»Kansantuhooja»

»KANSANTUHOOJA»

Salapoliisiromaani

Kirj.

VILHO HELANEN

Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1951.

SISÄLLYS

1. Kotimainen ensi-ilta.

2. »Sääli sitä, joka tänä iltana suorittaisi murhan.»

3. »Loo-Ruhama — ei armahdettu».

4. Sydänhalvausko?

5. Myrkkyä!

6. Vieras Pohjanlahden takaa.

7. Vuorineuvos Saloisen kutsut.

8. Tyttö, joka ei ollut pelastettavissa.

9. Johtaja Kekrilä astuu esiin.

10. Nuori meripoika Oiva.

11. Margit heittäytyy peliin.

12. Lehti alkaa kääntyä.

13. Oili Sormaalan panos.

14. »Minä tahdoinkin olla kansantuhooja!».

Ensimmäinen luku.

KOTIMAINEN ENSI-ILTA.

— Anteeksi, että häiritsemme sinua, isä.

Varatuomari Kaarlo Rauta työnsi takaisin hyllyyn kirjan, jota hän juuri
oli ollut selailemassa, ja kääntyi.

Hänen molemmat lapsensa seisoivat työhuoneen kynnyksellä. Harteikkaan
ja rotevan Martin rinnalla Marja vaikutti kovin pieneltä ja hennolta.
Lyseolaisen — vaikkapa vain ensiluokkalaisen — ylimielisyys loisti
Martin pyöreillä kasvoilla, kun hän hymyili sisarelleen.

— Näetkös nyt? Minä olin oikeassa. Tietysti. He lähtevät juhlimaan.
Saat tyytyä siihen, että Mari panee sinut nukkumaan. Minähän sanoin
sinulle.

Sinimekkoinen pikku tyttö katsoi hellittämättä komeaa, frakkipukuista
isäänsä. Hänkin ymmärsi, mitä tuo puku merkitsi.

— Isi ehkä lähtee, hän myönsi vastahakoisesti, — mutta äiti ei.

— Pyh, poika väitti, — tietysti äitikin. Kuulinhan minä omin korvin
Marin äsken sanovan, että joka ilta he ovat menossa. Eikä isä mene
koskaan teatteriin ilman äitiä.

— Mistä oikeastaan on kysymys? Rauta tiedusti.

Martti oli heti valmis selittämään:

— Marja kinaa aina vastaan. Pikku tytöt ovat kai sellaisia. Eivät ota
uskoakseen selvää asiaa, jos se on heidän mieltänsä vastaan. Ainakin
Marja on sellainen hoopo. Nytkin hän halusi lyödä vetoa kanssani. Minä
en viitsinyt, kun tiesin hänen olevan väärässä.

Sisar ojensi häntä kohden kättään.

— Minä olen varma, hän julisti. — Äiti ei lähde. Lyödään vetoa. Tuhat
markkaa!

Rauta puraisi huultaan. Tyttö oli hyvin tosissaan. Pienet kasvot olivat
punehtuneet, ja alaleuka työntyi itsepäisesti eteenpäin. Eräs Inkerin
ojennus muistui isän mieleen. »Sinun ei pitäisi olla niin kärkäs aina
ehdottamaan vedonlyöntiä», vaimo oli sanonut, »tuo huono tapa voi
tarttua lapsiin.» Ilmeisesti varoitus oli aiheellinen — harmillisen
aiheellinen.

— Minä en välitä sinun olemattomasta tuhatmarkkasestasi, Martti hymähti
ylväästi. — On selvää, että äitikin lähtee.

— Eipäs, Marja mutisi. Mutta ääni ei ollut enää yhtä varma kuin äsken.
Hänen huulensa alkoivat vavista, ja harmaat silmät tähysivät vetoavasti
isään.

Rauta nosti tyttösen syliinsä ja siveli hellästi hänen kullankeltaisia
kiharoitaan.

— Älä ole pahoillasi, vaikka Martti on tällä kertaa oikeassa, hän
tyynnytteli lasta. — Mistä sait päähäsi, että äiti jäisi kotiin?

— Minä näin. Äiti riisuutui, ihan äsken. Aivan paitaa myöten.

Martti naurahti ivallisesti.

— Marja on aika vauva. Hän ei tiedä elämästä mitään, hän pilkkasi.
Sitten hän lisäsi opettavaisesti: — Pukeutuessaan juhliin hieno nainen
riisuutuu. Silloin ei monta rihmaa jää hameen alle.

Tyttö tuijotti suurin, kysyvin silmin isäänsä. Tämä myönsi:

— Niinhän se on, suunnilleen.

Hetken Marja pohti kuulemaansa. Sitten hänen huomionsa kiintyi eräisiin
veljen sanoihin. Hän tiedusti:

— Onko äiti hieno nainen?

— Varmasti on, Rauta vahvisti.

Tyytyväinen hymy kirkasti lapsen kasvot. Se häipyi kuitenkin saman
tien. Hän puristautui isäänsä vastaan valittaen:

— Täytyykö teidän molempien mennä? Koko illaksi?

— Täytyy. Menemme ensin teatteriin. Siellä on ensi-ilta. Esitetään
näytelmä, jonka muuan isän tuttava on kirjoittanut. Sen jälkeen meidät
on kutsuttu illallisille erään vuorineuvoksen luo. Tulemme myöhään
kotiin. Mutta ethän sinä, isän iso tyttö, sitä murehdi.

Martti tuhahti ivallisesti:

— Vai ei! Kohta se liipaa.

Rauta kääntyi poikaansa.

— Liipaa? hän toisti kysyvästi.

— Niin, itkee, Martti selitti. — »Iso tyttö» — pyh. Vinkuva vauva.

Se oli liikaa pikku siskolle. Hän huusi kiivaasti:

— Enpäs! Marja ei itke!

Veli tiukkeni:

— Vai et? Muistatko, isä, kun viime keväänä lähdit äidin kanssa
joihinkin suuriin juhliin? Äiti riisui Marjan, ja sinä luit hänen
kanssaan iltarukouksen ja peittelit hänet. Mutta kolmeen kertaan tyttö
juoksi yläkerrasta tänne alas peräänne itkien ja kiljuen, että hänelle
oli sanottava hyvää yötä.

Rautaa hymyilytti. Hän muisti, hyvinkin. Mutta hän tunsi pienen, hennon
olennon jäykistyvän sylissään. Niinpä hän pidättäytyi sanomasta mitään.

Poika jatkoi:

— Kolmeen kertaan äidin oli hyväiltävä ja suudeltava Marjaa. Kolmeen
kertaan sinä, isä, sait kantaa tytön yläkertaan takaisin ja peitellä
hänet vuoteeseen. Töin tuskin saitte sitten ulko-oven perässänne
kiinni, kun tuo itkuliisa oli jo riuhtomassa ovenkahvaa. »He menivät,
he menivät», hän ulvoi, »eivätkä sanoneet hyvää yötä! Miten he
saattoivat... saattoivat mennä niin?» Oli siinä Marilla hyssyttelemistä
ja lellimistä. Vieressä seisoessani minua ihan inhotti. Mutta vähällä
piti, etten tukkapöllyä saanut. »Martti, kultapoika», Mari ähkyi,
»miten voit irvistellä? Etkö näe, että pikku enkelillä on sydän surusta
pakahtumaisillaan?» »Enkelillä» — pyh!

Isän sylissä oleva tyttönen ei yrittänyt puolustautua. Vienosti hän
vain kuiskasi:

— Marja oli niin pieni silloin. Ei Marja enää itke.

— Eipä tietenkään, Rauta hyväksyi. — Tuosta itkusta on jo kauan.

Martti hymähti pilkallisesti. Mutta huomautus, joka pyöri hänen
kielellään, jäi lausumatta. Hänen huomionsa kiintyi äitiin, joka
samassa tuli näkyviin. Hän huudahti välittömästi:

— Äiti, sinä olet kaunis kuin prinsessa!

Marja päästi huudahduksen, jossa helähti ihastus. Rautakin pani
tyytyväisenä merkille, että vaimo oli tyylikäs ilmestys.

Inkerillä oli yllään uusi iltapukunsa. Olkapäät ja käsivarret olivat
paljaat. Vaaleansininen pitsikangas korosti poven tyttömäisyyttä ja
vyötärön hoikkuutta laajeten sitten pitkäksi, hulmuavahelmaiseksi
hameeksi. Käsissä hänellä oli kyynärpäihin asti ulottuvat mustat
hansikkaat, ja sormissa hän riiputti kärpännahkaviittaansa. Kun hän
pyörähti veikistellen ympäri, mies havaitsi, että vaalea tukka oli
kiedottu niskaan taidokkaaksi kreikkalaiskampaukseksi, jossa oli pari
välkkyvää, kukkamaista koristetta.

— Mistä olet keksinyt nuo kehäkukat?

Vaimo naurahti.

— Ne ovat strasseja, kultaseni. Halpoja koruja, mutta nyt korkeinta
muotia. Kelpaanko minä näin?

Martti oli tuijottanut häntä sinisilmät säihkyen. Nyt hän huoahti
moittivasti:

— Äiti...

Inkeri suuteli häntä kevyesti.

— Tiedän, miten kauniisti sinä ajattelet, poikani. Ja kiitos siitä.
Mutta isäsi on hirmuisen vaatelias. Hän ei ole yhtä sokea kuin sinä
minuun nähden, ei enää.

Rauta laski Marjan sylistään.

— Olet liiankin upea ensi-iltaan, hän virkkoi.

— Niin kuin sinä myös, vaimo huomautti. — Smokki olisi riittänyt
ensi-iltaan. Mutta minkäpä kumpikaan sille voimme, että jälkeenpäin
ovat Saloisten iltakutsut? Mietin kauan, pitäisikö minun ottaa jokin
kaulakoru.

Mies pudisti päätään.

— Ei. Kaulasi on kaunein noin.

Marin äkeä ääni kajahti saliin vievän oven kynnykseltä: — Turhuuden
markkinoille sitä taas mennään. Koristautuneina kuin riikinkukot.
Sen minä vain sanon, että pitkälle mennään, kun koreissa höyhenissä
keikistellään viattomien lasten silmien edessä.

Raskaasti hengittäen lihava palvelijatar laahusti huoneeseen.

Vanhan hoitajattaren tuikea katse sai Inkerin punastumaan. Aivan
kuin koulutyttönä ennen vanhaan, kun Mari moitti minua jostakin, hän
ajatteli harmistuneena. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan heitti
kärppäviitan paljaiden olkapäittensä peitoksi.

Rauta nauroi. Se äkämystytti iäkästä palvelijatarta entistä enemmän.
Hän nosti tytön syliinsä ja tarttui poikaa kädestä muristen:

— Minä vien lapset pois, ennen kuin saavat korjaamattoman vahingon
sielullensa.

Martti tyytyi irvistämään ja heilauttamaan kättään vanhemmilleen
hyvästiksi. Mutta pikku Marja ilmoitti kirkkaalla äänellä:

— Äiti on kaunis. Isona Marja tahtoo tuollaisen leningin. Mutta ei
rihmaakaan hameen alle.

Vanha hoitajatar loi isäntäväkeensä kiukkua kiehuvan katseen.

— Sen minä sanon, hän mutisi, — että huonot esimerkit voivat viedä
pienet enkelitkin harhateille. Onnekseen lehtori ja lehtorska —
siunatut olkoot muistossa — eivät ole enää katsomassa ja kuulemassa.
Johan...

Rauta keskeytti hänen purkauksensa:

— Tietääkö Mari mitään Moilasesta?

Iäkäs palvelijatar sinkautti olkansa ylitse vastaukseksi:

— Jo neljännestunti sitten talonmies ajoi auton portin eteen. Niin että
sen puolesta ei herrasväen tarvitse täällä toistensa hepeniä ihastella.

Auton kääntyessä Nervanderinkadulta kirkkaasti valaistulle
Mannerheimintielle Inkeri virkkoi:

— Viime päivinä olen tuskin ehtinyt vilkaista sanomalehtiä. Tästäkin
teatterissa käynnistä tiedän vain, että menemme kotimaiseen
ensi-iltaan. Mikä se on?

— »Leijona on noussut tiheiköstänsä...»

Inkeri vilkaisi epäilevästi mieheensä.

— »Leijona on noussut...», hän toisti. — Tarkoitatko, että...

— Se on näytelmän nimi. Otettu Raamatusta, tarkemmin sanoen profeetta
Jeremian kirjasta. Näytelmän mottona on koko lause: »Leijona on noussut
tiheiköstänsä, kansan tuhooja on lähtenyt liikkeelle, tekemään sinun
maasi autioksi: sinun kaupunkisi hävitetään asujattomiksi.»

Vaimo huokaisi.

— Ei kuulosta valoisalta. Minä luulin, että kysymyksessä olisi
huvinäytelmä.

— Miksi niin?

Inkeri oli valmis selittämään:

— Eiväthän kotimaisista näytelmistä menesty muut kuin komediat ja
farssit. Teatterit eivät huoli, niin ainakin kirjailijat valittavat,
ohjelmistoonsa vakavaa kotimaista näytelmää muuta kuin korkeintaan
kevään viimeisenä. Sillä — he väittävät — halutaan todistaa yleisön
viittaavan kintaalla kotimaiselle draamalle, vaikka siihen vuoden
aikaan teatterisalit ammottaisivat joka tapauksessa tyhjyyttään. Mutta
nyt on syksy ja paras näytäntökausi alkamassa, joten en ymmärrä...

Rauta hymähti.

— Teatterinjohtajat ovat varmasti myös kuulleet noita puheita, hän
sanoi, — ja päättäneet osoittaa, että suomalainen yleisö ei välitä
kotimaisesta murhenäytelmästä edes syksyllä. Minun ennakkotieto
jeni mukaan »Leijona on noussut tiheiköstänsä» soveltuu mainiosti
tuollaiseksi havaintoesimerkiksi. Tuskinpa se kolmanteen esityskertaan
jaksaa päästä.

— Kaarlo, vaimo valitti, — sinä saat minut jo etukäteen haukottelemaan.

Runeberginkadun kulmauksessa he joutuivat autoruuhkaan, jossa oli
kymmeniä linja- ja henkilövaunuja. Ainoastaan keskikaupungilta
Taka-Töölöön tulevat raitiovaunut jatkoivat kulkuaan. Muut linjat
olivat tukkeessa. Katuvierellä seisoi sankka uteliaiden parvi.

Cadillacin kuljettaja palasi tiedustelumatkaltaan ilmoittaen:

— Pikku juttu, herra kapteeni. Ykkösen raitiovaunu on ajanut erään
henkilöauton takaosan nuusaksi. Ei kuolleita eikä haavoittuneita.
Poliisin ilmoituksen mukaan reitti on parin minuutin kuluttua selvä.

— Hyvä on, Moilanen. Meillä ei ole kiirettä.

Inkeri jatkoi äskeistä keskustelua:

— Sinähän tunnet tämäniltaisen näytelmän tekijän. Millainen hän on?

Rauta vastasi kevyesti:

— Erik Ore? En usko, että sinä pitäisit hänestä. Miehen alkuperäinen
nimi oli Uuno Erola. Hän muutti sen ryhtyessään kirjailijaksi.

— Se tuskin riittää syyksi olla pitämättä hänestä, vaimo huomautti.

— Ei. Mutta hänen ammattitoverinsa sanovat hänen valinneen uuden
nimen tulevaa maailmankuuluisuuttaan silmällä pitäen. Hän kyllästyi,
kerrotaan, jo kouluaikana olemaan aina vain Uuno. Kirjailijanimensä hän
lienee löytänyt englannin sanakirjasta luottaen julistuksensa kerran
kaikuvan yli maailman kuin metalli ainakin.

Liikennepoliisi ei ollut liioitellut. Hämmästyttävän nopeasti purkautui
ruuhka, joka oli näyttänyt pahalta.

Cadillac läheni nopeasti ja äänettömästi keskikaupunkia, jonka yllä
syysillan taivas näytti kaikissa sateenkaaren väreissä hehkuvien
valomainosten repimältä. Katseltuaan niitä hetken Inkeri virkahti:

— Itseluottamusta ei tuolta Oreelta ainakaan tunnu puuttuvan.

— Ei, Rauta vahvisti. — Alkuun hän kokeili romaanien kirjoittajana.
Kerran hän vei kustannusyhtiöön romaanitrilogian käsikirjoituksen,
tasaluvuin 2.000 sivua. Kaksi viikkoa myöhemmin hän sai
hengentuotteensa takaisin hylättynä. Onnettomuudekseni satuin
seuraavana päivänä hänen kanssaan vastakkain Suurtorilla. Hän kirosi
synkeästi sitä professoria, jonka lausuntoon hylkäys perustui.
»Menin sen hyypiön puheille», hän kertoi, »ja kuunnellessani hänen
änkytyksiään tajusin, että Suomen kirjallisuuden historia toistuu.
Siinä istui uusi August Ahlqvist lukemassa anateemaansa uuden Aleksis
Kiven 'Seitsemän veljeksen ylitse!»

Inkeri purskahti iloiseen nauruun.

— Tosissaanko hän vertasi itseään Aleksis Kiveen?

— Ihan tosissaan.

Auto kaarsi raitiovaunun editse ja kiersi Kolmen sepän patsaan
pysähtyen teatterin eteen. Tukeva kuljettaja oli ihmeen ketterästi
maassa ja avaamassa takaovea.

— Tehkää hyvin, herra kapteeni ja rouva. Ellen toisenlaista
puhelinmääräystä saa, vaunu on tässä jälleen kello 22,45 Rauta silmäsi
häneen kysyvästi.

— Soitin päivällä teatterin kassaan, kuljettaja selitti.

— Sieltä ilmoitettiin ensi-illan päättyvän silloin.

— Hienoa, Moilanen. Näkemiin!

Kun he nousivat portaita, Inkeri sanoi:

— Eikö sinun olisi jo puhuteltava häntä herra Moilaseksi? On
kahdeksan vuotta siitä, kun hän oli pataljoonan komentajan lähetti
»tuohipataljoonassasi» Syvärillä.

Rauta torjui:

— Aseveljeydessä vuodet eivät merkitse mitään. Moilanen varmasti
luulisi minun suuttuneen häneen, jos rupeaisin herroittelemaan häntä.
Itsepäisesti hänkin pitää kiinni »herra kapteenistaan». Luullakseni te
naiset ette voi ymmärtää, miten lujia ne siteet ovat.

— Ehkäpä emme, vaimo hymähti. — Mutta on toki onni sinulle, ettei
lottia palvellut sotien aikana alaisinasi. Muuten ei kai toimistossasi
olisi muita naisapulaisia, olisivatpa he kuinka vanhoja tahansa.
Minulle se tietysti olisi helpotus. Pääsisin kuulemasta sääliväisiä
huokauksia siitä, kuinka vaikeaa lienee olla sellaisen miehen vaimo,
jolle vain kaupungin kauneimmat tytöt kelpaavat toimistoapulaisiksi.

Mies nauroi avatessaan oven hänelle.

— Sinäpä sen tiennet, kaikin puolin. Itse olit tuossa kaupungin
kauneimpien tyttöjen sarjassa ensimmäinen.

Teatterin eteisaula oli tungokseen asti täynnä väkeä.
Seinäsyvennyksessä vastapäätä ulko-ovea oleva, kauniisti valaistu
reliefi maan vapauden puolesta kaatuneiden ylioppilaiden muistoksi
vaikutti oudon unohdetulta. Silmäänpistävä kirjavuus vallitsi sekä
naisten että herrojen vaatetuksessa, kuten aina tämän teatterin
ensi-illoissa. Arki- ja juhlapukuja näytti olevan jokseenkin yhtä
paljon. Naiset piirittivät kärsimättöminä joukkoina korkeita
seinäpeilejä päästäkseen niiden ääreen parantamaan make up’iaan ja
kohentamaan hiuslaitteitaan.

— Jätä tässä minulle päällysvaatteesi, Rauta virkahti vaimolleen. —
Yritän päästä tuon hullunmyllyn lävitse vaatesäiliön luo.

Hän kumartui aukaisemaan Inkerin päällyskenkiä. Samassa huvittunut ääni
vierestä julisti:

— Voima polvistuu kauneuden edessä. Maalauksellista, kieltämättä.

Rauta ojentautui.

— Kas, kankaantuhrija. Mikä sinut on saanut tänne kumartamaan sinulle
vallan vierasta jumalatarta, Thalia-rouvaa? Inkeri, muistat kai maalari
Hornian, joka pitää itseään suurena taiteilijana?

Tumma, hintelä mies irvisti happamesti.

— Sinä et ole juuri kohtelias, Rauta. Tietysti vaimosi muistaa minut.
Mutta ymmärrän mielialasi. Raskaasti kuormatulta muulilta ei voi
odottaa oikeudenmukaista arvostusta. Aiotko päästä tuon vaatevuoren
kanssa jonnekin?

— Varmasti. Varsinkin, jos sinä käyt edelläni aukoen tietä.

Maalari pudisti päätään ja vilkaisi erään peilin ääressä tungeksivaan
naisjoukkoon.

— Ei vetele, veli hopea. Margit voi tulla tuossa tuokiossa.

Rauta hymähti.

— Margit? Onko hän palannut luoksesi? Muistaakseni molemmat vannoitte
viimeksi kuukausi sitten erotessanne, ettette ikipäivinä alentuisi edes
toisianne kadulla tuntemaan.

Hornia vaikutti peräti kiusaantuneelta.

— Hän palasi tänä aamuna.

— Ahaa, Rauta ilvehti, — siksi sinulla siis on laastarilappu oikeassa
ohimossasi. Sekä ateljeesi että pääsi on taas pyyhkäisty puhtaaksi
muista naishahmoista. Et kai enää uskalla pitempään aikaan ajatella
edes vaimoni muotokuvan maalaamista, josta oli puhe?

— Tuohon voisi sanoa paljonkin, maalari yritti puolustautua. — Mutta
kaipa te, rouva, olette vuosien mittaan tutustunut miehenne huumorin
omituiseen laatuun.

Inkeri ei ollut kuunnellut miesten sananvaihtoa, mutta nyökkäsi.
Hänen huomionsa oli kiintynyt naiseen, joka oli kauimmaisen peilin
luota kääntynyt tarkkaamaan heitä. Tämä oli pitkä ja uljasryhtinen,
kasvonpiirteet klassillisen säännölliset. Mutta mustat silmät
välähtelivät vihaisesti. Hän muisti nuo ylpeät, miltei etelämaiset
piirteet eräistä tauluista. »Margit.»

Joku takaa tuleva töytäisi Inkeriä, niin että hän horjahti. Mies mutisi
jotakin epämääräistä. Rauta katkaisi häneltä tien.

— Ei kiirettä, Lentoila. Kellot ovat soineet vasta ensimmäisen kerran.
Ehdit hyvin sanoa päivää.

Nukkavieru, pyylevä tulija pyyhkäisi likinäköisiä silmiään.

— Oh, sinähän siinä olet, Rauta, ja ihastuttava vaimosi. Pyydän
tuhannesti anteeksi, rouva.

Inkeri soi hänelle lämpimän hymyn.

— Ei minuun sattunut. Hauska nähdä teitä taas, kirjailija Lentoila.

Puhuteltu kumarsi.

— On melkein järkyttävää, että joku voi olla samalla kertaa niin kaunis
ja niin hyvä kuin te, rouva. Mutta pelkäsin todella myöhästyväni. Se
olisi ollut vahinko. Minä nähkääs olen lukenut näytelmän.

— Vahinko? Rauta kysäisi epäilevästi. — Onko Oreen tekele niin hyvä,
että ammattivelikin on lämmennyt?

Lentoila naurahti.

— En ymmärtänyt siitä tuon täätistä. Kysyin Oreelta, mitä hän sillä
tarkoittaa. »En tiedä», hän sanoi, »miksi minun pitäisi tietääkään?
Kun 'Cocktailkutsuja' on esitetty vuosi Broadwaylla täydellisenä
naurumenestyksenä, ja täällä pohjoismaissa se on kauan vetänyt täysiä
huoneita syvällisenä aatedraamana, niin teatterinjohtajat ratkaiskoot
kerran, mitä muuan kotimainenkin kirjailija näytelmällään tarkoittaa.»

Pidätetty nauru nyki lihavissa kasvoissa.

— Mitä sanot siitä. Rauta? Kiintoisaa, hiton kiintoisaa, vai?

Kellot soivat toisen kerran. Kirjailija heilautti kättään ja ryntäsi
vastausta odottamatta kohti vaatesäiliöitä.

Hintelä maalari silmäili vihaisesti hänen jälkeensä.

— On tuokin tyyppi, hän mutisi. — En miljoonastakaan markasta ottaisi
maalatakseni moista pöhöttynyttä naamaa.

Rauta virkkoi kiusoitellen:

— Elleivät vanhat merkit petä, saatkin lähikuukausina hankkia taas
elatuksesi maalaamalla asetelmia ja kukkia.

Hornia puuskahti harmistuneena:

— Osaan minä senkin taidon.

— Epäilemättä, veli mestari. Mutta vielä et ole kertonut, mikä on
saanut sinut Margitin kanssa tulemaan teatteriin.

Maalari vilkaisi varovaisesti taakseen ja kuiskasi sitten:

— Margitin intohimo on olla läsnä siellä, missä fiasko tapahtuu.

— Tapahtuuko tänä iltana fiasko?

— Vuorenvarmasti, Hornia vahvisti. — Minä tiedän, mitä puhun. Olin
näet näytelmän kenraaliharjoituksissa. Harmaassa menneisyydessä istuin
muutaman vuoden lyseossa samalla luokalla kuin Ore. Vanhan kaveruuden
vuoksi hän kutsui minut eiliseen spektaakkeliin. Minä, houna, tein
hänelle mieliksi. Sen uhraukseni seurauksia on, muuten, tämäkin.

Hän kosketti sormenpäillään oikeaa ohimoaan.

— Margit oli jostakin saanut tietoonsa tuon käyntini, hän jatkoi,
— ja ryntäsi luokseni tänään kukonlaulun aikaan. Hän on, tietysti,
suurenmoinen nainen. Mutta hänen mustasukkaisuudenpuuskansa ovat —
no jaa — melko villit. Hän kuvitteli teatterin primadonnan ihanuuden
vetäneen minut eilen tänne. Sopu palasi vasta, kun kerroin, miltä
minusta oli kenraaliharjoituksissa tuntunut. Käsiään taputtaen hän
nauroi: »Sitä fiaskoa katsomaan saat viedä minut!» Niin että turhaan
sinä, Rauta, epäilit minun oma-aloitteisesti tulleen nyt kumartamaan
Thaliaa.

— Mauno!

Ääni, joka nimen lausui, oli matala ja hillitty. Mutta se tyrehdytti
heti maalarin puhetulvan. Hän kumarsi kiireisen kömpelösti Raudoille.
Nämä kuulivat hänen loitotessaan upean, mustatukkaisen ystävättärensä
rinnalla selittävän tälle:

— Ihanaa, että tulit jo, Margit, rakkaani. Juttelin vain erään
upporikkaan pariskunnan kanssa, joka tyrkytti minulle erästä tilausta.
En tiedä, viitsinkö ottaa sen vastaan. Kieloja ja ruusuja, onko se muka
minun arvoiseni aihe? Eräillä on rahaa, mutta surkean banaali maku!

Tungos eteisaulassa oli helpottunut. Suurin osa yleisöstä oli jo
siirtynyt katsomoon. Rauta lähti kantamuksineen kohti vaatesäiliöitä.
Inkeri seurasi häntä hitaasti. Hän ei huomannut pilariin nojailevaa
lyhyttä ja tanakkaa herraa, ennen kuin tämä molemmat kädet ojossa
katkaisi hänen tiensä.

— Hei, Inkku! Onpa sinulla sievä kolttu ylläsi.

Rouva Rauta pysähtyi säpsähtäen. Ensi hetkessä hän ei tuntenut miestä,
jolla oli kalju pää ja turpeat kasvot. Sitten äkisti hän muisti. Hän
tajusi torjuvan ja tutkivan katseensa voineen loukata toista. Siksi hän
lämpimästi puristi ojennettua kättä.

— Oh, sinä, Risto! Suo anteeksi, etten heti tuntenut sinua. Siitä on
vuosia...

— ... kun viimeksi penkinpainajaisissa tavattiin, mies täydensi. —
Me kaksi olemme elävä todistus siitä, miten väärässä ne ovat, jotka
väittävät Helsinkiä pieneksi. Samassa kaupungissa olemme eläneet
sattumatta yksiin sen koommin, kun koulun lopetimme. Olen monesti
vuorineuvos Saloisen kutsuilla toivonut tapaavani sinut, Inkku. Mutta
herrasväki Rauta ei ole eksynyt samalla kertaa sinne, vaikka tiedän
teidän seurustelevan Saloisten kanssa. No, välipä sillä nyt enää. Tässä
minä olen, toimitusjohtaja Liuste omassa ylväässä persoonassaan.

Inkeri ei vastannut hänen puhetulvaansa. Hän tyytyi hymyilemään viileän
kohteliaasti.

— Puvustasi päättäen meillä on vihdoin tänään yhteinen jatko-ohjelma,
Liuste jatkoi kohentaen frakkiaan. — Minulla ei kuitenkaan liene niin
hyvää onnea, että saisin viedä sinut täältä Saloisten palatsiin.
Miehesi on mukana, vai?

— On. Ja sinulla tietysti vaimosi.

Mies naurahti hieman katkerasti.

— Vaimoni? Oletko sinä, Inkku, ainoa »muukalainen Jerusalemissa»? Vai
olenko perusteellisesti erehtynyt kuvitellessani meidänkin kuuluneen
Helsingin seurapiireihin? Sinulla ei näy olevan aavistustakaan siitä,
että arvoisa donna jätti minut jo puolisen vuotta sitten. Hänen
sielunsa ja kehonsa kaihosivat Erik Oreen luo.

Inkeri kiirehti sanomaan:

— En tiennyt sitä, Risto. Olen pahoillani...

Toimitusjohtaja Liuste huitaisi ilmaa pullealla kädellään.

— Älä välitä, Inkku. Menetykseni ei ollut suuri. Minua
suorastaan naurattaa ajatellessani, että Aira valitsi juuri
Oreen. Suuri kirjailija, muka! Se pöhkö ei ikinä pääse eteenpäin
rummunlyöjän-asteelta. Mutta veijari osaa hyötyä Airasta. Tytöllä on
vaikutusvaltaa tässä teatterissa. Ilman häntä Ore ei olisi saanut
roskakappalettaan hyväksytyksi pienimpäänkään maaseututeatteriin...
Kas, muhkea miehesi tulee, joten minun on paras häipyä. Näkemiin!

Tultuaan vaimonsa luo Rauta kysyi:

— Kuka tuo tyyppi oli?

— Saat tutustua häneen tänään vuorineuvos Saloisen luona. Hän on
toimitusjohtaja Risto Liuste. Entinen luokkatoverini.

— Ahaa, Aira Muroleen hylkäämä aviomies. No, on siinä ollutkin
epäsuhtainen pari... Kello soi kolmannen kerran. Mennään saliin.

Harmaahapsinen, miellyttävä ovenvartijatar tervehti heitä valoisasti
hymyillen ojentaessaan ohjelmavihkosen.

— Tervetuloa! Hauska nähdä herrasväkeä jälleen täällä.

— Kiitoksia, rouva Aikki, Rauta vastasi. — Te jaksatte olla aina yhtä
herttainen. Saisiko näin ennakkoon tietää, mikä on teidän arvostelunne
tämäniltaisesta näytelmästä? Olitte kai kenraaliharjoituksissa.

— Olin, ovenvartijatar myönsi hiljaisesti. Hän pudisti alakuloisena
päätään. Sitten hän virkkoi: — Odotan jännittyneenä, mitä tuomari ja
rouva pitävät siitä.

Raudat riensivät natisevaa käytävää pitkin kohti ensimmäistä
tuoliriviä. He pääsivät paikoilleen juuri, kun valot katsomossa
sammuivat. Takana tuolit paukkuivat ja vingahtelivat vielä esiripun
noustessa.

Inkeri kuiskasi miehelleen:

— Miten luulet tämän kotimaisen ensi-illan käyvän?

— Huonosti.

— Luotatko niin suuresti taiteilija Hornian arvosteluun?

— En yhtään, Rauta vastasi. — Mutta sen sijaan rouva Aikin makuun sitä
enemmän.

Toinen luku.

»SÄÄLI SITÄ, JOKA TÄNÄ ILTANA SUORITTAISI MURHAN.»

Rauta oli paikoilleen astellessaan silmäillyt ohjelmalehtistä. Hänen
katseensa oli silloin sattunut riveihin, joilla tämän illan näytelmän
tapahtuma-ajasta ja -paikasta ilmoitettiin epämääräisesti: »esim.
ennen ajanlaskumme alkua vaikkapa Jerusalemissa». Kirjailija Ore
tuntui tosiaan itsekin odottavan, mitä ohjaaja ja lavastaja hänen
näytelmästään tekisivät. Nämä puolestaan näyttivät katsoneen parhaaksi
ainakin ulkonaisesti pitää kiinni Oreen vihjaisemasta »esimerkistä».
Ensimmäisen näytöksen lavastus esitti rohkeasti tyylitellyin vedoin
vanhan ajan kaupungin katukuvaa.

Rauta oli varsin haluttomasti lähtenyt tänä iltana teatteriin. Häntä
oli viime päivinä askarruttanut kysymys, mitä tietä maahan oli alkanut
virrata huumausaineita, jotka tekivät tuhoisaa jälkeä eri ikäpolvien
keskuudessa. Viranomaistenkin oli pakko myöntää, että jokin tunnoton,
taitavasti johdettu rikolliskopla oli ilmeisesti kaiken takana.
Mutta kaikkiin yksityiskohtia koskeviin kysymyksiinsä hän oli saanut
heiltä epämääräisiä tai hermostuneen vältteleviä vastauksia. Poliisi
ei ollut päässyt huumausaineliigan jäljille. Rauta ei liioin omia
teitään ollut edistynyt tutkimuksissa. Hänellä ei ollut vielä ollut
mitään ilmoittamista yli-insinööri Paatsamalle, joka oli pyytänyt
häntä vaivoja ja kuluja säästämättä paljastamaan hänen ainoan
poikansa, heroiinin uhrina itsemurhaan päätyneen nuoren ylioppilaan,
tuhoojat. Rautaa hermostutti jutun liikkumattomuus. Hänen päähänsä
ei olisi pälkähtänyt tulla ensi-iltaan, ellei Ore olisi esittäessään
kutsunsa ollut niin hellyttävä ja poikkeuksellisen nöyrä. »Pistäydy
ensimmäisellä väliajalla tapaamassa minua», kirjailija oli sanonut,
»haluaisin jutella hieman kanssasi.» Hajamielisenä Rauta seurasi
näytelmän alkua. Muutamat miehet keskustelivat katujen kulmauksessa
kiihtynein äänin. Heitä todellisemmalta tuntui hänestä nuori Paavo
Paatsama, joka varhaisena elokuun aamuna oli ampunut itsensä Hesperian
puiston penkillä. Tämä piinaava kuva väikkyi hänen silmissään öin ja
päivin. Mutta sitten jokin partaan ylitse singottu vuorosana kiinnitti
hänen huomiotaan. Näyttämöllä väiteltiin vanhuksesta, jota toiset
kiittivät Herran profeetaksi, mutta jonka kotielämästä toiset esittivät
pelottavia välähdyksiä.

Hoosea... Hänhän oli lukenut Hoosean kirjan. Se oli tehnyt häneen
synkän, hämmentävän vaikutuksen. Eräs rivi siitä palautui äkisti hänen
mieleensä: »Mene, ota itsellesi haureellinen vaimo...» Se — Jumalan
käskynä profeetalleen — oli käsittämättömyydessään kiusannut häntä.
Hän oli tiukannut selitystä eräältä osakuntatoveriltaan, joka oli
jumaluusopin ylioppilas. Mutta tämä ei ollut osannut muuta kuin viitata
siihen, että kuvaus koski Israelin ja Juudan luopumista Herrasta.

Näyttämöllä syntyi hälyä miesjoukossa. Taustalla oleville portaille oli
ilmestynyt räikeäpukuinen ja julkeailmeinen nainen. »Goomer, Hoosean
vaimo, kaupunkimme häpeä ja kauhistus!» joku huusi, ja miesjoukko
väistyi inhoten sivummalle.

Niinpä niin, Rauta muisteli, Goomer Diblaimin tytär oli se, jonka
Hoosea otti vaimokseen. Kummallista, hän tuumi, miten sellainenkin
mitätön yksityiskohta, kuin se, kenen tytär Hoosean vaimon mainitaan
olleen, saattoi putkahtaa muistin lokeroista esiin.

Nainen kääntyi taakseen huutamaan: »Jisreel! Loo-Ammi! Tulkaa äidin
luo!» Kaksi kaunista, valoisakasvoista nuorukaista ilmestyi näkyviin.
»Tulkaa, poikani», nainen lausui, »minä opastan teitä. Saatte rakastaa
naisia, joita heidän puolisonsa rakastavat, mutta jotka rikkovat
teidän kanssanne avionsa.» Sen sanottuaan hän kääntyi menemään. Pojat
katsoivat hämillään toisiaan. »Se oli tietysti vain äitimme keksimä
pila», toinen heistä virkkoi. Toinen tuijotti synkkänä miesjoukkoa,
joka nyrkkiä puiden heitti sadatuksia Goomerin jälkeen. »Entäpä sitten,
vaikkei olisikaan?» hän sanoi veljelleen. »Tuo roskajoukko ei ansaitse,
että heidän vaimonsa pitäisivät avionsa kunniassa. He vihaavat sekä
isäämme että äitiämme ja meitä. Minä olen ja tahdon olla Goomerin
poika. Tule!» Nuorukaiset riensivät pois.

Alku ei ole hullumpi, Rauta totesi. Mutta oliko Ore jaksanut puhaltaa
näytelmään sellaisen hengen, joka synkästä aiheesta huolimatta saisi
yleisön elämään mukana? Se tuntui tuskin uskottavalta.

Näyttämöllä liikehtivästä miesjoukosta kuului suuttumuksen
huudahduksia. Ne hiljenivät äkisti, kun nuori ja hyvin kaunis tyttö
tuli Hoosean talosta ja alkoi laskeutua portaita heidän luokseen.
Hänen viehkeytensä ja herttainen hymynsä saivat mielialan tuokiossa
muuttumaan. Häntä tervehdittiin innokkaasti: »Loo-Ruhama, kaupunkimme
kunnia ja kaunistus!» Muuan vanhus yritti vetää poikansa mukaansa.
»Pakene häntä», ukko rukoili, »pakene Goomerin tytärtä! Mitä voit
odottaa porton tyttärestä? Herra itse on hänet jo syntymässä leimannut.
Eikö hän käskenyt Hooseaa antamaan tytölle nimeksi Loo-Ruhama? Käski
kyllä, ja se merkitsee: 'Ei armahdettu'. Pakene häntä! Onnettomuutta
ja häpeää hän mukanaan tuo!» Mutta poika riuhtaisi itsensä irti isän
otteesta ja ryntäsi miesjoukkoon, joka liehitellen ympäröi tyttöä.

Takaansa Rauta kuuli naisen kiukkuisen kuiskauksen:

— Vai »kaupungin kunniaa ja kaunistusta» tuon pitäisi esittää!
Tiedätkö, että he asuvat julkeasti yhdessä? Sellainen häpeä!

Matala miehen ääni mutisi:

— Ketkä asuvat yhdessä?

— Tuo Aira Murole ja kirjailija Ore. Ajattele...!

— Mitä se meihin kuuluu? mies murahti. — Näytelmää kai tänne tultiin
katsomaan.

Huomautus vaiensi naisen. Raudan ajatukset harhautuivat irti
näytelmästä. Aira Murole ja Erik Ore... Hän oli jo kauan sitten kuullut
näyttelijätär Muroleen jättäneen miehensä, toimitusjohtaja Liusteen.
Hän oli vasta tänä iltana nähnyt viimeksi mainitun. Ei ollut ihme, että
Aira-rouva oli saanut kyllikseen tästä. Miehellä kuului kyllä olevan
varoja. Hänen agentuuriliikkeensä oli keskittynyt nahkojen tuontiin,
ja sillä sanottiin olevan hyvät suhteet nimenomaan Australiaan. Mutta
miellyttävä tyyppi hän ei ollut. Kaikenlaisia entisiä luokkatovereita
Inkerilläkin oli...

Rauta yritti ryhtyä jälleen seuraamaan näytelmää. Hän oli kuitenkin
menettänyt otteensa siihen. Aira Murole on kaunis nainen, hän totesi.
Kumma, että hän oli jaksanut vuosikausia sietää miestä, jolla ei
ollut hitustakaan ainakaan ulkonaista viehätysvoimaa. Toista oli
sentään Erik Ore, atleettityyppi. Jos hän ja Aira olivat lyöttäytyneet
yksiin, niin se selitti kenties, millä voimalla »Leijona on noussut
tiheiköstänsä...» oli päässyt tässä teatterissa parrasvaloihin.

Mutta toisaalta: niin ollen olisi luullut rouva Muroleen tänä iltana
panevan parastaan viedäkseen rakastettunsa esikoisnäytelmän voittoon.
Hänen näyttelemisensä vaikutti kuitenkin peräti innottomalta.
Taiteilija Hornia oli eilisen kenraaliharjoituksen perusteella
väittänyt illasta muodostuvan fiaskon. Aira-rouva oli siksi suuri
näyttelijätär, että jos hän todella tahtoi, niin hän kykeni pelastamaan
näytelmän, olipa se miten heikko tahansa. Miksi siis...?

Rauta kohautti harmistuneena hartioitaan. Minä voin sanoa, hän tuumi,
kuten takana istuva mies: mitä se minuun kuuluu! Oreen ja rouva
Muroleen pulmat eivät todellakaan liikuttaneet häntä. Mutta hän tiesi,
miksi oli hetken pohdiskellut niitä. Yksinkertaisesti saadakseen
vähäksi aikaa karkoitetuksi mielestään Paavo Paatsaman ja hänen
epätoivoisen isänsä. Eikä se kuitenkaan onnistunut kuin tuokioksi.

Tuntui helpotukselta, kun esirippu sulkeutui ensimmäisen näytöksen
päättyessä ja valot syttyivät katsomoon. Yleisö istui äänettömänä.
Kukaan ei taputtanut käsiään. Inkeri loi mieheensä katseen, joka oli
hämmennystä tulvillaan.

— Mitä Ore tarkoittaa tällä?

Rauta hymähti.

— Minä ajattelin koko ajan muita asioita. Mutta etkö muista, mitä
kirjailija Lentoila kertoi Oreen vastanneen tuohon kysymykseen? Ettei
hän itsekään tiedä, mitä tarkoittaa!

Ensimmäisiltä tuoliriveiltä alettiin nousta. Hetkistä myöhemmin tuolit
paukkuivat kautta salin. Yleisö lähti liikkeelle kohti kahvihuoneita.

Kun Raudat nousivat paikoiltaan, tuli heidän luokseen vuorineuvos
Saloinen tyttärineen. Molemmin puolin tervehdittiin sydämellisesti,
Aikoinaan dramaattisissa olosuhteissa solmiutunut tuttavuus oli vuosien
mittaan syventynyt lämpimäksi ystävyydeksi.

Muhkea, suoraryhtinen vuorineuvos ja hänen tumma, hoikka tyttärensä
olivat kaunis pari. Laura olisi ollut pääkaupungin tavoitelluimpia
kaunottaria, vaikkei olisi ollutkaan maan suurimman yksityisen
teollisuuskonsernin pääjohtajan ainoa tytär. Inkeri pani ihastuneena
merkille hänen mustan, pitkän iltapukunsa hienon leikkauksen.
Rauta sen sijaan rypisti kulmiaan sekä puvun värille että sille
surumielisyydelle, joka ei ottanut väistyäkseen tytön kasvoilta.
Runoilija Onni Piirron järkyttävästä kuolemasta, filmitalon
murhenäytelmästä, oli jo neljättä vuotta. Laura oli rakastanut
runoilijaansa syvästi. Mutta sittenkin...

— Kummallinen näytelmä, vuorineuvos virkahti matalasti ja lisäsi
sitten kevyemmin: — Laura kuitenkin väittää, etten minä ymmärrä sen
suurenmoisuutta.

Hymy kohosi tytön suuriin, hyvin sinisiin silmiin.

— Minähän pyysin vain, ettet langettaisi tuomiotasi vain ensimmäisen
näytöksen perusteella, isä. Kun luin käsikirjoituksen...

Inkeri kysyi kiinnostuneena:

— Oletko sinä lukenut?

— Tietysti, Saloinen hymähti. — Kirjailija Ore kuuluu Lauran
suojatteihin.

— Eipä, tytär torjui. — Hän on kummallinen ja itserakas mies, joka
ei kenenkään suojelusta huolisikaan. Se ei silti estä, että hän on
sattunut luomaan näytelmän, jolla on jotakin sanottavaa nykyajalle.

— Jos niin on, Rauta tokaisi, — niin silloin Ore on tosiaan ainoastaan
»sattunut» luomaan sen.

Inkeri tiedusti totisena:

— Tarkoitatko, että tällä näytelmällä on jotakin sanottavaa?

Laura nyökkäsi.

— Aihe on Vanhasta testamentista. Silti näytelmän voi katsoa kuvastavan
juuri meidän aikaamme. Hoosean pojat Jisreel ja Loo-Ammi sekä tytär
Loo-Ruhama suorastaan säteilevät puhtautta ja viattomuutta. Heissä
ei itsessään ole pahuutta. Mutta heidän lohduton tragiikkansa on
siinä, että heidät on jo ennen syntymäänsä tuomittu synnin ja rikosten
välikappaleiksi eikä heillä ole voimaa nousta kohtaloaan vastaan. Ennen
muita Loo-Ruhama, joka on näytelmän päähenkilö, on nykyisen ihmiskunnan
parhaiden yksilöjen edustaja. Hän symbolisoi kaikkia hyviä, lahjakkaita
ja parasta tarkoittavia, mutta silti onnettomia ja maailmamme
lopullista tuhoa kiirehtiviä voimia.

Vuorineuvos hymähti.

— Tyttärelläni on sangen valoisa käsitys siitä, mihin maailmamme
ajautuu.

Inkeri vilkaisi mieheensä merkitsevästi ja kysyi tytöltä:

— Noinko kirjailija Ore selitti sinulle näytelmänsä aatesisältöä?

— Ei, Laura vastasi. — Hän ei selittänyt ylipäänsä mitään. Hän vain
kerskui luoneensa »vuosisadan draaman». En ollut aluksi lainkaan
halukas lukemaan hänen näytelmäänsä. Mutta näytös näytökseltä minulle
valkeni, miten se on käsitettävä. Oikein esitettynä se pakottaisi
katsojat vakavasti pohtimaan, mihin voimiin elämässä itsekukin kuuluu
ja mitä haluaa tukea.

— Niin ollen on vahinko, Inkeri sanoi, — ettet sinä ole tämän teatterin
johtaja. Minusta ei se ohjaus, minkä esitys nyt on saanut, herätä
katsojassa mitään muuta kuin hämmennystä ja vastenmielisyyttä.

Laura ei ehtinyt vastata. Tuomari Ahvenisto työntyi seuraan.

— Pyydän anteeksi, että näin arkiasussa rohkenen rikkoa loistavan
neliapilaanne, hän puhkui pyyhkien kädellä lihavia, punakoita
kasvojaan. — Kun näin teidät yhdessä, en malttanut olla tulematta
tervehtimään.

Iso, paksu rikospoliisin päällikkö kätteli iloisena heitä. Hän asettui
selkä näyttämöön päin molempien naisten keskelle ja pakisi:

— Taulu on mittava, mutta ei muuten mistään kotoisin. Puitteet ovat
sitten sitä ihanammat. Onpa onni, että eukkoni tapasi jonkun tuttavan
ja lähti hänen kanssaan kahville. Muuten saisin illalla toria tästä
keikailusta kahden kaunottaren välissä.

Kun Inkeri ja Laura nauroivat, hän jatkoi:

— Ettekö usko, lapset? Minä olen samanlainen kuin muutkin tuikeat
virastopäälliköt. Alaiseni vapisevat edessäni. Mutta minä karjun siellä
vain siksi, ettei minulla ole kotona mitään sanomista. Voi sininen,
punainen ja musta sentään, miten nöyrä olen eukkoni edessä. Sellaista
on ihmiselo.

Rauta hymähti. Pieni, pyöreä rouva Ahvenisto ei varmaan ollut
milloinkaan sanonut arvostelevaa, saati moittivaa sanaa miehelleen.
Mitä enemmän tämä hälisi ja touhusi, sitä ihailevammin silmin
vaimo seurasi hänen liikkeitään. Mutta totta oli, että virassaan
rikospoliisin päällikkö oli vaativa ja kovaääninen herra.

— Toivottavasti tapaamme tänään vielä rouva Ahveniston, Inkeri virkkoi.

— Enpä usko, rikospoliisin päällikkö vastasi. — Hänellä on arkihynttyyt
yllä. Tiedäthän itsestäsi, millaisia naiset ovat. Esimerkiksi minulla
ei ollut minkäänlaisia estoja tulla tässä asussa teidän juhlapukuiseen
joukkoonne. Eukkoani ette sen sijaan saisi suurin surminkaan tekemään
samaa temppua.

Laura vaihtoi puheenaihetta:

— Teitte kiltisti, kun tulitte. Jos isä ja minä olisimme tienneet
teidän harrastavan teatteria...

— Erehdys, kaunis neiti, Ahvenisto keskeytti hänet. — Minä en
harrasta teatteria. Mutta tuo nuori kerskuri Uuno Erola, joka nimittää
nyt itseään Erik Oreeksi, on eukkoni serkun poika. Mitäkö siitä seuraa?
Poika kai tiesi katsomon jäävän tänä iltana melko vajanaiseksi. Siksi
hän lähetti eukolleni kaksi pääsylippua. Hän kai arvasi, etten minä
ikinä olisi pannut markkojani likoon hänen vuokseen. No, kuinkas
kävi? Tultuani raskaasta työstä kotiin sain jyrkän määräyksen lähteä
teatteriin. Siinä koko juttu.

Rauta virkkoi kevyesti:

— Hyvä, että sinut edes pakolla saadaan nauttimaan teatteritaiteesta.

Rikospoliisin päällikön paksut huulet kaartuivat ivalliseen hymyyn.

— Taiteesta? hän väheksyi. — Olipa kappale vaikkapa itsensä
Shakespearen, niin kuvitteletko tämän salin seitsemännellä tuolirivillä
voitavan nauttia taiteesta? Kaksi kolmasosaa vuorosanoista menee
ohitse. Ei edes tiedä, haastetaanko sodasta vai rakkaudesta. Tässä
tapauksessa se on tietysti pelkäksi onneksi, mutta muuten... Jos
kerran näytellä pitää, niin rakentaisivat tälle laitokselle edes oman,
kunnollisen teatteritalon.

Vuorineuvos Saloinen puutui puheeseen:

— Aivan. Nykytilanne on pääkaupungille häpeäksi. Olemme kutsuneet tänä
iltana luoksemme herra Oreen, näyttelijät ja joukon teatterin ystäviä.
Se on Lauran idea. Hän uskoo, että yksityisin aloittein voidaan
talohanke saada edistymään.

— Tulkaa tekin, tuomari! tytär huudahti lämpimästi.

Ahvenisto torjui kauhistusta näytellen:

— Ei, ei, älkää käyttäkö, lapsikulta, väärin sitä vaikutusvaltaa, mitä
tiedätte suurilla, kauniilla silmillänne olevan minuun. Minulla ei ole
mitään tekemistä tuossa uljaassa seurassa. En ole herra Ore, onneksi.
En liioin komeljanttari, onnekseni sekin. En myöskään teatterin
ystävä. Hienolle ideallenne annan moraalisen kannatukseni ajatellen
niitä onnettomia, jotka tulevina iltoina joutuvat istumaan tämän
salin seitsemännellä tuolirivillä ja tahtoisivat nauttia taiteesta.
Mutta siinä onkin kaikki, mitä voin tehdä. Elleivät mainitsemani syyt
mielestänne riitä, voin luetella lisää. Arkipukuisena vaikuttaisin
keskellänne kynityltä vanhalta kukolta. Sitä paitsi vaikka saisittekin
minut unohtamaan pukuni, ette onnistuisi siinä eukkooni nähden. Kaiken
kukkuraksi minun pitää olla huomisaamuna varhain työssäni. Eikä vetele,
että rikospoliisin päälliköllä olisi työtunteina pää valvotun yön
jälkeen raskaana.

Rauta kysäisi kiinnostuneena:

— Kuuluuko...?

— Ei, Ahvenisto keskeytti. — Sinä toivoit tietysti
huumausainerintamalle kuuluvan jotakin uutta. Hän, tämä muhkea ja
innokas ystävämme, havahtui kuin sotaratsu luullen torven soivan.
Pajupilli se vain oli, veli hyvä. Eräs arkinen murto on tutkittavanamme.

Rauta sanoi:

— Niinpä ei ole mitään syytä minun jäädä kuuntelemaan sanavuolauttasi
pitempään. Olen luvannut pistäytyä tällä väliajalla tapaamaan
sukulaistasi kirjailija Oretta.

Rikospoliisin päällikön valoisat kasvot synkkenivät.

— Älä sano häntä minun sukulaisekseni, hän mutisi.

— No, sukulaissieluasi sitten, Rauta sutkaisi, — jos se miellyttää
sinua enemmän. Hänkin puhuu joskus niin, etteivät muut saa suun vuoroa.

Hän lähti harppomaan näyttämöaukon vieressä olevalle pienelle ovelle
johtavia portaita.

Näyttämöllä oli kiirettä ja touhua. Toisen näytöksen kulisseja
sijoitettiin paikoilleen. Kapeassa käytävässä hän oli kompastua
lattialla lojuviin sähköjohtoihin. Alhaalta, näyttelijöiden lämpiön
virkaa tekevästä eteisestä, kuului äänten sorinaa. Muuan vanha
näyttelijä pitkässä kauhtanassa tuli häntä vastaan.

— Missähän tapaisin tekijän?

Näyttelijä teki juhlavan kädenliikkeen tulijan selän taa.

— Johtajan huoneen yksinäisyydessä itkee, hän lausui traagillisin
äänenpainoin.

Oveen kiinnitettyyn paperiin oli tuhruisesti kirjoitettu:
»Häiritseminen ehdottomasti kielletty!» Huone, johon Rauta astui, oli
sekavasti kalustettu. Oven pielessä olevalla kauniilla, korkealla
peilillä ei ollut mitään yhteistä muiden huonekalujen kanssa. Molempien
pihamaalle antavien ikkunoiden ääressä oleva kulunut kirjoituspöytä
oli kukkuroillaan käsikirjoituksia. Ilmeisesti ne olivat teatterille
tarjottuja näytelmiä. Suomen kansa on kirjoitustaitoista väkeä, Rauta
tuumi, eikä kotimaisen näytelmän heikoksi mainittu taso ainakaan riipu
yrittämisen puutteesta. Huoneen taustalla hän pani merkille nahkalla
päällystetyn sohva- ja tuoliryhmän, joka oli kauan sitten nähnyt
parhaat päivänsä.

Nojatuoliin vajonnut mies muistutti varsin vähän tavallisesti niin
itsetietoista kirjailija Oretta. Hän kyyhötti paitahihasillaan;
hännystakki oli huolimattomasti heitetty sohvalle. Kuluneen
sadetakkinsa hän oli tullessaan malttanut ripustaa peilin vieressä
olevaan naulaan.

Kun ovi kävi, ruskeat silmät välähtivät raivosta.

— Kuka hei...? hän ärjäisi, mutta muutti sitten äkisti sävyä: — Ah sinä.

Rauta istahti vastapäiseen tuoliin.

Hän pani merkille, että Ore oli haronut mustan tukkansa sekaisin.
Tummat kasvot olivat hiestä märät ja riutuneet. Hän oli kiskaissut
valkoisen solmukkeen ja kauluksen auki. Tuhkakupissa lojuvien puoleksi
poltettujen savukkeiden määrä juorusi hermostuneesta ketjupolttamisesta.

— Katso vain, kirjailija mutisi. — Näin kurja minä olen.

— Ei sinun kannata ujostella minua, Rauta sanoi. — Olen nähnyt monien
kirjailijoiden ensi-illoissaan kärsivän samanlaisia Tantaloksen tuskia.
Muuankin myönsi olevansa aina ensimmäisen näytöksen alusta viimeisen
loppuun kuin horkassa, ja hän on kuitenkin menestyksellisimpiä
näytelmäkirjailijoitamme.

Ore ähkäisi tuskallisesti.

— Mutta tästä ei tule menestystä! hän valitti. — Ei tästä eikä mistään,
mitä yritän. Kyllä minä kuulin sen äänettömyyden, mikä katsomossa
vallitsi esiripun sulkeutuessa. Tuo äänettömyys oli niin huumaava,
että se oli halkaista pääni! Olen jakanut kymmenittäin vapaalippuja
ihmisille, joita kuvittelin ystävikseni. Mutta ainoakaan heistä ei edes
yrittänyt taputtaa käsiään... Onko sinulla savukkeita?

Rauta ojensi hänelle »Lucky Strike» pakkauksen. Kirjailija sytytti
ahneesti savukkeen ja työnsi pakkauksen housuntaskuunsa.

— Sinä tyrmäsit yleisön ensimmäisellä näytöksellä, vieras sanoi
rauhoittavasti. — Se on pikemmin hyvä kuin huono enne. Laura Saloinen
kertoi lukeneensa näytelmäsi ja oli siihen ihastunut. Odota ja koeta
pysyä tyynenä.

Ore pudisti toivottomana päätään.

— Ei ole mitään odottamista, enää, hän lausui raskaasti. — Koko
näytelmä on ennakkoon tuomittu.

— Siis niin kuin Hoosean pojat ja Loo-Ruhama, Rauta virkkoi jotakin
sanoakseen.

Hänen huomautuksellaan oli odottamaton vaikutus. Kirjailijan kasvot
vääristyivät, ja ruskeat silmät iskivät tulta.

— Sinä sen sanoit! hän huudahti. — Loo-Ruhama...

Ovi avautui samassa. Nuori, vaaleatukkainen tyttö ilmestyi kynnykselle.
Hän oli ilmeisesti juossut portaat ylös, sillä hän hengitti kiivaasti.

— Minähän sanoin sinulle etukäteen, Erik! Aira turmelee tahallaan
näytelmäsi. Se on hänen kostonsa meille.

Ore rykäisi kiusaantuneena. Vasta silloin pieni, hento tyttö huomasi
vieraan.

— Anteeksi... hän änkytti. — En tiennyt...

Rauta nousi kumartamaan hänelle. Tyttö oli hyvin sievä. Hänellä
oli yllään yksinkertainen, harmaa viitta. Hän esitti kaiketi
palvelijattaren osaa näytelmässä.

Kirjailija oli mennyt hänen luokseen. Hänen äänensä oli hellä ja
suostutteleva, kun hän puhui:

— Ei haittaa, Oili. Mene viemään Airalle kuppi kahvia ja koeta puhua
hänelle järkeä. Minut nähdessään hän vain raivostuisi. Sinua hän ehkä
kuuntelee. Joka tapauksessa se on minun viimeinen mahdollisuuteni.

Nuorten kasvojen ilme kiristyi. Hän aikoi sanoa jotakin. Mutta sitten
hän nyökkäsi ja riensi pois.

Kiusallinen äänettömyys laskeutui huoneeseen hänen mentyään. Ore
katkaisi sen viimein mutisten:

— Kirotut naiset...

Rauta virkkoi:

— Luulin sinulla olevan sydämelläsi jotakin, josta halusit välttämättä
keskustella kanssani. Sain sen käsityksen puhelinsoitostasi.

Kirjailija pyyhki molemmin kourin märkiä kasvojaan. Sitten hän painui
istumaan entiselle paikalleen. Katsomatta vieraaseensa hän sanoi:

— Niin minulla olikin, silloin. Tunsin joutuneeni kahden tulen väliin.
Toivoin sinun voivan auttaa minua. Se toivo on kuitenkin jo mennyttä.
On myöhäistä pohtia. Millään ei ole enää mitään väliä. Tämä on loppu.

Hän retkahti tuolin selkää vastaan. Jotakin nyyhkytyksen tapaista
purkautui hänen huuliltaan.

— Painu hiiteen! hän sähähti.

Ovelta Rauta kääntyi vielä katsomaan Oretta. Tämä tuijotti
liikkumattomana kattoon. Oli turha koettaa puhua järkeä hänelle.

Laskeutuessaan portaita takaisin katsomoon hän havaitsi osan yleisöstä
jo palanneen paikoilleen. Mieliala vaikutti tympeentyneeltä. Keskustelu
oli laimeaa. Haukottelevia kasvoja näkyi siellä täällä. Jotkut
silmäilivät tyytymättöminä kelloonsa. Jos Oiliksi kutsuttu tyttö.
Rauta tuumi, onnistuu »puhumaan järkeä» Aira Muroleelle ja saa hänet
kohentamaan näyttelemistään, niin primadonnalla on kuitenkin aikamoinen
urakka temmatakseen nämä ihmiset irti välinpitämättömyydestä.

Inkeriä, Saloisia ja Ahvenistoa ei näkynyt. Ilmeisesti he olivat vielä
kahvihuoneessa.

Rauta harppoi sivukäytävää pitkin. Oili-tyttö oli väittänyt Aira
Muroleen tahallaan turmelevan näytelmän. Hän oli lisännyt, että se on
hänen kostonsa »meille». Ore tuntui sotkeneen pahasti asiansa. Hän oli
joutunut kahden naisen väliin sangen kiperänä ajankohtana.

Eteiseen vievän oven suussa Rauta oli törmätä taiteilija Horniaan. Tämä
veti hänet sivummalle.

— Ei sinulla ole mitään kiirettä. Vaimosi on hyvässä turvassa.
Kapitalismin huiput tarjoavat hänelle kahvia, ja esivallan miekka
suojelee häntä. Voit hyvin pysähtyä juttelemaan minun kanssani.

— Onko sinulla aikaa jutella? Rauta kiusoitteli. — Missä Margit sitten
on?

— Hän meni juuri naistenhuoneeseen, taiteilija vastasi totisena ja
vaihtoi nopeasti puheenaihetta: — Se oli komea näky, jonka te äsken
tarjositte.

— Ketkä?

— Te siellä edessä väliajan alkaessa. En tarkoita naisianne enkä
vuorineuvos Saloista, niin koristeellisia kuin he olivatkin. Mutta
tuomari Ahvenisto ja sinä olitte kuin mahtava, varoittava »memento».

Hento maalari hytkyi naurusta, niin että pitkä, tumma tukka valahti
kasvoille. Hän haroi sen huolettomasti paikoilleen ja mitteli kookasta
keskustelutoveriaan uteliaana. Kun tämä ei sanonut mitään, hän jatkoi
ilkamoivaan sävyyn:

— Minä kuiskasin Margitille: »Katsopas noita. Kaksi vaarallista
verikoiraa yhdessä.» Ja tiedätkö, mitä hän vastasi?

— En.

— Tytöllä on hienot hermot, Hornia kehui. — Hän lausui: »Sääli sitä,
joka tänä iltana suorittaisi murhan.» Siinä hän muovasi sanoiksi juuri
sen, mitä minäkin ajattelin.

Rauta naurahti.

— Mistä saatte tuollaisia mielettömyyksiä päähänne? hän kysyi.

Taiteilija ei välittänyt hänen ivallisesta huomautuksestaan, vaan
jatkoi:

— Kuvittele miestä — tai naista — joka on päättänyt suorittaa tänä
iltana murhan. Kaikki valmistelut on tehty. Hän on ottanut huomioon
jokaisen yksityiskohdan. Hän on vakuuttunut pystyvänsä suorittamaan
»täydellisen rikoksen» jättämättä jälkeäkään itsestään. Ja sitten?
Mitä hän näkee ensimmäisellä väliajalla? Pääkaupungin rikospoliisin
päällikön keskustelemassa tunnetuimman yksityisen rikollisten
metsästäjämme kanssa! Sen on täytynyt olla hänelle aikamoinen
sielullinen järkytys.

— Kiitoksia kohteliaisuudesta, Rauta virkkoi rypistäen kulmiaan. —
Mutta muuten: roskaa, mies. Vai oletko niin kyllästynyt Margitiin tai
hän sinuun? Siinäkin tapauksessa valitsette toivottavasti jonkin toisen
paikan veristä välienselvittelyänne varten.

Maalari nojautui salin takaseinää vastaan ja pudisti päätään. Hänen
kalpeat kasvonsa olivat oudon totiset.

— Typerää leikkiä, tuo, hän torjui. — Etkö siis lainkaan tunne,
mitä on ilmassa? Minä en ihmettelisi, vaikka Aira-rouva kolmannessa
näytöksessä, jolloin hän osansa mukaisesti käy palvelijattarensa
kurkkuun, kuristaisi tuon Oili Sormaalan. Tai ampuisi Oreen jollakin
väliajalla. Siinä naisessa on sisua, ja hän on raivoissaan jouduttuaan
syrjäytetyksi. Hänellä on samanlainen temperamentti kuin Margitilla.
Jos minä saisin joskus päähäni hylätä hänet lopullisesti, minun
olisi paras laittautua vuosikausiksi vankilan muurien sisäpuolelle,
suojaan... Nojaa, ehkä tuomari Ahvenisto vainuaa ilmassa olevan
rikoksen paremmin kuin sinä. Miksi hän muuten olisi täällä?

Rauta oli hetken kuunnellut kiinnostuneena taiteilijaa. Nyt hän hymähti.

— Ahvenisto on täällä siksi, että hänen onnettomuudekseen Ore on hänen
vaimonsa serkun poika.

Hornia mietti hetken kuulemaansa. Sitten hän kohautti hartioitaan ja
virkkoi:

— Ehkä Margitiin ja minuun vaikuttaa se, mitä tapahtui eilisissä
kenraaliharjoituksissa. Te ette kumpikaan ole ilmeisesti kuullut siitä.

Rauta säpsähti. Eikö mies siis puhunut vain tappaakseen odotusaikaansa?

— Mitä siellä tapahtui?

Maalari irvisti.

— Ahaa, sinä heräät viimeinkin. Olet kuvitellut, etten minä tiedä
mitään. Mutta minäpä tiedän tuon välikohtauksen. Näin sen itse ja
kuulin omin korvin. Kun kerroin siitä Margitille, hän sanoi heti:
»Siitä haiskahtaa veri.» Viisas, herkkä tyttö. Hän tuntee elämän, ja
hänen hermonsa ovat kuin antenni.

— Onko sinulla jotakin kerrottavaa vai ei? Rauta kysyi kireästi.

— On. Tässä teatterissa ei varmasti ole ollut toista samanlaista
kenraaliharjoitusta. Istuin Oreen takana, joten näin hänen
kiemurtelevan kuin kissa pistoksissa ja kuulin hänen huokailunsa ja
hiljaiset kirouksensa pitkin iltaa.

— Siinä nyt ei ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, Rauta väheksyi.
— Olen kuullut näytelmäkirjailijain kertovan hikoilleensa miltei
verta kenraaliharjoituksissa havaitessaan, miten väärin ohjaaja ja
näyttelijät ovat käsittäneet heidän hengentuotteensa.

— Ehkäpä niin, taiteilija myönsi. — Mutta viimeisen näytöksen alussa
Oreen mitta oli täysi. Hän hyppäsi pystyyn kesken »Loo-Ruhaman»
yksinpuhelun ja karjui: »Murole pilaa tieten tahtoen näytelmäni!»
Hurja sanasota syttyi heidän kesken. Ore raivosi katsomosta vaatien
ensi-iltaa lykättäväksi näytäntökauden loppuun. Aira-rouva huusi
näyttämöltä: »Suusi kiinni, typerys!» Sitten hän purskahti nauruun,
eikä sitä ollut hauska kuulla. Ohjaaja yritti rauhoittaa heitä.
Kumpikaan ei välittänyt hänestä. Ore syöksyi näyttämön partaan luo
puiden nyrkkiään ja ulvoen jotakin. Aira-rouva sylkäisi häneen päin ja
kirkui: »Vai lykättävä? Tämän roskan esitystä? Kyllä minä ymmärrän!
Tahtoisit, että Oilisi saisi minun osani! Mutta vaikka nyt makaatkin
hänen kanssaan, niin...!» Silloin väliverho vedettiin eteen, ja siitä
kai primadonna ällistyi niin, että lause jäi kesken. Ore ryntäsi
ulos salista ja saman tien koko talosta. Harjoitusta jatkettiin
neljännestunnin keskeytyksen jälkeen. Se tapahtui varsin merkillisen
tunnelman vallitessa. Ohjaaja ei puuttunut enää lainkaan esitykseen.
Kaiketi näyttelijätkin vaistosivat, ettei tuota viimeistä näytöstä
milloinkaan esitetä.

Rauta oli kulmat rypyssä kuunnellut pitkää selostusta. Sen päätyttyä
hän virkahti:

— Ikävä juttu.

Hornia intoutui:

— Vai »juttu»? Skandaali se oli, valtava skandaali. Salissa oli sentään
muutamia kymmeniä ihmisiä. Puoli kaupunkia puhui siitä aamulla. Kas,
kun se ei ole kantautunut sinun korviisi päivän mittaan. Mutta ehkäpä
tuomari Ahvenisto on kuullut siitä ja siksi on täällä?

— Ei ole, Rauta vastasi. — Hänellä ei ole suhteita teatteripiireihin.
Sitä paitsi hän tutkii nykyisin erästä murtoa, joka on tapahtunut
tosiasia eikä mikään antennisanoma tulevista, tuskin todennäköisistä
tapahtumista.

Maalari synkkeni.

— Sinä siis viittaat kintaalla sille, mitä kerroin? hän mutisi.

