee vielä kerran takaisin). Vielä yksi asia: ota myös
villakoirasi mukaan; kuuletko, Just! –

YHDESTOISTA KOHTAUS.

JUST. Villakoira ei tänne jää. Siitä pitäköön koira itse huolen. – Hm!
vai oli herralla vielä tämä kallisarvoinen sormuskin? ja piti sitä
taskussaan eikä sormessaan? – Isäntä hyvä, me emme vielä ole niin
putipuhtaat kuin miltä näyttää. Hänelle, juuri hänelle minä sinut
panttaan, kaunis pikku sormus! Tiedän, että häntä harmittaa, kun sinua
ei hänen talossaan kokonaan panna likoon! – Aah –

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

    Paul Werner. Just.

JUST. Katsohan, Werner! hyvää päivää, Werner! tervetuloa kaupunkiin!

WERNER. Kirottu kylä! En millään ilveellä tahdo siihen tottua jälleen.
Hauskaa, lapset, hauskaa; minä tuon uutta rahaa! Missä majuri on?

JUST. Eikö hän tullut vastaasi? Hän lähti juuri äsken rappusia alas.

WERNER. Minä tulin takaportaita. No, miten hän jaksaa? Olisin jo viime
viikolla ollut täällä luonanne, mutta –

JUST. No? mikäs esti? –

WERNER. Just, – oletko kuullut puhuttavan prinssi Herakliuksesta?

JUST. Herakliuksesta? Enpä tietääkseni.

WERNER. Etkö sinä tunne itämaiden suurta sankaria?

JUST. Tietäjät itäiseltä maalta tunnen hyvinkin, ne, jotka uuden vuoden
tienoilla juoksentelevat tähdet käsissään – –

WERNER. Ihminen, luulenpa, että luet sanomalehtiä yhtä vähän kuin
raamattua? – Sinä et tiedä mitään prinssi Herakliuksesta, et mitään
tuosta urhoollisesta miehestä, joka on siepannut Persian ja nyt
lähipäivinä murskaa maahan ottomaanien portin? Jumalan kiitos, että
jossakin maailman kolkassa vielä tapellaan! Olen jo tarpeeksi kauvan
toivonut, että täällä taas pamahtaisi. Mutta täällä ne vain vetelehtivät
ja parantelevat nahkaansa. Ei, sotilas minä olin, sotilaaksi täytyy
minun jälleen tulla! Lyhyesti – (katsellen arkana ympärilleen, onko
kukaan kuuntelemassa) näin meidän kesken, Just, minä vaellan Persiaan
tehdäkseni hänen kuninkaallisen korkeutensa prinssi Herakliuksen
johdolla pari sotaretkeä turkkilaisia vastaan.

JUST. Sinä?

WERNER. Minä, sellaisena kuin minut tässä näet! Meidän esi-isämme
kävivät uutterasti sotaa turkkilaisia vastaan, ja niin pitäisi meidän
tehdä yhä vieläkin, jos olisimme rehellisiä miehiä ja hyviä kristityitä.
Tosin käsitän varsin hyvin, ettei sotaretki turkkilaisia vastaan voi
olla puoleksikaan niin hupainen kuin sotaretki ranskalaisia vastaan;
mutta sitä ansiokkaampi se lienee niin tässä kuin tulevassakin elämässä.
Turkkilaisilla on kaikilla sapelit, timanteilla kirjaillut –

JUST. Antaakseni sellaisella sapelilla iskeä pääni halki en matkustaisi
yhtä ainoata peninkulmaa. Et suinkaan ole niin mieletön, että jätät
kauniin kylävouti-tilasi? –

WERNER. Oo, sen otan mukaani! – Etkö huomaa? – Tila on myyty – –

JUST. Myyty?

WERNER. St! – tässä on sata tukaattia, jotka eilen sain käsirahoina; ne
minä tuon majurille –

JUST. Ja mitäs hän niillä?

WERNER. Mitäkö hän niillä? Hänen on ne kulutettava, pelattava, juotava
– miten vain haluttaa. Se mies tarvitsee rahaa, ja surkeata on, että
häntä ei tahdota päästää edes omiinsa käsiksi! Mutta minäpä tietäisin,
mitä tekisin, jos olisin hänen asemassaan! Minä arvelisin: "Hitto
periköön täällä teidät kaikki", ja lähtisin Paul Wernerin kera Persiaan!
– Tuli ja leimaus! – prinssi Heraklius lienee toki kuullut puhuttavan
majuri Tellheimistä, vaikkapa hän ei tunnekaan hänen entistä
varusmestariaan Paul Werneriä. Meidän ottelumme Katzenbergin luona –

JUST. Werner, sinulla on herttaisen hyvä tarkoitus; mutta me emme kaipaa
sinun rahojasi. Pidä tukaattisi, ja sata pistoliasi voit myös saada
koskemattomina takaisin, niin pian kuin vain tahdot. –

WERNER. Vai niin? Onko siis majurilla vielä rahaa?

JUST. Ei.

WERNER. Onko hän jostakin saanut lainaksi?

JUST. Ei.

WERNER. Ja mistä te sitten elätte?

JUST. Me annamme merkitä laskuun, ja kun ei enää haluta mitään merkitä
ja meidät heitetään ulos ovesta, niin me panttaamme, mitä meillä on, ja
siirrymme muuanne. Kuulehan, Paul, tälle isännälle meidän täytyy tehdä
jokin kepponen.

WERNER. Onko hän tuottanut majurille ikävyyksiä? – Minä suostun! –

JUST. Mitähän, jos me illalla, kun hän tulee tupakkahuoneesta,
väijyisimme häntä ja antaisimme hänelle aimo selkäsaunan? –

WERNER. Illalla? – väijyisimme häntä? – kaksi yhtä vastaan? – Se ei
kelpaa. –

JUST. Tahi jos pistäisimme hänen nurkkansa tuleen? –

WERNER. Polttoa ja hävitystä? – Mies, kuulee hyvin, että sinä olet
ollut kuormarenki etkä sotilas, – hyi!

JUST. Tahi jos tekisimme hänen tyttärestään porton? Hän on tosin
perhanan ruma – –

WERNER. No, silloin hän lienee jo aikoja sitten siksi tullut? Etkä sinä
siihenkään ketään apulaista tarvitsisi. Mutta mikä sinun on? Mitä on
tapahtunut?

JUST. Tule, niin saat kuulla kummia!

WERNER. Niinpä on täällä sitten kai itse piru irti?

JUST. Niin on, tule pois!

WERNER. Sitä parempi! Persiaan siis, Persiaan!

    (Ensi näytöksen loppu.)

TOINEN NÄYTÖS.

    (Tapahtuu neidin huoneessa.)

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    Minna von Barnhelm. Franziska.

NEITI (aamupuvussa, katsoen kelloansa). Franziska, me olemmekin nousseet
hyvin varhain. Aika käy meille pitkäksi.

FRANZISKA. Kukapa saisi unta näissä vietävän suurissa kaupungeissa?
Vaunuja, yövartijoita, rumpuja, kissoja, korpraaleja – ei koskaan
lakkaa jyrisemästä, huutamasta, pärisemästä, naukumasta, kiroilemasta;
aivan kuin yö olisi kaikkea muuta kuin lepoa varten. – Kuppi teetä,
armollinen neiti?

NEITI. Tee ei minulle maistu. –

FRANZISKA. Minä keitätän omaa suklaatamme.

NEITI. Keitätä, itsellesi!

FRANZISKA. Itselleni? Yhtä mielelläni itsekseni lörpöttelisin kuin
itsekseni joisin. – Tosin käy aika tällä tavalla niin pitkäksi. –
Meidän täytynee aikamme kuluksi somistaa itsemme ja koettaa pukua, jossa
aiomme tehdä ensi rynnäkkömme.

NEITI. Miksi puhut rynnäköistä, kun olen tullut tänne vain vaatiakseni
antautumisen voimassapitämistä?

FRANZISKA. Ja tuo herra upseeri, jonka me karkoitimme, ja jolle me sen
johdosta lähetimme kunnioittavan tervehdyksemme: eipä liene hänkään
tottunut hienoimpiin elämäntapoihin! Olisihan hän muutoin pyytänyt saada
kunniaa käydä meitä tervehtimässä.

NEITI. Kaikki upseerit eivät ole Tellheimejä. Totta puhuen minä
lähetinkin hänelle tervehdykseni vain senvuoksi, että saisin tilaisuuden
tiedustella häneltä jotakin Tellheimistä. – Franziska, sydämeni sanoo,
että matkani on oleva onnellinen, että olen löytävä hänet. –

FRANZISKA. Sydämmenne, armollinen neiti? Sydämeen ei ole liiaksi
uskottava. Sydän puhuu äärettömän mielellään sitä mitä suukin. Jos suu
olisi yhtä taipuvainen puhumaan sydämen mukaan, niin olisi jo aikoja
sitten tullut muotiin pitää suut lukossa.

NEITI. Ha! Ha! suut lukossa! Sepä muoti olisi minusta aivan paikallaan!

FRANZISKA. Mieluummin jääkööt kauneimmatkin hampaat näyttämättä kuin
että alinomaa päästää sydämen sitä tietä valloilleen!

NEITI. Mitä? Oletko sinä niin pidättyväinen? –

FRANZISKA. En, armollinen neiti, mutta olisin mielelläni
pidättyvämpikin. Harvoin puhutaan hyveestä, jonka itse omistaa; mutta
sitä useammin siitä, joka itseltä puuttuu.

NEITI. Näetkös, Franziska? Nytpä teit erittäin hyvän huomautuksen.

FRANZISKA. Tein? Onko siinäkin tekemistä, mikä noin vain juolahtaa
mieleen? –

NEITI. Ja tiedätkö, miksi oikeastaan pidän tuota huomautusta niin
hyvänä? Se soveltuu monessa suhteessa minun Tellheimiini.

FRANZISKA. Mitäpä te ette saisi soveltumaan häneen?

NEITI. Ystävät ja vihamiehet sanovat, että hän on maailman urhoollisin
mies. Mutta kuka on koskaan kuullut hänen puhuvan urhoollisuudesta?
Hänellä on mitä oikeamielisin sydän, mutta oikeamielisyys ja
jalomielisyys ovat sanoja, joita ei koskaan kuule hänen huuliltaan.

FRANZISKA. Mistä hyveistä hän sitten puhuu?

NEITI. Ei mistään; sillä häneltä ei puutu mitään.

FRANZISKA. Tuota vain tahdoinkin kuulla.

NEITI. Odotahan, Franziska, nyt muistan. Hän puhuu hyvin usein
säästäväisyydestä. Näin meidän kesken, Franziska, luulenpa, että tuo
mies on tuhlaaja.

FRANZISKA. Vielä eräs seikka, armollinen neiti. Minä olen hyvin usein
kuullut hänen mainitsevan myös horjumatonta uskollisuuttaan teitä
kohtaan. Mitäpä, jos tuo herra olisi huikentelevainenkin?

NEITI. Sinua onnetonta! – Mutta tarkoitatko täyttä totta, Franziska?

FRANZISKA. Kuinka kauvan hän onkaan jo ollut teille kirjoittamatta?

NEITI. Ah! rauhanteon jälkeen on hän kirjoittanut minulle vain yhden
ainoan kerran.

FRANZISKA. Vai huokaus rauhaakin vastaan! Ihmeellistä! Rauhan pitäisi
vain korjata kaikki se paha, minkä sota on saanut aikaan, mutta se
turmelee sen hyvänkin, mitä tämä, sen riitaveli, kenties on aiheuttanut.
Rauha ei saisi olla niin itsepäinen! – Ja kuinka kauvan onkaan jo
rauhaa kestänyt? Aika käy äärettömän pitkäksi, kun tapahtuu niin vähän
uutta. – Turhaan posti taas kulkee säännöllisesti, ei kukaan kirjoita;
sillä kellään ei ole mitään kirjoitettavaa.

NEITI. "Nyt on rauha", kirjoitti hän minulle, "ja minä lähenen
toiveitteni täyttymistä". Mutta että hän on kirjoittanut tästä minulle
ainoastaan kerran, vain yhden ainoan kerran –

FRANZISKA. Että hän pakottaa meidät itse rientämään tätä toiveitten
täyttymistä kohti: jos vain löydämme hänet, niin saa hän tämän maksaa!
– Kunpa tuo mies tällävälin ei vain jo olisi täyttänyt toiveitaan ja me
saisi täällä tietää –

NEITI (tuskaisesti ja kiivaasti). Että hän on kuollut?

FRANZISKA. Teidän tähtenne, armollinen neiti; jonkun toisen sylissä. –

NEITI. Sinä kiusanhenki! Odota, Franziska, kyllä tämän vielä edestäsi
löydät! – Mutta pakise vain; muutoin nukahdamme uudelleen. – Hänen
rykmenttinsä hajoitettiin heti rauhanteon jälkeen. Kukapa tietää,
minkälaiseen laskujen ja todisteitten sekamelskaan hän siten on
joutunut? Kukapa tietää, mihin toiseen rykmenttiin, mihin kaukaiseen
maakuntaan hänet on siirretty? Kukapa tietää, mitkä seikat – Joku
koputtaa.

FRANZISKA. Sisään!

TOINEN KOHTAUS

    Isäntä. Edelliset.

ISÄNTÄ (pistäen päänsä esiin). Sallitaanko, armollinen herrasväki? –

FRANZISKA. Herra isäntämmekö? – Sisään vain kokonaan.

ISÄNTÄ (kynä korvan takana, kädessä paperilehti ja kirjoituskojeet).
Minä tulen, armollinen neiti, toivottamaan teille nöyrimmästi hyvää
huomenta, – (Franziskalle) ja myöskin teille, kaunis lapseni –

FRANZISKA. Kohtelias mies!

NEITI. Me kiitämme.

FRANZISKA. Ja toivotamme teillekin hyvää huomenta.

ISÄNTÄ. Rohkenenko kysyä, miten teidän armonne on levännyt ensimäisen
yönsä minun kehnon kattoni alla? –

FRANZISKA. Katto ei ole niinkään kehno, herra isäntä, mutta vuoteet
olisivat voineet olla paremmat.

ISÄNTÄ. Mitä kuulen? Huonostiko nukuttu? Kenties ylenpalttinen väsymys
matkan jälkeen –

NEITI. Mahdollista kyllä.

ISÄNTÄ. Tietysti! tietysti! sillä muuten – – jos kuitenkin jokin
seikka ei olisi täysin vastannut teidän armonne vaatimuksia, niin
suvaitkoon teidän armonne vain käskeä.

FRANZISKA. Hyvä, herra isäntä, hyvä! Emme me kursastelekaan, ja kaikkein
vähimmin käy ravintolassa kitsasteleminen. Kylläpähän sanomme, mitä
haluamme.

ISÄNTÄ. Tämän lisäksi tulen samalla – (vetäen kynän esiin korvan
takaa).

FRANZISKA. No? –

ISÄNTÄ. Epäilemättä teidän armonne jo tuntee poliisilaitoksemme viisaat
määräykset –

NEITI. En laisinkaan, herra isäntä –

ISÄNTÄ. Meitä isäntiä on kielletty antamasta asuntoa neljääkolmatta
tuntia kauvemmaksi kenellekään vieraalle, mitä säätyä ja sukua hän
lieneekin, jättämättä asianomaiseen paikkaan kirjallista ilmoitusta
hänen nimestään, kotipaikastaan, arvostaan ja siitä, missä asioissa ja
kuinka kauvan hän täällä aikoo viipyä, ja niin edespäin.

NEITI. Hyvä on.

ISÄNTÄ. Teidän armonne suvainnee siis – (astuen erään pöydän luo ja
valmistautuen kirjoittamaan).

NEITI. Varsin mielelläni. – Nimeni on –

ISÄNTÄ. Lyhyt silmänräpäys kärsivällisyyttä! (Kirjoittaa.) "Dato, 22:s
p. elokuuta a. c. tänne Espanjan Kuninkaaseen saapunut" – Nyt teidän
nimenne, armollinen neiti?

NEITI. Neiti von Barnhelm.

ISÄNTÄ (kirjoittaa) "von Barnhelm" – Saapuen? mistä, armollinen neiti?

NEITI. Tiluksiltani Saksista.

ISÄNTÄ (kirjoittaa) "Tiluksilta Saksista" – Saksista! Kas, kas,
Saksista, armollinen neiti? Saksista?

FRANZISKA. No? miksikäs ei? Ei kai tässä maassa pidetä syntinä, että on
Saksista kotoisin?

ISÄNTÄ. Syntinä! Varjelkoon! sehän olisi sitten aivan uuden uutukainen
synti! – Saksista siis? Kas, kas, Saksista! Se rakas Saksi! – Saksi ei
ole pieni, vaan on siellä useita – kuinka sanoisin? – alueita,
maakuntia. – Poliisilaitoksemme on tuiki tarkka, armollinen neiti. –

NEITI. Ymmärrän: siis tiluksiltani Thüringistä.

ISÄNTÄ. Thüringistä! Niin, se on parempi, armollinen neiti, se on
täsmällisempää. (Lukee ja kirjoittaa) "Neiti von Barnhelm, saapuen
tiluksiltaan Thüringistä, ynnä kamarirouva ja kaksi palvelijaa" –

FRANZISKA. Kamarirouva? se olen kai minä?

ISÄNTÄ. Niin, kaunis lapseni.

FRANZISKA. No, herra isäntä, niinpä pankaa siis kamarirouvan asemasta
kamarineitsyt – Kuulin, että poliisilaitos on tuiki tarkka; siitä voisi
syntyä väärinkäsitys, josta minua kuulutuksiin pantaessa saattaisi vielä
koitua ikävyyksiä. Sillä minä olen todellakin vielä neitsyt ja nimeni on
Franziska; sukunimeltä Willig; Franziska Willig. Minäkin olen
Thüringistä. Isäni oli mylläri eräällä armollisen neidin maatilalla. Sen
nimi on Klein-Rammsdorf. Mylly on nyt veljelläni. Minä tulin hyvin
nuorena kartanoon ja minut kasvatettiin yhdessä armollisen neidin
kanssa. Me olemme samanikäiset, ensi kynttilänmessunpäivänä
yhdenkolmatta vuoden vanhoja. Minä olen oppinut kaiken mitä armollinen
neitikin on oppinut. Minua ilahduttaa, jos poliisilaitos tuntee minut
perinpohjin.

ISÄNTÄ. Hyvä, kaunis lapseni, panen tuon muistiini lähempien kyselyjen
varalta – Mutta sitten, armollinen neiti, tehtävänne täällä? –

NEITI. Tehtäväni?

ISÄNTÄ. Anooko teidän armonne jotakin hänen kuninkaalliselta
majesteetiltaan?

NEITI. Oi en!

ISÄNTÄ. Tahi meidän ylimmiltä oikeusvirastoiltamme?

NEITI. En niiltäkään.

ISÄNTÄ. Tahi –

NEITI. En, en Olen täällä yksinomaan omissa asioissani.

ISÄNTÄ. Aivan niin, armollinen neiti, mutta millä nimellä käyvät nämä
omat asianne?

NEITI. Niitä sanotaan – Franziska, luulenpa, että meitä kuulustellaan.

FRANZISKA. Herra isäntä, ei suinkaan poliisilaitos voi vaatia tietoonsa
naisen salaisuuksia?

ISÄNTÄ. Totta kai, kaunis lapseni; poliisilaitos tahtoo tietää kaikki ja
erittäinkin juuri salaisuudet.

FRANZISKA. No niin, armollinen neiti, mitä on tehtävä? – Kuulkaa siis,
herra isäntä – mutta jääköön tämä kaikin mokomin vain meidän ja
poliisin tiedoksi! –

NEITI. Mitähän tuo hupakko nyt hänelle sanoo?

FRANZISKA. Me olemme tulleet kaapataksemme kuninkaalta erään upseerin –

ISÄNTÄ. Mitä? kuinka? Lapsi! lapsi!

FRANZISKA. Tahi salliaksemme tuon upseerin kaapata meidät. Kumpikin
vetää yksiin.

NEITI. Franziska, oletko mieletön? – Herra isäntä, tämä nenäkäs olento
pitää teitä pilkkanaan. –

ISÄNTÄ. Älkäähän toki! Minun vähäpätöisyydestäni saa hän tosin laskea
leikkiä niin paljon kuin haluaa, mutta korkeasta poliisilaitoksesta –

NEITI. Tiedättekö mitä, herra isäntä? – Minä en tiedä, miten menetellä
tässä asiassa. Ehkäpä voisitte jättää koko kirjoittamisen, kunnes enoni
saapuu. Sanoin teille jo eilen, minkätähden hän ei tullut yhtä matkaa
minun kanssani. Hänen vaununsa joutuivat epäkuntoon kahden peninkulman
päässä täältä, eikä hän millään muotoa tahtonut, että tämä sattuma veisi
minulta yhden yön levon. Minun täytyi siis rientää edeltä. Hän voi
saapua tänne viimeistään vuorokautta myöhemmin.

ISÄNTÄ. No niin, armollinen neiti, odottakaamme siis häntä.

NEITI. Hän osannee paremmin vastata kysymyksiinne. Hän tietänee, kenelle
ja mihin määrin hänen on paljastettava itsensä; mitä hänen on
ilmoitettava asioistaan ja mitä hän niistä saa vaikenemalla sivuuttaa.

ISÄNTÄ. Sitä parempi! Totisesti, totisesti ei voi nuorelta tytöltä
(katsoen merkitsevästi Franziskaan) vaatia, että hän vakavaa asiaa
vakavien ihmisten kanssa vakavasti käsittelisi –

NEITI. Ja enoni huoneet kai ovat jo kunnossa, herra isäntä?

ISÄNTÄ. Täydellisesti, armollinen neiti, täydellisesti, paitsi yksi –

FRANZISKA. Josta teidän kenties taas täytyy häätää joku kunnon mies?

ISÄNTÄ. Saksilaiset kamarineitsyet, armollinen neiti, ovat kaiketi hyvin
sääliväisiä.

NEITI. Niinpä niin, herra isäntä, siinä ette tehnyt kauniisti.
Mieluummin olisitte voinut olla ottamatta meitä vastaan.

ISÄNTÄ. Kuinka niin, armollinen neiti, kuinka niin?

NEITI. Olen kuullut, että se upseeri, joka meidän tähtemme häädettiin –

ISÄNTÄ. Onkin vain eronsaanut upseeri armollinen neiti.

NEITI. Vaikkapa vain!

ISÄNTÄ. Joka vetelee viimeisiä virsiään. –

NEITI. Sitä pahempi! Hän kuuluu olevan hyvin ansiokas mies.

ISÄNTÄ. Sanoinhan jo, että hän on saanut eron.

NEITI. Kuningas ei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä.

ISÄNTÄ. Aivan varmaan, hän tuntee ne, hän tuntee ne kaikki. –

NEITI. Sitten hän ei voi kaikkia heitä palkita.

ISÄNTÄ. Kyllä he kaikki tulisivat palkituiksi, jos olisivat sen mukaan
eläneet. Mutta niinpä nuo herrat elivät sodan aikana, kuin kestäisi
sotaa ikuisesti; ikäänkuin ei enää koskaan tultaisi pitämään väliä
sillä, mikä on minun ja mikä on sinun. Nyt ovat kaikki ravintolat ja
majatalot heitä täpötäynnä, ja isännän on pidettävä varansa heihin
nähden. Tämän kanssa olen vielä jotakuinkin tullut toimeen. Vaikka
hänellä tosin ei ollutkaan enää rahaa, niin oli hänellä kuitenkin vielä
rahanarvoista, ja pari kolme kuukautta olisin varsin hyvin vielä
saattanut antaa hänen täällä majailla. Mutta parempi vara kuin vahinko.
– Apropos, armollinen neiti; te ymmärrätte kaiketi kalleuksien
arvoa? –

NEITI. En erityisesti.

