Koulutyttönä Tartossa vuosina 1901-1904

KOULUTYTTÖNÄ TARTOSSA: VUOSINA 1901—1904

Juhani Tervapään yksinpuheluja aikojen draamassa, I osa

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1945.

SISÄLLYS:

Alkulause Äitini muistolle Lapsuuteni Viro Tartto vuosisadan alussa Olin viisitoistavuotias Kouluni Hugo Treffner Perhe, jossa asuin kaksi ensimmäistä vuotta Chwolsonin perhe Frau doktor Meyer Politiikkaan mukaan! Ja vast' olin viisitoista Koulutyö ja anemia Minä rakastun saksalaiseen Tentit ja satakielet Kesä v. 1902 Isoisäni Lukuvuosi 1902—1903. Olin kuusitoista vuotias Vaaralliset nuorison juhlat Juhlien jälkikaiku Skeptikkoryhmä. Hanko ja hankoistit Elisabeth ja Maria Stuart Vanha Wissen sie (tiedättekös) Retki Pietariin Minä esiinnyn taas Musiikkini Matka toiselle puolen lahtea Olin 17-vuotias. Viimeinen kouluvuosi Tartossa 1903—1904 Juhan Liiv Paulmeister ja hänen hiirensä Tohtori Juhan Luiga Ernst Enno Jakob Ilves Sisareni Salme Tohtori Wesken hauta. Pieni laulu — iso tunne Aino ja Oskar Kallas ja heidän kotinsa Maattomat, työväki ja sosialidemokraatit Vanhempieni koti kouluaikanani Minä tapasin paronejakin Ylioppilastutkintoni Jälkimaininkeja Aatu Grenzstein — Viron mysteerimies Tindi-Hans, Tervandit ja Rogger-pikkuserkut. Kultamitali ei riittänytkään Hyvästi... Jumalaga

ALKULAUSE

Muistelmani ovat yksinpuhelua nuoruuteni kanssa vankilan yksinaissellissä odotellessani kenttäoikeuden tuomiota. Pakenin sellini harmaudesta kuulustelijani kiusaksi nuoruuteni tuoksuvaan väririkkauteen... pakenin suin päin heidän kiduttavista käsistään elämäni kevääseen, karkasin kauneuteen, vapauteen, jossa he eivät kyenneet vangitsemaan minua.

Hyräilin joskus hymyillen itsekseni Sibeliuksen kultaisen iloista Musetten motiivia

    .. minä menen Viroon takaisin,
       minä menen Viroon, minä menen Viroon,
       minä menen Viroon takaisin...

Niinpä vähäksi aikaa karkasin Viroon, kirjoitin itse omaa kuulustelupöytäkirjaani, hyppelehdin asiasta toiseen, koetin muistella enimmäkseen valoisia tapahtumia, enimmäkseen, hyviä puolia ihmisistä ja oloista... Olin niin hyvyyden tarpeessa.

Kirjoitin vain sellaista, mitä muistissani oli. Minulla ei ollut mitään lähdeteoksia eikä muistiinpanoja käytettävissäni. Varmasti ilmenee monia epätäsmällisyyksiä, joita olojen pakosta en nykyisellään voi oikaista, voi olla sellaista, jonka olen väärin muistanut. Suokoon Viro sen minulle anteeksi elämäni iltataivaan hohteessa...

ÄITINI MUISTOLLE

Äitini kuului Viron Hämeen, Viljandinmaan, valtavien emäntien sukuun, jotka syntyivät silmä tiukkana, toisessa esiliinan taskussa avainnippu ja loisessa lempeä käsi. Muistan, kuinka he seisoivat kirkonmäellä koivujen alla, mustien, kiiltävien linjaalivaunujensa vieressä, nuo sukuni emännät: Turandin, Tindin, Saarden, Korgemäen, Juhanin, Matsiksen ja muitten sukutalojen emännät, Hallisten, Helmen ja Karksin pitäjien mustissa, pitkissä, sarkatakeissa, joitten alta näkyivät mustat, kahisevat hameet. Pitkä, valkoinen linnik-liina, batistista tai hienon hienosta pellavasta, oli sidottuna yli otsan ja sen päällä musta, pitkäripsuinen kirkkosilkki, jonka alta melkein maahan asti riippui luo valkoinen linnik. Siinä he seisoivat kuin valtavat nunnat tahi pikemminkin abbedissat, kaikki yli sadan kilon painoisina, mutta heidän jalkansa liikkuivat ketterästi kotipihan nurmella ja olkapäät olivat painuneet vesisaavien painon alla, eivätkä edes omat lapset koskaan suudelleet heidän karkeita työkäsiään...

Kun veimme äitini Suomesta takaisin Viroon hänen sukuhautaansa vanhan kirkkomaan korkeitten koivujen alle, kirjoitti eräs hänen harmaapäisistä ystävistään Viljandin lehdessä seuraavan tarinan äidistäni:

— Kun Viljandissa seitsemänkymmenluvun lopulla rakennettiin Viljandin Maanviljelysseuran suurta taloa, ensimmäistä rakennusta, jonka tsaarin vallan alainen Viron kansa yhteisvoimin pystytti, lahjoittivat kaikki lähipitäjät siihen hirsiä, jotka mielenosoituksellisesti ajettiin Viljandiin jopa 30—40 virstan takaa. Silloin lähti Helmen ja Hallisten pitäjistä liikkeelle virstan pituinen hirsikuormajono, jonka etunenässä, hirsikuorman päällä, ajoi nuori tyttö, Luppen talon tytär, äitini, Helmen kansallispuvussa, kymmenet rivit kotisepän takomia hopeaketjuja ja merenvahahelmiä kaulassaan. Jono oli äitini järjestämä, ja hän lauloi koko kolmekymmentä virstaa Viljandiin saakka yhä uusien miesten ja hevosten liittyessä mukaan ja lakkaamattomaan lauluun läpi kukkivan Viron kevään. Laulua kuului riittäneen Viljandiin saakka, mutta hän olikin suurten laulajain sukua.

Ehkäpä tämä muisto äidistämme on jäänyt pysyväisimmäksi hänen tyttäriensä mieleen, tyttärien, joista yhdestä on tullut suomalainen kirjailija, toisesta englantilainen, kolmannesta vain muuten taiteilija ja ainoastaan yksi jatkaa emännyyttä Virossa.

Kun isäni vei minut Tarttoon kouluun, äitini haki piirongin laatikosta rasian, josta hän nauhojen, nappien ja pitsien alta kaivoi esiin pienen safiaanikukkaron. Siitä hän otti kymmenen ruplan kultarahan ja antoi sen minulle — äitini, jolla ei koskaan ollut "omaa" rahaa. "Kun sinä nyt menet vieraaseen maailmaan, annan minä tämän sinulle — en tuhlattavaksi — vaan säilytettäväksi hädän varalta..."

Kaikki hänen tyttärensä kävivät eri tyttökimnaasia, pääsivät ylioppilaiksi kultamitalein, ja köyhinä ylioppilaina he möivät mitalinsa säälimättä, — mutta mamman kultaraha säilytettiin aina viimeiseen hätään.

Koko Viron kansan kohtalo kuvastui tuosta äitini "hädän varalle" varaamisesta. Vuosisatoja olivat sen naiset saaneet katsoa eteensä "hädän varalta", sotien, ryöstöretkien ja paronien tiellä. Kaivoihin upotettiin viljaa, maan luoliin piilotettiin elintarpeita sodan hyeenani, sissien ja ryöstöretkien varalta. Äidit saivat katsoa eteensä, kun miehet oli viety, sillä kansa ei tahtonut kuolla. Ja nytkin: Viron kansa on saanut uudelleen kokea kaikki keskiajan kauhut, mutta kansan äidit ovat varmasti katsoneet eteensä "hädän varalta". Eikä se kansa kuole, vaikka miehet on viety sotaan, niin kauan kuin äitien suojelevat kädet keräävät "hädän varalta"...

Vielä eräs muisto:

Minun kävi elämässäni niin, että itsenäisenä naisena hankin omin voimin omaisuuteni ja rakensin maatilalleni paljon uusia rakennuksia sekä ihmisille että eläimille, myös talon äidilleni. Odotin äitiäni, joka ei vielä ollut nähnyt taloani, päärakennuksen vihkiäisiin. Autoni oli hakemassa häntä asemalta, ja kun se saapui, seisoin taloni portailla Bobby-koira vierelläni, heilutin keppiäni tahtipuikkona ja täynnä elinvoimaa ja vallatonta nuoruutta ja ylpeyttä lauloin äidilleni kovalla äänellä vanhan saksalaisen laulun muunnelmaa:

    "Ich habe gebauet (pro: mir haben gebauet)
    Ein stattliches Haus
    Und darin Pan vertrauet (pro: Gott vertrauet)
    Trotz Wetter, Sturm und Graus."

    [Minä olen rakentanut (pro: me olemme rakentaneet)
    komean talon.
    Ja siinä Paniin luottanut (pro: Jumalaan luottanut)
    huolimatta pahasta ilmasta, myrskyistä ja hirmuista.]

Mamma ei noussut autosta, vaan sanoi: "Sage Gott". (Sano: Jumala!)

Minä lauloin uudelleen: Und darin Pan vertrauet.

Mamma sanoi autonajajalle: Jussi, aja asemalle takaisin!

Jussi oli tottunut sekä äitiin että tyttäreen. Hän ajoi pihamaalla kukkamaan ja suihkukaivon ympäri kerran ja pysähtyi uudelleen portaitten eteen.

Minä heilutin keppiäni ja lauloin vallattoman vakuuttavasti: Und darin Pan vertrauet.

— Verfluchter Pan, sage: Gott... (Kirottu Pan, sano: Jumala) sanoi mamma.

Minä lauloin edelleen lauluani.

Mamma koputti sateenvarjollaan Jussia selkään: — Jussi, aja heti asemalle takaisin!

Jussi katseli minuun ja ajoi noin puolen kilometriä metsän reunaan, käänsi sieltä ja tuli uudelleen portaille mamman yhä hakatessa häntä sateenvarjollaan.

Minä lauloin nöyrästi:

    "... Wir haben gebauet
         Ein stattliches Haus
         Und darin Gott vertrauet,
         Trotz Wetter, Sturm und Graus."

Mamma tuli autosta, eikä siitä sitten sen enempää puhuttu. Hän lähti suoraa päätä ruokasalin kautta keittiöön, huomauttaen minulle samalla, että kaikki avaimet olivat kaappien suulla, moitti pesupöydän pienuutta, hellan asemaa ja palvelijain huoneitten suuruutta. Sitten vasta hän lähti pyyhkäisemään sormellaan flyygeliä... Eikä hän sen enempää ihmetellyt taloani, mutta hän ei koskaan ihmetellytkään sitä, mitä hänen lapsensa tekivät.

Ainaisessa levottomuudessa me pidimme sinua, mamma raukka. Poikasi oli teillä tietymättömillä maailmansodassa ja myöhemmin Viron sodassa, Tyttäresi osallistuivat yhteiskunnallisiin ristiriitoihin eri puolilla maailmaa, menivät naimisiin luvattasi ja erosivat tietämättäsi. Eikä meillä ollut kenelläkään samaa maailmankatsomusta eikä samaa mielipidettä politiikasta tai yhteiskunnallisista kysymyksistä, etkä sinä ketään meistä hyväksynyt. Pidit kuitenkin intohimoisesti puoliamme, kun me jouduimme hätään. Emme ymmärtäneet ainaista levottomuuttasi ja vasta kuolemasi jälkeen me tajusimme, miten paljon olit uhrannut miehellesi ja lapsillesi ja miten vähän olit saanut elää omaa elämääsi, jonka olit aloittanut laulaen yli kukkivan Viljandinmaan...

Ja sinä lohduttauduit aina sillä, että tyttäresi oli joutunut Viron Hämeestä Suomen Hämeeseen, sillä mielestäsi kansa oli aivan samaa molemmin puolin Suomenlahtea...

Tyttäresi.

Katajanokan Lääninvankilassa elokuulla 194,3

LAPSUUTENI VIRO

    Mu meelen kuldne kodukottus,
    Ma sagesti näe und weel sest,
    Kus armsa esa kallis kattus
    Mu varjas, wäikest latsekest.
    — — —
    Nüüd kaund, igaweste minnu,
    Ni armsa aja ammogi,
    Me latse nagu essind linnu,
    Kik ilma laanen laiali...

    (Virossa yleisesti kansanrunoksi
    muodostunut runoilija Rennitin Aino
    Tammelle ja Leeni Kaselle kirjoittama
    runo heidän yhteisestä lapsuudestaan.
    Runo on kirjoitettu Viljandinmaan
    murteella.)

Lapsuuteni Viro oli laulun, runon ja sadun maa. Viron kansa laulaa työtä tehdessään, mutta vielä enemmän työhön mennessään ja työstä palatessaan. Niityiltä ja kedoilta kuuluu laulua keskellä hellepäivää, ja yksinäinen kyntäjäkin hyräilee syyshämärässä auransa kurjessa. Pellonpientareilla laulavat tyttölapset mansikoita poimiessaan, ja poikaroikka laulaa kesäyössä hiljaa hiiviskellessään tyttöjen aittojen vierustoilla. Ja missä virolaisia joutuu yhteen, siellä muodostuu laulukuoro. Ei ihmekään, että laulujuhlat ovat muodostuneet Viron varsinaisiksi kansanjuhliksi ja että niihin kokoontuu yli 20 000 laulajaa ja noin 100 000 ihmistä heitä kuulemaan, kuten Tallinnan viimeisiinkin laulujuhliin, joissa oli 10 % koko kansasta mukana. Kotipitäjäni kirkossa laulettiin virret moniäänisesti ilman minkäänlaista harjoittelua, ja riemukkaan heleät naisäänet kaiuttavat sydämessäni vieläkin vanhoja virsiä täyttäen vanhan kirkon valkoiset holvit ihmeellisellä toivon riemulla. Monet kävivät kirkossa — ei saarnan vuoksi, vaan päästäkseen laulamaan. Niinpä isoisänikin soitti kirkon urkuja vain soittamisen vuoksi. Ehkäpä vain Italiassa ja Venäjällä voi kansan keskuudessa ilmetä sellaista laulun iloa kuin Virossa.

Ehkäpä oli runo ainoa lohdutus Viron kansan 700 vuotta kestäneessä sorron yössä. Viron runohan on yksinomaan lyriikkaa, pelkkää kansan huokausta, tuskaa ja itsesuggerointia. Sukuni on peräisin Viron laulupitäjistä, Helmestä, Hallistesta ja Karksista, joissa runo oli lapsuuteni aikana vielä kaikkien vanhempien ihmisten huulilla. Se kuvasi maaorjuuden aikaa ja valitti orjan työtä. Se kertoi naisten ja äitien murheesta kodissa, heidän kärsimyksistään orpona, miniänä ja hylättynä sekä heidän ikävästään "Ihmemaahan". Virolaisia runojahan ovat pääasiassa naiset sepittäneet sydänsuruistaan, — eikä siis ihme, että tälläkin hetkellä Viron suurin runoilija on nainen, Maria Under, joka myös on Euroopan suurimpia.

On kuitenkin olemassa eräs teema, jota Viron kansanruno ei tunne — ja se on rakkaus. Yli 100 000 toisintoa käsittävä virolainen kansanrunokokoelma tuntee vain muutaman rakkausrunon, ja niissäkin neito ikävöi muka vain veljeänsä. Kansanruno ei kainoudessaan tiedä mitään rakastetusta, morsiamesta eikä sulhasesta, vaan laulaa yksinomaan sisaresta ja veljestä, joille laulaja valittaa kohtaloaan ja joiden luokse hän ikävöi. Virolainen ei saa julkilausutuksi sanaa rakkaus, vaan tekee tuon välttämättömän tunnustuksen korkeintaan nykäisemällä kyynärpäällään. Naisten kainoudesta ja kärsimyksistä kertovat runot tytöstä, joka viedään kartanoon palvelukseen ja joka vakuuttaa omaisilleen, ettei salli siellä kunniaansa riistettävän. On olemassa surullisia runoja, jotka kuvaavat kartanoihin raastettujen nuorikkojen kärsimyksiä paronien ensi yön oikeuden takia.

Mutta kaikkia näitä vaikuttavampi kansan sielunelämän heijastajana oli lapsuuteni aikaan runonpätkä, jota hiljaa hyräiltiin kartanoitten muonamiesasumuksissa ja talonpoikaistalojen pihamailla. Sen oppivat lapsetkin ennen Isä meidän rukousta:

    "Moisiot palavat,
    Saksat kuolevat,
    Moision maa tulee meille..."

Kansan sielussa kyti lakkaamaton tyytymättömyys ja unelma. Sitä ei 700 vuoden sorto pystynyt lopullisesti tukahduttamaan, eivätkä kartanoitten rakentamat kapakat voineet hukuttaa viinaankaan kostonajatuksia ja unelmia. Kansa eli runoissaan omaa voimakasta, henkistä elämäänsä valmiina murtautumaan historiansa kahleista.

Yhtä suuri sija kuin runoilla oli kansansaduilla lapsuuteni elämässä. Loppumattomina talvi-iltoina kulki tuvissa, joissa naiset kehräsivät tai kutoivat harmaata, pehmeätä villalankaa, satujen kultainen virta sekä aikuisten että lasten kuultavaksi. Lapset kuuntelivat sydän kurkussa, miten pahoille kostettiin ja hyviä palkittiin, aivan päin vastoin kuin elämässä... Niissä kosi kuninkaanpoika orpotyttöä ja köyhä pääsi rikkaaksi, niissä — virolaisena erikoisuutena — viekas Ants aina petti pirun, kartanonherran, riihenvartijan ja kartanon pehtorin. Ja vaikka viekas Ants myi sielunsakin pirulle, niin viime tingassa, kun Vanha Musta tuli häntä noutamaan, hän pelastui aina jollakin verukkeella ja viisaudellaan. Ja kun kartanon herra kuoli, tulivat mustat vaunut hakemaan häntä siihen kuumaan paikkaan, mutta viekas renki pelastui.

Kun Taakeperan kartanon vanha rouva kuoli, kävimme me lapset monena yönä katselemassa ja odottelemassa hautausmaan muurien luona, tulisivatko mustat vaunut häntä hakemaan. Pikku pojat, jotka uskaltautuivat haudalle saakka, vannoivat nähneensä siellä kaksi punaista silmää... siinä oli Vanha Musta valvomassa ja odottamassa papin tekemän ristinmerkin häviämisiä. Vanhan, rahan arvon tuntevan rovastinkin olivat sarvipäät kuljettaneet mukanaan ja jättäneet arkkuun vain paksun olkisäkin. Meidän vanha Hendrikimme, joka silloin oli ollut pappilan kuskina, vakuutti, että arkku oli kevyt kuin höyhen, vaikka rovasti oli ollut pitäjän lihavin mies. Ihmettelin jo lapsena, miksi helvetti näytteli kansan ajatuksissa niin suuria osaa, kun taas taivaasta puhuttiin vain vähän. Mutta helvetti taisi olla paljon tutumpi paikka tuolle kovia kokeneelle kansalle, jonka runotkin kuvaavat aateliskartanoitten paloa aivan peloittavan realistisella näkemyksellä, vieläpä jo vuosisatoja ennen niitten todella tapahtunutta polttamista.

Itsenäisen Viron aikana ei Virossa ollut enää "comme il faut" puhua tuosta 700 vuoden maaorjuudesta. Silloin yritettiin kaikin mokomin ajatella entisiä virolaisia kuninkaita ja kansan taistelua saksalaisia kalparitareita vastaan, palkittiin romaaneja, jotka kuvasivat Ümera-joen taistelua saksalaisten kanssa, sekä haettiin historiasta kuuluisia päälliköitä ja kansanjohtajia. Ilmeni vakavia oireita jonkinlaisen Viron suuruudenajan löytämiseksi. Samalla koetettiin unohtaa ja pyyhkäistä pois koko maaorjuuden kausi, melkeinpä hieman punastuen. En tiedä, ehkäpä minulla on erikoisen herkkä tunto tuon kansan elämän raskaudesta vuosisatojen sorrossa, luon kansan, jonka piiristä itse olen lähtöisin. Kenties myös suhtaudun poikkeuksellisen kipeästi sukuni Hennien, Hannuksien ja Marttien nurmettuneisiin hautoihin vanhan kirkkomaan koivujen alla, mutta minä en ole voinut unohtaa noita 700 vuotta. Enkä voi sille mitään, että tunnen itseni ylpeäksi siitä, että olen maaorjien jälkeläinen ja kannan veressäni vapauden kaipuuta sekä vihaa kaikkea sortoa vastaan. Olen aina ollut tyytymätön ihminen enkä tyytyväinen sika — käyttääkseni John Stuart Millin sanoja.

Niin, lapsuuteni Viro... Taivaansiniset olivat sen kukkivat pellavapellot sydänkesällä, kun ne merenä lainehtivat lämpimässä kesätuulessa, mutta loppumatonta hikeä ja selän köyristystä vaati pellava syksyisin, kunnes se vihdoin paalattuina kuormina lähetettiin Pärnussa odottaviin englantilaisiin laivoihin. Vuosisadan viimeisellä puoliskolla Englannin lisääntynyt pellavankysyntä aiheutti voimaperäisen pellavanviljelyksen koko Virossa, ja tuon pellavan hinnalla lunastivat Viron talonpojat — maan varsinaiset omistajat — ikivanhat talonsa aatelistolta takaisin samoihin aikoihin perustettujen maapankkien avulla. Niistä lainattiin osa ostohintaa. Siten siis pellava loi taloudellisen perustan, jolle talonpoikien itsetietoisuus ja kansallinen herääminen nojautuivat. Pellavalla koulutettiin vanhempani, ja pellavasta saaduilla rahoilla minutkin lähetettiin opintielle... kiitos siitä Englannin teollisuuden nousulle, mutta ennen kaikkea kansan käsille ja hielle... velkani Viron työtätekevälle kansalle on suuri...

Pellavan viljelys ei ole helppoa. Se vie voiman maasta, ihmisten käsistä ja selästä. Sen pöly tunkeutuu silmiin ja keuhkoihin, kun ihmiset viikkomäärin aamuöisin hikoilevat pellavasaunoissa. Kauniita ovat kukkivat pellavapellot, mutta keväisin kulkevat naiset niitä kitkemässä selkä kyyryssä ja kipeänä, nyhtämisen aikana särkevät kädet ja vyötärö, liottamisen aikana kahlaavat miehet polviaan myöten lammikoitten kylmässä vedessä. Raskasta oli pellavatyö, kunnes talvisin kuormastot alkoivat kulkea Pärnua kohti kyytimiesten tuodessa sieltä mukanaan silakkanelikolta ja suolaa koko vuoden varaksi.

Pellavarahat joutuivat miehille talojen lunastamista ja lasten kouluttamista varten, naisten tulolähteinä olivat voipytyt, kananmunat ja kinkut, jotka kulkivat Viljandin, Walgan ja Pärnun toreille tai lähetettiin joillekin kauppiaille. Niillä rahoilla ostettiin vaatetavaraa, vaikka kangas pääasiallisesti olikin peräisin kotilampaitten villoista ja omista pellavista. Tuvassa kävivät monet kangaspuut lakkaamatta, sillä väen palkkaetuihin kuului pukukangas, puhumattakaan niistä vaatemääristä, jotka kudottiin tyttärien myötäjäisarkkuihin. Keväällä oli omenapuiden alla pitkiä kankaita valkaistumassa ja ne tuoksuivat pellavalta.

Myötäjäisarkku... Jokaisella tytöllä se oli, paimenpiioista talontyttäriin saakka. Myötäjäisarkkuaan varten kehräsi, kutoi ja ompeli joka tyttö. Tätini talossa, Turandilla oli viisi tytärtä. Sali oli täynnä heidän komeita arkkujaan, ja aina sitä mukaa kuin tytöt naitiin, tyhjeni sali, niin että lopuksi sinne jäivät vain talon perijättären vaatimattomat kapiot.

Muistan, millä jännityksellä me katselimme näitten naimaikäisten serkkujemme arkkuja, kun ne joskus avattiin. Niistä tuli kuivattujen omenien, lavendelin ja kaikenlaisten yrttien tuoksua. Niissä oli tusinoittain lakanoita, tyynyliinoja ja pyyhkeitä, mutta myös sekä tytön että sulhasen alusvaatteita, sukkia ja käsineitä. Minulle oli aina arvoitus, miten nuo, tuolle tuntemattomalle sulhaselle valmistetut vaatteet oikein saaliin sopimaan, sitten, kun hänet vihdoin löydettiin. Epäilin vakavasti, että sulhanen valittiin valmiiden kapioitten mittojen mukaan, kuten Leeni-täti minulle silmää vilkuttaen vakuutti.

Vaateaitoissa riippuivat orsilla villaiset pukukankaat ja rohtimet väen pukukankaita varten... Vaateaitatkin tuoksuivat kaikelta hyvältä, ja vaatetta oli kaikille runsaasti, sillä lampaanvilloja ei myyty. Naisten kädet olivat ahkerina sekä talvisin tuvassa että kesäisin aittojen kynnyksillä laulun säestäminä.

Kunnan asioista huolehti kunnanneuvosto ja kunnanvanhin. Alin oikeusaste oli kunnallinen tuomioistuin, jossa puheenjohtajana ja lautamiehinä olivat isännät tai maattomien edustajat. Sitä ylemmät tuomioistuimet olivat jo venäläisiä ja venäjänkielisiä. Kansakoulu oli pääasiallisesti vironkielinen, mutta venäjänkieli oli niissäkin jo siihen aikaan saanut jalansijaa senaattori Manasseinin kuuluisan Baltian-tarkastusmatkan jälkeen. Sotapalvelus kesti siihen aikaan kuusi vuotta, mutta ainoita poikia ei oteltu, joten lapsettomat pariskunnat olivat hyvin kysyttyjä ottovanhemmiksi, puhumattakaan siitä, että sotilasvirkailijoita ja -lääkäreitä lahjottiin vapauttamisen toivossa. Viljandinmaan varakkaissa talonpoikaistaloissa pidettiin suorastaan häpeällisenä, ellei pojan onnistunut jollakin tavoin välttää sotapalvelusta... pahimmassa tapauksessa tulivat kysymykseen pienet ruumiinvammat, erittäinkin varattomien renkipoikien keskuudessa kirves usein sattui sormeen tai puu kaatui jalalle. Usein pojat saivat merkillisen köhäyskän jonkun puoskarin avulla, mutta se parani heti heidän päästyään pois sotapalveluksesta. Oli vallalla käsitys, että "tsaarin väkeen" joutuivat ainoastaan kaikkein tyhmimmät, ja mies, joka oli ollut 6 vuotta tsaarin väessä ja oppinut siellä venäjää, oli kotipitäjässään melkein menetetty mies. Useat heisiä joutuivatkin poliiseiksi, "urjatnikeiksi", tai ainakin saivat etuoikeuden valtion hommiin. Rekryytiksi joutuminen oli omaisille raskas suru, melkein kuin jo suoranainen sotaanlähtö, sillä eihän sieltä täysimiestä koskaan tullut takaisin. Sotamiestä odottava morsian oli traagillinen olio, tsaarin väestähän ei juuri päästy lomalle, ja tytöt kuihtuivat murheisina odotellessaan tahi hylkäsivät pojan, joka saapui vieraana takaisin kotiin... ja jäikin vieraaksi.

Muuten "vallavanemad" ja kunnanoikeuden puheenjohtajat olivat useimmiten arvokkaita, suoraselkäisiä miehiä, joita isänikin erikoisesti kunnioitti. He esiintyivät hyvin miehekkäästi vuoden 1905 vallankumouksen aikana tsaarin rankaisuretkikuntien riehuessa maaseudulla, ja useat menettivät henkensäkin esiintyessään kuntansa puolesta. Näistä kansan yleisellä äänioikeudella valitsemista miehistä nousivat maaseudun sivistyselämän johtajat.

Saksalaisia paroneja vihattiin itsepintaisella, kytevällä vihalla, taskuun puristetuin nyrkein. Venäläisiä virkamiehiä halveksittiin hyväntahtoisesti, eikä heitä oikeastaan pelätty ennen vuotta 1905. Kaikki venäläisten sortotoimenpiteet pantiin saksalaisten neuvonantajain laskuun, sillä itse venäläistä pidettiin hyväntahtoisena ja yksinkertaisena ihmisenä, jota oli helppo vetää nenästä niin kauan kuin hänen takanaan ei ollut saksalaista. Omituinen oli suhtautuminen läheisimpään naapurikansaan, latvialaisiin. Etelä-Virossa, siis Latvian lähimmässä naapuruudessa, heitä sekä vihattiin että halveksittiin, ja tuntui siltä, että se oli vanhaa, 700 vuotta kestänyttä vihaa ajoilta, jolloin lätit antautuivat kalparitareille käydäkseen sitten yhdessä saksalaisten kanssa virolaisten kimppuun. Lisäksi lättien kevyt, iloinen suhtautuminen elämään oli virolaisille vastenmielistä. Latvialaisilla oli huonot hevoset ja hyvät rattaat, virolaisilla taas hyvät hevoset ja huonot rattaat. Latvialaiset kulkivat hienoissa, värikkäissä hepenissä, Etelä-Viron naiset taas pukeutuivat mustiin sarkatakkeihin sekä mustiin ja valkoisiin liinoihin.

Latvialainen kansanlaulu oli iloinen, virolainen suruista syntynyt. Rajaseudulla oli paljon latvialaisia, jotka osasivat viroa, mutta kukaan virolainen ei osannut lätinkieltä. Nuoruudessani tapasin Tartossa ainoastaan yhden lätinkieltä taitavan sivistyneen, kirjoitustaitoisen henkilön, taiteilija Pukitsin, joka oli hieman sekarotuinen ja sen tähden osasi kääntää viroksi latvialaisten kansanlauluja ja kirjallisuutta. Walgan, tuon rajakaupungin lähistöllä oli kaksi suurehkoa talonpoikaistaloa, jotka olivat olleet siinä vuosisatoja. Toinen, tien pohjoispuolella oleva, oli virolainen ja toinen, etelämpänä, latvialainen. Virolaisessa talossa kävin usein. Siellä ei kukaan osannut lätinkieltä, latvialaisessa talossa osattiin sentään jonkin verran viroa, mutta minkäänlaista kanssakäymistä ei talojen välillä ollut ikimuistoisista ajoista saakka pidetty. Eikä kenenkään mieleen johtunutkaan seurustella latvialaisessa talossa.

Walgassa oli tyttökoulussani koulutovereina paljon latvialaisia. Seurusteleminen heidän kanssaan oli äitini mielestä melkein samaa kuin ottaa ystävättärikseen juutalaisia. Me lapset teimme sitä uhallakin. Latvian suurkaupunki Riika on aiheuttanut sen, että virolaiset itse asiassa ovat taloudellisesti ja ainakin ulkonaiselta sivistykseltään paljon takapajuisempia kuin latvialaiset. Mutta kaikesta huolimatta oli Virossa, vieläpä itsenäisyydenkin aikana, eräänlainen ylemmyyden tunne lättejä kohtaan, eikä minkäänlaisia, sydämellisiä suhteita syntynyt naapurikansojen välille. Kielikin oli esteenä, sillä naapureitten oli käytettävä keskenään joko saksan- tai venäjänkieltä, eikä niitä kumpikaan suosinut.

Suomi oli lapsuudessani Viron ihannemaa. Siellä asui kansa, joka oli melkein kuin oma ja kumminkin vapaa. Siellä oli oma hallitus, oma sivistyneistö, omat koulut ja ennen kaikkea oma yliopisto. Muistan, mikä pettymys minulle olikaan lapsena, kun sain käsiini ensimmäisen suomalaisen kirjan, — se oli muuten "Maamme kirja" — enkä kuitenkaan ymmärtänyt sen kieltä, tajusin vain muutamia sanoja. Mielestäni suomen piti olla melkein samaa kuin viron. Isäni ja vaarini puhuivat Snellmanista melkein samaan sävyyn kuin Jakobsonista, ja Lönnrot oli ikäänkuin Kreutzwaldin vanhempi veli. Snellman ja Lönnrot olivatkin ensimmäisiä suomalaisia, joista kuulin. Sittemmin puhui isäni myös Ida Aalbergista ja Julius Krohnista. Ensimmäinen suomalainen, jonka näin omin silmin, oli Maikki Järnefelt. Hän antoi konsertin Walgassa v. 1900. Olin silloin 14-vuotias. Maikki lauloi kuin Herran enkeli Schumannia, Schubertia ja suomalaisia kansanlauluja. Sain ojentaa Maikille sinivalkoisia kukkia ja hän antoi minulle suukon. Päätin tietenkin tulla isona suureksi laulajattareksi, ja lauloin kaiket kesäyöt suuressa tammessani istuen Schubertia, kunnes pilasin ääneni lopullisesti.

Lapsuuteni Viro, sinä laulun, runon ja sadun maa, sinä kukkien ja kukkivien omenapuiden maa, niissä jokaisen mökkipahasen ikkunan alla on kukkatarha ja kesäisin peittävät niittyjä vuokot ja kullanväriset, heleät kullerot, niissä siniset, tuoksuvat sirkunsilmät levittäytyvät sadun kauniina mattona kentille ja pelloille, joilla vuosisatojen kuluessa Euroopan kansat ovat iskeneet yhteen ja joilla samaan turpeeseen on valunut vieras ja oma veri... siksipä kukat kai kummuillasi niin kauniina kasvavatkin... Lapsuuteni Viro, sinä lempeä maa, lempeitten ihmisten, hellien käsien, kärsineitten sydämien maa. Pian koittaa vapaus sinulle, kuten minullekin.

TARTTO VUOSISADAN ALUSSA

    Oi Tarton linna, Tarton linn'
    Jos minä siell' jo olisin...

       (Vanhasta virolaisesta arkkiveisusta.)

Tartto oli siihen aikaan Viron sydän. Siellä olivat koulut ja yliopisto, Postimees-lehti ja Jaan Tönisson, siellä alkoi nousta Nuori Viro, siellä kasvoivat melkein kaikki ne, jotka olivat mukana luomassa itsenäistä Viroa, jollaisesta ei lapsuuteni aikana uskallettu edes uneksia.

Oli Virossa muitakin kaupunkeja, Pohjois-Virossa oli Tallinna, jonne Venäjän valtio oli perustanut suuria tehtaitaan, mutta siellä hallitsi vanha saksalainen valtuusto ja sitä ympäröi köyhä, suoperäinen maaseutu... köyhine, pienine taloineen, tuollaista Tamsaaren kuvaamaa kansaa ja salaperäistä rantarahvasta, josta Etelä-Virossa ei paljonkaan tiedetty. Rikkaassa Viljandinmaassa, Viron vilja-aitassa, sekä Pärnunmaalla, jossa laivat rakennettiin ja jonka kautta kävi koko Etelä-Viron rikas pellavankauppa Englantiin, melkein halveksittiin Tallinnanmaata. Saihan koko Viron kansallinen herätys alkunsa Viljandista ja Pärnusta. Pärnussa julkaisi Jannsen Postimees-lehteään, sieltä tulivat Koidula ja Carl Robert Jakobson, tulisielu, joka lausui kansakunnan syntysanat, ja Viljandinmaassa rakensi kansa ensimmäisen kansallisen yhteisrakennuksen, Viljandin Maanviljelysseuran komean talon, sekä perusti Aleksanterin-koulun, josta piti tulla Viron ensimmäinen oma keskikoulu. Ja Viljandinmaan ja Pärnunmaan taloista on kotoisin Viron sivistyneistö. Sieltä lähtivät isäni ja äitinikin. Mutta koulut olivat Tartossa, ja ne piti ensin valloittaa, ennenkuin kansa alkoi hiljaisesti vallata maataan saksalaisilta ja tsaarilta. Vain neljäkymmentä vuotta sitten...

Tartto oli Viron sydän ja sinne me lapsetkin kokoonnuimme valloittamaan tietoja ja valtaamaan omaa maatamme, sillä koulunpenkeiltä lähti Nuori Viro alkuun, ja koko kouluaikamme oli sekä hiljaista että äänekästä taistelua venäläisiä opettajia ja saksalaista mentaliteettia vastaan. Koulun penkiltä Gustav Suits julkaisi ensimmäisen Nuoren Viron albumin.

Hiljaisena ja arvokkaana virtaa Emajoki Viron matalien, kukkivien niittyjen halki Tarttoon ja edelleen Peipusjärveen, kuten sopiikin vanhalle, historialliselle joelle, jonka rannoilla ovat vuosisatojen kuluessa tapelleet Euroopan suurvallat maan oikeitten omistajien ja asukkaiden seuratessa sivusta vihassaan voimattomina tai ollessa pakotettuina auttamaan joko yhtä tai toista maansa rosvoa sen vihollisia vastaan.

Tuomiovuorelta katselevat jylhät goottilaiset tuomiokirkon rauniot yli vanhan kaupungin tiilikattojen joen toisella puolen silmänkantamattomiin leviävää viljavaa, avonaista Tartonmaata. Lapsena kuuntelin myrskyöinä, miten sen tornin kellojen haamut kaikuivat yli maan julistaen tuntemattomalla kielellään nöyryyttä ja alistumista alistetulle kansalle. Vihasin noita raunioita, vaikka rakastinkin niiden suuruutta ja rauhaa. Vasta kouluaikani viimeisinä vuosina, silloin kun nuorisossa alkoi kasvaa tunne, että se olikin maansa isäntä, aloin rakastaa noita linnan raunioita — olivathan ne sentään kansani kätten työtä, lihaa sen lihasta, kappale siitä historiasta, jota ruvettiin etsimään, osa vuosisadoista, jotka valloittajat olivat Viron kansalta ryöstäneet.

Tuomiovuoren juurella, pienten talojen ja kapeitten katujen keskellä, sijaitsi yliopisto, ja tuomiokirkon raunioissa yliopiston kirjasto. — Jalompaa paikkaa sellaiselle kirjastolle ei voisi löytää. Muistan, kuinka polveni notkuivat kunnioituksesta, kun kouluaikanani ensi kerran aukaisin sen oven. En ole myöhemminkään, en Oxfordin enkä Cambridgen historiallisten holvien alla, tuntenut niin lähelläni keskiajan henkäystä kuin Tarton tuomiokirkon kirjaston valtavissa ikkunasyvennyksissä, joissa keskellä päivääkin odottaa näkevänsä mustakaapuisen munkin tai röyhelökauluksisen oppineen syventyneenä skolastiikkaan. Kukapa ei olisi nähnyt kummituksia noissa raunioissa...

Tuomiovuoren juurella, kapeitten katujen varrella, pienten puutarhain keskellä sijaitsivat harmaat, rauhalliset talot jaloine, vanhoine ovineen, joissa useissa vielä kellon sijasta riippui vanhanaikainen kolkutin. Niistä ei koskaan kuulunut hälinää eikä juuri näkynyt ihmisiäkään. Iltaisin välkkyi siellä täällä ikkunoista vihreitten kirjoituspöytälamppujen valo ja kuuli vanhalla flyygelillä hennosti soitettavan Mozartia tai Beethovenia...

Siellä täällä, vanhoissa, suurissa puutarhoissa tai pääkatujen varsilla sijaitsivat Tartonmaan aatelisten kaupunkitalot. Niiden edessä kuopivat parivaljakot katua ja koukkunenäinen junkkari auttoi landoohon suoraselkäistä, kapeakasvuista paronitarta, jonka tukka oli kammattu tiukan sileästi vanhanaikaisen hatun alle ja jonka puku oli ainakin parikymmentä vuotia ajastaan jäljessä. Piittaamattomuus muodista kuului Baltian aatelin etuoikeuksiin. Jos muualla Euroopassa siihen aikaan näki naisen, jolla oli ruskea nahkalaukku hihnassa yli olan ja päässä musta huopahattu kukonsulkineen, niin hän oli varmasti kotoisin Baltian perukoilta.

Joen rannalla oli kalatori, joka aina lemusi. Siellä oli klassillisen kaunis, vanha, likainen kauppahovi, jossa tuoksui nahalla ja kankailla ja jossa myyntikojujen isännät aina hymyillen seisoivat ovella, vaikka he eivät olleetkaan juutalaisia.

Mutta joen rantaan, jossa kauppa kukoisti, ei meillä ollut kouluaikana asiaa. Se oli aivan tuntematon maailma, yhtä tuntematon kuin hökkelikadut joen takana, Tarton slummit, joissa asui suutareita ja nikkariverstaitten työläisiä ja joissa siihen aikaan tuskin oli yövalaistustakaan. Siellä asui myös kalpeita, köyhiä koulutovereitani. Vielä etäämmällä, siellä, missä kadut nousevat rantatöyräälle, oli aivan vieras maailma, siellä asui puutarhureita ja ajureita. Lisäksi siellä oli salaperäisiä katuja, joista vain kuiskittiin. Niillä käveli salaperäisiä, punaposkisia naisia ja öisin ajoivat ajurit sinne yli Kivisillan.

Tuomiokirkon suojassa ja lähellä olivat koulut, ja niitä oli paljon. Koko Tartto elätti noin 40 000 ihmisiä koulutuotannollaan. Oli valtion kouluja, oli yksityisiä, oli saksalaisia ja venäläisiä, mutta virolaisia ei ollut, paitsi kansakouluja. Vasta vuonna 1905 perusteltiin ensimmäinen virolainen naislukio Tarttoon.

Tarton kadut vilisivät nuorisoa ja lapsia syksystä kevääseen, mutta olivat kesällä autiot. Siellä kulkivat ennen kaikkea tuhannet ylioppilaat pukeutuneina venäläisen yliopiston viralliseen mustaan pukuun ja takkiin, sininen nauha lakin ympärillä. Nauha oli useimmiten sangen haalistunut, ja se osoitti, ettei mies ollut keltanokka. Sitä paitsi univormut olivat useimmiten kuluneita ja ränsistyneitä, sillä Tarton venäläinen ylioppilasaines oli enimmäkseen köyhää, pääasiallisesti papiston lapsia, jotka lukivat ilmaiseksi hengellisissä seminaareissa ja pääsivät niistä yliopistoon. Tarton yliopisto oli niitä harvoja venäläisiä yliopistoja, jotka tsaarin hallitus pakotti ottamaan vastaan seminaristeja. Hehän alensivat yliopiston tasoa ja muodostivat Tartossa lakkaamattoman vihan aiheen. Seminaristit itse palkitsivat tsaarin hallituksen huolenpidon sillä, että he enimmäkseen olivat tyytymätöntä, vallankumouksellista ainesta. He asuivat kylmissä, pienissä ullakkokamareissa ja kuljeskelivat kaduilla isot limput kainalossa ja maitokannu kädessä. Se aiheutti, että saksalaiset snobit ja virolaiset, häveliäät köyhät ylioppilaat kaihtoivat heitä. Toinen, pienempi osa venäläisiä ylioppilaita oli sellaisia, jotka joko vallankumouksellisuutensa tai — rikkaitten pappojen poikina — elämöimisensä vuoksi oli karkoitettu Pietarin tai Moskovan yliopistoista ja saivat nuoleksia haavojaan Tarton pikkukaupungissa erikoissilmälläpidon alaisina.

Saksalaiset ja virolaiset ylioppilaat eivät tunnustaneet yliopiston virallista vormua, vaan käyttivät omia korporatiovärejään ja — lakkejaan — tavallaan luvattomasti, ainakin kadulla. Saksalaisia korporantteja näki kaduilla suhteellisen runsaasti, sillä heidän intohimonaan oli parivaljakolla ajaminen. Ainakaan parina ensimmäisenä vuotena ei kunnon aatelisen korporantin sopinut astua jalkaisin Tarton kaduille. Siksi korporatiotalojen edessä maleksi aina parivaljakoita.

Poikakimnaasin oppilailla oli kaunis univormu: vaaleanharmaa verkatakki ja hopeanauha lakissa. Reaalikimnaasin pojilla oli musta lakki ja muistaakseni keltainen nauha. Tyttökimnaasin oppilailla oli taas ruskea koulupuku, jonka hameen helmojen piti näkyä päällystakin alta. Yksityiskouluilla ei tietenkään ollut kaduilla käytettävää univormua, sillä niihin ei ulottunut kansanvalistusministerin vormumääräys, eikä Pietarin onnistunut saada kaikkia koulujen opettajiakaan esiintymään virkapukuisina. Määräyksiä tosin taisi olla aina professoreihin saakka. Ainoastaan meidän kimnaasimme naisopettajat kulkivat sinisiin univormuihin pukeutuneina.

Lapsia ja opettajia vilisi kaduilla. Kaikki tunsivat toisensa. Vanhat talot olivat täynnä pensionaatteja, joissa asui lapsia ja ikivanhoja tantteja. Nämä elättivät itseään vuokraamalla pieniä, ylikalustettuja, ummehtuneita huoneita ylioppilaille, ullakkokamareita, joihin pääsi pitkin kapeita, Tarton menneisyydeltä tuoksuvia portaita. Niissä sattui kyynärpää aina johonkin merkilliseen paikkaan sijoitettuun kaappiin tai romupiironkiin. Ja sitten luo haju niissä vanhoissa taloissa, joissa klosetit olivat taloissa sisällä toimien ilman vettä, vain hyvän vedon varassa...

Mutta niissä taloissa luettiin. Kun iltaisin katseli Tuomiovuorelta Tarton kattojen alaisiin ullakkohuoneiden ikkunoihin, vilkkui joka paikassa öljytuikkuja. Tiesi, että niiden takana oli kirja ja joku lukemassa pureskellen vesirinkeliä jäähtyneen teelasin ääressä.

Sellainen oli Tartto vuosisatamme alussa, jolloin isäni eräänä sateisena syysaamuna toi minut sinne. Asemalla kuhisi lapsia ja nuorisoa, ajurin rattaat kolisivat Tarton mukulakivikaduilla, ja Tuomiovuoren juurella puistossa ravistelivat vanhat lehmukset vettä kuumeisille poskilleni! Minun Tarttoni... Ajoimme yliopiston ohi, isäni pysähdytti ajurin ja sanoi:

— Tässä on yliopisto, Tarton yliopisto, jonka pitäisi olla meidän ja joka on kuitenkin vieraitten käsissä. Tänne sinä et tule, sinä lähdet Suomeen, oman kansan keskuuteen.

Pappa piti Suomea aina omana kansana ja kieliä vain murteina.

Koko Tartossa oloni ajan minä vihasin tuota vieraitten valloittamaa tsaarin yliopistoa...

Pappa oli hankkinut minulle täysihoidon puolalaiseen perheeseen, Tarton notaarin Lioskon luokse, jonka kotona puhuttiin myös venäjää. Venäjänkielentaitoni oli puutteellinen ja isäni toivoi, että se siellä korjaantuisi — niinkuin kävikin. Talon rouva oli juuri naittanut ainoan tyttärensä, joten sain tämän huoneen sekä osan kohdetta vailla olevaa äidintunnetta, vaikka hän päivittelikin, etten 15-vuotisessa virolaisessa kömpelyydessäni voinut kilpailla hänen siron, tulisen ja elegantin puolalaistyttärensä kanssa. Mutta ennen kaikkea opin siinä talossa tuntemaan puolalais-venäläistä ristiriitaa ja korvat hörössä sain kuulla, miten koko Venäjänmaan alla kyti salaisia tulta.

Siihen perheeseen isäni minut jätti. Lähdin saattamaan häntä asemalle ja itkin vähäisen, kun palasin yksin vieraaseen taloon, josta piti tulla kotini. Mutta asemalta palatessani poikkesin Schnackenburgin kuuluisaan lainakirjastoon, joka on Baltikumin paras ja yliopistokaupungin arvoinen. Palasin sieltä syli täynnä kirjoja... Ja niin alkoi lukuorgiani, jota kesti ensimmäiset kuukaudet Tartossa, niin että tuskin montakaan tuntia öisin nukuin. Kirjannälkäni oli pienessä kotikaupungissani Walgassa ollut suuri, ja nyt oli maailma avoinna edessäni. Minä ahmin ahmimistani yökaudet. Huoneeni oli kaukana perheen muista huoneista, ruokasalin ja salin takana, eikä valvomistani huomattu, ennenkuin poskeni rupesivat kalpenemaan hyvistä puolalaisista piirakoista ja borštšista huolimatta. Vasta sitä mukaa kuin mielenkiintoni elämään lisääntyi, väheni lukuhulluuteni.

OLIN VIISITOISTAVUOTIAS

kun tulin Tarttoon kouluun. Kerron tässä, kuka olin, mistä tulin ja mitä tiesin Tarttoon tullessani.

Isäni oli asianajajana Walgan kaupungissa ja omisti sitä paitsi kaupungin ainoan kirjakaupan — vironkielisen, jonka kaikki kirjat olin tietenkin lukenut alkaen "Kauniista ja Onnettomasta Hirlandasta" ja "Genovevasta" "Maanviljelysoppiin" ja Kreutzwaldin "Lembitiin" asti. Asianajo ei paljonkaan tuottanut, sillä papan asiakkaat olivat enimmäkseen köyhiä. Sitä paitsi siihen aikaan huvitti pappaa pääasiallisesti eräs Immanuel Kant, jonka "Kritik der praktischen Vernunft" oli Reclamin Universal-julkaisuna aina hänen taskussaan. Kirjakauppa sai hoitaa itsensä. Jollei äitini aina väliin olisi huomannut tilata kirjoja, kun ne alkoivat loppua, olisivat hyllyt jääneet tyhjiksi. Kirjakaupan kassasta ottivat siihen aikaan kaikki perheen jäsenet rahaa tarpeensa mukaan, mikäli siellä sitä oli. iltaisin sai kirjakaupan neiti arvata, kuinka paljon siitä oli oteltu. Tosin niihin tarpeisiin, joihin rahaa sai ottaa, eivät kuuluneet leivokset eivätkä suklaanapit, kuten katkera kokemus sisarelleni ja minulle opetti. Konditorian neiti oli meidän kirjakauppamme neidin hyvä ystävä, ja meidän rahansijoituksemme tuli tietoon. Vihdoin kirjakauppa oli lopeteltava, kun pappa ei enää voinut ostaa uusia kirjoja ja perhe muutti hänen perimäänsä vanhaan taloon kaupungin laidalla, jossa oli myös valtava puutarha — satoja luumu- ja omenapuita. Mamman piti puutarhasta saada lisätuloja, mutta kun ympäristössämme asui vain köyhiä ihmisiä, joilla itsellään ei ollut hedelmäpuita, loppui luo business-unelma lyhyeen. Pappa ripusti puun oksaan ilmoituksen herroille varkaille: "Ottakaa varovasti, älkääkä murtako oksia." Ja se todellakin auttoi: oksia ei murrettu ja koko köyhä Purakylä piti meistä kovasti. Eikä meiltä muuta varastettukaan. Pappa siirtyi pian Kantin "Puhtaan järjen kritiikkiin".

Pappani oli niitä tiedemiestyyppejä ja maailmalle vieraita uneksijoita, joiden oikea paikka olisi lasikuvun alla, kuten vanhojen, arvokkaiden pronssikellojen. Hän oli elämässään aina antamassa ja harvoin ottamassa sekä uskoi aina ihmisten hyvyyteen ja "ihmiseen". Hän kuului niihin, jotka ovat valmiit menettämään henkensä pelastaakseen kissanpoikasen.

Pappa oli vapaa-ajattelija elämänsä loppuun saakka eikä koskaan erikoisemmin harrastanut kirkkoa, kaikkein vähimmin kreikkalaiskatolisia, mutta minun täytyi muutama vuosi sitten suurella vaivalla hakea käsiini Helsingin kaupungista venäläinen emigrantti palauttaakseni häneltä ostamani ikonin, koska pappa ei saanut yölläkään unta ajatellessaan, että tuo epäjumalankuva ehkä oli onnettoman viimeinen aarre, joka hänen oli hädän hetkellä ollut pakko myydä. Olin tavannut miehen eräässä antikvaarikaupassa, jossa hänelle tarjottiin ikonista aivan mitätöntä summaa. Ostin sen silloin häneltä hänen itse määräämällään hinnalla. Vein sen kotiini ja tuloksena oli, että papan vaatimuksesta minun oli palautettava kuva ja annettava miehelle maksamani hinta. Mies oli vanha ja möi ikoninsa varmasti uudelleen. Mutta pappa oli myös vanha eikä saanut unta...

Meitä oli viisi lasta, neljä tytärtä ja yksi poika. Äidilläni oli paljon tekemistä, sillä kaikki vaatteet kudottiin ja ommeltiin kotona. Lisäksi hän oli synnynnäinen ruoanlaittaja. Hänen keittäjänsä siirtyivät aina puolen vuoden päästä Pietariin kokeilemaan uusilla taidoillaan ja saivat siellä mamman todistusten perusteella huimaavia palkkoja. Sitä paitsi oli talossa aina sukulaistyttöjä maalta oppimassa mamman luona taloutta ja "hioutumassa" tai kapioitaan valmistamassa, jos olivat naimisiin menossa. Pöydässämme oli aina toistakymmentä henkeä talon omaa väkeä. Lisäksi oli myös aina vieraita. Sanottiin, etteivät vanhempani koskaan olleet syöneet kahden illallista.

Talomme oli täynnä melua, aina tapahtui jotakin. Meillä lapsilla oli oma teatteriseurue, joka esitti minun tekemiäni, ei tosin kirjoitettuja, mutta muuten vain laadittuja näytelmiä, mammalla oli laulukuoro, ja pappa oli raittiusyhdistyksen puheenjohtajana ja kaikenlaisten johtokuntien jäsenenä, ja johtokunnat saivat aina talossa illallisia.

Olin siihen aikaan lukenut jo Goethen ja Schillerin näytelmät. Schillerin osasin melkein ulkoa, vihasin Shakespearea, koska hän oli muka raaka ja ikävä, rakastin Lessingiä ja Lenaun runoja, olin salaa lukenut Sudermannin "Frau Sorgen" ja "Juhannustulen" sekä varastanut papan kirjoituspöydän laatikosta Tolstoin "Ylösnousemuksen", jota seurasi monta itkun ja unettomuuden yötä. Olin lukenut Lermontovia ja Puškinia, osasin laulaa ulkoa koko Schubertin ja Schumannin ja paljon Mendelssohnin lauluja, joita esitin kuuntelevalle laitakaupungille joka ilta vanhassa tammessa istuen. Siellä pilasin ääneni iltakasteessa. Isäni ei kieltänyt minua, vaan istui puutarhassa kuuntelemassa.

Olin kirjoittanut saksaksi ensimmäisen näytelmäni — jalosta koulutytöstä — ja kun isäni arvosteli sitä, suutuin ja revin sen. Sain siitä hyvästä selkääni. Sen jälkeen olen parkkiintunut ja suhtaudun tyynesti arvosteluun, vieläpä Jalkasen, Laurilan ja Palolankin.

Kotona puhuttiin saksaa, kuten kaikissa pikkukaupungin herrasväissä. Kun tulin 12-vuotiaaksi, muuttui kotikieli jyrkästi viroksi. Osasin kirjoittaa viroa, mikä oli siihen aikaan harvinaista. Eräs papan koulutoveri oli meillä vuoden verran kotiopettajana. Hän kertoi meille myös Viron historiasta. Politiikasta liesin Dreyfus-jutun, jolla koko talomme yhteen aikaan hengitti. Pappa ihaili Laborieta ja luki ääneen hänen puheensa. Jännittyneinä odoteltiin lehtiä, kun Dreyfusin asia oli esillä, ja illallispöydässä väiteltiin valtavasti, koska papan paras ystävä, opettaja Einer, oli antidreyfuslainen. Jos totta puhun, niin olen aikoinani rukoillutkin Dreyfusin puolesta lukien sentään "Isä meidän" ensin isän, äidin ja sisaruksien puolesta. Mutta heti sen jälkeen tuli luetteloon onneton Dreyfus, ennen isoisääni ja jumaloitua Fräulein Adolhofia, kouluni johtajatarta.

Viron omasta politiikasta tiesin Grenzsteinin ja Tönissonin väliset riidat. Isäni oli Grenzsteinin ystävä ja vastusti Tönissonia. Vasta minä tein hänestä intohimoisen Tönissonin kannattajan, vaikka itse luovuin Tönissonista. Kodissamme puhuttiin myös aina Jakobsonista ja Koidulasta, jotka olivat äitini pyhimyksiä. Olin syntynyt muutama viikko Koidulan kuoleman jälkeen, ja äitini kertoi surreensa Koidulaa minua imettäessään. Osasin pienestä pitäen ulkoa kaikki Koidulan isänmaalliset runot. Edelleen sekä isäni että äitini olivat osallistuneet Kirjameeste Seltsin surulliseen kohtaloon, niin että olin kasvanut Viron historiassa mukana kansan heräämisajasta alkaen. Ja mitä kansa sitä ennen oli kärsinyt, tiesin liiankin hyvin isoisäni talosta, jossa elin kouluikääni saakka vanhoissa kansanrunoissa ja tarinoissa vaarini istuttaessa meihin lapsiin syvää vihaansa paroneja ja pastoreita vastaan. Mutta tämä kaikki on eri tarinaa.

Olin jo ennättänyt herättää pahennusta Walgan kaupungissa monella eri tavalla. Ensiksi: olin kerran kävellyt paljain jaloin läpi kaupungin, mikä siihen aikaan oli ennenkuulumatonta. Kyseessä oli vedonlyönti, ja voittoni oli iso suklaarasia. Toiseksi olin ollut mukana Pihkovan keisarimanöövereitten aikana pidetyissä keisarin tanssiaisissa, esiintyen 18-vuotiaana pitkässä hameessa ja tukka ylhäälle kammattuna. Olin tanssinut virolaisten upseerien kanssa ja puhunut viroa suureen ääneen. Tosin äitini oli juonessa mukana ja istui esiliinanani salin seinustalla. Nämä virolaiset luutnantit olivat sittemmin kenraali Alexander Tönisson ja kenraali Unt, joka muutama vuosi sitten sai surmansa Tallinnassa pimeällä kadulla. Ihmisten kohtalot ovat kummallisia... Ja minun oli pakko lähteä tanssiaisiin täysikasvuista näytellen, koska kaupungissa ei ollut esiintymiskelpoisia virolaisia tyttöjä ja virolaisten poikien oli välttämättä saatava oma tyttö tanssiaisiinsa ällistyttääkseen tsaarilaisympäristöään.

Kolmanneksi olin tapellut keskellä päivää ja pääkadulla kymmenen katupojan kanssa, jotka ahdistivat vanhaa juutalaista kääpiötä Lehmkeä. Tämä söi lasten iloksi silloin tällöin elävän hiiren tai sammakon ja kuului Walgan katukuvaan. Tuosta tappelusta kerrottiin niin monia yksityiskohtia, että äitini oli aivan menehtyä.

Ja lopuksi olin flirtannut kaupungin ainoan naimakelpoisen miehen kanssa, joka oli 15 vuotta minua vanhempi, ja valloittanut hänet kaikkien mammojen kauhuksi. Hän kulki aina ohitseni naksahuttaen savukelaatikon kantta ja hyräillen: "Mein Herz ist wie ein Bienenhaus, die Mädel darin sind die Bienen..." Minun oli pakostakin todistettava hänelle, ellei se ollut hänen sydämensä, se mehiläispesä, vaan minun, sillä pari kuukautta sen jälkeen kun olin tullut Tarttoon, olin unohtanut hänet.

Sellaisena minä siis tulin Tarttoon kotikutoisessa hameessani ja aloitin yksinäisen elämäntaipaleeni.

KOULUNI

oli runoilija Puškinin nimellä varustettu valtion tyttökimnaasi. Koulu oli perustettu vasta muutama vuosi sitten tsaarivallan venäläistyttämispyrkimysten edistämiseksi — kaikkeen sitä käytettiinkin suuren, vapaamielisen runoilijan nimeä — mutta Tarton olojen vaikutuksesta koulun luonne muuttui aivan itsestään opettajiston mukana. Venäläistyttäjiä oli vaikea löytää Tarton opettajakunnasta ja "tuontitavaraan" kuuluvat yksilöt kesytettiin pian. Jo minun tullessani kouluun siellä oli verraten siedettävät olot. Koska koulun oli pakko kilpailla saksalaisten, vanhojen koulujen kanssa, piti sen hankkia itselleen hyvä opettaja-aines. Siitä aiheutui, että melkein puolet opettajista oli yliopiston professoreita tai dosentteja. Myös huomattaville virolaisille opettajille annettiin virkoja. Niinpä meillä oli saksankielen opettajana yläluokilla virolainen Heinrich Bauer, joka myöhemmin oli opetusministerinä, ja hänen jälkeensä samaan virkaan tuli tohtori Oskar Kallas, sittemmin Viron lähettiläs Helsingissä ja Lontoossa. Historian opettajana toimi alaluokilla vapaamielinen saksalainen von zur Mühlen, joka jo viidennellä luokalla pisti salaa kouraani Carlylen "Ranskan Vallankumouksen". Uskonnon opettajana oli rehtori Hugo Treffner, Jakobsonin aikainen virolainen poliitikko ja Tarton suurin originaali, josta Tammsaare on kirjoittanut kokonaisen kirjan. Hänestä myöhemmin enemmän.

Koulun johtajattarena toimi Mme Voskressenskaja, hieno, sivistynyt ja viisas ihminen, ruhtinaallista sukua, mitä vanha keikari, rehtori Treffner, meille aina korosti. Hän johti koululaivaansa tahdikkaasti kaikkien poliittisten salakarien ohitse. Me koululaiset saimme nähdä hänet ainoastaan koulun juhlatilaisuuksissa ja kun oli kysymyksessä jokin suurempi rankaisutoimenpide, jota hän koetti lieventää huumorintajuisella lempeydellään. Hän edusti joka tapauksessa venäläisen sivistyneistön parasta ainesta ja voitti muutamassa vuodessa ainakin Tarton virolaisen sivistyneistön puolelleen.

Vaikkakaan ei opettajiston palkkauksessa eikä opetusvälineitten hankkimisessa säästetty rahaa, ei koululla ollut omaa taloa, vaan se oli sijoitettu kahteen eri rakennukseen, epämukaviin, vanhoihin huoneisiin. Toinen rakennus oli entinen tupakkatehdas, joka sisustettiin uudelleen ja jonka valtavat, matalat salit tehtiin luokkahuoneiksi. Mutta ilmanvaihto oli huono, ja mikä lienee kirous noissa huoneissa vaikuttanut, joka tapauksessa minun luokaltani sairastui suuri osa tyttöjä keuhkotautiin ja sisareni luokalla kuoli melkein 50 % lapsista jo nuorella iällä tuberkuloosiin. Koululääkäreitä ei silloin vielä ollut eikä terveydenhoidosta ylipäänsäkään voinut puhua. Eivätkä Tarton täysihoitolatkaan olleet hygienisyydellä pilattuja. Koulutyökin oli verraten raskasta ja kotiläksyjä oli niin paljon, ettei tavalliselle oppilaalle jäänyt aikaa edes kävelemiseen. Kouluaika oli klo 9—15 ja pisin väliaika vain 20 minuuttia, jolloin syötiin mukana olleet voileivät. Maito oli tuntematon käsite koulussa, yhtä tuntematon kuin voimistelukin. Mutta tanssinopetusta meillä oli.

Koulupuku oli tummanruskea ja siihen kuului musta esiliina. Puvun pituus oli määrätty, puoli arsinaa lattiasta, esiliina oli vähän lyhempi. Pukuun kuului korkea valkoinen kaulus ja valkoiset kalvosimet, ne iänikuiset kiusankappaleet, sillä niitä täytyi melkein joka päivä muuttaa. Tukassa saimme pitää mustia nauhoja, mutta emme, kampoja. Juhlapukuun kuului valkoinen esiliina, jossa piti olla "brodyyrejä" ylt'ympäri. Tämä univormuvaatimus oli niin tiukka, että jos tyttö tavattiin kadulla muussa kuin koulupuvussa, hän sai ankaran rangaistuksen. Kaikissa teatteri- ja konserttiesityksissä me saimme olla valkoisissa esiliinoissamme, eikä mihinkään julkiseen tilaisuuteen saanut mennä ilman koulun lupaa, ei edes vanhempiensa mukana, saatikka sitten yksin. Kuinka me vihasimmekaan tuota valkoista esiliinaa juhlissa! Muistan erään surkean tilaisuuden. Oli Sarasaten jäähyväiskonsertti. Minä pääsin sinne ystäväni Fanny Chwolsonin mukana hänen isänsä kutsumana. Tämä näet kuului Sarasaten vastaanottajiin ja isäntäväkeen Tartossa. Väliajalla lähdimme hänen mukanaan mestaria tervehtimään ja pyytämään nimikirjoitusta hänen kuviinsa. Sarasate oli ihastuttavan isällinen ja antoi meille kummallekin uuden kuvansa ja kutitti meitä leuan alta. Sitten setvisi sanattomaksi kauhuksemme, että hän piti meitä Chwolsonin sisäkköinä esiliinojemme vuoksi. Vaikka asia sitten selvitetyinkin ja kaikki herrat nauroivat, tunsimme itsemme ikiajoiksi loukatuiksi. Taisimme hukata ne Sarasaten kuvatkin. Muuten, Sarasate — hänellä oli leijonan pää ja suden silmät, hänen yläruumiinsa oli muodoton kuin jauhosäkki. Sen päälle oli liimattu valtava frakkipaidan rinnus, jossa välkkyi timanttinappeja. Ja tuo säkki lepäsi kahdella kepillä tai pikemminkin kulki noilla housuihin verhotuilla tikuilla, jotka päättyivät pikkuruisiin kiiltonahkakenkiin. Mutta kun hän soitti, oli kuin taivas olisi auennut: enkelit itkivät ja nauroivat ja itsekin tunsin hyppelehtiväni hänen viulunsa kielillä Andalusian taivaan alla. Kun lähdin kotiin, lähetin rukouksen noin vain maailmankaikkeudelle ja kauneudelle, koska hän konserttinsa lopussa aivan odottamattomasti ja tuntemattomasta syystä soitti yksinkertaisen Händelin "Largon" — jäähyväisiksi. Tämähän oli hänen viimeinen turneensa. Sarasate! Hänen nimensä on suurta musiikkia. Minä olen kuullut ja nähnyt Sarasaten enkä ole häntä unohtanut, vaikka hän kutittikin minua leuan alta...

Kukaan meistä tytöistä, jotka kahdeksan vuotta saimme pitää ruskeata pukua, ei kai pukeutunut ruskeaan väriin pariinkymmeneen vuoteen, siksi yksimielinen oli vihamme tuota kruunun väriä kohtaan. Mutta toisaalta koulupuvulla oli kieltämättä edullinenkin vaikutus: se tasoitti aika tavalla yhteiskunnallista juopaa oppilaitten välillä. Meidän luokallammehan oli ruhtinattaria ja kenraalintyttäriä yhdessä talonpoikien ja käsityöläisten lasten kanssa. Millainen kirjava pukukokoelma siitä olisikaan syntynyt. Nyt sai yläluokka pitää vain vähän parempaa kangasta ja parempaa kuosia, mutta samanlaisia kruunun lampaita olimme kaikki.

Toinen suuresti vihaamamme laitos koulussa oli Klassendame, jokaista luokkaa alaluokilta saakka seuraava luokanvalvoja, kasvattajatar, eli kuten me sanoimme, luokan santarmi. Luokkaa ei nimittäin koskaan jätetty miesopettajan kanssa kahden, vaan kaikilla tunneilla istui tuo luokkadaami mukana, kutoen loppumatonta villasaaliansa ja vilkuillen sivuille lunttaajiin päin. Useimmilla heistä oli silmät selässäkin, ja kyllä he meidät tunsivat vikoinemme päivinemme. Heidän tehtäviinsä kuului seisoa joka aamu luokan ovella ja tarkastaa, olivatko kauluksemme ja kalvosimemme puhtaat, oliko tukka tarpeeksi sileä ja puku harjattu. Heillä oli oikeus ja velvollisuuskin käydä oppilaan kotona, ja heistä riippui, hyväksyikö koulu oppilaan asunnon ja holhoojan, jopa hyväksyikö koulu oppilaan vanhemmat ja kodin ja siis oppilaan itsensä. Heillä oli oikeus tarkastaa oppilaan asunnossa kirjat ja lipastot, vaikka harvoin he sitä oikeutta uskalsivat käyttää. He saivat kadulla käännyttää oppilaan kotiin, jos tämä liikkui ilman univormua, vaikkapa vanhempiensa seurassa. He vastasivat oppilaan käytöksestä ja kehityksestä, ja varjele niitä raukkoja, jotka he saivat hampaisiinsa. Useimmat heistä olivat vanhoja ikäneitoja ja muutoinkin vähän omituisia. Meidän luokkamme "vartijan" nimi oli Ptitsyna eli Lintunen, ja vanhan variksen näköinen hän olikin. Hän vaakkui silloin tällöin ja syystä, mutta harmaitten siipien alla sattui olemaan yksinäinen, lempeä sydän, ja hänestä tuli loppujen lopuksi todellinen karjansa kaitsija. Hän osasi taitavasti sulkea silmänsä kepposiltamme, ja jos ylitimme rajan ja jouduimme kiinni, hän taisteli puolestamme kuin leijona, vaikka nuhtelikin meitä henkilökohtaisesti. Kun Venäjän valta luhistui Virossa, jäi vanha Lintunen Viroon — minnepä hän olisi enää lentänyt? Ja hänen vanha luokkansa on pitänyt hänestä huolta.

Kaikki luokat eivät olleet yhtä onnellisia "vartijoittensa" suhteen.

Koulun oppilasaines oli sangen sekava. Yläluokilla oli virolaisia oppilaita neljäs- tai kolmasosa, mutta alaluokilla olivat virolaiset tytöt jo suurena enemmistönä. Minun luokallani oli 30 oppilaasta vain kahdeksan virolaista, joista minä yksin tulin sivistyneestä kodista. Muut olivat joko maalta talon tyttäriä tai kaupungista sangen köyhistä käsityöläiskodeista. Lisäksi meillä oli muutamia saksalaisia ja latvialaisia sekä juutalaisia, mutta melkein puolet oli venäläisten kenraalien tai professorien tyttäriä, joista osa ajoi kouluun parivaljakolla ranskalaisen kotiopettajattaren saattamana. Juutalaiset Rivosh-nimiset tytöt olivat miljonäärin tyttäriä. Heitä myös kuski ajoi vaunuilla kouluun, mutta he kärsivät kumminkin hirmuista alemmuudentunnetta. Tämä sangen sekalainen seurakunta oli joka tapauksessa yhdestä asiasta yhtä mieltä, nimittäin että koulu ja opettajat olivat vihamiehiämme ja että heitä vastaan oli taisteltava joka tavalla. Mitään kauheampaa ei voinut sattua kuin joutua jonkun opettajan suosikiksi, vähemmälläkin voi pilata maineensa luokalla. Ainoa poikkeus siinä suhteessa oli tohtori Kallas, mutta hän kohtelikin meitä aivan toisella tavalla kuin muut opettajat, kohteliaasti sekä huumorintajuisesti. Hänen asemansa koulussa olikin hieman erilainen, aavistettiin hänen näet suhtautuvan kriitillisesti muihin opettajiin ja koko koulun tarkoitukseen.

Olin suorittanut pääsytutkinnon kouluun jo keväällä ja tulin siis syksyllä ilman muuta viidennelle luokalle. Suojelusenkeli näytti minulle paikkani, istuuduin ja katselin ympärilleni. Edessäni sanoi eräs tyttö hiljaa, viitaten minuun: "Tšuhna!" (Virolaisten ja suomalaisten haukkumanimi Pietarissa.) Minä vastasin siihen aivan yhtä hiljaa: "Ruski porosenok." (Venäläinen porsas.) Tyttö katseli minua, minä katselin häntä, sitten hän ojensi kätensä ja sanoi: "Anteeksi, nimeni on Olga Levitskaja." Minä vastasin: — "Annan anteeksi, ja minun nimeni on Hella Murrik." Hän oli Tarton yliopiston rehtorin tytär ja hyvin lahjakas tyttö. Meistä tuli hyvät ystävät eikä tšuhnasta mainittu enää mitään koko kouluaikana. Ja minä olin valloittanut tietenkin aseman luokallani.

Virolaiset tytöt minä löysin joukosta pian, sillä virolaisten uskonnonopetus tapahtui äidinkielellä. Mutta vähitellen kävi selville, että luokalla oli vielä pari tyttöä, joilta oli virolaiset nimet, mutta osallistuivat saksalaiseen uskonnonopetukseen, koska olivat olevinaan saksalaisia. Heitä vastaan oli ryhdyttävä toimenpiteisiin ja heistäkin tuli vähitellen virolaisia.

Kielten asema koulussa oli sellainen, että kaikkien luterilaisten aamurukoukset olivat yhteiset ja pidettiin sekä saksan- että vironkielellä. Tytöt puhuivat keskenään viroa, mutta ääneen sitä ei uskallettu puhua, koska oli saatu muistutuksia. Piti muka yrittää puhua venäjää oppiakseen kieltä paremmin. Suoranaista vironkielen puhumisen kieltoa ei ollut. Minä rupesin tietenkin puhumaan ääneen viroa välitunneilla ja pian huomasin, että ylemmilläkin luokilla oli virolaisia tyttöjä, koska pitivät ääntä vironkielellä. Siellä olivat Johanna Sild-Piebane, myöhemmin Helsingin Vironlähettilään puoliso, sitten Linda Kaart-Simm ja Monica Ralkun sekä Frieda Sangernebo, jotka pääsivät ylioppilaiksi vuotta ennen minua ja lähtivät Bernin yliopistoon. Ja alemmilta luokilta löytyivät Hilda Löhmus, nykyään rouva Hilda Tönisson, sekä tohtori Mahlstein, ja lopuksi monia muita, jotka kuultuaan meidän yläluokkaisten puhuvan viroa, alkoivat olla yhtä paljon äänessä, niin että pian huomattiin virolainen äänekkyys mielenosoitukselliseksi. Historian opettaja Petrov huomautti siitä kerran ohimennen professori Pokrovskylle, luonnontieteitten opettajallemme, joka kääntyi minun puoleeni huomauttaen: — "Viro on kaunis kieli, mutta kummallisen kovalla äänellä te virolaiset sitä puhutte."