— En lainkaan. Juttu oli kiintoisa. Kertomastasi päätellen kukaan ei
kuitenkaan ole uhannut tappaa toista. Tuollaisesta uhkauksestakin,
varsinkin taiteilijain kesken, on pitkä matka verityöhön. Käsitykseni
mukaan sinä ja Margit olette päästäneet mielikuvituksenne vauhkoutumaan
vainutessanne tuon skandaalin johtavan murhaan.

Hornia ei antanut periksi. Hän jupisi:

— Saadaanpa nähdä.

Sitten hän katsoi puhekumppaniaan suoraan silmiin ja virkkoi hymähtäen:

— Mistä minä tiedän, kuka ottaa hengiltä kenet? Kaiken järjen nimessä
Oreella olisi aihetta, hänelläkin. Aira-rouva näyttelee osansa
sikamaisen huonosti. Hän onkin pirunmoinen nainen. Eikä Oreella ollut
paljoa järkeä, kun hylkäsi hänet juuri tässä vaiheessa. Ja kenen
vuoksi? Onhan hän sievä, tuo Oili Sormaala, ja kai parikymmentä vuotta
Aira-rouvaa nuorempi. Mutta muuten? No, ehkä hänestä vuosikymmenen
harjoittelun jälkeen tulee näyttelijätär. Minä...

Raudalta jäi kuulematta, mitä maalari aikoi sanoa itsestään. Margitin
upea hahmo ilmestyi salin ovelle. Hornia jätti lauseensa muitta
mutkitta kesken ja riensi hänen luokseen.

Kellot soivat väliajan päättymisen merkiksi.

Katsomoon virtaavan yleisön lävitse Rauta raivasi itselleen tietä. Hän
löysi Inkerin vasta kahvihuoneesta. Siellä tämä istui juttelemassa
kaikessa rauhassa rikospoliisin päällikön kanssa. Pöytä oli täynnä
käytettyjä kuppeja.

— Hyvä herrasväki, näytelmä jatkuu.

Inkeri nousi hymyillen miehelleen.

— Olisit voinut viipyä vielä vähän kauemmin, hän tunnusti. — Pääsimme
juuri kiintoisan keskustelun alkuun.

Ahvenisto seurasi haluttomasti hänen esimerkkiään puhkuen:

— Siinä sen kuulit, Kaarlo. Emme lainkaan kaivanneet sinua. Minä
kaikkein vähiten. Inkerin seura on aivan toista kuin Hoosean
perhetragedian katsominen. Vast’ikään pääsimme irti Saloisista ja
Laura-neidin uudesta ihailijasta. Ja nyt sinä tulla tömistät siihen.
Olisit mennyt nuuskimaan, mihin minun eukkoni on ystävättärineen
kadonnut.

Rauta naurahti.

— Vaimosi istui jo ajat sitten kiltisti paikoillaan, hän ilmoitti. —
Sinä mainitsit jotakin Lauran uudesta ihailijasta. Kuka hän on?

Inkeri sanoi kujeillen:

— Et osuisi oikeaan, vaikka kuinka arvailisit. Risto Liuste!

— No, siitä valloituksesta ei kannata onnitella Lauraa.

— Ei minustakaan, rikospoliisin päällikkö yhtyi. — Mutta minkä meistä
kukaan sille taisi, että tuo palleroinen kaljupää työntyi tänne
pöytäämme. Tuntui olevan hyvä tuttu vuorineuvoksen kanssa. Ei miekkonen
meitä muita nähnyt kuin Laura-neidin. Tuhannenmoinen »Don Juliana»
hän on. Tämän vuoden alussa hän maksoi rouvalleen miljoonan pöytään
saadakseen hänet ulos talosta. Pitkä, mustatukkainen myyjätär ei tosin
vaatinut vihille pääsyä, mutta ei liioin suostunut leikkiin naimisissa
olevan miehen kanssa. Ja nyt? Missä on tuo hehkuva rakkaus? Mies
kurottaa kättään vuorineuvoksen tytärtä kohden.

Tarjoilupöydän takaa luotiin merkitseviä silmäyksiä noihin kolmeen,
jotka yhä viipyivät muuten tyhjentyneessä kahvihuoneessa. Ovia
suljettiin jo katsomoon.

— Laura ei ikinä ole niin typerä, että välittäisi hänestä, Inkeri
väitti.

— Ei vielä, Ahvenisto myönsi myhäillen. — Hän vaikutti yksinomaan
kiusaantuneelta äsken. Liuste on kuitenkin tunnetusti itsepäinen ja
sitkeä herra. Siitä muistuu mieleeni...

Rauta keskeytti hänet:

— Meidän on aika lähteä. Ovenvartijarouvakin kävi jo kurkistamassa,
emmekö vihdoinkin tule.

Rikospoliisin päällikkö oli pahastuvinaan.

— Älä katko hyvää juttua. Kerkiämme me tuota surkeutta katsomaan ihan
kyllästymiseen asti.

Inkeri hymyili hänelle herttaisesti.

— Niin, mitä muistui mieleesi? hän kysyi. — Kerro toki.

Ahvenisto säteili.

— Kiitos taivaan taaton, minulla on siis ainakin yksi uskollinen
kuuntelija. Kaarlo on siinä suhteessa yhtä kehno kuin oma eukkoni.
Kummallekin tulee aina kiire kesken kaiken jonnekin... No, siihen
aikaan, kun maleksin Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa,
naapuritalon poika oli lukuhommissa vielä minuakin hidastahtisempi.
Sitä hanakampi hän oli juoksemaan osakuntamme sievimmän tytön perässä.
Senkin kaunottaren nimi oli Laura. Kerran meidän molempien isäukot
tulivat pääkaupunkiin ottamaan selvää, miten poikien opinnot luistivat.
Minä olin silloin juuri onnen kaupalla selvinnyt viimeisestä tentistä.
Ukko ei tietenkään malttanut olla mahtailematta naapuri-isännälle
»pojallaan tuomarilla». Lopulta hän kysyi, miten tämän vesan laita
oli. »Se sanoo,» isäntä myhäili, »pikapuoliin kyllä selviytyvänsä
'lauratuuristaan'.» Eikä se tyhjää puhetta pojalta ollutkaan. Tentit
häneltä kyllä jäivät suorittamatta. Mutta tuuria hänellä Lauraansa
nähden oli. Hänen itsepäisyytensä tuli palkituksi. Hän sai tytön ja
kelpo emännän hänestä saikin.

Inkeri nauroi heleästi.

— Niin että mene tiedä, paksu poliisipäällikkö lisäsi, — mitä Liuste
voi nyt vuorollaan saada hellittämättömyydellään aikaan.

Kun he tulivat katsomoon, valot oli sammutettu. Esirippu avautui juuri.

Rauta pidätti ammattiveljeään ja kuiskasi hänelle:

— Minulle vihjaistiin, että täällä voi tapahtua rikos. Ahvenisto
pysähtyi. Sitten hän puuskahti puoliääneen: — Taskuvarkaus vai?

— Varmaan se oli turha hälytys. Mutta kertojani vainusi murhaa.

Rikospoliisin päällikkö hörähti.

— Täällä? hän ivasi. — Loruja! Tuolla lorullasi sait kuitenkin aikaan
sen, mihin näytelmä ei pystyisi. Pysyn hereillä.

Rauta kiirehti Inkerin jälkeen.

Hänen oli pakko myöntää itselleen, että Ahveniston suhtautuminen
ilmoitukseen oli aivan luonnollinen. Ivallisesti hän itsekin oli
kuunnellut Hornian puheita. Se, mitä hän oli kuullut tämän ensi-illan
taustasta, oli sitten kuitenkin tehnyt hänet levottomaksi. Tapahtuisiko
täällä tosiaan rikos?

Kolmas luku.

»LOO-RUHAMA — EI ARMAHDETTU!»

Kuva nuoresta Paavo Paatsamasta vilahti jälleen Raudan mielessä, kun
hän istahti vaimonsa viereen. Mutta hän karkoitti sen. Nyt ei ollut
aika miettiä tuota murhenäytelmää. Hän keskittyi tarkkaamaan näyttämöä,
joka esitti juutalaisen rabbin lukusuojaa.

Tapahtuisiko tuolla, vain muutamien metrien päässä hänestä, näyttämöllä
tai sen takana, tänä iltana rikos? Ajatus tuntui mielettömältä. Ja
kuitenkin... Määrätyn tyyppistä murhaajaa saattoi otaksua houkuttelevan
ajatuksen sijoittaa todellinen tragedia keskelle murhenäytelmää, jonka
motossa olivat sanat: »Leijona on noussut tiheiköstänsä, kansan tuhooja
on lähtenyt liikkeelle, tekemään sinun maasi autioksi...» Mutta kuka
äsken paljastuneen »kaksi naista, yksi mies»-draaman henkilöistä olisi
sitä tyyppiä?

Maalari Hornia oli vihjaillut Aira Muroleen voivan kolmannessa
näytöksessä kuristaa Oili Sormaalan tai jollakin väliajalla
ampua Erik Oreen. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään järkeä. Olipa
Aira-rouvan temperamentti millainen hyvänsä ja vihansa jouduttuaan
hylätyksi miten silmitön tahansa, niin hän oli valinnut itselleen
paljon vaarattomamman ja silti tehokkaan keinon kostaakseen noille
kahdelle. Hän yksinkertaisesti tuhosi näytelmän, jolle hän aikoinaan
oli raivannut tien teatterin ohjelmistoon. Ei ollut uskottavaa, että
Oili-tyttönen olisi onnistunut viimeisessä vetoomuksessa ja saanut
primadonnan luopumaan suunnitelmastaan. Miten nuo kaksi suhtautuisivat
väistämättömältä näyttävään fiaskoon? Olisiko jomman kumman aivoissa
syntynyt ajatus, että ellei pääosan esittäjätärtä saataisi järkiinsä,
tämäniltainen esitys katkaistaisiin alkuunsa? Näytelmän kohtalo jäisi
silloin avoimeksi ja se voisi myöhemmin päästä uusin voimin esitetyksi.
Se olisi mielikuvituksellinen, epätoivoinen yritys. Mutta niinpä Ore
oli väkivaltainen, laskematon luonne.

Rauta hymähti tulokselle, johon oli päätynyt. Ilmeisesti olen saanut
tartunnan Horniasta, hän totesi samalla kuin tarkkaan seurasi toisen
näytöksen alkua.

Vanha mies, jolla oli hopeanhohtoinen, pitkä parta ja kärsivät kasvot,
istui tutkimassa papyruskääröjä. Ilmeisesti hän oli profeetta Hoosea.
Hän ei näyttänyt kuulevan viereisestä huoneesta räikeänä kantautuvaa
melua ja hoilotusta.

Äkisti vetäistiin vasemmalla oleva seinäverho auki. Juhlapukuinen
Loo-Ruhama syöksyi naurunremahdusten saattamana isänsä jalkojen
juureen. Pelko ja inho kuvastuivat hänen kasvoiltaan. Tarttuen vanhan
miehen käsiin hän rukoili: »Isä, armahda minua ja pelasta minut noilta
pedoilta!»

Inkeri kääntyi miehensä puoleen ja kysyi kuiskaten: — Miksi
huokasit? Siksikö, että tuo lumoojatar on niin lähellä ja kuitenkin
saavuttamattomissa?

Rauta hymähti.

— Hän on kaunis, tyttömäisen hoikka lisäksi.

— Pyh, vaimo väheksyi hiljaisella äänellä, — Murole on yli
neljänkymmenen.

Mies siveli hänen kättään hyväillen. Hän oli äsken, Aira-rouvan
ilmestyessä lavalle, tuntenut suurta helpotusta. Ne ajatukset, jotka
olivat vaivanneet häntä, olivat haihtuneet. Häntä hieman harmittikin.
Kaikenlaisilla turhilla huolilla tuli aivojaan rasitetuksi! Tämä oli
tavallinen ensi-ilta ja päättyisi niin kuin muutkin.

Hoosea irrottautui tyttärensä otteesta. Hän ei katsonut tähän
vastatessaan: »Pelasta — keneltä? Etkö ollut äitisi ja hänen ystäviensä
seurassa?» Tyttö tuijotti järkyttyneenä vanhaan mieheen. Inhoten hän
huusi: »Ystäviensä? Oi, isäni, etkö käsitä, millaisia ystäviä nuo
miehet ja naiset ovat?» Rauta rypisti kulmiaan. Rouva Murole seurasi
varmaan käsikirjoitusta. Mutta hän liikehti ja lausuili vuorosanansa
ilmeisesti parodioiden. Tämä oli pahempaa kuin ensimmäisessä
näytöksessä. Jos Aira-rouva noudatti samaa linjaa kautta koko
näytelmän, ei ollut ihme, että Oreen hermot olivat kenraaliharjoituksen
viimeisessä näytöksessä pettäneet.

Hoosean osan esittäjä sen sijaan pani parastaan. Hänen äänessään
värisi tuskallinen häpeä, kun hän lausui: »Enkö minä käsittäisi?
Minä, jolle vihastunut Herramme on ilmoittanut, millaisia ovat tämän
eksyneen kansan vaimot, niin äitisi kuin muutkin! Näin heistä kukin
kerskaa: 'Minä kuljen rakastajaini perässä, jotka antavat minulle
leipäni ja veteni, villani ja pellavani, öljyni ja juomani,' Tyttö,
niin juoksee sinun äitisikin rakastajainsa perässä katsoen korskasti
ylen sen, että kaiken tuon minäkin voisin hänelle antaa.» Vanhan
miehen läpitunkevan ja järkyttävän äänen rinnalla tuntui värittömältä
ja välinpitämättömältä se sävy, millä Loo-Ruhama esitti vuorosanansa.
»Mutta tiedätkö myös, isäni, että äitini ystävineen ja ystävättärineen
harjoittamien syntien luku on suurempi ja laatu hirveämpi?» Eteensä
tuijottaen vanhus vastasi paisuvin äänin: »Herra on ottanut armonsa
yltämme baalien päivien tähden, joina naisemme niille polttivat uhreja,
koristivat itsensä renkaillaan ja kaulakäädyillään. Voi tätä tuhoon
tuomittua kansaa! Vannotaan ja valhetellaan, murhataan, varastetaan ja
rikotaan aviot, murtaudutaan taloihin, ja verityö verityötä seuraa.»

Rauta totesi Oreen tekstin seuraavan väliin sanatarkasti Raamattua. Koe
oli uskalias, mutta jylhä kohtalonomaisuus sillä saavutettiin.

Loo-Ruhama huudahti: »Mutta, isäni, miksi et ojenna pelastavaa kättäsi
meille nuorille, jotka emme tahdo uhrata baalien päivinä ja jotka
synnin saartamina vielä etsimme puhtauden tietä?» Profeetan vastaus
kaikui kumeana: »Miksi? Siksi, että Herra, jonka käsi lepää raskaana
ja rankaisevana tämän kansan yllä, on julistanut: 'Älköön vain kukaan
nuhdelko, älköön kukaan ojentako.’»

Toiselta tuoliriviltä kuului sähisevä naisen ääni;

— Että tuo Murole kehtaakin! Vai puhtauden tietä hän mukamas etsii?
Kyllä häntä sietäisi sekä nuhdella että ojentaa, niin että kerrankin
tuntisi!

Matalaääninen mies komensi:

— Ole sekoittamatta.

Rauta havaitsi Loo-Ruhaman kurkottuvan Hooseaa kohden ja kuiskaavan
jotakin. Sanat eivät kuitenkaan kantaneet katsomoon. Vanhan miehen
katse menetti tuokioksi tuijottavan ilmeensä. Hän silmäsi polvillaan
olevaan naiseen hätääntyneenä. Näytti kuin molemmat olisivat eksyneet
osistaan. Mutta seuraavassa hetkessä he jo jatkoivat näyttelemistään.

Seinäverho riuhtaistiin jälleen sivuun, ja kokonainen seurue nauravia,
juopuneita naisia ja miehiä tunkeutui huoneeseen. Huutaen he kutsuivat
Loo-Ruhamaa joukkoonsa. Muuan keski-ikäinen mies joka pysyi pystyssä
vain Jisreelin ja Loo-Ammin kannattelemana, ärjyi: »Miksi sinä
karkasit sylistäni, tyttö? Minä ostin sinut äidiltäsi viidellätoista
sekelillä hopeata ynnä hoomer-mitalla ja letek-mitalla ohria!»
Väristen Loo-Ruhama turvautui isäänsä. Mutta tämän katse oli kiintynyt
räikeäpukuiseen Goomeriin, joka kädet kahden nuorukaisen kaulalla
nauraa hohotti, Hoosean ääni kaikui jylisevänä: »Riitele äitisi
kanssa, riitele, sillä ei hän ole minun vaimoni!» Samalla hän töytäisi
tyttärensä luotaan. Loo-Ruhama sinkoutui taapäin humalaisen seurueen
ivanaurun kajahdellessa. Tyttö jäi surkeana myttynä makaamaan.

Näyttämölle tuli äkisti hiljaista.

Näyttelijät olivat jähmettyneet paikoilleen tuijottaen makaajaan. —
Huolimatta ihomaalista ja tekoparroista heidän kasvonsa vaikuttivat
omituisen paljailta. Heidän hämmästyksensä näytti olevan kasvamassa
hätääntymiseksi.

Kirkas naisääni katkaisi sitten katsomosta käsin äänettömyyden:

— Lääkäri! Siellä tarvitaan lääkäriä.

Rauta tunsi äänen, se oli Laura Saloisen. Tyttö oli kertonut lukeneensa
näytelmän. Hän siis tiesi, että esitys oli katkennut.

Ensimmäisellä tuolirivillä istunut pieni mies lähti lyhyin
juoksuaskelin rientämään kohti kulissien taa vievää ovea.

Rauta ei saanut katsettaan irti näyttämöllä makaavasta naisesta.
Tämä ei liikkunut, ei pienintäkään elonmerkkiä näkynyt. Nyt se on
tapahtunut, se! iski hänen mieleensä. Se, mitä taiteilija Hornia
oli ennustanut. Tuossa, vain muutaman metrin päässä, hänen silmiensä
edessä! Eikä hän ollut havainnut mitään. Ei muuta kuin vähäisen
välikohtauksen Hoosean ja Loo-Ruhaman osien esittäjien kesken. Eikä
se ollut muuta kuin hiljainen kuiskaus toisen huulilta ja toisen
hätääntynyt katse. Hornian puheet olivat ennakoineet murhaa. Tuntui
mahdottomalta, että sellainen olisi voitu suorittaa näissä oloissa.
Mutta miksei Aira-rouva liikauttanut edes vasenta kättään, joka sormet
haralla oli retkahtanut katsomoa kohden?

Jähmettyneisyys näyttämöllä oli päättynyt. Näyttelijät olivat
kerääntyneet makaajan ympärille kiihkeästi kuiskuttelevina ryhminä.
Pieni lääkäri ilmestyi näkyviin ja raivasi itselleen tietä heidän
välitseen. Esirippu sulkeutui. Valot salissa syttyivät.

Profeetta Hoosean osan esittäjä ilmestyi näyttämöpartaan luo. Koettaen
vaikuttaa tyyneltä hän julisti:

— Rouva Murole on vahingoittunut. Toivomme kysymyksessä olevan vain
ohimenevän pyörtymiskohtauksen. Yleisöä pyydetään pysymään levollisesti
paikoillaan, kunnes lääkäri saa selville, voidaanko näytäntöä jatkaa.

Hermostunut puheen sorina täytti katsomon.

Toisella tuolirivillä istuva nainen oli heti äänessä:

— On tuon nyt aika valitella. Olisi käsitellyt naista varovammin. Mutta
sellaisia te miehet olette. Sinä niin kuin muutkin. Ihme, että sinun
käsissäsi eivät kaikki jäseneni ole katkeilleet.

Matalaääninen mies murisi:

— Miksi nyt säälit näyttelijätärtä? Vasta äskenhän toivoit jonkun
ojentavan häntä niin, että kerrankin tuntisi. Sellaisia te naiset
olette. Yhtenä hetkenä sähisette yhtä, toisena toista.

Inkeri kuiskasi valittaen:

— Kaarlo, luuletko rouva Muroleelle tapahtuneen jotakin vakavaa?

Rauta ei vastannut. Hän tunsi omituisen lamaannuksen painuneen ylleen.
Sitten hän kuuli tutut, raskaat askelet sivukäytävältä. Ahvenisto oli
lähtenyt liikkeelle. Päästyään näyttämölle vievien portaiden luo tämä
viittasi hänelle. Aivan oikein, tietysti... Jos Aira-rouva oli kuollut,
se ei ollut voinut johtua hänen kaatumisestaan.

— Inkeri, hän kumartui sanomaan puoliääneen vaimolleen, — näytäntö ei
tule jatkumaan. Soita Moilaselle ja pyydä hänet hakemaan sinut autolla
kotiin. Minun täytyy mennä.

Inkerin sinisilmät olivat laajentuneet äkillisestä säikähdyksestä.
Mutta hän ei kysynyt mitään. Katse miehen lujiksi ja sulkeutuneiksi
muuttuneisiin kasvoihin riitti hänelle. Hän vain nyökkäsi hyvästiksi,
kun tämä harppoi rikospoliisin päällikön jälkeen.

Hoosean osan esittäjä työntyi heidän tielleen.

— Ettekö kuulleet, hän tiukkasi hermostuneesti, — että yleisön on
pysyttävä paikoillaan? Sivullisia ei päästetä näyttämölle.

Ahvenisto muljautti häneen vihaisesti.

— Me emme ole sivullisia, hän murahti. — Poliiseja.

Näyttelijä hätkähti ja avasi kumartaen oven.

— En tiennyt... hän puolustautui.

Toverukset eivät jääneet kuuntelemaan hänen puolustelujaan. Vanhan
rabbin lukukammio oli tyhjä. Sitä enemmän väkeä oli näyttämön
takaosassa. Teatterin johtaja, ohjaaja, näyttelijät, kulissimiehet
ja puvuston ja tarpeiston hoitajat seisoivat liikkumattomana ja
äänettömänä muurina odottaen, mitä lääkäri sanoisi. Tämä oli
kumartuneena rouva Muroleen puoleen, joka oli kannettu kuluneelle,
pölyiselle sohvalle. Hän ojentautui juuri, kapeilla, värittömillä
kasvoillaan murheellinen ilme. Samassa hänen huomionsa kiintyi
Ahvenistoon, joka tulla tömisti häntä kohden.

— Kuka te olette?

— Rikospoliisin päällikkö!

Oli kuin humaus olisi käynyt läpi hiljaisena seisovan ihmisjoukon.

Lääkäri rypisti otsaansa.

— En käsitä, mitä tekemistä teillä on täällä, hän virkkoi ohuella
äänellä. — Mutta saatte minun puolestani kuulla sen, minkä muutkin.
Rouva Murole on kuollut!

Useat naiset purskahtivat itkuun. Rauta pani merkille, että Oili
Sormaala erottautui joukosta ja juoksi johtajan huoneen suuntaan.

Ahvenisto otti johdon käsiinsä.

— Kuka te olette? hän tiukkasi lääkäriltä.

Tämä vastasi jäykästi:

— Olen tohtori Tiira. Rouva Murole oli vanhoja potilaitani.

— Tahdon keskustella teidän kanssanne, tohtori Tiira, nyt heti, lihava
mies komensi. — Kai täältä jokin yksinäinen nurkka löytyy.

Puhuteltu ei pitänyt hänen komentavasta sävystään. Hän nyökkäsi
kuitenkin armollisesti.

— Ja te, rouva Imari, rikospoliisin päällikkö jatkoi, — olette
tietääkseni tämän teatterin johtaja. Pitäkää huoli siitä, ettei kukaan
tällä puolella taloa oleva poistu ilman minun lupaani. Se pukuhuone,
mitä rouva Murole käytti, on suljettava eikä kukaan saa mennä sinne.
Oletteko ymmärtänyt?

Pitkä, komearyhtinen nainen vastasi tyynesti:

— Hyvä on. Minulle jätetään siis sentään eräänlainen käskyvalta
teatterissani.

Ahvenisto tajusi tuossa matalassa, kauniissa äänessä värisevän ivan.
Siitä piittaamatta hän käänsi johtajalle leveän selkänsä ja viitaten
Rautaa seuraamaan lähti huohottaen liikkeelle. Pieni lääkäri oli
pysähtynyt kuuntelemaan kiivaita ääniä johtajan huoneesta.

— Varattu, hän huokasi. — No, mennään konttorin puolelle.

He laskeutuivat ahtaita portaita näyttelijäin lämpiöön. Sen takana
oleva huone oli tyhjä. Tohtori Tiira sulki oven ja tiuskaisi:

— No, mitä haluatte minusta?

Rikospoliisin päällikkö ei pitänyt kiirettä vastaamisella Hän sijoitti
tukevan ruhonsa kirjoituspöytätuoliin ja huokasi. Sitten hän riuhtaisi
solmion ja kauluksen irti ja avasi liivin ja paidan napit.

— Puh, hän äännähti. — Kylläpä helpottaa.

Lääkäri oli seurannut kiukkuisin katsein hänen puuhiaan. Nyt hän ärähti:

— Kuoleman syyn olisin voinut yhtä hyvin ilmoittaa kaikkien kuullen. Se
oli sydänhalvaus.

Ahveniston silmät kapenivat pelkiksi viiruiksi, kun hän tirkisteli
pikku miestä.

— Oletteko siitä aivan varma?

— Varma. Miksi en olisi?

Rikospoliisin päällikkö pyyhki lihavia kasvojaan kämmenellä ja virkahti
sitten hiljaisesti:

— Entäpä, jos se olikin murha?

Tohtori Tiira hätkähti. Seuraavassa hetkessä sanat alkoivat pulputa
hänen verettömiltä huuliltaan:

— Mikä järjetön ajatus! Mutta ymmärrän teidän, joka päivästä päivään
kahlaatte rikoksissa, uumoilevan jokaisessa kuolemantapauksessa jotakin
hämärää. Se kuuluu teidän roskaiseen ammattiinne. Tässä valitettavassa
tapahtumassa teillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä. Mitä te
tiedätte rouva Muroleesta?

Ahvenisto myönsi sopuisasti:

— En muuta kuin että hän oli näyttelijätär ja kuoli kesken ensi-illan.
Miten hän kuoli, sen haluaisin tietää.

Lääkäri kiihtyi kiihtymistään.

— Johan sen sanoin! hän huusi. — Eikö teillä ole korvia? Rouva
Murole kuoli sydänhalvaukseen. Minä olen vuosikausia hoitanut häntä.
Sydämen vuoksi, ymmärrättekö? Hänellä todettiin jo viitisen vuotta
sitten sepelvaltimon tukkeuma, jota te maallikot sanotte veritulpaksi
sydämessä. Sillä kertaa hän selvisi. Mutta minä olen aina yhä uudelleen
kehoittanut häntä säästämään itseään. Sellainen sydän voi milloin
tahansa tehdä tenän, ellei sitä säästetä. Rouva Murole ei säästänyt
itseään. Näyttämö oli hänen maailmansa. Hän oli suuri näyttelijätär.
Loppu oli kuitenkin väistämättä tämä: sydänhalvaus.

Lihava mies pöydän takana nyökkäili.

— Puheestanne kuulee, hän totesi hyväntahtoisesti, — että te
harrastatte teatteria. Esityksessänne on dramaattista lentoa.
Viivähtäkäämme kuitenkin vielä tuokio minun esittämässäni
mahdollisuudessa. Rouva Muroleella oli siis heikko sydän. Se on
nyt selvää. Saattoi odottaa sydänhalvauksen ennemmin tai myöhemmin
katkaisevan hänen elämänsä. Mutta entäpä, jos murhaaja ehätti tuon
odotettavissa olevan edelle? Kieltäytyykö teidän lääketieteellinen
asiantuntemuksenne hyväksymästä edes teoriassa tällaista mahdollisuutta?

Tohtori Tiira puraisi huultaan.

— Ei tietenkään.

— No, hyvä, rikospoliisin päällikkö ihastui, — nyt pääsemme aivan
sovussa eteenpäin. Te tutkitte ruumiin. Eikö mikään siinä viitannut
väkivaltaiseen kuolemaan?

— Ei, lääkäri vastasi tiukasti. Sitten hän jatkoi ivallisesti: — En
löytänyt mitään luodin reikää tai tikarin haavaa. En liioin pääkallon
murtumaa tai kuristamisen kaulaan jättämiä merkkejä.

Ahvenisto ei piitannut hänen äkäilystään. Hiljaisesti hän huomautti:

— Myrkky ei jätä ulkonaisia jälkiä.

Pieni mies tuijotti häneen tyytymättömänä.

— Mitään mantelin hajua en tuntenut, jos siihen tähtäätte, hän
puuskahti. — Ylipäänsä toimitin niin tarkan tutkimuksen kuin muutamina
minuutteina suorittaa voi. Enkä havainnut mitään, mikä antaisi aihetta
epäillä jotakin muuta kuolemansyytä kuin sydänhalvaus.

Rikospoliisin päällikkö huokasi.

— Juttu on siis teidän osaltanne selvä. Mutta mitä sanotte siihen, että
minä aion kaikesta huolimatta toimituttaa ruumiinavauksen?

Lääkärin otsa hulmahti punaiseksi. Hän hillitsi kuitenkin itsensä.
Jäätävän kylmästi hän virkkoi:

— Turha vaiva. Sanon sen, koska mieltäni kysytte. Tietysti teette
niin kuin tahdotte. Tietänette ne muodollisuudet, joita teidän on
noudatettava.

Ahvenisto hymähti.

— Tiedän. Siitä voitte olla huoleti. Nyt en tahdo pidättää teitä enää
kauemmin täällä. Hyvää yötä, tohtori Tiira, ja nukkukaa hyvin, kuten
ainakin kelpo päivätyön jälkeen.

Pieni mies nykäisi niskansa jäykäksi, kääntyi ja tepasteli huoneesta.

Rikospoliisin päällikkö nauroi leveästi. Sitten hän silmäsi
frakkipukuiseen ammattiveljeensä, joka seisoi ikkunan luona.

— Osaatpa sinä, Kaarlo, joskus olla ääneti pitkään. Se on hyve, sekin.
Minulla on sinulta paljon kysyttävää. Se saa kuitenkin jäädä huomiseen.
Sinähän et karkaa.

— En, Rauta myönsi. — Enkä liioin syyttä suotta ärsytä ihmisiä vastaani.

Ahveniston otsa painui ryppyihin.

— Ymmärrän yskän, hän murisi. — Et pitänyt tyylistä, millä keskustelin
lääkärin kanssa. No, kukin laillaan, kukin laillaan, veliseni. Sitä
paitsi tuo itserakas kääppänä ärsytti minua. Mutta unohtakaamme hänet.
Tule mukaan!

Hän oli ketterästi pystyssä ja ryntäsi puuskuttaen huoneesta.

Joukko näyttelijöitä oli lämpiössä. Toiset istuivat äänettöminä ja
murheellisina pitkän, vanhan pöydän ääressä. Toiset seisoivat pienissä
ryhmissä vaihtaen silloin tällöin sanan keskenään.

Rouva Imari tuli vieraita vastaan.

— Pitääkö meidän kaikkien tosiaan jäädä tänne? hän kysyi. — Eikö riitä,
että saatte luettelon täällä olevista? Voittehan sen perusteella
myöhemmin kuulustella vaikka jokaista meistä, jos se on tarpeen.

Rikospoliisin päällikkö oli ottanut varteen ammattitoverinsa äskeisen
ojennuksen. Hän vastasi säyseästi, jopa melkein kohteliaasti:

— Luettelon laatiminen on hyvä teko, rouva johtaja. Minun on kuitenkin
jo tänä iltana saatava eräitä seikkoja selville. En tiedä vielä,
keneltä minun on kysyttävä niitä. Siksi kaikkien täytyy toistaiseksi
pysyä talossa. Koetan pitää kiirettä, jottei odotus veny pitkäksi.
Ehkäpä te itse ystävällisesti nyt opastatte meidät rouva Muroleen
pukuhuoneeseen.

Johtaja nyökkäsi ja lähti edeltä. He tulivat ahtaaseen suojaan. Sen
jäykkien, yksinkertaisten pöytien yläpuolella oli muutamia peilejä ja
niiden alla pulloja ja purkkeja. Keskimmäisen tuolin selustalla oli
siihen huolimattomasti heitetty kampausviitta. Nurkassa näkyi joitakin
värikkäitä naisten pukuja.

Ahvenisto pärskyi ylenkatseellisesti luodessaan arvostelevan silmäyksen
ympärilleen.

— Huh, millainen murju, hän mutisi. — Minä luulin Aira Muroletta tämän
teatterin primadonnaksi.

Rouva Imarin ilmeikkäät kasvot tummuivat.

— Entä sitten? Tämä on paras pukuhuoneemme. Tätä taloa ei ole alun
perin rakennettu teatteriksi. Saamme tyytyä niihin suojiin, mitä on
voitu järjestää.

Hän viittasi keskimmäiseen peiliin.

— Rouva Muroleen paikka oli tuossa.

Rikospoliisin päällikkö astui osoitetun tuolin luo. Leveä irvistys
lihavilla kasvoillaan hän kumartui katsomaan esiin vedettyjä purkkeja
ja rasioita, joista osa oli auki. Siinä oli myös kupillinen jäähtynyttä
kahvia. Niiden keskellä oli tuhkakuppi puolillaan savukkeen pätkiä.

— »Bostonia», hän mutisi. Sitten hän käännähti johtajaan: — Ketkä muut
näyttelijättäret pukeutuivat tänään täällä?

— Ei kukaan. Ne naiset, jotka jakavat tämän pukuhuoneen rouva Muroleen
kanssa, eivät olleet mukana tässä näytelmässä.

— Mihin aikaan Aira-rouva tuli tänä iltana teatteriin?

— Siitä minulla ei ole aavistusta, johtaja vastasi. — Mutta sen tiennee
rouva Eippo, joka auttoi häntä pukeutumisessa.

— Kutsukaa siis hänet tänne. Haluan keskustella tuon tietorikkaan
naisihmisen kanssa.

Rouva Imari poistui.

Ahvenisto istahti kauimmaiseen tuoliin ja kaivoi esiin piippunsa. Hän
ryhtyi latailemaan sitä ähkien.

— Se pieni lääkäriukkeli vikisi jotakin minun »roskaisesta»
ammatistani, hän mutisi. — Mutta enpä totisesti vaihtaisi kenenkään
tämän teatterin näyttelijän kanssa osia. Kuulitko, Kaarlo, tämä kämppä
on heidän »paras» pukuhuoneensa? Millaisia luolia muut sitten lienevät?
Täällä haiseekin niin kummalta.

Rauta hymähti vastaamatta.

Rikospoliisin päällikkö sai vedetyksi ensimmäiset nautinnolliset haiut
piipustaan, ennen kuin johtaja palasi. Hänellä oli mukanaan lihava,
harmaatukkainen nainen. Tällä oli ystävälliset kasvot ja lempeät, itkun
jäljiltä vielä niiskeät silmät.

— Iltaa, rouva Eippo, Ahvenisto tervehti häntä. — Teillä on mukava,
hauska nimi. Toivottavasti te ette karsastele minua, vaikka olenkin
rikospoliisin päällikkö.

Johtaja nyrpisti nenäänsä. Mutta vanha nainen hymyili niiatessaan.

— Enhän toki, herra tuomari. Oma ukkoni oli eläessään poliisi, ja kelpo
mies hän olikin.

Valtava savupilvi pöllähti piipusta.

— Sillä lailla! Ilmankos minä heti tunsin, että me kaksi tulemme hyvin
toimeen keskenämme. Eivätkö arvoisat naiset painaisi puuta?

Rouva Imari istuutui jäykkänä oven lähettyville. Poliisin leski jäi
kunnioittavasti seisomaan. Hänelle Ahvenisto suuntasi kysymyksensä:

— Milloin Aira-rouva tuli tänään teatteriin?

— Heti kello 6:n — tai nyt pitänee sanoa 18:n — jälkeen.

— Oliko hän hermostunut tai huonolla tuulella?

Rouva Eippo empi hetken. Hän arasteli hieman johtajaa. Sitten
tietoisuus hetken tärkeydestä voitti epäröinnin. Kääntyen selin oveen
päin hän vastasi:

— Vähän hermostunut hän oli aina. Hänhän oli suuri taiteilijatar. Mutta
huonolla tuulella? Ei! Hän lauleskeli ja vihelteli.

Rauta puuttui odottamatta puheeseen kysyen:

— Sanoiko hän teille jotakin tämäniltaisesta näytelmästä?

— Ei, ei siitä.

— Entä kirjailija Oreesta?

— Ei. Hän jutteli vain ilmasta. Yyteristä, jossa hän oli ollut kesällä.
Vaatteista. Ja sen semmoisesta.

Rikospoliisin päällikkö odotti hetken, jatkaisiko Rauta kysymyksiään,
joiden merkitystä hän ei tajunnut. Mutta kun toinen vaikeni, hän otti
taas sananvuoron:

— Tehän piditte rouva Muroleesta, ettekö pitänytkin? Vanhan naisen ääni
vapisi, kun hän vastasi:

— Oi, pidin. Minä jumaloin häntä!

— Niinpä toivon teidän ajattelevan tarkoin, hyvin tarkoin, ennen kuin
vastaatte seuraavaan kysymykseeni. Valittiko hän tänään sydäntään?

Vastaus tuli empimättä ja vuolaana:

— Ei sitten yhtään! Kyllä minä tiedän hänen vanhan vikansa. Viisi
ja puoli vuotta sitten... Antakaas, kun muistelen... Niin, se oli
helmikuun viimeisinä päivinä. Silloin hän sai sen kauhean kohtauksen.
Sairaalaan hän joutui, ja ihan tipalla hänen henkensä oli. Minä kävin
häntä katsomassa aina, kun vain lääkäreiltä luvan sain. Voi, miten
heikko hän oli! Ei kättäkään jaksanut liikuttaa. Aivan kuolevalta
näytti, raukka... Monesti minä kadulle tultuani itkeä niiskutin. Mutta
sitten keväällä hän matkusti Ranskaan ja Italiaan ja oli puoli vuotta
sillä tiellä, hoidettavana. Palattuaan hän oli iloinen kuin peipponen.
»Minä olen terve nyt, Liisa!» hän sanoi minulle. No, tietysti hänen
sydämestään on ollut puhetta jälkeenkin päin, joskus oikein paljon.
Minä kuitenkin luulen, että se oli enimmäkseen sellaista, puhetta vain.
Muistan, kun minulla ennen pakkasi asiat menemään noinikään solmuun
Mattini kanssa eikä muuten alkanut selvää tulla, niin jopa muistin
valittaa angina pecioristani. Sellainen on hyvä olemassa varoiksi. Ja
aina se auttoi.

Ahvenisto oli unohtanut piippunsa. Pienet, vihreät silmät välkkyen hän
oli kuunnellut puvustonhoitajattaren vuodatusta.

Rouva Imari sanoi kireästi oven suusta:

— Tohtori Tiira ilmoitti kuolemansyyksi sydänhalvauksen.

Vanha nainen silmäsi pelästyneenä häneen. Hän nieleskeli vaikeasti,
ennen kuin pääsi jälleen ääneen:

— No, se oli sitten se vanha vaiva. Kun sydän on kerran mennyt
rikki, niin rikki se on, eikä kukaan pysty uutta tilalle tekemään.
Vai sydänhalvaus... Ilmankos olen kuullut, että se on sellainen,
salakavala. Ei vuosikausiin juuri mitään tunnu. Sitten yhtäkkiä,
varoituksetta, kaataa ihmisen.

Rikospoliisin päällikkö hymyili hänelle rauhoittavasti.

— Niinpä kai, hän myönteli. — Mutta rouva Murole ei siis koko iltana
maininnut teille, että hänellä oli kipuja sydämen seutuvilla?

— Ei.

— Keitä täällä kävi häntä tapaamassa? Ennen ensi-illan alkua tai
ensimmäisellä väliajalla.

— Ennen alkua ei tänne tullut kukaan. Eikä ensimmäisellä väliajallakaan
käynyt muita kuin neiti Sormaala.

— Olitteko te koko ajan täällä?

— Olin silloin, kun Aira-rouvakin oli. Jaa, kun neiti Sormaala tuli,
hän pyysi saada keskustella neljän silmän alla. Silloin minä menin
lämpiöön.

— Mistä he keskustelivat ja kauanko?

— Mistä, sitä en tiedä. Eikä se kestänyt paria, kolmea minuuttia
kauempaa. Neiti Sormaala toi tullessaan kupin kahvia. Tuon tuolla,
melkein koskemattoman. Rouva Murole maistoi sitä, ennen kuin poistuin,
ja sylkäisi kahvin suustaan. »Inhottavaa!» kuulin hänen sanovan ennen
lähtöäni.

— Mitä hän sanoi palatessanne?

Rouva Eippo muisteli tarkkaan.

— »Tuo pieni hanhi!» Niin hän virkkoi. Luultavasti hän tarkoitti neiti
Sormaalaa.

Ahvenisto kääntyi sanomaan teatterin johtajalle:

— Kutsukaapa tuo neitonen tänne.

Rouva Imari nousi ja palasi hetken kuluttua vaaleatukkaisen tytön kera.
Rikospoliisin päällikkö puhutteli uutta uhriaan setämäisen suojelevasti:

— Teidän omatuntonne on puhdas, eikö olekin?

Nuori näyttelijätär katsoi häneen uhmaten.

— On. Miksei olisi?

— Niinpä niin, miksikäs ei? Ahvenisto hyrräsi. — Te toitte rouva
Muroleelle tänne kupin kahvia, ettekö tunnutkin?

— Kyllä, ensimmäisellä väliajalla.

— Mistä saitte tuon kofeiinijumalattaren juoman?

— Yleisestä kahvipöydästä.

Teatterin johtaja katsoi asialliseksi selittää:

— Me juomme yhdessä kahvia ensi-iltojen väliajoilla. Teatteriväki ja
ystävämme.

Rikospoliisin päällikkö oli jälleen sytyttänyt rakkaan piippunsa. Sen
sauhujen suojasta hän puhui:

— Hyvä tapa, aivan erinomainen tapa. No, pikku neiti, mitä panitte
tuohon kahvikuppiin?

Vaaleaverinen tyttö hermostui.

— Mitä panin? Sokeria tietysti, kaksi palaa, ja hiukkasen kermaa.

— Ettekö muuta?

— En tietenkään!

— No, sen seikan kemistit saavat tarkistaa. He ovat nokkelia poikia,
he. Pelkkää rutiinityötä... Mistä te halusitte keskustella rouva
Muroleen kanssa »neljän silmän alla»?

Oili Sormaala vilkaisi sivussa seisovaan Rautaan. Tämän kasvot eivät
ilmaisseet mitään.

— Loo-Ruhaman osasta, tyttö virkkoi uhmaten.

— Soo, rikospoliisin päällikkö äännähti. — Ette ehkä pitänyt rouva
Muroleen esiintymistä ensimmäisessä näytöksessä onnistuneena?

— En!

— Sanoitteko sen täällä hänelle?

— Sanoin.

— Mitä hän vastasi?

— Hän nauroi vasten kasvojani.

— Ette tainnut yleensä pitää rouva Muroleesta?

— En!

Tyttö näytti aikovan sanoa vielä jotakin, mutta muutti sitten mieltään
ja puristi huulensa tiukasti yhteen.

Ahvenisto tarkkasi häntä pää kallellaan. Hetken äänettömyyden jälkeen
hän virkahti:

— Ei sitten muuta tähän erään, neiti Sormaala.

Tyttö nyökkäsi jäykästi ja poistui.

— Kova, moderni tyyppi, rikospoliisin päällikkö mutisi itsekseen. —
Mutta suorapuheinen, kaiken uhalla.

Hän kääntyi johtajaan.

— Mahtoiko kukaan näyttelijätovereista tavata rouva Muroletta juuri
ennen kuin hän astui toisessa näytöksessä esiin?

Rouva Imari kiirehti vastaamaan:

— Minä. Seisoin kulissien välissä, kun hän tuli. Täältä alhaalta,
luullakseni. Nyt jälkeen päin ajatellessani muistan hänen vaikuttaneen
sairaalta, kuin häneen olisi koskenut. Kysyinkin häneltä, voiko hän
pahoin. Hän pudisti vain päätään sanomatta mitään.

— Ketkä tulivat hänen lähelleen tai puhuttelivat häntä, kun hän seisoi
odottamassa näyttämölle astumistaan?

— Ei kukaan puhutellut häntä paitsi minä. Ketään ei liioin ollut
lähettyvillä.

Ahvenisto murahteli. Hän sai suurella vaivalla taskustaan esiin
nenäliinan ja kuivasi sillä kasvonsa ja kaulansa. Hän pärskyi ja
puuskutti pitkään, ennen kuin jatkoi:

— No, entä te, rouva Eippo? Palasitteko te rouva Muroleen luo, kun
neiti Sormaala oli poistunut täältä?

— Kyllä, herra tuomari. Silloin hän nimittikin tyttöä hanheksi.
Huomautin, ettei hänen toki kannattanut välittää mokomasta heilakasta.
Meille tuli sitten kiire saada hänen ylleen hieno juhlapuku, josta
taloudenhoitajan kanssa oli sellainen sota, ennen kuin se saatiin. Minä
hänet saatoin myös kellojen soitua ylösvievien portaiden juureen. Puvun
laskoksissa oli jotakin mielestäni korjattavaa ihan viime hetkessä.

— Te olitte siis hänen kanssaan melkein koko ajan, kun hän oli täällä
alhaalla. Teidän täytyy niin ollen tietää, mitä hän nautti, söi tai
joi, ennen kuolemaansa.

Rikospoliisin päällikön ääni oli muuttunut tiukaksi. Vanha nainen
katsoi häneen kummissaan.

— Mitä hän nautti? hän toisti. — Savukkeita hän poltti tapansa mukaan
tiheään. Tuosta kahvikupista hän otti vain kulauksen. Niin, ja sitten
hän nautti tietysti vermuttiryyppynsä.

— Vermuttia? En näe lasia missään.

Rouva Eippo naurahti.

— Ei hän lasia käyttänyt, hän torjui. — Hänellä oli vermutti aina
sellaisessa kummallisessa, litteässä pullossa. Hän kertoi saaneensa
pullon lahjaksi ollessaan Unkarissa vierailemassa. Sellainen
punakirjava, pieni pullo se on. Se oli aina hänen mukanaan. Ja
esiintyessään hän otti siitä väliajoilla kulauksen tai pari. Hän sanoi
sen tuottavan onnea.

Ahvenisto vääntäytyi seisomaan.

— Missä tuo pullo nyt on? hän tiukkasi.

— Tuolla kaapissa kai, hänen käsilaukussaan. Siellä hän sitä säilytti.

— Näyttäkää minulla käsilaukkua.

Vanha nainen kumartui ottamaan pukeutumispöydän alla olevasta kaapista
mustan, boksinahkaisen käsilaukun. Mutta kun hän oli avannut sen, hänen
suunsa loksahti auki.

— Pulloa ei ole täällä! hän huudahti. — Näin itse, miten hän neiti
Sormaalan lähdettyä otti pullonsa täältä. Muistan, miten hän naurussa
suin sanoi: »Olinpa vallan unohtaa tänään ottaa onnenryyppyni. Se olisi
merkinnyt huonoa onnea, Liisa.»

Rikospoliisin päällikkö virkkoi hyvin vakavana:

— Etsikää minulle tuo pullo! Pankaa vaikka koko talo ylösalaisin, mutta
pullon pitää löytyä. Nyt en halua vaivata arvoisia naisia tällä kertaa
enempää.

Lihava rouva Eippo niiasi pitäessään ovea auki johtajalle.

Jäätyään kahden kesken ammattitoverinsa kanssa Ahvenisto tömisteli
pitkään edestakaisin lattialla.

— Käsitätkö, Kaarlo? hän tiedusti viimein. — Ellei kahvissa ole
myrkkyä, niin sitä oli vermutissa. Minun täytyy hälyttää tänne
apuvoimia osastoltamme. Sillä aikaa kun minä olen puhelimessa, sinä
voit tutkia käsilaukun. Sinullahan on tapana aina löytää jotakin
erikoista.

Palatessaan pukuhuoneeseen hän näki Raudan tuijottavan tyhjää
käsilaukkua. Pöydällä hänen edessään olivat siinä olleet tavarat.
Siinä oli lompakko, jossa setelit olivat huolellisesti laskostettuina
suuruusjärjestyksessä, pitsireunainen nenäliina, kultainen savukeko
telo, puuterirasia, huulipuikko, kampa ja Abloy-lukon avain.

— Voi tuhannen sinistä, punaista ja mustaa! rikospoliisin
päällikkö ähkäisi. — Tuossako kaikki? Ja häntä kehuttiin suureksi
taiteilijattareksi. Eikös puhuta boheemien huolimattomuudesta? Tuo ei
ainakaan todista sitä. Toista on esimerkiksi minun eukkoni käsilaukku.
Ihan toista!

Muistot saivat hänet huokailemaan raskaasti.

— Harvoinkos olen joutunut etsimään hänen silmälasejaan! Niiden
kätkemisessä hän on likellä maailmanmestaria. Sitten hän hätäilee, että
missä, missä. Monesti olen löytänyt ne hänen omasta käsilaukustaan.
Mutta minkä kaiken keskeltä! Siellä on kokonainen pienoismaailma.
Seteleitä hujan hajan, niin että olen tajunnut, miksi talousrahat
aina niin nopeasti loppuvat. Vanhoja, maksettuja laskuja tukuttain.
Stockmannin, HOK:n ja Elannon kuitteja useilta vuosilta. Hiusverkkoja
ja tukkaneuloja kokonaiselle naispataljoonalle. Tyhjiä ja täysiä
muistiinpanovihkoja. Valokuvia lapsistamme melkein heidän syntymästään
alkaen. Tusinan verran suuria ja pieniä avaimia, joista ainoakaan
ei kuulu meidän nykyiseen talouteemme. Pohjalastina muutama
kourallinen meidän arvottomia metallikolikoitamme ja joukko Ruotsin
kuparisia 5-äyrisiä, jotka olivat jääneet sinne toissavuotiselta
ulkomaanmatkaltamme. Huippujen huipuksi kaksi nuorimman vesamme
maitohammasta, toistakymmentä vuotta sitten leukapielistä irronneita.
Mitä muuta lie ollut, mutta paljon rojua siellä aina on. Minä olisin
erinäiset kerrat nauranut sille. Viime hetkessä olen kuitenkin tullut
ajatelleeksi, että ihmisellä, joka vuodesta vuoteen ja aamusta iltaan
kanneksii moista painoa, täytyy olla pelottavat käsivoimat. Niinpä olen
pysynyt viisaasti vaiti.

Rauta oli kärsivällisesti kuunnellut värikästä kuvausta. Sen päätyttyä
hän sanoi:

— Löysin rouva Muroleen lompakosta Kruununhaan apteekin vastamerkin.
Onko sinulla mitään sitä vastaan, että otan sen? Kävisin vilkaisemassa,
mitä lääkettä Aira-rouva on sieltä tilannut.

Ahvenisto huitaisi pullealla kädellään.

— Ota, ota ja käy rohtoherrojen puheilla, hän hyväksyi. — Sillä
myrkyllä, mikä vielä on apteekissa, häntä ei ainakaan tapettu. Etkö
löytänyt mitään muuta mieleistäsi?

— Katso tuota savukekoteloa.

Rikospoliisin päällikkö otti sen kouraansa. Kultaiseen pintaan oli
upotettu rubiineja kirjaimiksi AM.

— Sievä, pieni lahja joltakin mieheltä, arvaan, hän mutisi. —
Ilmaiseeko tämä ehkä sinulle jotakin?

— Ei kuori, mutta sisällys.

Ahvenisto avasi kotelon.

— »Bostoneja», hän totesi välinpitämättömästi. — Onko sinulla kovinkin
huikaiseva tupakan nälkä, koska näitä himoitset?

Rauta ei välittänyt hänen yrityksestään laskea leikkiä. Hän oli hyvin
vakava.

— Jos katsot vähän tarkemmin, huomaat yhden poikkeavan muista. Se on
marijuana-savuke.

— Voi sininen, punainen ja musta sentään! rikospoliisin päällikkö
noitui. — Niinpä onkin. Mutta se voi olla vanha muisto samalta herralta
kuin kotelokin.

— Ei. Rouva Murole ehti tänä iltana jo polttaa yhden marijuanan. Se
näkyy tuhkakupista.

Miehet katsoivat toisiinsa vaieten pitkään. Viimein Ahvenisto ärähti:

— Mitä sinä haudot, Kaarlo?

— Ajattelen huumausaineiden salakuljettajia ja nuorta Paavo Paatsamaa.

Rikospoliisin päällikkö ähkäisi tuskaisesti:

— Oh, painu nyt...! Meillä on tällä hetkellä enemmän kuin kylliksi
tekemistä rouva Muroleen kuoleman selvittelyssä.

— Niin sinulla, Rauta myönsi. — Minä taidan lähteä kotiin. Tuolta oven
takaa kuuluvista äänistä päätellen miehesi ovat jo tulleet.

— Mene vain, Ahvenisto hyväksyi, — ja vie nuo uudet ajatukset
mennessäsi. En tosiaan kaipaa niitä hämäämään mieltäni. Muuten, sano
lämpimät, ihailevat terveiseni Inkerille.

Rauta nyökkäsi ja lähti. Odottamiseen kyllästyneet näyttelijät
silmäsivät häneen toivorikkaina. Mutta kun hän asteli lämpiön lävitse
syvissä mietteissä heistä piittaamatta, he huokasivat pettyneinä.

Hän nousi näyttämölle. Johtajan huoneesta tuli ulos joku, joka
hämärissä vilahti kiireisesti hänen ohitseen. Oili Sormaala, hän
totesi. Tyttö oli kai ollut kertomassa Oreelle rikospoliisin päällikön
hänelle tekemistä kysymyksistä ja palasi nyt tähystyspaikalle. Rauta
rypisti kulmiaan, »Nuo kaksi olisivat tänä yönä helisemässä», hän
tuumi, »jos Ahvenisto tietäisi jo nyt heistä yhtä paljon kuin minä.»

Koputtamatta hän astui sisään. Savu leijaili huoneessa kuin sumu.
Kirjailija istua kyyhötti samassa tuolissa kuin aikaisemminkin imien
ahnaasti savuketta. Hänen isot, ylpeät kasvonsa vaikuttivat peräti,
riutuneilta. Kun tulija istahti häntä vastapäätä, hän kivahti käheästi:

— Minä en häntä tappanut, mikäli sitä kysymään tulit!

— Älähän riuhdo, Rauta tyynnytti häntä. — Jutellaan.

Ore tiuskaisi:

— Kyllä minä sinun juttelusi tiedän! Samaa joukkoa olet kuin tuo paksu,
puuskuttava virtahepo, rikospoliisin päällikkö.

— Hän on taitava ja perusteellinen herra. Paina se mieleesi. Unohdetaan
nyt kuitenkin hänet ja keskustelu, johon joudut hänen kanssaan.
Poltatko sinä marijuanasavukkeita?

— En, kirjailija torjui. — Ensinnäkään minulla ei ole varaa sellaiseen
ylellisyyteen. Toisekseen en halua sammuttaa aivojani. Minulla on vielä
tehtävää tässä maailmassa.

Rauta nyökkäsi. Pojan itseluottamus näytti jälleen havahtuneen.

— Entä polttiko Aira niitä?

— Ei ainakaan minun tietääkseni.

— Asuiko hän sinun luonasi?

Ore naurahti pilkallisesti.

— Minulla on Keski-Töölön erään synkän vuokrakasarmin ensimmäisessä
kerroksessa huone ja keittokomero. Hänen armonsako olisi alentunut
asumaan sellaisessa luolassa? E-hei, siihen hän oli aivan liian suuri
diiva. Saatuaan eron Liusteesta hän osti itselleen kahden huoneen
ja keittiön osakkeen Pohjoisrannan uusimmasta talosta. Avaruutta
ja kauneutta ja näköala viidennestä kerroksesta merelle, sitä hän
vähintään vaati. Ja jos kysyt minulta, miksi lopulta panin hanttiin,
niin selitys on yksinkertainen: minä en ole mikään sylikoira!

Rauta ei puuttunut heidän ilmeisesti myrskyiseen yhdyselämäänsä. Sen
sijaan hän kysyi:

— Milloin sinä näit Airan viimeksi, elossa?

— Hän tuli tänne heti sen jälkeen, kun kellot soivat toisen näytöksen
alkamisen merkiksi. Se oli minulle yllätys. En odottanut hänen
käyntiään. Oili oli jo pistäytynyt kertomassa, ettei Aira ollut
lepytettävissä. Sen jälkeen minulla ei ollut mitään sanomista
hänelle. Mutta hänellä oli. Hänellä oli samanlainen vastenmielinen
tapa kuin sinulla, Rauta, hiipiä koputtamatta sisään. Hän tuli aivan
tuohon pöydän ääreen. Suuret, vihertävät silmät säihkyen hän julisti
dramaattiseen tapaansa: »Teit virheen, rakkaani, lähettäessäsi tuon
letukan luokseni. Tiedät ehtoni: joko vannot palaavasi luokseni tai...
Minä en tee kompromissia. Nyt sinulla on viimeinen tilaisuus pelastaa
näytelmäsi.» Minä hyppäsin raivoissani pystyyn ja käänsin hänelle
selkäni. Hän kääntyi menemään, mutta pysähtyi vielä kynnyksellä.
Silloin räjähdin: »Painu helvettiin! Minä voin kirjoittaa uusia
näytelmiä, kun olen vapaa sinun orjuudestasi! Minun puolestani saat
tehdä Loo-Ruhamalle, mitä mielit!» Pyörähdin oveen päin. Olin valmis
lyömään häntä. Mutta silloin hän oli jo poissa... No, nyt tiedät
senkin, Rauta. Juokse kertomaan tämä poliisiystävällesi, jos sinua
huvittaa!

Rauta virkkoi rauhallisesti:

— Sinulla on edessäsi monta vaikeaa hetkeä, Ore. Koeta hillitä itsesi,
kun joudut tuomari Ahveniston kanssa vastakkain. Ja nyt: hyvää yötä.

Kun hän laskeutui katsomoon, valot yhä paloivat tyhjässä salissa.
Eteiseen tullessaan hän tapasi vain harmaahapsisen ovenvartijattaren.
Tämä ojensi hänelle päällystakin ja silinterin.

— Kiitoksia, rouva Aikki. Teidän ei olisi pitänyt jäädä odottamaan
minua.

Nainen hymyili hänelle surullisesti.

— Miten murheellinen ilta, herra tuomari, hän valitti. — Se oli
järkyttävää, tuo »Loo-Ruhama — ei armahdettu». Rouva Muroletta ei
totisesti armahdettu!

Neljäs luku.

SYDÄNHALVAUSKO?

Seuraavana aamuna Rauta heräsi varhain. Inkeri nukkui viereisessä
vuoteessa rauhallisesti. Hän oli heittelehtinyt unissaan, koska peitto
ja päällyslakana olivat valahtaneet sivuun. Vaaleat kiharat olivat
sotkuksissa pieluksella. Miten nuorelta hän yhä näyttää, melkein
lapselta, mies ajat teli vetäessään peiton varovaisesti vaimonsa ylle.
Saman tien hän sammutti himmeän yölampun.

Hän nousi hiljaa ja sai jalkoihinsa tohvelit. Kuulumattomin askelin
hän jätti huoneen. Tuokioksi hän pysähtyi lasten oven taa. Sieltä ei
erottunut vielä ääntäkään. Tyytyväisenä hän laskeutui alakerrokseen,
haki eteisen lattialta aamulehtien pinon ja istahti työhuoneensa
laiskanlinnaan tutkimaan niitä. Sähkövalo täytyi sytyttää, koska
aurinko ei ollut vielä noussut.

Hän sivuutti poliittiset uutiset, niin huomattavin otsikoin kuin
sanomalehdet kertoivatkin suurvaltaryhmien välien kiristymisestä.
Häntä kiinnosti nyt vain se, mitä pääkaupungin lehdillä oli
sanottavana eilisestä traagillisesti katkenneesta ensi-illasta. Kaikki
kirjoittivat siitä, ja useimmissa oli rouva Muroleen kuva Loo-Ruhaman
roolipuvussa. Muuan näppärä reportteri oli onnistunut saamaan tohtori
Tiiran haastateltavakseen. Lääkäri oli monisanaisesti esittänyt
käsityksensä kuolemansyystä ja selostanut, miten kauan hän oli
hoitanut näyttelijätärtä sydänvian vuoksi. Muutkin lehdet mainitsivat
uutisessaan sydänhalvauksen kuoleman aiheuttajaksi. Parissa oli pitkä,
yksityiskohtainen kuvaus Aira Muroleen loistavasta taiteilijanurasta.
Muut tyytyivät valittamaan sitä suurta tappiota, mikä teatteria
oli kohdannut ihaillun primadonnan odottamattoman ja aivan liian
aikaisen poismenon kautta. Eräässä uutisessa mainittiin ohimennen
näytelmästä, jonka ensi-ilta oli näin järkyttävällä tavalla katkennut
jo toisen näytöksen alussa. Siinä sanottiin, että »Leijona on noussut
tiheiköstänsä» oli alusta päätellen kiintoisa ja toistaiseksi vain
vähän tunnetun kirjailijan esikoisnäytelmäksi kunnioitusta herättävän
valmiilta tuntuva draama. Lisäksi lausuttiin toivomus, että näytelmä
saataisiin vielä samana näytäntökautena nähdä kokonaisuudessaan.

Rauta hymähti. Ilmeisesti Erik Oreella oli joku ystävä tuon lehden
toimituksessa.

Hän oli ryhtymäisillään uudelleen ja äskeistä tarkemmin lukemaan
selostuksia, kun Inkeri tuli aamutakkisillaan huoneeseen. Hän kantoi
runsaasti lastattua kahvitarjotinta. Kattaessaan pöytää hän virkkoi
hymyillen:

— Sinulla oli parempi tahto kuin kyky peittää minut, niin etten
heräisi. Minua nauratti nähdessäni sinun huolekkaat ilmeesi. Vai oliko
se näyttelemistä? Ehkä tarkoituksesi olikin herättää minut keittämään
aamukahvia.

— Samantekevää, mies vastasi. — Kahvi tulee joka tapauksessa sopivaan
aikaan.

Kun kaksi kupillista oli juotu, vaimo kysäisi:

— Otatko vielä juustovoileivän vai ehkä kinkkua?

— En kumpaakaan, kiitos vain. Nyt on savukkeen vuoro.

Inkeri sytytti sen hänelle.

— Taiteilija Hornia ja hänen Margitinsa, hän huomautti, — saivat
runsain mitoin sen, mitä eilisestä ensi-illasta odottivat. Kerro, mitä
oikeastaan tapahtui.

Rauta asettui mukavaan asentoon ja ryhtyi selostamaan illan
kokemuksiaan. Hän aloitti ensimmäisestä käynnistään teatterin
johtajan huoneessa. Inkeri kuunteli nyt, kuten aina, herpautumattoman
kiinnostuneena. Suuret, siniset silmät kuvastivat väliin hämmästystä,
mutta hän ei keskeyttänyt miehensä kertomusta. Kun tämä viimein
lopetti, hän tiedusti:

— Mitä lehdet lausuvat Aira-rouvan kuolemasta?

— Että se johtui sydänhalvauksesta.

— Sehän on mahdollista, eikö olekin?

— Epäilemättä.

Vaimo mietti tuokion. Sitten hän sanoi:

— Entä, jos lopullisesti selviää, että niin oli? Silloin Ahvenisto
joutuu aika ikävään tilanteeseen, eikö joudukin? Jo hänen eiliset
tutkimuksensa teatterissa...

— Niin, mies myönsi laimeasti, — jos.

— Sinä et siis usko siihen?

— En. Käsitykseni mukaan Aira-rouva myrkytettiin ensimmäisellä
väliajalla.

Inkerin herkät kasvot alkoivat värähdellä.

— Voi, Kaarlo, se tuntuu hirveältä. Hirveältä myös se, mitä minä sanoin
sinulle toisen näytöksen alkaessa hänestä. Muistatko...?

— Älä anna sen painaa mieltäsi. Rauta rauhoitti. — Se ei missään
tapauksessa voinut vahingoittaa häntä.

— Ei, mutta mistä sainkin päähäni pistellä sinua sillä, että tuo
lumoojatar oli sinulle saavuttamattomissa? Jos sinä ja Ahvenisto olette
oikeassa, hänellä oli jo silloin myrkky sisälmyksissään ja hän kaiken
inhimillisen avun saavuttamattomissa.

Mies käänsi hänen ajatuksensa arkisiin askareihin:

— Kaadapa minulle lisää kahvia. Sitä paitsi voisit käydä panemassa
vähän puuteria nenänpäähäsi. Se kiiltää.

Inkeri hypähti tuolista. Hän palasi hetken kuluttua taistelunhaluisena.

— Eihän se kiiltänyt!

Sitten hymy kirkasti hänen kasvonsa.

— Ah, nyt ymmärrän. Sinä pelkäsit minun äsken päätyvän kyyneliin. No,
puhellaan taas järkevästi. Ketä epäilet syylliseksi? Erik Ore ja Oili
Sormaala ovat kai ensimmäisinä listalla. Vaistoni sanoo kuitenkin, että
he ovat syyttömiä.

Rauta virkkoi:

— Epäilemättä Ahvenisto tulee iskemään kyntensä heihin, kun kerron
hänelle tietoni noista kahdesta.

— Onko se välttämätöntä?

— On. Minä olen aina pelannut Ahveniston kanssa avoimin kortein.
Häneltä voisi viedä päiviä, ennen kuin hän pääsisi tuon kolmoisdraaman
jäljille. Sanoipa sinun vaistosi sitä paitsi mitä tahansa, niin
tällä kertaa se ilmeisesti on hakoteillä, niin monesti kuin se onkin
osunut oikeaan. Mistä tämä äkillinen myötätunto Oretta kohtaan? Pikku
Sormaalasta et tienne mitään.

Vaimo punastui.

— Laura kertoi minulle Erik Oreesta, hän selitti. — Pojalla on ollut
surullinen lapsuus ja kova nuoruus. Hän on saanut tehdä lujasti työtä
päästäkseen siihen, missä on. Se selittää, miksi hän on sellainen kuin
on.

— Niin, itsepäinen ja itsekäs hän on, vuorenvarma omasta suuresta
kutsumuksestaan. Juuri sellainen tyyppi, jonka voi otaksua
häikäilemättä raivaavan tieltään jokaisen esteen. Esi., entisen
rakastajattarensa myrkyllä. Ellei Oili Sormaalan tuomasta kahvikupista
löydy myrkkyä, paksu ystävämme panee maat ja taivaat sekaisin
saadakseen käsiinsä Aira-rouvan unkarilaisen pullon.

— Sen kohtalo ei tunnu kiinnostavan sinua, Inkeri totesi. — Miksi ei?

Rauta sytytti uuden savukkeen, ennen kuin vastasi:

— Rouva Muroleen kuoleman tutkiminen on Ahveniston heiniä. Tietysti
kerron hänelle jutusta kaiken, minkä olen saanut tietää. Mutta muuten
hän pärjää hyvin yksinään, ainakin toistaiseksi. Minua kiinnostaa
ainoastaan eräs esiin tullut yksityiskohta.

— Mikä?

— Yli-insinööri Paatsama antoi tehtäväkseni koettaa päästä selville
niistä huumausainekauppiaista, joiden uhrina hänen poikansa kuoli.
Tähän asti en ole päässyt askeltakaan edemmäksi. Sekä tulli-
että poliisiviranomaiset myöntävät — tosin hyvin haluttomasti —
huumausaineiden salakuljetuksen maahamme kasvaneen. Yli maailman
ulottuvan rikolliskoplan uskon olevan sen takana. Ainoankaan täällä
toimivan asiamiehen jäljille ei kuitenkaan ole vielä osuttu.

Inkeri oli kuunnellut jännittyneenä.

— Mutta sehän on aivan toinen juttu kuin Aira Muroleen kuolema, hän
huomautti.

— Niin on ja mittasuhteiltaan ja merkitykseltään paljon suurempi, mies
sanoi. — Eilen löysin uuden jäljen, jota aion seurata.

— Minkä?

— Aira-rouvan marijuanasavukkeet. Toisen hän oli polttanut
pukuhuoneessaan, toinen löytyi hänen kultaisesta savukekotelostaan.

Vaimo silmäsi häneen järkyttyneenä.

— Mutta silloinhan...

Mari ilmestyi kynnykselle yhtä ankarana ja tuittupäisenä kuin
tavallisesti.

— Jassoo, hän murisi, — täällä sitä ollaan. Ei sopinut herättää minua
eikä Hilmaa keittämään kahvia, Tahdotaan kai meidän tuntevan itsemme
oikein tarpeettomiksi. Sen minä vain sanon...

Rauta hypähti seisaalleen ja keskeytti vanhan hoitajattaren alkamassa
olevan sanatulvan:

— Marin ei tarvitse tuntea itseään lainkaan tarpeettomaksi. Pöytä sopii
korjata.

Tuntia myöhemmin hän istui autossaan matkalla kohti keskikaupunkia. Hän
ajoi Snellmanin- ja Kirkkokatujen kulmaukseen. Apteekissa oli paljon
väkeä. Jäämättä odottamaan vuoroaan hän kysyi toisten takaa:

— Onko apteekkari itse tavattavissa?

Farmaseuttineitonen, jolle hän sanansa osoitti, oli juuri kumartuneena
tutkimaan erästä lääkemääräystä. Hän silmäsi häiritsijään paheksuvasti.
Tämän valloittava hymy riisui hänet kuitenkin aseista. Paljon
ystävällisemmin kuin oli aikonut hän vastasi:

— Ei. Mutta proviisori on.

Hän lähti jopa näyttämään vieraalle tietä takahuoneeseen. Proviisori
Voura osoittautui kaljupäiseksi, ystävälliseksi herraksi. Rauta
esittäytyi ja ojensi hänelle apteekin vastamerkin.

— Tuntuu ehkä tarpeettomalta, että vaivaan teitä. Mutta haluaisin
luottamuksellisesti tietää, mitä lääkettä tällä oli tarkoitus saada.