ISÄNTÄ. Mitäpä ei teidän armonne ymmärtäisi? – Minäpä näytän teille
erään sormuksen, erään kallisarvoisen sormuksen. Armollisella neidillä
on tosin itselläänkin hyvin kaunis omassa sormessaan, ja kuta enemmän
sitä katson, sitä enemmän joudun ihmetyksiini, kun se on niin
samanlainen kuin minun sormukseni. – Oo! katsokaa, katsokaa toki!
(Ottaessaan sormuksen kotelosta ja ojentaessaan sen neidille.) Mikä
hehku, tuo keskimmäinen jalokivi yksin painaa jo kuudetta karaattia.

NEITI (katsellen sormusta). Missä olen? Mitä näen? Tämä sormus –

ISÄNTÄ. On viidentoistasadan taalerin arvoinen jo tutunkaupassakin.

NEITI. Franziska! – Katsohan!

ISÄNTÄ. Minä en ole hetkeäkään epäillyt lainata sitä vastaan
kahdeksankymmentä pistolia.

NEITI. Etkö tunne sitä, Franziska?

FRANZISKA. Aivan sama! – Herra isäntä, mistä te olette saanut tämän
sormuksen? –

ISÄNTÄ. No, lapseni? Hänellä ei kai ole mitään oikeutta siihen?

FRANZISKA. Meilläkö ei mitään oikeutta tähän sormukseen? Juotoksen
reunaan lienee kaiverrettu neidin nimikirjaimet. – Näyttäkäähän, neiti.

NEITI. Se se on, se se on! – Kuinka on tämä sormus joutunut teidän
käsiinne, herra isäntä?

ISÄNTÄ. Minun käsiini? maailman rehellisimmällä tavalla. – Armollinen
neiti, armollinen neiti, ette suinkaan mieline saattaa minua vahinkoon
ja turmioon? Kuinkapa minä tietäisin, mistä sormus oikeastaan on
kotoisin? Sodan aikana on moni kapine hyvinkin usein joutunut vaihtamaan
omistajaa, joko tämän tieten tahi tietämättä. Ja sota oli sotaa.
Saksista lienee saapunut rajan yli sormuksia enemmänkin. – Antakaa se
minulle takaisin, armollinen neiti, antakaa se minulle takaisin!

FRANZISKA. Ensin on vastattava: keneltä olette sen saanut?

ISÄNTÄ. Mieheltä, josta en uskoisi sellaisia, eräältä muuten varsin
hyvältä mieheltä –

NEITI. Parhaalta mieheltä auringon alla, jos olette saanut sen suoraan
sen omistajalta. – Pian tuokaa tänne se mies! Hän se on, hän itse, tahi
ainakin täytyy hänen tuntea hänet.

ISÄNTÄ. Kuka sitten? kenen sitten, armollinen neiti?

FRANZISKA. Ettekö te sitten kuule? meidän majurimme.

ISÄNTÄ. Majurinko? Aivan oikein, hän on majuri, ja hän asui tässä
huoneessa ennen teitä, ja häneltä minä sen sain.

NEITI. Majuri von Tellheimkö?

ISÄNTÄ. Von Tellheim, niin! Tunnetteko te hänet?

NEITI. Tunnenko minä hänet? Onko hän täällä? Tellheim on täällä? Hän on
asunut tässä huoneessa? Hän, hän on pantannut teille tämän sormuksen?
Kuinka on se mies joutunut sellaiseen pulaan? Missä hän on? Onko hän
teille velkaa? Franziska, lipas tänne! Avaa! (Franziskan asettaessa
lipasta pöydälle ja sitä avatessa) Mitä hän on teille velkaa? Kenelle
hän vielä on velkaa? Tuokaa tänne kaikki hänen velkansa. Tässä on rahaa.
Tässä on vekseleitä! Kaikki on hänen!

ISÄNTÄ. Mitä minä kuulen?

NEITI. Missä hän on? missä hän on?

ISÄNTÄ. Vielä tunti sitten hän oli täällä.

NEITI. Kamala mies, kuinka saatoitte olla häntä kohtaan niin
epäystävällinen, niin kova, niin julma?

ISÄNTÄ. Teidän armonne suonee anteeksi –

NEITI. Pian, pian, toimittakaa hänet tänne heti paikalla.

ISÄNTÄ. Hänen palvelijansa on kenties vielä täällä. Tahtooko teidän
armonne, että hänen on etsittävä hänet?

NEITI. Tahdonko minä? Rientäkää, juoskaa; yksin tämän palveluksenne
takia tahdon unohtaa, kuinka häijysti te olette häntä kohdellut. –

FRANZISKA. Nopeasti, herra isäntä, rivakasti, pois, pois!

    (Työntää hänet ulos.)

KOLMAS KOHTAUS.

    Neiti. Franziska.

NEITI. Nyt hän on jälleen luonani, Franziska! Näetkös, nyt hän on
jälleen luonani! En tiedä missä olen, pelkästä ilosta! Iloitse toki
sinäkin, rakas Franziska. Vaan miksipä sinä iloitsisit? Mutta sinun
täytyy, sinun pitää kanssani iloita. Tule, rakas, minä lahjon sinut,
jotta voisit kanssani iloita. Sano, Franziska, mitä sinulle antaisin?
Mikä tavaroistani sinua miellyttää? Mitä tekisi mielesi? Ota, mitä
haluat, kunhan vain iloitset. Näen hyvin, ettet ota mitään. Odota! (Hän
pistää kätensä lippaaseen.) Tuossa, rakas Franziska (ja antaa hänelle
rahaa), osta itsellesi mitä haluat. Vaadi enemmän, ellei se riitä.
Kunhan vain iloitset kanssani. On niin murheellista iloita yksin. No,
otahan toki –

FRANZISKA. Mutta silloinhan minä varastan ne teiltä, neiti; te olette
juopunut, riemusta juopunut. –

NEITI. Tyttö, minä olen juopuessani toraisa, ota tahi – (hän tyrkyttää
hänelle rahat käteen) ja varo, ettet enää estele. – Odota; hyvä, että
tulin sitä ajatelleeksi. (Hän kahmaisee vielä kerran rahaa lippaasta.)
Kas tässä, rakas, tässä, rakas Franziska, pistä tämä syrjään,
ensimmäistä haavoittunutta sotilas-parkaa varten, joka kääntyy meidän
puoleemme. –

NELJÄS KOHTAUS.

    Isäntä. Neiti. Franziska.

NEITI. No? tuleeko hän?

ISÄNTÄ. Se inhottava, sivistymätön mies!

NEITI. Kuka?

ISÄNTÄ. Hänen palvelijansa. Hän kieltäytyy lähtemästä majuria hakemaan.

FRANZISKA. Tuokaa se roisto tänne. – Tunnenhan minä kaikki majurin
palvelijat. Kuka se lienee?

NEITI. Noutakaa hänet nopeasti tänne. Kun hän näkee meidät, lähtee hän
kyllä.

    (Isäntä poistuu.)

VIIDES KOHTAUS.

    Neiti. Franziska.

NEITI. En jaksa odottaa sitä hetkeä. Mutta, Franziska, sinä olet yhä
vielä niin kylmä? Etkö vieläkään tahdo iloita kanssani?

FRANZISKA. Tahtoisin niin sydämeni pohjasta, jos vain –

NEITI. Jos vain?

FRANZISKA. Me olemme jälleen löytäneet tuon miehen, mutta miten olemme
hänet löytäneet? Kaikesta päättäen, mitä hänestä olemme saaneet kuulla,
on hänen käynyt hullusti. Hän lienee onneton. Minun käy häntä sääliksi.

NEITI. Käy sääliksi? – Salli minun syleillä sinua, rakkahin
leikkitoverini! Tätä en unohda koskaan! – Minä olen vain rakastunut, ja
sinä olet hyvä. –

KUUDES KOHTAUS.

    Isäntä. Just. Edelliset.

ISÄNTÄ. Töin tuskin sain hänet tuoduksi.

FRANZISKA. Vieraat kasvot, en tunne häntä.

NEITI. Ystäväni, onko hän majuri von Tellheimin palveluksessa?

JUST. Olen.

NEITI. Missä on hänen herransa?

JUST. Ei täällä.

NEITI. Mutta hän tietää, mistä majuri on löydettävissä?

JUST. Tiedän.

NEITI. Eikö hän tahtoisi nyt heti noutaa majuria tänne?

JUST. En.

NEITI. Hän tekisi siinä minulle mieliksi –

JUST. Kas vain!

NEITI. Ja herralleen palveluksen –

JUST. Tokkopahan. –

NEITI. Mistä hän sen päättää?

JUST. Olettehan te sitä vierasta herrasväkeä, joka tänä aamuna lähetti
hänelle terveisensä?

NEITI. Kyllä.

JUST. Niinpä olen siis oikeassa.

NEITI. Tietääkö hänen herransa minun nimeni?

JUST. Ei, mutta hän ei voi sietää liian kohteliaita naisia yhtä vähän
kuin liian töykeitä isäntiäkään.

ISÄNTÄ. Tuo kai taas tähtää minuun?

JUST. Juuri niin.

ISÄNTÄ. Älköön hän siis antako vihanne kohdistua armolliseen neitiin,
vaan noutakoon herra majurin pian tänne.

NEITI (Franziskalle). Franziska, anna hänelle jotakin –

FRANZISKA (joka aikoo työntää rahaa Justin käteen). Me emme hänen
palvelustaan vaadi ilmaiseksi.

JUST. Enkä minä teidän rahaanne ilman palvelustani.

FRANZISKA. Toinen toisesta.

JUST. Minä en voi. Herrani käski minun koota tavaramme. Sitä teen
paraikaa ja pyydän senvuoksi, ettei minua häirittäisi. Kun olen valmis,
niin saatan kyllä hänelle sanoa, että hän voi pistäytyä täällä. Hän on
tuolla viereisessä kahvilassa, ja ellei hänellä ole parempaakin
tekemistä, niin kaipa hän tulee.

    (Aikoo poistua.)

FRANZISKA. Odottakoon hän nyt toki. – Armollinen neiti on herra majurin
– sisar. –

JUST. Sen tietänen minä parhaiten, ettei majurilla ole sisarta. Puolen
vuoden kuluessa on hän lähettänyt minut kaksi kertaa omaistensa luo
Kuurinmaalle – Onhan niitä tosin monenlaisia sisaria –

FRANZISKA. Häpeemätön!

JUST. Miksi en olisi, kun en muutoin pääse irti?

    (Poistuu.)

FRANZISKA. Senkin heittiö!

ISÄNTÄ. Johan sen sanoin. Mutta jättäkää hänet rauhaan! Nythän minä
tiedän missä hänen herransa on. Lähden itse häntä heti noutamaan. –
Mutta, armollinen neiti, minä pyydän vain nöyrimmästi, että sitten
kaikin mokomin pyytäisitte puolestani majurilta anteeksi, kun olen ollut
niin onneton, että vastoin tahtoani olen niin ansiokkaan miehen –

NEITI. Menkää nyt vain pian, herra isäntä. Kyllä minä pidän huolta, että
kaikesta sovitaan. (Isäntä poistuu ja heti senjälkeen:) Franziska,
juokse hänen jälkeensä: älköön hän mainitko majurille minun nimeäni!

    (Franziska rientää isännän jälkeen.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

    Neiti ja senjälkeen Franziska.

NEITI. Hän on jälleen luonani! – Olenko yksin? – En tahdo turhaan Olla
yksin. (Panee kätensä ristiin.) Enkä minä olekaan yksin! (Hän katsoo
ylöspäin.) Yksi ainoa kiitollinen ajatus taivasta kohden on täydellinen
rukous! –hän on luonani, hän on luonani! (Levitetyin käsin.) Olen
onnellinen! ja iloinen! Mitäpä tahtoisi Luoja mieluummin nähdä kuin
iloisen luomansa! – (Franziska tulee.) Joko tulit, Franziska? –
Säälitkö sinä häntä? Minä en häntä sääli. Onnettomuuskin on hyväksi.
Ehkäpä taivas otti häneltä kaikki antaakseen hänelle kaikki minun
kauttani takaisin!

FRANZISKA. Hän voi olla täällä tuossa tuokiossa. Te olette vielä
aamupuvussa, armollinen neiti. Mitäpä, jos kiireesti pukeutuisitte?

NEITI. Johan nyt! Tästälähin nähnee hän minut useammin näin kuin
koristettuna.

FRANZISKA. Oi, te tunnette itsenne, neiti.

NEITI (lyhyen miettimisen jälkeen). Totisesti, tyttö, osasitpa kerran
taas oikeaan.

FRANZISKA. Kun on kaunis, on koristeitta kaunein.

NEITI. Onko siis oltava kaunis? – mutta oli kai välttämätöntä, että
luulemme itseämme kauniiksi. – Ei, kunhan vain hänelle, hänelle vain
olen kaunis! – Franziska, jos kaikki tytöt ovat sellaisia kuin miksi
itseni nyt tunnen, niin me olemme – kummallisia kapineita. – Helliä ja
ylpeitä, siveitä ja turhamaisia, intohimoisia ja hurskaita. – Sinä et
kai ymmärrä minua. En kai itsekään ymmärrä itseäni. – Ilo huumaa,
hurmaa.

FRANZISKA. Koettakaa rauhoittua neiti; kuulen tultavan –

NEITI. Rauhoittuako? Minunko pitäisi ottaa hänet vastaan rauhallisena?

KAHDEKSAS KOHTAUS.

    v. Tellheim. Isäntä. Edelliset.

v. TELLHEIM (astuu sisään ja nähdessään Minnan rientää häntä kohden).
Ah! oma Minnani! –

NEITI (rientäen häntä vastaan). Ah! oma Tellheimini!

v. TELLHEIM (hätkähtää yhtäkkiä ja peräytyy jälleen). Suokaa anteeksi,
armollinen neiti, – neiti von Barnhelm täällä –

NEITI. Se ei liene teille niin kovin odottamatonta? – (Lähetessään v.
Tellheimiä, jolloin tämä peräytyy.) Minunko on teille suotava anteeksi,
että vielä olen teidän Minnanne? Suokoon taivas teille anteeksi, että
vielä olen neiti von Barnhelm!

v. TELLHEIM. Armollinen neiti! –

    (Katsoo jäykästi isäntään ja kohauttaa olkapäitään.)

NEITI (huomaa isännän ja viittaa Franziskalle) Hyvä herra –

v. TELLHEIM. Ellemme molemmin puolin liene erehtyneet –

FRANZISKA. Jee, herra isäntä, kenen te tuottekaan tänne? Pian, pian,
tulkaa, lähtekäämme etsimään sitä oikeaa.

ISÄNTÄ. Eikö hän olekaan se oikea? Onhan toki!

FRANZISKA. Eihän toki! Pian, pian, tulkaa, minä en ole vielä sanonut
hyvää huomenta teidän tyttärellenne.

ISÄNTÄ. Oo, mikä kunnia –

    (Liikahtamatta paikaltaan.)

FRANZISKA (käy häneen käsiksi). Tulkaa, lähtekäämme valmistamaan
ruokalistaa. – Saatte näyttää, mitä teillä on annettavana –

ISÄNTÄ. Te saatte, ensiksikin –

FRANZISKA. Hiljaa, hiljaa! Jos neiti nyt jo saa kuulla, mitä hänen on
syötävä päivälliseksi, on hänen ruokahalunsa mennyttä kalua. Tulkaa, sen
saatte sanoa yksin minulle.

    (Vie hänet väkisin.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

    v. Tellheim. Neiti.

NEITI. No? Olemmeko vieläkin erehdyksissämme?

v. TELLHEIM. Jospa taivas sen soisi! – Mutta on olemassa ainoastaan
yksi, ja te se olette. –

NEITI. Joutavia kursasteluja! Mitä meillä on toisillemme sanottavaa, sen
voi kuulla kuka tahansa.

v. TELLHEIM. Te täällä? Mitä te täältä etsitte, armollinen neiti?

NEITI. En etsi mitään enää. (Lähestyen häntä avosylin.) Kaikki mitä
etsin olen löytänyt.

v. TELLHEIM (perääntyen). Te etsitte onnellista, teidän rakkautenne
arvoista miestä, ja löydätte – kurjan raukan.

NEITI. Siispä ette rakasta minua enää? – ja rakastatte jotakuta toista?

v. TELLHEIM. Ah! ken teidän jälkeenne voi ketään toista rakastaa, neiti
hyvä, hän ei ole teitä koskaan rakastanut.

NEITI. Te tempaatte vain toisen okaan sielustani. – Jos olen kadottanut
sydämenne, niin mitäpä huolin siitä, onko välinpitämättömyys vai jokin
voimakkaampi tenho sen minulta riistänyt? – Te ette enää rakasta minua
ettekä rakasta ketään toistakaan? – Onneton mies, jollette ollenkaan
rakasta! –

v. TELLHEIM. Oikein, armollinen neiti, onnettoman ei ollenkaan pitäisi
rakastaa. Hän ansaitsee onnettomuutensa, jollei hän kykene saamaan tätä
voittoa itsestään; jos hän voi suostua siihen, että ne, joita hän
rakastaa, saavat ottaa osaa hänen onnettomuuteensa. – Kuinka vaikea
onkaan tämä voitto! – Aina siitä saakka kun järki ja pakko ovat minua
käskeneet unhoittamaan Minna von Barnhelmin: mitä vaivaa olenkaan siitä
nähnyt! Aloin juuri toivoa, ettei tämä vaivannäkö olisi ikuisesti
turhaa: – ja silloin te ilmestytte, hyvä neiti! –

NEITI. Ymmärränkö teitä oikein? – Pysähtykää, hyvä herra, katsokaamme,
missä olemme, ennenkuin eksymme kauemmaksi! – Tahdotteko vastata
minulle yhteen ainoaan kysymykseen?

v. TELLHEIM. Kaikkiin, hyvä neiti –

NEITI. Tahdotteko myös vastata kiertelemättä, kaartelematta? Ei muuten
kuin kuivasti myöntäen tai kieltäen?

v. TELLHEIM. Tahdon, – jos voin.

NEITI. Te voitte. – Hyvä: välittämättä siitä vaivasta jota olette
nähnyt minut unhoittaaksenne, – rakastatteko vielä minua, Tellheim?

v. TELLHEIM. Hyvä neiti, tämä kysymys –

NEITI. Te lupasitte vastata ainoastaan myöntäen tai kieltäen.

v. TELLHEIM. Ja lisäsin: jos voin.

NEITI. Te voitte. Teidän täytyy tietää, mitä sydämessänne tapahtuu.
– Rakastatteko minua vielä. Tellheim? – Myöntäkää tai kieltäkää.

v. TELLHEIM. Jos sydämeni –

NEITI. Myöntäkää tai kieltäkää!

v. TELLHEIM. No niin, rakastan!

NEITI. Rakastatte?

v. TELLHEIM. Rakastan, rakastan! – Mutta –

NEITI. Malttakaa! – Te rakastatte minua vielä: se riittää minulle.
– Minkälaiseen äänilajiin olenkaan teidän kanssanne puhuessani
hairahtunut! Tympäisevään, alakuloiseen puheensävyyn, joka helposti
näyttää tarttuvan! – Minäpä palaan taas omaan sävyyni. – No, rakas
mies parka, te rakastatte minua yhä ja teillä on Minnanne yhä ja te
olette onneton? Kuulkaahan, mikä tyhmä hupakko teidän Minnanne oli,
– on. Hän saattoi, saattaa uneksia olevansa teidän koko onnenne.
– Purkakaa sukkelaan onneton sydämenne. Minna koettakoon, kuinka paljon
hän painaa vaa'assa onnettomuutenne rinnalla. – No?

v. TELLHEIM. Hyvä neiti, en ole tottunut valittamaan.

NEITI. Hyvä on. Enpä todella tiedä, mikä minuakaan sotilaassa, paitsi
kerskumista, vähemmän miellyttäisi kuin valittaminen. Mutta voidaanpa
myös kylmästi ja välinpitämättömästi puhua omasta urhoollisuudestaan ja
onnettomuudestaan –

v. TELLHEIM. Mikä pohjaltaan sekin on kerskumista ja valittamista.

NEITI. Oi, te viisastelija, niinpä ei teidän ollenkaan olisi pitänyt
sanoa itseänne onnettomaksi. – Joko kokonaan vaiti tahi kokonaan suu
puhtaaksi. – Järki ja pakkoko käskisivät teidän unohtaa minut? – Minua
järki miellyttää kovasti, minä pidän pakkoa erittäin korkeassa arvossa.
– Mutta antakaa kuulla kuinka järkevää tuo pakko on.

v. TELLHEIM. No hyvä, kuulkaa siis, hyvä neiti. – Puhuttelette minua
Tellheimiksi: se nimi on kyllä oikea. – Mutta te luulette, että minä
olen se Tellheim, jonka tunsitte isänmaassanne, kukoistava mies täynnä
vaatimuksia, täynnä kunnianhimoa, mies, jolla oli koko ruumiinsa, koko
sielunsa hallussaan, jolle kunnian ja onnen telkeet olivat avatut, joka
sai toivoa joka päivä tulevansa arvoisemmaksi omistamaan teidän kätenne
ja sydämenne, koskapa hän ei vielä ollut teidän arvoisenne. – Tämä
Tellheim olen yhtä vähän kuin olen oma isäni. Kumpaakaan ei enää ole.
– Minä olen Tellheim, eronsaanut, solvaistu raajarikko, kerjäläinen.
– Tuolle entiselle, hyvä neiti, te lupauduitte: pysyttekö sanassanne
tälle nykyisellekin?

NEITI. Tuo kuuluu hyvin traagilliselta! – Mutta, hyvä herra, kunnes
löydän tuon entisen jälleen, – minä nyt kerran olen hullaantunut
Tellheimeihin, – täytynee tämän nykyisen päästää minut pälkähästä.
– Kätesi, rakas kerjäläinen!

    (Tarttuen hänen käteensä.)

v. TELLHEIM (nostaa toisen kätensä hattuineen kasvoillensa ja kääntyy
poispäin). Tämä on liikaa! – Missä minä olen? – Päästäkää minut,
neiti! – Teidän hyvyytenne kiduttaa minua! – Päästäkää minut.

NEITI. Mikä teidän on? Mihin aiotte lähteä?

v. TELLHEIM. Pois teidän luotanne! –

NEITI. Pois minun luotani? (Vetäen hänen kätensä povelleen.) Uneksija!

v. TELLHEIM. Epätoivo surmaa minut teidän jalkojenne juureen.

NEITI. Minun luotani?

v. TELLHEIM. Teidän luotanne. – En enää koskaan, koskaan teitä
nähdäkseni. – Tahi ainakin varmasti, lujasti päättäneenä, – etten tee
mitään halpamaista, – etten salli teidän tehdä mitään ajattelematonta.
– Päästäkää minut, Minna!

    (Riistää itsensä irti ja poistuu.)

NEITI (seuraten häntä). Minnako sinut päästäisi? Tellheim! Tellheim!

    (Toisen näytöksen loppu.)

KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

    (Tapahtumapaikka sali.)

JUST (kirje kädessään.) Täytyykö minun kumminkin vielä kerran tulla
tähän kirottuun taloon! – Kirjelappu herraltani armolliselle neidille,
joka mukamas on hänen sisarensa. – Kunpa siitä vain ei mitään enempää
koituisi! – Muutoin ei tästä kirjeenkannosta tule loppua. – Mielelläni
haluaisin tästä päästä, mutta enpä oikein halusta menisi tuonne
huoneeseenkaan. – Naisväki kyselee niin paljon, ja minä en ole kärkäs
vastaamaan! – Haa, ovi aukenee. Kuin käsketty! Kamarikissa!

TOINEN KOHTAUS.

    Franziska. Just.

FRANZISKA (puhuen ovella huoneeseen, josta saapuu). Älkää olko
huolissanne; minä kyllä pidän varani. – Kas! (huomatessaan Justin)
tuossahan jo heti tuokin sattuu tielleni. Mutta mokomasta elukasta ei
helpolla saa selvää.

JUST. Hänen palvelijansa –

FRANZISKA. Minä en tuollaista palvelijaa huolisi –

JUST. No, no, antakoon hän anteeksi tämän puheenparren! Tässä minä tuon
kirjelapun herraltani hänen herrasväelleen, armolliselle neiti
– sisarelle. Niinhän se oli? Sisar.

