Musiikkiopiston oppilas Maikki harjoittelee ahkerasti flyygelin ääressä, mikä ärsyttää seinän takana asuvaa maisteri Verhoa. Yksinäytöksinen huvinäytelmä sijoittuu Helsinkiin ja seuraa naapurusten välistä sanailua sekä musiikin aiheuttamia koomisia väärinkäsityksiä.
Martti Wuoren 'Seinä väliä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3557. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
SEINÄ VÄLIÄ
Yksinäytöksinen huvinäytelmä
Kirj.
MARTTI VUORI
Näytelmäkirjallisuutta N:o 5.
Kuopiossa, U. W. Telén & C:o, 1894.
NÄYTELMÄN HENKILÖT:
MAIKKI PERON, musiikkiopiston oppilas. NEITI FILANDER, hänen tätinsä. MAISTERI VERHO. IIDA, palvelustyttö.
Tapahtuu Helsingissä.
Sali. Perällä kaksi ovea, joista toinen vie eteiseen toinen sisähuoneisin. Toisella sivuseinällä, jossa on kaksi ikkunaa, on sohva, pöytä, tuoleja, kukkia; toisella flyygeli ja nuottihylly. Ilta. Lamppu palaa pöydällä ja flyygelin nuotinkannattimen kummallakin puolella kynttelit.
Ensimmäinen kohtaus.
Maikki, sitte Iida.
Maikki (soittaa sormiharjoituksia, lukien itsekseen tahtia).
Iida (tulee sisältä ja seisattuu Maikin taakse): Ryökynä!
Maikki (tahtoen soittaa loppuun): Yks', kaks', kolm', nelj', — yks', kaks', kolm', nelj'.—
Iida: Ryökynä, hoi! —— Kuulkaas, Maikki ryökynä!
Maikki: — Yks', kaks', kolm', nelj'... (lopettaa ja pyörähtää ympäri soittotuolillaan.) Ka, mitä nyt?
Iida: Antakaa anteeks', että ryökynää häiritsen, mutta — — —
Maikki: Mutta mitä?
Iida: Niin kun minä päivällä ihan unhotin ryökynälle sanoa, kun ryökynä tuli kotiin sieltä musiikki-instituutista, että täällä kävi tuon Plummin rouvan Loviisa...
—Maikki: Kuka? Kenenkä?
Iida: Loviisa— — tuon Plummin rouvan neitsyt, joka asuu tässä toisessa päässä pytinkiä.
Maikki: No?
Iida: No, ja se Loviisa sanoi, että heille toissa päivänä muutti uus' maisteri, joka asuu tässä seinä väliä tämän suojan kanssa.
Maikki: Mitäs se sitte minuun kuuluu?
Iida: Niin, nähkääs, se maisterihan se oli sille Plummin rouvalle valittanut, ett'ei hän saa yhtään mitään luetuksi, kun meillä — niin hän oli sanonut — yöt päivät soittaa rämpytetään.
Maikki: Rämpyt...? (Pyörähtää takaisin pianon eteen ja selailee vihaisesti nuotteja.) Mitäs minä sille mahdan, että minun sormiharjoituksia soittaa pitää.
Iida: Sitähän minäkin Loviisalle sanoin, ett'eihän meidän ryökynä sille mitä mahda, että hänen soittaa pitää. — Ja sitte se Loviisa vielä spraakasi, että se maisteri oli Plummin rouvalle jutellut, että hänen jo kahdesta paikasta oli pitänyt pois muuttaa: toisessa kun soitettiin yläällä, toisessa sekä yläällä että alaalla ja vieressä vielä laulaa hoilotettiin. Ja nyt hän, sanoo, oli varten vasten muuttanut tänne Hökperin kadun päähän etemmäksi siitä musiikki instituutista, että saisi rauhassa lukea, sillä kun kuuluu olevan niin hirveän paljon tenttaimia, — vai mitä se Loviisa sanoi, — luettavana.
Maikki (hermostuneesti): Olkoon! Yhtä paljo on mullakin soittamista.
Iida: No jaa, tietystikin. — Vaan sitte se oli maisteri, kuulen ma, vielä sanonut, että ihan täällä jo hulluksi tulee, ja Plummin rouva oli ollut hyvin pahoillaan, kun hän oli lopulta uhannut muuttaa pois koko paikasta.
Maikki: Muuttakoon! Yhtä hyvä hyyryläinen olen minä kuin hänkin, — sano sinä sille Blommin rouvan Loviisalle niin. Enkä minä voi heidän hyyryläistensä takia soittamistani jättää.
Iida: Eihän se Loviisa sitä mitä omasta itsestään sanomaan tullut. Sehän se oli maisteri ensin kuitenkin käskenyt häntä nöyrimmästi pyytämään, että eiköhän olisi edes näin iltaisin mahdollista...?
Maikki: Eikä oo...
Iida: Sen kun täytyy muutenkin yötkin valvoa...
Maikki: Jopas niillä on vaatimuksia! Ja lukekoon viisaammaksi, ett'ei toista kertaa tällaista röyhkeätä pyyntöä tee. Ei. Anna minun olla, anna minun soittaa rauhassa. (Käy jälleen soittamaan.)
Iida (menee, kotvasen seisottuaan).
Toinen kohtaus.
Maikki, sitte neiti Filander.
Neiti Filander (vanhanpuoleinen, lihavanläntä nainen, leu'aasa harvoja partahapsia, tulee sisältä; oikean käden kainalossa kantaa hän pientä sylikoiraa, jolla on kulkusia kaulassa ja punainen täkki selässä; vasemmassa kädessä on hänellä nuuskarasia, iso kirjava nenäliina ja kirje): Maikki! — Maikki kulta!
Maikki (lopettaa soittonsa ja kääntyy): Täti?
Neiti Fllattder (istuu sohvaan ja ottaa koiran syliinsä): Kas tässä tuli kirje! Otas, kultaseni, ja lue!
(Iida näkyy vähän aikaa, tämän kohtauksen
alussa, kuuntelevan oven takana).Maikki (ottaa kirjeen): Vaan kellekä se on? Tässähän ei ole mitään päällekirjoitusta.
Neiti Filander: Minulle varmaan, koska se tänne tuotiin. (Hyväilee ja suutelee koiraansa.)
Maikki: Keltäs se on? Kukas sen toi?
Neiti Filander: Iida sanoi että sen just'ikään toi Blommin rouvan piika.
Maikki: Blommin rouvan piika?! (Avaa kirjeen ja säpsähtää, itsekseen.) Mitä?! Ihan kuin Villen käsiala. Vaan ei. Se ei ole mahdollista. Ja toinenhan tässä on nimikin.
