Enkä ollut vanki

ENKÄ OLLUT VANKI

Tuokiokuvia vankilasta

Kirj.

HELLA WUOLIJOKI

Helsingissä. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1944.

SISÄLLYS:

    Rakas lukijani.
 1. Laulu otti minua kädestä...
 2. Lapsi oli vankilassa.
 3. Tyttö kirjoitti isälleen.
 4. Irtolaiset itkevät illoin.
 5. Poliittiset eivät itke.
 6. Kuolleet ikkunat.
 7. Virsi ja ämpäri.
 8. Valkoinen kissa tuli selliini.
 9. Enkä ollut vanki.

10. Ruvetkaa talosille!

11. Minä olin snobbi.

12. Nyt mua vierään linnasta linnahan.

13. Voikukkien murha.

14. Tuomari on aina oikeassa.

15. Minä seurustelen Hella Wuolijoen kanssa.

16. Varastyttönen ja voikukka.

17. Quelques fleurs.

18. Minulla on sohvanukke.

19. Termospulloni.

20. Mustalaisnainen.

21. Se rakkaus.

22. Hän kirjoitti raastuvanoikeudelle.

23. Väestöpolitiikkaa poliisivoimalla.

24. Ruumiini on minun.

25. Il faut vivre dangereusement — Elä vaarallisesti.

26. Penitentiary — Kuritushuone.

27. Ihmissilmät kuolleissa ikkunoissa.

28. Leikki.

29. Hän ei tuntenut minua.

30. Uhkea tyttö.

31. Tätiressukka.

32. Dichtung und Wahrheit — Satua ja totta.

33. Points de Malines.

34. Vankilassa filmataan.

35. Luminaali ja leipä.

36. Marche funèbre — Askeleet yössä.

37. Hatut.

38. Laulajatyttö.

39. Mäki-Peura.

40. Vanki on paketti.

41. Pandemonium.

42. Varjot ja askeleet.

43. Pastori Lombroso.

44. Pulverit ja pirssiauto.

45. Kenguru-äiti.

46. Rakkauskirje elämältä.

47. Minä taistelin.

48. Paluu.

49. Peili.

50. Ensimmäinen päivä vapaudessa.

51. Requiem.

RAKAS LUKIJANI.

Jouduin olemaan vankilassa lähes puolitoista vuotta. Lähes kolme ja puoli kuukautta — koko kesän 1943 — sain ensin viettää Valtiollisen Poliisin vihertävänharmaassa tukahduttavassa kopissa — kävelemättä. Loput ajastani olin Helsingin Lääninvankilassa, jossa samalla muutuin jahdatusta otuksesta tavalliseksi vangiksi.

Lähes viisitoista kuukautta odotin tutkintavankina Valtiollisen Poliisin minulle lupaamaa kuolemantuomiota. Sitä ei kumminkaan tullut. Sain elinkautisen kuritushuonetuomion, josta ennätin kärsiä vain kolmatta kuukautta.

Vietin koko vankeuteni ajan yksityissellissä ja sain kävellä joko yksin tahi rikosvankien mukana. En saanut milloinkaan tavata muita poliittisia, paitsi silloin kerran, kun pommituksessa särkyivät lukot ja seinät ihmisten väliltä..

Tässä kirjassa en käsittele oikeusjuttuani; sen hämähäkinverkon tulen aikanaan paljastamaan eri teoksessa. Tietenkin tulen näytelmäkirjailijana lisäksi myös asettamaan näyttämälle tämän elämäni suurimman draaman, jossa kolme nuorta upseeria tuomitsi minut kenttäoikeudessa maanpetturiksi, välittämättä siitä, että olin asettunut vihollisen kanssa yhteyteen vain irroittaakseni maamme sen tuhoisasta aseveljestä ja hakeakseni teitä rauhan rakentamiselle...

Melkein koko tämä kirja on kirjoitettu vankilassa, vankilasensuurin Damokleen-miekan alla. Olen kirjoittanut sitä silloin tällöin vankilailtoinani — kirjoittanut sellaista, mitä päivä kulloinkin mukanaan toi ja mitä mielessäni ailahteli.

Se sisältää vaiti pienen osan vankilani tuokiokuvista, loput harhailevat vieläkin muistiinpanojeni joukossa odottaen työkykyni palautumista.

Helsingissä marraskuulla 1944.

Hella Wuolijoki.

1

LAULU OTTI MINUA KÄDESTÄ...

    For he who lives more lives than one
    More deaths than one must die...

    Se, joka elää enemmän kuin yhden elämän,
    saa enemmän kuin yhden kuoleman kuolla...

               (Wilde: Reading-vankilan balladi.)

Nuo Wilden sanat soivat korvissani kaikkina niinä kuukausina, jolloin odotin kuolemaa sellissäni.

Olin elänyt monta elämää — monien elämää —, niinpä minun oli kuoltava monta kuolemaakin.

Minut uhattiin teloittaa nimettömänä ja haudata jäljettömästi... enkä sanonut, ettei minua varten riitä yksi kuolema, koska olin elänyt monta elämääkin.

Ei ole helppoa kuolla edes elämän, ei edes rauhankaan puolesta... kun on niin kovin utelias suhteessaan elämään. Lähteä noin vain maailman teatterista ennen viimeistä näytöstä... ennen auringon nousua...

Ne, jotka pitivät minua vangittuna, koettivat saada minut vakuutetuksi kohtaloni vääjäämättömyydestä. Nuori mies, joka johti tutkimuksia asiassani, kävi ottamassa selvää, miten ammattitoverini Irmari Rantamala oli aikoinaan odottanut teloitusta... hän oli itkenyt koko yön sellinsä lattialla. Tuo nuori mies kuvasi sen minulle yksityiskohtaisesti... jotta minäkin näkisin itseni itkemässä sellini lattialla...

En tiedä, miksi liikkumattomista silmistäni virtasi kuumaa vettä kouristuneille käsilleni. Ei se ollut Irmari Rantamalan vuoksi, ei sen vuoksi, että hän makasi kylmällä lattialla ja itki... eikä se ollut itseni vuoksi... ehkä se oli sen nuoren ihmisen vuoksi, joka minua kidutti tällä näyllä ja joka myöskin kuului siihen kansaan, jolle olin tahtonut hankkia rauhaa elämäinkin hinnalla... Hän varmasti nautti siitä, että silmistäni virtasi vettä... en minä itkenyt, mutta väsyneet silmäluomeni eivät jaksaneet sulkea sydämeni kuumaa lähdettä.

Silloin alussa ruokani maistui kalmalle... ikkunan aaltolasin takaa katsoi kuolema selliini... likaisenvihreät seinät ja katto alkoivat puristaa minua kuin ruumisarkku. Jokainen toimenpiteeni kotini suhteen tuntui järjestelyltä kuolemani varalle. Koetin tähyillä omaisteni silmistä heijastusta minulle varatusta turmasta. Koetin tehdä työtäni ja unohtaa sen, mutta kuolema irvisti vastaani vartian hyytävän julmista kasvoista. Tulin aivan pieneksi ja avuttomaksi, kaipasin omaisteni rakkaita kasvoja, lapsenlapseni käsivarsia, äitiäni ja isääni, kunnes he öisin tulivatkin haudoistaan auttamaan minua. Eivätkä he yksin — vähitellen heitä alkoi tulla haudoistaan paljon, paljon... vanhoja ystäviäni ja niitä tuntemattomia miljoonia koko maailman juoksuhaudoista, keskitysleirien ja vankilain hautakammioista.

Heitä oli paljon ja he kaikki vakuuttivat, ettei se ollutkaan niin kovin peloittava, se kuolema — vain pieni operatio. Olinhan ennenkin ollut leikattavana. Vain pieni muodonvaihdos... aivan välttämätön, jotta voisi elää edelleen maan sylissä ja ihmisten sydämissä.

Sellini metallipöytään oli kaiverrettu: "Toveri, älä lannistu..." Vartiat olivat koettaneet raapia pois niitä sanoja, mutta ne paloivat siinä sittenkin kuin tulikirjoitus... Kuinka monta tuntematonta tuskaa lienevät nuo sanat helpottaneet...

Ja sitten minä lakkasin pelkäämästä kuoleman ajatusta ja aloin valmistaa itseäni siihen tietoisesti, kaikkine ajatuksineni, koko järkineni. Aloin kiirehtiä työtäni, käyttää hyväksi jokaisen minuutin muistiinpanojeni kirjoittamiseen. Valmistauduin matkalle... kulkemaan sitä tietä, jota miljoonat olivat tässä sodassa kulkeneet.

Minun saattajakseni tuli — laulu:

    Niin huomispäivänä kansat
    On veljet keskenään...

Laulu otti minua kädestä ja kuljetti minua kuin äiti... se silitti päätäni ja rohkaisi: "Tule, lähdetään yhdessä!"... Me kuljimme hymyillen, käsi kädessä aseitten eteen...

Välistä yöllä heräsin kylmän hien vallassa, koska olin unohtanut lauluni sanat. Mutta ne muistuivat mieleeni taaskin, ja miljoonain ihmisten voitonvarmat askeleet seurasivat meitä uuteen maailmaan... En ollut yksin.

    ... niin huomispäivänä kansat
    on veljet keskenään.

2

LAPSI OLI VANKILASSA.

Heräsin aamulla kevätaurinkoon valkoisessa huoneessani. Heräsin siihen, että pikku-Tuuli itki ja hänen ystävänsä Bobby-koira raapi verannan ovea ja kiersi koko taloa haukkuen ja hakien apua Tuulille.

Ahaa, ajattelin, lapsenhoitaja on lähtenyt hakemaan aamuvelliä ja maitoa lapselle, ja lapsi kiukuttelee yksikseen.

Itku kävi surkeammaksi, eikä sydämeni kestänyt. Lähdin apuun. Lapsen huoneessa olivat verhot vielä ikkunoissa, pöydällä tuikki pieni lamppu, huone oli viileä ja kolkko, ja siinä kolkkoudessa seisoi Tuuli yöpukimissaan sängyssä ja itki. Lapsenhoitaja oli nostanut korkean sängynlaidan ylös, ja lapsi kulki kylmissään pitkin sänkyään ja itki haikeasti.

"Tuuli on vankilassa, mummi, nosta Tuuli pois vankilasta!" Pienet kädet puristivat mummin kaulaa, ja isoja kyynelkarpaloita putosi mummin poskelle.

Mummi käski ryömimään peitteen alle ja puhui järkeä. Mummi sanoi, että Eila oli keittiössä kahvilla ja toisi kohta lapsen vellin ja nostaisi verhot ja sitten lapsen tulisi hyvä olla...

Mutta Tuuli puristi mummia kaulasta ja rukoili:

"Pai mummi, kiltti mummi, ota Tuuli pois vankilasta, vie Tuuli mummin sänkyyn..."

Ja vaikka mummi tiesi, että Tuulin äiti, joka oli niin tarkka ja viisas Tuulin suhteen ja oli lukenut kaikki modernit lastenhoito- ja kasvatuskirjat ja totteli professori Ylppöä kuin epäjumalaa, oli kieltänyt pikkuleivät ja karamellit ennen aamuvelliä ja kaikenlaiset hemmottelut mummin sängyssä, niin mummin vanhanaikainen sydän ei taaskaan kestänyt. Mummi nosti Tuulin pois vankilasta, kääri hänet peitteeseen ja aamutakkiinsa ja kuljetti pois omaan huoneeseensa, jossa oli valoa ja lämpöä, mummin omaan vuoteeseen, joka oli leveä ja pehmeä ja lämmin ja jossa oli untuvatyynyt ja sinisilkkinen untuvapeite. Ja Tuuli piilottautui pehmeään, lämpöiseen kuoppaan mummin sängyssä. Mummi pyyhki hänen kyynelkarpalonsa ja lämmitti hänen "lalkojaan" ja pikkuisia, vaaleanpunaisia varpaitaan. Ne olivat kuin kevään omat varpaat, jotka hyppivät ulkona aurinkoisella hangella... Ja Tuuli pyysi haistella mummin yöpöydällä olevaa valkoista hyasinttia, hengitti syvään, syvään sen tuoksua, sai mummilta pikkuleivän ja huokasi onnellisena kehräten ja kehnäten silkkistä pikkupäätään mummin pehmeään tyynyyn:

"Mummi otti Tuulin pois vankilasta..."

Sitten mummin täytyi kertoa sitä ikivanhaa juttua herra Ketusta ja pikkuisista piip-piip linnuista ja siitä, miten kevät tulee ja miten Tuuli pääsee omaan leikkimökkiinsä... kunnes... kuuluivat Eilan askeleet salista.

Sänky-vankila oli tyhjä, ja Eila haki Tuulia vellille.

Tuuli piilottautui peitteen alle, ja kun Eila tuli sisään ja kysyi Tuulia, niin mummin piti valehdella, ettei mummi tiedä Tuulista mitään — ettei Tuuli olekaan täällä. Ja kun sitten Eila haki sängystä ja veti peitteen pois Tuulin yltä, niin Tuuli nauroi ja ilakoi hopeaisella äänellään:

"Mummi otti Tuulin pois vankilasta..."

Niin me leikimme Tuulin kanssa vankilaa.

On kevätilta... Vankilanpihalla piipittelevät varpuset, ja sisällä vankilassa itkevät irtolaisnaiset rautabetonihaudassa... Jossain miesten osastossa kalisevat kahleet...

Mummin sydän on väsynyt.

"Tuuli, ota pois mummi vankilasta..."

3

TYTTÖ KIRJOITTI ISÄLLEEN.

Hän oli 18-vuotias. Oli joutunut kiinni varkaudesta... puseroita ja pikkukapistuksia jostain kaupasta.

Isä oli pientilallinen Hämeestä, työväenliikkeen miehiä, sellainen harmaapäinen, harvasanainen, kankeakourainen. Lapsia tusinan verran, liian monta suuta. Tyttö joutui tehtaaseen pommihylsyjä tekemään. Tuli kuljettua kahviloissa ja tuli mentyä toisten tyttöjen mukaan kaikkialle... varastelemaankin tungoksessa, koska kaikilla oli hienoja hameita ja rintamaheiloja.

Tuomio oli toista vuotta, ja saman verran nuorisotuomiota tulossa.

Hän sai kirjepaperin ja kuoren. Piti kirjoittaa kotia, miten hänen oli käynyt.

Hän kirjoitti... vankilan paperille:

  "Rakas isä.

            En voi kirjoittaa muuta.

                                  Lapsesi Aino.”

Kirje oli niin märkä, niin likainen ja rypistynyt...

4

IRTOLAISET ITKEVÄT ILLOIN.

Irtolaiset itkevät illoin... toiset ikävästä, toiset kiukusta, toiset nyyhkyttäen, toiset huutaen.

Joskus itketään, jotta se kuuluisi, joskus se on tukahdettua, aivan kuin nyrkillä tukittua, useimmiten se on tarttuvaa... Se tarttunut itku on hiljaista, tuskallista, vähitellen häipyvää nyyhkytystä, surun kanteleen soittoa, vankilan kanteletta, pieniä ailahtelevia ääniä yössä...

Yhtäkkiä repäisee yön ja pimeyden vihlova tuskanhuuto: "Äiti, äiti, minun äitini..

5

POLIITTISET EIVÄT ITKE.

Poliittiset eivät itke... niitten tyyny on muuten vain märkä... joskus.

Jos ei ole peitettä, he verhoavat itseään raskailla, väsyneillä silmäluomillaan... Jos ei ole vettä, he pesevät itseään kuumilla vesikarpaloilla, joita vuotaa silmistä... joskus.

Kun älyllisen korkeaviljelyksen ylitse kulkee raskas sotilassaapas, heidän itsehillintänsä vikisee sen alla... vain vähäisen.

Valmius antaa elämän ristiinnaulita meidät ajatuksen tahi teon ristille nostattaa päämme pilviin, mutta päämme ovat käyneet homeenharmaiksi... muuten vain.

Yön hiljaisuudessa valuu yksinäinen, salainen kyyneleeni miljoonain toisten mukana Euroopan veren ja tuskan valtamereen.

6

KUOLLEET IKKUNAT.

Vankilan ikkunat ovat kuolleita ikkunoita.

Vankilan ikkunat ovat tyhjiä ikkunoita.

Satoja kuolleita, tyhjiä ikkunasilmiä tuijottaa minuun tiiliseinistä, murjumausoleumin seinistä.

Kävelen yksinäni lakkaamatonta kierrostani kuolleitten ikkunasilmäin alla. Tiedän, että jokaisen ikkunasilmän takana sykkii kahlehdittu, tuskainen elämä, ja tunnen, että he kaikki siellä ikkunain takana ovat omaisiani, ihmisiäni, — kaikki varkaat, suuret ja pienet, sikiönlähdettäjät ja salakaupan myyjät, valtiolliset ja katunaiset, ryöstäjät ja juopot ja sotilaskarkurit — veljiäni, sisariani, tovereitani kuolleitten ikkunain takana... kuoleman hiljaisuudessa... kuolleine ajatuksineen.

Minä näen unta, että seison kuolleitten ikkunain alla ja huudan niille:

Vapaus!

Ja jokaiseen ikkunaan kiipeävät raudoissa riippuen harmaat olennot kuumine silmineen, ja tuhansista käheistä kurkuista kaikaa vastaan sana Vapaus! kiirien seinästä seinään yli muurien ja kattojen, ja lukot aukeavat rämisten ja kalisten, rautakanget ja kahleet katkeavat, ja ihmiset hoipertelevat ulos kuka hieroen silmiään auringossa, kuka ylpeänä mittaillen taivasta, kuka ryömien toisten jalkojen välistä, kuka suunnitellen uusia ryöstöjä ja murhia, kuka luoden uutta maailmanjärjestystä ja kylväen uutta uskoa ja voimaa kuihtuneisiin kasvoihin...

Missä olen sen kaiken kerran jo nähnyt?

Enckellin alttaritaulussa Tampereen Johanneksen kirkossa. Ylösnousemus hautojen auetessa.

Minä seison keskellä pihaa, kuolleitten ikkunain alla, ja katson sinua silmästä silmään, aurinko, ja nostan nyrkkini puoleesi.

Tulkoon vapaus!

7

VIRSI JA ÄMPÄRI.

Herätyskello soi. Lukot alkavat aueta ritisten, rämisten, kolisten... raskaat ovet kalisevat, avainniput helisevät vartiain käsissä...

Uusi päivä on alkanut, vankilan koneisto on käynnissä. Vankitehdas alkaa surista. Päivystäjät kantavat pesuastioita ja kalistelevat ruokapakkeineen ja mukeilleen.

Harmaan elämän harmaa arki on alkanut.

Yhtäkkiä kaikuu kaukaa hiljainen laulu. Pehmeä, tumma baritoniääni laulaa aamuvirttä:

    "Lähemmäs Herrani, lähemmäs Sua..."

Samalla kuuluu komennus: "Käymälä-ämpärit tyhjennetään!" Ämpärit kolisevat ja kalisevat ja tuoksuvat...

Pehmeä baritoni laulaa:

    "Lähemmäs Herrani, lähemmäs Sua..."

Ystävällinen käsi ojentaa minulle pienen rukiisen reikäleipäpuoliskon.

    "Lähemmäs Herrani, lähemmäs Sua..."

Minä lauloin:

    "Lähemmäs Herrani, lähemmäs Sua..."

8

VALKOINEN KISSA TULI SELLIINI.

Sellini ovi oli raollaan — päivystäjä oli hakemassa ruokaani. Ja silloin se tapahtui. Oven raosta katseli sisään valkoinen kissa ja pujottautui luokseni... iki-ihastuksekseni... ilmielävä kissa vankikopissa...

"Päivää, Mirri", sanoin minä. "Tervetuloa..."

Mirri vastasi ystävällisesti: "Miau, miau", ja kehnäsi itseään jalkaani vastaan. Sitten hän hyppäsi pöydälleni — pienen pienelle pöydälleni, kirjoituskoneeni viereen, ja sanoi uudelleen: "Miaaauu..."

"Miau, miau", sanoin minä kissan kielellä. "Tuletkos syliini, jotta vanki saisi halata sinua, ilmielävää olentoa vapaasta maailmasta."

Mirri tuli syliini, ja sain halata sitä ja jutella sen kanssa — aivan vapaasti — ilman vartiaa tahi valtiollista poliisia. Sain puhua politiikkaakin Mirrille. Muun muassa Richelieusta, Ranskan suuruuden luojasta, joka erittäin paljon harrasti Mirrin sukua, Ranskan suuruuden ohella, ja jonka kirjoituspöydällä aina istui eräs Mirrin esiäideistä ja kehräsi Euroopan politiikkaa. Ja siitä johtui puheemme Harmaaseen Eminenssiin, Isä Jooseppiin, joka oli kansainvälisesti vaarallinen diplomaatti, vaikka hän paljasjalkaisena fransiskaanina harrastikin nunnien hurskautta... Ja näin me jouduttiinkin kansainväliseen politiikkaan, ja sain ilmaista mielipiteitäni aivan vapaasti, eikä kukaan tarkkaillut salahankkeitamme valtakunnan turvallisuutta vastaan eikä pitänyt kirjaa, miten kauan Mirri viipyi luonani.

Tarjosin Mirrille vangin eväitä, mutta Mirri oli laiska ja lihava eikä kehdannut koskea vangin ruokaan, — sanoi juttelevansa muuten vain.

Ja Mirri kysyi, muistanko minä hänen sukulaistaan, siniharmaata villikollia, joka tuli metsästä luokseni eräänä kuutamoyönä ja kotiutui talooni.

Muistan, Mirri-kulta, muistan! Se oli sinä yönä, jolloin metsät soittivat Parsifalin alkusoittoa pelloilleni Kymen rannalla sinisessä kuutamossa.

Niin, Mirri, se oli Sinisen Savun Sinfonian Yö. Vanha Seppä poltti metsän reunassa sysimiilua, kun minä rakensin taloani. Ja kun Vanhan Sepän piti valvoa koko yö miilun vieressä, varasin hänelle pullon kuumaa kahvia ja vein hänelle yhtä ja toista hyvää ja istuin pitkän aikaa miilumme ääressä. Miilusta nousi sinistä savua ja säkeniä. Juttelin Vanhan Sepän kanssa talon vanhoista asioista, ja sitten vaikenimme molemmat, koska yötuuli soitti metsän latvoissa Parsifalin pyhää alkusoittoa maailmankaikkeuden rauhasta, ja sininen kuutamo säesti sitä väreillen yli peltojen. Ja silloin tuli metsästä yli säkenöivän hohtokivilakeuden siniharmaa villikolli, haisteli miilua ja katseli minua ja Vanhaa Seppää ja läheni lähenemistään. En uskaltanut liikahtaakaan, kunnes se kehnäytyi jalkaan: vasten, aivan kuin Valkoinen Mirri, ja viimein antoi hiljakseen silittää itseään ja lopuksi latki kahvimaidon jätteet ja hyppäsi syliini. Silloin sanoi Vanha Seppä, että nyt on vanhassa rappeutuneessa talossa taas emäntä, joka tuo Vanhalle Sepälle yöllä kahvia ja jonka luokse villikollikin tulee metsästä... Ja kolli tuli mukanani taloon sylissäni, ja Parsifalin valtava sävel jäi sydämeeni ihmiskunnan kodista kun kuljin kotiin tuoksuvassa lumiyössä.

Kiitoksia Valkoinen Mirri — näin sinä toit minulle Parsifalin alkusoiton selliini.

"Miau, joko sinä olet lähdössä?" Tuolla vain vartiatäti kyselee, minne tuo kulkukissa on joutunut. Ajavat sinut taas kadulle.

Ilmielävältä kadulta tulit luokseni, sieltä, missä ihmiset kulkevat ja kiiruhtavat ja joskus nauravatkin. Kiitoksia käymästä. Pidä varasi, ettei Valtiollinen Poliisi kuule, että olet käynyt luonani luvatta.

He kysyivät minulta, mitä kieliä osaan. Luettelin heille seitsemän kieltäni. "Ahaa", sanoi kuulustelijani, ja näin miten hänen aivoissaan pyöri: hän osaa kieliä — aivan kansainvälinen roisto.

Enkä sanonut, että osaan kissankin kieltä... äläkä sinä kerro sitä kenellekään, Mirri-kulta.

Näkemiin, Mirri...

Minä puristin Mirrin pehmoista, valkoista tassua, ja Mirri katseli minua vilkutellen silmää ja liikutellen viiksiään ja suuteli kättäni maailmanmiehen tapaan!

"Miaaaau... Madame..."

— Miau, miau, Mirri...

9

ENKÄ OLLUT VANKI.

Jumala loi kaikki ihmiset näköisikseen paitsi valtiolliset poliisit ja sensorit. Eikä hän antanut poliiseille oikeata käypää nimeäkään suomenkielellä, vaan salli kansan kutsua heitä "ohranoiksi", ja "sensori" kaikaa niin vieraalta, ettei tavallinen kansanihminen sitä ymmärrä ollenkaan.

Valtiollinen poliisi... Hän on tavallisesti sekasikiö kauppa-apulaisesta ja sellaisesta vanhemmasta juoksupojasta — jolla on paljon postimerkkinäpistelyjä takanaan — sekä rappiolle joutuneista kyyppareista. Hänellä on harmaa kesäpuku ja sodan aikanakin harmaat hienot nahkakengät ja kesälläkin harmaat paksut damaskit ja kirjavan-huutava kravatti ja huopahattu yhdellä korvalla ja hän pyrkii olemaan herran näköinen... aivan väkisin.

Aamulla hän aukaisee raskaat rautaovet ja komentaa: Herätys... Pesuhuoneeseen, käymälään...

Jos olisi Jumala hänet luonut näköisekseen, olisi hän suomalaisena sanonut: "Huomenta..."

Illalla vanki heitti harmaat huolensa orrelle ja riisui mustat murheensa yltään. Aamulla hän heittää huolensa olkapäilleen ja kääriytyy taas murheisiinsa tuijottaen tyhjään päivään... Joskus sanottiin sinullekin hyvää huomenta... jossain on rakkaita, hymyileviä ääniä.

Tuijotan likaisenvihreisiin seiniin, haen tukea ja apua... itseltäni, sillä muuta apua ei ole, eikä ole rakkautta, hyvyyttä, ystävyyttä, ihmisyyttä... ei muuta kuin petoja, jotka ovat valmiita puremaan arenan nurkassa Rooman kansan riemuitessa...

Ja minä olen aivan yksin... vereni maahan virtaa...

Ovi reväistään auki. Sisään heitetään lattiaharja ja rikkalapio.

"Lattiaa lakaisemaan..."

Lattia on täynnä harmaata pölynukkaa... aina. Mistä lie tullutkaan. Ehkäpä elämäni hometta... surujen siitepölyä... kauhukudosta.

Selkäni on aina ollut suora, on raskasta kumartua... olen vanha nainen. Lakaisen lattiani puhtaaksi, harmaa nukkakerä kasaantuu lapiolle. Nurkassa on likainen sylkyastia, johon en voi koskea. Sen on entinen asukas selliin jättänyt.

Tekoherra on seisonut koko ajan ovella ja nauttinut siitä, miten olen lakaissut lattiaa. Hän katselee kädet ristissä ja savuke hampaissa. Odotan joka hetki, että hän kysyisi, onko se hauskempaa työtä kuin näytelmien kirjoittaminen. Sitten se tuli:

"Miltäs tuntuu nyt? On se toista kuin ne laakeriseppeleet Niskavuoren Naisista ja Juurakon Huldasta tuolla Jokelan kartanon seinillä..." Hän oli ollut kotitarkastuksella kotonani.

Minä oikaisin selkäni ja sanoin rauhallisesti, että tuo likainen sylkyastia pitäisi siirtää pois sellistäni, sillä en tarvitse sellaista.

Tekoherra hätkähti!

"Ei mitään astiaa saa täältä siirtää. Teidän täytyy pestä se puhtaaksi."

— Minä pesen mielelläni omia astioitani, mutta en toisten. Sylkyastia on vietävä pois täältä.

Puoliherra laukaisi:

"Teidän on tehtävä, mitä minä sanon — te olette vanki."

Lattiaharja putosi kädestäni ja minä naaroin, nauroin niin että hautakammion käytävä kaikui ja likaisenvihreät sellin seinätkin virnistivät — minä vanki!

Puoliherra huusi: "Ei saa nauraa..." ja paiskasi oven vihaisesti kiinni.

Minä — vanki... Olen antanut suggeroida itseni vangiksi. Kuka kykenee vangitsemaan minut...?

    Mutt' lukki se punovi pauloja ain',
    yks' sielu ei lannistu vain.
    Se sielu käy vapaana aikojen taa.
    — — — — —

He luulevat vanginneensa minut... Eilen illalla, kun kirjoitin muistelmiani, soutelin Eino Leinon kanssa sinisilkkisellä Kukkialla ja huiskutin airollani vettä hänen notre-damelaisille hirviönkasvoilleen laulaen Thulen Kuningasta. Ja toissailtana istuin Gustaf Mattssonin kanssa oopperanaamiaisissa... hän jätti minulle perinnöksi Lichtensteinin aforismin:

"Ich kann mich einen ganzen Tag an einer schönen Vorstellung sonnen..."

Miten voi vangita minut, joka koko päivän voin maata kauniin mielikuvan auringossa.

Mielikuvani:

    I'd like me to know, that all over the world
    A just flag of freedom was flying unfurled.
    That none of the nightmare was really in vain,
    That none of the nightmare might happen again...

       Kun tiedän mä, taas yli avaran maan
       lippu vapauden esteettä hulmuaa,
       että turhaan ei kestetty kauhuja noita,
       että painajaisuni ei uudelleen koita.

Näin kirjoitti kaatunut englantilainen lentäjäkotka. Hän tahtoi tietää, että koko maailman ylle nousisi liehumaan vapauden ja oikeuden lippu, ettei mikään kärsimistään painajaiskauhuista ollut turha, ettei mikään kärsimistään painajaiskauhuista voisi toistua.

Kuinka minä saatoinkaan tuijottaa tyhjään päivään ja pelätä petoja...

Minä näen silmilläni ja kuulen korvillani, miten Hitlerin tankkihirviöt vyöryvät Moskovaa kohti. Yötä päivää syöksevät lentokoneet ja tykit tulta ja hävitystä Neuvostoliiton sydämeen. Mutta Punaisella torilla on juhlaparaati seitsemäntenä päivänä marraskuuta 1941. Stalinin turvallinen, teräksinen, rauhallinen ääni selittää maailmalle, miksi hänen kansansa on voittava tämän taistelun maailman vapauden puolesta.

Minä näen ja kuulen, miten Reynaud todistaa Parisissa Churchillille, että Saksa tulee hyökkäämään Englantiin ja Englanti tulee auttamattomasti häviämään. Minä kuulen Churchillin turvallisen, rautaisen vastauksen: "We are not afraid — me emme pelkää. Kuuletteko: me emme pelkää". Kuulin nyrkiniskunkin ranskalaiseen neuvottelupöytään.

Näen, miten Arnulf Överland kirjoittaa runoansa Norjan kansalle... Iva ja toivottomuus ovat hävinneet hänen terävistä, kylmistä silmistään. Hän kirjoittaa sydänverellään:

    De brente våre gårder,
    De drepte våre men,
    Bak hver som gikk i døden
    Står tusener igen.
        Står tusen andre samlet
        I steil og naken tross.
        Å, døde kamerater,
        De kuer aldri oss!

    He talot poltti meiltä,
    He miehet tappoivat,
    Vaan takaa joka kuolleen
    Tuhannet nousevat.
        Tuhannet nousee — uhma
        On karu, ankara.
        Oi, veljet, meitä koskaan
        He eivät nujerra.

              (Käännös Elvi Sinervon)

Meillä he ovat sitoneet uljaan, ihanan kansamme silmät valheverkoin ja tukkineet sen korvat rämisevillä fanfaareillaan ja "Kaarinoillaan", jotta kansamme ei näkisi koko ihmiskunnan nousua valhetta ja väkivaltaa vastaan, eivät kuulisi Beethovenin sankarisinfoniaa Moskovasta käsin.

Minä kuulen ja minä näen, ja niinä itken kansani puolesta ja elän miljoonien elämää ja tiedän, että vapaus koittaa maailmalle.

He luulivat minua vangiksi...

Mutta minä täytän sellini tuhansien kukkien tuoksulla, täytän sieraimeni meren tuulilla. Mantelipuut kukkivat Kew Gardenissa... magnoliakukkiin Pietarin kirkon alttarilla putosi kuumaa vahaa kynttilöistä, ja kukat avautuivat tuoksuen elämän huumaa... isot, valkeat, lepattelevat terälehdet värisivät kuumuudessa...

Kajavat itkevät Kaikkialla Nunnakivilläni, itkevät suurta rumaa runoilijaa ja hänen kohtaloaan... ehkäpä itkevät minuakin.

Illalla, kun sellini hämärtyy ja pimeys peittää likaisenvihreät seinät ja katon, jossa näkyvät laudoituksen jäljet sementissä, silloin häipyvät seinät ympäriltäni... Kukkian kultaiset vedet häämöttävät kaukaa... mustien rantametsien varjot pitenevät... untuvainen, lämmin hämärä laskeutuu rannoille... pikkulaineet huokailevat unenpöpperössä ja kaislojen varjot huojuvat ja haukottelevat... kajavani heilauttaa hämärässä valkoista siipeään... hyvää yötä...

He luulevat vanginneensa minut...

10

RUVETKAA TALOSILLE.

Minut siirrettiin vihdoinkin Valtiollisen Poliisin "suojista" oikeaan vankilaan. Vanhaan vankilaan, jonka ovet suljetaan mahtavilla, raskailla, kalisevilla avaimilla.

Raskas rautaportti sulkeutui perässäni. Hain mielessäni Danten sanoja eräältä portilta ja löysin vain sanan "speranza", toivo.

Kolmeen ja puoleen kuukauteen en ollut nähnyt ihmisiä, vain valtiollisia poliiseja, jotka nyt hävisivät jätettyään matkalaukkuni vankilan vartioille.

Henkilötiedot kirjattiin, koruni ja rahani otettiin minulta pois, samoin kello... Minä katselin nälkäisenä ihmisten kasvoja.

Minut saatettiin naisten osastolle. Ovi sulkeutui taas perässäni lukkoon. Ympärilläni liikkui harmaita olentoja lukemattomissa ovissa, gallerioilla... Minä katselin nälkäisenä ihmisten kasvoja.

Pienikokoinen, asiallinen, harmaantunut nainen, naisylivartija, otti minut vastaan ja käski erääseen selliin, jossa tarkastettiin tavarani. Hän katseli matkalaukkuani ja kysyi, paljonko minulla oli alusvaatteita, ja kun sanoin etten tiennyt, hymyili hän ja sanoi jonkin ystävällisen sanan.

Minä katselin nälkäisenä elävää ihmistä, joka hymyili minulle ja nopean asiallisesti johti minut yläkertaan erääseen selliin ottaen mukaan matkalaukkuni, jossa oli lääkkeitäni ja ruokaa, ja sanoi:

"Ruvetkaa talosille."

Jäin istumaan jakkaralle. Olin viimeksi leikkinyt talosilla oloa pikku-Tuulin kanssa...

"Ruvetkaa talosille..."

Se oli tuttua ihmisen kieltä kaukaa kotoa. Kiitoksia, minä sanoin, ja vähän niinkuin nielaisin jotain.