FRANZISKA. Antakoon hän sen tänne!

    (Tempaa kirjeen hänen kädestään.)

JUST. Olkoon hän niin hyvä, pyytää herrani, ja vieköön sen perille.
Tämän jälkeen olkoon hän niin hyvä, pyytää herrani – älköön hän
suinkaan luulko, että minä mitään pyytäisin!

FRANZISKA. No mitä sitten?

JUST. Kyllä minun herrani yskän ymmärtää. Hän tietää, että tie neitien
luo käy kamarineitosten kautta: minä vain otaksun! Neitsyt olkoon siis
niin hyvä, – pyytää herrani, – ja lähettäköön hänelle tiedon, voisiko
hän saada ilon puhutella neitsyttä neljännestunnin ajan.

FRANZISKA. Minua?

JUST. Antakoon hän anteeksi, jos puhuttelen häntä väärällä arvonimellä.
– Niin, häntä! – Vain neljännestunnin ajan, mutta yksin, aivan yksin,
salaisesti, kahden kesken. Hänellä olisi jotakin hyvin tähdellistä
puhuttavaa.

FRANZISKA. Hyvä! minullakin on hänelle yhtä ja toista puhuttavaa. –
Tulkoon hän vain, minä olen hänen käskettävänään.

JUST. Mutta, milloin hän voi tulla? Milloin hänelle parhaiten sopisi,
neitsyt? Hämärissä ehkä?

FRANZISKA. Mitä hän tarkoittaa? – Hänen herransa tulkoon milloin
haluaa, – ja nyt pötkiköön hän tiehensä!

JUST. No, niin mielelläni!

    (Aikoo poistua.)

FRANZISKA. Kuulkoon hän toki! vielä sananen. Missä ovat sitten majurin
muut palvelijat?

JUST. Muutko? Mikä missäkin.

FRANZISKA. Missä on Wilhelm?

JUST. Kamaripalvelija? hänet on majuri laskenut matkoille.

FRANZISKA. Vai niin? Entä Philipp, missäs hän on?

JUST. Se jääkäri? hänet on herra toimittanut parempaan hoivaan.

FRANZISKA. Koska hän ei nyt jouda metsästelemään, tietysti. – Entäs
Martin?

JUST. Kuskiko? hän on ratsastamassa.

FRANZISKA. Ja Fritz?

JUST. Se juoksija? hän on päässyt ylenemään.

FRANZISKA. Missäs hän sitten oli, kun majuri talvehti luonamme
Thüringissä? Ei suinkaan hän silloin vielä ollut majurin palveluksessa?

JUST. Totta kai, minä olin hänen ratsupalvelijansa, mutta makasin
silloin sairaalassa.

FRANZISKA. Ratsupalvelija? ja mikäs hän nyt on?

JUST. Kaikki kaikessa; kamaripalvelija ja jääkäri, juoksija ja
ratsupalvelija.

FRANZISKA. Jopa nyt jotakin! Päästää luotaan niin monta hyvää kelpo
miestä ja jättää juuri kaikista kehnoin jälelle! Haluaisinpa tietää,
mitä hyvää hänen herransa on hänessä löytänyt!

JUST. Ehkäpä minä hänen mielestään olen rehellinen mies.

FRANZISKA. Oo, se on vielä surkean vähäpätöistä, jos ei ole enempää kuin
rehellinen. – Toista oli Wilhelm! – Matkoilleko on majuri hänet
laskenut?

JUST. Niin, laski, – kun ei voinut estää.

FRANZISKA. Kuinka niin?

JUST. Oo, Wilhelmin kyllä kelpaa matkustella. Hänellä on mukanaan herran
koko vaatevarasto.

FRANZISKA. Mitä? ei suinkaan hän niitä näpistellyt?

JUST. Sitä ei juuri voi sanoa; mutta kun me lähdimme Nürnbergistä, ei
hän tuonut niitä perässämme.

FRANZISKA. Sitä roistoa!

JUST. Siinä se vasta mies oli! Hän osasi friseerata ja fraseerata ja
parleerata – sharmeerata. – Eikö niin?

FRANZISKA. Niinpä en olisikaan luopunut jääkäristä, jos olisin ollut
majurin sijassa. Vaikkapa hänestä ei ollutkaan sanottavaa hyötyä
jääkärinä, niin oli hän kuitenkin muuten reima poika. – Kenen hoivaan
hänet toimitettiin?

JUST. Spandaun päällikön.

FRANZISKA. Linnoitukseen? Ei sielläkään linnan valleilla liene kovinkaan
paljon metsästeltävää.

JUST. Oo, ei Philipp siellä metsästäkään.

FRANZISKA. Mitä hän sitten tekee?

JUST. Hän työntää kärryjä.

FRANZISKA. Työntää kärryjä?

JUST. Mutta ainoastaan kolmisen vuotta. Hän teki pienen komplotin
herransa komppaniassa ja yritti viedä kuusi miestä etuvartioston
lävitse.

FRANZISKA. Ihme ja kumma! Sitä konnaa!

JUST. Oo, hän on reima mies! jääkäri, joka viidenkymmenen peninkulman
alalla tuntee kaikki polut ja salatiet kautta metsien ja soiden. Ja
ampua hän osaa!

FRANZISKA. Hyvä, että majurilla on vielä ainakin kunnon kuskinsa!

JUST. Vieläkös hän on jälellä?

FRANZISKA. Luulin kuulleeni hänen sanovan, että Martin on ratsastamassa?
Palannee kai hän takaisin?

JUST. Niinkö hän luulee?

FRANZISKA. Mihin hän siis on lähtenyt?

JUST. Siitä on jo kymmenettä viikkoa, kun hän lähti herransa ainoata ja
viimeistä ratsua – uittamaan.

FRANZISKA. Eikä vieläkään ole palannut? Voi sitä hirtehistä!

JUST. Ehkäpä on tuo kunnon kuski uittanut itsensä upoksiin! – Se olikin
oikein oiva kuski! Hän oli ajellut Wienissä kymmenisen vuotta. Sellaista
ei herra enää saa mistään. Kun hevoset juoksivat täyttä laukkaa,
tarvitsi hänen vain sanoa: "Purr!", ja ne seisahtuivat kuin seinään. Sen
lisäksi oli hän täysinoppinut hevoslääkärikin!

FRANZISKA. Minua jo arveluttaa juoksijan yleneminen.

JUST. Ei, ei, kyllä siinä on perää. Hänestä tehtiin rummunlyöjä erääseen
varusväkirykmenttiin.

FRANZISKA. Enkös arvannutkin!

JUST. Fritz takertui erääseen kevytkenkäiseen olentoon, ei öisin koskaan
saapunut kotia, teki kaikkialla velkoja herransa nimeen ja tuhansia
hävyttömiä kolttosia. Lyhyesti, majuri näki, että hän kaikin mokomin
halusi ylenemään: (matkien hirttämistä mykin elein) hän siis auttoi
hänet oikealle tielle.

FRANZISKA. Voi sitä vekaraa!

JUST. Mutta tosi juoksija hän on, se on varma. Kun herra antoi hänelle
viidenkymmenen askeleen etumatkan, niin ei hän parhaalla ratsullaankaan
häntä enää kiinni saanut. Fritz sitävastoin saattaa myöntää hirsipuulle
tuhannenkin askeleen etumatkan, ja siitä panen vaikka pääni pantiksi,
tavoittaa sen sittenkin. Ne kaikki olivat kaiketi hänen hyviä ystäviään,
neitsyt? Wilhelm ja Philipp, Martin ja Fritz? – No, Just sulkeutuu
hänen suosioonsa!

    (Poistuu.)

KOLMAS KOHTAUS.

    Franziska ja sittemmin isäntä.

FRANZISKA (joka totisena katsoo hänen jälkeensä). Ansaitsinpa tuon
pistoksen! – Kiitän kunniasta. Just. Minä arvioin rehellisyyden liian
vähäpätöiseksi. Otanpa opetuksen onkeen. – Ah! Sitä mies parkaa!

    (Kääntyy mennäkseen neidin huoneeseen, kun isäntä tulee.)

ISÄNTÄ. Odottakoon hän toki, kaunis lapseni.

FRANZISKA. Minulla ei nyt ole aikaa –

ISÄNTÄ. Vain lyhyt tuokio! – Eikö vieläkään ole tullut tarkempia
tietoja herra majurista? Eihän hän suinkaan sillä tavalla sanonut
jäähyväisiään!

FRANZISKA. Millä tavalla?

ISÄNTÄ. Eikö armollinen neiti ole siitä kertonut? Jätettyäni hänet,
kaunis lapseni, alas keittiöön, tulin sattumalta takaisin tänne
saliin –

FRANZISKA. Sattumalta vähän kuunnellaksenne.

ISÄNTÄ. Voi, lapsi kulta, kuinka hän voi minusta sellaista ajatella?
Isännälle ei mikään sovellu huonommin kuin uteliaisuus. – Tuskin olin
päässyt tänne, kun armollisen neidin ovi äkkiä lensi auki. Majuri
syöksyi ulos, neiti hänen jälessään, kummankin liikkeet, katseet, asemat
– sellaista ei voi sanoin kuvata. Neiti tarttui majuriin, tämä
riistäytyi irti, neiti tarttui jälleen. "Tellheim!" – "Neiti! päästäkää
minut!" – "Minne?" – Näin veti majuri neidin portaille saakka. Minua jo
pelotti, että hän tempaisi hänet mukanaan alas. Mutta majuri
riistäytyikin irti. Neiti pysähtyi ylimmälle portaalle, katsoi hänen
jälkeensä, huusi hänen jälkeensä, väänteli käsiään. Yhtäkkiä hän
kääntyi, juoksi ikkunaan, ikkunasta takaisin portaille, ja sitten täällä
salissa edestakaisin. Tässä minä seisoin, tässä hän kulki kolmasti
ohitseni näkemättä minua. Vihdoin näytti siltä kuin olisi hän huomannut
minut, mutta Jumala meitä auttakoon! luulenpa, että neiti piti minua
hänenä, lapsikulta. "Franziska", huusi hän, silmät minuun kääntyneinä,
"olenko nyt onnellinen?" Sitten hän tuijotti kattoon ja taas: "Olenko
nyt onnellinen?" Sitten hän pyyhki kyyneleitä silmistään ja hymyili ja
kysyi taas minulta: "Franziska, olenko nyt onnellinen?" – Totisesti, en
tiennyt, kuinka oli laitani. Kunnes hän juoksi ovelleen ja vielä kerran
kääntyi minuun päin: "Tulehan toki, Franziska; kuka sinun nyt käy
sääliksesi?" – Ja samalla puikahti pois.

FRANZISKA. Voi, herra isäntä, nyt olette nähnyt unta.

ISÄNTÄ. Nähnyt unta? Ei, kaunis lapseni, niin perusteellisesti ei unia
nähdä. – Niin, minä antaisin mitä tahansa, – minä en ole utelias, –
mutta minä antaisin mitä tahansa, jos löytäisin avaimen tähän kaikkeen.

FRANZISKA. Avaimen? meidän oveemmeko? Herra isäntä, se on tuolla
sisäpuolella; me otimme sen pois yöksi: meitä pelottaa.

ISÄNTÄ. Ei sellaista avainta; minä tarkoitan, kaunis lapseni, ikäänkuin
avainta tai selitystä tai varsinaista yhteenvetoa kaikesta siitä, mitä
näin. –

FRANZISKA. Vai niin! – No, hyvästi, herra isäntä. Joko pian saadaan
syödä, herra isäntä?

ISÄNTÄ. Kaunis lapseni, olinpa miltei unohtaa, mikä oikeastaan oli
asiani.

FRANZISKA. No? mutta aivan lyhyesti –

ISÄNTÄ. Armollisella neidillä on vielä minun sormukseni: minä sanon sitä
omakseni –

FRANZISKA. Sen ei pidä teiltä hukkaan joutuman.

ISÄNTÄ. En olekaan sen vuoksi huolissani; tahdoin vain siitä muistuttaa.
Näkeekös lapsi, minä en edes tahdo sitä takaisin. Se on nyt selvää kuin
viisi sormea mistä hän sormuksen tunsi, ja minkätähden se oli niin hänen
sormuksensa näköinen. Sormus on hänen huostassaan parhaassa tallessa.
Minä en sitä enää ollenkaan halua ja panen toistaiseksi ne sata
pistolia, jotka sitä vastaan annoin, armollisen neidin laskuun. Käyhän
se päinsä, kaunis lapseni?

NELJÄS KOHTAUS.

    Paul Werner. Isäntä. Franziska.

WERNER. Tuossa hän onkin!

FRANZISKA. Sata pistolia? Minä luulin, että sitä oli vain
kahdeksankymmentä.

ISÄNTÄ. Aivan oikein, vain yhdeksänkymmentä, vain yhdeksänkymmentä. Sen
teen, kaunis lapseni, sen teen.

FRANZISKA. Kaikki tuo kyllä selviää, herra isäntä.

WERNER (joka lähestyy heitä takaapäin ja yhtäkkiä taputtaa Franziskaa
olalle). Neitokainen! Neitokainen!

FRANZISKA (pelästyy). Huh!

WERNER. Älköön hän pelästykö! – Neitokainen, neitokainen, näen, että
hän on sievä ja vielä ventovieras. – Ja sieviä vieraita ihmisiä täytyy
varoittaa. – Neitokainen, neitokainen, varokoon hän tuota miestä!

    (Osoittaen isäntää.)

ISÄNTÄ. Kas, mikä odottamaton ilo! Herra Paul Werner! Tervetuloa meille,
tervetuloa! – Ah, yhä vielä kai sama hilpeä, leikkisä, rehellinen
Werner kuin ennenkin! Tämänkö kauniin lapsen pitäisi varoa minua! Ha, ha
ha!

WERNER. Karttakoon hän kaikkialla tuota miestä!

ISÄNTÄ. Minua! minua! – Olenko minä sitten niin vaarallinen? – Ha, ha,
ha! – Kuulkoon hän toki, kaunis lapseni! Kuinka häntä miellyttää
tuollainen leikinlasku?

WERNER. Hänenkaltaisensa selittävätkin aina leikiksi sen, kun heille
sanotaan suora totuus.

ISÄNTÄ. Totuus! ha, ha, ha! – Yhä parempaa, kaunis lapseni, eikö niin?
Eikös osaakin ilvehtiä! Minäkö vaarallinen? – minä? – Parisenkymmentä
vuotta sitten oli tuossa vielä vähän perää. Niin, niin, kaunis lapseni,
silloin minä olin vaarallinen; silloin siitä tiesi yksi ja toinen; mutta
nyt –

WERNER. Voi tuota vanhaa narria!

ISÄNTÄ. Siinäpä se! Kun vanhenemme, ei meistä enää ole vaaraa. Ei
hänenkään käy paremmin, herra Werner!

WERNER. Hitto vieköön, hän on ja pysyy hupsuna! – Neitokainen, uskonee
kai hän minulla olevan vielä sen verran älyä, etten nyt puhu siitä
vaarallisuudesta. Se yksi perkele on hänestä lähtenyt ulos, mutta
seitsemän muuta on häneen mennyt sen sijaan.

ISÄNTÄ. Oo, kuulkoon hän nyt taas! Mitenkä hän osaakaan kaikki väännellä
ja käännellä! – Ilveestä ilveeseen ja yhä uutta ja uutta! Oo, hän on
erinomainen mies, tuo herra Paul Werner! – (Franziskalle ikäänkuin
korvaan.) Hyvinvoipa mies ja vielä naimaton. Kolmen kilometrin päässä
täältä hänellä on komea kylätuomarintila. Hänellä sitä vasta on saalista
sodasta! – Ja on ollut varusmestarina herra majurin väessä. Oo, hän on
sitten meidän herra majurimme hyvä ystävä! Hän on sitten hyvä ystävä,
joka antaisi lyödä itsensä kuoliaaksi hänen tähtensä! –

WERNER. Niin! ja tuo on sitten minun majurini hyvä ystävä! Tuo on sitten
hyvä ystävä, joka majurin pitäisi antaa piestä kuoliaaksi.

ISÄNTÄ. Mitä? kuinka? – Ei, herra Werner, tuo ei enää ole sopivaa
leikkiä. – Minäkö en olisi herra majurin ystävä? – Ei, tuota leikkiä
minä en ymmärrä.

WERNER. Just on kertonut minulle kauniita juttuja.

ISÄNTÄ. Just? Sitäpä jo arvelinkin, että Just tässä puhuu teidän
suullanne! Just on häijy, törkeä ihminen. Mutta tässähän on tämä kaunis
lapsi saapuvilla; hän puhukoon: sanokoon hän, enkö ole herra majurin
ystävä? Enkö ole tehnyt hänelle palveluksia? Ja miksi en minä olisi
hänen ystävänsä? Eikö hän ole ansiokas mies? Totta on, että hänelle on
sattunut kova onni joutua virkaheitoksi, mutta mitä se tekee? Kuningas
ei voi tuntea kaikkia ansiokkaita miehiä, ja vaikka hän kaikki heidät
tuntisikin, niin hän ei voi kaikkia heitä palkita.

WERNER. Nuo sanat toi Jumala hänen suuhunsa! – Mutta Just – tosin ei
Justissakaan ole juuri mitään erikoista, mutta valehtelija Just ei ole:
ja jos se on totta, mitä hän on minulle kertonut –

ISÄNTÄ. Minä en halua kuulla sanaakaan koko Justista! Kuten sanottu:
puhukoon tämä kaunis lapsi! (Hänelle korvaan.) Tietääkös lapsi kulta
siitä sormuksesta! – Kertokoon hän siitä herra Wernerille. Silloin hän
oppii minut paremmin tuntemaan. Ja ettei tuntuisi siltä, että hän puhuu
vain minun mielikseni, niin en edes halua olla saapuvilla. Minä en halua
olla saapuvilla, minä lähden; mutta vielä te itsekin näette, herra
Werner, vielä te itsekin näette, eikö Just ole törkeä herjaaja.

VIIDES KOHTAUS.

    Paul Werner. Franziska.

WERNER. Neitokainen, tunteeko hän siis minun majurini?

FRANZISKA. Majuri von Tellheiminkö? Tietysti minä tunnen sen kelpo
miehen.

WERNER. Eikö hän olekin kunnon mies? Pitääkös hän siitä miehestä? –

FRANZISKA. Sydämeni pohjasta.

WERNER. Todellako? Näkeekös neitokainen, nyt hän näyttää minusta
entistäkin kauniimmalta. – Mutta mitä palveluksia tuo isäntä sanoo
majurille tehneensä?

FRANZISKA. Enpä tosiaankaan tiedä; jollei hän mieline lukea sitä
ansiokseen, mikä kaikeksi onneksi sai alkunsa hänen roistomaisesta
menettelystään.

WERNER. Olisiko se siis totta, mitä Just minulle kertoi? – (Kääntyen
sinnepäin, mihin isäntä poistui.) Mikä onni, että livistit tiehesi! –
onko hän todellakin karkoittanut majurin huoneestaan? – Tehdä
sellaiselle miehelle sellaiset kolttoset, kun tuo aasinpää arvelee,
ettei miehellä muka enää ole rahaa! Majurilla ei muka rahaa?

FRANZISKA. Niinkö? Vai on majurilla rahaa?

WERNER. Kuin heinää! Hän ei edes tiedä, kuinka paljon hänellä on. Hän ei
tiedä, kuka hänelle on velkaa. Minä olen itsekin hänelle velkaa ja olen
nyt tuomassa siitä vähäisen jäännöksen. Näkeekös neitokainen, tässä
kukkarossa (jonka hän ottaa taskustaan) on sata louisdoria ja tässä
käärössä (jonka hän ottaa toisesta taskustaan) sata tukaattia. Kaikki
hänen rahojaan!

FRANZISKA. Todellako? Mutta miksi majuri sitten panttaa tavaroitaan?
Hänhän on pantannut erään sormuksen –

WERNER. Pantannut! Älköön hän uskoko sellaisia. Ehkäpä hän on halunnut
päästä erilleen tuosta joutavasta kapineesta.

FRANZISKA. Se ei olekaan mikään joutava kapine! Se on hyvin
kallisarvoinen sormus, taitaapa vielä olla rakkaan käden antama.

WERNER. Sepä se. Rakkailta kätösiltä! niin, niin! Tuollainen tuo usein
mieleen, mitä ei juuri mielellään muistelisi. Senpävuoksi se
toimitetaankin pois silmistä.

FRANZISKA. Mitä?

WERNER. Talvimajoissa tapahtuu sotilaalle ihmeitä. Silloin hänellä ei
ole mitään tekemistä, hän hoitelee terveyttään ja solmii aikansa kuluksi
tuttavuuksia, omasta mielestään vain talvikaudeksi, mutta se
hyväsydäminen hupakko, jonka kanssa hän liittojaan solmii, pitää näitä
elinaikaisina. Yks kaks on sitten pieni sormus sujahutettu sormeen; hän
ei itsekään tiedä miten se siihen joutui. Ja useinpa hän luopuisi vaikka
sormestaankin, kunhan samalla vain pääsisi eroon sormuksesta.

FRANZISKA. Kas vain! ja niinköhän lie majurinkin käynyt?

WERNER. Aivan varmaan. Varsinkin Saksissa; vaikka hänellä olisi ollut
kymmenen sormea kummassakin kädessä, hän olisi ne kaikki kaksikymmentä
saanut sormuksia täyteen.

FRANZISKA (syrjään). Tuohan kuuluu varsin merkilliseltä ja siitä sietää
ottaa selko. – Herra kylätuomari vai herra varusmestari –

WERNER. Neitokainen, jollei hänellä ole mitään sitä vastaan: herra
varusmestari on minusta paremmin mieleen.

FRANZISKA. No, herra varusmestari, tässä on minulla kirje herra
majurilta emännälleni. Vien sen kiireesti sisään ja tulen kohta
takaisin. Tahtooko hän ehkä olla niin hyvä ja odottaa täällä sen aikaa?
Haluaisin kovin mielelläni jutella hänen kanssaan enemmänkin.

WERNER. Jutteleeko hän mielellään, neitokainen? No miksi ei: menköön hän
vain; minä juttelen myös mielelläni; kyllä minä odotan.

FRANZISKA. Oi, odottakoon hän siis!

    (Poistuu.)

KUUDES KOHTAUS.

    Paul Werner.

WERNER. Tuo ei ollutkaan mikään hullumpi neitokainen! Mutta minun ei
kuitenkaan olisi pitänyt luvata häntä odottaa. – Sillä tärkeintä kai
olisi, että hakisin majurin käsiini. – Hän ei huoli rahoistani ja
panttaa mieluummin tavaroitaan? – Tuostapa hänet tunnen. Johtuu
mieleeni hauska kepponen. – Käydessäni kaksi viikkoa sitten kaupungissa
pistäysin tervehtimässä ratsumestarinrouva Marloffia. Tuo vaimo parka
makasi sairaana ja valitti miehensä jääneen majurille velkaa neljäsataa
taaleria, eikä hän tietänyt, miten saada ne maksetuksi. Tänään aioin
taas käydä hänen puheillaan; – aioin sanoa hänelle, että voisin lainata
hänelle viisisataa taaleria, kunhan saisin maksun pikku tilastani.
– Sillä täytyyhän minun toimittaa siitä edes jonkin verran varmoihin
käsiin, tai muuten se joutuu Persiaan. – Mutta hän oli jo muilla
mailla. Ja varmaankaan hän ei ole saanut majurille maksetuksi. – No,
niin minä teen: ja mitä pikemmin, sitä parempi. – Älköön neitokainen
panko pahakseen; minä en voi odottaa.

    (Lähtee ajatuksissaan pois ja on törmäämäisillään yhteen
    majurin kanssa, joka tulee häntä vastaan.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

    von Tellheim. Paul Werner.

v. TELLHEIM. Niin ajatuksissasi, Werner?

WERNER. Siinähän te olette; olin juuri lähdössä teitä tervehtimään
uudessa asunnossanne, herra majuri.

v. TELLHEIM. Sadatellaksesi minulle entisen asuntoni isäntää silmät
korvat täyteen. Jätä minut häneltä rauhaan.

