Yleisatsaus äänioikeusasiaan Suomessa
Santeri Ivalo (1866–1937)
Historiallinen ja yhteiskunnallinen katsaus Suomen äänioikeuskysymyksen kehitykseen 1800-luvulla. Tekstissä tarkastellaan kansallista heräämistä, säätyvaltiopäivien toimintaa sekä pyrkimyksiä kohti laajempaa kansanvaltaa ja yleistä äänioikeutta.
Santeri Ivalon 'Yleiskatsaus äänioikeusasiaan Suomessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3583. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
YLEISKATSAUS ÄÄNIOIKEUSASIAAN SUOMESSA.
Kirj.
Santeri Ingman [Santeri Ivalo]
Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino, 1899.
Suomen historiassa tulee 19:s vuosisata ja varsinkin sen loppupuolisko aina esiintymään loistavana esimerkkinä siitä, miten vilkasta ja suurenmoista kansojen kehitys, niiden sivistyksen karttuminen, niiden yhteiskuntaolojen varmistuminen ja taloudellinen vaurastuminen, niiden lainsäädännöllinen ja sisällis-poliitillinen edistyminen, lyhyessä ajassa voi olla, kun nuo kansat kerran pääsevät heräämään aikansa mukaan ja itsetietoisina rupeavat tarpeitaan valvomaan, kun ne saavat häiritsemättä ja edullisissa oloissa työskennellä rauhallisen viljelyksensä hyväksi. Pitkäin, pimeäin vuosisatain jälkeen, joiden kuluessa Suonien kansa eli itsenäisyystunnetta puuttuvaa, melkeinpä itsetiedotontakin elämää, osaksi äärimmäisyyksiin saakka ponnistaen henkensä pitimeksi sotain raivotessa, verotaakan myötään kasvaessa, kaikkien elinkeinojen pysyessä alkuperäisellä, matalalla kannallaan, osaksi unteloon umpimielisyyteen vaipuneena, josta sitä ei kukaan havautellut, — näiden toimettomain vuosisatain jälkeen muuttuivat yhtäkkiä maamme ulkonaiset olot ja kansa sai tuon muutoksen kautta ikäänkuin sysäyksen ruveta itse tarkemmin olojaan ja elämistään valvomaan, sai ainakin osaksi kohtalonsa omiin käsiinsä. Ja siitä se vähitellen havahtui torkkuvasta toimettomuudestaan itsetietoiseen elämään. Tämä herääminen kävi verkkaseen, vaan uutterat lietsojat eivät päästäneet kansaa vaipumaan uuteen uneen, he virittivät siinä itsenäisyydentunnetta, itseluottamusta ja elämänrohkeutta; ja tämän nyt loppumaisillaan olevan vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla alkoivat tuosta oraasta jo ensi hedelmät näyttäytyä. Valistuneen hallitsijan suosiosta uudelleen henkiin heränneet valtiopäivät alkoivat vuosisatamme jälkimmäisen puoliskon alulla toimintansa ja ryhtyivät toteuttamaan niitä tuumia ja tyydyttämään niitä tarpeita, jotka sillävälin olivat ikäänkuin salaa kyteneet ja kypsyneet. Ja niiden työstä läksi nousemaan kuin keväinen touko.
Me tunnemme tämän kauniin laihon, josta osia jo on sadoksi kypsynyt. Mitä kauniita satoja meillä onkaan jo nähtävänä! Katsomme taloudelliseen puoleen: mikä edistys maanviljelyksen ja karjanhoidon alalla, mikä suuremmoinen muutos on tapahtunut kulkuneuvoissa, mikä virkeä vilkastuminen on teollisuuden ja kaupan alalla meneillään. Katsomme sivistysoloja: täydellinen vallankumous tehty kansanvalistuksen ja opillisen kasvatuksen aloilla, ammattitaidon, taiteen ja kirjallisuuden vainioilla. Katsomme yhteiskunnallista kehitystä: lainsäädäntö ja oikeuslaitos on alkuperäisestä tilastaan muuttumassa ajanmukaiseksi, kunnallinen elämä on vilkastunut ja muodoissaan vakaantunut. Katsomme yleistä, julkista elämäämme: mikä rientojen ja pyrintöjen runsaus, minkä merkityksen on kansallistunto ja äidinkielen elvyttäminen ja oikeuksiinsa saattaminen tuottanut yhdyselämäämme, mikä toimeliaisuus yhdistys- ja kokouselämässä, mikä suuremmoinen kehitys onkaan aivan viime vuosikymmeninä tapahtunut sanomalehtioloissamme ja yleensä ihmisten harrastuksissa yleisiä asioita kohtaan.
Kukoistusaikaa seuraa kumminkin usein takatalvi ja se on tullut Suomellekin tuon lämpösen kehityskauden jälkeen. Ne perustukset, joille valtiollinen edistymisemme on rakentunut, ovat ruvenneet horjumaan, edustuslaitokseltamme, jonka Aleksanteri II uudelleen herätti ja jonka hän valtiopäiväjärjestyksen kautta varmalle, pysyvälle kannalle asetti, on riistetty tärkeä osa sen perustuslaeissa säädettyä päätösvaltaa. Siksi nyt huoli täyttää maamme, kansa kampoilee toivottomuutta vastaan ja olojemme uudelleen kehittämistä tuskin uskalletaan ajatellakaan.
Vaan juuri tämmöisinä takatalven aikoina vaatii järkevä huolenpito tulevaisuudesta, että pelottomasti ja viipymättä ryhdytään korjaamaan sellaisia oloihin vielä jääneitä epäkohtia, jotka sisältävät vääryyttä osaa maan asujamistoa kohtaan, idättäen siinä tyytymättömyyttä, ja jotka juuri senvuoksi ovat sitä vaarallisemmat. Jos sellaisia epäkohtia voidaan korjata, jos pahentavia paiseita sisällisistä oloistamme voidaan leikata pois, on siihen aristelematta ja uhraavalla mielellä käytävä. Sillä vasta siten aikaansaadaan kansassa sitä eheyttä ja yhteisvastuun tunnetta, jota juuri kireät ajat meikäläiseltä kansalta vaativat.
Sellaisia epäkohtia on olemassa. Muutamia puolia kansamme kehityskulussa rasittaa esim. yhä vielä pahana painajaisena, sitovana kahleena, eräs muinaisaikainen ja muun kehityskulun rinnalla horjumaton epäkohta yhteiskuntaoloissamme, epäkohta, jonka poistamattomuus jääpi ikuiseksi häpeäksi Suomen 19:nelle vuosisadalle ja joka siitä syystä tärkeimpänä ja polttavimpana kysymyksenä siirtyy perinnöksi alkavan vuosisadan selvennettäväksi. Loppuva yhdeksästoista vuosisata ei ole niin vilkkaasti kuin se muuten onkin ajan kehitystä seurannut, jaksanut Suomessa tasottaa kansalaisten oikeuksia yhteiskunnassa, se ei ole kyennyt järjestämään eri yhteiskuntaluokkain osallisuutta maan ja kuntain yhteisten asiain käsittelemiseen, se ei ole voinut murtaa etuoikeutettujen ja varallisuutensa vuoksi suosittujen kohtuutonta ylivaltaa, eikä vetää alempia, köyhempiä kansanluokkia mukaan yhteiskuntaelämään eikä suoda heille oikeuksia siihen. Ja siksi siirtyy Suomessa.
ÄÄNIOIKEUSKYSYMYS
tärkeimpänä ja polttavimpana kysymyksenä perinnöksi 20:lle vuosisadalle. Ja maamme arkaluontoinen asema, ulkonainen uhka, velvoittaa nousevaa vuosisataa heti ensi töikseen siihen käymään käsiksi, pikaisesti korjatakseen, mitä kulunut vuosisata onnellisemmissa olosuhteissa laiminlöi.
Tätä kysymystä on Suomessa etenkin kuluvalla vuosikymmenellä paljo pohdittu, vaan se onkin niin tärkeä, niin yhteiskuntaolojamme juuria syvästi koskeva ja samalla niin monihaarainen ja laaja kysymys, että siitä vielä täytyy paljo puhua, ennenkuin sen merkitys ja tärkeys oikein painuu jokaisen kansalaisen veriin. Näissäkin »Nuoren Suomen vihkosissa» tullaan varmaankin vielä useammissa koskettelemaan tämän laajan kysymyksen eri puolia, todistamaan olevia epäkohtia ja selvittämään pyrittäviä päämääriä. Tällä vihkosella on nyt tarkoituksena ainoastaan luoda yleissilmäys äänioikeuskysymykseen kokonaisuudessaan maassamme, sekä kunnalliseen että valtiolliseen, ja korjattaviin kohtiin viittaamalla osottaa, millin suuntaan on työskennelty ja työskenneltävä.
