Minusta tuli liikenainen

MINUSTA TULI LIIKENAINEN ELI 'VALKOINEN VARIS'

Juhani Tervapään yksinpuheluja aikojen draamassa III (1908—1918)

Kirj..

HELLA WUOLIJOKI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1953.

      Ge mig i dag mitt dagliga mod
      att blamera mig..

               (Klara Johansson)

[Anna minulle tänä päivänä minun jokapäiväinen rohkeuteni nolata itseni..]

SISÄLLYS:

Kaksi huonetta ja keittiö

   Sinun kansasi
   Työväen sivistyneistö
   Kaksi huonetta ja keittiö
   Perhe, josta lähdin
   Neljä sisarta
   Perhe, johon tulin
   Ne sängynlaitajuttelumme mummun kanssa
   Skruuvi ja Wuolijoki
   Nuoren perheen alkuajat
   Kirjeitäni isälle

Virolaistyttö ja politiikka

   Eduskunta
   Työväki opettajana
   Torpparikokous
   Uusi ystävä
   Eronnut nainen
   Kirje

Huvila metsässä

   Huvila metsässä
   Me saimme lapsia
   Huvilan eläintarha
   Huvilan ihmistarha
   Viisi kirjettä
   Hyvästi huvila — hyvästi väitöskirja

Käräjäkokemuksia

   Pari kirjettä isälleni
   Laki ja lapset
   Vielä käräjäjuttuja

Kirjallisia töitä

   Talon lapset
   Usvantakaiset
   Sotalaulu
   Teatteriarvostelijana

Konttoristina

   Sota alkaa
   Henkistä suursiivousta
   Konttorityössä

Liikenaisena

   Ensi askeleeni kansainvälisen kaupan alalla
   Venäjän kauppa — ja sen epämukavuudet
   Liikenainen
   Tukholmassa
   Opin englannin kielen
   Piippu-unelmia
   Vielä eräs rosvoromaani
   Liikenaisena Pietarissa
   Viljakauppa kansalaissodan kynnyksellä
   Eräs aikamme sotasatu

LUKIJALLE

Tämä nidos yksinpuhelujani aikamme draamassa käsittää suunnilleen kymmenen vuotta elämästäni, vuodesta 1908 vuoteen 1918, ja vain yhden maailmansodan ja yhden vallankumouksen. Näiden kymmenen vuoden aikana irtaannuin vanhasta kotimaastani. Ne olivat elämäni raskaimpia murrosvuosia. Otin ankarasti osaa kahden kansan kohtaloon, kärsin niiden kaikki tuskat. Jokainen näihin kansoihin kohdistunut isku jätti hitaasti arpeutuvan haavan arkipäiväisen, huomaamattoman nuoren naisen sieluun. Iloa ei ollut paljon noina vuosina, mutta tuskaa, työtä ja vaivaa sitä enemmän. Nuoruuteni meni enkä saanut tarpeekseni tanssia ja laulaa ja iloita elämäni parhaista vuosista. Vieläkin tuntuu, että elämä jäi minulle jotakin velkaa ja että se muuttui liian alkaisin leikiksi tiikerin kanssa. Mutta paljon siihen leikkiin mahtui ja niin monenlaista. Jos saisin elää elämäni uudestaan, valitsisin, kuten monet muut, juuri saman elämän, paitsi vuotta kahdeksantoista, jota en jaksaisi kestää kahta kertaa.

KAKSI HUONETTA JA KEITTIÖ

SINUN KANSASI

    Sinun kansasi on minun kansani,
    ja sinun maasi on minun maani.

Oli helppoa niin luvata hämäläispojalle, kun oli rakastunut. Mutta kun muistin isäni tuskantäyteiset silmät, ei enää ollut helppoa, vaikken olisi välittänytkään äitini kyynelistä, jotka niin herkästi tipahtivat vähemmänkin ikävien tapausten sattuessa. Olihan mammalla, kuten yleensä vanhanaikaisilla varansa pitävillä mammoilla, kokonainen rivi vävyehdokkaita hyllyllä. Kaikki turhaan.

Sain mukaani pitkän vekselin Virosta, perheeltäni ja laajalta suvultani, johon kuuluvat kaikki Tervandit, Kaset, Käärikut, Ermakset ja Karut Helmen ja Hauisten sekä Karksin pitäjistä. Suvun hää-, hautajais- ja ristiäisjuhliin kokoontui satoja isäntiä ja emäntiä. Olin kasvanut kuuntelemaan kuiskauksia: "Mitä niistä Murrikin tytöistä tulee"! Olin useita uria alkuun panemassa, olin Viron ensimmäisiä naisylioppilaita ja ehkä ensimmäinen akateemisen tutkinnon suorittanut virolainen nainen.

Sekä isäni että äitini suvussa oli monessa polvessa jo ollut yksi ainoa poika ja paljon tyttäriä. Isäni suku loppui veljeni ja äitini suku enoni kuollessa. Tytärten suvut jatkuvat pitkin maailmaa Siperiasta Saksaan saakka aikamme suuressa kansainvaelluksessa. Haudat vain pysyvät paikoillaan Viron pehmeässä mullassa, ehkä vieläkin hellien käsien hoitamina.

Ote eräästä kirjeestä isälleni.

Löysin isäni jäämistöstä suuren määrän kotiin kirjoittamiani kirjeitä, jotka alkavat vuodesta 1901, jolloin jouduin koulutyttönä Tarttoon, ja loppuvat isäni viimeisiin elinpäiviin vuonna 1942. Melkein kaikki kirjeet alkavat tavallisesti anteeksipyynnöllä, etten ole kirjoittanut, ja syynä on aina se, ettei ole ollut aikaa, että työtä on ollut liikaa ja että olen ollut liiaksi väsynyt eikä ole ollut rauhallista silmänräpäystä jne. Harvoissa kirjeissä on päivämäärä — ainoastaan epämääräinen viikonpäivä; kuukausi ja vuosi on minun täytynyt arvioida kirjeen sisällyksestä.

Suoritettuani kandidaattitutkinnon vuonna 1908 toukokuussa olen kirjoittanut kai elämäni vaikeimpia kirjeitä:

"Pappa kulta!

Kaksitoista vuotta tuuppia päähän tietoja, ja nyt sitten pitäisi olla 'valmis'. Pappa kulta, olen tyhmempi kuin koskaan ennen! Sähkötin sinulle: Valmis! Enkä ole ollenkaan valmis. Ja tiedän vain sen, etten tiedä paljon mitään. Tekee mieli kotiin. Makaamaan Luppeen nurmikolle aurinkoon ja itkemään sen lämpöiseen multaan, jonka tulen hylkäämään kuin mikäkin karkuri. Pappa, anna minulle anteeksi, etten tule koskaan enää kotiin muuta kuin käymään, vierailemaan. Kai sinä olet jo arvannut, että jään Suomeen. Se on se hämäläispoika. En jaksa tätä itsekään uskoa. Luulin, että ennen menisi kameli neulansilmän läpi kuin minä jättäisin kotimaani. Mitä sanovat vanha Tindi-Hans ja Paul ja Julius ja (serkkuni Roggerit), Helme ja Karksi ja vanha Ilves, puhumattakaan siitä, mitä sanoo Tartto. En voi muuta kuin pyytää anteeksi. Mutta enhän minä maailman taakse mene, vaan siihen Suomeen, johon olen kuulunut jo kolmen päivän ikäisenä, kuten itse olet kertonut. Muistatko pappa, miten neljässä kuukaudessa olin unohtanut oman kieleni, niin että yhtä päätä sotkin siihen mutta ja vaan sanoja ja puhuin suorastaan sotkua. Jos nyt yrittäisin palata Viroon, ikävöisin takaisin Suomeen koko sydämelläni ja olemuksellani. Enkä tiedä, vaikka muutaman vuoden päästä Suomessa ikävöisin kotiin ja itkisin silmäni sokeiksi.

    Dort wo Du nicht bist,
    dort ist das Glück...

Älä sano mitään mammalle, puhun sitten, kun tulen kotiin. Sen hämäläispojan isä on aivan kuin Luppen vaari ja hänen äitinsä muistuttaa Leeni-tätiä, ja Tyyne-sisar on sellainen kuin Salme. Älä ole vihainen äläkä onneton. Muistatko pappa, oli niin luonnollista, että minut istutettiin Suomeen. Olen aina auttava teitä, älä pelkää, pappa. Pysynhän minä aina kiinni teissä, ja olen auttava sinua — — —"

TYÖVÄEN SIVISTYNEISTÖ

Meitä oli monenlaisia, niin monenlaisista oloista. Eivät kaikki sentään olleet ylioppilaita. Syntyi uusi eduskunta, nousi työväen ammatillinen liike, kasvoi torppariliike, kasvoi työväen sanomalehdistö, ja kaikkien niiden mukana nousi työväen joukosta tai työväen sivusta aika joukko nuorta sivistyneistöä, ammatillisen liikkeen johtajia, sanomalehtimiehiä. Nousi se, mitä Valpas-virnistäjä siihen aikaan sanoi sosialidemokraattisen puolueen virkamiehistöksi. Ja virkamiehistön vaikutuksen he oikeastaan tekivätkin.

Ei kukaan porvaristosta, eipä edes moni työväen joukostakaan uskonut, että eduskuntaan tulisi 80 työväen edustajaa. Mutta niin odottamattomasti tapahtui. Työväenliike kävi vaaralliseksi vanhoillisen yhteiskunnan rauhalle, ja ne, jotka olivat tulleet sivistyneistön riveistä, menettivät vanhat suhteensa ja työmahdollisuutensa porvariston joukossa, niin että heidän oli pakko siirtyä kokonaan työväen keskuuteen ja ruveta järjestämään vakinaista elämäänsä työssä työväenpuolueen kehittämiseksi. Tulivat nuoret maisterit Wuolijoen pojat, Kuusinen, Tanner, Sirola, Gylling, Hakkila, Lauri af Heurlin ja vielä monta muuta, puhumattakaan vanhemmista 'oppineista': af Ursinista, Voionmaasta ja Ailiosta. Sitten ammattijärjestön toimihenkilöt ja vielä Halonen, Tainio, ylioppilaat Ryömä, Erland Aarnio, Raittinen ja Wiik, enkä nyt kaikkia muistakaan.

Mutta aika oli Valppaan aikaa. Valpas asettui piankin vastustamaan tätä sivistyneistön invaasiota, hän ei uskonut meihin. Hän sanoi meitä herroiksi ja rouviksi ja suorastaan oli halveksivinaan meitä. Hän odotti muka, milloinka me poistuisimme työväen riveistä, vaikka hän itse asiassa kumminkin auttoi meitä pysymään siinä!

Niin siis muodostui vakinainen virkamieskunta puolueelle. Monet niistä, joilla oli ura avoinna porvariston joukossa, menettivät yhtä ja toista, uhrasivat ns. karieerinsa, jota esimerkiksi työväen joukosta nousseet eivät menettäneet. Näiden ei siihen aikaan tarvinnut 'uhrautua', vaan heidän tiensä johti jatkuvasti parempiin oloihin. Meidät muut hylkäsi porvaristo. Meille 'luopioille' luokkataistelu merkitsi sitä, ettemme enää saaneet työtä porvaristolta, ja kun puoluekin kielsi meitä kirjoittamasta porvarillisiin lehtiin, meidän sanomalehtimiesten oli pakko kirjoittaa senttipalkalla Työmieheen. Työmies taas maksoi niin vähän, ettei sitä kehtaa enää mainitakaan. Ja niin ainakin sanomalehtialalle siirtyneiden täytyi pakostakin proletarisoitua. Yhteinen eduskuntatyö sai sentään aikaan, että työväen keskuudesta tulleet sosialidemokraatit oppivat pitämään arvossa nuoren sivistyneistön työtä ja oppivat luottamaan meihin. Mutta Valppaan juttutupa Työväentalossa pysyi kaukana meistä ja epäluottavaisena.

Täytyy myöntää, että Valpas myrkytti nuoren sivistyneistön elämää Työmiehessä ja puolueessa aika lailla. Täytyy myöntää, että koko sivistyneistö pelkäsi Valpasta, joskaan ei niin paljon kuin Suomen porvaristo. Valppaasta tuli Suomen vallankumouksen Marat ellei suorastaan Robespierre, jota hän usein tietoisestikin matki. En nyt kylläkään uskonut, että Suomen ylioppilastytöt olisivat tutkineet Maratin elämää tullakseen joksikin Charlotte Cordayksi. Varoitin kerran Valpastakin, kun sanoin, että hän saattoi aivan rauhallisesti ottaa kylpyjä, sillä kukaan siivo ylioppilastyttö ei sentään hyökkäisi hänen kylpyhuoneeseensa tappaakseen hänet ammeessa. Sauna oli varmaankin vaarallisempi. Valpas oli jutusta kovin hyvillään ja linkutti olkapäitään seuraavan eduskuntaistunnon aikana enemmän kuin ennen. Osoittaakseen halveksimistaan porvarillista maailmaa kohtaan Valpas kulki vuorotellen kumpaakin olkapäätään nostellen ja jalkojaan perässään laahaten ollakseen mahdollisimman luihun ja peloittavan näköinen, jottei vain kenenkään porvarin olisi tehnyt mieli tulla juttelemaan hänen kanssaan ihmisiksi. Ylioppilas- ja maisteripojilla, jotka juuri olivat liittyneet työväenliikkeeseen, oli auttamattomasti pelonsekainen kunnioitus tuota miestä kohtaan, joka ei koskaan puhuessaan katsonut silmiin, ja jos vilkaisemalla katsoikin, oli kuin olisi kirurgiveitsellä viiltänyt. Sittenkin tuolla muurarilla oli mitä pätevimmät tiedot sosialismista. Hän osasi saksaa ja ruotsia ja luki Jaurésia alkukielellä, vaikka siitä tiesivät vain hyvin harvat. Hänen puheensa selkeys oli ilmiömäinen. Kun hän esitti dialektiikkaa, oli se selvää melkein jokaiselle kymmenvuotiaalle lapsellekin. Hänellä ei ollut ulkonaista kunnianhimoa, ei perhettä eikä sukua. Tuskin monet tiesivät, missä hän asui, ja hän asui kirjojensa parissa. Hänen elämäntyönsä keskittyi Työmieslehteen, eikä hän suostunut ottamaan mitään vastuunalaista puoluetointa. Hän oli kuin proletaarisen omantunnon pilvi nuoren sivistyneistön yllä. Useimmat meistä tunsivat vaistomaisesti, että Valpas oli Suomen työväenliikkeen erottamaton osa.

Aika oli Valppaan aikaa, ja eduskunta ja Työmies olivat sen ajan tärkeimmät ilmaisumuodot. Puolueen määrätietoinen kasvu marxilaisuuden pohjalla tapahtui Valppaan hengessä. Valpas oli lahjomaton, ja hän puhui tehdessään työmiehen kielellä työmiehelle. Porvaristo sen tiesi, ja koko porvariston viha kiteytyi inhoksi tuota 'arkkikiihottajaa' vastaan, jopa niin, että Valpas raukka sai kestää porvariston keskitetyn vihan kapinaan kiihottajana, siitäkin huolimatta, ettei hän siihen ottanut osaa. Jos hän olisi jäänyt maahan, olisi hän tietenkin saanut 'ansaitsemansa rangaistuksen'.

Sivistyneistö, johon minäkin kuuluin, kärsi Valppaan Työmiehessä käyttämästä tyylistä, joka kieltämättä oli raakaa. Pahin kohtaus minulla oli Valppaan kanssa silloin, kun syytin häntä lehden 'raakuuksista'. "Vai ei passaa rouvalle se Suomen työmiehen oma tyyli!" hän sanoi. Ja minä väitin, että työväenlehdistön päätehtävänä on nostaa työmiehen tyyliä eikä laskeutua sen tasolle. Tiedän, että Sirola, Gylling ja Kuusinen kärsivät valpaskauhua, vaikkeivät kehdanneet sitä myöntää, vaan kehuivat ihailevansa Valpasta, kunnes jämerä aika kukisti jämerän, valppaan miehen ja Suomen työväen kypsynyt luokkavaisto hypähti yli aisojen ja Valpas jäi yksin. Oli käsittämätöntä, miten hän menetti valtansa ja vaikutuksensa työväkeen. Tuntui kuin Valppaasta itsestäänkin olisi tullut työväenliikkeen virkamies, joka sopi vain rauhallisesti kehittyviin oloihin. Porvariston vihaama työväenjohtaja, leijona tai oikeammin tiikeri, suuri proletaari, miten hän kesyyntyikin melkein lampaaksi, miten romantiikka hänen ympäriltään häipyi ja rajattomuudesta tuli rajoittuneisuus! Huolimatta siitä, ettemme olleet erityisen hyvissä väleissä ja että hän piti minua enemmän tai vähemmän porvarina ja suhtautui minuun niinkuin muihinkin onnettomuustovereihini hyväntahtoisella halveksunnalla, en tietenkään voinut olla auttamatta häntä silloin, kun hän joutui vankilaan ja sai elinkautisen tuomion. Lähetin hänelle pitkät ajat paketteja ja kirjoja, tosin kuulematta häneltä koskaan, olivatko pakettini tulleet perille. Kun hän pääsi vankilasta, en millään muotoa odottanut, että hän olisi tullut minua kiittämään. Sehän ei ollut Valppaan tyyliin. Olihan itsestään selvää, että se, jolla oli, auttoi toisia. Mutta kerran, sen jälkeen kun Valpas oli jo monta vuotta ollut vapaana, tapasin eräässä juhlassa hyvinpukeutuneen herran, joka nousi, kun kuljin hänen ohitseen, ja tuli puhumaan kanssani ja kiittämään. Herra oli Valpas. Ja minun täytyy myöntää, etten voinut olla sanomatta: "Hauskaa tavata teitä, herra Valpas." Olihan hän aikoinaan aina kutsunut minua rouvaksi. Mutta menettelyni oli joka tapauksessa väärin. Valpas oli lyöty mies, hänen vanha juttutupakaartinsa, vanha Helsingin proletaarijoukko oli melkein kaikki hajonnut, ja voin kuvitella, miten yksinäiseksi hän itsensä tunsi. Ei hän tiennyt itsekään, mihin hän kuuluisi ja mitä rupeaisi tekemään. Ei hän myöskään halunnut liittyä niihin, jotka työskentelivät hänen vanhoja taistelijatovereitaan vastaan.

Eduskunnan alkuaikoina alkoi nuorella sivistyneistöllä olla kahden huoneen ja keittiön tai huoneen ja keittiön aikakausi. (Nykyisinhän sekin on ylellisyyttä monessa maisteriperheessä. Mutta me tulimme vanhempiemme väljiltä tiloilta.) Alkoi rauhallinen virkamieselämä. Me aloimme unohtaa vallankumouksen, jonka tilalle vuoden 1906 jälkeen oli Venäjällä samoin kuin meilläkin tullut taantumus. Meidän oli järjestäydyttävä — tiesimme sen — ja saatava aikaan samanlainen hyvinjärjestäytynyt sosialidemokraattinen puolue kuin Saksassa ja Ruotsissa. Useimmat meistä olivat menneet naimisiin, monet — kuten Sulo Wuolijoki ja Tanner sekä Manner — järjestöihin ja sosialidemokraattiseen ylioppilasyhdistykseen kuuluvien nuorten naisten kanssa. Toiset löysivät vaimonsa porvariston joukosta, ja heidän oli tietenkin vaikeata, koska vaimon täytyi uhrautua, jos mies pysyi puoluekannassaan. Me kalustimme kotejamme, hankimme kirjallisuutta, jatkoimme lukujamme, syntyi lapsia, vaimoille tuli tehtäviä, jotka veivät heidät yhä enemmän pois varsinaisesta puoluetyöstä. Ja muutaman vuoden kuluttua tuntui kuin jo mekin kuuluisimme yhteiskuntaan, johon hyvinjärjestynyt työväki, työväenpuolue, kuului olennaisena osana.

Riidat vanhempiemme kanssa oli jo riidelty. He näkivät, että meistä tuli poliitikkoja, työväenjohtajia, ja niin sitä vähitellen ruvettiin antamaan anteeksi, että olimme jättäneet luokkamme ja siirtyneet työväen puolelle. Tietenkään eivät kaikki vanhemmat olleet niin valoisia ja viisaita kuin appiukkoni J.R. Wuolijoki, joka ei ruvennut suremaan sitä, että hänen molemmat poikansa olivat siirtyneet sosialidemokraattiseen puolueeseen, eikä taistelemaan heitä vastaan. Hän sanoi pojillensa: "Teillä ei ole mitään. Sen vuoksi saatte olla niiden mukana, joilla ei ole mitään. Minulla on ja minä suojelen omistajien ja omistavan luokan intressiä." Hän jättäytyi itse eduskunnasta pois silloin, kun hänen poikansa tulivat työväen edustajina eduskuntaan. Ja hänen olisikin siellä ollut hieman vaikea vanhasuomalaisena taistella omia poikiaan vastaan.

Kaksi huonetta ja keittiö merkitsi rauhallista, järjestynyttä elämää, varsinaista työtä. Ja ne, jotka vielä olivat jäljellä entisistä ystävistä, olivat mielissään, että olimme luopuneet ns. vallankumouksellisesta 'haihattelustamme'. Ja juuri naimisiin menneillä nuorilla oli tarve järjestää elämänsä, erityisesti kun lapsia oli tulossa. Näin oli selvää, että meistä tuli sosialidemokraattista virkamiehistöä, joka pysyi paikallaan monta vuotta, seuraavaan vallankumoukseen saakka ja vielä senkin jälkeen, ja sama jatkuu vielä nytkin pääasiallisesti työväen oikealla siivellä. Mutta kun työväki itsekin on jo saanut paljon rauhallisemman ja mukavamman elämän, ei sitä kai erikoisesti paheksutakaan.

KAKSI HUONETTA JA KEITTIÖ

Vuonna 1908 oleskeli eräässä Helsingin rantatalossa kaksi nuorta ihmistä asumuksessa, jossa oli kaksi huonetta, keittiö ja palvelijanhuone. Molemmat olivat sanomalehtimiehiä. Asunto ja kalustus olivat ajalle tyypilliset. Nuoret maisterit näet tilasivat itselleen halvoilta nikkareilta maaseudulta kokonaisen työhuoneen kaluston, jonka piirustukset saatiin Helsingistä, en enää muista miltä arkkitehdilta. Siihen kuului tavallisesti valtava kirjoituspöytä, kirjakaappi värillisine laseineen — se oli sitä aikakautta —, sitten mahtava kirjoituspöydän tuoli, sohvapöytä, tuolit ja sohva ja ympärillä kirjahyllyt. Kaikki tämä komeus oli petsattua koivua ja kaikki leikkaukset jugendtyyliä, sitä kaameata tyyliä, joka siihen aikaan oli hallitsevana rakennuksissa (esimerkiksi Pohjolan talo ja koko Katajanokan kaupunginosa) ja myös huonekaluissa. Niissä oli leikkauksia runsaasti, mutta ne olivat ikäviä, jugendille ominaisia liljoja. Ja koko koreus, jota sanoimme sarkakulttuuriksi, perustui sarkaan, toisin sanoen: huonekalut verhoiltiin harmaalla saralla, ja samaa harmaata sarkaa olivat lattiamatot ja useimmiten vielä herrojen puvutkin. Ainakin Antti Favén, Pertti Uotila, Wuolijoen pojat, jopa Kuusinen ja monet muut käyttivät sarkapukuja, jotka useimmiten olivat kaupungin parhaitten räätäleitten tekemät. Toinen huone oli olevinaan ruokasali ja samalla makuuhuone. Makuuhuoneessa oli varsinaisesti alkovi, joka voitiin verhoilla eristää ruokasalista. Ja siinä ruokasalissa oli mattona jotakin vihreätä flanellia, oikein paksua ja hyvin kiiltävää. Sitä ostettiin Stockmannilta ja se oli uskomattoman halpaa, niin että jos se likaantui tai repeytyi, ei sitä juuri kannattanut korjata. Joka tapauksessa tuntui kumminkin siltä, että oli matot olemassa.

Jo lapsena oli paras leikkini aina ollut puupalikoista rakentaminen. Isäni oli tilannut minulle ison laatikollisen palikoita. Rakensin niistä linnoja, ja sitten kun kaikki oli valmiina, kutsuin tietenkin koko talonväen ihailemaan rakennusta, josta ei puuttunut kreikkalaisia pylväikköjäkään. Ja kun sitä kaikki olivat tarpeeksi ihailleet, nousin tuolille ja hyppäsin itse rakennukseni päälle särkien sen. Oli kovin hauska järjestää uutta pientä kotia ja keksiä jos jotakin sen viihtyisyydeksi. Koska rahaa oli hirvittävän vähän, ei juuri muuta voitukaan ajatella kuin erinäisiä omia keksintöjä. Mutta silti meille tuli herttaista ja kodikasta. Työhuoneemme kirjoituspöydän luota näin ikkunasta vinosti avomeren, ja joskus olin näkevinäni yli meren Tallinnan tornejakin ja Piritan luostarinraunion kolmion. Se ikkuna oli koko asunnon ihanin osa.

No niin. Kahden huoneen, keittiön ja palvelijanhuoneen mukana ilmestyi myös piikalikka, joka oli oikein helsinkiläinen ja jota nykyään sanottaisiin suurella arvonannolla talousapulaiseksi. Hän osasi keittää ja hänen oli hoidettava koko meidän pieni taloutemme, koska emäntä itse oli työssä eikä ennättänyt eikä, totta puhuakseni, osannutkaan, vaikka meidän erinomainen talousmammamme oli pakottanut meidät, kaikki tyttärensä, keittiöön häntä muka auttamaan, varsinkin kun hänellä oli usein apulaisvaikeuksia. Mutta meillä kaikilla oli mamman keittiössä esimerkiksi perunoita kuoriessa romaani esiliinan alla. Hyvästä opetuksesta huolimatta en ainakaan minä paljonkaan oppinut tai opin vain vihaamaan keittiötä. Olen sitä myöhemmin katunut moneenkin kertaan. Kaikki muut sisareni ovat oppineet keittämään ja myös katuneet, etteivät oppineet mitään mammalta, joka sentään osasi keittää paljon paremmin kuin tytöt, jotka pakosta ovat lukeneet keittokirjoja, tai keittäjät, jotka ovat käyneet — oi kauhistus! — talouskoulun. En voi sille mitään, mutta olen oppinut suhtautumaan epäluottamuksella talouskoulun käyneisiin keittäjiin, sillä talouskoulu merkitsee vieläkin samaa kuin hyvin vaatimaton helsinkiläisravintola, jossa kaikki ruuat ovat samanmakuisia.

Kaikkein ikävintä taloudenhoidossa oli kirjanpito. Olin näet luvannut äidilleni, että pitäisin talouskirjanpitoa, josta näkisin tuloni ja menoni ja jonka mukaan voisin hieman suunnitella talousmenojani, vaikka mammalla itsellään ei koskaan ollut mitään kirjanpitoa. Ohhoh, se oli raskasta ja vastenmielistä ja tavattoman omalletunnolle käypää, ja lisäksi se merkitsi, että sain keittiöstä tilityksiä, joissa oli omituisia menoeriä. Melkein joka päivä ostettiin 'retaa'. Se oli aivan tavatonta. Mitä oli 'reta'? Ja sitten oli toinen menoerä: 'onnipussi'. Hetahan saattoi olla vaikka mitä tahansa, mutta onnipussi! En voinut käsittää, että se olisi voinut tarkoittaa muuta kuin sellaisia onnipusseja, joita häkissään istuva pikkuinen apina karvaisella kämmenellään sieppasi laatikosta. Niissä pusseissa oli lehtinen, johon aina sisältyi jonkinlainen runonpätkä ja onnenennustus. Eihän olisi ollut niin mahdotonta, jos onnea kaipaava ihminen vaikkapa kerran viikossa olisi yrittänyt löytää sitä apinan avulla, mutta että hän melkein joka päivä osti onnipusseja! Ja talousrahoilla! Se oli liikaa. Kun nuorin kälyni tuli kaupunkiin, vein hänet ruokasalin nurkkaan ja kysyin kiukkuisena, mikä on onnipussi ja mitä on reta. Hän on nauranut sitä koko elämänsä ajan eikä luultavasti ole vieläkään unohtanut, millainen 'läjä kurjuutta' minä olin.

Sitten tällä talousapulaisellani oli tapana täyttää kaikki toivomukseni. Aivan kauheata! Jos esimerkiksi tilasin jälkiruoaksi vadelmia syyskuun lopulla, hän osti niitä, vaikka ne maksoivat hirvittävästi. Minä selitin, että hänen pitäisi käyttää omaakin järkeään eikä hän saanut aina tehdä mitä minä sanoin, koska en tietänyt, mitä vadelmat maksoivat. "Voih", hän sanoi, "kyllä se on kummallista! Minä olen ollut niin paljon herrasväessä eikä koskaan ole paljoksuttu vadelmain hintaa, vaikka niitä on syöty paljon myöhemminkin, jopa lokakuussa!" Niin, siihen en osannut sanoa juuri muuta kuin että kai ne herrasväet olivat hirveän rikkaita. Ja tätä tällaista tapahtui useasti. Minä olin kuullut mamman ostavan jos jonkinlaista hyvää lihaa, mutta kun yritin, niin tuli jotakin niin kamalan kallista, etteivät mitkään minun laskelmani pitäneet paikkaansa. Varmastikaan en ollut ainoa Helsingin nuori rouva, joka sain opiskella säästäväisyyttä, mutta vaikeata se oli. Lopuksi päätin, kun muu ei auttanut, neuvotella jonkun kaltaiseni nuoren rouvan kanssa, jolla oli vähän enemmän järkeä ja kokemusta siitä, mitä ruoka maksoi. Valitin miehellenikin, joka ei ruuan hinnoista tiennyt mitään, mutta hän luonnollisesti vain nauroi onnettomuudelleni. Ja sitten se Loviisa — luulin että hänen nimensä johtui Loviisan kaupungista, koska hän oli jostakin sieltäpäin kotoisin — niin, Loviisa piti itse tavattomasti hyvästä ruoasta ja vielä enemmän tanssista, mutta ei ollenkaan kirjoista. Ja niin sitten kävi, että Loviisa oli tansseissa milloin vain ja minun oli opittava keittämään kahvia ja teetä ja vähän muutakin. Joskin se teki hyvää minulle, en uskaltanut sanallakaan moittia Loviisaa hänen iltalomistaan enkä juuri muutenkaan loukata hänen tunteitaan. Kun puhuin hänelle Miina Sillanpäästä ja järjestäytymisestä, hän nakkasi niskojaan ja sanoi halveksivasti: "Mitä se siitä paranee".

PERHE JOSTA LÄHDIN

Virossa oli kotiperhe, joka oli kuluttanut koko omaisuutensa minun kasvatukseeni ja koulunkäyntiini ja odotti minulta apua sisarieni ja veljeni koulutukseen, isäni varat eivät siihen enää riittäneet. En tiedä montakaan perhettä, jossa lapset olisivat olleet niin kiintyneitä vanhempiinsa ja myös toisiinsa kuin meillä kotona. Ehkä se johtui siitä, että vanhempani elivät vain meitä lapsia varten ja että me lapset muodostimme heidän elämänsä pääsisällön. Niin kauan kuin muistan, ei vanhemmillani ollut muuta kiinnostusta kuin me lapset ja Viron kansallinen politiikka. Ylioppilaaksitulooni saakka sain kotoa kaikki, mitä ikinä pyysin. Tuskin koskaan tuli kysymykseen, että äitini ja isäni olisivat hankkineet itselleen jotakin, jos me lapset olimme sen tarpeessa. Minä sain ottaa kouluaikana keskustelutunteja ranskan kielessä, minut pantiin parhaimpaan musiikkiopistoon opiskelemaan pianonsoittoa ja musiikkiteoriaa koulun ohessa. Meidät lapset puettiin hyvin, jotta, kuten mamma sanoi, meidän ei tarvitsisi hävetä muiden rinnalla. Meille hankittiin kaikki kirjat, mitä tarvitsimme. Meidän yleensäkin vieraanvarainen kotimme oli avoinna kaikille koulutovereillemme. Heitä parveili aina perheemme parissa, koska Valgan kaupunki oli suuri rautatiesolmu ja siellä risteili aina koulu- ja ylioppilastovereitamme. Heistä hyvin monet kiintyivät kotiimme, jopa sulautuivatkin siihen, kuten kenraali Sternbäck, joka joutui kotiimme vain läpikulkumatkalla, mutta josta vuosien kuluessa tuli melkein veljemme. Hän otti vapaaehtoisesti osaa kaikkiin perheemme jättiläishuoliin. Ei silti, kyllä perhe otti osaa myös näiden 'ottolasten' kohtaloon, ja mamma oli mamma kaikelle nuorisolle. Perhe antoi, niin kauan kun sillä oli annettavaa, ja kun ei enää ollut, oli selvää, että meidän lasten oli annettava perheelle samassa määrin. Ja äitini vaati, että perheen piti merkitä meidän elämässämme yhtä paljon kuin me itse olimme merkinneet perheen elämässä. Oli vaikeata saada äitiäni ymmärtämään, että meidän elämäämme oli tullut niin paljon sellaista, mikä oli perheelle vierasta, ei vain kansallisuus ja kansa, vaan myös yhteiskunta, jonka vaatimukset usein ylittivät perheen vaatimukset. Oli liikuttavaa nähdä, miten vanhempani yrittivät kulkea lastensa mukana, epätoivoisesti yrittivät ymmärtää meitä. Mutta äitini ei jaksanut käsittää, ettei hänen olisi pitänyt kertoa meille jokaista suurta ja pientä huoltansa ja valittaa lakkaamatta. Hänen kirjeensä muodostuivat lapsille kauhuksi, sillä ne olivat täynnä ikuista valitusta rahahuolista, veloista, jotka heitä painoivat, pelosta, että he jäisivät aivan avuttomiksi jne. Ensimmäisenä seitsemänä vuotena Suomessa, siis ennen kuin tulin taloudellisesti riippumattomaksi, en avannut yhtään äitini kirjettä tuntematta syvää kauhua ja pelkoa. Sellaisia eivät olleet isäni kirjeet, sillä hän yritti hymyillä meille kuten kohtalolleenkin.

Yksinäisyys laskeutui kodin ylle, kun me kaikki, nuorinta sisartani lukuunottamatta, olimme lentäneet pois pesästä, joka oli ollut niin täynnä kiihkeätä elämää ja nuorison iloista vilskettä. Äitini sanoikin, että hänen tarvitsi vain katsella ja kuunnella omia lapsiaan käsittääkseen, että he itsekin elivät maailmassa ja sen tapauksissa mukana.

Vanhempani elivät aina yli varojensa, ja me lapset elimme yli voimiemme tehden aina puolta enemmän työtä kuin ruumiilliset voimamme olisivat sallineet. Mutta me olemme vanhemmiltamme perineet niin vankan terveyden, että vain äärimmäinen välinpitämättömyys on saattanut meistä hautaan vasta kaksi nuorinta.

Me pidimme vanhemmistamme. Kaikissa maailman mylläköissä, vallankumouksissa ja sodissa me ajattelimme vanhempiamme. Kun tulin taloudellisesti riippumattomaksi sodan aikana, vuonna 1916, kirjoitin isälleni: "Pappa, minä näen talosi kasvamassa, seinät ovat pystyssä ja katto on päällä, ja ensimmäiset rahat, jotka tästä lähtien ansaitsen, menevät talosi sisustukseen..."

Sen talon minä rakensinkin heille Marlebäckiin, ja annoin avaimet isälleni. Se oli aivan luonnollista heidän mielestään. Tuskinpa mamma muisti edes kiittääkään siitä. Olinhan luvannut vanhemmilleni, että kun rikastun, maksan kaikki velat eikä heillä koskaan enää tule olemaan taloudellisia huolia. Eikä tullutkaan. Ja elämä jatkui heidän kohdaltaan ilman ihmettelyä, koska sen niin piti olla. Mutta minä ihmettelin, vaikken sitä heille sanonut. Mamma tuskin huomasikaan, että olin ostanut kauniin flyygelin, jolla hänkin myöhemmin soitteli, mutta hän torui minua siitä, että flyygelillä oli tomua ja että minulla oli huono sisäkkö.

Äitini tuli varakkaasta, yksinäisestä talosta. Erinäisten sukulaisuussuhteiden vuoksi hän joutui rovasti Behsen johdolla perustettuun aristokraattiseen sisäoppilaitokseen Boccardin linnaan. Sieltä äitini isä haki hänet viisitoistavuotiaana kotiin emännäksi, kun isoäitini oli äkkiä kuollut ja jättänyt jälkeensä viisi lasta, joista äitini oli vanhin. Kymmenkunta vuotta, naimisiinmenoonsa saakka, hän hoiti itsenäisesti ison talon emännyyttä ja kasvatti sisaruksiansa omituisen isänsä kanssa, joka suri vaimoaan eikä juuri sanonut montakaan sanaa lapsilleen. Äitini sai tottua siihen, että vanhan kirkon urut ostettiin kotiin, ja niitä varten korotettiin salin kattoa, ja että kesken kiireintä työaikaa hänen isänsä haetti pellolta miehen polkemaan urkuja ja soitti tuntikaupalla, myös omia improvisaatioitaan. Hän oli itse opetellut soittamaan urkuja, ja soittoonsa hän upotti osan valtavaa, riehuvaa temperamenttiaan.

Kun olin nelivuotias muistan, miten meidän kotiimme keskellä kuumaa heinäkuuta ajoi mies ratsun selässä huutaen, että Luppen päärakennus oli tulessa. Salama oli iskenyt siihen tappaen vanhemman tätini miehen, joka oli istunut salissa kahden ikkunan välissä. Nuorin tätini, Emma, oli istunut vastapäätä häntä vanhanaikaisessa uunikaapissa. Emmalta salama poltti vain tukan ja käsivarret. Muistan, miten Emma-täti haudattiin maahan, niin että pään päälläkin oli multaa ja vain kasvot näkyivät. Maan piti muka parantaa salaman jäljet. Ihme kyllä, Emma-täti paranikin, ja hänelle kasvo! uudestaan kauniit kultaiset hiukset. Maa parantaa... Kuvittelin lapsena, että haudassakin maa kasvattaa ihmiset uudelleen. Tätini miehen sohvapöydän alta löydetty luuranko haudattiin myös, ja minä odotin kauan, että hän tervehtyisi haudassa. Hän oli tuonut minulle aina karamelleja takin taskussa.

Tulipalossa hävisi paljon, muun muassa suuri aestica-kirjasto, johon jo isoisäni isä oli koonnut kirjoja Viron ensimmäisestä katkismuksesta alkaen. Ja tulipalossa paloivat urut Luppen lasten iloksi. Isoisä ei sen jälkeen enää soittanut kirkossakaan, ei edes uusilla uruilla, mutta tuli sihisi hänen sisässään ja murtautui ulos pauhinalla ja kohdistui ihmisiin ja hänen ympäristöönsä. Mammassa oli samaa temperamenttia, joskin työ ja huolenpito lapsista pitivät hänet aisoissa. Mutta hän oli yhtä herkkä suuttumaan kuin hänen isänsäkin, ja me lapset saimme niin helposti selkäämme hänen kevyestä kädestään, joka aivan mestarillisesti piteli vitsaa. Olen vakuuttunut, että meihin olisi muukin auttanut kuin vitsa ja pimeä huone, jossa minäkin mietin itsemurhaa ja nautin siitä, miten mamma tulisi epätoivoisesti katumaan julmuuttaan. Nautiskelin siitä kuvitelmastani niin kauan, että minun tuli mammaraukkaa sääli ja päätin sentään olla tekemättä itsemurhaa.

Ensimmäinen kotiopettajattaremme oli häijy vanhapiika, jolle pistimme sammakoita sänkyyn ja haimme epätoivoisesti pientä krokotiilia niiden seuraksi. Ne selkäsaunat me yleensä siis ansaitsimme, emmekä uskaltaneet mammalle valittaa, vaikka Fräulein pisti meidät nurkkaan polvillemme herneille. Rangaistuksen seuraava aste oli polvillaanolo suolalla. Kun me valitimme papalle ja kun mammakin oli jo ehtinyt riitaantua entisen koulutoverinsa Fräuleinin kanssa, minut lähetettiin isoisäni luokse Luppelle ja Fräulein hävisi talosta.

Olihan mammalla tosin tekemistäkin meidän kanssamme. Kun isoisäni piti puheen Viron kansan vapauttamisen muistojuhlassa, oli paroni von Stryk pestannut kätyreitään kivittämään häntä. Muistaakseni olin neli- tai viisivuotias ja sisareni kaksi vuotta nuorempi, kun illalla kuljimme juhlasta kotiin, ja meihin alkoi sataa kiviä. Äiti heitti lapsensa ojaan ja heittäytyi itse ylitsemme huutaen apua. Isäni sai iskun olkapäähän ja kaatui. Se oli ensimmäinen osanottoni poliittiseen taisteluun, ja sangen aikaisin minä pääsin selville, mitä merkitsi moisio ja paroni ja mitä kirkko ja pappi. Vanhana kirkonvihollisena isoisäni piti huolta siitä, että opin tekemään eron Jumalan ja kirkon välillä, mikä johti siihen, että aikoinaan kieltäydyin menemästä rippikouluun, vaikka lapsena luin isämeidän rukouksen kaikkien, papan, mamman ja sisarteni, isoisän, Leeni-tädin, vieläpä Loora-koirammekin puolesta. Kun aurinko laski ja pimeys verhosi laakson, piilouduin salin päätyikkunan luo kukkien taakse ja rukoilin apua pimeyttä vastaan.

Ei ollut äitini elämä helppoa miehen rinnalla, joka kirjoitti sanat Vapaus, Oikeus ja Omatunto isoilla kirjaimilla ja kaikkein isoimmalla sanan Ihmisrakkaus, joka taisteli paronien patronaattioikeutta vastaan Viron kansankirkon puolesta ja joka tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi vankilaan, koska hän muka oli häpäissyt ikonia, venäläistä jumalaa, julkisessa paikassa. Siihen aikaan Venäjän hallitus näet vaati, että ikoni oli asetettava jokaiseen julkiseen paikkaan, muun muassa kunnallistaloon ja kuntakokouksien ja -oikeuksien istuntosaleihin, vaikkei koko kunnassa lähihalmeillakaan olisi ollut yhtään kreikkalaiskatolista. Paronin taholta hankittiin samat miehet, jotka aikoinaan olivat yrittäneet kivittää isääni, tekemään vääriä valoja. He olivat muka nähneet ja kuulleet, että isäni oli karkeilla sanoilla häväissyt 'nurkkajumalaa'. Koska ainoat kiroussanat, joita isäni käytti, olivat: sinä nominatiivi, sinä genetiivi, sinä datiivi ja kaikenmaailman objekti, niin oli mahdotonta löytää koko pitäjästä yhtäkään ihmistä, joka olisi uskonut papan käyttäneen karkeaa kieltä. Mutta Viljannin venäläinen rauhantuomari tuomitsi hänet, ja vain Aleksanteri III kuoleman takia julistettu amnestia pelasti hänet vankilasta. Olin silloin vasta viisivuotias, mutta muistan äitini epätoivon, kun hän kuuli vierailta ihmisiltä asiasta.

Perhe kasvoi. Rahanpuute oli alituista, sillä isäni ajoi sekä poliittisia että yleensä köyhien ihmisten asioita ja oli lisäksi kiinni suuressa kirjallisessa työssään. Hän näet kirjoitti siihen aikaan lakiteosta kunnallisoikeudesta, koska kirja oli aivan välttämätön sille maalaiskuntien omituiselle ensimmäiselle oikeusasteelle, jota sanottiin talonpoikaistuomioistuimeksi. Vuoden 1894 vaiheilla isäni muutti Valgaan asianajajaksi ja mammalle ostettiin kirjakauppa, josta jo olen kirjoittanut muistelmieni ensimmäisessä osassa. Isäni, joka oli, kuten hän itse sanoi, monesta polvesta raitis, valittiin puheenjohtajaksi raittiusseuraan, jonka ympärille keskittyi kansallinen poliittinen elämä samoin kuin maaseudulla maanviljelysseurojen ympärille. Eihän virolaisilla saanut olla poliittista toimintaa. Siitä pitivät sekä venäläiset että paronit huolen. Mutta vanhempieni kodista tuli jonkinlainen keskus, johon virolainen aines kaupungissa alkoi kokoontua. Mammalla oli lauluseuransa ja näytelmäseuransa, ja lisäksi meidän avaraan kotiimme tuli aina ihmisiä, sukulaisia ja ystäviä maalta. Mammani apulaisiksi ja oppilaiksi tuli nuoria sukulaistyttöjä oppimaan taloudenhoitoa ja käsitöitä ja valmistamaan myötäjäisiään. Rahaa ei käytetty. Tytöt toivat mukanaan runsaasti elintarvikkeita, kanoja, hanhia, porsaita ja voita. Niitä tuli myös äidinisäni kotoa, niin että sangen laaja, vieraanvarainen elämä ei tullut juuri paljonkaan maksamaan. Mamma oli tottunut avokätiseen elämään. Hän ei koskaan ymmärtänyt, että ruoka maksoi jotakin ja että hedelmiä piti ostaa torilta.

Mamma tarvitsi paljon tilaa, isoja huoneita, paljon ilmaa. Hänelle tuotti kauhua ajatuskin, että hän vanhoilla päivillään joutuisi asumaan jossakin kahden huoneen huoneistossa, ja hän katseli syvällä säälillä ja häpeällä, että minä naimisiin mentyäni asuin sellaisessa. Mamma ei osannut ja ehkä ei halunnutkaan oppia tilinpitoa. Jos rahaa oli, se meni sormien lävitse, ja jos ei ollut, hän sai aina sitä jostakin lainaksi ja huomasi kauhukseen vasta jälkeenpäin, että velka täytyi maksaa. Ja mammalla oli aina velkoja. Eivät ne olleet suuria, mutta niitä oli monia, ja hän sai aina tavaraa joka kaupasta velaksi, joskin maksaminen olikin sitten kitkerä paikka. Siitä kaikesta johtui, että raha, minkä me suurella vaivalla ja itse tarpeellisestakin kieltäytyen lähetimme kotiin, hukkui kuin kaivoon, jonka pohjattomuutta mamma aina valitteli.

Suurimpana murheena olivat meille mamman taloudelliset yritykset ja edesottamukset. Hän vuokrasi kerran raittiusseuran ravintolan järjestääkseen sinne kaupungin ainoan ensiluokkaisen kahvila-ravintolan, ja sillä hänen sitten piti kovasti ansaita. Tuloksena oli, että suuri määrä ihmisiä söi ja joi ilmaiseksi. Mammalla oli hauskaa, mutta ravintola tuotti tappiota, ja pian kuului hätähuutoja. Yhtä surkeata oli, kun mamma, sen jälkeen kun me lapset olimme jo kaikki lähteneet pois kotoa, alkoi pitää täysihoitolaa ja vuokrasi muutamia huoneita nuorille kirjailijoille. En usko, että kukaan heistä maksoi penniäkään, mutta olihan mammalla sitten huollettavia ja ruokapöydässä väkeä, jota ilman hän ei voinut tulla toimeen. Tämän liiketoiminnan tappiollinen tulos ja huoli kuvastuivat mamman avunhuutokirjeistä, koska joku täyshoitolainen oli taas lähtenyt maksamatta.

Kun pappa peri enoltaan talon puutarhoineen ja koko paljon rahaa, harjoitti mamma hyväntekeväisyyttä ja puki meidät prinsessoiksi, mutta ei ostanut itselleen koskaan edes turkkia. Kun isäni oli menettänyt rahansa Uralissa Vologdan rautatierakennuksella, jossa hänen insinööriystävänsä oli ne sijoittanut epäonnistuneisiin urakoihin, ei perhe uskaltanut siitä sanoa halaistua sanaa. Pappa palasi kotiin taskussaan Kantin 'Kritik der reinen Vernunft' ja suuri joukko foneettisia muistiinpanoja Uralin suomensukuisten kansojen kielistä. Oli asianmukaista, että me lapset vain lohdutimme häntä ja että mamma ei sanonut yhtään pahaa sanaa.

Äidinisäni kuoli ja mamma sai melko huomattavan perinnön. Silloin maksettiin mamman velat, ja tuloksena oli, että hän pääsi tekemään uusia, kun rahat tietenkin pian loppuivat. Papan ei koskaan sopinut syyttää mammaa kevytmielisyydestä, sillä mammalla oli valtava todistusaineisto puolellaan. Kaikki ympäryspitäjät olivat velkaa papalle asianajosta, mutta pappa oli sellainen, joka ei voinut periä saataviaan velallisilta. "Kehtaakin olla maksamatta", hän saattoi sanoa, mutta siihen asia jäi. Mammalla ei ollut sellaisia estoja, ja usein hänen onnistuikin periä papan saatavia, josta pappa kyllä oli hyvin kiitollinen, vaikkei ottanut sitä opiksi.

    Vom Mütterchen die Frohnatur,
    die Lust zum tabulieren.

                       (Goethe).

Ainakin juttelun ilon ovat vanhin ja nuorin tytär perineet äidiltään ja ehkäpä jossakin määrin voittamattoman halun sekaantua toisten ihmisten elämään muuttaakseen heidät 'miun maun' mukaan, sen sijaan, että antaisivat kanssaihmistensä kulkea rauhassa vaikka perikatoaan kohden. Hamsunin kuvaama punainen, hehkuva rauta on minussakin, ja se pakotti minut yleisradiossa yrittämään kasvattaa Suomen kansaa hyvään musiikkiin ja draamaan ja ennenkaikkea ymmärtämään, mitä maassamme ja maamme ulkopuolella tapahtui, kun sen sijaan olisin voinut antaa radio-orkesterin pysyä pienenä hauskutteluorkesterina ja soittaa jazzia ja prinsessa armaadaa ja olisin voinut olla häiritsemättä Suomen kansaa pienoisparlamentilla ja työmiehentunnilla ja muilla yrityksillä, joiden tarkoituksena oli saada kansalaisten aivot ajattelemaan asioita monipuolisesti.

Eipäs vain sisuni sallinut pitää suutani kiinni. Ehkä se johtui siitäkin, että tulin perheestä, joka antoi meille lapsille niin paljon, että meidän velkamme ihmiskunnalle on loputon.

NELJÄ SISARTA

Meitä oli neljä sisarta. Kaikki tulimme ylioppilaiksi ja saimme kultamitalin. Kaikki teimme työtä yli voimiemme. Ja vanhimpana minä sain auttaa kolmea nuorempaa, koska se kuului asiaan ja koska koti niin vaati.

Me sisaret olimme niin erilaisia kuin ihmiset suinkin voivat olla. Minua kaksi vuotta nuorempi Salme-sisareni meni naimisiin suomalaisen Eino Pekkalan kanssa ja jätti myöhemmin kotimaansa. Eihän se niin suuri isku ollut kuin minun lähtöni, mutta raskasta se oli kumminkin isälleni. Kyllähän minä parhaani mukaan yritin selittää tulevalle langolleni, minkä riskin hän otti naimalla sisareni, vaativimman ja ankarimman ihmisen, minkä siihen aikaan tunsin. Mutta minkä rakkaudelle voi. Eino meni lehtoriksi Hämeenlinnaan ja vei ankaran joutsenensa pikkukaupunkiin, jossa tämä ei viihtynyt, vaan palasi Helsinkiin ja otti paikan Salamandra-vakuutusyhtiössä. Seurauksena tästä oli, että nuori lehtori jätti ylioppilasleipomon ja rupesi lukemaan lakia. Myös muut Pekkalan pojat muuttivat heidän perheeseensä. Salme kasvatti Mauno Pekkalaa ja hänen nuorempaa veljeänsä sellaisessa Herran kurissa, että sitä muistellessa Maunolta vielä pääministerinäkin joskus kyynel tipahti silmästä. Kolmekymmentä vuotta sitten sisareni erosi Pekkalasta ja meni naimisiin Englannissa intialaisen kanssa. Hänestä tuli intialainen Ranee Palme-Dutt. Hänen miehensä serkut kaatuivat Tampereella valkoisten puolella, mutta hänen miehensä, huolimatta korkeasta intialaisesta alkuperästään, on kommunisti. Hän on taloustieteilijä ja kirjailija. Englannin kommunistisen puolueen johtajia. Ja kommunisti on sisarenikin. Kutsumme häntä 'pyhäksi sisareksi', koska hän miehineen elää periaatteellisesti uuden yhteiskunnan elämää. He ovat lahjoittaneet omaisuutensa puolueelle ja antavat puolueelle kaikki tulonsa eivätkä ole työnantajia eivätkä käytä maksullista työvoimaa edes yksityiselämässään, mikä ei tietenkään estä ketään heitä vapaaehtoisesti auttamasta. Sisareni on englantilainen kirjailija, ja hän kirjoittaa runojakin englanniksi. Hän on muun muassa julkaissut Englannin chartistien historian, joka on käännetty muillekin kielille. Hänestä on tullut niin täydellisesti englantilainen, että hän on melkein unohtanut äidinkielensä ja suomen. Ihme kyllä, vaikka hänen miehensäkin on vain puolittain intialainen, sisareni ja hänen ruotsalainen anoppinsakin, omaa sukua Palme, ovat saaneet olemukseensa ja kasvoihinsa jotakin täydellisesti intialaista. Kun he olivat yhdessä intialaisten, sukunsa muiden naisten kanssa, oli hyvin vaikeata sanoa, kuka heistä oli intialaista ja kuka ruotsalaista tai virolaista alkuperää. Lankoni isä kieltäytyi palaamasta Intiaan, luovutti sukunsa perintöoikeuden ja jäi lääkäriksi Lontooseen. Kaksi poikaa ja yksi tytär on kasvatettu Oxfordissa englantilaisiksi.

No niin. Seuraava sisareni, Mimi, on pakolaisena Ruotsissa. Hän oli opettajana Tallinnassa, oli komiteadaami, Lyceum-klubin jäsen ja äärimmäisen vanhoillinen ja porvarillinen koko olemukseltaan. Hän on Venäjän ja kommunistien vihaaja ja suunnilleen kaikkea, mitä siihen kuuluu.

Kolmas sisareni, Nina, joka kuoli muutama vuosi sitten, oli taiteilija, Tallinnan konservatorion opettaja, pianisti. Hän oli perheen kaunotar. Kun hän joutui kihloihin ensimmäisen kerran erään suomalaisen kanssa jo kimnaasissa viimeisellä luokalla, hän oli niin kaunis, ettemme me muut sisaret voineet kävellä hänen seurassaan Esplanaadilla, sillä monet miehet pysähtyivät suu auki katsomaan häntä ja hänen suloisia kasvojaan. Hän oli seitsemän kertaa julkikihloissa ja neljä kertaa naimisissa. Se oli aikamoinen saavutus sen aikaiselle tytölle. Kihlaukset tosin olivat sellaisia, että asianomaisen pojan täytyi tulla perheen kanssa tutuksi ja saada virallinen lupa mammalta ja papalta, puhumattakaan sisarilta. Ensimmäisen me vielä sulatimme. Mutta sitten tyttö hylkäsi hänet ja poika oli vähällä tappaa itsensä, kulkien revolveri taskussa. Me sisaret pelastimme hänet sillä, että suosittelimme hänelle erittäin lämpimästi itsemurhaa, jos kerran mies on niin mitätön, että voi ampua itsensä jonkun tytön vuoksi. Tietenkään itsemurhasta ei tullut mitään ja tyttö unohtui, ja jonkin ajan päästä poika meni naimisiin.

Koska sota oli juuri alkanut ja venäläisten miljonäärien pojat järjestettiin rintaman taakse piiloon Viroon ja sen sellaisiin rauhallisiin paikkoihin, niin eräs miljonääriupseeri joutui meidänkin kotiimme ja meni kihloihin sisareni kanssa mamman suureksi iloksi ja ylpeydeksi. Ja sitten hän saattoi vanhempani morsiamineen sodan aikana Suomeen siinä pelossa, että saksalaiset nousisivat maihin Pärnussa.

Yritin saada selville Ninalta itseltään, miksi hän aina välttämättä meni heti julkikihloihin. Eikö olisi ollut hiukan mukavampaa olla salakihloissa ennenkuin rupesi hakemaan papan ja mamman siunausta. Tyttö suuttui. Mitäs te oikein luulette? En minä ole mikään ammattimainen sydämien murskaaja, mutta kun aina sattuu se väärä poika. Ja täytyy myöntää, etteivät hänelle miljoonatkaan mitään merkinneet, sillä hän jätti miljonääripojan erään toisen komean upseerin vuoksi. Ja sen komeuden jälkeen tuli taas uusi. Näin jatkui kukkien ja suklaarasiain paljous, ja minun pikku tyttöni kävi suklaata verottamassa. Ja taas pappa sai antaa suostumuksensa ja mamma siunauksensa. Sitten sattui, että uusi sulhanen oli Viaporin komendantin kenraali Laimingin veljenpoika, joka ilmoitti ilman muuta sedällensä, että hän aikoo mennä naimisiin. Molemmat asianosaiset olivat noin yhdeksäntoista-, kaksikymmenvuotiaita. Kenraali tuli isäni puheille, ja he sopivat keskenään, että pojalle hankitaan siirto Siperiaan, mahdollisimman kauas sekä morsiamesta että rintamasta. Pappa lupasi pitää tyttöä lukon takana, kunnes poika olisi lähtenyt. Ja se katala suunnitelma toteutettiinkin. Tyttö ei päässyt ulos, hänelle ei annettu kirjeitä eivätkä suklaarasiat ja kukat voineet lohduttaa häntä. Se oli hirmuinen murhenäytelmä. Julmien vanhempien väkivaltainen toimenpide häiritsemässä nuorten onnea! Pappa ja mamma eivät uskaltaneet meille siitä kertoa, niin ettei meillä ollut aavistustakaan koko jutusta. Sitten sattui, että samaan aikaan eräs pojan ystävä tuli vieraisille ja pyysi mammalta lupaa viedä tytön ulos päivällisille. Hänelle annettiin lupa ehdolla, että tyttö olisi jo kello yhdeltätoista kotona, niinkuin mammalla oli tapana vaatia. Mutta sensijaan tämä nuori, kavala mies oli salaliitossa sulhasen kanssa. Sulhasen juna lähti samana iltana, ja illallisten sijasta tyttö vietiinkin asemalle, jossa tapahtuivat surulliset, sydäntäsärkevät jäähyväiset. Minä olin juuri lähdössä samalla pikajunalla Pietariin ja näin tämän järkyttävän näytelmän, jossa luvattiin ikuista uskollisuutta, ja molemmat asianosaiset itkivät elämänsä murskautumista julmien vanhempien vuoksi. Minä katselin etäältä tätä näytelmää, jotten sekoittuisi asiaan, samoin Salme-sisareni. Mutta mitä tapahtuikaan. Kyyneleet kuivattiin ja Nina saatettiin kyllä kiltisti kotiin. Oli muka ollut nuoren herran kanssa vain Seurahuoneella illallisella. Mutta, simsalabin — kolmen viikon päästä Nina tuli ilmoittamaan, että kaikki oli ollutkin erehdystä ja että hän nyt oli kihloissa tuon pojan ystävän kanssa, jonka nimi oli Polonski. Hän oli kyllä hyvin surullinen ja kärsi, mutta kun Polonski oli vähän vakavampi ja miellyttävämpi mies, hän ei voinut mitään sille, että edellinen rakkaus loppui. Ja niin tuli sitten poikakin selittämään, ettei sille nyt voinut mitään ja että he olivat niin auttamattomasti rakastuneet ja hän pyysi Ninan kättä. Silloin pappani, joka harvoin julmistui, menetti malttinsa ja sanoi, että nyt heidän oli mentävä naimisiin ja että se oli viimeinen kerta, jolloin hän jakoi siunauksia Ninalle.

Nuori herrasväki oli hyvin onnellinen, ja niin sitä sitten mentiin naimisiin. Koska aviomies oli kreikkalaiskatolinen, niin Nina jopa suostui muuttamaan uskontoaankin. Tämä oli tavaton isku mammalle, joka sen oikeastaan oli ansainnut. Sitten tuli 'svabodan' aika, ja upseereita alettiin vainota ja murhattiin. Ninan mies oli hyvissä kirjoissa sotilaiden keskuudessa ja säilyi. Loppujen lopuksi hän meni Viron armeijaan. Mutta kun he muuttivat Viroon, Ninankin sydän muuttui. Ero tuli. Nina rakastui Viron itsenäisyysajan kansallissankariin Rotschildiin ja meni kihloihin hänen kanssaan. Mutta sulhanen kuoli yhtäkkiä lentävään keuhkotautiin ja Nina oli taas vapaa. Sillä välin oli hänen ensimmäinen miehensä jo löytänyt toisen vaimon. Mutta ei kestänyt kauan, kun Nina oli taas uusissa naimisissa. Mutta sekin avioliitto oli lapseton eikä kestänyt. Nina meni vielä kerran naimisiin, ja kun se tapahtui juuri ennen sotaa, ei isäni ennättänyt suuttuakaan.