WERNER. Sen olisin tehnyt muun ohessa, aivan niin. Mutta oikeastaan
aioin vain teitä kiittää, kun hyväntahtoisesti otitte ne sata louisdoria
talletettavaksenne. Just jätti ne minulle takaisin. Olisin tosin suonut,
että yhä edelleenkin niitä tallettaisitte. Mutta te olette muuttanut
uuteen asuntoon, jota emme tunne kumpainenkaan. Kukapa tietää,
minkälaista siellä on. Siellä ne voitaisiin teiltä varastaa ja teidän
olisi ne minulle korvattava; siinä ei auttaisi mikään. En siis
todellakaan voi teitä kehoittaa niitä ottamaan.

v. TELLHEIM (hymyillen). Milloin olet käynyt noin varovaiseksi, Werner?

WERNER. Oppiihan sitä. Näihin aikoihin ei rahoihinsa nähden voi olla
kyllin varovainen. – Sitten oli minulla teille vähän muutakin asiaa,
herra majuri, ratsumestarinrouva Marloffin puolesta; olen juuri tulossa
hänen luotaan. Hänen miehensähän on jäänyt teille velkaa neljäsataa
taaleria; tässä lähettää hän teille lyhennykseksi sata tukaattia.
Jäännöksen lupaa hän lähettää ensi viikolla. Olen ehkä itsekin osaltani
syypää siihen, ettei hän nyt lähettänyt täyttä summaa. Sillä hän oli
minullekin velkaa noin kahdeksankymmentä taaleria, ja kun hän arveli,
että olin tullut häntä karhuamaan, – mikä kyllä olikin totta, – niin
hän suoritti minulle ne ja antoi ne siitä kääröstä, jonka hän jo oli
varannut teitä varten. – Teidän käy paremmin päinsä odottaa sataa
taalerianne viikon verran kuin minun muutamaa ropoani. – Tuossa on,
Ottakaa!

    (Ojentaa hänelle tukaattikäärön.)

v. TELLHEIM. Werner!

WERNER. Mikä teitä vaivaa? Mistä olette harmistunut?

v. TELLHEIM (katkerasti lyöden otsaansa ja polkien jalkaa). Siitä, että
et tuonut täyttä neljääsataa taaleria!

WERNER. No, no, herra majuri! Ettekö siis ole minua ymmärtänyt?

v. TELLHEIM. Juuri siksi, että olen sinut ymmärtänyt! Minkätähden juuri
parhaat ihmiset minua tänään eniten kiduttavat!

WERNER. Mitä te sanotte?

v. TELLHEIM. Se kuuluu sinuun vain puolittain! – Mene, Werner!

    (Työntäen takaisin käden, jolla Werner ojentaa hänelle tukaatit.)

WERNER. Kohta, kun olen päässyt näistä eroon!

v. TELLHEIM. Werner, entä kun nyt saat kuulla, että Marloffin leski itse
oli tänään anivarhain minun luonani?

WERNER. Niinkö?

v. TELLHEIM. Ettei hän enää ole minulle mitään velkaa?

WERNER. Todellako?

v. TELLHEIM. Että hän on maksanut minulle joka pennin: mitäpä silloin
sanot?

WERNER (joka miettii hetkisen). Minä sanon, että olen valehdellut, ja
että tämä valehteleminen on oikeata koiran virkaa, koskapa siinä voi
joutua kiikkiin.

v. TELLHEIM. Ja häpeetkös?

WERNER. Entäs sen, joka minut pakottaa sillä tavalla valehtelemaan? Eikö
hänenkin pitäisi hävetä? Katsokaas, herra majuri, jos sanoisin, ettei
teidän menettelynne minua suututa, niin valehtelisin vielä kerran, mutta
minä en halua enää valehdella. –

v. TELLHEIM. Älä vihastu, Werner! Minä tunnen sydämesi ja rakkautesi
minua kohtaan. Mutta minä en tarvitse rahojasi.

WERNER. Ette tarvitse? Vaan myytte mieluummin ja panttaatte mieluummin
ja annatte mieluummin aihetta ihmisten juoruihin?

v. TELLHEIM. Ihmiset joutavat tietää, ettei minulla enää ole mitään. Ei
pidä tekeytyä rikkaammaksi kuin on.

WERNER. Mutta miksi sitten köyhemmäksikään? – Meillä on niin kauvan kun
ystävällämme on.

v. TELLHEIM. Minun ei sovi olla sinun velallisesi.

WERNER. Ei sovi? – Jos jonakin helteisenä päivänä, kun sekä aurinko
että vihollinen ahdisti, teidän ratsupalvelijanne oli kadonnut
kenttäeväineen ja te tulitte luokseni ja sanoitte: "Werner, eikö sinulla
ole mitään juotavaa?" ja minä ojensin teille kenttäpulloni, niin te
otitte sen ja joitte, eikö niin? Sopiko se? Kautta kurjan sieluni, eikö
kulaus mätää vettä silloin usein ollut suurempiarvoinen kuin kaikki tuo
roska! (Vetäen esille kukkaronkin täynnä louisdoreja ja tarjoten hänelle
kumpaistakin.) Ottakaa, rakas majuri! Kuvitelkaa, että tämä on vettä.
Tämänkin on Luoja luonut kaikkia varten.

v. TELLHEIM. Sinä kidutat minua; kuulithan jo, etten halua olla
velallisesi.

WERNER. Ensin se ei sopinut; nyt te ette tahdo? Niin, se on toista.
(Hiukan harmistuneesti.) Te ette tahdo olla minun velalliseni? Mutta
entäpä jos jo olisitte, herra majuri? Vai ettekö ole mitään velkaa sille
miehelle, joka kerran torjui iskun joka oli halkaista teidän päänne, ja
toisen kerran iski irti käsivarren joka juuri oli laukaisemassa ja
lähettämässä kuulan rintaanne? – Mitä enempää voitte joutua sille
miehelle velkaan? Vai merkitseekö kaulani vähemmän kuin kukkaroni? –
Jos tuo on ylhäisesti ajateltua, kautta kurjan sieluni, niin on se
myöskin hyvin tympäisevää!

v. TELLHEIM. Kenen kanssa puhut noin, Werner? Me olemme yksin, nyt voin
sen siis sanoa; jos joku kolmas meitä kuulisi, olisi se pelkkää tuulen
pieksemistä. Tunnustan mielihyvällä, että minun on kaksi kertaa sinua
hengestäni kiittäminen. Mutta, ystävä, mikä olisi minua estänyt
tilaisuuden tullen tekemästä puolestasi yhtä paljon? Hä!

WERNER. Vain se, ettei teillä ole ollut siihen tilaisuutta! Kuka sitä on
epäillyt, herra majuri? Olenhan nähnyt teidän satoja kertoja panevan
alttiiksi henkenne halvimman sotilaan puolesta, jos häntä ahdisteltiin!

v. TELLHEIM. Sepä se!

WERNER. Mutta –

v. TELLHEIM. Miksi et ymmärrä minua oikein? Minä sanon: ei sovi, että
minä olen velallisesi; minä en tahdo olla velallisesi. Niissä
olosuhteissa nimittäin, joissa nyt olen.

WERNER. Vai sillä tavalla! Säästätte sen parempiin aikoihin; te haluatte
lainata minulta rahoja joskus toiste, kun ette niitä tarvitse, kun
teillä itsellänne on ja minulla kenties ei ole.

v. TELLHEIM. Ei pidä lainata, jollei tiedä voivansa maksaa takaisin.

WERNER. Teidäntapaisenne miehen taskut eivät iän kaiken tyhjinä pysy.

v. TELLHEIM. Sinähän tunnet maailman! – Ainakaan ei pidä ruveta
lainaamaan sellaiselta, joka itse tarvitsee rahansa.

WERNER. Aivan niin, ja sellainen mies muka olen minä! Mihin minä sitä
tarvitsisin? – – Missä varusmestaria tarvitaan, sieltä hän saa
elatuksensakin.

v. TELLHEIM. Sinä tarvitset rahasi voidaksesi päästä ylemmäksi kuin
varusmestari, päästäksesi eteenpäin uralla, jolla rahattomana
ansiokkainkin jää takapajulle.

WERNER. Ylemmäksi kuin varusmestari? Sellaisia en ajattele. Olen hyvä
varusmestari, vaan minusta saattaisi helposti tulla huono ratsumestari
ja varmasti vielä huonompi kenraali. Kokemuksesta sen tietää.

v. TELLHEIM. Älä tee mitään sellaista, että minun täytyy ajatella
sinusta sopimattomia, Werner! En ole tullut juuri hyvilleni siitä, mitä
Just minulle kertoi. Olet myynyt tilasi ja aiot taas lähteä
kiertelemään. Älä saata minua uskomaan, että rakastat sekä tuota tointa
että myöskin sitä rajua, kevytmielistä elämistapaa, joka valitettavasti
on siihen yhdistetty. Sotilaana on oltava maansa puolesta tahi
rakkaudesta siihen asiaan, jonka puolesta taistellaan. Palvella
tarkoituksetta tänään täällä, huomenna tuolla on samaa kuin matkustella
niinkuin teurastajarenki, ei enempää.

WERNER. No niin, herra majuri, minä seuraan siis teitä. Te tiedätte
paremmin, mikä sopii. Minä jään teidän luoksenne. – Mutta, rakas
majuri, ottakaa toki toistaiseksi rahani. Tänään tai huomenna on asianne
ratkaistu. Te voitte saada rahoja koko joukon. Teidän täytyy sitten
antaa ne korkoineen takaisin. Minähän teen sen vain korkojen takia.

v. TELLHEIM. Vaiti siitä!

WERNER. Kautta kurjan sieluni, minä teen sen vain korkojen takia! – Kun
toisinaan ajattelin: Miten käy sinun, kun vanhuus saapuu? kun olet
isketty pataluhaksi? kun sinulla ei ole enää mitään? kun sinun on
lähdettävä kerjuulle? – niin ajattelin taas: Ei, sinä et lähde
kerjuulle; sinä menet majuri Tellheimin luokse; hän on jakava kanssasi
viimeisen penninsä; hän elättää sinut kuolemaan asti; hänen luonansa
saatat kuolla rehellisenä miehenä.

v. TELLHEIM (tarttuen Wernerin käteen). Ja, toveri, niinkö et enää
ajattele?

WERNER. En, niin en enää ajattele. – Ken ei minulta mitään huoli, kun
hän tarvitsee ja minulla on, hän ei minulle mitään annakaan, kun hänellä
on ja minä tarvitsen. – Hyvä on!

    (Aikoo lähteä.)

v. TELLHEIM. Ihminen, älä saata minua raivoihini! Mihin lähdet?
(Pidättää häntä.) Jos nyt kunniani kautta vakuutan, että minulla vielä
on rahaa; jos kunniani kautta lupaan, että sinulle ilmoitan, kun ei
minulla enää ole; että sinä olet ensimäinen ja ainoa, jolta mitään
lainaan: – oletko silloin tyytyväinen?

WERNER. Täytyyhän minun! – Antakaa kätenne, herra majuri.

v. TELLHEIM. Tässä, Paul! – Ja nyt ei siitä sen enempää. – Tulin tänne
puhutellakseni erästä tyttöä –

KAHDEKSAS KOHTAUS.

    Franziska (neidin huoneesta). v. Tellheim. Paul Werner.

FRANZISKA (astuessaan sisään). Oletteko vielä täällä, herra
varusmestari? – (Huomatessaan Tellheimin.) Ja tekin olette täällä,
herra majuri? – Tuossa tuokiossa olen käskettävänänne.

    (Menee nopeasti takaisin huoneeseen.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

    v. Tellheim. Paul Werner.

v. TELLHEIM. Siinä hän oli! – Mutta sinähän tunnet hänet?

WERNER. Niin, minä tunnen tuon neitokaisen. –

v. TELLHEIM. Mutta ethän sinä, jos oikein muistan, ollut luonani, kun
minulla oli talvimajani Thüringissä?

WERNER. En ollut, silloin olin Leipzigissä hankkimassa vaatevarastoja.

v. TELLHEIM. Mistä siis hänet tunnet?

WERNER. Tuttavuutemme on vastasyntynyt. Se alkoi tänään. Mutta nuori
tuttavuus on lämmintä.

v. TELLHEIM. Siis olet kai jo nähnyt hänen neitinsäkin?

WERNER. Neitikö siis on hänen arvoisa emäntänsä? Hän sanoi minulle
teidän tuntevan hänen herrasväkensä.

v. TELLHEIM. Johan sen kuulit! Thüringin ajoilta.

WERNER. Onko se neiti nuori?

v. TELLHEIM. On.

WERNER. Ja kaunis?

v. TELLHEIM. Hyvin kaunis.

WERNER. Rikas?

v. TELLHEIM. Hyvin rikas.

WERNER. Pidättekö te neidistä yhtä paljon kuin tytöstäkin? Sehän olisi
erinomaista!

v. TELLHEIM. Mitä tarkoitat?

KYMMENES KOHTAUS.

    Franziska (saapuu jälleen kirje kädessä). v. Tellheim. Paul Werner.

FRANZISKA. Herra majuri –

v. TELLHEIM. Rakas Franziska, en ole edes ehtinyt vielä lausua sinua
tervetulleeksi.

FRANZISKA. Ajatuksissanne lienette sen jo kumminkin tehnyt. Tiedän, että
pidätte minusta. Niin minäkin teistä. Mutta siinä ette tee ollenkaan
kiltisti, että te saatatte ihmiset, jotka teistä pitävät, niin
levottomiksi.

WERNER (itsekseen). Haa, nyt huomaan. Oikeassa ollaan!

v. TELLHEIM. Se on kohtaloni, Franziska! – Annoitko hänelle kirjeeni?

FRANZISKA. Annoin, ja tässä minä tuon teille –

    (Ojentaa hänelle kirjeen.)

v. TELLHEIM. Vastauksenko?

FRANZISKA. Ei, vaan oman kirjeenne takaisin.

v. TELLHEIM. Mitä? Eikö hän halua sitä lukea?

FRANZISKA. Kyllä kai hän haluaisi, – mutta – me emme oikein osaa lukea
kirjoitettua.

v. TELLHEIM. Kujeilija!

FRANZISKA. Ja me arvelemme, ettei kirjeitten kirjoittaminen ole keksitty
niitä varten, jotka voivat suullisesti seurustella keskenänsä, jos vain
haluavat.

v. TELLHEIM. Mikä tekosyy! Hänen täytyy se lukea. Se sisältää
puolustukseni, – kaikki syyt ja perusteet –

FRANZISKA. Ne tahtoo neiti kuulla teiltä itseltänne, ei lukea.

v. TELLHEIM. Kuulla minulta itseltäni? Jottako jokainen hänen sanansa,
jokainen hänen ilmeensä minut saisi hämilleni: jottako minä jokaisessa
hänen katseessaan tuntisin tappioni koko suuruuden? –

FRANZISKA. Ilman armoa! – Ottakaa! (Antaa hänelle kirjeen.) Hän odottaa
teitä kello kolmen ajoissa. Hän aikoo lähteä ajelemaan ja kaupunkia
katselemaan. Teidän on lähdettävä hänen kanssaan.

v. TELLHEIM. Ajelemaanko?

FRANZISKA. Ja mitäs annatte, jos päästän teidät lähtemään kahden kesken?
Minä jään kotia.

v. TELLHEIM. Kahden kesken?

FRANZISKA. Komeissa, suljetuissa vaunuissa.

v. TELLHEIM. Mahdotonta!

FRANZISKA. Niin, niin! Vaunuissa on herra majurin kestettävä kiipelinsä!
sieltä ei pääse livistämään. Siksipä tapahtuukin näin. – Lyhyesti, te
tulette, herra majuri, ja täsmälleen kello kolme. – No? Tehän halusitte
minuakin puhutella kahden kesken. Mitä teillä siis on sanottavaa? – Vai
niin, me emme ole kahden kesken.

    (Katsellen Werneriä.)

v. TELLHEIM. Olemme, Franziska, me olemme kahden kesken. Mutta koska
neiti ei ole lukenut kirjettä, niin ei minulla ole sinulle enää mitään
sanottavaa.

FRANZISKA. Vai niin? Olemme siis sittenkin kahden kesken? Teillä siis ei
ole herra varusmestarilta mitään salattavaa?

v. TELLHEIM. Ei, ei mitään.

FRANZISKA. Minusta tuntuu kumminkin, että pitäisi olla jotakin.

v. TELLHEIM. Kuinka niin?

WERNER. Miksi niin, neitokainen?

FRANZISKA. Varsinkin eräänlaatuiset salaisuudet. – Kaikki
kaksikymmentä, herra varusmestari? –

    (Kohottaen molemmat kätensä hajalla sormin.)

WERNER. St! st! Neitokainen, neitokainen!

v. TELLHEIM. Mitä se merkitsee?

FRANZISKA. Yks kaks se sujahtaa sormeen, herra varusmestari?

    (Ikäänkuin pistäisi sormuksen nopeasti sormeen.)

v. TELLHEIM. Mikä teillä on?

WERNER. Neitokainen, neitokainen, ymmärtänee hän kai leikkiä?

v. TELLHEIM. Werner, et suinkaan lie unohtanut, mitä olen sinulle usein
muistuttanut, että on eräs asia, josta ei koskaan pidä laskea leikkiä
naisten kanssa?

WERNER. Kautta kurjan sieluni, minä olen tainnut sen unohtaa! –
Neitokainen, minä pyydän –

FRANZISKA. No, jos se oli leikkiä; tällä kertaa voin sen antaa anteeksi.

v. TELLHEIM. Jos minun siis välttämättä on tultava, Franziska: niin
toimita kuitenkin siten, että neiti vielä sitä ennen lukee kirjeen. Se
säästäisi minulta kiusan ajatella vielä kerran ja puhua vielä kerran
asioista, jotka niin mielelläni haluaisin unohtaa. Tuossa on, anna se
hänelle! (Kääntäessään kirjeen toisinpäin ja aikoessaan sen ojentaa
hänelle huomaa hän, että se on avattu.) Mutta näenkö oikein? Kirjehän on
avattu, Franziska.

FRANZISKA. Taitaapa olla. (Tarkastaa sitä.) Totisesti, se on avattu.
Kukahan sen sitte lienee avannut? Mutta lukeneet me emme sitä
todellakaan ole, herra majuri, emme todellakaan. Emmekä me sitä
haluakaan lukea; sillä sen kirjoittaja saapuu itse. Tulettehan te, ja
tiedättekö mitä, herra majuri? Älkää tulko tuollaisena kuin nyt olette:
saappaissa, tukka tuskin käherrettynä. Teille täytyy suoda anteeksi, te
tuskin saatoitte aavistaa tapaavanne meitä. Tulkaa solkikengissä, ja
käherryttäkää tukkanne. – Tuolla tavalla te näytätte minusta liian
urhoolliselta, liian preussiläiseltä.

v. TELLHEIM. Minä kiitän sinua, Franziska.

FRANZISKA. Te näytätte siltä kuin olisitte viime yön ollut
taistelukentällä.

v. TELLHEIM. Ehkäpä olet oikeassa.

FRANZISKA. Mekin pukeudumme aivan kohta ja sitten syömme. Me pyytäisimme
mielellämme teitä syömään kanssamme, mutta läsnäolonne saattaisi olla
esteenä syömisellemme, ja katsokaas, niin kovin rakastuneita me emme
ole, ettei meidän olisi nälkä.

v. TELLHEIM. Minä lähden! Franziska, valmista sinä häntä vähäisen
tällävälin, ettei minun tarvitsisi joutua halveksittavaksi hänen
silmissään eikä omissakaan silmissäni. – Tule, Werner, sinun on syötävä
kanssani.

WERNER. Tämänkö talon pöydässä? Silloin en saisi suustani alas
palaakaan.

v. TELLHEIM. Minun omassa huoneessani.

WERNER. No, sitten seuraan teitä heti. Vielä vain sananen tälle
neitokaiselle.

v. TELLHEIM. Ei ole hullumpaa!

    (Poistuu.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

    Paul Werner. Franziska.

FRANZISKA. No, herra varusmestari? –

WERNER. Neitokainen, kun minä palaan, onko minunkin tultava
siistitympänä?

FRANZISKA. Tulkoon hän miten haluaa, herra varusmestari; minun
silmilläni ei ole mitään häntä vastaan. Mutta sitä enemmän on korvieni
pidettävä varansa häneen nähden. – Kaksikymmentä sormea, kaikki
sormuksia täynnä! Ai, ai, herra varusmestari!

WERNER. Ei, neitokainen, juuri siitä minun olikin vielä puhuttava: minä
vain ilvehdin ilman aikojani! Ei siinä ole vähääkään perää. Kyllähän
yksikin sormi riittää. Ja monet sadat kerrat olen minä majurin kuullut
sanovan: "Se on roisto sotilaaksi, joka saattaa pettää tyttölapsen!"
– Sillä tavalla ajattelen minäkin, neitokainen. Luottakoon hän siihen!
– Minun täytyy tästä rientää majurin jälkeen. – Maistukoon ruokanne,
neitokainen!

    (Poistuu.)

FRANZISKA. Samaten, herra varusmestari! – Luulenpa, että tuo mies
miellyttää minua!

    (Hänen aikoessaan lähteä huoneeseen tulee neiti häntä vastaan.)

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

    Neiti. Franziska.

NEITI. Joko majuri taas on poissa? – Franziska, luulen nyt jälleen
olevani kyllin rauhallinen, että olisin voinut pidättää hänet täällä.

FRANZISKA. Ja minä saatan teidät vieläkin rauhallisemmaksi.

NEITI. Sitä parempi! Hänen kirjeensä, oi, hänen kirjeensä! Jokaiselta
riviltä puhui rehellinen, jalo mies. Kaikki hänen estelynsä omistaa
minua omakseen vakuutti minulle hänen rakkauttaan. – Hän lienee
huomannut, että olimme lukeneet kirjeen. – Olkoon huomannut, jos hän
vain tulee. Tuleehan hän aivan varmasti? – Vain hiukan liian ylpeältä,
Franziska, näyttää minusta hänen menettelynsä. Sillä ylpeyttä,
anteeksiantamatonta ylpeyttä on, kun ei halua rakastetulleenkaan olla
onnestaan kiitoksen velassa! Jos hän antaa minun tuntea tämän liian
selvästi, Franziska –

FRANZISKA. Niin aiotte hänestä luopua?

NEITI. Kas vain! Joko hän jälleen käy sääliksesi? Ei, rakas hupakko,
yhden ainoan vian tähden ei miehestä luovuta. Ei, mutta mieleeni on
juolahtanut kepponen, kiusata häntä hiukan tämän ylpeytensä tähden
samanlaisella ylpeydellä.

FRANZISKA. No, sittenhän te jo olettekin erittäin rauhallinen, neiti
hyvä, kun mielenne jo taas on kepposissa.

NEITI. Niin olenkin; tulehan. Sinullakin on siinä oraa osasi.

    (Lähtevät huoneeseensa.)

    (Kolmannen näytöksen loppu.)

NELJÄS NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    (Näyttämö: neidin huone.)

    Neiti (täydellisesti ja rikkaasti, mutta aistikkaasti puettuna).
    Franziska. (Nousevat pöydästä, josta palvelija korjaa astiat.)

FRANZISKA. Te ette mitenkään vielä liene syönyt kylläksenne, armollinen
neiti.

NEITI. Niinkö luulet, Franziska? Ehkäpä en ollut nälissäni pöytään
istuutuessanikaan.

FRANZISKA. Olimme sopineet siitä, ettei häntä aterian aikana
mainittaisi. Mutta meidän olisi pitänyt päättää olla häntä
ajattelemattakin.

NEITI. Todellakin, minä en ole ajatellut muuta kuin häntä.

FRANZISKA. Sen kyllä huomasin. Minä yritin puhella sadoista seikoista,
ja te vastasitte aina hullusti. (Eräs toinen palvelija tuo kahvia.)
Tässä tulee ravintoa, jonka ääressä pikemminkin käy antautuminen
haaveilujen valtaan. Armas, kaihomielinen kahvikulta!

