← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 3577
Ihmisen osa
Väinö Kolkkala
Väinö Kolkkalan 'Ihmisen osa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3577. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
IHMISEN OSA
Runoja
Kirj.
VÄINÖ KOLKKALA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.
SISÄLLYS:
Ihmisen osa
I
Liian myöhään Toukokuu Tule, kulta! Vapahtajalleni Oma syy Iltatunnelma Lumihiutaleet Sataa lunta Kulkijan laulu Unho Ylitse vetten hiljaisien Joko — tahi Vanitas vanitatum
II
Vanha talo Vieraalla maaperällä Kotipuoleen Kotona jälleen Suvihymni Elon leikkiä Pääsiäistarhassa Jouluvirsi
III
Syysmetsä Erämaan töllissä Syksyisessä salossa Metsä I—IV Elegia
IIHMISEN OSA.
Leipääs syöt sä kyynelin,
kitsas niin on emo: maa,
kitsahammat kuitenkin
vallat taivaan, jotka sun
vaihees viitoittaa.
Ei ne kärsi onneas,
min loi sulle järki, työ.
Näät: jo kohta portillas
väijyy syys, ja jossakin
läsnä vartoo yö.
Kohtalosi karu on:
lepää taivaan kirous
päällä pääsi. Auringon
kotvan näit, kun kutsu soi
yön jo. Arvoitus.I
LIIAN MYÖHÄÄN.
Miks kaikki jätinkään
mä työni viime tinkaan.
Ennenkuin arvasinkaan,
nyt kaiken menneen nään.
On tullut loppu, syys:
tuul' itkee, putoo lehti,
Ah, kaikki kuolla ehti,
mit' toivoin sydän pyys.
Ma liian myöhään sain
herätä tietoisuuteen.
Halua taistoon uuteen
ei enää rinnassain.
Ma arvioida voin
nyt vasta onnen hinnan. —
Tuul' yli joen pinnan
käy kuolonkohinoin.TOUKOKUU.
Jo sykähtää, jo sykähtää
maan uumenissa elon voimat,
jo suli talven hanki, jää
ja haihtui surut, soimat.
Käy haassa lämmin henkäys,
unelmoi nurmi, puu,
on kaikkialla heräämys
ja toivon toukokuu.
Ja aamuin lauluun, aurinkoon
jo havaa talo, vanha puisto,
ja kevään ensi suuteloon
se sulaa synkkä muisto,
min rintahain loi talviyö
ja mykkä, jäinen maa,
nuoresti jälleen sydän lyö
keväistä tunnelmaa.
Ja jälleen kuohuu rinnassain
kuin koski huima toukokuinen,
ja kannel, joka itki vain,
taas soipi niinkuin muinen.
Oi, laulut armaan nuoruuden
ne tulvii huuliltain,
ens' lemmestäni kertoen
ja ensi murheestain.
Oi toukokuu, koi keväimen!
Kuin kullan syliin sykkäilevään
ma rinnoillesi raukenen,
nään unta pyhää kevään:
Taas puhkee sydän kukkihin
kuin kesänurmet maan,
pois painuu murhe multihin,
soi sielu riemujaan.TULE, KULTA!
Kun kiihkeimmin miel'aloin
ma talvesta pois ikävöin,
tuli taas kevät välkkyvin valoin,
kedoin kukkivin, heljin öin.
Taas laineet rintani nuoren
niin korkeina kuohahtaa.
Tule, kulta! Juurella vuoren
tupa pieni jo kohoaa.
Sua oottelin pitkät päivät,
öin siunasin muistoas sun,
kukat toivon elohon jäivät
yli talven ja taistelun.
Oi, vankinakin yön, tuulen,
vain sulle mun harppuni soi
kunis lämpeni taas hymy huulen,
sydän päivään uskoa voi.
* * *
Miten välkkyy taivahalla,
miten helkkyy taas säveleet!
Mun mökkini akkunan alla
jo tuomet on puhjenneet.
Pesii pääsky jo räystäällä katon
kodin onnea visertäin,
mun kaihoni sammumaton
sua tervehtii sepelpäin.