— "Totta kai", vastasin minä, "kun olemme vuosisatoja saaneet vaieta."

Pokrovsky ei sanonut mitään, viittasi vain kädellään ja lähti matkaansa, mutta oli kumminkin kertonut sen opettajahuoneessa, ja seuraavan uskontotunnin jälkeen vanha rehtori Treffner pisti salaa käteeni suklaarasian, jonka hän kaivoi isosta salkustaan voileipien ja kirjojen välistä. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä takavarikoimasta minulta Renanin teosta "Leben Jesu", jonka mielenosoituksellisesti olin kuljettanut mukanani hänen tunnilleen. Mutta siunattu olkoon hänen muistonsa kuitenkin, sillä se ei ollut ainoa suklaarasia, jonka vuosien mittaan häneltä sain erinäisten, kylläkin ansaittujen rangaistusten jälkeen.

Käyttäydyin koulussa koko siivosti ja säännöllisesti ensimmäisen lukukauden, mitä ei enää voi väittää seuraavista. Mutta matematiikassa minulla oli vaikeuksia, ja se piti minua nöyränä. Sitä paitsi minua kumminkin vaivasi koti-ikävä. Luokkani virolaisista tytöistä minulla ei ollut paljonkaan seuraa, sillä he tulivat aivan eri oloista ja olivat Juuli Suitsia lukuunottamatta lukutoukkia, joiden oli tosiaankin tehtävä paljon työtä vieraissa kielissä. He seurasivat minua kuitenkin kaikissa puuhissani. Lähimmiksi ystäväkseni tulivat Fanny Chwolson ja Olga Levitskaja, kuten jo aikaisemmin mainitsin.

Fanny Chwolson oli kuuluisan venäläisen fysiikan professorin Chwolsonin pojantytär. Hänen isänsä oli Itämerenmaakuntien huomattavin asianajaja ja Tarton yhteiskunnan pylväitä, vapaamielinen ja sivistynyt mies. Hänen äitinsä oli, kuten Chwolson itsekin, juutalaista alkuperää; kaunis nainen ja kirjailijatar, joka on julkaissut monia satukirjoja. Heidän kotinsa oli Tarton vapaamielisyyden tyyssija, ja heillä elettiin enemmän Pietarin kuin Tarton elämää. Parin vuoden päästä he muuttivatkin kokonaan Pietariin, jossa Chwolsonista tuli kuuluisimpia venäläisiä asianajajia. Fanny oli saanut puolittain ranskalaisen kasvatuksen, tunsi kirjallisuutta, oli runollinen ja kirjoitteli itsekin runoja eläen ja hengittäen mukana suuressa maailmassa, mikä oli minulle, pikku kaupungista tulleelle, suuri ihanuus.

Samanlainen oli Olga Levitskaja, vaikka hänen isänsä yliopiston venäläistyttämis-rehtorina oli aivan toista maata. Koti, josta äiti puuttui, oli rikkinäinen ja ristiriitainen, tytär kun seurusteli vapaamielisten ylioppilaiden kanssa ja karttoi isäänsä. He asuivat Tarton vanhassa observatoriossa, sillä Levitsky oli tähtitieteen professori, ja monta ihanaa hetkeä me vietimme Oljan kanssa tähtien parissa vanhassa tornissa, jossa ikuisuusnäköalat väkisinkin pyrkivät vaimentamaan myrskyistä elämänhaluani ja hirmuista toimintatahtoani, jota väsähtänyt, latentti, laiska ja aristokraattinen Olja ei ollenkaan käsittänyt. Hän oli muuten kuvankaunis, leveä suurvenäläinen tyyppi, kovin lahjakas, mutta tarmoton, kissamaisen veltto Loulou. Hän oli aivan välinpitämätön koulusta, häntä odotti suurmaailman elämä Pietarissa sukulaisten luona ja hovipiireissä. Minä olin ainoa luokalla, jonka kanssa hän suvaitsi seurustella, ehkäpä juuri siksi, että vitaliteettini vuoksi olin hänen täydellinen vastakohtansa ja elin omaa elämääni yhtä voimakkaasti kuin hän. Hän ei ollenkaan hyväksynyt ystävyyttäni Fanny Chwolsonin kanssa, koska Chwolsonit olivat juutalaisia. Samalla hän oli äärimmäisen kohtelias Fannylle, oikein suuren maailman naisen tapaan, mutta kieltäytyi ajamasta kotiinsa Fannyn vaunuissa, kun taas minä olin autuas niihin päästessäni. Olja makasi viehättävänä ja velttona leposohvallaan, silloin kun minä kaikessa virolaisessa kulmikkuudessani kävelin pitkin hänen pikku esineillä ylikuormitettua huonettaan selittäen elämänsuunnitelmiani ja samalla aina pudottaen jonkin silkkityynyn hänen tuoliltaan tai jonkin pikkunäppärän esineen hänen pöydiltään. Mutta me luimme yhdessä Nekrasovia ja Heineä, ja minä sain Oljan vakuuttuneeksi, että Tarton kaupunki kuuluu Viron kansalle ja ettei maailma hänenkään kohdaltaan voinut jäädä sellaiseksi kuin se oli. En tiedä, miten hänen on elämässään käynyt. Hänen isänsä siirrettiin Warsovan yliopiston rehtoriksi pian sen jälkeen kuin olin lähtenyt Tartosta. Aloitettu kirjeenvaihtomme jäi sikseen, kun tulin Suomeen ja maailmani tulvi täyteen uusia intressejä. Miten lie hän asennoitunut vallankumoukseen nähden!

Fanny Chwolson oli siis toinen lähimmistä koulutovereistani, mutta kerron hänestä myöhemmin. Gretchen Türmer, Jansenin sukulainen, joka asui Jansenin perheessä Koidulan huoneessa, oli luokan rumin, mutta iloisin tyttö. Hän oli mukana kaikissa hullutuksissani ja iloitteluissani. Hän oli hyväsydäminen ja auttavainen. Hänen kotinsa oli jossakin Volgan rannalla; joka syksy ja joulu hukkuivat hänen vakuutetut matkatavaransa ja Venäjän valtion rautatiet saivat maksaa hänelle niin suuria korvauksia, että hän niillä rahoilla voi elää koko lukukauden. Valitettavasti hän ei selittänyt koskaan meille uteliaille, miten hän menetteli niiden suhteen, mutta kerta kerralta nousi hänen matkatavaroillensa paino ja vakuutus tunnetuin tuloksin. Rahat saatuaan hän kutsui meidät suklaa- ja leivosorgioille Wernerin konditoriaan.

Virolaisista tytöistä oli minulle läheisin Juuli Suits, kiltti ja nöyrä varjoni, joka aina tuli mukaan jos tarvitsin seuraa. Hän näytti minulle kaikki rakkauskirjeensä, ja kerran kuudennella luokalla kirjoitin niistä — harkitsemattomasti — novellin, jopa julkaisinkin sen jossakin pääsiäis- tai joululehdessä vuonna 1902.

Opettajista puhuen täytyy sanoa, ettei koko luokalla ollut minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta kehenkään varsinaisesti venäläiseen opettajaan, jotka olivat Tarttoon muutettuja venäläistyttämismiehiä. Puolet luokkaa oli aina kynsin hampain heitä vastaan, ja he tunsivat olonsa epämukavaksi. Venäjänkielen ja kirjallisuuden opettaja ei ollut alallaan hullumpi, mutta sekä matematiikan että luonnontieteinen opettajat olivat yksinomaan virkamiehiä ja veivät ohjelmaansa lävitse ilman mitään innostusta. Historian opettaja Petrov oli meidän vihamiehistämme itsenäisin ja yritti silloin tällöin poiketa isosta, virallisesta Hovaiskin oppikirjasta, joka oli pelkkää tsaarien ja sotien historiaa ja vuosilukuja. Hän näytti pitävänkin niistä häijyistä kysymyksistä, joita Fanny Chwolson ja minä teimme hänelle. Ainakin hänessä oli huumorintajua ja ihmistuntemusta. Kerran luokanvalvojan ollessa sairaana päätimme Gretchen Türmerin kanssa pelleillä Petrovin tunnilla oikein perusteellisesti. Luokassamme oli entinen valtava tupakkatehtaan uuni, jonka ympäri pääsi kiertämään. Me päätimme viettää koko tunnin uunin takana ja esittää luokan iloksi apinapantomiimin. Petrov ei aavistanut mitään pahaa eikä huomannut päiväkirjasta, ettei meitä ollut merkitty poissaoleviksi, vaan piti tavallista tuntiaan. Mutta yleinen levottomuus johti hänen huomionsa piankin siihen, että uunin takana tapahtui jotakin erikoista. Hän rupesi epäilemään, katsoi päiväkirjaan ja huomasi, että kaksi läsnäolevaa oli poissa paikoiltaan. Nyt, luonnollisesti, kuka tahansa opettaja olisi tullut tarkastamaan uunin taustaa, josta olisi ollut tuloksena mitä naurettavin ja meidän otaksumamme ja odottamamme juoksu uunin ympärillä tai ainakin moninkertainen uunin kiertäminen luokan unohtumattomaksi iloksi. Mutta Petrov jäi paikoilleen ja jatkoi rauhallisesti tuntiaan niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Esitettyämme puolisen tuntia pantomiimiamme kaikkine mahdollisine irvistyksilleen asia kävi jo sangen kuivaksi, eritoten kun meillä ei ollut istumamahdollisuuksia. Ja niin molemmat pellet alkoivat väsyä. Paperikuulain heitto ei myöskään onnistunut, sillä olimme varanneet siihen liian vähän raaka-ainetta, eikä kukaan tytöistä suostunut heittämään kuuliamme takaisin. Sitä paitsi Petrov piti heitä ankaran kysymyssarjan puristuksessa ja meille kävi elämä sangen kuivaksi. Olisihan meillä ollut konserttiohjelma, mutta se ei voinut tulla kysymykseenkään, ja näin meidän oli istuttava lattialla ja kuunneltava Petrovin tuntia. Ja sitten yhtäkkiä Petrov alkoi kukoistaa ja kertoi meille Katariina H:sta mitä mielenkiintoisimpia ja odottamattomimpia asioita ja niin loistavalla tavalla, ettemme enää tunteneet Petrovia entiseksi byrokraatiksi. Lopputuloksena oli, että Petrov voitti kautta linjan. Hän lähti sitten arvokkaasti luokasta aivan kuin ei olisi huomannut mitään ja jätti jälkeensä kaksi sangen noloa pelleä. Muutama päivä myöhemmin hän sanoi minulle ohimennen: "Ja minä kun luulin, että te piditte historiasta..." Eikä mitään muuta.

Ranskankielen opettaja oli mademoiselle Busse, sveitsiläinen yliopistonainen, joka aikoinaan oli kai ollut opettajattarena jonkun suuriruhtinaan perheessä ja vaati meiltä melkein hovikelpoista käyttäytymistä. Hän oli ikäneito ja korkean verenpaineen vaivaama. Tästä syystä hän oli aina pahalla päällä. En muista, näinkö hänen koskaan hymyilevän. Hän vihasi meitä kaikkia, mutta erikoisesti niitä, joilla oli ranskalaisia kotiopettajattaria ja jotka osasivat ranskaa. Opetus kävi ranskaksi alusta alkaen, ja hän vaati meitä lukemaan ulkoa kymmeniä sivuja kielioppia selittämättä juuri mitään. Ranskan kielioppi on tosin niin selvää, ettei siinä paljon selittämisiä olekaan. Vaikka me vihasimme häntä sydämemme pohjasta, oli tuloksena kuitenkin se, että tähän päivään saakka ranskan kielioppi on ainoa kielioppi, jonka osaan. Ainakin me luimme koko joukon Ranskan kirjallisuushistoriaa, ja vaikka hän siinäkin pakotti meidät lukemaan ulkoa sivumäärin Corneillea, Racinea ja Molièrea, niin kumminkin saimme aavistuksen Ranskan klassikkojen kauneudesta ja ranskalaisesta hengestä. Hän oli absoluuttisen korrekti virkanainen, ilmestyi aamulla kouluun korkeassa kauluksessaan ja tummansinisessä virkapuvussaan ja tehtävänsä täytettyään lähti siellä, kenenkään tietämättä mitään hänen yksityiselämästään ja harrastuksistaan. Kerrottiin, ettei hän koskaan matkustanut mihinkään Tartosta ja asui yksin vanhassa talossa, jossa kukaan ei käynyt. Hänen juutalaisvihansa oli sairaalloista. Kun hänen piti puhua Rivosh-sisarusten kanssa, hän käänsi aina päänsä pois ja etsi nenäliinaansa. Kerran hän pani toisen näistä kaksosista kirjoittamaan kaikki "verbes irréguliers" taululle, eikä kukaan käsittänyt mistä syystä. Rivosh-parka oli huonossa kunnossa ja vähäverinen lihavuudestaan huolimatta. Hän kirjoitti puolisen tuntia ja sitten hän pyörtyi kaatuen äänettömästi lattialle. Hän oli lyhyt ja kovin lihava, ja muistan vielä, miten hän pyörähti lattialle äänettömästi kuin säkki. Mademoiselle katsoi häneen, nousi, viittasi meitä pysymään paikoillamme ja alkoi vetää Rivosh-parkaa hihasta parilla sormella ovea kohti, kasvot mitä syvimmän inhon vääristäminä, aivan kuin olisi koskenut likaiseen elukkaan. Muistan, että minä hyökkäsin mielettömänä paikoiltani, ja vähällä oli, etten lyönyt mademoisellea. Yhdessä toisen Rivoshin kanssa, joka sitten myös uskalsi liikahtaa, kannoimme tytön ulos käytävään. Palattuani odotin kauheata skandaalia, mutta Busse jatkoi läksyn valmistelua aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Olin kovasti pettynyt, sillä kunnon skandaali olisi puhdistanut ilman, mutta näin jäi välillemme kytemään hiljainen, loppumaton viha.

Mutta suurin originaali koulussamme ja meille virolaisille tytöille merkityksellisin oli uskonnon opettajamme Hugo Treffner.

HUGO TREFNER

sielunpaimenemme, ansaitsee oman lukunsa koulumuistelmissani. Tammsaare on kirjoittanut Treffneristä ja hänen koulustaan, jossa Tammsaare itse opiskeli, kokonaisen kirjan, II osan kuuluisaa romaaniaan "Totuus ja Oikeus". Tammsaarekaan ei ole välttynyt käsittelemästä Treffneriä epäoikeudenmukaisesti, K.H. Hindreystä puhumattakaan, joka on tehnyt Treffnerille suoranaista vääryyttä. Treffner oli teologian kandidaatti ja vihitty papiksi. Mutta hän jätti kirkkoherran uransa ja perusti Tarttoon yksityisen lukion, todellisen ylioppilasleipomon virolaisia varten, vaikka hän luonnollisesti otti vastaan myös muita, yli- ja alaikäisiä oppilaita. Treffnerin koulussa ei näet ollut minkäänlaista ikärajaa. Siellä istuivat samoilla penkeillä partasuut kansakoulunopettajat ja poikanulikat. Koulun yhteydessä oli halpa täysihoitola, ja lukemattomat ovat ne virolaiset pojat, jotka Treffnerin koulusta ovat päässeet yliopistoon. Koulumaksut olivat tuossa koulussa aivan epämääräiset, sillä Treffner otti selvää, mitä kukin kykeni maksamaan ja kuinka lahjakas kukin oli. Muista kouluista karkoitetuilta rikkailta pojilta hän otti kovan maksun, ja köyhät virolaiset pojat maksoivat mitä jaksoivat tahi olivat maksamatta. Jokaisen kanssa Treffner tinki erikseen. Ja sianlihalla, kanoilla ja kananmunillakin siellä maksettiin. Hänellä oli olevinaan rautainen kuri, mutta kuitenkin siinä koulussa kytivät sekä Viron kansallinen liike että Viron ja Venäjän vallankumoushaaveet.

Huolimatta omasta koulustaan Treffner otti kumminkin vielä vastaan uskonnonopettajan viran meidän koulussamme. Myöhemmin kerran hän selitti minulle, että hän teki sen pysyäkseen hyvissä väleissä venäläistyttäjien kanssa ja lieventääkseen heidän yleistä koulupolitiikkaansa.

En tiedä, uskoiko Treffner Jumalaan, ei hän ainakaan katkismuksesta eikä kirkosta välittänyt. Hänen tuntinsa kuluivat pääasiallisesti kielellisiin ja poliittisiin selvittelyihin. Meidän oli luettava dogmatiikkaa ja kirkkohistoriaa, ja koko Treffnerin olemus oli pelkkää haukottelua. Sitten minä keksin kysyä häneltä Viron Kirjallisuuden Seuran häviämisen syitä. Treffner oli siinä näytellyt ikävää osaa Jakobsonin kuoleman jälkeen. Treffner oli ihmeissään, mutta sitten hänelle selvisi vähitellen, kuka oli isäni ja kuka äitini. Hän tunsi heidät molemmat ja hän oli onnellinen. Vihdoinkin joku, joka tiesi, mitä osaa hän oli näytellyt politiikassa. Ja vaikka osa ei ollut kovin loistava, oli se kuitenkin hänen nuoruuttaan. Ja niin alkoi tulla tarina toisensa perästä, ja tunti kului hyvää vauhtia. Tästä lähtien keksimme kysyä aina joko Koidulasta tai Kreutzwaldista, jopa Grenzsteinistakin, ja Treffner oli onnellinen voidessaan kertoa ja saada ikävät tunnit kulumaan. Välistä, vaihtelun vuoksi, kysyimme, mistä johtui sana "sela" tai esimerkiksi "profeetta" ja Treffneriltä riitti kielitieteellistä analyysia vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Emme kirkkohistoriassa koskaan päässeet edemmäksi Konstanzin kirkolliskokousta. Tosin hän toi meille erinäisiä kirkkohistoriallisia kirjoja ja kehoitti meitä lukemaan niitä, väittäen, että jotkut niistä olivat yhtä mielenkiintoisia kuin romaani. Niitä me sitten väliin luimmekin, koska keväisin tentti peloitti, mutta Treffneriliä ei ollut siinä suurtakaan osaa. Ja meitä oli vain 8, niin että hän vähän väliä kutsui meidät kotiinsa kahville tai toi meille taskussaan karamelleja, joten yhteisymmärryksemme oli täydellinen. Tentin suhteen sovittiin, mitä hän kulloinkin tulisi kysymään sillä varalta, että hänen tunnillaan tulisi olemaan vieraita tarkastajia, kuten ylioppilastutkinnossa. Kaikki aineet siis jaettiin tarkkaan, mutta pulma oli siinä, että piti osata myös jokin virsi. Minun monopolini oli "Jumala ompi linnamme". Treffner piti sitä liian tavallisena ja vaati minua opettelemaan jonkin muun. Siitä minä ehdottomasti kieltäydyin. (Walgassa kävi uskonnonopetuksemme saksaksi, ja siksi osasin sekä virret että katkismuksen sillä kielellä, mutta en halunnut edes Treffnerille ehdottaa, että olisin saanut tenttiä ne saksankielellä.) Niinpä minä sitten pidinkin kiinni tuosta Lutherin hymnistä ja lausuin sen rovasti Willigeroden läsnäollessa niin komeasti, että hän keskeytti minut heti ensimmäisen säkeistön jälkeen. Siihen jäi minun mahtava luterinen propagandani, jolla aioin häikäistä tutkijani. Korkeimman numeron minä kumminkin sain.

Mutta vasta hädässä Treffner tunnettiin. Jos koulussa tapahtui jokin kommellus, pahanlainen yhteenotto oppilaiden ja opettajien välillä, jollaisia meillä virolaisilla oli pakostakin, niin Treffner tarttui asiaan, ja hänestä oli aina apua. Hän ajoi iso ruusuvihko kädessään parivaljakolla johtajattaren luokse, suuteli tämän kättä, selitti ja sai pahimmankin poliittisen jutun näyttämään viattomalta leikillä pelastaen asianomaisen pienellä käytöksen alentamisella. Myöhemmin kerron erikseen isosta poliittisesta jutustani, jossa Treffner näytteli pelastusenkelin osaa, mutta pienempiäkin oli paljon. Hän suuteli kaikkien opettajattarien kättä, ei vain johtajattaren, hän vei heitä parivaljakolla ajelemaan, hän puhui heidät pyörryksiin. Treffnerin komea, hoikka, suoraselkäinen hahmo suippopartoineen ja teräville silmineen kuului Tarton katukuvaan. Kun minä tulin kouluun, hän oli muistaakseni jo 60-vuotias ja sangen harmaa, mutta hänen ketteryytensä oli ilmiömäinen. Hän oli joka paikassa, kuuli ja näki kaiken ja piti kovin paljon omana tietonaan. Narrin osan esittäminen oli vaaratonta noissa vaarallisissa oloissa, ja hän antoi usein pitää itseään narrina. Viron orjuudenajan synnyttämä talonpoikainen viekkaus ja tekonöyryys oli hänessä kehittynyt huippuunsa, mutta voi, kuinka väsynyt hän sisäisesti oli. Näin hänen kerran opettajahuoneessa yksin ollessaan tuijottavan eleensä tyhjin silmin ja pitävän vanhoin, vapisevin käsin kiinni pöydän reunoista. Hän oli uskonnon opettaja ja opetti meille, että venäläisille pitää aina valehdella ja saksalaisia aina vihata. "Mit dem Hute in der Hand kommt man durch das ganze Land", sitä hän opetti meille ja sillä hän sanoi tulleensa toimeen maailmassa. Eipä ihmekään, että hän, joka ylempiensä edessä sai niin paljon ryömiä, antoi vuorostaan alempiensa tuntea omaa ylemmyyttään ja oli kai omassa koulussaan usein sietämätön, jommoiseksi Tammsaare hänet kuvaa. Mahdollista, että me valtion koulussa näimme vain Treffnerin parhaat puolet.

Tällainen siis suunnilleen oli koulu, johon tulin, ja ihmiset, joitten kanssa minun oli kolmen vuoden aikana tultava toimeen. Olipa koulu mitä tahansa, ikävää minä en siellä tuntenut. Tosin minulla ei juuri koskaan eikä missään ole ollut ikävä, olen aina kantanut elämän ja toiminnan mukanani, minne tahansa olen joutunut. Mutta kumminkin koulu sellaisenaan oli niin täynnä ristiriitoja, eriskummallisia aineksia ja erilaisia pyrkimyksiä, että sen oli pakko muodostua samaiseksi Tarton kaupungiksi pienoiskoossa. Niin, ikävää hetkeä minulla ei ollut, aina oli jotakin tekeillä. Jollei muuta niin ainekirjoitus, jossa voisi esittää jonkin vallattoman mielipiteen, tai tunti, jolloin voi kysyä jotakin, mikä oli kiusallista nöyrälle virkamiesopettajalle, tai oli mukana kielletty kirja, jonka voi selostaa muille, tai oli jotakin suunnitteilla virolaisten poikien kanssa, tai olin lukenut jonkin kirjan, joka täytti minut onnen tunteella. Minulla oli verraten pitkä matka kouluun joen toiselta puolen, mutta kuljin sen aina kirjapakettiani heiluttaen ja laulua hyräillen, aina onnellisena, tietäen, että maailma oli avoinna edessäni ja että riippui minusta, miten paljon siitä jaksoin ammentaa. Kuljin yli Kivisillan, katselin rakasta jokeani, kuljin vanhan Raatihuoneen ohitse, Barclay de Tollyn muistopatsaan ohi, tervehdin vanhaa kenraalia melkein sukulaisena, olimmehan pitäjäläisiä — nousin aivan hitaasti kiviportaita Tiigikadulle, sillä se oli pyhiinvaellusta Koidulan talolle saakka, ja jos lähettyvillä ei ollut ihmisiä, koskettelin ohimennen hänen ovensa ripaa... Se oli suuri salaisuuteni, jonka toin mukanani Suomeen, aavistus omastakin kohtalostani...

PERHE, JOSSA ASUIN KAKSI ENSIMMÄISTÄ VUOTTA

Tartossa, oli siis puolalainen. Vasta viimeisenä vuonna muutin yhdessä nuoremman sisareni kanssa virolaiseen taloon, Postimees-lehden aputoimittajan Jaaksonin luokse.

Lioskon luona asuivat lisäksi georgialainen juuri valmistunut lääkäri G—švili, sekä kaksi venäläistä ylioppilasta, veljekset, papin poikia ja seminaristeja molemmat. Hekin lukivat lääketiedettä ja kutsuivat georgialaista tämän selän lakana lammasruhtinaaksi, sillä jokainen švili oli muka Georgiassa ruhtinas ja omisti enemmän tai vähemmän lampaita ainakin venäläisien puheen mukaan. Vähitellen lyhensimme hänen nimensä Šviliksi. Hän oli parrakas, noin 30-vuotias, itseensä sulkeutunut mies, joka nähtävästi sydämensä pohjasta halveksi venäläisiä "popovitseja" — - papin poikia, kuten hän heitä nimitti. Täten meillä oli hiljaista kansallisuuskahinaa talossa ja ruokapöydässä. Talon isäntä oli Švilin kanssa samaa mieltä papin pojista, jotka olivat äänekästä, suurvenäläistä tyyppiä ja nähtävästi rikkaan papin poikia, sillä heillä näytti olevan varaa alkoholiseurusteluun. Heidän huoneestaan toiselta puolen taloa kuului iltaisin balalaikan soittoa ja iloista laulua, mitä georgialainen näkyi kovasti paheksuvan. Muuten sekä talon rouva että Švili valvoivat argussilmillään, etteivät popovitsit saaneet mitenkään seurustella kanssani. Kun kerran olin salissa pianolla harjoittelemassa, tulivat popovitsit ja pyysivät minua soittamaan heille erään venäläisen romanssin, jota he opettelivat laulamaan. Mutta silloin ilmestyi sinne Švili ja selitti, miten halpaa musiikin lajia romanssit ovat ja pyysi minua edelleen soittamaan Beethovenin sonaattia, jota olin poikien kauhuksi rimputellut koko iltapäivän. Kun pojat lupasivat viedä minut luistinradalle, järjesti Švili talon rouvan sinne mukaan selittäen, että kuului rouvan velvollisuuksiin valvoa käytöstäni. Yhtäkkiä huomasin, että olin täydellisesti Švilin oma-aloitteisen valvonnan ja huolenpidon alaisena. En tiedä, oliko se ritarillisuutta vai itämaisen ihmisen suhtautumista minuun samalla tavoin kuin oman maansa tyttöihin, mutta koko sen vuoden, kun Švili asui Lioskolla, olin hänen isällisen huolenpitonsa alaisena. Jos hän huomasi, ettei voileipiini aamuisin tullut tarpeeksi makkaraa ja kinkkua, löysin takkini taskusta omenan tai viinirypäleitä, jotka tuoksuivat sairaalalta. Švili oli kirurgi ja kuljetti mukanansa ainaista kloroformin tuoksua Tarton hiukan alkeellisista sairaaloista, tuoksua, joka oli ruokarouvamme kauhistus ja jota Švili itsekin koetti kaikin mokomin hävittää pitämällä auki ikkunoitaan talvisinkin koko päivän, paleli koko yön ja ilmestyi kahvipöytään aina kädet sinisinä. Hän teki tavattomasti työtä, oli hyvin harvapuheinen ja hidasliikkeinen, mitä en lakannut ihmettelemästä. Mielestäni etelämaisen ihmisen olisi pitänyt olla kuin olkitulta. Muistan, että aina kyselin häneltä Elbrusista ja Kazbekista, joita hän kiusallani kielsi koskaan tavanneensa. Mutta hän vei minut kerran sunnuntaiaamuna kävelemään Emajoen rantoja pitkin kulkevaa tietä kauas Tartonmaan tasangolle ja valitti, miten vuoristo saattaa ahdistaa, kertoi Georgian kansalliseepoksesta ja tiesi kaiken Viron politiikasta. Olin tottunut pitkiin kävelymatkoihin isäni kanssa ja laulamaan kävellessäni. Švilin kanssa sain olla samalla tavoin, ei tarvinnut puhua, ellei halunnut, ja sain laulaa kansanlauluista Schumanniin ja Schubertiin saakka, mitä mieleeni johtui, Švilin yrittäessä "mylviä" mukanani — kuten hän itse sanoi, — Karksin ikivanhan "Kanteleen synnyn" säveltä, koska se hänen mielestään oli täysin itämaista. Mutta oi — oi, kuinka väärin hän lauloi! Siitä lähtien otti hän minut usein mukaansa sunnuntaikävelyilleen. Hänellä ei ollut Tartossa yhtään ystävää, kukaan ei koskaan käynyt häntä tapaamassa. Virolaiset ylioppilaat kertoivat, että kaikki professorit pitivät häntä etevimpänä oppilaanaan ja että hänelle suunniteltiin yliopistokariääriä, mutta Švili ilmoitti matkustavansa keväällä Kaukasiaan ja jäävänsä sinne. Hän ei kertonut, mistä hän tuli ja minne lähti, ja minua hän piti vain lapsena. Ollessaan hyvällä päällä sunnuntaiaamuisin hän nimitti minua "aamukasteeksi". Sillä georgialaiset naiset ovat kuin kuuma keskipäivä, hän oli kerran selittänyt rouva Lioskolle. Mutta minulle tämä kaukasialainen "vuoristokarhu" muodostui kummalliseksi kaikupohjaksi ja turvaksi koko ensimmäisen kouluvuoteni aikana. Hänelle minä kerroin kaikki seikkailuni koulussa, kaikki flirttaukseni, rakastumiseni ja kunnianhimoni, mutta myös kaiken, mitä Viron kansa on kärsinyt ja mitä meidän, sen sivistyneistön, pitäisi hyvittää ja miten minä aina, käydessäni sukuni haudoilla olin luvannut, etten koskaan tule unohtamaan heitä, nimettömiä, joilla vuosisatojen aikana on ollut niin vähän iloa elämästä... Karhu kuunteli minua, murahteli ja mutisi jotakin, että niin on ollut Georgiassakin. Ja kerran hän kertoi minulle yksinäisestä aulista, jonka kasakat olivat hävittäneet ja jonka raunioilla vanha lammaspaimen istuu ja laulaa öisinkin, ja miten vuoret ympärillä vastaavat siihen seitsenkertaisena kaikuna ja ihmiset sanovat, että vuoret laulavat. Tämä jäi mieleeni Švilin maasta, maasta, jossa vuoret laulavat, ja hänestä itsestään jäi mieleeni tuo huumorintäyteinen hyvyys, joka antoi minulle suuren turvallisuudentunteen vieraassa talossa.

Jännitys papin poikien ja Švilin välillä ei millään ottanut lauetakseen, ja sitten tapahtui skandaali. Eräänä päivänä päivällispöydässä puhuttiin kaukasialaisista pikku kansoista, mikä jo sellaisenaan oli vaarallinen puheenaihe siinä talossa. Tosin Švili ei ollut läsnä, mutta juuri kun vanhempi poika laukaisi, että "gruusialaiset ovat villi kansa", Švili astui sisään, käveli rauhallisesti pöydän toiseen päähän, läimäytti vanhempaa poikaa korville ja asettui kädet ristissä odottamaan, mitä tuleman piti. Mutta papinpoika nousi pöydästä, pani ruokaliinan pöydälle, kumarsi kohteliaasti talon rouvalle ja sanoi: "Mikä tällä on todistettu." Ja sitten hän poistui ja selvisi tilanteesta voittajana.

— "Hyvin vastattu", Švili sanoi nauraen.

Mutta papinpojat olivat vakavasti loukkautuneet ja muuttivat pian pois koko talosta. Heidän sijalleen tuli Georg von der Pahlen, joka ei ollut ainakaan suurvenäläisiä, mutta tosin aika lailla venäläistyneen kenraali von der Pahlenin poika, siis baltilainen paroni kumminkin. Švili ja minä suhtauduimme häneen aluksi hyvin kylmästi, kuten paenneihin tuli suhtautua, kunnes selvisi, että Georgimme oli karkoitettu Pietarin yliopistosta vallankumouksellisena. Tuloksena oli, että Švili otti hänet siipiensä suojaan ja järjesti hänet lukemaan eläinlääkäriksi. "Sillä lääkäriä ei hänestä kumminkaan ikinä tulisi", sanoi Švili, joka yleensä suojeli ammattikuntaansa heikoilta aineksilta. — Georg kirjoitti Iltatähdelle runoja kuten minäkin, mutta hän kirjoitti ne venäjäksi ja Švili pystyi lukemaan ne.

Kun kevätaamut tulivat, aloin taas nousta auringon mukana ja käydä aamuisin kello kuudelta kävelemässä ennen kouluun menoani. Olin pienestä pitäen isäni kanssa käynyt kevätaamuisin kävelemässä ja käyskentelin yksin Tähtweren metsään saakka, jossa poimin sinivuokkoja. Toin niitä mukanani ja asetin joka aamu pienen nipun Švilin lautaselle, kuten kotonani olin tuonut isälleni. "Karhu" sanoi aina: — "Kiitos, aamukaste", ja pisti ne napinläpeensä eikä välittänyt, vaikka häntä piikiteltiinkin noista kukista.

Kun isoäidilleni, joka oli lähes 75 vuotta vanha, tehtiin silmäleikkaus ja häneen tartutettiin ruusu silmäklinikalla, Švili toimitti hänet sieltä pois ja otti hoitoonsa. Hän istui tuntikaupalla kanssani, vanhan virolaismuorin vieressä, nauratti häntä georgialaisilla lauluillaan, paransi hänet ja toimitti hänet nyytteineen ja matkalaukkuineen junaan, kun minä olin koulussa. Kuinka monta iltaa hän klinikoilta väsyneenä tultuaan saikaan istua laskemassa matematiikan tehtäviäni ruokasalin pöydän ääressä vieressään samovaari ja huoneestaan luomansa iso tölkki halvaa. — "Kaste-kulta, matemaatikkoa teistä ei tule, ettekä ikinä opi laskemaan", hän huokaili, kun olin laskenut 5 kertaa 8 58:ksi ja hän sai uudelleen purkaa probleeman. Muistelin Šviliä yrittäessäni Aunuksen Puuliikkeen pääjohtajana itse uusia sahauskaavakkeita, kun olin myynyt liikaa lautoja ja lankkuja.

Kun lukuorgiani vuoksi aloin sairastaa verenvähyyttä, Švili hoiti minua kuin pikku lasta ja tyrannisoi koko talon ruokajärjestystä juottaen minulle madeiraa, portviiniä ja portteria. Mutta terveeksi hän minut sai. Käsitin, ettei hänellä ollut omaisia. Kun kysyin, miksi hän ei jää yliopistoon dosentiksi, hän sanoi kerran yksinkertaisesti: "Kansa odottaa minua kotiin..." Siinä kaikki.

Hän ei koskaan kirjoittanut minulle, vaikka lupasi. En tietänyt hänen osoitettaan, enkä ole koskaan kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kun saatoin hänet asemalle. Hän hävisi niin täydellisesti elämästäni, ettei minulle jäänyt muuta kuin yhä vielä lämmittävä muisto ihmisestä, joka oli minulle kummallinen turva, ehkäpä enemmän kuin monikaan rakas ihminen on minulle ollut. "Partir, c'est toujour un peu mourir..." sanoo ranskalainen. Hänen lähtönsä oli kokonaan kuolemaa. "Huomenna minä matkustan", hän sanoi eräänä päivänä. Toin hänelle aamukukat, eikä hän pistänyt niitä napinläpeensä, vaan taskukirjansa väliin. "Minulla ei tule koskaan enää olemaan aamukastetta", hän sanoi. Minä uin kyynelissä. Hän tuli huoneeseeni, kuivasi pyyheliinalla kyyneleitäni ja sanoi, etten saisi itkeä, koska illalla oli suuret haalit Chwolsoneilla ja miltä minä näyttäisinkään siellä nenä punaisena.

— "En tiedä, kuuletteko te koskaan enää minusta, aamukaste", hän sanoi minulle asemalla. "Mutta minä kyllä kuulen teistä, kun vain teette kaiken sen, mitä olette luvannut." En tehnyt kaikkea sitä, minkä olin luvannut, enkä myöskään ole koskaan kuullut hänestä, mutta kumminkaan sellainen ihminen ei ole voinut hävitä tietymättömiin paitsi jonkun onnettomuuden kautta. Olen elämäni varrella tavannut niin harvoin kaukasialaisia... tosin eräs heistä on maailman suurimpia valtiaita. Jotakin ystävästäni Švilistä on hänessäkin.

En ole tehnyt kaikkea, mitä Švilille lupasin, enhän ollut itsekään muuta kuin 15-vuotias lupaus. En tiedä, miksi hänen viisas hyvyytensä kohdistui minuun, joka en tehnyt muuta kuin kasvoin ja kukin hänen silmiensä edessä. En voinut käsittää, että hän saattoi matkustaa pois kuulemalta, miten minun oli käynyt matematiikan tentissä ja millaisen todistuksen tulisin saamaan. Sanoin sen hänelle juuri kun juna lähti liikkeelle. Hän hyppäsi portailla alas, silitteli minua kummallekin poskelleni ja hyppäsi takaisin junaan vastaamalta kysymykseeni. Juna hävisi silmistäni, enkä vieläkään jaksanut ymmärtää, ettei häntä enää ollut... että hän oli kuollut, mutta että elämä sentään jatkui samaan tapaan, puut asematiellä kohisivat kuin ennen ja linnut lauloivat Tuomiovuorella. Uusi tanssiaispukuni odotti minua... ja vaunut tulivat hakemaan minua ja Georg von der Pahlenia Fanny Chwolsonin tanssiaisiin. Ehkäpä Švili oli valinnut juuri tuon päivän lähtöpäiväkseen, jotta minulla olisi lohdutusta... se olisi ollut hänen tapoistaan. Minä itkin kesken tanssiani, ja monena yönä oli tyynyni läpimärkä. Mutta sitten oli elämä taas niin jännittävää, ja kuukaudet kuluivat hänestä kuulematta, sitten vuodet, ja lopuksi minä käsitin, että kirurgi oli leikannut minut irti elämästään. Elämäni on ollut täynnä tapahtumia ja ihmisiä, mutta en ole koskaan unohtanut tohtori Švilia. Ehkäpä on hyväkin, että ihmisille jää ratkaisemattomia arvoituksia...

Madame Liosko oli pitkä, romuluinen puolatar, joka oli nähtävästi nähnyt parempiakin päiviä. Liosko oli hänen toinen miehensä, kuiva byrokraatti, joka kuului alempaan šljahtaan, kuten rouva valitti. Hänen tyttärensä oli ensimmäisestä avioliitosta, jonka aikana madame oli koristanut Varsovan tanssisaleja ja ihmetyttänyt Radzivillejä masurkallaan... Hänen tyttärensä masurkantaito kuului olleen myös hurmaava, koska hän sillä ihastutti venäläisen lääkärin jo 17-vuotiaana ja joutui naimisiin Pietariin. Rouva Liosko poltti savukkeen toisensa perästä ja saattoi kertoa tuosta tyttärestään ja hänen suloistaan minulle tuntikaupalla, aina valittaen kömpelyyttäni ja rumuuttani, kunnes olin vakuuttunut, että olin maailman rumin ankanpoikanen — mutta hän väitti, että välistä rumatkin saattavat päästä naimisiin, kun miehet ovat niin eriskummallisen tuhmia. Hän koetteli ylleni tyttärensä pukuja, jotka tämä oli hylännyt pikkukaupunkimaisuuden vuoksi ja jotka minun mielestäni olivat eleganssin huippuja. Hän nauroi makeasti, kun vyötärö ja hihat olivat minulle liian kapeat ja kuvasi päivällispöydässä virolaista kulmikkuuttani, kunnes juoksin saliin pianon viereen itkemään Švilin minua lohduttaessa, ettei aamukasteen tarvinnutkaan likistäytyä nyöriliiveihin eikä tekeytyä sellaiseksi, jota ei ole. Suurin suruni nimittäin oli, ettei mammani millään suostunut ostamaan minulle kureliivejä, vaikka koko luokalla oli vaapsahaisvyötäröt, ja minä yksin sain kulkea nappiliiveissä... vaikka olin tanssinut keisaribaaleissa, jopa ollut salakihloissakin... Švili parka taisteli ankarasti tuota alemmuuskompleksiani vastaan kuvaamalla toisten tyttöjen turmeltunutta maksaa ja keuhkoja ja selittämällä, miten ihmisruumiinkin piti saada kehittyä vapaudessa, koska me halusimme kansoille vapautta, ja tiedustelemalla, miten minusta voisi tulla taistelija, jollen uskalla olla oma itseni omalla tavallani ja olla matkimatta muita... Mikäs aamukaste minä olisin, jos kulkisin kureliiveissä kuten muut tytöt... Pitää olla niinkuin on luotu, pitää nauraa ja itkeä kun mieli tekee, sillä taivaskin antaa aurinkoa ja sadetta milloin haluaa, ja pitää olla hyvä ihmisille, sitä opetti "vuoristokarhu" minulle, kunnes taas lauloin ja tanssin ja unohdin kureliivit.

Minun huoneeni oli salin perällä erossa koko huoneistosta, ja sänkyni oli pienessä alkovissa, joka oli rakenneltu porraskäytävän yläpuolelle ja johon johti monta askelmaa. Kun se oli punaisilla verhoilla eroteltu muusia huoneesta, minulla oli aina se tunnelma, että nukuin näyttämöllä ja että alhaalla pimeässä huoneessani oli silmiä katselemassa minua, josta syystä en uskaltanut riisuutua alkovissani, vaan riisuuduin aina huoneessa ja juoksin hätäisesti sänkyyn. Rakastin yksinäistä huonettani ja isoa kirjoituspöytää, jonka vieressä aloin kirjoittaa päiväkirjaani iltatähdelle — silloin alussa, kun iltatähti oli ainoa ystäväni ja seurani. Mutta se päiväkirja jäi, kuten ne monet muutkin päiväkirjat, jotka olen jättänyt kesken, sillä elämä on aina tullut niin rikkaaksi, ettei se ole mahtunut mihinkään päiväkirjaan.

Häpeällisintä alkuaikoina Tartossa oli, etten itse osannut palmikoida tukkaani — sen oli aina tehnyt äitini tai vanha hoitajani, — ja nyt minun oli pyydettävä Lioskon palvelijatarta auttamaan minua, sillä omat palmikkoni olivat sellaisia, ettei Klassendame hyväksynyt niitä. Rouva Liosko sai ommella valkoiset kaulukseni ja kalvosimeni, minkä hän tavallaan tekikin mielellään saadakseen haukkua äitiäni, joka ei ollut opettanut minulle ompelemista eikä tukkani hoitamista. Äiti raukka, hän oli tehnyt parastaan, mutta minua ei ole koskaan saatu opetetuksi edes pitämään oikein neulaa kädessäni, saatikka sormustinta, ja kaikista ompelemisyrityksistäni on ollut se tuloksena, että olen pistänyt pahasti neulalla sormeeni ja saanut hoitaa uhkaavia verenmyrkytysmahdollisuuksia. Sitä paitsi tekivät parhaat taiturit koulussa kaikki käsityöni, joten sain korkeimmat numerot käsitöissä. Sillä tavallisesti parhaat käsityöihmiset olivat kaikkein heikoimmat ainekirjoituksessa, joten minä kirjoitin vastapalvelukseksi heidän kotiaineensa. Näin hyvä yhteistoiminta jatkui vuodesta vuoteen, jopa oli ajoittain kovaa kilpailuakin siitä, kuka saisi tehdä käsityöni, niin että sain kylmäverisesti valita parhaat käsityöihmiset auttajikseni. Sitä paitsi sain käsityötunnit kulumaan kertomalla naapureilleni mukavia juttuja. Noilla tunneilla oli näet vapaus jutella naapuriensa kanssa, ja tuloksena oli, että ympärilleni muodostui sellainen tyttövalli, ettei opettaja huomannut, vaikka käsityöni olikin toisen tehtävänä.

Rouva Lioskon ruoka oli erinomaista, eikä hän siinä kitsastellut yhtään. En luule, että he ylipäänsä pitivät meitä kodissaan ansion vuoksi, vaan pääasiallisesti, koska kahden vanhan ihmisen oli ikävä. He kumpikin olivat vieraita kaupungissa ja auttamattomasti seurankipeitä. Omalla tavallaan rouva Liosko yritti huolehtiakin minusta ja piti minusta, vaikka en täyttänytkään hänen vaatimuksiaan varatyttärenä. Hän otti minut mukaansa konsertteihin ja välistä teattereihinkin, jos koulusta saatiin lupa. Švili useimmiten saattoi meidät. Herra Liosko hoiti kukkiaan ja luki konttoristaan tultuaan venäläisiä ja puolalaisia sanomalehtiä ja vihasi venäläisiä. Siihen hänen elämänsä rajoittui. En koskaan luule kuulleeni, miksi he olivat muuttaneet pois Puolasta, mutta jotakin kai oli tapahtunut, siksi salaperäisiä oli perheen menneisyys. He eivät seurustelleet Tartossa juuri kenenkään kanssa.

Georg von der Pahlen oli vähäverinen, likinäköinen ja heikkorakenteinen degeneroitunut tyyppi, avuton ja innostunut runoilijasielu, joka luokkatovereittensa mukana oli osallistunut Pietarin yliopiston lakkoon ja joutunut vallankumouksellisten luetteloon pappansa kauhuksi. Tämä toimittikin hänet heti Tarttoon tulemaan järkiinsä. Georg kiintyi heti sekä Šviliin että minuun, ja häneltä minä kuulin ensimmäiseksi Gorkista ja Gorkin "Myrskylinnusta", jolla kaikki ylioppilasvallankumoukset siihen aikaan alkoivat.

"Myrskylintu" olikin siihen aikaan vain käsikirjoitteena nuorison vihkoissa ja niin minäkin kirjoitin sen vihkooni ja luin itkien ulkoa, kuten "Laulun kotkasta".

    Tumma pingviini arkana peittelee
    rasvaisen ruumiinsa kallionkoloon,
    mutta uljas myrskylintu kiitää
    rohkeana, vapahana
    vaahtoharmaan meren yli...

Georgin mukana tulivat Lioskonkin taloon ylioppilaitten salaiset vallankumoukselliset lentolehtiset ja kielletty kirjallisuus, jota me nielimme ihastuneina. Ja Georg oli ensimmäinen, joka selitti minulle, mitä tarkoitettiin konstitutiolla Venäjällä ja yleensä perustuslailla, sillä me emme historiassakaan vielä olleet tulleet Ranskan vallankumoukseen, eikä vielä edes Cromwelliin, vaikka jo sentään tiesin parlamentin, ja että Venäjän ainoa pelastus oli taistelu parlamentin puolesta ja yksinvaltiutta vastaan. Mutta Švili kertoi minulle dekabristeista, narodnikeista ja sosialidemokraateista, jotka uhrasivat elämänsä nostattaakseen Venäjän kansan. Sellainen vallankumouksellinen oli meillä ollut Virossakin 70-luvulla. Hänen nimensä oli Tido ja isoisä oli ollut kuljettamassa häntä hevosella Peipusjärvelle, kun santarmit ajoivat häntä takaa. Myöhemmin Tido eli Pariisissa maanpakolaisena, mutta Viljandinmaan kansa kuiski hänestä lapsuudessani.

Kuinka jännittäväksi elämä kävikään. Henkeä pidätellen kuuntelua Šviliä, kun hän kertoi, miten koko Venäjällä maan alla kuohui, huolimatta kaikista Ilovalskin historian oppikirjoista, jotka kuvasivat Venäjän itsevaltiuden mahdin ikuiseksi. Muistan, minkä vaikutuksen teki, kun Georg selitti häpeävänsä asua maassa, jossa vielä vallitsi itsevaltius kuin missäkin Turkissa ja jossa Pobedonostsev ja Pyhä synodi määräsivät henkistä elämää. Sosialismista Georg ei tietänyt mitään. Hän oli nähtävästi Pietarissa kuulunut johonkin enemmän tai vähemmän muodin vaatimuksia vastaavaan perustuslailliseen ryhmään, eikä Švilikään selittänyt minulle erikoisemmin sosialismia, sillä Georgiassahan oli kansallinen liike etualalla. Georg kirjoitti — kuten jo mainitsin — runoja à la Gorki, mutta pian hän alkoi kirjoittaa runoja minulle. Ne olivat minun mielestäni suurenmoisia, mutta kun näytin ne kumminkin kaikessa salaisuudessa Švilille, rikkoi tämä kaikki illusionini niistä. Tuloksena oli, että Georg sairasti toivotonta romanttista lemmentuskaa monta kuukautta, kunnes onneksi rakastui Fanny Chwolsoniin ja muutti runojensa tukan ja silmien värin, sillä Fanny oli tumma kuin yö ja minä heleä kuin päivä.

Tällaista oli elämäni ensimmäisenä vuotena koulussa ja Lioskojen luona. Seuraavana vuonna muutti Švilin huoneeseen muuan puolalainen ylioppilas, jota sanottiin pan Zoltaniksi ja joka kuului johonkin kuuluisaan, mutta köyhtyneeseen puolalaiseen sukuun ja jota kohdeltiin talossa erikoisen huomaavaisesta Pan Zoltan oli pitkä ja kolkko vonkale, luki eläinlääkäriksi ja halveksi suuresti Tarton pikkukaupunkia, mutta hän opetti minulle masurkkaa ja puolalaisia kansanlauluja sekä Puolan historiaa, mikä jätti minuun aivan toivottoman vaikutuksen. Jos kerran Puola, jolla oli niin loistava historia, voi joutua jaettavaksi isojen naapureitten kesken ja menettää historiansa, niin paljonko oli toiveita pienellä kansalla, Virolla, jolla ei ollut ollenkaan omaa historiaa. Muistan, että minussa silloin alkoi kehittyä tuo suuri vihani saksalaisia kohtaan, koska he olivat varastaneet kansaltani historian. Muistan, miten jännittynein sydämin otin ensi kerran käsiini Suomen historian. Siinä oli vihdoinkin suomensukuinen kansa, jolla oli oma historiansa, kuten muillakin kansoilla. Tosin sittemmin tulin huomaamaan, miten paljon Suomeltakin oli vienyt Ruotsi, miten vähän Suomellekin merkitsivät kaikki Euroopan suuret henkiset liikkeet, miten huomaamatta uskonpuhdistus Suomessakin meni ohi kansan, miten valistusajasta ei näkynyt jälkeäkään, ei myöskään vallankumousajoista. Olin liikuttunut, kun sittemmin Snellmania lukiessani huomasin, että hänkin valitti samaa: miten vuoden 1848 eurooppalainen murrosaika sai häipyä Nikolai I:n hallitseman Suomen ohi jättämättä muuta jälkeä kuin hiljaista puheensorinaa sen valistuneimmassa nuorisossa.

CHWOLSONIN PERHE

oli piiri, johon elämäni läheisimmin liittyi Tartossa oloni ensimmäisinä aikoina. Kuten jo kerroin, oli Chwolson kuuluisan fysiikan ja kemian professorin poika, ja valantehneenä asianajajana hän kuului Venäjän suurten poliittisten asianajajain joukkoon, jotka vuosisadan alusta bolševikkivallankumoukseen asti muodostivat kadettipuolueen rungon ja kaiken vapaamielisyyden puolustuskaartin. En käsitä, miten hän oli joutunut Tarttoon. Joka tapauksessa hän oli myös huomattavin siviilijuttujen asianajaja koko Baltikumissa ja luultavasti ansaitsi hirmusummia noilla "suurilla" jutuillaan. He asuivat yksityistalossaan joen hienommalla rannalla, ja venäläinen vapaamielisyys, mitä Tartossa vain löytyi, kokoontui tuohon taloon, jossa oikeastaan hengitettiin enemmän Pietarin kuin Tarton ilmaa ja seurattiin valtakunnan politiikkaa. Mutta samalla Chwolson kannatti kaikin puolin virolaisten kansallispyrkimyksiä ja Tönissonia, puhumattakaan, että hän ajoi virolaisia poliittisia juttuja. Chwolson itse oli rajattomasti kiintynyt tyttäreensä Fannyyn, joka oli talon keskipiste, ja Fannyn ystävättäret otettiin taloon vastaan kuin omat lapset.

Fanny oli hurmaavan kaunis, pitkäripsinen ja tummaihoinen, ja häntä huvitti kaikki maailmassa. Mutta hänellä oli erinomainen lahja liukua kuin auringonsäde kaiken pinnalla, hän aivan kuin pelkäsi viipymistä ja pysähtymistä mihinkään puheenaiheeseen tai tapahtumaan. Kun minä kerroin Fannylle, että luokallamme erään tytön oli pakko jäädä pois koulusta, koska hänen oli mahdotonta saada koulumaksuja, hyökkäsi Fanny isänsä luokse rukoilemaan rahaa: "Anna pian, anna pian, muuten minä menehdyn, enkä voi juoda suklaatani..." Ja pappa antoi rahan, mutta Fanny unohti ottaa sen mukaansa kouluun viikon päivät, niin että tyttö kumminkin oli vähällä joutua pois koulusta, ennenkuin sain Fannyn muistamaan lupauksensa.

Fannyn huone oli klassillinen rikkaan tytön huone sen ajan Venäjällä. Se oli täynnä sohvia ja nojatuoleja, tyynyjä ja pikku kapineita, Battistinin ja Cleo de Méroden kuvia, Burne-Jonesin ja Rosettin madonnain ja primaverain jäljennöksiä, jotka oli kiinnitetty poimutettuihin samettitaustoihin. Kamiinan vieressä istuttiin pienillä bufftabureteilla ja luettiin Nadsonia ja kuunneltiin, kun rouva Chwolson lauloi romansseja. Jos ylioppilaita oli tanssiaisissa mukana, istuttiin tanssien välillä pappa Chwolsonin kirjastossa ja luettiin Nekrasovia ja Gorkia. Ja itkettiin niin kauniisti ja herttaisesti Nekrasovin runoille ja hänen suurelle eepokselleen: "Kenen on Venäjällä hyvä olla?" Laulettiin kaikkia vallankumouslauluja ja kirjoitettiin niitä lehtisiltä muistiin. Ja välillä taas oli hyvä olla Venäjällä, tanssittiin ja jaeltiin kotiljongimyssyjä ja -koruja, joita jo monia viikkoja olimme käyneet valmistamassa Fannyn ranskalaisen kotiopettajan kanssa, rouva Chwolsonin lukiessa meille ihastuttavia satujaan.

Ihmiset siinä talossa olivat onnellisia, sopusointuisia ja herttaisia toinen toisilleen. Rikkaitten on niin helppoa olla onnellisia ja herttaisia. Chwolsonilla itsellään oli suurenmoinen tapa puhua meille lapsille ja saada luottamuksemme. Hän ei hyväksynyt venäläistä oikeuslaitosta Virossa ja voitti jo sillä sydämeni, sillä olin kuullut isäni arvostelevan ja vihaavan sitä siitä saakka, kun aloin kuulla. Mutta kun Chwolson kuuli, millainen dreyfuslainen minä olin ja että osasin Lahorien puheita melkein ulkoa, voitin hänen sydämensä, ja siitä lähtien tulin persona grataksi hänen talossaan ja olin sitä vielä kouluaikani jälkeenkin. Mutta ennen kaikkea minut hyväksyttiin Fannyn ystävättäreksi, ja se merkitsi kirjoja, kirjoja ja kirjoja sekä konsertteja, teatteria ja ilmapiiriä, jossa puhuttiin suurpolitiikkaa ennen Venäjän ja Japanin sotaa ja arvosteltiin entente cordialea sekä selitettiin kaikkea sitä meille lapsillekin.

Hauskaa oli ajaa Chwolsonien vaunuissa koulusta koliin, mutta Švili ei oikein hyväksynyt sitä eikä myöskään koko Chwolsonien ilmapiiriä... Ja minä tiesin, että hän oli oikeassa.

Vuonna 1904 Chwolsonit muuttivat Pietariin. Olin kirjeenvaihdossa Fannyn kanssa vielä jonkin aikaa ja kävin kauttakulkumatkallani heidän luonaan Pietarissa. Olin siellä myös eräissä Fannyn ikimuistettavissa tanssiaisissa ennen joulua 1905. Tulin Suomesta suurlakon jälkeen, tapasin delegation Pietarissa. Sain kutsun Fannyltä. Selitin hänelle, että ainoa iltapukuni oli vaatimatonta mustaa silkkiä Tarton mallia, mikä kyllä oli kelvannut Helsingissä toista vuotta ylioppilastansseihin ja -juhliin valkoisine kauluksineen ja kaukasialaisine vöineen, mutta ellen voinut sillä sokeerata Fannyn pietarilaista sosieteettia, jossa naiset kahisivat pitsi-, nauha- ja volangipaljoudessaan. Fanny itse teetti uuden puvun meikein jokaiseen suurempaan tilaisuuteen, mutta minun mammani taas oli valinnut silkkini — kestämään sekä värin että laadun puolesta, sillä mamman käsityksen puvun arvosta määräsi vain sen kestävyys. Mutta Fanny lähetti heti kamarineitsyensä noutamaan pukuni, ja hänen sormensa tekivät ihmeitä. Puolipitkät "säädylliset" hihani leikattiin pois, sydämen muotoisesta pienestä kaula-aukosta lehtiin nelikulmainen décolleté. Sen kulmaan Fanny uhrasi yhden ihanista orkideoistaan, jotka hänen kavaljeerinsa oli hänelle lähettänyt, ja vyötärölleni tuli Fannyn vanhasta puvusta suunnaton, taakse sidottu perhosvyö. Rouva Chwolsonin lahjoittamilla mustilla, pitkillä hansikkailla varustettuna minusta tuli melkein jotakin Yvette Guilbertia muistuttavaa ja täysin presantaabeli. Niinpä minä siis jouduin koristamaan Fannyn soiréeta, jossa vilisi kreivejä, ruhtinaita, kaariin upseereita, poliitikkoja ja naisia, jotka olivat kuin taivaan enkeleitä briljantteineen ja helminauhoineen, ja jossa puhuttiin paljon enemmän ranskaa ja englantia kuin venäjää, jossa Fanny esitti minut oikealle ja vasemmalle erikoisena nähtävyytenä, suomalaisena ylioppilaana, joka oli ollut mukana suurlakossa — ja siinä seurassa minä aiheutin armottoman skandaalin!

Vallankumous oli uhkaamassa Pietaria. Siellä työväenneuvostot pitivät puoliaan tehtaissa, ja sanomalehdistö oli vielä niin huumaantuneena, että sen joka toinen sana oli "perustuslaki". Kaikkialla oli tunne, että tanssittiin tulivuorella. Mielenkiinto Suomea kohtaan oli tavaton — koko Pietarihan oli uskonut, että Suomi irtaantuu kokonaan Venäjästä, jopa että tulee sota Suomen kanssa, ja mitä kaikkea minulla kysyttiinkään. Joka tapauksessa ympärilleni kerääntyi paljon uteliasta seuraa, ja minä kerroin sen kuin osasin ja jaksoin. Muun muassa minulle esitettiin eräs paroni oikein Suomen tuntijana. Hän oli upseeri, ja myöhemmin minulle selvisi, että hän oli bobrikoffilaisen luotsipäällikön sukua. Kun minulta kysyttiin, miten Suomessa ruhtinas Obolenski otettiin vastaan, kerroin, että häneen luonnollisesti suhtaudutaan aivan toisella tavalla kuin Bobrikoffiin ja että suomalaiset senaattorit seurustelevat hänen kanssaan. Silloin aukaisi paroni suunsa ja sanoi kuivasti, ohimennen, jotakin sellaista, ettei Obolenskin oikeastaan sopisikaan seurustella Helsingissä muitten kuin korkeintaan Linderien kanssa, sillä muuthan olivat pelkkiä tšuhnia.

Ja silloin minä löin, enkä vain korvalle, vaan suoraan poskelle, ja kipeästi: "Minäkin olen tšuhonka..." sanoin ja olin edelleenkin valmis tappelemaan. Skandaali oli sanomaton. Puheensorina isossa salongissa lakkasi, Fanny kiiruhti luokseni ja tarttui käsivarteeni, ikäänkuin peläten, että siitä tulisi vielä lisää. Paroni kumarsi sievästi ja sanoi, että valitettavasti naista ei voi lyödä, mutta pari herraa hänen vieressään vaati, että hänen oli pyydettävä anteeksi, sillä hän oli tosiaankin tahtonut loukata suomalaisia. Ruhtinas Šahovskoi, joka esitettiin minulle myöhemmin, yritti tunkea koko seuraa viereiseen huoneeseen, jossa jatkui kova puheensorina. Fanny, jolta minä pyytelin anteeksi, koetti ymmällään ollen rauhoittaa minua naisten huoneessa ja keskustella ryhmässään. Vihdoin huomasin, että koko seura oli jakaantunut kahtia ja että viereisessä huoneessa alkoi nousta myrsky. Olin vajota maan alle, mutta olin vieläkin vihainen. Pappa Chwolson tuli sitten pelastajana hakemaan minua kirjastoon juttelemaan vanhempien herrojen kanssa, ja siellä jouduin yleisen myötätunnon kohteeksi. Kukaan ei nähtävästi hyväksynyt paronin tapaista penikkaa. Siellä muuten tutustuin kadettipuolueen johtajaan ja englantilaismalliseen venäläiseen grand-seigneuriin Nabokoviin, joka sitten, tavatessaan minut puoli vuotta myöhemmin valtakunnan duumassa, vielä muisti minut tyttönä, joka oli jakanut korvapuusteja.

Paroni ei pyytänyt anteeksi, vaan lähti kotiinsa, ja minusta tuli melkein baalikuningatar, ainakin pappa Chwolson lohdutti minua niin. Mutta siihen päättyi ensiesiintymiseni Pietarin sosieteetissa, ja elämä istutti minut kokonaan Suomeen. Vähitellen häipyivät yhteyteni Chwolsoneihin, ja vuoden 1917 vallankumouksen tapahduttua he, kuten monet muut vanhat tuttavat, katosivat kokonaan silmistäni.

FRAU DOKTOR MEYER

Välitunneilla koulussa, jossa kolme ylintä luokkaa aina oli yhdessä, tutustuin erääseen viimeisen luokan saksalaiseen tyttöön, joka mielellään seurusteli meidän virolaisten kanssa ollen aina kaikissa kepposissa mukana ja ihaili piankin kuuluisia Treffnerin tunneilla suorittamiani sankaritekoja, mm., että olin lukenut kokonaisen luvun Renanin "Jeesuksen Elämää", ennenkuin Treffner huomasi, että esitin kerettiläisyyttä. Tytön nimi oli Frieda Meyer, ja hän oli ruma kuin yö, mutta kovin kiltti ja avulias kaikille. Vähitellen selvisi, että hän oli juutalaista alkuperää, vaikkakin jo monen polven luterilainen, mutta kumminkin siksi luokkansa noblessin halveksima. Frieda harrasti kirjallisuutta kuten minäkin, ja sitä hänen luokallaan ei juuri harrastettu — viimeisen luokan pääharrastuksena oli aina ollut "ylioppilas", miesylioppilas nimittäin. Mutta Frieda oli ruma ja sitä paitsi kokonaan kotinsa valvonnassa, niin ettei hänellä voinut olla paljonkaan yhteistä luokkansa kanssa. Frieda kiintyi minuun ja kutsui minut kotiinsa äitinsä nimissä, jolle hän kertoi puhuneensa minusta.

Ja niin minä tutustuin Frau Doktor Meyeriin, kultaiseen, sivistyneeseen naiseen, joka eli vain sekä omille että muitten lapsille ja suhtautui minuun herttaisemmin kuin omaan tyttäreensä. Hänen miehensä, joka oli ollut tunnettu lääkäri, oli kuollut ja jättänyt hänet kolmen lapsen, kahden pojan ja Friedan kanssa, ja näiden kasvattamiseen keskittyi hänen elämänsä. Hän oli varakas nainen, omisti talon Ritarinkadulla. Hänen isänsä oli ollut kultaseppä ja kuulunut Tarton ikivanhaan Bürger-sukuun, ja koti oli täynnä vanhoja huonekaluja ja lasikupujen alla tiksuttavia pronssikelloja. Se oli tyypillinen Tarton talo, jossa oli iso sali ja muut huoneet pahanpäiväisiä pieniä koppeja vailla mitään järjellisiä suunnitelmaa. Ne sijaitsivat peräkkäin, niin että perheen jäsenet nukkuivat läpi kuljettavissa huoneissa. Ylellisyyttä talossa ei ollut, mutta siellä hallitsivat lapset kuten minunkin kodissani, eikä heiltä mitään kielletty. Pojat soittivat selloa ja viulua, Frieda pianoa hyvien opettajien luona, ja talo oli täynnä kirjoja ja nuotteja. Vanhempi poika, Erwin, oli jo Neo-Baltian korporatioon kuuluva ylioppilas, ja hän kulki, kuten asiaan kuului, ratsupiiska kädessä ja halveksi meitä koululaisia ja oli olevinaan miestä. Nuorempi, Fredi, oli vielä kimnaasissa, hän oli laiskanpuoleinen, ja hänestä tuli myöhemmin teologi.

Kun Frau Doktor pääsi selville, että minua huvitti suunnilleen kaikki maan ja taivaan välillä, ja että aina olin hakemassa vipua, millä voisi ravistaa maailmaa hereille, hän pyysi minua ravistamaan hereille Friedaa ja ottamaan osaa ranskalaisiin konversaatio- ja kirjallisuustunteihin, joita hän järjesti Friedaa varten kykenemättä innostamaan tätä vähääkään. Olin siitä kovin onnellinen, ja niin siis järjestyi, että pari kertaa viikossa pääsin mukaan tunneille, joissa oli opettajana erittäin sivistynyt ranskalainen vanha rouva ja joissa sain ensimmäisen käsityksen Ranskan klassikkojen kauneudesta ja selvyydestä. Mutta me luimme paljon muutakin: Figaron häät, suuren vallankumouksen naisista, madame Sévignén kirjeet ja Victor Hugon Hernanin, jopa Maupassantin valittuja kertomuksia, sillä Frau Doktor oli sitä mieltä, että kumminkin tulisimme niitä lukemaan, kuten Zolatakin, ja sen vuoksi luimme Rougon Macquarteja. Opimme tosiaankin puhumaan ranskaa, sillä Frau Doktor oli itse mukana ja puhui ja kyseli meiltä.

Eikä hänen opetuksensa rajoittunut ainoastaan ranskankieleen. Sunnuntaisin hän kutsui meidät kahville, ja sen aikana luettiin Saksan kirjallisuutta tahi keskusteltiin siitä, ja hän itse puhui meille elävällä, huvittavalla tavallaan Goethestä, jota, hän rakasti, ja Heinestä, joka oli hänen epäjumalansa. Hän kertoi meille Charlotte von Steinista ja Bettina von Arnimista ja Rachel Varnhagenista aivan kuin hän olisi heidät henkilökohtaisesti tuntenut ja luki meille otteita Faustista, ja kauneimmat Goethen runot. Schiller oli hänelle kaukainen. Mutta paitsi Buch der Liederiä, hän luki meille Atta Trollia ja Deutschlandia ja itki mukanamme, Hebbeliä ja Kleistia hän harrasti, mutta vihasi muuten saksalaisia romaaneja ja pani meidät lukemaan Dickensiä ja Thackeraytä, puhumattakaan Charlotte Brontësta.

Venäjää Frau Doktor ei osannut, eikä hän tiennyt politiikasta juuri mitään, mutta oli kumminkin virolaisten ja Tönissonin puolella Tarton hallintakysymyksessä ja hyväksyi kaikin tavoin virolaisten kansallisuustaistelun, mitä suinkaan ei tehnyt hänen baltilainen poikansa Erwin, Frau Doktor oli ensimmäisiä itsenäisiä naisia, joita olen oppinut tuntemaan. Toinen niistä oli Augusta af Heurlin Suomessa, jolla muuten oli monia yhteisiä piirteitä Frau Doktorin kanssa, puhumattakaan siitä, että olen kummallekin suuressa kiitollisuudenvelassa kaikesta hyvyydestä, mikä on tullut osakseni heidän kodissaan.

Frau Doktor oli lihavahko, pyöreäkasvoinen, harmaatukkainen ja likinäköinen, joten hän aina kurkisteli huumorintäyteisillä rakkailla silmillään pensneensä takaa. Omista vaatteistaan hän ei ehtinyt juuri huolehtia, mutta piti huolta Friedasta ja myös minusta. Pari kertaa vuodessa hän järjesti nuorisolle kotinaamiaiset ja silloin tällöin pienet tanssit. Mutta mikä ero Chwolsonien ja hänen tanssiensa välillä! Ei mitään komeutta ja illallisia, vain voileipiä ja silloin tällöin hedelmäboolia, jossa oli vähän viiniä mukana. Ja pojilla oli Erwinin huoneessa vähän olutta. Ei mitään nekrasovilaista ja kamiinaromantiikkaa, vaan tavallista saksalaisia gemütlichkeitia. Niin kovin erilaista kulttuuripiiriä, mutta Švili hyväksyi Frau Doktorin talon pikemmin kuin Chwolsonit, kun taas äitini oli kovin tyytyväinen, kun sain "nähdä maailmaa" Chwolsonien luona.

Frau Doktorin koko elämä oli keskittynyt meihin, lapsiin. Voidakseen kertoa meille taiteesta hän luki itse taidehistoriaa ja hankki lukemattomia laiteen klassikkojen jäljennöksiä. Häneltä olen perinyt El Grecon-ihailuni. Hän kertoi, että hän usein sunnuntaisin lähetti lapsensa kirkkoon ja jäi yksin itsekseen katselemaan El Grecon kuvia, muistellen niitä alkuperäisiä, joita oli nähnyt Euroopassa häämatkallaan miehensä kanssa. Dürer oli hänen toinen ystävänsä, ja niin voimakas oli kummankin vaikutus minuun, että aloin katsella ympäristöni ihmisiä El Grecon ja Dürerin mittapuulla, samoin kuin koko rakasta talonpoikaissukuani, etenkin isoisääni...

Se oli ihana maailma, jonka Frau Doktor sai avautumaan minulle, ja elämä tuntui välistä niin rikkaalta, että itkin rientäessäni kotiin pitkin Tarton pimeitä kaluja.

POLITIIKKAAN MUKAAN JA VAST’ OLIN VIISITOISTA...

Olin ollut koulussa puolisen vuotta, kun kuulin kaikessa hiljaisuudessa Treffnerillä, että olisi teoreettinen mahdollisuus saada vironkielen oppitunteja kouluun, jos tarpeellinen määrä vanhempia anoisi sitä kansanvalistusministeriltä. Kielitilanne oli surkea. Harva virolainen oppilas kykeni kirjoittamaan äidinkieltään, varsinkaan kaupunkilaiset. Maalaistytöt olivat sentään kansakoulussa oppineet kirjoittamaan, mutta hekään eivät tietäneet mitään kansansa historiasta, eivät edes "Itämeren maakuntien historiasta", sillä siitä ei puhuttu nimeksikään Venäjän historian yhteydessä. Mutta ministeriöön oli anomukset jokaisen vanhemman lähetettävä erikseen, sillä tsaarin aikana ei saanut, esittää minkäänlaisia joukkoanomuksia, ne olisi heti käsitelty mielenosoitukseksi. Ja pahinta oli, että jokaiseen anomukseen oli liitettävä ruplan leimamerkki. Se oli iso raha virolaistyttöjen köyhille vanhemmille. Vaikka he pistäisivätkin puumerkkinsä anomuksen alle, niin ruplaa ei heillä kuitenkaan riittäisi. Aloimme ottaa selvää tytöiltä, miten paljon nimiä voisimme saada. Alemmilla luokilla oli jo niin paljon virolaisia, että kertyi jopa 150 anomusmahdollisuutta. Mutta 150 ruplaa oli hirvittävän suuri summa. Se oli saatava kokoon. Neuvoteltiin loputtomiin ja tehtiin laskelmia. Treffner lupasi 5 ruplaa, minun kotoani tuli ainakin saman verran ja samoin parilta yläluokkalaiselta, mutta siihen se sitten tyrehtyikin. Päätin silloin lähteä pyytämään apua siellä, missä kaikenlaisia kansallisia pyrintöjä tuettiin ja johdettiin, nimittäin Tönissonin luota. Se oli tosin kauhean vaikeata, mutta mikään muu ei auttanut, sillä me tarvitsimme kunnon tekstinkin anomustamme varten.

Niinpä lähdinkin eräänä iltapäivänä sydän kurkussa Postimees-lehden toimitukseen, josta sitten tuli henkisen elämäni keskus kouluvuosieni loppuajaksi. Pyysin tavata päätoimittajaa. Minua neuvottiin nousemaan kapeita portaita toiseen kerrokseen, josta juuri ehdittyäni portaiden puoliväliin alkoi kuulua hirmuista menoa. Minua vastaan melkein kieri kolme punanenäistä ja hirmupuheista vuokra-ajuria täydessä univormussa piiskoineen kaikkineen. Ja portaitten yläpäässä seisoi itse vihainen Jupiter, joka voimasanoja säästämättä ja ennen kaikkea säästämättä ääntään antoi juuri potkun viimeiselle ajurille. Ja Tönissonin ääni oli sellainen, että sitä riitti 10 000 ihmisen kansalaiskokoukseen. Ajurit vyöryivät ohitseni kapeissa portaissa minun pienentyessäni seinää vasten, niin että sain hakea itseäni ja ihmetellä, olinko vielä olemassa. Ja Jupiter paukautti sitä paitsi oven kiinni nenäni edestä. Mutta silloin minä suutuin ja päätin, ettei ainakaan minua kohdella niin kuin punanenäisiä, ja lähdin ylös kyselemään päätoimittajaa. Tartossa oli näet ajurilakko, ja ajurit korottivat taksansa niin korkeiksi, että Postimees ja Tönisson päättivät ruveta suojelemaan yleisöä, ja siitä oli tuloksena ajurien käynti Tönissonin luona ja muutama heidän puolellaan lausuttu kova sana edellä kuvattuine seurauksineen. Isossa toimitushuoneessa istui monta herraa, jotka vain viittasivat päätoimittajan oveen päin nähtävästi itse uskaltamatta avata sitä. Koputin oveen, mutta kun ei kuulunut vastausta, uskalsin avata sen ja astuin sisään. Tönisson kirjoitti eikä suvainnut katsoa ylös. Minä niiasin, niiasin toisenkin kerran, mutta vihaisen miehen kynä vain lensi paperilla. Minä olin hänelle kuin ilmaa. Silloin minäkin vihastuin, astuin kirjoituspöydän ääreen ja sanoin, että minäkin olen olemassa ja että haluaisin puhutella herra Tönissonia.

