Yliopistovuodet Helsingissä 1904-1908

YLIOPISTOVUODET HELSINGISSÄ 1904—1908

Juhani Tervapään yksinpuheluja aikojen draamassa, II osa

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1945.

SISÄLLYS:

Muuan tyttö saapuu Helsinkiin. Arkielämää suomalaisessa talossa. Ylioppilas tuli yliopistoon. Hämäläinen osakunta. Virolaistyttö tutustuu Suomen politiikkaan. Muut hyvät harrastukseni. Helsinkiläistä arkielämää vuoden 1905 alussa. Ensimmäinen tutkintoni yliopistossa. Suuria muutoksia kotielämässäni. Tutustuin ilmieläviin taiteilijoihin. Kesä 1905. Uudelleen Helsinkiin syksyllä 1905. Suurlakko. Miten vaarini opetti minulle kansantaloutta — marxismia.

   Eräs tarina lapsuudestani.

Suurlakon jälkeen. Sisareni. Veripäivät Virossa. Onnellinen Suomi. Augusta af Heurlinin talossa. Ensimmäinen virolainen emigratio. Suuren vallankumouksen

   ensimmäisiä pieniä pääskysiä.

Victor Tshort ja "Victor" Burenin. Pikkutapahtumia keväällä 1906. Vappu 1906. Kesä 1906. Näin läheltä suurta historiaa. Kotona. Viikko ennen Viaporin kapinaa. Anatoli. Kapinan jälkeen. Minä lähden lukemaan. Kotini seikkailuteillä. Maailmankatsomusta hankkimassa. "Maanalaisten" talossa. Helsinki keväällä 1907. Kesä 1907. Tavallinen ylioppilas. Valmis ihminen.

MUUAN TYTTÖ SAAPUU HELSINKIIN.

Eräänä aamuna syyskuun lopulla 1904 saapui Helsingin asemalle 18-vuotias virolaistyttö matkakoreineen ja vanhan-aikaisine nahkakapsäkkeineen. Hänen harmaa huopahattunsa oli sidottu sinisellä harsolla leuan alta ja pieni balttilainen nahkalaukku riippui hihnassa yli olkapään. Tuhersi pientä syyssadetta. Tyttö seisoi yksin ja hieman avuttomana asemasillalla, kunnes eräs kantaja havaitsi hänet ja vei tavarat ajuriin.

»Pohjolan talo, Aleksanterinkadulla», sanoi tyttö ajurille, ja siinä olikin kaikki, mitä hän suomea osasi.

Ajuri katseli ja tuumi, että matka asemalta taisi sinne olla vähän lyhyt, mutta saatuaan selville, ettei tyttö osannutkaan maan kieltä, ajoi hieman kierrosta Espiksen kautta Aleksille. Perille saavuttuaan hän kumminkin otti maksunsa säädetyn taksan mukaan — ehkäpä hän vain halusikin näyttää tytölle kaupungin keskusta hieman enemmän samaan maksuun...

Pohjolan talossa oli Maria Andersonin matkustajakoti, ja tytöllä oli tohtori Kallakselta kirje neiti Andersonille sekä vakava kehoitus jäädä ehdottomasti tuohon varmaan tyyssijaan Pohjolan taloon ja antautua neiti Andersonin hoivattavaksi. Niinpä siis kävi, että vaikka matkustajakodissa ei ollutkaan vapaata huonetta, ei tytön mieleenkään tullut lähteä sitä hakemaan muualta, vaan hän sijoittautui nöyrästi neiti Andersonin ruokasaliin muutamaksi päiväksi, kunnes huone vapautui, ja hänelle kannettiin sinne kahvitarjotin ja kehoitettiin rupeamaan talosille... kaikki tämä selvisi ystävällisen emännän sangen puutteellisesta saksankielisestä puheesta.

Näen vieläkin tuon vieraan, hieman pelokkaan tytön istuvan yksin puolipimeässä ruokasalissa vähän unisena ja väsyneenä arvelemassa, mistä aloittaa elämän vieraassa maailmassa. Olinkohan tässä todellakin minä? Siitä tytöstä ei ole enää mitään jäljellä, paitsi että muistan hänet, muistan, mitä hänelle tapahtui ja mitä hän tunsi silloin siinä ympäristössään. Hän oli kuin kappale vahaa, johon maailma sai painaa leimojaan ja merkkejään. Leimat osuivat päälletysten ja hävisivät. Syvimmät merkit jäivät, muodostuivat haavoiksi, arpeutuivat — eivätkä särje.

Niin että tuo nuori tyttö olin nähtävästi sittenkin minä.

Oveni vieressä, pienessä välikössä, kilisi joskus kello, ja aina siellä puhuttiin, milloin mies-, milloin naisäänellä, mutta aina jonkinlaista harvaa monologia. En voinut käsittää, mitä se merkitsi, kunnes vihdoin muistin olevan sellaisen koneen, jota sanottiin telefoniksi ja jolla ihmiset puhuivat lankaa myöten. Virossa oli sellainen olemassa virastojen ja kartanoitten välillä, ja Tartossa oli Tönisson suunnitellut sen asettamista kotinsa ja toimituksen välille, mutta en ollut koskaan vielä tullut sen pedon kanssa henkilökohtaisiin tekemisiin. Enkä vuotta aikaisemmin Kuhmoisissa ollessanikaan vielä ollut sellaista sattunut näkemään. Muutaman päivän päästä oli sitten minunkin puhuttava tuollaiseen vehkeeseen, sillä Helvi Genetz soitti minulle ja minun käskettiin puhua telefoniin, vaikka koetinkin välttää sitä sanomalla, etten osaa. Neiti Anderson vain pisti päättävästi »luurin» käteeni tai pikemminkin nosti sen korvaani vasten ja osoitti säälimättömästi sitä torvea, johon oli puhuttava. Ihmeekseni kuulin selvästi Helvin äänen ja huusin sangen iloisesti hämmästyneenä torveen ihastukseni siitä, kunnes minua kehoitettiin puhumaan tavallisella äänellä... ihmeekseni. Sain asiani sanotuksi, mutta kyllä vieläkin kesti, ennenkuin uskalsin omasta aloitteestani lähestyä tuota konetta ja asettua välilöihin sen vihaisen äänen kanssa, joka huusi »sentraali» ja kielsi minua huutamasta.

Minulla oli laukussani suuri joukko tohtori Kallaksen ja Tönissonin antamia suosituskirjeitä. Niihin oli tohtori Kallas piirtänyt ykkösen professori Kaarle Krohnille osoitettuun kirjeeseen ja kakkosen Ilona Jalavan korttiin. Päätin seurata sitä järjestystä ja ajoin Kaivopuistoon Kaarle Krohnin luokse, vaikka mieleni tekikin suoraan yliopiston kansliaan.

Ajuri pysähtyi Kaivopuistossa vanhan valkoisen huvilan eteen. Nousin kapeita portaita yläkertaan, missä ovi avautui pieneen eteiseen. Professori sattui olemaan kotona, ja minut ohjattiin hänen työhuoneeseensa sekä pyydettiin odottamaan.

Kaikissa vanhoissa puutaloissa ja kodeissa on oma erityinen tunnelmansa ja hajunsa, mikä kai johtuu puuseinistä ja seinistä ja vanhoista huonekaluista. Olin tottunut tarttolaiseen ummehtuneeseen omena-, laventeli- ja villaripsituoksuun noissa kaappeja täyteen ahdetuissa huoneissa. Täällä tuoksuivat seinät erilaiselta ja siihen yhtyi vanhojen kirjojen ja huonekalujen sekä — kahvin tuoksu. Satuin käymään kolmessa Krohneille läheisessä kodissa, jotka kaikki sijaitsivat vanhoissa puutaloissa; nimittäin professori Julius Krohnin lesken ja Aino Kallaksen äidin kodissa vanhassa puutalossa Ruoholahden' kadulla sekä Aino Kallaksen tädin, professorinrouva Ida Godenhjelmin luona Ludviginkadulla, talossa, jonka sijalla kai nykyään on Helsingin Sanomain talo. Kaikissa niissä oli oma erikoinen tuoksunsa, joka muuten myös tuntui senaattori Genetzin Siltasaarella sijaitsevassa huvilassa.

Kaarle Krohn... hän muistutti sekä ulkomuodoltaan että olemukseltaan isääni ja kuului niihin ihmisiin, jotka eivät arkipäivään sovi ja joita pitäisi säilyttää lasikuvun alla kuin vanhoja, kallisarvoisia, hentoja pronssikelloja. Hän ei nauranut eikä hymyillyt, hän vain totisena säteili hyvyyttä ja innostusta elämäntyöhönsä, kansanrunouden tutkimukseen. Eikä hänen innostuksensa kohdistunut vain kansan runoihin vaan myös runon kansoihin. Hän säteili minullekin, virolaistytölle, kuultuaan että tulin opiskelemaan hänen luokseen, ja hän oli ainoa yliopiston opettaja, joka tosiaankin oli opettaja sekä minulle että muille oppilailleen ja otti osaa meidän elämäämme ja työhömme enemmän kuin kukaan muu ainakin minun tiedekuntani professoreista.

Kuten sanottu, hän ei sopinut tähän materiaaliseen maailmaan, hän oli epäkäytännöllinen, hänelle naurettiin, hänen tiedettään pidettiin ala-arvoisena ja hänen oppilaittensa väitöskirjoja liian helppohintaisina. »Kansanrunotohtori» oli nimitys, johon erinäisissä intellektuaalisissa piireissä liittyi oma sivumakunsa, mutta hän kulki tietään aavistamatta, ehkäpä välittämättä siitä kaikesta mitään, suoraselkäisenä, aurinkoisena, säteilevänä ja avuliaana kaikkia kohtaan, ihmisenä, joka kantoi elämäntyötään aurinkona sydämessään ja lämmitti sillä muitakin. Hänellä ei ollut mitään yksityiselämää eikä havitteluja työnsä ulkopuolella, eikä hän käsittänyt senaikaisesta maailmanmenosta, sodista ja vallankumouksista muuta kuin että hänen runokansansa vapautuivat, ja runojen keräily ja tutkimus pääsi uuteen, valtavaan vauhtiin.

Weltfremd... maailmalle vieras, sanoisi saksalainen hänestä, mutta hän ei ollut vieras ihmiselle. Kun v. 1905 vallankumouksen jälkeen Helsinkiin saapui suuret määrät virolaisia pakolaisia, vallankumouksellisia, jotka joutuivat elämään sangen raskaissa olosuhteissa, järjesti Krohn heille työtä, Hurtin kokoelmain kopioimista Suomen Kirjallisuuden Seuran laskuun, ja antoi heidän ymmärtää, miten onnellinen hän oli löytäessään sopivia henkilöitä siihen työhön ja miten suuren palveluksen he hänelle tekivät. Miten paljon hän joutuikaan yhteistyössä tohtori Kallaksen kanssa auttamaan virolaisia noina raskaimpina vuosina ennen itsenäisyysaikaa... Kaiken huippu oli tosiaankin, kun tohtori Kallas lähetti hänen luokseen virolaisia työmiehiä, puuseppiä Tartosta, jotka pyrkivät Suomeen työhön oppiakseen suomea ja voidakseen edes suomenkielellä saavuttaa mahdollisuuden itseopiskeluun — kun eivät kyenneet oppimaan saksaa tahi venäjää eikä vironkielellä siihen aikaan ollut kansantaloudellista kirjallisuutta. Professori Krohn raukka sai hakea heille työtä täkäläisistä puusepäntehtaista ja tosiaankin onnistui siinä niin, että monet miehet saapuivat Tartosta tänne, oppivat kielen, lukivat sosialistista kirjallisuutta ja pääsivät Suomen työväenjärjestöihin. Useista heistä tuli kommunisteja.

Oppilaansa tuottivat hänelle usein pettymyksiä, muun muassa minä, joka en koskaan valmistanut väitöskirjaani kansanrunoudesta, vaan tulin maailmanmatiksi. Ja niitä oli niin monia muita, joihin hän oli kiinnittänyt paljon toiveita, mutta jotka häipyivät pois hänen ulottuvillaan toisille aloille. Mutta hän liukui noiden pettymysten ylitse kumminkin jollain tavoin sisäisesti koskemattomana. Hän odotti niin vähän ihmisiltä ja oli kiitollinen kaikesta pienestäkin, mitä he hänen tieteensä hyväksi tekivät. Hän oli kemiallisesti puhdas kaikesta tiedemieskateudesta, kuten hän yleensä oli puhdas kaikista paheista. Hän säteili silloinkin, kun hänen oppilaansa arvostelivat häntä — sehän merkitsi että hänen tieteensä eli ja kehittyi!

Tohtori Kallaksen jälkeen olin minä ensimmäinen ylioppilas, joka tuli Virosta opiskellakseen hänen erikoistiedettään. Ja professori kohteli minua aivan kuin olisin ollut juuri tuo kauan odotettu ja toivottu messiaksen aihe — Viron kansanrunouden tuleva pelastaja. Hän säteili, hän neuvoi, hän järjesteli, soitteli yliopiston rehtorille, senaattori Genetzille ja professori Danielson-Kalmarille, joiden tyttäriä minun piti lähteä tapaamaan. Hän lupasi järjestää minut asumaan johonkin suomalaiseen perheeseen, jossa kielitunteja vastaan saisin vapaan ylläpidon ja samalla tilaisuuden opiskella suomea, ja sitten hän lähetti minut Aino Kallaksen ystävättären Ilona Jalavan luokse, tai oikeammin lehtori Almbergille, siihen toiseen alkuaskelteni tukikohtaan Helsingissä.

Ajattelin melkein, että olin tullut Ihmemaahan, jossa oli vieläkin ihanampia ihmisiä kuin Virossa. Kävelin Kaivopuistosta Pohjolan taloon aivan huumaantuneena, söin kylmän päivällisen neiti Andersonin luona, sillä siellä ei oikeastaan ruokaa tarjoiltu, mutta enhän minä osannut lähteä minnekään muuallekaan syömään... eihän tyttöihminen voinut mennä yksin mihinkään ravintolaan.

Iltapäivällä lähdin siis lehtori Almbergin ja hänen tyttärensä Ilona Jalavan luokse Albertinkadulle, missä he asuivat eräässä korkeassa, kapeassa talossa venäläisen teatterin vieressä. Ilona oli Aino Kallaksen paras ystävätär, vaikk'en voinut käsittää, miten Ainon paras ystävätär saattoi olla käsityön opettajatar ja mallien piirustaja ja niin täydellinen vastakohta haaveelliselle, kirjalliselle Ainolle!

Ilona — hänen isänsä oli unkarinkielen lehtori, siitä nimi — on ollut institutio Helsingin kulttuurielämässä. Harva se sivistyskoti, jossa ei näy Ilonan tyyliteltyjä käsityömalleja, ja hänen viisaat silmänsä ja purevat huomautuksensa ovat seuranneet jokaista teatteritapahtumaa ja kulttuuri-ilmiötä Helsingin elämässä sekä kasvattaneet lukemattomia nuoria ihmisiä ajattelemaan ja suhtautumaan kriitillisesti aikamme ilmiöihin. Itsenäisenä, riippumattomana, modernina naisena hän on omin käsin ohjannut elämäänsä holhoten ja auttaen muitakin, ja hänen kuivat, käytännölliset, järkevät sanansa ovat taitavasti verhonneet hellää ja kultaista sydäntä.

Jo neljäkymmentä vuotta sitten oli Ilona yhtä itsenäinen, itsetietoinen ja riippumaton nainen kuin nytkin, kutsui isäänsä ja äitiänsä Almaksi ja Antiksi sekä holhosi sairasta Aino-sisartaan ja metsänhoitajaveljeään Väinö Jalavaa. Oli oikeastaan käsittämätöntä, miten ihanteellinen ja kuin pilvissä kulkeva Antti Almberg ja hänen vaimonsa, joka oli kuin kukka, hento ja hieno naisellisuuden perikuva, olivat aikaansaaneet tuollaisen robustin, itsenäisen, ennakkoluulottoman ja asiallisen Ilonan, pylvään, jonka ympärille minäkin kietouduin innostuneen, ihanteellisen avuttomuuteni vuosina.

Ilonan valoisan työhuoneen valtavan piirustuspöydän ääressä minä luin hänelle ensimmäisen näytelmäni vuonna 1906 ja hänen ryijysohvallaan kerroin hänelle punastuen ensimmäisistä runoistani, joita hän sitten kehoitti lukemaan itselleen ja joita hän piti suorastaan petöfimäisinä! Tosin ne jäivät myös viimeisiksi runoikseni, enkä onnekseni ole niitä koskaan kehdannut julkaista.

Antti Almberg... Hänen tukkansa ja partansa olivat silloinkin jo lumivalkoiset, mutta hän oli yhä vielä komea, elegantti ilmestys, vanha kavaljeeri, joka liikuttuneena piteli kättäni, kun Ilona saattoi minut hänen työhuoneeseensa, ja kertoi minulle, että hän oli ollut Koidulan ystävä... että hän oli ollut kauan aikaa kirjeenvaihdossa tämän kanssa ja että minäkin muistutin hänestä Koidulaa. Minä vallan sulin, kunnes käsitin, että hän näki Koidulaa jokaisessa virolaistytössä, tai pikemminkin haki niistä häntä, sillä Koidula-episodi oli sittenkin hänen kauneimpia nuoruudenmuistojaan, vaikka olikin niin, että Koidula oli rakastunut häneen eikä hän Koidulaan — hänhän nai kuitenkin suomalaisen kaunottaren eikä virolaista valkyyriaa. Tosin en voi kuvitella, että Koidulan ja Antti Almberginkaan avioliitto olisi voinut olla onnistuneimpia, paitsi että runoilijattaren elämä mahdollisesti ei silloin olisi muodostunut niin äärimmäisen traagilliseksi kuin miksi se muodostui Kronstadtin vankina.

Ensimmäisinä ylioppilasvuosinani oli Ilonan ja Almbergien talo rakkaimpia paikkojani Helsingissä, siellä kun parhaiten sentään voin keskustella Virosta ja kodistani. Sillä Ilona Aino Kallaksen ystävänä tunsi Tarttoa ja rakkaitani siellä, ja myöskin lehtori itse tunsi Viroa, niin että minulle oli suuri helpotus joskus saada kertoa koti-ikävästäni ja kaikesta mitä Tartossa tapahtui... Ensimmäisinä kuukausina kärsin nimittäin sydäntäsärkevää koti-ikävää, sitten se alkoi huomaamatta hävitä.

Professori Krohnin neuvosta lähdin hakemaan Helvi Genetziä ja Maija Danielsonia, jotka tunsin jo Tartosta saakka ja jotka olivat luvanneet luotsata minua Helsingissä. Lähdin siis Siltasaarelle, jossa Työväentalon kohdalla, vanhojen puitten alla, sijaitsi meren rannalla senaattori Genetzin vanha, valkoinen huvila syyskukkien ympäröimänä.

Helvi, joka oli kuin synnynnäisen hämäläisemännän perikuva sangen nuoressa hahmossa, otti minut vastaan kaivattuna sisarenaan ja esitti minut isälleen ja äidilleen. Vanha senaattori oli imposantti ja kunnioitusta herättävä, valkopartainen ilmestys yksinkertaisessa arvokkuudessaan ja herttaisuudessaan sekä virolaisystävyydessään, ja monta tappelua sain silloin tapella nuorsuomalaisten vintiöitten kanssa, jotka haukkuivat häntä bobrikovilaiseksi ja maankavaltajaksi, ja moni suru kuvastui tuonkin miehen kasvoista raskaitten vuosien jälkimaininkina. Senaattorinrouva Genetz oli aivan omaperäinen persoonallisuus, valtavan asiallinen käytännön ihminen, josta perheen keskuudessa lienee lukemattomia kaskuja, mitkä kyllä kaikki kelpaavat kulttuurikaskuiksi ja mitkä toivon hänen läheisimpiensä säilyttävän ja joskus kertovan maailmalle. Hänhän oli Saima Harmajan äidinäiti, vaikkakin ehkä juuri tohtori Juho Jännes ja Helvi-tytär olivat perineet eniten hänen luonteestaan. Laura Genetz, josta tuli tohtorinna Leo Harmaja ja Saima Harmajan äiti, tuntui enemmän muistuttavan isäänsä. Hän oli Helviä ja minua vanhempi, ja taisin kohdella häntä nöyrällä kunnioituksella. Tohtori Jännes oli siihen aikaan Saksassa valmistamassa väitöskirjaansa, joten tapasin hänet vasta paljon myöhemmin. Ja Paavo Jännes oli pikkupoika kuten muutkin Jänneksen pojat, joitten olemassaoloa ylioppilastyttöjen tuskin sopi huomata.

Ruhtinas Obolenski oli tullut Bobrikovin tilalle kenraalikuvernööriksi, ja senaattorin väen oli valmistauduttava seurustelemaan Obolenskien kanssa. Siitä oli talossa paljon huolta — Bobrikovin kanssahan ei ollut seurusteltu. Muistan, että minä opetin Helville hoviniiausta taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti: »J'ai l'honneur de vous saluer, madame la princesse...», ja kävin senaattorinrouvan ja Helvin kanssa à la Parisiennessä tilaamassa Helville pukuja. Helvi puolestaan kulki uskollisesti mukanani yliopiston kansliassa ja näytti minulle ennen kaikkea tuon tarpeellisimman ja kaivatuimman paikan Helsingissä, yliopiston kirjaston. Yliopiston kansliassa otti silloinen vararehtori minut ystävällisesti vastaan, kiitos professori Krohnin suosituksen, lupasi esittää siirtoanomukseni konsistorille ja neuvoi minua kääntymään jonkin asianajotoimiston puoleen, joka hoitaisi anomukseni. Näin minä hänen kehoituksestaan jouduin Pohjolan talossa sijaitsevaan Renvall & Ignatiuksen toimistoon ja tutustuin sittemmin senaattori Heikki Renvalliin sekä tohtori Ignatiukseen, jonka kanssa 1917 jouduin W.R. Gracen edustajana hoitamaan Amerikasta Suomeen valtion laskuun ostetun viljan selvittelyä.

Yhdessä Helvin kanssa lähdin sitten tapaamaan Maija Danielsonia Pietarinkadulle, Suvantolaan. Siinä uudessa talossa oli jo aivan toinen ilmapiiri kuin noissa vanhoissa professorien huviloissa. Kodissa kuten koko talossa tavoiteltiin jo uutta suomalaista katajanokkalaistyyliä, mikä kankeudessaan sopikin sellaisen ihmisen kuin professori Danielsonin kehykseksi, jonka jäykkyys oli ilmiömäinen ja ainutlaatuinen Suomessa. Tosin oli rouva Danielson herttaisuudessaan, hienoudessaan ja ystävällisyydessään yhtä ilmiömäinen tasoitellen miehensä yksinäistä jäykkyyttä, jota myöhempi sokeus ja sen aiheuttama eristyneisyys vain korostivat.

Mutta virolaistyttö otettiin kovin ystävällisesti vastaan, ja professorikin suvaitsi tiedustella minulta venäläisten suhtautumista virolaisten pyrkimyksiin vallata maan kaupunginvaltuustot. Maija kuun teli tätä kysymystä kauhistuneena, mutta rauhoittui, kun huomasi, että kykenin siihen vastaamaan. Sain sittemmin vastata vielä moneen yhtä asialliseen kysymykseen, jotka osoittivat, että professori seurasi Viron tapahtumia valtiomiehenä eikä pelkkänä platonisena veljeskansan harrastajana.

Maija Danielson oli kukoistavan kaunis, ja hänessä tavallaan yhtyivät isänsä jäykkä politiikan harrastus ja äitinsä sulo. Molemmat tytöt puolustivat henkeen ja vereen isiensä politiikkaa ja vanhaa suomalaista puoluetta esittäen ne minulle isänmaansa pelastajina. Eikä se asenne ollut minullekaan vieras, sillä olihan virolaistenkin koko ajan ollut pakko sovitella tsaarinvallan kanssa saavuttaakseen julkaisu-, kokous- ja yhdistymislupia. Mutta samalla minä myöskin tiesin, että se aika oli ohi ja että koko Venäjällä ei kohta enää ollut sijaa minkäänlaiselle myöntymispolitiikalle, että puristettu nyrkki kohosi joka puolelta tsaarinvaltaa kohti ja jokainen selänoikaisu sortovallan edessä, jokainen peloton ele Suomenkin taholta otettiin riemulla vastaan ei vain Virossa, vaan koko Venäjän vallankumouksellisten leirissä.

»Mitä se meille kuuluu?» sanoi Helvi... asiallisesti ja tanakasti. Siinä minä sain ensimmäisen läksyni Suomen politiikasta — mitä se meille kuuluu, mitä Venäjällä tapahtuu — siinä olivat sekä nuor- että vanhasuomalaiset samaa mieltä, ja välinpitämättömyys Venäjän suhteen kohosi huippuunsa tuossa tunnetussa ruotsalaisten ylioppilaitten rallatuksessa:

    Vad har Bobban här att göra,
    på vår finska fosterjord...
    Vi är finnar, vi må bra,
    vi vill ingen surkål ha.

Englannissa kutsutaan tuota tunnettua omahyväisyyttä insularismiksi ja hieman hävetään sitä sivistyneissä piireissä; täällä se muodostui olosuhteitten pakosta ja Venäjän sortopolitiikan vuoksi isänmaalliseksi ja sangen lyhytnäköiseksi asenteeksi, joka kostautuu vielä tänäkin päivänä.

Tytöt veivät minut Fazerille ja Ekbergille, ja siellä minä sain ensimmäiset opetukseni tyttöjen itsenäisessä esiintymisessä kahvin ja »baakelsien» parissa sekä Suomen ja erikoisesti ylioppilaspolitiikan suhteen. Sitä paitsi päätettiin, että minä Viron hämäläisenä luonnollisesti pyrkisin heidän molempien osakuntaan, jossa sentään vallitsi vielä kunnon vanhasuomalainen henki, vaikka niitä kagaalejakin siellä oli. Ja luonnollisesti minun oli tultava yhdessä heidän kanssaan ylioppilaitten raittiusyhdistykseen. Samalla kuulin siitä suuresta raittiuskamppailusta, jota oli käyty Ylioppilastalon puhdistamiseksi alkoholin pahoista hengistä jne. Ja vielä oli käymättä taistelu tupakasta, jota molemmat tytöt vainosivat, kuten muitakin epäraittiita elintapoja, ja minä olin raittiusintoilija-isäni innoittamana haltioissani kaikista noista suurista uudistuksista, joitten keskelle olin joutunut. Mitä kaikkea minulla olisikaan Postimeehelle kerrottavaa ensimmäisissä Helsingin-kirjeissäni!

Sitten minut kuljetettiin Ylioppilastalolle ja erinäisiin ruokasaleihin, joihin nuori ylioppilastyttökin uskaltaisi yksin mennä. Näin minut perehdytettiin Helsingin elämään, ja tärkeintä oli, että Helvi opetti minua käyttämään tuota kiusankappaletta, puhelinta. Sitä paitsi alkoi Helvi puhua kanssani suomea ja hankki minulle heti suomalaisia kirjoja.

Ja parin päivän päästä lähdin sille kaikkein tärkeimmälle käynnille: yliopiston rehtorin, professori Edvard Hjeltin luokse, jolle minulla oli Tönissonin kirje.

Professori Hjelt oli varmasti sen ajan ensimmäisiä diplomaatteja maassamme, eurooppalaisesti sivistynyt hovimies, joka osasi tulla toimeen sekä nuor- että vanhasuomalaisten kanssa ilman mitään räikeämpiä konflikteja ja samalla osasi luotsata yliopiston raskaitten ja vaarallisten sortovuosien lävitse ilman katastrofeja ja menettämättä vähääkään arvovallastaan enempää Suomessa kuin Pietarissakaan. Hän oli valtiomies sormenpäitä myöten, ja kummallista kyllä minä vaistomaisesti käsitin, että hän oli isäntä Suomi-nimisessä talossa... enemmän isäntä kuin senaattori Genetz. En tiedä, mitä Tönisson hänelle minusta oli kirjoittanut, mutta minulla oli tunne, että professori puhui kanssani kuin täysi-ikäisen ihmisen kanssa ja olin tavattoman ylpeä siitä. Eikä hän valittanut veljeskansan kärsimyksiä eikä ihaillut sen heräämistä, vaan tiedusteli vironkielen asemaa kouluissa sekä mahdollisuuksia valtuustojen valtaamiseen kaupungeissa, virolaisten säästökassojen menestystä, Viron keskikoulujen perustamista jne. vielä tarkemmin kuin professori Danielson. Minä kerroin hänelle, miten olin kansanvalistusministerin kautta onnistunut saamaan siirron Suomeen ja miten huvittunut tämä oli ollut tietämään, kävisikö päinsä siirtyä venäläisistä oppilaitoksista Suomeen. Pidin velvollisuutenani kertoa hänelle siitä, sillä kuka ties minkälaisia suunnitelmia venäläistäjät voisivat laatia sellaisten siirtojen suhteen, erittäinkin naisyliopistoista. Rehtori oli kiitollinen, että kerroin hänelle, ja sanoi mahdollisesti olevan parasta, että konsistori ennakkotapauksen luomiseksi myöntäisi minulle oikeuden opiskella ja suorittaa tutkinnot yliopistossa olemattani kuitenkaan sen kirjoissa, kunnes olisin suorittanut kandidaattitutkinnon, kuten sitten tapahtuikin. Samoin perustein saisin myös liittyä osakuntaan.

Hän toivoi, että virolaisia ylioppilaita alkaisi enemmän tulla Suomeen lukemaan ja ihmetteli, ettei heitä ollut saapunut. Minä selitin hänelle, miten mahdotonta suomalaisen yliopiston maisterin oli saada virkoja ja työtä Virossa, kun ei niitä virolainen tahtonut saada venäläisenkään yliopiston tutkinnot suorittaneena. Hän hymyili ja kysyi, enkö minä sitten pelännyt sellaista kohtaloa, vai olinko minä taloudellisesti riippumaton. Sanoin hänelle, että minun päinvastoin jo ylioppilaanakin oli pakko elättää itse itseäni sanomalehtityöllä ja käännöksillä, mutta etten koskaan tulisi hakemaan minkäänlaista valtion virkaa, koska vihasin virkamiehiä.

Hän nauroi, ja minulla oli kovin ikävä tapa punastua hiusjuuria myöten, mutta kun ei minulla ollut muutakaan ulospääsyä tuosta ikävästä lapsuksesta, päätin olla täysin avomielinen ja kerroin, miten isäni ja vaarini olivat opettaneet minua vihaamaan tshinovnikkoja ja miten olin oppinut erään Lermontovin kuuluisan ja ihanan Kasakan kehtolaulun parodian, ja lausuin sen hänelle venäjäksi:

    Virkamies oot päältäpäin
    ja lurjus sisältä.
    Saattamaan sun lähden mä
    ja viittaan kädellä.

Ja minä viittasinkin halveksivasti kädellä, mutta lisäsin, että tietääkseni ei Suomessa ole tshinovnikkoja...

»Kyllä niitä Suomessakin on», sanoi rehtori hymyillen, »tulette sen vielä näkemään...»

Minä tulinkin sen näkemään; sain niitä nähdä oikein paljon, complet nauhoineen ja tähtineen, kuin joulukuusia — mutta se on eri juttu.

Mutta pidin sanani, eikä minusta koskaan tullut virkamiestä tai -naista, enkä myöskään ole koskaan unohtanut tuota ensimmäistä »Maskiani» Suomessa, jota valitettavasti seurasivat monet muut, jotka kyllä kertomuksen kuluessa aikanaan tulevat esille.

Olen myöhemmin ihmetellyt, miten humaanisesti hän suhtautui pystynenäiseen keltanokkaan, vaikkei huumorintaju ollut hänen silmiinpistävimpiä ominaisuuksiaan, eikä hänellä myöskään ollut alkeiskoulunopettajan ominaisuuksia. Selityksen siihen sain monien, monien vuosien jälkeen, kun hän oli kirjoittanut Gustaf Mattsonin elämäkerran ja minä kiitin ja onnittelin häntä siitä. Hän vastasi kysymyksellä, enkö minä ihmetellyt, että hän, joka ei ollut humanisti ja oli vailla huumorintajua, uskalsi kirjoittaa suuren humaanisen humoristin elämäkerran... Niin että hänelläkin oli niitä humanismiunelmia, ehkäpä suorastaan boheemiunelmia virkamieskuorensa alla.

Joka tapauksessa tunsin, että rehtori suhtautui minuun inhimillisellä, anteeksiantavalla uteliaisuudella. Hän kehoitti minua kääntymään puoleensa, jos tarvitsisin apua ja opastusta Suomen kallioisilla poluilla, minkä kiittäen armollisesti lupasinkin tehdä, samalla kun hän lupasi pitää puoliani yliopiston konsistorin taholla. Mutta vähitellen minulle toisten ylioppilaitten seurassa selvisi, mikä kauhean ylhäinen otus yliopiston rehtori sellaisenaan oli ja että välimatka ylioppilaan ja rehtorin välillä oli suunnilleen planetaarinen. Kun kerran hänen pysähdyttäessään minut Aleksanterin patsaan luona ja jutellessaan kanssani osakuntalaisseurani haihtui olemattomiin Suurkirkon portaille, alkoi minuunkin kasvaa ylioppilasmentaliteetti ja kauhu rehtoria kohtaan, ja muistaen tuota tshinovnikka-juttua en olisi voinut uneksiakaan, että enää olisin uskaltanut kääntyä hänen puoleensa missään asiassa.

Mutta minä tiedän, että hän silloin tällöin tasoitti tietäni.

Vasta monien vuosien jälkeen tapasin hänet uudestaan, jolloin hän hienosti hymyillen totesi, että olin todellakin hoitanut elämäni tulematta virkamieheksi.

Tällaiseen ilmapiiriin minä jouduin ensimmäisinä viikkoinani Helsingissä, ja näitten ihmisten hyväntahtoisella ja rakastettavalla avulla aloin perehtyä maahan, josta oli tuleva varsinainen kotimaani. Viikon luin Suometarta ja Päivälehteä sanakirjan avulla, sen jälkeen aloin jo tulla toimeen ilman sanakirjaa.

Professori Krohnin ja Ilona Jalavan yhteisten ponnistusten tulos oli, että parin viikon päästä sain muuttaa Andersonin pensionaatista professori L:n luokse, jossa sain ilmaisen täysihoidon venäjänkielen tunteja vastaan. Sain opettaa professorille venättä 6 tuntia viikossa. Tarkoitus oli, että hän oppisi puhumaan kieltä, mutta sitä en tietänyt minä eikä kukaan muukaan, että hän siten valmensi itseänsä lääkintöhallituksen pääjohtajan virkaan, tai oikeammin että minä valmensin häntä siihen.

Olin hyvin onnellinen, että asuntokysymyksen! ratkesi tällä tavoin eikä minun tarvinnut sanomalehtityöllä ansaita muuta kuin taskurahani.

Sillä välin oli myöskin Aino Kallas tullut kaupunkiin, ja Aino se oli, joka minut ensi kerran vei Kansallisteatteriin, ennen kaikkea Ida Aalbergia katsomaan, Rosmersholmiin, ja näytti minulle siellä ilmielävän Eino Leinon sekä hänen ihmeellisen, itämaisen näköisen, murattiköynnostä muistuttavan odaliski-morsiamensa, Freya Schultzin. Silmäni olivat vähällä pudota päästä kaikesta Kansallisteatterissa näkemästäni ja ennen kaikkea luonnollisesti Isosta Idasta Rebecka Westinä. Minä palvoin hänen kuvaansa, vaikken vielä osannutkaan loveen lankeamista, kun en siihen aikaan vielä ollut tavannut Maila Talviota.

Yliopiston konsistorilta tuli opintolupani, ja hämäläisosakunta hyväksyi minut joukkoonsa. Helvi Genetz edesauttoi suomenkielen opintojani ja selitti minulle yliopiston vaatimuksia ja ohjelmaa, professoreita ja luentoja, ja niin minä rupesin hapuilemaan eteenpäin yliopiston sokkeloissa.

Parin viikon kuluttua muutin professori L:n luokse, ja elämäni Helsingissä alkoi järjestyä, vaikkakin alussa ainoastaan saksankielen avulla. Mutta korvani alkoi tajuta suomea ja erottaa kokonaisia lauseita, jotka yhtäkkiä käsitin. Luin sanomalehtiä, Juhani Ahoa ja Yrjö-Koskisen Suomen historiaa ja päätin, etten käyttäisi sanakirjoja enkä haaskaisi aikaani... kyllä sanat lukien kumminkin jossain yhteydessä selviävät. Joskus vain kyselin niitä Helviltä ja Maija Danielsonilta ja huomasin, että useimmiten olin arvannut oikein.

Tarton kiehuvan elämän jälkeen, jossa olin näytellyt omaa osaani, sain nöyrästi tyytyä katselijan ja kuuntelijan vaatimattomaan asemaan, mikä oli minulle erittäin terveellistä. Helsinki hiljensi ääntäni ja hidastutti elämäntahtiani — se alkoi sammuttaa minua. Istuin puoliksi pelästyneenä iltaisin yksin kirjojeni ääressä koti-ikävän nakertaessa sydänjuuriani. Enkä valittanut kirjeissäni enkä itkenyt. Vastasin itse kohtalostani, jonka itse olin valinnut.

ARKIELÄMÄÄ SUOMALAISESSA TALOSSA.

Jouduin siis asumaan professori L:n luokse vanhaan taloon Kluuvikadulle, vastapäätä Fazeria, kaupungin keskukseen. Professori L, oli siihen aikaan bakteriologian ja terveydenhoidon professori sekä Helsingin tunnetuimpia keuhkotautispesialisteja, jonka päivittäisille vastaanotoille tunkeutui suoranainen potilaitten tulva. Kello 12:sta alkaen kello 6:een illalla olivat eteinen ja sali täynnä kalpeita potilaita, joita hän otti vastaan työhuoneessaan. Salin takana oli makuuhuone, jossa oleskeli hänen rouvansa, ja käytävän toisella puolella, pihalle päin, ruokasali sekä minun huoneeni, joka kai aikoinaan oli tarkoitettu lastenhuoneeksi. Lapsia ei talossa ollut, paitsi minä...

Kaikki talossa keskittyi potilaitten ympärille. Talon rouvalla ei ollut muuta oleskeluhuonetta kuin makuuhuone, jonka hän jakoi miehensä kanssa, sekä yhteinen pieni ruokasali. Niissä oloissa hän oli siihen aikaan jo elänyt 14 vuotta, kuten hän minulle kertoi, miehen seurassa, jota hän tapasi vain ruokapöydässä ja illalla myöhään.

Professori oli talonpojan poika Pieksämäeltä, jykevä ja roteva punaposkinen savolainen, joka hirvittävällä tahdon- ja työvoimalla oli puskenut itsensä professoriksi vanhojen ruotsalais-helsinkiläisten yliopistosukujen vesojen ohitse. Hän oli käyttänyt tukevasti kyynärpäitään ja istumalihaksiaan laboratorioissa päätettyään näyttää, mihin savolainen talonpoika kelpaa, ja kiivetä kaikki tikapuut, mitkä edestään tapasi.

Professorin rouva oli kunnanlääkärin tytär Pieksämäeltä, vanhaa kulttuurisukua, rikkaan kodin lapsi, jonka savolainen voimaihminen oli temmannut mukaansa kärsittyään ensin alemmuuskompleksia. Perheen murhenäytelmään alkusyynä oli lapsettomuus. Jos kenellä, niin professori L:llä olisi sopinut olla puolen tusinaa terveitä poikia, mutta sen sijaan hänen ympärillään liikkui pieni, tumma, sangen vaatimaton olento villakoiransa Pyren kanssa, hienotunteinen mutta hiljainen ihminen, joka ei pitänyt professorin tunnetuista kolleegoista eikä heidän mondääneistä rouvistaan, joka ei harrastanut esiintymistä eikä vieraita ollenkaan, vaan parhaiten viihtyi kotonaan koiransa ja Ingeborg Maria Sickin kirjojen parissa.

Paitsi professoria ja hänen rouvaansa kuuluivat talonväkeen professorin assistentti, tohtori K.O. Winter, ja minä. He nukkuvat nyttemmin kaikki haudoissaan, paitsi minä, enkä senvuoksi luule pahoittavana kenenkään mieltä antaessani kuvauksen kodista, joka näytteli niin tärkeätä osaa elämässäni ja edusti sellaisenaan ajan sivistyneistön elämää Helsingissä sekä virtauksia, joitten vaikutus tuntui useimmissa sivistyneissä kodeissa sortovuosina.

Jo ensimmäisenä päivänä tuossa kodissa huomasin, että talossa tapahtui jotakin kummallista ja että jotakin oli vinossa.

Professorin rouva oli, kuten jo sanoin, erittäin ystävällinen, vaatimaton ihminen, joka sanoi olevansa mielissään minun tulostani heille, valitti yksinäisyyttään ja toivoi minusta seuraa itselleen, mistä olin hänelle kovin kiitollinen. Hän puhui välttävästi saksaa ja lupasi keskustella kanssani suomeksi, jotta oppisin kielen mahdollisimman pian.

Yhtä ystävällinen oli professori, mutta kovin täsmällinen. Hänen koko aamupäivänsä, joka alkoi sangen varhain, kului luentoihin ja sairaskäynteihin, ja iltapäivä sairaitten vastaanottoon, joten hänen venäjänkielen tuntinsa olivat mahdolliset vain iltaisin 7—9. Se merkitsi, ettei minulle olisi jäänyt yhtään vapaata iltaa. Mutta kun minun ainakin täytyi tiistaisin päästä osakunnan kokouksiin, niin professori suostui vaihtamaan tiistai-illan sunnuntai-iltapäivään. Raskaalta tuo iltojen menetys ensin tuntui, mutta jäiväthän minulle pitkät päivät...

Talon ruokajärjestys oli täsmällinen ja ruoka yleensä kovin terveellistä, kuten terveydenhoidon professorin luona pitääkin olla. Päivällistä syötiin kello 6 — sen jälkeen ei mitään. Koska olin tottunut työskentelemään iltaisin myöhään, pyysin rouvalta saada lasin maitoa ja yhden voileivän itselleni illalliseksi. Suureksi hämmästyksekseni rouva neuvoi minua kääntymään professorin tai keittäjän puoleen, ja huomattuaan silmieni suurenevan hän selitti minulle, kuitenkaan motivoimatta selitystään, että professori määräsi yksityiskohtaisesti talon ruokalistan sekä kaikki mitä talossa tapahtui ja että tuskin voisimme siirtää kirjoituspöytää huoneessani ilman professorin lupaa. Ja niin olikin. Vanhalla keittäjällä oli talossa enemmän määräämisvaltaa kuin rouvalla, ja kaikki tämä todettiin ilman kommentaareja. Talon rouvan ainoana tehtävänä tuntui olevan liinavaatteitten hoito ja kahvileivän osto silloin tällöin, kun hän lähti kävelemään villakoiransa Pyren kanssa, jota piakkoin opin sydämestäni vihaamaan, kun minulla jo ennestään oli huonot välit sylikoirien kanssa. Ja vaikka intomielisesti pidin sorretun Edith-rouvan puolta professoria vastaan, niin sylikoirakysymyksessä tuntui professori olevan oikeassa, ja sen vuoksi annoin hänelle anteeksi monetkin hänen kovat otteensa rouvansa suhteen.

Piakkoin tein vielä omituisemman havainnon perheen piirissä. Ruokapöydässä meitä istui yhteensä neljä henkilöä, professori, hänen rouvansa, assistentti ja minä, Vähitellen aloin huomata, että professori ja rouva keskustelivat vilkkaasti sekä minun että assistentin kanssa, mutta eivät vaihtaneet keskenään yhtään sanaa. Jopa he tarjosivat toisilleen ruokaakin meidän välityksellämme. Ja tätä kesti kuukausimääriä. Ne ateriat muodostuivat kidutukseksi sekä maisteri Winterille että minulle. Maisteri oli luonnostaan hieman harvapuheinen, niin että pääasiallisesti minä sain ylläpitää keskustelua ja yrittää olla huomaamatta isäntäväen suhtautumista toisiinsa. Tulin onnellisesta kodista, jossa äidilläni ja isälläni oli aina paljon sanottavaa toisilleen, puhumattakaan siitä, että meillä lapsilla oli yht'aikaisesti liikaakin kerrottavaa, ja minun tunnetulle puheliaisuudelleni oli kovin vierasta, että hakemalla täytyi hakea keskusteluaiheita. Vanhanaikaisen Viron vanhanaikaisten ihmisten keskuudesta tulleena en ollut koskaan muuta kuin huhupuheena kuullut, että oli olemassa avioeroja, enkä ollut koskaan nähnyt eronneita puolisoja. Kärsin tavattomasti katsellessani näitä ihmisiä; en käsittänyt, mitä heidän välillään oli tapahtunut, enkä luonnollisesti voinut kenellekään puhua talossa vallitsevasta mielialasta, mikä ahdisti minua kuin painajainen koko Helsingissä-oloni ensimmäisen vuoden.

Ja kumminkin nämä kaksi ihmistä nukkuivat samassa makuuhuoneessa — vierekkäin olevissa vuoteissa. Opin siitä ikuisesti vihaamaan noita kahden sängyn makuuhuoneita. Siinä samassa huoneessa kului Edith-rouvan koko elämä — päivät pienen ompelupöydän ääressä, jossa hän joskus kirjoitti kirjeitä vanhemmilleen Savoon ja Dresdenissä opiskelevalle sisarelleen, josta myöhemmin tuli runoilija Aarni Koudan puoliso. Siinä huoneessa oli muuten nurkkaan, Pyren korin yläpuolelle, ripustettu vanha romuttunut ja haalistunut morsiusvihko kellastuneille nauhoineen, professorin yhtä haalistuneen maisterinseppeleen viereen. Haalistunut ja vanha oli Pyrekin, ja haalistuneet olivat ihmiset siinä epäkodikkaassa, vankilaa muistuttavassa huoneessa... morsiuskukkakimpun ja kahden sängyn vankeja.

Edithin ainoana ilona olivat hänen veljiensä vierailut. Nämä olivat ylioppilaita, sangen iloisia ja paljon liikkuvia kagaaleja, jotka veivät sisarensa joskus konsertteihin ja illallisille. Kuten sanottu, miehensä ystävien kanssa hän ei seurustellut, ja koko hänen mielenkiintonsa oli suuntautunut yksinomaan hänen oman perheensä jäseniin, kun taas professori harrasti omaa talonpoikaista sukuaan, johon harrastukseen rouva suhtautui sangen ivallisesti.

Ja niin minun sitten oli ruvettava professorin opettajaksi. Olin alussa kovin peloissani, mutta kielen opetukseni sujuikin odotettua helpommin. Professori luki Pushkinin Kapteenin tytärtä, jota hän oli jo aloittanut koulussa ja johon hän tunsi erikoista rakkautta, ja minusta muodostui elävä sanakirja: professori luki, ja minun piti sanoa hänelle alussa saksaksi ja myöhemmin suomeksi kaikki sanat, joita hän ei ymmärtänyt. Tosin niitä oli alussa sangen paljon, mutta hän muisti koko joukon koulussa opittua kielioppia, niin ettei minulla siitä ollut vaivaa. Luetun hän kertoi minulle venäjäksi, ja sain ihmetellä hänen ainutlaatuista muistiaan, sillä hän kykeni melkein sananmukaisesti toistamaan lukemansa, niin että katsoin parhaaksi asettaa hänelle siitä kysymyksiä. Kapteenin tyttärestä siirryimme Turgenjevin metsästyskertomuksiin, ja vähitellen pääsimme Tolstoihin.

Professori ei kertonut minulle, mistä hänen venäjänkielen harrastuksensa johtui, mutta siitä piti kyllä hänen kotiväkensä huolen, sillä sekä Edith-rouva että maisteri Winter olivat kagaaleja... ja näin minulle selvisi, että olin edesauttamassa professoria hänen karriäärissään, mikä ei minulle suinkaan ollut erittäin mieluista.

Pöytäkeskustelussa käytettiin minun kanssani puhuttaessa saksaa, mutta sekä professori että Edith puhuivat assistentin kanssa suomea, ja vähitellen, tarkemmin sanoen jo parin viikon päästä, aloin ymmärtää, mitä suomeksi puhuttiin, vaikkakin itse vielä puhuin saksaa.

Huoneeni ikkuna oli synkkään, Kluuvikadulle ominaiseen mustuneeseen pihaan päin, josta Kämpin keittiön hajut ja Ylä-Kämpin musiikki tunkeutuivat sisään, jos avasi ikkunan sopimattomaan aikaan. Mutta valkoisiksi maalatut huonekalut olivat aivan uutta Virosta tulleelle ja kirjani sekä kuvani lisäsivät asuntoni ylioppilashuoneen tuntua. Niin minä asetuin talosille ja kirjoitin ensimmäisen kirjeeni Postimeeheen sekä Tönissonille itselleen.

YLIOPPILAS TULI YLIOPISTOON.

Yliopiston ohjelma... mikä jännittävä kirja ja maailman avain keltanokalle! Ja sitten yliopiston vaatimukset eri arvosanoja varten ja tuo keltainen pieni Snellmanin kirja »Ylioppilaalle», joka minulle annettiin yliopiston kansliassa.

Niiden perusteella minun siis oli opintoni järjestettävä.

Päätin lukea kirjallisuutta, kansanrunoutta ja historiaa. Nämä aineet ainakin tiesin pääaineiksi, mutta sitäpaitsi tahdoin oppia kaikkea muuta, mikä minua huvitti, ja pahinta oli, että minua huvitti melkein kaikki. Ennen muuta filosofia ja kansantalous, ja luonnollisesti kielet. Ja kun Helvi Genetz alkoi tulkita minulle yliopiston luentojen ohjelmaa, niin kävi selväksi, että mieleni teki kuunnella kaikkia professoreja, ja kovin ikävältä tuntui, että he luennoivat samanaikaisesti ja että minun siis oli valittava eräiden välillä Helvin neuvoja seuraten.

Mutta sitä ennen minun oli vastattava Helvin kysymykseen, miksi aioin tulla ja mitä varten tulin yliopistoon. Hän kysyi sitä tavalla, joka vaati täsmällistä vastausta, ja hän oli sitäpaitsi itse selittänyt minulle tarkkaan omat päämääränsä elämän ja lukujen suhteen. Vastasin Helville rehellisesti, että aioin lukea ennen kaikkea kirjallisuutta ja historiaa tullakseni kirjailijaksi, jolloin käytännöllinen Genetzin tytär kysyi, oliko minulla varoja sellaista uraa varten, sillä kirjallisuus ei kuulunut elättävän, ja selitti, että minun olisi parasta valmentautua samalla jonkinlaista virkaa varten, siis ennen kaikkea opettajaksi. Selitin Helville, miten mahdotonta meidän virolaisten oli saada opettajan virkojakaan kotimaassa, mutta että minun ehkä olisi mahdollista yrittää elättää itseäni sanomalehtityöllä. Tämän suhteen Helvillä taas oli mitä vakavimmat epäilykset, sillä hänen mielestään sanomalehtityö kuului vain deekiksellä oleville entisille ylioppilaille. Silloin minä selitin, että ajattelin jatkaa opintojani väitöskirjaan saakka ja että ehkäpä siihen mennessä minulle ilmaantuisi mahdollisuuksia tieteelliseen työhön Tartossakin, puhumattakaan siitä, että sanomalehtityötä Postimeehessä oli joka tapauksessa tiedossani.

Tämä kaikki tuntui Helvistä kovin epävarmalta ja epäilyttävältä, ja hän koetti saada minut vakuuttuneeksi, että minun olisi kumminkin valittava pääaineiksi kielet leipätyötä varten. Hän rupesi tulkitsemaan minulle etupäässä saksan- ja venäjänkielen vaatimuksia, jotka näyttivät kiinnostavilta, kunnes tultiin kielihistoriallisiin vaatimuksiin, kuolettavan ikäviin sukukieliin, germaanisiin murteisiin ja slaavilaiskieliin, jotka alkoivat jo muistuttaa matematiikkaa. Silloin minä sanoin stop ja selitin kauhistuneelle tytölle, etten ollut tullut yliopistoon päntätäkseni päähäni ansiotyömahdollisuuksien vuoksi sellaista, josta en ollut kiinnostunut, kuten minun oli ollut pakko tehdä koulussa matematiikan suhteen. En hetkeäkään aikonut tuhlata sellaiseen, tuli sitten mikä tuli. Ja siinä minä löin nyrkkini pöytään ja selitin pelästyneelle toverilleni, ettei nyrkiniskuni ollut tarkoitettu hänelle vaan Elämälle. Ja silloin minulle jo selvisi professori Krohnin suurenmoisuus, sillä hän ei koskaan ollut olettanutkaan, että tavoittelisin kansanrunoudella, estetiikalla ja väitöskirjallani ansiomahdollisuuksia.

Näin siis Helvi Genetz ja Maija Danielson selvittelivät minulle luentoja ja vaatimuksia ja kertoivat professoreista ja yliopistosta, ja näin minulle saatiin laadituksi jonkinmoinen työohjelma, jossa oli ennen kaikkea otettava huomioon, etten alkuaikoina kyennyt seuraamaan suomenkielisiä luentoja. Sen vuoksi jouduinkin professori Mandelstamin ja lehtori Öhquistin luennoille ja seminaareihin seuratakseni edes Venäjän ja Saksan kirjallisuutta. Kumminkin aloin jo heti kuunnella myöskin Gunnar Suolahden ja Aspelin-Haapkylän luentoja. He kumpikin edistivät selvällä kielellään suomenkielen opintojani, niin että jo muutaman viikon päästä kykenin käsittämään heidän esitystään.

Sitten aloin kuunnella kaikkia historian professoreja ja dosentteja. Väinö Voionmaa oli elämys ja nuorison suuri toivo. Ja Kustavi Grotenfeltinkin luennoilla jaksoin istua, puhumattakaan Arvi Grotenfeltin filosofisista luennoista, joita seurasin pari kolme lukukautta ja joilla useimmiten olin ainoa tyttöihminen. Hän luennoi eräästä Immanuel Kantista, ja muistan, miten hänen käsitellessään Kantin mielipiteitä naisista suurin osa poikia kääntyi ja katseli minuun, joka muuten useimmiten istuin vaatimattomasti takimmaisilla penkeillä. Muistan, miten sanomattomasti minun teki mieli näyttää häikäilemättömästi kieltä pojille, minkä Tartossa varmasti olisin tehnytkin, mutta täällä minun oli edustettava koko veljeskansaa ja hillittävä villiä luonnettani. Sitä sain muuten tehdä kovin usein.

Käsittämätöntä on, miten kuitenkin osasin ensimmäisten lukukausien aikana hommata itseni 4—5 luennolle päivittäin, mikä jo taitaa olla luentorekordi eikä sen jälkeen koskaan uusiintunut. Jo toisena opintovuotena minulle selvisivät ne professorit, joita kannatti kuunnella. Niitä olivat Venäjän kirjallisuuden professori Mandelstam, joka edusti pietarilaista intellektuaalis-vapaamielistä kirjallisuuden tutkijain ja luennoitsijain piiriä ja oli loistava puhuja ja Tolstoin tuntija. Hän luennoi monta lukukautta »Sodasta ja Rauhasta», enkä ole koskaan unohtanut hänen analysointiaan venäläisestä »pyöreästä» ihmisestä, jota Tolstoi kuvaa erään sotilaan hahmossa. Sitten luonnollisesti Westermark, Werner Söderhjelm ja Voionmaa sekä Gunnar (Nunu) Suolahti ja myös Gunnar Castrén — kaikki mukaansatempaavia luennoitsijoita, joita me vapaamielisetkin ylioppilaat mielellämme kuuntelimme. Siinä olivatkin sitten kaikki, ainakin hist.fil. osastosta — ei, olin sentään unohtaa Gebhardin.

Mutta jo kolmantena opintovuotena minulle oli selvinnyt, että jos tahdoin oppia jotakin sekä suorittaa tutkintoja, niin oli lakattava kuuntelemasta luentoja ja keskittäydyttävä kirjastoihin ja seminaareihin. Harvalle se sentään tulee selväksi niinkään pian.

Olin kovin kiitollinen noille hyville ystävättärilleni, jotka auttoivat minua selviytymään opintojen labyrintista. Jokaisella ylioppilaalla ei ole sellaista apua toverien taholta, eikä mistään muualta heille ainakaan minun aikanani apua tarjottu.

Surkuteltava oli nuorten ylioppilaitten kohtalo minun aikanani, eikä se liene paljonkaan parantunut viimeisten neljänkymmenen vuoden kuluessa. Ajatelkaamme, että nuoret ihmiset tulevat oppikouluista, joissa heitä on johdettu eteenpäin määrätyn ja orjallisesti seuratun opinto-ohjelman mukaan lakkaamattomille kuulusteluineen ja valvontoineen, ja sitten heidät päästetään irti yliopiston laitumille ilman, että kukaan neuvoisi ja seuraisi heidän töitään ainakaan humanististen tieteitten alalla... Siinä he itse saavat valita, mitä opiskella ja miten, ja joku armelias toveri opastaa sitten omille poluilleen, jotka eivät suinkaan aina ole niitä polkuja, joita nuori ihminen seuraisi, jos hänellä olisi asiantuntevaa opastusta. Minun aikanani ei kukaan professoreista välittänyt tiedustellakaan, miksi seurattiin juuri hänen luentojaan ja missä opiskeluyhteydessä. Vasta oppilaan ilmoittauduttua tentteihin tai otettua osaa seminaareihin heräsi professoreissa jonkinlainen mielenkiinto, ja minun osakseni sitä mielenkiintoa sentään tuli tavallista enemmän, kun nyt kerran olin valkoinen varis muiden joukossa. Voi kuvitella, miten välinpitämättömiä yliopiston opettajat saattoivat olla niitä nimettömiä maaseutulaisylioppilaita kohtaan, jotka arkana, vaatimattomana massana täyttivät luentosalit ja epätoivoisesti yrittivät kirjoittaa vihkoihinsa käsittämättömiä lauseita tunnetulla hitaudellaan, kun useimmiten eivät kyenneet seuraamaan luentoja. Olen aikanani kauhulla tarkastellut muutamaa tuollaista muistiinpanovihkoa, enkä ollenkaan tahdo väittää, että omat muistiinpanoni Kantin kategorisista imperatiiveista olisivat olleet sen nerokkaampia.

Luennot, joiden yhteydessä ei ole kuulusteluja ja jotka eivät tarkoita minkään erikoisen vaikean kysymyksen mielenkiintoista, henkilökohtaista selvittelyä, ovat mielestäni aina olleet mitä suurinta ajanhaaskausta sekä oppilaiden että professorien kohdalta. Koko luentosysteemi on kotoisin keskiajalta, jolloin painettuja kirjoja ei ollut tai oli liian vähän. Professorit saisivat nykyisin luentojen sijasta kaikessa rauhassa tehdä tieteellistä työtään ja kirjoittaa hyviä kirjoja, joita ylioppilaat samoin kaikessa rauhassa saisivat lukea saaden samalla professoreilta hyviä neuvoja opintojen suhteen. Oikein selkäpiitäni karmii, kun ajattelen kaikkea sitä kallista aikaa, minkä parina vuotena tuhlasin luentoihin, sen sijaan että olisin rauhassa lukenut kotona ja käynyt tenttimässä.

Kadehdin Englannin ja Amerikan college-systeemiä, missä yliopistokin antaa opetusta ja seuraa oppilaittensa kehitystä, sen sijaan että se meillä päästää heidät valloilleen Helsinkiin hakemaan omin päin tietään opintojen villissä viidakossa.

Jouduin siis muiden tyhmyyksieni ohella saksankielen seminaariin Johannes Öhquistin luokse, jossa minulla ei ollut mitään tekemistä, sillä en aikonutkaan ottaa saksaa miksikään aineeksi. Mutta kun siinä kumminkin tulin tekemisiin Saksan kirjallisuuden kanssa ja kun ei se minulta vaatinut työtä, niin kävin ilmoittautumassa Johannes Öhquistille, joka luennoi Gottfried Kellerin »Vihreästä Heikistä» ja käsittelytti tuota kirjaa seminaariesitelmissä. Sitä hän oli tehnyt jo monta vuotta ennen minua ja vatvoi sitä vihertävää Heinrichiansa vielä vuosia minun aikani jälkeenkin. Kun myöhemmin luin Snellmanin pilailun Helsingin yliopistosta, miten professorit ennen hänen aikaansa, tai pikemminkin hänen aikanaan ikuisesti kirjoittelivat väitöskirjojaan Sursillien suvusta, muistelin Öhquistin Vihreää Heikkiä tuossa saksan seminaarissa. Ei silti, ettei se olisi hyvä kirja, mutta kun parikin lukukautta oli kuullut ylioppilaitten esitelmöivän siitä puutteellisella saksankielellään, kyllästyi siihen niin, että minun puolestani olisi tuo Heinrich saanut olla vaikka kirjoittamatta.

Suurin iloni tuon Vihreän Heikin suhteen oli, että sain kirjoittaa siitä seminaariesitelmiä myöskin muille tovereilleni ja sitten itse arvostella niitä. Ensimmäinen tyttö, joka pyysi minun apuani, oli Anna Juslén, Helvi Genetzin sulhasen sisar, ja hänen jälkeensä tulivat monet muut, niin että yhteensä sain kirjoittaa kymmenkunta eri esitelmää tuosta Heikistä. Työtä ne esitelmät eivät paljon vaatineet. Oli erikoisen pikanttia sitten myöhemmin arvostella noita omia tekeleitään ja pitää huolta siitä, etteivät ne muistuttaneet toisiaan.

Vihreä Heikki oli muuten ensimmäinen pettymykseni yliopistossa. Olin odottanut, että vapaassa yliopistossa ainakin käsiteltäisiin nyky-Saksaa (senaikaista), siis Hauptmannia, Dehmeliä, Sudermannia tai muita koulussa kiellettyjä täysi-ikäisten ihmisten kirjailijoita, ja sen sijaan siellä tulikin vastaan Gottfried Keller, joka olisi yhtä hyvin sopinut kimnaasin viidennelle luokalle.

Toinen pettymykseni oli Aspelin-Haapkylä, jolle oikeastaan olen sydämessäni tehnyt vääryyttä. Hän luennoi nimittäin Heinesta ja myöhemmin olen tullut ajatelleeksi, että hän tosiaankin antoi erinomaisen analyysin Heinen lyriikasta, eivätkä hänen luentonsa olleet millään tavoin ikävystyttäviäkään. Jo sellaisenaan oli kulttuuriteko luennoida yliopistossa Heinesta, enkä luule, että sitä sen jälkeen on useinkaan tehty. Mutta hänen »ulosantinsa», hänen kuiva, maiskuttava puhetapansa ja hänen saksankielensä olivat kauhistuttavia. Professori kuului — taivas paratkoon — niihin suomalaisiin, kuten Taavetti Laitinenkin ja monet muut, jotka eivät voi oppia lausumaan vieraita kieliä, saati sitten Heinen runoja saksaksi. Sitä paitsi professorin, joka puhui Heinesta ja lausui häntä, piti mielestäni olla vähintään jonkinlainen sekoitus Gunnar Castrénia ja Voionmaata, jopa Mandelstamia, se on: hänellä olisi pitänyt olla Gunnar Castrénin komea ulkomuoto, Väinö Voionmaan temperamentti ja Mandelstamin suullinen ilmaisukyky.

Ruotsiakin aloin opiskella heti ja omalla tavallani, mikä muutaman viikon päästä johti siihen, että kykenin lukemaan ruotsinkielisiä historian kurssikirjoja. Aloin nimittäin lukea Gösta Berlingiä saksalaisen käännöksen rinnalla ja sittemmin ruotsalaisia pohjoismaiden historian kurssikirjoja suomalaisen käännöksen ohella. Schybergsonin Suomen historia olikin niin helppoa tekstiä, että piakkoin heitin pois käännöksen ja kyselin vain sanoja Edith L:lta tai tovereiltani. Sanakirjoja olen aina koettanut välttää kieliä opiskellessani. Aikoinaan opin englanninkielen samalla tavoin, loppumattomalla lukemisella, enkä luultavasti ole koskaan nähnytkään englanninkielen sanakirjaa enkä liioin kielioppia. Ruotsinkieli oli luonnollisesti minulle erittäin helppoa, kun kerran osasin saksaa ja ranskaa. Professori L:lla oli verrattain suuri suomen- ja ruotsinkielinen kirjasto, jota sain vapaasti käyttää, ja luulen, että ennen kaikkea saan kiittää Juhani Ahoa ja Minna Canthia siitä, että aloin piankin käsittää suomalaista kirjallisuutta.

Työtä minulla oli yltäkyllin, kirjoja runsaasti, sillä tytöt veivät minut ylioppilaskunnan kirjastoon, joka olikin silloin uudemman ranskan- ja saksankielisen kirjallisuuden aarreaitta, ylioppilaat kun lukivat tätä kirjallisuutta suhteellisen vähän ja kaikkea hyvää sinne kumminkin tilattiin. Ylioppilastalon lukusali oli myös autuuden tyyssija, sillä sinne tuli virolaisiakin lehtiä puhumattakaan saksan- ja venäjänkielisistä.

Mutta koti-ikävä Tarttoon jyrsi sydänjuuriani. Sieltä tuli kirjeitä, sekä yksityisiä että kollektiivisia, terveisineen. Siellä valmistautui elämä 1905 vuoden myrskyihin, ja täällä minä kuljeskelin hiljaisena katselijana ja personoituna vaatimattomuutena yliopiston ja professori L:n talon väliä. — Katselin ja kuuntelin ja päätin lukea mahdollisimman nopeasti päästäkseni kotiin.

HÄMÄLÄINEN OSAKUNTA.

Maija Danielson ja Helvi Genetz olivat hämäläisiä, ja koska olin Viron Hämeestä, Viljandin maalta kotoisin, tytöt vakuuttivat minulle, että ainoa mahdollinen paikkani olisi Hämäläinen osakunta. Toisaalta taas Kaarle Krohn oli Eteläsuomalaisen osakunnan inspehtori ja kehoitti minua kaikin mokomin liittymään eteläsuomalaisiin vakuuttaen, että hän löytäisi minulle sieltä heti tarpeeksi ystäviä ja auttajia. Sitäpaitsi oli tohtori Kallas aikoinaan ollut eteläsuomalainen, ja professori Krohnin ansiosta piti osakunnassa oleman erikoisen paljon kansanrunouden harrastajia.

Hämäläiset vetivät kuitenkin minua puoleensa, ja niinpä jouduin heidän joukkoonsa. Osakunta hyväksyi minut yhteyteensä, vaikk'en virallisesti voinutkaan päästä osakunnan jäseneksi, kun en ollut yliopiston kirjoissa. Julius Ailio, joka oli osakunnan kuraattori, piti minulle veljeskansan edustajana kovin kauniin tervetuliaispuheen. Inspehtorina oli professori Allan Serlachius ja sihteerinä muistaakseni Erland Aarnio. Professori oli kiinnostunut osakunnan elämästä ja usein läsnä sen kokouksissa. Julius Ailio oli osakunnan sielu ja koossa pitävä voima, ja sellaista tarvittiinkin, koska politiikan aallot jo siihen aikaan aiheuttivat osakunnassa melkoisia myrskyjä nuor- ja vanhasuomalaisten kesken, ja ensimmäiset sosialistitkin olivat juuri kuoriutumassa munasta.

Osakunnassa oli siihen aikaan suomettarelainen enemmistö, jota ohjasi vanhasuomalaisten johtomiesten pojista muodostunut »kultainen nuoriso», etunenässä Thulen pojat, Antti ja Eino Tulenheimo, Jännekset (Genetzit), Kaarlo Koskimies, Frans Talaskivi ja Suolahdet sekä Wuolijoen pojat, jotka tosin juuri olivat tulossa sosialisteiksi, mutta Sulo kumminkin nuoruuden tuhmuudessaan ja isänsä vaikutuksesta oli allekirjoittanut laitonta asepalvelusta puolustavan, vanhasuomalaisten ylioppilaitten, nk. »decemvirien» julistuksen, kuten myös Kaarlo Koskimies sekä Talaskivi — muita en tässä muista. Kagaalien johtomiehiä osakunnassa olivat Wuolijokien serkku, Oiva Raitis Kyrö, myöhemmin sanomalehtimies ja Helsingin Sanomain toimitussihteeri, jota hänen vähemmän raittiin olemuksensa vuoksi kutsuttiin Oiva Riettaaksi, sekä Kalle Forstadius-Korte Iitistä, komea kavaljeeri ja osakunnan leijona. Muita nuorsuomalaisia en muista.

Versovia sosialistinalkuja olivat siis Wuolijoen pojat, Pertti Uotila (Favénin poikia), Erland Aarnio ja Julius Ailio itse sekä, »last but not least», eräs pienikokoinen, hintelä ja vaatimaton nuorukainen, O.W. Kuusinen, jonka Maija Danielson minulle erikoisesti näytti kuiskaten, että se kuuluu olevan viisain niistä kaikista, vaikka onkin vain räätälin poika Jyväskylästä. Hänellä oli silmäkulmassa väliin hymynpilkahdus, väliin jäänvälke, ja kun hän käytti puhevuoroa, käpristyi hän oikein pieneksi ja käytti joka lauseen välissä ajatusrikasta »tuota noin, tuoota noin, tuota, tuota, tuota noooin», Erland Aarnio oli pitkä ja hoikka, huojuva ja viinaan menevä, ja kuten kaikki osakuntien sihteerit, hieman ikuinen ylioppilas, jonka avioliitto ja Elanto pelastivat porvarilliselle yhteiskunnalle.

Väinö Wuolijoki oli kalju ja kamalan viisas, ja ylenkatsoi osakuntaa, kun hän jo oli maisteri ja sitäpaitsi palannut Saksan laboratorioista. Sulo oli tiuskea rakki, enfant terrible, »piski», joksi hän itse itseään myöhemmin tituleerasi, ja oli usein äänessä.

»Itse » Julius Ailio oli innostunut tulisielu jo silloin, sovitteleva ja kaikkien kanssa toimeen tuleva, ateisti ja kirkon vihollinen miedolla, rakastettavalla tavallaan, samanlainen ja samannäköinen kuin elämänsä loppupuolellakin. Maailma se muuttui, ei Ailio.

Väinö Hakkila oli kovin vaatimaton nuorukainen, jonka tulin huomanneeksi vasta silloin, kun hän muodostui Lauri af Heurlinin uskolliseksi varjoksi suurlakon jälkeen.

Antti Tulenheimo oli jo silloin vanhasuomalaisista komein, ja sellaisena hän on yhä pysynyt. Frans Talaskivi ja Eino Tulenheimo olivat eniten maailmanmiehiä ja osasivat kantaa frakkia. Maisteri Hietalahti-vainajan, joka oli jo vanhempia miehiä, muistan myöskin osakunnasta, sekä Sakari Pälsin, niin, ja Ilmari Palménin.

Tytöt istuivat siihen aikaan osakunnassa hiljaa vaatimattoman ja syyllisen näköisinä, ja luomakunnan herrat tekivät kokouksissa voitavansa savustaakseen meidät ulos kokoushuoneesta. Poltettiin sekä savukkeita että sikaareja, ja niin paljon, että ilmaa olisi saattanut veitsellä leikata, mutta en muista nähneeni kenenkään tytön polttavan, paitsi Onervan, kun hän tuli Pariisista. Tupakansavu oli niin tavaton, että se pysyi koko viikon vaatteissa, jollei niitä ripustanut pariksi päiväksi ulkoilmaan tuulettumaan. Arvaa sen, ettemme me tytöt kovin mielellämme nähneet tuota savustamista, ja kyllä siitä riideltiinkin.

Paitsi lähimpiä ystävättäriäni, Maijaa ja Helviä, en tullut osakunnan tytöistä paremmin tuntemaan muita kuin Linda Anttilan, nyttemmin Linda Tannerin, sekä Onervan, ja ne muut ovatkin häipyneet muististani. Linda Anttila oli reipas, punaposkinen, oikea hämäläinen ja osakunnassa puoliaan pitävä kuten Maija ja Helvikin, uskaltaen heidän laillaan pyytää joskus puhevuoronkin. Paitsi niitä kolmea tuskin kukaan muu tyttö avasi suutaan, ei Onervakaan. Mutta Onerva, kun hän palasi Pariisista, oli kumminkin osakunnan leijonatar, kaunis, elegantti ja juuri runoilijamaineensa saavuttanut. Pojat olivat menehtyä, ja me tytötkin katsoimme häneen häikäistyinä ja jumaloiden kaukaa. Ja kun kuiskattiin, että itse Eino Leino oli rakastunut häneen... voi sentään...!

Luonnollisesti me keltanokat emme milloinkaan olleet poissa osakunnan kokouksista. Istuimme siellä uskollisesti ja kuuntelimme. Ja kuunnella kannattakin, sillä esitelmiä oli usein, ja poliittiset riidat olivat päiväjärjestyksessä. Sitäpaitsi kuuntelin suomenkieltä ja opin siinä paljon. Ja osakunnan kokouksien jälkeen kuljettiin siivosti kotiin; minkäänlainen illastaminen ja kuljeskeleminen ei tullut kysymykseenkään, vaikka joskus joku poika lyöttäytyikin saattamaan. Helvi Genetz oli silloin jo kihloissa maisteri Juslénin kanssa, ja hänellä siis oli virallinen saattajansa.

Kirjoitin Postimees-lehteen yliopistosta ja osakuntaelämästä ja kuvasin, miten tohtori Ailio puhui lämpimästi ja innostuneesti Virosta toivottaessaan minut tervetulleeksi osakuntaan.

Lause kuului viroksi: »Doktor Ailio rääkis suure vaimustusega». Kun näytin kirjoitukseni osakunnassa, se herätti suurta, oikeammin valtavaa huomiota, sillä lause luettiin suomeksi: »Tohtori Ailio rääkkyi suurella vaimostuksella». Ailio raukka sai siitä monet vuodet kärsiä kaikissa pikkujoulutilaisuuksissa. Jokainen kynnelle kykenevä piirtäjä piirsi hänet rääkkyvänä lukuisain vaimoeläinten joukossa.

Se oli ensimmäisiä sukulaiskielten aiheuttamia väärinkäsityksiä ja anekdootteja, mutta ei suinkaan viimeisiä. Viimeaikaistenkin lukuisain ylioppilasvierailujen aikana on kielten yhtäläisyys aikaansaanut mitä kauhistuttavimpia välikohtauksia. Virossa kerrotaan siitäkin kohteliaasta suomalaisesta nuorukaisesta, joka tanssiaisissa Tartossa tahtoi sanoa virolaistytölle hienon kohteliaisuuden väittämällä, että hänellä oli »hieno puku ja hyvä maku», mistä virolaistyttö loukkaantui hirmuisesti. Lause merkitsee nimittäin viroksi: hieno rinta ja hyvä maha. On vieläkin pahempia kommelluksia tapahtunut, mm. erään lähettilään virallisessa juhlapuheessa Virossa, jolloin tämä luovutti suomalaisten suojeluskuntain lähettämän lipun ja lausui »lippu» sanan niin onnettomalla tavalla, että siitä tuli viroksi — hm — liian pikantti sana, joka pilasi koko juhlallisen puheen virallisten suurherrojen vääntäessä naamaansa pysyäkseen vakavina ja suuren yleisön lakkaamattomasi ja sopimattomasti riemuitessa.

Niin on, kun veljeskansani elämässä samat sanat ovat joutuneet merkitsemään eri asioita...

Lähempään tuttavuuteen osakuntani kanssa jouduin vasta eräässä Kaisaniemessä pidetyssä osakunnan illanvietossa syksymmällä. Siellä syötiin »sexa» ja tanssittiin. Minut »tyttönä vierailta mailta» asetettiin luonnollisesti istumaan inspehtorin ja kuraattorin väliin, jotka innokkaasti keskustelivat kanssani Viron oloista — saksaksi, sillä vaikka jo täysin ymmärsin kaiken, mitä suomeksi puhuttiin, en kuitenkaan vielä itse ollut milloinkaan sanonut lausettakaan suomeksi, saati sitten niin juhlallisessa seurassa. Mutta keskustelun kuluessa, kun siihen sekaantui myös muita lähellä istuvia, ennen kaikkea eräs vanhahko kaljupäinen herrasmies, alkoivat herrat keskenään puhua suomea, jolloin professori Serlachius rupesi väittämään, että Viron »maapäivillä » sentään olisi myöskin poliittista merkitystä, ja valitti, etteivät virolaiset olleet puolustaneet niitä venäläisten hyökkäystä vastaan. Silloin minussa kuohahti lahdentakainen temperamentti ja minä sekaannuin juttuun selittääkseni tuon aateliston pesäpaikan ja patkulilaisten privileegioitten merkitystä, noiden paroonien voileipien, joitten hinnasta he olivat Baltian maat myyneet enimmän tarjoavalle. Ja vasta kun olin perusteellisesti syytänyt tulta ja tulikiveä parooneja vastaan huomasin, että olin tehnyt sen suomeksi ja että minä siis faktillisesti puhuin suomea. Pelästyin hirmuisesti, ja suuni meni paikalla tukkoon. Ailio kuvasi aina myöhemmin, miten äkkiä olin huudahtanut: »Hab' ich wirklich finnisch gesprochen!», ja punastunut kuin keitetty krapu, kun kuulijakuntani taputti käsiään ja kieltäytyi puhumasta enää sanaakaan saksaa kanssani.

Ja niin minä aloin puhua suomea. Kankeasti ja virheellisesti, mutta puhuin kumminkin, ja kun kolmen ja puolen kuukauden kuluttua matkustin joululomalle kotiin, sekoitin jo aika tavalla suomalaisia sanoja vironkieleeni, sillä koko sinä aikana minulla ei ollut kertaakaan ollut tilaisuutta puhua viroa... ja lapset oppivat ja unohtavat pian.

Siinä osakunnan illanvietossa tutustuin siis ensi kerran lähemmin suomalaisiin poikiin ja sain tanssia tarpeekseni, muun muassa erään nenäkkään, kohtalaisesti saksaa puhuvan pojan kanssa, joka oli vallattomampi muita ja muistutti pilapuheineen tarttolaisia poikia, joten minäkin sain luontoni takaisin ja kysyin ilman pienintäkään respektiä, kuka tuo koomillinen, jouluporsaan näköinen kaljupää herrasmies mahtoi olla, jonka kanssa juuri olin inspehtorin pöydässä väitellyt. Poika päästi hirmu naurunrähäkän ja sanoi:

»Se on vain vanhempi veljeni, Väinö Wuolijoki...»

Tuskinpa silloinen tuleva lankoni on minulle sitä koskaan anteeksi antanut, sillä nuorempi veli levitti tuota sangen sattuvaa kuvaustani ympäri salia, ja voi sitä kidutusta, kun huomasin hänen poikaryhmässä isoon ääneen aina vain toistavan tuota onnetonta juttua. Ja kyllä sitä muistettiin vielä monet ajat jälkeenkin päin pikkujouluina, jolloin sekä Väinö että minä saimme jouluporsaita eri makeisten muodossa.

Siihen aikaan pitivät inspehtorit vielä kotipäivällisiä osakuntalaisille ainakin kerran lukukaudessa ja tutustuivat samalla lähemmin osakunnan jäseniin. Minusta se oli vallan suurenmoista, sillä venäläisissä yliopistoissa ja Tartossakin sellainen seurustelu professorien ja ylioppilaitten välillä oli aivan vierasta, suorastaan mahdotonta. Tosin täälläkin luonnollisesti noihin seurustelutilaisuuksiin pääsivät ainoastaan määrätyt, seurustelukelpoiset ylioppilaat, mutta se oli kumminkin todistuksena inspehtorin mielenkiinnosta osakuntaan.

Olin muutaman kerran professori Serlachiuksen kutsuissa hänen kauniissa kodissaan Katajanokalla, jossa kalustuskin oli katajanokkalais-isänmaallista, saarislaista, suurmerijokilaista tyyliä. Mutta voi, miten se oli hurmaavaa siihen aikaan, kuten koko Katajanokka, puhumattakaan Pohjolan talosta! Ja kuinka käsittämätöntä on, että kerran voitiin hullaantua tuohon vuosisadan lopun kauheaan linnatyyliin ja makuerehdyksen suomalaiseen muunnelmaan. Entäs ne Imatran Valtionhotellin liljat ja kolmikulmaiset tuolit... voi sinä Jugend-tyyli ja rikoksesi luontoa ja luonnollisuutta vastaan, sinä teennäinen, sentimentaalinen, romanttinen kauhistus! En voi sille mitään, mutta minusta tuntuu, että kaikesta kurjuudesta huolimatta Helsinki-seuran pitäisi olla kiitollinen tuosta Katajanokan pommituksesta, sillä muutenhan tuo kaunis niemennokka jäisi vain ihmiskunnan hirveän makuhairahduksen muistomerkiksi, kuten Pietarissa oleva Aleksanteri III:n muistopatsas, josta Venäjän kansa sanoo: siinä seisoo komoodi, komoodilla begamotti (virtahepo), begamotilla idiootti. (Väitetään, että kuvanveistäjä Trubetskoj tosiaankin tahallaan asetti lihavan Aleksanterin virtahevosmaisen hevosen selkään hänen aikakautensa häpäisemiseksi ja että senvuoksi Neuvostoliitto on säilyttänyt sen rumuuden Moskovan aseman edustalla.)

Niin, ne päivälliset professori Serlachiuksen kotona... Hänen rouvansa oli ihastuttava, tumma kaunotar, mutta vaatimaton ja harvapuheinen. Professori itse oli eurooppalainen, viisas maailmanmies, joka teki parhaansa seurustellakseen meidän kanssamme, mutta ah, meidän joukkomme oli niin jäykistynyt ja arvokas ja harvapuheinen ja istui kuin kirkossa, Tulenheimon Antin yrittäessä Maija Danielsonin ja minun säestykselläni ylläpitää kohteliasta pientä konversaatiota. Pahinta oli, etteivät muut vieraat uskaltaneet edes keskustella keskenään, vaan luulivat velvollisuudekseen kuunnella arvokkaimpien väkinäistä keskustelua. Minä, nenäkkäistä nenäkkäin, Aino Kallaksen salongin kielevä kauhunlapsi, kiduin hirmuisesti, kun en vieraana uskaltanut yksin mennä rikkomaan suomalaista seurustelutyyliä ja yritin muistella tuota itselleni vannomaani vaatimattomuus- ja vaikenemisvalaa, mikä, taivas paratkoon, vähän väliä taas unohtui. Enkä ollenkaan ole varma, ettenkö kuitenkin ollut sopimattomasti äänessä, sillä minulla oli sentään tuhansia kysymyksiä kysyttävänä, ja kuka nyt ei olisi mielellään jutellut professori Serlachiuksen kanssa.