Neiti Filander: No? — Luehan! Miks'et sinä lue kovaan?
Maikki: Niin vainkin. — Kyllä. — Minä luen. — Minä tahdoin ensin vaan itsekseni... (Lukee.) "Koska minun tämän päiväistä nöyrää pyyntöäni ei ole suvaittu ottaa kuuleviin korviinkaan, niin on minun vastenmielinen velvollisuuteni edeltä päin ilmoittaa, että minä, ellei nytkään mitään muutosta tapahdu, olen pakoitettu ryhtymään toimenpiteisin, jotka ehkä tulevat olemaan yhtä harmilliset teille, kuin teidän lakkaamaton soittonne on minulle. — Kunnioituksella V. Verho."
Neiti Filander: Herra Jesus siunatkoon! Mitäs se nyt oli? Ymmärsitkös sinä mitä? Minä en käsittänyt siitä tään taivaallistakaan. (Nuuskaa innokkaasti.)
Maikki: Eikös Iida sitte ole tatille mitään puhunut?
Neiti Filander: Ei... Mitä? Jokos se on taas jotakin tärkeätä unhottanut?
Maikki: Että eräs tuon Blommin rouvan hyyryläinen, maisteriko vai mikä? — Verho näkyy nyt hänen nimensä olevan — oli tänään päivällä laittanut pyytämään, ett'en minä muka soitollani häiritsisi hänen lukujaan. Ajatelkaahan, täti, semmoista!
Neiti Filander: Hän oli laittanut sitä pyytämään?! Hä? — No?
Maikki: Niin no. Ja nyt hän kirjoittaa ja uhkaa jotakin tehdä — en tiedä mitä — ell'en minä lakkaa soittamasta.
Neiti Filander: Uhkaa? Siis uhkauskirje? Kas niin! Se vielä puuttui! Se minun vielä piti vanhoilla päivilläni saada! Herra Jesta varjele! Vähä vielä, ettei kaduilla enää saa siivosti rauhassa kulkea; — etkö muista, Maikki, mitä me hiljattain Hufvudstadsbladetissa lu'imme, että eräs hieno herra oli Katajanokalla ryöstänyt eräältä vanhanpuoleiselta rouvasihmiseltä kädestä hänen ridikyylinsä? — Niin. Ei. Vähä vielä sitä. Nyt sitä ei saa enää rauhassa kotonaankaan istua. (Nuuskaa taas innokkaasti.)
Maikki: Rauhoittukaa, täti hyvä! Ei se ole mitään. Ei hän mitään uskalla tehdä.
Neiti Filander: Kuinka se ei ole mitään?! Kuinka sinä voit niin ajattelemattomasti puhua, Maikkiseni?! Etkö sinä vielä sen paremmin miehiä tunne?! (Vapisevalla äänellä): Oo... Oo... Oo! Minä heidät kyllä hyvin tunnen. Itsekkäitä, itsekkäitä kapineita ne ovat, eikä mitään muuta. Heidän tähdensä, heitä varten pitäisi meidän, naisraukkojen, tehdä kaikki, uhrata kaikki, kaikki, viimeiseen tippaan saakka. Oo... oo... oo! Minä olen vakuutettu, että tuo nytkin tuolla on valmis vaikka tuon ohuen seinän murtamaan ja... ja... ja...
Maikki: Täti hyvä, eihän nyt toki!
Neiti Filander: Niin, niin. Ja mitä me hänelle voimme, me neljä heikkoa henkeä, Prisse, sinä, minä ja Iida. — Iida!! — Iida!!
(Soittaa pöydällä olevaa kelloa.)
Kolmas kohtaus.
Edelliset ja Iida.
Iida (tulee): Mitä ryökynä...?
Neiti Filander: Iida katsoo, onko tambuurin ovi oikein lukossa? — Onko avain kaks' kertaa kierretty?
Iida: Paninhan minä sen. (Menee eteiseen.)
Maikki: Täti, jos täti niin pelkää, niin minä lakkaan soittamasta. Sillähän asia on autettu.
Neiti Filander: Mutta, Herranen aika, Maikkiseni, mitäs varten sinä sitte olet Helsinkiin tullut?
Maikki: Niin, kyllä, mutta...
Iida (palaa): Kyllä se on hyvästi kiinni.
Neiti Filander: Ja reegelit kanssa?
Iida: On ne. (Menee sisälle.)
Neljäs kohtaus.
Neiti Filander ja Maikki.
Neiti Filander: Niin. Mitäs varten sinä sitte olet Helsinkiin tullut? Ja siinä sen nyt näet. Köyhä tyttökään, joka on tullut tänne hankkiakseen itselleen tulevaisuuden varalle toimeentuloa elämässä, hänkään ei saa enää rauhassa opintojaan harjoittaa, vaan on heidän, miesten, tiellä.
Maikki: Kyllähän minä mielelläni muuttaisin toiseenkin paikkaan, ett'ei täti tarvitsisi pelätä, mutta...
Neiti Filander: Niin. Minnekä sinä muutat? — Vaan enpä minä sinua läskisikään. — Ja näet sinä: se on pelkkää miesten kateutta, Maikkiseni, usko minua, pelkkää kateutta! He kadehtivat sitä, että naiset nykyään pyrkivät ja pääsevätkin yhtä kauas, kuin he, jopa sieppaavat heiltä paikkojakin nenän edestä ja... ja... ja... ja eivät heistä enää huolikaan, kun tulevat omillaan toimeen. Se onkin ihan oikein. Rukkaset pitäisi heille joka ikiselle antaa, niin saisivat nähdä, mimmoista se on naisitta eläminen. Sekin oli ihan paraaksi, että sinä annoit rukkaset tuolle, — mikäs hänen nimensä olikaan?
Maikki: Karén.
Neiti Filander: Niin juuri — Karénille
Maikki: Pappahan se vaan oli sitä asiaa vastaan.
Neiti Filander: Saman tekevä. Ja pappa tiesi, että naida ne miehet kyllä osaisivat, vaan sitä eivät kysy, kykenevätkö itseään ja perhettään elättämään. "Hankkikoon Karén ensin itselleen viran ja tulkoon sitte tytärtäni vaimokseen pyytämään," kirjoitti hän minullekin.
Maikki: Sen hän kyllä olisi hankkinutkin.
Neiti Filander: Jumala ties' milloin!
Maikki: Kun olisi tutkintonsa suorittanut.
Neiti Filander: Siinäpä se on, Maikkiseni, ett'ei tiedä, koska hän sen olisi saanut suoritetuksi, kun hän aikansa vaan laulamiseen ja kurtiisiin, kulutti.