Äänioikeusliike Suomessa lähti voimakkaan kansallisen, suomenmielisen liikkeen helmasta, joka on perustuksiltaan ja tarkotuksiltaan puhdas kansanvaltainen liike sekin, ja tämä puolue sitä ensiksi pääasiassa, suomenkielen oikeuksien, yhteydessä ajoi, ja tämä puolue se on yhä vieläkin saman liikkeen kannattaja, vaikkakin nyt viime aikoina ne kansankerrokset ja kansalaisryhmät, joita Suomen nykyiset ääniolot enin polkevat ja sortavat, s.o. maan suurilukuinen työväestö ja yleensä varattomat kansanluokat, yhä enemmän itse ovat ruvenneet asettumaan tämän liikkeen etupäähän ja täsmällisiksi selventämään ohjelmansa, jota toteuttamaan pyrkivät. Tämän kehityksen seurausta oli, että ensimmäinen ryntäys äänioikeusasian puolesta tehtiin sitä rintamaa vastaan, jossa huomattiin käytännössä olevan pahimman epäkohdan, joka enin ehkäisi olojen kehitystä, s. o. porvarissäädyn vaalien äänimääräoloja vastaan. Tähän onkin taistelu näihin asti pääasiallisesti kohdistunut. Mutta yhä selvemmin on ruvettu tajuamaan, että äänioikeusolot yleensä maassamme, sekä kunnalliset että valtiolliset, ovat yhtä, takaperoisella, ylimys- ja rahavaltaisella, kohtuuttomalla kannalla ja siksi on taistelu maassamme ajanmukaisemman, oikeamman äänestystavan puolesta ruvennut levenemään pitkin koko rintamaa. Kaikkialla on epäkohtia, koko järjestelmä vaatii perinpohjaista muuttamista.
Onpa senvuoksi syytä tässä silmäillä, millä kannalla äänioikeus- ja äänimäärä-olot maassamme eri kunnallisissa ja valtiollisissa vaaleissa ovat ja miten ne olisivat parannettavat. Mitä tähän jälkimmäiseen puoleen, parannusvaatimuksiin tulee, olisi siinä, jos mieli olojemme kehittyä täydellisesti nykyaikaiselle, parlamenttaarisen yleisen äänioikeuden kannalle, esitettävä hyvinkin jyrkkiä ja pitkälle meneviä vaatimuksia, vaatimuksia, jotka edellyttäisivät nykyisen nelijakoisen säätyedustuksemme muuttamista yksi- tai kaksikamarijärjestelmän kannalle. Mutta koska tällainen toivomus, niin yleinen ja virkeä kuin se maassamme jo onkin, kumminkin erinäisistä syistä, jotka maan valtiollisesta asemasta riippuvat, lienee ainakin vastaiseksi luettava kauniiden unelmain joukkoon, ja meidän, jos mieli todellisia parannuksia aikaansaada, täytyy pysyä tosiolojen pohjalla, on kai viisainta lähimmässä tulevaisuudessa tyytyä ehdottamaan ja ajamaan sellaisia parannuksia, jotka nykyolojen perustuksella eivät kohtaa mitään voittamattomia esteitä eikä jyrkkää vastarintaa muulta kuin vanhoillisuuden, itsekkäisyyden ja ennakkoluulojen taholta, jotka muurit onneksi aina ovat mahdolliset suistaa.
Lähtiessämme siis äänioikeusolojamme tarkastamaan, käännymme ensiksi maaseudun vaalioloihin, kunnallisiin ja valtiollisiin, ja sitten kaupunkien yleisiin äänestyksiin, niiden kunnallisessa elämässä ja niiden vaaleissa porvarissäätyyn. Senjälkeen on vielä syytä luoda pikainen silmäys kirkollisiin äänioloihimme, äänestyksiin kirkonkokouksissa ja papinvaaleissa.
MAASEUDUN KUNNALLISET ÄÄNIOLOT
ovat äsken valmistuneen, v. 1898 vahvistetun, maalaiskuntien uuden kunnallisasetuksen kautta hiukan entisestään muuttuneet, vaikka oikeastaan hyvin vähän paranneet. Äänioikeus kunnallisessa elämässä maaseudulla on, ainakin useimmissa ja tärkeimmissä asioissa [kysymyksissä sellaisissa kuin teiden ja siltain rakentamisesta y.m. manttaalilta menevistä rasituksista on ainoastaan tilallisilla äänioikeus kuntain kokouksissa], jo näihin asti ollut siihen määrään yleinen, että kaikilla kuntalaisilla, miehillä ja naisilla, jotka kunnalle veroa maksavat, on ollut äänioikeus, riippumatta siitä, ovatko olleet maanomistajia tai eivät. Mutta kuntain vähävaraisemmilla, käsityöläisillä tai itsellisillä, jotka kumminkin useimmissa tapauksissa omistavat saman sivistysmäärän ja arvostelukyvyn kuin äveriäämmät tilalliset y.m., usein kyllä suuremman, on sittenkin ollut hyvin vähän vaikutusta kunnallisten kysymysten ratkaisemiseen, koska äänestykset vanhan kunnallisasetuksen mukaan ovat tapahtuneet siten, että jokainen on saanut äänestää niin monella äänellä, kuin hänellä on veroäyrejä, s.o. kuinka suurten tulojen puolesta hän maksaa kunnalle veroa. Jos veron perusteena on esim. 100 markkaa, saa tukkikeinottelija, jolla on tuloja vuodessa 8,000 markkaa, äänestää 80 äänellä, mutta itsenäinen käsityöläinen, jolla ei ole tuloja kuin 400 markkaa, hänellä ei ole kuin 4 ääntä. Hän on köyhä, siksi ei ole ääniä, vaikka ymmärrystä ja harrastusta kylläkin olisi. Hän on köyhä, ei jaksa maksaa kunnallisia veroja kuin ehkä 4 markkaa, joiden suorittaminen kumminkin hänelle tuntuu paljo raskaammalta, kuin tuon tukkihuijarin taskulle 80 markkaa. Siten on todellisuudessa tilattomain ja yleensä vähätuloisten vaikutus kunnissa ollut hyvin vähäinen. Tämä rajattomain äänimääräin järjestelmä on sitäpaitse tietysti omiaan aivan suuressa määrin lamauttamaan vähävaraisten kuntalaisten harrastuksen ja osanoton yleisiin asioihin, sillä mitäpä he viitsisivät mennä koko kunnankokouksiin, kun heidän sanansa ja äänensä eivät niissä kumminkaan mitään paina. Ainoastaan senvertainen rajoitus on tuohon rajattomain äänimääräin käyttämiseen pantu, ettei kukaan saa äänestää enemmällä kuin yhdellä kuudennellaosalla läsnäolevain yhteenlasketusta äänimäärästä, joka rajoitus useissakin tapauksissa on aivan mitätön, kun näet pikkuäänisten äänet laskettuina yhteen muutamain, esim. parin, kolmen, suuriäänisten kanssa, eivät itse alkuperäistä suhdetta sanottavasti muuta. Uudessa maalaiskuntain kunnallisasetuksessa on tuota rajoitusta vähän kiristetty, nim. siten, ettei kukaan saa äänestää enemmällä kuin 1/15:llä läsnäolevain yhteenlasketusta äänimäärästä. Tämä muutos on enemmän näennäinen, kuin todellisesti vaikuttava. Sillä jos ajattelemme, että kuntakokouksessa on saapuvilla esim. yksi, jolla on 600 veroäyriä ja toinen, jolla on 500 äyriä, sekä sen lisäksi 8 miestä, joilla on 8 veroäyriä kullakin, ja 18 miestä, joilla on 4 kullakin ja 10, joilla on 2 äyriä kullakin, saa kumpanenkin noista suuriäänisistä äänestää 84 äänellä ja heidän, kahden, äänet yhteensä (168) tekevät enemmän kuin noiden 36 vähemmän-äänisen äänet yhteensä (156), vaikka nämä kaikki olisivat yksimielisiä. Kaksi miestä voittaa 36! Eikä mitään harvinaista ole, että maaseudulla joillakin tehtailijoilla ja suurtilallisilla on noin suuret veroäyrimäärät.
Tuota uutta kunnallisasetusta v:n 1897:n valtiopäivillä käsiteltäessä koetettiin tuota äänimäärää maaseudun kunnallisissa vaaleissa saada rajoitetuksi samalla tavalla kuin se on rajoitettu kaupungeissa, nim. siten, ettei kukaan saisi äänestää vissiä määrää useammalla äänellä, että esim. 10 ääntä olisi korkein mahdollinen äänimäärä. Mutta vanhat ennakkoluulot, itsekkyys ja aaveidenpelko vaikuttivat, ettei tällaista rajoitusta, joka sentään todellisuudessa jotakin merkitseisi, saatu hyväksytyksi. Ja nyt, kun tuo uusi asetus juuri astuu voimaan, lie lähimmässä tulevaisuudessa vaikea saada sitä muutetuksi. Mutta sen muuttamiseen, kunnallisen äänimäärän rajoittamiseen, on kumminkin sekä oikeuden ja kohtuuden vaatimusten pakosta, että maaseudun kunnallisen elämän vilkastuttamiseksi pyrittävä ja ponnistettava. Ensiksi on saatava toimeen tuntuva, varma äänirajoitus ja siitä sitten ponnistettava edelleen, kunnes kaikkien kunnan veronalaisten yhtäläinen äänioikeus kerran saavutetaan, saavutetaan tulos: mies ja ääni.