Sellissäni oli holvikatto ja se oli valkoinen, maalattu, eikä siinä näkynyt sementtilaudoituksen jälkiä, ja ikkunasta tuli valoa. Pöytä oli pieni ja vuoltu täyteen kirjoituksia, kuten kaikki vankilan pöydät, mutta se ei ollut metallia vaan puuta. Moderneissa kidutuskammioissa on pelkkää metallia.

Minä istuin ja silitin pientä tyynyäni ja matkalaukkuani ja niitä väliä kapistuksiani, jotka olivat omiani...

"Ruvetkaa talosille..."

Avaimet kalisivat, ovi avautui taas ja ystävällinen, nopea käsi ojensi minulle pyytämäni kirjat, joita sydämeni vavistuksella oli odottanut... valtiollisessa poliisissa olin ollut viimeiset kaksi viikkoa ilman kirjoja ja sanomalehtiä... kaksi kauheata viikkoa — minun suhteeni yritettiin hieman kolmannen asteen käsittelyä...

Nidos Shakespearea ja Marie Curien elämäkerta. Silittelin niitä, halasin niitä, panin ne pöydälleni ja katselin niitä...

Rupesin talosille.

Olin nähnyt ihmisen hymyilevän.

11

MINÄ OLIN SNOBBI

eli suomeksi tyhmänylpeä.

Ympärilläni kiersi 60—70 naista... käveltiin piirissä. Minä, joka olin vanha ja hidas, sain kävellä piirin keskellä muitten samanlaisten kanssa.

Ensimmäisenä päivänä se oli aivan kuin

    Piiri pieni pyörii,
    lapset siinä hyörii...

Sitähän juuri olin opettanut taloni pikkupalleroille, pikku-Tuulin pikkurykmentille, kun lumi suli tallimäellä ja pikkuiset sormet vielä palelivat rikkinäisissä lapasissa, ja puri aina pyrki kulkemaan vesilätäköissä kun laulettiin:

    Sormet sanoo sososo,
    kengänkannat kokoko...

Ja Tuuli oli snobbi ja tahtoi aina olla piirin keskellä ja riiteli pehtorin pikku-Eilan kanssa ja sanoi, että Tuuli on mummin oma "guldu" ja tahtoo olla keskellä... ja toiset sallivat sen, koska mummi oli kartanon rouva. Mummi ei ollenkaan pitänyt sellaisesta ja sanoikin sen — vaikka turhaan.

Kop-kop-kop kävelivät puukengät piirissä, ja mummi sulki silmänsä auringossa ja kuvitteli, että oli lasten piirissä, ja odotti heleitä, rakkaita ääniä kaukaa muurien takaa:

"Muuummiiii..."

"Ei-saa-puhua!", kuului vartian karjaisu.

Piiri pyörii... Katselin jännittyneenä kanssasisariani; suurin osa niistä oli ryysyisissä harmaissa vankipuvuissa. Sain vihdoinkin nähdä muita vankeja ja kuvittelin luonnollisesti, että niistä suurin osa oli poliittisia. Koetin arvailla kohtalotovereitani ja ajattelin, miten he ilmaisisivat itsensä minulle. Olin lukenut vankilakuvauksista, miten kävellessä vankiloissa yritetään puhua toisilleen, ja odotin jännittyneenä, puhuisiko kukaan minulle.

Ei kukaan.

Enkä näe muittenkaan puhuvan — ja sittenkin vartia huutaa: "Ei-saa-puhua!"...

Katselen, kuuntelen... ja vihdoin näen kahden tytön huulten liikkuvan.

Ahaa... näin se siis tapahtuu.

Ja vähän ajan päästä kuulin vanhahkon naisen ohi kulkiessaan kysyvän, olenko rouva Wuolijoki.

Ahaa... vihdoinkin. Nyökkäsin päätäni kun en muuta osannut, ja huomasin sitten vasta, ettei se ollut strategisesti oikein. Mutta olin onnellinen: vihdoinkin poliittinen kanssasisar! Hän ohitti minut uudestaan ja kuiskasi, että oli radiossa kuullut vangitsemisestani. Olin vielä onnellisempi... olisin halannut häntä... Koetin kysäistä hiljaa, mistä häntä syytetään...

"Sikiön lähdettämisestä..."

Sain kylmää vettä niskaani — jäykistyin ja lakkasin hymyilemästä...

Aloin uudestaan katsella muita..

Eikä kulunut pitkääkään aikaa: jo taaskin kuului sama kysymys nimestäni... Kysyjä oli arvokas vanhanpuoleinen nainen. Mikä helpotus... vihdoinkin poliittinen! Hän kertoi kuulleensa minusta jo viikkoja sitten ja monien odottaneen minua Lääninvankilaan... ja pelänneen, että minua kohdeltaisiin huonosti. Säteilin sydämessäni: siis minuakin ajateltiin ja oltiin huolissaan minusta, joka olin kuukausia ollut haudattuna Valtiollisen poliisin koppeihin... Kysyin hänen nimeään ja juttuaan.

Hän oli sikiönlähdettäjä...

Mykistyin kokonaan.

Seuraavana päivänä näin miellyttävän, sivistyneen näköisen naisen, joka kumarsi minulle ja yritti jutella... Hän oli sikiönlähdettäjä... Sanoi surullisena, että häntä syytetään rumasta asiasta, mutta että hän on syytön.

Hän ei saanut koskaan tietää, että nauroin itselleni enkä hänelle.

Kysyin sitten muita poliittisia. Niitä oli — mutta ne eivät kävelleet toisten aikana.

Vähitellen minulle selvisi, että sikiönlähdettäjät ja minä olimme piirin varsinainen aristokratia. Parialuokka olivat varastyttöset, ja ne puettiin vankilaryysyihin. Irtolaisetkin olivat niitä parempia, kävelivät korkeakorkoisilla ja yrittivät katueleganssia permanentattuina ja maalattuina...

Vähitellen aloin erottaa eri tyyppejä tuon piirin galleriasta... vähitellen alkoivat he kaikki tulla kanssasisarikseni.

Piiri pyörii... Lakkaamattomana jonona kulkee sen kautta onnettomia naisia — erehtyneitä, rikollisia ja viattomia sekaisin — enimmäkseen nuoria, kukoistavia ihmisiä.

Olen katsellut heitä, ja minulla olisi heille kaikille jotain sanottavaa.

Enkä ole enää snobbi.

12

NYT MUA VIERÄÄN LINNASTA LINNAHAN...

Aamuin ja illoin kalisevat kahleet käytävissä. Vankeja kuljetetaan kahleissa käräjille maalle, viejäänpä karkeammat rikolliset raastupaankin raudoissa.

Mutta jokaisesta murhamiehestä ja ryöväristäkin tulee veljeni, kun hän on kahleissa.

Kaikuvissa kivikäytävissä kilisevät kahleet...

Kun Knickerbocker kysyi keskitysleirissä Ossietskyltä, niitä hän tahtoisi lukea, vastasi hän:

"Jotain Pimeästä Keskiajasta..."

Se oli kymmenkunta vuotta sitten. Nyt on keskiaika tullut jokapäiväiseksi ilmiöksi.

Mutta minä en kestä, minä huudan: raskaat rautaiset kahleet kalvamassa elävän ihmisen lihaa ja luuta!

Hautaan pääni tyynyyn. Minä olen naurettava... mitä ovat kahleet verrattuna pommeihin, panssareihin ja pikatykkeihin, jotka tappavat ihmisiä. Naurettavaa... Nöyrinä kulkevat ihmiset kahleissa... jos ajattelee suhteellisesti kärsimyksiä.

Ihmisten hiki kuolleitten koneitten kouristuksessa kuluttaa myöskin lihaa ja luuta. Jokainen työnantaja on Shylock — myöskin minä olen ollut.

En kestä kahleitten kalinaa kivikäytävissä.

Vapauta meidät Jumala, jota ei enää ole olemassa...

Kuljetettiinko Sinutkin kahleissa Golgatalle?!

Käytävästä kuuluu nuoren pojan itku ja huuto. Hän ei halua kahleita. Vartiat käskevät ja komentavat. Hän ei halua kahleita. Häntä raahataan rautaportaita ylös. Hän ei halua. Hän itkee, nyyhkyttää, ja kivikäytävät kaiuttavat hänen itkunsa ja nyyhkytyksensä kaikkiin koppeihin, joissa sadat ihmiset kuuntelevat henki salpautuneena. Jotakin repeää ihmisten rinnoissa...

Kahleet kalisevat, vasarat iskevät niittejä rautaan elävän ihmisen ympärille. Ihminen itkee.

Kohta kaikuu satojen ihmisten kurkusta huuto:

AUTTAKAA! AUTTAKAA!

13

VOIKUKKIEN MURHA.

Kun lumi suli, alkoi sellini ikkunan alla, piikkilanka-aidan takana, kasvaa voikukka.

Ensimmäinen voikukka koko vankilan pihalla, eikä niitä siinä hiekkaerämaassa monta ollutkaan.

Seurasin kukkani kehitystä päivästä päivään. Ja eräänä aamuna se puhkesi — riemullisena, kultaisena, pehmeänä pikkuaurinkona.

"Voikukkani on puhjennut", sanoin vartiatädille, "nyt on kevät..."

"Voikukkani on tänään puhjennut", sanoin hiljaa vanhalle sikiönlähdettäjälle, joka käveli kanssani sisäpiirissä. Hän katsahti pelästyneenä, näkikö vartia luvatonta juttelua.

Eikä sekään auttanut, koska sydämeni riemuitsi voikukasta ja keväästä, vaikkei kevät minulle luvannutkaan mitään...

"Voikukkani on puhjennut tänä aamuna", sanoin nuorelle, reippaalle poliittiselle tytölle, joka käveli avopäin suurin, joustavin askelin aivan kuin vankilan valkyyria. Hän kuunteli korvat hörössä kuin olisin kertonut jotain suurta, salaista sanomaa ja pyysi minua toistamaan sen seuraavalla kierroksella.

"Voikukkani on puhjennut" — hän kuuli ja hymähti minulle loistavin silmin ja jatkoi matkaansa reippaasti, heiluttaen käsiään kuin vapauden jumalatar ikään.

Olisin niin mielelläni käynyt hyväilemässä kukkaani, mutta piikkilanka sen esti. Viittasin sille vain kädelläni näkemiin ja heitin lentosuukon aivan vartiain nenän alla. Eikä minua toruttu, sillä se oli niin ilmeisesti tarkoitettu voikukalle eikä jollekin ikkunassa roikkuvalle miesvangille, joka ikävissään, kaula pitkänä, seurasi permanentattuja tytönpäitä jokapäiväisessä piirileikissä.

Joskus on hauskaa olla vanha ja kuherrella vain voikukan kanssa ja nauttia erikoisvapauksia lentosuudelmain suhteen.

Mutta parin päivän päästä näin kellari-ikkunastani epäilyttävän harmaan miesolion, joka lapioineen ja haravineen oli hämäräperäisissä hommissa ikkunani alla, piikkilanka-aitauksen sisäpuolella.

Kun tultiin kävelemään, oli voikukkani poissa, murhattu, ja sen tilalla santainen Sahara koko piikkilanka-aitauksen sisäpuolella...

Murhamies kulki lapioineen ja koppineen ja hävitti kaiken ruohon kävelypihaltamme.

Ei saa olla ruohoa... ei saa olla kukkia... ei saa olla elämää... Eikä saa puhua...

Mutta ruoho kasvoi kumminkin, eikä murhamies lapioineen kyennyt pitämään sitä kurissa. Santaisessa Saharassa kukki pikkuinen harakankukka ja halkopinon vieressä linnea... Entäs keskellä kenttää — siellä suorastaan riettaasti rehoitti kamomilli ja tuoksui, tuoksui... aivan kuin kotona tallimäellä ja torppien pihassa Hämeessä.

Ole siunattu, sinä vihreä ruoho ja kevättuuli koivunlatvassa!

Jos sittenkin taas rakastaisi ihmistä.

14

TUOMARI ON AINA OIKEASSA...

Väittelin harmaatukkaisen naisvartijani kanssa, jonka kultainen sydän oli visusti piilossa silmälasien ja asiallisuuden ja ankaran velvollisuudentunnon takana.

Olin kuohuksissani — kiehuin ja pauhasin sellissäni: pikkuinen sellinsiivoojani, varastyttönen, noin 16-vuotias, oli tuomittu kahdeksi vuodeksi vankilaan, koska oli varastanut jostain vinniltä rautaromua, — ja yhtä pitkä nuorisotuomio oli odotettavissa.

Tyttö oli äidin hylkäämänä 13-vuotiaana joutunut itsenäisesti itseään elättämään juoksutyttönä... Oli itse vuokrannut itselleen asunnon, itse vaatettanut itsensä. Äiti oli uusissa naimisissa, isä kuollut. Lapsi oli suorittanut iltaisin jatkokoulun, ollut statistina teatterissa, luki mielellään, palveli minua kuin epäjumalaa ja puhui koko elämänsä minulle. Oli nähnyt rautaromua vinnillä talossa, jossa oli työssä. Tarvitsi talvitakin, eikä palkka riittänyt. Talonmiehen vaimo oli ilmoittanut, ettei romun omistajaa tiedetä. Oli ottanut siitä keittoastioita ja myynyt niitä.

Ja siitä tuli kahden vuoden tuomio.

Sitäpaitsi oli yhtä paljon nuorisotuomiota tulossa!

Minä raivosin: "morr... morr... vauvavau..." Lapsen äitiä olisi pitänyt rangaista sekä lastenhuoltoviranomaisia. Eikä lapsella ollut asianajajaa, ja hän tyytyi ilman muuta tuomioonsa, koska ei osannut muuta... "Morr... morr... vau... vau..."

Harmaatukkainen katsoi minuun hieman piinaantuneesti ja väsyneesti... oli juossut pitkän päivän portaissa ja avannut ovia kalistellen raskaita avaimia, avannut ja taas kalisten sulkenut, oli penkonut löysäläisten hynttyitä ja jaellut hämähäkinharmaita vanginpukuja toivottoman harmaille ihmisille...

Hän korjaili silmälasejaan ja sanoi hiljaa:

"Minun täytyy uskoa, että tuomari on aina oikeassa — muuten tätä työtä ei voisi tehdä."

Minä vaikenin.

15

MINÄ SEURUSTELEN HELLA WUOLIJOEN KANSSA.

Lauantaisin ja sunnuntaisin suljetaan sellien ovet kello 1/2 4 iltapäivällä ja avataan vasta seuraavana aamuna kello 8 sunnuntaisin ja kello 6 maanantaisin. Ne ovat vankilan "pitkiä iltoja", hiukan erikoisrangaistusta lauantaiksi ja sunnuntaiksi.

On hieman kaamea tunne kun sellin ovi suljetaan raskaalla lukolla ja tietää, että avaimet kuljetetaan johonkin pois ja ettei kukaan avaa oveasi kuuteentoista tuntiin. Mutta samalla laskeutuu hiljaisuus vankitehtaan ylle... lakkaa lukkojen ja avainten kilinä, peltiastiain kalina, hiljenevät kalskeat komentosanat. Terävä vihellys... iltatarkastus. Läppä ovessa aukeaa, ja joku silmä katsoo sisään. Kaukana kaikuu iltavirsi. Sitten poistuvat vartiat vähitellen. Selleistä kuuluu hiljaista muminaa, ja sekin vaikenee. Vain silloin tällöin kolisevat päivystäjävartian raskaat askeleet rautaportaissa ja soraisella käytävällä ikkunani alla.

Seurustelen Hella Wuolijoen kanssa. Hän kertoo. Bertolt Brechtistä, Helene Weigelistä ja Feuchtwangerista.

Kesällä 1940, kun rauha vallitsi maassa ja kaura kasvoi kohisten Marlebäckin soilla, apila tuoksui seipäillä ja lavendeli ja muut mintut ojanreunoilla, ja taivas kaareutui iltaisin yli sinisilkkisen Kymen kuin jättiläissimpukankuori ja iltatuuli suuteli meitä pastellinvärisin huokauksin, silloin kokoonnuimme kaikki huoneeseeni, johon Kymi hengitti sisään avonaisen verannanoven ja ikkunan kautta. Ja valkoiset, pitkät, utuiset verhoni liehuivat ikkunain ulkopuolella heilauttaen hyvää yötä vastaukseksi kajavain valkoisten siipien tervehdykseen.

Se oli jokailtainen symposium Kymen rannalla. Brecht istui tummana ja kauluksettomana polttaen ikuista sikariaan verannan ovella kyyristyneenä nojatuoliin. Helene jaloine profiileineen ja solakkoine sormineen hoiteli hopeaista viiniläistä kahvikeittiötämme... mittaillen tarkkaan kallista, tuoksuvaa ainetta, jota Maurice Hindus rajattomassa hyvyydessään toimitti meille Amerikan-paketeissa. Suuren tragediennen sormet olivat auttamattomasti punoittuneet ja karheutuneet perunankuorimisesta ja astiain pesusta pakolaisperheellensä ja hänen tukkansa harmahtunut murheista, mutta hänen silmänsä säteilivät huumoria ja elämäniloa... Brechtin oli saatava tuo kuppi kahvia päivällisensä jälkeen, ja meidän kaikkienkin. Vain kupillinen sitä aivan oikeata, — ja miten me joimme sitä: me haistelimme sen kirpeätä tuoksua, me maistelimme sitä pienin kulauksin kuin hienointa Fine Napoleonia, ja meidän kielemme kävi, ja optimismimme, josta ei koskaan ollut puutetta, nousi Hiidenvuorelle saakka, maailmanrauhaan saakka, Berlinin Staatstheateriin asti... Me romutimme pommikoneita ja löysimme niille erinomaisen käytön...

Ruth Berlau, joka näytteli Tanskan Kuninkaallisessa Teatterissa Niskavuoren Martan osaa, istui Tizian-jäljennökseni alla kauniina kuin kukka ja hymyili salaperäistä Mona Lisa-hymyään lennättäen sitä Brechtin jalkojen juureen, ja kirjoituspöytäni vieressä, piilossa kukkamaljakoilleni takana, jotka olivat täynnä Marlebäckin Madame Heriot-ruusuja, istui pikku Margareta Steffin, Brechtin sihteeri, ja leikki kynällään. (Myöhemmin selvisi, että hän kirjoitti pikakirjoituksella muistiin Brechtin ja minun juttujani.) Grete raukka suurine, uskollisine silmineen, aina hymyilevä ja elämäniloinen, kantaen kuolonleimaa kasvoillaan aurinkoisella tyyneydellä. Pikku Grete rukka, joka urhoollisesti salasi keuhkojensa kivun ja kuumeensa ja jonka kuolema kyllästyneenä vei mukaansa muutamassa päivässä... Moskovassa, matkalla Amerikan vapauteen...

Minä loikoilin sohvan nurkassa väsyneenä juoksemisesta Marlebäckin pelloilla ja metsissä, onnellisen väsyneenä, ja kerroin — ja Brecht kertoi. Piscatorista, joka teki teatteria juoksevalla nauhalla ja kaikista teatterihullutuksista Saksan teatterielämän loistopäiviltä kaksikymmenluvulta, kertoi Feuchtwangerista ja Kaiserista ja Kortnerista sekä Janningsista ja Ufan diivoista.

Feuchtwanger ja Brecht ovat yhdessä kirjoittaneet kappaleen "Edward H", josta ei milloinkaan tullut menestystä ja joka esitettiin Berlinissä muistaakseni Staatstheaterissa, Jannings pääosassa. Brechtin piti ohjata, mutta hän riitaantui kuten aina, ja kappale jäi muitten ohjattavaksi ja siitä tuli pannukakku. Ensi-illasta Brechtin olisi tehnyt mieli olla poissa, mutta Feuchtwanger vaati hänet mukaan, ja siinä he sitten istuivat ja lähtivät näytännön loputtua tavalliseen tapaan tervehtimään näyttelijöitä.

Suuri kohtaus Janningsin pukuhuoneessa. Brecht kiittää: "Suurenmoista, herra Jannings, erittäin suurenmoista, te näyttelitte häikäisevästi!" Feuchtwanger: "Herra Jannings, minä olen aivan sanaton. Ohjaus oli verraton ja teidän tulkintanne unohtumaton, erittäin loistava... mutta kuitenkin, herra Jannings, uskallanko tehdä pienen huomautuksen?"

Jannings loistaa ja säteilee:

"Aber natürlich, herra Feuchtwanger, olen onnellinen, että pidätte osani tulkinnasta. Muutan heti, jos teillä on jotain huomautettavaa..."

Feuchtwanger selittää — Brechtin kuunnellessa äänettömän hämmästyksen vallassa:

"Herra Jannings, uskallanko minä pyytää... kappaleessa on eräs latinalainen sitaatti: (en muista mikä se oli, multa sanotaan vaikka) ars longa vita brevis est... Te teette siinä pienen virheen; sitaatti kuuluu oikeastaan: ars longa vita breve est... jos niinkuin voisitte sitä muuttaa?"

Jannings säteilee: "Mutta luonnollisesti, natürlich, minä muutan sen heti seuraavalla kerralla, luonnollisesti..."

Brecht kuuntelee kauhistuneena, mutta hillitsee naamansa ja kysyy vasta oven ulkopuolella: "Mitä pahusta sinä opetit hänelle virheellistä latinaa?" Feuchtwanger vastaa jääkylmänä: "Kun kappaleessa kaikki muukin on väärin, miksi tuon latinan pitäisi olla oikein?"

Näin Brecht kertoi, ja sitten kerroin minä hurjan jutun Emmi Jurkan kiukusta Juurakon Huldassa ja Lyöttilän kylän kummituksista, ja seuraavana päivänä kuulin, että Brecht ja Margarete Steffin kokosivat juttujani saattaakseen ne julkisuuteen otsakkeella: "Hella Wuolijoki kertoo..."

Hella Wuolijoki kertoo nyt Helene Brechtistä, hänen ilmehikkäistä primadonnankäsistään, jotka olivat käyneet karheiksi ja koviksi perunain kuorimisesta ja astiain pesusta ja lasten vaatteiden parsimisesta — voi, miten pikku Barbara ja Steff kuluttivat sukkia, ja Brecht itsekin, joka maalla kulki isoissa tohveleissa!

Helene, sinä olit pakolaisäidin inkarnatio, kaikkien Euroopan pakolaisäitien perikuva, niitten, jotka perheineen kulkevat pitkin Euroopan tomuisia teitä pommisateessa ja piilottavat viimeisen leivänpalasen povellensa lapsilleen, naisten, jotka makaavat nyyteillä täysissä laivoissa ja junissa ja myyvät viimeisen korunsa saadakseen leipää perheellensä. Brecht on muovaillut sinun innoittamanasi kauneimman teoksensa päähenkilön, Mutter Couragen, jonka me Salmelaisen kanssa suomeksi kastoimme Barbara Pelottomaksi, 30-vuotisen sodan lotan, joka voittamattoman pelottomana ja viisaana kulkee kaikki Euroopan kolkat sotajoukkojen mukana auttaen ja suojellen taistelevia miehiä. Brecht on kirjoittanut sinulle rouva Carrarin, espanjalaisen sankari-äidin osan, jonka vain kerran olet saanut näytellä saksaksi Tanskassa.

Sinun jalot sankarinaisen piirteesi ovat kovassa ruumiillisessa työssä käyneet läpikuultavan henkeviksi, kuten hento ruumiisikin, jonka melkein tuuli voi puhaltaa kumoon. Kun Niskavuoren nuoren emännän pääharjoituksessa Kansallisteatterissa katsoit Kaisu Leppästä emäntänä, kävit käteeni kiinni ja kuiskasit nyyhkyttäen kuivin silmin: "Kun vain kerran vielä saisi seisoa berliniläisen teatterin lavalla ja näytellä omalla saksankielellään nuorta naista... 9 vuotta poissa näyttämöltä, ja nuoruuteni kuluu..." Ja lisäsit häveten: "Mutta meitä on niin monta saksalaista näyttelijää, jotka vanhenemme vieraalla maalla, ja minulla on Brecht ja lapseni..."

Vuoden ajan sinä loistit tähtenä Marlebäckissä ja Helsingissä. Me kävimme kylässä luonasi ja istuimme rikkinäisillä romutuoleilla, joita olit lainannut tilapäiseen kotiisi, me joimme teetä ja kallista viimeistä kahviasi sieltä täältä hankkimistasi epämääräisistä kupeista keittiössäsi, höyläämättömän pöytäsi ympärillä: Hagar Olsson, Laurin Zilliacus, Martin Söderhjelm, jopa itse Paavolainenkin, ja väittelimme eepillisestä draamasta ja söimme leipomaasi ihanaa viiniläisleipää, ja sinä otit meidät vastaan aivan kuin Berlinissä, loistavassa salongissasi, samanlaisena suurmaailman naisena ja emäntänä. Me puhuimme draamasta ja sodasta ja yhteiskunnasta ja kansojen tulevaisuudesta ja kirjallisuudesta ja unohdimme, että istuimme minun sinulle lainaamallani vanhalla rikkinäisellä sohvalla ja että ikkunoitasi peittivät vanhat samettiverhot, jotka löysit vintiltäni ja lainasit kieltäytyen tarjoamistani uusista verhoista.

Ja joskus esitit meille vanhoja saksalaisia kansanlauluja, sellaisia, joita ei ole kirjoissa, ja Brecht soitti kitaralla Weillin säveliä hänen omiin runoihinsa.

Helene, minä muistan sinua tänä vankilan lauantai-iltana, enkä välitä siitä, että hiukseni ovat käyneet homeenharmaiksi... (Brecht sanoisi että se kuuluu tyyliini), enkä siitä, että minun on täytynyt oppia syömään suolasilakkaa sormin ja etten ole nähnyt elävää ruohoa kahteen kesään... Kuinka me makasimmekaan Marlebäckin mäellä kasvot ruohoon uppoutuneina... ja imimme itseemme maan tuoksuja... minun maani tuoksuja...

Heli, minäkin olen nyt Euroopan maanteillä...

16

VARASTYTTÖNEN JA VOIKUKKA.

Piirileikki oli lopussa ja pitkä naisjono alkoi venyä rautaportaita myöten kivihirviöönsä, murjumausoleumiinsa.

Viimeisinä nuori varastyttönen ja minä.

Kun vartia katsoi sivulle, vilkaisi tyttönen oikealle ja vasemmalle ja yltympäri, kumarsi ja noukki pari voikukkaa, piilotti ne äkkiä poveensa ja hymyili minulle syyllisen näköisenä juosten rautaportaita ylös.

Voikukka tuoksuu keväisin auringolle ja hunajalle ja kimalaisille, mutta se kieltäytyy elämästä vedessä ja maljakossa. Eikä sitä kukaan tiedä, sillä kukaan ei nouki voikukkia, paitsi pikkulapset, jotka katsovat leuan alta, tuleeko leuka keltaiseksi ja saadaanko kesällä paljon voita.

Varastyttönen asettaa voikukkansa tinamukiinsa tahi pahvipurkkiinsa eikä tiedäkään, että se heti sulkee keltaisen silmänsä, vetää kasvonsa ryppyyn, piilottaa ne vihreään nuppuun ja hervahduttaa pehmeän vartensa, ja siinä se sitten norkuu ja kuolee.

Voikukka on ylpeä kukka, varastyttönen. Se ei alistu vankeuteen niinkuin sinä ja minä. Se ei juo mukista vettä, vaan ryhtyy heti nälkälakkoon... ja kipristää kultaiset kasvonsa aivan kuin sinä ja minä ollessamme vihoissamme.

Se kääntää kasvonsa aurinkoon ja juo sitä aivan kuin sinä ja minä ja upottaa silmänsä loppumattomaan kultaiseen valoon aivan kuin sinä ja minä, jotka ahneesti imemme aurinkoa jokaisella kasvojemme solulla.

Kyllä minä sen olen huomannut, että sinullakin on erikoissuhde aurinkoon, salainen flirtti, kuten minullakin.

Kuka lienetkään, tuntematon varastyttönen... Jos olisin tuomarisi, kohtelisin sinua hyvin hellävaroen, kuin kipeätä ihmiskukkaa, joka täytyy hoitaa terveeksi.

Joka rakastaa kukkia, joka osaa juoda aurinkoa ja suudella tuulia, ei voi olla paha.

Hän piilotti syyllisenä kukan povellensa.

Kuinka minä tahtoisinkaan auttaa sinua...

Sellini raskas rautaovi meni lukkoon... kraks, kraks... avaimet kalisivat... ihmisen ääni hukkui raudan räminään.

Vankilan johtaja kertoi:

Oli sairaanhoitajatar, joka varasti haudoilta kukkia, kuljetti ne kotia ja koristi niillä huonettansa.

Hän joutui siitä vankilaan.

Kun hän pääsi pois, teki hän sen uudestaan ja sai toisen kerran vankeustuomion.

Olet mittaamaton, ihminen, kaikkea sinuun mahtuu ja sittenkin minä iloitsen varastyttösestä, joka piilotti voikukan povellensa.

17

QUELQUES FLEURS.

Klik, klok, klik... Ovi avautuu...

"Kävelemään... kävelemään... kävelemään..." kaikuu pitkin käytävää, ja selleistä hoippuu esiin harmaita olentoja, jotka pyrkivät rautaportaille.

Kuljen keppeineni vaivalloisesti, viimeisenä. Yhtäkkiä huokuu rautaportailta vastaani tuoksu... en usko sieraimiini... Quelques fleurs, alkuperäinen pariisilaistuoksu, L'origanin sukulainen...

Ja ne muistuvat kaikki mieleeni, ne tuoksut: L'heure bleue. Paris—Soir, puhdas Rose Jacqueminot, aivan kuin jossain Ritzin tai Claridgen tai Savoyn naistenhuoneessa, Suuren Oopperan portailla...

Quelques fleurs...

Käytävässä seisoo vanha vartiatäti... Uneksinko taas... Quelques fleurs... haistelen epäuskoisena, ja vartiatäti virnistää syyllisenä ja vilkuttaa silmää.

Käytävän päässä kulkee ohitseni varastyttönen hymyillen, ja taas tuoksahtaa: Quelques fleurs...

Johtajalla on vastaanotto. Joudun jonon päähän kärkkymään itselleni ylimääräistä kirjevuoroa. Johtajan pöydän luona tulvii vastaani Quelques fleurs... Johan nyt — katselen syvällä epäluulolla vankeinhoitoviraston huumorintajuista edustajaa ja itsevaltiasta, enkä yritäkään tavanmukaista rauhanväittelyämme. Haistelen ilmaa ja huomaan inhimillisen pilkahduksen silmälasien takana... Quelques fleurs. Kuljen rautaportaita alas pihalle piirileikkiin.

Halkopinon luona ohittaa minut hieman Falstaffia muistuttava, täysikuukasvoinen miesvartia lihavine hymyilleen ja silittelee ylpeänä takkinsa pieltä... Quelques fleurs...

— Kuulkaas, onko vankeinhoitovirasto perustanut hajuvesitehtaan erinäisten muitten tuoksujen vastapainoksi?

Autuas hymy leviää kuunkuvalle ja hän viittaa kävely-pihalle silmää vilkuttaen.

Ja siellä hän käveli, itse Valkyyria, sosieteettinainen, ryhdikkäänä, vapaana, levittäen vallatonta tuoksua ja nöyryyttämätöntä hymyään... syytettynä sekä petoksesta että säännöstelyrikoksesta, sellaisesta, jota suuret herrat harjoittavat joutumatta koskaan kiinni...

Koko piha oli muuttunut ja elpynyt. Varastyttöset katsoivat häneen ihaillen, irtolaiset kateudella, arvioiden hänen hamettaan ja kenkiään ja haistellen hänen parfyymiään, sikiönlähdettäjät vilkaisivat nöyrinä ja poliittiset muistellen luokkavihaansa katselivat syytellen minuun, kun minä nyökkäsin Valkyyrialle ja nauroin.

Hän nauroi vastaan: olimme viimeksi tavanneet suurilla päivällisillä Seurahuoneessa.

— Ei saa puhua, kuului vartian ääni.

Mutta nauraa sai, ja me nauroimme toisillemme oikein sydämestämme, ja aivan kuin koko piha olisi tietämättään nauranut mukana.

Tulimme eri maailmoista. Meillä ei ollut muuta yhteistä kuin Quelques fleurs ja nauru. Häntä syytettiin miljoonahuijauksesta ja petkutuksesta. Yhteiskunta hymyili hänelle ja lupasi pikkupiiskaa — muutamaksi kuukaudeksi vankilaan. Ja minä olin suurrikollinen, elinkautinen, yhteiskunnan hylkiö. Olin tahtonut rauhaa maalleni sopimattomana aikana, kun hallitus halusi sotia. Hyi, sinä maankavaltaja! Yhteiskunta huusi: ristiinnaulitse!

Mutta Valkyyria kulki välittömänä ja leikkisänä keskuudessamme ja me kaikki kadehdimme häntä, joka leikki yhteiskunnan kanssa ja jonka kanssa yhteiskunta leikki.

Quelques fleurs...

Vankilassa on kosmetiikka kielletty, siksi Valkyyria levittelikin tuoksujaan vallattomana joka taholle.

Quelques fleurs oli protesti, Quelques fleurs oli kapina. Tyttöjen päät nousivat ja sieraimet vapisivat... se oli hengähdys vapaudesta, tuulahdus kauneudesta...

Quelques fleurs...

Cannesin sinisen taivaan alla on silmänkantamiin ruusuja ja orvokkipeltoja — ehkäpä niiden ylitse vyöryvät tankit ja niitten pientareilla kulkevat itkevät naiset nälkäisine lapsineen.

Quelques fleurs...

18

"MINULLA ON SOHVANUKKE..."

Jazzi.

    On pitkä sunnuntai-ilta.
    Minä kerron iltani iloksi:

Luin Alfred Kerrin "Weltdämmerungia" kirjastossani, takkani ääressä. Radio oli auki, ja siinä kuulutti makea ääni: "Ja nyt, hyvät ystäväni, soitamme jazzin 'Minulla on sohvanukke'."

Luin juuri Kerrin kuvausta siitä, miten keisari Karl maailmansodan loppupuolella salli kerran Schönbrunnissa esitettäviin itselleen rintamilla valokuvattua lyhytfilmiä lähitaisteluista. Valokuvaaja oli sen ottanut henkensä uhalla. Näkyi, miten kranaatit ja muut ammukset räjähtelivät, ja ihmisruumiita ja niiden osia lensi ilmaan maan ja kivien joukossa. Filmi oli luonnollisesti mykkä, eikä sitä säestänyt musiikkikaan. Mutta joka kerran kun kranaatti räjähti, sanoi pyöreäposkinen, lapsennäköinen, hyväntahtoinen keisari: "Bumps".

Haavoittuneita ja tuskan vääntämiä, kuolinkamppailussa irvisteleviä kasvoja... keisari sanoi:

"Bumps..."

Jazzi-orkesteri soitti "Minulla on sohvanukke..."

Miksi juuri "sohvanukke"... miksi ei yhtä hyvin "Minulla on sukka rikki" tahi "Minulla on kova yskä" tahi jotain vielä nerokkaampaa... Bumps...

Luin sanomalehdestä maaliskuussa — juuri rauhanneuvottelujen aikana— erään nuoren laulajattaren haastattelun. Siinä oli otsakkeena:

"Palaan rintamalle, kun valkovuokot kukkivat..."