Tule, kulta! Ja sulle soittaa
ma tahdon kaiken sen,
miten miesi kärsinyt voittaa
voi elämän orpouden,
miten yöhön musertavaan
luo rakkaus hohtehen,
elonkirjat sulle ma avaan
ja sydämeni lämpöisen!VAPAHTAJALLENI
Hänen silmänsä hohtavat syvempinä merta,
ja suvituulta pehmeämmin äänensä soi.
Kuin heljä säde auringon tietään hän kulkee
ja hymyllä hän elon tuskat lientää voi.
Oi, missä hänen naurunsa helisee ja minne
hän katseensa luo, surun tyrehtyvi vuo!
Ja missä hänen jalkansa polkevat maata,
somer soi ja kukat auki kaikki umpunsa luo!
Suru suurin kun kerran mun ylläni häilyy,
hän luokseni saapuu ja vapahtavi mun,
elon keitaiden vilpoisten luo minut johtaa
kuin lapsen, yöstä aavikon kirvoitetun.OMA SYY.
Veri sakoo,
päässä takoo,
näköalat väljät lyhentyy.
Hiiltyy liesi,
miettii miesi:
Kaikki katoo, häipyy — kenen syy?
Saartaa sumu,
taisto, humu
jäivät kauas minne jäivätkään.
Mieltä nosta
autiosta
maast' ei syksyn kuulaat päivätkään.
Tullen ehtoon
keltalehtoon
katse uppoo niinkuin iäks pois.
Tietämättään
nostaa kättään,
niinkuin kuvan armaan nähnyt ois.
Nähnyt vielä
peltotiellä
valkoliinan hiljaa häilyvän
luokse käyden,
tähkäntäyden
pellon auringossa päilyvän.
Veri sakoo,
päässä takoo,
näköalat vitkaan hämärtyy
Sammui liesi,
yössä miesi
yksin istuu, huokaa — oma syy.ILTATUNNELMA.
Kedoilla autioilla kulkee syksy vain,
kuin keltalehdet toiveet kuollen putoo,
taas murhe viihtyen mun huoneessani
jo seittejänsä kutoo.
Ma turhaan moitin, valitan. Mi meni, iäks meni;
pois meni parhaat hetkeni, iloni, nuoruuteni.
Ne lentelee mun aatokseni väsyneet
kuin linnut siipirikot sinne tänne.
Kai loppuu matka jo, kai tyyntyy veet
ja kätkee harpun jänne.
Ma turhaan moitin, valitan. Mi meni, iäks meni;
pois meni parhaat hetkeni, iloni, nuoruuteni.
Näät: ilta saapuu, sydän sykkii väsyksiin,
ja hiljaa hiipii silmiin raskas uni.
Ja on kuin autius yön astuis niin
myös verkkaan sieluhuni.
Ma turhaan moitin, valitan. Mi meni, iäks meni;
pois meni parhaat hetkeni, iloni, nuoruuteni.LUMIHIUTALEET.
Tyyntyi myrsky ja jäähtyi veet,
puisto on autio, ankee.
Pehmeät yön lumihiutaleet
maan yli hiljaa lankee.
Toivehet kuolivat, häipyi pois
myös säde riemun ainoon,
on kuin sieluni hukkua vois
talven hankeen ja painoon.
Niinkuin aina ma yksin jäin
kyynele silmäkulmaan.
Saan minä jälleen miettiä näin:
sorminko leikkiin julmaan,
leikkihin nuoren, hymyyvän suun,
loistohon silmän kahden?
Ah, minä muistelen: sirppi kuun
purtemme yllä ja lahden.
Kuolonko enteenä, murheiden
välkkyi sirppi se meille?
Ah, minä muistelen: hopeinen
jäi vana vetten teille!
Toivehet kuolivat, jäähtyi veet,
on elo autio, ankee,
pehmeät yön lumihiutaleet
muistojen haudoille lankee.
Näin minä taas kysyn itseltäin:
mennytkö? ei enää palaa?
Tunnen: vierivi loppuun päin
eloni hiljaa, salaa.
Miks enää mielisin kääntyväin
leikkikin, taistoon julmaan?
Jäisin kuin aina ma yksin jäin
kyynele silmäkulmaan.SATAA LUNTA.
Sataa lunta, suuri luonto
rauhan unta uneksuvi.
Riemu riutuu, elo taukoo,
muisto vain on onni, suvi.
Sataa lunta, rauhan saa myös
jälkeen taisteluiden rinta.
