Yksinäytöksinen huvinäytelmä sijoittuu sisämaahan maalaistaloon. Tarina kuvaa talon tyttären ja naapurin isännän suhdetta, jota tytön äiti vastustaa nuorenmiehen velkojen vuoksi. Tapahtumat sijoittuvat maamiesseuran näyttelyn ja arpajaisten aikaan, ja niissä punnitaan niin avioliittoaikeita kuin taloudellista pärjäämistä.
Martti Wuoren 'Arpajaislehmä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3611. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.
ARPAJAISLEHMÄ
Yksinäytöksinen huvinäytelmä
Kirj.
MARTTI WUORI
Helsingissä, K. F. Puromiehen kirjapaino, 1931.
HENKILÖT:
ANANIAS KUTVONEN, tilallinen. HELKA, hänen vaimonsa. SANNI, heidän tyttärensä. TAAVI MÄENPÄÄ, Pekolan nuori isäntä, edellisen naapuri. ARVO LAITAKARI, maatalousneuvoja.
Tapaus nykyaikaan sisämaassa.
Huone Kutvosen omistamalla Idarniemen tilalla. Perällä ovi eteiseen. Oikealla ikkuna, jonka edessä pöytä; ikkunalla kukkia. Etualalla samalla puolella säilikkö (piironki), jossa peili. Vasemmalla, keskiseinässä, ovi sivuhuoneeseen; peränurkassa uuni; etualalla, oven ja katsomon välissä, kansiniekka sänkysohva, — Sisustus siisti, mutta vaatimaton. Iltapuoli alkusyksystä.
SANNI (noin 18-vuotias, miellyttävä tyttö somisteleikse peilin edessä).
HELKA (lihavahko, keski-ikäinen emäntä, topakka puheessaan ja käytöksessään, tulee perältä). Vai siinä sitä somistellaan itseään? Maamiesseuran juhlaan mennään tietysti?
[Maamiesseuran sijasta voi tässä näytelmässä vastaavissa paikoissa
käyttää asianomaisen seuran tai yhdistyksen nimeä.]SANNI. Tiedättehän sen juhlan tänään olevan — näyttelyn ja arpajaisten.
HELKA. Tiedän, tiedän! Onhan sitä jo kauan valmisteltu. Sinäkin olet salassa mukana ollut. Etkä nytkään sinne yksin mene. Arvaahan sen, kenen kanssa.
SANNI. Lupasihan se naapuri ohimennessään tänne poiketa.
HELKA. Muka niinkuin sivumennen vain, he, he, he?! Niinkuin ei teidän peliänne tunnettaisi, Pekolan nuoren isännän ja sinun.
SANNI. No, kun tiedätte, niin...
HELKA. Niin, ettäkö mitä siitä sen enemmän puhuu? Mutta puhua täytyy vain edelleenkin. Sillä ei se salainen riiaileminen perille vie. Turha sen on Mäenpään Taavin sitä ajatellakin.
SANNI. Aina te vain sitä Taavia morkkaamaan pyritte, vaikkeivät muut hänestä semmoisia vikoja löydä kuin te. Päinvastoin on hän ahkera kuin muurahainen, tekee työtä kahdenkin puolesta, parantelee taloaan, on esimiehenä maamiesseurassa ja hommaa kaikissa kunnan edistyspyrinnöissä.
HELKA. Niinpä niin! Viisi virkaa, kuusi nälkää. Senpä vuoksi sillä onkin osa talosta velkana, jonka vain tahtoo suorittaa naimalla varakkaan talon tyttären.
SANNI. Kellekähän te ne rahanne tahtoisitte varata?
HELKA. No, ellei juuri Rantakylän paroonille, niin ainakin jollekin vähän paremmalle ja äveriäämmälle kuin Pekolan isäntä on.
SANNI (naurahtaen). Oikein minulta menee suu väärään tuommoisesta puheesta.