Laulajatar oli ollut rintamalla laulamassa pojille ja oli iki-ihastunut matkaansa ja kuulijoihinsa, kuten muutkin rintamalla käyneet.

Hän nosti siron silkkisukkaisen jalkansa toisen päälle ja kertoi, miten ihmeen, ihmeen hauskaa hänellä oli ollut, ja lupasi: kierrän vain Ranskan ja Espanjan ja

"Palaan rintamalle kun valkovuokot kukkivat.."

Mitäs rauhankeskusteluista, rintamalla on hauskaa, kun valkovuokot kukkivat...

"Bumps..." sanoi Kaarlen haamu.

Kun valkovuokot kukkivat, makasi niitten keskellä tuhansia nuoria, runneltuja ruumiita.

"Bumps..."

Kuritushuoneen puolella soi radio... se kaikuu kaukaa heikosti naisvankilan puolelle. Ihmeellinen, suloisen-kaunis naisääni laulaa Griegin rakkauslaulua:

    "Jag älskar dig... i tid och evighet..."

Rakkauden korkeaveisu ajassa ja ikuisuudessa... hivelee sydäntäni.

Vuonna 1918 heinäkuussa laahusti Merikatua harmaa, nälkiintynyt, loppumattoman pitkä vankijono. Kaksi saksalaista sotilasta oli pysähtynyt kadun kulmaan ja katseli jonoa. Heidän viereensä seisahtui vanha, hienonnäköinen rouva ja alkoi puhella heille saksaksi. Kiitti heitä pelastuksestamme ja — osoittaen vankeihin — valitti, miten paljon olimme heidän vuokseen kärsineet ja pelänneet ja että heidät oikeastaan pitäisi kaikki tappaa, jottei kunnon ihmisten enää tarvitsisi pelätä.

"Alle niederschiessen, alle.."

Saksalaiset olivat vanhanpuoleista, ahavoitunutta, väsynyttä väkeä, kuuntelivat sanattomina, kuuntelivat — katsellen poispäin. Vihdoin toinen heistä sylkäisi, kääntyi ja lähti kävelemään — toinen hätääntyi ja seurasi häntä.

Vanha, hieno rouva katseli hämmentyneenä heidän peräänsä.

"Mitä..." Hän katseli apua anoen minua, joka myöskin olin seisahtunut ja hymähdin.

"Mitä..." sanoi hän — ja vihdoin hän löysi sopivan sanan: "Hävytöntä..." ja kulki hirveän pettyneenä Merikatua alas.

Bumps...

Ajassa ja ikuisuudessa... laulaa kaunis ääni suurimmasta onnesta mitä ihmisille on suotu.

Sunnuntai-ilta hämärtyy... Pääskynpoikaset visertävät minulle yölaulua. Vanha sydämeni on niin kulunut.

Kysyin varastyttösiltä, jotka tulivat kirkosta, puhuiko pastori rauhasta, rukoiliko hän rauhan puolesta.

Ei ollut puhunut rauhasta, ei rukoillut sen puolesta.

Jylhä laulaa:

    Allamme aukee hauta,
    yllämme salamat lyö...
    Mestari, auta, auta...

IHMINEN, varjele kaunista maatamme, kaunista kansaamme...

19

TERMOSPULLONI.

Termospullo ei kuuluu vankilan kalustoon. Sen konstruktio kuuluu olevan teknillisesti vaarallinen vankien moraalille ja sitä ei yleensä sallita lääninvankilan sisäpuolella. Ankaran sisäisen taistelun jälkeen vankilan johtaja teki suosiollisesti poikkeuksen minuun nähden, koska sairastuin ja tarvitsin kuumaa vettä, ja niin termospullo ilmestyi selliini.

Se seisoo keskellä pientä pöytääni. Sen ylä- ja alaosa ovat korallinväriset ja keskiosa hopeoitu. Se loistaa ja valaisee ja lämmittää vihreän väristä selliäni kuin kukka, kuin mikäkin taideteos. Ajatelkaas, korallinpunaista ja hopeata! Se tuli kuin ilmestys elämästä selliini, silmäni elpyivät hopeaisesta hohteesta.

En ole yli vuoteen nähnyt yhtään taulua enkä mitään värejä. Kun sain kotoa vaaleanpunaisen silkkisen "lisöösini", silitin sitä ja painoin poskelleni. Kun liinalakanat ja pyyheliinat tulevat paketissa kotoa, tuoksuen kotipuiston koivulle, joitten alla ovat kuivuneet metsäisessä tuulessa, on kuin tuuli ja pellava hulmahtaisivat vuoteelleni. Hengitän niitä kauan, kauan, ja ensimmäinen yöni kotilakanain välissä on juhlayö: sänkyni tuoksuu kodille ja puhtaudelle — nukahdan — ja herään siihen, että käteni yhä pitelee pellavaista pitsiä.

Kotona riippuu kirjoituspöytääni vastapäätä iso taulu, Julius Cleverin maalaama kevättalven maisema kultaisen rikkaassa iltavalaistuksessa. Auringonlasku heijastuu pilvissä ja kultaa hohteellaan punertavia koivunlatvoja, sulavaa kevätlunta ja vesilätäköitä maantiellä ja ojissa. Vanhan virolaisen talonpoikaistalon olkikatto punottaa lämpimästi pehmeässä valossa, joka on sulattanut sen lumipeitteen, ja tuntuu miten räystäät tippuvat ja pajunkissat paisuvat, — ja jos oikein kauan katselee, min alkaa taulustani kuulua näkymättömien varpustenkin viserrystä ja peipposen piipitystä ja näkyä kevään värien heräämistä...

Miten autiolta tuntuikaan sellini ilman termospulloni hopeista säteilyä ja korallinväristä lämpöä.

Mikä kauhea, mauton kapine se olisi kotona, kuinka se piilotettaisiin ruokakomeron pimeimpään nurkkaan tökerönä saksalaisena tehdastuotteena, hätävarakapistuksena.

Mutta minä pidän sinusta, hopeoitu hirmupulloni... minä en anna koti-ihmisten tuomita sinua mihinkään komeroon patojen ja pannujen pariin vain sen vuoksi, että olet mauton.

Minä perustan sinua varten oman vankilamuseoni ja näytän sitä pikku-Tuulille: "Tämä on mummin oma vanha vankilaystävä, sitä ei saa heittää rikkaläjälle..."

20

MUSTALAISNAINEN.

Piiri pyörii ympärilläni. Lakkaamaton naisvankien kaleidoskooppi, lakkaamaton rikollisten paraati. Aina uusia kasvoja vanhojen joukossa.

Väsyn usein siilien kaleidoskooppiin. Tyypit ovat niin samanlaisia. Varastytöillä on aina samanlainen permanentti. Irtolaisilla samanlaiset korkeat korot ja hepenet ja häpeämätön katse. Sikiönlähdettäjät ovat samanlaisia keski-ikäisiä käsityöläisnaistyyppejä useimmilla nutturat niskassa, ja säännöstelyrikoksista kiinni joutuneet myyjättäret ovat onnettoman näköisiä, avuttomia olentoja...

Kävelen usein silmät kiinni tuijottaen aurinkoon, jottei tarvitsisi nähdä tuota galleriaa ympärilläni, kuuntelen vain kenkien kopinaa ja vartian varoitusta: Eisaapuhua!

Puolittain suljettujen silmäluomien alta näen useimmiten pelkkiä jalkoja, puukenkiä, paljaita jalkoja, hienoja korkeakorkoisia, ruskeita, mustia, valkoisiakin. Rumia sääriä ja kauniita kuin kukanvarsia...

Ja kerran sattuivat silmiini pienet mustat kengät ja nopeat, sirot jalat. Katselin — mustalaisnainen, keski-ikäinen röyhkeine katseineen.

Mutta hänen käyntinsä ja ryhtinsä... Aloin tarkastella ja hätkähdin: se oli ruhtinaallinen nainen vierailta mailta. Leveä rimsullinen hame hulmusi vapaasti hänen vapaitten, sirojen jäsentensä ympärillä. Jokainen liike sorja ja sopusuhtainen ja kuninkaallisen vapaa. Hänen pitkät jalkansa liikkuivat lanteista rytmillisesti, aivan kuin kajavan siivet. Hän ei kävellyt vaan liiteli avaruudessa, liikkumattomista olkapäistä heilahtelivat vapaat käsivarret kuin riippakoivun oksat.

Elisabet Bergner... Aivan niin. Samat vapaat, puolittain lapselliset liikkeet ja "herb" pään asento ja käsivarret, kun hän pitkissä hulmuavissa hameissa kiirehtii yli näyttämön.

Siivelliset askeleet, luonnonlapsen jalot, rytmilliset liikkeet, kuin ihmiskukan heilahdukset kesätuulessa.

Kun ne nuoret naiset siinä edes osuisivat katsoa, miten naisen pitää liikkua; mikä rikos on laahata ruumistaan kuin taakkaa silloin kun se on annettu vapaan ihmissielun vapaaksi ilmaisumuodoksi...

Piiri hajosi, ja jono alkoi vyöryä rautaportaita ylös. Mustalainen pysähtyi kohdalleni ja kuiskasi virnistäen:

— Ai, ai, suuri rouva, hieno rouva... jos saisi povata suurelle rouvalle...

Minä nauroin niin että kuolleet ikkunat helähtivät ja itsekin pelästyin, ja mustalaisnainen nauroi välähytellen valkoisia pedonhampaitaan, ja löysäiäiset, jotka aina olivat valmiit nauramaan, nauroivat mukana tietämättä miksi, ja vartiatäditkin hymyilivät.

Tuuli kävi meidän ylitsemme.

21

SE RAKKAUS.

Passarini, sellini siivooja, varastyttönen, oli äkkiä jollain tavalla käynyt äänettömäksi ja hajamieliseksi, jollain tavalla hiljentynyt koko olemuksessaan.

Hän ei enää toistanut päivittäistä kertomustaan asiastaan... miten hän ei ollut varastanut, vaan ainoastaan toisen tytön mukana käynyt varastettua palttoota panttaamassa, miten etsivät pitivät häntä haisevassa kopissa poliisilaitoksella eivätkä uskoneet häntä, miten hän uskollisesti oli käynyt työssä Kone- ja Siltatehtaassa ja auttanut äitiään... Eikä hän enää muistanut kertoa Syvärin rintamalla olevasta miehestäänkään, joka harvoin kävi lomalla, eikä hän muistanut enää kertoa siitä päivästä, jolloin hänen asiansa tulisi esille, eikä muusta sellaisesta, jota joskus kuulin montakin kertaa päivässä, kun hän lakaisi lattiaani tahi kuivasi astioitani...

Passarini ovat aina tutkintavankeja, jotka odottavat tuomiotaan, saavat sen ja sitten häipyvät "Hämeeseen", s.o. siihen pelättyyn Naisten Keskusvankilaan Hämeenlinnaan.

Ja heidän juttunsa ovat melkein aina samoja, jos he ovat varastyttösiä. Se "tuttava" se aina on varastanut, jos heitä on monta, tahi sitten on oltu hieman niinkuin päissään, kun tuo heilakin on rintamalla ja "tulee kuljettua kaikenlaisten miesten kanssa". Ja juttua piisaa aina.

Mutta passarini alkoi vaieta... Pelkäsin jo, etten ollut osoittanut tarpeeksi huomiota hänen jutulleen tahi olin itse vaiennut liikaa omissa ajatuksissani, kun huomasin, että sellissäni ei enää käynyt minkäänlaista kuiskejuttua, mutta sitten... tytön silmät olivat käyneet hieman uneksivan utuisiksi ja vilkuilivat vähän väliä pilven hattaroita ikkunani pikkuisesta neliöstä. Hänen permanenttinsa oli huolellisesti harjattu ja suortuvat järjestetty mitä taidokkaimmin — suuri osa tyttöjen ajasta kului permanenttien hoitoon — ja vankitakin alla oli sininen siviilipusero siroine valkoisine kauluksineen... Ulkona, kävelyaikana, heitettiin vankitakki kokonaan pois "kun on niin lämmintä", vaikka puhalsikin kylmä itätuuli...

Minä huomasin: suuria oli tapahtunut. Ja sitten eräänä päivänä "se" tulikin. Hieman hämillään, mutta onnellisena, hän kuiskasi, että hänen jalkojensa juureen oli pudonnut kirjelappu ja että se oli "häneltä", ja minä häijy hölmö teeskentelin ja kysyin aivan kuin huomaamattani, että oliko se hänen mieheltään. Eikä, vaan eräältä pojalta tuolta ylhäältä miesten puolella... hän punastui onnellisena ja sanoi, että "kun ne aina kirjoittelevat ja katselevat".

Minä utelin sitten, että miten noin vain katselevat? Tunteeko poika hänet? No ei, kuulemma pojat katsovat ikkunoistaan ja valitsevat itselleen likan, kuka kenellekin sopii, ja sille likalle sitten lähetetään kirje ihmeellisiä teitä myöten... Ja hänet oli valinnut niin mukava poika, joka aina on ikkunassa kun hän kävelee...

"... ja sillä on niin tuliset silmätkin..."

Ja hän katsoi uneksien tuohon rumaan hajukaappiin, jota hän juuri oli tyhjentämässä, ja minä pelkäsin, että tapahtuu katastrofi erään esineen suhteen.

Hänen oli pakko puhua, hän oli aivan pakahtumaisillaan.

Tuon miehen hän oli pari kertaa tavannut portaissakin... oli tuntunut niin kuumalta... voi mitä hän nyt puhuukaan, mutta oli tuntunut niin hassulta... ja voi, mitä sitä kaikkea keksii... Tuntuu niin mukavalta saada kirjeitä ja odottaa sitä kävelyhetkeä, kun tietää että joku katselee... voi, voi, kaikkea hassua sitä mieleen tuleekin tässä kurjuudessa...

Ja punastuen hän hävisi kuppini ja lautaseni kanssa ja pudotti lusikkani mennessään ja likisti sormensa rautaoven väliin.

Jaa, että mitä poika hänelle kirjoittaa... Kaikenlaista... (uneksiva hymy)... sellaista kaunista — että hän ajattelee minua aina, minkälainen minä olen... ja silloin kun vapaaksi päästään, hän tulee luokseni, ja sitten ollaan aina yhdessä... ja että kun pääsisi viereeni iltaisin...

— Oioioi, pääsi minulta, entäs tuo toinen poika Syvärillä?

— Mitäs rouva nyt sellaista... kyllä sillä Pekallakin on heiloja, eikä hän minusta enää tykkääkään, kun olen ollut vankilassa, ja sen muorikin on niin häijy, eikä se aja partaansakaan, tuli kotia kuin karhunkuopasta. Mutta Alpertilla on tukkakin niin kaunis, kihara... On vankilassakin mukavaa...

Hän hymyili onnellisena.

Ja illalla hän kiipesi toisten tyttöjen olkapäillä ikkunaan ja lauloi kalteriraudoissa roikkuen:

    "Kaalpea neito vaalein kiharoin,
    miks tummat juovat silmiääsi ympäröiii..."

       *       *       *       *       *

Ihmiset kukkivat kumminkin, vankikellarissakin... aivan kuin voikukat pihalla.

Ihmistä ei voi vangita, ihmisen unia ei voi kahlita... Harmaitten, haisevien peitteitten alla, olkipatjoilla lattiallakin maaten nuori ihminen ojentaa kuumat kätensä pimeyteen ja painaa hymyillen poskensa olkityynylle!

"Vangitkaapas minut..."

Ihmistä ei voi vangita, vaikka hänen kuorensa kahlehtiikin, ihminen luiskahtaa aina pois käsistänne ja hymyilee teille, rankaisijoille, leijaillen sudenkorentona tahi lokin siivin tai rakastetun käsivarsilla...

Ihmistä ei voi vangita, hänet voi hellävaroen pyydystää ja hoitaa kuin sairasta, laskematonta lasta ja opettaa olemaan hyvä.

Hevosia, nuoria ja pillastuneita, hoidetaan hyvyydellä — pakkokuolaimia ei pistetä varsan suuhun, eikä sitä piiskata eikä panna rautoihin, vaan Talli-Kalle opettaa sitä suurella hellyydellä ja ymmärtämyksellä.

Hevosia osataan hoitaa — ihmisiä ei.

Vanha kyynelinen nainen ajatteli:

Miten kadehdittavan onnellinen rakkaus tuo vankilarakkaus... eivät he koskaan tapaa toisiaan arkielämässä, eivät voi kyllästyä toisiinsa, riidellä, nähdä toisiaan pukeutumassa ja syömässä, saada lapsia ja arkihuolia leivästä, nähdä miestä humalaisena ja vaimoa toraisena.

Onnellinen rakkaus, nähdä unta toisistaan, ei koskaan "saada" toisiaan, ja vankilasta tultua muistella tuota ihanaa rakkautta:

    Es waren zwei Königskinder,
    sie hatten einander so lieb.
    Sie konnten beisammen nicht kommen,
    das Wasser war viel zu tief...

    Oli kaksi kuninkaan lasta,
    jotka toisiaan rakasti,
    eivät yhtehen ikänä päässeet,
    vettä oli niin syvälti.

22

HÄN KIRJOITTI RAASTUVANOIKEUDELLE.

Sellinsiivoojani, suloisenlempeä tyttöihminen, pyysi minua kirjoittamaan puolestaan raastuvanoikeudelle. Kirjoitin niin kuin hän itse asiansa minulle kertoi, hänen omilla sanoillaan.

    Korkea oikeus!

Minulla ei ole varaa ottaa kallista asianajajaa. Tahtoisin kumminkin kertoa Oikeudelle asiani kaikessa totuudessa, niin kuin se oli.

Olen syytettynä niin kauhean rumasta rikoksesta kuin sikiön lähdettäminen. Olen katunut sitä syvästi ja tahtoisin kertoa, miten jouduin rikokseni tekemään.

Kymmenen vuotta sitten joutui sulhaseni kuorma-auton alle Malmin lentokenttää rakennettaessa ja kuoli. Meillä piti pian olla häät. Kun hän oli kuollut, huomasin, että tulisin saamaan pikkuisen. Minne minä olisin joutunut sen häpeän kanssa. Isäni on pienviljelijä Maaningalla. Lähdin Helsinkiin palvelemaan, kun ei leipä riittänyt. Äitini olisi kuollut häpeään, jos olisin tullut kotia äpärän kanssa, ja oli muutenkin raskas aika ja mahdotonta saada työtä. Minne olisin joutunut lapseni kanssa. Puhuin hädästäni eräälle tytölle, joka neuvoi minua lähtemään tuttavansa kätilön luokse, joka sitten auttoi minua. Hän selitti minulle, mitä hän minulle teki, eikä se ottanut kipeätäkään. Enkä minä sitä sitten enää muistanut, kun elämä meni eteenpäin aina kovan työn touhussa. Joskus vain teki kipeätä katsellessani toisten lapsia. Sitten rouva K. puhui minulle kevättalvella eräästä tytöstä, joka oli joutunut onnettomuuteen eikä tiennyt, mistä hakea apua, kun pelkäsi sikiön hävittämistä. Mikä lie minuun tullut, mutta kerroin hänelle omasta tapauksestani ja kehaisin, että minäkin osaisin hävittää sikiön ja että se on niin yksinkertaista ja ettei minunkaan tehnyt kipeätä, kun oli aivan alussa.

Sitten äitini sairastui ja matkustin kotia Maaningalle ja minun piti kokonaan jäädä kotia, kun veljeni ovat rintamalla ja äiti ja isä yksin hoitamassa taloa. Mutta siiloin rouva K. kirjoitti minulle ja rukoili minua tulemaan Helsinkiin, kun hänen oli käynyt hullusti. Hänen miehensä on raaka ja juoppo ja heillä oli epäsopua ja hän oli seurustellut erään merisotilaan kanssa. Mutta sitten oli merisotilas tullut hänen luokseen erään toisen naisen kanssa ja sanonut, että hän menee sen kanssa naimisiin eikä huoli hänestä enää. Ja lapsi oli tulossa ja hän pelkäsi että miehensä, joka oli rintamalla, tappaisi hänet jos saisi sen tietää.

Vaikka minun oli sääli häntä, en minä kuitenkaan ajatellut ruveta sellaisiin hommiin. Mutta minun täytyi kumminkin tulla Helsinkiin saadakseni työvoimalautakunnalta luvan siirtyä töihin kotia Maaningalle. Silloin rouva K. pyysi minua niin hartaasti ja minun täytyi ruveta auttamaan häntä, kun hän ei tietänyt ketään puoskaria ja kun ajattelut, että osaisin sen tehdä siististi, niin kuin minulle tehtiin. Ihmiset ovat aina olleet hyviä minulle ja minä olen aina koettanut olla auttavainen, enkä minä jaksanut olla auttamatta... kun sikiö oli vasta toisella kuukaudella ja kun olen itsekseni monta kertaa ajatellut, ettei se voi olla niin suuri rikos kun Helsingin kaupungin puolestakin on järjestetty sellaisia neuvonta-asemia, joissa oikein neuvotaan, kuinka pitää välttää lasten syntymistä, ja kun ei lapsi vielä ole kehittynyt äidin kohdussa eikä saanut elämää niin ei se mitenkään minusta tuntunut sen suuremmalta rikokselta, estetäänkö lapsen syntyminen muutama viikko aikaisemmin tai myöhemmin. Sitten tuntui niin kauhealta ajatella, että syntyy lapsia, joita äiti vihaa eikä halua niitä ja jotka tuottavat äidille onnettomuutta heti syntyessään. Minkälaista niiden lastenkaan elämä tulisi olemaan. Minä olen nähnyt köyhissä torpissa, miten sellaiset lapset kasvavat leivänmurusilla.

Kyllähän jokainen nainen joka miehestään pitää tahtoo saada lapsen ja olen katkerasti surrut sitä miten minun itseni on käynyt ja etten voinut ottaa lasta vastaan. Kun nyt on huomattu, että isänmaamme tarvitsee köyhiäkin lapsia ja että tullaan lapsista pitämään huolta, niin kyllä lapsia syntyy. Mutta nyt kun miehet ovat rintamalla ja elämä kaikilla epävarmaa niin on paljon naisia jotka vielä enemmän kuin ennen pelkäävät synnyttää lapsia maailmaan, kuten laulussa sanotaan:

    maailman orjaksi tänne
    kurjuutta kärsimään.

Niinhän niinä kaikessa kurjuudessani ajattelin ennenkuin suostuin auttamaan rouva K:ta, enkä minä häneltä mitään palkkaa siitä ottanut, vaikka hän tarjosi minulle rahaa. Mutta sitten muutaman päivän päästä hän puhui eräästä hyvästä tuttavastaan rouva S:stä, joka oli samassa tilassa. Hän oli hiljattain mennyt naimisiin, mutta koska mies oli rintamalla, hän ei mitenkään uskaltanut ottaa lasta, ajatellen minkälaiseen kurjuuteen hän jäisi lapsen kanssa, jos mies sattuisi kaatumaan. Se on niin, että vaikka valtion puolesta luvataan auttaa leskiä ja orpoja, niin niitä on kuitenkin niin paljon, etteivät ihmiset luota siihen apuun.

Enkä minä jaksanut vastustaa niitten pyyntöä ja niin minä autoin sitäkin rouvaa ja kun hän pyytämällä pyysi minua ottamaan vastaan 900 markkaa palkaksi siitä, niin minä otin, koska tarvitsin matkarahoja kotia ja kadun ja häpeän sitä kovasti. Ja päätin, etten koskaan tule siitä kertomaan kenellekään maalla, etten joutuisi kiusaukseen.

Kun sitten rouva S. sai tuskia ja meni hermostuksissaan sairaalaan ja rouva K. samoin ja kun minulle selvisi, että minun avustani olisi sittenkin saattanut olla vaaraa heidän terveydelleen, kaduin syvästi että olin ryhtynyt sellaiseen ja päätin puhua kaikki suoraan poliisille. Koska minun itseni oli käynyt hyvin, en ollenkaan ajatellut, että siitä saattaisi olla vaaraa terveydelle, ja onneksi molemmat rouvat eivät sitten joutuneetkaan olemaan sairaalassa kuin muutamia päiviä.

Mutta päätin, etten koskaan enää tulisi ryhtymään sellaiseen tekoon ja että nyt tosiaankin käsitän miten vaarallista ihmisten terveydellekin sellaiset sikiön lähdettämiset ovat ja että ihmisten pitää hakea apua yhteiskunnalta, niiltä ihmisiltä, jotka kykenevät heidän elämänsä järjestämään turvalliseksi.

Puhuin etsiville kaikki mitä olin tehnyt aivan avomielisesti, kuten ne molemmat rouvatkin. Sittenkin sain olla 17 vuorokautta poliisiputkassa, sellaisessa kopissa, jossa täytyi istua kivilattialla sekä maata niin likaisilla kurjilla patjoilla etten minäkään köyhistä oloista tullut työläisnainen olisi luullut sellaista mahdolliseksi. Olen vankilassa saanut miettiä elämääni ja voin vakuuttaa, etten koskaan enää tulisi rikkomaan lakia. Siksi anon nöyrimmin, että Korkea Oikeus antaisi minulle alimman mahdollisen tuomion ja päästäisi minut ehdonalaiseen vapauteen. Veljeni ovat molemmat olleet koko sodan ajan rintamilla ja vanhempani ovat kotona vailla apua ja turvaa ja odottavat minua työhön aavistamattakaan, miten hirveään onnettomuuteen olen joutunut.

Hän sai puolentoista vuoden kuritushuonetuomion saman, päivänä kuin tuli tieto, että toinen hänen veljistään oli kaatunut.

23

VÄESTÖPOLITIIKKAA POLIISIVOIMALLA.

Melkein joka toinen niistä naisista, jotka vankilan pihalla kanssani kävelevät, on joko sikiönlähdettäjä tahi nainen, jolta on sikiö rikollisesti poistettu ja joka suorittaa kuuden kuukauden vankeustuomiota 36 päivän "vesileipäläisenä".

Niitten joukossa on kauniita nuoria tyttöjä, sivistyneitäkin, vaikka harvemmin, sillä sellaiset joko saavat ehdonalaisen tuomion tahi eivät joudu kiinni.

Kiinni joutuvat vain köyhät naiset, joitten on pakko kääntyä sivistymättömien puoskarien puoleen ja jotka sitten sairastuvat ja joiden on pakko lähteä sairaalaan, jossa heidät heti ilmiannetaan ja jossa pahimmissa tapauksissa vielä kuolinvuoteellakin poliisi kiristää tietoja. Varakkaammat maksavat tuhansia tunnetuille lääkäreille ja kätilöille eivätkä joudu kiinni.'

Niin, ne kiinnijoutuneet sikiönlähdettäjät...

"Minua syytetään niin rumasta asiasta", sanoi yksi niistä hämillään. Ja rumana minäkin heidän asiaansa pidin ja muistin, että niitä ennen vanhaan kutsuttiin enkelintekijöiksi.

"Ettekö te sitten ole syypää?" sanoin minä.

"Kun likka oli hädässä ja tuli vain lörpöteltyä, mitä konsteja olen kuullut käytettävän, ja sitten likka meni ja käytti, ja kun sairastui, lähti sairaalaan, ja siellä kidutettiin siksi kuin kertoi mistä oli sen konstin kuullut."

Se likka on aina kaikilla hädässä, ja niinpä koetin ottaa selvää, miksi likka ei tahdo lasta... väestöpoliittisesta propagandasta huolimatta.

Nykyään on lapsen isä tavallisesti "joku mies rintamalta" tahi "vänrikki meiän kanttiinista", jolla on morsian kotona, tahi "sellainen saksalainen", joka kävi kadulla kiinni ja lupasi ummet ja lammet, ja eihän toki sellaista häpeätä jaksa kestää, ja vielä kuuluu sitten olleen "äijämies".

Ja enimmäkseen on oltu humalassa sen kanssa, joka kirjoitti rintamalta niin nättejä kirjeitä kymmenelle yhtä aikaa. Tahi sitten, kun oma mies ei saanut lomaa, niin tuli olluksi toisen lomalaisen kanssa, ja mies varmasti tappaisi kun kuulisi asiasta.

Surullisin ryhmä ovat ne nuoret, naimisissa olevat naiset, jotka eivät uskalla saada lapsia, koska pelkäävät miehen kaatuvan, ja minne sitten joutuisi pienen lapsen kanssa. Ja sitten nämä, jotka pelkäävät saada lapsia sodan aikana ja joutua kurjuuteen pienokaisten kanssa.

He eivät luota Suomen valtioon ja sen lupauksiin huolenpidosta eivätkä aseveljien apuun, eivät luota ollenkaan omiinkaan voimiinsa.

Pastori kuittasi asian sillä, että sanoi naisten yleisesti vain ajattelevan nautintoa eikä velvollisuuksia...

Mutta jokainen niistä naisista on vihannut itsessään kasvavaa lasta, ja melkein kaikki ovat vihanneet lapsen isää. Ja useimmiten ovat miehet maksaneet sen vaarallisen toimituksen tahi ainakin kehoittaneet naisia siihen. He saavat siitä vain muutaman kuukauden ehdonalaista, jos se voidaan todistaa, mikä tapahtuu kai harvoin, sillä harva on niin tyhmä, että jättää kirjeisiinsä siitä jälkiä.

Ja minkälaista olisi sellaisten lasten elämä, jos ne tulisivat elämään.

En puolusta sikiön lähdettämistä, mutta vaadin perusteellista yhteiskunnan remonttia ja ennen kaikkea rangaistusten remonttia, sillä ne tuntuvat suhteettomilta, varsinkin sodan aikana.

Luonnollisesti yhteiskunnan täytyy suojella itseänsä puoskareilta, jotka saattavat nuoria naisia hengenvaaraan, mutta yhteiskunta itse on luonut puoskarien tarpeen ja edellytykset. Yhteiskunta alkoi opettaa lapsiluvun rajoittamista — missä on raja?

Kun kerran sodan aikana luodaan rajattomat mahdollisuudet nuorten naisten ja miesten yhdessäololle ja naisten rintamatyölle sekä miesten nautinnonhalulle, kun ne joskus lomautetaan lakkaamattomasta kuolemanvaarasta, miksi sitten rangaistaan niitä nuoria naisia ikuisella häpeällä, jos he sattuvat erehtymään, ja vanhempia naisia, jotka ovat koettaneet auttaa heitä olematta ammattisikiönlähdettäjiä ja ottamatta suuria rahallisia palkkioita?

Jos ne hurjat rangaistukset, joita oikeudet jakavat sikiönlähdettämisestä — "enkelintekijät" tuomitaan kuritushuoneeseen puolestatoista vuodesta yhdeksäänkin vuoteen saakka — eivät johda tapausten vähentymiseen, niin ovat syyt kovin syvällä.

Järkyttävää kuuluu olevan niiden nuorten naisten sairaalahoito. Heti kun on todettu sikiön lähdettämisen tapahtuneen, ilmoitetaan asia sairaalan puolesta poliisiviranomaisille, jotka aloittavat tutkimuksensa sairaitten ihmisten suhteen. Kerrotaan, että eräässä sairaalassa on ilmoitettu sairaille naisille, ettei heitä hoideta, elleivät heti ilmaise, kuka sikiönlähdettäjä heitä on käsitellyt.

Ei ole moraalia kohottavaa tuo yhteistoiminta sairaalain ja poliisin välillä, erikoisesti niissä tapauksissa, joissa potilaan terveys kärsii noista tutkimuksista.

Rangaistuksen pelosta johtuen joutuu kumminkin vain pieni osa sikiönlähdetyksen uhreista sairaalaan, ja silloinkin vasta viime tingassa, kuolemanpelosta. Kuinka paljon mahtaneekaan olla nuoria naisia, jotka häväistyksen ja rangaistuksen pelosta eivät uskalla lähteä sairaalaan eikä kääntyä lääkärin puoleen ja siten varmasti tulevat ikänsä kärsimään puoskaroinnin seurauksista...

Vastustan sikiönlähdettämistä, koska vaadin, että yhteiskunnan on luotava mahdollisuudet ihmisille elää täyttä ja tervettä elämää, ja koska "rakkaudesta täytyy lapsen syntyä", toistaakseni Niskavuoren Ilonani sanoja. Mutta tuntuu järjettömältä nyky-yhteiskunnan kannalta, että lapsirajoitusten opettamisen ja moraalikäsitteiden löyhtymisen jälkeen on sodan aikana ruvettu kiristämään sikiönlähdettämisrangaistuksia ja estämään poliisivoimalla lapsirajoitusta tahi oikeammin sanoen yrittämään lisätä väestöä poliisivoimalla, kiristäen rangaistusta rikoksista, joita sota auttamattomasti tuo mukanaan.

Olen katsellut noita onnettomia naisia jo vuoden ajan. Olen kuunnellut heidän tarinoitaan. He eivät kadu... eivät tunne rikkoneensa mitään tahi katuvat korkeintaan kiinnijoutumistaan ja tuhmuuttaan.

Loppumaton harmaa rivi onnettomia naisia kulkee ohitseni miesten tuomitsemina, miesten, jotka kumminkin ovat juuri alkusyynä tähän rikokseen.

24

RUUMIINI ON MINUN

sanoi nuori tyttö, joka oli tuomittu kuudeksi kuukaudeksi vankilaan sikiön lähdettämisestä.

— "Saanhan, itse määrätä, milloin olen mieheni kanssa, milloin tahdon lapsen ja milloin en... milloin pesen tukkani ja leikkaan kynteni..."

— Kauheata puhetta, sanoin minä, lapsi kuuluu yhteiskunnalle eikä vain vanhemmille. Lapsi on rakkautta, eikä siitä saa sillä tavalla puhua.

— Mitä yhteiskunnalla on tekemistä rakkauteni kanssa... Kaikkeen se yhteiskunta nenänsä pistää. Elämäni on aivan minun omani; jos tahdon, elän — jos en, menen mereen...

— Yhteiskunta onkii teidät poliisin avulla merestä ja sakottaa itsemurhasta, jos jäätte eloon.

— Tahtooko rouva sanoa, ettei ruumiinikaan ole minun? Hän asettui uhkaavasti eteeni.

— Siltä se näyttää, sillä te nautitte yhteiskunnan suojaa monessa suhteessa kävelette yhteiskunnan rakentamilla teillä, yhteiskunta estää ryöväreitä hyökkäämästä kimppuunne, antaa teille koulut, kasvatuksen ja leivän.

— Yhteiskunta on itse ryöväri, koska se vie minulta vapauden...

— Antamalla teille vapautta...

— Roskaa se on se heidän vapautensa, sanoi tyttö ja nosti riemuiten päänsä asettaen maitomukini pöydälle ja melkein huudahtaen, niin että vartia tuli epäluuloisena ovelle katsomaan.

— Mutta sieluni ainakin on minun, sitä minulta ei voida viedä, vaikka he määräisivätkin ruumiini suhteen...

— Se nyt ei ole ollenkaan varmaa — näin sodan aikana...

Vartia tuli vielä epäluuloisemmaksi.

— Me puhumme vain sielusta ja ruumiista, sanoin minä, se ei ole ollenkaan vaarallista.

Vartiatäti hymyili:

— Kuka tietää.. näin sodan aikana...

— Minä teen jotain kauheata, kun vapaaksi pääsen, minä näytän heille, sanoi tyttö nyrkit pystyssä.

25

IL FAUT VIVRE DANGEREUSEMENT — ELÄ VAARALLISESTI.