— Kuka te sitten olette? Tönisson kysyi ihmetellen.

Minä selitin, kuka olen ja millä asialla liikun. Hän tunsi ja muisti isäni, jonka oli tavannut raittiusyhdistysten kongressissa. Molemmat olivat tunnettuja raittiusihmisiä. Minä selitin vakavasti, että isäni ja minä olimme Grenzsteinin kannattajia — Grenzstein oli kumminikin —, mutta että minä olin muuttanut mielipiteeni ja pidin Tönissonin ajamaa politiikkaa oikeana. Grenzstein oli liiaksi liehakoinut tsaarin valtaa. Me, nuoriso, olimme valmiit taistelemaan nousevan Viron puolesta. Tönisson kuunteli, nauroi ja sanoi olevansa iloinen voitettuaan puolelleen Grenzsteinin lähimmät kannattajat. Ilmoitin nimittäin, että varmasti saisin isäni myös Tönissonin puolelle, kuten sainkin. Tönisson kohteli minua kuin täysi-ikäistä ja vertaistaan politiikan ohdakkeisella polulla kysellen kaikkea koulustani, opinnoistani ja töistäni. Hän lupasi auttaa minua tuossa vironkielen jutussa ja oli kovasti kiinnostunut siitä, miten elämä itsestään alkoi kiehua kouluissa. Muuten, aivan yhtä juhlallisesti ja suoraan tulin Tönissonille jouluna 1905 ilmoittaneeksi, että luovuin hänen puolueestaan ja että minusta oli tullut sosialisti. Tosin Tönisson ei silloin ottanut ilmoitustani yhtä humoristisesti, vaan yritti kokonaisen vuorokauden kumota Marxia Kantin kategoorisilla imperatiiveilla, mikä on tunnetusti sangen toivoton yritys, mutta se on taas kokonaan eri juttu.

Niinpä sain Tönissonilta erinomaisen anomuskaavakkeen, useita ruplia leimamerkkikassaamme sekä luvan kerätä siihen lisää rahaa. Sitä paitsi hän lupasi kutsua nuorison luokseen, kuten hänellä olikin jo ollut suunnitteilla Eesti Üliöpilaste Seltsin seniorien rouvien kanssa. Hän pyysi minua käymään luonaan sunnuntai-iltapäivällä ja tuomaan mukanani muitakin luokaltani.

Minulle oli kasvanut siivet, kun tulin ulos Rüütlikadulle. Tönissonista oli tullut sankarini, enkä voisi parempaa sankaria nuorelle tytölle suositella. Mutta hän pilasi nuorien poika-ikätovereitteni mahdollisuudet minun suhteeni, sillä hänen standardinsa oli siksi korkea, ettei hänen kanssaan voinut kuka tahansa kilpailla. Ja samalla alkoi ystävyytemme, joka on kestänyt tähän asti myrskyistä ja poliittisista erimielisyyksistä huolimalta. En ole vieläkään tavannut vaiherikkaan elämäni varrella kuin pari ihmisiä, jotka ihmisinä voisin asettaa Tönissonin rinnalle tai yläpuolelle. Ja nuo harvat ovat enimmäkseen olleet — kommunisteja.

Tönisson oli Viron elämässä siihen aikaan kuin majakka, joka kokosi ihmisiä ympärilleen ja antoi heille kansallisen itsetietoisuuden ja taistelumielen. Kaikki, mikä vain oli liikkeellä maassa, vetosi häneen. Hänen työtaakkansa ja harrastuksensa oli jättiläismäinen. Hän tunsi melkein koko kansan henkilökohtaisesti ja hän huolehti kansastaan, ystävistään, vieraistaan ja palvelijoistaan ja palveli samalla kaikkia. Ennen kuin hän meni naimisiin — ja vielä sen jälkeenkin — hän oli kotonaan aivan mahdoton isäntä, vaikka hänen herttainen rouvansa suhtautui asiaan humoristisesti. Ulkoministerinä ja presidenttinä ollessaan hän saattoi vaihtaa vieraille heidän lautasiaan palvelijoitten kauhuksi tai siirtää heidän tuolejaan ja hakea tyynyjä heidän mukavuudekseen. Ruoka-aikoja ei Tönissonin kodissa ollut juuri milloinkaan. Muistan, että hän saattoi väsyneenä, työpäivänsä jälkeen, kävellä minun, koulutytön kanssa, kuunnellen suunnitelmiani jostakin poliittisesta manööveristä koulussa tai juttuja isoisästäni. Hän saattoi tuntikaupalla kertoa minulle omista vaikeuksistaan ja suunnitelmistaan ja kiiruhti sitten yhtäkkiä ajurilla kotiin pyytämään anteeksi joltakin kiukustuneelta ystävältään, joka oli häntä odottanut, mutta joka kuitenkin oli valmis antamaan hänelle anteeksi, sillä Tönissoniin ei voinut suuttua.

Tosin ei ole mikään ilo kävellä Tönissonin kanssa Tarton kaduilla, sillä hänet tuntee ja häntä tervehtii melkein jokainen vastaantulija — ne samat ajuritkin. Rouva Tönisson kertoi minulle, että hänen ajaessaan yksin ajurilla keskikaupungilta kotiin kääntyi ajuri useimmiten hänen puoleensa kysyen, eikö "vanha Jaan" itse ollutkaan kotona ja miten "vanha Jaan" voi, kun häntä ei ole muutamaan päivään nähty. Kaikesta tuttavallisuudestaan huolimatta siinä kysymyksessä on kunnioitusta ja todellista osanottoa "vanhan Jaanin" elämään, vaikka he silmien edessä sentään tituleeraavat häntä herra Tönissoniksi. Jokainen kerjäläinen tuntee hänet ja aina saa hänellä jotakin. Jos on kysymyksessä humalainen, tämä saa hirmuisen ripityksen, mutta lantin kuitenkin. Tönissonin mahtava, kookas olemus — hän on muita ihmisiä päätään pitempi — kuului Tarton katukuvaan ja teki maailman jollakin tavoin turvallisemmaksi. Postimees-lehden pääkirjoitus oli meille nuorisolle jokapäiväinen saarna. Hänen sanomalehtityylinsä oli raskasta ja sensuurin pakosta usein vielä raskaampaa kuin olisi muuten ollut, mutta siinä puhui mies, joka ajatteli ja pani meidätkin ajattelemaan. Muistan, miten jännittyneenä joka päivä odotin tuota lehteä. Miten ylpeitä me olimmekaan Tönissonista, siitä, että meillä oli mies, joka osasi johtaa kansansa läpi Punaisen meren. Ja miten me kauhistuimmekaan, kun vuoden 1903 paikkeilla alkoi selvitä, että Virossakin oli sellaisia ihmisiä, jotka sanoivat itseään sosialisteiksi ja olivat keksineet, että Virossa oli työväkeä ja että työväellä oli eri intressit kuin Tönissonilla, joka mukamas ajoi Viron porvariston etuja. Niitä oli entinen maalarimestari Martna, joka alkoi pilkkoa Viron kansaa. Minä luulin sitä maailman suurimmaksi rikokseksi, sillä olimme juuri kaikki päässeet paronien puristuksesta, ja nyt ruvettiin sukua, josta olin lähtenyt, Viljandinmaan talonpoikia, nimittämään "harmaiksi paroneiksi". Kun minä ollessani kuudennella luokalla sain ensimmäisen kerran käsiini Viron sosialidemokraattien jakaman salaisen lentolehtisen, itkin katkerasti, että löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiit kylvämään eripuraisuutta juuri ikeen alla vapautuvaan kansaani ja maattomien nimessä repimään Tönissonin lyötä, kun tiesin, että Tönissonkin olisi suonut maata koko Viron kansalle... Mutta kolme vuotia myöhemmin, vuonna 1905, suurlakon jälkeen, minusta tuli Suomessa sosialidemokraatti. Elämä tuli valtavana ryöppynä ja avasi silmäni näkemään ihmiskunnan kehityksen, josta Virokaan ei voinut olla erillään. Samalla katkesivat minun, Tönissonin kasvatin, juuret irti Virosta. Sitä ennen en ikimaailmassa olisi voinut pitää sellaista mahdollisena... Mutta suurlakon aikana elin intensiivisesti ylioppilastovereitteni ja Suomen työväen kanssa, ja silmäni ja sydämeni avautuivat opille:

    "rintamaamme yhtykää,
    niin huomispäivänä kansat on
    veljet keskenään..."

Mutta sekin on eri asia. Yhä vielä olin Tartossa ja näihin aikoihin kirjoitin Postimees-lehteen ensimmäisen artikkelini Viron kielen asemasta oppikouluissa. Tosin minut kirjoittajana pidettiin salassa. Vähemmästäkin, olisi saanut lentää Puškinin kimnaasista. Paitsi Tönissonin, tiesi siitä vain hänen lähin aputoimittajansa Jaakson, josta niin ikään tuli uskollinen, isällinen ystäväni. Ja tietenkin siitä tiesi myös Švili, sillä olin haljeta ylpeydestä, kunnes Švili selitti minulle, miten paljon minun tuli opiskella ja tehdä työtä tullakseni sanomalehtinaiseksi. Mutta Švili osasi aina puhua niin, ettei ihminen masentunut, vaan sai työniloa. Ja Tönissonin-ihailunikin hän hyväksyi sanoen itsekin pitävänsä Tönissonista.

Tönissonin veljekset omistivat yhteisesti suuren kauppapuutarhan Tarton aseman lähellä. Sitä hoiti vanhempi heistä, Jüri Tönisson, joka oli puutarhuri. He asuivat matalassa vanhassa talossa keskellä puutarhan kukka merta. Jüri Tönisson oli talossa "emäntänä" vanhan emännöitsijän Kadrin avustamana. Muistan Kadrin 40 vuoden ajalla aina samanlaisena, ystävällisenä ja iloisena, vaikkei hän koskaan ruokaa valmistaessaan tietänyt, kuinka monia ihmistä tuli syömään. Kadri jäi Tönissonin taloon tämän tuodessa siihen nuoren vaimonsa, mutta elämäntavat eivät siitä muuttuneet. Taitaa Kadri vielä nytkin hoitaa emäntäänsä näissä onnettomissa olosuhteissa Virossa, talon isännän ollessa teillä tietymättömillä. Minua Tönissonin talon tavat eivät ihmetyttäneet, sillä ne muistuttivat vieraanvaraisuudessaan omaa kotiani, jossa niin ikään äitini oli aina varattava ruokaa odottamattomille vieraille. Ja sellaista oli yleensäkin Viljandinmaan taloissa.

Tönissonin vanha äitikin asui joskus poikiensa luona Tartossa, mutta hän ei juuri ottanut osaa talon hoitoon eikä komentoon. Karuluontoisena hän muistutti isoäitiäni ja tuntui olevan vähän ihmeissään siitä, miten oli saattanut maailmaan tuollaisen kotkanpojan kuin Jaan Tönisson.

Tuohon taloon sitten kokoontuivat mitä erilaisimmat ihmiset ajallisina ja ajattomina aikoina. Siellä kävivät virolaiset ylioppilaat, siellä asui jostakin syystä Johan Köpp, josta myöhemmin tuli Viron piispa, siellä kävivät koululaiset saamassa kirjoja, opastusta ja avustusta. Sinne kokoontuivat Eesti Üliöpilaste Seltsin huomattavat miehet, siellä pidettiin poliittisia neuvotteluja Willem Reimanin johdolla, sinne kokoontuivat Postimees-lehden toimituskunnan jäsenet ja sinne tuli maakunnasta ihmisiä, ja siellä oleskelivat Tarton originaalit, joita Tönisson harrasti, esimerkiksi yliopiston kirjaston hoitaja vanha Masing, josta käytettiin nimitystä "Wissen Sie", koska hänen joka toinen sanansa nimittäin oli "wissen Sie" (tiedättekös). Siellä kävi myös Treffner salaperäisine juttuineen. Siihen kokoelmaan liityin minäkin tuntien palavaa mielenkiintoa kaikkia näitä ihmisiä kohtaan, ja taisin olla yhtä kummallinen otus kuin monet muutkin siinä talossa.

Tönissonin luona tutustuin johtaviin virolaisiin perheisiin, jotka kai Tönissonin vaikutuksesta rupesivat kokoamaan ja hoitamaan meitä nuorisoa. Ennen kaikkea tohtori Schultzenbergin perheeseen, jonka rouva, kultaisena ja hyväntahtoisena, aina liikkeellä olevana komiteadaamina järjesteli virolaiselle nuorisolle yhteisiä tanssitunteja ja kutsui heitä taloonsa. Siinä oli rouva Jögever, virolaisen sensorin puoliso, väsymätön myyjäisten ja juhlien järjestäjä, Paula Koppel, tunnetun tohtori Koppelin sisar ja emäntä, rouva Paldrock, hieno ja taidetta harrastava tohtori Paldrockin ensimmäinen rouva, joka kuoli nuorena. Edelleen rouva Löhmus, josta myöhemmin tuli Tönissonin anoppi. Heidän järjestämissään vastaanotoissa, heidän kodeissaan ja juhlissaan virolainen koulunuoriso alkoi löytää toisiaan ja tutustua toisiinsa sekä virolaisiin ylioppilaihin. Minun kouluni tytöistä kokoontuivat sinne ylemmiltä luokilta Johanna Sild, Linda Kaari, Frieda Sangernebo, Monica Kalkun, ja minun luokaltani Juuli Suits ja Juuli Waher, Poikakimnaasista ennen kaikkea Gustav Suits, Rudolf Lesta, Jaan Warik, sitten reaalikimnaasista Oinas. Treffnerin koulusta Hansen-Tammsaare — muita en tähän hätään muista — ja ylioppilaista ennen kaikkea Hanko ja Olesk, Margens, Rebane, Hellat, Artur Beck, jotka lukivat lakia ja kuuluivat Tönissonin puolueeseen ja joista kaikista tuli itsenäisen Viron johtomiehiä ja ministereitä.

Vaikka minä Tönissonin luona jo ensimmäisenä kouluvuotena tutustuinkin melkein kaikkiin noihin henkilöihin, jouduin varsinaisesti vasta seuraavana vuotena, kuudennella luokalla ollessani, tuon virolaisen elämän ja taistelun pyörteeseen. Sillä vasta syksyllä 1902 alkoi Gustav Suitsin johdolla varsinainen Nuoren Viron toiminta ja valmistettiin sen ensimmäistä albumia "Kiired".

KOULUTYÖ JA ANEMIA

Koko tämä intensiivinen elämä ja seurustelu erilaisten piirien kanssa tapahtui kumminkin aina koulutyöni ja lukuorgiani ohella, ja toisena lukukautena, kevättalvella, alkoivat seuraukset siitä jo näkyä päänsäryn ja anemian muodossa.

Minulla oli hirmuinen kiire elää ja minun oli mahdotonta kieltäytyä mistään, mitä elämä tarjosi. Näin oli kai koko virolaisen nuorison laita. Oli aivan kuin kaikki ne sukupolvet Viron kansasta, joitten elämä aikoinaan oli keskittynyt vain runoihin, olisivat siirtäneet sivistysnälkänsä meihin, lapsiinsa. Sen vuoksi me ahmimme kaikkia kulttuuri-ilmiöitä, jotka lähellemme sattuivat, ja istuimme yökaudet lamppujen ääressä.

Sain olla Lioskon luona aivan itsenäinen, kukaan ei valvonut työtäni eikä elämääni eikä välittänyt, vaikka luin kello kolmeen, neljään aamulla. Koulutyö oli verraten ankaraa. Meillä oli paljon kotiläksyjä ja ainekirjoituksia, jotka tosin olivat suurin iloni ja nautintoni ja joista aina sain parhaat numerot. Mutta kaikki vaati kumminkin työtä. Sitä paitsi tulin jo ensimmäisellä lukukaudellani luokkani priimukseksi, ja se oli onnetonta, sillä oli helppoa tulla ensimmäiseksi, mutta tavattoman vaikeata pysyä, eikä luonteeni millään antanut perään laskeutua alas tuolta korkeudesta koko kouluaikanani. Sitä paitsi tuo luokan ensimmäisenä olo antoi aina turvallisen taustan ja vapauden poliittiselle toiminnalleni ja kepposilleni — senkin opin jo ensimmäisenä kouluvuotenani. Tosin saatuani kerran priimuksen maineen ei minun tarvinnut kovinkaan tarkkaan valmistaa läksyjäni, sillä yleinen lukeneisuuteni aiheutti, että tiesin aina sellaista, mitä toiset eivät tietäneet ja mitä ei oikeastaan ollut koulukirjoissakaan. Vaikka en ollenkaan tietänyt vuosilukuja enkä muistiaineita, selvisin sentään, sillä minulta kysyttiin yleensä vain sellaista, mitä muut eivät tienneet. Minä tulin täten bluffillani toimeen tentteihin saakka, mutta silloin täytyi äkkiä lukea ankarasti, vaikka tosin tenteissäkin minulla oli apua saavuttamastani maineesta. Mutta tämä ei ollenkaan auttanut minua matematiikassa, ja siinä minun tosiaankin piti tehdä ankarasti työtä, vaikka vihasin matematiikkaa ja luonnontieteitä sydämeni pohjasta enkä koskaan kouluaikana ymmärtänyt, mitä varten niitä tarvittiin. Jouduin yökaudet laskemaan probleemeja, sillä sisua minulla kumminkin oli. Minulla olisi ollut vielä vaikeampaa, ellei Švili olisi ruvennut auttamaan minua silloin tällöin, vaikka hänenkin — voidakseen auttaa minua — täytyi itse uudelleen tutustua koko aineeseen. Ja sittenkin hän väitti tekevänsä sitä mielellään, enkä lapsellisessa itsekkyydessäni koskaan osannut aavistaa, miten paljon kallista aikaansa hän kulutti auttaakseen minua.

Intensiivinen seurusteluni yllämainituissa taloissa, tanssi- ja konversaatiotunnit, konsertit ja joskus teatteri — Tartossa kun ei ollut vakinaista teatteria — sitten nuo kielianomukset, joista sain suuret määrät kirjoittaa itse, puhumattakaan niiden nimien keräilystä, kaikki vei aikaa koulutöiltäni. Lisäksi tulivat vielä öiset lukuorgiani lainakirjastokirjojen parissa. Ne jatkuivat vielä kevätlukukaudellakin. Olin päässyt käsiksi Skandinavian kirjallisuuteen. Selma Lagerlöfin "Gösta Berling" oli ilmestynyt juuri saksaksi. Ihastukseni ja onneni oli suunnaton. Sitä seurasi Knut Hamsunin "Nälkä", Arne Garborg... Paljon aikaa minulta veivät myös musiikkitunnit. Äitini vaatimuksesta opiskelin musiikkiopistossa sekä pianonsoittoa että musiikin teoriaa. Se merkitsi kahta, jopa neljää tuntia viikossa ja vähintään tunnin harjoittelua joka päivä. Ja Dresdenin koulun mukaan se oli pelkkää klassillisia musiikkia ja klassillisia harjoitelmia. Pianonsoitto kuului tyttöjen baltilaiseen yleissivistykseen, eikä siinä kysytty, oliko halua soittamiseen vai eikö. Mutta ikävintä oli, että pianoläksyt pirstoivat päiväni ja myrkyttivät elämäni parin vuoden ajan, puhumattakaan, että ne fyysillisesti rasittivat minua tavattomasti.

Pahinta kumminkin oli, etten kuukausimääriin nukkunut muuta kuin pari tuntia öisin, ja tuloksena oli anemia, jota vastaan sain taistella koko kouluaikani. Äitini tapana oli sanoa, että hän on antanut niin tavattoman terveysreservin lapsilleen mukaan elämään, että vaikka ovatkin tehneet kaikkensa terveytensä pilaamiseksi, he kuitenkin ovat vielä elossa. Ja siinä hän todellakin oli oikeassa. Englantilainen sisareni, Salme Palme-Dutt, on liikarasituksen takia sairastanut kaikki taudit anemiasta keuhkotautiin saakka. Ne ovat kaikki peräisin kouluajoilta, ja kumminkin hän on kaiken tähän asti kestänyt. Minun anemiani alkoi salakavalasti päänsäryllä ja sitten pyörtymisellä, vaikka painoni oli siinä 50 kilon vaiheilla enkä menettänyt kasvojeni väriä. Mutta Švili keksi sen kuitenkin ajoissa ja kauhistui. Hän aiheutti täydellisen muutoksen elintavoissani. Lamppuni vietiin pois huoneestani klo 10 illalla, koulusta tultuani oli minun maattava ja nieltävä suuret määrät pillereitä ja rautaviiniä. Joitakin ruiskeitakin annettiin, mutta maksaekstrakteja ei siihen aikaan vielä käytetty. Ja jollen olisi totellut, uhkasi Švili puhua Tönissonille ja — mikä oli pahinta, kirjoittaa isälleni. Ja sitten hän lopetti pariksi kuukaudeksi musiikkituntini ja siitä olin hänelle kiitollinen. En usko, että olisin totellut ketään muuta lääkäriä — en ole sitä koskaan tehnyt —, mutta Šviliä minä tottelin, hänen isoja, turvallisia käsiään, jotka aukaisivat silmäluomeni, koettelivat verisuoniani ja järjestivät elämän ympärilleni niin mukavaksi. Sekä rouva Liosko itse että palvelijatkin tottelivat häntä ja pitivät nurisematta huolta minusta. Mutta kloroformin hajusta, joka aina kulki hänen mukanaan ja tulvahti vastaani hänen istuessaan sänkyni laidalla, minä voin pahoin. Enkä kuitenkaan voinut sanoa sitä hänelle.

Kuinka vihasinkaan ruumistani, joka petti minut. Kun pääni kerran ei väsynyt, niin miksi piti ruumiini väsyä. Itkin kiukusta, kun Švili vei kirjani Schnackenburgille takaisin. Kieltäydyin koskemasta suklaaseen, jonka hän toi sijalle. Olin kiittämätön huolimatta kaikesta ansaitsemattomasta hellyydestä, joka tuli osakseni. En koskaan kysynyt hänellä itseltäänkään, mistä se johtui. Hän oli kuin nenäliina, joka oli olemassa aina silloin, kun minun piti kuivata kyyneleitäni. En tarvinnut tyttöystäviä, äidistäni puhumattakaan, koska voin kertoa kaiken Švilille, kaiken sen, minkä olisin kertonut isälleni. Sillä äidille me tyttäret emme yleensä kertoneet yhtään mitään. Eikä Švili kehunut eikä imarrellut minua, hän torui aina. Mutta minä tiesin olevani osa hänen elämästään, että hän kiiruhti päivälliselle kysyäkseen "tyttölasta", jos olin vähän myöhästynyt, otti selvää läksyistäni ja siitä, minne olin menossa iltapäivällä, kuka saattoi minut kotiin tanssitunneilta tai Chwolsoneilta. Ja kuinka usein, tullessani pimeässä yksin kotiin hän "sattumalta" löysi minut matkan varrelta. Monesti hän tuli itse hakemaan minut kotiin Olga Levitskajan luota observatoriolta, seurasta, jota hän paheksui. Ja minusta tämä kaikki oli vain luonnollista, ja suutuin silmittömästi, kun Olga teki myrkyllisiä huomautuksia rakastuneesta georgialaisesta.

Joka tapauksessa Švili hoiti minut verraten terveeksi ja ennen kaikkea opetti minut hoitamaan itseäni. Sen jälkeen lepäsin kesäisin aina enemmän tai vähemmän ja siten hillitsin anemiaani aina ylioppilasvuosiin saakka.

MINÄ RAKASTUIN SAKSALAISEEN

Tammsaare on kirjoittanut kirjan: "Minä rakastin saksalaista". Se on surullinen, neurasteninen tarina Viron itsenäisyyden päiviltä, heikkojen arki-ihmisten kipeä tarina. Minun tarinani aikana oli Viron nuoriso vielä romanttista, voimakasta ja liiankin itsetietoista, ennen muuta nuorta.

Frau Doktorin luona kotona oli nuorison naamiaiset, kuten niin usein. Tyttöjä oli koulun ylemmillä luokilta, Frau Doktorin seurapiirin tyttäriä, poikia samaten, mutta sitä paitsi oli suuri osa pojista jo ylioppilaita, etupäässä Neo-Baltian korporatiosta. Frieda ja minä olimme pukeutuneet baby-pukuihin, minä olin sininen baby ja Frieda vaaleanpunainen. Frau Doktor oli itse ommellut meille lyhyet pikkulasten hameet ja ihastuttavat hatut ja päästänyt meidät irti saliinsa vallattomuuden perikuvina. Vaarallisempaa pukua ei ainakaan minulle olisi voitu keksiä, kun en siihen aikaan muutenkaan tahtonut pysyä puussa, enkä maassa, vaan olin aina lennossa niiden yläpuolella. Muistan, että joku nosti minut pianolle istumaan ja että se joku oli Säckingenin torvensoittaja ja kulkuri, tummasilmäinen ylioppilas, joka matalalla äänellä lauloi minulle Schubertia:

    Die Liebe liebt das Wandern
    Gott hat sie so gemacht,
    Von einem zu dem Andern...
    Gott hat sie so gemacht...

Ja minä vastasin Schumannilla:

    Ich kann es nicht fassen, nicht glauben,
    Es hat ein Traum mich berückt,
    Wie hast du doch unter allen
    Mich arme erwählt und beglückt.

Silloin hän kiipesi kamiinalle ja vastasi minulle:

    Du hast Diamanten und Perlen,
    hast alles was Menschenbegehr,
    und hast die schönsten Augen...

Minä peitin isolla hatullani silmäni ja lauloin hänelle:

    Die Lotusblume ängstigt,
    Sich vor der Sonne Pracht,
    Und mit gesenkten Lidern
    Erwartet sie träumend die Nacht...

Ja näin jatkui dialogia Schumannin ja Schubertin lauluilla aivan loputtomiin. Aina kun jompikumpi oli säkeistönsä laulanut, oli toisella jo vastaus valmiina, eikä kukaan uskonut, että se oli pelkkää improvisointia ja että me tapasimme toisemme ensi kerran elämässämme. Kaikki taputtivat käsiään erinomaiselle lintudialogille, joka jatkui loputtomiin, sillä me molemmat osasimme suuret määrät lauluja. Lopuksi poika lauloi minulle aavistuksellisesti torvensoittajan oman laulun:

    Behüt dich Gott, es wär' so schön gewesen,
    Behüt dich Gott, es hat nicht sollen sein...

Kulkuri oli Neo-Baltian saksalainen ylioppilas, tosin ei kotoisin Baltikumista, vaan Wolgan saksalaisia. Hän oli teologi, tuli elämänsä varrella piispaksi ja kirjoitteli runoja. Näissä naamiaisissa me näyttelimme pääosaa, sillä hänellä oli yhtä paljon temperamenttia kuin minulla. Me keksimme hullunkurisen tempun toisensa perästä ja esitimme jos jonkinlaisia pantomiimeja. Tanssimme pääasiallisesti vain toistemme kanssa, mikä oli hyvin sopimatonta. Ja me rakastuimme toisiimme niin silmittömästi, ettei Frau Doktor oikein uskaltanut sallia Schleuningin saattavan minua kotiin, vaan järjesti vallan toisen neo-baltilaisen minua saattamaan. Hän ei ottanut huomioon, että tuo toinen poika oli fuksi ja että Schleuning odotti alhaalla kadulla lennättäen fuksin tiehensä hirvittävästi uhkaillen, jos tämä puhuisi asiasta sanaakaan.

Mutta kadulla kevätyössä oli toisia kuin ylhäällä tanssiaisissa. Olimme hirvittävän arkoja ja vaikenimme molemmat. Oli maidonvalkea pilvikuutamo. Kävelimme kaupungista ulos maantielle lumiseen satumaailmaan ja vaikenimme. Mutta kumminkin hymyilimme toisillemme, kunnes tuli se musta villakoira... Huomasin sen jo Ritarinkadulta lähdettäessä, sitten se häipyi jonnekin sillan luona, mutta nyt se taas käveli perässämme kuin paha omatunto. Schleuning koetti ajaa sitä pois, mutta se piiloutui jalkojeni viereen eikä edes murissut, vaan jatkoi matkaa mukanamme. Minä puhuin sille sievästi: "Rakas Mefisto, lähde kotiisi, minä en ole ollenkaan pahoilla teillä." Mutta Mefisto ei välittänyt ollenkaan puheistani, kunnes käännyimme kotiin. Ja vasta portillani se hävisi, en ainakaan huomannut sitä enää, kun Schleuning uskalsi suudella kättäni ja minä lensin portaita ylös posket kuumina. Mutta joka tapauksessa villakoiran vuoksi minä kerroin Schleuningille, kuka olin ja mikä oli elämäntehtäväni ja kuinka vihasin saksalaisia, kansani sortajia, ja että me virolainen nuoriso olemme ennen kaikkea kansamme puolesta taistelijoita, joilla ei ollut oikeutta henkilökohtaiseen onneen... Seuraavana aamuna päätin unohtaa koko naamiaiset ja saksalaisen pojan, mutta kadulla katselin kumminkin, näkisinkö hänet. Sitten muutaman päivän päästä sain häneltä rakkauskirjeen runoilleen, mitä kauneimman rakkauskirjeen, jossa hän laski leikkiä kansallisuustaistelustani ja virolaisuudestani ja pyysi minua odottamaan häntä, kunnes hän valmistuisi parin vuoden päästä... Tämä tapahtui juuri siihen aikaan kun anemiani alkoi. Olin sairas, väsynyt, kauhistunut ja häpeissäni sekä hirvittävissä omantunnon tuskissa flirttaukseni ja rakastumiseni vuoksi. Päätin, etten tapaa häntä koskaan enää enkä vastaa hänen kirjeeseensä. Mielestäni oli rikos edes lukea sitä. Istuin kytevän uunin ääressä ja poltin sen lehti lehdeltä — itkien. Švili huomasi tuskani muutaman päivän kuluttua ja kysyi, mikä minua vaivasi. Itkin hänen kloroformilta tuoksuvaa olkapäätään ja hänen karheata, isällistä poskeaan vasten ja kerroin, miten olin polttanut kirjeen ja päättänyt, etten koskaan tapaa poikaa enää. Siltä "eihän minulla ole oikeutta rakastua kehenkään muuhun kuin virolaiseen, minun on jäätävä oman kansani keskuuteen auttamaan sitä... Niinkuin teidänkin, tehän sen ymmärrätte..." En ymmärtänyt, miksi Švili tarttui ranteeseeni niin lujasti, että huudahdin tuskasta. Hän pyysi anteeksi huomauttaen, että georgialaiset ovat villi kansa. Hän lähti äkkiä huoneestani eikä tullut illallisellekaan. En ymmärtänyt, mutta aavistin, että maailmassa on minulle varattuna vielä paljon suruja, joita en vielä käsittänyt, pelkäsin vain vähäsen...

Muutaman vuoden päästä rakastuin suomalaiseen, menin naimisiin suomalaisen kanssa ja jäin ainiaaksi Suomeen rakastuen sen kansaan ja kärsimyksiin.

Pidin päätökseni. En vastannut Schleuningin kirjeeseen enkä tavannut häntä ennen kuin sattumalta puolen vuoden päästä eräässä perheessä. Hän saattoi minut koliin ja minä selitin sen, minkä hän oli arvannut. Hän väitti, ettei voinut unohtaa minua, mutta minä olin jo unohtanut hänet. Puolen vuoden aikana oli minulle tapahtunut niin paljon. Elämäni rikastui päivä päivältä, minä kuuluin jokaisella henkäykselläni nousevaan kansaan, Nuoreen Viroon, ja hänen Saksansa oli vanha. Mutta hän ei lakannut minulle kirjoittamasta. Tulipa hän minua tapaamaan Helsinkiinkin, kun hän oli valmistunut papiksi. Mutta minä olin silloin jo kihloissa suomalaisen kanssa ja naimisiin mentyäni sain häneltä kirjeen ja kauniin runon. Ja sitten joskus kuulin, että hänestä oli tullut piispa. Miten kaameasta kohtalosta minä pelastuinkaan. Muuten niistä kahdesta muustakin teologian ylioppilaasta, joiden kanssa tanssin ja flirttailin Tartossa, tuli kummastakin piispa itsenäisessä Virossa. Kumpikaan ei saanut minua menemään rippikouluun. Piispa Kukk oli huumorintajuinen ihminen. Hän kävi aina luonani vieraisilla Helsingissä, vielä silloinkin kun sosialismi oli lopullisesti pilannut suhteeni kirkkoon. Hän kertoi minulle, että kun hän Tönissonin pyynnöstä oli koettanut saada minut vakuuttuneeksi rippikoulun välttämättömyydestä, hän oli — väiteltyään kanssani muutaman päivän — kieltäytynyt jatkamasta yrityksiään, perustellen kieltäytymistään sillä, että jos minä olisin suostunut tulemaan rippikouluun, hän olisi varmasti eronnut kirkosta... Hänessä, kuten sanottu, oli huumoria.

TENTIT JA SATAKIELET

Tuli toukokuu, ja se toi mukanaan tentit kouluihin ja satakielet Tarton puistoihin. Venäläisissä kimnaaseissa ei päässyt luokalta toiselle ilman tenttejä. Ne olivat yhtä ankaria kuin lopputentitkin ja myrkyttivät joka kevät lasten elämän, koska silloin kerrattiin koko vuoden kurssit. Ja se tapahtui juuri siihen aikaan, kun satakielet saapuivat Tarton puistoihin, kun omenapuut, sireenit ja tuomet kukkivat, kun koko kaupunki oli kuin kukkameri ja ilma iltaisin kuin silkkiä. Ihmiset soutelivat Emajoella laulaen ja valkoiset purjeveneet kiitivät kukkivien niittyjen välissä, kukkivalla joella. Silloin oli meidän tukittava korvamme kaikella ilolta ja istuttava kirjojemme ääressä. Minulle se oli kamalaa kidutusta. Sitä paitsi satakielet lauloivat juuri iltahämärissä, jolloin meitä oli kielletty kävelemästä poikien kanssa. Kotoakaan ei päästetty sellaisille kävelymatkoille, eikä kukaan vanhempi ihminen lähtenyt kuuntelemaan satakieliä.

Tarton satakielet... niitä oli siihen aikaan vielä tavattomasti, kun isot, vanhat puistot olivat koskemattomia. Mutta eniten niitä oli Tähtweren puistossa ja Kissadoomilla sekä vanhoilla valleilla ja hautausmaalla toisella puolen jokea. Kun oli kaunis ilta, ne lauloivat toisilleen yli joen niin, että ihmisten sydämet sulivat pelkästä kauneudesta.

Luin tenttiläksyjäni illalla Lioskon verannalla. Švili palasi kotiin ja tuli teelaseineen istumaan viereeni.

— No, aamukaste, pitää lukea eikä saa katsella puutarhaan.

— Tohtori, minä olen unohtanut jo sen saksalaisen.

— Vai niin, se kävi pian. Kuka se virolainen nyt on? Minä suutuin.

— Se on vain Tönisson eikä kukaan muu.

Tohtori nauroi:

— Tönisson ei ole vaarallinen.

— Tohtori, viettekö minut kuuntelemaan satakieliä? Rouva Liosko ei päästä minua yksin eikä Georgin kanssa... Mutta teidän kanssanne kyllä...

Švili nauroi sydämensä pohjasta.

— Diplomaatti Eeva, minä kelpaan, mutta Georg ei... Ja vielä esipuhe...

Minä loukkauduin hirveästi.

— Ei pidä loukkautua, aamukaste, hän sanoi ja me lähdimme kuuntelemaan satakieliä. Kävelimme hautausmaalle ja istuimme hautausmaan muurilla. Tähtweren puistossa alkoi juuri konsertti, salakielen kutsu: Pitkä yö, pitkä yö... Läheltämme kuului vastaus. Ääni oli niin puhdas kuin taivaan enkelin. Alhaalla joella taukosi ihmisten laulu, valkoiset purjeet vain lepattivat iltatuulessa, sireenit tuoksuivat muuria vasten ja vanhassa raidassa vieressämme alkoi iltauninen satakieli hiljaisen rakkauslaulunsa, joka paisui rajattomaksi riemuksi, kun hänelle vastattiin kaukaisista puistoista... Suloiset äänet soittelivat ihmissydämen kanteleilla... Minun oli kylmä ja Švili kääri minut sanaakaan sanomatta takkiinsa.

Tuli pimeä ja satakielet vaikenivat.

— Tulkaa pois, sanoi Švili hiukan karheasti. — Voi vielä joku Klassendamenne sattua tiellemme, ja kuinka teidän sitten käy!

— Ei käy mitenkään, minähän olen teidän kanssanne...

Švili kävi kiinni olkapäihini, ravisti minua ja katsoi minua ensimmäisen ja viimeisen kerran niin, että sydämeni jähmettyi ja silmäni pimenivät. Sitten hän nosti minut varovaisesti muurilta.

Emme puhuneet sanaakaan kotimatkalla. En tiedä miksi, mutta minä suutelin hänen kättään salin ovella ja juoksin huoneeseeni. Seuraavana aamuna hän ilmoitti matkustavansa pois.

Sen enempää en sinä keväänä kuullut satakieliä. Ja sitä seuraavana keväänä oli vielä ankarammin luettava tenttejä, ja vain Tönisson saattoi minut Tähtweren puistoon... Mutta kumma kyllä, silloin muistelin yhtä paljon Šviliä kuin satakieliä ja nieleksin kyyneleitäni. En puhunut hänestä koskaan kenellekään, sillä arvasin, ettei hänkään puhuisi minusta kenellekään siellä Kaukasiassa, paitsi ehkä Kazbekille ja Elbrusille.

Viimeisenä Tarton-keväänä oli jo ylioppilastutkintoni, ja tuskin koko toukokuun aikana nukuin montakaan tuntia yössä. Asuin silloin jo sisareni kanssa Jaaksonilla, vanhassa talossa linnanmuurin vieressä ja Tähtweren puiston laidassa. Menetin kaikki taskurahani lahjoessani iltaunista sisartani seurakseni puistoon satakieliä kuuntelemaan. Epäilen, ettei hän ollutkaan niin iltauninen, mutta mitä unisemmalta hän näytti, sitä korkeammaksi hänen hintansa nousi suklaassa. Ja hän oli haukottelevinaan satakielten ihanimpien liritysten aikana, vaikka kuunteli niitä yhtä jännittyneenä kuin minäkin ja tunnusti sen vasta 30 vuotta myöhemmin Belgiassa Ardennien metsässä.

Päätin silloin Tartossa, että kun kerran olen vapaa, täysi-ikäinen ja itsenäinen ihminen, tulen jonakuna keväänä Tarttoon ja istun siellä kaiket yöt Tähtweren puistossa yksin kuuntelemassa satakieliä... Mutta elämä on mennyt eikä sellaista kevättä ole sattunut. Nyt ei taida enää olla Tähtweren puistoa, ja satakielet ovat hylänneet Tarton. Ne ovat auttamattomia pasifisteja. Sinne, hautausmaalle, jonka muurilla istuin Švilin kanssa, ovat haudattuina molemmat Tönissonin pojat, joista pidin kuin omistani. Kävin siellä sinä vuonna kun maailman katastrofi alkoi — Tönissonin kanssa. Kävelimme kevätsateessa verkalleen kuin vanhat ihmiset konsanaan — haudoille. Meidän takanamme oli lähes 40 vuotta rikasta ilon- ja tuskantäyteistä elämää. Edessämme oli maailmansota, sanomaton kurjuus ja vankila meille kummallekin, tietämättömyys Euroopan, Viron ja Suomen kohtalosta. Mutta me emme häviä jäljettömiin, sillä me olemme maksaneet elämälle veromme.

KESÄ 1902

Suoritin kaikki tenttini, jopa uskonto-opinkin Treffnerin suosiollisella avustuksella ja pääsin priimuksena kuudennelle luokalle. Varasin hirmuisesti kirjoja, etupäässä Tönissonilta, ja matkustin kotiini Walgaan.

Tulin aika lailla hiljaisena tyttönä kotiin, sillä ensinnäkin oli terveyteni huono ja toiseksi surin Šviliä. En tahtonut itsekään sitä itselleni tunnustaa, saatikka sitten puhua toisille. Švilin varjo lepäsi koko kesäni yllä.

Mutta kesähameeni olivat pidentyneet jo nilkkoihin saakka, ja se teki minut pakostakin naisellisemmaksi ja liikkeiltäni arvokkaammaksi. Palmikkoni pysyivät jo pääni ympärillä ilman mustaa nauharusettia, ja koulun ulkopuolella sain pitää tukassani koristekampoja. Ainakin ensimmäiset viikot kotona yritin esiintyä mammani mieliksi, jopa auttaa taloudessakin. Se tosin herätti hänessä odotetun ihastuksen sijasta ansaitsematonta epäluuloa. Mutta hän tunsi tyttärensä, ja kun nuo talouspuuskat olivat onnellisesti menneet ohitse, kuulin hänen eräänä aamuna sanovan isälleni, että häntä oikein helpotti, kun taas sai aihetta torua minua ja käydä öisin sammuttamassa lamppuani. Sitä paitsi, hänestä oli ollut suorastaan luonnotonta, että minä, joka aina vain väkipakolla oli saatu pöytää kattamaan, yhtäkkiä tarjouduin keittäjälle kuorimaan perunoita...

Mutta, kuten sanottu, se meni ohitse, ja pian alkoi tuo vanha taistelu äidin ja tyttären välillä, mutta siihen osallistui nyt Salme-sisarenikin, joka hänkin oli täyttänyt 14 vuotta ja jolla oli sangen paljon sekä omaa tahtoa että lukuhalua ja keittiövihaa. Tämä ei kuitenkaan ollut esteenä siihen, että hän nykyään niin mielellään keittää samoja mamman ruokia ja tarjosi Englannin kuninkaan kruunausjuhlan aikana intialaisille sukulaisilleen virolaisia ruokia. Olisimme sisareni kanssa mielellämme matkustaneet maalle Helmeen isoisäni luokse, mutta äitimme oli sitä vastaan, koska muka vasta olimme oppineet kuria ja käytöstä, faconia, ja olisimme maalla taas unohtaneet kaiken ja syksyllä olisimme palanneet takaisin villiintyneinä. Hän salli meidän kuitenkin lähteä Walgan läheisyyteen, erääseen Koivajoen varrella sijaitsevaan taloon, jossa saimme itse hoitaa itsemme ja jonne papan oli määrä sunnuntaisin tulla meitä katsomaan. Siellä me vasta oikein villiinnyimme, ja pappa piti varansa, ettei kertonut kotona millaisesta villiydentilasta hän meidät löysi.

Meitä oli kolme tyttöä, sisareni, latvialainen ystävättäreni Irma ja minä, jotka siis jouduimme Koivajoen Arkadiaan. Joki virtaa siellä kristallinselkeänä hiekkakaltaitten välissä, tammimetsän sylissä Virosta Latviaan. Koiva on sangen oikukas ja vaihtaa vähän väliä valkoista uomaansa, jonka tammet peittävät raskailla lehvillään. Loppumattomiin ulottuvat tammimetsät liiviläistä Sveitsiä, Segevoldia ja Gremonia kohden, ja tammien alla kasvaa pehmeä aroheinämatto kuin samettipeite. Vain siellä, missä varjo vähenee, muuttuu se kukkivaksi niittyheinäksi.

Siihen aikaan oli seutu hyvin harvaan asuttua, koska metsät kuuluivat jollekin isolle kartanolle. Me asuimme yksinäisessä, sammalkattoisessa metsänvartijan talossa, ja aivan yksin, sillä koko talon väki oli viikkokaupalla karjoineen jossakin etelämpänä heinänteossa. Me saimme itse hoitaa itsemme oman päämme mukaan. Väliin nukuimme talossa, mutta kuumina öinä makasimme joen rannalla valkoisessa hiekassa. Maitoa saimme eräästä toisesta talosta parin kilometrin päästä, kahvia, munia ja kinkkua meillä oli mukanamme, ja pappa toi meille sunnuntaisin lisää muonaa, niin että tulimme toimeen. Enimmäkseen keitimme ruokamme joen rannalla, johon oikeastaan koko elämämme keskittyi. Me tulimme vallan vesieläviksi. Emme tunteneet enää kenkiä ja sukkia. Päiväkaudet olimme aivan alastomina tai valkoiseen hiekkaan pukeutuneina. Suurin huvimme oli hautautua korkealle joen äyräälle hiekkaan ja vierähtää sieltä alas kylmään veteen. Se oli Arkadia, sillä toisella puolen jokea oli sammalista ja juurista muodostuneet selvät Panin kasvot. Sen silmät suorastaan vilkkuivat minulle. Meidän oli muutettava päämajamme joen toiseen mutkaan, sillä en uskaltanut riisuutua Panin nähden. Kun toiset tytöt kiusallani uivat Panin kasvojen luokse ja ryhtyivät muuttamaan hänen silmiään, oli tuloksena vain, että hänen suunsa alkoi nauraa. Huutaen juoksimme kaikki pois loivempaan mutkaan, emmekä iltaisin lähestyneetkään Panin päätä.

Kullakin meistä oli korkea tammensa, johon kiipesimme katsomaan auringon laskua pitkin virtaa. Tammen latvasta minä kerran huusin kauas jokea alas kaiun vastatessa: Tule... Toisetkin tytöt, kukin tammessaan, yhtyivät minuun, ja niin kaikui rytmikäs, vallaton ikävämme: Tule, tuleee...

Emme tienneet, kenen piti tulla. Se oli vain huutoa elämälle, ja samaa oli tanssimme tammien välissä. Solmimme ihmeellisiä seppeleitä tuoksuvista niittykukista, pidimme niitä päässämme ja kaulassamme kuin Tahitin tytöt, tukkamme hulmutessa vapaana tuulessa. Leveät, valkoiset alushameemme olivat tanssipukumme ja jokainen tanssimme päättyi jokeen hyppäämiseen. Uhrasimme Koivalle kuihtuneet seppeleemme, jotka virkistyneinä uivat virtaa alas, ja minä kerroin tytöille mahtavan historian seppeleittemme kohtalosta Segevoldissa. Siellä ruhtinas Lieven, joka asui mustalla sametilla verhotuissa huoneissa, löysi seppeleemme ja lähti ratsastaen jokea ylös hakemaan seppeleitten lähettäjiä. Kaikki latvialaiset tytöt väittivät niitä omikseen, mutta kukaan heistä ei tuntenut yövuokkoja, eikä hän uskonut heitä, vaan jatkoi Vönnusta yhä ylöspäin saapuen luoksemme... — Kuuletteko, tytöt, nyt hirnahti hänen hevosensa? — Samassa kiipesimme kiljahtaen tammiimme. Myönsin jalosti etuoikeuden ruhtinaaseen Irmalle, joka oli meistä vanhin. Kuvasin sitten nuotion ääressä hänen tulevaa kohtaloaan Pietarin hovissa Salmen ja minun vallankumouksellisina taistellessa hänen miestään vastaan... Irma kuoli kuusi kuukautta myöhemmin kurkkumätään puristaen nukkia sylissään. Hän rakasti nukkiaan, ne haudattiin hänen mukanaan. Hän oli kultaisin, onnellisin, puhtain tyttö maan päällä, jota kaikki rakastivat ja ihailivat ja joka palveli kaikkia. Eräs nuori latvialainen ylioppilas ampui itsensä hänen haudallaan. Se oli elämäni ensimmäinen suuri murhenäytelmä.

Mutta vielä me leikimme sinipiikoja Koivan tammimetsässä emmekä aavistaneet, että kutsuimme kuolemaa luoksemme. Me elimme ilman kelloa, vain auringon mukaan, söimme kun oli nälkä, nukuimme kun olimme väsyneitä ja luimme kun halusimme lukea, tulimme terveiksi, voimakkaiksi ja ruskeiksi kuin murjaanit — sanoi mamma kauhistuneena. Kaikki talvella päällemme silattu hienous oli hävinnyt, jalkamme eivät enää olleet mahtua korkeakantaisiin kenkiin, käytöksemme oli taas muuttunut "poikamaiseksi". Ja kun hän sitten pari päivää kotiin paluumme jälkeen kuuli, että me taas olimme auttaneet Purakylän muijia kantamalla risuja metsästä, oli mitta täysi. Mamma päätti lähettää villiintyneen joukkonsa isoisän luokse.

Tuo risujen kantaminen oli sisareni ja minun ensimmäisiä käytännössä toteutettuja vastalauseita yhteiskunnan vääryyttä vastaan. Purakylä oli maailman köyhimpiä ja likaisimpia pesiä, täynnä nälkiintyneitä lapsia. Käsittämätöntä oli, miten tuo joukko ylipäänsä eli tilapäisillä töillä ja miten se oli muodostunut isojen kartanoitten kaupunkiin siirtyneistä loisista ja alustalaisista. Talvisin noissa hökkeleissä paleltiin armottomasti, ja ainoa mahdollisuus saada polttoainetta oli risujen kerääminen kaupungin metsistä, joista niitä sai vapaasti ottaa. Ja niinpä olikin tavallisimpia näkyjä, että vanhat mummot ja ukot kantoivat selässään tavattomia risukasoja kilometrien päästä, sillä metsähän pakeni vuosi vuodelta. Meille se oli aina kuin niiden taakkojen symbolina, joita Viron kansa oli saanut kantaa vuosisatoja, ja oli mahdotonta katsella noita kuormattuja ihmisiä auttamatta heitä. Niinpä me kannoimme risuja, kun tapasimme heitä nummella kaupungin laidalla. Monia taakkoja kannoimme heille kotiin mamman pikkuporvarillisten ystävien suureksi kauhuksi. Nämä kiduttivat häntä sillä, että meistä "puhutaan", ja se puhe oli kamalaa: Kantavat roskaväen risuja ja kieltäytyvät rippikoulusta... — Ajattelin huojentuneena, etteivät he tienneet Tarton syntejäni. Tuo rippikoulukysymys alkoi olla ikävimpiä ja riitaa uhkaavimpia kotonani. Olin jo mielessäni päättänyt olla menemättä rippikouluun ja silloin tällöin pudottanut siitä varomattomia huomautuksia, joita ei oteltu vakavalla kannalta. Ennen kaikkea olin onnistunut siirtämään ratkaisun vuoden eteenpäin. Ja asennoitumiseni kirkkoon ei aiheutunut niinkään paljon Renanista eikä Straussista kuin isoisästäni, jonka luokse pääsimme loppukesäksi.

ISOISÄNI

Hän oli kookas ja tanakka. Hänen kasvonsa olivat sekoitus Martti Lutherista ja Gladstonesta. Hänellä oli hirmuinen temperamentti, mistä syystä hän ei voinut sulkea ovia normaaliin tapaan, vaan aina paukutteli niitä perässään kiinni, niin että koko talo vapisi. Hän omisti metsien takana pitäjän isoimman ja yksinäisimmän talon, Luppen, ja pitäjän komeimmat hevoset, Orloffit, joita hän kasvatteli ja joilla hän ajoi Tarttoon ja Walgaan ja Pärnuun saakka 50—80 km päivässä, sillä hän ei hyväksynyt rautateitä. Hän oli C.R. Jakobsonin aikalaisia ja ystäviä, hän eli politiikasta ja sanomalehdistä ja hengitti politiikkaa seuraten koko maailman tapahtumia. Jos hän suuttui sanomalehtiin, hän valjasti hevosensa ja ajoi Tarttoon. Siellä hän löi nyrkkiä pöytään Grenzsteinille, joka suorastaan pelkäsi häntä. Yleensä hän oli koko pitäjänsä pelätyin mies. Kunnan asioista hän ei paljon välittänyt mutta jos siinä tapahtui jotakin, mitä hän ei suvainnut hyväksyä, niin hän ilmestyi kunnan kokoukseen, löi nyrkkiä pöytään ja saneli päätökset. Hän oli yksinäisimpiä ihmisiä maailmassa, sillä Jakobsonin kuoleman jälkeen hän puhui ja väitteli korkeintaan isäni kanssa, muita lapsiansa hän ei ollenkaan hyväksynyt ja kohteli heitä armottomana tyrannina. Isoäitini oli kuollut, kun äitini oli 15-vuotias. Isoisäni haki tämän silloin koulusta, pani hänet suuren talon emännäksi, hoitamaan ja kasvattamaan 4 nuorempaa lasta. Nähtävästi hän suri isoäitiäni niin, ettei hän ensimmäisenä vuonna tämän kuoleman jälkeen tehnyt muuta kuin soitti urkuja ja luki sanomalehtiä.

Kun Jakobson kuoli, toi eräs yksinäinen ratsastaja tiedon siitä taloon. Isoisäni ajoi yhden mustan Orloffinsa puoli kuoliaaksi ehtiäkseen kirkolle ennen paroneja. Nämä näet arvasivat, että kansa aikoi soittaa kirkonkelloja tämän kuoleman johdosta ja aikoivat estää sen. Jakobson kuoli tavalliseen keuhkokuumeeseen, mutta kansa väitti itsepintaisesti, että saksalaiset myrkyttivät hänet. Joka tapauksessa isoisäni ehti ensimmäiseksi kirkkoon ja soitti siellä Jakobsonin kuolinkelloja yksin kolme tuntia potkaisten paronien kellonsoittajat ja voudit alas portaista. Kuvittelin aina lapsena häntä siinä, soittamassa kelloja silmät harmaina ja hyisinä, malmikellojen itkiessä yli maan...

Isoisälläni oli aina kolme koiraa, joitten nimet olivat: Paroni, Von ja Pastori. Von Stryck ammutti niitä alituiseen, ja siitä syntyi loppumattomia oikeudenkäyntejä. Ainoa saksalainen, jota isoisäni ei vihannut, oli Bismarck, mutta hän pelkäsi Bismarckia. Ensimmäisiä historiallisia tietojani oli isoisäni kertomus Patkulista ja niistä aatelisista, jotka tarjosivat Baltian maita naapureilleen, jotka ennen muita olivat valmiit vahvistamaan aateliston erikoisoikeuksia Viron ja Latvian kansojen sortamiseksi. Sitten hänen juttunsa "hyvästä Ruotsin ajasta". Nuo jutut elivät hyvin voimakkaina Hallisten ja Helmen pitäjissä, joissa oli ns. Ruotsin vapaita 'kuninkaan taloja'. Koska kirkko oli välikappale paronien käsissä kansan sortamiseksi, kohdistui hänen vihansa myös pastoreihin, jotka siihen aikaan melkein kaikki olivat saksalaisia ja puhuivat kansan kieltä, jopa niin huonosti, että vielä minun aikanani virolaiset ylioppilaat urheilivat käymällä Tarton ja lähiseudun kirkoissa kuuntelemassa saksalaisia pappeja ja matkivat sitten heidän kieltään. Isoisällä oli luonnollisesti tavaton kokoelma kaskuja saksalaisten pappien kielestä. Eipä siis ollut ihme, että seurakunta alkoi suhtautua kriitillisesti itse kirkkoonkin.

Itse asiassa oli isoisä kaikesta kirkonvihastaan huolimalta sangen jumalinen, sillä hän luki itsekseen raamattua. Pahinta ristiriitaa aiheutti se, että hän rakasti kirkkomusiikkia intohimoisesti ja opetteli itsekseen soittamaan urkuja. Kun kirkkoon ostettiin uudet urut, osti hän vanhat kotiinsa, sai korottaa vielä salinsa katonkin saadakseen ne sinne mahtumaan, ja äitini kertoman mukaan juuri isoäidin kuoleman jälkeen tapahtui hyvin usein, että pellolta haettiin mies polkemaan hänelle urkuja, kun hän ei voinut hillitä soittohimoaan.

Taakeperan kirkko oli vain Helmen kirkon filiaali, jossa rovasti kävi kerran kuussa saarnaamassa ja muulloin lukkari sai olla papin sijasta. Silloin joku opettaja soitti urkuja. Mutta kun tälle piti maksaa ja isoisä tarjoutui soittamaan urkuja ilmaiseksi, suostui rahaa tunteva rovasti siihen, että tunnettu kirkonrienaaja sai soittaa urkuja melkein joka sunnuntai. Isoisä kärjisti asian niinkin pilkalle, että heti virtensä soitettuaan otti sanomalehden käsiinsä ja julkisesti, koko kirkkokansan aikana, luki sanomalehteä papin saarnatessa. Kun viisivuotiaana istuin kirkossa äitini kanssa, kuulin yhtäkkiä kesken papin saarnan sanomalehden kahinaa ja isoisäni kuivan yskän. Katsoin ylös lehterille, ja siellä hän oli sanomalehtineen. Ilahduin siitä niin kovasti, että huusin kovalla äänellä: "Isoisä, minäkin olen täällä..." Rovasti oli myöhemmin väittänyt äidille, että isoisän kylvö näkyi jo viisivuotiaasta. Ehkä ei juuri silloin, mutta joka tapauksessa vaarin suhtautuminen kirkkoon vaikutti minuun jo pienestä pitäen ja ennen kaikkea hänen ylpeä väitteensä, että hän tulee itse toimeen Jumalansa kanssa eikä tarvitse huonoa viroa puhuvia huonoja välittäjiä. 'Tuhannet tarinat, mitkä kansan keskuudessa kerrottiin papista ja paronista, joita sarvipää mustilla vaunuilla haki kuumaan paikkaan, kaikki vaikuttivat niin paljon, että rupesin suurella epäluulolla kuuntelemaan pappeja, kun minut lapsena vietiin kirkkoon. Kun en sitä paitsi voinut ymmärtää saarnasta mitään, koetin kaikin mokomin päästä pois kirkosta, vaikka joka ilta uskollisesti rukoilinkin "Isä meidän" kaikkien puolesta, joista pidin ja aikoinaan Dreyfusinkin puolesta. Sitä paitsi muistan, että vielä kaksitoistavuotiaanakin rukoilin aina, kun näin jotakin oikein kaunista. Kun isäni vei meidät Viron korkeimmalle vuorelle, Munamäelle, joka on lähellä Vönnun 'kaupunkia, ja ensi kerran näin kumpuilevan, kukkivan Vironmaan valtavassa suuruudessaan ja kaukana sinisessä etäisyydessä siintävät Venäjän lakeudet, muistan, että itkin ja rukoilin yhä uudelleen "Isä meidän"-rukousta. Samoin tein, kun Riian rannalla näin ensi kerran meren... Kuulin sen hengityksen kaukaa, juoksin ylös rantavallille, ja siellä se oli silmieni edessä kuin toinen taivas... rukoilla sitä täytyi.

Kun meitä odoteltiin asemalta, käveli isoisä pitkää puistokujaa meitä vastaan, mutta heti kun hän huomasi meidän tulevan, hän kääntyi ja alkoi muina miehinä astuskella kotiinsa päin. Pysähtyi, kun hevonen tuli kohdalle, haukkui kuskia siitä, että hevonen oli vaahdossa, ja mutisi sitten meille: "No, päivää, päivää, noh, noh", vastaukseksi meidän ilohuutoihimme. Ei hän koskaan kysellyt, mutta kuunteli jännittyneenä, kun kerroin Tönissonista, jota hän Grenzsteinin vihollisena vihasi, mutta jota kohtaan hän kesän aikana alkoi tuntea mielenkiintoa. Myöhemmin hän ilmoitti tulevansa Tarttoon kerran perusteellisesti riitelemään Tönissonin kanssa. Sen hän tekikin, ja Tönissonin kannattaja hänestä tuli. Joka tapauksessa olin hyvin ylpeä siitä, että hän suvaitsi puhua kanssani politiikkaa, jopa kertoi minulle Jakobsonistakin sellaista, jota hän siihen asti oli puhunut vain papalle. Tulin niin tärkeäksi, että luovuin tavallisista villeistä pitäjänretkistäni, jotka olivat olleet Leeni-tädin kauhistuksena.

Leeni-täti oli äitini nuorempi, naimaton sisar. Hän piti emännyyttä isoisän talossa ja oli perheen koossapitävä voima ja enkeli. Hän oli itse kauneus ja hyvyys, uhrasi koko elämänsä perheelleen saamatta koskaan kiitosta muilta kuin meiltä lapsilta, jotka jumaloimme häntä. Hänen ruokakomeronsa ja kellarinsa oli meille paratiisi, sinne oli kerättynä kaikki se hyvä, jota me kotona saimme vain niukasti, koska siellä täytyi kaiken riittää niin monelle suulle. Mutta Leeni-täti varasi valtavat kirsikkahillo- ja karviaismarjatölkit jokaiselle meistä, ja loppumattomiin kaakkuja, vaahtokermatorttuja ja voivuoria ja lisäksi vapautta hävitä metsiin ruoka-ajoista huolimatta, nukkua hänen omenilta ja lavendelilta tuoksuvassa aitassaan sekä kävellä ja maata hänen pellavakankaillaan, jotka loppumattoman pitkinä olivat valkaistumassa auringossa omenapuitten välissä. Joka aamu meitä odotti vanhan omenapuun alla myllynkivipöydällä tuoksuva, rukiinen leipä, keltainen, vastakirnuttu voi ja valtavassa tölkissä kultainen hunaja, joka oli kuin esanssi kaikista Viron niittyjen ja apilapeltojen mille fleurstuoksuista. Meille lapsille varattu maito oli vaahtoavaa kuin kerma, ja kaiken tuon ihanuuden keskellä istui Leeni-täti aurinkoisesti hymyillen. Hymy pilkahti hänen viisaista, ruskeista silmistään silloinkin, kun suu oli vakava. Leeni-tädille saattoi huoletta kertoa kaikki pahat tekonsa, hän torui vähäisen, mutta unohti ne sitten eikä koskaan kertonut niitä äidille. Minun Tartossa saavuttamani arvokkuus ja poliitikko-asenteeni ei hämännyt Leeni-tätiä ollenkaan. Muutaman päivän päästä atavismi voitti, ja sitä oltiin taas kuin 10-vuotiaita, unohdettiin Tartto kirjoineen, kouluineen ja flirtteineen. Leeni-tädin kanssa minä uskalsin vakavasti pohtia rippikouluasiaakin. Hän oli oikeastaan ainoa, jonka kanssa siitä uskalsin puhua... nimittäin siitä, etten ymmärtänyt katkismusta enkä dogmeja enkä voinut käsittää, miksi kirkkoa tarvittiin ihmisen ja Jumalan väliin, kun Jumalan löysi paljon paremmin yksinäisyydessä ja metsässä, merellä ja mäillä. Esimerkiksi Walgan kirkossa ruskea alttarirakennelma muistutti suklaata, ja lapsena, jolloin ei suklaata koskaan saanut tarpeeksi, minulta kului kirkossa koko aika siihen ajatukseen, että jos alttarikaappi todellakin olisi suklaata ja siitä voisi veitsellä viiltää isoja kappaleita... Leeni-täti piti tuollaisia ajatuksia hyvin synnillisinä ja sopimattomina, mutta ei hänkään kyennyt näitä mielikuvia kumoamaan. Sitten luo rippikouluajatus oli kauhistuttava — että piti symbolisesti valmistua ottamaan vastaan Kristuksen lihaa ja verta sekä mekaanisesti uskomaan ja toistamaan sellaista, mitä järki ei voinut käsittää... Ja kaikkein vaarallisin oli tuo kodin todisteluperuste, että kaikkien oli käytävä rippikoulu ja mitä ihmiset sanoisivatkaan, jos siitä kieltäytyy... Leeni-täti tunsi lapsen siksi hyvin, ettei hän noita perusteluja käyttänyt, mutta hän hätääntyi henkisesti, kun ei kyennyt auttamaan minua. Isoisä tietenkin vain vahvisti oppositiohaluani.

Isoisäni suurimpia mielihaluja oli sunnuntainen kilpa-ajo kirkkoon paroni von Stryckin kanssa. Stryckillä oli komeat vaunut ja kuskit, mutta vain tavalliset hevoset. Isoisä sen sijaan valitsi aina huonoimmat vankkurit, mutta valjasti niitten eteen parhaat hevosensa, jotka villeinä nelistivät von Stryckin valjakon ohitse. Noissa isoisän vankkureissa ei lapsena ollut kovinkaan mukava olla. Meitä oli silloin tällöin haettava ojista, mutta vaarin vauhtivilleys tarttui meikinkin, emmekä pelänneet, sillä vaarin käsissä eivät hevoset koskaan pillastuneet. Saavuimme tukka hulmuten ja voitonriemuisina kirkonmäelle, jossa sukulaisemännät kauhistuneina kertasivat vaarille hänen syntejään, sitoivat rusetit uudelleen tukkaamme ja korjasivat vyötärönauhojamme. Mutta vaari vain nauroi ja lähti soittamaan urkuja, sanomalehti tietenkin taskussaan. Me lähdimme tätien mukana kirkkoon, kuuntelimme vaarin soittoa ja veisasimme virsiä, niin että kirkko kaikui, ja saarnan aikana hiivimme ulos kuljeskelemaan sukumme haudoilla. Istuimme kaikkien kuolleitten kanssa ja puhuimme isoäidillemme, jota emme olleet nähneet, mutta joka mielestämme oli samanlainen kuin Leeni-täti. Muistan, miten aivan pienenä painoin korvani hautakumpuun kuullakseni, vastaisiko mummo jotakin. Ja kaikki kuolleet olivat niin läheisiä ja ystävällisiä, että heille saattoi puhua mitä vain. Minä tiesin, miten raskasta heidän elämänsä oli ollut, ja lupasin, että tulen auttamaan maailman muuttamisessa sellaiseksi, että ihmisten Virossa olisi hyvä olla.

Väenluvassa Luppella asui monta vanhaa palvelijaa. Heitä ei siitä talosta milloinkaan lähetetty köyhäintalolle, vaan he saivat elämänsä loppuun asunnon ja ruoan. Heidän joukossaan oli jo niin vanhoja, etteivät he tehneet muuta kuin kertoivat satuja meille lapsille, opettivat minulle vanhoja runoja ja kuvasivat kartanoitten komentoa orjuuden aikana. Muistan talvi-iltoja tuvassa, kun vanha Mari lauloi kilometrin pituista kanteleen syntyä mummojen sukkavartaitten säestäessä laulua kilinällään ja sirkkain sirittäessä seinänraoissa. Kesäisin he paistattivat päivää aittain kynnyksillä ja kertoivat minulle tarinan jokaisesta isommasta kivestä ja puustakin Luppen liepeillä ja ennen kaikkea Ihmemaasta, jossa köyhän sauna oli kuin linna ja herrat ohi ajaessaan kyselivät: "Kenen linna tämä lie?" Ja köyhä vastasi siihen kuin ohimennen: "Sauna pahasenihan tämä vain on..."

Kaikki nuo tarinat ja runot ja mielikuvat olivat perintöni, jonka toin Viljandinmaalta Suomeen mukanani, ja olin ihmeissäni, kun en löytänyt tarinan jälkeäkään Isosta Hiidenvuoresta Iitissä sijainneen maatilani Marlebäckin saaressa, vaikka kuljin kaikki vanhat torpat ja hain esiin ikämummot... Ei auttanut muu kuin luoda tarinat itse. Kyllä nyt jo Iitissä lapset tietävät tarinan Isosta Hiidestä ja ehkäpä Marlebäckin rouvastakin...

Se oli viimeinen kesä, jonka vielä yhtäjaksoisesti vietin isoisäni luona; sen jälkeen olen ollut siellä vain muutaman päivän silloin tällöin, ja kun vaarini kuoli vuonna 1906, en enää halunnut nähdäkään taloa, joka joutui enolleni ja sitten aivan vieraitten käsiin. Matkustin kerran sen ohitse vain muutama vuosi vaarini kuoleman jälkeen ja suljin silmäni, ettei tarvitsisi nähdä koivukujaa, jonka päässä vaari ei enää ollut odottamassa minua. Kumminkin parikymmentä vuotta myöhemmin, äitini hautajaisten aikana, vein tyttäreni katsomaan tuota taloamme. Itsenäinen Viro ja maareformi olivat silloin jo jakaneet kartanoitten pellot ja maat uusille pienviljelijöille, ja samaa tietä oli kulkeutunut meidän rappeutunut sukutalomme. Joka puolelle oli sinne pelloille ilmestynyt uusia taloja, emmekä tosiaan löytäneet, edes tietä vanhaan kotiimme. Koivukuja oli hävitetty, ja tie kulki aivan uutta suuntaa. Ja yhtä paljon kuin ihminen kykenee muuttamaan maisemaa paremmaksi, yhtä paljon hän voi sitä rappeuttaa. Päärakennus oli painunut kasaan, puistomäelle olivat tsaarin sotilaat maailmansodan aikana rakentaneet näkötornin ja kaataneet kaikki Koidulan, Jakobsonin ja Kreulzwaldin omin käsin istuttamat muistotammet sekä hävittäneet ihanat lehmukset ja niiden alla olevat sammalpenkit. Tekolammet, joissa lumpeet aikoinaan kukkivat, olivat kasvaneet umpeen, sireenipensaat hävinneet... Puutarhasta olivat kirsikkapuut kaatuneet vanhuuttaan ja omenapuut hakattu pois. Ihanista karviaispensaista oli vain muutama könkäre enää jäljellä. Mutta talon ikkunan alla rehoittivat Leeni-tädin narsissit yhtä ihanina ja kuolemantuoksuisina... Leeni-täti itse makasi vaarin vieressä hautausmaalla.

Kesä alkoi loppua, ja minun teki mieleni Tarttoon ja huumaavaan elämään, joka odotti minua siellä... Kirjatkin oli kaikki luettu ja tunsin itseni jo siksi suurkaupunkilaiseksi, että Walga tuntui ikävältä. En huolinut sokeerata Walgan tätejäkään. Olin taas terve ja elinvoimainen, olin valmis valloittamaan koko maailman. Olin unohtanut Švilin, puhumattakaan Schleuningista. Ystävättäreni olivat kirjoittaneet minulle: Fanny Chwolson Ukrainasta, sokerimiljonäärin maatilalla, Olga Levitskaja sukulaistensa kartanosta jostakin Pietarhovin lähellä, Frieda Meyer oli vieraillut luonani Walgassa ja samaten Juuli Suits sekä muistaakseni Linda Kaart.

Matkustin tällä kertaa yksin Tarttoon, entiseen kotiini Lioskojen luokse. "Tee työtä", isäni sanoi asemalla. Sitä lupasin tehdä ja teinkin, mutta sitä paitsi paljon muuta.

LUKUVUOSI 1902—1903. OLIN KUUSITOISTAVUOTIAS

Lieskojen luona odotti minua ikävä yllätys. Rouva Liosko oli korottanut täysihoitoansa maksun 30 ruplaksi. Minun vanha huoneeni tuli minulle nyt aika tavalla kalliimmaksi, joten hän ehdotti minulle pientä huonetta pihan perällä, johon päästiin keittiöportaita. Minun vanhaan huoneeseeni hän sijoitti kaksi ylioppilasta. Niistä toinen oli Georg von der Pahlen, joka oli kovin häpeissään, kun minulta riistettiin huoneeni. Eikä minun auttanut muu kuin suostua tuohon järjestelyyn, sillä pappani raha-asiat olivat yhä vain huonontuneet, enkä voinut ajatella ylimääräisiä menoja itselleni. Taskurahanikin vähenivät tuntuvasti, ja ilman isoisäni apua olisi minun täytynyt luopua lainakirjastostanikin. Koko vuoden sain sitten kärsiä tavatonta alemmuudentunnetta Lioskojen luona, sillä rahalähetykset kotoa tulivat niin epäsäännöllisesti, että rouva Lioskon täytyi minulle niistä alituisesti muistuttaa, puhumattakaan siitä että koulumaksuni myöhästyivät. Tiesin pappa raukkani vaikeudet. Oli huono aika, isäni ei saanut saataviaan eikä voinut karhuta. Enonsa perinnöstä hän oli lainannut ystävilleen, jotka eivät voineet maksaa takaisin. Olin aina ollut selvillä vanhempieni rahahuolista ja tiesin, kuinka suuria uhrauksia heille merkitsi minun kouluttamiseni toisessa kaupungissa. Siitä lähtien kärsin aina nakertavaa pelkoa, että joutuisin varojen puutteessa keskeyttämään kouluni. Lasten kouluttaminen oli siihen aikaan Virossa kallista lystiä. Melkein kaikki maalta tulleet lapset saivat asua missä sattui ja elivät koulukortteereissaan kotoa lähetetyllä, pääasiallisesti kuivalla muonalla, mikä kimnaasin oppilaille ei oikein ollut sallittua.

Koska kamppailu vironkielen opetuksesta jatkui ja anomuksia oli lähetettävä, jouduin heti lukukauden alusta yhä enemmän virolaisten oppilaitten joukkoon ja seuraamaan myös, mitä tapahtui muissa oppilaitoksissa. Alkoi tietty yhteistoiminta poikakiimnaasin ja reaalikoulun kanssa. Ennen kaikkea tutustuin lähemmin Gustav Suitsiin, joka jo tietoisesti ajoi Nuoren Viron suuntaa Nuoren Suomen malliin, sillä hän opiskeli ja luki jo silloin suomea. Hänen ja Tammsaaren aloitteesta pääasiallisesti alkoi Nuoren Viron kirjallinen toiminta.

Gustav Suits, runoilija ja sittemmin Tarton yliopiston kirjallisuuden professori, tulisielu, Eino Leinon, Joel Lehtosen ja Juhani Ahon sekä myöhemmin Volter Kilven ja Koskenniemen palvoja, oli siihen aikaan se voima, joka ei koonnut aumastaan nuorta sukupolvea kansallisten aatteitten ympärille, vaan kutsui meitä nuorisoa omaksumaan eurooppalaisia aatteita ja virtauksia, ennen kaikkea niitä, jotka tulivat Skandinaviasta, siis Brandesia, Ibseniä, Björnsonia, Hamsunia. Se oli minulle kokonaan uusi maailma. Suits oli jo siihen aikaan määrätietoinen kirjallisuuden harrastaja ja kirjoitti runoja, joihin olin rajattomasti ihastunut. Sitä paitsi hän oli mukana julkaisemassa salaista lehteä koululaisillekin, jollen väärin muista, sillä sellainen alkoi juuri ilmestyä. Suits oli muita poikia vakavampi eikä välittänyt kansallisista tanssitunneistamme eikä erikoisemmin tytöistäkään. Hänen parhaat ystävänsä olivat Bernhard Linde ja Tammsaare Treffnerin koulusta. Tammsaare oli hiljainen itsekseen-kulkija ja kirjoitteli jo silloin novelleja, kuten Bernhard Lindekin, ja heidän kolmen ansiosta ilmestyivät sitten ensimmäiset Nuoren Viron albumit, — Kiired — sillä Nuoren Viron nimeä sensuuri ei vielä sallinut julkisuudessa. Suitsin innokkaita aseenkantajia olivat molemmat maailmanmiehinä esiintyvät kimnaasipojat Rudolf Lesta, esteetikko, ja Jaak Varik, josta tuli rovasti ja jonka kerrotaan kaatuneen Saksan valtauksen aikana.