HELKA. Tuhmuudellesi irvistelet, kun et osaa itsellesi kylliksi arvoa antaa!
SANNI. Teidän rahoistanne en osaa ylpeillä enemmän kuin itsestänikään. Tyydyn kyllä vaatimattomampaankin kohtaloon. Rahojaan ei kukaan voi mukanaan hautaan viedä eikä ne usein maallistakaan onnea tuota. Parempi sitten niitä yleishyödyllisiin asioihin käyttää, niin voi siitäkin jo olla eläessään tyytyväinen.
HELKA. Se on taas sitä uuden opin saarnaa, jota ei minun nuoruudessani kuultu. Sitä se on, kun vain istuu ja ahmii kaikellaista kirjallisuutta ja kuuntelee tuollaisten neuvojien neuvoja kuin tuo Laitakarikin on. Kolme vuotta hänkin jo on täällä seudullamme ollut, turhia aatteitaan levittelemässä.
SANNI. Ja oikein huomattavasti onkin osannut parannella maamiesten aineellista tilaa.
HELKA. Niin, ja kerätä meiltä rahoja arpajaisiin ja jos mihin!
SANNI. Josta vain on hyötyä meille ja koko maalle. Ja olisi enemmänkin, ellei isä vain niin kitsas ja vanhoillinen olisi, että oikein hävettää.
HELKA. Vanhoillinen, vanhoillinen! Se sana sulla nyt on yhtä mittaa suussasi. Näyttäkää nyt kerran te nuoretkin, mitä hyötyä teidän kokouksia tänne, iltamistanne, esitelmistänne ja muista hypyistänne on! Rahaa te vain osaatte niihin tuhlata, mutta ette mitään niistä taloon tuoda.
SANNI. Ehkäpä osataan sekin, jahka aika tulee (vilkaisten ikkunaan). Kas! Tuossapa Taavi jo onkin.
HELKA. Siinä! siinä! Mokomakin sulhanen!
(Eteisestä kuuluu puhelua.)
SANNI. Sieltäpä kuuluu isäkin tulevan.
ANANIAS KUTVONEN (pitkän- ja laihanpuoleinen mies astuu sisään perältä). Täällähän ne ovat. Tule sisään!
TAAVI MÄENPÄÄ (nuori, verevä, reipas, vilkas mies seuraa häntä). Terveeksi. (Tervehtii Helkaa ja Sannia.) Poikkesin taloon viedäkseni naapurit kaikki juhlaan. Varmasti kai lähdette mukaan?
ANANIAS. Mitäpä siellä vanhat tekevät?!
HELKA (hieman ivallisesti). Niin, vanhat ja vaivaiset!
SANNI (puoleksi syrjään). Oikein naurattaa! Henkisesti vaivaiset!
TAAVI. Vai vanhat ja vaivaiset? Tämän talon varakkaitapa siellä vielä kaivataankin loppuarpoja ostamaan.
ANANIAS. Kallista lystiä! Kallista lystiä!
HELKA (säestäen). Ei kannata! Ei kannata!
TAAVI. Arpoja ei kuulu enää olevankaan paljon jälellä.
SANNI. Kuuluvat todellakin maamiesseuramme arvat menneen kuin kuumille kiville. Kaikki ovat ymmärtäneet hyvän tarkotuksen.
ANANIAS. Loput sitten myydään huutokaupalla, vai?
HELKA (vihjaten). Niin, ehkäpä niitä nyt jo saakin halvemmalla ostaa?
TAAVI. Jos niin olisi, tulisivatkohan Idarniemen isäntä ja emäntä sinne silloin?
SANNI (ivallisesti). Varmasti, — jos saisi jonkun pennin tingityksi.
HELKA (Sannille), Senkin letukka!
ANANIAS (kuin säälitellen). Älä heitä, lapsi raukka, vanhempiasi kivellä. Penneistä ne markat kasvavat.