Tämä oli tarina kolmannesta sisarestani, joka muututtuaan jättiläismäisen lihavaksi oli kasvoiltaan vielä niin kaunis, että miehet kadulla loivat häneen ihailevia katseita. Hän soitti hyvin, suoritti Tallinnan konservatorion ja tuli musiikin opettajaksi, koska hän väitti, ettei hänellä ollut riittävästi lahjoja tulla ensiluokan pianotaiteilijaksi. Viehättävintä hänessä oli, että hän itse sekä tiesi että myönsi tämän kaunistelematta. Hänestä tuli hyvä säestäjä ja etupäässä lapsien musiikinopettaja. Lapset pitivät hänestä paljon, mutta hänellä itsellään ei ollut lapsia. Ja elämänsä loppuun saakka hän pysyi kukkeana, vilkkaana ja säteilevänä.

PERHE JOHON TULIN

Eräässä kirjeessä isälleni syyskuussa 1908 kuvaan ensimmäistä matkaani Wuolijoelle ja miten siellä minut vastaanotettiin, kuvaan Wuolijoen vaarin sydämellisyyttä miniäänsä kohtaan ja Wuolijoen mummun herttaisuutta, ja kuvaan, miten seuraavana päivänä kaikki tädit tulivat vierasta, virolaista miniää tervehtimään. Kuvaukseni vastaavat jotensakin Niskavuorten Naisten ensimmäisen näytöksen tätien piiriä Niskavuoren salin sohvalla ja nojatuoleissa, jopa Sandrankin perikuva on siellä. Kuvaan hyvin ihastuneesti Wuolijokea, mutta kirje loppuu: "Pappa kulta, älä ole surullinen, että olen nyt Hella Wuolijoki. Jäänhän minä sittenkin Hella Murrikiksi, ja tulen käyttämään omaa nimeäni, jos kirjoitan kotimaatani varten. Älä sure, pappa, olenhan minä aina vain sama tyttäresi, enkä lakkaa koskaan pitämästä teistä, vaikka minulla onkin nyt vielä toinenkin isä ja äiti..."

Lähdimme siis Wuolijoelle ensimmäistä kertaa. Hämeenlinnaan tulivat vaunut meitä vastaan, ja olin siitä kovin kiitollinen appiukolleni. Virossa ei käytetty kaksipyöräisiä kääsejä, ja pelkäsin tavattomasti niiden keikkumista. Mutta vaunuissa oli yhtä turvallista kuin Virossa, ja vaunuja ajoi Iska, joka hymyili kuin omille ihmisille ja paiskasi kättä. Niin me sitten lähdimme Hämeenlinnasta, ja mieheni tietenkin selitti minulle pitkin matkaa jokaisen isomman kivenkin. Tulimme Mierolaan, Hattulan kirkonkylään. Näimme sen kuuluisan kestikievarin isännänkin, jolla aina oli vanha Polle-hevonen. Jollakin tavalla se Polle jäi minulle ikuisesti mieleen, sillä omistamieni hevosten joukossa on aina ollut myös Polle. Olihan se niin kovasti sopiva nimi — kaakille. No niin, ja Pollen isäntä oli aivan ilmetty keskieurooppalainen kestikievarin isäntä paljain jaloin, pyöreänä ja tekolempeänä täynnä kaikenlaisia juttuja, joita hän taritsi miehelleni. Sitten tultiin Hauholle; näkyi Hauhonselkä Vermasvuorelta — tai oliko se Ilmoilanselkä — vuorelle mieheni puheitten mukaan piti olla kokonaisen kilometrin nousu. Minä olen aina epäillyt sitä. Ja viime aikoina, kun olen käynyt Tampereella autolla, en ole enää löytänyt Vermasvuortakaan. Valitin hukanneeni yhden vuoren, kunnes selvisi, että se oli yhä olemassa, mutta maantie oli hukannut sen.

Muistan, että Vermasvuorelta alkoi näkyä Hauhonselkä. Ja sitten tultiin Kyllön sillalle, jossa minulle laulettiin vähemmän hienotunteinen, siltarakennuksella sepitetty laulu:

    Ja Tiltu se kuuli sen kanavankellon
    soida motkottavan,
    ja muistui se mieleen se kotoinen olo,
    ja pelkäsi toruttavan...

Kyllön sillalta oli lyhyt matka Wuolijoen tielle. Ajelimme viitisen kilometriä metsätietä ja näimme sukulaistalot, Kuiseman ja Joensuun.

Joensuussa hallitsi Joensuun Akusti ja Kuisemassa Jokisen setä, vaarin nuorempi veli, jonka emäntä oli omaa sukua Pätiälä. Näistä Jokisista kierteli kymmenet jutut pitkin Hauhon ja Pälkäneen pitäjiä. Täti ei ollut kauneudella pilattu, mutta oli yhtä kultainen ja hyvä ihminen kuin setäkin, jota Sulo Wuolijoki on suurella arvonannolla ja liikutuksella kuvannut eräässä kirjassaan. [Hämettä ja hämäläisiä.]

Kuulin jo matkan varrella monia juttuja Jokisen sedästä, ja aikoinaan ystävystyin hänen kanssaan niin, että hän piti minulle neljäkymmenvuotispäivänäni Marlebäckissä kauneimman puheen, mitä minulle koskaan on pidetty, väittäen, vaikken siihen aikaan enää oikein sukuun kuulunut, etten suvusta koskaan eroon pääsekään. No niin, mutta sillä matkalla kuljimme eteenpäin ja tulimme Wuolijoelle.

Wuolijoki oli tyypillinen hämäläinen rusthollitalo. Siellä oli kaksi päärakennusta, vanha, jossa itse asuttiin, ja hyvin suuri pytinki vieraita varten.

Päärakennus oli tyypillinen hämäläispytinki. Eteisestä tultiin suureen saliin, jossa oli monia kalustoja, muun muassa mahonkiakin, sekä hyvin rakastettava, hentoääninen vanha taffelipiano. Ikkunat olivat mäkeen päin, jossa kasvoi katajia ja joka oikeastaan oli tavallinen hevoshaka. Sitten oikealla puolella oli vierashuone, jota sanottiin harmaaksi kamariksi, ja sen vieressä emännän huone, mummun huone, jonka Salmelainen aikoinaan suorastaan jäljensi Niskavuoren vanhan emännän huoneeksi Helsingin Kansannäyttämölle ja joka sieltä siirtyi Lontooseen ja Kööpenhaminan Kuninkaallisen Teatterin lavalle Svend Gaden välityksellä. Vasemmalla puolella salia oli ruokasali ja isännän huone, jossa isäntä nukkuikin. Ja sitten tuli keittiön puoli ja valtava tupa, jossa siihenkin aikaan nukkuivat piikaplikat renkien asuessa pakarissa. Sellaista se oli. Niin, olin vähällä unohtaa, että taffelipianon päällä oli vaarin viulu, ja kun vaari oli hyvällä tuulella, hän soitteli Beethovenia. "Freut euch des Lebens so lang noch das Herze schlägt..." Muistan vielä, miten hän hieman eteenpäin kumartuneena kulki pitkin salia ja autuaasti hymyillen soitti.

Ruokasalista alkoi mummun valtakunta, ja harvoin olen nähnyt emäntää, joka olisi saanut ison talouden kulkemaan niin kitkattomasti kuin mummu valtakuntansa. Muuten Antti Favén kutsui mummua Hämeen herttuattareksi. Aikoinaan kun minun tieni kulki puutavarapolkuja ja suomalaisia pankkimiehiä ja yksiä ja toisia huomattavia englantilaisia kulki talossani, istutin Wuolijoen mummun, jonka pojasta olin jo eronnut, emännäksi talooni Marlebäckiin. Ollessani liikematkoilla tiesin, että hän hoiti taloani ja tytärtäni sillä synnynnäisellä arvokkuudella, joka puuttuu niin monelta herttuattarelta. Hiljaisena ja iloisena hän hallitsi Hauhon pitäjää, tiesi kaikki pitäjän asiat ja hoiteli naapurikylän, Pälkäneen Wuolijoenkin pulmat. Hän tiesi melkein joka naapuritalon emännän surut ja tunsi myös joka muonamiehen emännän ja palkkapiian huolet ja auttoi, missä voi. Niinhän oli sen ajan tapa ja niin teki myös äitini, joskin nuo mummut maksoivat huonompia palkkoja kuin nykyään. Wuolijoellakin mummu opetti naimisiinmeneville navetta-apulaisille taloudenhoitoa, kutomista ja neulontaa. Morsiamet saivat villoja ja pellavia ja opetusta yleensä.

Vaikka vaari olikin ankara, mummu osasi useimmiten järjestää asiat viisaalla lempeydellään oman makunsa mukaan vaarin sitä huomaamatta, ja vaikka vaari olisi pauhannut ilkeästikin, tapahtui aina suunnilleen niin kuin mummu 'viisas!'. Miten suurenmoisen hyvin hän tunsi miehensä ja miten arvokkaasti, hiljaa ja hymy lievästi hän hoiti isonisoa miestä ja lapsiaan. Muuten tässä yhteydessä en voi olla kertomatta erästä hauskaa juttua.

Mummulla oli 6—-7 navettapalvelijaa, ja niistä suurin osa sellaisia, joilla oli lapsia. Tytöt huolehtivat lapsistaan pääasiallisesti ilman miesten apua. Mummu avusti heitä ja haetutti joskus kunnaltakin heille apua; joskus hänen onnistui naittaakin joku lapsen isälle, joskin harvemmin, sillä miehet menivät karkuun aina Amerikkaan saakka. Huomattavin näistä tytöistä, joilla oli lehtolapsia, oli Iso-Tiltu. Hänellä oli kaikkiaan viisi lasta ja kaikki eri isästä. Mutta Tiltu oli riuska työihminen ja muutenkin mukava, niin että mummu piti hänestä ja auttoi häntä niin paljon kuin voi. Ja Tiltu kasvatti lapsensa Herran kurissa, pesi ja parsi yökaudet, ja kunnon ihmisiä niistä kaikista tuli. Kun sitten saatiin uusi vaalilaki ja eduskuntauudistus, alkoivat ihmiset luulla, että koko elämä muuttuisi ja se punainen viiva tekisi ihmeitä, antaisi leipää ja oikeutta ja vapautta kaikille. Wuolijoella oli paikkakunnan vaaliluettelot nähtävinä ja ihmisiä kävi tavattomasti tarkastamassa niitä. Vaari istui konttorihuoneessa, katseli luetteloita ja haki niistä nimiä. Myöhään eräänä iltana, kun työt navetassa olivat jo päättyneet, tuli myös Tiltu, työnsi liinan korviensa taakse, tervehti isäntää ja sanoi, että hän nyt tuli 'kattomaan' onko hänenkin nimensä niissä kirjoissa. Isäntä katseli kirjoja, mutta ei niistä Tiltun nimeä löytynyt. Hän selitti sitten, että Tiltu oli saanut viidelle lapselleen hieman avustusta kunnalta ja menettänyt sen takia äänioikeutensa. Tiltu ei uskonut, tuli lähemmäksi ja katseli itse luetteloa. Tiltu ei uskonut, että häneltä, joka oli ahkera nainen ja kasvattanut lapsensa kunniallisesti — eiks' niin isäntä? — että häneltä kielletään äänioikeus, "että minä en saisi muka äänestää, silloin kun kaiken maailman laiskurit ja rikkaat saavat pitää äänioikeutensa". Niin Tiltu raivosi ja pyörähti ovelle. "Kyllä minä tästä vielä kerran kunnan pomoille näytän, kun minua tällä lailla halveerataan, ettei anneta äänestää". Vaarin olo oli hieman piinallinen, sillä hänen täytyi myöntää, että Tiltu oli kunnon ihminen, ja vaikka lapset olivatkin 'laittomasti syntyneet', niin kyliä Tiltu niistä paremmin oli huolehtinut kuin monet aviollisista lapsistaan. Vaari käänsi tuolinsa Tiltua kohti ja sanoi: "Kas, Tiltu, se kun on nyt sellainen laki, että ne, jotka kunnalta ovat saaneet avustusta, eivät saa äänestää." "Laki, laki", huusi Tiltu, repäisi oven auki, meni ulos ja huusi: "Porvarien laki, perkele!" Ja lähti. — Ettei juuri käskenyt ampumaan sitä lakia niinkuin Homsantuu. Vaaria nauratti ja samalla nolotti. Sellaisetkin loiset saivat äänestää, jotka eivät millään lailla olleet hyödyttäneet yhteiskuntaa, mutta Tiltu ei saanut. Ja sitten tuli mummu. Tiltu oli heti mennyt keittiöön valittamaan mummulle, ja kaikista Tiltun rumistakin sanoista huolimatta mummu oli Tiltun kanssa samaa mieltä — kas kun mummu oli niitä synnynnäisiä luonnonfeministejä, kunnioitti itsenäisiä, työtätekeviä naisia ja antoi piut paut rovastille. En ole unohtanut näitä pikku juttuja, sillä monen sellaisen takia on Hämeen herttuatar kasvanut mielessäni oikein suureksi kantaemännäksi.

Vuolijoen harmaa kamari tuli meidän asunnoksemme ja sinä myös pysyi kaikkina niinä vuosina, jolloin kävin Wuolijoella. Olen nukkunut mummun huoneen vieressä, ja herättyäni on mummu useimmiten itse tuonut aamukahvin ja istunut sänkyni laidalle. Kun en ollut tottunut juomaan kahvia pullineen ja ihanine pikkuleipineen vuoteessa, niin oikein nautin siitä. Samalla mummu kertoili suvusta ja Hauhosta ja Pälkäneestä, Penttilän ja Näkkilän emännistä ja rovasteista ja ruustinnoista, niin että aloin saada käsityksen ympäristöstä. Hän kertoi mielellään. Sain kuulla kaikki suvun kaskut ja pistopuheet. Eikä muori yksin kertonut. Vaarikin kertoi ja kuvasi pitäjien ja koko maan elämää. Monien vuosien aikana oli hänen mieleensä eduskunnassa ja komiteoissa kasaantunut suuri annos maamme historiaa, ja hän kertoi siitä mielellään. Hänen omat lapsensa tiesivät jo kaikki hänen elämyksensä pienestä pitäen, mutta minä kuuntelin korvat hörössä, varsinkin Suomen uudempaa historiaa. Vaari juuri kertoi minulle Snellmanista, Yrjö-Koskisesta ja Agathon Meurmanista ja hieman toisella tavalla kuin joku koulunopettaja. Siis koko Suomen historian 80-luvulta alkaen, jota siihen aikaan ei vielä ollut kirjoissa eikä kansissa, sain minä kuulla sellaiselta mieheltä, joka itse oli ollut mukana sitä luomassa. Tietenkään en voi sanoa, että hän olisi jumaloinut Yrjö-Koskista, mutta vaari puhui hänestä kuitenkin suurella kunnioituksella. Snellmania hän tunsi vähemmän, mutta jumaloi sitä enemmän. Nuorsuomalaisia kagaaleja vaari vihasi, ennenkaikkea Jonas Castrénia, joka oli aina hänen hampaissaan. Mutta Kivekkäästä hän jutteli sentään suurella arvonannolla ja erikoisella kunnioituksella Leo Mechelinistä, melkein unohtaen, että Mechelin oli ruotsikoita. — Ja sitten tulivat kaikki hänen säätytoverinsa: Kiipula, Värri ja Kylmäkosken Favén (Antin ja Pertin isä) sekä Idänpää-Heikkilä ja muut suuret rusthollarit. Kuulin myös säätyvaltiopäivien vitsejä. Miten rovasti Hedman, joka oli ollut synnillisillä ryyppyretkillä, alkoi puheensa maanantaiaamuna: "Koska nyt on lauantai-ilta..." Miten eräs talonpoikaissäädyn jäsen sanoi, että edellinen puhuja on "blangmansheerannut" itsensä, minkä tulkki, lehtori Almberg, käänsi kurillaan: "on tahrannut itsensä jälkiruoalla". Ja paljon muuta kuulin säätyjen keskinäisistä suhteista ja sisäpolitiikasta. Synnyin uudelleen Hauholla, ja minusta tuli sellainen, joka oli hieman enemmänkin 'Suomessa syntynyt' kuin joku asfalttiherra.

Wuolijoen talo ei ole kaunis eikä erityisen kauniilla paikallakaan. Siihen aikaan kun minä sinne tulin, ei ollut puutarhaa eikä isoja puita. Päärakennuksen edessä oli vain mummun kukkamaat ja kuistilla tietenkin värilliset lasit. Alapytingissä oli kirjastohuone, joka ainakin pojille merkitsi paljon: siellä luettiin rauhassa. Siihen aikaan ei alapytinki ollut vielä kokonaan kalustettukaan. Ja sitten oli pitkänlaisella pihalla pakarirakennus, meijeri ja vaunuvaja, ja aivan erillään muista rakennuksista oli valtava kivinavetta, joka päätti rakennusrivin. Pieni järvi näkyi noin kilometrin päästä ja järven luona oli aikamoinen vuori. Ja ylt'ympäri taloa oli avonaista peltoa, hyvin kasvavaa ja runsasta peltoa, ja järvenrannalla, piilossa puitten alla, oli pieni huvila lapsia varten. En muista enää, milloin se oli rakennettu, mutta harvoin siellä kukaan asui. Välistä oli siellä Väinö, välistä joku tyttäristä. Hauholla on paljon kauniimpia paikkoja Ilmoilanselän ja Hauhonselän rannalla, puhumattakaan Roineen ympärillä olevista Hauhon kylistä, ennenkaikkea Miehoilan museokylä, josta Ruumissalmen kautta päästään eteenpäin Luopioisten järviin. Ei, erittäin kauniilla paikalla Wuolijoki ei ole. Oma taloni Iitissä, Kymin varrella, oli Etelä-Suomen kauneimpia paikkoja, ja elin siellä kaksikymmentä vuotta. Marlebäck oli tosiaankin kaunis. Mutta kummallista että vieläkin neljän vuosikymmenen jälkeen Wuolijoki tuntuu niin kovin läheiseltä, vaikken ole käynyt siellä vuosikymmeniin. Jollain kohtalokkaalla tavalla se tuli kodikseni, vaikken sitä koskaan ole omistanut. Se on jäänyt minulle läheisemmäksi kuin Helsingin kaupunki, jossa olen asunut jo melkein viisikymmentä vuotta (1904—1953). Ehkä se johtuu siitä, etten ole syntynyt kaupunkilaisena, vaan olen talon lapsia. Wuolijoki muistutti omia kotipaikkojani Virossa. Ja Wuolijoki oli rauhaa Helsingin elämän jälkeen. Silloin kun minä siellä oleskelin, lapsia ei enää ollut kotona. Siellä oli vain mummu ja vaari, jotka ottivat ilolla vastaan jokaisen lapsen, joka tuli käymään. Olin siellä joskus yksinkin talvella, olin keväällä, vaikka kesäisin olimme enimmäkseen Kukkialla. Olin mummua auttamassa suurissa pidoissa ja lukusilla, ja koska kaikki ihmiset ympäristössäkin olivat niin läheisiä, talo ja talon henki tuli minulle läheiseksi.

Wuolijoen vaari taisi jo olla yli seitsemänkymmenen, kun tulin taloon. Hän oli kookas mies ja jo vähän kumarassa ja käveli keppiin nojaten hyvin ryhdikkäänä aivan kuin oma isäni. Hän kuljetti minua kaikkialle, otti mukaan vainioille, missä töitä tehtiin, talon pihoille ja metsiinkin. Ja ruokapöydässä puhuttiin politiikkaa ja Suomen historiaa ja väiteltiin. Vaarilla oli hyvä mieli, kun sai kertoa jollekin, joka imi kaiken itseensä avosuin ja -silmin.

Iltapäivisin, kun työt päättyivät, tulivat usein joko Juntulan Roope Miehoilasta, mieheni serkku, tai Joensuun Akusti tai Kuiseman Jalmari pelaamaan korttia, sitä ikivanhaa kirvestä, joka oli ainoa peli, jota vaari harrasti. Kaikki Wuolijoella pelasivat kirvestä, se kuului asiaan. Minullekin sitä opetettiin heti ensimmäisellä käynnilläni. Kirveen peluuta höystettiin aina 'Seitsemän veljeksen' sitaateilla. Ylipäänsä Wuolijoella luettiin ja tunnettiin Seitsemän veljestä paremmin kuin raamattu. Ja pojilla oli jokaista elämän tilannetta varten sitaatti Veljeksistä. Seitsemän veljeksen elämänrytmi kuului ihmisten puheesta. Jopa mummullakin oli erikoinen, rytmikäs puhetapa, hyvin mehevä terävine huomautuksineen. Mummu torui virkansa puolesta meitä kortinpeluusta, mutta veitikka silmäkulmassaan, kiirehtiessään meitä ruualle. Mummulla oli hauskaa, kun meillä oli hauskaa. Hänen ominaisuuksiaan oli, että hän katseli onnellisena, kun muilla ihmisillä oli hauskaa. Minusta usein tuntui, kuunnellessani vaarin hauskoja juttuja ja kirvestä riidan touhuissa pelattaessa, että meillä oli mummun kanssa työnjako. Me pelasimme, ja vaari poikineen otti joskus ryypynkin, mutta mummun tehtävänä oli nauttia hauskasta yhdessäolosta...

NE SÄNGYNLAITAJUTTELUMME MUMMUN KANSSA...

    Kala oli velessä ja male oli välissä
    ja lule oli lullan lailalla...
    ja likka se istui sängyn lailalla
    paljaalla pumpulipailalla...

Mummulta minä senkin hämäläisen lapsenlaulun opin laulamaan suomalaiselle lapselleni samoin kuin laulun 'Tuu tuu tupakkirulla' jne. Mummukin tarvitsi kuulijaa. Hän kertoi ajasta, jolloin hänet miniänä tuotiin taloon, anopista ja kälyistään, joiden kanssa oli tultava toimeen ja jotka oli naitettava pois talosta, jutteli navetta-apulaisistaan ja tukkilaisvitsauksesta, kertoi ruotu-ukoista ja muista pakarin asukkaista, ennen kaikkea 90-vuotiaasta vanhasta Kallesta, jota tervehtimään minut jo ensimmäisellä Wuolijoen käynnilläni vietiin ja joka lauloi: 'Katsos, katsos peltomies!...' tai 'Harjumäen kalliolla'. Vieläkin kuulen vanhan Kallen heikon ja hyppelehtivän äänen. Välimatkaa Wuolijoen rusthollista Pälkäneen Wuolijoen kylään on noin kilometrin verran. Mummu tunsi sen jokaisen talon. Siellä oli kiukkuinen, pieni ja pyöreä Penttilän emäntä, jonka kaurassa Wuolijoen hevoset aina kävivät. Siellä oli Nikkilän emäntä, ja kummankin talon isännät, jotka pelasivat vain sivuosaa talojensa elämässä. Näin oli Wuolijoen liepeillä montakin itsenäistä naista. Ja Mummu kertoi kaikista suvun naisista, kaikista miehensä sisarista, joiden joukossa oli eräs, joka on hieman ollut Hetan mallina. Mummu kertoi suvun tarinoita, niin onnellisista kuin onnettomistakin ihmisistä, kertoi koko Hauhosta, Lehtimäen pesästä ja Lautsiasta ja Hovista, Kallesta, joka oli lintallaan, ja Lintasta, joka oli kallellaan, nimittäin Lautalan omistajat Linda ja Kalle Mäkinen, Vähitellen kasvoi silmieni eteen samanlainen ihmiskavalkadi kuin se, jonka olin tuonut Virosta mukanani. Siinä olivat kartanon omistajat ja rovastit, koko kirkonkylän väki. Siellä oli Telefooni-Sandrat, torpparit ja muonamiehet... "Greif nur hinein ins volle Menschenleben, und wo du's packst, da ist es interessant..." Mieleeni tulevat Goethen sanat, kun ajattelen miten rikas ihmispaljous eteeni kasvoi, ja kaikki niin läheisiä. Joensuun Akusti, joka kasvatettiin aikoinaan mieheni sedän luona Kuisemassa, muistutti kovasti sukulaisiani, Rogger-serkkujani Virossa. Jokisen Jalmari oli ilmetty Paul Rogger, ja hekin muodostuivat leikkitovereikseni Wuolijoella kuten Roggerit Karksin Tindillä aikoinaan. Opin katsomaan ja näkemään, miten paljon arvokkuutta oli niissä ihmisissä, jotka minua ympäröivät Wuolijoella, alkaen vaikkapa vanhasta Jusesta ja Pennasta.

Juse oli pieni ja kuivettunut, suunnilleen sitä samaa tyyppiä, jota Martta Kinnunen esittää Kansanteatterissa Telefooni-Sandrana. Hän oli hentoääninen ja täynnä avuliaisuutta, kävi hieromassa vaaria ja mummua, ja lopuksi minunkin täytyi sallia Jusen hieroa jalkojani, jotka tosiaankaan eivät siihen aikaan vielä hierontaa kaivanneet. Mutta mahdotontahan oli kieltää Juselta sitä nautintoa. Sitten yhtäkkiä minulle selvisi, että Jusella oli mukanaan vesipullo, ja hän hieroi veden avulla, toisin sanoen voiteli paikat ensin vedellä ja puhui erinäisiä 'sanoja'. En koskaan päässyt perille siitä, mitä hän puhui, mutta hän väitti, ettei hieronta yksistään auta, vaan puhe ja vesi ja rohdot tarvitaan siihen lisävoimaa antamaan. Juse tiesi sekä Pälkäneen Wuolijoen että koko pitäjän asiat. Niin syrjässä kuin me sentään olimme kirkonkylästä, pitäjän sydämestä, jutut kumminkin kulkivat Jusen mukana. Niin, ja kuluthan sitten aikakin hyvin, eikä Jusea kiirehditty, kun hän hieronnan ohella toimitti pitäjän kylälehden virkaa, ja mummulle Juse oli varsinainen tietotoimisto kaikessa hyvyydessään.

Sitten oli Penna. Olen kuvannut häntä jo Kukkaan muistelmissani, kirjassani 'Kummituksia ja kajavia', koska Penna ja Kukkia kuuluvat yhteen. Muistan kumminkin, miten Penna, kuultuaan uudesta miniästä tuli Alvettulasta saakka minua tervehtimään ja katselemaan ja hyväksymään. Ja kaikesta päättäen hän hyväksyikin minut, vaikka ensin oli ollut pakarissa vakavia epäilyksiä vieraan virolaistytön suhteen. Vasta Kukkialla me oikein ystävystyimme, kun annoin hänen syödä niin paljon voita, että hän ruokiintui talvenkin varalta. Tie ainakin Pennan sydämeen kulki vatsan kautta, ja niin hän antoi minulle senkin anteeksi, että pelkäsin veneessä kovalla tuulella.

Huomattavimpia ihmisiä oli myös suutarin Mari, hyvin arvokas ja miellyttävä emäntätyyppi, Iskan äiti, joka tuli silloin tällöin poikaansa tervehtimään, ja ennen kaikkea Iska itse, joka oli kaikkein herttaisimpia ja ajattelevimpia ihmisiä. Hän ei ollut koulua käynyt, mutta hänellä oli olemuksessaan sellaista kulttuuria, mitä joskus puuttuu yliopistosivistyksenkin saaneilta. Mieheni piti Iskasta kuin veljestään.

Sitten Juntulan Roope, mieheni serkku, joka karahteerasi itseään Hämeenmaan suurimmaksi tappelijaksi. Juntulan Roope oli nainut Juntulan talosta Miehoilasta ja ottanut nimekseen Juntula. Toinen veli nai Vanajalta Parkun talosta ja otti nimekseen Parkku, ja vain kolmas jäi kotitaloon Puntilaan. Näin myös J.R. Wuolijoen nuorempi veli otti talonsa mukaan nimen Jokinen.

Juntulan Roope oli valtava mies, valtava hyvässä ja pahassa. Wuolijoella kerrottiin vielä, miten hän kälyni Tyynen häissä tanssitti Elli Tompuria kuin tuulispää, eikä vain Elliä. Taisi Miehoilan kylässä olla yhtä paljon juttuja Juntulan Roopesta kuin koko vanhasta kylästä. Roope oli viinaan menevä, mutta hänellä oli paitsi suurta taloa, myös kaksi tytärtä, jotka kumpikin olivat kuin Meissen-nukkeja. Oli ihan käsittämätöntä, miten niin isolla, jättimäisellä miehellä saattoi olla niin hennot ja hienot tyttäret; he saivat varmaankin paljon kärsiä isänsä omaperäisyydestä. 'Iso-Heikkilän isännässä' on käytetty jossakin määrin Juntulan Roopen retkeä. Roope näet suuttui kieltolain aikana, kun ei saanut laillista viinaa, ja lähti eräänä yönä hakemaan sitä, ei trokareilta, vaan eläinlääkäriltä, sillä Roope piti kiinni laista. Hänellä oli monenlaisia seikkailuja, joiden pohjalta kasvoi esiin Iso-Heikkilän isäntä.

Juntulan Roope ajoi kerran uudella Studebakerillansa Roineeseen, kunnes se pysähtyi veteen. Se taisi ollakin hänen viimeisiä luvattomia retkiään, sillä sittemmin hän hyIkäsi alkoholin ja valitettavasti hänestä tuli vakava ja ikävä isäntä. Mutta edelleenkin on silmieni edessä Juntulan Roopen hahmo, joka melkein väkisin pyytää päästä johonkin näytelmääni.

SKRUUVI JA WUOLIJOKI

Skruuvi ja Wuolijoki kuuluivat tavallaan yhteen. Skruuvi oli ensimmäisiä asioita, joita minulle Wuolijoen suvussa opetettiin. Väinö oli Helsingin suurpelaajia, ja hän koulutti meitä kaikkia ankarakätisesti. Kaikki me, nimittäin Suoma Bernhard, Tyyne Haveri, mieheni ja minä, jopa Jukka Rangellkin, olimme hänen oppilaitaan ja aivan kypsäksi haukuttuja. "Et sinä kelpaa edes kyltiksi hullujenhuoneen seinälle" taisi olla lievintä puhetta. Ja jos oikein pahan virheen teki, sai kortit silmilleen. Kuka sanoo, ettei Hämeessä ole temperamenttia! Kummallista oli, ettei sitä sentään lopullisesti suututtu, vaan Väinö, joka pahimman katastrofin aikana juoksi huoneessa edestakaisin, otti sitten taas kortit koreasti käteensä ja sanoi: "No, istu sitten ja opi pelaamaan!"

Voi sitä juristeille niin välttämätöntä skruuvia! Vanha juristi sanoi: "Mihin sitä joutuu, kun nuoret miehet, jotka tulevat seuraamaan käräjiä, eivät opi skruuvia. Ei käräjillä pykäliä opita, vaan elämää ja ihmisiä," Olen aivan samaa mieltä. Omassa perheessänikin on sellainen ikävä tapaus: nuori ja lahjakkaana pidetty juristi, joka ei osaa skruuvia! Hänenkin äitinsä oli vanha ja ensiluokkainen skruuvari, niin että surimme yhdessä sitä nykyajan juristinuorisoa.

"Vaikkei jokainen juristi osaa skruuvia, niin ei skruuvia osatakseen tarvitse olla juristi, vain muuten viisas mies", selitti minulle aina Väinö Wuolijoki.

Voi sitä kaikille skruuvareille niin tuttua vanhaa skruuvikeskustelua!

Väinö: Viisi herttaa!

Minä: Viisi grandissimoa!

Tyyne: Kuusi herttaa!

Minä: Kuusi grandia!

Väinö oli minun partnerini, ja me voitimme kuudessa grandissa.

Väinö: Hassasit taas. Ei sinulla ollut kuuden grandin kortteja. Voitit, koska Sulo pelasi sikaa.

Minä: Mutta minä näin Tyynen silmistä, että hän hassaa kuudella hertalla.

Väinö (raivoissaan): Aasi!

Minä (nöyränä): Muuli, Väinö kulta, se on miellyttävämpää. Sano muuli!

Väinö (vielä enemmän raivoissaan): Etkö sinä muuli ymmärrä, että on sata kertaa hauskempaa hyötyä toisten pietistä. Tyyne olisi saanut viisi pietiä kuudessa hertassa, astronomisia lukuja.

Minä (vielä nöyremmin): Mutta minusta on hauskempaa voittaa itse.

Väinö (kiertää pari kertaa ympäri huonetta nyrkit pystyssä): Toisten pietistäkin on hyödyttävä. Senkin muuli! Kaikki naiset ovat muuliaaseja!

Yleinen rauhoittuminen... Sulon naurunrähäkkää. Väinö jatkaa ja ihme kyllä uskaltaa maalata. Minä korotan ja saan pelin. Ja sitten Väinön hyytävä sähinä, koska hän hävisi.

Väinö: Laskitko? Kortit ovat sitä varten olemassa, että ne lasketaan. Ja mikä hätä sinulla oli maalata pataa?

Minä (vähemmän nöyränä): Maalasin kolmannessa kädessä pataässäni.

Väinö: Kyllä minä sinun ässäsi tiesin, puuropää.

Kuten skruuvidiletanttikin huomaa, ankaran kasvatuksen me Wuolijoen lapset Väinöltä saimme. Mutta me sentään lopuksi opimme, ainakin paremmin kuin Urho Vilpitön Toivola, joka Solitanderin seurueessa oli joutunut Amerikan-matkalla pakostakin neljäntenä miehenä yrittämään skruuvia oikein vanhojen skruuvipetojen kanssa. Mutta kun hän minun sukuni seurassa teki huutavia virheitä vieläkin ja sai kuulla kunniansa, hän sanoi lohduttoman nöyrästi: "Niin minulle sanottiin valtamerelläkin".

Kerrotaan, että jossakin Pohjois-Suomen metsäalueella oli ollut kilometritolpassa ilmoitus: Kolme pätevää metsänhoitajaa hakevat neljättä miestä skruuviin. Kokemattomat älkööt vaivautuko.

Syvä myötätuntoni on kolmen metsänhoitajan puolella, vaikka ilmoituksesta oli puuttunutkin: hyvä sauna ja ruokaryypyt!

Muistan erään skruuvin Wuolijoella. Tytöt olivat juuri tulleet sinne, ja heräsi kysymys, missä me pelaisimme, kun mummun mielestä meidän olisi pitänyt mennä nukkumaan. Olimme varanneet kynttilöitä taskuun, ja kun koko talo jo nukkui siinä kymmenen seuduissa, hiivimme kaikki huvilaan, sytytimme kynttilät ja aloimme pelata. Koska meitä oli viisi, siis neljä Wuolijokea ynnä minä, niin yhden piti aina olla päältäkatsojana. Muistan sen yön. Kello yhden aikaan mieheni nuorempi sisar, joka oli koko ajan hävinnyt, alkoi haukotella ja sanoi menevänsä yläkertaan nukkumaan. Ja menikin. Ja me jatkoimme kello kuuteen saakka. Silloin heräsi Tyyne suunnattomaan naurunrähäkkään. Kun tehtiin tilejä, niin osoittautui, että hän, joka oli rauhallisesti nukkunut, oli ainoa, joka oli häviöllä!

Aurinko oli jo korkealla, kun me muina miehinä kävelimme taloon päin. Väki oli pellolle menossa. Pehtori tuli vastaan ja ihmetteli, kuinka herrasväki oli niin aikaisin liikkeellä. Juu, me kaikki kehuimme kaunista aamua, joka oli houkutellut aamukävelylle, ja yritimme hiipiä ikkunasta sisään taloon, jottei mummu huomaisi. Mutta mummu oli huomannut, ja hänellä oli torut ja kahvi valmiina, ennenkuin menimme maata. Harvoin me kaikki Wuolijoella yhteen satuimme, mutta kun meitä oli neljä koolla, niin skruuvattaessa unohdettiin kaikki surut, ja erikoisesti siihen aikaan vielä kun uusia konsteja sisällytettiin skruuviin, tulivat kalliin ajan korotukset ja niin edespäin. Skruuvi oli aivolepoa. Ja älkööt syyttäkö meitä ne, jotka lukevat 'escape' elämänpakokirjallisuutta. Emme me paenneet elämää, vaan lepuutimme vain hieman aivojamme voidaksemme taistella paremmin.

Ennen kapinaa ja kapinan aikana pelattiin kai meillä häpeäksemme yhtä paljon skruuvia kuin muuallakin Helsingissä, jossa skruuvivillitys oli noussut huippuunsa rauhallisen porvariston joukossa. Muistan erikoisesti sen illan, kun joukossamme oli pormestari Näkki minun partnerinani, ja minä sain kakkosen karonkan. Siitä sitten kerrottiin seuraavan päivän Helsingin Sanomissa, että 'eräs rouva Kaivopuistossa oli illalla saanut kakkosen karonkan'. Jokainen, joka on skruuvia pelannut, tietää varmasti sen pyhän tunteen, kun on onnistunut saamaan kakkosen karonkan. Mekin olimme aika monta sekuntia aivan hiljaa.

Ja minä muistan sen voiton tunteen, kun latelin kakkosesta alkaen koko karonkan pöydälle ja pelasin herttaa, jossa minulla oli karonkka, enkä grandia, jossa olisin voinut hävitä astronomisesti, jos joku peluri olisi lyönyt esimerkiksi pataa. Sellaistakin kauhua lienee joku kokenut. Ja kuinka me skruuvinpelaajat ainakin siihen aikaan halveksimme niitä, jotka pelasivat bridgeä, sellaista lapsellista peliä! Ja kyllä kai vieläkin oikeilla skruuvareilla on sama tunne bridgeä kohtaan. Muistan kun ensimmäisen kerran pelasin bridgeä — Ruotsin lähetystössä Moskovassa erään päivällisen jälkeen — ja voitin. Aina tuhmat aloittelijat voittavat. Skruuvi on siitä mukava ja vaaraton peli, että sitä voidaan pelata vain neljään mieheen, ja kun harvoin löytyy neljä tasaväkistä, jotka mielellään petaisivat yhdessä, niin on tilaisuus ja pakko tehdä jotain muutakin maailmassa.

NUOREN PERHEEN ALKUAJAT

Kun saimme kotimme järjestykseen elokuussa 1908, jouduin heti Työmiehen toimitukseen Venäjän-osaston kesätoimittajaksi. Miehenikin työskenteli toimituksessa. Yhdessä lähdimme ja yhdessä tulimme. Kotona teimme työtä saman kirjoituspöydän ääressä vastatusten istuen. Ei ollut ketään, joka olisi sanonut, että sellainen kirjoituspöytä on järjetön ja ettei työnteosta tule mitään, jos kirjoituspöytä täytyy jakaa vaikkapa rakkaimmankin ihmisen kanssa. Menihän se vähän aikaa, niin kauan kuin eduskuntatyö vei naapurini eduskunnan kirjoituspöytien ääreen. Mutta tuo nuorin kansanedustaja oli vasta ylioppilas, ja hänen täytyi lukea kandidaattitutkintoaan, jonka hän sitten suoritti seuraavana keväänä. Eivät sen ajan professorit oikein olleet tottuneet tenttimään kansanedustajia, niin että monet hänen tutkintonsa saivat tavallista väljemmän käsittelyn. Mutta kun tiesin, että luvut olivat pojalle vain sivutyötä, hermostuin niistä paljon enemmän kuin asianomainen itse. Sitäpaitsi eräät professorit pitivät välttämättömänä antaa tuollaisen 'kansan edustajanulikan' tuntea elämän vakavuutta, ja eräässä tentissä häntä pidettiin lähes kahdeksan tuntia, jolloin kerkisin ommella Ilona Jalavan piirustaman kokonaisen pöllönpään oviverhoihin. Se oli tietenkin eräänlaista peukalonpitoa sekä samalla itsekidutusta, jos ajattelee tunnettua neulanpitotaitoani. Mutta sekä pöllönpää että tentti onnistuivat.

Emme olleet kauankaan yksin pienessä kodissamme. Sisareni Mimi tuli venäläiseen kimnaasiin, ja otin hänet asumaan luoksemme. Parin kuukauden kuluttua toi isäni Salme-sisareni Nummelan parantolaan hoidettavaksi, ja huoltamista siinä oli molemmissa. Se merkitsi väitöskirjatyön sijasta minulle käännöksiä ja kirjoituksia erinäisiin puoluelehtiin ja luentoja. Tunsin itseni petturiksi vanhaa kotiani ja kotimaatani kohtaan, ja minun oli autettava sen kuin kynnelle kykenin. Minulla ei ollut muita opintovelkoja kuin kunniavelkani kotiin, ja vanha koti vuorostaan tarvitsi apua. Väitöskirjani merkitsi mahdollisuutta jäädä yliopiston liepeille säännölliseen työhön, mutta koska minun täytyi ankarasti ansaita, oli varastettava aika väitöskirjaa varten. Kun sain tehtäväkseni Hurtin runokokoelmain luetteloinnin, olin onnellinen, koska työ kuitenkin liittyi väitöskirjaani, joka käsitteli virolaista kansanrunoa 'Äidin haudalla' ja joka keskeneräisenä vieläkin lepää arkistooni haudattuna ilman laakeriseppelettä.

Ensimmäinen vieraani kotoani Virosta oli siis isäni, joka toi sisareni Salmen Suomeen keuhkotautiparantolaan. Se muoti, että keuhkotautiin sairastuneet vietiin ennen kaikkea Davosiin Sveitsiin, oli jo ohi, ja Virostakin osattiin hakeutua jo pohjoiseen. Minä vein sisareni Nummelaan tohtori Bonsdorffin hoitoon. Sisareni oli hyvin heikko ja jatkuvasti kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa. Hän sai maata melkoisen ajan vuoteessa, jonkin avoikkunan alla. Sangen raskaaksi hänen oleskelunsa siellä tuli, koska hän vaati minua matkustamaan Nummelaan melkein joka lauantai-ilta ja jäämään sinne sunnuntaiksi. Minun piti ennen kaikkea viedä hänelle kirjoja — ja tupakkaa. Tupakanpoltto oli ankarasti kielletty, mutta hän ilmoitti minulle, että jollen hanki hänelle vähäsen tupakkaa, hän tulee ryhtymään toimenpiteisiin, jotka ovat vielä paljon ikävämmät. Jo ensimmäisellä kerralla, kun tulin käymään, huomasin, että sisareni polvistui uunin eteen ja puhalsi tupakansavun uuniin, mutta vähän ajan päästä tuli uunista toinen tupakansavu vastaan. Viereisessä huoneessa, saman parvekkeen varrella, oleskeli Edith Södergran, ja tytöt olivat keskenään sopineet siitä, että he polttaisivat samanaikaisesti ja puhaltaisivat savun uuniin, jotteivät joutuisi kiinni. Minä olin sangen vaikeassa tilanteessa, sillä tiesin, että tupakka teki pahaa kummallekin, mutta mahdotonta oli mennä ilmiantamaan heitä tohtori Bonsdorffille. Syödessäni päivällistä ruokasalissa muiden vieraiden mukana, jouduin keskustelemaan tohtori Bonsdorffin kanssa, joka sanoi arvaavansa, mikä minua vaivasi. Mutta hän sanoi myös, ettei sille mitään voinut. Tupakan takavarikointi tulisi vaikuttamaan vielä pahemmin. Ainoa mahdollisuus oli rajoittaa tupakan hankintaa. Minulle oli suuri helpotus, kun en ainakaan itse rikkonut sääntöjä, ja lupasin, että tulisin supistamaan hankintani hyvin vähiin. Koska sisarellani ei ollut parantolassa rahaa, oli toiveita, että tämä rajoitus onnistuisi. Ja se onnistuikin. En tiedä, kuka oli Edith Södergranin hankkija ja oliko hän minua kitsaampi.

Sisareni oli koko vuoden Nummelassa, ja hänen painonsa lisääntyi täsmälleen 400 grammaa, mutta hyvä niinkin. Pääasia on, että hän elää vieläkin ja että Nummela silloin pelasti hänet, vaikkei se kyennyt pelastamaan Edith Södergrania, naiskirjailijoittemme traagillisinta hahmoa. Tapasin sisareni naapurin valitettavasti vain ohimennen. Tytöt lukivat ja riitelivät runoudesta, ja sisareni arvosteli naapuriaan ankarasti siihen aikaan, joskaan hän ei irvistellyt kuten koko ruotsalainen sanomalehdistö. Nyttemmin sisareni kirjoittaa itse englanniksi runoja suuresti Södergranin tyyliin.

Eräänä päivänä, kun kokoilin Kirjallisuuden seurassa väitöskirjani aineksia, tapasin professori Kaarle Krohnin, tämän loistavan, hyvän ja iloisen ihmisen, jonka laatuisia ei enää ole. Hän oli aika tavalla isäni näköinen ja tapainen, kuten olen kuvannut edellisissä muistelmateoksissani. Professori iloitsi nähdessään minut. Hän oli hakenut minua monta päivää ja asia oli hyvin tärkeä. Tohtori Hurtin virolainen kansanrunokokoelma kopioitiin täällä Suomessa, ja sen työn suorittajina olivat ennenkaikkea virolaiset pakolaiset, ylioppilaat ja taiteilijat, jotka vuoden 1906 raskaitten vainojen jälkeen olivat päässeet Suomeen. Rahaa heillä ei ollut, mutta professori Krohn keksi heille tuon erinomaisen kopioimistyön Kirjallisuuden seuralle. Muistaakseni seura maksoi heille riviluvun mukaan, ja maksu oli kovin halpa, mutta se merkitsi kumminkin jotain. Nuoret miehet kirjoittivat, ja sitten kun ne olivat valmiit, heräsi kysymys, mitä niiden toisinnoille oli tehtävä. Oli välttämätöntä saada niistä luettelo. Ja professorin mielestä minä olin eniten sopiva laatimaan sen, koska olin opiskellut kansanrunoutta ja kirjoittelin siitä väitöskirjaani. Ja kun olin virolainen ja osasin samalla suomea, professori oli aivan varma, että sallimus oli lähettänyt minut pelastamaan Viron runoutta. Hurtin kokoelmat, muistaakseni niitä on noin satakunta paksua nidettä, sisältävät yhteensä noin 70 000 runoa. Niitä säilytettiin Kansallispankin holvissa isoissa metallilaatikoissa, eikä niihin päässyt käsiksi kukaan muu kuin professori Krohn itse. Sitten tuli se päivä, jolloin lähdimme ajurilla Kansallispankkiin ja menimme alas holviin, josta otimme mukaan noin kymmenkunta nidettä, vannottuani ensin professorille, että tulisin henkeen ja vereen niitä suojelemaan. Professorin kanssa kuljetimme nuo raskaat niteet kotiini kolmanteen kerrokseen, kun hän ei uskonut niitä ajurillekaan. Sain sopimuksen Kirjallisuuden seuralta, ja sitten aloin kirjoittaa — käsin. Koneellakirjoittaminen oli sen ajan Helsingissä vielä melko harvinaista. Kirjallisuuden seurallakaan ei ollut monta konetta. Ja minä en tietenkään osannut koneella kirjoittaakaan, niin että käsin oli työ tehtävä. Oli omituinen tunne, kun avasin nuo paksut kirjat, jotka olivat sangen vaikeasti luettavia. Virossa olivat runoja keränneet osa laulajia ja kansa itse, ja käsiala oli useimmiten tavattoman huonoa. Joskus meni puolenkin päivää eräiden runojen selvittelyyn. Mutta käteeni sattui juuri ensimmäiseksi Etelä-Viro ja yhtäkkiä löysin siitä kotipitäjieni Karksin ja Helmen runoja, joita etupäässä äitini serkku Körgemäen Leeni oli lähettänyt. Tunsin olevan! kotona. Körgemäen Leeni kulki pitäjät ristiin rastiin, kaikkialla, ja missä oli vanhoja ihmisiä, hän laulatti heitä ja merkitsi laulut muistiin hyvällä, selvällä käsialalla. Hänhän oli käynyt ensimmäistä virolaista tyttökoulua, Lilli Suburgin koulua Viljannissa. Ihmiset, joiden lausumia runoja hän kirjoitti, rakastivat häntä, ja jokainen oli valmis sanelemaan hänelle mahdollisimman paljon. Kun Leeni tuli johonkin paikkaan, niin haettiin laulamaan kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät. Todella ovatkin Etelä-Virosta kerätyistä runoista Körgemäen Leenin runot kaikkein selvimmät ja rikkaimmat. Körgemäki oli iso talo, ja Körgemäen vaari oli yhtä arvossapidetty kuin minunkin vaarini. Ja hänen tyttärensä Leeni, joka hoiteli hänen talouttaan, oli niitä arvoemäntiä, jotka hallitsevat ei vain omaa taloaan, vaan myös pitäjää. Hän oli Carl Robert Jacobssonin hyvä ystävä. Jacobsson kävi Körgemäellä ja tapasi siellä vaarini. Koidula kävi myös, puhumattakaan vanhasta Kreutzwaldista. Oli juhlaa, kun meiltäkin lähdettiin Körgemäelle, ja vielä kauan oli juhlaa, kun Leeni-täti kävi meillä. Leeni ja äitini ottivat osaa kansallisuuspolitiikkaan, olivat niitä harvoja nuoria naisia, jotka jumaloivat Koidulaa ja seurasivat hänen jälkiään. Kaikki tämä tulikin eteeni, kun katselin Körgemäen Leenin lähettämiä runoja. Mieleeni muistuivat kaikki ne, jotka olivat laulaneet, kaikki ne vanhat ihmiset, joiden sängyn laidalla Leeni oli istunut, kuten äitinikin, pannen joka sanan kirjaan aivan kuin se olisi ollut jumalansanaa. Muistan, miten lapsena itse yritin opiskella samoja runoja. Ainakin lauluja sain Luppen tuvassa suuren määrän lahjaksi näiltä vanhoilta ihmisiltä ja ihmeekseni juuri laulut ovat pysyneet paremmin muistissani kuin runot. Joka tapauksessa runonkeruuretket Körgemäeltä sen ympäristöön Hallisteen olivat juhlaa, jotakin, mitä lapsena aina jännityksellä odotin. Paitsi runoja minulle oli kasaantunut suuri määrä satuja Kavalasta Hansusta ja Pirusta, joka tuli hakemaan kartanonrouvaa ja paroneja hautausmaalta, sen jälkeen kun pappi oli ne siunannut ja kansa luonut haudat umpeen. Kaikki tämä kuin palasi, kun tutkiskelin niitä Hurtin kokoelman lukemattomia runoja. Ikäväkseni ei aika sallinut minun kopioida itselleni kaikkia kauneimpia toisintoja, vain orjalauluista minulla on jonkin verran toisintoja, joista aioin kerran laatia antologian.

Luetteloimistyö oli hyvin vaikeaa. On vähän runoja, jotka käsittelevät vain yhtä aihetta. Huomasin pian, että runo on kuin lumipallo, jota on pitkin pihaa sulalla pyöritetty ja joka kulkiessaan on saanut runsaasti lisiä. Runolaulajahan lauloi runoja siinä järjestyksessä kuin muisti ja tunsi eikä minkään valmiin runokaavan mukaan. Professori Krohnin tarkoituksena oli, että minä antaisin alkusäkeen mukaan jonkinlaisen otsakkeen jokaiselle runolle. Mutta sitä mukaa kuin rupesin runoja lukemaan ja hallitsemaan niiden sisältöä, huomasin, että jossakin runossa voi olla säkeitä kymmenestäkin muusta runosta ja että yhdellä ainoalla nimityksellä tekisin vääryyttä sekä laulajille että erityisesti tutkijoille, joiden avuksi luettelo laadittiin. Professorikin ymmärsi sen ja oli kiitollinen, kun sanoin, että yrittäisin luetella otsikoissa kaikki ne ainekset, jotka laulaja on liittänyt runoon muistakin runoista. Niin kasvoi luetteloni suuresti. Valitan vain, ettei minulla koskaan ollut aikaa yhtenäistyttää runojen nimityksiä, koska runotyypit selvisivät minulle vasta työn aikana. Ja näin alkupuoli nimityksistä jäi hataraksi.

Vaikka luetteloiden laatiminen oli minulle hyvin mieluista työtä, se oli sangen rasittavaa, sillä sain istua niiden ääressä melkein kahdeksan tuntia päivässä ansaitakseni edes kolmisensataa markkaa kuukaudessa. Eikä sinä aikana ennättänyt tehdä mitään muuta. Kirjoitin ahkerasti oikealla kädellä selaillen vasemmalla kokoelman niteitä. Eräänä päivänä ilman muita varoituksia kuin edellisenä päivänä sormenpäissä tuntuneet neulanpistot jäi käteni yhtäkkiä kirjoituspöydälle kynän pudotessa siitä. Koetin liikuttaa ja nostaa sitä, mutta käsi oli halvaantunut ja kylmä olkapäähän saakka. Kauhuni oli hyytävä. Pystyin vasemmalla kädellä nostamaan puhelimen torven ja sainkin käsiini mieheni, joka tuli lääkäri mukanaan kotia. Kädessäni oli niin sanottu kirjoituskramppi. Kuusi viikkoa hierontaa ja käsi kannattimessa eikä työtä — mutta olihan minulla lukemista. Lääkäri vakuutti professorille, että kirjoituskykyni palaisi, mutta kehoitti ehdottomasti joko käyttämään kirjoituskonetta tai kirjoittamaan vasemmalla kädellä. Tuloksena oli, että Wuolijoen vaari lahjoitti minulle Smith Brothers-kirjoituskoneen, joka siihen aikaan oli muodissa ja jolla rupesin harjoittelemaan, kun käteni liikuntakyky parani. Mutta olin menettänyt sekä aikaa että tuloni. Professori Krohn oli onneton. Myöhemmin hän kertoi pelänneensä, että olisi ollut pakko amputoida oikea käteni. Tällaisilla tuskilla on siis Hurtin kokoelmain luettelo syntynyt. Ainoa hyvä puoli tuosta pakollisesta toimettomuudesta oli, että kävin useammin Nummelassa sisartani tapaamassa.

KIRJEITÄNI ISÄLLE

Jouluna 1908

— — — Meillä oli joulukuusikin Mimin vuoksi, sellainen pieni ja sievä joulukuusi, ja oli lapsiakin, Bernhardin kaksi tytärtä, Inkeri ja Kerttu, koska heillä oli tulirokkoa kotona, ja Väinö ja Tyyne olivat meillä sekä maisteri Kuusisen lapset, Hertta ja Esa. Ensimmäisenä pyhänä olimme Salmen luona Nummelassa, ja veimme parantolaan osan meidän joulustammekin. Nyt lähdemme Sulon kanssa jälleen luennoimaan, ja sitäpaitsi on hirvittävän kiire, koska täytyy valmistaa luentojani — — —

4. pnä maaliskuuta 1909

Pappa kulta.

Mamma kirjoitti minulle aivan kauheita asioita. Minä tulen hulluksi, kun en voi teitä auttaa. Mutta minulla on niin tavattoman vaikeata Salmen vuoksi. Nummela on kallis sanatorio. Kaikki mitä ansaitsen, ja minä tosiaan ansaitsen nyt koko hyvin, menee sanatorioon. Teen työtä aamusta iltaan, mutta mikään ei riitä. Pappa, myy puutarhamme tai mamman obligaatiot, ja maksa velat. On aivan hirveätä, että sinun pitää kärsiä koko ajan velkataakan alla ja pelätä velkojiasi. Etkö sinä sentään voisi yrittää periä vanhoja saataviasi, jos kerran huutokauppa teitä uhkaa. Kirjoita, pappa kulta, minkälaisia toiveita sinulla on. Ehkäpä voisin lähettää sinulle kuukaudeksi noin sata ruplaa. Koetan lainata sen jostakin, ja saan ehkä eräästä käännöksestä sen verran mutta vasta kuukauden päästä. Voi pappa kulta, sydämeni on niin täynnä epätoivoa sinun vuoksesi. Älä nyt istu aivan hiljaisena ja epätoivoisena uunin takana. Kirjoita jotain, tee jotain, ja tule tänne. Yritän lähettää sinulle matkarahan täältä — — —

Papan syntymäpäivänä, 20. pnä maaliskuuta 1909

Paljon onnea sinulle syntymäpäiväksi meiltä molemmilta. Tosiaankin jos joku ihminen vähänkin on ansainnut onnea, niin kyllä sinä olet. Jos sinä kerrankin saisit levätä ilman huolia ja ilman pelkoa. Oma rakas pappani, usko nyt, etten saa rauhaa maailmassa ennen kuin voin sinulle hankkia huolettomat päivät, ja usko, että kerran niin tulee olemaan, itse olen siitä aivan varma. Minulla on terveyttä ja voimia, ja minulla on elämäntoveri, joka sinua kunnioittaa ja joka aina tulee auttamaan, jos omaiseni jotain tarvitsevat. Minä olen varma, että me vielä tulemme sen verran rikkaiksi, eikä se niin kauan kestäkään. Joka tapauksessa, että sinulle vielä jäisi aikaa vähänkin nauttia huolettomasta elämästä. Me pääsemme kaikista vaikeuksista. Salme tulee terveeksi, ja Mimi ja Leo pääsevät kimnaasista. Ajattele, jo ehkä vuoden päästä tulee elämä olemaan paljon helpompaa. Ja ennen kaikkea, Salme tulee terveeksi! Puhuin tri Bonsdorffin kanssa hänestä siitä huolimatta että Salme ei tahtonut, että olisin kysynyt tohtorilta mitään hänen tulevaisuudestaan. Mutta minä matkustin Nummelaan. Sain sen verran rahaa, että sain maksetuksi sanatoriolaskun, mutta huomasin, ettei Salme tahdo vielä pois sieltä. Ja Bonsdorffkin oli sitä mieltä, että vaikka Salme tuberkuloosin vuoksi jo voisi lähteä Nummelasta, niin hänen täytyy vielä levätä. — —

Toukokuussa 1909

Sulo sai taaskin eniten ääniä vaalipiirissään ja istuu jälleen eduskunnassa, vaikkei hän näyttäytynytkään vaalipiirissään näitten vaalien aikana, vaan suoritti loppututkintojaan. Muutaman viikon päästä alkaa istuntokausi, ja elämämme paranee vähäisen. Pappa kulta, kirjoita, mikä sinua vaivaa. Olen kaikki nämä päivät itkenyt kuin hassu, koska mamma kirjoitti, että olet oikein sairas. Pappa kulta, mene lääkäriin, jos vähänkin vielä ajattelet lapsiasi. Salmen sairauden vuoksi en ole yhtään jaksanut huolehtia sinusta enkä helpottaa sinun kuormaasi. Jos sinä nyt piinaat itsesi kuoliaaksi, niin isket meitä kuin piiskalla kasvoihin: "Katsos, minä olen koko elämäni ja terveyteni kuluttanut teille, ja te ette auta minua nyt ollenkaan". Pappa kulta, minua vaivaa kuoleman pelko, niin että olisin lähtenyt heti kotiin, mutta Salmen täytyy ehdottomasti jäädä vielä muutamaksi viikoksi tänne lepäämään sanatorion jälkeen. Kun saat Luppelta perintörahat, niin tule tänne ja vie Salme täältä kotiin. Älä huolehdi, kyllä kaikki käy hyvin. Salme on terveempi, ja tämä taakka ainakin tulee niskoiltamme pois.

Nyt vasta minulle selvisi, ettei Mimi ole ollenkaan kirjoittanut sinulle siitä, ettei hän enää asu meillä. Hänen ihastuttava, kultainen johtajattarensa rva Mering on kutsunut hänet asumaan luokseen seuraksi hänen lapsilleen. Kyllä minä yskän ymmärrän. Hän kävi meillä ja näki, että minun oli vaikeata pitää Mimiä täällä kahden huoneen asunnossa ja että minulla oli ensimmäisenä avioliittovuotena tavaton taakka sekä sisarestani Nummelassa että Mimistä täällä, siksi hän yksinkertaisesti päätti ottaa Mimin asumaan luoksensa. Teen Hurtin kokoelman luetteloa noin kahdeksan, yhdeksän tuntia päivässä, ja sitten kirjoitan vielä yöllä väitöskirjaanikin.— — −

Kirje heinäkuun alussa (?) 1909

(Käytyäni ensi kerran vanhassa kodissani naimisiinmenoni jälkeen) Kirje loppuu:

Rakas pappa ja kulta mamma.