Reaalikimnaasin pojat olivat radikaalisempaa ainesta eivätkä tulevina insinööreinä ja talousmiehinä harrastaneet niin paljon kirjallisuutta. Heidän joukossaan olivat Oinas ja Kestner, muistaakseni myös Sepp, hekin itsenäisyysajan ministereitä. Aleksander Rei tuli juuri siihen aikaan Tarton kimnaasiin Pärnun kimnaasista vallankumouksellisuuden lakia karkoitettuna. Hänestä tuli itsenäisyyden aikana Viron presidentti, ministeri ja lähettiläs.

Meidän koulumme huomattavimmat tytöt olivat kaikki viimeisellä luokalla, siis minua kaksi vuotta ylempänä ja muutenkin minua ainakin viisi vuotta vanhempia, joten he enimmäkseen seurustelivat vain ylioppilaiden kanssa. Heidän joukostaan oli kehittynein ja vanhin Linda Kaari, josta tuli Vanemuisen teatterin johtajan Simmin puoliso ja Tarton johtavimpia naisia. Lindalla oli kullankeltainen, valtava tukka polviin saakka ulottuvine palmikkoineen. Tahdonvoimaa hänellä oli kahden edestä. Johanna Rebane oli hänen ikäisensä itsetietoinen tyttö, joka sittemmin lopetti yliopistolukunsa Bernissä. Hänestä tuli myöhemmin Helsingin Viron-lähettilään puoliso. Molemmat olivat lahjakkaita, mutta heitäkin lahjakkaampi oli Frieda Sangernebo, omituinen persoonallisuus. Hänen, kuten Johanna Sildinkin isä oli puuseppä. Tartto oli näet jo vanhastaan kuulu huonekaluteollisuudestaan ja siellä oli kuuluisia ammattikoulutuksen saaneita puuseppiä. Sangernebon isä oli oikein taiteilija, hänen työpajansa oli täynnä kullattuja enkeleitä ja leijonia. Isä oli kai mustalaissukua, pieni, musta taiteilijan näköinen mies, kun taas hänen vaimonsa oli yhtä temperamentikas, mutta romuluinen, mustasilmäinen ja mustatukkainen valtava nainen, jonka näköiseksi tytärkin oli muuttuva. Friedallakin oli musta, kihara tukka, syvät samettisilmät ja itsepäinen suu sekä ikäisekseen harvinaisen rehevä, mutta viehättävä vartalo. Hänen temperamenttinsa oli häikäisevä, ja minä kuvittelin häntä suureksi viettelijättäreksi. Kun meillä siihen aikaan Tartossa oli muodissa luonteen kasvattaminen, oli Frieda siitä syystä puhumatta parin kuukauden ajan. Ja hän piti päätöksensä siitä huolimatta, että isä kuului häntä sen vuoksi pahoinpidelleen, ja kaikista koulun rangaistuksista ja uhkauksista välittämättä. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin luokalla alttiisti, mutta vain kirjallisesti. Viimein opettajat jättivät hänet rauhaan, ja hän sai pitää päänsä.

Huomattavimpiin tyttöihin kuului myös Monica Kalkun, joka oli peräisin omituisesta perheestä. Isä taisi olla opettaja ja ikiliikkuja-vesipyörän keksijä, veli ylen lahjakas matemaatikko, joka ei ollut tästä maailmasta kotoisin. Kaikki nämä neljä tyttöä lähtivät minun aikanani ensimmäisinä virolaisina naisylioppilaina Berniin lukemaan, mutta jättivät kumminkin opintonsa kesken. Vasta myöhemmin Johanna Sild suoritti kurssinsa ja Monica Kalkun valmistui lääkäriksi Pietarin yliopistosta, silloin kun naiset jo saivat opiskella siellä. Täten minusta, joka vuonna 1904 pääsin Helsingin yliopistoon, tuli ensimmäinen virolainen naismaisteri.

Mutta vielä me olimme kaikki Tartossa, ja syyslukukaudella 1902 aloimme enemmän tai vähemmän määrätietoisesti järjestäytyä ja ryhmittyä tuleviksi Viron kansan huoltajiksi, pääasiassa Tönissonin lipun alle. Minä aloin vähitellen vieraantua niistä venäläisistä ja saksalaisista piireistä, joihin olin joutunut koulutovereitteni välityksellä. Kävin yhä harvemmin Chwolsonien ja Olga Levitskajan luona, ja kun molemmat perheet siirtyivät pois Tartosta, Chwolsonit Pietariin ja Levitsky Warsovan yliopiston rehtoriksi, minulla oli enää vain Frau Doktorin perhe, jossa saksalaisen ja ranskalaisen kirjallisuuden harrastus vielä jatkui.

VAARALLISET NUORISONJUHLAT

Nuoriso päätti pitää oikein jymyjuhlan, tavallaan voimiensa paraatin ja katselmuksen sekä herätystilaisuuden niille koululaisille, jotka eivät vielä olleet hereillä. Juhlan piti tietenkin olla suljettu, seurapiirien rouvien suojeluksen ja johdon alainen. Koko yleisö oli vain kutsuvieraita, jotka vapaaehtoisesti maksoivat jotakin ovella kustannusten peittämiseksi. Koululaisille oli pääsy tietenkin vapaa. Suojelijoiksi lupautuivat vakinaiset enkelimme, Paula Koppel, rouva Schultzenberg ja rouva Jögever. Heidän nimissään lähetettiin kutsukortit. Ohjelmaan kuului Suitsin puhe, Lestan, Suitsin ja minun lausuntaesitykseni sekä muistaakseni Koidulan viaton näytelmä "Saarenmaan serkku", jossa minä esitin pääosaa ja kolme kimnaasin poikaa olivat kosijoinani. Lopuksi oli tietenkin tanssia. Suits lausui omia runojaan, minä Koidulan. Lesta, Varik ja Bernhard Linde koristivat salin köynnöksillä ja kuusilla sekä iskulauseilla, jotka esittivät, mitä isänmaa odotti nuorisoltaan.

Mutta kuten kerroin, alkoi koulussa myös alemmilla luokilla meidän kansallisen liikkeemme vastapainoksi radikaalinen sosialistinen liike, jonka isänä oli Martna, Tönissonin verivihollinen siihen aikaan, ja jota koulussa edustivat viidennellä luokalla Alma Ostra, Alma Unt ja vielä pari muuta tyttöä. Reaalilukiossa heillä oli paljon kannattajia, mutta poikakimnaasissa ainoastaan Keskküla, josta puhun myöhemmin. Ja kun pidimme juhlan, niin sosialistit, häijyläiset, luonnollisesti myös keksivät pitää juhlansa samana iltana ja siten kilpailivat meidän kanssamme nuorisosta. Sen oli siis valittava, kumpaan ryhmään kuului ja kumpaan juhlaan meni. Meidän juhlamme pidettiin "Raittiuden Ystävät"-nimisen raittiusseuran salissa, sosialisteilla oli pienempi sali "Taaran" yhdistyksessä. Seurauksena oli, että viikkokausia ennen juhlaa käytiin tavatonta agitaatiota nuorison keskuudessa, mikä ei ollutkaan hullumpaa, sillä hereille me saimme kaikki koulut ja väkeä riitti täyttämään molemmat salit.

Kuten sanottu, meidän juhlastamme muodostui sitten Tarton virolaisen intelligenssin paraati, ja me järjestäjät tiesimme vastuumme ja koetimme tehdä parhaamme. Harjoittelimme viikkokausia emmekä nähtävästi hullummin näytelleetkään; minulle se ainakin merkitsi ensiesiintymistä teatterin alalla, ja muistaakseni itse Ants Simm ohjasi meitä. Suitsin puhe oli suurenmoinen ja lausuntanumerotkin menivät mukiin. Ellei Tönisson itse, niin ainakin joku toinen poliittinen henkilö piti puheen, ja innostus yleisömme keskuudessa oli suuri. Ja sitten alkoi tanssi, jolloin käyttäydyin kovin tuhmasti. Minusta tuli toimikunnan jäsenenä ja juhlan emäntänä ilman muuta tanssiaisten primadonna, jonka piti avata haalit. Istuin tätien joukossa ja odotin, mitä tuleman piti. Saksankielen opettajaamme Heinrich Baueria, josta myöhemmin tuli itsenäisen Viron ministereitä, oli poikien puolesta pyydetty avaamaan kanssani tanssit. Mutta sitä ennen oli tohtori Luiga asettunut istumaan viereeni ja juuri kun näin Bauerin etsivän minua ympäri salia, tohtori Luiga pyysi minua. Se oli kamala silmänräpäys... Bauer oli koko kuudennen luokan ihanne, ja oli autuus avata tanssi hänen kanssaan. Tohtori Luiga oli rokonarpinen ja vanha, olin vasta häneen tutustunut, ja nyt olin menettämäisilläni suuren triumfini, avaustanssini juhlan suurimman leijonan kanssa. Mutta minä keksin äkkiä hätäkeinon: aloin kovin jännittyneenä keskustella toisella puolen istuvan täti Schultzenbergin kanssa, enkä ollut ollenkaan kuulevinani tohtori Luigan tanssipyyntöä, kunnes Bauer ehti luokseni kumartamaan. Silloin Luiga sanoi kuivasti, että hän jo viiden minuutin ajan on pyytänyt minua, mutta en ole suvainnut kuulla häntä. Ja voi, miten minä pyysin anteeksi, mutta kumminkin tanssin Bauerin kanssa. Luiga ei unohtanut tuota debyyttiäni pitkään aikaan, sillä hän oli nähnyt lävitseni. Miten katkerasti sainkaan sitä katua, sillä Luiga oli Viron mielenkiintoisimpia ja viisaimpia miehiä, josta myöhemmin tuli läheisimpiä ystäviäni, ja Bauer oli vain kaunis mies.

Nämä olivat siis elämäni ensimmäiset suuret tanssiaiset, olin huumaantunut ja onnellinen, kuten koko muukin nuoriso. Tönissonkin oli hyvin tyytyväinen, sillä me olimme osoittaneet, että olimme olemassa ja esiin tulemassa ja että meille oli tehtävä tilaa.

Itse asiassa ei kukaan tullut ajatelleeksi, että siitä saattaisi olla joitakin seurauksia, siksi viaton oli koko juttu. Kukaan meistä ei tullut harkinneeksi, mitä se merkitsi venäläistyttämisaikana, jolloin jokaisessa kansallisessa omatoimisuudessa nähtiin vallankumousilmiö. Ja kun jälkeenpäin muistaa, miten ankarasti meiltä oli kielletty kaikki julkinen esiintyminen, niin oli oikeastaan käsittämätöntä, ettemme tulleet ajatelleeksi asian mahdollisia vakavia jälkiseurauksia... Ja vaikka olisimme ajatelleetkin — juhla olisi kumminkin pidetty.

JUHLIEN JÄLKILASKU

tuli sitten äkkiä muutaman viikon päästä. Eräänä aamuna ilmestyi itse johtajatar luokkaamme punaisena ja hermostuneena ja käski minut sekä viidenneltä luokalla Alma Ostran kansliaan. Sinne meidät suljettiin pariksi tunniksi lukkojen taakse eri huoneisiin, kunnes johtokunnan huoneessa oli kuulusteltu kaikkia niitä tyttöjä, jotka olivat olleet jommassakummassa juhlassa. Pietariin opetusministeriöön oli näet tehty ilmianto Tarton saksalaisten taholta, että koulunuorison keskuudessa oli päässyt valloilleen voimakas vallankumouksellinen liike ja että me olimme pitäneet salaisia juhlia. Ministeri oli lähettänyt erikoisvirkamiehen, jonkun etelävenäläisen opetuspiirin kuraattorin Saiantshkovskyn tutkimaan tätä räikeätä tapausta poliisivaltuuksin.

Minut kutsuttiin päärikollisena sitten tuon herran eteen, ja nyt alkoi kuulustelu, jossa hänen sihteerinsä piti pöytäkirjaa ja ainoastaan onneton johtajattaremme sai olla läsnä. Kuulustelu kesti lähes koko päivän ja minua seisotettiin koko ajan, kunnes kaaduin kirjoituspöydän viereen. Siitä oli seurauksena, että johtajatar suuttui herroille ja minut vietiin pitkäkseni kanslian sohvalle ja annettiin vähän levätä.

Kuulustelijani oli iso, pitkä mies, jonka valtava ruumis lepäsi lyhyillä, pienillä jaloilla. Käsiänsä hän piti koko ajan ristissä vatsallaan ja tuijotti minuun pienillä siansilmillään.

Kuulustelun tarkoituksena oli saada osoitetuksi, että jokin salainen järjestö oli ollut koko jutun takana. Sitä ei todellisuudessa ollut, sillä meillä oli vain pieni, kolmesta koulusta valittu juhlatoimikunta, jossa Suits ja minä olimme päähenkilöltä. Sitä emme kieltäneetkään. Mutta me toimimme, sen me vaistomaisesti kumpikin esitimme, kolmen tädin avustajina, ja ilmoitimme, että juhla oli tätien alkuunpanema perhetilaisuus lapsille, suljettu perhetilaisuus kutsuvieraille...

Sitten kysyttiin ohjelmasta. Mitä minä olin lausunut? Ilmoitin silloin ensimmäiseksi Koidulan runon: "Miksi itket, kukkaseni?" Minua käskettiin kääntämään se venäjäksi. Suorasanaisesti käännettynä sen sisällys oli seuraava:

    "Miksi itket, kukkaseni,
    nuput täynnä kyyneleitä?
    Oletko raskaita sieluntuskia,
    kaunokaiseni, sinäkin kärsinyt...

    Onko Viron kamara puhunut sinulle?
    yön hiljaisuus kertonut
    muinaisesta orjanajasta,
    kuiskinut kadonneesta onnesta.

    Nosta päätäsi, kukkaseni,
    koitto on noussut kansallemme,
    lähettää hellästi säteitään
    kuivattamaan kyyneleitäsi."

— "Ahaa, ahaa", sanoi Saiantshkovsky, "kuka se koitto on, jonka pitäisi kuivata kyyneleitä? Kyllä minä teidän koittonne käsitän, vallankumous se on... Vai mitä?"

Minä selitin, että runo on peräisin jo kolmekymmentä vuotta sitten julkaistusta runokokoelmasta. Mutta Saiantshkovsky pauhasi, että vallankumousta se silloinkin tarkoitti, ja yhtäkkiä minusta tuntui, että minussa ojentui kärsivän Viron ja Venäjän selkäranka. Nostin pääni pystyyn, katselin kuulustelijaani ja sanoin kohtalokkaat sanat: "Voi olla."

Johtajatar nousi punaisena: "Mitä te joutavia juttelette, lapsi kulta!" Hän kutsui mitä rakastettavimmin hymyillen piinaajani aamiaiselle ja lennätti minuun murhaavan silmäyksen sulkiessaan tai oikeammin lukitessaan oven jälkeensä.

Kuulin sitten Treffnerillä perästä päin kaiken, mitä noilla aamiaisilla oli tapahtunut. Treffner itse oli ollut mukana, ei vain toisessa, vaan kummassakin juhlassa ollakseen molempien puolien suosiossa. Heti kun hätä alkoi, Treffner oli puolestamme todistamassa. Hän kuljetti johtajattarelle ruusukimpun sekä aamiaisille parhaan klubin parasta punaviiniä ja selitti Saiantshkovskylle, että tuo Koidulan "koitto" merkitsi luonnollisesti hyvää Venäjän aikaa, jolloin maaorjuus tsaari Aleksanterin toimesta lakkautettiin, ja että muka tyttö parka joutui vallan sekaisin kuulustelussa jne. Mutta sitä paitsi Treffner järjesti itselleen tilaisuuden pistäytyä vangin luona kuiskaamassa, miten asia pitäisi selittää, kun siihen uudelleen palattaisiin. Minä kieltäydyin. Vihdoin sovimme siitä, että selitän "koiton" Viron kansan sivistyksen heräämiseksi. Saiantshkovsky ei enää kuitenkaan palannut asiaan, vaan piti hyvänään tuon vallankumousteorian Koidula-raukan laskuun.

Kuulustelu jatkui aamiaistauon jälkeen. Minun ei edes sallittu syödä voileipiäni. Kuulustelija oli kuitenkin tuntuvasti paremmalla päällä, kiitos punaviinin, jonka väri jo näkyi hänen nenästään ja kasvoistaan. Minulta kysyttiin sitten osuuttani näytelmään ja vaadittiin tekemään selkoa näytelmän sisällyksestä. Se oli sangen kiduttavaa. Esitin, että olin muistaakseni talon tyttärenä, jolla oli kolme kosijaa, joista en huolinut, vaan otin neljännen...

— "Ahaa, ahaa", sanoi Saiantshkovsky, "ne kosijat olivat tietenkin Venäjä, Saksa ja Ruotsi. Mutta te otitte neljännen, joka oli Suomi..."

Muistan, miten minun teki mieleni huutaa ja polkaista jalkaani tai repiä tuolta mieheltä silmät päästä. Se oli minussa suoranaista atavismia, muistona puissa eläneiltä esi-isiltäni. Mutta onneksi en ruvennut selittämään hänelle Darwinin teorioita, vaan sanoin rauhallisesti, etteivät kosijat olleet symboleja, vaan tuttuja poikakimnaasin oppilaita. Johtajatar vältti katsomasta minuun.

Ja sitten minulle selvisi, miten uskomattoman typerä tuo mies oli, kun hän kaikin mokomin koetti saada minut tunnustamaan, että hameessani näyttämöllä oli ollut Viron värit, sini-musta-valkoinen, että kaikessa mitä puhuttiin, oli poliittinen tarkoitus ja että minua pidettiin juhlan kuningattarena, koska olin esittänyt muka Viroa tuossa maailman viattomimmassa näytelmässä. Samalla minulle selvisi, että jutusta voitaisiin kehittää koko Viroa ja Tönissonia vastaan valtava kapinajuttu, koska minulta niin tarkkaan koeteltiin saada selvää kaikista osanottajista. Kun en sanonut tietäväni, ketkä salin koristivat, niin hän oikein kuvasi minulle, miten Lesta, Suits ja joku kolmas poika olivat kiipeilleet pitkin seiniä minun pidellessäni seppelettä. Nähtävästi hänellä oli aivan tarkka ilmianto käytettävänään, ja hän käytteli sitä niin suurella nautinnolla, että minä päätin arvokkaasti vaieta. Tuloksena oli, että minut suljettiin uudelleen lukkojen taakse ja mentiin johtajattaren luokse juomaan teetä, johon tilaisuuteen Treffner varmasti oli järjestänyt konjakkipulloja. Mutta sitä ennen korkea herra selitti minulle, millainen kapinallinen tyyppi minä olin ja Suits samaten, ja että valtion kimnaasit eivät ole oikea paikka tuollaisille vaarallisille aineksille, vaan että poliisin oli otettava selvää Viron separatisteista.

Istuin siinä siis hämärässä vankilassani kuin kasa kurjuutta tietäen, että vastassani oli koko suuren Venäjän valtiomahti ja minä olin vain pikkuinen tyttö, että tiesin niin vähän eikä minulla vielä ollut hallussani minkäänlaisia aseita sen mahtia vastaan. Päätin ja vannoin mielessäni, että jos vielä jokin koulu jää minulle avoimeksi, tulen lukemaan silmäni sokeiksi hankkiakseni itselleni aseita tuota raakaa typeryyttä vastaan. Päätin, etten itke, vaan odotan kädet nyrkeissä, mitä tuleman pitää. Koulu oli jo aikoja sitten tyhjentynyt, opettajahuoneestakin häipyivät äänet vähitellen. Treffner oli jostakin hankkinut minulle voileipiä ja kävi oven takana, mutta ei päässyt sisään, kun johtajatar oli Saiantshkovskyn vaatimuksesta ottanut avaimen mukaansa. Hän kuiskasi minulle kuitenkin jonkin rohkaisevan sanan, vaikka oli itsekin hädissään.

Vihdoin piinaajani palasivat. Mutta nyt oli Treffnerkin saanut luvan tulla mukaan. Se oli jo suuri helpotus minulle. Korkea herra alkoi jo olla niin hyvällä tuulella, että hän kutsui minua "pikku vallankumoukselliseksi". Minulla oli tunne, että hän olisi melkein taputtanut poskeani, ellei johtajatar olisi ollut läsnä. Kuulustelu jatkui siitä huolimalta, että johtajatar yritti lykätä sen jatkamisen seuraavaan päivään. Korkea herra selitti hänelle, että lykkääminen olisi vaarallista, koska minulla olisi tilaisuus sopia asiasta rikostovereitteni kanssa. Oliko kukaan virolainen poliittinen henkilö ollut mukana hommissamme? Oliko tarkoituksena tukea Venäjän vallankumouksellisia? Oliko meitä kehoitettu järjestäytymään? Sanoin, että juhlan tarkoituksena oli näyttää vanhemmillemme, että osaamme viroa niin paljon, että voimme sillä esittää lausunta- ym. esityksiä, vaikka meille ei äidinkieltämme koulussa opetettukaan, mihin meillä Venäjän lain mukaan olisi oikeus. Tämän minä keksin teenjuonnin aikana ja huomasin, miten Treffner vilkuili minuun ihastuneena. Tiesin, että ainakin suklaarasia taas oli tiedossa, kävi sitten miten tahansa.

Yhdeksän aikaan illalla minut sitten päästettiin vihdoinkin kotiin, nälkäisenä ja puolikuolleena... En jaksanut puhua rouva Lioskolle mitään, ja seuraavana päivänä makasin kovassa kuumeessa. Mutta maatessani siinä yksin huoneessani minä opin vihaamaan valhetta ja väkivaltaa tietäen, että jos minut karkoitetaan Tarton kimnaasista, minulta luultavasti myös suljetaan kaikki muut koulut Venäjän valtakunnassa, ja ainakin papan olisi mahdotonta lähettää minua muualle kouluun.

Seuraavana päivänä olivat Alma Ostra ja muut olleet kuulustelussa, mutta Martnan vallankumouksellinen joukko oli asiantuntijaväkeä sellaisissa vainoissa, ja he pääsivät paljon vähemmällä kuin minä ja Suits kumppaneinemme. Ehkäpä Saiantshkovskykin oli sillä välin tullut vähän järkiinsä. Missään tapauksessa meitä ei annettu poliisin käsiin, vaan ilmoitettiin, että juttu käsitellään kouluissa kurinpitoasiana.

Kun minua ei kuulunut kouluun, tuli Klassendame minua katsomaan ja pelästyi pahanpäiväisesti. Rouva Liosko oli ilmoittanut, että olin hourinut edellisenä päivänä. Silloin Treffnerkin ilmestyi luokseni kahden lääkärin seurassa ja hänen perässään tuli itse johtajatar. Sitten tulivat virolaiset rouvat ja sain kuulla asiain kehityksestä. Tönisson itse oli lähtenyt Riikaan opetuspiirin kuraattorin luokse valittamaan Saiantshkovskyn toimenpiteistä ja kidutuksesta, Chwolson oli pannut liikkeelle koko vapaamielisen venäläisen lehdistön, jossa kuvattiin kuulusteluni ja sairauteni ja koko Tartto oli suutuksissaan. Huhuiltiin, että kansanvalistusministeri oli kutsunut Saiantshkovskyn takaisin Pietariin — joka tapauksessa jutun käsittely jätettiin koulujen omaksi tehtäväksi. Minulle alkoi saapua namusia ja hedelmiä puolelta ja toisella, jopa opettajiltakin. Pahinta asiassa oli kumminkin se, että pappa ja mamma lukivat tapauksen sanomalehdistä ja ilmestyivät tietenkin heti Tarttoon, ja vasta Treffnerin lohdutukset saivat heidät lähtemään koliin Walgaan tanttien reposteltavaksi, jotka aina olivat ennustaneet minulle huonoa loppua.

Mutta asian lopputuloksena oli kumminkin, ettei meitä erotettu koulusta, vaan alennettiin käytös niin paljon kuin oli mahdollista, ja pääsyyksi siihen sanottiin tietenkin, että me kaikki olimme, ellei priimuksia, niin ainakin koulun parhaita oppilaita, joita ei voitu ilman muuta erottaa. Mutta luonnollisesti meiltä kiellettiin ankarasti kaikki järjestäytymisyritykset, ja vironkielen opetus taas lykkääntyi.

Kun minä parin viikon päästä ilmestyin takaisin kouluun, oli koko koulun ilmapiiri muuttunut. Venäläiset opettajatkin tuntuivat saaneen silmänsä auki ja olivat meidän puolellamme. Ainoastaan Klassendamellamme oli niin paljon järkeä, ettei hän päästänyt minua ottamaan sankarinasennetta. Minulle selvisi samalla ilman muuta, että minun oli parasta pysyttäytyä luokan parhaimpien oppilaitten joukossa, ellen halunnut nöyrtyä tottelevaiseksi tsaarinvallan alamaiseksi meidän koulussamme.

SKEPTIKKORYHMÄ

        Hanko ja hankoistit
    (Lausutaan suomeksi: Hankko.)

Meitä, Tönissonin ympärille ryhmittyvää innostunutta isänmaallista nuorisoa, oli vastustamassa paitsi Martnan ja sosialistisen Uudised-lehden päätoimittajan Speekin johtama sosialistinen nuorisoryhmä, vielä Tönissonin omien kannattajienkin joukossa ylioppilasjuristien ryhmä, jonka henkisenä johtajana oli Hanko. Hän edusti joukossamme terveellistä radikaalista skeptisismiä ylenpalttisen innostuksemme ja sankaripalvontamme vastakohtana. August Hanko oli siihen aikaan Tartossa epäilemättä kulttuuritekijä, vaikka Nuoren Viron ryhmä vihasi häntä kuin myrkkyä. Asia meni niin pitkälle, että Gustav Suits kirjoitti hänestä Nuoren Viron albumiin mitä myrkyllisimmän tutkielman "Ex ungue leonem".

Hanko sekä hänen kumppaninsa Artur Beek, Lui Olesk, Reisik ja Baars kuuluivat myöskin Tarton katukuvaan siihen aikaan. Kaikista näistä pojista tuli myöhemmin itsenäisen Viron johtohenkilöitä ja ministereitä, paitsi Artur Beekistä, joka oikeastaan oli enemmän kuin Hanko ryhmän henkinen isä ja piti skeptisismistään kiinni viimeiseen asti. Hän kieltäytyi kerran rupeamasta Viron oikeusministeriksi huomauttaen, että Viron hallitus on osakeyhtiö, johon hän ei viitsi ostaa osakkeita.

Helsingin Esplanaadilla ja Skandinaviassa kutsuttiin Hankon tyyppiä "flanööriksi". Joka päivä, noin klo 17—20 Hanko ja hänen ystävänsä kulkivat pitkin Tarton pääkatua, Rüütlikatua, mukamas ikävystyneinä keppiään heilutellen, kaulus pystyssä ja leveälierinen hattu silmillä. He halveksivat julkisesti lukuja, mutta tekivät työtä yökaudet, ja Hanko oli juridisen tiedekuntansa parhaita oppilaita. He naureskelivat kaikelle kansallismieliselle innostukselle ja sisimmässään olivat Tönissonin uskollisimpia kannattajia. He halveksivat kaikkia tunteita ja olivat pohjaltaan hyvin tunteellisia ihmisiä. He esiintyivät mitä julkeimpina kyynikkoina ja olivat todellisuudessa maailman siivoimpia ihmisiä. Sanalla sanoen:

    "Sie predigten öffentlich Wein
    und tranken heimlich Wasser."

    (He saarnasivat julkisesti viiniä
    ja joivat salaa vettä.)

He kantoivat mukanaan synkkää weltschmerziä tyttöjen ihailtavaksi, he olivat olevinaan Onegineita, ja Tatjanoja oli Tartossa paljon tarjolla. Tyyliin kuului, että käveltiin tytön kanssa pari tuntia sanaakaan sanomatta tahi puhuttiin heille sellaista, mistä he eivät tienneet mitään, mikä teki tyttöihin valtavan vaikutuksen. Se aiheutti tytöissä sen käsityksen, että heitä pidettiin suurenkin viisauden arvoisina. Mutta samalla hankoisteilla todellakin oli sivistyksellinen vaikutus ympäristöönsä ja nimenomaan tyttöihin, joitten kanssa he seurustelivat, Tytöt rupesivat näet lukemaan mitä ihmeellisimpiä kirjoja näyttääkseen erikoisuuttaan, ja pojat kantoivat uskollisesti tytöille kirjoja yliopiston kirjastosta. Vaikka kaikkea ei ymmärrettykään, niin jotakin niistä sentään tarttui. Olen nähnyt Frieda Sangernebon lukevan Spenceriä ja jopa Comte'ia hänen ollessaan rakastunut Hankoon, ja kun näin Johanna Sildin pöydällä Descartes'in, tiesin, että kysymys oli Hankosta. Kun sisareni kuudennella luokalla alkoi kasvattaa luonnettaan jäämällä monena yönä yksin hautausmaalle, syntyi minussa pahoja aavistuksia, että siinä oli taas Hankon vaikutusta. Epäilys kasvoi varmuudeksi, kun näin hänen pöydällään Henry Georgea ja huomasin hänen muuttuvan vähitellen tolstoilaiseksi, sillä Hanko nojautui välillä Tolstoinkin mielipiteisiin saadakseen pikkuporvariston selkäpiin karmimaan. Minäkin sain Hankolta Voltairea ja hän jopa kuljetti minulle kerran Montesquieun L'esprit de loi'n, jota hän muka itse oli lukenut, mikä oli valhetta, koska hän osasi ranskaa paljon huonommin kuin minä. Minussa oli sentään uskallusta sanoa hänelle, etten ymmärtänyt siitä yhtään mitään enkä koettanutkaan lukea sitä. Tämä odottamaton rehellisyys varmasti tympäisi Hankoa, sillä sen enempää kirjoja en häneltä saanut, luuli Suits raukka puolestaan oli mennä aivan sekaisin kirjoista, joita hän ei ymmärtänyt ja joita hän tunnesyistä koetti rehellisesti lukea, ilman että niistä olisi tarttunut väkipakollakaan mitään hänen taiteellisilla taipumuksilla varustettuun päähänsä. Muuten ei ainoastaan Gustav Suits ole kirjoittanut tutkielmaa Hankosta, sillä jo kuudennella luokalla minä kirjoitin hänestä ensimmäisen novellin. Olin näet lukenut kaikki Hankon Juuli Suitsille kirjoittamat kirjeet, joita tyttö raukka piti rakkauskirjeinä ja ihastuneena näytteli minulle. Siten jouduin tutkimaan Hankon tyyliä tyttöjen valloittamisessa ja kirjoitin siitä novellin, jonka painatin Postimees-lehden pääsiäisnumeroon. Olin haljeta ylpeydestä. Hankokin taisi olla haljeta — ja syystä. Niin meistä tuli vihamiehiä.

Hanko oli muuten ensimmäisiä virolaisia, jotka japanilais-venäläisen sodan aikana alkoivat Tartossa tervehtiä "bansailla" ja käsittivät, mitä sola voi aiheuttaa. He alkoivat kaikin puolin kannattaa japanilaisia silloin, kun virolaisten virallisesti, Tönissoninkin, täytyi kannattaa keisarin sodankäyntiä, vaikka kymmeniä tuhansia virolaisia nuorukaisia lähetettiin kuolemaan Mantsurian aroille. Tosin he saivat kotoaan mukanaan evästyksen koettaa välttää kuolemaa tsaarin puolesta ja "pinnata" niin paljon kuin mahdollista, niin ettei loppujen lopuksi virolaisia niin paljon kaatunutkaan.

Lui Olesk oli Tarton huomatuimpia juristeja ja persoonallisuuksia. Hänestä pidettiin enemmän kuin hänen ystävästään Hankosta. Olesk olikin sen ajan Viron sivistyneimpiä miehiä... eurooppalaisia. Hankolaisien erikoisuudentavoitteluhalu johti hänet hyvin pahaan ristiriitaan sangen siveellisen ja kristillissiveellisen Nuoren Viron sivistyneistön kanssa. Olesk meni näet vapaaseen avioliittoon Minni Kursin kanssa kauhistuttaakseen "tantteja" ja osoittaakseen radikaalisuutta teoissaan. Hänen rouvansa oli useita vuosia opiskellut Englannissa tutustuen fabiolaisiin ja venäläisiin vallankumouksellisiin ja tuli kotiin täynnä periaatteita ja sosialismia. Tuloksena oli siis vapaa avioliitto kirkon tai valtion siunauksetta. Siitä tuli Tarton suurimpia skandaaleja, ja mentiin niin pitkälle, että Tönisson kosketteli asiaa Postimees-lehdessään karkoittaen nuoren parin seurapiireistä. Oleskien talo muodostui siten aivan eristetyksi ja vainotuksi paikaksi, jossa alkuaikoina vain hankoistit uskalsivat seurustella. Meitä, nuoria naisia, suorastaan kiellettiin tapaamasta Oleskeja. Suurin osa tarttolaisia lakkasi tervehtimästä heitä. Boikottaus oli alkuvuosina aivan täydellinen ja aiheutti pahan ristiriidan Tönissonin ja minun välilleni, sillä minä en voinut hyväksyä tuota yleistä halveksuntaa ja olla ihailematta Oleskien moraalista rohkeutta, asettua periaatteittensa puolesta koko maailmaa vastaan. Oleskien asema oli alkuvuosina kovin raskas, sillä Oleskin isä uhkasi tehdä poikansa perinnöttömäksi. Joka tapauksessa kuohutti tapaus Tarton elämää, ja meidän oli pakko määritellä asiassa kantamme. Täten alkoivat naisasia, sosialismi ja muut yhteiskunnalliset kysymykset nousta nuorison eteen ja tulla hirmuisten väittelyjen kohteiksi. Kyynikkoryhmä pysyi luonnollisesti kokonaan Oleskien kannalla ja siihen alkoi yhtyä yhä enemmän meitä nuorisoa, samalla kun yleinen taloudellinen boikottaus alkoi vaikeuttaa Oleskien toimeentuloa. Tosin Olesk väitti, että jos hän menestyisi asianajajana ja tarpeeksi rikastuisi, tulisi koko seurapiiri taas ottamaan heidät vastaan. Mutta miten kävikään: taisteltuaan monta vuotta — heillä oli kai jo 4—5 lastakin — yhtäkkiä kuultiin, että Oleskit ovat kuitenkin antaneet vihkiä itsensä. En tiedä, oliko syynä perinnön toivo vai jokin muu. Olin aivan kauhistunut, kun ylpeät maailmanmullistajat, jotka olivat aiheuttaneet niin paljon riitaa monessa perheessä lasien ja vanhempien välillä, sitten lopuksi kumminkin alistuivat vihaamansa yhteiskunnan pylväiksi. Rouva Olesk tosin pysyi sosialidemokraattina.

Artur Beek pysyi elämänsä loppuun originaalina ja uskollisena itselleen negatiivisessa suhtautumisessaan koko ihmiskuntaan ja maailmaan, kun taas Hankosta itsestään tuli sangen tavallinen yhteiskunnan pylväs, sekä ministeri että suuri laivanvarustaja. Mutta hänenkin kariäärinsä loppui surullisesti, sillä hän teki Viron komeimman ja kuuluisimman vararikon oltuaan ensin useita vuosia ministerinä. Artur Beek sen sijaan, uskollisena kaiken epäilijänä, löysi ainoan elämän lohdutuksensa alkoholista ja huolimatta kaikkien lukuisten ystäviensä avusta ja huolenpidosta — minäkin pidin häntä pitkän aikaa luonani kodissani Suomessa — päätti päivänsä irvistäen maailmalle melkein Gorkin kuvaaman yömajan tapaisessa murjussa Tallinnassa. Hän suhtautui hirvittävän selvänäköisesti, epäluuloisesti ja toivottomasti Viron itsenäisyyteen ja Viron asemaan ja ennusti toista maailmansotaa jo silloin, kun kaikki hänen ympärillään pitivät maailmaa kokonaan paikoilleen asettuneena.

Oikeastaan Artur Beek oli koko kyynikkoryhmän henkinen johtaja, vaikka hän osasi pysyä enemmän taka-alalla. Hänessä muuten huipentui tuo Viron kansan toivottomuus ja piintynyt epäluulo, joka on nakertanut kansan sielua vuosisatoja ja luonut Viron nuoren sivistyneistön syövyttävän kriitillisyyden ja skeptisismin, joka on ollut yllätys monille suomalaisille.

Pienen Tarton elämän vesilasissa olivat hankoistit kirpeä suola ja toivat mukanaan monta myrskyä, ainakin he saattoivat meidät ajattelemaan ja itsenäisesti päättämään asenteestamme. Muistan, miten järkyttävän vaikutuksen Minni Kursin päätös teki minuun, ja ennen kaikkea se oli omiaan vahvistamaan minunkin päätöstäni, etten kävisi rippikoulua. Olin päättänyt taistella vakaumukseni puolesta.

ELISABET JA MARIA STUART

Koko juhlajupakan jälkeen olin tietenkin jonkin verran pelästynyt. Koetin olla koulussa mahdollisimman siivosti ja "parantaa" käytöstäni, sillä erottamisvaara oli suuri, ellei seuraavana lukukautena tulisi parempaa numeroa käytöksessä. Mutta elämä kävi ikäväksi ainaisessa sovussa opettajain kanssa, ja johtajatarkin oli alkanut kiinnittää minuun erikoista huomiota, jopa kutsunut minut pari kertaa kanssaan teelle juttelemaan siitä, miksi aioin koulun loputtua sekä lähtisinkö Pietarin yliopistoon jatkamaan lukujani. Hän lupasi ystävällisesti auttaa minua Pietarissa, jossa oli koko hänen ruhtinaallinen sukunsa. En uskaltanut hiiskua noista visiiteistäni kenellekään luokallani, enkä siitäkään, että tosiaankin pidin johtajattaresta, se kun olisi ollut seuran pettämistä.

Mutta pian ilmestyi aikamoinen tilaisuus isompaan koiruuteen. Saimme Heinrich Bauerilla kotiaineen aiheeksi "Kuningatar Elisabet ja Maria Stuart" — tietenkin Schillerin mukaan. Olin jo alusta pitäen selvillä, mitä tulisin tekemään, ja kysyin viattoman näköisenä Bauerilta, saisimmeko aineen puitteissa vähän viittailla myös Schillerin historiallisiin lähteisiin. Pahaa aavistamatta Bauer meni ansaan ja antoi siihen suostumuksensa. Minä olin perin onnellinen. Kirjoitin sitten julman tutkielman, koko ison vihkon täyteen. Kehuin siinä Elisabetin maasta taivaaseen viisaana hallitsijana, joka ajatteli vain maansa ja kansansa parasta eikä lirkutellut miesten kanssa — sivuutin Essexin täydellisesti — ja vastakohdaksi esitin kevytmielisen Marian, joka tanssi ja vietti huonoa elämää skotlantilaisen aateliston kanssa, joka tapatti miehiään eikä välittänyt maastaan ja joka aikoi viedä Englanninkin kruunun Elisabetilla. Alkuun ja loppuun oli liitetty sitten höysteeksi jos jonkinlaisia teorioita naisien itsenäisyydestä ja työstä, jopa tehty Elisabetista suorastaan itsenäisen naisen esitaistelija. Tämä ei välittänyt naimisiinmenosta, vaan yksin ja itsenäisenä hoiti kuninkaallista virkaansa säästäen maansa varoja ja huolehtien kansansa tulevaisuudesta. Ja siellä täällä oli sitten piikkejä Schillerille, joka heikkona miehenä ei ollut käsittänyt Elisabetin suuruutta, vaan itketytti Marian surullisella kohtalolla sentimentaalisia naisia ja koulutyttöjä — sekä muita. Se "muita" tarkoitti enemmän tai vähemmän Mariaa ihailevaa Baueria itseään. Ollakseni varmalla pohjalla tarkastutin koko propaganda-artikkelini Frau Doktorilla, jotta se kielellisesti olisi virheetön, vieläpä Frau Doktorin suureksi ihastukseksi, sillä Frau Doktor piti ennen kaikkea itsenäisistä mielipiteistä. Jätin sitten tekeleeni pahaa aavistamattomalle Bauerille odottaen, mitä tuleman piti, ja valmistaen luokkaammekin sen varalta.

Koitti sitten se päivä, jolloin Bauer toi meille vihkot takaisin juuri ennen joulua. Ja siitä aineesta riippui puolivuotistodistuksen saksankielen numeromme. Koko luokka oli hirmujännityksessä kuullakseen, mitä Bauerilla oli sanomista Marian puolustukseksi. Bauer jakoi vihkot ja viimeiseksi jäi hänen eteensä minun paksu vihkoni. Hän yskäisi ja rohkaisi mielensä sanoen, että hänen ikävä velvollisuutensa on puhua aineesta, jonka neiti Murrik on kirjoittanut ja josta hänen täytyy sanoa, ettei se ole koulutyötä. Hän ei voi sitä arvostella eikä antaa siitä numeroa, vaan palauttaa sen minulle ilman muuta. Koko luokka pidätti henkeänsä. Minä astuin hitaasti opettajapöydän luokse. "Siis se ei herra Bauerin mielestä ole koulutyötä?" minä kysyin uhkaavasti ja jääkylmästi. — "Ei ole", vastasi Bauer, joka oli keksinyt tämän konstin päästäkseen selittämästä asiaa luokalla, Sattumalla Klassendame ei ollut läsnä. Minä otin rauhallisesti vihkoni ja sanoin: "Jollei se ole koulutyötä, niin voinhan sen sitten repiä." Revin Tahkoni kahtia hänen edessään ja heitin puolikkaat Bauerin taakse nurkkaan, mutta siksi läheltä häntä, että sen yhtä hyvin olisi voinut käsittää päin hänen naamaansa heittämiseksi. Lähdin sitten rauhallisesti paikoilleni Bauerin tulipunaisena hokiessa sanoja:

— Tulkaa neljännestunnin kuluttua alas opettajainhuoneeseen.

Samassa soi kello, hän nousi ja lähti hyvästelemättä.

Jännitys luokalla laukesi, mutta vähän pelästyneitä olimme kaikki. Bauer oli tunnetusti hyvänahkainen, mutta hän oli enemmän kuin suuttunut, eikä voinut tietää, mitä mies sellaisessa mielentilassa tekisi. Luokka oli puolestani huolissaan ja päätti jäädä odottamaan tuloksia. Samassa tuli Klassendame ja kaikkien oli lähdettävä kotiin, paitsi minun, joka vähän alakuloisena ja hermostuneena aloin hiiviskellä opettajainhuonetta kohti. Se alkoi myös tyhjentyä. Kun saavuin sinne, Bauer seisoi siellä yksin ikkunan luona. Minä olin valmistautunut puolustamaan näkökantaani ja olin henkisesti täysin aseistautunut hänen hyökkäystään vastaan. Mutta hän sanoi väsyneesti:

— Mitä minä teidän kanssanne nyt teen!

Ja silloin minä naisellisen välittömästi tajusin, että nyt oli varminta siirtyä pois koulutasolta, ja sanoin päätäni keikauttaen: — Enkä enää viitsi tanssia teidän kanssanne, jos te ihailette Marioja.

Bauer nosti kauhuissaan molemmat kätensä ja viittasi minua lähtemään. Minä niiasin kohteliaasti, sanoin "hyvää yötä" ja lähdin.

Voittoni oli täydellinen ja kaikki olisi ollut hyvin, mutta — "oma suu tikanpojan surma". Luonnollisesti minun piti ruveta vielä kehumaan asiaa lähimmille ystävilleni, ja sitten vähitellen sen tiesi koko luokka, ja muutaman päivän päästä Klassendame kutsui minut luokseen ja aloitti saarnansa juuri noilla sanoilla: "Oma suu tikanpojan surma!" Ja asia meni kaikessa hiljaisuudessa johtajattareen asti. Mutta johtajatar oli sydämessään feministi, ja kun minä sen huomasin, pidin intohimoisen puheen Elisabetin puolesta ja kerroin julmasta inhostani Mariaa kohtaan, ja miten minä halveksin tuollaisia Mariaa kumartelevia miehiä ja otaksuin, että johtajatar myöskin itsenäisenä yksinäisenä naisena oli varmasti ymmärtävä minua. Ja minä sain johtajattaren niin innostumaan, että hän aivan unohti tuon verisen loukkauksen Baueria kohtaan. Hän juotti minulle teetä, syötti hirmuisen määrän mansikkahilloa ja lähtiessäni halasi minua sanoen: "Me kaksi itsenäistä, yksinäistä naista..."

Muuten nämä samat sanat sanoi minulle myöhemmin 12-vuotias tyttäreni, kun kerroin hänelle, että olin eronnut hänen isästään.

Koko Bauerin juttu painettiin villaisella, mutta olin jo siksi viisastunut, etten sitä enää ruvennut kehumaan pitkin Tarton kaupunkia. Bauer itse pyysi samalla lukukaudella siirtoa Warsovaan lehtoriksi. Surimme kovasti hänen lähtöään, ja pyysin häneltä anteeksi. Hän katsoi minua pitkään ja kysyi:

— Lupaatteko uudelleen tanssia kanssani?

— Lupaan, sanoin minä.

— Teillä on niin paljon tanssittajia, sanoi Bauer ja huokaisi. — Niin on, sanoin minä ja huokaisin myös.

Tapasimme uudelleen, kun hän jo oli opetusministerinä itsenäisessä Virossa ja niin paljon ihmeitä oli tapahtunut 20 vuoden aikana. Hän oli vielä yksinäinen, naimaton mies, ja kertoi, ettei hän uskaltanut naida Marioja, eivätkä Elisabetit hänestä huolineet. Hän sanoi, että minä olin ollut hänen kauhein oppilaansa ja että hän pelkäsi aina nauravia silmiäni, eikä ottanut millään uskoakseen, että minun oli ollut niin usein ikävä hänen tunneillaan.

Mutta olen sydämessäni pyytänyt anteeksi Schiller-vainajalta kaikkia hänen Mariaansa kohtaan tekemiäni syntejä, samaten Marialta itseltään, ja olen lausunut itkien Marian monologia Koivajoen kauniille rannoille, sen tammille ja Panin päälle:

    "Lebt wohl, ihr Berge, ihr geliebten Täler,
    Maria sagt euch ewig lebe wohl."

Kun näin Tora Tejen esittävän Elisabetia, muistin tuota ainekirjoitustani ja nauroin, sillä siellähän tuo minun Elisabetini oli kaikessa kauheudessaan.

VANHA WISSEN SIE (TIEDÄTTEKÖS)

Siihen aikaan kokoontui aina sunnuntaisin Tönissonin luokse joukko vanhempaa virolaista sivistyneistöä ja originaaleja, joista huomattavimmat olivat runoilija K.E. Sööt, omituinen vanhapoika, samanlainen vanha nuorimies-säveltäjä Sprenk-Lätte, runoilijatar Anna Haava, itse ruumiillistunut runous haaveellisille silmineen, Postimees-lehden ulkopoliittisen osaston toimittaja Ilves, vanhapoika, kaukaista sukua isälleni, ja vihdoin heistä kaikista suurin originaali, Tarton yliopiston kirjaston hoitaja Masing, jota kutsuttiin Wissen Sie'ksi (suomeksi: Tiedättekös), koska melkein joka kolmas sana hänen suussaan oli "wissen Sie", — puhuipa hän mitä tahansa. Näitten ihmisten joukossa minä liikuin silmät, korvat ja sydän avoinna, ja kaikki kohtelivat minua ansaitsemattoman hellästi.

Mutta ennen kaikkea vanha Wissen Sie.

Oikeastaan ei kukaan tuntenut Wissen Sien tarinaa kokonaisuudessaan. Tönisson tiesi siitä osia, mutta se oli vähän, ja Wissen Sie piti elämänsä omana tietonaan kuten myös osoitteensa. Tiedettiin vain, että hän asui jossakin Puusillan lähellä, vanhassa talossa, josta hän joka aamu kulki Tuomiovuorelle kirjastoon ja sieltä illalla kotiin. Mutta kukaan ei ollut käynyt hänen luonaan eikä hän ketään luokseen pyytänyt. Kaikki kävivät häntä tapaamassa kirjastossa. Hän oli nuoruudessaan ollut useita vuosia jossakin suuriruhtinasperheessä kotiopettajana ja oli silloin rakastunut suuriruhtinaan tyttäreen. Siitä kehittyi jonkinlainen murhenäytelmä, mutta keisarillisilla suosituksilla ja määräyksillä hänestä yhtäkkiä tehtiin Tarton yliopiston kirjaston hoitaja, ja tähän kirjastoon hän sitten jäi elämänsä loppuun saakka. Hän ei enää liikahtanutkaan Tartosta, vaan kaivautui kokonaan kirjoihinsa. Luultavasti ainoa paikka, jossa hän Tartossa kävi, oli Tönissonin koti, enkä sattunut kuulemaan, miksi hän oli kiintynyt juuri Tönissoniin. Ehkäpä kiintymys oli peräisin jo Tönissonin ylioppilasajoilta, sillä vanha Masing oli sydämestään nousevan Viron puoltaja ja julma saksalaisvihaaja sekä venäläisten professorien ja yliopiston halveksija. Hänen erikoisuutenaan oli kertoa mitä purevimpia kaskuja venäläisten professorien tyhmyydestä ja virheistä. Hän keräsi niitä saksalaisilta professoreilta. Mutta yhtä paljon hänellä oli kaskuja saksalaisista, joita taas venäläiset hänelle kertoivat. Vanha Masing istui myhäillen kuin laiska hämähäkki valtaistuimellaan kirjastossa ja rekisteröi kaskuja esittäen niitä sitten Tönissonin luona sekä venäläisten että saksalaisten uskoessa hänen olevan juuri heidän kannattajiaan ja uskotuitaan, kuten hän hihittäen meille kuvasi samalla selittäen, että täytyihän vanhalla miehellä olla jotakin iloa elämästään.

Wissen Sien ja minun ystävyyteni alkoi irlantilaisista kansanlauluista. Lauloin nimittäin kerran Tönissonin luona koko kotipitäjäni vanhoja runoja käsittävän kansanlauluohjelmistoni. Wissen Sien sydän suli niistä kokonaan, ja seuraavana sunnuntaina hän oli tuonut mukanaan pari vihkoa irlantilaisia kansanlauluja väittäen, että ne muistuttivat virolaisia ainakin hengeltään. Hän pyysi minua laulamaan niitä, eikä siinä muu auttanut. Minun täytyi oppia niitä soittamaan sekä laulamaan ja harva se sunnuntai sain tulla Tönissonin luokse konsertoimaan Masingille. Hänen lempilauluistaan muistan erikoisesti:

    "Let Erin remember the days of old",

sekä Kathleen Mavourneenin, mutta osasin niitä tusinoittain, tai ainakin kaikki tunnetuimmat irlantilaiset kansanlaulut. Vanha Wissen Sie istui Tönissonin sohvan nurkassa ja pyyhki kyyneleitään. Sitten hän kertoi salaisuutensa, joka liikutti sekä Tönissonia että minua. Hänen prinsessansa oli nimittäin rakastanut irlantilaisia lauluja ja laulanut niitä hänelle, ja kaikki sen vuoksi, että hän oli käsittänyt Viron Venäjän vallan alaiseksi Irlanniksi. Hän oli siis tahtonut osoittaa rakkauttaan virolaiselle Masingille harrastamalla irlantilaisia lauluja, kun virolaisia ei ollut saatavana. Hän ei koskaan maininnut, kenen suuriruhtinaan tyttärestä oli kysymys. Mutta joka tapauksessa kysymyksessä oli eräs niistä, joilla oli sukulaisia Englannissa, sillä Masing tiesi paljon Home rule-taistelusta ja kerran hän kertoi minulle Gladstonesta ja käynnistään Englannissa prinsessansa seurassa. Minun pyöreät silmäni olivat kuulemma yhtä pyöreät ja siniset kuin hänen prinsessallaan ja poskeni viiva yhtä lapsellinen. Minä yritin kysellä enemmänkin, mutta Wissen Sie huomasi sen heti ja vaikeni äkkiä. Ehkäpä tuo vanha mies kantoi itsessään vuosikymmenien takaista arpeutumatonta haavaa, tai ehkä hän oli saanut paikkansa ja asemansa ehdolla, ettei kertonut mitään. — Vanha runoilija Sööt otaksui, että hän oli salaa nainut prinsessansa ja sitten tullut tästä väkipakolla erotetuksi. Otaksumia oli monenlaisia, mutta vanha Wissen Sie meni hautaansa kenenkään pääsemättä hänen salaisuudestaan perille.

Hänen ainoat ystävänsä olivat hänen kertomansa mukaan rotat, katupojat ja minä irlantilaisine lauluineni. Niin, ne rotat! Hän asui vanhassa talossa joen rannalla, vanhojen viljamakasiinien lähellä, siis oikeassa rottaparatiisissa. Tartto vanhoine puutaloineen oli ylipäänsäkin rottienpesä. Niitä vilisi kaikissa porttikäytävissä, portaissa ja jokaisen lattian alla. Ne söivät kaiken, mihin niiden hampaat pystyivät. Ne tulivat viljalotjissa Venäjällä myllyjen laareihin ja leipureitten säkkeihin, pitivät tanssiaisiaan takapihoilla ja vaanivat ylioppilaiden limppuja. Koko Tartto vihasi niitä, yritti niitä hävittää ja oli niiden suhteen aivan voimaton.

Mutta vanha Wissen Sie rakasti niitä. Ne olivat sopivaa seuraa vanhalle miehelle, hän kertoi, kolistelivat ja leikkivät vanhan, yksinäisen miehen kammiossa. Ja ettei tulisi riitaa eväistä, hän asetti niille aina osan ruoastaan lattialle ja kuunteli sitten hiljakseen sängyssään, miten ne nakertelivat ja välistä tulivat häntä sänkyynkin tervehtimään... "Tulkaa pois vain, pikku elävät", sanoi Wissen Sie. "Eihän minua kukaan muu käykään lämmittämässä." Hän kehoitti niitä kumminkin pysymään siivosti jalkopuolella, ja niinpä ne sitten olivatkin nukahtaneet sinne. Mutta kerran oli yksi niistä lähtenyt seikkailemaan ylöspäin. "Tule vain", oli Wissen Sie miettinyt. Ja otus oli tullut, istahtanut hänen otsalleen... ja sitten otsa oli hieman kastunut... Se oli jo sopimatonta käytöstä Wissen Sienkin mielestä. Hän suuttui ja tukki kaikki makuuhuoneeseen johtavat reiät ja otti rottia vastaan vain ruokasalissa järjestäen niille asianomaiset astiat lattialle. Ystävyys jatkui täten häiriintymättä.

Sitten ne katupojat, pikku pojat. Ne odottivat Puusillan seuduilla Wissen Sietä joka aamu ja saattoivat hänet kirjastoon ainaisessa juhlakulkueessa. Wissen Sie kulki keppiään heiluttaen, lämpöisellä ilmalla pitkässä bonjourissaan ja kylmällä säällä vanhassa, kuluneessa vihertävässä palttoossaan, mutta olipa sää mikä tahansa, aina roikkui Wissen Siellä jostakin taskusta, hihasta tai housunlahkeesta jokin epäilyttävä valkoinen nauha tai nenäliina. Pikku pojat kulkivat huutaen ja laulaen hänen perässään: "Wissen Sie mit Fitzelband", jonka virolainen muunnos on niin repäisevä, että sitä on paras olla toistamatta. Nenäliinasta oli tehty laulu omintakeisella virolais-saksalaisella sekakielellä, samoin housunlahkeista. Siten kulkue suuntautui ylös Tuomiovuorelle kirjaston ovelle saakka Wissen Sien aina mulkoillessa ja vähän väliä heristellessä poikia kepillään. Iltapäivällä hänen lähtiessään kirjastosta oli sakki taas häntä odottamassa, satoi taikka paistoi. Mutta eräänä aamuna, kun tulin kävelyltäni, huomasin Wissen Sien tulevan talostaan Puusillan rantaan, ja mitä hän teki? Hän kiinnitti huolellisesti nuppineulalla nenäliinan riippumaan bonjourinsa taskusta ja vilkuili sitten ympärilleen vartoillen poikaparveaan. "Vanha petturi", sanoin minä. "Puolet Tarton poliisivoimasta on tarjonnut teille apuaan poikasakkia vastaan ja harkinnut keinoja pelastamiseksenne. Jopa on tehty ehdotus erikoistarkkailijan palkkaamiseksi toalettimme aamukatsastusta varten. Minä olin aikonut ehdottaa erikois-Klassendamen valitsemista siihen toimeen, sitten te itse..." Ääneni loppui siihen. Wissen Sie raapi korvantaustaansa ja oli hirveän syyllisen näköinen. Sitten hän selitti minulle, ettei pitäisi paljastaa tätä yksinäisen, vanhan miehen pikku petosta, hänestä kun oli niin hauskaa saada seuraa pitkälle matkalleen kirjastoon, ja pojillakin kun oli niin hauskaa... he olivat aivan niinkuin rotatkin...

Mutta kerran tapahtui skandaali, josta Wissen Sie oli vallan järkyttynyt. Koko roikka oli juuri saapunut kirjaston eleen. Ensimmäisenä Wissen Sie, jonka takalistosta riippui valkoinen nauha ja hänen perässään parikymmentä poikaa pidellen toisiaan takin liepeistä kiinni ja hoilaten täyttä kurkkua. Silloin pari venäläisiä professoria hyökkäsi keppeineen poikajonoon pelastaakseen Wissen Sien kiusanhengistään ja saatuaan pari nulikkaa kiinni pehmittivät niitten takapuolta aika lailla, ennenkuin Wissen Sie pääsi apuun. He saattoivat täten poikaparven moneksi päiväksi pelon valtaan. Wissen Sie oli raivoissaan ja valitteli, että mitäpä muuta venäläisillä tsaarin tomppeleilta voisi odottaakaan. Hän surkutteli, ettei jaksanut puolestaan antaa heille selkäsaunaa.

Minustakin muodostui tuollainen rotta Wissen Sien elämään. Kotimatkalla koulusta rupesin poikkeamaan Wissen Sien luokse kirjastoon, ja minulle avautui ihanan ihana aarreaitta. Kirjasto oli siihen aikaan päivästä jo suljettuna, mutta Wissen Sie avasi itse minulle oven erikoisen merkinantokoputuksen jälkeen. Sain kiivetä johonkin ikkunakomeroon ja lukea, mitä ikinä halusin. Erään hyllyn nurkassa oli paksujen kirjojen takana Wissen Sien varaama leivos- tai omenapussi, niin ettei minulta mitään puuttunut. Vain yhden kerran Wissen Sie unohti minut sinne ja hätääntynyt vahtimestari luuli minua aaveeksi. Muuten seurustelin pelkäämättä kirjaston haamujen kanssa, ja niitä oli siellä iltahämärissä paljon. Vuosisadat silittivät päätäni ja vanhojen, nahkakantisten nidosten tuoksu ja tomu seurasi minua kotiin, jossa sain toruja, kun myöhästyin päivälliseltä. Vanha Wissen Sie, harmaa ja kyyryselkäinen, liikkui itsekin hyllyjen keskellä hiipien kuin mikäkin Quasimodo. Goottilaisista, jättimäisistä kaari-ikkunoista avautui taivas korkeana yli puitten latvojen, ja ilta-auringon säteissä tanssivat tomuhiukkaset valtavien hyllyjen ympärillä tuossa "ihmiskunnan ajatuksen museossa", joksi Wissen Sie kirjastoaan nimitti. Hän käski minua muistamaan, että me, maaorjien lapset, joiden esi-isät aikoinaan olivat pystyttäneet nuo muurit, olimme nyt vaalimassa tuota ajatuksen museota, että kaikki tieto siinä olisi meidän saavutettavissamme. Muista se, pikku tyttö...

Muuten, luo elämän jatkuvaisuuden tunne on ollut minussa sangen voimakas lapsuudestani saakka, ehkäpä kiitos sen, että isoisäni luona sain elää niin voimakkaasti kansani menneisyydessä ja historiassa. Minulla on aina ollut elävä tietoisuus siitä, että haudassaan olevat elävät kumminkin aina mukanani. Samaten olen koko elämäni ajan kuljettanut mukanani joukkoa eläviä ihmisiä, koko sukuani, ja ystävistäni, jotka kerran ovat olleet minua lähellä, on minun aina ollut hyvin vaikeata luopua. Paitsi vanhempiani, jotka vuonna 1915 tulivat luokseni sotaa pakoon, kun silloin pelättiin saksalaisten maihinnousua Pärnuun, tulivat vähitellen kaikki sisarukseni Suomeen ja häipyivät vasta minun toivomuksestani takaisin itsenäiseen Viroon. Samaten pysyivät kaikki sukuani koskevat langat isäni käsissä niin kauan kuin hänellä oli yhteyttä Viroon. Vaikka minulla on vain yksi lapsi, on taloni aina ollut täynnä lapsia; vaikka olen yksinäinen ihminen, en ole koskaan ollut yksin, sillä sekä elävät että kuolleet ovat aina mukanani. Ja kummalliselta tuntuu, että tultuani Suomeen löysin Hauholla mieheni suvusta aivan samoja ihmisiä, jotka minulla jäivät Viljandinmaalle. Kieli vain oli hiukan toista murretta ja ihmiset hitaampia kuin Viljandinmaalla, ja he lauloivat vain hiukan vähemmän...

Samoin kuin poikajonoaan Wissen Sie kuljetti mukanaan kansaansakin ja omaa menneisyyttään. Kirjat Baltikumin historiasta elivät hänen käsissään vanhan munkin, Latvian Hindrekin kronikasta Grenzsteinin poleemiseen "Kansankirkko vai Herrain kirkko"-teokseen asti, ja Wissen Sien siellä saamien lähteitten perusteella aloin seitsemännellä luokalla pitää hapuilevia esitelmiä Viron historiasta alempien luokkien tytöille.

Wissen Sie sanoi minua kirjastorotakseen, ja miten onnellinen minä olinkaan tuossa kirjastorauniossa, jossa koko maailma aukeni eteeni. Sain jokaisen kirjan, jonka halusin. Enkä puhunut siitä kenellekään, koska Šviliä ei enää ollut. Vain Tönisson arvasi, että sain kirjani Wissen Sieltä, mutta hänkään ei aavistanut, mikä salaisuus vallitsi minun ja Quasimodon välillä. Vasta myöhemmin kuulin, että venäläiset professorit, jotka silloin tällöin tapasivat minut kirjastosta, olivat panneet liikkeelle huhun, että olisin Wissen Sien ja tuon salaperäisen prinsessan lapsi, jota Wissen Sie salaa kasvatti Tartossa. Wissen Sie oli tästä ikihyvillään eikä varmastikaan sitä peruuttanut.

RETKI PIETARIIN

Keisarinna Marian toivomuksesta kutsuttiin joka kevät useimmista hänen suojeluksessaan olevista oppilaitoksista parin yläluokan oppilaat noin pariksi viikoksi Pietariin tutustumaan kaupunkiin ja sen taidelaitoksiin. Noita Marian kimnaaseja oli Venäjällä kymmenkunta, mm. Helsingin venäläinen tyttökimnaasi oli myös Marian koulu. Vaikka meidän koulullamme olikin Puškinin nimi, sitäkin pidettiin jostakin syystä keisarinnan suojeluksessa olevana kouluna, ja niinpä mekin pääsimme tuolle matkaile — yhteensä parikymmentä oppilasta. Saimme oman rautatievaunun sekä meno- että paluumatkalle. Asuimme Pietarissa keisarinnan vieraina, osa kuuluisassa Smolnan instituutissa, josta tuli suuren vallankumouksen aikana Leninin päämaja, ja osa Bestuževin naisyliopistossa.

Meidän, lasten, oli suoriteltava matkakuluista muistaakseni kymmenen ruplaa, ja se aiheutti, etteivät köyhemmät tytöt päässeet mukaan. Kymmenen ruplaa oli siihen aikaan iso raha. Sittemmin kuulin Treffneriltä, että rahasensus olikin oikeastaan vain sitä varten, etteivät köyhät ja huonosti pukeutuneet tytöt olisi päässeet mukaan koulua häpäisemään... Noin kylmäveristä se oli! Sain kotoa 10 ruplaa, mutten onnistunut saamaan muille virolaisille tytöille rahaa paitsi yhdelle ja sen tietenkin Treffnerin välityksellä. Hän antoi kai siitä itse enimmät puolet. Kaikki muut matkakulut tulivat siis keisarinnan erikoiskassasta, ja meitä ohjaamassa Pietarissa oli hänen kamariherransa Polovzev, ja teattereissa saimme istua leskikeisarinnan omissa aitioissa. Museoihin meitä kuljetettiin hänen vaunuissaan ja hevosillaan.

Pietari vuonna 1903 keväällä... Oli ihana kevät ja koko kaupunki juhli Ranskan presidentin vierailua, presidenttinä muistaakseni silloin oli Fallières. Saimme osallistua juhlanäytäntöihin molemmissa suurissa keisarillisissa teattereissa. Marian teatterissa oli baletti. Näin sen ja koko Pietarin sosieteetin ensi kerran elämässäni koko loistossaan. Eturivissä istuivat balettomaanit kiikareineen. Kšesinskaja ja muut primaballerinat tanssivat, ja ranskalaiset upseerit huusivat: "Vive la femme russe..." Aitiot ympärilläni hohtivat helmistä ja säteilivät briljanttidiadeemeista, täyttyivät silkistä ja sametista ja pitseistä; naiset niissä olivat sivuasia... Me istuimme silmät selällään ruskeissa hameissamme ja valkoisissa esiliinoissamme kuin kuvapatsaat. Muistan, että Olga Levitskaja sanoi minulle kylmällä äänellään: "Pian minäkin istun noissa aitioissa."

En tiedä, istuiko hän koskaan noissa aitioissa. Häneltä jäi siihen aikaa vain 15 vuotta, sillä vuonna 1918 oli tämä loisto, hohde ja briljanttien säteily hävinnyt olemattomiin, ja vaaleansiniseen samettiin verhotuilla tuoleilla istuivat sodanjälkeisissä repaleissaan ja ryysyissään Pietarin työläiset, ehkäpä samojen kerjäläisten jälkeläiset, — elleivät he itse — jotka nälkiintyneinä ja likaisina piirittivät teatteria meidän tullessamme ulos. He kerjäsivät almuja lihavien kuskien työntäessä heitä pois loistovaunujen luota, välkkyvissä valjaissa kiiltelevien hevosten melkein ajaessa heidän ylitseen. Mutta vaikka kulta onkin hankautunut pois ja sametti kulunut nojatuoleista, niin kumminkin eräs säteily on jäänyt teatterin katsomoon, jonka tuo harmaa työläismassa täyttää — ihmissilmien säteily. Se on loistavampi kaikkia briljantteja ja helmiä, tuo säteily nälkäisissä ihmissilmissä, jotka eivät koskaan aikaisemmin ole nähneet balettia, teatteria ja kaikkea sitä, mikä rikastuttaa ihmiselämää. Tuolle yleisölle esiintyvät samat suuret taiteilijat, jotka silloin esiintyivät haukottelevalle, liiaksi kultivoidulle Pietarin ylhäisölle.

Mutta me keisarinnan aitiossa emme haukotelleet. Meidän silmämme säteilivät kuten noitten teatterien uusien valtiaitten, sillä me olimme lapsia ja myöskin tulevaisuutta.

Aleksanterin teatteri — kultaa, punaista ja samettia... häikäisevät salit ja käytävät... Ostrovskin Metsä oli näyttämöllä, ja muistaakseni me näimme Tšehovin jonkin näytelmän. Minulle aukeni kokonaan uusi maailma, olin hiljaa kuin kirkossa.

Sitten Eremitaasi, joka oli ensimmäinen taidegalleria, minkä näin. Olimme siellä kai kolme aamupäivää ja kuljimme kuin unessa. Näin omin silmin El Grecoa, Rembrandtia ja Düreriä, mutta ennen kaikkea Rafaelia, ja hiljennyin yhä enemmän. Kamariherra, joka oli suuri taiteentuntija, piti meille suoranaisia esitelmiä ja oli vähällä repiä hihani pitäessään minusta kiinni, jotten pääsisi karkuun niitten taulujen luokse, joita rakastin. Vannoin itsekseni, että tulee aika, jolloin minäkin saan itsekseni istua jokaisen rakastamani taulun edessä miten kauan haluan. Mutta kamariherra oli vanha ja viisas ja näki valani silmistäni. Hän sanoi minulle surullisesti:

— Se aika ei tule koskaan. Me kaikki luulemme, että se tulisi, mutta tulematta se jää...

Hän oli oikeassa. Minulla ei ole koskaan Pietarissa ollut niin paljon aikaa, että olisin voinut istua El Grecojen edessä tuntikausia. Kummallisinta, että olen unohtanut, mitä kaikkia tauluja minun siellä olisi pitänyt ihailla, mutta sitä en ole unohtanut, että ihminen pystyy lukemaan toisen ihmisen ajatukset, että ihminen on ihmeellisin kaikista tauluista. Olen niitten sijasta usein muistanut tuota suippopartaista, vähän keikkuvin askelin kulkevaa kamariherraa, joka rakasti kaikkea sitä, mitä minäkin, ja viitsi puhua meille lapsille.

Aleksanteri III:n museossakin me kävimme ja sieltä perin erään rakkauden, joka minussa on säilynyt tähän asti. Se ei ole Repin eikä kukaan muukaan suurista venäläisistä maalareista, joilla on kilometrin pituisia jättiläistauluja, vaan metsän maalari Šiškin, jonka satumaisten ihmeellisten metsämaisemien yllä lepää ilmielävä kaste. Tekisi mieli taittaa puun oksa ja suudella kosteata tammen lehteä. Varjoisan maan ja sammaleen tuoksu kantautuu sieraimiin. Kamariherra lahjoitti minulle Šiškinin tuttavuuden.

Sitten me kävimme paroni Stieglitzin taidekoulun yhteydessä olevassa rakennustaidemuseossa ja näimme ihmisten asuinsijoja aina luolista ja katakombeista nykyaikaan saakka. Ainakin meistä se oli jännittävää, vaikka koko laitos taitaa nykyisin olla hävitetty.

Meille näytettiin Talvipalatsi ja jännittävin paikka siinä talossa oli minusta talvipuutarha, jossa tuhannet linnut lensivät ja lauloivat ikuisessa palmujen ja ruusujen kesässä. Sen käytävillä oli lumivalkoista hiekkaa ja siellä täällä solisivat suihkukaivot ja marmoriveistokset katselivat pensaitten lomista. Ajattelin, että jos minä olisin keisarinna, asuisin aina talvipuutarhassa ja miettisin, mitä voisin tehdä saattaakseni kansani onnelliseksi ja poistaakseni kaiken kurjuuden Pietarin kaduilta, miten kutsuisin koolle Venäjän parlamentin ja antaisin autonomian kaikille pienille kansoille — itsenäisyyttä ei silloin vielä kukaan uskaltanut uneksiakaan. Opettajiemme äärettömäksi kauhuksi aloin selittää kamariherralle tuota ohjelmaani. Tämä kuunteli minua huvittuneena ja oli pelastanut minut sanomalla myöhemmin opettajalleni, että hänellä oli ollut suuri ilo tutustua Tarton "kehittyneeseen" kouluun...

Kymmenen tyttöä siitä "kehittyneestä koulusta" asui, kuten jo kerroin, Klassendamen kanssa Smolnassa ja he suorastaan kapinoivat sitä vastaan. Se oli vankila verrattuna Bestuzevin naisyliopistoon, jossa toiset kymmenen viihtyivät naisylioppilaitten vapaassa seurassa erinomaisesti. Minä ja Fanny kuuluimme tuohon Smolnan joukkoon ja päätimme kapinoida. Ne kilometrien pituiset käytävät, komento makuu- ja ruokasaleissa ja koko tyttöjen henki oli meille vapaudessa kasvaneille suorastaan masentava. Kumminkin Fanny löysi sieltä pari tyttöystävää, ja me pääsimme livahtamaan ulos erään heidän opettajattarensa avulla ihmeellisiä käytäviä pitkin kummalliselle ovelle ja siitä Pietarin vapauteen sekä parivaljakkoon, jolla me neljä tyttöä ajoimme Nevskille ilotulitukseen; kuinka me nautimmekaan siitä, että ranskalaiset upseerit heittivät meille ruusuja huutaen: "Vive la femme russe", meidän vastatessamme: "Vive l'armée française." Oi, niitä menneitä aikoja...

Kumma kyllä, koko retkemme pysyi salassa. Eivät nuo ylimystytöt varmaankaan olleet ensi kertaa tuollaisella matkalla.

Pietarhovissakin me kävimme ja kaiken maailman palatsit ja ylellisyydet me näimme. Mutta kaiken loistonkaan keskellä en voinut unohtaa tuota ryysyistä, paljasjalkaista kerjäläisjoukkoa, joka maleksi Gostinyi Dvorin kaupparivien pylväskäytävillä ojentaen käsiään ihmisille. Joka palatsin, teatterin ja aseman liepeillä heitä oli. Nevskillä ajoivat ihanat landoot lihavine kuskeineen ja kynttilänsuorine lakeijoineen hiljaista paraatiajoa niissä istuvien kauniiden naisten pitsireunaisten päivävarjojen loistaessa aurinkoisella valtakadulla kuin kirjavat ilmapallot. Hevosten kaviot kopistivat hiljaa puumosaiikkia, kuskien silloin tällöin huudellessa toisilleen iloisia kompasanoja. Ja samalla Nevskillä hoiperteli kellarikerroksissa sijaitsevista likaisista oluttuvista ja tshainajoista esiin humalaisia miehiä ja kalpeata, nälkäistä köyhälistöä, jota meidän koululaisjonomme pelokkaana väisteli ja jota ylhäisön piirissä sanottiin "pittoreskiksi vaihteluksi" Pietarin katukuvassa.