Maikki: Täti! Miksi täti nyt noin...?! Ja tuolla samalla luulollahan pappakin Villeä pahoitti.
Neiti Filander: Sillä pappasi tahtoi nähdä, rakastiko herra Karén sinua toden perään. Sen tautta hän teidät eroitti. "Jos tuo nuori mies Maikkiani oikein rakastaa, niin hän kyllä laittaa niin, että ansaitsee hänet saadakin", se oli pappasi tuuma vaan, lapsukaiseni. Vaan nyt on jo — — Kuinkas pitkä aika siitä nyt onkaan?
Maikki: Kunko me erosimme?
Neiti Filander: Niin, niin.
Maikki: Yksitoista kuukautta ja — ja kymmenen päivää.
Neiti Filander: M—h—h! Sinäpä näyt sen tapauksen melkein tunnilleenkin muistavan. Niin, no. Kohta vuosi. Sillä aikaa hän jo olisi ehtinyt jotakin tehdäkin, jos olisi oikein sinua... oikein tahtonut.
Maikki: Lukenut hän on, siitä olen varma.
Neiti Filander: Hedelmiä vaan ei ole vielä minkäänlaisia hänen lu'ustaan näkynyt.
Maikki: Joulun aikaanhan ne useimmat tutkintonsa vasta lopettavatkin. Ehkäpä sitte kohta saamme nähdäkin hänen nimensä sanomissa.
Neiti Filander: Jospa hän niissä hommissa olisi, niin kyllä kai häntä kaupungissa olisi näkynyt. Ja varsinkin, jos hän sinua oikein rakastaisi, niin kyllä hän olisi sinut jo etsinyt.
Maikki: Eihän hän tiedä, että minä nyt Helsingissä olenkaan.
Neiti Filander: Niin, niin, kultaseni. Mutta kun oikein rakastaa, niin löytää rakastettunsa vaikka mistä. Koirakin löytää vainullaan aina rakastetun isäntänsä. Vaan oo! Niin uskollisia ei ne miehet ole. (Hyväilee koiraansa.) Eikö niin, eikö niin, sinä minun ainoa, armas, rakas Prisseni?!
Maikki: Ei, täti, ei. Villestä en sitä usko. Minä tiedän, että hän minua rakastaa vieläkin. Minä tiedän sen, minä olen varma. Hän ei ole minua unhottanut.
Neiti Filander: No, no, Maikkiseni; Ei puhuta enää siitä. Ja miksi aloimmekaan taas? Se on kipeä kohta sinulle, minä tiedän sen. Sillä se koski sinuun kovasti tuo teidän eronne. Ja sen tautta, sinua viihdyttääkseen, pappasi laittoikin sinut tänne Helsinkiin. Hän ajatteli, että ehkä soitto-opinnoillasi saat rakkauden huolesi hiukan haihtumaan.
Maikki (näyttäen kirjettä, joka hänellä on ollut koko ajan kädessään): Vaan tässä ne nyt on häiritty nekin.
Neiti Filander: Herra jesta! Niin, tuo kirje! Senkin nyt vielä piti tulla, kun muutenkin jo olet kaikesta niin hermostunut.
Maikki: Ole huoleti, täti! Ei se ole mitään. Kyllä minä ehkä jollain lailla...
Neiti Filander: Niin, jollain lailla. Täytyyhän sinun saada soittaa. Eihän tämä käy laatuun. Täytyyhän sinun saada soittaa ja yhtä hyvä oikeuskinhan sinulla on soittaa omassa huoneessasi, kuin hänellä lukea huoneessaan.
Maikki: Tietysti, täti. Ja mitä voi hän tehdä? Se on vaan turhaa pelottelemista tuo hänen uhkauskirjeensä.
Neiti Filander: Mutta jos hän tekeekin, niin kyllä hän edesvastaukseen siitä joutuu, sen saamme nähdä. Kyllä minä sen junkkarin opetan, kutsun poliisin ja... ja... ja... Annas mulle tuo kirje, minä sen säilytän todisteeksi. Ja käy sinä, Maikki, nyt soittamaan vaan, käy!
Maikki: No koska täti sen sallii... (Menee piaanon ääreen.)
Neiti Filander: Iida!! — Iida!! (Soittaa kelloa.)
Viides kohtaus.
Edelliset ja Iida.
Neiti Filander: Onko Prissen illallinen jo valmis, Iida? Sen on jo aika syödä ja sitte käydä maata.
Iida: Paikalla laitan.
Neiti Filander: Mitäs sulla siellä on Prisselle?
Iida: Jäihän siellä päivällisestä kaksi lihapullaa ja vähä potaattimuussia.
Neiti Filander: Entä omenasoppa?
Iida: Ei sitä jäänyt.
Neiti Filander: Herra Jesta! Jaksoikos Iida sen kaikki syödä? Sitähän oli soppaskooli enemmän kuin puolillaan.
Iida: Eihän mulla mitä ollut muuta syötävää, kuin lihapullatkin täytyi koiralle säästää.
Neiti Filander: No, on se Iida, Jumalan kiitos, terve, koska sillä niin hyvä aptiitti on. — Antaa Prisselle sitte maitoa, mutta katsoo, ett'ei se kovin kylmää ole.
Iida: Eihän se mitä kylmää oo. Kaapin hyllyllähän se on aamusta seisonut.
Neiti Filander: No, ottaa Prissen sitte! Hyvää yötä nyt, kultaseni, hyvää yötä! (Suutelee Prisseä ja antaa sen Iidalle. Iida menee sisälle.)
Kuudes kohtaus.
Neiti Filander ja Maikki.
Neiti Filander: Mitä sinä nyt ai'ot soittaa, Maikki?
Maikki: Tämä Chopinin valssihan minun pitäisi saada ihan puhtaasti käymään.
Neiti Filander: Onko se se minun favoriittivalssini?
Maikki: On, täti.
Neiti Filander: No, soita nyt sitä, ja jätä tän'iltana jo nuo sormiharjoitukset.
Maikki: Tämä on niin vaikea, että siihen tarvitseisin kyllä paljonkin enemmän sormiharjoituksia. (Alkaa soittaa.)
Neiti Filander (nuuskaa ensin, asettautuu sitte mukavasti istumaan sohvan nurkkaan, jossa, silmät kiinni ja kiikutellen päätään ja ruumistaan kuuntelee soittoa.)
(Kun Maikki on kotvan aikaa soittanut, kuuluu seinän
takaa räikeitä, epäsointuisia jahtitorven törähdyksiä.)Maikki (hypähtää säikähtyneenä paikaltaan).