TAAVI. Mutta saan kai minä isännälle ja emännälle kummallekin yhden arvan ostaa?
ANANIAS (leikillisesti). Osta, osta, kun ei vain minun ole tarvis rahaa antaa.
TAAVI. Vai niin isäntä seuraamme ja arpajaisiamme vihaa. No minä ostan. Mutta mitäs minä vastalahjaksi saan, jos isäntä siitoslehmän voittaa? Sehän on monen tuhannen markan arvoinen.
HELKA (hymähtäen). Vai lehmän?
ANANIAS. Tokkopa siellä semmoista onkaan? Petkutatte vain.
SANNI. On kuin onkin.
TAAVI. Tuon sen tänne omaan pihaanne, jos voitatte. Mutta mitäs saan silloin teiltä pyytää?
ANANIAS. Taitaapa uskaltaa luvata vaikka mitä. Ei semmoista voittoa tähän taloon tule kuuna päivänä.
TAAVI. Eipä tiedä, ehkä onni potkaisee. Saankohan silloin ottaa täältä ihan vaikka mitä?
ANANIAS. No, ota huoleti!
HELKA (miehelleen puolikovaan). Älä lupaa, älä veikkonen, noin silmät ummessa lupaa!
TAAVI. Niin, että vaikka tämän Sannin saisin omakseni ottaa?
HELKA. Siinä sen kuulit!
SANNI (nauraen). Siitähän tulisi oikein mainio lehmäkauppa, isä!
ANANIAS. Näytpä olevan itse kovin suostuvainen. Mutta pitkä nenäpä taitaa tulla, jos uhallanikin lupaan. Ja lupaan kiusallakin, koska näin kiusoittelette.
HELKA. Jestas sentään! Mitä se nyt tekee!
SANNI (Taaville). Onpa hauskaa nähdä todellakin, kuka sen pitkän nenän saa.
TAAVI. Pysyykö siis isännän sana (ojentaen kättään)?
ANANIAS. Sanasta miestä, sarvesta härkää! Tuohon käteen sitten! (Paiskaa kättä Taaville.)
HELKA (syrjään miehelleen). Lehmänkö arvoinen vain, senkin visukinttu, sinulle sitten tyttäresi onkin? Saisihan se rikkaammankin.
ANANIAS (syrjään Helkalle). Ole vait! Ole vait! Jääväthän ne rahat silloin ainakin taloomme ja lehmän saamme kaupantekijäisiksi. Muutahan ei se mies pyydäkään.
TAAVI (Sannille). No, sitten lähdemme onneamme koittamaan.
SANNI. Niin lähdemme ja — voittamaan! (Syrjään Taaville.) Kovin se näkyy ahneus viisaan villitsevän!
TAAVI. Näkemiin sitten, hyvä talonväki. Illemmalla tulemme takaisin. — Kun kuulette lehmänkellon kalkahdukset, niin merkitsee se Sanninne ja Mäenpään Taavin kihlaussoittoa. (Menee käsi kädessä Sannin kanssa perälle.)
HELKA (istuu tuolille ikkunan viereen). Oikein tässä alkaa sydän pompottaa.
ANANIAS (istuu sohvalle ja panee tupakan) Oikein alkaa. Täytyy tupakalla mieltään rauhottaa.
HELKA. Semmoisen pelin aikaansaivat juhlallaan.
ANANIAS. Sellaisilla turhanpäiväisillä arpajaisilla kiusoittelevat.
HELKA. Ja vielä vanhoja ihmisiä.
ANANIAS. Ja vakavia! (Kotvan vaitioloa).
HELKA. Mitä siinä mietit?
ANANIAS. Mietinpähän vain, että olisi se lysti kuitenkin...
HELKA. Ettäkö — mitä?
ANANIAS. Niin — että voittaa vain. Niin, että nähdä, tulisiko se semmoinen voitto.
HELKA. Lehmäkö?