Me kävimme myös keisarinnan omassa, Anitskovin palatsissa Nevskin varrella. Hän itse ei ollut Pietarissa, mutta meille pidettiin puhe hänen hyvyydestään ja annettiin teetä keisarillisista kupeista kamariherran toimiessa isäntänä ja kutsuessa runollisesti keisarinnan vanhaa kotimaata Hamletin maaksi. Muistan, että opettajiemme kasvot loistivat autuudesta, jota me lapset emme vähääkään tunteneet. Ajan henki oli jo puhaltanut ylitsemme.

Eläintarhassa ja Kansan talossa, Narodni Domissa, me kävimme. Rouva Leijonan ja Herra Tiikerin seurassa kirvoittui meistä kaikki arvokkuutemme ja muutuimme taas lapsiksi. Kansan talon ravintolassa paistettiin pihvi aivan silmiemme edessä valtavassa keittiössä, johon koko yleisöllä oli pääsy. Muistan, että talo oli suurenmoinen laitos, mutta sen koommin en ole siellä käynyt.

Miten väsyneitä me olimmekaan kotimatkallamme. Kenkäni olivat kuluneet rikki ja ne olivat muutenkin epämukavat. Sain niitten vuoksi kovasti kärsiä.

Matkan päätulokseksi jäi minulle tietenkin teatteri. Olin 10-vuotiaasta saakka itse "tehnyt" teatteria, näytellyt ja laatinut näytelmiä, mutta se, mitä nyt olin nähnyt, ylitti kaiken maailmassa. Minä tiesin nyt, että elämä voidaan keskittää huimaavan rikkaiksi elämyksiksi ja että katsoja voi olla kuin kantele, jolla näyttelijä voi soittaa ihmiskunnan ihaninta soittoa, tehdä ihmiselämästä unelmia, lahjoittaa ihmiselle monta ihanaa elämää ja saattaa hänet unohtamaan arkipäivän ja onnettomuuden ja elämään mukana toisen ihmisen kohtaloita. Kuvittelin silloin jo mielessäni, että minäkin tulisin kerran soittamaan ihmisten sieluilla ja seisomaan tuhansien silmäparien edessä katsojien hurratessa minulle. Ajattelin, että silloin voisin kuolla onnen tunteesta.

Olen seisonut melkein kaikkien Viron ja Suomen teatterien näyttämöillä ihmisten hurratessa minulle, enkä ole tuntenut sitä onnen tunnetta. Kun Lontoossa "Niskavuoren naisten" ensi-illassa parituhathenkinen yleisö juhli minua, nipistelin käsivarttani ja koetin sanoa itselleni: "Tämä on Lontoo" ja etsin itsestäni onnen tunnetta — enkä löytänyt. Ainoa lämmön tunne, mikä minulle jäi, aiheutui tietoisuudesta, että sisareni, hän, joka oli joutunut minusta kauas, mutta johon olin sidottu verisitein, oli lähelläni ja ikäänkuin piteli yli ihmismeren kättäni — suuressa yksinäisyydessäni. Olimme hyppineet yhdessä käsi kädessä yli vesilätäkköjen, hänelle olin kertonut ensimmäiset omatekoiset satuni, ja kun talomme paloi eräänä syysyönä ja isä oli heittänyt meidät ikkunasta sänkyvaateläjään — minä olin silloin viisi- ja sisareni kolmivuotias — olin ottanut häntä kädestä, juossut hänen kanssaan aidan viereen ja käärinyt hänet peitteeseen itse värjötellen vieressä. Tätä ajattelin seisoessani Lontoossa näyttämöllä ja nyt vasta kerron sen hänellekin. Ihmissielu on kuin viljava veden pinta...

MINÄ ESIINNYN TAAS

Kevätpuolella 1903 oli se vaara, johon olin joutunut tuon nuorison juhlan vuoksi, alkanut jo häipyä mielestäni siksi paljon, että uskalsin taas antautua erääseen seikkailuun, josta olisi saattanut koitua minulle mitä ikävimpiä, seurauksia, ellen olisi pelastunut siksi, että minulla oli joko onni mukanani tai että olin voittanut johtajattaren sydämen puolelleni ja koko opettajakunta katsoi asiaa sormiensa lävitse.

Viron ylioppilasyhdistyksessä (Eesti Üliöpilaste Selts) vietettiin tavanmukaista vuosijuhlaa, jossa aina esitettiin jokin näytelmä muun ohjelman ohella. Juhla oli tietenkin täysin suljettu, siis järjestetty vain kutsuvieraille ja ylioppilaskunnan jäsenille. Mutta se oli Tarton virolaisen seurapiirin jokavuotinen suurtapahtuma, johon oikeastaan kokoontui koko virolainen sivistyneistö.

Esitykselle sattui sellainen onnettomuus, että näytelmän pääosan naispuolinen esittäjä joko sairastui tai suuttui. Ei voitu löytää ketään muuta kuin minut, joka olisi voinut niin lyhyessä ajassa harjoitella osan. Yritin luonnollisesti kieltäytyä, koska meiltä koululaisilta oli kaikenlainen julkinen esiintyminen jyrkästi kielletty ja koska jo aikaisemmin olin joutunut samanlaisesta rangaistukseen. Ants Simm puhui minut kuitenkin pyörryksiin vakuuttaen, ettei nimeäni tultaisi julkaisemaan ja että juhla oli aivan perhejuhla, jne. kaikkea, mitä voitiin esittää huonon asian puolustukseksi. Olen unohtanut näytelmän nimen, mutta sen muistan, että minun piti esittää siinä itsepäisen, villin tytön osaa, joka miellytti minua suuresti. Niinpä minä siis kumminkin suostuin toivoen, että pelastuisin jollakin juridisella tempulla koulussa.

Koko teatteritapaus sai merkitystä niitten henkilöitten vuoksi, jotka osallistuivat kappaleen esittämiseen. Ohjaajana toimi tohtori Menning, joka oikeastaan oli teologi, mutta josta tuli kuitenkin Viron ensimmäisen teatterin — tavallaan kansallisteatterin — Vanemuisen johtaja ja luoja ja joka juuri aloitteli teatteriuraansa. Sittemmin tästä teologista ja teatterimiehestä tuli myöhemmin Viron itsenäisyyden aikana monivuotinen Viron Berliinin-lähettiläs.

Ensimmäistä miespääosaa esitti Anis Simm, josta tuli Menningin jälkeen Vanemuise teatterin monivuotinen johtaja ja vihdoin viimein — pankinjohtaja.

Toista miespääosaa esitti Ants Rebane, josta tuli Viron suurimman sanomalehden, Päevalehden, toimittaja ja sittemmin Viron tasavallan Suomen-lähettiläs.

Niin, ja sitten primadonnana esiinnyin minä, joka olen ollut mm. puutavaraliikkeitten johtajana Suomessa ja josta tuli suomalainen näytelmäkirjailija.

Onhan siinä jo ihmiskohtaloita yhden iltaman näytelmään.

Vaikka harjoitusaika oli lyhyt ja sangen riitainen Simmin ja minun temperamenttini vuoksi, niin kuulemma menestyimme hyvin, ja Aino Kallas tutustui minuun näyttelijättärenä eikä tahtonut uskoa, että olin vain hänen miehensä oppilas tyttökimnaasista.

Aino Kallas oli juuri muuttanut Pietarista Tarttoon ja saanut kotinsa järjestykseen. Hän ryhtyi nyt tutustumaan tarttolaiseen maailmaan ja Tartto häneen.

Aino oli kaunis kuin ilmestys, häikäisevän älykäs ja sitä paitsi suomalainen. Me olimme kaikki hurmaantuneita, ja Kallaksen talosta tuli Tönissonien talon ohella Viron älymystöä koossa pitävä voima. Aino Kallas tuli Tarttoon tietoisena tehtävästään, hän oli utelias meidän kaikkien suhteen ja valmis runoilijan koko herkkyydellä vaalimaan tarttolaisia. Tartossa oli helpompaa päästä lähelle ihmistä kuin Suomessa, ja mitä puutteita meissä olikin, niin lämpöä ja omaperäisyyttä meistä ei puuttunut.

Muistan, että olin tosiaankin onnellinen sinä iltana. Jollakin tavoin oli itsestään selvää, että elämäntehtäväni tulisi olemaan teatterissa ja luonnollisesti näyttelijättärenä. Istuimme Menningin kanssa ja rakensimme pilvilinnoja. Hänestä piti tulla Bergbom ja minusta Ida Aalberg, Duse ja Iso Sarah samassa persoonassa. Tämän piti olla yhteinen salaisuutemme. Sitä ennen minun oli päästävä yliopistoon, sillä Menningin mielestä teatteri vaati ihmiseltä kaiken kulttuurin, mitä ihminen ikinä kykenee hankkimaan ennen varsinaista teatterikoulutusta. Olen siitä neuvosta aina ollut Menningille kiitollinen, vaikka kestikin kolmekymmentä vuotta, ennen kuin tulin näyttämölle, tosin en näyttelijättärenä, vaan näytelmien luojana, mutta tulin kuin kotiini, sillä kirjavan elämäni aikana yliopisto- ja liikenaisena olen aina ollut varma siitä, että joudun teatteriin harjoiteltuani ensin maailmanteatterissa.

Menningin itsensä kävi toisin. Hän sai jättää teatterin siirtyäkseen elämänsä loppuun saakka maailmanteatteriin, diplomaatiksi, mutta sitä ennen hän laski pohjan Viron teatterille. Hän oli kulttuuripersoonallisuus, järkevä ihminen. En unohda milloinkaan, että hän siihen aikaan olisi voinut neuvoa minua menemään heti koulusta teatteriin, jolloin olisin joutunut mitä raskaimpaan ristiriitaan... Wissen Sie oli aivan raivoissaan, kun vihjaisinkin hänelle teatterisuunnitelmistani. Oli suorastaan sopimatonta ajatella tuollaisia temppuiluelämää, jo kaikki kirjatkin siitä suuttuivat. Näyttelijä on ilveilijä, hän sen tiesi. Hän oli nähnyt Ellen Terryn sekä Iso-Sarah Bernhardiin. Tönissonille en uskaltanut vihjaistakaan koko jutusta ja vielä vähemmän kotonani. Ja niin tuo näyttelijäunelmani häipyi, kuten niin moni muukin unelma.

Mutta koko näyttelemishomman aikana olivat koulussa tentit käynnissä ja kaikki yöt sain lukea ja sulkea korvani satakieliltä ja koettaa olla ajattelematta Šviliä. Sain monia kirjeitä mm. Mantsuriasta virolaisilta upseereilta, joitten kanssa olin tanssinut keisaribaaleissa ja jotka eivät milloinkaan unohtaneet minua. Mutta Kaukasiasta en saanut yhtään elonmerkkiä, ja vähitellen alkoi minulle selvitä, miten hirvittävän itsekäs ja ymmärtämätön olin ollut ja miten oikeassa kirurgi olikaan, kun oli leikannut minut pois elämästään. Se oli elämäni ensimmäinen todellinen suru, jota en voinut kenellekään puhua, en ennen kuin nyt... kun se nousee nuoruuteni usvan takaa.

Kuten sanottu, koulussa ei kukaan ollut tietävinäänkään uudesta rikoksestani teatterialalla En tiedä, oliko se ehkä tohtori Kallaksen ansiota. Klassendamen silmäyksistä tosin ymmärsin, että asiaa oli opettajien piirissä käsitelty. Hän teki uhkaavia viittailuja sen varalta, etten läpäisisi tenteistä ensimmäisenä, niin että sain lukea henkeni edestä, ja säilytin asemani, vaikka anemiani taas yltyi.

MUSIIKKINI

Elämäni varjonpuolelle saan laskea onnettomat musiikkiopintoni, jotka myrkyttivät minulla monta päivää Tartossa puolentoista vuoden aikana ja joista en ole vielä tähän päivään kertonut kenellekään — kiitos baltilaisen kasvatukseni.

Äitini käsitykseen tyttöjen sivistyksestä kuului ehdottomasti musiikki ja erittäinkin pianonsoitto, jota ilman baltilaista tyttöä ei saattanut kuvitellakaan. Hän oli itse aikoinaan, kun hänen isänsä oli hakenut hänet pois koulusta äidin kuoleman jälkeen, saanut keskeyttää musiikkiopintonsa ja suri sitä kovasti, koska rakasti laulua ja soittoa yli kaiken. Sen vuoksi siis minun nyt piti koulutyöni ohella opiskella soittoa. Ei silti, etten olisi pitänyt musiikista, mutta se oli kuitenkin tarkoitettu vain yksityiseksi huvikseni, ja kaikkien lukujeni ja harrastusteni ohella se pakostakin muodostui vain harmilliseksi — ja sitäpaitsi sangen vaaralliseksi sivuharrastukseksi.

Musiikkiopettajani G. oli mies, jolla oli huomattava sija koko Baltikumin musiikkielämässä, valtavan lahjakas persoonallisuus, joka aikoinaan oli ollut professorina Dresdenin konservatoriossa, ellen erehdy. Hän oli nainut rikkaan baltilaisen paronittaren ja sillä tavalla siirtynyt Tarttoon.

Hän asui isossa yksityistalossa, sangen eurooppalaisessa ympäristössä, jossa vilisi palvelijoita. Hänen musiikkisalinsa oli aivan valtava ja siellä oli paitsi Bechsteinin ja Steinwayn flyygeliä, lisäksi vielä valtavat urut takaseinällä. Näitten urkujen vuoksi annan hänelle paljon anteeksi.

Hän oli komea, kookas mies ja hänen temperamenttinsa, todellinen taiteilijatemperamentti, oli peloittava. Hänen silmänsä leimahtelivat vähemmästäkin ja hän pudisteli usein mahtavaa, jo harmahtavaa tukkaansa, kun tein virheitä soittaessani. Yleensä oppilaat pelkäsivät häntä. Kerrottiin, että hän oli jopa lyönytkin heitä suuttuessaan. Sitten hän oli myrskyisesti pyytänyt anteeksi. Mutta saattoi oppilaitten pelkoon olla muitakin syitä. Minä en pelännyt häntä, sillä uskoin aina hyvää ihmisestä. Kun hänen äkkinäiset vihanpurkauksensa eivät vaikuttaneet minuun, hän sanoi, että virolaiset ovat kylmiä kuin kalat, ja tunti jatkui taas. Olin hänen ainoa virolainen oppilaansa. Hänen tuntinsa olivat hyvin kalliit, enkä minä olisi voinut ajatellakaan niitä, ellei isoisäni, joka oli kuunnellut hänen kirkkokonserttejaan ja nähtävästi suorastaan jumaloi hänen urkumusiikkiaan, olisi tarjoutunut maksamaan tuntejani. Sitä paitsi G. muutenkin valitsi oppilaitaan, joten olin ylpeä, kun hän hyväksyi minut. Soitin hänelle Schumannin pikku kappaleen näytteeksi ja hän väitti minussa olevan musikaalisia temperamenttia. Se oli hänestä pääasia. Isäni oli menestyksestäni hyvin onnellinen.

Näin siis alkoivat tuntini ja hänen harmoniaopin ja musiikinteorian luentonsa, jotka olivat suorastaan suurenmoisia. Harjoittelin alussa uskollisesti, mutta minun tuhannet muut harrastukseni olivat syynä siihen, että innostukseni pian laimeni. G. kutsui minua pikku tytöksi ja kuunteli kärsivällisesti kun kerroin, mitä kaikkea luin ja harrastin. Minua hermostutti, että hän alkoi soittaessani pitää kättänsä olkapäälläni. Sanoin siitä hänelle, mutta silloin hän siirsi kätensä vyötärölleni, tietenkin hyvin isällisesti ja hellästi. Minua inhoitti hänen kätensä sanomattomasti. Koetin siirtää tuoliani, mutta se ei auttanut. Hän alkoi pitää kättäni kädessään selitellen virheitäni ja samalla nojautuen yhä lähemmäksi "pikku tyttöä". Sitten hän yhtäkkiä hermostui, istui urkujen eteen ja soitti jonkin Bachin preludin niin valtavasti ja huumaavasti, että minä pianotuolillani lepatin kuin lehti tuulessa, ja kaikkein ihaninta oli, kun hän ryhtyi improvisoimaan antaen vox humanan julistaa ihmisen yksinäisyyttä yli maailman pauhinan.

Unohdin vastenmielisyyteni sekä tunteja että häntä kohtaan ja olin yksinomaan onnellinen siitä, mitä hän minulle oli antanut. Hän tiesi, että oli soittanut sydämeni kielillä, pyyhki kyyneleitäni ja sanoi uskovansa taas itseensä, koska pikku ihminen itki. Minä lupasin harjoitella hyvin seuraavaksi kerraksi, ehkä aavistaen sen, mitä nyt tiedän, nimittäin, että olin kuullut ihmisen taistelevan itsessään pirujen kanssa.

Hänen rouvansa oli pieni, harmaantunut, hieno ihminen, varmasti häntä vanhempi. Hän ei koskaan hymyillyt, vaikka oli herttainen ja ystävällinen meille kaikille miehensä oppilaille. Mutta hänen suunsa ympärillä tykytti aina jokin kipu ja hänen silmänsä olivat värittömän laimeat ikäänkuin niistä olisi kyynelillä huuhtoutunut pois kaikki loisto. Hän ei koskaan käynyt miehensä konserteissa.

G:n käyttäytyminen minua kohtaan kävi yhä tuttavallisemmaksi ensimmäisen vuoden aikana. Hän puristeli vyötäröäni ja suuteli otsaani sanomattomaksi inhokseni ja sitten hypähti äkkiä ylös ja hyökkäsi uruilleen tai Bechsteininsa luokse. Hän soitti siihen kaiken intohimonsa palaten sitten rauhallisesti tuolini ääreen ja pyytäen anteeksi hermostumistaan.

Olin hyvin onneton enkä tiennyt, mitä tehdä. Sen aavistin, etten voisi kertoa asiaa Švilille. Hän olisi voinut järjestää skandaalin. Näin silmissäni, miten hän pitkän kaukasialaisen tikarinsa kanssa syöksyisi G:tä vastaan, ja päätin vaieta. Emien kaikkea en voinut kertoa siitä isälleni tai äidilleni, en missään tapauksessa äidilleni. Olisin hävennyt itseni kuoliaaksi. Tämä oli baltilaisen kasvatuksen tulosta, Vielä 12-vuotiaana uskoin, että lapset syntyivät suutelemisesta, ja olin kovin onneton, kun näin meidän uskollisen Miinamme suutelevan rautapuodin kisälliä Juhania, jolle olin Miinan puolesta kirjoittanut kaikki rakkauskirjeet ja jolta luulin Miinan nyt saavan lapsen, vaikka Miina oli ilmoittanut, ettei halunnut naimisiin Juhanin kanssa. Kun 14-vuotiaana ruumiissani tapahtui tuo kammottava muutos, joka tekee lapsen aikuiseksi, en uskaltanut puhua siitä äidilleni mitään ja kärsin summatonta kauhua, kunnes hän itse huomasi asian ja selitti sitä hiukan. Minulla ei ollut läheisiä kuiskailevia tyttöystäviäkään, joilla olisin kuullut nämä asiat. Äitini nähtävästi "ei kehdannut" puhua minulle... Kuinka silloin olisinkaan voinut puhua opettajani käytöksestä kotona.

G. luultavasti tiesi sen, enkä varmaankaan ollut ainoa hänen oppilaistaan, joita hän sillä tavalla kouri, tietäen, etteivät baltilaiset tytöt puhu mitään kotonaan.

Koetin kaikin tavoin päästä pianotunneistani valittaen väsymystä ja työni paljoutta. Pääsinkin niistä siksi ajaksi, kun sairastin anemiaa. Mutta äitini oli kovin vihainen, kun uskalsin mainitakaan, että jättäisin pianotuntini. Kaikesta huolimatta olin kuitenkin edistynyt soitossani ja päässyt jo käsiksi Beethovenin G-dur sonaattiin, jota äitini rakasti ja jonka osasin jäsennellä ja pukea sanoiksi. G. oli suurenmoinen siitä, että hän ymmärsi haluni tulkita sanoilla kaikkea musiikkia ja antoi minun usein kertoa, mitä olin kuullut jostakin musiikkikappaleesta tai miten tulkitsin hänen improvisaatiotaan. Se johti melkein melodeklamaatioon. Muistan, miten lausuin Heinen Vedenneidon ja Vetehisin ja hän säesti sitä musiikillaan. Kerran hän kutsui minua omaksi Bettina von Arnimikseen, jolloin minä vastasin, että se oli kovin väärin, sillä Bettina oli rakastunut Goetheen. Tätä hän nauroi katketakseen, sillä hänessä oli huumorintajua.

Mutta sitten kuudennella luokalla tuli lopullinen kriisi jonkin aikaa nuorisojuhlajupakan jälkeen, josta hänkin oli kovasti kiinnostunut. Hänen piti kirjoittaa minulle puolen vuoden todistus ja sitä varten hän kutsui minut musiikkisalin perällä olevaan kabinettiinsa. Hän piti taas isällisesti kättänsä vyötärölläni kaikesta vastustuksestani huolimatta. Yhtäkkiä hän kiskaisi minut syliinsä ja yritti suudella minua pidellen minua kuin rautapihdeissä rimpuilemisestani huolimatta. Tiesin, että koko talo oli tyhjä, sillä sekä hänen rouvansa että sisäköt olivat jouluostoksilla, joten huutamiseni olisi turhaa. Yhtäkkiä hän päästi minut sylistään ja sulki musiikkisalin oven lukkoon. Silloin minä olin yhdellä harppauksella kirjoituspöydän takana ikkunalaudalla huutaen, että jollei hän avaa ovea, särjen ikkunan ja hyppään siitä ulos. Varmimmaksi vakuudeksi löin kirjalla jo yhden sisäruudun rikki. Huone oli alakerrassa, joten ei tarvittu mitään sankaruutta ikkunasta ulos hypätessä. Mutta lasin kilinä vaikutti häneen ihmeen rauhoittavasti, joten voin suositella sitä muillekin nuorille tytöille vastaavanlaisissa tapauksissa. Nykyajan tytöt ovat kuitenkin niin kokeneita, elleivät he hevin joudu tuollaisiin tilanteisiin. Joka tapauksessa kyseessä oleva luolamies pysähtyi ovelle, nauroi käheästi ja avasi sen. Komensin häntä avaamaan myös eteisen oven, jonka samoin arvasin olevan lukittuna. Senkin hän teki. Sitten hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja pyysi anteeksi, minun yhä seisoessani ikkunalaudalla, mutta nyt jo valmiina itkukohtaukseen. En tiennyt, miten menetellä. Jos hyppäisin alas, voisin uudelleen joutua satimeen. Hän yritti rauhoittaa minua, yritti laskea leikkiäkin, sanoi, että olin liian nuori ymmärtääkseni miehiä, ja puhui koeteltua pölyä nuoren tytön viehätysvoimasta ja miesten taipumuksesta menettää järkensä minun nyyhkyttäessäni vastaan, etten ollut nähnyt kenenkään muun miehen menettävän järkeään ja että tulen ikuisesti halveksimaan ja inhoamaan miehiä... Sitten sovittiin vihdoin, että hän siirtyisi vasemmalle puolelle huonetta nojatuoliin siksi, kun minä saisin päällystakin ylleni ja ulko-oven kiinni. Muuten lapasin huutaa niin, että vanha paronitar talon yläkerrassa — hän oli aivan kuuro — kuulisi sen. Näitten valmistelujen jälkeen olin sitten yhdellä harppauksella lattialla ja toisella eteisessä, sieppasin päällysvaatteeni ja juoksin ulos kertaakaan taakseni katsomatta. Unohdin musiikkilaukkuni, tuon jokaisen tarttolaisen "backfishin", keskenkasvuisen tytön tunnetun virkalaukun opettajani luo ja juoksin itkien Koidulankatua alas. Tuomiovuorella otin puhdasta lunta ja pesin sillä kasvoni ja huuleni — en sentään siksi, että olisin luullut tuosta suutelosta lapsia saavani mutta osoittaakseni inhoani kaikkea suutelemista kohtaan.

En ole sen koommin elämässäni nähnyt enää G:tä. Hän lähetti minulle seuraavana päivänä musiikkilaukkuni, todistukseni, kukkia ja nöyrän kirjeen, jossa hän pyysi anteeksi ja lausui toivovansa, että saisi nähdä minut jälleen joulun jälkeen lunneillaan. Poltin kirjeen ja vein kukat rouva Lioskolle. Ilmoitin kotona, etten koskaan enää tule opiskelemaan musiikkia. Ja koska isoisäni rahat tarvittiin kipeästi koulumaksuihin, ei kotonakaan sitä enää vaadittu.

G. kuoli 20-luvulla oppilaittensa suuresti kunnioittamana. Kumminkin kuulin myöhemmin, että hänellä oli ollut pari julkista skandaalia suhtautumisessaan naisoppilaisiinsa. Olen myöhemmin aina katunut, että silloin vaikenin asiasta ja mahdollisesti sen vuoksi joku toinen tyttö joutui kärsimään hänen häikäilemättömyytensä uhrina. Mutta minä olin sellainen, joka en kehdannut riisuutua valaistussa alkovissa pimeyden väijyvien silmien alla. Nyt vasta olen ensi kerran elämässäni saanut rohkeutta kertoa tämän, ehkäpä vain toisten, jo 60-vuotiaitten tyttöjen huviksi ja opastukseksi.

Mutta G:tä ihmisenä olen oppinut ymmärtämään elämäni varrella. En unohda, että hän kehoitti minua joko maalaamaan tai kertomaan musiikkia. Istuin vuonna 1922 parin viikon ajan joka ilta Dresdenin oopperassa Aino Malmbergin kauhuksi. Hän saattoi minua silloin Karlsbadiin ja Dresdeniin hoitamaan sappikiviäni ja olisi mieluummin nähnyt minut lääkärin määräämässä vuoteessa kuin oopperassa. Mutta minä suljin silmäni, kuuntelin musiikkia itsessäni ja muistelin, miten G. antoi minun maalata sanoilla musiikkia ja kutsui esiin omaa musiikkiani sisimmästäni... Hän oli villi arohevonen kytkettynä Tarton kullattuun talliin, silkkinauhalla sidottuna, narrin päähineessä höyhenet ja helistimet...

Mutta silloin Tartossa nuori tyttö kulki kotiinsa suu ja posket lumella hangattuina ja itki, koska Švili ei ollut koskaan suudellut häntä.

MATKANI TOISELLE PUOLEN LAHTEA

Oli ihana kevät vuonna 1903. Vaikka satakielet jäivätkin suurin piirtein kuulematta, niin olinhan sentään onnistunut tenteissäni ja saanut — vieläpä ansaitsematta — kunnollisen numeron käytöksestäni ja lahjaksi matkan ihannemaahani — Suomeen. Tohtori Kallas oli koettanut löytää minulle tilaisuuden viettää kesäni Suomessa, että siten valmistuisin siirtymään Helsingin yliopistoon... vuoden päästä.

Minun piti päästä senaattori Kairamon luokse Hattulaan puhuakseni siellä hänen tyttärensä kanssa saksaa. Mutta jonkin perheonnettomuuden vuoksi ei asiasta tullutkaan mitään. Sen sijaan järjestyi matkani Päijänteelle, Kuhmoisiin Muurilan taloon, jossa oli ikäiseni tyttö. Hänen kanssaan minun oli puhuttava saksaa ja siellä voisin itsekin oppia suomea. Olin kovin mielissäni, että pääsin todelliseen Suomeen, talonpoikaistaloon, jossa voin nähdä kansan elämää paljon lähempää kuin senaattorin huvilassa. Kun myöhemmin tutustuin senaattori Kairamoon ja hänen jäykkyyteensä, ajattelin, että kohtalo oli ohjannut askeleitani Kuhmoisiin ja vielä kultaisempien Hannikaisten joukkoon rakastumaan tähän maahan ja kansaan.

Näin minä sitten lähdin yli lahden. Ensi kerran yksinäiselle matkalle. Siihen saakka olin käynyt vain kerran Riiassa isäni kanssa enkä kertaakaan Tallinnassa. Sitä paitsi, baltilaisen 16-vuotiaan tytön ei sopinut matkustaa yksin. Walgan tätien mielestä tuollainen matka oli kuin iankaikkiseen kadotukseen joutumista. Äitini oli tuhannessa tuskassa. Vain tohtori Kallaksen vakuuttelut saivat hänet rauhoittumaan. Tämä selitti, että Suomessa nuorikin tyttö voisi huoletta matkustaa yksin minne vain.

Olin ensi kertaa laivassa ja merellä. Söin aamiaistani ja huomasin peilistä, että yhtäkkiä nenänpääni alkoi merkillisesti vaalentua. Sanoin nopeasti hyvästit wieninleikkeleelle, enkä sen jälkeen vuosikausiin voinut syödä, en edes katsoa sellaista. Vihasin siihen aikaan Tallinnan kapeita katuja ja kansalaisuutta melkein yhtä paljon kuin myöhemmin opin niitä rakastamaan. Ihminen on sellainen. Helsinki, tuo uusi ja puhdas, oli mielestäni paratiisi Tallinnan vanhuuteen verrattuna. Siitä on nyt tasan 40 vuotta, kun vanha Vellamo loi minut Helsingin rantaan. En tuntenut ihmissieluakaan, olin nuori ja avuton. Ja kuitenkin tulin kuin kotiini. Junani lähtöön oli vain tunti aikaa. Otin ajurin ja ajoin sillä pilkin kaupunkia: Kaivopuistosta Eläintarhaan. Näin Säätytalon, Suomen Pankin, Nikolain kirkon. Yliopiston, Senaatin — ja ennen kaikkea Kansallisteatterin. Asemalla minut opastettiin Lahden junaan. Mutta lippuluukulla ei osattu sanoa, miten pääsisin Lahdesta Vesijärvelle, meneekö sieltä laiva vai juna tai olisiko lähdettävä ajurilla rantaan. Mutta kun jo istuin vaunussa, tuli lipunmyyjätär ilmoittamaan minulle, että Vesijärvelle menee juna... Hän tuli ilmoittamaan sen vieraalle tytölle pelkästä ystävällisyydestä, huonolla saksankielellään. Sellaista ei kai missään muualla rautatiehenkilökunnan taholla voisi tapahtua, ei ainakaan Venäjän valtakunnassa. Jos satut vielä olemaan elossa, sinä ystävällinen ihminen, niin tiedä, etten koskaan ole unohtanut sinun avuliaisuuttasi.

Yhtä ystävällisiä minulle oltiin Vesijärven laivassa, jossa vanha kapteeni yritti puhua minulle jotakin, jota hän sanoi vironkieleksi, istutti virolaistytön pöytäänsä ja piti huolta, että minut herätettiin kello kolmelta aamulla ennen Kuhmoisiin tuloa, Päijänne oli kuin unelmaa, ja Asikkalan kanavalla kohisivat minulle kotoiset koivut. En halunnut nukkua, vaan istuin ja palvoin Päijännettä. Ja kun aurinko nousi, minua odotti Kuhmoisten rannassa nuori tyttö: Elin Muurila. Muurilan talo oli aivan laivarannan ääressä. Siellä tarjosi vanha emäntä meille kahvia ja paljon ihania pikkuleipiä, joita emme Virossa tunteneet. Elin osasi sentään sen verran saksaa, että tulimme toimeen. Vaikeata hänen kuitenkin oli vastata minun kymmeniintuhansiin kysymyksiini.

Muistan, että minua Muurilassa ennen muita huvittivat kokoon työnnettävät sängyt, jollaisia en ollut koskaan ennen nähnyt. Lisäksi oudostutti, ettei talon emäntä koskaan ollut mukanamme syömässä. Elin oli ainoa lapsi. Isä oli kuollut ja äitikin oli jo iäkäs. Hän ei kai joutanut kanssamme ruokapöytään, varsinkaan kun ei osannut puhua.

Ja sitten aloin tutustua, ympäristööni, joka oli kuin satua virolaiselle. Päijänteen rannassa oli korkea kallio, josta tuli lempipaikkani. Ihastuin myös kapeisiin maanteihin koivumetsien keskellä. Ne olivat kuin yksityisten puistojen teitä verrattuina Viron leveisiin, huonosti hoidettuihin maanteihin. Lahdenpoukamat ja kiikkerät hämäläiset veneet, joissa pelkäsin... hymyilevä, leppoisa Kuhmoinen valkoisine ja punaisine taloineen, kylineen, jotka olivat piilossa metsien lakana ja joissa me vähitellen Elinin kanssa rupesimme vierailemaan! Ennen kaikkea käytiin Hannikaisilla, jossa punaposkinen ja iki-iloinen Alli-täti otti virolaistytön vastaan paljas- ja pitkäkoipisen poikajoukkonsa keskellä. Pojista Ilmari, Väinö ja Tauno soittelivat jo isänsä kanssa. Lehtori Hannikainen ja Alli-täti puhuivat hyvin saksaa, niin että heiltä minä vasta sain pääasialliset vastaukset kysymyksiini. Hannikaisten talo oli täynnä laulua, sillä rouva Hannikainen ohjasi Kuhmoisten sekakuoroa Asikkalan laulujuhliin. Luonnollisesti Elin ja minäkin yhdyimme kuoroon. Siinä lauloi mukana Kaarlo Maijalakin, juuri valmistunut varatuomari, josta sittemmin tuli Tampereen pormestari ja välillä kai Hämeen läänin maaherrakin. (Hän kuoli muutama viikko sitten.) Hänkin puhui saksaa ja vielä parhaiten joukosta, joten hänestä tuli pääasiallisin puhetoverini. Sitten oli joukossa vielä erinäisiä Hukkisen poikia, joista yksi tuli Saksasta eläinlääkäriopista ja oli blaseerautuneempi muita, jo oikea maailmanmiehen alku.

Tämä suurin piirtein oli se ilmapiiri, johon olin joutunut ja joka antoi minulle ensimmäisen käsityksen Suomesta. Se oli ristiriidatonta, leppoisaa onnellista pienoisoloa meidän myrskyisen Tarton elämämme jälkeen. Tartossahan vasta kamppailtiin kaiken sellaisen puolesta, mikä Suomessa oli saatu melkein ilmaiseksi. Sortovuodet... miten pinnallisesti ne sentään koskivatkaan maaseudun elämää. Ainakaan Kuhmoisissa ei kukaan puhunut minulle pilvestä, joka lepäsi Suomen yllä, eivätkä Kuhmoisissa tuntuneet suomettarelaisten ja nuorsuomalaisten väliset ristiriidatkaan, jotka vuotta myöhemmin kuohuivat vastaani Helsingissä. Me Virossa tiesimme luonnollisesti Suomen aseman vaarallisuudesta, Bobrikoffista ja passiivisesta vastarinnasta, jota täällä yritettiin. Mutta kutsunnat ja vastarinnan ilmenemismuodot olivat minulle aivan tuntemattomia, etenkin kun Viron lehdistö sai kirjoittaa sangen vähän sellaisista asioista. Olihan Viron sensuuri venäläistäkin hullumpi. Eikä Kuhmoisissa viljelty saksankieltä niin paljon, että sillä olisi saattanut puhua politiikasta. Sanomalehtiä en voinut lukea, sillä Elinin sanavarasto ei riittänyt niiden kääntämiseen. Jouduin täten Tartosta, jossa suorastaan hengitettiin politiikkaa ja juuri sinä keväänä kirjallisuutta Brandesin muodossa, sellaiseen maailmaan, jossa ei välitetty kummastakaan. Tarton kuumeisen elämänsykkeen sijasta jouduin Päijänteen viileyteen ja Hannikaisten musiikkimaailmaan. Kun mukanani olleet kirjat olin pian lukenut, loppuun eikä Elinillä ollut muita kuin suomalaisia kirjoja, lähdettiin rovastin pappilasta niitä hakemaan. Mutta rovastiltakaan ei löytynyt saksaksi muuta kuin jokunen minun tuntemani nidos Schilleriä ja ranskaksi Rousseaun "Emile". Näin sain siis parin kuukauden ajan henkiseksi ravinnokseni Rousseaun kasvatusopin ja opin vihaamaan hyveellistä Emileä. Kumminkin yritin suomeksi ottaa Elinin avulla selvää Eino Leinosta. Elin tunsi Leinon henkilökohtaisestikin Hämeenlinnan oppilaana. Mutta Leinon kieli oli virolaiselle aloittelijalle vaikeinta, mitä voi löytää, ja Leinon lukemiseni jäi siis vähiin. Kivi oli vielä vaikeampaa. Kun lisäksi yritin auttaa Eliniä saksan opiskelussa, hänellä oli ehdot saksassa, jäi suomenkielen oppimiseni verraten vähäiseksi. Eniten opin kieltä kuorolaulujamme teksteistä, joista Hannikaiset auttoivat minua saamaan selvää. Rakkain lauluni oli:

    "Kas Suomenlahdella hyrskyt
    ja laajat Laatokan veet
    — — —
    ne halkoo Suomea suurta,
    ne pilkkoo kansaa sen..."

Lauloin sitä Kuhmoisten kallioilla niin että kylä raikui, ja se on vieläkin pysynyt minulle rakkaana lauluna. Mutta minun Suur-Suomeeni ei sisälly väkivaltaa eikä valtauksia, vaan Suomen sukujen valtava elämän- ja sivistyksen kaipuu, sekä elin- että luomisvoima, johon uskon kaikkien kansojen vapauden koittaessa.

Asikkalassa oli laulujuhlat, ja rouva Hannikainen lähti kuoroineen matkalle sinne. Meidät naiset majoitettiin erääseen taloon kosken rannalle, ja olin iki-ihastunut pienen kosken pauhinaan, niin että sen vieläkin muistan. Laulujuhlat olivat vaatimattomat, jos vertasi niitä virolaisien laulujuhliin, mutta hyvin siellä laulettiin, ja rouva Hannikaisen kuoro sai palkinnon siitä huolimatta, että minä Abtin "Lumpeenkukan" ihanassa pianokohdassa lauloin:

         "_Oi Hanna Backman kaunis,
         oletko dundedon?_"

    pro: "_Oi lumpeenkukka kaunis,
         oletko tunteeton?_"

Hanna Backman oli ikäneito kansakoulunopettajatar, eikä hän ollut kauneudella pilattu. Minä olin lyönyt Haljalan kanssa vetoa siitä, että tulisin tekemään tämän julmuuden. En ole koskaan jaksanut vastustaa tämän tapaisia kiusauksia. Jaoin kuitenkin kristillisesti Maijalan karamellit Hanna Backmanin kanssa. Hän antoi minulle anteeksi, ja rouva Hannikainen, joka oli aina kultainen ihminen, osasi nauraa.

Asikkalassa oli samaan aikaan myös Hämäläisen osakunnan kesäjuhla. Siinä tutustuin osakuntaan, johon vuoden päästä tulisin kuulumaan. Kolmenkymmenen vuoden päästä oli osakunnalla juhla samassa paikassa, ja siihen osallistui minun sijastani hämäläinen tyttäreni... Lähetin hänet sinne autollani Iitistä maatilaltani, ja viitattuani hänelle hyvästiksi ajattelin omia ajatuksiani kohtalon kummallisuuksista kulkiessani kotiini ruisvainioitten välistä polkua.

Me loikoilimme Asikkalassa osakuntajuhlien aikana kanavan rannalla ruohikossa, ja pitkin kanavaa veti kaksi miestä lotjaa ylös Päijänteelle... Minä kuuluin siihen aikaan ihmisiin, jotka eivät tuskattomasti voi katsoa toisien olevan raskaassa työssä kesäkuumalla ja itse loikoa ruohikossa. Oli kuuma kesäpäivä ja miehillä valui hiki virtanaan. Lotja oli suuri ja miehiä oli vain kaksi. Niinpä minä sanoin Kaarlo Maijalalle, että meidän pitäisi mennä auttamaan. Maijala oli olevinaan ja sanoi, että miehet saisivat työstään palkan eikä hän kehdannut. Silloin minä lähdin yksin ja autoin toista miestä kiskomisessa. Vähän ajan perästä ilmestyi Maijalakin toiselle puolelle kanavaa auttaen toista. Eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin puolet osakuntaa oli naruissa kiinni, ja lotja kiiti Päijänteelle kuin "Mullin Tiinan tanssi". Kuulin silloin ensi kerran tuon hauholaisen sananparren ja se jäi mieleeni. Eipä silti, kyllä minäkin olen oppinut seisomaan pellonpientareella ja katselemaan, miten toiset tekevät työtä. Mutta puolustuksenani on ikäni ja kipeä selkäni.

Sitten lähdimme rouva Hannikaisen kanssa paluumatkalle Kuhmoisiin. Olen usein ihmetellyt, mahtavatko Hannikaisen nerokkaat pojat tietää, miten kultainen äiti heillä on. Jos koskaan ihminen on säteillyt hyvyyttä ja lämmittänyt säteillään toisiakin ihmisiä, niin sen on tehnyt rouva Hannikainen. Minulle olivat hänen kukoistavat kasvonsa kuin sukua ammoisilla ajoilta enkä ollenkaan tuntenut itseäni "tytöksi vierailta mailta", vaan sellaiseksi, joka on käymässä sukulaisissa. Ja yhtä läheiseltä tuntui Muurilan väki. Jykevä, tarmokas Elin, josta tuli sittemmin agronomi, lienee naimisissakin toisen agronomin kanssa. Vuosien jälkeen olen tavannut hänet yhtä herttaisena. Mutta minun elämäni tiet ovat olleet niin monivaiheisia, etten koskaan ole palannut Kuhmoisiin rakkaalle kalliolleni, jolle lähtiessäni sanoin "näkemiin". Täti Hannikainen, joka sittemmin muutti Helsinkiin ja on anoppini Wuolijoen vanhan emännän ystäviä, jäi läheiseksi elämääni. Hän opetti tyttärelleni pianonsoittoa ja oli tälle yhtä kultainen kuin aikoinaan minulle.

Kaarlo Haljalan tapasin vuotta myöhemmin Tampereella, jossa hän oli pormestarina. Olin ollut hänen kanssaan kirjeenvaihdossa vuoden verran, mutta Helsinkiin tultuani yliopistoaikanani ja naimisiin mentyäni olin hänet kokonaan unohtanut. Kun olin Tampereen työväenopistossa luennoimassa, tuli luokseni luennon jälkeen vanhanpuoleinen herra, jota en tuntenut, mutta joka sanoi tulleensa kuuntelemaan virolaistyttöä. Sellaista on elämä. Istuimme melkein koko yön, junan lähtöön saakka, Teatteriravintolassa, josta pormestaria ei kai kehdattu häätää, ja juttelimme, mitä kaikkea elämä vuosien aikana voi ihmiselle tehdä. Hänen kohdaltaan se oli pysynyt raiteillaan ja pysyi kai loppuun saakka.

Niin, Kuhmoisissa viivyin pari kuukautta. Paluumatkalla Helsinkiin leikin laivassa erään saksalaisen pikkupojan kanssa ja tutustuin hänen vanhempiinsa, Baltian saksalaisiin, tohtori Martensin perheeseen. Martens oli venäläisen meriväen lääkärinä ja asui Katajanokalla meriväen satamassa, idyllisessä puutarhatalossa. Koska olin yksinäinen baltilaistyttö, ottivat he minut ilman muuta haltuunsa kaikessa hyvyydessään, ja heidän opastamanaan ja suojelemanaan näin siis Helsinkiä parina päivänä. Tohtori Martens oli hyvin sivistynyt ja paljon matkustellut, kuten hänen rouvansakin. Hän arvosteli ankarasti tsaarin toimenpiteitä Suomea vastaan. Vasta hänen kauttaan pääsin selville, mitä Suomessa tapahtui. Jouduin myöhemminkin, yliopistoaikanani, tapaamaan usein tohtori Martensia, enkä ole koskaan unohtanut sitä ansaitsematonta ystävällisyyttä, mikä tuli osakseni hänen taholtaan.

Lähdin paluumatkalle samalla Vellamolla ja olin yhtä merikipeä kuin tullessani. Hyttitoverini oli ystävällinen vanhahko nainen, joka puhui kanssani saksaa ja piti minusta huolta. Hän oli Mathilda Wrede... Jouduin Tallinnassa heti laivasta junaan, ja neiti Wrede huolehti siitä, että junassakin sain makuuvaunuosaston. Hän oli matkalla Segevoldiin ruhtinas Lievenin luokse, joka oli tunnettu filantropi hänkin. Hän jutteli minulle elämästään ja nuoruudestaan... Istuimme puoliyöhön saakka valveilla hänen kohdellessaan minua kuin sairasta lasta konsanaan. Vasta vuosien päästä minulle selvisi, kuka Mathilda Wrede oli. Kerroin hänelle siitä omituisesta tunteesta, joka minut valtasi, kun Tallinnan rantaan saavuttuamme näin ensi kertaa meren puolelta Piritan luostarin rauniot. Minulla oli tunnelma, että olen ennenkin monet kerrat tullut tätä samaa tietä ja saapunut rantaan Piritan juurelle. Koko Tallinnan siluetti meren puolelta oli minulle niin tultua, etten jaksanut sitä ollenkaan käsittää. Nauroimme sitä neiti Wreden kanssa, ja hän lausui epäilynään, että jossakin entisessä elämässäni olin kuulunut Pyhän Birgitan nunnakuntaan ja tullut Suomesta käymään Piritalle. Mutta kaikkein omituisinta on, että laivalla Turkuun saapuessani on Turun linnan siluetti minulle yhtä tuttu ja silmäni hakee aina sitä kuin muistoa aikojen hämäryydestä. Tapasin Mathilda Wreden myöhemmin Suomessa; olin silloin jo sosialisti. Väittelimme paljon, mutta kunnioitin hänen työtään. Olen aina rakastanut ihmisiä, joilla on palava sydän. Hänellä se oli aina ilmiliekissä auttamaan ihmisistä kaikkein onnettomimpia, joilta yhteiskunta on vienyt vapauden, vankeja. Hän auttoi heitä voimiensa ja kykyjensä mukaan. Mutta tuli aika, jolloin hän ei osannut auttaa — kuten hän minulle sanoi — silloin, kun ihmisiä pantiin vankiloihin heidän vakaumuksensa vuoksi. Silloin hänen rukouksensa oli kokonaan voimaton. Olen aina ajatellut kirjoittaa siitä hirveästä ristiriidasta hänen elämänsä loppupuolella... jolloin ei rukous enää tahtonut auttaa.

Näin minä olin siis käynyt Suomessa, mikä oli kuin rauhan tyyssija Tarton myrskyjen jälkeen. Kirjoitin kesän kuluessa vain Tönissonille ja Wissen Sielle sekä tietenkin kotiin. Lisäksi kirjoitin Gustav Suitsille. Hänkin oli ollut Suomessa, jossakin Ruovedellä tai Visuvedellä. Lähetin Suitsille muun muassa Kuhmoisissa kirjoittamani runon, jossa mummon sukkavartaitten tarinan muodossa kuvasin maaorjuuden aikaa. Sain Suitsilta murhaavan arvostelun. Runoilemiseni kuivui sen vuoksi kokoon, paitsi niitä muutamia runoja, jotka Suits sittemmin julkaisi Nuoren Viron Albumissa.

Näin päättyi ensimmäinen Suomen-matkani, Vuoden päästä tulin Helsinkiin ylioppilaana ja aivan toisiin piireihin. Jouduin silloin samanlaiseen elämänpyörteeseen kuin Tartossa.

OLIN 17-VUOTIAS

Viimeinen kouluvuosi Tartossa 1903—1904

Se oli kummallinen kypsymisvuoteni. Tein paljon työtä koulun ulkopuolella ja koulussakin täytyi syventyä perusteellisesti tuohon onnettomaan matematiikkaan sekä fysiikkaan ja kemiaan, sillä niistä ei voinut juuri "bluffilla" suoriutua ylioppilastutkinnossa. Palasin Suomesta matkaväsyneenä, mutta muuten levänneenä ja hyökkäsin käsiksi kirjoihin. Kirjanälkäni Kuhmoisissa oli ollut hirveä.

Kotielämääni Tartossa oli tullut muutos. 15-vuotias Salme-sisareni tuli kanssani samaan kouluun. Emme mahtuneet pieneen huoneeseeni rouva Lioskon luo. Sitä paitsi oli täysihoito siellä tullut vuosi vuodelta yhä kalliimmaksi, ja isäni vaikeudet olivat lisääntyneet, erittäinkin, kun sinä syksynä viisi lasta joutui oppikouluun. Veljeni koulu, yksityinen poikakimnaasi Walgassa, oli kovin kallis. Koulumaksu oli 200 ruplaa vuodessa, mikä muuteltuna nykyiseen Suomen rahaan olisi noin 10 000 mk. Mutta se tuli sittenkin halvemmaksi kuin lähettää hänet kouluun toiseen kaupunkiin. Kouluttaa 5 lasta yliopistoon saakka merkitsi sen ajan Virossa huimaavia menoja, ja isäni tuhlasi siihen kaiken, minkä irti sai. Sittenkin me vanhemmat lapset, sisareni ja minä, saimme auttaa kahden nuoremman kouluttamisessa. Mutta se oli aikaa, jolloin suurin osa Viron vanhempia eli vain lapsilleen, ajatellen vain heidän tulevaisuuttaan. Mitä erityisesti meidän kotiimme tuli, niin me lapset täytimme vanhempiemme elämän aivan kokonaan, ainakin siitä asti, kun muistan perhettämme. Me olimme levotonta joukkoa ja pidimme heitä lakkaamatta jännittyneinä. Siitä saakka, kun täytin 10 vuotta, tapahtui meillä aina jotakin, sanoi äitini, ettei muuta niin jokin karkaamisyritys. Ensimmäisestä täysihoitokoulusta karkasin näet kaksi kertaa — seurauksena tuosta villistä vapaudesta isoisäni talossa. Muutkin sisarukseni olivat aina valmiit lähtemään omin päin maailmalle. Jollei karkaaminen käynyt päinsä, niin luettiin salaa kesällä jonkin luokan ylitse tai kirjoitettiin vaikkapa härnäävä näytöskappale. Jos mikään, niin minun kotini Virossa muistutti suuresti Margaret Kennedyn "Sirkus Sangeria", ja valitin aina, että isäni oli sen esittämisen aikana jo niin kuuro ja vanha, etten voinut ottaa häntä teatteriin sitä katsomaan.

Pääsyynä Lioskojen luokse joutumiseeni aikoinaan oli ollut puutteellinen venäjänkielen taitoni. Kahden vuoden aikana olin oppinut puhumaan sitä jokseenkin sujuvasti, niin etten siinäkään enää tarvinnut apua.

Olin Tönissonin luona tutustunut Postimees-lehden apulaistoimittaja Jaaksoniin, joka oli sangen ystävällinen vanhanpuoleinen herra ja Tönissonin uskollisimpia aseenkantajia. Jaakson oli naimisissa itseään paljon nuoremman naisen kanssa. Tämä oli kilteimpiä ihmisiä maan päällä ja palvoi miestään. He asuivat Tähtweren kadulla, puiston alapuolella vanhan kaupunkimuurin liepeellä olevassa pienessä puutalossa, jonka he omistivat, ja lapsettomia kun olivat, vuokrasivat siitä osan huoneita. Tönissonin suosituksesta ehdottivat Jaaksonit, että muuttaisin heille asumaan ja täysihoitoon. Niinpä sisareni ja minä muutimme sinne, koska maksukin oli kohtuullisempi. Jouduimme täten kai Tarton kaupungin kummallisimpaan asuinpaikkaan.

Jaaksonit itse asuivat yläkerrassa Tarton tapaan täyteen ahdetuissa huoneissa. Alakerran kolmessa huoneessa asuimme me, vuokralaiset: isoimmassa, kadunpuoleisessa sisareni ja minä, pihanpuoleisissa Postimees-lehden toimittaja Paulmeister ja runoilija Juhan Liiv. Paulmeister oli periodijuoppo ja väliin juoppohullunakin. Juhan Liiv, Viron Aleksis Kivi, oli mielisairas ja ainoastaan silloin tällöin valoisina hetkinään mielisairaalan ulkopuolella. Juuri siihen aikaan sattui tällainen hetki. Jaaksonit kumpikin olivat keuhkotautisia ja Jaakson yski verta, mutta salasi sairautensa vakavan laadun, jottei hänen tarvitsisi jättää työtään rakkaassa sanomalehdessään. Niinpä hän vain kotona koetti hoitaa itseään mahdollisuuksiensa mukaan, mm. pitäen ikkunoita auki. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt varoittaa 15- ja 17-vuotiaita tyttöjä tartunnan vaarasta. Siihen aikaan ei Tartossa vielä pidetty keuhkotautia kovin tarttuvana. Eikä se "kovin" tarttuvaa ollutkaan. Ainoastaan sisareni sai tuberkuloosin, mutta minä vältyin siitä jostakin syystä.

Tällaiseen taloon ja vaaraan me siis jouduimme. Mutta valopuolia oli talossa yhtä paljon kuin varjopuoliakin. Ensiksi suuri vapaus, sillä Jaaksonit kohtelivat meitä täysi-ikäisinä ihmisinä, niinkuin oikeastaan olimmekin nuoruudestamme huolimatta. Emmekä me käyttäneetkään vapauttamme väärin, korkeintaan luonteemme kasvattamiseen, kuten jo aiemmin kerroin, hautausmaapromenadien muodossa ja lisäksi sitten öiseen lukemiseen. Lukemisessamme ei ollut yhtään järkeä. Tenttien aikana luin yhteen menoon koko viikon nukkuen silloin tällöin vain puoli tuntia. Kun sain Brandesin ensi kerran käsiini, luin 'Päävirtauksia'' yökaudet. Siihen aikaan syksyisin ja keväisin pelattiin kaikki päivät tennistä, joka juuri oli päässyt muotiin. Tönisson oli järjestänyt meille kentän maanviljelysnäyttelyalueella. Silloin kun ei pelattu, istuin Wissen Sien luona kirjastossa lukemassa. Jaaksonin luona ei tarvinnut välittää ruoka-ajoista kuten Lioskolla. Jaaksoneilla sai ruokaa milloin vain sattui tulemaan kotiin, ja sitä saivat kaikki, jotka taloon tulivat, sillä heidänkään vieraanvaraisuudellaan ei ollut mitään mittaa.

Jos sattui olemaan iltapäivällä kotona päivällisaikaan, kun Jaakson itse tuli kotiin toimituksesta, sai käteensä juuri koneesta otetun, painomusteelta tuoksuvan lehden ja sen ohella kuulla kaikki sensuurin siitä poistamat uutiset, millä päällä Tönisson oli ollut ja mitä uutta politiikassa oli tekeillä. Todellisuudessa elimme kokonaan Postimees-lehden toimituksessa, sillä Jaaksonilla itsellään ei ollut muuta iloa ja huvia kuin lehden piiri, ja se oli siihen aikaan samaa kuin Viron kansan politiikka, pyrkimykset ja toiveet. Jaaksonin luokse kokoutuivat myös iltaisin muut Postimees-lehden toimituksen jäsenet, siiloni kun he eivät olleet Tönissoneilla. Me väittelimme aina puoliyöhön, sillä Tartossa istuttiin hyvin myöhään yhdessä eikä siellä ollut vielä siihen aikaan ravintolaelämää. Vain aamupäivisin istuskeltiin Wernerin tai Feichingerin konditoriassa. Näillä kummallakin oli maailman parhaat leivosmestarit, Wienistä kotoisin.

Kenenkään mieleen ei tullut, että me, sisareni ja minä, oikeastaan olimme lapsia. Päinvastoin Jaakson, jonka tapana oli aina puhua työstään jollekulle, alkoi suunnitella artikkeleitaan minun kanssani ja käski minua silloin tällöin kirjoittamaan jostakin kysymyksestä, niin että muutaman kuukauden päästä minulla oli koulu jäädä aivan sivuseikaksi. Samaan aikaan jouduin myös itsensä Tönissonin kanssa paljon tekemisiin. Mielenkiintoni alkoi kokonaan keskittyä jokapäiväiseen Viron politiikkaan. Sitä hoiteli Tönisson siihen aikaan täydellisenä isäntänä. Päts ja hänen Teataja-lehtensä olivat radikaalisille puolueineen vasta päässeet alkuun, eikä sillä ollut vielä muuta paikallista merkitystä itse Tallinnassa, tuossa halveksimassamme, puolittain venäläisessä kaupungissa. Sillä ei ollut paljonkaan sanomista varsinaisessa Viron sivistyselämässä.

Sota oli käynnissä, Venäjä häviöllä, ilma oli täynnä aavistuksia tulevista tapahtumista. Virossa alettiin suoristaa selkärankaa, suunniteltiin erinäisiä kongresseja, ruvettiin käymään hieman röyhkeiksi tuota venäläistä, haavojaan nuoleksivaa karhua kohtaan. Muistan mikä kummallinen vapauden ja onnen tunne meissä alkoi syntyä, kun rakensimme Jaaksonin pienessä, ahtaassa ruokasalissa pilvilinnoja. Unohdin vähitellen kaikki entiset ystäväni ja tuttavani.

Jaaksonin luona asuessamme emme sisareni kanssa milloinkaan tulleet ajatelleeksi, miten eriskummallisessa paikassa ja seurassa me oikeastaan olimme, ja kummallista, miten oli mahdollista, etteivät toisetkaan sitä ajatelleet. 25 vuotia myöhemmin istuimme, sisareni ja minä, kerran Pariisissa ja erittelimme elämäämme Jaaksonin luona. Tulimme siihen johtopäätökseen, että Tartto oli täynnä Viron syvyydestä kertyneitä eriskummallisia ihmisiä, jotka toivat sinne mukanaan vuosisatani syövyttämiä haavoja — ehkä olimme itsekin vähän omituisempaa laatua emmekä siksi huomanneet mitään.

JUHAN LIIV

Jos Kiven ja Leinon kohtalo ovat kuin elävä haava Suomen kansan ruumiissa, niin Juhan Liivin elämä Virossa on vielä paljon enemmän verta vuotava. Hän oli kuin elävä perikuva paljon kärsineen kansansa kohtalosta. Kun hän Jaaksonien luona astui sisareni ja minun elämääni, oli kuin koko kansamme menneisyys ja kaikkien sorrettujen ihmisten tuska olisi astunut ovestamme sisään. Samaa tunsi vanha, kultainen Jaakson ja sen vuoksi hän oli ottanut Liivin huostaansa ja koetti kohdella tätä kuin tervettä ihmisiä yrittäen soveltaa häntä normaalielämään. Ja sitä me yritimme kaikki, vaikka se oli liian myöhäistä.

Hän pääsi miehuutensa ikään 80-luvulla, jolloin Viron kansa ei vielä kyennyt häntä auttamaan, ja hän sortui puutteeseen ja nälkään kykenemättä kehittämään kaikkia lahjojaan. Hänet suljettiin mielisairaalaan, pidettiin siellä muutama vuosi ja lähetettiin sitten kotipitäjäänsä Alatskivelle parantumattomana hiljaisena mielisairaana, joka kulki ruotuvaivaisena talosta taloon. Köyhäintaloa ei ollut tuollaisia varten. Toistakymmentä vuotta myöhemmin löysi tohtori Juhan Luiga hänet erään talon pihalla Alatskiveltä, jossa hän oli sanomalehtien valkoisiin reunoihin kirjoittanut ihania runojaan muun paperin puutteessa. Luiga oli nimittäin tutkimassa mielisairautta Alatskivellä ja löytö tapahtui aivan sattumalta. Luiga luki hänen runojaan, muisti sitten hänen aikaisemmin terveenä julkaisemansa kirjat ja päästyään täten hänestä perille, alkoi tutkia, mitä hän oli muka mielipuolisuuden aikana kirjoittanut. Hän löysi hämmästyttäviä runoja siellä täällä paperilapuista ja sai ainakin osan niistä pelastetuksi. Hän toi Liivin mukanaan Tarttoon mielisairaalaan, jossa hän itse toimi professori Tšišin assistenttina, sai järjestetyksi Liiville maksuttoman hoidon ja huoneen sairaalassa. Luiga alkoi tutkia Liivin nerokkuutta ja tämän taudin laatua. Kävi selville, että Liiv oli pitkiä aikoja täysin normaali ja kärsi tavattomasti tilastaan, kunnes taas tuli sellainen puuska, että hänen mielikuvituksensa alkoi ylittää normaali-ihmisen rajat. Vaarallisin hänen mielikuvistaan oli se, että hän oli Puolan kuningas ja Aleksanteri II:n poika. Silloin hän lähti Puolaan muka kruunuaan hakemaan ja kulki pitkiä matkoja jalan, kunnes hän viimein liikarasittuneena sairastui ja joutui ihmisten avun tarpeeseen. Vähitellen hän sitten taas selvisi. Hän kuolikin aikoinaan tuollaisella jalkamatkalla Puolaan päin. Hän oli päässyt aina Riikaan saakka, kunnes hänet löydettiin. Silloin hän oli vilustunut ja sai keuhkokuumeen, mikä vei hänet hautaan.

Terveenä ollessaan Liiv oli yliherkkä ja niin äärettömän hienotunteinen ja arka, että ihmisten satunnainenkin kylmä katse saattoi loukata häntä mitä syvimmin. Hän pelkäsi rajattomasti ihmisten avuliaisuutta ja armeliaisuutta ja kaikki apu, mikä hänelle annettiin, oli järjestettävä hänen kirjoistaan tulevan etumaksun muodossa. Tohtori Luigankin täytyi ottaa vastaan maksua hänen hoidostaan, ja kaikki hänen hoivaamisensa oli järjestettävä niin varovaisesti, ettei Liiv itse sitä päässyt huomaamaan, sillä silloin hänen tilansa paheni heti. Häntä täytyi kohdella täysin terveenä ja normaalina ihmisenä, vain silloin hän pysyi terveenä. Se vaati hänen ympäristöltään tavattomia ponnistuksia. Viron kirjallisuuden takia tohtori Luiga katsoi parhaaksi päästää hänet terveitten ihmisten joukkoon, sillä hänen työkykynsä palasi heti sellaisessa ympäristössä, ja juuri hänen Jaaksonilla asuessaan se oli parhaimmillaan. Sinä aikana Nuori Viro keksi hänet, ja hänen runojaan ja aikaisempia teoksiaan ruvettiin julkaisemaan. Ne löivät meidät kaikki hämmästyksellä ja ihastuksella.

Luigan pyynnöstä meidän oli siis kohdeltava Liiviä äärimmäisen varovaisesti ja hienotunteisesti. Se vaati meiltä ponnistuksia, sillä Liiv kiintyi ensin minuun ja sitten, huomattuaan minut liian maailmalliseksi, nuorempaan sisareeni. Sellaisia komplikatioita ei kukaan ollut osannut ottaa huomioon. Tuloksena oli, että hän kirjoitti meille pari kirjettä päivässä, jotka hän työnsi ovemme alta sisään huoneeseemme, ja tavattoman määrän runoja. Tämän sairaan ihmisen käsiala oli niin vaikeasti luettavaa, ettemme koskaan ennättäneet lukea suurinta osaa hänen kirjeistään ja samoin jäivät hänen runonsa toiseen aikaan, jolloin meillä olisi siihen enemmän tilaisuutta. Liiv ei vaatinut vastausta kirjeisiinsä. Riitti, jos hänelle vain silloin tällöin hymyili. Jaakson yritti selvittää hänelle, ettei ollut oikein häiritä meitä, nuoria tyttöjä koulutyön aikana. Liiv sanoi sen kyllä ymmärtävänsä, mutta ettei hän voinut olla kirjoittamatta. Tohtori Luigan mielestä ei asia ollut vaarallista, ellemme vain loukkaisi häntä. Niin kirjetulva sitten jatkui. Pahemmaksi asia kävi, kun hän alkoi kävellä ikkunamme alla tuntikausia edestakaisin odottaen, että me katsoisimme häneen. Sen sisareni sitten tekikin. Ja silloin vieläkin, kun tohtori Luiga kutsui hänet sairaalaan takaisin ja päästi hänet vain silloin tällöin kävelemään kaupungille, hän oli heti ikkunamme alla. Siellä hänet sitten haettiin sairaalaan. Me kärsimme kovasti, sillä katupojat, sydämettömät, kulkivat hänen perässään ja kutsuivat häntä Puolan kuninkaaksi. Lopuksi Jaakson sai pojat kartoitetuksi selittäen, miten vaaralliseksi sairas mies voi käydä.

Sisarellani on tallella suuri määrä Liivin kirjeitä ja hänen runojaan: Fr. Tuglas, joka on kirjoittanut suurenmoisen elämäkerran Liivistä, ei ole tietänyt niistä mitään. Sisareni on aina itse tahtonut järjestää kirjeet, jotka säilytetään äitini jäämistön joukossa, mutta jouduttuaan naimisiin Englantiin ja kokonaan toiseen maailmaan, ovat Liivin kirjeet samoin kuin runotkin jääneet syrjään. Sisareni itse on kirjoittanut kauniita runoja — englanninkielellä — ja me olemme päättäneet, että oikein vanhoiksi tultuamme kerran järjestämme myös Liivin jäämistön.

Liivin oleskelu Jaaksonilla oli meille raskasta. Hän kulki kuin varjo ympärillämme. Me olimme aina tietoisia hänen olemassaolostaan ja aina varuillamme. Me puhuimme hänen kanssaan hellävaroen. Silloin hänen silmänsä kyyneltyivät, sillä hän oli saanut elämässä niin vähän hyvyyttä osakseen. Jos meillä oli kiire työhömme ja elämäämme, niinkuin meillä useimmiten oli, niin täytyi siitä huomauttaa hänelle hyvin varovaisesti, ettei hän joutunut epätoivoon. Kalpeana, palavin silmin, hartiat painuksissa, hän oli kuin alttaritaulu ristiinnaulitusta Ihmisen Pojasta, hänen väsyneet, laihat käsivartensa olivat kuin ristiltä pudonneet. Kesken ateriaa saattoi hän yhtäkkiä nousta ruokapöydästä ja huudahtaa vedet silmissä:

"En voi syödä, koska kansani näkee nälkää." Sisareni ja minä olimme nähneet kartanoiden muonamieskasarmeja ja niitten nälkäisiä, pöhöttyneitä lapsia. Meillekin nousi pala kurkkuun. Tällaisen kohtauksen jälkeen Liiv oli usein pitkiä aikoja syömättä, ja meidän täytyi hellävaroen selittää hänelle, ettei hän voinut auttaa kansaansa olemalla itse syömättä ja hävittämällä oman terveytensä... Mutta me olimme nuoria ja tunsimme, ettei todistelumme riittänyt.

Vuonna 1921 vieraili luonamme eräs Neuvostoliiton jaloimpia ihmisiä, perikuva Zubaranin kuuluisasta munkista. Tarjosimme hänelle tietenkin, mitä talossa oli parasta, mutta hän söi vain leipää, suolaa ja teetä. Se oli meille hyvin vaikeata, ja me luulimme häntä sairaaksi. Mutta sitten hän vihdoin tunnusti, että hän yksinkertaisesti ei voi syödä, koska koko Venäjän kansa näki nälkää. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin koko Euroopassa kuvailtiin bolševikkeja mässäilijöiksi. Hän oli nuoruuteni ystävä, uhrannut koko elämänsä vallankumoukselle ja oli vieläkin pysynyt Suomen ystävänä. Kohtalo on saattanut tielleni paljon ihania ihmisiä — ihminen on ihanin, mitä maailmaan on luotu silloin, kun hän seuraa vapaasti sydämensä ääntä.

Liiv ei koskaan ollut tunkeilevainen eikä vaarallinen noista kirjeistä ja runoistaan huolimatta. Päinvastoin hän yritti aina olla mahdollisimman huomaamaton ja hienotunteisesti välttää häiritsemästä meitä millään tavalla. Mutta jo hänen olemassaolonsa oli meille kidutus. Kuitenkin yritimme saattaa hänet näkemään elämän valoisiakin puolia ja kohtelimme häntä aivan terveenä ihmisenä.

Mutta hänen hiiviskelynsä ja tassuttelunsa pitkin taloa ja hänen tuskantäyteinen olemuksensa...

PAULMEISTER JA HÄNEN HIIRENSÄ...

Paulmeister oli Saarenmaalla kotoisin, erittäin lahjakas sanomalehtimies ja auttamaton juoppo. Kun ottaa huomioon, miten Tönisson harrasti raittiutta ja vihasi juoppoja, niin käsittää, että Paulmeisterin piti olla erinomainen alallaan säilyäkseen Postimees-lehdessä. Hän oli periodijuoppo ja hävisi viikkokausiksi teille tietymättömille. Palattuaan hän sai niskaansa Tönissonin hirveän sanaryöpyn, ja jos hän oli huonossa kunnossa, lähetettiin hänet johonkin parantolaan, mutta otettiin kumminkin työhön takaisin. Hän asui Jaaksonin luona, koska Jaakson jo Postimees-lehden menestymisen vuoksi otti hänet holhottavakseen ja yritti kaikin puolin kääntää hänen mieltään pois alkoholista hoivaten ja suojellen häntä Tönissonin purkauksilla. Niitten lankeemustensa aikana hän oli aina lähellä juoppohulluutta, ja kuulemma hän viimein kumminkin kuoli siihen.

Paulmeister oli naimaton ja raittiina ollessaan yksinäisimpiä ja katkerimpia ihmisiä, mitä maa päällään kantaa. Humalassa pusertui esiin hänen luonteensa koko salattu hellyys ja hienous. Silloin hän oli sydäntä särkevä avuttomuudessaan.

Sitä, mitä Wissen Sielle olivat rotat, olivat Paulmeisterille valkoiset hiiret. Ne olivat, kuten hän sanoi, hänen ainoa rakkautensa maailmassa. Ihmiset olivat aina syyttäneet häntä siitä, että hän muka humalassa näkee valkoisia hiiriä. Sen vuoksi hän oli päättänyt viljellä niitä raittiinakin. Niitä oli paljon. Perheelliset hän piti häkissä, jossa ne vapaasti lisääntyivät. Nuoret miehet saivat juoksennella vapaasti hänen huoneessaan, josta hän väitti tukkineensa, kaikki raot. Väitti — mutta meidän suklaalevymme kirjoituspöydän laatikossa kertoivat pienistä hampaanjäljistä, vaikka hän yritti todistella jälkiä Salmen hampaitten jättämiksi. Sitten aloimme löytää valkoisia nakertajia jopa koululaukuistammekin. Oli aivan selvää, että hänen ja meidän huoneemme välillä oli koloja. Niitä tehtiin sillä välin kuin me olimme koulussa. Vihdoin hän pääsi selville, että pahantekijät olivat Kuri ja Puri. Hänen hiirillään oli näet kaikilla nimet: Kuri, Puri, Suri, Muri, Nuri jne. Niillä oli merkit hännässä ja hän väitti tuntevansa ne kaikki. Pari kappaletta hänellä aina oli povessaan tai taskuissaan kapakoissa, eivätkä ne koskaan karanneet häneltä. Kun luin Steinbeckin kuuluisan kirjan "Mies ja hiiri", ajattelin, että Kaliforniassa ja Tartossa on samanlaisia ihmisiä, siksi paljon Steinbeckin hiirtä silittävässä ja hellyyttä kaipaavassa jättiläisessä oli meidän vanhaa Paulmeisteriamme.

Hänen nakertajakuntansa kävi ajan mittaan yhä julkeammaksi ja suorastaan uhkasi muuttaa meidän huoneeseemme, erittäinkin silloin, kun Paulmeister sattui olemaan ikävillä retkillään. Minä uhkasin naapurin mustalla kissalla, jollei asia paranisi. Ja todellakin, naapuritalon kissa pääsi kuin pääsikin kerran Paulmeisterin huoneeseen, vaikka ei tosin minun toimestani. Se söi ainakin puolet Paulmeisterin parhaita ystäviä ja yritti häkistä ryöstää näitten jälkeläisiäkin... Toimeenpantiin suuret käräjät. Silloin selvisi, että syy oli siivoojatädin. Paulmeister kielsi kokonaan huoneensa siivoamisen rouva Jaaksonin kauhuksi. Paulmeister lähetti uhkauksia naapuritalon isännälle ja hänen mustalle kissalleen.

Ja sitten se tapahtui. Musta kissa löydettiin hirtettynä meidän pihan vanhasta tuomesta. Paulmeister selitti valittaen, ettei se ollut hänen työtään, sillä hän olisi varmasti hirttänyt kissan naapurin oman tuomen oksaan. Totta se lienee ollutkin, sillä minä epäilin heti alun perin murhamieheksi erästä naapurin omassa talossa asuvaa ylioppilasta, jolla oli ennestään kaunaa kissalle ja joka käytti nyt hyväkseen kissan ja Paulmeisterin huonoja välejä.

Joka tapauksessa saman ylioppilaan myötävaikutuksella kissa haudattiin meidän puutarhaamme ja seuraavana aamuna oli haudalla seppele, johon oli kirjoitettu selvällä käsialalla: "Väkivallan uhrille. Kurin ja Purin urhoolliselle hävittäjälle syvällä kiitollisuudella XYZ."

Luettuaan tämän ja hävitettyään seppeleen, joka oli varmasti sisareni käsityötä, Paulmeister lähti ryyppyretkelle, josta muodostui tavallista pitempi. Sieltä palattuaan hän vielä höyrypäissään selitti Tönissonille, että oli lähtenyt ryyppyretkelle — ei Purin ja Kurin kuoleman takia, sillä sellaista voi nakertajille sattua — vaan siksi, että siinä seppeleessä oli ollut: "Kiitollisuudella." Voiko Tönisson käsittää, että ihmiskunta voi olla niin julmaa ja vielä kiittää kissaa sellaisesta murhasta. Miten hän. Paulmeister, vielä voisi elää maailmassa? Eikö olisi parasta, että hän lähtisi takaisin Saarenmaalle ja tulisi puolestaan rantarosvoksi kostaakseen ihmiskunnalle ylimalkaan... Tönissonille julmistuminen ei onnistunut, ja Paulmeister lähetettiin kotiin nukkumaan ja häpeämään, minkä hän tekikin.