Voi sitä Viron omaa kultaista kotiani, sitä lämpöä, mikä siellä oli, ja sitä mamman hyvää kahvia. Olen niin kateellinen Salmelle, että hän sai jäädä sinne. Täällä on kalliot ja järvet ja korkeat mäet, kivimäet. Ei ole lempeitä metsiä ja niittyjä, jokeamme ja sitä puutarhaa, jossa lämpöisenä yönä lampun valolla kirjoittelin. Eikä ole lämmintä aurinkoa, joka aamuisin minut herätteli, eikä ole mammaa ja pappaa ja pikkulintujani! On niin äärimmäisen raskasta ja ikävä kotiin. Kuinka minä taas alan mahtua tänne ja ottaa huolet orrelta, murheet mustalta parrelta. Mutta kirjoita pian, tuletko, pappa. Wuolijoen vaari ja mummu odottavat sinua Wuolijoelle. Minulla on varsin mieletön koti-ikävä. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Ajattelen vain kaikkia niitä huolia ja suruja, joita kotona on, eikä se auta. Totunko koskaan näihin ihmisiin, kivisiin ihmisiin ja kallioihin. Ruohokin on täällä jäykkää ja karheaa jalkojen alla, eikä sitä ole kasvatettu sellaisella hiellä ja kärsimyksellä kuin Viron piharuohoa. Multakin on mustempi ja kevyempi kotona eikä naura keväällä ja itke syksyllä niinkuin Suomen jäykkä, karkea savi. Herra Jumala, kotiudunko koskaan tänne! Kuinka tulen elämään? Pappa kulta, älä sentään näytä tätä kirjettä mammalle. On aivan turhaa itketyttää häntä, ja sitä paitsi, ehkä minun on vain sen vuoksi raskasta, että juuri olin kotona. Kyllä kai on parasta, etten enää matkusta kotiin, ennenkuin olen kokonaan juurtunut tänne. Eihän kukkiakaan saa repiä pian istutuksen jälkeen maasta ja sitten istuttaa uudelleen ja aina uudelleen. Mikäs kasvi sitä kestää, ei edes kaalin taimikaan, puhumattakaan lantun taimesta! Niin että annetaan vain minun juurieni vähitellen kasvaa tähän maahan. Olenhan minä pitänyt siitä ensimmäisestä päivästä alkaen, kun koulutyttönä astuin Helsingin satamaan. Älä välitä pappa, tämä on vain sellainen satunnainen purkaus, jota ehkä ei pitäisi sinulle lähettääkään. — —

26 (?) pnä heinäkuuta 1909 Kukkialla

(Edellisestä kirjeestä ei ole kulunut kuin muutama viikko, mutta yhtäkkiä oli ihme tapahtunut.)

Pappa kulta.

Tulimme Wuolijoelta metsäjärviä pitkin Kukkialle. Minä elän täydellisessä paratiisissa. Jollei olisi kovia tuulia, niin ei voisi kuvitella mitään kauniimpaa maailmassa. Joka puolella, mihin silmä sattuu, on vettä, sininen taivas ja koivumetsiä. En näe täältä yhtään ihmisasuntoa. Lähimpään taloon on ainakin pari kilometriä vettä pitkin. Meidän saaremme on ihanan kaunis. Paljon vanhoja riippakoivuja ja pikkuinen mökki seisoo korkealla kalliolla niiden alla. Kaksi nientä kurottaa järveen. Kun herään aamuisin, niin sinisilkkinen järvi katsoo matalasta ikkunasta sisään. Kajavat ovat kyyhkysiämme ja sorsat kanojamme. Sauna on järven rannassa, ja siitä pääsee suoraan järveen. Korkeassa ruohossa kasvavat tuhannet kukat. Aivan kuin sinikellot soisivat ympärillä. Minä osaan jo soutaakin. Ajatelkaa, minä, joka pelkäsin vettä! Olen yrittänyt mennä jo yksinkin järvelle. Älä pelkää pappa, kyllä minusta vielä vesieläin tulee. Sulon äiti oli meillä kylässä. Kävimme pitkin pitäjää, se on, soudimme järveä pitkin Rautajärven ja Kantolan kartanoihin. Vanhoja kartanoita, joilla on omat tarinansa. Ja viime sunnuntaina, kun paluumatkalla tuli hirveä myrsky, lähetimme kalarenkimme viemään veneemme pitkin vettä kotiin, ja olimme kirkonkylässä ilmanpidossa. Vasta sunnuntai-iltapäivällä lähdimme sieltä. Se oli aivan kamala matka. Kukkia on syvä, ja sen laineet ovat jyrkät, melkein jokainen laine löi veneeseen. Minä istuin nokassa ja pelkäsin niin hirveästi, vaikka Sulo rauhoitti, istui keskituhdolla ammentaen koko ajan vettä veneestä. Pääsimme onnellisesti kotiin, ja nyt aamulla on järvi kuin peili, niin ettei voi käsittää, että se saattoi tuolla lailla hurjastella. Minä olin kiittämätön otus, kun pelkäsin juurteni puolesta. Kukkian laineet kastelivat jalkojani, ja on aivan kuin kasvaisin sisään näiden kallioitten rakoihin, enkä enää pelkää myrskyjä. Makaan auringossa, luen ja kirjoitan, ja suolaamme kaloja, joita Sulo ja Penna kalastavat. Olen oppinut ruokaakin laittamaan, mamma kulta. Wuolijoen mummu opetti. Mutta nyt meidän pääasiallisena ruokanamme ovat sentään vain kalat. Ja sieniä olen suolannut. Kyllä meille aika tavalla tulee sieni- ja kalapyttyjä mukaan Helsinkiin ja marjapurkkeja. Kuinka me tästä kaikki liikkeelle pääsemme! Arvattavasti ensin Wuolijoelle. Kajavat huutavat. Penna on lopettanut kalojen perkaamisen ja kajavat kokoontuvat saalistamaan perkuupaikalle. Ensimmäisinä iltoina pelkäsin niiden surullista huutoa, mutta nyt olen tottunut. Keskellä järveä on ryhmä valkoisia pysty kiviä, joilla kajavat pääasiallisesti pesivät ja istuvat, ja kun ne lähtevät sieltä lentoon, kuuluu melkein saarelle saakka. En tiedä, miksi niin kovasti pidän juuri kajavista. Ne ovat ylpeitä lintuja, jotka eivät kesyynny niinkuin minä. — — —

VIROLAISTYTTÖ JA POLITIIKKA

EDUSKUNTA

Hyvin pian minulle selvisi, että olin joutunut naimisiin eduskunnan kanssa, niinkuin Wuolijoen mummu aikoinaan sanoi olleensa naimisissa talonpoikaissäädyn kanssa. Koko perhe-elämäni keskittyi eduskuntaan ja sen valiokuntiin. Suuri osa ajastamme kului eduskunnassa, jossa istuin sanomalehtimiesaitiossa ja hyvin usein itse salissakin, sillä siihen aikaan Palokunnan talolla edustajain lähimmät pääsivät itse istuntosaliin, ja minullahan oli sitä sukua siellä enemmänkin. Olivathan siellä molemmat Wuolijoen pojat ja vähitellen sinne tulivat lankoni Eino Pekkala ja hänen veljensä Mauno sekä 20-luvulla Valto Tuomioja, josta aikojen kuluttua tuli lastenlasteni isoisä, sen jälkeen kun lastemme vihkimisen raastuvassa suoritti pormestari Ehrnrooth, joka niihin aikoihin istui eduskunnassa edesmenneen Schybergsonin vieressä. Ja niin hän sai sitten vihkiä nuo eduskunnan lapset, meidän molempien eduskunnan puolisoitten Laina Tuomiojan ja minun ollessa todistajina. Sitä sukua kerääntyi sittemmin sekä eduskuntaan että hallitukseen, ja eduskunnan alkuaikoina kuuluivat siihen myös lähimmät ystävämme Sirola, Gylling, Kuusinen ja Kotonen.

Seurasin jännittyneenä koko torpparilain syntymistä ja käsittelyä. Puolueen torppariasiain hoitajat ja jaostot kokoontuivat usein luonamme ja meillä sepitettiin vastalauseita ja omia ehdotuksia. Tosin usein näiden jaostojen torpparijäsenet olivat vastalauseita laadittaessa sitä mieltä, että 'maisterihan sen parhaiten tietää ja isäntä kirjoittaa vain'. Ja niin isäntä kirjoitti. Ja isännän rinnalla kutsuttiin minua emännäksi, kun en minäkään voinut olla ottamatta osaa vastalauseisiin. Kun 30-luvun alussa kävin Petroskoissa, oli siellä paraikaa Karjalan metsäpomojen kokous, johon minutkin kutsuttiin metsien ostajana, ja siellähän minä löysin vanhoja torppariystäviäni, jotka vuoden kahdeksantoista jälkeen olivat siirtyneet Neuvostoliittoon ja joutuneet Karjalan metsäpomoiksi. Ja siellä sitten miehet muistelivat torpparilain emäntää.

Niin, ne vastalauseet. Siihen aikaan oli luokkataistelu niin nuorta ja ankaraa, että sen piti ulottua jokaiseen lakipykälään, jonka porvarit enemmistönä ajoivat lävitse. Ai, ai kun oli monasti vaikeata keksiä, mitä siihen vastalauseeseen pitäisi pistää. Ja niin piti luottaa torpparien luokkavaistoon, sillä heille oli selvää, että jos porvari ja maanomistaja jotakin tahtoi, niin se oli ehdottomasti työväen vahingoksi. "Jaa, että mikä koira siihenkin on haudattuna", sanoivat miehet.

Ja näin kasvoi eristäytymisemme muista kansankerroksista. Puolue ei sallinut meidän kirjoittaa porvarillisiin lehtiin, ja porvariston taholta kasvoi tylyys päivä päivältä. Kun me muutama vuosi suurlakon jälkeen vielä voimme loistaa yliopistossa marxilaisuudella, historiallisella materialismilla ja uusilla ideoillamme, alkoi yliopistokin katsella meitä karsaasti kuten mekin yliopistoa. Ja vähitellen, mitä enemmän työväen voima eduskunnassa ja yhteiskunnassa kasvoi, sitä karsaammin katsottiin meitä, porvarillisia luopioita, jotka olimme menneet työväen riveihin. Eri syistä oli meidän joukossamme sellaisia, jotka olisivat porvarilliselle maailmalle kovin kelvanneet ja joilla olisi ollut mitä menestyksellisin tulevaisuus odotettavissa toisella puolen barrikadin. Mutta kieltämättä joukkoomme tuli niitäkin, joilla ei ollut kykyä päästä esille maata hallitsevien piireissä, mutta helposti tulivat silmäätekeviksi työväen joukossa, siellä kun oli puutetta sivistyneistöstä. Suurin osa näistä putosi verrattain pian pois puolueesta, toiset, joiden tosiaankin onnistui tulla huomattaviksi poliitikoiksi, pysyivät työväen mukana silloin, kun se ei ollut vaarallista, mutta hylkäsivät työväenliikkeen kuin tulisen hiilen sormista pudottaen silloin, kun työväenliike tosiaankin tuli tuliseksi ja vaaralliseksi hiileksi. Mutta tätähän ei tapahtunut yksistään sivistyneistön keskuudessa, vaan myös huomattavassa osassa työväen joukosta noussutta työväen 'virkamiehistöä'. Kun työväen joukosta on kuulunut napinaa sivistyneistöä vastaan, olen aina ajatellut, että se osa sivistyneistöä, joka uhrasi tulevaisuutensa ja menestyksensä porvarillisessa maailmassa, on sentään usein pysynyt uskollisempana työväenliikkeelle kuin monet työväen joukosta nousseet, joilla ei ollut mitään menetettävää, vaan kaikki voitettavana.

Niin, se ensimmäinen eduskunta. En voi sille mitään, mutta kiinnostavampi se oli kuin monet eduskunnat sen jälkeen. Monesti minulla muuten oli tunne, että kerran itsekin istuisin Suomen eduskunnassa. Mutta kun itse sinne pääsin, olin väsynyt leikistä tiikerin kanssa, ja vuosien kuluessa eduskunta oli tullut harmaaksi joukoksi, joka oli aina samanlainen vuodesta vuoteen. Itsekin olin tullut yhtä harmaaksi. (Ainoat, jotka eivät olleet harmaita, olivat Urho Kekkonen ja Hertta Kuusinen). Kaikki ne, jotka olivat olleet minulle läheisiä, olivat poissa. Poissa oli Sirola ja Wuolijoen pojat, Kuusinen, Valpas ja Taavi Tainio, jotka kaikki kolme olivat teräviä ja teräväkielisiä suuria persoonallisuuksia. Poissa olivat af Ursin ja Voionmaa. Vanha Miina Sillanpää istui silloin vielä eduskunnassa ja vielä jokunen entisiä, jotka tulivat minua tervehtimään. O.V. Kuusisen tytär saattoi minut paikalleni Eino Pekkalan viereen. Mutta poissa oli myös Schybergsonin ryhmä ruotsalaisten joukosta ja Lagerlöfin ryhmä kokoomuksesta, ne yksinäiset terävähampaiset sudet, joilla oli hymy silmäkulmassa ja jotka eivät olleet ainoastaan kansanedustajia, vaan myös suuresti mielenkiintoisia persoonallisuuksia. Poissa oli Jonas Castrén, herrasmies Jonas, ja poissa oli Alkio ja paljasjalka-Pykälä. Ja poissa oli Anton Kotonen, jolle mielellään antoi anteeksi, että hän jätti työväenpuolueen. Ja itse minä istuin K.H. Wiikin, suuren, rehellisen periaatteen ihmisen paikalla tietäen, etten koskaan kyennyt sitä paikkaa täyttämään, väsyneenä radiosodasta, jossa olin lakkaamattomasti 'radionkuuntelijain' pureskeltavana taistellessani Suomen radiota koko kansan radioksi, sellaiseksi että työmieskin tuntisi sen omakseen.

Mutta palatkaamme eduskunnan alkuaikoihin. Elin mukana kaikki eduskunnan surut ja taistelut, etupäässä kaikki torpparilain yhteydessä tapahtuneet isot ja pienet kiistat. Vastapäätä Palokunnan taloa oli vaarallinen paikka, ravintola Central, jossa edustajat kävivät syömässä. Ja Centralin pöytien ääressä jatkettiin eduskunnan väittelyitä ryyppyjen ja oluen parissa. Koska istuin usein eduskunnassa, söin luonnollisesti mieheni ja hänen tovereittensa seurassa, ja kuuntelin kaikkea ja otin osaa meidän 'vastalauseteollisuuteemme' ja väittelyihin. Viereisessä pöydässä istui usein pari nuorta yliopistomiestä juoden pullollisen viiniä ja keskustellen Nietzschestä, Machista ja Avenariuksesta. Myöhemmin kuulin, että he olivat Svante Dahlström ja Bertel Nyberg. Ja nyt tapahtui minulle sellaista, mikä saattoi minut torpparikokouksen aikana Tampereella istumaan pari tuntia Johanneksen kirkossa. En halunnut nähdä olutta, viinaa ja konjakkia enkä kuulla arkipäiväistä käytännön politiikkaa ja Taavi Tainion vitsejä, sillä toisessa pöydässä keskusteltiin niistä kirjoista, jotka olin lukenut ja joista olin itseoikeutettu väittelemään viinilasin ääressä. Ja vieläkin, neljänkymmenen vuoden jälkeen, sydäntäni kalvaa se, että hyvä kasvatukseni esti minua nousemasta ja lähtemästä heidän pöytäänsä, jossa olisin saanut puhua suuni puhtaaksi. Svante Dahlströmiä en ole koskaan tavannut, mutta tohtori Nybergiin tutustuin yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Joka tapauksessa huomasin, miten vallankumouksellista mieltäni alkoi tympäistä eduskunnan alkuaikojen nappipeli ja miten yksinäisyys alkoi laskeutua ylitseni. Toista oli nähdä työväen kohoavan maasta matalasta ja toista oli sen edustajien kuolettava arkipäivä ja nappipeli.

TYÖVÄKI OPETTAJANA

En muista itsekään, miten se tapahtui, mutta minusta tuli sosialidemokraattisen puolueen luennoitsija muutamaksi kuukaudeksi. Sirola kai oli jossakin kuullut minun esittävän jotakin historiallisesta materialismista. Ja niin sekä miestäni että minua pyydettiin luennoimaan Forssaan ja Kymenlaaksoon. Taisin käydä muillakin Uudenmaan paikkakunnilla. Muistan, että Kymenlaaksossa, ehkä Myllykoskella tai Kymissä tai jossakin pikku paikoissa niiden välillä, saimme samana päivänä puhua parillakin paikkakunnalla. Puhuimme työväentaloilla, siellä missä niitä oli, ja ellei ollut, jossakin torpan pirtissä. Kuulijoita oli kaikkialla tuvan täydeltä ja enemmänkin, sillä kansa ahmi siihen aikaan sosialismia.

Fyysillisesti olivat nämä tilaisuudet suorastaan tappavia. Väkeä oli niin paljon, että oli pakko pitää ovet auki keskellä talvea. Minulla oli seistessäni niin kuuma, että hiki virtasi kasvoilta, mutta jalkoja paleli. Samoin oli myös kuuntelijoidenkin laita. Siihen aikaan tuontapaisia maisterinluentoja kuunneltiin aivan kuin jumalansanaa. Naisia, etupäässä vanhempia, oli paljon (kuten kirkoissakin). Ja partasuumiehiä. Ja tilaisuuden alussa laulettiin yhtä vakavasti kuin kirkossakin "Vannokaamme vala vapaudelle". Muistan pikkuisia, käpristyneitä mummoja ja nuoria ihmisiä, jotka istuivat ikkunalaudoilla ja kaappien ja pöytien päällä, kuolemanvakavia miehiä ja naisia. En milloinkaan nähnyt humalaista. En milloinkaan mitään rähinöimistä, kovaa ääntä tai karkeaa sanaa. Mitä matalampi oli pirtti, sitä enemmän se tuntui minusta kirkolta. Ja taivaan tähden! Minun piti opettaa näitä vakavia, vanhoja ihmisiä, saarnata heille sosialismin evankeliumia, riistää heiltä vanha evankeliumi ja antaa uusi tilalle! Ja tietenkin täytyi aloittaa Aatamista, koko maailman kehityksestä, mikä siihen aikaan tällaiselle sosialismin saarnaajalle, jonka ei vielä tarvinnut tuntea leninismiä ja stalinismia, oli sangen helppoa. Eikä tarvinnut arvostella Machia eikä Avenariusta, sen kuin selitti Anti-Dühringin avulla, että sosialismi on ihmiskunnan avunhuuto kurjuutta vastaan. Vuosituhansien aikana oli huudettu ja rukoiltu apua Jumalalta, joka ei kuitenkaan ollut auttanut tai sitten ei tahtonut auttaa taikka häntä ei ollut olemassa. Niinpä ihmiskunnan oli pakko hakea apua sellaiselta auttajalta, joka voi auttaa ja oli lähempänä, nimittäin ihmiskunnalta itseltään, muilta kärsiviltä ihmisiltä, tovereilta. Kapitalismi oli koonnut ihmiset, työväen, yhteen, antanut heille yhteisen päämäärän, toistensa auttamisen. Kun valtio siirtyy työväen käsiin, tulee työväki pelastamaan maailman ja auttamaan ihmiskuntaa järjestämään elämänsä sellaiseksi, että kaikki kurjuus maailmasta loppuu. Kaiken tämän käsitti kuulijakuntani ilman muuta (siunasin muutenkin tuota Engels-vainajan Anti-Dühringissä esittämää kuvausta siitä, että voima oli ruudissa, ihmiskunnassa, kansassa, ja johtajat olivat vain tulitikkuja, jotka sen voiman panivat liikkeelle), ja sitten, että ihmiskunnan oli pakko keksiä Jumala hädässään ja pelätä häntä, kunnes katkismuksessa jumalasta tehtiin suoranainen peikko. Voimakkaat ja isoiset, jotka vähitellen ihmiskunnan kehityksen, aikana ottivat haltuunsa niin maat kuin mannut, tekivät jumalasta ruoskan pitääkseen köyhät ihmiset kurissa, sen sijaan että Kristuksen oppi oli rakkauden oppi.

Näin suunnilleen puhuin, ja mummut pyyhkivät kyyneleitään ja miehet kuuntelivat jännittyneinä, kun puhuin työväenluokan järjestäytymisestä. Ja sydämessäni oli lämmin tunne, ja lämpimät olivat kädet, joita minulle ojennettiin, ja minä tunsin kuuluvani niiden ihmisten joukkoon, jotka taistelivat olemassaolostaan ja joiden oli tulevaisuus. Ja kun sitten nukuin jossakin pimeässä perähuoneessa, jossa sirkka lauloi uunin takana, olin onnellinen, koska minun oli suotu osoittaa ihmisille tietä, jonka päässä pimeän pirtin tilalla kohosivat valtavat marmorisalit. Työväki on suonut minullekin tilaisuuden kävellä niissä saleissa, jotka työväki on omin käsin itselleen rakentanut. Nuori ihminen on röyhkeä ja luulee tietävänsä kaikki, mutta kyllä sitä vähitellen huomasi, kuinka paljon sitä historiallista materialismia sentään oli luettava, jotta olisi 'pärjännyt' vakaville miehille, jotka odottivat osviittaa siihen, mitä nyt oli tehtävä, jotta elämä pian paranisi. Ja lopuksi huomasin, etten minä ollut opettaja, vaan työväki opetti minua.

Olin muistaakseni Forssassa puhumassa varsinaiselle teollisuustyöväelle. Olin yötä pienessä mökissä, jossa perheen viisi henkeä nukkui pienessä keittiössä, koska kamari annettiin minulle. Illalla luentoni jälkeen istuimme keittiössä ja juttelimme taistelusta vapauden puolesta, aktiivisesta ja passiivisesta vastarinnasta, miksi oli taisteltava Seyniä ja keisaria vastaan, kuinka tärkeä poliittinen vapaus oli työväelle. Silloin sanoi talon isäntä, työmies, jonka nimeä en enää muista, että vapautuminen tsaarista ja kenraalikuvernööristä on hyvä asia, muttei siitä työkansa kumminkaan vapaaksi tule. Mitä auttaa vapaus, kun se on naulattu Forssaan. "Ei meikäläinen tästä enää mihinkään pääse." Hän ei ollut koskaan ollut Helsingissä. Viiden pennin korotus tuntipalkkaan antoi mahdollisuuden ostaa lapsille puolen kiloa voita lisää. Lakko? Mutta mökkipahanen kuului tehtaalle. Ja tehdas voi ilman muuta ajaa heidät pois koko Forssasta. Kirjat! Saadakseen puolueen julkaisemia kirjoja täytyi säästää leivästä. Kengät lapsille! Täytyi käyttää tallukoita, eivät ulottuneet rahat kenkiin saakka. Elämä oli samaa päivästä päivään ja viikosta viikkoon ja läpi vuosien. "Maailma on niin täynnä vapautta, mutta olisipa sitä minullekin edes sen verran, että pääsisin katsomaan Helsingin kaupunkia. Mutta ei minulle mitään voi tapahtua," mies sanoi, "kun elämä eteenpäin on laskettu pennin päälle." "Sellainen riukuaita, josta ei pääse ylitse", emäntä nauroi, "ja kun tuo Matti oli kova kulkemaan tukkilautoilla nuoruudessani." "Ja tänne sitä sitten jäätiin", sanoi mies, "Forssan tehtaan orjaksi. Mikä ero on meikäläisen ja orjan elämän välillä?"

Kun sitten nukuin emännän kutoman raanun alla, en myöskään löytänyt eroa orjan ja tuon miehen elämän välillä. Mitä se vapaus auttoi? Ei kumminkaan ollut rahaa lähteä, minne halusi, eikä mahdollisuutta nähdä ja lukea ja puhua mitä halusi. Ja kuinka minä voin saarnata vapautta sellaiselle, joka sanoo, että hänelle on samantekevää, hallitaanko Suomea perustuslaillisesti vai vanhasuomalaisesti, jollei hänen palkkansa nouse ja elinehdot parane. Antakaa ihmisille ilmaa siipien alle!

Enkä minä pitkiin aikoihin voinut puhua vapaudesta. Enhän itsekään ollut vapaa. Näin loppuivat minun puolueluentoni tutustuttuani Suomen työmieheen. Opettajasta oli tullut oppilas.

TORPPARIKOKOUS

Maan joka taholta kokoontuivat torpparit Tampereelle sosialidemokraattisen puolueen ohjattaviksi, mieheni oli näet puolueen torppariasioitten pääasiallinen hoitaja. Se oli suuri tapaus Tampereen työväenyhdistyksen salissa. Hämäläiset olivat silmiinpistävästi enemmistönä. Mutta oli todellisia känsäkouria myös pohjoisesta ja idästä ja lännen suurista kartanoista, suurten kartanoiden syrjämaiden asukkaita, sellaisia, jotka satoja vuosia olivat istuneet samoissa torpissa, pitkätukkaisia, sarkatakkisia saapasniekkoja, jotka arkuudestaan huolimatta kaivoivat sydämen pohjasta esiin vuosisatojen vääryyksiä. Siellä oli Laukon ja Tikkamannilan torppareita, Mäntsälän suurkartanoiden edustajia, ja siellä olivat myös heidän edustajansa eduskunnasta, jossa torpparilaki oli pantu alkuun. Minä katselin näitä ihmisiä ja luin heidän hätänsä rypyistä ja kyhmyistä ja kumarista selistä, kaskenkaatajain, raatajain ja ajurien selistä ja kourista.

'Vannokaamme vala vapaudelle'... Maa elää. Minä tunsin, miten se eli, ja metsänsyrjät kahisivat: maa omaksi, torpat vapaiksi! Ja kumarat selät oikenivat. Oli kummallinen tunne. Se, mikä puhuttiin, oli vain heikko enne siitä myrskystä, mikä paisui ihmismielissä. Vielä kymmenkunta vuotta, ja sitten olivat nämä kourat valmiit ottamaan itse sen, mitä heille ei annettu. Vuonna 1918 alkoi kypsyä sato, jota oli vuosisatojen kestäessä kylvetty. Eivät herrat ottaneet vaarin niistä sanoista, jotka Tampereella lausuttiin. Kuuntelin puheita, loppumattomia puheita, sillä ihmisillä oli niin paljon sydämellään. Tämä torppariparlamentti muistutti oikeastaan Venäjän ensimmäistä duumaa, jossa sydämen tuskasta ja vihasta purkautui esiin kaikki se, mitä Venäjän kansa oli saanut kärsiä vuosisatojen aikana. Tosin ei Tampereella ollut niin loistavia puhujia kuin duumassa, mutta kyllä siellä yhtä tuskantäyteistä oli. Kuuntelin puheita ja sitten väliajan jälkeen, kun oli kaunis, aurinkoinen päivä, lähdin Tamperetta katselemaan ja jouduin Johanneksen kirkkoon. Olin pitkän aikaa seurannut pappien ja taiteilijoiden välistä riitaa Johanneksen kirkon maalauksista; siinä papisto yritti saada kirkosta poistetuksi Enckellin liian maallista alttaritaulua ja Simbergin alastomia pikkupoikia, jotka kukin tavallaan kantoivat elämän seppelettä. Siihen aikaan ei kirkossa ollut yhtään ristiä muistuttamassa hirveästä ristiinnaulitsemisesta. Enckellin taulussa seisoo haudasta noussut ihminen ja katsoo aurinkoon. Haudat ovat auki, ja kivien alta katsovat silmiä hieroen ylösnousseet ihmiset. Olin juuri nähnyt tällaisen ylösnousemuksen, työkansan ja torpparien heräämisen vuosisatojen kivien alta. Värillisten ikkunalasien läpi valoi aurinko pehmeätä, elvyttävää valoaan ylösnousseille. Ja Simbergin pikkupojat saivat oman elämänsä. Se oli nykyajan kirkkoa. Ihmiskunnan ylösnousemusta. Istuin pari tuntia ihmeellisessä valossa yksin jutellen elämän kanssa. Ja palattuani työväentalolle häpesin kertoa, missä olin ollut. En häpeä enää.

Olin joutunut eroon niistä ihmisistä, joiden luokse Viro oli minut lähettänyt oppimaan kansallista, porvarillista politiikkaa ja kansallista kulttuuria. Karsaasti katsoivat minuun yliopistopiirit, joiden keskuuteen olin tullut. Karsaasti katsoivat kaikki ne vanhasuomalaisuuden johtohenkilöt, jotka olivat olleet minulle niin kovin ystävällisiä. Kylmästi nyökättiin päätä. Harvoin pysähdyttiin juttelemaan. Ei minua enää kutsuttu niihin koteihin, joissa olin saanut osakseni paljon ystävällisyyttä ja lämpöä. Mutta olin sen sijaan löytänyt koko Suomen kansan sekä Hauholta, mieheni suvusta ja ympäristöstä, että työväestä, joka meitä tarvitsi. En ollut koskaan ottanut osaa työväenliikkeeseen Virossa. Olinhan melkein lapsi, kun lähdin Suomeen. Ja tulin niistä piireistä, jotka olivat siellä luomassa kansallista kulttuuria. Vanhempani olivat suurtalonpoikien jälkeläisiä samoin kuin mieheni suku Hauholla. Kouluaikoinakin vielä oli minulla tunne, ettei Virossa työväkeä ollutkaan, kartanoitten muonamiehiä lukuunottamatta. Saksalais-venäläinen sorto kohdistui heihin yhtä paljon kuin talonpoikiin. Voi minua tipusta, kuinka väärin minusta oli, että vallankumoukselliset yrittivät löytää luokkataistelua Virosta. Sitäpaitsi tuo noussut Viro taisteli saksalaisia paroneja vastaan. Tsaarin valta oli vielä sivuseikka ennen varsinaisen työväenliikkeen alkua. Ja työväenliike pääsi jaloilleen vasta sen jälkeen kun olin lähtenyt Virosta. Mutta Suomessa vastarinta tsaaria kohtaan, kulttuuritaistelu, suomalaisuustaistelu, kaikki se tempaisi nuoren ihmisen mukaansa. Suurlakko ja henkilökohtaiset siteet Suomessa saivat aikaan, että koko nuoren ihmisen mielenkiinto keskittyi maahan, jossa kansa itse aloitti tietoisesti taistelun uuden maailman puolesta.

UUSI YSTÄVÄ

Ensimmäiset avioliittovuodet kuluivat ankarassa työssä: käännöksiä, sanomalehtiartikkeleita ja kirjoituksia puolueen julkaisuihin, luentoja, Hurtin kokoelmain luetteloimista ja viimeksi väitöskirjaa, johon ei jäänyt paljonkaan aikaa. Pahinta oli, ettei myöskään jäänyt aikaa lukemiseen eikä seurusteluun muiden kuin mieheni poliittisten ystävien kanssa. Eikä minulla enää ollut venäläisiä ystäviä, joiden mukana olin seurannut venäläistä ja maailmankirjallisuutta.

Ensimmäiset venäläiset, joihin tutustuin Helsingissä, olivat kaikki vallankumouksellisia, ja Viaporin kapinan jälkeen he hävisivät pitkin maailmaa. Osa lähetettiin ulkomaille ja osa joutui Venäjälle, osa Siperiaan, koska heidät saatiin kiinni, ja osa hävisi maailmalle. Ja naimisiin mentyäni jouduin kokonaan pois vallankumouksellisten seurasta jo siitäkin syystä, ettei heitä enää ollut täällä. Ainoastaan Leninin kirjasto oli pitkät ajat sijoitettuna meille suureksi ilokseni, sillä ennätin lukea sen melkein kokonaan, ennenkuin se pakattiin ja lähetettiin muistaakseni Sveitsiin lehtori Smirnoffin toimesta. Lehtori itse ei uskaltanut ottaa sitä kotiinsa, koska Lenin vuonna 1906 asui hänen luonaan Liisankadulla ja santarmit olivat jo kauan pitäneet Smirnoffia silmällä. Naimisiin mentyäni minusta tuntui, että olin häipynyt santarmien silmistä, kunnes elämä uudelleen osoitti, ettei minuakaan ollut unohdettu.

Kaksi sisartani kävi Marian kimnaasia Helsingissä. Vanhempi heistä, Mimi-sisareni, tuli, kuten edellä jo olen kertonut, heti naimisiin mentyäni asumaan meille. Hänen välityksellään jouduin tekemisiin kimnaasin johtajattaren kanssa, josta tuli erinomaisen hauska tuttava ja vähitellen hyvä ystävä. Hän oli kreivi Witten tytär, Sophie Mering, joka oli ollut naimisissa Etelä-Venäjällä sokerimiljonäärin kanssa. Mies harrasti pääasiallisesti kauniita hevosia, naisia ja viinaa. Sophien elämä oli ollut raskasta, kunnes hän suurella vaivalla sai eron miehestään. Venäjällähän oli sangen vaikeata saada avioeroa, ja miehellä täytyi olla hirvittäviä rikoksia, ennenkuin nainen voi saada avioeron. Sophie sai sen vaikutusvaltaisen perheensä avulla. Hän hylkäsi miehensä omaisuuden ja päätti ruveta elättämään itseänsä ja kahta lastaan. Tuttavuuksien avulla ja etupäässä kai isänsä vaikutuksesta hänet määrättiin Helsingin Mariankimnaasin johtajattareksi.

ERONNUT NAINEN

Sophie Mering oli melkein rouva Gorkin, Maria Andrejevan, näköinen ja ainakin tapainen, laajakatseinen ja laajakätinen venäläinen nainen, silloin kun hän on parhaimmillaan, suloinen ja ystävällinen kaikille. Suuri ja avulias äitityyppi.

Kuten sanottu, minun täytyi tehdä työtä usein yötä päivää. Ei ollut enää aikaa paljon lukeakaan. Mutta Sophie hankki minulle aikakauslehtiä, kirjoja, kaikkea uutta, mitä Venäjällä ilmestyi, ja hänen lämmin kätensä seurasi raskasta elämääni. Me puhuimme ranskaa, jotta en unohtaisi sitä. Luimme kaikkea uutta Venäjän kirjallisuutta, Gorkia ja Tšehovia, seurasimme yhdessä saksalaista kirjallisuutta, luimme Kayserlingiä ennen kaikkea ja koko Müncheninryhmää, Thönya, Dr. Owglassia ja mitä vaan Langenin kustannuksella ilmestyi. Kirjat olivat ainoa ylellisyys, jonka Sophie itselleen soi, ja samoin ne olivat minullekin.

Sangen mielenkiintoista oli kuulla hänen kuvauksiaan Pietarin ylhäisöstä, mm. kreivitär Kleinmichelistä, ja koko kreivi Witten ympäristöstä. Hänen syvä vastenmielisyytensä tyhjiä ylhäisönaisia kohtaan, jotka siihen aikaan kihisivät Vyrubovan ja kreivitär Kleinmichelin malliin Kronstadtin Isä Joanin ja Rasputinin ympärillä jäi minunkin mieleeni. Hän tutki näiden naisten psykologiaa. Minä aina kehoitin häntä kirjoittamaan heistä. En tiedä, kirjoittiko hän ja onko hänestä jäänyt jälkiä suuressa maailman mylläkässä vuoden seitsemäntoista jälkeen. Hän vihasi mieletöntä rikkautta ja venäläisen ylimystön päätöntä elämää ja odotti vallankumousta. Hän väitti, että dekabristien kapinan aikana ja Puškinin ja Lermontovin mukana hävisi venäläisen ylimystön kukinta ja jäljelle jäivät ainoastaan dekadentit. Hän tunsi anelen réglmen, vallankumouksen etisen ajan, ja tuli johtopäätökseen vallankumouksen vääjäämättömästä lähestymisestä juuri vertaamalla Venäjän oloja vanhaan Ranskaan ja Ranskan ylimystön elämään. Ja yhdessä me luimme Anatole Francea. Silmäni avautuivat niin monelle elämän seikalle, jotka olivat kaukana ympäristöstäni.

Sophie otti työnsä kovin vakavalta kannalta, oli sangen uudenaikainen opettaja ja johtajatar. Kimnaasi kuului keisarinna Marian suojeluksessa oleviin kimnaaseihin, mutta paikallisena suojelijattarena oli rouva Seyn. Ja rouva Seynistä oli Sophielle paljon harmia. Kenraalikuvernööritär yritti näet ottaa suojelijatehtävänsä sangen vakavasti, suunnilleen samalla tavalla kuin miehensäkin. Hän järjesti oman vakoilunsa kouluun ja piti kaikkia opettajavoimia silmällä puhumattakaan johtajattaresta. Koska johtajatar kuitenkin kuului Venäjän korkeimpiin piireihin, joihin rouva Seyn ei milloinkaan ulottunut, hän ei oikeastaan kyennyt tekemään mitään rouva Meringiä vastaan paitsi lähettämään erinäisiä ilmiantoja Venäjän kouluylihallitukselle tai opetusministerille. Mutta silti kesti verraten kauan, ennenkuin hänen onnistui päästä rouva Meringistä. Syynä Sophien poissiirtämiseen oli kai osittain sisareni, jonka rouva Mering otti asumaan luokseen ja jota hän suosi. Kun tyttö lopetti kimnaasin kultamitalilla, rouva Mering yritti järjestää hänelle sitä 200 ruplan stipendiä, jonka saivat useiksi vuosiksi kaikki kultamitalilla palkitut oppilaat. Mutta siinä tuli tenä eteen. Suojelijatar, rouva Seyn ei hyväksynyt stipendiä sisarelleni, koska — ja tämä ilmoitettiin oikein virallisesti — tytön sisar oli naimisissa sosialidemokraattisen kansanedustajan kanssa. Sille ei voinut mitään. Mutta rouva Mering pani kaikki voimansa liikkeelle ja sai järjestetyksi niin, että opettajat kokosivat keskuudestaan kahdensadan ruplan stipendin, joka annettiin sisarelleni. Mutta rouva Seyn sai siitä erinomaisen mukavan syyn kaikenmaailman ilmiantoihin opetusministerille, ja rouva Mering siirrettiin Kronstadtin kimnaasin johtajattareksi. Tosin ei hänellä ollutkaan mitään sitä vastaan, koska hän oli täällä kovin yksin. Tietäähän sen, miten täällä suhtauduttiin venäläisiin yleensä, eivätkä suomalaiset opettajapiirit edes tietäneet hänestä mitään.

Sophie oli koko sydämestään Suomen ystävä ja seurasi jännittyneenä passiivista vastarintaamme. Niin Witten tytär kuin hän olikin, hän oli täydellisesti vallankumouksen kannalla. Hänestä tuli parhain ystävättäreni juuri siihen aikaan, jolloin jouduin pois vanhojen naisystävieni parista. Meillä oli tapana silloin tällöin väitellä kirjallisuudesta melkein aamunkoittoon saakka, ja väittelymme usein loppuivat kysymykseen Jumalan olemassaolosta tai Anti-Dühringiin. Sophie oli kyllästynyt meidän yhteiskuntajärjestykseemme eikä vähiten sydämen pohjaan saakka loukkautunut kaikkien naisten puolesta. Hän piti lapsistaan ja kasvatti heitä erinomaisella tavalla. Se lisäkasvatus, jonka hän antoi sisarelleni, oli minulle kovin tervetullut.

Suruni oli suuri, kun Sophie Mering muutti täältä pois. Tapasin hänet sen jälkeen vain kerran, muistaakseni vuonna 1911, kun lähdin Kronstadtiin tutkimaan tohtori Eisenin virolaisia kansanrunokokoelmia ja samalla sain tilaisuuden vierailla Sophien luona.

Matkustin Pietarista Oranienbaumin kautta Kronstadtiin, Se pysyy muistissani aina. Oli tavaton myrsky, pahimpia, mitä oli ollut viiteenkymmeneen vuoteen, sanottiin minulle, nimittäin itämyrskyjä, jotka ajoivat kaiken Nevan veden Suomenlahteen ja jättivät Kronstadtin melkein kuiville. Laivat käyttivät Oranienbaumin ja Kronstadtin välillä matkaan vain noin puoli tuntia ja olivat aivan tasapohjaisia matalikkojen vuoksi. Lähdimme Oranienbaumista liikkeelle ja jouduimme hirmumyrskyn kouriin, joka ajoi meidät ensin matalikolle ja oli kaataa koko laivan. Laiva joutui olemaan kallellaan, niin että meidän oli pidettävä kiinni seinistä ja lampuista, jottemme olisi kaatuneet. Muistan siltä matkalta erään, aivan Tšehovin kynän arvoisen tapauksen. Meitä oli vähän koko laivassa, muiden muassa eräs herra rouvineen. Kun tilanne tuli sangen vaaralliseksi — jouduimme olemaan melkein kainaloihin saakka vedessä —, alkoi hirmuinen kohtaus herran ja rouvan välillä. Molemmat olivat varmoja hukkumisestaan ja senvuoksi kumpikin rupesi vaatimaan toista tilille kaikista tapahtumista elämän varrelta. Rouva toi esille kuinka mies oli pettänyt vaimoaan ja kuinka hän oli varastanut kruunulta, kuinka hän oli väärentänyt rouvan isän nimen vekseliin ja sen sellaista. Herra puolestaan ei jäänyt mitään velkaa, vaan kuvasi, mikä hirmuinen nainen hänen rouvansa oli, kuinka hän oli juossut toisten miesten perässä ja kuinka hän ei pitänyt lapsistaan ja kuinka kaamea hänen kotinsa oli, ja nyt hän sai vihdoinkin kaiken sappensa puretuksi ennen kuolemaansa. Ja molemmat huusivat kaiken niin kovalla äänellä, että koko laivan väki sen kuuli. Vaikka tilanne oli tosiaankin kaamea ja peloittava, oli mahdotonta olla nauramatta, ja se helpotti meidän muiden elämää siksi, kunnes Kronstadtista tuli laivallemme apua. Mutta miten nämä kaksi pääsivät laivasta ja miten he katsoivat toisiinsa ja miten heidän oli taas hymyiltävä sukulaisilleen, jotka olivat tulleet heitä vastaan, se oli aivan suurenmoista. Minun kynäni ei pysty sitä kuvaamaan, mutta minusta tuntuu, että Tšehov varmasti oli nähnyt samanlaisia tapauksia. Rannalla olivat Eisenit minua vastassa, ja pääsin pian kuiviin vaatteisiin ja soitin rouva Meringille. Iltaa vietin hänen luonaan myöhäiseen yöhön saakka, tehtyäni ensin kovasti työtä tohtori Eisenin kanssa.

Eisenin kokoelmat olivat minulle suuri pettymys. Hän oli Kronstadtissa Viron seurakunnan pastorina ja tohtori Hurt Pietarissa. Molemmat kilpailivat kansanrunojen kokoilijoina, molemmat julkaisivat aina lehdissä selostuksia vastaanottamistaan kansanrunolähetyksistä, ja joskus sattui, että lähettäjät ja kokoojat olivat lähettäneet aineksensa molemmille. Tri Eisenilla ei ollut ollenkaan sitä arvostelukykyä runojen suhteen eikä myöskään sitä kunnioitusta, jolla tri Hurt käsitteli kokoelmiaan. Eisenin kokoelmat ovat aivan täynnä epäluotettavia ja mahdottomia muistiinpanoja. Sitäpaitsi ne olivat siihen aikaan Kronstadtissa heitettynä sinne tänne, osa makasi läjinä jossakin kaapissa, toiset läjät pitkin huoneiden nurkkia, niin että huomasin heti, miten toivotonta oli tuosta pahnasta valita välttämättömiä toisintoja väitöskirjarunooni ja ylimalkaan siitä löytää mitään arvokasta. En tiedä, kuinka myöhemmin Viron Kirjallisuuden Seurassa on onnistuttu selvittämään hänen hirmuisia kokoelmiaan. Pastori Eisen itse ei tehnyt mitään runoja järjestääkseen, kun taas Hurt puolestaan hoiti suurella kunnioituksella saamiaan runoja ja antoi ne sitoa kirjoiksi. Mutta kaikkein mielenkiintoisinta oli kuulla pastori Eisenin kertomuksia Koidulasta ja hänen viimeisistä ajoistaan Kronstadtissa, jolloin huomasin, ettei kunnon pastori oikein käsittänyt, miksi Koidulasta pidettiin niin suurta kohua. Eisen oli tavallinen hyvän päivän kiltti pastori ja täynnä kateutta sekä Kurtia että Koidulaa kohtaan. Mieluisinta oli minun tietenkin jutella Sophie Meringin kanssa, ja minua harmitti, että minun täytyi suurin osa muutamista Kronstadtin päivistä viettää Eisenin parissa.

Silloin siis tapasln viimeisen kerran rouva Meringin. Olimme vielä kirjeenvaihdossa, kun Mimi-sisareni opiskeli Pietarin yliopistossa, mutta sodan aikana rouva Mering määrättiin jonnekin muualle luultavasti samoista syistä kuin hänet lähetettiin pois Helsingistä. Ja kun sitten sodan aikana rupesin uudestaan käymään Pietarissa, en enää löytänyt häntä, enkä tiennyt, mistä olisin voinut häntä hakea, kun hän ei antanut elonmerkkiä itsestään. Venäjä on niin hirvittävän laaja.

Mutta palatakseni Helsingin aikoihin, minun tosiaankin täytyi valittaa, että täällä yleensä venäläisviha kohdistui kaikkiin venäläisiin. Tavattoman vähän heitä tunnettiin eikä välitetty ottaa selville, kuka mitäkin oli. Seynin ja santarmien mielenkiinto minuun ei loppunut siihen, sillä vielä toinen sisareni tuli kimnaasiin, ja yhä tuntui Seynien raskas käsi tyttöjen yllä. Se huipentui siihen, että Seynin santarmien toimesta ensimmäinen näytelmäni kiellettiin Kansannäyttämöllä helmikuussa 1914.

KIRJE

Maanantaina (Päivämäärä puuttuu. Kirjoitettu arvattavasti toukokuussa 1910)

Rakas pappa.

Meillä oli vieraita eilen: Väinö (Wuolijoki), Kotonen ja Tainio. Juteltiin vaalien tuloksista. Väinö ja Tainio pelkäävät, että sosialidemokraatit saavat enemmistön. Ilolla totesin, että Sulo oli eri mieltä. Mutta ennen kaikkea minusta tuntui, että jotakin on nyt aivan vinossa. Eihän ole mahdollista, että kehoitetaan ihmisiä valitsemaan meitä ja samalla toivotaan, ettemme vain saisi enemmistöä, koska muutenkin eduskunnan hajoitus on jotensakin varma. Minä en voi kuunnella tätä. Minusta on aivan väärin, että ihmisiä kehoitetaan valitsemaan meitä ja sitten kumminkin pelätään, että saisimme enemmistön eduskuntaan. Tottakai meidän, on yritettävä saada enemmistö, vaikkakin siitä olisi raskaita seurauksia porvarillisessa yhteiskunnassa, kun kerran tahdomme muuttaa yhteiskuntajärjestystä. Mutta onhan meidän rehellisesti yritettävä, jos kerran kansan enemmistö sitä haluaa, eikä vain pelättävä koko ajan tsaarin hallitusta ja sen taipumusta väkivaltaan. Pappa kuita, olen sydämestäni masentunut. Mihin me joudumme, jos pelkäämme ottaa haltuumme perustuslain meille suoman vallan. Onhan selvää, että eduskunta hajoitetaan, mutta silloinhan me voimme sanoa Suomen kansalle, että tätä ja tätä me olisimme voineet tehdä, mutta Venäjän keisari käytti meitä vastaan väkivaltaa. Kunpa kaikki vain selviäisi. Emme saa tinkiä ohjelmastamme. Minua peloittaa kaikki mahdollisuus intriigeihin eduskunnassa, peloittaa, että meidänkin ihmisten täytyy jatkaa samaa peliä. Tiedän, että sinä olet vanha ja viisas ja sanot, että meidän on seurattava vanhoja ja viisaita poliitikkoja. Mutta ne vanhat ja viisaat eivät aja työväen etuja. En jaksa ajatella kaikkea tätä. Tulen aivan toivottomaksi. Mutta muista pappa, että kirjoitan siitä vain sinulle. Me puhumme usein Sulon kanssa siitä. Ryhmässä ovat Sirola ja Kuusinen samaa mieltä kuin me. Sanoin Väinölle, etten minä voi mennä puhumaan työväelle siinä mielessä, että me sen kerran pettäisimme. — — —

HUVILA METSÄSSÄ

HUVILA METSÄSSÄ

Oltuamme pari vuotta naimisissa ostimme Wuolijoen vaarin tukemana pienen huvilan Albergasta, ja minä sain sekä lapsen että koiran, jota kutsuttiin Rassuksi. Koira tuli ensin, ja muistan, miten sen pienen piskin olemassaolo antoi minulle tunteen, että tässä sitä nyt ollaan ja tähän on jäätävä.

Huvila oli yksinäinen, valkoinen, pieni talo, jossa oli neljä huonetta ja pari verantaa. Oli tullut yhtäkkiä muotiin, että nuoren sivistyneistön piti siirtyä maalle asumaan ja hankkia itselleen ennen kaikkea huvila. Ja meidän kohdaltamme se löytyi Leppävaarasta Mäkkylän metsän reunalta, sangen yksinäisestä paikasta siihen aikaan. Nyt myöhemminhän sinne on rakennettu paljonkin pikku huviloita ja asuntoja. Lähin huvila oli suon takana maantien varressa, ja palstamme takana aivan synkässä näreikössä oli pieni, kolmen huoneen huvila, joka kuului omituiselle, vanhalle herralle, eversti Armfeltille. Hän kävi silloin tällöin siellä maata tonkimassa ja ehkäpä joskus asuikin jonkin päivän. Mutta hän vuokrasi sen lopuksi meille, kun sisareni tuli luoksemme asumaan.

Ostimme huvilamme Vihtori Elorannalta, joka oli naimisissa Elviira Willmanin kanssa. Eloranta oli kansakoulunopettaja ja rakennusmestari, jonka Wuolijoen veljekset aikoinaan toimittivat Helsinkiin. Hän rakensi huviloita ja myi niitä, ja lopuksi Elorannat olivat kai päätekijöinä ns. Kuusisen klubin kaameissa murhissa Pietarissa, ja sinne he häipyivät. Elviira ainakin oli jo pitkän aikaa ollut syyntakeeton, ja tosiaankin molemmat olivat kai enemmän tai vähemmän sattumalta joutuneet työväenliikkeeseen. Tosin ei Eloranta ollut sen parempi rakennusmestarinakaan, sillä huvilassa oli paljon huutavia, peitettyjä virheitä, joita piti korjailla — oppirahat oli maksettava.

Yksinäistä siellä oli. Mäkkylän metsä oli tiheä ja synkkä. Palstamme lähellä oli korkea vuori, josta näkyi Helsinkikin. Vuoren juurella oli suon tapainen, jolla oli meille suuri merkitys. Varastimme näet sieltä säkeittäin multaa kukkamaitani varten, sillä multaa ei meidän palstallamme ollut tai oli niin vähän, että sitä riitti vain mansikkamaahan. Ja niin sitten kävi, että kaikki vieraamme, mieheni ystävät ja minun miesystäväni, saivat auttaa meitä mullankannossa säkeillä ja ämpäreillä. Multa oli mustaa suota ja omituisen hedelmätöntä. Ei siihen aikaan vielä tiedetty paljoakaan apulannoista. Mutta kukkamaat piti olla. Ja niin sitä kannettiin, ja haettiin Albergan kartanosta lantaakin. Ja lopulta sitten syntyi jotakin, mikä oli suunnilleen puutarhan näköistä. Armfeltin ja huvilamme välille raivasimme suurella vaivalla pienen tenniskentän, joka ei koskaan oikein valmistunut. Mutta saihan siinä sentään harjoitella, joskaan mestareita ei meistä koskaan tullut.

Yksinäistä siellä oli. Luonnollisesti oli koko huvila yhtä ainoata auttamatonta erehdystä, koska isännän oli melkein joka päivä käytävä Helsingissä toimituksessa, eduskunnassa tai valiokunnissa. Junat kulkivat melko harvoin ja huvila sijaitsi noin kilometrin päässä asemalta. Pitkien eduskuntaistuntojen vuoksi päivä oli vietettävä kokonaan Helsingissä. Vastapäätä eduskuntataloa oli tuo Centralravintola, ja sinne tavallisesti kansanedustajat häipyivät ensin aamiaiselle ja sitten vielä erinäisille istunnoille, niin että loppujen lopuksi oli pakko tulla kotiin rämisevällä taksilla, niillä Helsingin ensimmäisillä, joilla matka maksoi huimaavasti. Tulin itsekin siihen aikaan pari kertaa kulkeneeksi autolla, ja kyllä se oli peloittavaa.

Näin siis huvila teki minusta erittäin yksinäisen ihmisen, ainakin siihen asti, kunnes saimme puhelimen. Tosin minulla oli paljon työtä ulkona, siinä olemattomassa puutarhassa. Olin tottunut puutarhatyöhön kotonani, jossa jokaisella lapsella oli hoidettavanaan osa puutarhasta. Mutta toista oli Viron vanha, lihava, melkein mustan mullan veroinen maa. Toista oli synkässä Suomen metsässä raivata maapalsta. Muistan, että ensimmäinen tehtäväni oli saada bellikset, nuo kevään tähtöset kasvamaan. Sain aikaan kapean kukkamaan ympäri koko talon, ja istutin siihen belliksen taimia. Niitä oli aina ollut isäni talon ympärillä. Ne olivat pieniä taimia, ja minulla oli niin ääretön kiire saada ne heräämään ja kukkimaan keväisin. Ilkeä huhu kertoo, että olin lämmittänyt vettä ja valellut sillä talon kivijalan reunustaa lumen tuskin lähdettyä. Tarkoitus oli saada bellikset mahdollisimman pian kasvamaan. Eikä se aivan valhetta ollutkaan, mutta en minä sitä niin hirveän usein kastellut kun totesin kauhulla, että siihen olisivat kaikki halkomme huvenneet. Mutta toisinaan sitä vähäisen valelin, kun kevät viipyi ja viipyi. Virossa jo kaikki kukki, mutta täällä olivat yöt kylmiä eikä lumi ottanut lähteäkseen. Ja maa oli karua ja kiviä joka paikassa, kiviä maassa ja ihmisissä.

Kesäkuu 1910

Rakkaat kotona.

Toivottavasti Mimi on jo kotona ja on kertonut teille siitä kaameasta tapahtumasta, joka meitä oli uhkaamassa. Sockenbackan (Pitäjänmäen) aseman luona ajoi kaksi junaa yhteen, ja kolmannessa vaunussa, jossa ihmisiä kuoli, oli Sulo mukana. Sain tiedon yhteentörmäyksestä Marilta, joka oli käymässä asemalla ja kuuli siitä ja juoksi huutaen kotiin. Asemalla oli nimittäin luultu, että maisteri varmasti oli kuollut. Olin kotona. Aamu oli aurinkoinen ja kampasin juuri tukkaani peilin edessä, kun yhtäkkiä Mari juoksi portaita ylös huutaen, että pari kolme vaunua on aivan mäsänä ja maisteri oli ollut ensimmäisessä vaunussa. En tiedä, miten pääsin asemalle yritettyäni matkalla soittaa Säätytalolle, johon Sulon oli pitänyt lähteä toimitusvaliokunnan kokoukseen. Säätytalolla ei tiedetty hänestä mitään. Sitten sain tietää, että jokin juna menee Sockenbackaan. Kiipesin siihen puolikuolleena, ja näin Sockenbackassa yhteentörmäyksen kauhistuttavat jäljet. En tiedä, miten pääsin sieltä Helsinkiin, mutta noin pari kolme tuntia myöhemmin olin Säätytalon eteisessä ja kuulin, että Sulo oli tullut sinne. Hän ei arvannutkaan, että minä niin pian saisin tietää junaonnettomuudesta, eikä ryhtynyt toimenpiteisiin ilmoittaakseen siitä minulle. Hän oli onnellisesti hypännyt vaunun etusillalta alas, kun yhteentörmäys tapahtui, ja oli vain särkenyt silmälasinsa, joita ilman hänen oli vaikeata liikkua. Ja ensimmäiseksi, ennen Säätytalolle tuloa, piti ostaa silmälasit. Pappa kulta, kaikki muu on ainestaan leikkiä kuoleman rinnalla. Kaikki ihmisten häpeä ja nälkä ja kärsimykset ovat vain naurettavia sen kaikkein hirveimmän rinnalla. Minusta tuntuu, että olen tehnyt anteeksiantamattoman synnin sillä, että olen ollut epätoivoissani kaikenlaisten huolten ja murheitten vuoksi. Eiväthän ne mitään merkitse. Pidä huolta terveydestäsi, pappa rakas, mutta naura kaikelle muulle. Olen ollut niin monta kertaa tavattoman onneton huolteni vuoksi; kumminkin kaikki omaiseni elävät vielä, sitä kaikkein kaameinta me emme ole vielä kokeneet. Ja nyt se oli alkaa omasta miehestäni. Oikeastaan koin todellisuudessa hänen kuolemansa täydellisesti, sillä kolme tuntia hirvittävää pelkoa sai aikaan sen, että Sulo oli aivan kuin kuolleista noussut ja koko meidän elämämme voitiin alkaa uudelleen. Olen niin tavattoman onnellinen. Kaikki muut päivän huolet ovat olleet naurettavia. Niin kauan kuin me kaikki elämme, ei ole syytä surra. Ajattelen, että minulla on kaikki omaiseni elossa ja minulla on elämäntoveri, joka ottaa osaa kohtaloihini. Kannattaa elää. En jaksa kirjoittaa mistään muusta. Voikaa hyvin ja iloitkaa elämän vuoksi. — — —

Oli kevät, kun muutimme metsähuvilaamme. Tulin keskellä kukkivaa kevättä sinne, ja sain kokea tuon järkyttävän tapauksen heti, kun olin saanut taloni järjestykseen ja aloin laitella kukkamaitani. Illat istuin yksin verannalla, ja kuuntelin puitten huminaa Mäkkylän metsissä, ja hiljaisina öinä kuului jostakin kirkonkellojen ääni. Kummallista, että koko huvilassaoloni ajan aina kuuntelin kellojen soittoa. Eikä sitä voinut mistään kuulua. Yksinäisyys kai soitteli. Mieheni tuli usein myöhään yöllä kotiin ja lähti aamulla joko eduskuntaan tai toimitukseen, toi mukanaan kirjoja, ja taas olin yksin ja jatkoin lukemistani tai puutarhatyötäni piikalikan kanssa. Mieheni oli maisteriksi tultuaan päättänyt ruveta lukemaan lakia ja lähti syksyllä seuraamaan Lappeen käräjiä, joita Svinhufvud itse istui. Lauritsalassa istui tuomari Kyander. Mieheni otti minut mukaan Imatralle ja Saimaan kanavalle. Jouduin myös samalla seuraamaan käräjiä, ja se oli minulle elämys, joka vähitellen alkoi johdattaa minuakin lain poluille. Tultuani kotiin syyssateisiin kävi yksinäisyyteni yhä suuremmaksi, vaikka toivoinkin jo maaliskuussa toisenlaista seuraa. Lääkärini ja yliopistotoverini, nuoret rouvat, joilla oli jo lapsia, opettivat minulle kaikin mokomin, miten minun tuli valmistua siihen suureen tapaukseen. Eräät heistä olivat sitä mieltä, että lasta odottaessa piti välttää henkistä työtä. Puhuin siitä huolestuneena Augusta af Heurlinille, joka neuvotteli poikansa Mauno af Heurlinin kanssa ja kirjoitti minulle seuraavaan lukuun sijoitetun kirjeen. Joka tapauksessa oli Mauno sanonut, että kirjoittakoon väitöskirjaansa, sitä viisaampi kakara tulee. Ei hän kai siinä ihan oikeassa ollut. Mutta nyt olin rauhallisempi ja jatkoin väitöskirjatyötäni, jopa yritin hoitaakin itseäni. Talvi tuli sinä syksynä verraten aikaisin. Kävin hiihtämässä. Mutta se hiljaisuus ympärilläni metsässä! Linnutkin olivat lähteneet, vain varikset pitivät minulle seuraa. Joskus kävi jäniskin nuorella lumella minua tervehtimässä. Oravat kävivät aivan julkeiksi. Otaksuivat kai, että minun olisi heitä ruokittava. Asemalla härnäsi minua junan vihellys. En jaksanut käsittää, mitä minulle oli tapahtunut. Olin elänyt mukana politiikassa sekä Virossa että Suomessa, olin ottanut osaa yliopistoelämään, liikkunut yhdistyksissä ja kokouksissa, ja nyt minä istuin aivan yksin huvilassa metsän reunassa, vain sanomalehtien ja mieheni antamien, sittenkin niukkojen tietojen varassa. Luonnollisesti illat tulivat pitkiksi ja peloittaviksi. Luin paljon enkä hylännyt väitöskirjaani, mutta jotakin aivan uskomatonta oli tapahtunut. Elämä oli hylännyt minut yksin metsään ja kysymys: entäs nyt? vaivasi minua ankarasti. Missä olivat kokoukset, luennot ja ihmiset, joiden kanssa olin keskustellut jännittävistä kysymyksistä ja joiden elämään olin ottanut osaa? Oliko tosiaankin minun elämäni yhtäkkiä päättynyt tuohon valkoiseen huvilaan? Ja jokapäiväiseen leipään? Onko mahdollista elää tällä lailla?