— Olen lukenut teistä, tuomari, proviisori vastasi kohteliaasti. —
Minulle on kunnia, että käännyitte puoleeni. Hetkinen vain.

Hän poistui kumartaen. Kymmenisen minuutin kuluttua hän palasi otsa
huolekkaissa rypyissä.

— Anteeksi kysymykseni, tuomari. Työskentelettekö nyt yhteistoiminnassa
poliisin kanssa? Katsokaahan, tuo lääkemääräys... Se oli kirjoitettu
rouva Aira Muroleelle, ja... ja... lehtien kertoman mukaan hän kuoli
eilen illalla...

Miesparka näytti kovin järkyttyneeltä. Rauta puolestaan ei halunnut
vastata suoraan hänelle esitettyyn kysymykseen. Sen vuoksi hän sanoi
ponnekkaasti:

— Minä olin tuomari Ahveniston — rikospoliisin päällikön, tiedättehän
— kanssa eilisessä ensi-illassa ja näin läheltä näyttelijättären
kuoleman. Lehdet mainitsevat syyksi sydänhalvauksen, ja niin se
todennäköisesti olikin. Tuollainen äkillinen kuolema aiheuttaa
kuitenkin aina huhuja, usein täysin aiheettomia. Siksi suoritetaan
sellaisen johdosta tutkimuksia, kaikessa hiljaisuudessa, kuten
ymmärrätte. Teille antamani vastamerkki löytyi rouva Muroleen
käsilaukusta. Tuomari Ahvenisto pyysi minua ottamaan selvää, kuka
lääkemääräyksen on antanut ja mitä se sisältää.

Häntä itseään harmitti mahtipontinen selityksensä, joka ei ihan
tarkalleen pitänyt yhtä totuuden kanssa. Sillä oli kuitenkin
tarkoitettu vaikutuksensa. Proviisori Voura muuttui innokkaaksi.

— Lääkemääräyksen oli antanut tohtori Tiira, hän ilmoitti, — ja se
sisälsi heroiinia.

Raudan kasvot eivät ilmaisseet, miten suunnattoman tärkeä hänelle tämä
tieto oli. Hän oli odottanut juuri sitä.

— Muistatteko, hän kysyi, — onko rouva Murole ehkä aikaisemmin saanut
täältä heroiinia tai morfiinia?

— On, heroiinia viime toukokuussa, proviisori vastasi suoralta
kädeltä. — Silloinkin tohtori Tiira oli määrännyt sitä hänelle. WHO,
maailman terveysjärjestö, joka on perinyt entisen kansainliiton
huumausainekomitean manttelin, on viime aikoina pitänyt melua heroiinin
liiasta käytöstä lääkkeisiin meidän maassamme. Siksi apteekit ovat
saaneet käskyn pitää varansa. Niinpä kun rouva Muroleen edellisestä
heroiiniannoksesta ei ollut kulunut pitempää aikaa, ja onhan
kaupungissa apteekkeja vaikka millä mitalla...

Kesken kaiken Voura hämmentyi.

— Minun ei ehkä pitäisi... Mutta työskentelettehän te, tuomari,
viranomaisten kanssa käsi kädessä.

— Voitte puhua minulle täysin vapaasti, Rauta virkkoi. — Minun täytyy
saada tietää kaikki, yksityiskohtia myöten.

Proviisori nyökkäsi keventyneenä.

— No niin, minä soitin tohtori Tiiralle todetakseni lääkemääräyksen
oikeaksi, proviisori kertoi. — Hän ei malttanut kuunnella minua
edes loppuun. »Jos siinä kerran minun nimeni on, niin mitä tyhjiä
soittelette!» hän vihoitteli ja paiskasi puhelimen kiinni. Minä en
kuitenkaan ollut vakuuttunut, en aivan riittävästi vakuuttunut.

— Miksi ette?

— Keskellä reseptiä H-kirjain oli toisenlainen kuin Tiira
tavallisesti kirjoittaa, Voura selitti ilmeisen ihastuneena omaan
tarkkanäköisyyteensä. — Rouva Murole oli sanonut tulevansa noutamaan
lääkkeen tänään iltapäivällä. Niinpä minulla oli hyvää aikaa lähettää
lääkemääräys rikostutkimuskeskuksen tarkastettavaksi. Puolenpäivän
maissa saan sieltä lausunnon.

— Erinomaista! Rauta kehui. — Niinpä en vaivaa teitä tähän erään
enempää. Sydämelliset kiitokset teille, proviisori!

Hän kiirehti jälleen autoonsa. Tällä kertaa matka suuntautui
Fredrikinkadun alkupäähän. Hän ei viitsinyt häiritä
rikostutkimuskeskuksen päällikköä, vaan haki käsiinsä maisteri
Laaksosen, pitkän, tumman nuoren miehen.

Tämä katsahti työstään tulijaan ja ilahtui.

— Hei, Rauta! Mistäs sinä siihen tulla tupsahdit?

— Suorinta tietä Kruununhaan apteekista.

Maisteri Laaksonen vihelsi.

— Odota silmänräpäys, hän virkkoi hypähtäessään pystyyn.

Hän palasi tosiaan melkein saman tien.

— Arvaan tämän kiinnostavan sinua.

Hän ojensi vieraalleen valokuvan. Se oli otettu lääkemääräyksestä.
Teksti oli selvää:

    »Rouva Aira Murole.
    Rec.
    Tabl. Heroin 20x0,005
        d. in tub. orig. N:o IS.
    tabl. tarvittaessa kielelle.»

Alla oli päiväys ja tohtori Tiiran allekirjoitus.

Rauta silmäsi kysyvästi nuoreen mieheen. Tämä iski hänelle silmää ja
pisti hänen käteensä toisen valokuvan.

Siinä oli sama kirjoitus kuin edellisessä, mutta heroiinin kohdalla
näkyi myös alkuperäinen lääkemääräys, joka koski nitroglyseriiniä.

Maisteri Laaksonen heittäytyi puheliaaksi.

— Samasta reseptistä molemmat valokuvat ovat, hän sanoi. — Apteekkiin
jätetty oli taitava väärennys. Viaton nitromääräys on varovaisesti
poistettu raapevedellä ja heroiini kirjoitettu tilalle. Meidän
laboratoriossamme on kuitenkin sellaista hokkuspokkus-väkeä, ettei
sitä jymäytetä. Hieman rodanivetyhöyrytystä vain, niin alkuperäinen
kirjoitus tuli punaisena esiin. Silloin oli sentään pidettävä kiirettä
valokuvauksella, sillä tuo teksti häipyy. Tämä on ihan selvä tapaus.
Vahinko, ettei väärentäjää saatane kiinni. Ken lieneekin ollut se, joka
on käyttänyt rouva Muroleen nimeä, niin hän on tietysti jo lukenut
näyttelijättären kuolemasta ja varoo menemästä Kruununhaan apteekkiin
hakemaan »lääkettään».

Rauta ei ryhtynyt oikomaan hänen erehdystään. Istahtaessaan jälleen
Cadillacinsa ohjauspyörän taa hän totesi maisterin olleen eräässä
suhteessa oikeassa loppumietteissään. Lääkemääräyksen väärentäjää ei
saataisi kiinni.

Hän ajoi korttelin ympäri ja lähti palaamaan kohti kotia. Niin pitkälle
rouva Murole oli siis sortunut huumausainehimossaan, että oli ryhtynyt
väärentäjäksi. Marijuanasavukkeet, joilla monet Amerikassa aloittivat
synkästi päättyvän »urheilunsa», olivat ilmeisesti olleet hänelle
korvike heroiinin puutteessa. Milloin hän oli mahtanut aloittaa
huumausaineiden käytön?

Eräs ajatus iskeytyi Raudan mieleen. Hän pysäytti auton ensimmäisen
vastaansattuvan puhelinkioskin eteen. Tohtori Tiiran numerosta töykeä
naisääni tiukkasi:

— Koskeeko asianne aikatilausta? Siinä tapauksessa...

Mies keskeytti nopeasti:

— Ei koske. Olen viranomainen.

Se tehosi. Lääkäri tuli puhelimeen. Kuultuaan, kuka soittaja oli, hän
kiivastui.

— Te ette ole mikään viranomainen!

— En, mutta sellaiseksi esittäytyminen oli ilmeisesti ainoa keino saada
teidät langan päähän. Minun on välttämättä tavattava teidät heti.

Tiira empi. Sitten hän kuitenkin sanoi armollisesti:

— Voin uhrata teille viisi minuuttia. Olen lähdössä ulos. Pitäkää
kiirettä. Osoitteeni näette luettelosta.

— Tarvitsen noista viidestä minuutista vain kaksi, Rauta sinkosi
vastaan ja sulki puhelimen.

Tohtori Tiira asui vanhassa, mustuneessa kivitalossa Kalevankadun
loppupäässä. Hissiä ei talossa ollut. Porraskäytävässä oli
vastenmielinen sipulin ja paistetun rasvan haju. Ympäristö on
vähin samanlainen kuin mieskin, Rauta tuumi harppoessaan portaita.
Ammattiveljiensä keskuudessa Tiira ei nauttinut minkäänlaista
arvonantoa. Häntä pidettiin lahjattomana, ja seurustelua hänen kanssaan
kartettiin. Hänen potilaspiirinsä ei liioin saattanut olla suuri.

Tiira otti vieraansa vastaan tuskin nyökäten pienen työpöytänsä takaa.

— Tulette tietysti utelemaan rouva Muroleesta, hän tiuskaisi
heti alkuun. — Tiedättekö ylipäänsä sellaisesta kuin lääkärin
vaitiolovelvollisuudesta? Minä voisin ajaa teidät ulos. Te olette
kuitenkin sellaista väkeä, ettei teistä pääse vähällä irti. Tulisitte
uudelleen, varustettuna miten korkein valtuuksin tahansa. Siksi olen
ottanut esiin Aira-rouvan potilaskortin. Se on tässä edessäni. Mitä
tahdotte tietää?

Rauta ei kiinnittänyt huomiota hänen töykeään käytökseensä. Tyynesti
hän kysyi:

— Milloin hän ensimmäisen kerran turvautui potilaana teihin?

— Helmikuun 25 päivänä —46.

— Tutkimuksenne tuloksena oli silloin sepelvaltimon tukkeuma, niinkö?

— Niin. Hyvin vaikea tapaus.

— Hän toipui kuitenkin Etelä-Eurooppaan tekemällään virkistysmatkalla,
mikäli olen kuullut. Milloin hän seuraavan kerran tuli luoksenne?

— Viime maaliskuun 12 päivänä.

— Ei sillä välin lainkaan?

— Ei.

— Mikä häntä vaivasi maaliskuussa?

Lääkäri tuijotti vihaisesti vieraaseensa vastatessaan:

— Hän halusi heroiinia. Minä kirjoitin sitä hänelle pienen,
tavanmukaisen annoksen. Hänen hermonsa olivat kuin viulunkielet. Hän
oli teatterissa aina tulessa, opereteista tragedioihin asti. Sellainen
kuluttaa, olipa ihmisellä vaikka härän terveys.

— Ymmärrän teidät. Oletteko myöhemmin kirjoittanut hänelle heroiinia?

— Kaksi kertaa. Viimeksi viime heinäkuun 16 päivänä.

— Eikö hän sen jälkeen käynyt samalla asialla luonanne?

— Kävi. Viime maanantaina. Mutta minä pidin silloin hänelle luennon
huumausaineiden vaarallisuudesta, jos niihin totuttautuu. Hän lähti
täältä vihoissaan, kun määräsin hänelle vain nitroa ja kehoitin häntä
varomaan sydäntään.

Rauta nyökkäsi. Tiiran ilmoitus piti yhtä hänen näkemänsä
lääkemääräyksen kanssa. Proviisori Voura taas oli ilmoittanut rouva
Muroleen hakeneen heroiinia Kruununhaan apteekista viime toukokuussa.
Silloin hän siis oli saanut Tiiralta keskimmäisen lääkemääräyksen.

Hän nousi hyvästelemään.

— Siinäkö kaikki? lääkäri kysyi hämmästyneenä.

— Siinä.

Hesperiankatujen välissä Rauta pysäytti jälleen autonsa ja lähti
puistoon kävelemään. Pitkin Runeberginkatua liikenne pauhasi arkisen
touhukkaana. Puistokäytävällä sen sijaan oli autiota. Sivummalla muuan
vanha puistotäti paimensi parin kolmen vuoden ikäisiä poikaa ja tyttöä,
ilmeisesti kaksosia. Kuivat lehdet kahisivat kävelijän jaloissa.
Pilvet matoivat alhaalla lokakuisella taivaalla. Kylmä viima kävi
Töölönlahdelta. Kesä on taas tähän erään auttamattomasti ohitse, hän
totesi. Mutta hänen ajatuksensa jauhoivat Aira Muroleen arvoitusta.

Tullessaan kotiin hän tapasi rikospoliisin päällikön istumassa
työhuoneen laiskanlinnassa piippuaan poltellen.

— Onko Inkeri kotona?

— Silloin en olisi sinua kaivannut, niin kuin nyt olen. Vaimosi on
kaupungilla. Olen puolisen tuntia keskustellut loistavan Marinne
kanssa. Hänellä on erinomainen maku. Hän jumaloi emäntäänsä, vaikka
hänen on ollut pakko todeta tämän muuttuneen avioliitossa epäedukseen.
Tiedätkö, hän pelkää sinua!

— Eihän.

— Ihan totta.

Rauta nauroi.

— Silloin minä puolestani, hän virkkoi, — olen toistakymmentä vuotta
aivan suotta pelännyt häntä. Missä tuo aarre nyt sitten on?

— Hän on keittämässä minulle kahvia.

Hetken kuluttua iäkäs palvelijatar saapui kahvitarjottimineen. Hän
hätkähti hieman havaitessaan isäntänsä.

— Jassoo, meidän tuomari on jo kotona, hän mutisi hämillään. — Täytynee
sitten tuoda toisetkin kupit.

Saatuaan ne pöytään hän katosi itsekseen jupisten näkyvistä.

— Otatko lasin konjakkia? isäntä kysyi.

— Kiitoksia, mielelläni. Marilta en olisi uskaltanut pyytää. Hän tuntuu
olevan ankara raittiusihminen. Senkään vuoksi hän ei edes parhaalla
tahdollaan voi sydämessään hyväksyä sinua.

— Entä sinut sitten? Nytkin saat naukata yksin. Minä aion tänään vielä
ohjata autoa.

Ahvenisto hymähti.

— Oikein, poikaseni. Pysy aina erilläsi väkevistä aineista. Minä,
katsos, minä osaan olla viisaasti vaiti oikeilla kohdilla. En
hiiskahtanut Marille yksinomaan hyvän konjakkiryypyn tähden toivovani
sinun kotiutuvan pian. Tunnen tarvitsevani sellaisen. Tulin tänne
näet suoraan oikeuslääketieteelliseltä laitokselta. Milloin sinä olet
viimeksi käynyt tuossa kuoleman talossa?

— On siitä jo jonkin aikaa.

— Menin sinne kuullakseni, mitä ne ovat löytäneet ruumiinavauksessa.
En kuitenkaan tavannut etsimääni lääkäriä. Sain sellaisen
painajaisajatuksen, että Aira Muroleen ruumis oli joutunut hakoteille
eikä ollut lainkaan siellä. Kysyin vahtimestarilta. Tuon ukonkäppyrän
naama oli ihan luku sinään. En minäkään mikään Adonis ole, Luoja
paratkoon. Mutta tällä oli pärstä kuin homeessa. Ripsittömät silmät
tuijottivat elottomina eteensä. »Jaa, Murole, nainen,» hän sopotti
vastaukseksi kysymykseeni, »jaa, taitaa minulla sellainen kappale
varastossa olla.» Huh! Kun minua kuolema kohtaa, toivon sen tulevan
vanhan, kunniallisen keuhkokuumeen muodossa, jotta maallinen majani ei
joudu tuon äijän »varastoon».

— Ei keuhkokuumeeseen enää kuolla, Rauta huomautti, — ei yleensä.
Penisilliinillä lääkärit pelastavat sinut siitä.

Rikospoliisin päällikkö pudisteli pahoitellen päätään.

— Tuhannenmoinen hoppu minulle nyt sieltä tuli, kun vielä omilla
koivillani pääsin, hän huokaili. — Jätin vain sanan, että etsimäni
lääkäri soittaisi minulle tänne palattuaan kolkkoon virkapaikkaansa.

Hän muutti leveän, pakinoivan sävynsä kuivan asialliseksi ja virkkoi:

— Tulin kuullakseni, mitä sinulla on eilisillasta kerrottavaa.

Rauta antoi hänelle yksityiskohtaisen selostuksen kuulemastaan ja
havainnoistaan. Kuuntelija ähkyi ja puhkui moneen kertaan. Hänen
onnistui kuitenkin pidättäytyä keskeyttämästä. Lopulta hän nousi
mittelemään vihaisin askelin huonetta. Kun isäntä päätti kuvauksensa
toiseen keskusteluunsa kirjailija Oreen kanssa, hän räjähti:

— Tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa! Etkä tuosta kaikesta
vinkaissut minulle eilisiltana! Taisit vielä nauttia katseessasi
sivusta, miten minä harhailin pimeässä?

— Missä vaiheessa sinulla olisi eilen ollut aikaa kuunnella minua?
Rauta tiedusti rauhallisesti.

— No, sinua ei taida voida syyttää, Ahvenisto myöntyi. — Mutta
onpa minulla nyt urakkaa. Kunhan se lääkäri palaisi lounaaltaan
oikeuslääketieteelliselle laitokselle ja kilauttaisi tänne, mitä
myrkkyä ovat löytäneet!

— Miten oli neiti Sormaalan tuoman kahvin laita? isäntä kysyi. — Se on
kai jo tutkittu?

— On. Siinä oli kahvia, halvinta Rioa, sokeria ja kermaa. Ei muuta.
Myrkyn on täytynyt olla vermutissa.

— Eikö unkarilaista pulloa ole vielä löytynyt?

— Ei. Aira-rouva on piilottanut sen tuhannenmoisen taitavasti. Tai
sitten murhaaja on tavalla tai toisella saanut sen kouriinsa ja
tietenkin hävittänyt. Mutta se löytyy kyllä, kun pääsen käsiksi tuohon
Oreeseen ja hänen Oili-tyttöönsä. Sitä ennen minun on haasteltava
pitkään mainitsemasi kankaantuhrija Hornian kanssa. Ehkä hän tietää
enemmän kuin tuli sinulle kertoneeksi. On kai sitä paitsi syytä
pistäytyä tiedusteluretkellä myös toimitusjohtaja Liusteen luona.
Olihan hän sentään vielä vajaa vuosi sitten Airan aviomies.

Puhelin soi. Rikospoliisin päällikkö oli parilla harppauksella pöydän
ääressä.

— Haloo... Minä olen.

Hän peitti torven mahtavalla kourallaan ja pienet, vihreät silmät
iloisesti välkkyen sanoi ammattiveljelleen:

— Sytytä sinä vain rauhassa savukkeesi. Tämä on minun odottamani puhelu.

Äkkiä hän jäykistyi.

— Mitä? Mitäs tohtori nyt höpsii?... Oletteko varma, ihan
vuorenvarma?... Vai niin. Kiitoksia. Hyvästi.

Raskaasti hän istahti kirjoituspöytätuoliin, joka natisi hänen painonsa
alla. Hän pyyhkäisi kämmenellään otsalle nousseen hien ja valitti:

— Ei, en mene Liusteen enkä Hornian luo. Ore ja hänen tyttönsä saavat
myös olla minulta rauhassa. Mitä kaikkia munauksia lienen eilisillasta
alkaen tehnyt?

— Mistä tämä äkillinen jeremiadi?

— Mistä? Ahvenisto valitti. — Ruumiinavauksessa ei ole löydetty mitään
tappavaa myrkkyä. Kuuletko? Ei mitään! Minä vihjaisin noille pojille
etukäteen, että jotakin sellaista löytyisi, Siksi he ovat tehneet
erikoisen tarkkaa työtä. Ja tulos? Ei mitään! He ovat samaa mieltä kuin
se kiittämätön Tiira. Sydänhalvaus. Loppu.

Rauta painoi hämmästyneenä savukkeensa tuhkakuppiin. Hänkin oli
odottanut aivan toisenlaista tulosta tutkimuksesta.

Paksu poliisimies ponnahti pystyyn ja huusi:

— Minä seison tässä lyötynä! Jokainen pojankloppi voi nauraa minulle!
Ja kenen syytä se on? Sinun! Sinä se harhautit ajatukseni näille
hulluille raiteille! Etkö kuiskannut minulle teatterisalin pimeydessä,
että tapahtuisi rikos? Murha! sinä sanoit.

— Kerroin vain minulle vihjaistun mahdollisesti tapahtuvasta
rikoksesta. Lisäsinpä vielä, että kai hälytys oli väärä, mutta että
kertojani oli vainunnut murhaa. Siinä kaikki.

Ahvenisto ei ottanut niin vain rauhoittuakseen. Hän oli järkyttynyt
kuulemastaan tutkimustuloksesta ja huitoi ympärilleen kuin sokea.

— Kaikki? Voi taivaan vallat! Kun vain muistan, mitä kaikkea minä
yömyöhälle asti touhusin näyttämön takana, minua yököttää. En ikinä
astu jalallani enää siihen teatteriin enkä kulje edes sen ohi. Nuo
komeljanttarit näyttäisivät minulle varmasti pitkää nenää.

— Kuka sinun käski tallustella siellä kuin elefantti lasikaapissa? En
ainakaan minä.

Rikospoliisin päällikkö ähkäisi. Hän tuijotti pitkään ammattiveljeään.
Sitten hän nyökkäsi ja myönsi lauhkeasti:

— Et, et sinä.

Hän asteli raskaasti tupakkapöydän luo ja kaasi konjakkia lasiinsa.
Yhdellä siemauksella hän tyhjensi sen ja vajosi väsyneenä ja
tympeytyneenä laiskanlinnaan.

Pikku Marja tepasteli huoneeseen ja tuli hänen luokseen. Toivorikas
ilme oli tyttösen harmaissa silmissä. Hän odotti kummisedän nostavan
hänet niskaansa ja saavansa taas ratsastaa tuossa mukavassa,
pehmeässä satulassa ympäri alakerran huoneita. Mutta setä vain
silitti hajamielisesti hänen kutrejaan eikä edes sanonut hänelle
mitään. Tyttönen vetäytyi lähemmäksi isää. Kun tämäkään ei näyttänyt
kiinnittävän häneen mitään huomiota, hän lähti huoneesta pikku suu
väristen. Saliin päästyään hän paiskasi oven perässään kiinni, niin
että raikui. Isot ihmiset ovat typeriä ja käsittämättömiä, hän päätteli.

Viimein Rauta katkaisi hiljaisuuden:

— Kuulehan nyt, hyvä veli. Lyön kanssasi vaikka vetoa...

Ahvenisto nosti riipuksissa olleen päänsä.

— Minä en lyö sinun kanssasi vetoja! Olen luvannut Inkerille auttaa
häntä sinun kasvattamisessasi irti tuosta pahasta tavasta.

— Leikki sikseen, isäntä virkkoi. — Haluan puhua kanssasi Muroleen
tapauksesta.

— Minä en halua! En koskaan enää. Loppu. Slut. Schluss. Finis.
Käsitätkö?

— En. Olen kaikesta huolimatta vakuuttunut siitä, että Aira Murole
murhattiin.

Rikospoliisin päällikkö huitaisi välinpitämättömästi kädellään.

— Älä yritä herättää ammuttua karhua eloon, hän mutisi. — Se on tyhjä
vaiva. Lääkärit ovat langettaneet lopullisen tuomion. Sydänhalvaus.

Rauta ei tuhlannut häneen enempiä sanoja. Hän etsi puhelinluettelosta
teatterin numeron ja soitti sinne. Väsynyt naisääni vastasi:

— Näyttelijäin lämpiössä.

— Onko taiteilija Aarne Harjava siellä?

— Ei. Jos teillä on hänelle jotakin asiaa, tavoittanette hänet
Ala-Helsingistä grogilasin äärestä.

— Kiitoksia paljon.

Ahvenisto ei ollut välittänyt kuunnella. Hän oli kaatamassa itselleen
lisää kahvia, kun isäntä kysyi:

— Tuletko mukaan?

— Minne, muka?

— Tapaamaan näyttelijä Harjavaa. Hän esitti Hoosean osaa. Mieleeni
muistui äsken, että vähän ennen kuolemaansa Aira-rouva kurottautui
häntä kohden ja kuiskasi jotakin. Haluan tietää, mitä se oli. Harjava
istuu nyt hotelli Helsingin alaravintolassa.

— Mitä sillä on väliä, mitä näyttelijätär kuiskasi? Nyt enää!
Luultavasti hän ilmoitti äijän parran olevan vinossa. Minä en sitä
paitsi huomannut mitään tuollaista ylimääräistä kuiskuttelua. Saatan
silti lähteä mukaasi. Sieltä on lyhyempi matka rikospoliisiosastoon.
Ja voi taivaan vallat, siellä puhutaan lujaa, elleivät pojat vielä ole
saaneet selväksi sitä kirottua murtovarkautta!

Molemmat pysyttelivät ääneti koko automatkan halki kaupungin.
Kömmittyään vaivalloisesti ulos autosta Hallituskadulla lihava
poliisimies sanoi empien:

— Enpä tiedä, viitsinkö tulla enää kanssasi. Tai olkoon menneeksi,
vanhan ystävyytemme vuoksi.

He löysivät helposti Harjavan. Tämä istui ypöyksin suuren, pyöreän
pöydän ääressä. Hänessä ei ollut nyt mitään profeetallista arvokkuutta.
Harmaatukkainen pää kumarassa hän kyyhötti tuijottaen puolillaan olevaa
lasia edessään. Poskille kohonnut puna juorusi hänen juoneen jo eräitä
lasillisia. Kun toverukset istahtivat hänen pöytäänsä, hän silmäsi
tulijoihin ensin välinpitämättömästi, mutta säpsähti samassa.

Esittäydyttyään Rauta kävi suoraan asiaan:

— Meillä on jotakin kysyttävää teiltä eilisestä ensi-illasta. Vähän
ennen kun Goomerin humalainen seurue tunkeutui näyttämölle, rouva
Murole kuiskasi teille jotakin. Se ei ilmeisesti kuulunut hänen
osaansa, koska te silmäsitte häneen hätääntyneenä. Haluamme tietää,
mitä hän sanoi teille.

Näyttelijän vanhat, ryppyiset kasvot olivat alkaneet vavahdella. Hän
nyökytteli päätään ja lipoi huuliaan, ennen kuin vastasi. Ahvenistolle
hän osoitti sanansa:

— Niinpä niin. Arvelinkin tässä juuri, pitäisikö minun lähteä teille
kertomaan siitä. Viime yönä se jotenkin jäi minulta silloin, kun
tiedustitte kaikenlaista. Koetinhan minä vastata suoraan. Mutta kun te
ette kysynyt nimenomaan tätä, niin...

Hän katsoi räpyttelevin silmin pyytävästi rikospoliisin päällikköön.
Tämä vastasi hänen sanattomaan rukoukseensa hyväntahtoisesti:

— Eipä sillä väliä. Taisin tulla muutenkin vaivanneeksi teitä
enemmän kuin tarpeeksi. Voin kertoa teille, että tämänpäiväisessä
ruumiinavauksessa ei ilmennyt mitään epäiltävää. Lääkärien yhteinen
loppupäätelmä on: sydänhalvaus.

— Ah, Luojan kiitos!

Ääretön huojennus kuvastui Harjavan koko olennossa. Hänen ryhtinsäkin
kohentui.

— Luojan kiitos! hän toisti. — Se oli siis vain Airan tuttua
luulotautia.

— Mitä hän kuiskasi teille? Rauta tiukkasi.

Näyttelijä silmäsi häneen kuin tungettelevaan sivulliseen. Hän taipui
sentään vastaamaan:

— Nyt voin jo hymyillä noille hänen sanoilleen. Mutta silloin ne
täyttivät minut kauhulla. Hän huohotti: »Hän on myrkyttänyt minut.
Käsiäni pistelee oudosti ja sisälläni polttaa.»

Poliisimies havahtui hetkeksi jälleen Ahvenistossa. Hän tiedusti:

— Jos kerran pelästyitte noista sanoista, niin miksette keskeyttänyt
näyttelemistä? Päinvastoin työnsitte hänet hetkistä myöhemmin niin
rajusti luotanne, että tavalliselta ihmiseltä olisi katkennut ainakin
pari raajaa, ellei selkärankakin.

Harjava katsoi häneen ällistyneenä.

— Keskeyttänyt? Ei sellaista näyttämöllä niin vain tehdä. Sitä paitsi
Aira itse palasi seuraavassa hetkessä osaansa. Enkä minä työntänyt
häntä rajusti, kuten väitätte. Tuskin kämmenelläni koskin häneen. Aira
itse heittäytyi selälleen.

Rikospoliisin päällikkö nyökkäsi. Tuollaisesta tempusta hän oli
edellisenä iltayönä kuullut monilta näyttelijöiltä.

Rauta puuttui taas puheeseen:

— Mitä tarkoititte äskeisillä sanoillanne, että »se oli siis vain Airan
tuttua luulotautia»? Onko hän ennenkin väittänyt tai vihjaissut jonkun
aikovan myrkyttää hänet?

— Ei, Harjava torjui, — ei sitä. Mutta muuten hän oli aika luulevainen.
Milloin hän valitti ompelijattarien tahallaan leikanneen hänen pukunsa
väärin, jottei hänen kaunis vartalonsa pääsisi täysiin oikeuksiinsa.
Milloin hän kuiskutteli jokaiselle vastaantulijalle sen tai tämän
näyttelijättären himoitsevan sitä tai tätä hänen osaansa ja vehkeilevän
häntä vastaan, Jos jossakin lehtiarvostelussa ei suitsutettu hänelle
kylliksi, hänellä oli heti selitys valmiina: arvostelija kantoi hänelle
muka kaunaa siitä, ettei hän viime kutsuissa ollut suvainnut vastata
tämän tervehdykseen. Ja sen sellaista. Minä puolestani pidin Airasta ja
tulin hänen kanssaan hyvin toimeen. Mutta myönnän hänen joskus käyneen
hermoille.

— Onko teillä aavistusta, Rauta kysyi vielä, — ketä rouva Murole olisi
saattanut tarkoittaa sanoillaan: »Hän on myrkyttänyt minut»?

— Ei, ei edes kaukaisinta. Sehän oli sitä paitsi pelkkä kauhea
kuvitelma Airan puolelta, koska hän — kuten nyt tiedetään — kuoli
sydänhalvaukseen... Luulenpa pelkästä helpotuksesta ottavani vielä
yhden grogin. Tekevätkö herrat minulle seuraa?

Toverukset kieltäytyivät. Kun he jättivät näyttelijän lasin ääreen,
tämä oli paljon paremmalla tuulella kuin heidän tullessaan.

Kadulla Rauta virkkoi:

— Vien sinut perille asti.

Hän ei kuitenkaan käynnistänyt autoa heti, vaan tiukkasi:

— Mitä nyt sanot?

Ahvenisto huokasi raskaasti.

— En mitään sen sokin jälkeen, minkä puhelimessa sain, hän murisi. —
Sydänhalvaus! Vähältä piti, etten itse päässyt silloin samasta onnesta
osalliseksi.

— Et siis anna mitään arvoa rouva Muroleen viimeisille sanoille?

— Kuulithan Harjavan lausunnon hänestä. Luulosairas!

Rauta pani auton käyntiin. Kun he pyörsivät Kluuvikadulle, hän ilmoitti:

— Niinpä minä jatkan yksin.

— Sinä! Mitä tekemistä sinulla on ylipäänsä koko asian kanssa?

— Rouva Murole oli pinttynyt heroinisti. Siinä on perustetta minulle
kyllin. Toivon tätä tietä pääseväni huumausaineliigan jäljille.

Käännyttiin Aleksanterinkadulle. Rikospoliisin päällikkö naurahti
välinpitämättömästi.

— Sinä kuvitelminesi suurestakin apajasta! Mutta jatka sinä vain. Voin
avustaa lähettämällä sinulle postissa ja kauniisti pumpuliin käärittynä
sen marijuanasavukkeen, jonka löysit näyttelijättären käsilaukusta.
Saatat pyöritellä sitä etsiessäsi syntyjä syviä tuon luulosairaan
naisihmisen sanoista: »Hän on myrkyttänyt minut.» Minulla oli, muuten,
kaukaisessa nuoruudessani suomen kielen opettaja, joka valitti
rikkaaksi kehutussa äidinkielessämme erästä köyhyyden osoitusta.

He joutuivat Unioninkadun kulmauksessa odottamaan raitiovaunujen
vuoksi. Sörnäisistä tulossa oleva ykkönen oli juuri kääntymässä
Kauppatorille päin. Aleksanterinkatua pitkin saapunut kolmonen työntyi
heti sen jälkeen. Ahvenisto jatkoi rauhassa:

— Ruotsalaisilla, joiden kieltä ei totisesti voi sanoa rikkaaksi,
on sentään varastossaan »ham ja »hom, niin opettajamme marisi.
Englantilaisilla on »As» ja »she». Saksalaisilla »er» ja »sie». Et
cetera, käyttääkseni vieressä olevan vanhan yliopistomme kunniaksi
muinaisten roomalaisten jaloa kieltä. Lehtorimme mieliajatus oli, että
suomessa »hän» rajoitettaisiin vain miessukupuolta tarkoittavaksi ja
naisesta sanottaisiin »hön».

Cadillac pääsi lähtemään liikkeelle. Hän pakisi edelleen:

— Jos tosiaan aiot ruveta penkomaan juttua tuosta hassahtaneen
naisen yhdestä lauseesta lähtien, niin puolesta urakasta säästyisit,
mikäli kielimiestemme johtajat — nuo suomen kielen vaikeaksi
tekemisen teknikot — olisivat ajaneet lävitse lehtorimme suuren
uudistusajatuksen. Silloin voisit, murhaajaa etsiessäsi, keskittyä
vain joko Aira-rouvan lukuisiin kadehtijattariin taikka häneen
kyllästyneisiin rakastajiin.

Rikospoliisin päällikkö oli tapansa mukaan ihastunut omaan
tarinointiinsa. Tyytyväisenä hän hörähteli vääntäytyessään autosta.
Käsi ojossa hän kysäisi sentään vielä:

— Onko salaisuus, minne tuulimyllyritarimme nyt suuntaa tiensä?

Rauta vastasi tyynesti:

— Farmakologisen laitoksen prefektin luo.

— Hyvä, ettet vaadi minua mukaasi, saamaan toistamiseen nokalleni,
Ahvenisto hymähti. — Mutta tule vasta aamulla kertomaan minulle. Tänä
iltana aion painua aikaisin pehkuihin. Hyvin nukutun yön jälkeen olen
valmis sulkemaan lämpimään ja lohduttavaan sedän syliini sinut, kun
saavut nyyhkien: Se oli sydänhalvaus!

Viides luku.

MYRKKYÄ!

Professori Kärhämä katsoi työpöytänsä takaa kiinnostuneena vieraaseensa.

— Vai niin, Rauta, sinä olet siis jälleen sotapolulla, niin sanoakseni.
Me täällä farmakologisella laitoksellakin olemme saaneet viralliselta
taholta määräyksen antaa sinulle apua, jos sitä tarvitset. Suuret
herrat tuntuvat olevan kovin suopeita sinua kohtaan. Et suinkaan ole
heittäytynyt poliittiseen peliin?

— En toki, en ainakaan nykyisten suhdanteiden vallitessa, vieras
naurahti. — Niskani on syntymästäni saakka ollut huolestuttavan
jäykkä kumartamiseen. Mutta viranomaisetkin alkavat olla huolissaan
huumausainekauppiaiden toiminnan ulottumisesta maahamme. Minä
puolestani tutkin sitä erään yksityisen laskuun. Siinä koko salaisuus.

Kärhämä nyökkäili. Hänellä oli vaikuttava pää, jota ei helposti
unohtanut sen kerran nähtyään. Lempeäilmeiset, siniset silmät olivat
syvällä, tuuheiden, yhteenkasvaneiden kulmakarvojen varjostamina.
Hienosti kaartuva nenä ja herkkä suu jäivät jollakin tavoin leveän
ja harvinaisen korkean otsan varjoon. Vähän väliä hän haroi kapealla
kädellään mustaa, tuuheaa tukkaansa.

— Sinä et ole siis tyytyväinen ruumiinavauksen tulokseen, hän hymähti.
— Oikeuslääketieteellisen laitoksen pojat ovat taitavia. Et kai epäile
sitä?

Rauta liikahti hermostuneesti tuolissaan.

— En aseta lainkaan heidän pätevyyttään ammatissaan epäilyksen
alaiseksi, hän virkkoi. — Pelkkä ruumiinavaus ei kuitenkaan voi
ilmaista kaikkea. Täytyy olla myrkkyjä, tappaviakin, jotka eivät tule
ilmi sillä. Vaikka olen pelkkä maallikko, olen lukenut yhtä ja toista.

Professori myönsi lauhkeasti:

— Sellaisia myrkkyjä on. Siinä olet oikeassa.

Hän vajosi mietteisiinsä. Sitten hän äkisti nosti päätään ja kysäisi:

— Mitä kerroitkaan tuon naisen sanoneen viimeksi?

— »Hän on myrkyttänyt minut.»

Kärhämä hymähti.

— Ymmärrän, että ne sanat olivat sinulle tärkeimmät. Minulle lääkärinä
ne sen sijaan eivät ilmaise mitään. Mutta hän jatkoi vielä, ellen
muista aivan väärin selostustasi.

— Hän lisäsi: »Käsiäni pistelee oudosti ja sisälläni polttaa.»

Professori tuijotti hetken ulos ikkunasta.

— »Sisälläni polttaa», hän toisti puoliääneen. — Miten surkean
epämääräisesti ihmiset tavallisesti kuvaavat kipujaan! Lääkärien
toiminta olisi paljon helpompaa, jos potilaat olisivat täsmällisempiä.

Hän hymyili avoimesti vieraansa kärsimättömälle ilmeelle.

— Se seikka ei tällä hetkellä jaksane kiinnostaa sinua, hän jatkoi.
— »Käsiäni pistelee oudosti,» niinhän kerroit hänen myös sanoneen.
Se on mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista. Se antaa aihetta
ajattelemiseen. Ehkäpä et sittenkään ole lähtenyt taisteluun pelkkiä
tuulimyllyjä vastaan, vai miten tuo poliisiystäväsi vihjaisi. Etkö
maininnut epäileväsi, että myrkky oli sekoitettu vermuttiin?

Rauta myönsi innokkaasti:

— Kyllä. Esiintymisiltoinaan rouva Muroleella oli tapana väliajoilla
ottaa kulaus tai pari vermuttia.

Kärhämä nousi seisomaan.

— Hyvä, hän virkkoi painokkaasti, — teemme siis biologisen kokeen,

— Sinä otat järjestääksesi sen?

— Otan.

— Mitä luulet...?

Professorin oikeassa ohimossa suoni paisui. Mutta hän hillitsi itsensä
suurenmoisesti. Ääni ei muuttanut väriään, kun hän keskeytti:

— Hyvä veli, minä en luule mitään. Puhun vasta sitten, kun tiedän
jotakin.

Vieras piti läksytyksen hyvänään. Hänkin oli noussut. Hän kysyi sentään
vielä:

— Milloin saan tietää tuloksen?

— Sanokaamme huomenna näihin aikoihin.

— Eikö ennemmin?

Kärhämä ei voinut olla naurahtamatta.

— Vaaditko meitä työskentelemään korkeapaineen alaisina? No,
ymmärrän asian kiireisyyden. Sinä haluat päästä eteenpäin tästä
yksityiskohdasta. Hyvä, vanhan toveruutemme vuoksi teen parhaani. Palaa
joskus illalla. Mitä myöhemmin tulet, sitä vähemmän joudut odottamaan.
Tapaus on kiintoisa, minullekin. Näkemiin.

Rauta hakeutui Aleksanterinkadun Colombiaan.

Pitkä kahvilasali oli melkein täynnä väkeä hänen tullessaan. Enin osa
oli nuoria ylioppilaita, tyttöjä ja poikia.

Aikansa kuluksi hän seurasi hyörinää ympärillään. Kevyin, joustavin
liikkein sievät tarjoilijattaret liikkuivat lähelle toisiaan ahdettujen
pöytien välitse korjaten tarjottimilleen käytetyt astiat ja ottaen
vastaan yhä uusia tilauksia. Asiakkaat vaihtuivat nopeasti.

Pari huolimattomasti pukeutunutta miestä tuli kahvilan takahuoneesta.
Hornia seurasi heidän kantapäillään.

— Kas, kankaantuhrija, Rauta virkahti. — Paina puuta.

Taiteilija pysähtyi, mutta pudisti päätä.

— En ehdi nyt. Minulla on noiden tovereitteni kanssa eräs liikeasia
hoidettavana.

Hän näytti hyvin tärkeältä, hieman jännittyneeltäkin.

— Vahinko. Olisin vaihtanut pari sanaa kanssasi Oreen ensi-illasta.

— Kamala tapaus, se eilinen.

— Margit sai ainakin sensaatiohalunsa tyydytetyksi. Maalari pudisti
päätään.

— Se oli liikaa hänelle. Hän odotti saavansa nauraa. Nyt siitä tuli
itku. Hän on huonolla tuulella tänään.

— Siksi sinä olet siis paennut miesseuraan.

Hornia vilkaisi hermostuneena tovereihinsa. Nämä olivat pysähtyneet
pyöröoven luo ja tuijottivat kärsimättöminä häneen.

— Kuule, minun täytyy mennä, hän selitti. — Palaan tuokion kuluttua.

Hänen »tuokionsa» osoittautui puolituntiseksi. Mutta sitten hän tuli
kasvot tyytyväisyydestä loistaen. Rennosti hän istuutui vastapäätä
Rautaa.

— Ei, ei kahvia minulle, hän torjui. — Menen kohta parempien
liemiruokien ääreen. Pojat painuivat jo edeltä. On taas mukava olla,
kun ei ole köyhä eikä kipeä.

— Äsken näytitkin sekä köyhältä että kipeältä, toinen huomautti
hymähtäen.

— Niin, katsos, taiteilija selitti, — tapasin nuo vanhat toverini ihan
sattumoisin. Totesimme itsekunkin olevan »auki». Kaivamalla oikein
tarkkaan taskumme pohjia saimme yhteisesti kokoon niin paljon, että
voimme tulla tyhjentämään pikku kupit ja lasin ilmaista vettä.

— Aika murheellinen tilanne, Rauta totesi.

— Murheellisia poikia me olimmekin. Siinä surressamme maailman
kylmyyttä ja kovuutta joku onneksi hoksasi, että onhan vastapäätä suuri
pankki. Siellä on rahaa, ja senhän on määrä kiertää. Niin sitten äsken
painuimme pankkiin ja teimme aikamoisen vekselin. Mitäs, toverini ovat
tunnettuja kuvanveistäjiä, ja on minullakin nimeä. Rahat tulivat kuin
hyllyltä ottaen. Suuntaamme nyt kurssimme erään maalaripariskunnan luo,
joka on sattumalta pennitön, mutta muuten loistoväkeä. Toinen pojista
lähti alkoholiliikkeeseen. Toinen meni halliin hankkimaan muonapuolta.
Minun on määrä pistäytyä tupakkakauppaan.

Rauta nauroi.

— Entä Margit? hän kysyi.

Hornia kohautti huolettomasti hartioitaan.

— Odottakoon. Tai jos hän lähipäivinä rauhoittuu, niin kaipa hänkin
löytää tiensä sinne. Siellä tulee olemaan väkeä enemmälti ja ilo
katossa, niin kauan kuin rahat riittävät... Kuule, aikani on nyt
tavallista kalliimpaa. Oliko sinulla jotakin kysyttävää minulta?

— Juttelit eilen Aira-rouvasta, Oreesta ja Oili-tyttösestä. Tiedätkö
heistä lisää?

Ohimenevä varjo lehahti maalarin tummien kasvojen ylitse.

— En, kunniasanalla, hän vakuutti. — Pumppasin eilisiltana itseni aivan
tyhjäksi niistä tiedoista. En edes tunne heitä kunnolla. He kuuluvat
kirjailija- ja näyttelijämaailmoihin, joiden tähtiradat kulkevat
kaukana meistä. Se, mitä kerroin, oli vain kuulemaani kulkupuhetta.

Viime sanoja lausuessaan hän oli jo noussut ja häipyi saman tien.

Rauta seurasi mietteliäänä hänen kiireistä lähtöään. Ehkäpä mies ei
tosiaan tiennyt enempää. Mutta mahdotonta ei ollut sekään, että hän
salasi jotakin.

Hän totesi harmistuneena, miten vähän aikaa oli loppujen lopuksi
kulunut. Oli vielä pitkälti iltaan. Hieman haluttomasti hän ajatteli
läheistä lakiasiaintoimistoaan. Siellä saan sentään muutaman tunnin
kulumaan, hän ajatteli.

Eteistytön kasvot kirkastuivat, kun hän tuli sinne.

— Päivää, pikku Ulla. Kuuluuko tänne uutta?

— Hyvää vain, tuomari. Neiti Meronen on kysellyt tuomaria. Saanko
ilmoittaa hänelle, että tuomari on tullut?

— Sopii mainiosti.

Päästyään omaan huoneeseensa Rauta jäi tuijottamaan kirjoituspöytänsä
kiiltävää pintaa. Toimettomuus kiusasi häntä. Minä olen huono
odottamaan, hän totesi, eikä nyt voi muuta kuin odottaa ristissä käsin
Kärhämän kokeiden tulosta.

Pitkä, solakka sihteeri ilmestyi pöydän viereen kädessään kirjepinkka.

— Olemme saaneet joukon uusia asioita hoidettavaksi, hän ilmoitti.

— Neiti hyvä, älkää vain vaatiko minua tutkimaan niitä. Jakakaa ne
valistuneen harkintanne mukaan tuomaripojillemme. Eikä silläkään ole
niin kiirettä, ettette ehtisi polttaa savuketta kanssani.

Neiti Meronen istahti hymyillen kirjoituspöydän toisella puolella
olevaan nojatuoliin. Päällikkö oli siis sillä tuulella. Kiittäen hän
otti vastaan savukkeen.

— Onko yli-insinööri Paatsama soittanut tänne?

— Ei, tyttö ilmoitti. — Eikö tuomaria kiinnosta nyt mikään muu?

— Kyllä vain. Panen mielihyvin merkille, että teillä on uusi kellervä
pusero. Väri sopii mainiosti yhteen punaisen tukkanne kanssa.

Vaalea hipiä punehtui hiukan.

— En tarkoittanut sitä.

— Tietysti tarkoititte. Lyön vaikka vetoa, että harkitsitte tarkkaan
väriyhdistelmää, ennen kuin ostitte tuon puseron.

— Tarkoitin tuomaria ja teidän kiinnostuksenne kohdetta, sihteeri
oikaisi puolittain harmistuneena, puolittain huvittuneena. — Oletteko
päässyt eteenpäin huumausainejutussa?

— Vain kukonaskelen verran. Aira Murole oli heroinisti.

Sihteerin mielessä pyöri kymmenittäin kysymyksiä. Mutta hän tunsi
päällikkönsä. Tältä ei kannattanut udella. Hän jäi odottamaan esimiehen
jatkavan.

— Itsehillinnästänne ansaitsette täyden kympin, Rauta virkahti.
— Yhdeksän kymmenestä viehättävän sukupuolenne edustajasta olisi
huudahtanut: »Ah!», »Voi!» tai »Onko se mahdollista?» Tunnetteko te
ketään hänen läheisestä seurapiiristään?

— En. Onko tuon suuren näyttelijättären kuolemassa sitten jotakin
mystillistä? Sanomalehdet mainitsevat hänen saaneen sydänhalvauksen.

— Olen kuullut tuon sanan eilisillasta lähtien niin monesti, että
se tekee minut melkein sairaaksi. Nuori Paavo Paatsama oli myös
heroinisti. Huumausaineiden orjat kuolevat joko oman kätensä tai — kuten
Muroleen tapauksessa kuvittelen — toisen käden kautta.

Paula Merosen vihertävissä silmissä välähti.

— Älkää päästäkö mielikuvitustanne nelistämään, neiti. Toistaiseksi
minä vain kuvittelen sellaista. Kannattaisikohan kysyä loistavilta
juristiapulaisiltani, tuntevatko he ketään Aira-rouvan ystävistä?
Tai ei, se olisi turha vaiva. Naimisiin jouduttuaan heidän sekä
harrastuksensa että seurustelupiirinsä on surkuteltavasti kutistunut.
Minkä opin siitä saatte, neiti?

Sihteeri hymähti.

— Kutistuminen kohtaa ehkä vain miehiä, hän sanoi kevyesti.

Rauta rypisti kulmiaan. Hän oli viime aikoina alkanut pelätä
menettävänsä mainion sihteerinsä. Hän varoi kuitenkin koskettelemasta
tuota tulenarkaa asiaa. Sen sijaan hän kysyi:

— Tunnetteko näyttelijätär Sormaalan tai kirjailija Oreen?

— Olen vain lukenut Erik Oreen erään kirjan. Oili Sormaalan sen sijan
tunnen. Hän oli samalla luokalla koulussa. Hän on nyt toista vuotta
siinä teatterissa, minkä tunnustettu primadonna rouva Murole oli. Ei
kai noilla kahdella voi olla sen kummempaa kosketusta keskenään?

— He rakastivat samaa miestä. Kirjailija Oretta. Luokkatoverinne voitti
siinä kilpailussa. Sellaista se on, nuoruus on voitokas.

Neiti Merosen ääni vapisi hieman, kun hän tiedusti:

— Tuomari, ettehän luule Oililla olleen mitään osuutta rouva Muroleen
kuolemaan?

Rauta sivuutti tuon kysymyksen ja virkkoi:

— Tekisitte minulle suuren palveluksen, neiti, jos menisitte tapaamaan
häntä. En pyydä teiltä muuta kuin tiedon, millä mielellä hän on.

Sihteeri vilkaisi merkitsevästi kädessään olevaan kirjepinkkaan.

— Nuo voitte jakaa käden käänteessä, mies huomautti. — Sitten teillä on
aikaa keskittyä neiti Sormaalan tavoittamiseen. Ellei hän ole kotonaan
tai teatterissa, niin yrittäkää Oreen luota.

Paula Meronen nyökkäsi ja nousi. Hänen kauniit kasvonsa olivat hyvin
totiset.

Päivällisellä Rauta oli äänetön ja sulkeutunut. Lasten iloinen
rupattelu tyrehtyi vähitellen. He katsoivat kysyvästi äitiinsä. Inkeri
pudisti heille varoittavasti päätään.

Ylhäällä lastenhuoneessa pikku Marja kysyi peitellessään nukkeaan:

— Mikä isiä vaivaa?

Martti silmäsi häneen läksykirjastaan vastatessaan:

— Hänhän on tuollainen, mahdoton, kun hänen on pakko toimetonna odottaa
tietoja.

— Mitä tietoja?

— Joku on kai taas tappanut jonkun, iso veli selitti mahdikkaasti. —
Älä sinä kysele niitä asioita. Olet vielä liian pieni ymmärtääksesi.

Samaan aikaan Inkeri tuli kahvitarjottimineen työhuoneeseen, jota hänen
miehensä mitteli rauhattomana.

— Saako olla? Tämä on varmasti riittävän väkevää. Keitin sen itse.

Raudan otsa silisi. Hän laski jopa leikkiä:

— Oletko varma, ettei Mari nähnyt, miten paljon jauhoja panit pannuun?
Muuten hän ryntää pian tänne pitämään saarnaansa tuhlauksesta. Mehän
elämme hänen mielestään niin, että minulta jää lapsille ainoastaan
knalli ja kävelykeppi perinnöksi.

Kun ensimmäiset kupilliset oli juotu, vaimo virkahti:

— Kerrohan nyt, mitä uutta.

— Sitä on vähän. Ehdin mainiosti ottaa vielä tilkkasen kahvia, mies
sanoi. — Se on todella ensiluokkaista.

Sitten hän aloitti päivän tapausten kuvaamisen. Lopetettuaan hän lisäsi:

— Toivottavasti et pane pahaksesi, että kotiin tultuani olin niin
lyhytsanainen.

Inkeri nauroi helakasti.

— Sinä iso, tyhmä poika! Jo siihen aikaan, kun minä muodostin
aloittelevan lakiasiaintoimistosi koko henkilökunnan, opin vaistoamaan
mielesi liikkeet. Enkä sen jälkeen ole aivan turhaan ollut alun
toistakymmentä vuotta naimisissa kanssasi. Tiedän tarkalleen, mitä
nytkin ajattelet. Maksaisit paljon, jos olisi jo iltamyöhä ja voisit
huristaa professori Kärhämän luo.

— Aika paljon, Rauta myönsi.

Hitaasti matavat tunnit kuluvat sentään. Kello oli 22, kun Cadillac
pysähtyi farmakologisen laitoksen eteen.

Muuan assistentti opasti vieraan professorin huoneeseen ja ilmoitti
tämän saapuvan ennen pitkää.

Rauta ehti kuitenkin tutkia pari lääketieteellistä aikakauskirjaa
kannesta kanteen odotusaikanaan. Viimein Kärhämä tuli. Hän vaikutti
rasittuneelta, mutta hyväntuuliselta.

— Tätä voinee sanoa kelpo työpäiväksi, hän totesi vilkaistessaan
kelloon ja painuessaan työpöytänsä ääreen.

Kun vieras pysyi vaiti, professori jatkoi:

— Sinä et ole juttutuulella. Ymmärrän. Mennään siis asiaan. Jätän
syrjään tutkimusvaikeutemme, koska ne eivät kiinnosta nyt sinua.
Lopputulos on selvä: Aira Murole on saanut tai ottanut myrkkyä.

Rauta kuohahti syvään. Mutta hän ei sanonut mitään. Nyt voin
kärsivällisesti odottaa jatkoa, hän tuumi.

— Se on ehdottoman varmaa, Kärhämä vahvisti haroen mustaa tukkaansa. —
Suorittamassamme sammakkokokeessa ilmeni, että ruumiissa on runsaasti
tinctura aconitia.

Hämmästyneenä vieras toisti:

— Tinctura aconitia! Onko se jotakin syöpäläismyrkkyä?

— Ei, vaan muinaisina aikoina käytettyä nuolimyrkkyä, professori
vastasi. — Se on vallan klassillinen tappokeino; sillä väitetään m.m.
Agrippinan myrkyttäneen puolisonsa, keisari Claudiuksen... Meillä sitä
on sekoitettu linjamentteihin ja yskänlääkkeisiinkin, mutta ei enää,
koska se on erittäin vaarallista myrkkyä.

— Miksi sanoit, että Aira-rouva on saanut tai ottanut myrkkyä?
Itsemurha on tässä tapauksessa kaiken uskottavuuden ulkopuolella!

Kärhämä hymyili.

— Älä kiihdy, veli hyvä. Minä en kuvittele mitään. Olen todennut
ruumiissa tappavan annoksen tinctura aconitia. Se on voinut joutua
sinne ainoastaan siten, että joko asianomainen itse tahi joku muu
on, vahingossa tai tarkoituksellisesti, sekoittanut myrkyn juomaan.
Mikä näistä neljästä mahdollisuudesta lopulta on oikea, se on sinun
tai jonkun muun — mutta ei missään tapauksessa minun — asia saada
selvitetyksi.

— Siinä olet aivan oikeassa, Rauta virkkoi lauhkeasti. — Olen sinulle
suuressa kiitollisuuden velassa. Mutta minun on vielä vaivattava sinua
hieman. Onko tuo kirottu myrkky siis niin hajutonta ja mautonta, ettei
rouva Murole juodessaan voinut havaita mitään epäilyttävää?

— Jos joku kaataa lasiisi puolet vermuttia ja puolet tinctura
aconitia, saat olla varsin epäluuloinen huomataksesi mitään, ennen
kuin tappava myrkky aloittaa, työnsä sisälläsi.

— Onneksi en milloinkaan juo vermuttia. Onko tuollainen kuolema hyvin
tuskallinen?

Professori kohautti epämääräisesti hartioitaan.

— Kuolinkamppailu on joka tapauksessa lyhyt, hän lausui. — Tunnet ensin
pistelyä käsissäsi. Ihmettelet sitä tai ehkä säikähdätkin. Mutta teitpä
kumpaa tahansa, vähemmässä kuin puolessa tunnissa olet ruumis.

Rauta kuittasi murahduksella tuon kuvitelman.

— Eikö mainitsemaasi nuolimyrkkyä voida todeta ruumiinavauksessa?

— Ei. Sinun on turha epäillä oikeuslääketieteellisellä laitoksella
hutiloidun. Ellet olisi saanut päähäsi tulla minun luokseni, myrkky
olisi jäänyt löytymättä.

— Pyydän sinua antamaan minulle tutkimuksistasi ja niiden
lopputuloksesta kirjallisen todistuksen. Niin laadittuna, että
tavallinen poliisimieskin ymmärtää sen.

— Niin olen puhunut nytkin, Kärhämä huomautti hymähtäen. — Lähetän
lausunnon sinulle huomenna.

Istuessaan jälleen autonsa ohjauspyörän ääressä ja ajaessaan hiljalleen
kohti Taka-Töölöä Rauta ajatteli murhaajaa. Mistä tuo mies — tai
nainen — oli mahtanut keksiä tinctura aconitin? Tavallisesti
myrkytysmurhissa käytetään arsenikkia, se kun on melkein hajuton ja
mauton. Sen olisi luullut kelpaavan nytkin, koska murhaaja saattoi
otaksua Aira Muroleen yleisesti tiedossa olleen sydänvian vuoksi
epäilyksiä hänen kuolemansa yhteydessä tuskin heräävän. Hän oli
kuitenkin ollut peräti varovainen ja valinnut sellaisen myrkyn, jota
hänen laskelmissa mukaan ottamassaan pahimmassakaan tapauksessa —
ruumiinavauksessa — ei pystyttäisi toteamaan. Hän oli ollut ovela ja
uskoi tekonsa jäävän ainaisesti salaan. Ehkäpä hän oli jo kuullut
Ahveniston aikaansaamasta tutkimuksesta ja sen kielteisestä tuloksesta,
jolle hän oli kai tyytyväisenä nauranut. Rauta puolestaan oli
varmistautunut farmakologisella laitoksella suoritettujen kokeiden
ehdottomasta salassapysymisestä.

Oli jo paljon ohi puolenyön, kun hän pysäytti Cadillacin talonsa
edustalle. Hän harppoi pihamaan poikki ja nousi kiireesti portaat.
Työhuoneen kaikki valot paloivat. Se oli merkki, että jotakin oli
tapahtunut.

Kuultuaan ulko-oven avautuvan Inkeri juoksi miestään vastaan eteiseen.

— Neiti Sormaala on jo kahdesti soittanut. Hän tuntui olevan hyvin
hädissään. Asiaansa hän ei suostunut minulle ilmoittamaan. Hän pyysi
sinua ottamaan yhteyden Oreen kotiin.

Rauta riensi puhelimeen.

Nyyhkyttäen tyttö sai sanotuksi:

— Voi, tuomari! Tulkaa tänne!

— Olen muutaman minuutin kuluttua talon edustalla.

Inkeriin kääntyen mies määräsi:

— Heitä takki yllesi ja lähde mukaan! Siellä on ilmeisesti piru
merrassa.

Kun auto porhalsi vauhtiin, vaimo kysyi:

— Mitä professori Kärhämä sanoi?

— Että Aira Murole tapettiin samalla myrkyllä kuin keisari Claudius
pari vuosituhatta sitten.

Inkeriltä pääsi valittava huudahdus.

Kojelaudasta heijastuvassa valossa hän näki miehen otsan olevan syvissä
rypyissä.

— Vieläkö muuta? hän tiedusti huolestuneena.

— Tämä Sormaalan soitto on enemmän kuin yllättävä. Kuulosti siltä kuin
tyttö olisi aivan raiteiltaan.

Enempää ei puhuttu koko matkalla. Rauta ajoi tavallista lujempaa
vauhtia. Kadut sillä puolen kaupunkia olivat tyhjät sekä ajoneuvoista
että jalankulkijoista.

Temppeliaukion sivuutettuaan Rauta pysäytti auton.

Varjomainen olento oli odottamassa heitä kadulla.

Porraskäytävän valaistuksessa häntä oli vaikea tuntea näyttelijätär
Oili Sormaalaksi. Kasvot olivat itkusta paisuneet.

Hän kopeloi kuin sokea erästä ensimmäisen kerroksen ovea löytämättä
lukkoa.

— Minä... minä halusin hälyttää lääkärin, kun... kun se alkoi, hän
änkytti. — Mutta... Erik sanoi: »Soita tuomari Rauta tänne,» Ja nyt...
nyt kaikki on... myöhäistä.

Hän purskahti rajuun itkuun ja olisi kaatunut, ellei Inkeri olisi
kiirehtinyt tukemaan häntä.

Rauta otti avaimen tytön hervottomasta kädestä ja avasi oven. Hän
harppusi ahtaan eteisen poikki huoneeseen ja saman tien leposohvan luo.

Kirjailija Ore makasi siinä täysissä pukeissa. Oili Sormaala oli
väittänyt, että kaikki oli myöhäistä. Silmäys makaajaan riitti
todistamaan tytön olleen oikeassa. Ore oli kuollut.

Rauta istahti raskaasti pienen pöydän ääreen, jolla oli kirjoituskone
ja pinoittain paperiliuskoja. Vanha Smith Premier, hän totesi
koneellisesti ajatusten jauhaessa aivan muuta.

Inkeri ilmestyi kynnykselle. Tekemättä turhia kysymyksiä hän virkkoi
asiallisesti:

— Oili rupesi voimaan pahoin. Talutin hänet pesuhuoneeseen.

Mies nyökkäsi.

— Koeta saada hänet virkistymään. Haluan kuulla häneltä, mitä täällä on
tapahtunut. Sitten sinä saat viedä hänet kotiinsa autolla.

Jälleen yksin jäätyään hän antoi katseensa kiertää huonetta.
Kertoessaan asunnostaan Ore oli eilen torjunut pilkallisesti ajatuksen,
että Aira Murole olisi suostunut asumaan tässä »luolassa». Köyhältä ja
synkältä huone näyttikin. Leposohva oli ainoa mukava istuinpaikka. Sen
pääpuolessa oli matala jakkara ja sillä lasi ja pullo.

Tuon pullon Rauta oli huomannut heti. Hän tuijotti siihen synkkänä.
Se oli selvästi unkarilaista perua. Rouva Eippo oli kertonut Aira
Muroleen punakirjavasta, litteästä pullosta, josta hän esiintyessään
otti väliajoilla kulauksen tai pari vermuttia. Murhenäytelmän jälkeen
Ahvenisto oli tehnyt kaikkensa löytääkseen unkarilaispullon. Tuossa se
nyt oli, arvattavasti Oreen tyhjentämänä, ja hänkin oli kuollut!

Rauta pudisti päätään. Ei kannattanut pohtia, oliko tällä kertaa
kysymyksessä murha, onnettomuus vai itsemurha. Ne olivat kaikki yhtä
mahdolliset. Onneksi Oili Sormaala oli ollut täällä. Tytön kertomus
oli nyt erinomaisen tärkeä. Jos Ore olisi ollut yksin ja hänet olisi
aamulla löydetty ruumiina leposohvaltaan, olisi ollut mahdotonta
selvittää, mitä täällä oli tapahtunut.

Inkeri ja Oili tulivat huoneeseen. Tytössä oli tänä lyhyenä väliaikana
tapahtunut suuri muutos. Hän ei muistuttanut enää paljoakaan sitä
luhistumaisillaan olevaa ihmisparkaa, joka oli odottanut heitä kadulla.
Hän ei ole turhan vuoksi näyttelijätär, Rauta totesi. Tuokioksi hänen
mieleensä nousi epäilys, kumpi hahmo oli aito ja kumpi näytelty:
äskeinen epätoivoinen tyttö vai tämä hillitty nainen. Hän karkoitti
kuitenkin saman tien epäilyksen turhana. Neiti Sormaala oli peseytynyt
ja kammannut hiuksensa. Hänen kasvonsa olivat puuteroidut, huulten
punaa oli parannettu. Hän istahti suorana ja ulkonaisesti tyynenä
lähimmälle tuolille. Mutta ruskeat silmät olivat yhä itkusta punaiset
ja sylissä olevat kädet niin lujasti nyrkkiin puristetut, että rystyset
hohtivat valkeina.

— Kertokaahan nyt, neiti. Kaikki.

Tyttö nyökkäsi. Yksitoikkoisella, pingotetulla äänellä hän alkoi:

— Lähdin teatterista kello 14. Tämänpäiväinen lukuharjoitus oli
peruutettu. Tunnelma oli siellä kauhea. Ei kukaan puhunut juuri mitään.
Istuttiin vain. Sana »murha» tuntui leijailevan ilmassa. Kaikki
epäilivät kai toisiaan osallisuudesta siihen. Vihdoin Aarne Harjava
tuli sinne. Hän nauroi leveästi meidän murjotuksellemme. Hän kerskui
tavanneensa Ala-Helsingissä rikospoliisin päällikön ja teidät, tuomari.
Uutinen ruumiinavauksen tuloksesta laukaisi tunnelman. Kaikki alkoivat
puhua yhteen ääneen. Pelkästä helpotuksesta näytti unohtuvan sekin,
että Aira Murole oli joka tapauksessa kuollut. Naurettiinkin. Minä
lähdin sieltä. Kiirehdin tänne kertomaan Erikille suuren uutisen.

Kun hän keskeytti, Rauta tiedusti:

— Miten hän suhtautui siihen?

— Hän vain nyökkäsi välinpitämättömästi kirjoituskoneensa äärestä.
Seuraavassa hetkessä hän oli unohtanut kai minun läsnäolonikin.
Hän on viime viikkoina kirjoittanut yöt läpeensä suurta romaaniaan
nuijasodasta. Minä hiivin varpaisillani keittokomeroon ja ryhdyin
tutkimaan, mitä voisin valmistaa päivälliseksi. Juoksin välillä parissa
myymälässä. Kello 17 sain houkutelluksi Erikin ruokapöytään. Silloin
hän kysyi, mitä olin »touhottanut» Airasta. Kerroin sen uudelleen. »Se
on aika pettymys Raudalle,» hän hymähti. Sitten hän rupesi vuolaasti
puhumaan Jaakko Ilkasta ja muista nuijapäälliköistä. Kuten tavallista,
hän ei paljoa perustanut keittämästäni ruoasta. Äkisti hän syöksähti
pöydästä kirjoituskoneensa ääreen ja alkoi kiivaasti naputtaa.

Aitoa Oretta, kuunteleva mies tuumi. Juuri noin saattoi otaksua hänen
käyttäytyneen. Hänen välinpitämättömyytensä tytön kertomaa uutista
kohtaan tuntui osoittavan, ettei hänellä ollut mitään tekemistä
entisen rakastajattarensa murhan kanssa. Mies, jolla oli Oreen hermot,
ei syyllisenä olisi parhaalla tahdollakaan osannut näytellä niin
välinpitämätöntä.

Oili Sormaala vilkaisi kuulustelijaansa ja kysäisi:

— Ehkä minä kerron liian yksityiskohtaisesti?

— Ette lainkaan. Jatkakaa samaan tapaan.

— Pesin astiat niin hiljaa kuin suinkin. Sitten istahdin leposohvalle
parsimaan Erikin sukkia. Äkkiä puhelin soi. »Kuka hitto?» Erik
karjaisi ja syöksyi vastaamaan. Ojentaessaan myrtyneenä kuulotorven
minulle hän sähisi: »Joko Helsingin puhelinlaitoskin tietää sinun
majailevan täällä?» Soittaja oli muuan entinen luokkatoverini, jota
en ole tavannut ainakaan pariin vuoteen. Koetin lopettaa puhelun
niin lyhyeen kuin suinkin. Mutta Erikin työtuuli näytti kaikonneen.
»Kuka se penteleen akkaihminen oli ja mitä hän sinusta tahtoi?» hän
kiukutteli. Kerroin Paula Merosen, lapsuusaikaisen ystävättäreni,
soittaneen ja luvanneeni tavata hänet Fazerilla. »Entäs minun kahvini?»
hän muistutti. »En voi kirjoittaa enää tavuakaan, ellen saa kahvia.»
Selitin sen olevan valmista ja odottavan vain häntä. »Mene sitten,
mene!» hän kivahti. »Mutta älä viivy koko iäisyyttä!» Minä lähdin.
Mutta... älkää luulko, tuomari, meillä aina olleen samanlaista. Erik
oli väliin hurmaavan hyväntuulinen. Silloin hän nauroi ja laski leikkiä.

Rauta nyökkäsi. Itsekseen hän kuitenkin ajatteli noiden hyväntuulen
ja leikinlaskun hetkien olleen kai harvoja. Se kuva, minkä hän oli
nyt saanut yhdyselämästä tässä asumuksessa, sopi hyvin yhteen hänen
käsityksensä kanssa Oreen luonteesta. Kumma, että Aira Murole ja hänen
jälkeensä Oili Sormaala olivat voineet kiihkeästi rakastaa moista
itsekeskeistä tyrannia. Mutta sellainen naissydän on, hän päätteli.

Neiti Meronen oli siis tavoittanut Oilin, ja tytöt olivat istuneet
yhdessä iltaa. Muistaessaan tyylikkään sihteerinsä Rauta ei voinut olla
hymähtämättä kirjailijan tästä käyttämälle »akkaihminen»-nimitykselle.