Neiti Filander: Oih, mitä se on?! Mi... mi... mi... mi...?? (On myöskin ensin hypähtänyt ylös.) — — — ää... ää... ää! (Tarttuu käsillänsä sydämensä kohdalle ja vaipuu pyörtyneenä takaisin sohvaan.)
Maikki (juoksee tätinsä luo): Täti! Täti!! — Rauhoittukaa!... Voi, Herra Jumala!... Iida!! Iida!! (Soittaa kelloa.) Vettä! Vettä!
Seitsemäs kohtaus.
Edelliset ja Iida.
Iida (tulee juosten sisään, kädessä lautanen jonka, ovessa kompastuessaan, pudottaa lattialle): Jesta varjele! — — Mitäs tämä on?
Maikki: Vettä! Pian, pian!
Iida (juoksee takaisin ja tuo lasin vettä).
Maikki: Rauhoittukaa, täti! — Ei se ole mitään. Se oli hän. Hän puhalsi vaan jahtitorveen. Siinä se nyt oli hänen uhkauksensa. — Kas tässä, juokaa, täti, vähän vettä! Juokaa! Noin. Ei se ole mitään. Elkää pelätkö.
Neiti Filander (tointuu, herpoutuneena); Oih!! — — Oih!! — Oih!!
Maikki: Iida tuo vielä minun toaletti-etikkani! Sieltä piirongin päältä! Pian. Se pieni kristallikarahviini.
Iida (juoksee sitä hakemaan).
Maikki: Kas niin, täti. Elkää pelätkö. Ei se ole mitään.
Neiti Filander: Oih! — Sitä hävytöntä! Oikein — — olin — — saada — — slaagin.
Maikki: Täti haistaa vähä tätä etikkaa.
Neiti Filander (syrjäyttää sen kädellään): En, en huoli. (Ottaa nuuskarasian ja nuuskaa.) Tämä virkistää paremmin. Kas niin!
Iida (keräten lattialta lautasen palaset ja lihapullat): Pakana! Siihen ne nyt meni Prissen lihapullat. (Menee).
Kahdeksas kohtaus.
Neiti Filander ja Maikki.
Maikki: Siinä se nyt oli, täti. Vaan mitäs minä nyt teen? (Kävelee miettien lattialla.)
Neiti Filander: Mitäkö teemme? Minä luulen, että löytyy kuitenkin lakipykälä, joka määrää rangaistuksen ihmisten kotirauhan rikkomisesta.. Ja rangaistuksen tuo junkkari ansaitsee saada mitä ankarimman. Onkos tuo nyt laitaa? Tehdä noin törkeän teon, jolla oli minun, vanhan ihmisen, ihan kuoliaaksi pelästyttää.
Maikki: Maksaakohan se vaivaa kuitenkaan tehdä tästä afääriä?
Neiti Filander: Kuinkas ei? Ja sillä lailla sitä ei saa jättää, ei. Entä sinun soittosi? Pitääkö sinun se sitte jättää? Vai mitäs sinä sitte tekisit, mitä?
Maikki: Minä luulen, että jos häntä kauniisti pyytäisi...
Neiti Filander: Ja mitä vielä!! Siitä ei tule mitään.
Maikki: Jos kirjoittaisi ja selittäisi ja kauniisti sopisi keskenään. Parempihan on sopia, kuin tehdä kiusaa toisilleen.
Neiti Filander: Hänhän se sulle kiusaa tekee, vaan et sinä hänelle.
Maikki: Niin no. Sehän se on hänelle selvitettäväkin, täti.
Neiti Filander: Kyllä. No, kuinka tahdot.
Maikki: Ja sitte, että hän näin pahasti säikäytti tätiä. Onhan siinä syytä kylliksi. Ehkä se auttaisi.
Neiti Filander: Koeta, koeta sitte! Kirjoita, jos tahdot; minä en sitä tee. Saat ehkä vielä hävyttömän kirjeen vastaukseksi.
Maikki: Mitäs minä sitte teen, täti kulta? Joko täytyy minun muuttaa toiseen paikkaan tahi jättää opintoni ja lähteä kotiin. Eihän tämä voi näinkään jatkua. Ja emmehän me voi häntä poiskaan ajaa väkisin.
Neiti Filander: Niin no. Kirjoita sitte. Ethän sinä siitä pahemmaksi tule.
Maikki: Niin, täti. Enhän minä siitä pahemmaksi tule, jos hänelle kauniisti kirjoitan ja selitän, että niin ja niin.
Netti Filander: Tietysti. — Lähetäpäs Iida samalla vähä tänne.
Maikki: Hyvä on, täti. (Menee sisälle.)
Yhdeksäs kohtaus.
Neiti Filander, sitte Iida.
Neiti Filander: Maikki parka! Minun on oikein sääli tyttöä. Niin paljon kuin hän on saanut kärsiä rakkautensa takia, jota hän ei voi unhoittaa! Sitte tuo alituinen hermostuttava soitto ja nyt vielä tämä kaikki. Pelkään pahoin, että hän lopulta sairastuu. — Mutta sitä ei olekaan niin helppo unhoittaa tuota ensimmäistä rakkauden puuskaa, sen tiedän minäkin. (Huoahtaa.) Hoh—hoi! Useinpa se seuraa meitä katkerana muistona hautaan saakka. Sillä kaikkihan olemme kerran olleet nuoria, kaikkihan olemme ainakin kerran rakastaneet.
Iida (tulee): Tahtoiko ryökynä mitä?
Neiti Filander: Jokos Prisse on syönyt?
Iida: Söihän se lihapullat ja maidon, vaan potaattimuussista ei huolinut.
Neiti Filander: Anna sen sitte käydä maata sänkyni jalkopuoleen.
Iida: Siinähän se jo rötköttää, kuin ainakin.
Kymmenes kohtaus.
Edelliset ja Maikki.
Maikki (tulee, pannen kirjettä koteloon): Tässä se nyt on. Iida viskaa shaalin hartioilleen ja menee viemään tämän kirjeen.
Neiti Filander: Mitä sinä kirjoitit? Luehan, niin minäkin saan kuulla.
Maikki: Jos täti tahtoo.
Neiti Filander: Iida menee sill'aikaa ottamaan shaalinsa ja saa sitte mennä täältä tambuurin oven kautta. Se on sinne Blommin rouvan kortteeriin vietävä.
Iida: Hyvä on. (Menee sisälle.)
Maikki: Näin minä kirjoitin (lukee): "Kunnioitettava herra...!"