ANANIAS. Siitoslehmä oikein! Monen tuhannen markan arvoinen! Olisi se koko onnenpotkaus näinä kalliina aikoina.
HELKA. No, jo todenperään sinustakin tuntuu tulevan oikein uhkapelaaja.
ANANIAS. Sitä yleistä hyötyähän minä vain ajattelen, kah!
HELKA. Niinkö, että itse vielä menisit omilla rahoillasi arpoja ostamaan?
ANANIAS. Eikäpä, mutta jos sattuisivat tänne tuomaan, niin kuka sen tietää...
HELKA. Jo nyt ollaan pelissä! Vanha mies!
ANANIAS. Kelpaisivat ne 100,000 markkaa vielä vanhallekin miehelle. Ja semmoinen voitto kuuluu olevan siellä Maatalousseurojen suurissa arpajaisissa. Olisi se hyvä rosentti kahdelle markalle — näin matalan miehen taskussa kuin minäkin olen.
HELKA. No, kah, jos todenperään olisi tullakseen, niin olisi se jo vähän toista kuin näiden arpajaisten lehmä.
(He vaipuvat ajatuksiinsa. Kotvasen vaitioloa. Sitten peräovi
äkkiä tempautuu auki ja sisään astuu):ARVO LAITAKARI (nuorehko, vilkas, sukkelapuheinen mies). Iltaa! Täällähän isäntäväki istuu. Ihmettelin, eikö ollut ketään kotona, kun ei tuvassa väkeä näkynyt, eikä puhetta mistään kuulunut. (Tervehtii kätellen, ensin Helkaa, sitten Ananiasta).
HELKA. Täällähän sitä istuttiin.
ANANIAS. Ja tuumittiin hiljakseen. Vieras tekee hyvin ja istuu!
LAITAKARI. Vai tuumissa aivot askartelivat? Nuoret tulivat vastaan, kun minä juhlasta läksin. Ajattelinpa silloin, että menen vanhuksille seuraa pitämään, juttelemaan, vähän esitelmöimään maamiesseurojen merkityksestä. Ehkäpä saan heidät vielä uuteen uskoonkin kääntymään, ajattelin. Ja aivan varma olin, että koko tukun saan tänne arpoja myydyksi, eikö niin? Tarkoitan niitä suuria arpajaisiamme.
ANANIAS (väistellen). Ei ole tullut ajatusta semmoista päähän.
LAITAKARI. Vai ei?
ANANIAS (naurahtaen). Vähän hullulta tuntuu, kun ei ole varoja.
HELKA. Ei kannata, ei.
LAITAKARI. No, jo nyt kummia kuulen. Vai ei Idarniemen varakkaalta Kutvoselta kymmentä markkaa kukkarosta liikenisi?
ANANIAS. Ei turhaan, ei.
HELKA. Niin, ei turhaan, ei.
LAITAKARI. Mikä on turhaa? Jo nyt kummia kuulen! Maamiesseurako olisi turha laitos? Jos nyt mistään maailmassa hyötyä lähtee, niin juuri maamiesseurasta. Sehän se tiedon ja taidon levittäjänä on koko olemassaolomme a ja o. Ja se pitäisi vielä selvittää? Näin se tarkotus kuuluu lyhyesti lausuttuna: maatalouden kohottaminen, maamiehen kehittäminen ja hänen taloudellisen asemansa varmentaminen, kansamme valtavan enemmistön, maaseutuväestön aineellisen tilan vakavaraiseksi tekeminen ja samalla myöskin sen henkisen elämän elvyttäminen. Eikö se ole ihana päämäärä, jonka hyväksi meidän kaikkien kannattaa toimia ja ehdottomasti on yhdessä toimittava, niin vanhojen kuin nuorien. Ja siihen on meidän kaikkien uhrattava voimamme ja voimiemme mukaan myöskin varamme kitsastelematta. Siten vain saavutamme myöskin ihanat tulokset, josta lapsemme ja lastemme lapset polvesta polveen tulevat meille vielä kiitollisia olemaan.