— Palasin tänne vasta kello 23:n maissa, näyttelijätär jatkoi.
— Erik oli pahimmalla tuulellaan. Hän ravasi edestakaisin kuin
häkkiin suljettu villieläin. Minun iloiset kasvoni lisäsivät hänen
ärtymystään. Hän työnsi minut rajusti luotaan ja huusi: »Missä sinä
olet viivytellyt? Täällä minä olen saanut olla yksikseni ja odottaa
iltakahviani! Sinä olet pilannut minulta koko työpäivän!» Tarjouduin
keittämään heti kahvia. Hän torjui sen kiroten. »Vai kahvia? Itse olet
tyttöystäväsi kanssa juonut tietysti viiniä ja likööriä! Minä tahdon
viinaa! Mene ostamaan sitä! Mene, mene! Kyllä joltakin kadulta trokarin
löydät!» Kieltäydyin jyrkästi lähtemästä keskellä yötä sellaiselle
asialle. Voi, miksi kieltäydyinkään! Jos olisin totellut häntä, tätä
kaikkea kauheaa ei olisi tapahtunut.

Kyynelet ryöstäytyivät jälleen esiin. Hän käännähti puolittain poispäin
ja nyyhkytti rajusti.

Inkeri riensi hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen vavahtelevien
olkapäittensä ympäri.

— Älkää syyttäkö itseänne, neiti, hän kuiskasi rauhoittavasti. — Teillä
ei ole mitään aihetta surra kieltäytymistänne. Tuo vaatimushan oli
raaka. Koettakaa tyyntyä, tyyntyä...

Hän puheli kuin lapselle, joka itkee ensimmäistä suurta suruaan.
Vähitellen tytön nyyhkytykset harvenivat ja lakkasivat. Hän otti
vastaan Inkerin tarjoaman nenäliinan ja pyyhki silmiään ja poskiaan.
Kesti kuitenkin vielä pitkän tovin, ennen kuin hän luotti ääneensä niin
paljon, että uskaltautui puhumaan.

— Suokaa anteeksi, tuomari.

— Ymmärrän teidät hyvin, Rauta virkkoi hiljaa.

Kiitollinen, valju hymy vilahti tytön huulilla kadotakseen heti. Hän
kaivoi käsilaukustaan peilin ja puuterin ja sipaisi huiskulla poskiaan.

— Erik oli raivoissaan minulle. Hetken pelkäsin hänen heittävän
minut ovesta ulos. Hän ryhtyi kaivelemaan laatikoltaan ja kaikkia
nurkkia täällä. »Tässä luolassa täytyy olla tilkka viinaa minulle,»
hän murisi vihaisesti. »Missä kirotussa se voi olla?» Minä seurasin
ikkunanpieleen painautuneena hänen hurjaa riehumistaan. Ensimmäisen
kerran kammosin häntä. En uskaltanut hiiskahtaa. Eteisestä kuulin hänen
riemunkiljahduksensa. Hän tuli sieltä kädessään tuo pullo.

Näyttelijätär viittasi jakkaralla olevaan unkarilaispulloon.

— »Makeaa viiniä itse täynnä sinä et soisi minulle ryyppyäkään,» hän
pauhasi, »mutta hän antaa minulle tämän!» Sain kysytyksi, kuka hän.
»Aira!» hän huusi. »Hänellä oli parempi sydän kuin sinulla! Sitä
paitsi hän osasi rakastaa! Sinä olet hänen rinnallaan kuin tietämätön
alakoululainen, tietämätön ja kylmä!»

Oili Sormaalan ääni värisi, kun hän toisti nuo solvaavat sanat. Hänen
onnistui kuitenkin voittaa mielenliikutuksensa. Matalalla, väliin
hieman katkeilevalla äänellä hän jatkoi:

— Utelin, mistä hän tiesi pullon Airan omaksi. Hän nauroi remakasti
vastatessaan: »Enkö sitä tuntisi? Kuinka hitonmoinen häly oli aikoinaan
monesti meidän kesken tuosta pullosta! Sen piti olla täynnä, ennen
kuin hän lähti illalla teatteriin. Täynnä vermuttia. Muuten hänellä ei
olisi muka ollut onnea matkassaan. Se oli hänen hassuuttaan, ihanaa
hassuuttaan!» Äkkiä hän pysähtyi miettimään. »Kuinka pirussa tämä on
joutunut minun sadetakkini taskuun?» hän mutisi. »Takki oli viimeksi
ylläni eilen... Ah, nyt käsitän. Airalla oli unkarilaispullo kädessä
pistäytyessään vähän ennen kuolemaansa johtajan huoneeseen. Ehkä hän
oli aikonut tarjota minulle ryypyn, jos sovinto olisi syntynyt. Kun
minä käskin hänen painua helvettiin, hän ennen lavalle lähtöään pisti
pullon sadetakkini taskuun. Niin kai se on tapahtunut... Oli miten
tahansa, niin nyt minä tuon 'sovintoryypyn’ naukkaan!»

Ensimmäisen kerran Rauta keskeytti hänet kysymällä: — Eikö kukaan
maininnut teille eilen tuomari Ahveniston kiihkeästi etsineen
Aira-rouvan unkarilaispulloa?

Tytön ruskeat silmät olivat kummastusta tulvillaan.

— Ei. Kuulin tuosta pullosta ensimmäisen kerran Erikiltä, kun hän
heilutti sitä riemastuneena kädessään.

Mies nyökkäsi synkkänä. Kokonainen sarja sattumia oli julmasti
sekaantunut peliin. Niiden ansiosta murhenäytelmä oli paisunut
kaksinkertaiseksi. Hän arvasi suunnilleen, miten tapahtumat olivat
edelleen kehittyneet. Mutta oli paras antaa Oilin kertoa loppuun.

— Erik avasi pullon ja haisteli sitä. »Vanhaa kunnon vermuttia!»
hän ihasteli. »Tyhjennänpä sen Airan muistoksi.» Hän heittäytyi
selälleen leposohvalle ja nauroi. Minua kauhistutti. Jollakin tavoin
kaikki oli minusta niin hirvittävää. Rukoilin häntä jättämään
vermutin. Hän kohottautui kyynärpäittensä varaan ja hohotti. »Sinä
olet mustasukkainen,» hän huusi, »mustasukkainen kuolleelle! Vai
kuvitteletko, että tässä on pullotettu sydänhalvaus? Lasi tänne, likka,
ja äkkiä!» Lasi tuli melkein täyteen. Hän siemaisi sen yhdellä kertaa.
Vain pohjanpeitto jäi, kuten näette. Käsitin hänen tahtovan kiusoitella
minua. Silti minua vihlaisi, kun hän silmänsä ummistaen muisteli: »Hän
osasi rakastaa, Aira. Ei hän suotta ollut valtion stipendeillä Euroopan
suurimmissa taiteen ja elämänilon pesissä!» Samaan tyyliin hän jatkoi
kauan. Sitten hän alkoi äkisti valittaa: »Käsiäni pistelee, ja minulla
on outo tunne. Tämä on loppu, varmasti loppu!» Silloin hätäännyin ja
juoksin hänen luokseen. Nähdessäni hänellä olevan tuskia ehdotin, että
kutsuisin lääkärin. Hän pudisti päätään ja vääntäytyi kyljelleen.
Rahilla olevaan pulloon tuijottaen hän kähisi: »Kutsu Rauta tänne.
Kutsu Rauta. Minä tiedän nyt, miksi Aira kuoli. Soita Raudalle.» Minä
yritin hälyttää teidät, tuomari. Kahteen kertaan yritin... Ennen kuin
te viimein soititte tänne, tiesin, että Erik oli kuollut... Voitteko
te, tuomari, sanoa, miksi hän kuoli?

Näyttelijätär tuijotti kuivin, kysyvin silmin edessään olevaan mieheen.

Rauta tiedusti:

— Osaatteko te säilyttää salaisuuden, niin ettette hiisku siitä
kenellekään?

Oili Sormaala nyökkäsi.

— Varmasti.

— He kuolivat molemmat, Aira-rouva ja Erik Ore, siksi että tuo vermutti
on myrkytettyä. Lääkärien erehdys on todettu. Rouva Murole ei kuollut
sydänhalvaukseen. Vermutissa on puolet myrkkyä. Minä en lepää, ennen
kuin tuon tuhoisan juoman sekoittaja on paljastettu. Tahdotteko auttaa
minua siinä, neiti?

Nuori näyttelijätär vastasi intohimoisesti:

— Voitte luottaa minuun, tuomari! Ymmärrän, että murhaajaa ei saa
hälyttää varuilleen. Osaan vaieta. Ja jos on jotakin, millä voin auttaa
teitä, olen valmis. Mihin tahansa!

Äkkiä hänen itsehillintänsä petti. Hän painoi kädet kasvoilleen ja
purskahti hillittömään itkuun.

Rauta antoi merkin vaimolleen. Inkeri sai autetuksi tytön jaloilleen.

— Minä vien teidät kotiin, hän kuiskasi. — Tarvitsette unta, lapsiparka.

Yksin jäätyään Rauta soitti Ahveniston kotiin. Puhelin kilisi pitkään,
ennen kuin tuttu ääni vastasi vihaisena:

— Onko se poliisikomentaja vai ylipoliisipäällikkö?

— Ei, ei liioin sisäasiainministeri eikä tasavallan presidentti. Minä
vain.

— Sinä, Rauta! Saatpa kiittää likipitäen hengestäsi sitä, että olet
kätteni ulottuvilta! Enkö sanonut sinulle haluavani tänä yönä nukkua?
Sinä sait luvan häiritä minua vasta aamulla!

— Muistan sen, Ahvenisto. Nyt on kuitenkin tapahtunut kaksi käännettä,
jotka pakottivat minut ajamaan sinut lämpöisestä vuoteestasi
kesken aamuöisten uniesi. Ensinnäkin: farmakologisella laitoksella
suoritettujen kokeiden tuloksena on, että Aira Murole murhattiin.
Tinctura aconitilla, tarkemmin sanoen.

— Älä valehtele! rikospoliisin päällikkö kiivastui, mutta hänen äänensä
oli äkisti muuttanut sävyä.

— Sitä se joka tapauksessa oli. Saat huomenna nähdä professori Kärhämän
antaman todistuksen siitä. Tuon uutisen olisin kuitenkin voinut säästää
huomiseen, aamukahvisi höysteeksi. Mutta minulla on myös toinen
tiedoitus.

— Anna tulla. Painuin jo äskeisestä istumaan, joten kaatumisestani ei
ole pelkoa.

Rauta lausui harvakseen:

— Olen löytänyt Aira-rouvan unkarilaispullon.

Langan päässä tuli hiljaista.

— Oletko vielä siellä, Ahvenisto?

— Kyllä vain. Nyt sinä tyrmäsit minut. Mistä löysit pullon?

— Kirjailija Oreen luota. Olen hänen asunnossaan parastaikaa.

Rikospoliisin päällikkö ähkäisi. Sitten hän tuntui jälleen saavuttavan
tasapainonsa ja ärjäisi:

— Pysy siellä! Tulen sinne miehineni, niin pian kuin saamme housut
jalkaan. Tuliaisiksi tuomme sellaiset kihlat, että ne rauhoittavat tuon
miehen.

— Se on tarpeetonta, Ahvenisto. Erik Ore on kuollut otettuaan
»sovintoryypyn» samaisesta pullosta.

Sen sanottuaan Rauta sulki puhelimen.

Kuudes luku.

VIERAS POHJANLAHDEN TAKAA.

Inkeri oli ompelukoneen ääressä istuen juuri lopettanut uskonnon läksyn
kuulustelemisen Martilta. Rauta tuli kylpyhuoneesta poskipäät kiiltäen
parranajon jäljiltä ja ryhtyi pukeutumaan smokkiin.

— Sanoinhan sinulle, äiti, osaavani sen kuin vettä, poika huomautti
hymyillen.

— Mutta minusta se tuntui uskomattomalta, Inkeri selitti. — Koko
iltapäivän olet ollut ulkona pelaamassa pesäpalloa.

— Sitä ennen vilkaisin kuitenkin läksyt lävitse, Martti sanoi. —
Kauankos niihin menee?

Äiti katsoi hellästi leveäharteista, avokatseista poikaansa. Hänen
olisi tehnyt mieli sulkea hänet syliinsä. Mutta hän pidättäytyi. Pojat
tuossa iässä olivat olevinaan miehiä jo ja arastelivat hellyyden
osoituksia. Hän tukahdutti huokauksen. Se aika oli auttamattomasti
ohitse, jolloin »Pikku Jättiläinen» oli hakenut turvaa häneltä.
Oikeastaan vain lapsiensa kasvamisesta huomasi vuosien kulumisen. No,
Marja oli pieni vielä, ja tyttöä oli muutenkin helpompi ymmärtää.
»Pienet lapset — pienet huolet», välähti hänen mieleensä. Eipä silti,
Martti ei varmaan isonakaan tuottaisi huolia. Hän oli lahjakas ja
luonteeltaan avoin. Tuntui vain hieman kipeältä havaita, että pojalla
alkoi jo olla oma maailmansa, johon äidillä oli perin vähän osuutta.

Martti seurasi ovenpielestä isänsä pukeutumista. Äkkiä hän kysyi:

— Isä, mitä kuuluu huumausaineisiin?

Inkeri huudahti säikähtyneenä:

— Mistä saat päähäsi udella sellaista?

— Isä jutteli pari päivää sitten sinulle jotakin noiden aineiden
kauppiaista. Ymmärsin niiden olevan jonkinlaisia rikollisia.

— Seisoitko sinä kuuntelemassa?

Pojan sinisilmät välähtivät.

— En! hän vastasi loukkaantuneena. — Kuljin vain salin poikki, ja ovi
isän huoneeseen oli auki. En tiennyt, että minun olisi pitänyt sulkea
korvani.

Äiti oli ojentamaisillaan häntä viime lauseen nenäkkyyden vuoksi. Rauta
ehätti sanomaan:

— Anna olla, Inkeri. Martti on tällä kertaa oikeassa. Sitä paitsi on
aina hyvä pitää korvansa ja silmänsä auki. Kysyit huumausaineista,
poika. Tunnetuimmat niistä ovat heroiini, morfiini, kokaiini ja
oopiumi. Ne ovat tarpeellisia lääkeaineita. Mutta jotkut käyttävät
väärin noita myrkkyjä ja joutuvat niiden orjiksi. Niiden kauppa
on tarkoin säännöstelty ja valvottu. Eräät tunnottomat voimat
tuottavat niitä kuitenkin salateitse meidänkin maahamme ja myyvät ne
kiskurihintaan laittomaan kauppaan. Sen, joka on kerran totuttautunut
huumausaineisiin, on melkein mahdoton enää vapautua niistä. Hänen
elämänsä tuhoutuu ja monesti päättyy itsemurhaan.

Martti oli jännittyneenä kuunnellut isäänsä.

— Ymmärrän, hän virkahti. — Entä mitä on »dulla»? Rauta rypisti
kulmiaan.

— Missä tuo sana on kantautunut korviisi?

— Eilen koulun käymälässä. Siellä oli joitakin yläluokkalaisia.
Kuulin heidän kuiskuttelevan keskenään jotakin »dullasta». He
olivat niin salamyhkäisiä, että mieleeni muistui sinun mainintasi
huumausainekauppiaista. Ajattelin »dullan» olevan jotakin
salakuljetustavaraa.

Isä jätti mustan solmukkeensa sitomisen kesken ja tuli poikansa luo.
Hän laski kätensä tämän harteille ja sanoi lämpimästi:

— Sinä olet viisas poika, Martti. Heroiinin nuuskaajat käyttävät siitä
nimitystä »dulla».

Hänen harmaisiin silmiinsä ilmestyi levottomuutta.

— Huomasivatko nuo yläluokkalaiset sinut?

— Mitäs ne minusta! Korkeintaan he panivat merkille jonkun halveksitun
»nahkan» olevan siinä lähellä. Miksi niin?

Rauta seisoi mietteissään. Viimein hän virkkoi:

— Siksi, että aion uskoa sinulle erään tehtävän.

Inkeri oli levottomana seurannut isän ja pojan keskustelua. Hän ei
voinut kauempaa pysytellä äänettömänä, vaan esitti vastalauseensa:

— Kaarlo, et voi...

Hän jätti lauseensa kesken. Nuo kaksi eivät näyttäneet kuulevan eivätkä
huomaavan häntä.

Silmät säteillen Martti kysäisi:

— Tehtävän?

— Niin. Tunnetko jonkun noista yläluokkalaisista? Vaikkapa vain
ulkomuodolta.

— Melkein kaikki.

— Koeta hankkiutua jonkun kanssa juttusille. Se ei ehkä ole helppoa,
koska olet vasta ensimmäisellä luokalla. Mutta yritä keksiä jokin keino.

Poika nyökkäsi totisena.

— Kyllä se joten kuten onnistuu. Sitten otan selvän, kerskuivatko he
vain vai onko heillä todella yhteyksiä huumausainekauppiaihin. Niinhän?

Rauta hymyili hieman.

— Jätä sinä kauppiaat rauhaan, poika. Kysymyksessä on laaja
rikollisjärjestö, jota vastaan viranomaiset kaikissa maissa käyvät
hellittämätöntä kamppailua. Siinä taistelussa ei kummaltakaan
puolelta kaihdeta mitään keinoja. Ota se huomioon. Sinun tehtäväsi
rajoittuu ainoastaan tarkkailuun, olisiko huumausainepahe jo ulottunut
koululaispiireihimme. Ensimmäinen ja tärkein ohje tällaisessa puuhassa
on: ole varovainen puheissa ja teoissa. Etkä saa ryhtyä mihinkään,
ennen kuin olet neuvotellut minun kanssani. Käsitätkö: et mihinkään?

Pojan silmät olivat hyvin kirkkaat, kun hän vastasi:

— Ymmärrän, isä. Kiitoksia, isä!

Hyvin onnellisena hän jätti huoneen. Äitiinsä hän ei vilkaissutkaan.

Rauta palasi peilin ääreen sitomaan solmukettaan.

— Kaarlo, Inkeri moitti, — et tehnyt kauniisti asettuessasi Martin
puolelle minua vastaan. Minä alan muutenkin olla pelkkää ilmaa hänelle.

— Suo anteeksi. Mutta tässä tapauksessa en voinut muuta. Käsitykseni
mukaan moitit poikaa suotta. Hän ei ole mikään salakuuntelua. Muuten,
eikö hän tottele sinua?

— Kyllä, tavallaan, vaimo myönsi. — Onhan hän kohteliaskin. Hänen
käytöstään en voi valittaa. Hän on vain jotenkin niin etääntynyt.

Mies hymähti.

— Miten noin älykäs nainen kuin sinä suree sitä, ettei hänen
yksitoistavuotias poikansa enää riipu äitinsä hameenhelmoissa? Martti
on aivan normaali poika.

— Hyvä, että itse mainitsit pojan iän, Inkeri sanoi. — Onko sinun
mielestäsi oikein sekoittaa semmoinen lapsi taisteluun, jossa
myönsit käytettävän kaikkia keinoja? Etkö lainkaan ajattele minun
äidinsydäntäni? Minusta on enemmän kuin tarpeeksi, että vapisen sinun
puolestasi ja vuoksesi. Tässä talossa ei tarvita kahta elämällä ja
kuolemalla leikkivää salapoliisia!

Rauta tuli suutelemaan häntä.

— Älä ole huolissasi. Varjelen poikaa kuin silmäterääni. Hänessä on
totisesti ainesta.

Vaimo hymähti surullisesti.

— Olen kuullut, hän huokasi, — että kanta-apteekin omistajan pojasta
tulee tavallisesti myös apteekkari. Mutta en ole ikinä kuvitellut oman
poikani havittelevan sinun vaaralliselle urallesi.

Mies vetäisi smokin takin ylleen.

— Etköhän nyt murehdi liian aikaisin? hän kysäisi kevyesti. — Sitä
paitsi tuo vaara sinun olisi pitänyt huomioida, ennen kuin menit
naimisiin minun kanssani.

Se auttoi. Inkerin hymy muuttui valoisaksi. Seuratessaan miestään
alakertaan hän ilvehti:

— Muistaakseni sinä et silloin jättänyt minulle aikaa huomata mitään
muuta kuin sinut... Pitääkö sinun jo lähteä?

— Ei, ehdin hyvin juoda kanssasi pari kupillista kahvia.

Kun he istuivat vastakkain työhuoneen mukavissa nojatuoleissa, vaimo
virkahti:

— Et kai ehtinyt tänään lainkaan pistäytyä toimistossasi.

— En edes salamavierailulla. Neiti Meronen ja pojat hoitavat sen
mainiosti minuttakin.

— Kävitkö neiti Sormaalan kotona?

Rauta nyökkäsi.

— Siinä tytössä on enemmän sisua kuin luulinkaan. Kun esitin hänelle
muuttoa rouva Muroleen tyhjäksi jääneeseen huoneistoon, hän oli heti
valmis. Hän on jo asettunutkin sinne.

— Miksi halusit sitä?

— Ehkäpä rouva Murole ei ollut ainoastaan itse heroiinin käyttäjä,
vaan myös jonkunlainen välikäsi taiteilijamaailmaan. Siinä tapauksessa
huumausaineasiamiehet voivat kenties tarttua koukkuun havaitessaan
toisen näyttelijättären asuvan samassa paikassa nyt.

— Tokkopa rouva Murole saattoi olla välikäsi. Ei kai hän olisi
silloin heroiinin puutteessa häätynyt väärentämään tohtori Tiiran
lääkemääräystä.

— Huomautuksesi on aivan oikea, mies myönsi. — Mahdollista kuitenkin
on, että hän rahan puutteessa ei ollut kyennyt maksamaan jo saamiaan
eriä. Teatterin taloudenhoitajan ilmoituksen mukaan hän on Liusteesta
erottuaan aina ollut norkumassa ennakkoa palkastaan. Viime aikoina
aivan erikoisesti... Neiti Sormaala pääsi perheestään irti sen
enemmittä vaikeuksitta. Hän yksinkertaisesti selitti saavansa
teatterissa uuden, suuren osan, johon hänen on päästävä rauhassa
syventymään.

Inkeri kaatoi uudelleen miehensä kupin täyteen kahvia. Sitten hän
tiedusti:

— Ahvenistoko järjesti niin, etteivät lehdet kertoneet tänään mitään
kirjailija Oreen kuolemasta?

— Niin. Lehtimiehet ovat nokkelaa väkeä. Kaksi tällaista
kuolemantapausta perättäin voisi hyvinkin saada jonkun heistä
julistamaan, että »leijona on noussut tiheiköstänsä», ihan tosissaan
noussut.

Vaimo värähti. Hänen pieni poikansakin oli nyt vedetty mukaan tuohon
taisteluun »leijonaa» vastaan. Hän ei kuitenkaan enää, halunnut
valittaa sitä. Sen sijaan hän kysyi:

— Kirjailija Oreen tyhjentämän lasin pohjassa ollut aine on kai
tutkittu?

— Sekä se että unkarilaispullossa olleet tilkat. Molemmat sisälsivät
tinctura aconitia.

Inkeri vaihtoi puheen aihetta:

— Ministeri Patsolla on siis tänä iltana herrakutsut?

Rauta sytytti savukkeen, ennen kuin vastasi:

— Herrakutsut, tavallaan. Tukholmalainen tohtori Göransson on
kunniavieras. Hän on jonkunlainen pamppu Ruotsin oikeusministeriössä.
Siksi hän on joutunut oikeusministerimme harteille. Itse asiassa hän on
sen komitean puheenjohtaja, joka siellä on asetettu tutkimaan laitonta
huumausainekauppaa. Hän haluaa neuvotella meikäläisten viranomaisten
kanssa. Molempien maiden hallitukset yrittävät verhota tuon neuvottelun
mahdollisimman viattomalta näyttäväksi. Siksi on järjestetty
illalliskutsut, joilla on läsnä vain muutamia henkilöitä. Minut on kai
meidän puoleltamme katsottu asiantuntijaksi.

— Onko myös Ahvenisto mukana?

— Ei, ei edes maan ylipoliisipäällikköä ole kutsuttu. Halutaan kaikin
mokomin välttää huomion herättämistä. Minusta ylipoliisipäällikkö
olisi ollut parempi kuin sisäasiainministeri. Mutta viimeksimainittua
ei kuulemma, voitu sivuuttaa. Hän tulee tässä neuvottelussa olemaan
tapansa mukaan nolla.

Vaimo hymähti.

— Et tunnu antavan suurta arvoa ministeri Rymmille, hän huomautti.

— Kuulisitpa, mitä ystävämme Ahvenisto sanoo tuosta korkeasta
esimiehestään! Hänen arvostelunsa mukaan maassamme ei ole ollut
kehnompaa sisäasiainministeriä kahteen vuosikymmeneen... Mutta nyt
minun on aika lähteä. Luullakseni Moilanen istuu jo autossa odottamassa.

— Soitat kai hänet myös hakemaan sinut?

— Varmasti. En toivottavasti viivy kauan.

Ministeri Patson koti Kaivopuistossa oli kaunis ja hyvin
uudenaikaisesti sisustettu. Viidentenä oli pöydässä talon emäntä,
varatuomari hänkin, kaunis tummaverikkö, jolla oli säännölliset
piirteet ja mustissa silmissä älykäs katse.

Hänen oikealla puolellaan istuva tohtori Göransson oli hyvin pitkä ja
laiha keski-ikäinen herra. Sangattomien silmälasien takaa hän tutki
likinäköisillä, pistävillä silmillään arvostelevasti pöydän lukuisia
herkkuja.

— Tästä muistuu mieleeni se joulu, jolloin liha oli meillä vielä
kortilla, hän puhkesi puhumaan tukholmalaiskorostuksin. — Minäkin sain
silloin lahjapakettina täältä Suomesta kinkun. Ajatellen kahta äsken
käymäänne raskasta sotaa me lahjojen saajat olimme, paitsi tietysti
kiitollisia, aika noloja.

Vaaleatukkainen ministeri Rymmi, jossa kaikki oli silmistä lähtien
merkillisen väritöntä, kerskui kovaäänisesti:

— Tämä maa maksaakin velkansa! Maksaa kaikkiin suuntiin!

Tumma, pyylevä oikeusministeri rykäisi kiusaantuneena. Hän virkahti
kevyeen sävyyn:

— Noiden kinkkujen lähettäjät nauttivat paketteja tehdessään varmaan
enemmän kuin saajat avatessaan niitä. Köyhä on ylpeä, sanotaan.

Kiusallinen tunnelma häipyi. Hetkinen keskusteltiin tavalliseen
seurustelutyyliin. Sitten ministeri Patso lausui:

— Voimme jo nyt käydä siihen asiaan, jonka vuoksi olemme yhteen
tulleet. Vaimoni tuntee sen paremminkin kuin minä.

Ruotsalainen kumarsi kunnioittavasti talon emännälle ja aloitti:

— Me olemme huolestuneita Pohjanlahden ylitse tapahtuvasta
salakuljetuksesta. Pohjoisella maarajalla kuljetetaan tänne salaa
suuret määrät kahvia. No, se ei ole kovin vaarallista. Eikä se liikuta
minua. Pahempi meille on se liikenne, joka suuntautuu täältä pääasiassa
Merenkurkun ja Selkämeren ylitse. Niissä moottoriveneissä tulee
morfiinia, heroiinia ja ooppiumiakin.

Rouva Patso tiedusti:

— Oletteko saaneet salakuljettajia kiinni?

— Emme ainoaakaan, tohtori Göransson valitti. — Olemme vain kolmannen
tai neljännen käden tiedoista päätelleet olevan niin kuin sanoin.
Tietysti maahamme virtaa huumausaineita muitakin teitä, etelästä
ja lännestä. Mutta kun tuo vilkas liikenne Suomesta käsin on aivan
äskettäin alkanut, ajattelimme ehkä mahdolliseksi katkaista se
suomalaisten viranomaisten toimin.

Oikeusministeri sanoi:

— Läsnä oleva sisäasiainministeri voinee pitää huolen siitä, että
poliisivoimia, tullimiehiä ja merivartiolaitosta pitkin Pohjanlahden
rannikkoa kehoitetaan terästämään valppauttaan.

Ministeri Rymmi lausui suu ruokaa täynnä:

— Tietysti. Huomispäivänä lähetytän hälytyksen.

Rouva Patso kysyi:

— Miten on selitettävissä, että tuo salakuljetus Pohjanlahden ylitse
tapahtuu idästä länteen? Onko meillä havaittu noita myrkkyjä entistä
enemmän liikkeellä?

— Ei ainakaan rikostutkimuskeskuksen ilmoituksen mukaan,
sisäasiainministeri kiirehti vastaamaan. — Siellä on kortisto
huumausaineiden tunnetuista käyttäjistä. Se sisältää ainoastaan
satakunta nimeä. Eivätkä ne ole nyt osoittaneet lisääntymisen merkkejä.

— Tuomari Rauta on kuitenkin toista mieltä, Patso huomautti hymähtäen.

— Niin, niinpä tietysti, hän! Rymmi tuhahti. — Se kuuluu hänen
ammattiinsa. Hän metsästää kuviteltuja rikollisia, silloin kun
todellisia ei löydy.

Hän päästi hohotuksen. Mutta huomatessaan, ettei kukaan yhtynyt hänen
nauruunsa, hän nolostuneena vaikeni.

Huolehtivaisena emäntänä rouva Patso kääntyi kohteliaasti kolmannen
vieraansa puoleen tiedustaen:

— Missä laajuudessa laitonta huumausaineiden kauppaa meillä
harjoitetaan, tuomari? Olen mieheltäni kuullut teidän viime aikoina
tutkineen sitä.

— »Tutkinut» on liian paljon sanottu, Rauta huomautti. — Olen
vain joutunut toteamaan eräitä väkivaltaisia kuolemantapauksia,
jotka on vietävä heroiinin väärinkäytön tilille. Luullakseni jokin
rikollisjoukkio on aloittanut tällä alalla toimintansa maassamme. Sen
jäljille on kuitenkin hyvin vaikea päästä. Enkä ole ennen tätä iltaa
kuvitellut niskoillamme olevan jonkun uuden Lucky Lucianon.

Kiinnostuneena rouva Patso huudahti:

— Lucky Luciano? Kuulen sen nimen ensimmäisen kerran.

— Tarkoitin, etten olisi kuvitellut meikäläisten huumausainekauppiaiden
paisuttaneen toimintaansa yli kaikkien äyräiden.

Tohtori Göransson odotti hänen jatkavan selostustaan. Mutta kun toinen
vaikeni, hän ryhtyi täydentämään:

— Kaikki, jotka joutuvat mukaan narkoottisten aineiden laitonta
kauppaa vastaan käytävään taisteluun kautta maailman, tuntevat nimeltä
Lucky Lucianon. Hän oli aikoinaan mahtava mies New Yorkissa. Kuin
ruhtinas hän asusti Waldorf-Astoriassa ympärillään asianajajansa ja
henkikaartinsa. Eikä hän kuitenkaan ollut muuta kuin rikollinen,
suunnattoman bordelli- ja huumausaineyhtymän kaikkivaltias johtaja.
Hänen kerrotaan olleen New Yorkin alamaailman Caesar, jonka langettamat
kuolemantuomiot pantiin heti täytäntöön.

— Kuulostaa jännittävältä, emäntä virkkoi. — Miten hänen on käynyt?

Tukholmalainen hymyili vastatessaan:

— Niin kuin kaikille rikollisille toivottavasti lopulta käy.
Luckyllakaan ei ollut onnea määrättömiin. Nuorena syyttäjänä Thomas
Dewey sai hänen imperiuminsa räjäytetyksi ja hänet itsensä rautoihin.
Luciano tuomittiin 30 vuodeksi ja suljettiin Sing Singiin.

— Elääkö hän vielä?

— Kuulemma elää, tohtori Göransson kertoi. — Ainakin hän eli vielä
silloin, kun hänestä viimeksi maailman lehdistössä mainittiin.
Istuttuaan 15 vuotta hänet vapautettiin Sing Singistä ja karkoitettiin
Yhdysvalloista. Hän asettui asumaan Sisiliaan. Hänen omaisuutensa
on arvioitu 300 miljoonaksi kruunuksi, ja se on kuulemma sijoitettu
maailman varmimpiin arvopapereihin.

Sisäasiainministeri puuskahti:

— Tuollaista Lucianoa ei voi olla meidän maassamme.

— Ei, Rauta myönsi sävyisästi, — ei lähestulkoon samoja mittoja
täyttävää. Mutta jonkun täytyy olla täälläkin johdossa. Niin on
jokaisessa maassa, mihin yleismaailmallinen huumausaineliiga lonkeronsa
ulottaa. Jos tuollaisen päämyrkyttäjän jäljille päästään, hän
valitettavasti yleensä saa jotakin tietä ennakkovaroituksen ja katoaa
kuin maa olisi niellyt hänet.

Ruotsalainen nyökkäili kuivaillessaan silmälasejaan.

— Me löysimme vuosi sitten erään suurkauppiaan pesän, hän sanoi. — Mies
eleli Gööteporissa loistohuvilassaan. Kun poliisit tunkeutuivat taloon,
hän ampui itsensä.

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Rouva Patso katkaisi sen kehoittaen
herroja nauttimaan esillä olevista pöydän antimista, enempää ei
tarjottaisi. Kun kaikki kiittäen kieltäytyivät, hän virkkoi:

— Niinpä siirrymme mieheni työhuoneeseen. Kahvi on katettu sinne. Tuon
pannun sinne hetken kuluttua.

Keskustelu palasi äskeiseen aiheeseen vasta, kun emäntä liittyi miesten
seuraan.

Oikeusministeri kysäisi:

— Mihin piireihin huumausaineiden käyttö on naapurimaassa eniten
levinnyt?

— Toistaiseksi se on rajoittunut miltei yksinomaan suuriin
kaupunkeihimme, tohtori Göransson vastasi. — Pitkiin aikoihin siitä
perustettiin yhtä vähän kuin teidän kolleganne, sisäasiainministeri, on
valmis siihen nyt huomiota kiinnittämään.

Rymmin kasvot valahtivat omituisen harmaiksi.

Hänestä piittaamatta tukholmalainen jatkoi korottaen hieman ääntään:

— Sitten havaittiin Tukholman villiintyneen nuorison, joka väliin panee
toimeen katumellakoita vain paremman ajanvietteen puutteessa, saaneen
tartunnan. Niistä piireistä kulkutauti on levinnyt kouluihin...

Rouva Patso huudahti hämmästyneenä:

— Kouluihin! Onko se mahdollista?

Tohtori Göranssonin jäykät kasvot värähtivät.

— Valitettavasti on, rouva. Kouluihin ja ylioppilaiden keskuuteen. Sitä
paitsi taiteilijapiireissä on sattunut joukko mitä valitettavimpia
tapauksia, joita tutkittaessa on skandaalien alkusyyksi havaittu
huumausaineet. Sadoittain ihmisiä on pidätetty yksityisasunnoissa
kesken pelottavien orgioiden. Mutta lukuunottamatta joitakin aivan
toisarvoisia myrkkykauppiaiden välikäsiä ei hankkijoita eikä
maahantuottajia ole saatu vangituksi. Heitä ei näy missään, ja
kuitenkin morfiinia, kokaiinia, heroiinia ja oopiumia valuu yhä
laajemmalle. Pian ei ole kai ainoaakaan yhteiskuntaluokkaa, johon
saastutus ei olisi päässyt ainakin jossakin määrin tunkeutumaan.
Väitetään taistelua tätä ruttoa vastaan jopa toivottomaksikin, koska
huumausainekauppiailla on suojelijoita eriasteisten viranomaisten
keskuudessa.

Sisäasiainministeri tuhahti:

— Tuollaista voi olla teillä. Meidän kansamme on terve.

Ruotsalainen tuijotti häneen hetken likinäköisin silmin äkäisesti.
Sitten hän kohautti kapeita hartioitaan.

Rauta puuttui puheeseen:

— Älä ole niin varma siitä, Rymmi. Äskettäin nuori Paavo Paatsama ampui
itsensä, koska ei nähnyt muuta keinoa päästä irti huumausaineiden
orjuudesta. Hän oli hyvän perheen poika ja sitä paitsi ylioppilas.
Sanot tähän ehkä, että tämä yksityistapaus ei todista mitään.
Ei paljoa, sen myönnän. Juuri tänään kuitenkin kuulin erään
helsinkiläiskoulun yläluokkalaisten keskenään kuiskailleen heroiinin
ostamisesta. Rutto — kuten tohtori Göransson sitä kutsuu — on ehkä
vasta tulossa Suomeen. Mutta se on jo tulossa. Tämän tosiasian
valossa on edesvastuutonta suojautua sen fraasin varjoon, että
me olemme — muka — terve kansa. Se »Mannerheimin linja» ei kestä
hyökkäystä, joka on jo käynnissä.

Rouva Patso oli kuunnellut häntä mustissa silmissään syvää
huolestumista. Lämpimästi hän sanoi:

— Minusta tuomari Rauta on oikeassa.

Oikeusministeri yhtyi nyökäten vaimoonsa.

Rymmi koetti parantaa:

— Tietysti on tehtävä kaikki mitä voidaan. Suomen puolesta lisätään
Pohjanlahden vartiointia, se on sovittu. Mutta ei liioin pidä
liioitella vaaraa.

Tukholmalainen oli mielihyvin pannut merkille keskustelun saaman
käänteen. Mutta jotakin puuttui vielä. Miettiväisenä hän sormeili
täysinäistä konjakkilasiaan. Viimein hän huolellisesti valikoiden
sanojaan lausui:

Hallitukseni on kiitollisuudella ottava vastaan tiedon nyt luvatuista
toimenpiteistä. Tällaista ymmärtämystä katsoimme voivamme odottaakin
itäisen naapurimme taholta. Mutta minulle annettiin tehtäväksi
myös pyytää, että Suomessa kaikin tavoin tehostettaisiin taistelua
sitä huumausaineliigaa vastaan, joka täältä käsin on valinnut
päämarkkinoikseen Ruotsin.

Sisäasiainministerin kelmeät kasvot punehtuivat. Kiivas ja pureva
vastaus pyöri hänen huulillaan. Ministeri Patso ehätti hänen edelleen
ja virkkoi tyynesti:

— Voin vakuuttaa Suomen hallituksen puolesta, että kaikkia
valvontaviranomaisia kehoitetaan entistä paljon suurempaan valppauteen.
Sitä paitsi me kiinnitämme suuret toiveet tuomari Raudan tutkimuksiin.
Hän on ennenkin onnistunut siinä, missä toiset ovat epäonnistuneet.
Varmaan hän voisi jo nyt kertoa eräistä saavuttamistaan tuloksista.
Mutta kuulemani mukaan hänen viehättävä vaimonsa on ainoa, jolle hän
kertoo tutkimuksistaan niiden ollessa kesken.

Hän kumarsi hymyillen Raudalle. Sitten hän kysäisi:

— Oletteko viime aikoina tavannut hyvän ystävänne ja kaupunkimme
mittavan rikospoliisin päällikön, tuomari Ahveniston?

— Muutamia tunteja sitten.

— Mainiota. Mikäli kamppailussanne otaksuttua rikollisliigaa vastaan
tarvitsette apua, saatte sitä hänen lisäkseen kaikilta muiltakin
viranomaisilta.

— Kiitoksia.

Ministeri Rymmi räpytteli värittömiä silmiään. Vinosti hymyillen hän
lausahti:

— Eikö tämä maineikas salapoliisimme ole itse kehunut olevansa
sellainen »yksinäinen susi», joka saalista ajaessaan juoksee yksin?
Mitäpä hän siis apua tarvitsisi?

Rauta ei viitsinyt vastata hänelle. Mutta oikeusministeri lausui
jyrkästi:

— Minä sanoinkin, että mikäli.

Rouva Patso kiirehti kääntämään keskustelun toisaalle:

— Tiedättekö te, tohtori Göransson, mistä tämä ruttomainen sairaus
johtuu? Tietääkseni huumausaineiden väärinkäyttöä on viime vuosina
todettu laajassa mitassa eri puolilla maailmaa. Amerikassa, Ranskassa
ja Saksassa siitä on kirjoitettu paljon.

Tukholmalainen pudisteli huolestuneena päätään.

— Hirvittävästi leviämässä se on. Saksalaiset, ovat laskeneet, että
seitsemän viimeksi kuluneen vuoden aikana narkoottisten aineiden
käyttäjien luku on seitsenkertaistunut. Mutta vaikea on sanoa, mistä
se johtuu. Hermoista kai. Uusien, ennen kokemattomien sensaatioiden
nälästä. Ehkä myös sodasta, joka raastoi rikki sekä kaupungit että
ihmiset.

Sisäasiainministeri huomautti ivallisesti:

— Teidän kansanne ei ole sotinut puoleentoistasataan vuoteen.

Tohtori Göranssonin ääni vavahteli, kun hän vastasi: — Tarkoitin
maailmaa yleensä. Siitähän nyt puhe oli. Emäntä loi avoimesti
paheksuvan katseen Rymmiin. Tämä ryiskeli nolostuneena ja yritti
pehmentää:

— Minä puolestani totean vain Ruotsin nuorison keskuudessa olevan
paljon enemmän tätä sairautta kuin meillä. Sodan tilille sitä on
siis turha viedä. Enkä minä tällä syömisellä usko meidän pienestä
Helsingistämme löytyvän mitään edes taskukokoista Lucianoa ja hänen
huumausainevarastoaan.

Rauta virkkoi rauhallisesti:

— Linzin kaupunki ei liioin kuulu maailman metropoleihin. Ja kuitenkin
siellä suoritettiin vuosi tai pari sitten suuri kaappaus. Poliisi
takavarikoi Linzissä 200 kiloa morfiinia, 500 kiloa oopiumia ja 600
kiloa kokaiinia.

— Hirveää! rouva Patso huoahti.

Tukholmalainen oli jäänyt tuijottamaan sisäasiainministeriin. Tiukasti
hän kysyi:

— Onko minun ymmärrettävä teidän äskeinen lausuntonne siten, ettei
ministeri Patson mainitsemista toimenpiteistä tule mitään? Tietääkseni
poliisi, tulli ja merivartiolaitos ovat teidän alaisianne.

Rymmi hätääntyi:

— Ei, ei. Minä lausuin vain oman henkilökohtaisen käsitykseni,
joka on valoisampi kuin tuomari Raudan täkäläisestä tilanteesta
esittämä. Kaikkiin luvattuihin toimenpiteisiin ryhdytään, tietysti,
kiireellisesti.

Tohtori Göransson kumarsi hänelle jäykästi. Noustessaan hän virkkoi:

— Niinpä voin olla täysin tyytyväinen tähän neuvotteluumme.

Ylitsevuotavin kohteliaisuuksin hän kiitteli isäntäväkeä ja lausui
lopuksi:

— Rouva ei panne pahaksi, jos pyydän saada tyhjentää lasini
tuomari Raudan menestykseksi ja toivottaa hänelle parhainta onnea
ponnistuksissaan. Me Pohjanlahden takana kiinnitämme niihin mitä
suurimmat toiveet.

Rouva ja ministeri Patso yhtyivät lämpimästi maljaan. Rymmi jätti
nyrpeänä lasinsa koskematta, mutta tyhjensi sen vähän myöhemmin
ahneesti.

Seitsemäs luku.

VUORINEUVOS SALOISEN KUTSUT.

Saloinen on itsepäinen herra, Rauta tuumi tarkatessaan suurta
vierasjoukkoa, joka iltapukuisena lainehti Kulosaaressa sijaitsevan
muhkean talon alakerrassa. Vuorineuvoksen suunnitelma oli ajautunut
karille kolme päivää sitten Aira Muroleen odottamattoman kuoleman
vuoksi. Mutta hän ei ollut antanut periksi. Silloista suuremmassa
mittakaavassa hän oli järjestänyt kutsunsa nyt perjantai-iltana. Tai
Laura täisikin olla kaiken takana. Mustassa pitsipuvussaan tyttö
liikkui ympäri huoneita tyylikkäänä ja kohteliaan hymyilevänä emäntänä.

Illallinen oli ollut erinomainen, kuten odottaa sopi. Pöydät
olivat notkuneet erilaisten herkkujen painosta. Syönnin jälkeen
vuorineuvos oli ottanut sananvuoron. Selkeällä, kantavalla äänellään
hän oli selostanut, mitä hänellä oli ollut sydämellään kutsuessaan
ystävänsä ja tuttavansa täksi illaksi luokseen. Pääkaupunkiin oli
saatava, hän oli korostanut, uusi teatteritalo, tyyssija tähän asti
kodittomalle, ensiluokkaiselle taidelaitokselle. Hän oli päätynyt
siihen, että oli perustettava uusi osakeyhtiö ajamaan talohanketta
vihdoinkin onnelliseen päätökseen. Hyvin muovailtu puhe oli otettu
vastaan raikuvin kättentaputuksin. Vierasjoukossa kiertämään
pantuun osakkeiden ennakkomerkintälistaan oli saatu sitoumuksia
pitkälti toistakymmentä miljoonaa markkaa. Se oli kuitenkin vasta
alku, Saloinen oli huomauttanut. Kaikille läsnäoleville herroille
jaettaisiin merkintälistat, jotka oli palautettava kuukauden kuluessa.
Alle kahdensadan miljoonan ei osakepääoma saisi jäädä. Sen ylitse
tarvittavat rakennusrahat puristettaisiin aikanaan valtiolta ja
kaupungilta.

Ei ollut ihme, että rouva Imari säteili. Hänen johtamalleen teatterille
näytti vihdoinkin olevan koittamassa parempi aika. Impulsiivisesti
hän oli syleillyt vuorineuvos Saloista. Hänellä olikin täysi syy olla
kiitollinen. Oli tosiaan tarvittu suurliikemies panemaan vauhtia
hankkeeseen, jota tyhjätaskuiset idealistit olivat turhaan hautoneet
vuosikymmeniä.

Suuressa salissa tanssittiin. Sivuhuoneisiin oli järjestetty
baaripöytiä, joilta sai kahvia tai mitä juomaa kukin tahtoi. Ilmojen
haltiakin oli suosinut kutsuja. Harvoin oli Helsingissä niin kirkasta
ja leppoisaa iltaa lokakuussa kuin tänä iltana. Suurella, hämyisellä
parvekkeella kaikki pöydät olivat sen vuoksi varatut. Syksyinen
tähtitaivas oli upea. Talon ympärillä leviävä puisto oli alaston, mutta
sitä ei pimeässä erottanut.

Palatessaan parvekkeen portailta sisään Rauta joutui vastakkain
vaimonsa kanssa, jota muuan nuori näyttelijä saatteli salista. »Sinä
olet kaunis kuin prinsessa», mies muisti Martin lausuneen nähdessään
äitinsä tuossa asussa. Se ei ollut hullummin sanottu, hän tuumi.

— Anteeksi, vain hetkinen, Inkeri virkahti tanssitoverilleen ja
viittasi miestään syrjemmälle.

— Oletko keskustellut Lauran kanssa? hän kysyi sitten kuiskaten.

— En. Miksi niin?

— Hän on hermostunut Liusteen vuoksi. Hän kertoi miehen pommittavan
häntä kukkalähetyksillä ja ravintolakutsuilla.

Rauta hymähti.

— Ei kai siinä ole mitään pahaa, että toimitusjohtaja on tulessa. Hän
on vapaa mies ja entinenkin vaimo jo haudattu.

— Ajattele nyt Risto Liustetta Lauran rinnalla!

— Epäsuhtainen pari, kieltämättä, mies myönsi kevyesti. — Mitä
tahtoisit minun tässä tilanteessa tekevän?

— Ainakin voisit jutella Lauran kanssa. Onhan hän meidän ystävämme.

— Sen teen mielelläni, vaikkei siitä voi hänelle mitään apua lähteä.
Mutta nyt sinun on paras kiireen vilkkaa palata uuden valloituksesi
luo. Poika silmäilee ovenpielestä minuun jo ylen äkäisesti. Tanssiiko
hän, muuten, hyvin?

Inkeri hymyili vastatessaan:

— Taivaallisesti! Hänen käsivarsillaan vallan unohdin olevani kahden
lapsen äiti.

Rauta seurasi hyväksyvin katsein ovesta katoavaa siroa, vaaleansinistä
olentoa. Kas vain, hän totesi, parveke ei ollut kyllin hyvä noille
kahdelle, vaan he sukeltautuivat puistoon. No, Inkeri pitäisi pojan
sielläkin aisoissa.

Hitain askelin hän suuntasi kulkunsa sivuhuoneisiin. Vähän väliä
tuttavia tuli vastaan. Hän vaihtoi muutaman sanan ja jatkoi matkaansa.

Harmaatukkainen, lihava rouva Kulo, vuorineuvoksen sisar, tavoitti
hänet veljensä huoneessa. Hänen pulleat kasvonsa alkoivat loistaa.

— Voi, tuomari, siitä on iäisyys, kun viimeksi olitte täällä!

— Kaksi viikkoa ei ole mikään iäisyys, Rauta korjasi hymyillen.

Vanhan rouvan sydämellisyys oli aitoa. Siitä vuosien taa jääneestä
päivästä lähtien, joka oli alkanut Lauralle kohtalokkaasti, mutta
päättynyt onnellisesti, Raudalla ei ollut uskollisempaa ystävää kuin
Johanna-täti. Nytkin hän kiirehti huolehtimaan:

— Onko tuomari edes saanut mitään suuhunsa? Minä tuon heti jotakin
juotavaa. Saako olla esimerkiksi grogi?

— Kiitoksia paljon, mutta olen saanut kaikkea yllin kyllin.

Miehen mieleen muistui, miten yllättynyt Laura oli ollut, kun ankaran
periaatteellinen täti oli tuonut hänelle grogin hänen ollessaan
ensimmäistä kertaa tässä talossa.

— Etsittekö te, tuomari, ehkä vaimoanne? rouva Kulo jatkoi. — Näin
hänet puolisen tuntia sitten tanssisalissa.

— Hän on hyvässä tallessa. Tapasin hänet juuri. Hänellä oli muuan
kaunis näyttelijänuorukainen paasinaan. Katselin tässä vain, missä
Laura mahtaa olla. En ole vielä päässyt vaihtamaan hänen kanssaan
sanaakaan.

Varjo kulki vanhan rouvan lihavien kasvojen ylitse.

— Hän on keltaisessa salongissa, hän ilmoitti. — Menkääkin sinne
pelastamaan tyttöparka pinteestä. Muuan kaljupäinen, pikku mies ei
päästä häntä minnekään.

Rauta nauroi.

— Tuo pikku mies on toimitusjohtaja Risto Liuste, arvaan, hän virkkoi.

— Oh, hänkö? Johanna-täti tuhahti. — Noin mitätönkö se kukkien
lähettäjä onkin?

— Ei hän ole niinkään mitätön, mies korjasi. — Hän on menestyvä
liikemies. Olen kuullut sanottavan, että hän on miljoonien arvoinen.
Hänen omistamansa liike, kaikin puolin kunnioitettava nahkojen
tuontifirma, tuottaa hyvin. Mies on lisäksi nuori, Inkerin ikätoveri.

Rouva Kulon nyrpeä ilme ei kuitenkaan ottanut lauhtuakseen.

— Tietysti minä toivoisin Lauran palaavan oikein elämään, hän
kuiskutti. — On sekin nyt laitaa, ettei kosijoiden piirittämä tyttö
ota ketään heistä vakavalta kannalta. Montako vuotta siitä jo onkaan,
neljättä varmaan, tuon runoilija Piirron kuolemasta. Suotta häntä
on koko elämää surra! Naimisiin Lauran pitäisi joutua. Se on minun
mielipiteeni. Tuomarille sen voin sanoa. Mutta tuo pieni kaljupää? Ei!
Mies on kaiken lisäksi ruma.

Rauta virkahti kevyesti:

— No, Laurassa on kauneutta kahdenkin edestä.

Kun vanhan rouvan katse tummeni, hän lisäsi:

— Eipä silti, en minä Lauraa tuolle miehelle soisi. Sellaista vaaraa ei
toki liekään. Tytön terve, hyvä maku varjelee hänet siitä. Lähden nyt
joka tapauksessa tukemaan häntä.

Keltaiseen salonkiin tultuaan hän totesi, ettei rouva Kulo ollut suotta
puhunut Lauran pinteestä. Toimitusjohtaja Liuste oli saanut hänet
saarretuksi erääseen nurkkaukseen ja vilkkaasti elehtien sulki häneltä
pakotien.

Rauta asteli heidän luokseen piittaamatta Liusteen häneen luomista
karsaista katseista. Nuori emäntä tervehti häntä ilmeisen suurta
helpotusta tuntien. Hän esitti herrat toisilleen ja kiiruhti lisäämään:

— Minun täytyy pistäytyä valvomaan, ettei mistään ole puutetta. Herrat
suonevat anteeksi.

Toimitusjohtajankin oli pakko kumartaa ja antaa tietä. Hän ilmaisi
kuitenkin samalla närkästyksensä:

— Minä olin juuri pääsemässä australialaisseikkailuni jännittävimpään
kohtaan. No, ehkä se ei kiinnostanut neitiä lainkaan.

Laura hymyili kohteliaasti vastatessaan:

— Tottahan toki. Tehän olette erinomainen kertoja. Mutta minun täytyy
valitettavasti pitää huolta myös emännän velvollisuuksistani.

Liuste tuijotti nälkäisin katsein häntä, kun hän poistui heidän luotaan.

— Oli hauska tutustua, Rauta virkkoi jotakin sanoakseen. — Emme ole
sattuneetkaan aikaisemmin yksiin.

— Emme. Liikumme niin eri piireissä. Teidän harrastuksennehan kohdistuu
enemmän tai vähemmän hämäriin tyyppeihin. Minun mielenkiintoni sen
sijaan kohdistuu nahkoihin.

Kas, kas, Rauta tuumi, pikku mies osaa pistellä. Hän omaksui saman
sävyn vastatessaan:

— Te harrastatte sentään myös kauniita naisia, ellen erehdy. Aira
Murolekin oli hieno ilmestys.

Tanakka mies sanoi töykeästi:

— Minusta ette ole kovin hienotunteinen muistuttaessanne
epäonnistuneesta avioliitostani. Vai haluatteko ehdottomasti
keskustella näyttelijätär Muroleesta?

— En, Rauta vastasi kylmästi, — en lainkaan.

Toimitusjohtaja ponnistautui voittamaan pienen miehen vaistomaisen
vastenmielisyytensä kookasta, maskuliinisen valloittavaa puhetoveria
kohtaan. Hän heittäytyi äkisti toverillisen avomieliseksi:

— Kun naisista kerran tuli puhe, niin pistäytykääpä jonakin iltana
kotonani, tuomari. En väitä siellä nyt emännyyttä hoitelevaa tyttöä
sukupuolensa kaikkein tavoiteltavimmaksi. Mutta upea ilmestys hän on.
Sitä paitsi hän voi helposti hankkia jonkun toverinsa mukaan, jos
niin kuin joskus pidettäisiin yhteiset pirskeet. Eikä Inkerin korviin
tule hiiskahdustakaan, siitä voitte olla varma. En tiedä, mitä siitä
ajattelette. Mutta minun tunnuslauseeni näissä asioissa on: variatio
deleciat.

Rauta virkahti sopuisasti:

— Kuulostaa houkuttelevalta. Ehkä pistäydynkin joskus luonanne.

Liuste hymyili tyytyväisenä.

— Soittakaa ennakkoon, hän kehoitti. — No niin, kaipa tapaamme vielä
illan mittaan. Näkemiin, tuomari. Täytyy tässä laittautua katsomaan,
nielikö maa neiti Saloisen.

Tällä kertaa Raudalla oli kuitenkin parempi onni. Laura tuli häntä
vastaan.

— Onko sinulla yhä kovasti kiire?

— Jos sinusta on kysymys, tyttö sanoi, — niin ei vähääkään. Mieleni
tekisi kiivetä hetkeksi yläkertaan omaan huoneeseeni.

— Niinpä menemme sinne tarinoimaan.

Juhlan humu kantautui heidän korviinsa yhä vaimeampana. Lauran
huoneeseen sitä ei kuulunut lainkaan. Huonekaluja myöten kaikki kuvasti
siellä omistajattaren persoonallisuutta. Hienoa ja hillittyä. Sirolla
kirjoituspöydällä mies pani merkille Onni Piirron valokuvan.

Tyttö irrotti kenkänsä ja vaipui sohvan nurkkaukseen vetäen jalat
alleen.

— Tuntuu ihanalta saada rentoutua näin, hän huoahti. — Ei ole pakko
edes hymyillä, ellei hymyilytä.

— Tuo oli aika epäilyttävä kohteliaisuus minulle, Rauta sanoi.

— Päähäni ei pälkähdä lausua kohteliaisuuksia sinulle. Olet minulle
rakas, turvallinen isoveli, josta olen kohtalolle ikuisesti
kiitollinen. Nytkin aion keventää sinulle huoliani.

— Onko tuon huolen nimi Risto Liuste?

Laura nyökkäsi.

— Antaisitko minulle savukkeen? hän pyysi.

Tarjotessaan hänelle pitkän Pall Mallin ja siihen tulta mies virkkoi:

— Olet enkeli vapauttaessasi minut kysymästä, saako tässä pyhätössä
polttaa.

Tyttö naurahti.

— Minäkin sauhuttelen täällä usein, hän tunnusti, — jos tiedän
Johanna-tädin olevan kaukana.

He polttelivat tuokion ääneti. Sitten Laura puuskahti:

— Tädistä puheen ollen pelkään hänen intoutuneen Liusteen tunkeilevista
huomaavaisuuden osoituksista suunnittelemaan minulle jo häitä! Hän
tassuttelee ympärilläni ja katsoo minua uteliaasti pää kallellaan,
mutta ei puhu mitään.

— Tuosta huolesta voin sinut vapauttaa. Johanna-täti ei pidä lainkaan
sanotusta herrasta eikä hänen lähentelyistään.

Tyttö ilahtui.

— Eikö? Ihanko todella? Onko hän sanonut sen sinulle?

— On. Vieläpä aivan äsken ja sangen ponnekkaasti. Hänen nimenomaisesta
pyynnöstään minä riensin tuolla alhaalla pelastamaan sinut
piirityksestä.

— Sait kiven putoamaan sydämeltäni, Laura sanoi. — — Mutta vielä on
jäljellä isä.

— Vuorineuvos itse?

— Niin, isän suurin suru on, että minä olen tyttö, vieläpä ainoa. Sitä
lähinnä suurin on se, etten ole mennyt naimisiin. Meillä on ollut
muutamia kuumia yhteenottoja tuon pöydälläni olevan valokuvan vuoksi.

Rauta käveli sinne. Pitkään hän katsoi kuolleen ystävänsä kuvaa. Sitten
hän kääntyi sohvaan päin.

— Laura, olen pahoillani, mutta minun täytyy tunnustaa olevani siinä
kohdin samaa mieltä vuorineuvoksen kanssa.

Tytön suuret, siniset silmät välähtivät taistelunhaluisesti.

— Menetkö myös yhtä pitkälle kuin isä? Hän olisi valmis hyväksymään
miehekseni melkein kenet tahansa. Vaikkapa Risto Liusteen!

— En, en sentään. Toivottavasti et ota häntä. Halusin vain huomauttaa
sinulle, että kauneinkin muisto on vain muisto. Elävien on elettävä.

Lauran vastaus tuli nopeasti ja terävästi:

— Enkö minä muka elä? Teen työtä yhtä paljon kuin kuka muu tahansa.
Minusta tuli viime kuun vaihteessa konttoripäällikkö. Eikä se johdu
siitä, että olen vuorineuvos Saloisen tytär. Uskallapa vain epäillä
sitä!

— Ei pälkähdä päähänikään epäillä. Minulla on sangen korkea käsitys
siitä, mihin sinä pystyt. Siksi olen iloinen siitä, ettei Liusteella
ole mahdollisuuksia sinuun nähden. Ja kuitenkin...

Miehen äkisti muuttunut sävy sai tytön kiinnostuneena utelemaan:

— Ja kuitenkin...? Kun et yleensä arastele puhua minulle, niin miksi
teet niin nyt?

— Ei ole helppoa esittää pyyntöä, jonka luultavasti hylkäät.

Lauran ääni oli hyvin lämmin, kun hän huudahti:

— Hylkäisinkö minä sinun pyyntösi? Se saisi olla varsin merkillinen!

— Se on merkillinen, Rauta tunnusti, — varsinkin kaiken sen valossa,
mitä juuri olemme jutelleet.

— Anna kuulua.

— Tekisit minulle palveluksen, jos et karkottaisi Liustetta, vaan
tarpeen vaatiessa vähän rohkaisisitkin häntä puhumaan.

— Oh!

Tyttö tuijotti ihmeissään mieheen. Sitten hänen katseensa kävi
miettiväiseksi.

— Kiinnostaako hän jostakin syystä sinua? hän kysyi.

— Ei hän, mutta hänen entinen vaimonsa.

— Aira Murole! En käsitä, mitä Aira näki hänessä.

Rauta hymähti.

— Kai miehen rikkauden. Airan ensimmäinen mies oli yhtä köyhä kuin hän
itsekin.

— Liuste oli häntä paljon nuorempikin.

— Entä sitten? Olen kuullut naisten niinsanottuun kypsään ikään
ehdittyään mieltyvän vielä nuorempiin.

— Nyt sinä olet ilkeä. Kumpi heistä, muuten, mahtoi kyllästyä?

— Toimitusjohtaja, sanotaan. Hän pani alulle avioeron, ja Aira sai
miljoonan, jolla hän osti osakehuoneiston Pohjoisrannalta.

— Sinähän tiedät heistä paljon, Laura virkkoi. — Eikö se riitä?

— Ei. Äsken Liusteen kanssa keskustellessani yritin johtaa puheen hänen
entiseen vaimoonsa. Mutta hän katkaisi sen alkuunsa. Siksi ajattelin,
että sinä ehkä voisit saada hänet avomielisemmäksi.

— Mitä haluaisit saada Aira Muroleesta selville?

— Ennen kaikkea sen, oliko hän jo Liusteen kanssa naimisissa ollessaan
heroinisti.

Hämmästyneenä tyttö tiedusti:

— Oliko hän sitä sitten myöhemmin?

— Varmasti oli. Minun olisi myös päästävä perille siitä, millaista
väkeä rouvan luona kotona kävi. Sitä lankaa kerien saattaisin ehkä
tavoittaa ne, joilta hän myrkkynsä osti.

Laura ojentautui ja sujautti kengät jalkoihinsa.

— Selvä on. Mennään takaisin alas. Toivottavasti Risto-poika ei keksi
ruveta epäilemään koiruutta äkillisen suopeuteni takana.

Rauta sanoi:

— Lyön vaikka vetoa, että ei. Hänen tyyppisensä itserakas herra on
luullakseni alusta alkaen ollut varma kyvystään saada sinut lopulta
lämpenemään. Kiitoksia, Laura. Sinä olet loistotoveri!

Tyttö huomautti ovelta olkansa ylitse:

— Älä unohda työntää ikkunaa auki. Johanna-täti voi saada päähänsä
pistäytyä tänne nuuhkimaan.

Portaiden alapäässä he erosivat. Salin kynnykseltä Rauta havaitsi
Inkerin kavaljeerin vaihtuneen. Nyt hän tanssi valssia talon isännän
kanssa. Heillä näytti olevan hyvin hauskaa yhdessä. Äskeistä
näyttelijänuorukaista Rauta haki turhaan katseillaan.

Hän käännähti, kun joku laski kätensä hänen olkapäälleen.

— Kas, taiteilija Harjava. Hyvää iltaa!

Valkohapsisen näyttelijän ryppyiset kasvot juorusivat, että hän oli
nauttinut hieman liikaa baaripöytien hyviä juomia.

— Suuri ilta tämä meille, hän puheli. — Niin kaikki ainakin sanovat.
Ihmeellinen mies tuo vuorineuvos. Hän puhaltaa pasuunaan, ja
teatteritalon seinät alkavat nousta. Vaikka en minä sitä usko, ennen
kuin näen. Tuletteko ottamaan ryypyn kanssani, tuomari?

Rauta nyökkäsi. He lähtivät yhdessä isännän huoneeseen. Näyttelijä
piti yhä puhumisesta huolen. Huuliaan lipoen hän virkkoi pöydän takana
seisovalle neitoselle:

— Kuulepa, sinä keltatukka. Kaada kaksi viskigrogia sedille. Aitoa
skotlantilaista, muista. Näytä ensin pulloa. Jaha, vanhaa Mustaa
Joutsenta. Kelpo juomaa sekin. Paljon viskiä ja vähän vettä.

— Minulle päinvastoin, Rauta kiirehti sanomaan.

Harjava katsoi räpyttelevin silmin kummissaan häneen.

— No, makunsa kullakin eikä siitä kiistellä, hän myönsi sopuisasti. —
Onpa tähän huoneeseen tullut hiljaista. Ei kai vain niin hullusti ole,
että muut ovat jo saaneet janonsa sammutetuksi. No, välipä heistä.
Mennään me kaksi tuon nurkkapöydän ääreen Siellä on mukava istua ja
turista.

Rauta seurasi häntä.

— Kuuluuko mitään uutta meidän suuresta murhenäytelmästämme? näyttelijä
kysyi äkisti.

Hänen tavallisesti niin väsyneet silmänsä vaikuttivat oudon kirkkailta
ja teräviltä.

— Mistä murhenäytelmästä?

— Aira Muroleen kuolemasta, tietysti.

Rauta silmäsi häneen tutkivasti. Sitten hän virkkoi venyttäen:

— Kuulittehan ruumiinavauksen tuloksen. Muuten, tiesittekö te rouva
Muroleen käyttävän huumausaineita?

Vanha näyttelijä otti pitkän kulauksen lasistaan. Hymähtäen hän vastasi:

— Meillä on itse kullakin omat heikkoutemme. Yhdellä yksi ja toisella
toinen. Mitä sitä paitsi kenellekään ulkopuoliselle kuuluu, mistä
haemme lohtua suruumme, kunhan vain täytämme tehtävämme. Ja Aira-tyttö
täytti omansa loppuun asti. Hän oli meidän teatterissamme aivan omaa
luokkaansa. Suuri taiteilija ja hyvä ihminen. Ottakaamme kulaus hänen
muistokseen.

Rauta noudatti kehoitusta. Laskettuaan lasin takaisin pöydälle hän
huomautti:

— Voisitte kuitenkin vastata kysymykseeni.

Harjava myönsi:

— Miksi en voisikin? Aira ei siitä sen pienemmäksi muutu. Minulla
oli joskus aihetta otaksua, että hän viime aikoinaan käytti jotakin
piristyksekseen.

— Aihetta otaksua? Ette siis itse suoraan todennut sitä?

Näyttelijä vastasi hieman pilkallisesti:

— En. En edes pyrkinyt toteamaan.

Sitten hän lisäsi:

— Minun vaalilauseeni on: Elää ja antaa toistenkin elää. En ole
milloinkaan sietänyt sitä, että minun elintapaani puututaan ulkoapäin.
Siksi en vakoile liioin muita.

Hän maisteli lasistaan pienin, nautinnollisin siemauksin.

— Mainiota juomaa, tämä, hän totesi. — Mahtaisiko keltatukka pitää
minua kovin persona, jos menisin anomaan häneltä vielä tilkkasen tätä
jumalten juomaa?

— Eipä kai.

Harjava lähti ryppyiset kasvot ystävällisessä virneessä. Tyytyväisenä
hän palasi täysinäisin lasein.

— Minä en käytä muita myrkkyjä kuin tätä, hän myhäili istuutuessaan. —
Valitettavasti laji ei vain aina ole yhtä korkealuokkaista.

— Tehän tunnette näyttelijämaailman, Rauta virkahti.

— Kaikki, jotka sen arvon ansaitsevat. Minä olen vanhaa kaartia, minä.

— Voisitteko vihjata, mistä teatterimaailmaan virtaa huumausaineita?

Vanha mies vilkaisi häneen alta kulmien.

— Tepä olette itsepäinen mies, tuomari! hän murahti. — Jos olisin
sen tiennyt, olisin valinnut jonkun toisen juttelutoverin. »Virtaa»,
sanoitte. Huumausaineita ei virtaa mistään meidän maailmaamme. Olen
kuullut niiden tekevän nauttijansa uniseksi ja veteläksi, kauan
ennen kuin vievät hengen. Sellainen ei vetele meidän ammatissamme.
Meidän näyttelijöiden keskuudesta tapaatte, jos tutkimaan rupeatte,
aika levinneinä melkein kaikki muut inhimilliset heikkoudet ja
paheet. Olemme oikukkaita, kiivaita ja ilkeitä yksityisihmisinä.
Yleensä olemme moniavioisia, niin naiset kuin miehetkin. Eräät ovat
alkoholisteja, kuten esimerkiksi minä. Seksuaalisia luonnottomuuksia
voitte myös löytää, vaikka minä henkilökohtaisesti pidän niitä
mauttomina. Huumausaineiden käyttäjiä saatte sen sijaan lamppu kädessä
etsiä meikäläisten parista. Aira Murole oli tapaus sinään. Hän oli
kyllin suuri ja kyllin rutinoitu kestääkseen myrkyn, niin kauan kuin
kesti. Mutta hän oli saanut tuon sairauden jostakin muualta. Mistä,
sitä en tiedä. Vahinko, hänen kuolemansa oli vahinko koko Suomen
teatteritaiteelle. Vaikka... on niitäkin, jotka eivät itke hänen
poismenoaan, kaukana siitä. Keitä he ovat, sitä saatte kuitenkin kysyä
joltakin muulta. Minä näen yhtä ja toista, ehkä enemmänkin kuin kuulen.
Mutta osaan pitää sen kaiken hampaitteni takana.

Rauta ei yrittänyt houkutella häntä puhumaan enempää. Ääneti he
tyhjensivät lasinsa. Harjava lähti hänen luotaan joustavin askelin
vaikuttaen selvemmältä kuin heidän tavatessaan.

Ollessaan jo lähdössä Raudat tapasivat eteisessä tohtori Surjan.
Tämä hoikka, hillitty herra, jonka mustassa tukassa ei kuudesta
vuosikymmenestä huolimatta ollut vielä lainkaan hopeaa, tervehti heitä
sydämellisesti:

— Vihdoinkin kaksi tuttavaa! Olen koko illan ollut kuin vieraaseen
maailmaan eksynyt. Tällainen vanha peruukki sopii huonosti raha-aatelin
ja taiteilijain loisteliaaseen seuraan.