Liian raskas oli taisto,
liian kallis onnen hinta.
Sataa lunta, käärinliinaan
peittyy metsät, kylät, pellot,
yli maan ja sielun sairaan
kumaa unhon hautakellot.KULKIJAN LAULU.
Jalan alla lumi narskahtaa,
kylmä kajastus on taivahalla,
autio on metsä, maa,
autiompaa rinnan alla.
Raskaat ompi hetket päivän, yön,
raskahampi vielä mieli miehen,
jolta toivot, toimet työn
jäivät kaikki puolitiehen.
Kaukana on vielä kotilies,
talvipäivä alkaa hämärtäydä.
Painava on mieron ies,
vieraan ukset kylmät käydä.
Keltä sortui linnat unelmain,
keltä hetkeks uupui usko, tarmo,
sille taival synkemp' ain',
katkerampi vieraan armo.
Joka omin siivin lentää sai,
hän ei tyydy lainalentimihin.
Miettii miesi: kuolla vai
jatkaa siitä, jäi hän mihin?
Jatka, jatka! Se on elämän
laulu lyhyt, koruton ja karu.
Onneen sitten käy tai tän
katketkohon elon taru!UNHO.
Minun mieleni on kuin raskas, äänetön yö,
min taivasta kierrä ei lempeä tähtivyö,
min rauhaa häiri ei mainen riemu, ei nyyhky, —
ah, ammoin kuoli jo sieluni valkea kyyhky.
Kuin kipinät vieminä myrskyn lensivät mun
pois hetkeni hurmassa lemmen ja taistelun,
kunis kyllästyin ilonmaljahan, myös sotahuoleen,
elon kiitävät vaunut viskasi mun tiepuoleen.
Mua ennen on monen täällä käynyt näin,
mun jälkehein joukko se kasvaa vain väsyväin.
Meist' ei jää muuta muistoa kuin karut kummut,
joill' orpoina häilyy ohdakkeen tylyt ummut.YLITSE VETTEN HILJAISIEN...
Mua armahda, oi älä anna, Herra,
mun nähdä sitä päivää, jona kerran
maaks sortuu viimeinenkin toivehein
ja hymy tuskan hyytyy huulillein.
Oi silloin, kun on vielä usko vakaa
ja päivä täysi paistaa merten takaa,
mä yöhön mykkään, missä tähteä
ei yhtään tuiki, tahdon lähteä.
Ylitse vetten hiljaisien, summain,
sivuitse saarten äänettömäin, tummain,
yön lohduttoman halki lasken ma, —
on siellä jossain uusi maailma.JOKO — TAHI.
Onnen apilasta taita
tääll' ei moni matkamies.
Näin on elo nurja, saita:
kahtahalle vain on ties.
Kussa synnyit, siinä pysy,
kunnes maadut multaan maan.
Ällös uhmaa, ällös kysy,
päivä menköön kerrallaan.
Syöksy lentoon, korkealle
pyri töin ja taisteluin.
Putoot jonkun kuusen alle
siivin poikkileikatuin.VANITAS VANITATUM.
Sydän, tyydy osahasi,
ällös liikaa unelmoi.
Herkee, toivo, lennostasi,
siipes eivät kestää voi!
Kuka vaatii liikaa, hukkaa
kaiken. Voi, niin köyhä on
elämä: vain pari kukkaa,
pilke pieni auringon.II
VANHA TALO.
Tää kuva sieluani kirkastaa:
ahteella joen vanha, vankka talo,
etelän puolta puisto reunustaa,
ylt'ympärillä pellot aukeaa,
tasangon rantaa kiertää tumma salo.
Ne hedelmiä työn ja taistojen
nää mannut viljavat ja laajat ovat.
Kun isät uupui auran kurkehen
vakonsa viereen, pojat täytti sen,
mi kesken jäi. Lait elon on niin kovat.
Ma teitä, sankareita, ylistän,
on raskain ollut teidän päivätyönne,
mi tehty hyväksi on maamme tän.
Jää unhoon urhot miekan iskevän,
te ette jää, tyyn' olkoon tuonen-yönne!
Vain yhden tunsitte te laulun: työn,
vain yhteen luotitte te voimaan: miehen,
vain yksi lohtu teillä päivän, yön:
jumala, vaimon hartaan hellä syön,
mi sykki teille asti tuonentiehen.