NEITI. Haaveilujen? Minä en haaveile. Mietin vain sitä läksytystä, jonka
hänelle annan. Oletko minut oikein käsittänyt, Franziska?

FRANZISKA. Olen toki; mutta parasta olisi, että hän säästäisi meiltä sen
vaivan.

NEITI. Saatpa nähdä, että tunnen hänet perinpohjin. Tuo mies, joka minua
nyt kaikkine rikkauksilleni hyljeksii, on taisteleva minusta koko
maailmaa vastaan saatuaan kuulla, että olen onneton ja hyljätty.

FRANZISKA (hyvin vakavasti). Ja tuo tuollainen kutkuttanee äärettömästi
mitä hienostuneinta itserakkautta.

NEITI. Tapaintuomari! Katsoppas vain! Äsken sai hän minut kiinni
turhamaisuudesta, nyt itserakkaudesta. – No, anna minun olla, rakas
Franziska. Sinähän saat tehdä varusmestarillesi, mitä haluat.

FRANZISKA. Minun varusmestarilleni?

NEITI. Niin, jos sen vielä lisäksi kiellät, niin on kaikki kuin ollakin
pitää. – En ole vielä häntä nähnyt, mutta joka sanasta, minkä hänestä
olet puhunut, ennustan sinulle hänestä miestä.

TOINEN KOHTAUS.

    Riccaut de la Marliniere. Neiti Franziska.

RICCAUT (vielä oven ulkopuolella). Est-il permis, monsieur le major?

FRANZISKA. Mitä se on? Aikooko tuo tänne?

    (Lähestyen ovea.)

RICCAUT. Parbleu! Mine on veerin. – Mais non. – Mine ei on veerin. –
C'est sa chambre –

FRANZISKA. Armollinen neiti, tämä herra varmaankin luulee vielä
tapaavansa majuri von Tellheimin täällä.

RICCAUT. Niin on! – Le major de Tellheim; juste, ma belle enfant,
c'est lui que je cherche. Où est-il?

FRANZISKA. Hän ei enää asu täällä.

RICCAUT. Comment? viele sitten nelikolmatta tunti teele asu? Ja ei ene
teele asu? Misse asu hen siis?

NEITI (lähestyy häntä). Hyvä herra, –

RICCAUT. Ah, madame, – mademoiselle – teiden armo, anta anteks –

NEITI. Hyvä herra, teidän erehdyksenne on varsin hyvin ymmärrettävissä
ja ihmettelynne on aivan luonnollista. Herra majuri on hyväntahtoisesti
luovuttanut huoneensa minulle, jonka täällä vieraana oli vaikea löytää
kattoa päänsä päälle.

RICCAUT. Ah voilà de ses politesses! C'est un très – galant-homme que
ce major!

NEITI. Mutta mihin hän on muuttanut, – sitä en, häpeä kyllä,
todellakaan tiedä.

RICCAUT. Teiden armo ei tietä? C'est dommage; j'en suis fâché.

NEITI. Minun olisi todellakin pitänyt ottaa siitä selko. Hänen ystävänsä
käynevät vielä häntä täältä etsimässä.

RICCAUT. Mine on hyvin henen ysteve, teiden armo –

NEITI. Franziska, etkö sinä tiedä?

FRANZISKA. En, armollinen neiti.

RICCAUT. Mine henelle puhua hyvin terkki. Mine henelle tuo yks nouvelle,
miste hen saa hyvin lysti.

NEITI. Sitä enemmän olen pahoillani. – Mutta toivon saavani häntä pian
puhutella. Jos on yhdentekevää, kenen suusta hän saa kuulla tuon hyvän
uutisen, niin tarjoudun minä, hyvä herra –

RICCAUT. Mine ymmere. – Mademoiselle parle françois? Mais sans doute;
telle que je la vois! – La demande etoit bien impolie; vous me
pardonnerés, mademoiselle –

NEITI. Hyvä herra –

RICCAUT. Ei? Te ei puhuta franska, teiden armo.

NEITI. Hyvä herra, Ranskassa yrittäisin sitä puhua. Mutta miksi täällä?
Minähän kuulen, että te minua ymmärrätte, hyvä herra. Ja minä, hyvä
herra, ymmärtänen teitä kai myöskin; puhukaa mitä haluatte.

RICCAUT. Hyve, hyve! Mine voin myös selvite teten. – Sachés donc,
mademoiselle. – Teiden armo pite siis tiete, että mine tule ministeri
pöideste – se ministeri – se ministeri – mike ole se ministeri, kun
asu siell – pitke katu? – suuri tori? –

NEITI. Olen täällä vielä aivan vieras.

RICCAUT. No, sota-asiain ministeri. – Siell mine söi peivellinen; –
mine syö à l'ordinaire henne luona, – ja siell me tuli puhe majori
Tellheim; et le ministre m'a dit en confidence, car Son Excellence est
de mes amis, et il n'y a point de mystères entre nous. – Henen
ylheisyys, mine tahto sano, on minulle usko, että meiden majorin asia on
pika loppumas ja hyvi loppumas. Hen on laitta yks rapport kuningan tykö,
ja kuningas on teke peetös tout-à-fait en faveur du major. – Monsieur,
m'a dit Son Excellence, vous comprenés bien, que tout depend de la
maniere, dont on fait en visager les choses au Roi, et vous me
connoissés. Cela fait un très-joli garçon que ce Tellheim, et ne sais-je
pas que vous l'aimés? Les amis de mes amis sont aussi les miens. Il
coute un peu cher au Roi ce Tellheim, mais est-ce que l'on sert les Rois
pour rien? Il faut s'entr'aider en ce monde; et quand il s'agit de
pertes, que ce soit le Roi, qui en fasse, et non pas un honnêt-homme de
nous autres. Voilà le principe, dont je ne me depars jamais. – Mite
teide armo sano teste? Eikö totta, se ole kilti mies? Ah que Son
Excellence a le coeur bien placé! Hen on au reste minule vakutta, jos
majori ei jo sai une lettre de la main – yks kuninkallinen käsikirje,
että hen on saa se tenepeive infailliblement.

NEITI. Tietysti, hyvä herra, tämä tieto suuresti ilahduttaa majuri von
Tellheimiä. Haluaisin vain samalla mainita hänelle sen ystävän nimen,
joka niin hartaasti ottaa osaa hänen onneensa –

RICCAUT. Minu nimi toivo teiden armo? – Vous voyés en moi – teiden
armo nehde minussa le chevalier Riccaut de la Marliniere, seigneur de
Pret-au-val, de la branche de Prensd'or. – Teiden armo joutu ihmetys,
kun huoma minun olla niin suuri, suuri pärhe, qui est veritablement du
sang royal. – Il faut le dire; je suis sans doute le cadet le plus
avantureux, que la maison a jamais eu. – Mine on palvella minun
ykstoistas ikevuosi asti. Yks affaire d'honneur sai minun lehti pako.
Sitte mine palvella henen paavillinen pyhyys, San Marinon republik,
Puolan kruunu ja Staaten-General, siihen asti kun mine lopulta joutu
tennen. Ah, mademoiselle, que je voudrois n'avoir jamais vu ce pais-la!
Jos mine sai jeede palvella Staaten-General, niin mine nyt pites olla
ainakin eversti. Mut teele mine aina vain olla capitaine, ja sitten
viele olla pois pantu capitaine –

NEITI. Se on kovin murheellista.

RICCAUT. Oui, mademoiselle, me voilà reformé, et par-là mis sur le pavé!

NEITI. Minä valitan suuresti.

RICCAUT. Vous êtes bien bonne, mademoiselle. – Ei, teede ei tunte oma
arvo. He tahto minunlainen mies reformir! – Mies, joka viele liseks
tesse palvelussa on itsen rouinir! – Mine on itse anta lise enempi kun
kaksikymmentuhat livres. Mite minula nyt on? Tranchons le mot; je n'ai
pas le sou, et me voilà exactement vis-à-vis du rien.

NEITI. Säälin teitä sanomattomasti.

RICCAUT. Vous êtes bien bonne, mademoiselle. Mut niin kun on tapa sano:
paha onni laaha mukanas henen veli; qu'un malheur ne vient jamais seul:
niin kevi minun kans. Minkelaisi yks honnêt-homme kuin on minun
extraction, voi keytte muu resource kun peli? Nyt mine on aina pelata
onnen kans, kun mine ei onni kaipanut. Nyt kun mine sen kaipan,
mademoiselle, je joue avec un guignon, qui surpasse toute croyance. Nyt
viisitoista peivene ei on kulunut yks ainoa, ettei he on otta pois
kaikki. Viele eilen he otta minult pois kaikki kolme kerta. Je sais
bien, qu'il y avoit quelque chose de plus que le jeu. Car parmi mes
pontes se trouvoient certaines dames – Mine ei tahto sano enempi. Teyty
olla galant naiset kans. He onkin tene peive minu invitir anta revanche,
mais ... vous m'entendés, mademoiselle. – Teyty ensin tiete miste
eletä, ennenkun saa, miste pelata –

NEITI. Toivottavasti ette, hyvä herra –

RICCAUT. Vous êtes bien bonne, mademoiselle –

NEITI (vie Franziskan syrjään). Franziska, tuota miestä tulee todellakin
sääli. Pahastuisikohan hän, jos tarjoisin hänelle vähän?

FRANZISKA. Eipä hän juuri siltä näytä.

NEITI. Hyvä! – Hyvä herra, kuulin, – että pelaatte, että häviätte;
epäilemättä paikoissa, joissa jotakin voisi voittaakin. Minun täytyy
tunnustaa, että minä itsekin – pelaan hyvin mielelläni –

RICCAUT. Tant mieux, mademoiselle, tant mieux! Tous les gens d'esprit
aiment le jeu à la fureur.

NEITI. Että voitan hyvin mielelläni; hyvin mielelläni jätän rahani
miehen huostaan, joka – osaa pelata. – Olisitteko, hyvä herra,
taipuvainen ottamaan minut osalliseksi peliin? suomaan minulle osan
panoksestanne?

RICCAUT. Comment, mademoiselle, vous voulés être de moitié avec moi? De
tout mon coeur.

NEITI. Ensi aluksi vain vähäpätöisellä summalla –

    (Menee ottamaan rahaa lippaasta.)

RICCAUT. Ah, mademoiselle, que vous êtes charmante! –

NEITI. Tässä on, minkä äskettäin voitin, ainoastaan kymmenen pistolia –
häpeä kyllä vain näin vähän –

RICCAUT. Donnés toujours, mademoiselle, donnés.

    (Ottaa rahan.)

NEITI. Teidän panoksenne on epäilemättä varsin tuntuva, hyvä herra –

RICCAUT. Niin, oikken tuntuva. Kymene pistoli? Teiden armo pite olla
interessir minun panos kolme osa, pour le tiers. Kolme osa kyll olla –
vehen enempi. Mut kauniin naisen kans ei pide olla niin tarkka. Mine
toivotan itselle onni, kun telle tavalla joutu liaison teiden armo kans,
et de ce moment je recommence à bien augurer de ma fortune.

NEITI. Mutta minä en voi olla läsnä, kun pelaatte, hyvä herra.

RICCAUT. Miks teiden armo pite olla lesne? Me muut pelajat olla
reheliset ihmiset toinen toisten kans.

NEITI. Jos meitä onnestaa, hyvä herra, niin tuotte kai minulle oman
osani. Mutta jollei meitä onnesta –

RICCAUT. Niin mine tule nouta rekryytit. Eikö totta, teiden armo?

NEITI. Pitkän päälle saattaisivat rekryytit loppua. Puolustakaa siis
rahojamme hyvin, hyvä herra.

RICCAUT. Mine teiden armo minun pite? yks moukka? yks tyhme piru?

NEITI. Suokaa anteeksi –

RICCAUT. Je suis des bons, mademoiselle. Savés-vous ce que cela veut
dire? Mine ole ulosoppinut –

NEITI. Mutta ettehän, hyvä herra –

RICCAUT. Je sais monter un coup –

NEITI (ihmetellen). Todellako?

RICCAUT. Je file la carte avec une adresse –

NEITI. Älkää nyt!

RICCAUT. Je fais sauter la coupe avec une dexterité –

NEITI. Ette suinkaan te, hyvä herra –?

RICCAUT. Mite ei? Teiden armo, mite ei? Donnés-moi un pigeonneau à
plumer, et –

NEITI. Pelaatte väärin? petätte?

RICCAUT. Comment, mademoiselle? Vous appellés cela petette? Corriger la
fortune, l'enchainer sous ses doigts, être sûr de son fait, site te
saksalainen sano pette? Pette? Oo, mike se teiden kieli on köihe kieli!
mike paksu kieli!

NEITI. Ei, hyvä herra, jos niin arvelette –

RICCAUT. Laissés-moi faire, mademoiselle, ja ole te rauhalinen. Mite
se teile kuulu, kuinka mine pela? – Jo riitte, huomena teiden armo
neke minun sata pistoli kans tai ei ensinkä neke minu. – Votre
trés-humble –

    (Poistuu kiireesti.)

NEITI (katsoo hänen jälkeensä hämmästyneenä ja inhoten). Toivon
jälkimmäistä, hyvä herra, jälkimmäistä!

KOLMAS KOHTAUS.

    Neiti. Franziska.

FRANZISKA (harmistuneena). Saanko enää sanaa suustani? Kaunista!
kaunista!

NEITI. Ivaa vain; minä ansaitsen ivasi. (Hetkisen mietittyään,
tyyntyneemmin.) Älä ivaa, Franziska; en sitä ansaitse.

FRANZISKA. Erinomaista! Nyt te menettelitte mitä herttaisimmin, autoitte
tuon veijarin jälleen jaloilleen.

NEITI. Tarkoitukseni oli auttaa onnetonta.

FRANZISKA. Ja mikä parasta: tuo mies pitää teitä vertaisenaan. Oo, minä
riennän hänen jälkeensä ja otan häneltä rahat takaisin.

    (Aikoo lähteä.)

NEITI. Franziska, älä anna kahvin aivan jäähtyä, kaada kuppeihin.

FRANZISKA. Hänen täytyy antaa teidän rahanne takaisin; te olette
päättänyt toisin; te ette halua pelata hänen toverinaan. Kymmenen
pistolia! Kuulittehan te, neiti, että hän oli kerjäläinen! (Neiti kaataa
itse tällävälin kahvin kuppeihin.) Kuka antaisi kerjäläiselle niin
paljon? Ja vielä koettaisi säästää häneltä nöyryytyksen saada ne
kerjäämällä? Ja tuon armeliaan, joka jalomielisyydestä haluaa olla
tuntematta häntä kerjäläiseksi, tuntee tuo kerjäläinen vuorostaan
väärin. Pitäkää hyvänänne, neiti, jos hän katsoo lahjanne kukaties miksi
– (Neiti ojentaa Franziskalle kupin.) Tahdotteko saattaa vereni vielä
enemmän kuohuksiin? Minä en voi juoda. (Neiti laskee kupin jälleen
kädestään.) – "Parbleu, teiden armo, teelle ei tunte oma arvo."
(Ranskalaisen äänellä.) Eipä todellakaan, jos sallitaan heittiöiden
tuolla tavoin hirttämättä kuljeskella.

NEITI (kylmästi ja miettien kahvia juodessaan). Tyttö, sinä ymmärrät
niin mainiosti hyviä ihmisiä, mutta milloin opit sietämään huonoja? –
Ja hekin ovat kuitenkin ihmisiä. – Ja useinkaan eivät läheskään niin
huonoja ihmisiä kuin miltä näyttävät. – On vain etsittävä esiin heidän
hyvät puolensa. – Minä kuvittelen, että tuo ranskalainen on vain
turhamainen. Pelkästä turhamaisuudesta tekeytyy hän väärinpelaajaksi;
hän ei halua näyttää olevansa minulle kiitollisuuden velassa; hän tahtoo
säästyä kiittämästä. Ehkäpä hän nyt käy maksamassa pienet velkansa, elää
jäännöksellä, mikäli sitä riittää, hiljaisesti ja säästävästi eikä
ajattelekaan pelaamista. Jos niin on, rakas Franziska, niin käyköön hän
noutamassa rekryyttejä, jos häntä haluttaa. – (Antaa hänelle kupin.)
Tuossa on, vie pois! – Mutta, sanohan, eikö Tellheimin pitäisi jo olla
täällä?

FRANZISKA. Ei, armollinen neiti, kumpaakaan en voi, en etsiä huonosta
ihmisestä hyviä enkä hyvästä ihmisestä huonoja puolia.

NEITI. Kai hän tulee aivan varmasti? –

FRANZISKA. Saisi olla tulematta! – Te olette huomannut hänessä,
hänessä, miesten parhaassa, hitusen ylpeyttä, ja sen vuoksi haluatte
häntä kiusata niin julmasti?

NEITI. Siihenkö taas jouduit? – Vaikene, minä tahdon nyt kerran niin.
Koetappas turmella minulta tämä huvi, koetappas olla sanomatta ja
tekemättä kaikkea, mistä olemme sopineet! – Minäpä jätän sinut yksin
hänen kanssaan, ja sitten – – Nyt hän kai tulee.

NELJÄS KOHTAUS.

    Paul Werner (joka astuu sisään jäykkänä, ikäänkuin palveluksessa
    ollen). Neiti. Franziska.

FRANZISKA. Ei, se on vain hänen rakas varusmestarinsa.

NEITI. Rakas varusmestarinsa? Ketä tuo rakas tarkoittaa?

FRANZISKA. Armollinen neiti, älkää saattako miestä hämilleen. – Teidän
palvelijanne, herra varusmestari, mitä teillä on asiaa?

WERNER (lähestyy neitiä, välittämättä Franziskasta). Majuri von Tellheim
lähettää armolliselle neiti von Barnhelmille minun, varusmestari
Wernerin kautta alamaisen tervehdyksensä ja ilmoittaa saapuvansa tänne.

NEITI. Missä hän sitten viipyy?

WERNER. Teidän armonne suokoon anteeksi, me lähdimme jo vähää ennen
kolmea asunnostamme, mutta sitten kohtasi hänet tänne tullessa
sotavarainhoitaja, ja koska sellaisten herrojen puheesta ei useinkaan
tule loppua, niin antoi hän minulle vihjauksen tulla tekemään
ilmoituksen asiasta armolliselle neidille.

NEITI. Hyvä on, herra varusmestari. Toivoakseni sotavarainhoitajalla on
majurille hauskaa puhuttavaa.

WERNER. Sellaisilla herroilla on harvoin upseereille hauskaa sanottavaa.
– Onko teidän armollanne mitään käskettävää?

    (On aikeissa jälleen lähteä.)

FRANZISKA. No, mihin niin kiire, herra varusmestari? Eikö meillä siis
olisi mitään pakisemista keskenämme?

WERNER (hiljaa Franziskalle, ja vakavasti). Ei, täällä ei, neitokainen.
Se on vastoin kunnioitusta, vastoin alamaista kuuliaisuutta. –
Armollinen neiti –

NEITI. Kiitän vaivannäöstä, herra varusmestari. – Minusta on ollut
hauskaa tutustua häneen. Franziska on kertonut minulle hänestä paljon
hyvää.

    (Werner kumartaa jäykästi ja poistuu.)

VIIDES KOHTAUS.

    Neiti. Franziska.

NEITI. Tuoko on sinun varusmestarisi, Franziska?

FRANZISKA. Ivallisen äänensävynne tähden en ehdi toistamiseen evätä
tuota sanaanne: sinun. – Niin, armollinen neiti, se on minun
varusmestarini. Pidätte epäilemättä häntä hiukan jäykkänä ja puisevana.
Melkeinpä hän nyt tuntui minustakin sellaiselta. Mutta minä huomasin
varsin hyvin, että hän luuli tarpeelliseksi esiintyä teidän edessänne
niinkuin paraatissa. Ja kun sotilaat käyvät paraatiin, – niin
muistuttavat ne totisesti enemmän sorvattuja nukkeja kuin miehiä. Mutta
näkisittepäs hänet ja kuulisittepas häntä, kun hän on omissa oloissaan.

NEITI. Niinpä kai pitäisi!

FRANZISKA. Hän lienee vielä salissa. Enkö saa mennä vähän juttelemaan
hänen kanssaan?

NEITI. En mielelläni tahtoisi kieltää sinulta tätä huvia. Mutta sinun
täytyy jäädä tänne, Franziska. Sinun täytyy olla läsnä keskustelumme
aikana. – Johtuu vielä jotakin mieleeni. (Vetää sormuksen sormestaan.)
Kas tässä, ota tämä sormukseni, pane se talteen ja anna minulle sen
sijaan majurin sormus.

FRANZISKA. Miksi niin?

NEITI (Franziskan noutaessa toista sormusta). En oikein tiedä sitä
itsekään, mutta minusta tuntuu kuin aavistaisin, että se vielä on
tarpeen. – Koputetaan. – Anna tänne pian! (Pistää sormuksen sormeensa.)
Se on hän!

KUUDES KOHTAUS.

    v. Tellheim (entisessä puvussaan, mutta muuten sellaisena kuin
    Franziska oli toivonut). Neiti. Franziska.

v. TELLHEIM. Armollinen neiti, suonette anteeksi viipymiseni –

NEITI. Oi, herra majuri, noin kovin sotilaallisesti ei ole tarvis
toisiimme suhtautua. Olettehan jo täällä! Ja kun hauskaa odottaa, on
odottaminenkin hauskaa. – No? (katsoen häntä hymyillen) rakas Tellheim,
emmekö olleetkin lapsia äsken?

v. TELLHEIM. Niin, lapsia, armollinen neiti, lapsia, jotka panevat
vastaan, vaikka heidän pitäisi kiltisti totella.

NEITI. Me lähdemme ajelemaan, rakas majuri, – katselemaan vähän
kaupunkia, – ja sitten enoani vastaan.

v. TELLHEIM. Mitä sanotte?

NEITI. Siinä nyt näette, emme edes tärkeintä ole vielä ehtineet sanoa
toisillemme. Niin, hän saapuu tänne vielä tänään. Vain sattuma on syynä
siihen, että tulin päivää varemmin ilman häntä.

v. TELLHEIM. Kreivi von Bruchsallko? Onko hän jo palannut?

NEITI. Sodan rauhattomuudet karkoittivat hänet Italiaan: rauha on tuonut
hänet jälleen takaisin. – Älkää kuvitelko turhia, Tellheim. Olemmehan
me jo aikoja sitten poistaneet liittomme vahvimman esteen hänen
puoleltaan –

v. TELLHEIM. Liittomme?

NEITI. Hän on ystävänne. Hän on kuullut liian monilta liian paljon hyvää
teistä voidakseen olla muuta. Hän palaa halusta tutustua kasvoista
kasvoihin siihen mieheen, jonka hänen ainoa perijättärensä on valinnut
omakseen. Hän tulee enona, holhoojana, isänä jättääkseen minut teille.

v. TELLHEIM. Ah, neiti, miksi ette lukenut kirjettäni? Miksi ette
tahtonut sitä lukea?

NEITI. Teidän kirjettännekö? Niin, nyt muistan, lähetittehän te minulle
kirjeen. Mitenkä olikaan tuon kirjeen laita, Franziska? Olemmeko sen
lukeneet vai emmekö ole sitä lukeneet? Mitä te sitten minulle
kirjoititte, rakas Tellheim? –

v. TELLHEIM. Ei muuta kuin mitä kunnia käskee.