Häntä kutsuttiin "postineidiksi". Hän oli vankilan salapostikeskus ja lappusten kuljettaja. Hänen kauttaan sanottiin kulkevan melkein koko varastyttösten ja irtolaisnaisten kirjeenvaihdon yläkerroksessa majailevien varaspoikasten ja muitten rosmojen kanssa, joilla ei pitänyt olla mitään maallista eikä taivaallistakaan yhteyttä naisvankien kerroksiin — joitten ei oikeastaan pitänyt tietää, että koko laitoksessa oli olemassakaan hameellista väkeä.

Mutta rakkauspreivit kulkivat kumminkin...

Se oli sangen vaarallista hommaa, jos "paloi", pääsi karhunkoppiin useaksi päiväksi vedelle ja leivälle.

Karhunkoppi on pelättävä laitos, hirmukoppi, josta löysäläiset ja varastyttöset puhuvat suurella kauhulla: siellä kuuluu olevan patjaton makuulavitsa, joka päiväksi sekin vedetään ylös... eivätkä siihen tuomitut pääse kävelemään kuin pieneen sementtikoppiin pihalla, eikä sinne saa mitään lukemista... Kunnon tytöt puhuvat siitä vain kuiskimalla, niin, ne, jotka eivät ole tehneet tuttavuutta sen kanssa.

Mutta "postineiti" oli siinä ollut neljä kertaa ja useita päiviä kerrallaan, eikä koskaan ollut ilmiantanut asiakkaitaan, vaan kärsinyt aina niitten puolesta. Lukemattomia lappusia oli hän kuljettanut taskuissaan ja leveällä povellaan, ja arvaamattomissa piilopaikoissa oli hän niitä pidellyt ja uskollisesti perille toimittanut, sillä vähän niitä oli razzioissa häneltä sentään löydetty.

"Postineiti" oli vangittuna sikiön lähdettämisestä. Hänen asiastaan ei saanut kukaan selvää eikä hänen tuomiostaankaan. "Mitäs noista turhista, tulihan niitä vuosia niin monta, ettei niitä enää kannata räknätäkään...", ja taas hän pyörähti asioilleen ja monenlaisiin töihinsä, sillä kaikkea hän osasi ja kaikkeen pystyi, niin ettei vankilankaan kannattanut pitää häntä kopissaan kuoria liimaamassa.

Eikä postinkäynti lakannut, vaikka hän sellissäänkin istui.

"Eihän vartioilla ole silmiä selässään — antaa tulla vain lappusia! Minun postini on auki yötä päivää, ja jollei ovesta pääse, niin onhan minulla sentään ikkuna."

Hänen kekseliäisyytensä kuuluu olleen ilmiömäinen, ja hän hallitsi suvereenisesti koko vankilan alamaailman rakkaus- ja tunne-elämää. Sillä hän luki kaikkien asiakkaittensa, sekä tyttöjen että poikien, preivit ja sekaantui tarpeen tullen asioihin hyvillä neuvoilla tupakka- ja tulitikkuleveranssien suhteen jakaen niitäkin uskollisesti, mutta oman harkintansa mukaan... jottei sama poika saisi liian monelta heilalta. Vaikkei muuten kirjeenvaihdon hänenkään mielestään tarvinnut olla pelkästään bilateraalista, vaan sai olla yhtä multilateraalista kuin rintamakirjeenvaihtokin.

Eikä hänelle itselleen kirjoittanut kukaan, eikä siitä ollut kuulemma väliäkään; hän osasi tarpeeksi nauttia toisten kirjeistä — ja siten oli vähemmän vaivaa... Ja kyllä se elämä sentään kuluu, "kun ei vain pelekää..."

Ja miten sen ajan muutenkaan saisi kulumaan vankilassa, kun ei kirjojakaan saa kuin vaivaiset kaksi kuukaudessa.

Hän oli tullut siihen käsitykseen, että hänellä on edessä joko tylsistyminen sellissä tahi sitten uhma ja urheilu, ja hän oli valinnut sen uhman ja kapinoimisen ja urheilun "jotta näkisivät että sentään olen olemassa".

Entäs karhunkoppi, eikö siellä tylsisty yksinäisyydessä?

"Eikä", sanoi postineiti, "minä oikaisen itseni ja laulelen siellä. Ja syystä minä ainakin siellä istun. Ja tiedän vihdoinkin, minkälaista on kärsiä rangaistusta syystä eikä vain sikiön lähdettämisestä.

"Vai niin — ymmärrän", sanoin minä. "Se oli hyvin sanottu..."

"Kyllä kai rouva ymmärtää, ei rouva muuten täällä olisikaan."

Tämä oli kotoista ääntä... minun tuli oikein hyvä olla. Unohdin kaiken vaaran, kun vartiatäti lähestyi sangen pilvisenä, ja kysyin "postineidiltä", oliko hän ollut mukana työväenliikkeessä.

"Valveutunut minä olen", sanoi likka nauraen, "mutta kun ne eivät tee mitään, ja minun täytyy aina jotain tehdä... enkä minä voi olla auttamatta, kun näen että ihminen on hädässä."

"Postineiti" viittasi minulle iloisesti ja juoksi rautaportaita alas.

Joko tylsistyä — tai kapinoida...

26

PENITENTIARY — KURITUSHUONE.

Englanniksi: penitentiary — katumuskoti.

Suomeksi: kuritushuone — kurituskoti.

Suomalainen vankilannimitys on rehellisempi — kuritushuone: yhteiskunta kurittaa. Englantilainen tarkoittaa kai, että yhteiskunta saattaa katumaan pahoja tekoja kurituksen avulla.

Shakespeare vertaa Coriolanuksessa yhteiskuntaa ihmisen elimistöön. Jospa suutelisin vanhan Williamin ilvelijäkaavun helmaa ja jatkaisin hänen vertaustaan... Jos käsi on erehtynyt tahi jalka kompastunut, mitä se auttaa elimistöä, jos se rupeaa kurittamaan ja rankaisemaan omaa kättään tahi jalkaansa sen sijaan, että antaisi niitten yrittää uudelleen...

Varastyttönen oli valittanut pastorille, että annetaan niin vähän kirjoja luettavaksi. Pastori oli siihen vastannut, ettei hänen tarvinnut lukea, vaan katua tekojaan, että vankila oli katumispaikka.

— Olenhan minä katunut, sanoi varastyttönen, olen kovasti katunut, mutta mitä se katumisesta paranee. Jos antaisivat minun tehdä jotain hyvittääkseni rikostani, kyllä minä tekisin kymmenin sormin... teenhän täälläkin työtä, mutta tekisin enemmän ja oppisin enemmän vapaudessa. Täällä oppii vain rikolliseksi.

Kaikki alaikäiset varastyttöset sanovat samaa.

Varastyttönen tuli siivoamaan selliäni, oli niin uneksivan näköinen:

— Yksikin tyttö meidän sellissämme on varastanut kymmenen hopeakettua... hän sai kaksituhatta markkaa kappaleelta.

Yhtäkkiä hän äkkäsi, ettei oikein sopinut minulle kertoa sellaista.

— Enkä minä ole ottanut kuin pari puseroa eräästä kaupasta ja sadetakin, ja yhtä monta vuotta minäkin sain... ja tuo punatukkainen tyttö on tehnyt oikein pankkiryöstön, ja rahat hänellä on piilossa, ja hän ostaa auton kun pääsee pois... (vielä uneksivampi katse), mutta niitä onkin monta kaveria. Sitten tuossa toisessa sellissä on tuo iso varasliiga — se on oikea liiga, ja niillä on yli kaksisataa varkautta —, voi kun se on jännää, kun ne kertoo...

— Eikös Aino luvannut minulle, ettei koskaan enää ajattele varkauksia...?

— Enhän minä ajattelekaan, mutta kaikki tytöt sanovat, että kun ne täältä pääsevät, niin ne ovat paljon viisaampia, eivätkä enää joudu kiinni... Meidän kopissa on yksi sellainen tyttö, joka ottaa nenäliinan "Höykyn" (vartia) taskusta, niistää nenänsä ja pistää sen takaisin ilman että Höykyllä on aavistustakaan...

Ajattelin tuota ankaraa vanhaa neitiä ja hillitsin naurunhaluani nuhdellen varastyttöstä... ja selkäpiitäni karmi ajatellessani, mitä kaikkea tuossa kopissa sille suojatilleni opetettiin ja mitä hän vielä Hämeenlinnan nuorisovankilassa tulisi oppimaan, jos hän joutuisi sinne tuollaisten mestarien joukkoon, jotka vain hautoivat kostonajatuksia yhteiskunnalle.

Helppoa oli aikaansaada laki nuorisotuomioista ja saattaa pahankurista nuorisoa vuosikausiksi nuorisovankilaan, mutta onko teillä ihmisiä, jotka kykenevät johtamaan sellaista kasvatusta hyvyydellä, kunniantuntoa ja omaatuntoa herättämällä, antamalla toiveita tulevaisuudesta, sellaisesta yhteiskunnasta, joka ei halveksi heitä, vaan auttaa heitä eteenpäin? Onko teillä kaikkea sitä, professori Kaila, jota kaikki varkaanpoikaset ja -tyttöset pelkäävät kuin kaameinta pöpöä, jonka rääkättäväksi yhteiskunta heidät on luovuttanut?...

Onko teillä kaikkea sitä, mikä oikeuttaa langettamaan nuorisotuomioita?

Minä soisin olevan. Olen lohduttanut kaikkia niitä lapsia, joita Hämeenlinnaan lähetetään, että heidän vain pitäisi koettaa oppia siellä ihmisiksi ja että nuorisovankilan tarkoitus ei ole saattaa heitä turmioon eikä karkoittaa yhteiskunnasta.

Paha teidät perii, jollei niin ole laita, herra professori!

27

IHMISSILMÄT KUOLLEISSA IKKUNOISSA.

Eivät ne vankilan ikkunat aina ole kuolleita, vaikka ne ovat korkealla katon alla... ja vaikka ne ensin siltä tuntuivat.

Vähitellen aloin huomata elämää niissäkin.

Kasvaahan käkkärämänty kallionkolossa ilman maata, ja elämä versoo kuolleessakin ikkunassa katon rajassa.

Kun naisten piiri pyöri pihalla, kuului silloin tällöin vartian ääni: "Ei saa vilkuilla ikkunoihin", — "pois ikkunasta siellä...", vaikken minä ollut ketään nähnytkään ikkunassa. Mutta vartian silmä on haukan silmä...

Vähitellen aloin minäkin erottaa lasien takana kalpeita kasvoja ja tähyileviä näkimiä, jotka salamannopeudeila hävisivät, jos vartian silmä niihin päin sattui, ja välistä näkyi miten tytöt vilkaisivat ylöspäin ja hymyilivät ikkunoille, noille kuolleille ikkunoille, sangen elävää ja lämmittävää hymyään.

Ja kun ilta tuli ja kaikuvissa käytävissä lakkasi lukkojen kalina ja askelten pauhina ja ruoka-astiain kilinä, hiljenivät huudot: "Kylmää vai lämmintä vettä... kylmää vai lämmintä...", kun viralliset tarkastelevat silmät häipyivät oviläppäin takaa, silloin alkoi selleissä hiljainen, dramaattinen taistelu ikkunoista tyttöjen ja päivystävän naisvartian välillä.

Portaista kuului hiljaisia tassuttavia askeleita, jotka hiipivät naapurisellin ovelle... sieltä sellistä oli jo vähän aikaa kantautunut käytävään kikatusta ja puhetta ja kiljahduskin. Äkkiä lentää läppä auki tuossa epäilyttävässä kopissa, kuuluu kolinaa ja huudahduksia ja vartian kiukkuinen ääni: "Alas sieltä ikkunasta! Enkö minä arvannut... siellä ne taas roikkuvat. Johtokuntaan minä teidät vien ja karhunkoppiin pääsette, senkin..."

Ei se uhka aina niin vakavasti ole tarkoitettu, vartiatäti tuntee kundinsa... mutta se tekee vaikutuksen — vähäksi aikaa. Palattuaan sellaiselta tarkastusmatkalta vartiahuoneeseen eräs vartia sanoi huomanneensa, että "alakerrassa kaikki roikkuivat ikkunoissa joka sellissä, paitsi rouva Wuolijoki..."

Kun ei minusta ole enää roikkujaksi muualle kuin kirjoituskoneeseen...

Vartiatätini muistuttaa hieman Leeni-tätiäni, ja muistui mieleeni, miten Leeni-täti minut kerran lapsena sai kiinni "roikkumisesta".

Olivat kaikki heinässä kotitalossamme, ja Leeni-täti, joka oli emäntä, oli viemässä palvelijain kanssa ruokaa heinäpellolle. Me lapset olimme yksin talossa juuri keitettyjen mansikkahillojen parissa, jotka Leeni-täti varmuuden vuoksi oli sijoittanut ruokakonttorin ylimmälle hyllylle jäähtymään — varmuuden vuoksi, sillä meillä oli jo muutenkin vatsanpuruja koko lapsijoukolla maistiaisiksi syödyistä jättiläisannoksista sekä mansikoista muutenkin. Mutta mieli teki vain lisää. Ylimmällä hyllyllä istui jättiläishillokasari, ei tarvinnut muuta kuin lusikalla ammentaa, mutta hylly oli korkealla. Eikä siinä muu auttanut: yksi meistä kiipesi apinana hyllyä ylös, Salme-siskoni piteli alhaalla lautasta ja Anna-serkku ojensi siihen hilloa kauhasta minun ammentaessani kauhalla kasarista. Mutta tulihan siinä toimituksessa hieman tipautettua serkun ja siskon päähänkin, eihän sitä voinut ollenkaan välttää, ja toisia lusikallisia putosi kasvoille ja kauluksille, jopa hameillekin, ja vähitellen kun oli niin kovin hauskaa maalata toisten tyttöjen kasvoja, rupesin minä tiputtelemaan oikein tahallani, ja siitä tuli niin hauskaa huutoakin. Muistan sitten äkkiä Leeni-tädin ruokakonttorin ovella ja hänen kauhistuneen silmäyksensä koko hillotettuun murjaanijoukkoon... ja muistan hänen mehevän puhetapansa kun hän esitti asian vaarille ruokottuaan koko lapsilauman vesivadissa: "Kun oven avasin, niin siinä roikkui Hella kuin luojanristi hyllyillä ja ammensi hilloa suoraan Annan ja Salmen suuhun ja niillä oli nokat auki kuin pääskynpoikasilla ja hillo tippui pitkin leukapieliä ja Annalla oli silmätkin ihastuksesta kiinniliimautuneet..."

Minut nosti Leeni-täti hyllyltä alas, mutta varastyttöset tulivat alas eri kolinalla, ja minä nauroin itsekseni muistellessani Leeni-tädin "luojanristiä", ja sellini täyttyi mansikantuoksulla, ja Leeni-tädin lempeä käsi silitti harmaata päätäni...

Ikkuna on lähes kolmen metrin korkeudella, ainakin meidän kellarikerroksessamme. Siihen ei pääse vaikka nousisi jakkarallekin. Mutta tytöt kuuluvat asettavan kaksi jakkaraa päälletysten, jolloin muodostuu sangen vaarallinen teline, ja siitä sitten pyritään saamaan nokka lasin lähelle, jotta voidaan silmätä käveleviä tahi vastapäisen siipirakennuksen ikkunoissa riippuvia miehiä. Arvaa sen, millä kolinalla sellainen teline romahtaa.

Ja toistensa olkapäillekin noustaan ja sitten roikutaan ristikossa silmä kovana... mutta näkeehän siitä kumminkin hiukan enemmän vankilan saniaista pihaa ja jonkun miesihmisen.

Vankilassa käy salainen, hiljainen taistelu noista ikkunoista, lakkaamaton taistelu vartian ja vangin välillä.

Ikkunan takana on vapaus. Vanki katselee ikkunasta vapautta, pientä palasta taivasta ristikon takaa... niin kovin pientä palasta korkeudessa, johon vastapäätä-oleva kivimuuri ei ulotu. Vanki hengittää ikkunan kautta avaruuteen.

Minäkin kiipesin kerran ikkunaan. Se oli jouluyönä. Otin pimennysverhon pois ja kiipesin tuolilleni ja katsoin taivasta ja tähtiä ja vapautta. On niinkuin tulisi hieman lähemmäksi taivasta ja tähtiä, kun niitä katselee lähellä rautaristikkoa. Pilvet risteilivät yli pimennetyn kaupungin, ja tähdet vilkuttivat terveisiä kotoa, nukkuvan pihani kuusilta ja koivuilta, valkoiselta, yksinäiseltä taloltani ja Bobby koiraltani, joka istui kujan päässä ja kuunteli inisten, pää kallellaan... Navetassa hengittivät lehmät raskaasti, tallissa potkaisi Sade-tamma pilttuutaan, varastellen heiniä Pekalta... Tallimiehen kamarinovi kitisi — emäntä kai kävi peittelemässä pikkuisiaan tuvan puolella. Ylätalosta kuului pillin ääni — pikku Martti puhalteli unissaankin vielä joulupukilta saamaansa pilliä.

Hiljaa vaelsi Bobby koira häntää heilutellen valkoisen talon verannalle ja kuunteli pikku Tuulin oven takana, miten Tuuli unenpöpperössä potkiskeli sänkyynsä mukaan ottamiaan "loululahjoja" halaten uutta Mikki-hiirtään, kaivaen pikku päänsä tyynyyn ja imeskellen tyynyliinan pitsiä...

Katsoin yli kaupungin, maan ja metsien, omankin tyhjän huoneeni ikkunoihin. Niitten verhot värähtelivät vähäisen...

Katsoin yli maan ja metsien juoksuhautoihinkin ja kuuntelin uuden maailman synnytystuskia. Elämä tulee olemaan helpompi sinulle, pikkuinen Tuuli kulta...

    Lähemmäs, vapaus,
    lähemmäs sua...

laulavat elävät silmät kuolleissa ikkunoissa.

28

LEIKKI.

"Enhän minä meinannut varastaa, se oli leikkiä vain, sellaista lapsellista leikkiä... ja että sellaisesta pitääkin joutua tällaiseen kauheaan paikkaan, kuin tämä vankila... kyllä tämä on hirveä paikka, ja tällaiset liinaiset hynttyyt ovat antaneet ylleni — ovatkos nämä ihmisvaatteita, ja tuollaista sianruokaa täällä pitää syödäkin."

Noin "passarini" alkaa joka-aamuisen valitusvirtensä selliäni siivotessaan. Osaan sen jo ulkoa, ja oppositiohalusta alan väittää, etteivät ne hynttyyt ole likaiset ja että niitä sopii pestä ja että velli on keitetty kunnollisista jauhoista ja että vankila on vankila eikä palatsi, täytyy kestää.

Sitten levy muuttuu: hänen on niin ikävä poikaansa, kahden vuoden ikäistä lasta, jonka poliisit veivät lastenkotiin. Mies on rintamalla... Koti on pommitettu hajalle, talon isännöitsijä on ottanut kaikki heidän tavaransa haltuunsa vuokravelasta. Koko elämä on nurin ja lopussa, mieskään ei ole käynyt häntä katsomassa... eikä kukaan huolehdi pikkupojusta. Ja täällä hänen täytyy olla.

Hän pyyhkii kyynelensä vanhasta vangin paidasta reväistyyn tomurättiin, ojennan hänelle paperinenäliinan ja lohdutan — ja alistun kuulemaan hänen tarinansa taas uudemman kerran.

Oli kaksitoistavuotiaana lähtenyt maailmalle toisten palvelukseen ja kaksikymmentä vuotta palvellut herrasväissä uskollisesti ja rehellisesti. Sitten joutui naimisiin metallityöläisen kanssa, kun lapsi oli tulossa — eihän sitä muuten olisi viitsinytkään, ansaitsi hyvin jossain ravintolassa... Sitten mies joutui sotaan, ja hän jäi yksin. Mutta kaikki oli niin hyvin. Sai avustusta 1.600 markkaa ja aseveljiltä vuokra-avustusta vielä viisisataa. Toisen huoneen oli vuokrannut tarjoilijattarille, niin että asunto oli melkein ilmainen. Eikä hänellä koskaan ennen ollut ollut niin vapaata ja mukavaa ja huoletonta ja niin paljon rahaa yhtaikaa, eikä tarvinnut muuta tehdä kuin pitää huolta pojusta ja itsestään, kun miehen äiti lähetti miehelle paketit, jopa hankki hänellekin voita ja lihaa. Eikä hän koskaan käynyt ulkona honglaamassa muitten miesten kanssa, niinkuin toiset naiset, jotka kävivät ryyppäämässä lomalaisten seurassa. Hän oli aina kolona pojun kanssa.

"Mutta mikä pahus teidät sitten saattoi varastelemaan?"

No, kun hänen oli niin ikävä ja kun hän aina oli yksin lapsen kanssa ulkona ja kävi välistä vain ostoksilla jättäen lapsenvaunut kaupan ulkopuolelle ja sitten hän kuljetti paketit kotia vaunuissa. Mutta kerran Tempossa hän oli pilanpäiten aivan leikiksi ottanut tiskiltä pari leikkikalua, eikä myyjätär ollutkaan huomannut. Ja sitten hän oli toiste tehnyt samoin ja pistänyt tavarat lapsenvaunuun. Ja se oli ollut niin hauskaa olevinaan. Oli kertonut siitä kotona tarjoilijattarillekin ja eräälle rouvalle, jonka kanssa oli tutustunut puistossa, ja sitten olivat kaikki yhdessä menneet kauppaan ja puhutelleet myyjättäriä siksi kuin joku heistä oli näpistellyt tavaroita, ja kukaan ei voinut keksiä, kun ne pistettiin lapsenvaunuihin. Ja sellaisia lapsellisia tavaroita he vain olivat ottaneet, mutta sitten viimeksi hän oli uskaltanut ottaa pari hametta ja hopeaketun, ja muilla tytöillä oli paljon enemmän. Mutta kaikki hän oli antanut takaisin poliisille viimeistä leikkikalua myöten, eikä hän ollut niitä tavaroita mihinkään myynyt, vaan lahjoittanut anopillensa, ja itse pitänyt hopeaketun, ja kaikki hän oli antanut etsiville takaisin ja kaikki hän oli puhunut poliisille. Myöskin niistä muista, mitä he olivat ottaneet, ja nyt he ovat kaikki täällä vangittuina ja ne toiset ovat niin vihaisia, koska hän oli kaikki kertonut poliisille. Ja hän oli vain tahtonut, että poliisi käsittäisi, miten rehellinen hän on, ja senvuoksi hän oli kertonut myös kaikki niistä muista. Ja sitten se rouva, joka hänen kanssaan oli lapsineen kulkenut puistossa, sekin oli hänelle kertonut ja kehunut, että hänen miehensä on työpaikastaan varastanut monen kymmenen tuhannen markan edestä ja kantanut kaikenlaista tavaraa kotia, ja senkin hän oli kertonut poliisille, ja poliisi oli sitten pidättänyt rouvan ja hänen miehensäkin. Ja nyt kaikki kutsuvat häntä ilmiantajaksi, eikä hän kumminkaan pahaa tarkoittanut, vaan puhui vain poliisille mitä rouva itse oli puhunut hänelle... kun hän tahtoi olla niin rehellinen, ja kyllä kai tuomarit sen huomaavat, miten rehellinen hän on...

Minä en ollut siitä oikein vakuutettu, ja minun auttamaton myötätuntoni noita passareitani kohtaan oli asetettu aika kovalle koetukselle... kysyin sitten, päästäkseni kiusallisista kommentaareista, miten hän oli kiinni joutunut.

Sitä hän ei käsittänyt, mutta kun hän oli joskus pitänyt sitä hopeakettua — se oli niin lämmin ja sopi hänelle kovasti hyvin — niin kai joku talosta oli sen huomannut ja ilmiantanut hänet, se talonmiehen muijakin oli niin kova kaikesta selvää ottamaan ja aina jotain sanomaan hänestä... Mutta hän oli niin kovasti, kovasti rehellinen ja puhui kaikki. Ja voi kun tästä pääsisi pois, ei tää ole kuin koiranelämää tässä kauheassa paikassa, ja sellaista sianruokaa, ja vartiat ovat niin kauheita...

Taaskaan en jaksanut pidättäytyä ja selitin, että mielestäni vartiat ovat olleet ystävällisiä hänelle, kun neiti H. ja pastori ovat luvanneet ottaa selvää hänen lapsensa voinnista ja hän on saanut puhtaat sänkyvaatteet ja saa sentään vapaasti käydä minunkin sellissäni, sensijaan että toiset liikkumatta neulovat ja parsivat kopeissaan...

Hän katsoi minuun epäluuloisesti, ja otaksuin jo menettäneeni hänen luottamuksensa, koska hän kävi vähäksi aikaa sanattomaksi... mutta ei mitään — valitustulva jatkui... Sain kuulla yhä enemmän yksityiskohtia hänen "leikistään" ja hänen suuresta rehellisyydestään poliisia kohtaan, ja minun piti lakkaamatta arvata, pääsisikö hän ehdolliseen vapauteen vai saisiko hän kuusi kuukautta ja pääsisikö istumaan sen vesileipäläisenä...

Ja sitten tuli se päivä, jolloin hänen asiansa tuli esille raastuvassa. Lupasin hänelle "potkut perään" ja annoin mukaan eväsvoileipiä ja lupasin pitää "peukkua" hänen puolestaan — se kaikki kuuluu asiaan, kun passarini lähtevät raastupaan tuomiota saamaan... olen luonut siitä tradition. Eräskin passarini huomautti minulle, kun olin unohtanut antaa hänelle eväsleivät, että eikö rouva tykkääkään hänestä, kun ei antanut voileipää mukaan raastupaan, niinkuin kuuluu antavan muille. (Se ei ollenkaan ole laillista, mutta aina minä olen yrittänyt pistää heille leipää taskuun omista kotieväistäni, ja vartiatädit eivät ole sitä näkevinään...)

Mutta leikkiläiseni tulikin raastuvasta sangen kiukkuisena takaisin. Ja naurahti hyvin ilkeänä: tuon "tuttavan rouvan" mies oli tuotu vangittuna oikeuteen, mutta siellä oli käynyt selväksi, ettei hän ollutkaan varastanut mitään toimipaikastaan ja että hänen rouvansa oli vain kehuakseen puhunut miehensä besorgaavan, vaikka hän oli työpaikan omistajan luvalla saanut käyttää erinäistä romua, ja mies vapautettiin...

Leikkiläinen oli pahalla päällä: mistä hän sitä olisi voinut tietää, hän oli vain "kaikki kertonut poliisille", mitä tiesi. Ja samaten eräs toinenkin nainen oli päässyt vapaaksi, vaikka hän oli "luullut senkin varastaneen" ja ilmoittanut siitäkin poliisille. Ja tuomari oli ollut hänelle vihainen, eivätkä ne etsivät ollenkaan puolustaneet häntä, vaikka olivat luvanneet, jos hän kaikki puhuu. Asia oli lykätty, kun ne poliisitkin olivat olleet "noloja".

Minä selitin hänelle sitten jo sangen kylmäkiskoisesti, että jos tekee ilmiantoja, niin ei nyt ainakaan paikkaansapitämättömiä...

Alkoi paha poru, kun kaikki ne muut tytöt ovat hänelle nyt vihaisia ja sortavat häntä ja syyttävät häntä, että hän muka olisi koko leikin alkuunpannut, vaikka kaikki olivat yhtä paljon mukana, ja se pojukin kun on siinä lastenkodissa, ja kyllä tämä on niin kauhea paikka, eikä olisi koskaan luullut sellaiseen joutuvansa, kun oli ollut niin rehellinen palveluksessa, etkä koskaan ottanut mitään, vaikka olikin tilaisuuksia, eikä muita keittiössä syöttänyt kuin omaa sulhastaan.

Ja tämä valitusvirsi alkoi heti aamuisin, kun hän pääsi selliini vettä tuomaan, ja sitä kesti joka päivä joka tilaisuudessa. Olin jo tottunut tällaiseenkin ja ajattelin, että ehkä se tekee niille hyvää, ja koetin kestää, sillä se olisi raukalle ollut aika isku, jos olisin pyytänyt itselleni toista passaria.

Tuli pommitukset, makasin tuskissani sairaana... Leikkiläinen ei minua paljonkaan huomannut, raivosi aina vain sitä kauheata paikkaa ja hirveitä vartioita ja kaameata ruokaa ja pojua lastenkodissa ja haisevia hynttyitä ja sydämetöntä pastoria ja johtajaa... Hän naureskeli vain silloin, kun hän välkähdys silmässä kertoi sellikaveristaan, joka oli varastanut kymmeniä tuhansia ja onnistunut kätkemään ne...

Minä kysyin häneltä kerran, eikö hän yhtään ihmetellyt, etten minä ollenkaan valittanut, vaikka olin tuomittu elinkaudeksi kuritushuoneeseen.

Hän katsoi minuun ihmetellen, aivan kuin näkisi minut ensi kertaa: "Mutta se on rouvalle vain kunniaksi..."

Minä nauroin niin, että kipeä selkäni tuli vielä kipeämmäksi, ja päätin sittenkin sietää leikkijäistäni.

Taas tuli hänen asiansa esille... Potkut ja peukun pitelemiset ja voileipä...

Hän palasi raastuvasta hurjana, raivosta poraten, ja valitti — unohtaen pelätä vartiatätejä — että kelvottomat tarjoilijatytöt olivatkin ilmiantaneet hänet eikä talonmiehen vaimo... Nuo samat tarjoilijattaret, jotka asuivat hänen luonaan ja olivat olleet mukana näpistelemässä ja olivat kateita, koska hän oli onnistunut saamaan hopeaketun, ja heillä oli vain pikkutavaroita... sellaisetkin ilmiantajat ja poliisinpalvelijat ja kehtasivat vielä syyttää häntä... kelvottomat, jotka juoksivat kaiken kertomaan poliisille, kun olivat joutuneet näpistelystä kiinni. Ja tuollaiset saivat kaikki panna saaliinsa hänen pojunsa vaunuihin ja tuollaisia hän oli viitsinyt ottaa mukanaan. Ilmiantajat...

Yritin vaatimattomasti huomauttaa, että hänkin oli ilmiantanut, jopa syyttömiäkin... Mutta hän ei kuunnellut minua, hän raivosi vain, miten kauheata kaikki oli, miten hän olikaan joutunut niin hirveään vankilaan leikillä, vain leikin vuoksi, Ja tuomarikin oli ollut hänelle kalskea. Luulinko minä, että hän pääsisi ehdonalaisella tahi vesileivällä, kun tuo pojukin on niin pieni ja mieskin on rintamalla.

Minä yritin huomauttaa, että tuolla "tuttavalla rouvalla", jonka hän oli ilmiantanut kutsuttuaan hänet ensin mukaansa, oli kuusikuukautinen lapsi... rintalapsi...

Hän ei kuunnellut minua, vaan jatkoi edelleen omaa virttään, miten kauheita ihmiset olivat ja miten kauhea talo tämä oli, ja pappikin oli niin kauhea eikä lohduttanut ollenkaan, ja kyllä hän vielä näyttää...

Enkö minä sentään luulisi, että hän pääsisi ehdonalaisella, kun hän oli palauttanut kaikki varastamansa tavarat...

"Juuu", minä sanoin, tuijottaen kattoon, "kyllä kai..."

Ja sitten hän taas saisi nostaa miehensä palkan ja ottaa pojun pois lastenkodista, ja mies tulee lomalle ja hän laittaa uuden kodin...

"Juuuuuuu", minä sanoin, "... niin ikään..."

Hän sai kolmen vuoden tuomion.

Hän hävisi Hämeenlinnaan, kuten muutkin passarini.

Hänellä oli mukanaan povellaan pojunsa pikkuinen sukka... en voi unohtaa sitä sukkaa.

29

HÄN EI TUNTENUT MINUA.

Helsinkiläinen arkitarina.

"Passarini" saavat tuomion ja häviävät aina Hämeenlinnaan, ja jonakin aamuna tuo vartiatäti taas uuden tytön koppiini. He niiaavat ihmisiksi ja sanovat nimensä ja tervehtivät kädestä pitäen, ja taas rullautuu uusi ihmiskohtalo silmieni eteen.

Hän oli vanhahko nainen ja tällä kertaa taas sikiönlähdettäjä. Pieni, laiha, kalpea helsinkiläinen myyjätär. Mies valtion työpajassa, kaksi poikaa rintamalla, pikkulapset kotona. Kaksi huonetta ja keittiö — yksi huone vuokrattuna koululaisille — ikkunat rikki pommituksesta, halot itse kannettava ylös, ruoka laitettava, kun tulee kotia työstä ja pojillekin lähetettävä paketteja rintamalle.

Hyvin on tultu toimeen viime vuosina ennen sotaa. Nyt on menetetty melkein kaikki säästöt mustille markkinoille, kun pojista ei saa avustusta. Niitten palkka lakkasi tulemasta, ja pojille täytyy kumminkin lähettää paketteja... ovat nuoria ja hintelöitä. Siksi hänenkin täytyy olla työssä... kun eivät vaan talossa kuulisi, minne paikkaan hän on joutunut... voi sitä häpeätä, ja kun vanhempi tyttökin oli partiolaisena yhdessä presidentin tyttären kanssa...

Ja sellaisesta asiasta hänkin on vankilaan joutunut — väärän ilmiannon takia!

Oli kotoisin Nurmijärveltä, ja yksi Nurmijärven tyttö oli täällä silittäjänä ja samalla trokasi voita ja sianlihaa. Sitä sitten täytyi ostaa, ja se oli muutenkin raato ihmiseksi ja oli varastanut jostain liinavaatteita ja tuonut ne hänen luokseen kauppaan, eikä hän tiennyt, mitä siinä paketissa oli, kun poliisi tuli pakettia hakemaan, niin hän antoi sen pois ja sanoi, mistä oli saanut. Siitä trokari vihastui ja uhkasi kostaa. Ja kostikin.

Oli vielä kolmas nurmijärveläinen tyttö, ja se oli ravintoloitsija — varakas ja hieno. Oli joutunut onnettomuuteen saksalaisen kanssa, sellaisen roikaleen upseerintapaisen kanssa, joka oli väkisin tupannut itsensä viereen... Sillä oli muitakin tyttöjä kaupungissa. Mihin hän olisi joutunut tuollaisen lapsen kanssa, ja terveyskin oli huono. Oli sitten valittanut asiastaan trokarille ja kysynyt siltä neuvoa.

Ja trokari oli puolestaan kerran puhunut kertojani kanssa yleensä lähdettämiskonsteista, kuten naisten kesken puhutaan, ja kertojani oli puhunut, mitä konsteja hän oli kuullut. Nyt oli trokari pyytänyt häntä eräänä iltana luokseen tapaamaan sitä onnetonta ravintoloitsijaa, ja siellä sitten oli yhdessä neuvoteltu ja menty sittemmin ravintolaan illalliselle. Hän oli kumminkin puhunut vain sellaisista kotikonsteista ja sitäpaitsi neuvonut kääntymään lääkärin puoleen... ja oli syöty illallista ja ryypätty kahvia.

Eikä hän sen enempää asiasta tiennyt ja oli sittemmin vain kuullut, että asia oli onnistunut, — kunnes eräänä päivänä poliisit tulivat häntä hakemaan ja toimittamaan kotitarkastusta hänen luonaan.