* * *
Tää kuva sielussani kapinoi;
ahteella joen ränsistynyt talo,
salissa nauru, laulu raaka soi,
mut puisto hellää kättä vaikeroi
ja raiskattuna voihkii aava salo.
Ja mannut metsittyneet valittaa:
sa minne menit, mies ja miehen usko! —
Ah, vanha talo, laiminlyöty maa,
sinulle konsa jälleen puhkeaa
työn aika uus ja uusi huomenrusko?VIERAALLA MAAPERÄLLÄ.
Miks lähdinkään minä pois,
pois piiristä pellon ja metsän ja veen?
Vain kärjessä auran mun paikkani ois
ja varressa viikatteen.
Toki sarkani muokannut
siell' oisin jos kuinkakin pienen vain.
En korkealtapa ois pudonnut
vaon vierehen kaatuissain.
Niin raskas on vereni mun,
se on perintö korvenraatajain:
suvun yksinäisen ja unhotetun
siin' itkee kohtalo vain.
Sen lumoista pääse en,
se on laulu totisen, ankaran työn,
se nyyhkii pienuutta ihmisen
ja kauhuja korven yön.
Pois miksi mä lähdinkään? —
Maaperällä vieraalla kuljen nyt.
Ja tuskalla, raukka, nyt vasta nään,
kuin kaikki on särkynyt.
Kuin kaikki särkynyt on,
kuin olen jo vanha ja harmaapää.
Esi-isien raskaan kohtalon
käsi päälläni lepäjää.KOTIPUOLEEN.
Muistan maita kotipuolen,
peltoja ja teitä,
kaipaelen alla huolen
nuoruussäveleitä,
jotka yhä korvissani
hiljallensa helää,
jotka yhä rinnassani
hymisee ja elää.
Joki kylän halki kulkee,
rantamilla talot,
pellot piirihinsä sulkee
etäämpänä salot,
kirkonkelloin harras ääni
kaukaa sunnuntaina —
sieltä soinnut elämääni,
siellä mieli aina.
Mennyt aika, nuoruusaika!
Uus on vaihe eessä.
Muistot niinkuin armas taika
välkkyy kyyneleessä,
ajattelen kotipuolen
linnunlaulupuita,
kaipaelen alla huolen
lemmen lauleluita.
Joki vuolas. Rantamalle
hiivin suvilehtoon,
istun haavan hennon alle
saapuessa ehtoon,
häilähtävän valkoliinan
nään ma vasten puuta,
itken alla huolen, piinan
pikku ruususuuta.
Mikä nyyhkii rinnassani?
Aika, jok' ei palaa.
Kuka vaanii askeltani
viekkahasti, salaa?
Vanhuus vaisu. Alta huolen
nousta en ma saata,
kaipaelen kotipuolen
tyyntä kirkkomaata.
Siell' on haudat alla puiden
heimon menneen, oman.
Jälkeen töiden, taisteluiden
päivän levottoman
siellä toivon nukkuvani
poissa paino huolen,
haudallani, sielussani
henki kotipuolen.KOTONA JÄLLEEN.
Lepikkorantamilla kotitienoon
taas aikain pitkäin jälkeen kuljen yksin,
mun sielun' yhtyy herkin värähdyksin
taas hiljaisuuden soittoon vienoon.
Ja valkeet henget yllä korkeuksissa
niin pehmein siivenvedoin vaiti entää,
taas toivon kultateitä mieli lentää
kuin ennen lapsuusunelmissa.
Ja laulu, joka pitkin joen pintaa
kisoista nuorten kiirii kuullakseni,
ajoilta autuailta, jotka meni,
tuo tervehdyksen lientäin rintaa.
Ja äiti armas uottaa kuistillaan taas
kuin muinenkin, mut, voi, niin hapsin harmain,
ja tervetulleeks lausuu katsein armain:
»Syliini sinut vihdoin saan taas!»
»Mun tähten' vanhaks sait, sun väsyi silmä,
kun unhotin sun teillä synnin, humun!»
Hän hymyy vastaan läpi kyynelsumun:
»Maailma on niin kylmä, kylmä!»SUVIHYMNI.