NEITI. Se on, olemaan jättämättä yksin kunniallista tyttöä, joka teitä
rakastaa. Täytyyhän kunnian siihen velvoittaa. Tietysti minun olisi
pitänyt lukea tuo kirje. Mutta mitä en ole lukenut, senhän saan nyt
kuulla.

v. TELLHEIM. Niin, teidän täytyy se nyt kuulla –

NEITI. Ei, minun ei tarvitse sitä kuulla. Se on itsestään selvää. Tekö
voisitte tehdä niin ruman kolttosen, että nyt ette huolisi minusta?
Tiedättekö, että siten tulisin koko eliniäkseni häväistyksi? Kotipuoleni
naiset osoittaisivat minua sormellaan. – "Siinä hän on", sanottaisiin,
"siinä on neiti von Barnhelm, joka luulotteli, rikas kun oli, saavansa
kelpo Tellheimin omakseen: juurikuin kelpo miehet olisivat rahalla
saatavissa!" Näin sanottaisiin: sillä kaikki kotiseutuni naiset
kadehtivat minua. Sitä he eivät voi kieltää, että olen rikas, mutta
siitä he eivät halua kuulla puhuttavankaan, että muutenkin olen jotenkin
hyvä tyttö, joka on miehensä arvoinen. Eikö niin, Tellheim?

v. TELLHEIM. Niin, niin, armollinen neiti, siitä tunnen kotiseutunne
naiset. Syytäpä heillä onkin kadehtia teiltä virkaheittoa, solvaistua
upseeria, raajarikkoa kerjäläistä.

NEITI. Ja tuotako kaikkea te muka olette? Ellen erehdy, kuulin jotakin
sentapaista jo tänään aamupäivällä. Siinä on sekaisin hyvää ja pahaa.
Valaiskaamme siis kumpaakin lähemmin. – Te olette siis saanut eronne?
Niin olen kuullut. Luulin, että rykmenttinne oli vain yhdistetty
toisiin. Mistä johtui, että noin ansiokasta miestä ei pidetty
toimessaan?

v. TELLHEIM. Se johtui siitä, mistä johtua pitikin. Suuret ovat tulleet
vakuutetuiksi siitä, että sotilas tekee heidän hyväkseen omasta
halustaan varsin vähän, velvollisuudesta ei paljoakaan enempää, mutta
kaikki oman kunniansa tähden. Mitäpä he siis luulisivat olevansa häntä
kohtaan velkapäät? Rauha on tehnyt useat meikäläiset heille
tarpeettomiksi, ja lopultakaan ei kukaan ole heille korvaamaton.

NEITI. Te puhutte niinkuin tuleekin miehen puhua, joka vuorostaan voi
varsin hyvin tulla toimeen ilman noita suuriakin. Ja nyt enemmän kuin
koskaan ennen. Sanon noille suurille suuren kiitokseni siitä, että he
ovat luopuneet miehestä, jonka varsin vastahakoisesti olisin tahtonut
jakaa heidän kanssaan. – Minä olen teidän käskijänne, Tellheim, te ette
tarvitse muuta herraa. – Kohdata teidät eronsaaneena, sitä onnea olisin
tuskin uskaltanut uneksia! – Mutta te ette ole ainoastaan eronsaanut:
te olette vielä enemmänkin. Mitäs te olettekaan vielä lisäksi?
Raajarikko: sanoitte? No, (katsellen häntä ylhäältä alas asti) se
raajarikko on kuitenkin vielä jotenkin eheä ja ryhdikäs; näyttää yhä
vielä jotenkin terveeltä ja voimakkaalta. Rakas Tellheim, jos te
terveitten jäsentenne menettämisen perusteella aiotte lähteä kerjuulle,
niin ennustan teille jo etukäteen, että ani harvojen ihmisten ovilla
mitään saatte, lukuunottamatta sellaisten hyväsydämisten tyttöjen ovia
kuin minä olen.

v. TELLHEIM. Tuossa kaikessa kuulen vain ilkamoivan tytön puhetta, rakas
Minna.

NEITI. Ja minä kuulen moitteessanne vain tuon "rakas Minna". – Nyt en
enää aio ilkamoida; sillä mieleeni johtuu, että te sittenkin olette
pikku raajarikko. Pyssynluodista on oikea käsivartenne hiukan
halvaantunut. Mutta tarkoin harkiten ei sekään ole erittäin paha. Sitä
paremmassa turvassa olen lyönneiltänne.

v. TELLHEIM. Neiti!

NEITI. Tarkoitatte: mutta te sitä huonommassa turvassa minun
lyönneiltäni. No, no rakas Tellheim, toivoakseni ette päästä asioita
niin pitkälle.

v. TELLHEIM. Teitä naurattaa, hyvä neiti. Valitan, etten voi nauraa
teidän kanssanne.

NEITI. Miksi ei? Mitä teillä sitten on naurua vastaan? Eikö nauraenkin
voi olla hyvin vakava? Rakas majuri, nauru saa meidät pysymään
järkevämpinä kuin paha tuuli. Todistus on tässä silminnähtävänä. Teidän
naurava ystävänne arvioi olosuhteitanne monin verroin oikeammin kuin te
itse. Kun olette saanut eronne, te sanotte itseänne häväistyksi; kun
olette saanut kuulan käsivarteenne, te tekeydytte raajarikoksi! Onko se
oikein? Eikö se ole liioittelua? Ja olenko minä järjestänyt asiat siten,
että kaikki liioittelu niin helposti joutuu naurunalaiseksi? Lyön vetoa,
että jos nyt käyn käsiksi tuohon teidän kerjäläiseenne, niin ei sen
laita ole vähääkään parempi. Te lienette kerran pari menettänyt
kenttävarustuksenne; joitakin sen tai tuon pankkiirin hallussa olevia
pääomia joutunee nyt menemään samaa tietä; teillä ei kenties ole
toivoa saada takaisin joitakin palveluksenne aikana suorittamianne
ennakkomaksuja: mutta oletteko silti mikään kerjäläinen? Vaikkapa
teille ei olisikaan jäänyt mitään muuta kuin se, mitä enoni teille
tuo mukanaan –

v. TELLHEIM. Enonne, armollinen neiti, ei tuo minulle mitään.

NEITI. Ei muuta kuin ne kaksituhatta pistolia, jotka te niin
jalomielisesti annoitte etukäteen säätyjemme käytettäväksi.

v. TELLHEIM. Jospa vain olisitte lukenut kirjeeni, armollinen neiti!

NEITI. No niin, minä olen sen lukenut. Mutta mitä siinä kirjoititte
tästä asiasta, jää minulle täydeksi arvoitukseksi. On aivan mahdotonta,
että jalo tekonne tahdottaisiin lukea teille rikokseksi. – Selittäkää
toki, rakas majuri.

v. TELLHEIM. Muistatte kai, armollinen neiti, että olin saanut
määräyksen mitä ankarimmin kerätä sotaveroa puhtaassa rahassa
kotiseutunne piirikunnista. Päästäkseni tuota ankaruutta käyttämästä
minä maksoin puuttuvan summan etukäteen.

NEITI. Muistanpa tietenkin. Rakastin teitä tuon tekonne tähden, vaikka
en vielä ollut teitä nähnytkään.

v. TELLHEIM. Säädyt antoivat minulle tunnusteensa, ja sen minä aioin
rauhaa solmittaessa liittää hyväksyttyjen saatavien joukkoon. Tunnuste
katsottiin täysin sitovaksi, mutta minun omistusoikeuteni siihen
asetettiin kiistanalaiseksi. Hymyiltiin ivallisesti, kun vakuutin
maksaneeni sen sisällön käteisellä rahalla. Se selitettiin säätyjen
minulle antamiksi lahjuksiksi tai hyvitykseksi siitä, että niin pian
olin sopinut heidän kanssaan alimmasta määrästä, johon olin valtuutettu
suostumaan vain äärimmäisessä hätätilassa. Niin joutui tunnuste minun
käsistäni, ja jos se maksetaan, niin ei sitä varmaankaan makseta
minulle. – Tällä, hyvä neiti, katson kunniaani loukatun, enkä saamani
eron takia, jota olisin vaatinut, ellen olisi sitä saanut. – Te olette
vakava, hyvä neiti? Miksi ette naura? Ha, ha, ha! Minähän nauran.

NEITI. Oi, tukahuttakaa tuo nauru, Tellheim! Minä rukoilen! Se on
ihmisvihan hirveätä naurua! Ei, te ette ole se mies, joka voi katua
hyvää tekoaan sen vuoksi, että siitä on hänelle huonot seuraukset. Ei,
noita huonoja seurauksia ei mitenkään voi kestää kauan! Totuuden täytyy
tulla ilmi. Enoni, kaikki säätymme voivat todistaa –

v. TELLHEIM. Enonne! Teidän säätynne! Ha, ha, ha!

NEITI. Teidän naurunne surmaa minut, Tellheim! Jos uskotte hyveisiin ja
kaitselmukseen, Tellheim, niin älkää naurako tuolla tavalla! En ole
koskaan kuullut pelottavammin kirottavan, kuin te nauratte. – Ja
otaksukaamme pahinta! Jos teidät täällä kaikin mokomin tahdotaan tuomita
väärin, niin ei teitä siellä meillä voida väärin tuomita. Ei, me emme
voi, me emme tahdo teitä tuomita väärin, Tellheim. Ja jos meidän
säädyillämme on vähintäkään kunniantuntoa, niin tiedän, mitä niiden on
tehtävä. Mutta johan nyt joutavia: miksipä se olisi tarpeellista?
Kuvitelkaa, Tellheim, että olisitte menettänyt nuo kaksituhatta pistolia
jonakin rajuna iltana. Kuningas oli teille onneton kortti: rouva
(osoittaen itseään) on teille sitä suosiollisempi. – Kaitselmus,
uskokaa minua, suojelee aina rehellistä miestä vahingoilta ja useimmiten
jo etukäteen. Tuo teko, joka kerran sai teidät menettämään kaksituhatta
pistolia, saattoi minut teidän omaksenne. Ilman tuota tekoa minua ei
koskaan olisi haluttanut päästä teitä tuntemaan. Tiedättehän, että tulin
kutsumattomana ensi kerran seuraan, jossa luulin teidät tapaavani. Tulin
sinne ainoastaan teidän tähtenne. Tullessani sinne olin varmasti jo
päättänyt teitä rakastaa – minä jo rakastinkin teitä! – olin varmasti
päättänyt saada teidät omakseni, vaikka olisinkin huomannut teidät yhtä
mustaksi ja rumaksi kuin Venetian maurilaisen. Te ette ole niin musta ja
ruma; ettekä liene niin mustasukkainenkaan. Mutta, Tellheim, Tellheim,
te muistutatte häntä kuitenkin niin monessa suhteessa! Voi noita rajuja,
järkkymättömiä miehiä, jotka alati vain kunnian kummitukseen tuijottavat
ja kaikki muut tunteensa paaduttavat! – Katsokaa minuun! minuun,
Tellheim! (v. Tellheim on tällävälin kaiken aikaa miettivänä ja
liikahtamatta tuijottanut yhteen paikkaan.) Mitä te ajattelette? Te ette
kuuntele?

v. TELLHEIM (hajamielisenä). Kuuntelen toki! Mutta sanokaahan, hyvä
neiti, kuinka joutui mauri Venetian palvelukseen? Eikö maurilla ollut
isänmaata? Minkätähden vuokrasi hän käsivartensa ja verensä vieraalle
valtiolle?

NEITI (pelästyneenä). Missä te olette, Tellheim? – Nyt on aika
keskeyttää. – Tulkaa! (Tarttuen hänen käteensä.) – Franziska, käske
ajaa vaunut esiin.

v. TELLHEIM (tempautuu irti neidistä ja rientää Franziskan jälkeen). Ei,
Franziska, minulla ei voi olla kunniaa seurata neitiä ajelulle. – Hyvä
neiti, suokaa minun vielä tänään pitää terve järkeni, ja sallikaa minun
poistua. Olen jo sen menettämäisilläni teidän tähtenne. Ponnistan
vastaan, minkä voin. – Mutta koska vielä olen täydellä järjellä, niin
kuulkaa, hyvä neiti, minä olen lujasti päättänyt, mistä ei mikään mahti
maailmassa saa minua luopumaan. – Jollei peliini enää satu onnellista
heittoa, jollei lehti kokonaan käänny, jollei –

NEITI. Minun täytyy keskeyttää teidät, herra majuri. – Meidän olisi
heti pitänyt puhua hänelle siitä, Franziska. Etkä sinäkään muistuta
minua mistään. – Puhelumme olisi käynyt aivan toisenlaiseksi, jos heti
aluksi olisin maininnut sen hyvän uutisen, jota chevalier de la
Marliniere juuri äsken kävi teille tuomassa.

v. TELLHEIM. Chevalier de la Marliniere? Kuka se on?

FRANZISKA. Hän lienee jotenkin kelpo mies, herra majuri, paitsi mitä –

NEITI. Vaikene, Franziska! – Myöskin eräs eronsaanut upseeri, joka
Alankomaitten palveluksesta –

v. TELLHEIM. Haa! luutnantti Riccaut!

NEITI. Hän vakuutti olevansa teidän ystävänne.

v. TELLHEIM. Minä vakuutan, etten minä ole hänen ystävänsä.

NEITI. Ja että hänelle oli en tiedä mikä ministeri ilmaissut, että
teidän asianne on lähellä mitä onnellisinta ratkaisua, jokin
kuninkaallinen käsikirje kuuluu olevan tulossa teille. –

v. TELLHEIM. Kuinka olisi Riccaut päässyt ministerin seuraan? –
Jotakin tosin lienee asiassani tapahtunut; sillä vastikään selitti
sotavarainhoitaja minulle, että kuningas on kumonnut kaiken, mitä minua
vastaan on esilletuotu, ja että minä nyt voisin peruuttaa kirjallisesti
antamani kunniasanan, jolla olin luvannut olla täältä poistumatta
ennenkuin minut on huomattu täysin syyttömäksi. – Mutta siinä lieneekin
kaikki. Minun tahdotaan antaa livistää tieheni. Mutta siinä he
erehtyvät; minä en pakene. Ennemmin vaikka näännyn äärimmäiseen
kurjuuteen solvaajieni silmien edessä –

NEITI. Uppiniskainen mies!

v. TELLHEIM. Minä en tarvitse armoa, minä tahdon oikeutta. Kunniani –

NEITI. Sellaisen miehen kunnia kuin teidän –

v. TELLHEIM. (kiivaasti). Ei, hyvä neiti, te voinette varsin hyvin
arvostella kaikkia muita asioita, mutta tätä ette. Kunnia ei ole
omantuntomme ääni, ei muutamien oikeamielisten todistus –

NEITI. Ei, ei, tiedän sen kyllä. – Kunnia on – kunnia.

v. TELLHEIM. Lyhyesti, hyvä neiti, – te ette antanut minun puhua
loppuun, – tahdoin sanoa: jos se, mikä on omani, minulta niin
häpeällisesti pidätetään, jos ei kunnialleni anneta mitä täydellisintä
hyvitystä, niin minä en, hyvä neiti, voi olla teidän omanne; sillä
maailman silmissä en ole sen arvoinen. Neiti von Barnhelm ansaitsee
tahrattoman miehen. Arvotonta on se rakkaus, joka arvelematta saattaa
asettaa sen, johon se kohdistuu, ylenkatseelle alttiiksi. Arvoton on se
mies, joka julkeaa ottaa koko onnensa vastaan naiselta, jonka sokea
hellyys –

NEITI. Ja onko tämä täyttä totta, herra majuri? – (Kääntyen häneen
äkkiä selin.) Franziska!

v. TELLHEIM. Älkää suuttuko, hyvä neiti –

NEITI (syrjään Franziskalle). Nyt on aika! Mitä arvelet, Franziska? –

FRANZISKA. En osaa arvella mitään. Mutta kyllä hän menee vähän liian
pitkälle –

v. TELLHEIM (joka tulee keskeyttämään). Te olette suuttunut,
hyvä neiti –

NEITI (pilkallisesti). Minäkö? en vähääkään.

v. TELLHEIM. Jos rakastaisin teitä vähemmän, hyvä neiti –

NEITI (vielä samaan sävyyn). Niin tietysti, se olisi onnettomuuteni –
ja katsokaa, herra majuri, en minäkään halua teidän onnettomuuttanne.
– Rakkauden täytyy olla aivan epäitsekäs. – Hyväpä oli, etten ole ollut
avosydämisempi! Kenties olisi saalinne suonut minulle sen, minkä
rakkautenne minulta kielsi. –

    (Vetäen sormuksen hitaasti sormestaan.)

v. TELLHEIM. Mitä te sillä tarkoitatte, neiti?

NEITI. Ei, älköön kumpikaan saattako toistansa onnellisemmaksi tahi
onnettomammaksi. Niin vaalii tosi rakkaus! Uskon teitä, herra majuri, ja
teillä on liian paljon kunniaa voidaksenne käsittää väärin rakkautta.

v. TELLHEIM. Ivaatteko, hyvä neiti?

NEITI. Kas tässä! Ottakaa takaisin sormus, jonka annoitte minulle
uskollisuuden merkiksi. (Ojentaa hänelle sormuksen.) Olkoon se mennyttä!
Olkaamme kuin emme olisi tunteneet toisiamme!

v. TELLHEIM. Mitä kuulen?

NEITI. Ihmetyttääkö se teitä? – Ottakaa, hyvä herra. – Ette kai ole
vain teeskennellyt?

v. TELLHEIM (ottaen sormuksen hänen kädestään). Jumala! ja näin voi
Minna puhua! –

NEITI. Te ette voi olla omani tuossa yhdessä tapauksessa: minä en voi
olla teidän omanne missään tapauksessa. Teidän onnettomuutenne on
luultava; minun on varma. – Jääkää hyvästi!

    (Aikoo poistua.)

v. TELLHEIM. Mihin nyt, rakkahin Minna? –

NEITI. Hyvä herra, te solvaatte minua nyt tuolla tuttavallisella
nimityksellänne.

v. TELLHEIM. Mikä teidän on, hyvä neiti? Mihin menette?

NEITI. Päästäkää. – Salaamaan teiltä kyyneleeni, petturi!

    (Poistuu.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

    von Tellheim. Franziska.

v. TELLHEIM. Kyyneleet? Ja minäkö jättäisin hänet?

    (Aikoo rientää jälkeen.)

FRANZISKA (joka estää häntä puhumasta). Ei toki, herra majuri! Ette
suinkaan aio seurata häntä hänen makuuhuoneeseensa?

v. TELLHEIM. Hänen onnettomuutensa? Eikö hän puhunut onnettomuudesta?

FRANZISKA. Puhuipa kyllä! onnettomuudesta kadottaa teidät, sitten kun –

v. TELLHEIM. Sitten kun? mitä sitten kun? Tuon takana piilee enemmänkin.
Mitä se on, Franziska? Puhu, sano!

FRANZISKA. Sitten kun hän, aioin sanoa, – on teidän tähtenne uhrannut
niin paljon.

v. TELLHEIM. Uhrannut minun tähteni?

FRANZISKA. Kuulkaa siis aivan lyhyesti. – Oli oikein, hyvä herra
majuri, että te tällä tavalla hänestä vapauduitte. Miksipä en sitä
teille sanoisi? Eihän se kuitenkaan voi kauemmin pysyä salassa. –
Me olemme paenneet! – Kreivi von Bruchsall on tehnyt neidin
perinnöttömäksi, kun tämä ei suostunut ottamaan ketään miestä hänen
kädestään. Kaikki jätti, kaikki hylkäsi hän tämän jälkeen. Mitä oli
meidän tekeminen? Me päätimme lähteä etsimään häntä, jolle me –

v. TELLHEIM. Jo riittää. – Tule, minun täytyy heittäytyä hänen
jalkoihinsa.

FRANZISKA. Mitä te ajattelette? Lähtekää toki ja kiittäkää hyvää
onneanne –

v. TELLHEIM. Kurja raukka! sellaisena minua pidät? – Ei, rakas
Franziska, tuo neuvo ei tullut sydämestäsi. Anna anteeksi kiivastukseni!

FRANZISKA. Älkää enää pidättäkö minua. Minun täytyy rientää katsomaan,
mitä hän tekee. Kuinka helposti olisi saattanut jotakin tapahtua. –
Menkää! Tulkaa mieluummin takaisin sitte kun teitä haluttaa tulla
takaisin.

    (Rientää neidin jälkeen.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

v. TELLHEIM. Mutta, Franziska! – Oo, minä odotan teitä täällä – Ei, se
on tärkeämpää! – Kun hän näkee, että minulla on tosi mielessä, ei hän
voi olla antamatta anteeksi. – Nyt minä tarvitsen sinua, kunnon Werner!
– Ei, Minna, minä en ole petturi!

    (Kiiruhtaa pois.)

    (Neljännen näytöksen loppu.)

VIIDES NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    (Näyttämö: sali.)

    von Tellheim toiselta ja Werner toiselta sivulta.

v. TELLHEIM. Haa, Werner! olen etsinyt sinua kaikkialta. Missä olet
piileskellyt?

WERNER. Ja minä olen etsinyt teitä, herra majuri; niin käy aina, kun
rupeaa etsimään. – Tuon teille hyvän uutisen.

v. TELLHEIM. Ah, en tarvitse nyt sinun uutisiasi: tarvitsen rahojasi.
Pian nyt, Werner, anna minulle kaikki, mitä sinulla on, ja sitten koeta
saada kokoon niin paljon kuin voit.

WERNER. Herra majuri? – No, kautta kurjan sieluni, enkös sitä jo
sanonut, että silloin hän lainaa minulta rahaa, kun hänellä itselläänkin
on toisille lainata.

v. TELLHEIM. Ethän vain tee verukkeita?

WERNER. Ettei minun vain kävisi häntä mistään moittiminen, ottaa hän
minulta oikealla kädellään ja antaa takaisin vasemmalla.

v. TELLHEIM. Älä viivytä minua, Werner! – Aikomukseni on antaa ne
sinulle takaisin, mutta milloin ja millä tavalla? – Herra sen tiennee!

WERNER. Te ette siis vielä tiedä, että hovikassa on saanut määräyksen
maksaa teille rahanne takaisin? Vastikään sain sen tietää tuolla –

v. TELLHEIM. Mitä sinä höpiset? Kaikkea sinut saavatkin uskomaan? Etkö
sitten käsitä, että jos se olisi totta, minun toki ensin olisi pitänyt
saada se tietooni? – Lyhyesti, Werner, rahaa. Rahaa!

WERNER. No niin, ilomielin! tässä on vähän! – Tässä on ne sata
louisdoria ja tässä ne sata tukaattia. –

    (Antaa hänelle kummatkin.)

v. TELLHEIM. Nuo sata louisdoria saat viedä Justille. Hänen on heti
jälleen lunastettava se sormus, jonka hän tänä aamuna on pantannut. –
Mutta mistä saat lisää, Werner? – Tarvitsen paljon enemmän.

WERNER. Jättäkää se minun huolekseni. – Se mies, joka osti tilani, asuu
täällä kaupungissa. Maksupäivä olisi tosin vasta kahden viikon kuluttua,
mutta rahat ovat jo valmiina odottamassa, ja joku puolen prosentin
lyhennys –

v. TELLHEIM. No niin, rakas Werner! – Näethän, että sinä olet ainoa
turvani? – Minun täytyykin uskoa sinulle kaikki. Tuo neiti tuolla, –
olethan nähnyt hänet, – on onneton –

WERNER. Voi surkeutta!

v. TELLHEIM. Mutta huomenna hän on vaimoni –

WERNER. Oi riemua!

v. TELLHEIM. Ja ylihuomenna vien hänet pois. Minä saan lähteä, minä
tahdon lähteä. Käyköön täällä kaiken miten käy! Kenpä tietää, missä
minua muualla onni odottaa. Jos tahdot, Werner, niin tule mukaan.
Astukaamme jälleen palvelukseen.

WERNER. Todellako? – Mutta kaiketi siellä, missä soditaan, herra
majuri?

v. TELLHEIM. Missä sitten? – Mene, rakas Werner, puhumme tästä vielä
tarkemmin.

WERNER. Voi majuri kulta! – Ylihuomenna? Miksi ei yhtä hyvin jo
huomenna? – Kyllä minä hommaan kaikki, mitä tarvitaan. – Persiassa,
herra majuri, soditaan kelpo lailla; mitäs arvelette?

v. TELLHEIM. Pohtikaamme asiaa; lähde nyt vain, Werner!

WERNER. Helei! eläköön prinssi Heraklius!

    (Poistuu.)