[Nämä asiat voi tämän osan esittäjä lausua omalla tavallaan lisäten
mitä katsoo tarpeelliseksi.]ANANIAS. Saattaahan se olla kaunis unelma.
LAITAKARI. Joka on toteutettava yhteisvoimin.
ANANIAS (vaimoonsa vilkaisten). Maksaahan siitä esitelmästä maatalousneuvojalle ainakin kahvit keittää.
HELKA (nousten). Kyllä — hyvinkin — jos sillä pääsee.
LAITAKARI. Mieluummin olen kahvitta, jos isäntä ja emäntä nyt ostavat arpoja Maatalousseurojen arpajaisiin, joiden arvonta tapahtuu jo tänä vuonna joulukuussa.
HELKA (kuin itsekseen). Taitaa toden perään kahvi tulla halvemmaksi. Minä lähden keittämään. (Menee kiireesti perälle.)
LAITAKARI (hänen jälkeensä huutaen). Eivät maksa kuin kaksi markkaa arpa. — No, isäntä tässä varmaan ostaa, kun jäimme kahden kesken. (Ottaa taskustaan pinkan arpavihkoja.)
ANANIAS. Markallahan, kuulen ma, on noita arpoja ennen saatu.
LAITAKARI. Ei näitä. Näiden arvo on aivan toinen — varsinkin maanviljelijöille ja maatalousseuroille, joiden hyväksi arpajaiset toimeenpannaan.
ANANIAS. Eikö puolellatoistakaan saisi?
LAITAKARI. Ei, isäntä hyvä, ei tässä tinkiminen käy päinsä. Tässä on aate yhtä suuri kuin voitotkin, joita on 100,000, 50,000, 40,000, 30,000, 20,000, ja 10,000 arvoisia, puhumattakaan muista lukuisista raha- y.m. voitoista. Ja jos kerran useita voittoja toivoo saavansa niin täytyy ostaa useita arpojakin. Joka vihkossa on 50 arpaa, vihko siis maksaa 100 markkaa. Idarniemen rikkaalle isännälle niitä varmaan saan antaa tästä 10 vihkoa, eikö niin? Sehän ei ole muuta kuin vaivainen tuhannen markan lappu.
ANANIAS (korvallistaan raapien). Vai vaivainen tuhannen markan lappu? Mikäs se sitten rahaa on tähän maailman aikaan?
LAITAKARI. Se 100,000 markan voitto, joka näillä lapuilla on mahdollisuus saada ja mitä vähimmällä vaivalla saa, kun ei tarvitse kyntää eikä kylvää eikä aittoihinsa koota.
ANANIAS (naurahtaen), Kah! Onhan se lystiä lappujen viljelystä!
LAITAKARI. On. Ja sitäkin viljelystä on nyt jokaisen maanviljelijän koetettava omaksi ja muitten maanviljelijäin yhteiseksi hyödyksi.
ANANIAS. Ajattelenpahan vain, että odotan ensin, mitä näistä meidän kylän omista arpajaisista kuuluu. Saadaan kuulla, voittaakohan sielläkään kukaan mitään.
LAITAKARI. Tietysti voittaa. Kuinkas isäntä nyt niin ajattelee?
ANANIAS. Kun on puhuttu, että kaikki arpajaiset ovat vain pelkkää yleisön pimittämistä, pelkkää keinottelua vain, josta ei mitään hyvää heru.
LAITAKARI. Ostikos isäntä sieltä sitten arpoja?
ANANIAS. Vielä mitä.
LAITAKARI. Hyvänen aika! En ole vielä kuullut, että koskaan kukaan ihminen olisi mistään arpajaisista mitään voittanut ostamatta yhtäkään arpaa. Tietysti ei silloin mitään hyvää heru — ostamattomalle.