Trokari oli ilmiantanut hänet sekä tuon ravintoloitsijan sikiön lähdettämisestä. Mutta sitä ennen oli trokari kiristänyt ravintoloitsijalta kymmenentuhatta markkaa palkkiokseen lähdettämisestä sekä vielä lisääkin, uhaten muuten ilmiannolla ja sitten suututtuaan kertojalle oli tosiaankin tehnyt sen ilmiannon, vaikka siitä itsekin joutui, vastaamaan.

Poliisitutkinnossa passarini oli kieltänyt syyllisyytensä, eikä sanonut tuntevansa eikä muistavansa koko ravintoloitsijaa — mistä sitä kaikkia ihmisiä muistaa, jos on joskus istunut yhdessä ravintolassa...

Hm... hm... eikö sentään olisi parasta tunnustaa, miten koko asia oli...

Kun ei siinä ollutkaan mitään, ja kun en tiedä, mitä tuo ravintoloitsijakin on sanonut...

Asia tuli esille... Potkut ja peukalonpito puoleltani sekä tuo voileipä, kun eivät saa koko päivänä ruokaa siellä raastuvassa ja joutuvat kuulemma istumaan pienissä kopeissa koko päivän.

Hän tuli säteillen illalla raastuvasta... Tuo ilmiantajatrokari oli tehnyt itsensä syypääksi kiristykseen, ja ravintoloitsija "ei tuntenut minua enkä minä tuntenut häntä..." Kuinka voitaisiin tuomita, kun eivät tunne toisiaan... Hän oli niin tyytyväinen, ja kuulin, miten hän käytävässä selitti vartioille: "Hän ei tuntenut minua, enkä minä tuntenut häntä". Ja asianajaja sanoo, että juttu menee plöröksi...

Seuraavana päivänä selitti hän kävelemään lähdettäessä muille onnettomuuskavereilleen: hän ei tunne minua, enkä minä tunne häntä... asia on selvä. Ja hän levitteli onnellisena käsiään.

Asia tuli uudelleen esille. Potkut ja peukalo jne. Hän palasi hieman alakuloisena. Trokari kuuluu asuneen yhdessä jonkun miehen kanssa, ja tuo mies oli todistanut, että syytetty oli käynyt trokarin luona ja tavannut siellä ravintoloitsijan ja että luultavasti silloin se oli tehty... Ja sittemmin olivat istuneet yhdessä ravintolassa.

— Mutta minä en tunne häntä, eikä hän tunne minua, — Ja asianajaja oli kehoittanut hankkimaan todistuksia, joilla jäävättäisiin tuo mies, koska mies oli asunut yhdessä trokarin kanssa ja nukkunut samassa sängyssä. Asia lykkääntyi.

Passarini oli jo levottomampi, mutta selitti pitkin käytäviä, että miespuolinen leipäsusi ei kelpaa todistajaksi ja että ravintoloitsijalla oli ollut esitettävänä lääkärintodistuskin siitä, että hän oli sairas ja että hänelle joka tapauksessa olisi pitänyt tehdä se toimitus, ja värssyn loppuna oli: minä en tunne häntä — hän ei tunne minua.

Oli minulla kestämistä. Häntä vaivasi jokin siinä jutussa ja yhä uudestaan ja uudestaan hän alkoi tiedustella mielipidettäni. Aamulla pesuvettä ja aamuvelliä tuodessaan hän selvitteli asiaansa: minä en tuntenut häntä, hän ei tuntenut minua. Kun astiat oli pesty ja lattia lakaistu, alkoi tiedustelu: eikö rouva luule, että vapautetaan, kun hän ei tuntenut minua, enkä minä tuntenut häntä... ja samaa hän hoki sellitoverilleen sukkia parsiessaan, ja aina sitä puhetta riitti.

Taas tuli asia esille. Todistajaa, trokarin rakastajaa, ei jäävätty, kun ei ollut tarpeeksi todistajia, että he olivat eläneet kuin mies ja vaimo, vaikka asuivatkin samassa huoneessa. Sitäpaitsi olivat etsivät todistaneet, että passarini oli sanonut olevansa valmis maksamaan heille 5.000 markkaa, jos vain pääsisi kotiin... kun odotti poikaansa rintamalta.

Niin hän oli sanonutkin, hän kertoi, sielunsa hädässä, kun ei ollut nähnyt poikiaan ja pelkäsi, mitä nekin sanoisivat, kun äiti on vangittuna tällaisesta asiasta...

Asia oli käynyt tuskalliseksi... hän toisti lakkaamattomasti sitä lausettaan: hän ei tuntenut minua, enkä minä tuntenut häntä, kunnes minä vihdoin sanoin hänelle suoraan, että hän sangen suuresti pilaa asiaansa toistaessaan sitä toteamusta. Kuu hän levittelee käsiään ja sanoo: hän ei tunne minua, minä en tunne häntä, niin kaikille jää tunne, että hän varmasti on syyllinen ja koettaa vain päästä asiasta, salaamalla tuttavuuttaan. Hänen pitäisi vähemmän hokea sitä — muuten kukaan ei enää uskoisi hänen syyttömyyteensä...

Hän lensi punaiseksi ja kiitti minua huomautuksestani. Ja hiljeni kokonaan.

Asia tuli esille. Itkua ja pelkoa, ja potkuja ja peukkuja — eikä mikään auttanut. Päätös oli puolitoista vuotta kuritushuonetta. Ravintoloitsija pääsi kokonaan vapaaksi lääkärintodistuksen nojalla, ja ilmiantaja ja kiristäjä sai vain 8 kuukautta.

Asia meni hoviin, passarini pyysi päästä vapaalle jalalle, ja hovioikeus vapautti hänet... Hän oli huumaantunut onnesta.

Hovioikeus ei onneksi nähnyt häntä eikä kuullut hänen sanovan: Minä en tuntenut häntä, eikä hän tuntenut minua.

Perheen viimeiset säästöt menivät asianajajalle, lisäksi radio ja gramofonikin. Ja pojat jäivät rintamalla ilman paketteja ja pikkutytöt ilman kesähameita... Kun ei vain talonmiehen emäntä olisi saanut tietää, missä perheen äiti niin kauan oli lomalla.

Kirottu olkoon sota, kymmenesti kirottu, sanoi passarini, kun hän sai tuomion.

Kirottu olkoon sota, sanoivat kaikki ne naiset, jotka lähetettiin Hämeenlinnaan ja jotka olivat kiltisti auttaneet minunkin elämääni yksinäisessä sellissäni.

Olin saanut katsahtaa heidän elämäänsä. He olivat avanneet minulle selkosen selälleen sen ikkunat ja ovet ja paljastaneet luonteensa kaikki mutkat sekä yksinkertaiset ongelmat.

Kaikkivaltias vapaus, ihmisyyden aamunkoitto, anna minulle valtaa järjestää heidän elämäänsä!

30

UHKEA TYTTÖ.

Hän oli kuin ruusunnuppu, pakahtumaisillaan, puhkeamaisillaan — 18-vuotias karjalaistyttö. Ruskeat kiharat ja villit, viekkaat silmät, ja suu, joka tiesi liian paljon ja puhui vielä enemmän.

... ja että mistä syystä hän on vankilassa.

Hän vastasi iloisen ylpeänä, päätä nakaten: "No kun mulla oli 18 elintarvekorttia..."

Myöhemmin kuulin vartioilta, että sillä taisi olla paljon muutakin — vielä arvokkaampaa kuin kortteja — ja vuoden tuomio päälle päätteeksi.

Hänen vartalonsa hyllyi terveyttä ja elinvoimaa, ja hänen nopeat jalkansa tanssivat pitkin käytäviä. Hänen jokainen liikkeensä selliäni pestessään oli kuin nuoren pantterin — sulava ja voimakas... Kun on välilöissä kokkien ja "tisurien" kanssa, niin pysyy aina kunnossa, selitti hän, opettaen minulle vankilan "taktiikkaa".

Hän taisi kaikenlaista ja tiesi kaikenlaista. Hän kutoi mattoja, laittoi patjoja, neuloi, maalasi. Vanha venäläinen taiteilijatar oli opettanut häntä maalaamaan kahvipannunmyssyjä ja laittamaan mitä ihmeellisimpiä nukkeja. Hänellä oli väriaistia, kuten kaikilla karjalaisilla, ja väri-iloa sekä elämäniloa. Hän oli ainoa passareistani, joka ei koskaan valittanut, vaan koetti järjestää itselleen elämän parhain päin. Eikä noin vain vaistomaisesti, vaan hänellä oli aivan oma elämänfilosofiansakin: "Aikoinaan tämäkin loppuu..."

Hänen lahjakkuutensa tietojen hankkimisessa oli ilmiömäinen, Hän tiesi kaikki, mitä ikinä vankilassa tapahtui: uusien tulokkaitten nimet ja asiat olivat hänellä rekisteröityinä ennenkuin kukaan muu niitä oli nähnytkään ja ennenkuin hän itsekään oli nähnyt niitä, — vaikka hän oli lukkojen takana selliinsä suljettuna. Mutta hän osasi kaikki sähkötykset ja koputukset ja ikkunakonstit ja kirjeenvaihtokikat. Hänellä oli kuulemma kokonainen tupakkavarastokin, vaikka tupakanpoltto naisten puolella on mitä ankarimmin kielletty. Ainakin hän kehui itsellään olevan — minun suureksi kauhistuksekseni.

Hän ei koskaan lakannut katsomasta minua säälinsekaisella halveksunnalla huomattuaan avuttomuuteni ja kuuliaisuuteni vartiatätien edessä. Se ei hänen mielestään ollenkaan vastannut yhteiskunnallista asemaani, joka olisi oikeuttanut minut mitä hurjimpiin seikkailuihin tottelemattomuuden tiellä.

Muutama päivä sen jälkeen, kun hän oli tullut siivoojakseni, istuutui hän sänkyni laidalle, asetti jalan toisen päälle, pisti tupakaksi ja tarjosi minullekin.

Kun minä varmasti ja ehdottomasti kieltäydyin tupakasta ja vielä ehdottomammin kielsin häntäkin polttamasta sellissäni ja aivan pätevästi selitin, ettei minun vuoteelleni pyytämättä istuta eikä varsinkaan nuorelle ihmiselle erittäin sopimattomassa asennossa, oli ystävyytemme saada aika kolauksen. Mutta hän anto: minulle kumminkin anteeksi, koska olin sellainen kirjailijatar... Missä olisinkaan voinut ihmistavoille oppia.

Suuri avuttomuuteni vankilaelämän käytännöllisen puolen suhteen säälitti ja suorastaan puistatti häntä. Se laski vähitellen vankan pohjan ystävyydellemme, joka johti siihen, että me vähitellen rupesimme keskustelemaan hänen elämänkatsomuksestaan ja tulevaisuusnäköaloistaan. Hän uskoi minulle luottamuksellisesti, että ensimmäisenä iltana, kun hän pääsee vapaaksi — mihin ihanaan iltaan oli enää muutama kuukausi — hän lähtee kaverin kanssa Torniin ja ryyppää itsensä oikein sinipunaiseen humalaan.

Tästä tuli sitten vakavien keskustelujen alituinen aihe ja seurasi elämänkatsomusten vakava puntarointi, joka vähitellen johti siihen, että hän ilmoitti minulle juhlavasti sittenkin päättäneensä lähteä kotiin Karjalaan ja jättää tuon sitsin Tornissa pitämättä.

Ja kun minä sitten tarpeeksi olin selvittänyt hänelle hänen taiteellisia käsityötaipumuksiaan, päätettiin, että hän palattuaan Sakkolasta äitimuorin luota hakisi itselleen taas vaikkapa samanlaisen juoksutytön paikan kuin missä hän oli ollutkin — miinus 18 elintarvekorttia — ja että hän sitten ehkä pyrkisi Ateneumiin opiskelemaan iltaisin taidekäsityötä ja sen sellaista. Selitin, että hänelle nuoruutensa vuoksi kyllä annettaisiin anteeksi pieni vankilahairahdus, kun sitten vain koettaisi kovasti tehdä työtä ja valita parempaa seuraa ja lakkaisi polttamasta ja ryyppäämästä, sillä oltiin yhtä mieltä siitä, että piirustaminen ja kutominen ja uusien mallien sommittelu oli hauskempaa kuin ryypiskely poikien kanssa.

Ja sitten syytettiin yhdessä sotaa kaikista nurinkurisista yhteiskunnallisista oloista ja asioista ja siitä, että tuo ainoa kunnollinen poika oli aina rintamalla niin että elämälläkään ei senvuoksi ole ollut väliä...

Ja niin sitä sitten aina ruvettiin suunnittelemaan elämää eteenpäin, kun hän kuurasi lattiaani suurella innolla ja taidolla — kunnes eräänä päivänä tuli punaisena selliini ja kertoi joutuvansa johtokuntaan ja mahdollisesti karhunkoppiin, koska oli ollut ikkunassa ja huudellut pojille.

Neuvoin pyytämään anteeksi ja lupaamaan parannusta vartiatädeille, mutta siinä taisi olla jo mitta täysi ja ylitsekin vuotanut... Joka tapauksessa hän nakkasi päätään ja kieltäytyi pyytämästä anteeksi, ja karhunkoppiin hän joutui.

Neljän vuorokauden päästä hän sieltä sitten palasi itsepäisempänä ja uhkeampana kuin ennen, ja minun täytyi taas alkaa aivan alusta ne piippu-unelmamme. Ja tulos oli, että hän vannoi ja lupasi olla siivosti loppuaikansa, jotta pääsisi "kirjoituksella" vapaaksi. Ja huomioon ottaen sen työnpaljouden, jonka hän oli vankilassa suorittanut, hänelle oli sitten luvattukin vapaaksi pääsy kolme kuukautta ennen määräaikaa.

Mutta eräänä päivänä kuului sellini oven takaa kaamea huuto ja tappelu. "Uhkea tyttö" oli tapellut "tisurien" kanssa ja käyttänyt sellaista kieltä, että vartiatkin olivat pyörtyä. Siitä tuli neljä päivää karhunkoppia, sillä hän ei pyytänyt anteeksi, koska "tisuri" oli häntä loukannut, vaan lupasi repiä siltä silmät päästä niin pian kuin siihen tilaisuuden saa. Ja hänen silmänsä salamoivat häikäiseväsi ja sangen vaarallisesti.

Minä vetosin jaloihin, yhteisesti tehtyihin päätöksiin, joissa kaikissa hän sanoi pysyvänsäkin, mutta toimenpiteistä "tisurin" suhteen, niistähän ei ollutkaan ennakkopäätöstä. "Minulla kun on sellainen luonne, että se menee suoraa seinää ylöspäin, jos sikseen tulee, ja kun muorini antoi mua kerran pahanpäiväisesti selkään, niin katon harjalla minä kaksi vuorokautta istuin, enkä ollut vielä kuin kahdeksan vuotta."

Oliko hänellä ystäviä? Oli tuttuja. Se poika rintamalla oli hänet jo kai unohtanut, eikä siitä ollut väliäkään... ei hän tarvinnut ystäviä ja huolehtijoita, kyllä hän itsestään huolehtii ja toimeen tulee kun "konstit" osaa.

Ei ollut uhkeassa tytössä pienintäkään pelkoa toimeentulon eikä tulevaisuuden suhteen — ylpeä, itsenäinen nainen. Eikä häntä kuulemma pojatkaan petä — jollei muuta niin mukiloi heidät niin että muistavat. Eikä hän vähästä poraa.

Eräänä aamuna tuotiin selliini uusi "passari".

"Uhkea tyttö" oli mennyt. Vankilassa ei ole jäähyväisiä, eikä saa olla tunteita kanssavankeja kohtaan. Vanki on paketti. Sen on lähdettävä siinä silmänräpäyksessä, kun vapauskäsky tulee, sillä toisille vangeille ei tahdota antaa tilaisuutta yhteyteen muun maailman kanssa vapauteen lähtevän välityksellä. Siksi ne ihmispaketit tulevat ja lähtevät huomaamatta.

Olin kovasti pahoillani, kun niin monet hyvät opetukset jäivät "uhkealle tytölle" antamatta, mutta viisas vartiatäti pudisteli päätään. Kyllä hän pian on täällä taas. Tuollainen ei maailmalla pysy. Vähänkös niitä on täältä nähty lähtevän lupauksineen — ja palanneet ne ovat. Ne ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia.

Minä haukuin hänet mustaksi pessimistiksi ja ihmisvihaajaksi ja julistin uskoani "uhkeaan tyttöön" ja hänen lupauksiinsa.

Muutaman viikon päästä tuli vartiatäti selliini ja katseli minua hieman säälivästi: "Nyt se teidän 'uhkea tyttönne' tuli takaisin."

Olin kauhistunut. Mistä syystä? Mitä sille oli tapahtunut? Ei vartia tiennyt, eikä tyttökään ollut puhunut.

Mutta yksi valopilkku oli asiassa: tyttö oli pyytänyt tulla sijoitetuksi kolmanteen kerrokseen, mahdollisimman kauas minusta, ja oli rukoillut, ettei minulle puhuttaisi, että hän uudelleen on joutunut linnaan. Kiistakaverini, vartiatäti, ei jaksanut olla kertomatta, mutta muut pitivät lupauksensa.

Hän oli kuukauden vankilassa ja vapautettiin sitten uudelleen, enkä ole koskaan tullut tietämään, miksi hänet oli vangittu. Mutta voin kuvitella, että hänet ehkä jonkun razzian yhteydessä pidätettiin epäiltynä, koska hän kerran oli äsken tullut vankilasta.

Nyt on kahdeksan kuukautta kulunut, eikä hän enää ole palannut hirmulaan. Ehkäpä ne "päätökset" kumminkin hieman auttavat.

Mutta mikä valtava ihmisaines, jos häntä vertaa kalpeisiin, suojattuihin, lahjattomiin perhetyttöihin, jotka koskaan eivät ole elättäneet itseänsä eivätkä ajatelleet yhtään itsenäistä ajatusta. 12-vuotiaana hänet heitettiin maailmalle jostain tuolta Karjalan mökeistä, ja siitä lähtien hän oli saanut tapella maailmaa vastaan. Eipä ihmekään, että häneen oli kasaantunut aika, tavalla raakuutta, kuten vartiat väittivät. Hänen oli nähty alasti "kirmailevan" toisen tytön kanssa... eräs vankilan tauteja, joka sille on yhteistä elegantin taiteilija- ja diplomaattimaailman kanssa. Ja hänessä oli salattua hellyyttä ja auttavaisuutta saamattomia poliittisia kohtaan, joitten ei tarvinnut hankkia itselleen kahdeksaatoista elintarvekorttia ja sittenkin joutuivat vankilaan.

Miten elämä tulee hoitamaan tuon "uhkean tytön"?

31

TÄTI RESSUKKA.

Hän oli pikkuinen, pyöreä ja pehmeä ja rullasi "tisurina" nopeasti pitkin käytäviä siitä huolimatta, että ikääkin oli jo yli viisikymmentä vuotta.

Hän sujuttautui jollain tavoin ylivartian suosiollisella avulla minunkin sellini siivoojaksi edelläkävijänsä, sikiönlähdettäjän. hävittyä Hämeenlinnaan.

Ei tätiressukalla minusta ollut muuta kuin suurta vaivaa tisurityön lisäksi, sillä jouduttuani kuritushuonevangiksi ilman pakettioikeutta hävisivät kaikki ne pikkuherkut, joilla siihen saakka olin voinut hieman ilahduttaa "passareitani". En voinut sanoa muuta kuin tyhjiä kiitoksia vain, kun hän polvillaan pesi lattiaani ja pyydysteli kirjaläjieni väliltä pitkäkoipisia hämähäkkejä jutellen joka hämähäkille nuhteluja siitä, että uskalsi tulla sellaiseen selliin häiritsemään hänen rouvansa mielenrauhaa... "Kyllä minä sinulle pitkäkoipiselle pimeyden ruhtinaalle vielä näytän, vai tanssit sinä, synkkyyden siittämä, vielä peukaloni alla — sinä pitkäkoipinen pahus..."

Ja vaikka "Höykky", tuo taikauskoinen vartia, joka kaikki merkit ja taiat tietää, vakuuttikin, että hämähäkit merkitsevät vain onnea eikä niitä pitäisi hävittää, niin tätiressukka ei ottanut sitä uskoakseen, sillä lauloin hänelle Ristilukin kaikki sanat, ja se "Sibelius sieltä Järvenpäästä" itketytti tätiressukkaa kovasti, ja hän vannoi vihaavansa ja tappavansa kaikki hämähäkit... kaikkiko?... kaikki... en ruvennut tätiressukalle selittämään, paljonko niitä kaksijalkaisina löytyy ja missä.

Tätiressukka piti minusta ja lapsenlapseni pikku-Tuulin kuvasta, josta hän aina yritti pyyhkiä tuota olematonta pölyä ja minä sain kertoa tätiressukalle pikku-Tuulin kepposista, miten hän imee tyynyliinan pitsiä ja miten hän yrittää paeta hameisillaan talvella pihalle, vierien pikku "kiloillaan" kuin kerä maantielle päin niin pian kuin hoitajalta pääsee livahtamaan keittiöportaita alas, miten hän pesi salaa kylpyhuoneessa juuri äsken pestyt ja silitetyt alusvaatteensa ja miten hän aamuisin joi teetä mummin kanssa istuen pikkupallillaan mummin vuoteen vieressä.

Tätiressukka istui kyyhkysillään ja kuunteli... ja minäkin kuuntelin omaa ääntäni... kunnes vartia tuli ovelle ja ihmetteli, minne "tisuri" oli joutunut.

Olinpahan saanut jutella Tuulista kuin vanha mummi ikään. Sitäpaitsi tätiressukka oli joskus aikoja sitten käynyt maatilallani ja muisti koivukujani ainakin.

Kuinka hän huolehti minusta! Pöyhi olkipatjaani, puhdisti silakkani, koetti melkein itkusilmin saada minua syömään vellejä, joita en syönyt, pyyteli anteeksi keiton puolesta, kun ei siinä ollut perunoita, ja varmastikin kokosi siihen perunoita omasta annoksestaan, kunnes selitin etten ollenkaan tarvitse niin paljon perunoita ja suorastaan rupesin kehumaan tuota kamalaa soppaa, kun hänen kerran oli niin vaikeata tarjota sitä minulle. Kuinka hän suri, etten voinut syödä ruisleipää, ja kun makasin sappikivikohtauksessa, pyyhki hän salaa kyyneleitään. Ja kun en juonut aamuisin sokerivettä, suri hän niin haikeasti, että minun parina aamuna täytyi väkisin yrittää näön vuoksi maistella tuota hirveätä höyrypannusta tullutta vettä.

Mutta eräs asia oli, josta tätiressukka ei juuri puhunut. Se oli hänen juttunsa. Olin kuullut muilta, että häntä syytettiin vekselinväärennyksestä ja että hän jo toista kertaa oli samanlaisesta jutusta tuomittavana. Tuohan tuntui aivan fantastisella, ja vihdoin minä rupesin suorastaan utelemaan, miten hän vankilaan oli joutunut.

"Se on vain sellainen ruma juttu", sanoi hän ja siirtyi taas moittimaan vankilan suolattuja norsseja. Hän suorastaan kärsi siitä, että hänen piti "serveerata" minulle niin kamalaa kalaa, ja jos vankeinhoitohallitus — tahi mikä korkea virasto niitä kaloja vankilaan pyydystelleekään — tietäisi, miten tätiressukka heidän puolestaan häpesi...

Mutta minä en jättänyt kyselyjäni. Kaikki siivoojani olivat aina valittaneet jutustaan, ja olin saanut tehdä voitavani lohduttaakseni heitä. Ja tässä oli maailman mukavin tätiressukka ilman lohdutuksen tarvetta. Sain sitten vähitellen tietää, että hän usean vuoden oli ollut siivoojana Kansallispankissa. Aha, minä sanoin, siinähän te noihin pankkiasioihin perehdyittekin. Hän myönsi niin olevan, eikä kumminkaan selittänyt sen enempää.

Hänen miehensä oli kaatunut kapinassa v. -18 ja poika talvisodassa; hän oli aivan yksin maailmassa, asui Vallilassa kuten kaikki Helsingin siivoojatädit — huone ja keittiö hänellä oli, ja huone oli vuokrattuna "muutamalle miehelle".

Ahaa, ajattelin... "muuan mies", siitähän asia aina alkaa. Niin olikin. Sitten, päivää ennen kuin hänen juttunsa tuli esille raastuvassa, hän kertoi sen verran, että oli joutunut hieman väärentämään yhtä vekseliä sen "muutaman miehen" kanssa... kun piti jonkun kirjoittaa siihen, ja hän sen teki... ja kyllä hänen on siitä aikansa kärsittävä.

Ja näin hän vähin äänin hävisi raastupaan ja oli sieltä muutaman tunnin päästä takaisin..

Kuulustelin suurella jännityksellä, miten hänen oli käynyt. Tätiressukka pyöri iloisena sellissäni. Juu, hyvin kävi, oikein hyvin. Vain kaksi ja puoli vuotta! Ja täti loisti ja säteili mielihyvää. Kyllä hän sen ajan hyvinkin kestää — mitäs, kun tekee työtä vain, niin kyllä se aika menee kuin viheltäen, ja vuoden ja neljänneksen päästä hän on jo vapaana, ja kun hän varmasti kiltisti tekee työtä ja tottelee, niin ehkä pääsee "kirjoituksilla" aikaisemminkin. Hän kun osaa niin hyvin kutoa, ja kuulemma Hämeenlinnassa sellaisia tarvitaan, ja kyllä hänelle sitten aina hieman lisäruokaakin pistellään. Sanalla sanoen: kaikki oli hyvin tässä parhaassa mahdollisessa maailmassa, ja sitten kun vapaaksi pääsee, niin hän tulee rouvaa katsomaan Jokelaan...

Kysyin siitä "miehestä". Täti vastasi ohimennen, että hän sai neljä vuotta, ja pysähtymättä siihen aiheeseen hän jatkoi ruusuisia tulevaisuussuunnitelmiaan.

Kysyin sitten, kuinka suuri "se vekseli" oli. Taas täti vastasi vain ohimennen, että huomattavan suuri se oli, ja siirtyi jälleen muihin asioihin.

Myöhemmin kuulin hänen sellikaveriltaan, että vekseli oli siinä sadantuhannen korvilla, että rahoja ei ollut saatu takaisin ja että tätiressukalla siis oli sentään jotakin varattuna vanhojen päivien varalle, mistä kannattikin istua vankilassa. Mutta eihän se köyhää koskenut vain rikasta pankkia... resoneerasi tätiressukka, ja sitäpaitsi olihan se sitten, kuten hän sanoi, "rehellisesti ja reilusti kuitattu" vankilassaololla.

Eikä tätiressukka ollut hyvä vain minulle. Hän oli hyvä ja palvelevainen ja auttavainen kaikille. Hänessä oli niin valtava hyvityshalu kuin hän olisi ollut velkaa koko ihmiskunnalle... vaikka taisi asia olla päinvastoin.

Hänen ahkerat kätensä eivät milloinkaan levänneet. Harvoin hän oli väsynyt "tisurina" hosumisesta, mikä ei ole lainkaan helppo homma... saa kantaa vedet ja ruoat pariinkymmeneen selliin ja pari kertaa päivässä siivota loppumattomia käytäviä, pestä ruoka-astiat ja — kaikkein pahinta — tyhjentää erinäiset ämpärit. Nuoremmatkin "tisurit" kuuluivat iltaan mennessä väsyvän, mutta tätiressukka pyysi vielä parsiakseen minun sukkiani, ja kun ei niitä ollut, niin ennätti vielä parsia ja korjailla miesvankienkin sukkia.

Ja tätiressukka kävi kirkossa ja rukoili Jumalaltaan anteeksiantoa synneistään ja pyyhki kyyneleitään virsien aikana eikä tiennyt saarnasta mitään muuta kuin että "pastori puhui niin nätisti, niin nätisti, että itketti".

Ne tädin synnit olivat sentään niin pieniä, että tuskinpa Jumalakaan huomasi niitä ilman mikroskooppia, ja kai hänellä sodan ja murhien aikana pitäisi olla muutakin tekemistä kuin tutkia ja rangaista tätiressukan syntejä.

Joka ilta tätiressukka pysähtyi tuolini taakse ja sanoi hiljakseen: "Jumalan enkelit suojelkoot rouvaa..." ja väitti, että monet muutkin näin rukoilivat...

Vaikka minä selitinkin, että niillä enkeleillä on niin pahuksen paljon tehtävää rintamalla, etteivät ennätä Sörnäisten kuritushuoneelle.

32

DICHTUNG UND WAHRHEIT — SATUA JA TOTTA.

Apulaiseni ja huoltajani hävisi taas Hämeenlinnaan monin kyynelin hänen puoleltaan ja monin kiitoksin ja vieraskutsuin minun puoleltani... eihän tavoistaan mihinkään pääse! "Tulkaa käymään Jokelaan, kun pääsette vapaaksi... will you lunch with us tomorrow... tulisitteko teelle luokseni kello 5 huomenna..."

Jos tästä hengissä kotia pääsee, niin kyllä minulla eriskummallisia vieraita on tiedossa: kaikki vartiatätini ja kaikki varastyttöset ja sikiönlähdettäjät, jotka ovat "passanneet" minua vankilassa, ja ne, jotka kartanoani kutsuivat "kommunistipesäksi", lisäävät siihen kai vielä "varaspesän" ainakin, ellei vielä pahempaa. Miten ihanaa! Ja portille panisin sen plakaatin, josta jo lapsena uneksin: "Pääsy kielletty paitsi hyviltä ihmisiltä sekä koirilta ja kissoilta. Huom.: poikkeuksena bulldogit ja poliisikoirat."

Tuli hieman tarpeettomasti poikettua asiasta, mutta se johtuu fabuloimisilostani eikä vain iästäni.

Niin, apulaiseni oli siis häipynyt, ja ylivartia toi asialliseen ja tulipalonopeaan aamutahtiinsa uuden tytön selliini käskien minua itse opastamaan, mitä hänen oli tehtävä. Tyttö oli hieman vakava, hieman uneksiva, niiasi ja odotti määräyksiäni... aivan sanattomana. Kysyin hänen nimeään ja pyysin tuomaan minulle pesuvettä ja teevettä ja ojentamaan lääkkeitäni.

Sitten alkoi tuo tavanomainen tutkiskeluni. Kuinka kauan on ollut vangittuna ja mistä syystä. Tyttö katsoi enimmäkseen uneksivasti eteensä ja vastasi sangen haluttomasti. Ymmärrettävästä syystä: hän oli syytettynä varkaudesta, ja hän lisäsi siihen hiljakseen ja vaatimattomasti, ettei hän kylläkään ollut syypää siihen, mistä häntä syytetään... ja katsoi uneksivasti kauas.

Hän oli hintelän solakka 19-vuotias. Tumma tukka hulmusi kapeitten, kalpeitten kasvojen ympärillä. Tummat, suuret, uneksivat silmät ja lapsellisen pehmeä suu. Uneksivan avuton lapsi-tyyppi... Mädchen aus der Fremde, täydellinen Mignon-illustratio näyttämölle. Kotoisin Etelä-Hämeen isoista torpparipitäjistä, ison kartanon liepeiltä, missä isä nykyisin oli pienviljelijänä. Se kai selittää hänen sangen epäsuomalaisen ulkomuotonsa ja rotunenänsä, sillä niissä pitäjissä oli varmaan sangen paljon "ympätty jaloa verta yhteiseen kansaan" ja kylvetty samalla suvun degeneroitumisoireita pitkin pitäjää.

Mignon oli hiljainen ja vaatimaton koko olemuksessaan. Suurella vaivalla sain ongittua häneltä hänen juttunsa ääriviivat. Hän oli työssä hissitehtaassa, asui maalla naimisissa olevan sisarensa luona. Kävi kutsusta joskus erään rouvan luona, joka oli työssä samassa tehtaassa. Oli siellä eräänä iltana, ja sen jälkeen oli rouva ilmiantanut hänet poliisille, koska hän muka oli varastanut siltä erään korun sekä puseron. Eikä hän ollut sitä tehnyt, eikä koskaan ennenkään varastanut. Oli aina työstä lähtenyt kotia sisarensa luokse Malmille. Oli hissintarkastajan apulainen ja ansaitsi lähes kolmetuhatta kuukaudessa. Oli noin vain oppinut sen työn kulkiessaan monttöörin mukana, kertoi hän, koska ihmettelin, miten hän niin hintelänä sopi sellaiseen raskaaseen työhön.

Innostuin siitä suuresti, kuten aina milloin Mignonit tekevät miesten työtä, ja kyselin kaikenlaista hänen työstään ja elämästään. Hän kertoi kehumatta, hiljaiseen, uneksivaan tapaansa. Hänellä ei ollut asianajajaa eikä hän tiennyt, miten asiaansa ajaa, mutta hän uskoi, ettei häntä voitaisi tuomita, koska hän kerran on viaton. Ei hän liioin tahtonut kääntyä isänsä puoleen eikä pyytää kotoa apua, sillä eihän tämä asia voinut koitua hänelle vakavaksi. Kysyin, oliko sillä rouvalla mitään syytä tehdä väärä ilmianto häntä vastaan, mutta sitäkään hän ei kyennyt selittämään. Hän kulki viattomana aivan kuin unissaan, odottaen asian selviämistä.

Yleensä hän tuntui elävän omassa maailmassaan. Hän ei ottanut osaa vankilan iloihin eikä suruihin, ei haukkunut vankilaa eikä vankilan ruokaa, kuten muut tekivät, vaikkei hänelle kotoa lähetettykään lisäruokaa. Kun minä ihmettelin, etteivät hänen omaisensa pitäneet hänestä huolta, kertoi hän, että hänen sisarellansa oli pieni lapsi ja että hän oli muuttanut isänsä kotiin pommitusta pakoon eikä luultavasti tahtonut kertoa isälle, missä sisko oli.

Hän oli täysin fatalisti oikeuteen nähden, sanoen että kun hän ei ole tehnyt mitään, eikä ole mitään todistuksia häntä vastaan, niin mistä hänet voitaisiin tuomita.

Asia tuli esille raastuvassa. Hän lähti sinne aivan kuin unissaan ja palasi samanlaisena. Kun jännittyneenä kysyin hänen kohtaloaan, vastasi hän: "Puolitoista vuotta vankeutta", ja hänen suunsa ympärille tuli järkyttävän ruma ja katkera piirre, aivan kuin tuo lapsensuu olisi yhtäkkiä muuttunut käärmeen nieluksi..

Minä olin järkyttynyt. Kuinka se oli mahdollista? Hän ei kyennyt sitä selittämään. Sanoi vain, että tuomari julisti sellaisen tuomion, eikä hän käsitä mitään, ja sitten vielä tuo nuorisotuomio...

Neuvoin häntä heti lähtemään apulaisjohtajan luokse ja pyytämään tätä asettumaan yhteyteen hänen isänsä kanssa, jotta hänelle saataisiin asianajaja, joka valittaisi hoviin. Tutkin yksityiskohtaisesti hänen elämäänsä ja neuvoin ottamaan todistuksia hänen työpaikastaan ja ihmisiltä, jotka hänet tuntevat. Olin aivan hädissäni tästä kauheasta kurjuudesta ja saamattomuudesta. Unohdin omat murheeni ja uhkaavan kuolemantuomioni tuon pikkutyttösen vuoksi.