TOINEN KOHTAUS.

v. TELLHEIM. Mikä minun on? – Koko sieluni on uudessa vireessä. Oma
onnettomuuteni masensi minut – sai minut harmistuneeksi,
lyhytnäköiseksi, ujoksi, veltoksi; hänen onnettomuutensa kohottaa minut
korkealle, minä katselen jälleen vapaasti ympärilleni ja tunnen itseni
reippaaksi ja voimakkaaksi ryhtymään hänen puolestaan kaikkeen – mihin
tahansa –. Miksi viivyttelen?

    (Aikoo lähteä neidin huoneeseen, josta Franziska tulee
    häntä vastaan.)

KOLMAS KOHTAUS.

    Franziska. v. Tellheim.

FRANZISKA. Tekö se olitte sittenkin? – Olin kuulevinani teidän äänenne.
– Mitä haluatte, herra majuri?

v. TELLHEIM. Mitäkö haluan? – Mitä neitisi tekee? – Tule!

FRANZISKA. Hän on juuri lähdössä ajelemaan.

v. TELLHEIM. Yksinkö? ilman minua? mihin?

FRANZISKA. Oletteko unohtanut, herra majuri?

v. TELLHEIM. Hulluko sinä olet, Franziska? – Minä ärsytin häntä, ja hän
loukkaantui: nyt pyydän häneltä anteeksi, ja kyllä hän antaa.

FRANZISKA. Mitä? – Senkin jälkeen kun otitte sormuksen takaisin, herra
majuri?

v. TELLHEIM. Haa! – silloin olin aivan sekaisin. – Nyt vasta ehdin
taas sormusta ajattelemaan. – Mihin sen pistinkään? – (Hän etsii
sitä.) Tässä se on.

FRANZISKA. Sekö se on? (Hänen pistäessään sen jälleen taskuunsa,
syrjään.) Kunpa hän ymmärtäisi katsoa sitä tarkemmin!

v. TELLHEIM. Hän pakotti minut sen ottamaan katkerin mielin. – Olen jo
unohtanut sen katkeruuden. Täysi sydän ei sanoja punnitse. – Mutta hän
ei myöskään hetkeäkään epäröi ottamasta sormusta jälleen. – Ja onhan
minulla vielä hänen sormuksensa.

FRANZISKA. Sitä hän odottaa omansa sijaan takaisin. – Missä se sitten
on, herra majuri? Näyttäkäähän toki sitä minulle.

v. TELLHEIM. (vähän hämillään). Olen – unohtanut – pistää sen
sormeeni. – Just – Just tuo sen minulle tuossa tuokiossa.

FRANZISKA. Toinen on kai jotenkin toisensa näköinen; näyttäkäähän sitä;
katselen sellaisia kovin mielelläni.

v. TELLHEIM. Joskus toiste, Franziska. Tule nyt

FRANZISKA (syrjään). Hän ei näy mitenkään haluavan päästä
erehdyksestään.

v. TELLHEIM. Mitä sanot? Erehdyksestäkö?

FRANZISKA. Se on erehdys, sanon minä, jos luulette, että ottaessanne
neidin yhä vielä tekisitte hyvän kaupan. Hänen oma omaisuutensa ei ole
kovinkaan suuri; vähänkin itsekkäitten laskujen johdosta voi se
holhoojien käsissä hävitä kuin tuhka tuuleen. Hän odotti kaikkea hyvää
enoltaan, mutta tuo julma eno –

v. TELLHEIM. Mitä hänestä! – Eikö minussa ole miestä kerran korvaamaan
hänelle kaikki? –

FRANZISKA. Kuuletteko? Hän soittaa; minun täytyy mennä sinne.

v. TELLHEIM. Minä tulen sinun kanssasi.

FRANZISKA. Taivas varjelkoon! Hän on nimenomaan kieltänyt minua
puhelemasta teidän kanssanne. Tulkaa edes Vähän jälkeenpäin. –

    (Menee huoneeseen.)

NELJÄS KOHTAUS.

v. TELLHEIM (huutaa hänen jälkeensä). Ilmoita minut hänelle! – Puhu
minun puolestani, Franziska! – Seuraan heti perässäsi! – Mitä hänelle
sanoisin? – Kun sydän saa puhua, ei tarvita mitään valmistuksia.
– Ainoa, mikä voisi vaatia harkittua sanankäännettä, on hänen estelynsä,
hänen epäröintinsä heittäytyä onnettomana minun syliini, hänen
teeskennelty ponnistuksensa kuvitella minulle onnea, jonka hän minun
tähteni on kadottanut. Tämä epäluottamus minun kunniaani ja omaan
arvoonsa on hänen saatava anteeksi omalta itseltään, omalta itseltään.
– Minä olen sen jo anteeksi antanut! – Haa! tuolla hän tulee. –

VIIDES KOHTAUS.

    Neiti. Franziska. v. Tellheim.

NEITI (tullessaan huoneestaan, ikäänkuin ei huomaisikaan majuria).
Vaunut kai ovat jo oven edessä, Franziska? – Viuhkani! –

v. TELLHEIM (lähestyen häntä). Mihin lähdette, hyvä neiti?

NEITI (teeskennellyn kylmästi). Ulos, herra majuri. – Arvaan, miksi
vielä kerran olette vaivautunut tänne: antaaksenne tekin minulle
sormukseni takaisin. – Hyvä, herra majuri; olkaa siis hyvä ja jättäkää
se Franziskan huostaan – Franziska, ota majurilta sormus! – Minulla ei
ole aikaa hukata.

    (Aikoo poistua.)

v. TELLHEIM (astuu hänen eteensä). Hyvä neiti! – Ah, mitä olenkaan
saanut kuulla, hyvä neiti! En ole ansainnut niin suurta rakkautta.

NEITI. Vai niin, Franziska? Sinä olet siis herra majurille – –

FRANZISKA. Ilmaissut kaikki.

v. TELLHEIM. Älkää suuttuko minuun, hyvä neiti. Minä en ole petturi. Te
olette maailman silmissä menettänyt minun tähteni paljon, mutta ette
minun silmissäni. Minun silmissäni te olette tällä tappiollanne
äärettömästi voittanut. Se oli teille vielä liian uutta; te pelkäsitte,
että se ehkä tekisi minuun liian epäedullisen vaikutuksen; te halusitte
sen minulta aluksi salata. Minä en moiti teitä tämän epäluottamuksenne
vuoksi. Se johtui halusta saada omistaa minut. Tämä halu on minun
ylpeyteni! Te kohtasitte minut itsenikin onnettomana ettekä tahtonut
kasata onnettomuutta onnettomuuden päälle. Te ette osannut aavistaa,
että teidän onnettomuutenne saisi minut kokonaan unohtamaan omani.

NEITI. Kaikki tuo on varsin hyvä, herra majuri! Mutta se on nyt kerran
tapahtunut. Minä olen vapauttanut teidät sitoutumuksestanne; te olette
ottaessanne sormuksen takaisin –

v. TELLHEIM. En ole suostunut mihinkään! – Pidän itseäni pikemminkin
nyt sidotumpana kuin koskaan. – Te olette omani, Minna, ikuisesti
omani. (Ottaa sormuksen esiin.) Kas tässä, ottakaa se toisen kerran
uskollisuuteni merkiksi –

NEITI. Minäkö ottaisin tämän sormuksen takaisin? tämän sormuksen?

v. TELLHEIM. Niin, rakkain Minna, niin!

NEITI. Mitä te minusta ajattelette? tämän sormuksen?

v. TELLHEIM. Tämän sormuksen te otitte ensi kerran kädestäni, kun
kummankin meidän olosuhteemme olivat yhtäläiset ja onnelliset. Ne eivät
enää ole onnelliset, mutta taaskin yhtäläiset. Yhtäläisyys on aina
rakkauden vahvin side. – Sallitteko, rakkahin Minna! –

    (Tarttuu hänen käteensä pistääkseen siihen sormuksen.)

NEITI. Mitä? väkivalloinko, herra majuri? – Ei, ei ole mitään mahtia
maailmassa, joka pakottaisi minut ottamaan takaisin tämän sormuksen!
– Luuletteko, että olen sormusta vailla? – Oo, näettehän toki (näyttäen
sormustaan), että minulla on tässä vielä yksi, joka varsin hyvin vetää
vertoja teidän sormuksellenne? –

FRANZISKA. Eikö hän nyt vieläkään huomaa! –

v. TELLHEIM (päästäen irti neidin käden). Mitä tämä on? – Näen neiti
von Barnhelmin, mutta en kuule hänen ääntänsä. Te teeskentelette, hyvä
neiti. – Suokaa anteeksi, että käytän teidän omaa sanaanne.

NEITI (todellisella äänensävyllään). Loukkasiko tuo sana teitä, herra
majuri?

v. TELLHEIM. Se koski minuun kipeästi.

NEITI (liikutettuna). Se ei ollut tarkoitukseni, Tellheim. – Antakaa
anteeksi, Tellheim.

v. TELLHEIM. Haa, tämä tuttavallinen äänensävy sanoo minulle, että
jälleen tulette entisellenne, hyvä neiti, että yhä vielä rakastatte
minua, Minna. –

FRANZISKA (tokaisten). Pila olisikin helposti saattanut mennä liian
pitkälle. –

NEITI (käskevästi). Ole sekaantumatta peliimme, Franziska, tee hyvin! –

v. TELLHEIM (syrjään ja loukattuna). Eikö vieläkään riitä?

NEITI. Niin, hyvä herra, naisellisen turhamaista olisi tekeytyä kylmäksi
ja pilkalliseksi. Pois se! Te ansaitsette saada nähdä minut yhtä
todellisena kuin itsekin olette. – Rakastan teitä vielä, Tellheim,
rakastan teitä vielä, mutta siitä huolimatta –

v. TELLHEIM. Ei enempää, rakkahin Minna, ei enempää!

    (Tarttuu vielä kerran hänen käteensä pistääkseen sormuksen
    hänen sormeensa.)

NEITI (joka vetää kätensä pois). Siitä huolimatta, – sitä suuremmalla
syyllä en enää koskaan salli sen toistuvan; en koskaan! – Minne aiotte
lähteä, herra majuri? – Luulin teidän saavan tarpeeksenne omasta
onnettomuudestanne. – Teidän täytyy jäädä tänne; kaikkein täydellisintä
hyvitystä teidän täytyy – uhmaten vaatia. Tässä hädässä en keksi
muutakaan sanaa. – Uhmaten vaatia, – vaikkapa äärimmäinen kurjuus
teidät solvaajienne silmien edessä runtelisi!

v. TELLHEIM. Niin ajattelin, niin puhuin, kun en tiennyt, mitä ajattelin
ja puhuin. Harmi ja salainen suuttumus olivat sumentaneet koko sieluni;
ei edes rakkaus onnen kirkkaimmassa loistossa voinut luoda siihen
päivänvaloa. Mutta sepä lähettääkin tyttärensä, säälin, joka paremmin
tuntien synkän tuskan, hälventää sumut ja jälleen avaa sieluni kaikki
kulkutiet hellyyden vaikutteille. Itsesäilytysvaisto herää, kun
säilytettävänä on jotakin kallisarvoisempaa kuin oma itsensä ja se on
tehtävä omin voimin. Älkää, hyvä neiti, loukkaantuko tästä
sääli-sanasta. Kovan onnemme viattomalta aiheuttajalta voimme kuulla sen
tuntematta nöyryytystä. Minä olen tuo aiheuttaja; minun tähteni, Minna,
te kadotitte ystävänne ja sukulaisenne, omaisuutenne ja isänmaanne.
Minun kauttani, minussa on teidän kaikki tämä jälleen löydettävä;
muutoin jää tunnolleni rakastettavimman naisen turmio. Älkää saattako
minua ajattelemaan tulevaisuuttani sellaiseksi, että minun täytyisi
vihata itseäni. – Ei, ei mikään saa minua pidättää täällä kauempaa.
Tästä hetkestä alkaen asetan ainoastaan halveksumiseni kaikkea sitä
vääryyttä vastaan, jota täällä saan osakseni. Onko tämä maa koko
maailma? Täälläkö yksin aurinko nousee? Enkö saa mennä, minne haluan?
Kukapa kieltäytyisi ottamasta vastaan palvelustani? Ja vaikka minun
täytyisi lähteä sitä tarjoamaan maailman ääriin: seuratkaa minua
turvallisesti, rakkahin Minna; meiltä ei ole mitään puuttuva. – Minulla
on ystävä, joka minua mielellään tukee. –

KUUDES KOHTAUS.

    Eräs jääkäri, v. Tellheim. Neiti. Franziska.

FRANZISKA (huomatessaan jääkärin). St! Herra majuri –

v. TELLHEIM (lähestyen jääkäriä). Ketä haette?

JÄÄKÄRI. Minä etsin majuri von Tellheimiä. – Ah, tehän se olettekin.
Hyvä herra majuri, tämä kuninkaallinen käsikirje (ottaa sen
kirjelaukustaan) on minun jätettävä teille.

v. TELLHEIM. Minulle?

JÄÄKÄRI. Osoitteesta päättäen –

NEITI. Franziska, kuuletko? – Chevalier puhui sittenkin totta!

JÄÄKÄRI (Tellheimin ottaessa kirjeen). Pyydän anteeksi, herra majuri;
teidän olisi tullut saada se jo eilen, mutta minun on ollut mahdoton
päästä selville asunnostanne. Vasta tänään sain sen tietää paraatissa
luutnantti Riccaut'lta.

FRANZISKA. Armollinen neiti, kuulitteko? – Tuossa nyt on se
chevalier'n ministeri. – "Mike ole sen ministerin nimi, kun asu
siell suuri tori?" –

v. TELLHEIM. Olen teille vaivoistanne hyvin kiitollinen.

JÄÄKÄRI. Teen vain velvollisuuteni, herra majuri.

    (Poistuu.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

    von Tellheim. Neiti. Franziska.

v. TELLHEIM. Ah, neiti hyvä, mitähän tässä on? Mitä sisältää tämä kirje?

NEITI. Minulla ei ole oikeutta ulottaa uteliaisuuttani niin pitkälle.

v. TELLHEIM. Mitä? Vieläkö eroitatte minun kohtaloni omastanne? – Mutta
miksi epäröin sitä avata? – Se ei voi saattaa minua onnettomammaksi
kuin olen; ei, rakkahin Minna, se ei voi saattaa meitä onnettomammiksi,
– mutta kyllä onnellisemmiksi! – Sallitteko, neiti hyvä!

    (Avaa ja lukee kirjeen, samalla kun isäntä tulee hiipien esiin.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

    Isäntä. Edelliset.

ISÄNTÄ (läheten Franziskaa). Pst! kaunis lapseni! sana vain!

FRANZISKA (lähestyy häntä). Herra isäntä? – Totisesti, me emme itsekään
vielä tiedä, mitä kirje sisältää.

ISÄNTÄ. Mitäpä minä kirjeestä? – Tulin sormusta hakemaan. Armollisen
neidin täytyy antaa se minulle heti. Just on tuolla, hänen on
lunastettava se takaisin.

NEITI (joka tällävälin samaten on lähestynyt isäntää). Sanokaa te vain
Justille, että se jo on lunastettu, ja sanokaa hänelle kuka sen lunasti,
että minä sen tein.

ISÄNTÄ. Mutta –

NEITI. Minä vastaan kaikesta, menkää nyt vain!

    (Isäntä poistuu.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

    v. Tellheim. Neiti Franziska.

FRANZISKA. Ja nyt, armollinen neiti, riittäköön tämä jo majuri-paralle.

NEITI. Vai puhut sinä hänen puolestaan! Ikäänkuin ei solmu kohta jo
itsestäänkin aukenisi.

v. TELLHEIM (luettuaan, mitä voimakkaimman liikutuksen vallassa). Haa!
tässäkin hän on oma itsensä! – Oi, hyvä neiti, mikä oikeamielisyys! –
mikä armo! – Tämä on enemmän kuin olen odottanut! – Enemmän kuin
ansaitsen! – Onneni, kunniani, kaikki on ennallaan! – Enhän vain näe
unta? (Katsahtaen taas kirjeeseen ikäänkuin vielä kerran tullakseen
vakuutetuksi.) Ei, tämä ei ole omien toiveitteni harhanäköä! – Lukekaa
itse, hyvä neiti, lukekaa itse!

NEITI. En ole niin vaatelias, herra majuri.

v. TELLHEIM. Vaatelias? Kirje on osoitettu minulle, Tellheimillenne,
Minna. Se sisältää, – mitä teiltä ei enonnekaan enää voi ottaa. Teidän
täytyy se lukea, lukekaa toki!

NEITI. Jos sillä teen mieliksenne, herra majuri. –

    (Ottaa kirjeen ja lukee.)

  "Rakas majuri von Tellheim!

  "Minä teen Teille tiettäväksi, että asia, joka sai minut
  huolehtimaan kunniastanne, on selvinnyt Teidän eduksenne.
  Veljelleni on siitä tehty lähemmin selkoa, ja hänen
  todistuksestaan on käynyt ilmi, että Te olette enemmän kuin
  syytön. Hovikassalle on annettu määräys palauttaa Teille
  puheenaoleva tunnuste ja maksaa suorittamanne ennakkomaksut;
  myöskin olen käskenyt, että kaikki se, mitä sotakassoilla on
  esilletuotavaa Teidän laskujanne vastaan, on jätettävä
  huomioonottamatta. Ilmoittakaa minulle, salliiko terveytenne
  Teidän jälleen astua palvelukseeni. Minä en mielelläni tahtoisi
  olla vailla miestä, jolla on Teidän urheutenne ja ajatustapanne.
  Olen Teille alati suosiollinen Kuningas j. n. e."

v. TELLHEIM. No, mitä sanotte tästä, neiti hyvä?

NEITI (kääriessään kirjeen jälleen kokoon ja antaen sen takaisin).
Minäkö? en mitään.

v. TELLHEIM. Ette mitään?

NEITI. Niin, tosiaan: että kuninkaanne, joka on suuri mies, lienee
myöskin hyvä mies. – Mutta mitäpä se minuun kuuluu? Hän ei ole minun
kuninkaani.

v. TELLHEIM. Ja mitään muutako ette sano? Ette mitään meihin itseemme
nähden?

NEITI. Te astutte jälleen hänen palvelukseensa; majurista tulee
everstiluutnantti, kenties eversti. Toivotan sydämestäni onnea.

v. TELLHEIM. Ja te ette tunne minua paremmin? – Ei, kun onni antaa
minulle niin paljon takaisin, kuin on tarpeen tyydyttääkseen järkevän
miehen toiveita, niin riippukoon yksinomaan Minnastani, tuleeko minun
taas kuulua vielä jollekin toisellekin kuin hänelle. Yksin hänen
palvelukseensa olkoon koko elämäni omistettu! Suurten palveleminen on
vaarallista eikä palkitse sitä vaivaa, pakkoa ja nöyryytystä, jonka se
maksaa. Minna ei ole niitä turhamaisia naisia, jotka eivät rakasta
miehissään muuta kuin arvonimeä ja kunniapaikkaa. Hän on rakastava minua
oman itseni tähden, ja minä unohdan hänen tähtensä koko maailman.
Minusta tuli sotilas puoluesyistä, en edes itse tiedä minkälaisten
poliittisten periaatteitten takia, ja koska luulottelin, että jokaisen
kunnon miehen olisi hyvä tässä säädyssä jonkun aikaa koettaa tutustua
kaikkeen, mitä vaaraksi sanotaan, ja opetella kylmäverisyyttä ja
päättäväisyyttä. Ainoastaan äärimmäinen hätä olisi voinut pakottaa minut
muodostamaan tästä kokeesta elämäntehtävän, tekemään tästä tilapäisestä
toimesta ammattia. Mutta nyt, kun minua ei mikään enää pakota, nyt on
taas koko kunnianhimoni yksinomaan siinä, että saan olla rauhallinen ja
tyytyväinen ihminen. Se minusta varmasti tulee teidän kanssanne,
rakkahin Minna; sellaisena pysyn muuttumattomasti teidän seurassanne.
– Huomenna liittäköön meidät toisiimme pyhin side, ja sitten
katselkaamme ympärillemme ja etsikäämme koko avarasta asutusta
maailmasta hiljaisin, hilpein, hymyilevin soppi, jolta ei paratiisiksi
muuttuakseen puutu muuta kuin onnellinen ihmispari. Siellä asukaamme;
siellä jokainen päivämme –. Mikä teidän on hyvä neiti?

    (Neiti kääntyilee levottomana puoleen ja toiseen ja koettaa
    salata liikutustaan.)

NEITI (toipuen). Te olette kovin julma, Tellheim, kun minulle niin
viehättäväksi kuvailette onnea, josta minun täytyy kieltäytyä.
Tappioni –

v. TELLHEIM. Tappionne? – Mitä te sanotte tappioksenne? Kaikki se,
minkä Minna saattoi menettää, ei vielä ole Minna. Te olette vielä
suloisin, viehkein, rakastettavin, parhain olento auringon alla, pelkkää
hyvyyttä ja jalomielisyyttä, pelkkää viattomuutta ja riemua! – Silloin
tällöin pientä kujeilua; siellä täällä hiukan itsepäisyyttä. – Sitä
parempi! Minna olisi muutoin enkeli, jota minun täytyisi vavisten
kunnioittaa, jota en voisi rakastaa.

    (Tarttuu hänen käteensä, sitä suudellakseen.)

NEITI (vetää pois kätensä). Ei niin, hyvä herra! – Mistä tämä äkillinen
muutos? – Tämäkö imarteleva, kiihkoisa rakastaja on tuo kylmä Tellheim?
– Vain hänen palaava onnensako sai hänessä syttymään tämän tulen?
– Sallikoon hän, että minä hänen lennokkaasti hehkuessaan harkitsen
kummankin meidän puolestamme. – Kun hän itse vielä kykeni harkitsemaan,
kuulin hänen sanovan arvottomaksi sellaista rakkautta, joka ei epäröi
asettaa rakastettuaan halveksumiselle alttiiksi. – Oikein, mutta minun
pyrkimyksenäni on yhtä puhdas ja jalo rakkaus kuin hänenkin. – Nyt, kun
kunnia häntä kutsuu, kun suuri hallitsija häntä kutsuu palvelukseensa,
täytyisikö minun nyt suostua siihen, että hän heittäytyisi kanssani
armaisiin haaveiluihin? että mainehikas soturi muuttuisi liehakoivaksi
paimeneksi? – Ei, herra majuri, seuratkaa paremman kohtalonne
viittausta. –

v. TELLHEIM. No hyvä! Jos teitä suuri maailma enemmän viehättää, Minna
– hyvä! jääkäämme siis suureen maailmaan! – Kuinka pieni, kuinka kurja
onkaan tuo suuri maailma! – Te tunnette sen vasta korealta
ulkokuoreltaan. – Mutta totisesti, Minna, tekin vielä. Olkoon menneeksi!
Siihen asti, hyvä! Teidän suloiltanne ei ole puuttuva ihailijoita eikä
minun onneltani kadehtijoita.

NEITI. Ei, Tellheim, sitä en tarkoittanut! Minä neuvon teitä menemään
takaisin suureen maailmaan, kunnian uralle, mutta en itse aio seurata
teitä sinne!  – Siellä Tellheim tarvitsee tahrattoman puolison!
Saksilainen karannut neitonen, joka on heittäynyt hänen vastuksikseen –

v. TELLHEIM (hypähtäen ja katsoen rajusti ympärilleen). Kuka uskaltaa
puhua sellaista? – Ah, Minna, minä peljästyn itseäni, kun kuvittelen,
että jokin toinen kuin te olisi tuon sanonut. Raivoni häntä kohtaan
olisi rajaton.

NEITI. Siinäpä se! Sitä juuri pelkään. Te ette sietäisi pienintäkään
pilkkapuhetta minusta, ja joka päivä saisitte, kuitenkin niellä mitä
katkerimpia. – Lyhyesti, kuulkaa siis, Tellheim, mitä lujasti olen
päättänyt, mistä ei mikään mahti maailmassa saa minua luopumaan –

v. TELLHEIM. Ennenkuin puhutte loppuun, neiti, – rukoilen teitä, Minna!
– harkitkaa vielä hetkinen, että nyt julistatte tuomion elämästäni ja
kuolemastani!