ANANIAS. Mutta jos sattuisi lahjaksi saamaan.
LAITAKARI. Se on kyllä toista. Onkos isäntä sitten saanut arpoja lahjaksi?
ANANIAS. En ole sitäkään.
LAITAKARI. No, sitten en ymmärrä siitä meiningistä tään taivaallista.
ANANIAS. Kah! Jos sattuisi saamaan sen voiton noin, niinkuin tuota, lahjaksi joltakin.
LAITAKARI (nauraa täyttä kurkkua). No, se on toinen asia. Mutta silloinhan onkin toinen arvan ostaja sen voiton voittaja.
ANANIAS. Niin, niin. Mutta sitä suurempi onnihan se on pelissä sillä, joka arvatta voiton saa.
LAITAKARI. On, saamari soikoon, niinkin. Mutta harvoin se semmoinen onni taitaa tässä matoisessa maailmassa kellekään sattua.
ANANIAS. (nauraen). Olisi se lystiä, jos minulle sattuisi, heh, heh, heh!
LAITAKARI. (nauraa edelleen). Olisi totisesti, hah, hah, hah! Silloin kai isäntä varmasti ostaisi enemmänkin näitä Maatalousseurojen arpajaisten arpoja? Eikö niin?
ANANIAS. Eipä tiedä vaikka silloin ostaisinkin.
HELKA (juoksee perältä sisään). No, jo nyt on ihme ja kumma! Todenperään kuuluu lehmänkellon kalkahdusta meidän kylän tieltä!
ANANIAS (ilostuen). Vieraanko lehmän?
HELKA. Vieraan, kah! Tunnenhan minä omien lehmien kellot.
LAITAKARI. Mitäs kummaa siinä sitten on?
HELKA. On siinä se, kun Pekolan Taavi lehmää kulettaa ja Sanni perästä vitsalla hoputtaa.
ANANIAS. Jo minä sitten lähden vierasta vastaan (menee kiireesti perälle), jo menen!
HELKA (mietteissään). Jokohan se olis todenperään tulossa tänne se arpajaislehmä?
LAITAKARI. Mitä emäntä sanoi? Ettäkö Taavi sitä siitoslehmää tänne kulettaisi?
HELKA. Siltä se näyttää.
LAITAKARI. Jo se sen sitten on voittanut. (Alkaa yhä selvemmin kuulua lehmänkellon kalkahduksia, viimein pihalta ikkunan puolelta.)
HELKA. Ellei se juutas vain petkuta. Tuo kujeillaan vain jonkun toisen lehmän Sannin täältä saadakseen.
LAITAKARI. Vai ovat asiat sillä kannalla? No, nyt minä ymmärrän. — Mutta huoleti saatte olla, emäntä, että sen oikean arpajaislehmän. saatte. Sen Muurikin tunnen kyllä minä ja koko arpajaisyleisö, — miksette viitsi nyt itse sinne mennä? — niin että on tässä tarpeeksi vieraita miehiä sen lehmän oikeaperäisyyttä todistamaan, jos sitä vielä epäilette ja asia niin vaatii.
HELKA. Tuota! Sieltäpä ne jo tulevatkin, kun jo ihan läheltä kello kuuluu.
LAITAKARI. Jo tunnen minäkin kellon äänen. Se se on se oikea, totta totisesti.
HELKA. Voi tokisen! Nyt se Sanni parka Taaville lehmästä menee sittenkin! (Vilkaisee ikkunasta pihalle.) Siinä ovat! Siinä ovat!
LAITAKARI (katsoen ikkunasta). Ja Taavi nuorassa kiinni! Ei ole Muurikki mielellään, nään mä, tänne lähtenyt. — Menkää nyt, emäntä, vierasta vastaanottamaan tekin. Siellä on isäntä jo pihalla sitä silittelemässä.
HELKA (menossa ulos). Täytyy mennä. Täytyy mennä.