Mutta parin päivän päästä hän tuli selliäni siivoomaan ja kertoi isänsä ilmoittaneen apulaisjohtajalle, ettei hän halua olla tekemisissä likan kanssa, joka on tuottanut hänelle häpeää — istukoon likka aikansa. Mignon kertoi yhä rumemmalla suun vääristyksellä sanoneensa tyytyvänsä tuomioon, ja seuraavana päivänä hänet lähetettiin Hämeenlinnaan.

Kun vihdoin sain valitetuksi vartiatädille tytön kohtaloa, kertoi tämä, että Mignon, tuo viaton, uneksiva Mignon, istui jo toisia kertaa, että hän oli ammattivaras eikä mikään hissintarkastaja, että hän kuului oikeaan liigaan — ja kun hänet oli tuotu vankilaan, oli hän haukotellen sanonut vartiatädille, että oli illalla ollut juopottelemassa ja siinä joutunut kiinni. Ja vielä kertoi vartiatäti, että hän oli harvinaisen ruma suustaan ja raaka sellitovereittensa joukossa. "Ja tuskinpa hänestä voi saada kalua nuorisovankilassakaan... turmelee vain muita..."

Enkä ollut masentunut maahan saakka, enkä nauranutkaan itselleni.

Mignon oli esittänyt itsensä minulle sellaisena kuin hän ehkä tahtoi olla, ehkäpä juuri se oli hänen oikea minänsä, minkä hän minulle näytti. Ehkäpä minun sellini oli ainoa paikka, jossa hän sai olla sitä mitä halusi olla... eikä hän puhunut kenellekään siitä, mitä minulle näytteli.

Hänen sellitoverinsa kertoi myöhemmin: tyttö ei puhunut koskaan sellissään mitään minusta, ei vastannut, vaikka he kysyivätkin, ja hän jakoi toisille kaiken lisäruoan, minkä minulta sai.

Mignon, sairas lapsi, mitä yhteiskunta on tehnyt sinulle sotineen, epätoivoineen...

Tullaanko sinut hoitamaan terveeksi...

33

POINTS DE MALINES.

Venäläinen taiteilijatar, joka on lääninvankilassa turvasäilössä, opettaa löysäläisille ja varastyttösille erilaisia käsitöitä. Maalaavat kahvipannunmyssyjä ja laittavat paperista ja pahvista kaikenlaisia joulupukkeja ja ihania nukkeja mitä mielikuvituksellisimmissa puvuissa, vaikkakin vain paperista. Ihastunut vanha vartia kuljettaa niitä minulle nähtäväksi suureksi ilokseni — ne valaisevat selliäni ja julistavat minullekin joulua. Ja yhtä suurta iloa tuottaa minulle vartiatädin ilo niistä.

Tytöt ovat paljon oppineet — kätevyydessä ja mielikuvituksessa he ylittävät opettajansakin. Ovat valmistaneet paperiliinoja joulupöytiin, muitten ihmisten joulupöytiin, sekä... hautajaispöytiin liinoja, joissa keskellä on hopeainen risti ja yltympäri mustia ja hopeaisia koristeita, kaikenlaisia silkkipaperista sommiteltuja aivan untuvaisia krusidulleja, ja pehmeitä poimutuksia, jotka muistuttavat Brysselin pitsejä.

Vartiatäti levitti liinoja sängylleni ja pöydälleni ihmeteltäväkseni. Oli aivan kuin juhlavalaistus vanhasta barokkikristallikruunusta olisi syttynyt selliini, vahakynttilät hopeaisissa kynttilänjaloissa lepattivat juhlapöydälläni ja hyasinttien, kahvin ja kaakkujen tuoksu nousi sieraimiini. Kristallipullossa säteili tummanpunainen sherry, ja kultaisessa valossa kimaltelivat ulkona hanget isojen ikkunoitteni alla puiston tummien varjojen reunustamina...

Muistot sivilisatiosta.

Ihailin ja kehuin paperipöytäliinoja vartiatädille. Mutta ajattelin sinua, Points de Malines liinaani, joka olet vanhuuttasi kuin kellertävä kukkaunelma. Olenko koskaan iloinnut sinusta tällä tavalla! Sinut ovat joskus virkanneet naiset, joitten valkoiset päähineet ovat kuin jättiläisvalkovuokkoja ja joitten sormissa piilee vuosisatainen taito. Näen heidät istumassa kumartuneina pitsiensä ylitse keskiaikaisten punakattoisten talojen kapeissa ikkunoissa, kanavain varsilla, kauneutta luoden...

Sydämeni hätkähti... pommit ovat hävittäneet talot kanavain varsilta, tankit ovat vyöryneet valkovuokkopäähineitten ylitse laahaten katuloassa kauneutta, Points de Malines pitsejä...

En tahdo varastyttösten laittamia paperisia krusidulleja. Minä kaipaan Points de Malines liinaani, ihanaa ihmistyötä ja taitoa, ihmisten kukkaunelmaa! En tahdo ihmisten kauneudenkaipuuta tuhlattavaksi paperiliinoihin. Haluan Points de Malines liinoja kaikille enkä vain itselleni. Enkä tyydy värien petokseen ja muistelmiin ja unelmiin. Minä tahdon omaa Points de Malines liinaani, jolle asettaisin nipun orvokkeja vanhassa venetsialaisessa lasissa.

Niin, minä kapinoin paperiliinoja vastaan, vartiatäti, vaikken sano sitä sinulle. Minä kapinoin ja kävelen selkä suorana ja vihaisena sellissäni.

34

VANKILASSA FILMATAAN.

Vankeinhoitohallitus on vapaamielinen ja suvaitsevainen ja harrastaa taidetta. Se on antanut filmiyhtiölle luvan filmata vankilassa jotain vankiladraamaa.

Meitä ei päästetty aamukävelylle. Ruoka annettiin tavallista aikaisemmin ja sitten suljettiin ovet koko päiväksi, kello neljään saakka.

Vankilassa filmataan. Piha ja käytävät ovat filmi-tekovankien hallussa. Vankila on lainannut puvut ja puukengät.

Rautaovien takana kuuntelevat sadat vangit ja hymyilevät itsekseen.

Regissööri komentaa tekovankejaan marssiriviin: vasen, vasen, vasen.. marssintahdissa kulkevat regissöörin vangit portaita ylös... kuin sotilaat, vissimmäksi vakuudeksi. Me nauramme rautaovien takana. Eihän nyt sentään kuritushuonekaan niin julkea ole, että se pakottaisi meitä sotilaalliseen marssiin: tramp, tramp, tramp iskevät puukengät rautaportaisiin.

Voi, regissööri hyvä, teidän pitäisi kuulla, kuinka miesvangit kulkevat kävelyltä ylös kolmanteen kerrokseen pitkin noita kaikuvia portaita... se on kuin valtavaa koskenpauhinaa, paljon vaikuttavampaa kuin se tramp, tramp, tramp, joka teillä toistuu sekä mies- että naisvankien kohdalla, — vai pitäisikö sen juuri ollakin stilisoitua taidetta.

Näin regissöörin viimeksi Niskavuoren nuorena isäntänä, jolloin hän piti minulle kovin innostuneen puheen juhlaillallisilla. Kiitos viimeisestä; hauska tavata intresantissa ympäristössä. Mutta voi, kun tekisi mieleni mennä joukkoon ja haukkua perinpohjin koko tuo filmimäinen hosumisenne.

Regissööri, regissööri, kuunnelkaa huutavan ääntä vankilan korvesta, te, joka teatterista tulette Kosti Elo vainajan oppilaana ja perillisenä, näyttämöltä, jossa nuppineula ei saa pudota ilman ohjaajan lupaa ja valmennusta. Mutta niin pian kuin olette päässyt filmiin, on teiltäkin jäänyt, ties mihin, rehellisen teatterityön taito, jonka mukaan ensi-ilta valmistetaan omantunnon tarkasti, taiteen palvonnan merkeissä. Tuossa te nyt hääräätte käytävässä ja asetatte, kuten kuuluu, näyttelijöitänne riviin nyt vasta selittäen heille, miten heidän pitäisi ilmaista tunteitaan ja keitä he ovat. Näin valmistumattominako ne on tuotu näyttämölle, ensi-iltaan! Jokaisen heidän askeleensahan jo pitäisi olla valmiina, ennenkuin heidät tuodaan tänne vankilan portaille, kameran eteen. Mutta sehän on tuota suomalaisen filmin yleistautia. Ohjaaja improvisoi joukkonsa kameran eteen ja sanoo heille siinä suunnilleen, mitä heidän pitäisi tuntea ja missä olla. Kuulen tuolta Aku Korhosen lempeän äänen. Hän nyt luonnollisesti ei taida tarvita ohjausta tunteisiinsa nähden, mutta asemat, regissööri! Kuulen miten hakemalla haette asemia ja improvisoitte.

Muistan, miten kerran erästä omaa näytelmääni filmattaessa kuulin ohjaajan suloisella äänellä sanovan Rantalaiselle, että jos te koettaisitte nyt tässä olla hieman iloinen, ja muistin, miten Salmelaisen kanssa olimme näyttämöllä sadat kerrat riidelleet siitä kohtauksesta ja tutkineet sen ohjauksen, ja jokaisen Rantalaisen liikkeen ja askeleen. Silloin se minusta tuntui hieman niinkuin lastentarhalta. Mutta jos suomalaisessa filmissä tehtäisiin oikein teatterityötä, niin siitä tulisikin jotain suurta. Kyllä meillä näyttelijöitä on... olette tekin.

Käytävässä filmataan. Regissööri komentaa: tramp, tramp, tramp... filmaus alkaa, kamera, valmis.

Tämä kaikki tapahtuu muutaman askeleen päässä minusta, oveni takana. Ja aina uudestaan ja uudestaan.

Mahdotonta on tehdä työtä. Makaan vuoteellani ja ajattelen erästä toista filmiä.

Ranskassa on toinen maihinnousu. Eisenhower on antanut julistuksen, de Gaulle on kutsunut Ranskan kansan aseisiin.

Kuulen Ranskan nousevan... Marseillesta, josta se kerran ennenkin nousi:

    Allons, enfants de la patrie,
    le jour de gloire est arrivé...

Se oli nuoruutemme vapaudenlaulu. Voiko olla ihanampaa laulua kuin se, mikä riistäytyy ulos sorretuista, tuhahdetuista ihmisrinnoista — ensimmäinen vapauden hengähdys:

    Aux armes, citoyens,
    formez vos bataillons...

Minä itken Ranskan kansan mukana, la douce France...

Regissööri komentaa oveni takana:

— Filmaus, valmis, kamera...

Minunkin filmini jatkuu... filmini ihmisten sydämistä. Maailman ääriltä kuuluu rukous: Jumala, jos sinä olet olemassa, pelasta maamme ja kansamme, anna meille rauha... Maailman ääriltä kuuluu miesten jalkojen töminä ja aseitten pauhu: tämä on uuden maailman synnytystuskaa, se on kestettävä, ihmiskunnan on opittava pitämään arvossa vapautta ja rauhaa:

    Nur der verdient die Freiheit und das Leben,
    der täglich sie erobern muss...

Regissööri komentaa ja tekovangit marssivat: tramp, tramp, tramp.

Minun filmini jatkuu:

Etelä-Virossa taistellaan... vanhan syntymäkotiin lähellä lempeitten, aaltoilevien kumpujen keskellä, joilla pitäjien valkoiset, solakat kirkontornit katselevat peltojen keskelle jääneitä vanhoja, pyhiä koivu- ja tammihiisiä... Siellä on ennenkin taisteltu, ja Euroopan kansojen veri on kastellut mäen rinteitä. Siksipä niillä sirkunsilmät — ellerheinät — niin hyvin kasvavat keväisin. Vanha hoitajamme kertoi, että ellerheinä on veren litukka... Se kasvot parhaiten Helmen kartanossa, siellä vanhalla teloituspaikalla, jossa kartanon herrat antoivat työorjiaan piiskata... Tahtoisin näkymättömänä olla läsnä siellä, missä vanhat Annet ja Marit ja Katrit nyt keskustelevat, ja kuulla, mitä he tuntevat. Viron kansa ei kuole, se on kestänyt liian paljon. Luulen, että sukuni nurmettuneissa haudoissa esi-isäni vain haukottelevat kylkeä kääntäen: Eihän tämä ole vielä mitään siihen verraten, mitä me saimme aikoinaan kestää... muutama vuosisata sitten... paronien puolelta. Eikä sinun elinkautinen tuomiosi ole mitään... Esiäitisi Maimu muurattiin paronien toimesta elävänä Karksin kirkon seinään ja hänen kaunis pitkä tukkansa leikattiin — eihän sinun tukkaasikaan vielä ole leikattu...

Se taisi olla äitini äiti, joka kuoli toistakymmentä vuotta ennen syntymääni, mutta ei se mitään tee, hän tiesi kumminkin minun tulevan ja tiesi kaiken minusta ja minun tyttäreni tyttärestä. Se on sellaista, sukujen keskuudessa, se tietäminen toisistaan, saman ketjun renkaista niin eteen- kuin taaksekin päin. Hän oli valtava emäntä, tuo äitini äiti, Ermas-suvusta Saardesta, ja minulla on ollut erikoinen suhde häneen siellä mullan alla. Hän on aina ollut läheinen minulle. Jo aivan pikkuisena polvistuin hänen haudalleen ja kuuntelin, kuuluisiko jotakin nurmen alta... aivan kuin hänen lempeä, lämmin kätensä olisi joskus painanut päätäni... Ja jos äitini oli minulle vihainen — sangen laillisista syistä — uhkasin lähteä kantelemaan mummille mullan alla.

Ehkäpä kirkkomaan ja hautojemme ylitse jylisevät tykit ja syöksevät tulta yli kukkivan Viljandimaan. Ei se mitään tee, taittuvat latvat muutamista koivuista kirkkomaalla, ehkä vanha tornikin sortuu ja suvun poikia kaatuu muitten joukossa, multa sitä on siellä tapahtunut ennenkin, on siellä kirottu ennenkin saksaksi ja venäjäksi, ruotsiksi ja viroksi.

    Saksan veri tuli satulahan,
    Venäjän veri vyöhön saakka,
    Meiän miesten mittaamatta...

lauloi vanha Anu minulle lapsena.

Tulee vapaus Viroonkin, tykkien jylistessä, ja kansa tulee laulamaan kukkivien omenapuitten alla ja pelloillaan auringossa.

Minun filmini jatkuu loppumattomiin.

Kello tulee neljä, puoli viisi, viisi... Aina tuo regissöörin puuha siellä jatkuu. Ja nyt on jo liian myöhä. Emme enää pääse kävelemään. Sata naista on teidän tähtenne turhaan odottanut puolen tunnin kävelyä, se tekee viisikymmentä ihmiselämän tuntia.

Viisikymmentä tuntia vapaan taivaan alla. Muurit ovat muureja, mutta siellä ylhäällä ne loppuvat — siellä on vapaus ja aurinko ja taivaan tuulet... siellä ylhäällä päin.

Ihminen ei ole vanki taivaan alla. Siellä on niin paljon vapaata seuraa. Taivaan tuulet ja kajavat, jopa pääskysetkin. Jos sulkee silmänsä, niin ei näe sitä piirileikkiä ympärillään, vaan tuntee itsensä vapaaksi... auringon omaksi lapseksi.

Regissööri, regissööri, olette velkaa minulle puolen tuntia vapautta...

35

LUMINAALI JA LEIPÄ.

Vankilassa ei ole perunoita. Illalla olen aina nälissäni, sillä en voi syödä ruisleipää silakkain kanssa kuin vähäisen, muuten saan sappikohtauksen.

Valitin tohtorille, etten voi nukkua, koska minun on nälkä — että minun on valittava joko nälän tahi sappikivikohtauksen välillä.

Tohtori hymyili herttaisesti: "Annetaan unilääkettä, se on pian autettu... saatte toistaiseksi joka ilta unilääkkeen."

Kiitin.

Luminaalia leivän asemesta. Mikä suurenmoinen keksintö.

Ei hätääkään, jos elintarviketilanne maassa huonontuu, otetaan luminaalia vaan, kyllä kestetään, vaikka sota jatkuisi vielä kymmenen vuotta!

Taitaa luminaali olla kotimainen tuote.

On lauantai — pitkä ilta. Kello neljä söin kolme silakkaa ja pari ohutta ruisleipäkorppua; enempää en uskaltanut syödä sitä kylläkin hyvää leipää. Voita ei ole — se 8 grammaa margariinia kului aamulla ja päivällä puuroon. Join kupin maitoa ja toisen kuumaa vettä — täytyy säästää teeloppuani sairauden varalle. Nyt on kello 8. Olen kirjoittanut koko iltapäivän ja on hirveän nälkä, eikä ole muuta kuin ruisleipää ja suolaa.

Mutta minä otan luminaalin... ja toivottavasti nukun enkä tiedä nälästä mitään.

Kiitos, luminaali!

En uskaltanut valittaa tohtorille, että silmiäni vaivaa rasvan puute — santa silmäluomien välissä — hän olisi varmaan kirjoittanut minulle A-vitamiineja.

Pelkään että ne vitamiinit maistuisivat — luminaalille.

Mutta minua kauhistuttaa, mitä sitten, jos ei luminaali enää auta...

Sitten otetaan lisää luminaalia... oikein paljon, ja uskotaan Saksan voittoon ja nukutaan niin ihanan turvallisesti!

36.

MARCHE FUNÈBRE — ASKELEET YÖSSÄ.

Tassuttelevat askeleet rautaisilla sisäportailla — vartia kieriä käytäviä.

Säännölliset askeleet sorakäytävillä ikkunani ulkopuolella — vartia kiertää pihalla.

Elokuin yö on pimeä ja pehmeä... kuin mustia untuvia on sellini täynnä.

Jossain kaukana yläkerroksissa kuuluvat vielä kolmannet askeleet:

Dump... dump... dump... dump...

Ahaa, ei nukuta... tunnen ne askeleet sellin perältä ovelle... dump... dump... dump... dump... Vain neljä askelta — täytyy olla pitkä, raskas mies. Minä kävelen sellissäni kuusi askelta tahi seitsemän, kun olen kovin hermostunut.

Dump... dump... dump... dump... kuuluu yössä raskaana, uhkaavana. Ne eivät ole puukenkäaskeleita, eivät kolise. Nahkakengissä tahi sukkasillaan... ei halua häiritä muita, mutta hermot pettävät.

Raskas on askelten kieli yksinäisessä yössä. Ajatusten kireät kahleet hankaavat verisiksi nilkat ja ranteet.

Dump... dump... dump... dump... dump...

Viisi askelta. Hän varmasti alkaa rauhoittua. Kun liikkuu, alkaa tuntea voimaa jäsenissään, veri kiertää, vapautuu, ajatukset lakkaavat laahaamasta, pää nousee, selkä suoristuu — vie! uusi päivä koittaa, älä lannistu...

Dump... dump... dump... dump...

Taas vain neljä askelta...

Yhtäkkiä viiltää veitsellä sydäntäni...

Kuolemaantuomitun askeleet...!

Survon tyynyn kasvoilleni, tukahutan ne tuhannet sanat, jotka tahtoisin sanoa hänelle — kaikki lohduttavat turhuudet...

Vain tykkien jyske voi puhua hänelle.

Vartian askeleet sisällä.

Vartian askeleet ulkona.

Kuolemaantuomitun askeleet pääni yllä...

Ja sittenkin haluan elää, koska olen niin auttamattoman utelias — ja jotain muutakin.

37

HATUT.

Sellini ovi avautui. Miesvartia seisoi ovella:

— Tapaamaan.

Maagillinen sana. Hypähdän ylös.

— Kuka? Ketä tapaamaan?

— En tiedä — tapaamaan; vastaa mies.

Loppumattomia käytäviä, loppumattomia... Kuka siellä mahtaa olla. Ehkäpä kuulen jotain hyvää, rakasta. Ehkäpä saan valonpilkahduksen yöhöni.

Tyttäreni ja sukulaisrouva ja pieni nippu kieloja kotipuistosta. Omia, tuoksuvia kieloja, ihan huuleni värisivät — omia rakkaita kauan kaipaamiani ihmisiä ja kotikuulumisia, huolia ja iloja.

Olen ensin aivan sekaisin. Yksinäissellissä unohtaa puhumisen. Tiedän, että puhun liian nopeasti. Kuulen ihmeekseni oman ääneni ja hengästyn, nielen sanoja... aika on niin lyhyt, ja niin paljon olisi sanomista ja unohtaa kumminkin kaiken, mitä on tahtonut sanoa ja mitä on ajatellut yksinäisyydessä.

Nielaisen, haen muististani, olen aivan voimaton.

Tyttäreni on onneton ja yrittää täyttää hiljaisuutta.

Kuulen, miten hän sanoo sukulaisrouvalle, joka hermostuneena korjaa hattuaan:

— Sinulla on uusi hattu...

— Eikä ole, minä ostin sen jo viime syksynä Ja olin aivan unohtanut sen olemassaolon, sanoo sukulaisrouva.

— Se sopii sinulle erinomaisesti, sanoo tyttäreni.

— Älä puhu turhia, — tuo uusi sininen on paljon kauniimpi, se joka mulla oli maalla...

He koettavat kai johtaa puhetta arkipäivään aivan kuin istuisivat kahvipöydässä, aivan kuin ei olisi paljon mitään tapahtunutkaan... heidän maailmassaan.

Sukulaisrouva kertoo pitkän jutun unohdetusta hatusta. Minä kuuntelen hengästyneenä, nielaisten. Joka sekunti on kallis minulle, enkä muista...

Enkä saa sanotuksi. Heidänkin on raskasta — mitä he tietänevätkään, molemmat rakkaat ihmiset.

— Antaisit korjata tuon hatun...

Minä vaikenin ja nauroin sydämessäni... Se oli siihen aikaan, kun odotin kuolemantuomiota, jonka Valtiollinen poliisi oli minulle luvannut... Ehkä he tietävät jotain tuomiostani mutta vaikenevat ja puhuvat hatuista.

— Pitäisit sitä hieman enemmän vinossa...

Koetan olla nauramatta ääneen... Eiväthän ne ymmärrä. Mehän olemme eri maailmasta. Minun maailmani on siellä varastyttösten ja sikiönlähdettäjäin ja poliittisten luona. Tällä kertaa ne ovat enemmän minun lapsiani... Kuinka pikku passarini iloitsikaan puolestani, kun näki, että minut vietiin "tapaamaan". Ja vartiatädit hymyilivät minulle...

Minun on ikävä selliini.

Siellä on minun maailmani.

38

LAULAJATYTTÖ.

Jalajallaijalajalajallallei.

Kun lukkojen musiikki iltaisin lakkaa, vartiat häipyvät ja iltatarkastus vihellyksilleen on ohi, kun yksinäinen miesääni on yläkerrassa veisannut vaatimattoman virtensä ja iltasilakat oli syöty, alkaa irtolaistyttöjen selleissä silloin tällöin lauluharjoitus tai yrityksiä siihen, ja pian sen jälkeen kuuluu käytävästä vartian tiukka: Eisaalaulaa.

Se laulu on enimmäkseen jazzia, joskus "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu" tahi "Tulatullallaa", ja usein kansakoulusta opittuja mietoja isänmaallisia lauluja.

Mutta olen pannut merkille, ettei koskaan yritetäkään sydäntä riipaisevia kansanlauluja, kuten "Voi äiti parka ja raukka" tahi muita tilanteisiin sopivia, joilla voisi itketyttää vaikka vartiatätejäkin. Laulun tarkoitus on uhma ja lauletaan siellä, missä monta on yhdessä, ja sittenkin suhteellisen harvoin.

Mutta sattuu joskus, että joku laulaa kauniilla äänellä kaunista laulua. Silloin on vartiankin vaikeata... hänkin nojautuu ovenpieleen kuunnellen, ennenkuin avaa ovensilmän ja tiuskaisee mekaanisesti: Eisaalaulaa...

Tuli mieleeni vanha tuttu laulu:

    Wo man singet, lass dich ruhig nieder,
    ohne Furcht, was man im Lande spricht...
    Wo man singet, wird kein Mensch beraubt.
    Böse Menschen haben keine Lieder...

Pahoilla ihmisillä ei ole lauluja...

Nousee pala kurkkuuni, kun heräilen tuota lapsuuteni vanhurskasta laulua, jonka on tehnyt "runoilijani ja ajattelijain kansa", das Volk der Dichter und Denker, josta on tullut herrakansa, marssikansa, murhakansa ja paljon muuta.

... pahoilta ihmisillä ei ole lauluja...

Viereiseen selliin oli tuotu oikein laulajatyttö. Hänellä oli kaunis ääni, ja hänen repertoarinsa oli jotensakin laaja: virsistä ja isänmaallisista lauluista jazziin saakka.

Ja yhtäkkiä kuulin Carmenin ilakoivan:

"Ja, die Liebe liat bunte Flügel..."

Vartiatädit tuntuivat olevan epätoivoissaan... eisaalaulaa... eisaalaulaa... ja uhkasivat karhunkopilla ja johtokunnalla.

Likka kuului naureskelevan, ja vastaukseksi kaikui:

    "Arvon mekin ansaitsemme..."

Minua huvitti. Ja konsertti jatkui yhä vaihtelevammalla ohjelmalla. Äkkiä kaikui:

    "Nouskaat aatteet murheitten alta..."

Minä aivan hengästyin, mutta sitten tuli sellaisia tavallista pitäjän sekakuoron laulua, lukkarin ohjelmalla ja johdolla.

Tätä jatkui monena iltana, eivätkä hartiatkaan vielä ryhtyneet vakavampiin toimenpiteisiin. Ja likka ilakoi vastaan, jos uhkaukset oven takana kovenivat. Kuului vakavaa virttä ja isänmaallisia lauluja. Ja tytöllä oli selvät konserttitarkoitukset, sillä hän ei laulanut sellissä istuen tai loikoen, vaan aina oviluukuun kohdalla, jotta oikein kuuluisi.

Mutta eräänä iltana tuli katastrofi. Tyttö oli joko päättänyt päästä omin keinoin pois vankilasta, tahi olikohan hänessä todellakin jonkun verran vikaa. Kun vankila hiljeni, kuului vain hyräilyä, ja vartia kävi kieltämässä. Mutta niin pian kuin kello kymmenen naisvartia oli hävinnyt, alkoi konsertti todenteolla, ja mies, joka silloin tällöin kävi kieltämässä, tuntui olevan hieman pehmeätä laatua tai mahdollisesti itsekin muodosti hiljaisen yleisön oven takana.

Niin, konsertti alkoi nähtävästi aivan omatekoisella ohjelmalla, josta erikoisen voimakkaasti kaikuivat omatekoiset säkeet:

    Tään talon vartianaiset kaikki
    pitäisi panna rekeen,
    vartiopäällikkö kuskiksi
    ja herra johtaja eteen...

Näinhän kansanlaulut syntyvät... Värssyjä oli paljon, mutta kaikkia ei voinut erottaa oven lävitse; seinien läpi ei vankilassa kuule mitään.

Mutta tämän jälkeen alkoi laulu, se loppumaton, se satavärssyinen, josta muodostui koko yön kidutus:

    Helsingin tytöt ne kävelee
    kuin vasikat ylämäessä...
    jalajallai... jne.

Sotilaat sitä aina hoilottivat siihen aikaan, jolloin vielä rauha oli maassa ja ihmisillä hyvä mieli, ja olinhan siitä kuullut monta värssyä ja variatiota.

Mutta se, mitä laulajatyttö aikaansai, oli yläpuolella kaiken mielikuvituksen. Kertosäettä jallittaessaan hän nähtävästi keksi aina uusia värssyjä ja suunnilleen ensimmäisten viidenkymmenen aikana kaduin sellini pimeyttä, joka esti panemasta paperille tuota irvokasta runovirtaa, mutta jälkeen puolen yön aloin jo minäkin kitua. En jaksanut enää kuulla sanoja, mutta jalajallai-maratoni jatkui yhä vielä.

Olin kirjoittanut koko päivän ja olin siunatusti väsynyt. Olisin voinut nukkua — suurin siunaus vankilassa —, mutta jouduttuani unenpöpperöön muutti naapurini hetkeksi nuottia ja lisäsi äänensä kirkkautta, kunnes jalajallai alkoi uudelleen.

Hänen äänensä oli kaikin puolin miellyttävä, ei mikään kirkuva, vaan kirkas ja helisevä, ja se kesti koko yön, aamuherätykseen saakka, yhtä kirkkaana ja voimakkaana. Kun jalajallai loppui, alkoi hän virsiä ja isänmaallisia. Se oli yhtä loppumatonta virtaa kaikuen aina yhtä äänekkäänä. Hän ilmeisesti seisoi koko yön ovella, sillä ääni kaikui aina saman vahvuisena.

Vartia oli kai jo väsynyt käymään kolkuttamassa; mikään ei tyttöä enää estänyt... Hän ei väsynyt ruumiillisesti, ja ihmeekseni hänen äänensäkään ei väsynyt eikä mitenkään käynyt käheäksi. Aivan kuin laulu itse olisi aina vain lisännyt hänen voimiaan.

Olin tulla hulluksi aamuyöstä. Hakkasin oveani ja huusin hänelle. Soittelin vartiaa, joka ei tullut, ja lopuksi alistuin yrittäen tukkia korviani sekä pumpulilla että tyynylläni. Eikä mikään auttanut.

Enkä voinut ratkaista mielessäni, oliko tyttö mielipuoli vai oliko se yltiöpäisyyttä ja elinvoimain yltäkylläisyyttä. Mistä hän sai ne ruumiilliset voimansa, miten oli mahdollista että hänen äänensä kesti? Ja mikä lahjakkuus! Mistä sellainen ihmislapsi tulee ja minne se menee? Taivas avita häntä!

Aamu vaikeni, lukot kilisivät, laulu hukkui meluun ja kaikuun. Olin aivan loppuun väsynyt omastani ja muitten kohtalosta... en jaksanut liikauttaa sormenpäätänikään.

Laulajatyttö siirrettiin viikoksi karhunkoppiin, jossa hän lienee vielä muutaman vuorokauden jatkanut laulujaan.

Näin hänet. Hän oli iso ihminen, hieman romuluinen, villit silmät karkeatekoisissa kasvoissa... ja minä olin kuvitellut hänet pieneksi ja hinteläksi.

Hän oli alaikäinen ja odotti nuorisotuomiota. En päässyt milloinkaan selville, mitä hän oli tehnyt. Hän tuli jostain maaseutuvankilasta Savosta päin ja hävisi sinne... Sanottiin, ettei hän ollut mielenvikainen.

Niinpä hän sitten oli nero.

Vankien ruuhka oli suuri. Hän hukkui siihen... kuten hänen kaunis äänensäkin. Ja hänen huumorinsa.

39

MÄKI-PEURA.

Vanha nainen varkaanvaatteissa oli jo useana päivällä kävellyt kanssani naisten kävelykehän sisäpuolella. Käveli pitkin isännän askelin, kädet selän takana, melkein kuin Napoleon miettiessään maailman strategiaa tai itse Hitler ennen Stalingradia.

Kysyin vartialta, kuka tuo mahtava olento oli.

"Jaaa, tuo, sehän on se vanha kuntimme, Mäki-Peura... niinikään... onhan se taas saapunut kotiansa..."

Katsoin kysyvästi. Mäkipeura... en ollut koskaan kuullut sellaisesta otuksesta, vai oliko se hänen oikea nimensä?

Vartiatäti oli sangen säädyllinen ihminen, siivosanainen ja hennonpuoleinen ammatistaan huolimatta, ja tuli hieman hämilleen. Tuntui tietämättömyyteni olevan vähän kiusallista.

"Se on sillä tavalla, että tuolla Viipurin puolella niitä sellaisia paatinalaisia ja mäenkoloissa makailevia, sellaisia maailmanlopun vihonviimeisiä siksi kutsutaan... rouva ei sentään huolisi käyttää sitä sanaa, se on oikein ruma..."

Vartiatäti ei tiedä, että moderni draama sietää kaikkia raamatullisiakin nimityksiä. Onhan niitä ammattitovereitani, jotka suorastaan hekumoivat niillä, esim. nobelpalkittu Martin du Gard "Le Gonflé"-näytelmässä.

Vankila oli Mäki-Peuran varsinainen koti; ne muut olivat kaikki sangen tilapäisiä: kesäisin kallionkolot ja siltojen alustat ja talvisin Pelastusarmeijan Yömaja tai jonkun epämääräisen kaverin kamarin lattia — kunnes LAIN KÄSI hänet taas saavutti ja kyöräsi kotiansa Katajanokalle.

Mäki-Peura katselee minua kylmällä välinpitämättömyydellä. Ne vanhat ammattilaiset, vankilakundit, kuuluvat halveksivan meitä poliittisia oikein — sydämen pohjasta. Muka tuollaiset vankilassa vierailijat... tänään ovat olevinaan vankeja ja huomenna istuvat hallituksissa ja saavat valtion eläkkeitä ja niistä pidetään kaikenlaista kohua eduskunnissa ja niitä juhlitaan kun ne uloskäsketään vankilanporteista. Tuo Annihuotarikin kuuluu hänen kanssaan istuneen ja leivänkuoria syöneen ja sitten kun ulospääsi niin ei muistanutkaan vankilakavereitaan... Entäs Turkian Matti ja paljon muita... Kaikki pelkkää herrasväen höpötystä vain... olevinaan vankeja eivätkä osaa mitään... eivät osaa edes hävetäkään ollessaan vankeja...

Mäki-Peura on aivan oikeassa.

Valitettavasti en pääse juttusille Mäki-Peuran kanssa, koska seurusteluamme ei sallita.

Mäki-Peuralla on nenä, joka on täysi korsteeni ja johon mahtuisi ainakin kymmenkunta minun perheeni nykeröä. Hänen suunsa on luhistunut sen alle, mutta paksut huulet vastaavat nenän tyyliä. Otsa matala, suunnilleen Lombroson määräämää rikollistyyppiä, vaikka ennen vanhaan Saksassa väitettiin juristien keskuudessa, että suurin osa tuomareista kasvojensa perusmitoilta täydellisesti vastasi tuota kuuluisaa Lombroson tyyppiä. Joka tapauksessa Mäki-Peura-kasvot ovat erittäin miehekkäitä ja kaikin puolin sopivia tuomaripöytäinkin taakse.

Ja hänen asentonsa on juhlallinen rauhassaan ja jykevyydessään... maailman halveksunnassaan. Hän kävelee kuin kotisarallaan ikään, aivan kuin olisi hän se, joka tässä määräilee ja komentaa vartioita. Silmäilee hyväksyvästi tiukkaa, ankarannäköistä, silmälasista naisylivartiaa, joka uhkaavana, valjuna kerberoksena seisoo miesosaston edessä vainuina estämään kaiken kevytmielisen silmänvilkuttelun hoidokkiensa ja miesroikaleitten välillä. Näen, miten Mäki-Peura hengessään taputtaa häntä olkapäälle... näin sitä pitää... oorninki se olla pitää, kun kerran on vankila niin olkoon vankila... minä sen tiedän.

Mikä asiallinen hämäläisemäntä Mäki-Peurakin olisi saattanut olla, jollei olisi köyhyys ja miehet ja viina vieneet muualle... yhteiskunnan viholliseksi.

Mäki-Peura on luotu piällysmieheksi, laiskanpulskeaksi, eihän sille mitään voi, ja hän osaa pitää puoliaan omalla tavallaan ja tahollaan suurella maailmantuntemuksella. Eikä hän he niitä vaarallisimpia nuorisonopettajia.