Taas äidinunelmissaan uinuu emo: maa,
jo kukkii kentät, tähkät tekee jyvää,
tuul' laulain viestit vie ja viestit saa,
veet päilyy rauhaa syvää,
ja säteilevä avaruus
se lepää kaiken yllä
maan, ihmislapset autuuttani
pitkällä syleilyllä.
Ma istun pientarella. Suuri sunnuntain
hiljaisuus mailla, pihoilla ja mulla.
Se rauha, jota määränäni hain,
jo taisi vihdoin tulla
mun sydämeeni, jok' on nyt
niin ihmeen altis, tyyni,
Kuin unta ovat taistoni
ja syntini ja syyni.
On niinkuin kirkoss' istuisin. Niin lempeää
säveltä humiseepi sydänsuvi,
ja metsä nyökkää, heinä värähtää,
ruis hiljaa kumartuvi,
kuin saapuis hän, jonk' käskystä
hedelmä kypsyy, putoo,
hän, joka muovaa mielemme,
elomme langat kutoo.
Hän saapuukin, on läsnä hän — ma tunnen sen,
ja kun ma suljen silmäni, nään hiljaa
kätensä kohoavan siunaten
maan lasta, vettä, viljaa
ja kuulen äänen lempeän
kuin kuiskeen kesätaivaan:
»Te jotka työtä teette, te,
jotk' uuvuitte jo vaivaan...»
On unhottuneet tappioni katkerat
ja veri, joka juoksi kuumaan hiekkaan,
myös turhat tuskat, iskut karvahat
ja erheet vietin viekkaan,
maailman villit markkinat,
sen turut, kylmät kadut
ja äkin yltänehet yöt
ja umpeen luodut ladut.
Ma muistan vain: ain' laupiaana valaissut
on taivas sydäntäni, valintaani,
niin hellävaroin haavat hoitanut,
niin kauniiks suonut maani.
Jokainen hetki, raskainkin,
ol' askel määrää kohti,
jokaisen pilven takana
uus aurinko jo hohti.
Ma muistan vain: sain elon runsaan, autuaan,
se vaati paljon, runsahammin antoi,
sain nousta vuorille ja nähdä maan
luvatun, jonne kantoi
vain herkin, pyhin aavistus
ajoilta kaukaisilta.
Ah, mulla ollut useempi
on päivä kuin yö, ilta.
Vain yhtä vielä toivon: kun on kuluneet
työn tiimat, jotka osakseni on pantu,
näin saada nukahtaa, kun siintää veet
ja kukkii kaunis mantu;
kesästä unta nähdessäin
siirtyisin kesän maille,
miss' aukee kukkaan kaikki se,
mi täällä jääpi vaille.ELON LEIKKIÄ.
Jo syttyy kevät elämään,
vain hetki, hengenveto.
Taas aalto nostaa vaahtopään
ja kukkatarhat keto,
unesta taivas heräjää,
ja voimat mannun, veen
sen sätehissä sikiää
sadasta tuhanteen.
Ja neidoilla on heräämys
ja suuret unelmansa.
Kuin kevään armain ilmestys
he keijuu polkujansa,
on silmä arka, täysi syön
ja hymyy ujo suu.
He uinuu valkeen kevätyön,
he lempeen havahtuu.
On uusiin maihin auki tie
nuorella sydämellä.
Ja joka kukka, sävel lie
kuin haave heljä, hellä.
Elämän vehmas viinipuu
se kutsuu, viekottaa.
Niin suurna taivas avartuu,
niin ihanana maa.
Mut joka kevät köyhemmäks
käy, tuntuu, ihmislapsi.
Niin moni tähti sammui, läks,
niin moni valkes hapsi.
Vaan tuosta viis, kun elonpuu
vaan jaksaa viekottaa.
Niin suurna taivas avartuu,
niin ihanana maa.
Niin monta tääll' on tähteä
kuin vaan laps itse halaa,
hän tulla voi ja lähteä,
kuhunka mieli palaa.
Niin rikas ompi taivas, maa,
mut rikkaamp' elämä,
se käsin kaksin tarjoaa —
ei tarvis säästellä!
Ken eli, tuhlas, taisteli
poluilla lemmen, sotain,
ei köyhdy hän kuin saituri,
jää hälle aina jotain,
mi kalliimpi on maailman
mainetta, mammonaa.
Käy leikkiin elon! Rohkean
on taivas sekä maa.PÄÄSIÄISTARHASSA.