SANNI (tulee juosten sisään ja töytää ovessa äitiään vastaan). Eikös tullut, äiti, voitto? Eikös tullut?
HELKA. Senkin tyttö, kun juoksee iloissaan niin, että on nurin kaataa!
SANNI. Onhan siinä syytä iloitakin!
HELKA. En usko vieläkään ennenkuin menen itse selkoa ottamaan. (Menee perälle.)
LAITAKARI (Sannille). Teitä, tiedän ma, nyt saa onnitella kahdenkertaisesti? Oikeinko todenperään se lehmävoitto teidän numerollenne sattui?
SANNI. Taavin numerollehan se sattui, mutta hän lupasi sen isälle.
LAITAKARI. Niinhän te minulle kerroitte, kun vastaan tulitte, Taavin luvanneen, jos hän sen voittaisi. Ja nyt äsken vihjasi äitinne, että siitä hyvästä joudutte Taavin kainaloiseksi kanaksi.
SANNI. Niinhän se näkyy olevan sallittu, ellei isä sanaansa peruuta.
LAITAKARI. Sitä hän ei saa tehdä, jos tahtoo rehellinen suomalainen olla. Mies on siitä kovalle pantava. Ja nyt on siis minunkin lähdettävä lehmää tarkastamaan.
TAAVI (tulee perältä). Nyt tarvittaisiin maatalousneuvojaa pihalla.
LAITAKARI (ovessa). Juuri sinne olen tulossa. Onnea vain sitten sinullekin! (Menee ulos.)
TAAVI (tarttuen Sannia käsistä). Kas niin, Sanniseni! Nyt sitä ollaan vihdoin kahden kesken. Kauan ovat vanhempasi olleet välillämme ja tiellä oli äsken vielä Muurikki välillämme, mutta nyt, nyt ei liene mitään esteitä tiellämme, vai kuinka?
SANNI (katsoen Taavia silmiin). Toivotaan, Taavi, niin.
TAAVI. Saan sinut omakseni siis pikemmin kuin olen voinut luullakaan.
SANNI. Niinhän se on taivaan tahto.
TAAVI (syleillen Sannia). Ylhäältähän ne kaikki hyvät antimet tulevat. (Vilkaisee pihalle.) Näkyvät olevan selvillä jo pihallakin, koska Muurikki viedään navettaan.
SANNI. Ja tänne tulevat vanhukset ja Laitakari. Saadaanpa nähdä, mikä loppusuoritus tästä tulee.
ANANIAS, HELKA ja LAITAKARI (palaavat).
ANANIAS. Niin että lehmä se sieltä totisesti tuli.
HELKA. Ja vallan hyvä näkyy olevankin.
LAITAKARI. Ja kun se vielä tuli ihan ilmaiseksi, — ilman arpaa!
ANANIAS (raapien korvallistaan). Eipä kuitenkaan ihan ilmaiseksi.
HELKA (Ananiakselle). Jos siitä oma ja ainoa lapsi menee. Kukas sinun käski niin paljon luvata!
LAITAKARI. Herranen aika! Vävypojanhan te saatte kaupantekijäisiksi ja oikein mainion miehen saattekin. Sitä kauppaa siis ei tarvitse katua eikä siitä kannata enää puhuakaan, eikö niin, isäntä?
TAAVI (Sannia kädestä pidellen). Siihen nyt vain pyydämme teidän siunaustanne.
ANANIAS (kätellen Taavia ja Sannia). No, kun tuli luvatuksi, niin on sanassa pysyttävä. Onnea vain!
HELKA (kätellen heitä myöskin). No, sitä samaa sitten minäkin.
SANNI. Tässä ilossa on meidän vielä ilmoitettava, että on niitä vielä tullut muitakin voittoja. Minä voitin hyvän auran.
ANANIAS. Älä hiidessä.
TAAVI. Ja tulipa voitot niillekin arvoille, jotka minä isännälle ja emännälle ostin.