Tämä oli Paulmeisterin olemassaolon hauskimpia puolia. Mutta sattui niinkin, että me kuulimme tuon yksinäisen ihmisen itkevän öisin, silloin kun hän oli ollut pitemmän aikaa raittiina ja taisteli kiusaustaan vastaan pahojenhenkiensä kanssa. Se oli kauheata. Me tytöt nyyhkytimme hiljaa hänen mukanaan, vaikka häntä halveksimillekin.

Hän aloitti juopottelunsa aina ylioppilaitten seurassa paremmissa kapakoissa, mutta lopetti sen Tarton hökkeleissä, salaperäisissä sokkeloissa, joista sitten joku hämärä olio tuli Jaaksonille ilmoittamaan ja tuomaan sanaa. Jaakson sitten sanaa sanomalta haki Paulmeisterin kotiin pulituurilta haisevana tämän hokiessa vielä ajurissa, että hän oli Tönissonin elinkautinen orja eikä Jaaksonkaan ollut sen parempi...

Paulmeister lienee jo kuollut, samoin Jaakson ja hänen rouvansa, tohtori Luiga ja kaikki muut Postimees-lehden toimituksen senaikaiset jäsenet, puhumattakaan Juhan Liivistä. He olivat jo silloin tuomittuja nääntymään ylenpalttisen työtaakan alle, raskaista oloista lähteneinä. Ei ollut pitkä tuo senaikaisen virolaisen ihmisen elinikä, ja he tiesivät sen...

Me kaksi lasta, jotka olimme olevinamme täysi-ikäisiä ja isoja, elimme heidän varjossaan ja pidimme heistä, sillä he olivat osa meistä itsestämme.

TOHTORI JUHAN LUIGA

Hän oli pitkä, suora, elegantti mies, ryhti kuin ratsuväen upseerilla. Kasvot olivat rokonarpiset, isopiirteiset, silmät viisaat ja kylmät. Suu oli niin äärimmäisen ikävystynyt, että luuli sen joka hetki vetäytyvän haukotukseen. Sitä se ei kumminkaan tehnyt, vaan hymyili sangen inhimillisesti. Hän oli Juhan Liivin lääkäri, todellisuudessa samaa ihmistyyppiä, vain eri oloihin istutettuna. Heidän ympärillään oli sama suuri yksinäisyydentunne, se valtava määrä omaa elämää, johon muilla ei ollut asiaa. Minullakin on sitä kehää, ja siinä on kaikessa ystävällisyydessä: Pääsy kielletty. Olemme kävelleet Luigan kanssa pitkiä matkoja maaseudulle Tartosta ja Tallinnasta, aina vaieten, Luigan niittäessä kepillään kuminoita ja putkikasvien päitä osoittaakseen, mistä olemme kulkeneet. Me olemme kulkeneet vaieten, sanattomina rinnakkain kunnioittaen kehämme olemassaoloa ja nauttien siitä. Heinen runossa "Merenneito ja vetehinen" tapaavat nuo serkukset toisensa naamioituina ja eroavat kylminä:

    "Sie kannten sich viel zu gut..."

Tosiaankin, hamasta nuoruudestani saakka tunsimme toisemme, minä ja Luiga, liiankin hyvin. Jo ensimmäisessä tutustumisessamme nuorison juhlassa sivuutin Luigan tanssiakseni tuon koululeijonan Bauerin kanssa. Se huvitti häntä suuresti. Toistemme suuren tuntemisen perusteella muodostui välillemme ystävyys, joka perustui molemminpuoliseen mielenkiintoon ja uteliaisuuteen — mitä, mukamas, vielä tulet tekemään tai ajattelemaan. Se oli pelkkää intellektuaalista mielenkiintoa. Me tapasimme harvoin Tarton ajan jälkeen, sillä kävin vain joskus Virossa. Luiga taas oli maailman paikallaan pysyvimpiä ihmisiä. Mutta joka kerta, kun tapasimme, oli kuin meissä jokin olisi suoristunut, kuten puissa, jotka lähetysten kasvavat ylitä pitkiksi. Hän kirjoitti minulle hyvin harvoin, aina kun olin tehnyt jotakin hyvin epäloogillista ja odottamatonta elämässäni. Minä kirjoitin vielä harvemmin — vain silloin, kun suutuin hänen lehtimiesmäisille aivoleikeilleen. Hän allekirjoitti aina kirjeensä merkinnällä: "Se yksinäinen saatana".

Luiga tuli Jaaksoneille Liiviä hoitamaan ja sukeltautui siten meidänkin ilmapiiriimme. Hän haki siihen aikaan kaikkea, mikä oli omaperäistä Viron sivistyselämässä ja mitä pieni kansa voisi tarjota noustessaan kansakuntien joukkoon. Hänen kutsumuksensa oli hoivata tuossa kansassa kaikkea, mikä siinä oli luomiskykyistä. Minä kutsuin häntä silloin jo reistraattoriksi, hän kun rekisteröi meitä kaikkia tarkastaen, mitä meistä voisi saada irti. Koko nouseva Viro kulki hänen kylmien, viisaitten silmiensä editse, hän haki ja kokosi meidät kaikki. Ei niinkuin Tönisson, joka innosti ja järjesti, Luiga vain totesi ja katseli. Siitä aiheutui hänen mielenkiintonsa minua ja sisartanikin kohtaan, samoin voimakasta mysteerinaista Frieda Sangerneboa, ehkäpä myös Mathilde Pistrikia kohtaan, joka oli kuin Raiperlingin kirjoista leikattu.

Sama mielenkiinto Luigalla oli Paulmeisteriin, Liiviin, jopa vanhaan Jaaksoniinkin, runoilija Ennoon, Wissen Siehin ja koko virolaiseen sivistyneistöön.

Hänen suhteensa Tönissoniin oli kriitillisen, mutta samalla hyväntahtoisen tarkastajan asenne. Tönisson, joka oli väkevä luoja ja vaali innostunutta mukanaoloa, ei Luigaa aina hyväksynyt, vaan suhtautui tähän hieman pilkallisella kunnioituksella. Jos Luiga oli vastahakoinen, Tönisson viittasi kädellään: "No niin, se on Luigan tapaista."

Kun vuonna 1939 kävin Tönissonin kanssa Tarton hautausmaalla, jossa Tönissonin pojat lepäävät, kuten aiemmin olen jo kertonut, Tönisson vei minut myös Luigan haudalle. Luiga on haudattu puitten ja pensaitten tiheikköön, jossa ristin sijasta on hautapatsaana — pöllö. Aivonsa hän jätti perinnöksi Tarton yliopiston lääketieteelliselle laboratoriolle.

Me sovimme jo aikoinaan tuosta pöllöstä. Hän lupasi pitää huolta, että minun hautapatsaalleni tulisi kajava. Toivottavasti sitä ei unohdeta, vaikka Luigaa ei enää ole.

Tönisson katseli pöllöä vähän tuskastuneen pilkallisesti, ehkäpä pienellä kateudella... "Pöllö", sanoi hän, "hän pysyi pöllönä loppuun saakka..."

Luiga uskalsi ajatella aina loppuun saakka. Hänelle ei jäänyt pienintäkään illusiota yksinäisyytensä voittamiseksi, vain paluu aineen ikuisuuteen, ja hän nauroi minulle, kun uskoin ihmisten suureen yhteyteen.

Luiga oli täysin eurooppalainen ilmiö Virossa — hermolääkäri kirjallisuuskriitikkona ja kirjallisuuden sekä kirjailijain vaalija. Eino Leino pelkäsi häntä, kuten moni muukin. Olisipa Leino aikanaan joutunut Luigan vaalittavaksi! Luiga ei muuten koskaan kysynyt, tarvittiinko häntä. Hän tuli itse ja alkoi huolehtia siitä, jonka hän katsoi olevan avun tarpeessa, ja piti sen omana tietonaan. Hän ei koskaan erikoisesti ollut kansan suosiossa lääkärinä eikä ansainnut hirmusummia. Sitä paitsi suurin osa hänen ajastaan kului sanomalehtityöhön ja erikoiseen "sosiaalihoitoon", jota hän harrasti. Tartossa oli siihen erityisen otollinen työmaa, sillä koko nouseva sukupolvi kulutti itseään liiaksi, ja Luiga tiesi, miten kansan hermosto oli kärsinyt 700 vuoden aikana.

Hän osasi kuunnella ja katsella meitä. Oli helppoa ripittäytyä hänelle, näyttää hänelle ensimmäisiä runojaan ja kyhäelmiään. Hän arvosteli, mutta samalla me tunsimme, että hän uskoi meihin ja että hän oli kyvykäs.

Hän meni aikoinaan naimisiin Viron suuren näyttelijättären Erna Willmerin kanssa, joka kasvoi ja kehittyi hänen ohjauksensa alaisena. Erna Willmer oli nerokas ihmiskukka, joka kaipasi hellyyttä, mutta sitä ei yksinäisellä Luigalla ollut hänelle antaa. Oli aikoja, jolloin Luigan täytyi asuakin yksin, kun hän ei voinut kestää ketään läheistä ihmistä vierellään. Näin oli silloin, kun Luiga oli mobilisoitu lääkäriksi Helsinkiin maailmansodan aikana. Tuo ihmiskauhu oli välistä hänessä niin voimakas, ettei hän esimerkiksi voinut matkustaa Viroon veljensä hautajaisiin. Hän päätti lähteä. Me olimme häntä saattamassa asemallakin. Mutta seuraavana päivänä hän palasi Pietarista käymättäkään Tartossa. Hän kertoi minulle, että hän Pietarissa ajoi Baltian asemalla saakka, ja silloin yhtäkkiä hänet valtasi tuo hirvittävä ihmiskauhu ja hän päätti palata Helsinkiin yksinäisyyteen, jossa hänen ei tarvinnut sietää ketään lähellään. Niinpä hän haki minut joskus noille pitkille kävelymatkoille, jolloin emme puhuneet sanaakaan. Minunkin aivoni toimivat parhaiten kävellessäni... ja sinfoniakonserteissa, joissa usein häpeäkseni en ole edes kuullut, mitä on soitettu. Olen kerran suunnitellut sinfoniakonsertissa koko näytelmän, Niskavuoren Leivän, enkä tosiaankaan ollut kuullut koko konsertista mitään.

Luiga ja Erna Willmer erosivat kaikessa ystävyydessä ja molemminpuolisessa kunnioituksessa. Erna löysi kaipaamansa hellyyden ja huolenpidon aurinkoisesta Ants Lauterista, jonka puoliso hänestä tuli. Luiga jäi haluamaansa yksinäisyyteen, työkammioonsa, omaan läpipääsemättömään kehäänsä.

Mutta vielä oltiin Tartossa ja istuttiin Jaaksonien tukahduttavan pienessä oleskeluhuoneessa Juhan Luigan kuunnellessa, silmät viisaina ja hymyilemättä, kun minä lapasin hakea tähdet taivaalta maan päälle niille, jotka olivat paljon kärsineet. Lupasin rakentaa Liiville ja hänen kaltaisilleen Viron kansan puolesta mahtavat kirjailijakodit jne. Luiga osasi kuunnella ja saattaa ihmiset kertomaan ja kukkimaan edessään. Ehkä me olimme Luigalle samaa kuin hiiret Paulmeisterille.

Kesti puoli vuotta, ennenkuin hän kutsui Liivin takaisin sairaalaan... Mutta vasta vuoden kuluttua hänelle selvisi, miten vaarallista meidän oli asua Jaaksonilla.

ERNST ENNO

toimitti Postimees-lehden kuva- ja kirjallisuusjulkaisua Lindaa. Hän oli insinööri ja runoilija Anna Haavan tavoin. Uneksiva runoilijasielu, pieni, pehmeä mies, joka liikkui hiljaa kuin hiiri, äänettömin askelin. Hän oli vaatimaton, hiljainen ja kaikkien sortama. Hänen silmissään oli usein kyynel. Minä kutsuin häntä aina "Pikku Ennoksi", vaikka hän oli minua 15 vuotta vanhempi. Mutta hän oli kaikin puolin taskukokoa sekä runoilijana että ihmisenä, etenkin sellaisen jättiläisen kuin Liivin rinnalla.

Aino Kallas oli minulle hyvin vihainen siitä, että kohtelin Ennoa vain Ennosena ja uskalsin nuorena penikkana tällä tavoin loukata herkkää runoilijaihmistä. En koskaan ajatellut sitä loukkaukseksi, tuskinpa Ennokaan. Mutta hyvinkasvatetulle ihmiselle voi olla piinallista kuulla nenäkkään tyttöletukan esiintyvän sillä tavalla. Kuului tyyliin sortaa Ennoa, kaikki tekivät niin, Tönissonista lähtien meihin muihin. Aino Kallas lienee ollut ainoa, joka turvasi häntä. Elämänsä loppupuolella hän kirjoitti oikein arvokkaita runoja, mutta meidän aikanamme hän oli turvattomuuden huippu ja kulki vain vanhan Jaaksonin kainalossa.

Kuitenkin juuri Enno Loi taloon Gösta Berlingin tarun ja alkoi julkaista sitä Lindassa. Enno hankki meille Strindbergiä saksankielisenä ja luki meille Flaischlenin runoja. Ne olivat silloin kovasti muodissa Tartossa, samoin kuin Peter Altenberg, jonka teokset K.H. Hindrey toi mukanaan Münchenistä. Kun puolen vuoden päästä tulin Suomeen, ihmettelin, ettei yliopistossa kukaan tiennyt mitään Flaischlenistä, Altenbergistä, Richard Dehmelistä eikä Otto Julius Bierbaumista, joilla me herkuttelimme 'Tartossa.

Joka tapauksessa Enno enemmän kuin muut Noor-Eestin piirissä seurasi ulkomaista kirjallisuutta, erittäinkin saksalaista. Häneltä saimme Litterärische Echon ja Neue Rundschaun aivan säännöllisesti. Ennokin liittyi Noor-Eestiin, vaikka hän oli paljon vanhempi Suitsia, Hansenia ja Lindea. Jaakson itse oli mitä innokkaimpia Noor-Eestin kannattajia — muuten hän taisikin olla meistä kaikista nuorin ja innostunein ja rakasti meitä nuoria. Ehkäpä juuri auttamaton kuoleman läheisyys kiinnitti hänet meihin nuoriin... ja heikkoihin, kuten Ennoon.

JAKOB ILVES

oli aivan toisenlaatuinen ihminen. Hän oli vanhempi mies, Tönissonin sukupolvea Karksista ja isälleni kaukaista sukua. Hän oli ollut Tönissonin lukutoverina lakia lukemassa, mutta en saanut koskaan tietää, miksi hän ei ollut valmistunut. Syynä oli kai vain se, että hän yhtäkkiä päätti antautua ulkopolitiikkaan. Täten hänestä tuli Postimees-lehden ulkopoliittisen osaston toimittaja, ja parhaita, jollei paras, mitä Virossa on koskaan ollut. Postimeehen ulkomaanosasto oli ehdottomasti parhaiten toimiteltu osasto koko lehdessä, ja sen yksinvaltiaana oli Ilves, Tönissonillakaan ei ollut sillä osastolla mitään sanomista. Kerran, jo minun lähdettyäni Virosta, myrskyvuosien aikana, Tönisson uskalsi huomauttaa jotakin Ilvekselle. Tämä heitti silloin kynän pöydälle ja lähti Tallinnaan "Päevalehteen". Jonkin ajan kuluttua, suututtuaan sielläkin päätoimittajalle, hän oli kuulemina palannut Tarttoon, oli istuutunut vanhaan huoneeseensa karkoittaen siitä onnettoman uuden toimittajan ja sanonut Tönissonille vain, että "nyt minä tulin takaisin". Asiasta ei sen enempää puhuttu. Tönisson sai luvan järjestää toiselle toimittajalle muuta työtä. Mutta sitten tuo muutteleminen rupesi tulemaan Ilvekselle muotiasiaksi. Hän vaihteli useamman kerran edestakaisin Postimeehen ja Päevalehden välillä, kunnes hän haihtui näköpiiristäni. En tiedä, elääkö hän ja minne on joutunut.

Mutta siihen aikaan Ilves oli täysi itsevaltias ulkopolitiikan alalla eikä hänellä muuta elämää ollutkaan. Silloin tällöin hän kiipesi vinttikamaristaan ja kävi Tönissonin tai Jaaksonin luona "kuulemassa", sillä ei hän sentään alentunut nimeksikään itse puhumaan, mörisipä vain silloin tällöin sanan joukkoon.

Ilveksen vaiteliaisuudesta on olemassa seuraava tositarina:

Kerran kello 12 aikaan Tönisson oli menossa aamiaiselle Ilveksen huoneen kautta. Hän näki Ilveksen kirjoituspöydällä tämän voileivät. Ilves ei koskaan alentunut syömään missään ravintolassa, vaan toi aina voileivät mukanaan, joilla hän sitten sotki toimituksen pöydät. Voileivät olivat nyt pöydällä ja aurinko oli juuri osumassa niihin. Tönisson sanoi sen vuoksi noin ohimennen: "Ilves, aurinko paistaa kohta voileivillesi". Ilves ei nostanut päätään eikä tapansa mukaan vastannut mitään. Seuraavana päivänä samaan aikaan meni Tönisson jälleen huoneen kautta, jossa voileivät taas odottivat syöjäänsä. Ilves nosti silloin päänsä ja sanoi:

— Eipä paistakaan.

Mutta vaikka Ilves ei paljon puhunut, vastasi hän aina, jos me kysyimme. Ja paljon meille siten selvisi buurisodasta, Englannin ja Saksan ristiriidasta, syy Venäjän ja Ranskan liittoon sekä japanilais-venäläiseen sotaan — ylipäänsä kaikki ulkopolitiikan aakkoset.

SISARENI SALME

Hän oli kaksi vuotta minua nuorempi. Olimme aikoinaan pieninä nukkuneet samassa sängyssä, sittemmin aina asuneet samassa huoneessa, ja nyt oli viimeinen vuosi, kun olimme yhdessä. Sen jälkeen olemme käyneet sellaisiksi, ettemme viihdy samassa huoneessa kenenkään kanssa, ja Pariisissa ollessamme jopa asuimme eri hotelleissakin: hän omassa, vanhassa Hotel Sainte Annessaan ja minä omassa puolienglantilaisessa Hotel Buckinghamissani. Olimme sentään samalla puolen Seine'iä. Riidelleet olemme hirmuisesti ja aina olleet eri mieltä, mutta olemme kuuluneet elimellisesti yhteen ja ymmärtäneet toinen toisemme puolesta sanasta, ja sisarusparvessa muodostimme aina yhteenkuuluvan ryhmän.

Hän alkoi jo silloin muodostua "karaktääriksi", kuten Tartossa sanottiin, ja hänen isot, siniharmaat silmänsä rupesivat hallitsemaan ympäristöä, vaikka alussa vain lähimpiä luokallaan. Heistä tuli hänen uskollisia orjiaan. Hän oli hiljaisempi ja määrätietoisempi kuin minä ja kulki aina omia teitään. Hän ei lukenut niin paljon, mutta keskittyneemmin, eikä hän liikkunut niin paljon ihmisten joukossa, vaan istui ja kuunteli. Jo vuoden päästä, kuudennella luokalla, hän alkoi tulla tolstoilaiseksi, häntä inhoitti tyttöjen keimailu ja hakkailu, miesten ja naisten välinen suhde. Hän kirjoitti minulle Helsinkiin lukeneensa "Kreutzersonaatin" ja inhoavansa kaikkea sukupuolielämää. Hän julisti vaativansa ehdotonta platonista rakkautta ihmisten välille. Minä vastasin hänen kirjeeseensä kysyen, miten ihmiskunnan sitten kävisi, kuka sitä jatkaisi. Hän vastasi minulle yhdellä lauseella, joka oli kirjoitettu parin sentin korkuisilla kirjaimilla:

— "Mag doch die schmutzige Menschheit aussterben..." — Kuolkoon likainen ihmiskunta.

Olen säilyttänyt tuon kirjeen ja näytin sitä hänelle, kun hän parikymmentä vuotia sitten meni toisiin naimisiin.

Muuten kaikki tytöt, kun he tulivat Hankon vaikutuksen alaisiksi, alkoivat kirjoittaa jättiläiskäsialaa. Se kuului "karaktääriin".

Sisareni oli aluksi yhtä suuri Tönissonin ihailija kuin minäkin, mutta kyynikkoryhmän vaikutus oli häneen paljon voimakkaampi ja muutenkin taipumus kritiikkiin. Aloimme väitellä, ja minulle rupesi olemaan sisarestani sekä apua että seuraa. Sitä paitsi osasimme sekä nauraa että itkeä yhdessä, vaikka me aina muuten valitsimmekin erilaisen seuran. Hän oli jo lapsena yhtä itseensä sulkeutunut kuin minä olin avomielinen. Ajan mittaan kävi hän luoksepääsemättömäksi, jopa korskeaksi vieraille ihmisille. Emme ole ollenkaan samannäköisiä, tuskin meissä on montakaan yhteistä piirrettä. Vieraat ihmiset tuntevat meidät sittenkin sisaruksiksi. Täytyy olla jokin perinnöllinen yhdennäköisyys, jotakin ilmeessä, joka sen aiheuttaa. Tulin kerran Moskovassa Metropol-hotellin portaille ja odotin siellä autoa. Eräs ohi kulkeva herra pysähtyi eteeni, katsoi minua tarkkaan ja sanoi:

— Te olette Salmen sisar, koska ette ole Salme itse.

Se oli hieman häikäilemätöntä Moskovankin oloissa, ja minä vetäydyin korskeana takaisin, vaikka miehessä oli jotakin kummallisen tuttua. Lopuksi kysyin:

— Kuka te sitten olette?

Hän kumartui herttaisesti hymyillen puoleeni ja sanoi kuiskaten: "Minä olen Borodin..." Sitten hän lähti heiluttaen kättään.

En ollut koskaan ennen enkä ole jälkeenpäinkään nähnyt häntä. Hän oli mysteeri, mies, joka hallitsi Kiinaa Neuvostoliiton puolesta ja jota kukaan ei tuntenut. Sisareni nauroi, kun kerroin hänelle jutun vuosien päästä. Hän sanoi, että Borodinilla on silmät, jotka näkevät kuoren lävitse ihmisten sisälmyksiin.

Elämä on kuljettanut meidät eri puolille maailmaa. Sisarestani on tullut kokonaan englantilainen, minusta kokonaan suomalainen. Mutta uskomme samoihin elämänilmiöihin, ja jotakin meissä vieläkin on jäljellä niistä koulutytöistä, jotka asuivat samassa huoneessa ja jotka kyynelsilmin kuuntelivat mielipuolisen runoilijan askeleita. Eikä Salme koskaan valittanut, vaikka lamppuni paloi yökaudet, kun luin tenttejäni ja tyttö parka yritti nukkua vetäen peitettä ylleen. Tällaista oli elämä Jaaksonin talossa tai oikeastaan Postimees-lehden toimituksessa.

Olen ylempänä vain kuvaillut niitä, jotka esittivät pääosia Jaaksonin "sirkuksessa", sitä paitsi meillä vieraili muitakin Tarton omaperäisiä ja yksinäisiä. Hansen-Tammsaare tuli ja istui hiljaa kuin Paulmeisterin hiiret. Ei olisi voinut aavistaa, että hänestä oli tuleva Viron suurin kirjailija. Anna Haava luki meille runojaan ja Aino Tamm, Viron tunnetuin laulajatar, äitini nuoruuden ystävätär, kävi silittämässä päätämme.

Mutta he kaikki ovat jo ikuisesti poissa, ihan kaikki, vain sisareni ja minä vielä olemme jäljellä, vaikka kuluttavassa Tarton elämässä me olimme kai niitä, jotka eniten kuluttivat itseään. Elämällä on omat tarkoituksensa.

Nytkään en vielä käsitä, missä välissä me luimme läksymme, sillä niitä oli paljon.

TOHTORI WESKEN HAUTA

    Pieni laulu — iso tunne.

Tohtori Weske oli Jakobsonin ja Koidulan aikaisia ensimmäisiä virolaisia yliopistomiehiä — tiedemies, kieltentutkija. Hän oli kotoisin Viljandinmaalta, naapuripitäjästämme, tutusta talosta, ja palava isänmaanystävä, joka oli pyhittänyt koko elämänsä kansansa asialle. Hän oli isäni ja äitini ihanne. He olivat nuoruudessaan tunteneet hänet ja surreet hänen kohtaloaan. Hamasta lapsuudestani olin kotona kuullut hänen surullisista vaiheistaan, miten saksalaiset tekivät hänen elämänsä ja toimeentulonsa Tartossa mahdottomaksi, miten hänelle ei annettu paikkaa yliopistossa eikä muuallakaan ja miten hän sai lopuksi lähteä suomensukuisten kielten professoriksi Kasaanin yliopistoon, missä hän kuoli ypöyksinäisenä. Viron kansan toimesta ja kokoomilla rahoilla hänen ruumiinsa tuotiin Tarttoon ja haudattiin yliopiston hautausmaahan. Se oli ainoa paikka, minkä kotimaan yliopisto hänelle soi.

Weske kirjoitti muun ohessa runojakin. Ne ovat vanhenneita eivätkä millään tavalla nerokkaita, jos vertaa niitä Liivin runoihin tai myöhempien Viron suurten runoilijain teoksiin. Mutta vaikutukseltaan eräs hänen pieni runonsa on ollut tehokkaampi kuin monet suuret teokset.

Runo ei ole millään tavalla ihmeellinen. Se sisältää vain muutamia yksinkertaisia rivejä, ja vaikka olen oppinut lapsuudessani paljon runoja ja unohtanutkin niitä elämäni varrella, niin tämän minä vielä muistan sana sanalta. Koetan esittää sen raakakäännöksenä, joka noudattaa mahdollisimman tarkoin virolaista alkutekstiä:

    "Kodilleni kun mä kerran
    hyvästejä heittelin,
    sydäntäni murhe painoi,
    viilsi tuska polttavin.

    Veräjästä tietä myöten
    lähdin. Veli saatteli,
    ajoi yli mäen rinteen,
    jonne talo pilkoitti.

    Veli puhui: "Älä itke!
    Pyyhi kyynel poskipään."
    Minä sanoin: "Aja hiljaa,
    tästä vielä kodin nään.

    Hevostasi pidättele,
    että vielä nähdä saan.
    Kotipellon pientarelle
    ehk'en palaa milloinkaan.

    Hyvästi, sä lapsuuskoti,
    nurmet, niityt, karjamaa.
    Suo, oi taivas, kodilleni,
    antiasi siunaavaa."

Sen pituinen se. Pieni, sentimentaalinen laulu, mutta ei ole ketään virolaista vielä tänäkään päivänä, joka ei sitä osaisi. Sen yksinkertainen sävel kuuluu polveutuvan jostakin latvialaisesta kansanlaulusta, mutta sen staccatossa laulettava kolmas säe on vallan sydäntä repivä tuskanhuuto.

Viron sivistyneistössä on paljon sellaisia, jotka ovat saaneet sanoa viimeisen kerran hyvästi isäinsä talolle, ovat lähteneet veljensä saattamina veräjästä maantielle ja pyytäneet seisottamaan hevosta katsoakseen viimeisen kerran taakseen ja toivottaakseen siunausta kotitalonsa vainioille. Ja vielä enemmän on niitä, jotka ovat nähneet toisten lähtevän vieraaseen maahan, vieraan kansan joukkoon hankkimaan leipäänsä, jota heille ei ole suonut virkavalta kotimaassa.

Se oli Viron sivistyneistön kirous tsaarin vallan aikana. Opintolaina oli tuntematon käsite. Se, joka koulutettiin, sai oppinsa isänsä talon kustannuksella, ja vielä useammin veljiensä ja sisartensa kustannuksella. Koulutus tuli paljon maksamaan, ja kun poika pääsi ylioppilaaksi, oli useimmiten talo jo niin velkaantunut, että sen oli vaikeata pysyä pystyssä ilman sivistyneen pojan apua ja samaten oli toisten lasten perintöosuus kulunut. Pojan oli heti päästävä ansiotyöhön käsiksi pelastaakseen kotitalonsa häviöllä. Ainoat, joitten onnistui löytää työtä kotimaassaan, olivat teologit, mutta heilläkin oli vaikeuksia niin kauan kuin patronaattioikeuksien perusteella aatelisto määräsi yksinvaltiaasti papit suuressa osassa Viroa. Se määräsi virkoihin tietenkin saksalaisia, huonosti vironkieltä osaavia miehiä.

On tavatonta, jos ajattelee, että tuo keskiaikainen aatelisten etuoikeus, patronaattioikeus, oli Virossa vallalla vielä 1900-luvulla, ja lapsuuteni ensimmäisiä muistoja oli isäni taistelu sitä vastaan. Isäni ajoi näet paljon patronaattioikeutta vastaan suunnattuja juttuja ja vielä enemmän niitä rikosjuttuja, jotka aiheutuivat patronaattioikeuksia vastaan tehdyistä kapinoista. Huomattavin niistä oli Helmen pitäjän kirkkokapina, jonka mainingeissa kului koko lapsuuteni. Kartanonherra määräsi saksalaisen papin, jota seurakunta ei hyväksynyt pitäen kartanon patronaattioikeutta peruutettuna — en muista kaikkia yksityiskohtia — ja siitä aiheutui, että saksalainen pappi kanneltiin kirkosta ulos pellolle, ja kun hänet poliisivoimalla asetettiin virkaansa, istui kirkkokansa paikoillaan ja veisasi "Jumala ompi linnamme", kunnes koko toimitus oli peruutettava. Sitten alkoi kirkon boikotti, tuli kaikenlaisia tappeluita ja väkivallantekoja sekä rikossyytteitä. Viranomaiset nostivat puolestaan syytteitä kirkkovaltuustoa vastaan, ja niin koko suuri pitäjä, Viljandinmaan rikkaimpia, oli yhteen aikaan sekoitettu kirkkoriitoihin, kunnes vihdoin kansa voitti ja sai virolaisen papin, jopa juuri haluamansa, vaikka paronit yrittivät vielä pujottaa pitäjään heille kuuliaista virolaistakin pappia. Miten ylentävästi tämä kaikki vaikutti seurakuntien kirkolliseen mieleen, sen voi kuvitella... Näitä riitoja seurasivat myös pitkät pilkkalaulut saksalaisista papeista, ja useat niistä olivat aivan murhaavia kirkolle yleensäkin.

Poliittisesti nämä kirkkoriidat olivat erittäin herättäviä ja kansan itsetietoisuutta lietsovia, niin että kirkkoriitapitäjät olivat kaikkein valveutuneimpia. Ja vihdoin päästiin siihen, että vähitellen aateliston itsensäkin oli ruvettava luopumaan tuosta mahdottomasta etuoikeudestaan, eikä enää uskallettu aiheuttaa isompia juttuja, joista tsaarinhallitus suuresti nautti toivoen niistä aseita viimeisiäkin Itämeren maitten erioikeuksia vastaan.

Niinpä siis vähitellen virolaiset papit alkoivat saada paikkoja, mistä taas aiheutui, että kaikki vanhemmat yrittivät poikiaan papeiksi ja leipäpaikoille. Teologeista alkoi siis olla ylituotantoa. Samaten siitä aiheutui paljon ristiriitoja lasten ja vanhempien välille, koska pojat mieluummin antautuivat toisille aloille.

Myös lääkärit alkoivat saada yksityispraktiikkaa kotimaassa, mutta kaikki epävapaat ammatit, joihin tarvittiin hallituksen nimitys, olivat tietenkin jokseenkin suljetut virolaisilta. Niinpä virolaisten oli vaikeata päästä kouluihin, insinöörit eivät saaneet nimityksiä eivätkä arkkitehdit, eivät myöskään juristit, paitsi ne harvat, joilla, oli asianajotyötä.

Näin ollen oli lähdettävä Venäjälle koettelemaan, voisiko siellä leikata kultaa, ja palata sitten viettämään kotimaassa loppuikää, kun ensin kotitalo oli pelastettu. Ne, jotka kotitalot voivat kustantaa vain yliopistoon saakka, yrittivät venäläisiin yliopistoihin, koska niiden liepeillä oli mahdollista saada kielitunteja ja elättää sillä itsensä yliopistoaikana. Saksankielen osaaminen oli virolaisten ylioppilaiden päävaltti taistelussa yliopistosivistyksen puolesta.

Näin on virolaista sivistyneistöä valunut Venäjälle suuret määrät 90-luvulla itsenäisyyteen saakka. Tönissonkin oli lähtenyt Venäjälle prokuraattoriksi, mutta koti-ikävän ajamana hän pelastui Postimees-lehden omistajaksi ja päätoimittajaksi. Äitini serkku Kase, joka oli huomattava juristi, joutui myös prokuraattoriksi Siperiaan, toinen hänen serkkunsa Ermas huomattavaksi asianajajaksi Pietariin, samaten olivat myöhemmät riigivanemat Päts ja Teemant virkamiehinä Venäjällä, kuten myös professori Piip. Siperiassa oli paljon virolaisia proviisoreita, Moskovassa oli paljon opettajia, kuten muuallakin Venäjän suurkaupungeissa; virolaisia lääkäreitä, insinöörejä oli pitkin Venäjää; itsenäisyysajan virolaisista professoreista tulivat kai useimmat Venäjältä.

Eivätkä virolaiset, kuten eivät yleensäkään vieraat sivistyneet ainekset, olleet enkeleitä kohdellessaan Venäjällä Venäjän kansaa. Heidän päämääränään oli useimmiten pikainen rikastuminen ja paluu kotimaahansa. He halveksivat ympäristöään ja muodostivat itse Venäjällä useimmiten vanhoillisen aineksen. Hyvin monet naivat venäläisen, ja kun heidän itsenäisyyden aikana oli häntä koipien välissä pelastauduttava kotimaahansa Venäjän mylläkästä, olivat venäläiset rouvat sangen kiusallisia. Muuten niitä vasta 1917 vallankumouksen jälkeen palanneita sivistyneitä, joita Virossa sanottiin optanteiksi, ei oikein pidelty arvossa itsenäisessä Virossa, koska he eivät olleet palanneet kotimaahansa heti, vaan odottelivat ja katselivat ensin Venäjällä, tulisiko sinne palautumaan vanha järjestelmä, ja kun sitä ei kuulunut, alkoivat vasta sitten tuntea itsensä oikein virolaisiksi hakeutuen kotimaahansa. He muodostivat itsenäisessä Virossa aineksen, joka ajoi nähtävästi aika lailla omaa etuaan kansan kustannuksella, kuten olivat telineet tsaarin aikaisella Venäjälläkin. He toivat tsaarin aikaisen suosikkijärjestelmän ja muitakin tapojaan mukanaan Viroon ja aiheuttivat paljon sisäisiä riitoja. He olivat tottuneet Venäjällä paljon komeampaan elämään kuin kotimaan köyhä sivistyneistö ja puhuivat äänekkäästi vanhoista Pietarin ihanuuksista, ja mitä kaikkea he siellä olivat menettäneet. Kuten oikeastaan ne suomalaisetkin, jotka Venäjältä palasivat. Vielähän hekin muistelivat suuria ansioitaan ja Pietarin suurkaupungin leveätä elämää.

Mutta ihmiset ovat ihmisiä, eikä se kaikki ollut heidän syytään, vaan tsaarin aikaisien nurinkuristen olojen, jotka pakottivat sivistykseen pyrkivää kansaa menettämään parhaat voimansa.

Mekin, nuoret tytöt, olimme itse kukin Venäjälle joutumisen vaarassa. Sinnehän sitä häivyttiin kotiopettajattariksi, ja opettajiksi — parhaassa tapauksessa, sillä yliopistoon pääsyyn ei monellakaan ollut toiveita.

Wesken kohtalo on ollut minulle kuten vanhemmillenikin haava. Kun tulin Tarttoon, olin päättänyt käydä hänen haudallaan pyhiinvaellusmatkalla, ja niin teinkin. En ollut millään löytää sitä. Sillä vaikka Viron kansa oli hakenut hänen tomunsa kotiin, se ei sittemmin ollut millään tavalla pitänyt huolta hänen haudastaan ja se oli jäänyt melkein unohduksiin, koska Wesken sukukin oli jo kuollut. Suurella vaivalla minun onnistui vihdoin löytää se pitkän heinän peitosta, aivan hylättynä, ruosteisen, vinoon kaatuneen aidan sisällä. Kokosin sitten eräänä sunnuntaiaamuna luokkani virolaiset tytöt ja monia alaluokilta, vein heidät hautausmaalle Wesken haudalle ja kerroin heille, kuka Weske oli, ja pidin tavallaan elämäni ensimmäisen esitelmän. Lauloimme Wesken jäähyväislaulun ja päätimme sitten yhdessä, että tulemme pitämään huolla hänen haudastaan ja muistamaan hänen työlään kansansa puolesta. Varmasti jokainen meidän joukossamme hiljaisesti päätti, että tulisi välttämään Wesken kohtalon.

Siitä lähtien kävimme aina sunnuntaisin hoitamassa hänen hautaansa, loimme sinne kukkia ja jätimme hänen hautansa huollon perinnöksi koulun alemmille luokille. En tiedä, lieneekö itsenäinen Viro perinyt meiltä Wesken haudan hoitamisen ja millaisessa kunnossa se nykyään on.

Näin muodostui yhdysside meidän ja alempien luokkien välille, ja kun sisareni tuli viidennelle luokalle, joutui hänen luokkansa tavallaan läheiseen yhteyteen minuun. Kun vironkielen opiskelua ei vain kuulunut, koetin saada tyttöjä itsekseen opiskelemaan vironkielen kirjoittamista. Wissen Sien avulla pääsin selville Viron historian alkeista ja päätin itse ruveta opettamaan Viron historiaa alempien luokkien tytöille. Kokosimme tyttöjä meille, välistä parikymmentäkin pieneen huoneeseemme Jaaksonille, Siellä he saivat istua sängyillämme ja tuoleillamme, jopa lattiallakin. Piirongilla istuen minä itse juttelin heille Läti Hindrekin kronikasta ja Viron taistelusta Kalparitareita vastaan, latvialaisten kavalluksesta ja antautumisesta saksalaisille, ja miten nämä sitten yhdessä saksalaisten kanssa hyökkäsivät virolaisten selkään.

Ennen sotaa ollessani Virossa "Niskavuoren leivän" ensi-illassa tapasin tuonaikaisia tyttöjä, mm. tohtori Malsteinin, joka vielä muisteli historianluentojani ja tavatonta lättiläisvihaani...

Luonnollisestikaan en taaskaan tullut ajatelleeksi, mitä koulussa olisi sanottu tuollaisesta kapinanvalmistelusta, taisin luottaa siihen, etteivät tytöt antaisi minua ilmi. Eivätkä he sitä tehneetkään, mutta uskallettua luo luottaminen oli, sillä joukossa oli 12-vuotiaitakin. Elävä harrastus oman kansan kohtaloon ja voimakas tunto ympäröivästä sorrosta oli olemassa kipsissäkin, niin että he pitivät suunsa kiinni, kuten olivat luvanneet, ja minä pääsin ehein nahoin ylioppilaaksi, mitä isäni ei millään tahtonut uskoa.

Mutta enhän minä voinut istua kädet ristissä tekemättä mitään, kun kaikkien piti auttaa. Ja näin on ollut aina elämässäni. Jokin sisälläni on aina ajanut minua tekemään sitä, mitä pidän oikeana, välittämättä seurauksista, ihmisten mielipiteistä, tulevaisuudestani. Välistä olen katunut, useimmiten — en.

AINO JA OSKAR KALLAS JA HEIDÄN KOTINSA

Tohtori Oskar Kallas muutti perheineen Tarttoon vuonna 1903 tultuaan saksankielen opettajaksi kouluumme sekä samalla Postimees-lehden aputoimittajaksi. Perheellä oli silloin jo kolme lasta, jotka antoivat Aino-rouvalle paljon tekemistä. Perhe asui koulumme lähellä Tiigikadulla. Kuten jo edellä mainitsin, oli Aino Kallas ilmestys Tartossa, kaunis, intelligentti, runoilija ja suomalainen.

Tohtori Kallas oli silloin jo samanlainen kuin myöhemminkin esiintyessään lähettiläänä Helsingissä ja Lontoossa, yhtä joviaalinen, tarmokas, asiallinen, täynnä tervettä järkeä ja paljon huumoria, sydämellinen kaikille ihmisille, aina avulias ja lukkarin poikana syvästi uskonnollinen ja vanhoista tavoista kiinni pitävä. Hän oli iso ja tanakka mies pitkine viiksineen, jotka peittivät humoristisia suuta, turvallinen ja luotettava koko olemukseltaan. Hänen työkykynsä oli yhtä suuri kuin Tönissoninkin, ja liikuttavaa oli, että hän suuren työtaakkansa ohella kuitenkin vielä joka päivä säännöllisesti ja epätoivoisesti yritti tehdä tieteellisiä työtään kansanrunouden alalla. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät voi katsoa rempallaan olevia asioita tai ihmisiä heti koettamatta auttaa. Lukemattomat ovat ne virolaiset, jotka ovat Oskar Kallakselta saaneet apua sekä sanoin että teoin, ne, joita hän on ohjannut, neuvonut ja auttanut. Minä olen yksi niitä. Hän järjesti tuloni Suomeen. Sekä Aino että hän suosittelivat minua lukuisien tuttaviensa ja sukulaistensa luokse tasoittaen kaikin puolin tietä nuorelle tuntemattomalle naisylioppilaalle, seuraten myötätuntoisesti kohtaloani niin myötä kuin vastoinkäymisissäkin. Olen heille loppumattoman kiitollisuuden velassa. Mutta minä en ole ainoa. En tiedä ketään, joka olisi rakentanut Suomen siltaa niin hartaasti kuin Oskar Kallas tuolla puolen ja professori Kaarle Krohn tällä puolen lahtea. He työskentelivät oloissa, jotka olivat paljon vaikeammat kuin itsenäisyyden aikana reittien ollessa häiriintymättömät. Oskar Kallaksen ja Kaarle Krohnin ympärille keskittyi se, mikä on todella yhteistä ja ytimeltään läheisintä kahdelle sukulaiskansalle: yhteinen kansanrunous, yhteinen sisäinen maailma ja sydämen kieli.

Syyspuolella vuolla 1903 alkoivat Kallaksen talossa vastaanotot, jour fixit, kerran tai kahdesti kuussa, ja niistä muodostui useaksi vuodeksi Tarton älymystön tapaamisen keskipiste. Niihin kokoutuivat politiikan johtajat, yliopistomiehet, kirjailijat, taiteilijat, musiikki-ihmiset, jopa yliopistorajalla olevat koululaisetkin, kuten Gustav Suits, Bernhard Linde ja minä. Siellä kävi säännöllisesti Tönisson, sinne tuli Wilhelm Reiman, jos hän oli kaupungissa, siellä oli tohtori Luiga ja professorit Konik ja Paldrock ihanine rouvineen, säveltäjä Tobias, Viron senaikainen musiikkinero, taiteilijat Rand ja K.H. Hindrey, Anna Haava, Ernst Enno, K.E. Sööt, vanha runoilija ja persoonallisuus, tohtori Talvik rouvineen ja tohtori Koppel, lehtori Jögever rouvineen jne.

Puhuttiin politiikasta ja kirjallisuudesta, juotiin teetä, syötiin voileipiä, väiteltiin ja kuunneltiin. Pelkään, että minä, vaikka olin nuorin joukosta, olin vallan sopimattoman paljon äänessä, sillä mihin sitä kultaista elinvoiman paljouttaan olisi muutenkaan käyttänyt. Minä olen varmasti ollut sietämättömän nenäkäs, sillä puhuin aina asiat suoraan niin kuin mieleeni tuli, ja minulle tuli aina paljon mieleen. Kallas joskus yritti minua vähäisen kasvattaa, mutta Tönisson ei koskaan tehnyt minulle huomautuksia sopimattomasta käytöksestäni. Olin tunnetusti "enfant terrible" ja sen asian kanssa kävi samoin kuin aikoinaan englanninkieleni kanssa. En päässyt puhumaan kunnollista ja virheetöntä englantia, koska kukaan englanninkielisistä ystävistäni ei ruvennut korjaamaan virheitäni. He selittivät pitävänsä niistä, koska ne olivat pittoreskeja. Yhtä pittoreskina kai pidettiin minun nenäkkyyttäni siihen aikaan, koska ei siitä tehty mitään huomautuksia. Vasta vuosien kuluttua olen itse kauhulla ajatellut, millainen olin.

Mutta kyynikkomme eivät ilmestyneet Kallaksen salonkiin, he urheilivat poissaolollaan kuvaten tuota salonkia patavanhoillisuuden pesäksi, mitä se ei oikeastaan ollut. Tohtori Kallaksen jyrkkä kanta Oleskien "vapaan avioliiton" jutussa jyrkensi vielä juuri heränneen virolaisen älymystön kahtia jakautumisia, jota Martnan ympärille kerääntyneet sosialidemokraatit puolestaan edesauttoivat kuvaten Kallaksen ja Tönissonin ympärille ryhmittyneitä sivistyneitä Viron nousevan suurporvariston ja noblessin alkusoluksi, mikä raivostutti minua aivan silmittömästi... Ja se oli kumminkin tavallaan totta.

MAATTOMAT, TYÖVÄKI JA SOSIALIDEMOKRAATIT

Niinkuin edellä kerrottiin, alkoi samanaikaisesti Nuoren Viron kiihkeän kansallisen nousun kanssa Tartossa myös kehittyä sen vastapainoksi sosialidemokratia kaikessa kansainvälisyydessään. Aika oli sellainen, ja Tartossakin oli työväkeä, vaikka me emme sitä oikein huomanneet, kun koko Viron kansa siihen aikaan näytti niin kovin työihmisillä ja tuntui melkein rikoksella kylvää eripuraisuutta sen keskuuteen, puhumattakaan, että se merkitsi kapinaa jumaloimaamme Tönissonia vastaan.

Sosialistien johtajana oli siihen aikaan Tartossa siis Viron sosialidemokratian isä Mihkel Martna, Viron Bebel. Martna oli kookas mies, hieman kuin kirveellä veistetty, ja nenä aina punaisena, vaikkei hän käyttänyt ollenkaan alkoholia. Nenä oikein julisti hänen ammattiaan — hän oli maalarimestari. Martna oli tulinen, pursuava, kiihkeä luonne, erittäinkin väittelyssä. Ja aina hän väitteli, jollei vastustajien niin omiensa kanssa. Hän oikein puhkui hiljaisia välihuudahduksia, kun vastustaja puhui. Tuntui helpotukselta ympärilläolevistakin, kun Martna pääsi purkautumaan. Hän oli itseoppinut, oli kai Saksassa ammattimatkoillaan tutustunut sosialidemokratiaan ja alkoi kotiin palattuaan järjestää Tarton työväkeä ammatillisesti. Sen ohessa aloitti hän muunkin sosialidemokraattisen propagandan yhdessä Peeter Speekin kanssa. Tämä julkaisi radikaalista Uudised-lehteä. Sen ympärille järjestyivät Martnan kannattajat. Tämä kansainvälinen oppi oli kauhistus Tönissonille, enkä minä Tartossa ollessani päässyt selville, en edes martnalaisten koulussa jakelemista lentolehtisistä, mitä tuo sosialismi oikein oli ja mitä tuollaisella eripuraisuuden kylvöllä tarkoitettiin.

Kuten jo mainitsin, edustivat koulussa martnalaisia luokkaa minua alempana olevat Alma Ostra ja Alma Unt, molemmat maalta kotoisin olevia, vähän karkeatekoisia tyttöjä, mutta hyvin reippaita — ja ennen kaikkea sellaisia, jotka ajattelivat ja lukivat muutakin kuin vain läksyjä. Enimmät virolaiset tytöt olivat lukutoukkia, etupäässä sen vuoksi, että heillä oli puutteellinen alkukoulutus maalais- eli niin sanotuista ministeriökouluista, ja he osasivat heikosti saksaa ja ranskaa, joten he saivat todellakin lukea läksyjään erittäin ankarasti.

Alma Ostra oli yhtä paljon Martnan kuin minä Tönissonin kasvatti. Hän oli erittäin lahjakas tyttö, kuten jo sanoin, karkeatekoinen karkeine piirteineen ja luonteeltaan hyvin kova. Hän tunsi itsensä proletaariksi ja arvosteli siltä kannalta jo koulussa tanssivia ja iloittelevia yläluokkalaistyttöjä. Hän toi minulle ensimmäisen heidän hektograafilla painamansa lehden ja ohjelmajulistuksen, joista en päässyt selville, vaikka minulla oli haluakin. Luin niitä ja koetin väitellä Ostran kanssa. Tönissonin ympäristössä merkitsi sana "sosialismi" vielä siihen aikaan "tasajakoa", ja sillä se kuitattiin. Kipein kysymys oli minulle "maattomien" kysymys, joitten puolesta Martna puhui. Minä en voinut lakata sitä ajattelemasta, eikä Tönisson pystynyt antamaan minulle siihen oikeata ratkaisua.

Maalaisköyhälistöä sanoivat sosialidemokraatit siihen aikaan yleensä vain "maattomiksi" ja kysymyksessä oli näitten järjestäytyminen. Koska tunsin heidän elämäänsä, tiesin, ettei Tönissonin ohjelma riittänyt heidän olojensa korjaamiseen.

Isojen kartanoiden muonamiesten elämä oli siihen aikaan sanomattoman kurjaa, suorastaan keskiaikaista. Kotitalomme lähellä, noin 3 km. matkan päässä, oli metsässä Taakeperan kartanon iso muonamieskasarmi. Se oli sijoitettu ainakin parin kilometrin päähän kartanosta, jotteivät nuo kaleeriorjat rumentaisi kartanon lähiseutua. Isossa rakennuksessa asui kymmenittäin perheitä asumuksissa, joissa oli maalattia ja joissa maan ja olkien päällä sanomattomassa liassa makasi liudoittain lapsia. Kesäisin ne juoksentelivat alasti eivätkä talvella voineet vaatteiden puutteessa juuri koskaan päästä ulos. Lasten kuolevaisuus oli hirveä. Olin käynyt Leeni-tädin kanssa siinä kasarmissa useinkin, koska Leeni-täti koetti lääkitä lapsia ja säästi niille riepuja sekä kuljetti ohiajaessaan aina heille jotakin syötävää. Tuskinpa paronittaret koskaan olivat nähneetkään tuota muonamiesasuntoa. Suuret, ihanat puistot, joissa he ratsastivat ja kävelivät, olivat vallan toisella puolella. Eikä siihen aikaan ollut muodissa kysyä muonamiesten vointia. Hevoset ja koirat olivat paljon tärkeämpiä elukoita. Von Stryck rakensi kartanoonsa uuden valtavan linnan, johon tuli kai yli 100 huonetta. Linna valmistui juuri ennen maailmansotaa v. 1914, ja sen vihkiäisiin saapui Preussin prinssi Heinrich. Von Stryck oli suurenmoisen hyvin järjestänyt asiansa: pari poikaa palveli Venäjän armeijassa ja yksi tai kaksi Saksan, niin että voitti mikä puoli tahansa, aina oli joku von Stryck voittajan esikunnassa. Vuoden 1905 tapahtumien peloittamana hän oli myynyt ajoissa ennen sotaa suuret määrät metsiä ja sijoittanut kaiken varalta metsämiljoonansa Saksan pankkeihin, noille Saksan puolella oleville pojilleen. Linnaa rakennettaessa oli Saksasta tuotettu työmiehiä rakentamaan valtavia rautabetoniholveja ja kellareita, joihin sijoitettiin kaikki kartanon aarteet ja joitten piti olla pomminkestäviä. Mutta von Stryck unohti, ettei hän itse ollut pomminkestävä. Kun vallankumoukselliset tulivat, he yrittivät ensin räjäyttää kartanon holveja, mutta tuloksetta. Sitten he hakivat von Stryckin itsensä Tartosta ja pakottivat hänet aukaisemaan holvit. Linnan valtavat aarteet jakautuivat muonamiehille, joitten vaimot ompelivat tyynynpäällisistä lapsilleen paitoja ja lakanoista hameita. Noita yli koko pitäjän hajonneita kartanoista ryöstettyjä tavaroita haettiin sitten kuumeisesti, kun saksalaiset tulivat. Mutta kerrotaan, että niitä riitti sittenkin pitäjässä aina itsenäisyyteen asti, jolloin kartano otettiin valtion haltuun ja jaettiin maattomille muonamiehille. Viron valtio teki kartanon päärakennuksesta tuberkuloosisairaalan. Aluksi se oli kai tarkoitettu Viron kirjailijain kodiksi, mutta valtiolla ei ollut varaa ylläpitää sellaisia linnaa tähän tarkoitukseen, niin että sairaala siitä lopuksikin tuli.

Vaatimus kartanoitten takavarikoimisesta ja jakamisesta kansalle on historiallinen, kansan vereen juurtunut tosiasia, jota ei mikään puolue Virossa voinut vastustaa. Mielellään olisivat kommunistit pidättäneet kartanot suurviljelminä valtion hallussa kollektivisoimisohjelmansa mukaisesti, mutta se oli heillekin mahdotonta. Kansan 700 vuotta kärsimä vääryys vaati oikaisuaan.

Jos oikein asiaa ajattelee, on ollut suoranainen taidonnäyte saksalaisen aateliston taholta omistaa kartanonsa ja linnansa 700 vuotta ja pysyä kumminkin vieraana maalle ja kansalle yrittämättä osoittaa pienintäkään yhteistuntoa sitä kohtaan, koettamatta — kansan onneksi! — edes saksalaistaa sitä. Saksalaistaminen olisi varmasti herättänyt kansassa vastustamishalun, sillä eihän Itä-Preussin junkkarikaan saanut koskaan kohdella alustalaisiaan tuohon kotitekoiseen baltilaiseen malliin.

Ja niin he sitten aikoinaan lähtivät maasta Hitlerin kutsumina, lähtivät kuin vieraat konsanaan... isännöimään saksalaisten puolalaisilta ryöstämiin kartanoihin.

Aateliskartano omisti useimmiten lähes puolet kunnan maista. Näin ainakin Etelä-Virossa. Mutta kartano ei kuulunut kuntaan eikä maksanut sille veroa. Sillä oli oma jurisdictio, oma kartanon poliisivalta ja oma koulu — jos oli. Kunta teki tiet sen puolesta ja kantoi kaikki rasitukset. Maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen itsenäinen kunta ei tuntenut enää paronia, ei tervehtinyt sitä vierasta oliota, joka parivaljakkoineen ja lakeijoineen ajoi kunnan maantietä tomua nostattaen, mutta sen oli siedettävä sitä keskuudessaan ikuisen sorron, symbolina. Ja muistaakseni sen täytyi ottaa köyhäinkotiinsa kartanon loppuun kuluttamia muonamiehiä.

Oli suuri ero kartanoitten ja talonpoikaistalojen muonamiesten välillä. Edelliset olivat kaikkein huonointa ainesta, sillä kunnon mies ei mennyt kartanon töihin, vaan hakeutui talonpoikaistaloon. Mutta köyhä nai toisen köyhän, ja niin niitä köyhiä riitti kartanoihinkin, kunnes Tallinnassa alkoi syntyä tehtaita ja sinne alkoi kansainvaellus jo minun kouluaikanani. Kartanoissa nimittäin tehtiin pakkotyötä, siellä jokainen mies yritti laiskoitella, varastaa aikaa ja varastaa viljaa paronin aitasta — jokaisessa kartanossa oli oma viljapoliisi, rehepapp, ja kansan suussa on tuhansia tarinoita, miten tuota riihenpappia petettiin. Muuten nämä olot loivat kansalle aivan oman moraalin: viljavarkaus, hevosvarkaus ja salametsästys eivät olleet rikoksia, kun ne kohdistuivat paroniin, vaan pikemminkin urheilua, ja kartanon varkaita suojelivat kaikki... Mutta jälkiä siitä jäi kansan moraaliin, ja siksi Virossa aina on ollut huomattava määrä omaisuusrikoksia...

Siis kartanon maattomien suhteen oli minunkin tunnossani selvä ohjelma, sama kuin sosialidemokraateilla. Vaikka se oli myös Tönissonin tunnossa, niin ei siihen aikaan kuitenkaan hänen puolueensa, joka oli julkinen, voinut ottaa tällaista hurjistelua tsaarin aikaiseen ohjelmaansa silloin, kun sosialidemokraatit ilman muuta koristautuivat sillä. Siitä oli tuloksena, että minulla oli tavan takaa luuloa vaivaavia keskusteluja Tönissonin kanssa.

Ei myöskään käynyt kieltäminen, että talojen "maattomien" renkien oloissa oli sellaista, mikä saattoi minut ajattelemaan sosialidemokraattien ohjelmaa ja kyselemään Tönissonilta, saamatta kuitenkaan tyydyttävää vastausta. Minulla olikin tuota uteliaisuutta elämän suhteen niinkuin viisivuotiailla, niin ettei Tönisson ottanut kaikkia kysymyksiäni vakavalta kannalla. Minua askarrutti myös kysymys talonpoikaistalojen omien lapsien proletarisoitumisesta. Näin elävän esimerkin edessäni. Mammani sisar Kärt (Gertrud) jäi nuorena leskeksi kahden lapsensa kanssa. Hän sai asua isoisäni talossa, pienessä mökissä, ja hänen lapsistaan tuli melkein työväkeä taloon. Hänen poikansa olivat jo 14-vuotiaina työssä talon pelloilla saaden käydä vain kansakoulua. Oli selvää, koska vanhan tavan mukaan eno perisi talon ja suorittaisi sisarilleen vain heidän perintöosuutensa, noin 2 000—3 000 ruplaa, ettei noilla rahoilla serkulleni voitaisi hankkia taloa. Hän joutuisi lähtemään muitten ihmisten palkkatyöhön, kuten hän sittemmin joutuikin tullen aikoinaan vuonna 1905 paikkakunnallaan maattomien johtajaksi ja vuonna 1918 kommunistiksi ja siirtyen myöhemmin Neuvostoliittoon. Näin kävi yleisesti monilapsisissa naapuritaloissa... minne he joutuisatkaan, ne lapset, jotka saivat lähteä taloista... jossakin oli vika.

Sitten talonpoikaistalon renki. Hänellä oli erikoisen raskas menneisyys takanaan. Tiesin jo kansanrunoista, noista orjalauluistamme ja maaorjuuden kuvauksista, kuinka monenlaista ristiriitaa oli olemassa kartanonherrain, talonpoikaisisäntien, muonamiesten ja renkien välillä. Työorjuudessa kartanoissa kävivät ensiksi kartanoiden omat muonamiehet, sitten talonpoikien muonamiehet ja rengit ja vasta viimeiseksi talonpojat itse. Siis talonpoikaistalojen isännät eivät juuri nimeksikään itse käyneet suorittamassa päiviään kartanoissa, vaan lähettivät sinne renkinsä. Vain silloin, kun niitä ei riittänyt, he itse lähtivät hevosineen työhön. Kansanrunoissa renki sanoo talonpoikaisisännälleen, että "mene itse kartanon töihin niin näet, millaista siellä on ja miten siellä vouti hosuu keppeineen". Kaikki kuvaukset sukutaloistamme maaorjuuden ajoilla osoittavat, ettei kukaan isäntä itse ollut käynyt kartanossa työssä, vaan että sinne aina lähetettiin rengit.

On olemassa suuri määrä kansanlauluja, jotka kuvaavat —- ei kartanonherrain ja heidän muona miestensä oloja — vaan isännän ja rengin suhdetta, ja niissä on moitteita talonpoikaisisännille.

Kun ajattelin sitä, miten talonpoikaistaloissakin suhtauduttiin renkeihin ja palkollisiin, niin täytyi myöntää, että juopa oli melko suuri, erittäinkin Viljandinmaalla, jossa ihmisten arvoa mitattiin sillä, oliko hänellä talo tai oliko hän edes talon lapsia. Abjan pitäjässä kysyttiin aina: "Onks kottus kanss", ts. onko talo myös? Ja siitä "kottuksen omistajasta" vasta: alkoi ihminen. Muistan, miten Marlebäckissä äitini ja hauholainen anoppini olivat ehdottomasti yksimielisiä siitä, etten saanut noin vain sanoa irti kykenemätöntä emännöitsijääni, "koska hän oli talon tytär Jaalasta...

En oikein voinut tyytyä selitykseen, että renki on ikuisesti luotu olemaan renkinä ja isäntä isäntänä, ellei rengissä itsessään ollut miestä tulla isännäksi. Ja että jokainen renki saattoi tulla isännäksi, jos vain hosui tarpeeksi.

Jäin hyvin monissa kysymyksissä vaille vastausta, koska en ymmärtänyt niitä martnalaisten vastauksia, joissa puhuttiin kapitalisteista ja pääomasta, sosialismista ja riistosta jne. Ennen muuta tympäisi minua Tönissoniin kohdistuva kiihkeä viha. Hän tarkoitti silloin mielestäni kuitenkin sekä elämällään että toiminnallaan kansansa parasta.

Ja niin sitten kävi, että lähdin Virosta käsittämättä Viron sosialidemokratiaa, ja vaikka Martnasta ja minusta myöhemmin tuli ystäviä hänen ollessaan maanpakolaisena Helsingissä, en koskaan oppinut sen paremmin tuntemaan virolaisia sosialidemokraatteja, ja meidän välillemme jäi myöhemminkin eräänlainen kylmyys... Puhumattakaan siitä ajasta, jolloin Viron sosialidemokraatit kesyyntyivät ja istuivat samoilla ministerin tuoleilla Tönissonin kanssa alkaen nyt puolestaan vainota "maattomien" edustajina olevia kommunisteja... Näiden joukossa ei ollut ketään aikalaistani. Kun vuonna 1932 "Koidula"-näytelmäni sai palkinnon Virossa ja aiheutti suuren kohun ja polemiikin moneksi kuukaudeksi, hyökkäsi vanha Martna minua vastaan, koska muka "Koidulassani" saarnasin kansalliskiihkoa ja ihailin Koidulaa natsionalismin esitaistelijana. Olisi tehnyt mieleni vastata Martnalle anteeksi pyytäen, etten voinut tehdä Koidulasta sosialidemokraattia ja että minun oli historiallisen totuuden vuoksi pakko ihailla häntä senaikaisen edistysmielisen ja kansansa puolesta taistelevan natsionalismin edelläkävijällä. Mutta koska en periaatteesta koskaan vastaa hyökkäyksiin, vaan yksinomaan rekisteröin ne, pidin suuni kiinni tahi oikeammin kynäni kurissa ja vaikenin Martnan suureksi harmiksi, hän kun oli toivonut ylentävää polemiikkia todetakseen minut ikiporvariksi.

Ja niin kävi, että vaikka olin tullut sosialidemokraatiksi Suomessa, kumminkin ainoaksi yhdyssiteeksi minun ja entisen kotimaani välille jäivät etupäässä vanhat ystäväni Tönissonit. Huolimatta mielipiteittemme eroavaisuudesta emme koskaan lakanneet pitämästä arvossa toistemme katsomuksia. En voi olla surematta sitä, että elämä nyt on saattanut meidät eri puolille rintamaa.

VANHEMPIENI KOTI KOULUAIKANANI

Oleskelin kotonani Walgassa kesäajat ja lisäksi luonnollisesti kaikki joulu- ja pääsiäislomani. Sinne kulki mukanani lakkaamaton virta tarttolaisia ystäviäni, joko sellaisia, jotka tulivat suoraan meille, tai niitä, jotka olivat läpikulkumatkalla ja pistäytyivät Putramäelle, huvilaamme, viettämään muutamia tunteja junia odotellessaan, tunteja, jotka venyivät päiviksi ja välistä viikoiksikin. Jos meitä oli enemmän koolla, kerättiin lisäksi walgalaisia alkuasukkaita mukaan ja pidettiin raittiusyhdistyksen nimissä walgalaisille jokin juhla näytelmineen, puheineen, lausuntaesityksineen ja tansseineen. Tuo raittiusyhdistys oli ainoa seura, jolla oli iso talo ja jossa raittiuden nimessä voitiin pitää virolaisia juhlia. Varsinainen raittiuden harrastus oli pikemminkin sivuseikka ja sen otti ainoastaan isäni vakavasti. Hän siinä yhdistyksessä olikin ainaisena puheenjohtajana, ja kova raittiusmies hän oli muutenkin. Tosin Walgan venäläisellä poliisimestarilla oli yhtä ja toista sanottavaa näistä juhlista, mutta muuten hän piti pappaa kovasti arvossa. Niinpä asiat sitten selviteltiinkin hiljaisesti ja harmittomasti.

Erikoisen vallaton ja tavallaan viimeinen vallaton aika oli meillä viimeisen kouluvuoteni joululoma. Uudeksi vuodeksi tulivat meille Walgaan käymään sekä Tönisson että Kallakset ja kaikkiaan parikymmentä ylioppilasta ja koulutovereitani, tyttöjä. Vanhemmat vieraat matkustivat iltajunalla Tarttoon takaisin, mutta nuoret jäivät, ja seuraavana päivänä me improvisoimme taas juhlan raittiusyhdistykseen walgalaisten suureksi iloksi. En käsitä, miten meille kaikille oli tilaa talossa, jossa oli vain kuusi pienehköä huonetta, mutta aina me sinne kaikki mahduimme. Pojille tehtiin iso veljesvuode sisareni ja minun huoneeseen, joka oli pitkä ja kapea ja jonka takaseinällä oli sopiva tila sellaiselle. Me tytöt sijoittauduimme osittain isäni huoneeseen samanlaiselle siskosvuoteelle, osittain saliin. Vain iso ruokasali jäi tavallisesti vapaaksi vieraista — mutta ei silloin. Vieraitten joukossa oli nimittäin myös Lui Olesk, joka ei vielä siihen aikaan ollut vapaassa avioliitossa, vaan sangen haluttu ja naimakelpoinen vävyehdokas kaikille mammoille, varsinkin kun hän taloon tullessaan aina piti tapanaan hurmata mammat ennen tyttäriä. Niinpä siis meidänkin mammamme ihastui Oleskiin, joka jo silloin oli lakitieteen kandidaatti ja asianajaja. Mammassa syntyi heti suunnitelmia, tosin hiljaisia, tyttäriensä suhteen. Oleskille ei siis tarjottukaan veljesvuodetta, vaan mamma järjesti hänelle ruokasalin sohvalle mukavan vuoteen yöpöytineen ja lamppuineen, ja Olesk nukahti sinne tanssiaisten jälkeen ruhtinaalliseen yksinäisyyteensä. Sillä välin muut pojat, etunenässä Anis Simm, Haars ja Karl Luud, jotka päivällä olivat olutkuskin kanssa kantaneet olutkorin keittiön alla olevaan kellariin ja samalla olivat tutkineet kaikki kellarin ihanuudet, päättivät yöllä lähteä sinne ryöstöretkelle. He toivat huoneeseensa olutkorin ja seulallisen piimäkorppuja, jotka ovat Viljandinmaan erikoisherkkuja ja mammani keittotaidon erikoisuus: teelautasen kokoiselle vehnäleivän puoliskolle asetetaan munan, tvorogin ja hapankerman sekoitus, joka, sitten paistetaan uunissa, ja leivokset säilytetään isoissa seuloissa. Pojat järjestivät itselleen — tosin minun tieteni — erikois-yönvieton. Siinä tyhjennettiin olutpullot ja syötiin satakunta korppua siunaten äitini hellää kättä. Ja kun kaikki oli toimitettu, he hiipivät hiljakseen ruokasaliin, asettivat tyhjät pullot Oleskin vuoteen ympärille ja tyhjän seulan hänen vuoteensa eteen, yhden siunatun korpunpuoliskon hänen yöpöydälleen ja vajaan olutpullon hänen kainaloonsa... He tiesivät Oleskin kyvyn vaipua melkein kuin ikuiseen uneen, kun hän oli juonut pari lasia olutta. Sitten poikajoukko lähti nukkumaan tyytyväisenä ihanasta yllätyksestä, jonka olivat valmistaneet äidilleni ja hänen lellipojalleen Oleskille.

Aamu koitti, ja ruokasaliin oli ilmestynyt ensimmäiseksi sisälikka, joka tukkien suunsa oli lähtenyt hakemaan mammaa katsomaan Oleskia. Mamma kyllä kuvasi meille myöhemmin niitä tunteita, joita Oleskin näkö hänessä herätti, sillä jokin atavismi oli saattanut Oleskin unenpöpperössä suorastaan halaamaan luota puolityhjää olutpulloa. Mammalla oli hyvät kertojanlahjat, ja hän osasi kuvata meille, miten Olesk hänen kauhistuneitten katseittensa pakottamana oli vihdoin avannut silmänsä, huomannut pullon kainalossaan, katsonut mammaan ja korpunpuolikkaaseen ja sitten alkanut laskea tyhjiä olutpulloja lattialla mamman seisoessa vieressä kuin suolapatsas. Sitten oli Olesk sanonut "hyvää huomenta" ja ruvennut kylmäverisesti pureskelemaan korppua, ja ryyppäämään, suuta virnistäen, olutta puolityhjästä pullostaan. Sen kaiken mamma sieti sanattomana. Mutta kun Olesk kuulusteli häneltä talon suurinta vesikannua, silloin mamma lähti huomauttaen, että keittiössä oli koko saavillinen vettä, jos hän luulee sen itseensä mahtuvan oluen lisäksi.

Mutta Olesk, tuo rauhallisuuden perikuva, lähti roikkuvin housunkannattimin Miinan puheille, sai talon isoimman vesikannun, haetutti siihen jääkylmää vettä, jopa jääpaloja, ja lähti sitten poikien huoneeseen, jossa kahdeksan oluesta väsynyttä poikaa nukkui kuin tukit. Olesk otti kannun ja valeli heitä oikein roimasti pitäen huolta siitä, että jokainen sai jääpalan povelleen, ja muistan, että heräsin salissa sellaiseen ääneen, kuin Antverpenin leijonatarhassa olisi ollut ruokatunti. Kun ruokasalin kautta yhdessä toisten tyttöjen kanssa ryntäsin ääntä kohti, näin poikien huoneessa sangen vilkkaan kohtauksen! Keskellä huonetta seisoi mamma kamalan iso keittokauha toisessa ja valtava kahvipannu loisessa kädessä. Hänen edessään raivosi kahdeksan yöpukuista tiikerinpoikaa yrittäen hyökätä mamman selän takana piileskelevän Oleskin kimppuun, joka roikkuvine housunkannattimineen tanssi suhteellisen turvallisessa paikassa, sillä mamman paino oli siihen aikaan koko joukon yli sadan kilon.

Mutta huomatessaan meidät paitasillamme suuntautui mamman koko huomio ja ankaruus sekä luo keittokauha meitä kohti. Olesk livahti eteiseen ja meidät lennätettiin saliin minun vaatiessani loukkaantuneena selitystä ainakin tuohon keittokauhaan, — luuta tai harja olisivat olleet enemmän paikallaan. Mamma kertoi, että hän oli juuri ollut sekoittamassa isoa kanakeittokattilaa, kun tuo mylvintä oli alkanut, ja hän oli siepannut kaksi ensimmäistä esinettä, jotka käteen sattuivat, ja ne olivat tuo kiehuva kahvipannu ja keittokauha...

Selityksen jälkeen Olesk istui mamman huoneen ikkunassa edessään kaksi olutpulloa — varmuuden vuoksi lukitun oven takana — kun muut pojat kantoivat märkiä vuodevaatteita aurinkoiseen, leutoon ilmaan kuivumaan.

Voi niitä menneitten talvien lumia...

Juhlia varten käännettiin nurin koko talo. Äitini pukuvarasto vanhoja verhoja myöten riistettiin vaatettamaan pellejämme, improvisoitiin jos jonkinlaisia kohtauksia elämästä, karrikoitiin vanhaa paronia ja armoa sekä heidän henkevää keskusteluaan kamaripalvelijan kanssa, esitettiin saksalaisia pastoria puhumassa omatekoista vironkieltään seurakunnalle, esitettiin koko raittiusyhdistyksen johtokuntakin pappaa myöten, mikä tosin oli sangen uhkarohkeaa, kun ottaa huomioon pikku kaupungin pomojen arkatuntoisuuden. Vältettiin kuitenkin kaikki salakarit, ja väkeä oli paljon ja tulos raittiusyhdistyksen solakassaan huomattava.

Tanssittiin kello yhteen saakka, ja sitten alkoi juhlan huippunumero. rekiretki ja tanssi hangella.

Ken ei ole nuoruudessaan kuutamossa hangella tanssinut vienon viulun äänen soidessa kuusten alla, ei tiedä mitään elämän ihanuudesta. Me tanssimme. Me ajoimme Walgan lähellä olevaan ihanaan kuusimetsään, jossa tien vierellä oli pieni niitty. Monta päivää oli ollut aurinkoista suojaa ja yöllä pakasti niin että hanki kannatti. Alfred Luikilla oli viulukin mukana tätä tilaisuutta varten. Luik oli uneksiva filologi, joka soitti viulua tositaiteilijan tavoin ja oli ilmeisesti jotenkin erehtynyt filologian alalle. Hän oli vuoron perään rakastunut kaikkiin meihin neljään sisarukseen ja pysyi niinkin uskollisena, että viidennen kerran rakastui jo toisen polven neiti Murrikiin, veljeni tyttäreen, saaden kuitenkin kroonillisesti rukkaset jokaiselta. Mutta soittaa hän osasi, ja erikoisesti kuutamossa. Ajettiin siis metsään Luikin soittaessa ensimmäisessä reessä. Metsässä heitettiin päällystakit ja turkit rekeen ja tanssi alkoi. Hanki hohti kuutamobriljanteissa ja kuuset seisoivat kunniavahteina, ja me kiidimme kuin varjot hohtavassa salissamme. Tanssittiin chaconnea, pas de quatrea, mignonia, pas des patineursia ja muita senaikaisia siivoja tansseja, joissa liikuttiin pääasiallisesti kädestä kiinni pitäen. Ne sopivatkin hankitansseiksi, ja kun oikein villiinnyttiin, niin lennettiin masurkassakin ja pudottiin syvälle hankeen — iloksemme.