Inkeri hymyili hänelle lämpimästi.

— En ole kuvitellut, hän huomautti, — suuren pääkaupunkilaiskoulun
rehtorin tuntevan itseään missään maailmassa eksyneeksi. Jos tohtori on
päättänyt jo lähteä, saanemme tarjota tilaa autossamme.

Surja meni hämilleen. Häntä kadutti jo äskeinen ivallinen
huomautuksensa »raha-aatelista». Inkeri ratkaisi tilanteen pistämällä
kätensä hänen kainaloonsa.

— Nyt mennään, hän sanoi. — Muuten aiheutamme vieraiden yleisen lähdön.
Eikä se olisi emäntämme mieleen.

Vielä autossakin tohtori pysytteli hiljaisena.

— Mitä uutta kuuluu koulumaailmaan? Inkeri kysyi saadakseen keskustelun
käyntiin.

Surja havahtui mietteistään.

— Uutta? Mitäpä uutta sinne? Ei ainakaan mitään hyvää. Ei minun
tietääkseni.

Hän huomasi itsekin vastauksensa kömpelyyden. Siksi hän kiirehti
lisäämään:

— Suokaa toki anteeksi hajamielisyyteni. Katsokaas, minä noudatin
vuorineuvos Saloisen kutsua päästäkseni hetkeksi irti piinaavista
ajatuksista. Se oli kuitenkin turha yritys. Ne seurasivat minua.
Viikko, pari sitten olisin osannut antaa arvoa tällaiselle illalle.
Mutta en nyt.

Rauta kysäisi:

— Huolia oppilaista, niinkö?

Cadillac oli ylittänyt Kulosaaren sillan ja nousi parastaikaa kevyesti
Hämeentielle kohoavaa mäkeä.

— Niin, tohtori myönsi empien. — Tai ehkä minä vain kuvittelen
asian pahemmaksi kuin se on... Totta puhuen, äsken juuri mietin,
voisinko keventää mieltäni teille, tuomari. Tunnen tarvitsevani nyt
teidänlaisenne miehen neuvoa. Ehkä saan huomenna pistäytyä luonanne?

— Vaimoni pedagogiset kyvyt ovat huomattavasti suuremmat kuin minun,
Rauta virkkoi kevyesti. — Niinpä voitte puhua nyt.

Surja hämmästeli:

— Nytkö? Autossa?

Hän vilkaisi merkitsevästi vantteraan kuljettajaan.

— Oh, Moilanen on vanha sotilas, Rauta naurahti. — Häneltä ei kukaan
ole onnistunut onkimaan edes sotasalaisuuksia, saati sitten pienempiä.
Vai kuinka, Moilanen?

Ohjauspyörän ääressä istuva mies murahti:

— Aivan, herra kapteeni.

Tohtori ryiskeli hämmentyneenä. Viimein hän aloitti:

— En voi käsittää, mikä abiturientteihimme on mennyt. Varsinkin eräs
tyttö, viimeiselle luokalle priimuksena päässyt, huolestuttaa minua.
Useat opettajat ovat tehneet hänestä ja parista hänen luokkatoveristaan
valituksia. Heidän on kerrottu saapuvan kerran tai pari viikossa
kouluun aamuisin kummasti pullottavin silmin ja lasimaisin katsein
taikka aivan apaattisina. Mainitsemani tyttö on joskus ollut niinkin
hermostunut, että opettaja on lähettänyt hänet kesken ensimmäisen
tunnin kotiin. Tai kotiahan tuolla lapsiparalla ei täällä ole. Hän on
erään lohjalaisen tilanomistajan ainoa tytär ja asuu isänsä ostamassa
yksiössä. Vaarallinen järjestely sekin... Kenties minä kuvittelen
turhia ja paisuttelen asian pahemmaksi kuin se on.

Rauta oli ennakkoon suhtautunut melko välinpitämättömästi rehtorin
huoliin. Mutta tämän kuvaus koulunsa ylimmän luokan tytöistä oli pian
havahduttanut hänen mielenkiintonsa.

Inkeri puristi hänen käsivarttaan.

— Kaarlo, hän kuiskasi, — muistatko, mitä Martti kertoi lyseon
yläluokkalaisista?

— Kyllä. Ajattelin juuri sitä.

Surja silmäili huolestuneena toisesta toiseen.

— Tiedättekö siis, hän kysyi, — mikä noita tyttöjä vaivaa? Onko se
vaarallista.

— Hyvinkin, Rauta korosti. — Jopa siinä määrin, että teidän sijassanne
kutsuisin kaikki nuo tytöt rehtorin kansliaan kuultaviksi. Siinä
keskustelussa minä sitä paitsi olisin mielelläni läsnä. Sopiiko teille
huomisaamuna kello 9?

Hänen vakava sävynsä ja nopea vauhtinsa hermostuttivat tohtoria. Hieman
änkyttäen hän vastasi:

— Sopii. Tietysti sopii. Mutta mistä noiden tyttöjen kohdalla on
kysymys?

— Ennen kaikkea siitä, mistä he ovat saaneet huumausaineita.
Kuvauksestanne päätellen he ovat joutumassa niiden orjiksi.

— Hyvä Luoja, Surja äännähti järkyttyneenä. — Huumausaineiden orjiksi!
Voisivatko he olla niin pitkällä? Ja kuitenkin... Jotakin sellaista
olen aavistellut. Lapsiraukat!

Kahdeksas luku.

TYTTÖ, JOKA EI OLLUT PELASTETTAVISSA.

Seuraavana aamuna täsmälleen kello 9 Rauta koputti yhteislyseon
rehtorinkanslian oveen. Jonkinlainen murahdus kuului sisältä.

Tohtori Surja oli juhlallisesti asettunut seisomaan ison pöytänsä
taakse. Tuntiessaan tulijan hänen ankara ilmeensä suli valjuksi
hymyksi. Laihat kasvot olivat tavallista uurteisemmat. Tervehdittyään
hän kiirehti selittämään:

— En ole saanut silmäntäyttä unta viimeöisen keskustelumme jälkeen.
Teidän mainintanne huumausaineista järkytti minut perinjuurin.
Kuvittelin jo koko oppilaskuntamme saaneen tartunnan. Tänä aamuna
ikävät yllätykset ovat sitä paitsi jatkuneet. Esteri Tarjava,
mainitsemani tilanomistajan tytär, ei ole saapunut lainkaan kouluun, ei
ainakaan ensimmäiselle tunnille.

Rauta kysyi:

— Entä ne pari hänen toveriaan, joista mainitsitte?

— He ovat koulussa ja tulevat tänne tuossa tuokiossa.

Sen sanottuaan tohtori viittasi vierasta asettumaan sivummalla olevalle
epämukavalle tuolille. Itse hän istahti pöytänsä ääreen. Hermostuneena
hän haroi mustaa tukkaansa.

— Tilanne on kiusallinen, hän valitti. — En tiedä, miten pääsisin
tyttöjen kanssa alkuun.

— Kysykää, polttavatko he tupakkaa.

— Se kuulostaa naiivilta, Surja vastusti. — He tietävät itse...

— ... ettei se ole heiltä kiellettyä, Rauta täydensi. — Aivan niin.
Mutta sitten minä esitän heille seuraavan kysymyksen. Se koskee
polttamista, sekin.

Tohtori silmäsi häneen epäluuloisesti. Hänelle ei kuitenkaan jäänyt
enää aikaa enempään ajatusten vaihtoon vieraansa kanssa. Arka koputus
ilmaisi kutsuttujen olevan tulossa.

— Sisään!

Ensimmäinen tyttö oli pitkä ja solakka. Rauta pani hyväksyen merkille
hänen tyylikkään, harmahtavanvihreän pukunsa. Musta tukka oli kammattu
keskeltä päälakea jakaukselle. Tummat kasvot olisivat olleet hyvin
kauniit, ellei suu olisi ollut luonnottoman pieni ja huulet tiukasti
yhteenpuristetut. Hänen perässään huoneeseen livahtanut tyttö oli
vaalea lyllerö, jolla oli punakat kasvot ja nykerönenä. Hänelle kai
sopivat, huomioitsija päätteli, kaikki vaatteet yhtä huonosti kuin
hänen yllään nyt olevat punaraitainen pusero ja musta hame. Mutta
kumpikin vaikutti virkeältä, ja heidän silmänsä olivat kirkkaat.

Rehtori nyökkäsi pöytänsä edessä oleviin kahteen korkeaselkäiseen
tuoliin ja virkahti tiukkaan sävyyn:

— Istukaa!

Abiturientit vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa ja asettuivat tuolien
laidalle.

— Arvannette, Surja jatkoi hetken kuluttua, — miksi olen kutsunut
teidät luokseni.

Tummaverikkö vastasi rauhallisesti:

— Rehtori suonee anteeksi tietämättömyytemme. Meillä ei ole aavistusta
tämän käynnin aiheesta.

— Eikö? Eikö todellakaan?

— Ei.

Surja koputteli sormenpäillään pöytää.

— Tiedättekö, miksi Esteri Tarjava ei ole tänään koulussa?

Vaalean tytön kasvot lehahtivat entistä punaisemmiksi. Mutta hänen
toverinsa ilmoitti tyynesti:

— Emme. Näimme hänet viimeksi eilen.

— Illallako?

— Ei, vaan koulusta päästyämme.

Tohtori ei pitänyt hänen varmasta, itsetietoisesta sävystään. Hän
puuskahti kiukkuisesti:

— Tänä aamuna neiti Tarjava ei ole suvainnut näyttäytyä täällä. Teidän
on turha vihjaista siihen mahdollisuuteen, että hän olisi sairastunut.
Minun pyynnöstäni luokanvalvoja soitti hänen asuntoonsa puoli tuntia
sitten. Kukaan ei tullut vastaamaan.

Tummaveriköllä oli toinen selitys esitettävänä:

— Esteri mainitsi eilen jonkun maalla asuvan tätinsä sairastumisesta.
Hän sanoi, että hänen oli pakko pistäytyä katsomassa tätä.

Surja tiukkasi:

— Missä tuo täti asuu?

— Sitä en tiedä. Palatessaan kouluun Esteri tietysti selittää itse
poissaolonsa syyn.

Siihen rehtori ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän olisi voinut suoralta
kädeltä väittää jutun sairastuneesta tädistä juur'ikään ilmasta
siepatuksi. Mutta mitä se olisi auttanut? Hän tunsi tämän neidin. Tyttö
olisi kohottanut kulmakarvojaan ja viattomin silmin sysännyt selitykset
Esteri Tarjavan aikoinaan annettaviksi. Harmillista! Poikien ja pikku
tyttöjen kanssa tuli aina toimeen, olivatpa he millaisia tahansa. Nämä
naisiksi kehkeytymässä olevat olivat sen sijaan vaikeasti käsiteltäviä.
Hämillään Surja ryhtyi tarkastamaan kynsiään.

Rauta oli kiinnostuneena kuunnellut rehtorin ja oppilaan keskustelua.
Hän tajusi Surjan pulman. Samalla hän tunsi suurta helpotusta. Niin
erilaisia kuin tytöt olivatkin, molemmat olivat ilmeisesti vielä
aivan terveitä. Jos he jossakin vaiheessa olivat eksyneet käyttämään
huumausaineita, niin niiden orjuudesta he olivat kaukana.

Tohtori oli päättänyt noudattaa vieraansa ohjetta. Sittenpä hän olisi
suorittanut oman osansa tästä kiusallisesta kuulustelusta!

Hänen vakava katseensa hermostutti tyttöjä. Vaivautuneina nämä
liikahtelivat tuoleillaan odottaen, mitä nyt tulisi.

— Poltatteko te kumpikin?

Vapautunut hymy levisi tummaverikön kasvoille. Kevyesti hän vastasi:

— Molemmat poltamme. Vanhempamme tietävät sen, eikä heillä ole mitään
sitä vastaan.

Rauta kysäisi sivusta:

— Hyväksyvätkö he myös marijuanasavukkeiden polttamisen?

Tytöt käännähtivät säikähtyneinä häneen. Vaalean suu oli loksahtanut
auki. Hänen toverinsa oli aivan kalpea.

Rehtori havaitsi yliotteen äkisti siirtyneen. Antamatta oppilailleen
aikaa selvitä hämmennyksestään hän selitti jyrkästi:

— Teidän on aivan turha kieltää tuota surullista tosiasiaa. Useat
opettajat ovat panneet merkille viimeaikaisen apaattisuutenne
nimenomaan aamutunneilla. Pullistuneissa silmissänne on ollut
lasimainen katse. Ne ovat selviä merkkejä huumausaineiden
käyttämisestä. Nyt haluan tietää, mihin olette sortuneet. Heroiiniin,
kokaiiniin vai...

Vaalea tyttö purskahti itkuun. Tummaverikkö kohtasi sen sijaan uhmaten
Surjan katseen. Sitten hän kääntyi silmäilemään sivulla istuvaa
vierasta. Suoritettuaan nopean arvioinnin hän osoitti tälle sanansa:

— Emme ole koskeneet mihinkään sellaisiin.

Lyhyt lyllerö virkkoin nyyhkytystensä välistä:

— Emme. Se on ihan totta. Emme koskeneet, vaikka Esteri tyrkytti meille
heroiinia.

Tumma tyttö töytäisi häntä kyynärpäällä kylkeen. Mutta toinen yltyi
siitä vain. Niiskuttaen hän julisti:

— Mitä meidän kannattaa sitä enää salata? Muistat varmasti itsekin,
miten hän houkutteli meitä nuuskaamaan tuota valkoista ainetta.
Myöhemmin tulisi, niin hän kehui, hänen luokseen poikia. Silloin
saisimme kokea sellaista, mistä emme ole uneksineetkaan. Ja...

Toverin julmistunut katse vaiensi hänet kesken kiihkeän kuvauksen. Hän
painoi päänsä alas ja alkoi taas itkeä.

Kiivas huomautus pyöri rehtorin huulilla. Rauta kiirehti hänen edelleen
lausumalla tyynesti tummalle tytölle:

— Te ette olisi halunnut, että tätä olisi kerrottu?

Tummat siimat säkenöivät.

— En!

— Ja kuitenkin totuuden täytyy, teidän itsenne vuoksi, tulla esiin. Me,
rehtorinne ja minä, emme tahdo muuta kuin pysähdyttää teidät tiellä,
jolla jatkaessanne tuhoaisitte varmasti itsenne.

Rauta puhui niin lämpimän vakuuttavasti, että tummaverikön katse
pehmeni ja muuttui epävarmaksi.

— Haluatteko nyt vastata kysymyksiini, neiti?

Tyttö nyökkäsi.

— Teidän ainoa tuttavuutenne huumausaineiden kanssa supistuu siis
marijuanasavukkeisiin?

— Niin.

— Neiti Tarjavako houkutteli teidät polttamaan niitä?

— Niin.

— Asunnossaanko?

— Niin. Kahtena iltana. Tietysti olimme kuulleet niistä aikaisemminkin.
Niistä ja niiden tuottamasta nautinnosta. Hänen ei niin ollen tarvinnut
paljoa houkutella meitä. Olimme uteliaita, molemmat.

Vaalea tyttö kohentautui panemaan vastaan:

— Minä en! Suostuin vasta pitkän taivuttelun jälkeen yrittämään.

Tummaverikkö hymähti halveksivasti ja sanoi:

— Minä ainakin olin utelias, ja molemmat poltimme.

— Miltä ne maistuivat?

— Ensimmäiset inhottavilta. Mutta niistä johtuva huumaus oli ihana.
Seuraava yö oli sen sijaan kammottava.

Rauta hymyili hänen kuvaukselleen. Sitten hän jälleen vakavaksi käyden
jatkoi kyselyään:

— Kertoiko neiti Tarjava, mistä hän oli marijuanasavukkeet ja heroiinin
hankkinut?

— Joltakin lähellä asuvalta näyttelijättäreltä. Nimeä hän ei maininnut.

— Tiedättekö, keitä neiti Tarjavan luokseen odottamat pojat olivat?

— Hän mainitsi vain joitakin ylioppilaita tulevan.

— Mistään nimistä ei ollut puhe?

— Ei.

— Te ette kuitenkaan jääneet odottamaan noiden nuorukaisten tuloa?

— Emme.

— Teitä ei siis houkutellut lupaus saada kokea sellaista, mistä ette
ole edes uneksineet?

Tumma tyttö punehtui hieman. Jäykästi hän vastasi: — Ei. Minusta se
kuulosti vastenmieliseltä. Suorastaan likaiselta!

Tohtori Surja oli tyydytyksellä seurannut keskustelua. Hänen kouluaan
uhkaava vaara osoittautui mittasuhteiltaan pienemmäksi kuin hän oli
pelännyt. Mutta ankaraksi tekeytyen hän virkkoi:

— Minun velvollisuuteni on kai ilmoittaa vahemmillenne, mille teille
olette joutuneet.

Lyhyt lyllerö purskahti jälleen itkuun. Tummaverikkökin värähti. Hän
huudahti:

— Älkää tehkö sitä, rehtori! Jos jätätte heidät sivuun tästä, lupaamme
olla enää antamatta aihetta mihinkään huomautuksiin.

— Nii-in, vaalea tyttökin nyyhkäisi.

— No, Surja lausui sovinnollisesti, — siinä tapauksessa jääköön tämä
keskustelu meidän neljän väliseksi. Mutta te ette liioin saa mainita
siitä kenellekään. Ette edes Esteri Tarjavalle.

Tummaverikön huulet puristuivat entistä tiukemmin yhteen. Hampaittensa
välistä hän suhautti:

— Emme tietenkään.

Rauta sanoi:

— Teillä on aihetta olla kiitolliset rehtorillenne siitä, että hän
puuttui ajoissa asiaan. Huumausaineet ovat leikkitovereiksi paljon
vaarallisemmat kuin tuli. Ei ole vielä monta viikkoa siitä, kun eräs
nuori, lahjakas ylioppilas, rikkaan miehen poika, ampui itsensä, koska
ei löytänyt muuta tietä huumausaineiden orjuudesta pääsemiseksi. Hänkin
aluksi vain leikki marijuanasavukkeilla.

Tytöt olivat nousseet. Tummaverikkö kääntyi lausumaan vieraalle:

— Kiitoksia siitä, että kerroitte tuosta ylioppilaasta. En unohda sitä!

Oven sulkeuduttua heidän jälkeensä tohtori kysäisi:

— Entä nyt?

— Teidän sijassanne ottaisin heti kiireellisen puhelun tilanomistaja
Tarjavalle, Rauta vastasi, — ja kutsuisin hänet tänne. Hänen tyttärensä
tuntuu olevan hyvin vaarallisessa vaiheessa. Noista kahdesta muusta ei
ole enää huolta.

Surja nyökkäsi huokaisten. Kun puhelu viimein saatiin, tilanomistajan
ilmoitettiin olevan rouvineen ulkomailla.

— Niinpä minun on tavoitettava tyttö asunnostaan, tohtori päätti. —
Toivottavasti tulette mukaani.

Rauta oli valmis.

Auto pysähtyi Meritullinkadun mäellä. Tumman toverinsa kertoman mukaan
Esteri Tarjava oli saanut marijuanasavukkeet ja heroiinin lähellä
asuvalta näyttelijättäreltä. Pohjoisranta oli viereinen katu, ja Aira
Muroleen huoneisto oli sen varrella. Kaikesta päättäen Aira-rouva ei
ollut ainoastaan ollut itse huumausaineiden orja, vaan myös niiden
välittäjä.

Herrat nousivat hissillä viidenteen kerrokseen. He soittivat suotta
ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Eikä pikku huoneistosta kuulunut
hiiskahdustakaan.

Sen sijaan viereinen ovi avautui. Lihava, kaljupäinen mies, jonka
mahtava alahuuli lipoi yhtämittaa ylähuulen viiksiryteikköä, tuli
porraskäytävään.

— Pyrkivätkö herrat Tarjavan tytön luo? hän mörisi viinabassollaan. —
Turha vaiva. Tähän aikaan vuorokaudesta siellä on tyhjää. Iltamyöhällä
vasta hilut alkavat. Sitten ne jatkuvatkin aamutunneille asti.
Yhtämittaa kuuluu miesten hoilotusta ja naisten kirkaisuja. Enkö minä
tietäisi? Minä, jonka unta nuo kirotut hullut häiritsevät! Viimeksi
tänään kysyin isännöitsijältä, millaisen ilotyttöpesän hän on seinäni
taakse järjestänyt. Painukaa te kaksi hiiteen! Olette puoli vuorokautta
aikataulusta jäljessä tai edellä.

Päästyään kiukkuisen vuodatuksensa loppuun lihava mies vetäytyi
takaisin omaan koloonsa ja paiskasi oven kiinni.

Tohtori Surja pysytteli hississä hiljaa. Hänen kasvonsa olivat kireät
ja kalpeat. Ulos päästyään hän virkkoi:

— Varmasti tuo vanha juopporatti liioitteli. Esteri Tarjavan laita ei
voi olla niin hullusti. Kaljupään oma henki haiskahti viimeöisille
viinoille.

Kun Rauta ei sanonut mitään, hän jatkoi hetken kuluttua:

— Ehkäpä tyttö on tosiaan lähtenyt viikonlopuksi maalle sukulaisiin.
Tänään on lauantai ja huomenna sunnuntai. Kaipa hän maanantaina on
taas koulussa. Silloin panen hänet lujille. Nyt emme saata tehdä tämän
enempää.

— Siltä tuntuu, Rauta myönsi. — Vien teidät autollani takaisin kouluun.
Minunkaan ei maksa vaivaa vartioida tyhjää pesää. Painun kotiin
odottamaan — muun tärkeämmän puutteessa — lounasta.

Sitä päätöstään hänellä oli vielä ennen iltaa aihetta katua.

Puolenpäivän jälkeen Martti-poika istui yksinään Primulan kahvilassa.
Hitaasti ja haluttomasti hän söi kaurapuuroa huuhdellen jokaisen
lusikallisen maidolla alas. Kotoinen lounas herkkuineen pyrki
houkuttelevana mieleen. Häntä vaivasi lisäksi se, ettei ollut
pysytellyt täysin totuudessa soittaessaan äsken kotiin. Hän oli
ilmoittanut äidille syövänsä ulkona erään toverinsa kanssa. Muutakaan
hän ei ollut osannut sanoa.

Jotakin oli tapahtumassa lyseon teinikunnassa. Sen puheenjohtaja
ja sihteeri istuivat parin käden mitan päässä hänestä.
Seitsemäsluokkalaiset keskustelivat kahvikupin ääressä aivan hiljaa.
Hän arvasi kuitenkin, mistä he puhuivat. Hän oli kuullut koulussa
kuiskailtavan teinikunnan rahastonhoitajan käyttäneen yhteisiä varoja
omiin tarkoituksiinsa. Puheenjohtajan ja sihteerin oli kerrottu
päättäneen tarttua lujin kourin asiaan. Heidän alkusanoistaan
päätellen he odottivat nyt rahastonhoitajan tuloa pöytäänsä. Tämän
taas, Sitro-nimisen kuudesluokkalaisen, Martti oli nähnyt »dullasta»
kuiskuttelevassa poikajoukossa. Siksi hän istui nyt täällä. Hänkin
odotti.

Jos Sitro oli lähtenyt leikkimään huumausaineilla, niin köyhiltä
vanhemmiltaan hän ei ollut ainakaan voinut saada rahaa niihin. Mutta
hänen hallussaan oli teinikunnan kassa. Houkutus oli ehkä käynyt
hänelle ylivoimaiseksi, ja sitten...

Martti oli peräti tyytyväinen päätelmiinsä. Hänestä tuntui, ettei edes
isä olisi saattanut parempia tehdä.

Kun vaalea, hoikka Sitro sivuutti hänen pöytänsä, hän painoi päänsä
syvään puurolautasen puoleen.

Äsken tullut kuului tilaavan tarjoilijattarelta kupin kahvia.

Teinikunnan puheenjohtaja lausui terävästi:

— Tuomarila ja minä olemme jo lähdössä. Meillä ei ole sinulle muuta
sanottavaa kuin se, että maanantaina suoritetaan tiliesi ylimääräinen
tarkastus. Sen tapahduttua voimme jatkaa keskusteluja. So long!

Kaksi tuolia työnnettiin rajusti taapäin. Molemmat nuorukaiset lähtivät
kahvilasta juhlallisina ja ympärilleen katsomatta.

Martti odotti, kunnes Sitro oli saanut tilaamansa kahvin. Sitten hän
siirtyi yksin jääneen pöytään.

Tämä hämmensi kahvia tuijottaen eteensä. Herkät, hienopiirteiset kasvot
olivat harmahtavan kalpeat. Toverin harvat sanat olivat ilmeisesti
järkyttyneet häntä. Tajutessaan vieraan pikku pojan istahtaneen
vastapäätä hän kivahti:

— Mitä hittoa sinä haluat?

— Tahtoisin auttaa sinua.

Sitro väheksyi:

— Sinä!

Sitten hän havahtui tiukkaamaan:

— Kuka sinä ylipäänsä olet?

— Olen koulutoverisi, vaikka vain »nahka». Sinä olit kerran hyvä
minulle, vaikket tietysti itse muista sellaista pikku juttua. Minulle
se kuitenkin oli suuri.

Vaalea nuorukainen kohautti hartioitaan.

— En muista edes naamaasi, hän mutisi. — Sitä paitsi sinun kaltaisesi
nappula ei pysty minua nyt auttamaan. Ne taas, jotka voisivat, eivät
halua. Olen ollut hölmö, oikein kirottu hölmö. Olen pilannut koko
elämän. Vaikka mene tiedä... tekisin kai samoin uudelleen. Niin
hullusti pihkassa siihen tyttöön olen...

Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt väriä ja hymyntapainenkin. Ne
katosivat kuitenkin saman tien.

— Mikä piru minua riivaa puhumaan tuollaiselle lapselle! Vai
kykenetkö sinä vippaamaan minulle tuntemattomaan tulevaisuuteen asti
kaksitoistatuhatta markkaa?

Hän naurahti oman kysymyksensä mielettömyydelle. Mutta Martti vastasi
tyynesti:

— Ehkä, jos kerrot, mihin tarvitset rahat.

Sitro jäykistyi tuijottamaan häneen. Hänen oli vaikea uskoa kuulleensa
oikein.

— Puhutko tosissasi?

— Tietysti.

Vanhempi poika silmäili ympärilleen. Ketään ei ollut kuulomatkan
päässä. Kukaan ei liioin näyttänyt kiinnittävän huomiota heihin.

— Saattaisitko nyt heti antaa kaksi tuhatta ja huomenna loput?

Poikanen kaivoi lompakostaan kaksi tuhannen markan seteliä ja työnsi ne
pöydän ylitse.

Sitron kasvot alkoivat äkisti loistaa. Hän sieppasi rahat ja pisti ne
taskuunsa.

— En ikinä unohda minulle tekemääsi suurta palvelusta! Meidän
maailmassamme en olisi uskonut sellaista mahdolliseksi. Mikä sinun
nimesi on?

— Martti Rauta. Olen vasta ensimmäisellä luokalla.

Kuudesluokkalainen puristi hänen kättään.

— Olitpa millä tahansa, niin minun ystävyyteeni ja apuuni voit
luottaa... Maanantaipäivä ei minua enää pelota. Pojat luulevat saavansa
minut kiinni kassanvajauksesta. Kymmenen tuhatta markkaa sieltä
puuttuukin. Sen paljastuminen olisi tehnyt lopun koulunkäynnistäni ja
koko elämästäni! Nyt se kuitenkin järjestyy. Eikö järjestykin?

Poikanen vahvisti:

— Varmasti. Mutta sinä sanoit tarvitsevasi kaksitoista tuhatta.

— Aivan, Sitro myönsi. — Minähän mainitsin, että on olemassa muuan
tyttö... Hänelle olen viime viikkoina lainaillut kassastamme rahaa,
milloin tuhannen, milloin pari. Hän soitti tänä aamuna ja pyytämällä
pyysi vielä kaksi tuhatlappusta. Heti saatuaan kuukausirahan kotoaan
hän maksaa. Niin hän on luvannut. Tuo tyttö on sellainen, että...! No,
sinä olet vielä liian pieni käsittääksesi näitä asioita. Tänään hän
on ensimmäisen kerran kutsunut minut kotiinsa... Hän on hyvä ja hieno
tyttö. Älä uskalla kuvitella muuta. Tule tervehtimään häntä, niin
sittenpä näet!

Martti salasi hymynsä. Itsekseen hän ajatteli, että hänen uusi
ystävänsä innossaan kehua ihailunsa kohdetta puhui ristiin. Äsken hän
oli sanonut tarvitsevansa vipin aina »tuntemattomaan tulevaisuuteen
asti».

— Tiedätkö, mihin hän kuluttaa rahasi? poikanen kysyi varovaisesti.

— En, Sitro torjui. — Ei sellaista sovi tytöltä kysyä.

— Entä, jos hän käyttää huumausaineita?

Kuudesluokkalainen silmäsi pieneen toveriinsa tuikeasti.

— Onko joku ehtinyt vihjailla hänestä jo sinullekin sellaista? Se on
katalaa, alhaista panettelua! Minä tiedän sen!

Martti pidättäytyi sanomasta, ettei kukaan ollut vihjaillut hänelle
mitään sen suuntaista. Nyt vastahan hän oli kuullut tytöstä, jonka
käsiin Sitron teinikunnan kassasta kevytmielisesti ottamat rahat olivat
luisuneet.

Hiljaisesti hän tiedusti:

— Oletko sinä kokeillut huumausaineilla?

— En. Kerran olin mukana, kun joukolla yritettiin metsästää »dullaa»
eräistä Kasarminkadun pikkukahviloista. Siitä ei kuitenkaan tullut
mitään. Nuo aineet ovat sitä paitsi liian kallista huvia minulle. Kai
se on hyväksi vain. Sanotaan, että niihin on helppo tottua, mutta
vaikea niistä vapautua.

Hän maksoi kahvinsa ja tuhahti:

— Kaikenlaista sinä kyseletkin! Kun minä olin sinun ikäisesi,
tuollaiset myrkyt olivat autuaallisesti tietopiirini ulkopuolella. Tule
nyt!

Pojat nousivat Ylioppilastalon luota viidennen linjan raitiovaunuun.
Ritaripuistikon kohdalla he laskeutuivat kävelemään. Vanhan Meritullin
luona oli hiljaista. Moottori venelaiturit olivat syksyisen tyhjät.
Äänettöminä he nousivat Meritullinkatua.

Hississä Sitro virkkoi:

— Esteri voi ihmetellä sinun mukana oloasi. Esitän sinut veljekseni.

Ylhäällä hän selitti:

— Tämä ovi ei niin vain aukeakaan. Kaksi lyhyttä soittoa, yksi pitkä
ja kolme lyhyttä sekä raapaisu päälle. Muuten et sisään pääse.
Jännittävää, eikö totta?

Martti ei vastannut.

Oven raosta he pääsivät livahtamaan eteiseen ja sieltä puolihämärään
huoneeseen. Pehmeä, punainen matto peitti koko lattian. Huonekaluina
oli vihreällä päällystettyjä nojatuoleja, lipasto ja keskellä huonetta
leveä leposohva. Ilma oli raskas tupakansavusta.

— Saanko avata hetkeksi ikkunan? Sitro kysyi.

Nilkkoihin asti ulottuvassa mustassa aamutakissa hyvin pitkältä
näyttävä tyttö heittäytyi nauraen leposohvalle.

— Sinä olet tämän salongin vieraista ensimmäinen, joka kaipaa raitista
ilmaa, hän pilkkasi. — Mutta kaikin mokomin, ole hyvä.

Hänellä oli matala ääni, ja hän venytti sanoja teennäisesti.

— Minun on oudon kuuma, nuorukainen puolustautui.

Tyttö hymähti merkitsevästi.

— Darling, eiköhän se johdu minun läheisyydestäni eikä ilmasta?

Sitro käännähti ja meni työntämään toisen punaisista samettiverhoista
syrjään. Samalla hän raotti ikkunaa.

Huoneeseen hulmahtaneessa päivän valossa Martti Rauta oven suusta
tarkkasi leposohvalla lojujaa. Tämä oli aivan nuori tyttö. Kasvot
olivat kapeat ja hyvin kalpeat. Kiiltävän musta tukka oli vahvasti
käherretty ja sitaistu huolimattomasti niskasta. Nypittyjen
kulmakarvojen alla ruskeat silmät vaikuttivat unisilta. Suu hehkui
verenpunaisena kuin avoin haava.

Nyt vasta tyttö pani merkille toisen vieraansa.

— Rakkaani, hän kysyi ilvehtien, — mikä kummallinen pikkumies sinulla
on mukanasi? Jos hän olisi vielä pienempi ja alasti ja olalla jousi
ja nuolikimppu, voisi luulla sinun ottaneen Amorin itsensä mukaasi
varmistamaan sinulle kunnon lemmenkohtauksen.

Nuorukainen lehahti punaiseksi. Jäykästi hän vastasi:

— Hän on minun veljeni. Hän hankki haluamasi rahat. Minä en mistään
enää saanut irti. Ei hän meitä häiritse.

Tyttö loi poikaseen tutkivan katseen.

— Vai tuo nappula hankki? hän mutisi. — Keneltä lie pihistänyt? No, se
ei liikuta minua. Anna rahat tänne, Uolevi.

Sitro ojensi hänelle setelit. Ne katosivat leposohvan alla olevaan
käsilaukkuun. Tyttö nousi veltoin liikkein seisomaan.

— Nyt Esteri-täti vie pikku veljen keittiöön, hän ilvehti. — Tästä saat
valokuva-albumin katseltavaksesi. Löydät sieltä kirjojakin. Saat niillä
tappaa aikasi, sillä välin kun täti keskustelee ison veljen kanssa. Ei
kai liika uteliaisuus vaivaa sinua?

Seuratessaan häntä Martti murahti:

— Ei!

Täydellinen sekasotku vallitsi ahtaassa keittiössä. Pesemättömiä laseja
ja tyhjiä pulloja oli joka puolella.

Poikanen nosti tuolin aivan oven eteen. Tyydytyksekseen hän totesi
äänien huoneesta kuuluvan hyvin. Samalla hän välinpitämättömästi
selaili albumia, jonka tyttö oli työntänyt hänen käteensä.

Nuori emäntä heittäytyi jälleen leposohvalle pitkäkseen.

— Darling, tule istumaan viereeni. Vaikuttaa siltä kuin pelkäisit
minua. Ehkä pelkäätkin?

Sitron ääni oli vähän käheä hänen vastatessaan:

— En. Sinä olet vain niin erilainen kuin tavallisesti.

— Nainen ei ole koskaan tänään sama kuin eilen, tyttö ilkkui. —
Minulla oli ihana yö! Täällä oli miehiä ja naisia. Pidimme hauskaa.
Jospa koulussa tietäisivät...! Koulusta puheen ollen, ne soittivat
luullakseni sieltä puoli yhdeksän aikaan tänä aamuna ja katkaisivat
alkuunsa uneni.

— Nyt puhut pötyä, Esteri! nuorukainen huudahti kiivaasti. — Kerskailet
vain kiusataksesi minua.

Tyttö nauroi.

— Ehkä... Pari tuntia myöhemmin itse rehtori vaivautui jonkun herran
kanssa rimputtamaan ovikelloani.

Katselin heidän varjojaan eteisen pimennosta. Viereisen huoneiston
ukonkäppyrä työntyi rappukäytävään ja haukkui minut heille oikein
lahjakkaasti... Mutta ehkä sekin oli vain unta... Tule suutelemaan
minua!

Hetkistä myöhemmin hän julisti:

— Mikä arkalainen! Mutta minä opetan sinut suutelemaan niin, että
lapsuus jää sinulta taakse ja taivaan ja helvetin portit aukenevat!

Martti Raudan katse oli nauliutunut kahteen valokuvaan. Toinen esitti
naista, jonka kuvia hän oli nähnyt. Näyttelijätär Aira Murole oli
kirjoittanut vähän horjuvalla käsialalla omistuksen: »Nuorimmalle
siskolleni Morpheuksen papitarten parvessa.» Viereinen valokuva oli
nuoresta, kuivakkaasta meripojasta, ja siinä oli allekirjoitus:
»Unohtumattoman hetken muistoksi Unen posteljoonilta.»

Poikanen mietti tuokion. Sitten hän irrotti kuvat albumista ja sujautti
ne povitaskuunsa.

Sitron raju huudahdus havahdutti hänet mietteistä:

— Esteri! Sinä et ole sellainen tyttö kuin olen luullut!

Nuori emäntä purskahti nauruun. Vasta hetken kuluttua hän sai sanotuksi:

— Voi poikarukka! Ensimmäisen kerranko sinä nyt näet naisen paljaan
poven? Ja siitä tuollainen parahdus. Saat kernaasti tutkia minut vaikka
kokonaan. Tiedän olevani kaunis. No, ellet tahdo, niin ei. Olen aivan
kiltisti. Kiedon aamutakin oikein tiukasti ympärilleni ihan leukaan
asti. Onko poju nyt tyytyväinen?

Nuorukainen murahti epämääräisesti.

Tovin äänettömyyden jälkeen Esteri jatkoi lempeästi:

— En ole tiennyt, että sinä, iso poika, olet tuollainen lapsi. Ei, en
minä tahdo sinua loukata. Minusta sinä olet liikuttava. Luulin sinun
rakastavan minua.

Sitro myönsi kömpelösti:

— Niin minäkin luulin.

Tyttö naurahti.

— Osoita se sitten, my sweetheart! hän kiusoitteli. Sitten hän muutti
äänensä suostuttelevaksi — Tai odota. Poltetaan ensin savukkeet.
Minulla on viime yöstä jäljellä enää vain kaksi. Mutta toinenkin niistä
riittää muuttamaan suoniesi veden tuleksi.

Poika tiukkasi epäluuloisena:

— Mikä savuke tämä on?

— Ei sen kummempi kuin aivan tavallinen marijuana. Kaikki paremmat
aineet ovat lopussa. Mutta ensikertalaisena saat tästäkin sellaisen
pohjan, että osaat rakastaa kuin kivikauden mies. On oikeastaan ihanaa
saada viereensä poika, joka ei ole ennen naista syleillyt. Ethän sinä
ole?

— En.

— Oh! tyttö huudahti. — Miksi puhalsit tikun sammuksiin?

— Minä en polta tuota kirottua savuketta. Pyydän sinua: heitä sinäkin
pois.

Esteri purskahti ivanauruun.

— Sinä olet hullunkurinen! Ilmeesikin on samanlainen kuin rehtorilla
hänen pitäessään nuhdesaarnojaan. Marijuana on lasten leikkiä paljon
muun rinnalla. Minä tiedän, mitä on oopiumi. Olen tottunut heroiiniin
ja maistanut morfiinia ja kokaiinia. Ja sitten sinä tulet nyyhkimään,
että minun pitäisi luopua marijuanasavukkeista. Naurettavaa!

Huoneeseen tuli hiljaista. Viimein nuorukainen kysyi: — Etkö voi enää
olla niitä ilman?

Tyttö vastasi ärtyneesti:

— En. Enkä tahdokaan!

— Siihenkö sinä olet käyttänyt minulta saamasi rahat?

— Ne ja paljon muuta! Luuletko sinun muutamien vaivaisten
tuhatlappustesi riittäneen pitkälle? Minulla on toki melkoiset
kuukausirahat kotoa. Vaikkei isä uusiin naimisiin mentyään minusta
enää välitä, niin rahaa sentään saan. Sitä paitsi on muitakin miehiä,
rikkaampia kuin sinä, poikaraiska. Tänään vain kaikki paremmat
rahanreiät olivat sattumalta tukossa. Siksi soitin sinulle. No, nyt
tiedät, millainen minä olen!

Sitro sanoi avuttomasti:

— Ethän sinä vielä viime talvena ollut sellainen.

— En. Isä otti uuden vaimon vasta keväällä. Hyvään aikaan tutustuin
näyttelijätär Muroleeseen. Olin juuri riidellyt äitipuoleni kanssa
ja paiskannut kodin oven viimeisen kerran kiinni. Olin totisesti
virkistyksen tarpeessa. Aira oli oikein avulias. Kun hänellä itsellään
ei ollut aineita, sain hänen kauttaan yhteyden erääseen meripoikaan.
Oiva hän oli nimeltään. Oivallinen hän olikin, kaikin puolin.

Esteri sähisi viimeiset sanat. Sitten hän kiivastui:

— Anna se toinen savuke tänne! Hermoni huutavat sitä. Itse saat painua
hiiteen taikka äitisi hameen helmoihin. Muista ottaa tuo pikku apina
keittiöstä mukaasi. En halua nähdä teitä kumpaakaan. En koskaan! Ulos,
narri!

Kun Martti Rauta livahti huoneeseen, tyttö makasi suullaan leposohvalla
ja itki rajusti.

Eteisestä Sitro poikkesi kylpyhuoneeseen ja sulki oven perässään.
Martti kuuli hänen antavan ylen.

Kadulla he pysyivät kauan ääneti. Sitro kulki pää pystyssä ja huulet
tiukasti yhteen puristettuina. Hän oli kalman kalpea ja vaikutti
sairaalta.

Kun hän ojensi jäykästi kätensä hyvästiksi, poikanen virkahti:

— Jos tulet huomenna puolenpäivän aikaan Primulaan, saat loput rahat.

— En tiedä, välitänkö niistä enää.

— Tietysti, Martti tokaisi. — Sehän on ihan eri juttu. Eikä sinun
kannata surra tuollaista tyttöä.

Vanhempi poika vältti hänen katsettaan kysyessään:

— Kuulitko sinä kaiken?

— Enemmän kuin tarpeeksi. Älä ajattele häntä enää. Sinä olit reilu, kun
pysyit lujana.

Sitro hymyili valjusti. Kättään heilauttaen hän lähti Pitkääsiltaa
kohden.

Martti koetti pysäyttää ohiajavia vuokra-autoja. Mutta vasta kolmannen
kuljettaja otti vakavasti pikkumiehen merkin. Poikanen tunsi itsensä
hyvin tärkeäksi noustessaan vaunuun. Kylläpä isän ja äidin silmät
leviävät, hän ajatteli, kun pääsen kertomaan heille.

Hän ei erehtynytkään siinä.

Hänen selostuksensa aikana Inkeri vilkaisi usein mieheensä. Rauta ei
kuitenkaan näyttänyt huomaavan vaimoaan lainkaan. Jännittyneenä hän
kuunteli poikansa kuvausta.

— Hyvä, Martti! hän lausui tämän lopetettua. — Tällä kertaa sinä olet
ollut minun parhain apulaiseni.

Pojan sinisilmät säteilivät.

Inkeri puuttui puheeseen:

— Nyt hänen osansa tässä jutussa on myös lopussa. Äitinä minä en salli
hänen enää joutuvan kuulemaan ja näkemään sellaista likaa... Saat mennä
Marin puheille. Hän on pitänyt ruokaa sinulle lämpimänä.

Martti totesi äidin olevan ihan tosissaan. Siksi hän ei pannut vastaan.
Isälle hänen olisi tehnyt mieli iskeä silmää. Tämä oli kuitenkin mennyt
jo puhelimeen ja keskusteli Ahveniston kanssa. Ohi mennessään poikanen
otti povitaskustaan valokuvat ja työnsi ne isälle.

— Pihistin nämä sieltä. Arvelin niiden kiinnostavan sinua.

Rauta ajoi autolla Ahveniston asunnolle. Sieltä he jatkoivat yhdessä
matkaa Meritullinkadulle.

Rikospoliisin päällikön arvovalta sai talon isännöitsijän nopeasti
jalkeille. Hänen avaimellaan he tunkeutuivat kolmisin Tarjavan
huoneistoon.

Hiiskumaton hiljaisuus tervehti heitä. Tuuli leyhytti hiljaa
asuinhuoneen samettisia ikkunaverhoja.

Ahvenisto murahteli:

— Lintu on lentänyt tiehensä. Mutta kaipa se joskus palaa. Onhan meillä
tässä mukavat istuinpaikat. Minä olen sitä mieltä, että odotamme tyttöä
vaikka aamuun asti.

Heidän ei tarvinnut kuitenkaan jäädä odottamaan. Rauta löysi Esteri
Tarjavan. Tyttö makasi vettä täynnä olevassa kylpyammeessa. Hän oli
viiltänyt ranteensa auki parranajoterällä.

Katsoessaan alastonta tytönruumista rikospoliisin päällikkö pureskeli
paksuja huuliaan mutisten:

— Soo, vai noin kovalle otti tavata puhdas poika. Eipä silti,
pelastettavissa tämä lapsiparka olisi tuskin ollut, vaikka olisimme
tulleet ajoissa.

Yhdeksäs luku.

JOHTAJA KEKRILÄ ASTUU ESIIN.

Tuomari Ahvenisto pöllähdytti laiskanlinnan syvyyksistä savupilven
rakkaasta piipustaan ja murisi:

— Minun olisi pitänyt arvata tässä olevan jotakin mätää. Kahvikutsut
keskellä maanantaista päivää! Se haiskahti jo etukäteen minun nokkaani
enemmän maanantaille kuin kutsuille. Läsnä olevat kauniit naiset
suonevat minulle, vanhalle karhulle, anteeksi nämä katkerahkot mietteet.

Hän kumarsi Inkerille ja Laura Saloiselle, jotka istuivat tupakkapöydän
toisilla sivustoilla maistellen hiljaisina kahviaan. Leveään tapaansa
hän jatkoi:

— Huonosti palkatun virkamiehen tapaan minä vihaan ja epäilen aivan
erikoisesti viikon arkipäivistä arkisinta, maanantaita. Se kantaa
helmassaan monia epämiellyttäviä mahdollisuuksia. En kuitenkaan osannut
pitää varaani tänä aamuna. Hyvänen aika, hälyttäjähän oli Kaarlo,
suureen maailmaan kuuluva ystäväni. Inkeri haluaisi, hän ilmoitti,
nähdä minut tänään päiväkutsuissaan. Siksi minä sonnustauduin näihin
pyhäkamppeisiini. Ei ollut herkkua istua aamupäivä virassa kirotut,
puristavat valkolänget kaulassa, ja sen alaiseni saivat tuta,
ihmisparat! Ihan suotta olen kärsinyt, minäkin. Maanantaita tämä on,
vieläpä pahinta lajia. Kutsut — pah! Isäntä ravaa huonettaan pitkin
kuin lautapäähärkä ympärilleen mulkoillen. Uskaltanen sentään pyytää
valistusta: onko vai ei tämä tilaisuus tarkoitettu iloisiksi kutsuiksi?

— Ei.

— Miksi sitten olemme koolla?

— Neuvotellaksemme.

Rikospoliisin päällikkö huoahti helpotuksesta.

— Niinpä läsnäolijat sallinevat minun päästää kaulani puristuksesta
ja myös hiukkasen löyhentää kengännauhojani, hän puhkui antaen
tekojen seurata sanoja. — Ei kai kukaan pane pahakseen näitä minun
hengenpelastuspuuhiani?

Inkeri naurahti:

— Laura ja minä tunnemme sinut kyllin hyvin suodaksemme sinulle kaikki
viihtymystäsi lisäävät vapaudet.

Rauta virkahti sivusta kuivasti:

— Ei sentään kaikkia, pyydän.

Ahvenisto muljautti häneen äkeästi.

— Tuo oli ilkeä vihjaus, hän tokaisi. — Nielaisen sen kuitenkin.
Osoitathan sillä — vaikka kömpelösti — vihdoinkin jonkinlaista
kiinnostusta meidän inhimillistä yhteisöämme kohtaan. Ehkä
puheliaisuuden puuskasi jatkuu ja ilmaiset meille, mistä
neuvottelemaan olet kutsunut meidät tänne.

Puhelin työpöydällä soi.

Rauta riensi vastaamaan. Keskustelu päättyi lyhyeen. Laskettuaan
kuulokkeen paikoilleen hän jäi synkkänä tuijottamaan eteensä. Hän
näytti tyyten unohtaneen muut huoneessa olijat.

Laura Saloinen kumartui tupakkapöydän ylitse selittämään puoliääneen:

— Minä tulin ennen teitä tänne, tuomari. Se, mitä minulla oli
kerrottavana, oli Kaarlolle pettymys.

Rikospoliisin päällikkö ei malttanut olla pistämättä väliin:

— Miten se on mahdollista, rakas lapsi? Jos te vaivautuisitte joskus
kertomaan minulle mitä tahansa, niin pelkästä tulostanne olisin
kokonaisen viikon iloinen kuin peipponen. No jaa, ystävämme on elämän
ja kauniiden naisten hemmottelema...

Tumma tyttö kohautti olkapäitään hieman kärsimättömästi ja lisäsi:

— Hän toivoi minun onnistuvan kuulemaan johtaja Liusteelta jotakin Aira
Muroleesta.

Ahvenisto päästi tuskaisan ähkäisyn:

— Käskikö hän teidän ruveta juttusille tuon tyhmän, ruman murmelin
kanssa?

— Hän pyysi, Laura oikaisi.

— Samantekevää! Minä en ole mikään esteetikko, Luoja paratkoon.
Mutta sen ainoan kerran, minkä olen nähnyt sanotun pullukan pyörivän
ympärillänne, voin suorastaan pahoin. Minusta se oli kauneuden
häpäisemistä, ei yhtään vähempää. Sitä paitsi teillä ei ole mitään
tekemistä Aira Muroleen kanssa. Niinpä...

Rikospoliisin päällikkö näytti olevan tällä kertaa vakavissaan. Inkeri
katsoi asialliseksi puuttua puheeseen:

— Minusta Lauran käyttäminen tiedustelijana ei ollut ajatuksena
lainkaan hullumpi. Tietysti on jatkuvien tutkimusten kannalta...

Ahvenisto huitaisi kädellään väheksyvästi. Inkeri ei kuitenkaan
luovuttanut puheenvuoroa hänelle, vaan jatkoi:

— ... erittäin tärkeää saada selville, oliko Aira Murole jo Liusteen
rouvana ollessaan paatunut heroinisti ja — myönteisessä tapauksessa —
keitä hänen luonaan niihin aikoihin kävi. Noita kävijöitä seulomalla
voitaisiin ehkä päästä myrkyn myyjien jäljille.

— Tuollaiset seikat, rikospoliisin päällikkö huomautti purevasti, —
ovat tietysti niitä, jotka mies uudelle ihastukselleen ensimmäiseksi
latelee. Kysy sinä — minä vastaan; vanha, hupaisa leikki.

— Ei, Inkeri torjui, — ei ihan niin. Vanha, hupaisa leikki kyllä, jos
niin haluat. Mutta ei sellaisin pelisäännöin kuin mainitsit, rakas
ystävä. Pyydystäessään itselleen uutta naista mies on yleensä valmis
paisutellenkin kertomaan hänen edeltäjänsä varjopuolista. Niitä
ei tarvitse udella. Antaa miehelle tilaisuus tuon valitusvirtensä
laulamiseen, se riittää.

Ahvenisto kai voi taskusta suuren, kirjavan nenäliinan ja kuivasi sillä
kasvojaan. Siinä välissä hän puuskutti:

— Varjelkoon! Onko Kaarlo kertonut sinulle meistä miehistä tuollaisia?
Onpa hän sitten aikamoinen maskuliinisen sielun synkkien syvyyksien
tuntija! Onneksi minulla ei ole minkäänlaista aikomusta pyydystää
itselleni uutta naista. Tarkkaan ottaen en muista, kumpi meistä —
eukkoni vai minä — toisensa pyydysti. Hänessä on joka tapauksessa
minulle naista ihan riittämiin sekä tätä että tulevaista elämää varten.

Inkeri nauroi iloisesti hänen sanatulvalleen. Mieliala tupakkapöydän
ympärillä keveni.

Rauta virkkoi työpöytänsä takaa kireästi:

— Teillä tuntuu olevan hauskaa. Se ei kuitenkaan auta meitä umpikujasta.

Rikospoliisin päällikkö käänsi vaivalloisesti punakat kasvonsa häntä
kohden.

— Hei, hän ihastui, — joko taas muistat meidän olemassaolomme? Voit
siis itse kertoa, mitä tuloksia viekkaista laskelmistasi oli.

— Käytännöllisesti ottaen ei mitään.

Ahvenisto oli ällistyvinään.

— Kuinka? Ei mitään? Tottahan jo tiedät, missä laskuvirhe oli. Eikö
Liuste ole siis pyydystämässä itselleen uutta naista? Vai eikö Aira
Muroleessa mitään varjopuolia ollut?

Rauta jätti hänen ivalliset kysymyksensä vastaamatta. Raskaasti hän
sanoi:

— Oili Sormaala soitti äsken.

Inkeri vilkaisi häneen huolestuneena.

Rikospoliisin päällikkö tiedusti:

— Meitä metsälle lähettämiäsi ajokoiria hänkin, niinkö? Mikä hänen
tehtävänsä on?

— Sijoitin hänet asumaan Aira Muroleen kaksioon Pohjoisrannalle.
Huumausaineasiamiehet ottaisivat kenties, niin ajattelin, tottumuksen
voimasta yhteyden huoneiston uuteenkin näyttelijätärasukkaaseen.

— Mutta Oili-tyttö ilmoitti, Ahvenisto arvaili, — luonaan toistaiseksi
käyneen vain yhden kengännauhojen myyjän ja yhden joululehtien
tilaushankkijan.

— Suunnilleen.

Lihava poliisimies liikahteli vaivautuneesti tuolissaan.

Sitten hän kysäisi:

— Onko sinulla vielä muita vartiotorneja?

— On, Rauta myönsi. — Useita. Ilmeisesti ei kuitenkaan kylliksi.
Edistymme tutkimuksissamme etanan vauhtia. Aira Muroleen kuolemasta
tiedämme tuskin enempää kuin traagillisena ensi-iltana.

Inkeri esitti hänen kuuntelijoillensa yhteisen vastalauseen:

— Tuo on sentään vahvaa liioittelua, Kaarlo.

— Sanoinkin, että tuskin enempää... Hänen asunnostaan löytyi iso
pullo vermuttia suunnilleen puolillaan. Julion vieressä keittokomeron
pesupöydällä oli pieni suppilo, jota hän ilmeisesti oli käyttänyt
kaataessaan juuri sinä iltapäivänä vermuttia koristeelliseen
unkarilaispulloonsa. Mutta koko tuosta huoneistosta ei ollut
löydettävissä hiukkastakaan tinctura aconitia. Se on tullut
unkarilaispulloon jossakin muualla. Missä, se on meidän tärkein
kysymyksemme.

Rikospoliisin päällikkö murahti:

— Tottahan sinä jo aavistat, mistä myrkky tuli?

— En, Rauta torjui. — Entä sinä?

Ahvenisto pärskyi:

— Minä? Minun vähäpätöisyyteni on ihan tavallinen palkkapoliisi.
Kehtoni ääressä ei seisonut kokonaista parvea haltiattaria tuomassa
kumminlahjoikseen moninaisia yliluonnollisia taitoja ja kykyjä. Liekö
ollut yhdenyhtä? Aavistaminen ei rikostutkimuksissa ole minun avujani.
Tarvitsen tosiasioita, kuivia ja kouraantuntuvia tosiasioita.

Rauta kysyi hiljaisesti:

— Eikö se ole tosiasia, että Aira Murole murhattiin hänen rakkaaseen
vermuttiinsa sekoitetulla tinctura aconitilla?

— On kyllä. Mutta...

— No niin, meidän selvitettäväksemme jää, kuka, milloin ja missä
sekoitti tappavan myrkyn hänen juomaansa. Toistaiseksi kykenemme
vastaamaan näistä kysymyksistä ainoastaan keskimmäiseen.

Rikospoliisin päällikkö kohautti tuuheita kulmakarvojaan ja tiedusti:

— Kykenemmekö?

— Kyllä, osapuilleen. Teatterin puvustonhoitajatar rouva Eippo kertoi
Aira Muroleen saapuneen pukuhuoneeseensa heti kello 18:n jälkeen.
Jos on uskomista sanotun puheliaan poliisinlesken sanoihin, myrkky
oli silloin jo pullossa. Teatterin johtaja rouva Imari on puolestaan
maininnut soittaneensa Aira Muroleelle samana päivänä kello 16.30:n
maissa. Näyttelijätär oli silloin kotosalla. Mutta hän oli lopettanut
keskustelun lyhyeen. Hänen oli, hän oli selittänyt, suoritettava
eräs tärkeä käynti ennen teatterille tuloaan. Noiden kahden
kellonmäärän välissä joku pääsi jossakin käsittelemään vapaasti hänen
unkarilaispulloaan.

Tummat silmät loistaen Laura Saloinen huudahti:

— Silloinhan...

Hän jätti kuitenkin lauseensa kesken ja puraisi huultaan. — Mitä aioit
sanoa?

Tyttö pudisti hämillään päätään.

— Eräs ajatus pälkähti vain päähäni. Mutta suotta minun on puuttua
puheeseen. Te muut olette ammatti-ihmisiä rikostutkimuksissa, Inkerikin
tavallaan.

Ahvenisto hörähti:

— Älkää pitäkö tuollaisia puolustuspuheita, rakas lapsi. Ystävämme
Kaarlo asettaa naisellisen intuition paljon korkeammalle kuin esim.
minun monikymmenvuotisen poliisikoirakokemukseni.

— Enkä syyttä. Rauta vahvisti. — Monesti kun sinä ja minä olemme
haukkuneet vallan väärää puuta, Inkerin vaisto on viittonut oikeille
jäljille.

— Voi, ei tässä ole mistään sellaisesta kysymys, Laura selitti. — Tulin
vain ajatelleeksi, mitä itse olisin tehnyt Airan asemessa. Jos minulla
olisi kiire ja tärkeä käynti suoritettavana ennen ensi-iltaa, tilaisin
varmasti puhelimitse auton lähimmältä asemalta.

Rikospoliisin päällikkö pisti väliin:

— Entä, jos käynti oli lähimmässä naapuristossa?

Tyttö myönsi hämmentyneenä:

— Sitä mahdollisuutta en ottanut huomioon. Siinä näette...

Rauta ojensi ystäväänsä:

— Tuo välihuomautus on kuvaava sinun passiiviselle luonteellesi,
vanha veikko. Tietysti on pienoinen mahdollisuus, ettei Aira-rouva
käyntiinsä tarvinnut autoa. Mutta paljon todennäköisemmin hän tarvitsi.
Siitä huolimatta sinä tietysti jättäisit suorittamatta ne pitkät ja
vaivalloiset tiedustelut lähimmillä autoasemilla, jotka väikkyivät
Lauran mielessä.

Ahvenisto muljautti häneen kiukkuisesti alta kulmien.

— Etkö sinä ole sitten jättänyt niitä? hän murisi.

— En.

Miehet mittelivät hetken ääneti katseillaan toisiaan. Sitten
laiskanlinnassa lojuja rupesi äkäisenä tarkastamaan kynsiään.

Laura Saloinen kysyi:

— Tarvitseeko noiden tiedustelujen muodostua pitkiksi ja
vaivalloisiksi? Kun tiedetään päivä ja melko tarkka kellonmääräkin,
niin eikö helposti saada selville, tilattiinko joltakin autoasemalta
vaunu Aira Muroleen asuintalon eteen?

Inkeri kiirehti selittämään:

— Vuokra-autoilijoilla ei Helsingissä enää ole vakinaisia asemia, kuten
ennen. Bensiiniköyhinä vuosina heillä oli määrä ajon päätyttyä mennä
lähimpään pirssiin, ja sitä noudatettaneen edelleen.

— Ah! Sittenhän minun ajatukseni oli aivan mahdoton.

Rauta virkkoi:

— Ei lainkaan. Sen toteuttaminen vain on mutkallisempi ja vaatii
enemmän aikaa.

Rikospoliisin päällikkö ryhtyi latailemaan uudelleen piippuaan. Siinä
sivussa hän sanoi kuivasti:

— Ystävällämme on ilmeisesti tiedustelijansa Mariankadun, Kirkkokadun
ja Kauppatorin autoasemilla. Enpä kadehdi noiden poikien puuhaa. He
joutuvat seulomaan pääkaupungin monipäistä vuokra-autoilijalaumaa
ja etsimään erään mahdollisesti suoritetun ajon tekijää. Huh! Kaipa
sinulla on sitä paitsi tuntosarvet niissä hämäräperäisissä kahviloissa
ja kuppiloissa, joissa kuvittelemasi suuren huumausaineliigan
asiamiehet harjoittavat kauppaansa.

Ahveniston tämänkertainen asenne oli alusta pitäen ärsyttänyt Inkeriä.
Hänen oli pitänyt muistuttaa itselleen, ettei emännän sopinut kivahtaa
vieraalleen. Mutta nyt mitta oli täysi. Ääni hieman väristen hän
virkkoi terävästi:

— Suo anteeksi, vanha ystävä. En ymmärrä lainkaan, miksi suhtaudut noin
ironisesti Kaarlon tutkimuksiin.

Hänen sävynsä hätkähdytti Ahvenistoa. Hymy häipyi isoilta vereviltä
kasvoilta, ja ne lehahtivat entistä punaisemmiksi. Hän nuolaisi paksuja
huuliaan, jotka äkisti tuntuivat kovin kuivilta. Kuin apua anoen hän
silmäsi työpöydän takana istujaan.

Rauta naurahti.

— Älkää, hyvät naiset, käsittäkö väärin rikospoliisimme mainion
päällikön asennetta, hän sanoi sopuisasti. — Hänen mielestään minä
riuhdon asiassa, joka on enemmittä hosumisitta jo selvä.

Ahvenisto murahti:

— En käsitä, miksei yksinkertainen ja selvä ratkaisu riitä sinulle.
Miksi hitossa nuuskit ja pakotat meidät muutkin mukanasi nuuskimaan
arvoitusta sellaisessa, missä ei mitään hämärää enää ole?

— Tuolla hän tahtoo sanoa, Rauta selitti, — ettei mitään Aira Muroleen
kuoleman arvoitusta hänen käsityksensä mukaan ole.

Inkeri ja Laura huudahtivat yhteen ääneen:

— Eikö ole?

Rikospoliisin päällikkö ryiskeli vaivautuneena. Viimein hän sai
aloitetuksi:

— Minun on tässä seurassa melko toivotonta ruveta puolustamaan omaa
sangen arkista ja yksiviivaista näkemystäni. Kaarlon on onnistunut
suggeroida valtakunnan mahtiherratkin uskomaan yleismaailmallisen
huumausaineliigan sijoittaneen jonkun suurasiamiehensä meidän maahamme.
Seurauksena on, että kun hän suvaitsee viheltää, myös minun on juostava
hänen osoittamilleen jäljille. Eikä päähäni edes pälkähdä pullikoida
vastaan. Minä olen pelkkä palkkarenki ja noudatan esimiesteni
käskyjä. Mutta kukaan ei pysty kieltämään minua olemasta siinä
sivussa itsetykönäni sitä mieltä, että koko tämä tohina on turha...
Mikä paholainen johtikaan Erik Oreen, eukkoni surkean sukulaispojan,
kirjoittamaan näytelmänsä »Leijona on noussut tiheiköstänsä...»? Toinen
vielä ilkeämpi pikku piru ohjasi sitten sinun askelesi, Kaarlo, sen
ensi-iltaan.

Kulmat rypyssä Rauta tiedusti:

— Mihin tuolla vihjailulla tähtäät?

— Ore-paran alkuunsa katkenneen näytelmän nimi tuntuu leimahduttaneen
täyteen paloon sinun suuret dramaatikon lahjasi. Sinä näet ja haluat
pakottaa muutkin näkemään todella tiheiköstänsä nousseen leijonan
ja maata autioittamaan liikkeelle lähteneen kansan tuhoojan:
huumausaineliigan.

Ahvenisto säesti paatoksella lausuttuja sanojaan mahtavin
kädenliikkein. Laura nauroi. Inkerikään ei voinut olla hymyilemättä.

Rauta virkahti:

— Etköhän unohda, että Paavo Paatsama oli jo sitä ennen päätynyt
itsemurhaan?

— En, rikospoliisin päällikkö torjui. — Enkä sitäkään, että Esteri
Tarjava sittemmin teki saman ratkaisun. Ne ovat niitä uhreja, joita
valitettavasti joudutaan nuorelle epätoivolle tavalla tai toisella
ja syystä tai toisesta suorittamaan. Maailma muuttuu, mutta nuoruus
ei menetä ominaisuuttaan kantaa itsessään riemujen ilotulitusta ja
epätoivon yötä. Kuka meistä ei olisi — tarvitsematta lainkaan olla
huumausaineiden tai minkään muunkaan orja — nuoruudessaan ollut ainakin
kerran vain kukonaskelen päässä itsemurhasta?

Inkeri väitti vastaan:

— Minä en ole vielä tähän ikään ajatellut sellaista!

Laura yhtyi häneen:

— En liioin minä.

Rauta hymähti.

— Veli hyvä, hän sanoi, — probleemimme yksinkertaistamisyritykselläsi
ei tunnu olevan oikein onnea. Vaikea minun on kuvitella sinua
itseäsikään huumorintajuttomana maailmantuskan potijana.

Ahvenisto murahteli:

— Sinä et tuntenut minua laihana, pitkäkoipisena abiturienttina.
Minulla ei niihin aikoihin ollut huumorintajua tippaakaan.
Maailmantuskaa sen sijaan toisillekin jaettavaksi.

— Suojellaksesi »sangen arkista ja yksiviivaista näkemystäsi» olet
kaiken lisäksi pyyhkäissyt olemattomiin tohtori Göranssonin.

Rikospoliisin päällikkö oli heti valmis vastaiskuun:

— Tukholmalaisen avunpyytäjän? En suinkaan. Mutta en anna hänelle
sen enempää arvoa kuin hän ansaitsee. Hän kävi täällä hallituksensa
puolesta itkemässä, että Merenkurkun ja Selkämeren ylitse saapuu
Suomesta muka moottoriveneissä huumausaineita. Mistä he sen tietävät?
Oh, heillä on oman ilmoituksensa mukaan kolmannen tai neljännen käden
tietoja tuosta salakuljetuksesta. Roskaa! Samanlaista hysteriaa kuin se
sotapsykoosi, joka on raivonnut läntisessä naapurimaassa jo vuosikausia.

Rauta virkahti viileästi:

— Sinun sekä asenteesi että sanasi muistuttavat liikuttavasti korkeaa
esimiestäsi, sisäasiainministeri Rymmiä. On kuin kuulisin hänen itsensä
puhuvan. Niinpä niin, kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Ahvenisto karahti tummanpunaiseksi. Hän teki vaivalloisen yrityksen
ponnistautua pystyyn. Ähkäisten hän painui kuitenkin takaisin.
Tuskaisesti hän sai puhistuksi:

— Puhunko minä samaa kuin tuo konjunktuuriratsu?

— Kyllä!

— Silloin olen varmasti väärässä, rikospoliisin päällikkö huokasi, —
alusta loppuun väärässä. Sillä Rymmi on sitä aina.

Inkeri nauroi hänen järkyttyneen murheelliselle ilmeelleen. Hän oli jo
unohtanut äskeisen närkästyksensä. Uteliaana hän kysyi:

— Mikä on sinun löytämäsi Aira Muroleen kuoleman ratkaisu? Sanoit sitä
yksinkertaiseksi ja selväksi.

Ahvenisto kohautti irvistäen hartioitaan ja pysyi ääneti.

— Hänen käsityksensä mukaan, Rauta selitti, — nuori Erik Ore
murhasi entisen rakastajattarensa ja otti sitten hengen itseltään.
Se on tosiaan »yksiviivainen» näkemys. Sitä paitsi se olisi
poliisiviranomaisille varsin mukava. Jos se otettaisiin täydestä,
mitään lisätutkimuksia ei enää tarvittaisi.

Hallista kuuluva melu vapautti rikospoliisin päällikön vastaamasta.
Raivoisana räiskyvä miehenääni vaiensi Marin kiukkuiset vastalauseet
jyristessään:

— Ja minä sanon teille, vanha noita, ettei mikään mahti maailmassa
voi estää minua tavoittamasta tämän talon herraa! Minkä värinen hän
naamaltaan ja ruumiiltaan tapaamisemme jälkeen on, se jää nähtäväksi!

Samalla temmattiin työhuoneen ovi auki. Roteva nuorehko mies, jonka
karheissa kasvoissa huomio kiintyi ennen kaikkea mustina hehkuviin
silmiin ja harjasmaiseen tukkaan, ilmestyi kynnykselle. Hän heitti
ohimennen väheksyvän silmäyksen tupakkapöydän ääressä istuvaan ryhmään
ja työntyi sadetakin liepeet liehuen keskelle huonetta.

— Haluanpa alkajaisiksi hieman syynätä sitä hirttämätöntä nuuskijaa!
hän ärisi.

Rauta oli ojentautunut täyteen pituuteensa ja astahti askelen tulijaa
kohden.

— Minä olen tämän talon isäntä. Mutta kuka te olette? Mitä pikemmin
sanotte sen ja asianne, sitä parempi teille.

Vieras puuskahti:

— Kerskuri!

Inkeri ja Laura olivat säikähtyneinä käännähtäneet häiritsijään
päin. Mari seisoi kynnyksellä kädet puuskassa lihavilla lanteilla ja
kasvoilla ällistynyt, epävarma ilme.

Naurahtaen Ahvenisto julisti:

— Arvoisat naiset voivat olla aivan rauhassa. Minä julistaudun tämän
improvisoidun nyrkkeilyottelun kehätuomariksi. En viitsi edes nousta
seisomaan, koska kamppailusta tulee pelkkä salamaottelu, Mari siellä
ovella saa suorittaa köysien virkaa ja ottaa vastaan mustapäisen
haastajan, kun hän kohta lentää tyrmättynä sinne. No, Kaarlo, näytä
nyt hallitsevasi vielä oikean koukkusi, joka aikoinaan oli erinäisissä
eurooppalaisissa nyrkkeilyhalleissa ammattilaistenkin kauhu... Mitä?
Joko mustapäistä vierastamme rupeaa arveluttamaan syyhymättä saunaan
ryntäys? Ehkäpä hän sittenkin pitää parempana ilmoittaa nimensä ja
asiansa.