Se on pidettävä päämääränä kunnallisissa äänioloissa, niinkuin se on pidettävä valtiollisissakin. Ja näissä jälkimmäisissä, jos mahdollista, vielä suuremmalla syyllä kuin edellisissä. Sillä jos kunnallisessa elämässä, jossa kunnan taloudelliset ja rahakysymykset ovat tärkeimmät, jonkinlaisen oikeuden varjolla voitaneekin väittää, että sillä, joka maksaa kunnalle suurimmat verot, pitäisi olla enemmän sananvaltaa myöskin näiden käyttämisessä, niin ei tätä väitettä ensinkään voida sovittaa valtiollisiin vaaleihin. Kysymykset isänmaan kohtaloista, lainsäädännöstä ja yhteisestä edistyskulusta, ovat näet yhtä tärkeitä ja kalliita kaikille, niin köyhille kuin rikkaille, eikä ole näillä jälkimmäisillä mitään järkisyillä puolustettavaa patenttioikeutta isänmaanrakkauteen eikä todellisen yhteishyvän valvomiseen.
MAASEUDUN VALTIOLLISISSA VAALEISSA
s.o. vaaleissa talonpoikaissäätyyn, vallitsee kumminkin nykyjään vielä paljo räikeämpiä epäkohtia, paljo pahempia ja kohtuuttomampia rajoituksia, kuin koskaan sen kunnallisissa äänioloissa. Sillä — silmäilläksemme ensiksi äänioikeuden laajuutta — näihin vaaleihin oikeutettu ei ensinkään ole kuin osa maalaisväestöstä, tuskin kolmas osa maaseudun asukkaista. Ainoastaan tilallisilla, manttaaliin pannun maan omistajilla, on näet oikeus valita valtiopäivämiehiä talonpoikaissäätyyn, muilla, tilattomilla, itsellisillä, käsityöläisillä, maalaisvirkamiehillä, kansakoulunopettajilla, työmiehillä ei ole nimeksikään tätä äänioikeutta, maksoivatpa verojakin kuinka paljo tai vähän tahansa. Tämä seikka, joka on ilmeisessä ristiriidassa perustuslakimme määräyksen kanssa, että »Suomen säädyt edustavat koko Suomen kansaa», vaikuttaa, että suurimmalla osalla maamme asukkaista ei ole ensinkään edustajia valtiopäivillä, koska heillä ei ole oikeutta sinne ketään valita, — vaikuttaa, että valtiopäivämme eivät oikeastaan olekaan koko Suomen kansan edustuslaitos, vaan ainoastaan etuoikeutettujen kansanluokkien. Tämä kohta maaseudun valtiopäivämiesvaaleissa, joista suurin osa kansalaisia siten sysätään syrjään, on sangen arveluttava asianhaara jo yksin valtiopäiväimme arvon ja merkityksen vuoksi ulospäin katsoen, vaan luonnollisesti se on vielä arveluttavampi noiden edustusoikeutta vailla olevain kansalaisten oikeuden ja etujen kannalta. Sillä mikä oikeus on siinä, että maapalanen, turve, tekee ihmisestä täysivaltaisen kansalaisen, mutta sen vailla olo muiden huolehdittavaksi jätetyn holhokin?
Äänioikeus talonpoikaissäätyyn olisi siitä syystä välttämättä ja viipymättä laajennettava kaikkiin maalla asuviin veroa maksaviin kansalaisiin ulottuvaksi. Mitkään puolinaiset toimenpiteet, joita on ehdotettu, kuten esim., että äänioikeus annettaisiin vain muutamille erityisille kansalaisryhmille (kansakoulunopettajille, maalaisvirkamiehille y.m.), eivät tässä tepsi, se on annettava kaikille kansalaisille, joilla on hyvä maine ja jotka itse hallitsevat omaisuuttansa ja maksavat valtiolle ja kunnalle veroa. Vasta silloin saadaan, mikäli maaseutuun tulee, valtiopäivämme edustamaan koko kansaa, vasta silloin ovat tilattomatkin kansalaisia.
[Ovatko pestatut palkolliset tästä luvusta, samoin kuin kaupunkien kunnallisista ja valtiollisista vaaleista, erotettavat, koska he ovat toisen isäntä vallan alaisia, se on erikoiskysymys, johon ei ole tämän katsauksen puitteissa tilaisuutta syventyä. Vakinaisen sotaväen miehistölle taas yleensä ei katsota voitavan äänioikeutta antaa.]
Painavampia järkisyitä nykyisen järjestelmän puolesta talonpoikaissäädyn vaaleissa ei ole koetettukaan esille tuoda, ainoastaan hitaisuus ja saamattomuus ja yleinen muutosten kammo on näihin asti estänyt parannuksiin ryhtymästä. Mutta jokainen maaseutuoloja tunteva tietää, että tilattomilla useimmissa tapauksissa on sama sivistysmäärä kuin tilallisilla, useinhan ovat he saman perheen poikia, eikä ole yleisten asiain harrastuksessakaan, eroa. Sen myöntävät itse talollisetkin ja siksi ei toki tarvinne aivan sitkeää vastarintaa peljätäkään, kun, toivottavasti pian, käydään talonpoikaissäädyn vaaleihin vaatimaan sellaista äänioikeuden laajennusta, jonka kautta talonpoikaissääty olisi koko maalaisväestön edustus, jonka kautta tilattomatkin saisivat valtiollisen äänivallan.
Mutta muita yhtä pahoja ja kenties vaikeammin korjattavia epäkohtia on talonpoikaissäädyn vaalioloja rasittamassa. Vaalit ovat välilliset. Valitaan ensiksi joka kunnasta muutamia valitsijamiehiä ja nämä vasta valitsevat edusmiehen. Tämä välillisyys on suuressa määrin omiaan harrastusta laimentamaan, kun eivät kansalaiset ole tilaisuudessa suorastaan äänestämään sitä, jonka edusmiehekseen tahtoisivat. Tämä järjestelmä on vanhanaikuinen eikä sitä tietääksemme enää käytetä muualla kuin Norjassa ja osaksi Ruotsissa, jossa kunnat itse saavat päättää, tahtovatko valita välillisesti vaiko välittömästi. On väitetty käytännöllisten seikkain harvaanasutussa maassamme aiheuttavan tuon vaalien välillisyyden. Kokemus Ruotsista on kumminkin osottanut, että tuo pelko, että vaalit, jos olisivat välittömät, jäisivät sattuman varaan, on perusteeton. Kansalaisten harrastus ja osanotto käy siitä vilkkaammaksi, kun vaalit ovat välittömät, ja yhteisistä ehdokkaista voidaan kyllä jo etukäteen sopia, — sen parempihan olisi, jos valtiopäiville aikovat itse avonaisesti asettuisivat ehdokkaiksi. Lainsäädännön kehitystä siihen suuntaan, että vaalit talonpoikaissäätyyn muutettaisiin välittömiksi, on siis harrastettava.
Masentavimmin rasittaa kumminkin niin talonpoikaissäädyn vaaleja kuin muita yleisiä äänestyksiämme niissä käytettävä äänimäärä, veronmaksun määrästä riippuva, joka talonpoikaissäädyn vaaleissa vielä on aivan rajoittamaton. Ei edes senvertaista rajoitusta ole näissä vaaleissa kuin kunnallisissa. Haitat tästä eivät käytännössä tosin niin pahasti tunnu sellaisissa paikkakunnissa, joissa tilat ovat jotenkin yhdenkokoiset ja varallisuus sekä äänimäärät siten maanomistajain kesken edes vähänkään tasaisesti jaetut. Vaan sellaisissa paikkakunnissa, kuten Länsisuomessa, joissa on sekä suurtilallisia että pikkutilallisia, joutuu näiden jälkimmäisten vaikutus valtiopäivämiesvaaleihin aivan mitättömäksi, muutamat varakkaimmat suurtilalliset voivat ominpäin määrätä valitsijamiehet ja siten lopullisen vaalin. Tämä seikka, supistetun äänioikeuden ja vaalien välillisyyden yhteydessä, selittää m.m. sen, miksi meillä vielä nykyjään, jolloin yleisten asiain harrastus kaikissa kansankerroksissa on käynyt entisestään toki paljo virkeämmäksi, osanotto talonpoikaissäädyn vaaleihin tilallisten keskenkin on niin vähäinen, kuin sen melkein kaikkialla huomaamme olevan: muutamat kirkonkylän suurimmat talolliset ovat meillä osallisina niihin tärkeihin valtiollisiin vaaleihin, joihin osanotto muualla maailmassa on niin vilkas, että harvinaisina poikkeusilmiöinä luetellaan ne äänioikeutetut, jotka eivät ole olleet suorittamassa kansalaisoikeuttaan ja velvollisuuttaan.
Meillä ei ole näistä talonpoikaissäädyn äänimääräolojen seurauksista käytettävissä numeroita, vaan esimerkkejä voisi siitä paljonkin esille tuoda, miltei samanlaisia kuin ylläoleva, kunnallisia äänioloja koskeva. Ne samat seuraukset, joita suuret äänimäärät yleensä tuovat mukanaan, kuten että vähemmistöt pääsevät määräämään valittavat luottamusmiehet (valitsijamiehet), ovat tässäkin huomattavat ja vaikuttavat katkeruutta ja välinpitämättömyyttä voimattomiksi tuomituissa vähä-äänisissä.