Eikä hän turhia juttele, vaan osaa suhtautua elämän ilmiöihin oikealla tavalla ja nauttia ruispuurosta ja maidontipasta niin kuin pitääkin ja syö tarkkaan silakanpäätkin ja pauhaa "tisureilta" lisää.

"Der Mensch muss sich zu helfen wissen." — Ihmisen pitää osata auttaa itseänsä.

Mäki-Peura on vankilaan ja vankila Mäki-Peuraan tyytyväinen. Oikein hyvää tekee, kun näkee ihan täysin normaalin ja laillisen suhteen vangin ja vankilan välillä, ilman kaunaa ja surkeutta ja sota-ajan lakeja ja yhteiskunnan vääriä otteita ja minun oikeaan ja väärään osunutta sääliäni.

Kävelemme Mäki-Peuran kanssa keskellä piirileikin piiriä. Mäki-Peura kävelee kuin Napoleon St. Helenalla, ja minä katselen häntä salaa.

Ja yhtäkkiä tiedän jotain aivan peloittavaa: tuollainen Mäki-Peura, hän on nähnyt...

Hän on nähnyt potkittuja, piestyjä, revittyjä, elämän ristiinnaulitsemia... hän on nähnyt kaikkea sitä, mitä minä olen vain kirjoista lukenut... Hän on nähnyt kaikki Goyan näyt tuon ihmeellisen, Napoleonin sotien aikaisen espanjalaisen maalarin hirveimmät kauhukuvat elämästä. Katselen hänen irvikuvakasvojaan — nehän ovat vanhat tutut suoraa päätä Goyan piirustuksista...

Mäki-Peurain kasvot ovat samoja kautta aikojen ja kansallisuuksien. Ei ole eroa Espanjan, Suomen, Ranskan, Englannin ja Venäjän apashien kasvoissa, yhtä vähän kuin on eroa näitten maitten maata lähellä olevien kansanluokkien kasvoissa: baskien maassa istui vanhan mökin portailla mies, joka oli kuin ilmetty savolaisukko, ja Vattenkantella Pohjois-Saksassa liikkuu hämäläisiä isäntiä. Espanjassa on toreadoreja, jotka ovat Paavo Nurmen kaksoisveljiä, ja Moskovan kaduilla liikkuu sama helsinkiläinen työmies.

Ihminen, ihminen, kuinka samaa perhettä sinä olet kautta maailman! Täytyykö sinun tappaa veljesi ja himoita hänen kirjavaa takkiaan...

Mäki-Peura hävisi pihalta ensimmäisten joukossa. Minä jäin viimeiseksi, kuten aina, ja kuljin hitaasti portaita ylös vartiatädin seurassa. Käytävässä tulee meitä vastaan Mäki-Peura "tisurien" kopista, ihkauusi ämpäri kädessä, Mäki-Peura, jonka jo aikoja olisi pitänyt olla sellissään lukkojen takana ja työssä eikä seikkailemassa käytävillä, ja vielä noiden uutuuttaan välkkyvien, vain maidolle pyhitettyjen ämpärien parissa! Vartia seisahtuu sanattomana hämmästyksestä:

"Mistä te tänne pääsitte, mitä te täällä teette...?"

"Haenpahan pesuvettä", sanoo Mäki-Peura rauhallisesti.

Vedenhaku on tisurien tehtävä, ja sitä saadaan ottaa vain pieneen pesuvatiin. Vankipaketti ei saa liikkua sellistään.

"Vai vettä te haette, kuinka te ulos pääsitte, vai kaikki tässä vedenhaussa kuljeskelevat..." tiuskii Vartia.

"Pääsinpähän vain... Sun tehtäväsi on vahtia ja mun pinnata."

40

VANKI ON PAKETTI.

    That every prison, that men build
    Is built with bricks of shame
    And bound with bars, lest Christ should see.
    How men their brothers maim.

                   (Wilden Reading-vankilan balladi).

    (Jokainen vankila, jonka ihmiset ovat rakentaneet,
    on rakennettu häpeän tiilistä
    ja ympäröity rautaristikoin,
    jottei Kristus näkisi,
    miten ihmiset piinaavat veljiään.)

Wilde kirjoitti myöskin De Profundis esseessään: "Vankilan tyyli on absoluuttisesti ja ehdottomasti väärä. Antaisin vaikka mitä, jos voisin muuttaa sen, kun pääsen ulos."

Ja silloin, kun hän pääsi ulos, hän ei tehnyt mitään muuttaakseen sitä tyyliä, paitsi että hän kirjoitti kuolemattoman Reading-vankilan balladinsa, jota ihmiset lukevat nauttien sen kauneudesta, kauhistuen vankilan elämää ja — unohtaen, kuten Wilde unohti, kuten mahdollisesti minäkin unohdan, kun ja jos pääsen ulos elämään taas.

Tiedän, ettei minun pitäisi unohtaa — kenenkään ei pitäisi unohtaa, miten elämää kuristetaan vankilassa. Mutta sitä kuristetaan myöskin muualla, erikoisesti sellaiseen aikaan, jolloin sota suorittaa miljoonien ihmisten joukkomurhaa. Kenellä on aikaa ja mielenkiintoa vankien sielunelämään?

    With bars they blur the gracious moon,
    And blind the goodly sun:
    And they do well to hide their Hell,
    For in it things are done
    That Son of God, nor Son of Man
    Ever should look upon...

    (Rautaristikoilla he hämäävät kultaisen kuun
    ja pimittävät armaan auringon.
    Ja hyvin tekevät peittäessään helvettinsä,
    sillä siinä tapahtuu tekoja,
    joita Jumalan ja Ihmisen pojan
    koskaan ei pitäisi nähdä.)

Vangilla ei saa olla tunteita eikä tahtoa.

Yhteiskunta on luovuttanut elävän ihmisen rautaan ja kiveen kytkettäväksi, riistänyt häneltä tunteen ja tahdon ja tarmon — kaiken sen, mikä tekee ihmisen ihmiseksi.

Vangista on tullut vain paketti, joka paiskataan mihin ja miten vankeinhoito milloinkin haluaa määrätä.

Kuin paketti hänet lähetetään sellistä toiseen, vankilasta toiseen tahi vapauteen. Hän ei saa hyvästellä, hänelle ilmoitetaan siirrosta muutama minuutti etukäteen, samalla kun käsketään kokoamaan tavaransa, ja sitten on lähdettävä.

Vangin jokainen askel on määrätty ja riippuu vartian mielivallasta ja mukavuudesta. Vanki ei voi auttaa itseään kivikammiossaan.

Syysilta pimenee — ei enää näe lukea, vaikkei vielä ole virallinen pimennysaikakaan. Ikkunat on peitetty. Odotetaan valoa. Miesten kerroksen vartia on nähtävästi radiota kuuntelemassa. Miehet huutavat: "Valoa!" Kukaan ei liikahda. Sitten alkaa satakunta miestä huutaa: "Valoa, valoa, valoa..." Kaameana kaikuu tuo huuto hautakammioiden käytävässä:

"Valoa..."

Huuto vaikenee, ei auta. Ilta on muutenkin lyhyt, kello 9 jo sammuvat valot kokonaan. Siellä istuu satakunta ihmistä pimeässä pimeine ajatuksineen ja odottaa vartiaa, joka on kai syventynyt kuuntelemaan radiota viereisessä osastossa ja tulee milloin haluaa, hitaasti, välinpitämättömästi... nehän ovat vain vankeja, jotka odottavat valoa.

Ei vartian silti tarvitse olla erikoisen julma ihminen, vankilaolosuhteissa häneen on vain vähitellen juurtunut: vanki ei ole mikään... ei muuta kuin kapine, jonka mielitekoja ja tunteita ei tarvitse ottaa huomioon... joka yleensä on vain välttämätön paimennettava, suunnilleen kuin lehmä tai lammas. Ei karjapiikakaan anna lehmien juuri häiritä omaa yksityiselämäänsä, elleivät ne suoraa päätä mene viljaan tai tee jotakin muuta ehdottomasti kiellettyä.

Jos tulee kysymykseen yksityisen vartian epämukavuus ja ylimääräinen askel, jotta aikaansaataisiin mukavuutta suurelle vankimäärälle, niin täytyy hänen olla aivan erikoisen inhimillinen ja hienotunteinen ja epäitsekäs olento — sellaisiakin on — jotta hän ajattelisi noita monia ihmisiä ja ottaisi sen ylimääräisen askeleen.

Vartioita on vähän, ja paljon heissä on sodanaikaisia ylimääräisiä, jotka katsovat vain, että päivä kuluisi iltaan, välittämättä vankipaketeista...

Ei ole vaikeampaa ja kaameampaa virkaa kuin vanginvartian, ja yhteiskunnan olisi siihen virkaan valittava kaikkein inhimillisimpiä, sydämellisimpiä ja uhrautuvaisimpia ihmisiä, kun kerran se antaa heille siksi suuren vallan toisten ihmisten ylitse, Wilde sanoo vartioista Reading-balladissaan:

    For he to whom a watcher's doom
    Is given as his task,
    Must set a look upon his lips
    And make his face a mask.
      Or else he might be moved and try
      To comfort or console:
      And what should Human Pity do
      Pent up in Murderer's Hole...

    (Se, jonka tehtäväksi ja tuomioksi
    on tullut vartian toimi,
    sen on asetettava lukko huulilleen
    ja naamio kasvoilleen,
      sillä muuten hän ehkä saattaisi
      koettaa sääliä tai lohduttaa,
      ja mitä hyödyttäisi Ihmisen Sääli
      Murhaajan luolassa...)

Kurkkuani kuristi joka kerran, kun ajattelin kysyä vartialtani siitä työläisnaisesta, joka vietiin teloitettavaksi.

Liiankin viisaissa, väsyneissä silmissä oli lasien takana piilossa ihminen, tuollainen tavallinen lempeä, lempeä ihminen, joka on kuin sydänkesän tuulahdus taivaasta.

En voinut kysyä, koska häpesin hänen puolestaan. Sehän se oli. Häpesin hänen puolestaan... human pity pent up in murderer's hole. En voinut kestää sitä, että ihminen hänessä olisi mennyt lukkoon ja kylmä, rautainen naamio vetäytynyt hänen ihmiskasvoilleen. En olisi jaksanut katsoa hänen kasvojaan, kun kannoin muutenkin niin lukemattomia kuulain jälkiä itsessäni.

Ja kauan kulki teloitetun työläisnaisen varjo meidän välillämme... hänen hyvä suoraselkäinen, kuolemaa pelkäämätön, uskollinen varjonsa, ja hymyili elämäntäyteistä hymyään: kysy vain...

Vanki on kytketty kiveen ja rautaan, hänen ruokansakin maistuu raudalta peltiastiassaan hänen kätensä ja jalkansa koskettavat kiveen, minne hän vain liikahtaakin...

Kaikkein kauheinta on nähdä kiveä ja rautaa vartiankin kasvoissa ja kosketuksissa. Silloin riistäytyy sielusta sydäntäsärkevä huuto:

Ihminen, ihminen, miksi olet minut hyljännyt...

41

PANDEMONIUM.

Sunnuntai-ilta. Vankilassa vallitsee hiljaisuus, suuri työn rauha. Kirjoitan sellissäni. Ulkona on hälytys. Ilmatorjunta haukkuu avaruuteen. Lentokoneet sahaavat ilmaa ja pommit alkavat ulvoa. Aivan kuin kaupungin rautainen ja kivinen sydän räjähtäisi. Taivaassa jylisee, jättiläiskoirat haukahtelevat. Jyrähtelee, salamoi.

En liikahda tuoliltani. Jatkan muistelmiani. Kirjoittelen suurlakon muistoista, sametinpehmeistä, uutta maailmaa hautovista öistä.

Maailma uhkaa särkyä ympärilläni. Sydämeni uhkaa pysähtyä, hengitys käy vaikeammaksi. Olen päättänyt, etten liikahda. Olen odottanut kuolemantuomiota jo lähes kymmenen kuukautta. Olen aivan valmistunut. Pommit ovat ystäviäni. Olen melkein odottanut niitä särkemään vankilani muureja ja lukkoja. Valtiollisen poliisin kopissa kuvittelin, että talo romahtaisi, että kiipeisin ulos raunioitten alta ja lähtisin vaeltamaan pitkin loimuavia katuja johonkin piiloon. Minullehan olivat pommit tuttuja, vapauttajia.

Sormeni pysähtyvät kirjoituskoneelle, käteni putoavat syliini, on raskasta hengittää. Talo romahtaa vankilan vieressä, muurit vavahtelevat. Sydämeni on niin merkillinen... Nousen ja kumarrun ikkunan alle sänkyni päähän ottaakseni kamferipullon lääkelaatikosta. Silloin se tuli. Kuulin sen viheltävän. Tiesin: tämä on loppu. Vetäisin vaistomaisesti sängyn päästä untuvatyynyn pääni päälle. Äitini, isäni, auttakaa minua, lastanne! Silloin se tapahtui tuo maailmanloppu. Ikkunasta se tuli sisään. Ikkunanraameja ja kaltereita paiskautui sortuvaa seinää vasten. Maailman myrsky painoi minut lattiaan, tunsin makaavani maan alla, hengitin fosforia ja multaa. Heräsin uudelleen siihen, että olin tukehtua. Liikutin päätäni, olin yhä vieläkin olemassa. Vedin sieraimiini savua ja tomua ja yhtäkkiä tiesin kaikilla ruumiini soluilla, että vielä elän. Avasin silmäni, liekit valaisivat selliäni, ikkunan aukko oli suurentunut, mutta seinä ja ovi olivat vieläkin olemassa. Liekit loimusivat ikkunassa, ja yhtäkkiä käsitin: talo palaa. Allani palaa! Kellarikerroksesta nousee savua ikkunaani.

Vähitellen selvisi minulle, että voin kärventyä elävältä. Sellini täyttyi yhtäkkiä kirkkaasta valosta. Kaikki seinät ovat vieläkin ehjinä. Ulkoa alkaa kuulua huutoa: Ovet auki! Sadoista käheistä ihmiskurkuista nousee valtava, vihlova ääni: Ovet auki, pedot, ovet auki! Me palamme elävältä, pedot, ovet auki!

Lentokoneet sahaavat ilmaa, pommit räjähtelevät, talot luhistuvat. Tykit jylisevät ja haukkuvat. Mutta yli kaiken, avaruuttakin täyttävän hirveän pauhun läpi, kaikuu mieletön vox humana, ihmisen ääni: Ovet auki, pedot!

Koetan huutaa mukana, mutta en kuule omaa ääntäni. Koetan liikkua. Alaruumiiseeni on sattunut, selässäni on kouristus, en voi liikuttaa muuta kuin käsiä. Kätten varassa koetan raahautua ovea kohti. Tunnen kätteni alla kiviä, lasinsiruja, raudan kappaleita ja huonekalujen sirpaleita. Jokin voima sisälläni pakottaa minut raahautumaan ovea kohti. Ulkona yltyy huuto. Käteni tarttuu laudankappaleeseen. En tahdo palaa elävältä, tulen iskemään itseni kuoliaaksi, jos liekit nousevat. Huudan, enkä vieläkään kuule omaa ääntäni. Ulkoa alkaa kuulua veden, kohinaa — aivan kuin palokunta olisi työssä. Olen huomaavinani, että liekkien voima vähenee. Tahdon elää. Auttakaa, auttakaa! Käytävässä kuuluu melua, ovia isketään, lukot kalisevat, miehet huutavat. Ovia avataan. Oveni ulkopuolella kuulen miesten huutavan: "Missä on rouva Wuolijoki?" Koetan vastata, huutaa: "Täällä!" En kuule ääntäni. Joku nainen huutaa ja selittää, missä sellini on. Avain kalisee lukossa, ovi avataan. Eräs mies syöksyy selliin huutaen olenko minä elossa. Ovella häämöttää muitakin varjoja. Kuulen kuiskaavani: Olen täällä. Miehet nostavat minut ylös ja kantavat pitkin pimeää käytävää portaille, jossa on vielä valoa. Olen tarttunut kädelläni miehen takin hihaan, se haisee vangille.

Oletteko vankeja, kysyn minä. Olemme, vastaavat kantajani. Eräästä sellistä murtautui ulos kuusitoista vankia venttiilin kautta. Me saimme avaimet johtajalta. Avaamme kaikki sellit, jotta kaikki pääsevät turvaan kellariin. Olemme sammuttaneet tulipalon.

Ohitseni syöksyy vankeja huutaen, itkien, valittaen. Minun on hyvä olla. Olen aivan rauhallinen. Vangit kantavat minua aivan kuin omaiset, ei ole enää vartioita. Ovet ovat avautuneet, seinät luhistuneet, me kaikki, jotka emme koskaan saaneet nähdä toisiamme, olemme yhdessä, vapaudessa. Ystävälliset kädet kantavat minut kellariin, asettavat jollekin laatikolle, joku istuu tuekseni. Pitelin yhä vielä käsissäni tyynyä, jolla olin suojellut päätäni. En pelännyt enää ollenkaan, olinhan turvassa. —

Pandemonium kellarissa.

Tulipalo kellarissa oli sammutettu. Vain jauhovarasto paloi vielä. Lattialla lainehti vettä. Me kompastelimme yli paloruiskunletkujen. Tupakansavu leijaili yli fosforisavun. Kuutisensataa miestä ja naista, joukossa ryöväreitä, murhaajia, varkaita, valtiollisia vankeja, elinkautisia, kuolemaantuomittuja, katutyttöjä, irtolaisnaisia, pien- ja suurvarkaita... Kaikenlaisia rosvoja, mitä lääninvankilan suojiin oli kerätty, oli yhdessä irti kellarin pimeydessä, jossa vain siellä täällä tuikki vielä joku sähkölamppu. Kaikenlaiset rikolliset, joilla ei olisi pitänyt olla aavistustakaan toisistaan, olivat yhdessä mylläkässä, ja muutama vartia sekä johtaja kävelivät heidän keskuudessaan täydessä turvassa.

Mahtoipa olla omituista johtajallekin seurustella vankien kanssa, joita hän vankilan sääntöjen mukaan sai puhutella vastaanotollaan korkeintaan jonkun ylivartian läsnäollessa.

Savusta mustuneet miehet sammuttelevat vielä jauhovarastoa, toiset syövät margariini-, sokeri- ja voivarastoa ja penkovat melkein hiiltynyttä leipävarastoa. Nälkiintyneet miehet kätkevät taskuihinsa hiiltynyttä leipää ja margariinikimpaleita ahmien niitä samalla suuhunsa. Eräs vanki kulkee kädessään suuri kamferikannu tarjoten siitä juomalasilla kaikille tarvitseville, ja heitä on paljon. Pimeissä nurkissa hihittelevät irtolaistytöt miesten kanssa, jotka vuosikausiin eivät olleet naisia tavanneet. Pari hätääntynyttä vartiaa kulkee epätoivoisen näköisenä joukon keskuudessa.

Saunan lauteille kuljetettiin loukkaantuneita, joille oli yläkerrassa annettu ensiapu. Minutkin vietiin johonkin saunahuoneeseen ja asetettiin lauteille pitkälleni. Ympärilleni kerääntyi valtiollisia vankeja, oikeusjuttuni tovereita, joista en siihen mennessä ketään tuntenut, sekä muita, joita tunsin vain nimeltä. Oli kuin olisin löytänyt omaisiani. Viereisessä saunahuoneessa makasi kuollut vartia, vierelläni istui nainen, joka oli menettänyt silmänsä ja jonka olisi pitänyt päästä seuraavana aamuna vapaaksi. Eräässä saunahuoneessa makasi nainen, joka oli synnyttämäisillään ennenaikaisesti. Pimeydessä kuiskasi korvaani tuntematon nuorimies, joka oli auttanut kannettaessa minua sellistä. Hän sanoi olevansa rintamakarkuri ja metsäsissi. Kertoi päättäneensä tovereittensa kanssa kuljettaa minut pois. Vankilan portti oli rikki — mikään ei estäisi lähtemästä.

Sitten tapahtui jotakin aivan käsittämätöntä: en tiedä, miksi sanoin hänelle, etten halua paeta ja ettei meidän valtiollisten pitäisi käyttää tilaisuutta pakoon. Siitä muodostui jonkinlainen yhteinen päätös, poliittisten ei pitäisi käyttää hyväkseen tätä hätää. Ei sekään kuolemaantuomittu karannut, joka teloitettiin muutaman kuukauden päästä. Vain muutamat ryöstöstä ja murhasta tuomitut karkasivat.

Koneet palaavat, pommitus alkaa uudelleen...

Loukkaantuneet naiset siirrettiin jonkinlaiseen vartiain pommisuojaan, vankilan vaatetusvarastoon, jonka ikkunat olivat rikkoutuneet. Meitä oli toistakymmentä henkeä. Istuimme kyyristyneinä penkeillämme ja odotimme kuolemaa. Syöksypommittajat tekivät yllämme syöksyjä satamassa oleviin laivoihin. Tuntui kuin jokainen pommi olisi räjähtänyt juuri päämme yllä. Odotimme kuolemaa ja seurustelimme. Meitä oli monta loukkaantunutta valtiollista naista, jotka odotimme kuolemantuomiota. Meidän kanssamme istui sikiön lähdetyksestä syytetty lääkäri, ranskalaisen kirjallisuuden erikoistuntija. Luonamme kävi kuolemaantuomittu majuri, jonka tohtori täydelliseen salonkitapaan esitti meille. Me seurustelimme, me tuomitut ja tuomiottakin kuolemaa odottavat. En muista, miksi tulin kertoneeksi vieressäni olevalle nuorelle poliittiselle naiselle ensimmäisen maailmansodan alkuajoista ja Roger Martin du Gardin Thibaultin perheestä, jonka juuri olin lukenut suurella ihastuksella. Kerroin idealisti Jacquesista, joka uskoi maailmanrauhaan, ja sen tekijästä, jonka suuruuden silloin vasta käsitin.

Syöksypommittajat tekivät syöksyjä. Pommit vihelsivät. Huokaus ja huudahdus tunkeutui meidän kaikkien kurkusta. Vaistomaisesti nostin likaisen untuvatyynyni pääni päälle, kun pommi räjähti. Me elimme yhä vielä. Siirryimme Nobelpalkinnon jaosta huumaantuneeseen Tukholmaan. Kerroin Roger Martin du Gardista, miten hän halveksi Tukholman yleisöä ja sanomalehdistöä. Se oli samaan aikaan, jolloin Niskavuoren naiset esitettiin Dramaattisessa Teatterissa. Istuin Blanche-teatterissa aivan lähellä du Gardia hänen näytelmänsä Le Taciturnen, Vaiteliaan, ensi-illassa. Hän siinä käsitteli perverssejä ihmisiä, tosin suurella hienoudella, mutta jättäen niin hirvittävän epämiellyttävän maun suuhuni, etten enää tahtonut vähään aikaan nähdä ihmisiä, puhumattakaan häntä itseään. Jos olisin lukenut Thibaultin suvun siihen aikaan, olisin voinut unohtaa sen näytelmän. Olisin täydellisesti käsittänyt, että Martin du Gard oli ansainnut palkintonsa. Ja minä kerroin, miten minua kadutti tuo sisäinen vastenmielisyyteni näytelmän tekijää kohtaan. Sellaista me puhuimme. Ja Holbergin teatterista Tanskanmaalla me puhuimme ja siirryimme taaskin politiikkaan. Tohtori pelkäsi, että Suomen kansa lähetetään Siperiaan. Minä valitin hänen huonoa omaatuntoaan. Syöksypommittajat kohisivat yllämme. Me tartuimme molemmin käsin kouristusmaisesti sivistykseen.

Jacques Thibault lähti Alpeilta levittämään rauhanjulistuksia vuonna 1914, ja hänen lentokoneensa ammuttiin alas. Hän syöksyi palavana maahan, tykkien tulisuihkuun. Tykit jylisivät ulkona. En muistellut yksinomaan Jacquesia, vaan myöskin hänen venäläistä toveriaan, joka halusi sodan syttyvän pelastaakseen maailman.

Tartuimme kaukaiseen sivistykseen. Heitimme ajatuksemme kouristuneet ulottimet tavoittelemaan tukea maailmankaikkeudesta.

Mitä juttelivat suuren vallankumouksen aikana Templen vankilassa ne, jotka odottivat giljotiinia! Monet heistä pelasivat whistiä. Nainen vieressäni on menettänyt silmänsä, toiselta ovat lasinsirut runnelleet kasvot. Kuinka vähän tämä kaikki merkitsee. Kellä on kuolemantuomio, kellä elinkautinen, kellä kaksitoista tahi viisitoista vuotta. Me poliittiset tiedustelemme kohteliaasti toistemme tuomioita... ja uskomme rauhaan.

Miehet, jotka ovat sammuttaneet tulipaloa, hakevat vaatevarastosta itselleen kuivia vaatteita, ei ole vartioita niitä jakamassa, kukin ottaa itse. Kuolemaantuomittu hakee itselleen kuivia sukkia, toinen vaihtaa takkia. Inhoittava fosforinsavu alkaa tukahduttaa meitä. Ikkunat ovat rikki, meitä palelee. Selkääni särkee. En jaksa enää istua kyykistyneenä. Pääsen vaatekasalle pitkäkseni. Vartioita alkaa ilmestyä. Susia ja lampaita, miehiä ja naisia koetetaan eristää. Alkaa tuntua vankila järjestyksen oireita. Kuulemme, miten miehiä aletaan sulkea kellarikatakombien eri osastoihin. Pommitus lakkaa. Vartiat alkavat kuljettaa meitä sellaisiin selleihin, jotka vielä ovat ehjinä. Niissä on autuas lämpö. Naisia aletaan paimentaa. Nuori irtolaistyttö oli löydetty piiloitettuna parinkymmenen miehen sellistä. Naisvartia seisoi hyytynein silmin, jäykistyneenä avainnippuineen miehensä ruumiin vieressä. Pommi tappoi hänen miehensä kellarissa. Tyhjistä, rikkinäisistä ikkunoista ja avonaisista ovista käy hirveä viima vankilan käytävissä, ikäänkuin runnellun talon luurangon ympärillä. Kalpea aamu valaisee kalpeita, kituneita kasvoja. Ajatus ja sivistys ovat häipyneet. Tylsinä tuijotamme jääkylmään aamuun.

Huhuillaan, että meidät siirretään toiseen vankilaan. Käsketään pakkaamaan tavaroita. Pääsen katsomaan sellini jätteitä. Miten oli mahdollista pysyä hengissä siellä, rautaristikonkappaleitten ja pomminsirujen alla. Kirjoituskoneeni ja käsikirjoitukseni kaivettiin esiin maan alta, samoin vaatteeni. Tuolilta, jolla istuin, on jäljellä vain pieniä siruja. Istumme tylsinä tuijottaen, tuulen ulvoessa tyhjissä ikkunoissa. Pitkin päivää kuljetetaan meitä kuritushuoneeseen. Lääkäriä ei kuulu.

Vihdoin pääsen minäkin lähtemään vankila-autossa, jossa mustan, ikkunattoman kuomun alla penkillä värjöttelee kymmenittäin ihmisiä. Istun takaosassa, joka on auki ja josta näkee kadulle. Istun selin kuljettajaan. Auton keikkuessa epätasaisella kiveyksellä muistuu mieleeni Maria Antoinetten matka giljotiinille. Hän istuu tuossa tunnetussa kuvassa selin ajajaan. Rattaat rämisevät ja keikkuvat.

Muistui myöskin mieleeni Taras Bulban teloitus torilla vihollisten joukossa, ja miten Gogol kuvaa hänet ikävöiden katselemassa kansanjoukkoon hakien omaisia, kunnes kuulee poikansa huutavan: Isä!

Rattaat rämisevät. Kuomuvaunu kitisee, silmäni tuijottavat helsinkiläistä välinpitämätöntä, uupunutta ihmismassaa. Aivan kuin Taras Bulba ikävöin minäkin mielettömästi tuttuja kasvoja. Edes yhdetkin inhimilliset, hyvät, ystävän tai omaisen kasvot! Tukin suutani kädelläni. Pelkään, että huudan: Kuule minua! — missä olet? — kuule minua! — katso minua!.. tule, kuule, katso...!

Rämisten ja vinkuen pysähtyy kuomuvaunu kuritushuoneen eteen. Ei ole hyvyyttä, vain hävitystä. Pääsen erääseen selliin pitkäkseni. Sydämeni lyö yhä vielä. Käteni ranteessa ja korvani alla kuulen sydämeni kellojen soivan. Älä pelkää, tämä on uuden maailman synnytystuskia, älä pelkää!

42

VARJOT JA ASKELEET.

Puukenkien kopinaa ikkunani takana ja varjoja seinällä sitä vastapäätä. Miesvangit ovat aamukävelyllä.

Makaan vuoteellani ja katselen varjojen kaleidoskooppia... vilahtelevat vain ohitseni, ihmiset ilman kasvoja... kop... kop... kop.

Venyvät varjot, suorat, miehekkäät varjot, kumaraiset ja koukkuiset varjot... laahustavat askeleet, raskaat päättäväiset askeleet, kevyet ja hermostuneet askeleet — ja sitten yhtäkkiä omituiset, aivan erikoiset ja jollain tavoin tutut askeleet, ja varjo, jolla on tuttu ryhti ja liikkeet...

Makasin sairaana vuoteellani usean päivän, kuuntelin joka aamu tunnin verran tuota puukenkämusiikkia ja katselin varjoja seinälläni. Erotin jo kaukaa nuo tutut askeleet ja varjon, joka liikkui suorana, vapaana, muitten kumaraisten varjojen joukossa... Ja yhtäkkiä sen keksin: ne olivat sivistyneen miehen askeleet ja se oli sivistyneen miehen varjo, sellaisen ihmisen, joka ei ole tallattavissa... unsquashable...

Miesvangit tuolla ulkona olivat kuulemma kaikki tavallisia rikosvankeja... mutta nuo askeleet eivät olleet varkaan eikä trokarin eikä elintarvekorttihuijarin...

Kun on vuoden ollut yksinäissellissä, teroittuvat kaikki aistit erikoisen tarkoiksi... nuo askeleet eivät olleet mykät, ne puhuivat minulle taistelusta ja kestämisestä, kauhuista ja voitoista, saavutetusta rauhasta ja vapaudentunteesta huolimatta unettomista kauhunöistä kauhujen talossa.

Joka aamu kun kuuntelin tuon tuntemattoman varjon tuttuja askeleita, muistelin Henleyn vanhaa englantilaista runoa, hakien jostain alitajunnasta sen säkeitä:

    Out of the night that covers me,
    Black as the pit from pole to pole.
    I thank whatever gods may be
    For my unconquerable soul.
    — — —
    In the fell clutch of circumstance
    I have not winced nor cried aloud.
    Under the bludgeonings of Chance
    My head is bloody but unbowed...

Syvyyksien yöstä kiitän mitä liekään jumalia voittamattomasta sielustani. Kohtalon kouristuksessa en ole vikissyt enkä huutanut ääneen. Salliman iskuista on pääni verinen, mutta pystyssä.

Tuntemattomista askeleista oli tullut minulle ystävän askeleet, kun löysin alitajunnastani nuo säkeet.

Sellini on kolme metriä maanpinnan alapuolella. Kun seisoo ovella, näkee kävelevien päät ja olkapäät, lukemattomien harmaitten profiilien paraatin... Kuulin tutut askeleet ja näin tuntemattoman tuttavani sivistyneet kasvot. Varjot ja askeleet eivät valehdelleet.

En tiennyt, kuka hän oli, en tiennyt hänen nimeään, mutta minun oli turvallista kuunnella sivistyneen ihmisen askeleita, tietää, että ohitseni kulki ajatuksia, jotka olivat sukulaisia omille ajatuksilleni.

Hän oli kuolemaantuomittu.

43

PASTORI LOMBROSO.

Vankila modernisoituu. Professori Kaila häärää nuorisorikollisten keskuudessa, tutkii heidän mielenlaatuaan ja menneisyyttään, perinnöllisyystaipumuksia ja hankittuja taipumuksia. Kailan röntgensäteet tunkeutuvat nuorison sielun pimeimpiinkin sopukkoihin. En ole varma, etteivätkö psykoanalyyttisenkin tutkimuksen hämähäkinlonkerot kietoudu rikollisen nuorison sielujen ympärille.

Ja pastorikin seuraa aikaansa. Hän tarkastelee sukututkimuksen avulla rikollisten taipumusten alkuperää. Pastori yrittää modernia sielunhoitoa, yrittää avata rikollisuuden solmuja vankien sieluissa.

Oli eräs konttoristityttö, entinen kätilö, joka oli hylännyt alansa. Hän oli tuomittu sikiön lähdettämisestä, s.o. avunannosta, koska hän oli lainannut kätilöninstrumenttinsa jollekin hyvälle ystävättärelleen. Tosin hän ei ollut itse syyllistynyt erinäiseen toimitukseen, ei muihin eikä itseensä nähden. Mutta hän oli lainannut virattomat instrumenttinsa. Ja siitä hän sai puolitoista vuotta kuritushuonetta. Hän joutui suurrikollisten kirjoihin. Raskauttava asianhaara oli kätilön ammatti.

Hän oli niitä kilteimpiä ihmisiä maan kamaralla. Köyhä tyttö, joka oli omin neuvoin lukenut ja eteenpäin pyrkinyt. Yhteiskunnan nöyrimpiä lampaita. Syvästi uskonnollinen ja nöyrä rangaistuksensakin edessä. Pastori tutki hänen alkuperäänsä ja taipumuksiaan, kyseli hänen vanhempiaan ja sukuaan. Tyttö kertoi, että hänen äitinsä oli taloudenhoitajana eräässä maalaistalossa Nurmijärvellä. Pastori uteli, oliko talon isäntä naimisissa. Ei, hän oli poikamies. Pastori katsoi tyttöön tarkkaan, nousi ja käveli edestakaisin, pysähtyen vihdoin tytön eteen.

— Miksikäs äitinne ei mene naimisiin tuon isännän kanssa? Miksi hän elää synnissä?

Tytön äiti oli 65 vuotta vanha ihminen ja isäntä 35-vuotias. Ja synti oli kaukana heidän mielestään. Pastori ravisti surullisena päätään.

— He varmasti elävät synnissä.

— Jättäkää äitini rauhaan, huusi tyttö. Itkien sadatteli hän pastoria ja kirkkoa vimmatussa, avuttomassa vihassaan. Pastori ravisti surullisena päätään: auttamattoman rikollinen luonne.

Pastori oli kumminkin niitä parhaita sielunpaimenia.

44

PULVERIT JA PIRSSIAUTO.