Mikä pelastus sellaisessa seurassa olikaan kuva-albumi, tuo kaikkien sohvapöytien koristus kesähuvila- ja sukukuvineen, ja sitten kuvat ulkomaan matkoilta, niitähän aina riitti. Ja minä kun keksin jonkin taulun isäntäväen seinällä, ja siitäkin riitti selvittelyä, ja sitten taas keskustelu lysähti kokoon, kunnes löytyi yliopistoa koskeva aihe, jota isäntä pääsi pitkästi selostamaan.

Näin sujuivat nuo osakuntalaisten vierailut inspehtorin luona, mutta nekin olivat kuin iloista kabareeta verrattuna illanviettoihin Danielson-Kalmarin kotona, jossa kumminkin Maija oli äitinsä apulaisemäntänä ja jossa sentään tytöt viihtyivät hyvin talon tyttärien huoneessa. Mutta salissa... Professori Danielsonin luokse oli kutsuttu osakunnasta luonnollisesti ainoastaan vanhasuomalainen kerma, plus minä ja Onerva, joka siihen aikaan oli jo vanhasuomalaisen metsänhoitaja Strengin morsian. Rouva Danielson otti meidät vastaan hienona, suloisena ja ystävällisenä lämpimine hymyineen koettaen viihdyttää meitä albumeillaan ja tauluillaan, mutta sitten ilmestyi HÄN ITSE meitä tervehtimään istuutuen jäykkänä ja juhlallisena kansallismuistopatsaana keskuuteemme, jolloin kaikki nöyrtyivät ja vaikenivat ja odottivat profeetallisia sanoja ja siunausta. Danielson-Kalmari ei ollut luotu nuorison opettajaksi eikä seurustelijaksi, ja voin kuvitella, miten raskasta hänellekin mahtoi olla löytää meille sopivaa puheenaihetta vanhasuomalaisen puolueen korkeapolitiikan ohella. En muista, mitä hän meille puhui, mutta ei se luultavasti muistamisen arvoista ollutkaan, sillä se oli vain seurustelua, johon hänen asemansa ja hänen tyttärensä kai olivat hänet pakottaneet.

Ja siinä me istuimme sydän kurkussa ja katselimme pelon ja kunnioituksen sekaisin tuntein tuota puolisokeata, kankeata, sekä ruumiillisesti että henkisesti jäykkää aivoihmistä, joka oli yhtä kaukana kukkeasta nuoruudestamme kuin joku Marsin asukas ja jonka olemus painosti ja tukahdutti hengityselimiämme. Siinä istuimme väkinäisesti ja teennäisesti hymyillen ja muka osoittaen mielenkiintoa hänen keskusteluunsa, silloin kun ainakin minun sisimmässäni kehittyi villi halu huutaa ja laulaa ja istuutua lattialle, tai sohvan nojalle jalkojani heiluttelemaan, tai kiskaista naapurini piirileikkiin. Mutta ainoa, minkä tein, oli, että kuiskutin Helvi Genetzin korvaan äsken oppimaani rallia:

    Häll' oli yllä tohvelpalttoo
    ja käveli kuin herra...

ja sain Helviltä hirmuisen nuhtelevan silmäyksen.

Kun joukossa kuljimme kotiin, aikaansain vielä ankaramman pyhäinloukkauksen kysymykselläni, voisiko kukaan minulle selittää ja kuvata, miten Danielson-Kalmari on kosinut Jenny-rouvaansa ja miten tuo suloinen ihminen oli uskaltanut suostua hänen kosintaansa. Muistaakseni Nunu Suolahti uskalsi lausua mielipiteenään, ettei hän luonnollisesti koskaan ollutkaan kosinut, vielä vähemmän tunnustanut rakkauttaan, vaan oli säädyllisesti anonut neidon kättä hänen vanhemmiltaan, jolloin neito punastuen oli kuiskannut otaksuvansa papan ja mamman parhaiten tietävän, mikä hänen onneensa sopi. »Entä sitten », kysyin minä, »mitenkä sitten kävi... », mutta silloin riuhtaisi Helvi minut pois rienaajain seurasta, niin että Maijan saattaminen maailmaan jäi minulle ikuisesti epäselväksi.

Kun tulin kotiin, oli professori L:lla vielä skruuviseura salissa koolla, ja joukossa oli vanha kultainen professori Matti Äyräpää. Minua huudettiin saliin tervehtimään ja kertomaan, oliko minulla ollut hauskaa Danielsonilla, jolloin minä luonnollisesti selitin, että meillä oli ollut kovin hauskaa ja että professori itse oli istunut nuorison joukossa ja pitänyt meille seuraa, ja että se oli ollut unohtumaton tilaisuus. Professori Äyräpää vilkaisi minuun hieman virnistäen, mutta muuten se meni täydestä. Mutta kun sitten huoneessani istuin sänkyni laidalla omenaa syöden, tein päätöksen, jonka vuoksi muuten muistankin koko omenansyönnin, nimittäin: etten koskaan enää tulisi pakottamaan itseäni Serlachiuksien ja Danielsonien kuolettavaan seuraan, en koskaan sellaiseen, jossa en voisi olla oma itseni, en koskaan enää pakkopaitaan, sohvannurkkaan sanattomaksi nukeksi, vaan että tulisin seurustelemaan vain ihmisten kanssa, joilta voin ottaa ja joille voin antaa ja että aina tulisin uskaltamaan sanoa, mitä haluan enkä pelkäisi hiljaisuutta ympärilläni enkä ihmisiä, joita käytökseni kauhistuttaisi.

Olen jotensakin pitänyt päätökseni ja ollut omaa itseäni Niskavuorelaisten salissa tätien kauhistukseksi sekä, mikä on vielä pahempaa, Tukholmassa, maailman jäykimmissä perheissä, joissa olen tahallani »skoolannut» isäntäväen kanssa väärällä vuorolla ja aivan päin-mäntyyn-tavalla. Olen omassa pöydässäni emäntänä istuttanut viereeni vieraita mistään arvojärjestyksestä piittaamatta kooten ympärilleni ihmisiä, joitten kanssa minun on ollut hauska keskustella ja suoden vieraillenikin heitä kiinnostavien ihmisten seuraa, eikä ikäviä arvokkaita tantteja. Enkä ole välttänyt kiihkeitäkään keskusteluja pöydässäni, vaan olen koettanut aikaansaada keskusteluja, joihin kaikki voisivat ottaa osaa ja provosoinut piintyneimmänkin, harvasanaisimmankin hämäläisen sanomaan mielipiteensä käyttämättä hohtimia sanojen tinkimiseen. Ja miten nautinkaan saadessani Neuvostoliiton ministeri Steinin ja AKS-läiset väittelemään keskenään politiikasta kirjastossani, ja siitäkin tilaisuudesta, jolloin päivällispöydässä Pietarissa, Hotelli Europassa, tapasivat toisensa ministeri Makkos-vainaja ja ministeri Hynninen sekä Edvard Gylling ja Yrjö Sirola ja keskustelivat Viipurin taisteluista 1918, missä kukin aikoinaan oli ollut piilossa ja miten taisteluja käytiin. Tämmöisissä tilaisuuksissa tuntee itsensä oikein kulttuuri-ihmiseksi ja alkaa uskoa ihmisyyteen.

Mutta mitä tulee hämäläisiin ylioppilaisiin, niin ajat kuluvat ja sukupolvet muuttuvat, mutta he eivät muutu. Kun tyttäreni aikoinaan hämäläisenä ylioppilaana toi talooni osakuntatovereitaan, niin muistaen noita kauheita professoriseuroja koetin seurustella nuorison kanssa mitä toverillisimmin, kertoa anekdootteja ja naurattaa heitä. Muistan erikoisesti, miten erään osakuntalaiskiertueen jälkeen tyttäreni toi maatilalleni kymmenkunta kiertueeseen osaaottanutta toveriaan, jotka jäivät useaksi päiväksi talooni ja joita koetin siis hauskuuttaa kaiken tunnetun seurustelutaitoni mukaan yrittäen puhua heitä varmasti huvittavista asioista. Mutta, ah, ah, se kaikki oli turhaa vaivaa. He istuivat kumminkin samoin kuin aikoinani osakunta Serlachiuksella ja Danielsonilla, vastasivat kohteliaasti kysymyksiini, mutta minkäänlaista keskusteluinitiatiivia sieltä ei lähtenyt, lähti vielä vähemmän kuin aikoinaan yllämainituissa tilaisuuksissa, sillä niissä sentään minä osoitin kysymyksilläni jonkinlaista intressiä talon ryijyihin ja tauluihin sekä perhekuviin. Mutta Marlebäckissä, jossa oli kyselyaiheitakin paljon enemmän kuin silloisissa professorikodeissa, ei kuulunut edes sellaisiakaan. Pojat istuivat enimmäkseen kuoleman vakavina tai silloin tällöin kohteliaasti hymyilevinä ja kuuntelivat minua yhtä nöyrästi ja teeskennellyn kohteliaasti kuin me aikoinaan kuuntelimme Danielson-Kalmaria, enkä minä kuitenkaan ollut mikään kansalliskuvapatsas, vaan ilmielävä kirjailija, joka puhuin kansankieltä — suorastaan iittiläistä »murhakodikasta» kieltä. Turhaan.

Mutta minä tiesin, että niin pian kuin käänsin selkäni ja nuoret jäivät yksikseen, löivät he toisiaan olkapäille, kiskoivat tyttöjä käsivarresta tanssiin ja käyttivät keskenään mahdollisimman jämerää osakuntakieltä, sellaista kodikasta ylioppilaskieltä, joka nykyisin vallitsee koko maailman yliopistoissa, kieltä, joka jämeryydestään huolimatta ei sentään ole rivoa, mutta jolla halutaan osoittaa, ettei nuorisossa ole »sementaliteettia»:

Voi iäisyys... elä pelekee pittuuttas...

Ei silti, ettei meidän aikanamme olisi ollut samaa »dundeellisuuden» halveksuntaa nuorisossa, mutta se ei ilmennyt niin paljon ulkonaisessa käyttäytymisessä ja burshikositeetissa kuin henkisellä puolella, maailmanhalveksunnassa, jota säesti flanöorityyppien keppi käsivarren koukussa ja ivahymy suupielissä sekä tuo äärimmäisen kylmä kohteliaisuus naisia kohtaan, mikä itse asiassa oli vain eri muoto sitä äärimmäistä tekotoverillisuutta, jolla nykyajan ylioppilas näkyy kohtelevan osakuntansa tyttöjä.

Osakunta eli sangen vilkasta elämää, ja politiikan aallot löivät aika-ajoin kovinkin korkeina. Kesällä tapahtunut Bobrikovin murha nostatti vielä maininkeja. Nuorsuomalaiset jumaloivat Schaumania äänekkäästi, suomettarelaiset hiljakseen, sillä vaikka kysymyksessä olikin Bobrikov, niin eivät he kumminkaan jaksaneet sulattaa poliittista murhaa. Varsinkin kun samanaikaisesti lähetettiin Yrjö-Koskiselle kotiin ruumisarkkuja. Kagaalit katselivat minua alussa jonkinlaisella epäluulolla, koska olin hyvä ystävä Danielsonin ja Genetzin tyttärien kanssa ja seurustelin muittenkin suometarlaisten parissa, enkä juuri tuntenut ketään nuorsuomalaista. Mutta vähitellen tulin Ailion kautta tutuksi kagaalienkin kanssa, ja kun he huomasivat, miten innostunut olin kaikkeen vastarintaan ja miten jumaloin Schaumania, alkoivat he innokkaasti valistaa minua vanhasuomalaisten ystävieni suhteen, ja yhtäkkiä huomasin, että minulta ruvettiin syyttävästi tiedustelemaan, miten saatoinkaan seurustella bobrikovilaisten kanssa. Vähitellen rupesin huomaamaan, että tilanteeni oli kovin vaikea ja että minulta odotettiin kannanilmaisua, vaikka olinkin vierasmaalainen. Selitin, että minun oli oltava kiitollinen kaikesta minulle osoitetusta ystävällisyydestä, tulipa se kenen taholta tahansa.

VIROLAISTYTTÖ TUTUSTUU SUOMEN POLITIIKKAAN.

Se ei alkanut osakunnassa, vaan kotona professori L:n luona. Professori ei ollut vielä saapunut sairaskäynniltä. Joimme kahvia yhdessä, s.o. professorinrouva, assistentti ja minä. Kerroin käynnistäni senaattori Genetzin kotona, jonne odotettiin ruhtinas Obolenskia vieraskäynnille, ja lisäsin, että kuulemani mukaan odotettiin muutosta politiikassa sekä säätyjen kokoonkutsumista. Edith L. virnisti ivallisesti ja huomautti jotakin siihen suuntaan, että bobrikovilaiset senaattorit nyt alkoivat kumarrella ruhtinas Obolenskia jatkaen maansa kavaltamista ja laittomuuksien puoltamista. Myöskin assistentti, vaatimaton ja hiljainen, joka ei milloinkaan paljon puhunut professorin läsnäollessa muusta kuin valkoisista hiiristään ja alkoholin ymppäyksestä kaniineihin, säesti yhtäkkiä Edithiä mitä myrkyllisimmin huomautuksin suomettarelaisista kiipeilijöistä.

Olin aivan kuin puusta pudonnut, ja minulle alkoi selvitä koko kotoisen ristiriidan pohja tuossa talossa. Siitä tehtiinkin minulle perusteellisesti selvää: kaikki minun ystäväni, Almbergit, professorit Krohn, Hjelt, Danielson ja Serlachius olivat suunnilleen isänmaansa kavaltajia, olivat myyneet itsensä venäläisille saadakseen virkoja. Ylin ja rikollisin heistä kaikista oli Yrjö-Koskinen, jonka johdolla oli perustuslaillisilta senaattoreilta riistetty paikat ja suostuttu kaikkiin laittomuuksiin. Ja molemmat opastajani ihmettelivät, etten kaikkea tätä vielä käsittänyt, ja otaksuivat, että minua oli luonnollisesti pyydystetty suomettarelaisten verkkoon sokaisemalla silmäni, koska en vierasmaalaisena käsittänyt tilannetta. Ja samalla varoitettiin minua, etten saisi kovinkaan paljon seurustella niiden kodeissa, koska virolaisia muutenkin epäiltiin venäläisystävällisiksi — olihan virolaisia latojia tuotu maahan senaatin kirjapainoon venäjänkielen latojiksi ja puhuttiin virolaisista santarmeistakin, jotka opettelivat puhumaan suomea. Ja minä itsekin olin opettamassa venättä professorille, joka oli suomettarelainen ja pyrki venäjänkielen avulla lääkintöhallituksen pääjohtajan virkaan...

Tämä oli sangen suoraa puhetta professorin omassa kodissa ja pöydässä hänen lähimpiensä taholta. Se oli minulle samalla ensimmäinen osoitus siitä, miten pitkälle poliittinen ristiriita saattoi kehittyä perheissäkin, läheisten ihmisten kesken. Olin kuin puulla päähän lyöty, en voinut sitä ollenkaan käsittää mahdolliseksi. Ja samalla minulle selvisi, ettei elämä veljeskansan keskuudessa suinkaan ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Ennen kaikkea minun oli nyt selvitettävä itselleni, miten tulisin suhtautumaan minua ympäröiviin ihmisiin.

Edith L:n ja maisteri Winterin puheista pääsin selville sekä aktiivisesta että passiivisesta vastarinnasta, ja olin luonnollisesti koko sydämestäni kummankin puolella. Sekä Virossa että Venäjällä seurattiin molempia liikkeitä suurella ihastuksella, ja ymmärsin miten katkeralta Suomen vastarinta taistelijoista tuntui rintaman rikkominen ja sovittelu tsaarin laittomuusbyrokratian kanssa. Mutta toisaalta minun oli mahdotonta käsittää, että senaattorit Genetz ja Yrjö-Koskinen olisivat toimineet maatansa vastaan, enempää kuin muutkaan vanhasuomalaiset, innostuneet isänmaanmiehet, kuten Kaarle Krohn, Suolahdet, Antti Almberg ja kaikki nuo ihmiset, jotka olivat ottaneet minut ystävällisesti vastaan koteihinsa, puhumattakaan Danielson-Kalmarista. Enkä myöskään voinut pitää professori L:ää millään lailla tsaarilaisena; päinvastoin hän oli puhunut minulle suurella kunnioituksella passiivisesta vastarinnasta.

Puhuin kaikesta tästä suurella luottamuksella Helvi Genetzille, joka yhtä kiihkeästi alkoi puolustaa isäänsä ja vanhasuomalaisia senaattoreja kuin Edith L. ja maisteri Winter olivat hyökänneet heitä vastaan. Helvin mielestä suomettarelaiset olivat isänmaan pelastajia, kun taas passiivisen vastarinnan miehet olivat ajamassa sitä perikatoon kevytmielisyydellään, puhumattakaan siitä, että aktivistit olivat suorastaan rikollisia ja vaarallisia seikkailijoita, joista hän puolestaan yritti minua varoittaa. Siten siis jouduin ensi kerran tekemisiin tuon tunnetun suomalaisen »varoitussysteemin» kanssa. Tiedän, miten paljon aikoinaan minun »poliittisen salonkiin» johdosta on ulkoasiainministeriön »pienten» taholta »varoitettu» maahan saapuneita ulkomaalaisia minusta ja kodistani.

Tiesin Virosta käsin, ettei vastarinta tsaarivenäläisiä vastaan ollut helppoa ja että virolaisten, Tönissoninkin, oli ollut soviteltava heidän kanssaan, käyttääkseen heitä hyväkseen pahinta vihollistamme, saksalaisia, vastaan. Käsitin, että tsaarin tshinovnikat helposti saattoivat ottaa käsiinsä koko Suomen hallinnon ja että suomalaiset senaattorit tekivät voitavansa pelastaakseen maan itsehallinnosta mitä pelastettavissa oli, vaikka heitä häväistiinkin kansallisen rintaman rikkureina. Toisaalta olin kuitenkin sydämeni pohjasta ihastunut vastarintamiesten uskallukseen ja miehekkyyteen ja siihen esimerkkiin, minkä he antoivat koko Venäjän kansalle. En kumminkaan uskaltanut siitä tunteestani paljonkaan mainita Helville, vaan päätin itse yrittää ottaa selvää nuorsuomalaisten kannasta ja päästä selvyyteen omasta tiestäni.

Tapasin muitakin kagaaleja ja nuorsuomalaisia. Aino Kallas oli tutustuttanut minut Swaneihin, ennen kaikkea Anni Swaniin. He asuivat Ullanlinnassa, ja siis ympäristökin oli sopusoinnussa tulisen vastarintaromantiikan kanssa. Muistaakseni Swanien välityksellä tutustuin Aino Malmbergiin ja Tekla Hultiniin. Aino Malmberg, kagaaleista kagaalein, melkein venäläistyylinen vallankumouksellinen salaperäisine tuttavuuksinaan ja uskoineen aktivismiin koko maailmassa... Ihastuin ikihyväksi Ainoon, kuten nuoruuteeni sopikin. Vihdoinkin löysin taas varman uskon Venäjän vallankumoukseen, ja se merkitsi samalla uskoa Vironkin tulevaisuuteen. Kuulin Ainolta ensimmäiseksi, ettei »oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki». Sehän oli evankeliumia!

Kaikki oli helppoa ja selvää, kun kuuntelin, miten Aino Malmberg disponoi maailmaa ja vapautti Suomea ja vaati koko kansaa yksimieliseen vastarintaan syösten tulta ja tulikiveä suomettarelaisia »pettureita» vastaan. Ainolle siihen aikaan elämä oli niin selvää, ei muuta kuin pommeja ja revolvereja, ja hävittämään tsaarin satraappeja Schaumanin tapaan! Ei muuta kuin ampua Plehvet ja Stolypinit — sitten kuuluisi vain yksi suuri rysähdys, kun tsaarinvalta luhistuisi ja ihanneaikamme alkaisi. Virossa ei ollut sosiaalivallankumouksellisia, virolaisten omassa joukossa oli vain alkavia sosialidemokraatteja, ja niitten venäläisten radikaalien joukossa, joita olin tavannut Chwolsonien luona, oli vain viattomia kumousmiehiä, narodnikkeja, niin että Aino oli minusta yllättävä, kauhistuttava ja innostuttava uskossaan, toiveissaan ja uhrivalmiudessaan.

Mutta — kun tulin kotiin ja rupesin itsekseni miettimään, miten paljon niitä satraappeja Venäjällä oli, miten helposti hydralle yhden poistetun pään sijaan kasvoi satoja toisia, miten vähän Aino oikeastaan tiesi tsaarinvallan varsinaisesta mahdista ja siitä sorrosta, mikä lepäsi Viron yllä ja miten helppoa oli sentään tsaarinvallan tuhota Suomea määrättömästi, jos kamppailu kiristyisi, ja ennen kaikkea kun rupesin ajattelemaan niitä suomettarelaisia ystäviäni, jotka tosiaankin tarkoittivat maansa parasta, niin alkoi tuntua, että mahtoi olla monta erilaista tietä, jotka johtivat siihen maan parhaaseen. Ja varsinkin kun kerroin Maijalle ja Helville — varovaisesti tosin — aktivistien uskosta ja voimasta ja yritin ihailla heitä, sain kuulla, miten niitten tarkoituksena oli syöstä maa perikatoon, josta suomettarelaiset olivat sen pelastaneet. Siinä vihan ryöpyssä, jota kummaltakin puolelta syöstiin toisiaan vastaan, saattoi silti havaita, etteivät suomettarelaiset sentään olleet valmiita mustaamaan vastapuoltansa niin räikeästi kuin näiden taholta tehtiin, ehkäpä siksi, että moraalinen pohja ja voima heillä sittenkin oli heikompi, tai että he yhteiskunnallisena aineksena olivat arvovaltaisempia ja käyttäytyivätkin sen mukaan.

Mutta erään asian suhteen molemmat puolet olivat samaa mieltä, nimittäin työväen ja sosialismin suhteen. »Työväkeä» olivat nuo huonosti puetut miehet, jotka Aleksanterinkadulla kulkivat olutautomaateissa ja työntyivät hyvinpuettuja kansalaisia vasten, töytäisten silloin tällöin meitä naisylioppilaitakin. Ja Pitkänsillan takana he asuivat hökkeleissä, ja heidän repaleiset lapsensa kulkivat sanomalehtiä myymässä ja kerjäämässä. Ja perustuslaillisten taholta kerrottiin jonkinlaisesta »soppa»-jutusta — eräästä työväen johtomiehestä, Walppaasta, joka oli muka myynyt työväen »ryssille » jotain soppa-anniskelua vastaan. Muuten suomettarelaistenkin taholla vihattiin samaista Walpasta, joka muka johti harhaan työväkeä. Kerrottiin lisäksi eräästä keittiöpiiasta, Miina Sillanpäästä, joka villitsi palvelijoita ja pyrki kaupungin valtuustoon. Edith L. päivitteli erikoisesti tuon Miinan vuoksi, joka oli kutsunut meidänkin keittäjämme johonkin kokoukseen ja jonka opetukset kulkivat kulovalkeana kaikissa Helsingin keittiöissä. Aino Malmberg oli ainoa, joka tuntui puolustavan Miinaa.

Eikä suhtautumisessa »sveeseihinkään» ollut yksimielisyyttä suomalaisten kesken, sillä vanhasuomalaiset syyttelivät nuoria sveesien asioilla kulkemisesta, vaikken minä sitä huomannut. Valtavat kielitaistelut olivat minun aikanani jo ohitse; kerrottiin vain vielä taruina, miten suomalaiset ja ruotsalaiset ylioppilaat olivat tapelleet, ja tuon taistelun maininkeina tuntui vielä kahnauksia ylioppilaskunnan kokouksissa. Alkuvuosina Helsingissä en joutunut tekemisiin kenenkään ruotsalaisen kanssa.

Sillä välin, kun monin tuskin perehdyin Suomen puolue-elämään, puhalsivat Obolenskin uudet tuulet valtiolaivamme purjeisiin, ja säätyeduskunta kokoontui viimeistä valtakauttaan varten. Minulle se oli valtava elämys: olihan tämä ensimmäinen parlamentti, jonka jouduin näkemään, parlamentti Venäjän valtion rajojen sisäpuolella, ennustus siitä, mitä muka tuleman piti, sellainen parlamenttipahanen kuin se olikin. Minun piti edustaa Postimees-lehteä juhlallisissa avajaisissa. Naiskirjeenvaihtaja — enhän tiennyt, päästettäisiinkö sellaista ollenkaan linnanmuurien sisäpuolelle sellaiseen tilaisuuteen, vaikka senaattori Genetzkin oli luvannut avustaa minua siinä tapauksessa, että minulle tehtäisiin vaikeuksia. Ajatelkaapa minuakin, te naisreportterit, jotka nykyisin ylväinä kuljette jokaisesta ovesta. Kuvitelkaa sitä 18-vuotiasta, jonka oli murtauduttava tsaarinaikaisen säätyeduskuntahirviön linnoitukseen.

Sydän kurkussa lähdin valtiopäivien kansliaan, jossa vapaaherra Bruun jakeli ja järjesti pääsylippuja avajaisiin — ja neuvottomana käänteli käsissään kirjeenvaihtajakorttiani... Vihdoin hän ilmoitti minulle tapauksen olevan senlaatuisen, että hänen oli käännyttävä juhlamenojen yliohjaajan puoleen, jona siihen aikaan oli kreivi Erik Berg. Niin hän hävisi takahuoneeseen, mistä sitten ilmestyikin Erik Berg, joka esittäytyi minulle ystävällisesti, erittäin ystävällisesti, ja kysyttyään, olinko Walgan Murrikeja, totesi, että olimme »Landsleute» Kangasten kulmalta ja sanoi olevansa hyvin mielissään siitä, että »kotipuolen» Postimees oli lähettänyt kirjeenvaihtajansa. Sitten hän pyysi minua istumaan johonkin ja kyseli minun tänne joutumisestani ja opinnoistani, jolloin minä kerroin, miten olin tavannut hänen isänsä viimeksi Tartossa. Ja yhtäkkiä minä huomasin, että todellakin juttelumme ja käyttäydyimme kuin »Landsleute», jotka ovat tavanneet toisensa vieraalla maalla, ja aivan säikähdyin: oliko minulla sittenkin yhteinen maa Viron aatelisen vesan kanssa, vai oliko se vain senvuoksi, että hän oli Sangasten Bergejä ja siis enemmän tai vähemmän oikeita ihmisiä, kuten hänen isänsäkin.

Koko tapaus on erikoisesti jäänyt muistiini, koska se oli ainoa kerta, jolloin olen tuntenut itseni virolaisen aatelin jäsenen »maanmieheksi», tuntenut, että meillä oli jotain yhteistä siitä vanhasta kodista, ja että me yhdessä olimme vieraalla maalla. Ehkä se johtui nuoruudestani ja avuttomuudestani, tuo sukulaisuustunne Bergin kanssa, ja hänen odottamattomasta ystävällisyydestään. Sain heti pääsykorttini sekä kaikki opastukset, ja kuultuaan, että asuin professori L:lla hän lupasi seurata menestymistäni täällä ja kutsua minut kotiinsa ja ystäviensä luokse. Hän tekikin sen todella. Mutta sillä välin olin jo päässyt selville hänen asemastaan kenraalikuvernöörin luona ja kauhistuin ajatustakin joutua hänen kanssaan lähempiin tekemisiin kaikesta hänen ystävällisyydestään huolimatta.

Ja sitten ne juhlalliset avajaiset. Jännittyneenä nousin linnan portaita yhdessä senaattorinrouva Genetzin ja hänen tyttäriensä kanssa, mutta sitten erosin heistä hakeutuakseni kirjeenvaihtajien lehterille. Olin pukeutunut mustaan, »kestävään» silkkiin virkani mukaisesti, kun taas Genetzit olivat taivaansinisissä juhlapuvuissa, kuten kaikki muutkin sen ajan juhlalliset naiset sellaisessa suurtilaisuudessa. Kiipesin siis virkaveljieni joukkoon lehterille, jossa tuloni muodostui sensatioksi. Olin varmasti ensimmäinen virkasisar, joka oli tullut heidän näköpiiriinsä, ja hieman hädissään ja kömpelösti he luovuttivat minulle parhaan paikan. Mutta yhtäkkiä ilmestyi sinne suojelusenkelini, kreivi Berg, pyysi minut mukaansa ja johdatti minut vastusteluistani huolimatta juhlayleisön naisten lehterille: »Landsmännin, enhän minä voi jättää teitä sinne yksin miesten joukkoon.»

Ja niin hän esitti minut prokuraattorinrouva Soisalon-Soiniselle ja eräille muille naisille ja istutti minut rouva Soisalon-Soinisen viereen, pyytäen häntä huolehtimaan minusta ja selostamaan minulle ihmisiä ja asioita.

Rouva Soisalon-Soininen oli kaunis ja herttainen nainen. Hän selosti minulle säätyjä parhaan kykynsä mukaan ja osoitti huomattavia henkilöitä. Kun Obolenski seurueineen ilmestyi saliin, osoitti rouva Soisalon-Soininen minulle komeata miestä kullankirjavassa paraatiunivormussa ja sanoi herttaisen ylpeänä säteilevin, rakastunein silmin: »Tuo on mieheni...»

En ole koskaan jaksanut sulattaa valtiollisia terrorimurhia enkä pitää Hohenthalia sankarina.

Ja niin ne kulkivat saliin: aatelisto komeissa höyhenissään, papisto sekä porvarissääty. Näin ensi kerran Victor Magnus von Bornin, Linderin ja porvarissäädystä Jonas Castrénin. Jännittävintä minulle oli luonnollisesti nähdä talonpoikia, jämeriä miehiä, joiden joukossa rouva Soisalon-Soininen osoitti minulle tyypillisimpinä Värrin sekä J.R. Wuolijoen, jonka pojat olivat osakuntatovereitani. Ja tuleva anoppinikin mustassa silkkihameessaan osoitettiin minulle lehterillä.

Tässä siis olivat Suomen kansan edustajat, ja keisarin edustajan oli puhuttava heille. Yksinvaltiaan tsaarin oli siis kumminkin jossain päin puhuttava jonkin kansan edustajille. Muistan vieläkin riemuntunteeni. Se oli ensimmäinen poliittinen suurnäytelmä itsevaltiaan nuorelle alamaiselle.

»Suomalaiset eivät tiedä, miten onnellisia he ovat, Landsmännin», sanoi minulle Erik Berg, joka tuli vielä saattamaan minua ulos, olisipa vienyt minut kotiinkin, jolleivät tuttavani olisi ottaneet minua siipiensä suojaan.

Muutama viikko tämän jälkeen ampui Hohenthal prokuraattori Soisalon-Soinisen, mutta hänestä ei kumminkaan tullut toista Schaumania. Kanaalienkin innostus hänen tekonsa johdosta tuntui keinotekoiselta, eikä hänen pakonsa vankilasta suinkaan lisännyt hänen mainettaan. Joka tapauksessa suomaalainen mies oli ampunut toisen suomalaisen miehen ensi kerran, vaan ei viimeisen, ja ihmiset hätkähtivät. Meillä kotona professori L:lla tapaus sai aikaan hyvin raskaan mielialan. Professori oli kauhistunut, enkä minä voinut saada mielestäni prokuraattorin onnellista rouvaa, mutta Edith L. ei voinut olla ilmaisematta iloaan. Hänen veljensä Rolf ja Henrik, savokarjalaiset ylioppilaat, olivat kagaaleja ja kuuluivat Hohenthalin ihailijoihin, enkä ole unohtanut erästä kahvipöytää, jossa tapahtui melkein räjähdys näitten mielialojen vallitessa. Edith piti veljiensä puolta, ja tuloksena siitä kohtauksesta oli, että kun hän eräänä iltana oli lähtenyt veljiensä mukana Seurahuoneelle »populääri»-konserttiin ja sen jälkeen illastamaan, hänelle ei palatessaan avattu kotinsa ovea epätoivoisesta ovikellon soitosta huolimatta. Olin vuoteessa ja kuulin hänen soittonsa sekä keittäjän ja sisäkön yritykset lähteä aukaisemaan ovea, kun professori ilmestyi eteiseen ja kielsi avaamasta. Kuulin, miten keittäjä itkien poistui ruokasaliin. Odotin vielä, kunnes professori oli lähtenyt huoneeseensa, sitten hiivin eteiseen ja avasin oven pelästyneelle Edithille, joka tuli huoneeseeni ja jäi luokseni minun muuttaessani nukkumaan sohvalle.

Odotin seuraavana päivänä jännittyneenä tilintekoa ja katastrofia, mutta professori oli kyllin viisas ollakseen aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja elämä jatkui entisellään.

Puolueriidat kiristyivät kiristymistään, ja kun pidin kiinni vanhasuomalaisista ystävistäni, tuntui aivan kuin nuorsuomalaiset osakunnassakin olisivat alkaneet vieroksua minua. Ja kun minulla heidän joukossaan ei ollut ketään tyttöystävää — Onervakin kuului siihen aikaan vielä yhtä paljon vanhasuomalaisten piiriin — en joutunutkaan nuorsuomalaisten kanssa läheisempiin tekemisiin, varsinkaan kun heissä sitäpaitsi ei ollut Viron eikä kansanrunouden erikoisharrastajia.

MUUT HYVÄT HARRASTUKSENI.

Tarkoitan luonnollisesti naisylioppilaitten harrastuksia. Ja oikeastaan pääasiallisesti hämäläisten, jopa etupäässä vanhasuomalaisten.

Helvi Genetzin ja Maija Danielsonin läheisimpien joukkoon kuuluivat vielä paitsi Anna Juslénia (Juusela), Helvin tulevan miehen sisarta, myös eteläsuomalainen Toini Liljeström, josta tuli tohtorinna Toini Jännes, sitten Toinin ystävätär Anna von Schoultz ja muistaakseni pari Tavaststjernaa. Ja meidän kaikkien yhteiset harrastukset siihen aikaan olivat samat kuin Hilda Käkikosken, Alexandra Gripenbergin ja, last but not least, Maila Talvion:

    Raittius, siveellisyys ja naisasia,

ehkäpä vain eri järjestyksessä kuin noilla yllämainituilla naisasianaisilla.

Tiedän, että tyttäreni ja hänen aikaisensa osakunnan tytöt nyt melkein pyörtyvät, sillä sellaista kehityskautta heidän aikojensa tytöillä ei ollut. He alkoivat osakuntaelämänsä jazzista, tangosta ja yliopiston kieliriidoista, täysin valmiin äänioikeuksin ja tasa-arvoisuuksin varustettuina, täysin tietoisina siitä, että punaviini kuuluu liharuokiin ja makeat viinit vain keittoon ja jälkiruokaan, vaikka olisivatkin juoneet yksinomaan viimeksimainittuja, ja sitäpaitsi he olivat melkein asiantuntijoita cocktailien suhteen. Ja mitä siveellisyysharrastuksiin tulee, niin nykyajan nuoret naiset ovat realisteja eivätkä haihattelijoita niinkuin me.

Niin ne raittiusharrastukset veivät meidät ennen kaikkea Ylioppilaitten Raittiusyhdistykseen, jonka johdossa siihen aikaan oli niinkin tunnettu raittiudenharrastaja kuin sittemmin senaattori Louhivuori, ja huomattavana tekijänä oli Laura Genetzin sulhanen, Leo Schadewitz, sittemmin tohtori Harmaja. Ja henkisinä isinä ja äiteinä olivat itse Matti Helenius sekä Alli Trygg-Helenius ja Maila Talvio, jotka kävivät meille esitelmöimässä. Minäkin menin siihen mukaan, koska olen monen polven raittiusihmisten jälkeläinen, ja isäni oli nuoruudestaan saakka kaikenlaisten raittiusyhdistysten puheenjohtajana ja jokaisessa raittiuskongressissa edustajana. Mutta yleensä täytyy myöntää, että tuon raittiusyhdistyksen siihen aikaan kävi samaten kuin muutama vuosi myöhemmin Ylioppilaitten Sosialistiseuran, johon niinikään alussa liittyivät Sarkanen ja monet muut sittemmin huomattavat kokoomukselaiset — ellen erehdy, taisi professori Koskenniemikin olla joukossamme. Mutta aikojen kuluessa herroilta kului pois sekä raittius että sosialismi. Ja kului se raittius naisiltakin, ainakin Maija Danielsonilta ja minulta, kun ne aviomiehemme eivät olleet kaikkein tunnetuimpia raittiudenharrastajia, vaan hieman niinkuin päinvastoin.

Maila Talvio oli nuori ja häikäisevän kaunis sekä tosiaankin loistava puhuja, suuri harvinaisuus senaikaisten naisten joukossa. Me tytöt suorastaan jumaloimme häntä, ja taisivat pojatkin tehdä samoin. Mutta Helvi Genetz, joka oli vakavin ja vaativin meistä kaikista, menetti jo siitäkin uskonsa Maila Talvioon, että erään esitelmän jälkeen Palokunnantalolla, Helvin istuessa kyynelsilmin, haltioituneena elämän vakavuudesta, Maila raukka sattui astumaan Antti Jalavan luokse, käymään kiinni hänen takinpieluksiinsa ja tiedustelemaan hakkaillen: »Oi Antti, puhuinko minä ihanasti?» saaden luonnollisesti mitä myöntävimmän vastauksen. Siihen särkyi jumalattaren kuva, mistä huomaa, miten korkea Helvin standardi oli.

Se siveellisyysharrastuksemme johtui eräänlaatuisesta kirjallisuudesta, jota siihen aikaan levisi nuorten naisten keskuudessa ja kutsuttiin »verismiksi », mikä nimi ei johtunut totuuden hausta, vaan erään Vera-nimisen naiskirjailijan teoksesta, joka ilmestyi Saksassa ja jossa elämäkerrallisen novellin muodossa esitettiin nuorille tytöille, että heidän oli vaadittava sulhasiltaan samaa siveellistä puhtautta kuin tytöiltä itseltäänkin vaadittiin eikä mentävä naimisiin jo kokeneitten kavaljeerien kanssa. Siis sama kysymys, joka jo Björnsonin ja Ibsenin aloitteesta oli muutama vuosikymmen aikaisemmin ollut pohdinnan alaisena ja Minna Canthin aikana matkaansaattanut helsinkiläisten siveellisten naisasianaisten taholta suuret vihat Strindbergiä ja Geijerstamia vastaan, jopa saanut itse Minnankin raivoihinsa ja riitoihin Juhani Ahon kanssa. Tällä kertaa kysymys ei paljonkaan joutunut Suomessa julkisuuden käsiteltäväksi, mutta meidän naisylioppilaitten joukossa tuo »verismi» vaikutti aika lailla, ja vaatimuksemme miehiin nähden nousivat hirmuisesti. Tosin vain Genetzin tytöt taisivat pitää periaatteistaan kiinni, meille muille oli jo liian myöhäistä asettaa meitä hakkaileville maailmanmateille sellaisia korkeita vaatimuksia.

Tätä »verismiä» tukivat sitä paitsi vielä Tolstoin opit, jotka Arvid Järnefeltin vaikutuksesta ja professori Mandelstamin selittäminä levisivät keskuuteemme ja joitten pääasiallinen kannattaja oli juuri Toini Liljeström sekä Anna Schoultz. Muistan, minkä kauhean vaikutuksen meihin teki, kun kuulimme, että Toini, joka ei hyväksynyt avioliittoakaan luettuaan »Kreuzersonaatin» ja vaati ehdotonta sukupuolista kieltäytymistä miesten ja naisten välillä, yhtäkkiä oli mennyt kihloihin Juho Jänneksen kanssa Berliinissä. Mikä kauhea tapahtuma ja uskottomuus Tolstoita vastaan! Ainoa lohdutuksemme oli, että avioliiton kuulemma piti olla platooninen, Huokasimme helpotuksesta, että edes yksi meistä oli päättänyt pysyä ihanteissaan, mutta... piakkoin ilmestyi kumminkin pikku-Jänneksiä maailmaan, joka taas oli yhtä periaatenaista köyhempi. (Entäs Toini Jänneksen kohtalo ja kuolema sodassa!)

»Verismiin» liittyi meillä sitten myös tuo tavaton Weiningerin viha... Ei ollut sitä ylioppilaspoikanaskalia — joka saksaa osasi ja hiukankin kirjallisuutta harrasti — joka ei olisi siihen aikaan lukenut Weiningerin häväistyskirjaa naisolennosta ja siteerannut siitä meidän kiusaksemme röyhkeyksiä. Ja näihin liittyivät vielä sairaalloista naisvihaa uhkuvat Nietzsche-sitaatit. Kylläpä meillä tappelemista olikin!

Eipä ihmekään, että me siis myös yleisesti innostuimme naisasiaan. Minä olin jo Tartossa lukenut Lilly Bruunia ja Laura Marbachia ja tiesin, kuka oli Alexandra Gripenberg, vaikk'en ikinä olisi luullut hänen olevan niin vailla naisellista suloa... Joka tapauksessa me tytöt tutustuimme Alexandraan ja Hilda Käkikoskeen ja rouva Sjöströmiin ja aloimme käydä Naisyhdistyksen kokouksissa. Minä kävin varmuuden vuoksi joskus nuorsuomalaistenkin naisten yhdistyksissä Tekla Hultinin kanssa. Ihailin kovasti noita arvokkaita vanhoja naisia, jotka niin itsetietoisen varmasti taistelivat meidän naisten paikasta auringossa, mutta samalla panin merkille, miten vähän nuoria naisia jo silloin kävi heidän kokouksissaan. Helvi ja minä olimme useinkin ainoat nuoret tytöt heidän joukossaan. Saimme Alexandralta englantilaisten suffragettien liikettä koskevaa kirjallisuutta ja innostuimme kovasti äänioikeustaistelusta, mikä näytti olevan niin äärimmäisen kaukana Suomen ja Venäjän oloista, mutta tulikin suurlakkoviikon jälkeen niin äärimmäisen lähelle.

Mutta kaikki nämä harrastukset olivat oikeastaan sosiaalisia harrastuksia, vaikkumme sitä nimitystä siihen aikaan vielä osanneet käyttää, ja yhtäkkiä minä huomasinkin, että olin joutunut sellaisen elämän pariin, josta minulla Tartossa ei ollut aavistustakaan, kehittyneempään yhteiskuntaan, jossa oli paljon oppimista.

Ja elämä, joka Tarton jälkeen oli tuntunut niin ohuelta, alkoi vähitellen täyttyä ja käydä jännittäväksi kaikkien niitten uusien probleemain johdosta, jotka yhtäkkiä sukeltautuivat eteeni aivan arkielämästä.

Ja sitten Kansallisteatteri... teatteri yleensä... Toiset tytöt eivät olleet siitä erikoisen kiinnostuneita, joten se oikeastaan jäi salaiseksi privaattiharrastuksekseni, josta en edes uskaltanut muille kaikkea kertoa, sillä ainakin Helvin mielestä se oli hieman kevytmielisyyteen viittaavaa. Teatteri oli temppeli, jossa istuin silmät ja kädet kuumina. Se oli minun omaa salaperäistä elämääni, josta en raaskinut muille kertoa. Jännitys ennen esiripun nousua Rosmersholmissa oli niin tavaton, että purin huuleni verille. Eläytymiskykyni ja mielikuvitukseni on teatterissa aina ollut hieman järkyttävä. Kaikki mitä näyttämöllä tapahtuu, on aina ollut minun omaa elämääni... vaikka olisin sen itse sinne kirjoittanutkin. — Olen tärissyt vielä omienkin kappaleitteni esityksissä, nähtyäni ne kymmenet kerrat... En ole koskaan elänyt niin rikkaasti kuin noina alkuaikoina teatterissa — enkä puhunut kenellekään mitään. Tuskallista oli, etten päässyt teatteriin ensi vuosina kuin aina joskus viikkojen päästä, koska olin kaikki illat kiinni — professorin tunnit ja osakunta! Ja vaikka professori luopuikin tunneistaan silloin, kun olin kutsuttu inspehtorin tahi Danielsonien tahi Genetzien luokse, ei tullut kysymykseenkään, että hän olisi luopunut tunnistaan teatterin vuoksi. Niin että pääsin teatteriin aina vain silloin, kun professorin itsensä oli iltaisin lähdettävä johonkin ja sain koko illan vapaaksi.

Minä näin Ida Aalbergin, Ison Idan, ja ennen kaikkea näin hänet Rebeckana, valtavana, myrskyisenä, mukaansa tempaavana sanan todellisessa merkityksessä. Minulla oli aina se tunne häntä katsellessani, että hän liikkui liehuen aaltojen yllä ja ojensi katsojalle tuhannen kättä temmaten hänet mukaansa kulkemaan suoraan, vapaana, ylpeänä halki maailmojen: nyt lähdetään pian kaikki, kaikki! Suuret dramaattiset eleet, joita nykyajan teatteri välttää, olivat yksinkertaisia ja luonnollisia hänelle, koska hän oli suuri ja paloi, ja liekit pyrkivät hänestä leiskahtelemaan. Ero Idan ja hänen epigooniensa välillä Kansallisteatterissa ja yleensä Suomen näyttämöillä oli se, että he kyllä perivät Idan suuret eleet, mutta eivät ilmaisseetkaan niillä suurta ihmistä, vaan pienen ihmisen tyhjyyttä. Siten hänen tyylinsä muodostui suorastaan onnettomuudeksi näyttämöille kummitellen vieläkin peloittavan luonnottomana.

Minä muistan Emilie ja Kaarlo Bergbomin jäähyväisjuhlan Kansallisteatterissa. Siellä he istuivat, kaksi vanhaa, väsynyttä, sairasta ihmistä näyttämöllä, vaatimattomina, ensi kerran itse mukana näyttelemässä. Ja kaikki ne, jotka ikinä olivat joutuneet tekemisiin suomalaisen teatterin kanssa ja etupäässä ne, jotka he itse olivat luoneet, tulivat näyttämölle toinen toisensa perästä kiittämään suomalaisen teatterin luojia. Mahtoivatko he molemmat, jotka olivat tottuneet ohjaamaan jokaista askelta tuolla näyttämöllä, jaksaa sillä hetkellä muuta kuin tarkastaa tuon oman näytelmänsä ohjausta, siksi tiukkasilmäisinä he näyttivät katselevan noita esiintyjiä antautumatta vähääkään tilaisuuden edellyttämään tunteellisuuteen.

Unohtumattomasta jäivät mieleeni siinä tilaisuudessa, paitsi kunnianosoituksia Bergbom-vanhuksille, suomalaisen teatterimaailman kahden suurimman diivan esiintymiset, nimittäin Aino Acktén ja Ida Aalbergin. Molemmat suuria, molemmat persoonallisuuksia, jotka olivat avanneet Euroopan ovet Suomen näyttämötaiteelle, molemmat dynaamisia, voimakkaita ihmisiä, sivistyneitä ja valloittavia, kauniita ja menestyksen kruunaamia. Molempia ympäröi helsinkiläisten silmissä romantiikan hohde, molemmat olivat tälle pienelle kansalle kuin ikkuna Eurooppaan.

Mutta mikä ero heidän välillään — muutenkin kuin iässä! Aino liukui näyttämölle nuorena, häikäisevän kauniina ja eleganttina maailmannaisena, hän kumarsi vanhuksille mallikelpoisen syvään ja hymyili heille säteilevästä Hän oli kuin tuulahdus ja säde suuresta maailmasta, kuin täydellinen taideteos. Aivan kuin hän olisi juuri astunut esiin tuosta lämpimästä Edelfeltin kuvasta Ateneumin seinältä... Kuin Debussyn musiikki virheettömästi soitettuna.

Ja sitten Ida... Ehkäpä hän oli yhtä elegantti kuin Aino, mutta sitä ei tullut ajatelleeksi. Hän tuli näyttämölle kuin tuulen tuomana, isona, vapaana, luonnollisena, laahustimen hulmutessa hänen perässään. Ja siinä silmänräpäyksessä hän täytti näyttämön persoonallisuudellaan. Tuntui, kuin joku luonnonvoima olisi ympäröinyt vanhukset, kun hän itkien kumartui heidän eteensä. Hän personifioi heidän elämäntyönsä, hän oli noiden pienten vanhusten suuri lapsi ja luomus. Hänellä oli ollut liian ahdasta, hän oli lähtenyt lentoon, oli riidellyt kuten aina käy nuorten ja vanhojen välillä, oli palannut ja taas lähtenyt tuulen viemänä. Ja hän oli kaikessa valtavuudessaan niin syvästi ihminen, sellainen, joka lankeaa, nousee ja erehtyy, taistelee ja voittaa... Sellainen minä olen, enkä voi toisenlainen olla, sillä sellaisia ovat ihmiset, nuo ihanat oliot maailmassa... En muista, oliko Ida kaunis, mutta hän oli jollakin tavalla taisteleva ihminen... Rodinin veistos. Hänessä ei ollut mitään sileätä, ei taskukokoista eikä teeskenneltyä... Hän eli eikä teeskennellyt elämää.

Jos ajattelen Aino Acktén mahtavaa tempperamenttia, muistan, miten hän maineensa huipulla ollessaan kerran lauloi Sibeliuksen Syysiltaa aivan kuin kaikki luonnonvoimat irtipäästäen. Ja sittenkin Ida ylitti hänet. Ida oli kuin itse luonnonvoima. Jotain hänestä on Emmi Jurkassa, mutta Emmi Jurkalla ei ole ollut Bergbomin kasvatusta. Samanlainen oli muuten Virossa rouva Altleis — kappale raakaa kultaa, räätälin vaimo Viljandista, jonka tohtori Menning sattumalta löysi ja toi Vanemuine-teatteriin, missä hän loisti muutaman vuoden häviten ilman asianomaista koulutusta. Minusta on aina tuntunut, että Ida Aalberg, Jurkka ja Altleis ovat olleet nousevien kansojensa suuria neroudenvälähdyksiä — Ida tuli Bergbomin toimesta aikoinaan talteenotetuksi ja sivistyksen muokkaamaksi, Jurkka ja Altleis eivät saaneet sitä huolenpitoa, eivätkä senvuoksi päässeet samalle tasolle.

Muistan vielä erään tuokiokuvan Isosta Idasta suunnilleen samoilta ajoilta. Olin asemalla odottamassa jotain tuttua, jonka piti saapua Pietarin-junalla. Juna tuli, ja toisen luokan vaunusta astui ensimmäisenä Ida Aalberg parooninsa saattamana. Häntä vastaanottamassa oli Maila Talvio, joka hätääntyneenä kiiruhti vaunun luokse huudahtaen:

»Oi, oo, oo, oo, vapaaaaaaherrrrratarrrrr... tervetuloaaa... oo, oo, vapaaaherrratarrr...» Ärrät häipyivät hienoon tremoloon. Ida Aalberg sanoi kuivakiskoisesti:

»Päivää, päivää, hauskaa päästä taas Helsinkiin. » Hän varjosti kädellä silmiään ja kulki kuningattarena yli asemasillan Mailan sipsutellessa hänen vieressään...

Se oli ainoa kerta elämässä, jolloin näin hänet ulkopuolella näyttämön: hän oli suuri Iida ja minä olin ylioppilastyttö, joka jumaloin häntä, ja sellaisia oli paljon.

HELSINKILÄISTÄ ARKIELÄMÄÄ VUODEN 1905 ALUSSA.

Jouluksi matkustin kotiini Viroon. Saavuin Tarttoon kuin mikäkin primadonna — olinhan helsinkiläinen ylioppilas, isolla Y-llä, ja sangen blaseerattu nuori nainen suurkaupungista. Sallin armollisesti tarttolaisten ihailla itseäni ja salasin ilokyyneleitäni kotikaupungin vanhalla asemalla... Mutta kyynelistä huolimatta — Tartto näytti jollain tavalla pienentyneeltä ja ränsistyneeltä. Ja minulla oli hirmumäärät Suomen politiikkaa kerrottavana, ja kummallista kyllä se tuntui jo minusta tärkeämmältä kuin kaikki, mitä Virossa tapahtui. Ja vaikkakin nuo neljä viikkoa Walgassa ja Tartossa olivat ihanat, niin kumminkaan ei ero Tartosta enää tuntunut niin raskaalta kuin syksyllä. Palasin Helsinkiin tammikuun puolivälissä Pietarin kautta, juuri tammikuun verisunnuntain jälkeen, ja kuulin Pietarissa setä Jaansonin luona sattuneiden tapahtumain mainingeista... jotain oli tulossa, jotain ihmeellistä oli ilmassa, Venäjän perusmuurit vapisivat sodan mylläkässä. Sanat »vallankumous» ja »konstitutio», joita vain kuiskailtiin puoli vuotta sitten, olivat käyneet äänekkäiksi. Tsaarin kenraalien sota meni hullusti, Port Arthur oli menetetty. Koko Pietari juorusi kenraalien komeista yksityisjunista, joissa oli vaunulasteittain ballerinoja sekä lehmiä ja joitten vuoksi sotilasjunat eivät päässeet kulkemaan Mandshurian radoilla. Kerrottiin pöyristyttäviä juttuja suuriruhtinaitten juopottelusta ja elämöimisestä sotanäyttämöillä sekä intendentuurissa tapahtuneista kavalluksista ja varkauksista ja miten ylhäisöupseerit ostivat itsensä vapaiksi Mandshuriasta elämöiden sen sijaan Pietarin loistoravintoloissa jne. Keinottelijat ansaitsivat miljoonia, ja koko Pietari eli loisteliaammin kuin koskaan ennen odottaen Rozestvenskin laivaston lähtöä. Laivoja kutsuttiin vanhoiksi kalosseiksi, eikä kukaan epäillyt, miten niitten kävisi. Harvat toivoivatkaan niille parempaa kohtaloa, kuin mikä niitten osaksi tuli. Pietari kihisi ja kuhisi. »Isä Gaponia» pidettiin siihen aikaan vallankumouksellisena ja odotettiin hänen esiintymistään.

Saavuin Helsinkiin kaikkine uutisineni melkein kuin kotiin. Täällä juhlittiin ylioppilaitten kesken Port Arthurin valloitusta ja tervehdittiin toisiaan »banzai» huudoilla, kuten Virossakin, vaikka täällä ei muuten Mandshurian sotatilanteesta paljonkaan tiedetty. Mutta minulle alkoi sotanäyttämöltä saapua sellaisia terveisiä, joista oli paljon iloa osakunnassakin. Virolaiset Mandshuriassa olevat upseerit, etenkin Alexander Tönisson, josta myöhemmin tuli tunnettu virolainen kenraali, sekä luutnantti Unt, myöhemmin itsenäisen Viron yleisesikunnan päällikkö, alkoivat nimittäin kirjoittaa minulle etupäässä tuohesta tehdyillä postikorteilla mitä jännittävimpiä juttuja sotanäyttämöltä. He olivat molemmat olleet kavaljeerejani noissa Pihkovan manööverien yhteydessä pidetyissä keisaritanssiaisissa, eivätkä milloinkaan unohtaneet ilmoittaa minulle olemassaolostaan. Toistenkin joukko-osastojen virolaiset pojat seurasivat heidän esimerkkiään ja alkoivat kirjoitella ainoalle virolaiselle naisylioppilaalle Suomessa. Ja ne kirjeet olivat jotakin aivan toista kuin nämä nykyiset kirjeet sieltä jostakin, jotka eivät saa sisältää muuta kuin lempeä. Nuo tuohikortit nähtävästi välttivät kaiken sensuurin, ainakin rintamalla, ja levittivät Ylioppilastalon kirjekaappiin mitä seikkaperäisimpiä tietoja armeijan liikkeistä, toiveista ja ennen kaikkea epätoivosta sekä poikien inhosta koko hommaa kohtaan. En tiedä, oliko siinä sodassa sellaista ikävää laitosta kuin sensuuria olemassakaan. Ei se ainakaan minun korttieni suhteen toiminut, ei siellä eikä myöskään Suomen postilaitoksen taholla, niin että minulla ja ystävilläni oli erittäin tarkat tiedot tsaarin armeijan kohtalosta. Mutta kyllä kai japanilaisetkin tiesivät kaiken, mitä Venäjän armeijoissa tapahtui, paljon paremmin kuin venäläiset kenraalit itse.

Vaikka tapahtuuhan sitä kommelluksia paremmissakin perheissä ja nykyaikanakin. Tämän sodan alussa kertoi minulle eräs täällä pakolaisena asuva itävaltalainen kirjailija, joka oli saapunut tänne Tshekkoslovakiasta saksalaisten miehityksen jälkeen, saaneensa eräältä vanhalta tshekkiläiseltä rouvalta, jonka kartanossa oli asunut, kirjeen. Siinä tuo vanha ihminen selitti, että saksalaiset rakensivat hänen maatilalleen Puolan rajalle kaikenlaisia tykistöasemia, kuvaten tarkkaan niitä kauheita tykkejä, mitä sinne asetettiin, ja koko rakennustoimintaa ja hänelle tuotettua harmia aivan yksityiskohtaisesti... Kirje oli koko kauneudessaan kulkenut saksalaisen sensuurin kautta. Kirjeen saajalle tuli kova hätä kirjoittaa tuolle vanhukselle, ettei hän jatkaisi sotaisia kuvauksiaan.

Sitä minä puolestani en luonnollisestikaan tehnyt, koska niistä tuohikorteista oli paljon iloa. Vieläkin minulla on monta niistä tallella, ja suurella hilpeydellä olen Alexander Tönissonin kanssa niitä monet kerrat muistellut.

Häilymiseni nuor- ja vanhasuomalaisten ystävien välillä jatkui, ja hiljakseen tutustuin yhä lukuisampiin ihmisiin yliopistopiireissä. Ilmapiiri kotona professori L:n luona oli aina yhtä painostava. Siksi olin kovin kiitollinen niistä sunnuntaista, jotka sain viettää lehtori Almbergin tai Genetzien perheessä, puhumattakaan niistä sunnuntaipäivällisistä Julius Ailion »poikamies-bolagissa» Katajanokalla. Siihen aikaan oli yliopistopiireissä muodissa, että poikamiehet lyöttäytyivät yhteen, vuokrasivat jostakin asunnon ja perustivat yhteisen kodin, johon nikkareilta tilattiin erikoisten piirustusten mukaiset herrainhuoneen kalustot. Sellaisen bolagin muodostivat Julius Ailio ja dosentit Gunnar Suolahti ja J.H. Vennola. Toisessa bolagissa asuivat Väinö Wuolijoki ja Edvard Gylling, ja myöhemmin oli Arvo Haverilla, Ilmari Palménilla ja tuomari Strengillä sellainen bolagi, ennen kuin herrat menivät naimisiin. Kuten sanoin, niissä yhteisasunnoissa oli siis kaikilla herroilla erikoiset herrainhuoneen kalustot, jotka tilattiin piirustusten mukaan ja olivat enimmäkseen petsattua tai maalattua koivua, tietysti »Jugend »-tyyliin. Ja kaikille yhteistä oli huono pehmustus sekä sarkapäälliset tuoleissa ja sohvissa. Tyyliin kuului sitäpaitsi sarkamatto, joka peitti koko huoneen ja oli oikeastaan samaa kangasta kuin huonekalujenkin päällinen. Sohvien kummassakin päässä olivat tavallisesti kirjakaapit värilasiovineen. Kirjoituspöydät olivat valtavia ja nojatuolit kurjan epämukavia. En tiedä, mistä ne piirustukset oikeastaan tulivat, mutta nuo mainitut detaljit toistuivat joka huoneistossa.

Mutta kuinka hienoa ja tyylikästä se olikaan olevinaan siihen aikaan, ja minkälaisia kauheita tomunpesiä nuo yli lattian kiinninaulatut kansalliset sarkalevyt olivat! Muuten tuo sarkakulttuuri ei suinkaan rajoittunut huone kaluihin ja mattoihin, vaan jatkui vielä herrojen puvuissakin: Gallenista ja Vettenhovi-Aspasta alkaen osakunnan leijoniin saakka kaikki teettivät itselleen sarkapukuja parhailla räätäleillä, kunnes kansallisillan teet taas joutuivat saamaan eri ilmaisuja. Kalevalaiset naiset taitavat olla hieman myöhään syntynyt haara tuosta ohimenneestä sarkakulttuurista, ellei se ole Valhalla-villitystä...

Kun tohtori Ailio kutsui minut ensi kerran päivälliselle heidän bolagiinsa, olin aivan kauhistunut. Balttilaisen tytönhän oli aivan mahdotonta lähteä vierailulle yksinäisten herrojen kotiin. Mutta Ailio oli joka tapauksessa osakunnan kuraattori ja muut herrat yliopiston opettajia. Puhuin asiasta tuskissani professori L:lle ja Helville, jotka ilman muuta kehoittivat minua lähtemään Helvin selittäessä minulle itsenäisen naisen asemaa ja ryhtiä... Varmuuden vuoksi päätin kuitenkin olla hiiskumatta siitä ryhdistä Tartossa ja kotona, ja tunsin itseni kauhean syntiseksi soittaessani Ailion ovikelloa, vaikka yritinkin näytellä huoletonta maailmannaista. Ja kuinka tämä kaikki sitten muuttui Helsingissä muutaman vuoden kuluessa!

Näillä päivällisillä Ailion luona, jossa kaikki kolme herraa edustivat eri puolueita Ailion saarnatessa mietoa sosialismia, aloin joka tapauksessa saada jotain käsitystä siitä, mitä Siltasaarella tapahtui ja mitä sosialidemokratia ja työväenpuolue tarkoittivat. Se näytti aivan kauhealta eripuraisuuden kylvöltä, ja minä hyökkäilin kilpaa Suolahden ja Vennolan kanssa tuota kansan hajaannuttamisyritystä vastaan ja huomasin ihmeekseni, että siinä asiassa nuo niin suuresti hajaantuneet ja eripuraiset nuor- ja vanhasuomalaiset olivatkin ihan samaa mieltä ja unohtivat omat keskinäiset vihansa... niinhän sitten aina myöhemminkin kävi.

Näillä sunnuntaipäivällisillä sain olla emäntänä ja tosiaankin harjoitella seurustelutaitoa, ja ennen kaikkea sain olla poissa helsinkiläisen kotini painostavasta ilmapiiristä. Tavallisesti herrat saattoivat minut kotiin siinä klo 7:n aikaan, jolloin minulla sitten vielä oli venäjänkielen tunti professorin kanssa, ellei hän ollut itse jossain vierailemassa, niin että pääsin teatteriin.

Tämä seurustelu minua vanhempien miesten kanssa aikaansai sen, etten ensimmäisinä lukukausina ollenkaan joutunut tekemisiin ikäisteni nuorten miesylioppilaitten kanssa muuten kuin noissa edellämainituissa virallisissa kutsuissa, ja koko seura- ja ystäväpiirini aikaansai sen, että jouduin osakuntalaisistakin erilleen Danielsonin ja Genetzin tytärten piiriin, mistä joku osakunnan leijona vain silloin tällöin uskalsi pyytää minua Alppilan pikkujouluun tahi osakunnan sexoihin, jolloin tyttö haettiin kotoa sufflettiajurilla ja poika oli frakkiasussa ja esitettiin kotiväelle. Niin etten varsinaista ylioppilasten boheemielämää, josta Sveitsissä opiskelevat koulutoverini juttelivat, joutunut Helsingissä näkemäänkään, ennen kuin kolmantena ylioppilasvuotenani suurlakon jälkeen.

Ensimmäisinä ylioppilasvuosinani Helsingissä minua kumma kyllä viehättivät eniten suomalaiset vanhat naiset, ja he ansaitsevat tosiaankin oman lukunsa, kun ottaa huomioon, ettei heistä sivistyshistoriassamme löydä juuri jälkeäkään. Mainitsen vain muutamia: professorinrouva Julius Krohn, Aino Kallaksen äiti, lehtorinrouva Alma Jalava, professorinrouva Kaarle Krohn, professorinrouva Danielson, Ida Godenhjelm, Aino Kallaksen täti, neidit Alma ja Hanna Birckman ja sitten tietenkin Augusta af Heurlin, senaattorinrouvat Vuorenheimo ja Genetz sekä anoppini, Wuolijoen emäntä. Mutta Augusta ja Wuolijoen mummo ovat aivan erikoisaiheita, jotka ansaitsevat oman lukunsa.

Yhteistä ensinmainituille oli jonkinlainen sisäinen rauha, hiljaisuus ja hienous ja siitä johtuva ystävällisyys kanssaihmisiä kohtaan, joka oli kuin päivänpaistetta. Eivätkä he suinkaan olleet aivan vieraita elämälle, vaikka vaikuttivatkin kukkasilta. Päinvastoin heitä suuresti kiinnosti miestensä työ sekä yhteiskunnalliset asiat, he elivät mukana ja seurasivat kaikkia kulttuuri-ilmiöitä, puhumattakaan sellaisista intohimoisista poliitikoista kuin Agnes Vuorenheimo, joka omakätisesti kävi jakamassa kagaaleille kiusallisia kirjoituksia kirjeluukuista ja saattoi tuntikaupalla istua puhelimessa haukkumassa Jonas Castrénia Augusta af Heurlinille tehden sen valtavan temperamenttisesti. Yhtä suvaitsematon kuin Vuorenheimo — muuten Hatanpään Idmaneja — oli miehensä poliittisia vastustajia kohtaan, yhtä suvaitsevainen hän oli lapsiaan ja ympäristöään kohtaan ja yhtä avulias ihmisille. Rouva Kaarle Krohn — omaa sukua von Cleve — oli hiljainen, mutta hänen kerrottiin olevan voimakas luonne. En tiedä, miten paljon perää oli jutussa, että hän laittomuusmanifestin jälkeen oli pukeutunut mustiin, kuten kaikki intohimoiset perustuslailliset naiset, ja että professori, joka oli vanhasuomalainen, olisi silloin vaatinut, että jos hän sen tekee, hän saisi lopun ikäänsä käydä puettuna mustiin. Tosiasia vain on, etten ole koskaan nähnyt häntä muussa kuin mustassa puvussa.

Eniten kukkamainen ja ehkäpä kultaisin kaikista noista naisista oli professorinrouva Danielson, jonka osaksi ehkä tuli eniten suruja. Mutta nuo naiset osasivat kantaa suruja ja kohtaloniskujakin aivan kuin kruunua tai hiljaista hohdetta päänsä ympärillä. Uudet ajat tulivat rämisevine ristiriitoineen — he kuittasivat ne hienolla hymyllään eivätkä asettuneet lastensa tielle. Ehkäpä joskus päivittelivät hieman vanhoille keittäjilleen tahi valittelivat pienin huokauksin kahvikesteissään, toistivat mahdollisesti pienellä pelolla siellä täällä kuulemiaan juttuja uuden ajan kauhuista, mutta kieltäytyivät kumminkin uskomasta niihin eivätkä ristiinnaulinneet lähimmäistensä mainetta suotta, vaan koettivat kääntää asiat parhain päin.

Tietysti siihen aikaan miehet suojasivat heitä myrskyiltä. Heillä oli turvalliset kodit, säännöllinen elämä ja toimeentulo. Elämä ei vaatinut heiltä ylivoimaista työtä, ei uhannut heidän kotejaan, miehiään, lapsiaan. On helppoa olla hyvä silloin, kun elämä on sinulle hyvä. Mutta sittenkin on naisia, jotka eivät sitä silloinkaan ole, enkä voi muuta kuin kunnioituksella ajatella noita nuoruuteni ajan vanhoja naisia, joitten herttainen olemus ja viisas hymy valaisivat minunkin elämääni sellaiseen aikaan, jolloin yksinäinen nuori tyttö vieraassa maassa kaipasi ystävällisyyttä.

Muuten nuoret Suomessa yleensäkin kehittyvät hitaasti, erikoisesti nuoret naiset, puhumattakaan vielä vuosisatamme alkuvuosista, jotka ainakin suurlakkoon saakka muutenkin taisivat olla kuollutta aikaa itsenäisten naisten kehityksessä. Naisliikkeen ensimmäinen taistelukausi oli ohitse Minna Canthin aikaisen suurinnostuksen mukana, eikä äänioikeustaistelu ollut vielä saavuttanut huippuaan. Oikeastaan se ei sitä Suomessa koskaan saavuttanutkaan, koska nuo valtiolliset oikeudet saatiin melkein lahjaksi suurlakon jälkeen, kiitos pohjoismaisten naisten tasa-arvoisuustunteen historiallisen taustan. Yliopistossakin oli naisten asema jo siihen aikaan siksi vakiintunut, ettei taistelumieltä muuhun enää tarvittukaan kuin tupakkasotaan osakunnissa. Nuorten sivistyneitten naisten joukossa ei sen vuoksi enää huomannut minkäänlaista innostusta naisasiaan, eikä juuri paljon muuhunkaan, lukuunottamatta tuota pientä joukkoamme, josta yllä olen kertonut.

Tuloksena oli, etteivät toverini kovinkaan paljon kiinnostaneet minua, vaan viihdyin paljon paremmin vanhempien naisten seurassa, kunnes suurlakko yhdellä iskulla muutti koko elämäni taustan.

ENSIMMÄINEN TUTKINTONI YLIOPISTOSSA.

Yleinen historia on kai luettavilta kirjamääriltään pisin aine yliopistossa, ja ainakin minun aikanani se voitiin tenttiä kolmessa eri osassa: Pohjoismaiden historia ja vanha aika kumpikin erikseen ennakkotentteinä ja lopuksi keski- ja uusi aika yhdessä.

Koska yleinen historia oli estetiikan ja kansanrunouden ohella pääaineenani, päätin tenttiä ainakin Pohjoismaiden historian ensimmäisenä lukuvuotenani, puhumattakaan siitä, että se muutenkin oli minulle tärkeä tutustuessani Suomen ja Ruotsin historiaan ja oloihin, ja koska siihen kuuluvan Venäjän historian jo tunsin koko perusteellisesti kouluajaltani. Ruotsalaisia Ruotsin historian kirjoja lukiessani opin sitäpaitsi samalla ruotsia.

Joulun jälkeen aloin siis ahkerasti lukea kaikkien noiden luentojeni ohella, joita ristikseni olin ruvennut turhanpäiten kuuntelemaan. Sain tehdä ankarasti työtä, sillä venäläisessä kimnaasissa käsiteltiin aikoinani Ruotsin historiaa ainoastaan minimaalisesti yleisen historian yhteydessä, niin että koko Pohjoismaiden historia ja ennen kaikkea Ruotsin perustuslain historia oli minulle aivan uutta. Mutta se oli samalla ihastuttava aine.

Tehtyäni siis kovasti työtä luulin huhtikuussa olevani valmis ja lähdin ilmoittautumaan professori Magnus Schybergsonille, joka oli oikeastaan yleisen historian professori, mutta hoiti siihen aikaan jostain syystä Pohjoismaiden historian professuuria. Professori S. oli ankarannäköinen herra, vähänläntä, melko roteva, hieman vihaisenmuotoinen ja kuivakiskoinen mies, joka katseli minua silmälasiensa ylitse, otti ilmoitukseni vastaan ja suostui siihen, että saisin tenttiä saksaksi, koska osasin suomea suunnilleen yhtä huonosti kuin professori itse ja ruotsia vielä vähemmän.

Määräpäivä oli huhtikuun puolivälissä. Viimeisen viikon luin yötä päivää tarttolaiseen malliin, mutta kun tuo päivä lähestyi, minusta tuntui, etten kuitenkaan vielä osannut mitään, ja lähdin jo paria päivää aikaisemmin ilmoittamaan professorille, etten vielä ollut valmis ja pyytämään parin viikon lykkäystä. Siihen aikaan tentittiin vielä professorien luona kotona. Minulla oli raskas matka yli Katajanokan sillan; oli sangen häpeällistä, että jo ensimmäistä tenttiä varten täytyi pyytää lykkäystä, mutta eihän sille mitään voinut. Professori katsoi minua pitkään, mutta suostui siihen, että tulisin parin viikon päästä.

Taas kaksi viikkoa ankaraa työtä. Vappuna olin aivan yksin. Tyttötoverini olivat kaikki heiloineen vapputanssiaisissa, mutta minulla ei sellaista ollut, eikä kukaan poika osannut minua pyytääkään, koska kuukauteen en ollut näyttäytynyt osakunnassa. Professori L. kehoitti minua kuitenkin, että menisin katsomaan kuuluisia ylioppilaskunnan vapputanssiaisia, ja otaksuen, että siellä sittenkin löytäisin tanssittajia, lähdinkin sinne. Tartossa oli tavallista, että tytöt lähtivät ylioppilasosakuntien baaleihin vanhempiensa ja tätiensä kanssa, ja ylioppilaskunnan tanssiaisia siinä venäläisessä yliopistossa ei koskaan ollutkaan. Mutta hullusti minun vain kävi. Siellä minä istuin kuin nalli kalliolla, sillä kaikilla tutuilla pojilla oli omat heilat mukana, ja ainoastaan säälistä jonkun toverin sulhanen kävi minua tanssittamassa. Se oli ankara isku hemmoitellulle tarttolaiselle. Läksin piankin yksin kotiin, sillä nuo tuntemattomat, vappuhumalassa keikkuvat kavaljeerit alkoivat peloittaa minua... Läksin kotiin ja istuuduin kirjojeni ääreen, jottei tarvitsisi itkeä, ja luin melkein aamuun saakka. Mutta se olikin viimeinen yksin viettämäni vappu.

Taas saapui tenttipäivä ja samalla sellainen »skakkus», että muistini kävisi kokonaan ja tuntui, etten mitenkään vielä ollut valmis, että Ruotsin perustuslaki oli yhtenä puurona päässäni ja kaikki kuninkaat ja sodat sotkeutuivat toisiinsa. En missään tapauksessa saattanut lähteä häpäisemään itseäni ensimmäisessä tentissäni yliopistossa, häpäisemään vieläpä koko Viron maata ja kansaa jonkun ruotsalaisen professorin silmissä.

Lähdin siis taas raskain sydämin Katajanokalle ankaran professorin eteiseen, niiasin ja selitin, että tunsin itseni sairaaksi, ja pyysin lupaa tulla vasta viikon päästä uudelleen.

Professori melkein hymyili ja oli ihmeekseni oikeastaan ystävällisempi kuin ensimmäisellä kerralla. Soi minulle siis anteeksi ja suostui siihen että tulisin viikon päästä, kun terveyteni olisi parempi.

Kiiruhdin ilomielin ja rohkaistuneena kotiin, ja lukuunottamatta noita professori L:n venäjänkielen tunteja en tehnyt koko viikkoon muuta kuin luin aamusta iltaan pistäytymättä enempää yliopistossa kuin ulkonakaan ja kieltäytyen tapaamasta tovereitanikin.

Tuli taas tenttipäivä, ja taaskin tunsin, että kaikki työni oli ollut turhaa. En osannut yhtään mitään, pääni oli täynnä lyijyä. Oli päivänselvää, etten voinut tenttiä ja että kaikkein parasta oli myöntää suoraan professorille, etten kaikesta työstäni huolimatta tuntenut osaavani mitään ja pyytää lupaa siirtää tenttini syksyyn. Se merkitsisi, että tulisin lukemaan koko kesän, mutta samalla se olisi tavaton skandaali. Koko ensimmäisenä yliopistovuotenani en siis olisi kyennyt saamaan valmiiksi mitään paitsi noita seminaariesitelmiäni.

Yhä raskaammalla mielellä kuljin taas Katajanokan siltaa ja soitin professorin ovikelloa. Esitin asiani täysin murtuneena. Sanoin, että vaikka olin koko lukukauden ahkerasti tehnyt työtä, tunsin, etten vieläkään osannut mitään Pohjoismaiden historiasta ja pyysin saada jättää koko tentin syksyyn.

Professori sanoi moneen kertaan hm, hm, hm, yskäisi pari kertaa ja sanoi, että joskus hänestäkin tuntui, ettei hän osannut Pohjoismaiden historiaa. Tämä oli inhimillistä kieltä, hämmästyin ja kuuntelin korvat hörössä. Sitten professori pani vieläkin muutaman kerran hm, hm, hm, ja sanoi, että koska oli lauantai-ilta eikä mitään tekemistä, niin hän tahtoisi hieman jutella kanssani Viron oloista. Käski minut työhuoneeseensa ja alkoi kysellä kaikenlaista Viron ja Venäjän väleistä sekä Baltian erikoisoikeuksista ja noista Landtag'imme perusteista ja vanhasta Viron kunnallisjärjestelmästä. Kerroin hänelle senaattori Manasseinin revisioista Virossa, venäläistyttämisen alkuajoista ja aateliston virheistä sen yhteydessä. Sitten hän tiedusteli Ruotsin ajan muistoja Balticumissa ja mitä reduktio sielläkin merkitsi. Lopuksi me väittelimme Katariina Toisesta ja siirryimme juttelemaan Venäjän ja Ruotsin suhteista ja Code Napoleonin vaikutuksesta Ruotsin lakiin jne. Ja yhtäkkiä minulle tuli hirveä aavistus:

— Ette suinkaan tenttaa minua, professori...

— En ollenkaan, hymähti professori, ja soitti meille kahvia. — Jutellaan vain...

Säikähdykseni meni ohitse. Taas juteltiin politiikkaa, juotiin kahvia ja minä kerroin hänelle ihastuksestani 1734 vuoden lakiin ja että olin lukenut puolet Naimakaarta ulkoa kuin kansanrunoa. Kerroin iki-ihastuksestani Kustaa Waasaan ja sen sellaisista asioista, joista en juuri ollut siihen saakka saanut tilaisuutta kenellekään ymmärtäväiselle puhua, ja panin sitten professorin ahtaalle kuningatar Kristiinan kääntymisen suhteen, jota hänen historiankirjansa ei mitenkään kyennyt selittämään, eikä Strindbergkään. Professori innostui, ja sitten minäkin innostuin lisää ja jatkoin professorin tenttaamista kaikkien kysymysten suhteen, jotka jäivät epäselviksi hänen historiankirjassaan, ja lopuksi riideltiin Nuijasodasta... Ja sitten oli kello jo 8, totesi professori, pieni hymy silmänurkassa. Olimme jutelleet yli kolme tuntia. Ja kun minä kiitin ja nousin, pyysi hän hieman kurillisesti virnistäen opintokirjani ja kirjoitti siihen, että olin suorittanut tutkintoni korkeimmalla arvosanalla.

Minä olin todellakin pyörtyä ja tein sen hirveän skandaalin, että itkin kuin mikäkin...

Professori sanoi että hm, hm, hm ja että hän on pitkän elämänsä varrella tullut tentanneeksi monenlaisia ylioppilaita.

Mutta hänhän olikin eduskunnan »ryhmän», Emil Schybergsonin veli ja erittäin sivistynyt ja valistunut mies... ruotsalaisen puolueen pylväitä. Minun sydämeni hän voitti ikuisiksi ajoiksi.

Tuskinpa niin onnellista ihmistä on koskaan kulkenut Katajanokan sillan ylitse kaupunkiin päin. Seisoin siinä pitkän aikaa kaidepuuhun nojaten ja nauroin ja itkin.

Tuntuu, että vieläkin tulen kerran elämässäni sillä tavoin kulkemaan Katajanokan sillan yli... kotiin.

Mutta ehdottomasti paras tapa päästä tentistä on ruveta tenttaamaan tenttaajaa. Sen olen usein tehnyt.

Jossakin uusmaalaisten illanvietossa oli professori Schybergson kertonut Gustaf Mattsonille oman versionsa tuosta tentistä. Hän oli kovin liioitellut asiaa ja kertonut koko jutun anekdoottina siitä, miten hän kerran joutui tentattavansa tentattavaksi. Kyllä se sentään oli hän, joka ihmistuntijana itse asiat siihen johti.

Mutta professori Schybergson teki minulle suuren palveluksen kertomalla tämän jutun latinan professorille, Gustafssonille, joka oli tiedekuntamme dekaani ja kaikkien tyttöjen verivihollinen ja itkettäjä pro exercitiossa ja missä hän vain tuli tekemisiin heidän kanssaan. Ja kun minä sitten aikoinani pääsin pro exercitiosta niillä vähäisillä latinan tiedoilla, mitkä olin puolittain leikkien kyennyt itselleni hankkimaan, niin täytyi siinä olla vaikuttamassa jonkinlainen salaperäinen myötätunto minua kohtaan ehkäpä johtuen Pohjoismaiden historiasta ja 1734 vuoden laista — professori Gustafsson oli ruotsalaisen puolueen huomattavimpia miehiä.

SUURIA MUUTOKSIA KOTIELÄMÄSSÄNI.

TUTUSTUIN ILMIELÄVIIN TAITEILIJOIHIN.

Eräänä aamuna ilmoitti Edith L. minulle, että hänen äitinsä tai isänsä oli sairastunut ja että hän matkustaisi kotiinsa Savoon. Mutta hän näytti kovin salaperäisen iloiselta sellaisesta uutisesta huolimatta. Autoin häntä lukuisain matkalaukkujensa pakkauksessa ja ihmettelin, että hän otti niin tavattoman paljon tavaroita mukaansa, jopa suuren määrän liinavaatteitakin. Olin kovasti kiintynyt tuohon yksinäiseen ihmiseen, joka kohteli minua toverinaan, vaikka ikäeromme olikin likipitäen äidin ja tyttären. Kaikesta päättäen, kuten hän itse sanoikin, valmistautui hän olemaan poissa ainakin koko kevään. Hän kertoi, että taiteilijatar Ester Helenius oli luvannut tulla siksi aikaa emännäksi taloon, ja koska muuta huonetta ei ollut, niin hän tulisi olemaan huonetoverinani sen ajan kuin viipyisi talossa.

Olin hieman ihmeissäni, ettei minulta ollenkaan tiedusteltu, haluaisinko huonetoveria, ja olin aivan kauhistunut ajatuksesta, että minun pitäisi asua samassa huoneessa vieraan ihmisen kanssa. Siihen saakka oli Salme-sisareni ollut ainoana huonetoverinani, ja riidelleet olimme aina. Asia tuntui peloittavalta, ja ajattelin jo ruveta kuulustelemaan itselleni uusia asuinsijoja. Ennen kaikkea minua peloitti tuo naistaiteilija. En ollut sellaista otusta vielä koskaan nähnyt, ja kuvittelin hirveitä. Mutta kun Ester Helenius tuli tutustumiskäynnille koko vaatimattomuudessaan ja luonnollisuudessaan ja boheemisuurpiirteisyydessään, oli pelkoni tipotiessään. Sitäpaitsi tuntui hirmuisen jännittävältä asua samassa huoneessa taiteilijattaren kanssa, ja niin siitä sitten sovittiin.