Ennen joulua tuli anoppini hakemaan minut Wuolijoelle. Ja siellä oli ihmisiä. Oli vaari juttuineen. Ja politiikka ja yhteiskunta tulivat taas minua lähemmäksi. Vaikka pääasia oli kuitenkin pieni vieras, jota siellä odotin. Hyväksyin kaikki neuvot, joita sain ystävättäriltäni ja sukulaisiltani. Ja olin iloinen, kun pääsin takaisin metsäkotiini ja sain olla kahdenkesken odotetun tulokkaan kanssa.

ME SAIMME LAPSIA

Me saimme lapsia, me nuoret naiset. Ja nyt haluaisin kertoa nykyajan nuorille naisille, mitä me ajattelimme asiasta siihen aikaan ja miten meidän kävi.

Tässä on kirje, jonka sain Toini Jännekseltä vähän ennen lapseni syntymää.

"Maaliskuun 10. pnä 1911

Hella kulta!

− − − (Hän kertoo eräästä sairaustapauksesta perheessä ja jatkaa:) Entä sinä Hella? Kävitkö lääkärissä? Olen niin paljon pahoitellut sitä, etten nyt voi olla Helsingissä. Ehkä olisin vähän voinut sinua auttaa näinä viimeisinä päivinä. Ne ovat sentään pahimmat. Sitten kun varmasti tietää synnytyskipujen alkaneen, on helpompaa. Silloin häviää kaikki levottomuus ja pelkokin. Tietää kipujen tarkoituksen, ja tietää myös, että kaikki pian on ohi. Se lisää voimia, vie pelon. Vähitellen käy mieli kovin intresseeratuksi koko prosessista. Kun kivut koko ajan ovat vain synnytyselimissä, pysyy ajatus virkeänä, tietoisena sekä työn vaiheista että sen suurenmoisuudesta. Jälkimmäisen tunsin niin elävästi, että monta kertaa välähti mielessäni ajatus, että tämä olisi onnellisin kuolinhetki, mitä voisi olla. Olisi toista sentään kuolla näin, antaessaan elämän toiselle voimakkain ponnistuksin, kuin sitten joskus ehkä jonkun vaivaisen bakteerin takia. Mutta turhaan minä kuolemasta puhun. En minä kuollut, etkä sinäkään, enkä minä Helin syntyessä kuolemaa siksi ajatellut, että olisin luullut sen silloin tulevan. Minun elämäni suurenmoisin hetki toi sen vain mieleeni. Jos sinä nyt ollenkaan voit itsestäsi päättää, mitä sinä tulet tuntemaan, niin luulen olevani varma siitä, että sitten, kun kaikki on ohi, sinä et mistään hinnasta soisi kipuja ja niiden antamaa lahjaa olemattomaksi. Kaikki ne kokemukset käyvät sellaiseksi rikkaudeksi, aarteeksi mielelle, että sitä tuntee itsensä oikeaksi kapitalistiksi, joka ei millään luopuisi murusestakaan siitä, minkä on kerran omaisuudekseen saanut. Ehkä sinä, Hella kulta, nyt pidät minua lapsellisena ja sanot niinkuin niin monet muutkin: pikku Toini! Mutta minä luulen, että sitten kun itse olet äiti, sinäkin tunnet jotain sen tapaista. Rakas Hella, älä unohda käyttää vyötä nyt viimeisinä päivinä, ja muista totuttaa itseäsi, äläkä pelkää, kultaseni. Tekisi mieli sanoa, jos voisi, Jumala sinua siunatkoon!

Nämä viisaat neuvot niin odottamattoman läheisessä yhteydessä jälkimmäisen, hartaan toivotuksen kanssa lähettää sinulle sinun vanha, kokenut Toini"

Toini oli sellaisia ihmisiä, joita ei usein synny maailmaan. Hän eli mukanani ja tuki minua. Kuten tunnettua hän kuoli sodan aikana partisaanin heittämän käsikranaatin räjähdykseen. Autossa olleet kaikki kolme naista saivat väkivaltaisen kuoleman. En tiedä, miten Toini oli joutunut sotilaskotihommiin. Hän tahtoi aina vain auttaa. Ehkä hän ajatteli, että hän siinä voisi auttaa ihmisiä enemmän kuin muualla. Ei Toini vihannut ketään. Hän ei kyennyt vihaamaan. Hän oli entinen tolstoilainen, tunsi Venäjän ja Venäjän kansan, oli siellä aikoinaan opiskelemassa, osasi venättä, ja kummallinen sattuma, sokea, raaka sattuma oli, että juuri hänen piti menettää henkensä tällä lailla. Mutta ei hän kumminkaan kuollut mihinkään bakteeriin, kuten hän kirjeessään mainitsee.

Vielä eräs toinen kirje, myös ihmiseltä, joka oli minua lähellä. Siihen aikaan oli ihmisillä sellainen käsitys, ettei naisen raskaana ollessaan pitäisi tehdä henkistä työtä ja antautua henkisiin ponnistuksiin. Olin sinä aikana juuri kovassa työssä väitöskirjani kimpussa, ja yhtäkkiä sain sen pelon, että sellainen henkinen työ olisi pahaksi lapselle. Kävin Augusta af Heurlinin luona ja kerroin hänelle ajatuksistani ja pyysin, että hän kysyisi asiaa tohtori Maunu af Heurliniltä. Ja sitten vanha Augusta kirjoittaa minulle:

— — — "Minulle tuli juuri kirje Maunulta, jossa hän sanoo, että te huoletta voitte jatkaa samaa työtä, johon olette tottunut. Se ei tee mitään lapselle. Kaikkea sellaista, mikä häiritsee rauhallista elämänjuoksua, niinkuin epäsäännöllinen valvominen, psyykillinen shokki tai ruumiillinen liikarasitus, on vältettävä. Työ sitävastoin, säännöllinen, kohtuullinen käveleminen, kylvyt pari kertaa viikossa ovat hyvästä. On tärkeätä huolehtia siitä, että suolisto toimii. Lasillinen kylmää vettä aamuisin ilman ravintoa vaikuttaa jo hyvin sellaiselle, jonka vatsa muutenkin on kunnossa. Niinkuin te näette, ei Maunu pidä suotavana minkäänlaista elämänmuutosta. Ehkä teille pikkulasten vaatteiden ompeleminen tuottaisi enemmän mieliharmia kuin väitöskirjan tekeminen. Jos ei ole tottunut saksiin ja neulaan, niin eihän se käsityökään alussa ole vallan helppoa, ja jotainhan ihmisen täytyy tehdä pysyäkseen hyvällä mielellä.

Ystävyydellä Augusta af Heurlin."

Koko sukuni naisväki oli kauhistunut siitä, etten neulonut pikkulapsen vaatteita, vaan kirjoitin väitöskirjaani ja luin. Enhän minä osannut neuloa. Ja minulle ennustettiin ihan kauheita asioita lapseni järjestä. (Ei hänessä tähän mennessä ole erikoista vikaa huomattu, ellei siksi lasketa kielen terävyyttä.)

Suvun naisväki oli siis huolissaan ja hermostunut, etten osannut neuloa enkä käyttää saksia enkä lankaa enkä, kauheata sanoakin, sormustinta. Olin kouluaikanani aina saanut parhaat numerot käsityöstä, mutta se johtui siitä, että valitsin aina parhaat käsityötytöt salaa tekemään töitäni ja itse kerroin heille hauskoja juttuja. Järjestimme niin, että istuimme kaikki vapaasti yhtenä ryhmänä käsityötunnilla. Eikä mikään opettajattaren tai luokkadaamin silmä voinut erottaa, että minun käsissäni oli jonkun ystävättäreni erinomainen käsityö, sillä välin kun toiset tekivät minun käsityötäni. Äitini oli erittäin huolestunut siitä, etten osannut parsia sukkia, mutta ei hän kuitenkaan olisi kelpuuttanut mitään minun parsimuksiani. Meillä oli kaikilla sisaruksilla tapana sälyttää aina kaikkein pahimmin rikkinäiset sukat mamman niskoille. Tulimme näet aina kouluaikanamme kotiin mukanamme iso kapsäkillinen rikkinäisiä sukkia ja alusvaatteita. Vielä yliopistoajalta muistan, että säästin kaikki rikkinäiset sukkani ja vein ne Viroon kotiin parsittaviksi, ellei löytynyt jotakuta keittiö-Miinaa, joka parsi ne erikoispalkkiosta. Mutta nyt oli asia vakava. Lapsen odottamiseen kuului, että säädyllinen äiti olisi sekä neulonut että kutonut pikku lastansa varten. Jo koko kuva siitä, miten odottava äiti istuu ja uneksii tulevasta lapsestaan neuloen babyvaatteita, oli siinä määrin syöpynyt ihmisten silmiin ja oli niin tuttu, että minultakin odotettiin sitä. Nyt sen sijaan minun oli ostettava kaikki. Mutta kumminkin suvun naiset ja ystävättäreni säälivät ja armahtivat minua ja tekivät voitavansa, jotta lapsellani olisi kaikkea. Sainhan lopuksi pikku peitteitäkin melkein puolen tusinaa.

Korit olivat juuri tulleet muotiin kehtojen sijaan, ja sisareni tekivät voitavansa koristaakseen tällaisen korin sinisellä, sillä olihan aivan selvää, että minä saisin pojan. Ja minä itsekin 'tituleerasin' pientä tulijaa mielessäni pojaksi. Ainoa, joka ei ottanut sitä pojan odotusta vakavalta kannalta, oli mammani, joka oli sitä mieltä, ettei ensimmäinen lapsi koskaan saisi olla poika. Mitä nyt nuori äiti tekisi pojalla, sehän olisi sopimatonta ja vaikeata.

No niin. Sen sijaan että olisin neulonut ja kutonut, tein jotakin muuta, vieläpä hyvällä omallatunnolla, sen jälkeen kun sain Maunu af Heurlinin opetuksen. Löysin kirjeeni, jonka olin kirjoittanut miehelleni, joka oli seuraamassa Svinhufvudin Lemin-käräjiä. Valitan siinä yksinäisyyttäni huvilassamme metsän reunassa. Valitan, että aina joka yö kuulen Helsingistä päin kirkonkellojen soivan, ja ennen kaikkea sitä, että palvelija-Mari oli löytänyt liiaksi hyvää seuraa. Sen sijaan että hän olisi ollut emännälle seuraksi, hän minun lähdettyäni yläkertaan makuuhuoneeseen hävisi koko huvilasta ja tuli takaisin vasta puolen yön jälkeen. Lisäksi kirjoitin, että olin lukenut päiväkaudet Machin 'Erkenntnis und Wille'-teosta ja saanut uusia, erinomaisia aineksia väitöskirjaani varten. Tein siis henkistä työtä vallan häpeämättömästi ja uskoin Maunu af Heurlinin asiantuntemukseen.

Ja tässä minun nyt sittenkin on kerrottava, ettei minusta sen parempaa neulojaa koskaan tullutkaan. Moskovassa sairaalassa ollessani huomasin, että alushameeni oli repeytynyt, ja löysin Vera-sisaren pöydältä lankaa ja neulan. Rupesin parsimaan hamettani. Tein ahkerasti työtä, ja kun sisar Vera tuli takaisin ruokailultaan, näytin hänelle ylpeänä käsityötäni. Sisar Vera katseli minua syvästi säälien, otti taideteokseni, ratkoi sen ja neuloi sen uudelleen ja väitti, että parasta olisi ollut olla yrittämättä tuollaisia temppuja. Surkea minä siis käsitöissä aina olen ollut, ja luultavasti, koska aikoinani tytärtäni odotellessani tein paljasta henkistä työtä, on tyttärestäni tullut aika hyvä emäntä ja katselen ihaillen, miten hän kutoo mattoja. Ja ennen kaikkea kutoo, mikä minusta on kaiken käsityötaidon huippu. Mutta hänhän on tunnetusti 'käringen mot strömmen', eikä siis tarvitse ihmetellä, että olen saanut aikaan sellaisen tyttöihmisen, joka pitää tanssista ja rekiveisuista yhtä paljon kuin kynästä. No, sitähän ei siihen aikaan vielä voinut aavistaa. Minusta pikkuinen, punainen olento oli sangen suuresti minun tapaiseni, ehkä hieman kiukkuisempi vielä kuin minä. Ja kun hän saapui, oli suurin ihme, ettei hän ollut poika. Ja pahinta oli, että kaikki hänen pikku vaatteensa, kaikki hänen myötäjäisensä olivat siniset, joten on suorastaan ihme, että hänestä kuitenkin on tullut aika lailla naisellinen olento.

Appivaarini, vanha J.R. Wuolijoki, tuli lastani katsomaan, kun lapsi oli noin viikon vanha. Olin vielä sairaalassa verraten huonossa kunnossa, mutta ei hän suinkaan yksin tullut, vaan toi vielä mukanaan Helsingissä tapaamiaan vanhoja säätytovereita. Niitä oli pari kolme, en muista, oliko Kiipula mukana, mutta ainakin Värri oli, ja ukko näytteli ylpeänä pientä punanokkaa, ensimmäistä pojanlasta. Kun vaari oli palannut Wuolijoelle, oli mummi tiedustellut, minkälainen se likka oikein oli. Vaari oli vastannut: "No, olihan sillä Kärkölän muorin nenä." Kun näet Kärkölästä tuotiin emäntä Wuolijoelle, hän oli tuonut sukuun ruman, kärköläläisen nenämallin. Ehkäpä se oli kotoisin hänen äidiltään, joka oli Hollannista tulleita Pihlflyktejä.

Minua ei yhtään hymyilyttänyt, kun sanottiin, että tyttärelläni on Kärkölän muorin nenä. Ja voi kuvitella, ettei tyttökään ollut erikoisen ihastunut eräistä ulkomuotoaan koskevista lausunnoista. Hän oli näet kerran näyttämässä eduskuntataloa englantilaisille parlamentinjäsenille ja sanomalehtimiehille. Tultuaan puhemiesneuvoston huoneeseen, jossa ne entisten puhemiesten muotokuvat viihtyvät, hän esitti setäänsä, Antti Favénin maalaamaa Väinö Wuolijokea vieraille, jolloin eräs parlamentin jäsen totesi tytön olevan selvästi setänsä näköinen. Väinö, jolla myös oli Kärkölän muorin nenä, ei ole siinä kuvassa kovinkaan kauneudella pilattu. Kun onneton englantilainen huomasi, ettei tyttäreni ollut erittäin ihastunut siitä yhtänäköisyydestä, hän yritti selitellä, että siinä on 'certain family likeness', siis suvun yhdennäköisyyttä. Ja siitä 'family likenessista' tyttäreni on saanut aika tavalla kuulla.

Tuli kevät. Tuli lapsi. Ja kukat alkeellisessa puutarhassamme alkoivat nostaa päätään lumen alta, ennen kaikkea bellikset, joita hoitelin paljon puhutulla lämpimällä vedellä. Ja väitöskirjani jäi. Mutta en surrut sitä, sillä lapsi oli sentään kiinnostavampi kuin väitöskirja ja muut kirjat. Lisäksi lapsi oli lepoa kaikesta surusta ja huolesta ja murheesta, kaikesta kiireestä. Jollakin tavalla tunsin, ettei minulta lähiaikoihin voitu mitään muuta vaatiakaan. Enkä tahtonut ajatella mitään muuta kuin lastani. En ajatellut toimeentulohuolia, en halunnut ajatella, mistä saisin työtä.

Tuli kevät, ja tuli lapsi, ja tuli mummu Hauholta, joka kertoi juttuja kaikista viidestä lapsestaan, jotka hän oli maailmaan synnyttänyt. Ja tuli äitini Virosta opettamaan minulle lapsenhoitoa. Oli sangen peloittavaa ottaa tällainen pieni olento käsivarrelleen ja yrittää pestä sitä toisella kädellä. Pelkäsin kuten nuoret äidit nykyäänkin, että lapsi putoaa ja hukkuu ammeeseen, tarkoitan niitä äitejä, joilla ei ole ammattitaitoisia hoitajia apulaisina. Minulla sellaista ei ollut paitsi mammani, joka viipyi luonani nelisen viikkoa kunnes hän kyllästyi lakkaamattomaan riitaan itsepäisen tyttärensä kanssa. Mamma oli kasvattanut viisi lasta, ja hän tiesi miten niitä oli hoidettava. Hän oli sitonut ne kapaloihin pieniksi muumioiksi, kädetkin rinnalle tai sivuille, niin etteivät ne voineet raapia kasvojaan, ja ne olivat elossa ja terveitä. Minä olin häijy ja ihmettelin, kuinka me siitä huolimatta olimme elossa ja terveitä, vaikka mamma oli niin säälimättömästi estänyt meitä potkimasta ja heiluttamasta käsiämme. Tämä oli aivan liikaa mammalle, ja arvaahan sen, mitä tämän jälkeen kuului. Näin siitä pikkulasten hoidosta sitten riideltiin. Mutta kun lapseni lapset syntyivät ja näin, miten ne parin kuukauden ikäisenä pantiin alastomina aurinkoon vapaasti potkimaan, miten heidän pikku päätään pidettiin ilman myssyä eikä pelätty, että he siitä olisivat vilustuneet, ja miten pian niille uljaasti syötettiin Maitopisaran maitoa, pidin visusti suuni kiinni muistaen omaa mammaani ja ajattelin, että hän olisi pyörtynyt ja syyttänyt minua jälkeläisteni raajarikoiksi saattamisesta.

Tyttärestäni oli vähällä tulla tanssijatar, siitä huolimatta että minä olin pitänyt hänen jalkansa vakaasti pussissa ja napittanut pussin kainaloihin saakka kiinni, niinkuin silloin oli muodissa. Mamma oli sen johdosta Virossa selittänyt, että hän ihmettelee, jos lapsi tosiaankin kestää sellaista hoitotapaa, jolla minä ja hassut suomalaiset lääkärit lasta kohtelimme. Vasta usean vuoden päästä hän tuli vakuuttuneeksi siitä, että lapsen jäsenet olivat kaikki terveitä, rauhoittui ja lakkasi syyttämästä minua.

Asetuttuani maalle huvilan rauhaan, sairaalan ja mammani vierailun jälkeen, tuli kova isku. Appiukkoni kuoli sydänhalvaukseen. Kaatui rysähtäen valtapuu Wuolijoen metsistä. Oli aivan kuin oma isäni olisi kuollut.

HUVILAN ELÄINTARHA

Ammuu

En muista, minne ensimmäinen elukkamme, tuo pikkuinen Rassu-rakkimme hävisi, mutta varsinainen eläintarhamme alkoi siitä, että vauva huusi ja tohtori määräsi vaa'an, joka osoitti, että vauva tarvitsi ammun maitoa lisää. Niin tuli hän, jota kutsuimme Ammuu-ammuuksi, ja Hauholta tuli Miina, joka osasi Ammuuta hoitaa.

Siihen aikaan luultiin, että lapsen piti saada ainoastaan yhden lehmän maitoa. Siksi Ammuu tuotiin. Navettaa meillä ei ollut, palsta oli pieni, mutta oli aika hyvä puuliiteri. Sitä tilkittiin hieman, niin ettei tuuli suorastaan lävitse puhaltanut, ja Ammuu sijoitettiin sinne. Oli jo syyskesä, eikä meillä ollut rehua. Se piti kaikki ostaa, samoin väkirehu. (Jouduin ensimmäistä kertaa kuulemaan, mitä väkirehu oli.) Mutta maitoa kumminkin tuli, niin että itse tulimme toimeen ja annoimme vielä naapurihuvilallekin. Kalliiksihan se maito tuli ostorehulla, tietäähän sen. Ja vähitellen tulivat syksyn kylmät päivät, lokakuu, marraskuu, joulukuu, ja Ammuu paleli. Aioimme pitää sitä niin kauan, kuin se suinkin tarkeni. Mutta silloin lapsi sairastui, kuume oli korkea, ja tohtori Löfgren tuli Helsingistä häntä katsomaan. Hän vakuutti, ettei sairaus ollut sen vaarallisempaa kuin yskää ja vilustumista. Lähdin saattamaan tohtoria isolle maantielle, ja kun palasin, istui keittiössä meidän Hauhon-Miina ja itki. Miina oli hankittu etupäässä Ammuutamme hoitamaan. Eikä hän suinkaan ollut mikään erinomainen keittäjä. Oli vain ystävällinen ihminen ja niin kovasti Hauhon ja Wuolijoen malliin. Kynttilä paloi keittiön pöydällä, ja sen vieressä oli raamattu, ja raamatun ääressä Miina itki kädet raamatulla. Minä halasin ja lohdutin Miinaa ja sanoin, ettei hän itkisi, sillä tohtori sanoi, että lapsi on muutaman päivän päästä taas terve. Minunkin oli paljon helpompaa olla, kun sentään oikea lastenlääkäri oli tarkastanut pikkulapseni. Ja sitten se tapahtui. Miina katsoi hämmästyneenä minuun ja sanoi, ettei hän lapsen vuoksi itkenyt, vaan Ammuun, joka palelee kovasti! Hän oli neulonut sen säkkiinkin ja vielä peittänyt yöksi risaisilla, vanhoilla peitteillä — mutta Ammuu paleli! Ja Miina itki. Minä olin siihen aikaan vielä sellainen, etten ymmärtänyt, että Ammuu saattoi Miinalle olla tärkeämpi tai sanokaamme yhtä tärkeä kuin lapsi yläkerrassa. Olihan lehmä niin äärettömän tärkeä kapine siinäkin mökissä, mistä Miina oli tullut ja missä kakaroita oli kaikki paikat täynnä. Nyt ei auttanut muu kuin sanoa, että myymme sen sitten pois, jos se palelee. Ja tietenkin teurastajalle. Uskalsin vielä tiedustella, oliko parempi, että Ammuu joutui teurastajalle kuin että se vähäisen paleli. Miina katseli minua kauhistuneena. Tottakai se oli myytävä teurastajalle. Lähdin yläkertaan ja melkein itkin. Olin syvästi loukkautunut siitä, että Miina piti lehmästä enemmän kuin lapsestani.

Ammuu myytiin, ja Miina palasi Hauholle. Mutta elämä otti ja kosti minulle. Sain aikanaan hoidettavakseni 80 puhdasrotuista ayrshireammua, ja sain laskea niille rehuyksiköitä, joista huvilan eläintarhassa en ollut kuullutkaan. Ihanaa on elämä ilman lehmiä ja luomatauteja ja eläinlääkäreitä.

Possu Nöske

Ammuun jälkeen tuli hän — Possu, tärkein ja sympaattisin olio eläintarhassamme, suloinen, pyöreä ja valkoinen, joka asusti puhtaissa pahnoissa, sai kaulahihnan ja kettingin, jolla hänet kiinnitettiin tonkimaan tulevaa tenniskenttäämme, ja kun tuli vieraita, hän sai aina kaulaansa vaaleanpunaisen rusetin, josta hän ei oikein pitänyt ja jota Miina kieltäytyi pesemästä.

Possun nimi oli Nöske. Kun ensimmäisen maailmansodan jälkeen erinäinen poliittinen kehitys Saksassa nosti esille herra Nosken, muistutti hän aina rakkaasta possustamme. Nimi Nöske johtui oikeastaan venäläisestä noshki-sanasta, joka tarkoittaa jalkoja. Nöskellä oli näet suloiset, valkoiset jalat, ja eräs meidän viimeisistä venäläisistä, vallankumouksellisista ystävistämme, Šidlovski, kutsui possua noshkiksi.

Šidlovski oli niitä, jotka jäivät Suomeen Viaporin kapinan jälkeen. En muista, miten häneen tutustuimme ja miten hän, kuten muutkin hänen tapaisensa, löysivät tiensä meidän taloomme. Taisi Otto Sternbeck tuoda hänet mukanaan. Šidlovski oli tyypillinen venäläinen intelligentti, erittäin sivistynyt, pitkä, laiha, silmälasipäinen mensevikki, joka rakasti väittelyä kuten mekin, Šidlovski joutui opettajaksi jonkinlaiseen uusien kielten instituuttiin, jossa hänellä oli toverina samanlainen juureton englantilainen, jonka äidillä oli palatsi Cavendish Squarella. Šidlovski ei koskaan puhunut itsestään eikä siitä, miten hän nuorena ylioppilaana oli joutunut vallankumouksen pyörteisiin, mutta tuntui, että hänenkin kotinsa oli jossakin Pietarin hienostokadun varrella. Miksi santarmit häntä hakivat, emme koskaan saaneet tietää. Kun vallankumous alkoi vuonna 1917, katosi Šidlovski silmistämme, ja ainoa tieto hänestä oli huhu, että kenraali Sternbeckin ystävä oli tavannut hänet Kornilovin joukoissa. Sinne hän katosi. Muuten — eläintarhaahan me kaikki olimme, mutta väittelevää eläintarhaa! Ja mitä enemmän poliittinen taantumus edistyi maailmassa, sitä enemmän me väittelimme. Toisin sanoen, mitä vähemmän intensiiviseksi poliittinen toiminta kävi, sitä valtavammaksi kasvoi väittelyhalumme, johon usein yhtyi Raj-koirammekin, kun se huomasi, että minä olin jäämässä alakynteen.

Tuli aika, jolloin Nöskekin alkoi kypsyä, ja sen nimen loppuun papalleni lähettämässäni kirjeessä tuli risti. Hän oli lähtenyt meiltä ison ja ruman lahtarln toimesta lihatynnyriin, ja me kaikki tunsimme itsemme kannibaaleiksi jyrsiessämme Nöskemme lihoja. Ja papalta tuli vastaukseksi vain yksi sana: "Kehtasittekin!" Ja jos Nösken kinkut eivät olisi olleet niin hyviä, me olisimme olleet vähällä olla kehtaamatta. Mutta häviölle joutuivat ne sukulaisemme ja tuttavamme, jotka häijyydessään olivat lyöneet vetoa siitä, että Nösken elämäkerta tulisi vihdoinkin selvittämään, kuinka vanhaksi sika voi elää. Me osoittauduimme sentään julmemmiksi kuin K.H. Wiikin perhe, joka varmasti olisi voinut ratkaista sen probleeman.

Kanitarha

Eläintarhamme kasvoi kasvamistaan. Viimeinen oikein valtatyhmyytemme huvilassamme oli kanitarha, jonka talon isäntä osti Tikkurilasta eduskuntatoveriltaan presidentti Relanderilta. Tuleva presidentti presideerasi siihen aikaan jonkinlaista koelaitosta Tikkurilassa ja sai mieheni suunnattomasti ihastumaan kanitarhaansa, johon koko Tikkurila kuulemma oli rajattomasti kyllästynyt.

Olimme kerran aamiaisella Tikkurilassa, jolloin tosin puhuttiin enemmän politiikasta kuin kaneista, mutta eräänä päivänä vyöryi meille toistakymmentä isoa, vihreäksi maalattua, komeata, monikerroksista kanitaloa, joissa asukkaita yli yhteensä lähes sata. Meidän talomme isäntä hankki kanikirjan ja oli asiantuntijana, ja kanituloilla piti kaikki velat maksettaman. Kanien piti kuulemma olla koko Suomen talouden pelastus, ainakin niin väitti tuleva presidentti. Tosin minun teki mieli kysyä Relanderilta, miksi hän ei itse halunnut pelastaa Suomen taloutta, vaan jätti sen tehtävän meille, joilla ei omasta takaa ollut edes kanin ruuasta tietoakaan. Ja murhenäytelmä siitä tuli. Ainoa, jolle ne tuottivat puhdasta iloa, oli vauvamme, joka sai niitä silitellä ja leikkiä pikkukanien kanssa. Minulla oli auttamaton vastenmielisyys kaneja kohtaan, mutta kun Relanderin kanit olivat jo Tikkurilassa saaneet kärsiä ruoan puutetta, ei niissä paljon syömistäkään ollut. Kaikkein suurimman pettymyksen tuotti niiden sikiävyys. Niidenhän piti saada pikkuisia vain kerran kuukaudessa, mutta en usko siihen vielä tänä päivänäkään. Ja kun minulle selvisi, että ne alkoivat syödä omia poikasiaan ja että koko tarha oli täynnä kannibaalikaneja mielenkiintoni kerta kaikkiaan loppui. Ja kun huvilamme myytiin, oli iloni murhetarhan jättämisestä paljon suurempi kuin murheeni huvilan menettämisestä.

Raj

Koirakin meille tuli. En tarkoita mitätöntä Rassu-rakkia, vaan oikeata jalosukuista, mustakeltaista tanskalaista tiikeridoggia, jonka nimi oli Raj. Väinö Wuolijoki oli saanut sen jostakin, mutta hänellä oli lisäksi pari hienoa jahtikoiraa, jotka oli tuotu Wuolijoelle jostakin ruhtinaallisesta koiratarhasta Krimiltä ja jotka olivat niin kalliit, ettei niiden hintaa kukaan kehdannut edes kysyä.

Ja sitten alkoi tapahtua. Raj oli jättiläinen, mutta tavattoman laiska. Nuo metsästyskoirat taas olivat kaikesta päättäen joutuneet Suomeen visseistä syistä. Ne näet eivät niinkään paljon ajaneet jäniksiä kuin lampaita! Pitäjältä alkoi lampaita hävitä, ja yhtäkkiä pääsi liikkeelle huhu, että Raj söi niitä. Väinö julisti ylpeänä, että se oli mahdotonta, ja hänen ajokoiransa eivät missään tapauksessa niin tehneet, koska kerran ne olivat ajokoiria. Mutta eräänä päivänä metsällä ollessaan hän näki omin silmin, miten hänen kalliit ajokoiransa ajoivat lampaita metsälampeen ja purivat niitä. Tosin ei omia, vaan naapureiden. Ja sinne jäivät ne lampaat. Mutta silloin Raj ui niiden luokse ja toi ne maalle, istui rannalle ja söi. Siinä oli selitys, miksi Raj oli laiska ja lihava. Silloin Väinö teki niin kuin oikean metsästäjän pitääkin. Hän ampui molemmat kalliit ajokoiransa samaan järveen. Myöhemmin selvisi, että Raj-koiralla ja krimiläisillä oli ollut hyvä yhteistyö. Krimiläiset ajoivat lampaita ja purivat ne kuoliaiksi, mutta eivät syöneet — ei ajokoira syö jänistä eikä lammasta — vaan hakivat Rajn syömään, istuivat itse vieressä ja ihailivat Rajn ruokahalua. Kun asia tuli tunnetuksi, olivat lähikylistä melkein kaikki lampaat hävinneet — kuten aina tällaisissa tapauksissa. Ja niin sai Väinö maksaa ainakin kolmisenkymmentä lammasta, kun kerran hänen koiransa tiedettiin ajaneen lampaita.

Koska Raj siis oli tottunut syömään lampaan lihaa, se lähetettiin meille huvilaan, jossa ei ainakaan ollut lampaita. Raj tuli ja oli mahtava ja äärettömän ihana vahti silloin, kun olin yksin keskellä metsää. Raj oli niin ylpeä, ettei juuri kukaan vieras päässyt portistamme sisään. Eräänä kauniina aamuna, jolloin lähimmässä naapurissamme, Haatajan huvilassa, oli teurastettu lehmä, tapahtui jättiläisskandaali. Lehmä oli ollut ripustettuna liiteriin, jonka ovi oli jäänyt auki, ja Raj oli syönyt siitä puolet. Eihän nyt taaskaan ollut niin varmaa, oliko Raj ollut yksin ja syönyt ammun puolikkaan. Mutta kun sen maine oli levinnyt Hauholta Albergaan, otaksuttiin, että se oli haudannut osan lihoista johonkin. Ja me saimme säälimättömästi maksaa tuon lehmänpuolikkaan, etupäässä naapurisovun vuoksi.

Sitten tapahtui vielä, että Raj sairastui penikkatautiin. Vein sen Helsinkiin eläinlääkäriin ja sain lääkkeitä, joskin eläinlääkäri sanoi, että parasta olisi ampua se. Mutta eihän sitä voinut hävittää. Mitä Väinökin olisi sanonut! Niin minä sitten hoitelin sitä ruokasalissa, syöttelin ja juottelin lääkkeitä ja pidin niin hyvää huolta, että se tosiaankin tuli terveeksi.

Kun lopuksi oli selvää, ettemme voineet sitä enää pitää, sillä monessa pikkuhuvilassa teurastettiin lehmiä ja kanoja ja kaikenlaista pientä elävää, ja luonnollisesti, jos niitä sattumalta hävisi, oli Raj syypää, vaikkei se olisi ollut mailla halmeilla. Kun huvila myytiin ja me itse muutimme pois Leppävaarasta, muistin eläinlääkäri Höijerin, ja tarjosin hänelle koiraamme. Hän otti sen hyvin mielellään. Ja sitten tapahtui sydäntäsärkevä ero. Ero huvilastakaan ei ollut niin vaikea kuin ero tästä koirasta, joka nyt vietiin Siltasaarelle tohtori Höijerin eläinklinikkaan. Niin loppui Rajn tarina.

Tai ei se oikeastaan vielä loppunut. Kun muutimme Helsinkiin, aivan Söörnäisten apteekin viereen, satuin usein kulkemaan pitkin Siltasaarta Hämeentielle. Ja eräänä päivänä hyökkäsi kimppuuni iso tanskalainen doggi, joka halasi minua ja haukkui. Poliisit ja ihmiset kadulla riensivät avukseni, kunnes vihdoin sain selitetyksi, että Raj vain osoitti iloaan tavatessaan entisen emäntänsä. Ja nyt tuli pulma, miten päästä siitä eroon. Tiesin, että jos veisin sen kotiin, sitä pidettäisiin kiinni monta viikkoa, niin että se tottuisi uusiin oloihin. Onnistuttuani pääsemään raitiovaunuun heitin lentosuukon Rajlle ajatellen, että se nyt kiltisti jäisi Siltasaarelle. Mutta kun tulin Söörnäisten apteekin kohdalla vaunusta pois, niin siellä oli Raj. Ja nyt minun oli kuljetettava se ylös keittiöömme, ja siellä se inisi ja itki ilosta nähdessään pikku tyttöni ja palvelijani ja mieheni. Jälleennäkemisen ilo oli molemminpuolinen. Ja koska Raj kerran oli tullut kylään, se sai syödä kaikki meidän päivällispaistimme ja lihaliemenkin vielä kaupanpäällisiksi. Ja sitten pikku tyttöni, joka puolestaan halusi antaa sille kaikkein parastaan, haki kumisen tyhjän tuttinsa ja pisti sen Rajn suuhun. Raj huomasi, ettei siinä muu auttanut kuin syödä se. Ja niin se söikin. Seuraavana aamuna mieheni lähti viemään sitä pois, ja tuloksena kuulemma oli, että sitä täytyi pitää monta kuukautta sisällä lukkojen takana, kun se kerran oli löytänyt tiensä entisen isäntäväkensä luo.

En tiedä enempää Rajn kohtalosta, sillä koetimme kaikin mokomin unohtaa sen. Suruja oli muutenkin tarpeeksi. Ja niin mahtava, keltasilmäinen Raj hävisi meidän elämästämme.

Nokinokka

Se olin minä. Huvilassa ei ollut sähköä. Ensin se tuntui maaseudun romantiikalta — kynttilöitä ja öljylamppuja! Mutta huvilan asukkaat olivat hieman professorimaisia ja unohtivat huolehtia öljylampuistaan tyhmien neitsyeiden tapaan. Sattui niinkin, että kun jouluksi oli tehty suursiivous lumivalkoisessa makuuhuoneessamme ja pesty kaikki, mikä pestävää oli ja huone tuoksui kuusenoksilta ja joululta, oli joku meistä sytyttänyt lampun ja unohtanut sen "päälle passaamisen". Kun muutaman tunnin päästä tulin makuuhuoneeseen — oi taivas! — tulin pehmeään nokimustuuteen. Siellä tuikki pieni punainen pilkku nokisen lasin sisällä, hienon 'silkkikuuppani' alla, josta oli tullut nokikolarin räsy. Se oli niin järkyttävää, että istuin portaille ja itkin itsekin niin nokisena, niin että pikku tyttöni voi piirrellä kuvioita nokinaamaani. Kaikkihan sen hädän ja kauhun ovat tunteneet, joilla on ollut tekemistä öljylamppuihanuuden kanssa. Ja vaikka sähkölaskut ovat olleet peloittavia, niin sittenkin... Perheeni, joka vihasi suursiivouksia, nauroi säälimättömästi ja sanoi minua nokinokaksi.

HUVILAN IHMISTARHA

Vähitellen kokoontui ympärillemme ihmistarhaakin. Tuli lapsenhoitaja, sillä olin jo ruvennut itse kirjoittamaan enkä jaksanut valvoa kiukkupussini kanssa. Salme-sisareni palasi Virosta aikomuksenaan jatkaa lukujaan täällä ja samalla ansaita ylläpitonsa kielten opetuksella. Tuli veljeni tänne lukemaan ja hänen mukanaan Otto Sternbeck valmistamaan veljeäni ylioppilastutkintoon, poika kun ei pysynyt koulussa.

Vuokrasimme aidantakaisen naapurimme eversti Armfeltin pikku huvilan, ja sinne kolmeen pikku huoneeseen ja keittiöön järjestin neljä pientä lukukoppia, sillä talon isäntäkin, joka oli ruvennut lukemaan lakitiedettä, tarvitsi rauhallisen lukupaikan.

Ja sitten ne asukkaat tulivat, ja ruokapöytämme ja huoleni pitenivät. Mutta olihan siitä ihmistarhasta iloakin ja apua puutarhatöissä, sillä pojat kantoivat multaa, käänsivät mansikkamaita, hakkasivat puita ja tekivät yhtä ja toista pientä 'passinkia'. Ennen kaikkea Otto Sternbeck oli sangen mukava ja vastuuntuntoinen lapsenhoitajana, silloin kun lapsenhoitajakriisejä sattui yksinäisessä huvilassamme. Sisareni oli vielä terveydeltään hyvin heikko, ja vaikkei hänestä tuberkelibasilleja löytynytkään, oli kumminkin varmempaa, ettei hän kovinkaan paljon ollut lapsen lähellä. Veljeni oli erinomainen työntämään lapsenvaunuja Albergan teillä, mutta paras oli, kuten sanottu, Otto Sternbeck, myöhemmin tunnettu kenraali, joka jostakin käsittämättömästä syystä oli joutunut perheeseemme ja otti osaa sen kaikkiin huoliin. Aikoinaan otaksuttiin, että hän oli rakastunut vuoronperään Murrikin kaikkiin neljään tyttäreen saavuttamatta ketään heistä. Asiassa ei ollut perää, mutta kun hänellä itsellään ei ollut perhettä, ei läheisiä, ei sukua eikä sukulaisia, hän oli maailman irrallisin ihminen, orpo joka suhteessa ja luotu värjöttelemään jonkin perheen liepeillä.

Hän ei koskaan kertonut, milloin hän oli menettänyt vanhempansa ja kuka hänet oli kasvattanut. Jo koulusta saakka hän oli ollut vallankumouksellinen ja kun hän oli tullut ylioppilaaksi, hänet oli lähetetty Sveitsiin Plehanovin luo. Ja vasta senjälkeisen elämänsä vaiheista hän kertoi. Sveitsistä hänet lähetettiin vallankumouksellista kirjallisuutta kuljettamaan Venäjälle vuoden 1903 tienoilla, jolloin hän jossakin Etelä-Venäjän rajalla joutui kiinni ja vietiin tuomittavaksi Kieviin. Asiaa tutkittiin vuoden verran, mutta, sillä välin santarmit, jotka olivat olleet hyvän matkalaukun tarpeessa, olivat hukanneet sekä hänen matkalaukkunsa että kirjallisuuden, jonka se sisälsi, ja kun tuomioistuimessa osoittautui, että häntä vastaan oli vain santarmien puheet mutta ei mitään aineellisia todistuksia, vapautettiin hänet lähes vuoden kestäneen tutkintovankeuden jälkeen, ja poika pääsi Viroon ottamaan osaa vuoden 1905 vallankumoukseen Tallinnassa, missä sen kukistamisen aikana joutui taas maan alle.

Tavallaan hän siis jäi maan alle, ja maanalaisena hän joutui vanhaan kotiini Valgaan, jossa mamma hyväksyi hänet yhdeksi monista sattumalta löydetyistä pojistaan. Mutta vuoden 1906 tapahtumien aikana, muistaakseni niiden loppupuolella, jolloin professori Gustav Suits ja minä olimme puheenjohtajina Eesti Häätegev Selts-nimisessä seurassa Helsingissä, ilmestyi sen kokoukseen eräänä iltana muuan märkä mies. Se oli Otto Sternbeck, jota siihen aikaan maanalaisena sanottiin Jyriksi. Jyri — hänhän oli myös merimies — oli tullut Tallinnasta pienellä kalastaja-aluksella, jossa oli lastina Virossa painettua salaista kirjallisuutta Venäjää varten, ja oli tehnyt haaksirikon, jolloin koko kirjallisuus oli vaipunut merenpohjaan. Jyri pelastui Harmajalle, josta suomalaiset kalastajat hänet toivat maihin. Ja siihen hyväntekeväisyysseuraan hän sitten ilmestyi, ja meidän ensimmäisenä tehtävänämme oli hankkia hänelle kuivat vaatteet. Ei se helppoa ollutkaan, sillä hän oli niin tavattoman iso. Lisäksi hän oli hirvittävän ruma, suorastaan kirveellä visakannosta veistetty.

Kun hän muutama vuosi sen jälkeen oli Krimillä kotiopettajana eräässä ruhtinaallisessa perheessä, kuuluisa Krimin kenraalikuvernööri Dumbadse alkoi puhdistaa Krimiä vallankumouksellisista aineksista, koska keisari tuli sinne käymään. Se oli hyvin ikävää aikaa vallankumouksellisille, sillä heidät ilman muuta vangittiin ja karkoitettiin Krimiltä. Sternbeckiä ei kyennyt auttamaan edes ruhtinas — en muista enää hänen nimeään. Kotiopettaja vangittiin ja lähetettiin kruunun kyydillä Viroon. Ainoana motiivina tähän oli 'revoljutsionnaja rosha', vallankumouksellinen naama. Ja se hänellä todella oli. Oli kovin vaikeata piilottaa häntä maan alle, sillä hän oli tosiaankin epäilyttävän näköinen. Hänen rumuutensa ja kokonsa jo huusivat, että täällä minä olen.

Niin siis Sternbeck ilmestyi Suomeen, mutta sitten hän vielä palasi Pietariin kotiopettajanpaikkaansa. "Ruhtinaalla täytyi olla urheilijamieltä, kun uskalsi ottaa tällaisen ruman naaman poikiensa opettajaksi", sanoi Sternbeck. Hän pääsi Pietarin yliopistoon, mutta erotettiin sieltä jonkin mielenosoituksen vuoksi, ja karkoitettiin Siperiaan Narymille, jossa hän käänsi Marxin Kapital-teoksen ensimmäisen osan viroksi. Lisäksi hän kirjoitti sieltä satoja kirjeitä koko perheellemme, kalasti ja metsästi ja vihdoin, parin vuoden päästä, karkasi Suomeen. Täällä hän joutui pääasiassa mieheni ja minun hoitooni ja pääsi yliopistoon lukemaan matematiikkaa. Häntä pidettiin täällä melkein matemaattisena nerona. Professori Witting hankki hänelle työtä, ja ystävien voimalla saatiin hänelle pieni apuraha. Minä lähetin hänet Viroonkin varakkaiden ystävieni luo pyytämään lainaa, mutta hän oli niin peloittavan näköinen, ettei sekään retki, jonka minä kustansin, onnistunut. Niin hän sitten joutui lopuksi meidän luoksemme Albergaan, Armfeltin huvilaan. Siellä hän teki ahkerasti työtä ja auttoi muun muassa taloudessa, milloin sopi.

Jos lapsenhoitaja lähti kaupunkiin asialle, minun oli näet muutenkin oltava kaupungissa, oli Jyri luonnollisesti sijaisena. Hän kulki pitkin pikku saliamme, häijy ja huutava pikkukakara sylissä, vaikka oli kielletty liikuttamasta lasta koristaan. "Mutta kun se huutaa", sanoi Jyri ja jatkoi omaa hoitomenetelmäänsä. Ja se oli sangen tarkka, sillä hän toimitti kaikki asiat, mitä lapselle piti tehdä. Oli liikuttavaa katsella tuota rumaa, hirveän isoa miestä, joka kulki pitkin huonetta ja koetti laulaa ikivanhaa, kai suomalaisugrilaista kehtolaulua:

    Ti, ti, tiainen,
    vaa, vaa, varpukainen,
    yli meren mennä,
    sattui sisään sopsti,
    lensi metsään vurrrrrr...

Kun lapsi tuli vähän isommaksi, hän repi erikoisen suurella ilolla ja mielenkiinnolla Jyrin partaa, jota harvoin ajettiin. Jyri hakkasi puut ja kantoi vedet ja kuori perunoitakin, jos sikseen tuli, ja sai silloin tällöin ylimääräisen kupin kahvia Miinalta. Ja samalla luki matematiikkaa. Lopuksi ei oikein osattu kuvitellakaan, miten olisi tultu toimeen ilman Jyriä. Jyri kävi kirjastoissa hakemassa minulle kirjoja väitöskirjaani varten, opetti veljeäni ja samalla kuitenkin ennätti vielä käydä laboratorioissa omilla lukuasioillaan.

Sitten tuli aika, jolloin huvila myytiin ja koko tämä ihmistarhamme siirtyi Helsinkiin eri paikkoihin. Jyrille onnistuttiin saamaan jonkinlainen stipendi, niin että hän saattoi jatkaa lukujaan. Veljeni matkusti kotiin tenttimään.

Valtavan suuren pettymyksen Jyri valmisti meille, kun hän yhtäkkiä sodan alettua lähti vapaaehtoisena tsaarin armeijaan. Tosin samoihin aikoihin liittyi siihen vapaaehtoisena myös virolainen vallankumouksellinen ja kommunistisen puolueen perustaja Kingisepp. Tätä oli tavattoman raskasta käsittää niiden virolaisten työläisten, jotka aikoinaan olivat kutsuneet hänet Kazanista Helsinkiin suoraan sanoen opettamaan sosialismia. Mutta se on jo eri asia. Sternbeckin meno vapaaehtoisena tsaarin armeijaan oli myös suoranainen isku näille työläisille. He eivät ymmärtäneet, että pojilla oli mahdollisesti omat tarkoituksensa ja mahdollisesti suorastaan puolueensa määräys yrittää valmistaa Venäjän sotajoukkoja vallankumouksen sotajoukoiksi. Mutta tsaari kävi sotaa saksalaisia vastaan, ja Jyri taas tahtoi päästä taistelemaan saksalaisia vastaan ja antamaan heille selkään. Jyri näki sittenkin vielä paronin joka saksalaisessa.

Jyrin myöhemmät vaiheet olivat sangen eriskummalliset. Armeijasta hän lähetti meille, sisarelleni ja minulle, kortteja, joihin hän uskomattoman pienellä käsialalla oli kirjoittanut kaikenlaisia sodan aikana epäilyttäviä tietoja. Ihme kun santarmit eivät käyneet meihin käsiksi hänen korttiensa perusteella. Mutta nämä kortit ja hänen saksalaiselta kuulostava nimensä nähtävästi vaikuttivat, ettei hän päässyt ylenemään, vaikka sai kaikenlaisia luottamustehtäviä armeijassa.

Kerran hän kävi lomallakin (vuonna 1916?), ja muistan vielä erään hänen kuvauksensa silloisesta tsaarin armeijasta. Muun muassa hän kertoi tiedusteluretkellä joutuneensa erääseen tuntemattomaan kylään Puolassa. He olivat monta kertaa menneet jonkin joen poikki edestakaisin ja loppujen lopuksi aivan eksyneet. Kylässä oli venäläinen joukko-osasto, ja he yrittivät udella miehiltä kylän nimeä. "Mistäs me sen tietäisimme", vastasivat miehet. "No, kuinka kauan olette olleet täällä?", kysyi Sternbeck. "Tuleehan tässä kohta vuosi, tosiaankin!" "No, kummalla puolella jokea te olette?" "Emme tiedä." "Mikä joki tämä sitten on?" Eivät he sitäkään tietäneet, vaikka olivat siellä elelleet vuoden verran. Pikkuväkeäkin oli jo syntynyt tuloksena tällaisesta herttaisesta yhteisolosta kylän naisten kanssa. Mutta kukaan ei millään tavalla ollut huvittunut tietämään, mikä ja missä se kylä oli!

Tämä kuvasi tsaarin armeijan oloa Puolassa ja niiden mielialaa, jotka niinkuin Jyri tahtoivat antaa selkään saksalaisille. Mutta vallankumouksellisen mielialan kasvamisesta Jyri ei kertonut, ja se minua harmitti.

Kesti kovin kauan, ennenkuin hänestä tuli upseeri, mutta sodan loppupuolella hän yleni nopeasti, ja hänen kohdaltaan sota päättyi everstin tähtiin, ennenkuin hän Venäjän armeijan luhistuttua siirtyi Viron armeijaan, jossa hänestä muutaman vuoden päästä tuli kenraali. Taisi hän käydä jossain jonkin sotilasakatemiankin. Sodan loputtua hän oli sosialidemokraattisen puolueen jäsen. Mutta Viron julistauduttua itsenäiseksi ja jouduttuaan vakinaiseksi sotilaaksi Jyri erosi kaikista puoluetehtävistä. Emme oikein voineet käsittää sitä, että Jyristä voi tulla pelkkä sotilas ja sitäpaitsi vielä sangen ankara sotilas. Ja kaikkein ihmeellisintä oli, että se ankara sotilas alkoi pukeutua asianmukaisesti ja ajaa partansa säännöllisesti — niin, oikeastaan hänen päänsä parroittui sekä ulko- että sisäpuolelta. Kenraalin univormu oli komea. Kun ajattelen Jyriä, vallankumouksellista, joka osti aina kalossit rikkinäisten kenkiensä päälle, jotteivät jalat kastuisi, ja oli iso ja ruma, ihmettelen, että siitä Jyristä oli tullut niin komea kenraali.

Niin Jyri loittoni kokonaan meistä, sillä minä olin koko ajan pysynyt työväen puolella. Vuoden kahdeksantoista jälkeen ja itsenäisen Viron alkuaikoina, kun Viro tarvitsi ei vain minun vaan virallisen Suomen apua, olin minä virallisen Suomen silmätikkuna. Oli siis luonnollista, että Jyri loittoni ennen kaikkea meidän perheestämme. Ja niin kävi, että Jyri kulkiessaan Helsingissä korkeimman upseeriston seurassa — Mannerheiminkin luona — pelkäsi näyttäytyä Neitsytpolulla kotonani. Niin se käy tässä maailmassa. Luin vain sanomalehdestä, että Jyri oli ollut täällä. Mutta täytyi olla varovainen, ettei ollut tekemisissä Suomen hallitukselle 'persona ingratan' kanssa. Kumminkin minä tapasin kenraalin vielä Virossa, jossa ei ollut niin vaarallista tavata minua, ja Jyri oli Jyri. Ei auttanut suuttua hänelle. Sitäpaitsi hän oli nainut erittäin miellyttävän naisen, ja hänellä oli pari jykevää ja kaunista poikaa — enkä voinut unohtaa, että hän sentään oli hoitanut ja hyssytellyt minun lastani Albergassa. Sitäpaitsi hänelläkin oli ollut ikävyyksiä. Kenraali, ent. sosialisti ja ent. Marxin 'Pääoman' kääntäjä, oli aika raa'alla tavalla hakannut erästä sotilasta Pärnussa. Ja siitä tuli sellainen skandaali, että hänen oli erottava armeijasta. Viron hallitus kuitenkin tarvitsi häntä, ja hän sai erinomaisen tuottavan ja korkean viran Koplin laivanrakennustehtaitten omaisuuksien hoitajana.

Tapasin hänet viimeksi vielä vuoden 1939 keväällä. Olin yhdessä sisarieni kanssa päivällisellä hänen luonaan Niskavuoren premiäärin jälkeen. Hän asui Koplin tehtaitten entisen johtajan talossa, jossa oli raskaat rautaluukut ikkunoitten edessä. Minusta tunnelma oli kaamea. Siinä oli isäntä, joka pakeni työläisiään. En voinut olla kysymättä: "Muistatkos vielä 'Pääoman' ensimmäistä osaa?" Talon isäntä ojensi minulle kaviaaria ja sanoi: "Älä ole lapsellinen." Niin, minä taisin olla lapsellinen.

Kun ajoimme hotelliini tehtaan portista ulos, seisoi siellä Viron työmiehiä, kurjasti pukeutuneita ja kurjan näköisiä.

Sternbeck hävisi Tallinnasta vuonna 1940 tai -41 jäljettömiin. En ole kuullut, minne hänet kuljetettiin. Viron työväki ei pitänyt hänestä — ei kukaan välittänyt hänestä paitsi vanha isäni, jolle hän aina pysyi Jyrinä.

Muistan erään asian, jonka hän minulle kertoi sinä viimeisenä iltana Koplissa. Hän oli tullut perheineen autolla Italiasta ja oli kulkenut koko Hitlerin aikuisen Itä-Preussin lävitse. Hän sanoi, ettei sellaista kuin saksalainen Itä-Preussi ole olemassa. Kansa on puolalaista, vain junkkerit kartanoissa ovat saksalaisia. Yhtä hyvin voisi väittää, ettei Viroa ole olemassa, vaan on jonkinlainen saksalainen paronien Baltia. Eläköön Puola, joka varmasti kerran tulee saamaan maansa takaisin! Yhdyin häneen. Mutta ehkä hän tarkoitti ystävänsä Beckin Puolaa.

Tämä oli Sternbeckin tarina, joka Jyrinä joutui huvilamme ihmistarhaan.

Kävihän meillä muitakin, etupäässä mieheni tovereita ja minun vanhoja ystävättäriäni. He kaikki olivat kilttiä, väritöntä väkeä, joka ei näytellyt erikoista osaa huvilatarhassamme. Tulivat ja menivät, enkä edes muista kaikkia.

VIISI KIRJETTÄ

20. pnä maaliskuuta 1912

Mamma kulta.

Arvaatko mitä tänään tapahtui. Vappuli käveli ensimmäisenä syntymäpäivänään, vuoden vanhana! Jo neljä viikkoa sitten hän lakkasi kulkemasta neljällä jalalla ja ajoi itsensä pystyyn ja käveli sangen urhoollisesti, kun pääsi sellaiseen paikkaan että saattoi pitää kiinni. Ja vaikka minä olisin tehnyt mitä saadakseni hänet tarttumaan käsiini vaikkapa vain metrin päästä, niin ei auttanut. Ja tänään yhtäkkiä — kun tulin lapsenhuoneeseen ja ojensin sille käteni ainakin puolentoista metrin päästä — lapsi käveli. Katseli hiukan ympärillensä ja keikkui pikkusen, mutta käveli. Itkimme ja nauroimme yhdessä ja niin edespäin, ja siitä se sitten alkuun lähti. Hän käveli aivan vapaasti vielä samana päivänä vaikka kuinka paljon. Kun isä tuli kotiin seuraavana aamuna, niin kakara käveli häntä vastaan. Niin että tässäkin ollaan jo voiton puolella. — — −

Toukokuussa 1912

Rakkaat kotona.

Vappulilla on hinkuyskä. Olen tavattoman onneton ja niin väsynyt, etten muuta tekisi kuin nukkuisin. Olen valvonut lapsen kanssa kolme viikkoa, koska kohtaukset tulevat juuri öisin. Vappuli ei voi mitään syödä, kaikki tulee ylös. Ja kaameata on kuulla sitä yskää ja vihellystä ja tukehtumiskohtauksia. Olen koettanut tehdä ihmeitä saadakseni edes teelusikallisen maitoa silloin tällöin hänen sisäänsä. Me kuljetamme päivisin häntä hyvin paljon ulkona, niinkuin tohtori määräsi. Mutta yöllä on aivan kauheata. En uskalla jättää häntä yksin Olgan hoitoon, niin että Olga hoitaa häntä päivisin ja minä öisin. Istun ja katselen lasta, ja yritän itse hengittäen vetää hänet takaisin elämään. Joka kohtaus on aivan kuin veitsi sydämeeni. Tauti on pahinta laatua tänä vuonna. Naapuritalossa kuoli siihen lapsi ja kaikki muut kuusi ovat sairaina. Kun lapsi nukkuu, yritän kirjoittaa tai lukea, sillä pelkään, että nukahdan enkä kuule, kun kohtaus tulee.

Miksi piti näin tapahtua? Asummekin Jumalan selän takana, ja vain kerran olemme käyneet kaupungissa, nimittäin vappuna, ja sillä matkalla hän on nähtävästi junassa saanut tartunnan. Kyllähän täällä on käynyt jo parikin tohtoria ja vielä järkeviä tätejä, jotka ovat yrittäneet selittää minulle, ettei vaara ole kovin suuri. Mutta minä tiedän sen vaaran. Ja toissayönä yhtäkkiä käsitin, etten yksinkertaisesti voi ajatella mitään muuta kuin lasta, että on turha yrittää edes lukea. Ja kumminkin tiedän, että tämä tekee minut aivan hulluksi.

Viime päivinä on sentään ollut hieman helpompaa, kun olemme käyttäneet paljon eucalyptusöljyä, niin että hän oikeastaan hengittää tyynystään vain eucalyptusta. Raukka on niin laihtunut ja huonontunut, mutta kumminkin minun täytyy myöntää, että parina viime päivänä olen saanut ruuan pysymään edes muutaman tunnin hänen sisässään. Jos me tästä kurjuudesta pääsemme, en mene enää junaan hänen kanssaan. Lapsi oli niin voimakas ja terve, ja oli mummun luona koko vapun päivän ja yön. Mutta kai se oli väärin, että menimme huvittelemaan ja otimme hänet mukaan. — — —

Syyskuussa 1912

Mamma kulta.

Torut, etten ole kirjoittanut sinulle Vappulista, Olihan minulla joukkoa täällä vaikka kuinka paljon, Leo ja Salme ja Otto Sternbeck, joiden olisi pitänyt kirjoittaa puolestani, mutta nähtävästi he eivät ole enää tietävinäänkään Vappulin olemassaolosta. Vappulista tulee hyvin vallaton ja suuri risti kaikille 'risti-ihmisille', sillä kyynärän korkeudella ei ole enää tapeteissa yhtään paikkaa, jossa ei olisi Vappulin lyijykynän tai kynsien jälkiä. Mutta paitsi piirustusta hänellä on muitakin taideharrastuksia, ennen kaikkea musiikki ja tanssi. Niin pian kuin hän kuulee vaikkapa vihellystä tai laulua, hän alkaa heti paikalla tanssia ja pyytää muitakin tanssimaan kanssaan. Jos kukaan ei viitsi, silloin hän tanssii yksin itsensä melkein pyörryksiin jalkaa lattiaan iskien. Hitaasti hän alkaa puhua, mutta ehkä se johtuu tuosta hinkuyskästä. Ihmeelliseltä se vain tuntuu, kun ajattelee, kuinka puhelias äiti ja vielä puheliaampi mummu hänellä on. — — —

Huhtikuussa 1913

Rakas pappa.

— — — Paras uutinen: kakara puhuu. Ensimmäinen sana oli kyllä kummallinen. Ei 'anna' niinkuin kai tavallisesti lapsilla on, vaan 'ota'.

Hän harrastaa näet erityisesti kirjoja, ja jos isä tai äiti tulevat kotiin tai tulee joku vieras, niin Vappuli on heti kirjahyllyllä, hakee sieltä jonkin kirjan, jota hän sitten tarjoaa: "Ota, ota!" Tietenkin otan kirjan kiittäen vastaan, mutta sitten hän tahtoo kirjan takaisin ja sanoo: "Tahtoo, Vappuli tahtoo". Niin se sitten kävikin selväksi, että 'annan' sijasta hänellä on sana 'tahtoo'. Isä, äiti ja Olga ovat suunnilleen saman arvoisia. Olemmehan kaikki enemmän tai vähemmän hänen nöyriä orjiaan, niin että hän suorastaan sotkee nuo sanat. Sanoo minulle 'isä' ja Sulolle 'äiti' tahi Olgalle 'äiti', mutta on eräs asia, jonka suhteen hän ei erehdy, ja se on suklaa. Hän tietää, missä minun suklaavarastoni on. Suklaata nimittäin syötettiin hänelle paljon hinkuyskän aikana, koska se on voimakasta ravintoa. Ja nyt hän menee itse piirongin laatikolle ja sanoo: "Susua, susua!" Maitoa hän juo jo kupista.