Räystäät tippuu auringossa huhtikuun,
kylän yllä havun, pihkan tuoksu.
Kottaraiset vihkii lempeen pihapuun
vapahana peltopuron juoksu.
Ilman täyttää vilpas kevään tohina,
linnun laulut, mannun värähtelyt,
takaa lepikon soi kosken kohina,
jäät jo lähti, loistaa taivaan helyt.
Hyv' on maata päällä tarhan havujen,
tuntea: jo unhoon muistot siirtyy.
Alta menneen onnen tuhkan, savujen
uusi onni, riemu sieluun piirtyy.
Kelakeinu pyörii, mielen sytyttää
nilkka siro, lieve valkeen hameen.
Kirkas naisennauru syömmeen soimaan jää
jälkeen pitkän talven, syksyn sameen.JOULUVIRSI.
Yö vaiti vartoo, syttyy tähti tyyn'
laella taivaan, mantu kylmä havaa.
Ah, tuntuu: keventyvi taakka syyn,
ovensa sielu avaa,
ja halki avaruuden seijaan taas
havina valkeen siiven hiljaa soipi,
ja vitkaan vierähtävi haudan paas',
ja sydän unelmoipi.
Miks unelmoida? Haihtuu haavehet
kuin kultaperhot hennot syksyn sumuun.
Mit' tänään lemmit, huomennapa et
hänestä enää varma ole, hän
kuin muistot lapsuusajan lempeän
kai hukkui elon humuun.
Niin monet muistot, moni päivä, ilta
ajoilta autuailta, kaukaisilta
iäksi haihtui pois.
Ne eivät palaa enää mielehein,
ma hautahankin niistä monta vein,
taas monen palaavankaan enää sois
en vieraaksein.
Ah vuodet, vuodet — minne häivyitte,
jälkeenne mitään kypsää jättämättä?
Ei, totta, jotain sentään soitte te:
Mun on jo pääni harmaa, ponsi sauvan
tukevi vapisevaa, vanhaa kättä,
lyö sydän harvaan, mutta kuinka kauvan?
Ah kuinka kauvan, — tiedät yksin sinä,
min kunniaksi poltan kynttilääni
myös minä.
Sydämin nöyrin taivutan ma pääni,
majani ovehen kun kolkutat,
käyt sisään, sammuksihin puhallat
sa kynttiläni:
sen, joka tuikkii pöydälläni,
ja sen, mi palaa sielussain.
Ja koetan jaksaa kiittää, kiittää vain:
»Sa, Herra, annoit, sinä otit myös,
iäti ylistetty sinä, työsi»III
SYYSMETSÄ.
Kuin hiljaiseksi metsä käynyt onkaan,
kuin kuihtuu kaikki katoomista tehden!
Vain tikan iskut jossain kelohonkaan,
havina jonkun siiven, liike lehden.
Kuin paha omatunto metsä säikkyy,
maa paljas huokaa askeleiden alla.
Kuin synnin ajatukset lehdet väikkyy
ja hehkuu keltaisina kaikkialla.
Lymyyvi teeriperhe viidan helmaan
ja puron ilot hyytyy uomahansa.
Niin uppoo kaikki kuolon kuvitelmaan,
vain tikka hakkaa ruumisarkkuansa.ERÄMAAN TÖLLISSÄ.
Harmaa, matala tölli
suon syrjässä niinkuin rampa haave
Päivä paista ei tänne,
ei saavu tään katon alle riemu.
Korven armoton henki
tään yllä vaanii kuin tyly lintu.
Auta ei rukous, työkään,
suo viljan korjaa, vain oljen sirppi.
Niin on kohtalo raskas,
voi kaatua raataja kesken sarkaa,
mennä voi elo hukkaan
ja piennar pajua jälleen työntää.
Sataa... kuin lyijyrakeet
sade rapsaa tuohikattoa vasten.
Tuntuu: sieluunkin valuu
jotain raskasta, kovaa ja toivotonta.SYKSYISESSÄ SALOSSA.
Kangas aava, kumiseva,
siellä täällä polku yksinäinen,
taustalla syystumma, orpo neva,
yllä ehtootaivas miettiväinen.
Hiljaisuus niin suuri, painaa
mieltä se kuin kuolon kylmä kirsi,
puiden latvoissa vain tyyni virsi,
sama tänään, huomenna ja aina.