Professorin rouva siis matkusti Pyrensä kanssa. Minä olin ainoa, joka häntä kaipasi, vaikkakin äänettömästi ja — minus Pyreä... se piski oli ja pysyi vihollisenani. Muuten Edith hävisi aivan huomaamattomasti; professori ja Ester eivät koskaan maininneet hänen olemassaolostaan. Ester istui hänen paikallaan ja jutteli professorin kanssa heidän yhteisistä nuoruudenmuistoistaan, ja professori nuorentui, humanisoitui ja vilkastui. Keittäjä ja sisäkkö jatkoivat töitään kuin ennenkin, hekään eivät milloinkaan kaivanneet emäntäänsä, kun olivat professorin kotipuolesta kotoisin. Tuskinpa koskaan on ihminen lähtenyt talosta jättäen niin vähän jälkiä itsestään... ja oltuaan siinä kumminkin lähes 15 vuotta emäntänä. Vain maisteri Winter ja minä silmäilimme joskus salavihkaa toisiimme muistellessamme häntä, ja pian mekin unohdimme...

Esterin mukana tuli taloon hänen taiteilijaystäviään, ennen kaikkea Hilda Maria Flodin, josta sitten parikymmentä vuotta myöhemmin tuli toinen rouva professori L. Sitä ennen kuitenkin Hilda Maria ennätti olla naimisissa Jussi Rissasen kanssa. Kerrotaan, että hän kihloihin mentyään soitti Hufvudstadsbladetiin ilmoittaen, että hän oli Hilda Maria Flodin, valtioneuvoksen tytär (ellen erehdy), ja että hän oli mennyt kihloihin. Sieltä kysyttiin kohteliaasti: »Vem är den lyckliga?» jolloin Hilda Maria vastasi: »De ä' bara Jussi Rissanen...»

Mutta siihen aikaan olivat sekä Ester että Hilda Maria suloisen tietämättömiä kaikista maailman asioista paitsi TAITEESTA, hyvin isoin kirjaimin, ja lukivat ainoastaan Dantea. En tiedä kuka tuon muodin oli alkuunpannut, mutta tytöt hikoilivat kaikki Divina Commedian kimpussa; se tuntui olevan aivan kuin pääsyvaatimus suomalaisen taiteilijan ohdakkeiselle tielle... Danten käsikynkässä Ateneumin portaita ylös, se sopi silloin mielestäni ainakin Esterille, kun Ester aina on ollut hieman Danten näköinenkin kulmikkuudessaan. Minulle selvisi myöskin, että professori L. oli tulossa mesenaatiksi ja taiteenharrastajaksi, kuten helsinkiläiset lääkärit yleensä olivat siihen aikaan ja vielä nykyisinkin ovat. Jos katselee lääkärien odotushuoneita ja taidetta niitten seinillä, niin ymmärtää kyllä, että suurimman osan siitä täytyy olla ostettu taidearpajaisista tai nuorten taiteilijain kannatuksen vuoksi, siksi absoluuttisen persoonattomia nuo taulut ovat ja niin ilman henkilökohtaista taideharrastusta valittuja.

Professori L:n elämälle joka tapauksessa tämä taiteen harrastus antoi sisältöä, ja Ester maalasi siihen aikaan professorin tilauksesta erään ihanan syysmaiseman, joka viimeiseen saakka on ollut professorin salin kauneimpana koristuksena.

Samalla Ester myöskin innostui maalaamaan muotokuvani, joka tähän asti on jäänytkin ainoaksi kuvakseni lukuunottamatta Thyra Malmströmin v. 1918 tekemää miniatyyriä, joka joutui Englantiin. Ester Heleniuksen maalaaman kuvan osti professori L., ja häneltä se myöhemmin joutui isälleni. Kuva esittää tyypillistä mustiin puettua tuon ajan ylioppilastyttöä, joka on valmiina valloittamaan maailmaa... nyt sitä mennään...

Hilda Maria Flodin muovaili samaan aikaan käteni, niin että aloin tuntea itseni oikein taiteilijain malliksi. Meillä vierailivat mm. Ehrströmit, hän itse pyöreänä ja pulleana ja käytännöllisenä, sekä hänen rouvansa hentona kuin huokaus. Kävi myöskin Åke Lauren, joka tuntui ajattelevan ja tietävän jotakin taiteesta, sekä Fahle Basilier, joka aavemaisin hymyin selaili Divina Commediaa ja yritti vipata professorilta, luultavasti onnistumatta. Ja koko tämä taiteilijaseura poltteli tupakkaa neitsytkammiossani ja loikoi sen ainoalla kovalla, vaatimattomalla »sheslongilla», ellei suorastaan istuutunut sängylleni äärimmäiseksi pikkuporvarilliseksi kauhukseni, jota Ester ei ollenkaan voinut käsittää, niin että välillämme jäi ratkaisematta, oliko sänkyni päiväpeitteelle kunniaksi vai ei, että niin aavemainen taiteilija kuin Fahle Basilier sai sille istuutua.

Mutta yleensä: toimeen tultiin, toimeen tultiin, ja Ester raukka sai kitua yökaudet vuoteessaan, kun minä luin Pohjoismaiden historiaa, kunnes armahdin häntä ja siirsin lukupöytäni ruokasaliin.

Mutta Edith L:stä ei kuulunut mitään, ja parin viikon päästä koko talo oli hänet unohtanut. Ester osti meille kahvileivät ja leivokset, ruoka ilmestyi pöytään kuin ennenkin, ja huoneet siivottiin kuin ennen. Vain Pyre-piskin kaulanauhakelloa ei enää kuulunut käytävässä. Sisäkkö kertoi, että tuo tomuttunut morsiusvihkokin oli hävinnyt professorin makuuhuoneesta ja että hänestä tuntui, että se oli hävinnyt ikuisiksi ajoiksi.

KESÄ 1905.

Olin suorittanut yliopistokurssin Pohjoismaiden historiassa ja matkustin kotiin sangen ylpeänä.

Matkustin meren yli kevättä kohti.

Koko yliopistoaikanani oli jokavuotinen autuuteni tuo matka meren yli kevään syliin. Tallinnan ja Helsingin välillä on jo melkein kahden viikon ero kevään tulossa, ja Helsingin ja Etelä-Viron ero on ainakin kolme viikkoa. Kun täällä tuskin ovat lehdet puhjenneet puuhun, kukkivat Tallinnan lähellä jo tuomet ja siitä eteenpäin hurmaa matkaajan vanhojen asematalojen puutarhain sireenintuoksu ja jo Tartosta alkaen kukkivat omenapuut.

Lähdin Tallinnasta iltajunalla, joka vanhaan aikaan hitaasti luikerteli Järvamaan metsien kautta pysähtyen puuskuttaen harmaitten matalien asematalojen eteen. En koskaan malttanut istua tomuisissa rautatievaunuissa. Seisoin junasillalla ja katselin metsänreunoilla niittyjen takana lepäileviä vanhoja, leveitä olkikattoisia taloja, jotka olivat kuin harmaita jättiläistatteja ikikoivujen ja kukkivien tuomien alla. Kevätkostea, lämminnyt maa tuoksui huumaavasti tuomentuoksun leijaillessa iltatuulessa. Asemilla hämärässä kahisivat juuri puhjenneet hennot, leveänlaiskat pihlajain ja jalavain lehdet ympäröiden tuomien valkovihkoja hempeällä vehreydellään, ja kaukaisista kartanonpuistoista kuului satakielen ensimmäisiä liverryksiä. Ja etelämpänä peitti rautatien pengertä jo sirkunsilmäin heleänlila matto, ja niitten raskaat tuoksuvat tertut huojuivat hennoissa varsissaan junan puhkuessa ohitse.

Ja sitten alkoi joillakin asemilla tuntua huumaavaa sireenin tuoksua, ja ihmisetkin liikkuivat siellä hiljaisen äänettöminä, aivan kuin tuon raskaan tuoksun lumoamina. Suomen sireenit eivät tuoksu niin luvattoman tukahduttavasti ja salaperäisen lohduttavasti.

Tarton asemalla oli jo kesä, kahisivat kastanjat ja lehmukset, ja rakkaat ihmiset olivat vastassani. Kaikki oli suunnilleen samanlaista, paitsi minä itse. Suomi oli alkanut hidastuttaa, hiljentää ja sammuttaa minua, väitti tohtori Luiga, eikä tuo hänen mielestään pukenut minua. Sen siitä sai, kun koetti käyttäytyä arvokkaasti! Luiga ei kerta kaikkiaan pitänyt arvokkaasta käytöksestä, joka oli hänen oma päävirheensä.

Walgassa oli puutarhamme yhtenä valkoisena kukkamerenä. Kukkivat sekä luumu- että omenapuut, ja niitten välissä ruoholla lainehtivat mamman kutomat valkoiset pyyheliinakankaat, jotka tuoksuivat pellavalta. Eikä minua kukaan enää torunut, vaikka makasinkin niillä ja annoin kukkalumen leijailla kasvoilleni, mikä on ihaninta maan päällä, kun taivaan sinessä leivoset laulavat ja aurinko omenapuun oksien lomitse yrittää väkisin suudella. Pappa oli taittanut monta omenapuunoksaa kukkamaljakkoon pöydälleni, mikä oli suuri synti ja omenanmurha, mitä emme lapsena ikinä olisi uskaltaneet tehdä. Vaikka taidettiin sitä kumminkin tehdä, luvaten samalla luopua yhtä monesta omenasta... Vain puun oksassa sai suudella vaaleanpunaista omenankukan sydäntä, ja olin varma, että tunsin, miten kukan sydän tykytti huulieni alla.

Olin kesällä usein Tartossa, mutta aloin jo tuntea itseni omituisen vieraaksi Viron politiikan suhteen. Rupesin katselemaan sitä kaukaa ja mittaamaan sitä Suomen mittapuulla. Olin päättänyt kirjoittaa laudaturtutkimuksen Pohjoismaiden historiasta, Ruotsin ajan jäljistä Virossa. Tönisson oli siitä kovasti innostunut ja kehoitti minua arkistotutkimuksiin jo sinä keväänä, ja niinpä heinäkuussa tulin Tarttoon ja ryhdyin työhön yliopiston kirjastossa Wissen-Sien suureksi ihastukseksi.

Aino Kallas kutsui minut asumaan heidän tyhjään kaupunkikotiinsa, koska perhe oli Elvassa huvilalla. Ja päivällistä minä söin Tönissonilla, vietettyäni päiväni kirjaston viileitten holvien alla mitä mielenkiintoisimmassa työssä. Asuin siis ypöyksin aivan tyhjässä talossa, sillä alakerrankin perhe oli maalla. Join aamukahvini kaupungilla Wernerin konditoriassa, ja illalla söin kotona voileipää ja maitoa, joten talossa ei ollut minkäänlaista taloutta. Ja ainoana seuranani olivat talon — rotat, tuo Tarton kaikkien vanhojen rakennusten ikuinen vitsaus. Ja seuraa niistä olikin. Makuuhuoneeni, lastenhuoneen, ovi täytyi pitää tiukasti kiinni, etteivät ne päässeet sinne, mutta muuten ne jylläsivät kautta talon vihoissaan ja nälissään, koska tohtorin väki oli uskaltanut hävittää koko ruokatalouden ja jättää heidät suorastaan nälkään.

Eräänä päivänä, kun ostin paketin kynttilöitä ja jätin ne muutamaksi minuutiksi salin pöydälle, ne hävisivät äkkiä jäljettömiin. Ovet olivat kaikki lukossa, ja talossa ei ollut ketään paitsi minua. Hain kaikki paikat, mutta kynttilöistä ei näkynyt missään pienintäkään jälkeä. En tahtonut uskoa kummituksiin, enkä kumminkaan löytänyt muutakaan selitystä. Asia tapahtui keskellä kirkasta päivää. Minun täytyi lopuksi otaksua, etten ollutkaan ottanut kynttiläpakettia kaupasta mukaani, vaan jättänyt sen sinne ja vaistomaisesti vain kuvitellut tuoneeni sen mukanani. Lähdin uudestaan kauppaan, mutta siellä vakuutettiin, että olin kyllä ottanut kääröni mukaan. Ostin siis uuden paketin ja palasin kotiin. Asetin sen taas salin pöydälle ja lähdin muutamaksi minuutiksi makuuhuoneeseeni. Palattuani oli kynttiläpaketti jälleen hävinnyt. Nyt olin jo kauhistunut, ja päätin tehdä uuden, perinpohjaisemman kotitarkastuksen. Silloin löysin keittiön nurkasta erään rotankolon läheltä pienen pureskellun kynttilänpätkän, vaikken merkkiäkään käärepaperista enkä muista kynttilöistä.

Näin minä elin niitten kummituksien parissa ja ihmettelen itsekin, etten sen enempää pelännyt.

Eräänä yönä olin kuitenkin aivan menehtyä kauhusta.

Olin tullut väsyneenä ja varhain kotiin muuanna sateisena iltana ja olin syvässä unessa, kun äkkiä heräsin viereisestä huoneesta kuuluvaan hirveään kolinaan. Kuului huonekalujen särkymistä, hirveitä iskuja ja mölinää aivan kuin tusina ryöväreitä olisi tapellut keskenään. Olin ensin kauhusta kangistunut, juoksin ovelleni, joka oli sisäpuolelta lukossa, ja sitten aukaisin ikkunan huutaakseni apua, kun yhtäkkiä kuulin tutun äänen mörisevän ja laskevan: »kaksikymmentäviisi, kaksikymmentäkuusi... sainpahan sinutkin, saamarin », ja vielä sellaisiakin sanoja, jotka eivät siedä painomustetta. Juoksin toisen huoneen lukitulle ovelle ja huusin: »Tekö siellä olette, tohtori? » Vastaukseksi kuului vielä kaameampaa mölinää ja iskuja, ja luulin jo tohtorin tulleen raivohulluksi ja tarvitsevan tohtori Luigan ammattiapua, kun tuosta salaperäisestä huoneesta kuului riemuitseva raivonhuudahdus: »Kaksikymmentä seitsemän, kahdeksan... häh... nyt saatte kerrankin, häh, vieläkö... 29 ruumista minulla on, ja vielä tulee...»

Silloin minä äkkäsin. Tohtori kävi rottasotaa. Puin ylleni ja riensin avuksi. Siellä hän seisoi keskellä makuuhuonettaan paitahihasillaan kummassakin kädessä särkemänsä tuolin jalat ja onnen- ja vihansekainen punotus kasvoillaan. Koko hänen Saarenmaan merirosvoilta peritty berserkerverensä oli kuohuksissa, lattia oli täynnä hentojen Jugend-tyylisten huonekalujen kappaleita, mutta makasi siinä myöskin kolmekymmentä ruumista.

Tohtori oli tullut kaupunkiin kokoukseen ja jättänyt eväslaukkunsa huoneeseensa unohtaen oven auki, ja tuloksena oli, että rotat olivat kokoontuneet sinne orgioihin... Hain keittiöstä, tarjottimen, jolle pinosimme ruumiit ja kannoimme ne juhlallisesti keittiöön. Aamulla niistä ei näkynyt jälkeäkään. Rottakannibaaleja...

Tartto on tavallisesti kesäisin aivan tyhjä. Niin se oli sinäkin kesänä. Ainoastaan Tönissonin luokse kokoontuivat ne vanhat piintyneet tarttolaiset, jotka eivät koskaan lähteneet kesälaitumille. Ja kaupungin ulkonaisesta rauhasta huolimatta levottomuus kyti kaikkialla. Venäjällä oli jotain tapahtumassa... olihan maaliskuusta saakka ollut luvassa jotakin kansanedustuksen tapaista, jotakin neuvottelevaa, keisarille alamaista laitosta, jota joka puolella ivattiin. Mutta samalla kiehuivat sisä-Venäjällä talonpoikaiskapinat, satraappeja murhattiin, ylioppilaita vangittiin. Mustalla merellä, Odessassa, liehui punainen lippu panssarilaiva Potjemkinilla, joka luutnantti Schmidtin päällikkyyden alaisena hallitsi merta ja satamia uuden Venäjän nimessä. Venäläinen matruusi, jolle iankaikkisesti oli syötetty matosten höystämää lihaa, kieltäytyi yhtäkkiä sitä syömästä ja sanoi irti tuttavuutensa tsaarin kanssa. Koko Euroopan sanomalehdistö puhui Odessan valtavista merelle johtavista portaista, joille santarmit ja sotaväki ampuivat kuoliaaksi satoja ihmisiä, naisia ja lapsia. Virossa tuntui siltä, kuin olisi eletty kyyristyneinä pensaikkoon piiloon, jotta hypättäisiin sieltä esille sopivan ajan tullessa. Vironkin työväki jutteli lakoista ja sen sellaisista vaarallisista asioista, ja Tönissonia näkyi peloittavan. — Minä olin nuori, minua ei peloittanut.

Koko kesä oli tyyntä myrskyn edellä. Työni johti siihen, että pääsin selville Ruotsin-ajan lähteistä ja mistä niitä oli haettava ja sain käsityksen tehtäväni vaikeudesta. Oli ihanaa sulkea kirjaston ovi kuumalta kesäpäivältä ja vielä kuumemmalta nykyajalta, syventyä kirjojen ja historian viileään menneisyyteen ja löytää joka päivä jotakin uutta... kirjoittaakseen kirjoista kirjaa — aus den Büchern ein Buch zu schreiben... Olen onnellinen, että voin nykyisin kirjoittaa kirjoja elämästä.

Muistan aina tuota kuukautta Tartossa, rauhan ja onnen keidasta. Vielä kuolinvuoteellaan Snellmankin muisteli Tübingeniä ja puhui tyttärelleen, että he yhdessä kerran palaisivat sinne ja hän tekisi siellä tieteellistä työtä, valmistaisi kaikki ne tutkimukset, jotka olivat matkan varrella jääneet keskeneräisiksi...

Loppukesä Walgassa oli yhtä rauhallinen. En matkustanut maalle, koska isoisää ei enää ollut... Kävimme sisareni kanssa joka päivä uimassa Walgan Sädejoessa, joka romanttisen hiljaisena virtaa läpi kaupunginmetsien kiemurrellen vanhan vesisahan luokse, joka on kuin satukirjasta leikattu vanha puupiirros. Suuria vanhoja puita kasvaa yli joen kosketellen oksillaan joen pintaa. Eräässä viisihaaraisessa vanhassa riippakoivussa oli pesäni, josta saatoin katsella kuvaani joen peilissä. Kolossa istuinpaikkani yläpuolella olivat piilossa kirjani ja uimapyyhkeeni. Sisarellani oli toinen koivu. Siinä hän luki Tolstoita. Minä elin sen kesän Hamsunin »Pania» ja »Victoriaa».

Yöt olivat lempeitä, taivas kuin musta samettivaippa, johon oli ommeltu koristeeksi kultaisia tähtiä. Minä kirjoittelin öisin alhaalla puutarhassa lampun valossa. Kun ei käynyt tuulen henkäystäkään, paloi lamppuni pöydällä kuin huoneessa tuhansien yöperhosten kierrellessä sen ympärillä. Olin kuin näyttämöllä... puut ja pensaat ihmettelivät, ja salaperäiset varjot leijailivat ylitseni, yölepakoitten siivet suhisivat, joku yölintu äännähti, ja taivaan tähtöset tirkistelivät oksien välitse. Tuntui aivan kuin maailma pyörisi kanssani avaruudessa ja että määrätyssä pisteessä sekä minä että lamppuni voisimme menettää maan altamme ja lentää mukkelis makkelis mustaan avaruuteen.

Ihaninta maailmassa on nukkua tähtitaivaan alla. Olen valkoisessa talossani Kymin varrella nukkunut kesäöisin ulkona verannalla yölintujen huikatessa minulle yli veden Kymentaustan metsistä ja kajavien itkiessä Hiidensaaressa. Mutta se kylmänkalsea aamukaste...

Voi niitä Viron lempeitä, sametinpehmeitä kesäöitä ja yöorvokkien tuoksua...

Lempeä, lämmin Viro... Ranskassa sanotaan: »la douce France», lempeä Ranska... Yhtä lempeä on Viro, kivetön, kallioton, kumpuavine mäkineen, lempeine tuulineen. Ja sen ihmiset ovat lempeitä, pehmeämpiä kuin pohjoisessa.

Ei olisi saanut kirjoittaa öisin eikä haaveillakaan. Piti lukea pian, pian joutuakseen kotiin, työhön. Ennen kaikkea oli otettava selvää, mistä oli aloitettava ja kuka oli oikeassa. Elämä ei ollutkaan niin yksinkertaista, eikä Tönisson niin kaikkitietävä kuin miltä oli näyttänyt setä Jaaksonin luona Tartossa. Walgassa alkoivat lakot suurissa rautatien tehtaissa, joitten työläisiä asui talomme lähellä suuressa kurjuudessa. Heissä oli omituista itsetietoisuutta ja taistelumieltä, eikä Postimeehellä ollut mitään sanottavaa heille. Eräs vanha mies väitti minulle, että on samantekevää, näkeekö nälkää viroksi vai venäjäksi.

Elokuun alkupuolella minun täytyi matkustaa Pihkovaan ja viedä veljeni sinne kouluun, kimnaasiin. Poika luki Walgassa, kalliissa yksityisessä alkeislukiossa, mutta jäi luokalle, ja samalla selvisi, että hän oli paljon enemmän kiintynyt oraviin ja rottiin kuin kouluun. Keksittiin, että hän usean kuukauden ajan oli viettänyt oravajahdissa kaikki nuo iltapäivätunnit, joitten aikana hänen olisi pitänyt olla virolaisen pastorin luona nauttimassa vironkielistä uskonnonopetusta. Sitäpaitsi hänestä oli tullut erään kuuluisan intiaaniheimon päällikkö, joka taisteli espanjalaisia valloittajia vastaan ja uhrasi rottia auringonjumalalle... Joka tapauksessa isäni päätti, että olisi varminta erottaa hänet tuosta heimosta sekä oravainmetsästäjistä ja lähettää hänet Pihkovaan venäläiseen kimnaasiin, koska Pihkova oli yhtä lähellä kuin Tarttokin, mutta oli halvempi kaupunki, ja koska siellä oppi pikemmin venäjän kielen, jonka opetus myöskin oli sangen alkeellista tuossa Walgan koulussa.

Olimme sisareni kanssa jo pitkän aikaa huomautelleet perheen parissa, että tuon poikanaskalin taskut olivat aivan erikoisesti pullollaan ulospäin ja muodostivat suorastaan palloja sekä takkiin että housuihin, ja nyt vaadin, että ne perusteellisesti tutkittaisiin ainakin ennen matkalle lähtöä. Mutta poika sai mamman puolelleen — miehen taskut olivat kuulemma miehen yksityisasia — ja niin minä jouduin vaaraan kuljettaa mukanani Pihkovaan noitten »intiaaniheimojen» arsenaalin. Välttääksemme sen päätimme sisareni kanssa tehdä kuin tehdäkin perinpohjaisen tarkastuksen pojan taskuissa ja takavarikoida kaikki, mikä saattoi johtaa hänen huomiokykynsä pois tenttien luvusta Pihkovassa. Sillä hänen oli läpäistävä sisäänpääsytutkinto viidennelle luokalle.

Niinpä siis eräänä yönä haimme hänen arkihousunsa ja takkinsa ja aloitimme tarkastuksen sisareni pitäessä siitä tarkkaa pöytäkirjaa. Ja löytömme oli aivan järkyttävä. Purimme esiin lähes satakunta eri esinettä hauleista ja kuivatuista rotanhännistä alkaen kaikenlaisiin nalleihin ja sytytyslankoihin saakka, sitäpaitsi vanhoja kyniä ja kuivuneita leivän- ja makkaranpalasia, muttereita, kellonrattaita ja eri likaisuusasteilla olevia nenäliinoja, plus ongenkoukkuja, oravanhäntiä, jopa partaveitsen palasia, puhumattakaan muusta arsenaalista, omatekoisista rautanaulatikareista alkaen. Tarkastuksen tulos sai mammankin vakuutetuksi sen tarpeellisuudesta, mutta kun ei mikään prässäys kyennyt palauttamaan taskuille niitten alkuperäistä muotoa, täytyi poika pukea pyhävaatteisiin Pihkovan matkaa varten, ja niin me sitten matkustimme Leon vielä kiukutellessa tuon taskuntarkastuksen vuoksi, mutta kumminkin antaessa lupauksensa käyttäytyä ihmisiksi ja totella vanhinta sisartansa ainoana suojelijanaan vieraassa maailmassa.

Saavuimme Pihkovaan ja saimme Huoneet vanhanaikaisesta venäläisestä hotellista. Minä lähdin heti ottamaan selvää pojan koulusta hänen itsensä jäädessä lukemaan. Ensimmäiseksi tapasin kadulla suureksi ihastuksekseni Toini Liljeströmin, tulevan rouva Jänneksen, joka oli Pihkovassa oppimassa venättä venäjänkielen laudaturiaan varten. Tiesin hänen kyllä Pihkovassa olevan, mutta en tiennyt osoitetta, ja niinpä sattuma saattoi meidät yhteen. Ja kaikkein hauskinta oli, että hän sattui asumaan juuri saman kimnaasin rehtorin tai opettajan luona, jonne olin sijoittamassa veljeäni. Toinin luvattua minulle apuaan haimme pojan hotellista ja lähdimme koululle ilmoittautumaan. Leo oli nöyrä ja kohtelias Toinille, ja koulussa kävi kaikki hyvin. Poika määrättiin tulemaan pääsytutkintoon seuraavana päivänä. Samaan aikaan oli muitakin poikia ilmoittautumassa, mutta kun niitten joukossa ei ollut yhtään tuttua, vein Leon hotelliin lukemaan ja lähdin itse Toinin kanssa rehtorin kotiin visiitille. Päivämme kului hauskasti vieraanvaraisessa venäläisessä kodissa. Illalla lähdimme Toinin kanssa hotelliin, tilasin pojalle ruokaa, kuulustelin häntä vähäsen ja kehoitin ahkerasti kertaamaan historiaa, sillävälin kun yhdessä Toinin kanssa menin kesäteatteriin. Palattuamme sieltä lähdimme katsomaan, miten poika luki. Olin varmuuden vuoksi pistänyt oven lukkoon. Avasin sen: lamppu paloi pöydällä, jolla historiankirja oli avoinna, mutta poikaa ei ollut missään. Hain häntä viereisestä omasta huoneestani, haimme koko hotellista, kysyimme kaikkialta — ei poikaa missään, eikä kukaan ollut nähnytkään häntä. Se oli kauhistuttavaa. Hotellin ovenvartija vannoi, ettei poika ollut lähtenyt ulos ja että lamppu oli koko ajan palanut hänen huoneessaan. Vihdoin huomasimme, että toinen ikkuna ei ollut hakasessa, vaan vain muuten kiinni työnnetty, ja että sen alla oli ränni, jota myöten teoreettisesti voi päästä maahan.

Istuimme ja odotimme sydän kurkussa kello yhteen, kahteen, kolmeen... Toinikaan ei lähtenyt kotiin, vaan jäi luokseni lohduttamaan minua. Kello kolme lähdimme poliisilaitokselle ja herätimme horroksessa olevan poliisimestarin apulaisen, joka suuttui, että häntä häirittiin poikaviikarien vuoksi. Vain Toinin mahtavien tuttavien maininta sai mieheen eloa, ja sitten hän rupesikin tunkeilevaisen kohteliaaksi. Kokonainen liuta gorodovojta lähetettiin poikaa hakemaan pitkin kaupunkia. Poliisimestari pokkaili ja vannoi hommaavansa pojan meille elävänä tahi — kuolleena kello viiteen aamulla, kehuen Pihkovan poliisivoimaa... Sitä ennen otti hän selvää, oliko pojalla mahdollisesti itsemurhatarkoituksia ja syitä. Minä hätäännyin kamalasti. Tuo taskuntarkastus oli omallatunnollani, ja kerroin sen rehellisesti. Poliisimestari sanoi tak, tak, tak ja ajajaj sekä lähti ulos nähtävästi antamaan määräyksiä naarata Velikaja-joesta.

Me hoipertelimme kauhun vallassa hotelliin, minun nyyhkyttäessäni ja luvatessani, etten ikinä enää edes tukistaisi sitä roikaletta, enkä kertoisi kotona mitään, kunhan vain vielä näkisin hänet elävänä, ja Toinin kertoessa kaikenlaisia tapauksia Venäjän kouluelämästä ja hysteriasta... Kello viisi tuli poliisimestari raportteeraamaan, ettei pojasta näkynyt elonmerkkiäkään ja että tusina poliiseja oli... naaraamassa ja haravoimassa Velikaja-jokea. Samalla hän tiedusteli, oliko pojalla ketään toveria Pihkovassa. Vannoin, ettei hänellä sellaista ollut, sillä olin käynyt vain koululla hänen kanssaan.

Kello 7 aamulla ilmestyi poika hotelliin märkänä kuin uitettu kissa. Poliisimestari, joka piti meille seuraa, katseli suu ammollaan. Poika oli ollut kaverin kanssa kalassa. Kaverinko, mistä hän sellaisen sai? Niin, siellä koululla hän oli nähnyt erään Vasjan, joka oli kävellyt meidän perässämme hotelliin saakka ja nähnyt sitten Leon ikkunassa ja oli illalla tullut ikkunan alle ja kutsunut kaverin mukaansa siksi aikaa, kun me olimme teatterissa. Sitten he olivat soutaneet Pihkovan järvelle päin ja nostaneet verkkoja ja menettäneet aironsa, ja sitten aamulla kalastajat olivat löytäneet heidät ja tuoneet kaupunkiin...

— Enkö minä sanonut, riemuitsi poliisimestari, kaveri sillä oli! Pojilla on aina kaverit. —

Kaduin katkerasti, että olin luvannut olla torumatta ja kantelematta ja että tuo nulikka mahdollisesti pääsisi vallan ilman rangaistusta. Ja päälle päätteeksi minun täytyi juottaa sille kuumaa teetä ja pistää se sänkyyn ja sitten ruveta silittämällä kuivattamaan sen pyhäpukua... tuollaisella silitysmasiinalla, jossa oli tulisia hiiliä sisällä.

Mutta Toini pysyi uskollisesti mukanani. Nauroimme ja itkimme vuoroin, ja silitimme... ja joimme kahvia, poliisimestarin surkutellessa, ettemme suostuneetkaan menemään seuraavana iltana teatteriin hänen kanssaan.

Poika suoritti sentään pääsytutkintonsa. Järjestin hänet asumaan saman opettajan luokse, missä Toinikin asui, ja matkustimme onnellisina kotiin. Pojalta jäi selkäsauna saamatta — se harmittaa minua vieläkin.

Mutta lasten itsemurhaepidemia pääsi Venäjällä alkuun vasta parin vuoden päästä, ja juuri Pihkovassa se vaati monta uhria. Muun muassa ampui veljeni paras ystävä itsensä samassa asunnossa, jossa veljenikin oleskeli. Poika säikähti siitä niin, että matkusti kotiin keskellä yötä ilman lakkia ja takkia.

Oli sekin epidemia. Syynä siihen oli nuorison tavaton pettymys valtiollisen taantumuksen vuoksi 1907-1908, ja sitten tuo onneton ja dekadentti Arzyhashevin tyylinen kirjallisuus, koululakoista johtunut poliittinen vaino, vangitsemiset ja yleinen toivottomuus, koska tilanteen loppua ei näkynyt. Mutta satoja ja taas satoja nuoria ihmisiä menetti henkensä.

UUDELLEEN HELSINKIIN SYKSYLLÄ 1905.

Partir, c'est toujours un peu mourir... Lähteminen on aina hieman kuolemista, sanoo ranskalainen. Minä kuolin joka syksy vähäisen Tarton asemalta lähtiessäni ja Piritan luostarin raunioitten häämöittäessä Tallinnan silhuetin vieressä, mutta elvyin joka syys yhä enemmän Helsingin tornien noustessa meren takaa taivaan rannalle.

Matkustin yhdessä Aino Kallaksen kanssa, jolla oli pikku Laine mukanaan. Wellamon luoviessa Helsingin rantaan putosi lapselta kenkä mereen. Yleinen myötätunnon huoahdus yleisön keskuudessa. Aino katseli neuvottomana ympärilleen, otti sitten toisenkin kengän lapsen jalasta ja heitti sen perästä. Jännittynyt yleisö hymähti tyytyväisenä, ja me keskustelimme Ainon kanssa kylmäverisesti aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut. Laiva lähestyi rantaa, ja molemmat kengät ajautuivat sen mukana lähemmäksi laituria. Nyt huomasi rannalla odottava yleisö nuo kengät, tai oikeastaan toisen kengän, ja eräs toimelias herra keppeineen sai sen ongituksi vedestä. Toista ei näkynyt missään. Yleisö laivan partaalla joutui epätoivoon. Kapteeni antoi meriselityksen ylhäältä käsin tuolle taitavalle keppiherralle ja vähän ajan perästä löytyi tosiaan toinenkin kenkä. Silloin yleisö melkein hurrasi, ja Laine sai molemmat märät pikku kenkänsä takaisin.

Sellainen pikkujuttu, joka aina muistuu mieleeni laivan liukuessa rantaan Helsingin satamassa.

Professori L:n luona oli suuria muutoksia käynnissä. Hän ilmoitti minulle itse aivan virallisesti, ettei Edith enää tulisi takaisin ja että he olivat päättäneet purkaa avioliittonsa. En tiennyt, mitä sellaisessa tilanteessa sanotaan, onnitellaanko vai surkutellaan, ja senvuoksi en uskaltanut virkkaa mitään. Tuijotin kai vain typerän näköisenä, kunnes vihdoin keksin sanoa, että olin sen jo jollakin tavoin aavistanut. Sitten professori kertoi, että hänen sisarentyttärensä tulisi olemaan emännän sijaisena talossa ja tulisi asumaan huoneessani. Toivotti, että tulisimme keskenämme toimeen. Ester Helenius oli häipynyt näköpiiristä.

Kaisa Halonen, professorin sisarentytär, oli roteva maalaistyttö, yhtä punaposkinen ja tanakka kuin professorienonsa. Hän opiskeli sairaanhoitajaksi, oli juuri Kirurgilla kurssilla ja jumaloi enoansa yli kaiken. Mutta hänellä oli myöskin rotevat ja pontevat otteet elämään nähden. Eikä hän ollut sivistyksen turmelema kuten Ester ja minä, eikä pitänyt »ainaisesta lukemisesta», vaikka minä suosittelin hänellekin Divina Commediaa selittäen, että se avaisi hänelle tien vaikkapa suomalaiseen taiteilijamaailmaan. Mikään ei auttanut — hän pysyi terveissä savolaisissa elintavoissaan ja lukuviisauden halveksunnassaan. Minä olin vielä vähemmän tottunut roteviin talonpoikaistyttöihin kuin taiteilijattariin — virolaiset sukulaistytöt olivat aina olleet nöyriä ihailijoitani — niin että vakavasti ryhdyin harkitsemaan professori L:n tuntien hylkäämistä ja muuttoa muualle, vaikkapa vain satunnaiseksi tuntiopettajaksi. En kuitenkaan uskaltanut jättäytyä epävarman toimeentulon varaan, vaan koetin kestää. Muutaman kuukauden päästä elämäni muuttuikin aivan radikaalisesti, eivätkä sellaiset spekulatiot toimeentulon suhteen enää paljonkaan merkinneet.

Myöskin kotoinen seurapiirimme muuttui perusteellisesti. Taiteilijain sijaan saimme vieraiksemme sairaanhoitajattaria sekä lääketieteen kandidaatteja, professorin oppilaita, jotka, kuten Kaisa itse kuivasti totesi, tahtoivat olla hyvissä väleissä hänen kanssaan. Mutta professorikin kutsui joskus oppilailtaan kotiinsa, ja niitten joukossa oli satakuntalainen Hannes Ryömä.

Hannes tunsi paljon hämäläisiä, Ailion ja Wuolijoen pojatkin, ja oli aivan erilainen kuin ne muut flirttailevat lääkekandit, jotka seurustelivat Kaisan kanssa. Hän oli irtaantunut suomettarelaisista ja uskalsi lukea Työmiestä, jopa puhua minullekin siitä. Tosin hän kuului siihen aikaan vielä Maila Talvion satakuntalaisiin hoivattaviin, mutta uskalsi jo hymähtää maakuntansa epäjumalille. Mutta ennen kaikkea hän oli niitä, jotka seurasivat, mitä Venäjällä tapahtui, ja oli täynnä odotusta. En tiedä, kuka hänet oli pannut ajattelemaan ja lukemaan, ehkä se johtui yleensä vanhasuomalaisen politiikan haaksirikosta. En ainakaan usko, että Ryömän sosialisminharrastus olisi ollut peräisin samasta lähteestä kuin hämäläisten, Ailion, Kuusisen, Sulo Wuolijoen ja Pertti Uotilan, nimittäin Väinö Wuolijoen Saksasta ja Lauri af Heurlinin Ranskasta mukanaan kuljettamista herätteistä. Ryömä kulki aivan eri tietä; hän tunsi Eetu Salinin sekä Sirolan, joka oli viipurilaisia ja vielä suhteissa ylioppilaihin. Tosin muistan Ryömän ja Gyllingin alkuaikoina seurustelleen keskenään, mutta Gylling oli sittenkin Väinö Wuolijoen oppilaita.

Ryömä kuului myöskin Ylioppilaitten Raittiusyhdistykseen. Muistan, että yhdistyksen kokousten jälkeen istuttiin ja väiteltiin ankarasti politiikasta Maija Danielsonin, Helvi Genetzin ja Väinö Juslénin kanssa. Koko syksy keskusteltiin jo Venäjän lakoista ja kuohunnasta Suomenkin työväen keskuudessa. Luettiin Fria Ordia ja odotettiin jännityksellä, mitä Venäjällä tulisi tapahtumaan. Tuntui siltä, että suomettarelaisten olo senaatissa alkoi tulla tukalaksi. Ylioppilaitten keskuudessa kuiskailtiin jo aktivistienkin toiminnasta.

Minulla ei enää ollut niin paljon luentoja; olin aika lailla viisastunut ja osasin jo hieman järjestää opinnoitani. Kirjoittelin laudaturkirjoitustani Krohnille ja lueskelin latinaa, sillä pro exercitio oli vielä suorittamatta, tuo kaikkien tyttöjen kompastuskivi. Minulla oli vakava aikomus yrittää kirjoittaa se jouluna, mutta lokakuun lopulla elämä alkoi käydä sellaiseksi, ettei juuri monikaan ylioppilas kyennyt keskittymään lukuihinsa. Ja sitten tapahtui se, mikä muutti elämäni suunnan kokonaan hävittäen siihenastisen elämän- ja maailmankäsitykseni perusteet ja luoden minulle uudet näkimet ja korvat... Vain sydämeni jäi siinä maailmanjäristyksessä paikoilleen, ei mitään muuta. Tapahtui suurlakko... enkä minä ole ainoa ihminen, jonka nuo päivät muuttivat.

SUURLAKKO.

Nykyaika on niin tottunut lakkoihin, vallankumouksiin, maailmansotiin ja jos jonkinlaisiin verilöylyihin, että on vaikeata antaa oikeata käsitystä siitä, mitä suurlakko merkitsi senaikaisille ihmisille.

Me tiesimme, mitä lakko merkitsi, vaikkei meillä ollutkaan henkilökohtaista kokemusta siitä, siksi että nuo lakot aina tapahtuivat niin kaukana meistä. Mutta yleislakko, jolloin kaikki pyörät seisahtuisivat ja koko elämä pysähtyisi, oli hyvin vaikeasti tajuttavissa. Se merkitsisi kansan nousua hallitusta vastaan ja sillä voitaisiin pakottaa hallitus myöntymään kansan vaatimuksiin... mutta kuka puhuisi kansan puolesta... kaikki lakkokomiteat olivat tuntemattomia käsitteitä viisaammillekin ihmisille, puhumattakaan siitä, ettei käsitetty, kuka niitä tulisi hoitamaan.

Se alkoi, kuten tunnettua, postin ja lennätinlaitoksen sekä rautateitten lakolla Venäjällä. Me nielimme Pietarin sanomalehtiä, kunnes ne lakkasivat tulemasta. Me kuulimme, että kaikki tehtaat Pietarissa pysähtyivät, että kaasu ja sähkö sammuivat. Se oli vallankumousta. Venäjän kansa oli noussut. Se oli ottanut maan elämän käsiinsä. Pietaria hallitsi työväen neuvosto. Tsaari oli pakotettu julkaisemaan manifestin perustuslaista ja kutsumaan kokoon duuman, Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen. Manifesti julkaistiin lokakuun 30 päivänä, ja silloin vasta Suomi heräsi yhtyen yleislakkoon lokakuun 31 päivänä — kun Venäjällä voitto jo oli saavutettu ja keisari taipunut. Venäjän vallankumoukselliset ovat usein hieman pilkallisesti huomauttaneet, että Suomi, jonka vastarintaa Venäjää vastaan he ihailivat, on aina kauemmin kuin Venäjän kansa pysynyt tsaarille uskollisena ja yhtynyt vallankumouksiin vasta silloin, kun he Venäjällä jo ovat voiton saavuttaneet. Niin tapahtui sekä 1905 että maaliskuussa 1917 — v:n 1918 lokakuussa Suomi ei yrittänytkään heidän mukaansa. Ainoana poikkeuksena on Viaporin kapina 1906, jolloin Helsingin työväki teki jonkinlaisen yrityksen auttaa heitä muun Suomen pysyessä passiivisena. Ja johtopäätöksenään he ovat aina esittäneet, että Venäjän vallankumoukselliset ja Venäjän vallankumous ovat antaneet Suomelle vapauden ja itsenäisyyden, ja että me sen vain täällä aina unohdamme...

Vallankumous Venäjällä — Virosta ei mitään tietoja. Kuljimme kuohuksissamme kaduilla, me ylioppilaat, jotka jotain tiesimme Venäjästä, ja kyselimme, mitä Suomi tekisi. En tiedä miten, mutta rupesimme kokoontumaan Ylioppilastalon eteiseen, kirjastoon, juttelemaan tunnettujen ja tuntemattomien kanssa. Pidettiin jonkinlaisia kokouksia; Ryömä kävi minua hakemassa. Oli mahdotonta pysyä alallaan ja huoneissa; jotain kiehui meissä. Huhut ja uutiset kulkivat suusta suuhun. Mitä varten Suomi viivytteli? Kuinka kauan annettiin santarmien riehua täällä ja kenraalikuvernöörin istua linnassaan, kun Pietarissa oli santarmivalta murrettu?

Sitten tuli tieto Pietarin manifestista. Hannes Ryömä tuli luokseni kutsuakseen minut Ylioppilastalolle, jossa juuri perustettu Ylioppilaitten Sosialidemokraattinen Yhdistys piti kokousta. En muista, oliko se jo perustettu, vai perustettiinko se sinä iltana. Kokous pidettiin Orkuksessa, Ylioppilastalon kellarikerroksessa. Pöydän yläpuolella paloi avonainen kaasuliekki heikosti valaisten sinne kokoontunutta salaseuraa. Ihan sydän värisi, kun ajatteli, miten se muistutti jotain pariisilaista jakobiiniklubia Suuren Vallankumouksen ajoilta. Ja Primus Nymanin veli, kuuluisa aktivisti Nyman, salaperäisen toiminnan mies, oli täydellinen Camille Desmoulins. Minä katselin tuota vallankumouksellista seuraa sydän kurkussa jännityksestä. Siinä istuivat paitsi tutut Gylling, Kuusinen ja Sulo Wuolijoki sekä Pertti Uotila, myöskin kuuluisa ja peloittava Sirola, sekä tunnetuita työväenmiehiä: Väinö Jokinen, miellyttävänä, Herttaisena ja rauhallisena, Evert Eloranta, kansakoulunopettaja Hauholta, josta Sulo ja Väinö Wuolijoki olivat tehneet sosialistin. Sitten siellä olivat Lauri af Heurlin, Väinö Hakkila ja Paavo Raittinen, Ailio sekä Aarnio, ja lopuksi saapui myöskin Väinö Wuolijoki, joka oli ollut neuvottelemassa nuorsuomalaisten ylioppilaitten kanssa. Naisista muistan Linda Anttilan — Väinö Tanneria en vielä muista niiltä ajoilta — eikä siinä muita naisylioppilaita tainnut ollakaan. Ne muut naiset olivat pelkkiä morsiamia, nimittäin Alma Jokinen, joka oli Väinö Jokisen kihlattu, Aura Snell, nykyinen rouva af Heurlin, silloin kihloissa joko Toikan tahi Tukiaisen kanssa, ja sitäpaitsi vielä Elviira Willman, joka tosiaankin myös oli ylioppilas sekä kirjailijatar ja myöhemmin meni naimisiin Elorannan kanssa ollen sittemmin päätekijänä Pietarissa, kuuluisassa Kuusisen klubin joukkomurhassa, jossa Väinö Jokinen, se siivoin ja kiltein ihmisistä, sai surmansa.

Olin vähällä unohtaa insinööri Severi Alanteen, joka tutustui Kaisu Haloseen, meni hänen kanssaan kihloihin vielä suurlakon aikana ja toi Kaisun mukanaan yhdistykseemme.

Suunnilleen sellainen oli tuon seuran alkuperäinen kokoonpano siihen aikaan, kun se ryhtyi avustamaan punakaartia poliisilaitoksella. Myöhemmin, suurlakon jälkeen, yhdistys kasvoi oikein valtavasti ja siihen liittyivät monet sellaisetkin herrat, jotka tätä nykyä ehkä pitävät piinallisena kuulla nuoruutensa tuhmuuksista ja niitä katuvat.

Siihen Orkuksen kokoukseen tuli siis ilmoitus Pietarissa julkaistusta manifestista, ja meille tuli hätä. Mitä ovat Suomen rautatieläiset päättäneet? Mitä on päätetty Yrjönkadulla työväentalolla? Pojat kulkivat puhelimen ja Orkuksen väliä. Joka hetki tuli uusia tietoja muista aktivistien ja ylioppilaitten kokouksista. Ja sitten tuli joku riemusta huutaen: »Huomenna alkaa suurlakko meilläkin!»

Seuraavana päivänä kuljimme kaduilla riemuiten toteamassa, että kauppa kaupan jälkeen suljettiin, vain elintarvikekaupat saivat olla auki. Raitiotiet pysähtyivät, ajurit hävisivät, junia ei tullut. Ihastuneena huusi joku, ettei sähkö enää toiminut eikä kaasulaitos. Ihmiset ostelivat kynttilöitä ja toiset hamstrasivat kaiken varalta elintarvikkeita. Yliopisto, koulut, posti- ja lennätinlaitos, kaikki oli suljettu. Helsingin porvaristo kulki pelokkaana hiljaisilla kaduilla...

Ja ylinnä huusi Huhu: huhuuuu... kenraalikuvernööri on tapettu... Venäjän sotalaivaston on määrä ampua Helsinki mäsäksi... Viaporin tykit sihtaavat kaikki kaupungille päin... Tuo oli niitä tehokkaimpia huhuja niitten taholta, joilla oli syytä pelätä kansan kättä, kuten vanhasuomalaisten senaattorien.

Pietarissa huhuiltiin, että Suomi olisi julistautunut itsenäiseksi ja pannut Suurruhtinaansa viralta, ja täällä huhuiltiin, että Venäjä olisi jo tasavalta.

Sosialismista ei meidän yhdistyksessämme tiennyt juuri kukaan mitään, paitsi varsinaiset työväenliikkeessä jo mukana olleet, Sirola ja muut, sekä korkeintaan yllämainitsemamme hämäläiset pojat, jotka jo olivat lukeneet Väinö Wuolijoen ja Lauri af Heurlinin hankkimaa kirjallisuutta. Me muut vaistosimme vain vallankumousta ja olisimme olleet mukana sitä tekemässä, kun vain olisimme tarkemmin tienneet, miten sitä tehdään. Mutta kun kerran arkielämä pysähtyi, niin oltiinhan varmaan oikealla tiellä, ja kun kerran keisarin oli Venäjällä pitänyt antaa perään kansalle, niin tottakai Suomessakin saavutetaan mitä vain. Ehkäpä saavutetaan tasavalta... kenraalikuvernööri vangitaan, keisari vangitaan ja suljetaan vähintään Pietari-Paavalin linnoitukseen tahi Schlüsselburgiin, Vera Fignerin tilalle. Näimme unta kaikesta siitä, mitä tapahtui ja vuotta myöhemmin, mutta Miljukov ei näytellyt sitä osaa, mitä me hänelle ajattelimme, eikä Plechanovkaan. Trotskiin ja Leniniin saakka ei ajatuksemme vielä ulottunut, ja Stalinin olemassaolosta saimme tietää vasta monta kuukautta myöhemmin. Ja Suuren Venäjän keisari hävisi melkein äänettömästi, ilman Ranskan Ludvigin ikuistettua näytelmää. Rodsjanko näytteli Lafayetteä, Kerensky jonkin verran Mirabeauta, mutta Marie Antoinetten Fersenin tilalla oli — Rasputin.

Niin me istuimme ja teimme vallankumousta suullamme ja koulutiedoillamme ja korkeintaan kuuntelimme jonkin asiallisen selostuksen lakkokomiteasta ja puolueitten sekä ylioppilaitten suhtautumisesta lakkoon... Kyntemme syhyivät halusta päästä mukaan toimimaan ja tekemään jotakin, ja sitten tapahtui, että joku tuli meille Orkukseen ilmoittamaan, että työväki oli ottanut käsiinsä järjestysvallan kaupungissa, vallannut poliisilaitoksen ja pannut poliisit ja kuvernöörit viralta ja että meidän yhdistyksemme pitäisi lähteä poliisilaitokselle auttamaan kansliatehtävissä ja miesten ruokinnassa. Siis me naisetkin saisimme jotakin tekemistä!

Näin huomaamattomasti oli syntynyt vallankumouskaarti meille kotoisella, Ranskasta perityllä nimityksellä, ja punainen kaarti siitä sitten kehittyi lähipäivinä.

Säkkipimeänä marraskuun iltana marssin Linda Anttilan kanssa Hannes Ryömän seurassa poliisilaitoksen likaisia, kapeita portaita ylös virastohuoneisiin, missä seisoskeli satoja miehiä tupakoiden siellä täällä tuikkivain kynttiläin valossa. Ainakin ulkonainen vallankumouslavastus oli täydellinen... henkeä salpaava. Unohtuivat professori ja hänen tuntinsa, illalliset ja päivälliset ja elämä kotona Kluuvikadulla neljän seinän sisällä sekä kirjat. Jostakin löytyi meille käskijöitä, muistaakseni Lauri af Heurlin, Tukiainen, Sulo Wuolijoki. Meille luovutettiin useita pieniä huoneita. Toiset meistä rupesivat tekemään joitakin luetteloita. Linda ja minä saimme määräyksen ryhtyä laittamaan miehille voileipiä, ja äkkiä sinne ilmestyi isoja korillisia leipää, voita, makkaroita ja juustoa. Jostakin saimme puukkoja ja ryhdyimme työhön. Haimme lisävoimia... pojat lähtivät johonkin ravintolaan takavarikoimaan laseja ja kuppeja, tee- ja kahvipannuja. Eikä niitä tarvinnut takavarikoida, vaan joka paikasta annettiin auliisti, kaikkihan meidän kanssamme tahtoivat olla välilöissä. Kun seuraavana päivänä pyysin professorilta keittiöpyyhkeitä, sain Miinamme kauhuksi koko tusinan, ja sinne laitokselle ne jäivät ikipäiviksi, eikä niitä sen jälkeen enää muisteltu.

Ja niin meidän yhdistyksemme siis jäi järjestysvaltaa auttamaan. Työtä oli armottomasti, sillä eihän meitä monta ollut: Aura Snell ja Alma Jokinen sekä Aura Kiiskinen, jotka sentään joutuivat työläisnaisjärjestöjen tehtäviin, ja viimeksi minä hain kotoa vielä Kaisu Halosen, joka sillä välin oli tutustunut Severi Alanteeseen ja siten aivan syyttömästi joutui tulevien sosialistien joukkoon. Alussa emme osanneet päivystää, vaan pysyimme työssä yötä päivää, kunnes Hannes Ryömä kolmantena yönä saattoi minut kotiin nukkumaan.

Kuitenkin kävelimme sillä kotimatkalla ensin kotvasen Tähtitorninmäellä, enkä koskaan jaksa unohtaa Helsinkiä noina marraskuun pyhinä öinä.

Ne yöt olivat mustat ja lempeät. Pimeässä kulkivat suuret ihmisjoukot hiljaa kaduilla... henkeä pidättäen, odottaen. Oli suuri sunnuntai. Aivan kuin ihmiskunta olisi syntynyt uudestaan. Ei ollut liikkeellä poliiseja eikä sotavoimia. Vain silloin tällöin kulki työläispatrulli pimeässä keskellä katua.

Ei tapahtunut suurkaupungille tavanmukaisia rikoksia, väkivallantekoja. Ei ollut juopuneita, ei kuulunut tavallisia päihtyneitten sadatuksia ja raakuuksia. Yön pimeydessäkin kulkivat ihmiset kuin juhlakulkueessa. Ja päivällä oli tuo sama loppumattoman sunnuntain tuntu. Ei kulkenut raitiotievaunu eikä kopsanut hevosen kavio, ei huikannut veturi eikä laiva. Eikä ollut huoliakaan, ainakaan meillä nuorilla, joilla ei ollut mitään elämässä menetettävänä vaan kaikki voitettavana — kuten työväelläkin...

Emme tienneet, mitä oli tulossa, mutta se saattoi olla vain jotakin parempaa, koska koko elämän perustus ja käskijät muuttuivat. Kansa oli ottanut elämänsä omiin käsiinsä — kai se tietäisi, mitä sillä tehdä ja miten menetellä kaiken sen jälkeen, mitä ihmiskunta oli saanut kärsiä. Seisoin Hanneksen kanssa Tähtitorninmäellä, ja katselimme alas kaupunkiin ja satamaan, jossa siellä täällä tuikki heikko kynttilän valo, ja mastot sekä savupiiput piirtyivät taivasta vasten. Ja uskoimme elämään ja kansan voimaan. Tiesimme, että meillä oli tie avoinna ja tulisimme aina yrittämään muuttaa elämää sellaiseksi, että se muodostuisi ihmisille sunnuntaiksi. Sellainen oli Hannes Ryömäkin aikoinaan... ja monet muut, kun ei meillä vielä ollut »jäätä vatsassa...».

Heinellä on ihana runo, »Frieden», tuosta ihmeellisestä, meren pohjassa olevasta kaupungista, Atlantiksesta, jonka hän Pohjanmeren matkalla näkee meren syvyydessä:

    O Friedenswunder! Wie still die Stadt,
    Es ruhte das dumpfe Geräusch
    Der schwatzenden, schwülen Gewerbe,
    Und durch die reinen, hallenden Strassen
    Wandelten Menschen, weissgekleidete,
    Palmzweig-tragende,
    Und wo sich zwei hegegneten,
    Sahn sie sich an, verständnisinnig,
    Und schauernd, in Liebe und süsser Entsagung,
    Küssten sie sich auf die Stirne,
    Und schauten hinauf
    Nach des Heilands Sonnenherzen
    Das freudig versöhnend sein rotes Blut
    Hinunterstrahlte,
    Und dreimalselig sprachen sie:
    »Gelobt sei Jesus Christ!»

Ja me kaikki tunsimme ja opimme silloin: Uiminen on hyvä, ihminen itse on hyvä, kun hänelle vain annetaan usko uuteen elämään, sellaiseen, jossa hänestä pidetään huolta ja jossa ihmiskunta kokonaisuudessaan on toverina häntä auttamassa.

Eräs omituinen sattuma. Kerran v. 1930 olin käymässä taiteilija Finchin luona hänen ateljeessaan. Tuli puhe suurlakosta, ja kerroin hänelle, mitä sen aikana tuolla Tähtitorninmäellä olin ajatellut. Hän kertoi minulle katselleensa Helsinkiä samasta paikasta aivan samaan aikaan suunnilleen samanlaisin ajatuksin ja näytti minulle silloin tekemänsä Helsingin silhuettipiirroksen. Myöhemmin hän lähetti sen minulle omistuksin. Se on vieläkin seinälläni kirjoituspöytäni vieressä... suurlakko-Helsinki, mustana, jylhänä, täynnä kansansa aavistamatonta, lupaavaa voimaa, pakahtumaisillaan tulevaisuutta.

Siellä poliisilaitoksen synkeitten vanhojen seinien sisällä öisin lepattavain kynttiläin valossa minä tapasin hänet ensikerran elämässä ja opin häntä ymmärtämään: hänet, teollisuustyömiehen, suomalaisen työmiehen. He tulivat kadulta vahtivuoroiltaan, väsyneinä, nälkäisinä. He olivat tavanneet venäläisiä sotilaita ja yrittäneet selittää heille tilannetta. He tulivat tehtaista, joissa he olivat hoitaneet koneita ja järjestäneet vahteja, jott'eivät koneet turmeltuisi. He olivat seisoneet asemilla päiväkaudet syömättä ja tietäen, ettei kotonakaan ollut juuri mitään ruokaa, kun ei palkasta ollut tietoa ja kädestä suuhun elettiin. He kertoivat pitkistä päivistään tehtaissa ja ainaisesta työstä, ja miten tämä viikko oli monelle ainoa loma hänen elämässään. Ja kaikki he olivat samaa mieltä, että nyt olisi olot perinpohjaisesti korjattava, ei ainoastaan valtiollisesti, vaan niin, että omassa vapaassa maassa kaikki muukin elämä järjestyisi ja leipä leviäisi.

Hän oli kärsivällinen, vakava, voimakas ja itsetietoinen, vallan toista kuin tuo humalainen, raakapuheinen mies, jota me naisylioppilaat pelkäsimme keskellä päivää Aleksanterinkadulla, automaattien kohdalla. Hänellä oli selvät tiedot siitä, mitä yhteiskunta oli hänelle velkaa ja mitä hän yhteiskunnalle merkitsi. Minä muistin niitä muonamiehiä ja renkejä, joita olin tavannut Virossa, ja heidän saamattomuuttaan... Minä opin kunnioittamaan suomalaisen työmiehen arvokkuutta ja rauhallisuutta, hänen voimantunnettaan.

Kun Tampereelta tuli »punainen juna» tamperelaisine työmiehineen, jotka tulivat helsinkiläisille sanomaan, että nyt oli irtaannuttava Venäjän valtakunnasta ja otettava koko valta omiin käsiin ja että mitä ne helsinkiläiset oikein vielä nukkuivat, kun Tampereella asiat tiedettiin paremmin, niin olimme haltioissamme, ja poliisilaitoksella kuiskailtiin: Tamperelaiset tulivat ja ovat »kapteenin», s.o. Kockin puheilla, ja nyt varmasti mennään ja valloitetaan Viapori!

Kaartimme kasvoi ja voimistui päivä päivältä. Tuhannet miehet marssivat pitkin katuja. Perähuoneessa istui »kapteenimme» ja piti valtaa käsissään Helsingin kaupungissa. Onnellinen se meistä tytöistä, joka sai viedä kapteenille kupin kahvia ja voileivän. Ja helsinkiläiset valtaherrat kävivät kapteenia kumartamassa ja hänen kanssaan neuvottelemassa, meidän yhdistyksemme poikien toimiessa kapteenin adjutantteina ja lähetteinä ja kirjureina. Kävi Mechelin, kävi Jonas Castrén, tuo sen aikainen jokapaikan Eerikki, kävi perustuslaillisten virallinen delegatio, samaten ruotsalaisten. Ryömä oli kerran helisemässä, kun ei tiedetty, mihin niitä herroja kaikkia olisi saatu istumaan ja odottamaan. Ja eräänä yönä, jolloin me tytöt olimme yksin kansliassa, saapui Danielson-Kalmari, ja minun oli pyydettävä häntä odottamaan priimus-keittiömme vieressä — mutta olihan vallankumous.

Sikäli kuin pääsimme, juoksimme Linda Anttilan kanssa kunnan kokouksissa kuulemassa puheita ja riitoja, jopa osakunnassakin, jossa suomettarelaiset olivat menettämäisillään puhevaltansa, joskaan ei juuri puhekykyään. Kunnan kokouksissa puhui Ryömä muistaakseni kehoittaan ylioppilaita liittymään punakaartiin. Puhui Schauman, Korte, Nikula ja luonnollisesti Nyman elein ja uhkauksin. Aktivistit olivat hädissään, kun ei ylioppilaita saatu tarpeeksi »mukaan».

Maija ja Helvikin kävivät poliisilaitoksella, mutta eivät jääneet sinne. Maija haki minut erääseen suomalaisen puolueen kokoukseen, joka pidettiin Kirjallisuuden Seuran talossa ja jossa yhden ainoan lepattavan kynttilän valossa puhui nuori Rantakari tulisena, liekehtivänä ja ilmettynä vallankumouksen perikuvana ainakin niitten vanhojen senaattorien ja muiden vedenpaisumuksen aikaisten esihistoriallisten pappojen mielestä, joiden politiikka oli tehnyt haaksirikon, mistä Rantakari nyt koetti heitä pelastaa. Matti Kurikka, Rantakari ja Valpas olivat parhaita puhujia, joita lakkoviikon aikana kuulin, ellei Rantakari vain ollut heistä kaikkein paras — luonnollisesti alallaan. Olimme molemmat, Maija ja minä, haltioissamme ja kävimme puristamassa hänen kättään, tosin Maijan kannalta kohtalokkain seurauksin — avioliitto!

Niin, Matti Kurikkaakin ennätin kuulemaan Ryömän kanssa. Koetimme aina pujahtaa ulos sellaisiin tilaisuuksiin, missä oli jotain kuunneltavaa. Olihan Kurikka kansanpukuja Jumalan armosta ja hänen kantajoukkonsa oli hänestä haltioissaan. Työväentalolla pidettyihin kokouksiin emme ennättäneet — Kurikka puhui Rautatientorilla. En kuullut Valpasta siihen aikaan, mutta hän kävi kapteenia tapaamassa ja neuvotteluissa poliisilaitoksella ja meidän poikamme pelkäsivät häntä kovasti... Naisiin hän ei katsonut ollenkaan. Naisethan olivat Valppaalle pelkkää ilmaa. Mutta voi, kuinka porvaristo häntä jo siihen aikaan pelkäsi ja vihasi! Nuorsuomalaisten joukossa kerrottiin, että hän oli myynyt työväen Bobrikoville, ja vanhasuomalaiset pitivät häntä personoituna paholaisena. Valpas nautti siitä, hymyili luihusti, piti käsiä taskuissaan välinpitämättömyyden merkiksi ja käveli laahaten jalkojaan perässään... Suomen Robespierre ja tiikeri, josta aikojen mukana tuli... lammas. Hyvä, että ennättivät mestata Robespierren.

Sattui sellainenkin tilaisuus, että minä sain esiintyä virallisena punakaartin sanansaattajana, tosin nololla tuloksella.

Helsingin venäläisten keskuudessa oli suurlakon alkaessa vallalla paniikinomainen pelko, että muka suomalaiset aikoivat panna toimeen pogromin ja verilöylyn heidän keskuudessaan ja että murhalistat jo olivat kiertämässä aktivistien keskuudessa. Sen vuoksi Obolenski sai vastaanottaa toisen hysteerisen lähetystön toisensa perästä, jotka vaativat venäläisille sotilaallista suojaa, ennen kaikkea Viaporin tykkien muodossa. Kockille ilmoitettiin asiasta, ja kun professori Mandelstam kuulutti venäläisten kokouksen Venäläiseen teatteriin rauhoittaakseen heitä ja ilmoitti siitä Kockille, päätettiin lähettää kaartin puolesta lähetystö tähän kokoukseen samassa tarkoituksessa. — Tuohon lähetystöön valittiin luonnollisesti minut venäjänkielen taitajana sekä Jalmari Tukiainen tai Toikka, en muista enää, kumpiko heistä.

Lähdimme siis kokouksen alkuun Venäläiseen teatteriin, jossa Mandelstam otti meidät ilomielin vastaan ja pyysi käyttämään puheenvuoroa hänen esiintymisensä jälkeen. Puhujalavalla paloi pari kynttilää, muuten koko teatteri oli täysin pimeä. Ja siitä pimeydestä kuului suoraa mustasotnialaista huutoa: Suomalaiset tappavat meidät! Missä ovat kasakat?... En ole eläissäni muulloin kuullut sellaista! Valkopartainen Mandelstam soitteli epätoivoisesti kelloaan ja yritti puhua siitä, mitä Venäjällä oli tapahtunut ja mitä suurlakko täällä merkitsi... Tuskin hän sai muutaman minuutin ajan puhutuksi, kun sipulinkauppiaat ja omenanmyyjät sekä entiset santarmit ja nuuskijat taas alkoivat suoran huutonsa: Suomalaiset aikovat tappaa meidät! Punakaarti aikoo murhata! Mandelstam alkoi taas epätoivoisen soittonsa ja kutsui meidät näyttämölle, yrittäen saada meidän ääntämme kuuluviin, mutta joko oli tuo mustasotnialainen hulluus vienyt kaiken järjen noilta ihmisiltä, tai oli kysymyksessä suoranainen suunnitelma mellakoitten aikaansaamiseksi ja Mandelstamin vallankumouksellisen puheen estämiseksi. Joka tapauksessa juttu päättyi siihen, että Mandelstamin oli lopetettava kokous ilman, että olisimme saaneet puhua. Keskustelimme sitten hänen kanssaan, ja ympärillemme kokoontui ulkona aika tavalla ihmisiä, jotka eivät antaneet huutojen häiritä itseään. Ja kun meillä oli varmemmaksi vakuudeksi ulkona mukana punakaartilaispatrulli — Kockin itsensä järjestämä — niin saimme edes kadulla puhua ja yrittää rauhoittaa järkevämpiä aineksia, jotka sittenkin näyttivät olleen enemmistönä. Mustasotnialaiset seisoskelivat toisella puolen katua näyttäen meille aseitaan ja huudellen kasakoita, mutta me käyttäydyimme ylvään rauhallisesti, kuten järjestyneen työväen edustajain tuleekin, emmekä välittäneet heidän huudoistaan. Ja niin me palasimme yhdessä Mandelstamin kanssa Kockin luokse antamaan raporttimme.

Suomen vaatimukset oli esitetty Pietarissa, mutta ei vieläkään kuulunut mitään niitten hyväksymisestä. Niitten taholta, jotka olisivat mielellään lopettaneet lakon, alkoi kuulua huhuja, että Viaporin tykit oli käännetty kaupunkiin päin... Miten meidän kävisi, jos Obolenski, joka oli paennut sotalaivalle, panisi ne paukkumaan? Mutta Helsingin työväki käsitti, etteivät ne tykit olleet niinkään helposti paukuteltavissa ja ettei niitä paukuteltu Pietarissakaan. Aktivistit kai koettivat veljeillä upseerien kanssa, ja työväki puolestaan yritti jutella venäläisten solttujen kanssa, mutta se huomattiin, ja soltut pidettiin visusti kasarmeissaan.

Kukaan ei tiennyt, kuinka kauan tätä tulisi kestämään, emmekä me nuoret siitä välittäneetkään. Elämä oli meidän kohdaltamme aivan pysähtynyt, ja mahdotonta oli kuvitella, että se vielä kääntyisi entisille raiteilleen. Olin vain joskus aamuöisin kotona, ja aamuisin hävisin taas poliisilaitokselle. Professori käsitti, ettei noinkaan tärkeä henkilö saattanut ajatella hänen tuntejaan ja kotona olemista — sitä paitsi: olihan lakko ja hänenkin oli hyvä pysyä hyvissä väleissä niinkin tärkeitten tekijäin kanssa kuin Kaisu ja minä. Pysyihän talo siten punakaartin suojeluksessa, eikähän sitä koskaan voinut tietää, mitä vielä saattoi tapahtua. Niin että professori koetti olla hyvällä päällä ja vaati meitä vain kertomaan kaikesta ihmeellisestä, mitä olimme saattaneet nähdä ja kuulla päivän kuluessa.

Mutta erään asian minä olin siinä suurlakon touhussa unohtanut, nimittäin, etten minä ollut suomalainen, vaan oikeastaan vieras katselija tässä maassa. Eikä se näyttänyt kenellekään muullekaan tulevan mieleen. Sitäpaitsi lakkohan kohdistui tsaarinvaltaa vastaan, ja se taas oli yhteinen vihollinen — oli jokseenkin sama, mistä päin sen kimppuun pääsi. Ja sitäpaitsi minähän sentään olin asiantuntija Venäjänkin oloihin nähden ja siis sangen tarpeellinen.

Käsitän, miten sanomalehtimiehet voivat rintamilla unohtaa puolueettomuutensa ja tarttua innostuneina aseisiin, saatikka sitten minä, joka muutenkin tunsin itseni täysin kotiutuneeksi ja elin mukana koko sielullani. Sitäpaitsi — ja sen ymmärsin vasta myöhemmin — työmies, johon lakon aikana tutustuin, ei ollut yksinomaan suomalainen, vaan työmies yleensä... yhteiskunnallisten olojen tuote...

Vihdoin saapui tieto, että keisari oli allekirjoittanut manifestin, jolla lailliset olot palautettiin maahan ja luvattiin kutsua kokoon ylimääräiset valtiopäivät, jotka tulisivat käsittelemään ennen kaikkea eduskuntareformia, vaalilakia, jolla säädettäisiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Manifesti annettiin Mechelinin vaatimusten perusteella, jotka laiva oli käynyt viemässä Pietariin.

Oli saavutettu kaikki, mitä porvaristo ja perustuslailliset puolueet vaativat, eikä kukaan puhunut mitään Tampereen »punaisen junan » vaatimuksista, väliaikaisesta hallituksesta, kansalliskokouksen kokoonkutsumisesta eikä valtakunnan yhteydestä eroamisesta. Yrjö Mäkelin sai palata Tampereelle ilman, että kukaan olisi hänelle suurta kiitosta lausunut.

Porvaristo oli sillä välin jo hissukseen varustanut oman kaartinsa varmemmaksi vakuudeksi siitä, että tuo uhkaava punakaarti varmasti hajaantuisi, kun sille sanottaisiin seis. Ja seis sille sanottiinkin. Ainoa, mitä sen hyväksi tehtiin, oli rahasumma, jonka Helsingin kaupunki sille myönsi avustuksena ja palkkiona järjestyksen ylläpidosta. Mauri oli tehnyt tehtävänsä, mutta Mauri ei halunnutkaan mennä, vaan miehet alkoivat kysyä toisiltansa, oliko siinä nyt sitten kaikki, mikä oli saavutettavissa, kun kerran voimaa oli näytetty ja pantu kaikki pyörät seisomaan. Aivan kuin sen pyörien seisottajan olisi pitänyt saada hieman enemmän siitä viikosta, jonka piti muuttaa melkein koko maailmanjärjestys!

Ja nyt piti kaikkien lähteä työhön, ja elämän piti rauhoittua ja liukua entisille urilleen. Hallitustuoleille vain asettuivat uudet herrat, etunenässä ruotsalaiset Mechelin ja Wrede. Ainakin puolet hallituksen jäsenistä oli ruotsalaisia, mutta sosialidemokraattisen työväen miellyttämiseksi siihen kutsuttiin myös työväenmies Kari, jonka puolue heti hylkäsi. Joka tapauksessa tuntui siltä, että herrat aikoivat hallita tätä maata suunnilleen samoin kuin ennen laittomuusmanifestiakin, huomaamatta, että sillävälin oli tapahtunut sangen paljon: oli muodostunut hyvin itsetietoinen suomalainen kansanaines, joka alkoi pitää itseänsä maan isäntänä, ja melkeinpä vielä itsetietoisempi järjestynyt työväki, jolla myöskin oli omat vaatimuksensa tuohon isännyyteen nähden.

Mutta ennen kaikkea työväki oli kokenut ja oppinut sen, että se tarpeen tullen kykenee pysäyttämään kaikki pyörät ja että koko yhteiskunnallisen elämän valtti on sen käsissä, joka työn tekee — että koko yhteiskunnan elämä on työväen vallassa.

Ja meille tuli kiire ottamaan selvää siitä, mitä työväki tahtoi ja mitä sen olisi pitänyt tahtoa ja mitä se sosialismi oli, mihin työväki pyrki.

Koko minun ympäristölläni ja seurapiirilläni oli valmiina selvä vastaus siihen: sosialismi merkitsi yleistä tasajakoa, rikkailta piti ottaa omaisuus ja jakaa se köyhille, niin että kaikilla tulisi olemaan suunnilleen yhtä paljon ja että siis suunnilleen kaikki tulisivat yhtä köyhiksi. Ja sitäpaitsi nuo rikkaat yleensä vielä otettaisiin hengiltä. Sitä selittivät minulle monenlaiset ihmiset ylioppilaista professoreihin saakka... vieläpä vaativat minua sitä uskomaan. Tuotantovälineitten yhteiskunnallistaminen oli heille vielä kuulumatonta abrakadabraa ja minulle se selvisi vasta, kun vihdoinkin sain käsiini Kautskyn taloudelliset opit.

Mutta suurlakko teki loppuaan. Muistan vielä tuon viimeisen punakaartin paraatin Senaatintorilla, jossa pelättiin kasakoita. Sitten lähdimme poliisilaitokselta, johon astui tilallemme perustuslaillinen poliisi uuden poliisimestarin, Gordien, johdolla.

Kansaa tulvi sosialidemokraattiseen puolueeseen ja ylioppilaita meidän yhdistykseemme, jossa pojat alkoivat esitelmöidä sosialismista, kuten osakunnassakin.

Vihdoin alkoi Virostakin tulla tietoja. Tuli sanomalehtiä, sain kirjeitä. Siellä puhuttiin täydellisestä autonomiasta, pidettiin kokouksia ja valmisteltiin lähetystöä keisarin luokse. Sanomalehdistö oli vapautunut sensuurin kahleista, ja Viron työväki oli ollut yleislakossa ja oli myöskin oppinut tuntemaan voimansa. Ennen kaikkea Viron maataloustyöväki oli herännyt, ja kuului uhkavaatimuksia kartanonherroille kartanoitten pakkoluovutuksesta ja niiden jakamisesta kansalle. Muonamiehet uhkasivat kartanoitten polttamisella... ei sitä tarvittu Venäjältä oppia, kyllä vuosisadat olivat sitä tarpeeksi valmistelleet Virossa ja kansanlaulut siitä laulaneet. Postimees ja lehdistö yleensä varoitteli oman käden oikeudesta, mutta se oli liian myöhäistä. Kansalle alkoi koittaa vapaus, ja siihen käsitteeseen kuului ennen kaikkea vapautuminen moisioista ja parooneista. Koko Viron maaseutu kiehui, vaikkei niin kiihkeästi kuin Latviassa, jossa jo marraskuussa alkoi kartanoitten poltto ja ryöstö. Kartanoitten takavarikointi alkoi olla kansan päävaatimuksena, kuten Venäjälläkin, ja siitä nousi sellainen hyökyaalto, jolle ei mikään puolue enää kyennyt asettamaan sulkuja.

Vallankumous jatkui muualla — paitsi Suomessa. Mutta täälläkin se jatkui, ainakin meissä nuorissa ja niissä, jotka syystä eivät luottaneet keisarillisiin manifesteihin.

Miten vaikeata oli taas sopeutua arkielämään ja ruveta antamaan tunteja professorille, jonka venäjänkielen harrastuskin oli äkkiä suuresti vähentynyt. Ja miten vaikeata oli taas lähteä yliopistoon luennoille ja olla niin kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Kirjoitin Postimeehelle suurlakon kuvauksia, ja kai ne sellaisia olivat, että tohtori Kallaksen täytyi ryhtyä niitä ankarasti sensuroimaan.

MITEN VAARINI OPETTI MINULLE KANSANTALOUTTA — MARXISMIA.

ERÄS TARINA LAPSUUDESTANI.

Olen kertonut sen ensimmäisessä romaanissani »Usvantakaiset», jossa se on kulkenut maailmalle kaunokirjallisuutena ja on siitä joutunut Viron koulujen lukemistoon, niin että jokainen virolainen kansakouluoppilaskin sen tuntee. Mutta sitä eivät tiedä monetkaan, että tarina on täyttä todellisuutta ja kerrottu aivan niin kuin se minulle lapsuudessani tapahtui.

Isäni oli maailman epäkäytännöllisimpiä ihmisiä, joka ei voinut olla vastustamatta toisten ihmisten rahanpyyntöjä silloin, kun hänellä oli rahaa, ja joka ei koskaan voinut karhuta toisilta ihmisiltä velkojaan ja saataviaan. Siitä oli tuloksena, että hänen asiakkaansa aina olivat hänelle velkaa ja että perhettämme vaivasivat ainaiset rahataloudelliset kriisit, joissa mammaraukan, perheen koossapitävän voiman, täytyi auttaa. Ja tuo apu lähti useimmiten vaarilta, mamman isältä, jolla oli Viron olosuhteisiin nähden varakas talo — noin satakunta hehtaaria peltoa — ja verrattain runsaat tulot pellavanviljelyksestä.

Niinpä sattui kerran taas huomattavampi pula kotonamme ja äitini oli tullut vaarin luokse pyytämään 200 ruplan lainaa. Asuin sinä kesänä Luppella, vaarin ja Leeni tädin luona ja olin iloinen äitini tulosta. Mutta samalla kuulin äidin melko ikävän tarinan ja vaarin vielä ikävämmän kielteisen vastauksen. Vaari sattui olemaan pahalla päällä, ja silloin ei oikein sopinut pyytää rahaa eikä hevoskyytiä. Mamma pyysi kumpaakin ja sai pelkkiä toruja vastaukseksi. Olin tavattoman onneton, sillä kuulin — kuten muuten kotona pienestä pitäen olin kuullut kaikki perheen huolet — ja itkin itsekseni yöllä äidin valittaessa Leeni tädille elämäänsä.

Ja silloin minä päätin auttaa.

Niinkuin jo aikaisemmin olen kertonut, oli vaarini talossa useita vanhoja renkejä ja mummoja, talon vanhoja palvelijoita, joita ei lähetetty vaivaistalolle eikä ruotiin, vaan jotka kuolemaansa saakka saivat asua tuvassa ja muissa talon nurkissa suoritellen pikkuhommia kuten kehruuta ja jonkinlaista puutyötä niin kauan kuin jaksoivat. Mutta päätehtävänä heillä oli kertoa lapsille juttuja ja satuja sekä laulaa runoja ja kaikenlaisia vanhoja lauluja.

Ja noitten satujen joukossa oli satu »tulihännästä», vihtahoususta, joka lensi sisään aittoihin ja huoneisiin ja toi ihmisille rikkauksia. Sellaisen tulihännän omistajaksi huhuiltiin myöskin vaaria. Vanha Anu kertoi, että hän itse oli nähnyt, miten tulinen viiru oli taivaasta lentänyt Luppen vilja-aittaan, ja siellä oli seuraavana päivänä ollut puolta enemmän viljaa. Suurena salaisuutena kuiskailtiin minulle, että tulihäntä oli käynyt vaarin huoneessakin, ja kun pellavakuormia oli lähetetty Pärnuun, olivat miehet huomanneet, että sataman pellava-aittaan oli ilmestynyt jostakin päin tuntemattomia kuormia, jotka kaikki oli merkitty vaarin tilikirjoihin...

Tällaista minulle kuiskittiin, ja tällaisia tulihäntiä oli myöskin kaikilla kartanonherroilla. Se oli merkki siitä, että he olivat myyneet sielunsa tuolle hirveälle »Vanhalle Mustalle», joka sitten kävi heidät hakemassa haudasta mustilla vaunuilla ja hevosilla, joitten sieraimista ja kavioista tuiskusi tulta ja tulikiven katkua.

Eikä ollutkaan vaikeata myydä sieluaan pirulle. Piti vain tehdä sopimus ja kirjoittaa siihen nimi nimettömästä sormesta puristetulla verellä. Mutta kaikkein mukavimmin se kävi teettämällä itselleen »tulihäntä», joka sitten kuljetettiin torstai-iltana kello 12. täysikuun aikana neljän tien risteykseen. Siellä piti puristaa sormestaan kolme tippaa verta tuon tulihännän sydämeen ja sanoa erinäiset sanat; silloin tulihäntä saisi elämän, lähtisi lentoon ja toisi sitten asianomaiselle kaikkia rikkauksia, mitä hän vain haluaisi. Eikä siinä ollut mitään kovin peloittavaakaan. Ensin tulisi vain kova tuuli, ja sitten ääni käskisi tulihännän lähteä lentoon. Vaarallista sen ei liioin tarvinnut olla, sillä Viron kansansaduissa oli aina mahdollista pettää piruakin. Vaikka olisikin myynyt sielunsa pirulle, niin oli aina mahdollista tehdä niin paljon hyviä töitä, että loppujen lopuksi pirun tullessa hakemaan sielua enkelit asettuisivat puolustamaan sitä, ja sielu sittenkin nousisi enkelien saattamana taivaaseen, ja piru saisi pitkän nenän.

Siis suunnilleen Faustin tarina ja resepti:

    Wer immer strebend sich bemüht,
    Den wollen wir erlösen...

Minä päätin yrittää auttaakseni isääni, koska olin varma, ettei piru minua kumminkaan loppujen lopuksi saisi, sillä olin päättänyt muutenkin auttaa ihmisiä ja tehdä hyviätekoja. Niinpä yritin sitten ottaa Anulta ja Matsilta tarkkaan selvää noista »sanoista» ja kaikista menoista ja yrittää hankkia itsellenikin tulihännän. Otin almanakasta selville tuon kuutamojutun, ja sattuikin juuri parin viikon päästä olemaan sellainen täysikuutorstai. Parin virstan päässä oli neljän tien risteys, tosin arveluttavan lähellä hautausmaata, mutta sinne oli kumminkin yritettävä. Vielä otin selvää itse tuon elukan valmistuksesta: piti ottaa vanha luuta ja savea ja muovailla siitä sellainen iso lintu-luutahäntä, silmiksi piti panna hiilet, ja sen sydänkin oli erikoisesti valmistettava. Ja sitten nuo »sanat», joilla tulihäntä manattiin. Ne täytyi oppia tarkoin ja siinä oli paha pula, kun Anun ja Matsin sanat eivät ollenkaan käyneet yksiin. Mutta varmemmaksi vakuudeksi opettelin molemmat toisinnot.

Ja sitten tuli se kauhea ilta, jolloin oli lähdettävä. Peto oli valmiiksi muovailtuna sängyn alla. Se painoi aika lailla. Kuutamossa kiipesin ikkunasta tulihäntä kainalossa ja aloitin raskaan matkani. Seuralaisekseni otin mukaan vanhan Looramme, joka oli hirmun iso Bernhardiini, uskollinen ystäväni ja vartijani. Pidin Looraa tiukasti kaulanauhasta, ja niin sitä lähdettiin. Täytyi kiertää pitkin pellon ojia, sillä kylän pojat olivat joko kävelemässä tyttöjen kanssa tahi »tätirantaan» menossa, eikä kukaan saanut nähdä minua, sillä piru ei muuten ollenkaan tulisi, hänhän ei harrastanut julkisuutta.