Vappulin paras ystävä on kumminkin Raj, jonka kanssa hän kävelee ulkona pitäen Rajn kaulanauhasta kiinni. Ylimalkaan hän kävelee erinomaisen hyvin ja mielellään, käy minua vastassa asemalla. Kokoo vaunuihinsa kaikenlaista, heinänkorsia ja kiviä. Muuten osaa nätisti käyttäytyä, tervehtii nätisti ja tekee temppunsa, mutta jos sensijaan häntä pyytää tekemään pai pai, niin hän pistää pikkusormellaan joskus suorastaan silmään ja vielä nauraa hihittelee.

Ensimmäisen nukkensa hän tappoi heti seuraavana päivänä kiskoen verenhimoisesti pään irti ja sitoi sen tukasta sänkynsä pylvääseen tutkittuaan ensin sen sahanpuruaivot. Amen.

Maaliskuun 20. pnä 1913

Paljon onnea syntymäpäiväksesi, pappa kulta! Olemme huomanneet, että kirje sinulle täytyy aina kirjoittaa Vappulin syntymäpäivänä, jotta se tulisi ajoissa perille Viroon. Oikeastaan on synti kertoa sinulle pikkuseikkoja Vappulista, sillä varmaankin Salme on jo kertonut, ainakin hän lupasi. Viimeinen uutinen on, että Vappuli on saanut selville puoluekantansa. Tuli aamulla isänsä viereen sänkyyn, osoitti sormellaan sekä häneen että minuun ja selitti, että isä on susilisti, äiti susilisti — kakara susilisti. (Tosin viimeinen oli valhetta, sillä hän ei vielä tiennyt, ettei sosialismia peritä niin kuin kuningaskruunua, vaan se on pikemminkin oaskruunu, jonka sivistyneistö tässä maassa saavuttaa vain henkilökohtaisella kärsimyksellä — ja ehkäpä rakkaudellakin.) — — −

HYVÄSTI HUVILA — HYVÄSTI VÄITÖSKIRJA

Huvilamme myytiin kanitarhoineen ja muine eläintarhoineen. Oli pakko myydä. En enää itkenyt, vaan katselin silmästä silmään tiikeriä, jota sanotaan elämäksi. Kun lähdin, en katsonut taakseni kertaakaan, vaikka sinne jäivät bellikseni ja syksyllä istuttamani mansikat. Mutta olihan lapsi mukanamme ja väitöskirjani käsikirjoitus.

Huvilasta muuttamalla koetettiin päästä erinäisistä tontuista, mustista murhemyyristä ja harmaista huolihiiristä, mutta kun muuttokuorma pysähtyi uuden asunnon ovelle, hyppäsivät tontut kuormasta ja sähisivät iloisesti: Tervetuloa! Tässä mekin olemme.

"Että kehtaattekin", sanoin minä.

Ajattelin silloin, että ostan huvilan joskus takaisin, kun mansikkamaakin jäi sinne. Mutta kun se aika tuli, että olisin voinut ostaa sen, en enää mahtunut niin pieneen huvilaan, sen tilalle tuli Marlebäckin kartano ja paljon joutavaa.

Jouduin kolmen huoneen ja keittiön asuntoon Söörnäisten Apteekin luo. Teki hyvää päästä Söörnäisiin, mahdollisimman kauas entisistä ystäväpiireistä. Raj joutui eläinlääkärille Siltasaarelle. Surin Raj-koiraamme enemmän kuin huvilaamme, kunnes Rajkin unohtui, lukuunottamatta sen edellä kertomaani odottamatonta vierailua. Ja eläintarhani unohtui kokonaan. Sillä välin oli mieheni joutunut von Quantenin eläintarhaan Kappeliin, johon kuului epämääräinen luku sekä puhtaita boheemeja että taiteilijoita, ennen kaikkea Eino Leino.

Pakkasin väitöskirjani mahdollisimman syvälle laatikkoon, sain paikan ulkomaisena kirjeenvaihtajana Castrén & Snellmanin asianajotoimistossa, olin hätävara- ja kesätoimittajana Työmiehessä ja tulin valantehneeksi kielenkääntäjäksi. Tarvitsin rahaa sekä entistä että uutta kotiani varten, ja istuin käännöstöideni ääressä melkein yötä päivää, silloin kun onnistuin käännöksiä saamaan. Etupäässä käänsin suurliikkeiden vuosikertomuksia venäjäksi, jonkin väitöskirjankin saksaksi ym. Yritin iltaisin kirjoittaa kirjaani 'Usvantakaisia', ja pitkinä syysöinä särki sydäntäni väitöskirjani vuoksi. Ilmoitin professori Krohnille, etten voinut väitöskirjaani saattaa päätökseen, koska minulta puuttui tietoteoreettinen pohja. Ainoastaan Dijonissa oli professori, joka olisi voinut minua auttaa, mutta minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia saada rahaa päästäkseni sinne. Olin tullut niin pitkälle, että minulle selvisi: folkloristisen tutkimuksen, tullakseen tieteeksi, oli keskityttävä tutkimaan tieteellisen tarkasti tuhansien kansanrunolaulajien laulama koko aineisto, eikä ollut valittava vain mielivaltaisesti joitakin säkeitä osoittamaan runon syntyaikaa ja paikkaa ja kulkuteitä. Olin tullut siihen vakaumukseen, jota pidän oikeana vieläkin, että kansanruno toisintoineen oli satojen ihmisten toteamus samasta aiheesta, kuten todistajain lausunto samasta asiasta oikeudessa, ja että se on suurenmoinen aineistoaarreaitta tietoteoreettiselle tutkimukselle. Psykologinen tutkimus puuttui kansanrunontutkimuksestamme. Se oli käyttämätön aarre, enkä minä voinut päästä siihen aarteeseen käsiksi, koska minultakin puuttui tietoteoreettinen pohja. Ja kuka siihen aikaan olisi antanut minulle stipendin lähteäkseni Dijoniin yhdessä pienen lapseni kanssa! Hautasin väitöskirjani, ja vain vanha professori Krohn tiedusteli sitä ja myös suri, uskoi minuun siitä huolimatta, että valmistauduin kaatamaan hänen teorioitaan. Mutta hänelle merkitsikin folklore tieteenä enemmän kuin oma maineensa; siksi en voi lakata kunnioittamasta häntä.

Tuli aika, jolloin minulla oli varoja itsellänikin vaikka siirtyä Dijoniin, mutta silloin oli jo asianomainen professori siellä kuollut, ja täällä elettiin vuotta kahdeksantoista, enkä jaksanut muuta kuin vikistä epätoivosta ja säälistä. Miten voi harrastaa tiedettä ja viettää normaalia kulttuurielämää, kun ihmisiä tapetaan!

Tein käännöksiä epätoivon vimmalla, sisullani, enkä huomannut, että olin joutunut kuolettavaan yksinäisyyteen. Muistan erään aamuyön, jolloin olin nukahtanut kirjoituskoneeni ääreen. Heräsin kipuun. Kirjoituskoneen reunasta oli jäänyt syvä, punainen juova otsaani. Virolaisessa kansanrunossa äiti sanoo:

    Tunsin otsass' orjanmerkin,
    Kaulassasi kurjan merkin.

Kun lähdin konttoriin, sidoin liinan otsalleni, ettei merkki näkyisi. Vähitellen se hävisikin eikä kukaan huomannut mitään.

Tarvitsin siihen aikaan kipeästi rahaa maksaakseni velkaani Virolle ja olihan täälläkin sangen monta rahanreikää. Minun oli pakko pätkiä koko päiväni: toimituksesta konttoriin, konttorista toimitukseen, lasta kävelyttämään ja leikkikentälle. Sitten käännökset, ja illalla, kun elämä rauhoittui, kirjoitin epätoivon vimmalla 'Usvantakaisia', ensimmäistä romaaniani. Jos väsytti, sisu sanoi: Jatka äläkä vikise! Enkä vikissyt, ennen kuin nyt vasta. — — —

Herra Paanin pörröinen boheeminpää nousi ihmiskunnan suosta ja näytti kieltänsä.

KÄRÄJÄKOKEMUKSIA

PARI KIRJETTÄ ISÄLLENI

Maanantaina, 1912(?)

Sulo on eduskunnassa valittu perustuslakivaliokuntaan ja rupeaa lukemaan lakitiedettä. Odotamme joka hetki Viipurin läänin pitäjien erottamista. Joka tapauksessa eduskunnan päivät ovat luetut, vaikkei sitä hajoitettaisikaan vielä tällä istuntokaudella. Me emme sitä hajoitusta pelkää, sillä saamme aikaa lukeaksemme — ja tehdäksemme velkoja!!! (Voi miten vihasin velkoja.) − − −

Heinäkuussa, 1913

Pappa kulta.

Minäkin olen päättänyt ruveta lukemaan lakitiedettä auttaakseni Suloa. On toivotonta yrittääkään tällä hetkellä väitöskirjaani, josta ei olisi minkäänmoista tuloa. Kuten käsitätte, minun on ehdottomasti saatava tuloja, ja kaikkein yksinkertaisinta on lukea juristiksi, joita puolueessakin tarvitaan. Lopetan väitöskirjani silloin, kun minulla on kolmesataa ruplaa säännöllistä tuloa kuukaudessa! Pappa kulta, minun täytyy tunnustaa, että rupean suurella ilolla lukemaan lakia tämän toivottoman väitöskirjan jälkeen, jota en missään tapauksessa pääse lopettamaan, ennen kuin olen ollut Dijonissa ja saanut tilaisuuden lukea tietoteoriaa. Arvannet kai, miten vaikeata minun oli päättää jättää väitöskirjani, oli aivan kuin olisin menettänyt puolet elämästäni. Vain Väinö käsitti, mitä se merkitsi. Häneltähän on myös väitöskirja jäänyt kesken.

Nyt olen kumminkin iloinen. Minulla on taas yhtä paljon voimia kuin ennen vanhaan, etten oikein tiedä, mitä kaikkea voisin tehdä. Olen sittenkin tyytyväinen, että olen päässyt pois siitä Albergan huvilasta, joka oli alusta alkaen hirveä erehdys. Olemme molemmat työkykyisiä. Velkojat eivät meitä ahdista, odottavat, kunnes kerran tulemme ansaitsemaan ja voimme maksaa. Romaanini alkaa valmistua. Siitäkin saamme rahaa. Ikävää on vain, että näytelmäni on Virossa nähtävästi auttamattomasti kielletty. Ovat yrittäneet kaikin tavoin puhua Tallinnassa sensuurin kanssa, mutta ei mikään auta. Olen saanut ihastuttavia kirjeitä Otto ja Ernst Petersonilta, jotka pitävät näytelmääni parhaana, mitä Virossa on kirjoitettu. Ylimalkaan ei elämä ole taaskaan ollenkaan hullumpaa. Käännän näytelmäni suomeksi, ja saan sen luultavasti Kansannäyttämölle. Eivät ne santarmit sentään tänne yletä. (Voi kuinka lapsellista! Suomi oli tsaarin valtakuntaa!)

LAKI JA LAPSET

Mieheni luki siis lakia. Olin aikoinaan hänen mukanaan viikon päivät seuraamassa käräjiä Svinhufvudin tuomiokunnassa Lappeella. Nuo päivät toivat minulle aivan uutta ja jännittävää. Käräjillä oli elämä todellista ja ihmiset todellisia. Siellä sain ensi kerran lakikirjan käteeni, ja olen siitä saakka tuntenut suurta kunnioitusta vuoden 1734 Ruotsin Valtakunnan Lakia kohtaan. Tuomarinohjeet, nehän olivat vanhassa ruotsinkielessä kuin valtavaa kansanrunoutta. Entä juhlallinen naimakaari, josta perhe-elämän alku lähtee.

 Giftemåls Balk

 1 §

 Vil man hionalag bygga; tå skal han mö af hennes giftoman begiärä, och
 ej med våld taga, eller hemliga til sig locka.

 Kun mies aikoo mennä avioliittoon anokoon neitoa hänen naittajaltansa
 älköönkä väkivallalla ottako tahi salaa tykönsä houkutelko. − − −

 6 §

 Älköön ketään avioliittoon pakotettako vaan vahvistakoon avioliiton
 sekä naisen että miehen vapaa tahto ja sopimus. − − −

Ja sitten ne tuomarinohjeet, jotka luokkataistelun aikana ovat olleet niin merkitykselliset. Jospa niitä olisikin aina noudatettu! Niitä lukiessani minusta on aina tuntunut kuin lukisin suurta, juhlallista runoa.

8.

 Hyvä ja älykäs tuomari on parempi kuin hyvä laki, sillä hän voi
 asetella kaikki kohtuuden mukaan. − − −

 10.

 Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus on suurin
 vääryys ja Oikeudessa pitää olla armo mukana. − − −

 13.

 Yhteisen kansan hyöty on paras laki; ja sentähden mikä havaitaan
 yhteiselle kansalle hyödylliseksi se pidettäköön lakina, vaikka
 säädetyn lain sanat näyttäisivät toisin käskevän. − − −

 16.

 Mieli- tai väkivalta ei ole maanoikeus. − − −

Olen aina valitellut, ettei vanhoja tuomarin ohjeita lueta koulussa.

Lappeen tai ehkä Lemin käräjillä istui tuomarina Leo Kyander. Minulle oli suuri elämys seurata paria juttua pikkupoikia vastaan. Suuri valtion koneisto toimimassa noin kahdeksan—yhdeksänvuotiaitten lasten vuoksi.

Jossakin Lappeenrannan esikaupunkialueella, niissä köyhimmissä paikoissa, joissa mökit ulottuvat rautatielle saakka, olivat pikkupojat tapelleet keskenään palatessaan koulusta kotiin, ja aseena käytettiin kiviä, aluksi pienempiä, mutta sitten yhä isompia, ja lopuksi joku yhdeksänvuotias Pikku-Pekka oli heittänyt niin suuren kiven, että toveri oli saanut kuoliniskun. Kun poika äitinsä hameenliepeistä kiinni pitäen tuli tuomarin eteen, sanoi tuomari ystävällisesti: "Tässäkö se pikku murhamies tuleekin. Ja mikäs sun nimes on?" Murhamies katsoi ylpeästi ympäri käräjäsalia, jossa syyttäjänä toimivan, nimismiehen vieressä istui itkien murhatun pojan äiti. Poika käänsi päänsä pois ja tarttui vielä lujemmin äitinsä hameenliepeisiin. Äiti selitti puolestaan pojan nimen ja vaiheita ja alkoi pauhata siitä tappelusta. Tuomari keskeytti hänet ja kysyi pojalta: "No, Pekka, heititkö sinä sen kiven?" Poika sanoi: "Heitin." Tuomari kysyi: "No minkä vuoksi heitit sen?" Poika raapi jalallaan lattiaa ja sanoi verraten tukevalla äänellä: "No kun meill oli vanhoo vihhoo". Tuomari kysyi: "No mistä se vanha viha johtui?" Poika katseli yleisöä ja ikkunoita ja raapi vielä enemmän kantapäällään käräjäsalin lattiaa. Kun ei kuulunut vastausta, niin pojan äiti sanoi: "Korkea Oikeus, kun ne ovat ennenkin tapelleet!" Ja tapetun äiti itki: "Kun se Pekka on niin häijy poika että... Se oli ottanut Matin voileivän." Ja sitten alkoi kahden äidin vuorokeskustelu, johon sekaantui opettaja ja valtiovalta, syyttäjä ja tuomari, kunnes tuomari hoksasi, että tämä vuoropuhelu oikeastaan tapahtui ilman tuomarin myötävaikutusta, ja ääntään oikein tuntuvasti korottaen hän vaati hiljaisuutta.

Mutta Pekka nautti eikä ihmetellyt ollenkaan tätä äitien vuoropuhelua, taisi jo olla tottunut siihen. Ja valtion koneisto toimi. Muistaakseni poika tuomittiin kasvatuslaitokseen. Ja vieläkin minua vaivaa kysymys, mitä siitä pojasta tuli laitoksessa. Ja mikä oli vanhan vihan syynä. Kun tuomari kysyi, katuiko Pekka, että oli tappanut toverinsa, ei kai hän suinkaan ollut halunnut sitä tappaa — poika kehnäytyi äidin polvea vastaan ja sanoi: "Kyllä minä halusin." Mutta kun äiti kävi poikaan kiinni ja ravisti häntä, niin tämä jatkoi: "No kun se otti mun voileipäni!"

Jumala, jos sinä olet olemassa, anna kaikille lapsille voileipiä!

Muutaman päivän päästä oli toinen juttu. Pikkupojat olivat leikkineet radan varrella, ja eräs heistä oli koonnut raiteille aika läjän kiviä. Mutta ratavartija oli sen ajoissa huomannut ja ennen junan tuloa saanut radan selväksi. Käräjillä oli suuri koneisto käynnissä. Helsingistä oli rautatiehallitus lähettänyt sinne asianajajansa, komean, pitkän, hienosti pukeutuneen herran. Nimismies ja kaikki poliisit olivat paikalla, ja komea nimismies esitti yleisenä syyttäjänä syytekirjelmän.

Vastaajana oli taas noin yhdeksänvuotias pikkupoika äitinsä kanssa. Lautakunnassa istui monta vakavaa herastuomaria ja käräjäsali oli täynnä mökkiläisvaimoja ja todistajia. Kun suurrikollinen äitinsä kanssa huudettiin sisään, ratavartijat, jotka nimismies ilmoitti todistajikseen, saivat poistua eteiseen, jossa suuri todistajalauma muutenkin piti ääntä niin paljon, että tuomarinkin oli pakko sekaantua äänenpitoon.

Ja sitten se alkoi. Tuomari käski rikollista astumaan lähemmäs ja kysyi hänen nimeään, jolloin äiti vastasi. Mutta rikollinen katseli ympärilleen ja nautti tästä häneen kohdistuneesta suuresta huomiosta. Ja tuomari uteli: "Asetitko sinä kiviä radalle?" Poika katseli taas herroihin ja vastasi heleästi: "Juu." Äiti sekaantui asiaan ja sanoi, että olihan siinä muitakin poikia leikkimässä. "Mutta minä vieritin sen suurimman kiven", tenäsi poika. "No miksi sinä teit niin? Etkö ymmärtänyt, mitä junalle voi tapahtua? Olisit voinut aiheuttaa hirveän onnettomuuden." "Juu", sanoi poika, "kun me tahdottiin, että se kuukertuisi alas." Tuomari tuli sanattomaksi. "No, etkös sinä ollenkaan ajatellut niitä ihmisiä siinä junassa, jotka olisivat kuolleet?" Johon poika: "Mutta kun se tappoi Mattilan Toivon, niin me aateltiin, että pannaan se itse kuukertumaan alas." Tuomari katsoi neuvottomana. Joku lautakunnasta selitti, että eräs pikkupoika oli jäänyt junan alle muutamaa viikkoa aikaisemmin. Nyt pyysi rautateitten edustaja puheenvuoron ja selitti: "Lapsilla nähtävästi ei ole muuta leikkipaikkaa kuin ratavalli. Juna oli tosiaankin ajanut käänteessä erään pikkupojan ylitse." Tuomari kysyi ruotsiksi asianajajalta, tarvitsiko nyt rautatiehallituksen nostaa syytettä tällaista pientä poikaa vastaan. Asianajaja vastasi: "Vi måste statuera ett exempel. Onko se laitaa, että lasten sallitaan leikkiä radalla."

Kävi selville, että ratavalli oli ainoa kuiva paikka, jossa melkein suossa sijaitsevien mökkien lapset saattoivat leikkiä. Sitten purkautui todistajien, ratavahtien viha lapsia kohtaan, joita aina sai jahdata ratavallilta ja jotka varastivat perunoita ratavahtien perunamaasta. Lautakunnasta purkaantui maanomistajien viha, jotka eivät saaneet suojelluksi peruna- ja hernepeltojaan lapsilaumalta. Ja vaimo Nieminen, pojan äiti, itki, että mies on Amerikassa ja hänellä on viisi pientä lasta ja nyt hän menettää miehen lähettämän Amerikan-lipun tuollaisen roskajutun vuoksi. Ja kyllä ratavahti tietää, miksi hän on nostanut jutun juuri hänen poikaansa vastaan.

Vähitellen purkautuivat koko kylän olosuhteet silmiemme eteen. Saha, joka oli vietellyt kansaa pieniin suomökkeihin, oli mennyt konkurssiin. Talonpojat, jotka vihasivat näitä uusia tulokkaita, ratavahti ja herastuomari, jotka ahdistivat kauniinpuoleista amerikanleskeä. Äiti, jonka poika oli jäänyt junan alle, tuli ja esitti valituksensa ratavahteja vastaan. Koko kylän kurjuus vyöryi silmieni eteen, ja oli selvää, että tuomarikin tunsi itsensä avuttomaksi kaiken tämän metakan aikana. Rautatieherra oli punainen ja pyyhki hikeä. Nimismies huusi joukkoon, ja pikkupoika seisoi kädet taskussa ja nautti. Kun tuomari sitten vihdoin sai koko joukon nimismiehen avulla poistetuksi käräjäsalista, purkautui koko lautakunnan viha mökkiläisiin, kouluihin ja hoidon puutteeseen. Ja vihdoin päästiin päätökseen. Pojalle tuomittiin vitsoja ja äiti joutui maksamaan kulut valtiolle ja lisäksi sakot oikeuden halveksumisesta, jolloin nainen heitti mökkinsä avaimet nimismiehelle ja huusi: "Lukon takana on vielä viisi nälkäistä kakaraa. Vieköön nimismies koko sakin vankilaan!" Poika itki äidin mukana ja poliisit tyhjensivät käräjäsalin. Minä istuin ja kuuntelin sydän kurkussa.

Noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin kirjoitin tästä tapauksesta näytelmän nimeltä 'Tuntematon tuomari', jossa saatoin Tuntemattoman Suuren Tuomarin tuomitsemaan tuomaria ja syyttäjää ja yhteiskuntaa, sitä yhteiskuntaa ja sitä lakia, jotka silloin tuomitsivat pikkupojan ja hänen äitinsä. Näytelmässäni se on tuomarin kauhu-unennäkö, kun hän jää yksin tyhjennettyyn käräjäsaliin. Mutta hän herää ja lähtee skruuvaamaan asianajajain huoneeseen.

Tuntematon Tuomari tuomitsee lain niinkuin Homsantuu aikoinaan. Voi sisareni, Minna Canth, paljonko on maailma kehittynyt siitä ajasta, kun panit Homsantuun ampumaan lakia?

VIELÄ KÄRÄJÄJUTTUJA

Olin siis päättänyt ruveta lukemaan lakia, ja ilmoittauduin lainopilliseen tiedekuntaan. Olin silloin jo työssä Castrén & Snellmanin asianajotoimistossa, jonka siihen aikaan omistivat laamanni Lassenius ja Fröjdmanin veljekset apulaisinaan mieheni lanko tuomari Haveri ja Akseli Pellinen. Erään kahvitunnin aikana, jolloin puhuttiin lakitieteitten kandidaattitutkinnon suurista vaikeuksista filosofian kandidaattitutkintoon verrattuna, minua rupesi harmittamaan tuo lakimiesten tavaton itsensä kehuminen. Ei ainoastaan nuori mies ole röyhkeä, minä osoitin, että nuori nainenkin voi sellainen olla, ja löin kylmäverisesti vetoa, että voisin suorittaa lakitieteitten kandidaattitutkinnon puolessatoista vuodessa. Tuomari Pellinen, äveriäs mies, sanoi suostuvansa maksamaan minulle viisituhatta markkaa, jos siinä onnistuisin. Viisituhatta markkaa oli siihen aikaan hirveän suuri summa, ja siksi tehtiin oikein virallinen, todistajain allekirjoittama asiapaperi.

Minä ilmoittauduin tiedekuntaan, suoritin heti preliminäärit, vanhojen käsikirjoitusten lukemisen jne. Tehtiin lukusuunnitelma, ja minä aloin hakea paikkaa, minne pääsisin käräjiä seuraamaan. Asikkalan tuomiokunnan tuomariksi väliaikaisesti nimitetty hovioikeudenneuvos Olavi Rasinen uskalsi ottaa naisihmisen memoriaaliinsa. Karsaasti ne tuomarit siihen aikaan vielä suhtautuivat naisiin käräjillä.

Pääsin siis syyskäräjille, joita tuomari itse istui Asikkalassa. Käräjätalona oli kestikievari. Minä asuin siitä noin kilometrin päässä vanhan Kuoppalan-mamman luona, pitkässä, vanhassa rakennuksessa, jossa aikoinaan Kustaa III kuului yöpyneen. Talo oli pitkä ja kapea. Minun huoneeni oli toisessa päässä taloa ja toisessa päässä asui vanha emäntä. Pimeinä, kolkkoina syysöinä suoraan sanoen pelkäsin. Nimismies Mittler, jonka nimi myöhemmin mainittiin sanomalehtien palstoilla erinäisten rumien juttujen yhteydessä, lainasi minulle revolverin ja selitti, miten sitä piti käyttää.

Pelkäsin sitä vehjettä, niin että käyttämättä se jäi, vaikka eräänä yönä kuulin ikkunani takaa miesten askeleita ja puheen sorinaa. Kylmänä kauhusta pitelin asettani ja odotin, mitä tuleman piti, kunnes yhtäkkiä kuului: "Sä kasvoit neito kaunoinen..." Pojat olivat lähteneet skruuvipöydästä pitämään minulle serenadia. Kiltin klassilliseen malliin valkoista kättäni heilauttaen, ja vasta seuraavana päivänä kerroin, miten suuressa vaarassa he olivat olleet, kun olivat unohtaneet, että minulla oli Mittlerin 'revoli'.

Meitä oli monta auskultanttia ja ylioppilasta seuraamassa näitä käräjiä. Olin ainoa nainen, niin etten kovinkaan paljon joutunut memoriaaliin, mutta sitä enemmän skruuvipöytään asianajajien huoneessa, jonka ovea avatessa aina kuului: viisi pataa ja kuusi herttaa! Auskultantteja olivat muun muassa tulevat pankinjohtajat Eero Ilves ja Toivo Hukkinen, ylioppilaita muistan tuomari Kindtin ja erään Helanderin, ja minä olin muuten vain maisteri. Työnteosta ei tullut paljon mitään. Sunnuntaisin retkeilimme Tiirismaalla ja niin edelleen, eikä meidän suinkaan ikävä ollut mukavan tuomarin isällisessä hoidossa.

Tuomari Räsänen oli niitä vanhanaikaisia, arvovaltaisia tuomareita, jotka vielä sinuttelivat sekä yhteistä kansaa että asianajotovereita kuten Svinhufvudkin. Olin ensin hämilläni, kunnes huomasin, miten erinomaisesti se kävi yhteen tuomarinohjeitten kanssa ja kuului tuomari-käsitteeseen. Ei ollut tuomarilla virkakaapua, mutta tuomarin olemus oli sellaisenaan juhlava, luottamusta ja kunnioitusta herättävä.

Siihen aikaan tuomari oli vielä enemmän tai vähemmän yhteiskunnan ristiriitaisuuksien yläpuolella, ainakin koetti olla, ja täytyy myöntää, että se tuomaripolvi oli lisäksi kasvatettu kunniakkaaseen tietoisuuteen virkansa merkityksestä ja perinteistä.

Kysyin kerran eräältä tuomarilta, joka kieltolain aikana oli jättänyt tuomarinvirkansa ja ruvennut pankinjohtajaksi, minkä vuoksi hän oli luopunut kunniakkaasta virastaan. Hän sanoi minulle suoraan, että eräänä aamuna oli tuotu hänen tuomittavakseen mies, jonka kanssa hän oli edellisenä iltana ryypännyt. Lisäksi hän ei pitänyt poliittisista jutuista. Hän oli omantunnontarkkoja ihmisiä. Mutta ei hän suinkaan ollut ainoa tuomarikunnassamme, joka kärsi poliittisten juttujen vuoksi, poliittiset intohimot ovat niin usein sokaisseet tuomarin silmät ja hävittäneet muistista vanhat, kultaiset tuomarinohjeet. Tuomarikin on ihminen, ja silloin kun hänessä ovat heränneet yhteiskuntaa säilyttävät vaistot, on vaikeata vaaliakaan, että hän olisi oikeudenmukainen niitä kohtaan, jotka toimivat hävittääkseen hänen yhteiskuntansa. Nykyajan elämä on luonut tuollaisen tilanteen, mutta rehellisintä olisi sentään myöntää se eikä piilottaa poliittisia vaistoja oikeuden verhon taakse... 'Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki.'

Mutta neljäkymmentä vuotta sitten oli 'Korkia Oikeus' vielä korkea käsite. Tuomioistuimissa, joissa arvovaltaisesti pidettiin yllä vanhoja perinteitä, tuntui vieläkin vapaan pohjoismaisen kansan vapaa alistuminen oikeuden vaa'an pitelijän juhlallisen vallan alle, puhumattakaan kun sitä valtaa käytettiin niin inhimillisesti kuin Olavi Rasinen siihen aikaan käytti.

Valitettavasti en muista montakaan juttua niiltä käräjiltä. Olivat kai enimmäkseen pieniä omaisuusrikoksia. Murhajuttuja ei ollut, eikä niin paljon naapuririitojakaan eikä 'akkojen' kunnianloukkausjuttuja, niitä kaikkien käräjien painajaisunia ja farsseja. Puukotusjuttuja oli paljon. Erään niistä muistan. Se oli niitä tyypillisiä iltamapuukotuksia. Komea ja korea syytetty hallitsi kylmillä silmillään koko todistajain joukkoa, niin että loppujen lopuksi ei kukaan kyynärän välimatkaltakaan ollut huomannut, että mies puukotettiin ja kuka puukottaja oli. Ja todistuksien puutteessa oli ilmeinen puukottaja vapautettava.

Mutta erään jutun muistan erityisen hyvin.

Huudettiin esille niin sanottu lapsenruokkojuttu. Kantajana oli nuori, kaunis tyttö. Ja mies, jolta eläkettä vaadittiin, oli komea poika. Hän seisoi muuriin nojaten ja katseli hyytävin silmin kaikkea muuta maailmaa, mutta ei tyttöä. Tytöllä oli asianajaja. Ja täytyy sanoa sen ajan asianajajien kunniaksi, että pojan oli nähtävästi vaikeata saada asianajajaa. Mutta kumminkin suureksi hämmästyksekseni eräs asianajaja otti ajaakseen pojan asian. Poika oli varakas talollinen.

Niin, tyttö vaati siis eläkettä lapselleen, terveelle ja kauniille pojalle, joka oli tytön äidin sylissä. Äidinäiti oli kai vissiksi varmuudeksi ottanut pikkupojan mukaansa käräjille. Olin sattumalta pöytäkirjurina ja sain kirjoittaa asian alusta loppuun. Oli tuskallista kuunnella tytön asianajajan esittämiä todistuksia. Oli siinä todistajat, muoreja ja vaareja. Suomalainen maisema, järvet ja metsät ja kesäyö, kaikki kuvastui silmiemme eteen. Oli siinä muija, joka oli nähnyt parin tulevan venheellä rantaan ja pojan suutelevan tyttöä. Oli siinä toisia, jotka olivat nähneet heidät metsässä makaamassa. Oli tallimiehen vaimo, joka vannoi Korkealle Oikeudelle, että hän oli sekä nähnyt pojan käyvän tytön luona että kuullutkin. Ja tyttö seisoi katsellen katkerana vuoroon ulos ikkunasta, vuoroon poikaan. Poika seisoi muina miehinä, aivan kuin asia ei olisi koskenut häntä. Ja pojan asianajaja valehteli suut silmät täyteen ja väitti, ettei pojalla ollut ollut mitään tekemistä tytön kanssa. Siinä oli muka joku toinen mies päätekijänä. Siihen aikaan laki oli vielä sellainen, että jos sai todistetuksi, että oli ollut toisiakin miehiä, niin mies pääsi maksamasta.

Todistajain jono oli loppumaton. Suomen kesä vieri silmiemme eteen ja tuomarikin katseli johonkin kauas yli tytön pään. Poika oli tehnyt puhdistusvalan. Me kaikki tuomaria myöten tiesimme, että mies oli vannonut väärin. Mutta hän oli vannonut itsensä vapaaksi. Tyttö seisoi seinään nojaten ja katseli poikaan. Poika ei liikahtanutkaan. Sitten tytön asianajaja sanoi, että nyt sitten tuo Villehard pannaan istumaan väärästä valasta ja oikein tuntuvasti. — "Hyvä on! Saan tässä jättää oikeudelle tämän nuoren miehen kirjeitä, jotka kyllä selittävät asian ja joissa hän itse myöntää lapsen olevan hänen." Asianajaja antoi tuomarille suuren kirjenipun ja pyysi lukemaan kirjeet julki. Tuomari avasi ne ja alkoi lukea. Ne olivat mitä kauneimpia rakkauskirjeitä, samanlaisia, joita me kaikki olemme aikoinamme saaneet. Tyttö seisoi ja hänen kätensä vapisivat. Poika seisoi punaisena ja valkoisena muuriin nojaten. Tyttö katsoi häneen, ja yhtäkkiä hän melkein juosten tuli tuomarin pöydän eteen ja pyysi kirjeensä takaisin. Asianajaja sähisi: "Mitä te teette? Hullutusta!" Tytön äiti itki. Mutta tyttö otti kirjeet ja sanoi: "En voi. En voi panna häntä vankilaan." "Ajatelkaa vielä asiaa", sanoi tuomari. Tyttö ravisti päätään. Tuomari kokosi kirjeet ja antoi ne tytölle. Poika seisoi liikkumattomana. Minä katselin häntä. Ei pienintäkään värähdystä jääkylmissä silmissä.

Juttu raukesi ja poika vapautettiin syytteestä, koska tyttö peräytyi. Poika astui ylpeästi ulos. En voinut enää istua ja katsoa. Menin miehen perään. Minulla oli sydämessäni halu repiä siltä silmät. Tyttö tuli itkevän äitinsä kanssa ja lähti lapsi sylissä portille hevosensa luokse. Poika maksoi asianajajalle. Ja nyt tapahtui se, mikä sentään lohdutti minua hieman. Pojan asianajaja ei pistänyt rahoja taskuunsa, vaan lähti portille ja tarjosi niitä tytölle. Mutta kun tämä ei ottanut näitä vastaan, hän antoi ne lopuksi tytön äidille.

Menin asianajajien huoneeseen itkien ja uskoin elämään. Ei sen asianajajan vuoksi, vaan koska rakkaus ei kumminkaan ollut hylännyt ihmistä.

Seuraavat syyskäräjät olivat 'Hollolan Lahlessa', siis itse Lahden kaupungissa. Niitä ei istunut tuomari Rasinen itse, vaan Aarne Wuorenheimo, jonka isä oli vanhasuomalainen senaattori Bergbom ja äiti Hatanpään Idmaneja. Hän oli tavannut Suomen kansasta, kuten hän itsekin sanoi, jonkun Hatanpään torpparin tai puutarhurin tai Helsingin senaattorikodin palvelijoita ja siinä kaikki.

Lautakunnassa istui vakavia Hollolan isäntiä, ja pöytäkirjaa pitämässä olin minä, virolaissyntyinen. Auskultantit ja ylioppilaat sekä asianajajat pelasivat skruuvia viereisessä huoneessa. Jos ovi avautui, kuului: viisi pataa ja kuusi ruutua, ja niin edespäin ja hieman äkäisiä huudahduksia silloin tällöin, jolloin sekä tuomari että minä katselimme ikävöiden ovelle päin, sillä skruuvareita Herran edessä olimme kaikki.

Tämä oli siis näyttämön lavastus, ja tällä näyttämöllä alkoi tapahtua sellaista, minkä minä selvästi muistan vielä neljänkymmenen vuoden takaa.

Juttuja oli paljon, ikäviä, vähäpätöisiä velkomis- ja näpistelyjuttuja, ja esiin huudettiin joku Villehard tahi Aaretti toinen toisensa perästä. Minusta tuntui, ettei koko Hollolan Lahlessa muita nimiä ollutkaan kuin joko Villehard tai Aaretti. Ja näiden harmaiden, tavallisten Aarettien jono jatkui pitkin päivää. Olimme kaikki hieman väsyneitä, kun esiin huudettiin vanha, torpparin näköinen Aaretti pukinpartoineen ja pitkätukkaisena, yllään sarkapuku. Asia koski jotakin velkomusta — naapuri Villehard oli tehnyt hänelle vääryyttä tai jokin kartano.

Aaretti tervehti Korkeata Oikeutta syvästi kumartaen. Tuomari tiuskaisi heti: "No, puhukaa asianne nopeasti!" Mies pisti kätensä taskuun ja alkoi kaivella sieltä joitakin asiapapereita. Hänen kätensä olivat niin kuokan varren jäykistämät ja auran kurjen koukistamat, ettei papereita ja asiakirjoja ollut millään löytyä. Tuomari katseli ja katseli ja koputteli kynällään pöytään ja tiuskaisi vähän välistä: "Puhukaa nopeasti, mitä asia koskee! Mitä vaatimuksia teillä on?" Aaretti kaivoi taskujaan ja toisti aina vaan: "Korkea Oikeus, odota nyt, kyllä se tulee, kyllä se täällä on." Ja Korkea Oikeus kiljui ja haukkui: "Nopeasti! Emme me ole täällä koko päivää teitä varten!"

Mies hikoili ja selitteli, että hänelle oli tehty vääryyttä. Oli sellainen ja sellainen asiakirja ja sopimus olemassa, eikä naapuri välittänyt sopimuksista ollenkaan ja niin edespäin. Lautakunta tunsi miehen ja kuunteli kärsivällisesti, mutta tuomari kiljui yhä hullummin ja naputteli kynällään pöytään. Meillä oli tapana skruuviasioista tai muista keskinäisistä asioista puhua joko saksaksi tai ranskaksi. Minä en kestänyt enää, vaan sähisin: "Imbécile!" mikä on kovin ankara sana ranskankielellä. Mutta sitä minä käytin ja lopuksi vielä tiuskaisin selvällä suomenkielellä niin että lautakunta kuuli: "Anna toki miehen puhua rauhassa! Näethän, että hänellä on asiaa ja hän tahtoo selittää sitä." Mutta tuomari tiuskaisi minulle vastaan: "Minä en ymmärrä mitään; miksi se puhuu noin? En minä voi tällaista käsittää. Puhukaa selvemmin!" Ja minä tiuskaisin vielä vihaisemmin, että mies kyllä ymmärtää, mutta sinä et ymmärrä häntä. Asia meni niin pitkälle, että mies koko ajan toisti mitä kunnioittavimmin: "Korkea Oikeus, odota nyt vähän! Kyllä se tulee." Ja Korkea Oikeus kiljuu ja Korkea Oikeus heittelee kynäänsä pitkin pöytää ja levittelee käsiään lautakunnalle: "Ymmärrättekö te jotakin? Ymmärrettekö te?" Ja sitten minä sanoin lautakunnalle, että en ollut syntynyt Suomessa, mutta olin sentään nähnyt Suomen kansaa ja erästä toistakin kansaa meren eteläpuolella, ja "nyt näette, että minä ymmärrän Aarettia ja Villehardia paremmin kuin tuomari, joka on syntynyt Suomessa ja kasvanut kaukana kansasta Hatanpäässä ja Helsingin suuressa, rikkaassa talossa." Mutta ei se tuomariin koskenut, hän ei ottanut sitä ollenkaan moitteen kannalta, vaan suorastaan iloitsi, että hänen oli elämässään niin hyvin käynyt, ettei hänen ollut tarvinnut olla tekemisissä rahvaan kanssa.

Ja sitten Aaretti tai Villehard sai vihdoinkin paperinsa esiin ja selitti pitkästi ja laveasti riitansa. Ja hänen kätensä — en ole koskaan niitä unohtanut — olivat aivan kuin rautakourat ja hänen kasvoissaan oli monta ja monenlaista elämän tekemää vakoa. Hän seisoi siinä kumarassa, kyhmyisenä, puinnin, säkkien kantamisen, metsän kaadannan ja muiden raskaiden töiden kasaan painamana, käpristyneenä kuin vanha tuulen tuivertama mänty.

Kun minä olin tulkkina suomalaisen tuomarin ja suomalaisen työmiehen välillä, saatiin vihdoinkin suurella vaivalla solmituksi yhteisymmärrys Korkean Oikeuden ja Aaretin kesken. Mutta asiantila selvisi myös lautamiehille. Ei se ollut suorastaan minun ansiostani, mutta ainakin pari kertaa tapahtui, että lautakunta äänesti tuomarin nurin.

En ole voinut unohtaa tätä tapausta. Ja aikanaan, kun pääsin skruuvipöydästä huoneeseeni Lahden Seurahuoneelle, istuin ikkunassa ja katselin tyhjää toria ja puhuin jollekin, joka mahdollisesti oli olemassa, mahdollisesti ei:

Hyvä Jumala, jos sinä olet olemassa, auta minua, että oppisin ymmärtämään tätä kansaa, joka on kuin myrskyn repimä vanha honka ja jonka kädet ovat työn raatelemat, Anna minun ymmärtää tätä kansaa ja anna sen kansan ymmärtää minua, sillä en voi olla pitämättä tästä kansasta, niinkuin pidin siitä, jonka keskuudesta olen tullut.

Albert Engströmillä oli aikoinaan Strixissä pilapiirros, jossa punanenäinen, ikuinen ylioppilas (överliggare), joka vihdoinkin parinkymmenen vuoden päästä oli saanut suoritetuksi lainopilliset tutkintonsa, seisoi juhlallisena yliopiston portailla sanoen: "Nu skall svenska folket dömmas" — eli: Nyt sitä Ruotsin kansaa tuomitaan.

Albert Engström tunsi kansansa.

KIRJALLISIA TÖITÄ

'TALON LAPSET'

Ensimmäinen näytelmäni on 'Talon lapset'. Kirjoitin sen Albergassa vuoden 1911 keväällä.

Heräsin aamuisin kello viideltä hoitamaan lastani eikä sitten enää nukuttanut. Kirjoitin sitä melkein kuin sydänverellä, lapsi sylissäni, sillä kirjoitin sitä näihin aikoihin päässäni. Kun lapsi lakkasi syömästä, avasi siniset silmänsä ja hymyili, unohdin taas, mitä olin ajatellut. Vähitellen aloin iltapäivisin panna ajatuksia paperille. Oli tuskallista kirjoittaa, sillä näytelmäni koski asioita, jotka juuri siihen aikaan sain itse kokea hyvin läheltä. Äskettäin muistelmieni aineksia hakiessani löysin näytelmäni neljäkymmentäkaksi vuotta sitten painetun vironkielisen kappaleen, ja hämmästyin sen realismia ja uskallusta, kun ajattelee niitä aikoja, jolloin nuori nainen sitä kirjoitti. Olin unohtanut sen melkein kokonaan.

Näytelmäni ilmestyi painosta Virossa vuonna 1913, ja sen ensi-ilta oli saman vuoden lokakuussa Tallinnassa Estonia-teatterissa. Ensi-illan jälkeen santarmit kielsivät sen.

Helmikuun 12. pnä 1914 se esitettiin suomeksi Kansannäyttämöllä. Muistan vielä sen ensi-illasta, miten järkyttävää minun oli henkilökohtaisesti nähdä luomiani ihmisiä elämässä näyttämöllä. Muistan, että Miina Sillanpää toi minulle ison kukkalaitteen työläisnaisten puolesta, ja kukkia tuli muualtakin. Arvostelukin oli minulle armollinen. Gustaf Mattsson, jonka sanomalehdessä Olof Homén siitä kirjoitti, kertoi Homénin vuoden päästä sanoneen hänelle, että sitä 'flickaa' oli pidettävä silmällä, siitä tulisi jotakin.

Mutta siitä tytöstä ei tullut pitkään aikaan mitään erikoista, sillä katkeroiduin sanomattomasti, kun ensi-illan jälkeen santarmit kielsivät kappaleen täälläkin. Taitaa olla ainoa suomenkielinen näytelmä, minkä painoylihallitus venäläisten santarmien vaatimuksesta on Suomessa kieltänyt. Ruotsalaisessa teatterissa oli sitä ennen jo kielletty 'Kungen', eräs ranskalainen kappale. Parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1933, kielsi Suomen hallitus kappaleeni 'Laki ja Järjestys' lapualaisten vaatimuksesta — sen jälkeen kun Viron hallitus oli suonut minulle erikoisen kunniapalkinnon viimeisestä vironkielisestä näytelmästäni 'Koidulasta'. Näinkin voi käydä maailmassa.

Vuonna 1914, ensi-illan huumauksen jälkeen, tulin parin päivän kuluttua teatteriin, jolloin kappaleeni piti esitettämän toisen kerran. Tulin sisään Kansannäyttämölle pihanpuoleisesta ovesta, ja muistan, miten pääosan esittäjä Annie Sundman tuli minua vastaan ihmeellisessä nunnanpuvussa ja näyttämöltä kuului 'Pikku Pyhimyksen' iloista laulua. Luulin, että olin tullut väärään paikkaan, kunnes Annie Sundman alkoi surullisena kertoa, että kappaleeni oli kielletty viisi minuuttia ennen sen alkua ja että teatterin oli pakko näytellä sen sijasta 'Pikku Pyhimystä' sille osalle yleisöä, joka ei halunnut lipun hintaa takaisin. Näin siis santarmisto ei jättänyt minua rauhaan Suomessakaan. Olin suunnattoman katkera, ja heitin koko kappaleen jonnekin pöytälaatikkoon. Myöhemmin se lähetettiin Amerikan suomalaisille näyttämöille, ja sitä on kuulemma siellä ahkerasti näytelty. Samoin joutui kappale Amerikan virolaisille näyttämöille. Mutta minulta tapaus vei pitkäksi aikaa elämäniloni. Mitä varten kirjoittaa, ellei voida näytellä!

Ja niin tapahtui, etten todellakaan vilkaissut tähän opukseen ennen kuin nyt, 42 vuotta myöhemmin. Olin nimittäin erääseen aikaan unohtanut sen kokonaan, kun elämä vei minut maailmanteatteriin ja aivan toisenlaisiin näytelmiin. Kun aloin parikymmentä vuotta myöhemmin, 30-luvulla, uudelleen kirjoittaa, minusta tuntui, että 'Talon lapset', esikoiseni, oli näyttämöllisesti heikko ja epäonnistunut. Ja sen sijaan että olisin sitä korjaillut, hylkäsin sen kokonaan muististanikin. Itsenäisen Viron aikana teatterit kyselivät sitä, mutta kielsin sitä näyttelemästä ennen kuin olisin sen korjannut, olihan se aloittelijan työtä. Mutta hakiessani aineksia näitä muistelmia varten löysin erään kirjailija Ernst Petersonin ja hänen veljensä Otto Petersonin minulle kirjoittaman kirjeen. Viimeksimainittu oli ohjannut ja esittänyt kappaleeni Pietarissa suljetussa piirissä ja näyttelijöinä olivat virolaiset ylioppilaat. Petersonit olivat ihastuneet näytelmääni ja kirjoittivat siitä niin myötätuntoisina, että minusta tosiaankin alkoi tuntua, että minun oli syytä itsekin tutustua siihen.

Löysin Virossa vuonna 1912 'Maa' yhtiön kustannuksella painetun kappaleen. Kun painos takavarikoitiin Virossa, on tämä kai sen harvoja säilyneitä kappaleita.

Ja niin minä sitten tutustuin näytelmään — ja hämmästyin itsekin. Koska aihe on hieman romanttinen, olisi luullut siinä esiintyvän pelkkää romantiikkaa, kuten voisi yleensä olettaa esikoisteoksesta. Mutta hämmästyin itsekin sitä realismia, jota kappale huokui. Siinä oli niin paljon todellisia, Viron senaikuisen nuorison kärsimyksiä, koristelematon kuva nousevan, pienen kansan nuorisosta ja sen talonpoikaisesta ympäristöstä, ja äärimmäisen todellinen, suorastaan kauhistuttava isoisän hahmo.

Kappale oli tietenkin sisällykseltään Suomelle verraten vieras. Kysymyksessä on sivistynyt talonpoikaisnuoriso, ne lapset, joita talonpoikaistalo jaksaa kasvattaa, ja ne raskaat velvollisuudet, joita tällainen ylivoimainen sivistyksen hankkiminen jättää nuorten ihmisten kannettavaksi. Talonpoikaistalo kykeni lähettämään yliopistoon korkeintaan yhden lapsen. Sen jälkeen olivat voimat lopussa ja talo jo vaarassa joutua myytäväksi, niin että sivistystä saaneen pojan tai tyttären piti heti koulusta tai yliopistosta päästyään alkaa ansaita pelastaakseen kotitalonsa vararikosta ja auttaakseen vielä muita kotona olevia sisaruksia. Ei ollut Virossa siihen aikaan apurahoja; mahdotonta oli saada opintolainoja, takauksia ei tunnettu ollenkaan eikä muita pankkeja ollut kuin niin sanotut Landes-kassat, jotka aikoinaan olivat maksaneet paroneille talonpojilta 'vapautuksessa' ryöstettyjen talojen lunastushinnat myöntämällä heille kuoletuslainoja, joiden korot ja kuoletus jäivät loppumattomiksi painajaisiksi talojen niskaan. Jos laina oli jo melkein loppuun maksettu, oli mahdollisuus ottaa obligaatiovelka, nostaa rahat uudelleen ja käyttää ne lasten kouluttamiseen. Näin on käynyt kappaleessani kuvatuissa taloissa.

En käsitä ollenkaan, mistä olin saanut rohkeuden kuvata 'Jumalan luoman kansanjohtajan', kansallissankarin kehitystä ja esittää uskottavasti kahden toisiaan rakastavan ihmisen eron toisistaan maailmankatsomusten eroavaisuuden vuoksi. Olen yrittänyt kuvata sellaista urotyötä ja tilannetta myöhemminkin, mutta se on aina päättynyt siihen mahdollisuuteen, että asianomaiset illalla eronneet soittavat jo aamulla toisilleen ja lankeavat itkien toistensa kaulaan eroten vasta kun 'rakkaus kauniskin on kuollut pois' ja tuomioistuin määrää, kuka saa lapset.

Peter yrittää selittää, että ainoastaan sanat erottavat heidät.

Marianne vastaa: "Sanani ovat elämän synnyttämät ja vain elämä voi ne muuttaa. Minä en voi uhrata järkeäni ja työtäni sinun vuoksesi."

Peter: "Sanotaan, että rakkaus voittaa kaiken."

Silloin Marianne toteaa, etteivät he siis rakasta toisiaan tarpeeksi.

Peter: "Sinä teet minusta yksinäisen vaeltajan."

Marianne: "Sanoja, vain sanoja: uskollisuus ja ikuinen rakkaus! Ne ovat vain siellä olemassa, missä elämä on kahlittu, tukahdutettu, kuollut. En tule koskaan olemaan vanhapiika, joka lämpöisessä huoneessa kutoo villasukkia neekerilähetykselle vuodattaen kyyneleitä rakastetun kuvan edessä."

Peter: "Me tapamme itsemme!"

Marianne: "Minä olen valinnut laajemman ja rikkaamman elämän kuin rakkaus."

Siunatkoon sitä ylpeyttä!

En ole koskaan elämässäni kuvannut niin vakuuttavasti tällaista rakkauden tappamista.

Marianne lisää: "En antaudu elämän tallattavaksi, vaan jätän siihen nyrkkieni jäljet."

Olen tosiaankin saanut eron kuvatuksi melko lopulliseksi, ja siksi on sydäntäsärkevää viimeinen kohtaus, jossa Peterin lähdettyä Mariannen äiti tulee sisään ja sanoo, miten iloinen hän oli kuullessaan Peterin tulevan ikkunan kautta. "Älä häpeä ollenkaan. Mitäs häpeämistä on morsiamen ja sulhasen väleissä." Marianne katselee tuimana ja epätoivoissaan eikä ala selittää antaakseen äitinsä nukkua yönsä rauhassa. Kappale loppuu äidin sanoihin: "Johan tuo kissa pahus taas on kaatanut maitovadin. Sanoinhan minä Maijalle, ettei hän kaataisi liikaa maitoa vatiin, mutta eihän se Maija tottele!"

En ole koskaan myöhemmin uskaltanut lopettaa näytelmääni niin realistisesti, niin että elämän jatkuvuus tosiaan tuntuu ja kouriin tekee kipeätä.

Kuinka olenkaan eksynyt romantiikan poluille ja vieläpä Brechtin epiikan viidakkoon. Ja ikääkin on jo niin paljon. Elämä, armahda minua vieläkin vähäisen!

Suomalaista käännöstä minulla tietenkään ei ollut. Kaikki meni aikoinaan Amerikkaan. Soitin sydän kurkussa Kansannäyttämölle, ja pyysin hakemaan pääkirjan 40 vuoden takaa. Siunattu olkoon Kansannäyttämön arkistonhoitaja! Tuo kirja löytyi ja kopioitiin minulle.

Neljäkymmentä vuotta sitten näytteli siellä pääosaa, Mariannea, Annie Sundman. Peterinä oli Simo Kaario — nyt jo vainaja — Suomen parhaita näyttelijöitä, kuten myöskin Jaakko Korhonen, joka näytteli Peterin veljeä — vainaja hänkin. Muista henkilöistä ovat Kansannäyttämöllä vielä jäljellä sekä Kaarlo Saarnio että Ida Salmi, jotka uskollisesti ja erinomaisesti ovat olleet kaikissa Niskavuori-näytelmissäni mukana, vieläpä olen heitä suurella ilolla katsellut viimeisessäkin Niskavuoressa rovastina ja Eevana. Kappaleen ohjasi Pekka Alpo — hänkin jo kuollut, ja ohjauksessa oli sekä tunnelmaa että todellisuutta. Albert Gebhard teki mainioita piirustuksia ensitilasta.

'USVANTAKAISET'

Käräjät olivat ja menivät. Ne olisivat olleet melkein lepoa, ellei huoli lapsestani olisi painanut mieltäni, vaikka hän olikin Wuolijoella maailman parhaan mummun hoidossa, jonka lempilapsi hän oli.

Palattuani kotiin alkoivat ankarat päivät. Käännöksiä ja juridiikan lukua — ajattelin suorittaa ennen kaikkea rikosopin professori Serlachiukselle. Sitäpaitsi valmistin itse luentoja rikosopista ja sosialismista, mutta ennen kaikkea kirjoitin 'Usvantakaisiani'.

Näytelmääni 'Talon lapset' kohdanneen kiellon jälkeen, ja koska tiesin etten kyennyt kirjoittamaan sellaista näytelmää, jonka tsaarinvalta hyväksyisi, päätin jättää näytelmät sikseen — olivathan kaikki aiheeni enemmän tai vähemmän poliittisia ja tsaarin sortoa vastustavia. Siksi aloin kirjoittaa sukuromaania 'Usvantakaiset'.

Kun viimeisen kerran lähdin Virosta, jäi Viron ranta usvan taakse, ja siellä se on pysynytkin. Perheeni tuli vähitellen luokseni Suomeen, mutta laaja sukuni jäi usvan taakse, pääasiallisesti hautausmaahan. Ei ihmisellä voi olla kahta isänmaata. Minun oli valittava, ja minä valitsin. Suomi oli opiskelu- ja nuoruusvuosinani tullut lähemmäksi minua kuin Viro, ehkäpä sen vuoksi, että Suomessa olin saanut kärsiä enemmän kuin Virossa. Olen maksanut kalliin hinnan uudesta isänmaastani, erittäinkin vuonna kahdeksantoista, jolloin usein tuntui siltä kuin jokainen ammuttu kuula olisi osunut minuun. Ja yhtä paljon sotavuosina, jolloin aivan kuin jokainen tankki olisi kulkenut ylitseni.

Usvan taakse jäi iloinen, rikas lapsuuteni, ja niistä ajoista ajattelin kirjoittaa sukuni kohtaloita käsittävän romaanin, jonkinlaisen virolaisen Rougon-Macquartin tarinan Zolan malliin. Aloitin sen hyvin leveästi maalaten ja kovin realistisesti äidinisäni suvun hajoamisesta, sen lasten eksymisestä ihmismetsään. Mutta kun tarvitsin rahaa ja oli pakko saada kirja mahdollisimman pian valmiiksi, aloin keskittää kuvaustani, ja niinpä siitä tuli epämuodostuma, jossa alkupuolen leveä kuvaus ei enää vastaa keskitettyä loppupuolta. Ajattelin korjata sitä seuraavissa osissa mutta...

Kirja loppuu siihen, että Leeni-täti, talon koossapitävä voima, lähtee talosta isänsä kuoleman jälkeen ja talo hajoaa. Kai kirjassa jotakin kummallista oli, koska arvostelu oli ymmällään realismistani. Ihmiset ostivat ja lukivat ja luultavasti hieman itkivät. Luonnollisesti haettiin kynttilöin, lampuin ja mikroskoopein jotakin tendenssiä, mutta sitä ei löydetty. Ja lopuksi itsenäisen Viron aikana, jolloin toinen painos ilmestyi Noor Eestin kustannuksella, joutui osa kirjaani Viron Maamme-kirjaan kasvattamaan Viron nuorisoa pitkiksi ajoiksi, se taitaa olla vieläkin siellä koulujen lukukirjassa. Ainakin se osa Viron nuorisoa, jota olen tavannut vielä näihin päiviin saakka, tuntee kirjani, pikemminkin tuntee minut juuri 'Usvantakaisten' kirjoittajana.

Kuusitoista vuotta myöhemmin kirjoitin 'Usvantakaisiin' jatkon 'Usvantakaisten Leeni Tartossa', joka oli sivistyneistön romanttinen, puolihistoriallinen tarina, mutta jossa olin menettänyt mullasta ja metsistä nousseen realismini. 'Usvantakaiset' oli mullasta noussutta kansallista talonpoikais-Viroa, toinen osa käsitteli Euroopan teille joutunutta sivistyneistöä.

En ole antanut kääntää kumpaakaan millekään muulle kielelle, en edes suomeksi. Olen aina uneksinut, että minulla joskus olisi aikaa kirjoittaa molemmat kirjat uudelleen suomeksi. Joka tapauksessa se olisi tuottanut minulle nautintoa, mutta olen aina sen lykännyt. Ja taannoin, kun viikatemies seisoi vieressäni, valitin sairasvuoteellani etupäässä sitä, etten ennättänyt saada kuntoon 'Usvantakaisiani', viimeistä Niskavuori-näytelmääni ja Snellmania käsittäviä suunnitelmiani. Niskavuorethan lopetin, ehkäpä saan viikatemieheltä sen verran lykkäystä, että kykenen nuo muutkin viemään päätökseen.

Olin kirjoittanut Virosta kansallisen rytmin ja vanhan kielen mukaisesti. Virolainen arvostelija Jean Lintrop julkaisi siitä tyylinäytteitä Postimees-lehden Linda-nimisessä kirjallisuuslehdessä. Löysin tuon kellastuneen leikekasan sattumalta. Hän toistaa kuvaukseni isoisän kuolemasta ja kysyy lukijalta: "Mistä tämä on kotoisin?" ja vastaa itse: "Raamatusta!" Kun nyt luin sen uudestaan, huomasin, että se oli kotoisin Hämeestä ja Kiveltä, että sillä välin olin tullut suomalaiseksi ja vienyt Hämeen Viron kirjallisuuteen.

'Usvantakaisten' esipuhe on seuraava:

"Vaari, minulla ei ole maata ja minulla ei ole leipää. Valkeamäen leipä ei kasva enää minua varten.

"Auttakaa te, Valkeamäen koivut ja kasteheinät, pitäkää minusta kiinni, älkää antako minua pois vieraaseen maailmaan.

"Juureni jäävät peltoihisi ja niittyihisi. Miten voin elää juurettomana...

"Elämä on särkenyt Valkeamäen sukuketjun, ja minä olen rengas, joka vierii vieraalle maalle ja vie Valkeamäen veren kauas...

"Hyvästi Valkeamäki! Harmaille kiville, tomuiselle maantielle istutan sukuni, enkä tule enää koskaan takaisin kultaisten koivujesi alle, kukkiville niityillesi.

"Meren ja kaupungin muurien takaa ajattelen sinua tuskasta tummuneella sydämellä, meren ja muurien takaa kuiskaan koivuillesi: 'Rakkaat'!"

'Niskavuoren leivän' ilmestyessä painosta lisäsin siihen jälkikirjoituksen vuonna 1938:

Vaari, minä juurruin sittenkin uudelleen... Hiidenvuoden kallionrakoon.

Suomen suvun juuret ovat sitkeät!

'SOTALAULU'

Se oli viimeinen kirjallinen työni ennen kuudentoista, vuoden taukoa. Se julkaistiin 'Maan' kustantamana joulukuussa vuonna 1914.