Sama, sama. Samoin retkin
kuin ma käynee uuden polven miesi
näitä maita, kytee kukatiesi
mielessänsä samat miettehetkin.
Kuulee silloin kuin nyt minä
kankaan kumisevan jalkain alla,
kurjen valittavan korkealla,
metsän hymisevän sävelinä.
Elon turhuuden saa ilmi,
saa hän ikävyyden rintahansa,
nousee huokaus syvä huuliltansa,
ristii kätensä hän kyynelsilmin.
Niin hän seisoo, sieluun syvään
tieto katoovaisuudestaan syöpyy.
Ah, kuin kuiske saloon hämärtyvään
pois hän iäisyyteen kerran yöpyy.METSÄ.
I.
Jo läsnä metsänhaltiatar mun
lumosi katsein hyväilevin, virsin vienoin.
Ma nukuin, heräsin sen lauluhun,
ja pyssy olalla kun painuin niin
syysmetsihin, hän askelin mua seuras hienoin.
Ja silloin tunsin: iäks
hän sai mun kahleisiin.
Niin syöpyi metsä suuri mielehen,
siell' alla puiden soiva rauha, henki tuulen.
Ja kun ma tahdon: humut honkien,
pyyn viheltävän yksin oksallaan
ja teeren kuhertavan kankahalla kuulen,
sun, metsänhaltiatar,
sun laulus kuulen vaan.
II.
Säteissä ihmeellisen aamuruskon
nyt välkkyy joka ruoho, puu.
Ajoista kevään armahan ja uskon
syysmetsä uneksuu.
Soi hiljaisuuden herkät urut
niin äänin hartain, hillityin. —
Niin kaukana on mailman turut,
joill' ennen riehuin, ostin, myin.
Kun maaten sammalilla päällä mäen
väreissä aamun metsän suuren näen,
kun tähtään taivaan lakeen katsehein
ja kuolon sykintää mä kukkain kuulen,
humua puiden, valitusta tuulen
ja ääntä oman sairaan sydämein:
Niin on kuin joku tulla hyssyttäisi
ja pehmein käsin kietois mun
ja korvahani hiljaa nyyhkyttäisi
satuja voitetun
ja raukeen alakuloisuuden,
satuja elon tyhjyyden,
satuja mykän ikuisuuden,
mi kerran tempaa jokaisen.
III.
Äänettömyys jähmettynyt
yllä metsien,
pilvet mustat kiirii matalalla.
Poissa laulut, luomisinto
poissa keväinen,
suru kulkee puissa, puiden alla.
Ristiin rastiin keltalehdet
putoo, eikä käy
elonriemu sydänmailta vastaan.
Niinkuin vuottain kuolemaa jo
metsä hämärtäy,
puuttuu viime isku ainoastaan.
IV.
Ja se saapuu, myrsky kiihtynyt,
öin hourivin, ruoskivin tuulin,
se ulvoo kuin peto ärtynyt
vihan vimmasta hyrskivin huulin,
kunis uupuu ja itkee raivon
se valkeita kyyneleitä, —
mies sieltä turhaan etsii
enää uusia säveleitä.
Lumen alla valkean, raskaan nyt
niin metsä kärsinyt nukkuu.
Ken sinne on kerran eksynyt,
hänen rinnastaan ilo hukkuu
kuin on hukkunut elämä siellä
ja laulut kylmään hankeen,
vain kalpea taivas katsoo
yli maiseman kuolleen, ankeen.ELEGIA.
Yläällä: laki taivaan lyijynharmaan,
alaalla: varjot, usvat paljaan maan
Mies yksin sielussaan vain kuva armaan
ainoona lohtunaan.
Sumusta jostain metsäin takaa kumaa
ään' kirkonkellon, malmiin taotun,
tuo viestiä se miehen kammoksumaa:
»Hän kuoli, jätti sun.»
»Hän hautaan viedään, vyöryy virsi, saarna
jäähyväisiksi armaan siunatun.
Tie ihmisen: kuin lehti, kuiva kaarna
tomusta tomuhun.»
»Ja paateen värsy: Niin, hän tuli, meni,
välillä hieman eli, kapinoi.»
Mies jatkaa: »Täys on munkin autuuteni,
jo viime sävel soi.»