Roteva mies empi. Raudan jäinen tyyneys vaikutti häneen enemmänkin kuin
paksun miehen pilkka. Häntä vaivasivat myös nuorten naisten kylmän
paheksuvat katseet. Hänen äänensä värisi sekä hämmennyksestä että
vihasta, kun hän kähisi:

— Minä olen johtaja Kekrilä. Toimitusjohtaja Kekrilä!

Rikospoliisin päällikkö piti toiselta puolelta huolen puhumisesta:

— Aivan erinomaisen hauska tutustua, johtaja... anteeksi,
toimitusjohtaja Kekrilä. Millä voimme palvella teitä?

Vieras käännähti häneen ja sähisi:

— Suu kiinni, niin sukkela kuin kenties kuvittelettekin olevanne!

Hän pyörsi jälleen talon isäntään ja huusi:

— Ja te! Pitäkää te näppinne irti minun firmastani! Luulitte
kai olevanne hyvinkin ovela toimittaessanne nuuskijanne minun
sihteerikseni. Mutta minä en ole mikään eilisen teeren poika.
Yllätin hänet itse teossa, kun ensin olin saanut selville, että tuo
monitaitoinen neitokainen onkin teidän palveluksessanne. Hän oli
liian monitaitoinen minun vaatimattomaan kuljetusliikkeeseeni —
siinä teidän erehdyksenne, herra päänuuskija! Potkut? Varmasti hän sai
potkut. Eikä seuraava nuuskijanne, jos sellaisen vielä vaivoikseni
toimitatte, selviä ehjin kylkiluin. Ettekä te itse liioin! Sen vannon!
Sitä sanomaan teille tänne tulin. Hyvästi!

Hän ryntäsi ovelle. Mari ehti hädin tuskin väistyä tieltä. Seuraavassa
hetkessä ulko-ovi paukahti kiinni.

Vanha palvelijatar oli järkyttynyt. Hän nojautui aivan voimattomana
seinään. Inkerin piti taluttaa hänet lepäämään omaan huoneeseensa.
Palattuaan toisten seuraan hän kysyi tiukkaan sävyyn:

— Kaarlo, kuka tuo mies oli?

Välikohtaus näytti palauttaneen Raudan hyväntuulen. Nauraen hän vastasi:

— Olisi luullut sinun kuulevan sen. Hän oli johtaja Kekrilä.

— Missä olet tutustunut tuohon kauheaan tyyppiin?

— Tässä huoneessa ja äsken.

— Johtaja Kekrilän esiin astuminen oli aika vaikuttava, Ahvenisto
myhähteli. — Me kolme täällä sivussa olimme ensi hätään
hölmistyneitä. Sitten näytelmä tempasi ainakin minut mukaansa. Te
kaksi siellä keskilattialla olitte kuin vastakkain seisovat rotevat
barbaarigladiaattorit Rooman muinaisella Colosseumilla. Kumpi tahansa
teistä olisi iskenyt toisen tantereeseen, minun peukaloni olisi armotta
osoittanut alaspäin.

Laura nauroi.

— Sinä, Kaarlo, tiedät kuitenkin varmasti, hän virkkoi, — miksi tuo
vihainen mies tuli tänne.

Rauta nyökkäsi. Samassa puhelin soi. Hän meni vastaamaan.

— Päivää, neiti Meronen. Hauska kuulla, että äänenne on noinkin
heleä... Tiedän. Johtaja Kekrilä suoritti äsken pikavierailun tänne.
Voin niin ollen hyvin kuvitella, millainen loppuselvitys teillä oli
hänen kanssaan. Toivottavasti kaikki jäsenenne ovat ehjät... Mainiota.
Jutellaan lähemmin iltapäivällä, kun tulen toimistoon. Näkemiin, neiti!

Laskettuaan kuulokkeen paikoilleen hän kääntyi vaimoonsa.

— Kaadapa kupillinen kahvia minullekin. Nyt se maistuu.

Juotuaan kahvin ja sytytettyään savukkeen hän nojautui mukavasti
nojatuolin selustaan ja ryhtyi selittämään:

— On totta, että minäkin näin äsken johtaja Kekrilän ensimmäisen
kerran. Mutta Laura oli myös oikeassa olettaessaan minun tietävän
tuosta miekkosesta yhtä ja toista. Hänen vierailunsa oli kuitenkin
minulle täydellinen yllätys.

Rikospoliisin päällikkö pisti väliin:

— Äkisti säteileväksi käyneestä tuulestasi päättäen se ei ollut sinulle
epämieluisa.

— Ei, Rauta myönsi. — Tietysti olisi ollut eduksi, jos neiti Meronen
olisi saanut aikaa perehtyä enemmän Kekrilän liikeasioihin.

Inkeri virkkoi hymähtäen:

— Äskeisen vihaisen herran syytöksissä sinua vastaan oli siis jonkin
verran perää. Ilmeisesti sinä olit toimittanut »nuuskijasi» hänen
sihteerikseen.

Rauta nyökkäsi.

— Mutta miksi? Ahvenisto uteli. — Kaupungissa on satoja
kuljetusliikkeitä, tunnetumpia kuin Kekrilän.

— Hänen autonsa ovat viime kesästä alkaen liikennöineet ahkerasti
täältä Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan rannikolle. Mies on sitä paitsi
aivan äkkiä alkanut rikastua.

— Sinä tunnut tietävän Kekrilästä paljon, rikospoliisin päällikkö
lausui ihaillen. Sitten hän palasi tavalliseen sävyynsä lisäten: —
Onneksi minulla ei ole yhtäkään autoa ja olen nyt vielä köyhempi kuin
keväällä. Muuten kai sinun verkostosi rupeasi syynäilemään, olisinko
minäkin mukana huumausaineiden salakuljetuksessa länteen. Vakuutan
saman tien, ettei minulla ole moottorivenettä Pohjanlahdella.

Laura kysyi jännittyneenä:

— Luuletko Kekrilän sekaantuneen...?

— En tiennyt ennakkoon miehestä enempää kuin äsken mainitsin, Rauta
vastasi. — Näin sitten tuon liikkeen ilmoituksen, jossa haettiin
johtajalle sihteeriä. Taivutin neiti Merosen hakemaan paikkaa ja
pitämään siellä silmänsä auki. Nyt luulen tietäväni johtaja Kekrilästä
vähän enemmän.

Ahvenisto huomautti:

— Jos miehen omatunto olisi puhdas, hän ei olisi noin pillastunut pikku
jutusta. Se on minusta selvää. Varo sentään tekemästä siitä liian
pitkälle meneviä päätelmiä.

— Koetan pitää mielikuvitukseni kurissa, Rauta lupasi hymyillen. —
Mutta kun johtaja Kekrilä kerran on astunut esiin, sietää häntä tutkia
lähemmin. Muuten, joko sinun miehesi ovat saaneet selville, mikä on
miehiään se nuori meripoika Oiva, »Unen posteljooni», jonka valokuvan
luovutin sinulle toissailtana?

Väri kaikkosi rikospoliisin päällikön pulleilta kasvoilta.

— Voi tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa! Sen veijarin olen
kokonaan unohtanut!

— Unohtanut? Inkeri ihmetteli. — Mitä luulet Martti-pojan, uskollisista
uskollisimman ystäväsi, sanovan kuultuaan sinun yksinkertaisesti
unohtaneen hänen suurseikkailunsa päätuloksen?

Rauta ei sanonut mitään, mutta hän oli käynyt hyvin vakavaksi.

— Rakkaat ystävät, Ahvenisto rukoili, — älkää hiiskuko hänelle
mitään onnettomasta laiminlyönnistäni. Lupaan heti tänä iltapäivänä
panna pyörät lujasti pyörimään vetääksemme tuon varjon päivänvaloon.
On totta, että sinä, Kaarlo, annoit minulle meripojan valokuvan
toissailtana. Mutta eilen oli sunnuntai. Se on lepopäivä. Tänään,
tänään... Nähdessänne katumukseni syvyyden auttanette vaikenemisellanne
minua säilyttämään sen viimeisen nuoren ihailun hivenen, mikä minulle
on maailman kovuuden keskellä jäänyt. Lupaattehan?

He lupasivat. Rikospoliisin päällikkö puolestaan laittautui lähtöön.
Hänen tuuheat kulmakarvaansa olivat kurtussa. Saattoi aavistaa hänen
alaisilleen koituvan työteliään iltapäivän.

Kymmenes luku.

NUORI MERIPOIKA OIVA.

Palatessaan virkahuoneeseensa Ahvenisto oli huonolla tuulella.
Hän oli tyytymätön ennen kaikkea itseensä. Hän tiesi skeptillisen
asenteensa ja passiivisuutensa tehneen epäedullisen vaikutuksen
molempiin läsnäolleisiin naisiin. Inkeri oli kaiken lisäksi ollut
vähällä tosissaan suuttua häneen. Mutta minkä hän toisaalta luonnolleen
voi? Tietysti hänen oli myönnettävä, että Rauta oli tämänkin jutun
vaiheissa ollut erinäiset kerrat oikeassa ja hän väärässä. Hän oli
oikeuslääketieteellisen laitoksen lausunnon saatuaan ollut valmis
heittämään Aira Muroleen kuoleman pöyhimisen kokonaan sikseen. Raudan
teoria mahtavan huumausaineliigan toiminnan ulottumisesta maahan oli
kuitenkin liian mielikuvituksellinen hänen sulatettavakseen. Suurissa
maissa saattoi sellainen olla mahdollista. Mutta Suomi oli — tässä
tapauksessa onnekseen — pieni, köyhä ja syrjäinen.

Nolointa hänelle oli Oivan, nuoren meripojan, unohtaminen. Rauta ei
kyllä ollut sanonut hänelle siitä mitään. Mutta harmaiden silmien katse
oli ollut sekä hämmästynyt että moittiva. Eikä suotta. Martti-pojan
saalis — sekä hänen kuulemansa Esteri Tarjavan sanat tuosta »Unen
posteljoonista» että hänen sieppaamansa nuoren merimiehen valokuva —
oli ollut kyllin arvokas aiheuttaakseen viipymättömiä lisätutkimuksia.
Sen hautautuminen lauantai-illan skruuvipelin alle harmitti Ahvenistoa
nyt kaikkein eniten.

Hänen alaisensa saivat tuta, että päällikkö oli tiukimmalla tuulellaan.
Se tarttui myös heihin. Sillä mielellä he hajautuivat suorittamaan
tiedusteluja kaupungin eri puolilla olevissa hämärissä kuppiloissa
ja syrjäisissä kahviloissa. Tavallista äkäisemmin he vaativat niiden
henkilökunnilta tietoja. Haravoinnin tulos muodostui yleensä laihaksi.
Harvoissa paikoissa myönnettiin edes tunnettavan heidän kuvaamaansa
meripoikaa. Niissäkin väitettiin, ettei Oivaa ollut näkynyt viime
kesäkuun jälkeen ja ettei tiedetty hänestä muuta kuin etunimi.

Eräällä etsivällä oli sentään onnea. Hän oli esittänyt
kysymyksensä Punavuorenkadulla sijaitsevan pikku kahvilan ainoalle
tarjoilijattarelle. Vaikkei ketään muuta ollut huoneessa, ruma tyttö
vilkaisi varovaisesti ympärilleen. Sitten hän sähähti:

— Mitäs te enää Oivasta?

Poliisimies kiinnostui.

— Kuinka niin enää?

— Johan te kesäkuussa saitte tuon poikaparan kynsiinne! tarjoilijatar
tiuskaisi ja käänsi vieraalle selkänsä.

Tämä ei liioin kysellyt enempää. Hän näet muisti. Oiva? Oiva Alatti!
Kumma, ettei tuomari itse eikä kukaan hänen luonaan olleista ollut
tullut yhdistäneeksi noita nimiä.

Nuorta konstaapelia jo hieman naurattikin. Rikospoliisista oli
lähetetty kokonainen parvi miehiä kaupungille ottamaan selvää miehestä,
joka parastaikaa istui — kuritushuoneessa!

— Saanko käyttää puhelintanne? hän tiedusti kohteliaasti.

Häneen kääntymättä tyttö kivahti:

— Ette! Meillä ei ole puhelinta.

Etsivä tallusteli tyynesti ulos. Lähimmästä puhelinkioskista hän
soitti rikospoliisiosastoon. Sieltä ilmoitettiin kuitenkin, että
sisäasiainministeri oli kutsunut päällikön luokseen ja ettei tämä enää
tänään palaisi virkahuoneeseensa.

No, välipä sillä! nuori konstaapeli tuumi itsekseen. Etsittäväksi
määrätty poika pysyisi tallessa hyvinkin huomiseen. Hieman tuumittuaan
hän päätti mennä kotiin. Siten hän välttyisi houkutukselta kertoa
etukäteen virkaveljille suuresta keksinnöstään. Huomenissa hän saisi
raporttitilaisuudessa loistaa tiedoillaan.

Mutta suunnilleen samaan aikaan eräässä Korkeavuorenkadun
kahvila-ruokalassa kassanhoitajatar jätti paikkansa. Väsynein askelin
hän sivuutti harvojen asiakkaiden pöydät. Eräästä niistä huudettiin
hänelle:

— Hei punapää! Eikö sinulle tänään enää raha kelpaa?

Kalpea nainen sinkautti olkansa ylitse:

— Kyllä minä teidän vähät setelinne vielä ehdin kerätä.

Hän laskeutui ruokalan varastoon ja väänsi oven perässään lukkoon.
Eräältä etäiseltä hyllyltä hän työnsi syrjään kasan vanhoja, tyhjiä
säkkejä. Seinälaudoitus liukui sivuun. Hän nosti kuulokkeen ja painoi
hälytysnappia.

Römeä miehen ääni vastasi:

— Kuulen.

— Päällikkökö?

— Tietysti.

Nainen huohotti puhelimeen:

— Numero 23 täällä. Jepari kävi.

— Mitä varten?

— Hän kyseli kaikenlaista Oivasta, meripojasta.

Mies naurahti koleasti.

— Sepä hupaisaa. Eivätkö he tiedä, missä poika on?

— Eivät. He eivät tunnu muistavan hänestä mitään. Jostakin syystä
heille olisi ilmeisesti hyvin tärkeää tavoittaa hänet nopeasti.

— Hm.

Nainen keräsi kaiken rohkeutensa uskaltautuakseen jatkamaan. Ääni
vavisten hän sai sanotuksi:

— Päällikkö...

— Mitä vielä?

— Enkö voisi saada hieman lisää rahaa? Minun on hyvin vaikea tulla
toimeen...

Mies keskeytti hänet raa'asti:

— Sinä tuhlaavainen, vanha haaska! Älä kuvittele tämänpäiväisen
tiedoituksesi olevan penninkään arvoinen. Loppu!

Nainen vapisi kiireestä kantapäähän laskiessaan kuulokkeen paikoilleen
ja peittäessään puhelimen. Päällikkö oli kuulostanut vihaiselta. Miksi
hän, hullu, oli mennyt puhumaan rahasta? Ties, mitä ikävyyksiä siitä
hänelle koituisi.

Römeä-ääninen mies ei kuitenkaan ajatellut häntä. Mietteissään hän
tuijotti pienoispuhelimeen, joka oli taitavasti kätketty työpöydän
alimpaan laatikkoon heitetyn vanhan liikehakemiston kansien sisään.
Viimein hän painoi hälytysnappia. Nyt oli hänen vuoronsa melko nöyrästi
kysyä:

— Päällikkö?

— Niin.

— Muistathan Oiva Alatin?

— Oiva Alatti?... Jaha, selvä. Mitä hänestä?

— Viimekertaiset toimenpiteemme häneen nähden ovat osoittautuneet
riittämättömiksi. Olen juuri saanut kolme tiedoitusta, että poliisit
etsivät ja kyselevät häntä eri puolilla kaupunkia.

— Etsivät ja kyselevät! Miten se on selitettävissä? Olisiko se meille
viritetty ansa?

— Tuskin, päällikkö. Luulisin pikemminkin joltakin taholta vaadittavan
Alattia heti löydettäväksi. Siinä kiireessä ystävämme ovat unohtaneet
omien kirjojensa katselun. Sitä paitsi hänen juttunsa hoidettiin
nopeasti ja sangen vähin äänin. Rikospoliisille se ei tuottanut
juuri mitään vaivaa. Sanomalehdet puolestaan vaikenivat sellaisesta
mitättömyydestä.

Toinen oli ääneti tuokion. Sitten hän lausui:

— Voi olla niin kuin arvelet. Silloin tuomari Rauta on tämän hälyn
takana. Hän ei saa tavata Oiva Alattia!

— Annat siis minulle valtuudet...?

— Saat käskyn pitää kiirettä!

Siihen puhelu päättyi, ja sillä lopullisesti sinetöitiin erään nuoren
miehen kohtalo.

Inkeri oli sinä päivänä tavanmukaisella maanantaikäynnillään
Unioninkadun toisessa sisätautisairaalassa. Jo vuosia sitten,
Lotta Svärd -järjestössä, hän oli ystävystynyt vanhan sairaalan
ylihoitajattaren neiti Siiravan kanssa ja häneltä kuullut monista
unohdetuista potilaista. Siitä pitäen hän oli säännöllisin väliajoin
tuonut sairaalaan kukkia, hedelmiä ja makeisia. Hänen tuomisensa ja
juttelunsa olivat piristäneet monia yksinäisiä sairaita.

Hän oli juuri äsken tullut ja havainnut kahvipöydän herkkuineen
odottavan neiti Siiravan huoneessa, kuten aina ennenkin.
Ylihoitajattaren itsensä oli täytynyt pistäytyä kansliaan
neuvottelemaan professorin kanssa siitä, mistä ahtaassa
sairaalarakennuksessa saataisiin vielä lisätilaa paisumistaan
paisuvalle laboratoriolle. »Minä kuvittelin,» hän oli lähtiessään
sanonut nauraen, »hänen tyytyvän jo, kun hänen koehiirilleen ja
mursuilleen tyhjennettiin kokonainen varastohuone. Mutta eipäs!»

Ikkunasta näkyi avaran pihan kaunis puisto. Sen vanhat puut olivat
jo miltei lehdettömät, ja näkymä oli syksyisen alakuloinen.
Ikkunalaudoilla ja pöydällä olevat kukat ja seinillä riippuvat monet
taulut, jotka olivat kuuluisan Lapin-maalarin käsialaa, loivat sen
sijaan huoneeseen väri-iloa. Mukavine, kauniine huonekaluineen
kokonaisuus muistutti neiti Siiravaa itseään: hieno ja samalla kotoisen
lämmin.

Harmaatukkainen, komearyhtinen ylihoitajatar palasi. Hänellä oli
mukanaan nuori, valkopukuinen hoitajatar. Tämä oli vaalea, kaunis tyttö.

— Sinä, Inkeri, et taida vielä tuntea osastonhoitajatar Peurlaa.
Hänellä on hoidossaan miesosastomme.

Kaataessaan kahvia kolmeen kuppiin neiti Siirava jatkoi:

— Kuullessaan sinun olevan täällä Peurla halusi päästä seuraan.
Tietysti hän, kuten koko muukin talo, tietää minun leiponeen yhtä ja
toista sinun tulosi kunniaksi.

Lievä puna kohosi osastonhoitajattaren kasvoille. Mutta ennen kuin hän
ehti sanoa mitään, ylihoitajatar lisäsi:

— Totta puhuen hänellä on sitä paitsi muitakin itsekkäitä laskelmia.

Neiti Peurla pani heikosti vastaan:

— Ei juuri itsekkäitä...

Harmaatukkainen nainen hymyili hänelle äidillisesti.

— No, ei aivan henkilökohtaisesti, hän myönsi. — Asia on nimittäin
niin, että Peurlalla on potilaittensa joukossa muuan erikoissuojatti.
Tuo nuori poika on hyvin yksinäinen ja hylätty.

— Hänen luonaan ei milloinkaan käy ketään, osastonhoitajatar kiirehti
sanomaan. — Me hoitajattaret ja oppilaat teemme voitavamme hänen
hyväkseen. Mutta ilmeisesti hän kärsii kuullessaan ja nähdessään, miten
toisenlaisessa asemassa hän on kuin muut potilaat. Tapaus on muutenkin
vaikea. Hänellä on mahahaava ja...

Ylihoitajat keskeytti hänen selityksensä:

— ... ja Peurla on saanut päähänsä, että poika virkistyisi jos sinä
pistäytyisit hänen luonaan.

Inkeri virkahti:

— Mielelläni. Minulle jää sen jälkeen aikaa käydä tervehtimässä
mummojanikin.

Puoli tuntia myöhemmin hän lähti osastonhoitajattaren kanssa. Kun he
nousivat portaita toiseen kerrokseen, neiti Peurla pysähtyi. Todettuaan
heidän olevan kahden hän kuiskasi:

— Rouva Rauta, minun on kai sanottava teille ennakkoon, että tämä nuori
merimies — me kutsumme kaikki häntä vain Oivaksi — on vanki. Siksi hän
makaa eristettynä muista potilaistamme.

Inkeri oli säpsähtänyt. Nuori merimies, Oiva nimeltään... Ei kai hän
saattanut olla sama, josta Martti-poika oli kuullut. Ja kuitenkin!
Nimi ja ammatti olivat joka tapauksessa samat. Johtaisiko sattuma
nyt hänet sen nuoren miehen luo, jota Ahveniston miehet olivat
parastaikaa etsimässä? Mutta osastonhoitajatar oli maininnut, että
hänen suojattinsa oli vanki. Niinpä hän ei voinut olla tuo »Unen
posteljooni». Ei valitettavasti.

Neiti Peurla oli pannut merkille ilmeiden vaihtelun vierailijan
kasvoilla. Hiljaisesti hän kysyi:

— Ehkä ette halua tavata häntä kuultuanne, mikä hän on?

Inkeri sanoi kiireesti:

— Tietysti haluan, jos se vain on sallittua.

— Hän on saanut jo tuomionsa, osastonhoitajatar selitti. — Sellaisilla
ei täällä sairaalassa ole vartijoita.

— Mistä hänet on tuomittu?

— Hän tappoi kaksi miestä. Mikään tavallinen murhamies hän ei silti
ole. Poikaparka, hänen tarinansa on hyvin surullinen. Hän kertoo
sen varmaan teillekin. Hänellä on polttava uskoutumisen tarve. Me
hoitajattaret olemme kuulleet hänen kertomuksensa jo moneen kertaan.
Suostutte siis juttelemaan hänen kanssaan?

— Mielelläni.

Neiti Peurla huokasi helpotuksesta ja lähti jatkamaan matkaa.

Pitkän, kaikuvan käytävän toisessa päässä näkyi naispotilaita
keskustelemassa kävijöiden kanssa tai odottelemassa vierailijoita.
Inkeri nyökkäsi ystävällisesti eräille vanhoille naisille, jotka hän
tunsi edellisiltä käynneiltään.

— Onko hän ollut täällä jo kauan? hän tiedusti.

— Kuukauden päivät. Koetamme kaikin mokomin välttää leikkausta.
Poloisen sydänkin on huonossa kunnossa.

Seinustalla seisovista miespotilaiden ryhmistä tervehdittiin
osastonhoitajatarta valoisin hymyin. Näkyi selvästi, että hän oli
hoidokkiensa suosiossa. Muuan mies virkahti puoliääneen:

— Onpa meidän Peurlalla tyylikäs tyttö mukanaan.

Miltei käytävän päässä osastonhoitajatar avasi vasemmalla olevan oven
ja astui edellä sisään.

— Nyt Oiva saa vieraan, hän ilmoitti.

Huone oli melko iso ja valoisa. Ovenpuoleinen sänky oli tyhjä. Kadulle
antavan ikkunan lähellä olevasta vuoteesta kiharatukkainen pää kääntyi
tulijoihin.

Miten nuori hän on! välähti Inkerin mielessä. Poika oli kai muutaman
vuoden yli kahdenkymmenen. Mutta pitkät, kalpeat kasvot vaikuttivat
melkein lapsellisen haurailta. Ruskeiden silmien katse oli avuton ja
kostea.

Neiti Peurla nosti vierailijalle tuolin ikkunan luo potilaan pääpuoleen.

— Toin teille pienen suklaarasian, Inkeri sanoi. — Tässä on myös
muutamia neilikoita. Ehkä ne ilahduttavat teitä.

— Minä haen niille sievän maljakon, osastonhoitajatar ilmoitti
jättäessään huoneen.

Sairas seurasi häntä katseellaan. Kun ovi sulkeutui, hän lausahti:

— Hän on hyvä. Kaikki ovat täällä ihmeen hyviä. Hän on kuitenkin paras.
Hän kai pyysi teitä tulemaan. Niinhän?

Ruskeat silmät suuntautuivat kysyvinä vieraaseen.

— Niin.

Poika hymähti.

— Tietysti. Ettehän te muuten olisi tiennyt minun olemassaoloanikaan.

Neiti Peurla toi maljakon ja asetti neilikkakimpun potilaan yöpöydälle.

— Minun on nyt mentävä, hän virkkoi. — Varmasti Oiva viihtyy vieraansa
seurassa.

Hänen poistuttuaan huoneessa oli tovin äänetöntä. Poika katsoi kostein
silmin kukkiin.

— Ette voi aavistaa, rouva, miten suuren hyväntyön teitte, hän sanoi
matalasti. — Te olette minun ensimmäinen vieraani.

— Eikö teillä ole sukulaisia Helsingissä? Inkeri kysyi.

Huovalla lepäävät valkoiset, voimattomat kädet puristuivat nyrkkiin.

— On. Olen tämän kaupungin poikia.

Oiva sanoi sen paksulla äänellä. Sitten hän alkoi puhua kiihkeästi:

— Minä olen hylky. Tietysti olen. En ansaitse lainkaan, että
teidänlaisenne hieno rouva on vaivautunut vuoteeni ääreen. Mutta...

Kun hän keskeytti, Inkeri virkahti pehmeästi:

— Älkää sanoko niin. Minullakin on poika.

— Hänellä on turvanaan hyvä äiti!

— Ja hyvä isä.

— Sittenpä hän on rikas! potilas huudahti. — Minäkin synnyin kunnon
perheen pojaksi. Molemmat veljeni ja sisareni ovat ylioppilaita ja
viroissa. He ehtivät pois kotoa, ennen kuin isä ratkesi juomaan. Minä,
myöhään syntynyt nuorin, jäin junan alle — minä ja äiti, jonka isä
on täysin masentanut. Tullessaan päissään illalla kotiin hän pieksi
meidät molemmat. Hän kai nautti siitä. Kerran hän iski äitiä nyrkillä
kasvoihin niin, että tämä vaipui tajuttomana lattialle. Sitten hän
tavoitti minua kourineen. Pääsin kuitenkin livahtamaan ovesta ulos. Sen
koommin en ole kotona käynyt. Siihen myös koulunkäyntini jäi. Karkasin
merille. Olin silloin 15-vuotias.

— Poloinen pieni poika...

Alakuloinen hymy vilahti kalpeiden kasvojen ylitse.

— Sanokaa vain, rouva, jos pitkästytän teitä jutuillani.

— Ette lainkaan.

— Täällä yksin maatessa tulee ajatelluksi paljon, Oiva selitti. —
Kaikkea, mitä on ollut ja millaista elämä olisi voinut olla. Eikä ole
ketään, jolle puhuisi. Niin, tietysti hoitajattaret ovat suurenmoisia.
Heillä on kuitenkin aina kiire. Täällä on paljon potilaita... Ehkä
teilläkin, rouva, on jo kiire pois.

— Ei ole, Inkeri torjui.

Poika katsoi häneen mietteliäästi. Sitten hän virkahti hiljaa:

— Teillä on niin lempeät ja kauniit silmät... Älkää pahastuko, rouva.
Katsokaahan, te olette aivan minun unieni toiveäidin näköinen. Hassua
sanoa näin, mutta niin on.

Inkeriä liikutti pojan hämmennys. Lämpimästi hän hymyili vuoteessa
makaajalle.

Hetken kuluttua potilas jatkoi:

— Missä minä olinkaan? Niin, merillä. Se oli kovaa elämää. Liian kovaa
minulle, joka en ole milloinkaan ollut vahva. Tämän vuoden alussa
palasin vasta kotimaahan. Enkä silloin enää ollut hyvä ja viaton
poika, niin kuin lähtiessäni. Yhteen paheeseen minua ei sentään ole
milloinkaan saatu lankeamaan: juomaan. Ehkäpä isän pelottava esimerkki
on varjellut minut siitä.

— Kai silloin, palatessanne, otitte yhteyden äitiinne?

— Kirjoitin hänelle. Mutta hän vastasi, ettei isän vuoksi uskaltanut
tulla minua tapaamaan...

Oivan ääni katkesi. Hän pyyhkäisi kämmenselällä poskipäitään. Tuo
kokemus oli ilmeisesti ollut hänen nuoren elämänsä katkerimpia.

Hän ryki äänensä selväksi ja tiukkasi äkisti:

— Tiedättekö, rouva, että minut on tuomittu 10 vuodeksi
kuritushuoneeseen?

Inkeri kohtasi tyynesti hänen katseensa vastatessaan:

— Kuulen sen vasta nyt. Se on hirmuinen tuomio. — Ettekö kauhistuneena
kaikkoa tästä huoneesta?

— En. En osaa kuvitella teitä murhamieheksi.

Potilas ponnistautui nousemaan kyynärpäittensä varaan. Silmissä
välähteli, kun hän julisti:

— Minä tapoin kaksi miestä!

Sitten hän vaipui takaisin pielusten varaan ja jatkoi tyynemmin:

— Oikeudessa naurettiin, kun väitin sen tapahtuneen itsepuolustukseksi.
Kuitenkin olen valmis kuolemaani asti vannomaan, että niin se oli.
Jaksatteko vielä kuulla, miten kaikki kävi?

— Tietysti jaksan.

— Tuona kesäkuun iltana tapasin sattumalta kadulla nuo kaksi miestä. He
olivat tuttaviani, tavallaan. Olimme vähin olleet samoissa hämärissä
puuhissa. Minua koko juttu oli alkanut inhottaa ja olin sanoutunut
siitä irti. Hiukkasen minua oli sitten onnistanutkin: olin saanut
varastomiehen paikan. Lyöttäytyessään seuraani kaverukset väittivät
minun joskus luvanneen tarjota heille oluet. En muistanut sellaista
puhetta olleen. Mutta en halunnut kinata. Niin menimme tuttuun
kahvilaan. Siellä he alkoivat tyrkyttää minulle viinaa. Siitä riita
alkoi. Kiivastuneena riuhtaisin itseni irti heidän kouristaan ja
juoksin ulos. He seurasivat. Pimeässä porttikäytävässä, johon pakenin,
lähin mies löi puukon selkääni. Siihen on jäänyt pitkä, kamala arpi.
Tahdotteko nähdä sen, rouva?

Inkeri pudisti päätään.

— No, ei se kaunis nähtävä olekaan, Alatti sanoi. — Tuntiessani
hurjan kivun hartioissani minä sieppasin tikarin. Kerran Marseillessa
ostettuani sen olen aina kantanut sitä — tuohon iltaan asti. Pistin
vain kerran, ja mies lyyhistyi jalkoihini. Samassa toinen oli jo
kimpussani. Huitaisin häntäkin hädissäni. Sitten tuli hiljaisuus.
Kumarruin katsomaan ja totesin tappaneeni molemmat ahdistajani.
Se tuntui hyvin oudolta, kuin pahalta unelta. Säikähdyksestä ja
verenvuodosta heikkona minä horjuin lähimmän poliisin luo ilmoittamaan,
mitä olin tehnyt. Sillä asia oli selvä.

Inkerin henkeä salpasi. Hän oli valmis uskomaan pojan kertomuksen
todenmukaiseksi. Noin äkisti ja tarkoituksettomasti nuoren ihmisen
elämä, saattoi siis tuhoutua.

— Siitä teidät tuomittiin sitten 10 vuodeksi kuritushuoneeseen, hän
virkahti tukahtuneesti.

— Niin.

— Ettekö valittanut tuomiosta?

— En. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Ei kuritushuoneessa ole lainkaan
hullumpaa.

Vieras huudahti:

— Miten voitte niin sanoa?

Oiva hymyili hänelle valjusti.

— Joskus minusta siellä ollessani tuntui, ettei muurien sisällä ole
sen pahempia ihmisiä kuin niiden ulkopuolella, hän huomautti. — Tai
on sentään, muutamia. Kuritushuoneessakin oli jokunen himomurhaaja
ja eräitä lastenraiskaajia. Mutta he ovat luokka sinään. Monien
muiden kohdalla sen sijaan tuli mietityksi — rouva saa suoda anteeksi
sanontani — että yhteiskunnassa pikkurikolliset suljetaan selleihin ja
suuret saavat kukkoilla vapaudessa.

Inkeri ei väittänyt vastaan. Hän muisti miehensä joskus lausuneen
samansuuntaisia mietelmiä.

Poika teki omat johtopäätöksensä hänen vaikenemisestaan. Ilmeisesti
rouva hyvänhyvyyttään oli moittimatta hänen yhteiskunnanvastaisia
ajatuksiaan. Päästäkseen vaarattomille vesille hän ryhtyi kertomaan:

— Ruoka siellä on hyvää ja oikeastaan kohtelukin. Erästä seikkaa
vain en ymmärrä lainkaan. Olen kertonut siellä sekä pastorille että
opettajalle halustani saada vapaa-aikoina opiskella. Minulla on näet
sellainen haave, että saisin näinä vuosina luetuksi kyllin voidakseni
vapaaksi päästyäni suorittaa ylioppilastutkinnon. Minulle ei kuitenkaan
ole kaikista pyynnöistäni huolimatta annettu koulukirjoja. Olin siellä
samassa sellissä kahden ammattimurtovarkaan kanssa. Tahdoinpa tai
en, minun oli pakko kuulla heidän juttujaan. Olen jo aika pitkällä
kehittymässä täysinoppineeksi murtovarkaaksi. Senlaatuista opiskelua
vastaan kuritushuoneen johdolla ei tunnu olevan.

Inkeri oli hetkisen sanaton hämmästyksestä. Sitten hän lausui jyrkästi:

— Tuo on mieletöntä!

Oiva nyökkäsi. Hymähtäen hän virkkoi;

— Anteeksi vain, rouva, mutta yhteiskunnassa on paljon mieletöntä.

Hetkeksi harmi valtasi Inkerin mielen. Tilanne on varsin omalaatuinen,
hän tuumi, kuritushuonevanki — kahden miehen surmaaja — lausuilee
tuossa jyrkkiä arvosteluja yhteiskunnasta ja minä kuuntelen panematta
vastaan. Mutta samalla hän tajusi harminsa oikeastaan kohdistuvan pojan
kuvaamaan epäkohtaan.

— Minä en puhu pötyä lukuhalustani, potilas ryhtyi selittämään. —
Voitte kysyä vaikkapa osastonhoitajattarelta. Luen täällä viidennen
luokan kurssia, joka silloin aikoinaan jäi minulta kesken. Kaksi nuorta
tohtoria auttaa minua, toinen kielissä ja toinen matematiikassa.

Inkeri ei osannut sanoa muuta kuin:

— Sehän on hauska kuulla. Toivottavasti saatte olla täällä kyllin
kauan päästäksenne kunnolla alkuun. Luullakseni esteet opintojanne
jatkumisenkin tieltä voidaan aikanaan raivata pois.

Ruskeiden silmien katse kävi epäluuloiseksi.

— Onko teillä suhteita vankilaviranomaisiin? poika tiedusti.

— Ei minkäänlaisia. Sen sijaan kyllä moniin oikeamielisiin ja tavallaan
myös vaikutusvaltaisiin piireihin. Aion osoittaa teille, ettei
yhteiskuntamme ole niin mieletön kuin katkeruudessanne arvioitte.

Inkeri mietiskeli hermostuneena, miten saisi puheen johdetuksi hänen
mieltään polttavaan kysymykseen. Poika oli maininnut olleensa viime
kesäkuuhun asti joissakin »hämärissä puuhissa», jotka hän oli sitten
inhoten heittänyt. Silloin vierailijassa oli jälleen havahtunut
se toive, minkä hän oli liian mielikuvituksellisena jo hylännyt.
Olisiko potilas loppujen lopuksikin se meripoika Oiva, johon Esteri
Tarjava oli saanut yhteyden näyttelijätär Muroleen välityksellä? Jo
tämä mahdollisuus antaisi Kaarlolle aiheen panna nuorukainen suorin
kysymyksin tiukalle. Mutta niiden eteen joutuneena Oiva kieltäisi ehkä
kaiken. Jos poika on tuo »Unen posteljooni», Inkeri päätteli, niin
minä taas saatan pilata koko asiani vihjaisemalla tietäväni hänen
»unohtumattomasta hetkestään» Esteri-tyttösen luona. Miten siis...?

Hänen pulmansa ratkesi itsestään. Tietämättään hän oli osunut
valitsemaan sanan, joka laukaisi tilanteen.

— Katkeruudessani, niinhän sanoitte, rouva, Oiva virkkoi. — Minä en ole
katkera. Minulla ei näet ole oikeutta siihen. Olen joskus maannut öisin
valveilla miettien, miten paljon pahaa olen saanut aikaan. En tarkoita
tällä niiden kahden miehen tappamista. He olivat läpeensä kunnottomia
roistoja. Mutta minä olen tehnyt sellaista pahaa, mistä en ole tuomiota
saanut.

Hän kohottautui vaivalloisesti istumaan.

— Ette saa ponnistella, Inkeri moitti. — Teidän on määrä maata hiljaa.

Poika ei ollut kuulevinaan. Hän nosti sormen huulilleen. Sitten hän
kuiskasi:

— Kerron teille jotakin, mistä en ole hiiskunut täällä kenellekään.
Kerron siksi, että te olette unieni toiveäidin näköinen.

Potilas silmäili varovaisesti ympärilleen varmistautuakseen, että he
olivat kahden huoneessa.

— Minä olen välittänyt ja myynyt huumausaineita, hän tunnusti melkein
liikkumattomin huulin. — Heroiinia, kokaiinia ja sen sellaisia, —
tiedättehän. Nautin niitä joskus itsekin. Mutta pidin varani. Tiesin,
millaisia myrkkyjä ne ovat.

Inkerin oli hyvin vaikea pysyä tyynenä. Pakottamalla pakottaen hän sai
äänensä kuulostamaan vain lempeän moittivalta lausuessaan:

— Kun kerran sen tiesitte, niin miten saatoitte houkutella muita niitä
ostamaan?

— En minä ketään houkutellut, Oiva puolustautui. — Sitä paitsi olin
kotimaahan palattuani pari kuukautta työtön. Sukulaiseni eivät
halunneet tietää minusta mitään. Luisuin lujaa vauhtia alamäkeen. Siinä
vaiheessa minut oli helppo saada mihin vain. Huumausaineidenvälitys oli
helppoa ja tuottavaa hommaa.

— Keneltä saitte noita myrkkyjä? vieras uskaltautui tiedustamaan.

Meripoika pudisti päätään.

— Ei, rouva, älkää kysykö, hän varoitti. — Siinä puuhassa ovat
sellaiset voimat liikkeellä, että mitä vähemmän niiden asioista tietää,
sen parempi. Joka yrittää päästä niistä selville hivenenkään verran,
pelaa jo elämällään.

Oiva oli tosissaan. Pelko puristi Inkerin sydäntä. Hänen miehensä oli
ottanut johtaakseen kamppailua noita voimia vastaan. Siihen taisteluun
hänen pikku poikansakin oli jo ehtinyt osallistua.

— Sanon teille, rouva, oman salaisimman käsitykseni siitä, miksi minun
on käynyt niin kuin on käynyt, potilas kuiskutti. — Ne kaksi miestä
eivät sattumalta tulleet haastamaan minua mukaansa vanhaan kirottuun
luolaamme, Tähti-kahvilaan Korkeavuorenkadulle. Heidät oli lähetetty
vaientamaan minut, koska olin eronnut »Unen posteljoonin» virasta ja
jyrkästi kieltäytynyt palaamasta siihen. Heidän oli määrä tappaa minut.
Tosin kävi toisinpäin. Mutta pomo oli kai varma, että eläväkin ruumis
vaikenee. Enkä tätä ennen ole uskaltanut kenellekään puhua näistä
asioista. Katsokaas, rouva, kaikki me, jotka olemme tai olemme olleet
niissä puuhissa, pelkäämme hirveästi. Siinä joukossa on vain yksi ainoa
rangaistus lavertelijalle. Kuolema.

Äkisti kauhu näytti saavan hänessä vallan.

— Menkää, rouva, hän pyysi kiihkeästi, — ja unohtakaa kaikki, mitä nyt
olen kertonut teille!

Hän sai ankaran yskänkohtauksen. Hätääntyneenä Inkeri painoi
soittokellon nappia.

Muuan hoitajatar tuli huoneeseen. Rauhallisesti hän kaatoi lasiin
jotakin lääkettä ja sai potilaan nielaisemaan sen. Auttaessaan tätä
pitkälleen hän virkahti olkansa ylitse:

— Ylihoitajatar pyysi rouva Rautaa pistäytymään vielä hänen luonaan.

Inkeri olisi mielellään hyvästellyt meripoikaa. Mutta Oiva oli sulkenut
silmänsä ja hengitti raskaasti.

Neiti Siirava odotti vierastaan portaiden alapäässä.

— Toivottavasti kutsuni ei keskeyttänyt pahasti keskusteluasi, hän
lausui hymyillen. — Pelkään vain mummojesi kyllästyvän odotukseen. Vai
etkö aiokaan pistäytyä katsomassa heitä?

Äkisti hänen äänensä muuttui äidillisen huolehtivaiseksi.

— Mikä sinun on, rakas ystävä? Kasvosi ovat aivan kalpeat. Eivätkä
kyynelet ole kaukana, huomaan. Tule juomaan lasi raikasta vettä.

Inkeri nyökkäsi ja antoi harmaahapsisen ystävättärensä taluttaa hänet
rauhaisan huoneen mukavimpaan tuoliin.

Vieraan juodessa ylihoitajatar puheli:

— Meripoika Oivan tarina näyttää käyneen hermoillesi. Rakas lapsi, älä
ota sitä noin raskaasti. Epäilen, muuten, tokko hänen elämänsä on ollut
ihan sellainen kuin hän kertoo. Aika lailla liioittelua ja runoilua
siinä saattaa olla mukana.

Inkeri nyökkäsi. Itsekseen hän ajatteli, että mahdollisen liioittelun
ja runoilun alle jäi joka tapauksessa järkyttävän paljon totta ja
karkeaa elämää.

Neiti Siiravan lempeät silmät tarkkasivat yhä nojatuolissa istujaa. Hän
pudisteli huolestuneena päätään.

— Ei, hän päätteli, — nyt sinun asiasi eivät ole hyvin. Mummot saavat
jäädä tällä kertaa vaille virkistävää rupatteluasi. Minä toimitan
heille sinun tuomisesi ja terveisesi. Sinulle itsellesi tilaan auton,
jotta pääset kunnolla kotiin.

Inkeri oli siihen ratkaisuun hyvin tyytyväinen.

Tuntia myöhemmin Rauta soitti sisätautisairaalaan. Saatuaan miesosaston
lääkärin puhelimeen ja esittäydyttyään hän ilmoitti:

— Halusin ainoastaan varmistautua siitä, että tapaan tohtorin siellä.
Olen neljännestunnissa perillä.

Sovittuun aikaan hän astuikin sairaalan kansliaan. Lääkäri oli
odottamassa häntä.

Tohtori Pirsta oli nuori, tumma mies, suunnilleen Raudan mittainen.
Hänen huulillaan väikkyi pysyvästi ivallinen hymy, joka heijastui
myös silmälasien takaa välkähtelevistä tummista silmistä. Tarkkaajan
oli kuitenkin helppo huomata, että tuo ivallisuus oli vain hänen ylen
herkän ja myötäelävän sydämensä suojamuuri.

Käteltyään tulijaa hän puhkesi puhumaan:

— En tiedä, minkä ammatin miehiä tuomari on. Joka tapauksessa me
lääkärit olemme suuria materialisteja. Minulla oli nälkä jo teidän
soittaessanne. Ellette olisi tullut neljännestunnissa, olisin antanut
teille palttua ja lähtenyt itse syömään palttua tai mitä ruokaa nyt
tarjottaneen.

Hänen hälisevän selittelynsä takaa Rauta vaistosi, että mies oli
jostakin järkyttynyt.

— Koetan pitää kiirettä, hän lupasi. — Asiani on tärkeä. Pyydän teiltä
lupaa saada kuulustella muuatta osastonne potilasta. Jos jonkun
lääkärin läsnäolo on tarpeen, tohtori määrännee jonkun nuoren apulaisen
seurakseni.

Pirstan asenne muuttui kylmän torjuvaksi.

— Enpä tiedä, hän sanoi empien. — No, kenet haluaisitte uhriksenne?

— Hänen nimensä on Oiva Alatti.

Lääkäri hätkähti.

— Alatti! hän huudahti. — Mahdotonta!

Rauta rypisti kulmiaan.

— Mahdotonta? hän tiukkasi. — Miksi se olisi mahdotonta?

Pirsta räjähti:

— Johan nyt piru on merrassa! Täällä me olemme hoidelleet tuota
meripoikaa kaikessa rauhassa kuukauden päivät ja koettaneet saada
hänestä taas eläjää. Ja sitten yhtenä ainoana päivänä...!

Hän alkoi harppoa kiivaasti huonetta pitkin ja poikin. Samalla sanat
valuivat vuolaina hänen suustaan:

— Minä olen kerinnyt viimeisen tunnin aikana noitua koko yhteiskuntamme
alimpaan hornaan. On sekin järjestystä! Ensin kuritushuone lähettää
tänne parannettavaksi erään nuoren asukkinsa. Me emme katso sitä,
kuka tai mistä potilaamme on. Teemme parhaamme. Sitten kesken hoidon
— hoidon kriitillisessä vaiheessa — tänne töytää kaksi harmaapukuista
miestä ja kiskaisee hänet käsistämme...

Rauta säpsähti. Hän keskeytti jyrkästi lääkärin vuodatuksen:

— Kiskaisee hänet käsistänne? Puhutteko Oiva Alatista?

— Tietysti! Pirsta sinkautti vastaan kiukkuisesti. — Kenestä muusta
tässä oli juttua?

— Missä hän nyt sitten on?

— Missä? Kysykää sitä kuritushuoneesta! Sinne hänet vaadittiin suoraan
vuoteesta! Liekö siellä suurikin puute yövieraista? Harmaapukuisilla
noutajilla oli ihan selvät paperit, joissa sanottiin, että Oiva Alatti
ja heti. Alla oli leimoja ja nimikirjoitus, jonka töhertäjän rinnalla
me lääkärit olemme suorastaan kaunokirjoittajia! Tuskin tuo kuumeinen
poika on saatu laahatuksi heidän kirottuun autorumilukseensa, kun te jo
putoatte pilvistä tänne ja haluatte kuulustella samaista Oiva Alattia!
Liikuittepa millä asioilla tahansa, niin tässä vaiheessa minä sanon jo,
että painukaa hiiteen!

Lääkäri ei ilmeisesti uskonut vieraan ottavan täydestä hänen viime
sanojaan. Jäykästi nyökäten hän pyörähti kannoillaan ja marssi
huoneesta.

Yksin jäätyään Rauta meni puhelimeen.

Rikospoliisin päällikkö oli kotosalla. Hän oli juuri noussut
päivällispöydästä. Hän tuntui hyvin tyytyväiseltä sekä itseensä että
maailmaan.

Raudan tilanneselostus räjäytti pirstaleiksi hänen tyytyväisyytensä.
Toisen lopetettua hän pyysi nöyrästi:

— Kuule, veli hyvä. Sano tuo kaikki uudelleen ja hitaasti. En
käsittänyt siitä puoliakaan. Toinen puoli taas — se käsittämän? — oli
niin uskomatonta, että olen varmasti kuullut väärin.

— Ei nyt ole aikaa toistoihin. Laittaudu lähtemään kanssani Sörnäisten
herrojen puheille. Hetken kuluttua olen autoineni asuntosi edustalla.

Kun Cadillac sitten suhahti Pitkänsillan ylitse, Ahvenisto virkahti
ohjauspyörän ääressä istujalle:

— Juttu kuulostaa kummalta. Jokin luonnollinen selitys siihen täytyy
kuitenkin olla. Vankilaviranomaiset eivät suotta syyttä menettele noin.

Kun Rauta ei vastannut, hän kysäisi:

— Uskalsiko se lääkäri tosiaan jäähyväisiksi kehoittaa sinua painumaan
hiiteen?

— Kyllä vain. Enkä kanna hänelle siitä kaunaa. Jos minä olisin hänen
housuissaan ja joku ulkopuolinen tulisi kyselemään minulta potilasta,
joka vastikään on järjettömän virkavaltaisuuden voimalla kiskaistu pois
hoidostani, niin tuskinpa malttaisin tyytyä sanoihin. Taitaisin heittää
utelijan ikkunasta ulos, ehtimättä tutkia, monennessako kerroksessa
ollaan. Minä ymmärrän hyvin lääkärin kannan. Sinä sen sijaan tunnut
lahjoittavan ymmärtämyksesi vankilaviranomaisille. No, makunsa kullakin.

Rikospoliisin päällikkö ei yrittänyt vastata samalla mitalla. Hän oli
mielissään, kun ystävä antautui jo edes jonkinlaiseen leikinlaskuun.

Palatessaan pari tuntia myöhemmin samaa tietä, nyt iltavalaistuksessa
kylpeviä katuja pitkin, molemmat olivat synkän äänettömiä.

Vasta kun poikettiin Hämeenkadun alkupäästä Eläintarhan tielle, Rauta
sähähti hampaittensa välistä:

— Niin päättyi siis nuoren meripojan Oivan taru. Joko sinä nyt uskot,
että kokonainen liiga on kaikkien näiden rikosten takana?

Ahvenisto murahti:

— Jo!

— No, eihän tuo poika sitten ihan suotta kuollut, Rauta sanoi
katkerasti.

He vaikenivat jälleen hetkeksi. Sitten rikospoliisin päällikkö aloitti
matalasti:

— Kiellän sinua, Kaarlo, hautomasta hiljaisessa mielessäsi sellaista
pakanallista ajatusta, että tuo liiga olisi saanut ulotetuksi
lonkeronsa jo korkeihin viranomaisiimme.

— Vai kiellät?

— Kyllä. Kuritushuoneen apulaisjohtaja on tässä asiassa toiminut
hyvässä uskossa. Se, joka antoi hänelle puhelinmääräyksen Oiva Alatin
siirtämisestä vielä tänään takaisin vankilaan, ilmoitti puhuvansa
oikeusministeriön vankeinhoito-osastosta. Hän sanoi olevansa tuomari
Jaakki, ja apulaisjohtaja oli tuntevinaan hänen äänensäkin. Kun
ministeriöstä tulee sellainen käsky ja lähempiä määräyksiä ja ohjeita
luvataan huomenissa, niin mitäpä vähäinen apulaisjohtaja muutakaan voi
kuin...

Rauta virkahti:

— Sepä se. Ainakin niin saattaa sanoa.

Ahvenisto kiirehti jatkamaan:

— Sinä ja minä tiedämme, että Oiva Alatti murhattiin. Kenties minun
miesteni tämänpäiväiset toimenpiteet kiinnittivät liigan huomion
jälleen tuohon entiseen palvelijaansa. Siksi hänet vaiennettiin
lopullisesti. Mutta näithän, miten ehdottoman vakuuttuneita
kuritushuoneen kaikki johtajat, jopa pastorit, opettajat ja lääkäritkin
olivat siitä, että pojan kuolema oli pelkkä tapaturma.

— Tietysti he! Rauta hymähti. — Se miekkonen, joka meitä vastapäätä,
šakkilaudan toisella puolella, pelaa mustilla nappuloilla tätä peliä
kanssamme, näyttää olevan ylen taitava ja onnekas herra. Nämä siirtonsa
hän hoiti loistavasti. Meidän pelimme heikkoutena taas on se, että
siirroista pääsevät määräilemään milloin minkinlaiset apulaisjohtajat.

Rikospoliisin päällikkö pudisteli päätään. Häntä huolestutti ystävänsä
mieliala. Puoliääneen hän mutisi:

— Minä käsitän kuritushuoneen herrojen kannan...

Rauta keskeytti hänet ivallisesti:

— Niin minäkin. Mutta aivan toisesta näkökulmasta. Ahvenisto kiivastui:

— Tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa! Etkö voi antaa minun
puhua loppuun? Hehän eivät tiedä, mikä Oiva Alatti oli oikein miehiään.
Sen huomioon ottaen heidän käsityksensä hänen kuolemastaan on täysin
ymmärrettävissä... Vankivaunu oli jo puolillaan, kun poika poimittiin
siihen sisätautisairaalasta.

— Vankien ohella siinä oli kuusi vartijaa.

Rikospoliisin päällikkö ärähti:

— Yritätkö tuolla vihjaista, että joku heistä olisi...?

— En vihjaile mitään, Rauta sanoi kylmästi. — Mainitsin vain tosiasian,
jota ei liioin saa unohtaa. Heidän olisi pitänyt voida estää tuollainen
»tapaturma».

Ahvenisto murahti tyytymättömänä. Hän ei kuitenkaan halunnut antautua
väittelyyn, vaan jatkoi:

— Perille tultaessa syntyi pimeässä vankivaunussa hirmuinen tungos.
Siinä Alatti kompastui. Kaatuessaan hän löi ohimonsa johonkin rautaan.
Se riitti tuottamaan äkkikuoleman.

— Niin, ja vaientamaan todistajan, joka olisi meille ollut
ensiluokkaisen tärkeä.

Rikospoliisin päällikkö menetti taas malttinsa. Katkerasti hän kiivaili:

— Et kai sentään epäile minun tahtoani selvittää tätä kirottua
vyyhteä? Huomisaamuna panen parhaat mieheni tutkimaan, mistä tuo väärä
puhelinmääräys tuli ja miten Alatti oikeastaan kuoli.

Rauta sanoi tyynesti:

— Sinä teet tietysti parhaasi, hyvä veli. Mutta lyön vaikka vetoa,
ettei mitään uutta tule ilmi. Kas niin, tässä on jo kotisi. Hyvää yötä!

Jatkaessaan yksin matkaansa hän muisteli, millaisella lämmöllä Inkeri
oli kertonut nuoren meripojan Oivan tarinaa. Sinisilmät olivat olleet
kosteat myötätunnosta.

Yhdestoista luku.

MARGIT HEITTÄYTYY PELIIN.

Rikospoliisin päälliköstä erottuaan Rauta ajoi hetken kotiin päin
Taka-Töölöä kohden. Mutta sitten hän käänsi takaisin keskikaupungille.
Etelä-Esplanadilta hän poikkesi Korkeavuorenkadulle.

Cadillac sivuutti hitaasti Tähti-kahvilan. Sen molemmat kadunpuoleiset
ikkunat vanhan kivitalon alakerroksessa olivat pimeät. Se oli täksi
päiväksi sulkenut jo ovensa. Varsin vaatimaton tähti Helsingin
ravintoloiden joukossa se näytti olevan.

Rauta kiersi Tehtaankadun kautta. Fredrikinkadulle päästyään hän
hidasti jälleen vaistomaisesti vauhtia. Ajatus kotiin tulosta ja uuden
tappion kertomisesta Inkerille vaivasi häntä. Koko juttu tuntui tällä
hetkellä toivottomalta.

Äkkiä hän muisti, ettei ollut tänään syönyt päivällistä. Hän käänsi
Pohjois-Rautatienkadulle ja pysäköi autonsa Konservatorion kohdalle.
Ei ole haitaksi, hän tuumi, vaikka aterioidessani mietin kaikessa
yksinäisyydessä, missä asti nyt ollaan.

Ravintolasalin ovelta hän oli kuitenkin jo pyörtää takaisin. Pienen,
viihtyisän salin useimmat pöydät olivat vielä tyhjät. Mutta erään
ääressä, kasvot oveen päin, istui runsaan aterian ääressä tuttu pari:
samettitakkinen, tumma ja hintelä mies ja etelämaisen kaunis, pitkä
nainen. Peräytyminen oli kuitenkin myöhäistä. Taiteilija Hornia oli jo
tuntenut tulijan. Hän ryntäsi paikoiltaan ja oli tuulispäänä ovella.

— Rakas ystävä, miten iloinen yllätys!

— Kas vain, kankaantuhrija, Rauta tervehti viileästi. — Lyhyeen
joukkojuhlintaan sinun ja taiteilijatovereittesi vekselirahat näyttävät
riittäneen.

Maalari huitaisi ilmaa kädellään. Mutta hänen äänensä oli hyvin
hiljainen, kun hän kiireesti selitti:

— Margit löysi sinne jo samana iltana. Siihen se ilo minulta päättyi.
Pahinta oli, että rahat jäivät kavereille.

— ... ja sinunkin nimesi vekseliin, joka lankeaa kerran maksettavaksi,
kookas tulija lisäsi pilaillen.

— Unohdetaan se, hintelä mies esitti. — Nyt sinä tulet pöytäämme.

Hän tarttui molemmin kourin toisen käsivarteen ja talutti hänet
pöytänsä luo.

— Margit, rakkaani, tässä on tuomari Rauta, jonka muistanet
Ore-vainajan ensi-illasta, hän esitteli. — Kaarlo, paina puuta.
Tarjoamani seura on taatusti paras, minkä tänä iltana löydät täältä.

Uljasryhtisen naisen mustat silmät arvioivat vierasta. Sitten hymy
ilmestyi pehmentämään tummia, ylpeitä piirteitä.

— Tervetuloa pöytäämme, tuomari, hän virkahti pehmeästi.

Hieman haikein mielin Rauta ajatteli suunnittelemaansa yksinäistä
ateriaa. Hän tyytyi kuitenkin kohtaloonsa, kumarsi kohteliaasti ja
istahti vastapäätä naista.

Tarjoilijatar ilmestyi nopeasti ottamaan vastaan tilausta. Kun ruoka
tuli pöytään, Hornia purskahti välittömään nauruun.

— Fortuna-rouva ei hylkää vähäpätöistä palvojaansa! hän riemuitsi. —
Ajattele nyt, Kaarlo veikkoseni. Tänään iltapäivällä minun työintoni,
joka muuten ei ollutkaan luonnollinen, vaan Margitin esiin puhaltama,
lopahti kuin veitsellä leikaten. Totesimme yhdessä, ettei kurjassa
ateljeessani ollut muuta juotavaa kuin »huberia». Sitä taas minä
inhoan. Niinpä lähdimme Mottiin.

Nainen huomautti sivusta:

— Minä varoitin sinua.

— Tietysti, kuten aina. Katsohan, Kaarlo, Margit on perhetyttö. Hän on
imenyt jo äidinmaidossa itseensä sellaisen porvarillisen käsityksen,
ettei ravintolaan sovi mennä pennittömänä. Hän ei varmaan opi
boheemitavoille, ennen kuin se on myöhäistä: harmaahapsisena mummona.

Nainen naurahti ylimielisesti. Hän iski merkitsevästi silmää vastapäätä
istuvalle miehelle.

Rauta muisti ennenkin ohimennen miettineensä Margitin arvoitusta. Mikä
kumma sai tuon komean ja kauniin naisen pysyttelemään Hornian luona?
Hän ei ollut mikään haaveellinen nuori tyttö, jonka olisi saattanut
otaksua palavasta rakkaudesta lahjakkaaseen maalariin olevan valmis
millaisiin kieltäymyksiin tahansa. Hän oli joskus käynyt Hornian
ateljeessa ja todennut sen tarjoamat askeettiset elämänehdot. Nuo kaksi
eivät olleet naimisissa. Mutta niin rajuja kuin heidän yhteenottonsa
välistä olivatkin, kerta kerran jälkeen he palasivat jatkamaan
yhdyselämäänsä. Margitilla, joka oli nuori ja kaunis, olisi luullut
olevan monia parempia vaihtoehtoja valittavanaan.

Taiteilija jatkoi hilpeästi:

— Juuri nyt sinä, Kaarlo, et ajattele kovin ystävällisesti minusta.
Odota sentään. Vielä parempaa tulee. Me menimme siis alkajaisiksi
Mottiin. Eikä meillä ollut, kuten olet kai jo ymmärtänyt,
penninpyörylää taskussa. Tyhjennettyämme kahdet jaloviinagrogit
ilmoitimme edeskäyvälle ja hänen hälyttämälleen hovimestarille, että ne
pannaan isännän laskuun.

— Sinä ilmoitit, nainen korjasi.

— Tietysti, rakkaani. Minähän olen kavaljeeri. Vähän rähinää siitä
syntyi. Mutta kun meillä ei kerran ollut rahaa, niin sovinto tuli.
Päivällistä ne eivät kuitenkaan suostuneet samaan kauppaan tarjoamaan.
Enkä minä sitä niille pikkusieluille kovin suureksi viaksi lukenut.
Sanoin vain Margitille, että nyt mennään.

— Minä en tiennyt, minne sinä aioit, nainen pisti väliin.

Hornia hymyili hänelle aurinkoisesti.

— Et, rakkaani. Kuule, Kaarlo. Tämä tyttö on niin päähänsä aikoinaan
päntättyjen sopivaisuussääntöjen orja, että tämän ravintolan ovella
hän yritti panna hanttiin. Minä ilmoitin olevani hyvän illallisen
tarpeessa ja kysyin, eikö hän ollut. Hänen oli pakko myöntää, koska
pelkästä maalinhajusta vatsa ei sentään hänelläkään täyty. Vain jonkin
palan hän, raukka, on siitä huolimatta saanut niellyksi. Olen jutellut
hänelle kaikki kauneimmat taruni mahtavasta suojelijattarestani,
Fortuna-rouvasta. Hän ei, niin olen toistamistani toistellut, nytkään
jätä halpaa palvojaansa pulaan. Enkö olekin vakuuttanut sitä sinulle,
rakkaani?

Margit kohautti olkapäitään ja myönsi:

— Olet kyllä.

— Sanoin ennakkoon senkin, että ennen kuin ehdimme kahviin ja
konjakkiin, Fortuna-rouva lennättää tänne jonkun hyvän veikon, jolla
on pari ylimääräistä tuhatlappusta lompakossaan. Juuri sitä olin
vakuuttamassa tälle epäuskoiselle opetuslapselleni, kun sinä, Kaarlo,
astuit tuosta ovesta sisään. Totta puhuen, hetkeksi häkellyin itsekin.
Silmänräpäyksen ajan luulin jo olevani uusi Aladdin, jonka tarvitsee
vain hieraista taikalamppuaan saadakseen toiveensa täytetyiksi.

Rauta nauroi.

Hintelä maalari hieraisi tyytyväisenä käsiään.

— Katso, rakkaani, tuo esiin loihtimani mahtava henki nauraa iloisesti,
hän ihasteli. — Se merkitsee, ellen pahoin erehdy, tämänhetkisten
huoliemme kaikkoamista.

Naisen tutkiva katse alkoi vaivata Rautaa.

— Mitäpä selvästä asiasta enää? hän hymähti. — Puhutaan muusta.

Hornia yhtyi innokkaasti:

— »Puhutaan muusta.» Se on rehdin miehen sana. Alan vähitellen uskoa,
ettei kirotussa yhteiskunnassamme varallisuus ole kaikilta kohdilta
eksynyt aivan vääriin käsiin. Olet ihan oikeassa, Kaarlo. Raha on
kaikkein ikävimpiä ja yksitoikkoisimpia keskustelun aiheita. Varsinkin
silloin, kun sitä on.

Margit ei katsonut Rautaan kysyessään:

— Joko Aira Muroleen murhaaja on vangittu?

— Ei.

Taiteilija hirnahti.

— Siinäpä vasta mainio keskustelun aihe! hän irvaili. — Kyllä ruoka
maistuu, kun sitä näin maustetaan. Noudattakaamme kuitenkin naisen
mieltä. Verikoirilla ei siis — tarkoitan sinua, Kaarlo, ja mittavaa
rikospoliisimme päällikköä — ole ollut onnea matkassaan. Me taisimme,
Margit ja minä, ensi-illan ainoalla väliajalla yliarvioida teidän
taitonne. Tuo tyttöhän muovaili ennakkoon yhteisen ajatuksemme muotoon:
»Sääli sitä, joka tänä iltana suorittaisi murhan.» En tiedä nyt, ketä
pitäisi sääliä.

Rauta virkahti kevyesti:

— Ajokoirien juoksu muodostuu joskus pitkäksi. Mutta lopuksi ne
kuitenkin saavuttavat saaliin.

Nainen kumartui häntä kohden kiinnostuneena.

— Oletteko varma siitä, tuomari? Tälläkin kerralla?

Maalari puisti päätään, niin että tumma tukka valahti otsalle. Hän
pyyhkäisi sen paikoilleen sanoessaan teennäisen juhlallisesti:

— Älä ole niin utelias, rakkaani. Muuten ystävämme voi ruveta
epäilemään meidän omantuntomme puhtautta tuohon murhaan nähden. Minä
olen jo nähnyt pahoja unia siihen suuntaan sen vuoksi, että etukäteen
tulimme ennustaneeksi hänelle, mitä sinä iltana tapahtuisi.

Rauta vastasi naiselle:

— Miksi en olisi varma? Tälläkin kerralla. Mauno luottaa
Fortuna-rouvaan. Niin myös minä omassa työssäni.

— Oletteko päässyt jo rikollisen jäljille? Margit tiedusti.

Hornia kohotti lasinsa.

— Maljasi, veli Kaarlo! Vapautan sinut vastaamasta tuohon kysymykseen.
Etkö sinä, rakkaani, ymmärrä, että tämä ystävämme, niin tuomari kuin
onkin, on myös taiteilija, tavallaan. En minäkään halua näyttää
sivullisille keskeneräisiä taulujani.

Maalariveikko on, Rauta tuumi, tainnut tänään tyhjentää monia laseja.
Siitä kai oli peräisin hänen rohkea, hieman ylimielinen sävynsä
puhutellessaan ystävätärtään, jonka edessä hän tavallisesti melkein
nöyristeli. Tai sitten hänellä on, tarkkailija päätteli, harvinaisuuden
vuoksi puhdas omatunto.

— Aira Muroleesta puheen ollen, hintelä taiteilija virkkoi, — oletko
viime aikoina nähnyt hänen entistä miestään?

— Joitakin päiviä sitten. Miksi niin?

— Siinä sitten on tympeä tyyppi! maalari puuskahti. — Jos minun olisi
vastattava kysymykseen, mitä minulla on tätä yhteiskuntaa vastaan,
kiskaisisin tuon heppulin lyhyestä niskastaan lavalle ja huutaisin:
Yhteiskunta, jonka pylväitä tällaiset herrat ovat, ei saata olla muuta
kuin mätä! Onko hän kenties sinun ystäviäsi, Kaarlo?

— Ei. Olen keskustellut hänen kanssaan yhden ainoan kerran.

— Siinäkin on kerta liikaa, Hornia kiivaili.

— Mitä sinulla on häntä vastaan? Rauta kysyi.

— No, sen saat heti kuulla!

Margit lausui varoittavasti:

— Mauno, pyydän...

Taiteilija oli kuitenkin jo vauhdissa.

— Jätä pyytämättä, rakkaani. Silloin minä säästyn siltä sydäntuskalta,
että minun on hylättävä rukouksesi. Juttu on kokonaisuudessaan hyvä.
Enkä minä ole päässyt vielä kertomaan sitä kenellekään. Otetaan
kuitenkin ensin kulaus viiniä. Ah, pullo on jo tyhjä. Kai tilaamme
uuden, Kaarlo?

Rauta nyökkäsi.

Kun uudesta pullosta oli maistettu, maalari aloitti:

— Kuvittele nyt, veli hyvä. Me istuimme täällä eilen, Margit ja minä.
Silloin meillä oli vielä rahaa kahviin ja konjakkiin. Olimme kuin
kujertava kyyhkyspari. Eikä kumpikaan meistä aavistanut käärmeen
luikertaneen jo paratiisiimme.

Margitin huulet kaartuivat pilkalliseen hymyyn.

— Muistaakseni mielialamme ei ollut kovinkaan paratiisillinen, hän
muistutti.

— No niin, Hornia myönsi, — taisimme hiukkasen väitellä. Kuka
tietää, eivätkö kyyhkysetkin, kujertaessaan joskus väittele. Missään
tapauksessa tuolla kaljupäällä ei ollut oikeutta lähettää sinulle
kirjelappua!

Rauta hämmästeli:

— Lähettikö hän? Johtaja Liuste?

Taiteilija vahvisti:

— Juuri samainen haisunäätä! Hän oli — varmasti isolla setelillä
— lahjonut tarjoilijattaren tuomaan sen Margitille. Muistan ulkoa
lappusen tekstin: »Kaunis neiti! Pitäisin suurena kunniana, jos
suvaitsisitte aterioida kanssani. Syvä ihailuni Teitä kohtaan pakottaa
minut lausumaan julki, että samettitakkinen pitkätukka on tuskin Teidän
arvoistanne seuraa. Kunnioittaen Risto Liuste, Tuontiliike Nahka Oy:n
toimitusjohtaja.»

— Tuota minä sanon suoraksi rintamahyökkäykseksi, Rauta ilmoitti.

— Nimitä sitä miksi tahdot! maalari kiivaili. — Minä puolestani pakotin
Margitin tunnustamaan...

Mustat silmät välähtivät. Nainen keskeytti:

— Minulla ei ollut mitään tunnustamista.

Hornia ei piitannut hänen oikaisustaan, vaan jatkoi:

— ... jo pitemmän aikaa havainneensa pullean, kaljupäisen herran
tuijottavan häneen selkäni takana olevalta seinustalta.

— Muistat kai, ettei minulla ollut aikomusta vastata tuohon hävyttömään
ehdotukseen? Margit tiukkasi.

Maalari nyökkäsi. Leveä hymy ilmestyi hänen kasvoilleen.