Sitten seurasi kuusitoista vuotta tuonti- ja vientiliikettä, politiikkaa, maanviljelystä ja sahateollisuutta suloisessa sekamelskassa, sekä rahantekoa että rahanmenetystä, ja vasta 1930 palasin kirjallisuuteen harharetkieni jälkeen 44-vuotiaana, yksinäisenä sutena. Aloitin luonnollisesti uuden urani häijyillä näytelmilläni 'Ministeri ja kommunisti' ja 'Laki ja Järjestys'. En ollut harharetkilläni vähääkään oppinut yhteiskuntaa mielistelemään ja sain sen heti takakäpälilleen. Ja siihen aikaan kieltämättä hieman nautin siitä, että kykenin härnäämään porvareita.

Mutta sitten 'Sotalaulu', josta tuli jäähyväiseni kirjallisuudelle. Olen maininnut siitä Kukkia-kirjassani, koska Eino Leino siihen aikaan alkoi kääntää sitä suomeksi, mutta sillä on ollut omalaatuisia kohtaloita aina tähän asti.

Hurtin kokoelmain nimiluettelotyöni aikana olin alkanut kerätä itselleni kauneimpia toisintoja monistakin runoista. Aikomuksenani oli saada niistä vähitellen antologia. Olin kopioinut toisintoja useista orjalauluista, naisten laulamasta kummallisesta ikävöintirunosta, jota sanotaan 'Ihmemaaksi', ja luonnollisesti 'Äidin haudalla' runon parhaat toisinnot, koska kirjoitin väitöskirjaani juuri tästä runosta ja hallitsin muutoinkin koko sen aineiston. (Todellisuudessa hallitsin luettelointityöni loppupuolella jotensakin koko virolaisen kansanrunoaineiston, sillä olihan minun pakko lukea jokainen runo antaakseni sille nimen.) Sodan alkaessa sain päähänpiston katsoa, mitä Viron kansanrunous tiesi sodasta. Sota oli hirveä murhenäytelmä, ennen kaikkea pienelle kansalle, jolta miehet väkipakolla vietiin tsaarin armeijaan. Olihan ensimmäinen maailmansota virolaisille sentään jotenkin ymmärrettävissä, kun taisteltiin saksalaisia, monisatavuotisia sortajia vastaan. Mutta sitä ennen käytyä Japanin sotaa, jossa Mantšuriaan menehtyi paljon virolaisia miehiä, vihasivat virolaiset yhtä paljon kuin Venäjän kansakin.

Aloin hieman katsella sotalaulun aineksia, ja huomasin, miten vähän Viron kansanruno käsitteli sotaa. Samalla huomasin, että oli helppoa koota kaikki sotaa käsittelevät ainekset yhteen. Valitsin kauneimmat toisinnot runoista, ja vähitellen minussa kypsyi suunnitelma yhdistää kaikki nämä ainekset eepilliseksi kokonaisuudeksi samalla tavoin kuin Lönnrot laati Kalevalan lukuja. Minulle työ oli vain helpompaa kuin Lönnrotille, koska minulla oli käytettävänäni ahtaalta alalta suhteellisesti paljon enemmän toisintoja kuin Lönnrotilla sommitellessaan eepillisiä lukuja Kalevalaan.

Kun tarkastelin aineistoani, huomasin, että eräät toisinnot kuvasivat miehen kohtaloita, joka kaatui sodassa, toisissa taas mies palasi kotiin. Siitä sain jo selvän osviitan, mihin oli pyrittävä. Siis runkona oli kahden veljeksen sotaanlähtö. Toisinnoissa oli myös pienehkö määrä humoristisia runoja, joissa sisar joutuu sotaan, koska veljet ovat vielä liian nuoria. Kansa oli sitten liittänyt näihin aineksiin osia kaikenlaisista muista runoista, ennen kaikkea 'Äidin valituksesta', jopa orjalauluista ja häälauluistakin. Ja koska kansa oli niin tehnyt, minullakin oli tietenkin oikeus käyttää samoja aineksia, ei sellaisinaan, vaan liitoslauluistakin oli haettava kauneimmat toisinnot.

Samalla huomasin, että Sotalaulu oli, kuten enimmäkseen kaikki Viron lyyrilliset kansanlaulut, naisten laulama. Se käsitteli ainoastaan perheasioita, perhettä miehen lähtiessä sotaan, perhettä miehen tullessa sodasta, sydämen särkyä sotaan lähtiessä ja onnea sodasta palatessa, omaisten odotusta ja itkua. Missä sota mainitaan, siinä kuvataan vain tuskaa, hätää, vilua, verta, nälkää ja ennen kaikkea koti-ikävää. Missään ei ole pienintäkään sotaintoa. Eihän kansalla ollut vielä isänmaata, oli vain omaiset, kotipaikka. Eihän virolainen mies edes aina tiennyt, ketä vastaan milloinkin soti.

Ryhdyin ihastuneena työhön, eri osien liittämiseen toisiinsa, ja yritin olla lönnrotmaisempi kuin Lönnrot itse. En pannut tähän runoon ainuttakaan omaa säettä. Ja niin valmistui eepillis-draamallinen runo. Ehkäpä uskallettiin Virossakin kuiskia: ensimmäisiä lukuja Viron kansan tulevasta kansaneepoksesta.

Nerokas runoilija tohtori Kreutzwald, joka ihastui Lönnrotin Kalevalaan, ajatteli aikoinaan, että jos kerran Kalevala saavutti Suomessa niin erinomaisen tuloksen kansan herättäjänä, niin voisi laatia Kalevipoegin Virolle. Hän tekikin sen, ja tulos oli erinomainen. Kalevipoegista tuli kansalliseepos, melkein yhtä pyhä kirja Virossa kuin Kalevala Suomessa, vaikka se sisältääkin korkeintaan 5 % kansanrunoutta ja 95 % Kreutzwaldia. Viron satatuhatlukuinen kansanrunous ei tunne 'Kalevi' sanaakaan, ei edes kylän nimenä, eikä myöskään vanha satukirjallisuus. Lujaa sarkakangasta kansa sanoo 'käteviksi', mutta ehkäpä tuo nimitys on syntynyt vasta 'Kalevipoegin' mukaan. Kalevipoegia eepoksena, joka perustuisi yhtä paljon kansanrunouteen kuin Kalevala, ei ole vielä syntynyt.

Eipä siis ole ihme, etten minä kansalliseepoksen suhteen tällaisin kerettiläisin ja kumouksellisin ajatuksin voinut jäädä Viroon, vaan tulin suoraan Suomeen, jossa Suomen suvun suuri runous on säilynyt Kalevalassa puhtaana, vaikka sitä nykyään yritetäänkin väittää länsisuomalaiseksi.

Kauhulla ajattelen sitä aikaa, jolloin tiedemiehet — folkloristit — alkavat tutkia, milloin ja missä Sotalauluni on syntynyt ja mistä sodasta ja ketä vastaan.

Laulajanaiset ovat sen synnyttäneet sydämen tuskasta, ehkäpä aikojen alussa, jolloin heimot vielä taistelivat keskenään. Jos runo mainitsee Saksan tai Venäjän tai Puolan, tapahtui niin kai useimmiten siksi, että tietty maa alkusointunsa puolesta sopi runoon, kuten 'satula Saksanmaalta' tahi 'miekassa oli monta verta: Hiidenmaan isännän verta tai Kuurinmaan kuninkaan verta'. Isäntä ja kuningas oli tärkeintä — ja se että miekassa oli verta. Isännät ja kuninkaat olivat ikuisen sorron käsitteitä, ja kansalle — sen laulajavaimoille ja -äideille — oli samantekevää, kuka kuningas kulloinkin oli kyseessä — alkusointu sen kuninkaan määräsi Kuurinmaan kuninkaaksi. Mutta sitten vuosisatojen kuluttua tulee joku jälkeläinen ja rupeaa tutkimaan maantieteellisiä ja historiallisia sotia, tiemmä geopoliittisia 'meininkejä', Malan ja Malien ja Madlin runoista. Antakaa heille anteeksi, rakkaat esiäitini, eivät ne professorit tiedä, mitä tekevät!

Sotalauluni valmistui vuonna 1914, marraskuussa. Käänsin sitä suullisesti Leinolle, joka ihastui ja alkoi kääntää sitä suomeksi. Kun painettu kappale tuli Virosta, annoin sen hänelle. Ja siihen luonnollisesti jäi hänen käännöksensä niinkuin niin moni muukin työ Leinon elämässä. Ja minutkin vei elämä muualle, pois kansanrunoista ja väitöskirjoista ja näytelmistäkin. Professori Krohn kyllä kovasti ahdisti minua kääntämään Sotalaulua ja yritti saada toisiakin tekemään tämän työn Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Mutta kesken se jäi. Ja näin meni elämästäni ensimmäinen maailmansota ja Viro, ja vähitellen unohdin koko Sotalaulun olemassaolon. Tarvittiin toinen maailmansota, jotta se palautuisi muistiini.

Silloin vieraili luonani Bertolt Brecht. Kerroin hänelle Sotalaulustani ja siitä, että olin onnistunut yhdistämään eheäksi kokonaisuudeksi kaikki Viron kansanrunouden sotaa koskevat ainekset. Kerroin Brechtille saksaksi sen sisällön pääpiirteittäin. Hän sanoi sitä maailman pasifistisimmaksi sotalauluksi ja käänsi sen saksaksi minun suullisen käännökseni perusteella, niin että saksalainen käännös valmistui ennen suomalaista vuonna 1941.

Brechtin matkustettua tuli taas mieleeni Sotalaulun suomennoskysymys. Sain Elvi Sinervon innostumaan asiaan, ja niin ryhdyimme yhdessä työhön. Valvoin viron kääntämistä, koska Elvi ei sitä hallinnut, ja yhdessä sitten yritimme löytää vastaavat suomenkieliset ilmaisut. Onnistuin löytämään osia Leinonkin käännöksestä, joita me muistaakseni käytimme hyväksemme. Innostuimme, ja riitelimmekin keskenämme, mutta tuloksena oli myös jotakin, mikä vastasi Viron kansanrunouden henkeä. Kun käännöksemme joutui professori Tarkiaisen huostaan, oli hän sitä mieltä, että meidän Kalevala-rytmimme oli kurja, mutta että runo ehdottomasti olisi käännettävä. Käsikirjoitukseni oli silloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa. Vankilassa ollessani päätin pyytää sen tarkistettavaksi. Sylvi-Kyllikki Kilpi kävi hakemassa sen Kirjallisuuden Seurasta ja vei sen kotiinsa. Silloin tuli pommitus ja hävitti hänen kotinsa, ja nähtävästi käsikirjoitus paloi. Kun siis ensimmäinen, Leinon kanssa tekemäni käännös hävisi ensimmäisessä maailmansodassa, niin hävisi Elvi Sinervon kanssa tekemäni käännös toisessa maailmansodassa, vieläpä hukkuivat siinä mylläkässä sekä Leinon että Elvin ja minun konseptini.

Viime vuonna sairauteni aikana muistui taas Sotalaulu mieleeni, kun kolmas maailmansotakin alkoi uhata. Käännyin tohtori Väinö Kaukosen puoleen, joka myös innostui asiaan ja käänsi sen tiedemiehen suurta tarkkuutta ja oikeata rytmiä noudattaen suomenkielelle, joskin lukuisten kiistojen jälkeen, minä kun pidin Viron runolaulajanaisten puolta. Mutta nyt se sitten on asiantuntevan tiedemiehen kääntämänä suomenkielisessä asussa, ja toivottavasti tulee painetuksikin. Ehkäpä kolmas maailmansotakin jää tulematta, kun näin pasifistinen Sotalaulu löytää tiensä Suomen kansan luokse!

TEATTERIARVOSTELIJANA

Olin kirjoittanut jo monena vuotena kirjallisuusarvosteluja Työmieheen. Muistan, että huomattavimmat arvosteluni koskivat 'Punaista Viivaa' sekä Halosen 'Historiallista Materialismia'.

Eräänä iltana soitti Sirola, joka muistaakseni siihen aikaan oli toimitussihteerinä. Tolstoi oli kuollut, ja Työmiehellä oli tarkoitus ilmestyä mustareunaisena ja julkaista ainakin sivun pituinen nekrologi. Kirjoitin koko yön ja melkein ilman lähteitä. Olihan minulla sanottavaa. Kaikki se, minkä muistin Mandelstamin luennoista, ja koko vihani kirkkoa vastaan, joka ei ymmärtänyt, että Tolstoi oli kristinuskon ja kirkon viimeinen pelastaja. Hänen kuolemansa koski jokaista ihmistä, oli aivan kuin ihmiskunnan omatunto olisi vaiennut. Tämä oli ensimmäinen yritykseni kirjoittaa Tolstoista marxismin kannalta. Kirjoitin yön ja vielä toista päivää. Vihainen toimitus soitteli. Keskenhän se jäi, mutta kumminkin tuntui, että olin tehnyt itsenäisen työn.

Menin Valppaan pyynnöstä teatteriarvostelijaksi. En enää muista varmasti, mutta se oli 1912—13 vaiheilla. Ainakin siihen aikaan, jolloin olin jo marxilaisen estetiikan lumoissa. Käsitin tehtäväkseni ennen kaikkea esittää näytelmäkappaleen työväelle historiallisen materialismin kannalta. Muistaakseni kirjoitin etupäässä tekijästä ja hänen asemastaan kirjallisuudessa, hänen maailmankatsomuksestaan, siis oikeastaan esittelin kirjailijan tuotteineen kokonaan. Minusta oli tärkeätä käsitellä jokaista kirjailijaa ja hänen tuotteitaan yhteiskunnallisena ilmiönä, kirjallisuudenhistorian osana työväen kannalta. Erikoisen mielelläni kirjoitin luonnollisesti klassillisista kappaleista yrittäen esittää itsenäisiä mielipiteitä, jotka perustuivat maailmankatsomukseeni. Työväenlehtien arvosteluhan noudattaa tätä linjaa nykyaikanakin, erotuksena on vain se, ettei se suoraan käänny työväen puoleen eikä tähdennä eroavaisuuttaan porvarillisesta näkökulmasta. Villityksenäni oli siis löytää jokaisen kappaleen suhteen oma kantani, joka olisi vastakkainen porvarillisten lehtien kannalle, siis sama periaate, jota me siihen aikaan noudatimme eduskunnassa, kun toimme esiin työväen oman näkökannan joka lakipykälästä, sanalla sanoen panimme vastalauseen mitä pienimpäänkin asiaan. Näin minäkin innostuin hakemaan sosialistista omaa kantaa joka näytelmään nähden. Se oli minulle erittäin mieluista ja hauskaa työtä, ja yritin valmistautua lukemalla etukäteen esitettävän näytelmän, aivan kuin yrittäen valmistaa marxilaista näytelmäkirjallisuuden historiaa, ja sanalla sanoen yrittäen kaikin mokomin löytää uutta ja eriävää kantaa vanhaan kirjallisuushistoriaan verraten. Toisin sanoen kirjoitin pääasiallisesti ainoastaan kappaleesta ja unohdin näyttelijät, kaameata kyllä. Unohdin näyttelijät ja ohjaajan ja käsittelin heitä vain muutamalla sanalla aivan kuin satunnaisia ilmiöitä ja kielsin siis heidän ansionsa kappaleen elävöittäjinä. Oikein selkäpiitä karmii kauhusta, kun ajattelen sitä mustaa kiittämättömyyttäni elävää teatteria kohtaan ja sitä hirvittävää ylimielisyyttäni, joka kohdistui näyttelijäin työhön. Antakoot minulle anteeksi! Se johtui vain siitä, että yritin oikein kädestä pitäen ja tukasta repien vetää Suomen työväkeä mukaan kirjallisuuteen, tai oikeammin sanoen, yritin osoittaa sille, miten sosialistin piti suhtautua siihen elämään, jota näytelmäkirjailija toi teatterin palkeille, ja kirjailijan omaan maailmankatsomukseen.

Olin kovin kaukana näyttelijäelämästä ja esitettävästä taiteesta yleensä. Näyttelijä oli vain välttämätön paha, varsinkin jos haistoin, että hänen paatoksensa ja temperamenttinsa oli väärää ja teeskenneltyä. Ja taivas paratkoon, sinä aikana, 40 vuotta sitten, oli kaikissa teattereissa monta sellaista, joille Ida Aalberg oli jättänyt perinnöksi valtavan temperamenttinsa ja paatoksensa ja suuret eleensä, kaiken sen, mikä oli ollut hänen ilmaisumuotoaan. Mutta Ida oli jättänyt manttelinsa monelle näyttelijälle, jotka vain matkivat häntä eivätkä pystyneet itse luomaan. Tunsin, että heidän paatoksessaan oli jotain väärää. Mutta minulta puuttui kaikki edellytykset sen selittämiseen ja oikaisemiseen, varsinkin kun näyttelijät olivat minulle niin vieraita. Unohdin arvostelijan suurimman tehtävän, herättää yleisössä rakkautta teatteriin ja arvonantoa ja kunnioitusta ei vain tekijää ja näytelmää, vaan ennen kaikkea näyttelijöitä kohtaan, jotka antavat hengen usein paperiltakin haiseville näytelmille ja kykenevät herättämään yleisössä vastakaikua esittämiinsä henkilöihin.

Suurin rikokseni oli, etten ymmärtänyt ohjaajan työtä ollenkaan, ennenkuin Eino Salmelainen alkoi elävöittää minun omia näytelmiäni Helsingin Kansanteatterissa. Kun Salmelainen panee Tampereella Niskavuoren Hetassa Akustin (Toivo Mäkelän) ja Hetan (Rosa Tammelinin) juomaan kahvia Muumäen mökissä, piirtää hän selvemmän kuvan heidän yhteiskunnallisesta asemastaan kuin mikään tekstiin sisällytetty saarna voi tehdä. Hän panee Akustin juomaan kahviansa lautaselta ja Hetan kupista, ja Hetan halveksivan väännehtelevä katse ja ikävöivä silmäys ikkunasta Niskavuorelle lähteneiden kyytimiesten perään antavat niin selvän kuvan yhteiskunnallisesta ristiriidasta, että tekijäkin hätkähtää. Ja sellaista on Salmelaisella paljon. Olen pelkkänä anteeksipyyntönä kaikkien ohjaajien edessä. Edvin Laineen ohjaama Sandra (Martta Kinnunen) on suuri taiteellinen saavutus puhumattakaan Elsa Turakaisen vanhasta emännästä.

Olen aina suuresti katunut, kun en ymmärtänyt näyttelijöitä sinä aikana paremmin. Mutta miten minä olisinkaan kyennyt punnitsemaan ja opettamaan taiteilijoita ja asettamaan heille omat vaatimukseni! Tavallinen kokematon estetiikan maisteri minä vain olin, sellainen, joka olin 'lukenut päähäni vähäisen yhteiskuntaa', ja iki-ihastunut siihen ja sen vuoksi yritin käyttää uutta mittapuutani jos johonkin asiaan.

Ja katastrofi tuli. Eräänä päivänä ilmestyi Valpas luokseni linkuttaen vuorotellen olkapäitään ja ilmoitti minulle, että nyt on niin ikävästi, rouva, että näyttelijät kaikissa teattereissa paheksuvat kovasti teidän arvostelujanne, koska ette ollenkaan kirjoita näyttelijöistä ettekä heidän työstään tai ette ainakaan tarpeeksi, "niin että minä olen päättänyt, että minä itse rupean arvostelemaan". Se oli tosiaan kova isku, sillä kyllähän minä hyvin mielelläni teatterissa istuin, vaikka useinkin sain kirjoittaa koko yön, jotta saisin arvostelun seuraavan päivän lehteen. Mutta eihän minun arvosteluni ollutkaan niin helposti kirjoitettavissa.

Olisihan Valpas voinut puhua kanssani hieman toiseen sävyyn, olisihan hän voinut antaa minulle tilaisuuden parantaa tapojani ja tutustua näyttelijöihin, mikä olisi saattanut minut lähemmäksi teatteria, mutta kun Valpas oli päättänyt, niin se oli päätetty. Loukkaantuneena jäin pois teattereista ja kävin vain silloin tällöin katsomassa jotakin huomiotaherättävää kappaletta. Mutta Työmiehen arvostelut muuttuivat suuresti. Kun Valpas puhui kappaleesta, niin se merkitsi kappaleen sisällön selvittelyä ja kertomista, jota minä niin kovasti olin välttänyt, jotten tappaisi yleisön mielenkiintoa kappaletta kohtaan. Näyttelijöistä kyllä alkoi tulla hieman enemmän tekstiä, mutta ei sentään niin paljon kuin monet heistä olisivat ansainneet. Kun minulla edes oli kunnioitusta näytelmää kohtaan, niin minun mukanani hävisi se Työmiehestä ja lisäksi kunnioitus näytelmäntekijää kohtaan. Muutkin Työmiehessä valittivat tapausta — paitsi rahaministeri, joka pääsi maksamasta 'senttikirjoittajalle'.

Näin lyhyeen loppui urani teatteriarvostelijana, ja olen myöhemmin kauhistuksella ajatellut, miten vähillä edellytyksillä ja suurilla ennakkoluuloilla nuoret esteetikot käyvät teatterin kimppuun.

KONTTORISTINA

SOTA ALKAA

Olen kuvannut ensimmäisen maailmansodan alkuajan omalta kohdaltani Kukkia-kirjassani 'Kummituksia ja Kajavia'.

Emme osanneet ottaa sotaa vakavalta kannalta, olihan se niin kaukanakin. Tuntui vain, että ihmiset olivat jollakin tavalla tulleet hulluiksi. Ensimmäiset sotakuukaudet kuluivat Kukkian onnellisessa ilmapiirissä. Koko kauhu selvisi vasta Kukkialta palattuamme, selvisi, että sadattuhannet ihmiset kuolivat jossakin Euroopassa juoksuhautoihin. Aika oli täynnä kuolemaa ja toivottomuutta. Valtavat sosialidemokraattiset puolueet Saksassa ja Ranskassa, erityisesti Saksassa, kehoittivat työläisiä tappamaan tovereitaan. Me olimme kaikki jo tottuneet siihen ajatukseen, että työväki, joka oli vannoutunut kansainvälisyyden tukipylväs, kykenisi estämään sodat. Emme ainakaan tässä maassa voineet ottaa vakavasti Saksan Villen sapelinkalistusta. Ja sitten kaatui Ranskassa Jaurés salamurhan uhrina. Suuri ja jännittävä ihminen, erityisesti minulle, jolle Jaurésin kirjat olivat kuin raamattua. Ei kukaan osannut selittää minulle tätä sotaa. Elämästäni meni pohja, ja kaikkein vaikeinta oli minun käsittää, että sellaiset vallankumoukselliset kuin Sternbeck ja myöhemmin Kingisepp lähtivät vapaaehtoisina tsaarin armeijaan. Ei silti, etten olisi vihannut Saksaa yhtä paljon kuin hekin, mutta en jaksanut sulattaa tsaarin armeijaa, enkä käsittänyt, miten tärkeä tehtävä vallankumouksellisilla oli armeijan kasvattajina ja hajoittajina.

Palattuamme Kukkialta selvisi minulle myös, että sodan 'force majeure' lopetti juridiset opintoni. Täytyi hakea työtä. Sivistyneistön toimeentulo kävi entistä vaikeammaksi sodan alkuaikoina. Työ, joka minulle oli ollut luvassa Kirjallisuuden Seuralta, nimittäin Hurtin kansanrunokokoelmain luettelon täydentäminen, loppui määrärahan puutteen vuoksi. Minun oli vihdoinkin haettava vakinaista työtä, sillä en voinut luottaa enää satunnaisiin valantehneen kielenkääntäjän tehtäviin ja muihin tilapäisiin käännöksiin tai tilapäiskirjoituksiin sosialidemokraattisiin sanomalehtiin. Entisessä ulkomaiden kirjeenvaihtajan paikassani, Castrén & Snellmanin asianajotoimistossa oli minulla vain kahden tunnin työ, sillä sota lopetti toimiston verraten lukuisat ulkomaiset, etupäässä saksalaiset suhteet.

Eräänä päivänä huomasin, että nuori ja tuntematon agentuuriliike haki ulkomaiden kirjeenvaihtajaa. Ilmoittauduin ja sain toimen. Varmuuden vuoksi en jättänyt asianajotoimistopaikkaani, ja työaikani uudessa toimessa oli alussa kello 12—5, kunnes työn paljous pakotti minut katkaisemaan kaikki suhteeni juridiseen maailmaan. Kesäiseen aikaan olin yhä Työmiehessä venäläisen osaston varatoimittajana kello puoli kahdeksasta kymmeneen aamulla. Täten koko työajakseni tuli melkein kello puoli kahdeksasta aamulla kuuteen illalla, jolloin kävin hakemassa lapseni leikkikoulusta ja seurustelin hänen kanssaan suunnilleen seitsemään asti illalla. Satuvarastoahan riitti. Vasta kahdentoista tunnin työn jälkeen tuli ns. omaa aikaa minullekin, ja silloin yritin kirjoittaa jatkoa romaaniini 'Usvantakaiset'. Työpäiväni oli hieman pitkä. Olin välistä konttorista tullessani niin väsynyt, että sodanaikaisten sinisten lyhtyjen romanttisen hämärässä valossa eksyin Senaatintorilla, jonka poikki minun oli mentävä päästäkseni Snellmaninkadulle.

Gustaf Mattssonkin lähti sotaa pakoon. Hän kuoli marraskuussa. Loppui välillämme vuoropuhelu, joka oli ollut niin täyttä elämää. Vain sota ja kuolema jäivät ympärilleni.

HENKISTÄ SUURSIIVOUSTA

Siihen ei ollut paljonkaan tilaisuutta. Kukkian jälkeen häipyi Eino Leino, eikä Gustaf Mattssonia ollut enää. Sirolaa ja Kuusistakaan emme enää usein tavanneet, koska minulla ei ollut enää paljon asiaakaan toimitukseen, kun tein pääasiallisesti käännöksiä ja konttorityötä. Toimituksessakin kaikki olivat ymmällä sodan suhteen. Työväki ansaitsi hyvin sotateollisuudessa, poliitiikasta ei paljon puhuttu eikä työriitaisuuksia ollut. Venäläinen sotatarviketeollisuus maksoi hyvin, eikä sodan aikana voitu sellaiselle työnantajalle mukistakaan. Sitäpaitsi kävelivät siihen aikaan kaikki Euroopan sosialistit häntä koipien välissä ja yrittivät tappaa toisiaan sotaherrojen rintamalla. Ne, jotka olivat pysyneet mielipiteilleen lujina, saivat tuntea entistä enemmän sapelinkalistajain väkivaltaa. Ainoana lohdutuksena oli Venäjän häviön ja vallankumouksen toivo. Mutta siihen saakka — niin tuntui — meidänkin, sosialistien, oli oltava hiiren hiljaa ja odotettava, mitä tuleman piti. Toista oli toisen maailmansodan aattona, jolloin jo vuonna 1937 tiesimme mitä suurin piirtein tulee tapahtumaan. Mutta vuonna 1914 arvasi tulevaisuuden vain Lenin ja Venäjän bolshevikkipuolue. Ja ennen kuin Sirola meni Zimmerwaldin neuvotteluun, vallitsi maamme sosialidemokraattien joukossa huonosti salattu epätoivo, ainakin niiden keskuudessa, jotka eivät luottaneet Venäjän vallankumouksen mahdollisuuteen.

Kävin harvoin Työmiehessä, koska olin erikoisen pahasti riitaantunut Valppaan kanssa muutamaa päivää ennen sodan syttymistä. Olin koko heinäkuun kesätoimittajana Venäjän osastossa. Rasputin oli siihen aikaan suuresti 'tapetilla', ja minä päätin kirjoittaa oikein jymyartikkelin, jossa paljastin 'mädännäisyyden kaikkein korkeimmissa hovipiireissä' kaihtamatta rumiakaan puolia. Muistaakseni Sirola oli silloin toimitussihteerinä. Annoin kirjoituksen toimitussihteerin tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Hänkään ei huomannut sanoja 'kaikkein korkeimmissa hovipiireissä', vaan piti kirjoitusta repäisevänä ja se painettiin. Kun seuraavana aamuna tulin toimitukseen ja sanoin reippaasti hyvää huomenta kaikille onnettomuustovereilleni, vastasivat he tervehdykseeni jollakin tavalla alakuloisesti. Huomasin, että ilmapiiri oli hyytävä, ja ihmettelin sitä. Levitin lehtiäni ja aloin kirjoittaa, jolloin huoneeseeni ilmestyi koputtamatta ja tervehtimättä Valpas oikein laahaten itseänsä mahdollisimman luihuna kirjoituspöytäni ääreen. Valppaalla oli lehti kädessään, ja hän osoitti julman hyytävästi punakynällä merkittyä kirjoitustani. "Mikä tämä on"? kysyi ääni maan alta. Minä vastasin, että se on minun kirjoitukseni. "Rouva lukee tämän vain ääneen", sanoi Valpas. Ja minä luin, ja näin ne sanat 'kaikkein korkeimmissa hovipiireissä'. Kauhistuin ja kalpenin ja sanoin aivan kuin Eeva paratiisissa, että Sirolakin sen oli hyväksynyt.

Ei siitä ollut montakaan viikkoa, kun Dagens Press oli saanut kuuden kuukauden tuomion kuvauksestaan 'kaikkein korkeimpien hovipiirien' retkeilystä Suomen saaristossa. Kyllä minä sen tiesin. Valpas sanoi: "Naiset! Tietääkös rouva, kuinka monta vuotta tästä tulee, sillä koko maaseutu tämän kumminkin saksii. Tietääkös rouva, mitä tämä tulee maksamaan Suomen työväenlehdistölle?" "Kyllä minä voin mennä istumaankin", sanoin. Mutta eihän se olisi auttanut. Vastaava toimittaja olisi kumminkin tuomittu, vaikka olisikin ilmoitettu kirjoittajan nimi. Sen Valpas sitten selitti minulle, linkutti ovesta ulos ja löi sen paukauttaen kiinni. Olin kuin läjä kurjuutta, kun Sirola tuli minua lohduttamaan ja lupasi hälyttää maaseutulehdet, niin etteivät ne saksisi tuota ruutitynnyriä Työmiehestä.

Ei se toimenpide kumminkaan onnistunut, ja Valpas käväisi joka aamu huoneessani 'aamurukouksella' laskemassa, kuinka monta kuukautta tuo tuhmuuteni maksaa lehdille. Ainakin niin monta työväenlehteä oli sen saksinut, että Valppaan laskun mukaan olisi siitä tullut noin kolmisenkymmentä vuotta. Olin hirveän onneton, ja koko toimitus odotti joka silmänräpäys painokannetta. Mutta sitä ei tullut. Sen sijaan tuli maailmansota, ja painoylihallituksen herrat saivat hieman tärkeämpääkin ajattelemista. Ja siihen rytäkkään artikkelini hukkui. Kun lähdimme Kukkialle, koetin unohtaa koko jutun toivoen, että Valpaskin unohtaisi. Mutta ei Valpas hevillä mitään unohtanut.

Olin kovin yksin, kunnes Virosta tuli kaksi mielenkiintoista ihmistä, tohtori Luiga ja Kingisepp, jotka tosin keskenään eivät olleet missään tekemisissä eivätkä voineet tavata toisiaan edes minunkaan luonani, mutta joilla sentään oli jotakin puhuttavaa ja jotka olivat persoonallisuuksia.

Tohtori Luiga oli mobilisoituna määrätty Helsingin venäläisen varuskunnan lääkäriksi. Joku selväjärkinen ihminen oli huomannut, ettei Luiga ainakaan muulle rintamalle sopinut kuin mahdollisimman rauhalliseen varuskuntaan, psykiatri ja esteetikko, jota Eino Leino pelkäsi, kuten, olen Kukkia-kirjassani kuvannut. Luigan mukana tuli Helsinkiin myös hänen rouvansa Erna Willmer, Estonia-teatterin primadonna, Stanislawskin oppilas ja erittäin lahjakas näyttelijätär, joka kehittyi esteetikkomiehensä kovan kurin alaisena ja oli mitä mielenkiintoisin ihminen. (Erottuaan myöhemmin Luigasta hän meni naimisiin Estonia-teatterin näyttelijän Ants Lauterin kanssa, josta myöhemmin tuli Estonia-teatterin johtaja.)

Sekä Luiga että rouva Willmer olivat minulle Herran lahja. Sain puhua kirjallisuudesta ja teatterista ja koko vanhasta Virosta. Kyynikko Luigan keskustelu oli aina täynnä odottamattomuuksia ja omaperäisiä, myrkyllisiä mielipiteitä. Se oli todellista henkistä suursiivousta. Kiistelimme niin, että pöly lensi Luigan vanhoillisuuden ja minun harmaan arkeni ikkunoista.

Mutta suurempi ja toivorikkaampi oli toinen suursiivous, jonka vallankumouksellinen Kingisepp sai aikaan.

Kingisepp on perustanut Viron kommunistisen puolueen ja oli ollut suunnilleen vuoden 1905 vallankumouksesta alkaen Viron työväen johtajia. Itsenäisen Viron hallitus tuomitsi hänet kuolemaan ja teloitti hänet, muistaakseni vuonna 1922, epäonnistuneen joulukuun kapinan jälkeen Tallinnassa, jossa hän oli maanalaisena järjestämässä Viron työväenliikettä.

Kingisepp oli kotoisin Saarenmaalta ja sukuakin tohtori Oskar Kallakselle. Hän opiskeli taantumusvuosina Pietarin yliopistossa, josta hän joutui karkotetuksi Kasaniin, missä jatkoi opintojaan. Olin tietenkin kuullut hänestä, mutta en ollut tuntenut häntä Virossa ollessani. Eräänä päivänä ennen sotaa hän tuli luokseni ja esittäytyi, sanoi nauraen tulleensa Helsinkiin kotiopettajaksi virolaisille työläisille.

Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen saapui Helsinkiin koko joukko virolaisia puutyöläisiä, pääasiallisesti huonekalupuuseppiä. Oikeastaan tohtori Kallas oli toimittanut heidät tänne professori Krohnin avulla, kuten jo olen kertonut muistelmieni toisessa osassa. Tohtori Kallas kirjoitti professori Krohnille ja minulle, voitaisiinko täältä hankkia työtä virolaisille ammattityöläisille, jotka tulisivat oppimaan suomea. He tahtoivat lukea sosialistista kirjallisuutta, jota vironkielellä ei ollut, ja otaksuivat, että heidän olisi helpompi oppia suomea kuin muita kieliä ja lukea sosialismia suomeksi. Ei sitä sosialismia ollut paljon suomen kielelläkään, mutta täytyihän yrittää. Ja näin niitä tuli kai toistakymmentä miestä, jotka etupäässä professorin vaikutuksesta saivat työtä Hietalahden huonekalutehtaassa. Tapasin monia heistä, varsinkin Kiilaspään sekä Uuripään, jotka ihmeellistä kyllä olivat kotoisin minun kotipitäjästäni Karksista ja joiden suku oli ollut palveluksessa minun sukulaistalossani. Molemmat olivat vakavia, perheellisiä miehiä, ensiluokkaisia ammatissaan ja hyvin toimeliaita ammattinsa ulkopuolella. Ensimmäiseksi heidän oli opiskeltava suomea, koska, niinkuin Kiilaspää sanoi, heidän kovaan kalloonsa eivät mahtuneet vieraat kielet. Näiden puuseppien joukossa taisi olla myös osa senaatin venäläisen kirjapainon latojia, jotka olivat olleet Suomessa jo pitemmän aikaa ja myös olivat eteenpäin pyrkivää väkeä. Hankin heille suomalaista kirjallisuutta. Suomen kielen opettajan he olivat itse löytäneet. Mutta kun sitten sosialismia alettiin lukea, he huomasivat, ettei se kirjoistakaan niin helposti mennyt kovaan päähän, vaan että he tarvitsivat opetusta ja selitystä. Viron järjestöjen kautta he olivat kuulleet, että Kingisepp oli Kasanissa, mutta että hän oli valmis pakenemaan sieltä ja muuttamaan lähemmäksi Viroa. Ja sitten he keksivät ajatuksen, että kutsuisivat Kingiseppin tänne luennoimaan ja maksaisivat hänelle matkat ja ylöspidon täällä.

Kingisepp tuli. Asui Kiilaspään luona, ja Kiilaspää toimitti hänet luokseni käymään. Kingisepp oli Mefiston näköinen ja muutenkin Faustista peräisin. Irvisteli suuressa viisaudessaan koko maailmalle ja ennen kaikkea minulle ja minun pikkuporvarillisuudelleni. Hän oli Gustaf Mattssonin ja Luigan ohella jännittävimpiä ihmisiä, joita siihen aikaan tapasin. Hän suhtautui minuun ja kohtalooni sangen hyväntahtoisella ylemmyydellä ja ymmärtämyksellä. Ja vaikka hän irvisteli elämälle ja ympäristöllensä, hän irvisteli myös minun toivottomuudelleni ja yritti saada minua käsittämään, että sota oli vain uuden yhteiskunnan synnytystuskaa eikä suinkaan riippunut Saksan Villen, Franz Josefin tai Nikolain tahdosta, vaan oli eurooppalaisen kapitalismin synnyttämä harmageddon, joka tulee johtamaan vallankumoukseen ja työväen valtaanpääsyyn. En ole voinut unohtaa hänen kuvaustaan siitä, kuinka hän oli maannut kokonaisen yön Kaivopuiston kallioilla korva maata vasten painettuna ja kuunnellut, miten Euroopan hallitusten katastrofi jyristen läheni. Tämä oli omituinen tunnustus kyynikon suusta, ja siksi se onkin pysynyt mielessäni.

Mutta hänen ilakointinsa kohdistui ainoastaan niihin, jotka eivät nähneet ja kuulleet. Kyynikot ovat harvoin rohkeita. He pistävät päänsä pensaaseen ja irvistelevät sitten itselleen. Sellaisia olivat sekä Johan Luiga että Artur Beek.

Kingiseppiä ympäröi samanlainen yksinäisyyden kehä kuin Luigaa — ja isääni. Se oli älyllinen panssari, jonka takana oli elävä ihmisrakkaus ja jonka taakse harvoin pääsi vilkaisemaan.

Kingisepp meni sotaan. Kingiseppin oppilaat, virolaiset työmiehet, eivät ymmärtäneet sitä ja olivat kovin katkeroituneita. Niin olin minäkin. Mutta minä arvasin hänen syynsä, ja vähitellen käsittivät sen kaikki.

Kuulin hänestä vielä jonkin verran itsenäisyyden ensi vuosina, ja sitten tuli hänen kuolinsanomansa... Viron työväki ei unohda häntä, enkä minäkään. Valitan syvästi, etten koskaan tullut tehneeksi muistiinpanoja keskusteluistamme, jotka olivat yhtä jännittäviä kuin hän itse.

Joka tapauksessa hän oli meille valonsäde silloisessa poliittisessa toivottomuudessamme.

Olen tuntenut elämässäni neljä ihmistä, jotka on teloitettu. He ovat: Tsaarin hallituksen Viaporin kapinan jälkeen teloittamat nuoret upseerit Emeljanov ja Kohansky, Viron hallituksen teloittama Kingisepp sekä toisen maailmansodan aikana ammuttu Martta Koskinen. He olivat kaikki suuria, kauniita ihmisiä. He kuolivat vakaumuksensa puolesta ja jättivät ihmisille perinnöksi elämäniloa ja elinvoimaa ja uskoa ihmiskunnan tulevaisuuteen.

KONTTORITYÖSSÄ

Sota-ajan harmaus laskeutui henkisen elämän ylle niin tässä maassa kuin muuallakin. Mutta kauppa eli niissä maissa, joihin sota ei välittömästi koskenut. Jo muutaman kuukauden kuluttua selvisi, että minulla oli agentuuriliikkeessä niin paljon työtä kirjeenvaihtajana, että minut tarvittiin siellä koko päiviksi. Ja näin minusta siis tuli konttoristi, jonka oli oltava kello 9—5 työssä. Minusta ei tietenkään tullut sellaista, joka olisi ollut täsmällisesti kello yhdeksältä työssä, sillä myöhästyin aina, mutta myöhästyin myös kotiin lähtiessäni. Eikä kukaan isännistäni huomauttanut minulle omavaltaisesta menettelystäni. Suurin harmini oli maisterintitteli, jota konttorissa yritettiin käyttää. Naismaisteri oli siihen aikaan vielä melko harvinainen ilmiö, ja sellaisen oli saatava arvokas työ ja virka. Minusta tuntui, että sukuni hienotunteisesti lakkasi utelemasta, missä työskentelin, ja ystäväni katselivat minua hieman säälien. Olihan kuulumatonta, että naismaisteri alentui tavalliseksi agentuuriliikkeen kirjeenvaihtajaksi. Korkeintaan sopi tulla opettajaksi tai kirjailijaksi tai sinne päin.

Mammani tuntui olevan hämillään ja pitävän virkaani suorastaan sopimattomana. "Sitä vartenko luit yliopistossa ja sinusta tuli maisteri!" Ainoana lohdutuksena oli, että sain kunnollisen, säännöllisen palkan ja voin säännöllisesti avustaa heitä. Vanhempani olivat jo siirtyneet Helsinkiin pois sodan jaloista, koska pelättiin saksalaisten maihinnousua Pärnuun. Järjestimme mammalle tarpeeksi tilavan asunnon. Sekä Salme-sisareni että veljeni olivat menneet täällä naimisiin, niin että koko perheemme oli nyt Suomessa. Sisareni ja veljeni palasivat vasta itsenäiseen Viroon.

Vastenmielisintä ja vaikeinta tuossa säännöllisessä työssä oli täsmällinen työaika, kuten kaikille perheenemännille vielä nytkin, puhumattakaan minulle, joka olin tottunut 'vapaaherralliseen' työhön.

Kun parinkymmenen vuoden kuluttua minusta tuli suuren puutavaraliikkeen johtaja, pidin periaatteenani sallia naispuolisten konttoristieni myöhästyä, kun työ muuten vain tuli aikanaan tehdyksi. Tiesin, miten vaikeata on naimisissa olevien naisten hoitaa elämäänsä ja talousostoksiansa aamiaisaikana tai sinä lyhyenä hetkenä, jolloin kaupat ovat auki työajan päätyttyä.

Muuten tarkkailin, siis jo neljäkymmentä vuotta sitten, mielenkiinnolla näiden itsenäisten naiskonttoristien elämää, ja tulin sen johdosta aivan toivottomaksi. Olinhan juuri suomentanut Elin Wägnerin "Norrtullsligan", erinomaisen kirjan, joka paljasti kaiken kurjuuden Ruotsin konttorityttöjen keskuudessa. Meilläkin tämä naispuolinen kaulusköyhälistö oli ikävämmässä asemassa kuin heidän miespuoliset toverinsa. Kaikkein surkeinta oli heidän oma käsityksensä heidän työnsä väliaikaisuudesta. Suurin osa heistä käsitti ansiotyössä käyvän naisen elämän ainoastaan väliaikaiseksi ja tilapäiseksi, 'siksi kunnes menee naimisiin'. Hämmästyin, miten heidän koko elämänsä oli väliaikaisuuden kannalla. Ne, joilla ei ollut kotia kaupungissa, asuivat palkasta riippuen joko yksin tai 'bolagistina'. He elivät melkein pelkällä kahvilla ja voileivillä. Tuskin monikaan heistä söi kertaakaan päivässä lämpimän aterian. Näissä 'bokseissa' ja vuokrahuoneissa ei sellaisilla naisillakaan, jotka jo parikymmentä vuotta olivat palvelleet konttorissa, ollut yhtään omaa huonekalua eikä omia tavaroita, ei edes kirjoja. He viettivät täydellistä matkalaukkuelämää. Useat heistä eivät keittäneet edes kahvia kotona, vaan joivat aamukahvinsa kahvilassa. Elämä virtasi päivä päivältä heidän sormiensa lävitse, ja vuosi vuodelta tuli työ yhä enemmän mekaaniseksi.

Asianajotoimistossa oli tyttö, joka kymmenkunta vuotta oli kirjoittanut tuomarien tyypillisiä kirjelmiä ja anomuksia. Kysyin häneltä kerran: "Mitä te kirjoititte äsken? Oliko se sitä tai sitä juttua." Hän katsoi minuun hämmästyneenä: "En minä tiedä. En muista, mikä se oli." Asiakkaat tulivat tuomarien luokse kirjoituttamaan erinäisiä anomuksia. Minä kysyin tuomarilta, miksi hän aina itse kirjoitti konseptin. Eikö hänen konekirjoittajattarensa, joka on hänelle viisitoista vuotta kirjoittanut samanlaisia kirjelmiä, voisi aivan yhtä hyvin kirjoittaa tämänkin itsenäisesti. Tuomari ravisti surullisena päätään: "Tuskinpa hän tietää, mitä hän on kirjoittanut. Mitä kirjelmän sisältö häntä huvittaisi." Kerrottiin vanhan asianajaja Souranderin, joka oli kauhea suustaan, kiljuneen toimistonsa neitosille: "Satans, nödhjälps idioter!" Souranderilla oli temperamenttia.

Minun oli vaikeata katsella näitä nuoria naisia, joiden elämä oli niin toivotonta, ettei valonpilkkuakaan näkynyt, ja kaikkein pahinta oli, että ainakin nuoremmat näyttivät itse jotensakin tyytyväisiltä. Kunhan vain sai päivän kerrallaan eletyksi lähemmäs avioliiton satamaa. Minulle jäi käsittämättömäksi, kuinka he saivat aikansa kulumaan iltapäivästä seuraavaan aamuun saakka. Sen kuvan vain sain, että he lähtivät kotiinsa kikatellen, söivät jossakin epämääräisessä paikassa tai kotona makkara- ja juustovoileipää ja maitoa ja sen jälkeen kikattelivat illan ehkä elokuvissa, jotka näihin aikoihin tulivat jo yleiseksi kansan huviksi. Teatterit olivat kalliita, niissä ei sen vuoksi paljonkaan käyty, konserteista puhumattakaan. Ylioppilastytöistä tanssivat kai jotkut osakunnissa, mutta varsinainen konttorityyppi ei edes päässyt tanssiaisiin, ellei ollut vakituista kavaljeeria, ja vakituisia oli vaikea löytää. Käsitöitä tytöt tekivät, mutta lukivat hyvin vähän, kun siihen aikaan ei ollut Allerseja, Veckojournaleja, Eevoja, Hopeapeilejä eikä Seuroja jne. Minulla, jonka päivä oli työtä täynnä, koti, lapsi ja käännökset tahi sanomalehtityö, oli unelmana saada varastaa joskus muutama tunti lukeakseni Shakespearea, silloin kun vihdoinkin osasin englantia niin paljon, että saatoin lukea sitä alkukielellä. Katselin kateudella ja kauhistuksella näitä ihmisiä, joilla olisi ollut aikaa lukea mutta jotka eivät lukeneet.

Asianajotoimistossa, jossa koko ajan oltiin tekemisissä lain kanssa, yritin saada tyttöjä lukemaan edes lakikirjaa. Yritin jopa selittääkin heille lakia. Luin tuomarinohjeita, luin vuoden 1734 naimakaarta, sitä suurta runoa, ja selitin sen merkitystä naisille.

Kuten jo kerroin, olin hämmästynyt, että tytöt, jotka palvelivat asianajotoimistossa ja koko ajan joutuivat tekemisiin lakipykälien kanssa, joutuivat seuraamaan oikeusjuttujen kehitystä, sekä tavallisia velkomuksia että sangen mielenkiintoisia rikoskysymyksiäkin, eivät olleet sen vertaa kiinnostuneita noista jutuista, että olisivat ottaneet lakikirjan käteensä ja tutustuneet pykäliin, joihin jutut ja heidän omakin elämänsä perustuivat. En voinut käsittää, etteivät he itse mitään tehneet tullakseen tuomarien työtovereiksi, vaan koneellisesti, mitään ajattelematta ja muistelematta kirjoittivat saneltuja tai heille kirjoitettuja konsepteja...

Minua kauhistutti ajatuskin siitä, että ihminen voi elää koneen osana. Miten voi tehdä työtä tuntematta koko työn prosessia, sen alkuperää ja päätöstä. En voinut olla ajattelematta Schillerin Kellolaulua:

    Zum Werke das wir ernst bereiten
    Gehört sich wohl ein ernstes Wort
    wenn gute Reden sie begleiten
    Dann fliesst die Arbeit munter fort...

Sosialismin tarkoituksena on mm. vapauttaa kaikki työntekijät kuolleesta, mekaanisesta osatyöstä silmällä pitämään kokonaisuutta. Sosialistisessa tuotannossa ihminen kehittää itseään kehittääkseen kokonaisuutta, joka kuuluu hänelle. Kapitalismi ei voi saada aikaan tällaista.

Muistan miten minä, haihattelija, yritin siihen aikaan selittää konttoritytöille, että heidän piti kehittää itseänsä, jotta he voisivat tehdä itsenäisempiäkin töitä, joihin ei suinkaan yliopistolukuja tarvittu, vapauttaakseen tuomarit pienemmistä asioista jne. Eräs neitonen sanoi, että se olisi 'leivän viemistä nuorten tuomarien suusta', että konttorissa varmasti katsottaisiin karsaasti ja että apulaistuomaritkaan eivät luottaisi heihin. Siihen en luonnollisesti voinut vastata muuta kuin että ansaitkaa se luottamus.

En ole koskaan jaksanut sulattaa, että ihmiset tuntevat itsensä valmiiksi, että tässä nyt on muka 'minun elämäni eteeni piirrettynä ja muureilla ympäröitynä’ ja tähän täytyy tyytyä kuolemaan saakka. Ei yksistään näiden naiskonttoristiorjien, vaan työläistenkin joukossa tapasin aikoinani samaa mentaliteettia. Ja sitä tapaa vieläkin, vaikkei niin enää saisi olla. Onhan hirveätä, että vieläkin löytää ihmisen, joka mieluummin on tyytyväinen sika kuin tyytymätön ihminen.

En minä mikään sopiva konttoristityyppi ollut, mutta minulle annettiin yhtä ja toista anteeksi, kun ei minua sentään oikein ymmärretty.

En voi olla kertomatta erästä juttua, joka erinomaisesti valaisee tapaa, jolla siihen aikaan suhtauduttiin näiden naiskonttoristien työhön. Suuressa miljoonayhtiössä palveli kassanhoitajana nuori nainen, erittäin pätevä kassanhoitaja, avulias, palvelevainen ja rehellinen. Hänen palkkansa oli siihen aikaan 75 markkaa kuukaudessa, ihmisellä, joka käsitteli miljoonia, otti vastaan rahaa ja šekkejä ja siirsi miljoonia pankkeihin ja tililtä toiselle. Kun hän aina oli kovin alakuloinen, kyselin kerran hänen elämäänsä ja toimeentuloaan ja sain siten tietää hänen palkkansa. Kun tapasin hänen isäntänsä, ihmettelin, miksi tyttö sai niin vähän palkkaa, kun hän kuitenkin oli ensiluokkainen kassanhoitaja. Ja sitten selvisi, että hänelle maksettiin niin vähän, koska hän ensinnäkin asui kotonaan vanhempiensa luona eikä siis muka tarvinnutkaan sen enempää, ja toiseksi — ja se oli pääasia — hänellä oli sisar, jolla oli avioton lapsi, "No, no", sanoin minä, "jos hänellä itsellään olisi tuo avioton lapsi, niin vielä hiukan ymmärtäisin asennettunne, mutta herran tähden, sisarella!" "Tjaa", vastattiin minulle, "se on joka tapauksessa merkki huonosta perheestä, eikä hänelle kukaan maksaisi sen enempää."

Litaniani koskee myös naispalvelijoita, niitä nuorempia, jotka eivät elä ainoastaan emännälle ja hänen perheelleen, vaan joilla on myös oma elämänsä — surullista kyllä se siihen aikaan ja vielä nytkin keskittyy tansseihin ja siellä tavattuihin kavaljeereihin, palokuntalaisiin ja sotilaihin, ja sanalla sanoen naimisiin menoon, jossa 'köyhä nai toisen köyhän'.

Olen aina pyrkinyt ottamaan palvelukseeni niitä hakijoita, jotka ovat kiinnostuneet lukemisesta ja oppimisesta. Olen hakemalla hakenut Juurakon Huldia, ja valitan, että niitä sittenkin on niin vähän.

En aikoinani kirjoittanut Juurakon Huldaa sen vuoksi, että olisin tuntenut monta Huldaa, vaan luodakseni Juurakon Huldan malliksi kaikille niille, jotka tahtovat rikkaampaa elämää, tahtovat luoda jotakin maailmassa eivätkä tyydy radion ääressä istumiseen ja maailman touhun kuuntelemiseen, vaan haluavat itse ottaa osaa siihen touhuun ja itse elää ihmiskunnan kohottamiseksi ja rikastuttamiseksi. Otin Huldalle piirteen sieltä, toisen täältä.

Olen aina suurella ihastuksella seurannut naisia, jotka ovat ottaneet kohtalonsa käsiinsä ja itse luoneet oman, itsenäisen elämänsä. En ole koskaan ollut niin sanottuja naisasianaisia, enkä ole koskaan uskonut enkä vieläkään usko, että naisasianaiset voivat muuttaa maailmaa ja saavuttaa naisille tasa-arvoisuuden miesten rinnalla. Työväki sen tulee tekemään. Taivas paratkoon, ei naisten osanotto politiikkaan ole juuri millään tavoin osoittanut, että he olisivat tuoneet eduskuntaan mitään uutta. Eivät he ole koskaan luoneet naisten puoluetta eivätkä edes äänestäneet naisten yhteisen asian puolesta, vaan ovat kiltisti seuranneet kukin omaa poliittista puoluettaan.

Koko naisliikkeen tarkoitus, kuten työväenliikkeenkin, oli vapauttaa osa sorrettua ihmiskuntaa. Sen vuoksi työväenliike on joka maassa tehnyt yleensä kaikkensa naisten puolesta auttaakseen sorrettuja ihmisiä, vaikka kyseessä olisivat olleet porvaristoonkin kuuluvat naiset. Kuinka vähän porvarillisen naisliikkeen johtajat ovat antaneet siitä tunnustusta työväenliikkeelle! Ja siellä, missä naiset ovat saavuttaneet täydellisen tasa-arvoisuuden, Neuvostoliitossa, on niin kutsuttu poliittinen naisasia tarpeettomana unohdettu.

Olen ollut monella alalla niin sanottuja uranuurtajanaisia, niin kaupan kuin teollisuudenkin alalla 'valkoisena variksena'. En voi sanoa, että miehet olisivat minua erikoisesti sortaneet. Ehkä en ole antanut heille tilaisuutta. Mutta milloin heillä on ollut tilaisuus ja kysymyksessä on ollut raha, he ovat yrittäneet sortaa minua aivan yhtä hyvin kuin jos paikallani olisi ollut joku työväen puolta pitävä mies. En voi myöskään sanoa, että olisin vaatinut itselleni etuoikeuksia sukupuoleni perusteella, ja olen ollut hyvin mielissäni, jos se sivuseikka on unohdettu. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että aikojen alussa, kun rupesin miesten alalle, oli minulla jonkin verran apua siitä, että olin 'valkoinen varis' enkä niin kovin rumuudellakaan pilattu. Päinvastoin miehet, joiden kanssa olin tekemisissä, tulivat enemmän tai vähemmän kiinnostuneiksi siitä, miten nuorenpuoleinen naisihminen oli saavuttanut esimerkiksi rahantekijäin luottamuksen.

Jos tässä nyt rupean tunnustuksia tekemään, niin minun olisi myönnettävä eräs puute meissä itsenäisissä naisissa. Olen vakuuttunut siitä, että miehet johtavissa asemissa talous- ja kulttuurielämän alalla tulevat toimeen paljon vähemmällä hosumisella kuin naiset. En tiedä, aiheutuuko se naissukupuolen työtraditioiden puuttumisesta, mutta nainen johtavassa asemassa kuluttaa itseään paljon enemmän kuin mies. Naisella tällainen työ alkaa täyttää hänen koko elämänsä, useimmiten hän menettää koko yksityiselämänsä. Muistan, miten aikoinaan, kun tulin sahateollisuuteen ja jouduin suurliikkeen johtajaksi, vanha valtioneuvos Ramsay sanoi minulle Suomen Pankissa: "Minusta tuntuu, että teille olisi opetettava pääjohtajan otteita. Johtajan tärkein työ on istua mukavassa nojatuolissa ja polttaa sikaria ja valita sopivat ihmiset täyttämään suunnitelmia ja määräyksiä. Pääasia on olla rasittamatta itseään." Valtioneuvos Ramsay oli rakastettava vanha herra ja tunnettu naisasianajaja, joka piti itsenäisistä naisista ja toivoi minulle hyvää.

Mutta minä en istunut mukavassa nojatuolissa enkä polttanut sikaria, vaan pyrin itse tekemään kaiken, jopa sahaustaulukotkin. Eipä ihmekään, että epäonnistuin. Ja pahinta oli, etten osannut laiskotella, mikä kuuluu kaikkien pääjohtajien välttämättömään etuoikeuteen ja velvollisuuteen.

LIIKENAISENA

ENSI ASKELEENI KANSAINVÄLISEN KAUPAN ALALLA

Kaikkeen sitä nuori naismaisteri voi jouluakin, mutta täytyy myöntää, että kansainvälinen kauppa kuulosti komealta kansanrunouden rinnalla. Elämä otti ja potkaisi minut tahtomattani ja pyytämättäni kaupan alalle.

Jouduin siis tuontiagentuurin palvelukseen, jonka omisti kaksi karjalaista nuorta miestä. Molemmat olivat saaneet hyvän liikekasvatuksen Hampurissa ja osittain Tukholmassa. He olivat olleet hampurilaisten suurliikkeiden palveluksessa ja tutustuneet siellä Hampurin merentakaiseen kaupankäyntiin.

Kuten tiedetään, Hampuri oli ennen ensimmäistä maailmansotaa suuri clearinghouse, selvittelytalo, jonka vapaasataman kautta kulki suurin osa Pohjois-Euroopan siirtomaakaupasta. Hampuri osti merentakaisista maista suuret määrät siirtomaatavaroita, selvitteli ja lajitteli ne vapaasatamassa ja laivasi sitten Skandinaviaan, Suomeen, Venäjälle ja muuallekin. Oli jopa niinkin, että Etelä-Amerikan vientimaat kieltäytyivät olemasta suoranaisessa yhteydessä Skandinavian kanssa. Kun sota alkoi, järjestyi Etelä-Amerikan ja Pohjoismaiden välille suoria laivayhteyksiä, ennen kaikkea Johnson-linja, Nordstjernan, jonka laivat eivät enää saaneet lähteä Hampuriin, vaan toivat tavaran Etelä-Amerikasta suoraan pohjoisiin satamiin: Tukholmaan, Göteborgiin ja Norjan satamiin. Oli luonnollista, että Pohjoismaiden oli käytettävä tätä tilannetta hyväkseen ja ryhdyttävä suoriin yhteyksiin Etelä-Amerikan kanssa kun kerran sota katkaisi näiden maiden suhteet Hampuriin, Ja näin oli luonnollista, että Suomikin saisi ostaa Etelä-Amerikasta suoraan tavaroita, joita Johnson-linjan laivat joko kuljettaisivat tänne tai jotka lastattaisiin uudelleen Tukholman vapaasatamassa Suomeen kulkeviin pienempiin aluksiin.

Oikeastaan ensimmäisinä Suomessa ymmärsivät tilanteen juuri minun nuoret isäntäni Kontto & Kuosmanen, jotka alkoivat suoraa päätä sähköttää välittömiä ostotarjouksia Brasiliaan ja Keski-Amerikan valtioihin. Ja ihme kyllä, nämä sähkösanomamme eräille Etelä-Amerikan viejille tärppäsivät ja kahvitarjouksia alkoi saapua. Seuraava askel oli, että pyydettiin viejiltä kiinteätä agentuuria ja alettiin myydä heidän laskuunsa provisiokaupalla. Oli mahdollista järjestää ostajiemme remburssit Lontoon pankkeihin, ja niin tavara alkoi uida yli valtameren.

Aluksi oli kovin epävarmaa, suostuisivatko viejät luovuttamaan meille kiinteätä yksinoikeutta tuotteittensa myyntiin. Muistan, miten eräs isännistäni yritti sanella minulle kirjettä eräälle Etelä-Amerikan suurliikkeelle selittääkseen siinä kaikkia niitä seikkoja, minkä vuoksi asianomaiselle firmalle olisi edullista saada juuri meidän liikkeemme myymään heidän kahviaan. Hikoiltiin muutama tunti kirjeen kimpussa, kunnes pyysin saada kirjoittaa sen itsenäisesti, kun vain johtaja sanoisi, mistä oli kysymys. Niin sitä kirjoitettiin. Ja vastaus tuli, ja vastauksen mukana tulivat myynnit ja saimme agentuurin Riosta, jopa Keski-Amerikan maistakin. Ja molemmat herrat johtajat alkoivat myydä. Ensin olivat erät pienenpuoleiset, mutta kasvoivat vähitellen, ja lopuksi tuli liikkeestämme kai maan suurin kahvinvälittäjä.