Äänimäärän rajattomuus olisi senvuoksi talonpoikaissäädyn vaaleista välttämättä poistettava ja, ellei muuta sopivampaa perustusta löydetä, olisi kunnallisen verotuksen perustuksella määrättänsä joku alin raja, veroperuste, ja siihen nojautuva n.s. valtiollinen vaalisenssus, joka oikeuttaisi kaikkia maalaisia ottamaan osaa valtiopäivämiesvaaleihin. Tuo äänioikeutta myöntävä veroraja on ehdotettu sopivimmin asetettavaksi 200—400 markan tulojen vaiheille, koska tämä summa vastannee vähävaraisempainkin itsenäisten maalaisten vuotuista tulomäärää, — onhan yleensä vastaiseksi edellytettävä, että äänioikeuden nauttijan on jotakin veroa maksettava. Mutta tämän rajan yläpuolelle ei myöskään mitään ääniasteikkoa tarvita, kaikki, jotka tuon ehdon täyttävät, olkoot yhtäläisesti oikeutetut valtiopäiville edusmiehiä valitsemaan. Sillä kaiken sen lisäksi, mitä on kaupunkien varallisuusääniasteikkoa vastaan lausuttu, ja johon myöhemmin vielä tulemme, on näet maaseutuun nähden huomattava, että asteikko siellä on vielä kohtuuttomampi ja sopimattomampi, koska maaseudulla väestön sivistyskannassa yleensä ei ole hetikään niin suuria eroituksia kuin kaupungeissa ja asteikko siis tulisi antamaan vielä enemmän valtiollista valtaa yksistään rahalle, ilman että edes asian kaunistamiseksi voitaisiin puhua suuremmasta valtiollisesta kyvystä ja yleisten asiain harrastuksesta.
Suuri puute äänioikeusasian ajamisessa, mikäli maaseudun vaalioloihin tulee, on se, ettei ole olemassa minkäänlaista tilastollista selontekoa niistä osottamassa, kuinka räikeät siellä epäkohdat todellisuudessa ovat. Jos sellainen selvitys olisi olemassa, niin se, täytyypä sanoa, kauhistuttavassa määrässä osottaisi, kuinka harvoilla todellakin maassamme valtiollinen ja yhteiskunnallinen sananvalta on, nim. sellainen sananvalta, joka jotakin merkitsee, ja kuinka pelottavan harvainvaltaiselle pohjalle olomme perustuvat. Sellaisen tilastollisen selvityksen täytyy jo olla aivan huomispäivän tehtävän ja epäilemättä on juuri se osuttava, etteivät olomme parane, ennenkuin oikein suurella puukolla käydään perinpohjaisia muutoksia toimeenpanemaan.
Kun senvuoksi talonpoikaissäädyn vaalioloja kerran ryhdytään muuttamaan, vaatii tässä kohden kaikkinainen oikeus ja terve järki, että kerrassaan täysi askel astutaan ja määrätään
JOKAISELLE ÄÄNIVALTAISELLE ÄÄNI MIEHEEN,
ei enempää eikä vähempää. Tämä on sääntönä kaikissa kansanedustuslaitoksella varustetuissa maissa, — paitsi Belgiassa, jossa on koetteeksi säädetty n.s. sivistysasteikko, josta jälempänä vielä, tulee puhe — ja siihen meidän vielä Suomessakin täytyy päästä.
Ne muutokset, joita maaseudun vaalioloihin siten on vaadittava, ovat, kuten näkyy, varsin suuret ja perinpohjaiset, vaan vaaliolomme ovat jääneet niin vanhanaikaiselle kannalle, että ne eivät enää vähemmällä korjaannu. Siis:
Äänioikeus talonpoikaissäädyn vaaleihin on laajennettava kaikkiin maaseudulla asuviin, veroa maksaviin, hyvämaineisiin kansalaisiin ulottuvaksi. Vaalien välillisyys on poistettava. Sekä valtiollisista että kunnallisista vaaleista on maaseudulla rajaton äänimäärä hävitettävä ja, varman vaali-sensuksen asetettua, toteutettava kaikkien äänivaltaisten yhtäläinen äänioikeus. Mies ja ääni!
Siirrymme nyt tarkastamaan kaupunkien vaalioloja. Niistä on meillä viime vuosikymmenenä julkisuudessa ollut paljo enemmän puhetta kuin maalaisvaaleista, syystä että nämä kysymykset, kaupunkien nykyisiä vaalioloja koskevat epäkohdat, ovat olleet niin aivan läheisessä yhteydessä niiden suurten puolueryhmitysten, kielipuolueiden, kanssa, jotka ovat anastaneet eturinnan julkisen elämämme kysymyksistä. Äänioikeusliikkeellä on tässäkin suhteessa, välikappaleena kansan suuren enemmistön kielellisten ja kansallisten oikeuksien saavuttamiseksi, äärettömän suuri merkitys. Mutta siitä riippumattakin, puhtaan kansalaisoikeuden kannalta, vaativat kaupunkienkin sekä kunnalliset että valtiolliset vaaliolot perinpohjaista ja pikaista korjausta, jos ei edustuselämä Suomessa mieli jäädä harvainvaltaiseksi ja etuoikeutettujen varakkaimpain yksinoikeudeksi.
KAUPUNKIEN KUNNALLISIIN ÄÄNIOIKEUSOLOIHIN
saatiin valtiopäivillä v. 1897 pieni parannus toimeen, mikäli äänioikeuden laajuuteen tulee, ja sen on myös hallitus sen jälkeen hyväksynyt. Kaupunkien kunnallisasetuksen eräiden pykäläin ahdas rajoitus ja senlisäksi epäselvyys, joka antoi kaupunkien maistraateille liian paljo tilaisuutta mielivaltaiseen, ahtaaseen tulkitsemiseen, vaikutti, että useissa kaupungeissa, kuten Tampereella ja Porissa, suljettiin kaiken kunnallisen elämän osallisuudesta pois suuret määrät itsenäisiä, riippumattomia kansalaisia, nim. kaikki tehdastyömiehet, jopa työnjohtajatkin, yleensä kaikki, joita jollakin tavalla voitiin selittää »toisen palveluksessa oleviksi.» Tämä ilmeinen vääryys vapaita työmiehiä kohtaan, suurta osaa kohtaan kuntain jäsenistä, herätti vihdoin niin paljo ja yleistä paheksumista, että yksin senkin puolueen, joka yleensä maassamme vastustaa kaikkia, äänioikeusolojemme parannuksia, täytyi suostua sellaiseen mainittujen pykäläin selventämiseen, että äänioikeudesta jäivät poissuljetuiksi ainoastaan »pestatut palkolliset isännän ruoassa», ei enää itsenäiset työmiehet.
Tämän lainselvennyksen kautta ovat nyt kaikki kaupunkien veroamaksavat jäsenet, miehet ja naiset, — palkollisia ja sotaväen miehistöä lukuunottamatta — äänioikeutetut kaupunkien kunnallisessa elämässä. Mutta työväen ja yleensä vähävaraisemman väestön vaikutus on siltä vielä äärettömän vähäinen, niin kauan kuin
KUNNALLISET ÄÄNIMÄÄRÄOLOT KAUPUNGEISSAKIN
ovat sillä kannalla, että suuriääniset voivat ääntövaltaansa käyttää aina 25:teen ääneen saakka, siten äänestäen kumoon.
Yleiskatsaus äänioikeusasiaan Suomessa suuret määrät pieniäänisiä ja määräten vaalien tulokset. Tämä 25:den äänen asteikko on kaupunkien kunnallisasetuksessa säädetty yhteiseksi kaikille maamme kaupungeille eikä sitä missään kaupungissa saa muutetuksi tai alennetuksi, ellei lainsäädännöllistä tietä, kunnallisasetusta muuttamalla, valtiopäiväin avulla. Tuo nurinkurinen ilmiö, että toinen, usein samalla, usein korkeammalla sivistyskannalla oleva, äänestää 1:dellä tai 2:della äänellä, toinen 20:llä tai 25:llä, tulee siis kaupunkikunnissa vallitsemaan niin kauan, kunnes puolueolot maassamme saadaan siksi muutetuiksi ja järjestetyiksi, ettei raha- ja ylimysvalta enää yksinomaan määräile edustuslaitoksemme toisessa puoliskossa, kunnes ponnistelemalla on saatu valtiopäiväin porvarissäätyyn vapaamielisempi ja kansanvaltaisempi varma enemmistö.
Mutta siihen mennessäkin täytyy päämäärän äänirajoituksen ystävillä olla selvän. Varallisuuteen perustuvaa asteikkoa, pientäkin, on vaikea oikeuden kannalta puolustaa, yhteiskuntaa ei varsinkaan meikäläisissä oloissa, ja jos säilytetään veroperuste, senssus, joka nykyjään myöntää äänioikeuden vasta 400—800 mkan tuloista maksetusta verosta, mikään vaara uhkaa, jos koko asteikko poistetaankin. Siksi täytyy pyrintönä jo alunpitäin ja selvästi olla, saada ääniasteikko kaupunkienkin kunnallisista äänestyksistä poistetuksi ja »mies ja ääni»-periaate toteutetuksi.