NEITI. Ilman pitempiä harkitsemisia! – Niin totta kuin olen antanut
teille takaisin sen sormuksen, jonka kautta kerran minulle
uskollisuuttanne vannoitte, niin totta kuin olette ottanut takaisin tuon
saman sormuksen: niin totta ei onneton Barnhelm koskaan ole tuleva häntä
onnellisemman Tellheimin puolisoksi!

v. TELLHEIM. Ja tälläkö on tuomio julistettu, neiti?

NEITI. Ainoastaan yhtäläisyys on rakkauden luja side. – Onnellinen
Barnhelm toivoi saavansa elää vain onnellisen Tellheimin hyväksi.
Myöskin onneton Minna olisi lopulta mukautunut joko lisäämään tahi
lievittämään ystävänsä onnettomuutta. – Huomasittehan varsin hyvin,
ennenkuin saapui tuo kirje, joka jälleen tekee tyhjäksi kaiken
yhtäläisyyden välillämme, kuinka enää kieltäydyin vain näön vuoksi.

v. TELLHEIM. Onko se totta, hyvä neiti? – Minä kiitän teitä, Minna,
ettette vielä julistanut tuomiotanne. – Teille kelpaa vain onneton
Tellheim? Hän on saatavissa. (Kylmästi.) Nyt tunnenkin, että minun on
sopimatonta suostua tähän näin myöhään saamaani hyvitykseen, että on
parasta olla kokonaan vaatimatta takaisin sitä, mitä on tahrattu niin
häpeällisellä epäluulolla. – Niin, olen kuin en olisi saanut koko
kirjettä. Siinä kaikki, mitä siihen vastaan ja teen!

    (Aikoo repiä kirjeen.)

NEITI (tarttuu hänen käteensä). Mitä aiotte, Tellheim?

v. TELLHEIM. Saada teidät omakseni.

NEITI. Pysähtykää!

v. TELLHEIM. Neiti, se on auttamattomasti revitty, jollette pian peruuta
sanojanne. – Sittenpähän saamme nähdä, mitä teillä vielä on minua
vastaan!

NEITI. Mitä? tuollako äänellä? – Täytyykö minun siis muuttua
halveksittavaksi omissa silmissäni? Ei koskaan! Arvoton on se olento,
joka ei häpee ottaa kaikkea onneaan vastaan miehen sokealta hellyydeltä!

v. TELLHEIM. Väärin, perin väärin!

NEITI. Rohkenetteko soimata omia sanojanne minun suussani?

v. TELLHEIM. Viisastelija! – Häpäiseekö siis heikomman sukupuolen
kunniaa kaikki se, mikä ei sovellu vahvemmalle? Onko siis miehen
sallittava itselleen kaikki se, mikä vaimolle soveltuu? Kummanko määräsi
luonto toisen tueksi?

NEITI. Rauhoittukaa, Tellheim! – En silti jääne aivan turvattomaksi,
vaikka minun täytyykin kieltäytyä teidän tarjoamanne turvan kunniasta.
Niin paljon minulle aina kuitenkin jäänee, että toimeen tulen. Olen
ilmoittautunut lähettiläällemme. Vielä tänään pääsen hänen puheilleen.
Toivottavasti ottaa hän huolehtiakseen minusta. Aika rientää.
Sallitteko, herra majuri –

v. TELLHEIM. Minä seuraan teitä, armollinen neiti –

NEITI. Älkää toki, herra majuri, jättäkää minut

v. TELLHEIM. Ennemmin jättää teidät oma varjonne! Tulkaa vain, neiti
hyvä, minne tahdotte, kenen luo tahdotte. Kaikkialla, tutuille ja
tuntemattomille, tahdon kertoa, teidän läsnäollessanne sata kertaa
päivässä kertoa, mitkä siteet teidät minuun sitovat, minkä julman
itsepäisyyden tähden te tahdotte nämät siteet katkoa –

KYMMENES KOHTAUS.

    Just. Edelliset.

JUST (kiivaasti). Herra majuri! Herra majuri. –

v. TELLHEIM. No?

JUST. Tulkaa toki joutuun, joutuun!

v. TELLHEIM. Mitä sinä minusta? Tule tänne! Puhu, mikä on hätänä?

JUST. Kuulkaahan vain –

    (Puhuu salaisesti hänen korvaansa.)

NEITI (tällävälin syrjään Franziskalle). Huomaatkos, Franziska?

FRANZISKA. Voi teitä kovasydämistä! Olen seisonut tässä kuin hiilillä!

v. TELLHEIM (Justille). Mitä sanot? – Se ei ole mahdollista! – Te?
(Katsoen neitiin rajusti.) – Sano se ääneen; sano se hänelle, vasten
kasvoja! Kuulkaa siis, neiti hyvä! –

JUST. Isäntä sanoi, että neiti von Barnhelm oli ottanut itselleen sen
sormuksen, jonka minä hänelle panttasin; että neiti oli tuntenut sen
omakseen eikä halunnut antaa sitä takaisin. –

v. TELLHEIM. Onko tämä totta, neiti hyvä? – Ei, se ei voi olla totta!

NEITI (hymyillen). Ja miksi ei. Tellheim? – Miksi se ei voi olla totta?

v. TELLHEIM (kiivaasti). No, olkoon se siis totta! – Mikä hirveä totuus
onkaan minulle yhtäkkiä selvinnyt! – Nyt tunnen teidät, petollisen,
uskottoman!

NEITI (pelästyneenä). Kuka? kuka on uskoton?

v. TELLHEIM. Te, jonka nimeä en enää tahdo mainita!

NEITI. Tellheim!

v. TELLHEIM. Unohtakaa nimeni! – Te saavuitte tänne purkaaksenne
liittomme. Se on selvä! – Kuinka mielellään tuleekaan sattuma
uskottoman avuksi! Se toi käsiinne minulle antamanne sormuksen. Ja
viekkautenne osasi toimittaa teille antamani minulle takaisin.

NEITI. Tellheim, mitä aaveita näettekään! Tyyntykää toki, ja kuulkaa
minua.

FRANZISKA (itsekseen). Joutipa hänkin saada osansa!

YHDESTOISTA KOHTAUS.

    Werner (kukkaro kultarahoja kädessään). v. Tellheim. Neiti.
    Franziska. Just.

WERNER. Tässä minä jo olen, herra majuri! –

v. TELLHEIM (katsahtamatta häneen). Mitä minä sinusta?

WERNER. Tässä on rahaa! tuhat pistolia!

v. TELLHEIM. Minä en niitä huoli!

WERNER. Huomenna saatte, herra majuri, saman verran lisää.

v. TELLHEIM. Pidä rahasi!

WERNER. Nehän on teidän rahojanne, herra majuri. – Luulenpa, ettette
huomaa, kenen kanssa puhutte?

v. TELLHEIM. Vie ne pois! sanon minä.

WERNER. Mikä teitä vaivaa? – Minä olen Werner.

v. TELLHEIM. Kaikki hyvyys on vilppiä, kaikki alttius petosta.

WERNER. Minuako tarkoitatte?

v. TELLHEIM. Miten haluat!

WERNER. Minähän olen vain täyttänyt käskynne –

v. TELLHEIM. Täytä siis tämäkin ja mene matkaasi!

WERNER. Herra majuri! (harmistuneena) minä olen ihminen –

v. TELLHEIM. No, sehän on jotakin se!

WERNER. Jolla on sappeakin –

v. TELLHEIM. Hyvä! Sappi onkin parasta, mitä meillä on.

WERNER. Minä pyydän teitä, herra majuri –

v. TELLHEIM. Kuinka monta kertaa minun pitää se sanoa? Minä en tarvitse
rahojasi!

WERNER (suuttuneena). No tarvitkoon niitä sitten kuka tahansa!

    (Heittää kukkaron hänen jalkojensa eteen ja menee syrjään.)

NEITI (Franziskalle). Ah, rakas Franziska, minun olisi pitänyt totella
sinua. Olen pitkittänyt pilaa liian kauvan – Mutta hänenhän tarvitsisi
vain kuulla, mitä minulla –

    (Lähestyen häntä.)

FRANZISKA (vastaamatta neidille lähestyy Werneriä). Herra varusmestari!

WERNER (äreästi). Menköön hän tiehensä! –

FRANZISKA. Huu! Minkälaisia miehiä!

NEITI. Tellheim! – Tellheim! (Tämä puree vimmoissaan kynsiään, kääntyy
poispäin eikä kuule mitään.) Ei, tämä menee jo liian pitkälle! – Kuulkaa
minua toki! – Te erehdytte! – Pelkkä väärinkäsitys, – Tellheim! –
Ettekö tahdo kuunnella omaa Minnaanne? – Kuinka sellaista saatatte
epäilläkään? – Minäkö haluaisin päästä teistä eroon? – Minäkö olisin
tullut tänne sitä varten? – Tellheim!

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

    Kaksi palvelijaa, eri puolilta poikki salin juosten. Edelliset.

ENSIMÄINEN PALVELIJA. Armollinen neiti, hänen ylhäisyytensä, kreivi! –

TOINEN PALVELIJA. Hän saapuu, armollinen neiti! –

FRANZISKA (on rientänyt ikkunaan). Hän se on! hän se on!

NEITI. Onko se hän? – Oi, nyt pian, pian, Tellheim –

v. TELLHEIM (yhtäkkiä tointuen). Kuka? kuka tulee? Enonneko, neiti? tuo
julma eno? – Antakaa hänen tulla, antakaa hänen tulla! – Älkää
pelätkö! Hän ei saa solvata teitä ainoallakaan katseella! Hän joutuu
tekemisiin minun kanssani. – Tosin te ette sitä ansaitse –

NEITI. Syleilkää minua pian, Tellheim, ja unohtakaa kaikki –

v. TELLHEIM. Haa, jospa tietäisin, että osaatte katua! –

NEITI. Ei, minä en voi katua sitä, että olen päässyt näkemään koko
teidän sydämenne! – Ah, minkälainen mies te olettekaan! – Syleilkää
Minnaanne, onnellista Minnaanne! mutta juuri teidän kauttanne
onnellista! (Vaipuu hänen syliinsä.) Ja nyt häntä vastaan! –

v. TELLHEIM. Ketä vastaan?

NEITI. Parhainta tuntemattomista ystävistänne.

v. TELLHEIM. Mitä?

NEITI. Kreiviä, enoani, isääni, teidän isäänne – – Minun pakoni, hänen
suuttumuksensa, minun perinnöttömäksi tekemiseni; – ettekö kuule, että
kaikki on vain keksittyä? Herkkäuskoinen ritari!

v. TELLHEIM. Keksittyä? Mutta sormus? sormus?

NEITI. Missä teillä on se sormus, jonka annoin teille takaisin?

v. TELLHEIM. Te otatte sen jälleen? – Oi, sitten olen onnellinen! –
Kas tässä, Minna! –

    (Vetää sen esiin.)

NEITI. Katsokaahan sitä toki ensin! – Voi niitä sokeita, jotka eivät
tahdo mitään nähdä! – Mikä sormus se sitten on? Sekö, jonka sain
teiltä, vai se, jonka te saitte minulta? – Eikö se ole juuri se, jota
en tahtonut jättää isännän huostaan?

v. TELLHEIM. Hyvä jumala! mitä näen? mitä kuulen?

NEITI. Täytyykö minun nyt taas se ottaa? täytyykö? – (Tempaa sen hänen
kädestään ja pistää sen omaan sormeensa.) No? onko kaikki nyt hyvin?

v. TELLHEIM. Missä olen? – (Suudellen hänen käsiään.) Oi, te paha
enkeli! – kiduttaa minua sillä tavalla!

NEITI. Tämä näytteeksi siitä, rakas puolisoni, ettei teidän koskaan pidä
tehdä minulle kepposta, jollette tahdo, että heti maksan takaisin
samalla mitalla. – Ettekö muka tekin ole minua kiduttanut?

v. TELLHEIM. Voi teitä ilveilijöitä, olisihan minun pitänyt tuntea
teidät!

FRANZISKA. Ei, totisesti; minusta ei ole ilveilijäksi. Olen vavissut ja
tutissut ja minun on täytynyt kädelläni pitää suutani tukossa.

NEITI. Ei ole omakaan osani ollut helppoa. Mutta tulkaahan toki!

v. TELLHEIM. En osaa vielä oikein tointua. – Kuinka hyvältä, kuinka
pelottavalta minusta tuntuu! On kuin äkkiä heräisi hirvittävästä unesta!

NEITI. Me vitkastelemme. – Kuulen hänen jo tulevan.

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

    Kreivi v. Bruchsall, jota isäntä ja jotkut palvelijat seuraavat.
    Edelliset.

KREIVI (sisään astuessaan). Hän saapui kai onnellisesti perille? –

NEITI (joka hypähtää häntä vastaan). Ah, isäni!

KREIVI. Tässä olen, rakas Minna! (Syleillen häntä.) Mutta mitä, tyttö?
(Huomatessaan Tellheimin.) Tuskin olet ollut täällä täyttä vuorokautta
ja sinulla on jo tuttuja ja seuranpitäjiä?

NEITI. Arvatkaa, kuka hän on?

KREIVI. Eihän vain sinun Tellheimisi?

NEITI. Kukapa muu kuin hän? – Tulkaa, Tellheim!

    (Vie hänet kreivin luo.)

KREIVI. Hyvä herra, emme ole koskaan nähneet toisiamme, mutta jo ensi
silmäyksellä olin teidät tuntevinani. Toivoin arvanneeni oikein.
– Syleilkää minua. – Olette saavuttanut täyden kunnioitukseni. Pyydän
ystävyyttänne. – Sisareni tytär, tyttäreni rakastaa teitä. –

NEITI. Sen te tiedätte, isäni! – Ja onko se sokea, minun rakkauteni?

KREIVI. Ei, Minna, rakkautesi ei ole sokea, mutta rakastettusi on –
mykkä.

v. TELLHEIM (heittäytyen hänen syliinsä). Suokaa minulle aikaa
tointuakseni, isäni! –

KREIVI. Hyvä näinkin, poikani! Kuulen, että vaikka suusi ei osaakaan
pakista, niin osaa sydämesi kuitenkin puhua. – Minä en muuten juuri
pidä tuonvärisistä upseereista. (Viitaten Tellheimin univormuun.) Mutta
te olette rehellinen mies, Tellheim, ja olipa rehellisellä miehellä
millainen puku tahansa, häntä ei voi olla rakastamatta.

NEITI. Oi, jospa tietäisitte kaikki! –

KREIVI. Mikäpä minua estää saamasta tietää kaikkea? – Missä ovat
huoneeni, herra isäntä?

ISÄNTÄ. Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon vain astua tänne sisään.

KREIVI. Tule, Minna! Tulkaa, herra majuri!

    (Poistuu isännän ja palvelijoitten seuraamana.)

NEITI. Tulkaa, Tellheim!

v. TELLHEIM. Seuraan teitä tuossa tuokiossa, hyvä neiti. Vielä vain
sananen tälle miehelle!

    (Kääntyen Wernerin puoleen.)

NEITI. Ja se oikein ystävällinen! Minusta näyttää, että se on tarpeen.
– Franziska, eikö niin?

    (Seuraa kreiviä.)

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

    von Tellheim. Werner. Just. Franziska.

v. TELLHEIM (osoittaen kukkaroa, jonka Werner on heittänyt maahan). Kas
tuossa, Just! – nosta kukkaro maasta ja vie se kotiin. Mene! –

    (Just poistuu.)

WERNER (joka yhä vielä on seisonut nurkassa murjottaen eikä ole
näyttänyt ottavan osaa mihinkään, tämän kuultuaan). No niin!

v. TELLHEIM (lähestyen häntä tuttavallisesti). Werner, milloin voin
saada ne toiset tuhat pistolia?

WERNER (yhtäkkiä jälleen hyvällä tuulellaan). Huomenna, herra majuri!
huomenna. –

v. TELLHEIM. Minun ei tarvitse joutua velalliseksesi, mutta tahdon
ruveta varojesi hoitajaksi. Kaikille teille hyväsydämisille ihmisille
pitäisi asettaa holhooja. Te olette jonkinlaisia tuhlaajia. – Sinä
suutuit minuun äsken, Werner! –

WERNER. Kautta kurjan sieluni, suutuin! – Mutta minun ei sittenkään
olisi pitänyt olla sellainen tolvana. Nyt käsitän sen varsin hyvin. Minä
ansaitsisin saada sata patukan iskua. Käskekää pois vain antaa ne
minulle; mutta nyt ei enää mitään kaunaa, rakas majuri! –

v. TELLHEIM. Kaunaa? – (Puristaen hänen kättään.) Lue silmistäni kaikki
se, mitä en osaa sinulle sanoa! – Haa! haluaisinpa nähdä sen, jolla
olisi parempi tyttö ja vilpittömämpi ystävä kuin minulla! – Franziska,
eikö niin? –

    (Poistuu.)

VIIDESTOISTA KOHTAUS.

    Werner. Franziska.

FRANZISKA (itsekseen). Niin, totisesti, hän on perin hyvä mies! –
Sellaista en tapaa toista. – Se täytyy tulla sanotuksi! (Lähestyen
Werneriä ujona ja häpeissään.) Herra varusmestari –

WERNER (joka pyyhkii silmiään). No?

FRANZISKA. Herra varusmestari –

WERNER. Mitä nyt sitten, neitokainen?

FRANZISKA. Katsahtakoon hän minuun, herra varusmestari –

WERNER. En vielä saata; en tiedä, mikä silmiini on tullut.

FRANZISKA. Katsokoon hän minua toki!

WERNER. Pelkäänpä, että olen katsonut häntä jo liiaksikin, neitokainen!
– No, nythän jo näen hänet! Mikä on hätänä?

FRANZISKA. Herra varusmestari – – eikö hän tarvitsisi varusmestarin
rouvaa?

WERNER. Puhuuko hän totta, neitokainen?

FRANZISKA. Täyttä totta!

WERNER. Lähtisikö hän vaikka Persiaankin?

FRANZISKA. Mihin varusmestari vain haluaa!

WERNER. Oikeinko totta? – Hoi! Herra majuri! ei pidä suurennella! Nyt
on minulla ainakin yhtä hyvä tyttö ja yhtä vilpitön ystävä kuin
teilläkin! – Antakoon hän minulle kätensä, neitokainen! Top! –
Kymmenen vuoden kuluttua hän on kenraalin rouva tai leski!

SELITYKSIÄ:

Neljännen näytöksen toisen kohtauksen ranskankieliset lauseet
merkitsevät suomeksi:

Est-il permis j. n. e. Saanko luvan, herra majuri?

Parbleu! – Mais non – j. n. e. Hitto vieköön! – Mutta ei – tämä
on hänen huoneensa –

Le Major de Tellheim; j. n. e. Majuri von Tellheim; aivan oikein,
kaunis lapseni, häntä minä etsin. Missä hän on?

Comment? – Mitä?

Ah, Madame, – Mademoiselle – Ah, rouva, neiti.

Ah voilà de ses politesses! j. n. e. Ah, se on hänen kohteliaita
tapojaan! Hän on erittäin siro ja hieno mies, tuo majuri!

C'est dommage; j. n. e. Sepä on vahinko; olen siitä pahoillani.

Nouvelle – uutinen.

Mademoiselle parle françois? j. n. e. Puhuuko neiti ranskaa? Mutta
sehän on selvää; näkeehän sen! – Kysymykseni oli varsin epäkohtelias;
suonette anteeksi, neiti. –

Sachés donc, Mademoiselle – Tietäkää siis, neiti –

á l'ordinaire – tavallisesti.

et le Ministre m'a dit j. n. e. – ja ministeri sanoi minulle noin
meidän kesken, sillä hänen ylhäisyytensä on minun ystäviäni, ja meidän
välillämme ei ole mitään salaisuuksia.

rapport – selostus.

tout à fait en faveur j. n. e. kokonaan majurin eduksi. – Herra,
sanoi minulle hänen ylhäisyytensä, te ymmärtänette, että kaikki riippuu
siitä tavasta, millä asiat esitetään kuninkaalle, ja te tunnette minut.
Tuo Tellheim on erittäin kelpo poika, ja tiedänhän minä, että te pidätte
hänestä. Ystävieni ystävät ovat minunkin ystäviäni. Tuo Tellheim tulee
kuninkaalle maksamaan koko tavalla, mutta palvellaanko kuninkaita
ilmaiseksi? Tässä maailmassa täytyy tukea toisiaan molemmin puolin; ja
jos jonkun on jotakin menetettävä, niin olkoon se kuningas eikä meidän
laatuisemme kunnon mies. Tästä periaatteesta en poikkea milloinkaan.

Ah que son Excellence j. n. e. Ah, hänen ylhäisyydellään on sydän
oikealla paikallaan!

au reste – muuten.

une lettre de la main – käsikirje.

infailliblement – aivan varmaan.

Vous voyés en moi j. n. e. Te näette minussa ritari Riccaut de la
Marlinieren, Pitkän Kynnen herran, Kullanhaalijain sukuhaaraa.

qui est veritablement j. n. e. jossa todellakin on kuninkaallista
verta. – Täytyy tunnustaa, että minä olen epäilemättä koko suvun
kaikkein seikkailurikkain vesa.

affaire d'honneur – kunnia-asia.

Ah, Mademoiselle, que je voudrois j. n. e. Ah, neiti, kunpa en olisi
koskaan nähnyt tätä maata!

Capitaine – kapteeni.

Oui, Mademoiselle, me voilá reforme j. n. e. Aivan niin, neiti, olen
saanut eroni ja sen johdosta joutunut keppikerjäläiseksi.

Vous êtes bien bonne, j. n. e. Te olette kovin hyvä, neiti.

reformir – erottaa virasta.

rouinir – joutua puille paljaille.

Tranchons le mot; j. n. e. Suoraan sanoen, minulla ei ole ropoakaan,
ja nyt minua todellakin odottaa täydellinen tyhjyys.

qu'un malheur ne vient jamais seul – ettei onnettomuus koskaan tule
yksin.

extraction, syntyperä.

resource – keino.

honnêt-homme – kunnon mies.

Mademoiselle, je joue avec un guignon j. n. e. neiti, minä pelaan
uskomattoman huonolla onnella.

Je sais bien, qu'il y avoit j. n. e. Tiedän varsin hyvin, että
kysymyksessä oli muutakin kuin peli. Siliä vastapelaajieni joukossa oli
joitakin naisia.

invitir – kutsua.

revanche, mais – j. n. e. korvausta, mutta – te ymmärrätte, neiti –

Tatit mieux, Mademoiselle, j. n. e. Sitä parempi, neiti, sitä parempi!
Kaikki henkevät ihmiset pitävät pelaamisesta intohimoisesti.

Comment, Mademoiselle, vous poulés j. n. e. Mitä, neiti, te haluatte
olla minun osakkaani? Kaikesta sydämestäni.

Ah, Mademoiselle, que j. n. e. Ah, neiti, kuinka rakastettava te
olette! –

Donnés toujours, j. n. e. Antakaa pois vain, neiti, antakaa.

interessir – olla osallisena.

pour le tiers – kolmannella osalla.

liaison – suhde.

et de ce moment j. n. e. ja tästä hetkestä alkaen alan minä toivoa
parasta onneeni nähden.

Je suis des Bons, j. n. e. Minä kuulun noihin taitaviin, neiti,
Tiedättekö, mitä se merkitsee?

Je sais monter un coup – Minä osaan tehdä tempun.

Je file la carte j. n. e. Minä sujautan kortin hyvin taitavasti –

Je fais sauter la coupe j. n. e. Minä pistän nostetun pinkan
entiselleen erittäin etevästi –

Donnés moi un pigeonneau j. n. e. Antakaa minulle vain kyyhkysenpoika
kynittäväksi, ja –

Comment, Mademoiselle? j. n. e. Mitä, neiti? Te nimitätte sitä
"petette"? Korjata onnensa kulkua, käydä siihen lujasti käsiksi, olla
varma asiastaan –

Laissés-moi faire, Mademoiselle – Jättäkää se minun huolekseni,
neiti –

Votre très-humble – Teidän nöyrin palvelijanne –