Saavuin sitten tuohon tienristeykseen. Peloitti hirveästi ja kuukin oli nauravinaan, nimittäin tuo kuun ukko, joka tiesi hirmuisen paljon ja josta minä olin Anulta kuullut niin monenlaista. Hytisytti ja jännitytti samalla. Laskin petolinnun maantielle, otin silmäneulan ja puristin ne kolme veritippaa tulihännän saviseen sydämeen ja luin kaikki oppimani »luvut». Ja sitten odotin hirmuista tuulta. Pidin Looraa kaulanauhasta kiinni. Mutta hirmulintuni makasi kuin kivi maantien tomussa eikä liikahtanutkaan. Tuulenhenkäystäkään ei tullut. Luin kaikki sanat uudelleen varmemmaksi vakuudeksi, eikä sittenkään tapahtunut mitään. Loora paneutui maata tulihännän viereen ja haisteli sitä, ja istahdin minäkin sitten siihen kolmanneksi. Ja niin odotimme kuu-ukon irvistellessä. Odotimme ja odotimme... turhaan. Lopuksi oli lähdettävä kotiin, ja se oli sangen raskas kotimatka. Tuo luudanlintu painoi kahta kauheammin, mutta en uskaltanut sitä hyljätäkään. Jos lienee sanoissa ollut joku vika... Mutta pahinta oli, ja omaatuntoani kaivoi se seikka, että ystäväni Loora oli sillä matkalla mukanani. Olihan minulle nimenomaan sanottu, että sillä retkellä; piti olla yksin... Tosin Loora oli vain koira, mutta kenties tuo Iso Musta pelkäsi koiria yhtä paljon kuin ristinmerkkejäkin...

Raskain sydämin ja hieman itkeä tillittäen kahlasin kotiin kosteassa, pitkässä ruohossa puutarhan vieriä, kun en uskaltanut tulla pihan kautta. Ikkunani alla oli tuoli, jonka avulla olin kavunnut alas. Kiipesin taas samaa tietä sisään ja väsymyksessäni unohdin tuolin ikkunan ulkopuolelle sekä koko ikkunan auki. Tulihäntä jäi sänkyni alle, ja siihen minä itse painauduin riisuutumatta ja nukahdin. Nukuin, kunnes aamulla Leeni täti seisoi sänkyni vieressä tuo luudanlintu sylissä. Hän oli aamulla maitokellariin mennessään nähnyt tuolin ja avonaisen ikkunan, kurkistanut huoneeseeni sekä sitten tutkinut sänkyni alustan.

Tuomiopäiväni oli tullut. Perusteellisen pesun jälkeen minun oli mentävä vaarin huoneeseen, jossa corpus delicti makasi vaarin pöydällä, ja äijä istui kädet ristissä sänkynsä laidalla ja kysyi:

-— Mikäs vehje tämä on?

Ei siinä auttanut muu kuin täysi tunnustus, mutta samalla hoksasin, että nyt olinkin oikealla tiedonlähteellä noitten mahdollisten virheitteni suhteen. Niinpä selitettyäni epäonnistumiseni kysyin aivan luottamuksellisesti, miten vaari sen asian oli toimittanut ja tulihäntänsä saanut sekä mikä oli syynä tuohon epäonnistumiseeni, ja oliko hän nähnyt sen tuulispään ja eikö hän opettaisi minulle noita oikeita »sanoja».

Hän oli peloittava mies, tuo Luppen vaari, joka ainoan poikansa oli aikoinaan piiskalla kotoa karkoittanut, kun hän nai tytön, jonka isää vaari vihasi. Koko hänen ympäristönsä vapisi, kun hänen mahtavat perkeleensä ja muut sarvipäänsä jyrisivät yli pihan. Mutta silloin hän oli kerrankin ihan lempeä ja aivan kuin muotonsa muuttanut. Luulen, että tuo oli ainoa kerta eläessäni, jolloin hän otti minua kädestä... ei hän omia lapsiaankaan koskaan hellyydellä pilannut... Hän kuljetti minut sanaakaan sanomatta ulos pihalle ja siitä pellolle, jossa oli rukiinniitto käynnissä. Pelkäsin kauheasti, mitä hirveätä rangaistusta hän minulle nyt suunnitteli. Mutta hän vain vei minut pellonpientareelle, osoitti pellolla hyörivää väkeänsä — jota oli aika lailla — ja piti minulle pisimmän puheen, mitä kai koskaan oli pitänyt. Osoittaen siis työväkeään, joitten joukossa nuo asiantuntijani Anu ja Matskin pelästyneinä häärivät lyhteitä kokoamassa, hän sanoi, että nuo kaikki ihmiset tuolla olivat juuri hänen tulihäntiään, ettei hänellä koskaan ollut muita ollutkaan ja että koko puhe noista olioista oli vain pelkkää köyhien, hm hm hm, ja laiskojen puhetta. Ihmiset, jotka tekivät hänen työtään, olivat hänelle hankkineet omaisuuden, eikä mikään piru, eikä sellaista Isoa Mustaa ollut olemassakaan muualla kuin saamattomien ihmisten mielikuvituksessa ja puheissa. Hänen maansa sellaisenaan ei ollut mitään, hän hyötyi siitä vasta kun oli löytänyt ihmisiä, jotka tekivät työtä hänen maallaan... kuin tulihännät...

Tämä oli suunnilleen Marxin »lisäarvon» illustratio omalla pellollamme.

Ja kuten kaikissa kauneissa saduissa tapahtuu, minä sain isoisältä 100 ruplaa papalleni, mutta tuosta jutusta ei saanut kenellekään kertoa. Ei edes Anulle ja Matsille, joille vain ylvästelin, että tiesin mukamas kaikki tulihännät paremmin kuin he... Pelko ja omantunnontuska vaivasivat Anu raukkaa pitkät ajat, mutta kun isäntä ei mitään puhunut, niin jutut alkoivat taas luistaa entiseen tapaan.

Minä taisin sittenkin aikoinani myydä sieluni Isolle Mustalle, koska sain paljon tulihäntiä työhön kartanoni pellolle, ja minun täytyy varmaan tehdä paljon hyviä töitä, jotta ne enkelit kerran puolustaisivat minua tilinteon päivänä.

Muistin tuon vaarini opin, kun aloin lukea Kautskyn selostusta Marxin opeista. Se oli jännittävää lukemista ja avasi silmäni selkosen selälleen omaan aikaani nähden, mutta tuskinpa olisin noita oppeja käsittänyt, jollei suurlakko olisi ensin avannut sydäntäni ja mielikuvitustani.

Työväki omaksui Marxin opit luokka-asemansa ja luokkavaistonsa avulla, tahi oikeammin: työväki ja sen luokka-asema loivat Marxin opit. Me sivistyneistö omaksuimme ne aivoillamme... tai sydämellämme... tai sekä aivoillamme että sydämellämme. Mutta myös hylkäsimme ne aivoillamme, ellei sydämemme ollut mukana.

Ja voi, miten nuo pään ja järjen marxistit halveksivat niitä tunteellisia haihattelijoita, jotka olivat lähteneet työväen mukaan tunteitten ja sydämen ajamina. Ja miten moni niistä järjen ja pään, jopa luokka-asemankin ja vaiston marxisteista on hyljännyt ne opit sekä työväen asian, noitten tunteellisten haihattelijani pysyessä uskollisina nuoruutensa vakaumukselle kautta aikojen ja kärsimysten.

En puhu itsestäni, sillä olen hieman erikoinen ja luokittelematon otus. Kuten tästä vähitellen selviää.

SUURLAKON JÄLKEEN.

Se oli kummallista aikaa. Muistan vain, että me jollakin tavalla paloimme. Vallankumous oli jäänyt kesken, ja meidän oli päästävä selville siitä, mitä oli tapahtunut ja mitä nyt edelleen pitäisi tehdä ja vaatia.

Eduskuntareformi, yleinen äänioikeus — niiden kautta olisi siis kansan saavutettava valta ja ryhdyttävä uusimaan koko elämää. Me ryhdyimme tutkimaan perustuslakeja, parlamentarismia, kaikkia kansanvallan muotoja ja sen päämäärää. Niin, tuo päämäärähän oli kansan valtaanpääsy, ja koska se ei tapahtunut vallankumouksen avulla, niin se oli saavutettava parlamentin kautta, kuten kaikki taloudelliset uudistukset. Mutta ennen kaikkea alkoi kasvaa tietoisuus siitä, että oli olemassa neljäs kansanluokka, tärkein luokka tuotannossa, joka oli vailla poliittisia oikeuksia ja jonka täytyi ne saavuttaa, ennenkuin elämää voitaisiin ruveta uusimaan.

Yliopistotyö oli aivan mahdotonta, oli niin paljon tärkeämpää ottaa selvää omasta nykyajastamme.

Me emme voineet rauhoittua. Me parveilimme keskenämme, puhuimme ja luimme kaikenlaisista ismeistä — haimme ja kuuntelimme. Me keksimme Euterpen ja uuden feminismin ja taistelimme kirkkoa vastaan ja siviiliavioliiton puolesta, ja kaikkea tuollaista repäisevää.

Olin suurlakon aikana tutustunut Aduli Burjamiin, viipurilaisen pankinjohtajan tyttäreen, joka oli nuorsuomalaisia radikaaleja ja kuului viipurilaiseen osakuntaan; ja hänen vanavedessään liikkui tohtori Kaasalainen, joka oli siihen aikaan osakunnan leijonia. Aduli Burjam oli kaunotar, komea ja elegantti ilmestys. Miten ollakaan, mutta jollakin lailla me tytöt saimme hänet vakuuttuneeksi siitä, että hänen piti alkaa esiintyä meidän nuorten tyttöjen puolesta kaikenlaisin ismein ja ruveta ennen kaikkea radikalisoimaan feminismiä. Ja niinpä Aduli sitten järjestettiin esitelmöimään oikein yliopiston juhlasaliin, meidän tyttöjen yrittäessä täyttää salia innostuneilla ylioppilailla. Emme tosin saaneet salia täyteen — emme löytäneet niin paljon noita innostuneita — mutta Aduli luki kumminkin esitelmänsä. Emmekä lannistuneet, vaikka sanomalehdistö seuraavana päivänä oikein yksimielisesti totesi, ettei yliopiston juhlasali ollut oikea forum nuoren naisylioppilaan ensiesiintymiselle ja että esitelmä olisi pikemminkin sopinut konventtiin.

Esitelmän jälkeen olimme Seurahuoneella illallisella, ja minä näin ja söin ensi kertaa hummerin oppien Adulilta laittamaan siihen ranskalaista kylmää kastiketta, joka vieläkin on spesialiteettini. Ja illallisten jälkeen kotimatkalla olimme niin onnellisia, että pelkän hyvinvoinnin ja onnentunteen vuoksi potkimme kaikki kalossimme mereen, kolera-altaaseen ja sitten käveltiin Tähtitorninmäelle ja laulettiin oikein isoon ääneen. Kun poliisi tuli meille nätisti järkeä puhumaan, keräsi Hannes Ryömä hänelle kolehdin, ja viidestä markasta poliisi suostui olemaan kuulematta meitä ja marseljeesiamme. Ja sitten me hurrasimme hänen humaniteetilleen.

Oli muitakin lystinpuoleisia tapahtumia. Eräänä päivänä ilmoitettiin Työmiehen toimituksesta ylioppilasyhdistyksellemme, että Kämpissä asui eräs saksalainen tohtori — muistaakseni hänen nimensä oli Adolf Löwenstein tai Löwenstern — joka oli sosialidemokraatti ja melkein Vorwärtsin toimituskuntaan kuuluva ja halusi tutustua Suomen akateemiseen sosialistiseen nuorisoon. Yhdistyksen puolesta lähetettiin sitten Sulo Wuolijoki ja minut kielten taitajina tohtorin puheille, tarkoituksella kutsua hänet yhdistyksen kokoukseen. Emme löytäneet tohtoria hotellista, mutta jätimme hänelle korttimme ja kirjoitimme muutaman sanan yhdistyksen puolesta pyytäen häntä kokoukseen. En tiedä, miten hän oli sotkenut meidät, mutta Ylioppilastalon kirjelaatikkoon ilmestyi kortti osoitettuna saksaksi Sulolle sekä »Frau Hellalle», mikä herätti yleistä iloa. Tunsin Suloa siihen aikaan vähemmän kuin muita yhdistyksen jäseniä ja olin kovasti kiukkuinen tuollaisesta ennustuksesta.

Asia selvitettiin sitten myöhemmin tohtorille, joka väitti, että »was nicht ist, kann werden», ja niinhän siinä sitten kävikin. Tohtori paljastui sittemmin kyllä etupäässä shampanja-agentiksi, vaikkakin sosialidemokraatiksi. Siihen aikaan shampanja-agentuurit eivät vielä olleet oikeitten ulkopoliitikkojen valmennuskouluja, mutta tohtori oli kuitenkin hauska ja sivistynyt mies, ja vielä hauskemmat olivat ne illalliset, joita hän tarjosi yhdistyksemme jäsenille Kämpissä.

Kielitaitoni oli syynä myös siihen, että sain pian ruveta välitystehtäviin yhdistyksen ja venäläisten sosialidemokraattien kesken. Joulukuussa tuli insinööri Alanne luokseni ja pyysi minua opastamaan venäläisiä tovereita, jotka olivat matkalla Tampereelle siihen salaiseen bolshevikkien konferenssiin, josta ei saanut ääneen puhuakaan, ennenkuin oli katsonut joka ilmansuunnalle.

Ja niin minä ensi kerran näin omin silmin Neuvostoliiton rakentajia. Olin kananpoikanen, joka ei tietänyt muuta eroa bolshevikkien ja menshevikkien välillä, kuin että edelliset tahtoivat viedä vallankumousta eteenpäin tsaarinvallan hävittämiseen saakka, kun taas jälkimmäiset rajoittivat ohjelmaa ja tyytyivät siihen duumalupaukseen, jonka tsaari oli antanut. Herrat nauroivat ja sanoivat, että olin aivan oikeassa... ja miten oikeassa elinkään... He pitivät Helsingistä ja Suomen kansasta. Minä kerroin, miten raskaan työn takana oli leipä tässä karussa maassa ja miten sitä raivattiin metsän alta kivien keskeltä ja miten synkkä oli kansa, jonka kädet olivat koukistuneet työstä... Minä kuvasin suomalaisen työmiehen kättä, joka jäykkänä ja koukeroisena hakee paperia taskusta. Se kuvaukseni oli jäänyt kuuntelijani mieleen, ja kuulin sen kymmenien vuosien jälkeen Moskovassa... Ja minun mieleeni jäi tunnelma, että olin nähnyt tulevia Venäjän hallitsijoita...

Tampereella tapasivat Lenin ja Stalin toisensa ensi kerran. Tampereella, juuri Tampereella.

Ei auta olla tunnustamatta historian suurtapahtumia pienessä maassa. Emme me itse siitä tule suuremmiksi, että pidämme suuria pieninä.

Eiväthän ristiretkienkään aikana ritarit kieltäneet turkkilaisten ja muitten murjaanien kuninkaita eivätkä sotapäälliköitä... (Huom. Kirjoitettu vankilassa.)

Virosta tuli aina kummallisempia tietoja. Maassa oli täysi kapina käynnissä. Tönisson sähkötti minulle, että matkustaisin jouluksi kotiin Pietarin kautta, jonne hän oli saapunut suuren virolaisen lähetystön kanssa, oikeammin sen johtajana, jättämään keisarille Viron kansan suurta autonomia-anomusta. Matkustaminen Virossa oli nimittäin käynyt hyvin vaaralliseksi, koska joka hetki pelättiin rautatielakkoja, joita koetettiin aikaansaada väkivaltaisin ratojen rikkomisin ja attentaatein junia vastaan.

Matkustin siis Pietariin, ja setä Jaansonin luona tapasin Tönissonin sekä lähetystön muut jäsenet, joista ainakin muistan professori Paldrockin, tohtori Koppelin ja asianajaja Rütlin. Vasemmistosta ei ollut ketään heidän mukanaan, eivät edes Päts ja Teemant, jotka siihen aikaan olivatkin kovin vasemmistolaisia ja tuomittiin sittemmin kuolemaan.

Lähetystö oli istunut Pietarissa jo viikon päivät tunnetulla tuloksella: keisari ei suvainnut ottaa heitä vastaan.

Minä tulin Suomesta täynnä rajatonta innostusta suurlakkoon, työväkeen ja sosialismiin. Setä Jaansonin työhuoneessa tapasin Jupiterin, Tönissonin, ja sain taistella ensimmäisen, vaikk'en viimeistä taisteluani noiden uusien oppieni puolesta. Minä olin saanut Suomessa, juuri Suomessa, sosialismin tartunnan ja minut oli pelastettava tuosta Marxin uskonnonhulluudesta, kuten asiaa siihen aikaan kutsuttiin. Tönisson käveli edestakaisin huoneessa ja puhui, paitsi minulle, myös niille tuhansille, jotka olivat silloin nostattamassa Viron kansaa sosialismin nimissä. Jälkeen puolen yön setä Jaanson häipyi nukkumaan, mutta Tönisson ei sitä huomannutkaan, ja kaikki, mitä hän elämän varrella oli Kantin avulla koonnut maailmankatsomusta, kohdistui minun sinisilmäistä, itsepäistä, yhdeksäntoista vuotiasta sosialismiani vastaan. Kello 8 aamulla palatessaan hyvin nukkuneena setä Jaanson löysi Tönissonin vielä kävelemästä ja iskemästä minua kategorisilla imperatiiveillaan, vaikkei minusta ollut paljon muuta jäljellä kuin läjä kurjuutta, josta silloin tällöin pisti esiin kaksi sisukasta, itsepäistä nyrkkiä. En voi mitenkään muistaa enkä oikeastaan käsittääkään, millä minä oikeastaan tueta uutta maailmankatsomustani osasin puolustaa, kun en vielä paljon mitään ollut lukenutkaan, mutta Tönissonin pelolla taisi olla suuret silmät, ja hän kuvitteli kai minun olevan suuremmassa vaarassa joutua harhaoppien valtaan kuin vielä olinkaan, tai sitten tuo suurlakko- ja vallankumoushuuma oli minussa niin valtava, että Tönisson katsoi välttämättömäksi ruveta nuijimaan sitä. Ja hän herätti siten luonnollisesti kaiken vastustustahtoni ja haluni ottaa selvää asioista.

Muuten tässä yhteydessä muistui mieleeni eräs Aino Kallaksen lausunto hänen kirjoittamastaan Koidulan elämäkerrasta Tähdenlento, joka minuun aikoinaan koski melko lailla, Hän kuvaa Koidulan ja Jakobsonin välistä intensiivistä kirjeenvaihtoa ja lausuu siitä suuresti pettyneenä, että »he kirjoittivat toisilleen kansallista rihkamaa». Kieltämättä olisi ollut sekä elämäkerran kirjoittajan että nyky-yleisön kannalta kiintoisampaa, jos Koidula ja Jakobson, Viron senaikuiset huomattavimmat poliittiset tekijät, olisivat kirjoittaneet toisilleen psykologisia huomioita tai rakkauskirjeitä, mutta heidän elämänsä ja työnsä oli niin sidottu siihen »kansalliseen rihkamaan», ettei henkilökohtaiselle suhteelle ollut tilaa.

Minua kauhistuttaa ajatellessani, että joku Tönissonin ja minun elämäkertani kirjoittaja aikanaan kirjoittaisi halveksien siitä, että me 12 tuntia yhtä kyytiä puhuimme "yhteiskunnallista rihkamaa"... Mutta niin se oli. Tuo »rihkama» oli elintärkeää ja on vieläkin.

Joka tapauksessa nuo päivät Pietarissa olivat ihania ja jännittäviä, vaikkakin setä Jaanson ja Tönisson kuljettivat minua oopperassa, sen sijaan että lähetystön muut jäsenet istuivat opereteissa ja varieteissa ja Medvedissä, ja vaikka setä Jaansonkin olisi mieluummin ollut mukana noissa äskenmainituissa paikoissa, puhumattakaan minusta. Mutta Tönissonin ominaispaino oli niin suuri, että hänen toivomuksensa oli ratkaiseva. Vallankumous-Pietarista en luonnollisesti nähnyt mitään, ja kuulinkin siitä eniten koulutoverini Fanny Chwolsonin kotona, erikoisesti hänen tanssiaisissaan, jotka jo olen kuvannut tämän kirjan ensimmäisessä osassa.

Pari päivää ennen joulua alkoi sitten ikimuistettava kotimatkamme Pietarista junalla, jonka perilletulosta ei ollut mitään takeita.

Muuten tämän juttelun tausta on äärimmäisen vakava ja tuskallinen. Tilanne Virossa oli enemmän kuin sekava — erittäin uhkaava. Tönisson oli sen vakavuudesta paljon paremmin selvillä kuin ne nuoret miehet, jotka Pohjois-Virossa johtivat vallankumousta sekä kartanoitten takavarikoimista ja polttamista. Tallinna oli kuohuksissa, tehtaat lakossa ja suuret joukot työläisiä kulki yhdessä muonamiesten kanssa maalla kartanoita polttamassa. Ryöstöistä pitivät huolen kartanoitten omat muonamiehet viinatehtaitten ja valtion viinapuotien hävittämisestä alkaen. Sosialidemokraattisen puolueen vaatimusta kartanoitten ottamisesta valtion haltuun alkoivat muonamiehet täyttää omin lupinsa toteuttaen samalla vuosisatojen unelmaa kartanoitten polttamisesta ja saksojen karkoittamisesta. Tönissonin puolueella, josta siihen aikaan juuri muodostui kansallinen edistyspuolue, ei ollut Tallinnassa paljonkaan sanomista, ja aivan kuin taikaiskusta ja kulovalkeana levisi Martnan johtama sosialidemokraattinen puolue yli koko maan, jopa Viljandimaalle saakka, jossa Tönisson siihen saakka oli ollut yksinvaltiaana. Pätsin ja Teemantin ympärille muodostui radikaalinen porvarillinen puolue, työpuolue, eräänlainen sekasikiö venäläisestä trudoviki-puolueesta ja entisestä Hankon ja Oleskin johtamasta tarttolaisesta paikallisesta radikaaliryhmästä. Ja tuloksena kaikesta oli, että Tönisson oli menettää valta-asemansa maan elämässä eikä enää kyennyt näkemään, mihin maa kulkisi ja mitkä olisivat seuraukset kaikesta tästä, varsinkin kun Pietarista käsin järjestettiin rangaistusretkikuntaa kenraali Orlovin johdolla ja mustasotnialaiset lehdet sekä Baltian aatelisto vaativat maan »rauhoittamista».

Sellainen oli tilanne, eikä ihmekään, että Tönisson yritti poistaa ainakin minun päähäni ja mieleeni tarttunutta vaarallista sosialismia.

Minä olin nuori, minulle tuo matka läpi vallankumousmaan oli tavaton seikkailu, eikä tullut mieleenikään pelätä katkaistuja kiskoja ja erinäisiä mykkiä, pimennettyjä asemia, joitten vaiheilla liikkuivat salaperäiset kartanonpolttajain joukot.

Heti Narvasta lähdettäessä alkoi talviyössä taivaanranta uhkaavasti kumottaa. Juna oli melkein pimeä, ja me katselimme kaikki ikkunoiden ääressä aivan sanattomina. Mitä siellä tapahtuikin, miten hirveätä, järjetöntä ja edesvastuutonta se kaikki olikin ja miten peloittavien joukkojen työtä, niin se oli kumminkin sitä, mistä esi-isämme olivat vuosisatoja uneksineet ja laulaneet... kauheata kostoa... Ja vaikka me istuimme siellä kaikessa mukavuudessa toisen luokan rautatievaunussa, osallisina Euroopan sivistyksestä ja sen saavutuksista, niin kumminkin me olimme maaorjien jälkeläisiä... Mitä minuun tulee, olisin tietysti mieluummin ollut koko joukon lähempänä katsomassa tuota historian tuomiota.

Juna mateli hitaasti kautta Viru- ja Järvamaan tasankojen Tarttoa kohti. Siellä täällä korjailtiin rikottua rataa ja seisoskeltiin asemilla, mutta parinkymmenen tunnin päästä olimme turvallisesti Tartossa, josta minä heti jatkoin matkaa Walgaan. Etelä-Viron tapahtumista meillä ei Pietarissa ollut ollut paljonkaan tietoa, paitsi että Latviassa rangaistusretkikunnat olivat toiminnassa, mutta Walgan asemalla oli täysi sodan tuntu. Asematalo oli upseereita täynnä, ja santarmit ja kasakat tarkastelivat passeja. Humalainen luutnantti tarttui käsivarteeni, mutta isäni sai minut turvallisesti ajuriin. Kaupunki oli kuin kuollut.

SISARENI.

Tämä oli raskas joulu meille, etenkin vanhemmilleni, koska se oli ensimmäinen, jolloin yksi perheemme jäsenistä puuttui. Salme-sisareni oli Moskovassa, eikä hänestä ollut mitään tietoa, koska sekä lennätin- että postiyhteys Moskovaan oli katkennut. Moskovasta tiedettiin vain, että siellä taisteltiin barrikaadeilla ja tykit ampuivat esikaupunkeja.

Heti syyslukukauden alettua sisareni sananmukaisesti karkasi Tartosta Moskovaan, matkusti yöjunalla Walgan kautta ilmoittamatta mitään kotiin. Vasta Moskovasta hän kirjoitti, mitä oli tehnyt. Hän oli juuri täyttänyt 17 vuotta ja oli kimnaasin viimeisellä luokalla, kun hän yhtäkkiä päätti ottaa elämänsä omiin käsiinsä ja lähteä Tartosta. Olen jo aikaisemmin kertonut, että hän oli tulossa tolstoilaiseksi, kirjoitti minulle sentin korkuisin kirjaimin, että likainen ihmiskunta saisi kuolla pois, ja osoitti kaikin puolin inhoansa koulutoverien keimailua ja kevytmielisyyttä kohtaan, puhumattakaan siitä, että hän jo viidenneltä luokalta lähtien alkoi kasvattaa »karaktääriänsä», mikä sittemmin minun Tartosta lähdettyäni johti melkein askeettiseen asenteeseen ja ristiriitaan luokkatoverien kanssa. Ja vihdoin hänessä heräsi niin tavaton vastenmielisyys tuota koulua ja tyttöjen ja poikien liian vapaata seurustelua kohtaan, että hän yhtäkkiä päätti lähteä Tartosta ja nimenomaan juuri Moskovaan, koska siellä oli helppoa kielten avulla saada tuntioppilaita ja niin elättää itseään sekä samalla lukea. Yhtenä syynä, josta emme puhuneet isälle, oli sitäpaitsi se, että hän tiesi, miten vaikeata isäni jo siihen aikaan oli kouluttaa poikaansa Pihkovassa ja häntä Tartossa.

Minäkin kuulin asiasta vasta kun sisareni jo oli saanut elämänsä Moskovassa järjestykseen.

Niinpä hän siis saapui Moskovaan mukanaan koulutodistus, josta näkyi, että hän oli lähtenyt keskellä lukukautta viimeiseltä luokalta. Tuo todistus taskussaan hän lähti Moskovan hienoimman yksityisen tyttökimnaasin Pereversevin johtajattaren luokse, kertoi, miksi oli lähtenyt Tartosta ja pyysi päästä hänen kouluunsa sekä saada suosituksen häntä alempien luokkien oppilaitten valmentajaksi, etupäässä kielissä, jotta voisi ansaita elatuksensa sekä koulurahat. Koulu oli Moskovan kallein — lukukausimaksu noin 200 ruplaa, mikä oli hirmuraha siihen aikaan — ja täynnä Moskovan rikkaitten perheitten lapsia, joilla oli joko guvernantit kotona tai joita vanhemmat antoivat muuten valmentaa. Sillä köyhien oppilaitten ja ylioppilaitten onneksi rikkaitten vanhempien lapset useimmiten tarvitsevat erikoisapua sivistyksen saavuttamiseksi.

Johtajatar oli joko erikoisen humaani tai sitten sisareni lumosi hänet suurilla, vakavilla silmillään, joita synnilliset ihmiset pelkäsivät. Joka tapauksessa hän otti sisareni kouluunsa ja suositteli häntä kotiopettajattareksi miljonäärien perheisiin. Tuloksena oli, että tyttö iltapäivisin tunteja antamalla ansaitsi erinomaisen hyvin, vieläpä niin paljon, että voi elättää sekä itsensä että Tartosta mukanaan ottamansa köyhän koulutoverin ja vielä maksaa koulumaksunsakin, josta hänet tosin seuraavana lukukautena vapautettiin. Tuo toveri, joka myös osoitti tolstoilaisuuden oireita, oli köyhin tyttö luokalla sekä yleisesti halveksittu eikä mitenkään erikoisen lahjakaskaan. Joka tapauksessa hän ei osannut saksaa eikä ranskaa niin paljon, että olisi kyennyt antamaan tunteja, vaan tarvitsi itsekin opetusta. Sillä niin paljon tytöt eivät saaneet kokoon, että tuo toinenkin olisi päässyt kouluun.

Niin sitten sisareni työtaakka muodostui seuraavanlaiseksi: aamupäivät hän kävi koulua, iltapäivisin antoi tunteja moskovalaisissa perheissä ja iltaisin luki itse sekä opetti tuota toista tyttöä, niin että he molemmat seuraavana keväänä pääsivät ylioppilaiksi, sisareni kultamitalein palkittuna.

Mutta kaikesta tästä tyttö kirjoitti kotiin ja minulle sitten vasta, kun hänen elämänsä oli järjestynyt, eikä luonnollisesti tullut kysymykseenkään, että hän olisi päässyt jouluksi kotiin Moskovasta saakka.

Sitten tuli Moskovan vallankumous ja kaikki sen kauhut. Vasta tammikuun puolivälissä saimme tietää, että tytöt vielä olivat olemassa ja miten heidän oli käynyt. Heidän asuntonsa oli ollut pahimpien taistelujen lähettyvillä ja moneen päivään he eivät olleet päässeet ulos syömäänkään, kunnes Rumjantsevin museon apulaisjohtaja, virolainen maisteri Pörk haki heidät suojaan museoon, missä hän itsekin asui. Mutta samalla he joutuivat sellaiseen paikkaan, jonka ylitse tykit koko ajan ampuivat. Siitä sai alkunsa vaikea tauti, joka vaivasi sisartani parikymmentä vuotta. Mutta siitä, mitä tyttö näki Moskovassa kapinan aikana, heräsi hänessä myös käsitys Venäjän kansan kärsimyksistä ja toteamus Tolstoin oppien riittämättömyydestä pahan hävittämiseksi. Ja keväällä tyttö palasi Moskovasta täynnä sosialismia ja vallankumouksellisuutta.

Me olimme aina kaikki olleet yhdessä jouluna. Oli käsittämätöntä, että sisareni paikka joulupöydässä oli tyhjänä kaiken muun kurjuuden lisäksi — siksi kiinteästi vielä kuuluimme kaikki isäni pöydän ympärille. Mutta pian tuli siihen toisiakin tyhjiä paikkoja... Viron taivas oli täynnä lyijyn harmaita, synkkiä pilviä, ja toivottomuus laskeutui ihmisten ylle noitten lyhyitten, huomaavien vapauspäivien jälkeen.

Ja minä tulin Suomesta onnellisena ja lumoutuneena kaikesta siitä uudesta, mitä olin kokenut.

VERIPÄIVÄT VIROSSA.

Tuo kuukausi Virossa, joulusta 1905 tammikuuhun 1906, on aika, jota en ole koskaan voinut unohtaa ja joka ehkä enemmän on määrännyt elämääni kuin kaikki järkyttävät ajat paljon kauheampine veripäivineen, joita olen saanut kokea Suomessa-oloaikanani ja joihin verraten nuo Viron tapahtumat olivat pelkkää leikkiä. Mutta olin nuori, ja Eurooppa oli siihen aikaan sivistynyt ja kauempana keskiajasta kuin nyt, ja venäläisten pienet juutalaispogromitkin Ukrainassa ja Puolassa näyttivät kauheilta, petomaisilta tapahtumilta. Mutta voi miten pientä se oli, jos ajattelee, mitä »aseveljemme» ovat nykyaikana tehneet ei vain miljoonille juutalaisille, vaan myös puolalaisille ja tuolle kansanvaltaisuuden mallikansalle, tšekeille, puhumattakaan muusta länsi-Euroopasta.

Pieni Walgan kaupunki oli muuttunut sotaleiriksi. Se oli Etelä-Viron ja Pohjois-Latvian rankaisuretkikuntien keskus. Sieltä lähtivät eri retkikunnat maaseudulle vangitsemaan, pieksämään ja tappamaan... ja palasivat mukanaan kuormalliset vangittuja, rekiin sidottuja ihmisiä sekä valtavat määrät kaikennäköisiä aseita, joista ainakin 99 % taisi olla vanhoja tapporautoja, jopa Ruotsin vallan aikaisiakin tulikiikkuja. Niitä sitten näin parin viikon ajan Myllylammikon jäällä, missä sotilaat, pääasiallisesti kasakat, niitä särkivät ja polttivat ja mistä yön aikana pikkupojat kävivät niitä varastelemassa.

Jo jouluaattona alkoivat hirveät viestit saapua meillekin, Myllymäen taakse piiloutuneeseen taloomme, jossa koko perheemme — se on: vanhempani, minä ja kaksi pikkutyttöä — oleskeli enimmäkseen ulkona liikkumatta ja peläten isäni vuoksi, joka oli ollut puheenjohtajana erinäisissä poliittisissa kokouksissa ja istunut kaikenlaisissa komiteoissa.

Vangittiin ensiksi kaikki, jotka ikinä olivat olleet mukana politiikassa maaseudulla tai jostakin muusta syystä olivat paroonien mustilla listoilla. Etelä-Virossa kartanoita ei ryöstetty eikä poltettu. Kuvaavaa oli, että tällaista toimintaa tapahtui juuri takapajuisimmissa ja köyhimmissä maakunnissa, jotka eniten olivat saaneet kärsiä kartanoitten taholta. Jos ei kartanoitten polttajia ollut, vangittiin kunnan johtohenkilöt sekä opettajat, jotka olivat olleet mukana kokouksissa autonomiaa vaatimassa ja noita ponsia laatimassa. Sitten pidätettiin kartanoille yleensä vastenmieliset isännät ja vihdoin, niittenkin puutteessa, kaikki irtolaiset ja epämääräiset henkilöt... Ja ellei näitä ollut kukaan erikoisesti puolustamassa, heidät ammuttiin ilman muuta.

Koko homma tapahtui sillä tavalla, että rangaistusretkikunnan etunenässä ratsastivat hienoilla ratsuillaan paroonit ja heidän pehtoorinsa venäläisten upseerien seuraamina, hienot jahtipyssyt olalle ripustettuina ja... luettelot taskuissa. Jono liikkui kartanosta kartanoon, pysähtyi kunnantaloille verisiä toimituksia varten kuljettaen mukanaan pitkää jonoa vankeja ja kasasi niitä kartanoitten vanhoihin vankikellareihin lajitellakseen, ketkä sitten ammuttaisiin, ketkä piestäisiin ja ketkä lähetettäisiin edelleen kaupunkien vankiloihin.

Siten kuljetettiin myös tohtori Raamotia, joka siihen aikaan oli Pöltsamaan maanviljelyskoulun opettaja ja myöhemmin, maaliskuun vallankumouksen jälkeen, ensimmäinen Kerenskin määräämä Suomen kenraalikuvernööri, ja jonka puoliso Mari Raamot on meilläkin Suomessa erinomaisen hyvin tunnettu. Tohtori Raamot oli sidottu vitsakuorman päälle ja joka kartanossa neuvoteltiin, piestäisiinkö vai ammuttaisiinko hänet. Rouva Raamot ajoi paikkakunnan papiston mukana retkikunnan jäljessä kartanosta kartanoon ja sai vihdoin erään venäläisen kenraalin avulla miehensä pelastetuksi, niin että hänet lähetettiin Wiljandin vankilaan ja sieltä säännöllisen tuomioistuimen tuomittavaksi. Sitten hänet vapautettiin.

Eniten saivat kärsiä kansakoulunopettajat ja kuntien puheenjohtajat, jotka eivät tienneet tai ennättäneet paeta. Hirveintä oli tuo ihmisten pieksäminen. Vielä kerran ennen katoamistaan ja vallankumouksia nuo keskiajan herrat saivat tyydytyksensä entisten alustalaistensa ruoskimisesta. V. 1906, vain 8 vuotta ennen maailmansotaa, ajettiin siis Viron sivistyneitä talonpoikia oikein venäläiseen malliin kunnantaloille ja... piestiin. Kun ajattelee, että olen omin silmin nähnyt piestyjä ihmisiä, jotka olivat päässeet pakoon ja tulivat taloomme turvaa hakemaan... Olihan niitäkin, jotka eivät suostuneet tuohon historialliseen kidutukseen, vaan valitsivat sen sijasta kuoleman, kuten taiteilija Hans Laipmannin veli, josta Aino Kallas on kirjoittanut järkyttävän novellinsa »Bernhard Riives».

Joka yö tuli ovellemme pakolaisia hyytävä kuolemankauhu silmissään, pääasiallisesti isäni tuttuja raittiusyhdistyksen kokouksista ja kongresseista, eniten kansakoulunopettajia. Niitten joukossa oli Sangasten opettaja Kurvits, joka oli kuolemaan tuomittu ja pääsi pakoon ennen teloitusta erään upseerin avulla, joka viittasi hänelle pihalla valjaissa olevaa hevosta ja pidätti sotilaita jollakin keskustelulla, niin että Kurvits pääsi hyökkäämään ulos, istumaan rekeen ja lähtemään, ennen kuin perässä ammutut kuulat tapasivat hänet. Muistaakseni vain yksi kuula oli sattunut hänen jalkaansa.

Tilanne kotonamme oli tavattoman vaikea. Sisareni oli, kuten sanottu, koulussa Moskovassa ja sikäläisen kapinan aikana teillä tietymättömillä, ja veljeni Pihkovassa, niin että kotona olimme vain kaksi pikkutyttöä ja minä. Joka hetki voitiin odottaa isäni vangitsemista ja kotitarkastusta, ja kuitenkin tuli pakolaisia yhtämittaa. Palvelijamme oli sellainen lörpöttelijä, johon ei voitu luottaa, niin että päätimme lähettää hänet joululomalle maalle. Äitini sai ilman apua huolehtia koko väen ruoasta. Joku oli aina vahdissa tarkastamassa, liikkuiko ketään mäelle päin, jolloin pakolaiset saivat painua keittiön lattian alla olevaan vanhanaikaiseen kellariin, joka ei näkynyt mihinkään ja jonka luukku peitettiin matolla.

Mutta sitten onnettomuuden kukkuraksi sairastui äitini keuhkokuumeeseen, kolmannen kerran, eikä ollut juuri toiveita hänen eloon jäämisestään. Hän sairastui äkkiä illalla ja alkoi heti yskiä verta. Oli haettava lääkäri. Puhelimia oli vain muutama koko kaupungissa, ja liikkuminen illalla kello seitsemän jälkeen oli kielletty. Alhaalla kulki Myllysillan ylitse kasakkapatrulli ainakin joka kymmenes minuutti, kulki rantamäkeä ylös ja tiellä puutarhamme ohitse. En tule koskaan unohtamaan tuota hevosten kavioitten kopsetta jäätyneillä teillä ja kasakkain hihkaisua silloin tällöin, jota kuuntelin kylmästä ja pelosta väristen puutarhaportillamme. Ei tullut kysymykseenkään, että olisimme voineet antaa isän lähteä suoraan patrullin käsiin, ja niin minun oli yritettävä aidantauksia pitkin mäkeä alas sillan pieleen. Piilottauduin sinne pensaitten taakse valkoiseen lakanaan kääriytyneenä — hätä opetti lumivaippaa käyttämään. (Hymyilin itsekseni, kun talvisodan aikana Ruotsin matkan vuoksi täytyi hankkia lumivaippa!) Livistin sillan yli, kun patrulli oli mennyt ohitse, ja tuttuja porttikäytäviä käyttäen pääsin poliisilaitokselle saakka, Siellä löysin vanhan poliisimestarin, joka oli isän hyvä tuttu ja muuten oikeastaan pelastikin hänet silloin ikävyyksistä. Hän antoi minulle mukaan tavallisen passipoliisin, jonka olin lapsesta saakka tuntenut, ja tämän kanssa pääsin tohtori Barthille saakka ja sain tohtorin heti lähtemään mukaan.

Tietäähän sen, mitä keuhkotulehduksen hoito merkitsee kääreineen päivineen, vieläpä niin toivottomassa tapauksessa. Opin silloin sairaanhoitajattareksi ja sitäpaitsi keittäjäksi ja siivoojaksi. Tosin miehet kuorivat minulle perunat ja tekivät kaiken voitavansa keittiössä. Mutta kun he eivät saaneet näyttäytyä, täytyi minun itse kantaa vedet kaivosta päiväsaikaan, kunnes vihdoin, äidin kriisin päivänä, saapui avukseni Leeni täti, jolle lopultakin olimme saaneet sanan... Sain edes käsistäni pikkutytöt, jotka vaikeroivat äidin vuoteen ympärillä.

Ja aina kauheampia tietoja tuli. Kävin soittamassa Tönissonille Tarttoon ja kuulin, että koko virolainen sivistyneistö Tartossa, etunenässä Tönisson ja tohtori Kallas, oli vangittu ja että kenraali Orlov uhkasi ampua heidät, elleivät peruuttaneet venäläiselle lehdistölle rankaisuretkikuntien takia lähettämäänsä protestia. Muistaakseni he olivat kolme vuorokautta vangittuina — sitten he peruuttivat...

Ei missään näkynyt valon ja avun pilkahdustakaan. Yhdeksäntenä vuorokautena tuli äidin sairaudessa käänne. Olin pari viimeistä vuorokautta umpeen istunut hänen vieressään silittäen hänen päätään jääkimpaleella, sillä se ei kärsinyt enää jääpussia. Lääkäri sanoi minulle suoraan, että olisi parasta sähköttää sisarelleni ja veljelleni — hän ei enää voinut antaa toiveita... Mutta sitten tapahtui kumminkin se ihme, jota olin odottanut: kuume laski 43 asteesta 34:ään ja sydän kesti. Muistan, että lääkäri ja isäni taluttivat minut vuoteeseen ja että minun sanottiin sitten nukkuneen 24 tuntia yhtä kyytiä.

Äitini parani, mutta kauhu jatkui. Kotiseudullamme ammuttiin vanha Sikk-Willem, joka lasten iloksi söi sammakoita ja hiiriä ja tanssi tasakäpälää. Hän oli tapansa mukaan nauranut ja laulanut sotilaille ja näyttänyt heille kieltä. Hänet oli ammuttu kyläkapakan seinän viereen.

Tallinnan torilla ammuttiin väkijoukkoon kokouksen aikana. Marta Lepp-Utuste haavoittui siellä, ja monia kuoli. Kävin tammikuussa isäni kanssa Wiljandissa. Vanhan linnan mäenrinteeseen oli ammuttu 78 ihmistä yhtaikaa — näin omin silmin, miten mäki hikoili verta.

Viron ensimmäinen vapausunelma oli sammutettu vereen tai ainakin yritetty sammuttaa. Paroonit olivat oppineet käyttämään hyväkseen tsaarin armeijaa ja kasakoita. Kansan sydämiin jäi tuhkan alle kytemään vaarallinen liekki, joka puhkesi v. 1918. Siihen saakka Virossa ei vielä ollut osattu vihata tsaarin kätyreitä, niille oli enemmän tai vähemmän naurettu. Nyt ne oli opittu tuntemaan.

Kartanoissa rallatettiin yökaudet, juhlittiin, juotiin sampanjaa. Ja aateliston neitoset tanssivat siihen saakka halveksimiensa venäläisten upseerien kanssa. Mässäiltiin viimeisiä kertoja. Sen jälkeen viisaimmat näkivät parhaaksi katsoa eteensä ja ruveta myymään metsiään sekä sijoittamaan pääomiaan ulkomaille. Valtavat metsät kaatuivat Virossa lähivuosina, ja kartanoita pantattiin pankkeihin varmuuden vuoksi.

Kuten sanottu, siihen aikaan uskoimme vielä Euroopan sivistykseen. En ollut koskaan nähnyt kuolemaa ja poliittista vainoa läheltä, olin vain lukenut niistä. Kaikki tuntui painajaisunelta. Ihmiset eivät uskaltaneet puhua ympärilleen katsomatta, ja keskustelivat puoliääneen. Kuinka lapsellisesti olikaan luultu, että tsaarin valta murtuisi noin vain!

Moniakin lapsellisia haaveita sain silloin haudata. Minusta tuntui, etten koskaan enää voisi nauraa, enpä edes hymyillä elämässä. Me elimme Tartossa kaikki jonkinlaisessa horroksessa. Keskinäiset riidat menettivät toistaiseksi merkityksensä.

Mutta tsaarinvalta oli ravistanut Viron kansan lopullisesti hereille. Verta oli vuodatettu, ihmisiä ajettiin takaa kuin petoja, ja kansa kysyi, miksi sitä pelättiin ja vainottiin.

Tammikuun lopulla lähdin paluumatkalle Helsinkiin. Olin päättänyt jättää professori L:n talon ja hakea itselleni toisen asunnon, sillä tarvitsin enemmän vapautta. Sain Tartosta Viron ainoasta stipendirahastosta Bergmannin stipendin ja ajattelin yrittää tulla toimeen sillä sekä sanomalehtityölläni. Olin sydämen pohjaan saakka väsynyt kaikesta, mitä olin saanut kestää. Teki vain mieli olla yksin. Minusta tuntui, ettei Suomessa koskaan jaksettaisi käsittää, mitä Virossa oli tapahtunut. Minulla oli suorastaan kauhu tuota onnellista ja tyytyväistä Suomea kohtaan — ja kumminkin tuli aika, vuonna 1918, jolloin minun piti myöntää, että kaikki, mitä Virossa silloin tapahtui, oli kuin pientä operettia Suomen tragediaan verrattuna.

Kaikki on suhteellista.

ONNELLINEN SUOMI.

AUGUSTA AF HEURLININ TALOSSA.

Kirjoitin Suomeen ainoastaan Ilona Jalavalle ja Hannes Ryömälle... Kuvasin osapuilleen, mitä olin kokenut. En jaksanut kirjoittaa Helvi Genetzille enkä muille tytöille — pelkäsin, etteivät he jaksaisi käsittää. Enkä halunnut nähdä ihmisiä; tuntui, etten ollenkaan saattaisi kertoa kaikista kauhuistani. Varsinkin tuntui mahdottomalta puhua professori L:n kanssa ja uudestaan sopeutua tuohon taloon. Ilona ymmärsi minua. Hän kirjoitti puhuneensa minusta Augusta af Heurlinin kanssa ja ilmoitti tämän kutsuvan minut luokseen asumaan, koska Kaarlo ja Emilie Bergbom sillä välin olivat kuolleet ja Heurlineilla oli vapaita huoneita ja koti tuntui tyhjältä. Eikä minun tarvinnut tehdä muuta kuin ehkä joskus puhua saksaa.

Olin kerran tavannut rouva Heurlinin lehtori Jalavalla ja puhunut hänen kanssaan suurella ihastuksella Isosta Idasta ja teatterista. Tunsin Lauri af Heurlinin suurlakon päiviltä, enkä tietänyt Helsingissä sivistyneempiä ja miellyttävämpiä ihmisiä, puhumattakaan siitä, miten ihmeelliseltä minusta tuntui päästä asumaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin kotiin.

Olin enemmän kuin kiitollinen, ja niinpä minä siis muutin professori L:ltä Yrjönkadun 13:een, jonka alakerrassa Heurlinit asuivat ja jossa nykyään kai sijaitsee Uuden Suomen toimitus. Siihen aikaan siinä talossa asuivat myöskin Lounasmaat ja Miesmaat.

Lauri ja Maunu Heurlin olivat muuttaneet yläkertaan Kaarlon huoneisiin, ja minä sain asunnokseni vastapäätä rouva Heurlinin omaa huonetta sijaitsevan huoneen, johon oli sijoitettu Kaarlo Bergbomin huonekalut, ja mikä oli ratkaisevaa minulle, suurin osa Kaarlo Bergbomin kirjastoa... näytelmät, joihin hän oli tehnyt reunamuistutuksiaan.

Nuoruuteni kenties onnellisin aika oli se, jonka sain viettää tuossa talossa Augusta Heurlinin turvallisten siipien suojassa, sen ajan ehkä viisaimman suomalaisen naisen seurassa, ilmapiirissä, joka oli vieläkin täynnä suomalaista teatteria ja Kaarlon ja Emilien taisteluhenkeä... siellä hengitettiin eurooppalaista ilmaa ja oltiin vapaita kaikesta jäykästä teennäisyydestä ja juhlallisuudesta, mikä siihen aikaan niin auttamattomasti painosti suomalaisia sivistyneitä piirejä eikä suinkaan vieläkään ole kokonaan hävinnyt.

Augusta Heurlinin elämäkertaa ei ole vielä kirjoitettu eikä hänen osuuttaan sisarensa ja veljensä elämäntyössä tarpeeksi korostettu. Olen aina ollut vakuuttunut siitä, että Augustan viisas, kyynillisyyteen saakka realistinen ja voimakas olemus oli suuresti määräävänä Kaarlon ja Emilien toiminnassa. Varmaan Augustan tahdonvoima ja ihmistuntemus sekä salattu temperamentti usein ohjasi hänen sisaruksiaan, vaikkakin hän suuren viisautensa avulla kykeni sen peittämään paitsi maailmalta, myöskin asianomaisilta itseltään. Augusta Heurlin kasvatti lapsensa, joista kaikista tuli persoonallisuuksia, — voimakkain ehkä tohtori Maunu Heurlinista — äärimmäisen vapaamielisesti suoden heille enemmän vapautta kuin kaikkein suvaitsevimmatkin nykyajan vanhemmat, ja sittenkin... hän osasi huomaamatta ohjata heitä. Ja samoin hän menetteli koko ympäristönsä suhteen.

Hän hävisi elämästä v. 1918 aivan liian hiljaa ja huomaamattomasti, sillä maailmassa tapahtui silloin niin paljon kauheata ja järkyttävää, ettei ihmisillä ollut tilaisuutta kaivata olentoa, jonka mukana hävisi niin paljon kaunista, viisasta ja valoisaa Helsingin elämästä ja suomalaisesta sivistyksestä.

Augusta oli joka suhteessa itsenäinen, moderni nainen, joka eli paljon edellä aikaansa. Ei häntä kauhistuttanut Lauri af Heurlinin senaikainen sosialismi eikä Maunun kyynillinen ja liian asiallinen elämänkatsomus, vaan hän suhtautui heihin kuten minun alkavaan vallankumouksellisuuteenikin suvaitsevan viisaasti hymyillen, huolimatta hänen vanhasuomalaisesta, kiivaasta poliittisesta vakaumuksestaan ja siitä osasta, jota hän sentään näytteli puolueensa sekä naisten että miesten joukossa.

Hänen vierasvaraisesta kodistaan oli kieltämättä muodostunut suomalaisen puolueen poliittinen salonki, jossa hän kaikkea ymmärtävin, säteilevin hymyin otti vastaan vanhoja ystäviään ja suurella taidolla johti keskustelua tehden pieniä purevia huomautuksiaan. Sunnuntaiaamupäivisin Antti Jalava ja Vihtori Lounasmaa saapuivat silinteri päässä ja valkoiset hansikkaat käsissä aamupäiväkahville, kuten senaattori Vuorenheimokin, päivittelemään politiikkaa ja kagaalien hommia ja kuulemaan Augustan myrkyllistä uutisreportaashia. Poliittisilla uutisilla oli erinomainen taipumus kantautua Augustan kuuluville ja tarttua hänen tuntosarviinsa. Siitä piti huolta puhelinkin, jota Augusta osasi erikoisesti kuunnella ja jota tietä kaupungin rouvilta saamansa tiedot hän käden käänteessä lajitteli pilkallisesti, ymmärtäväisesti hymyillen.

Augusta, jota hänen omat lapsensa ja heidän toverinsa aina kutsuivat vain »Kekeksi», äidittelemättä tai tädittelemättä täysin tasa-arvoisina ja -ikäisinä, mutta silti lävitsekuultavan, vaikkakin salatun hellästi, ei ollut nuoruudessaan ollut mikään kaunotar, yhtä vähän kuin Emilie sisarensakaan, mutta vanhempana, kun opin hänet tuntemaan, hänen kasvoissaan oli niin paljon eloisaa intelligenssia ja säteilyä ja temperamenttia, etten muista koskaan tavanneeni kauniimpaa vanhaa naista.

Hän oli maailmannainen liikkeiltään ja koko olemukseltaan, vapaa ja rakastettava käytökseltään ja sangen nuori mieleltään. Hän kertoi minulle, miten itse J.W. Snellman kosi Emilietä sekä myöhemmin häntä itseään, »mutta hän oli niin vanha ja leski ja luuli, että voi määrätä kaiken maailmassa, ja oli vakuuttunut, ettei naisilla koskaan omaa tahtoa ollutkaan...» Ja Snellman oli kavaljeeri, mutta siihen aikaan olivatkin kaikki miehet kavaljeereja, huomautti Kekke keikauttaen olkapäitään aivan kuin nuori tyttö...

Augusta Heurlin oli täysin riippumaton nainen, joka miehensä kuoleman jälkeen itsenäisesti hoiti koko omaisuuttansa ja elämäänsä ja määräsi talossaan. Hänen talonsa olikin jotakin aivan tavatonta Helsingissä. Siellä vallitsi sellainen vapaus, joka nytkin vielä on harvinainen porvarillisissa perheissä ja joka siihen aikaan professori L:n kodin jälkeen oli minulle autuus. Heurlinillä kaikki perheen jäsenet tekivät mitä tahtoivat, ja päivällinen oli ainoa ateria, jolla oli oltava kotona tai ainakin annettava meriselitys poissaolosta, vaikkapa vain hataranpuoleinenkin. Aamuisin noustiin, milloin kukin katsoi parhaaksi; kahvi ja lämmin omeletti oli aina pöydässä. Aamiaiselle tultiin, jos ennätettiin. Ja illalla oli teepöytä valmiina, jos joku sattui tulemaan kotiin. Iltaisin kaikki muuten hävisivät omalle taholleen, joko teatteriin tahi kokouksiin. Kukaan ei ollut tilivelvollinen. Jokaisella oli oma yksityiselämänsä, ennen kaikkea Kekellä itsellään. Ei silti, ettei seuraavana päivänä ainakin naisväki olisi kertonut edellisen iltansa kokemuksista ja elämyksistä. Miehillä oli omat syynsä pitää yksityiselämänsä ja kokemuksensa paremmin verhottuina tuossa ruokapöydässä, jossa naiset olivat huomattavana enemmistönä ja jossa Kekellä oli valtikka hallussaan.

Paitsi minua, Heurlinilla asui vielä heidän serkkunsa, Lea Bergbom, joka opiskeli hammaslääkäriksi. Paula af Heurlin oli siihen aikaan jo laulunopettajatar ja Leaa ja minua vanhempi. Paulan ystävättärinä olivat usein talossa neiti Anna Sarlin, Ilona Jalava ja ennen kaikkea Aini Nevander, Hypoteekkiyhdistyksen kamreeri, itsenäinen nainen, kuten Kekkekin, itsetietoinen, intohimoinen vanhasuomalainen ja terävä kieleltään, vaikka vailla Keken bonhomie'ta.

Sellainen oli koti, johon jouduin, Vanhan Kirkon puiston viereen. Keväisin kukkivat salin ikkunoilla sadat ruusut Keken ahkerien kätten hoitamina ja salissa vallitsivat vielä vanhanaikaiset mukavat nojatuolit ja sohvat ja mahonkipöydät, ja seiniltä katselivat vanhat italialaiset taulut, miten Kekke korkeitten jalkalamppujen leveitten silkkivarjostinten alla luki lehtiään ja jutteli politiikkaa. Eikä hän pitänyt siitä, että hänelle noin vain myönneltiin ja sanottiin jaa ja amen, vaan hän vaati mielipiteittensä puolustamista tai vastustamista. Hän ei yksinkertaisesti tahtonut tulla kohdelluksi vanhuksena, jonka kanssa ei ollut sopivaa enää tapella.

Ja minun oli sanomattoman hauskaa jutella hänen kanssaan ja kertoa hänelle kaikesta näkemästäni ja kuulemastani, kaikista huomioistani ja epäilyksistäni ja... myös kaikesta, mitä olin kokenut Virossa joulun aikana. Sen edessä hän oli neuvoton. Se oli kokonaan ulkopuolella hänen järjestetyn, perityn maailmansa, ja hän teki kaikkensa saadakseen minut unohtamaan sen kuin jonkin järjettömän painajaisunen... Hän kohteli minua kuin haavoittunutta, kunnes sain elinvoimani takaisin.

Muistan, että ensimmäisinä viikkoina Heurlinillä kirjoitin ensimmäiset runoni, jotka luin Ilonalle ja joista jotkut ovat ilmestyneet Noor Eestissä. Onneksi osasin ne jättää oikeaan aikaan pöytälaatikkooni, joten minun ei ole ainakaan runojeni vuoksi tarvinnut paljonkaan punastua; onhan, Jumala paratkoon, muutenkin tullut tehdyksi tarpeeksi tyhmyyksiä.

En lukenut runojani Augustalle, sillä runoja Kekke ei hyväksynyt eikä ymmärtänyt... runoilijat ja sanomalehtimiehet, paitsi päätoimittajat, olivat suunnilleen ihmiskunnan paarias-luokkaa Keken mielestä, noin luottamuksellisessa keskustelussa. Mutta myös ensimmäisen näytelmäni minä kirjoitin tuossa Kaarlo Bergbomin kodissa, ja sen kehityksestä oli Kekkekin kovin kiinnostunut ja seurasi sitä näytös näytökseltä, vaikkemme siitä kenellekään talossa puhuneet. Kun se oli kirjoitettu viroksi, en voinut sitä Kekelle suorastaan lukea, mutta kyllä Ilonalle hänen ryijysohvallaan, ja molemmilta sain innokkaita kehoituksia ja neuvoja. Tuon näytelmän, jonka nimi oli, kuvaavaa kyllä, »Madonna Marianna», lähetin sitten Virossa julistettuun näytelmäkilpailuun, jossa Kitzbergin »Tuulten pyörteessä» sai ainoan palkinnon minun näytelmäni saadessa erittäin imartelevan lausunnon, mutta jäädessä vaille palkintoa teknillisten puutteittensa vuoksi. Siitä kehittyi sitten viisi vuotta myöhemmin todellakin ensimmäinen näytelmäni »Talon lapset», jonka ensi-ilta oli Tallinnan Estonia Teatterissa 1912 ja Helsingin Kansan Teatterissa 1913 ja jonka tsaarinaikainen venäläinen sensuuri kielsi sekä Virossa että täällä.

Olin pakahtua Virosta tullessani, ja nuo raskaat elämykset saattoivat minut ainakin kirjoittamaan, samalla kun ne vieroittivat minut yliopistotoverieni piiristä. Kuinka kaukana olivatkaan Danielsonin ja Genetzin piirit siitä, mitä minä olin kokenut! Mutta Lauri Heurlin ja Väinö Wuolijoki kävivät usein Sosialidemokraattisessa Ylioppilasyhdistyksessä, ja niin jouduin minäkin aivan kuin itsestään lähemmäksi yhdistystä, jossa siihen aikaan elämä kiehui ja kuohui ja innokkaasti seurattiin eduskuntauudistuskeskusteluja ja äänioikeustaistelua nelijalkaisessa säätyeduskunnassa.

Sitä paitsi yhdistyksen jäsenet olivat aika lailla äänessä osakunnassakin, missä Kuusinen ja Sulo pitivät esitelmiä, joita aina seurasi sangen vilkas väittely.

ENSIMMÄINEN VIROLAINEN EMIGRATIO.

SUUREN VALLANKUMOUKSEN ENSIMMÄISIÄ PIENIÄ PÄÄSKYSIÄ.

Heti ensimmäisten rankaisuretkikuntien saavuttua Pohjois-Viroon alkoi Tallinnasta virolaisen sivistyneistön ja työväen johtohenkilöitten pako kenttäoikeuksien tieltä, jotka tuomitsivat kuolemaan poissaoleviakin, kuten Pätsin ja Teemantin. Kun tammikuun lopulla saavuin Helsinkiin, oli täällä jo satoja pakolaisia, mm. molemmat yllämainitut sekä Virgo, Viron myöhempi monivuotinen lähettiläs erinäisissä Länsi-Euroopan maissa, Martna tyttärineen ja suuri joukko virolaisia nuoria taiteilijoita, niiden joukossa Koort ja Triik. Otto Sternbeck, myöhemmin kenraali ja ministeri, kuljetti ensimmäisen duuman vaalien aikana kiellettyä kirjallisuutta ja täällä painettuja lentolehtisiä Tallinnan ja Helsingin välillä virolaisten salakuljettajani taitavasti ja asiantuntevasti avustamana, kunnes joutui keväämmällä kiinni ja tuomittiin Siperiaan.

Pakolaiskeskukseksi tuli Helsingin Virolainen Seura, johon myöskin keskittyivät kaikki Virosta tulleet uutiset ja jossa Martna alkoi intensiivisen poliittisen valistustoiminnan odotellessaan vallankumouksen kypsymistä Pietarissa, kunnes katsoi viisaammaksi siirtyä Sveitsiin. Luokseni alkoi saapua tuttavieni lähettäminä ihmisiä, joitten oli liian vaarallista jäädä Suomeenkin ja joita piti yrittää toimittaa edelleen Ruotsiin ja Saksaan. Toisilla oli matkarahoja, toisilla ei. Työläisille täytyi muun muassa opettaa sen verran vieraita kieliä, että tulisivat toimeen. Välistä tuntui, että olin muuttunut matkatoimistoksi, ja kyllä sainkin tutkia reittejä Suomesta ulos. Paljon työläisiä järjestettiin Amerikkaan saakka sikäläisten virolaisten avustuksella.

Oli monenlaisia kohtaloita ja monenlaisia ihmisiä. Valitettavasti olen ne unohtanut, kun juuri siihen aikaan elämäni alkoi olla hieman liiankin täynnä nimiä ja vallankumouksellisia kohtaloita, mutta elämän varrella ovat ne joskus pilkahtaneet uudelleen esiin — häipyäkseen jälleen. Niinpä 2,5 vuotta myöhemmin, kun kerran olin paluumatkalla Leningradista Suomeen käytyäni Gyllingin kanssa metsäkauppoja ja olin hakemassa passiviisumiani Ulkoasiainkomissariaatin Leningradin osastosta ja sydämistyneenä viisumini viipymisestä astelin hirmun pahalla tuulella tuon marmoripalatsin portaita alas, tuli vastaani eräs englantilaistyylinen, salkullinen, diplomaatin näköinen herrasmies, joka pysäytti minut huudahtaen selvällä viron kielellä: »Anteeksi, oletteko te neiti Hella Murrik?» Oli sentään jo yli parikymmentä vuotta siitä, kun minua erehdyksessäkään oli neiditelty ulkonäön perusteella, niin että pysähdyin huvittuneena ja myönsin, että olin joskus ollut, ja kysyin, kuka hän sitten oli. Hän sanoi nimensä ihmetellen, etten häntä muistanut, ja selitti olevansa yksi niitä virolaisia työläisiä, joita silloin olin auttanut Helsingistä matkoille Amerikkaan. Hän kiitti ja kuvasi, miten olin ylipuhunut erään laivankapteenin ottamaan hänet mukaansa ilman minkäänlaista passia ja nimen varjoakaan. Hän oli tehnyt vallankumousta jos jossakin ja oli nyt Ulkoasiainkomissariaatin palveluksessa... Tietysti sanoin muistavani hänet, vaikka vasta monen viikon päästä mielessäni alkoi jotakin häämöittää siitäkin jutusta. Mutta on niin monta muuta tapausta, jotka vielä ovat vallan muistini hämärissä ja joita vain silloin tällöin joku vanha kirjelappunen palauttaa mieleen.

Mitä muuten Helsingin Virolaiseen Seuraan tulee, tutustuin siihen jo heti Helsinkiin saavuttuani. Se oli omituinen kokoelma ihmisiä, enimmäkseen käsityöläisiä, joita elämä oli sattumalta heittänyt Suomeen. Joukossa oli tehdastyöläisiä ja kirjaltajia, ja kaikkien heidän koossapitävänä voimanaan oli neiti Kuhlberg, joka oli aikoinaan tullut kotiopettajattareksi Forsbyhyn Askolinien perheeseen. Hänestä tuli myöhemmin liikenainen, kenkäkaupan omistajatar sekä konsulinna Schwalbe, ja hän on yhä vieläkin virolaisten kokooja Helsingissä.

Seuran esimies oli eräs vanha liikemies Isakson, omaperäinen, kuuro, itsepäinen herra, joka oli monina vuosina rahoittanut koko yhdistyksen ja yhä piti erikoista huolta sen taloudellisesta toimeentulosta tukien siihen aikaan yhdistystä pääasiallisesti »muhviksilla». Yhdistys oli nimittäin vuokrannut ns. Polyteekin pikkusalin ja sen oli ansaitakseen vuokrarahoja pakko pitää noita tanssiaisia, joitten yleisö muistutti suuresti Pariisin apasheja tanssien hattu päässä, tupakka suussa ja usein kalossit jalassa. Konsulinna Schwalben oli välistä pakko asettua kävelykepillä tahi piiskalla varustettuna keskelle salia pakoittaakseen yleisön tanssimaan säädyllisissä kierroksissa. Yhdistyksessä oli kova nurina tuota muhvisbusinessta vastaan, mutta vanha Isakson uhkasi erota ja heittää yhdistyksen tuuliajolle, jos sen finansseja uhattiin vaarantaa, ja niin ruljanssi sitten jatkui, kunnes nuo maanpakolaisjoukot saapuivat ja toimeenpantiin vallankaappaus sekä suursiivous yhdistyksessä. Kun Gustav Suits v. 1906 saapui Helsinkiin lukemaan, valittiin hänet puheenjohtajaksi ja minut varapuheenjohtajaksi, ja Isakson-raukka vetäytyi loukkaantuneena pois joukostamme.

Martnan saapuminen aikaansai yhdistyksessä mielenkiintoisia esitelmiä ja väittelyjä sekä vallankumouksellisen mielialan, mikä suuresti hämmensi tuota aikaisempaa epäpoliittista jäsenjoukkoa, joka aivan hukkui intomieliseen pakolaistulvaan. Pian yhdistys edusti koko vallankumouksellisen Viron kaikkia vivahteita, joihin siis oikeastaan tutustuin vasta Suomessa. Minulle oli elämys se, että Tallinna oli täynnä samanlaista tehdastyöväkeä, kuin se, joka johti suurlakkoa Helsingissä, että Viron maattomat olivat äkkiä muuttuneet luokkatietoiseksi työväestöksi ja että koko Viron yhtenäisen talonpoikaiskansan rakenne oli ollut vain silmänlumetta minulle...

Olin juuri nähnyt piestyn ja vainotun Viron ja sen neuvottoman, masennetun sivistyneistön ja porvariston. Nyt Suomesta käsin uudesta perspektiivistä opin tuntemaan aivan toisen Viron ja sellaisia ihmisiä, jotka vainoista huolimatta eivät olleet masentuneet eivätkä pelästyneet, vaan jatkoivat taistelua tsaarinvaltaa vastaan siinä vakaumuksessa, että ainoastaan Venäjän vallankumous ja tsaarinvallan luhistuminen voi suoda vapauden Viron kansalle. Ja he olivat voitonvarmoja huolimatta kaikesta taantumuksesta.

Näin minunkin masennukseni alkoi häipyä ja muuttua taisteluhaluksi, ennen kaikkea haluksi ottaa selvää, mistä koko minua ympäröivä kaaos johtui.

Maailma oli tapahtumia tulvillaan hiljaisessa Helsingissäkin.

Oli laskiainen 1906. Sosialidemokraattinen Ylioppilasyhdistys oli järjestänyt laskiaisretken Keravalle erääseen pieneen maalaistaloon. Lähdin sinne Ryömän kanssa. Meidät haettiin reellä Keravan asemalta varhain aamulla. Perillä juotiin kahvia, laulettiin ja tanssittiin. Minulle oli tämä ilo ylivoimaista: olinhan vasta muutama viikko sitten saapunut Virosta. Kun Ryömän oli keskipäivällä oltava kaupungissa sairaalassa, lähdin hänen mukanaan pois, ja kävelimme hiljakseen asemalle. Juuri sinne saavuttuamme tuli juna Helsingistä päin, ja kuului laukauksia ja kovia huutoja. Meidän ohitsemme juoksi joku mies, ja hänen perässään vähän ajan päästä toisia häipyen yli peltojen metsän taakse. Asemasillalla makasi ammutun santarmin ruumis. Kukaan ei koskenut siihen, ihmiset seisoskelivat hämillään sen ympärillä... Vähänläntä, harmaapartainen mies asemasantarmin puvussa. Hän näytti niin kovin pieneltä maatessaan siinä lumella... Se oli ensimmäinen ammuttu ihminen, minkä olen nähnyt... Vaikkakin hän oli santarmi, en voi unohtaa...

En ole tehty sotia ja murhia ja kuolemaa varten...

Helsingissä olivat lättiläiset pakolaiset toimeenpanneet venäläisen valtakunnanpankin haaraosaston ryöstön Esplanaadilla. Päätekijöinä olivat kuuluisat Tshokken veljekset. Yksi heistä pääsi Keravalle saakka ja nähdessään siellä santarmin vaununsa ovella ampui hänet ja juoksi karkuun metsään, josta hänet sittemmin vangittiin. Rahaa he saivat muistaakseni lähes puolen miljoonaa ruplaa. Eräs heistä oli saapunut Tampereelle, ja olen myöhemmin kuullut, miten hän oli tuonut rahat sinne työväentalolle rehellisten suomalaisten kiusaksi, jotka eivät siihen aikaan mitenkään ymmärtäneet, ettei kysymyksessä ollut ryöstö, vaan Venäjän kansan rahojen takavarikointi ryöstäjätsaarin pankista ja niitten käyttäminen kansan taistelutarkoituksiin.

Tottahan oli, etteivät ryöstäjät käyttäneet valtiolta ryöstettyjä varoja omiin yksityisiin tarkoituksiinsa. Näin kaikkia siihen aikaan Venäjällä tehtyjä pankkiryöstöjä motivoitiin, ja suuri osa niistä suoritettiin vallankumouksen laskuun ja tarkoituksiin. Joka tapauksessa nuo Helsingissä valtionpankilta otetut rahat joutuivat osaksi sangen hyväksyttyihin ja suomalaisten sosialidemokraattien vai voimassa oleviin tarkoituksiin, kuten myöhemmin olen kuullut kerrottavan.

Muuten tämä asenne, ettei tsaarin valtaa ja oikeutta käyttää kansakunnan varoja enää tunnustettu, oli yleinen monien vallankumouksellisten ryhmien taholla. Ilmoitettiinhan niitten taholta ulkomaillekin, etteivät vastaiset Venäjää hallitsevat ja kansaa edustavat puolueet tulisi tunnustamaan tsaarin hallitukselle myönnettyjä lainoja, ja vuodesta 1905 alkaen levisi jo Venäjän tulevien hallitsijainkin taholla se käsitys, että tsaarivaltion varat olivat kansalta anastettuja rahoja.

Nuo tulevat hallitsijat tunsivat todella voimansa jo silloin ja lakkasivat johdonmukaisesti tunnustamasta myöskin tsaarin tuomioistuimia ja tuomareita. Kuinka paljon olikaan niitä bolshevikkeja, jotka tsaarin oikeudessa syytettyinä eivät suostuneet ilmaisemaan nimeään eivätkä vastaamaan kysymyksiin ilmoittaen, etteivät he tunnustaneet tsaarin tuomioistuinta ja oikeudenkäyttöä ja alkoivat laulaa Kansainvälistä, kunnes heidät poistettiin oikeussalista ja tuomittiin umpimähkään. Eikä ollut harvinainen näytelmä, että syytetyt alkoivat syyttää tuomareitaan tietäen, että heidän takanaan oli melkein koko Venäjän kansa.

Kun nyt myöhemmin olen ajatellut monia niitä nyky-Venäjän suurmiehiä, jotka silloin olivat nuoria ja joita silloin opin tuntemaan Suomessa, niin täytyy myöntää, että he jo silloin tunsivat itsensä Venäjän hallitsijoiksi. Leninin asenne hänen puhuessaan Venäjästä oli vallan toinen kuin meikäläisten sosialidemokraattien, kun he puhuivat omasta maastaan. Kukaan suomalainen sosialidemokraatti ei olisi unessakaan tullut pitäneeksi maan varoja ja tuotantovoimia noin ominaan ja työväen määrättävinä eikä yleensä puhuneeksi oman maansa nimissä. Se oikeus jätettiin kiltisti maan hallitukselle, vieläpä puolueen äänimäärien niin satumaisesti kasvaessa pelättiin kamalasti tuohon hallitukseen joutumista. Kuinka paljon mukavampaa oli siirtää tuollaiset kiusalliset ja vaaralliset asiat kuin työvälineitten sosialisoimiset tulevien polvien ja rauhallisen kehityksen tehtäväksi...

Mutta minä siis opin tuntemaan ihmisiä, jotka puhuivat vallankumouksesta ja työvälineitten sekä maan yhteiskunnallistamisesta kuin suunnilleen huomispäivänä tapahtuvasta asiasta, lähimpänä ohjelmanaan ja selviönä, ja olivat ilman muuta valmiit panemaan henkensä alttiiksi tuon ohjelmansa puolesta, aivan yksinkertaisesti, ilman sankariasenteita ja ilman muita päämääriä elämässä. Se riitti yhden pienen elämän tehtäväksi, jotta siitä olisi tullut suuri. Sitä varten he olivat jättäneet vanhempansa ja kotinsa tuskin enää muistaen, miltä puolelta mahtavaa Venäjää he olivat kotoisin. Onhan se niin suuri, selitti minulle kerran Kolja Feodorovsky, että tuollaiset pienet syntymäpaikat siinä suorastaan unohtuvat.

Ensimmäinen niitä »ammattivallankumouksellisia», joihin siihen aikaan tutustuin, oli Nikolaj Fedorovsky, siihen aikaan »tovaritsh Stepaniksi» kutsuttu, myöhemmin Moskovan vuoriakatemian rehtori ja professori. Hän kuului silloin jo bolshevikkiryhmään ja hoiti sotilasorganisation jäsenenä agitatiota venäläisten sotilaitten keskuudessa Suomessa. Tutustuin häneen joskus kevätpuolella 1906 Sosialidemokraattisen Ylioppilasyhdistyksen kokouksessa, jossa hän oli vieraana, ja venäjänkieltä osaavana jouduin lähempiin puheisiin hänen kanssaan. Hän oli siihen aikaan suunnilleen 20-vuotias, siis melkein ikäiseni, ja oli jo 16-vuotiaana karannut kimnaasin viimeiseltä luokalta liittyäkseen maanalaisena työväenjärjestöihin organisoimaan tehdastyöväkeä kautta Venäjän. Hän joutui Suomeen keskuskomitean lähettämänä.

Puhun hänestä lähemminkin tässä yhteydessä, koska hänen kohtalonsa on tyypillinen senaikuisille »ammatti»-vallankumouksellisille ja koska hänestä tavallaan tuli ensimmäinen opettajani teoreettisen sosialismin alalla.

Hän oli kulmikas isovenäläinen poika, melkein suomalainen ulkomuodoltaan ja hitaudeltaan, tuo »toveri Stepan». Hän puhui melkein harva se ilta venäläisille sotilaille »Ursinin kallioilla». Hänen naapuruudessaan puhuivat pelastusarmeijalaiset ja vähän matkan päässä Jean Boldtin kannattajat, ja siellä täällä joku muu uskonnon julistaja. Nuo kalliot muistuttivat siihen aikaan lontoolaista Hyde Park Corneria kansanpuhujineen. Kävimme usein siellä kuuntelemassa Stepania, joka suurella huumorilla suhtautui noihin kilpailijoihinsa ja valitti, ettei itse päässyt heitä kuulemaan. Niin että sulassa sovussa niillä kallioilla elettiin.

Mitä Stepanin puheisiin tulee, niin ne olivat suorastaan taideteoksia kansanomaisuudessaan ja selvyydessään. Olen elämäni varrella kuullut erinäisiä puhujia, muuten juuri sinä kesänä noita suurpuhujia valtakunnan duumassakin, mutta tuo nuori poika vei monistakin voiton. Suurella, leppoisalla huumorilla hän kuvasi venäläisen sotilaan elämää ja pilkkasi tsaarin upseeristoa, kuvaili työväen kurjuutta ja venäläisen hallitsevan luokan, barinin, tympäisevää olemusta — ja nagaikkaa. Hän puhui rauhallisesti ja purevasti, niin että jokainen yksinkertainen solttu sen kykeni käsittämään. Hän suggeroi selvyydellään ja kansanomaisuudellaan. Hän tunsi kuulijakuntansa perin pohjin... ja soltut tunsivat hänet, ja kysymyksiä sateli hänelle joka puolelta.

Hän vaikutti noin 30-vuotiaalta, ja hänen tietomääränsä oli aivan tavaton. Kysyin häneltä, mistä hän sen oli ammentanut, ja häneltä kuulin ensi kerran selostuksen marxilaisesta yliopistosta Venäjän vankiloissa. Vuoden sisällä hän oli vankilassa opiskellut erään yliopiston dosentin ohjaamana enemmän kuin tavallisen nelivuotisen yliopistokurssin kansantaloudessa, historiassa sekä, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, geologiassa. Ja ennen vankilaan joutumistaan hän oli puolueen agitaattorina kulkenut kautta koko laajan Venäjänmaan ja tunsi sen etelästä pohjoiseen. Kaiken maanalaisen toiminnan paras suoja Venäjällä olivat maantieteelliset etäisyydet. Jos vallankumouksellista tekijää haettiin Pietarista, matkusti hän Kaukasiaan tahi Samaraan tai Irkutsiin, eikä mikään poliisimahti kyennyt pitkään aikaan hänestä selvää saamaan. Näin oli Stepankin pärjännyt ja viimeksi joutunut sotilasvallankumouksellisen järjestön asioissa Suomeen.

Koko kevätpuolen 1906 Viaporin kapinaan saakka oli vallankumouksellinen toiminta sotaväen keskuudessa Helsingissä melkein julkista. Paitsi ulkoilmakokouksissa tehtiin agitaatiotyötä kaikissa sotilaskahviloissa, jopa öisin kasarmeissakin. Annankadun kahvilat olivat Stepanin valtakuntaa, missä hän istui kaikki illat sotilaitten ympäröimänä järjestäen kapinaa aivan levollisena ja varmana vallankumouksen voitosta ja tuntien itsensä suunnilleen maansa herraksi.

Eikä kapinan epäonnistuminenkaan lamauttanut noita nuoria miehiä. He purivat hampaansa, yhteen, ja ne, jotka eivät kuolleet, lähtivät jatkamaan työtänsä muihin Venäjän kolkkiin. Niinpä Stepankin lähti santarmien takaa-ajamana Suomesta. Olin silloin elokuussa Tammisaaressa, ja Stepan soitti minulle Helsingistä ilmoittaen lähtevänsä, jolloin sovittiin, että tavataan Venäjän lakiasäätävässä kansalliskokouksessa... Viron valtiostahan ei vielä nähty untakaan, mutta selvää oli, että minä tuossa kansalliskokouksessa tulisin edustamaan Viroa!!!

Tällaisin sopimuksin kai monet Venäjän nuorisosta siihen aikaan erosivat toisistaan tuntemattomille poluille, ilman muuta osoitetta.

Eikä nimiäkään juuri tunnettu. Minä tiesin Stepanin nimen, koska hänen enonsa oli valtakunnan duuman jäsen Kurskista, ja Stepan pyysi minua puhumaan hänen kanssaan, kun lähtisin duumaan Postimeehen kirjeenvaihtajaksi. Stepanin omaiset eivät olleet vuosikausiin kuulleet hänestä, ja hänen enonsa kyyneltyi...

Niinpä siis Stepan hävisi Venäjänmaan rannattomaan avaruuteen. Taantumus hallitsi Venäjällä, eikä lakiasäätävää kansalliskokousta häämöittänytkään; otaksuin Stepaninkin kantavan kahleita jossain Siperian pakkotyölaitoksessa. Kului seitsemän vuotta. Silloin sain eräänä päivänä äidiltäni kirjeen, joka sisälsi vanhaan kotiini Viroon tyttönimelleni lähetetyn kirjeen, pari vuotta vanhan. Se alkoi sanoilla: »Tuo kansalliskokous taitaa viipyä hieman liian kauan, antakaa jotakin tietoa itsestänne, jos vielä olette olemassa.»... Edelleen Stepan siinä ilmoitti olevansa insinöörinä eräässä Uralin tehtaassa ja jatkavansa työtänsä... ja lähetti minulle osoitteensa. Olin raivoissani äidilleni, joka selitti, ettei hän katsonut sopivaksi lähettää nuorelle rouvalle sellaista kirjettä, joka ei alkanut sanoilla »arvoisa rouva» ja josta kävi selville, ettei kirjeen kirjoittaja tiennyt minun olevan naimisissa, Balticumissa on omat museosääntönsä elämän suhteen, eikä siinä kiukuttelu auttanut — äitini oli aina avannut kaikki kirjeeni, mitkä käsiinsä sai. Kirjoitin joka tapauksessa Uraliin, mutta posti palautti kirjeeni, koska vastaanottaja oli poistunut paikkakunnalta.

Kului taas 9 vuotta. Tuo lakiasäätävä kansalliskokous tuli kuin tulikin vihdoin Venäjälle 1917. Mutta minä istuin suomalaisena liikenaisena ja kapitalistina Helsingissä ja edustin Viron kansan sijasta amerikkalaista W.R. Grace & Co:a hankkien viljaa ja kahvia Suomeen, ja Stepan kuului niihin bolshevikkeihin, jotka tuon Venäjän kansalliskokouksen hajoittivat sen ensimmäisenä kokouspäivänä. Lenin oli kyllä sallinut, että herrat siinä saisivat keskustella niin kauan kuin haluaisivat, mutta Taurian palatsia vartioivat merisotilaat ja puna-armeijalaiset haukottelivat unisina, ja päästäkseen vihdoinkin nukkumaan käskivät tuon kansalliskokouksen hajota... Edustajat panivat vastalauseensa, mutta väistyivät pakon edessä...