Kuten yleisesti tunnetaan ja kuten edellisestäkin selviää, on, jos mieli perinpohjaisia kansanvaltaisia muutoksia saada aikaan mihinkään osaan äänioikeusoloistamme, valtiopäiväimme porvarissääty ensiksi saatava luonteeltaan ja kokoonpanoltaan muutetuksi. Sinne on saatava enemmistö vapaamielisempiä ja kansanvaltaisempia aineksia, jotta valtiopäivämme, tuo vanhanaikainen, 4-osainen säätyedustus, voisi saada mitään äänioikeudellisia parannuksia aikaan, aina törmäämättä tuohon murhaavaan kariin: kaksi säätyä kahta vastaan. Tätä muuria vastaan, porvarissäädyn äänimääräoloja vastaan, on siitä syystä äänioikeusasian ystäväin päähyökkäys jo kauan sitten kohdistunut ja sen tulee niin kohdistua yhä edelleen, sillä juuri porvarissäädyn nykyiset äänimääräolot ehkäisevät tervettä ja ajanmukaista kehitystä äänioikeusasiamme kaikilla aloilla.
Niin usein on sanomalehdistössä, puheissa, aikakauskirjoissa ja kirjasissa meillä jo tehty selkoa porvarissäädyn nykyisistä vaalioloista ja niitä rasittavista epäkohdista, että nämä seikat jo suurellekin yleisölle epäilemättä ovat tutummat kuin muut vaaliolomme. Porvarissäädyn vaalit perustuvat valtiopäiväjärjestyksen määräykseen, joka säätää, että ne kaupunkikuntain täysi-ikäiset miehiset jäsenet, jotka eivät muuhun säätyyn ole äänioikeutetut, jotka maksavat kaupunkikunnalle veroa ja itse hallitsevat omaisuutensa eivätkä ole toisen palveluksessa, saavat valita edusmiehiä porvarissäätyyn; ja saavat kaupunkikunnat itse määrätä, mikä näissä vaaleissa on oleva veroperusteena ja kuinka monella äänellä kukin, veroäyriensä mukaan, saa äänestää, onko tuo äänimäärä oleva aivan rajaton ja mikä on korkeimpana luvallisena äänimääränä käytännössä oleva.
Mitä ensiksikin tulee
ÄÄNIMÄÄRÄN LAAJUUTEEN
porvarissäädyn vaaleissa, merkitsee tämä käytännössä sitä, että samoin kuin kaupunkien kunnallisissa äänestyksissä voidaan valtiopäivämiesvaalejakin varten ääntölistoja tehdessä lukea toisen palveluksessa ja siis äänioikeutta vailla oleviksi suuri määrä itsenäisiä työmiehiä, kauppapalvelijoita ja muita, jotka veronsa kunnalle maksavat ja kaikin puolin ovat omintakeisia kansalaisia. Jo siitä kysymyksestä, saatetaanko edes varsinaisilta, pestatuilta ja isännän ruuassa olevilta, palkollisilta kieltää äänioikeus, jos he muuten vaadittavat ehdot täyttävät, voi olla eri mieltä ja varsinkin kaupunkeihin nähden tällaisen kiellon kohtuus on epäilyttävä, koska niissä palkollisetkin tavallisesti ovat jonkunvertaisen sivistysmäärän saavuttaneet; voihan rengillä olla varsin itsenäiset, vapaat mielipiteet valtiollisista kysymyksistä. Mutta ainakin tulisi lain tässä kohden olla niin selvän, ettei missään tapauksissa itsenäisiltä, veroamaksavilta kansalaisilta voitaisi valtiollista äänivaltaa riistää.
VAALISENSSUS
on useimmissa suurimmissa kaupungeissamme liian korkea, estäen se jo suorastaan ja yksinään hyvin suurta, kaikkein suurinta osaa vähätuloisimmasta työväestöstä nauttimasta äänioikeutta, kunnallista tai valtiollista. Kun äänioikeuden, s.o. yhden äänen, saa — senssuksen ollessa 400 nukkaa — vasta ensimmäiseltä maksetulta veroäyriltä eli 800—1,200 markan tuloilta, eivät useimpain työmiesten tulot nouse edes tähän alimpaan määrään saakka, he eivät saa edes yhtään ääntä. Siinä on pahin syy, miksi meillä niin suuri osa työväestöstä on aivan äänioikeutta vailla. Tosin tähän tulokseen on työmiehissä itsessäkin syytä, kun näet eivät ilmoita itseään verotettaviksi, vaikka heillä yhden äyrin edestä tuloja olisikin, ja se on valitettava seikka, koska he niin ollen eivät ollenkaan joudu valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin harrastuksiin mukaan. Mutta epäilemättä on itse veroperustekin liian korkea, liian rahavaltainen, ja vaatisi alentamista. Kuinka vähäiseksi tuo veroperuste kaupunkien valtiopäivämiesvaaleissa olisi laskettava, sen seikan määrääminen riippunee ainakin osaksi paikkakunnallisista oloista, mutta niin alhaiseksi se kaikissa tapauksissa olisi alennettava, ettei kukaan työstään ja tuloistaan elävä kansalainen pelkän vähätuloisuutensa vuoksi jäisi valtiollista äänivaltaa vaille. Noin 400—600 mkan tuloista maksetun veron pitäisi jo äänivaltaan oikeuttaa. Ja sitäpaitse olisi joku sopivampi, veroperuste määrättävä kuin kunnallinen veroäyrijärjestelmä on, josta valtiollisen äänioikeuden perusteet olisivat aivan erotettavat. Nämä perusteet olisivat vakinaisiksi määrättävät. Sillä eihän ole asianmukaista, että kunnat, jotka eivät kunnallisia, ääniolojaan saa ominpäin järjestää, voivat asetella ja muutella niin tärkeätä kansallista oikeutta, kuin on valtiollinen äänioikeus.
Siis: kaikki rajoitukset, jotka riistävät valtiollisen äänioikeuden kaupunkien täysikäisiltä, veroamaksavilta jäseniltä, olisivat poistettavat ja vaalisenssus, joka olisi kunnallisesta veroäyristä erotettava, olisi alennettava, jottei kukaan työstään elävä jäisi vähätuloisuutensa vuoksi äänivaltaa vaille.
Vaan sittenkin, jos nämäkin parannukset saataisiin aikaan, jäisi porvarissäädyn vaalioloihin vielä pahin epäkohta jälelle, nimittäin
ÄÄNIASTEIKKO,
joka, kuten tunnettu, toisissa kaupungeissa vielä on kokonaan rajoittamatta ja jonka ylin raja vielä useimmissa on niin korkealla kuin 25:ssä; ainoastaan muutamissa varsinkin pienemmissä (suomalaisissa) kaupungeissa se on alennettu 10:neen.
[Aivan rajoittamatta on ääniasteikko vielä seuraavissa kaupungeissa: Uusikaupunki, Heinola, Kaskinen ja Kristiinankaupunki. Korkeimpana äänimääränä on Pietarsaaressa 50 ja 25 seuraavissa: Helsinki, Viipuri, Vaasa, Turku, Pori, Naantali, Raahe, Kokkola, Hämeenlinna, Kotka, Rauma, Hamina, Hanko, Tammisaari, Loviisa, Tornio, Uusikaarlepyy, Maarianhamina ja Porvoo. Kemissä oli viime valtiopäivillä 13 ääntä korkeimpana äänimääränä. Äänimäärä on rajoitettu 10:neen seuraavissa: Käkisalmi, Sortavala, Savonlinna, Oulu, Tampere, Jyväskylä, Mikkeli, Kuopio, Iisalmi, Joensuu ja Kajaani. Sitä alemma ei ole vielä missään kaupungissa päästy.]
Tällaisen ääniasteikon räikeät, luonnottomat seuraukset ovat monet. Muutamat harvat suuriääniset ovat tilaisuudessa äänestämään kumoon kaikki muut äänioikeutetut. Muutamat numerot ovat tässä valaisevia. Niissä kaupungeissa, joissa korkein äänimäärä oli 25, oli v. 1884 8,232 valitsijaa. (Suhteet ovat vieläkin pääasiallisesti samat.) Heistä oli 1,400 eli 17 % yksiäänisiä, mutta näillä 17 %:lla oli ääniluetteloon otetuista äänistä ainoastaan 1,91 %; toisin sanoen, hiukan vähemmän kuin 60 25-äänista valitsijaa saattaa meidän kaupungeissamme äänestää kumoon 1,400 valitsijaa. Yksiääniset ovat tällaisessa vaalijärjestyksessä, niinkuin on sanottu, äänettömiä puukuvioita valtiollisessa ilvenäytelmässä. Eikä ole tätä alinta luokkaa lähinnä olevain luokkain asema sanottavasti parempi. Noin 1/5, tarkemmin 21,83 %, valitsijoista äänestää kaupungeissamme kumoon kaikki muut valitsijat. Niin on esim. maamme pääkaupungissa monien valtiopäivävaalien laita ollut se, että 21—25-ääniset valitsijat ovat saattaneet äänestää kumoon kaikki muut. Tämähän varsin selvästi osottaa, ettei nykyisen vaalioikeuden vallitessa vaaleista käy ilmi valitsijain mieli, vaan heidän — äänilukunsa. Ja vain hiukkasen valoisammat ovat olot niissä kaupungeissa, joissa korkein äänimäärä on 10. Niissä omistavat 9—10-ääniset yksin 72 prosenttia kaikista äänistä, s.o. he voivat lähes kahteen kertaan äänestää kumoon kaikki 1—8 -ääniset, joita miesluvulta on koko joukko enemmän kuin 9—10 -äänisiä.