Neiti Filander: No kunnioitettava hän ei ainakaan ole sen jälkeen, mitä hän on tehnyt.
Maikki: Mutta parempihan on olla kohtelias, täti, niin se tekee paremman vaikutuksen.
Neiti Filander: No, no.
Maikki (lukee): "Olen pakoitettu kirjoittamaan teille muutaman sanan, Sillä teidän, lievimmin sanoen, ajattelematon tekonne on pahasti, jopa pyörtymään asti, säikäyttänyt vanhan, kivulloisen tätini. Pyydän siis nöyrimmästi: elkää, Jumalan tähden, sitä enää uudistako! Ja minä toivon, että kunnian tunnosta ette tulekaan sitä tekemään, koska olen vakuutettu, että varsin hyvin käsitätte minun olevan mahdotonta pyyntöänne täyttää, kun kuulette että harjoitan opintoja musiikkiopistossa enkä siis millään lailla tahallani tahdo lukujanne häiritä. Ollen tästä pahoillani, toivon, että nyt osaatte antaa kullekin sen arvon mikä hänelle on tuleva. Maikki Peron."
Iida (on, shaali yllä, palannut viimeistä lausetta luettaessa).
Neiti Filander: Sehän on koko hyvin kompponeerattu, Maikki.
Maikki: Ei, täti, ei se ole hyvin. Mutta minä en paremmin osannut. (Kastelee kotelon reunoja huulillaan ja panee sen kiinni.)
Neiti Filander: Vielä sille mitä paremmin. Se oli liiankin kohteliaasti...
Maikki: Iida vie nyt tämän kirjeen sille Blommin rouvan Loviisalle...
Iida: ... ettäkö hän antaisi sille maisterille?
Maikki: Niin, niin — sille.
Iida: Juu, minä ymmärrän. Siinä paikassa lennätän.
Neiti Filander: Mutta elä jääkään sinne nyt Loviisan kanssa praataamaan.
Iida: Jesta varjele, ryökynä! Ymmärränhän mä sen, ett'ei se nyt passaa... (Menee eteisen kautta.)
Yhdestoista kohtaus.
Neiti Filander ja Maikki.
Maikki (jää, Iidan mentyä, keskelle lattiaa miettimään).
Neiti Filander: No, mitä sinä nyt niin fundeeraat, Maikki?
Maikki: Ajattelen, että olikohan se nyt oikein, että hänelle
kirjoitin.
Neiti Filander: Kas niin. Tuskin on Iida ehtinyt kirjeen viedä, niin
sinä jo kadut.
Maikki: Tädin tähdenhän minä sen oikeastaan vaan tein. Mutta ehkä
olisi minun pitänyt vielä odottaa huomiseksi.
Neiti Filander: Mitäs se olisi huomiseksi parannut. Entä sinun
soittosi? Ethän sinä olisi voinut enää soittaakaan. Sen tauttahan minä
ajattelin, että ehkä on hyvä, että kirjoitat.
Maikki: Senkö tähden, täti? Voi, voi! Jos se todellakin sittenkin oli
paha, että minä alennuin kirjoittamaan miehelle, joka sillä lailla...?
Neiti Filander: Mitä sinä nyt turhaan rupeat omaatuntoasi vaivaamaan.
Maikki: Taikka ehkä olisi minun pitänyt olla arvokkaampi kirjeessäni?
Ettei hän voisi luulla mitään pahaa minusta...?
Neiti Filander: Odotahan nyt ainakin, niin saamme nähdä seuraukset.
Mitä sinä nyt ennen aikojasi...?
Maikki: Hs!... Sielläpä se taitaa jo Iida tullakin takaisin. Kuulin
rappusilta kolinaa. (Katsoo eteiseen.) Se se onkin. No? On juossut
niin, että puhkii kuin höyryveturi.
Kahdestoista kohtaus.
Edelliset ja Iida.Iida (tulee, kovasti läähöttäen).
Maikki: No?
Neiti Filander: Sanottiinko sulle siellä mitä?
Iida (hengästyneenä): Voi, voi!... Juoksin niin... ett'en tahdo... saada sanaa...suusta... kun... sydän kur... kurkussa hyppii...
Maikki: Mitä sitte sait kuulla?
Iida: Että hän... tulee tänne... koht'sillään.
Neiti Filander(yht'aikaa): Tännekö?
Maikki (yht'aikaa): Maisteriko?
Iida: Niin. — Kun Loviisa oli vienyt sen preivin sille maisterille, niin hän sanoi, että se maisteri oli ollut niin mielissään, kun se oli sen preivin lukenut ja oli heti kysynyt, että vieläkö se on Iida siellä kyökissä, ja kun Loviisa sanoi, että on, niin se tuli heti kyökkiin minun luokseni ja sanoi, että vie terveisiä ja sano, että minä tulen koht'sillään itse teille.
Neiti Filander: Tulee itse meille?! Kas niin! No, se nyt vielä lopuksi puuttui! Herranen aika! Se siitä nyt oli vielä seuraus!
Maikki (syrjään): Mielissään, kun oli lukenut kirjeen? Mitäs jos se sittenkin olisi hän? Se Ville! Sillä oli ennenkin noita tuollaisia kujeita!
Neiti Filander: Eikös Iida sitte sanonut, ett'ei me voida vastaan ottaa, ett^ei me olla kotona tahi että jo ollaan makuulla?
Iida: E... enhän minä nyt niin kouraan tuntuvasti kuitenkaan osannut valehdella, kun just'ikään hänelle Maikki ryökynältä kirjeen vein.
Neiti Filander: Niin no. Sano nyt sinä itse sitte, Maikki, mitä meidän pitää tehdä. Minä en ainakaan tiedä, minä en ainakaan tiedä.
Maikki: Mitäs muuta, täti kulta, että annamme hänen tulla ja kauniisti otamme hänet vastaan.
Neiti Filander: Mutta oletkos sinä hullu, oletkos sinä hullu? Sen paremmin en osaa sinulle enää sanoa.
Maikki (syrjään Iidalle): Minkäs näköinen hän on? Iidahan näki hänet. Onko hän pitkä?
Iida: Oo ja. Oikea hongankolistaja. Mutta muuten sievä poika. Vilkkaat silmät, kaunis pruuni tukka, sievät viikset ja lyhyeksi leikattu leukaparta.
Maikki: Leukaparta? Sitä hänellä ei ennen ollut. Mutta muuten kuin hän. (Ääneen neiti Filanderille.) Elä nyt, täti, ole huolissasi! Ehkä hän on hyvinkin siivo mies ja tahtoo vaan tulla anteeksi pyytämään.