Ei meillä tosin ollut kovin avokaulaisia eikä -selkäisiä tanssiaispukuja, mutta kumminkin oli ihme, ettemme vilustuneet, kun hiestyneinä pukeuduimme taas kylmiin päällysvaatteisiimme. Pappa istui reessä katselijana, ja mammalle ei tietenkään kerrottu mitään muusta kuin rekiretkestä.

Meidän vanha talomme Putramäellä paloi v. 1906 keväällä. Olin silloin Suomessa, ja isäni matkoilla Riiassa. Hänen vanha ystävänsä oli jättänyt palavan sikarin pöydälle ja lähtenyt juttelemaan äitini kanssa puutarhaan, jossa tehtiin kevätkylvöjä. Kevättuuli lennätti ikkunaverhon sikariin, ja ennen kuin alhaalla puutarhassa huomattiin, oli koko talo ilmiliekissä... Sinne meni suuri kirjasto ja kaikki kirjalliset kyhäelmäni. Vain huonekalujen rippeitä ja vaatteita pelastettiin...

Taloamme ei ennätetty rakentaa uudelleen ennen maailmansotaa. Vuonna 1905 kutsuin vanhempani Suomeen, koska pelättiin saksalaisten maihinnousua Pärnussa. Sinne jäi puutarhamme ja siellä se on vieläkin. Vuonna 1918, kun käytiin Viron ja Latvian välistä rajaa, veti rajatuomari, englantilainen eversti Tallents rajan Walgan kaupungin kautta ja läpi meidän puutarhamme, joten pohjoispuoli jäi Viroon ja eteläpuoli Latviaan. Toisin paikoin tuo raja kulki niin, että keittiön hella jäi Latviaan ja pesupöytä Viroon. Eräässä sänkykamarissa se erotti herran ja rouvan vuoteet, ja vaikka sitä sitten korjailtiin asuintalojen suhteen, meidän puutarhamme jäi jaetuksi, ja piti olla rajapassi, että pääsi puutarhan toisesta päästä toiseen. Harmillisinta oli, että tie jäi Latvian puolelle, niin että päästäkseen sinne autolla täytyi olla ulkomaanpassi Latviaan. Niinpä vuonna 1929 äitini hautajaisten aikana lähdimme läpimatkalla Walgan kautta vanhan kotimme puutarhaan ottaaksemme sieltä vähän kukkia äitini haudalle. Mutta meidän täytyi ensin käydä raja-asemalla tarkastuttamassa passimme, ja suomalaisilla passeilla päästiin sitten erikoisluvalla ilman viisumia lähtemään puutarhaamme, jossa molemmin puolin rajaa asustivat rajavartijat vajoissamme ja nauttivat villiintyneen puutarhan hedelmistä. Otin mukaani sieltä kukkivan omenapuun oksan ja muutamia narsisseja.

Nyt on isänikin Helsingin hautausmaalla odottamassa vuoroaan päästäkseen vanhaan sukuhautaamme, tuolle koivujen alaiselle kirkkomaalle, mutta puutarhamme on yhä siellä olemattomilla rajoilla, ei kenenkään maassa... Satakielikin on sen hylännyt...

Puut lahoavat kuten ihmisetkin, mutta mahdotonta on ajatella, ettei sinne olisi jäänyt mitään soitostamme ja lauluistamme... Kai ne syystuulessa sentään kummittelevat rajavartiostolle, kun kansa molemmin puolin rajaa kertoo niistä nuorista tytöistä, jotka kerran kantoivat hakoja helpottaakseen kansansa kuormaa ja tekivät paljon muutakin käsittämätöntä.

Isäni vanha ystävä. Walgan pormestari Soo on kai tähän asti maksanut maaverot ja muun veron puutarhastamme toivoen vanhan ystävänsä paluuta, ja on ne maksanut muka puutarhan tuloista, hedelmistä. Sitä kyllä suuresti epäilen. Mutta kuvaavaa perheemme liiketaipumuksille on, ettei kukaan ole ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tontin ja puutarhan myymiseksi. Sen on vain "annettu olla"... rajavartijoin iloksi. Nyttemmin ovat kai rajavartijat hävinneet ja luultavasti häviää omistusoikeuskin, josta emme ole pitäneet kiinni...

MINÄ TAPASIN PARONEJAKIN

En paljon, mutta aivan tarpeeksi. Muistellessani kouluaikani hauskimpia juttuja, olisi kai kerrottava myös eräistä kohtauksista "sinitakkien ja punahousujen" kanssa, kuten Viron kansa lauluissaan paronejaan kuvaa.

En muista enää, oliko se vuoden 1903 vai 1904 kesällä, kun oleskellessani Luppella isoisäni luona olin mukana heinänteossa kaukaisella metsäniityllä, toisin sanoen: hosuin jonkin verran harava kourassa ja sitten hävisin suovan alkuun ja kaivauduin kirjani kanssa tuoksuvaan, pehmeään luonnonniittyheinään Leeni-tädin eväät mukanani. Ja eväistä olivat parhaat talkkunakakut, so. talkkuna sekoiteltuna happameen kermaan ja leivottuna kakuiksi, jotka väriltään ja muodoltaan muistuttivat Fazerin perunaleivoksia, mutta olivat niitä paljon parempia. Niitty oli märkä, joten olin paljain jaloin, ja kun olin koonnut yrttejä mättäitten välisiä, eivät jalkani olleet puhtaudella pilatut. Samaa täytyy sanoa esiliinastani, jonka taskut pullottivat kaikenlaisesta tavarasta. Se ei todellakaan muistuttanut nuoren daamin esiliinaa, puhumattakaan palmikoistani, jotka olivat täynnä heinänpahnaa.

Ja sitten se tapahtui. Pärnumaan puoleiselta metsäpolulta ilmestyi kavalkadi, juhlallinen ratsukulkue, käsittäen noin parikymmentä hevosta sekä miehiä ja naisia, jotka olivat pitkäliepeisissä ratsastuspuvuissa harsot silinterien ympärillä, miehet todellakin punaisissa ja sinisissä takeissa, kuten kansanrunoissa kuvataan. Koko joukko tuli niittymme ja kaadetun heinän yli sotkien luokoa märkään niittyyn. Se oli oikeata englantilaista "cross country" ravia ja joukko oli menossa Stryckien suuntaan.

Huomattuaan minut koko rykmentti pysähtyi ja kerääntyi suovan ympärille hevosten alkaessa syödä heiniämme. Eräs koukkunenä kysyi huonolla vironkielellä tietä Taakeperan kartanoon. Minä tungin suuni oikein täyteen talkkunakakkua ja kun sen viimein välinpitämättömästi aukaisin, osoitin heille oikean suunnan yhä vain kylmästi loikoen heinissä ja samalla huomauttaen, etten pitänyt siitä, että hevoset söivät meidän heiniämme.

— Schau mal an — katsokaa, millaiseksi kansa on käynyt — sanoi eräs herroista. "Wie frech." — Miten häikäilemätöntä.

Minä en ollut ymmärtävinäni saksaa, vaan jatkoin talkkunani syömistä.

— Katsokaa, sillä on kirjakin mukanaan, huudahti eräs naisista, ja muuan herroista hyppäsi hevoselta ja otti kirjani eväsvakan vierestä. Minä tuijotin häneen mahdollisimman välinpitämättömästi. Kirjani oli Molièren "L'École des Femmes" — Naisten koulu, jota koulussa ei meidän sallittu lukea ja jota Frau Doktorkaan ei hyväksynyt. Siksi olin hommannut sen ensi tilassa itselleni.

Koukkunenä, joka otti kirjan, katseli sitä ja kysyi: — Est-ce que vous parlez français? — Puhutteko te ranskaa.

Minä vastasin välinpitämättömällä maailmannaisen sävyllä:

— Non, monsieur, j'ai préparé ce livre pour vouz épater. — Olen ottanut kirjan mukaani häikäistäkseni teitä.

Koukkunenä katseli minua hetkisen, vilkutti sitten silmäänsä ja sanoi yhä ranskaksi:

— Et vouz mangez pour nous épater. — Ja te syötte häikäistäksenne meitä. Ja hän nauroi.

Minä nauroin ja kysyin, saisinko tarjota hänellekin. Hän otti talkkunakakun, kiitti ja istuutui viereeni pyydettyään ensin luvan.

Koko muu seurue tuijotti ympärillämme, kunnes joku nuorimies, joka ei ollut oikein kuullut eikä käsittänyt ja oli muutenkin aivan typerän näköinen, teki odottamani herttaisen ja puhdassydämisen kysymyksen murteellisella vironkielellä:

— Kuka sinä olemas? Mikä talo olemas?

Minua harmitti sanomattomasti, että naapurini ennätti räjähtää nauruun, ennenkuin silmäni oikein pääsivät välkkymään ja ennätin kysyä kaikkein hävyttömimmällä äänenpainollani:

— Entäs kuka sinä olemas, taloa en tahdo tietämäs.

Nuori mies sanoi: "Hävytöntä" ja ratsasti poispäin. Koko seurue katseli hämillään ja ratsasti hänen peräänsä, koukkunenän jäädessä viereeni istumaan ja viitaten heille: "Auf Wiedersehen."

Eräs naisista huusi yli olkapäänsä jotakin naapurilleni heinäsuovalla. Tämä esittäytyi minulle:

— Olen paroni S. eikä suvullani ole hiukkaakaan huumorintajua, niin että suokaa anteeksi, ja tässä on puhdas nenäliinani.

Olin nimittäin epätoivoisesti hakenut taskustani nenäliinaa eikä Leeni-tädin ruokakorissakaan ollut lautasliinaa. En sentään noin kahden kesken kehdannut nuolla näppiäni, niin että otin kiitollisena vastaan hänen rintataskusta tulleen nenäliinansa.

Niin me sitten söimme talkkunakakkuja ja juttelimme esi-isiemme väleistä ja siitä, että minä kuuluin siihen polveen, joka tulisi esittämään heille laskun vanhoista veloista. Hän väitti, että nuo laskut olivat vanhentuneita. Hän oli sivistynyt ihminen, oli opiskellut Göttingenissä ja oleskellut Münchenissä ja nauroi suvulleen avosilmin.

Kun kirjoitin näytelmäni "Palava maa", otin hänet vapaamielisen paronin malliksi, ja kun näytelmäni esitettiin Tallinnassa, väittivät ihmiset siellä itsenäisen Viron aikana, ettei sellaisia paroneja ollut olemassa ja että olin tekaissut tyypin. Olin muka niin suomalaistunut, etten enää tarpeeksi osannut vihata saksalaisia!!

Joka tapauksessa tuo heinäsuovalla istuva paroni pyysi lupaa saada tulla tapaamaan minua isoisäni luokse, ja minä sanoin hänelle, ettei se ollut mahdollista. Isoisäni ei sallisi minun seurustella hänen kanssaan. Sanoin hänet kuitenkin tervetulleeksi kotiini Walgaan. Hän kävi siellä kerran minua tapaamassa ja pistäytyi toisenkin kerran, mutta silloin minä olin jo Suomessa. Tapasin hänet vielä myöhemmin Tartossa, mutta sitten hän häipyi näköpiiristäni. En ole hänestä sen koommin kuullut muuta kuin että hän menetti vuonna 1918 kartanonsa ja lähti sitten Amerikkaan.

Isäni luona kävi vanha Abjan paroni von Stackelberg, joka oli suuri originaali ja jolla oli isäni kanssa kaikenlaisia vanhoja Karksin asioita ja tilejä. Hänestä kovin pidettiin — mutta oikeastaan narrina. Tuo viimeinen asia aiheutui siitä, ettei kansa voinut käsittää, että joku paroni saattaisi olla hyvä, olematta narri. Sanottiin, että Abjan paroni köyhtyi, mutta talonpojat rikastuivat. Hänen lopputarinansa oli surullinen. Kun hänen kartanonsa takavarikoitiin ja jaettiin etupäässä hänen muonamiehilleen, oli paronin lähdettävä kotikartanostaan. Hän kieltäytyi lähtemästä ja kulki pitkin entisiä peltojaan, johon väki rakensi uusia pikku taloja, neuvoi kolonisteja, että "tee pyörät alle, jah, sanon minä, jah." Hän käytti nimittäin "jah"-sanaa jokaisen lauseen perässä. Mutta helpompaa oli siirtää kartanon mahtavat kivirakennukset ilman pyöriä kuin näitä pikku taloja, vaikka niissä olisi ollutkin pyörät. Sellainen ominaisuus niillä kartanoista jaetuilla pikku tiloilla on. Ajan viisaria ei kukaan voi kääntää taaksepäin.

Näin siis Stackelberg kieltäytyi jättämästä päärakennusta, ja Abjan vanhat talonpojat, jotka muistelivat häntä kiitollisuudella, olivat kovin hämillään hänen kohtalostaan. Viron valtio tuli ja lain mukaan hääti hänet, niin että hänet kannettiin ulos talostaan. Vihdoin hän siirtyi Riikaan ja kuoli siellä onnettomana. Ei ole helppoa maksaa vuosisatain laskua.

Hän oli pitkä ja kolkko mies. Kun Viljandin kapearaiteinen rata rakennettiin, kerrottiin sen vaunujen olleen niin lyhyitä, että Abjan paronin jalat ulottuivat pitkän matkaa ulos ikkunasta. Kun heikko veturi välillä pysähtyi ylämäessä, sanottiin, että Abjan paronin jalat olivat tarttuneet puuhun kiinni.

Äitini oli ollut vuoden ajan aateliston ylläpitämässä nuorten tyttöjen oppilaitoksessa Bockatdin linnassa Helmessä ja sieltä perinyt aatelistätien tuttavuuden sekä aivan erilaisen suhtautumisen näihin kuin vallitsi isoisäni luona. Mutta pohjimmiltaan hänkin käsitti heidän anekdoottimaisen olemuksensa eikä antanut noiden baltilaisten keskiaikaisten kasvatusperiaatteitten sittenkään pahasti vaikuttaa itseensä, vaikka saikin silloin tällöin nuhteita meidän, lasten, käytöksen vuoksi. Saivathan tädit aikaan sen, että pastori Wühner pitkän aikaa piti kirkossa esirukouksen puolestani, että Jumalia valaisisi järkeni ja saattaisi minut rippikouluun. Jutun takana oli vanha rouva v. B. ja saksalainen pastori. Äitini sai niellä yhtä jos toistakin... Pikkukaupunki on julma paikka.

YLIOPPILASTUTKINTO

Se kesti yli kuusi viikkoa, ja samalla oli Tartossa kaunein kevät, minkä muistan- Satakielet eivät ole koskaan laulaneet niin hurmaavasti Tarton puistoissa eivätkä sireenit ja kastanjat kukkineet niin kauan ja tuoksuneet niin voimakkaasti...

Ja minun oli istuttava melkein yötä päivää kirjojeni ääressä. Tukin korvani unohtaakseni kevään ulkopuolella. Matematiikassa, kemiassa ja fysiikassa ei auttanut entinen hyvä maine. Ne oli osattava, jos mieli saada kultamitali. Pietarin naisyliopistoista, jotka olivat ainoa! Venäjällä sekä Bestuzevin korkeakoulussa tuli sellaisia terveisiä, ettei ilman kultamitalia ollut toivoakaan hakeutua sinne. Ja ainoastaan näiden korkeakoulujen kautta kulki minun tieni Suomeen, sillä isälläni ei ollut varaa lähettää minua Saksaan tai Sveitsiin lukemaan. Niin että tuo mitali oli hankittava. Kunnianhimo ei enää näytellyt mitään osaa, sillä olin ihastunut sankariini, ja ero Tartosta ja sen kiehtovasta elämästä oli edessäni. Uhkaava ero tuntui sietämättömän raskaalla, aivan kuin aavistin, että se tulisi olemaan lopullinen.

Niin — tuo matematiikka. Tosin Olga Levitskaja ja Fanny Chwolson, jotka myös olivat kultamitalikandidaatteja, eivät hekään olleet neroja matematiikassa ja olivat myöskin hurjasti tanssineet pari lukukautta. Olga oli sitä paitsi leikillä ja kiusalla mennyt kihloihin kuuluisan baltilaisen maalarin Julius v. Cleverin pojan kanssa, joka kuului Livonia-korporatioon, baltilaisen aateliston pesäpaikkaan, ja joka kaikkien vapaaherrallisten tätiensä kiusaksi ja kauhuksi vei morsiamensa korporation baaleihin ilman "esiliinaa" ja mahdollisimman avokaulaisessa ja säädyttömässä puvussa, niin että pari päivää myöhemmin koko Tartto puhui siitä läähättäen Olgan suureksi ihastukseksi. Hän oli näet kumminkin hurmannut kaikki Livonian tanttien pojat. Mutta Olga oli kuin olikin yliopiston rehtorin tytär, ja kaikki opettajat olivat enemmän tai vähemmän riippuvaisia yliopistosta, minkä Olga aivan kylmäverisesti totesi.

Sitä paitsi Fanny ja Olga olivat harjoitelleet peilin edessä silmäpeliä tenttejä varten. Olgalla oli sametin pehmeät, tummat slaavilaiset silmät pitkine ripsineen, ja kun hän nosti raskaita silmäluomiaan, oli aivan kuin Keisarillisen Marian-teatterin esirippu olisi noussut. Fannynkin mantelinmuotoiset itämaiset silmät olivat pitkien ripsien verhoamat ja salaperäiset, ja niitten tehoa oli yhteisesti jo pitkiin aikaa harjoitettu. Minä olin ehdottomasti alakynnessä avonaisine nukensilmineni, joita lyhyillä ja vaatimattomilla ripsillä ei saanut millään salaperäisiksi ja kaikkitietäviksi, ja tyttöjen yhteinen päätös oli, että minun oli luettava. Olga uhrasi viimeisimmän flirttinsä, erään matemaattisen Livonia-pojan, kuulustelemaan minua.

Tentit olivat sekä kirjallisia että suullisia. Luonnontieteissä, historiassa ja uskonto-opissa ne olivat yksinomaan suullisia. Paitsi opettajaa, oli läsnä erikoiskomissio, johon muistaakseni kuului kolme jäsentä, ja heilläkin oli oikeus tehdä kysymyksiä.

Mutta kaikkein naurettavinta oli, ettei luotettu opettajaan vähääkään. Koko koulun kurssi ja kirjat jaettiin yhtä moneen lippuun kuin oli tyttöjä. Ennen tenttiä saivat siis kaikki vetää lippunsa opettajan pöydällä olevasta vadista jonkun komissionin jäsenen pitäessä pöytäkirjaa. Niin että kaikkien kohtalo oli arvan varassa. Jos osasi koko kurssin, mutta ei sattumalta kysymyksessä olevan piletin kohtaa, sai kumminkin kirkkaasti reput. Ja jos onnen kaupalla veti numeron, jonka sattui osaamaan, vaikka kaikki muu olisi ollut hämärän peitossa, voi saada loistonumeron.

Kuinka monen oppilaan kädet vapisivat arpaa vedettäessä. Jokaista kuulusteltiin neljännestunnista puoleen tuntiin saakka, niin että tentit kestivät myöhään yöhön ja aakkosten loppupää sai kitua jopa 14 tuntia. Kirjallisissa tenteissä annettiin aikaa noin 8 tuntia.

Jokaisen tentin välillä oli noin 5—6 päivää, ja kun minun ei juuri tarvinnut valmistautua historian eikä venäjän- tai saksankielen ja kirjallisuuden tentteihin, sain käyttää niihinkin varatut päivät matematiikkaan. Keskimäärin nukuin kai 2 tuntia vuorokaudessa. Iltapäivät pelattiin tennistä, ja se teki minulle kumminkin hyvää, vaikka menetinkin aikaa, sillä kotiinsaattajani kanssa tuli usein kävellyksi hämäriin saakka. Vielä useammin näin unta avosilmin, sillä olihan kevät ja minä 17-vuotias. Käteni ulottuvilla oli koko nousevan kansan elinsuoni ja sydämeni tykytti usein niin, että pelkäsin ihmisten kuulevan sen.

Kirjoitin pöydälleni jättiläiskirjaimin:

"− − −, täytyy lukea."

Katkoviivat merkitsivät: Ei saa uneksia, ei saa ajatella.

Joskus sain ison nipun ruusuja, peitin ne huoneeni nurkkaan, ja kun sisareni nukkui, kävin salaa suutelemassa niitä.

On harmillista, että jos ihminen saa, mitä hän haluaa ja ikävöi, niin se varmasti tulee aina sopimattomaan aikaan. Niin ainakin on minun elämässäni ollut.

Tohtori Luigan viisaat silmät seurasivat elämääni, mutta hän ei puhunut koskaan silloin, kun hän tiesi, ettei puhe auttaisi. Hän vain istui ja jutteli ja jätti kuin huomaamatta pöydälle arsenikkipillerirasian tai inhoittavan rautaviinipullon...

Kirjalliset tentit menivät onnellisesti. Mademoiselle Busse pysyi uskollisena vihamiehenäni, mutta komission yksimielinen päätös ratkaisi minulle ranskankielen aineessa viitosen mademoisellen ääntä vastaan. Viitonen oli korkein numeromme. Aine koski muistaakseni Corneillen Horacea, en muista, missä yhteydessä. Kirjoitin sen innolla, sillä pidin Corneille'sta ja halveksin vielä siihen aikaan Shakespearea, kunnes vasta Werner Söderhjelm avasi silmäni. Suullisessa ranskankielen tentissä taas oli johtajatar läsnä ja pelasti minut siinäkin mademoisellen kynsistä. Tuo ranskankielen opetus alkoikin olla jo skandaali koulussa, koska esimerkiksi minunkin luokaltani vain 8 oppilasta luki ranskaa, se kun ei ollut pakollinen aine. Ranskankielen opiskelijoitten joukossa eivät olleet Fanny Chwolson ja Olga Levitskaja, jotka osasivat kieltä melkein äidinkielenään. Mademoisellen ainoana pyrkimyksenä oli kai karkoittaa oppilaat tunneiltaan... palkkahan hänelle siitä huolimatta maksettiin.

Venäjänkielen ainekirjoitus käsitti Länsi-Euroopan vaikutuksen Puškinin "Jevgeni Oneginiin" ja Lermontovin "Aikamme sankariin" — suureksi ilokseni, sillä olin juuri tutkinut flanöörityyppien geneologiaa Byronista alkaen. Kirjoitin ainetta 8 tuntia, hirmuisen tekeleen ja sain siitä 5+. Plus-merkin sain myös historiasta, ja se takasi minulle kultamitalin. Tai olisi taannut, jollei minulla olisi ollut huonoa poliittista mainettani. Siksi Chwolson kehoitti minua varmuuden vuoksi olemaan perustamatta toiveitani plusseihin.

Tsaarin aikaisissa Venäjän kouluissa ei mitään ainetta voinut ylioppilastutkinnossa korvata toisella, niin että matematiikka oli osattava, vaikka olisi ollut miten toistava tahansa muissa aineissa, hirmuponnistuksilla minä siitäkin selvisin istuttuani kirjallisissa kokeissa yli kahdeksan tuntia. Hikoilin probleemieni kimpussa, mutta selvisin niistä kuitenkin ja sain viitoseni. Tyttäreni, joka peri minulta tunnetun taipumukseni ja rakkauteni matematiikkaan, jätti ylioppilaskokeissa sisään nimellä varustetun, mutta muuten neitseellisen puhtaan paperin, korvaten matematiikan kielillä ja historialla, ja kaikesta päättäen tyttärenitytär, joka valtion varoja hoitavasta isästään huolimatta on perinyt sekä äitinsä että mumminsa matemaattisen nerouden, päätellen hänen mielikuvituksensa vapaasta lennosta, tulee jatkamaan taannehtivaa kehitystä puissa istuneiden darwinilaisien esiäitiemme tasolle.

Muistan vieläkin sitä puhdasta, huumaavaa onnen tunnetta, kun onnellisesti suoritettujen matematiikan tenttien jälkeen me, kaikki matematiikan ystävät, kokouduimme koulun pihalle ja heitimme matematiikan kirjamme loimuavaan rovioon tanssien sen ympärillä villiä intiaanitanssia ja unohtaen kaiken abiturienteille kuuluvan arvokkaan käytöksen. Lauloimme minun sepittämääni matematiikan häpäisylaulua, ainoata runoa, jonka olen venäjänkielellä kirjoittanut — ja surukseni unohtanut. Kun se koski myös matematiikan opettajaamme Serebrjanskia henkilökohtaisesti, olin vähällä saada hänestä vihamiehen, kun lopullista käytöstäni arvosteltiin. Mutta Treffner oli ystävä hädässä ja vei tuon roviojutun nuoruuteni pursuavan ylimielisyyden tilille.

Mutta onnenhuuman jälkeen tuli kotona aikamoinen ”Katzenjammer” ja katumus, sillä minun täytyi selittää, mihin olin hukannut matematiikan kirjat, joita sisareni olisi kipeästi tarvinnut seuraavana vuonna. Ihanaa oli kuitenkin ollut rovion ympärillä... while it lasted...

Tulipa elämässäni myös aika, jolloin käsitin tarvitsevani matematiikkaa. Se oli täydellisesti jo silloin eliminoitunut aivoistani. Tämä tapahtui silloin, kun päätin muuttaa luonnista vientiteollisuuteen ja järjestin itselleni yksityisen sahateollisuuskoulun, nimittäin vuokrasin pienen sahan maatilani vierestä ja hoidin siinä sahauksen alusta loppuun itse. Leimasin itse omasta metsästäni puut, tein ajolaskelmat, ajoin puut omilla hevosillani sahalle ja sahautin omien laskelmieni ja kaavakkeitteni mukaan. Silloin olisin todellakin tarvinnut matematiikkaa tuon pahuksen pyöreän puun kuutioimisessa, lautojen ja sahausraon laskemisessa.

Aikojen kuluessa olen ruvennut myöntämään, että matematiikkaa ehkä sentään tarvitaan aivojen treenauksessa ja että niillä itseoppineilta, jotka halveksivat koulu- ja yliopistosivistystä, puuttuu treenaus. Siitä heidän tunnettu alemmuuskompleksinsa huolimatta lahjakkuudesta ja kyvyistä.

Niin, ne tentit... Ei ollut hauskaa lukea koko yötä, kun toisessa päässä huonettani sisareni nukkui autuaallista unia. Vaikka ei ollut hänenkään hauskaa herätä joka kerta, kun kävin hakemassa yläkerrasta mustaa kahvia tai juoksemassa puutarhassa aamukasteessa.

Treffnerin tentti oli viimeinen, ja siitä muodostui puhdas farssi. Voimammekin olivat jo lopussa, niin että oli ihmisrakkautta hänen puoleltaan tehdä hiljainen sopimus kirkkohistoriasta, Meitä oli vain kahdeksan tyttöä, eikä siis kurssia jaettu piletteihin. Lisäksi oli uskonto-oppi koulussamme arvoltaan käsitöitten ja piirustuksen rinnalla. Ortodoksinen tsaarin opetusministeri ei välittänyt, miten luterilaisuutta koulussa viljeltiin. Siksipä opettajalle myönnettiin oikeus tenttiä, miten hän vain halusi jonkun komissionin jäsenen läsnäollessa. Saapuvilla olikin yliopiston jumaluusopin dosentti, pastori Girgenson, kotipitäjäni saksalaisen pastorin poika. Hän oli melkein kuin sukua eikä viitsinyt ruveta kiusaamaan isäni tytärtä. Päivää ennen tenttiä kokouduimme vanhan tavan mukaan Treffnerin luokse. Hän otti sitten selvää, mitä kukin osasi ja halusi esittää kirkkohistoriasta ja kirjoitti sen tarkkaan muistiin, ettei tulisi erehdystä. Riitaa oli vain siitä, kun kaikki pyrkivät saamaan osalleen Lutherin tai Melanktonin, joihin minulla oli etuoikeus, koska olin mielenlaadultani kumouksellinen ja koska muutenkin olin harrastanut Lutheria ja Galvinia. Olin sitäpaitsi kovasti halukas häikäisemään Girgensonia retoriikallani ja hälventämään hänen epäluulokaan Treffnerin oppilaitten tietojen ja uskonnollisen innostuksen suhteen. Josta syystä siis Treffner uskoi Martin Lutherin haltuuni ja minä valmistin hänestä niin innostuneen esitelmän, että pelastuin Girgensonin turhalta uteliaisuudelta kirkkohistorian muissa tosiseikoissa. Kaikki kävi hyvin. Me tytöt olimme Treffnerille hyvin kiitollisia ja tunnemme, ettemme ole elämässä mitään menettäneet, vaikka emme tietäneetkään kaikkien kirkolliskokousten päätöksiä.

Näin ne tentit sitten sujuivat. Historian tentti oli enemmän tai vähemmän muodollisuus, sillä minulta kysyttiin vain sellaista, mitä toiset eivät tienneet. Arpaosuutenani sain selostaa Katariina II aikaa ja vastaavaa valistusaikaa Euroopassa. Mikä mieluinen selostettava minulle! Oli helppoa saada 5+!

Saksankielen sekä kirjallinen että suullinen koe oli pelkkää iloa, kiitos tohtori Kallaksen huumorin ja humaanisen suhtautumisen. Frau Doktorin ja oman lukuhaluni ansiosta osasin siihen aikaan jo suunnilleen yliopiston cum laudekurssin, niin että Helsingissä sain yrittää vain olla unohtamatta tarttolaisia kirjallisuustietojani. Gustav Suitsilla oli sama juttu. Emme oppineet paljonkaan lisää Werner Söderhjelmiltä.

Ja niin tuli sekin aamupäivä, jolloin kaikki oli ohitse ja me kokouduimme viimeisen kerran koululle kuuntelemaan johtajattaren puhetta ja saamaan todistuksemme sekä kultaisen mitalin, jonka piti avata minulle yliopistojen ovet.

Edellisenä päivänä oli ollut viimeinen tentti. Hermojännitykseni oli ollut niin suuri, etten voinut nukkua. Ilmestyin aktukseen puoleksi huumaantuneena ja puoli kuolleena väsymyksestä. Muistan, että joku opettaja oli hyvin liikuttunut, ja Fanny Chwolson tapansa mukaan pyörtyi. Joku kysyi minulta tulevaisuudensuunnitelmistani, mutta olin aivan tylsä. En voinut pitää puhettanikaan opettajille, josta olin sopinut. Pistin kultamitalini päällystakin taskuun enkä sittemmin millään tahtonut löytää sitä.

Niin, se mitali... Se oli noin kymmenen kultaimperiaalin (10 ruplan kultarahan) kokoinen. Se antoi tsaarin lakien mukaan henkilökohtaisen aatelisarvon, joka merkitsi sen aikaisella Venäjällä mm., ettei sen omistajaa saanut tuomita raipparangaistukseen... Ja se antoi etuoikeuden päästä yliopistoon. Miten heikko ja erehdyttävä tuo etuoikeus oli, sen tulin vasta muutaman kuukauden päästä huomaamaan.

Ja niin viimein koulun ovi sulkeutui perässäni ja minä astuin juhlallisesti ensimmäiset askeleeni vapaana ihmisenä Tarton kaduilla. Ja sitten huomasin, että olin unohtanut käsineeni kouluun ja minun kumminkin oli palattava sinne, niin että tuo juhlallinen vapauden tunne sai aika kolauksen.

Onneksi olivat muut jo lähteneet, niin että sain yksin kulkea kadulla vapaana, täysi-ikäisenä ihmisenä ja vakuuttaa itselleni, että elämä oli nyt edessäni selkosen selällään, tuo tie, josta Walt Whitman sanoo:

    The long, brown road before me,
    leading where ever I choose...

    Pitkä ruskea tie edessäni,
    vie minut minne haluan...

Minä halusin Suomeen. Mutta kun yksin kuljin tuttua katua koulusta tuntemattomaan maailmaan, olin aivan avuton enkä tiennyt, minne lähteä. Kuljin, minne jalat veivät ja havahduin vasta keskikaupungilla. Silloin muistin ensimmäisen päämääräni, isäni, lähdin sähkösanomatoimistoon ja sähkötin kotiin yhden ainoan sanan: kultamitali. Samanlaisena toukokuun 31. päivänä neljä vuotta myöhemmin kuljin melkein yhtä väsyneenä ja tiedottomana Helsingin yliopiston Senaatintorin puoleisia portaita alas kolmen laudaturin filosofiankandidaattitodistus kourassani, pysähdyin neuvottomana enkä tiennyt minne mennä, mutta "hän", joka tiesi, minne minun oli mentävä, oli tullut eduskunnan istunnosta ja odotti minua muutama ruusu kädessään. Yhdessä sitten menimme Kasarmintorille sähkösanomatoimistoon, josta sähkötin taas isälleni yhden ainoan sanan: filkand.

Ja taaskin 25 vuolla myöhemmin, samana toukokuun 31. päivänä tuli suomalainen tyttäreni ylioppilaaksi valkopukuisena, ruusukuorma sylissään, suvun ja ystävien juhlimana. Hän ei harhaillut yksin, kuten minä, pitkin Tarton katuja, unisena ja viimeisen kerran ruskeassa puvussani ja mustassa esiliinassani, aivan auttamaton, hyytävä jäähyväistunne sydämessä, vaikka en osannutkaan katsoa tulevaisuuteen.

Nyt lähdin sähkösanoma toimistosta Postimees-lehden toimitukseen ja olin sen näköinen, että heti onnittelujen jälkeen setä Jaakson lähetti hakemaan ajurin ja Tönisson istutti minut siihen vannottaen, että ajaisin suoraan kotiin vuoteeseen. Sen sijaan minä ajoin Tuomiovuorelle kirjastoon Wissen Sien luokse, lähetin ajurin pois ja muistaakseni harhailin vähän aikaa, ennenkuin löysin kirjaston oven. Wissen Sie katseli minua hetken ja vuorostaan lähetti vahtimestarin hakemaan ajuria ja vei minut sitten itse kotiin. Sen jälkeen en muista muuta kuin että heräsin pukeutuneena 28 tuntia myöhemmin vuoteessani sisareni itkiessä vieressä valmiina hakemaan minulle lääkäriä. Hän oli tehnyt kaikkensa herättääkseen minut edellisenä iltana abiturienttien yhteiseen illanviettoon, mutta minä olin vain mumissut enkä vironnut kylmävesikuuristakaan. Olin jo kerran istunut tuolillakin ja valittanut mitalini hukkuneen, mutta sitten olin nukahtanut uudelleen... Johtajatar oli kutsunut minut aamiaiselle. Hänelle oli sisareni käynyt ilmoittamassa, ettei minua saatu hereille. Aamiainen oli ystävällisesti siirretty, ja Klassendame oli jäähyväiskäynnillä katsellut, miten nukuin.

Itkin kiukusta, sillä koko talo oli käynyt minua katsomassa ja setä Jaakson oli kuvannut toimituksessa prinsessa Ruususta. Minne vain menin, kyselivät sydämettömät, kuka oli prinssini ollut.

Seuraavana päivänä olin sitten johtajattaren luona, jossa elämä johdatti minut pahaan kiusaukseen, mitä podin Suomeen tulooni saakka.

Johtajatar tarjosi minulle paikkaa sukulaisensa ruhtinatar M:n luokse seuranaiseksi tämän 17-vuotiaalle tyttärelle. Hän oli jostakin ikävästä syystä joutunut pois Smolnan instituutista, ja yksityisopettajat valmistivat häntä loppututkintoon. Minun velvollisuuteni olisi ollut avustaa häntä luvuissa ja lukea hänen kanssaan kirjallisuutta. Tarkoituksena oli, että minua, kohdeltaisiin perheen jäsenenä, saisin joka paikassa olla tytön mukana. Ruhtinatar olisi kustantanut varusteeni kokonaan, ja palkakseni olisi määrätty 100 ruplaa kuukaudessa. Se olisi ollut puhdasta nettotuloa, sillä menojahan minulla ei olisi ollut ollenkaan. Perheen oli määrä piakkoin lähteä Nauheimiin, jonne minutkin olisi otettu mukaan. Syksyksi olisi sitten matkustettu Krimille heidän huvilaansa.

Puhumattakaan kaikista ihanuuksista ja tilaisuuksista päästä matkustamaan ja näkemään maailmaa olisi 100 ruplaa merkinnyt minulle sitä, että olisin huomattavasti voinut helpottaa isäni elämää ja kustantaa kokonaan sisareni koulunkäynnin... Olisin ollut siitä rajattoman iloinen ja ylpeä.

Olin hetken kuin häikäistynä. Johtajatar puhui puhumistaan kuvaten kaikkea, mitä tulisin näkemään ja kokemaan hänen serkkunsa perheessä. He olivat melkein joka kevättalvi joko Rivieralla tai Krimillä, heillä oli vanha palatsi Millionnajakadun varrella Pietarissa ja valtava kartano Moskovan lähellä. Saisin ratsastaa ja tanssia, ja joskus myöhemmin pääsisin ehkäpä lukemaan yliopistoonkin. Ruhtinatar olisi kustantanut matkani Pietariin muutamaksi päiväksi voidakseen tutustua minuun, mutta johtajatar oli ilmeisen varma, että minut ilman muuta hyväksyttäisiin.

Olin häikäisty ja säikähtynyt ja pyysin muutaman päivän miettimisaikaa, kun kerran jäin vielä viikoksi Tarttoon.

Kuljin kotiin kuin unessa ja kuvittelin kaikkia elämän ihanuuksia: ajaa vaunuissa — lakeijan avatessa ovia — teattereihin, baletteihin, aurinkoiselle Nevskille, Eurooppaan... Mutta yhtäkkiä muistin kenraalitar von Gersdorffin seuranaisen, joka aina kuljetti hänen Fiffiään ja Fluffiaan, maailman inhoittavimpia sylikoiria. Ehkäpä minäkin saisin talutella sylikoiria... Se oli ensimmäinen kauhuni.

Ja sitten — sitäkö varten olin tehnyt työtä ja lukenut silmäni sokeiksi, että itse tulisin venäläisen ruhtinattaren sylikoiraksi. Entäs kaikki se, mitä minun pitäisi maailmassa tehdä, mitä olin luvannut Tönissonille, Švilille, koko sukuni haudoille. Entä yliopisto, Suomi, taistelu sitä maailmaa vastaan, johon olin menossa sylikoiraksi. Minun oli kiire elää ja lukea, enhän voinut hukata muutamaakaan vuotta elämästäni. Muistin kerjäläisjoukot Nevskin puumosaiikkikadun vierustoilla...

Istuuduin piiloon Kissadoomin synkimmälle penkille ja ajattelin: tiesin, etten voisi kysyä neuvoa kotoani. Äitini olisi heti neuvonut minua tarttumaan tilaisuuteen, ehkäpä isänikin olisi ajatellut samoin, kenties kehoittanut minua lähtemään Pietariin ainakin muutamaksi vuodeksi. Tönissonille ei kannattanut puhua. Hän olisi ehdottomasti kieltänyt minua lähtemästä. Wissen Sie taas olisi yhtä tarmokkaasti kehoittanut minua ottamaan vastaan paikan. Sen voin arvata, sillä hän oli itsekin ollut sylikoirana ruhtinasperheessä. Päätin siis olla puhumatta kenellekään asiasta. En hiiskunut siitä sisarellenikaan. Illalla kuitenkin lähdin klinikalle ja kerroin jutun tohtori Luigalle. Hän ymmärsi, mitä minulle olisi merkinnyt isäni elämän helpottaminen. Emme puhuneet paljon. Hän vain kysyi minulta, aionko kulkea leveätä vaiko kapeata tietä. Luigalle ominaisella hienolla ironialla hän kuvasi, miten joku degeneroitunut kaartinupseeri Pietarin ylimystöstä rakastuisi minuun jne.

Seuraavana päivänä lähdin johtajattaren luo sanomaan, että olin päättänyt lähteä Suomeen. En katsonut voivani tuhlata elämästäni yhtään vuotta. Hän katsoi minuun säälien ja tiedusteli, millä aioin tulla toimeen, sillä hän tiesi, etten voisi saada enää apua kotoa. Kielitunneilla ja sanomalehtityöllä, vastasin ylpeästi. Hän kehoitti minua tulemaan luokseen, jos olisin avun tarpeessa. Kiitokseni tarttui kurkkuuni, mutta hän ymmärsi minua. En tavannut häntä enää sen jälkeen. Minulle alkoi vähitellen selvitä, ettei kansallisuudella ole mitään tekemistä ihmisen hyvyyden kanssa. Oli vain niin vaikeata päästä siitä luulosta, että hyvyys oli keskittynyt ainoastaan Viroon ja Suomeen, että muut hyvät ihmiset olivat aivan satunnaisia.

JÄLKIMAININKEJA

Oli vaikeata lähteä Tartosta. Sisareni matkusti kotiin, mutta minä viivytin yhä lähtöäni. Täytyihän minun sanoa hyvästit joka puulle ja pensaalle, puhumattakaan ihmisistä. Mutta väsynyt minä olin ja punaisia verisoluja puuttui jälleen pahassa määrin.

Pahin pulmani oli luo onneton rippikoulukysymys, joka nyt auttamattomasti joutui etualalle ja oli heti ratkaistava, kun pääsin kotiin. Oli jo riittävä skandaali Walgassa, että tyttöihminen haaveili yliopistoon menoa, saatikka sitten kun hän ei ollut käynyt rippikoulua. Tiesin, että lopullinen kieltäytymiseni aiheuttaisi kotonani suuren räjähdyksen. Ei siinä auttanut, vaikka olisin tuonut kymmenen kultamitalia tullessani.

Viimein Tönisson keksi eräänlaisen kompromissin. Hän kirjoitti Willem Reimanille Kolga-Jaaniin ja tämä lupasi ottaa minut yksityiseen rippikouluun edellyttäen, ettei minun olisi pakko mennä Herran ehtoolliselle, jollei omatuntoni sallinut sitä. Reiman oli Viron Lauri Ingman, ankara kirkonmies, mutta Tönissonin jälkeen huomattavin poliitikko maassaan. Pelkäsin Reimania kovasti, mutta en mitenkään voinut kieltäytyä tästä humaanisesta ja ystävällisestä järjestelystä. Tönisson vakuutti minulle, että saisin puhua Reimanille suoraan kaikki epäilykseni. Kotiin tultuani siis ilmoitin, että lähtisin Kolga-Jaaniin kuukaudeksi heinäkuussa ja että sillä koko rippikoulujuttu olisi ratkaistu.

Sitä ennen valmistin kotona kaikki paperini ja anomukseni kuntoon ja lähetin ne Besluževin yliopistoon. Ja kylläpä siihen tuohon aikaan paperia tarvittiinkin! Vihdoin sain ne kuntoon ja valmistauduin lähtemään Kolga-Jaaniin. Silloin tuli pastori Reimanilta ilmoitus, että hän oli pahasti sairaana eikä voisi ottaa minua luokseen ennen syksyä. Syksyllä minun taas piti olla joko Pietarissa tai Suomessa. En voinut salata iloani siitä, että olin pelastunut Willem Reimanin kourista.

Kotona oltiin kovasti pahoilla mielin rippikouluni lykkääntymisestä. Isäni kävi jo pastori Wühnerinkin puheilla. Se oli pahinta, mitä hän saattoi keksiä. Tämä oli näet kaikkein yksinkertaisimpia ja ahdasmielisimpiä pappeja, mitä maa päällään kantaa. Tiesin ennakolta, että en voisi hänen kanssaan hillitä itseäni ja että koko juttu tulisi päättymään skandaaliin. Tönisson oli sillä välin puhunut minusta pastori Kukkille ja niinpä asia järjestyikin, että lähdin Tarttoon keskustelemaan hänen kanssaan mahdollisuuksistani kuulua edelleen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Keskustelumme käytiin osittain Tönissonin luona, osittain pitkillä kävelymatkoilla, ja valitan, ettei minulla ollut pikakirjoittajaa. Kukk oli siihen aikaan moderni, ennakkoluuloton pappi. Hän oli itsekin "hakija" ja suhtautui omantunnon kysymyksiin kaikella vakavuudella yrittämättäkään painostaa minua skolastiikallaan. Sain ja uskalsin luottamuksella puhua suuni puhtaaksi.

Muistan, että suurin vastenmielisyyteni kohdistui katkismukseen ja sen pakkopaitaan. Kieltäydyin uskomasta ja toistamasta asioita, jotka eivät menneet järkeeni. Sitten kolminaisuus ja sen tarpeettomuus. Ymmärsin Isän, vieläpä Pojankin, mutta se Pyhä Henki... Siihen järkeni pysähtyi. Sitten raamattu sellaisenaan: en millään voinut pitää sitä pyhänä. Jo ennenkuin olin lukenut mitään raamatun kritiikkiä, oli sisimmässäni selvänä, että raamattukin oli kansanrunoutta. Vaarikin käsitti sen sellaiseksi kauniiksi ja jaloksi kirjaksi.

Kaikkein vaikeinta minun oli käsittää, ettei kirkko seurannut viidettä käskyä: älä tapa, vaan rukoili Jumalalta siunausta ja voittoa juuri käytävään Venäjän sotaan. Kirkossa rukoiltiin tsaarin ja hänen perheensä puolesta, esivallan puolesta, joka sorti kansaa ja jota kansa vihasi. Mutta niiden puolesta ei rukoiltu, jotka antoivat henkensä taistelussa vapauden puolesta.

Osasin minä kirkkohistoriaakin sen verran, että sain syytetyksi pastori Kukk parkaa kaikista kirkon erehdyksistä, ja sen käyttämästä tulesta, miekasta ja julmuudesta. Olen myöhemmin ihmetellyt, että kirkko uskaltaa esittää uskovaisilleen verisiä historiaansa ja siitä huolimatta vaatia heiltä sokeata tottelevaisuutta. Kuinka suuri onkaan ihmisten avuttomuus ja yksinäisyys sekä Jumalan tarve, kun he voivat sulattaa kirkon historian ja kaiken kristinuskon nimessä tehdyn vääryyden. Ei ainakaan minussa kirkkohistoria herättänyt rakkautta eikä kunnioitusta kirkkoon. Pidin sitä suorastaan uskonnolle vaarallisena kirjana.

En pelännyt pastori Kukkia, mutta hän pelkäsi minua. Häntä varmaankin kauhistutti saada julkiseen rippikouluun tuollainen otus. Hän ei toki ollut edessäni aseeton, puolusti kirkkoansa kaikin voimin, mutta minä olin vaikea tapaus. Ja niin sitten kävi, että erosimme ystävinä ja pysyimme sellaisina vielä hänen piispaksi tulonsa jälkeenkin.

Isäni oli aivan kauhistunut kuultuaan keskustelujen tuloksista pastori Kukkin kanssa. Hänen mielestään oli skandaali ylipäänsä ruveta väittelemään tyttöletukan kanssa. Mutta kesä oli joka tapauksessa venynyt jo niin pitkälle, että minun oli matkustettava Pietariin kuulustelemaan pääsyä yliopistoon. Jos sen kautta pääsisin Helsinkiin, lykkäytyisi koko rippikoulu juttu seuraavaan kesään.

Ilokseni sain tohtori Kallakselta kutsun tulla Tarttoon tapaamaan ja opastamaan helsinkiläisiä naisylioppilaita, tulevia opintotovereitani. Matkustin heti sinne ja jouduin keskelle maanviljelysseuran näyttelyn järjestelyjä. Se oli jokavuotinen, puolittain poliittinen paraati aikana, jolloin Viron kansan politiikka kulki pääasiassa maanviljelysseurojen ja raittiusyhdistysten naamarin alla. Helsinkiläiset ylioppilaat olivat Maija Danielson (Kalmari), valtioneuvos Danielsonin tytär, myöhemmin rouva Rantakari, sekä Helvi Genetz (Jännes), sittemmin rouva Juusela (Juslin), senaattori Genetzin tytär. Tytöt olivat olleet Tallinnaa katselemassa ja tulivat Kallaksien luokse Tarttoon. Molemmat olivat hämäläisiä, vaikka en heitä tavannutkaan Asikkalassa. He olivat kultaisia tyttöjä, innostuneita samoihin asioihin kuin minäkin, yhtä kiihkokansallisia, samoin raittiutta, siveyttä ja kansansivistystä harrastavia. Maija oli todellinen kaunotar, tummatukkainen ja samettisilmäinen. Helvi oli rotevahko, ennen kaikkea asiallinen ja tanakasti maakamaralla seisova, aina asioita silmästä silmään katsellen, yhtä vankkana ja järkkymättömänä kuin veljensä Juho Jännes, joka on näyttelijäveljensä Paavo Jänneksen, tuon taiteilijasielun, täydellinen vastakohta.

Näyttelin siis tytöille rakasta Tarttoani ja sen ihmisiä, koko Baltian Heidelbergia originaaleineen. Kuljetin heidät yliopiston kirjastoon Wissen Sien luokse, hain virolaisia ylioppilaspoikia viemään heitä joelle purjehtimaan ja soutelemaan — suomalaisia vesi-ihmisiä — näytin heille Eesti Üliöpilaste Seltsin talon ja Wanemuine seuran talon, sen vanhan, jossa ei ollut paljonkaan näyttämistä. Vein heidät kotiini Walgaan ja talonpoikaistaloihin sen läheisyyteen. Ei ollut aikaa lähteä isoisäni luokse, jossa he olisivat nähneet väärentämätöntä Viljandinmaata. Mutta joka tapauksessa he saivat käsityksen siitä, että Virossakin on Häme. Erosimme ystävinä, ja tytöt lupasivat auttaa minua Helsingissä, kun saavun sinne. Sehän näytti niin kaikin puolin selvältä ja varmalta.

Jouduin maanviljelysnäyttelyssä avustamaan sen kansliassa ja kaikenlaisissa järjestelyasioissa. Jäin eräänä iltana yksin viimeisenä kansliaan, sillä lakkaamatta tuli näyttelyilmoituksia, vaikka kanslian piti jo aikoja sitten olla suljettuna. Oli jo melkein hämärää ja tein juuri lähtöä, kun kookas, vähän kumarainen isäntämies rasvanahkasaappaissa, tavallinen, parrakas talonpoikaistyyppi, saapui huoneistoon pyytäen kohteliaasti, että vielä ottaisin vastaan hänen ilmoituksensa isommanpuoleisesta eläinryhmästä ja rukiista. Annoin hänen selvin sanoin ymmärtää, mitä ajattelin miehistä, jotka otaksuvat, että me päivällistä vailla olevat ylioppilaat voimme istua heidän vuokseen koko yön sateisella näyttelyalueella. Suostuin kuitenkin armollisesti ottamaan vastaan hänen ilmoituksensa. Hän oli kai hiukan kuuro eikä siis saanut selvää koko puheryöpystäni, mutta pyyteli kuitenkin syyllisenä kovasti anteeksi. Rupesin sitten asiallisena tiedustelemaan hänen tuomisiaan.

— Mikä nimi?

— Mitä neiti sanoi?

Huusin harmistuneena, että tiedustelin hänen nimeään. — Ahaa, sanoi äijä, kreivi Berg Sangastesta.

Minä pienenin ja käpristyin aika lailla. En sen vuoksi, että hän oli kreivi, vaan koska hän oli Berg Sangastesta, se ainoa Viron aatelinen, joka osallistui Viron talonpoikien maanviljelysnäyttelyihin ja teki luovaa kasvinjalostustyötä kartanossaan. Hän käyttäytyi kaikin puolin ihmisiksi, osasi viroa ja kävi huvikseen Walgan torilla myymässä vihanneksiaan ja juttelemassa ihmisten kanssa. Hän tunsi äitini ja vaarini. Olin nähnyt hänet vain kerran aikaisemmin, vuosia sitten, enkä tuntenut häntä hämärässä.

Otin hänen ilmoituksensa vastaan, kerroin kuka olin ja jäimme sitten juttelemaan. Ulkona oli rankkasade ja hämärsi. Minä istuin pöydällä ja huusin hänen korvaansa, että olin menossa Suomeen opiskelemaan. Vanha kreivi säteili, kun mainitsin Suomesta. Hänen poikansa Erik oli myös siellä. Suomi oli kaunis maa, mutta sen maatiaisruis oli mitätöntä. En käsittänyt mitään rukiista, mutta sitä enemmän Suomen ihanuudesta. Näin me istuimme puolipimeässä hänen kertoessaan Suomen menneisyydestä ja minä tulevaisuudesta.

En tietänyt, että hänen poikansa Erik oli kenraalikuvernöörin kansliassa. Tapasin Erik Bergin Suomessa, mutta se on aivan eri tarina.

Mutta jotakin aivan lämmintä ja yhteistä oli tuon Sangasten vanhan "Vuoren" ja minun välilläni. Oli kuin me olisimme yhteisestä maasta lähteneitä... Sanotaankin, että Bergeissä olisikin vain virolaista verta.

AATU GRENZSTEIN, VIRON MYSTEERIMIES

Grenzstein oli tarttolaisen aikakauslehden "Olevikin" päätoimittaja ja omistaja, C.R. Jakobsonin kuoleman jälkeen tuli Grenzsteinista Viron kansan radikaalisimman siiven itseoikeutettu johtaja. Vanhoillisimmat ainekset kerääntyivät Jansenin Postimees-lehden ympärille, joka kaikessa kansallismielisyydessään joutui enemmän tai vähemmän virolaisen papiston vaikutuksen alaiseksi. Lehti säilytti klerikaalisen sävynsä vielä silloinkin, kun Tönissonista tuli sen päätoimittaja. Grenzstein oli käynyt Wienissä opettajaseminaarin ja saanut vaikutteita Euroopasta. Hän peri Kreutzwaldilta, Viron Lönnrotilta, tieteellisen maailmankatsomuksen ja pappisvihan. Kreutzwaldin rinnalla oli Grenzstein ensimmäisiä virolaisia, jotka käsittivät Venäjän kumousliikkeen merkityksen Virollekin. Hän harrasti ennen kaikkea Ranskaa ja sen tasavaltaa. Mistä hänen Ranskan-harrastuksensa johtui, sitä en saanut koskaan tietää, mutta hän oli dreyfuslainen, ja Olevik juuri toi Dreyfus-harrastuksen meidänkin kotiimme.

Grenzstein oli isäni ja äitini parhaita ystäviä. Hän oli aikoinaan ollut isäni opettajana Hollmanin seminaarissa, ja meidän kotimme oli niitä harvoja, joissa luo yksinäinen ja umpimielinen mies viihtyi. Hän oli jonkin verran Clemenceaun näköinen, ja minun mielessäni hän aina säilyy Viron tiikerinä, Clemenceaun tapaisena verrattomana poleemikkona.

Hänen kynänsä oli kuin veitsi tai tikari, satiirikkona ei ollut hänen vertaistaan Virossa. Hänen satiiriset runonsa levisivät kansan keskuuteen kulovalkean tavoin, ja Grenzsteinilla oli intomielisenä taistelijana vain ihailijoita tai vihamiehiä. Hänen pääteoksensa on patronaattioikeutta vastaan saksaksi julkaistu "Herrenkirche oder Volkskirche". Siinä hän syytää tulta ja tulikiveä baltilaista aatelia vastaan. Kirja loi hänelle suorastaan vallankumouksellisen maineen. Tuo kirja oli isälleni kuin evankeliumia, ja sen vaikutuksesta hän alkoi ajaa oikeusjuttuja patronaattioikeutta vastaan. Grenzstein puolestaan auttoi häntä niissä.

Kuten sanottu, hän oli hieman Clemenceaun näköinen vanhapoika, harrasti ruusuja, runoja ja kanarialintuja, ja ainakin äitini lapsia, mm. minua. Hän oli vailla kaikkia perhesuhteita, veljestäänkin vieraantunut, ja jossakin oikunpuuskassa hän olisi ottanut minut ottolapsekseen. Siihen vanhempani eivät luonnollisestikaan suostuneet, mutta siitä huolimalta hän lähetteli Tartosta minulle aina kanarialintuja, joitten nimet olivat Kulla, Nalla, Malla jne. Niitten mukana tuli ohjeet, miten lintuja oli hoidettava. Meille muodostui ajan mittaan aikamoinen kanarialintudynastia. Samalla kulkeutui meille hänen puutarhastaan mitä ihmeellisimpien ruusujen juuria; eräs ruusu oli melkein mustanpunainen ja tuoksui iltaisin yli kaikkien muitten kukkien. Sitä kutsuttiin Grenzsteinin ruusuksi.

Hän rakensi itselleen Tarttoon Tuomiovuoren juurelle kummallisen talon omien piirustustensa mukaan. Siinä talossa ei ollut minkäänlaista tavallisen talon järkeä. Hänen ruusupuutarhansa ulottui Tuomiovuorelle saakka ja on siellä vieläkin kuten talokin, elleivät viimeiset Tarton taistelut ole sitä tuhonneet. Taloa koristivat enkelit, joita hän jostakin käsittämättömästä maun oikusta harrasti. Minä katselin aina kauhulla tuota "Enkelilinnaa" ja ajattelin, että minun piti se kerran periä.

Ollessaan elämänsä ja maineensa huipulla, omistaen lehden, joka luotti erinomaisesti, hän päätti yhtäkkiä myydä talonsa ja lehtensä ja lähteä Pariisiin lopuksi ikäänsä. Syytä tekoonsa hän ei koskaan kenellekään selittänyt. Muistan että vanhempani ja isoisäni olivat aivan suunnillaan surusta, ja asiasta arvailtiin jos jotakin. Grenzstein kävi hyvästelemässä meitä kotona Walgassa. Hän istui useita tunteja isäni kanssa ja lienee kai jotakin kertonut isälleni, mitä tämä ei kuitenkaan koskaan kertonut kenellekään. Äitini itki eikä mennyt häntä saattamaan asemalle. Vain isäni ja minä vilkutimme hänelle hyvästiksi junan lähtiessä Walgan asemalla. Vaunusillalla hän nosti minut korkealle ilmaan ja lupasi kutsua minut Pariisiin, kun tulisin isoksi tytöksi. Hän käski minun lukea ranskaa, suloisen Ranskan kieltä... la douce France... sanoi hän.

Miksi hän lähti? Miksi ihminen kesken kaiken katkaisee koko elämänsä kulun ja häviää yksinäisenä vieraaseen maahan, vaikkapa se olisikin Ranska. Tätä arvoitusta ei kukaan Virossa ole kyennyt ratkaisemaan. On kerrottu ja koetettu todistaa, että Grenzstein oli koettanut käyttää hyväkseen venäläisiä valtiovaltaa estääkseen Tönissonin ja Reimanin johtaman kansallisen liikkeen kehitystä ja olisi tehnyt Pietariin niistä valituksia ja ilmiantoja. En usko, että sitä koskaan todistettiin tai perusteltiin. Puolueitten välinen viha oli niin suuri, että tuon tapaisia juttuja syntyi helposti. Tähän juoruun liitettiin myös mielipide, että Grenzstein halusi hävittää koko Viron kansallisen liikkeen. Ja kuitenkin hän oli koko elämänsä taistellut sen puolesta.

Joka tapauksessa Grenzstein myi lehtensä ja myöhemmin talonsakin, asettui Montmartrelle yksinäisyyteen, vietti aikansa Seine’in varrella Notre Damen varjossa, vanhojen kirjojen kauppiaitten luona katkaisten kaikki yhteytensä kotimaahansa. Hän ei kirjoittanut vanhemmillenikaan enkä kuullut, että hänellä olisi ollut yksityistä kirjeenvaihtoa kenenkään virolaisen kanssa. Enkelilinna Tuomiovuoren juurella rappeutui, ja Tartto alkoi unohtaa Grenzsteinin.

Täisi olla syksy 1903 tai 1904, kun Tartossa levisi huhu, että Grenzstein oli palannut. Se tapahtui maatalousnäyttelyn aikana, jolloin Tönisson aina piti suuren puheensa. Kuulin, että Grenzstein oli tullut myymään taloansa ja asui yksin jossakin hotellissa päästämättä ketään puheilleen. Minulle se oli ihmeellinen sanoma. Entä jos sittenkin saisin tavata sen miehen, joka oli lapsuuteni epäjumala, elämäni suuri arvoitus. Kerroin haaveestani Tönissonille, joka nauraen kehoitti minua yrittämään, vaikka pitikin todennäköisenä, ettei Grenzstein haluaisi tavata minuakaan. Ja silloin mieleeni juolahti, että puhuisin Grenzsteinille, millainen valtava nousu oli käynnissä Viron nuorisossa, kertoisin, että häntä vielä muistetaan ja että suurin toivoni olisi saada välittää hänen ja Tönissonin välisiä sovintoa, Olinpa niinkin ylimielinen, että lupasin Tönissonilie tuoda mukanani hänen vihollisensa voitettuna näyttelyyn tekemään sovintoa. Tönisson nauroi: Vai aiotte kesyttää tiikerin. Hän kuuluu nykyään vihaavan kaikkia ihmisiä... mutta voittehan yrittää.

Menetin rohkeuteni sinä päivänä, mutta seuraavana iltapäivänä päätin kumminkin lähteä kysymään, oliko hän vielä kaupungissa. Hän asui vanhassa hotellissa lähellä Kivisiltaa. Kävelin edestakaisin hotellin edessä. Miksikä pelkäisin häntä, joka oli kiikuttanut minua lapsena polvellaan? Mahdotonta oli, että hän olisi muuttunut tiikeriksi ja olisi minulle paha. Minun täytyi saada tietää, miksi hän oli jättänyt isänmaansa ja kaiken, mitä oli rakentanut.

Ja sitten yhtäkkiä lähdin hotelliin ja kysyin, voisinko tavata häntä. Ovenvartija sanoi hänen huoneensa numeron, mutta väitti, ettei herra Grenzstein tahdo tavata ketään. Pyysin häntä ilmoittamaan minut, sillä kuultuaan nimeni hän kenties muuttaisi mielensä. Mies katsoi minuun epäilevästi, mutta käski minun mennä ylös ja itse koputtaa oveen. Yhtäkkiä sisuni nousi, lähdin yläkertaan ja koputin oveen. Vihainen ääni huusi: "Sisään!" Astuin sisään sydän kurkussa ja jäin seisomaan ovenpieleen. En koskaan unohda, mitä näin: Huone oli järjettömän pitkä ja kapea aivan kuin jättiläisruumisarkku. Se päättyi ikkunaan, jonka ääressä hämärässä istui mies nojaten päätään käteensä. Hänen asentonsa oli epämukavasti jähmettynyt; toinen käsi lepäsi pöydällä aivan kuin se olisi ollut tarttumaisillaan johonkin ja äkkiä lamaantunut, niinkuin kokkipojan käsi "Prinsessa Ruususessa" linnan vaivuttua äkkiä taikauneen. Minäkin jähmetyin ovenpieleen. Kului monta minuuttia. Mies ei liikahtanut, ja olin kumminkin ollut kuulevinani: Sisään! Hänen täytyi kuulla, että avasin oven.

Minua ahdisti niin, että pelkäsin huutavani. Ensi kerran elämässäni sain käsityksen siitä, miten suuri ihmisen yksinäisyys voi olla... keskellä elämääkin, eikä vain luostarinmuurien takana. Vavisten astuin keskelle huonetta ja sanoin: "Hyvää päivää." Hän ei kääntänyt päätäänkään, kysyi vain yhä liikahtamatta:

— Kuka te olette?

Sanoin nimeni ja kerroin olevani se pikku tyttö, jolle hän oli lähettänyt kanarialintujaan ja jonka hän käski kasvaa pian isoksi. Sanoin, että olin nyt iso ja tulin kysymään häneltä, miksi hän jätti kotimaansa ja lähti Pariisiin. Oliko hän nyt tullut takaisin jne.

Hän kuunteli minua liikahtamatta. Sitten hän nousi, tuli lähemmäksi, vei minut ikkunan luokse, katseli minua tarkkaan ja otti käteni istuttaen minut viereensä.

— Vai olette te se pikkuinen Hella-tyttönen...

Sitten hän sanoi tunteneensa, että jotakin ystävällistä oli tullut huoneeseen.

Muuta ei tarvittukaan. Minä kylvin kyynelissä ja nyyhkytin hänen yksinäisyyttään ja kohtaloaan. Kerroin, miten me kaikki olimme surreet hänen ja Dreyfusin vuoksi ja että hänen ruusunsa yhä kasvavat puutarhassamme. Lisäksi ilmoitin, että sekä isästäni että minusta oli tullut Tönissonin kannattajia ja ettei Tönisson ollutkaan niin pappien käskettävänä kuin alussa olimme luulleet.

Hän piteli yhä kättäni ja nauroi ja kyseli opintojani sekä miksi aioin tulla. Mainitsin, että aioin lähteä Suomeen yliopistoon lukemaan kirjallisuutta, filosofiaa ja kansantaloutta tullakseni kirjailijaksi tai sanomalehtinaiseksi tai poliitikoksi, ellen näyttelijättäreksi, ja että olen jo kirjoittanutkin Postimees-lehteen.

Sitten hän kysyi, tulisinko Ranskaan lukemaan hänen luokseen. Minä sanoin rehellisesti, miksi lähden Suomeen ja että aion lukea ja itse elättää itseni. Kysyin puolestani häneltä, miksi hän oli muuttanut Pariisiin ja miksi hän ei halunnut tulla takaisin kotimaahan. Kerroin, miten se kysymys minua lakkaamatta kiusasi.

Hän vaikeni... ja sanoi, että paljonpas pikku tyttö haluaakin tietää. Väitin, etten ollut enää pikku tyttö, vaan että olin osallistunut jo poliittiseenkin toimintaan. Kerroin hänelle valtavasta juhlastamme ja sen seurauksista. Grenzstein hymyili ja kuunteli yhä tuijottaen ikkunaan.

Sitten hän kertoi minulle Pariisista, maailman kaikkien maanpakolaisten kotimaasta, jonka bulevardeilla kulkivat maailman kaikkien kansallisuuksien loukatut ja yksinäiset. Nämä upottivat pienissä katukahviloissa koti-ikäväänsä vihertävänkeltaiseen juomaan ja mustaan kahviin ja kuuntelivat, kun kukkasmyyjättäret huutelivat: "Fleurissez-vous, messieurs, mesdames, fleurissez-vous..." — "Kukittautukaa, herrat ja naiset, kukittakaa itsenne." Hän maalaili minulle kaupunkia, jossa jokainen katu esittää ihmiskunnan ajattelun historiaa, taistelua vapaudesta. Hän kertoi Ranskan vallankumouksen perinteistä, jotka tekivät Ranskan kaikkien kansojen vainottujen kotimaaksi, — oh, Feuchtwanger, muistelen kokemuksianne! — jossa saattoi kuunnella maailman sydäntä ja sen verisuonta, jossa maailma muuttui niin pieneksi ja Venäjä itsevaltiuksineen tuntui kuin museolta, sen pienet kansat ihmiskunnan sirpaleilta. Väsyneen ihmisen oli hyvä olla Pariisissa. Ei tarvinnut enää taistella, sai ajatella rauhassa kaikkia niitä ajatuksia, joita ei ollut elämänsä varrella ehtinyt ajatella.

Hän puhui minulle kauan kaikkea tätä, puhui sammuneella äänellä, kiihkottomasti, yhä tuijottaen kauas etäisyyteen. Mutta tämä ei ollut vastausta kysymykseeni, ei ollut sittenkään. Ja minä sanoin sen hänelle. "Utelias pikku tyttö", hän sanoi ja naurahti. Ja siihen asia jäi. Mutta hän väitti, että kerran maailmassa tulisin ilman muuta käsittämään hänen motiivinsa... ehkäpä.

Sitten minä kerroin hänelle avomielisesti, että olin aikonut vietellä hänet seuraavana päivänä näyttelyyn ja näyttää ihmisille hänen sopineen vanhan vihollisensa Tönissonin kanssa. Sanoin, että syvästi häpesin luota kavaluuttani ja siksi kerroin sen nyt hänelle suoraan. Hän hymähti, sanoi, että se olisi ollut puuttuva seppele Tönissonin riemukulkueessa. Silloin minä huomasin, miten syvällä vanha viha Tönissonia vastaan kumminkin hänessä kiehui ja että tuon sammuneen laavan alla kyti sittenkin vanha tuli, joka vielä voi leimahtaakin. Tönisson oli sokaissut nuorison ja Tönissonin takana seisoivat papit pitkässä, mustassa rivissä kylvämässä pimeyttä...

Ja sitten hän sanoi jotakin, jonka vasta monien vuosikymmenien jälkeen käsitin: "Tärkeintä maailmassa on se, mitä Venäjällä tapahtuu, ja siellä tulee vielä paljon tapahtumaan." Viro oli vain vesilasi, jossa hänkin oli ollut mukana tekemässä myrskyä, mutta nyt hän oli kypsä katsomaan kaukaa tulevia suurmyrskyjä ja hänellä oli siihen oikeuskin...

Tosin minä en käsittänyt, mikä oikeus kenelläkään oli vetäytyä pois myrskystä, jossa oli mahdollisuus ohjata omaa kansaansa, mutta olin vaiti, sillä muutenkin olin puhunut liikaa.

Hän näki mielellään, että menin Suomeen. Pääasia hänen mielestään oli, että pääsi pois jonnekin, jossa sai perspektiiviä pieneen maahansa nähden. Hän tunsi Juhani Ahon ja Jonas Castrénin, eikä heilläkään ollut perspektiivin puutetta... Sitä tulin ajatelleeksi myöhemmin, kun minäkin tutustuin heihin.

Minulle jäi tapaamisestamme kummallisen ahdistava tunne. Olin tavannut ihmisen, miehen, joka oli taistellut kansansa puolesta kiihkeämmin kuin kukaan, mutta joka nyt oli kasvanut kansansa ja sen pyrkimysten ylitse... kansainvälisyyteen. Se käsite oli minulle tuntematon, sisäisesti. Hän sanoi, että Viro oli ahdas. Miten se voi olla mahdollista? Maa, jossa oli niin paljon tekemistä, maa, joka ei koskaan voinut valmistua, kuten Tallinnan kaupunki... Vanha tarina kertoo, että joka uuden vuoden yönä nousee Tallinnan yläpuolella olevasta Ylemisten järvestä pieni äijänrähjä ja kyselee Tallinnan asukkailta: "Onko kaupunki valmis?" Silloin pitää aina vastata, ettei ole, sillä muuten tulvii Ylemisten järvi alas ja upottaa koko kaupungin. Lapsena tarinaa kuunnellessani olin aina niin iloinen siitä, ettei Tallinna voisi koskaan valmistua, että ihmisillä olisi aina jotakin tehtävää ja luotavaa. Väliin olen suorastaan vihannut Länsi-Euroopan valmiita maita, jotka ovat kuin Jumalan puutarhoja ja joissa ihmisillä on niin vähän tehtävää, joissa kivet ja puut ovat rivissä ja ihmiset tarkasti luokiteltuja. Mutta tällä puolen maailmaa, Suomessa, Virossa, Venäjällä, jossa ei ole vielä mitään järkeä ja järjestystä, on kaikki mahdollisuudet tehdä maailmasta ja ihmisistä vielä vaikka mitä, kun ensin oppii sen, mitä lännessä on tehty.

En muista, osasinko tätä oikein ilmaista Grenzsteinille, mutta kerroin ainakin siitä ilostani ja onnestani, ettei maailma ollut vielä valmis ja että sellaisia kuin minuakin vielä siinä tarvittiin ja etten voinut käsittää, miksi hän oli heittänyt kirveensä järveen.

— Onko teitä tuollaisia nykyään paljon? hän kysyi.

— Hirveän paljon, vastasin minä.

— Ehkäpä sitten olenkin heittänyt kirveeni järveen, hän sanoi hymyillen.

Hän lupasi kirjoittaa minulle ja kutsua minut Pariisiin. Hän antoi minulle osoitteensa ja käski minun kirjoittaa hänelle — silloin kun pettymykseni alkaisivat. Hän lausui toivomuksenaan, että pitäisin hänet père Grenzsteinina, vanhana abbéna, jolle voisi ripittäytyä ja tulisin sitten hänen luokseen, hänen ottolapsekseen.

Oli hämärä ja satoi tihkusadetta, kun lähdin kotiin jättäen yksinäisen ihmisen hänen yksinäiseen ruumisarkkuunsa, kynttilän valoon ja outojen varjojen seuraan. Hän sanoi matkustavansa seuraavana päivänä eikä toivonut, että saattaisin häntä asemalle. Hän ei tahtonut muistaa ketään ihmistä Tarton asemalta, ei ainakaan ketään "hellää" ihmislasta, josta olisi ikävä erota.

Niinpä minäkin, joka kuljin täysin purjein ja hulmuavin lipuin elämän voittokulkueessa, tunsin itseni vähän aikaa pieneksi ja voimattomaksi ja kauhistuneeksi tuon yksinäisyyden edessä. Kerroin Tönissonille, joka sanoi vain: "Vanha tiikeri!" varmasti peittääkseen kauhistumistaan ja sääliään vanhaa vihollisiaan kohtaan. Kesti kauan, ennenkuin pääsin masennuksestani.

En kirjoittanut hänelle koskaan. Silloin kun tarvitsin rippi-isää, hän oli jo Ranskan mullassa, josta hän ei halunnutkaan pois. Eikä hänkään kirjoittanut minulle muuta kuin yhden postikortin, joka oli maleksinut kuukausia Helsingin ylioppilastalon kirjekaapissa ja jonka sain vasta hänen kuoltuaan. Siinä hän kysyi, milloin tulisin Pariisiin, ja lähetti terveisiä.

Näin hävisi elämästäni ihminen, jolle olisin suonut siinä isommankin sijan. Vironkielellä ei ole kukaan kirjoittanut sellaisia selvää proosaa, suorastaan gallialaista poleemista kieltä kuin Grenzstein. Mutta hänen elämänsä yllä on yhä hämärän varjo.