Hän oli juoksutyttönä apteekissa, valmisti erinäisiä pulvereita ja möi niitä — omaan laskuunsa. Kauppa kävi hyvin. Rahaa kokoontui aika tavalla. Hänellä oli tarkoitus koota rahaa ja ostaa sillä itselleen pirssiauto. Samassa sellissä hänen kanssaan oli toinen juoksutyttö, joka oli tehnyt pankkiryöstön jossakin maaseudulla. Minun kuusitoistavuotias passarini oli kolmantena siinä sellissä. Hän kertoi ihastuneena, miten hauskaa ja helppoa koko tuo apteekki- ja pankkitoiminta oli ollut. Hän itse oli tuomittuna varastetun rautaromun myynnistä, jonka motiivina oli uuden hameen hankinta. Sellitovereittensa vaikutuksesta hän näkyi yhä syvemmin katuvan rikoksensa mitättömyyttä. Hän kertoi uneksivana, miten helppoa tuo pankkiryöstö oli ollut. Tarkkaili vain, mihin kassaholvin avaimet pantiin, ja käytti tiirikkaansa, annettuaan illalla sulkea itsensä pankkiin. Rahat olivat tytöillä tallessa, kylmäverisesti laskettiin, paljonko siitä tuli vankilassaolon kuukausipalkaksi, ja koko sellin yhteinen unelma oli pirssiauto. Tuo haave tarttui myös passariini. Ajaa herroja iltaisin trokarien luokse ja ansaita lukemattomia satalappusia. Sitten niillä ostetaan hienot puvut ja lähdetään Pariisiin tanssimaan.

Jostakin syystä olivat Torni ja Pörssiravintola tansseineen tyttöjen erikoinen, iki-ihana unelma. Minä yritin parastani pitääkseni yhteiskunnan puolia, mutta huomasin piankin, etten voinut kilpailla pirssiauto-ihanteen kanssa, niin kauan kuin nuo kolme olivat yhdessä.

He saivat kaikki nuorisotuomion ja heidät lähetettiin yhdessä Hämeenlinnaan nuorisovankilaan. Ja siellä heillä on mitä erinomaisin tilaisuus pirssiautopropagandaan muitten professori Kailan tuomitsemien joukossa.

45

KENGURU-ÄITI.

Lapsia syntyy vankilassakin. Silloin on naisosastolla kohua ja myötätuntoa. Jostain sellistä kaikuu pientä porua. Lapsi on tullut maailmaan.

Ja heitäkin tuomitaan vankilaan äitien mukana. Laki ei punastu. Laki on sellainen itsekylläinen, itsetietoinen, leveälanteinen nainen, niin kovin itsetyytyväinen. Siellä se seisoo tympäisevän painavana puhemiehen takana eduskunnassa, ilman mielikuvitusta ja sydäntä, ilman inhimillisyyttä, pelkkänä tyytyväisyyden perikuvana, sopivana taustana eduskunnan itsetyytyväisille puhemiehille, jotka ovat tottuneet jättämään hallituksen käsiin kaiken murehtimisen kansan kohtalosta.

Piiri pyörii vankilan pihalla. Yhtäkkiä tapahtuu jotakin. Rautaportaita alas kulkee HÄN: pikkuinen lapsi äitinsä käsivarsilla. Ja hänen perässään vartiatäti jakkara kädessä. Hän asettuu piirin sivulle istumaan äitinsä sylissä. Ja koko piha ja piiri on elpynyt. Kaikkien katseet kohdistuvat hänen pieneen päähänsä, joka on kuin ruusunnuppu. Kaunis äiti ei katso piiriin, hän katsoo vain nuppuunsa tai sulkee silmänsä. Vartiatäti, jolla on Matilda Wreden nenä, — hän on sangen tietoinen siitä — tuntee itsensä hirmutärkeäksi. Hän kohottelee lapsen peitettä, kääntelee äidin jakkaraa aurinkoon päin. Hän ei pysy vahtipaikassaan, vaikka irtolaistytöt yrittävät heittää suukkoja miesten siipirakennusta kohti. Toisetkin vartiat kehnäytyvät lasta lähemmäksi. Lapsi hallitsee pihaa.

Kaunis äiti ei katso ylös. Hänet on tuomittu aviorikoksesta. Aviomies ei antanut anteeksi lapsen ilmestymistä maailmaan. Äidillä on kuuden kuukauden tuomio. Hän saa sen istua vedellä ja leivällä, 36 vuorokautta. Lapsi on kahden kuukauden ikäinen, eikä tohtori välitä siitä, että äidiltä loppuu maito vesileipäravinnolla. Siksi lapsi huutaakin. Hän alkaa huutaa äkkiä, eikä lakkaa. Se on vastalausetta vankilalle, vihlovan vihaista vastalausetta. Piiri nauttii. Ähäh, sanokaapas sille: Eisaahuutaa, eisaahuutaa...!

Vartiatäti kertoo, että oli sellaisien irtolaisnainen, jota kutsuttiin Tuntaksi ja jolla oli seitsemän lasta, kaikki vankilassa syntyneitä. Tuntta järjesti asiansa aina niin, että hän ennen synnyttämistään joutui vankilaan. Se tuli halvemmaksi kuin synnytyslaitoksessa. Sitä paitsi vankilan oli hankittava lapselle vaatteet, ja myötätuntoakin tuli ilmaiseksi. Tuntta kuuluu olleen oikein hyvä äiti — mitä lie tullut Tuntan lapsista. Valitettavasti en pääse sen pitemmälle syventymään Tuntan ja yhteiskunnan välisiin tileihin.

Piirin keskelle ilmestyy mustalaisnainen, saaliin kääritty pieni lapsi sylissään. Hän painaa lastaan rintaansa vasten, juttelee sille vähän ja kulkee eteenpäin hameitten liehuessa sirojen nilkkojen ympärillä. Lapsi on kuin sulautunut hänen syliinsä. Hän kävelee kuin kenguru-äiti, vapaana, valmiina hyppäämään. Hänen käsivartensa pitelevät lasta aivan kuin se yhä vielä kuuluisi hänen omaan ruumiiseensa.

Hän ei suostu istumaan, vaan kävelee aina piirissä lapsi sylissään. Hän on vapaa kenguru-äiti häkissään. Kukkia ei sallita vankilan pihalla, ei muita kuin ihmiskukkia ja kukan nuppuja.

Lapsia ei saa tuoda vankilaan — ei saa!

46

RAKKAUSKIRJE ELÄMÄLTÄ.

Se oli sanomalehteni. Ole siunattu, sinä lehti, joka päivittäin tulit selliini.

Ole siunattu, sinä painomusteen tuoksu, joka olit kaikkien ruusujen tuoksua ihanampi. Tulit maailman taistelutantereilta, vapaudesta.

Sinä tulit milloin kello 10—11 aikaan, milloin vasta iltapäivällä, riippuen siitä, koska miesvartia suvaitsi kuljettaa lehdet naisosastolle. Ja usein hän oli niitä välinpitämättömiä, jotka eivät suvainneet kuljettaa lehtiä naispaketeille ennenkuin iltapäivällä.

Jo aamulla aikaisin heräsin ilon aavisteluun. Muutaman tunnin päästä tulee lehti. Tein työtäni, kuuntelin vartian askeleita oveni takana... kulkivat ohitse... ei vieläkään. Ei vieläkään. Sitten ne äkkiä pysähtyivät, lukko kalisi, lyhyt käsky: Kävelemään. Eikä vieläkään lehteä.

Lähdimme kävelemään. Toivotonta. Kävelin vimmatusti aina pyörivän piirin keskellä. Kuvittelin, mitä kaikkea lehdessä saattaisi olla. Ehkä se on jo Minsk — tai Lublin... Ehkä vihdoin Caen vallattu, ehkä vihdoinkin ovat päässeet Cherbourgiin... Koetan arvailla, mikä milloinkin olisi mahdollista.

Palaan selliini. Joskus sattuu, että löydän sen rakkauskirjeen kirjoituskoneeltani. Ystävällinen käsi on pistänyt sen sillä välin selliini. Aukaisen sen kiireesti, kiireesti, sisäsivulta, ensiksi otsakkeet... Tiedänhän sen, mitä ne merkitsevät. Ei mitään. Sitten tilannekatsaus, josta löytyy totuudenjyvä. Mihinhän se taas on piiloittautunut, se katsaus? Joskus vallan viimeisille sivuille. Hotkaisen sen, ja sitten sulattelen sitä. Alan lukea uutisia keskisivuilta ja jatkan seuraavilta. Sitten pääkirjoitus ja lehtikatsaus. Vasta sen jälkeen avaan ensimmäisen sivun ja alan lukea järjestelmällisesti, sivu sivulta. Luen kaikki, sanasta sanaan, kansanhuollon tiedonannotkin ja Eeron pakinan, jonka sensuuri päivä päivältä tyhjentää tyhjemmäksi — ja tyhjemmäksi; Arijoutsen, joka joskus suututtaa, joskus ilahduttaa. Tuossa on teatteri ja kirjallisuus. Euroopan kirjailijaliitto... Sydämeeni pistää häpeän tikari: maamme sivistyneistö ja kirjailijapiirit juhlimassa natseja!

Luen edelleen, talouselämän ja maaseutu-uutiset ja paljonpuhuvat pörssinoteeraukset, tuon rauhan ilmapuntarin... Ja sitten tulevat sarjakuvat, Aku Ankat ja Pikku Ullat ja Mikki Hiiretkin. Ja vihdoin, kun kaikki muu on luettu, tulevat ilmoitukset: Kadotettuja.

Luen siitä kotikaupunkini arkielämän usein tuskallisia kuvauksia. Mitä kaikkea onkaan kadotettu: lapsen oikean käden hansikas — siitäkin ilmoitetaan. Auton numerolaatta tai bensiinisäiliön korkki... Ja se lompakko, joka on hukattu ryyppyreissulla ja jossa on rintamamiehen viimeiset rovot ja paperit... Ja se musta piski, joka on karannut...

Ja lopuksi on sydämeni ääriään myöten täynnä sääliä ja myötätuntoa näitä kadottajia kohtaan. Unohdan sellini ja vankilani, ja vesisoppanikin väliin jäähtyy...

Olen elänyt mukana pientä, tuskallista arkeasi, rakas kotikaupunkini, puhumattakaan siitä, että olen surrut kuolinilmoituksiasi. Sitä ainoaa poikaa ja ainoata lasta, joka on kaatunut. Ne sydäntä särkevät sanat, joihin äiti ja morsian purkavat tuskansa ja kaipuunsa. Ne liikuttavan kömpelöt runonpätkät, joilla lie säestävät surusanomaa.

Ja tässä minä istun kädet sylissä, enkä voi sille mitään, että lapset kietoutuvat kuoleman hämähäkin verkkoihin, että rauhaa ikävöivä kansamme vuodattaa verensä kuiviin Euroopan pyövelin aseveljenä...

47

MINÄ TAISTELIN.

Lopullinen elinkautinen tuomioni oli tullut,

Kolmella entisellä ulkoministerillä oli ollut rohkeutta todistaa, että olin asettunut yhteyteen maani vihollisen kanssa sodan aikana sen vuoksi, että halusin irroittaa maani kuolettavasta sodasta ja aikaansaada kunniallisen rauhan. Siksi kai en saanutkaan kuolemantuomiota.

Melkein ilkkuen sanoin Valtiollisen poliisin kuulustelijalle, joka oli tehnyt kaikkensa saadakseen asiani päättymään pahemmin:

— Ette sittenkään saanut minulle kuolemantuomiota.

Hän katseli minua välinpitämättömästi ja sanoi kuivasti:

— Teidän iässänne on elinkautinen kuritushuonetuomio jo sama kuin kuolemantuomio.

— Vai niin.

Siitä lähtien koetin hoitaa terveyttäni paremmin kuin koskaan elämässäni. Taistelin ilmasta, voimistelutin pommituksessa loukkaantunutta selkääni, kamppailin leivästä lääkärin kanssa, vaadin oikeusministeriltä ruokapakettioikeutta, tosin onnistumatta. Hoidin sydäntäni, joka oli käynyt hauraaksi kuin saippuakupla.

En ollut koskaan ennen välittänyt sydämestäni. Valtiollisen poliisin kopissa, kun olin kolme ja puoli kuukautta kävelemättä, oli sydämeni kuin hennointa venetsialaista lasia, joka kilahtelee tuulen henkäyksestäkin. En välittänyt, vaikka se olisi pysähtynytkin. Sehän olisi ollut vain karkuun pääsy Valtiollisen poliisin rautaisista kourista. Muistin, miten Irmari Rantamala hyppäsi mereen teloittajansa käsistä.

Nyt oli sydämeni pommituksessa käynyt hauraaksi kuin saippuakupla. Hoitelin sitä kiusallakin kuin kullankappaletta...

Minä taistelin kuolemantuomiota vastaan.

48

PALUU.

Tiesin, että maani, joka oli kietoutunut summattomiin jättiläisvalheverkkoihin, oli vapautunut ja alkanut toipua sotavaiheitten oopiumihumalasta. Tiesin, että maani oli vapautunut saksalaisen sotilassaappaan alta haavoittuneena, verta vuotavana, raajarikkoisena.

Tiesin, että ne miljoonat, jotka olivat kuolleet, olivat antaneet henkensä myös minun vapauteni puolesta. Tiesin, että vapaus varmasti tulisi.

Joskus teki mieleni huutaa, iskeä nyrkeilläni seinään, koska henkeni salpautui.

Ole hiljaa, sydämeni, sanoin minä, aivan hiljaa, aivan rauhallinen.

Aurinkoinen päivä. Olin kävellyt pihalla, ahminut aurinkoa ja juonut kirpeätä, neilikantuoksuista syysilmaa.

Miehet kävelivät vuorollaan ikkunani ohitse. Ja kuolemaantuomittu tuntematon ystäväni puhui ääneen, korvien! kuultavaksi, että vapautuisimme muutaman päivän päästä...

Ole hiljaa, sydämeni, aivan hiljaa...

Syyskuun 25. päivänä olin syömässä vankilakeittoani kello kahdeltatoista, kun sellini ovi avautui ja johtaja astui sisään.

Minä käsitin heti. Yksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa riitti.

— Onko se totta? sanoin.

Hän nyökkäsi. Oikeusministeri ilmoitti, että teidän on oltava poissa vankilasta kello kolmelta.

— Ole hiljaa, sydämeni — sellainenkin pahus — yrittää lentää pois rinnastani kuin mikäkin törmäpääsky.

Antoivat minulle kamferia ja jättivät minut vähäksi aikaa yksin,

— Hiljaa, aivan hiljaa.

Sellini oli käynyt kovin ystävälliseksi — ja hieman alakuloiseksi. Kirjani, käsikirjoitukseni ja kirjoituskoneeni olivat suorastaan levottomia, niillä oli hirveä kiire, suorastaan kuume... En malttanut maata, aloin ahtaa käsikirjoituksiani ja muistiinpanojani matkalaukkuihin. Istuin sellin lattialla käsikirjoituksieni joukossa ja nostelin niitä edestakaisin..

— Hiljaa, hiljaa. Aivan rauhallisesti.

Vartiat ja päivystäjätytöt tulivat auttamaan minua. Kaikki säteilivät, puhelivat, sulloivat tavaroitani paketteihin. Puin ylleni puvun, joka oli kovin väljä, aivan hukuin siihen... Joku sitoi loppumattomiin kengännauhojani ja itki.

Johtaja oli soittanut omaisilleni, jotka tulivat minua hakemaan. Hän tuntui hotellinomistajalta, joka järjesteli pitkäaikaisen vieraan matkaa.

Miesvartian esimies toi minulle passini, rahani, koruni — aivan kuin portieri jossain Metropolissa, Grandhotellissa, Ritzissä tai Carltonissa... Minulle aikoi tulla hysteerisiä naurukramppeja.

— Hiljaa, sydämeni, hiljaa... Voiko vapaus tulla noin yksinkertaisesti? Näinkö muurit romahtavat, rautakanget katkeavat, ristikot murtuvat? Elämä avaa uudelleen ovensa.

Vartiat ja päivystäjätytöt kantavat tavaroitani vankilan portille. Vartiat ja vangit katselevat käytäviltä, huutavat minulle ovien läpistä tervehdyksiä, viittoilevat, hymyilevät minulle, joka lähden elämään loppumattoman pitkistä hautakammiokäytävistä.

— Hiljaa, kävellään aivan hiljaa.

Portilla oli auto ja ystävälliset kädet. Minä, elinkautinen vanki, olin vapaa.

Näin vihreätä ruohoa. Paljon pehmeätä, vihreätä ruohoa, eläviä kukkia, elävää vettä, sinistä, elävää vettä. Silmäni nielivät haavoittunutta, rakasta kotikaupunkiani.

Kotiin.

Henkeäni salpaa. Peloittaa tuo sana "koti"... Iso, vanha, valkoinen taloni kuusten ja koivujen alla, huoneet, joissa ovat tuhannet kirjani... valoa, lämpöä.

Sellissäni oli vain vuode, pöytä ja tuoli sekä matkalaukku kirjahyllynä... Enkä tarvinnut muuta... Enkä tarvitse enää koskaan muuta...

— Hiljaa, sydämeni salpautuu, hiljaa.

Ei ole enää kitsasta kotia niille, jotka ovat olleet tuomittuja kodittomiksi.

Istuin pimeässä kotini portailla Bobby-koiran nuoleksiessa kylmiä käsiäni.

Lapsenlapsen! kietoi kätensä kaulaani ja sanoi aina muistaneensa mummia.

— Hiljaa — aivan, aivan hiljaa.

49

PEILI.

Vankilan sellissä ei ole peiliä. En ollut puoleentoista vuoteen nähnyt itseäni peilistä.

Avasin huoneeni oven, sytytin kaikki valot, pysähdyin peilini eteen,

Näin siinä vanhan naisen, jolla oli homeenharmaat hiukset ja syvät juovat suupielissä. Harmahtavissa kasvoissa sammuneet, vieroksuvat silmät.

— Kuka sinä olet, kysyin siltä kuvatukselta tuskastuneena.

Se ei vastannut. Tuijotti minuun vain väsyneillä silmillään, tuo vieras, vanha nainen. Hän yritti hymyillä eikä jaksanut. Hänen hymynsäkin oli kouristuksellista, aavemaista.

Minä sanoin hänelle: Olethan vapaa kuin taivaan tuuli, olethan onnellinen, iloinen. Hän peitti kasvonsa. Hän muisti niitä, jotka eivät palanneet, niitä, jotka makasivat taistelutantereella ja sankarihaudoissa ja sorakuopissa, niissä, jotka jäivät kuolleitten ikkunoin taakse...

Eikä hän jaksanut olla onnellinen,

50

ENSIMMÄINEN PÄIVÄ VAPAUDESSA.

Saavuin illalla kotiin. Sytytin kaikki lamput ja jätin ne yöksikin palamaan... Nukuin ystävällisessä huoneessani, lumivalkoisessa, pehmeässä leveässä sängyssäni, jossa saan vetää itseni vaikka koukkuun ilman, että polveni joutuvat sängyn ulkopuolelle...

Herään aamulla siihen, että valoa tulvii isoista ikkunoista huoneeseeni, jossa vieläkin sähkölamput palavat... valoa ja lämpöä... Ikkunoistani katsovat sisään kultaiset koivuni ja hymyilevät minulle auringossa kylpien. Syyskukat kukkivat vielä ikkunaini alla, ja ruoho ja maa ovat aivan lähelläni... Ei missään kiveä eikä rautabetonia, eikä avainten kilinää sementtihaudoissa. Bobby-koira haukkuu ja hyppii ikkunan alla.

Pikku Tuuli juoksee halaamaan minua, ja teetarjotin ilmestyy vuoteelleni. Kaikki on samanlaista kuin ennenkin, paitsi että pikku Tuuli on kasvanut ja puhuu järkeviä, ja puut ja pensaat ovat venyneet ja tuuhentuneet kahden kesän aikana. Huoneeni on entisellään, ja valkoiset ikkunaverhoni liehuvat taaskin aamutuulessa.

Mutta jotakin on, mikä ei ole entisellään... Jotakin on vierasta. Jotakin on toisenlaista.

Minä itse.

Haen entisiä vaatteitani kaapista. Ne ovat kaikki niin vieraita ja väljiä. Haen vaistomaisesti kenkiäni, sellaisia vanhoja, jokapäiväisiä... enkä löydä niitä. Ovat jakaneet ne työvelvollisille.

Liikun hitaasti, jollain tavoin varovaisesti... Ei ole mihinkään kiirettä, ei kukaan käske minua kävelemään, ei kukaan määrää, milloin minun on syötävä. Olen aivan vapaa kulkemaan ovestani ulos pihalle, puitten alle... saan itse avata oveni ja katsoa ulos, lähteä puhumaan ihmisten kanssa.

Enkä kuitenkaan halua sitä tehdä.

Jään istumaan kirjoituspöytäni eteen... silmäni hakevat tuttuja esineitä... mustepulloa... kynttilänjalkoja... kukkamaljakolta... Paljon kukkia — eläviä kukkia... Koskettelen niitä. Löydän kynänteroittajani ja kynäni... hopeaisen savukekotelon, jossa pidin postimerkkejä — siinä on vieläkin yksi... Pöydälläni on kirjoja, joita ei ollut siinä ennen... Haen jotakin ja löydän sen — vanhan ystäväni, runon, jonka olin kirjoittanut vankilassa pelloilleni. Olin pyytänyt, että se jätettäisiin pöydälleni odottamaan minua, ja siinä se onkin. Se osa minusta oli ollut siinä koko ajan. Kirjoituspöytäni on barokkityylinen mammutti — sitä on metrittäin. Se on valkoinen ja siinä on raskaita leikkauksia, kullattuja leijonanpäitä ja sitä on niin laajalti. Vankilassa minulla oli pöytä, jolle riitti pyyheliina peitteeksi ja jolla saatoin pitää vain kirjoituskoneeni ja hiukan paperiliuskoja. Kun söin, sain asettaa kirjoituskoneen nurkkaan tai vuoteelleni.

Avaan kirjoituspöytäni laatikot.— ja kauhistun: niissä on hirvittävä sekasotku. Ohranan jäljet —. Rajaton inho nousee kurkkuuni. En uskalla koskea papereihini. Siinä ne ovat, kaikki sekaisin: käsikirjoitukseni, kirjeeni, asiakirjani. Jatkan lukemattomien laatikoitteni aukomista! Kaikkialla sama sekasorto. Kirjoituspöydän takana joukko matkalaukkuja täynnä ohranasta palautettuja asiakirjoja.

Istun neuvottomana, kauhistuneena — ja yhtäkkiä käsitän: siinä on koko elämäni vieraitten, raakojen kätten repimänä, hajoittamana, häpäisemänä... Miten jaksaisin koota sen uudelleen, liittää palan palaan, hallita sitä jälleen? Koivut ravistavat ikkunan takana kultaisia lehtiään ja nyökyttävät minulle latvoillaan... kuuset katselevat sisään uteliaina — tuleeko tuosta koskaan uutta ja ehjää enää? Istun ikkunalleni ja kuuntelen maailman kohinaa: Kyllä tulee — koko maailma uusiintuu! Älä pelkää, älä itke — käy käsiksi!

Vaellan uudelleen pöytäni luokse. Isoista keskilaatikoista löydän käsikirjoituksiani: olen koonnut jo vuosikausia aineksia suurta draamaani varten J.V. Snellmanista. Oli lukemattomia muistioita täynnä merkintöjä, valmiita repliikkejä... Mahtoi Valtiolliselle poliisille olla visaista käsittää niitä irrallisina. Niitä olikin paiskeltu sekaisin kaikkiin paikkoihin. — Sitten muita tekeillä olevien näytelmieni luonnoksia, joista herrat eivät ymmärtäneet hölynpölyä, heiteltynä irrallisina kirjeitteni joukkoon... Niskavuoren naisten venäjänkielistä käännöstä on erikoisesti tutkittu... sen vierestä löytyy Sir Hubert Goughin vuonna 1919 minulle kirjoittama kirje. Sitten venäläisiä kirjeitä Voksilta... venäläisen teatterinohjaajan kirje muutosehdotuksineen Niskavuoren Naisiin... Sitten vanhoja rakkauskirjeitä... selluloosatehtaan perustamissuunnitelma Suojärvelle... Aunuksen Puuliikkeen vanhoja asiakirjoja... Neuvostoliiton lähettiläitten käyntikortteja... suuri joukko iankaikkisen vanhoja ulkomaisten sanomalehtimiesten ja diplomaattien kortteja... Lord Acton vainajan käyntikortti, jonka taakse on kirjoitettu: Ex oriente lux... tämä mahtoi olla kova pähkinä Valtiolliselle poliisille, mutta se on minun omaa käsialaani niiltä ajoilta, jolloin Lord Acton, vanha historioitsija, joka oli kiinnostunut Neuvostoliitosta, toimi Englannin lähettiläänä maassamme ja tarjosi Seurahuoneessa Suomen ulkoministerille lounaan pitäen siellä puheen, mottona: Ex oriente lux — idästä valo, jossa hän suomalaisten kauhuksi kuuluu esittäneen ajatuksen, että Neuvostoliitostakin saattaisi tulla valoa maailmalle. Erikoisesti ovat ohranaa huvittaneet tilapäisvalokuvat Neuvostoliiton lähettiläistä. Eräässä niistä esiintyvät Maiski ja hänen kaunis rouvansa uimapuvuissa hiekkarannalla Marlebäckissä tyttäreni ja Aino Kallaksen pojan, Sulev Kallaksen seurassa. Kaipaan erästä toista valokuvaa samanaikaisesta seurueestani moottoriveneessäni Kymillä, jonka johdosta minua erikoisesti tutkittiin. Siinä oli paitsi Maiskia ja hänen rouvaansa myös Commander Ross ja hänen tyttärensä Lontoosta, sekä Pentti Kuoppamäki ja Sulev Kallas ja muut tyttäreni vieraat. Sitä kuvaa ei ole palautettu.

Selailen edelleen elämäni kaleidoskooppia tuossa kirjoituspöytäni sekasotkussa. Siinä on O.V. Kuusisen kirje nuoruuteni ajoilta, sitä eivät ole nähtävästi keksineet hänen kirjoittamakseen, koska se löytyi käsikirjoitusteni joukosta. Siinä on Aunuksen Puuliikkeen englantilaisen pääosakkaan, Askew Robertsonin kirjeet, jotka nähtävästi ovat aiheuttaneet ohranalle paljon päänvaivaa. Hän kutsui minua aina "Suojärven suurherttuattareksi" ja aloitti kirjeensä: My dear Grand Duchess... Ilmankos kenttäoikeuden puheenjohtaja, nuori upseeri, sanoi minulle syvällä epäluulolla: Kyllä te olette ollut mukana jos jonkinlaisessa liemessä.

Nauran ja itken... Kirjeitä vuodelta 1912 on sekaantunut kirjeisiin 1940. Toivotonta on ajatella minkäänlaista selvittelyä... Samassa tilassa on koko valtavan suuri arkistoni kirjaston kaapeissa. Kuukausia menee selvittelyyn löytääkseni edes osapuilleen muistiinpanoni.

Vihdoin lähden ulos pikku Tuulin kanssa. Kävelen varovasti alas puutarhaan... en katsele pelloille päin... Pikku Tuuli kuljettaa minua. Lähdemme katsomaan omenapuitani, jotka olin antanut istuttaa pari vuotta sitten ja joista oli kahden kesän kuluessa jo tullut puun tapaisia. Pikku Tuuli kertoo, että he olivat saaneet 38 omenaa, mutta eivät ne kaikki kypsyneet, kun lapsilla oli niin kiire syödä ne. Omenapuiden välissä on mansikkamaa — olen itse kasvattanut ne taimet — ja niistä on tullut isoja pensaita. Ja pikku Tuuli oli saanut paljon mansikoita. Kasvihuoneen oven luota kurkkupenkistä löydän vielä kaksi kurkkua...

— Miksi mummi painaa kurkkuja poskelleen? kysyy pikku Tuuli, pitääkö mummi kurkuista?

— Kyllä, pikku Tuuli, pitää kyllä.

— Miksi mummi makaa ruoholla, kun on jo syksy? Äiti sanoo, ettei saa enää istua ruoholla. Pitääkö mummi ruohosta?

— Kyllä mummi pitää — oikein paljon.

— Miksi mummi peittää kasvonsa ruohoon? Miksi mummi paijaa sammalta? Pitääkö mummi sammalesta? Kuunteleeko mummi heinäsirkkaa?

— Kyllä, pikku Tuuli, mummi pitää ruohosta ja maasta ja heinäsirkoista.

— Eikö kaukana kaupungissa ollutkaan ruohoa ja heinäsirkkoja?

— Ei ollut, Tuuli kulta, siellä ei ollut muuta kuin kiveä ja rautaa ja vähän lasia.

— Eikö mummi enää mene sinne kauas kaupunkiin, missä ammuttiin ja pommitettiin?

— Ei enää, Tuuli kulta, — eikä enää ammuta ja pommiteta, nyt on rauha.

— On oikein hyvä, että on rauha, sanoo Tuuli.

Kävelemme sinnepäin, missä pellot alkavat. Katselemme kaukaa kauranseipäitä... en jaksa mennä lähemmäksi. Katselemme kaukaa karjaani... tytöt ovat siellä paimenessa... en jaksa lähteä katsomaan heitä. Ja se sarkaojakin, joka oli tukossa sinä keväänä kun minut pois vietiin, on vieläkin tukossa. Eikä siinä saran päässä ole mitään kasvanutkaan... Ison ladon ovi on auki... kävelemme alas ladolle. Istumme Tuulin kanssa kuivaan, tuoksuvaan heinään. Suljen silmäni, ja kun pikku Tuuli hakee minulle apilannuppuja, saan minäkin taas hengittää niiden ihanuutta — kahden kesän menetettyä tuoksua...

— Miksei mummi hymyile, kun Tuuli hyppii heinissä?

— Mummi on niin väsynyt.

Kuljemme kotiin puitten hohtaessa kullalta. En jaksa puhua edes puillekaan, ja pelkään ihmisiä... Täytyy tottua puihin ja ihmisiin ja vapaaseen ilmaan... Silmissäni on kuin sumua, ja tekee kipeätä, eikä ole onnen tuntua...

Ja sitten käsitän — minähän olen haavoittunut... sieluni ja sydämeni pohjaan saakka. Koko olemukseni on hankautunut verille... Tiedän: en voi päästä elämään kiinni, ennenkuin haavani arpeutuvat... Kiitos, että paijaat homeenharmaata päätäni, pikku Tuuli, joka olet itse tulevaisuus...

Sydämeni lämpiää, kun ajattelen sinua ja niitä, jotka ovat vapauttaneet minut ihmisyyden tulevaisuuden nimessä.

EPILOGI

51

REQUIEM.

        Sielunmessu.

    I never saw a man who looked
    With such a wistful eye
    Upon that little tent of blue
    That prisoners call the sky...

        (Wilde: Reading-vankilan balladi).

Me tiesimme kaikki, että hänen armonanomuksensa oli hylätty ja että hänen oli kuoltava. Me tiesimme, mutta emme uskoneet...

Hän oli työläisnainen, oli suojellut metsäkaartilaisia ja kuulemma levittänyt sotaa vastustavia lentolehtisiä... Hänet oli tuomittu kuolemaan.

Hän oli suoraselkäinen, keski-ikäinen, yksinäinen ihminen, tehnyt ikänsä työtä, aina auttavaisena, aina valmiina liikuttamaan käsiään toisten ihmisten puolesta...

Hänen väsymättömät jalkansa olivat kulkeneet pitkiä, mutkallisia matkoja takaa-ajettujen ihmisten auttamiseksi. Ei mikään vaara pysähdyttänyt häntä, hän kulki hymyillen raskasta tietänsä... auttaakseen...

Hänen väsymättömät, nopeat kätensä eivät vankilassakaan levänneet. Kuolemaa odottaessaan hän neuloi kaikki päivät... aivan rauhallisesti... kuolinpäivänäkin...

Kun hänelle ilmoitettiin, että hänen armonanomuksensa oli hylätty, oli hän hymyillyt: "Olenhan minä jo elänytkin.."

Hänelle tarjottiin kuitenkin vielä armoa, jos hän ilmiantaisi niitä, joitten kanssa oli toiminut...

"Olenhan minä jo elänytkin..." hän sanoi hymyillen.

Me tiesimme, että hänen oli kuoltava, mutta emme uskoneet

Niitten haudalle, jotka v. 1918 kuolivat vakaumuksensa puolesta teloitusplutoonain edessä, asettivat hallitusviranomaisetkin seppeleitä... niitten haudoilla pidettiin puheita... ja niitten leskille maksettiin eläkkeitä...

Mahdotonta, että nykyisin teloitettaisiin samanlaisia ihmisiä niitä, jotka vakaumuksensa perusteella ovat toimineet tätä sotaa vastaan, omaakin maata vastaan... kansamme kulkiessa onnettomuutta kohden tietämättömyydessään... Mahdotonta, sanoin itselleni, mahdotonta, sanoin muille, jotka kuiskivat vankilan seinien sisällä kauhun vallassa...

Hän, joka oli tuomittu, hymyili rauhallisesti: hän oli varma ja valmistunut. Hän tiesi, ettei ole sääliä, ettei ole inhimillisyyttä, eikä hän sitä pyytänyt.

Vanha vartia näki ovensilmästä, miten hän nousi tuolille ja tuijotti ikkunasta pilviin ja vapauteen. Vartia sulki ovensilmän hiljaa, hiljaa...

Kun hänelle ilmoitettiin, että hänen oli kuoltava aamuyöstä, oli hän säpsähtänyt hieman... ja sitten jatkanut työtänsä.

Yli vankilan lepäsi kuoleman varjo. Öisin nyyhkytti joku varastyttönen kauhun tukahduttamana, päivisin laahustivat repaleiset syyspilvet harmaassa avaruudessa. Yön synkkyydessä kuulustelimme henkeä pidättäen, kuuluisiko teloittajain askeleita, kuulisiko läpi yön hänen jäähyväishuutonsa...

Monena yönä hyppäsin kauhun kouristuksessa vuoteeltani. Olin kuulevinani vihlovan huudahduksen!

"Hyvästi, toverit...!"

Mies, jonka kynänvedosta riippui elämämme ja kuolemamme, söi ehkä hyvän illallisen, laski leikkiä ystäviensä parissa vakuuttaen hymyillen: "Jäätä vatsaan, jäätä vatsaan..."

Ja nukahti pehmeälle vuoteellensa tyytyväisenä päiväänsä. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Ehkäpä risti kätensä ja rukoili Herraansa — ja allekirjoitti aamulla uusia kuolemantuomioita.

Harmaat pilvet kulkevat yli vankilan... pilviä, pilviä, loppumattomia pilviä taivaallamme, joka on nenäliinan kokoinen lappu.

Varastyttönen pääsi lakaisemaan selliäni... hän oli kummallisen vaiti. Vartia, joka aukaisi hänelle oveni, oli jähmettyneen näköinen. Äkkiä pääsi nyyhkytys varastyttösen kurkusta. Hän vilkaisi säälien minuun. Sitten minä käsitin...

Se oli tapahtunut.

Hänet oli viety illalla kuolemankoppiin. Hän oli sanonut hyvästi sellitoverilleen. Pää pystyssä oli hän kulkenut kuolemankoppiin... Aamuyöstä oli auto törähtänyt pihalla.

Varastyttönen katsoi säälien minuun..

Sama olisi kai minunkin matkani.

Hänen hyvä, ystävällinen varjonsa kulki edelläni suoraselkäisenä, sanattomana viittoen minulle kovalla työläiskädellään: "Älä pelkää... ei ole kuolemaa... niille, jotka kuolevat elämän puolesta..."

Hän oli suomalainen työläisnainen ja rakasti maatansa ja kansaansa, antoi elämänsä sen vapauden puolesta... kantaen maanpetturin nimeä.

Hän kulki kuolemaan laulaen.

Hänen nimensä oli Martta Koskinen.