Neiti Filander: Kas niin! Sinä siis jo pidät hänen puoliansa! Sinnekö päin se jo tuuli kääntyi? Oikea tuuliviiri sinä olet! Et malta pidättää sydäntäsi noista — pöksyläisistä. Ja ehkä luulet jo, että se on sinun Villesi?! Siivo mies?! Tuollainen tungeskelija, joka vaan tilaisuutta vaanii päästäkseen ihmisten kanssa tuttavuutta tekemään, Jumala tiesi missä aikeissa. Semmoista se oli mennä hänelle kirjettä kirjoittamaan. Nyt sitä istutaan ihan pääsemättömissä mokoman kanssa.
Maikki: Laitetaan sitte sana, ett'ei hän voi tänään tulla. Sillähän siitä päästään, täti hyvä.
Neiti Filander: Vai laitetaan sana? Ja sinä luulet todellakin, että hän on niin siivo mies, ett'ei tule. E—hei! Hän tulee sittenkin.
Iida: Tuollapa se jo kuuluu tulevankin.
Neiti Filander: Herra Jesta! Eikös Iida pannut ovea lukkoon?
Iida: Kun minä sen ihan unhotin... kiireessä.
Neiti Filander: Elä päästä sisään, Iida! — Sammuta lamppu, Maikki! (Puhaltaa kynttelit sammuksiin.) Puh! Sano, että ollaan jo pantu maata! Puh, puh! Sano, ett'ei voida ottaa vastaan!
Maikki (joka ei sammuta lamppua): Elä huuda niin, täti kulta! Kuuleehan hän, että me ollaan valveella. Ja johan hän näki, että me ollaan yläällä.
Neiti Filander (vetäen Maikkia takaperin hameesta sisähuoneesenpäin): Tule, tule, tule! — Sano, ett'ei voida ottaa vastaan... ett'ei voida, Iida!... Ei voida... ei voida.
Maikki ja Neiti Filander (peräytyvät sisähuoneesen, jonka ovesta Maikki tahtoo kurkistaa, mutta neiti Filander estää häntä siitä, vetämällä häntä pois).
Kolmastoista kohtaus.
Iida ja maisteri Verho.
(Ensin eteisessä, josta sitte, Iidan peräytyessä, tulevat salin oven suulle )
Iida: Ei, ei. Ryökynät ei voi ottaa vastaan... Ryökynät ei ole yläällä...
Verho: Mutta kuulinhan minä ..
Iida: Mutta ryökynät menivät just'ikään maata.
Verho: Mutta minähän näin, että Maikki neiti just'ikään oli täällä.
Iida: Mutta vanha ryökynä on sairas. Hän ei voi ottaa vastaan. Maisteri on hyvä ja tulee huomenna.
Verho: En minä vanhasta välitäkään. Ja koska nuori "ryökynä" on kotona, ei ole sairas eikä makaa, niin Iida on hyvä ja kysyy, eikö ole mahdollista, että minä silmänräpäyksen vaan saisin puhutella häntä. Jos hän itse kieltää, niin — se on toinen asia.
Iida: Voi, voi tokisen! Mitä minä nyt...? Ihanhan ne suuttuu. Mutta täytyy kai mun, täytyy kai mun Sitte... (Katsoo pitkästi Verhoon ja peräytyy koomillisen peloisasti sisähuoneesen).
Neljästoista kohtaus.
Verho (yksin). Ha, ha, ha! "Oi sä, viattomuuden suoja!" — tahtoisin laulaa, kuin Faust Margaretan asunnon edustalla. — Mutta onpa tämä nyt omituinen sattuma todellakin, että näin jälleen saan tavata Maikkini. Jeekuli vaan, kun harmittaa, että tuli tuo tuhmuus tehdyksi. Mutta ilman sitähän ei olisi tullut mitään. Jahtitorveni se lintuseni lentoon pyrähytti. Vaan hermot, syytetään niitä! Nehän ne nykyaikaan kaiken pahan alku ja juuri ovat. Pyytäkööt ne nyt anteeksikin. Ja tulematta tänään anteeksi pyytämään en olisi voinut lukea enkä maata rauhassa. Saas nähdä, saanko vaan Maikkiani tänään nähdä?' Mutta kas, tuossapa hän tulee kuitenkin!
Viidestoista kohtaus.
Verho ja Maikki (tulee).
Verho (ojennetuin käsin Maikkia kohti): Maikki!
Maikki (seisottuen hämmästyneenä ovelle): Ville! Sinä!
Verho (tarttuu toisella kädellä Maikin käteen, toisen kiertää hänen vyötäistensä ympäri): Minä, Maikki. Hämmästyt kai näin odottamatta minut nähdessäsi?
Iida (on kurkistanut ovesta samalla, kun Verho on Maikin käsivartensa suojaan ottanut, ja paiskaa sen taas hämmästyneenä kiinni).
Maikki: Tietysti. Sinun kujeitasiko ne nämä olivat sittenkin, hulivili!?
Verho: Oi, tuo jahtitorveni! Sydämeni on pakahtua sekä mielipahasta että samalla ilosta. Mutta toivon, että sinä kyllä...?
Maikki (puristaen Verhon kättä): Tietysti.
Verho: Ja tätisi myöskin...?
Maikki: Se on pahempi pykälä. Mutta saat koettaa parastasi.
Verho: Sen teen. Toivoisin, ett'ei hänkään ole leppymätön. Sallithan minun tunnustaa hänelle rakkauteni, vai?
Maikki (vetäen Verhoa kädestä sohvaan istumaan): Mutta varovasti. — Kuulehan! Entä tuo uusi nimesi? Mitäs se sitte merkitsee?
Verho: Se merkitsee sitä, että olen muuttanut nimeni.
Maikki: Elähän mitä!
Verho: Etkö sitä sitte sanomalehdistä ole nähnytkään? Oli se "virallisissa". Mutta eihän niitä virattomat luekaan, se on totta se, tahi ehkäpä niinkin, että virattomat viranhakijathan niitä vain lukevatkin.
Maikki: Ja minä jo luulin, että se oli kujetta sekin. Käsialaasi hiukan epäilin, kun tuon kauhean ankaran kirjeesi sain, mutta tuota en osannut aavistaakaan.
Verho: Niin, mehän emme ole koskaan toisillemme kirjoittaneetkaan, kun vaan siellä maalla aina yhdessä flaneerattiin. Ja, näet, kun sitte papaltasi rukkaset sain, niin arvelin, että ehkä kelpaan hänelle paremmin, kun kauniimman nimen otan.