Minä luin siitä kytevän kamiinani edessä... käsittämättä mitään. Katselin sammuvia hiiliä ja ajattelin nuoruuteni aikoja ja sitä sovittua kohtausta Stepanin kanssa, johon en ollutkaan saapunut... mahtoikohan Stepankaan olla siellä, vai tunsiko hänkin itsensä yhtä syylliseksi kuin minä...

Mutta aikamme on täynnä satuja. Kesällä v. 1922 istuin Aino Malmbergin kanssa Berlinissä Venäjän lähetystön vastaanottohuoneessa. Eräs hyvä, yhteinen englantilainen ystävämme oli siellä lähettilään puheilla, ja kun olimme kaikki yhdessä lähdössä Philips Pricen luokse aamiaiselle, istuimme siellä odottaen autoamme. Ison sanomalehtipöydän luona seisoi pari venäläistä herraa, jotka keskustelivat professori Fedorovskysta. Jollakin tavalla tuo nimi sattui korvaani, ja alitajunnasta ilmestyi muistiini Nikolai Fedorovsky — Stepan. Ja pilan päiten minä äkkiä käännyin herrojen puoleen ja kysyin, oliko tuon professorin etunimi Nikolai. He katsoivat minuun hieman kummastellen ja vastasivat myöntäen. Silloin minun täytyi jo jatkaa. Sanoin, että olin professorin vanhoja tuttuja, ja kysyin hänen osoitettaan, jos hän oli Berlinissä. Minulle annettiin eräs puhelinnumero, jonka kirjoitin muistiin.

Ja siinä kaikki. En ollut 16 vuoteen kuullut Nikolai Fedorovskysta mitään. Nimi ei ole mikään harvinaisuus Venäjällä, eikä minulla ollut mitään syytä otaksua Stepanin olevan professori.

Olin ollut sairaana Karlsbadissa, missä Aino Malmberg hyvänä enkelinä oli hoivannut minua, ja nyt olimme paluumatkalla Berlinin kautta. Asuimme vanhassa Kaiserhofissa. Istuin siellä seuraavana aamuna ja soittelin spesialisti-lääkärilleni. Sattumalta löysin tuon puhelinnumeron, jonka lähetystössä olin kirjoittanut muistikirjaani, ja lääkärin puhelua odotellessani soitin piloillani siihen numeroon, ajatellen, että voisinhan tuntemattomana joka tapauksessa kysyä, oliko se ihminen Stepan.

Soitin. Minulle vastattiin: Kabinett Rathenau. Olin vähällä pyörtyä, mutta sanoin, että minua oli neuvottu tällä numerolla kysymään professori Fedorovskya. Siellä ei ihmetelty ollenkaan, vaan sanottiin, että professori oli hetkisen poissa, ja pyydettiin soittamaan uudestaan neljännestunnin päästä. Nyt olin jo suorastaan utelias tietämään, mitä venäläinen professori teki Rathenaun kabinetissa. Soitin siis todellakin uudestaan, ja puhelimessa vastasi ääni, jonka vielä 16 vuoden päästäkin tunsin. Kysyin kumminkin, oliko se tovaritsh Stepan, ja sieltä vastasi muutaman sekunnin äänettömyyden perästä sama ääni kysyen, olinko minä Hella Murrik. Siis äänemme eivät ainakaan olleet muuttuneet, totesin minä myöskin hetkisen äänettömyyden jälkeen... mutta kaikki muu sen sijaan... Tuntui aivan kuin koko nuoruuteni olisi noussut haudasta.

»Olitteko kansalliskokouksessa?» kysyin minä. »Toivottavasti ette tekään ollut», vastasi hän. »Sitäpaitsi 16 vuotta ei ole yhtään mitään nykyajan ihmisen elämässä», sanoi hän. Sovittiin sitten, että hän tulisi tapaamaan minua puolen tunnin kuluttua Kaiserhofiin. Lupasin istua hallissa ja pitää nenäliinaa kädessä, jotta hän tuntisi minut. Vanha vallankumouksellisten tapa tuntemattomien hakiessa toisiaan.

Ei sitä nenäliinaa tarvittu, sillä tunsin hänet heti. Ei hän ollut paljonkaan muuttunut, ja Leninin lempipoika hän oli vieläkin ja vuoriakatemian rehtori Moskovassa, nyt erään venäläisen tiedemieskomission johtajana Berlinissä laatimassa jotakin sopimusta Rathenaun luona.

Meillä olikin jonkin verran juttelemista. Ainakin kolme vuorokautta sitä riitti. Ihmeellisiä olivat sen ajan ihmisten tiet. Mutta eriskummallisia olivat nuo ihmisetkin ja sitkeitä. Kaikista kärsimyksistä ja vaaroista huolimatta heidät aina vihdoinkin jostain löysi maansa johtoasemista, vaikka olisi luullut verivirtojen heidät jo aikoja nielleen.

Fedorovskysta oli tullut huomattava geologi. Kävin usein hänen luonaan myöhempinä vuosina Moskovassa, vuoriakatemiassa, jossa hän ihastutti 12-vuotista tytärtäni ihmeellisellä uralinkivikokoelmalla. Hänellä oli, kuten muillakin Suomessa tyyssijan löytäneillä vallankumouksellisilla, paljon lukkarinrakkautta Suomea kohtaan. Kävin Moskovassa ollessani usein hänen kanssaan Tiedemiesten talolla, jossa kokoontui myöskin eräänlainen suomalainen klubi, jonka jäseninä olivat Suomessa olleet ja työskennelleet vanhat vallankumoukselliset. Valitettavasti en kuitenkaan osunut olemaan Moskovassa sellaiseen aikaan, että olisin voinut päästä klubin iltoihin, mutta tapasin kuitenkin sen jäseniä.

Fedorovskyn terveys oli huono, ja sotien välisenä aikana kuulin eräältä hänen helsinkiläiseltä ystävältään, että hän oli kuollut juuri ennen talvisotaa...

VICTOR TSHORT JA »VICTOR» BURENIN.

Tutustuin molempiin Victoreihin lehtori Smirnovin välityksellä yliopiston venäläisessä kirjastossa, mikä oli kaikkien venäläisten pakolaisten ja vallankumouksellisten koti ja kokoontumispaikka. Olihan kirjaston esimies, kapteeni Igelström, vanha tunnettu vallankumouksellinen, puhumattakaan lehtori Smirnovista, joka oli Leninin parhaita ystäviä ja suojelijoita ja jonka luona Lenin asui pitkähkön ajan. Smirnovin kauhuksi ja tuskaksi Leninkään ei pysynyt poissa kirjastosta, ja muistan nähneeni hänet siellä useamman kerran syventyneenä kirjoihin tai niitten hakemiseen... ystävällisen touhukkaana. Kerran hän istui vastapäätä minua tehden pitkän aikaa muistiinpanoja. Muistan hänen elävät kasvonsa ja ystävällisen ilmeensä, ja miten hän naputteli sormillaan kirjaansa, ja hänen määrätietoiset vapaat liikkeensä... hän oli aivan kotonaan siellä kirjojen parissa. Luulin häntä joksikin professoriksi ja kysyin sitä lehtori Smirnovilta, joka katseli ensin oikealle ja sitten vasemmalle ja vielä taaksensa, jopa ikkunastakin ulos, ennenkuin uskalsi kuiskata: »Se oli Lenin.»

Tapasin hänet sittemminkin vielä, mutta se on eri tarina.

Niin — Victor Tshort. Häntä kutsuttiin Victor Piruksi, jottei häntä sekoitettaisi kilttiin Victoriin, Nikolaj Bureniniin, jota myös »Hermanniksi» kutsuttiin. Tämä oli valtioneuvos Bureninin poika, pianisti, taiteilija ja erittäin sivistynyt mies, jolla oli lukuisia ystäviä Suomessa, kuten koko hänen perheelläänkin. Perhe vietti useita kesiä Suomessa vuokraten Kiialan kartanoa Porvoon lähellä, jossa vierailivat sekä heidän venäläiset että suomalaiset ystävänsä. Burenin oli pitkän aikaa Gorkin impressaariona ja ystävänä ja kuului läheisesti Gorkia ympäröivään piiriin, johon muuten kuuluivat myöskin Krassin, Alexander Michailovitsh Ignatjev ja Beresin, joista edellinen myöhemmin oli Suomessa Neuvostoliiton kauppavaltuutettuna ja viimeksimainittu hänen apulaisenaan. Krassin, Ignatjev, Beresin ja Burenin olivat samaan aikaan aktiivisesti mukana bolshevikin ryhmän salaisessa toiminnassa Suomesta käsin.

Mutta tärkein mies tuossa aktiivisessa salaisessa toiminnassa oli Victor Tshort, jonka oikeata nimeä hänen lukuisat ystävänsäkään Suomessa eivät tunteneet. Vasta Moskovassa 1913 tapasin hänet uudestaan ja kuulin, että hän oli insinööri Bogomolov, josta sittemmin Neuvostoliitossa tuli Moskovan lähellä sijaitsevan kuuluisan turveteollisuustrustin johtaja.

Victor Tshort oli Venäjän sosialidemokraattisen puolueen keskuskomitean asiamies ja, kuten aina sellaiset asiamiehet, hyvin tärkeä herra, puhumattakaan hänen toimintansa äärimmäisestä salaperäisyydestä, josta sotakapinaa lietsovat nuoret eivät juuri välittäneet. Victor asui siihen aikaan joko kuvanveistäjä Sailon tahi Engelbergin luona — en muista, mutta oli ainakin kummankin läheinen ystävä. Hän oli intensiivisessä yhteistoiminnassa aktivistien kanssa ja välitti sekä kirjallisuutta että aseita Pietariin. Victor oli maailmanmies, romanttinen mefistotyyppi, ja muistutti pikemminkin sosialivallankumouksellisia herrastyyppejä kuin bolshevikkeja. Mutta hän oli loistava konspiraattori. Kuka olisi voinut otaksua englantilaistyylistä, hyvin pukeutunutta liikemiestä muistuttavaa herraa vallankumoukselliseksi aseitten kuljettajaksi, jonka salkku usein sisälsi pommeja ja dynamiittia. Hän oli insinöörinä räjähdysaineiden asiantuntija, ja kerrottiin, että hänen taskunsa aina olivat täynnä vaarallisia pulvereita.

Hänen rohkeutensa tahi uhkarohkeutensa oli satumainen. Hän saattoi ystävällisesti ja rauhallisesti tiedustella santarmeilta asemilla junankulkuja ja tarjota heille tupakkaa, samalla kun hänen kapsäkkinsä oli täynnä räjähdysaineita, joita hän luovutti muitten haltuun pienillä asemilla ennen Rajajokea. Ignatjevilla oli Kannaksella vanha peritty maatila lähellä rajaa ja sieltä kuljetettiin kirjallisuus ja räjähdysainepaketit heinä- ja vihanneskuormissa Pietariin.

Victorissa oli paljon näyttelijää. Hän kohteli minua pikkutyttönä, mutta yritti kaikin voimin imponeerata minuun. Arvaahan sen, minkä vaikutuksen tekee sankari, joka lakkaamatta asettaa henkensä alttiiksi kansansa tulevaisuuden puolesta. Minun oli monta kertaa käytävä asemalla saattamassa ja hyvästelemässä häntä antaakseni nuuskureille ja santarmeille sen vaikutelman, kuin olisi kysymyksessä romanttinen, tunteellinen kohtaus ja aiheellinen matka. Minun piti muistaakseni tilauksesta itkeskelläkin, mutta eihän sitä tilata tarvinnut, kun ei koskaan tiennyt, oliko ehkä viimeinen kerta, kun senkin ihmisen näki.

Victor ei käyttänyt suuria ja kauniita sanoja. Hän oli valinnut tuon elämän, koska tsaarin valta oli häpeäksi Venäjälle, ja hän lähti työskentelemään niitten kanssa, jotka varmimmin voivat uusia koko maan. Hän ei koskaan puhunut kodistaan eikä perheestään. »Meikäläisillä ei ole sellaisia», hän sanoi, »meillä on vain tovereita, ja niitä on paljon...»

Hän oli kuten Stepankin, niitä sellaisia, jotka olivat lähteneet kotoa ja jotka koti oli hylännyt. Tämä kaikki oli järkyttävää minusta, joka olin kodissani ja maassani kiinni ja jolla ei ollut »tovereita», vaan joka päinvastoin sain yksin järjestää elämäni koko maailmaa vastaan.

Näin minä tutustuin ihmisiin, joilla ei ollut yksityiselämää, jotka eivät ajatelleet omaa henkilökohtaista tulevaisuuttaan, ammattejaan, virkojaan, vaan elivät yksinomaan yhteiskunnalle. Eivätkä ollenkaan olleet yksin — päinvastoin...

Ja kaikesta siitä minä kerroin vankalle Augusta af Heurlinille, joka siihen aikaan oli pääuskottuni. Eiväthän Maija Danielson ja Helvi Genetz voineet tätä ymmärtää, ja jollakin tavalla tuntui mahdottomalta puhua siitä kaikesta heille. Mutta Augusta ravisteli päätään ja hymyili hieman tuskallisesti, kuten teatterissa murhenäytelmän ensi-illassa... sehän koski vain Venäjää, ja hän oli ennenkin lukenut nihilisteistä. Mutta jotakin siellä saattoi tapahtua, ja mielellään hän kuuntelikin.

Victor-Piru oli intellektuaalinen, romanttinen tyyppi, toiminnan mies, joka ei puhunut teoriaa eikä harrastanut joukkoja eikä, kuten sanottu, koskaan puhunut alkuperästään ja kehityksestään. Mutta hän puhui minulle Balaclavan kallioista ja Mustastamerestä, sinisestä kuutamosta kotkanpesäkaupungin yllä ja muinaiskreikkalaisista muistomerkeistä sen kallioilla... Kuinka mitättömiltä tuntuivatkaan Kaivopuiston rantakivien ympärillä liplattavat harmaat laineet Mustanmeren valtaviin maininkeihin verrattuina. Minä oikein häpesin tuon harmaan, vaatimattoman suomalaisen meren puolesta, ja olen aina muistanut sitä Mustanmeren kaupunkia kuin kaukaista runoa:

    Balaclava, Balaclava,
    Heissgeliebte langer Jahre...

vapaasti Heinen »Don Ramiron» mukaan...

Kuten sanottu, en koskaan kuullut, miten Victor oli joutunut bolshevikki-puolueeseen, Leninin kannattajaksi ja avustajaksi. Koko olemukseltaan hän olisi paljon paremmin sopinut sosialivallankumoukselliseksi, joita teoriat eivät erikoisesti vaivanneet. Mutta joka tapauksessa hän oli ja pysyi bolshevikkinä. Sitäpaitsi hän oli hyvä ystävä Gorkin ja Maria Feodorovna Andrejevan kanssa ja oli mukana puoluetta rahoittamassa.

Victor hävisi Helsingistä äkkiä Viaporin kapinan jälkeen, mutta hänkin löytyi jälleen Venäjän suuresta kaaoksesta.

Olin Moskovassa v. 1915 tai -26 ja jouduin Krasinin kautta Suureen Teatteriin näyttelijäin kutsuihin, ja siellä ilmestyi eteeni Victor-Piru samanlaisena kuin aina ennenkin, eleganttina ja pirullisena maailmanmiehenä, vain hieman enemmän ryppyjä ryppyisissä silmäkulmissaan. Mutta hän hakkaili tähtiä samalla taidolla kuin ennenkin ja joi Krimin Chateau Yquiemillaa nuoruutemme maljan, oli eurooppalaisempi grand seigneur kuin koskaan ennen ja samalla täysiverinen englantilainen sofisti. Hän oli siihen aikaan juuri Turveteollisuuden johtaja. Viimeksi tapasin hänet Krasinin odotushuoneessa, jossa hän luovutti minulle vuoronsa.

Hän kuoli muutama vuosi jälkeen Krasinin. Hänen terveytensä ei ollut koskaan ollut loistava... hän selitti minulle saavuttaneensa suurin piirtein kaikki, mitä elämässään oli toivonut, vaikka Neuvostoliitto siihen aikaan kituikin vielä Nepin synnytystuskissa.

Victor Burenin eli »Hermann» on Suomessa paljon yleisemmin tunnettu, ja Ruotsissakin hänellä on lukuisia ystäviä. Burenin oli valtioneuvos Bureninin poika ja Leninin sekä Stasovan ja Gorkin lähimpiä ystäviä. Hänen isänsä kuului Pietarin ylhäisöpiireihin, jossa hän sai erinomaisen kasvatuksen ja hienon musikaalisen sivistyksen. En muista enää, miten hän oli joutunut vallankumouksellisiin piireihin, mutta joka tapauksessa hän itse sekä hänen herttainen sisarensa antautuivat koko eliniäkseen Venäjän vallankumouksen uhrautuvaisiksi avustajiksi.

Burenin järjesti v. 1906 Gorkin matkan Suomeen ja tutustutti hänet täällä suomalaisiin taiteilijoihin, joista erikoisesti Gallen-Kallelasta ja Kajanuksesta muodostui Gorkin ystäväpiiri, puhumattakaan kuvanveistäjä Sailosta, joka esiintyi hänen henkivartijanaan yhdessä muitten aktivistien kanssa...

Niin, ne olivat aikoja, jolloin kaksi suurta taiteilijaa Gorki ja Gallen-Kallela pitivät toisistaan kuin veljekset ikään, istuivat kaulatusten, ja Gallen yritti puhua venättä. Seurahuoneella pidettiin juhla Gorkin kunniaksi ja häntä kannettiin käsillä. Antti Favén maalasi hänet yhdessä Gallenin kanssa. Taiteilijapiirit olivat kaikki haltioissaan Gorkista. Se oli v. 1906, jolloin Bertel Gripenberg saattoi aktivistien toimeksiannosta Gorkin Tukholmaan ja Berliniin saakka, suojeltuaan häntä ensin eräässä kartanossa Suomessa. Ja v. 1920, kun Gorki aikoi matkustaa ulkomaille Helsingin kautta, hän ei saanut kauttakulkulupaa, eikä Gallen eivätkä ketkään muutkaan hänen täkäläiset ystävänsä tahtoneet tuntea häntä, bolshevikki Gorkia. Gorki itse kertoi minulle Berlinissä 1920, miten Gallen ei vastannut hänen kirjeeseensä, eivätkä eräät toisetkaan hänen täkäläiset ystävänsä. Eikä hän voinut oikein käsittää, että vuosi 1918 voi sillä tavalla vaikuttaa taiteilijoihin. Sillä hänen mielestään suurten taiteilijain piti olla myös suuria ihmisiä... Mikä paha erehdys, joka hänelle kyllä sitten Europassa aikaa myöten selväsi. Mutta se johtui siitä, että Gorki itse ei ollut ainoastaan suuri taiteilija, vaan vielä suurempi ja ihanampi ihminen. Mutta siitä myöhemmin.

En voi tässä olla huomauttamatta eräästä kohdasta Bertel Gripenbergin muistelmissa, jossa hän kertoo Gorkin saapuneen edellämainittuun kartanoon Suomessa »kauniin rakastajattarensa Andrejevan kanssa»... Gripenbergille ei liene selvinnyt, että tuo »kaunis rakastajatar» Maria Feodorovna Andrejeva oli koko maailman edessä Gorkin puoliso ja että ainoastaan tekopyhä amerikkalainen keskisääty aikoinaan skandalisoi Gorkia sen johdosta, ettei hän ollut kirkollisesti vihitty Andrejevan kanssa. Muuten Gripenbergin ylenkatseellinen snobiasenne olisi varmasti muuttunut, jos hän olisi tiennyt, että tuo rakastajatar oli keisarinnan sisaren, suuriruhtinatar Sergein entinen hovinainen, ja Moskovan Taideteatterin kuuluisimpia näyttelijättäriä, puhumattakaan siitä, että hän yhä vielä on Neuvostoliiton suuria naisia.

Mutta palatkaamme Bureniniin. Hän oli ja on, sillä toivottavasti hän elää vieläkin, maailman hienoimpia ihmisiä ja uhrautuvaisimpia ja avuliaimpia olentoja, mitä olen tuntenut. Hänen ja hänen perheensä koko elämä keskittyi Venäjän vallankumouksen edesauttamiseen ja uskoon Leninin ja bolshevismin voittoon siitä huolimatta, että kumous riisti häneltä koko hänen ja perheensä suuren omaisuuden. Kun viimeksi tapasin hänet vuonna 1931 Pietarissa, asui hän sisarensa Veran kanssa entisen suuren kansallistetun talonsa yhdessä huoneessa, johon oli koottu kaikki perheen kalleudet. Ja heidän vanha taloudenhoitajattarensa keitti pienen improvisoidun hellan ääressä yhtä loistavan maukasta ruokaa kuin ennenkin, ja kaikki kolme olivat täysin tyytyväisiä elämäänsä, koska Neuvostoliitto yritti toteuttaa sosialismia ja koska siitä oli tuleva tulevaisuuden ihannevaltio kaikista kärsimyksistä huolimatta.

Vallankumouksen jälkeen oli Burenin jonkun aikaa Suomessa kauppavaltuuskunnan jäsenenä ja hoiti sen jälkeen useat vuodet taide-esineitten vientiä Neuvostoliitosta, samalla muutenkin harrastaen maansa taide-elämää ja sen yhteyksiä Eurooppaan.

Kuuluen vanhan venäläisen intelligentsijan parhaimmistoon oli Burenin kuten Gorkikin niitä, jotka vallankumouksen aikana kaikin voimin pyrkivät vaalimaan maansa henkistä elämää ja auttamaan sen edustajia. Samalla kuului Burenin niihin uuden Venäjän ihmisiin, jotka eivät koskaan unohtaneet sitä osaa, mitä Suomi näytteli Venäjän vallankumouksen edesauttajana urhoollisesti taistellessaan tsaarinvaltaa vastaan. Hän on aina suurella myötätunnolla seurannut Suomen vaiheita ja surrut Neuvostoliiton ja Suomen välien huononemista valittaen Suomen vihamielistä suhtautumista uuteen Venäjään... jälkeen vuoden 1918.

Niin, tuo minun viimeinen käyntini Bureninien luona, muistaakseni v. 1931, kun olin läpikulkumatkalla Pietarissa. Soitin hotellistani, ja minut pyydettiin päivälliselle. Kuten mainitsin, hän asui entisessä jättiläistalossaan, mutta ei entisessä palatsikerroksessa — sisäänkäynti oli pihanpuolelta ja vaikeasti löydettävissä. Mutta tuossa huoneen ja keittiön asunnossa he asuivat yhtä aurinkoisina ja onnellisina, täynnä optimismia Neuvostoliiton suhteen. Huone oli kohtalaisen iso, mutta kalustuksensa ja järjestyksensä puolesta mitä omituisin. Verhoilla oli eristetty eri nurkkaukset sisarelle ja veljelle, ja keskellä huonetta oli heidän ruokasalinsa ja vastaanottohuoneensa, jonka he ylpeästi esittivät. Ja siihen oli, kuten sanottu, koottu kokonainen museo vanhoja, jaloja esineitä. Ahdasta heillä oli, sanoi vanha Vera rouva, mutta tuohan oli Venäjällä kaikki vain väliaikaista, ja kaikilla oli samanlaista. Olihan heillä kumminkin paljon parempaa kuin työläisillä ennen muinoin tsaarin aikana, ja sitä paitsi heidän elämänsä oli rikasta ja täynnä mielenkiintoista työtä uuden Venäjän hyväksi.

Päivällinen oli yhtä erinomainen kuin ennenkin Vera rouvan ja heidän uskollisen vanhan palvelijattarensa valmistamana: borshtshia ja vatrushkeja ja shashlikia. Ruoka oli vaikeasti saatavissa, mutta heillä oli ystäviä maalla, ja tiedemiesten ja taiteilijain »pajok» (annos) nähtävästi auttoi. Sitäpaitsi ystävät kautta maailman lähettelivät sellaista, mitä Venäjällä oli vaikea saada. Seuraa ja elämää heidän ympärillään oli paljon. Vanhat ystävät, jotka olivat samanlaisessa työssä kuin hekin, kokoontuivat heidän ympärilleen kuin aina ennenkin. Kesät he olivat tottuneet viettämään kylpylöissä, mutta sekin heille järjestettiin. Burenin säteili puhuen minulle kaikesta uudesta ja olisi tahtonut minua jäämään muutamaksi päiväksi, jotta he olisivat saaneet viedä minut mukanaan taiteilija- ja tiedemiespiireihin, mutta minä olin siihen aikaan vielä sidottu liike-elämääni ja oli kiire kotiin. Ennen junalle lähtöä he kuitenkin veivät minut vielä katsomaan lastenteatteria, josta muodostui minulle unohtumaton elämys.

Entiseen Aateliston taloon oli sijoitettu teatteri, johon mahtui noin 2000 lasta. Jo aikoja ennen alkua nuo lapset alkoivat kokoontua. He olivat hyvin puettuja ja hyvin ruokittuja ja oman kurinpitonsa alaisina, sillä koko teatterissa ei ollut muita täysikäisiä ihmisiä kuin Burenin ja minä, sekä teatterin johtaja ja hänen apulaisensa. Voi kuvitella sitä iloista ääntä ja elämää, kun 2000 lasta on jännittyneessä odotuksessa ennen näytännön alkua. Mutta gongin soitua vallitsi salissa syvä hiljaisuus ja kuri. Esiintyjät olivat Pietarin parhaita näyttelijöitä, ja kappale oli muistaakseni Juhnevitshin näytelmä juutalaispogromeista, jossa 15-vuotias poika näyttelee pääosaa. Näyttämö oli melkein ilman kulisseja, johtaja piti ennen kappaletta lyhyen esitelmän, jota 2000 lasta kuunteli hiiren hiljaa, ja sitten alkoi näytelmä... mutta minä katselin noita lapsia ja Bureninia, joka oli onnellinen. Se oli siihen aikaan, kun meillä kerrottiin kauhutarinoita bolshevikkien kouluista ja neuvostolasten kurjuudesta...

Nämä kolme olivat ensimmäisiä venäläisiä bolshevikkeja, joita opin tuntemaan. Pääasiallisesti lehtori Smirnovin kautta tutustuin samana vuonna vielä useihin sekä menshevikkeihin että bolshevikkeihin, jotka siihen aikaan ahkerasti käyttivät yliopiston venäläistä kirjastoa ja joista useat olivat Helsingissä harjoittamassa agitatiota venäläisten sotajoukkojen keskuudessa emien Viaporin kapinaa. Itse lehtori Smirnoviin tutustuin professori Mandelstamin välityksellä.

Lehtori Smirnov oli siihen aikaan venäjänkielen lehtorina yliopistossa sekä yliopiston venäläisen kirjaston apulaishoitajana. Hän oli hyvin omalaatuinen persoonallisuus, jonka osuus sekä Venäjän vallankumouksessa että venäläisten vallankumouksellisten sosialidemokraattien suhteessa Suomeen on huomattava ja historiallinen, vaikkakin se luonnostaan siihen aikaan oli sangen konspiratiivinen.

Smirnovin äiti oli suomalainen, ja siitä johtui hänen suhteensa Suomeen, johon hän muutti opiskeltuaan ensin aikansa Pietarin yliopistossa, jossa hän joutui suhteisiin vallankumouksellisiin ja tutustui Leniniin. Helsingissä hän joutui sittemmin suojelemaan Leniniä ja järjestämään hänen matkojaan. Lenin asui useampaan otteeseen Smirnovin kotona vanhan rouva Smirnovinkin suuresti ihailemana. Tämä ei muuten ollenkaan välittänyt kaikista poikansa vaarallisista tuttavuuksista, vaikka avusti ja suojelikin niitä suurella, karulla uhrautuvaisuudella. Vanha rouva Smirnov oli niinikään omalaatuinen ja kiinnostava ihminen, joka kohteli minuakin suurella ystävyydellä. Poika oli hänen ainoansa ja kaikki kaikkensa elämässä, ja raskasta hänen oli seurata tämän vaarallisia edesottamuksia. Mutta vaikka hän mutisi itsekseen ja arvosteli noita vallankumouksellisia boheemeja omalla kunnon porvarillisella mittapuullaan, niin hän kuitenkin hoiteli heitä ja avusti poikansa konspiratiota tsaarin nuuskureita vastaan saavuttaen siinä huomattavan tottumuksen, puhumattakaan rohkeudesta. Itse asiassa oli vanha rouva Smirnov samanlainen itsenäinen ja myös taloudellisesti riippumaton nainen kuin rouva Heurlin, puhumattakaan, että kummankin luonteessa oli samanlaista kuivaa huumoria ja realismia. Mutta ero kummankin elämässä oli aivan valtava, ja minä jouduin suurin silmin balanseeraamaan näitten molempien naisten kotien välillä.

En muista enää, olenko koskaan kuullut, miten lehtori Smirnov oli aikoinaan joutunut vallankumoukselliseen seuraan ja sosialidemokraattien joukkoon, mutta tuskin on olemassa monta ihmistä, jotka ovat vakaumuksensa vuoksi uhranneet niin paljon elämästään ja olemuksestaan kuin Smirnov. Hän oli alkuaan kai luotu säännölliseksi, hiljaiseksi, vaatimattomaksi virkamieheksi viettämään rauhallista, suojattua elämää kirjojensa ja asiapapereittensa parissa. Ja sen sijaan hän joutui mitä vaarallisimpiin tehtäviin Venäjän vallankumouksessa, suojelemaan erästä maailman tärkeintä ja vaarallisinta miestä, olemaan mukana ja lähellä sotilaskapinan valmistelussa tsaarinvaltaa vastaan ja uhraamaan kaiken aikansa, omaisuutensa ja elämänsä rauhan maailman suurimman kumouksen hyväksi. Hän oli luonnostaan äärimmäisen arka, eikä hänen asemansa Helsingissä yliopiston liepeillä ollut helppo. Ja samalla hän kuitenkin joutui tekemisiin nuorison kanssa, joka teki mitä huimapäisimpiä tekoja valmistaessaan Viaporin kapinaa aivan hänen läheisyydessään ja härnäsi häntä suoranaisella välinpitämättömyydellään santarmin nuuskijoiden suhteen. Smirnov kärsi siitä suorastaan fyysillisesti puhumattakaan hänen henkisistä kärsimyksistään, ja sittenkin hän oli aina mukana. Hänen kirjastonsa oli täynnä epäilyttäviä henkilöitä, ja santarmihallitus luonnollisesti valvoi hänen kotiaan ja seurasi joka ihmistä siellä. Smirnov kulki ikkunain ja ovien väliä nuuskijoita silmälläpitäen ja puhui mitä epäilyttävimmällä tavalla isoon ääneen yhdentekevistä asioista vilkuillen ympärillensä ainaisen hermostuksen vallassa. Mutta kaikki se ei estänyt häntä vaarantamasta asemaansa ja henkeään, kun tarvittiin. Muistan, miten eräänä iltana ennen Viaporin kapinaa meitä oli suuri joukko nuorisoa, mm. juuri Stepan sekä Victor Tshort ja hän, jota kutsuttiin Anatoliksi, menossa vierailemaan Leonid Andrejevin luokse Espooseen ja kuljimme Fabianinkatua jotensakin äänekkäinä, kun äkkiä alkoi perässämme kulkea tyypillinen santarminuuskija. Silloin Anatoli äkkiä kääntyi mieheen päin, katseli häntä ja sanoi mitä rakastettavimmalla äänellä: »Kuules, spitshok, pikku spiooni, mitä sinä kävelet tässä meidän nuorien perässä, mene mieluummin kotiisi maata ja kirjoita raportti omasta päästäsi, — se on paljon vaarattomampaa.» Ja tuo viimeinen sana tuli hieman uhkaavasti.

Mies kääntyi äkkiä ja hävisi meidän iloksemme, mutta lehtori parka oli fyysillisesti nääntyä, ja hänellä oli siihen kaikki syy. Olihan hän sentään yliopiston lehtori ja sitä paitsi tekemisissä sellaisten henkilöitten kanssa, joitten takia häntä ei olisi pitänyt kompromettoida.

PIKKUTAPAHTUMIA KEVÄÄLLÄ 1906.

Oli huumaavan kaunis kevät. Jo huhtikuu oli lämmin, mutta vapusta tuli jo vallan kesä. Maailmani oli täynnä jännittäviä ihmisiä ja tapahtumia. Kirjoitin runoja, kirjoitinpa näytelmänkin, mutta yliopiston luvut jäivät sangen vähälle. Kuitenkin suoritin Gunnar Suolahdelle yleisen historian vanhan ajan tentin, vaikken oikein käsitä, milloin sain aikaa lukeakseni Mommsenin Rooman historiaa ja Rancken Kreikkaa, jotka molemmat teokset ovat sangen laajoja sekä sisällöltään että sivumäärältään, mutta luetuksi ne kuitenkin tulivat, ja taisin minä pärjätä yhtä hyvin kuin Schybergsonillakin, puhumattakaan siitä, että Suolahdelle ei muutenkaan ollut kauhistuttavaa tenttiä. En muista enää, kävinkö historiallisen seminaarin silloin vai seuraavana keväänä, mutta joka tapauksessa nuo seminaariesitelmäni Ranskan vallankumouksesta ja kommuunista painettiin Sosialidemokraattisen Ylioppilasyhdistyksen äänenkannattajassa, Sosialistisessa aikakauslehdessä, joka silloin alkoi ilmestyä ja jonka toimituskunnan muodostivat Sirola, Gylling, Kuusinen ja Sulo Wuolijoki. Tuosta aikakauslehdestä muuten myöhemmin sanottiin, että sen päätehtävänä oli toimittaa toimituskuntansa eduskuntaan. Ja sitten se kuoli. Mutta joka tapauksessa se oli ensimmäinen yritys tieteellisen sosialistisen aikakauslehden aikaansaamiseksi, ja lehdellä oli kieltämättä merkityksensä marxismin levittäjänä työväen huippukerroksiin.

Toukokuun alussa sain kotoani sangen järkyttävän sähkösanoman. Meidän vanha talomme Putranmäellä oli palanut.

Isäni oli ollut matkoilla Riiassa ja äitini palvelijain kanssa alhaalla puutarhassa työssä. Eräs isäni ystävä, joka vieraili talossa, oli lähtenyt juttelemaan äitini kanssa puutarhaan ja jättänyt palavan sikaarin isäni pöydälle. Ikkunat olivat koko talossa auki selkosen selällään, lämpöinen, kaunis kevätpäivä kun oli. Tuuli puhalsi ikkunaverhon lähelle sikaaria, verho syttyi, ja pian olivat isäni paperit ja koko kirjasto ilmiliekissä. Tulen ollessa jo katossa kiinni vasta se huomattiin alhaalla puutarhassa, ja kunnes pikkukaupungin palokunta saatiin hälytetyksi, oli koko talo tuhkana ja sen mukana melkein kaikki irtaimisto. Paloi koko isäni keräämä Estica kirjasto, johon kuului jo hänen isänsä isän kokoomia vanhoja virolaisia julkaisuja, sekä myöskin äidinisäni kirjasto. Puhumattakaan siitä, että kaikki sisareni ja minun lapsuudenmuistot paloivat huoneessamme. Kun kesällä tulin kotiin, seisoi pianon rautaskeletti vielä tuhkan ja sammuneitten kekäleitten keskellä, ja sen pedaalien alta löysin puoleksi palaneen vihkon Beethovenin sonaatteja. Ja vanha latvialainen muori naapuritalosta väitti, että piano kummitteli kesäöisin... kylän lapset olivat käyneet aidan takana kuuntelemassa aaveitten soittoa, kuten ennen kuuntelivat talomme monen lapsen soittoa ja iloa ja laulua...

Tämä oli tuon kummallisen, yksinäisen, harmaan talomme loppu, talon, joka kyykötti isojen puitten alla turvallisena suojana kuin sieni mättähällä. Se oli niin vanha ja järjetön talo, rakennettu miten sattui, ilman suunnitelmia ja piirustuksia, talo, jossa oli vain yksi ovi ja hirmuisesti ikkunoita, joista omenapuut olivat kasvaa sisään. Me pidimme siitä, koska se aina tuoksui omenille ja kuivatuille luumuille ja koska sen valtavat, vanhanaikaiset uunit ja uunikaapit jakoivat tasaista, suojaavaa lämpöä meille lapsille, ja koska keittiön muurin takana lauloi sirkka...

Taloa ei koskaan rakennettu uudestaan. Ja se oli oikein, sillä mehän kaikki olimme jo lentäneet ulos tuosta lämpöisestä pesästä kylmään maailmaan. Eikä uusi talo olisi sopinutkaan vanhaan puutarhaan, joka seisoi vanhojen balttilaisten sotakenttien keskellä ja jonka ympärillä meidänkin aikanamme on kaksi sotaa riehunut — ja kolmaskin varmasti vielä riehuu. (Kirjoitettu 15/12 1943-)

Mutta oli kolkkoa istua vieraalla maalla ja lukea, ettei sitä vanhaa taloa enää ollut.

Tietenkin oli tunnetusti epäkäytännöllinen ja Immanuel Kantin tapainen isäni pitänyt talomme sangen alhaisesta summasta vakuutettuna; sellaiset asiat häneltä aina unohtuivat. Tulos oli, ettei noilla vakuutusrahoilla taloa olisi voitukaan uudelleen rakentaa. Ja niin perheemme muutti vuokra-asuntoon Luken kirkon viereiseen kulmataloon, jonka ikkunoista sitten vuotta myöhemmin sain katsella, miten tuo kirkko paloi, ja odottaa tornin kaatumista talomme päälle, mitä se ei kylläkään tehnyt, vaan otti suunnan hieman etelämmäksi... Meidän perhettämme on muuten tuli aina vainonnut. Vanhempieni ensimmäinen koti paloi, kun olin viisi vuotta vanha. Ja paloi keskellä yötä, niin että isäni sai heittää lapset ikkunasta syyskostealle ruoholle. Heräsin siinä kukkapenkissä kolmivuotiaan Salme-sisareni kanssa ja huomasin, että pappa heitti perässämme myös peitteitä ja tyynyjä. Muistan, että otin pikkusiskoa kädestä ja juoksin hänen kanssaan puutarhan nurkkaan. Istutin nyyhkyttävän pikkusiskon ruoholle ja juoksin itse ottamaan tyynyjä ja peitteitä. Raahasin ne aidan viereen, istuuduimme tyynyille ja kääriydyimme peitteisiin katsellen sitten, miten talo paloi ja ihmiset hääräsivät — kunnes nukahdimme molemmat. Ja vasta aamun tullen meidät sieltä löydettiin sen jälkeen kuin epätoivoinen isäni ja äitini sekä sammuttajat jo olivat varmoja siitä, että olimme uudestaan juosseet taloon ja palaneet siinä.

Nyt oli eräs talo taas palanut, ja juureni alkoivat itsestään irtaantua vanhasta kodistani...

Olin onnellinen Heurlinillä. Kävin paljon teatterissa, sillä Augusta Heurlin otti minut usein mukaansa ja sain sitä paitsi muutenkin käyttää hänen paikkojaan Kansallisteatterissa. Kuulin kaikista Bergbomin silloisista riidoista Minna Canthin ja Ida Aalbergin kanssa, tosin täydellisesti Bergbomin kannalta, sillä Augusta piti sukunsa puolia. Ja syvällä nuo riidat olivatkin, sillä Iso Ida kävi sovinnolla senaattori Bergbomin luona, mutta ei Heurlinillä. Augusta kohautti olkapäitään ja hymähti katkerasti... Pahin Idan synti oli hänen avioliittonsa Uexkull-Gyllenbandin kanssa, ja siinä minä kannatin Kekkeä intohimoisesti: kuka nyt menisi naimisiin balttilaisen aatelisen kanssa...

Kerran Kansallisteatterissa tapasin Elvira Willmanin, joka oli Sosialistisen Ylioppilasyhdistyksen jäsen ja siihen aikaan kuuluisa kirjailijatar: olihan hänen »Lyylinsä» esitetty Kansallisteatterissa, ja Elvira oli aivan kotonaan ja emäntänä sen suojissa. Hän vei minut ensi kerran kulissien taakse teatteriin. Sydämeni hakkasi, kun pääsin pyhän näyttämön taakse... ja vielä jännittävämpää — Elli Tompurin pukuhuoneeseen. Elli oli siihen aikaan Kansallisen paljon puhuttu primadonna, muistaakseni se oli Salome-esitysten aikoihin. Siitä alkoi tuttavuuteni Tompurin kanssa, jonka ihania pukuja, eritoten erästä harmaasamettista kävelypukua, me ylioppilastytöt suuresti kateellisina ihailimme Espiksellä. Keskipäivällä lähdimme luennoilta joukolla Espikselle toivoen näkevämme vilaukselta Tompurin ja hänen samettipukunsa. Me, jotka käytimme puseroa ja mustaa hametta sekä korkeita nappikenkiä ja huopahattua, olimme menehtyä, kun ohitsemme kulki ihana ilmestys ruumiinmukaisessa harmaassa prinsessapuvussa, jonka liepeitä piteli elegantti käsi näyttäen kahisevaa pitsistä dessous'ta, ja hatusta liehuivat samanväriset ihanat plyymit... Hän oli kaunis ja elegantti, ja hänen rinnallaan kulkivat usein Euterpen kuuluisat maailmanmiehet ja leijonat, kuten aivan elostelijaksi huhuiltu Bertel Gripenberg ja hurja Lagerborg... Eikähän kukaan muu uskaltanutkaan kulkea keskellä päivää Esplanaadilla vaaleanharmaassa sametissa ja laahustimessa ja plyymihatussa...

Ja arvaa sen, miten synnilliseltä ja jännittävältä tuntui sellaisesta ylioppilaskananpoikasesta jutella ilmielävän primadonnan kanssa, joka maalasi naamiotaan peilin edessä ja oli vielä paljon hurmaavampi kuin Esplanaadilla ja puhui meille suurista menestyksistään ulkomailla... Ja sitten tuli sisään Jussi Snellman ja hänet esitettiin meille, ja kun Elviira ei tahtonut päästää Jussia oikein sisälle, koska primadonnasta näkyi aivan luvattoman paljon, niin Elli sanoi välinpitämättömästi:

»Antaa Jussin tulla...» Ja silloin minusta jo tuntui aivan kuin olisin ollut jossain »suuressa maailmassa», jossa ei enää kiljahdeta paljaitten olkapäitten vuoksi.

Seuraavana päivänä »munasin» itseni aamiaispöydässä aivan auttamattomasti. Kerroin iki-ihastuneena seikkailustani näyttämön takana — miten pukuhuone tuoksui kaikille yrteille ja mitä suuri diiva kertoi Lessing Theaterista ja miten kaunis hän oli, ja miten Jussi Snellman tuli sisään, kun hänellä ei ollut paljon mitään päällään ja miten diiva sanoi, että Jussi oli nähnyt hänet ennenkin (Se »paljon mitään» oli sentään vain paljaat olkapäät, ei sen shokeeraavampaa). Pöydässä vallitsi äkkiä sangen kiusallinen hiljaisuus. Lauri Heurlin oli syventynyt ruokaansa, mutta Paula ja Lea Bergbom yskähtelivät vahingoniloisina ja vilkuttivat minulle silmää, ja Augusta oli aivan kuin hän ei olisi kuullut mitään. Ja minä onneton enfant terrible jatkoin pahaa aavistamatta pikanttia kuvaustani, kunnes Lea Bergbom potkaisi minua pöydän alitse. Lauri Heurlin hakkaili siihen aikaan tulevaa rouvaansa mitä innokkaimmin... Mahtoiko hän koskaan antaa anteeksi minulle...

Ja muitakin kommelluksia sattui.

Duodecim-seuran naamiaiset Ylä-Kämpissä olivat siihen aikaan suurtapahtuma Helsingin seurapiireissä. Olin siellä Ilona Jalavan kanssa Wuolijoen poikien ja Ryömän seurassa, ja koko heurliniläinen nuoriso oli siellä, samoin Wuorenheimot, Aarne ja kultainen Therese, sekä Ailio ja Gunnar Suolahti, ja meillä oli hurmaavan hauskaa. Niin että seuraavana aamuna aamiaispöydässä, jossa aina kerrottiin edellisen illan kokemuksista, minä pahaa aavistamatta, koettaen antaa mahdollisimman eloisia kuvauksia illan tapahtumista, kaikessa naivisuudessani kuvasin, miten Aarne Wuorenheimo hakkaili näyttelijättäriä ja juotti niille shampanjaa... Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä... Aarne ei ollut vielä ylioppilaskaan, ja oli kovan kotivalvonnan alla. Sitäpaitsi hän oli liian paljon kruununprinssi ja Augustan erikoiskritiikin kohde — ja oli ollut naamiaisissa aivan luvattomasti... Epätoivoiset silmänvilkuttelut tyttöjen taholta varoittivat minua liian myöhään, sillä Kekke alkoi kiukkuisena tutkia minulta yksityiskohtia Aarne-raukan escapadista. Ja miten sitten poikaparan lienee käynytkään... Mutta kai hän elämän varrella lienee ollut pahemmassakin pulassa.

Augusta kontrolloi aika tavalla koko sukuaan. Oli suomalaisen puolueen myyjäiset Vanhalla Seurahuoneella. Pääemäntänä ja järjestäjänä oli luonnollisesti Agnes Wuorenheimo yhtä väsymättömänä muulta ruumiiltaan kuin kieleltäänkin, ja se on paljon sanottu, sillä hänen kielensä liikuntakyky oli ilmiömäinen. Ei mikään Elviira Suulasvuo voi vetää vertoja Agnes Wuorenheimolle, kun hän sattui olemaan koko vigöörissään. Kun hän kerran tuli Heurlinille, eikä sattumalta ollut ketään muuta kotona kuin minä, ja hän oli juuri ollut tapaamassa jotain kagaalirouvaa, niin kahden tunnin aikana koetin epätoivoisesti saada suutani sen verran auki, että olisin voinut Hänelle ilmoittaa välttämättömästä luennostani ja pakostani lähteä heti yliopistolle — enkä onnistunut.

Tulin Augustan kanssa vähän ennen alkua Seurahuoneelle, sillä Augusta kuului myöskin johonkin toimikuntaan ja oli luonnollisesti sijoittanut minutkin yhdeksi myyjättäreksi, muistaakseni yhdessä Siiri Paloheimon kanssa. Kun satuimme Keken kanssa saliin, liehui siellä Agnes Wuorenheimo punaisena ja hikisenä ja tulisena jumaloivain edeskäypäin ympäröimänä, edessään hirmuisen iso esiliina, joka valitettavasti ei ollut puhtaudellakaan pilattu. Kekke pysähtyi ja melkein tahtomattaan sähisi: »Aivan kuin Hatanpään keittiössä...» Agneksen esiliina hävisi siinä silmänräpäyksessä. Olihan herra herrallakin.

Augusta oli aina äärimmäisen korrekti ulkoasultaan ja käytökseltään, vanhanaikainen ja arvokas, eikä hän nähtävästi harrastanut veljensä talon liiaksi silmiinpistävää rikkautta.

Muuten ne myyjäiset. Senaikaisen myyjäistradition mukaisesti, josta Augusta erittäin tarkasti piti kiinni, asetettiin joka pöytään myyjätärtytöille myöskin kavaljeeri, joka sai tehdä heille pientä »passninkia» sekä avustaa tavarain kehumisessa ja rahain kasaamisessa, mutta ennen kaikkea huolehtia myyjättärien hauskuuttamisesta. Meidän kavaljeeriksemme määrättiin suureksi iloksemme Gunnar Suolahti, ja kyllä me häntä juoksutimmekin, vaikka hän kyllä uhkasi kostaa sen tenteissä. Mutta hän olikin niitä maailman kilteimpiä poikia.

Muuten Gunnar Suolahti oli paljon viisaampi kuin yliopistossa yleisesti aavistettiinkaan. Hän seurasi ilolla jokaista uutta ajatusta ja kunnioitti ihmisten itsenäistä vakaumusta. Häneltä jäi elämä kesken.

Kummallista kaksoiselämää minä vietin. Toisaalla Augusta af Heurlinin vankat traditiot ja silloisen suomalaisen kulttuurielämän huippuedustajat — toisaalla uuden maailman, kaikkien vallankumouksellisten käsitteiden hyökyaalto räikeimpien esitaistelijainsa, Venäjän vallankumouksellisten edustamana. Toisaalla kaikki ne kansalliset ihanteet, jotka olin Virosta tuonut mukanani ja toisaalla nouseva käsitys työväen ja sosialismin sekä kansainvälisyyden merkityksestä.

Mutta, Augusta af Heurlinin viisaassa, suvaitsevassa ympäristössä nämä ristiriidat eivät päässeet myrkyttämään elämääni. Ne päinvastoin kannustivat ajattelemaan ja etsimään ja rikastuttivat päiviäni aurinkoisena kaleidoskooppina. Ei mikään vielä pahoittanut valitsemaan puolia, jättämään toista maailmaa siirtyäkseni toiseen. — Mutta sekin aika oli vielä tuleva kaikkine kärsimyksineen ja kamppailuineen.

VAPPU 1906.

Kymmeniä tuhansia ihmisiä oli liikkeellä ihanassa auringonpaisteessa. Rautatientorille kasaantunut ihmismassa huumaantui omasta paljoudestaan ja voimastaan. Yhdistyksemme kokoontui torille luonnollisesti täysilukuisena ja meidän lippunamme oli pelkkä punainen vallankumouslippu ilman tarpeettomia lauseita. Sitä kantoivat muistaakseni eräs eduskunnan puhemies Hakkila ja, ellen erehdy, hänen senaikainen uskollinen ystävänsä Paavo Raittinen. Ja tuon lipun takana marssi erinäisiä ihmisiä, jotka eivät sitä kai enää mielellään muistaisi. Muun muassa Jooseppi Julius Mikkola, vaikkei sentään Maila-rouva, ja ainakin rehtori ja runoilija Koskenniemi suloisessa sovinnossa O.W. Kuusisen ja Edvard Gyllingin kanssa. Ja sitäpaitsi meidän mukanamme marssivat enimmät bolshevikkien sotilasvallankumouksellisen komitean jäsenet ja agitaattorit, joista muutamista jo ylempänä olen puhunut.

Ennen mielenosoituksen alkua tuli yhdistyksemme johdon luokse venäläisen poikakimnaasin lähetystö valittaen, että venäläisen koulun johto vaati koulua työskentelemään vappunakin, vaikka kaikilla suomalaisilla kouluilla oli lupaa, niinkuin myös venäläisillä kouluilla Venäjällä. Pojat pyysivät Sosialistista Ylioppilasyhdistystä ryhtymään toimenpiteisiin heidän vapauttamisekseen koulun vankeudesta ja varmemmaksi vakuudeksi lähettämään koulun ulkopuolelle jonkin pataljoonan punakaartilaisia. Koulun lähetystöön kuuluivat Leonid Vorobjev, josta myöhemmin tuli huomattava tekijä Neuvostoliiton kotiteollisuudessa ja ulkomaankaupassa ja joka Moskovassa myöskin kuului aikaisemmin mainitsemaani suomalaiseen klubiin, sekä viimeisen luokan oppilas Aleksandrov, josta kuulemma on tullut Neuvostoliiton huomattavimpia teatterimiehiä.

Yhdistys päätti auttaa poikia ja määräsi lähetystön esittämään uhkavaatimuksen koulun johtajalle. Lähetystöön valittiin luonnollisesti Sulo Wuolijoki ja minut venäjänkielen taitajina, ja poikien toivomuksesta annettiin mukaamme muutamia punakaartilaisia, jotka me kyllä sentään jätimme koulun ulkopuolelle. Pojat itse hävisivät kuin tuhka tuuleen valmistelemaan saapumistamme koulussa, ja kun me Heikinkadulta marssimme koulun eteiseen ja kysyimme johtajaa, otti meidät vastaan poikien loppumaton hurraa sekä kalpea, hermostunut rehtori, joka käsiään levitellen yritti pyytää meiltä anteeksi, ettei koulun johtokunta ollut huomannut, että heidän pitäisi Suomenmaassa elää Suomen tapaan. Hän salli tietysti poikien lähteä kotiin. Koko koulu hurrasi meille uudestaan ja marssi perässämme Rautatientorille.

Osakunta ja entiset tyttöystäväni alkoivat jäädä yhä enemmän syrjään, kuten yliopistoluvuistakin tuli sivuseikka kaiken sen suuren ohella, mitä maailmassa tapahtui. Eduskuntareformi kuohutti mieliä, osakunnissa esitelmöitiin ja väiteltiin, ja naisten äänioikeustaistelu piti meitä kaikkia jännityksessä.

Kun nyt perästäpäin ajattelee noita asioita ja koko eduskunnan uudistusta, niin täytyy myöntää, että tuo reformi tuli sentään sangen odottamattomana Herran lahjana tälle kansalle, jolla oli sangen puutteelliset käsitykset koko hommasta ja kansanvallan rakenteesta yleensä. Työväki taisi parhaiten olla perillä valtiollisen äänioikeuden merkityksestä ja siitä, mitä »yleisellä ja yhtäläisellä» tarkoitettiin, samoinkuin parlamentarismista ja kansaneduskunnan rakenteesta, sillä siitä pitivät huolta työväen lehdistö sekä puolueen lähettämät luennoitsijat ja puhujat, jotka selittivät sille asian juurta jaksaen. Ja työväellä oli luonnollisesti myös eniten kipeitä uudistustarpeita, joten sen elinkysymyksiin kuului ottaa selvää asioista.

Mutta jos arvioi muiden kansankerrosten tiedot sen mukaan, mitä ylioppilaat siihen aikaan tiesivät parlamentista ja parlamentarismista ja mikä käsitys heillä oli eduskunnan uudistuksesta... oi, oi... En luule, että osakunnassa esimerkiksi oli kymmentä sadasta sellaisia, jotka käsittivät, mitä kaksikamarisella eduskunnalla tarkoitettiin ja mitä suuri valiokunta merkitsi. Ainakin osakunnan tytöille ne kamarit olivat kokonaan tuntemattomia ja toivat arveluttavasti mieleen kotikamari-käsitteen. Muistan, että kerran sain Nikolainkadulla entisen Hankkijan kohdalla selittää kokonaiselle tyttöliudalle noita kamareita, ja heistä olivat useimmat Helsingin sivistyneimmistä kodeista. Mutta naisten äänioikeusvaatimus oli sentään selviö kaikille, ja sen ohella naiset yleensä kannattivat äänioikeutta myös työväelle.

Muistan, miten intohimoisesti me ylioppilastytötkin sentään seurasimme äänioikeuskysymyksen käsittelyä säädyissä ja miten me vihasimme noita äänioikeuden vastustajia. Ja sitten tuo jännittävä yö, jolloin seisoimme, tuhannet naiset, Säätytalon ympärillä — työläisnaiset, ylioppilastytöt ja porvarilliset naiset kaikki yhdessä. Minullehan asia ei mitenkään kuulunut, kun en ollut Suomen kansalainen. Mutta jollakin tavalla olin itse sen unohtanut, samoin muutkin, ja mukana minä siis seisoin koko yön — varmasti jännittyneempänä kuin pesunkestävät suomalaiskaverini.

Luonnollisesti elettiin Heurlinilläkin eduskuntareformin huumassa, ja Lauri af Heurlin valisti meitä naisia väitellen äitinsä kanssa, joka, niin vanhasuomalainen kuin olikin, täydellisesti kannatti eduskuntauudistusta, puhumattakaan naisten äänioikeudesta.

En tutustunut Gorkiin silloin, kun hän oleskeli Helsingissä. Gorkihan liikkui etupäässä taiteilijapiireissä, missä minulla ei ollut mitään tekemistä, ja Bureninkin näyttäytyi harvoin Smirnovilla ja hänen kirjastossaan. Mutta minä tutustuin Leonid Andrejeviin, Gorkin suureen kilpailijaan, joka silloin asui Espoossa. Andrejevilla ei vielä ollut yhtä vankkaa eurooppalaista mainetta kuin Gorkilla, mutta Venäjän hallitus vainosi häntä yhtä paljon. Hänen kirjojaan »Kuningas Nälkä», »Kertomus seitsemästä hirtetystä» ja »Punainen nauru» ahmi koko Venäjän vallankumouksellinen nuoriso.

En muista, miten Andrejev oli joutunut juuri Stepanin ja Victorin erityiseksi ystäväksi, mutta heidän välityksellään ja mukanaan minäkin jouduin Andrejevin ihailijain joukkoon.

Hän oli realisti Gorkin, tuon talonpoikaisen itseoppineen, kulkurin ja voimaihmisen täydellinen vastakohta. Andrejev oli tyypillinen intelligentti, heikkohermoinen, mystillinen sekasikiö Maeterlinckia ja Verhaerenia, joita hän muuten ihailikin. Hän oli suuresti jännittynyt valmisteilla olevasta sotilaskapinasta ja oli kuuntelemassa Stepanin puheitakin kallioilla. Muistan erään illan, jolloin istuimme jossakin hämäräperäisessä kahvilassa, missä Stepan tapasi sotilaitaan ja johon hän oli haalinut mukanaan Andrejevin ja minut. Meidän pöydässämme istui neljäntenä »välskäri, joka ammuttiin». En tiedä hänen nimeään, mutta myöhemmin, kun hänet Viaporin kapinan jälkeen ammuttiin, kulki hän aina sillä nimellä.

Hän oli jykevä kansanmies, tuo välskäri, ja täysin tietoinen siitä, mikä häntä odotti. Hän kertoi meille venäläisen sotilaan elämästä kansanmiehen kielellä, suurella huumorilla ja katkeralla ivalla sekä ihmeellisellä selvyydellä. Andrejev tuijotti häneen kuin ilmestykseen. Hänen valkoiset, pitkät-, sangen naiselliset ja hermostuneet sormensa liikkuivat koko ajan pöydällä aivan kuin apua hakien ja hän pyyhki koko ajan otsaansa. Luulin hänen sairastuneen. Mutta kun välskäri lähti, sanoi Andrejev minulle:

— Minä näen, miten hänet ammutaan, minä näen sen. Minä tahtoisin olla hänen tilallaan. Ja hän istui kauan aikaa kädet silmillä.

Luulimme, että hän oli suorastaan menettänyt järkensä, ja katselimme toisiamme avuttomina. Andrejev huomasi sen ja sanoi katkerasti hymyillen tietävänsä, mitä me ajattelimme, mutta ettei hän sentään ollut hullu, vaikka hän joskus näki enemmän kuin muut ihmiset.

Parin kuukauden päästä välskäri ammuttiin... Hän meni yöllä ikkunasta Liisankadun kasarmiin ja piti sotilaille puheen sotilasvallankumouksellisen komitean puolesta. Joku upseeri sai hänet kiinni, ja hänet tuomittiin kuolemaan.

Andrejev ei hyväksynyt Neuvostoliittoa ja kuoli Suomessa palaamatta v. 1918 Venäjälle.

Minä tapasin Gorkin ensi kerran vasta 1921 Berlinissä, Kurfürstendammilla. Siellä kuului erään pensionaatin koko ylin kerros Gorkille ja hänen seurueelleen. Minut oli kutsuttu teelle rouva Gorkin luokse, jonka olin muutama kuukausi aikaisemmin tavannut Tukholmassa, Hän oli ihana ihminen, Venäjän suuria naisia, joka työskenteli Berlinissä maansa puolesta Neuvostoliiton lähetystössä ollen lähetystön varaemäntänä. Juuri kun olin saapunut hänen huoneeseensa, soitettiin lähetystöstä ja pyydettiin häntä tulemaan sinne vähäksi aikaa hyvin tärkeässä asiassa. Hän pyysi minua odottamaan huoneessaan suklaarasian ja lehtien parissa, koska Gorkikaan ei ollut vielä kotona. Olin jo istunut siellä jonkin aikaa, kun yhtäkkiä ovi lensi auki ja pitkä, kookas mies syöksyi huoneeseen ja suoraapäätä ikkunaan, jonka avasi huutaen: »Siellä hän on!»

Gorki oli juuri sen näköinen kuin kuvansa, eikä ollut ihmeellistä, että ihmiset kadulla tunsivat hänet ja kääntyivät häntä katselemaan.

Minäkin syöksyin ikkunaan, sillä vastapäätä, noin muutaman kymmenen metrin päässä olevan talon katon harjalla, juuri ikkunamme kohdalla, käveli mies hoippuen ja huutaen, ja talon ullakon ikkuna-aukoista ojentelivat poliisit ja ihmiset kaulojaan hakien häntä. Mies oli väliin vatsallaan, väliin pystyssä juuri katon harjalla, ja talo oli 7—8 kerroksinen ja katto kovin jyrkkä.

Kaikesta päättäen mies oli mielipuoli, mutta hän huusi meille Berlinin murteella jotain, jota minäkään en ymmärtää nyt. Näky oli tosiaankin aivan kammottava. Pihalta kuului väkijoukon hirveä huuto, ja poliisit kiljuivat palokuntaa riippuen ullakon ikkunoista. En tahtonut katsoa, mutta en voinut olla katsomattakaan ja koetin tukahduttaa omia huutojani. Gorki kävi käteeni kiinni, ja siinä me seisoimme kuin pelästyneet lapset ja värisimme kumpikin, koska emme voineet auttaa:

— Nyt, nyt hän putoaa, ei, hän sai sittenkin kiinni savupiipusta... Nyt on loppu... Ja taas näkyi miehen pää katon toiselta puolen.

Me olimme kuin käärmeen lumoamat. Mutta juuri kun mies liukui katolta ja minä peitin huutaen silmäni sai palosotilas harjan toiselta puolelta miehen kädestä kiinni, ja alkoi kamppailu, jota en enää voinut katsoa. Peitin pääni ja huusin sohvan nurkassa, kunnes Gorki istuutui viereeni ja selitti, että kaikki oli ohi. Palosotilaat raastoivat miehen jostakin ullakon ikkunasta sisään.

En tiedä, kuinka kauan tätä kaikkea oli kestänyt, ennenkuin me heräsimme taas todellisuuteen, ja Gorki kysyi varjostaen silmiään:

— Kuka pahus te olette?

Hän pääsi siitä sitten vähitellen selville, sillä Maria Feodorovna oli jo minusta kertonut. Ja Gorki suli ja pyysi minua kertomaan Suomesta ja Gallenista ja Kajanuksesta ja Antti Favénista ja Sailosta ja hänelle rakkaasta Helsingin kaupungista ja Suomen kansasta. Hän ei kaikesta huolimatta jaksanut käsittää, mikä oli vieroittanut hänen suomalaiset ystävänsä hänestä siinä määrin, ettei hänen sallittu matkustaa Suomen kautta.

Maria Feodorovna viipyi kauan, ja koko pitkän illan me istuimme siinä puhuen menneitä ja tulevia.

Minä olin Berlinissä Krassinia tapaamassa ja viivyin siellä useita viikkoja. Olin Gorkin luona suurilla päivällisillä yhdessä Litvinovin, Tshitsherinin ja Krassinien kanssa, kun he palasivat Genovan konferenssista, enkä koskaan voi unohtaa niitä Gorkin juttuja, joita hän kertoi meille Venäjän kansan suulla noilla päivällisillä... Gorki joi yksinomaan reininviiniä pitkäkaulaisista pulloista, ja erään sopivan lasiluvun jälkeen hän alkoi kertoa, jolloin kaikki politiikka vaikeni kuin yhdestä iskusta. Hän oli vuoroin kulkuri ja pyhiinvaeltaja, vuoroin bolshevikkisotilas, tsaarin gorodovoj tahi kannuksia kilistävä upseeri. Me kaikki kuuntelimme lumottuina, henkeä pidättäen...

Olen kuullut elämäni varrella paljon hyviä kertojia: Arthur Ransome'in sadut olivat taideteoksia, Eino Leino voi olla verraton, kuten Gustaf Mattsonkin, Bertolt Brechtiä voi kuunnella tuntikaupalla hänen kertoessaan teatterielämyksiään, ja suomalaiselle yleisölle aivan tuntematon suurkertoja oli entinen Helsingin poliisimestari Vilanka, joka on piilottanut verrattomat lahjansa juridiikan vakan alle. Mutta kaikista kuulemistani ei kukaan voinut vetää vertoja Gorkille, joka ei koskaan kyennyt kirjoittamaan siten kuin kertoi... Koko hänen dramatiikkansakin on vain heikkoa heijastusta siitä, miten hän kertoessaan koko olemuksellaan näytteli.

Minä uskalsin kerran kysyä häneltä, miksi hän ei kirjoittanut niin kuin kertoi. Se oli tosiaankin suuri hävyttömyys ja röyhkeys puoleltani, ja pelkäsin hirveästi heti kun olin kysymykseni laukaissut. Oikeastaan tein sen melkein vain ääneen ajatellen. Hän vastasi hymähtäen:

— Kai se on »respektiä» valkoisen paperin edessä...

Kuten sanottu, samassa pensionaatissa asui koko Gorkin »seurue», jota ilman hän ei voinut olla ja jota hän kuljetti mukanansa valtiosta valtioon ja kaupungista kaupunkiin. Siihen kuuluivat tuohon aikaan, paitsi hänen poikaansa ja tämän perhettä, Aleksei Tolstoi, sitten tuon kuuluisan historiallisen pietarilaisen ravintolan »Villa Rodhen» omistaja (hänen nimeänsä en muista), edelleen Marianne Pistohlkors, suuriruhtinas Paulin morganaattisen puolison, ruhtinatar Palejn tytär hänen ensimmäisestä avioliitostaan parooni Pistohlkorsin kanssa, sitten eräs säveltäjä, en muista, oliko se Prokofjeff vai Stravinsky, muutama nuori runoilija, jne.

Muistan, että Marianne Pistohlkors siihen aikaan yritti päästä takaisin Neuvostoliittoon, ja Gorki kertoi, että hän oli täyttänyt lähetystössä kyselykaavakkeen paluulupaa hakiessaan ja vastannut kysymykseen: miksi lähtenyt Venäjältä? lyhyesti: tuhmuuteni vuoksi.

En muista kuulleeni, oliko hän saanut paluuluvan.

Aleksei Tolstoi oli jo silloin rehevän ja valtavan slaavilaisuuden perikuva. Sain eräänä päivänä kutsun saapua Gorkin luokse »orgialle» Aleksei Tolstoin kunniaksi. Gorkin »orgiaan» kuului kylmä, erittäin monipuolinen venäläinen »sakuska»-illallinen ja muutama tusina reininviinipulloja, ja hän koetti aina löytää syitä noihin »orgioihin». Sillä kertaa oli syynä Tolstoin matka Heringsdorfin kylpylään... muutamaksi päiväksi.

Minäkin jouduin silloin viettämään muutaman viikon Gorkin »seurueessa», jonka suurimpana nautintona oli kuunnella miltei ilta illalta, mitä Gorki oli päivän kuluessa kirjoittanut muistelmateoksestaan, joka hänellä silloin oli tekeillä. Hän kaipasi tuota seuruettaan kuin opiumia, tarvitsi sitä kaikupohjakseen.

Mutta kaikki tämähän ei ollenkaan kuulu tämän muistelmajaksoni puitteisiin, joka käsittelee nuorta ylioppilasta. Palaankin siihen vasta vuoden 1922 yhteydessä, jolloin uudestaan jouduin noitten ihmisten piiriin, ihmisten, jotka olivat toteuttaneet nuoruutensa unelman, eivätkä unohtaneet sitä elämän tomuiselle hyllylle, kuten minä.

KESÄ 1906.

NÄIN LÄHELTÄ SUURTA HISTORIAA.

Ja niin tuli kesä 1906. Onnellisena ja jännittyneenä olin edellisenä keväänä matkustanut kotiini Viroon. Mutta nyt... Olin joutunut aivan erilaiseen maailmaan, jonka elämänkaari ja mittapuut olivat aivan toiset kuin pienen Viron. Walga ja Tartto tuntuivat pikkukaupungeilta, vaikkakin rakkailta, joissa ei ratkaistu mitään. Olin elänyt mukana eduskuntauudistuksen, naisten äänioikeustaistelun. Suomessa kehittyi maailman demokraattisin kansanedustus — mitä kaikkea se voisikaan aikaansaada — ja Venäjällä kokoontui valtakunnan duuma, josta lähtisi uusi elämä myöskin Virolle. Tönisson oli valittu duuman jäseneksi ja oli kutsunut minut Pietariin, jossa pääsisin kuuntelemaan duuman istuntoja Postimeehen kirjeenvaihtajana. Olin siitä rajattoman iloinen.

Oli samalla sentään vaikeatakin lähteä Helsingistä. Täällähän valmisteltiin sotilaskapinaa tukemaan valtakunnan duumaa. Muistan, miten kerran istuimme Löfströmillä, Ryömä, Sirola, Alanne, Victor Tshort ja minä ja puhuimme Suomen itsenäistämisestä jo silloin — suoraa päätä — kun kapina olisi onnistunut.

Lehtori Smirnov oli ehdottanut Gorkille, että hänen kustannusliikkeensä, »Snanie», johon siihen aikaan koko radikaalisen Venäjän kirjallinen elämä huipentui, julkaisisi työväenliikkeen kehityksestä Suomessa teoksen, johon myöskin aktiivisen ja passiivisen vastarinnan edustajien piti kirjoittaa, ja Smirnov tarjosi minulle noitten artikkelien kääntämistä suomesta venäjäksi. Koska kirjoitusten piti valmistua vähitellen kesän kuluessa, ehdotettiin, että menisin kesäksi Tammisaareen, jossa Smirnoveilla oli huvila, ja toimittaisin työni siellä Smirnovin avulla. Minun oli kuitenkin ensin matkustettava kotiini sekä välttämättä mentävä Pietariin, ja niin sovimme, että tulisin heinä- ja elokuuksi Tammisaareen. Sillä koko kesää Pietarissa en kumminkaan kestäisi.

Niinpä minä siis saavuin Pietariin ja pääsin näkemään tuota ainutlaatuista ihmiskokoelmaa, valtakunnan duumaa, Venäjän kansalliskokouksen komeata alkusoittoa Taurian palatsissa, Potjemkinin valkoisessa, valtavassa jättiläislinnassa.

Virolla oli muistaakseni kolme edustajaa tuossa laitoksessa. Tönisson, Rüütli ja pohjois-Virosta eräs opettaja Amberg, aivan tuntematon poliittinen suuruus, joka jollain kummallisella tavalla oli tullut valituksi. Tönisson ja Rüütli asuivat yhdessä eräässä pensionaatissa Shuvalovossa, ja Tönisson oli järjestänyt minutkin sinne asumaan. Sieltä siis aamuisin yhdessä matkustimme Pietariin. Minun huoneenani oli suunnattoman suuri lasikuisti, jossa ei ollut verhoja, ja koska aina saavuimme kotiin aamuyöstä ja aurinko paistoi tuohon lasikaappiin joka puolelta, en ollenkaan voinut nukkua koko viikkoon. Ei sitäpaitsi tarvinnutkaan — elämykseni olivat siksi valtavat. Siellä minä sain, nuori keltanokka, istua duuman sanomalehtimiesaitiossa ja nähdä edessäni koko valtavan Venäjän pienoiskoossa — Venäjän vallankumouksen Versaillesin Pallosalin.

Ranskan Suuren Vallankumouksen historia taisi olla niitä luetuimpia kirjoja siihen aikaan, ainakin sanomalehtimiesaitiossa.

Tönisson johti minut tuohon aitioon kaikkien mutkikkaitten muodollisuuksien jälkeen ja jätti minut siihen seisomaan... kirjaimellisesti, sillä aitio oli kuuluisa pienuudestaan ja tsaarin viranomaisten puolelta tahallisesti sellaiseksi tarkoitettukin osoitukseksi hallituksen halveksunnasta sanomalehtirakkien ammattikuntaa kohtaan. Koko maailman sanomalehtikirjeenvaihtajat saivat seisoa siellä kuin sillit tynnyrissä pystyssä ja noitten sillien joukossa oli siihen aikaan vain kaksi naista, kuuluisa Kuskova (Rjetshin Teffi) ja minä. Ja sitten luonnollisesti joku englantilainen, joka mittaili minua ensin murhaavin silmin, luovutti minulle möristen paikkansa, ja kun minä aioin siitä kieltäytyä, hän sähisi minulle: »Sit down... » ja luultavasti nielaisi siihen kuuluneen jatkon, nimittäin: you fool...

Ja siellä minä sitten istuin kaverien harmiksi ja katselin tuota valtakuntaa pienoiskoossa. Ja olipa se kirjava näky: talonpojat, pitkätukkaiset, paitapuseroissaan ja laskostetuissa takeissaan, puolalaiset paanit kansallispuvuissaan nyöreineen ja kiiltonahkasaappaineen — he olivat melkein koristeellisin osa koko duumasta — ja heidän joukossaan koristeellisin kaikista puolalainen kardinaali von der Ropp violetissa samettipuvussa kultaristi briljantteineen päivineen roikkumassa vatsalla. Kardinaali kuului tärkeänä jäsenenä rajakansojen ryhmään, jossa Tönisson muistaakseni oli varapuheenjohtajana ja jonka kokouksiin minäkin sain mennä. Kauheinta oli, että eräässä teetilaisuudessa siellä Tönisson esitti minut kardinaalille, ja kun tämä ojensi kätensä minulle suudeltavaksi, se meni yli voimieni, niin että minä kaikessa rauhassa tartuin hänen käteensä ja niiasin syvään.

Sitten nuo itämaiset kansallisuudet: tataarit kirjavissa päähineissään, vuoristokansat, tsherkessit ja georgialaiset komeissa puvuissaan, kirgiisit lammasnahkoissaan. Entäs vallankumoukselliset ryhmät punaisine rusetteineen ja ennen kaikkea Aladjin itse, jolla aina oli Pietarin naisten lahjoittama punainen ruusu napinlävessä. Aladjin — duuman Mirabeau, joka samoin kuin Mirabeau aikoinaan tuntemattomana ilmestyi Venäjän kansan uumenista, loisti hetken kirkkaana tähtenä, huusi julki itsevaltiuden syntejä Pietarin vapaamielisten seurapiirien ja etupäässä naisten käsillään kantamana, ja hävisi taas meteorien tavoin pakolaisena johonkin Lontoon esikaupunkiin soveltumattomana todelliseen taisteluun, järkähtämättömään kamppailuun Venäjän kansanvallan puolesta.

Ja sitten kadetit, ainoat »oikeat» eurooppalaiset koko duumassa, englantilaistyyliset hyvin puetut herrasmiehet, jotka olisivat sopineet mihin parlamenttiin tahansa: Miljukov, Struve, Nabokov sekä duuman presidentti Muromtsev, arvokas ja juhlallinen, personifioitu kansanvallan edustaja tsaarin valtaa vastaan, rauhallinen kuin jäävuori satojen purkautuvien Vesuviusten keskellä.

Niin, ja sitten Purishkevitsh pukinpartoineen sekä Schulgin ja muut mustasotnialaiset. Ja hallituksen aitiossa Stolypin ja toiset tsaarin ministerit ivallisine hymyineen. Muistan hyvin Stolypinin jäätävän rauhallisuuden, kun puolet duumaa huusi häntä murhaajaksi ja hirttäjäksi: valta oli hänen ja aika oli hänen aikaansa — tuo kansankokous sai olla olemassa ja huutaa itsensä käheäksi... niin kauan kuin hän suvaitsi sen olemassaoloa.

Ja se huusikin. Kaikki itsevaltiuden vuosisataiset synnit ja julmuudet saatiin vihdoinkin julistaa julki. Se oli kuin kansan valtava tuskanpurkaus. Kaikki vuosisatoja vanhat hirttonuorat, talonpoikien selässä tanssineet ruoskat ja rankaisuretkikuntien ampumat kuulat kaivettiin esiin ja heitettiin ministerien silmille. Ja mitä muuta työtä duuma olisi saattanutkaan tehdä, kun hallitus koetti kaikin keinoin rajoittaa sen budjettioikeuksia ja liikkuma-alaa eikä parlamentarismista ollut puhettakaan.

Kuulin monta Aladjinin kuuluisista puheista, enkä ole koskaan voinut niitä unohtaa. Aladjin oli entinen näyttelijä ja tiesi teknillisesti miten puhua, mutta täysin tiedottomasti hän varmaan personifioi puhuessaan koko Venäjän kansaa ja tuon kansan vihaa ministeriaition satraappeja vastaan. Olen kuullut monia hyviä puhujia, mutta en monta parempaa. Valpas muistutti hieman Aladjinia selvyydessään ja kylmässä ivassaan, mutta hän ei koskaan saavuttanut Aladjinin hyytävää satiiria, puhumattakaan hänen tulivuorenpurkauksistaan. En koskaan kuullut Leninin puhuvan, mutta kuvittelen, että hän puhui kuin opettaja lapsilleen. Valtakunnan duuman puhujat eivät myöskään muistuttaneet führerien demagogisia, paatoksellisia purkauskoneistoja eleineen; heidän esityksissään oli niin määrättömän paljon jokapäiväisiä, kipeitä asioita, ettei niihin päässyt tulemaan pienintäkään paraatisävyä.

Suomalaiset eduskunnan suurpuhujat ovat yleensä englantilaismallisen rauhallisia ja asiallisia, vaikka eipä Churchill itse suurpuheissaan ole aina englantilaistyylinen, puhumattakaan Rooseveltista, jonka puheet ovat täynnä tunteellisuutta. Mutta englantilaisin kaikista puhujista on Stalin. Hänen rauhallinen selvyytensä on ilmiömäinen. Kuuntelin radiossa puhetta, jonka hän piti marraskuun 7. päivän aattona 1941 Moskovan neuvoston juhlakokouksessa, kun saksalaisten tykkien jyske kai kantautui Moskovaan. Hän todisteli rauhallisesti ja loogillisesti, miksi Saksa tulisi häviämään. Hänen äänensä hiljainen, tasainen metallikaiku ei kertaakaan kohonnut eikä laskenut, ja lopuksi hän sanoi nuo hirvittävät sanat: kuolema saksalaisille okkupanteille — niin järkähtämättömän rauhallisesti, ettei siihen jäänyt pienintäkään tunne- tahi toiveajattelun varjoa — ei muuta kuin rautainen toteamus. Miten turvalliselta se tuntui...

Mutta palatakseni valtakunnan duumaan... Tönisson kuului sekä kadettipuolueeseen että sen liepeillä sijaitsevaan reunavaltioitten ryhmään, jossa pittoreskit puolalaiset kreivit näyttelivät suurta osaa puhumatta siihen aikaan Puolan itsenäisyydestä sen enempää kuin virolaisetkaan Viron itsenäisyydestä. Mutta autonomiasta puhuttiin paljon, ja se muodostui kaikkien reunavaltioitten taikasanaksi.

Taurian palatsin kuloaari on kai pisin huone, minkä katon alla olen ollut. Siihen mahtuisi varmaan kolme Suomen eduskunnan kuloaaria, eikä eduskuntatalokaan ole pienimpiä. Muistan vain, että duuman kuloaarin toisesta päästä ei ihmistä tunne, ja tuo pitkä käytävä vaikutti minuun jostain syystä aivan erikoisesti. Mutta kummallista oli, ettei koko duuma tuntenut itseään isännäksi tuossa valtavassa, matalassa talossa. Kaiken maailman poliisit ja santarmit valvoivat sen ovia ja käytäviä, ja muistan jonkun työryhmän edustajan jo silloin sanoneen minulle, että koko talo muistutti loukkua, jonka ovi oli viettelevästi auki ja paikat väljät, mutta jossain väijyi vaara, ja satraappien silmät seurasivat tuota viattomien hiirten leikkiä, kunnes tuli aika siepata ne kaikki kiinni. Koko laitos oli jollakin tavoin aivan epätodellinen, niin kauan kuin tsaarin ministereillä ei ollut vähääkään aikomusta antaa sen ruveta määräämään valtakunnassa. Muistan, että minulla usein oli tunnelma, että yhtäkkiä nuo ovet suljetaan ja santarmit kasakkoineen syöksyvät sisään ja vievät kaikki puhujat mennessään.

Olin siellä kymmenkunta päivää, tutustuin lukemattomiin ihmisiin, katselin ja kuuntelin silmät ympyriäisinä, väittelin yhä Tönissonin kanssa ja matkustin sitten kolmeksi viikoksi kotiin palatakseni heinäkuun alussa jälleen Pietariin.

KOTONA.

Saavuin kotiin Pihkovan kautta. Vanhempani olivat onnelliset saadessaan edes minut kotiin, sillä sisarestani ei ollut mitään tietoja, vaikka isäni oli sähköttänytkin Moskovaan. Ainoa, mitä tiedettiin, oli, että hän oli lopettanut kimnaasin kultamitalein palkittuna — sen isäni oli nähnyt Moskovan lehdistä. Sisareni sähkösanoma ei ollut jostain syystä tullut perille. Ja nyt häntä odotettiin kotiin isäni käydessä melkein joka päivä junalla vastassa.

Matkustin muutamaksi päiväksi Tarttoon tapaamaan kaikkia vanhoja ystäviäni. Kävelin siellä kadulla tohtori Luigan kanssa, kun meitä vastaan tuli nuori nainen, joka näytti jollakin tavalla tutulta. Hän kulki ohitsemme, mutta katsoi taaksensa samanaikaisesti kuin minä. Se oli sisareni... tuo kaivattu. Minä itkin ja nauroin tapani mukaan ja hän oli itkemättä ja nauramatta — oman tapansa mukaan. Hän oli samana aamuna tullut Moskovasta Walgan kautta, jossa oli yöllä pari tuntia odottanut asemalla Tarton junaa, mutta ei ollut mennyt kotiin eikä antanut itsestään elonmerkkiä. Oli ensin tullut Tarttoon käymään tuon ystävättärensä mukana, jonka oli kuljettanut mukanaan Moskovaan, sovittaakseen tämän välit hänen perheensä kanssa. Nyt hän kyllä oli valmis matkustamaan kanssani kotiin.

Isäni ja minä emme koskaan antaneet hänelle tätä juttua anteeksi, mutta sellainen hän oli.

Mutta yht'äkkiä hän oli tullut täysi-ikäiseksi, tuntuipa melkein vanhemmalta kuin minä. Ja hän oli paljon enemmän kuin vain sisar, hänestä oli tullut täysin itsenäinen persoonallisuus ja sangen mielenkiintoinen ihminen, kiintoisampi kaikkia tyttöjä, jotka olin tavannut.