Sitenpä onkin aivan tavallista kaupungeissamme se, mikä muualla maailmassa pidettäisiin suurimpana, naurettavimpana luonnottomuutena, että vähemmistöt määräävät vaalit. Niinpä on esim. Viipurissa aivan sääntönä, että vähemmistöt määräävät edustajat porvarissäätyyn, jopa niin pienet vähemmistöt, että valituksi tullutta usein on äänestänyt ainoastaan 160—180 miestä, kun sitä miestä, joka ei kumminkaan ole päässyt edustajaksi, on äänestänyt 340— 360 miestä, — taikka siinä suhteessa. Helsingissä valittiin v. 1890 henkilö, joka sai ääniä 489 äänestäjältä, mutta valtiopäiville ei tullut hänen vastaehdokkaansa, jolla oli 649 valitsijan äänet. Mutta myöskin niissä kaupungeissa, joissa 10 on korkeimpana äänimääränä, olemme nähneet vähemmistön ehdokkaita tulleen valituiksi. Niistä kaupungeista taas, joissa äänimäärä on aivan rajoittamaton, ei tässä kannata puhuakaan, niissä yksi tai kaksi miestä voi muista välittämättä lähettää eduskuntaan »kansan luottamusmiehet».
Vieläkö selvemmin on tarvis osottaa, minkälaisen epäkohdan nykyiset kaupunkiemme ääniasteikko-olot sisältävät? Jokainen käsittää, missä määrin moiset olot ovat omiaan riistämään vähempiäänisiltä äänioikeutetuiltakin kaiken valtiollisen harrastuksen ja tekemään mitättömäksi sen kasvattavan vaikutuksen, mikä vaaleilla muuten kansalaisiin on. Tilastotiedoilla on osotettu se, mikä muutenkin on luonnollista, että näet suuremmat äänimäärät antavat suuremman halun ottaa vaaleihin osaa — ja päinvastoin. Niinpä eivät 1—5-ääniset valitsijat v. 1890 kaupungeissamme ottaneet osaa vaaleihin kuin 27 %:lla koko äänimäärästään (v. 1884 25,8 %:lla), kun sitä vastoin 25-äänisten vastaavat prosenttimäärät nousivat 63:een ja 69:ään. Tämä suhde on vielä viime aikoinakin ollut jotenkin muuttumaton. Pääsyynä tähän on se voimattomuus, johon nykyinen vaalijärjestelmä tuomitsee vähempivaraiset valitsijat.
Ne syyt, joita on esilletuotu ääniasteikon alentamisen ja poistamisen vaatimuksia vastaan, ovat, kuten jo olemassaolevain epäkohtain räikeys osottaa, kestämättömät, ovat »katumattomain estelyjä» ja riippuvat ne, sanokaamme se suoraan, yksinomaan ruotsinmielisten pelosta kadottaa vaikutusvaltansa eduskunnassa. Heidän asiallisin vastaväitteensä on, että jos ääniasteikko kokonaan poistettaisiin, vaikutusvalta valtiollisissa asioissa liian suuressa määrin siirtyisi vähävaraisille ja yhteiskunnan pienimmille, jotka tavallisesti muka seisovat alhaisemmalla sivistyskannalla. Tuo väite on itse asiassa kumottu sen tosiasian kautta, ettei suurempi varallisuus ja veronmaksukyky suinkaan aina tuota suurempaa valtiollista kypsyyttä eikä asianharrastusta eikä millään tavalla edellytä korkeampaa sivistystäkään. Onhan useimmiten 2—3,000 markan tuloilla olevalla pikkuvirkamiehellä, kansakoulunopettajalla, käsityöläisellä tai sanomalehtimiehellä yhtä paljon sivistystä ja enemmän yleisten asiain harrastusta kuin 8—10,000 markan tuloilla olevalla halkokauppiaalla tai asioitsijalla tai voinvälittäjällä. Mutta sitäpaitse on tilastollisesti osotettu, että nykyiset pikkuääniset, 1—5-ääniset, eivät ääniasteikon poistettuakaan kumminkaan saisi kovinkaan ratkaisevaa sananvaltaa vaaleissa, joskin he olisivat yhtä mieslukuisasti kuin varakkaammat tilaisuudessa, ottamaan vaaleihin osan. Ainoastaan noin 1/3 kaikista äänistä nuo vähävaraisimmat omistaisivat. Mutta he eivät kumminkaan, vaikka heillä yhtä suuri äänimäärä olisikin kuin äveriäämmillä, voisi niin tehoisasti kuin nämä ottaa vaaleihin osaa, sillä työmiehet y.m. köyhät ovat usein työpaikkainsa, taloudellisten ahdinkojen y.m. asianhaarain pakosta estetyt vaalitilaisuuteen saapumasta. Vaan vaikkapa niinkin olisi laita, että nuo köyhimmät ja vähimmin sivistyneet saisivat ratkaisevan vallan vaaleissa — joka ei koskaan voi tapahtua, sillä vähemmin sivistyneet seuraavat aina edistyneempäin johtoa — ei siitä ainakaan meidän edustuselämällemme olisi mitään vaaraa, koska — edellyttäen senkin vielä, että talonpoikaissäädynkin edusmiehet tulisivat vähävaraisten määrättäviksi — nelijakoisilla valtiopäivillämme aina kumminkin olisi kaksi ylimys-, varakkuus- ja sivistysluokkia edustavaa, säätyä (pappis- ja aatelissäädyt), jotka täydellisesti kykeneisivät torjumaan ne kenties liian pitkälle menevät kansanvaltaiset pyyteet, joita kolmas ja neljäs sääty muka osoittaisivat. Mutta tuollaisia mahdollisuuksia ei meidän oloissa voi olettaakaan; vaikka sekä ääniasteikko että kaikki senssuskin poistettaisiin, jota viimemainittua ei tahdotakaan poistaa, tulisivat sittenkin kieltämättä kolmas ja neljäs sääty kokoonpantaviksi jotenkin samalla kannalla sivistyksessä ja varallisuudessa olevista miehistä kuin nykyjäänkin, mielipiteiltään vaan ehkä vähän vähemmin rahavaltaisista ja vanhoillisista. Mihinkään pienimpäänkään pelkoon ei siis ääniasteikon poistaminen antaisi aihetta.
Mutta tuo epäilys, että alhaisimmalla sivistyskannalla olevat kumminkin saisivat »liian suuren» vaikutusvallan, on sentään pannut useat parannuksen ystävät ja nykyisen järjestelmän hylkääjät miettimään jotakin muuta pienempää asteikkoa. Monet puolustavat vielä pysähtymistä 10:neen ääneen ainakin vastaiseksi. He ovat kumminkin sangen epäjohdonmukaiset, sillä taistellessaan rahan määräämisvaltaa vastaan puolustavat he itse rahan määräämisvaltaa, vaikka vähän toisessa muodossa. Kuten edellä nähtiin, tulisi siinäkin tapauksessa vaikutusvalta vaaleihin hyvin epätasaisesti jaetuksi, sama vääryys, sama katkeruus jäisi jälelle. Ja yleensä aivan samat seikat voidaan huomauttaa 10:tä ääntä vastaan kuin 25:tä. — Toiset taas ovat haaveksineet varallisuusasteikon sijaan jonkinlaista toista asteikkoa siihen belgialaiseen tapaan, johon jo edellä viittasin, että näet ikä, sivistys, perhe- ja varallisuusolot tuottaisivat jonkun lisä-äänen, joten saataisiin n.s. sivistysasteikko. Mutta jo itse sen syntymämaassa on huomattu, ettei sekään asteikko ole täydellisesti oikeudenmukainen, nuo yllämainitut seikat eivät semmoisinaan anna valtiollista kypsyyttä eikä itsenäisyyttä, yhtä vähän ikä ja perheolot kuin täyteläinen kukkaro tai suoritetut yliopistotutkinnot. Tuollaisen asteikon merkitys olisi sitäpaitse hyvin vähäinen. Ja sivistyneillä on muutenkin aina niin paljo enemmän vaikutusvaltaa kuin oppimattomilla, ettei sitä tarvitakaan.
On siis ainoa johdonmukainen, suora ohjelma, ainoa oikeuden mukainen ratkaisu se, että porvarissäädyn vaaleissakin pyritään
KAIKESTA ÄÄNIASTEIKOSTA POIS,
ja työskennellään kaikkien yhtäläisen, yhtä suuren äänioikeuden toteuttamiseksi.