HELKA. Älä hiidessä, sanon sitten minäkin.
TAAVI. Isäntä voitti verkon.
ANANIAS. No, hyvähän se on sekin, jos sillä tulee yhtä hyvä saalis kuin apostoli Pietarille.
LAITAKARI. Sitä toivokaamme.
SANNI. Mutta arvatkaas mitä äiti voitti. Taavi näytä!
TAAVI (vetää taskustaan esiin kääryn, jonka levittää nähtäväksi). Lapsen paidan!
HELKA. No, sitä minä en enää tarvitse.
LAITAKARI. Eipä tiedä.
ANANIAS. Ei toki enää.
HELKA (joka ei ota Taavin ojentamaa paitaa vastaan). Sen lahjoitan minä vuorostani teille.
LAITAKARI. Se on oikein. Siinä piilee nuorten tulevaisuuden unelma.
TAAVI. Kiitoksia vain siitä! (Sannille.) Pane sinä tämä voitto talteen. Ehkäpä se tuo vielä uudenkin onnen taloomme.
LAITAKARI. Mutta nytpä tässä alkaa jo tulla minunkin vuoroni, kun kaikki muut jo ovat osansa saaneet. En suinkaan minäkään täältä osattomana lähde.
HELKA. Niin, kahvinhan minä lupasin.
LAITAKARI. Juodaan se sitten. Ensin on asia päätettävä. — Isäntähän taannoin puolittain lupasi ostaa näitä Maatalousseurojen arpajaisten arpoja, eikö niin?
ANANIAS. Täisinhän minä vähän sinne päin lupailla.
LAITAKARI. Kyllä varmasti. Ja siitäkin sanasta minä pidän, kiinni kuin härän sarvesta. — Kymmenenkö vihkoa sitten pannaan?
ANANIAS. Koska minulla näkyy olevan näin hyvä onni arpajaisissa, niin ehkäpä nyt sitten ne otankin.
LAITAKARI. No, sepä oli reilusti tehty. Sitä minä Idarniemen isännältä odotinkin. — Kenties pannaan niitä vielä emännällekin.
HELKA (hätääntyen). Jo, jo riittää.
ANANIAS. No, pane vielä vihko hänellekin. Pane yksi Sannille ja yksi tulevalle vävyllenikin!
HELKA. Älä hiidessä, Ananias! Humalassako sinä olet?
LAITAKARI. Semmoisen urotyön hän tekee vain selvällä päällä.
SANNI. Johan isä on muuttunut maamiesseurojemme parhaimmaksi ystäväksi! Kiitos siitä!
TAAVI. Sitä se ylevä aate aikaan saa.
ANANIAS. Vähät minä siitä aatteesta, kun vain voitan 100,000 markkaa.
LAITAKARI. Sen isäntä varmaan voittaakin, kun vielä rupee maamiesseuran jäseneksi yhdessä koko muun talon väen kanssa. Ja silloin te kannatatte suurta aatettammekin tietämättänne aivan samalla kertaa.
TAAVI. Sen isäntä varmasti tekee. Sehän on maasta elävän velvollisuus.
ANANIAS. No, pistä meidät kirjoihin sitten, minut ja eukko ja koko talon väki!
LAITAKARI Sillä lailla vain mies puhuu!
SANNI ja TAAVI (Ananiakselle). No kiitoksia nyt sitten kaikesta — meidänkin puolestamme.
HELKA. Nyt kai se on sitten jo se kahvi juotava?
LAITAKARI. No, nyt sen joutaa tuoda sisään.
ANANIAS. Nyt taitaisi maistua.
SANNI ja TAAVI. Nyt se maistuu, nyt.
LAITAKARI. Tulkoon vain meille kaikille ja jokaiselle erittäin se Maatalousseurojen arpajaisten suurin voitto, — kaupantekijäisiksi!
Väliverho.