TINDI-HANS, TERVANDIT JA ROGGER-PIKKUSERKUT

Koko suuresta suvustamme Viljandin- ja Pärnunmaalla — ja suuri se suku olikin, sillä sukujuhliin, häihin ja hautajaisiin saattoi kokoontua kolmisensataa henkeä — oli äidinisäni talonväen lisäksi meitä lähinnä isäni serkku Hans Tervand, Tindin talon omistaja, vanhapoika, jonka emännättömään taloon kesäisin kokoutuivat sekä meidän perheemme lapset että Hansin sisarenpojat, pikkuserkkumme Roggerit, joita oli viisi. Kouluaikaisina kesinä muodostui Tindi meille yhteiseksi temmellyspaikaksi. Sieltä vallitsi täydellinen vapaus, juoksentelimme paljain jaloin ja saimme laulaa ja temmeltää, miten paljon halusimme. Siellä putosivat kirsikat itsestään suuhumme ja kultaista hunajaa vuoti mittaamattomiin, siellä ei ollut äitiä eikä tätejä torumassa, siellä saatiin kääntää koko talo ylösalaisin. Hans vain nöyrästi rukoili, että jättäisimme hänen ullakkokamariinsa sänkypahasen, johon hän saisi kallistaa päänsä. Mutta me tiesimme, että Hans aina odotti Tindille meluavaa joukkoamme ja elleivät maito, kinkku eivätkä kananmunat loppuneet sieltä eivätkä ehtyneet myöskään Hansin mukavaa, leppoisaa huumoria ja elämän realiteetteja pursuavat jutut. Hans ei elänyt mielikuvitusmaailmassaan kuten isäni. Tindille oli Luppelta noin 8 kilometriä. Sinne saattoi karata metsien halki koska tahansa, ja Hans kyyditsi meidät aina takaisin pitäen huolta siitä, että saimme synninpäästön Leeni-tädiltä. Se olikin välttämätöntä, sillä oli tapauksia, joissa Leeni-täti piti selkäsaunaa välttämättömänä, ja karkaukset juuri kuuluivat pahimpiin tapauksiin. Mutta kun tulimme vanhemmiksi, kyyditsi Leeni-täti meidät itsekin Tindille ja joku Roggerin pojista toi meidät takaisin. Roggerin pojista oli ikäisiäni kaksi vanhinta Julius ja Paul. Paul oli minun kouluaikanani jo emäntänä Tindillä. Sittemmin hän tuli Suomeen, Mustialaan, lukemaan oltuaan sitä ennen harjoittelijana Hausjärvellä Kiipulan talossa. Kiipulan isäntä oli appiukkoni J.R. Vuolijoen läheisimpiä valtiopäivämiesystäviä. Maailma on niin pieni. Paulista piti tulla Hansin perillinen, ja sellaisena hän emännöi Tindillä meidän yhteiseksi iloksemme. Hän kaatui Narvan luona Viron armeijassa 1919. Hän oli lahjakas, viisas ja aina iloinen, täynnä laulua, leikkiä ja aurinkoa, täysin mukana kaikissa hullutteluissa ja kaikkea parhain päin kääntämässä.

Julius oli Paulin vastakohta, hiljainen, pieni ja terävä kuin naskali, synnynnäinen satiirikko, jota kuitenkin luonteen hellyys ja hyvyys piti kurissa. Hän holhosi meitä hiljaisella tavallaan, mutta oli kaikessa mukanamme. Juliuksen kanssa oli mahdotonta riidellä tai aikaansaada hankauksia. Hän oli ainoa joukostamme, joka ei totellut päähänpistojani, mutta teki sen niin taitavasti, etten sitä huomannut, ja pian päähänpistoni unohtuivat.

Julius luki reaalilyseossa ja siirtyi Pietariin metsäinstituuttiin, josta hänet lähetettiin Itävaltaan opintomatkalle. Hän väitteli metsätieteen tohtoriksi ja tuli dosentiksi instituuttiin. Hän kuoli lavantautiin vuonna 1921 Pietarissa, josta oli kieltäytynyt palaamasta Viroon, jonne häntä kaikin voimin koetettiin saada siirtymään. Kukaan ei tiedä kieltäytymisen syytä, joskin minä sen hieman aavistan.

Nuoremmat Roggerit, Oskar, Alfred ja Elmar ovat jo olleet opiskelemassa Tarton yliopistossa ja olleet mukana itsenäisen Viron maatalous- ja liikemiehinä. He ovat kaikki naimattomia, mutta kiintyneitä sukuumme ja sen kohtaloihin.

Meille lapsille oli yhteistä se, minkä olimme Tervandeilta perineet. He olivat jämerää, tulta ja tervaa tuiskuavaa sukukuntaa. Isoäitini viidestä veljestä tulin tuntemaan vain kolme, muut olivat kuolleet ennen minun syntymääni. Näitten joukossa oli myös Hans Tervandin isä, mutta ne, jotka muistan, olivat tavattoman itsevaltaista väkeä. He kohtelivat naisiaan kuin orjia ja yrittivät joka paikassa määrätä maailman kulkua sekä ottivat mistä saivat... Ei ollut isoäitinikään enkeli — hän oli suurissa juhlissa kerran palauttanut äitini porstuaan, kun tämä huomaamattaan oli mennyt saliin ennen anoppiaan. Ja kumminkin oli hänestä syntynyt poika, isäni, joka oli kuin hyvyys itse.

Mutta ne isäni enot! Komein ja rikkain oli Saarden karjakartanon isäntä Willem, joka myöhemmin vielä omisti taloja Walgan läheisyydessä. Sitten Enn, jolla myös oli Hans Tindin rinnalla oleva Ennun Tindin talo. Enn pieksi vaimonsa ja monet lapsistaan ulos talosta. Hän oli pitäjän kuuluisin salametsästäjä ja käräjäpukari. Kun hän oli päissään, niin koko pitäjä vapisi. Kun isoeno Enn lähti hirvijahtiin, hän toimitti kartanoon sanan metsänhoitajalle, että muka Tindi-Enn on nyt jahtipoluilla ja aikoo ampua hirven Pinsatun mäellä. Niin hän tekikin, mutta metsänvartijat odottivat häntä vallan muualla. Kun Enn sitten saapui metsästä hirvenlihat reessä, tuli metsäherra miehineen vastaan ja kysyi, mitä Enn kuljetti reessään. Isoeno vastasi: "Luonnollisesti hirvenlihoja..." — "Älä valehtele", sanoi metsäherra, "lehmänruho se on." Isoeno kuljetti aina lehmänruhoa metsässä, kun lehmä talossa teurastettiin, ja ammuskeli sitten vähän lystikseen. Niinpä oli kartanosta käsin käyty takavarikoimassa monta lehmää ja kuljetettu häpeillen takaisin Tindille. Kaikki tämä oli omiaan aiheuttamaan, että Tindillä melkein aina oli hirvenlihaa uunissa. Isoenosta tuli täydellinen sankari, sillä mitään ei siihen aikaan ihailtu niin suuresti kun hirvenampujaa, etenkin kun hirvi ammuttiin kartanon metsistä. Täytyy myöntää, ettei isoeno milloinkaan ampunut naarasta eikä turhaan haavoittanut eläintä, vaan kaikin puolin auttoi naarashirven ampujan kiinnisaamisessa. Kartanon ei tarvinnut muuta kuin ilmoittaa asiasta Ennulle. Hän kyllä piti huolta kytän kiinni joutumisesta. Ihmeellistä kyllä, että siitä huolimatta isoenolla ei ollut kadehtijoita eikä ilmiantajia. Hän ei syönytkään hirvenlihojaan koskaan yksin, vaan jakoi ne kartanon muonamiesten kanssa, jotka aina olivat lihan ja muunkin puutteessa.

Tällainen oli isoeno Enn, mutta isoeno Willem oli vielä pahempi, ja isälläni oli monet tuskat, kun minä kyselin häneltä, mitä eroa oli isoenojeni — harmaitten paronien — ja oikeitten paronien välillä. Ne oikeat olivat sentään vähän sivistyneempiä, kun taas Tervanditkaan eivät säästäneet muonamiehiään.

Kun isoeno Juhan Tervand kuoli ja testamenttasi omaisuutensa isälleni, tunnusti hän samalla, että isoäitini jäätyä veljiensä holhottavaksi nämä olivat perusteellisesti jakaneet hänen omaisuutensa keskenään, niin ettei lapsille jäänyt juuri mitään. Sen vuoksi hän hyvitti isääni antamalla hänelle luon pienen talon Walgasta ja kaikki säästönsä. Suvussa nousi tuosta hirmumyrsky. Eno Willem piti aika rähäkän siitä, että hänen veljensä kehtasikin tunnustaa sellaisia ja testamenttasi kaiken omaisuutensa sisarensa pojalle. Vielä monia vuosia tapauksen jälkeen, kun isäni ja minä kohtasimme hänet Walgan kadulla, hän sähähti ohimennessään: "Kurrarradi, kurrarradi, kurrat." (perkeleen, perkeleen, perkele!) Vielä kauan kuului ärrien tärinää.

Mutta kummallista kyllä, kaikkien noitten enojen pojat olivat papan ja meidän ystäviämme. Tosin he olivat elostelijoita, pitivät kauniista hevosista ja pelasivat paronien kanssa klubeissa préférence’ia, rahaa heillä oli paljon — politiikkaa he eivät harrastaneet, ja itsenäisyys tuli heille sangen odottamatta. Mutta he viljelivät hyvin tulojaan ja taisivat nousta Viron maalaisliiton tukipylväiksi... Nyt nuo vanhat, härkäpäiset Tervandit makaavat kaikki kirkkomaassa, mitä lienee heistä jäänyt sukumme uusiin polviin...

Kuten sanottu, paras ja rakkain kaikista Tervandeista oli Hans, joka samalla oli Karksin pitäjän johtava talousmies ja Tönissonin paras tukipylväs. Hansilla ei ollut aikaa ajatella talonsa ulkoasua. Se pysyi aina vaatimattomana poikamiestalona, sen salissa ei ollut muita huonekaluja kuin tuoleja ja pöytiä ja uunin reunalla vanha simpukankuori, josta kuului meren kohinaa. Se oli lapsuuteni ensimmäisiä muistoja, luo Tindin vaaleanpunainen simpukankuori. Kun tulin taloon, saatoin istua sen ääressä tuntikausia kuunnellen niitä meriä, joita en ollut koskaan nähnyt. Olen ikuistanut simpukankuorikohtauksen Justiina-näytelmässäni, jossa annan Justiinan kuunnella näkemättömiä meriä. Tyttäreni lahjoitti minulle eräänä jouluna komean helmiäissimpukankuoren, mutta se ei kohise... hän oli unohtanut juuri kohinan tuosta simpukankuoresta, eikä ihmekään, sillä hän on kasvanut meren rannalla ja nähnyt monia meriä, eikä hänen ole koskaan tarvinnut ikävöidä simpukankuoresta kaukaista maailmankohinaa. Kun toistakymmentä vuotta sitten olin Tindillä äitini hautajaisissa, oli siellä kaikki vielä samanlaista, samat vaatimattomat huonekalut. Hans puhumassa hauskoja vitsejään, mutta simpukankuorta ei enää ollut. Se oli mennyt rikki. Ei ollut myöskään Paulia eikä Juliusta... Hekin olivat menneet — rikki.

Koululomien aikana Tindillä ollessamme Hans kuljetti meitä pitkin Karksin pitäjää, joka Hallisten rinnalla on Viron tärkeimpiä kansanrunopitäjiä. Sen rajojen nimetkin ovat kuin kansanrunoa. Kitzberg on ikuistanut ne muistelmissaan, hänkin oli karksilainen. Karksin mäet ovat täynnä sissien luolia, sen lähteissä asustaa vetehisiä, ja kirkonmuuriin on haudattu Maimu-tyttö. Hän puolusti kunniaansa paronia vastaan, kun hänet hääyönään vietiin kartanoon. Maimun muistoksi leikkaavat kaikki Karksin naineet naiset hääpäivänä tukkansa ja pitävät valkoista pitkää linnik-liinaansa yli otsan sidottuna. Jotakin kummallisen sydämellistä ja sulavaa on Karksin ihmisissä, jotakin, mitä ei ole muissa virolaisissa. Sitä kuvaa parhaiten sana "illike", sana, jota ei muualla Virossa tunneta ja joka merkitsee kaikkea, mikä maailmassa on hyvää ja kaunista ja lupaavaa. "Hyväinen aika", on Karksin kielellä "illike aeg". Jos karksilainen jostakin oikein pitää, hän sanoo: "Illike, kullake".

Kun Wuolijoen suku vaati tyttäreni nimeksi vanhan hämäläisen Vapun, sain minä panna hänen toiseksi nimekseen Illike. Mutta kun hänen luonteenlaatunsa koulussa osoittautui pikemmin ilkeäksi kuin illikeksi, sattui, että ylioppilastodistuksia jakaessaan johtajatar huusi: "Wuolijoki, Vappu Ilk..." ja siihen hän pysähtyi sanoen vain lyhyesti: "Wuolijoki, Vappu."

Hans piti meille kutsuja ja rekiretkiä ja antoi meidän pitää juhlia Karksin kansalle loma-aikoina. Me näyttelimme, lauloimme ja lausuimme, kokosimme nuoria ja vanhoja ja pysyimme koko sielullamme kiinni pitäjässämme ja haudoissamme. Opimme kaikki Karksin sävelmät, ja niitä on paljon. Me opimme laulamaan niitä samalla tavalla kuin kansa laulaa ja veimme tuon laulutavan mukanamme Tarttoon. Aikoinaan Eino Leino tahtoi minua konsertoimaan niillä yhteisellä Viron-kiertueella. Ensimmäisenä ylioppilasvuotenani oli edesmennyt tohtori Heikki Ojansuu mukanamme Tindillä ja Karksissa ja viipyi siellä koko viikon. Me ihastuimme häneen ikiajoiksi, koska hän täydellisesti ymmärsi meitä karksilaisia ja mukautui Roggerin poikien ja meidän sävyymme. Hän emännöi kanssamme Tindillä ja oli kuin synnynnäinen karksilainen ikään. Kaiken huippu oli, kun hän retkellämme Karksin kunnantalolla, jossa isännöi Jakob Ilveksen veli, vanha omituinen kunnansihteeri, söi kärpäsvoileipiä hunajan kera, tai hunajavoileipiä kärpästen kera. Oli kuuma kesäpäivä ja Ilveksen vanha emännöitsijä toi pöytään Karksin perinteellisen vierasruoan, "suunavauksen", joka ei ole kahvi, vaan ruisleipä ja keltainen voi sekä hunaja ja morellikirsikat, vaaleanpunaiset kuin ruusunnuput... Mutta hän ei ollut ottanut lukuun kärpäsiä, jotka seurasivat hunajaa niin sankkana parvena, etten ole niitä koskaan nähnyt niin paljon yhdessä kasassa, hunajavati oli niitä aivan mustanaan. Ja sitten Ojansuu ilmoittikin kärpästen olevan hänen suurinta herkkuaan ja alkoi survoa niitä hunajaan, levitti sitten kärpäshunajaa voileivälle, joka oli leikattu Vironmaan isoimmasta ruisleivän limpusta ja oli suunnilleen sellaisen voileivän näköinen, joita satukirjoissa leveäsuiset noidat syövät ja joille voisi asettaa pari pikkulasta höysteeksi. Sellaisen voileivän hän laittoi itselleen ja sitten hän avasi ison suunsa — se olikin harvinaisen leveä — ja alkoi syödä leipäänsä ihmissyöjän tavoin. Silloin Julius ja minä saimme todellisen naurukrampin, niin että kyyneleet virtasivat silmistämme ja kieriskelimme Ilveksen jykevillä palkeilla.

Samalla tarkastimme yhdessä tohtori Ojansuun kanssa kunnanarkistossa Murrikin ja Tervandin sukujen asiakirjoja. Ne ulottuvat kolmesataa vuotta taaksepäin. Talojen haltijain joukossa, siis isällä ja pojalla, olivat aina vuorotelleet Henn- ja Hannus-nimet, so. Hendrik ja Johannes, mutta isästäni oli rovasti tehnyt Ernstin, koska hänen oli määrä siirtyä opin tielle.

Tervandit ovat enimmäkseen olleet ryyppäävää, räyhäävää, jopa rosvoavaakin sukua, mutta oma tyylinsä heillä on aina ollut ja oman leimansa he ovat jättäneet. Emännillä ei ole koskaan ollut mitään sanomista heidän taloissaan, tulivatpa he kuinka mahtavista suvuista tahansa. He ovat ottaneet sen naisen, kenet ovat halunneet, ja he ovat halunneet aina rikkaita. Eikä heidän tyttärillään ole ollut helppoa, sillä he ovat talosta aina vieneet eivätkä koskaan tuoneet. Mutta vieneet he ovat kuitenkin aina runsaasti ja osanneet myös pitää puolensa. Mutta katkeria ja synkkiä naisia he ovat olleet.

Sellainen oli isänäitinikin. En muista, olisinko koskaan nähnyt hänen nauravan, ja kovat olivat hänen kätensä. Muistan, miten hän jylhänä, yksinäisenä puolisokeana muorina oli meidän lasten ainainen pelon aihe. Hän oli mahtavien veljiensä kiusaksi isoisäni kuoltua mennyt naimisiin työvoutinsa kanssa, joka palveli häntä hänen elämänsä loppuun saakka. Muori vihasi äitiäni eikä koskaan käynyt meillä. Mutta isästäni hän piti. Viikkoa ennen kuolemaansa, minun ollessani jo Suomessa, hän oli kahdeksankymmenvuotiaana itse ajanut Walgaan isäni talon eteen, pikkupoika kyytimiehenään. Siinä hän oli ketterästi noussut rattailta kimpsuineen ja kampsuineen ja oli selittänyt isälleni tulleensa poikansa luokse kuolemaan. Kelirikon aikana syksyllä oli näet vaikeata järjestää hautajaisia maalla, eikä suku sinne joka puolelta olisi päässytkään. Sanoi ja heittäytyi sänkyyn ottaen esiin kuolinpaitansa. Ja viikon päästä hän kuolikin, jylhän vieraana koko perheellemme ja mahdollisesti isällenikin, vaikka tämä ei sitä koskaan halunnut tunnustaa.

Hans Tervand meni vanhoilla päivillään naimisiin — Roggerin poikien kuoltua. Hän nai kansakoulunopettajattaren Nuian kauppalasta, joka oli Karksin pääkaupunki, hienon ja hyvän ihmisen, joka palveli uskollisesti miestään ja tämän sukua, vaikka suku kohteli häntä kuin vierasta, joka tuli ja vei suvulta sille kuuluvan perinnön. Kun hän lisäksi ei ollut talon tytär, eivät Tervandit antaneet anteeksi. Tuo sukuylpeys Tervandin vanhoissa talonpoikaissuvuissa on jotakin aivan tavatonta ja muistuttaa suuresti paronien sukuylpeyttä, ellei ole vieläkin räikeämpää.

Hans Tervand oli jo kymmenkunta vuotta ollut naimisissa, kun äitini kuoli, ja hänen hautajaisensa pidettiin Hansin talossa. Hän oli isäni lähin elossaoleva sukulainen ja halusi mielellään vielä koota suvun luokseen. Hänhän oli sen päämies. En jaksanut paljonkaan järjestää asioita Suomesta käsin, mutta Hans ja hänen vaimonsa tekivät ihmeitä, kun lähes parillesadalle ihmiselle oli saatava ruokaa pariksi päiväksi. Viljandista saakka luotiin kokit ja tavarat ja koko talo järjestettiin tuota ihmispaljoutta vastaanottamaan, Kun sitten hautajaispäivänä istuin emäntien joukossa, selvisi minulle, että suku oli vasta ensimmäistä kertaa Hansin naimisiinmenon jälkeen hänen talossaan. Serkkuni Marie, joka oli Turandin tyttäriä ja pienen talopahasen emäntä, aivan sivistymätön metsäläinen, nakkasi niskaansa ja sanoi yli olkapäänsä viitaten: "Kun Hans naikin sellaisen ompelijan tyttären Nuiasta..." Nauroin katketakseni, mutta Marie ei kai ole koskaan käsittänyt, miksi.

Ei ole sellaista pikkuserkkua tai serkkujen serkkua, joka ei minua Karksissa sinuttelisi, olkoonpa hiin sitten vaikka muurarin hanttimiehiä. Mutta suku on todellisuus, josta ei pääse enkä haluakaan päästä.

Pikkuserkkuni Juliuksen tapasin sittemmin vielä Pietarissa, mm. vuonna 1917, jolloin kävin usein Pietarissa liikematkoillani. Hän oli läheisin kaikista sukulaispojistani, melkein kuin veljeni. Kuten kaikki taskukokoa olevat ihmiset, à la Dollfuss, hänkin kärsi tiettyä alemmuudentunnetta. Hän muistutti muuten paljon Aleksander Reitä minus rouva Therese, joka on pilannut liiallisella kiillolla miehensä, tuon vaatimattoman ajattelijaihmisen ja saattanut hänet karkurimatkalle Ruotsiin.

Julius oli yksinäisiä metsäihmisiä ja kävi ajan mittaan yhä yksinäisemmäksi. Tytöistä hän ei välittänyt — hänellä oli huilu. Hän käsitteli sitä kuin kalleinta aarrettaan ja soitti sillä kuin taiteilija. Karksin metsissä hän jo alkoi soittaa ja jatkoi harrastustaan Itävallassa.

Julius asui Pietarissa v. 1917 idioottimaisen isossa salissa, jonka eri nurkkiin hän oli järjestänyt makuuhuoneensa ja työhuoneensa. Sen keskustaa hän kiersi soittaen huiluansa ja kaiuttaen sitä kuin metsissä.

Hän tiesi paljon vallankumousvuosien tapahtumista. Metsäinstituutti oli Liesnoin esikaupungissa, ja hän kulki sinne Punaisen Pietarin kautta, kävi kuuntelemassa Leniniä Kšešinskajan palatsin luona ja ennusti minulle aina, että Lenin oli Pietarin tuleva isäntä, silloin kun koko suurkapitalistinen ympäristöni teki pilaa Leninistä ja hänen sinetöidystä kuljetuksestaan Berliinin kautta.

Kävin Pietarissa niihin aikoihin melkein joka viikko. Minulla oli omat varsinaiset huoneeni vanhassa Hôtel de Francessa Moikan puolella. Ja minulla oli aina kovin kiire. Mutta kumminkin kävin joskus Juliuksen luona kuuntelemassa hänen huiluaan ja muistelemassa Karksin kumpuilevia metsiä, jotka silloin olivat minusta yhtä kaukana kuin maailman toinen ääri.

Lokakuussa 1917 lupasin kerran hänelle, että lähtisin hänen kanssaan katsomaan varsinaista Pietaria, pieniin, satiireja esittäviin teattereihin ja yökokouksiin Pietarin puolella. Hän lupasi näyttää minulle vallankumouksen Pietarin. Mutta kun seuraava viikko tuli, oli Amerikan lähettiläs, vanha Mr. Francis, pyytänyt minut päivällisille lähetystöön yhdessä Colonel Robbinsin ja National City Bankin johtajan Sievensin kanssa. Hyvä ystäväni lähetystöneuvos Bailey oli sen puolestani järjestänyt — Mr. Francis harrasti, kuten yleensä amerikkalaiset, vain kreivittäriä ja ruhtinattaria, mutta minä olin löytänyt armon hänen silmissään. Olinhan itsenäinen liikenainen, ja se oli harvinainen otus siihen aikaan. Kosin häntä kilpaa Holstin kanssa puoltamaan itsenäisyyttämme, ja luonnollisesti minä selitin serkulleni Juliukselle, että minun oli välttämättä mentävä noille päivällisille. Pyysin, että hän veisi minut vasta seuraavalla viikolla katsomaan Pietaria. Julius istui takkani ääressä vastaanottohuoneessani, joka oli valtava kuten kaikki Pietarin hotellihuoneet; häntä paleli ja hän oli surullinen. Hän katseli, miten kampaajani kiinnitti tukkaani briljanttipuolikuuta, jota en kehdannut Helsingissä käyttää... ja veljeni Julius katseli minua ja mustaa pitsipukuani, kiersi minua kriitillisesti ja sanoi vihdoin hyväksyvänsä minut, vaikka petinkin hänet sinä iltana. Minä vastasin hänelle, ettei hänen hyväksymisensä merkinnyt paljonkaan, sillä hän ei ymmärtänyt naisten pukuja, eikä tiennyt, mikä oli haute couture tai Jeanne Lanvinin malli. Hän väitti tietävänsä eron ainakin tuon hameen ja sen välillä, jonka revin kerran, kun luistelimme yhdessä poikien kanssa Tindin olkikattoa alas, ja jonka takafasadipalan Paul myöhemmin löysi nokkospensaasta. Hame oli ollut ehdottomasti paikattava ja sen ajan sain käyttää Paulin housuja. Lisäksi Paul haukkui minut kauheasti, koska en itse osannut neuloa, vaan minun oli turvauduttava vanhaan Reetiin, mutta kun Julius istui tämän silmälasit rikki keittiön pöydällä, sai Paul itse ommella hameeni.

Se oli hyvin sopimaton juttu ja tarkoitettu häpäisemään nuorta daamia, joka Juliuksen silmien edessä puuteroi nenäänsä ja valmistui lähtemään päivällisille. Mutta sen jutun takia me kumpikin istuimme Hôtel de France'n nojatuolien nojille, aivan kuin Tindin aitankatolle ja lauloimme kovaa "Mu meelen kuldne kodukottus..." — Muistan kultaista kotitaloani — niin etten kuullut, kun tähtilipulla varustettu auto törähteli Moikalla. Ja portieri oli mykkänä kauhusta, kun hänen piti saattaa tuollainen seurue tähtilippuautoon.

Emmekä kumpikaan aavistaneet, että sillä kertaa näimme toisemme viimeisen kerran, minä ja pikkuserkkuni — veljeni Julius.

Vielä nytkin särkee sydäntäni, kun en silloin lähtenyt seikkailemaan Juliuksen kanssa Pietarin vallankumouksellisiin paikkoihin ja kuulemaan hänen kuvaustaan siitä, mitä tuleman piti, vaan istuin Mr. Francisin pöydässä. Tosin siellä oli Colonel Robbins, tuo Amerikan Punaisen Ristin suurherra, joka oli juuri matkustanut suurine tuomisineen Siperian kautta rintamille ja kertonut kauhistuneille isännilleen, ettei Kerenski ollut muuta kuin suuri bluffi, sillä hän oli omin silmin nähnyt pitkin Venäjää, että koko valta oli neuvostojen käsissä ja että Leninin vapaassa vallassa oli, milloin hän suvaitsisi ottaa vallan käsiinsä Pietarissa. Baileytä lukuunottamatta, joka oli viisas mies, olivat kaikki pöydässä sitä mieltä, että jos Lenin pääsisikin valtaan, se kestäisi vain muutamia viikkoja, ja se olisi kovin terveellistä Venäjälle, koska se osoittaisi, ettei työväki voisi hallita ilman porvaristoa, Minä istuin pöydässä sydän kipeänä, koska en oikein ymmärtänyt siihen aikaan työväen diktatuuria ja "rumaa" vallankumousta.

Veljeni Julius saattoi minut autoon Hôtel de Francen edustalle ja silitti näädännahkaista iltakappaani:

— Se on isoista metsistä tullutta, näätää... ikäänkuin kantaisit metsää mukanasi, pikkuserkku.

Sellainen oli Julius. Hän sanoi minulle Pietarin kadullakin vielä "illike" ja tuli mukaan autoon saattaen minut Sergijevskajalle saakka kävelläkseen sieltä kotiin huilunsa luokse. Lähetystön ovella me erosimme. Lupasin palata viikon päästä ja soittaa hänelle. Mutta sitten tuli vallankumous enkä enää palannut ennen kuin vuonna 1923, jolloin Julius jo lepäsi tuntemattomassa haudassaan.

Tämä oli sellainen tarina, jossa vanhat ihmiset hyppelevät virolaisilta aitankatoilta Amerikan Pietarin lähetystöön.

KULTAMITALI EI RIITTÄNYTKÄÄN

Kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli vastaus Pietarista Bestuzevin yliopistosta, etten ainakaan vuoteen voinut päästä sinne. Olinhan vasta 17-vuotias ja täytin 18 vuotta loppukesällä, siis vasta sen jälkeen kun olin lähettänyt paperini Pietariin. Heillä oli vielä 20-vuotiaitakin kultamitalin saaneita tyttöjä odottamassa vuoroaan. Samanlainen vastaus tuli niin ikään Pedagogisesta instituutista, johon myös olin lähettänyt anomukseni. Ei olisi luullut niin paljon kultamitaleja Venäjän valtakunnassa olevankaan. Mutta niin niitä vain näytti olevan. Nämä naisylioppilaat kykenivät vuosittain ottamaan vastaan vain parisataa hakijaa.

Olin aivan epätoivoinen, sillä silmissäni häämöttivät heti nuo ruhtinattaren sylikoirat. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä luona vuoden kestävänä odotusaikana? Ylioppilastutkinnon suorittaminen vielä kerran ja suomen kielellä oli aivan mahdotonta, sillä niin paljon en vierasta kieltä sentään olisi lyhyessä ajassa oppinut. Lähdin Tarttoon Tönissonin ja Kallaksien luo. He neuvoivat minua heti lähtemään Pietariin hakemaan erikoislupaa päästäkseni yliopiston kirjoihin, vedoten siihen, että en aikonut jäädä Pietariin lukemaan ja täyttämään siellä olevia vähiä paikkoja. Tarvitsin tämän matrikuleeraustodistuksen vain siirtyäkseni heti Suomen yliopistoon. Tönisson antoi mukaani kirjeen kauppakoulun rehtorille Jaansonille pyytäen tätä huolehtimaan minusta ja pahimmassa tapauksessa koettamaan järjestää minulle pääsyn kansanvalistusministerin puheille.

Niin minä siis lähdin Pietariin. Isäni antoi kirjeen mukaani Hôtel Alt-Rigan omistajalle, pyytäen pitämään minusta huolta, Alt-Riga oli vanha saksalainen hotelli, jossa pappa ja muutkin baltilaiset asuivat Pietarissa käydessään. Oli kuulumaton tapaus, että nuori tyttö lähti yksin johonkin hotelliin Pietariin. Saavuin sydän kurkussa eräänä aamuna Alt-Rigaan, jossa minulle papan kirjeen ansiosta annettiin hyvä huone. Sinne minut kuljetti pikaisesti paikalle haettu tädin tapainen. Join teetä, söin mamman eväskorppuja ja sitten heti lähdin hakemaan rehtori Jaansonia, joka asui verraten lähellä Kasaaninkadulla. Tapasin hänet kotona odottamassa minua, sillä Tönisson oli hänelle sähköttänyt tulostani. Kuultuaan, että olin asettunut Alt-Rigaan, hän lähetti heti miespalvelijansa hakemaan tavaroitani pois ja luovutti ilman muuta työhuoneensa asuttavakseni. Siitä lähtien jouduin kaikilla Pietarin matkoillani setä Jaansonin suojaan ja kaikin puolin hemmoteltavaksi. Tosin Alt-Rigan emäntä oli kovin huolissaan puolestani eikä tahtonut luovuttaa tavaroitani, ennenkuin oli saanut varman vakuuden siitä, että setä Jaanson oli täysin kunniallinen herra eikä valkoinen orjakauppias.

Setä Jaanson oli Tönissonin ikäinen vanhapoika, kuten myös hänen ystävänsä David Saarva. Tämä asui hänen kanssaan ja hoiteli yhdessä vanhan emännöitsijän kanssa Jaansonin taloutta. Saarva oli Vakuutusyhtiö Rossijan virkailija, erittäin sivistynyt ja hyvä ihminen, Pietarin virolaisen siirtokunnan päätekijöitä.

Näitten molempien miesten osaksi, jotka monia vuosia olivat parhaita ystäviäni, tuli mitä kummallisin kohtalo. Jaansonilla oli jo siihen aikaan, kun minä häneen tutustuin, sangen huomattava asema Pietarissa. Hän omisti Pietarin ensimmäisen ja suurimman kauppakoulun, jota kaupunki huomattavasti tuki. Hän oli myös Venäjän alempien kauppakoulujen alkuunpanija ja luoja. Myöhemmin hän perusti Pietariin vielä useampia samanlaisia kauppakouluja. Hän kuului Pietarin valtuustoon ja myöhemmin kaupunginhallitukseen ja oli erittäin arvovaltainen kadettipuolueen jäsen. Hän oli kookas, lempeäsilmäinen mies ja muistutti munien ulkonäöltään ja tavoiltaan kovasti valtakunnan duuman ensimmäistä puhemiestä Muromtsevia. Kansanvalistusministeriössä suosittiin Jaansonia, vaikka hän olikin virolaisen siirtokunnan sielu ja tuki. Tönisson käytti häntä apunaan kaikenlaisten Viron kysymysten selvittelyssä Pietarissa. Niinpä Jaansoniinkin asti oli ulottunut maineeni kuuluisasta Saiantshkovskyn koulujupakasta, jonka onnelliseen päätökseen hän oli vaikuttanut ministeriössä. Ainoa surumme oli, ettei ministeri vain muistaisi pahamaineista nimeäni, mutta se pelko oli aiheeton, kuten minulle myöhemmin selvisi, sillä koko Venäjänmaa oli täynnä tuollaisia koulujupakoita.

Niinpä siis setä Jaanson alkoi tuumia, miten voisi auttaa minua. Ennen kaikkea oli yritettävä Bestuževin yliopiston rehtorin puheille, ja se oli vaikea asia, — Pietarin korkeakoulujen rehtorit eivät ilman muuta vain ottaneet vastaan korkeakouluihin pyrkiviä tuhansia tyttöjä. Minun asiaani ei kuitenkaan kannattanut selvitellä pikku virkailijoille, se kun kerran koski periaatteellista päätöstä. Suurella vaivalla setä Jaanson sai järjestetyksi minulle audienssin ja tuli itse mukaani rehtorin luokse. En muista siitä paljonkaan, selitin siellä vain asiaani ja sain vastaukseksi, että minun oli lähetettävä kirjallinen anomus. Tapaus oli kuulemma ainoalaatuinen. Kukaan ei koskaan ollut anonut pääsyä yliopistoon vain muutamaksi viikoksi. Konsistorin olisi käsiteltävä asiaa. Rehtori sanoi olevansa vakuuttunut siitä, ettei ilman ministerin lupaa sellaista päätöstä voitaisi tehdä. Minä rohkenin kysyä, eikö heiltä sitten koskaan ollut kukaan ylioppilas siirtynyt Berliinin yliopistoon tahi Sorbonneen... Hän katsoi minuun kummastuneena ja vastasi:

— Mutta Suomeen...

Jätin kirjallisen anomuksen, jossa selitin pyytäväni vain kirjoihin pääsyä voidakseni siirtyä ylioppilaana Suomeen lukemaan folklorea, kansanrunoutta, aineita, jota Pietarin yliopistossa ei ollut, ja ilmoitin, etten tämän takia tulisin tarvitsemaan heiltä oppilaspaikkaa.

Jäin jännittyneenä odottamaan anomukseni käsittelyä. Setä Jaanson ja Saarva yrittivät helpottaa odotusaikaani kaikin tavoin. Yhdessä Viron ensimmäisen naisproviisorin kanssa, jonka nimen olen unohtanut ja joka palveli Pietarissa Venäjän ensimmäisessä ja ainoassa naisten apteekissa Nevskin varrella, Jaanson ja Saarva kuljettivat minua Pietarin ihanuuksia katsomassa. Näin aivan toisen puolen Pietarista kuin ollessani koulumatkalla. Olinhan jo nuori neiti ja ylioppilas ja lisäksi poliittisen maineen ympäröimä, niin että minut vietiin illalliselle Dononiin ja Villa Rodhé’hen ja teattereihin katsomaan sellaisia näytelmiä, joista Klassendame olisi pyörtynyt. Ooppera ja teatterit eivät vielä toimineet. Kesäteatterien ohjelma oli arveluttava vieläpä setä Jaansonillekin, mutta minä vakuutin hänelle, etten tule puhumaan siitä mitään Tartossa ja että minun kuitenkin ennen pitkää oli opittava synnillinen maailma. Ja voi, miten ihanan synnilliseksi tunsin itseni, kun "saarilla" eräässä isossa kultaravintolassa komea kaartinupseeri osti kukkastytöltä kaikki punaiset ruusut ja pyysi setä Jaansonilta lupaa ojentaa ne minulle, koska olin ”nuorin koko ihmiskunnasta". Sellaista voi vain "shirokaja natura" kovin liikuttuneena sanoa. Naiset voivat paljon unohtaa, mutta ei tilaisuutta, jossa ovat saaneet sylillisen punaisia ruusuja.

Ymmärsin kyllä, että pääasiallinen syy kaikkeen siihen huikenteluun Pietarhovissa ja Pavlovskin konserteissa, teattereissa ja illallisilla oli noitten kultaisten ihmisten pyrkimys tyynnyttää onnetonta ja rauhatonta mieltäni, kun anomukseeni ei kuulunut vastausta. Se oli luvattu muutaman päivän päästä. Mutta se venäläinen "skoro", tietäähän sen... Kumminkin, kun kymmenen päivää oli kulunut enkä tietänyt, mitä tehdä, setä Jaanson lähti erään tunnetun Bestuževin professorin puheille, ja siitä oli tuloksena, että vastaus saatiin parin päivän kuluttua. Se oli kielteinen. Ei ilman kansanvalistusministerin lupaa. Mitään perusteluja ei ollut.

Ja niin minun sitten oli pyrittävä ministerin puheille, ja setä Jaanson ryhtyi erityisiin toimenpiteisiin ja lopulla onnistuikin kokonaisen tuttavaketjun välityksellä. Hän vei minut itse ministerin asunnolle ja pisti kouraani kaksi viiden ruplan seteliä, jotka minun oli annettava ovenvartijalle ja hovimestarille.

En muista enää tuon kansanvalistusministerin nimeä, mutta muistaakseni hänet sittemmin ammuttiin. Audienssi oli illalla, kuuden tai seitsemän tienoissa. Ihmeellistä, ettei minua tarkastettu, vain eteisessä istuva mies, joka luultavasti oli salapoliisi, vilkaisi setä Jaansoniin kiinnittämättä erikoista huomiota minuun. Lihava, vanha hovimestari johdatti minut isällisesti ministerin työhuoneeseen ja käski minun odottaa. Hänen ylhäisyydellään oli viereisessä huoneessa opetuspiirien kuraattorien kokous. Pian hän tulisi. Viereisestä huoneesta kuului kiivasta puhetta. Kamiinassa oli roihuava tuli ja sen edessä makasi isoin bernhardilaiskoira, minkä olen koskaan nähnyt. Hovimestari käski minun istuutua, ja minä painuin mukavasti kamiinan edessä olevaan isoon nojatuoliin. Koira katseli minua laiskasti, nousi sitten, haisteli minua ja vainuten Koti-Mustimme hajun hameestani tervehti minua ystävällisesti asettaen käpälänsä polvelleni. Se katseli minua bernhardilaisen tuhmilla, mutta rakkailla, uskollisilla silmillä. Hovimestari lähti pois, ja minä rupesin juttelemaan Bobbyn kanssa, tämän nimisenä hovimestari oli sen minulle esittänyt. Muistin pikku lordi Fauntleroyn, ja Bobby ymmärsi täydellisesti, miten avuton ja pelästynyt olin ja lupasi tukea minua voimiensa mukaan. "Eihän se mies sinua kuitenkaan syö, vaikka onkin tsaarin ministeri ja vihollisesi. Ajattele, mitä kaikkea sinulla on kysymyksessä... ja taistele vain." Bobby pisti päänsä kainalooni, ja siinä jutellessamme emme huomanneetkaan, että muuan isonpuoleinen herra oli tullut huoneeseen samettiverhojen takaa. Pelästyin kamalasti kun joku sanoi: "Hyvää iltaa."

Hypähdin kauhistuneena ylös, mutta tuo iso herra käski minun vain istua ja istuutui itsekin vastapäätä olevaan tuoliin kysyen, mitä olin jutellut Bobbylle...

Huomasin, että tämä oli vallan inhimillinen kysymys, ja kaikki pelkoni hävisi heti. Äänikin oli inhimillinen ja vallan toista kuin yliopiston rehtorin virallinen, puolitöykeä törähdys. Mies tuijotti väsyneenä tuleen. Kerroin jutelleeni Bobbylle huolistani, siitä, etteivät tahdo hyväksyä minua Bestuževin yliopistoon, koska muka olin liian nuori, ja vaikka minulla oli kultamitali. Lisäksi en haluaisikaan jäädä sinne olemattomaan tilaan. Olisin heti valmis siirtymään Helsingin yliopistoon lukemaan folklorea.

— Folklorea? hän kysyi ihmetellen, ja minusta tuntui kuin hän ei olisi koskaan kuullut sitä sanaa. Selitin hänelle, että folklore on kansanrunoutta ja sitä voi lukea vain Helsingissä. Olin tuon kansanrunousjutun keksinyt siirtymiseni syyksi, ja tarpeen se olikin.

Ministeri ihmetteli, miten minä tulisin vieraalla kielellä toimeen Helsingissä, johon vastasin, että totta kai minä virolaisena opin suomenkielen.

— Ahaa, siitä syystäkö te Suomeen pyrittekin, kun olette virolainen? Huomasin edullisemmaksi perääntyä vaaralliselta alueelta ja sanoin, etten tahdo hukata aikaani ja että minun muuten olisi hukattava kokonainen vuosi, ennenkuin pääsisin Pietarissa lukemaan.

Hän tiedusteli, minne minulla olisi niin kiire, etten ehtisi yhtä vuotta odottaa. Minä vastasin, että minulla oli yleensä kiire elämään ja toimimaan sellaisena aikana...

Hän nauroi vähän surullisesti... ja vaikeni. Sitten hän kysyi, miten hänen pitäisi auttaa minua. Pyysin häneltä suositusta yliopistoon, niin että minut merkittäisiin kirjoihin ja saisin siten parin viikon päästä siirtyä tavalliseen kansainväliseen tapaan Helsinkiin.

Hän ihmetteli, tulisiko Suomen yliopisto hyväksymään tällaisen siirron. Minä vastasin, että Suomenkin yliopisto varmaan noudattaa yleiseurooppalaisia tapaa kirjoissa olevien ylioppilaitten suhteen. Hän katseli minua miettiväisesti ja sanoi, että hänen mielestään Venäjän ylioppilaitten oli luettava Venäjällä. Kun minä olin räjähtää, hän jatkoi samaan menoon, ettei hän voisi sekaantua yliopiston asioihin, ja yliopiston oli itse määrättävä, voisivatko ottaa minut kirjoihin siirtymistä silmälläpitäen.

Minä nielaisin ja sanoin yliopiston rehtorin minulle nimenomaan sanoneen, että tämä matrikuleeraus voisi tapahtua vain ministerin luvalla. "Sen hän sanoi vain päästäkseen irti teistä", ministeri vastasi ja käski sanoa rehtorille, ettei hän halua sekaantua yliopiston määräämisvaltaan. Hän nousi, ja audienssi oli päättynyt.

Bernhardilaiskoira tuli ja pisti päänsä syliini ja katsoi minua surullisilla koiransilmillään. Se ei päästänyt minua nousemaan. Silloin minä sanoin:

— Teidän koiranne on paljon ystävällisempi minulle...

Hän katsoi minuun hetkisen, hymähti ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen hyvin väsyneenä. Hänen kynänsä lensi paperilla. Sitten hän ojensi kirjeen minulle ja toivotti menestystä. Minä kiitin ja niiasin syvään. Hän soitti kelloa ja saattoi minut ovelle. Minä juoksin takaisin kamiinan luokse ja halasin Bobbyä.

Iso mies nauroi ja sanoi, että jos kuitenkin siirtyisin Suomeen, niin minun olisi ilmoiteltava hänelle, hyväksyttiinkö siirtyminen Helsingin yliopistossa. Hovimestari suli, kun hänen herransa nauroi, ja minä ajattelin itsekseni, että kyllä ymmärrän yskän ja tarkoituksesi mahdollisesti lähettää koko joukko venäläisiä ylioppilaita Suomeen, jos kerran tämä siirtyminen hyväksyttäisiin. Päätin olla hiiskumatta mitään, niiasin vain vielä kerran ja juoksin portaita alas.

Avasin kirjeen jo eteisessä lakeijan hakiessa minulle ajuria. Kirje oli osoitettu yliopiston rehtorille, ja se sisälsi ministerin toivomuksen, että minulle varattaisiin tilaisuus päästä yliopistoon heti — varauksetta, ei sanaakaan siirrosta. Minä istuin ajurissa kuin humaltuneena...

En muutenkaan ole koskaan hyväksynyt poliittisia murhia en murhia yleensäkään, enkä sotaa.

Setä Jaanson tuli itse mukanani rehtorin luokse seuraavana päivänä. Rehtori otti kirjeen, tuli äärimmäisen kohteliaaksi ja sanoi, että ministerin toivomuksesta pääsen heti yliopistoon ja hän otaksuu, etten haluaisikaan siirtyä Suomeen. Minä vastasin, etten missään tapauksessa haluaisi jonkun tytön menettävän hänelle varattua tilaa minun takiani ja että kumminkin pyytäisin siirtoa parin viikon päästä... Rehtori oli aivan kummissaan.

Setä Jaanson selitti minulle sittemmin kadulla, että rehtori parka kaikesta päättäen kummeksui, kun joku ministerin suosikki halusi siirtyä pois Pietarista.

Mutta tämä tapaus on aiheuttanut sen, että kaikki omistamani koirat ovat bernhardilaisia ja Bobbeja. Ja jos yksi Bobby uskollisine, tuhmine silmineen on kuollut vanhuuttaan tai penikkatautiin, niin toinen Bobby on taas tullut tilalle. Ja nytkin istuu yksinäisen taloni portailla Bobby-koirani uskollisine silmineen, kuulostelee maantielle päin, haukahtelee ja ulvahtelee silloin tällöin odotellen emäntäänsä kotiin.

On niin hauskaa tietää, että joku odottaa minua kotiin. Koirat eivät unohda.

Olin saavuttanut päämääräni, olin Bestuževin ylioppilas, eikä minun tarvinnut muuta kuin lähteä kotiin valmistautumaan Suomen-matkaa varten. Matkustaessani sinne voisin ottaa Pietarista siirtymätodistuksen Helsinkiä varten. Olin sanomattoman kiitollinen setä Jaansonille. Sitä paitsi olin löytänyt monta hyvää ystävää Pietarissa, niin että matkani Pietarin kautta aina muodostuivat minulle levoksi ja virkistykseksi. Aina oli joko setä Jaanson tai Saarva odottamassa minua asemalla ja saattamassa minua joko Suomeen tai kotiin päin mukanaan Jelissejevin "humalaisia kirsikoita", mitkä olivat sen ajan suurimpia suklaaherkkuja. Fazerin liköörisuklaat eivät vedä niille likimainkaan vertoja.

Niin, setä Jaansonin ja Saarvan kohtalo... Koska tuonnempana ylioppilasvuosieni kuvauksessa minulla ei ole enää aihetta palata heihin, kerronkin heistä jo tässä.

Setä Jaanson oli v. 1917 Pietarin kaupunginhallituksen jäsen, sen kaupunginduuman, jonka Trotski ja Lenin hajoittivat. Hän siirtyi Viroon ja alkoi elämänsä uudestaan yli 55-vuotiaana. Tuotuaan mukanaan jonkin verran pääomaa hän joutui itsenäisessä Virossa liike-elämään, perusti hyvin suuren tuonti- ja vientiyhtymän ja tuli kauppaministeriksi Tönissonin hallitukseen. Tapasin hänet viimeisen kerran v. 1919 itsenäisen Viron ensimmäisen vuosipäivän paraatissa. Hän oli silloin kauppaministerinä, ja minäkin olin mukana maailmankaupassa... Keskustelimme kohtaloistamme ja nauroimme tsaarin aikaiselle opetusministerille. Setä Jaanson oli lähestynyt Suomea mentyään ennen vallankumousta naimisiin suomalaisen kanssa. Toivoin näkeväni hänet usein Suomessa. Enkä nähnyt koskaan. Hän ampui itsensä ja rouvansa pari vuotta myöhemmin Berliinissä eräässä hotellissa. Hän oli menettänyt koko omaisuutensa eikä enää jaksanut aloittaa uudelleen. Hän oli sisäisesti ylpeä ihminen kaikesta bonhomiesta huolimatta. Hän oli tottunut auttamaan muita, ja sellaisten on kovin raskasta olla itse avun tarpeessa. Eikä hän kuulemma siitä kenellekään puhunut, päätti vain kaikessa hiljaisuudessa lopputilinsä. Voin kuvitella, että hän hymyillen maksoi tarjoilijattarelle juomarahat ja toivotti hyvää yötä vanhan grandseigneurin tapaan. Hänen rouvansa seurasi häntä vapaaehtoisesti...

Syynä oli se, että Pietari oli totuttanut hänet eri mittapuuhun, kuin mitä itsenäinen Viro voi tarjota. Pietarin leveä elämä oli myrkkyä monelle miehelle. Jokainen Pietarista lähtenyt ikävöi sinne takaisin.

Saarvan kohtalo oli vieläkin kummallisempi. Hän nai kauniin latvialaisen naisen Pietarissa. Tämä oli hyvin taiteellinen, pukeutui omaperäisesti — ja käytti aina kultaisia kenkiä. Siksi häntä kutsuttiinkin rouva Kultakengäksi. Tämä oli mahdollista Pietarissa, jossa ei juuri mikään herättänyt huomiota. Mutta kun he vierailivat luonani Helsingissä, sai mieheni kulkea Kultakengän kanssa Espiksellä... keskellä kirkasta päivää. Tosin koko muukin asu oli kenkien veroinen. Soin mielelläni miehelleni sen, kun ajattelin, minkä kiirastulen hän saisi kestää illalla Kappelin kavaljeeriflyygelissä. Mutta hän väitti kohdanneensa siellä vain pelkkää kateutta.

Mutta puheen ollessa Pietarin katuyleisön välinpitämättömyydestä... Oli kesä 1924 tai 1925. Kuljimme Morskajakatua eräänä kesäiltapäivänä, insinööri Makkonen, pääkonsuli Hynninen, eräs huumorintajuinen liikemies ja minä. Kävelimme auringonpaisteessa Suomen konsulaatista Europan-hotelliin päin, ja oli hirvittävän ikävää. Oli tuollainen kesäiltapäivän tunnelma, jota ulkomailla ei saa viihtyisäksi edes iltapäiväkahvilla ja jota huikentelevaisinkaan suomalainen liikemies ei vielä niin aikaisin kehtaa tappaa ryyppäilemällä grogiaan.

Mutta keskellä Morskajaa sanoi liikemies Makkoselle:

— Annatkos markan, niin kävelen käsilläni tuon talon mitan?

— Annan, sanoi Makkonen ja otti taskustaan markan.

Mies riisui lakkinsa, tyhjensi housuntaskunsa antaen kaikki tavaransa Makkoselle, pisti hansikkaat käsiinsä ja käveli käsillään melkein kaksi talon mittaa. Eikä mitään tapahtunut. Miliisi käveli vieressä vääntämättä suutaankaan vinoon. Kukaan kadulla ei pysähtynyt eikä katsonut. Kaikki olivat kuin olisi aivan tavallinen näky, että Pietarin Kluuvikadulla joku herrasmies kävelee käsillään ja heiluttelee jalkojaan tervehdykseksi. Pikemminkin jotkut katsoivat paheksuvasti minuun, joka olin saada naurukohtauksen. Miliisin silmissä näkyi korkeintaan lievää halveksuntaa: huvittele miten haluat, porvari, kunhan et itke... Sitä paitsi ei ollut mitään reklementtejä siitä, että kadulla saa liikkua vain pää ylöspäin ja jalat alaspäin. Olihan Pietarissa jo käännetty siihen aikaan niin monta asiaa ylösalaisin, että tämä kaikki tuntui tavallaan virkistävältä. Mutta kuten sanottu: vaikeata oli saada Pietaria ihmettelemään mitään, ei edes ennen vallankumousta.

Niin, ne rouva Saarvan kengät. Hän oli jossakin tehnyt lupauksen siitä, että tulisi käyttämään vain kultajalkineita. Sen lupauksen hän piti, vaikka hän muuten oli täysin normaali. Mutta niin ei ollut Saarva paran laita. Sillä välin kun mieheni näytti rouva Saarvalle Helsinkiä, minä istuin Saarvan kanssa Fazerilla, enkä koskaan unohda keskusteluamme. Saarva oli näet pyytänyt saada oikein perusteellisesti kahden kesken jutella kanssani eräästä häntä vaivaavasta asiasta. No niin, aleksanterinleivoksien ja kahvin kera se siis tuli: Saarva tunnusti, että hänen oli hyvin vaikeata elää ja että hän oli jo muutaman kerran ollut sairaalassa siitä syystä, että hän pelkää — ei kuolemaa, vaan kuolemantakaista elämää. Nimittäin, ettei elämä loppuisikaan kuolemaan, vaan hänen sielunsa siirtyisi esimerkiksi johonkin kyläpiskiin, joka saa kärsiä vilua ja nälkää ihmisten ovien takana, tai että hän syntyisi uudestaan rikollisena ja joutuisi vankilaan jne. Hänen matkansa tarkoituksena oli ottaa minulla selvää, uskonko minä elämän loppumiseen vai pelkäänkö minäkin joutuvani esimerkiksi jonkinlaiseksi Stolypiniksi, tai talitiaiseksi, joka palelee ihmisten ikkunain takana. Hän sanoi, ettei voinut kuukausimääriin nukkua kamalan pelkonsa vuoksi, ja sitten hänen oli tietenkin mentävä taas sairaalaan hoidettavaksi. Ei minun tarvinnut kysyä, millaista sairaanhoitoa hän tarvitsi. On vähän epätavallista syödä Fazerilla leivoksia herran kanssa, jota täytyy vakuuttaa elämän loppumisesta. Varmuuden vuoksi koetin myös kumota hänen käsityksensä siitä, että kyläpiski ja talitiainen olisivat kovin onnettomia. Mistä hän tiesi, mitä iloja talitiaisella oli? Piskinkin kärsimykset voivat olla suhteellisia. Hän tarttui käteeni:

— Luuletteko varmasti, ettei talitiainen kärsi kylmyydestä?

— Varmastikaan ei, minä vakuutin, se vieläpä nauttiikin siitä; erityisesti varpunen nauttii pakkasesta ja visertää lumipyryssäkin, kun vain löytää lämpöisen hevosomenan maantieltä...

Saarva vakuutti, että olin antanut hänelle taas toivoa, että oli todellakin mahdollista, etteivät muut oliot kärsineet niin paljon kuin luulimme. Mutta... jos hänestä tulikin lattiamatto, johon ihmiset pyyhkivät jalkansa? Vakuutin, että lattiamatto on varmasti onnellinen voidessaan olla ihmisille hyödyksi ja että minä suorastaan toivoin muuttuvani lattiamatoksi.

Sellaistakin voidaan puhua Fazerilla keskellä kirkasta päivää koululaisten hakkaillessa vieressä. Rouva Saarvan saapuessa olimme taas normaaleja, vaikka hän sitten matkalla kysyi minulta, oliko hänen miehensä puhunut joitakin kummia, kun hän joskus tarvitsi hermosairaalahoitoa eräitten mielikuviensa vuoksi.

Kuulin sittemmin, että Saarva oli joutunut pitemmäksi ajaksi hoitoon, mutta taas täysin tervehtynyt. Sittemmin hän oli virkamiehenä Viron valtiovarainministeriössä Viron itsenäisyyden aikana. Otaksun, että hänkin on nyt päässyt rauhaan kaikilta kauhuiltaan ja että elämä todellakin on loppunut hänen kohdaltaan. Tuota sielunvaelluksen pelkoa on muutenkin esiintynyt useasti erikoisesti virolaislaatuisissa mielenhäiriöpuuskissa, väitti tohtori Luiga aikoinaan.

HYVÄSTI... JUMALAGA...

Ja näin minun oli sanottava hyvästit nuoruuteni vanhalle maalle, Virolle...

Minähän lähdin Suomeen vain lukemaan, oppia saamaan, tuodakseni opin mukanani kotiin; lähdin vain korkeintaan neljäksi vuodeksi. Neljän kuukauden kuluttua palaisin joululomalle Tarttoon ja Walgaan.

Ja kumminkin jokin kummallinen tunne sydämessäni sanoi, etten koskaan enää palaisi Viroon niin kuin kotiin... siihen maahan, jonka uumenista olin lähtenyt, jossa juureni ulottuivat lukemattomien hautojen syvyyksiin ja jonka kieli lauloi sydämessäni tuhansin vivahtein.

Ennemmin olisi voinut luulla kameelin kulkevan neulansilmän lävitse kuin minun jättävän tuon maan, jopa kadottavan korvistani sen pehmeän, kultaisen kielen vivahteet...

Ja kumminkin niin tapahtui. En minä ottanut Suomea uudeksi kotimaakseni, Suomi otti minut lapsekseen ja istutti juureni kovaan kallioonsa, josta ne eivät enää irtaantuneet.

Mutta kaikki se on eri tarinaa ja kuuluu toiseen kirjaani, elämäni näytelmän toiseen näytökseen.

Minä elin vielä ensimmäisen loppukohtausta.

Tulin Tarttoon täynnä onnen huumaa Pietarissa saavuttamastani voitosta. Minulla oli vielä muutama päivä aikaa järjestää asioitani. Tohtori Kallas ryhtyi heti tasoittamaan tietäni Helsingissä: hän kirjoitti professori Kaarle Krohnille ja professori Setälälle tulostani ja pyysi heidän apuaan voidakseni päästä yliopiston kirjoihin. Sitten sain sekä Aino että Oskar Kallakselta lukemattomia suosituskirjeitä heidän sukulaisilleen ja tuttavilleen: Godenhjelmeille, Ilona Jalavalle, Antti Jalavalle, Maila Talviolle, Anni Swahnille, Lucina Hagmanille ja Danielson-Kalmareille (Maijanhan jo tunsin ennestään, samoin Helvi Genetzin), Y.K. Yrjö-Koskiselle jne. Tönisson kirjoitti minusta vielä erikseen Edvard Hjeltille, silloiselle yliopiston rehtorille.

Järjestin sisareni yhä edelleen asumaan Jaaksoneille ja lähdin kotiin Walgaan hakemaan matkavarusteitani lähteäkseni Suomeen.

Eivät olleet matkavarusteeni eleganssilla pilatut. Niihin kuului iso ja vahva matkakori kirjojani ja vaatteitani varten, papan vanha nahkamatkalaukku, sitten vielä tietenkin "plaidi" ja tyyny jykevässä kantohihnassa. Lopuksi vielä nahkalaukku, "Reisetasche", jonka hihna kulki yli olkapään ja joka antoi vasta oikean baltilaisen matkailijan leiman.

Alusvaatteeni olivat kaikki kotona ommeltuja. Ne oli tarkoitettu kestämään — tyttäreni pyörtyisi ajatuksesta, että hänen pitäisi pukeutua sellaisiin, hän kun on tottunut sullomaan tusinan verran alusvaatteita pieneen käsilaukkuunsa. Varusteisiini kuului sentään jo tuo kauan ikävöity musta taftialushame, kahiseva, kohiseva, salaperäinen frou-frouhame, joka oli jokaisen koulutytön ihanne. Paras hameeni oli sinistä, kiiltävää verkaa, mustalla sutašilla koristettu, ja siinä oli puolen metrin laahustin, sekin koulutytön unelma. Se oli Tarton parhaan ompelijan tekemä ja todellakin "travaillée". Sen sisäpuoli, siis vuori, oli yhtä korea kuin ulkopuolikin ja sen vuorin alareunassa oli leveä musta pitsi, joka näkyi laahustinta kädessä kannettaessa... kuinka hienoa se olikaan — verkahame vuorin kera — ja siinä hameessa tanssittiinkin! Lisäksi minulla oli äitini lahjoittama musta, silkkinen juhlapuku, oikein kestävä, ja erinäinen määrä puseroita, joita pidettiin ruskean puolihameen kanssa ja jotka vasta antoivat leimansa ylioppilastytölle. Pukuun kuuluivat vielä korkeat nappikengät ja mustat, hyvät, paksut, pehmeät ja lämpöiset villasukat. Sukkienkin tarkoituksena oli lämmön säilyttäminen, ne eivät koskaan saaneet olla näkyvissä säädyllisellä tytöllä... joka ei tanssinut cancania.

Eivätkä ylioppilastytöt Helsingissä olleet sen elegantimpia, paitsi Onerva, hän kun tuli Parisista, ja Aduli Burjam, jota me osakunnan tytöt katselimme kaula pitkänä.

Mutta olipa puku mikä tahansa, me tarttolaiset tytöt opimme tanssiopettajamme johdolla kävelemään sekä laahustimin että ilman, opimme kumartamaan niin ettei olkapäämme eikä selkämme notkunut, opimme "kantamaan" pukujamme. Tosin opimme tarpeettomiakin, mm. kuusiliikkeisen hovikumarruksen: "J'ai l’honneur de vous saluer, madame la princesse..." jonka aikoinaan sain opettaa Helvi Genetzille, kun hänen perheensä oli ruvettava seurustelemaan Obolenskien kanssa. Paavo Jänneskin sen tempun vielä muistaa. Tuli se minullekin tarpeen, kun Kööpenhaminassa "Niskavuoren naisten" ensi-illassa sain tehdä hovikumarruksen kuningas Kristianille ja sitten vasta muulle yleisölle... Mutta mielellään tuon kumarruksen tekikin sellaiselle kuninkaalle.

Näin äitini sitten sääli minut matkalle. Osan kapiolakanoistanikin sain mukaan, ja viime tingassa minua opetettiin vielä sukkiakin parsimaan, sillä eihän Helsingistä sentään sopinut lähettää kotiin rikkinäisiä sukkia niinkuin Tartosta. Sisareni ompelivat hienoa reunapitsiä nenäliinoihini. Veljenikin olisi tahtonut tehdä jotakin hyväkseni, mutta kun hän ei muuta osannut, niin vei hän minut edes katsomaan hiirenpoikasia, joita hän kaverinsa kanssa salaa elätti ja jotka olivat hänen pieniä possujaan.

Isältäni sain 50 ruplaa ja samalla hän ilmoitti, että se luultavasti tulisi olemaan viimeinen rahaerä, minkä kotoa saisin. Ja niin se olikin. Sen jälkeen olen minä saanut antaa kotiin, ja kiitollisuuttani jatkui hänen kuolemaansa saakka, sillä hän antoi meille lapsilleen kaiken, minkä ikinä voi.

Kun lähdin matkaan, oli lompakossani 50 ruplan lisäksi Postimees-lehden kirjeenvaihtaja-kortti ja suuri määrä itseluottamusta sekä elämänrohkeutta, ja niillä oli tultava toimeen, vaikka minua joskus peloittikin ja itkin itsekseni, mutta en muiden aikana. Leeni-täti antoi minulle lähtiäisiksi opetuksen, jota en ole koskaan unohtanut:

— Muista, ettet kävele kadulla sellaisella naamalla, että jokainen vastaantulija katsoo velvollisuudekseen ruveta sinua lohduttamaan.

Jätin Walgan kaupunkiin viholliseni, pastori Wühnerin, joka ei lakannut kutsumasta minua rippikouluun, sekä ne lukuisat tantit, jotka kävivät päivittelemässä äitini luona sitä kuulumatonta tapausta, että nuori tyttö lähetetään yksin yliopistoon — olinhan ensimmäinen sellainen koko kaupungista. Tanttien ehdottomana käsityksenä oli, että joutuisin turmion tielle. Ja jo todellakin oli tätejä, jotka eivät enää vastanneet tervehdykseeni. Entä sitten herrat! Ne alkoivat iskeä minulle silmää, ja eräänä iltana kävi kaupungin rikkain pomo käsikoukkuuni ja kutsui minua nimipäiville herraseuraan. Hänen korviensa kävi huonosti, mutta siinä maailmassa, Baltikumissa, itsenäisen nuoren naisen oli pakko oppia jakelemaan korvapuusteja. Miten uutta naisten opiskelu vielä oli, osoittaa jo se, että ennen minua olivat vain Linda Kaart, Frieda Sangernebo ja Johanna Sild lähteneet Berniin lukemaan, mutta he keskeyttivät lukunsa vuoden päästä. Viimeksimainittu jatkoi lukujaan tosin parin vuoden kuluttua uudelleen ja pääsi valmiiksi kolme vuotta minua myöhemmin. Näin minä jouduin olemaan ensimmäinen virolainen naismaisteri. Emma Irene Åström valmistui kai Suomessa jo 1886, samana vuonna kuin minä olen syntynyt.

Paljon oltiin Virossa jäljessä ja nopeasti siellä täytyi elää.

Niinpä äitini laittoi matkaevääni kuntoon...

    Matalan torpan nokisilta orsilta
    leivän minun käteheni taittoi..

Tuona leipänä olivat äidin voikorput, ja ne kestivät vielä kauan Helsingissä.

Kirkkaana syysaamuna saattoi isäni minut asemalle ja sanoi: "Tee työtä!"

Matkani keskeytyi Tartossa, jossa oli niin paljon niitä, joille oli sanottava hyvästit. Setä Jaakson yski verta. Mitäpä olisin voinut sanoa hänelle, minä joka astuin elämään. Juhan Liiv kulki talon ohitse kuin varjo ikään. Sisareni jäi yksin ja pelkäsi, vaikka ei sanonut mitään.

Wissen Sie pyyhkäisi vanhan miehen kyyneleen silmistään ja oli haukkuvinaan Suomen yliopiston kirjastoa mutisten paheksuvasti ministeristäkin, joka päästi lapsia yliopistoon.

Aino Kallas kadehti minua, joka lähdin hänen vanhaan kotimaahansa, ja Gustav Suits lupasi pian tulla perässäni, mutta ilmestyikin Helsinkiin vasta parin vuoden päästä.

Tohtori Luiga taas kysyi, miten aioin tulla toimeen Helsingissä. Selitin hänelle; sitten hän yskähteli ja sanoi, että jos joutuisin pienen rahan puutteeseen, niin voisinhan aina sähköttää hänelle. En tehnyt sitä koskaan, vaikka jouduinkin olemaan pienen rahan puutteessa. Hänellä oli vähän yksityispotilaita, ja assistentin virka oli koiran virka. En koskaan kuitenkaan unohtanut hänen yskähtelyään.

Velkani Tartolle on hyvin suuri, kaikille niille ihmisille ja perheille, jotka sekä ruumiillisesti että henkisesti ottivat huolehtiakseen minusta, vieraasta lapsesta, ja olivat aina antavana puolena. Sillä mitäpä minä olisin voinut antaa heille, paitsi olla, kuten Luiga minusta kerran kuuluu sanoneen, uhkeana lupauksena... jota en pitänyt. Voi olla, että minussa oli ladattuna tavallista suurempi määrä elämää ja että minä alituisessa rauhattomuudessani "pidin ihmisiä vireillä", kuten setä Jaakson kirjoitti minulle ennen kuolemaansa lähettäen minulle piirustuksen, jossa hän makaa sängyssään Åsena ja minä istun jalkopäässä Peer Gyntinä... Ravistelinhan minä ihmisiä ympäristössäni sen tavattoman, kuluttamattoman elinvoiman purkautuessa, jonka olin tuonut mukanani Viljandinmaalla. Mutta että täysikäiset ihmiset osasivat keskustella kanssani ilman ostentatiivista ja poistyöntävää pragmatismia, joka usein tympäisee nuoria ihmisiä ja johon itse olen tehnyt itseni syypääksi keskustellessani "opettavasti" nuorten ihmisten kanssa, se oli ominaista Tartolle ja sille suurelle ajallemme, joka juuri alkoi ja jonka ensimmäisiä sanansaattajia me nuoret silloin olimme.

Suurena tekijänä oli kumminkin se seikka, että silloisessa Tartossa kiinnitettiin paljon huomiota nuorisoon ja elettiin vain lapsille. Kun yhteiskunnallista elämää ei ollut, oli kai lapsilla perheissä juuri siksi niin valtava merkitys. Sitä paitsi Tartossa elettiin aina korva maassa sille, mitä Euroopassa tapahtui. Kuvaavaa on, että Helsinkiin lähtiessäni sain Luigalta mukaan naisvihaaja Weiningerin kirjan sekä Verlaine'in ja Rimbaud'n runot, ja kesällä olin jo lukenut Fleurs du mal'in... Koko yliopistoaikani Helsingissä elin maailmankirjallisuuteen nähden sillä varastolla, jonka Tartosta olin saanut mukaani, vieläpä melkein suoritin estetiikan laudaturin sen avulla. Samoin oli Gustav Suitsin laita; uutta löysimme vain skandinaavisesta kirjallisuudesta.

Tarton vanhoissa, vaatimattomissa taloissa piili silloin paljon omaperäistä sivistyselämää ja omaperäisiä ihmisiä. Kun itsenäisyyden aikana Viron poliittisen ja yhteiskunnallisen elämän keskus siirtyi Tallinnaan, nukahti Tartto aika lailla, käpristyi pieneksi pöyhkeilevän Tallinnan rinnalla. Virolainen yliopisto oli alkuaikoina köyhä sekä opettaja-aineksesta että välineistä. Ylioppilasaineksen normaali elintaso oli alhainen. Vieras saksalainen ja venäläinen sivistys hävisi sen liepeiltä, mutta hävisi muutakin... ylioppilasten kielitaito ja elävä kulttuurinharrastus, joka oli meissä, jotka saimme taistella sivistyksen puolesta. Ylioppilaiden sivistystaso on huomattavasti alentunut.

Puolet Tartosta kuuluu olevan raunioina. En uskalla kuvitellakaan sitä silmissäni. Mutta yliopisto on paikallaan, ja Tuomiovuorella yliopiston kirjasto. Ehkä sen ikkunoissa syysöisin kummittelee Wissen Sien haamu ja hapuilee erään kirjahyllyn takaa sinne unohtamaani makeisrasiaa.

Kuinka monta kertaa ovatkaan sodat hävittäneet ja polttaneet Tarton — aina se nousee uudelleen. Sellainen vanha, viisas kaupunki — venylteleikse, räpyttelee silmiään ja alkaa jälleen lukea. Sivistystahtoa ei polteta eikä tuhota, sitä eivät pyyhkäise pommitkaan maan päältä.

Siitä saakka, kun syysyönä 1904 lähdin Tartosta, olen ollut siellä käymässä vain silloin tällöin, viikon päivät, enimmäkseen Tönissonien luona, useimmiten näytelmieni ensi-illoissa Wanemuine-teatterissa. Kirjani ja näytelmäni ovat sentään kulkeneet sinne takaisin. Koidulan ensi-illassa oli minulla omituinen elämys. Kun tulin teatterin aulaan teatterinjohtajan saattamana, seisoivat ihmiset muurina, ja minulle ojennettiin siitä muurista sieltä täältä kukkavihkoja, tuttujen ja tuntemattomien taholta äänettömässä hiljaisuudessa, aivan kuin olisin saanut anteeksiannon Tartolta.

Sinä lämpöisenä syysyönä siis Tartto saattoi minut pois Suomeen. Viimeisenä näin pitkän miehen heiluttavan minulle hattuaan, hänet, joka niin usein oli ollut saattamassa minua pois Tartosta. Tönissonin erottaa aina ihmisten joukosta, hän on päätään pitempi muita.

Jäin seisomaan vaunusillalle ja katsoin, miten kaupunki häipyi pimeyteen. Juna kulki yli Emajoen sillan aivan hiljaa, rantaniityt tuoksuivat ja kaukaa häämöttivät kaupungin valot. Juna tuprutti raskaasti eteenpäin pimeyteen. Taisi sydämessäni ja jaloissani olla kuin tinaa. Kun kulkee yksin nuorena tuntemattomaan tulevaisuuteen mustassa yössä, tuntee itsensä niin kovin pieneksi. Täytyy lujasti pitää kiinni rautaveräjästä, ettei putoaisi junan alle.

Tartosta seuraavalla asemalla, johon juna hiljakseen pysähtyi, seisoi asemasillalla vanha nainen ja leveäharteinen mies, joka nosti raskaan matkalaukkunsa viereisen kolmannen luokan vaunun sillalle ja jäi siihen paljain päin seisomaan käteltyään vanhaa naista.

— Hyvästi sitten, äiti...

Nainen oli vanha, pieni, kuivettunut, käpristynyt. Näin hänen harmaat kasvonsa asemasillan kirkkaassa valossa... Puomin vierellä oli hevonen ja rattaat, joilla hän nähtävästi oli ajanut läpi tihkusateisen yön saattaessaan poikaansa, joka kai oli matkalla Pietariin. Hän ei puhunut mitään, tuijotti vain pimeyteen, eikä poikakaan puhunut.

Juna lähti liikkeelle, hiljaa, raskaasti tuprutellen ja sitten se tapahtui: vanha äiti alkoi laulaa vanhalla, vapisevalla, hiljaisella äänellä jäähyväislaulua, pientä, vain Virossa laulettavaa säveltä "hyvästi"-sanaan, joka siinä toistuu kolme kertaa:

    "Jumalaga, jumala— a — ga...
    Jumala— a — a — aga — — —"

Hän kulki junan vieressä ja lauloi hiljaa yksikseen, uudelleen ja uudelleen: "Jumala — a — a — aga..." Mies vaunusillalla pyyhki hihallaan silmiään ja sanoi: "Äiti."

Juna lisäsi vauhtiaan ritisten, ryskien, rämisten, mutta yli kaiken räminän ja puuhkinan kaikui hento, värisevä ihmisääni. Silmissäni häämöttivät vanhat, kuihtuneet, ristissä olevat kädet, kunnes ne häipyivät pimeään.

Oli tihkusade. Mies oli hävinnyt vaunusillalta. Jossakin kaukana takanani, pehmeällä, syksyisellä maantiellä ajoi pimeässä vanha nainen rämisevillä rattaillaan johonkin vanhaan, pimeässä värjöttävään taloon...

Minä tiesin: ei se ollut vain sen miehen äiti... se oli koko tuo vanha, rakas Vironmaani, joka oli käynyt laulamassa minullekin hyvästiä, tuo vanha, harmaa, olkikattoinen, rypistynyt maani se oli, siksi eivät neljäkymmentä rikasta, elämäntäyteistä vuotta ole kyenneet pyyhkimään silmistäni tuota vanhaa, harmaata naista, ja niin monen junan lähtiessä olen muistanut hänen hennon äänensä:

"Jumala— a— a— aga — — —"

Näin laski esirippu elämäni ensimmäisen näytöksen eteen. Exit Viro.

Helsingin Lääninvankilassa 7. p. marraskuuta 1943.

                        Hella Wuolijoki.