Maikki (nauraen): Puhut ikään kuin olisit pappaani kosinutkin, etkä minua. Sinä, Ville!
Verho: Hänenhän se on syynsä, että minusta vihdoinkin alkaa mies tulla ja pääasiallisesti, että saamme tois... saamme nyt toisemme tavata, tahdoin sanoa.
Maikki: Sinä siis toden perään olet täällä lukuhommissa?
Verho: Syksystä jo. Kahdessa paikassa olen istunut kotona, kuin myyrä, ja kahdesta paikasta on minut musiikin kanssa pois ajettu. Ja nyt minä tentteeraan... oikein armottomasti. Ja olen jo lopettamaisillanikin. Tuo iänikuinen latina on vielä jälellä ja botaniikki. Sitte pankkiuralle. Kansallisosakepankissa mulle on jo luvattu pieni portfölji. Ja sitte naimisiin, niin pian kuin mahdollista. — Entä sinä? Sinä olet täällä musiikkiopistossa, myöskin — naimisiin päästäksesi niin pian kuin mahdollista, eikö niin? Sehän passaa, kuin porsaan pää aidan rakoon, vai?
Maikki (puristaen Verhon kättä): Luuletko, että olisin sinut niin pian unhottanut?
Verho (kiertää toisen kätensä taas Maikin vyötäisten ympäri): Maikki! Sinä siis vielä... todellakin...?
Maikki: Ja sinä... ja sinä??
Verho: Saanko... saanko näyttää, kuinka kovin? (Aikoo suudella Maikkia, kun Iida samassa tulee sisään.)
Kuudestoista kohtaus.
Edelliset ja Iida.
Iida (ovelia): Hm!... hm!... Ryökynä!
(Maikki ja Verho hypähtävät molemmat ylös).
Maikki: No? — — Hä? — — Iida! — — mitä?
Iida: Tuota... vanha ryökynä...
Maikki: Herranen aika! Täti, täti! Hänet kokonaan unhotinkin.
Iida: ... käski ryökynää vähä sisään...
Maikki: Tulen, tulen. Heti paikalla.
(Iida ja Maikki menevät sisään).
Verho: Pyydä nyt tätiäsi tänne, Maikki, että saamme tutustua. (sisähuoneen ovella.) Tulkaa, tulkaa nyt, täti. Elkää minun tähteni kruusatko! Enkä minä niin hirveä ole, kuin täti ehkä voi luulla.
Seitsemästoista kohtaus.
Verho, Maikki ja neiti Filander.
Maikki (vetäen neiti Filanderia kädestä sisään): Täti tulee nyt, niin minä saan esitellä.
Neiti Filander: Hupsuko sinä olet, tyttö?! Hupsuksiko te olette kaikki tulleet?!
Maikki: Tässä on herra Verho ja tätini, neiti Filander.
Verho: Minun täytyy alkaa sydämmeni pohjasta pyytämällä tädiltä anteeksi, että...
Neiti Filander (kiivaasti koko ajan): Mutta minun täytyy alkaa sydämmeni pohjasta antamalla herra munshöörille aika läksyn...
Verho: ... jonka tiedän varsin hyvin ansaitsevani ja kiitollisuudella otan vastaan...
Neiti Filander: Vaan ensiksikin minä en ole herra munshöörille mikään täti. Ja millä oikeudella uskallatte...
Maikki: Täti kulta, se on Ville Karén, minun sulhaseni.
Neiti Filander: Sinun sulhasesi? Siinä tapauksessa minä en ole sinun tätisi. Sillä minä en tahdo antaa sinua sellaiselle miehelle, jolla ei ole sen enempää kunnioitusta kaunista sukupuolta kohtaan, — joka voi tehdä semmoista...
Verho: Jos minä olisin tietänyt, jos minä olisin osannut aavistaa, että te ja Maikki...
Neiti Filander: Vai niin, vai niin?! Jos te olisitte pelästyttäneet kuoliaaksi jonkun toisen, kuin Maikin tahi minun, niin ette olisi tulleet anteeksikaan pyytämään, niinkö? Niinkö?
Verho: Ei suinkaan, ei suinkaan, en minä sitä...
Neiti Filander: Sitä enempi, sitä enempi ansaitsette saada rökkiinne ja oikein aika lailla.
Verho: Mi... mi... mi... minä myönnän. Mutta minä pyydän: saanko sanoa sanan? Saanko hiukan selvittää asiata?
Neiti Filander: Näin raskaan asian voi ainoastaan oikeus selvittää.
Verho: Suvaitkaa toki lieventävänä asianhaarana ottaa huomioon kiireiset lukuni, kiihtyneet hermoni ja... ja...
Neiti Filander: Mutta millä oikeudella, millä oikeudella sitte tungette, herra munshööri, melkein keskellä yötä kahden nuoren... kahden naimattoman neiden hiljaiseen asuntoon? Millä, sanokaa, jos saan luvan kysyä?
Verho: Rakkauden — jos saan luvan tunnustaa sen suoraan.
Neiti Filander: Jassoo!! Rakkauden?! (Yht'äkkiä tyynesti): Istukaa, nuori mies! Ja selittäkää sananne paremmin! (Istun sohvaan, itsekseen.) Hän näkyy ainakin olevan avosydämminen poika, tuo.
Verho (istuu tuoliin).
Maikki (jää seisomaan).
Verho: Neiti Maikki selitti jo puolestani osaksi, sanoessaan minua sulhasekseen...
Neiti Filander: Jota kuitenkaan en minä eikä neiti Maikin pappakaan ole hyväksynyt.
Maikki: Mutta, täti, herra Verho suorittaa parast'aikaa kandidaatti-tutkintoansa ja toivoo kohta jo saavansa paikankin.
Verho: Toivon siis myöskin mielen muutosta ja koetan parastani voittaakseni neiti Maikin sukulaisten luottamuksen ja — rakkauden.
Neiti Filander: No, no. Ei hätäillä. Se ei tule nyt niinkään yht'äkkiä, kun entisyys on huono ja tulevaisuus ei taida olla juuri paljoa parempi. Mutta katsotaan, — katsotaan, mikä mies olette ja mikä mies herra munshööristä voi tulla. Sillä minä en ole enää tuollainen tyttö hupakko, joka uskoo teikäläisten ensimmäisiä liverryksiä. E—hei. Siis: ensiksikin muutamia tietoja su'ustanne. Nimi —- Karén? Eikö niin?
Verho: Oli. Nyt se on Verho.
Neiti Filander: Siis fennomaani. No... no! Eihän se nyt juuri ole naimaeste. — Kukas sitte herra munshöörin pappa on, koska niin hänen nimeänsä halveksitte?