— Mutta minä käskin sinun vastata, hän kehui. — Ajattelin, että
annetaanpa kerran tuollaisen öykkärin saada, mitä hänelle kuuluu.
Suunnitelma syntyi siinä tuokiossa aivoissani. Arvaapa, Kaarlo,
millainen se oli!

— En edes yritä, Rauta torjui.

— Parasta onkin, taiteilija hyväksyi. — Minä pistäydyin käymälään.
Sillä aikaa Margit kyhäsi vastauksen ja lähetti sen tarjoilijattaren
mukana tuolle läskinaamalle. Siinä hän ilmoitti ottavansa kutsun
vastaan ja esitti tapaamispaikaksi ja -ajaksi Tornin yläravintolaa
eilisiltana kello 18. Minä palasin saliin juuri, kun tuo pökkelö
oli kumartelemassa tytölleni. Minut äkätessään hän keskeytti
voimisteluliikkeensä ja laittautui huomattavan nopeasti ulos.

Rauta kysyi kiinnostuneena naiselta:

— Menittekö Torniin?

Hornia ehättäytyi vastaamaan:

— Tietysti hän meni. Siihenhän kostosuunnitelmani rakentui. Oikeastaan
minulla olisi täysi oikeus käydä karhuamassa Tornin herroilta pientä
provisiota siitä loistopäivällisestä, jonka Margit ruokalistoista
ja niiden ulkopuolelta valikoi. Kyllä hän osaa, kun niikseen tulee.
Oikeastaan hän on, kuten koko tyypistä huomaat, Kaarlo, syntynyt
ylellisyysnaiseksi.

Margit virkahti harmistuneena:

— Jospa jättäisit minun tyyppini erittelemisen.

Sitten hän hymähtäen jatkoi:

— Joka tapauksessa se osa eilisiltaa oli hauska. Tiesin olevani hyvin
pukeutunut...

Maalari jouduttautui selittämään:

— Kaivoimme kotona esiin kaikki hänen pukujätteensä. Niistä
minä sommittelin hänelle varsin viehättävän ja rohkean
silkki-samettiyhdistelmän. Arvaan nahkaherran hänet Tornin aulassa
nähdessään liponeen toisenkin kerran irstaita huuliaan.

Nainen kohautti olkapäitään ja jatkoi omaa kertomustaan:

— Oli hauska olla kerran kuningatar ravintolassa. Tarjoilijat ja itse
hovimestari olivat niin nopealiikkeisiä, että sitä oli ilo katsella. He
kumarsivat sitä syvempään, mitä pitemmälle ateriamme ehti.

Taiteilija pisti väliin:

— Kaljupää taisi kalveta sitä mukaa.

— Enpä tiedä, Margit sanoi kevyesti. — Hieman hän joskus näytti
hermostuvan, kun keksin yhä uusia herkkuja. Samppanjasta meille oli
lopuksi tulla kiistaa. Johtaja Liuste väitti, että samasta pullosta voi
hyvin juoda enemmän kuin yhdet lasilliset.

Hornia hirnahteli:

— Ja sinä vastasit minun ohjeitteni mukaan, että ehkä hän voi, mutta
sinä et. Olisi totisesti ollut mukava sisältäpäin nähdä, miten hänen
kauppiassielunsa kärsi ja itki laskiessaan, mitä ne hilut tulisivat
maksamaan.

Margit hymyili.

— Joka tapauksessa hän koetti saada jotakin myös tulopuolelle. Hänen
silmänsä olivat jo alkuillasta olleet avomielisen puhuvat. Samppanjaa
juodessamme hän ilmoitti suoraan haluavansa minut rakastajattarekseen.

Maalari laski lasinsa pöydälle niin rajusti, että viini roiskui
pöytäliinalle. Tulipunaisena naamaltaan hän huusi:

— Uskalsiko se sika tehdä sinulle sellaisen häpäisevän ehdotuksen? Sitä
et eilen kertonut minulle!

— En, nainen myönsi viileästi. — Säästin sen siksi, kunnes joku kolmas
olisi seurassa. Toivoin sinun silloin pystyvän paremmin pitämään
kurissa mustasukkaisuutesi.

Taiteilija pakottautui nauramaan.

— Mustasukkaisuuteni? hän tiukkasi. — Olenko minä muka mustasukkainen?
Sinusta! Oh-hoh!

— Olet. Hirveän mustasukkainen. Se näkyy nytkin.

— Sinäpäs se olet mustasukkainen! Hornia kiivaili. — Sairaalloisen
mustasukkainen! Puoli maailmaa nauraa sitä, etten minä sinua peläten
uskalla katsoakaan muita naisia, en edes vanhoja mummoja.

Heidän väittelynsä tuntui olevan vasta hyvässä alussa. He eivät
antaneet toisilleen kunnon suunvuoroa, vaan pyrkivät puhumaan
yht'aikaa. Kummallakin näytti olevan vielä paljon sanottavaa.

Rauta laski rauhoittavasti kouransa molempien käsille.

— Mitenkähän olisi, jos siirtyisimme jo kahviin ja konjakkiin?

Margit lehahti tummanpunaiseksi. Hän oli tuokioksi unohtanut vieraan
läsnäolon. Hintelä maalari oli sen sijaan heti valmis siirtymään uuteen
tunnelmaan.

— Hyvä ehdotus, hän virkahti kevyesti. — Toivottavasti konjakkimerkki
on yhtä hyvää lajia.

Margit pyysi anteeksi poistumistaan hetkeksi. Taiteilija seurasi häntä
kohteliaasti eteiseen.

Kun he palasivat saliin, kahvi oli jo katettu pöytään. Maistettuaan
tuntijan ilmein konjakkia Hornia nyökkäsi tyytyväisenä.

— Melko juotavaa tavaraa, hän kiitti.

— Olisin utelias kuulemaan, Rauta lausui, — miten eilinen päivällinen
päättyi.

Nauraen maalari vastasi:

— Minun ohjaukseni mukaisesti. Kun Margit oli avauttanut kyllin monta
samppanjapulloa, hänen seurasta vetäytymisensä tapahtui yhtä luontevin
anteeksipyynnöin kuin äsken tästä pöydästä. Erona oli se, ettei hän
eilen lainkaan palannut. Hän tuli sen tien suoraan minun luokseni.
Mahdettiin Tornissa eilen hymyillä, kun tuo hyypiö kaipaili kallista
ateriatoveriaan. Hänen lähtönsä sieltä ei varmasti ollut mikään
triumfi. Mutta äijä on nyt ainakin niin nolo, että muistaa pitää
näppinsä erossa minun tytöstäni.

Rauta hymyili. Tilanne ravintolassa oli tosiaan saattanut olla aika
omalaatuinen.

— Sikäli kuin olen kuullut, hän sanoi, — toimitusjohtaja Liuste on
sekä paksunahkainen että itserakas. Hän on varmaan jo keksinyt kauniin
päivällisvieraansa katoamiselle selityksen, joka on hänelle itselleen
vähemmän nolo.

Pahanmielen varjo kulki taiteilijan otsan ylitse.

— Vai sellainen hän on, hän jupisi. — No, kalliiksi tuon eilisen
kirjelapun lähettäminen hänelle kuitenkin kävi.

— Niin, kai se kirveli hetken, Rauta myönsi. — Mutta Liuste on rikas.
Sitä paitsi hänen kerrotaan olevan hyvin sitkeän piirittäessään naista,
jonka tahtoo omakseen.

Hornia sähähti:

— Uskaltakoonpa vielä kerran lähestyä...!

Rauta pani merkille, että Margit oli jättäytynyt syrjään keskustelusta.
Mustien silmien omituisen verhoutunut katse tähtäsi hänen pöydällä
lepääviin valkoisiin, hyvinmuodostuneisiin käsiinsä. Vastapäätä istuva
mies aprikoi, mahtoiko nainen itse ajatella samaa kuin hän. Kultainen
rannerengas ja muutama suurikivinen sormus olisivat korostaneet nyt
kaikkia koruja vailla olevia ranteita ja hoikkia sormia. Huulilla
väikkyvästä salamyhkäisestä hymystä päätellen ei kaikki se, mitä
johtaja Liuste oli hänelle kuiskuttanut, ollut suinkaan ollut naiselle
vastenmielistä.

Margit silmäsi ylös ja kohtasi hänen katseensa.

— Mitä te, tuomari...?

Hän jätti kuitenkin lauseensa kesken. Mustat ja harmaat silmät
katsoivat avoimesti toisiinsa.

Hento maalari puuttui puheeseen:

— Niin, mitä sinä, Kaarlo, oikeastaan haudot? Sinulla on jotakin
mielessäsi. Miksi te sitä paitsi tuijotatte toisiinne tuolla tavoin?

— Minä koetan vain arvailla, Rauta vastasi, — miten ystävättäresi
suhtautuisi ajatukseen, joka välähti mieleeni. Sinun äsken niin
elävästi kuvailemasi »ohjaustyö» on ilmeisesti inspiroinut minunkin
mielikuvitukseni liikkeelle. Mitä sanoisitte siitä, jos eilisiä
naamiaisia jatkettaisiin?

— Jatkettaisiin? taiteilija kysyi. — Miten?

Nainen pysyi ääneti. Mutta hänen katseensa oli hyvin valpas.

— Voisin soittaa johtaja Liusteelle, Rauta esitti, — ja kertoa, että
meidän iloinen seurueemme tarjoutuisi jatkolle hänen luokseen.

Hornia muuttui äkisti epäluuloiseksi. Tiukasti hän tiedusti:

— Oletko sinä niin hyvä kaveri hänen kanssaan? Muistaakseni sanoit...

— ... tavanneeni hänet vain kerran. Niin kuin olenkin. Mutta silloin
hän ehti jo esittää, että pitäisimme hänen luonaan joskus yhteiset
»pirskeet». Kello ei ole vielä 22:ta, joten aika on sopiva. Ellei hän
ole kotona tai ellei hänelle tänään sovi, niin onhan muita päiviä.

Hento maalari haroi tummaa tukkaansa hermostunein liikkein.

— Entä sitten, kun olisimme siellä? hän kysyi.

Rauta hymähti.

— Naamiaiset jatkuisivat, hän vastasi. — Käsittääkseni sinun
mielihalusi oli perusteellisesti polttaa Liusteen näpit, joilla hän on
tavoittanut sinun tyttöäsi.

— Niin, mutta...

— Ystävättäresi osaisi varmasti hoitaa lyhyessä ajassa asiat niin, että
tämä seikkailu kävisi Liusteelle todella kalliiksi. Niiden summien
rinnalla eilinen ravintolalasku olisi vain vähäinen alkusoitto.

Mustat silmät välkkyivät. Ylpeille huulille oli kohonnut hymy, joka oli
itsetietoinen ja kova.

Taiteilija sen sijaan äkäili:

— Sinun ohjaussuunnitelmassasi on eräs pirunmoinen vika. Minä jäisin
lehdellä soittamaan.

Rauta virkkoi tyynesti:

— Minulla ei ole mitään halua puuttua teidän asioihinne. En kuitenkaan
luulisi teille kummallekaan olevan haitaksi, vaikka ottaisitte muutaman
päivän loman toisistanne.

Hornia purskahti välittömään nauruun.

— Kas, kas, millainen psykologinen syväluotaaja! hän pilaili. — Mutta
ennen kuin peliin lähdetään, niin kerropa hieman omista laskelmistasi.
Miksi sinä olet kiinnostunut siitä, että tuon hyypiön rasvaista
porvarissydäntä kutitettaisiin puukolla.

— Sanon sen teille molemmille suoraan, luottamuksellisesti, Rauta
lausui vakavana. — Olen koettanut saada eri teitä selville sitä, oliko
Aira Murole jo Liusteen kanssa naimisissa ollessaan huumausaineiden
käyttäjä. Myönteisessä tapauksessa haluaisin päästä perille, keitä
hänen luonaan silloin kävi. Se voisi luoda valoa hänen kuolemansa
arvoitukseen. Kaikki yritykseni onkia noita tietoja Liusteelta ovat
kuitenkin tähän asti epäonnistuneet.

Maalari myhäili tyytyväisenä.

— Arvasin oman lehmäsikin olevan joten kuten ojassa, hän irvaili. —
Eikä juttu tunnu muuten hullummalta. Margit on sellainen tyttö, joka
kykenee kärventämään miestä kuin miestä, jos sen urakakseen ottaa. Mitä
sanot, rakkaani? Oletko valmis heittäytymään peliin?

Nainen ei vastannut hänelle. Hän sormeili mietteliäänä täyttä lasiaan.
Sitten hän katsoi suoraan vastapäätä istujan silmiin.

— Pitäisikö minun hankkia teille nuo mainitsemanne tiedot, tuomari?

— Sitä toivon.

— Ovatko ne teidän tutkimuksillenne tärkeät?

— Ovat.

Hymy kirkasti kauniit kasvot.

— Niinpä asia on minun puolestani selvä. Olen valmis — miten
sanoitkaan, Mauno? — heittäytymään peliin.

Rauta lähti puhelimeen. Toimitusjohtaja Liuste oli kotosalla. Mutta hän
ei ollut lainkaan innostunut kuultuaan, mistä oli kysymys.

— Minähän kehoitin teitä soittamaan ennakkoon, hän muistutti tympeästi.

— Mieleeni ei olisi juolahtanutkaan ottaa nyt yhteyttä teihin, Rauta
vastasi, — ellei muuan seurueen naisista olisi sitä erikoisesti
pyytänyt. Kuiskaten hän kertoi minulle olleensa teidän kanssanne eilen
ihastuttavilla päivällisillä, mutta joutuneensa jättämään ravintolan
saamatta edes kiittää teitä. Hän mainitsi pistäytyneensä vain naisten
huoneeseen. Sen ovella hänen mustasukkainen maalariystävänsä oli
tavoittanut hänet ja pakottanut hänet saman tien lähtemään mukaansa.

Liusteen mieliala muuttui heti.

— Jotakin sen suuntaista arvelinkin, hän virkkoi säteillen. — Hän on
komea ja ihastuttava nainen.

— Niin on.

— Onko se maalarinretku nyt seurassa?

— On, mutta...

— No, tuosta nukkavierusta samettitakista viis, toimitusjohtaja
keskeytti. — Onko teillä itsellänne joku nainen mukananne?

Rauta vastasi empien:

— On.

— Ei kai vain Inkeri?

— Ei.

Liuste purskahti mäkättävään nauruun.

— Älkää panko pahaksi, tuomari, hän selitti sitten hilpeästi. — Tuli
tässä mieleeni, että samanlaisia ollaan. Minähän kerroin teille jo
taannoin tunnuslauseeni näissä asioissa olevan: variatio delectat.
Olette sydämellisesti tervetulleita. Sanommeko: tunnin kuluttua? Siis
illallinen kuudelle.

— Olemme juuri syöneet.

— Niinpä, toimitusjohtaja ratkaisi, — samppanjaa kuudelle. Näkemiin,
rakas ystävä!

Rauta irvisti laskiessaan kuulokkeen paikoilleen. Hän soitti kotiinsa.
Vanha Mari oli puhelimessa. Kun hän oli ilmoittanut tulevansa myöhään
kotiin, palvelijatar murahti:

— Siis aamulla. Eikä se ole ensimmäinen kerta. No, minä ilmoitan
rouvaraukalle. Hyvästi!

Kolmas puhelu sujui vaivattomimmin. Oili Sormaalan ääni oli aluksi
uninen. Hän virkistyi kuitenkin heti tuntiessaan soittajan.

— Olisiko teillä mitään pieniä samppanjakutsuja vastaan tänä iltana?
Rauta kysyi.

— Voi, ei toki, tuomari.

— Niinpä sukaiskaa päällenne kaunis kolttu. Jos laittaudutte
ulko-ovellenne 50 minuutin päästä, olette oikein kiltti.

Nuori näyttelijätär visersi ihastuneena:

— Olen varmasti täsmällinen. En osannut kuvitella näin ihastuttavaa
loppua harmaalle maanantaille. Näkemiin, tuomari!

Puoli tuntia myöhemmin Rauta joutui Hornian luona taas mietiskelemään,
mistä Margit mahtoi olla peräisin. Puvut, joiden »jätteistä» taiteilija
oli kehunut sommitelleensa ystävättärensä iltaleningin, oli selvästikin
neulottu aikoinaan parhaista sametti- ja silkkikankaista. Varmasti
niitä ei ollut teetätetty köyhän maalarin varoilla. Rohkea punamusta
puku teki täyttä oikeutta naisen komealle vartalolle ja korosti hänen
tummaa kauneuttaan.

Kun Margit pyörähteli itsetietoisena heidän edessään taustanaan
ateljeen alastomuus, Hornia huudahti:

— Jos sillä hyypiöllä joitakin salaisuuksia on, niin tuo noita pystyy
poimimaan sinulle, Kaarlo, ne kastanjat vaikka tulesta!

Rauta virkkoi:

— Te tiedätte sen tietysti itse, mutta en voi olla sanomatta, että te
olette hyvin kaunis.

Nainen teki hänelle hymyillen syvän hoviniiauksen.

— Annan täyden arvon teidän kohteliaisuudellenne, tuomari.

Jo puolenyön maissa juhla toimitusjohtaja Liusteen komeasti
kalustetussa huoneistossa Arkadiankadun varrella oli täydessä menossa.
Avaran salin huonekalut oli siirretty seinustoille ja matot kääritty
sivuun tanssitilaa varten. Isäntä itse oli loistavimmalla tuulellaan.
Surkeilematta hän ruokahuoneessa, jonka pyöreän pöydän ääressä seurue
istui, avasi samppanjapullon toisensa jälkeen. Nauraen hän selitti:

— Margitin hemmoteltu maku ei hyväksy samppanjaa muuta kuin juuri
avatusta pullosta.

Innostuneena hän kohotti lasinsa esittäen:

— Juhlamme kuningattaren malja!

Maalari joi sen muiden mukana. Poika ei ole niinkään tyhmä, Liuste
tuumi tyytyväisenä, hän tajuaa, milloin peli on menetetty.

Rautakin oli pannut merkille, että Hornia suhtautui tilanteeseen
odotettua levollisemmin. Vain joskus, kun toimitusjohtaja pyrki ylen
innokkaasti suutelemaan Margitin käsiä, synkkä pilvi vilahti hänen
otsallaan. Yleensä hän koetti olla näkemättä ystävätärtään ja etsi
korvausta Oili Sormaalan seurasta. Vaalea pikku näyttelijätär oli
tyttömäisen viehkeä ruiskukansinisessä iltapuvussaan. Hänen ruskeat
silmänsä loistivat sitä kirkkaammin, mitä selvemmin taiteilija
lyöttäytyi hänen kavaljeerikseen.

Seuran kuudes jäsen ei ollut eikä yrittänytkään olla juhlatuulella.
Pitkä, mustatukkainen tyttö, joka Liusteen kodissa emännyyttä piti,
oli alun alkaen suhtautunut kylmän torjuvasti illan vieraisiin.
»Upea ilmestys hän on», Rauta muisti toimitusjohtajan kehuneen
rakastajatartaan. Ehkä tyttö toisissa olosuhteissa olisi tehnyt
edullisen vaikutuksen. Mutta nyt hän jäi kilpailussa auttamatta
alakynteen. Oilin sirous sai hänet näyttämään raskasliikkeiseltä ja
kömpelöltä. Margitin etelämaisen uhkean kauneuden rinnalla hänen
kasvonsa taas vaikuttivat leveiltä ja kulmikkailta ja koko olemus
harmaata silkkipukua myöten rahvaanomaiselta.

Rauta seurasi kiinnostuneena sitä tuntien mittaan yhä avoimemmaksi
käyvää vihamielisyyttä, mitä Maire osoitti Margitille. Tämä puolestaan
ei ollut huomaavinaan tytön katseita eikä kuulevinaan hänen tahallisia
ilkeyksiään. Ne yllyttivät hänet vain entistä riehakkaamman iloiseksi.
Liuste taas puhutteli rakastajatartaan kuin armosta herrasväen seuraan
päästettyä palvelustyttöä.

Salissa tanssittiin. Isäntä ei päästänyt muita miehiä uuden
ihastuksensa lähellekään. Rauta ja Hornia pyysivät kohteliaisuudesta
Mairea tanssiin, mutta tämä kieltäytyi syyttäen väsymystään.

Kesken tangoa Rauta kysäisi Oililta:

— Miltä ilta tuntuu?

— Hurmaavalta. Mutta tuomari...

— Mikä hätänä?

Tyttö pudisti päätään ja kuiskasi:

— Ei, en voi sitä sanoa.

Rauta tarkkasi ylöspäin kääntyneitä, punehtuneita kasvoja. Sitten hän
hymyillen virkkoi:

— Minäpä tiedän. Haluaisitte takaisin lupauksenne olla minun daamini
tässä pikku juhlassa.

Nuori näyttelijätär lehahti entistä punaisemmaksi. Hän väitti kuitenkin
urheasti:

— Ei, ei, en minä sitä... Te, tuomari, tanssitte paljon paremmin kuin
Mauno.

Mies naurahti.

— Mutta Erikin kuoleman jälkeen olen niin hirveän yksin, tyttö selitti
kiireisesti, — Mauno on myös yksin, nyt...

— ... ja yksinäisyyden tunne vetää teitä vastustamattomasti toistenne
seuraan, Rauta täydensi hyväntahtoisesti. — Rakas lapsi, voitte
kokonaan unohtaa minut. Saatte häipyä täältä, milloin itse haluatte.
Yhden ehdon kuitenkin asetan.

Oili vältti katsomasta häneen tiedustaessaan matalasti:

— Se on?

— Että ette ota Horniaa liian vakavalta kannalta. Hän ja Margit
ovat monesti eronneet toisistaan vihassa. Ennen pitkää he kuitenkin
hakeutuvat jälleen yhteen, aina.

Tyttö nyökkäsi. Mutta samalla hän hymyili.

He palasivat ruokasaliin samanaikaisesti kuin Liuste ja hänen
tanssitoverinsa. Hento maalari riensi heitä vastaan.

— Arvasin minun vuoroni nyt tulevan. Siunattu radiogramofoni, joka
vaihtoi tangon Raudan inhoamaksi sambaksi. Tule, Oili!

Kuin kaksi iloista lasta he riensivät käsikkäin saliin.

Maire oli myös noussut pöydän äärestä. Kireästi hän sanoi:

— Tule työhuoneeseen, Risto! Tahdon heti puhua kanssasi!

Hänen käskevä äänensävynsä häkellytti toimitusjohtajan. Tämä seurasi
muutaman askelen tahdottomana tyttöä, joka oli vihaisesti kiepsahtanut
kannoillaan kohti eteiseen vievää ovea. Kynnykseltä Liuste käännähti
kuitenkin sanomaan:

— Anteeksi, hyvät vieraani, hetkinen. Tämä ei kestä kauan.

Maire tarttui määräävästi hänen käsivarteensa. Tuokioksi molempien
naisten katseet yhtyivät. Sitten Margit purskahti iloiseen nauruun ja
heittäytyi huolettomasti istumaan pöydän ääreen. Maire valahti kalman
kalpeaksi ja kiskaisi tanakan toimitusjohtajan mukaansa.

— Nyt samppanjaa, tuomari!

Rauta täytti Margitin lasin. Hiljaisesti hän kysyi:

— Miksi ihmeessä te nauroitte äsken?

Tulipunaiset huulet kaartuivat kovaan hymyyn.

— Koska halusin saattaa hänet lopullisesti tasapainosta. Mikään ei
loukkaa häviölle joutunutta naista niin kuin vasten kasvoja viskattu
voittajan nauru.

— Oletteko siis jo varma voitostanne?

Nainen kohautti kulmakarvojaan.

— Hyvänen aika, tuomari, hän hämmästeli, — mihin te luulette minun
käyttäneen nämä tunnit?

Kiivasta väittelyä alkoi kuulua kaksien suljettujen ovien takaa. Naisen
kimeä ja miehen karkea ääni kävivät yhä kiihkeämmiksi.

— Tuo on ainoastaan välttämätön loppuselvittely, Margit virkkoi
tyynesti maistellen samppanjaa. — Risto lupasi ajaa tytön tänä yönä
tiehensä. Minä jään tänne.

Hänen katseensa kiersi arvostelevana huonetta.

— Oikeastaan tunnen viihtyväni täällä. Huoneisto on mukava ja kaunis.
Siivoojatar tulee joka aamu ja hoitaa kaiken lounaaseen asti. Sitä
paitsi Risto on luvannut, ettei minulta tule mitään puuttumaan. On
hauska taas saada kunnollisia vaatteita ja koruja! Aikanaanhan Mauno
kantaa ne yksitellen panttilainakonttoriin. Mutta se on sen ajan murhe.
Huomenna siunataan jo monessa liikkeessä minun ostovimmaani.

Hän naurahti huolettomasti.

— Missä Mauno ja hänen uusi vaalea ihastuksensa ovat? hän kysäisi. —
Tanssivatko he yhä?

Rauta pistäytyi salin ovella. Ketään ei ollut siellä. Samassa
radiogramofonikin lopetti musiikin.

Hän palasi ilmoittamaan:

— Ilmeisesti he ovat lähteneet.

Margit sanoi levollisesti:

— Arvasin sen. Sittenpä olemme tällä kertaa tasoissa... Juotteko
kanssani vielä lasillisen, tuomari?

Rauta nyökkäsi ja kaatoi samppanjaa kummallekin.

Nainen nousi seisomaan ja kohotti lasinsa. Hän oli kaunis valojen
kimallellessa ylpeästi pystyssä olevan pään sysimustassa tukassa ja
suurissa, tutkimattomissa silmissä. Vaarallisen kaunis, Rauta totesi.
Hiljaisessa mielessään hän lisäsi: Risto Liuste parka!

— Näkemiin, tuomari!

Kun mies oli vetämässä päällystakkia ylleen, Mairen hillitön nyyhkytys
kantautui eteiseen. Sen keskeytti toimitusjohtajan ärjyntä:

— Ole ulisematta! Ellei tämä sekki sinetöi suutasi, niin saat jotakin
vallan muuta! 50.000 markassa on sinulle kipurahoja enemmän kuin
kyllin, senkin lutka!

Margit kuiskasi:

— Minä en petä teitä, tuomari, enkä toiveitanne!

Kahdestoista luku.

LEHTI ALKAA KÄÄNTYÄ.

Lounaan jälkeen Rauta istui työhuoneessaan Inkerin kanssa kahden kahvia
maistellen. Hän oli lopettanut selostuksensa jutun uusimmista vaiheista
ja sytytteli savukettaan.

— Minusta tuntuu, vaimo virkkoi hiljaisesti, — ettemme tällä kertaa
edisty lainkaan. Vai tiedätkö sinä ehkä jo, kuka vastassa on?

— En.

— Niinpä en käsitä, miten voit olla hyvällä tuulella, Inkeri huomautti.
— Olet ollut päiväkausia synkkä kuin myrskyn merkki. Mutta tänään sen
kuin vain viheltelet. Luulin sinun jo ratkaisseen koko arvoituksen.

Hetken kuluttua hän lisäsi hieman pisteliäästi:

— Vai oliko sinulla viime yönä Risto Liusteen luona niin hupaisaa, että
se hymyilyttää sinua vielä?

Rauta hymähti.

— Ei erityisemmin, hän torjui. — Mutta jos herttainen vaimoni aikoo
jatkuvasti hapantua tuohon suuntaan, niin kenties vähitellen rupean
katsomaan maailmaa toisin silmin.

Inkeri hypähti hänen syliinsä ja pörrötti hänen tukkaansa.

— Uskallapa vain, sinä iso, tuhma mies. Tai oikeastaan... Eräs toinen
oli tuhma nyt. Pitääkö minun pyytää anteeksi?

— Ei. Olen, muuten, ajatellut tilata ensi lauantaiksi meille molemmille
lentoliput Tukholmaan. Voisimme jättää lapset ja kodin viikoksi Marin
hoiviin ja huvitella hieman kaiken tämän roskan päälle.

Vaimo suuteli häntä.

— Ensi lauantaiksi? Ihanaa. Mutta, Kaarlo, sanoithan juuri äsken, ettet
tiedä...

— En tiedäkään vielä. Minulla on kuitenkin nahoissani sellainen tunne,
että lehti alkaa jo kääntyä.

Samassa puhelin pärähti soimaan.

— Rauta.

— Ahvenisto täällä.

Rikospoliisin päällikön ääni oli reipas. Innostuneesti hän jatkoi:

— Sinun pikku ystävättäresi Pohjoisrannalla on näppärä tyttö. Oli
hieno veto sinun puoleltasi sijoittaa hänet Aira Muroleen huoneistoon.
Sinulla taitaa sittenkin olla parempi tunto sormenpäissäsi kuin meillä
tavallisilla poliisihurtilla. Älä kuitenkaan tästä ylpisty. On, näes,
monta asiaa...

Rauta keskeytti hänet kärsimättömästi:

— Onko odotettu »Unen kaupparatsu» eksynyt sinne?

— Eksynytpä hyvinkin, Ahvenisto naureskeli leveästi. — Uiskenteli
rauhallisesti kuin hauki rysään. Kuinka lie tyttönen leperrellyt hänen
kanssaan? Joka tapauksessa hän sai miehen istahtamaan siksi aikaa, kun
itse hakisi naapurinrouvalta rahaa. Sieltä hän soitti suoraan meille.
Sievästi hoidettu juttu. Palatessaan hän osti myrkkykauppiaalta kolme
pakkausta marijuanasavukkeita. Ne sinä saat, muuten, maksaa. Valtiolla
ei ole varoja sellaiseen ylellisyyteen... He sopivat keskenään jo
isommistakin kaupoista, kunhan Sormaala hankkisi rahaa enemmälti.
Niiden menojen vuoksi sinun ei sentään tarvitse saada harmaita hiuksia.
Siltä vaaralta minä olen suojellut sinut. Tuo miekkonen ei vähiin
aikoihin kauppaa mitään. Mieheni sieppasivat hänet samaisen talon
porraskäytävässä.

— Tapaus on kai selvä?

— Selvä kuin päivä! rikospoliisin päällikkö ihasteli. — Pidätetylle
ei jätetty mitään mahdollisuutta vapautua taskuissaan vielä olevista
marijuanasavukkeista. Lisäksi häneltä löytyi aikamoinen määrä
purukumia. Käytätkö sinä sitä?

— En. Sen sijaan olen joskus havainnut Martti-pojan jauhavan suussaan
tuota moskaa.

Ahvenisto myhähteli.

— No, hänelle en voi näitä hienoja amerikkalaisia purukumipakkauksia
lähettää, hän selitti. — Hän on minun pieni, uskollinen ystäväni,
varmasti hartaampi ystävä kuin sinä, Kaarlo. Noista pakkauksista lienee
syytä mainita, että ne sisälsivät kaikki heroiinia ja kokaiinia.

— Hieno kaappaus, Rauta totesi. — Joko olet kuulustellut myrkyn
levittäjää?

— En. Kävin ainoastaan ohimennen toteamassa, millainen lintu hän on.
Täydellinen ihmisraunio. Lähinnä hän muistutti likaista, kapista
koiraa. Annan täyden arvon pikku Sormaalan urheudelle. Melkeinpä
nainen kuin nainen olisi inhoten vetänyt oven kiinni tuollaisen tyypin
nenän edestä. Entinen ylioppilas tuo renttu kuuluu olevan, mutta siitä
entisyydestä on varmasti kauan.

— Entinen ylioppilas, Rauta toisti. — Kuulustellessasi häntä älä unohda
kysyä, tunsiko hän Paavo Paatsaman.

— Selvä, rikospoliisin päällikkö lupasi. — Hän saa luvan puhua minulle
paljon!

— Älä ole liian varma. Vai ovatko miehesi onnistuneet kuritushuoneessa
kirvoittamaan jonkun kielenkannat Oiva Alatin kuolemansyystä?

Ahveniston hyvätuuli sai pahan kolauksen. Hän ryiskeli kiusaantuneesti.

— Eivät, eivät vielä, hän myönsi. Saman tien hän vaihtoi puheen
aihetta: — Muuten, kyllä naissydän on kumma kapine. Miehinen mies ei
opi sitä kai milloinkaan ymmärtämään.

— Mistä tämä syvämietteinen ajatelma? Rauta kysyi pilaillen.

— No, minä otin auton ja ajoin Pohjoisrannalle. Halusin omakohtaisesti
käydä onnittelemassa pikku Sormaalaa hänen loistosuorituksensa
johdosta. Luulin löytäväni hänet riemullisella mielellä. Mitä vielä!
Hän istui — itkemässä. Käsitätkö sinä mokomaa?

Rauta jätti hänen kysymyksensä vastaamatta.

— Annetaan hänen itkeä itkunsa, hän sanoi. — Minä lähden tästä
toimistooni. Saatuasi kuulustelun suoritetuksi soita sinne.

Kuultuaan uutisen Inkeri huudahti säteillen:

— Sinä aavistit siis oikein! Lehti alkaa kääntyä.

Mies virkkoi vakavasti:

— Tämä lanka ei auttane meitä pitkälle. Luullakseni liigan johtaja
tietää jo Pohjoisrannalla tapahtuneesta pidätyksestä.

Vaimo säpsähti.

— Pelkäätkö tuota entistä ylioppilasta odottavan saman kohtalon kuin
nuorta meripoikaamme? hän tiedusti hermostuneesti. — Kun kerran Oiva
Alatti saatiin vanginvartijain keskellä vaiennetuksi, niin...

Hän jätti lauseensa kesken. Rauta rauhoitti häntä:

— Sitä vaaraa ei ole. Olen sopinut Ahveniston kanssa kaikista
tarpeellisista varokeinoista. Liiga, jota vastaan kamppailemme, on
kyllä mahtava. Mutta se puree hampaansa poikki, jos yrittää näihin
pidätysselleihin. Enemmän olen huolissani Oili Sormaalan vuoksi. Hänet
on paras toimittaa muutamiksi päiviksi turvaan.

Kun Rauta tuli toimistoonsa, pieni eteistyttö tervehti häntä
riemastuneena:

— Voi, miten hauskaa, että tuomari tuli jo!

— Kiitoksia, pikku Ulla. Oletko sinä ehtinyt kaivata minua?

Tyttönen lehahti punaiseksi.

— Minä? Tietysti minäkin. Mutta myös muut. Neiti Meronen ja tuomarit.
Lisäksi täällä on eräs vieras...

Hän vitkasteli hetken, ennen kuin täydensi:

— ... herra.

— Mainiota, pikku Ulla. Niinpä minulle ei kerkiä ensi hätään tulla
ikävä.

Tuskin Rauta oli ehtinyt istahtaa työpöytänsä ääreen, kun solakka,
punatukkainen sihteeri astui huoneeseen.

— Uutisia, neiti?

— Paljon. Tänään tuomarilla ei ole aihetta moittia meitä siitä, ettei
meillä ole mitään kerrottavaa.

— Erinomaista. Istukaa ja pankaa tupakaksi.

— Kiitoksia, tuomari. Mutta kenties minun olisi paras luovuttaa
vastaanottolippu numero 1 sille hermostuneelle herralle, joka on
tuntikauden istunut huoneessani. Hän on ehtinyt jo kymmenesti vannoa
painuvansa tiehensä, kun teitä ei kuulunut. Hänellä on kuulemma kiire
syömään ystävättärensä kanssa.

— Kuka on tuo onnenpoika?

— Taiteilija Hornia.

Rauta vihelsi.

— Lyhentäkäämme siis hänen piinaansa. Antakaa hänen tulla.

Hento maalari ryntäsi sisään kiukkuisena. Katsoessaan hänen pitkänä
heiluvaa tukkaansa ja kulunutta samettitakkiaan pöydän ääressä istuja
käsitti, miksi pieni eteistyttö oli epäröinyt nimittää tätä vierasta
herraksi.

— Missä hitossa sinä oikein päiväsi maleksit, Kaarlo? Eikö sinulla ole
mitään virka-aikaa?

Isäntä tarjosi taiteilijalle savukkeen ja kysäisi:

— Onko sinulla?

Hornia kohautti ylenkatseellisesti hartioitaan. Hän heitti pöydälle
laskostetun paperin.

— Mikä tuo on? Rauta tiedusti. — Laskuko, jonka kuvittelet minun
maksavan?

— Margitin tiedoitus sinulle.

— Oletko tavannut hänet?

Maalari nauroi toisen hämmästykselle.

— Tietysti olen. Sovimme etukäteen, että tapaisimme joka päivä kello
12:lta Konservatoriossa väliaikatiedoituksia vaihtaaksemme. Voi,
veljeni, olisitpa nähnyt, millaisiin hienoihin hepeniin se tyttö oli
ehtinyt laittautua! Vaikea minun oli tuota hienon maailman naista
omakseni tuntea. Et sinä suotta ennustanut, että Tornin ravintolalasku
jäisi vain vähäiseksi alkusoitoksi. Margit on jo aloittanut vallan
vimmatunmoisen tuhlausoopperan säveltämisen ja makua hänellä on.

Rauta tuskin kuuli hänen ylistelyjään. Hän tutki paperilapulle
kiireisesti viskattua sanomaa:

 »R. on vaikeampi tapaus kuin luulinkaan. Minun oli annettava hänelle
 periksi enemmän kuin olin aikonut — tosin vain vähän enemmän —
 ennen kuin sain hänestä mitään irti. Sopivassa tilanteessa sanoin
 tarvitsevani kokaiinia tai jotakin muuta samanlaista virkistystä.
 Silloin hän räjähti. Hän käski minun panna huoneiston vaikka
 ylösalaisin, mutta mitään huumausaineita en löytäisi. Hirmuisesti
 sadatellen hän ärjyi: »Johan nyt on kirottua, että sinäkin...! Entisen
 vaimoni, tuon kaikkien myrkkyjen orjan, heitin siitä hyvästä ovesta
 jo ulos, ja nyt sinä...!» Minä katsoin asialliseksi antaa hänelle
 korvapuustin ja kivahtaa: »Uskallapa verrata minua vielä kerran
 häneen.» Sovintohan siitä sitten syntyi, vähitellen... Luullakseni
 olette nyt saanut vastauksen toiseen kysymykseenne. Toiseen toivon
 voivani pian palata.

 M.»

Taiteilija kysäisi:

— Onko tiedoituksella arvoa?

— Jonkin verran, Rauta myönsi. — En kuitenkaan oikein usko sinun
odottaneen minua täällä tämän paperin vuoksi. Olisit voinut jättää sen
sihteerilleni. Sinulla on ehkä muutakin asiaa.

Hornia pureskeli huuliaan. Sitten hän myönsi vastahakoisesti:

— Onhan sitä, vähin. Olen, näes, luvannut viedä Oilin syömään. Näin
alkuun hän ehkä kauhistuisi pennittömän miehen taktiikkaa. Ajattelin
vipata sinulta, noin ikään tulevaisuuden laskuun.

Rauta naurahti.

— Uumoilin jotakin sen suuntaista.

Hän otti lompakostaan kaksi suurta seteliä.

— Saat nämä, mutta et lainaksi. Sinun on vedettävä Oili Pohjoisrannalta
ateljeehesi ja pidettävä häntä muutamia päiviä piilossa. Tämä ei ole
mikään ehdotus, vaan käsky. Sano se hänelle.

Hento maalari pisti setelit liivintaskuunsa.

— Pienemmänkin rahan voimalla olisin hyväksynyt niin mieluisan käskyn.
Näkemiin, Kroisos!

Hyräillen hän jätti huoneen.

Soittokellon kutsumana tyylikäs sihteeri ilmestyi näkyviin. Tarjottuaan
savukkeen ja siihen tulta päällikkö kysyi:

— Miten, ompelijattaren luona käyntinne sujui? Odotan siitä paljon.

Neiti Meronen pudisti valittaen päätään.

— Silloin petytte, tuomari. Sain kyllä ompelijattaren pään ohjeittenne
mukaisilla tilauksilla pyörälle. Venyttämällä keskustelua malleista
pääsin laskelmien mukaan myös siihen, että hän kutsui minut välillä
kahville vieressä olevaan asuinhuoneeseensa. Siellä tapasin hänen
sisarensa.

— Liusteen entisen rakastajattaren.

Sihteeri nyökkäsi. Hän näytti olevan ymmällä.

Rauta pyrki auttamaan häntä tiedustelemalla:

— Mikä teitä askarruttaa?

— Olen nähnyt toimitusjohtaja Liusteen. En oikein käsitä, miksi tuosta
tytöstä on tullut »entinen». Hänhän on tavallaan hyvin komea. Luulisi
häntä pikemmin liiankin hyväksi...

— Mutta te ette ole nähnyt Margitia, mies huomautti. — Pääsittekö
lainkaan juttusille Mairen kanssa?

— Hyvin vähän. Hän säikkyi jokaista hänelle osoittamaani sanaa.
Ompelijatar selitti sisarensa juuri menettäneen toisten kataluuden
vuoksi hyvän paikan. Maire itse vaikutti katkeralta ja siltä kuin
hän pelkäisi jotakin. Muuta en saanut hänestä irti. Olen pahoillani,
tuomari...

Rauta nyökkäsi tytölle rohkaisevasti.

— Älkää suotta murehtiko, neiti. Tulos se on, pienikin. Onko
suurenmoisilla juristiapulaisillanikin jotakin ilmoitettavaa?

Sihteeri ilmoitti nousten:

— On, kummallakin.

— He ovat varmasti pitäneet kiirettä päästäkseen irti heille
antamistani ja heille vastenmielisistä urakoista, Rauta virkkoi
viivytellen. — Talvisodasta on kauan, eikö olekin, neiti?

Paula Meronen nyökkäsi. Hän oli epävarma siitä, mihin päällikkö
odottamattomalla hyppäyksellään tähtäsi.

— Niinpä loistavat apulaisen! voisivat vähitellen unohtaa, että he
sattuivat silloin, vuosia sitten, minun kanssani yksiin. He ovat,
kumpikin ällällään, asiantuntijoita. Sitä paitsi he likipitäen
rakastavat omia rauhallisia juttujaan. Miksi ihmeessä he eivät perusta
omia asianajotoimistoja saadakseen, kokonaan omistautua niille?
Voitteko te, neiti, vastata siihen kysymykseen?

Sihteeri hymyili.

— Kyllä, hän sanoi. — Tuomari itse vastasi siihen jo. Talvisota, sen
siteet eivät katkea.

Rauta pyyhkäisi kämmenellä otsansa ylitse.

— Kaikki punatukkaiset ovat romantikkoja, hän väitti. — Se ei ole
lainkaan hullumpaa. Ei punainen tukka. Eikä romantiikka. No, aloitetaan
Rajasesta. Hän on joka tapauksessa noista kahdesta herrasta vähemmän
hermoille käyvä.

Tukeva, vaaleatukkainen tuomari myhäili tullessaan:

— Tännehän on tänään oikein jonotettava. Se siitä tulee, kun päällikkö
näyttäytyy ainoastaan kerran viikossa. Puhelinmääräyksiä sinä sen
sijaan osaat kyllä tiheään tiputella.

— Häiritsinkö sinua ehkä liiaksi tänä aamuna soittaessani?

Rajanen silmäsi hieman levottomana vanhaan toveriinsa.

— Leikkiähän minä vain yritin laskea, hän puolustautui. — Et kai pannut
pahaksesi?

— En. Paina puuta ja ota savuke.

Tukeva mies hakeutui nojatuoliin. Hänen oli vaikea saada jäykälle
oikealle jalalleen mukavaa asentoa. Näin syksyisin tuo vuosien takainen
sodassa saatu vamma tuntui tavallista ilkeämmin.

— Olen viettänyt tänään tuntikausia Tähti-kahvilassa, hän aloitti. —
Mistä lienevätkin keksineet sellaisen nimen tuolle Korkeavuorenkadun
kuppilalle? Se tuntui suorastaan irvokkaalta silloin, kun pureskelin
siellä kaurapuuroa. Tällaiset yksityiskohdat eivät kuitenkaan
kiinnostane sinua?

— Eivät erityisemmin, Rauta myönsi.

Rajanen huokasi.

— Lopulta pääsin kahdenkeskiseen jutteluun kassanhoitajattaren kanssa,
hän jatkoi. — Sain selville ainoastaan kaksi seikkaa. Ensinnäkin eukko
on rahavaikeuksissa. Toisekseen hän pelkää kauheasti jotakin. En
päässyt selville siitä, ketä tai mitä.

Rauta punnitsi kuulemaansa. Sitten hän virkkoi:

— Ne olivat tärkeitä tietoja. Kiitokset sinulle vaivannäöstäsi!

Kun toinen huojentuneena yritti jo nousta, hän virkkoi:

— Hetkinen vielä, ennen kuin palaat omiin töihisi. Millainen
Tähti-kahvilan henkilökunta on?

— Kassanhoitajattaren lisäksi vain kaksi nuhruista tarjoilijatarta.

— Ei mitään eteismikkoa ottamassa päällysvaatteita vastaan?

— Ei.

— Sattuiko asiakkaissa olemaan siellä viipyessäsi kiintoisia tyyppejä?

— Ei. Tai oli sentään eräs. Nimittäin minä.

He nauroivat molemmat.

— Painu tiehesi, sinä »kiintoisa tyyppi». Pyydä Niinistöä tänne.

Tulija oli hintelä ja kalvakka mies. Kehoittamatta hän heittäytyi
vastapäätä päällikköään ja nappasi pöydältä savukkeen suuhunsa.

— Terve, sinä rikollisten ja palkkaorjiesi kauhu! hän tervehti
irvistellen.

— Kuuluuko uutta?

Tuomari Niinistö hymähti.

— En minä muuten olisi sinun puheillesi ilmoittautunut, hän sanoi
purevasti. — Sinä olet aivan liian pulska ja hyväntuulinen, jotta
tällainen käsipuoli kurjimus erikoisesti kaihoaisi päästä peilailemaan
sinua vastaan omaa surkeuttaan.

— Hapan sinä olet aina ollut, Rauta huomautti. — Mutta jos alat suistua
itsesääliin, niin se on jo lopun alkua. Minun täytynee varoittaa
vaimoasi.

Kalvakka mies tulistui:

— Jätä sinä Annikki rauhaan! Vaikka hän kerran olikin sihteerisi, niin
enää hän ei ole holhouksesi tarpeessa. Miksi hitolla et voi pysytellä
pelkissä virka-asioissa?

Päällikkö kehoitti levollisesti:

— Jospa itse koettaisit keskittyä niihin.

— Enkö minä muka sitä sitten tee? Niinistö tuhahti. — Nytkin odotan
vain tilaisuutta päästäkseni ojentamaan tämän lapun »teidän armollenne».

Paperissa oli nimi: Matti Urkela.

— Tuo äijä on etsityttämäsi vuokra-autoilija. Nykyinen osoite on
Katajanokka, lääninvankila.

Rauta lausui lämpimästi:

— Hienoa, erinomainen tulos!

Toinen torjui happamesti:

— Älä kuvittele sitä minun saavuttamakseni. Muuan pestaamistani
kolmesta juristiylioppilaasta tavoitti eilisiltana autonkuljettajan,
joka kysymyksessä olevaan aikaan oli ollut Mariankadun pirssissä.
Poika pääsi hyvin juttuun hänen kanssaan. Ainoastaan kaksi vaunua
oli äijän kertoman mukaan ollut tuona iltapäivänä kello 17:n maissa
autoasemalla. Kuljettajat olivat jutelleet keskenään, kun puhelin
soi. Urkela oli mennyt vastaamaan. »Olipa sillä tytöllä kaunis ääni,»
hän oli huomauttanut toverilleen. »Noudatko hänet kaukaa?» tämä oli
udellut. »Aivan läheltä, Pohjoisrannalta,» Urkela oli vastannut. Tuo
»kaunisääninen tyttö» Pohjoisrannalta oli ilmeisesti Aira Murole.

— Niinpä niin, Rauta yhtyi. — Tiesikö kertoja, minkä vuoksi Matti
Urkela on joutunut vankilaan?

— Ei. Ukko oli vain vakuuttanut: »Mistä ne Mattia syyttänevätkin, niin
valetta se on. Hän on raitis ja rehellinen mies.»

Yksin jäätyään Rauta mietti vain tuokion. Sitten hän tarttui puhelimeen.

— Onko vankilanpastori Saana tavattavissa?

Kesti kotvan, ennen kuin hiljainen ääni kuului:

— Saana puhelimessa.

— Kaarlo Rauta täällä. Muistatko vielä nimen?

— Oh, sinä... Onpa siitä vuosia...

— Voinko tulla heti tapaamaan sinua?

— Tietysti. Tervetuloa.

Rauta jätti Cadillacin toimistonsa eteen ja ajoi vuokra-autolla
Katajanokalle.

Pastori ei ollut huoneessaan. Hänen ilmoitettiin kuitenkin tulevan
pian. Vieras astui ikkunan ääreen ja katseli kivettyä pihamaata ja
taustalla olevaa korkeaa, punaista tiilimuuria. Tuon muurin portti oli
äsken kohteliaasti avattu hänelle, ja yhtä vaivattomasti hän hetken
kuluttua pääsisi siitä ulos. Mutta niille puolelletuhannelle miehelle
ja naiselle, joiden sellien kalteri-ikkunoista vain vähäinen osa näkyi
tähän, kolmikerroksinen kolkko talo merkitsi harmaata, ahdasta ja
masentavaa elämänpiiriä ties kuinka moneksi vuodeksi. Miten paljon
henkistä hätää, katkeruutta ja kapinallisia ajatuksia mahtoikaan olla
raskauttamassa sen pienoismaailman ilmapiiriä, jonka armottomana
uloimpana rajana tiilimuuri oli.

Hänen mietteensä keskeytti kynnykseltä kuuluva hiljainen ääni:

— Sinäpä et vitkastellut. Niin, olen kuullut, että sinusta on tullut
entistä nopeampi käänteissäsi.

Rauta kätteli sydämellisesti pientä, laihaa pastoria. Tämän tummat,
askeettiset kasvot olivat ystävällisessä hymyssä. Silmälasien takaa
välkkyvä katse oli hyvin lempeä.

— Teillä on täällä autonkuljettaja Matti Urkela. Voisitko nyt heti
huomiota herättämättä kutsuttaa hänet tänne? Minulla on kaikki
tarpeelliset valtakirjat taskussa.

Saana nyökkäsi.

— Sen uskon. Odota nyt sentään hiukan. Autonkuljettaja Matti Urkela...
Niinpä tosiaan. Hän on tutkintovanki. Hiljainen, kiltti mies... Käyn
itse noutamassa hänet.

Pappi palasi neljännestunnin kuluttua seurassaan keski-ikäinen tanakka
mies. Tämän leveät, avoimet kasvot olivat huolekkaissa rypyissä.

— Minulla on tässä töitä, pastori mutisi ja vaipui pöytänsä ääreen
tutkimaan kirjepinkkoja.

Rauta viittasi autoilijaa istahtamaan viereensä sohvalle. Miehet
mittelivät katseillaan tovin ääneti toisiaan.

— Te siis haluatte auttaa minua, tutkintovanki virkkoi. — En käsitä,
miksi. Mutta luotan teihin. Apua minä sitä paitsi nyt tarvitsen.
Minulla on nuori vaimo ja lapsi, joista olen huolissani. Olen ajanut
autoa parikymmentä vuotta. En ikinä ennen ole joutunut poliisin kanssa
tekemisiin. Vuosi sitten sain ostetuksi oman auton. Nyt sanovat
minun kaiken muun lisäksi menettävän ajokorttini. Enkä kuitenkaan
tiedä tehneeni mitään väärää. Olen tullut ajatelleeksi noiden kahden
oudon tapauksen solmiutuvan yhteen. Oikeastaan se oli kelloseppä,
joka kuultuaan tarinani sanoi, että minä olen kai polkenut jonkun
mahtimiehen varpaille.

— Kelloseppä?

Urkela nyökkäsi.

— Niin, hän on tämän talon melkein vakinaista väkeä, hän hymähti. —
Muuten mukava mies. Päiväkävelyillä olen tutustunut häneen pihamaalla.
Vapaaksi päästyään hän ei malta olla juomatta. Niin hän päätyy aina
uudelleen tänne. Ammatissaan hän on taitava. Lähettävät tännekin
hänelle suuret määrät kelloja korjattaviksi... Mutta minä taidan
pitkästyttää puheillani teitä, tuomari. Täällä tulee vain kumma halu
puhua, kun kerran tapaa jonkun...

— Minulla on hyvää aikaa, Rauta lausui.

Hän tarjosi tutkintovangille savuketta. Päätä pudistaen tämä torjui:

— Minä en polta. Kiitoksia vain... On sellaisia nuoria miehiä, jotka
myös palaavat tänne aina. Jos he ovat kolme tai neljä kuukautta
poissa, toiset jo ihmettelevät. Eikä heissä kuitenkaan pohjaltaan ole
vikaa. He ovat vain jo lapsina jääneet vanhemmistaan ja joutuneet
aloittamaan kasvatuslaitoksessa. Sen jälkeen heillä on kuin Kainin
merkki. Mitä yhteiskunta voisi vaatia noilta ammattitaitoa vaille
jääneiltä leimattuaan itse heidät hylyiksi? Surkea oli myös sen
nuoren tytön kohtalo, joka irtolaisuudesta tuomittuna joutui tänne.
Hän, raukka, vähän päälle kahdenkymmenen, pyysi päästä ensimmäisenä
iltana eristyskoppiin saadakseen olla yksin. Seuraavana aamuna hänet
löydettiin siellä hirttäytyneenä. Hänen »irtolaisuutensa» kerrottiin
olleen siinä, että hän erääseen herraseuraan jouduttuaan oli
pilkallisesti kieltäytynyt antautumasta näiden leikkikaluksi. Kaiken
tämän valossa minustakin on alkanut tuntua turhalta potkia tutkainta
vastaan. Kai minun ja perheeni on määrä tuhoutua. Syytä ja tarkoitusta
en siihen kyllä käsitä.

Pastori Saana kohotti päänsä ja katsoi Rautaa silmiin. Sitten hän
painoi kädet korvilleen ja syventyi jälleen lukemaan kirjeitä.

— Minä aion pitää huolen siitä, että te ette tuhoudu, Urkela, Rauta
sanoi. — Kertokaa nyt noista kahdesta teille sattuneesta oudosta
tapauksesta.

Toivon kipinä oli syttynyt autonkuljettajan silmiin. Hän ei itse
käsittänyt, miksi hän luotti niin ehdottomasti tähän kookkaaseen,
rauhalliseen herraan. Innokkaasti hän aloitti:

— Eräänä iltana viime viikolla havaitsin autoni koneen reistailevan.
Ajoin korjauspajalle. Siellä totesimme vian suuremmaksi kuin
olin luullut. Minulla olisi ollut kiire kotiin. Oli näet vaimoni
syntymäpäivä ja olin luvannut palata ajoissa ehtiäkseni mukaan
sukulaiskekkereihin. Muuan tuttu kuljettaja lupasi laittaa autoni
kuntoon, jos minä puolestani veisin hänen kuormavaununsa meillä päin
olevaan garaasiin. Mutta taidan kuluttaa liiaksi tuomarin aikaa näillä
yksityiskohdilla?

— Ette lainkaan. Jatkakaa.

— Niin lähdin ajamaan. Satoi kuin saavista kaataen. Sörkän perukoilla
kaksi ihmishahmoa viittilöi keskellä katua minulle epätoivoisesti.
Minun kävi sääli tuota likomärkää pariskuntaa. Siksi pysäytin
kuullakseni, minne päin heillä oli matka. Kun se ei merkinnyt minulle
mutkaa, otin heidät kyytiin. Nuori nainen istahti viereeni ja mies
oven puolelle. He olivat hieman iloisella tuulella. Nainen otti esiin
pullon ja rupesi tyrkyttämään sitä minulle. Välttääkseni kinastelua
olin ryyppäävinäni vuoroin heidän kanssaan, mutta pidin peukalon pullon
suulla. Niin tultiin heidän ilmoittamansa talon luo, ja he hyppäsivät
alas. Siihen minäkin jäin. Kuinka lie kone päässyt sammumaan, enkä
saanut sitä sytyttämään. Kun olin kumartuneena tutkimaan, missä vika
voisi olla, pariskunta palasi mukanaan — poliisi!

Kertoja keskeytti nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä käänne kuulijaan
teki. Rauta virkahti:

— Jotakin sellaista odotin. Tuo pariskunta, jonka hyvänhyvyyttänne
poimitte kadulta viereenne, ei varmasti ollut niin märkä kuin
otaksuitte. Luullakseni se oli ollut jäljillänne jo ennen
korjauspajalle menoanne ja ajoi sitten autollaan edellenne.

Urkela pudisteli kummastuneena päätään.

— Teitä ei taida hämmästyttää liioin se, mikä seurasi. Pariskunta
syytti minua juopuneena ajamisesta. Poliisi ei ottanut uskoakseen
minun vastaväitteitäni. Heitähän oli kaksi, ja he olivat hienosti
pukeutuneita. Poliisipiiriin lähtö siitä tuli. Konstaapelin kanssa
astelin edellä, ja pariskunta seurasi kannoillamme.

— Perille tullessanne tuo kaunis pari oli kuitenkin häipynyt.

— Mistä te senkin arvasitte? autonkuljettaja ällisteli. — Häipynyt,
niin. Mutta iltayö meni, ennen kuin sain poliisipiirin herrat
vakuuttuneiksi siitä, etten ollut ryypännyt sinä iltana, yhtä vähän
kuin ennenkään.

— Se oli siis tapaus numero 1, Rauta totesi.

— Niin, toinen oli sitten sitä pahempi. Se sattui jo seuraavana
iltana. Olin päättänyt olla ajossa koko yön. Kello 2:n maissa muuan
lihava herra työntyi autooni. Hän oli kai ollut paremmanpuoleisilla
illallisilla, koska oli melkoisen humaltunut. Käskettyään ensin ajaa
Seurahuoneelle hän äkisti kysyi, tietäisinkö, mistä saisi tyttöjä.
No, sellaista sattuu. Yöajossa joutuu väliin kokemaan kaikenlaista.
Vastasin kohteliaasti, etten tiennyt. Hän komensi ajamaan Bulevardille
ja pysäyttämään Yrjönkadun kulmaan. Siellä hän kompuroi ulos autosta
ja katosi sumuun. Hetken kuluttua hän tuli takaisin kahden naisen
kanssa, joiden väliin hän sijoittautui istumaan. Minä sain määräyksen
ajaa Kaivopuiston ympäri. Peilistä näin seurueen naukkailevan
ahkerasti. Herra nukahti välillä. Naiset kutittivat hänet hereille,
ja silloinkos siellä mekastus syntyi. Minua rupesi inhottamaan ja
aioin jo käskeä koko joukon autostani ulos. Mutta juuri silloin herra
pyysi pysähdyttämään, jotta tytöt pääsisivät kotiin. Se tapahtui
Tehtaankadulla. Kun en muuta ohjetta saanut, päätin ajaa kyydittäväni
Seurahuoneelle, kuten alun perin oli ollut puhe. Jo puolimatkassa
hän alkoi kuorsata. Perillä minulla oli suuri vaiva ravistella hänet
hereille. Kun vaadin ajomaksua, herra nosti hirmuisen metelin. Hänen
lompakkonsa oli poissa, samoin kultakello!

— Syyttikö hän heti teitä varkaaksi?

— Syytti! Minä olin muka kähveltänyt hänen nukkuessaan hänen kellonsa
ja rahansa. Kun asiaa poliisilaitoksella selviteltiin, hän oli jopa
tuntevinaan minulla olevat kaksi viisituhatmarkkasta omikseen. Olivat
kuulemma laskostetut juuri niin kuin hänellä oli tapana. Hän väitti
minun pitäneen rahat ja heittäneen hänen lompakkonsa kadulle. Poliisit
uskoivat alun perin häntä enemmän kuin minua. Hän oli iso tekijä, joku
turkulainen tehtailija. Kaiken kukkuraksi hänen kultakellonsa löytyi
autoni etuistuimen alta. Se sinetöi lopullisesti kohtaloni. Minä voin
kuitenkin vaikka vannoa...

Rauta keskeytti:

— Teidän ei tarvitse. Joko juttunne on ollut esillä oikeudessa?

— Kerran. Se lykättiin, kun asianomistaja ei ollut saapuvilla.

Kova hymy nousi Raudan huulille.

— Selvä. Palattuanne selliin pankaa tavaranne kokoon. Teidät
siirretään. Muutaman päivän kuluttua olette vapaa. Mutta, Urkela, älkää
kenellekään hiiskuko mitään minusta tai tästä keskustelusta. Muuten
vihollisenne iskevät teitä paljon lujemmin kuin tähän asti.

Ilmeet olivat nopeasti vaihdelleet leveillä, avoimilla kasvoilla.
Epäusko, ilo ja ällistys olivat seuranneet toisiaan.

— Onko minulla vihollisia? autonkuljettaja kummastui.

— On. Päivää ennen kuvailemaanne sateista iltaa teidät tilattiin
Mariankadun autoasemalta Pohjoisrannalle. Muistatteko?

Tanakka tutkintovanki mietti vain tuokion.

— Totta tosiaan, hän ihasteli. — Kyydittäväni oli hyvin kaunis nainen,

— Panitteko merkille, millä mielellä hän oli?

— Iloinen, kovasti iloinen. Hän hyräili operettisäveliä melkein koko
matkan.

— Minne veitte hänet?

— Fredrikinkadun 62:een.

— Oletteko varma?

— Tietysti... Olisiko sillä ajolla jotakin yhteistä minua kohdanneitten
onnettomuuksien kanssa? Se tuntuu...

Rauta katkaisi autoilijan tuumiskelun:

— Älkää mietiskelkö sitä, Urkela. Unohtakaa tämän jälkeen koko tuo
kyyti. Turvallisuudellenne se on ehdottomasti parasta.

Jäätyään papin kanssa kahden Rauta tiedusteli:

— Kuka täällä antaa määräykset vankien siirroista?

— Toinen apulaisjohtaja.

— Vie minut hänen puheilleen.

Saana epäröi tuokion. Sitten hän hymähtäen nyökkäsi. Mutta koputettuaan
käytävän toisella puolella olevaan oveen hän vetäytyi omaan
huoneeseensa.

Tumma, koleannäköinen mies nousi pöytänsä takaa tervehtimään tulijaa.
Tämä esittäytyi:

— Olen tuomari Rauta.

— Minäkin olen juristi, toinen sanoa töksäytti.

— Haluan, että tutkintovanki Matti Urkela siirretään rikospoliisin
huostaan. Voinette järjestää sen heti.

Apulaisjohtaja murahti tyytymättömänä:

— Oho! Ei täällä sellaista kiirettä pidetä.

Nähdessään vieraan rypistävän kulmiaan hän kiirehti lisäämään:

— Te ette ehkä tiedä, miten vakava häntä vastaan nostettu syyte on.
Sitä paitsi hänet on oikeuden päätöksellä nimenomaan passitettu tänne
odottamaan jutun jatkokäsittelyä.

Rauta vastasi kylmästi:

— Turkulainen tehtailija, joka teki ilmiannon, ei ilmestynyt
raastuvanoikeuden ensimmäiseen istuntoon. Hän varoo tulemasta esiin
myöhemminkään. Mutta olipa sen asian laita miten tahansa, pysyn
vaatimuksessani. Tämä valtakirja riittänee tukemaan sitä.

Apulaisjohtaja luki hänelle ojennetun paperin hyvin tarkkaan. Päästyään
loppuun hän hämmentyneenä kumarsi.

— Anteeksi, tuomari, hän pyysi nöyrästi. — Näissä oloissa tietysti...
Hetkinen vain...

Kun Rauta palasi pastorin huoneeseen, tämä otti hänet ilahtuneena
vastaan.

— Hauska, että pistäydyit tänne vielä, Saana sanoi. — Vasten
tahtoanikin kuulin, mitä Urkela jutteli sinulle. Siksi halusin
varoittaa sinua. Älä ota täydestä vankien juttuja. Niiden mukaan he
ovat kaikki syyttömiä ja yhteiskunta ainoa oikea syyllinen.

Kookas vieras tarttui laihaa pastoria molemmin kourin hartioista.

— Hyvä veli, hän virkkoi lämpimästi, — sinulla on kultainen sydän,
ja sinä olet Suuren Opettajan uskollinen seuraaja. Mutta älä anna
vankilaviranomaisten ammattitaudin — jokaisella ammatilla on näet
omansa — samentaa kirkasta lähimmäisrakkauttasi. Kuvittelen joskus
näkeväni ihmisen sydämeen. Siksi uskon — muuan muassa — Matti
Urkelaan... Onko sinulla täällä, muuten, puhelinluettelo?

Saanan uurteiset kasvot olivat punehtuneet. Vanhan toverin kysymys
yllätti hänet. Hieman änkyttäen hän myönsi:

— On, on... Kas tässä.

Rauta jupisi itsekseen:

— Urkela vei Aira Muroleen Fredrikinkadun 62:een... Tahdonpa totisesti
nähdä, missä nainen myrkyn sisäänsä sai...

Hän kumartui tutkimaan puhelinluetteloa K-kirjaimen kohdalta.
Pysähdyttyään tuttuun nimeen hän jähmettyi.

— Siis sittenkin! hän mutisi lyöden luettelon kiinni. — Hän julkesi
tulla reuhaamaan minun luokseni... Se ei ollutkaan häneltä hullumpi
veto. Sillä hän harhaannutti minut jättämään hänet laskuista pois...

Pappi tiedusti hiljaisesti:

— Mitä sanot?

— Puhun vain itsekseni, Rauta virkkoi. — Pidän nuhdesaarnaa itselleni.
Olen ollut aika yksinkertainen. Kuuluneeko se sitten minun alani
ammattitauteihin?

Kaikesta huolimatta hän hymyili tyytyväisenä.

Kolmastoista luku.

OILI SORMAALAN PANOS.

Rikospoliisin päällikkö tuijotti virkahuoneensa pöydällä olevaan
kelloon, jonka viisarit lähenivät kuutta. Ulkona oli jo pimennyt, ja
katulamput oli sytytetty.

Hän kääntyi nojatuolissa savuketta polttelevaan ystäväänsä.

— Voimme kohta lähteä, Kaarlo. Pojat ovat varmasti ehtineet jo
Tähti-kahvilaan ja pidättäneet tarjoilijattaret ja mahdolliset
asiakkaat. Sinähän sanoit kassanhoitajatartädin laittautuvan täksi
ajaksi kellariin ja päästävän meidät toista kautta sisään. Uskotko
hänen pitävän sanansa?

Rauta vastasi ykskantaan:

— Luotan tässä tapauksessa rahan voimaan.

Ahvenisto hörähteli:

— Sitä paitsi eukolla ei ole paljon valitsemisen varaa. Hän on kuin
hiiri loukussa. Ellei hän pysty uuninpiipusta ratsastamaan luudalla
ilmaan, niin pakoa yrittäessään hän juoksee joka tapauksessa miesteni
syliin. Tuhannen sinistä, punaista ja mustaa, veliseni, koituupa tästä
saalis! Miten oikeastaan pääsit Tähti-kahvilan salaisuudesta selville?

Nojatuolissa istuja sivuutti hänen kysymyksensä. Sen sijaan hän itse
tiedusti:

— Mitä sait irti Pohjoisrannalla pidätetystä »Unen posteljoonista»? Et
soittanut siitä toimistooni, vaikka niin sovittiin.

Lihava poliisimies ähki:

— Ei ollut mitään soittamista. Tuo ihmisraunio myönsi tunteneensa
Paavo Paatsaman. Hän kertoi toimittaneensa tälle puolen vuoden ajan
huumausaineita. Mutta pitemmälle en päässyt. Hän irvisteli minulle
vasten naamaa: »Jos sellainen ihme tapahtuisi, että saisitte pomon
kiinni, niin minunkin kieleni kantimet heltiäisivät. Siihen asti: nix!
Huono minun henkikultani on, mutta se on ainoani.»

— Aika ymmärrettävä kanta, Rauta myönsi. Painaen savukkeen tuhkakuppiin
sammuksiin hän lisäsi: — Lähdetään!

Poliisiauto kiidätti heidät nopeasti Korkeavuorenkadulle. Pihamaan
pimeydessä rikospoliisin päällikkö kuiskasi:

— Kuten huomaat, talo on hyvin vartioitu.

He koputtivat matalaan oveen. Se avautui melkein heti. Pienen, hennon
olennon perässä he työntyivät kellarikäytävään. Ikkunattomaan,
kirkkaasti valaistuun varastohuoneeseen tultuaan he tarkkasivat
opastaan. Tämä oli kalpea, kulunut nainen, jonka punaruskeaksi värjätyn
tukan juuret hohtivat valkeilta.

Käheällä äänellä hän kysyi kiihkeästi:

— Onko teillä rahat?

Ahvenisto tulistui:

— Vai siitä päästä...?

Rauta keskeytti hänet:

— Tämän asian hoidan minä.

Hän latoi pöydälle pinkan 1.000 markan seteleitä.

Sormiaan nuollen nainen ryhtyi laskemaan niitä. Loppuun päästyään hän
sujautti rahanipun poveensa.

— Ihan niin kuin sen ensimmäisen herran kanssa puhe oli, hän kujersi
hyvillään.

Räikeästi punatut huulet vetäytyivät rumaan hymyyn, ja hän mutisi
itsekseen:

— Tuo iänikuinen kitupiikki kehtasi haukkua minua »vanhaksi haaskaksi».
Käypä se hänelle kalliiksi. En pyytänyt häneltä muuta kuin vähän lisää
rahaa.

Äkisti vavahtaen hän tiukkasi:

— Onko aivan varmaa, että tehtyäni niin kuin tahdotte pääsen turvaan?

— On, Rauta vakuutti. — Täältähän on yhteys liigan johtajaan?

— En tiedä, onko hän johtaja, nainen huomautti. — Mutta puhelinyhteys
on.

Miesten seuraamana hän meni syvemmälle varastoon. Kasa vanhoja
säkkiriepuja lensi lattialle. Työnnettyään seinälaudoituksen syrjään
hän viittasi takana olevaan puhelinkojeeseen.

Ahvenisto puhkui:

— Onpa niillä vehkeet!