Matkustimme yhdessä kotiin, missä vallitsi suuri ilo. Isälläni oli nyt siis jo kaksi kultamitali-ylioppilastyttöä ja aikoinaan niitä tulisi vieläkin kaksi lisää. Venäjänkin yliopistot avautuivat tytöille, ja sisarellani oli jo ilman muuta mahdollisuus päästä Moskovan yliopistoon, jossa hänelle muutenkin oli varattu varma toimeentulo tutkintovalmentajana samoissa kodeissa, missä hän viime lukukauden oli opettanut. Sitä myöten oli siis kaikki hyvin, mutta nyt tuli se kaamea kysymys, jota minun suhteeni oli lykätty vuodesta vuoteen, nimittäin rippikoulu. Olin edellisenä kesänä taas onnistunut puikkelehtimaan siitä pois sillä verukkeella, että minulla oli välttämättömiä töitä Tartossa, yliopiston kirjastossa, ja nyt ennen sisareni tuloa olin ilmoittanut, että voin ajatella rippikouluun menoa ainoastaan siinä tapauksessa, että sisarenikin siihen menisi. Tämä oli anteeksiantamattoman kavalaa opportunismia ja jänistämistä, sillä olin aivan varma, ettei sisareni lähtisi rippikouluun, josta hän jo aikaisemmin tolstoilaisena oli kieltäytynyt, vaikkei pappa siihen silloin vielä kiinnittänyt huomiota, pitäen sitä vain lapsellisena uhmana.

Eräänä päivänä se sitten tuli. Isäni ei ollenkaan tehnyt siitä juhlallista kysymystä, vaan sanoi noin ohimennen, että hän jo oli keskustellut pastori Wühnerin kanssa rippikoulustamme ja että se oli heti käytävä, ennenkuin minä taas matkustaisin pois. Sen sijaan, että olisin reilusti vastannut isälleni kysymyksellä, miltä näyttäisi, jos minä ylioppilaana ja sanomalehtimiehenä vielä menisin rippikouluun, sanoin puoleksi leikillä, etten suinkaan voinut sitä tehdä, ellei Salmekaan suostunut rippikouluun. Ja sisareni vastasi aivan lyhyesti, ettei hän missään tapauksessa sitä kävisi. Ja jollakin tavalla tuo sisareni lause kuulosti niin nenäkkäältä ja kevytmieliseltä, että tuo maailman rauhallisin ja hyväntahtoisin isä hyppäsi tuoliltaan ja löi! Hän löi sisartani, niin että tyttö kaatui lattialle, ja kivahti: »Ulos talosta, molemmat!» Hän ei lyönyt minua, ja se on vaivannut minua tähän asti, vaikkei siitä koskaan sen enempää ole puhuttu... Minähän sen iskun olin pikemminkin ansainnut kuin sisareni.

Ja sitten pappa meni huoneeseensa ja lukitsi ovensa... kraks... Kyllä me tiesimme, mitä hän siellä huoneessaan teki: otti varmasti rakkaan Kantinsa, »Puhtaan järjen kritiikin», ja luki sitä, kunnes rauhoittui.

Mamma itki ja oli paheksuvinaan pappaa ja vaati meitä pyytämään anteeksi röyhkeyttämme, johon minä ikuisena kompromissaajana taas olin valmis, vaikken ollutkaan itse puolestani ollut röyhkeä. Mutta sisareni sanoi »ei» ja alkoi pakata tavaroitaan. Kyllä minäkin sitten käsitin, että jotain perusteellisen ratkaisevaa täytyi tapahtua, sillä anteeksipyynnön jälkeen rippikoulukysymys ei nähtävästi kuitenkaan hautaantuisi, ja niin me sitten matkustimme seuraavalla junalla Tarttoon. Vietimme siellä neljä, viisi hauskaa päivää kaikkien vanhojen ystäviemme parissa, vaikka omassatunnossamme kiemurtelikin musta käärme, ja öisin kysyimme toisiltamme: »Nukutko sinä?» Ja olimme vaikka kuorsaavinamme osoittaaksemme välinpitämättömyyttä tuota papparaukkaamme varmasti vaivaavaa unettomuutta kohtaan. Sitten matkustimme eräänä iltana taas kotiin.

Saavuimme yöllä Walgaan ja ajoimme vanhoilla, rämisevillä ajurinrattailla pitkin mukulakivikatuja kotia kohti laulaen isoon ääneen kuuluisaa Warssoyjankaa, vallankumouslaulua:

Aikamme valtataistelussa eivät katoa jäljettömiin ne, jotka aatteittensa puolesta kunnialla kaatuivat...

Vanha ajurisetä, joka meitä lapsuudestamme saakka oli kuljettanut pitkin mukulakivikatuja, yhtyi tuohon »mukavaan refrängiin», ja niin me saavuimme kotiperälle ja kiipesimme puutarhaan. Äitini, joka tunsi sekä mukulansa että miehensä, oli jättänyt joka yö huoneemme ikkunan auki, ja siitä me kiipesimme sisään, haimme ruokakonttorista kylmän munakkaan ja kinkun ja jätimme tyhjät lautaset ruokasalin pöydälle terveisinämme. Ja aamulla me ilmestyimme kahvipöytään muina miehinä, toimme papalle aivan tuoreen Postimeehen ja terveisiä Tönissonilta, joka muka oli ollut Tartossa käymässä, ja puhuimme hirmuisesti kaikenlaisia duuman uutisia ja Tarton kuulumisia, kunnes pappakin reagoi ja alkoi haukkua Stolypinia. Ja sen enempää ei isäni elinikänään enää koskenut rippikoulukysymykseen eikä lastensa uskontoon, paitsi että hän joskus väitti Marxia profeetaksemme ja osoitti pientä halveksumistaan sosialismi-uskonnolle, jota hän pelkäsi myöskin levitettävän tulella ja miekalla.

Sisareni oli kokenut vallankumouksen Moskovassa ja minä Helsingissä, ja kuitenkin oli kokemuksemme sama. Ja samat suurlakkoelämykset oli sisarellanikin kuin minulla.

VIIKKO ENNEN VIAPORIN KAPINAA.

Ikävää oli lähteä kotoa muutaman viikon päästä, mutta minua odotti Tammisaaressa kiintoisa työ, ja sitäpaitsi ajattelin koota Helsingissä aineksia laudaturkirjoitustani varten kansanrunoudesta. Ja Pietarissa pääsin taas muutamaksi päiväksi duumaan. Duuman kohtalosta alkoi jo liikkua huhuja, ja vaikkeivät kadetit tahtoneet uskoa, että tuo maalauksellinen laitos tultaisiin hajoittamaan, niin kuitenkin sosialistien keskuudessa oli selviönä, että duuma veti viimeisiä hengenvetojaan ja ettei itsevaltius aivan helposti tulisi luopumaan asemistaan, kun kerran vallankumouksen ensimmäinen aalto näkyi asettuneen. Pietarissa oli hirvittävän kuumaa. Kirjoitin öisin, kun oli viileämpää, ja vihdoin pääsin lähtemään. Tönisson ja setä Jaanson saattoivat minut Suomen asemalle, Helsinkiin lähtevään yöpikajunaan. Ja sillä matkalla tapahtui minulle seikkailu, joka myrkytti minulta junamatkat pitkiksi ajoiksi, hermostoni kun ei siihen aikaan muutenkaan ollut kunnossa tapahtumavyöryjen takia.

Herrat auttoivat matkatavarani makuuvaunuun, ja siinä selvisi, että olin ainoa matkustaja koko vaunussa, paitsi vanhaa siivoojatätiä vaunun toisessa päässä. Juuri ennen junan lähtöä tuli kuitenkin vaunuun eräs mustapartainen, hienosti pukeutunut herrasmies matkalaukkuineen, ja setä Jaanson huomautti leikillisesti, ettei matkani tulisikaan ikäväksi, koska sain mukavaa seuraa.

Niin, sain tosiaankin seuraa. Juna lähti liikkeelle. Herrasmies oli hävinnyt, samaten siivooja. Olin väsynyt ja riisuuduin pikaisesti suljettuani oven tarkkaan ja vedettyäni verhot sekä oven että ikkunan eteen. En kumminkaan sammuttanut valoa, vaan jätin toisen puoliskon lampusta peittämättä ja vaivuin jonkinlaiseen horrostilaan. Yhtäkkiä minulle tuli tunne, että joku katsoi minuun. Uskalsin vihdoin avata silmäni ja huomasin selvästi, että oviverhot liikkuivat. Hyppäsin ylös ja hyökkäsin ovelle. Ovi oli kiinni, mutta ei enää lukossa. Ja kumminkin muistin varmasti, että olin pannut sen lukkoon. Ensin en uskaltanut avata sitä enkä katsoa käytävään, mutta vihdoin kuitenkin tein sen. Käytävässä ei ollut ketään.

Panin taas oven lukkoon ja yritin nukkua. Kuulin, miten juna pysähtyi Valkeasaaressa, mutta vaunussamme ei ollut mitään liikettä. Junailija kuului juttelevan ikkunani takana. Luulin koko juttua näköhäiriöksi ja muistamattomuudeksi ja koetin uudestaan nukkua. Yht'äkkiä olin kuulevinani jotain kahinaa. Avasin silmäni, ja ovessani, verhojen välissä seisoi tuo mustapartainen ja sanoi minulle makeasti, inhoittavasti hymyillen: »Golubushka — kyyhkyseni...» Siitä saakka olen sydämeni pohjasta vihannut tuota sanaa. Minä huudahdin ensin, mutta sitten pääni toimi. Minulle selvisi, ettei junan melulta mikään huuto minnekään kuuluisi, ja samassa sattuivat silmäni apua hakiessaan avonaiseen, pieneen matkalaukkuun, jossa lampun valossa kiilsi hopeainen kaukaasialainen vyöni. Ja siinä silmänräpäyksessä sain pelastavan päähänpiston. Sieppasin vyön, joka kai heikossa valossa kimalsi ja vähän kilisikin, ja huusin:

— Minä ammun, jos ette sulje ovea! Yksi... kaksi... Mies katseli ympärilleen ja epäröi, ja hymy hävisi hänen inhoittavalta naamaltaan. Ennen kuin sanoin kolme, sulki hän oven, ja minä olin samassa silmänräpäyksessä ovella, painoin lukon kiinni ja pitelin sitä kaikin voimin samalla yrittäen ajatella, mitä tehdä. Selvää oli, että miehellä oli avain, ja että ainoastaan suurella roistolla voi olla makuuvaunun avain varattuna. Edelleen oli selvää, ettei mikään huuto auttanut, vaan olisi ainoastaan paljastanut avuttomuuteni. Juna kulki pysähtymättä lentäen asemien ohitse. Käytävässä ei liikkunut ketään, ei junailijaa eikä muitakaan.

Siinä minä sitten varmuuden vuoksi roikuin ovessa tietäen, ettei minun voimillani kumminkaan tuota ovea voitaisi estää aukeamasta jos niikseen tulisi, mutta luottaen bluffini onnistumiseen, kunnes vihdoin juna pysähtyi Viipurin asemalla ja sain ruveta huutamaan ikkunasta apua.

Junailija tuli ja kohautti olkapäitään. Mies oli nähtävästi hypännyt pois ennen Viipuria, vaikka hänellä oli ollut matkalippu sekä makuuvaunupaikka Helsinkiin saakka. Sitten junailija haki asemasantarmin, joka oli uninen ja kiukkuinen kaikenlaisista protokolleista. Junailija tuli myöhemmin kertomaan, että santarmi nähtävästi tunsi herran, koska hän ei ollut vähääkään kiinnostunut koko asiasta, ja kaikenlaisilla omituisilla ihmisillä kuului olleen makuuvaununavaimia.

Siihen se juttu sitten jäi, ja onnellisesti tulin perille Helsinkiin. Mutta omituista on, että vaikka kuinka muistelisin duumassa tapahtuneita asioita ja niiden sanomalehtimiesten nimiä, joitten kanssa siellä jouduin keskusteluihin, niin en muista niistä montakaan, kun taas tämä turhanpäiväinen tapahtuma on pysynyt muistissani aivan tuoreena. Olinhan sentään ennen kaikkea nuori tyttö.

Helsingistä soitin lehtori Smirnoville Tammisaareen ja kuulin, että koko joukko kirjoituksia kirjaamme varten jo oli saapunut ja että hän odotti kääntäjäänsä. Hän oli vuokrannut minulle huoneen eräästä huvilasta, ja päivällistä minun oli määrä syödä Smirnoveilla. Hän kiirehti kaikin mokomin tuloani Tammisaareen.

Mutta minä olin Helsingissä tavannut sekä Stepanin että Victorin, jotka kertoivat, että koko Viaporin varuskunta sekä Helsingin sotajoukot olivat valmiina kapinaan ja että pian oli ihmeitä odotettavissa. Ennen kaikkea minä tapasin Anatolin, johon olin jonkun verran tutustunut insinööri Alanteen välityksellä jo ennen kotimatkaani. Ja Anatoli pyysi minua jäämään muutamaksi päiväksi Helsinkiin ja auttamaan heitä erinäisten osoitteitten löytämisessä yhteyden pitoa varten Pietariin, sekä välittämään heidän ja suomalaisten välillä. Koko Helsinkihän oli melkein tyhjä ja kaikki Ylioppilasyhdistyksemme jäsenet maalla. Ja niin minä jouduin avustamaan kapinan alkuvalmistuksissa, ja olin siitä enemmän kuin ylpeä. Vihdoin minuakin tarvittiin!

Ajattelinko mitään? Vaaraa ja santarmeja? En. Oli niin itsestään selvää, että minun oli autettava niitä, jotka taistelivat itsevaltiuden ja keskiajan karistamiseksi niskoiltamme. Kaikkien oli autettava ja kärsittävä, koska se oli ainoa tie vapauttaa Viro ja Suomi ja Venäjä.

ANATOLI.

Hän oli Venäjän sosialidemokraattisen puolueen bolshevistisen vasemmiston sotilasvallankumouksellisen komitean edustaja ja Helsingin osaston johtaja, siis Viaporin kapinan tärkein sosialidemokraattinen tekijä. Hän työskenteli yhdessä sosialivallankumouksellisten kanssa, joitten paikallinen ja näkyväinen johtaja oli kapteeni Cion suomalaisten aktivistien avustamana. Anatoli elää vieläkin, ja on niitä Neuvostoliiton johtavia, vastuunalaisia henkilöitä, jotka milloinkaan eivät ole unohtaneet Suomen osuutta Venäjän vallankumouksessa eivätkä sitä apua ja suojaa, jota monet Venäjän vallankumouksen suurmiehet saivat osakseen tässä maassa.

Vasta vuosien kuluttua minulle on selvinnyt, miten suuressa kiitollisuudenvelassa olen Anatolille. Hän oli sekä suuri ystäväni että unohtumaton opettajani. Hän opetti minut näkemään elämää yhteiskunnallisena ilmiönä ja todellisuutena, hän opetti minulle omalla elämällään ja esimerkillään ihmisen arvoa, uhrautuvaisuutta ja hyvyyttä. Hän opetti minulle systemaattista työntekoa, opetti minua lukemaan lyijykynä kädessä ja muistiinpanovihko vieressä ja käymään pelkäämättä kiinni kaikkiin ongelmiin sekä laati minulle opintosuunnitelman, jota mikään yliopisto siihen aikaan ei kyennyt antamaan — paitsi Venäjän vankilat, joissa nyky-Venäjän hallitsijat aikoinaan saivat perusteellisen sivistyksensä. Ja lopuksi hän pelasti minut joutumasta santarmien kynsiin.

Eikä hän tehnyt sitä kaikkea senvuoksi, että olisin ollut jotakin, vaan sen vuoksi, mitä minusta olisi voinut tulla. Hän kieltäytyi näkemästä sitä, mitä olin — Viron talonpojista polveutunut, maahan kiinni juurtunut nationalisti, pikkuporvarillinen, kesytetty hanhenpoikanen — ja uskoi voivansa antaa minulle siivet ja tehdä minusta villijoutsenen, vapaan ja ihmiskunnan vapauden puolesta itsensä uhraavan, itsetietoisen ihmisen. En tosin jäänyt pikkuporvariksi — minusta tuli suurporvari, kapitalistinen työnantaja, jolla oli marxilainen maailmankatsomus ja usko kapitalismin vararikkoon... mutta noiden siipien havina on jäänyt johonkin sieluni soppeen. Siksipä järkevät ja kylläiset ystäväni sanovat minua — naiiviksi... erittäin tätä nykyä, kun sota on palauttanut minulle nuoruuteni taistelumielen ja saattanut minut lopullisesti sille puolen rintamaa, jossa tapellaan uuden, vapaan maailman puolesta.

Anatoli oli siihen aikaan, kun häneen tutustuin, noin 35-vuotias, mutta näytti 40-vuotiaalta. Hän oli vähänläntä, heikkorakenteinen, älykäs juutalainen. Hänen silmälasiensa lävitse katsoivat viisaat, hyvät ja niin tavattoman vanhat silmät. Ne katsoivat terävästi maailmaa silmästä silmään, aivan pelottomina ja ilman vihaa. Hänen ivansakin oli leikkisää ja lempeätä. Hän ei käyttänyt monia sanoja, mutta hänen sanansa pitivät aina paikkansa. Hän muistutti Leniniä siinä, että oli aina valmis auttamaan ja jotakin tekemään, aivan kuin hänelle ei mikään olisi ollut mahdotonta. Ja kun hän joutui mahdottomuuden eteen, vangittuna tsaarin oikeudessa, niin hän nauroi tuomarilleen vasten naamaa, seisoi kylmänä kuin kivipatsas, eikä myöntänyt muille kuin Venäjän kansalle oikeutta tuomita itseään. Hän meni varmasti hymyillen ja laulaen kantamaan kahleita Akatuin pakkotyövankilaan, Siperiaan, odottamaan joko karkaamisen mahdollisuutta tai sitä hetkeä, jolloin Venäjän kansa hänet vapauttaisi... Ja Venäjän kansa vapautti hänet 1917. Yhdeksän vuotta hän istui pakkotyövankilassa hänen vanhan äitinsä asuessa ne vuodet vankilan ulkopuolella varustaakseen häntä kirjoilla ja huolehtiakseen hänestä, jotta hän kestäisi. Ja hän kesti.

Zurbaran on aikomaan maalannut Anatolin kuuluisan Munkkinsa kuvassa, ehkäpä jonkun hänen esi-isänsä ollessa mallina, mutta yhdennäköisyys on vallan tavaton.

Hänen rauhallisuutensa, neuvokkuutensa ja pelottomuutensa vaikeissakin tilanteissa oli ilmiömäinen ja suurena tukena hänen ympäristölleen. Näin hänen leikkiä laskien hyvästelevän ihmisiä, jotka menivät kuolemaan. Hänen kädenpuristuksensa oli sellainen, että mielellään meni vaikka kuolemaan hänen lähettämänään, sanoi »välskäri, joka ammuttiin» — ja joka meni kuolemaan. Hän ei ollut mikään juhla- tahi kansanpuhuja, kuten Fedorovsky. Anatoli puhui kuin valtiomies, rauhallisesti ja ivallisesti, ja kuulija tiesi, että siinä oli ihminen, joka vastasi sanoistaan. Sotilaat luottivat häneen ja jumaloivat häntä, ja kaikkein kauheinta oli, että ennen kapinaa hän ei voinut kulkea päävahdin ohitse sotilaitten tekemättä hänelle kunniaa kaikista upseereista, kaikista kielloista ja vaarasta huolimatta.

Anatoli ei hakkaillut naisia eikä kulkenut tyttöjen kanssa meren rannalla kuutamossa, kuten Stepan ja Victor ja muut. Ei hänellä ollut aikaa istua Smirnovin luona kirjastossa eikä seurustella aktivistien kanssa. Tutustuin häneen, kuten sanottu, Alanteen välityksellä, joka koetti järjestää hänelle turvallisia Helsingin-osoitteita keskuskomitean jäseniä varten. En tullut paljonkaan tuntemaan häntä keväällä, vaikka hän kävi luonani Heurlinillä, mutta kesällä hän oli kuullut, että olin tullut kaupunkiin, ja tuli minua tapaamaan hotelliin pyytäen, kuten mainitsin, etten vielä matkustaisi Tammisaareen, vaan auttaisin häntä löytämään tuttujeni luona varmoja paikkoja, missä hän voisi tavata Viaporissa olevia vallankumouksellisia upseereita, etupäässä Jemeljanovia ja Kachanskya. Hän selitti minulle kapinan olevan niin lähellä, että heidän oli vaikeata pidättää sotilaita sitä alkamasta, ennen, kuin Kronstadt ja Pietari olisivat yhtä pitkällä, samoinkuin Moskova ja Sevastopol. Ja hän otaksui, että olisin valmis auttamaan voimieni mukaan. Tutustutin hänet sitten Lauri Heurliniin, joka lupasi kotinsa yhdeksi tapaamispaikaksi — hänen äitinsä ja muu perheensä oli maalla — ja professori L:n luokse järjestyi toinen paikka. Sirolan kanssa järjestimme sitten kaikenlaisia osoitteita heille, ja niin minä jouduinkin auttamaan Anatolia aivan vakavasti.

Sitten tuli tuo ikimuistettava sunnuntai, jolloin Hesperian puistossa oli suuri punakaartin juhla ja samalla venäläiselle sotaväelle järjestetty suuri julkinen kokous, jossa oli läsnä tuhansia sotilaita aivan julkisesti ja luvattomasti upseerien uskaltamatta kieltää heitä kokoontumasta. En enää muista, ketkä puhuivat juhlassa, mutta venäläisistä siinä esiintyivät Leonid Andrejev sekä eräs sosialidemokraattinen duuman edustaja. Ja sitten piti sattua niin dramaattisesti, että juuri kokouksen aikana saapui tieto valtakunnan duuman hajoittamisesta, ja tuntui aivan selvältä, että samalla puhkeaisi uusi vallankumous. Ihmiset olivat vallan hysteerisiä. Andrejev puhui kyynelet silmissä ja nyrkkiä puiden. Hänen puheensa käänsi kapteeni Kock, ja jonkun puheen minäkin tulkitsin.

Venäläisille puhuivat sekä Stepan että Anatoli ja Andrejev, ja sotilaitten mielenkuohu oli aivan tavaton. Poikia kannettiin käsillä ja keisarille huudettiin »alas» sen kuin jaksettiin, eikä mikään kasakka uskaltanut näyttäytyä sen massan läheisyydessä.

Kokouksesta lähdimme kaikki taidekauppias Sjöbergin luokse, joka oli kaikkien vallankumouksellisten venäläisten suurtuki ja suoja ja jota Neuvostoliitossa myöhemminkään ei unohdettu. Siellä vasta tutustuin Anatoliin lähemmin ja lupasin tulla auttamaan häntä kapinan alettua. Hän lupasi soittaa minulle vain sanan: »Tulkaa».

Saavuin Tammisaareen, jossa odotti työni sekä lehtori Smirnov.

Tammisaari oli siihen aikaan varmaan uneliain kaikista maailman uneliaista pikkukaupungeista. Jossakin pienessä harmaassa talossa isojen pihakoivujen alla, jonne päästiin vanhasta portista, oli huoneeni, jossa kai talvisin asui joku seminaarin oppilas. Emäntäni oli yhtä pieni ja harmaa ja käpristynyt kuin hänen talonsakin, jossa ei koskaan kuulunut muuta ääntä kuin pienen, laihan kissan nau'unta — eikä silläkään ollut mitään tekemistä lemmen levottomuuden kanssa, vaan se ilmaisi hyvin kasvatetun kissan luonnollista pikkupromenaadien tarvetta. Ikkunastani näin vastapäätä aivan samanlaisen talon ja samanlaisen tädin, mutta hänellä oli vaihteeksi koiranrakki, pörröinen kymmenen rodun sekasikiö, ja se vihasi meidän kissaamme aikaansaaden vaihtelua Tammisaaren elämään.

Vaihtelua toin minäkin Smirnovien elämään. Kävin siellä päivällisellä ja illallisella ja toin mukanani kaikki Pietarin ja Helsingin uutiset. Tosin vanha rouva Smirnov otti kapinauutiset Helsingistä vastaan tavanomaisen skeptillisenä ja huokaillen, sillä hän aavisti jo, että se merkitsi taas uutta kapinoitsijain invasiota heidänkin taloonsa ja uutta pelkoa hänen poikansakin puolesta, mutta lupasin hänelle, että jos tosi tulee, niin en ainakaan yrittäisi vietellä lehtoria Helsinkiin myrskyjen keskelle. Ja lupaukseni pidin.

Aloitin käännöstyöni ilman innostusta, sillä mieleni oli luonnollisesti kiinni odotettavissa tapauksissa. Ja pian ne tulivatkin.

Eräänä maanantaiaamuna minulle soitti tuttu ääni: »Tulkaa», ja minä lupasin lähteä heti aamujunalla... ja soittaa erääseen numeroon.

Kiiruhdin Smirnovien luokse kertomaan, että »se» oli alkanut. Sain heiltä heidän Liisankadulla sijaitsevan asuntonsa avaimet ja luvan jäädä sinne asumaan sekä tarpeen tullen luovuttaa heidän asuntoaan muillekin. Rouva Smirnov antoi minulle liinavaatekaappinsa avaimet, tietämättä miten paljon joutuisin väärinkäyttämään hänen ystävällisyyttään. Mutta hän oli siksi tyytyväinen siitä, että poikansa jäi tuosta leikeistä pois, että hän mielellään salli minun järjestää Liisankadulle kapinan päämajan. Lehtori saattoi minut asemalle haikein mielin, sillä hänen sydämensä paloi luonnollisesti Helsinkiin, mutta varovaisuus ja järki roikkuivat hänen takinliepeissään ja pidättivät hänet Tammisaaressa kuuntelemassa kaukaa Viaporin tykkien jyskettä — ja kitumassa...

Mutta minä lensin vapaana Helsinkiin, sillä minun mammani oli kaukana, eikä järjellä ole mitään tekemistä vallankumouksen kanssa.

Joka asemalla kävin kuuntelemassa, kuuluiko tykkien jyske, ja sitten vihdoin se tosiaankin alkoi kuulua silmittömäksi ilokseni... Se tuntui maailman ihanimmalta musiikilta, eikä sellainen ajatus kuin että se merkitsi ihmishenkien hukkaa vähääkään vaivannut nuoria raakalaisia siihenkään aikaan.

Viikko, joka silloin alkoi, muodosti vielä vuoteen 1918 saakka elämäni huippukohdan. Muistin siitä joka hetken ja tunnin, melkein joka silmänräpäyksenkin, kaikki ilot ja vielä suuremmat surut, kaiken suunnattoman jännityksen ja ihmisten tuskan, mutta jälkeen vuoden —18, jolloin elämäni kaleidoskooppi alkoi pyöriä aivan huimaavaa vauhtia, olen unohtanut koko Viaporin tapahtumain kronologian, ja vain sieltä täältä nousee jokunen kuva silmieni eteen.

Sydämeni värisi, kun Helsingin asemalla kuulin tykkien jylinää. Suurella vaivalla sain ajurin, sillä kaupungissa alkoi juuri lakko, ja olin tuskin päässyt Liisankadulle ja soittanut Anatolille, kun ruutikellari Viaporissa räjähti, ja Smirnovin huoneen molemmat raskaat ikkunanpuoliskot lensivät auki. Ne olisivat varmaan tappaneet minut, ellen jonkin vaiston ajamana juuri sekuntia sitä ennen olisi noussut Smirnovin kirjoitustuolista.

Huomaan muuten, miten turhanpäiväisiltä kaikki silloiset räjähdykset ja tykkien laukaukset tuntuvat meidän aikamme pommitusten ja sotajulmuuksien rinnalla ja miten naurettavalta koko kapina, jos ajattelee myöhempiä mullistuksia sekä Venäjällä että muualla. Mutta siihen aikaan, kun maailma ei vielä ollut niin hemmoteltu sensaatioilla ja kapinoilla, oli Viaporin kapina, kuten Kronstadtin ja Sevastopolinkin tapahtumat, aivan valtavia merkitykseltään... Naurettavaa, että sitäkin täytyy nykyajalle vakuuttaa.

Kapina alkoi päällystön provosoimana ennenaikaisesti. Ainakaan ei kapinanjohto sitä mitenkään siihen aikaan halunnut, koska valmistukset muualla Venäjällä eivät olleet päättyneet. Mutta vallattomuus Viaporin ja Helsingin varuskunnissa oli aivan tavaton, ja kapinan johdolle kävi ylivoimaiseksi pidättää miehistöä ennenaikaisesti riehaantumasta. Kapinan alkusyy oli aivan mitätön: jollekin pataljoonalle ei jaettu sille tulevaa viinaosuutta. Miehet alkoivat nurista, ja sen sijaan, että heitä olisi nätisti tyynnytelty, kuten upseereille jo oli vallankumousuhkan edessä tullut tavaksi, heidät yht'äkkiä vangittiin. Ja kun toiset pataljoonat nostivat hälyn ja alkoivat osoittaa mieltään tuollaista äkkinäistä kurinpitopuuskaa vastaan, osoittautui, että tapaukseen oli jo päällystön puolelta varauduttu ja suurin osa tykkien lukoista ajoissa viety talteen.

En muista sitten tarkemmin tapahtumain kulkua, eikä se oikeastaan kuulukaan näitten muistelmieni puitteisiin, jotka käsittelevät minun pikkuista osuuttani niitten ihmisten elämään, jotka joutuivat hoitamaan koko tapahtumaa ja kärsimään siitä kuka kuoleman, kuka vankilaa.

Sunnuntai-illasta torstaihin saakka kesti kapinan nousuhumalaa. Torstaina ilmestyivät taivaanrannalle Kronstadtista lähteneet sotalaivat, joitten saapuneitten tietojen mukaan piti kapinoida ja kulkea punaisen lipun alla. Mutta laivoilla ei ollut tullut kapinasta mitään, ja punainen lippu oli vain Venäjän sotalaivaston hyökkäyslippu. Linnoitus ja laivat ampuivat ja vahingoittivatkin toisiaan, mutta kapinan kohtalo oli selvä. Jo sitä ennen, maanantaina, osoittautui, ettei kaupungin varusväki tulisi kapinoimaan: epäluotettavat ainekset oli ajoissa vangittu. Kun Katajanokalta lähti toistatuhatta merisotilasta kapinaan yhtyneinä kulkemaan kaupungille päin, oli Katajanokan sillan kohdalla vastassa joukko-osastoja, jotka uhkasivat ampua, ja kapinoitsijain ja uskollisten joukkojen välissä leikkivät kirkon luona lapset juoksennellen edestakaisin jaloissa, ja utelias yleisö katseli vaaraa aavistamatta, miten merisotilaat ja maasotilaat koettivat puhutella toisiaan. Tuloksena oli, että tuhatkunta merisotilasta sai paeta Katajanokalta veneissä ja miten yleensä osasivat, ja me saimme aktivistien myötävaikutuksella auttaa kapinoitsijoita pakenemaan piiloitellen heitä alustavasti ensin Helsingissä ja sitten maaseudulla, ja venäläinen ei ole Suomessa milloinkaan ollut silmiinpistämätön otus, ei ainakaan maaseudulla. Tuntui suorastaan käsittämättömältä, että santarmien ja tsaarin sotaväen onnistui vangita Suomessa ainoastaan muutama kymmen kapinallista, tuhansien luultavasti päästessä karkumatkalle.

Olosuhteet Neuvostoliiton ja Suomen välillä ovat muodostuneet sellaisiksi, ettei Suomi koskaan ole tahtonut lukea hyväkseen niitten kansalaistensa tekoja, jotka avustivat Venäjän vallankumousta suurellakin uhrautuvaisuudella, eikä ole liioin koskaan saanut hyvitystä avunannostaan niille henkilöille, jotka nykyään hallitsevat Venäjää... Päinvastoin kahdenkymmenen vuoden rauhan aikana maittemme välillä on vallinnut sellainen mieliala, ett'eivät henkilöt, jotka avustivat vallankumouksellisia täällä, etupäässä tunnetut aktivistit, ole julkisuudessa uskaltaneet puhuakaan avustamisestaan saatikka ylläpitää suhteitaan vanhoihin Neuvostoliitossa oleviin ystäviinsä. Silmiinpistävin esimerkki siitä oli Gallen-Kallelan ja Gorkin tapaus, eikä mahdollisesti eräs Suomen eduskunnan puhemies Väinö Hakkilakaan ole julkisuudessa »kehdannut» mainita, että Lenin aikoinaan 1917 asui hänen luonaan ollessaan Kerenskiä paossa Suomessa.

Pieniä välähdyksiä niistä päivistä...

Muistan erään kokouksen Lauri af Heurlinin luona. Siihen ottivat osaa kapteeni Cion sosialistivallankumouksellisten puolesta sekä luutnantit Jemeljanov ja Kachansky sosialidemokraattien sotilasvallankumouksellisesta komiteasta, Anatoli ja kapteeni Kock sekä eräs bolshevikkien keskuskomitean jäsen, jonka nimeä en muista. Kokous oli kai myöhään maanantai-iltana. Minun tehtävänäni oli johtaa salaliittolaiset paikoilleen ja sittemmin valvoa, ettei tulisi yllätyksiä, sekä antaa merkki epäilyttävien henkilöitten liikkumisesta Mariankadulla, talon ympärillä. Jemeljanov ja Kachansky olivat tulleet Viaporista pienellä moottoriveneellä Kaivopuiston rantaan, ja oli kyseenalaista, pääsisivätkö he samaa tietä takaisin. Kachansky jäi järjestämään punakaartilaisten siirtoa linnoitukseen, mutta Jemeljanovin oli yritettävä palata heti... Minun täytyi lähteä saattamaan häntä ja tarkastamaan, oliko vene paikoillaan... Oli käveltävä käsikoukkua flirttaavan pariskunnan näköisinä äänekkäästi jutellen ja nauraen epäilyttävien henkilöitten läheisyydessä. Nauru oli meistä kaukana. Jemeljanov aavisti alusta alkaen, että taistelu olisi toivoton, vaikk'ei hän sitä minulle sanonut... minä olin niin voitonvarma, kuten Stepan, Grigori ja muut nuoret, jotka eivät mitään tienneet. Jemeljanov vaikeni väsyneenä minun yrittäessäni jutella iloisesti... Olin ensi kerran saattamassa ihmistä sotaan ja kuolemaan, ja oli niin kaunis kesäyö!

Vene oli paikoillaan, ja sotilaat odottivat piilossa kallioilla. Muutaman minuutin kuluessa vene häipyi silmistäni, mutta minä istuin rantakivellä ja itkin pelosta ja jännityksestä... — tykkien säestyksellä.

Smirnovin asunnossa odotti minua Anatoli ikivanhoine silmineen. Hän oli rauhallinen ja leikkisä, laati sähkösanomiaan Pietariin ja oli voitonvarma ikuisuuden perspektiivissään: vallankumous Venäjällä ei voi hävitä, sillä aika on meidän...

Niin, Jemeljanov... Hän oli nuori, kaunis, ryhdikäs mies sivistyneestä kodista, ajattelijatyyppi. Täysin tietoinen toimintansa välttämättömyydestä ja vastuusta, sangen tietoinen myös dekabristien traditiosta Venäjän sotaväessä. Hän ei ollut puhuja, ei käyttänyt suuria sanoja eikä tunteillut. Kädenpuristuksensa, jolla hän parin päivän päästä jätti hyvästit Anatolille ja minulle, oli luja ja miehekäs. Se tapahtui illalla, ennenkuin sotalaivat tulivat. Loppu oli selvä. Hän oli tullut kaupunkiin neuvottelemaan. Neuvottelu tapahtui Alma Suppasen kodissa — Suppaset olivat aktivisteja ja kovin avuliaita Anatolille. Kapteeni Cion oli jo paennut Viaporista, ja muistan rouva Klingstedtin jo päivällä kertoneen minulle iloiten, että Cionin oli onnistunut paeta ja että hän jo oli turvassa. Anatoli kysyi Jemeljanovilta, tahtoisiko hänkin mieluummin jäädä kaupunkiin... Minä ehdotin, että hän tulisi Smirnovin asuntoon ja että me järjestäisimme hänelle turvallisen pakomatkan. Jemeljanov hymähti ja sanoi rauhallisesti, ettei hän voinut jättää sotilaitaan ja ettei hän tulevaisuutta silmälläpitäen mahdollisesti milloinkaan voisi tehdä enemmän elämänsä hyväksi kuin kuollessaan miestensä mukana. Hän sanoi sen aivan yksinkertaisesti, rauhallisella vakaumuksella. Ja sitten hän puristi kättämme lämpimästi ja toverillisesti.

Eikä enempää voitu puhua. Mies pani pisteen elämänsä loppuun... sitä eivät sanat enää voineet muuttaa.

Vuosikausia minä tunsin kädenpuristuksen, ennenkuin arkipäivä sen kulutti käsistäni. Minä olen tosiaankin nähnyt miehen, joka meni hymyillen kuolemaan kansansa vapauden puolesta.

Hänet tuomittiin kuolemaan yhdessä Kachanskyn ja parinkymmenen sotilaan kanssa ja ammuttiin Viaporissa. Muutama vuosi sen jälkeen kävin kerran juttelemassa siitä merisotaväen lääkärin, vanhan tuttavani tohtori Martensin kanssa, joka oli ollut läsnä teloituksessa. Hän kertoi, että Kachansky oli rukoillut, mutta Jemeljanov oli yrittänyt puhua. Ennenkuin rummut olivat ennättäneet tukahduttaa hänen puheensa, oli hän sanonut selvällä, rauhallisella äänellä: »Toverit...»

Tohtori Martens ei voinut unohtaa eikä antaa anteeksi sitä, ettei hän ollut sanonut kuin sotilaan tulee: »Veljet... bratzy», vaan tuon vieraan sanan: toverit...

Tohtori Martens ei käsittänyt, enkä minä kertonut hänelle, minkä vuoksi Jemeljanov kuoli.

Kachansky oli uneksiva, romanttinen tyyppi, jota omatunto ajoi taistelemaan tsaarinvaltaa vastaan. Hän oli syvästi uskonnollinen ja oli koko vankeutensa ajan lukenut raamattua. Hän oli kovin nuori, kai alle 20-vuotias.

Tuokiokuvia...

Punakaartilaiset, jotka lähtivät Viaporiin auttamaan sotilaita, olivat ensimmäiset suomalaiset, jotka olivat valmiina ottamaan Viaporin suomalaisten haltuun kapinan onnistuttua. Muistaakseni heitä oli useampia satoja, ja heidät tuomittiin pitkäaikaisiin kuritushuonerangaistuksiin.

Tapasin yhden heistä ennen maailmansotaa, kun olin kerran luennoimassa Forssassa. Asuin siellä eräässä työläisperheessä ja kuulin, että talon isäntä oli istunut vankilassa viisi vuotta Viaporin kapinan vuoksi. Hän kertoi mukavasti myhäillen, että eräänä päivänä kapinan aikana hän oli sanonut eukolleen: »Panes sinä Mari kahvipannu tulelle, kun minä lähden ostamaan vähän pullaa maitokaupasta.» Ja kun hän oli tullut kadulle, oli siinä ollut tovereita, jotka olivat ilmoittaneet, että punakaartilaisten olisi kaikkien kokoonnuttava Alppilan taakse kallioille, missä kapteeni heitä odotti. Ja niin hän sitten meni kaverien mukana, ja siellä kallioilla hän sai määräyksen lähteä yhtä kyytiä Viaporiin auttamaan venäläisiä tovereita ja ottamaan sitten »fästingin» punakaartin haltuun. Mitäs muuta kuin mukaan siitä oli lähdettävä, ja viiden vuoden reisu siitä sitten oli tullut. Ja kun hän sitten palasi kotiin, oli hän aukaissut oven ja kysynyt Marilta: »Jokos se kahvi on valmista, kun minä ne pullatkin hain?» Mari oli hieman pyyhkinyt silmiään ja sanonut, että totta maar se jo valmista on, jahka hän vain hakee vuorollaan kahvikerman maitokaupasta. Ja niin hän sitten kumminkin oli saanut ne kahvit.

Minä kysäisin häneltä, että miltäs vankilassa sitten tuntui ja kuinka hän kesti sen ajan. — »Mitäs, sen kun naputtelin vain kengänpohjia verstaassa ja ajattelin, että kai se aika tässä kuluu ja vapauskin kerran koittaa ja sitten kostetaan sille Nikolaille.»

Niinhän se sitten tulikin, se vapaus, ja Nikolaille kostettiin...

Asetin aikoinaan tuon pikkujutun sellaisenaan näytelmääni »Laki ja järjestys», jossa on muuten enemmän historiallista totuutta kuin yleensä arvataan.

Tuokiokuva... Työväentalon piha Yrjönkadulla. Tuo vanha työväentalo oli oikeastaan kapinan keskus ja kanslia, johon saapuivat kaikki tiedoitukset. Siellä, jossain salaperäisessä huoneessa, jonka ovella oli merisotilaita validissa, istuivat Anatoli, Stepan, Grigori ja muut. Kuriireja kävi lakkaamatta. Torstai-iltapäivällä tulivat viimeiset Viaporista pakoon päässeet sotilaat, sellaiset, joille oli liian epäterveellistä jäädä sinne. He tulivat isoilla moottori- ja soutuveneillä. Heitä ammuttiin sekä kaupungista käsin että mereltä. Monet kuolivat veneisiin, ja rantaan päässeet tulivat suoraan työväentalolle. Näin ihmisiä, jotka tulivat luotituiskun alta, ja niillä oli kauhusta hyytyneet silmät. Muistan erään sotamiehen, joka seisoi seinään nojaten, liikahtamatta, ja hänen silmänsä olivat kuin lasista. Tarjosin hänelle vettä, mutta hän ei saanut huuliaan auki. Työväentalon pihalla oli kokous, tuhatkunta ihmistä, paljon naisia ja lapsia. Suomalaiset puhuivat, portaitten puoleiseen nurkkaukseen olivat kokoontuneet sotilaat. Koko työväentalo oli kuin loukku siinä Yrjönkadun nurkkauksessa. Olin jo usein ajatellut, mitä tapahtuisi, jos taloon hyökkäisi tsaarille uskollinen sotaväki. Ja oikeastaan oli käsittämätöntä, ettei mitään hyökkäystä ollut tullut, siksi tunnettua oli, että kapinan keskus oli tuossa talossa ja että sotilaat sinne kokoontuivat. Ja niin helppoa kun sitä taloa olisi ollut piirittää! Mutta nähtävästi venäläisten taholta otaksuttiin sen olevan hyvinkin vartioidun ja puolustuskykyisen, ja olihan siinä aseistettuja miehiä, sekä punakaartilaisia että varsinkin merisotilaita, jotka olivat tuoneet aseensa mukanaan kasarmeista paetessaan.

Mutta työväentalolla ei kukaan ajatellut niin pitkälle. Olihan lakko, ja päivät pitkät oli Torppa täynnä naisia ja lapsiakin.

Ja sinä päivänä se sitten tuli, mitä olin sydämessäni koko ajan pelännyt, huuto: »Kasakat tulevat!» vanha kauhunhuuto.

— Kasakat tulevat Simonkadulta päin...

Olen nähnyt monta pakokauhua elämässäni, ja senjälkeen on aina kestänyt kauan, ennenkuin olen voinut saada ihmisrakkauteni takaisin. Olen pahoinvointiin saakka inhonnut tuota ihmiseläintä, massaolentoa, joka hädän tullen menettää ajatuskykynsä ja paljastaa eläimellisyytensä, jota niin huolellisesti verhotaan sivistyksellä ja kristinuskolla ja suurilla sanoilla. Mutta se, mitä siellä pihalla tapahtui, oli sanoin kuvaamatonta. Miehet riistäytyivät yli naisten ja lasten, koko ihmismassa painoi pihan vankkaa lankkuaitaa ja se lensi rytisten kumoon. Huuto oli kauhistuttavaa, ja hirveätä on ajatella, mitä olisi tapahtunut, jollei venäläisiä sotilaita olisi ollut siellä aidan lähellä. He asettuivat muurina ihmismassan eteen ja saivat sen pysähtymään. Eräs heistä nosti minut ylös ja seisoi kivipatsaana, kunnes alkoi kaikua huutoja, ettei kasakoita ollut missään ja että huuto oli provokaatiota. Todellisuudessa kasakkapatrulli oli sentään kulkenut, mutta Simonkatua alaspäin. Anatoli oli kalpea, mutta sanoi rauhallisesti hymyillen:

— Ihmiset ovat sellaisia, ja sittenkin heitä on autettava ja kasvatettava.

Ja paljon siinä oli auttamista, kun sellaisille sotilasmäärille täytyi hankkia siviilivaatteita ja asumuksia. Paljon me keräsimme vaatteita passiivisen ja aktiivisen vastarinnan ihmisiltä, mutta vielä paljon enemmän uhrasi Suomen työväki vähäisestään noitten ihmisten auttamiseksi. Ja kummallisinta oli, ettei paniikkikaan ihmisiä pelästyttänyt, vaan Torppa pysyi yhä edelleen mehiläispesänä ja keskuksena.

Mutta palatakseni vieläkin paniikkiin. Suurlakon aikana sattui samanlainen pakokauhu Senaatintorilla, punakaartin paraatin aikana. Mutta silloin huusi kolme suomalaista taiteilijaa, jopa ne kaikkein tunnetuimmat ja sivistyneimmät, nuo samat kohtalokkaat sanat: Kasakat tulevat! Huutajat olivat Gallen, Enckell ja Simberg... Se oli muka vallattomuutta, ja herrat olivat vihaisia, kun kaartilaiset pidättivät heidät. Gallen oli kuulemma selittänyt, että he sillä huudolla tahtoivat osoittaa halveksumistaan massoille. Taiteilija-yli-ihmiset contra profanum vulgus, taiteilijat nauttimassa kansansa hädästä ja kauhusta... ja kasakkapelosta. Heille annettiin anteeksi, koska he olivat taiteilijoita.

Niin, muistuu sentään muutamia hauskanpuoleisiakin tuokiokuvia...

Lähdin eräänä iltana yksin »Torpalta» palatakseni Liisankadulle, Smirnovin asuntoon, jossa silloin majaili Smirnovin työhuoneessa jo parikymmentä karannutta, aseistettua merisotilasta ja joka oli Anatolin pääkortteeri ja senvuoksi pidettävä mahdollisimman salaisena ja asumattoman näköisenä. Lähtiessäni työväentalolta katselin varovaisesti ympärilleni todetakseni, ettei minua seurattu. Samalla tuli vastaani hienosti puettu herrasmies, joka katseli minua tarkkaan ja yhtäkkiä alkoi seurata minua. Kun minä pysähdyin näyteikkunan kohdalle, pysähtyi hänkin toisen ikkunan eteen. Minä käännyin ja lähdin takaisin Yrjönkadulle pysähtyen nurkan taakse... Herra seurasi minua uskollisesti... Aivan selvä nuuskuri. Kävelin hyvin nopeasti Esplanaadille hävitäkseni siellä ihmisjoukkoon, mutta varjoni ei jättänyt minua. Hätäännyin: ajureita ei ollut, ovet olivat joka paikassa lukitut — en voinut päästä tuttujenikaan luokse. Ei auttanut muu kuin yrittää palata Yrjönkadulle ja hakea sieltä apua. Mutta Heikinkadulla herra tarttui käsivarteeni ja kysyi, lähtisikö »fröken» hänen kanssaan illalliselle, vai odottiko fröken toista herraa... ja miksi fröken käveli niin levottomasti, eikä vastannut hänen rakastuneisiin silmäyksiinsä!

Minä sain naurukrampin helpoituksesta. Nauroin niin, että katu kaikui. Eikä minun tarvinnut muuta vastatakaan, kohtelias kavaljeerini luuli minun kai tulleen hieman vialliseksi, koska mutisi jotain, nosti hattuansa ja hävisi kiiruusti. Hän oli muuten tunnettu helsinkiläinen »flanööri», hyvin silmäänpistävä tyyppi, johon muutaman vuoden päästä tutustuin Kappelin kavaljeeriflyygelissä, vaikk'ei hän minua tuntenut.

Lehtori Smirnovin työhuoneessa sijaitsi siis tuo minun yksityinen merisotilaskasarmini. Ikkunat olivat peitetyt sanomalehdillä, jotta koko asunto ulospäin näyttäisi asumattomalta, ja miehet makasivat lattialla kuin sillit tynnyrissä. Ja aina kun avasin ulko-oven, suuntautui minua vastaan monta pyssynpiippua työhuoneen oven raosta. Koko joukko oli valmiina myymään elämänsä mahdollisimman kalliisti.

En voi sanoa, että olisin tuntenut oloni erikoisen turvalliseksi noitten pyssynpiippujen keskellä, eikä minulla oikeastaan ollut mitään oikeutta kompromettoida Smirnovin asuntoakaan eikä repiä tyynyjä ja peittoja kesätiloiltaan matruusien majoittamiseksi. Mutta Smirnovit suhtautuivat kaikkeen kultaisella hyväntahtoisuudella, eihän ihmisten hätä tuntenut minkäänlaista lakia. Kuitenkaan ei ollut erikoisen hauskaa kuunnella sotilaspartioitten askeleita ikkunan takana ja tietää, mitä tapahtuisi, jos joku suojateistani hieman äännähtäisi... Pojat katselivat ikkunanraoista noita patrulleja ja tunsivat niissä kavereitaan, olivatpa valmiit pakinoimaankin heidän kanssaan käännyttääkseen heidät. En ollut kotiin palatessani milloinkaan varma, etteikö seurani sillä välin ollut lisääntynyt jollakin katupartiolla. Ainakin yhden »Vanjan» he olivat eräänä päivänä jostakin hakeneet joukon jatkoksi.

Ja sittenhän tuota joukkoa täytyi ruokkia, sillä mahdotonta oli sallia heidän liikkua asunnosta pitkin kuppiloita. Mutta »välskäri, joka ammuttiin» karkasi yöllä ja lähti Liisankadun kasarmiin agiteeraamaan tunnetuin seurauksin.

Muutaman päivän päästä miehet sijoitettiin muualle. Saimme siviilivaatteita, ja osa palasi väärien paperien turvin Venäjällekin valmistamaan uutta kumousta epäonnistuneen tilalle.

Seitsemän vuorokautta kesti tätä draamaa. En ummistanutkaan silmiäni sinä aikana. Eikä unta tarvittukaan, sillä väsymys ei tuntunut.

Sitten tuli sekin päivä, jolloin lähdin Lauri af Heurlinin kanssa tapaamaan Kockia johonkin Alppilan kallioille. Kuljimme pitkin Eläintarhan tietä Hakasalmen torille päin, kun vähän matkaa torilta alkoi kuulua kovaa menoa ja huutoja. Ihmiset juoksivat vastaan ja huusivat meitä palaamaan, koska siellä ammuttiin. Ja sitten alkoi tulla kuulia, ja meidän oli heittäydyttävä pitkälleen kadulle — maastoutumiseksi kai sitä nykysodissa kutsutaan. En sentään laskeutunut muuta kuin polvilleni, sillä ajattelin tuota ainoata puhdasta kesäpukuani... Kapinat ovat kapinoita, mutta kesäpuku oli köyhälle ylioppilastytölle vakava asia. Niin siinä siis pyssyt räiskyivät, ja se mikä tapahtui, oli ensimmäinen verinen yhteenotto punakaartin ja valkokaartin välillä, kenraaliharjoitus vuoden 1918 varalle. Kuvaavaa oli, että me makasimme katuojassa rintamain välissä, samoin kuin vuonna —18:kin...

Sitten alkoi laskuhumala, kaikilla muilla paitsi Anatolilla... hänelle se oli vain yksi vallankumouksen episoodeja, joka levitti sen valtavia aatteita. Taistelu jatkui — yli henkilökohtaisten kärsimysten, tuskien ja kuoleman.

Useita sotilasjärjestön jäseniä alettiin santarmiston taholta etsiä. Nähtävästi oli vangittujen sotilaitten joukossa ollut ilmiantajia. Anatoli alkoi järjestää etsiskeltyjen pakomatkaa. Keskusjärjestöltä ei tullut hänelle ajoissa rahaa, eikä järjestö täälläkään voinut järjestää hänelle hänen tarvitsemaansa huomattavaa summaa. Ja miehet oli saatava pois. Mitä tehdä? Anatoli oli kauttani tutustunut erääseen vanhasuomalaiseen puolueeseen kuuluvaan varakkaanpuoleiseen naiseen, joka mielellään väitteli politiikasta hänen kanssaan. Hän lähti tämän henkilön luokse, kertoi pulmastaan ja pyysi lainata huomattavan summan Venäjän vallankumouksen tilille, luvaten suorittaa sen ensi tilassa... ellei hänelle mitään tapahtuisi. Ja siinäkään tapauksessa hänen järjestönsä ei velkaa unohtaisi. Rahasumma merkitsi huomattavaa osaa tuon ihmisen omaisuudesta. Hän oli yksinäinen, itsenäinen nainen. Hän katsoi Anatoliin ja kirjoitti hänelle shekkinsä vain Anatolin yksityistä velkakirjaa vastaan.

Tuo neiti sai rahansa takaisin, kuulemma verrattain pian, niin ettei hänen siis tarvinnut odottaa Venäjän vallankumoukseen saakka. Mutta kun parikymmentä vuotta sitten tapasin Anatolin uudestaan Moskovassa, muisteli hän hyvin lämpimästi suomalaista naista, joka luotti häneen ja Venäjän vallankumoukseen, ja pahoitteli, että olot nähtävästi olivat senlaatuiset, ettei hänellä ollut mahdollisuutta osoittaa omaa eikä Neuvostoliiton kiitollisuutta tuota ihmistä kohtaan... kompromettoimatta häntä poliittisesti.

Lehtori Smirnov kiirehti hermostuneena ja onnettomana paluutani Tammisaareen, ja Anatoli katsoi, että olin puolestani tehnyt kaiken voitavani. Hän piti senvuoksi minulle terveellisempänäkin hävitä Tammisaareen mahdollisimman pian, vieläpä lähteä sinne mahdollisimman varovaisesti, jotta tuosta pikkukaupungista voisi muodostua turvallinen paikka hänen puolueensa maanalaisten elimien mahdollisia kokouksia varten. Tammisaaren ympäristöön aktivistit järjestivät ruotsalaisten talonpoikien luokse turvapaikkoja useille kymmenille pakolaisille, ja heitä täytyi kuljettaa sinne kaikella varovaisuudella. Minun täytyi henkilökohtaisesti ottaa Tammisaareen mukaani eräs sotilasagitaattoreita, Grigori eli George, joksi häntä kutsuttiin; hänen oikean nimensä olen unohtanut. Grigori oli sangen suuressa vaarassa, sillä häntä oli alettu etsiä jo heti kapinan alussa ja hän oli ulkonäöltään erikoisen tyypillinen venäläinen intelligentti, hintelä ja laiha silmälasiniekka, jota oli sangen vaikeata naamioida ja piilottaa.

Niin siis kävi, että kaikista Anatolin varovaisuustoimenpiteistä ja Smirnovin manauksista huolimatta minä kumminkin purjehdin Tammisaareen kaikkein pahiten kompromettoidun ja vaarallisimman henkilön seurassa ja samassa junassa aktivistien kuljettamien kymmenien karanneitten sotilaitten kanssa, jotka kaikki tunsivat Grigorin. Tosin Grigorin naama oli järjestetty hammassärkyä kärsimään: hänen poskensa ylitse kulki musta side ja lyhytnäköisiä pakollisesti silmälasittomia silmiään hän piti tuskan merkiksi enimmäkseen suljettuina minun innokkaasti puhuessani hänelle selvällä suomen kielellä kaikenlaisia viattomia juttuja hänen Hangossa oleskelevasta mielikuvituksellisesta perheestään. Junassa vallitsi ankara silmälläpito kaikenlaisten ja karvaisten urkkijain taholta. Grigori vastasi minun suomalaisiin puheisiini henkevällä ja hyvin harjoitetulla »juu» sanalla, mitä ikinä lienen sanonutkaan, ja koetti olla mahdollisimman kärsivän näköinen. Onnellisesti me sentään perille tulimme, ja Tammisaaressa Smirnov jo otti itselleen vastuun Grigorista sijoittaen hänet turvalliseen paikkaan. Minä taas painuin suoraa päätä nukkumaan, niin ettei Smirnoveilla minusta ollut paljonkaan hyötyä mitä uutisten saantiin tuli.

Kesti viikkokausia, ennenkuin pääsin mielessäni selville kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja siitä, minne olin itsekin joutumassa.

Onneksi käännöstyöni vaati voimiani ja mielenkiintoani. Kirjeenvaihtoni Anatolin kanssa rohkaisi ja lohdutti. Stepan soitti minulle eräänä päivänä ja sanoi matkustavansa. Olikin viimeinen hetki, sillä hän ei enää voinut junalla päästä Pietariin. Ja puhelimessa sitten sovimme tapaamisesta lakiasäätävässä kansalliskokouksessa, josta olen jo ylempänä kertonut.

Tammisaaressa piti olla jonkin vaarallisen komitean neuvottelukokous. Lehtori Smirnovin piti järjestää kokouksen käytännöllinen puoli, ja minun oli noudettava osanottajat asemalta sekä saatettava heidät asianomaisiin paikkoihin. Ensimmäisen saapujan piti olla joku »Peter», jonka ulkonäöstä minulla ei ollut aavistustakaan. Mutta minulla piti olla oikeassa kädessä valkoinen nenäliina, jota minun vähän väliä piti tiukasti pusertaa rintaani vasten ja sitten lähteä kävelemään kaupunkiin päin, jolloin Petterin piti seurata minua, kunnes minä pysähtyisin turvallisessa paikassa ja sanoisin hänelle jonkin tunnussanan.

Niinpä minä siis seisoin Tammisaaren asemalla ja odotin junaa nenäliina asianomaisessa asennossa. Juna saapui. Väkeä siinä oli kovin vähän, niin että minun oli helppoa huomata eräs ulkomaalaisen näköinen herra, joka salkku kainalossa katseli ympärilleen ja jolle minä hymyilin tuttavallisesti puristaen nenäliinaa rinnalleni. Mies tuntui olevan kovin tottunut konspiratioon, koska hän vain hymähtäen vilkaisi minuun silmäkulmastaan ja alkoi astella kaupunkiin päin odottamatta minua. Katselin junaan päin ja huomasin siellä erään epäilyttävän näköisen henkilön, joka oli ostavinaan sanomalehtiä, ja ajattelin, että Petteri nähtävästi pelkäsi sitä miestä ja oli senvuoksi lähtenyt liikkeelle ennen minua. Kiiruhdin sitten hänen jäljessään ja sivuutin hänet vilkuttaen hänelle varovaisesti toisella silmällä. Petteri kulki hitaasti perässäni hieman hymähtäen minulle.

Tultiin erääseen tienristeykseen, ja minä marssin eteenpäin aikoen johtaa hänet sellaiselle kadulle, missä ei ollut liikennettä nimeksikään ja missä voisin hänelle jotakin kuiskata sopivan välimatkan päästä. Mutta kun sitten käännyin kadun kulmassa, ei Petteri seurannutkaan minua, vaan kääntyi vallan toiselle kadulle. Samassa huomasin erään indiviidin kulkevan hänen perässään ja ajattelin, että siinä oli nähtävästi nuuskuri, eikä Petteri senvuoksi uskaltanut seurata ja kompromettoida minua. Toisaalta Petterillä ei ollut aavistustakaan tapaamispaikasta, niin etten voinut päästää häntä silmistäni. Siksi päätin taas kulkea nopeasti hänen jäljessään ja sivuuttaa sekä tuon indiviidin että Petterin ja antaa jonkin merkin, jotta hän ilman muuta voisi lähteä perässäni vaikkapa ulkopuolelle kaupunkia. Sillä joskushan tuon varjonkin piti luopua meistä, jos seuraaminen kävisi kovin silmiinpistäväksi. Ja pahimmassa tapauksessa saattoi Smirnov aina järjestää Petterin piiloon aktivistien avulla.

Sivuutin siis uudestaan Petterin ja huomattuani, että nuuskuriksi epäilemäni henkilö meni erään talon porraskäytävään Petterin katsomatta taakseen ja huomaamatta sitä, nyökkäsin Petterille ilman muuta ja kuiskasin: »Seuratkaa minua, tuo mies ei ole vaarallinen».

Petteri ravisti päätään ja oli aivan kuin koettaisi olla huomaamatta minua, ja kun kadunkulmassa katselin taakseni, hän seisoi erään rautakaupan ikkunan alla ja meni sisään kauppaan aivan kuin minua peläten.

Olin aivan ymmällä. Jäin kadunkulmaan odottamaan. Ketään muuta ihmissielua ei näkynyt kadulla. En voinut käsittää, mitä tuo mies oikein pelkäsi. Odotin kumminkin kärsivällisesti, kunnes hän vihdoin tuli ulos. Nähtyään minut hän teki kädellään torjuvan liikkeen ja lähti kulkemaan seuraavaan kadunkulmaan häviten taas erääseen kauppaan.

En voinut enää ollenkaan käsittää, mitä minun oli tehtävä, ja miksi hän ei uskaltanut puhua kanssani. Mutta kun Smirnovin asunto oli lähellä, kiiruhdin hengästyneenä sinne ja kerroin hänelle. Smirnov kauhistui, tuli mukanani, ja minä näytin hänelle kaupan, minne mies oli hävinnyt. Näimme hänet siellä par'aikaa puhumassa erään myyjän kanssa.

Asia päättyi siten, että lehtori Smirnov hälyytti Tammisaaren aktivistit asiasta selvää ottamaan, epäillen miestä nuuskuriksi, jolle minä aavistamattani olin paljastanut omia konspiratiivisia meininkejäni. Mies oli viaton kaupparatsu ja kovin ihmeissään Tammisaaren naisten tunkeilevaisuudesta. Hän ei lainkaan osannut venättä eikä käsittänyt, mitä yritin hänelle kuiskia.

Oikea Petteri saapui vasta parin päivän päästä, yhdessä Anatolin kanssa ja pyysi anteeksi myöhästymistään.

Koko järjestön Helsingissä oli pakko hajaantua, koska santarmisto aloitti systemaattisen vainon. Anatoli oli viimeisiä, jotka jäivät kaupunkiin erinäisissä puolueensa tehtävissä. Smirnovit muuttivat Helsinkiin, mutta katsottiin viisaimmaksi, että jäisin vielä Tammisaareen työtäni jatkamaan siltä varalta, että minäkin olisin ansainnut santarmiston silmälläpidon.

Niin minä siis jäin yksin Tammisaareen suorittamaan käännöstyötäni ja lukemaan kirjoja, joita Anatoli minulle lähetti — kunnes yliopisto alkaisi.

Jäin mielelläni yksin sulattelemaan kaikkea kokemaani, ja kyllä siinä sulattelemista olikin. Joskus olin jonkinlaisessa horrostilassa, hermostunut ja väsynyt. Aloin tehdä pitkiä kävelymatkoja Tammisaaren kauniiseen ympäristöön raikkaina syyspäivinä, ja vähitellen sain elinvoimani takaisin noilla merenrantapoluilla, missä ei koskaan kukaan liikkunut... paitsi kajavat ja sorsat.

Eräänä päivänä lähtiessäni ulos tuli asuntoni emäntä pelästyneenä varoittamaan minua kävelyretkistäni: Tammisaaren koirissa oli todettu vesikauhua, ja kaupungin ympäristössä harhaili vielä useita koiria, joita ei ollut saatu ammutuksi. Hän rukoili minua jäämään kotiin, ja kun en millään suostunut siihen, antoi minulle miesvainajansa oikein tukevan kävelykepin, jonka sitten nauraen otinkin mukaani. Kävelin vanhaa merenrantapolkuani muistamatta koiria ollenkaan...

Ja sitten minä näin sen piskin juoksevan minua kohti vaahtosuisena ja häntä luonnottomassa asennossa. Mutta samassa huomasin polun vieressä kallionkielekkeellä nukkumassa venäläisen meriupseerin — Lapvikissä oli venäläinen laivasto-osasto, ja upseerit kävivät silloin tällöin Tammisaaressa. Olin vain kymmenkunnan metrin päässä nukkuvasta miehestä. Koira tuli oikealta ensin suoraan minuun päin muuttaen sitten äkkiä suuntansa nukkuvaa miestä kohti. Minä huusin miehelle, huusin apuakin, mutta mies nukkui liikkumattomana. Ja koira lähestyi häntä uhkaavasti. Jäin kivettyneenä seisomaan, mutta sitten käsitin, että koira tulisi puremaan nukkuvaa ihmistä, ja hyökkäsin sitä vastaan keppeineni. Saavuimme upseerin luokse melkein yhtaikaa, ja noin pari metriä hänen päästään minä iskin koiraa, joka vinkuen pökertyi paikalle minun epätoivoissani huutaessa. Ja sitten en muista muuta, kuin että upseeri hypähti pystyyn, kuulin laukauksen ja näin koiran makaavan verissään. Mutta silloin minäkin olin jo pudonnut polvilleni, ja tuntui kuin minuakin olisi ammuttu. Ainakin minä vapisin ja itkin ja nauroin yhtaikaa siinä verisen koiranraadon vieressä. Ja raadon toisella puolella istui meriupseeri revolveri kädessä ja väitti minua enkeliksi, joka oli pelastanut hänet, sillä ainoastaan enkeli taivaasta saattoi Tammisaaressa tytön hahmossa liikkuen osata venäjän kieltä ja pelastaa hänet raivohulluudesta. Ja minä itkin yhä ja haukuin häntä vaatien selitystä, miksei enkeli eikä taivaan pasuuna voinut herättää häntä unestaan, ja miten hän kerran maailmassa aikoi valvoa Venäjän valtakunnan turvallisuutta. Hän selitti puolestaan, ettei Lapvikissa ja Tammisaaressa ollut mitään muuta tehtävää kuin nukkua, eikä Venäjän laivastollakaan muuta tehtävää ollut... josta minä tosin olin eri mieltä. Mutta katsoin terveellisemmäksi pidättyä propagandasta.

Muuten satuin vielä erään toisenkin kerran toteamaan Venäjän laivaston erinomaisen nukkumiskyvyn. Vuonna 1916 olin mukana junaonnettomuudessa Kausalan asemalla, jossa pikajuna törmäsi tavarajunan päälle, ja minä olin siinä suomalaisessa makuuvaunussa, joka syöksyi kansainvälisen makuuvaunun sisään surullisin seurauksin — muistaakseni 6 kuollutta. Minä itse olin viimeisimmässä osastossa ja putosin vain sängystäni lattialle loukaten etupäässä käsivarteni, mutta viereisessä osastossa nukkui kaksi tsaarin laivaston amiraalia, ja niistä ei kuulunut yhtään mitään. Sitten kun heidän ovensa oli suurella vaivalla murrettu auki ja odotettiin heidän makaavan murskautuneina, osoittautui, että herrat nukkuivat mitä sikeimmässä unessa ja olivat aivan vahingoittumattomia. Myöhemmin toinen heistä kertoi, että hän oli nukkunut koko Tsushiman taistelun ajan kuulematta sitä ja herännyt vasta japanilaisten vankina.

Tammisaaren liepeillä minä sitten istuin moisen meriupseerin ja koiranraadon vieressä ja ajattelin, mitä tuokin sanoisi, jos tietäisi, missä hommissa minä olin ollut Helsingissä muutama viikko sitten. Ja samassa huomasin joutuneeni pelastajan osassani kovin pahan pulman eteen. Luutnanttina nimittäin esittäytyi kaikin säännönmukaisin kumarruksin lausuen häikäisevän nimensä ja pyysi lupaa tulla kiittämään ja esittäytymään kodissani. Huomasin, että siitä voisi muodostua sangen vaarallinen tuttavuus, ja siksi sanoin hänelle suoraan, että olin suomalainen ylioppilas ja Tammisaaressa yksin lueskelemassa ja että tuttavuuteni venäläisen upseerin kanssa voisi saattaa minut suomalaisten ystävieni silmissä ikävään valoon, josta syystä minun siis kävi mahdottomaksi jatkaa tuttavuuttani hänen kanssaan.

Luutnanttini kauhistui ja yritti selittää minulle, että hän aina oli ymmärtänyt Suomen aseman ja että hän sotilaana oli aivan ulkopuolella politiikan. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä minä en enää kestänyt, vaan sanoin siihen, että asia valitettavasti oli niin, ettei minusta kenenkään pitäisi olla politiikan ulkopuolella, vaan yrittää tulla kansalaiseksi ja vaatia itselleen kansalaisena vapauksia ja oikeuksia... Ja niin minä tahtomattani sittenkin jouduin harjoittamaan vallankumouspropagandaa meriväen keskuudessa ja huomasin kauhukseni luutnanttini mielenkiinnon minuun yhä kasvavan. Luonnollisesti hän ei voinut päästää minua yksin palaamaan kaupunkiin, sillä murhaamamme piski ei varmaankaan ollut ainoa vesikauhun tartuttama otus noilla seuduin. Eikä minua liioin huvittanut antautua uuteen taisteluun vesikauhua vastaan, joten minun siis oli suostuttava eskorttiini. Mutta keskikaupungilla minä sanoin järkähtämättömänä hyvästi ilmoittamatta nimeäni ja osoitettani, enkä edes suostunut siihen, että hän Tammisaaren iloksi olisi saanut suudella kättäni.

Seuraavana aamuna sain valtavan kukkavihkon ja kirjeen, ja siitä lähtien jokikinen aamu. En kiittänyt enkä vastannut kirjeisiin, enkä uskaltanut enää lähteä kävelemäänkään. Mitä visummin vaikenin, sitä suuremmiksi kukkavihkot kasvoivat... ja kun eräänä iltana uskaltauduin kadulle, ilmestyi luutnantti aivan sattumalta jostakin ja oli aivan sattumalta huomaamatta, etten lainkaan halunnut jutella hänen kanssaan. Lausuin ihmettelyni hänen kyvystään ottaa selvää nimistä ja osoitteista ja hänen energiastaan yleensä, jolloin hän kertoi, ettei se ollut mitään hänen isäänsä verraten, joka oli kolme kertaa ryöstänyt erään tytön, kunnes tämä suostui naimaan hänet, eikä kysymyksessä ollut edes hänen äitinsä, vaan isän ensimmäinen vaimo, joka sitten kuoli, joten isä voi neljännenkin kerran ryöstää naisen — hänen äitinsä.

Silloin minä päätin lähteä, ja heti seuraavana päivänä.

Minulle tuli siis äkkilähtö Tammisaaresta, enkä uskaltanut milloinkaan kertoa Anatolille syytä siihen, miksi niin odottamatta ilmestyin Helsinkiin. Vielä vähemmän lehtori Smirnoville, joka olisi saanut kauhusta halvauksen!

Minun onnistui kuitenkin eksyttää ritarini jäljiltäni. Ehkäpä hän tuli vakuuttuneeksi auttamattomasta sydämettömyydestäni.

KAPINAN JÄLKEEN.

Sillä välin oli menossa oikeudenkäynti kapinaan osallistuneita vastaan. Jemeljanov ja Kachansky sekä kolmattakymmentä sotilasta tuomittiin yhdellä kertaa ja toisessa prosessissa vielä parikymmentä miestä. Mutta kuvaavaa sotilaitten mielialalle oli, ettei kukaan kapinan johtajista joutunut kiinni; ei ollut ilmiantajia, joten santarmisto oli kovin huonosti informoitu. Vaikka useimmat organisaattoreista matkustivatkin kaikessa hiljaisuudessa pois, niin Anatoli pysyi Helsingissä ja jatkoi mistään huolimatta järjestelytyötään. Ja vasta puolitoista vuotta myöhemmin hänelle löytyi ilmiantaja, joku Zyruljnikov, paenneita sotilaita.

Anatoli sai kaikki tiedot sotilaitten oikeusjutusta. Minä kuljin nuo päivät kuin jonkinlaisessa horrostilassa. Vasta oli kaksi vuotta kulunut siitä kun olin lähtenyt Tartosta vaalittuna ja hoivattuna optimistina — lapsena — ja vuoden sisällä olin joutunut kosketuksiin elämän kaameimpien kauhujen kanssa sekä Virossa että täällä — kosketukseen kuolemankin kanssa. Olin nähnyt rohkeutta ja sankaruutta, kärsimyksiä ja valtavaa uskoa elämän uusiin, häikäiseviin arvoihin, joista minulla oli vasta hieman aavistusta.

Ja kaikesta tästä minä kirjoitin Tönissonille suuressa avomielisyydessäni. Olin tottunut ripittäytymään hänelle. Eipä ihmekään, että Tönisson kauhistui mielentilaani ja mielipiteitäni ja koetti ennen kaikkea saada minut Tarttoon, pois Helsingin vaarallisesta ilmapiiristä.

Valtakunnan duumakin oli yrittänyt omaa pientä vallankumoustaan. Heti hajoittamisen jälkeen suurin osa sen jäsenistä kokoontui laittomasti Viipuriin, jossa he antoivat itselleen kohtalokkaaksi koituneen nk. Viipurin manifestin, protestin laitonta hajoitusta vastaan. Mutta siihen heidän vastarintansa sitten rajoittuikin, ja manifestista herrat tuomittiin 3—6 kuukauden vankeusrangaistuksiin. Mutta kuitenkin he ilman muuta menivät toisen duuman vaaleihin.

Muistaakseni loka- tai marraskuussa Helsinki sai koko kadettipuolueen vieraakseen. Puolueen kongressi pidettiin nimittäin Helsingissä, Uusmaalaisten talolla, ja minä jouduin monen venättä taitavan ylioppilaan mukana kadettien opastajaksi, kuljettamaan mielenkiintoisia vieraita Helsingin nähtävyyksiä katselemassa. Tönisson oli yksi kongressin edustajista, ja tunsinhan sitäpaitsi useita herroista vielä duumasta käsin, niin että jouduin koko viikon kuulemaan puolueen murheista ja vaiheista.

Heurlinit olivat keväällä muuttaneet Yrjönkadulta Mariankadulle, ja minä jouduin asumaan rouva Heurlinin vanhojen ystävätärten, Birckmanin neitien luokse Vilhonkadulle, jossa asunnostani muodostui mitä omaperäisin keskus. Kadettien kongressin aikana siellä kävi vieraisilla sekä entisiä duuman jäseniä — Tönisson itse asui Heurlinillä — että Viaporin kapinan johtajia ja virolaisia sosialidemokraatteja, jotka siihen aikaan hoitelivat täältä käsin salaisen kirjallisuuden levittämistä Viroon. Ja sitäpaitsi osoitteellani saapui bolshevikkien keskuskomitean lähettämiä salaperäisiä henkilöitä, joista eräs oli — Parvus.

Huolenpitoni kadeteista aiheutti Anatolin puolelta suurta hilpeyttä ja purevia ilkeyksiä — huolenpitoni Viaporin kapinallisista herätti Tönissonissa surua ja huolestumista kohtalostani. Iva ja hilpeys satuttivat enemmän.

Mutta minä olin nuori ja kevytmielinen, eikä minulla ollut vuosisatoja vanhoja silmiä. Minusta oli hauskaa kulkea päivällisillä ja illallisilla, kokouksissa ja teattereissa kadettien kanssa unohtaen kaikki Viaporin kauhut, ja leukailla ja valaa kannuja ihmisten kanssa, jotka olivat siinä mestareita ja suhtautuivat Anatolilta lainaamiini poliittisiin ilkeyksiin elegantilla bonhomie'lla — olihan koko heidän oma nuorisonsa samanlaisia enfant terrible'ja.

Kävin Miljukovin kanssa ostoksilla ja selitin hänelle ihastuneena Suomen passiivista vastarintaa suositellen sitä myös venäläisille taistelussa tsaaria vastaan. Muistan, että Miljukov katsoi minuun surumielisesti ja sanoi, että sitä varten pitäisi koko kansan olla lukutaitoista. Muuten Venäjän suurherrat, vaikka olivatkin kiitollisia Suomen vieraanvaraisuudesta, katselivat meidän politiikkaamme kuin suunnilleen pientä maakunnallista separatismia. Kuljetin heitä Ateneumissa ja loukkaannuin siitä ylimielisyydestä, millä he katselivat Gallenia, vaikka koko vallankumouksellinen nuoriso tuntikaupalla istui ihastuneena Lemminkäisen äidin edessä.

Muuten Ateneumissa myytiin silloin juuri Taideyhdistyksen arpoja, ja osoittaakseen kiitollisuuttaan Suomelle nuo grand seigneurit ostivat kaikki arvat, mitä jäljellä oli, eli suunnilleen puolet koko arpojen määrästä, ja lahjoittivat ne minulle. Olin onnellinen, mutta ei yksikään arpa — todella ei ainutkaan! — siitä puoliskosta voittanut pienintäkään taulua.

Periaatteen vuoksi en ole koskaan sen jälkeen ostanut minkäänlaista arpaa voiton tarkoituksessa, enkä ole mitään voittanutkaan.

Elämässäni on muutenkin ollut tarpeeksi arpapeliä.

Syksy 1906 oli yleensäkin täynnä kaikenlaista rauhattomuutta. Mahdotonta oli käsittää, että vallankumous oli pysähtynyt moneksi vuodeksi ja että taantumus yhä tulisi voimistumaan. Virossa oli kaikesta taantumuksesta ja rankaisuretkikunnista huolimatta vallankumousliike entisestään kasvanut ja sitä hoidettiin, kuten jo aikaisemmin olen kuvannut, täältäkin käsin. Venäjällä olivat sosialidemokratian ratkaistavana kysymykset puolueen yhtenäisyydestä sekä toisen valtakunnanduuman vaaleista, joita ei enää aiottu boikottoida. Vilkas maanalainen yhteys Suomen ja Venäjän välillä jatkui. Karkoitettujen ja pakolaisten tulva ulkomaille kulki suuressa määrin Helsingin kautta. Monet keskuskomitean lähettämät henkilöt tulivat minun luokseni osoitettuina.

Eräänä aamuna tuli Birckmanin neitien sisäkkö pelästyneenä herättämään minut. Oli saapunut eräs venäläinen mies, joka välttämättömästä halusi tavata minua, eikä suostunut tulemaan myöhemmin, eikä lainkaan käsittänyt, mitä likkapaha hänelle puhui, ja siellä hän siis istui eteisessä ja odotti minua.

Otin hänet sangen korskeasti vastaan kiukkuisena aikaisesta herätyksestä. Hän lausui tunnussanansa ja pyysi minua saattamaan hänet heti yhteyteen Lauri af Heurlinin tahi Väinö Wuolijoen kanssa. Kysyin vielä ylpeämmin, kuka hän sitten oli. Mies hymähti hieman — oli kai tottunut tuollaisiin tärkeisiin vallankumouksellisiin tekijöihin — ja vastasi lyhyesti: »Parvus». Kertoi sitten karanneensa vankilasta ja olevansa matkalla Saksaan.

Minä pienenin tuntuvasti, sillä tiesin hyvin Parvuksen merkityksen plechanovilaisena teoreetikkona, ja lupasin järjestää asian heti. Soitin Heurlinille.

— Eikö hän halunnut kupin kahvia? Luonnollisesti hän halusi. Neiti Birckman lähetti meille kahvit... Kertoisiko hän, minkälaista oli ollut hänen karkoituspaikassaan? Oliko siellä yksinäistä, mitä hän siellä ajatteli, saiko hän lukea ja kirjoittaa? Kaikkea tuollaista minä kyselin, mitä tavallisesti kananpoikanen kysyy.

Parvus käveli edestakaisin, vastasi hajamielisesti, kuten kananpoikaselle sopiikin vastata, pysähtyi, ryyppäsi kahvia ja käveli taas. Yhtäkkiä hän pysähtyi eteeni, nosti toisella kädellä leukaani ja silitti toisella päätäni ja sanoi: »Tyttölapsi...»

Minä iskin hänen kätensä leualtani ja hypähdin raivostuneena ylös: »Kuinka te uskallatte...»

— Sellaista se on, kun sieltä tulee, sanoi hän, eikä edes pyytänyt anteeksikaan.

Siunatkoon, kuinka minä vihasin häntä.

Lauri Heurlin oli tullut kotiin ja soitti, joten sovin ajasta hänen kanssaan ja selitin Parvukselle Heurlinien osoitteen. Sitten hän lähti, mutta väitti lähtiessään, että minulla olisi vielä paljon oppimista.

Niinkuin olikin.

En nähnyt Parvusta koskaan enää, enkä luonnollisesti uskaltanut kertoa Väinö Wuolijoelle, miksi en lähtenyt illalliselle hänen ja Parvuksen kanssa, puhumattakaan, etten hiiskunut mitään Anatolille, joka ei muutenkaan harrastanut Parvusta.

Joka tapauksessa Parvus sai Väinön passin ja matkusti Saksaan, jossa hän sitten monet vuodet oleskeli ja esiintyi Väinö Wuolijoen nimellä Vorwärtsin piireissä.

Maailmansodan aikana hänestä taisi tulla jonkinlainen välittäjä ja viljakauppias Turkin ja Saksan välillä. Joka tapauksessa hän ansaitsi miljoonia, ja kun Väinö v. 1918 kävi Berliinissä, kutsui Parvus hänet vieraakseen ja vei hänet kaikenlaisiin vähemmän vakaviin tilaisuuksiin, kuten varieteihin, missä hän esiintyi tyttö kummallakin polvellaan. Se oli hieman liikaa jopa Väinöllekin, jolle olisi riittänyt yksikin.

Kuitenkin Väinö käsitti, ettei Parvus ollut unohtanut Venäjän vallankumousta, vaan väitti rahoittavansa sitä. Hän katosi huomaamattomasti vallankumouspyörteitten aikana.

Yritin epätoivoisesti jatkaa opintojani käännöstyön ohella. Luennoilla en käynyt muuta kuin silloin tällöin, sillä olin lopultakin viisastunut niitten suhteen. Mutta jatkoin historian opinnoitani yliopiston kirjastossa, jossa aloin valmistaa laudaturkirjoitustani. Toisella puolen pöytää istui Sulo Wuolijoki samanlaisissa puuhissa. Silloin tällöin vaihdettiin kirjelappusia kirjaston pyhässä hiljaisuudessa, ja usein mentiin yhdessä aamiaiselle tai kahville ja palattiin taas työhön. Olimme siihen saakka olleet vain hyvän päivän tuttuja, ja tunsin Väinön paljon paremmin. Mutta yht'äkkiä minä keksin, että Sulo käsittikin kaiken, mitä oli tapahtunut, paremmin kuin hänen vanhempi veljensä ja kävi samanlaista kamppailua kuin minäkin yrittäen päästä selville asioista ja niitten syistä. Ei ollut Hauhon rusthollistakaan helppoa tulla sosialistiksi. Hän kirjoitti laudaturkirjoituksensa Gebhardille Hauhon torppareista joutuen siten tutkimaan heidän sangen raskaita verojaan ja olojaan ja tuli sitä tietä käsittämään Suomen maataloustyöväen oloja — ja paljon muutakin.

Mutta sellainen oli mieliala jopa yliopiston kirjastossakin, että lukemisen sijasta minä kirjoittelin runoja ja näytin niitä Sulollekin tulkiten niitä suomeksi.

Tapasin entisiä suomalaisia tyttöystäviäni enää sangen harvoin. Enhän minä voinut ruveta Maija Danielsonille kertomaan Viaporin kapinasta, yhtä vähän kuin voin odottaa häneltä ymmärtämystä sen suhteen, mitä Virossa tapahtui. Helvi Genetz ja Toini Liljeström sen sijaan pysyivät minua lähempänä; me tapasimme silloin tällöin, mutta tunsimme, että tiemme pyrkivät eri suuntiin.