Siitä taistelusta, jota jo on käyty luonnottoman korkeaa ääniasteikkoa vastaan maassamme, sietäisi vieläkin monta valaisevaa kohtaa esittää, vaan ei mahdu pitempää esitystä tämän kirjotuksen puitteisiin. Ilahduttavana ohjelman selvityksenä olemme viime aikoina voineet huomata, että mielipiteet ääniasian ystävissä yhä enemmän ovat ruvenneet kallistumaan tuon selvän päämäärän, »yhden äänen» saavuttamiseen, joten on toiveita, että ääniasian ajajista vähitellen keskenäinen erimielisyys vaatimusten määrästä häviää pois ja että yhteinen taistelu käy sitä tehoisammaksi.
Pääryntäys on näihin asti suunnattu porvarissäädyn vaalioloja vastaan. Se onkin tuiki tarpeellista, sillä vasta tämän säädyn vaaliolojen muututtua, vasta sen jälkeen kuin kolmanteen säätyyn on saatu enemmistö uudistukseen taipuvia jäseniä, voi suurempien parannusten toimeenpaneminen vaalioloihimme yleensä saavuttaa säätyjen enemmistön ja päästä voimaan. Onnellista on, vaikka se oikeastaan onkin epäjohdonmukaista, että kaupunkikunnat valtiopäiväjärjestyksemme mukaan itse saavat ääniasteikkoansa alentaa ja siten suoda enemmän vaikutusvaltaa varattomammille, — siinä on tie porvarissäädyn valloittamiseen ja sitä varten on eri kaupungeissa väsymättä työskenneltävä, yhä uusista tappioista säikähtämättä.
Valtiollisesta äänioikeudesta riippuu kansaneduskunnan kokoonpano. Tuo kokoonpano on, kuten tiedämme, meillä hyvin vanhanaikaisella kannalla ja mikä pahempi, se on aivan epäoikeutetulla kannalla siihen nähden, että oikeastaan niin pieni osa kansasta on tilaisuudessa vaaleihin vaikuttamaan, että suuret kansalaisryhmät, korkeallakin sivistyskannalla olevat kansalaiset, ovat siitä aivan poissuljetut ja että köyhemmällä väestöllä niin kaupungeissa kuin maalla on ainoastaan näennäinen äänioikeus. Sitenpä, niin vaikeaa kuin se onkin, täytyy myöntää olojemme antavan aihetta itäisten pilkkaajain väitteisiin, että Suomen edustuslaitos ei todellisuudessa edusta koko Suomen kansaa, niinkuin sen valtiopäiväjärjestyksen mukaan oikeastaan pitäisi tehdä, vaan ainoastaan erästä joukkoa varakkaampia etuoikeutettuja. Käytännöllisissä tosioloissa on tosin edustuslaitoksemme aina edustanut Suomen kansaa kokonaisuudessaan, ja kaikki, huono-osaisimmatkin yhteiskuntaluokat, ovat sen valmiit tunnustamaan. Mutta kieltämätöntähän on, että suuri osa maan asujamistosta ei ole suoranaisessa vuorovaikutuksessa edustuslaitoksen kanssa. Missä määrin tämä on totta, näkyy seuraavista numeroista:
V:na 1890 oli (eikä suhteet ole senjälkeen juuri muuttuneet) Suomen väestöstä 29,64 prosenttia valtiopäivillä edustettuna, mutta 70,36 prosenttia eli enemmän kuin 2/3 oli aivan ilman itsehallintoa. Niistä, jotka olivat valtiollisesti »täysikäiset» kuului aatelissäätyyn 2,978 henkeä, pappissäätyyn 6,867 henkeä, porvarissäätyyn 174,000 henkeä, talonpoikaissäätyyn 622,312 henkeä. Pappissäätyyn on silloin myös luettu koulunopettajat perheineen, porvarissäätyyn kaikki kaupungeissa vaalioikeutta nauttivat perheineen ja talonpoikaissäätyyn ne maaseuduilla, joilla on oikeus ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin. Valtiollisesti täysikäisiä Suomen kansalaisia oli siis 785,601 henkeä, valtiollisesti alaikäisiä 1,674,539. Alaikäisiin kuuluvat kaikki virka- ja palvelusmiehet maalla, kansakoulunopettajat, lukkarit, käsityöläiset, kauppiaat, torpparit, itselliset, työmiehet, merimiehet, palkolliset y.m.
Miespuolisia henkilöitä, jotka ovat lain mukaan täysikäiset, siis 21 vuotta täyttäneet, oli näistä valtiollisesti täysikäisistä 785,601:stä aatelissäädyssä 700, pappissäädyssä 1,600, porvarissäädyssä 21,000, talonpoikaissäädyssä 164,000. Noista valtiollisesti alaikäisistä 1,674,539:stä oli taas lain mukaan täysikäisiä, 21 vuotta täyttäneitä 399,000. Jos näistä viimemainituista 110,000 onkin vakinaista sotaväkeä ja vaivaishoitolaisia, niin on kuitenkin vieläkin 288,000, joilla ei ole itsehallintoa.
Näitä lukuja kannattaa lähemmin tarkastaa. Ne sanovat, että Suomen kansaa hallitsevat edusmiesten kautta 187,000 kansalaista ja maassamme on 2 1/2 miljoonaa ihmistä. Ne sanovat vielä enemmänkin. Jokaisella säädyllä on yhtä suuri sananvalta, mutta kun aatelissäädyssä istuu 700:n edustajat ja papistossa 1,607:n edustajat, niin istuu talonpoikaissäädyssä 164,000:n edustajat. Talonpoikaissääty yksin edustaa seitsemän kertaa niin monta kansalaista kuin muut säädyt yhteensä ja 240 kertaa niin monta kuin aatelissääty. Ja vielä enemmän! 700 aatelismiestä säätää edustajain kautta lakia, mutta 289,000 kansalaista löytyy, joilla ei ole mitään sananvaltaa.
Mutta ääniasteikot talonpoikais- ja porvarissäädyissäkin vaikuttavat, että niistäkin, jotka näissä vaaleissa ovat äänioikeutetut, on suurimmalla osalla ainoastaan näennäinen vaikutusvalta eduskunnan kokoonpanoon, todellisuudessa ei vähävaraisempain pienet äänet merkitse juuri mitään, koska harvat suuriääniset voivat äänestää kumoon kokonaiset laumat pieniäänisiä, (jotka siis nekin oikeastaan ovat alaikäisiksi luettavat), ja tahtonsa mukaan määrätä edusmiehet. Siten todellisuudessa ainoastaan sangen, sangen harvat — numeroita siitä ei voi esittää — ovat maassamme valtiopäivillä edustetut, sangen pieni prosentti Suomen asujamistosta. Suuri, suuri enemmistö katselee päältä.
Tämän seikan täytyy suuressa määrin heikentää edustuslaitoksemme merkitystä sisältäpäin ja pitää vireillä katkeruutta laajoissa kansankerroksissa, joille isänmaan kohtalo ei ole yhdentekevä. Mutta — ja se on, kuten jo huomautimme, yleiseltä kannalta varsin arveluttavaa, — se alentaa valtiopäiväimme arvoa myöskin ulospäin ja antaa pahansuoville pilkkaajillemme alituista tilaisuutta yhä uusiin hyökkäyksiin. Sen vuoksi on äänioikeusolojemme parantamista pidettävä ei ainoastaan tärkeänä pyrintönä kansalaisoikeuksien tasoittamisen kannalta, vaan sitäpaitse suurena, isänmaallisena tehtävänä. Suomen kansallisen olemassaolon ja itsehallinnon turvaamiseksi. Sitä on pidettävä pyhänä taisteluna, jota ei kukaan saa kylmänä katsella.
Sitä muistakaa, kansalaiset, kun teille niin usein puhutaan äänioikeusasiasta, että se väliin melkein tuntuu käyvän yksitoikkoiseksi. Siitä on puhuttava vielä useammin, huudettava joka nurkkaan ja joka korvaan. Ja ennen kaikkia on toimittava.
Valtiollisten ja kunnallisten äänioikeusolojen rinnalla on
KIRKOLLISILLA ÄÄNIOIKEUSOLOILLA
verrattain vähäinen ja rajoitettu merkitys. Mutta parantamista nekin tottatosiaan kaipaavat, sillä tuiki vanhettuneella kannalla ovat nekin.
Kirkollisia äänestyksiä on meillä huomattavana kolmenlaisia, nim. vaalit kirkolliskokouksiin, papinvaalit ja äänestykset seurakuntain kirkonkokouksissa. Näistä ovat maallikkoedusmiesten vaalit
KIRKOLLISKOKOUKSIIN,
noihin joka 5:s vuosi palaaviin, luterilaisen kirkon yleisiin lainvalmistuslaitoksiin, meikäläisiin muihin vaalioloihin verraten varsin ajanmukaisella ja vapaamielisellä kannalla. Nämäkin vaalit ovat tosin, samoin kuin talonpoikaissäädyn vaalit, välilliset siten, että useammista seurakunnista valitaan valitsijamiehiä, jotka sitten valitsevat tuon maallikkoedusmiehen, ja se seikka on luonnollisesti tässäkin omiaan osanottoa vaaliin laimentamaan. Mutta noita valitsijamiehiä valittaessa ovat kaikki seurakuntalaiset yhtäläisesti äänioikeutetut, kellään ei ole enempää kuin yksi ääni ja jokaisella kirkollismaksuja maksavalla seurakuntalaisella on tuo yksi äänensä. Yhden äänen periaate on siis näissä vaaleissa toteutettu. Ja käytännössä on tämä »yleinen ja yhtäläinen äänioikeus» osottanut, ettei siitä suinkaan ole mitään vaaroja pelättävissä siinä suhteessa, että köyhimmät vallattomasti käyttäisivät sitä vaikutusvaltaansa, joka heillä on yhtäläinen kuin rikkailla. Siitä pitäisi jo arimpainkin huomata, ettei yhden äänen periaate voi muissakaan vaaleissamme olla peljättävä eikä vaarallinen.