Näin oli Suomen kauppaan tullut odottamatta aivan uusi tekijä, uudet suhteet meren ylitse. Hampuri ei ole koskaan myöhemminkään saavuttanut maamme kaupassa uudelleen samaa asemaa kuin sillä oli ennen ensimmäistä maailmansotaa, puhumattakaan siitä että toinen maailmansota kai melkein kokonaan lopetti Hampurin merkityksen merentakaisen kauppamme välittäjänä.

Agentuurien hakeminen oli sangen mielenkiintoista, oikeastaan suorastaan sanomalehtimiehen työtä, niin että se alkoi minua jopa huvittaa.

VENÄJÄN KAUPPA — JA SEN EPÄMUKAVUUDET

Myös Venäjälle päin alkoi liikkeemme kiinnittää huomiotaan. Täytyihän jostakin saada viljaa. Kun kerran kahvia myytiin, miksei voitu myydä myös viljaa, jos kerran kahvikaupalla oli saavutettu luottamuksellinen asema ja hyvät suhteet ostajiimme. Ja kun olin venäjänkielen taitoinen, niin alettiin kirjoittaa Venäjän vientiliikkeille viljakaupoista. Suurimpia viljan myyjiä Venäjällä oli Venäjän Ulkomaankaupanpankki, joka rahoitti suuria Volgan seudun, siis Rybinskin, Samaran ja Saratovin viljanviejiä, ja jonka kanssa oli siis päästävä hyviin suhteisiin. Ja vähitellen sitä päästiinkin.

Näin kehittyi liikkeemme Venäjän-kauppa aika suureksi. Käytiin Pietarissa henkilökohtaisesti tutustumassa myyjiin, ja minä jouduin kielitaitoni vuoksi olemaan sangen tarpeellinen henkilö keskusteltaessa myyjien kanssa, ja sain nähdä ja kuulla yhtä ja toista. Olin mukana hyvin mielenkiintoisissa kauppasopimustilaisuuksissa venäläisten viljakauppiaitten kanssa, tosin vain hätävaranappulana, mutta sisimmässäni ennen kaikkea huomioitsijana. Löysin samoja tyyppejä myöhemmin Gorkin teoksista, ja hymyilin itsekseni — hauska tavata.

Liikemiesten suhtautuminen minuun oli oma probleemansa. Nuori nainen, joka oli mukana suurissa, oikein suurissa kaupoissa, oli tietenkin juuri Venäjällä täydellinen 'valkoinen varis', ja usein tuntui, että herrojen oli ensin aika vaikeata suhtautua minuun vakavasti; maailman miehinä he pyrkivät suutelemaan kättäni. Ymmärsin kuitenkin, että siinä seurassa, jossa ei tunnettu itsenäisiä naisia, oli ehdottomasti vältettävä käyttämästä naisellisia keinoja, ja vaistomainen elämänviisaus opetti minut kovin ankaraksi ja asialliseksi liikenaiseksi, jonka oli käyttäydyttävä niin, etteivät herrat päässeet liian lähelle. Olisin mielelläni monestikin laskenut leikkiä ja nauranut ja hieman keimaillutkin, mutta itsesäilytysvaisto oli siksi voimakas, että väistin kaikki salakarit. Minulla oli monesti kiusaus suorastaan käyttää tummia silmälaseja, sillä olinhan sentään nuorenpuoleinen eivätkä venäläiset herrat millään olleet tottua siihen, että Medvjedissa tahi Dononissa oli istuttava nuoren naisen seurassa aivan kuin hän olisi ollut juuri luostariin vastaanotettu nunna. En tietenkään uskaltanut viitatakaan siihen, että olin aikanani ollut Pietarin yliopistonkin ilmaa haistelemassa ja että olin yliopistonaisia.

Erityisen vaikeata ja vaarallista oli siihen aikaan asua yksin hotellissa. Matkustin monta kertaa Pietariin mukanani suuret summat rahaa lunastaakseni Pietarin pankeista rahtikirjoja, koska rahojen lähettäminen sinne oli sodan aikana sangen työlästä. Sekillä ei Pietarin pankista voinut periä rahaa, ennen kuin passi ja osoite oli rekisteröity, ja siihen saattoi kulua vuorokausi, jopa vuorokausiakin, niin että oli pakko käyttää seteleitä rahtikirjojen lunastamiseen. Muistan, miten kovasti pelkäsin, kun jouduin yksin matkustamaan Pietariin matkalaukku täynnä Suomesta ostamiamme ruplia, jotka täytyi viedä pankkiin, ennen kuin uskalsi lähteä hotelliin. Rajallahan santarmitkin näkivät tämän rahanpaljouden, ja sen vuoksi en Pietariin saavuttuani uskaltanut ottaa asemalta autoa, vaan ajoin ajurilla pankkiin ja palelin kovasti Pietarin kosteassa kylmyydessä. Ajuri oli varmempi kuin vuokra-auto, joka olisi voinut kuljettaa minut rahoineni mihin tahansa tuntemattomaan luolaan ryöstettäväksi. Ajattelin, että ajurin kyydissä oli suurempi mahdollisuus huutaa ja saada apua.

Muistan erään kauhean matkan joulukuussa vuonna 1916 ja Kausalan asemalla tapahtuneen onnettomuuden, kun pikajuna ja tavarajuna ajoivat yhteen. Taisi olla suurimpia junaonnettomuuksia, mitä Suomessa on tapahtunut. Nukuin toisen luokan makuuvaunussa, ja yhteentörmäyksessä putosin ylävuoteelta alas ja käsivarteni loukkaantui. Alemmalla sohvalla nukkui muuan vanha rouva, joka oli pyörtynyt. Valot olivat sammuksissa. Heräsin siihen, että vaunu imeytyi johonkin loppumattomiin ja paiskautui tärähtäen takaisin hirvittävällä voimalla ja sinä silmänräpäyksenä putosin ylävuoteelta alas kykenemättä tarttumaan mihinkään. Pimeydessä vallitsi ensin hirveä hiljaisuus, ja sitten alkoivat hätähuudot ja valitukset. Ovi oli vääntynyt, niin ettei sitä voinut avata. Käsitin, että oli päästävä ulos. Olin kuullut kaasuräjähdyksen mahdollisuudesta, enkä vieläkään käsitä, miksei kaasu räjähtänyt. Muistan, että aloin kenkäni korolla hakata ikkunaa, mutta en kumminkaan saanut sitä rikki. Lopuksi alkoivat ihmiset huutaa ovemme takana. Venäläiset upseerit mursivat sapelilla osastomme oven auki ja räjähdystä ja paloa peläten käskivät meitä heti heittäytymään ulos vaunusta. Muistan, että olin saanut kalossit jalkaani ja turkin yöpaitani päälle, kun joku työnsi minut ratavallille lumeen. Vaunumme toisesta päästä kuului hirveätä huutoa. En jaksa kuvata kaikkea tätä kauhua. Ensimmäinen vaunu veturin takana oli ollut täynnä sotilaita. Niistä ei jäänyt kai ainoatakaan eloon, mutta siitä ei sodan aikana saanut puhua. Muistaakseni muualla junassa kuoli kaikkiaan kuusi ihmistä, niistä pari siitä vaunusta, jossa minäkin olin, ja pari puristukseen joutunutta huusi sydäntäsärkevästi vaunumme etuosassa.

Naapuriosastossa oli kaksi meriupseeria, amiraalia. Minä näin heidät ennen nukkumaan menoani. Mutta sen osaston ovi oli vielä kiinni, kun meidät nostettiin junaan pukeutumaan. Senkin ovi oli vääntynyt, ja kun se saatiin suurella vaivalla auki nähtiin kummankin amiraalin nukkuvan täydessä rauhassa. He eivät aavistaneetkaan, mitä oli tapahtunut, ja olivat sangen äkäisiä aiheettomasta herätyksestä. Että uskallettiinkin murtaa ovi! Nuo kaksi veljestä olivat aikoinaan olleet Tsušiman meritaistelussa ja olivat sielläkin nukkuneet, kunnes japanilaiset heidät herättivät. Ainakin niin he kertoivat minulle, kun myöhemmin syvässä lumessa pääsimme liikkeelle Kausalan asemalle, jonne sitten monen tunnin päästä saapui pelastusjuna.

Pikajunan oli määrä saapua Pietariin aamulla. Mutta me istuimme aamulla Viipurin tyhjäksi syödyllä asemalla nälkäisinä, ja pääsimme vasta illalla Pietariin. Eurooppa-hotellissa oli minulle tilattu huone jo annettu pois, ja jouduin puoliyöhön saakka kuolemanväsyneenä kulkemaan ruplineni hotellista toiseen etsien yösijaa, jota ei löytynyt. Pääsin lopuksi erään ruhtinaallisen luokkatoverini luokse, jolla parhaillaan oli tanssiaiset. Minutkin pakotettiin pukeutumaan ja tulemaan illalliselle vieraitten joukkoon. Olin nähnyt kuolemaa ja verta ja kuullut kauhun huutoja edellisenä yönä. Muistan, etten ole koskaan niin vihannut iloitsevia, tanssivia ihmisiä. Suurin osa herroista oli rintamalta lomailevia kaartinupseereita. Samppanja vaahtosi ja kannukset kilisivät. Pietarin tehtaissa pui nälkiintynyt työväki nyrkkejään, ja vallankumouksen kaukainen jylinä säesti tätä kannuksien kilinää... Ne tuntemattomat sotilaat siinä ensimmäisessä vaunussa...

LIIKENAINEN

Minusta oli tullut siis liikenainen tai sellainen, jota kutsutaan liikenaiseksi, kun kerran on olemassa liikemiehiäkin.

Ennen kaikkea minä tahtoisin todeta, miten vähän tarvitaan järkeä ja lahjakkuutta tullakseen liikeihmiseksi. Tarvitaan hieman ahkeruutta, hieman sisua, ruokahalua, rahanhimoa ja häikäilemättömyyttä ja leikinhimoakin, mutta järkeä ei nyt niinkään paljon. Ei ainakaan sellaisina aikoina, jolloin suurimmat omaisuudet on tehty ja tehdään, nimittäin sotien aikana. Sellaisena aikana, jolloin tavarasta on puute, tavara myy itse itsensä, kun sitä vain osaa hankkia. Siis hankinta tulee oikeastaan pääasiaksi. Ja samalla siihen peliin, jota kutsutaan liike-elämäksi, tulee hiukan jännitystä.

Tavaran hankkiminen on sangen jännittävä probleema, silloin kun sitä on vähän ja silloin kun täytyy käyttää konsteja. En minä ole milloinkaan ostanut myydäkseni. Olen ollut mukana liikkeessä, joka tuotti tähän maahan ensimmäisen maailmansodan aikana suurimman osan kahvista ja muista siirtomaatavaroista, mutta en tiedä, olenko koskaan nähnyt yhtään papua siitä kahvista, jota olen ollut mukana hankkimassa. Tavaran myyjinä toimivat liikkeen johtajat Kontro ja Kuosmanen. Minä olin mukana tavaran hankinnassa, ja se vaatii todellakin ei niinkään paljon järkeä kuin mielikuvitusta ja ihmistuntemusta, ja sitähän minulla oli jonkin verran. En myynyt tavaraa, vaan myin mielikuvitustani, suunnitelmiani. Myin psykologista taitoani käsitellä ihmisiä, keksiä niiden suunnitelmat ja vastasuunnitelmat ja ruokahalut. Sanalla sanoen, myin sodan aikana kappaleita aivoistani. Ja kuten sanottu, aivoillani oli erinomaisen hyvät markkinat!

Siis, en keinotellut, en ostanut myydäkseni, mutta en myöskään riskeerannut mitään. (Voi kuinka oikea vanha kauppaherra halveksi tuollaista!) Yksinkertaisesti vain myin suunnitelmiani niille, joilla oli mahdollisuudet toteuttaa niitä, se tahtoo sanoa, niille, joilla oli liikepääomaa, jota minulla itselläni ei ollut. Keksin, millä kombinatioilla oli mahdollista saada lisenssejä eri maista ja maitten välillä, keksin, kenen luo voitiin mennä ehdottamaan jotain suunnitelmaa, tiesin ja keksin, mitä tavaraa kulloinkin tarvittiin, ja tunsin suunnilleen niin paljon kauppageografiaa, että sain siitä osviittoja suunnitelmieni laatimiseen. Nykyään sitä kutsuttaisiin monopolikapitalismin auttamiseksi ja vieläpä sosialismin kouluttamilla aivoilla ja tiedoilla! Mutta kun ei kukaan muukaan maksanut aivoistani, ja työvoimani oli markkinoitava...

Vielä kerran, miten vähän aivoja ja järkeä tarvitaankaan liike-elämässä. Sen kun yksinkertaisesti antaa mielikuvituksensa hieman lennellä ja keksii erinäisiä suunnitelmia, mitenkä rajojen ollessa suljettuina saisi maahan kahvia tai sokeria, tai viljaa, tai jos riski oli hyvin suuri ostoksien toimittamisesta, mitenkä voi vähentää sitä riskiä panssaroimalla tietty hinta ja myymällä tavara etukäteen toimitusklausulilla, se tahtoo sanoa, ehdolla, "jos onnistutaan saamaan". Näin siis sai antaa aivojensa leikkiä ja sanalla sanoen keksiä jotain. Välittäjäin suuri "riski" oli minimaalinen, kun tavara yleensä myytiin ehdollisesti.

Minua hieman naurattaa, kun näen näitä viisaan ja julman tärkeän näköisiä herroja konsuleita ja kauppaneuvoksia, jotka otsa rypyssä miettivät tuontia ja vientiä. Siunatkoon, kuinka paljon vaikeampaa sentään on kirjoittaa ihmisille sanomalehtiä ja kirjoja, vaikkapa muistelmiaankin, ja kuinka paljon fyysillisesti vaikeampaa on tuottaa tavaraa tehtaissa, kantaa varastosta tavarakolleja, lastata junia ja laivoja kuin siirtää rahaa taskusta toiseen. En voi sille mitään, mutta en ole koskaan saanut itsestäni irti mitään respektiä rahansiirtäjiä kohtaan. Luonnollisesti siihen tarvitaan tahdonvoimaa, kertomataulua, istumalihaksia ja mahdollisesti hyvät autonkuljettajat sekä erikoisesti myyjille vielä terveet kintut mutta ei, herran tähden, juuri erittäin paljon aivoja eikä aivorasitusta. Eikä ole mitään, mikä rasittaa, jos ei suoranaisesti keinottele, jolloin luonnollisesti on ainainen riskin pelko, mikä estää tarpeeksi hyvin nukkumasta.

Olihan ensimmäisen maailmansodan jälkeen paljon erinäistä pelkoa. Oli ostettu tavaraa kalliilla hinnalla, ja sitten se sodan raato uhkasi loppua. Oli kuulemma varattu hirveät määrät kuivatulta vihanneksia nälkäisille kansoille, ja sitten sota teki väkisin loppua, kun Venäjä ja Saksa väsyivät kesken. Näin, mitenkä ihmisten huulet puhuivat rauhasta, kyselivät, tiedänkö minä, tuleeko nyt tosiaankin rauha, jopa sanoivat, että kunpa se rauha nyt vihdoinkin tulisi, mutta näin myöskin, mitenkä näiden sydämissä vinkeroi julma pelko siitä, että sota loppuisi ja kaikki kalliit varastot olisi myytävä polkuhinnalla. Eihän sitä nyt, hyvät ihmiset, viitsinyt olla rauhaa vastaan, mutta minkä sille voi, kun täytyy sentään ajatella omaa taskuakin. Kauppamies ei häpeä ajatella omaa taskuaan.

Minun täytyy myöntää, että olin tarpeeksi häijy puhuakseni sodan kauhuista ja rauhasta ja sen tulemisesta tietäen aiheuttavani sillä kaameata pelkoa muutamien ansaittavien miljoonien menettämistä. Samalla täytyy myöntää, että koko liiketoimintani aikana en lakannut olemasta sanomalehtimies. Olen aina toisella silmällä tarkastellut itseänikin siinä liikeleikissä ja ennen kaikkea muita ja heidän ruokahalunsa kehitystä. Olen monesti ajatellut, että monikin mies olisi joutunut epätoivoon, jos olisi keksinyt, ettei minulla ollutkaan samanlaista jännittynyttä ruokahalua, vaan että minä koko ajan säälimättömästi seurasin erinäisten herrojen rahanhimon kehitystä ja mielikuvituksen lentoa ja olin ottavinani osaa siihen. Katselin sitä tanssia rahan ympärillä kuin jännittävää näytelmää lausuen silloin tällöin omankin repliikkini ja nauttien, kun se sattui oikeaan paikkaan ja tulokset siitä olivat juuri sellaiset kuin olin tarkoittanut. Ja sitten häpesin itseäni, koska se, mikä miehille oli verinen totuus ja elämä, oli minulle usein vain leikkiä, enkä milloinkaan viettänyt unetonta yötä sen leikin vuoksi. En milloinkaan laskenut, paljonko tuo tai tuo toinen välityspalkkio tulisi olemaan. Tuli kun oli tullakseen, enkä tinkinyt. Kuten sanoin, en koskaan saanut itsestäni irti kunnioitusta rahaa kohtaan. Se tulee ja menee. Inhoittavaa on, jos sitä pitää laskea, mutta kauheata sekin on, jos sitä ei tule, ja sangen rasittavaa hankkia sitä kotimaisista teattereista ja kirjoilla.

Paljon mielenkiintoista oli siinä tanssissa kultaisen vasikan ympärillä. Ei siinä muistettu vanhempia, ei ystäviä eikä isänmaata, puhumattakaan kansasta. Kaikki oli laillista toimintaa. Näin sanoi minulle eräs krokotiili: "Eihän se mitään kuluttajille merkitse, jos ne joutuvat maksamaan sokerikilosta kymmenen penniä enemmän, mutta meille se merkitsee pääomaa, jos se tulee joka kilosta. Me voimme sillä rakentaa laivoja ja taloja ja ostaa Hampurista kokonaisia katuja." Sehän se juuri oli, eihän se kymmenen pennin ryöstäminen mitään ollut, jollei ollut mielikuvitusta, mutta onnettomuudeksi minulla sitä oli, niin etten oikein osannut yhtyä siihen kapitaalin muodostamisen käsitykseen.

Herrat Kontro ja Kuosmanen mainittiin melkein aina yhdessä, ja oli syytäkin, sillä minullekin kesti pitkän aikaa ennenkuin sain heistä erillisiä olioita erillisine ominaisuuksineen. Molemmat olivat karjalaisia, kotoisin Sortavalasta päin, saaneet saman hamburgilaisen liikekasvatuksen ja pääominaisuuksiltaan kuin veljeksiä, molemmat olivat ilmiömäisen liikkuvaisia ja vilkkaita. Ja kun he välistä liikuttavasti muistuttivat hamburgilaisia kauppiaita, Kaufherren, niin hyvä tuli. Molemmilla oli ilmiömäinen kyky haistaa rahan tuoksu kymmenen lukon ja kivikallion alta ja ruveta heti kaivamistoimenpiteisiin, molemmilla oli sangen nopea käsityskyky ja liukas kieli eikä juuri erikoisia estoja ostajauhreihinsa nähden.

Oikein harmittaa, kun ajattelee, mitä kaikkea tuollaiset satumaisen liikkuvaiset ja nopealla käsityskyvyllä varustetut miehet voisivat aikaansaada politiikassa ja puolue-elämässä. Asianomaisella sivistysasteella olisi kummastakin voinut tulla sangen päteviä pääministerikandidaatteja. Ja synti on, että niin paljon ahkeruutta ja tahdonvoimaa, jopa initiatiiviakin kului pelkkään kauppaan ja rahajahtiin, jossa nyt melkein kuka tahansa voi pärjätä, pärjäsinhän minäkin hiukan.

Vaikkei valtiososialismia kaupan alalla vielä ole paljon harjoitettu eikä niin kovin hyvillä tuloksillakaan, niin kumminkin tuntuu, että ainakin kaupan ja tavaranjakelun voisi hallitus ilman muuta ottaa haltuunsa ja harjoittaa sitä ilman suurempaa melua, ilman että yksityisinitiatiivin sopisi lyödä rintaansa ja ylvästellä siitä, että se suurella uhrautuvaisuudella varustaa kansalaisia kaikilla tarvikkeilla. Pätevät ja vastuunalaiset virkamiehet tekevät sen pelkästä velvollisuudesta. Ei minun päähäni mahdu osuuskauppojen menestyksen aikakautena, etteivät ihmiset ymmärrä, miten helppoa sentään valtion on ottaa koko tarvikkeitten hankinta ja jakelu haltuunsa.

En sentään usko, että tukku- ja vähittäiskaupan harjoittajat, jotka luultavasti eivät erikoisesti kirjallisuutta harrasta — eihän heillä ole siihen aikaakaan — tulisivat hyökkäämään päälleni Kaivopuiston pimeillä kujilla — Gustaf Mattsson kirjoitti aikoinaan: "Man kan få stryk på chausseerna och en förgiftad pil på Kammiogatan." — päinvastoin otaksun, etteivät he muuta voi kuin tunnustaa, ettei kaupan harjoittaminen ole millään lailla viisaampaa ja jalompaa kuin tavallisen käsi- tai tehdastyöläisen puolikoneellinen työ, tehtaan johtaminen tai maan hallitseminen, ja synti on, jos rahanhimo vie muuhunkin kykeneviä ihmisiä kaupan alalle. Maanviljelijä, talonpoika, seisoo auran kurjessa mustan vaon päässä ja nauttii sen suoruudesta ja leivosten laulusta päänsä päällä tai kypsän ruisvainion kullasta, mutta ne ajat ovat menneitä, jolloin vanhan ajan tukkukauppias seisoi valtavan varastonsa vieressä ja kuunteli — ainakin variksia.

Toivottavasti kauppiassääty ymmärtää, että minä niitä lahjakkaimpia ja kyvykkäimpiä heidän joukostaan koettaisin pelastaa paremmille elämän muodoille. — En uskalla enempää. Ehkä lukijani itse jatkavat ja yleistävät kapinallisia mielipiteitäni muillekin yhtä vanhentuneille yhteiskunnallisten ilmiöitten aloille.

Nytpä mielikuvitukseni lensi jo hirmuisen pitkälle. Tällä viimeisellä kehoituksellani oli tarkoitus vain lepyttää kauppiassäätyä. Mutta kun en ole aivan varma, että kaikki ne ystävälliset kauppiasihmiset, joita olen tavannut, ymmärtäisivät kaikkea leikkiä, ajattelin varmuuden vuoksi vakuuttaa, että asiassa voi olla totta toinen puoli ja että silmänurkissani istuu verrattain lempeä hymy.

Mutta maa ja multa ovat lähempänä sydäntäni.

TUKHOLMASSA

Nuorelle naiselle, joka oli kaukaa metsien takaa kuunnellut junan vihellystä, kasvoi siivet. Olin pelännyt, että jalkani olisivat elämän loppuun vajonneet pehmeään, petolliseen suomultaan, mutta elämä kiskaisi minut siitä ylös ja lähetti maailmalle.

Matkustin Tornion ja Haaparannan kautta. Kun juna kiiti pohjois-Ruotsissa huimaavien siltojen yli, seisoin junan sillalla ja hyräilin vanhaa saksalaista laulua:

    "Dem Gott will seine Gunst erweisen,
    den schickt er in die weite Welt..."
    − − −
    Kenelle Jumala hyvyyttään osoittaa,
    sen hän lähettää avaraan maailmaan...

Olin aivan yksin. En tuntenut ketään koko Tukholman kaupungissa. Regina-hotellissa, josta minulle oli tilattu huone, ei tietenkään ollut huonetta, koska Tukholma ensimmäisen maailmansodan aikana oli vielä enemmän muurahaispesämäinen kuin toisen maailmansodan aikana. Suurella vaivalla sain huoneen Auditorium-hotellista. Se oli Vaasankadulla pieni hotelli, jota tuskin enää on olemassa. Järjestettyäni tavarani istuin pöytäni ääreen ja sanoin itsekseni: — Entäs nyt?

Ensinnäkin minun oli löydettävä Otto Dahlströmin liike, vanha, tukholmalainen tuontiliike, joka oli yhteydessä Hampurin suuriin liikkeisiin ja jonka palveluksessa aikoinaan Kontro ja Kuosmanen olivat olleet. Dahlström myi meidän välitysliikkeemme kautta suomalaisille liikkeille suuren määrän kahvia, mutta ei voinut toimittaa, koska englantilaiset olivat takavarikoineet sen. Dahlströmit olivat saksalaisten suhteittensa vuoksi melkein automaattisesti joutuneet Englannin mustalle listalle.

Sota alkoi Hampurin tuontiliikkeille hyvin sopimattomaan aikaan. Niillä oli suuret määrät kahvia ja muita siirtomaatavaroita uimassa Atlantilla, josta englantilaiset ne sieppasivat ja veivät Skotlantiin Kirkwallin satamaan. Siellä taisi aikoinaan olla jättiläismäinen clearingvarasto. Saksalaisten ainoaksi keinoksi jäi myydä tavarat johonkin puolueettomaan maahan, siis ennen kaikkea Ruotsiin, ja saada ne sillä tavalla vapautetuiksi ehkäpä siinä toivossa, että ne Ruotsin kautta vielä pääsisivät jopa Saksaankin.

Tämäkin kahvierä oli selvästi siinä tarkoituksessa myyty Ruotsiin, mutta varmuuden vuoksi ruotsalainen liike myi sen edelleen Suomeen, joka sentään oli liittolaisvaltion alusmaa. Mutta Englanti oli toista mieltä eikä vapauttanutkaan sitä Suomeen vietäväksi eikä kahvia voitu siis toimittaa meille. Ja ruotsalaisen liikkeen, joka oli myynyt erän ilman toimitusklausuulia, oli pakko maksaa meille korvausta. Tai ainakin me vaadimme vahingonkorvausta suuresta pettymyksestämme.

Päätehtävänäni oli panna vireille oikeusjuttu Otto Dahlströmiä vastaan joko tavallisessa oikeudessa tai välimiesoikeudessa.

Riitakumppanini olivat kaksi hienoa, vanhaa herraa, ja minä olin vain nuori, nenäkäs naisihminen. Ja menepäs sitten heidän kanssaan riitelemään. Kun tutustuin heihin, tuntui minusta joka askeleella kuin jalkani olisivat olleet lyijyä täynnä. Mutta minun oli täytettävä velvollisuuteni.

Välttääkseni julkista oikeusjuttua, ehdotin välimiesoikeutta, ja kiitin taivasta, että olin sentään hieman perillä kauppatavoista. Mutta en tuntenut asianajajia Tukholmassa. En tuntenut ketään, jonka puoleen olisin voinut kääntyä ja pyytää neuvoa. Valitsin asianajajaluettelosta ensimmäisen A:lla alkavan asianajajan, ja se oli Alexandersson. Ja sattumalta oli valinta osunut sangen huomattavan ja arvossapidetyn juristin toimistoon. Alexandersson suositteli minulle välimiesoikeuden puheenjohtajaksi Eliel Lövgreniä, josta myöhemmin tuli Ruotsin oikeusministeri ja Ruotsin Moskovan-lähettiläs ja joka oli koko Ruotsin mielenkiintoisimpia, viisaimpia ja vapaamielisimpiä persoonallisuuksia. Ja niin oli tuhmuuteni ja kokemattomuuteni johtanut minut sen ajan Ruotsin mielenkiintoisimpien ihmisten seuraan, ihmisten, jotka tunsivat muutakin kuin kahvikauppaa. Sain puhua politiikasta ja maailmantaistelujen edellytyksistä. Sellainen mies kuin Eliel Lövgren oli tavallaan melkein yhtä jännittävä kuin Gustaf Mattsson! Että kaikkein pimeimmässä kahvipapumaailmassa voi sellainen ihminen tulla eteen! Kerran kun olimme välimiesoikeuden istunnon jälkeen jutelleet ja väitelleet pari tuntia, ristin illalla käteni ja ajattelin, millä ihmeen keinolla ja mistä hyvästä olin ansainnut sellaisen ihmisen kuin Lövgrenin tuttavuuden, vaikken mitenkään aavistanut hänen tulevaa arvonnousuaan.

En muista, miten oikeusjuttuni kehittyi, mutta toiminimeni, joka oli vaatinut ainakin puoli miljoonaa kruunua, alensi vaatimuksensa neljäänsataantuhanteen ruotsalaisten tarjotessa suunnilleen kolmesataaviisikymmentätuhatta. Kuitenkin olin varmuuden vuoksi vahvistanut selustani pyytämällä Helsingistä lupaa tyytyä kolmeensataanviiteenkymmeneentuhanteen, ellen saisi ruotsalaisia suostumaan enempään. Sieltä sain heti valtuudet, mutta samalla pelasin asiani niin hyvin, että vastapuoleni suostui kuitenkin maksamaan neljäsataatuhatta. Olin hämilläni ja häpeissäni, kun minun oli esitettävä sähkeenä tullut valtuus sopia kolmestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta, ellen saisi neljääsataatuhatta kruunua. Mutta vanhat, hienot herrat hymyilivät, kun esitin sähkösanomani, ja lupasivat onnitella isäntäväkeäni sellaisesta edustajasta, joka osasi viattomalla pokerinaamalla ja liikemiestaidolla pettää heidät. Sitten syötiin yhdessä loistava päivällinen Hasselbackenilla.

Kiitosta en kotoa saanut tuosta ylimääräisestä tulosta, mutta tunsin tulleeni 'liikeihmiseksi'. Muistin, miten Hauholla kirvestä pelattaessa sanottiin: "Ei tässä tuttuus auta, sanoi poika, kun isästään pietin teki." Mutta tämän puuhan aikana olin voittanut ainakin neljä mielenkiintoista ihmistä puolelleni, niin etten enää ollut niin kovin yksin Tukholman kaupungissa.

Kun parin kuukauden päästä läksin jouluksi kotiin ja kävin Dahlströmeillä jäähyväisillä, sain Otto Dahlströmiltä kirjekuoren, jonka hän pyysi avaamaan vasta jouluaattona.

Ja nyt tulee oikea viikonloppulukemiston sunnuntaikertomus rehellisen Tuhkimon palkitsemisesta.

Kun sitten avasin kirjekuoren istuen mieheni kirjoituspöydällä Ritavuoren toimistossa, jossa hän siihen aikaan oli apulaisena, oli siinä kymmenentuhannen kruunun šekki. Itkin ja nauroin ilosta, sillä tarvitsin kipeästi rahaa. Sekin mukana oli Dahlströmeiltä kirje, jossa he sanoivat otaksuvansa, etteivät nuoret isäntäni varmaankaan osaa palkita minua tarpeeksi jutun hoitamisesta, ja sen vuoksi he halusivat antaa minulle pienen muistolahjan.

Olin lyönyt vetoa Ritavuoren kanssa siitä, että menestyksellisen, miljoonia tuottaneen Tukholman toimintani vuoksi saisin liikkeeltäni ainakin muutaman satatuhatta jouluksi. Ritavuori väitti, etten saisi kymmentätuhatta enempää, perustaen väitteensä ihmistuntemukseensa ja kaupan tuntemiseen.

Kun sain kirjekuoreni konttorista, se oli kovin paksu. Ilkuin Ritavuorelle ja avasimme kuoren juhlallisesti. Siinä oli kuusituhatta markkaa sadan markan seteleinä...

Ritavuori oli yleensä pessimisti — ja hänen oli syytäkin olla, kuten hänen kohtalonsa osoitti. Arpi siitä laukauksesta, joka tappoi yhden maamme hienoimmista, rohkeimmista ja rehellisimmistä ihmisistä, ei vieläkään ole parantunut minunkaan sydämestäni.

Eräs asiakkaistamme, jonka asioita olin liikkeemme puolesta hoitanut Tukholmassa sangen menestyksellisesti, ei kuitenkaan unohtanut minua. Luonnollisesti hän oli eräs vähäisimpiä ja vähemmän tärkeitä asiakkaitamme, niitä, jotka vähiten saivat voittoa, nimittäin vanha Oskari Parkkinen Söörnäisten perukoilta.

En ollut yleensä erikoisissa tuttavuussuhteissa liikkeemme täkäläisiin ostajiin. Ensiksikään liikkeen omistajat eivät kai pitäneet väliä selittää ostajillemme osuuttani tavaran hankinnassa — varmuuden vuoksi, ja toiseksi tavaran myyntipuoli ei juuri kiinnostanut minua. Yksi kauppias oli jotensakin toisen kauppiaan näköinen ja tapainen, ja osasin ne vähemmälläkin ulkoa. Mutta eräs asiakkaistamme oli hieman toisenlainen.

Oskari Parkkinen oli noussut Söörnäisistä työväen joukosta. Hän oli yksinkertainen, hyväntahtoinen ihminen, aina hyvällä tuulella, ystävällinen ja luottamusta herättävä, oli joutunut tukkukaupan alalle ja hoiti sitä vähittäiskauppansa ohella ihmisten tarpeita tyydyttäen ja yleisöä palvellen ilman kauppaneuvoksien eleitä ja ankaria otsaryppyjä. Taisi Oskari Parkkinen siellä Söörnäisten perukoilla olla hieman perillä työväenpolitiikasta sekä Wuolijoista yleensä, niin että oikein pysähdyttiin juttelemaan maailmanmenosta. Ei siitä juuri paljon mainittu, mutta sain sen käsityksen, että hän oli oikein tukenakin firmamme nuorille omistajille, joiden hyvänä puolena oli, että he kunnioittavasti suhtautuivat Oskari Parkkiseen.

Ja niin se sitten kävi, että vanha Oskari Parkkinen ei unohtanut minuakaan, vaan Dahlströmin veljesten tavoin tuli kiittämään ja jätti minulle 'tuntuvan' kirjekuoren työni palkkioksi, vaikkei hänellä siihen olisi ollut pienintäkään velvollisuutta.

Englanniksi on olemassa hyvin pätevä sananparsi: 'Handsome is who handsome does', eli suomeksi: kaunis on se, joka kauniisti tekee.

OPIN ENGLANNIN KIELEN

Paitsi juttua Dahlströmejä vastaan minulla oli Tukholmassa myös hoidettavanani eräs kahvijuttu, joka oli, niin kuin englantilainen sanoo, villihanhen pyydystelyä. Ruotsalainen toiminimi Halfdan Burman & Co oli tarjonnut meille huomattavan kahvi- ja kaakaopapuerän, jonka hinta nousi yli kymmeneenmiljoonaan dollariin. Sijoitimme sen nopeasti suurimmille tukkuliikkeille, tietenkin ehdollisesti, klausuulilla 'jos kahvi saadaan maahan'. Sana 'jos' jo pelasti meidät sen varalta, ettei tavaraa saataisi. Sain siis mukaani Tukholmaan komean ostaja- ja sopimusluettelon, jossa hinta oli sovittu ja luovutusaikakin oli jo pidennetty useammankin kerran.

Minun tehtävänäni oli ottaa selvää kahvin saannin toiveista sekä syistä, jotka viivyttivät sen saapumista. Olihan aika kiusallista vastata lukuisille ostajille, ettei meillä vieläkään ollut varmoja tietoja kahvin tulosta.

Hain siis käsiini konsuli Burmanin, joka oli hyvin rakastettava herra ja kamalan pitkä. Pikkupojat Amerikassa kuuluivat usein pysäyttäneen hänet kadulla tiedustellen, minkälainen sää 'siellä ylhäällä oli'. Tosin hän oli paljon enemmän runoilija kuin kauppamies. Sitä vastaanhan minulla ei ollut mitään. Mutta lopulta alkoi tuntua, että hän runoili myös paljon tuosta myymästään kahvierästä, kun minun taas oli tapana vetää paksu viiva runon ja kahvin väliin.

Kaikkein sympaattisinta konsulissa oli hänen myötätuntonsa Albert Engströmin kolingia, tuota tukholmalaista, kuuluisaa satamajätkää kohtaan, jolla oli gentlemannin tavat kuluneiden housujen ja rikkinäisen takin ja hattupahasen alla. Konsulilla oli omat erikoiskolinginsa, jotka kävivät konttorissa vakituisesti saamassa pari kruunua naukkujaan varten. Muistan, kun kerran tulin konsulin seurassa ulos hänen hienosta työhuoneestaan, seisoi oven vieressä kolingi yksi ainoa pieni kukka kädessään. Kun oli kaunis kevätilma, kolingi oli päättänyt lähteä kukkastervehdykselle konsulin luo. Hän sai viisi kruunua sillä kertaa, luultavasti siksi että minä olin läsnä. Mutta hän oli täsmälleen kuin Strixin sivuilta irtautunut Engströmin elävä taideteos. Konsulilla oli ollut muutakin tekemistä runouden kanssa, kuten hän minulle myöhemmin kertoi. Hän oli Luulajan kruunaamaton kuningas ja oli tehnyt ainakin kolme konkurssia, ennen kuin pääsi tirehtööriksi Tukholmaan.

Koetin siis onkia konsulilta lähempiä tietoja siitä valtavasta kahvierästä: kuka oli myyjä, miten erä oli joutunut uimaan Kirkwalliin ja kenelle se oli tarkoitettu? Tämä viimeinen kysymys oli turha, sillä senlaatuisten kahvi- ja kaakaoerien selvä alkuperäinen osoite oli aina Hampuri.

Konsuli kieltäytyi sanomasta, kenelle kahvi kuului, mutta lohdutti minua yhä sillä, että hän kyllä varmasti saisi läpikulkulisenssin elintarvikekomissiolta. Ja tätä lohdutusta kesti viikosta viikkoon. Jollakin tavalla konsuli tuli maininneeksi, että myyjäkin oli Tukholmassa, mutta että oli parasta olla tätä tapaamatta, koska hän kuitenkin itse hoiti transitolisenssin.

Eräänä päivänä hän kutsui minut päivällisille Oopperakellariin, jossa oli koko suuri seurue hänen laajaa sukuaan ja muun muassa eräs amerikkalainen, joka istui minun vasemmalla puolellani eikä osannut muuta kieltä kuin amerikkaa. Konsuli nähtävästi nautti siltä, etten voinut jutella naapurini kanssa, koska en osannut englantia. Tai oikeastaan osasin englantia lukea ja kirjoittaakin pahimmassa tapauksessa, mutta en osannut ääntää sitä. Olin oppinut englanninkielen itse, ilman opettajaa, vain lukemalla pääasiallisesti Shawta ja Wildea, jotka molemmat käyttävät loistavan yksinkertaista kieltä. Eikä ollut vaikeatakaan oppia ymmärtämään englantia, kun osasin ranskaa ja saksaa ennestään ja hieman latinaakin päälle päätteeksi.

Mutta nyt sitten tuli tilanne, jolloin minun olisi ollut puhuttava englantia. Ja ymmärtäähän sen, miten kaameata se oli. Naapurini, joka tuntui älykkäältä mieheltä, yritti seurustella ja puhui minulle yhtä ja toista, minkä konsuli suvaitsi kääntää. Mutta lopuksi minä kirjoitin naapurini lautasliinaan, etten ollut niin typerä ja mykkä, miltä näytin, vaan etten osannut lausua englantia. Hän nauroi ja kirjoitti vastaukseksi lautasliinaan, etten lainkaan vaikuttanut typerältä. Ja niin sitä lautasliinakirjeenvaihtoa sitten jatkui, kunnes konsuli ja hänen veljensä tulivat suorastaan levottomiksi. Kahvipöydässä alkoi konsulin hieman päihtynyt veli pontevasti hakkailla minua, ja kun tein lähtöä, hän asettui ilman muuta autoon saattaakseen minut kotiin. Taisin olla sangen onnettoman näköinen, sillä amerikkalainen, joka oli lähdössä toiseen suuntaan, asettui myös ilman muuta autoon ja istuutui minun ja päihtyneen herran väliin. Olin hyvin mielissäni, kun hotellini ovi näkyi.

Ja edelleen jatkui hermostunut kahvilisenssin odottaminen. Eräänä päivänä tulivat Otto Lumme ja kauppaneuvos Harima Tukholmaan, he kun ikänsä vuoksi olivat saaneet helpommin passin. Ja molemmat herrat tahtoivat tietää, miten pitkällä kahvitouhuni oli. Samoin alkoi jo tulla konttoristakin hermostuneita sähkeitä, joissa vaadittiin ennen kaikkea tietoja kahvin myyjästä. Aloin hermostua ja kiukustua, sillä konsuli kävi yhä salaperäisemmäksi, eikä kukaan Tukholman kahvimaailmasta, johon vähitellen olin Dahlströmien avulla tutustunut, tiennyt koko erästä mitään. Kuulin sitten eräänä päivänä konttorissa, miten konsuli keskusteli erään Grand-hotellissa asuvan herran kanssa, ja ymmärsin, että hän mainitsi saman säkkimäärän, muistaakseni 9000 säkkiä, kuin meillekin myyty erä käsitti. Nähtävästi hän siis puhui sen salaperäisen myyjän kanssa.

Seuraavana päivänä olivat lasten päivien avajaiset. Suomalaiset herrat olivat pyytäneet minut aamiaiselle Saltsjöbadeniin, ja sieltä sitten lähdettiin lasten päiville, johon suurella kirjaimella kirjoitettu Kuningas saapuisi. Minun tasavaltalaista sieluani vaivasi tuo hirmuinen huomaavaisuus, jota rojalisteiksi muuttuneet maanmieheni osoittivat kuninkaalle. Kyllästyin sekä lapsiin ja paraatiin että lippuihin ja kuninkaallisiin, niin että pyysin herroja saattamaan itseni kotiin. Ja taas istuin hotellihuoneessani ja ajattelin, mitä tehdä. Jos niitä suomalaisia ostajiakin alkaisi kerääntyä Tukholmaan, en voisi olla heille tunnustamatta, että koko jättiläiskahvierä alkoi tuntua humpuukilta. Ajattelin sähköttää Suomeen ja ehdottaa, että saisin palata kotiin.

Istuessani kirjoituspöytäni ääressä puhelimen ulottuvilla ja miettiessäni konsulin vehkeilyjä muistin yhtäkkiä sen komean amerikkalaisen, joka oli ollut pöytänaapurinani ja ottanut minut suojelukseensa kotimatkalla. Kuulin hänen nimensä, mutta en tiennyt hänestä muuta. Ja yhtäkkiä mieleeni välähti, että konsuli oli ehkä uskaltanut kutsua myös salaperäisen myyjän päivällisille en toivoen, etten osaisi hänen kanssaan puhua. Tiesin, että mies asui Grand Hotellissa, koska kuulin hänen sanovan osoitteen vuokra-autolleen. Soitin sinne ja pyysin tavata häntä. Miesääni vastasi, minä kysyin hänen nimeään ja sanoin oman nimeni, joka nähtävästi ei ilmaissut hänelle mitään. Mutta sitten sain kokoon sen verran englantia, että saatoin kysyä: "Oletteko te yhdeksäntuhannen kahvisäkin ja viidentuhannen kaakaopapusäkin myyjä?" — "Oletteko te se, joka on sen erän ostanut?" Minä vastasin: "Olen". Hän koetti puhua hyvin selvästi ja kysyi, saisiko hän heti tulla luokseni. Minä sanoin yes ja au revoir sangen kansainvälisesti.

Hän tuli, ja sitten selvisi, miten hän oli hakenut ostajaansa, jota konsuli ei suostunut hänelle ilmoittamaan, samalla kun minä olin toivottomasti hakenut papujeni myyjää. Ja siinä me istuimme ja nauroimme. Päivällisemme Anglais'ssa kesti puoliyöhön, ja siihen mennessä oli hänen taskukirjansa kirjoitettu melkein täyteen, sillä juttelimme suunnilleen kuin kaksi kuuroa. Mutta siihen mennessä olin oppinut lausumaan englanniksi tärkeimmät sanat. Kaikkein pahin sana oli 'Akendshel', joka suurella vaivalla selvisi Arkangeliksi. Keskustelimme näet mahdollisuudesta laivata hänen National Croker Bankin rahoittama kahvinsa Arkangelin kautta Suomeen, koska Ruotsin läpikulkulisenssin saanti näytti melkein toivottomalta.

Joka tapauksessa nyt tiedettiin, missä oltiin, ja amerikkalainen oli vakuuttunut, että konsuli petti meitä kumpaakin, voitti turhilla lupauksilla aikaa eikä kumminkaan kyennyt saamaan lisenssiä. Päätimme siis itse yrittää. Ruotsin elintarvikekomission puheenjohtajan puheille, siis tohtori Markuksen puheille. Sitä paitsi oli varminta minun mennä yksin sinne, koska Ruotsi piti Suomesta enemmän kuin Amerikasta — siihen aikaan.

Niin minä siis menin pelottavan elintarvikediktaattorin puheille. Hän otti minut ystävällisesti vastaan, koska Eliel Lövgren oli tasoittanut tietäni. Olinhan valkoinen varis maailmankaupassa. Sitä paitsi minulla oli mukava varasto erinäisiä, vähemmän ikäviä, etupäässä poliittisia kaskuja, joita ei ollut Olof Nykoppilla, joka siihen aikaan oli meidän kauppamaailmamme virallisena edustajana Ruotsissa ja oli hieman loukkaantunut, kun en tarvinnut hänen apuaan. Mahtoihan olla harmillista oikealle diplomaatille, että hänen, virallisen edustajan, rinnalla keikkui Tukholmassa nuori nainen, joka pääsi elintarvikediktaattorin puheille ja keksi kaikenlaisia keinoja Ruotsin transitolupien saamiseksi ja hankki melkein tuntemattomalle agentuuriliikkeelle sellaista, mitä kaikin puolin moitteeton ja arvokas diplomaatti ei voinut saada aikaan. Olin jopa kerran nuhdeltavanakin Grandissa, mutta käytin kaskujani siinäkin vakavassa tilanteessa, jolloin Nykopp kutsui minua kauppamme enfant terrible'ksi, hirmulapseksi, emmekä kantaneet toisillemme sen enempää kaunaa.

Silloin astuin ensimmäisen kerran virallisen Suomen jylhän virallisille varpaille, ja se oli kauhean hauskaa, ja sitä jatkui siitä lähtien.

Pääsin siis vihdoinkin tilanteesta selville. Ruotsi suostui antamaan läpikulkulisenssin Suomeen tulevalle kahville ainoastaan sillä ehdolla, että osa tavarasta jäi Ruotsiin. Mutta Englannilla, jossa kahvi oli takavarikoituna, ei ollut mitään halua päästää erää ilman muuta Ruotsiin, eikä Suomen kahvinnälkä liikuttanut Englantia vähääkään eikä juuri Ruotsinkaan kahvintarve. Suomi oli parhaillaan lähettämässä jääkäreitä Saksaan ja Ruotsissakin oli paljon Saksan ystäviä, niin että Arkangelin kauttakulku tuntui paljon enemmän mahdolliselta. Mutta joka tapauksessa sain tietää, että Saksaa varten Ruotsissa varastoitua kahvia, jota sanottiin 'lisenssivapaaksi', oli mahdollista ostaa Suomeen, jos luovutti siitä osan halvemmalla hinnalla Ruotsissa myytäväksi.

Näin siis aloitin intensiivisen kampanjani lisenssien saamiseksi eri valtakuntien välillä. Amerikkalaiseni oli kalifornialaisen suurpankin edustaja, ja hänen kauttaan jouduin tekemisiin. Amerikan lähetystön kanssa, koska Amerikan hallituksen taholta avustettiin Amerikan kansalaisia saamaan tavaroita pois Kirkwallista, kun Amerikka ei vielä ollut sodassa mukana. Perehdyin kaikenlaisiin kompensaatiomahdollisuuksiin ja moniin silloisiin epänormaaleihin kauppaongelmiin. Vähitellen perehdyin myös koko kahvitilanteeseen Ruotsissa. Aloin liikkeemme puolesta ostaa sitä 'vapaata kahvia' Ruotsin markkinoilta, ja liikkeeni luovutti siitä osan halvemmalla hinnalla Ruotsin käyttöön saadakseen siten luvan viedä Suomeen kahvimäärän, joka oli kompensaatiomäärää kaksi kertaa suurempi. Siitä tuli aikamoinen homma. Otin palvelukseeni agentin, joka haki esille tällaisia 'vapaita eriä', ja kahvia alkoi rullata Suomeen.

Kalifornialaisen kahvikaupan yhteydessä tutustuin suuren amerikkalaisen vientiliikkeen Grace & Co:n haaraliikkeeseen, jonka pääosakkaana oli Johnson-linjan omistaja kenraalikonsuli Axel Johnson.

Yksi tuttavuus johti toiseen. Grace & Co oli Amerikan arvokkaimpia ja vaikutusvaltaisimpia vientiliikkeitä, ja sen tukholmalainen johtaja oli liittolaisten luottamushenkilö ja hyvissä suhteissa englantilais-ruotsalaiseen Transito-yhtiöön, joka kontrolloi tavarain läpikulkua Ruotsissa. Kun suuri sokerikauppamme alkoi järjestyä, oli selvää, että pyysimme tarjousta Grace & Co:lta, joka kykeni avustamaan meitä Englannin läpikulkulisenssin saamisessa. Näin alkoi suhteeni Grace & Co:iin, jonka edustajaksi jouduin erottuani Kontro & Kuosmasen liikkeestä.

Kun parin kuukauden kuluttua kalifornialainen ystäväni matkusti Tukholmasta, oli hänellä mukanaan monta taskukirjaa täynnä minun englantilaisia puheharjoituksiani. Kirjoitin ne sanat, joita en osannut lausua, ja puhekumppanini kirjoitti ne, joita en ymmärtänyt lausuttuina. Yhtäkkiä huomasin, että olin oppinut puhumaan englantia, tosin aika amerikkalaisittain ääntäen, mistä myöhemmin on ollut vaikea päästä eroon. Vielä nytkin melkein oxfordilaisenglantia puhuva tyttäreni irvistelee minulle.

Olin oppinut vapaasti puhumaan englantia — Ruotsissa. Olin löytänyt kielen lisää, minulle juuri kaikkein tarpeellisimman siihen aikaan. Minkä tavattoman vapauden tunteen se minulle antoikaan!

PIIPPU-UNELMIA

Suomea uhkasi huutava sokeripula, kun vuoden 1917 alusta Venäjältä ei enää saatu sokeria. Samoin oli asianlaita Ruotsissakin. Amerikka ui sokerissa, eikä Venäjälläkään ollut mitään sitä vastaan, että Suomi olisi saanut sokeria muualta, kun vain Venäjän ei tarvinnut antaa siitä kompensaatiota Englannille eikä Amerikalle.

Joka tapauksessa päätimme yrittää erinäisiä kombinaatioita saadaksemme sokeria. Mutta koska idean ja sen toteuttamisen välillä saattoi olla pitkäkin aika ja sodan loppumisen riski oli aina otettava huomioon, oli saatava valtion takuu riskille.

Minut lähetettiin toiminimeni puolesta puhumaan asiasta senaatin varapuheenjohtajalle Borovitinoville. Hän oli tiettävästi Tarton Yliopiston lainopin professori, siis hieman kotikulmiltani kotoisin. Ja kun minä osasin venäjää, päätimme yrittää maallemme sokeria senaatin avulla.

Borovitinov otti minut nätisti vastaan. Esitin asiani, ja senaattori ymmärsi heti, että senaatille ja hänelle olisi suuren suureksi ansioksi, jos he voisivat avustaa Suomea saamaan sokeria. Suuri palvelus Suomelle, ja senaattori oli valmis palveluksiin.

Minun oli tietenkin tyydyttävästi selitettävä, miten minä olin joutunut tuollaisia asioita hoitamaan, ja sitä paitsi hyvällä venäjänkielellä. Selitin sitten, että olin Puškinin kimnaasin abiturientti Tartosta, ja senaattori suli kokonaan. Rakkaasta Tartosta, jossa hänellä oli hoidettavanaan ylioppilaat eikä uppiniskainen Suomen kansa, joka ei tahtonut tunnustaa keisarillista amiraalisenaattia! Miten velvollisuus keisaria kohtaan oli pakottanut hänet tähän ikävään virkaan Suomeen, ja tässä hän istui yliopistoa vastapäätä eikä tuntenut suomalaisia lainoppineitakaan, jotka eivät käsittäneet Suomen alistettua asemaa Venäjään nähden. Minä pidin suuni kiinni Suomen perustuslakia koskevista mielipiteistäni. Koetin muistaa, että kysymyksessä oli 11000 tonnia sokeria eikä poliittinen väittely tsaarin satraapin kanssa. Ja asia loppui hyvin. Sain pyytämäni hintatakuun. Valtio takasi, että saimme myydä sokeria lisäämällä hintaan sekä kymmenen prosenttia voittoa että kaikki todelliset kustannuksemme. Tämä oli jalo paperi firman omistajille.

Nyt oli siis saatava sokeri ja ennen kaikkea asianomaiset lisenssit. Varmuudeksi pyysin senaattorilta vielä suositusta Venäjän ulkoasiainministeriöön. Ja sain lupauksen siitäkin, että jos tulisi joku mutka matkaan, hän olisi valmis kaikin tavoin avustamaan meitä Venäjän ulkoministeriön sokkeloissa.

Sokeria oli saatavissa Grace & Co:lta. Amerikka antoi vientiluvan, mutta kaikkein pahin oli Ruotsin kauttakulkulisenssi. Tarjosin Tukholmassa Ruotsille 2000 tonnia ehdolla, että saisimme kauttakulkuluvan Suomeen 9000 tonnille. Elintarvikekomissio ei sitä hyväksynyt, ja minun oli pakko korottaa suhdetta niin, että Ruotsille tulisi 4000 tonnia ja Suomelle 9000 tonnia. Ruotsi hyväksyi lopulta tämän suhteen, ja nyt täytyi saada Englanti myöntämään lisenssi tälle määrälle. Itse emme voineet mitään, vaan meidän oli pyydettävä Venäjän ulkoasiainministeriötä hoitamaan asia Englannin kanssa. Matkustin Pietariin ja pääsin Borovitinovin suosituksesta ulkoasiainministeriön kauppaosaston johtajan ruhtinas Urussovin puheille.

Ruhtinas Urussov ei ollut tavallisia keisarillisen Venäjän palvelijoita eikä myöskään Borovitinovin ystäviä. Huomasin hänessä sangen lämmintä ystävyyttä Suomea kohtaan. Ja kun sain selitetyksi, että meitä uhkaa täydellinen sokerin puute, koska Venäjän rautatiet eivät kyenneet sodan aikana toimittamaan meille Ukrainan sokeria eikä Venäjällä itselleenkään enää ollut sitä tarpeeksi, ruhtinaan sydän heltyi, ja hän lupasi tehdä voitavansa saadakseen Englannin luvan laivauksillemme Ruotsin kautta.

Nyt alkoi erinomainen kaksinpuhelu Englannin ja minun firmani välillä. Englanti ilmoitti Pietarin ulkoasiainministeriölle hyväksyvänsä suunnitelman sokerin kuljettamisesta Ruotsin kautta. Mutta koska Ruotsin rautatiet olivat kaikki kuljettamassa Englannista ja Amerikasta laivatulta sotatarvikkeita Venäjälle, olisi mahdotonta ajatella Ruotsin rautateiden rasittamista vielä suomalaisen sokerin kuljetuksella.

Sain siitä tiedon Pietarista, jonne taas olin matkustanut. Ilmoitin ruhtinas Urussoville, että tulisimme kuljettamaan sokerin Göteborgista Ruotsin kanavia pitkin emmekä rasittaisi rautatietä. Urussov lupasi ilmoittaa tämän Englannille, ja ylpeänä keksinnöstäni palasin Helsinkiin. Parin päivän päästä tuli sähkösanoma, jossa ulkoasiainministeriö ilmoitti, että Englannin vastaus vieläkin oli kieltävä. Siinä sanottiin, että kanaviakin pitkin tulisi mahdollisesti kuljetettavaksi sotatarpeita ja että sokerin saapuessa Göteborgiin kanavat olisivat jo jäässä. Lähdin uudelleen Pietariin ja kiukkuisena ruhtinas Urussovin puheille. Sokeripula kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Selitin, että Suomen kauppiaiden yritteliäisyys avaisi vaikka Ruotsin kanavatkin jäästä, ja puhuin vähän siitäkin, että Ruotsi oli itsenäinen valtakunta. Tästä lähtien ruhtinas Urussov alkoi kutsua minua Suomen kauppiaskunnan yksityisyritteliäisyydeksi, mutta oli ystävällisesti kiinnittämättä huomiota minun suurpoliittisiin väitteisiini. Luultavasti joku huumorintajuinen englantilainen joutui käsittelemään asiaa Lontoossa, koska Englanti hyväksyi suunnitelmamme. Ja näin sekä Suomi että Ruotsi saivat sokeria, vaikkakin vasta maaliskuun vallankumouksen jälkeen.

Mutta loppujen lopuksi oli vielä Amerikankin vientilupa epäselvä. Erinäisten valuuttasiirtojen vuoksi Venäjä toimitti sokeria Persialle — Arkangelin kautta. Ja mekin jouduimme saamaan laivausluvan Amerikasta suunnilleen samassa rytäkässä, kun Venäjän kumminkin oli huolehdittava siitäkin, että Suomi saisi sokeria. Mutta Amerikka vaati Venäjältä kompensaationa vientilupaa sokerijuurikkaan siemenille, joita se ennen sotaa oli ostanut Magdeburgista. Joka tapauksessa tämä järjestyi, ja Grace & Co:n edustus Pietarissa sai vielä ostaa sokerijuurikkaan siemenetkin erinäisin vaikeuksin, joista jäljempänä. Ja niin sokeria ui meille. Ja eräs satunnainen oopiumiunelmani tuli toteutetuksi.

Luonnollisestikaan ei se kaikki niin kovin liukkaasti mennyt. Olihan siinä paljon vaivaa ja hermostumista, matkoja talvikylmällä, hotellielämää Pietarissa, mikä ei suinkaan ollut ruusuilla kulkemista yksinäiselle naiselle. Tsaarinajan Venäjällä ei nainen voinut lähteä yksin ravintolaan syömään eikä juuri vaarattomasti kulkea, ei edes niiden hotellien käytävissäkään, joissa majailivat kaartinupseerit, suuriruhtinaat ja pienemmät ruhtinaat. Ruhtinas Jusupovin muistelmista voi päätellä, miten Venäjän aristokraatit pitivät Pietaria omana pihamaanaan, jossa suunnilleen vain heillä oli lupa liikkua ja hurjastella. Ei edes teatteriinkaan nuori nainen voinut lähteä yksin saamatta heti jotakuta humalaista upseeria seurakseen. Olihan sota-aika. Minulla oli kevyt käsi tai oikeammin sanoen nyrkki, ja sain sitä käyttää montakin kertaa, kun joku upseeri pisti jalkansa huoneeni oven väliin ja kun apuuni rientäneet hotellin palvelijat hytisivät asianomaisen kaartinupseerin edessä. Hotel de Francen johtaja yritti selittää, ettei hotelli voinut mitään juopotteleville kaartinupseereille, jotka viettivät rintamaelämää Pietarin kultakapakoissa.

Minun, itsenäisen naisihmisen, oli pakko viettää erakkoelämää hotellihuoneessani, syödä siellä ja pyytää harvat naisystävänikin syömään luokseni huoneeseeni. Ainoa iloni oli, että Hotel de Francen omistaja alkoi minua suojella ja järjestää niin, että ruoka, jonka sain ylös huoneeseeni, oli lämmintä. Teattereissa en usein käynyt, sillä aikoina, jolloin näyttelee itse mukana maailmanteatterissa, ei muu teatteri enää kiinnosta. Sitä paitsi olin liian väsynytkin. En voi kieltää, että koko leikki alkoi väsyttää minua sydämenpohjaa myöten. Oli tietenkin mahdollista tukkia korvansa, ettei kuulisi tykinjyskettä ja kuolemanhuutoja kaukaisilta rintamilta, mutta oli mahdotonta olla huomaamatta, että Venäjällä alkoi tapahtua jotakin sellaista, missä minunkin olisi pitänyt olla mukana. Ja minä vain leikin.

Oli sellainen aika, että jokainen kauppasuunnitelma merkitsi kultaa toteutettuna. Maailma oli sellainen, että rahalta tuoksuvat unennäöt, oopiumiunelmat, voitiin toteuttaa, jos vähänkin oli mielikuvitusta. Sodan myllerryksessä ei ollut tilaa eikä aikaa normaalikaupalle. Mikä tahansa hurja suunnitelma voitiin toteuttaa, kun vain löytyivät sopivat ihmiset ja pääoma sen toteuttamiseen. Ja molemmat löytyivät aina silloin, kun oli suuria voiton mahdollisuuksia.