Koko elämäni oli menossa sekaisin. Mikään entisistä uskomuksistani ei enää pitänyt paikkaansa. Kritiikinhalu kasvoi minussa, mutta perusteet puuttuivat. Juureni olivat irtaantuneet Virosta; vanhat jumalat olivat kaatuneet, ja uusia olin vasta hakemassa. Ajatukseni häilyivät ja hajaantuivat mielialojen mukaan, ja mielialani ailahtelivat sinne tänne. Tuntui siltä, että aina olin samaa mieltä viimeisen puhujan kanssa. Kun Anatoli ja hänen toverinsa väittelivät sosialismin teorioista, puolueen taktiikasta ja sen sisäisistä ristiriidoista, istuin suu auki ja käsitin, etten tiennyt mitään ja ymmärsin varsin vähän aavistaen vain, että tuo kaikki oli kovin tärkeätä ja selvilleotettavaa. Ja yliopistotyö tuntui niin mitättömältä siihen verraten, varsinkin kun en enää tiennyt, mitä varten sitä tein.

Kun Tönisson oli Helsingissä, jatkui väittelyni hänen kanssaan yhtä ankarana. Arsenaalini oli sentään hieman parantunut. Hän kauhistui huomatessaan miten vaaralliseksi asemani oli käynyt vallankumouksellisten piirien yhteydessä, ja kutsui minua mahdollisimman pian kotiin pelastaakseen minut Anatolin seurasta. Hän ymmärsi, ettei luvuistani Helsingissä voinut tulla mitään, ja kehoitta minua Tartossa kaikessa rauhassa lukemaan kaikkea, mistä tahdoin ottaa selvää, sekä sen ohella valmistamaan tenttejäni.

Samaa mieltä oli muuten Anatolikin. Hänkin neuvoi jättämään yliopiston koko kevätkaudeksi ja lähtemään rauhassa lukemaan, ei kuitenkaan Tarttoon, vaan kotiini Walgaan, luvaten itse ohjata lukujani ja hankkia minulle kaikki tarpeelliset kirjat.

Aina varovainen lehtori Smirnov ja muutkin ystäväni olivat sitä mieltä, että minulle muutenkin olisi terveellistä hävitä joksikin aikaa Helsingistä, koska venäläinen santarmisto alkoi tuntea mielenkiintoa myöskin kaikkia suomalaisia kohtaan, jotka olivat avustaneet kapinallisia. Virosta tulvi poliittisia pakolaisia Helsinkiin. Jouduin olemaan paljon niitten parissa ja viettämään varsinaista itsenäistä ylioppilaselämää, kun en enää asunut perheessä, eikä se suinkaan ollut omiaan edistämään lukuhaluani. Aikani kului loppumattomiin väittelyihin politiikasta sekä yleensä kannunvalantaan.

Kai minun kirjeeni Tönissonille olivat peloittavia, koska hän marraskuun lopulla sähkötti minulle ja kutsui pikaisesti Tarttoon.

Yht'äkkiä tein päätökseni ja matkustin.

MINÄ LÄHDEN LUKEMAAN.

Pietarissa tapasin Anatolin, joka oli iloinen päätöksestäni, mutta ei ollenkaan iloinen siitä, että aioin jäädä Tarttoon. Sain häneltä hirmumäärän kirjoja mukaani ja lupasin lukea.

Tartossa jäin asumaan Tönissonin luokse, joka oli muuttanut isoon tilavaan taloonsa ja lupasi minulle täyden työrauhan... Se työrauha osoittautui kylläkin aivan illusooriseksi, sillä hauskaa oli tavata vanhoja tuttuja, ennen kaikkea Kallaksia ja tohtori Luigaa, joka diaboliseen tapaansa suuresti nautti asioitteni ja mielipiteitteni kehityksestä. Hän istui iltakaudet luonani, ja samat helsinkiläiset väittelyt politiikasta ja sosialismista jatkuivat, vaikkakin eri tasolla. Keskustelimme myöskin kirjallisista harrastuksistani. Hän hyväksyi näytelmäni, mutta teilasi runoni kehoittaen minua kirjoittamaan teattereille.

Oli suuri nautinto käydä Aino Kallaksen kanssa Wernerillä, tuossa tarttolaisessa kahvilassa, jossa on maailman parhaat leivokset ja johon jo alkoi kokoontua koko kirjallisesti kiinnostunut Tartto sekä kaikki Tarton juorut. Tosin me harjoitimme siellä omaa spesialiteettiamme, nimittäin psykologista juoruilua, mikä on juorutaidon korkein aste ja luvallinen vain kirjailijoille, mutta juorulta sekin tuoksui. Tartto oli jo täynnä uusia kasvoja ja vanhat olivat jollakin tavalla ränsistyneet ja väsyneet, jotenkin avuttomat suurtapahtumien vyöryn alla, joka odottamatta oli kulkenut niitten ylitse.

Ja yhtäkkiä minä huomasin jotakin aivan odottamatonta. Tartto, tuo jumaloitu ja ikävöity Tartto, oli pikkuinen, itsetietoinen, provinsielli nurkkakaupunki nurkkahuveineen, täynnä pikkukaupunkilaisia kirjallisia snobbeja, »presiöösejä», pientä kateutta ja ammottavaa ikävää. Jokainen uusi tulokas oli saalis, joka pyydystettiin, tutkittiin ja leikeltiin, nielaistiin vääntynein naamoin, ja sitten sulateltiin ja märehdittiin pitkän aikaa.

Mikä olikaan muuttanut silmäni niin säälimättömiksi? Näin kaikkea sellaista, mistä minulla kouluaikana ei ollut ollut aavistustakaan... ja minä haukottelin. Mutta pelkkä inertia sai aikaan sen, etten kuitenkaan voinut reväistä itseäni irti ympäristöstäni enkä ryhtyä säännölliseen työhön. Oli selvää, että Tartossakin jatkuisi sama mieliala, mikä minut oli vallannut Helsingissä. Ja sitten tein vihdoinkin rohkean päätöksen, ja ilmoitin Tönissonille mieluummin lähteväni kotiin Walgaan ja ryhtyväni siellä vakavasti työhön.

Virokin oli täynnä salaperäistä maanalaista elämää. Vallankumousta ja sen valmistelua ei päässyt pakoon Tartossakaan. Eräänä iltana tuli minua Tönissonin luokse tapaamaan tuntematon mies, joka riisui silmälasinsa ja tekopartansa ja osoittautui A.K.:ksi, Tönissonin pahimmaksi viholliseksi, jota poliisi haki kuin silmäneulaa.

Niin, A.K. kyllä ansaitsee oman lukunsa Viron synnyttämien originaalien joukossa.

Keväällä 1904, kun tulin ylioppilaaksi, tapahtui poikakimnaasissa tavaton skandaali. Sen jälkeen kun päästötodistukset oli jaettu, alkoivat opettajat onnitella nuoria miehiä. Muiden muassa uskonnon opettaja, Hugo Treffnerin veli Cornelius Treffner onnitteli oppilaitaan, mutta kun hän tarjosi kättään eräälle heistä, A.K.:lle, ei tämä ottanut hänen kättään vastaan, vaan antoi opettajalleen korvapuustin selittäen yleisen kauhean hämmingin vallitessa, että hän oli koko kouluajan halunnut rangaista tuota »vanhaa konnaa» siitä, että tämä salaa oli työskennellyt vironkielen opetusta, jopa vironkielistä uskonnonopetustakin vastaan. Sen vuoksi hän halusi nyt todistaa, miten syvästi hänen oppilaansa halveksivat häntä.

Treffner oli yli 70 vuotta vanha mies, ja vaikeata oli muiden oppilaitten sulattaa K.:n menettelyä siitä huolimatta, että Treffneriä tosiaankin vihattiin. Opettajakunta ei asialle enää mitään voinut, sillä K:lla oli päästötodistus jo taskussaan. Asiaa koetettiin kyllä painaa villaisella, mutta juttu levisi kuitenkin Tartossa.

K. pääsi yliopistoon ja Viron Ylioppilasyhdistyksen jäseneksi ja alkoi heti osoittaa suurta itsenäisyyttä ja energiaa. Samalla hän tuli Tönissonin luokse ja haki sanomalehtityötä, ja Tönisson, joka piti häntä persoonallisuutena, otti hänet toimitukseen sillä seurauksella, että K. alkoi järjestää Postimeehen kirjapainon työläisten keskuudessa ammattiyhdistystä ja sittemmin lakkoa. Ja samalla selvisikin, että K. oli sosialidemokraatti, vaikka hän sen visusti oli salannut koulutovereiltaan ja ennen kaikkea Tönissonilta. Tulos oli, että Tönisson, kiihkeän temperamenttinen kun oli, potkaisi K:n ulos toimituksesta. Mutta K. oli saman ylioppilasjärjestön jäsen kuin Tönissonkin ja vaati tätä kaksintaisteluun lähettäen hänen luokseen oikein silinteripäiset sekundantit, joille Tönisson vastasi, että hän kyllä suostuisi siihen kaksintaisteluun sitten, kun K. ensin olisi saavuttanut hänen ikänsä ja yhteiskunnallisen asemansa. Siitä oli tuloksena, että K. ilmoitti ylioppilaskorporatioitten keskusjärjestölle, että Tönisson oli kieltäytynyt kaksintaistelusta, mistä syystä tuo keskiaikainen laitos määräsi jäsenilleen boikotin Tönissonia vastaan. Ja oli tosiaankin saksalaisia parooneja ja kaupunginvaltuuston jäseniä, jotka eivät vähään aikaan olleet Tönissonia tuntevinaan.

K:n vaino Tönissonia kohtaan jatkui Tarton hauskuudeksi pitemmän aikaa. Hän oli luvannut tavalliseen korporanttien malliin antaa Tönissonille selkäsaunan ja kulki monet ajat kaduilla ratsupiiska kädessä. Mutta kaikkein pahin kohtaus tapahtui maanviljelysnäyttelyn avajaisissa, tuossa jokavuotisessa Tönissonin paraatissa, jossa hän silinteripäisenä piti suuren poliittisen puheensa. K. oli varustautunut siihen tilaisuuteen sekä silinterillä että ratsupiiskalla ja käveli arveluttavan lähellä Tönissonia kaikkien niitten kauhistukseksi, jotka olivat tilanteesta perillä. Ylioppilaat ryhmittyivät jo puolustamaan Tönissonia. Silloin sisareni uhrautui pelastaakseen tilanteen. Hän yksinkertaisesti lähti K:n luokse, jutteli ystävällisesti hänen kanssaan ja kesytti kuin kesyttikin hänet niillä suurilla silmillään, joita K. pelkäsi. Tulos oli, että molemmat kaikessa rauhassa poistuivat näyttelyalueelta jonnekin kävelemään yleisön jännittyneenä seuratessa näytelmää... Sieltä täältä kuului yrityksiä kättentaputuksiinkin ylioppilaitten taholta.

K:n toiminta Alkibiadeksena huipentui vallankumoussyksynä 1905 Tallinnassa, missä hänestä tuli kuuluisa ekspropriaattori, joka takavarikoi rikkailta kauppiailta rahoja vallankumouskomitean nimessä ja vallankumouksen tarkoituksiin. Luonnollisesti hänen hieman radikaalinen toimintansa johti siihen, että hänen oli ruvettava ammattivallankumoukselliseksi »maan alle». Sellaisena hän sitten toimi Tartossakin 1906 vuoden lopussa, kunnes siirtyi ulkomaille ja vähitellen Sveitsiin, jonne jäikin.

Mutta sitä ennen hän siis teki tuon odottamattoman vierailun Tönissonin taloon, täysin varmana siitä, ettei Tönisson koskaan antaisi häntä ilmi eikä poliisin käsiin. Hän oli hyvin pukeutunut, kuten aina, ja hänen »pakaasinsa», jota hän minullekin näytti, oli — hammasharja. Sen seurassa hän sitten jatkoi hänelle itselleen sangen mielenkiintoista seikkailua Tartossa.

Vaikka K. jäi Sveitsiin ja kokonaan kotiutui sinne mennen siellä rikkaisiin naimisiinkin, ei hän sittenkään häipynyt Viron horisontista. Vuoden 1917 lopulla, kun lankoni Väinö Wuolijoki yhdessä Suomen jääkäriliikkeen miesten kanssa palasi Berlinistä, kertoi hän minulle Tukholmassa terveisiä vanhalta ystävältäni K:lta, jonka oli tavannut meidän aktivistiemme seurassa. Asuin silloin Grand Hotelissa ja lähetin K:lle terveisiä kutsuen hänet luokseni käymään.

Hän tuli ja oli yhtä salaperäinen kuin aina ennenkin. Minun oli hieman kolkkoa tavata häntä, sillä pelkäsin, mitä liittolaisystäväni sanoisivat, kun kuulisivat, että tapaan saksalaismielisiä ihmisiä sodan aikana. Kysyin häneltä muuten aivan avomielisesti, työskentelikö hän Tukholmassa Saksan asiamiehenä, vai mistä johtui hänen suhteensa meidän aktivisteihimme. Hän ei vastannut minulle, mutta muutaman päivän päästä sain häneltä kirjeen, jossa luki vain, että katsoisin apostoli Paavalin sitä ja sitä kirjettä sitä ja sitä paikkaa. Hankin suurella vaivalla raamatun ja katsoin: se oli tuo tunnettu värssy: Herra, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät...

Tein siitä sen johtopäätöksen, minkä hän nähtävästi toivoikin minun tekevän. Ja muutaman kuukauden päästä, kun Viron hallituksen delegatio, etunenässä Tönisson ja professori Piip, oli Tukholmassa Ranskan lähettilään puheilla Viron itsenäisyyden tunnustamisasioissa, kutsuttiin sinne tulkiksi ja asiantuntijaksi — K., joka erittäin kohteliaasti avusti Tönissonia ja delegatiota ja sangen korrektisti toimi Viron kaitsijana ympärysvaltain lähetystöjen luona.

En muista kuulleeni, miten sydämelliseksi hänen suhteensa Tönissoniin muodostui.

Sen jälkeen on mysteriomies hävinnyt näköpiiristäni, enkä ole kuullut, että hän koskaan olisi käynyt itsenäisessä Virossa.

Enkä silloinkaan Tartossa tavannut muita virolaisia sosialidemokraatteja. Vanhasta tuttava- ja ystäväpiiristäni oli vaikea murtautua lävitse, ja ne sosialidemokraatit, jotka vielä pari vuotta sitten olivat olleet vihollisiani, katselivat minua kai yhäkin hieman epäillen.

Tartto oli vieläkin vanha ja rakas ja läheinen, mutta minä olin auttamattomasti »kasvanut ulos» siitä. Vanhoissa taloissa kukoisti edelleen spitzwegiläinen idylli ja tuoksui omenille ja laventelille, mutta minun uudelle maailmankatsomukselleni nuo tuoksut olivat pelkkää myrkkyä.

KOTINI SEIKKAILUTEILLÄ.

En tiedä perhettä, jossa olisi ollut vähemmän seikkailuhenkeä ja taipumusta seikkailuihin kuin meidän perheessämme. Sekä isäni että äitini olivat predestinoidut olemaan matkustamatta viittäkymmentä virstaa edemmäksi kotoa ja nukkumaan elämänsä loppuun saakka samoissa sängyissä —. Tämän he kyllä tekivätkin kirjaimellisesti, sillä kun he muuttivat Virosta Suomeen jättäen koko kodin maailmansodan jalkoihin, toivat he kuitenkin sänkynsä mukanaan Suomeen meidän lasten kauhistukseksi, sillä nuo jykevät, kotimetsän tammesta rakennetut laitokset eivät mitenkään sopineet helsinkiläisiin makuuhuoneisiin.

Isäni oli suoranainen pedantti ympäristönsä järjestykseen nähden ja piti perhetavoista ja traditioista viimeiseen saakka kiinni, ja sittenkin hänen perheensä joutui tuuliajolle ja hän sekä äitini saivat lastensa vuoksi jättää kotimaansa elämänsä loppuvuosiksi. Niinkin saattaa käydä pienessä maassa, joka on sijoittautunut suuren maailman valtaväylille.

Eniten seikkailuhalua koko perheessämme olen sittenkin osoittanut minä, joka en koskaan ole välinpitämättömänä saattanut kuunnella junan tahi laivan vihellyspilliä. Yhdeksänvuotiaana karkasin ensimmäisen kerran koulupensionaatista lähteäkseni jalkaisin kotiin maalle, koska en halunnut olla ikävien tyttöjen seurassa, jotka vain puhuivat pojista ja lauloivat erästä inhoittavaa, tähänkään saakka unohtumatonta piirileikkilaulua:

    Cori, dori, du, mein Herzchen,
    Dick erwarte ich mit Schmerzen...

Päätin, että lähtisin pois, kotiin, ja lähdinkin, kunnes viiden virstan päästä kaupungista pensionaatin »Tante Julia» minut löysi ja toimitti ajurilla kaupunkiin. Ja olihan sitäpaitsi vielä muita pienempiä escapadeja, mutta seikkailuni eivät yleensä olleet vaarallisia. Sisareni luvaton karkaaminen Tartosta Moskovaan oli jo huomattavampi yritys. Mutta että pappamme, jonka matkarahat mamma aina vaatimattomilla Riian matkoillakin kiinnitteli hakaneulalla takin vuoriin, että pappa, jolle jokainen pienempikin matka puhumattakaan hänen Suomessa käynnistään oli suuri elämys, lähti seikkailemaan Uraaliin, oli jo aikamoinen ennätys perheessämme!

Eräs papan hyvä ystävä, insinööri, oli rakentamassa Vologdan-Uraalin rautatietä, joka oli Venäjän oikea kultarata siinä mielessä, että siellä urakoitsijat leikkasivat kultaa ja että sen rakennustöissä vallitsi tavaton lahjomissysteemi. Kaikenlaiset suuriruhtinaat ja ylimykset olivat intressoituina sen rakentamisessa, kuten myöskin aikoinaan Siperian radan rakennuksessa. Insinööri oli saanut papan päähän, että hänen pitäisi ottaa mukaansa kaikki mahdollinen pääoma ja tulla sinne urakoitsijaksi hänen alaiselleen rautatiejaksolle. Samaten piti papan ottaa omiin nimiinsä huolehdittavakseen myöskin insinöörin oma pääoma, sanalla sanoen ottaa edullisia urakoita omiin nimiinsä ja antaa aliurakoitsijain, pikkumiesten, tehdä koko työ. Ja siinä piti ansaittaman miljoonia.

Papalle itselleen oli koko ajatus mahdollisimman vieras, mutta silloin alkoivat mamman unennäöt kaupungin keskuksessa olevasta suuresta talosta, jossa oli monen hehtaarin laajuinen vanha puutarha — mamman alituisen ihailun esine — ja joka juuri oli myytävänä. Ja sitäpaitsi mamman kuvitelmat ulkomaan yliopistoista tyttärilleen saattoivat kai papan uskomaan, että hän voisi onnistua siinä, missä muutkin tyhmät kapitalistit, jotka asiaa tuntemattomina sijoittelivat rahojaan. Ja niinpä pappa muutti rahaksi mitä voi omaisuudestaan, vieläpä äitini perintöosuudenkin, ja lähti matkalle Uraaliin, pääpakaasina Kantin »Kritik der reinen Vernunft» ja monet nidokset Schopenhaueria.

Me vanhemmat tyttäret olimme syntisen iloisia siitä, että papparaukka kerrankin pääsi mamman huolenpidosta ja holhouksesta ja sai oikean loman perhe-elämästä. Hän saapui siis Uraaliin, johonkin Tsheljabinskin puolelle. Hän ei ollut koskaan nähnyt ratarakennusta muuta kuin junavaununikkunasta, mutta insinööriystävä väitti, ettei hänen tarvinnutkaan nähdä, ei edes omien ratavallien tekoa. Pappa sijoitettiin mukavaan vogulin tai votjakin taloon, missä hän Kantin höysteeksi heti rupesi tutkimaan suomen suvun murteita. Ja hänen nimissään insinööri järjesti urakan suururakoitsijalta sekä pikku-urakoitsijoita sitä täyttämään, niin että pappa tyhmänä kapitalistina tuli kulkulaitosministeriön suururakoitsijan ja pienten työntekijäurakoitsijain välikädeksi, ja hänen tehtävänään olisi pitänyt olla pelkkä rahan kokoon kääriminen. Sen sijaan kävi vallan toisin. Suururakoitsija oli juutalainen, eikä hän ollut ajoissa lahjonut tarpeeksi asianomaisia suurruhtinaita ja virkamiehiä. Nämä rupesivat siksi kostamaan, eivätkä hyväksyneet yhtään ratavallia ja leikkausta, jotka alaurakoitsijat papan nimessä suorittivat, ja tulos oli, että pappa hävisi jotensakin kaikki, mitä hän töihin oli pannut, eikä insinööri voinutkaan auttaa pappaa, vaan hävisi itsekin kaikki rahansa. Ja näin pappani palasi viiden kuukauden seikkailun jälkeen kotiin — minus omaisuus — sekä todellinen että tuo mielikuvituksen tuote — ja meillä oli tavaton tekeminen lohduttaessamme häntä. Mammakin suhtautui asiaan vallan suurenmoisesti, niin että me melkein saimme uskotelluksi papalle, että olimme iloisia ja onnellisia, koska hän oli hävinnyt kaikki perheen rahat.

Tosin ennen kaikkea yritettiin unohtaa koko ikävä tapahtuma ja erinomaisesti pappakin siinä onnistui, sillä sangen harvoin hän seuraavina vuosina teki viittauksia aikaan, jolloin »minä kävin Uraalissa». Ja kun Suomessa tuli aika, jolloin Suur-Suomen asianajajat alkoivat hahmotella rajoja Uraaliin, niin pappa innostui kovasti ja kertoi niistä Suomen sukulaisista, joita hän oli Uraalissa tavannut, mutta lisäsi siihen hieman hymähtäen, ettei Uraaliin ollut hyvä mennä.

Papan Uraalin-matka ja sen tulokset selvittivät sisarelleni ja minulle, että sisariemme ja veljemme koulutus taitaisi suurin piirtein jäädä meidän vanhempien lasten tehtäväksi, ja sen vuoksi Salme-sisareni, joka syksyllä 1906 lähti Moskovan yliopistoon — hyvässä toivossa elättää itseään siellä saksan- ja ranskankielen tunneilla, mikä hänelle myöskin erinomaisesti onnistui — päätti ottaa 12-vuotiaan Mimmi-sisaremme mukanaan Moskovaan ja sijoittaa hänet samaan kouluun, jossa itsekin oli lukenut ja jonka johtajatar oli ruvennut hänestä pitämään huolta hankkien hänelle enimmät oppilaat. Ja niinpä tyttö pääsi Moskovan hienoimpaan kouluun ja sijoittautui Salme-sisareni kanssa asumaan erääseen tyypilliseen ylioppilaskotiin.

Sisareni joutui piankin mukaan Moskovan ylioppilaitten vallankumouspuuhiin. Talossa oli salainen kirjapaino; lentolehtisiä painettiin ja levitettiin kaiken muun työn ohella.

Taloon tuli kotitarkastus ja santarmit hääräsivät kaikkialla, muun muassa myöskin sisarieni huoneessa. Sisareni antoi minulle siitä aikoinaan seuraavan kuvauksen.

Kun santarmit tulivat sisään, olivat molemmat tytöt lukemassa läksyjään... Koska kotitarkastukset Venäjällä kuuluivat siihen aikaan päiväjärjestykseen, ei siitä erikoisesti välitetty, välitettiinpä vähemmänkin kuin todella olisi pitänyt. Sillä aikaa kun iso sisko selvitteli asioitaan santarmeille ja ne kiipeilivät kaappien päällä ja ryömivät sänkyjen alla, istui pikkutyttö lukemassa pöydän vieressä. Mutta kun pöytääkin ruvettiin tarkastamaan, hän siirtyi istumaan keskelle lattiaa, tukki korvansa sormillaan ja luki ääneen: »Kun Caesar palasi valloitusretkiltään, oli Brutus jo ryhtynyt järjestämään kapinaa häntä vastaan...» Santarmit kuuntelivat raivoissaan, ja näkyi, miten mielellään he olisivat potkaisseet tuota lasta. Mutta ovi oli auki, ja kynnyksen takana seisoi kymmeniä ylioppilaita, jotka kaikki jännittyneinä seurasivat tilannetta.

Santarmit virnistivät ja kopeloivat seiniä ja pöytälaatikolta. Lapsi luki läksyään aivan tiedottomana kaikesta vaarasta... »Caesar, Marcus Antonius, Brutus...» Ja santarmitkin kai tunsivat, että jos he olisivat tehneet pienimmänkin liikkeen saadakseen lapsen jaloistaan pois, olisi jotain räjähtänyt noissa ihmisissä ovella, ja seuraukset olisivat olleet kauheat. Sisareni kertoi, että hän hyytyi pelosta, niin mieletön oli viha ovella seisovien poikien silmissä.

Ei tapahtunut mitään sillä kertaa, mutta muista huoneista löytyi tarpeeksi sellaista aineistoa, että koko puulaaki näki parhaaksi hajota ja häipyä pitkin Venäjää, hakemaan terveellisempää ilmanalaa. Eräs yliopiston professori, sisareni opettaja, joka tunsi tilanteen, neuvoi häntä vapaaehtoisesti ajoissa siirtymään Siperiaan ja hankki hänelle Verhneudinskin vuoriteollisuuskaupunkiin erinomaisen paikan erään miljonäärin taloon opettajattareksi. Sisareni päätti keskeyttää opintonsa muutamaksi vuodeksi ja siirtyä sinne sekä kouluttaa pikkutyttöä Moskovassa.

Sisareni siirtyi siis Siperiaan, toisen jäädessä Moskovaan, ja veljeni oli koulussa Pihkovassa, niin että ainoastaan nuorin meistä jäi Walgaan vanhempien luokse. Täten oli koko pesämme melkein hajallaan papan matkustaessa Uraaliin.

Isäni oli kuitenkin jo jouluna taas kotona Uraalin-haavojaan nuoleksimassa, ja sinne siis saavuin minäkin rauhan satamaan viettämään elämäni työteliäimpiä kuukausia.

MAAILMANKATSOMUSTA HANKKIMASSA.

Talomme sijaitsi kadun kulmassa avonaisella paikalla, vastapäätä Walgan maaseutuseurakunnan vanhaa Luken kirkkoa, jonka harmaanvihertävä torni muistutti hieman Pisan vinoa tornia. Huoneeni ikkunat antoivat kadulle, jolla ei juuri koskaan kukaan kulkenut, paitsi maitorattaat aamuisin ja joskus jokin rämisevä ajuri junan tultua. Pikkupoikien lumisota oli tapaus, jota säestivät vanhat varikset ja harakat kirkon katolta. Harakat olivat asuneet siellä muinoisista ajoista saakka ja lentelivät surkeasti itkien raunioilla, kun kirkko eräänä yönä paloi.

Huoneessani oli vain vanhaa, rumaa kalustoa, joka oli hankittu hätäisesti sen jälkeen kun kotimme oli palanut. Kirjoituspöydälläni oli plakaatti, johon olin tekstannut itselleni, kumma kyllä, imperialisti Kiplingin sotamieslaulun sanat:

    .......
    all along of dirtiness,
    all along of mess...
    all along of doing things
    rather more or less
    .......
    mind you keep your rifle just so.

(Minulla on aina ollut sydämessäni heikko kohta Kiplingin suhteen kaikkien vapaamielisten ja radikaalien englantilaisten ystävieni kauhuksi, puhumattakaan intialaisesta lankomiehestäni...)

Olin päättänyt, etten enää tekisi työtä »more or less», vaan perusteellisesti, »just so», enkä siis olisi »pakana pimeydessä».

Anatoli oli opettanut minulle, miten vankiloissa luettiin ja tehtiin työtä lyijykynän ja muistivihon avulla, ja miten siellä systemaattisesti hoidettiin terveyttä tulevaisuuden varalle — kaikesta huolimatta. Ne olivat perusteellisia sivistyksen voimaan ja velvollisuuteen uskojia nuo senaikaiset vankiloissa istujat, eikä ole ihmekään, että he sittemmin tieteellisesti yrittivät soveltaa uutta talousjärjestelmää maailmassa. Bernard Shaw on sanonut, että Moskovasta käsin ovat taloustiedemiehet ensimmäisen kerran maailman historiassa saaneet tilaisuuden hallita maailmaa. Ja vielä Teheranin konferenssin aikana hän näkyy surkutelleen, miten Churchill, joka on 18. vuosisata, ja Roosevelt, joka on pyhäkoulun opettaja, voisivat pärjätä tiedemies Stalinin kanssa...

Anatolin opetukset ovat olleet minulle suureksi hyödyksi nytkin, lähes 60-vuotiaana vankilassa ollessani, ja suureksi avuksi ne olivat minulle siihenkin aikaan Walgassa, jossa isäni sanojen mukaan järjestin itselleni vapaaehtoisen vankilan kotonani.

Kieltäydyin ehdottomasti kaikesta seurustelusta Walgassa, vältin kaikki juhlat ja muut julkiset tilaisuudet, minkä johdosta sain lakkaamattomasti kamppailla äitini kanssa. Mutta — ja se oli hänestä pahinta — vältin myöskin hänen kahvikestinsä ja kahvitätinsä... tosin varastaen itselleni kaikki kaakkujen ja safranirinkilöitten tähteet. Että ylioppilastytär, josta niin paljon puhuttiin, oli kotona ja ettei häntä ollenkaan saanut näyttää uteliaille ystävättärille... ja ne jutut, joita siitä nousi... Minun oli suorastaan pakko joskus kävellä pääkadulla todistaakseni vartaloni häiriintymätöntä solakkuutta ja helpoittaakseni mammaraukan elämää. Kun muutenkin opiskeli poikien kanssa yhdessä sellaisessa epäilyttävässä laitoksessa kuin yliopisto!

Mamman haikea paheksuminen olisi suorastaan voinut käydä traagilliseksi, ellei hän olisi huomannut, että tosiaankin olin vakavasti työssä, ja ellei se olisi imponoinut häneen. Nousin aamuisin kello 7, juoksin kävelemään lumiseen maailmaan aina metsään saakka ja tulin sitten vasta kahville. Enimmäkseen söin huoneessani, kirjojeni ääressä. Iltapäivisin kävin kovalla kävelyllä asemalla saakka ja toin tuoreita Pietarin lehtiä.

Olin järjestänyt päiväni tarkkaan. Yliopistoaineista luin yleistä historiaa ja latinaa. Mutta pääaineeni oli marxismi, historiallinen materialismi, kansantalous.

Anatoli lähetti minulle paljon sitä koskevaa kirjallisuutta, Tönisson taas marxismin kritiikkiä, Davidia, Bernsteiniä ja muita. Olin luvannut hänelle, että lukisin kaikkea kritiikkiäkin, ja sen tein. Tuloksena oli, että saavutin vakavasti historialliselle materialismille perustuvan maailmankatsomuksen, joka minulla on säilynyt kautta aikojen ja ajan myrskyjen.

Lukuni aloitin siis klassillisen venäläisen vankilaohjelman mukaisesti Kautskyn taloudellisista opeista ja historian kirjoista. Samalla luin Bebeliä ja Lassallea. Ja sitten siirryin Marxin historiallisiin teoksiin. Venäläisen Shelesnovin »Poliittinen ekonomia» oli myöskin perusteoksia, jonka jälkeen luin Bogdanovin »Historiallisen materialismin», ja sitten seurasi Engelsin kuolematon Anti-Dühring, historiallisen materialismin perusraamattu.

Avenarius ja Mach olivat siihen aikaan kovin muodissa uuden marxilaisen tietoteorian luojain keskuudessa. Marxin »hieman vanhentuneita» luonnontieteellisiä premissejä yritettiin korjailla Machilla, mutta Mach oli raskasta lukemista. Minulla ei ollut siihen filosofian luomia edellytyksiä, eikä siinä rytäkässä liioin ollut aikaa ruveta niitä hankkimaan. Vasta kevätpuolella olin valmis aloittamaan Marxin »Kapitaalin» ensimmäistä osaa, jonka luin, enkä sen edemmäksi ole koskaan päässytkään, sillä elämä tuli väliin, Samalla huomasin matemaattisten tietojeni riittämättömyyden ja ensimmäisen kerran elämässäni kaduin, etten ollut ottanut matematiikkaa enkä eksaktisia tieteitä yleensäkään vakavalta kannalta.

Ja sen ohella ahmin kaikkea sitä uutta ja valtavaa, mitä venäläinen kirjallisuus ja aikakauslehdet siihen aikaan tarjosivat. Jokainen uusi ajatus ja ilmiö Euroopassa sai silloin aikaan aina ensimmäisen ja voimakkaimman vastakaiun Venäjän aikakaus- ja sanomalehdistössä, joka eli vallankumouksellista nousukauttaan lukemattomien mitä kiintoisimpien uusien julkaisujen syntyessä. Sitä paitsi ilmestyi siihen aikaan skandinaavialainen, englantilainen, saksalainen ja ranskalainen uudempi kirjallisuus melkein samanaikaisesti alkuteosten kanssa venäjänkielisinä käännöksinä, ja mikä tärkeintä, tavattoman halpoina julkaisuina. Esimerkiksi Hamsunin teokset, jotka alkukielellä ja skandinaavisina käännöksinä maksoivat silloin useita markkoja, voitiin ostaa venäläisinä käännöksinä Universalin (venäläisen Reclam-yhtiön) julkaisuina muutamalla kopeekalla. Siitä johtui, että esimerkiksi kaikki Hamsunin ja Björnsoninkin uudemmat teokset, puhumattakaan Verhaerenistä ja Maeterlinckistä, olen lukenut venäjäksi ostaen ne itselleni heti niitten ilmestyttyä.

Eikä vain kaunokirjallisuus, vaan kaikki maailman kirjallisuuden perusteokset olivat halvimmat ostaa venäjäksi, kun ei pitänyt väliä kirjan ulkoasusta, ja sillähän luonnollisesti ei ollut väliä köyhälle ylioppilaalle, jolle oli suunnaton ilo saada itselleen halvalla kaikki uneksimansa kirjat. Universal-julkaisuja levitettiin Venäjällä satoihin tuhansiin nousevina painoksina ja oli ymmärrettävää, että ne tulivat kovin halvoiksi, halvemmiksi kuin vastaavat leipzigiläiset halvat julkaisut, puhumattakaan siitä, ettei Reclam koskaan kyennyt hankkimaan aivan viimeisiä eurooppalaisten kirjailijain teoksia. Sitä paitsi tekijänoikeuskaan ei Venäjällä eurooppalaisiin kirjailijoihin nähden ollut tarpeeksi suojattu, joten kustannusliikkeet taisivat painattaa omalla kielellä kaiken, minkä käsiinsä saivat.

Sitten isot aikakauslehdet, joitten varsinaisena kotimaana Venäjä aina on ollut, ennen kaikkea Gorkin julkaisema »Snanie» ja sen yhteydessä olevat lehdet, julkaisivat Venäjän kirjailijain uusia teoksia, niin että niitäkin saatiin verrattoman halvalla. Ja koko Venäjän nuoriso luki ja ahmi siihen aikaan kaikkea, mitä käsiinsä sai.

Ja minulle oli tämä kaikki autuutta. Kaikkea sitä Euroopan kirjallisuutta, jota Tartossa oli kädestä käteen suurella vaivalla pyydystetty, sai yhtäkkiä niellä miten paljon hyvänsä... eivätkä päivät enää riittäneet, vaan alkoivat taas nuo öisetkin lukuorgiat. Kaiken vakavan lukemisen keskitin kuitenkin luonnollisesti päiväiseen aikaan.

Olen vieläkin säilyttänyt tuon köyhän ylioppilaan mentaliteetin kirjoihin nähden. Ostan mielelläni nidottuja kirjoja, jos voin yhden sidotun hinnalla saada kaksi nidottua, vaikkakin kateudella katselen toisten ihmisten kauniisti sidottuja volyymeja ja mielelläni omistaisin sellaisia. Ja tämä siitä huolimatta, että monet kerrat olen joutunut uudestaan hankkimaan rikki menneiden ja repaleisten volyymien tilalle uudet ja että olisi ollut varaa kustantaa itselleni kauniitakin sidoksia. On oikein helpotus, että englantilaisia ja amerikkalaisia kirjoja hankkiessa ei ole tuota pulmaa, koska ne enimmäkseen ovat kauniisti sidottuja ja halvatkin sarjat niin lujissa kansissa, etteivät heti hajoa.

Minun kirjastoni on senvuoksi täynnä rumia, nidottuja kirjoja, ja se on yleensäkin hieman omituinen laitos. Siinä ei nimittäin normaalin kirjastoihmisen silmillä katsottuna ole minkäänlaista järjestystä. Eräs kirjastomies tutki sitä kerran tuntikaupalla ja kysyi sitten epätoivoisena, mitä systeemiä minun valtavassa kirjastossani oikein oli käytetty. Hän oli nähnyt jos jonkinlaisia kotikirjastojen järjestelyjä: aineen mukaan, kielen mukaan, jopa koon ja kirjojen värinkin mukaan, mutta hassuimmatkaan olettamukset eivät pystyneet ratkaisemaan minun metodiani, kirjastossani kun viihtyy Spencer sianhoidon vieressä ja sahauskaavakkeet ja Montesquieu Virginia Woolfin lähimmässä naapuruudessa. Koetin vakuuttaa hänelle, että siinäkin oli olemassa »metod i galenskapet», nimittäin jotakin, mitä tyttäreni ja minä kutsumme kirjaston seikkailumetodiksi.

Jos me haemme kirjastostamme jotakin kirjaa; merkitsee se heti seikkailua kirjamaailmassa. Siitä suloisesta kirjojen sekamelskasta me harvoin löydämme teosta, jota haemme, mutta sillä välin olemme keksineet paljon muuta mielenkiintoista luettavaa, joko jotakin uutta, tai vanhan hyvän ystävän, ja kaikki se vaiva, mikä meiltä siis kuluu kirjan hakemiseen, tulee täysin palkituksi niillä odottamattomilla löydöillä.

— Entäs, jos ette millään hakemisella löydä sitä tarvitsemaanne kirjaa?

— Sitten se ostetaan uudestaan, — ja siinä on selitys, miksi meillä on niin monesta kirjasta useita kappaleita. Ja ainahan sen liikakappaleen voi joskus lainata niille, jotka eivät koskaan palauta kirjoja. Mitä kirjojen lainaamiseen tulee, niin minusta aina tuntuu hieman ihmeelliseltä, että joku palauttaa minulle lainaamansa kirjan, jos nimittäin minä sen kirjan jo olen lukenut. Mutta auta armias, jos en saa takaisin jotakin lukematta jäänyttä kirjaa tyttäreltäni, jolla on tapana asettaa sellaisiakin johonkin hyllyilleni! Sillä luonnollisesti emme niitä sieltä löydä ennen kuin taas joskus sattumalta, seikkailuretkillämme.

Anti-Dühringistä muodostui minulle, kuten koko silloiselle sosialistiselle nuorisolle (ja tuskin vain silloiselle!) kirjojen kirja.

Historiallinen materialismi kohotti ennen kaikkea ihmisen itsetietoisuutta ja ylpeyttä, teki hänet maailman todelliseksi hallitsijaksi, osoittaen maailman kehityksen lait, joita ihminen kykeni hallitsemaan ja ohjaamaan tieteen ja objektiivisen totuuden avulla, sen sijaan että metafysiikka mystillisillä »Ding an sich»-ideoilla ja »ikuisilla totuuksilla», joihin järkemme ei pystynyt, teki maailmasta ikuisten kiertokulkujen sekamelskan, missä mylläkässä ihminen painui sattumain hallittavaksi, eristetyksi ja juurettomaksi olioksi.

Dialektiikka... tuo vapauttava yhteiskunnan kehitysoppi... Mikä onni oli yhtäkkiä nähdä, ettei mikään toistu eikä kulje kehässä, vaan että kaikki kehittyy, että maailma ja elämä menee eteenpäin. Käsittää, että kaikilla ilmiöillä on menneisyytensä ja tulevaisuutensa, ettei ole ikuisia totuuksia eikä jumalia, ei ikuisia oikeuksia eikä moraaleja. Että luonnon ilmiöt ovat toisistaan riippuvaa kokonaisuutta, ettei ole erillisiä, tutkimattomia, järjen yläpuolella olevia ilmiöitä, vaan yksinomaan toisistaan riippuvia ja toisiaan määrääviä ja ihmisjärjen kerran saavutettavia. Kaikki muuttuu, liikkuu, kehittyy, kvantiteetti muuttuu kvaliteetiksi.

Dialektiikka opetti, että kaikissa ilmiöissä käy kamppailu vanhan ja uuden, katoavan ja kehittyvän, kuolevan ja syntyvän välillä. Ja se kamppailu muodostaa kehitysprosessin, kvantitatiivisten muutosten äkkinäisen kehityksen kvalitatiiviseksi.

Siis on mahdollista olla mukana elämää kehittämässä, asettua auttamaan yhteiskunnan kehitystä, seuraamalla yhteiskuntakerrostumia, jotka luovat tulevaisuutta, katsovat eteen- eivätkä taaksepäin, ja auttavat ihmiskunnan kehitystä eteenpäin maailman kaikkien ilmiöitten hallitsijaksi, sattuman ja kuoleman käskijäksi.

Mikä valtava oppi nuorelle ihmiselle, kuinka ylpeäksi tulikaan, kun alkoi ymmärtää, ettei maailmassa ole salaperäisiä, käsittämättömiä hirmuasioita, kuten kuolema ja »Ding an sich», vaan yksinomaan asioita, joille ei vielä ole ennätetty tai kyetty löytämään selityksiä... ettei ole kysymyksiä ilman vastauksia, vaan ainoastaan kysymyksiä, joihin tiede ei vielä ole ennättänyt antaa vastausta eikä ratkaisua.

Ja kuinka sitten tunsi itsensä viisaammaksi kaikkia professoreita, jotka vielä olivat metafysiikan noitauskonnon pauloissa ja peloittelivat meitä skolastiikallaan... ja kaikilla niillä »ikuisilla oikeuksillaan», jotka muka määräilivät ihmiskunnan kehitystä yhteiskunnallisen järjestelmän muutoksien asemesta.

Engels opetti meille, että luonto on objektiivinen realiteetti, joka on olemassa tietoisuuden ulkopuolella ja siitä riippumatta, että aine on primäärinen ja tietoisuuden lähde, — se on materialistinen käsitys luonnosta.

Ja ajattelu on aineen tuote, eli kuten Marx sanoo, ajatusta ei voida erottaa aineesta, joka ajattelee. Siis aine, joka on objektiivinen realiteetti ja jota voidaan tutkia, määrää ajattelun. Tutkimalla ainetta, aineellista elämää ja sen muotoja, yhteiskunnallista elämää, tuotantomuotoja, tuotannon suhteita ja niitten kehityksen lakeja voidaan tieteellisesti tutkia ihmiskunnan ajatusmaailmaa, ihmiskunnan historiaa. Siten historia ei ole enää sattuman leikkiä, vaan se seuraa kehityksen lakeja, jotka voidaan objektiivisesti määritellä, ja niinpä historiastakin on tullut tiede.

Ihmiskunnan talousprosessi määrää kaiken ajattelun ja ideologian; erilainen talousjärjestelmä on luonut erilaisen ideologian, eri jumalat. Tutkimalla talousjärjestelmää voi siis päästä selville ideologioista.

Paljon jäi uskon varaan, paljon jäi epätäydelliseksi ja yltiömieliseksi, mutta joka tapauksessa minä, nuori talonpojista polveutunut ylioppilas, luonnostani pikkuporvari, pääsin marxilaisen tieteellisen maailmankatsomuksen omistajaksi, eikä sitä ole mikään maailmassa kyennyt minulta viemään, vaikka se on elämän varrella yhdessä ja toisessa suhteessa muuttunut ja täydellistynyt ja vaikka se olosuhteitten vaikutuksesta ja aikamme sosiaalidemokratian liian mukavan ja mekaanisen näkemyksen vuoksi ei ole tarpeeksi vaikuttanut elämääni.

Oli niin mukavaa uskoa siihen aikaan, jolloin kapitalistinen järjestelmä joka tapauksessa tulisi luhistumaan, vaikkei puolue siihen erikoisesti pyrkisikään vaikuttamaan vaarallisten vallankumousten ja senlaatuisten katastrofien avulla, vaan odottaisi kiltisti hiljaisuudessa kapitalistisen järjestelmän kvalitatiivista muuttumista. Ja samalla me, puolueen viisaat johtohenkilöt, nauttisimme vielä kapitalistisen järjestelmän meille suomia etuja palkkojen ja paikkojen muodossa, tai kuten minä, kaupan, teollisuuden ja maanviljelyksen alalla!!!

Ohohoh... Tarvittiin pari maailmansotaa ennen kuin tämä kaikki selvisi minulle ja monelle muulle.

Toisen duuman vaalit olivat käynnissä. Bolshevikit olivat julistaneet boikotin noita vaaleja vastaan, mitä he kyllä myöhemmin ovat katuneet. Anatolin toiminta oli siirtynyt Suomesta Pietariin ja Baltian maihin, jossa hän sotilaskomitean tehtävien ohella hoiti kai vaalien boikottia. Walgan kautta kulkivat kaikki Itämerenmaitten väylät, ja niin A. poikkesi usein meille Walgaan, pitäen kotiani hieman kuin päämajanaan isäni ollessa täysin selvillä hänen toiminnastaan ja valmiina auttamaan, ei tietenkään mielellään, mutta koska hänen lapsensa kerran olivat sen toiminnan hyväksyneet ja sitä auttaneet. Ja olihan Venäjän vallankumous Viron ainoa toivo.

Emme milloinkaan tienneet, saapuisiko Anatoli silloin, kun hän oli ilmoittanut tulevansa, vai olisiko hänet matkalla vangittu tai jotain muuta tapahtunut. Äitini ja isäni oppivat pitämään hänestä, ja heille tuotti tavatonta kidutusta hänen elämänsä toivoton epävarmuus, huolimatta siitä, että A. aina oli mitä iloisimmalla tuulella ja täynnä tulevaisuudentoiveita.

Anatolin vallankumouksellisen elämän epävarmuus ja ainainen pelko hänen puolestaan lepäsivät synkkänä varjona koko kotimme yllä.

Mahdotonta oli olla pitämättä hänestä. Äitini ja isäni kiintyivät häneen siinä määrin, että Anatoli ja hänen kohtalonsa muodostui heidän ainaiseksi salaiseksi puheenaiheekseen. Äitini itki Anatolin äidin puolesta, ja vaikka A. mitä iloisimmin selitti, miten hänen äitinsä hyväksyy hänen toimintansa ja uskoo Venäjän kansan puolesta Venäjän tulevaisuuteen eikä pelkää hänen joutumistaan vankilaan, ei mikään auttanut. Ja lopputulos oli, että sekä äitini että isäni olisivat Anatolin puolesta tehneet mitä tahansa, vaikka he minua toruivat vaarallisista tuttavuuksistani.

Anatolin koko olemus oli luonnollisesti yllättävä meidän pikkuporvarilliselle mielenlaadullemme. Hänen ainainen iloisuutensa ja hyvä tuulensa ja vääjäämätön elämänuskonsa kaikista vaaroista ja kauhuista huolimatta, hänen suunnaton velvollisuudentuntonsa, joka saattoi hänet kulkemaan vaarallisia teitään puolueensa määräysten mukaan, siitä huolimatta että hänen terveytensä oli huono ja hän olisi ollut levon tarpeessa, saattoi meidät kaikki palvomaan häntä. Joka kerta kun hän lähti, itki äitini epätietoisuudesta, näkikö hän tuon ihmisen viimeisen kerran. Mikä tuska mahtoikaan olla äidilleni, kun hän ei saanut kertoa Anatolista yhdellekään ystävättärelleen, vaikka olisi ollut niin paljon puhumista... tulos oli, että pappa ja mamma keskustelivat yhdessä pitkin päivää kuin mitkäkin salaliittolaiset, ja ainakin äiti olisi ollut itse valmis istumaan vankilassa Anatolin puolesta.

Ja kerran sitten tapahtuikin, että Anatoli tuli viimeisen kerran... vähän ennen kuin santarmit hänet vangitsivat. Hänet lähetettiin Siperiaan pakkotyöhön, eikä äitini nähnyt häntä koskaan enää. Mutta Anatoli pysyi salaisena epäjumalana sekä äidilleni että isälleni heidän kuolemaansa saakka.

Minulle merkitsi Anatolin saapuminen loppumattomia keskusteluja ja työniloni ja intoni lisäystä. Hänen mielestään minun piti yleisen poliittisen taantumuksen vallitessa yrittää mahdollisimman pian suorittaa yliopistolukuni ollakseni sitten vapaa valmistautumaan varsinaiseen yhteiskunnalliseen elämään. Vaikka ei hän niitä yliopiston tutkintoja pitänyt millään lailla tarpeellisina.

Ja miten oikeassa hän itse asiassa olikaan. En ole koskaan ansainnut leivänpalaa filosofiankandidaattitutkinnon perusteella enkä tarvinnut elämässäni tuota »gradusta», ja kaikkein pahinta on minulle ollut kuulla itseäni kutsuttavan »maisteriksi». Liike-elämässä tuo titteli olisi voinut suorastaan hävittää luottoni, puhumattakaan siitä, että pankkiherrat olisivat voineet saada kohtauksen kuullessaan, että kansanrunoudentutkimuksella oli osuutensa siihen maisterin titteliin... vähemmälläkin ihminen voi joutua haihattelijan maineeseen sahanomistajana. Tosin meitä oli kaksikin sellaista salaista haihattelijaa sahanomistajina Suojärvellä: naapurini, Viborg Woodin johtaja, Nikolai Beljajeff, oli säveltäjä ja muusikko, mikä sopi hyvin yhteen minun kansanrunousharrastusteni ja näytelmäkirjailijataipumusteni kanssa.

Ne yksityisesitelmät, joita Anatoli piti minulle sosialismin perusteista ja maailmankatsomuksesta sekä menshevikkien ja bolshevikkien taktiikasta ja ristiriidoista, saattoivat minut käsittämään paljon sellaista, mikä suomalaisille sosiaalidemokraateille siihen aikaan oli Leninin ja Plehanovin ristiriidoissa sangen epäselvää, ja samaten opin häneltä tarkemmin tuntemaan monien myöhemmässä historiassa esiintyneitten miesten elämää ja kirjoituksia.

Anatoli halveksi Trotskia jo siihen aikaan kutsuen häntä Aladjinin tapaiseksi näyttelijäksi ja haki sitä koiraa, mikä oli haudattuna Trotskin »permanenttiin vallankumoukseen», joka noina taantumuksen aikoina tuntui sangen viehättävältä. Mutta Trotskilla olikin siihen aikaan Anatolin halveksima keskusta-asema. Anatoli kertoi minulle Stalinin merkityksestä, viittasi Stalinin kirjoituksiin ja piti jo siihen aikaan Stalinia merkittävimpänä miehenä ja vakavimpana ja johdonmukaisimpana Leninin kannattajana. Ainakin varsinaisten puoluetyöntekijäin joukossa oli Stalin jo silloin niitä, joiden sanoilla oli suurta luottamusta herättävä vaikutus, niin etten koskaan ole ihmetellyt hänen myöhäisempää nousuaan, vaan olin alusta alkaen varma, että Leninin seuraajaksi tulisi hän, eikä höyhensarjan mestari Trotski.

Olen ylpeä siitä, että kaikkina seuraavina vuosina ja erikoisesti jälkeen vuoden 1918 olen aina seurannut Stalinin kohtaloa erikoisen suurella mielenkiinnolla, vaikka kaikki englantilaiset ystäväni, jotka kävivät Venäjällä ja tutkivat oloja siellä, olivat varmat, että Leninin seuraaja tulisi olemaan joko Trotski tai kuka muu tahansa Kamenevista alkaen. Bolshevikkipuolue on valtava elimistö ja sillä on valittavana paljon sellaisia miehiä, jotka ovat kommunisteja ja elävät yhtä puhtaasti ja meidän käsityksemme mukaan »naiivisti» kuin ensimmäiset kristityt konsanaan, ero on vain siinä, että he tietävät niin pahuksen paljon kansantaloudesta ja tieteistä yleensä käytyään Venäjän tsaarinaikaisen vankilayliopiston.

Muuten tuo kristittyjen elämä nykyään... Muistan tässä jutun Paavo Ruotsalaisesta, joka käski pistämään viinapullon ja korttipakan pöydälle, kun nimismies tuli hajoittamaan herännäisten jumalanpalvelusta. Nimismies tuli sisään, ja kun hän näki humalaa teeskenteleviä miehiä nakkia pelaamassa, sanoi ihmetellen: »No, kun minua käskettiin hajoittamaan lahkolaisten kokousta, ja täällä onkin näemmä vain oikeita kristittyjä...»

Kerroin Tönissonille Anatolista ja lukemistani sekä mihin käsitykseen olin tullut. Hän oli, kuten ennenkin, kauhistunut siitä vaarasta, johon olin antautunut maanalaisen vallankumoustyön avustajana. Mutta lopuksi hän käsitti, että olin intensiivisesti aikani lapsi ja että se aika oli antanut minulle toiset silmät kuin hänelle.

Oli minulla seikkailukin Walgassa... sellainen, jolla olisi voinut olla hullumpikin loppu.

Minulle oli lähetetty lentolehtisiä jaettavaksi eri paikkakunnille. Ne oli pakattava ja postitettava rautateitse edelleen.

Olin menossa asemalle, monta pakettia kainalossa. Kompastuin liukkaalla tiellä ja kaaduin, ja samalla lensivät pakettini pitkin käytävää. Yksi niistä sinkoutui kadulle, jossa se sattui parhaillaan ohiajavan ajurin reen jalaksien alle, repeytyi, ja hektografoidut lentolehtiset lensivät pitkin katua. Santarmi seisoi vähän matkan päässä, mistä tie kääntyi aseman eteen.

Ohitse kulki eräs herra, joka auttoi minut ylös ja samalla näki nuo hajaantuneet hektografoidut lappuset, joitten tarkoitus ja ulkonäkö oli sangen tuttu noina vallankumousaikoina.

Hän huomasi santarmin ja äkkäsi samassa koko tilanteen.

Autettuaan minut jaloilleni hän naurahti ja alkoi kylmäverisesti koota lappusiani nimittäen minua Manjaksi ja toruen minua ääneen hänen työohjeittensa levittämisestä pitkin katukäytäviä. Kun santarmi lähestyi, antoi hän tälle salkkunsa ja käski viemään sen aseman konttoriin ja ilmoittamaan, että hän palaa kohta. Santarmi teki kovasti kunniaa ja kääntyi heti paikalla asemalle päin. Saimme erään pikkupojan avulla kaikki laput ylös ja käärityksi paperiin, paitsi sen osan, mikä joutui herran taskuihin. Sitten hän otti minua käsikoukusta ja kulki kanssani muina miehinä kaupungille päin... varmemmaksi vakuudeksi. Olin hieman hengästynyt ja kalpea, mutta yritin myöskin jutella kuin vanhalle tuttavalle. Eräällä yksinäisellä poikkikadulla sitten pysähdyimme, ja hän esitteli itsensä. Hän oli rautatietehtaan pääinsinöörejä ja entinen sosiaalivallankumouksellinen ylioppilas sekä täysin tottunut tämänlaatuiseen toimintaan, jota hän juuri oli avustanut... Hän haukkui minua kömpelöksi ja varomattomaksi ja saattoi minut kotiin uudestaan pakkaamaan lähetyksiäni, joista hän osan otti toimittaakseen perille — siitä huolimatta, että lehtiset koskivat duuman boikottia, jota hän ei harrastanut.

Näinkin hyvin saattoi käydä siihen aikaan, kun koko Venäjän sivistyneistö oli vallankumouksellista.

Hän tutustui vanhempiini ja alkoi käydä kotonani, ja hänestä sain erinomaisen kiistatoverin keskustellessamme tuon ajan klassillisesta ideologisesta riidasta sosiaalivallankumouksellisuuden ja sosiaalidemokratian välillä. Riitamme jatkui usein kävelymatkoillani asemalle, jolloin useimmiten tapasin hänet. Hänellä oli tapana seisahtua keskellä katua ja elehtiä käsillään venäläisen intelligenttityypin klassillisessa asennossa, ja piankin alkoivat kaupungin tädit jutella mammalle minun uudesta kavaljeeristani, jolla sitäpaitsi oli ankara emäntä kotona. Mutta miesraukka oli suorastaan nälkiintynyt seuran puutteesta. Walgan sivistyneistö rajoittui siihen aikaan muutamaan venäläiseen virkamieheen, tshehovilaisiin tyyppeihin, ja pariin saksalaiseen lääkäriin, opettajaan ja asianajajaan, jotka eivät seurustelleet venäläisten kanssa, sekä muutamaan virolaiseen lääkäriin ja asianajajaan, jotka eivät seurustelleet enempää saksalaisten kuin venäläistenkään kanssa. Insinööri alkoi istua luonamme iltaisin, ja keskustelumme siirtyi politiikasta ja duumasta sosialismiin ja loppui useasti aamuyöhön mennessä Jumalan olemassaoloon, kuten kaikki väittelyt venäläisten kanssa.

Muistan kerran Väinö Tannerin valittaneen minulle, että Venäjän lähettiläs Tshernyh istui hänen luonaan tuntikaupalla, muttei keskusteluista tullut mitään, koska ne aina valuivat filosofiaan ja päätyivät kysymyksiin Jumalan olemassaolosta... realisti Tannerin kanssa, joka ei ole koskaan päätänsä vaivannut »turhilla».

Sain selitetyksi insinöörillemme, että olemassaoloni tarkoitus oli työnteko. Emme tulleet siitä yhteisymmärrykseen, mutta seurustelumme sai kuitenkin normaalisemmat, pikkukaupungin rauhalle sopivammat mittasuhteet.

Eikä Walgan kaupungilla ollut aavistustakaan, että se pieni, tummasilmälasipäinen mies, joka silloin tällöin yöjunalla saapui kaupunkiin ja talviyössä huomaamatta käveli taloomme, oli yksi tulevan Neuvostoliiton vastuunalaisista rakentajista.

»MAANALAISTEN» TALOSSA.

Lähdin huhtikuun lopulla Helsinkiin suorittamaan tutkintoja. Lupasin matkustaa Pietarin kautta tavatakseni Anatolia ja asua siellä erään hänen tuttavansa luona, sillä Anatoli ei luonnollisesti olisi voinut aivan helposti tulla minua tapaamaan setä Jaansonin luokse. Vaikkakin vapaamielinen porvaristo siihen aikaan suhtautui Venäjän vallankumouksellisiin ylimalkaan suopeasti, olisi minulla ollut hieman liian paljon selittelemistä sellaisista tuttavuuksista. Anatolille taas olisi pitänyt selittää, miksi en olisi voinut setä Jaansonin luona kieltäytyä halveksituista, kyynillisistä varietee- ja operettihuvituksista illallisineen 'Medvedissä', joihin setä Jaanson ja Saarva minua niin mielellään kuljettivat ja joista olisi ollut sangen suurtöistä ja hankalaa kieltäytyä, vieläpä epämieluistakin. Sillä totta puhuakseni: mielellänihän sentään olisin nähnyt maailmallistakin huvittelua istuttuani luostarikammiossani lähes puoli vuotta, enkä mitenkään tuntenut itseäni pyhimykseksi. Mutta Anatoli oli päättänyt yrittää tehdä minusta sellaisen, ja niin minä jouduin asumaan Zinan luokse.

En muista, mitä muuta nimeä Zina käytti, eikä se olekaan tärkeätä, sillä varmasti sekin oli väärä nimi.

Zina asui lapsineen erään palatsin takapihalla, piharakennuksessa, joka oli mitä räikein vastakohta kadun varrella olevalle linnalle, likainen, ummehtunut, köyhä slummitalo köyhine asukkaineen, joitten kurjuus katseli suoraa päätä palatsin pihanpuoleisiin ikkunoihin. Mutta siellä palatsin puolella kai oltiin tottuneita sellaisiin näköaloihin ja vastakohtiin. Jos Ella Erosen ja Onervan rullaisi yhteen ja jakaisi kahdella ja lisäisi siihen aimo annoksen mitä aristokraattisinta suurvenäläistä boheemimaisuutta, niin saisi suunnilleen aavistuksen rakastettavasta Zinasta. Hän oli aikoinaan karannut kotoa palvelijoineen, joka oli muistaakseni hänen vanha »njanjansa» ja hoivaili hänen kahta tai kolmea suloista pikkulastaan. Hänen miehensä oli luonnollisesti vankilassa, ja Zinan oma vapaus oli väärän passin takia talonmiehen ja hiuskarvan varassa.

Zinan talo oli aina täynnä maanalaisia ihmisiä, joilla ei ollut passeja ollenkaan tai sitten ainoastaan vääriä. Se oli jonkinlainen keskus, jossa ihmiset aina tulivat ja menivät ja jossa emäntä järjesteli salaista kirjallisuutta ja salaperäisten ihmisten elämää lukemattomien savukkeitten säestämänä ja aina hyväntuulisena optimistina ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen. Samovaari oli aina pöydällä, ruokaa kuljettivat toverit mukanaan, lapsia hemmoteltiin, taktiikasta riideltiin, julistuksia kirjoitettiin. Zinalla oli kai jotakin laillista porvarillista työtä silmänlumeeksi, jotakin puhtaaksikirjoitusta tai käännöstä tai sanomalehti työtä, jota hän silloin tällöin suoritti ainaisessa aamupuvussaan tupakan savun ja tuhkan pilvessä.

Hänen huolimattoman pukeutumisensa synnynnäinen eleganssi ja hänen käytöksensä vapaus ja pelottomuus nähtävästi häikäisivät pihanpuoleisen talonmiehenkin, ehkäpä tuntuvien »natshaj»-lahjojen ohella, niin että tuo kaikkien venäläisten kaupunki-ihmisten kauhu puristi silmänsä kiinni Zinan vieraitten suhteen. Mutta kun minä tulin taloon laillisine passeineni, tuli Zina tavattoman ylpeäksi siitä, että hänelläkin vihdoin oli laillisen passin haltija asunnossaan, ja halusi väittämättä ilmoittaa minun passini talonmiehelle ja Okolototshny Pristaville, poliisiosastolle, joilla talonmiesten piti leimauttaa passit, ja hän oli kovin nyrpeä siitä, ettei Anatoli sallinut hänen sitä tehdä, koska se olisi auttamattomasti pilannut Zinan talon tyylin.

Lämmintä ja kotoista ja herttaista oli Zinan samovaarin ja rikkinäisten kuppien ympärillä, missä väiteltiin asioista aina puoluetaktiikasta Jumalan olemassaoloon saakka, oikeammin Leninistä ja Plehanovista Machiin ja Avenariukseen ja viimeisiin tietoteoreettisiin ongelmiin saakka. Pöydät ja lattiat olivat täynnä sanoma- ja aikakauslehtiä, kirjoja, ajatuksia, ja tulevaisuusunelmia sekä vihaa olevaisia oloja vastaan.

Sohvan, divaanin, joustimet olivat rikki. Niillä oli kai nukkunut kymmeniä levottomia nuoria ihmisiä, sellaisia, joilla ei ollut sijaa nykyajassa, Ikaruksia, jotka nukkuivat vain koska sekin toimitus täytyi tehdä, kun silmät väsymyksestä väkisin sulkeutuivat, mutta jotka vihasivat unta... Heillä ei ollut oikein aikaa nukkua vankilassakaan. Yritin löytää itselleni ehjää paikkaa noitten joustimien välistä enkä saanut unta, huumaantunut kun olin tuosta hälinästä ja kaikesta uudesta. Minähän tulin mammani pellavalakanain välistä, sellaisesta kodista ja sellaisten ihmisten parista, jotka olivat kaikki »paikallaan». Zina istui vieressäni ja kertoi minulle sankaritarinoita ystävistään, Anatolista ja hänen äidistään sekä niistä, jotka riutuivat pakkotöissä Akatuissa, niistä jotka Pietarin tehtaissa piiloutuneina tynnyrien ja laatikkojen taakse odottivat sellaisia silmänräpäyksiä, jolloin saattoivat puhua työläisille luokkataistelusta, ja jotka seisoivat pysähtyneellä koneella hajareisin, kunnes santarmit hyökkäsivät tehdassaleihin... Hän kuvasi, miten hän oli alkanut ajatella nähdessään venäläisen talonpojan paljasjalkaista kurjuutta...

Tällaista oli ammattivallankumouksellisten luona katakombeissa: ei paljonkaan yksityiselämää, mutta sitä enemmän toverillisuutta, auttavaisuutta ja ristin kantamista koko uuden maailman puolesta, jossa kukaan ei enää riistäisi toisen ihmisen työtä eikä eläisi toisten työn tuloksilla — kuten minäkin olen tehnyt tähän saakka.

Koulutoverini salongissa valkosukkainen ja valkohansikkainen lakeija tarjosi teetä kupeista, jotka olivat ohuita ja kuultavia kuin henkäys. Ylikalustetussa victoriaanisessa, vaaleaan samettiin ja silkkiin tuhahdetussa huoneessa orkideat tuoksuivat teepöydällä ja marmorikaminalla tiksutti hopeaisella äänellään Sevres-kello yhtä sinisenä kuin Ranskan aurinkoinen taivas:

— Miten hauskaa tavata sinua taas... Vai olet matkalla Suomeen? Minulla on ollut ihana aika. Battistini lauloi meillä, ja olen ollut mukana loppumattomissa haaleissa. Pappa lahjoitti minulle helminauhan... Duse näytteli, hän oli jumalainen... Duncan oli tanssimassa... hänkin oli jumalainen... Stanislavsky oli Pietarissa, ihanaa... »Kirsikkapuutarha», olin haltioissani... Oletkos nähnyt Kshjesinskajan uutta balettia, taivaallista, ihanaa. Olimme illalla Saarilla... Sasha... muistathan Sashan, hän hakkailee minua intensiivisesti, mutta mamma aikoo minua ruhtinattareksi... Nyt alkaa jo kaikki järjestyä. Stolypin on suurenmoinen. Kesällä me pääsemme taas kartanoomme. Toinen duuma tulee olemaan järkevämpi. Kun vain ne kaikki lakot loppuisivat... Matkustan mamman kanssa Biarritziin... Andrej, golubtshik, tuo meille lisää kaviaarivoileipiä... Nukuin kello kahteen saakka ja jäin ilman aamiaista... Ja Sashalla on auto, oikea sellainen, joka itsestään kulkee; hän hakee meidät ajelemaan mamman kanssa kello viideltä...

Sain nipun orkideoja mukaani ja vein ne Zinalle, Asetimme ne ilakoiden rikkinäiseen vesilasiin, ja Zina lupasi ottaa uudeksi salanimekseen »Orkidea», joka sopi hänelle erinomaisesti.

Me nauroimme, laskimme leikkiä, olimme iloisia kuten nuorten ihmisten sopiikin. Anatoli oli hyväntahtoisen sarkastinen, mutta alentui sentään selittämään meille poliittista tilannetta. Mutta kaiken leikin ohella jokaikinen kuunteli ovikelloa ja pidätti henkeään, kunnes kuuluivat tutut merkit. Ja kun Anatoli illalla lähti huolettoman näköisenä ja viheltelevänä hattu hieman takaraivolla ja yliviisaat silmät peitettyinä säihkyvien lasien taakse, ei kukaan koskaan tiennyt, palaisiko hän enää. Häntä haettiin intensiivisesti, ja hänen täytyi jo yhtämittaa muuttaa ulkomuotoaan, mikä oli sellaiselle pregnantille tyypille vaikeata.

Ei ole helppoa olla sankari, enkä minä sopinut katakomheihin ollenkaan. Olin aina tottunut kävelemään suorana ja avopäisenä Jumalan taivaan alla ja juttelemaan ääneen kaikesta, mikä mieleeni tuli, ja kaikille. Ja Anatolinkin mielestä minun oli valmistauduttava yliopistossa käymään kiinni maailman vipuun.

Hukkasin sen vivun kuitenkin pitkäksi aikaa.

HELSINKI KEVÄÄLLÄ 1907.

Kaikesta katakombien ihailustani huolimatta olin onnellinen, kun pääsin niitten painostuksesta, ylimoraalista, lakkaamattomasta pelosta ja hermojännityksestä Helsingin suojaan, tavallisten, epäsankarillisten, pikkuporvarillisten arki-ihmisten pariin. Pääsin ainaisesta alemmuudenkompleksista, joka minua vaivasi Anatolin seurassa. Olin saanut taistella itselleni uuden maailmankatsomuksen; se oli jo sellaisenaan hirmutehtävä. Ja samalla minun oli kontrolloitava itseäni, ettei muutos vain tapahtunut pääasiallisesti Anatolin vaikutuksesta, vaan että todellakin olin itse omalla järjelläni saavuttanut tuon katsomuksen, jota pidin oikeana ja josta minulle muodostui maailman mittapuu.

Naisten maailmankatsomuksethan riippuvat useimmiten niistä miehistä, joitten kanssa he seurustelevat... näinhän yleisesti uskotaan. Vaikka olenkin niin monen naisen poliittisesta ja yhteiskunnallisesta uskontunnustuksesta, samoin kuin heidän kirjallisen makunsakin kehityksestä, usein voinut päätellä kehen mieheen he juuri siinä määrätyssä vaiheessaan ovat olleet rakastuneita, niin en kumminkaan varauksetta allekirjoittaisi tuota totuutta. Epäitsenäiset ihmisethän yleensä ovat alttiita vaikutuksille, ja koska naisten, jumala paratkoon, on ollut vaikea löytää edes jonkinlaisella maailmankatsomuksella, paitsi uskonnollisella, varustettuja kanssasisaria, niin he eivät ole paljon voineet joutuakaan naisten vaikutuksen alaisiksi. Ja onhan niitä voimakkaita naisiakin, jotka ovat vaikuttaneet miesten vakaumuksiin.

Katakombeissa istuin hiljaa, kyselin korkeintaan, — ja kuuntelin viisaampia. Ja kyseltävää minulla oli tavattomasti. Mutta Helsingissä, Sosialidemokraattisessa Ylioppilasyhdistyksessämme, minä olin jo kappaleen matkaa muita edellä, sillä eihän kenelläkään muulla, lukuunottamatta ehkä Gyllingiä ja Kuusista, ollut ollut aikaa syventyä teoriaan saatikka istua kuukausimääriä kirjojen ääressä erinomaisen teoreetikon ohjaamana. Niinpä saatoinkin häikäistä monia, etenkin Suloa ja Sirolaa, tiedoillani historiallisesta materialismista ja dialektiikasta.

Ensimmäinen yksikamarinen oli sillä välin valittu, ja yhdistyksemme melkein kaikki huomattavimmat jäsenet olivat hommanneet itsensä eduskuntaan. Siellä istuivat nyt Väinö ja Sulo Wuolijoki, Sirola, Gylling, Kuusinen, Väinö Jokinen, Alma Jokinen, Hilja Pärssinen ja muistaakseni myöskin Hörhammer... Hakkila ei vielä päässyt ainakaan ensimmäiseen eduskuntaan.

Kuulin paljon juttuja poikien vaalikokouksista ja vaaliagitaatiosta. Paras niistä oli sentään Sulon ja Nevanlinnan yhteenotto. Siihen sikaanhan vielä eri puolueet pitivät yhteisiä väittelykokouksia, ja jossakin sellaisessa, en muista Porissako vai Hämeenlinnassa, esiintyivät Nevanlinna ja Gebhard suomettarelaisten taholta ja Sulo sosiaalidemokraattien. Siihen aikaan puolueilla oli, kuten vielä nytkin, tapana pitää huutokauppaa kaikesta hyvästä, mitä he lupasivat valitsijoille. Niinpä siis Sulo oli puolestaan luvannut kaikenlaatuisia kouraantuntuvia sosiaalisia uudistuksia, koko minimiohjelman vanhuudenvakuutuksineen, äitiysvakuutuksineen ja muuta sen sellaista. Raivostunut Nevanlinna nousi puhumaan, pitkänä, komeana, mahtavaäänisenä, valmiina musertamaan nuoren sosialisti-piskin, joksi tämä itse itseänsä kutsui. Sulohan oli nuorin kansanedustaja vuonna 1917, juuri saavuttanut äänioikeusikärajansa, ja Nevanlinnasta on norjalainen professori Nielsen kerran sanonut, että hän on »lika snabb i munnen som andra på ben».

Nevanlinna siis levitti kätensä, osoitti nuorta miestä sormellaan ja kysyi:

— Nuori mies puhui täällä vanhuuden vakuutuksesta; minä pyytäisin kysyä: mistä rahat? Hän lupaili täällä äitiysvakuutuksia ja vaikka mitä maan ja taivaan väliltä; minä pyytäisin kysyä: mistä rahat?

Yleisen jännittyneen hiljaisuuden jälkeen nuori mies nousi ja vastasi kylmällä, tiuskealla rakinäänellään, aivan hyytävän rauhallisesti:

— Rahat otetaan riistäjän pussista.

Nevanlinna oli tullut sanattomaksi mokomasta hävyttömyydestä, mutta yleisö oli kaikkea muuta kuin sanaton, ja tulos oli sellainen, että Sulo julkaisi oman vaalikiihoituskirjasensa otsakkein »Rahat otetaan riistäjän pussista» ja pääsi sen avulla eduskuntaan sillä kertaa ja vielä sen jälkeenkin 15 vuoden aikana. Eikä hänen juuri sen kummemmin enää tarvinnut esittäytyä vaalipiirissään Hämeen eteläisessä.

Pojilla oli paljon kertomista vaaleista, ja jännittävää oli päästä ensi kerran Palokunnantalolle katsomaan yksikamarista, josta siihen aikaan koko Eurooppa oli kiinnostunut. Sanomalehtinaisena pääsin tuolloin itse istuntosaliinkin. Vasemmalla, ikkunain alla sitä istuttiin vaatimattomilla puusohvilla, ja ainoastaan ne ahkerat, jotka tekivät muistiinpanoja keskusteluista, istua kököttivät ylhäällä parvekkeella sanomalehtimiesten aitiossa. Ja siinä yksikamarisessa oli aika tavalla osakuntaakin mukana, jollei edustajien niin ainakin valiokuntasihteereitten hahmossa. Wuolijoen pojat ja Kuusinen istuivat edustajina, ainakin Antti Tulenheimo oli jossakin valiokunnassa sihteerinä ja Oiva Raitis Kyrö sanomalehtimiehenä.

Tapahtui siinä toukokuussa eduskunnassakin yhtä ja toista. Valtakunnan duuman lähetystö kävi sitä tervehtimässä ja samaten lähetystö valtakunnan neuvostosta. Kielitaitoni vuoksi jouduin tutustumaan kumpaiseenkin. Jommankumman lähetystön aikana Nuorteva oli tulkitsemassa Svinhufvudin puhetta venäjäksi. Muistan, että puhemies puhui viisi minuuttia, mutta Nuorteva viisitoista. Hän kutsui sitä »vapaaksi» käännökseksi ja sangen vapaata se olikin. Mutta olihan siinä muutamia tähteitä puhemiehenkin puheesta.

Valtakunnan neuvoston edustajain joukossa oli ruhtinas Kudashev, Ufan läänin aatelismarsalkka, kai radikaalisin tuon laitoksen jäsenistä ja vapaamielisen Ufan aateliston edustaja, joka aikoinaan lienee itsekin ollut ulkomailla pakolaisena. Tutustuin häneen latvialaisen tohtori Waltersin välityksellä, joka siihen aikaan oli saapunut Suomeen ja meni täällä naimisiin suomalaisen kanssa.

Tohtori Walters oli maailman jännittävimpiä, laskemattomimpia ja arvaamattomimpia ihmisiä, pohjaltaan intensiivinen runoilijasielu ja sangen suuri internationalisti, vaikka hän lienee joutunut Latviassa esiintymään täysiverisenä nationalistina. Hän on ennättänyt olla alkuaikoinaan vallankumouksellinen, sitten runoilija, hieman liikemieskin, Latvian sotaministeri ja maansa lähettiläs Pariisissa. Viimeksi kuulin hänen olleen Latvian pääkonsulina Danzigissa, ja Herra ties missä kaikissa viroissa hän on ennättänyt ollakaan, sillä hukkasin hänet näköpiiristäni parikymmentä vuotta sitten, jolloin kai tulin saaneeksi liian punaisen maineen, Waltersin sädekehän taas muuttuessa yhä valkoisemmaksi.

Hän oli tunnettu sydänten särkijä, tumma, romanttinen, juuri tarpeeksi salaperäinen maailmanmies. Ja samanlainen suunnilleen oli ruhtinas Kudashevkin.

Mutta miten tyhjiä ja pintapuolisia ja mitättömiä minun maanalaisiin ystäviini verraten, sen minä ainakin käsitin. Herrat leikkivät vallankumouksellisuudella ja radikaalisuudella, vähääkään käsittämättä, minne se tulisi johtamaan.

Ruhtinas Kudashev oli suunnilleen kuin Tshehovin »Kirsikkapuutarhasta» tahi »Setä Vanjasta» siepattu romantikko Ufan lakeuksilta, täynnä venäläistä loppumatonta resonemangia, päättömiä ja hännättömiä argumentteja. Olin kutsuttuna illallisille tai päivällisille, jotka päättyivät kevätaamukävelyyn meren rannalla ja väittelyihin Leninistä, Plehanovista, Tshernovista ja muista sosiaalivallankumouksellisten epäjumalista, minun yrittäessäni antaa Venäjän valtakunnan neuvostolle käsitystä Suomen oikeudellisesta asemasta ja kansankulttuurista ja Viron kansanrunoudesta.

Kuljetin ruhtinasta ja tohtoria luonnollisesti Ateneumissa palvomassa 'Lemminkäisen äitiä' ja 'Ainoa' ja 'Kullervoa'. Voi, kuinka ne siihen aikaan olivat maailman suurenmoisinta taidetta ja kuinka noin puolittain halveksien ja ohimennen pysähdyttiin Edelfeltin 'Kristuksen' eteen. Ja kun nyttemmin ajattelee, niin ei oikein enää käsitä, miten oli mahdollista, että Gallen tuolla Kalevala-huumalla kykeni sillä lailla sokaisemaan ihmiset. Muistan, miten minä Kudasheville asetin Gallenin Rjepinien ja Makovskien ja Vereshtshaginien ja kaikkien suurten venäläisten taiteilijain edelle, ja minusta tuntui, että onnistuinkin puhumaan ainakin Kudashevin pyörryksiin, hän kun muutenkin oli siihen aikaan valmis näkemään kaikessa, mitä Venäjällä oli, ainoastaan pahaa... noin suunnilleen englantilaisten liberaalien malliin, jotka ovat valmiita haukkumaan omaa maataan ja hallitustaan ja syyttämään tuota viimeksimainittua kaikesta pahasta, mitä maailmassa tapahtuu, mutta, varjele, jos yrittää haukkua englantilaista taidetta...

Niin, ja enkös minä saanut Kudashevia ihailemaan myöskin Pohjolan taloa ja Katajanokkaa ja Seurasaarta!

Ja muutahan Helsingissä ei ollutkaan näytettävää.

Mutta keskustellessani Kudashevin kanssa minulla oli omituinen ilo siitä, että olin niin arvaamattoman paljon vanhempi noita neljänkymmenen korvissa olevia herroja. Minähän olin katakombien kasvatti ja halveksin noitten olioitten näkökantain hataruutta: minähän olin marxisti. En tiedä, annoinko minä herrojenkin aavistaa omaa ylemmyyttäni; en yhtään ihmettele, vaikka olisin senkin tehnyt. Mutta oli se kummallinen harppaus: walgalaisen lukukammion luostarinhiljaisuudesta Pietarin levottomiin katakombeihin ja sieltä yhtäkkiä Suomen uuden eduskunnan hyörinään, seurustelemaan Valtakunnan Neuvoston kanssa!

Minulle on usein elämässäni sattunut tuollaisia harppauksia, enkä voi sille mitään, että olen niistä nauttinut.

Vuonna 1923 vuokrasin oman kyläni pikkusahan oppiakseni sahateollisuutta, siis oikeastaan perustin itselleni yksityisen sahateollisuuskoulun. Leimasin miltei omakätisesti maatilani metsän, kuutioin puut, tein ajolaskelmat, ajoin puut sahalle omilla hevosilla, sahautin ne omia kaavakkeitani käyttäen ja myin sitten laudat, satakunta standarttia, kotimaiselle laatikkotehtaalle. Joka aamu ajoin tyttäreni pikkuponilla kolmen kilometrin päässä olevalle sahalle. Istuin siinä kanttipenkin ääressä ja opiskelin sahausta. Kanttarina oli Marlebäckin oma vanha vouti Toivonen, jonka kanssa sitten ruokatunnilla juttelin kaikista asioista maan ja taivaan välillä. Toivonen oli niitä sellaisia kotitekoisia räätälintyyppisiä filosofeja, ja minulle oli aina suuri nautinto häikäistä häntä omalla yhteiskuntafilosofiallani. Mitä jumaluusoppiin tulee, olimme kovasti samaa mieltä...

Jouduin silloin äkkiä matkustamaan maatilaltani Lontooseen, ja viikkoa sen jälkeen, kun huopasaappaissani ja nahkatakissani olin istunut kanttipenkillä, jouduin Lontoossa istumaan aamiaisella lordi Haldanen, Englannin työväenhallituksen sotaministerin luona. Lordi Haldanehan oli vanhan Heidelbergin kasvatti, melkein saksalainen filosofityyppi ja hämmästyttävän paljon vanhan Toivosen tapainen ja näköinen. Huomasin sen yhtäkkiä kesken lammaskotletin syöntiä ja kerroin lordille keskusteluistani Toivosen kanssa sekä hänen ja Toivosen yhdennäköisyydestä, joka ulottui jopa maailmankatsomukseen saakka.

Tämä tapahtui Englannin kuuluisan hiililakon aikana, joka oli sangen tuskallinen juttu työväen hallitukselle. Lordi Strabolgi oli toimittanut minulle kutsun aamiaiselle, sillä lordi Haldane oli sangen kiinnostunut kuulemaan asioiden kehityksestä meidän puolellamme maailmaa. Kun kuitenkin lakosta muodostui pääkeskustelunaihe, kysyi lordi Haldane minulta, mitä sovittelumenetelmiä meillä Suomessa on käytetty lakkojen aikana. Minä vastasin, että meillä oli siihen aikaan aivan erikoinen tapa ratkaista kaikki lakot, ehdottoman varma menetelmä, jota tosin en tahtoisi suositella Englannille. Haldane oli kovin jännittynyt. Selitin sitten, että meidän menettelymme oli suojeluskunnat, jotka siihen aikaan estivät asevoimin kaikki lakot, niin ettei minkäänlaisia kollektiivisopimuksia tarvittu... ei muuta kuin aseistaa vain hyvin yhden osan kansaa toista vastaan, niin — hyvästi, kaikki lakot ja riitaisuudet! Erinomainen keksintö niin kauan kuin se kävelee... Minä hymyilin, mutta vanha demokraatti kävi vakavaksi.