Verho: Pappi hän oli — nyt hän on kuollut —; halveksimisesta ei siis voi olla puhettakaan.
Neiti Filander: Kas sitä! — Ja mamma? Omaa sukua...?
Verho (syrjään): Tämäpä on ylimääräinen tenttaami, jota en ole tietänyt odottaakaan. (Ääneen): Liljeblad hän on syntyisin.
Neiti Filander (osoittaen sormellaan Verhoa kohti): Liljeblad! Liljeblad! Lilli Liljeblad?!
Verho: Ihan jämtilleen.
Neiti Filander: Oskar Liljebladin sisar. (Nuuskaa. Syrjään): Hän on sievä poika, tuo. Ihan enonsa näköinen. (Ääneen): Saanko tarjota... (Tarjoo nuuskaa Verholle.) Se virkistää.
Maikki (Verhon korvaan): Se on hyvä merkki, Ville, kun täti nuuskaa tarjoo. Sitä hän ei kaikille tee.
Verho (ottaen nuuskaa): Tunsiko... tunsiko täti enoni?
Neiti Filander: Oskar liljebladin? Josko minä tunsin Oskar Liljebladin? Ehkä vähä paremmin kuin herra... herra Oskar Liljebladin sisarenpoika itse. Ky... ky... kyllä. Sillä nähkääs: minäkin olen ollut kerran maailmassa nuori ja kaunis. Ja perhosia liihotteli siihen aikaan minunkin ympärilläni, kuin lempeän kirkkaana kesäpäivänä niityn kirjavalla heinämatolla. Ja hän, hänkin oli yksi niitä: solakka, sievä! Sisaren pojastaan eno kyllä voiton vei. Vaan silloin minä olin hupsu. Liian paljon kuuntelin hänen sireenilaulujaan. Sillä hän lauloi todellakin hyvin. Oli ollut ensimmäisessä ylioppilaskaksitoistikossa maata kiertämässä. Niin, minä olin hupsu ja annoin lumota itseni. Ja hän oli oikea perhonen: lensi kukasta kukkaan ja toiseen — tarttui. Ja minä jäin syksyn kolkossa kylmässä yksin kitumaan, kuihtumaan. (Kyynelöitsee.)
Maikki: Täti kulta, miksi sinä nyt noin? Elä nyt ole noin pahalla tuulella.
Verho: Minun on paha mieleni, että minun läsnä oloni...
Neiti Filander: Ei, ei. Ei se ole mitään... (Nousee ylös ja menee sisähuoneesen päin.)
Maikki: Täti, täti, minne sinä menet?
Neiti Filander: Odota! Minä tulen kohta takaisin. (Menee.)
— Kahdeksastoista kohtaus.
Maikki ja maisteri Verho.
Verho: Tuopa nyt oli ikävä todellakin.
Maikki: Tiedätkös mitä, Ville?
Verho: No?
Maikki: Täti rakastaa hyvin paljon laulua, niin kuin kuulit. Mitäs jos sinä laulaisit jonkun noista vanhoista lauluista, "Hurtti-Ukon" tai "Viikingabalkin" tai jonkun muun? Ehkä se saisi hänet oikein hyvälle päälle.
Verho: Mitäs minä? Eihän minun laulunikaan ole mitään enoni lauluun verraten. Ja ehkä se päin vastoin pahentaa asian.
Maikki: Ei, ei. Tule pois! Minä säestän. Mutta pian, ennen kuin täti tulee sisään. (Vetää Verhoa kädestä pianon luo.) No? Mitä tahdot laulaa? (Sytyttää kynttelit.)
Verho: Otetaan "Hurtti-Ukko" sitte.
[Näyttelijä saa tietysti valita jonkun toisenkin sopivan laulun.]
Maikki: Hyvä. Se onkin reipas eikä senttimenttaali. Ja sen sinä laulatkin oikein hyvin.
Verho: Aletaan sitte. (Laulaa.)
Yhdeksästoista kohtaus.
Edelliset, neiti Filander ja Iida.
Neiti Filander (tulee kohta laulun alussa sisään, istuu ja kuuntelee ihastuneena).
Iida (tulee vähä myöhemmin, tuoden tarjoimella punssikarahviiniä ja laseja, jotka panee pöydälle ja asettuu sitte oven suuhun kuuntelemaan.)
Neiti Filander (menee, laulun loputtua, ja suutelee ensin Verhoa otsalle ja sitte Maikkia.)
Verho (suutelee neiti F:ia kädelle.)
Neiti Filander: No! — no! — no! Herra Oskar Liljebladin sisaren poika! Olkoon! Minä annan teille vielä tämän kerran anteeksi...
Verho: Minä toivon, että se on oleva viimeinen, samoin kuin se on ensimmäinenkin kerta.
Neiti Filander: Ja laulunne tähden tahdon tarjota teille sovintomaljan, — lasin punssia.
(Kaataa laseihin.)
Maikki (suudellen tätiään); Täti! Täti! Kuinka sinä olet hyvä!
Neiti Filander: Niin, niin, olenpa minä nyt hyvä, kun tämä näyttää ihan kuin sinä itse varten vasten olisit koko juonen keksinyt. No, skål! (Kilistävät.)
Maikki: Mutta pääasiahan on, täti, että kaikki loppuu näin hauskasti.
Neiti Filander: Jumalan kiitos! Onpa sitä jo ollut kylliksi tässäkin.
Maikki: Katsos Iida, tässä on nyt minun sulhaseni.
Verho: Toistaiseksi vielä vaan entinen.
Iida: Jas—soo! No varmaan sitte tulevakin. No, minä saan kunnian gratuleerata. (Syrjään.) Onpas se sukkela konsti päästä naimisiin. Rupee vaan seinän takana soittaa rämpyttämään, niin heti sulhanen lähtee. (Neiti Filanderille.) Kuulkaas, ryökynä, minä luulen, että tuossa on seinässä tapettien alla ovi. Eiköhän sitä nyt voisi avata.
(Muut nauravat.)
Neiti Filander: E—hei, hyväseni. Ei sitä niinkään seiniä säretä. Siihen tarvitaan vielä lupa muualtakin. (Nuuskaa.)
Maikki: Mutta tiedätkös, täti, mitä teemme? Huomenna muutamme flyygelini tuonne sisähuoneesen, niin Ville saa lukea rauhassa ja minä saan soittaa. Ja sitte... ja sitte... ja sitte!!! (Tarttuu Verhoon molemmin käsin ja pyörii hänen kanssaan muutaman kerran ympäri.)
Esirippu alas.