— Nyt soitatte johtajallenne ja ilmoitatte hänelle Tähden sulkemisesta,
Rauta määräsi.

Vanha kassanhoitajatar alkoi vavista. Hän kalvoi kuluneesta
käsilaukustaan savukkeen. Muutamia syviä rintahaikuja vedettyään hän
nosti kuulokkeen ja paino! hälytysnappia.

Römeä-ääninen mies ilmoitti:

— Kuulen.

— Päällikkö?

— Tietysti!

— Numero 23 täällä. Poliisiratsia. Paikka suljettu.

— Sain tiedoituksen toisaalta jo 10 minuuttia sitten. Miksi sinä olet
viivytellyt?

— En uskaltanut ottaa puhelinta esiin, ennen kuin talo hiljeni.

Selitys meni täydestä. Mitään vastaväitteitä ei kuulunut.

— Ketkä olivat ne kaksi poikaa, jotka tarjoilijattarien lisäksi
pistettiin Mustaan Maijaan?

— Kurt ja Alfred.

— Miten itse vältit loukun?

— Olin juuri tulossa täältä alhaalta. Yläoven lävitse kuulin jeparien
aiheuttaman rähinän. He eivät säästäneet äänivarojaan. Pakenin tänne
varaston takaosaan ja vedin varaseinän eteen. Jonkin ajan kuluttua he
tulivat tutkimaan etuvarastoa. Mitään he eivät kuitenkaan löytäneet.

— Hyvä. Odota siellä ohjeita. Soitan hetken kuluttua.

Kassanhoitajatar sulki puhelimen. Hän pyyhkäisi hiestä märkää otsaansa.

— Nyt ryyppy olisi tarpeen, hän huokasi.

Miehet eivät olleet kuulevinaan.

Kun nainen oli kertonut kuulemansa, rikospoliisin päällikkö kuiskasi
ystävälleen:

— Tiedoituksen vastaanottaja ei tunnu olevan liigan johtaja. Nyt hän
varmaan antaa tilanneselostusta ylemmälleen ja saa määräyksensä.

Rauta nyökkäsi ääneti.

Puhelin kilahti.

— Numero 23.

— Kuuntele tarkkaan. Mitään laiminlyöntiä ei saa tapahtua. Vedä johdot
irti, niin ettei niistä jää jälkeäkään. Ne ja koneen otat mukaasi
varmistuttuasi huomaamattomasta pääsystä kadulle. Kuljet Länsisatamaan
ja hallin kiertäen rautatiesillalle. Siellä pudotat kantamuksesi
mereen. Asuntoosi et saa mennä. Kai sinulla jokin turvallinen paikka on
tiedossa?

— On, päällikkö.

— Painu sinne sitten. Siellä pysyt huomisiltaan asti. Kello 17,50 olet
Mannerheimintie 81:n edustalla. Musta henkilöauto seisahtuu silloin
siihen sammuttaen kahdesti etuvalonsa. Sinä hyppäät takaistuimelle.
Onko selvä?

— On, päällikkö. Mutta...

— Ei muuta. Saat kiittää tämäniltaista toimeliaisuuttasi siitä, että
näemme vuoksesi näin paljon vaivaa. Pääset tähän erään viimeisen suuren
lastimme mukana maasta. Tavara jää Ruotsiin. Itse jatkamme Gdanskiin.
Loppu!

Toistettuaan vieressä seisoville miehille saamansa määräykset kalpea
nainen kysyi vavisten:

— Mitä minä nyt teen?

— Tarkalleen niin kuin teitä käskettiin, Rauta vastasi. — Johtajanne
lähettää varmasti tänne miehet toteamaan, mihin kuntoon olette varaston
jättänyt. Toiset tulevat varjostamaan teitä, kunnes olette heittänyt
puhelinkojeen mereen.

— Mutta sitten, sitten...? kassanhoitajatar tuskaili.

— Jatkatte rauhallisesti torin ylitse Pohjois-Esplanadin puolelle,
Rauta neuvoi. — Mariankadun kulmassa tai viimeistään Katajanokan
sillalla ensimmäisen luokan vuokra-auto tulee hiljaa ajaen vastaanne.
Pysähdytätte sen ja nousette siihen. Vaunu kiertää koko Kruununhaan ja
päätyy pääpoliisiaseman pihamaalle.

Hän käännähti Ahvenistoon ja kysäisi:

— Kai tuollainen auto on järjestettävissä?

Tämä murahti:

— On, mikäli katsot maksavan vaivan pelehtiä noin!

Naisen haaleat silmät olivat revähtäneet säikähdyksestä levälleen.

— Tarkoitatteko, että minut viedään poliisiasemalle? hän tiedusti ääni
katkeillen.

— Vieraaksi, Rauta tyynnytteli häntä. — Se on ainoa paikka, missä
olette lähiaikoina turvassa.

Kun ystävykset palasivat pilkkopimeälle pihamaalle, rikospoliisin
päällikkö alkoi purkaa tyytymättömyyttään:

— Miksi hitossa sallit sen akan repiä puhelimen irti ja pakata sen ja
johdot salkkuunsa...?

— Se oli radiopuhelin. Huomasit kai sen?

Ahvenisto murahti jotakin epämääräistä.

Toinen jatkoi:

— Insinööriystäväni saivat ennakkoon ilmoituksen, mistä puhelu tuli.
He sanoivat voivansa peilata sen avulla toisen keskustelijan paikan,
ainakin likimäärin. He kuuntelivat sitä paitsi koko vuoropuhelun.
Heidän muistiinpanoistaan saatan todeta, pysyikö naisen selostus
kirjaimellisesti totuudessa.

Rikospoliisin päällikkö äkäili edelleen:

— Minusta tämä ajojahti olisi voinut päättyä paremminkin.

Rauta hymähti.

— Tuskinpa, hän väitti hyväntuulisesti. — Olemme hyvää vauhtia
lähestymässä loppuratkaisua.

Samana iltana hän kertoi vaimolleen jutun uusimmat vaiheet. Kun hän
ehti loppuun, Inkeri huudahti sinisilmät säteillen:

— Miten ihmeellistä, Kaarlo! Kun tänä aamuna kerroit tuntevasi, että
lehti alkaa kääntyä, en jaksanut vielä uskoa sitä. Nyt sen sijaan...!

Mies kysäisi:

— Nyt sen sijaan...?

Vaimo naurahti.

— Huomisaamuna alan katsella, mitä pukuja otan mukaani Tukholmaan.

Äkkiä hän vakavoitui.

— Mutta, Kaarlo...

— Mitä niin?

— Mitä tapahtuu, kun huomisiltana ketään naista ei nouse mustaan
henkilöautoon Mannerheimintie 81:n edustalta?

— Ei sen kummempaa. Ahveniston miehet sieppaavat vaunun kuljettajineen
ja matkustajilleen. Toivottavasti sieltä löytyy sekin herra, joka
tänään jakeli käskyjä kassanhoitajattarelle.

Inkeri pudisti päätään.

— En usko, hän ilmoitti. — Jos hän on jonkunlainen tekijä, niin hän
ei tämän maan pinnalla turhanpäiten antaudu alaistensa katseltavaksi.
Mikäli hän lähtee tuolle Ruotsin ja Gdanskin matkalle, hän varmaan ajaa
toisella autolla lähtösatamaan.

Rauta nyökkäsi. Vaimo saattoi olla oikeassa.

— Minusta mustan henkilövaunun sieppaaminen, tämä jatkoi yhä
innokkaammin, — on kokonaisuudessaan epäonnistunut ajatus.

— Hyvä, ettei ystävämme Ahvenisto ole kuulemassa arvosteluasi. Ajatus
oli hänen suuri keksintönsä äskeisessä neuvottelussamme. Hän oli siitä
oikein ylpeä. Eikä suunnitelma liioin minusta tuntunut hullummalta.
Liigan autolle täytyy toki tehdä jotakin.

— Ei noin tökerön yksinkertaista!

Mies tiedusti leikkisästi:

— Onko sinulla parempi ehdotus?

Inkerin vaalea hipiä punehtui hiukkasen. Taistelunhaluisesti hän
vastasi:

— On! Olisi sääli jättää näin loistava tilaisuus käyttämättä. Kaarlo,
oletko unohtanut sen, mitä kasssanhoitajattarelle luvattiin? Hän
pääsisi tähän erään viimeisen suuren lastin mukana Ruotsiin! Lasti
sisältää tietysti huumausaineita. Jos sallit Ahveniston siepata auton
Mannerheimintie 81:n edustalta, et ikinä saa tietää, minne sen oli
määrä ajaa ja mistä tuo kallisarvoinen lasti lähtee Pohjanlahden ylitse.

Rauta ryhtyi puolustautumaan:

— Olen muistanut lastin. Sekä Suomen että Ruotsin rannikkoviranomaisia
on varoitettu, ja hälytys on siellä suoritettu.

Vaimo tuhahti väheksivästi.

— Niin, mies myönsi, — se verkko on hatara. Mutta mitä muuta voisimme?
Jos panemme toisen auton tai moottoripyörän seuraamaan mustaa vaunua,
edellä ajavat havaitsevat illan mittaan olevansa takaa-ajettuja.
Et liioin saattane ajatella, että pakottaisimme Tähti-kahvilan
tarjoilijattaren meidän tiedustelijanamme tuolle matkalle. Hän makaa
nyt poliisilaitoksen suojissa ja vapisee silti pelosta kuin pahimmassa
horkassa.

Suuret sinisilmät loistaen Inkeri sanoi:

— Hän on tietysti laskuista poissa. Mutta joku toinen nainen voisi
hänen asemastaan olla huomenna kello 17,50 Mannerheimintie 81:n
edustalla! Jos hän on kyllin nokkela, hän pystyy varmaan toimittamaan
salakuljettajat lasteineen tulli- tai merivartiomiesten käsiin tällä
tai tuolla puolen Pohjanlahden.

Rauta virkkoi innostuneena:

— Ajatus on hurjan hieno. Kerrassaan loistava, mutta samalla uhkarohkea.

Hän nousi mittelemään levottomasti työhuonettaan. Viimein hän istahti
jälleen vastapäätä vaimoaan. Hän sytytti savukkeen ja totesi huokaisten:

— Valitan, Inkeri. Suurenmoinen ajatuksesi ei ole toteutettavissa.

— Miksi ei?

— Olen käynyt mielessäni läpi kaikki tämän kaupungin naisetsivät.
Kukaan heistä ei sovi tuohon osaan. Jos joku olisikin kyllin älykäs
siihen, hän on aivan toista tyyppiä kuin Tähti-kahvilan punapää.
Voidaksemme edes toivoa menestystä nainen pitäisi saada sentään
naamioiduksi kassanhoitajatarta muistuttavaksi, sillä kai joku
joukosta on tämän ennen nähnyt.

Vaimo kysäisi hiljaisesti:

— Eikö tuo nainen ole minun mittaiseni?

— Yhtä pieni, suunnilleen.

— Sanoit häntä hennoksi. Ei ole kauan siitä, kun mairittelit minua
samalla sanalla.

— Hän on suorastaan laiha, mies muisteli. — Onneksi sinä et ole sitä.

— Mutta me olemme sentään samaa tyyppiä.

Inkeri poistui hetkeksi.

— Käväisin katsomassa peilistä hiuksiani, hän selitti palatessaan. —
Hieman sääli niitä on värjätä punaruskeiksi.

Rauta tuijotti häneen kysyvästi. Sitten hän puuskahti: — Mitä
oikeastaan tarkoitat?

Vaimo seisahtui hänen eteensä ja ilmoitti hymyillen:

— Minä olen se nainen, jota et kauempaa löytänyt. Mies naurahti.

— Etkä ole, hän torjui jyrkästi.

— Olenpa! Ajatus oli minun, ja minä sen toteutan.

Rauta tulistui:

— Mielettömyyksiä! Tuolle matkalle lähtevä nainen leikkisi
kuolemalla. Aira Murole ja Oiva Alatti murhattiin, koska he olivat
huumausaineliigan tiellä. Aira-rouvakaan ei kuitenkaan saattanut olla
kovin vaarallinen noiden herrojen turvallisuudelle. En ikinä salli
sinun syöksyä suin päin samaan kohtaloon! Itse ilmoitit muutamia päiviä
sitten, ettei tässä talossa tarvita kahta elämällä ja kuolemalla
leikkivää salapoliisia.

Inkeri yritti muistuttaa:

— Silloin oli kysymys Martti-pojasta, joka on vielä lapsi.

— Hänen urakkansakin oli lapsen leikkiä tähän verrattuna, mies julisti.
— Sitä paitsi nyt on kysymys äidistä, jolla on kaksi pientä lasta.
Ellet heitä tuota hullua ajatusta kauniista päästäsi, yllytän sekä
Martin että Marjan riippumaan kaulassasi, niin ettet pääse liikahtamaan
tästä talosta. Toistan sen, mitä äsken sanoin. Suurenmoinen
suunnitelmasi ei ole toteutettavissa. Eikä siitä puhuta enää sanaakaan!

Hän nousi nojatuolista ja asteli työpöytänsä ääreen syventyen tutkimaan
sillä olevia papereita.

Vaimo katsoi hänen jyrkkäpiirteistä profiiliaan. Tarmokas leuka
vaikutti tavallistakin jyhkeämmältä. Oli turha koettaa suostutella
Kaarloa.

Huokaisten hän kohautti olkapäitään. Hän hiipi miehensä korkeaselkäisen
tuolin taa ja silitti hyväillen tämän tukkaa.

— Olkoon sitten, hän kuiskasi alistuvasti. — Asialle on kuitenkin
vahingoksi, etten ole vain sinun sihteerisi. Loistava Paula Meronen ei
tyypiltään sovi tämänkertaiseen osaan.

— Ei, mies myönsi. — Mutta sinä sovit minun vaimoni osaan.

Hymyillen hän veti Inkerin syliinsä ja lohdutti kuin lasta:

— Älä sure, tyttöseni. Pääset kyllä Pohjanlahden taa. Mutta
turvallisesti lentokoneessa ja minun vieressäni, Seuraavana aamuna
Rauta vietti pari tuntia rikospoliisin päällikön virkahuoneessa. Kun
hän palasi, vaimo riensi eteiseen häntä vastaan ilmoittaen:

— Neiti Sormaala on täällä. Hän on jo tuntikauden odotellut sinua.

— Oletko jutellut hänen kanssaan?

Inkeri ei katsonut häneen vastatessaan:

— Vähän.

— Mitä asiaa hänellä mahtanee olla?

— Pianpa kuulet. Minun on mentävä Marjan luo.

Istahtaessaan vastapäätä pientä, vaaleaa näyttelijätärtä mies pani
merkille hänen kasvojensa kalpeuden ja suurten, ilmehikkäiden silmien
levottomuuden. Hän tarjosi tytölle savukkeen. Sytyttäessään omaansa hän
aloitti:

— Pyysin taiteilija Horniaa sijoittamaan teidät ateljeehensa ja
pitämään teidät siellä muutamia päiviä. Tarkoitukseni oli, ettette
toistaiseksi liikkuisi sieltä.

Oili hymyili valjusti.

— Minä olinkin siellä. Mauno kertoi myös ne terveisenne, ettei se ollut
teiltä ainoastaan ehdotus, vaan käsky.

Nuoren näyttelijättären hieman ilkamoiva sävy ärsytti talon isäntää.
Jäykästi hän sanoi:

— Entisen ylioppilaan pidätys välittömästi teidän luonanne käynnin
jälkeen on saattanut kiinnittää huumausaineherrojen huomion teihin.
Olin levoton turvallisuudestanne. Nyt olen sitä vielä enemmän. Ne
voimat, joita vastaan taistelemme, tietävät jo varmasti teidän tulleen
minun luokseni.

— Olen kiitollinen tuomarin huolenpidosta, tyttö virkkoi.

Sitten hän puuskahti äkisti:

— Mutta se on turhaa! Minä en välitä enää mistään! Hermostuneesti hän
kiersi hansikkaita sormiensa ympäri. Silmät olivat tulvahtaneet täyteen
kyyneliä.

— Koettakaa ymmärtää minua, tuomari. Ensimmäinen päivä Aira Muroleen
huoneistossa meni hyvin. Jaksoin tehdä työtäkin teatterissa. Minua piti
yllä jännittynyt odotus, milloin joku noista inhottavista miehistä
tulisi luokseni. Sitten tuo renttu saapui. Kaikki oli tuokiossa ohitse.
Minulla ei ollut enää mitään tehtävää. Tyhjyys ammotti edessäni.

Tytön valitus liikutti Rautaa. Lämpimästi hän sanoi:

— Te hoiditte oman osanne loistavasti. Sitä paitsi olin panevinani
merkille, ettei taiteilija Hornia ollut teille tyhjää ilmaa. Olitte
toissailtana hyvin iloinen.

Oili hymähti alakuloisesti.

— Se oli ennen sitä, kun minun osani loppui, hän huomautti. — Aivan
suotta te varoititte minua ottamasta Maunoa liian vakavalta kannalta.
Koko juttu oli molemmin puolin epätoivoinen, surkea yritys unohtaa
sellaista, mitä ei voi unohtaa. Kumpikin meistä koetti kyllä urheasti.
Mutta Mauno ei pystynyt hetkeksikään pyyhkimään mielestään Margitia
enkä minä — Erikiä. Tänä aamuna tunnustimme sen toisillemme suoraan.
Teistä tämä kuulostanee hassulta. Teidän vaimonne sen sijaan ymmärsi
minut. Minulle ei ole jäänyt mitään. Ajatus näyttelemisestäkin, joka on
kauan ollut suuri haaveeni, tympäisee minua.

Rauta poltteli ääneti. Mitäpä hän olisi osannut sanoa? Ei olisi
kannattanut viitata tytön nuoruuteen ja vuosien kykyyn arpeuttaa haavat.

— Te kai ihmettelette, tuomari, näyttelijätär jatkoi, — miksi tulin nyt
luoksenne.

Mies jäi odottavalle kannalle.

— En toki saapunut vain itkemään teille sydämeni hulluutta. Sellaisen
kuunteluun tiedän teidän aikanne liian kalliiksi. Tulin pyytämään
teiltä uutta tehtävää.

— Tehtävää?

— Ette ehkä muista, tuomari, mitä lupasin teille sinä iltana, jolloin
Erik kuoli. Minä sanoin, että jos on jotakin, millä voin auttaa teitä,
olen valmis. Valmis mihin tahansa! Tarkoitin sillä täyttä totta jo
silloin. Vielä täydemmin nyt. Myös Erik kuoli huumausaineliigan uhrina.
Ehkä se ei ollut tarkoitettua, mutta joka tapauksessa hän kuoli.
Antakaa minulle tilaisuus kostaa hänen kuolemansa!

Tytön vetoomuksen intohimoisuus yllätti Raudan. Hän ei ollut kuvitellut
tuon pienen vaaleaverikön pystyvän noin rajuun tunteeseen. Epäröiden
hän virkahti:

— Jos vain tietäisin...

Oili kumartui häntä kohden ja kuiskasi kiihkeästi:

— Sallikaa minun olla se nainen, joka tänään nousee Mannerheimintieltä
noiden roistojen autoon!

Nähdessään miehen säpsähtävän hän lisäsi kiireesti:

— Voi, tuomari, ette saa olla vihainen siitä, että vaimonne mainitsi
minulle tuosta tehtävästä. Hän käsitti minun tilani. Tuo tehtävä olisi
paras lääke minun sairauteeni.

Rauta ymmärsi nyt, miksi Inkeri oli vaikuttanut hermostuneelta
ottaessaan hänet äsken vastaan ja miksi hän oli niin kiireisesti
poistunut eteisestä. Itsepäinen pikku nainen, mies tuumi. Vaimon
illalla esittämä suunnitelma oli puolen yötä pyörinyt hänen
omassakin päässään. Mutta löytämättä ketään osaan sopivaa hän oli
lopulta mielipahakseen jälleen päätynyt siihen, ettei ajatus ollut
toteutettavissa.

— Leikkisitte silloin kuolemalla, hän virkahti mietteliäästi.

— Mitä sillä on väliä? tyttö huudahti. — Sitä paitsi minä sovin
siihen osaan. Olen näyttelijätär. Jos päästätte minut yksiin sen
henkilön kanssa, jota tulisin esittämään, opin puolessa tunnissa hänen
liikkeensä ja äänensä. Voin värjätä tukkani minkäväriseksi tahansa.
Itse pystyn myös maskeeraamaan itseni.

Mies myönsi:

— Tuo kaikki kuulostaa hyvältä. Mutta...

Nuori nainen havaitsi hänen alkavan horjua. Rukoillen hän keskeytti:

— Älkää tehkö enää vastaväitteitä, tuomari! Minä selviän varmasti
tehtävästä. Isäni opetti minua pikku tytöstä asti radistiksi. Hän
toivoi minun antautuvan sille alalle. Osaan käyttää niitä kojeita.
Jos te voitte hankkia minulle sifferit ja laitteen, jonka voin
piilottaa matkalaukkuun, niin minä pystyn lähettämään tarpeelliset
hälytyssähkeet. Kai salakuljetusaluksessa jokin puinen masto on, jonka
kiinnitysvaijeria saanen käytetyksi antennina.

Rauta sanoi painokkaasti:

— Hyvä on sitten. Te sovitte tuohon vaativaan, vaaralliseen osaan
todella ihmeellisesti. Sallikaa minun sanoa, että olette hyvin rohkea
tyttö.

— Te siis suostutte! näyttelijätär riemuitsi.

Hän hypähti innoissaan paikoiltaan ja suuteli miestä.

— Olette hurjan kiltti! Nyt kannattaa taas elää!

Rauta nousi.

— Tulkaa!

Oili sujautti hansikkaat käteensä ja kysyi reippaasti: — Minne lähdemme?

— Pääpoliisiasemalle. Siellä olette turvassa tämän päivän. Samalla
saatte tilaisuuden tarkkailla sitä naista, jonka osaa joudutte
näyttelemään.

Seuraavan aamuyön tunnit Rauta ja Ahvenisto viettivät Ruotsin
lähetystötalon eräässä syrjäisessä huoneessa. Varovaisuuden vuoksi oli
sovittu, että rannikkoviranomaiset kummaltakin puolen Pohjanlahtea
lähettäisivät ilmoituksensa sinne.

Uudestakaupungista Vaasaan asti oli tasaisin väliajoin saapunut pelkkiä
kielteisiä tiedoituksia. Rannikolla ei ollut havaittu epäilyttävää
liikettä. Mitään radiosanomia ei sinne liioin ollut saapunut. Pitkä
hiljaisuus seurasi näiden ilmoitusten jälkeen.

Rauta oli vajonnut syvään nojatuoliin ja poltti savukkeen toisensa
jälkeen. Ahvenisto oli tapansa mukaan riisunut kauluksensa ja
solmionsa. Rinta paljaana hän kulki puhkuen huoneessa sinne tänne.
Odotus kävi ylenmäärin hänen hermoilleen.

Rauhattomalla vaelluksellaan hän pysähtyi äkkiä ystävänsä eteen ja
tiukkasi:

— Entä, jos tuo tyttö on vetänyt sinua huulesta?

Rauta raotti vain toista silmäänsä ja kysyi:

— Kuka?

— Sormaalan tyttö, tietysti!

— Kaikkea päähäsi pälkähtää.

Rikospoliisin päällikkö ähki:

— Ennen kuin tämä kirottu yö on lopussa, voin päätyä
kummallisempiinkiin ajatuksiin.

— Uskon sen. Sinun mahdollisuutesi siihen suuntaan ovat rajattomat.

Ahvenisto tuijotti nojatuolin syvyyksiin kasvot kiukusta punaisina.
Nielaisten huulille pyrkivät katkerat sanat hän pyörsi raskaasti ympäri
ja jatkoi kävelyään.

Neljännestunnin kuluttua Rauta uteli hyväntahtoisesti:

— Harjoitteletko ehkä ensi kesän olympiankisojen maratonia varten?

Hän saavutti toivomansa tuloksen. Lihava poliisimies lopetti
ravaamisensa. Äkäisesti tuhahtaen hän vaipui läheiseen nojatuoliin.
Piippu ja tupakkakukkaro ilmestyivät esiin. Hartaasti hän ryhtyi
latauspuuhiin. Imaistuaan ensimmäiset nautinnolliset sauhut hän
puolestaan tiedusti:

— Onko Hornian heila antanut elonmerkkejä?

— Lapasin hänet viimeksi tänään puolenpäivän aikaan.

— Eikö Inkerillä ole mitään muistuttamista vilkasta seurusteluasi
vastaan sanotun hurmaajattaren kanssa?

— Ei.

Rikospoliisin päällikkö murahti.

— Sepä kumma, hän huomautti. — Minulle on kerrottu tuon tumman
kaunottaren hakkailevan sinua häikäilemättömästi.

Rauta naurahti.

— Kas, kun minä en ole havainnut sitä, hän vastasi kevyesti. — Koetan
ottaa tilaisuudesta paremmin vaarin tavatessani hänet huomenissa
jälleen puolenpäivän aikaan.

Ahvenisto kirosi puoliääneen.

Sen jälkeen molemmat vaikenivat.

Äkisti puhelin pärähti soimaan. Rauta harppasi pöydän luo. Linja surisi
pitkään. Vihdoin ääni kuului:

— Onko tuomari Rauta tavattavissa?

— Puhelimessa.

— Tohtori Göransson täällä. Hyvää iltaa tai paremminkin hyvää huomenta!

— Huomenta! Mistä soitatte?

— Söderhamnista.

— Kuuluuko uutta?

— Uutta? Kyllä. Täydellinen voitto!

Rauta hengähti syvään.

— Kertokaa.

— Saimme ensimmäisen radiohälytyksen, kun salakuljetusalus oli
vielä kaukana avomerellä, ruotsalainen aloitti. — Ilmoituksen
perusteella saatoimme keskittää vartioinnin Strömsbron — Norrsundetin
— Söderhamnin — Hudiksvallin kaistalle. Myöhemmin saapunut sähke
teki moottoritorpeedoveneillemme mahdolliseksi supistaa nuotanperää.
Salakuljettajat näyttivät ajavan siihen täyttä vauhtia ja mitään
aavistamatta. Sitten he kuitenkin äkisti muuttivat suuntaa ja lähtivät
pyrkimään kohti pohjoista. Siitä kertova radiotiedoitus katkesi kesken.

— Katkesi kesken? Salakuljettajat keksivät siis neiti Sormaalan.

Tohtori Göransson myönsi:

— Aivan. Äkkikäännös pohjoiseen yllätti hänet täydelleen. Peläten
kaiken olevan hukassa hän ryhtyi sähköttämään noudattamatta enää
aikaisempaa varovaisuuttaan. Joku joukkion jäsenistä yllätti hänet
siinä puuhassa. Hurja meteli syntyi. Äänet kantautuivat lähellä oleviin
laivoihimme. Ratkaisu tuli nopeasti meidän voimatta puuttua siihen.
Salakuljettajien päällikkö ampui tyttöä kahdesti, ja hänet heitettiin
mereen.

Ääni hieman käheänä Rauta kysyi:

— Hukkuiko neiti Sormaala?

— Ei toki! Hänet nostettiin lähinnä olleeseen veneeseemme. Kun kävi
ilmi, että tämä pikku neiti oli yön suurin sankari, lähetettiin nopein
laiva kiidättämään häntä rannikolle, sairaalaan. Toinen luodeista
on puhkaissut keuhkon, toinen taas viiltänyt lihashaavan hänen
käsivarteensa. Tavallaan hänelle oli onneksi joutua jo siinä vaiheessa
ilmi.

— Teillä on hiukkasen omalaatuinen käsitys onnesta, Rauta huomautti
naurahtaen. — Jos minut heitettäisiin tuossa kunnossa keskellä yötä
jääkylmään veteen, en tuntisi itseäni lainkaan onnelliseksi.

Ruotsalainen sanoi jäykästi:

— Tarkoitin sitä, että salakuljetusalukseen jääneenä hänen olisi
saattanut käydä vielä hullummin luotisateessa.

— Syntyi siis tulitaistelu?

— Kaiken lisäksi hyvin katkera, tohtori Göransson vahvisti. —
Kun saartorenkaamme arvioitiin kyllin kiinteäksi, valonheittimet
sytytettiin ja salakuljettajia kehoitettiin antautumaan. Hetkisen he
pyörivät kannella kuin sokeat. Mutta he olivat parkkiintuneita ja —
miksen sitä myöntäisi? — urheita veijareita. Äkisti alus syöksähti
kohti etelää, ja sillä oli totisesti voimakkaat koneet. Väliin se pääsi
pujahtamaan valonheittimiltämme piiloon. Havaitessaan etelästä tulossa
olevat kaksi torpeedovenettämme he yrittivät itään. Samalla heidän
kaksi konekivääriään ja kolme konepistooliaan alkoivat syöstä tulta. He
aikoivat murtautua, maksoi mitä maksoi, saartoketjun lävitse. Ajojahtia
ja tulitaistelua jatkui toista tuntia, kunnes vihdoin viimeinenkin
ase vaikeni heidän puolellaan. Vertavuotava ruorimies nosti valkoisen
lipun ja pysähdytti koneet. Neljä miestä oli pahoin haavoittunut,
heidän joukossaan salakuljettajien päällikkö. Kaksi oli kuollut.
Aluksesta löytyi suurin määrä huumausaineita, mitä meidän maassamme on
milloinkaan takavarikoitu.

— Onnittelen!

Ruotsalainen vastasi hyvin kohteliaasti:

— Onnittelut kuuluvat teille, tuomari Rauta. Saamme kiittää teitä
siitä, että vihdoinkin olemme saavuttaneet huomattavan voiton
taistelussa huumausaineiden salakuljetusta vastaan.

— Ei minua niinkään paljon kuin neiti Sormaalaa.

— Osaamme osoittaa kiitollisuuttamme myös hänelle. Siitä voitte olla
vakuuttunut. Iltapäivällä mainitsitte tulevanne pian Tukholmaan.
Milloin saavutte?

— Ensi lauantaina. Silloin kerron teille lisää uutisia. Mutta vielä
eräs kysymys, ennen kuin lopetamme tämän keskustelun. Onko saatu jo
selville, mikä on salakuljettajien haavoittuneen päällikön nimi.

— Heikki Kekrilä.

Rauta vihelsi. Tällaista käännettä hän ei ollut odottanut.

Tohtori Göransson kysäisi:

— Oliko se teille yllätys?

— Aikamoinen.

— Tunnette siis miehen?

— Luulen tuntevani. Siinä kaikki, tähän erään.

— Hetkinen vielä, ruotsalainen kiirehti sanomaan. — Täällä on eräs,
joka haluaa vaihtaa kanssanne muutaman sanan. Siirrän puhelun toiseen
huoneeseen.

Tuokion kuluttua heikko naisen ääni kuului:

— Tuomari...

— Te, neiti Sormaala! Miten teidän sallitaan...?

Näyttelijätär naurahti pehmeästi.

— Älkää nyt heti toruko, tuomari. Vai luuletteko minun karanneen
vuoteesta? En pystyisi siihen, vaikka tahtoisinkin. Sitä paitsi
huoneeni on aivan liian täynnä ihania kukkia kaivatakseni pois
viileiden lakanoiden välistä. Kuvitelkaa: kukkia! Eikä vielä ole edes
aamu. Tuntuu uskomattomalta, että sellaista voidaan järjestää keskellä
yötä. Ihmiset täällä ovat kultaisia. Kun oikein kiihkeästi halusin
puhua kanssanne, sekin toive toteutui.

— Kiltti, urhea tyttö! Tulen muutaman päivän kuluttua vaimoni kanssa
katsomaan teitä.

— Ihanaa! Nyt lääkäri antaa merkkejä, että minun olisi jo lopetettava.
Mutta, tuomari...

— Mitä aioitte sanoa?

— Eikö minusta ollutkin teille hiukkasen apua?

— Hiukkasen! Teidän panoksenne oli paljon suurempi kuin itse osaatte
edes kuvitella.

Tytön naurahdus oli onnea tulvillaan.

— Kiitoksia, tuomari! Näkemiin!

Neljästoista luku.

»MINÄ TAHDOINKIN OLLA KANSANTUHOOJA!»

Helsingin keskikaupunkikin oli jo hyvin hiljainen, kun Rauta ystävineen
työntyi ulos rikospoliisiosastosta. Ravintolat olivat tunti sitten
sulkeneet ovensa. Koko Aleksanterinkadun mitalla vain pari autoa
vilahti ohitse. Jokunen myöhäinen kulkija sivuutti heidät hieman
horjahtelevin askelin.

Kun he kääntyivät Ylioppilastalon nurkkauksesta Mannerheimintielle,
Ahvenisto ei jaksanut enää pysyä ääneti, vaan murahti tyytymättömänä:

— Emmekö olisi voineet ottaa autoa?

— Emme.

— Tiedäthän, miten raskaasti tällainen pitkä kävely käy minun
voimilleni.

— Se on vain terveellistä sinun pursuileville muodoillesi.

Rikospoliisin päällikkö ähkäisi.

— Tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa! hän noitui hiljaa. —
Jospa tietäisit, miten minä inhoan sinun työskentelytapojasi. Viime yön
valvotit minua jo Ruotsin lähetystötalossa. Ja nyt taas!

Rauta naurahti matalasti.

— Tämän jälkeen en pitkään aikaan ryöstä sinulta kallisarvoista
yöuntasi, hän lupasi.

— Mikäli eivät huumausaineherrat poraa meihin kumpaankin sellaisia
reikiä, että saamme pitkän unen!

— Jos sinua pelottaa, niin painu rauhaisiin pehkuihisi. Mutta
kun illalla esitin lähteväni yksin liikkeelle, sinä pidit sitä
henkilökohtaisena loukkauksena.

Ahvenisto huomautti kiivaasti:

— Tietysti haluan olla mukana siinä, mitä sinä sanoit viimeiseksi
näytökseksi.

— No niinpä...

Ääneti he jatkoivat Pohjois-Rautatienkadulle. He olivat ainoat kulkijat
sillä. Sumun verhoamat katulyhdyt valaisivat ympäristöä surkean
heikosti.

Lihava poliisimies pysähtyi kuivaamaan hikeä kasvoiltaan.

— Oletko varma edes siitä, hän tiukkasi, — ettei Margit petä meitä?
Ja vaikkei niinkään olisi, niin jokin seikka on voinut tai voi mennä
vinoon kenenkään pystymättä lähettämään meille ennakkovaroitusta...

— Tässä maailmassa on hyvin vähän ehdottoman varmaa.

— Jos tuo on olevinaan filosofointia, niin se on sangen halpahintaista,
Ahvenisto puhisi. — Sinun strategiaasi en sitä paitsi ymmärrä
ollenkaan. Minä olisin ympäröinyt vaikka koko korttelin miehilläni.
Suora hyökkäys pesään olisi sitten tuottanut varman voiton.

— Niinköhän? Rauta epäili. — Emme tunne huumausaineherrojen päämajan
rakennetta. Sinun suoran hyökkäyksesi tulos saattaisi jäädä varsin
laihaksi. Pesä olisi silloin ehkä jotakin tietä tyhjentynyt. Unohdat
lisäksi erään seikan. Yleismaailmallisessa taistelussa tuota liigaa
vastaan on viime vuosina joskus saatu joku tärkeäkin herra kiikkiin.
Mutta ainoaakaan ei ole onnistuttu pyydystämään elävänä. Auttamatta
saarroksiin joutuneina he ovat ehättäneet oikeuden edelle ja tehneet
itsemurhan. Minun suunnitelmani mukaan ei mitään sellaista tänä yönä
pääse tapahtumaan. Onko sinulla reikärauta mukana?

— Tietysti. Entä sinulla?

— Aivan yhtä tietysti: ei. Tuletko mukaan vai?

Rikospoliisin päällikkö murisi:

— Minun henkeni ei ole paljon kalliimpi kuin sinun. Joskus sen
kuitenkin menetän sinun hullunrohkeissa tempauksissasi. Eukkoni
vaivainen leskeneläke ei siitä suurene eikä pienene, vaikka se
tapahtuisikin jo tänä yönä.

— Jos seuraat, niin nyt suu poikki!

Ystävykset lähtivät ääneti jatkamaan matkaansa. Poikettuaan
Fredrikinkadulle he pysähtyivät seuraavassa kulmauksessa tuokioksi
tarkkaamaan taloa, joka oli heidän määränpäänsä.

Rauta virkahti puoliääneen:

— Tuopa kummaa.

— Mikä sitten? Ahvenisto uteli kuiskaten.

— Kuljetusliikkeen erään ikkunan verhojen lävitse kuultaa valoa. Jokin
on nyt hullusti. Siellä ei pitäisi olla ketään.

— Kaikesta päättäen siellä on. Jätetäänkö toiseen kertaan?

— Ei. Kuka hän liekin, meidän on ensi töiksemme tehtävä hänet
vaarattomaksi. Selkäpuolen täytyy olla turvattu. Tule.

Ylittäessään kadun he tähysivät molempiin suuntiin. Ketään ei näkynyt.

Rauta aukaisi avaimella alaoven. Himmennetyn taskulampun valossa he
alkoivat nousta portaita.

Muutaman askelen otettuaan rikospoliisin päällikkö pysähdytti ystävänsä
ja kysyi hiljaa:

— Entä konttorin ovi? Sen avainta et kai osannut varata mukaan.

— En. Aion tiirikoida sen auki.

Ääntään hilliten Ahvenisto hörähti.

— Ammattiani ajatellen minun on hyvä tietää, että olet taitava tiirikan
käyttäjä. Jos joskus menetät omaisuutesi ja murtovarkaudet alkavat
kaupungissa samaan aikaan lisääntyä, niin syyllinen löytyy ehkä
helposti.

— Hillitse nyt kerrankin jaaritteluhaluasi. Pidä reikärautasi esillä,
kun tulemme sisään.

Toisessa kerroksessa he näkivät kilven: Kekrilän kuljetusliikkeen
konttori. Hetken kuluttua ovi aukesi äänettömästi.

Pimeästä eteisestä he hiipivät toimistohuoneeseen. Siellä oli
kaksi pöytää laskukoneineen, kaksi kirjoituskonetta ja hyllyillä
kirjekansioita. Taustalla olevan oven kynnysraosta näkyi valoviiru.

— Nyt minä otan johdon; rikospoliisin päällikkö kuiskasi.

Hän lennähdytti oven auki ja komensi:

— Kädet ylös!

Roteva, nuorehko mies, jonka harjasmainen tukka oli sotkuksissa,
hypähti kirjoituspöytänsä takaa pystyyn. Hän nosti kätensä, mutta laski
ne samassa. Suu vääntyi rumaan hymyyn.

— Toimitusjohtaja Kekrilä! Ahvenisto ähkäisi.

Myös Rauta, joka oli sulkenut oven takanaan, tuijotti hämmästyneenä
vastassa seisovaan mieheen.

Tämä ikään kuin sylkäisi hänelle vasten naamaa sanat:

— Te hirttämätön nuuskija! Minähän käskin teidän pitää näppinne irti
minun firmastani. Ilmoitin jo silloin, että jos jatkatte, ette selviä
minun kynsistäni ehjin nahoin. Tämän uuden hävyttömyytenne saatte
maksaa kalliisti! Eikä teitä auta tuon paksun ukon, jonka olen kerran
ennen nähnyt, mutta jonka inhaa nimeä en tiedä, pistoolin heiluttelu.
Hän ei kuitenkaan uskalla ampua.

— Minä olen tämän kaupungin rikospoliisin päällikkö! Ahvenisto julisti
tuohtuneena.

Johtaja Kekrilä purskahti ivalliseen nauruun.

— Tökerö valhe! Rikospoliisin päällikkö ei tunkeudu keskellä yötä
murtovarkaan tavoin lainkuuliaisen kansalaisen luo ase kädessä ja
karjuen: Kädet ylös!

Toinenkin päästi remakan kohotuksen.

— Vai »lainkuuliaisen kansalaisen» luo? Sitä seikkaa sopii tosiaan
syynätä. Taidatte olla oikea taikuri, kun olette päässyt pakenemaan
Ruotsin Söderhamnista ja näytätte jälleen aika eheältä.

Ällistynyt ilme tuli mustiin silmiin.

— Söderhamnista? En ole milloinkaan käynyt siellä.

— Kiellätte kai saman tien sen, että olette toiminut huumausaineiden
salakuljettajien päällikkönä?

— Ehdottomasti, Minä olen kunniallisen kuljetusliikkeen
toimitusjohtaja. Minkään roskaisten asioiden kanssa minulla ei ole
tekemistä.

Rikospoliisin päällikkö huusi:

— Siihen vastaan äskeisillä omilla sanoillanne: tökerö valhe!

Rauta tarttui hilliten ystävänsä käsivarteen.

— Odotahan, hän virkkoi. — Tässä on jokin sekaannus.

Mies on ehkä oikeassa. Missään tapauksessa ei se, joka pidätettiin
Söderhamnissa, nyt voi olla täällä.

Hän meni pöydän luo.

— Vilkaiskaapa tätä minun valtakirjaani, johtaja Kekrilä. Sen jälkeen
voinemme jatkaa keskustelua toisessa sävyssä.

Karheakasvoinen mies otti kyräten vastaan paperin. Lukiessa hänen
ilmeensä muuttui. Loppuun päästyään hän sanoi aivan ymmällään:

— En käsitä...

— Ehkä nyt uskotte myös, että ystäväni on tämän kaupungin rikospoliisin
päällikkö?

— Kyllä, mutta... Herrat ovat hyvät ja painavat puuta.

Toiset seurasivat kehoitusta. Tunnelma oli huoneessa muuttunut.

— Kenties kerrotte hyväntahtoisesti, Rauta kehoitti tyynesti, — mitä
olette puuhannut tänään.

Johtaja Kekrilä vastasi auliisti:

— Olen kello 9:stä asti istunut täällä konttorissa. Kello 12 menin
tapani mukaan ravintola Espilään syömään lounasta. Tuntia myöhemmin
palasin tänne. Sen jälkeen en ole liikahtanut tästä huoneesta.

Ahvenisto tiukkasi:

— Vaatiiko kuljetusliikkeen hoito toimitusjohtajaa työskentelemään yöt
läpeensä?

Roteva mies empi tuokion. Sitten hän päätti puhua avoimesti.

— Ei. Mutta en voinut lähteä edes päivälliselle kotiin. Veljeni lupasi
varmasti soittaa tänne tänään. Soittoa ei ole vieläkään tullut. Suoraan
sanoen olen hänestä erikoisen levoton siksi, että hän sai minulta rahat
uuden kuorma-auton ostoa varten liikkeelleni.

— Onko veljenne nimi Heikki Kekrilä? Rauta kysyi.

— On.

— Niinpä meidän on kerrottava teille valitettavan huonoja uutisia.

Toimitusjohtajan karheat kasvot kalpenivat.

— Veljestänikö?

— Niin. Huumausaineiden salakuljettajien päällikkönä hän joutui viime
yönä haavoittuneena Ruotsin viranomaisten käsiin.

Kekrilä hypähti pystyyn raivoten:

— Onko tuo nulikka minun selkäni takana...? Epäluotettava hulttio hän
oli jo koulupoikana. Mutta kuvittelin, että hän minun valvonnassani...!
Huumausaineiden salakuljettaja — kaunista! Olisipa hän nyt minun
kynsissäni!

Rikospoliisin päällikkö ilmoitti:

— Hänellä ei ollut aikomustakaan palata. Hänen tarkoituksensa oli
jatkaa Ruotsista Gdanskiin.

— Minulta varastamansa rahat mukanaan! Minun olisi pitänyt epäillä
pahinta, kun hän kerskui saavansa ostetuksi tuliterän loistovaunun
erikoisen edullisesti.

Rauta oli valmis uskomaan raivoavan miehen vilpittömyyteen.

— Otaksun veljenne tehneen selkänne takana muutakin, hän virkkoi. —
Hänen järjestämänään kai tämän talon alla olevasta kuljetusliikkeenne
autotallista tuli huumausaineiden täkäläinen päävarasto.

Toimitusjohtaja istua jysähti pöydän ääreen ja painoi kasvot kouriinsa.

— Häpeälläni ei tunnu olevan mitään rajoja, hän valitti.

Äkisti hän kohotti päänsä ja katsoi Rautaa suoraan silmiin.

— Siksikö te toimititte sen tytön minun sihteerikseni ja nuuskimaan
liikkeeni papereita?

— Silloin vasta epäilin sitä, minkä nyt tiedän todeksi. Kekrilä nousi.

— En tiedä, kelpaako teille minun kourani. Mutta ottakaa ainakin
vastaan anteeksipyyntöni.

Rauta puristi sovinnollisesti hänen kättään.

— Luullakseni ne, jotka houkuttelivat veljenne turmion tielle, hän
sanoi, — ovat parastaikaa teidän autotallissanne.

— Minun autotallissani!

— Niin. Me aiomme tutkia sen.

Toimitusjohtaja pyörsi takaisin pöytänsä ääreen. Sen laatikosta hän
otti esiin raskaan sotilaspistoolin.

— Antakaa tuon olla, Rauta torjui. — Jos lähdette mukaamme, niin olkoon
ainoastaan rikospoliisin päälliköllä tuliase.

Kekrilä luopui pistoolista ilmeisen vastahakoisesti.

— No, jos te luotatte enemmän nyrkkeihinne kuin tulivoimaan, niin kai
minä voin tehdä samoin.

Hän kumarsi lihavalle poliisimiehelle ja selitti:

— Pyydän teiltäkin anteeksi äskeistä töykeyttäni.

Ahvenisto hörähti:

— Tämä ennustaa hyvää. Yleinen veljellinen anteeksianto ennen
taisteluun lähtöä!

Toimitusjohtaja silmäili häntä alta kulmien.

— Teissä on se vika, hän tuumaili, — että olette liian lempeäluonteinen
ampuaksenne. Veijarit tuolla alhaalla saavat varmaan porata meidät
seuloiksi, ennen kuin te karskiinnutte vastaamaan tuleen.

Rikospoliisin päällikkö murahti vihaisesti. Rauta ehätti kuitenkin
hänen vastalauseittensa myrskyn edelle ilmoittamalla:

— Nyt lähdemme, mutta ääneti.

Kekrilä asettui johtoon. Porraskäytävän ala-aulassa hän ilmoitti hiljaa:

— Tästä vie sivuovi liikkeeni autotalliin.

Toiset seurasivat hänen perässään, kun hän alkoi laskeutua ahtaita
portaita.

Alhaalla oleva rautaovi avautui vinkuen. Pimeys tulvahti heitä vastaan.

— Täällä ei näytä olevan ketään, toimitusjohtaja kuiskasi huokaisten
helpotuksesta.

Hän väänsi oven vieressä olevaa katkaisijaa. Sähkövalot eivät syttyneet.

— Mitä kirottua? hän mutisi.

Seuraavan yrityksen tulos jäi yhtä laihaksi.

Rauta sytytti taskulamppunsa. Sen kelmeässä valossa he lähtivät
etenemään ja pujottelivat kuorma-autojen välitse keskilattialle.

Äkisti ovi heidän takanaan sulkeutui rämähtäen. Samassa koko autotalli
jo kylpi valossa.

Häikäistyneinä he silmäilivät ympärilleen koettaen saada käsityksen
tilanteesta.

Sekä heidän käyttämänsä sivuoven että leveiden pariovien edessä
seisoi kaksi naamioitua konepistoolimiestä aseet uhkaavasti heihin
suunnattuina.

Kumea ääni jylisi jostakin ylhäältä:

— Kädet ylös, kaikki kolme! Te, Ahvenisto, pudottakaa leikkiaseenne
lattialle ja potkaiskaa se suuren oven luona oleville miehilleni!
Välitön kuolema on seurauksena jo vitkastelustakin.

Kun käskyt oli täytetty, ääni jatkoi pilkaten:

— Olettepa kaunis kolmikko siinä. Hauska, että sinäkin jouduttauduit
mukaan, Kekrilä. Se helpottaa meidän jälkeemme jäävän kuvaelman
järjestämistä. Arvaatte kai loppunne. Yksikään teistä ei pääse
täältä hengissä. Kun viehättävä keskustelumme on lopussa, ammutan
teidät, eivätkä laukaukset kuulu. Sinun jäykistyvään kouraasi,
Kekrilä, painetaan se pistooli, jolla teidät kaikki on ammuttu.
Olen jo näkevinäni teistä kolmesta otetun kauhukuvan sanomalehtien
palstoilla ja alla tekstin: »Huumausaineliigan johtajan jäljillä olleet
poliisimiehet takaa-ajamansa surmaamina; etualalla murhaaja, jonka
ainoa pääsytie oli itsemurha.»

Raaka nauru tuntui täyttävän koko laajan kellarin.

Sitten sävy muuttui jälleen.

— Rakkaani, pelkään vieraittemme väsyvän. On aika epämukavaa sojottaa
käsiään kauan ylöspäin. Miksemme soisi heille viime hetkikseen hieman
helpotusta? Ehkä he sitten jaksavat osallistua keskusteluumme. Mene
pistämään heille teräskihlat ranteisiin.

Johtaja Kekrilä tuijotti ällistyneenä tukevaksi muuriksi luulemaansa
seinään. Oviaukko ilmestyi siihen paljastaen takana olevat portaat.
Uljasryhtinen nainen, jolla oli yllään musta, kehonmyötäinen
samettipuku ja kaulassa raskas kultakääty, laskeutui niitä myöten
autotalliin.

Epäröiden hän pysähtyi muutamien askelien päähän miehistä.

— Älä pelkää heitä, rakkaani, ääni lausui. — He ovat kyllin älykkäitä
tajutakseen sinun tekevän heille vain hyvää. Lisäksi he ovat sitä
pehmeää mieslajia, joka ei saisi itseään pakotetuksi lyömään naista.

Ahvenisto joutui viimeisenä ojentamaan kätensä Margitia, kohden. Hän
yritti tavoittaa tämän katsetta. Mutta nainen painoi päänsä alas.
Samassa lihava poliisimies tunsi käsirautojen kylmän puristuksen
ranteissaan. Hän liikutti varovaisesti käsiään. Teräs painui entistä
vihlovammin lihaan. No, johan nyt on, hän tuumi, kai tämä on pahaa
unta. Hän teki uuden kokeen. Tulos pysyi samana. Leikki oli kaukana!
Raivo sai hänessä äkillisen vallan. Hurjana hän huusi poistumassa
olevan naisen perään:

— Senkin petollinen narttu!

Margit jähmettyi paikoilleen, mutta ei kääntynyt.

Ääni puhui:

— Älä välitä tuosta liikkuvasta lihakasasta, rakkaani. Akateemisesta
pintasilauksesta huolimatta moukka pysyy moukkana... Minä varoitan
teitä, Ahvenisto. Ellette paremmin hillitse tunteitanne, lähetytän
teidät airuena helvettiin ilmoittamaan ennakolta ystävienne
saapumisesta.

Nainen päästi ilkkuvan naurahduksen ja lähti nousemaan portaita. Seinä
näytti jälleen yhtenäisen kiinteältä sillä sivustalla.

Rikospoliisin päällikkö murahti ystävälleen:

— Siinä näet, minkä verran luottamista Margitiin oli. Kaikki on nyt
vinossa.

Ääni pilkkasi heitä:

— Vai luottivat herrat Margitiin, minun Margitiini? Sepä hullunkurista.
Ilmankos herrojen asiat ovat — lievimmin sanoen — vinossa!

Ahvenisto oli otaksunut sanojensa kantavan ainoastaan Raudan korviin.
Ällistyneenä hän nyt tuijotti kattoon.

— Hillitkää sentään hiukan ilmeitänne, paksulainen! ääni ivasi.
— Mieleni käy murheelliseksi todetessani, miten hölmön näköinen
pääkaupunkimme rikospoliisin korkea päällikkö on. Alan käsittää,
miksi täällä pääsee tapahtumaan yhtä ja toista... Tässä autovajassa
on sellaiset laitteet, että minä kuulen jokaisen risahduksen,
melkeinpä ajatuksennekin... Te, Rauta, voisitte jo vähän reivata
itsetietoisuutenne purjeita. Teidän ei tosiaan kannata ylpeillä tästä
päivästä.

— Minä pääsin kuitenkin teidän jäljillenne.

— Niin pääsitte. Minä myönnän sen aikamoiseksi saavutukseksi. Sen
vuoksi päätinkin lopettaa toimintani täällä ja siirtyä muualle. Mutta
kuultuani teidän hullunrohkeasta päätöksestänne tunkeutua tänne
ilman apuvoimia minä en voinut vastustaa kiusausta viivähtää vielä
saadakseni lopputilin tehdyksi teidän kanssanne. Minunlaistani miestä
ei rangaistuksetta hätyytetä!

— Puhuitte äsken itsetietoisuuden purjeiden reivaamisesta, Rauta
muistutti.

— Te olette ajanut karille, en minä! ääni karjui. — Miten nauroinkaan
saadessani selostuksen teidän rikospoliisiosastossa esittämästänne
sotasuunnitelmasta. Kenenkään muun kuin Ahveniston ette sallinut
tietävän, minne pyrkisitte. Kellään ei ollut lupa edes seurata
teidän kahden jäljissä. Tavoittamaanne lintua ei näet saanut millään
säikyttää lentoon. Kuten huomaatte, minulla on silmä ja korva
rikospoliisissakin, vaikkette sitä olisi luullut. Sitä paitsi minun
omat mieheni ilmoittivat tulostanne heti, kun äsken käännyitte
Pohjos-Rautatienkadulta Fredrikinkadulle. He hälyttävät myös, jos
epäilyttävää liikettä ilmestyy lähiympäristöön. Silloin annan
heti likvidoida teidät kolme, ja me katoamme kuin savu ilmaan.
Matkatavaramme ovat jo odottamassa meitä. Siksi minulla on nyt
aikaa pakista teidän kanssanne, Rauta. Odotin tätä tilaisuutta
melkoisin toivein. Mutta te olette tuottanut minulle pettymyksen.
No, ehkä tilanne on epäedullinen teidän loistavaksi kehutun älynne
ilotulitukselle. Olisi kuitenkin hauska saada näyte siitä, ettei pelko
ole sitä tyyten sammuttanut.

Rauta hymähti viileästi.

— Tuntuu melko typerältä keskustella miehen kanssa, josta ei näy
vilahdustakaan, hän huomautti.

— Ehkä minulla on syyni...

— ... piileksiä! Rauta täydensi. — Aika omalaatuinen asenne
viisaudellaan ja voitollisuudellaan kerskailevalle.

— Minun viisauteni on siinä, ääni ylvästeli, — että osaan käyttää
ihmisten — sekä miesten että naisten — lukuisia heikkouksia ja vähiä
hyveitä hyödykseni ja käsitellä heitä oikealla tavalla. Siksi minä
tänään voitin, ja siksi te, Rauta, hävisitte pelin.

— Voitonhurmassannekaan ette uskalla tulla näkyviin. Mitä oikeastaan
pelkäätte? Meillä kolmella on käsiraudat. Sitä paitsi neljä
heitukkaanne uhkaa meitä ovilta konepistooleillaan. Luulisi noiden
turvallisuustoimenpiteiden riittävän teidänkin kaltaisellenne.

Näkymättömissä pysyttelevä mies purskahti mäkättävään nauruun.

— Te koetatte ärsyttää minua tulemaan esiin. Turha vaiva. Olen kuullut
yhtä ja toista siitä, mihin joskus olette pystynyt, Rauta. Te olette
nyt kyllä hävinnyt ja hyvin lähellä kuolemaa oleva mies. Mutta varmuus
on aina varmuus. Sen vuoksi on paras, ettette elävänä pääse selville
minun henkilöllisyydestäni.

— Kuvitteletteko, etten sitä tiedä? Rauta sinkosi vastaan. — Olin
perillä siitä jo ennen kuin kuulin äänenne, jota nyt paisuttelette
kaiuttimen avulla.

Miehet hänen kummallakin sivullaan päästivät hämmästyneen ähkäisyn.

Ääni jylisi kiukkuisena:

— Valehtelette!

— Tiedän teistä paljon, Rauta jatkoi kylmästi. — Jo tämän jutun
alkuvaiheissa huomioni kiintyi parin viime vuoden aikana tekemiinne
lukuisiin ulkomaanmatkoihin. Oli varomattomuus teidän puoleltanne
pistäytyä niin usein siinä kaupungissa, jossa tunnetusti ei mitään
nahkakauppoja ole tehtävissä, mutta joka sen sijaan on Euroopan
huumausaineliigan keskus. Sitä paitsi se paljastava keskustelu,
mikä apurillanne Heikki Kekrilällä oli viimeksi Tähti-kahvilan
kassanhoitajattaren kanssa, peilattiin näiltä main tulevaksi.
Näyttelijätär Aira Murole taas suoritti viimeisen automatkansa samalle
ovelle, josta me tulimme tänään sisään, ja sai tässä talossa tappavan
myrkyn. Kesti kyllä vähän aikaa, myönnän sen, ennen kuin tulin
ajatelleeksi, että Fredrikinkatu 62:lla on numero myös Arkadiankadun
puolella. Mutta sen jälkeen ei tarvittukaan paljon tietoja teidän
huumausaineherrojen tavasta varustaa pesänne kaikenlaisilla salaovilla
ja -käytävillä. Ehkä olen puhunut jo kyllin, jotta huomaatte
tarpeettomaksi jatkaa tätä naurettavaa piilosilla oloa. Ette tee mitään
paljastusta, vaikka tulettekin esiin, johtaja Liuste!

Kun hän lopetti, syvä, hiiskumaton hiljaisuus seurasi.

Sitten seinässä oleva ovi avautui. Margit ilmestyi portaiden alapäähän.
Lyhyt, kaljupäinen mies seisoi muutamaa askelmaa ylempänä. Julma
irvistys rumensi turpeita kasvoja.

— Kas vain, Rauta, ette siis olekaan niin yksinkertainen ja tyhmä kuin
tässä välillä jo — suureksi pettymyksekseni — arvelin olevani pakotettu
otaksumaan. Sitä suurempaa mielihyvää olen tunteva nähdessäni teidät
pian ruumiina. Voitto älykkäästä miehestä on kaksinkertainen ilo.

— Iloista teillä ei liene viime vuosina ollut muutenkaan puutetta,
Rauta virkkoi ivallisesti. — Teidän kaltaisenne vahinkoeläin on
luullakseni nauttinut levittäessään myrkkyä maahamme.

Risto Liuste purskahti raakaan nauruun. Sitten hän puuskahti
intohimoisesti:

— Varmasti! Olen tuntenut kuninkaallista nautintoa! Koko lapsuuteni
sain kärsiä pilkkaa ja naurua ulkomuotoni tähden. Minua syrjittiin.
Kukaan ei halunnut ottaa minua lukuun. Silloin vannoin, että isona
minusta tulee rikas. Minusta tulikin. Asemani parani, mutta ei kyllin.
Tahdoin valtaa ja tahdoin tulla suureksi tekijäksi! Pienuus ei ole
ennenkään estänyt lujatahtoisia miehiä saavuttamasta kunnianhimoisia
päämääriään!

Rauta pisti väliin:

— Niin, Napoleon ei tainnut olla teitä pitempi.

Suuruudenhulluus välkkyi pienissä, pistävissä silmissä, kun Liuste
karjui:

— Napoleon, niinpä niin!

Pakottautuen rauhallisemmaksi hän jatkoi:

— Mainitsitte entisen vaimoni, Aira Muroleen. Hän tuli antaneeksi
minulle ensimmäisen vihjeen, mille alalle minun kannatti antautua. Hän
oli morfinisti ja heroinisti jo ennen naimisiin menoamme. Ollessani
vielä naurettavan rakastunut häneen toin ulkomailta tuliaisiksi
hänen kaipaamiaan myrkkyjä. Sitten silmäni avautuivat näkemään,
millainen räähkä hän oli. Hän tekaisi pukulaskuja saadakseen minulta
rahaa heroiiniin. Lopulta hän öisin pyrki tyhjentämään lompakkoni.
Havaitessani, mihin kaikkeen huumausaineiden orjat ovat valmiit
tyydyttääkseen himoaan, minä aloin vakavasti tuumia matkoillani minulle
tehtyjä tarjouksia. Tie ihmeelliseen valtaan ihmisten ylitse viittoi
minulle... Tässä vaiheessa ei enää haittaa, vaikka täten saattekin
tietää, miten minusta tuli huumausaineruhtinas!

Kopeana hän pöyhisteli rintaansa. Näky oli samalla kertaa naurettava ja
järkyttävä. Vauhtiin päästyään hän kertoi edelleen:

— Aikanaan tuo nuori, kömpelö jättiläinen, Erik Ore, ilmestyi kotiini.
Tiesin hänet Airan uudeksi löydöksi ja rakastajaksi. En kuitenkaan
perustanut siitä. Minun sensuuntaiset harrastukseni olivat toisaalla.
Usein kuuntelin nautinnokseni, mitä nuo kaksi puuhailivat vaimoni
huoneessa. Oli ollut helppo piilottaa sinne mikrofoni. Pöyhkeä
kukonpoikanen saattoi tuntikausia astella edestakaisin ja jaaritella
Airalle »suuresta» näytelmästään, jonka hän kirjoittaisi. Nauroin,
kun hän mahtipontisesti lausuili Raamatusta varastamaansa mottoa:
»Leijona on noussut tiheiköstänsä, kansan tuhooja on lähtenyt
liikkeelle, tekemään sinun maasi autioksi: sinun kaupunkisi hävitetään
asumattomiksi.» Minusta se oli verraton pila. Minä, heidän väheksimänsä
aviomies, olin silloin jo tiheiköstä noussut leijona!

Rauta huomautti:

— Te olitte aika pitkällä kehittymässä kansantuhoojaksi.

— Pidän tuota kohteliaisuutena, johtaja Liuste ilkkui. — Minä
tahdoinkin olla kansantuhooja! Tahdoin tehdä tämän vihatun maan
autioksi! Tahdoin hävittää sen vihatut ihmiset!

Äänettömyys seurasi hänen rajua purkaustaan.

Sitten Rauta kysyi:

— Miksi murhasitte Aira Muroleen?

— Minä en eronnut hänestä hänen rakastajiensa vuoksi. En tehnyt sitä
ennen enkä silloinkaan, koska halusin välttää skandaalia. Mutta Erik
Oreen pyydystettyään hän heitti kaiken ulkonaisenkin säädyllisyyden yli
laidan. Kuulin siellä ja täällä minua pilkattavan aisankannattajaksi.
Minä en ole koskaan sietänyt, että minulle nauretaan. Niin järjestin
avioeron ja maksoin siitä kalliisti. Airalta vaadin vain yhtä:
ehdotonta vaikenemista siitä, mitä hän tiesi minusta.

— Hän tiesi siis jotakin?

— Liian paljon. Hän vannoi pitävänsä suunsa kiinni. En luullut
milloinkaan enää tapaavani häntä. Tuona iltapäivänä hän kuitenkin
ilmestyi salatietä työhuoneeseeni. Vaatimalla hän vaati minulta
myrkkyjään. Hän oli riehakkaan itsetietoisella tuulella. Hän julkesi
uhata minua! Ellen auttaisi häntä, kuten hän sitä siivosti nimitti,
hän menisi suoraan poliisin puheille. Silloin päätin, että hänen oli
kuoltava. Mikä hän, tuo räähkä, oli minun rinnallani! Annoin hänelle
rauhoitukseksi muutamia marijuanasavukkeita. Hän sytytti heti ahneesti
yhden niistä ja pisti muut koteloonsa. Mutta hän vaati vahvempaa.
Usutin hänet Mairen kimppuun. Laskelmieni mukaan hän ryntäsikin
huoneesta ja jätti käsilaukkunsa pöydälle. Minulle oli hetken työ
siepata hänen unkarilaispullonsa, kaataa puolet vermutista pois ja
korvata se tinctura aconitilla. Aira palasi entistä hurjempana. Maire
oli ollut hänelle hävytön, niin hän kertoi. Sain hänet rauhoittumaan
kehoittamalla häntä palaamaan, näytännön jälkeen hakemaan heroiinia...
Nyt tiedätte senkin, miksi Aira kuoli. Minusta sopi mainiosti yksiin,
että hän heitti henkensä näytellessään rakastajansa roskakappaletta
»Leijona on noussut tiheiköstänsä...»

Liuste oli peräti tyytyväinen itseensä. Hän vilkaisi rannekelloonsa ja
mutisi:

— Aika rientää. Niinpä...

Hän laskeutui korokkeeltaan ja tuli muutaman askelen päähän
vangeistaan. Julma, ilkkuva hymy väikkyi turpeilla kasvoilla.

Hän asetti kätensä napoleonimaiseen asentoon. Ilmeisesti hän kuitenkin
tajusi itsekin vaikuttavansa naurettavalta ja veti kätensä selkänsä taa.

— Nyt tämä keskustelu saa riittää! hän julisti.

Rauta yhtyi:

— Niin minustakin.

Liuste purskahti ilkeään nauruun.

— Tosiaanko? hän hohotti. — No niin, olettehan saanut vastauksen
kaikkiin kysymyksiinne. Ehkäpä se tuottaa teille tyydytystä suuren
rajan takana, johon nyt siirrytte!

Margit oli lähestynyt häntä. Äkkiä teräs kilahti.

Kaljupäinen mies kiljaisi ja pyörähti häneen.

— Mitä hittoa! Mitä huonoa pilaa tämä on?

Hän yritti raivoissaan kiskoa käsiään irti. Mutta ne olivat ja pysyivät
selän takana käsirautojen kahlitsemina.

Mustapukuinen nainen vältti hänen potkunsa ja juoksi Raudan turviin.
Kookkaana ja tyynenä tämä katsoi kiemurtelevaa miestä. Vähäisellä
liikkeellä hän pudotti käsiraudat ranteistaan lattialle.

— Voi, tuhannen tuhatta sinistä, punaista ja mustaa! paksu poliisimies
ähkäisi hänen vieressään. — Tätä voi sanoa äkilliseksi tilanteen
muutokseksi.

Johtaja Liuste karjui käheästi:

— Petosta! Pojat, ampukaa! Ampukaa nuo neljä!

Hänen odottamiaan laukauksia ei kuitenkaan kuulunut. Toinen sivuovella
seisoneista naamioiduista miehistä juoksi katkaisemaan hänen
yrityksensä päästä salaovelle. Uhkaava konepistooli pakotti hänet
peräytymään takaisin.

Rauta virkkoi jäätävästi:

— Tällainen oli teidän »voittonne», johtaja Liuste. Täällä ei ole
ainoaakaan teidän palkkalaistanne. Teitte lopun meille oikeastaan
hyvin helpoksi harrastamalla naamioituja konepistoolimiehiä. Teidän
»poikanne» ovat olleet jo tuntikausia varmassa tallessa. Tuomari
Ahveniston parhaat rikosetsivät kantavat nyt heidän aseitaan. Kadulla
olevat vartiomiehenne on myös kaikessa hiljaisuudessa pidätetty. Se
rikospoliisiosaston mies, jonka palkkasitte urkkijaksenne, ei taas
ollut niin perso rahalle kuin otaksuitte. Hän ilmoitti heti meille
teidän tyrkyttämästänne pestistä. Minä sanelin hänelle sen tiedoituksen
tämäniltaisista suunnitelmistamme, jonka saitte. Kuten näette,
tappionne on täydellinen.

Risto Liuste kirosi karkeasti.

— Teillä on tosiaan aihetta sadatella, Rauta myönsi. — Se suuri
huumausainelasti, josta saatujen rahojen piti siirtyä Sveitsiin
sievoiseksi pääomanne lisäksi, takavarikoitiin viime yönä Ruotsin
rannikolla... Liiankin kauan te olette saanut niin kuin vähän aikaa
sitten kerskailitte, käyttää hyväksenne miesten ja naisten lukuisia
heikkouksia ja vähiä hyveitä. Mutta, päinvastoin kuin väititte, teiltä
on tyyten puuttunut taitoa käsitellä heitä oikealla tavalla. Juuri
siksi hävisitte lopuksi pelin. Minä taas voitin lähinnä sen avulla,
että luotin teidän halveksimienne naisten järkeen ja oikeamieliseen
sydämeen.

Rikospoliisin päällikkö lisäsi kuiskaten ystävänsä korvaan:

— ... ja eräiden rahanahneuteen. Kyllä ainakin Mairen tiedot maksoivat
paljon.

Vasta aamun hämärtäessä Rauta puristi hyvästiksi Ahveniston kättä hänen
virkahuoneessaan.

— Silmänräpäys vielä, rikospoliisin päällikkö sanoi pidätellen häntä. —
Yhtä seikkaa en vielä ymmärrä. Miksi hitossa Margit väänsi käsiraudat
lukkoon minun ranteisiini? Silloin minä, totta vie, otaksuin hänen
pettäneen meidät ja kaiken olevan auttamattomasti hukassa.

Rauta hymähti.

— Se oli tarkoituskin. Sinun väkivaltainen reaktiosi oli siinä
vaiheessa tarpeen. Ellet olisi luullut joutuneesi kiikkiin, et ikinä
olisi pystynyt näyttelemään niin luontevan vakuuttavasti... Ensi
tilassa sinun on, muuten, pyydettävä Margitilta anteeksi hänestä
silloin lausumiasi hävyttömyyksiä.

Ahvenisto kyräili tyytymättömänä ystäväänsä.

— Enpä tiedä... hän mutisi. — Minä kärsin siellä autotallissa oikeita
pahimman paikan piinoja. Ehdin jo laskeskella, montako seppelettä
minun haudalleni lasketaan. Niitä kertyi nöyryyttävän vähän...
Kuvittelin myös alaisteni nyreitä kasvoja, kun heidän olisi valtion
palkkalaisilleen maksamista vähäisistä, kurjista kuukausipenningeistä
pakko merkitä ainakin maitolitran hinta täällä kiertelevään
seppelelistaan... Hyvähän sinun oli siellä olla tomeraa poikaa, itse
pidellessäsi käsirautoja koossa. Epäilenpä sinun suorastaan nauttineen
nähdessäsi tuskan hien helmeilevän minun otsallani. Sellainen kelmi
sinä olet — mokoma ystävä!