Mutta Toivosista ja Suomen kansasta juttelimme paljon, ja toin Toivoselle vanhan lordin terveiset.

Ja kerran olin teellä lordi Haldanen luona, jolloin kolmantena kamiinan edessä oli hänen vanha, laiska, valtava angorakissansa, jota minä rakastin. Lordi puhui historiasta ja elämästä ja sanoi iloitsevansa siitä, että enemmän kuin koskaan ennen historian tarkoituksettomuus on nyt voitettu kanta, ja ihmiskunta näkee eteenpäin... Ja hän siteerasi minulle Schilleriä:

    Wer für das Beste seiner Zeit gelebt,
    der hat gelebt für alle Zeiten...

Ja hän oli kuitenkin sotaministeri.

Palatkaamme taas kevääseen 1907. Omantunnon tuskia minulla oli kovasti kaiken tuon kevytmielisen seurustelun aikana; tuskin uskalsin mokomasta kirjoittaa pyhimyksille, jotka jatkoivat epätoivoista vallankumoustaisteluaan yleisen taantumuksen aikana.

Jollakin tavoin tuo vallankumouksen jännitys oli lauennut meissä kaikissa täällä Suomessa. Eduskunta istui, ja siltä toivottiin suuria unohtaen, että tarvittiin tsaarin vahvistus jokaiseen lakiin, jolla aiottiin elämää uusia... saman tsaarin, joka teki kaikkensa tukahduttaakseen vapauden ja välttääkseen vallan luisumisen kansan käsiin.

Sosialidemokraattinen Ylioppilasyhdistys eli vieläkin lyhyttä loistoaikaansa, ah, niin lyhyttä... Eduskunnassa olevilla jäsenillä ei enää ollut paljonkaan aikaa yhdistykselle, ja keväthurma vaikutti sen, että koko yhdistys luisui sellaiseksi tavalliseksi seurustelupaikaksi, jossa korkeintaan vain vielä opittiin ja laulettiin vallankumouksellisia lauluja. Olihan kolme yhdistyksen jäsentä, O.W. Kuusinen, Pertti Uotila ja Sulo Wuolijoki, yhdessä suomentanut »Kansainvälisen» tekstin, ja komea siitä tulikin, oikeastaan paljon valtavampi kuin laulun alkuperäinen teksti, puhumattakaan sen muunkielisistä toisinnoista. Millään muulla maailman kielellä siinä ei ole niin mahtavaa sanontaa kuin:

    Ei muuta johtajaa, ei luojaa,
    kuin kansa kaikkivaltias,
    se yhteisonnen säätää, suojaa,
    se on turva tarmokas.

Sekä loppu:

    — —  —  —  —
    Niin huomispäivänä kansat
    on veljet keskenään.

Kuinka kömpelöltä tuntuukaan siihen verrattuna alkuteksti:

    Il n'a pas de sauveur suprême,
    ni Dieu, ni César, ni tribun.
    —  —  —  —  —

Ja loppu:

    L'internationale
    sera le genre humain.

Tosin vähän vähemmän runolliselta ja hieman liian asialliselta kuulosti suunnilleen samoihin aikoihin syntynyt Matti Turkian »Vala»:

    Hengen,...
    sydänveremmekin,
    kaikki annetaan
    jos vaan tarvitaan.

Matti ei totisena poliitikkona haihattele. Sydänverikin annetaan vain siinä tapauksessa, että tarvitaan. Ei Mattikaan sitä tarpeettomasti mennyt antamaan.

Emme me nyt siinä yhdistyksessämme oikeastaan sellaisia lauluja laulaneet, vaikka meidän niitäkin oli opittava kokouksia ja mielenosoituksia varten. Pääharrastuksenamme olivat sentään nuo Pertti Uotilan kokoamat rekiveisut, jotka juuri alkoivat valloittaa osakuntia, muitakin kuin hämäläistä. Kun Pertti vietti Wuolijoella häitään Tyyne Wuolijoen kanssa, oli hän antanut painattaa kolmisensataa värssyä »Hanssin Jukkaa». Huomattavinta niissä häissä oli, paitsi tuo »Hanssin Jukan» veisaaminen, Elli Tompurin ja Juntulan Roopen tanssi. Juntulan isäntä Miehoilasta oli Hämeenmaan suurimpia tappelijoita, mutta samalla myös tanssijoita, ja koko Hauho puhui vielä vuosikausia siitä, miten Roope oli Elliä »vienyt» kuin ei kukaan muu, sekä niiaten että muuten.

Pertti Uotila oli Hautaan kartanon Favénin poikia Kylmäkoskelta, ja Favén oli Wuolijoen vaarin eduskuntatovereita, eikä Pertin veli Anttikaan ole aivan tuntemattomia. Häät olivat komeat, vieraita koko Etelä-Hämeestä, sekä Hauholta että Kylmäkoskelta, ja Wuolijoelta lähti hääsaattue Kylmäkoskelle, jossa jatkettiin »Hanssin Jukan» veisausta.

Vappuna osallistui Sos.-dem. Ylioppilasyhdistys tulipunaisina lippuineen sen vuoden suunnattomaan mielenosoitukseen työväen tuntiessa itsensä suunnilleen maan ja maailman hallitsijaksi, sillä istuihan eduskunta...

Vappu oli pelkkää huumaa, sillä silloin oltiin yleensä tavallistakin enemmän nuoria. Vapputanssiaisissa näytti sitten se nuorin kansanedustaja minulle Simplicissimuksesta reväistyä kuvaa, taisi olla Thönyn piirtämä, jossa vanha, ryppyinen aviopari istuu päivää paistattamassa portailla, ja vanha, tutiseva äijäpaha sanoo uneksien:

»Ich habe mal ein wunderschönes Mädchen gekannt. Sie hiess Anni Schmidt.»

Ja vanha, ryppyinen mummiraasu vastaa hymyillen, kädet ristissä vatsallaan:

»Aber, Alterchen, das bin ja ich...»

Ja tarkoitus oli, että niin mekin kerran juttelisimme ryppyisinä mökkimme portailla, yhdessä ensin sortteerattuamme maailmaa aika lailla... yhdessä, sillä hänkin oli vakuuttunut siitä, ettei kapitalistinen maailmanjärjestys voinut pysyä ja että vallan oli siirryttävä uuden kansanluokan käsiin...

Tosin hänen sitä ennen täytyi mennä naimisiin toisen kanssa. Ja kun sitten kumminkin elämä järjesti meidät yhteen, niin jäi niin kovin paljon tekemättä, emmekä me joutuneetkaan ryppyisinä istumaan saman mökin kynnykselle...

»Aber, Alterchen, das bin ja ich...»

Keväästä ei tahtonut tulla loppua, emmekä millään olisi malttaneet matkustaa kaupungista pois kesälomille. Eräänä päivänä joku keksi, että yhdistyksen pitäisi tehdä yhteinen retki Seurasaareen. Siitä tuli monta retkeä. Siellä juotiin kahvia, juteltiin ja laulettiin rekiveisuja, ja niihin retkiin ottivat osaa Lauri Heurlinistä alkaen vanhemmatkin yhdistyksen jäsenet ja valtiopäivämiehet. Linda Anttila siellä oli aina mukana ja Väinö Tanner ja Kuusinen ja Gylling ja Hakkila ja Paavo Raittinen sekä luonnollisesti Erland Aarnio, joka oli pääasiallisesti Sulon ja minun »förkkelinä» melkein jokapäiväisen yhdessäolomme aikana. Päivällisen jälkeen mentiin useimmiten »lehvaan», tahi oikeammin tehtiin kierroksia »elävissä kuvissa» istuen samana iltana ainakin kolmessa paikassa. Esityksethän kestivät siihen aikaan vain tunnin. Meidän »hovibiomme» oli »Sentraali» Mikonkadulla. Siellä kuului usein kummallista melua etumaisimmilta penkeiltä, missä istuivat pikkupojat 25 pennin paikoilla. Niitten joukossa oli melun aiheuttajana Lauri Heurlin, jota kotona »Punnuksi» kutsuttiin ja joka pääasiallisesti kävi »lehvassa» pikkupoikien vuoksi ja sirkuksessa luonnollisesti — musiikin tähden.

Seurasaarella tuoksui metsä ja laakso ravintolan edessä, ja pilvet ja purjeet leijailivat merellä kajavain ja valkoisten laivain huudellessa kilpaa. Sitä vain oltiin, eikä ajateltu mitään maista ja kansoista ja ihmiskunnasta ja niitten murheista, joita olimme niin kärkkäät ottamaan kantaaksemme ja jotka kuitenkin unohdimme. Elin ensimmäistä kertaa varsinaista ylioppilaselämää, asuin tavallisessa boksissa ja söin missä sattui, minä, jota aina oli perheissä hoivattu. Ja vältin, tai ainakin yritin välttää, entisiä ystäviä ja tuttuja. Minunhan täytyi siirtyä »barrikadin» toiselle puolelle ja jättää koko entinen elämäni.

Mutta vaikeata se oli... Eihän sitä pääse suuttumaan yhteiskunnalle kovin perusteellisesti, kun ihmiset ovat ystävällisiä ja ymmärtäväisiä, eikä minua henkilökohtaisesti vielä kukaan yrittänytkään pahasti sortaa. Ja ylioppilas oli Helsingissä niin pahuksen kaukana sorretusta työväestä, eikä sitä osannut silloin lähteä hakemaan Sörnäisistäkään, jotta olisi oikein perusteellisesti päässyt suuttumaan sen kurjuudesta ja jaksanut ruveta vihaamaan kaikkia frivoleja porvarillisia huvituksia. Helpompaa on kamelin päästä taivaaseen sen tunnetun neulansilmän kautta kuin porvarillisen ylioppilaan tulla taistelevaksi sosialistiksi... Muistuivat mieleeni katakombit ja vankilat ja Anatoli, mutta ne olivat niin kaukana, ja Helsingissä oli nuoren ihmisen helpompaa elää ja hengittää, vaikka tiesikin, mistä yhteiskunnallinen kurjuus johtui.

Ei tullut luvuistani eikä tutkinnoistani mitään sinä kuukautena. Yritin vain valmistautua erästä mielenkiintoista tehtävääni varten, jonka Anatolikin hyväksyi. Tallinnassa järjestettiin nimittäin sinä kesänä ensimmäiset yliopistolliset kesäkurssit, ja minut oli pyydetty sinne luennoimaan Ranskan vallankumouksista tai oikeammin sekä suuresta vallankumouksesta ja sen syistä että vuosien 1830, -48 ja -70 kumouksista. Kurssini piti yhteensä käsittää no luentoa.

Yliopistollisten historianlukujeni painopisteeksi oli jo sinänsä muodostunut Ranskan historia, ja Ranskan vallankumoushistoriaan olin syventynyt jo Walgassa keskittyen Jauresin ja Tocquevillen tutkimuksiin vallankumouksen taloudellisista syistä. Siinä sain erinomaisen tilaisuuden käsitellä vallankumoushistoriaa historiallisen materialismin metodia käyttäen. Yritin siis ainakin valmistella noita luentoja yliopiston kirjastossa, ja siihen se kevät sitten kuluikin. Ainakin virallinen puoli siitä. Epävirallisella puolella oli paljon onnea ja paljon tuskaa, yhä suuremmaksi kasvavaa kiintymystä Suomeen ja sen elämään sekä ihmisiin ja yhä selvempää vieraantumista Virosta. Ja yhä selvemmäksi kävi näkemys siitä, että uusi maailmankatsomus pakottaisi minut eroamaan kaikista vanhoista ystävistäni ja hakeutumaan yhdessä uusien tovereitteni kanssa auttamaan työväkeä uuden maailman rakentamisessa.

KESÄ 1907.

Pääsin Helsingistä ja kevään huminasta pois vain karkaamalla. Eduskunta istui, ja sen ohjelmana oli koko Suomen elämän uudistaminen taustana Suomen kansan järkähtämätön usko, että eduskunta kykenisi luomaan Suomen uudestaan. Ainahan meillä unohdettiin tuo tsaari ja hänen Stolypininsa, jotka antoivat suomalaisen lastenkamarin leikkiä parlamenttia ja uskoa siihen eivätkä vahvistaneet ainoatakaan niistä uusista suurista lakiehdotuksista, joilla kansaa huumattiin.

No niin, me uskoimme eduskuntaan, ja vaikeaa oli lähteä sen liepeiltä, missä elämä kiehui ja missä oli tuo maan nuorin kansanedustaja, joka henkilökohtaisesti kytki minut eduskunnan työunelmiin.

Lähdin siis suorastaan pakoon Viroon valmistamaan luentojani Tallinnan kesäyliopistoa varten.

Asuin Tallinnassa Harjutänavilla, keskiaikaisessa talossa sijaitsevassa pensionaatissa, ylimmässä kerroksessa, mistä näkyi lukemattomia jyrkkiä, vanhoja tiilikattoja ja mansardi-ikkunoita. Koko Tallinnan keskiaika tulvahti ylitseni, ja ensi kertaa alkoi minussa itää tunne, että kuuluin kansaan, jolla oli oma historiansa, historia, joka siltä vain oli varastettu, että se oli varmasti samanlainen kuin Ranskankin kansa, jonka historia vavisutti maailmaa ja josta historiasta minä tiesin niin paljon, että kykenin luennoimaan siitä, — minä joka kuuluin historiattomaan kansaan.

Näin minulle selvisi, että luentojeni tarkoituksena täytyi olla herättää Ranskan vallankumouksen historian avulla oma kansani vallankumoukseen niitä vastaan, jotka siltä olivat historian riistäneet. En tiedä, missä määrin tarkoituksessani onnistuin, mutta kuulijakuntani — toistasataa käsittävä ryhmä pääasiallisesti kansakoulunopettajia — oli innostunutta väkeä. Vallankumous väreili vieläkin ilmassa, ja tiedonjano oli loputon. Oppilaitteni joukossa oli muutamia minua vanhempia miehiä, joita satuin myöhemmin tapaamaan ja jotka eivät jääneet aivan tuntemattomiksi Viron elämässä. Yksi heistä oli professori Ants Piip, tunnettu Viron entinen ulkoministeri ja ensimmäinen lähettiläs Englannissa, toinen Peter Olak, Estonia-teatterin johtaja. Heidän kanssaan olen useinkin joutunut hymyilemään itsetietoisen nuoren ylioppilaan suurelle viisaudelle tärkeänä luennoitsijana.

Muut luennoitsijat olivat Viron myöhempi ulkoministeri, tohtori Akel, entinen sotaministeri Hanko sekä professori Suits, ja koko kesäyliopiston järjestäjänä oli Edvard Virgo-vainaja. Kesä oli huumaavan kaunis. Virgo ja Martnan lapset järjestivät retkiä Tallinnan ympäristöön, ja Tallinnan merenranta oli kuin Välimeren rannikkoa ja meri kuin sinistä silkkiä. Mutta sen takana oli aavistus Suomen kalliorannoista, — ja kauhukseni huomasin, että minun oli ikävä noita ensi alussa niin vihaamiani kallioita ja kiviä.

Tallinnasta palasin kotiin ja jatkoin kansantaloudellisia historianopintojani Anatolin ohjelman mukaan, vaikkakin Anatoli itse alkoi häipyä elämästäni. Hän oli jossakin tuntemattomissa tehtävissä, ja kirjeenvaihtomme oli laimentunut. Tartostakin olin etääntynyt; kävin siellä vain pikimmältään kirjojani hakemassa ja ystäviäni tapaamassa. Mutta elimellinen mielenkiintoni kaupungin elämään oli aivan lakannut. Tönissonin politiikka ajoi minulle vieraita ja vihamielisiä tarkoitusperiä. Keskustelumme johtivat ristiriitoihin, koska siihen aikaan en vielä ollenkaan kyennyt erottamaan ihmistä hänen politiikastaan, eikä myöhemmästä toleranssista ja ymmärtämyksestä vielä voinut olla merkkiäkään.

En tahtonut mitenkään myöntää itselleni etääntyneeni Virosta, mutta lopuksi en kuitenkaan voinut olla rehellisesti näkemättä, että Viro tuntui minusta vain myrskyiseltä vesilasilta ja että koko mielenkiintoni alkoi keskittyä Suomeen ja Venäjään — ennen kaikkea Suomeen, joka oli toimeenpannut Eurooppaakin häikäisevän eduskuntareformin, minkä avulla näytti mahdolliselta mullistaa koko maa, saavuttaa sosialistinen eduskuntaenemmistö ja toteuttaa sosialismi. Näin yksinkertaiselta kaikki tuntui. Mutta minusta oli selviö, etten halunnut elää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa tsaarin tshinovnikat määräsivät, jossa ihmisten olemassaolo riippui kapitalistin mielivallasta, jossa santarmit ja sensuuri hallitsivat henkistä elämää ja jossa jokainen lihava poliisimestari saattoi tuntea itsensä yhteiskunnan hallitsijaksi. Tiesin, että vanhan yhteiskunnan kaatamiseksi täytyi olla aseita ja että eräs tärkeimpiä aseita oli tieto. Ja sitä minä yritin nöyrästi hankkia lukemalla määrätietoisesti kansantaloutta ja sosialismia.

Mutta ennen kaikkea minulle selväsi, ettei yliopisto kyennyt antamaan minulle niitä tietoja, joita tarvitsin elämää varten — ei kyennyt, ehkei tahtonutkaan — ja ettei minulla ollut yliopistosta saatavana muuta kuin diplomi, joka mahdollisesti voisi avata minulle ovet porvarillisen yhteiskunnan avainasemiin, Sekin oli erehdys, kuten jo aikaisemmin olen maininnut. En ole koskaan elämäni varrella käyttänyt eikä minun ole tarvinnut käyttää tuota maisterin diplomia.

Mutta kumminkin päätin suorittaa yliopiston loppututkinnon ja siis palata Helsinkiin, koska isänikin hienokseltaan alkoi udella, mitä minun tutkintoihini kuului ja miksi minä oikein aioin. Eikä suinkaan sopinut hänelle sanoa, että pääpyrkimyksenäni oli aikaansaada uusi yhteiskuntajärjestys, vaikkei hänkään sisimmässään sitä vanhaa niin kovin harrastanut — ei ainakaan Virossa.

TAVALLINEN YLIOPPILAS.

Niinpä siis palasin syksyllä Helsinkiin, jossa sillä välin tuo nuori kansanedustaja oli ennättänyt mennä naimisiin ja alkuunpanna avioeronkin ja jossa minä päätin kieltäytyä kaikista elämän viettelyksistä ja rakastumisen tuskista ja keskittyä kokonaan tutkintoihin. Tutkintoihin — eikä lukuihin, sillä mitään hyötyä minulla niistä luvuista ei tenttejä varten ollut, ja tuskinpa sellaista hyötyä niistä kenellekään on, paitsi että silloin tällöin joku sivistyksen jyvä voi pudota niittenkin aikana jonkun maalaisylioppilaan vastaanottavaiseen ja sivistyksennälkäiseen, ammottavan tyhjään päähän.

Minusta siis tuli tavallinen tenttivä ylioppilas, joka ei ottanut osaa mihinkään »rientoihin», asui boksissa, söi missä sattui, istui päiväkaudet joko seminaari- tai yliopiston kirjastossa, luki illatkin tai istui vakituisen, salakihlatun heilansa kanssa elokuvissa tai teattereissa, ei seurustellut missään perheissä ja kävi harvoin tansseissa, silloinkin vain tanssien sen »vakituisen» kanssa. Ainoa epätavallinen ilmiö tuon tavallisen ylioppilaan elämässä oli mielenkiinto eduskuntaan ja sen valiokuntiin, mikä täytti tuon »vakituisenkin» elämän.

Lukemista minulla oli hyvin paljon lopputenttejä varten. En ollut suorittanut muuta kuin pohjoismaiden historian ja yleisen historian laudaturista vanhanajan. Tuo vihattu pöpö, latinan pro exercitio, oli vielä suorittamatta, ja sitä ilmanhan ei päässyt lopputenttejä aloittamaankaan. Olin lukenut latinan kieltä sangen omaperäisellä tavalla, nimittäin käännöksen avulla, Cornelius Nepoksesta Vergiliukseen saakka. Hallitsin koko sanavaraston, mutta en kielioppia, josta minulla oli sangen hatarat tiedot. Ranskan kielen taito auttoi minua ymmärtämään tekstiä ja sen suurta kauneutta ja logiikkaa, mutta... Vihdoin käsitin kuitenkin, että kielioppi oli a ja o latinan taidossa, ja niin minun oli nöyrästi mentävä dosentti Hidénin kieliopin luennoille. Tosin samalla antauduin myös »sen kansanedustajan» valmennettavaksi. Hän oli oikeita latinalaisia, Jyväskylän lyseosta. Niinpä pääsinkin siihen asteeseen, että uskalsin lähteä ilmoittautumaan professori Gustafssonille pro exercitioon. Hän katsoi minuun julmasti silmälasiansa alitse ja tiesin, että edessäni oli kivikova kohtalo. Professori Gustafsson latinalaisena vihasi kaikkia reaalikoulujen oppilaita ja luonnollisesti erikoisesti tyttöihmisiä, joille hän aina saarnasi kirkkoa, keittiötä ja lapsia ja joita hän kokeissa asetteli harvakseen istumaan nenänsä eteen, jottei tyttöparoilla ollut pienintäkään mahdollisuutta lunttaukseen, jota pojat takariveillä perin uutterasti harrastivat. Niinpä kävikin, että tuttavieni joukossa oli kovin monta tyttöä, jotka yrittivät pro exercitiota jo viidettäkin kertaa, olipa sellaisiakin, jotka eivät koskaan läpäisseet ja senvuoksi tulivat tuomituiksi opettajakandidaateiksi, missä tutkinnossa ei tarvittu latinaa. Kokoonkipristyneenä kurjuuden kuvana istuin Gustafssonin julmien katseiden alla ja kirjoitin käännöstäni hiki otsalla. Kokeen jälkeen huomasin, että olin tehnyt kauheita kielioppivirheitä, ja ne kiduttivat minua yökaudet siihen hetkeen asti, jolloin luin sanomalehdestä tuon ihastuttavan ilosanoman, että olin läpäissyt pro exercition. En usko, että olin sitä ansainnut, taisi onni olla myötäinen.

Samaan aikaan kuin valmistauduin pro exercitioon, kirjoitin myöskin laudaturkirjoitustani kansanrunoudesta professori Krohnille. Käsittelin runoa »Äidin haudalla», erästä kaikkein tunnetuimpia virolaisia kansanrunoja, josta yksistään Hurtin kokoelmissa on kuudettasataa toisintoa. Tein siitä Krohnin vertailevan metodin mukaan säetutkimuksen saadakseni selville runon alkuperäisen syntymäpaikan ja -ajan sekä leviämisen, mikä on vertailevan folklorentutkimuksen päämäärä ja jonka metodin avulla ensin Julius ja sitten Kaarle Krohn ovat kirjoittaneet Kalevalan runojen historian. Olin aloittanut vertailevan säetutkimuksen jo ensimmäisenä ylioppilasvuotenani, mutta sillä välin marxismin yhteydessä oppinut tieteellisen metodiikan tottuen kunnioittamaan tieteellistä, eksaktista työtä. Ja yhtäkkiä huomasin mitä epätieteellisimmän mielivallan vallitsevan koko kansanrunoudentutkimuksessa — ja kauhistuin. Otettiin mielivaltaisesti jokin runon säe ja johdettiin sen kehitystä ja levenemistä, vaikka jokainen toisinto kokonaisuudessaan olisi ollut tieteellinen aineisto tieteellisteoreettisesti katsottuna. Jokainen toisinto oli laulajan toteamus ympäristöstään — »Aussage». Käsitin yhtäkkiä, että toisinnot eivät olleet samanaikaisia, vaan suksessiivisia todistajanlausuntoja mentaalisesta prosessista, joka oli synnyttänyt runon. Tulin siis runon synnystä päinvastaiseen otaksumaan kuin professori Krohn ja vertaileva folklorentutkimus. Krohnin metodi lähti otaksumasta, että runo syntyy vain kerran ja kulkee kuin lumivyöry suusta suuhun kasaten itseensä yhä uusia säkeitä. Minä taas päädyin tulokseen, että runo aivan hyvin voi syntyä samanlaisissa olosuhteissa ja samankaltaisten ihmisten luomana useammankin kerran. Esimerkiksi »Äidin haudan» kuvauksessa runonlaulaja toteaa, että ruoho ja kukat ovat kasvaneet haudalle. Hän ilmaisee sen kuvauksella: »Muro (ruoho) kasvoi mullan päälle, aroheinä haudan päälle, sinikukat silmillensä, kullerkukat kulmillensa» jne. Siis haudan kuvauksessa saadaan ruohon mullan päälle kasvamista koskevat toistot kuvaamalla kukkien kasvamista erinäisille ruumiinosille, jolloin kukat asetetaan sellaisille ruumiinosille, jotka vastaavat niiden alkusointua: sinikukat silmille, kullerkukat kulmille, vaahterat varpaille. Koska kukkien luku on rajoitettu ja ruumiinosien luku samoin rajoitettu, oli luonnollista, että pyrkimys kuvata hautaa ja sen päälle kasvavaa ruohoa sellaisenaan johti eri paikoissa aina uudestaan ja uudestaan samanlaisten säkeitten syntymiseen. Eivätkä yksistään säkeet ole syntyneet tällä tavoin, vaan laulavia orpoja oli paljon, ja luonnollista oli, että orpolapsi kulki äitinsä haudalle ja kuvasi sitä hautaa, valitti äidilleen suruaan ja maailman taholta tullutta kovaa kohtelua ja pyysi äitiään nousemaan haudasta auttamaan lastaan.

Huomasin säetutkimuksessa suuren aarteen tietoteoreettisia tutkimuksia varten, joilla voidaan osoittaa, miten sama ympäristö sanelee ihmisille samanlaisia ajatuksia, samanlaista ideologiaa. Osoitin säetutkimuksessani, miten samat mielikuvat runoissa olivat eri paikoissa ja eri aikoina syntyneet aina uudelleen ja miten runojen kaikki säkeet olivat tärkeät tutkimukselle tietoteoreettisen tutkimuksen, eksaktisen tieteen kannalta ja miten jokaisen runojen tutkijan pitäisi saada tietoteoreettista valmennusta. Ja vaikka tulin päinvastaiseen tulokseen kuin professori Krohn, täytyy minun hänen kunniakseen mainita, että hän yhtä paljon innostui uudenkin tutkimusmetodin mahdollisuudesta, huolimatta vaarasta, että se kumoaisi hänen omien väitteittensä tieteellisen perustan.

Hän hyväksyi puolivalmiin tutkimukseni laudaturkirjoitukseksi ja sai minut lupaamaan käsitellä aihetta väitöskirjassani, jota sitten vuotta myöhemmin aloin kirjoittaa. Hän seurasi työtäni suurella mielenkiinnolla, hankki minulle konsistorilta luvan kirjoittaa väitöskirjani viron kielellä ja seurasi sen kohtaloa sen surulliseen loppuun, maailmansodan puhkeamiseen saakka, jolloin minun oli pakko jättää tieteellinen työ. Tutkimukseni kasvoi lumivyörymäisesti ja tulin huomaamaan, että tietoteoreettinen valmennukseni ei riittänyt, vaan että minun olisi ollut pyrittävä Dijonin ja Sorbonnen vaiheille harjoittamaan lisäopintoja, ja siihen en saanut mistään varoja siihen aikaan.

Tämä nyt on sellaisenaan taas eri juttu ja eri ajan kuvausta, mutta joka tapauksessa laudaturkirjoitukseni yhteydessä huomasin, ettei mikään humanisti voinut rankaisematta tutustua eksaktiseen tieteelliseen metodiin tuntematta suurta kunnioitusta eksaktisia tieteitä kohtaan ja menettämättä arvonantoaan noita tavanomaisia mielivaltaisia vertailevia tutkimuksia kohtaan. En ole siitä lähtien enää jaksanut sulattaa ilmassa häilyvää ideologista jaarittelua, erikoisestikaan sellaista, jossa kirjallisuutta käsitellään ja kritisoidaan ilman yhteiskunnallista taustaa ja sumutetaan lukijaa hirmuisilla sitaattimäärillä, jotka eivät lopuksikaan selitä mitään.

Niin siis professori hyväksyi tutkimukseni, ja minun oli ryhdyttävä valmistautumaan suulliseen tenttiin, mikä oli kauhistuttavan ikävää. Sillä eri asia oli tehdä säetutkimuksia ja tutustua itse kansanrunojen toisintoihin kuin opiskella »Kalevalan runojen historiaa» ja Krohnien tutkimusten tuloksia, joihin en ollenkaan jaksanut luottaa. Mutta kurssi on kurssi, ja minun oli uhrattava kokonainen kuukausi elämästäni sen täysin turhaan oppimiseen. Henkinen alennustilani oli kauhea; tuntui, että tuosta kaikesta oli vielä vähemmän hyötyä kuin matematiikasta koulussa, ja minun täytyy myöntää, että toisinaan kansanrunouskurssin lukemisen aikana suorastaan ikävöin matematiikkaa.

Sitten sattui vielä niinkin hullusti, että jouluaattona sairastuin keuhkokuumeeseen. Olin salaa joulua viettämässä sen »nuorimman kansanedustajan» asunnossa, jossa vain Erland Aarnio oli esiliinana. Se oli ensimmäinen jouluni poissa kotoa ja myös ensimmäinen jouluni tulevan mieheni seurassa. Olimme hankkineet pienen joulukuusen ja ostelleet kaikenlaisia kylmiä herkkuja — ja yhtäkkiä, kesken jouluglögin, minulle selvisi, että olin lähes 40 asteen kuumeessa ja etten enää päässyt kotiin. Tilanne oli aivan peloittava. Pojat olivat onnettomia ja neuvottomia, kunnes Aarnio luottamuksellisesti lähti hakemaan Maunu Heurlinia, joka käsitti tilanteen mutkallisuuden ja kriitillisyyden (siunatkoon: sairastaa siihen maailman aikaan nuoren miehen asunnossa!) sekä vaiteliaisuuden velvoituksen ja koetti auttaa mahdollisuuden mukaan ihmetellen ennen kaikkea, miten erinomaisesti kestin korkeaa kuumetta, ja luvaten hankkia vaiteliaan sairaanhoitajattaren. Pojat olivat helisemässä, mutta itse olin siksi sairas, etten onneksi enää välittänyt maineestani. Asunnossani selitettiin asia siten, että olin matkustanut maalle, ja sieltä haettiin tarpeelliset vaatekappaleeni. Mahtoikohan asuntoni rouva oikein asiaa uskoa, mutta joka tapauksessa minua hoidettiin niin hyvin, että tulin terveeksi huolimatta siitä, että sairasvuoteellani sain lukea kansanrunouden laudaturia. Tenttini oli nimittäin määrätty tammikuun puoliväliin, ja se oli suoritettava, koska yleisen historian laudaturtyökin oli vielä kirjoittamatta. En vieläkään tiedä, kumpi oli vaikeampaa kestää, keuhkokuumeko vai kansanrunouden laudatur; joka tapauksessa minä kalpeana ja surkeana ilmestyin Krohnin luo tenttiin ja läpäisin sen mielestäni pääasiallisesti kalpeuteni ja Kaarle Krohnin hyvän sydämen vuoksi. Sillä mitenkä hän olisi kehdannutkaan reputtaa minua, joka olin asettunut takajaloilleni vertailevaa kansanrunouden metodia vastaan ja jolta hän jostakin käsittämättömästä syystä toivoi apua kansanrunouden tutkimuksen elvyttämisessä — vaikkapa pienellä skandaalilla.

Niin minä vihdoinkin pääsin koko kansanrunoudesta ja edessäni oli yleisen historian ja estetiikan ohdakkeinen polku. Ennen kaikkea yleisen historian laudaturkirjoitus, josta oli kirjoitettava myös pro gradu. Professori Schybergson luennoi siihen aikaan Henrik IV:stä ja oli kokonaan syventynyt tuohon navarralaiseen aikakauteen, joten hän esitteli meille laudaturkirjoituksia siitä aiheesta, varsinkin kun yliopiston kirjastosta oli saatavissa paljon tuon aikakauden muistelmateoksia ja oli siis mahdollista ottaa siitä selkoa alkulähteitten perusteella. Kun minä kuuluin niihin, jotka osasivat ranskaa, hän ehdotti minulle ilman muuta tuon navarralaisen hallitusmuodon tutkimista. Näin minä tulin kirjoittaneeksi tieteellisen tutkimuksen Henrik IV:n absolutismista ja sain siinä ensimmäisen tilaisuuden käyttää historiallisen materialismin metodia jonkin kaukaisen aikakauden tutkimiseen. Siitä minulle muodostui ihastuttava aika. Istuin lähes pari kuukautta melkein aamusta iltaan yliopiston kirjastossa syventyneenä tuon aikakauden memoaareihin ja suurten ranskalaisten tutkijain teoksiin, ja tuloksena oli siis oma tutkimukseni, jonka mottona oli komeasti Marxin lause: »La propriété, c'est vol» — omaisuus on varkautta. — Osoitin siinä mitä häikäilemättömimmällä tavalla, että Henrik IV:n absolutistinen hallitusmuoto kehittyi Ranskan nousevan kaupunkiporvariston avulla, joka tarvitsi kuninkaan itsevaltiutta pitääkseen kurissa feodaaliherroja, jotka itsenäisissä linnoissaan provinsseissa ehkäisivät kaupan kulkua ja kehitystä. Kuvasin Ranskan taloudellista tilaa ja osoitin, miten kapitalismin kehitys siihen aikaan saneli hallitusmuodon. Valitettavasti on tuo saksaksi laadittu käsikirjoitukseni hukkunut, sillä Martna vei sen aikanaan mukanaan Berliiniin, Mehringille, julkaistavaksi »Neue Zeitissa», mutta hukkasi sen matkalla, enkä ole koskaan enää ollut kiinnostunut kasaamaan sitä uudelleen vanhoista muistiinpanoista. Minua kauhistuttaa, kun ajattelen, miten mekaaninen koko tutkimukseni oli, vaikka onnistuinkin löytämään memoaareista hyvin sattuvia todistuksia väitteilleni, mutta tutkimukseni pääansioita sekä Schybergsonin että Gunnar Suolahden silmissä oli se tosiasia, että minulla oli oma itsenäinen kanta ja mielipide, ja tulos siitä oli, että laudaturkirjoitukseni hyväksyttiin punastuttavalla kiitoksella ja että pro gradusta sain laudaturin päästen ensi sijalle kirjoituksissa, professori Laurilankin, joka otti osaa samaan graduun, joutuessa minun jälkeeni; toivottavasti hän ei sentään sen vuoksi ole vihannut näytelmiäni. Sanomalehtileikkeistä huomaan, että siihen samaan graduun ottivat osaa paitsi professori Laurilaa, myöskin professori Kaira ja Eino Palola sekä vuorineuvos Åke Gartz.

Näin olivat siis molemmat laudaturkirjoitukseni läpäisseet, ja ryhdyin innokkaasti valmistamaan yleisen historian suullista tenttiä Gunnar Suolahdelle. Sain lukea koko Rancken »Ranskan historian». Sitäpaitsi olin Suolahden suosiollisella avustuksella saanut kurssiin pujotetuksi myös Jaures'in »Ranskan historian» ja muuta sellaista, ja luin kaikki kurssikirjani suurella mielenkiinnolla ja ihastuksella, niin että kurssin pituudesta huolimatta koko juttu tuntui leikiltä. Tarkoitukseni oli ainoastaan ottaa kaksi laudaturia sekä cum laude estetiikassa ja venäjän kielessä.

Estetiikassa oli kevätlukukaudella käynnissä seminaariharjoitukset hiljattain dosentiksi määrätyn nykyisen professori Gunnar Castrénin johdolla, ja professori Söderhjelm kehoitti minua menemään niihin mukaan, jolloin saisin seminaaritöiden avulla helposti suoritetuksi cum lauden. Siinä seminaarissa meitä oli sitten omalaatuinen joukko: kaikki senaikaiset ruotsalaiset »diktarynglingit» sekä Eino Palola ja minä. Siinä oli Runar Schildt, Georg Gripenberg (siunatkoon! ministeri Gripenbergkin oli silloin »diktaryngling»), Agnes Langenskiöld, Synnöve Gripenberg ja Josef Volontis sekä Henning Söderhjelm. Meidän oli esitelmissämme käsiteltävä Tegnériä, ja professori jakoi siitä eri teemoja. Seminaari oli ruotsinkielinen, mutta koska en siihen aikaan tarpeeksi hallinnut ruotsia, pyysin lupaa kirjoittaa esitelmäni joko suomeksi tai saksaksi ja käyttää lausunnoissani jompaakumpaa kieltä — kumpi vain olisi opiskelijatovereilleni mieluisempaa. Asiasta tuli äänestys, ja tulos oli yllätyksellinen: saisin käyttää saksaa enkä suomea. Suomen puolesta äänesti vain Eino Palola. Koska en myöskään hallinnut ruotsalaista kirjallisuutta, kuten muut, ehdotin, että saisin käsitellä esitelmässäni jotakin valistusajan saksalaista kirjailijaa, ja tulos oli, että sain ottaa aiheeni Lessingistä ja käsitellä hänen esteettisiä teorioitaan hänen »Laokoon»-teoksensa perusteella. Näin sitten seminaari järjestyi ja esitelmät alkoivat. Runoilijanuorukaiset kirjoittelivat voimiensa mukaan sieviä, sileitä kuvauksia erinäisistä teoksista. Silloin minä päätin olla pirullinen ja rupesin pelkäksi hauskuudekseni esitelmien arvostelussa repostelemaan noita nättejä aikaansaannoksia esittäen tohtori Castrénille sangen ilkeitä kysymyksiä ilman mitään muuta tarkoitusta kuin hermostuttaa nuorta, komeata tohtoria, joka aina säpsähti, kun kuuli minun kylmänvirallisen puheenvuoron pyyntöni: »Herr Doktor»! Tein herra tohtorille kysymyksen, oliko näillä esitelmillä muutakin tarkoitusta kuin pelkkä Tegnérin teosten sisällyksen selostaminen, ja selitin, että ne vaikuttivat minuun aivan kuin jos kuuta taivaalla kuvattaisiin litteäksi 20 markan kultarahaksi, joka oli näkymättömillä nauloilla kiinnitetty taivaankanteen, kun taas tietääkseni yliopistollisilla tieteenharrastajilla sentään oli velvollisuus kuvata sellaistakin, mikä ei pinnalta näkynyt; olisi kai kiinnitettävä huomiota myös erinäisten astronomien selitykseen kuun eittämättömästä pallomaisuudesta ja erinäisistä laaksoista ja vuorista sen pinnalla, puhumattakaan sen kieltämättömistä liikkeistä taivaankannella ja niistä tähdistä, joista se saa valonsa. Joten siis minun mielestäni nuo Tegnérin teoksetkin olisivat yliopistollisessa käsittelyssä vaatineet paikalleen asettamista erääseen Ruotsin kirjallisuuden ajanjaksoon kehityksen alaisessa ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Dialektiikkaa — dialektiikkaa — Ja niin minä repostelin noita esitelmiä, ja helppoahan oli seisoa historiallisen materialismin kalliovuorella ja katsella sieltä tovereitteni avutonta hyppelehtimistä kirjallisuuden suossa. Mutta häikäilemättömät puheenvuoroni synnyttivät suurta hämminkiä runoilijanuorison keskuudessa ja aikaansaivat ennen kuulumatonta todellista väittelyä seminaarin rauhallisissa suojissa. Esitelmätilaisuudet muodostuivat suorastaan jännittäviksi nuoren tohtorin katederilla punastuessa ja kalvetessa. Suokoon hän minulle anteeksi, mutta se oli minulle suunnattoman hauskaa leikkiä, enkä sanalla sanoen tarkoittanut mitään pahaa kenellekään runoilijanuorukaiselle.

Vihdoin tuli minun esitelmäni. Vastaväittäjäkseni oli määrätty muistaakseni Runar Schildt, mutta esitelmäni, joka, kuten sanottu, koski Lessingin »Laokoonia», kiersi ennakolta kädestä käteen, ja koko runoilijakaarti valmistautui piikein ja peitsin hyökkäämään minun kimppuuni. Ja kyllä siinä hyökkäysaihetta olikin. Minä selvittelin häikäilemättömästi Lessingin »Laokoonin» esteettisiä teorioita Saksan porvariston nousulla ja vapautumisella feodalismin käärmeenpuristuksesta, kuvasin estetiikan riippuvaisuutta taloudellisesta kehityksestä viitaten Engelsiin, Avenariukseen ja Machiin ja siteeraten häikäisevän rohkeita, yltiöpäisiä asioita, niin etteivät runoilija-championini millään lailla kyenneet minua kumoamaan. Siinä olisikin tarvittu sellaisia aseita, joita ei parin viikon esteettisellä seminaarityöllä pystytä hankkimaan, ja tulos oli, että minun bluffini onnistui suurenmoisesti, ja professori Söderhjelm vaati esitelmäni nähtäväkseen ja hyväksyi sen suureksi kauhistuksekseni laudaturkirjoitukseksi. Mutta samalla hän vaati myös muut esitelmät nähtäväkseen, koska Henning Söderhjelm nähtävästi oli kotonaan referoinut noita pieniä skandaaleja ja arvostelujani seminaarissa, ja seurauksena oli, että runoilijapolvi sai kirjoittaa esitelmänsä uudelleen, minun jäädessäni kukoksi tunkiolle. Olin sydämestäni masentunut tuosta ansaitusta rangaistuksesta enkä tiennyt, miten olisin seminaaritovereilleni selittänyt sydämettömältä näyttänyttä leikkiäni. Eihän mitenkään riittänyt selitykseksi, että halusin saada hämminkiä aikaan tohtori Castrénin puhtaasti esteettisessä sielussa. Runar Schildt antoi sen minulle kyllä vähitellen anteeksi, kun hänestä tuli huomattava kirjailija, ja Synnöve Gripenbergin kullanpuhtoinen sielu ei muutenkaan voinut kantaa kaunaa. Georg Gripenbergin kanssa, josta vähitellen tuli ministeri Lontooseen, muistelimme noita esteettisen seminaarin aikoja kaikessa ystävyydessä eräillä illallisilla »Savoyssa» Lontoossa »Niskavuoren naisten» ensi-illan jälkeen ja kaipasimme nuoruutemme päiviä ja niitten vallattomuuksia. Myös Josef Volontiksen löysin jokin vuosi sitten Tukholmassa aloittelevana näytelmäkirjailijana.

Niin siis päättyi tuo ihastuttavan vallaton seminaari, ja rangaistukseksi siitä sain lukea keväällä viime tingassa cum lauden sijasta laudaturin estetiikassa ja tenttiä sen toukokuun viimeisinä päivinä itse Werner Söderhjelmille. Se todellakin oli rangaistus. Lukeapa yleisen historian kurssin ohella vielä koko estetiikan laudaturin kurssi Tassosta Shakespeareen saakka Söderhjelmin hyppiessä tentissä Hans Saclisista ja Petrarcasta Shakespearen sonetteihin asti, mutta visusti varoen kysymästä minulta ah niin uskollisesti lukemiani Shakespearen draamoja.

Niin, se oli viimeinen tenttini toukokuun viimeisenä päivänä ennen »publiikkia». Tentti oli yliopistolla, ja meitä oli kaikkiaan muistaakseni kolme. Olin pukeutunut obligatoriseen mustaan pukuun, mutta vähän matkaa yliopistolta, niinkutsutussa Edlundin kulmassa, huomasin, että olin unohtanut jalkaani — ruskeat kengät! Säikähdin niin että sydämeni melkein seisahtui. Söderhjelm oli itse äärettömän korrekti ja vaati oppilailtaan ainakin ulkonaista säädyllisyyttä. Olin varma, että hän voisi reputtaa minut yksinomaan noiden keltaisenruskeiden kenkieni vuoksi. Eräs osakuntatovereistani oli kertonut, miten hän oli lähtenyt ilmoittautumaan tenttiin Söderhjelmille. Oli soittanut ovikelloa, jolloin otaksutun sisäkön sijasta ovella seisoikin itse professori punaisena, vihaisena, pörröisenä. Tyttö rukka oli sopertanut hämmentyneenä: »Anteeksi professori, tulin kai sopimattomaan aikaan.» — »Hyvin sopimattomaan», oli professori vastannut ja paukauttanut oven kiinni jatkaen oven sisäpuolella juuri paraikaa käynnissä olevaa suurta riitakohtausta kotiväkensä kanssa. Ja siihen se tentti-ilmoitus sitten oli jäänyt siltä päivältä. Eikä tämä ollut ainoa juttu Söderhjelmin temperamentista ja laskemattomuudesta ja jupiterimaisuudesta.

Tentin piti alkaa viiden minuutin perästä, ja kotiini oli pitkä matka. Asia oli auttamaton. Keltaiset jalkineeni irvistelivät mustan hameenliepeen alta, ja ainoa keino oli notkistaa polvia ja yrittää siten pidentää hametta peittämään noita rivoja kenkiä. Mutta professori oli loistavalla tuulella, ja minä puolestani koetin hymyillä viettelevästi johtaakseni hänen huomionsa pois toalettini puutteellisuudesta — ja onnistuinkin. Läpäisin niistä Shakespearen soneteista sittenkin, vaikka väitinkin, että Shakespeare oli kirjoittanut ne naiselle.

No niin, siinä tentissä tapahtui yhtä ja toista, mutta tulos oli joka tapauksessa minulle edullinen. Sainpa professorilta kehoituksen antautua kokonaankin kirjalliselle alalle, ja olin vähällä pilata koko asiani selittämällä sangen rehellisesti, että pidin politiikkaa paljon viehättävämpänä alana.

Niin se estetiikan laudaturini sitten syntyi ilman pienintäkään tarkoitusta puoleltani. Kuukautta aikaisemmin olin suorittanut yleisen historian laudaturin Gunnar Suolahdelle. Tentti kesti useita tunteja, mutta siihen otti osaa paitsi minua vielä kolme tai neljä nuorukaista, joita »Nunu» otti erikoisesti kiusatakseen kysyen minulta vain sellaista, mitä pojat eivät tienneet. Oli tavallisen helppoa vastata, kun olin saanut miettimisaikaa toisten hakiessa vastausta. Ja milloin en minäkään tiennyt oikeata vastausta, osasin kuitenkin aikaansaada polemiikkia asiasta ja lypsää lopuksi professorilta itseltään vastauksen — kunnes hän huomasi tekniikkani. Olin paljon vähemmän valmistautunut kuin aikanaan muistorikkaaseen Schybergsonin tenttiin. Tiesin paljon vähemmän faktoja, enkä vuosilukuja juuri lainkaan, mutta osasin tehdä Suolahdelle selväksi, että faktat olivat aivan tarpeettomia maailmankatsomuksen ja suvereenin historiankäsittelyn rinnalla. Elettiin vielä niitä kultaisia aikoja, jolloin yliopistossa kunnioitettiin ylioppilaiden itsenäistä maailmankatsomusta ja originaliteettia, vaikka nuo itsenäiset mielipiteet nojautuivatkin Karl Marxiin ja Friedrich Engelsiin, jopa Leniniinkin, ja »Nunu» Suolahti oli erittäin suvaitsevainen. En tullut seuranneeksi häntä myöhemmin, mutta mielikuva, joka minulle hänestä on jäänyt, on, ettei hänessä ollut pienintäkään ahdasmielisettä ja että hän rehellisesti soi yhteiskunnan kaikille voimille vapaan ja häiritsemättömän kehitysmahdollisuuden. Hän osasi katsella maailman teatteria historioitsijan suurella rauhallisuudella, puhumattakaan siitä, että hän oli hieno, huumorintajuinen persoonallisuus.

Niin menivät nuo kolme pääainetta, laudaturaineet, ja jäljelle jäi viimeinen tenttini, venäjän kieli, johon minulla ei ollut minuuttiakaan aikaa valmistautua ja jossa koulutiedoillani aioin läpäistä cum laude-kurssin. Perustin toivoni siihen, että professori Mandelstam, jonka luentoja olin uskollisesti kuunnellut ja johon olin suurlakon aikana erikoisen hyvin tutustunut, ei mitenkään rupeaisi minulle asettamaan epämukavia kysymyksiä, olinhan siksi paljon jutellut hänen kanssaan venäläisestä kirjallisuudesta ja luulin hänen hoksanneen, että tietoni suuresti ylittivät tavallisen suomalaisesta koulusta tulleen cum laude-ylioppilaan harrastukset. Niinpä siis rohkeasti ilmoittauduin Mandelstamille cum laude-tenttiin ja lähdin siihen, kuten sanottu, ilman pienintäkään valmistautumista. Eipä sellaiseen olisi ollut aikaakaan tuon estetiikan vuoksi. Mandelstam otti minut ystävällisesti vastaan, sain kahvia ja sitten ruvettiin juttelemaan. Juteltiin Karamzinista, Katariina II:sta, jopa Dostojevskistakin, ja taisi professori kertoa minulle enemmän kuin minä professorille. Mutta sitten yhtäkkiä tapahtui katastrofi. Hän siirtyi slaavilaiseen filologiaan, mikä kuului cum laude-kurssiin, ja alkoi suorastaan tenttiä minua pieni humoristinen pilkahdus silmissä ja silitellen pitkää, valkoista partaansa — vanha kettu. Minä jähmetyin ja nolostuin suuresti, mutta totuus tuli esille: olin lukenut vähän slaavilaista kielioppia kymnaasin IV:llä luokalla, tuota hirveätä kirkkoslaavia, ja onnistunut unohtamaan sen niin perusteellisesti, ettei minulle ollut jäänyt siitä juuri harmainta aavistustakaan. Tein rehellisen tunnustuksen ja sanoin, etten oikeastaan tarvitse cum laudea, koska minulla on kolme laudaturia, ja että mieluummin tyytyisin approbaturiin kuin alkaisin vaivata itseäni tuolla vihaamallani slaavilaisella filologialla. Selitin, etten ollut pitänyt sitä niin tärkeänä cum laudessa, vaan olin luullut, että kirjallisuustiedoillani voisin läpäistä sen ilman muuta. Professori siristi hieman silmiään ja pyysi opintokirjani ja kirjoitti siihen pyytämäni approbaturin selittäen, että hän kyllä olisi suonut minulle cum lauden, mutta että hänen täytyi pitää kiinni yliopiston vaatimuksista. Annoin sen hänelle anteeksi, mutta minua kirveli kumminkin, että kaikista tahtomatta ja tahallisesti läpäistyistä laudatureista huolimatta olin saanut reput viimeisessä tentissäni. Vaikka riittihän sentään se approbaturkin.

Ja niin minulla siis toukokuun viimeisinä päivinä oli kaikki tentit suoritettuna ja vein paperini dekanukselle, professori Gustafssonille, sen vuoden viimeistä nk. »publiikkia» varten.

Heti pro exercition jälkeen joulukuussa olin käynyt professori Gustafssonin luona ilmoittamassa aineyhdistelmäni. Dekanus katsoi minuun silmälasiensa alitse ja murisi jotakin, kun kuuli, että ilmoitin kaksi laudaturia ja kaksi cum laudea. Kun hän lisäksi syventyi aineyhdistelmääni, murisi hän vielä kovemmin: »Kaksi laudaturia, eikä yhtään leipäainetta, paitsi yleinen liisteriä — hm — ja kaikki tentit suorittamatta paitsi kaksi yleisen historian preliminääriä — hm — ja kaikki pitäisi muka suorittaa kevääseen mennessä — hm — hm — ja tuossa se seisoo, punaposkinen, terve tyttö, aivankuin luotu menemään naimisiin ja saamaan lapsia, mutta ei — pitää vain tulla yliopistoon pojilta paikkoja riistämään — hm — hm — hm — Ja minkänäköinen te sitten keväällä olette, jos tentti on suoritettu...» Se »jos» kaikui synkkänä ja uhkaavana, kymmenen kertaa alleviivattuna. Ja minä haihduin professorin edestä, tosin en niin pelon ja ahdistuksen vallassa kuin kanssasisareni tavallisesti, mutta täynnä uhmaa: jahka minä näytän sinulle!

Ja nyt minä olin siis valmis näyttämään. Vein hänelle todistuksen kolmesta laudaturista plus gradulaudaturista, joista kaikista hän taisi jo olla tietoinen, sillä yleensä hän sentään tiesi ylioppilaistaan paljon enemmän kuin mitä kuviteltiin. Hieman voitonriemuisena työnsin paperit hänen eteensä valmiina nolaamaan dekaanin, jonka olemuksesta jo näin, että hän sangen hyvin muisti minut sekä ennustuksensa. Mutta Gustafssonia ei niinkään nolattu. Hän otti todistukseni, kohotti leijonanpäänsä ja jylisi: »Enkös minä arvannut, kolme laudaturia — ja mitä teistä on jäljellä? Kalpea kuihtunut varjo tuosta kukoistavasta tytöstä. Ja kukas poika teistä vielä huolisi?» — Minä olin kovin punaposkinen ja terveempi kuin koskaan ennen, enkä mitenkään muistuttanut variksenpelätintä. Enkä antanutkaan tallata itseäni tomuun. Julistin kiukkuiselle professorille, että kyllä maar minusta pojat huolivat, ja naimisiin olenkin menossa. Dekaanin suuttumus nousi huippuunsa. — »Vai kolmella laudaturilla naimisiin — sitäkö varten tullaan yliopistoon ja narrataan professoreita työinnolla, ja sitten ei muuta kuin mennään naimisiin vain. Häh?» — Näin jylisi dekaanin suu, mutta silmät hymyilivät täyttä päätä lasi-ikkunain takaa. Ja minä irvistelin vastaan.

Tuli sitten se toukokuun 31. päivä ja tuo publiikki. Se oli viimeinen kaiku entisestä yleisestä tutkinnosta, tilaisuus, jolloin kaikki professorit olivat koolla, ja onnellisille kandidaateille jaettiin yliopiston diplomit. Meitä taisi olla kymmenkunta. Asianomaiset professorit kiersivät keskuudessamme onnitellen kädestä pitäen, jopa itse Söderhjelmkin, jolla tosin oli hirmu kiire siinä toimituksessa. Ja dekaani, jonka oli määrä pitää meille puhe, kiersi toisen luota toisen luo käsi ojennettuna ja mumisi jotakin maan suolasta. Taisi siinä olla jotakin muutakin, hänen puheessaan, mutta en ainakaan minä erottanut mitään muuta kuin: »..maan suola... maan suola... maan suola...»

Ehkäpä yliopisto tosiaankin tarkoitti meitä maan suolaksi — säilytysaineeksi — konservoimaan tätä maata sellaisena kuin se oli, jotteivät vaaralliset ideologiset tartunnat muualta maailmasta aiheuttaisi pilaantumista vapaamielisyyden muodossa kansakunnan itsetyytyväiseen ruumiiseen. Tuon »maan suolan» olisi kovin tehnyt mieli purkaa näitä epäilyksiään dekaanille, mutta eihän siihen ollut aikaa, tilaisuus kun kesti vain muutaman obligatorisen minuutin. Ja sitten yliopisto purki meidät ulos Suurtorin puoleisille portaille, missä — kuten jo aikaisemmin kerroin — tuo eduskunnan poika odotti minua kolme punaista ruusua kädessä ja josta sitten unisena ja väsyneenä lähdin sähköttämään isälleni.

Hyvästi yliopisto!

Näin siis tapahtui lähtöni yliopistosta. Tosin silloin ajattelin palata sinne väitöskirjoineni, mutta todellisuudessa palasin vuoden kuluttua lukemaan juridiikkaa tullakseni juristiksi kuten miehenikin. Ne opinnot keskeytti kuitenkin maailmansota.

Mitä sain minä yliopistolta, paitsi diplomia? — Kovin vähän — tai oikeastaan en mitään. Ystävällisyyttä sain osakseni kaikkien professorien taholta, mutta en opetusta, juuri sitä mitä varten yliopistoon oikeastaan olin tullut. Luennot olivat persoonattomia, ei kukaan yrittänytkään minua opettaa eikä ohjata, paitsi Kaarle Krohn, — ja hänellä oli niin vähän opetettavaa. Koulut paiskasivat meidät suoraan yliopiston helmaan, akateemiseen vapauteen, jossa tosiaankin vapaus oli niin rajaton, ettei kukaan välittänyt, mitä me siinä vapaudessa ja sillä vapaudella teimme. Professorit eivät tutustuneet meihin luennoilla, vaan vasta tenteissä, joihin hankkiuduimme ilman minkäänlaista osviittaa ja opetusta heidän taholtaan. Korkeintaan saimme — kuten Suolahdelle — joskus vaihtaa jonkin kurssikirjan toiseen, oman makumme mukaisesti. Osakunnissa vilkkaimmat meistä ehkä oppivat tuntemaan inspehtorinsa, tai oikeastaan vain ne meistä, jotka olivat »mukana» ja pitivät itseään etualalla. Loput sadoista osakuntalaisista jäivät inspehtorilleen vallan tuntemattomiksi, puhumattakaan siitä, että rehtori ehkä tunsi vain muutamia silmäntekeviä erinäisistä osakunnista, eikä dekaanikaan meistä tietänyt paljon mitään, ennenkuin käytiin arvosanayhdistelmää hänelle ilmoittamassa tai jos tuli kysymykseen nuhteleminen. Niin, tosiaankin, tunsihan rehtorikin tavallisista ylioppilaista sellaiset, jotka kävivät hänen luonaan nuhdeltavina, mutta niitä oli itse asiassa kovin vähän, silloin tällöin juopottelutapauksia, kun eivät poliittiset mielenosoitukset siihen aikaan vielä olleet muodissa.

Niin, tuo akateeminen vapaus. Se oli kaunis sana ja kaunis käsite, mutta kukaan ei opettanut, mitä sillä vapaudella piti tehtämän, muuta kuin että koulunpenkiltä tulleilla pojilla oli vapaus istua kapakoissa — jos oli rahaa. Ja oli vapaus saada opintolainoja, joitten avulla useat meistä voivatkin istua kapakoissa. Se olikin vekseliviljelyksen kulta-aikaa, pankit ottivat diskontatakseen ylioppilas- ja maisterivekseleitä liiankin auliisti, ja pojat joutuivat liiankin suureen kiusaukseen, ainakin ne, joilla oli tunnettuja nimiä pappoina tai muitten sukulaisten ja tuttujen joukossa. Urheiltiin nimien keräyksillä noihin vekselianomuksiin, ja poikien röyhkeydellä ei siinä suhteessa joskus ollut rajoja. Ja niillä rahoilla kultainen nuoriso istui Kämpissä tai Kleinehissa tai Sigrid Nybergillä, puhumattakaan Kappelista ja Kaisaniemestä, ja Alppilasta, jonne ajettiin sufletilla, mikä oli kaiken komeuden huippu.

Akateeminen vapaus. Kukaan ei opettanut sen suurta historiallista ja tieteellistä arvoa, kukaan ei opettanut kunnioittamaan tiedettä ja tieteellistä metodia, jota ylioppilaitten piti viljellä. Kukaan ei pitänyt henkisesti huolta siitä »maan suolasta», joksi meitä nimitettiin. Olen myöhemmin haikein kateudentuntein kävellyt pitkin Cambridgen ja Oxfordin pilarikäytäviä ja niiden collegeien ruokasaleja, seurusteluhuoneita ja kirjastoja ja ihastuneena katsellut harmaapäisiä doneja istumassa vuosisataisten nurmikkojen kivipenkeillä nuorten ylioppilaitten seurassa huolehtimassa näiden kehityksestä. Kalvavalla kateudella olen seurannut englantilaisten collegeien keskusteluseurojen harrastuksia ja elämää, ajatellen, miten paljon minun aikani nuoriso, jopa minun tyttärenikin aikainen, on menettänyt kehitysmahdollisuuksistaan yliopistoissamme.

Jos ajattelen taaksepäin ajassa, niin ei yliopisto minulle mitään antanut eikä tarjonnut, vaan minä se väkisin ryöstin siltä koko röyhkeydelläni ja tarmollani kaiken, mitä voin siitä irti saada. Eikä se ollut paljon. Anatoli antoi minulle paljon enemmän kuin mitä yliopisto silloin olisi saattanut minulle antaa kymmenien vuosien aikana.

Mutta yhden lahjan minulle yliopisto kuitenkin soi: kirjastonsa. Enhän luonnollisesti voi olla lämmöllä ajattelematta nuoruuteni jalanjälkiä yliopiston kuluneilla kiviportailla ja sen luentosalien kynnyksillä, ja kieltämättä sydäntäni kouristi, kun pommit hävittivät sen aulan kauneuden ja tuhosivat vanhat luentosalit. Mutta kaikki rakkauteni ja kunnioitukseni on kohdistunut sen kirjastoon ja tuon kirjaston sekä ulkonaiseen että sisäiseen jalouteen. Siellä, kirjojen valtakunnassa, asustaa koko tuo vapaus ja suvaitsevaisuus, tieteellinen metodi ja oppi ihmiskunnan kehittymismahdollisuudesta, jonka olen yliopistosta itse kaivanut esiin. Sinne eivät ole luultavasti ulottuneet natsilaisystävällisten professoriemmekaan viimeaikaiset ajatuksenvapauden hävittämispyrkimykset. Se oli sotavuosienkin aikana viimeinen henkinen vapauden tyyssija, vaikka sitä henkistä vapautta olikin aika tavalla evakuoitu.

VALMIS IHMINEN.

Uiminen, joka on yliopistokurssin suorittanut, on siis suunnilleen valmis elämään.

Kaikkea muuta kuin valmis. Minussa ei ollut kerrassaan mitään valmista. Tosin en ole sen jälkeenkään elämässä paljon valmiimmaksi tullut, mutta sittenkin olen tuntenut itseni jonkin näytelmäni ensi-illan jälkeen hieman valmiimmaksi kuin suoritettuani yliopiston tutkinnot.

En tuntenut itseäni valmiiksi, mutta tavattoman väsyneeksi. Kaiken jännityksen lauettua en jaksanut pitää silmiäni auki, ja juhlimisen sijasta tuon kansanedustajan oli saatettava minut ruusuineni kotiin, jossa nukuin 20 tuntia yhtä kyytiä, maisterikekkereihini saakka.

Nuo maisterikekkerit piti minulle Aini Nevander, ja niihin oli kutsuttu, paitsi Sulo Wuolijokea, Yrjö Sirola sekä O.V. Kuusinen. Ja poikien kauhuksi Aini piti ne kotonaan, ja siellä oli käyttäydyttävä ja ryypättäväkin siivosti.

Aini Nevander oli jonkinlainen Augusta Heurlinin kodin haaraosasto, jossa Augustan tyyli jatkui, vain hieman pienennetyssä mittakaavassa. Aini oli Hypoteekkiyhdistyksen kamreeri, ensimmäisiä täysin riippumattomia, itsensä elättäviä naisia, joka asui omassa »garçonnierissään». Hän oli vanhasuomalainen, mutta itsenäinen kaikissa mielipiteissään, kielettään hirmun terävä ja ainaisessa ristiriidassa ympäristönsä kanssa juuri tuon kielensä terävyyden takia. Erittäin sivistyneenä ja lukeneena, vaikka ei ollutkaan saanut yliopistosivistystä, hän seurasi enemmän kuin muut ulkopolitiikkaa, varsinkin Venäjän politiikkaa, ja ehkäpä juuri se veikin meidät yhteen kaikista mielipide-eroavaisuuksistamme huolimatta. Hänen originaliteettinsa ja suvaitsevaisuutensa oli sen ajan oloissa ilmiömäinen, sitä jo todistivat nämä maisterikekkeritkin, joihin hän siis antoi minun kutsua ne, jotka siihen aikaan olivat ylioppilastovereistani minua lähinnä ja mihin ympäristöön eivät enää sopineet Helvi Genetz, Maija Danielson ja Toini Jännes, nuo ensimmäiset ystäväni yliopiston poluilla. Luokkaristiriidat muodostuivat siihen aikaan jo sangen teräviksi.

Niin että minun, kodittoman, kekkerit pidettiin vanhasuomalaisella maaperällä sosiaalidemokraattisille ystäville, ja muistan, että hauskaa meillä oli, eivätkä ne suinkaan olleet mitkään raittiuskekkerit. Ja emännän kanssa väiteltiin aivan vapaasti, ja politiikkaa puhuttiin koko illan, eikä tuota yliopistollista yhdessäolon aihetta paljon muistettukaan. Eduskunta ja sen työ oli sentään paljon tärkeämpää kuin jonkun keltanokan maisteriksi tulo, ja muistaakseni Sirola piti minulle puheen ja antoi minulle jalosti anteeksi, että tulin 20-vuotiaana maisteriksi — eihän tuollainen vielä osannut maailmassa oikein orientoituakaan — selittäen, että ihmisen oikeastaan pitäisi jäädä ainaiseksi ylioppilaaksi, kuten hän esimerkillään osoitti, peläten, että »valmiit» ihmiset menettäisivät innostuksensa ja ihmiskuntaa eteenpäin vievän epäkypsyytensä käyden itsetyytyväisiksi ja tärkeiksi ja varovaisiksi.

Kultainen Yrjö Sirola pysyi tosiaankin ikuisena ylioppilaana eikä valmistunut koskaan. Ja hän oli aina ihastunut maailmaan ja uskoi kaiken kääntyvän parhain päin. Pietarissa joskus oleskellessani tapasin häntä silloin tällöin. Kävimme koulupoikien malliin salaa sirkuksessa, taputimme käsiä klovneille ja huusimme kilpaa pikkupoikien kanssa, ja kun hän saattoi minut »Eurooppa»-hotelliin, pyysin hänet porvarillisesta maailmasta tulleena tätinä illalliselle, jolloin ryyppäsimme yhdessä pullon kaukasialaista viiniä ja muistelimme nuoruutemme tyhmiä, ihania aikoja Helsingissä. Ja minun täytyi aina kertoa kaikesta, kuinka Helsinki oli kasvanut ja minne ja miten sitä oli rakennettu ja miten Työväentalolla oli entistä pitempi torni ja että sen seinien sisäpuolella vielä hänkin tulisi puhumaan.

Ja viimeksi muistan hänet Petroskoissa, opetuskomissaarina, yhtä innostuneena ja vaatimattomana ja onnettomana vastuustaan... »enhän minä miksikään ministeriksi sovi»... ja ihastuneena kaikesta uudesta elämästä ympärillämme ja täynnä uskoa Neuvostoliiton ja kommunismin suureen tulevaisuuteen ja voimaan — täynnä uskoa myöskin Karjalaan, jota rakennettiin... »Ikuinen ylioppilashan minä olen», sanoi hän... Ja niin hän olikin, eikä koskaan valmistunut. Ja sydänjuuriani kalvaa, että hän lähti pois niin aikaisin eikä nähnyt uutta eduskuntataloa, josta hän aina kyseli, eikä suomalaista työläismassaa Messuhallissa.

Niin, tämä oli taas asiasta poikkeamista muistoihini Yrjö Sirolasta, kauniista, ikuisesta taistelijasta. Vaikkei se oikeastaan sittenkään ollut poikkeamista, sillä samalla tahdoin kuvata myöskin omaa ikuista epävalmiuttani ja lupaustani vanhalle ystävälleni Sirolalle, etten minäkään sentään koskaan valmistuisi ja että pysyisin sillä puolen barrikadia, jossa ihmiset eivät valmistu eivätkä viisastu, vaan aina taistelevat nuoren maailman mukana.

Tuota maisterikaronkkaa jatkui sitten vielä muutamia päiviä ylioppilaitten Sosialidemokraattisen Yhdistyksen kokouksissa, ja sitten minä matkustin viettämään viimeistä kesääni vanhassa kodissani Virossa. Matkustin Tarton kautta, jossa viivyin vain yhden päivän tavatakseni Tönissonin. Hain hänet toimituksestaan ja kävelimme Tuomiovuorelle, enkä unohda tuota kävelymatkaa. Minä tulin kertomaan, että olin tullut maisteriksi ja että aioin jättää Viron lopullisesti mennäkseni naimisiin suomalaisen sosiaalidemokraattisen kansanedustajan kanssa. Ja Tönisson kertoi minulle, että hänen tunnin kuluttua oli mentävä vankilaan istumaan hänelle duuman jäsenenä nk. »Viipurin julistuksen» allekirjoittamisesta annettua kolmen kuukauden vankeusrangaistusta. Juopa välillämme kasvoi ainakin Suomenlahden levyiseksi ja syvyiseksi, ja hän käsitti, että 17 Virossa viettämääni lapsuusvuotta eivät voineet mitenkään painaa vaa'assa enemmän kuin ylioppilaana Suomessa viettämäni neljä viimeistä vuotta, joiden aikana olin oppinut Suomen kansan kielen ja liittynyt sen kohtaloon. Ja vanhoillisuudessaan Tönisson ainakin ymmärsi, että mieheni maa oli tuleva minunkin maakseni. Sanoin hänelle suoraan, että tulisin yrittämään kiskoa juureni irti Virosta, sillä en voisi elää ainaisessa koti-ikävässä, ja että minun täytyi tulla kokonaan suomalaiseksi. Jollen olisi niin tuhansin juurin ollut sidottu Viroon, olisi minun ollut helpompi lähteä. Näin ollen en kerran lähdettyäni tulisi palaamaan, ennenkuin kaikki haavani olisivat arpeutuneet. Ja lähdettyäni sinä kesänä kotoa en tosiaankaan palannut sinne ennenkuin kuuden vuoden kuluttua, keväällä 1914. Vaikka eivät ne haavat vielä silloinkaan olleet arpeutuneet.

Niin me sitten erosimme, minä mennäkseni naimisiin ja Tönisson mennäkseen vankilaan, jonka portille hänet saatoin.

Kaikki muut siteet, jotka olivat kytkeneet minut vanhaan Tarttoon, olivat jo enemmän tai vähemmän katkenneet. Minä olin joutunut aivan uuteen maailmaan, tullut sosiaalidemokraatiksi, kun taas vanhojen ystävieni porvarillinen maailmankatsomus oli Virossa alkaneessa luokkataistelussa yhä vain vahvistunut. Vaikka minuun henkilökohtaisesti, vieraalta maalta tulevana, vielä suhtauduttiinkin ystävällisesti, tiesin, ettei minulla ollut vanhojen ystävieni kanssa muuta yhteistä kuin vanhat muistot. Ja niiden on tapana piankin häipyä. Tohtori Luiga ei luonnollisestikaan kuulunut noiden loittonevien joukkoon; ystävyyteni häneen kesti kaikki maailmankatsomusten ja kohtaloiden muutokset. Mutta hän olikin vain personifioitu intellekti, yläpuolella puolueiden ja luokka-intressien.

Saavuin kotiin Walgaan, jossa ilo oli suuri maisteriksi tuloni vuoksi. Kuljin useita päiviä suuressa kidutuksessa, koska minun oli pahaa aavistamattomille vanhemmilleni ilmoitettava kihlauksestani sekä sen seurauksista — kotimaani jättämisestä. Kiersin kuin kissa kuumaa puuroa, kun isäni kyseli tulevaisuudensuunnitelmiani. Mutta lopuksihan asia oli tunnustettava, koska sulhaseni oli määrä tulla kotiini hakemaan minua pois Suomeen. Äitini pystyi muutaman päivän kuluttua suhtautumaan asiaan varsin hyväntahtoisesti, mutta isälleni se oli hirvittävä isku. Ehkäpä siitä syystä tulevasta miehestäni sitten tulikin hänen lempipoikansa. Joka tapauksessa isäni kaikki unelmat minun suhteeni kärsivät haaksirikon, ja minulle muodostui olo kotona raskaammaksi kuin olisin osannut aavistaakaan. Tilanteen pelasti kuitenkin sisareni paluu Siperiasta.

Salme-sisareni oli Siperiassa vaarallisesti sairastunut, ja koska en itse voinut lähteä häntä hoitamaan, lähetin sinne Moskovassa koulua käyvän 12-vuotiaan Mimmi-sisareni. Sain nimittäin tietää, että sisareni makasi tajuttomana sairaalassa, mutta ennenkuin ehdin hälyttää kotiväkeäni, kuulin, että hän itse halusi pikkusiskonsa Moskovasta luokseen. Järjestin sitten Helsingistä käsin tuon 12-vuotiaan matkan hänen koulunsa johtajattaren avulla. Matka kesti siihen aikaan 9 vuorokautta. Koulu luovutti pikkutytön jonkun naisihmisen huostaan, joka sitten piti hänestä matkalla huolta, ja niin tyttö saapui Irkutskiin, jossa sisareni oli jo siksi paljon toipunut, että voi siirtyä sairaalasta asuntoonsa, missä pikkusisko siis alkoi pitää hänestä huolta samalla jatkaen Irkutskin kimnaasissa opintojaan. Salme-sisareni jatkoi kotona tuntien antamista. Muiden muassa hänellä oli oppilaana eräs 12-vuotias poika, upporikkaan, sivistymättömän kauppiaan jälkeläinen. Poika, joka oli karkotettu kaikista kouluista tottelemattomuutensa ja villiytensä vuoksi, oli pariin otteeseen isältään kähveltämillään rahoilla päässyt seikkailemaan Japaniin ja Pekingiin saakka, mistä isä oli suurella vaivalla saanut haetuksi ainoan vesansa takaisin kotiin. Jostakin ihmeellisestä syystä oli tuo villikko sitten joutunut sisareni oppilaaksi, ja tapahtui se ihme, että sisareni suuret silmät ja vakava auktoriteetti kykenivät pitämään pojan kurissa, niin että poika, joka oli muuten harvinaisen lahjakas, jermakilaisen kasakan jälkeläinen, perin aloiterikas, todellakin alkoi totella sisartani ja oppia jotakin. Vanhemmat olivat haltioissaan, ja sisarelleni maksettiin huimaava palkka. Ja kun hän kesällä 1918 aikoi lähteä kotiin Viroon, rukoilivat vanhemmat häntä ottamaan pojan mukaansa kasvatettavakseen, luvaten sisarelleni ummet ja lammet. Ja sisareni, joka piti pojasta ja ennen kaikkea sääli häntä, suostuikin tuohon hulluun suunnitelmaan, niin sairas kuin olikin. Ja niin tuli kevät ja matkalle lähtö. Mutta samalla tapahtui, että Irkutskin kaupunginvaltuusto oli kuullut tuon erinomaisen opettajan matkasta Moskovaan päin, ja kun valtuustolla oli huolehdittavanaan kaksi pientä orpolasta, jotka oli toimitettava sukulaisten luo Moskovaan, keksittiin, että sisareni olisi kaikesta tuberkuloosistaan huolimatta erinomaisen sopiva kuljettamaan nuo orvot Moskovaan. Ja niin heidät sitten varustettiin matkaan. Siperian pikajunasta oli Salme-sisarelleni varattu kokonainen osasto, jossa yhdellä alavuoteella nukkuivat sisareni ja ne kaksi orpolasta, ylävuoteella pikkusisareni ja toisella puolella Villi-Vasja. Ja niin he sitten teekannuineen ja eväineen lähtivät tuolle 10 päivää kestävälle matkalle. Jo ensimmäisellä asemalla Irkutskista lähdettyä Villi-Vasjan onnistui vaihtaa isänsä lahjoittama kultakello pieneen taskuveitseen. Yhtenä sisareni asettamista ehdoista oli näet ollut, ettei Vasjalla saisi olla minkäänlaisia teräaseita mukanaan. Ja vaikka sisareni sittemmin takavarikoikin tuon kynäveitsen, niin kultakello oli joka tapauksessa mennyttä. Orpolapset olivat siinä 3—4 vuoden korvilla. Jo toisena matkapäivänä pisti toinen heistä sormensa oven väliin, jonka Villi-Vasja koko voimallaan löi kiinni. Tuloksena oli, että juna sai seuraavalla asemalla seisoa muutaman ylimääräisen tunnin, kunnes löydettiin lääkäri hoitamaan tuota sormea. Näin jatkui sitten pitkä matka Moskovaan saakka, ja kun Vasja öisin, jolloin sisareni haukansilmä ei kyennyt häntä hallitsemaan, osoitti karkaamisoireita tai ainakin aikoi viettää osan matkastaan vaunun katolla, jollei vaunun alla, täytyi Salmen sitoa paksu nuora Vasjan jalkaan, toisen pään ollessa sidottuna hänen omaan ranteeseensa, niin että hän heräsi jokaiseen Vasjan nykäisyyn. Näitä mielenkiintoisia detaljeja riittäisi pitkältikin, sillä matka oli kaiken kaikkiaan vaiherikas, mutta lopulta koko seurue saapui kuin saapuikin Moskovaan, pikkusiskoni suureksi iloksi. Ja orpolapset luovutettiin asianomaisille sukulaisille asianomaisille jäähyväiskyyneleineen. Sillä sekä sisareni että Vasja olivat jo oppineet pitämään orpolapsista ja olivat jo vähällä kuljettaa heidät mukanaan kotiin Viroon. Mutta onneksi he sitten vihdoinkin jäivät Moskovaan ja Salme-sisareni saapui Viroon, tosin sairaana ja vuoteen omana, mutta kuitenkin vain Villi-Vasjan ja pikkusiskoni seurassa. Ja siitä Villi-Vasjasta sitten muodostui koko kesämme kauhu. Poika oli nimittäin ruumiillisesti hirveän roteva ja voimakas. Niinpä kun sulhaseni vihdoin saapui ja yritti ranskalaista painia Vasjan kanssa, oli hänellä tekemistä saadakseen Vasjan hartiat mattoon. Se oli kuitenkin tarpeellista, sillä paitsi sisareni syrjäsilmäyksiä ei mikään, ei edes isän keppi, kyennyt pitämään Vasjaa kurissa. Vielä vähemmän siihen kykeni Walgan kaupungin poliisikunta, joka silloin tällöin haki tuon »jermakin» joko palo- tai kirkontornista.

Joka tapauksessa me opimme ymmärtämään, minkälaisia olivat olleet nuo Jermakin kasakat, jotka Siperian valloittivat, ja mikä hirveä vapaudenhalu noissa Siperian sisseissä piili. Sisareni tuli kesän kuluessa yhä sairaammaksi ja joutui ensiksi tohtori Luigan hoitoon Tarttoon ja sitten Suomeen, Nummelan parantolaan, eikä hän tietenkään voinut kuljettaa poikaa mukanaan sairaaloissa ja parantoloissa, joten onneton isäni peri koko Vasjan. Eikä hänellä eikä koko talolla ollut senjälkeen enää yhtään rauhallista päivää, sillä Vasjan keksimiskyky oli ilmiömäinen. Eivätkä ne suuret rahasummat, jotka Vasjan isä pappani käytettäviksi asetti, millään lailla riittäneet Vasjan kepposten aiheuttamien vahinkojen korvaamiseen. Ja kuitenkin poika oli rakastettava, ja me kaikki pidimme hänestä. Hänen seikkailunsa talossamme loppuivat siihen, että isäni Irkutskista tulleiden loppumattomien pyyntöjen jälkeen lopuksi vei hänet Pietariin kadettikouluun, mistä hän oli muutaman kuukauden perästä karannut. Samalla isäni kuitenkin ilmoitti ikuisiksi ajoiksi luopuvansa kaikesta vastuusta pojan suhteen ja kieltäytyi antamasta Vasjan vanhemmille sisareni osoitetta. Niin Vasja häipyi näköpiiristämme. Mikä lie hänen kohtalonsa ollut aikojen myllerryksessä? En ole muistanut sisareltani tiedustaa, olisiko hän mitään kuullut Vasjasta, mutta minusta vain tuntuu, että hän varmaankin on aikanaan tapellut sissien mukana Koltshakia vastaan, ehkäpä ollut mukana rakentamassa uusia, mahtavia siperialaisia kaupunkejakin.

Oleskeluni kotona oli enää vain vierailua. Valmistauduin tulevan mieheni mukana palaamaan lopullisesti Suomeen. Koska en ollut käynyt rippikoulua enkä yhä vieläkään suostunut tekemään sitä, tuli minun kohdaltani vain siviiliavioliitto kysymykseen. Ja koska Suomessa ei muuta siviiliavioliittomuotoa ollut kuin tuo tri Lagerborgin keksimä raastupa-avioliitto, oli minun mukauduttava siihen ja ennen kaikkea saatava isäni käsittämään sen laillisuus. Tuo kaikki oli raskasta, mutta isäni juristina kuitenkin lopuksi ymmärsi sen. Näin ollen suuri tragiikka asian johdosta jäi kotona tulematta. Sisareni oli luonnollisesti tyytyväinen, että pysyin periaatteessani. Hänen antamansa tuki oli huomattava, puhumattakaan siitä, että tuleva mieheni voitti kaikkien omaisteni sydämet, vaikkakin huomattava syy siihen oli hänen kykynsä — matkia kuutta haukkuvaa piskiä. Sen hän teki todella voittamattoman suloisesti — sekä luonnossa että paperilla, sanomalehtimiehenä ja kansanedustajan ominaisuudessa.

Ja niin minä loppukesällä lähdin Suomeen tullakseni Suomen kansalaiseksi muodollisestikin; sisimmässänihän olin sitä jo kauan ollut. Olin todellisuudessa jo neljä vuotta sitten jättänyt Viron, ja nämä käynnit kotona olivat vain kuin vieraskäyntejä.

Minä lähdin silmät auki ja kädet nyrkissä raivaamaan itselleni uutta elämää siellä, minne kohtalo minut oli saattanut — enkä enää ollut yksin, enkä lähtenyt tuntemattomaan tulevaisuuteen, vaan sellaiseen tuttuun, määrättyyn, yhteiseen taisteluun hyvän elämäntoverin rinnalla, taisteluun ei vain pienen kotionnen, vaan uuden yhteiskunnan, kansojen vapauden puolesta. Meitä molempia odotti jättiläistyö Suomen työväen parissa. Olimme molemmat onnellisia siitä, ettei maailma ollut vielä valmis, ja molemmat olimme valmiit tarttumaan siihen vipuun, jolla maailmaa ravistetaan hereille.

    ... Niin huomispäivänä kansat
    on veljet keskenään...

       *       *       *       *       *

Mutta eivät ne tulleetkaan, ne kansat, vielä veljiksi keskenään. Paljon henkilökohtaista onnettomuutta, yksinäisyyttä, verta, hikeä ja kyyneleitä saimme kestää. Mutta se kaikki kuuluu eri kirjaan.