Mutta niissä rahaunelmien toteuttamisissa oli ero minun ja miesten välillä. En mitenkään voinut saada itsestäni irti vakavuutta tuossa leikissä rahatiikerin kanssa. Kun en koskaan laskenut, paljonko voittaisin jostakin kaupasta, pysyin väkisinkin aina vielä sanomalehtinaisena, katselijana. On kauheata kertoa, mutta hykersin käsiäni, kun näin sen vakavuuden ja kohtalokkuuden, jolla rahamiehet käsittelivät minua piippu-unelmiani. Ja voi sitä huolta ja pelkoa sodan loppumisesta!

Sitä mukaa kuin huomasin suunnitelmieni menestyvän, kävin julkean vallattomaksi. Yhtä paljon kuin lainoppineitten niin kutsuttu virallinen l. kurialityyli ikävystytti minua lainopissa, yhtä paljon ja vielä enemmän ikävystytti minua vanha, jalo kauppakirjeitten tyyli. Ja vähitellen päätin ilman muuta olla alistumatta siihen. Perinnäisten, jähmettyneitten tyylikaavojen tilalle aloin käyttää vallatonta, ikiomaa tyyliäni. Ajattelin, että jos kerran autan herroja pistämään rahaa taskuunsa, niin ainakin voisin siinä toimituksessa pysyä omana itsenäni enkä alistuisi heidän tapoihinsa ja tyyleihinsä. Ja niinpä sitten kävi, etten ainoastaan omaan konttoriini kirjoittanut omaan, vallattomaan tyyliini, vaan uskalsin kirjoittaa myös Grace & Co:lle, vanhalle, puolittain saksalaiselle, juhlallisen jäykälle suurfirmalle, tyyliin, joka oli herättänyt Gracen pääkonttorissa erikoista huomiota ja hilpeyttä johtajissa ja pyörtymisiä heidän kirjeenvaihtajiensa keskuudessa. Siinä, missä säädyllisessä kauppakirjeessä on esimerkiksi: 'Koskee asiaa: 11000 tonnia sokeria Suomeen' tai: 'koskee asiaa: 6000 säkkiä kahvia' kirjoitin minä: 're: pipedream N:r 3 in the coffeeseries' (re: piippu-unelma n:o 3 kahvisarjassa) tai 're: pipedream N:r 1 in the sugarseries' (piippu-unelma n:o 1 sokerisarjassa). Vähän aikaa siellä kai mietittiin ja vastattiin korrektiin kauppatapaan, mutta kun minä pidin omasta tavastani kiinni, niin yhtäkkiä tuli minulle kohtelias kirje, joka koski 'piippu-unelmaanne N:o 3 kahvisarjassa' jne.

Täytyy häpeäkseni sanoa, että olin hävyttömän tyytyväinen siihen, että sain pakotetuksi vakavat miehet, joille kahvi- ja sokerisarja merkitsi voittoa ja toimeentuloa, alistumaan vallattomaan tapaani ja tyyliini. Mutta 11000 tonnia sokeria oli siksi makea ja tuottava juttu, että kannatti luopua jopa ikuisesti juurtuneista tavoista ja tyyleistä.

VIELÄ ERÄS ROSVOROMAANI

Suomen kauppiaskunnalla oli 40 000 säkkiä kahvia Kirkwallissa. Oli yritetty jos jonkinlaisia konsteja Englannin suhteen, mutta Englanti ei suostunut kompensaatiokauppaan Ruotsin kanssa. Ja siellä ne kahvit sitten makasivat takavarikoituina eikä ollut toiveita, että ne sieltä lähtisivät ennen sodan loppua.

Jääkäriliike, josta liittolaiset olivat paremmin selvillä kuin me itse Suomessa, pilasi osakkeemme liittolaisten keskuudessa. Sen sai monellakin tavalla tuntea kauppa-asioissa. Sain jääkäriliikkeestä tietää Grace & Co:n johtajalta vasta vuoden 1917 sokerikaupan yhteydessä, ja väitin kiven kovaan, että se oli vain merkityksetöntä lasten leikkiä. Voi minua kananpoikasta!

Olin Tukholmassa helmikuusta toukokuuhun vuonna 1917, ja järjestellessäni sokerikauppaa ja selvitellessäni sen lisenssijuttuja kuulin eräästä mahdollisuudesta saada tuo pidätetty kahvi vapaaksi Venäjän kulutukseen. Jos joku ostaisi koko erän ja laivaisi sen Venäjälle, Englanti antaisi laivausluvan erinäisten sopimusten nojalla. Kuulin siitä mahdollisuudesta Venäjän lähetystössä, ja yritin ottaa selvää, olisiko mahdollista itse suomalaisten ostajien laivata kahvi Venäjälle. Mutta sitä mahdollisuutta ei ollut. Suomalaisiin ei luotettu. Ainoa tapa saada kahvierät lähtemään Kirkwallista oli saada koko määrä yksiin käsiin, joko venäläisten tai muiden liittolaisten omaisuudeksi, nähtävästi sen vuoksi, että määrä tulisi niin suureksi, että Venäjän kannattaisi sopia siitä Englannin kanssa. Oli selvää, että suomalaisten tuontiliikkeitten oli edullista myydä kahvinsa jollekin, joka kykenisi koko jutun järjestämään. Olivathan tuontiliikkeemme maksaneet tavaran käteisellä konnossementteja vastaan, ja siinä makasi monia miljoonia dollareita jäätyneinä sodan arvaamattomaan loppuun asti, jolloin kahvin hinta ehkäpä vielä romahtaisi.

Olin kuullut asiasta suurena salaisuutena. Jopa tiesin miehenkin, joka voisi jutun hoitaa. Kauppahan käsitti niin monta miljoonaa dollaria, ettei se ollut kenen tahansa järjestettävissä. Tiesin tai pikemminkin arvasin miehen, joka kykenisi kokoamaan kahvit yksiin käsiin. Mutta mikä minä olin menemään niin korkean herran puheille myydäkseni tällaisen jättiläissuunnitelman mahdollisimman kalliisti, kuten miehet tekivät. Minä olin vain pienen suomalaisen firman edustaja, ja ainoa apuni oli, että minut valkoisena variksena otettiin yleensä vastaan joka paikassa.

Tärkeintä oli, etten itse menisi tuon korkean herran puheille tekemään ehdotustani, vaan minun oli saatava herra tulemaan minun puheilleni. Ihastuin tästä ajatuksestani suuresti, ja huomasin, että sitä kannattaisi yrittää toteuttaa. Tunsin molemmat johtajamme ja heidän ruokahalunsa. Tiesin, mitä he tekisivät heti, kun saisivat aavistuksen tästä jutusta. He luonnollisesti lähtisivät oikopäätä tärkeimpien ostajiemme Geselliuksen tai Pauligin puheille. Ja Gesellius, joka oli gentlemanni, vanhan ajan kauppias, eikä pikku miljoonien puutteessa, lähtisi luonnollisesti heti paikalla puhumaan asiasta sille laitokselle, joka liittolaisten taholta kontrolloi meidän tuontiamme, siis Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiölle, jonka kautta englantilaiset tuontiluvat kulkivat. Ja kun konsuli Krogius saisi tietää, että kahvi, jota kieli pitkänä oli jo vuoden ajan odotettu tänne, voisi vapautua Englannin kontrollista kulkeakseen Venäjälle ja että se tieto tuli erään nuoren naisen, Kontro & Kuosmasen edustajan kautta, hän puolestaan heti sähköttäisi siitä Tukholmaan Oy Transitolle, jonka edustajana hän Suomessa toimi. Ja minä tiesin, että asianomainen korkea herra, Transiton johtaja Axel Robert Bildt kuulisi siitä mahdollisuudesta heti ja tekisi omat johtopäätöksensä. Kuvittelin konsuli Krogiuksen rehellistä raivoa sen vuoksi, ettei hänelle ollut tiedoitettu asiasta ensimmäiseksi, ja arvasin, mitä Tukholmassa tulisi tapahtumaan.

Minä laskin, milloin sähkösanomani tulisi perille Suomeen, miten pian joku minun isännistäni juoksisi se mukanaan Geselliuksen ja Pauligin puheille, miten siellä neuvoteltaisiin ja miten pian sieltä asetuttaisiin yhteyteen Krogiuksen kanssa ja miten pian Krogiukselta tulisi sähkösanoma. Panin tämän koepallon liikkeelle maanantaina, ja arvioin, että suunnilleen torstaina iltapäivällä siitä jo jotain kuuluisi. Ja niin kävi. Istuin koko päivän jännittyneenä huoneessani Grand-hotellissa, ja odotin, mitä tuleman piti.

Ja tosiaankin. Puhelin soi, ja Axel Robert Bildt pyysi saada tavata minua. Ehdotti, että tulisin hänen puheillensa, mutta että hänkin olisi valmis tulemaan minun puheilleni Grand-hotelliin. Luonnollisesti minä sanoin, että mielelläni tulen hänen konttoriinsa, joka oli Hafslagerekadulla Grand-hotellin nurkan takana. Lähdin sinne kuuden maissa ja palasin vasta kello 12 yöllä. Sinä aikana oli koko kohtaloni suuresti muuttunut.

Minulta kysyttiin, miten suunnitelmani oli alkuun lähtenyt ja miten sitä voisi kehittää. Minulla oli kaikki tarvittavat tiedot takavarikoiduista kahvimääristä, ja minulla oli tiedot siitäkin, kuka Venäjän lähetystössä voisi hoitaa tämän asian Englannin kanssa, ja miten, siis millä kompensaatiolla. Koko suunnitelma sai aivan kiinteät piirteet, ja herrat ilmoittivat minulle, että he ovat valmiit ostamaan kaiken suomalaisen kahvin suomalaisilta liikkeiltä hyvään hintaan laivatakseen sen Venäjälle. Minulle tarjottiin tilaisuus erota suomalaisesta liikkeestä ja ruveta hoitamaan tämän tavaran myyntiä Pietarissa. En olisi mielelläni jättänyt liikettä, jonka tavattomassa paisumisessa olin ollut mukana, mutta minulle tarjottiin niin hyvät provisioehdot, että loppujen lopuksi tulin vietellyksi. Miksei minullekin olisi tullut ruokahalua, kun näin yleistä rikastumista.

Olin ollut ankarassa opissa Kontro & Kuosmasella sen köyhästä alusta alkaen, ja oli tosiaankin hyvin vaikeata ajatella, että jättäisin sen ja tulisin aivan itsenäiseksi liikemieheksi, jonka oli luottaminen vain omiin voimiinsa eikä enää leikittävä toisten laskuun. Pelotti ja jännitti, mutta sukelsin.

Niin minä siis suostuin Bildtin ehdotukseen ja lupasin erota Kontro & Kuosmasen palveluksesta hoitaakseni tätä kauppaa Pietarissa, jonka muuten kyllä saatoin tehdä Helsingistä käsin. Minulla oli sitäpaitsi mahdollisuus saada vielä eräitä suurempia laivauksia myytäväkseni. Ja kaiken tämän voin hoitaa osaksi kotoa käsin ja osaksi Pietarissa W.C. Grace & Co:n pietarilaisen konttorin välityksellä.

Samanaikaisesti näet minulle ehdotettiin Grace & Co:n taholta edustusta Suomeen, mikä ehdotus oli seurauksena jo kerrotusta sokerikaupasta. Lopputulokseksi tuli, että rupesin myymään myös Grace & Co:n laskuun, sillä koko kahvijuttu oli sentään niin kovin yksinäinen ja tilapäinen sota-aikainen ilmiö, mikä saattoi loppua milloin tahansa, kun Grace taas oli vanha, luotettava jättiläistoiminimi ja varsinainen siirtomaatavaran laivaaja ja myyjä.

Koska Grace & Co:lla ei ollut tapana luovuttaa edustustaan yksityisille henkilöille, oli minun perustettava täällä yhtiö, jonka osakkeista 51 % kuuluisi Gracelle ja loput minulle. Siksi kunnes yhtiö, Scandinavian Trading Co, Suomeen järjestyisi, sain hoitaa edustuksen henkilökohtaisesti tai yhteistoiminnassa Gracen pietarilaisen edustuksen kanssa.

Kahvikauppa onnistui siinä suhteessa, että suomalaiset myivät kahvinsa hyvällä hinnalla ruotsalaisten käsiin. Ruotsista saatiin lisenssi, ja minun oli mentävä myymään sitä Pietariin.

Mutta sillä välin tapahtui jotakin järkyttävää. Tapahtui maailmassa se, mikä sen lopuksi kokonaan mullisti. Muistan, miten eräänä maaliskuun aamuna Grand-hotellissa tuli vanha, lihava kerrostarjoilija huoneeseeni kahvitarjottimineen ja sanomalehtineen ja sanoi hymyillen: "Madame, nyt on Venäjällä vallankumous, aivan varmasti". Hän näki, että silmäni tulivat kovin suuriksi. "Ei ole mitään epäilystä. Venäjällä vallankumous!" Ja lehahti tiehensä. Minä avasin Dagens Nyheterin. Istuin sängyssäni ja itkin ja nauroin ja lauloin ja muistelin nuoruuttani ja kaikkia niitä leikkitovereitani, jotka kymmeniksi vuosiksi olivat hävinneet elämästäni. Enkä enää tahtonut nähdä ainoatakaan rahatiikeriä — kunnes elämä nosti sormensa ja ravisti päätään.

Menin kylpyyn ja aloin pukeutua.

LIIKENAISENA PIETARISSA

Taisivat Kontro & Kuosmasen molemmat omistajat siihen aikaan jo olla Suomen rikkaimpia miehiä, niin että hyvällä omallatunnolla saatoin jättää heidät. En pitänyt itseäni korvaamattomana, vaikka Kontro niin joskus myöhemmin väitti. Suuri omaisuus kokosi heidän ympärilleen joukon tärkeitä tekijöitä, jotka saattoivat nämä erittäin kykenevät ja ahkerat liikemiehet aloille, joilla heillä ei ollut kokemusta, ja niin vähitellen heidän valtavat omaisuutensa hävisivät maailman tuuliin, laivoihin jne.

Erosimme aikoinaan kaikessa sovussa, ja minä tietenkin lupasin tarjota heille kauppoja, ja niin teinkin. Ansaitsin muutamalla Grace & Co:lta heille välittämälläni kaupalla paljon enemmän kuin monen vuoden palkkani oli ollut firmaa palvellessani. Olimme tyytyväisiä molemmin puolin.

Suuri kahvikauppa oli selvinnyt, ja minun oli lähdettävä Pietariin hankkimaan ostajia. Tämä kahvi oli viimeisiä, joita Venäjälle ylimalkaan tuli, ennen kuin Neuvostoliitto syntyi. Täten meillä todellisuudessa oli suorastaan kahvimonopoli, ja siitä venäläiset tuontiliikkeet olivat selvillä. Kumminkin he vetivät yhtä köyttä. Tuloksena oli, etteivät he maksaneet sitä hintaa, mitä ruotsalaiset vaativat. Minua inhotti olla myyjän edustajana. Olinhan tähän asti aina ollut ostajana. Mutta kaikeksi onneksi minulle lähetettiin Tukholmasta apulainen, joka puolestaan yritti paremmin kuin minä. Lopputuloksena oli, että kahvi myytiin tanskalaiselle toiminimelle, joka sitten vähin erin sijoitteli sitä venäläisille markkinoille. Taisi siitä osa tulla Suomeenkin.

Mutta sillä välin minä olin jo joutunut yhteistoimintaan Grace & Co:n pietarilaisen edustuksen kanssa. Sen johtajana oli amerikkalainen Mr. Eliot, kykenevä ja reilu, erittäin sivistynyt, puolieurooppalainen herra, joka ymmärsi jotain muutakin kuin tuontia ja vientiä.

Silloin oli vielä kysymyksessä sokerimme, jonka me ostimme Grace & Co:lta, ja minun oli vielä pakko hoitaa sekin juttu uuden hallituksen, siis Kerenskin hallituksen ulkoministeriössä. Mutta siellähän oli yhä edelleen ruhtinas Urussov, vaikka monet muut virkamiehet olivatkin poissa. Joka tapauksessa ulkoasiainministeriössä ei hiljan tapahtunut vallankumous näytellyt suurtakaan osaa. Siellä oli englantilaissuunta vallalla jo aikaisemmin.

Keskustelin ruhtinas Urussovin kanssa muustakin kuin sokerista. Hän oli sangen pessimistinen Venäjän sodanjatkamiskykyyn nähden. Oikeastaan kaikista niistä miehistä, joita Pietarissa silloin tapasin, ehkä serkkuani Julius Roggeria lukuunottamatta, Urussov oli melkein eniten selvillä siitä, mitä tuleman piti. Hän kysyi minulta, olinko ollut kuuntelemassa Leniniä Ksesinskajan talossa ja kehoitti minua ehdottomasti menemään sinne, jos halusin tietää, mitä Venäjällä tulisi tapahtumaan.

Asuin Hotel de Francessa heinäkuussa 1917, ja kävellessäni Moikalta Nevskille tapasin ruhtinas Urussovin vielä kerran omituisessa paikassa. Siihen aikaan Pietarin kaduilla muodostui itsestään lakkaamattomasti tilapäismiitinkejä. Jos kaksi henkilöä puhui keskenään, niin tuli heti paikalle kolmas ja neljäs, ja niin oli kokous valmiina, jossa eri puolueiden kannattajat esittivät mielipiteitään. Ja miten he esittivät! Siinä kävi sekä suu että kädet. Jos uhkasi ilmitappelu, sanoi miliisimies rauhoittavasti: "Gospoda, gospoda". Siellä oli sekä mustasotnialaisia että anarkisteja bolševikkien kimpussa. Joku kadetti uskalsi ajatella ääneen, ja joku mensevikki pirisi. Ne katumiitingit symbolisoivat koko Venäjää, jonka niin kauan oli ollut pakko vaieta ja joka nyt vihdoinkin sai puhua loppumattomiin sotaa vastaan ja leivän ja rauhan puolesta. Ei siinä ollut ammattipuhujia, vaan jokainen puhui hädästään ja uskomuksistaan ja toivomuksistaan, oli sitten kyseessä torimyyjä tai miliisimies, vanha kenraali tai aristokraatti, joka oli valmis jatkamaan sotaa kansan verellä — isänmaan kunniaksi.

Urussov ei puhunut, mutta kuunteli sitä enemmän. Kuljimme yhdessä Nevskin melkein päästä päähän ja kuuntelimme melkein jokaista ryhmää. Ainoastaan kerran, kun joku mustasotnialainen huusi, että Lenin on Saksan kätyri, avasi saattajani suunsa ja sanoi, että bolševikitkin ovat venäläisiä. Olimme vähällä saada selkäämme, kun siinä kadunkulmassa sattui olemaan porvarillinen enemmistö.

Kaiket vapaahetkeni niinä kultaisina kesäpäivinä kuljeskelin näissä miitingeissä, ja yritin saada kuvan siitä, mitä oli tapahtunut. Tuijotin itseni sokeaksi ihmisiin siinä mielettömässä toivossa, että tapaisin edes jonkun niistä entisistä ystävistäni, jotka olivat uhranneet porvarillisen elämänsä vallankumouksen puolesta ja joita minun oli määrä tavata Venäjän Perustuslakia Säätävässä Kansalliskokouksessa, joka oli valmisteilla.

Tapasin monia heistä sitten aikanaan aivan toisissa paikoissa. Mutta siihen mennessä valui vielä paljon hikeä ja verta.

Mutta sen sijaan työskennellessäni Pietarissa Gracen edustuksessa jouduin tekemisiin myös Amerikan lähetystön kanssa, jonne minut kutsuttiin Mr. Eliotin seurassa. (National City Bankia lukuunottamatta oli Grace & Co huomattavimpia amerikkalaisia liikkeitä Pietarissa.) Lähettiläänä oli vanha Mr. Francis, tyypillinen amerikkalainen diplomaatti, joka piti titteleistä, suuriruhtinaista, kreivittäristä ja sen tapaisista otuksista, joita Amerikassa ei ollut. Hän oli hyvin ylpeä kokonaisesta kokoelmasta Venäjän aristokraatteja, jonka hän vei mukanaan Amerikkaan. Mutta muuten hän oli rakastettava mies, ja koska olin Eliotin kehuma valkoinen varis kansainvälisen kaupan alalla, löysin minäkin armon hänen silmissään. Hän jutteli hyvin mielellään sekä kaupasta että politiikasta kanssani ja otti minut ystävällisesti vastaan milloin apua tarvitsin. Hänen lähetystöneuvoksestaan Baileystä tuli hyvä ystäväni, joka mielellään antoi minun jutella Mr. Francisin kanssa ja Mr. Francisin kuunnella minun mielipiteitäni Venäjän tulevaisuudesta, josta puhumaan olin mitä epäpätevin ihminen. Mutta uskoinhan minä Leniniin.

Pääsyy, minkä vuoksi lähetystö oli minusta kiinnostunut, oli aivan yksinkertainen. Lähetystöllä oli hallitukseltaan määräys avustaa vanhaa Mr. Freemania, huomattavinta sokerijuurikassiementen tuottajaa Amerikassa. Amerikka ei voinut jostakin minulle käsittämättömästä syystä käyttää omia sokerijuurikkaansiemeniä, vaan tuotti ne pääasiallisesti Euroopasta. Saksalaiset kuulemma ostivat Venäjältä, Ukrainasta, hyvää siementä ja sekoittivat siihen omaa huonoa siementään ja myivät sitä sitten Magdeburgin lajikkeena. Sodan aikana Amerikka alkoi ostaa suoraan venäläisiä siemeniä, mutta yhtäkkiä vallankumouksen puhjettua ei Venäjältä enää saatu siemeniä. Ukrainan suuret sokerimiljonäärit odottivat saksalaisia ja alkoivat säästää siemeniä vanhoille saksalaisille kauppatuttavilleen. Tuloksena oli, ettei Kerenskin hallitus kyennyt luovuttamaan Ukrainasta siemeniä Amerikan tarpeisiin eikä niin kovin välittänytkään siitä, koska sokerimiljoonääreillä oli omat suhteensa kauppaministeriön henkilökuntaan, eikä sieltä myönnetty vientilupaa.

Vanha Mr. Freeman oli viidenkymmenen vuoden ajan harjoittanut sokerijuurikkaansiementen vientiä Euroopasta Amerikkaan ja tunsi tämän kaupan kuin omat sormensa. Neuvoin häntä siirtämään koko siemenkaupan Gracelle, joka oli toimittanut sokeria Suomeen ja Persiaan, jonka johdosta Amerikalla oli moraalinen oikeus vaatia Venäjältä sokerijuurikkaansiemeniä kompensaatioksi.

Kävin Mr. Baileyn ja Mr. Freemanin kanssa kauppaministeriössä, ja lisenssi luvattiin myöntää ehdolla, että tavaran hankimme itse.

Siinä olikin pulma. Neuvottelimme Eliotin kanssa, ja minä ehdotin, että lähettäisimme jonkun yliopistomiehen, tiedemiehen, agentin seurassa Etelä-Venäjälle. Hän tutkisi tilannetta ja tekisi siitä muistion, jonka sitten Mr. Freeman ja Amerikan lähetystö esittäisivät kauppaministeriölle. Olin varma, että siemeniä oli Ukrainassa.

Niin tehtiinkin. Löytyi mies, joka oli valmis matkustamaan. Maksoimme hänelle hyvän palkkion, ja hän teki tieteellisen tarkasti tutkimuksen siitä, kuinka paljon sokerijuurikkaansiemeniä silloin Ukrainassa oli.

Mr. Freeman oli minulle hyvin kiitollinen, sillä kauppa syntyi näiden herrojen kanssa, kun hallituksen taholta vielä kehoitettiin heitä myymään. Saatuaan kaupan järjestykseen vanhan Mr. Freemanin täytyi lähteä takaisin Amerikkaan ja jättää kauppa kokonaan Eliotin ja minun hoidettavakseni. Mutta sitä ennen hän vei meidät erääseen laboratorioon, jossa hän opetti sekä Mr. Eliotille että minulle kaikki ne nelisenkymmentä tapaa väärentää sokerijuurikkaansiemeniä, mitä juuri Magdeburgissa harjoitettiin.

No niin. Minusta tuli vähitellen sokerijuurikkaansiementen asiantuntija, ja kauppa oli hyvin edullinen, sillä sen nojalla oli mahdollisuus saada lisää kompensaatiosokeria Suomeen — luonnollisesti niin kauan kun Suomi oli osa Venäjän valtakuntaa.

Tässä yhteydessä en voi olla kertomatta erästä hauskaa juttua, joka kuvaa amerikkalaisten käsitystä tsaarin-Venäjästä ja sen legendamaisista kauppatavoista.

Kun siemenkauppa oli järjestyksessä, lisenssi saatu ja siemenet rullasivat Arkangelia kohti, jossa niille oli hankittu laivaustila erääseen Dobrovolni Flotille, Venäjän Vapaaehtoiselle Laivastolle kuuluvaan laivaan, palasin rauhallisella mielellä viikoksi Helsinkiin. Olin siihen aikaan aina muuten tiistaista perjantai-iltaan saakka Pietarissa, jossa minulla oli vakituinen asunto Hotel de Francessa. Saavuin väsyneenä Helsinkiin, missä minua oli jo odottamassa sähkösanoma Eliotilta. Siinä oli suoranainen hätähuuto: "Palatkaa heti Pietariin. Aivan välttämätöntä." Olin kiukuissani ja sähkötin: "Miksi?" Vastaus tuli heti: "En voi sähköttää syytä. Pyydän heti palaamaan," En minä samana iltana lähtenyt uudelleen viettämään unetonta yötä junaan, vaan vasta seuraavana iltana. Asemalla oli Mr. Eliot vastassa jännittyneenä ja juhlallisena: siemenlisenssimme oli ollut vaarassa tulla peruutetuksi. Kun en tullut ajoissa, oli hänen pitänyt pelastaa se maksamalla eräälle miehelle satatuhatta ruplaa. Olin aivan ymmällä. Meillä oli ministerin allekirjoittama lisenssipaperi hallussamme. Mitä pahuksen maksuja siihen vielä tarvittiin. Ja sitten hän kertoi minulle koko surullisen tarinan.

Eräs tuntematon herra oli tullut Eliotin puheille ja yksinkertaisesti ilmoittanut, että lisenssi peruutetaan, ellei eräälle herralle makseta viisikymmentä kopeekkaa kilolta. Hän antoi ymmärtää, että se herra oli itse rahaministeri Kokovtsov. Eliot oli ollut suuressa sielunhädässä ja oli lopuksi päättänyt maksaa satatuhatta ruplaa, niin että lisenssi oli nyt onnellisesti turvassa.

Mitä minä voin siihen muuta kuin ruveta selittämään, ettei Venäjällä sentään tsaarinaikaista ministeriä voitu ostaa viidelläkymmenellä kopeekalla siemenpuudalta, ei vielä viidellä ruplallakaan, eikä Kokovtsovia ollenkaan. Samalla vakuutin hänelle, etten koskaan ole Venäjällä käyttänyt yhtään ruplaa lahjuksiin niitä kolmea ruplaa lukuunottamatta, jotka annoin ulkoasiainministeriön vahtimestarille, jotta olisin päässyt ennen vuoroani ruhtinas Urussovin puheille.

En tiedä uskoiko Mr. Eliot minua. Ei ainakaan siltä näyttänyt. Joka tapauksessa joku fiksu mies kauppaministeriöstä, joka tunsi ulkomaalaisten käsitykset siitä, ettei Venäjällä mihinkään pääse ilman lahjuksia, eli natšajua, käytti tilaisuutta hyväkseen kiristääkseen naiivia amerikkalaista.

Eräänä päivänä sain kutsun Amerikan lähetystön päivällisille, joista muodostui kummallinen tilaisuus. Pietariin oli Siperian kautta saapunut Mr. Robbins, jonka presidentti Wilson aikoinaan lähetti Venäjälle Amerikan Punaisen Ristin johtajaksi tai ehkä vain edustajaksi. Hän toi mukanaan junalastillisia sairaanhoitotarpeita rintamaa varten. Hänen saapumisensa oli suuri tapaus, ja päivälliset pidettiin hänen kunniakseen. En enää muista, keitä kaikkia siellä oli, enimmäkseen amerikkalaisia ja lähetystön jäseniä. Päivällisillä keskusteltiin — kuten siihen aikaan kaikilla päivällisillä — siitä, milloin Kerenski hävittää bolševikit ja niiden työläis- ja talonpoikaisneuvostot ja milloin Venäjä tulisi taas hyökkäämään kaikilla rintamillaan. Suurimpana kauhunahan amerikkalaisille olivat nämä neuvostot, joita oli muodostettu yli koko Venäjän ja jotka olivat uhkaavia kumouksen pesiä. Kerrottiin liikuttavia juttuja isänmaallisuuden heräämisestä armeijassa, jossa sotilasneuvostot tulisivat menettämään merkityksensä.

Mutta yhtäkkiä alkoi Mr. Robbins puhua. Hän oli juuri kulkenut Siperian kautta halki koko Venäjän. Hän ihmetteli, kuinka Pietarissa puhuttiin Kerenskin vallasta, ikäänkuin Kerenski kykenisi hallitsemaan maata ja jatkamaan sotaa. Hän sanoi, että Venäjää ei hallitse Kerenski, vaan neuvostot. Hän oli kulkenut junallaan kautta Venäjän, siis aika pitkän matkan, ja jos hän tarvitsi apua saadakseen junansa liikkeelle tai jos ylimalkaan oli tarvis kääntyä viranomaisten puoleen, niin se merkitsi, että oli käännyttävä neuvostojen puoleen. Kaikki valta Venäjällä oli neuvostoilla. Kerenski oli yksinomaan pietarilainen kilpi, jonka neuvostot voivat poistaa, milloin vain halusivat.

Tämä oli aikamoinen pommi ja nosti myrskyn yli päivällispöydän. Väitettiin, että näillä paikallisilla neuvostoilla ei ollut mitään merkitystä, että ne tulisivat tottelemaan keskushallitusta, jos sikseen tuli, ja että keskushallitus luonnollisesti oli ainoa määrääjä maassa. Ei vain ymmärretty, miksi Kerenski ei ajoissa vangituttanut Leniniä ja koko rosvojoukkoa. Eversti Robbins katseli hieman ivallisesti ympärillensä ja sanoi, että hän tahtoisi nähdä sen päivän, jolloin Kerenski tulisi määräämään Saratovin tai Samaran neuvostoja, joiden kanssa Robbins erikoisesti oli ollut tekemisissä, ja ettei hän voinut ymmärtää, että Kerenskin oli onnistunut harhauttaa koko maailmaa. Kerenskin saippuakupla kyllä tulisi särkymään ja jäljelle jäisi vain märkä jälki, jos sitäkään.

Kylmä viima kävi yli päivällispöydän. Ne harvat venäläiset, jotka olivat läsnä, lähtivät loukkautuneina tiehensä. Minä kuuntelin jännittyneenä ja iskin silmää Mr. Baileylle, joka siihen aikaan oli jo tavannut John Reedin ja jolle ehkäpä juuri Reedin ansiosta oli alkanut muodostua käsitys, että Kerenski oli vain kuva, jota liittoutuneet pitivät yllä siinä toivossa, että hänen onnistuisi saada Venäjän rintama liikkeelle ja bolševikit hävitetyiksi. Sitähän yritettiinkin juuri heinäkuun lopulla, kun ensimmäistä kertaa ammuttiin työläisiä ja sotilaita Nevskillä. Olin sattumalta Liteinin kulmassa. Kauhistuin ja ihmettelin.

Olen aina katunut, etten siihen aikaan jo tutustunut Baileyn kautta John Reediin, mieheen, joka oli aikamme suurimpia sanomalehtimiehiä ja joka kirjoitti yhden aikakautemme suurista kirjoista: 'Kymmenen päivää, jotka tärisyttivät maailmaa'. Venäjän lokakuun vallankumouksesta. Kirja on julkaistu koko maailmassa Leninin esipuheella varustettuna. Nuori amerikkalainen sanomalehtimies kykeni näkemään ja käsittämään sen, mitä me, Venäjän lähimmät naapurit ja muka vanhat vallankumoukselliset, emme käsittäneet...

Kun John Reed vuonna 1919 eräänä yönä ilmestyi luokseni silloisen bolševikkitien, hiiliruuman matkustajana, puoleksi paleltuneena, nälkäisenä, melkein puhekykynsä menettäneenä, mukanaan kirje Gyllingiltä Tukholmasta, otin hänet vastaan kuin vanhemman veljeni. Hän asui luonani passittomana ja nimettömänä sekä mennessään Venäjälle että palatessaan sieltä, jolloin hänet pidätettiin Turussa.

Mutta kaikki tämä kuuluu jo seuraavaan muistelmakirjaani, jossa käsittelen elämäni ehkä merkittävintä aikaa, vuosia 1918—1920.

Kun Hicks 20-luvulla julkaisi John Reedin elämäkerran, hän pyysi minua kirjoittamaan Reedin oleskelusta luonani Helsingissä ja hänen kohtalokkaasta pidättämisestään. En jaksanut kirjoittaa siitä silloin enkä lisäksi olisi voinut kirjoittaa sitä totuudenmukaisesti. Ehkäpä se nyt käy päinsä kolmenkymmenenviiden vuoden takaa ja ehkäpä se nyt löytää tiensä siihen suureen, demokraattiseen Amerikkaan, jota McCarthy ei hallitse.

VILJAKAUPPA KANSALAISSODAN KYNNYKSELLÄ

Elintarviketilanne vaikeutui vaikeutumistaan. Kesällä 1917 oli jo selvää, ettei Venäjältä kuljetusvaikeuksien vuoksi kohta enää voitu saada elintarvikkeita, ennen kaikkea viljaa. Siksi tarjosin suoraan senaatille ilman kauppiaiden välikäsiä Grace & Co:n puolesta suuret määrät viljaa kuljetettavaksi Suomeen Skandinavian kautta toivoen, että Englantikin siihen kuljetukseen suostuisi. Ruotsi luonnollisesti ei estäisi viljan läpikulkua Suomeen.

Siitä kaupasta tuli hirmuisen kova pähkinä, sillä elintarvikkeitten saantia estivät ennen kaikkea suhteemme Saksaan ja jääkäriliike. Juuri kun koko kuljetus oli jo suunnilleen sovittu ja vilja saapunut Atlantin satamaan, nousi poliittisen orientoitumisen peikko taas eteen. Tämä viljakauppa oli erikoisen edullinen siitä syystä, että Grace & Co kykeni rahoittamaan viljan ruplilla, jotka siirrettiin National City Bankin Pietarin osastoon. Suomellahan oli suuri määrä tsaarinruplia, en enää muista, kuinka paljon, mutta joka tapauksessa sillä tavalla päästiin tsaarinruplista. Ja vaikkakaan vilja ei päässyt tulemaan aikanaan, koska saksalaiset joukot tulivat maahan, niin ei Amerikka kuitenkaan takavarikoinut sitä enää, vaan lopuksi se myytiin dollareilla Suomen valtion laskuun.

Viljakaupan rahoituskysymykset aiheuttivat minulle jo ensimmäiset harmaat hiukseni sen vuoksi, että väkisin jouduin siinä tekemisiin Suomen politiikan kanssa. Istuihan lankomiehen! Tokoin hallituksessa. Yksityiskauppiaat olivat raivoissaan minulle, koska myin suoraan valtiolle ja koska siihen liittyvistä valuuttajärjestelyistä ei voitu julkisesti puhua.

National City Bankin johtajana oli siihen aikaan Mr. Stevens, hyvin viisas ja miellyttävä herra, joka tosin menetti paikkansa National City Bankissa Venäjän politiikkansa vuoksi — hän oli kasannut City Bankin haltuun hieman liikaakin venäläisiä ruplia. Hän kuoli myöhemmin Panamassa liikarasitukseen ja Venäjän aiheuttamiin huoliin. Hänellä oli Suomesta erittäin suopea käsitys, ja hän puolestaan edesauttoi valuuttasiirtoa, joka merkitsi valtiolle hyvin paljon.

Neuvotteluja johtivat Pietarissa lopuksi oikeastaan silloinen valtiovarainministeri Väinö Tanner sekä ministerivaltiosihteeri Carl Enckell, jotka erinomaisesti käsittivät, miten tärkeätä oli sijoittaa Suomen Pankin ruplat tällaiseen kauppaan.

Valitettavasti en enää muista kaikkia tämän kaupan yksityiskohtia ja niitä lukemattomia neuvotteluja V.A. Lavoniuksen kanssa, joka silloin oli senaatin eiintarvikepäällikkö ja johon tutustuin tämän kaupan yhteydessä. Lavonius ymmärsi paremmin kuin muut, ettemme voineet saada viljaa Amerikasta kansalaissodan uhatessa.

Joulukuussa 1917 lähetettiin entinen senaattori Ignatius New Yorkiin järjestämään lopullisesti ruplakauppojamme ja viljan sijoitusta Amerikkaan, ellei vientilupaa saataisi.

Kuten sanottua, minä jouduin olemaan persona ingratana, epäsuosioon kansalaissodan jälkeen, eikä minulle enää mitään tiedoitettu asioiden järjestelystä. Minun apuani ei enää tarvittu, kun Suomesta tuli itsenäinen valtio. Muistan, miten vain senaattori Ignatius kävi luonani kiittämässä siitä vastaanotosta, joka oli tullut hänen osakseen Grace & Co:n puolelta, ja oli erittäin toivorikas tavaran saapumisen suhteen. Mutta saksalaisten maahantulo teki lopun kaikista toiveista ja kuten sanottu, vilja myytiin Amerikassa Suomen laskuun sillä välin kohonneisiin hintoihin. Tätä viljakauppaa järjestäessäni kuljeskelin koko syksyn Pietarin ja Helsingin väliä katsellen avuttomana, aivan kuin puulla päähän lyötynä kaikkea, mitä tapahtui itsenäistyvässä Suomessa, enkä kuitenkaan vielä osannut aavistaakaan kaikkia kauhuja.

ERÄS AIKAMME SOTASATU

Olin ansainnut paljon rahaa, maksanut perheeni ja sukuni velat, järjestänyt itselleni kauniin kodin, mutta en iloinnut kaikesta siitä, en hetkeä, en silmänräpäystäkään.

Istuin Merilinna-kodissani ja katselin ikkunoistani yli miinoitetun meren. Jossakin aavan takana oli Viron ranta, Piritan luostarin rauniot, Olevisten ja Nigulisten tornien huiput... miinoitetun meren takana.

Oli tapahtunut satu. Sodan melskeessä oli kolmikymmenvuotias sosialistinainen hankkinut itselleen omaisuuden kuten muutkin sotahait. Tuhkimosta oli tullut prinsessa, tosin ilman prinssiä ja tosin kovin väsynyt ja kauhistunut prinsessa auttamattoman kaukana politiikasta ja yhteiskunnasta. Minua on aina harmittanut, ettei Andersenin satu kerro, muistiko Tuhkimo myöhemmin, että hän oli lajitellut linssejä keittiömuurin edessä. Minä olin sellainen Tuhkimo, joka muistin ja häpesin ja säälin niitä sisariani, joilla oli varpaat ja kantapäät veitsellä lyhennetyt.

Liiketoimeni alkoivat tehdä loppua kuten sotakin vuoden 1917 syystalvella. Ei enää ollut taloudellisia huolia, ja ylimalkaan minulla alkoi olla aikaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Se oli inhottavaa. Oli yht'äkkiä aikaa pysähtyä ja ajatella. Amerikkalainen ystäväni sanoi minulle, että nyt minun pitäisi nauttia elämästä, 'have a good time'. En ole koskaan vihannut mitään niin kuin tuota amerikkalaista käsitettä 'to have a good time'. Sen vuoksi en ole koskaan käynyt Amerikassa, vaikka lukuisat hyvät ystäväni ovat minua sinne usein kutsuneet ja vaikka olenkin tuntenut etupäässä Amerikan kansan parhaimmistoa, mitä hienoimpia kultaisia ihmisiä, puhumattakaan John Reedistä, ja siitä huolimatta että melkein koko omaisuuteni olen ansainnut amerikkalaisilta ensiluokkaisen rehdeiltä liikkeiltä ja ihmisiltä, ja olen kiitollisuudenvelassa niin monelle amerikkalaiselle.

Niin kauan kuin oli tekemistä uuden kotini järjestelyssä kului aikani vielä jotenkin. Jätin vanhan kotini kokonaisuudessaan Mimi-sisarelleni, joka oli menossa naimisiin. Toin sieltä mukanani ainoastaan henkilökohtaisia tavaroitani ja kirjastoni sekä tonttuni, jotka taaskin ensimmäiseksi hyppäsivät muuttokuormasta ja tervehtivät minua Merilinnan salissa.

Ennen joulua vietimme Merilinnassa sisareni Mimin häitä. Hänen miehensä oli virolainen laivastokapteeni, ja niihin häihin kokoontuivat ensi kerran melkein kaikki Venäjän laivaston virolaiset meriupseerit. Tallinnasta tuli muitakin vieraita: Martta Lepp miehineen, tuomari Artur Beek, tohtori Luiga ja mukana olivat myöskin juuri Helsinkiin saapuneet Tönisonit. Suomalaiset vieraat olivat etupäässä Wuolijoen sukua. Merilinnan portaissa muodostivat upseerit vanhaan sotilastapaan kunniakujan ristityin miekoin, jonka alitse morsiuspari kulki. Poloneesi kiersi myöhemmin kautta kaikkien huoneitten, ja tanssittiin koko yö aamuun kello kuuteen. Seuraavana päivänä olivat pitkämatkaiset vieraat vielä rääppiäisillä ja tanssittiin toinenkin yö, niin että minä kulutin valkoiset silkkikenkäni loppuun. Ei näin ollut yksistään meillä. Ilonpito oli siihen aikaan yleistä ja sangen järjetöntä sekä Helsingissä että Pietarissa. Vapaus oli tullut vasemmistolle, ja porvarilliset piirit tiesivät tanssivansa tulivuorella.

Tulivuori purkautui sitten lokakuun lopulla, ja alkoivat ne "kymmenen päivää, jotka tärisyttivät maailmaa" ja joiden tulon olin aavistanut jo heinäkuusta alkaen. Venäjällä oli työväki päässyt valtaan, ja koko maailman yhteiskunnallinen vallankumous oli alkanut — ei Saksasta, eikä Ranskasta, vaan juuri Venäjältä. Emme käsittäneet, että maailman talouden uusi järjestely voisi alkaa juuri kaaostilassa olevasta Venäjästä. Olimme kovin vähän lukeneet Marxia ja Engelsiä.

Olin sopinut nuorten, vallankumouksellisten ystävieni kanssa, jotka lähtivät täältä Viaporin kapinan epäonnistumisen jälkeen, että tulisimme tapaamaan toisemme luonnollisesti Venäjän Lakiasäätävässä Kansalliskokouksessa, jonka suhteen meillä kyllä oli aivan syvä uskonnollinen varmuus. Siinä kansalliskokouksessa piti minun luonnollisesti edustaa Viroa ja heistä kenen Kurskia, kenen Kaukaasiaa, kenen Pietaria. He olivat kaikki kadonneet Venäjän äärettömille lakeuksille. Olin päättänyt käydä Pietarissa edes katsomassa sitä kansalliskokousta. Mutta kun se tuli ja oli tottelematon, niin Lenin hajoitti sen laitoksen melkein huomaamatta, ja harvat kyyneleet sen vuoksi itkettiin. Myöhemmin elämäni varrella, kuten jo olen kertonut, kuitenkin tapasin monia niistä ystävistäni, ja tosiaankin monet olivat olleet sen kansalliskokouksen jäseninä, ja yhdessä naurettiin sille uskomukselle, että Venäjällä tapahtuisi kunnon porvarillinen vallankumous Ranskan klassilliseen malliin.

Hankasin unta silmistäni, ja aloin katsoa, mitä ympärilläni tapahtui. Olin muutamassa vuodessa joutunut kauas sosialidemokraattisesta puolueesta ja sen johtohenkilöistä, enkä tiennyt paljon muuta Zimmerwaldistakaan kuin mitä mieheni minulle kertoi. En tavannut juuri Sirolaakaan enkä Kuusista ollenkaan. Viljanhankinta-asioissa kävi kerran Tokoi luonani. Viljan saantihan oli elintärkeä kysymys kaikenvärisille hallituksille. Yritin epätoivoisesti saada viljaa laivatuksi, mutta Amerikassa oltiin perillä suhteistamme Saksaan, ja sitten selvisi, että ainoa viljalähteemme oli Venäjä, joka näki itsekin nälkää ja jossa 'pahat polševikit mellastivat', ja Saksa, jolta maan herroilla oli runsaasti lupauksia.

Tosin niissä piireissä, joissa minä kotona liikuin, oltiin vakuuttuneita, että joko Kornilov kukistaisi bolševikit tai että ne ensi viikolla tai parin viikon päästä olisivat jo pakosalla. Entäs sitten? Se, mikä minusta oli ja on pysynyt käsittämättömänä, on, että siihen aikaan, jolloin sentään oli selvää, että Venäjällä mustastasotniasta kadetteihin, jopa sosiaalivallankumouksellisiin saakka oli vallalla usko yhteen ja jakamattomaan pyhään Venäjään ja että ainoastaan Lenin ja bolševikit myönsivät Venäjän kansoille itsemääräämisoikeuden, että sittenkin Suomen porvaristo oli koko sydämeltään valkovenäläisten puolella ja uskoi mielellään heidän voittoonsa, ja suojeli heitä ja yleensä kaikkia vastavallankumouksellisia voimia. Ritavuori oli täällä ainoita, jotka ymmärsivät tilanteen. V.A. Lavoniuskaan ei jaksanut vastata kysymykseeni, miksi Suomen hallitsevat piirit olivat kannattamassa Venäjän taantumusta. Veri oli sakeampi kuin vesi, ja luonnollisesti itsenäisyyden menetys oli pienempi vaara kuin yhteiskunnallinen vallankumous.

Ei ajateltu vähääkään, mikä olisi ollut se järjestynyt voima Venäjällä, joka ulisi voinut saada aikaan järjestystä ja uuden valtiojärjestelmän sinä aikana, joka olisi voinut antaa sekä rauhaa että leipää. Yhtä vähän meillä Venäjää tunnettiin silloin kuin nytkin. Venäjän kansa muka oli luotu veltoksi ja laiskaksi ja sille vieraiden balttilaisten paronien ja jopa vanhan Suomen korkeasta virkamiehistöstä lähteneiden, jopa saksalaistenkin hallittavaksi. Kaameinta oli se, että sekä täällä että Virossa ei inhottu ja vihattu yksinomaan tsaarin satraappeja, vaan se viha ja halveksunta ulottui myös Venäjän kansaan, maailman hyväntahtoisimpaan ja laajasydämisimpään kansaan.

Aloin suuresti epäillä niitä itsenäisyyttä ja isänmaallisuutta harrastavia henkilöitä, jotka näkivät maamme turvan vain Saksassa ja pyrkivät yleensä jonkin suurvallan turvaan. Olin syntynyt maassa, joka oli nähnyt saksalaisten turvan seitsemänsadan vuoden ajan, ja olin kauhistunut siitä luottamuksesta Saksaan ja suoranaisesta Saksan palvomisesta, joka vallitsi ympärilläni.

Kävin viimeisen kerran Pietarissa joulukuun viidennentoista päivän vaiheilla. Ei ainoastaan Helsingissä, vaan myös Pietarissa odotettiin vähääkään perustelematta bolševikkien kaatumista. Naurettiin, laskettiin leikkiä bolševikkien saamattomuudesta, pilkattiin rintamalta palaavien sotilaitten sivistymättömyyttä ja julmuutta. Eiväthän tuollaiset kyenneet hallitsemaan koko valtavaa pyhää Venäjää, eivät Venäjän mahtavat liittolaiset sitä ikinä sallisi. Liittolaisten sekaantuminen Venäjän sisäpolitiikkaan oli luonnollinen asia taantumuksen mielestä. Eiväthän liittolaiset voineet sallia, että roskaväki hallitsi Venäjää. Ja näin kasvoi siihen aikaan yleinen käsitys siitä, että jollakin valtiolla oli oikeus sekaantua toisen valtion asioihin. Meillä turvauduttiin saksalaisiin, Venäjällä liittolaisiin. Omaksi turmakseen monen vuoden aikana toivoivat Suomen hallitsevat piirit Denikinin, Koltšakin, jopa Judenitšin voittoa, oltiin vieläpä valmiita auttamaan Koltšakin ja Judenitšin voittoa luottaen mahdolliseen Venäjän valkoisen hallituksen kiitollisuuteen heille annetusta avusta. Siinä syvässä poliittisessa ja historiallisessa tietämättömyydessään, valtiollisten traditioiden puutteesta huolimatta putosi Suomen kansa kumminkin kuin kissa jaloilleen, niin kuin se usein on pudonnut. Taivaalla taitaa olla omat tarkoituksensa tämän kansan suhteen.

En minäkään uskonut, että Lenin pysyisi vallassa. En jaksanut uskoa, että minun eläissäni silmieni edessä suuri takapajuinen Venäjän valtio tekisi ensimmäisen kokeen ihmiskunnan suuren unelman, sosialismin, toteuttamiseksi. Kun vanha George Lansbury palasi vuonna 1920 Venäjälle tekemältään matkalta hän sanoi minulle nähtyään Venäjän kurjuuden ja koko sen suunnattoman toivorikkauden: "Olen nähnyt suurta maailmanhistoriaa, kansan, joka on ristiinnaulinnut itsensä koko ihmiskunnan tulevaisuuden nimeen."

Kaikki amerikkalaiset piirit Pietarissa eivät olleet John Reedejä eivätkä Robbinseja. Ihmettelyä ja hämmästystä Venäjän olojen suhteen riitti ei ainoastaan lähetystössä vaan myös niiden amerikkalaisten keskuudessa, jotka sentään tunsivat Venäjää. Mutta eihän kunnon diplomaateilta voi vaatia, että he jotakin tietäisivät sen maan oloista, jonne heidät on akreditoitu. Hehän seurustelevat pääasiallisesti vain yläilmoissa. Ja sitäpaitsi Amerikan lähetystö Pietarissa oli enemmän tai vähemmän englantilaisten ja Englannin lähetystön lumoissa, vaikka Englannin lähetystön sentään piti tietää, etteivät he olleet masinoineet tätä vallankumousta, niinkuin yleensä maailmassa asia käsitettiin.

Suomen eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan haltijaksi erotukseen Venäjästä. Kerenski oli hajoittanut sen, ja Suomi oli kiltisti totellut ja lähtenyt uusiin vaaleihin. Mutta oli selvä, että koko kansa vaati itsenäisyyttä.

Tiesin Leninin ja Stalinin kannan Suomen itsenäisyyskysymyksestä, ja seurasin Pietarin Kerenskin hallituspiirien raivoa, kun uskallettiin puhua siitä, että suuri, pyhä ja jakamaton Venäjä jaettaisiin.

Olin jo monet ajat yrittänyt selittää Suomen itsenäisyysvaatimusta Mr. Francisille. Ensin oli muuri vastassa. Liittolaiset eivät voineet sallia, että suuri, jakamaton liittolainen, Venäjä, hajaantuisi pieniksi kansallisuuksiksi. Sehän merkitsisi Venäjän heikontumista. Ja kaikki liittolaislähettiläät tekivät voitavansa vahvistaakseen Kerenskin hallitusta. Tulihan Kerenskin hallituksen sotahuudoksi "suuri, jakamaton Venäjä". Yritin puolestani selittää kansojen itsemääräämisoikeutta, mutta se kaikki tuntui Amerikan lähettilään mielestä sangen vaaralliselta — ennen lokakuun vallankumousta. Olihan Amerikassakin kansallisuuksia, jotka voisivat vaatia itsemääräämisoikeuksia. Mutta joka tapauksessa käytin kaikkia todistelujamme meidän itsenäisyytemme puolesta, ja olin jo lupaamaisillani, että itsenäinen Suomikin tulisi puolestaan edesauttamaan sotaa Saksaa vastaan. Mutta siihen oli Mr. Francisilla valtava vastatodiste — meidän jääkärimme. Hän taisi jo kesällä 1917 olla sangen selvillä muhinoistamme Saksan kanssa, joita luonnollisesti yritin väheksyä. Tein sen vieläpä aivan rehellisesti, sillä en ikinä uskonut jääkäriliikkeellä olevan mitään merkitystä. Olin jo siksi kaukana politiikasta, eivätkä päälähteeni Sulo ja Väinö Wuolijoki eikä Tannerkaan luultavasti olleet sen merkityksestä perillä. Olihan ennenkin nähty aktivistinuorukaisten hommia — eikä ollut aavistusta, että niitten takana olivat Edvard Hjelt ja vanhasuomalaisiakin johtomiehiä.

Eräänä päivänä ollessani aamiaisella lähetystössä Mr. Francis kehui, että hänellä on muitakin suomalaisia tuttavia ja että hänen luokseen tulee suomalainen sanomalehtimies selvittämään tilannetta. Hän oli hyvin huvittunut kuulemaan, kuvaisiko tämä suomalainen tilannetta samoin kuin minä. Suomalainen osoittautui Holstiksi.

Lähettiläs otti Holstin vastaan omassa työhuoneessaan. Lähetystöneuvos Bailey ja minä istuimme hiljaa toisessa huoneessa, johon ovi oli auki. Minä odottelin jännittyneenä, miten Holsti selittäisi asian ja mikä olisi ero Holstin ja minun itsenäisyysargumenttien välillä.

Holsti tuli ja ihmetteli luonnollisesti, kun Mr. Francis oli selvillä kaikista meidän todisteistamme. Ja Holsti, jolla oli sana hallussaan, puhui ummet ja lammet, niinkuin minäkin olin tehnyt. Mr. Francis naurahteli ja sanoi tuntevansa kaikki nämä seikat mutta nosti sormeaan Holstille, kun tuli puhe jääkäreistä. Luonnollisesti Holsti ei voinut tehdä sitä, minkä minä voin, nimittäin selittää eversti Robbinsiin vedoten, ettei Kerenskin mielipiteillä kansallisuusasioissa ollut vakavaa voimaa takanaan ja että Venäjän vasemmisto, joka aina oli puoltanut kansojen itsemääräämisoikeutta, varmasti olisi Suomen itsenäisyyden kannalla.

Joka tapauksessa Holsti oli lähetystöstä lähdettyään sangen tyytyväinen ystävälliseen keskusteluun ja sangen hämmästynyt huomatessaan, että Mr. Francis oli noin kovasti perillä Suomen asioista ja tuli vielä enemmän vakuuttuneeksi Suomen tärkeydestä maailman valtamarkkinoilla.

Meni muutama vuosi ennenkuin, kerran toistin Holstille hänen puheensa Amerikan lähetystössä. Holsti oli kovin hämmästynyt, ja tietenkin minä selitin, että se oli tulos siitä erinomaisen taitavasta tavasta, jolla "bolshevikit hänen jälkiään vakoilivat". Nauroimme kovin, kun ajattelimme, että amerikkalaisilla oli syytä otaksua meidän vain näyttelevän tietämättömyyttä toisistamme, ainakin Mr. Bailey vakuutti minulle, että se oli mainiosti "put up play" (järjestetty näytelmä).

Erikoisen paljon vaikutti Suomen kysymyksen selvittelyyn ystäväni, lähetystöneuvos Bailey, jonka kynästä oikeastaan menivät kaikki raportit State Departmentiin.

Ei kukaan ole minulle sanonut kiitoksia, eikä Holsti puolestaan uskaltanut selittää osuuttani Amerikan Pietarinlähetystön mielipiteisiin, koska jo vuonna 1918 jouduin Suomen valkoisen hallituksen erikoisesti vihaamaksi henkilöksi — 'bolshevikkiagenttina', ja sain kärsiä kaikkien kateitten tätien ja tätimäisten miesten kuiskeet. Ei Holstin omakaan asema ollut niin vahva, että hän olisi uskaltanut ruveta selittämään, miten 'bolshevikkiagentti' sekä yleensä Suomen sosialidemokraatit olivat toimineet Suomen itsenäisyyden hyväksi. Mutta eihän saanut mainita sitäkään, miten bolshevikit Lenin ja Stalin itse olivat Suomen itsenäisyyttä tukeneet.

En ymmärtänyt paljoakaan, mitä tapahtui niin meillä kuin Venäjälläkin vuonna 1918. Käsitin vain, että kansa ei voi olla ottamatta valtaa käsiinsä, jos sille tilaisuus tarjoutuu. Sen vuoden virheet ja kauhut, veri ja hätä vasta saivat minut käsittämään, että tulisin koko sydämelläni olemaan voitettujen puolella, huolimatta taloudellisesta asemastani ja siirtymisestäni omistavien luokkaan.

Olin Tukholmassa tammikuun puoliväliin vuonna 1918. Palasin sieltä muutamaa päivää ennen kansalaissodan alkua. Tukholmassa jo kerrottiin huhuja punaisten ja valkoisten yhteenotoista ja tapahtumista Pohjanmaalla. En ymmärtänyt. Olin Tukholmasta käsin koettanut vaikuttaa siihen, että osa ostamastamme viljasta pääsisi lähtemään Suomeen. Muistan, että kotiin palattuani Henrik Ramsay ja Edv. Gylling sekä elintarvikepäällikkömme V.A. Lavonius kävivät luonani tiedustelemassa vilja-asiasta.

Matkalta tultuani minulla oli kotona paljon järjestelemistä. Rouva Tönison siirtyi asumaan luokseni, ja Viron väliaikaisen hallituksen jäsenet pakenivat saksalaisten tieltä Helsinkiin, josta heidät oli toimitettava ulkomaille.

Tammikuun 27. pnä, sunnuntai-iltana, olin lähdössä Pörssiravintolaan Ilona Jalavan 40-vuotisjuhlille, kun tuli ilmoitus, että kadulla liikkuminen oli kielletty jälkeen kello seitsemän ja että tilaisuus peruutetaan. Olin suuresti ymmällä, eikä miehellänikään ollut sen parempia tietoja. Koska olin juuri tullut matkalta, ei käteisrahaakaan ollut kotona. Annoin miehelleni maanantaiaamuna shekin ja pyysin häntä käymään ottamassa minulle rahaa pankista. Pankit olivat kiinni, jopa Suomen Pankkikin. Hän meni Suomen Pankista Säätytalolle eduskuntatyöhönsä ja tapasi portailla Gyllingin. Mitä tämä on? kysyivät molemmat mukamas 'kapinan johtajat', joista toinen sai tuomion ja toinen myöhemmin yhtyi punaiseen hallitukseen ja aikoinaan pakeni.

Sain suurella vaivalla liiketuttaviltani, etupäässä Kontro & Kuosmaselta rahaa šhekkiäni vastaan, ja kuulin Kontiolta, että suurliikkeille oli annettu määräys tai neuvo varustautua käteisvaroilla jo viikkoa aikaisemmin. Minulle luonnollisesti ei kukaan tullut sellaista hyvää neuvoa antamaan — nähtävästi otaksuttiin, että Wuolijoet tietävät, että ja milloin kansalaissota alkaa.

Parin päivän päästä seisoin V.A. Lavoniuksen kanssa senaatin talossa hänen huoneensa ikkunassa katsellen, miten Senaatintorilta marssi punakaartilaisosasto taloon — ja tapahtui yhteiskunnallinen vallankumous. En vieläkään ymmärtänyt sitä, ja ihmettelin, että Lavonius oli saanut määräyksen paeta eikä auttaa Suomen kansan ruokkimista punaisen hallituksen aikana.

Sen jälkeen tuli verta ja kyyneleitä ja elämän todellisuutta. Voitettu työväki makasi vertavuotavana maassa. En voinut muuta kuin huutaa apua ja auttaa.

Siten syntyi niin sanottu 'poliittinen salonkini', josta erikseen seuraavassa kirjassani.

Kauppoja järjestäessäni olin joutunut Tukholmassa ja Pietarissa tekemisiin etupäässä ententen diplomaattien lähetystöpiirien kanssa. Niiden välityksellä tutustuin myös englantilaisiin ja ranskalaisiin vapaamielisiin sanomalehtimiespiireihin. Liittolaismielisiä henkilöitä oli Suomen sivistyneistön joukossa vain harvoja, ne olivat miltei sormilla laskettavissa. Olihan suurin osa sivistyneistöä Saksan ja lääkäreiden hurmassa. Oli luonnollista, että ententen edustajat ja sanomalehtimiehet hakivat minut käsiinsä Helsingissä ja tulivat luokseni tuttavieni suosituskirjeillä varustettuina.

Näin kotini vähitellen joutui paikaksi, jossa voitiin kuulla muutakin totuutta kuin hallituksen leimalla varustettua, ja jossa ajattelevat ihmiset saivat puhua vapaasti. Se oli hirveä synti siihen aikaan.