Mutta jos vaalit kirkolliskokouksiin ovatkin verrattain vapaamieliset, ovat muut varsinaiset ja tavallisimmat kirkolliset ääniolot, sellaisina kuin ne ilmestyvät
PAPINVAALEISSA JA ÄÄNESTYKSISSÄ KIRKONKOKOUKSISSA,
sitä rahavaltaisemmat ja vanhoillisemmat. Näissä äänestyksissä saa näet kukin käyttää äänivaltaa koko sen määrän puolesta markoissa ja penneissä laskettuina, millä hän ottaa osaa seurakunnan papinpalkkaukseen, siis aivan, pennittäin suuremman tai pienemmän veronmaksukykynsä, s.o. varakkuutensa mukaan. Se vain on rajoituksena, että enemmällä kuin yhdellä kuudennellaosalla koko seurakunnan yhteenlasketusta äänimäärästä älköön kukaan äänestäkö. Kuinka mitätön tämä rajoitus on meidän harvaanasutuissa seurakunnissa, joissa ei milloinkaan taikka ei ainakaan muuta kuin poikkeustiloissa voi kirkonkokouksiin saapua kuin aivan pieni osa seurakuntalaisia, sen huomaa jokainen; kaikki vaikutusvalta jää kirkonkylän muutamille äveriäämmille ja niidenhän tiedämmekin niissä isännöivän. Mutta kumminkin juuri tällaisissa äänestyksissä, kuten papinvaaleissa, joissa omantunnon vakaumus ja uskonnollinen hartaus tulee kysymykseen, pitäisi köyhimmälläkin olla sama äänimäärä kuin rikkaimmalla, sillä ei kukaan toki väittäne, että varakkuus tuottaa suurempaa uskonnollista harrastusta taikka hartautta: onpa kokemus (esim. pääkaupungissamme) päinvastoin osottanut, että juuri vähävaraisimpain osanotto näihin vaaleihin on suurin ja vilkkain.
Tasottamista, rahalle myönnetyn määräämisvallan supistamista, tarvitaan siis tässäkin kohden, jotta seurakuntalaiset itse saisivat valita pappia ja omistaa puhevallan, eikä, niinkuin nyt, heidän »markkansa ja penninsä». Kirkollisen äänimäärän rajoittamista onkin meillä jo kauvan ja sangen yleisesti vaadittu. Jo viisikolmatta vuotta sitten ehdotettiin kirkolliskokouksessa edes senvertainen rajoitus käytäntöön otettavaksi, ettei kukaan saisi kirkonkokouksissa eikä papinvaaleissa äänestää enemmällä kuin 1/6:lla läsnäolevain yhteenlasketuista äänimääristä, mutta tätäkään muutosta ei ole kirkkolakiin aikaansaatu. Nykyään on taas muutoksia tekeillä puheenaolevain kirkollisten ääniolojen korjaamiseksi ja useampia, jyrkempiä ja maltillisempia, ehdotuksia on parastaikaa käsiteltävänä. Vaan yhdessäkään niistä ei ole uskallettu astua sitä täyttä askelta, jonka kumminkin varsinkin näissä kirkollisissa vaaleissa ja äänestyksissä pitäisi olla luonnollisimman, nim. että kirkollinen äänivalta tasotettaisiin yhtäläiseksi kaikkien seurakuntalaisten kesken, aivan markkoihin ja penneihin katsomatta, että siis, samoin kuin on laita valitsijamiehiä valittaessa kirkolliskokoukseen, jokaisella olisi yksi ääni eikä kellään sitä enempää. Tehdyistä ehdotuksista ovat toiset, (joilla näyttää olevan enin menestyksen toivoa), sangen monimutkaisia, semmoisia, että niiden mukaan talokunnan isännälle myönnettäisiin yksi ääni »kunkin hänen huonekuntaansa kuuluvan tai hänen isäntävaltansa alaisen seurakunnan jäsenen puolesta» ja sitä paitse, jos hän maksaa papistolle palkkaa muutakin kuin henkilömaksua, »yksi ääni kultakin täydeltä maksamaltaan markalta aina kymmeneen asti». Tämän ehdotuksen mukaan tulisi äänioikeus papinvaaleissa vielä olemaan vähän erilainen kuin muissa kirkonkokouksien äänestyksissä, joissa noita lisä-ääniä isännille myönnettäisiin »aina viiteentoista asti». Papinvaaleissa olisi korkein äänimäärä siten rajoitettu 20:neen, muissa äänestyksissä 25:teen.
Tätä muutosehdotusta on, jos todellisia parannuksia tarkoitetaan, vielä pidettävä liian kapeana ja arkana, markoille vieläkin liikaa valtaa myöntävänä, ja sitäpaitse se on aivan, sopimaton sen puolesta, että se myöntäisi joillekuille henkilöille, isännille, oikeuden käyttää ääniä toistenkin huonekuntaansa kuuluvain henkilöjen puolesta, sellaistenkin (renkien y.m.), jotka itse suorittavat henkilömaksunsa papinpalkkaukseen. Tämän järjestelmän mukaan ei voitaisi välttää, että isäntä usein tulisi äänestämään vastoin näiden holhottavikseen laskettujen täysikäisten kansalaisten tahtoa ja vakaumusta ja sellainen järjestelmä on siis ehdottomasti epäoikeudenmukainen ja hyljättävä. Eikähän ole mitään, mikä tällaista järjestelmää aiheuttaisi, sillä osanneehan jokainen täysijärkinen ja täysi-ikäinen, joka papille palkkaa maksaa, myöskin mieleistään pappia anoa ja yleensä »henkirahansa» puolesta puhua. Jos tästä ehdotuksesta nyt syntyisi laki, olisi siis yleisen äänioikeuden ystäväin Suomessa pysähtymättä edelleen työskenneltävä tämänkin äänimääräjärjestelmän muuttamiseksi oikeudenmukaisemmalle ja vapaammalle kannalle.
Toinen ehdotus, paljo yksinkertaisempi, paljo käytännöllisempi ja paljo oikeudenmukaisempi, on myös nykyjään olemassa, niin, että käytäntöön otettaisiin kirkollisissa äänestyksissä sama äänestämistapa, mikä useiden kaupunkien valtiopäivämiesvaaleissa jo on käytännössä, että näet, kuten ehdotus kuuluu, »kukaan älköön papinvaaleissa eikä kirkonkokouksissa äänestäkö kymmentä ääntä korkeammalla äänimäärällä». Siitä siis saataisiin aluksi mutkaton ja selvä kymmenen äänen asteikko kirkollisia äänestyksiä varten, asteikko, josta sitten ajan oloon voitaisiin pyrkiä yhä alemmas, supistamalla tuota korkeinta äänimäärää vielä pienemmäksi, kunnes kaikkien yhtäläinen äänioikeus näissäkin äänestyksissä kerran saavutettaisiin. Miten tahansa nyt parhaillaan käsiteltävinä olevat muutosehdotukset lähimmässä tulevaisuudessa ratkaistaneekin, mielipiteitä on kaikissa tapauksissa, tulevaisuutta silmälläpitäen, valmistettava tätä ehyttä, ainoata johdonmukaista tarkoitusperää varten, jota ääniolojemme lopullisen korjaamisen yhteisenä päämääränä on pidettävä.
Ne kuvat, joita tässä olemme esittäneet Suomen nykyisistä äänioloista, ovat synkät, masentavat, ja niiden perinpohjaisten parannusten aikaansaamiseen, joihin olemme viitanneet, tuntuu taival vielä olevan epätoivoisen pitkä ja vaikea. Onko Suomen kansalla oleva tarmoa ja rohkeutta käydäkseen kukistamaan noita nykyisiä vanhettuneita järjestelmiä, jotka sisältävät niin suuren vääryyden ja sen kautta ilmeisen kansallisen vaaran, ja onko sillä kestävyyttä ponnistaa ääniolojen aikaansaamiseksi, jotka perustuisivat oikeuden ja ihmisyyden pohjalle? Ovatko kansan eturivin miehet, joilla siihen tilaisuus on, huomaavat, mitä ajan tarve tässäkin kohden vaatii?
Lähimmän tulevaisuuden äänioikeustaistelu on tähän kysymykseen vastauksen antava. Suomen kansa on kulussa kohden kohtaloita, joista se ei itse voi kaikista määräillä. Mutta meillä on nyt ehkä enemmän syytä kuin ennen toivoa, ettei se, mitä se itse sisällisissä oloissaan voi eheytensä lujittamiseksi vaikuttaa, jää tekemättä.